Title: Tessin tarina
Author: Hardy, Thomas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tessin tarina" ***


TESSIN TARINA

Kirj.

Thomas Hardy



Suomentanut Uuno Helve



Otava, Helsinki, 1909.



SISÄLLYS:

 Ensimäinen vaihe:
  Impi.

 Toinen vaihe:
  Viattomuuden mentyä.

 Kolmas vaihe:
  Elinvoima palaa.

 Neljäs vaihe:
  Seuraukset.

 Viides vaihe:
  Ero.

 Kuudes vaihe:
  Kääntynyt.

 Seitsemäs vaihe:
  Sopusointuun.



ENSIMÄINEN VAIHE.

IMPI.



1.


Eräänä iltana loppupuolella toukokuuta tallusteli muuan keski-ikäinen
mies Shastonista kotikyläänsä Marlottia kohti, joka sijaitsi läheisessä
Blakemoren eli Blackmoorin laaksossa. Kovin olivat hänen jalkansa
raihnaiset ja käyntinsä vinoa, niin ettei hän voinut astua oikein
suoraan, vaan kampeutui aina hiukan vasemmalle. Välistä hän nyökäytti
päätään aivan kuin vahvistaakseen ajatustaan, vaikkei hän ajatellutkaan
mitään erikoista. Tyhjä munakori riippui käsivarrella, ja nukkavierun
hatun lierissä oli reikä sillä kohdalla, mistä peukalo oli pitänyt
kiinni hattua kohotellessa.

Matkan varrella tuli häntä vastaan vanhanpuoleinen pappi, joka istui
harmaan tamman selässä ja hyräili hajamielisenä laulun säveltä.

-- Hyv' iltaa, sanoi koria kantava mies.

-- Hyvää iltaa, Sir John, vastasi pappi.

Astuttuaan pari askelta jalkamies pysähtyi ja kääntyi ympäri.

-- Pyydän anteeksi, herra pastori; tapasimme toisemme viime toripäivänä
tällä tiellä juuri näihin aikoihin, ja minä sanoin "hyv' iltaa", ja te
vastasitte "hyvää iltaa, _Sir John_", samoin kuin nytkin.

-- Niinpä vastasin, sanoi pappi.

-- Ja kerran ennenkin -- noin kuukausi takaperin.

-- Varsin mahdollista.

-- Mitä te oikeastaan tarkotitte nimittäessänne minua näillä kerroilla
"Sir Johniksi"; enhän ole sen kummempi kuin ruokatavarainkaupustelija
Jack Durbeyfield?

Pappi ajoi vähän lähemmäksi.

-- Se oli vain päähänpisto, hän virkkoi ja hetkisen mietittyään hän
lisäsi: -- Siihen on syynä eräs seikka, jonka äskettäin sain selville
tehdessäni sukututkimuksia uutta kreivikunnan historiaa varten.
Olen pastori Tringham, muinaistutkija, Stagfoot Lanesta. Ettekö
tosiaan tiedä, Durbeyfield, että polveudutte suoranaisesti
D'Urbervillein vanhasta ritarisuvusta, joka juontaa juurensa Sir Pagan
D'Urbervillestä, eräästä kuuluisasta sotilaasta, jonka Battlen kirkon
asiakirjat kertovat tulleen Normandiasta Wilhelm Vallottajan kera?

-- En ole koskaan ennen kuullut siitä.

-- Se on täyttä totta. Kohottakaapa hiukan leukaanne, jotta näen
paremmin kasvonne sivulta. Aivan selvästi D'Urbervillein nenä ja leuka
-- joskin hieman suvustaan huonontuneet. Kantaisänne oli yksi noista
kahdestatoista ritarista, jotka auttoivat normannilaista Estremavillan
loordia vallottamaan Glamorganshiren. Sukunne jäsenillä oli kartanoita
kaikkialla tässä osassa Englantia, ja heidän nimensä tapaa kuningas
Tapanin aikuisissa tilikirjoissa. Juhana-kuninkaan hallitessa
muuan heistä oli niin rikas, että saattoi lahjottaa maatilan
hospitaaliritareille; ja Edvard II:n aikana kutsuttiin esi-isänne Brian
Westminsteriin ottamaan osaa suuren neuvoskunnan keskusteluihin.
Oliver Cromwellin aikana menitte vähän alaspäin, ette kuitenkaan
huomattavasti, ja Kaarle II:n hallitessa eräs teistä uskollisuutensa
vuoksi korotettiin kuninkaallisen Tammen ritariksi. Sir Johneja on
ollut joukossanne sukupolvittain, ja jos ritariarvo kulkisi perintönä
kuten vapaaherruus, niinkuin todenteolla oli laita ennen vanhaan,
jolloin miehet lyötiin ritareiksi isästä poikaan, niin olisitte nyt
"Sir John".

-- Jopa nyt jotakin, mutisi Durbeyfield.

-- Sanalla sanoen, lopetti pastori, lyöden ratsupiiskalla sääreensä,
tuskinpa on toista semmoista sukua koko Englannissa.

-- Tuli ja leimaus, eikö tosiaankaan? sanoi Durbeyfield. Ja täällä minä
vain olen elää kituuttanut vuodesta vuoteen, aivan kuin olisin koko
pitäjän halvimpia. Kuinka kauan on tästä asiasta tiedetty, pastori
Tringham?

Pappi selitti asian hänen tietääksensä joutuneen kokonaan unhoon, joten
sitä ei tunnettu juuri ollenkaan. Itse hän oli ruvennut tutkimaan sitä
viime kevännä koettaessaan saada selville D'Urberville-suvun vaiheita;
hän oli tällöin sattunut huomaamaan Durbeyfieldin nimen tämän
vankkureissa ja oli sen johdosta ruvennut tekemään tiedusteluja hänen
isästään ja isoisästään, kunnes asia oli käynyt hänelle täysin
selväksi.

-- Ensinnä en aikonut häiritä teitä niin hyödyttömällä ilmotuksella,
hän sanoi. Mutta päätökset saavat välistä väistyä mielijohteitten
tieltä. Sitä paitsi luulin teidän jo tietävänkin jotain asiasta.

-- Olenhan minä kerran, pari semmoistakin puhetta kuullut, että sukuni
on nähnyt parempiakin päiviä ennen Blackmooriin tuloaan. Mutta siitäpä
minä viis välitin, luulin vain, että meillä jolloinkin oli ollut kaksi
hevosta, kun niitä on nyt vain yksi. On mulla myöskin korea
hopealusikka ja kaiverrettu sinetti, mutta, hyvä Jumala, mitäpä
lusikasta ja sinetistä!... Ettäkö minä ja nuo jalosukuiset
D'Urbervillet olisimme koko ajan olleet samaa lihaa ja verta! Kuuluihan
tuolla vaarin isällä kyllä olleen joitakin salaisuuksia eikä häntä
haluttanut koskaan kertoa, mistä hän oli tullut. Mutta saanko luvan
kysyä, herra pastori, missä meidän kotilietemme on? Toisin sanoen,
missä me D'Urbervillet nykyään asumme?

-- Ette missään. Olette sammuneet -- aatelissukuna.

-- Sepä ikävää.

-- Niin -- valheellisten sukukirjojen mukaan te olette sammuneet
miehenpuolelta -- se on, alentuneet -- joutuneet häviöön.

-- Missä me sitten lepäämme haudattuina?

-- Kingsbere-sub-Greenhillissä; siellä teitä on riveittäin
holvihaudoissanne, ja kuvienne yli kohoavat Purbeckin marmorista tehdyt
katokset.

-- Missäs sukumme kartanot ja tilat ovat?

-- Ei teillä olekkaan sellaisia.

-- Äläs! Eikö maatakaan?

-- Ei; vaikka ennen vanhaan, kuten jo sanoin, teillä oli tiloja
kosolta, sillä suvussanne oli monta haaraa. Tässä kreivikunnassa teillä
oli kartano Kingsberessä, toinen Shertonissa, samoin Millpondissa,
Lullsteadissa ja Wellbridgessä.

-- Tokkohan pääsemme enää koskaan omillemme?

-- Sitä on mahdoton sanoa.

-- Mitähän minun olisi tehtävä tämän asian takia? kysyi Durbeyfield
hetken vaijettuaan.

-- Ei mitään, ei yhtään mitään; koettakaa vain puhdistaa mieltänne
ajattelemalla, kuinka katoavaista kunnia on. Tämä asia tarjoaa kyllä
hiukan viehätystä paikallisen sukuhistorian tutkijalle, mutta ei
muille. Kreivikuntamme mökkiläisten joukossa on useita sukuja, joiden
muinaisuus on miltei yhtä loistava kuin teidän. Hyvää yötä!

-- Kääntykääpä takaisin, pastori Tringham, niin käydään ottamassa
haarikka olutta asian kunniaksi. "Kirkkaassa Tilkassa" on varsin hyvää
astiaolutta -- joskaan ei niin hyvää kuin Rolliverissa.

-- Ei kiitos, ei tänä iltana, Durbeyfield. Olette jo saanut tarpeeksi.
Ja näin sanoen pastori läksi jatkamaan matkaansa, suuresti epäillen
oliko hän tehnyt viisaasti kertoessaan miehelle merkillisen uutisensa.

Durbeyfield kulki moniaita askeleita vaipuneena syviin mietteisiin,
istuutui sitten ojan reunalle ja laski korin eteensä.

Hetken kuluttua näkyi matkan päässä eräs poika, joka astui samaan
suuntaan kuin Durbeyfield äskettäin. Hänet havaittuaan tämä viittasi
kädellään, ja poika kiiruhti kulkuaan ja ennätti hänen kohdalleen.

-- Otappa tuo kori, poika! Sinä saat lähteä asialle.

Pojan roikale nyrpisti naamaansa. -- Millä oikeudella te, John
Durbeyfield, komentelette minua tuolla lailla ja nimitätte minua
"pojaksi?" Tiedättehän nimeni yhtä hyvin kuin minä teidän.

-- Tiedätkö, tiedätkö tosiaan? Siinäpä se juuri onkin salaisuus
-- siinäpä se onkin! Tottele nyt ja mene asialle, jonka saat
toimittaaksesi... No, saatanpa kertoakkin sulle salaisuuteni. Fred,
minä olen jalosukuinen mies, juuri tänä iltana pääsin sen perille. Ja
Durbeyfield oikasihe laiskasti nurmikolle satakaunojen keskeen.

Poika seisoi hänen edessään töllistellen häntä kiireestä kantapäähän.

-- Sir John D'Urberville -- sepä on nimeni, jatkoi mies pitkältään. Jos
vain ritarit ovat vapaaherroja -- ja ovathan ne sitä. Kaiken tuon
kertoo minusta historia. Oletko kuullut milloinkaan puhuttavan
Kingsbere-sub-Greenhill-nimisestä paikasta?

-- Olen, olen minä ollut Greenhillin markkinoillakin.

-- No niin, tuon kaupungin kirkossa lepäävät...

-- Ei se ole mikään kaupunki se paikka, jota minä tarkotan, ei ollut
ainakaan silloin, kun minä siellä kävin -- olipahan vain pikkunen
kyläpahanen.

-- Vähätpä paikasta, poika, siitä ei ole nyt puhe. Tuon seurakunnan
kirkossa esi-isäni lepäävät -- sadoittain -- puettuina haarniskoihin ja
koristettuina jalokivillä, isoissa lyijyarkuissa, jotka painavat senkin
seitsemän tonnia. Koko Etelä-Wessexin kreivikunnassa ei ole ainoatakaan
miestä, jolla olisi suvussaan uljaampia ja jalompia luurankoja kuin
minulla!

-- Vie suas!

-- Kori käteesi ja mars Marlottiin! Kun tulet "Kirkkaaseen Tilkkaan",
niin käske heti lähettämään rattaat minua noutamaan. Pankoot myös
rattaiden pohjalle pikku pullon rommia ja kirjottakoot sen tiliini. Ja
vie sitten kori kotiini ja sano eukolleni, että heittäköön
pyykinpesunsa hiiteen, koska hänen ei tarvitse päättää sitä, ja
odottakoon, kunnes tulen kotiin, sillä minulla on hänelle suuria
uutisia.

Kun poika näytti epäröivän, niin Durbeyfield pisti kätensä taskuun ja
veti sieltä shillinginrahan -- monta hänellä ei niitä ollutkaan.

-- Tässä on vaivoistasi, poika.

Se muutti pojan käsityksen asemasta.

-- Kyllä, kyllä, Sir John. Paljon kiitoksia. Voinko tehdä vielä jotain
muuta?

-- Sano kotona, että minä tahtoisin illalliseksi -- vaikkapa
lammaspaistia, jos saavat sellaista, ja elleivät saa, niin sitten
verimakkaraa, ja elleivät saa sitäkään, niin kelpaa muunkinlainen
makkara.

-- Kyllä sanon, Sir John.

Poika otti korin ja juuri kun hän oli lähdössä, kuului kylältä päin
torvisoittoa.

-- Mitä se on? sanoi Durbeyfield. Olisikohan se minua varten?

-- Naisyhdistyksen paraati, Sir John. Tyttärennekin on siinä jäsenenä.

-- Niinpä tosiaan -- aivanpa sen unohdin miettiessäni tärkeämpiä
asioita. Mutta alappa laputtaa Marlottiin ja tilaa rattaat; ehkä minä
ajan tarkastamaan tuota yhdistystä.

Poika meni, ja Durbeyfield lepäsi odotellen nurmikolla ilta-auringon
paisteessa. Tiellä ei pitkään aikaan kulkenut ketään, eikä tuolla
sinertävien kukkulain rajottamalla alueella kuulunut muita inhimillisiä
ääniä kuin heikkoja soitonsäveleitä.



2.


Marlottin kylä sijaitsi ennenmainitun Blackmoorin eli Blakemoren ihanan
laakson koillisrinteellä. Se oli syrjäistä seutua, joka oli melkein
kokonaan jäänyt huomaamatta matkailijoilta ja maisemamaalareilta,
vaikka ei ollut kuin neljän tunnin matkan päässä Lontoosta.

Sopivinta on tutustua tuohon laaksoon katselemalla sitä ympärillä
kohoavain kumpujen laelta -- kenties ei kuitenkaan kesän kuivimpana
aikana. Jos umpimähkään lähtee pahalla ilmalla harhailemaan sen
sokkeloita, niin saattaapa piankin kyllästyä sen kapeihin,
luikerteleviin ja savisiin teihin.

Tätä viljavaa ja suojattua seutua, missä kedot eivät koskaan käy
ruskeiksi eivätkä purot milloinkaan kuivu, rajottaa etelässä jyhkeä
liituvuorenharjanne, joka yhtyy Hambledon Hillin, Bulbarrowin,
Nettlecombe-Toutin, Dogburyn, High-Stoyn ja Bubb Downin kukkuloihin.
Matkamies, joka merenrannalta tullen on vaeltanut useampia kilometrejä
kalkkitasankojen ja viljavainioiden halki ja sitten äkkiä saapuu
tuommoisen jyrkänteen reunalle, aivan hämmästyy ja ihastuu ikihyväksi
nähdessään edessään kuin levällään olevasta kartasta maiseman, joka on
kerrassaan toisenlainen kuin minkä halki hän oli kulkenut.

Hänen takanaan kohoavat kukkulat, aurinko helottaa vainioille niin
laajoille, että ne saavat maiseman näyttämään aukealta, maantiet
hohtavat valkoisina, pensasaidat on leikattu tasaisiksi, ilma kuulakka.
Tuolla laaksossa sitä vastoin maailma näyttää olevan rakennettu
pienempään ja hienompaan mittakaavaan, vainiot ovat vain tilkkuja, niin
tuiki vähäisiä, että niitä ympäröivät pensasaidat näyttävät kukkulalta
katsottuina tummanvihreältä verkolta, joka on levitetty vaaleamman
nurmikon yli. Ilma on raukaisevaa ja niin taivaansinistä, että sekin,
mitä taiteilijat kutsuvat välialaksi, on samaa väriä, kun taas
taivaanranta siintää merensinisenä.

Viljeltyjä maita on vain vähän ja nekin pienenpuoleisia; silmä kohtaa
melkein poikkeuksetta runsaat määrät ruohikkoa ja puita, jotka
verhoavat isomman laakson pikku kumpuja ja notkelmia. Semmoinen on
Blakemoren laakso.

Seutu tarjoaa yhtä paljon historiallista kuin topograafista
mielenkiintoa. Ennen vanhaan mainittiin laaksoa nimellä "Valkoisen
hirven metsä". Tämä nimi johtui eräästä omituisesta tarinasta, jonka
mukaan muuan Thomas de la Lynd oli Henrik III:n aikana tuomittu suuriin
sakkoihin siitä, että oli tappanut komean valkoisen hirven, jonka itse
kuningas oli varemmin ajanut uuvuksiin, mutta sitten säästänyt. Niihin
aikoihin ja paljoa myöhemminkin kasvoi seutu sankkaa metsää. Vielä
nytkin on siitä muistona rinteillä säilyneitä ijäkkäitä tammilehtoja ja
säännöttömiä hirsikköpalstoja sekä onttoja puita, jotka varjostavat
laakson laitumia.

Metsät ovat hävinneet, mutta muutamia vanhoja tapoja, jotka ovat
syntyneet niiden varjossa, on vielä elossa. Monet niistä ovat kuitenkin
muuttaneet muotoaan tai verhoutuneet valepukuun. Niinpä saattoi
esimerkiksi tämäniltaisen seuran eli n.s. yhdistyksen paraatin tuntea
entisiksi kevätkarkeloiksi. Tuommoinen tilaisuus oli huvittava tapaus
Marlottin nuorisolle, vaikka osanottajille jäikin hämäräksi, mikä siinä
oikeastaan oli mieltäkiinnittävää. Eriskummallisinta ei näet ollut se
seikka, että tässä oli säilynyt vanha tapa marssia joka vuosi
juhlakulussa ja sitten karkeloida perästäpäin; omituisuus riippui
siitä, että jäseninä oli pelkästään naisia. Miesten yhdistyksissä
olivat tuollaiset juhlat vielä jokseenkin tavallisia, vaikkakin jo
vähenemään päin; mutta joko heikomman sukupuolen luontainen kainous tai
miespuolisten sukulaisten pilkallinen käytös oli tehnyt lopun jälellä
olevien naisklubien (jos olikaan muita kuin tämä) kunniasta ja
kehityksestä. Ainoastaan Marlottin yhdistys oli enää jälellä pitämässä
voimassa sikäläisiä kevätjuhlatapoja. Se ei ollut mikään keskinäinen
avunantoliitto, vaan jonkunlainen järjestetty siskoseura; sellaisena se
oli viettänyt juhliaan jo vuosisatojen ajan ja se jatkoi niitä yhä
vieläkin.

Seuran jäsenet olivat kaikki valkoisissa -- iloinen muisto vanhoilta
paremmilta ajoilta, jolloin toukokuu ja hilpeä mieli merkitsivät samaa,
ajoilta, jolloin turhantarkka pohtiminen ei vielä ollut tehnyt tunteita
ikävystyttävän jokapäiväisiksi. Ensin juhlijat astuivat kaksittain
pitkässä rivissä ympäri kylää. Kulkue näytti varsin omituiselta, kun
aurinko loisti valkoisiin pukimiin ja sai ne selvästi kuvastumaan
pensasaitoja ja köynnöskasvien verhoamia seiniä vastaan. Vaikka koko
joukko oli valkoisissa, olivat kuitenkin kaikki puvut erilaisia. Toiset
olivat aito valkeita, toiset vivahtivat hieman siniseen, ja moniaiden
vanhempain naisten puvut, jotka kenties olivat kokoonkäärittyinä
maanneet vuosimääriä, herättivät huomiota kalmanvärillään ja
omituisella vanhanaikaisella kuosillaan.

Sen lisäksi että heillä oli yllään valkoiset leningit, oli kullakin
naisella ja nuorella tytöllä oikeassa kädessä kuorittu pajunvirpa ja
vasemmassa kimppu valkoisia kukkia. Kukin oli itse kuorinut virpansa ja
valinnut kukkansa.

Joukossa oli muutamia keski-ikäisiä, jopa vanhempiakin naisia, joiden
harmahtavat hiukset ja ajan ja surun uurtamat kasvot vaikuttivat
omituisesti, melkeinpä liikuttavasti keskellä nuorekasta iloisuutta. On
varsin mahdollista, ettei nuoremmissa jäsenissä ollut läheskään niin
paljoa näkemistä ja kertomisen aihetta kuin kussakin noista
huolestuneista ja kokeneista vaimoista, jotka lähestyivät sitä
ajanjaksoa, jolloin he sanoisivat vuosille: "ne eivät miellytä minua".
Mutta jättäkäämme silti vanhemmat niiden vuoksi, joiden suonissa veri
virtasi vilkkaasti ja lämpimänä.

Nuoria tyttöjä oli joukossa enimmän, ja heidän tuuheat tukkansa
loistivat auringonpaisteessa kaikissa kullan, mustan ja ruskean
vivahduksissa. Muutamilla oli kauniit silmät, toisilla sievä nenä,
toisilla soma suu ja vartalo, mutta harvalla, jos kellään, oli kaikki
kaunista. Helposti saattoi huomata heidät oikeiksi maalaistytöiksi ja
tottumattomiksi esiintymään niin monien katseltavina, sillä näin
julkisen tarkastelun alaisiksi jouduttuaan heille oli varsin työlästä
hallita kasvojensa ilmettä, pitää päätään pystyssä ja näyttää
välinpitämättömiltä.

Ja samoin kuin aurinko lämmitti kutakin heistä ulkonaisesti, oli itse
kullakin sielussaan oma aurinkoisensa lämmittämässä: joku unelma,
mieliteko, jotain, jota hän erikoisella mielihalulla ajatteli, tai
ainakin joku hiljainen, kaukainen toivo, joka riutuneenakin pysyi
hengissä, niinkuin toiveet tavallisestikin. Niinpä olivat kaikki
hilpeällä mielellä, toiset aivan ilakoivia.

Joukkue kulki "Kirkkaan Tilkan" ravintolan ohi ja kääntyi juuri
oikealle kulkeakseen veräjästä niityille, kun joku naisista sanoi:

-- Hyvänen aika! Katsohan, Tess Durbeyfield, tuolla ajaa isäsi
kärryissä kotiin!

Muuan kulkueen neitosista käänsi päätänsä huudahduksen kuultuaan. Hän
oli soma ja miellyttävä tyttö -- kenties ei sentään somempi kuin moni
muukaan -- mutta hänen raikkaalle hipiällensä ja hienolle vartalollensa
lisäsi viehkeyttä vetreät, punaiset huulet ja suuret, viattomat silmät.
Hänellä oli punainen tukkanauha ja hän oli ainoa koko valkopukuisessa
joukossa, joka saattoi komeilla semmoisella koristuksella. Kun hän
käännähti ympäri, niin hän näki Durbeyfieldin lähestyvän ravintolan
kieseissä, rinnallaan kiharatukkainen roteva tyttö, joka piteli ohjia
hihat ylös käärittyinä. Se oli "Kirkkaan Tilkan" iloinen palvelijatar,
joka sai olla milloin tallirenkinä, milloin kyytipoikana, milloin
minäkin. Durbeyfield istui taaksepäin nojaten, silmät ummessa ja
autuaallinen ilme kasvoillaan; ja heiluttaen kättään korkealla ilmassa
hän lauleskeli verkalleen:

    "Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä,
    Ja siellä lepää esi-isät arkuiss' lyijyisissä."

Yhdistyksen jäsenet nauraa tirskuivat, lukuunottamatta sitä tyttöä,
jota oli nimitetty Tessiksi. Hänen poskilleen kohosi verkalleen puna,
kun hän huomasi isänsä tekevän itsensä naurettavaksi.

-- Hän on väsyksissä, sanoi hän pikaisesti, ja on ottanut kyydin
päästäkseen kotiin, sillä omaa hevostamme lepuutetaan tämä päivä.

-- Herra siunatkoon viattomuuttasi, Tess, sanoivat hänen kumppaninsa.
Hän on markkinatuijakassa, ha, ha, ha!

-- En tule askeltakaan edemmä, jos rupeatte tekemään hänestä pilkkaa!
huudahti Tess, ja poskien puna levisi otsalle ja kaulaan. Tuokiossa
hänen silmänsä kostuivat, ja hän loi katseensa maahan. Huomattuaan
todellakin pahottaneensa hänen mieltään eivät toiset puhuneet enää
mitään, ja kulkue järjestyi uudelleen. Ylpeydeltään ei Tess saattanut
kääntää päätään katsoakseen, mitä isällä mahdollisesti oli mielessä, ja
niin hän asteli eteenpäin kentälle, missä aijottiin tanssia. Perille
ennätettäessä oli hän jälleen saavuttanut tasapainonsa, löi
veitikkamaisesti vierustoveriaan pajunvirvalla ja jutteli aivan kuin
tavallisesti.

Tähän aikaan elämästään oli Tess Durbeyfield yksinomaan tunteittensa
ohjattavana, vailla omaa kokemusta. Hän puhui vielä jonkun verran
maalaismurretta, vaikka olikin käynyt kansakoulua. Hänen lapsellisesti
suippenevat punaiset huulensa olivat tuskin vielä saaneet varmaa
muotoansa, ja hänen alahuulensa painoi ylähuulen keskikohtaa ylöspäin,
kun ne sulkeutuivat jonkun sanan lopussa.

Lapsi pilkisti vielä esiin hänen kasvojensa piirteistä. Kun hän
kulki tietä myöten, niin saattoi hänen eloisasta, viehkeästä
naisellisuudestaan huolimatta nähdä kaksitoistavuotiaan ilakoivan hänen
poskillaan tai yhdeksänvuotiaan loistavan silmistä; välistä pilkisti
viisivuotiaskin suun tienoilta.

Monet eivät kuitenkaan panneet tätä merkille. Jotkut harvat, etupäässä
vieraat, saattoivat kohdatessaan hänet sattumalta katsella häntä
kauemmin ja tuokioksi kiintyä ihailemaan hänen tuoreuttaan, ihmetellen
tapaisivatko häntä enää koskaan uudelleen; mutta useimmat pitivät häntä
pelkästään sievänä, herttaisena maalaistyttönä.

Durbeyfieldiä ja hänen riemukulkuvaunujaan tyttörenkeineen ei sen
koommin näkynyt eikä kuulunut, ja kun yhdistys oli tullut
määräpaikkaansa, pistettiin karkeloksi. Tytöt saivat ensin tanssia
keskenään, sillä seurassa ei ollut vielä miehiä; mutta kun työaika oli
lopussa, kokoontui kentän vierustalle kylän miesväki, tyhjäntoimittajia
ja vieraita, jotka näyttivät olevan halukkaita ottamaan tanssiin osaa.

Katselijain joukossa oli kolme ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa
nuorta miestä, kullakin selässä pieni laukku ja kädessä tanakka keppi.
Heidän yhdennäköisyytensä ja suhteellisen ikänsä vuoksi saattoi heitä
otaksua veljeksiksi, niinkuin asianlaita olikin. Vanhimmalla oli
valkoinen kaulaliina, pitkä takki ja kapealierinen hattu niinkuin
papinapulaisilla, toinen oli nähtävästi ylioppilas, mutta kolmannesta
ei saanut selvää, mikä hän oli miehiään. Hänen katseessaan ja
vaateparressaan oli jotain huoletonta ja epävakaata, joka ilmaisi,
ettei hän varmaankaan ollut vielä löytänyt varsinaista elämänuraansa.
Sen verran voi hänestä kuitenkin sanoa, että hän oli koetteeksi ja
umpimähkään lueskellut jos jotakin.

Nämä kolme veljestä kertoivat tilapäisille tuttavilleen lähteneensä
helluntailomallaan kävelyretkelle Blackmoorin laakson halki, kulkien
lounaaseen sen koillisosassa sijaitsevasta Shastonin kaupungista.

He nojautuivat valtatien varrella olevaan porttiin ja kyselivät mitä
tanssi ja valkopukuiset tytöt tarkottivat. Kaksi vanhempaa veljeä ei
nähtävästi aikonut viipyä paikalla kuin hetkisen, mutta kolmatta näytti
huvittavan se, että neidot tanssivat ilman mieskumppaneja, eikä hän
pitänyt ensinkään kiirettä. Hän päästi laukkunsa irti, ripusti sen ynnä
keppinsä aidalle ja avasi portin.

-- Mitä sinulla on mielessä, Angel? kysyi vanhin.

-- Aijon pikkusen pyöräyttää tyttöjä. Mennään koko joukko -- muutamaksi
minuutiksi. Eihän se viivytä meitä paljon.

-- Ole nyt hulluttelematta! sanoi ensimäinen. Ruveta tässä
tanssittelemaan maalaisletukoita -- sattuisi vielä joku näkemään! Tule
pois, muuten pimeä yllättää meidät, ennenkuin ehdimme Stourcastleen,
emmekä saa lähempänä yösijaa. Sitä paitsi meidän täytyy ennättää joku
luku "Agnostisismin kumoamisesta", ennenkuin käymme yöteloille, koska
kerran olen kulettanut kirjan mukanani.

-- Hyvä, minä saavutan sinut ja Cuthbertin viidessä minuutissa. Elkää
huoliko pysähtyä! Saat sanani pantiksi, että teen sen, Felix.

Vanhemmat veljet jättivät hänet vastenmielisesti ja läksivät
kävelemään, ottaen mukaansa veljen laukun, jotta hän helpommin
saavuttaisi heidät, ja nuorempi riensi kisakentälle.

-- Tämäpä vasta surkeata on, sanoi hän veikeästi kahdelle tai kolmelle
lähinnä seisovalle tytölle, heti kun tanssi hetkeksi taukosi. Eihän
teillä oli tanssittajia, tyttö-kullat!

-- Eivät ole vielä päässeet työstään, vastasi rohkein tytöistä, mutta
kohta ne tulevat. Ettekö te tahdo pyöräytellä sillä aikaa?

-- Varsin mielelläni. Mutta mihinpä yhdestä on tämmöisessä joukossa!

-- Parempi yksi kuin ei mitään. Ei tästä paljailla pölkkypareillakaan
tahdo tulla tolkkua. Valitkaa nyt paras joukosta!

-- Vait -- elä ole niin julkea! huomautti joku kainompi tyttö.

Nuori mies katsahti ympärilleen ja koki valita mieluisimman, mutta kun
kaikki olivat ventovieraita, ei vaali ollut niinkään helppoa. Hän
kaappasi ensimäisen, joka sattui kohdalle, eikä se ollut äskeinen
puhuja eikä myöskään Tess Durbeyfield. Sukupuu, esi-isän luurangot,
ikimuistettavat mainetyöt, D'Urbervillein piirteet eivät vielä
auttaneet Tessiä elämäntaistelussa, ei edes niin paljoa, että hän
tavallisten talonpoikaistyttöjen rinnalla olisi kiinnittänyt
itseensä tanssihaluisen nuorukaisen huomion. Niin vähän on apua
normannilaisverestä, ellei huomattava asema ole sitä auttamassa!

Valitun tytön nimi ei ole säilynyt jälkimaailmalle; mutta toiset
kadehtivat häntä siitä, että hän sai sinä iltana ensimäiseksi miehisen
tanssittajan. Ja niin tarttuva oli esimerkki, että kylän nuoret miehet,
jotka eivät olleet pitäneet kiirettä astua portista sisälle, niin kauan
kuin ei vielä ollut sivullisia tiellä, nyt puikahtivat nopeasti
kentälle, ja pian muodostui yli kisapaikan uusia pareja, kunnes ei
yksinkertaisimmankaan naisen koko seurassa enää tarvinnut karkeloida
miehen paikalla.

Kirkonkello löi, ja vieraalle tuli lähtö mieleen. Hän sanoi aivan
unohtaneensa ajankulun, täytyi lähteä, sillä toverit olivat jo pitkän
matkan päässä. Juuri kun hän herkesi tanssimasta, niin hänen silmänsä
sattuivat Tess Durbeyfieldiin, jonka suuret silmät totta puhuen
näyttivät nuhtelevan nuorukaista siitä, ettei tämä ollut valinnut
häntä. Nuori mieskin oli pahoillaan, ettei ollut ujoutensa tähden häntä
ennen huomannut, ja tätä miettien hän läksi kentältä.

Viipymystään korvatakseen hän riensi juoksujalassa eteenpäin ja pääsi
pian notkon päähän, alkaen nousta seuraavaa rinnettä. Vaikka veljet
vielä olivat edellä, pysähtyi hän kuitenkin hetkeksi huoahtamaan ja
katsahti taakseen. Siellä ne valkoiset olennot vielä pyörivät,
viheriällä nurmella, aivan samalla tavalla kuin taannoinkin hänen
ollessaan mukana. Näyttivät jo hänet kokonaan unohtaneen.

Kaikki, paitsi kenties yksi. Tämä valkoinen olento seisoi yksinään
muista erillään aitavieressä. Vartalosta ja asennosta hän saattoi
nähdä, että se oli tuo kaunis tyttö, jota hän ei ollut tanssittanut.
Asia oli kyllä vähäpätöinen, mutta hän ymmärsi neidon loukkaantuneen
siitä, ettei häntä oltu huomattu. Hän olisi toivonut pyytäneensä häntä,
kysyneensä hänen nimeänsä. Tyttö oli niin kaino, hänen katseensa niin
ilmeikäs ja hän oli näyttänyt niin suloiselta ohuessa valkoisessa
puvussaan, että nuorukainen tunsi menetelleensä tuhmasti.

Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän alkoi taas rientää rivakasti
eteenpäin ja heitti pois koko jutun mielestään.



3.


Tess Durbeyfield puolestaan ei voinut ajatuksistaan niin helposti
karkottaa tätä tapausta. Häntä ei haluttanut tanssia kotvilleen, vaikka
tanssittajia hänellä olisi ollut kuinka paljon hyvänsä; mutta eiväthän
ne puhuneet niin miellyttävästi kuin tuo nuori vieras oli tehnyt.
Vasta sitten kun kukkulalle saapuneen nuoren miehen vartalo oli
häipynyt auringonsäteisiin, hän saattoi pudistaa pois tilapäisen
alakuloisuutensa ja vastata myöntävästi tanssikutsuun.

Hän viipyi kisoissa ystäväinsä kanssa hämärään asti ja otti tanssiin
osaa jonkunlaisella mielihyvällä. Hänen sydämensä oli vielä vapaa, ja
karkelo huvitti häntä yksinomaan tanssimisen vuoksi; ja vähänpä hän
aavisti nähdessään kihlautuneiden neitosten "suloiset tuskat, suruiset
ilot ja mieluisen alakuloisuuden", mihin hän itse kykenisi vuoronsa
tultua. Kun pojat jigtanssissa kiistelivät hänen kädestään, niin kisa
kyllä huvitti häntä, vaan ei sen enempää; ja kun he kävivät
rohkeammiksi, niin hän tiuskaisi.

Olisi hän saattanut viipyä kauemminkin, mutta hänelle muistui mieleen
isänsä kummallinen käytös ja se saattoi hänet levottomaksi. Häntä
ihmetytti, mihin isä oli joutunut ja hän hiipi tanssipaikalta tiehensä,
ohjaten kulkunsa kylän laitaan, missä hänen kotimökkinsä sijaitsi.

Jo pitkän matkan päässä mökistä erotti hänen korvansa toisenlaisia
ääniä kuin taannoin, ääniä, jotka hän tunsi niin hyvin, niin hyvin.
Niitä synnytti kätkyt, jota rajusti kiikutettiin kivilattialla, ja sen
säännölliseen jytinään yhtyi naisääni, joka lauloi vilkkaassa tahdissa
tuttua laulua "kirjavasta lehmästä":

    Mä näin sen haassa nukkuvan,
    käy, kultan', katsomaan!

Laulu ja kiikutus lakkasivat yhtaikaa hetkiseksi, ja sävelen sijaan
kuului kimakka-ääninen huudahdus:

-- Jumala siunatkoon suloisia silmiäsi! Ja punaisia poskiasi ja
mansikkasuutasi ja pulleita sääriäsi! Ja joka kohtaa siunatussa
ruumiissasi!

Tämän huudahduksen jälkeen alkoi liekutus ja laulanta uudelleen, ja
"kirjavan lehmän" tarina jatkui edelleen. Sellaisella kannalla olivat
asiat, kun Tess avasi uksen ja pysähtyi ovimatolle tarkastamaan
näyttämöä.

Laulusta huolimatta majan sisusta teki häneen sanomattoman murheellisen
vaikutuksen. Mikä askel päivällisistä iloista, valkoisista puvuista,
kukkavihoista, pajunvirvoista, karkeloista nurmikolla ja vieraan
herättämistä vienoista tunteista tähän vähävaloiseen, koleaan
huoneeseen! Paitsi tätä repäisevän jyrkkää vastakohtaa hän tunsi
omantunnon nuhteita siitä, ettei ollut aikaisemmin kiiruhtanut kotiin
auttamaan äitiä taloustoimissa, vaan jäänyt toisten joukkoon
huvitteleimaan.

Äiti seisoi lasten keskellä samalla tavalla kuin Tessin lähtiessäkin,
hieroen hartiat kumarassa maanantaista pyykkiä, joka tavallisuuden
mukaan oli viivähtänyt loppuviikolle. Tuosta pesualtaasta oli
edellisenä päivänä -- sitä ajatellessaan Tess tunsi ankaran pistoksen
sydämessään -- sukeutunut huikaisevan valkoisena esiin hänen
leninkinsä, jota hän nyt varomattomasti oli laahannut kostealla
nurmikolla, vaikka äiti oli omin käsin pessyt ja silittänyt sen.

Niinkuin tavallisesti oli emäntä Durbeyfieldillä toinen jalka
pesupunkan ääressä, toisella hän tuuditti nuorinta lastaan. Kätkyen
jalakset, jotka monet vuodet olivat saaneet heilua monen lapsen alla,
oli kivilattia kuluttanut melkein laakeiksi. Senpä vuoksi kätkyt
myötäänsä tärähteli pahasti, heittäen lasta sukkulan tavoin laidasta
toiseen, milloin mrs Durbeyfield laulunsa innostamana yltyi polkemaan
sitä niin kiivaasti kuin voimat sallivat ankaran ja pitkän pesupäivän
jälkeen.

Yks-taa, yks-taa, kolisi kätkyt, ainoan kynttilän liekki hulmahteli
ylös ja alas, vesi valui emännän käsivarsista, ja hän lauloi värssyn
loppuun, katsellen sillä välin tytärtään. Vielä nytkin oli
Joan Durbeyfield harras laulunystävä, vaikka hänellä olikin
huolehdittavanaan iso lapsilauma. Ei tullut sitä laulua muusta
maailmasta Blackmoorin laaksoon, jota ei Tessin äiti viikon kuluessa
olisi oppinut.

Vielä loisti ijäkkään naisen piirteistä jonkun verran nuoruuden
tuoreutta, jopa viehkeyttäkin, ja niistä voi päättää, että Tessin
kauneus oli suurimmaksi osaksi äidin perintöä eikä siis ollut missään
yhteydessä aatelisuuden ja historian kanssa.

-- Antakaahan, kun minä soudatan, sanoi tyttö hiljaa. Vai riisunko
hienon pukuni ja tulen vääntämään vaatteita? Luulin teidän jo aikoja
sitten päässeen pyykiltä.

Äiti ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, että tyttärensä oli niin
pitkäksi ajaksi jättänyt kotiaskareet yksin hänen huolekseen; harvoin
hän nuhtelikaan tyttöään semmoisesta, sillä hän ei kaivannutkaan niin
paljoa Tessin apua, koska hän osasi huojentaa työtaakkaansa heittämällä
osan toistaiseksi. Mutta tänä iltana hän oli lauhkeampi kuin
tavallisesti. Äidin katseessa oli jotain aavistuksellista, uneksivaa ja
haltioitunutta, jota tyttö ei ymmärtänyt.

-- Olipa hyvä, että tulit, sanoi äiti, heti kun laulu oli loppunut.
Arvelin lähteä noutamaan isääsi, mutta sitä ennen halusin kertoa
sinulle, mitä on tapahtunut. Mahdatpa vähän ällistyä, kun sen kuulet,
tyttö typykkäni. (Mrs Durbeyfield puhui tavallisesti paikkakunnan
murretta; hänen tyttärensä, joka oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua
ja lukenut lontoolaisen opettajattaren johdolla, puhui kahta kieltä:
kotoisalla jonkun verran murteellista englantia, vieraissa ollessaan ja
säätyhenkilöitä puhutellessaan tavallista englantia.)

-- Onko sillaikaa jotain tapahtunut? kysyi Tess.

-- Onpa kyllä.

-- Siitäkö se johtui isän hullutteleminen ajaessaan tänä iltana
kärryillä? Miksi hän semmoista teki? Minua hävetti niin, että olisin
tahtonut vajota maan alle.

-- Ukko oli vain niin iloissaan. Mepä kuulumme olevan mahtavinta
aatelia koko tässä läänissä -- jo ennen Oliver Grumblea, pakanallisten
turkkilaisten aikoina meillä oli esi-isiä -- ja kun kuuluu olevan jos
kuinka paljon muistopatsaita, holvihautoja, kypäritöyhtöjä,
vaakunakilpiä ja Herra ties mitä kaikkea lieneekään. Kaarle pyhän
aikana olimme Kuninkaallisen Tammen ritareja, ja oikea nimemme on
D'Urberville. Eikö ala rintasi kohota? Sen vuoksihan se isä ajaa
könötteli vaunuissa -- vaikka ihmiset luulivat hänen olevan humalassa.

-- Sepä hauskaa. Onko siitä meille mitään hyvää?

-- Onpa kyllä! Ihmeitähän se tekee. Saat nähdä, että kohta tänne alkaa
ajaa joukoittain säätyymme kuuluvaa väkeä. Isä oli kuullut sen
tullessaan Stourcastlesta ja hän kertoi minulle koko jutun juurta
jaksain.

-- Missä isä nyt on? kysyi Tess äkkiä.

Hänen äitinsä rupesi vastauksen asemesta kertomaan muita asioita:

-- Hän kävi tänään tohtorissa Stourcastlessa. Ei se näytä olevan
keuhkotautia. Tohtori oli sanonut, että sydän rupeaa rasvottumaan.
Tämmöiseltä se nyt näyttää.

Ja Joan Durbeyfield koukisti märän etusormensa ja peukalonsa
C-kirjaimen muotoiseksi ja osotti sitä toisen käden etusormella.

-- Tällä hetkellä, sanoi hän isälle, ympäröi rasvakerros sydäntänne
tästä ja tästä kohti, mutta yksi kohta on vielä paljaana, hän sanoi.
Niin pian kuin se menee umpeen -- mrs Durbeyfield pyöristi sormensa
kiekoksi -- keikahtavat talluksenne ylöspäin, mr Durbeyfield, sanoi
hän. Voitte elää kymmenen vuotta; mutta voitte myöskin keikahtaa
kymmenessä kuukaudessa tai kymmenessä päivässä.

Tess näytti levottomalta. Jokohan isä katoaisi ikuiseen hämärään,
huolimatta vastikään keksitystä suuruudesta?

-- Mutta missä isä on? kysyi hän taas.

Äiti loi häneen rukoilevan katseen.

-- Älä nyt vihastu! Mies poloinen, hän väsähti niin mielenliikutuksesta
kuultuaan pastorilta nuo uutiset, että piti lähteä Rolliveriin puoli
tuntia sitten. Hänen pitää voimistua jaksaakseen huomenna lähteä
viemään tuota mehiläispesäkuntaa, joka on toimitettava perille
aatelisuudesta huolimatta. Täytyy lähteä liikkeelle jo puolesta öin,
sillä sinne on pitkä matka.

-- Voimistuako, sanoi Tess kiihkeästi silmät kyynelissä. Voi hyvä
Jumala! Meneppä kapakasta voimia hakemaan! Etkä sinäkään kieltele,
äiti.

Hänen soimauksensa ja mielialansa näytti täyttävän koko huoneen ja
luovan aran ilmeen huonekaluihin, kynttilän pätkään, lattialla
leikkiviin lapsiin ja äidin kasvoihin.

-- Kielsinpähän, sanoi tämä ärtyisästi. Olen odottanut sinua, jotta
vartioisit taloa, sillaikaa kun minä menen häntä hakemaan.

-- Kyllä minä menen.

-- Ei, ei, Tess. Siitä ei olisi apua.

Tess ei tenännyt kauempaa. Hän tiesi mitä äidin kielto merkitsi. Mrs
Durbeyfieldin nuttu ja hattu riippuivat jo tuolilla hänen vierellään,
valmiina tätä pikku retkeä varten, jota ei emäntä suinkaan olisi
päivitellyt, ellei siihen olisi ollut sellaista syytä.

-- Vie "Luotettava onnenilmottaja" vajaan, jatkoi hän, kuivaten käsiään
ja järjestellen pukuaan.

"Luotettava onnenilmottaja" oli vanha paksu kirjaluntta, jonka sivut
olivat niin kuluneet ahkerasta hypistelemisestä, että niiden reunat
olivat siirtyneet aina tekstin laitaan asti. Tess otti sen pöydältä, ja
äiti läksi.

Mies-köpiläänsä hakeminen kapakasta oli ainoita huveja, mitä mrs
Durbeyfieldillä oli jälellä elää retustaessaan lastensa kanssa. Hän
tunsi itsensä onnelliseksi, kun tapasi hänet Rolliverissa ja sai istua
tunnin tai pari hänen vieressään tarvitsematta sillä aikaa ajatella
lapsia. Jonkunlainen kimmeltävä hohde, ikäänkuin iltaruskon kajastus,
valaisi silloin hänen elämäänsä. Huolet ja muut elämän tosiseikat
haihtuivat tuntumattomiksi, muuttuivat pelkästään harvinaisiksi
sielullisiksi ilmiöiksi, joita saattoi tyynesti tarkastella; ne eivät
olleet enää tuskastuttavia aistimuksia, jotka piinasivat sielua ja
ruumista. Lapset näyttivät nyt, kun eivät olleet silmäin edessä,
somemmilta ja miellyttävämmiltä kuin muulloin, jokapäiväisen elämän
pikku tapahtumilla tuntui olevan iloinen ja leikillinen puolensa, kun
niitä nyt muisteli. Istuessaan aviomiehensä vieressä hänestä tuntui
melkein yhtä suloiselta kuin tämän käydessä kosiskelemassa ja hän
ummisti silmänsä hänen vioilleen ja puutteilleen ja näki hänessä
ainoastaan ihanne-miehen, joka oli häneen rakastunut.

Jäätyään yksin lasten luo Tess kävi viemässä onnenilmottajan vajaan,
pistäen sen katto-olkiin. Äiti katseli aina tuota likaista kirjaa
omituisella fetishimäisellä pelolla eikä tohtinut koskaan jättää sitä
yöksi sisään. Se vietiin aina takaisin, niin pian kuin sen neuvoa oli
kysytty. Äiti oli taikauskoineen, kansantaruineen, murteellisine
puheineen ja polvesta toiseen säilyneine kansanlauluineen ainakin kaksi
sataa vuotta jälellä tyttärestään, joka oli saanut kasvatuksensa
kansakoulussa ensiluokkaisten oppikirjojen ja loppumattoman kehityksen
alaisen opetusjärjestelmän mukaan. Kun he puhelivat keskenään, oli
edessä yhtaikaa Stuartein ja Viktorian aikakaudet.

Palatessaan sisään Tess ihmetteli, mitähän äiti oli tänä päivänä
hakenut kirjasta. Hän arvasi sukukeksinnön olleen siihen syynä, mutta
ei aavistanut, että tänään oli kysytty neuvoa yksistään hänestä
itsestään. Pian hän kuitenkin jätti tuon asian mielestään ja rupesi
ripsumaan päivällä kuivaneita liinavaatteita. Apulaisina oli hänellä
yhdeksänvuotias veljensä Abraham ja kaksitoistavuotias siskonsa
Eliisa-Loviisa, jota nimitettiin Liisu-Viisuksi. Nuorimmat lapset oli
jo pantu nukkumaan.

Tessin ja perheen seuraavan jäsenen välillä oli neljän vuoden väliaika,
sillä välillä syntyneet olivat kuolleet jo pieninä; ja tämä antoi
hänelle jonkunlaista äidillistä arvoa, milloin hän oli yksin nuorempain
sisarusten kanssa. Abrahamin perästä oli kaksi tyttöä, Lempi ja Siviä,
sitten kolmevuotias poika ja lopuksi pienokainen, joka oli vastikään
tullut vuoden vanhaksi.

Kaikki nämä nuoret sielut olivat matkustajoita Durbeyfieldin laivassa
-- iloihinsa, tarpeisiinsa, terveyteensä, koko olemiseensa nähden
kokonaan riippuvia kahdesta vanhemmasta Durbeyfieldistä. Jos perheen
päät näkivät hyväksi purjehtia kaikenlaisiin vaikeuksiin,
onnettomuuksiin, nälkään, sairauteen, alennukseen tai kuolemaan, niin
noiden kuuden pienen laivanruumaan pistetyn poloisen täytyi purjehtia
mukana -- kuuden avuttoman olennon, joilta ei oltu koskaan kysytty
halusivatko tulla maailmaan, vielä vähemmin halusivatko tulla niin
kovilla ehdoilla, kuin minkä alaisiksi he joutuisivat Durbeyfieldien
varattomassa kodissa. Moni haluaisi tietää millä oikeudella
runoilijat, joiden filosoofista käsitystä nykyään pidetään syvänä ja
uskottavana sikäli kuin heidän laulunsa ovat muodollisesti ehjiä ja
puhdassointuisia, puhuvat "Luonnon pyhistä tarkotuksista".

Oli jo myöhä, mutta isää ja äitiä ei kuulunut. Tess katseli ikkunasta
ja kulki mielessään kylän poikki, joka paneusi yölevolle. Kynttilät ja
lamput sammutettiin joka paikassa, hän saattoi kuvitella näkevänsä
tulen sammuttajan ojennettuine käsineen.

Kun äiti läksi isää hakemaan, merkitsi se vain sitä, että haettavia oli
kaksi. Tessistä alkoi tuntua, ettei kipeähkön miehen, jonka oli määrä
lähteä matkaan ennen kello yhtä yöllä, pitänyt istua kapakassa näin
myöhään, juoden ritarisverensä kunniaksi.

-- Abraham, hän sanoi veljelleen, pistäppä lakki päähäsi -- eihän sinua
pelota -- ja käy Rolliverissa katsomassa, miten isän ja äidin on
käynyt.

Poika nousi mielellään, avasi oven ja hävisi pimeään. Taas kului puoli
tuntia, vaan mies ja vaimo ja lapsi viipyivät yhä vielä. Abrahaminkin
näytti viekotteleva kapakka vanginneen, kuten se oli pyydystänyt
vanhemmatkin.

-- Täytyypä lähteä itse, sanoi Tess.

Liisu-Viisu meni vuoteelle, ja lukittuaan oven Tess läksi kulkemaan
pimeätä, mutkikasta kujaa, jota ei suinkaan oltu tehty kilparadaksi.
Tie käy kalliiksi, milloin maata on mitattava tuumittain, ja riittääpä
tuo viisaripuolikin kello aikaa osottamaan.



4.


Rolliverin kapakka, ainoa olutpaikka laajan, hajanaisen kylän tässä
päässä, saattoi ylpeillä vain puolista oikeuksista. Kun ei ollut lupaa
talossa ryypiskelyyn, oli vieraiden mukavuutena vain pieni lauta, kuusi
tuumaa leveä ja kaksi kyynärää pitkä, kiinnitettynä metallilangalla
puutarhan säleaitaan. Tuolle pöydälle janoiset vieraat pistivät tieltä
käsin kuppinsa, ryyppäsivät, heittivät perät pölyiselle tielle, laatien
sille Polynesian kartan, ja toivoivat, että olisi päässyt sisään
istahtamaan.

Näin vieraat. Mutta olipa vakinaisiakin kävijöitä, jotka toivoivat
samaa; ja kun kerran toivo herää, niin aina se keinokin keksitään.

Yläkerran isossa makuuhuoneessa, jonka ikkunat oli huolellisesti
peitetty emäntä Rolliverin vanhalla suurella villasaalilla, oli tänä
iltana autuutta etsimässä tusinan verran ihmisiä, kaikki Marlottin
tämän pään vanhoja asujamia ja tämän kapakan ahkeria vieraita. Matkan
pituus ei ollut ainoa seikka estämässä tämän pään asukkaita käyttämästä
hyväkseen "Kirkkaan Tilkan", kylän toisessa päässä sijaitsevan ja
täysillä oikeuksilla varustetun ravintolan etuja ja mukavuuksia. Ei,
paljoa tärkeämpi seikka, juomien laatu, puhui sen mielipiteen puolesta,
että parempi oli Rolliverin kanssa naukkia ullakkotyrmässä kuin toisen
isännän kanssa suuressa talossa.

Huoneessa löytyvään sänkyrotteloon sopi istumaan useita henkiä, jotka
olivat sijottuneet sen kolmelle laidalle, pari miestä oli kavunnut
säilikön päälle, joku istui kaiverruksilla koristetulla tammiarkulla,
pari pesukaapilla, muuan tuolilla, ja niin oli kullakin istuimensa. He
olivat jo päässeet sille asteelle, että sielu paisui ulos ruumiista ja
levisi lämpöä säteillen yli koko huoneen. Huone ja kalusto näyttivät
uljaammilta ja isommilta, ikkunata verhoava saali muuttui koreaksi
verhoksi, säilikön messinkirenkaat olivat kuin kultaisia kolkuttimia ja
sängyn sorvatut tolpat tuntuivat olevan sukua Salomonin temppelin
uhkeiden pilarien kanssa.

Mrs Durbeyfield, joka Tessistä erottuaan oli astunut tänne rivakasti,
avasi ulko-oven, kulki alakerrassa olevan pimeän huoneen läpi ja osotti
ullakkoportaiden ovea avatessaan tuntevansa hyvin sen säpin. Huojuvissa
rappusissa hänen oli jo pakko kulkea hitaammin, ja kun hänen kasvonsa
sukelsivat viimeiseltä portaalta valoon, niin koko makuukamariin
kerääntynyt joukkue oli kääntynyt tuijottamaan niihin.

-- Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa
istumaan omalla kustannuksellani ... huusi emäntä heti askeleita
kuullessaan yhtä rentonaan kuin koulupoika katkismustaan lukiessaan ja
samalla hän tirkisteli portaille. -- Ah, tekö se olettekin, mrs
Durbeyfield? Herra varjelkoon -- kuinka säikähdin! Ihan luulin
nuuskijoita olevan liikkeellä.

Mrs Durbeyfieldiä tervehti silmäyksin ja pään nyökkäyksin koko salainen
seura, kun hän meni miehensä luo. Tämä istua kyyhötti, hyräillen
hajamielisenä: -- Täss' on mies yhtä hyvä kuin ken tahansa! Mull' on
suuri sukuhauta Kingsbere-sub-Greenhillissä ja uljaampia luurankoja
kuin kellään Wessexin kreivikunnassa.

-- Kuulehan nyt, minulle on iskenyt päähän jotain tuon asian johdosta
-- komea ehdotus, kuiskasi hänen eukkonsa iloisena. Kuuletko, John,
etkö näe minua? Hän tyrkkäsi ukkoaan, mutta tämä katsoi häneen kuin
ikkunasta ja hyräili edelleen.

-- Hys! Elähän kojota niin kovasti, hyvä mies, sanoi emäntä. Sattuu
vielä joku virkamies kulkemaan ohi ja ottaa minulta oikeudet pois.

-- Kai hän on kertonut, mitä meille on tapahtunut? kysyi mrs
Durbeyfield.

-- Kertoihan tuo vähän. Luuletteko siitä lähtevän rahaa?

-- Sepäs onkin meidän salaisuutemme, sanoi Joan Durbeyfield
viisastellen. Hyväpä silti on olla sukua vaunuille, vaikkei noilla
ajeleisikaan. Hän hiljensi ääntään ja jatkoi mieheensä kääntyen:

-- Juohtui mieleeni sen perästä kuin puhuit asiasta, että Trantridgessa
asuu muuan ylhäinen rikas rouva, jonka nimi on D'Urberville.

-- Hää -- mitä? kysyi Sir John.

Vaimo toisti sanansa. -- Tuo rouva on varmaan sukulaisiamme, lisäsi
hän, siksipä voisimme lähettää Tessin hänen luokseen muistuttamaan
sukulaisuudesta.

-- Sen niminen rouva on tosiaankin olemassa, nytpä sen muistan, vastasi
Durbeyfield. Pastori Tringham ei ajatellut sitä. Mutta hän ei ole
mitään meidän rinnallamme -- nuorempi haara nähtävästi, paljoa
myöhemmiltä ajoilta kuin kuningas Normannin.

Keskustellessa tästä tärkeästä kysymyksestä ei kumpikaan huomannut,
että pikku Abraham oli hiipinyt huoneeseen ja odotti tilaisuutta
pyytääkseen heitä kotiin.

-- Hän on rikas ja ottaa varmaan pitääkseen tytöstä huolta, jatkoi mrs
Durbeyfield, ja se on hyvä juttu. Enpä ymmärrä, miksei yhden ja saman
suvun kaksi haaraa voisi käydä toisiaan tervehtimässä.

-- Mepä mennään kaikki kertomaan, että ollaan sukulaisia, sanoi pikku
Abraham innokkaasti sängyn vierestä. Me mennään katsomaan häntä, kun
Tess asuu siellä, ja ajetaan hänen vaunuissaan, yllä mustat vaatteet.

-- Miten sinä olet tänne tullut, lapsi? Mitä hulluja sinä lörpötät!
Mene portaille leikkimään, kunnes isä ja äiti joutuvat... Niin, kyllä
se Tess pitää lähettää tuon sukulaisen luo. Kyllä hän voittaa rouvan
suosion, voittaa varmaan, ja arvattavasti hän sitten joutuu naimisiin
jonkun suuren herran kanssa. Olen ihan varma siitä.

-- Mistä sen tiedät?

-- Katsoin hänen onneaan "Onnen ilmottajasta", ja siinä se olikin
sanottuna... Jo sinun olisi pitänyt nähdä kuinka kaunis hän oli tänä
päivänä; ei kreivittärenkään iho ole hienompi.

-- Mitäs se tyttö itse lähdöstä arvelee?

-- En ole vielä kysynyt. Ei hän tiedäkkään, että meillä on tuommoinen
sukulainen. Mutta tällä keinoinhan hän pääsisi hienoihin naimisiin
eikä hän toki silloin pane vastaankaan.

-- Tess on hieman omituinen.

-- Mutta pohjaltaan hän on taipuisa. Jätä hänet minun huostaani.

Vaikka keskustelu kävi hiljaisesti, saivat toiset kuitenkin sen
sisällyksestä sen verran selville, että Durbeyfieldin pariskunnalla oli
nyt puhuttavana tärkeämpiä asioita kuin tavallisilla ihmisillä ja että
Tessillä, heidän kauniilla vanhimmalla tyttärellään, oli edessään
loistava tulevaisuus.

-- Tess on veikeä tyttö, sanoin minä itsekseni nähdessäni hänen tänään
tallustavan ympäri kylää toisten kera, huomautti joku vanhemmista
juoppolalleista puoliääneen. Mutta muistakoon Joan Durbeyfield, ettei
tuohesta tule takkia.

Puhelu kävi taas yleiseksi, mutta äkkiä kuului jälleen askeleita alla
olevasta huoneesta.

... Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa
istumaan omalla kustannuksellani... Emäntä oli hätäisesti laskenut
ulkomuististaan kaavan, joka hänellä oli tunkeutujain varalta,
ennenkuin hän tunsi tulijan Tessiksi.

Eipä tämä ympäristö ilmassa häälyvine väkijuomanhöyryineen ollut edes
äidin mielestä varsin sopiva Tessin nuorille kasvoille, joskin se meni
mukiin kurttunaamaisille keski-ikäisille; ja tuskinpa olisi Tessinkään
tarvinnut lähettää tummista silmistään nuhtelevaa katsetta saadakseen
isän ja äidin nousemaan ylös, juomaan pikaisesti oluen tähteen ja
lähteä kapuamaan portaita alas emännän varotusten seuraamina.

-- Älkää melutko, hyvät ihmiset ja rakkaat naapurit, muutoin minä
menetän oikeuteni ja joudun sakkoihin ja ties mihin! Hyvää yötä!

He menivät kotiin yhdessä. Tess talutti isää toisesta käsipuolesta ja
äiti toisesta. Ukko oli totta puhuen ryypännyt vain hipenen -- ei
neljättäkään osaa siitä, mitä säännöllinen ryyppääjä saattoi
sunnuntai-aamuna viedä kirkkoon luovimatta tai kompastelematta, mutta
Sir Johnin heikko ruumiinrakenne teki hänen pikku syntinsä tässä
suhteessa vuoren painoiseksi. Päästyään raittiiseen ilmaan hän astui
niin epävakaisesti, että sai koko kolmihenkisen rivin kääntyilemään
milloin Lontoota, milloin Bathia kohti. Se näytti aika hullunkuriselta
ja olihan sellainen varsin tavallista perhekunnan tallustellessa öiseen
aikaan kotiin päin. Silti oli siinä paljon vakavaakin, kuten useimmissa
hullunkurisissa seikoissa. Molemmat naiset kokivat niin paljon kuin
suinkin salata näitä pakollisia harharetkiä ja pyöräyksiä
Durbeyfieldiltä, joka oli niihin syypää, ja Abrahamilta ja
itseltäänkin, ja niin he vähitellen pääsivät lähemmäksi kotikynnystään.
Silloin alkoi perheen pää jälleen vetää vanhaa virttään, ikäänkuin hän
olisi tahtonut rohkaista mieltään, voidakseen tyynenä astua nykyiseen
vähäpätöiseen asuntoonsa.

    Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä!

-- Olehan nyt hulluttelematta, ukkoseni, sanoi hänen vaimonsa. On niitä
ollut suuria sukuja maailmassa muitakin kuin sinun. Katsohan nyt
Anktelleja, Horseyn väkeä ja itse Tringhamejakin -- rappeutuneet
melkein yhtä paljon kuin sinunkin sukusi -- vaikka kyllä te sentään
olitte ylhäisempää väkeä. Kiitänpä Luojaani, etten kuulu suureen
sukuun, joten minulla ei ole mitään syytä hävetä.

-- Elähän hätäile, ämmäseni. Mene tiedä, jos lienet uljaampaa sukua
kuin me -- kuninkaiden ja kuningattarien jälkeläisiä.

Tess käänsi nyt keskusteluaineen toisaanne sanomalla, mikä hänen
mielestään oli paljoa tärkeämpää kuin ajatukset esi-isistä:

-- Pelkäänpä, ettei isä kykene lähtemään matkalle niin varhain
huomisaamuna.

-- Minäkö! Tunnin parin päästä minä olen täydessä kunnossa, vastasi
Durbeyfield.



Vasta yhdentoista tienoissa oli perhe vuoteella ja viimeistään kahden
aikaan aamusella täytyi lähteä matkaan ehtiäkseen toimittaa
mehiläispesät Casterbridgeen torikauppiaille ennen lauantaikaupan
alkamista. Tie oli näet ylen huono, matkaa pari kolmekymmentä engl.
peninkulmaa ja kaiken lisäksi olivat hevonen ja rattaat kehnointa
laatua. Puoli kahden aikaan mrs Durbeyfield pistäysi suureen
makuuhuoneeseen, missä Tess nukkui pikku veljineen ja sisarineen.

-- Ei siitä poloisesta ole lähtijää, sanoi hän vanhimmalle tyttärelle,
jonka suuret silmät olivat avautuneet samassa, kun äiti kosketti ovea.

Tess kohosi istumaan, puoleksi unen tuhkerossa.

-- Täytyyhän sinne jonkun lähteä, hän vastasi. Myöhäistä jo alkaa olla
pesueiden kuletteleminen. Mehiläiset lopettavat kohta parveilemisensa
tänä vuonna, ja jos jätämme ne ensi toripäiväksi, niin eivät ne kelpaa
kenellekään.

Äiti näytti joutuvan aivan neuvottomaksi. -- Ehkä joku nuorukainen
ottaisi mennäkseen. Joku noista pojista, jotka sinua eilen niin
tanssittivat? hän ehdotti.

-- Ei, sitä en sallisi mistään hinnasta, selitti Tess ylpeästi. Kaikki
saisivat tietää syyn -- saisimmepas vasta hävetä! Minä lähden, jos
Abraham tulee mukaan.

Hetkisen epäröityään äiti suostui ehdotukseen. Pikku Abraham
herätettiin kesken makeinta untansa, jota hän veti saman huoneen
nurkassa, ja pakotettiin pukeutumaan, vaikka olikin vielä aivan
toisessa maailmassa. Sillä välin oli Tesskin vetänyt joutuisasti
vaatteet ylleen, ja molemmat menivät lyhty kädessä talliin.
Vankkurirottelot olivat jo reilassa, ja Tess talutti pihalle Prinssi
hevosen, joka oli melkein yhtä raihnainen kuin ajoneuvotkin.

Hevosraukka töllisteli ihmetellen yön pimeään, lyhtyyn ja lapsiin eikä
näyttänyt voivan ymmärtää, että piti lähteä työhön hetkellä, jolloin
kaikkien elävien olentojen olisi luullut olevan yöteloillaan. He
panivat kynttilänpätkiä lyhtyyn, ripustivat sen vankkurien vasemmalle
puolelle ja taluttivat hevosta alkumatkan, joka oli ylämäkeä, jottei se
poloinen kovin väsyisi. Reipastuttaakseen mieltään he laativat
itselleen keinotekoisen aamun lyhtynsä, voileipien ja rupattelun
avulla, koska todellinen huomen oli vielä loitolla. Kun Abraham vihdoin
oli selvinnyt unenhorroksestaan, niin hän alkoi haastella omituisista,
taivasta vasten kuvastuvista esineistä. Tuo puu tuolla näytti
raivoisalta tiikeriltä, joka syöksähti esiin piilostaan, ja tuo toinen
muistutti jättiläisen päätä.

Kulettuaan pienen Stourcastlen kaupungin läpi, joka uinui äänettömänä
paksujen ruskeiden olkikattojensa suojassa, he pääsivät ylävämmille
seuduille. Vielä ylempänä, heidän vasemmalla sivullaan, kohosi taivasta
kohti notkojen ympäröimä Bulbarrowin eli Bealbarrowin mäki, joka on
korkein melkein koko Etelä-Wessexissä. Siitä alkoi tie hiljalleen
viettää alaspäin melkoisen pitkän matkan. He nousivat istumaan
vankkurien etupuolelle, ja Abraham rupesi mietiskelemään.

-- Kuuleppa, Tess, hän sanoi asian aluksi hetkisen vaitiolon perästä.

-- Mitä, Abraham?

-- Etkö ole hyvilläsi, että meistä on tullut herrasväkeä?

-- Enpä juuri.

-- Mutta tottahan sinä olet iloissasi, kun pääset naimisiin
herrasmiehen kanssa?

-- Mitä? sanoi Tess katsahtaen ylös.

-- Rikas sukulaisemme hankkii sinulle mieheksi herrasmiehen.

-- Minulle? Rikas sukulaisemme? Ei meillä ole semmoisia sukulaisia.
Kuka sinulle on semmoisia lörpötellyt?

-- Rolliverissahan ne siitä puhuivat, kun minä olin isää hakemassa.
Trantridgessa kuuluu asuvan muuan rikas rouva, joka on meidän
sukulaisemme, ja äiti sanoi, että jos sinä huomauttaisit tuolle
rouvalle olevasi sukua hänelle, niin hän toimittaisi sinut suuriin
naimisiin.

Sisko kävi äkisti äänettömäksi ja vaipui syviin mietteisiin. Abraham
tarinoi edelleen, enemmän huvikseen kuin sisarensa vuoksi, jonka
äänettömyyteen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota. Hän nojasi
mehiläispesiin ja teki kasvot ylöspäin kohotettuina huomioitaan
tähdistä, joiden kylmät valtimot tykyttivät tuolla tummassa
äärettömyydessä niin tunteettomina ja vieraina näitä kahta inhimillistä
virvatulta kohtaan. Hän kyseli, kuinkahan kaukana nuo vilkuttajat
olivat, ja olikohan Jumala niiden toisella puolen. Mutta yhtä myötäänsä
hänen lapsellinen rupattelunsa kääntyi aineeseen, joka viehätti häntä
enemmän kuin luomisen ihmeet. Jos Tess tulisi rikkaaksi mennessään
herrasmiehen kanssa naimisiin, niin saisikohan hän niin paljon rahaa,
että voisi ostaa kaukoputken, joka toisi tähdet niin lähelle kuin
Nettlecombe-Tout oli?

Tessiä alkoi kiukuttaa tuon asian ainainen vatkuttaminen; koko perhe
sitä hoki.

-- Älä siitä enää lörpötä! huudahti hän.

-- Etkös sinä ole sanonut tähtien olevan maailmoita, Tess?

-- Olen.

-- Aivan samanlaisia kuin tämäkin?

-- En tiedä, mutta luulen niin. Joskus ne näyttävät samanlaisilta kuin
omenat meidän omenapuussamme. Suurin osa on kauniita ja terveitä, mutta
jotkut ovat rumia ja pilaantuneita.

-- Millaisessa me asutaan -- kauniissa vai rumassako?

-- Rumassa.

-- Olipa onnetonta, ettemme asettuneet kauniiseen tähteen, kun niitä on
niin paljon enemmän.

-- Niin kyllä.

-- Onko se _ihan totta_. Tess? toisti Abraham, jonka mieltä tämä tieto
suuresti jännitti. Mitenkähän sitten olisi ollut, jos olisimme tulleet
hyvään tähteen?

-- Ka, isä ei retustaisi rykien kuten nyt eikä hän olisi tullut niin
humalaan, ettei kyennyt lähtemään kaupunkiin, eikä äitikään myötäänsä
olisi pyykinpesussa, saamatta sitä koskaan loppumaan.

-- Ja sinä olisit ollut rikas neiti alusta pitäen tarvitsematta mennä
sitä varten naimisiin herrasmiehen kanssa.

-- Kuule, Aapo, älä puhu siitä enää mitään!

Omiin mietteisiinsä jääneenä Abrahamia alkoi uni painostaa. Tess ei
ollut mikään taitava ajaja, mutta arveli kuitenkin saattavansa pitää
huolta koko kuormasta, niin että Abraham saisi vähän nukahtaa, jos
häntä halutti. Hän laittoi pojalle makuupaikan kekojen etupuolelle,
mistä tämä ei voinut pudota, ja otti ohjakset käteensä.

Prinssistä ei tarvinnut suurin huolehtia, sillä eihän sillä raiskalla
ollut tarmoa tarpeettomiin liikkeisiin. Tesskin vaipui yhä syvemmälle
unelmiinsa, kun ei ollut enää toista häiritsemässä, ja nojausi
taaksepäin kekoja vastaan. Puut ja pensasaidat, jotka soluivat mykkinä
riveinä hänen ohitseen, liittyivät eriskummallisiin haavekuviin, ja
tuulen henkäykset muuttuivat jonkun äärettömän murheellisen sielun
huokauksiksi, sielun, joka oli laaja kuin avaruus ja yhtä vanha kuin
historia.

Tarkastellessaan sitten oman elämänsä sotkuista vyyhteä hän oli
näkevinään isänsä turhamaisen ylpeyden ja tuon hienosukuisen kosijan,
jonka äiti kuvitteli odottavan häntä, irvistelevän ja nauravan
hänen köyhyydelleen ja käärinliinoihin peitetyille jalosukuisille
esi-isilleen. Kaikki kävi yhä eriskummallisemmaksi, ja lopulta hän
unohti ajan kulun.

Äkkiä jysähti oudosti, ja Tess heräsi unesta, johon hänkin oli
vaipunut.

He olivat etäämpänä kuin hänen menettäessään tietoisuutensa, vaikkeivät
he olleet vieläkään päässeet varsin kauas Stourcastlesta; ja vankkurit
olivat pysähtyneet. Niiden edestä kuului kummallista korinaa, jommoista
hän ei ollut koskaan ennen kuullut, ja joku huusi: "hohoi, hohoi!"

Lyhty, joka riippui vankkurien sivulla, oli sammunut, mutta toinen
loisti häntä vasten silmiä -- paljon kirkkaammin kuin hänen oma
lyhtynsä oli loistanut. Jotain kauheata oli tapahtunut. Valjaat olivat
sotkeutuneet johonkin, joka sulki tien.

Tess hyppäsi hämmentyneenä maahan, ja tuokiossa selvisi hänelle
pelottava totuus. Korinan synnytti hänen isänsä hevosraukka, Prinssi.
Huimasti kiitävät postivaunut olivat pimeässä ajaneet hänen hitaiden ja
kömpelöiden ajopeliensä päälle. Postivaunujen terävä aisa oli
tunkeutunut Prinssi poloisen rintaan kuin miekka, ja haavasta pursui
verta virtanaan, pudoten sihisten tielle.

Epätoivoissaan Tess hyppäsi hevosensa eteen ja pisti kätensä haavaan,
saamatta aikaan muuta kuin että purppuranpunaiset pisarat tahrivat
hänet yltyleensä. Siinä hän seisoi katsellen avutonna eteensä. Prinssi
seisoi vakavana ja liikkumatonna, niin kauan kuin jaksoi; sitten se
äkkiä tuuskahti maahan.

Jo tuli postimieskin hätään ja alkoi kiskoa ja riisua Prinssiä
valjaista. Mutta se oli jo kuollut, ja nähtyään ettei asia ollut
autettavissa mies palasi oman hevosensa luo, jolle ei ollut tullut
mitään vahinkoa.

-- Te ajoitte väärää puolta, hän sanoi. Minun on pakko rientää
eteenpäin postisäkkeineni, niin että teidän olisi paras odottaa tässä
rattainenne. Minä lähetän jonkun teitä auttamaan, heti kun vain voin.
Kohta päiväkin valkenee, niin ettei teillä ole mitään hätää.

Hän nousi vaunuihinsa ja ajoi tiehensä, ja Tess jäi odottamaan. Ilma
kävi valoisammaksi, linnut alkoivat liikkua pensaikoissa ja viserrellä,
maantie hohti kohta valkoisena, mutta Tessin kasvot näyttivät vielä
vaaleammilta. Iso verilätäkkö alkoi jo hyytyä ja auringon noustessa se
säteili sadoissa eri väreissä. Prinssi makasi vieressä kankeana ja
liikkumatonna, silmät puoleksi avoimina.

-- Tämä on kaikki minun työtäni, huudahti tyttö katsellessaan
hevosvainajata. En kykene itseäni millään puolustamaan, en millään!
Millähän isä ja äiti nyt elävät! Aapo, Aapo! Hän pudisteli poikaa, joka
oli nukkunut rauhassa tapahtumasta huolimatta. -- Emme pääse
kauemmaksi. Prinssi kuoli!

Kun Abraham älysi, millä kannalla asiat olivat, niin hänen kasvonsa
kävivät vakaviksi kuin vanhalla miehellä.

-- Eilen minä vain tanssin ja nauroin, haasteli Tess itsekseen. Voi
minua hölmöä!

-- Tämä on sen vuoksi, että me asumme rumassa tähdessä emmekä koreassa,
mutisi Abraham itkeä vetistellen.

Äänettöminä he odottivat, mutta odottamisesta ei tuntunut tulevankaan
loppua. Vihdoinkin kuului ääntä ja läheneviä askelia, mikä osotti
postimiehen pitäneen sanansa. Tulija oli joku talonpojanrenki läheltä
Stourcastlea. Hänen väkevä hevosensa valjastettiin Prinssin sijaan
vankkurien eteen, joissa oli mehiläispesät, ja niin lähdettiin
matkaamaan Casterbridgeä kohti.

Saman päivän iltana tyhjät vankkurit taas saapuivat
onnettomuuspaikalle. Prinssi oli virunut ojassa aamusta asti.
Verilätäkön paikka näkyi vielä keskellä tietä, vaikka ohikulkevat
ajoneuvot olivat raapineet ja hanganneet sitä. Prinssi poloisen
maalliset jäännökset kiskottiin nyt samoille vankkureille, joita se
itse oli ennen vetänyt, ja kaviot ilmassa ja kengät välkkyen laskevan
auringon valossa se sai ajaa kyydillä pari peninkulmaa takaisin
Marlottiin.

Tess oli palannut aikaisemmin. Hän oli pahassa pulassa miettiessään
kuinka tapahtumasta kertoisi. Hänen kielelleen tuotti helpotusta, kun
hän näki vanhempainsa kasvoista, että he tunsivat jo tappionsa; mutta
silti ei hän lakannut nuhtelemasta itseään siitä, että oli ollut
huolimaton.

Mutta juuri perheen avuttomuus teki onnettomuuden heille vähemmän
hirmuiseksi kuin se olisi tuntunut eteenpäin pyrkivästä perheestä,
vaikka se nykyisessä tapauksessa merkitsi häviötä ja toisessa
tapauksessa olisi merkinnyt vain satunnaista vahinkoa. Durbeyfieldien
kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä kiehuvasta vihasta, mikä varmaan
olisi leimunnut sellaisten vanhempain kasvoilla, jotka pitivät parempaa
huolta tyttönsä menestyksestä. Ei kukaan moittinut Tessiä niin paljon
kuin hän itse.

Kun huomattiin, että hevosenteurastaja ja nahkuri olisivat antaneet
Prinssistä vain moniaita shillinkejä, koska se muka oli niin vanha
kaakki, niin Durbeyfield otti juhlallisen ryhdin.

-- En, hän sanoi levollisesti, en minä myy sen vanhaa ruumista. Kun me
D'Urbervillet olimme ritareja tässä maassa, niin emme myyneet
juoksijoitamme kissanlihasta. Pitäkööt rahansa! Prinssi on palvellut
minua hyvin elinaikanansa, enkä minä tahdo erota siitä nytkään.

Seuraavana päivänä hän kaivoi Prinssille hautaa puutarhaan, raataen
kovemmin kuin kuukausmääriin puuhatessaan elatusta perheelleen. Kun
kuoppa oli valmis, niin Durbeyfield sitoi eukkonsa kera nuoran hevosen
ympäri ja kiskoi ruumiin polkua myöten haudan ääreen lasten seuratessa
saattojoukkona. Abraham ja Liisu-Viisu nyyhkyttivät, Lempi ja Siviä
ilmaisivat suruaan ulvomalla, niin että muurit kaikuivat, ja kun
Prinssi oli romahtanut alas, niin kaikki kokoontuivat haudan partaalle.
Leivänhankkija oli heiltä otettu; mikä nyt neuvoksi?

-- Meniköhän se taivaaseen? kysyi Abraham nyyhkytystensä lomasta.

Durbeyfield alkoi luoda hautaa umpeen, ja lapset itkivät uudelleen,
kaikki paitsi Tess. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kasvonsa kalpeat,
ikäänkuin hän olisi pitänyt itseään murhaajana.



5.


Kaupusteleminen, joka oli pääasiallisesti riippunut hevosesta, joutui
nyt aivan rappiolle. Puute, melkeinpä kurjuuskin, lähestyi uhkaavana.
Durbeyfield oli perin huolimaton mies; hän pystyi kyllä ahertamaan
ankarasti aika ajoin, mutta ne ajat eivät suinkaan sattuneet aina
tulemaan silloin, kun niitä olisi tarvittu, ja koska hän ei ollut
tottunut päivätyöläisen säännölliseen raadantaan, niin ei hän osottanut
erityisempää uutteruutta, milloin voimia sattuikin olemaan
tarvittaessa.

Tess, joka oli saattanut vanhempansa tähän lietteeseen, mietiskeli
sillä välin hiljakseen, miten hän voisi auttaa heidät siitä ylös.
Silloin äiti toi esille suunnitelmansa.

-- Meidän täytyy ottaa vastaan niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, hän
sanoi. Eipä sinun syntyperääsi olisi voitu keksiä sopivammalla
hetkellä, Tess. Sinun täytyy kääntyä ystäviemme puoleen. Tiedätkös
mitä? The Chasen laidassa asuu muuan upporikas mrs D'Urberville, jonka
pitäisi olla meidän sukuamme. Sinä saat mennä hänen luokseen puhumaan
asiasta ja pyytämään jotain apua tähän ahdinkoon.

-- Eipä minua haluttaisi lähteä, vastasi Tess. Jos tuommoinen rouva on
olemassa, niin sillä hyvä, että hän on meille ystävällinen -- ei siltä
apua osaa mennä anomaan.

-- Kyllä sinä saisit hänet tekemään jotain. Ja toisekseen on tässä
asiassa vähän muutakin. Minäpä tiedän, minkä tiedän.

Tuo äskeinen onnettomuus, johon hän oli itse syypää, teki Tessin
taipuvammaksi noudattamaan äitinsä toivomusta, kuin mitä hän muutoin
olisi ollut. Ei hän kuitenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti niin
innokkaasti ajoi tuota asiaa, jonka menestys oli aivan tietämätön.
Kenties oli äiti sentään kuulustellut asioita ja saanut tietää, että
mrs D'Urberville oli harvinaisen jalomielinen ja armelias ihminen.
Mutta Tessin ylpeys teki köyhän sukulaisen osan hänelle peräti
vastenmieliseksi.

-- Ennen minä etsin työtä, hän mutisi.

-- Durbeyfield, ratkaise sinä asia, sanoi äiti, kääntyen mieheensä,
joka istui nurkassa. Jos sinä käsket menemään, niin hän menee.

-- En minä suvaitse, että lapseni tuppautuvat ventovieraille
sukulaisiksi, mutisi hän. Minä olen suvun vanhimman haaran päämies ja
minun täytyy seisoa omilla jaloillani.

Ennemmin Tess olisi suonut isänsä käskevän lähtemään kuin kieltävän
tuon syyn nojalla. -- Minun vikanihan oli, että Prinssi kuoli, hän
sanoi kolkosti, ja kai minun siis on tehtävä jotain. Saatanhan minä
lähteä hänen puheilleen, mutta itse tahdon päättää pyydänkö häneltä
apua vai en. Älkääkä te hautoko mielessänne, että hän minut naimisiin
toimittaa -- sehän on mieletöntä.

-- Oikein sanottu, Tess, huomautti hänen isänsä syvämietteisesti.

-- Kuka on sanonut minun semmoista ajattelevan? kysyi Joan.

-- Minä vain luulin, äiti. Mutta kyllä minä lähden.

Varhain seuraavana aamuna hän meni Shastoniin ja astui siellä
vaunuihin, jotka kahdesti viikossa kulkivat Shastonista
Chaseboroughiin, poiketen matkalla lähelle Trantridgen kylää, missä tuo
salaperäinen mrs D'Urberville piti asuntoa.



Tess Durbeyfieldin matka tänä muistettavana aamuna kävi sen laakson
luoteiskulman halki, missä hän oli syntynyt ja lapsuutensa ajan
viettänyt. Blakemooren laakso oli hänelle maailma, ja sen asukkaat
maapallon eri kansoja. Marlottin veräjiltä ja aitaportailta oli hän
ihmetellen katsellut laaksoon lapsuutensa huolettomina päivinä, ja mikä
silloin oli näyttänyt salaperäiseltä, sillä oli vielä nytkin miltei
yhtä salaperäinen viehätyksensä. Hän oli nähnyt joka päivä kamarinsa
ikkunasta torneja, kyliä, etäisiä valkoisia taloja ja ennen kaikkea
Shastonin kaupungin, joka majesteetillisesti kohosi kukkulallaan,
ikkunat kimmeltäen ilta-auringon valossa lamppujen tavoin. Hän oli
käynyt siellä aniharvoin ja tunsi tarkemmin vain pienen osan laaksoa ja
sen ympäristöä. Vielä harvemmin oli hän käynyt etäämmällä laaksosta.
Lähiseudun kukkulain haahmopiirteet olivat hänelle sitä vastoin yhtä
tuttuja kuin sukulaistensa kasvot, mutta niiden takana olevasta
maailmasta tiesi hän vain sen, mitä oli oppinut kansakoulussa, josta
hän pääsi vuosi tai pari ennen näitä tapahtumia, oltuaan koulun
etevimpiä oppilaita.

Lapsuuden päivinä olivat samanikäiset tytöt pitäneet paljon Tessistä ja
silloin oli hyvin tavallista nähdä kolmen tyttösen, joista keskimäinen
oli Tess, astelevan rinnan kylänraittia pitkin koulusta kotiin. Yllään
hänellä oli punainen, hienoruutuinen esiliina ja villahame, jonka
alkuperäinen väri oli muuttunut aivan epämääräiseksi; hänen pitkiä
hoikkia sääriään verhosivat kiinteät sukat, joissa oli polvien kohdalla
reijät -- ne hän oli saanut konttaillessaan tiellä ja vierustoilla
kasvi- ja kivennäisaarteita etsiessään. Kumppanit olivat kiertäneet
käsivartensa Tessin vyötäisille, ja tämä nojasi käsillään heidän
olkapäihinsä.

Kun hän tuli vanhemmaksi ja alkoi huomata, millä kannalla asiat olivat,
niin hän harmitteli äitiään, joka ajattelematta antoi hänelle niin
monta siskoa ja veikkoa, vaikka entistenkin hoitamisessa oli tarpeeksi
huolta ja puuhaa. Siitä huolimatta hän kohteli pikku sisaruksiaan
lempeästi ja auttoi heitä voimainsa mukaan koulunsa lopetettuaan.
Toisinaan hän otti osaa naapurien heinäntekoon tai elonkorjuuseen tai
kernaimmin lypsyyn ja kirnuamiseen, johon hän oli perehtynyt niinä
aikoina, kun heillä itsellään vielä oli lehmiä; ja koska hän oli varsin
näppäräkätinen, osottautui hän siinä työssä sangen taitavaksi.

Tällä tavoin karttui hänen hennoille hartioilleen yhä enemmän
perhehuolia ja varsin luonnolliselta tuntui siis, että Tess edustaisi
Durbeyfieldejä D'Urbervillein hovissa. Ja myöntää täytyy, että näin
tehden Durbeyfieldin perhe esiintyi parhaassa valossaan.

Trantridgen tienhaarassa Tess astui vaunuista ja lähti nousemaan mäen
viertä metsää kohti, jonka reunassa D'Urbervillein talon sanottiin
sijaitsevan. Ei se ollut herraskartano tavallisessa merkityksessä
peltoineen ja hakoineen ja nurisevine vuokraajineen, jolta omistajan
oli hyvällä ja pahalla kiskottava toimeentulo itselleen ja perheelleen.
Ei, paljon uhkeampi laitos tämä oli: suuri huvila, rakennettu yksistään
omistajansa huviksi, ei tynnyrinalaakaan työläästi hoidettavaa maata,
ainoastaan puisto ja pieni tilkku, jota haltija itse viljeli huvikseen
pehtorin avulla.

Ensinnä näkyi miellyttävä, punainen veräjätupa, joka oli räystäihin
asti murattiköynnösten peitossa. Tess luuli sitä itse huvilaksi, mutta
kun hän epäröivin askelin astui sivuportista sisään ja seurasi leveätä
lehtokujaa, kunnes se äkkiä teki jyrkän mutkan, niin sen päästä avautui
hänen nähtäviinsä itse päärakennus. Se oli melkein uusi ja maalattu
heleän punaiseksi, mikä väri veräjätuvassakin pisti niin somasti
silmään vihreätä vastaan. Kaukana talon takana -- joka ympäristönsä
hillittyihin väreihin verrattuna muistutti kurenpolvea -- levisi
pehmeän sinertävänä kerrassaan kunnioitusta herättävä metsämaisema; se
oli noita harvoja englantilaisia saloja, jotka todellakin ovat peräisin
ikivanhoilta ajoilta, joissa vielä tapasi ijäkkäiden tammien ympärillä
druidien kunnioittamia misteliköynnöksiä ja missä kasvoi suunnattomia
marjakuusia, joita ei ihmiskäsi ollut istuttanut, samanlaisina kuin
niihin aikoihin, jolloin niiden latvoja katkottiin jousiksi. Tämä
muinaisaikainen salo näkyi kyllä Rinteeltä -- se oli mrs D'Urbervillen
kartanon nimi -- mutta se ei kuitenkaan kuulunut itse taloon.

Kaikki oli kiillotettua, hyötyisää ja huolella hoidettua tässä sievässä
kartanossa. Rinteillä oli lukemattomia ansareita, ulottuen niiden alla
sijaitsevien lehtojen liepeille asti. Kaikki näytti rahalta --
rahapajan viimeksi lyöttämältä lantilta. Saksankuusien ja tammien
suojustamat tallit, jotka olivat varustetut kaikilla uusimmilla
mukavuuksilla, vaikuttivat yhtä arvokkaasti kuin kappelit. Avaralle
nurmikolle oli pystytetty koristeteltta, jonka ovi oli Tessin puolella.

Vaatimaton neitosemme pysähtyi, hämmästyneenä tuijottaen hiekkakäytävän
reunalle. Hän ei ollut vielä oikein käsittänytkään, missä hän oli; ja
nyt olikin kaikki aivan toisin kuin hän oli odottanut.

-- Luulin, että olisimme vanhaa sukua, mutta täällä näyttääkin kaikki
olevan uutta, hän sanoi yksinkertaisena itsekseen. Häntä kadutti, että
oli niin herkästi taipunut äidin tuumaan ja lähtenyt huomauttamaan
sukulaisuudestaan; olisihan hän voinut pyytää apua lähempääkin.



D'Urbervillet eli Stoke-D'Urbervillet -- niinkuin he alussa itseään
nimittivät -- jotka omistivat kaiken tämän, olivat omituisia eläjiä
tässä vanhanaikaisessa seudussa. Pastori Tringham oli puhunut totta
sanoessaan, että tuo raihnas John Durbeyfield oli ainoa vanhan
D'Urberville-suvun suoranainen jälkeläinen tässä osassa maata; olisipa
hän saattanut lisätä, minkä hyvin tiesi, etteivät Stoke-D'Urbervillet
olleet oikeita D'Urbervillejä sen enempää kuin hän itsekään. On
kuitenkin myönnettävä, että perhe varsin hyvin soveltui rungoksi, johon
saattoi liittää nimen, joka oli tuommoisen nuorentamisen tarpeessa.

Kun äskettäin kuollut Simon Stoke oli Pohjois-Englannissa koonnut
suuren varallisuuden rehellisenä kauppiaana -- jotkut sanoivat
koronkiskurina -- niin hän päätti asettua elämään maaseudulle
Etelä-Englantiin, loitolle entisestä liikepiiristään. Uutta elämäänsä
varten hän arveli tarvitsevansa nimen, joka ei niin helposti ilmottaisi
hänen ja tuon entisen sukkelan liikemiehen olevan samoja henkilöitä ja
joka olisi vähän harvinaisempi kuin nuo alkuperäiset kuivat ja karkeat
sanat. British museumissa hän tutki tunnin ajan sammuneiden, puoleksi
kuolleiden, unhoon joutuneiden tai hävinneiden sukujen nimiä sillä
seudulla, johon hän aikoi asettua, ja arveli viimein, että
_D'Urberville_ helähti yhtä hienolta kuin mikä nimi tahansa; ja niin
hän liitti tämän nimen omaansa ainaisiksi ajoiksi. Muuten ei hän
suinkaan pyrkinyt tässä liioittelemaan ja laatiessaan nyt sukutaulunsa
tälle uudelle perustalle hän menetteli varsin maltillisesti
rakennellessaan sukujen välisiä avioliittoja ja suhteita ylimystöön
eikä käyttänyt ainoatakaan kohtuuttoman korkeata arvonimeä.

Tess poloinen ja hänen vanhempansa eivät luonnollisesti tienneet mitään
tällaisesta luomistyöstä -- omaksi onnettomuudekseen heillä ei ollut
aavistustakaan tämmöisistä valtauksista ja viattomuudessaan he
luulivat, että nimen täytyi seurata syntyä, joskin rikkaus oli onnen
lahja.

Tess seisoi paikallaan kuin kylpijä, joka epäröi heittäytymästä veteen.
Hän ei tiennyt pitikö hänen mennä eteenpäin vai kääntyä takaisin, kun
joku pistäysi ulos teltan pimeästä, kolmikulmaisesta aukosta. Tulija
oli solakka nuori mies, jolla oli sikari hampaissa.

Hän oli hyvin tummaverinen, huulet olivat täyteläiset,
karkeapiirteiset, mutta punaiset ja pehmeät, ja niiden yläpuolella oli
tuuheat, mustat, ylöspäin käännetyt viikset, vaikkei hän voinut olla
kuin kahden- tai kolmenkolmatta vuoden ikäinen. Huolimatta hänen
raaoilta vivahtavista piirteistään ilmeni hänen kasvoillaan ja
rohkeissa silmissään miehekästä voimaa.

-- No, kaunokaiseni, mitä sinulla on asiaa? hän kysyi Tessiä läheten.
Ja huomattuaan, että tyttö oli aivan kuin puusta pudonnut, hän lisäsi:
-- Älä ole peloissasi. Minä olen mr D'Urberville. Onko sinulla asiaa
minulle vai äidilleni?

Tämä D'Urberville-suvun edustaja ei vastannut Tessin odotuksia senkään
vertaa kuin talo ja puisto. Hän oli kuvaillut tapaavansa ijäkkäät ja
arvokkaat kasvot, kaikki D'Urbervillein piirteet hienostuneina,
ruumiillistuneiden muistojen uurtamina ja esittäen hieroglyyfeissä
vuosisatoja hänen perheensä ja Englannin historiaa. Tess päätti
kuitenkin käydä asiaan kiinni, koska ei ollut toivoa muuten selviytyä,
ja sanoi:

-- Minulla on asiaa äidillenne, sir.

-- Pelkään, ettet voi tavata äitiäni -- hän on sairas, vastasi väärien
D'Urbervillein edustaja, sillä nuori mies oli Aleksander, Simon
Stoke-vainajan ainoa poika. -- Etköhän voisi uskoa asiaasi minulle?
Minkä vuoksi haluat tavata äitiäni?

-- Minun piti ... minun ... enpä saata oikein sanoa.

-- Huviksesiko vain?

-- Eikä mitä. Jos minä puhuisin teille, niin se näyttäisi...

Tessistä tuntui nyt asia niin somalta, jopa naurettavalta, että hänen
viehkeä suunsa, huolimatta siitä että häntä pelotti seistä tuon herran
edessä, vetäysi hymyyn, mikä yhä enemmän kiinnitti tummaverisen
Aleksanderin huomiota häneen.

-- Se on hyvin hullua, sopersi hän. Ei sitä osaa sanoa.

-- Mitä joutavia; semmoisista minä olenkin mielissäni. Kerro pois,
tyttö kulta, hän sanoi ystävällisesti.

-- Äiti käski minua käymään täällä, jatkoi Tess, ja itseänikin halutti
lähteä. Mutta enpä luullut täällä tämmöistä olevan. Minä läksin
kertomaan, että olemme samaa sukua kuin tekin.

-- Oh, köyhiä sukulaisia?

-- Niin.

-- Stokejako?

-- Ei, D'Urbervillejä?

-- Niin, niin, sitä minä tarkotinkin.

-- Nimemme on muuttunut Durbeyfieldiksi, mutta meillä on monta
todistusta siitä, että olemme D'Urbervillejä. Niin sanotaan vanhoissa
kirjoissakin -- ja meillä on kotona vanha sinetti ja hopealusikka,
pyöreä kuin kauha, ja molempiin on kaiverrettu hyppäävä leijona ja sen
yläpuolelle linna. Lusikka on niin vanha ja kulunut, että äiti käyttää
sitä hernerokkaa hämmennellessään.

-- Meidän vaakunassamme on hopeainen linna ja takajaloillaan seisova
leijona, hän vastasi hellästi.

-- Ja äiti sanoi, että meidän pitäisi ilmottaa itsestämme teille, koska
olemme tapaturmaisesti menettäneet hevosemme ja olemme suvun vanhin
haara.

-- Äitisi teki varsin ystävällisesti. Minä puolestani olen hänelle
hyvin kiitollinen. -- Aleksanterin katse saattoi Tessin hieman
punastumaan. -- Sinä olet siis, tyttöseni, tullut tänne sukulaisiasi
tervehtimään?

-- Niinpä kai, sanoi Tess joutuen taas hämilleen.

-- Eipä siinä mitään pahaa ole. Missä te asutte? Mitä te olette?

Hän kertoi lyhyesti ja selitti palaavansa kotiin samalla kyydillä kuin
oli tullutkin.

-- Eivät ne vaunut vielä kotvilleen ole Trantridgen tienhaarassa.
Eiköhän sillä välin lähdetä puistoon kävelemään, pikku serkkuni?

Tess tahtoi tehdä vierailunsa niin lyhyeksi kuin suinkin, mutta nuori
mies ei antanut perään, ja niin hän suostui lähtemään kävelylle. Nuori
herra näytteli hänelle nurmikkoja ja kukkapenkereitä, kasvihuoneita ja
puutarhaa, missä hän kysyi Tessiltä, pitikö hän mansikoista.

-- Kyllä, sanoi Tess, vaan eivätpä ne vielä ole kypsiä.

-- Tässä on jo. D'Urberville alkoi poimia marjoja, ojentaen tytölle
toisen toisensa perästä. Vihdoin hän löysi hyvin korean mansikan, jonka
hän tahtoi pistää Tessin suuhun.

-- Ei, ei, sanoi Tess nopeasti, asettaen kätensä suunsa eteen, otan sen
mieluummin itse.

-- Mitä joutavia! hän sanoi, ja hieman pahastuen Tess avasi huulensa ja
otti mansikan suuhunsa.

He kävelivät vielä kotvasen puutarhassa, ja Tess söi puoleksi
mielellään puoleksi vastahakoisesti, mitä D'Urberville hänelle tarjosi.
Kun hän oli syönyt mansikkoja tarpeekseen, niin nuori herra poimi hänen
pikku korinsa niitä täyteen; sitten he menivät ruusupensaikkoon, missä
hän keräsi kukkia ja antoi ne Tessille rintaan pantaviksi. Tess totteli
kuin unissaan, ja kun hän ei voinut kiinnittää enempää ruusuja
povelleen, niin D'Urberville pisti pari nuppua hänen hattuunsa ja
sirotteli niitä tavattoman anteliaasti hänen koriinsakin. Viimein hän
sanoi katsoen kelloansa: -- Kun olet ensin saanut vähän välipalaa, niin
on aika lähteä, jos aijot päästä kyytimiehen mukana Shastoniin. Tule,
minä haen jotain syömistä.

Stoke-D'Urberville saattoi hänet telttaan, jättäen hänet sinne.
Hetkisen kuluttua hän palasi, tuoden korissa ruokia, jotka hän asetti
Tessin eteen. Oli ilmeistä, ettei nuori herra suvainnut palvelijainsa
häiritsevän heitä pikku kekkereissään.

-- Et kai pane pahaksesi, jos hiukan tupakoin? hän kysyi.

-- En ensinkään, sir.

Hän katseli tytön sievää itsetiedotonta ahmimista läpi savupilvien,
jotka täyttivät teltan, eikä Tess aavistanut vilkaistessaan viattomana
ruusuihinsa, että hänen "elämänsä onnettomuus" häämötti sinertävän ja
huumaavan sikarinsavun takaa -- se, josta oli tuleva veripunainen juova
hänen nuoren elämänsä spektriin. Hänellä oli muuan ominaisuus,
joka juuri tällä hetkellä oli hänelle vahingoksi, ominaisuus, joka
saattoi Aleksander D'Urbervillen silmät häneen kiintymään. Hänen
rehevä muotonsa ja kasvunsa täytelyys saattoi hänet näyttämään
kehittyneemmältä kuin hän todella olikaan. Hän oli perinyt sen
äidiltään, ja se oli monesti huolestuttanut häntä, kunnes toverinsa
olivat sanoneet sen vian kyllä häviävän aikanaan.



Ennen pitkää hän oli jo lopettanut eineensä.

-- Nyt minun pitää lähteä, mr D'Urberville, hän sanoi nousten.

-- Mikä sinun nimesi oikeastaan on? kysyi nuori mies saattaessaan häntä
lehtokujaa myöten, kunnes huvila jäi näkymättömiin.

-- Tess Durbeyfield Marlottista.

-- Ja sanoitko että vanhempasi ovat menettäneet hevosensa?

-- Minä -- tapoin sen, hän vastasi, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun
hän kertoi Prinssin surullisesta lopusta. -- Enkä tiedä miten korvaisin
vahingon isälle.

-- Minäpä ajattelen enkö voisi tehdä jotain. Äitini voi kyllä hankkia
sinulle paikan. Mutta, Tess, älä puhu turhia D'Urbervillestä --
Durbeyfield on aivan toinen nimi.

-- Parempaa en toivokkaan, sir, vastasi hän jonkunlaisella
arvokkuudella.

Silmänräpäyksen, vain silmänräpäyksen ajan, kun he olivat
tienkäänteessä suojassa, suurten kuusten kohdalla jonkun matkan päässä
veräjätuvalta, D'Urberville taivutti kasvojaan häntä kohti ikäänkuin --
mutta hän malttoi mielensä ja antoi hänen mennä.

Tämmöinen oli alku. Jos hän olisi aavistanut tämän kohtauksen
tärkeyden, niin hän olisi saattanut kysyä, miksi kohtalo sinä päivänä
toi hänen tielleen väärän miehen eikä jotain toista, joka olisi ollut
"se oikea" ja kaikin puolin toivottava -- mikäli sellaista ensinkään on
löydettävissä. Mutta sille hänen tuttavistaan, joka olisi jossain
määrin voinut täyttää näitä vaatimuksia, sille hän oli vain häipyvä,
puoleksi unohdettu muistelma.

Harvoin tapahtumat kehittyvät ihmisten suunnitelmien mukaan: harvoin
tulee mies, joka on rakastamisen arvoinen, oikealla hetkellä. Luonto ei
usein sano lapsi paroilleen: katso! juuri siinä silmänräpäyksessä,
jolloin näkeminen saattaa johtaa onnellisiin tekoihin, eikä se myöskään
vastaa: täällä! ruumiin huutaessa: missä? kunnes se lopulta väsyy
leikkimään piilosilla oloa. Tekisipä mieli tietää, eikö tämmöiset
erehdykset, kun ihmiskunta kerran on saavuttanut korkeimman
kehityksensä, ole vältettävissä hienomman sisäisen näkemyksen,
yhteiskuntakoneiston lähemmän yhteistoiminnan avulla; mutta eipä
uskalla ennustaakkaan näin suurta täydellisyyttä, ei edes pitää sitä
mahdollisena. Varmaa vain on, etteivät tässäkään tapauksessa, yhtä
vähän kuin miljoonissa muissakaan, täydellisen kokonaisuuden molemmat
puoliskot tavanneet toisiaan oikealla hetkellä; puuttuva puolisko
harhaili riippumattomana ympäri maailmaa, odotellen saamattomana omaa
aikaansa, joka viipyi viipymistään. Mutta tämä kömpelö vitkasteleminen
tuotti huolta, pettymyksiä, vavistusta ja omituisen kohtalon.

Telttaan palattuaan D'Urberville istuutui kahdareisin tuolille
mietteissään, kasvot tyytyväisessä hymyssä. Sitten hän purskahti
nauramaan.

-- Lempo vieköön, tämähän vasta somaa oli! Ha-ha-ha! Hiton pulska
tyttö!



6.


Tess laskeusi mäkeä alas Trantridgen tienhaaraan ja odotteli
hajamielisenä Chaseboroughista tulevia vaunuja. Hän ei käsittänyt, mitä
hänelle sanottiin vaunuihin noustessaan, vaikka hän vastasikin siihen,
ja kun jälleen lähdettiin liikkeelle, niin hän istui omissa
mietteissään.

Muuan matkustajista kääntyi hänen puoleensa suoranaisemmin kuin toiset,
sanoen: -- Tehän näytätte aivan kukkavihkolta! Niin kauniita ruusuja jo
kesäkuussa!

Silloin hänelle selvisi, että hän mahtoi näyttää heistä aivan
eriskummalliselta, kun rinta ja hattu olivat ruusujen peitossa ja
ruusuja ja mansikoita oli korissakin reunoja myöten. Hän sävähti
punaiseksi ja kertoi hämillään saaneensa ruusut lahjaksi. Kun
matkustajain silmä vältti, niin hän otti salavihkaa loistavimmat ruusut
hatustaan ja pisti ne koriinsa, peittäen sen nenäliinallaan. Sitten hän
vaipui taas ajatuksiinsa ja kun hän katsoi alaspäin, niin rinnassa
olevan ruusun oka pisti häntä leukaan. Samoin kuin kaikki Blackmoorin
laakson asukkaat oli hänkin taikauskoinen; hän piti tätä pahana enteenä
-- ensimäinen sinä päivänä.

Vaunut pysähtyivät Shastoniin, ja siitä oli vielä pitkä matka
myötämaata Marlottin laaksoon. Äiti oli neuvonut häntä olemaan siellä
yötä erään tuttavan luona, jos hän tuntisi väsymystä; Tess tekikin niin
ja saapui kotiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.

Tupaan astuessaan hän näki heti äidin iloisista kasvoista, että jotain
oli tapahtunut hänen poissaollessaan.

-- Älä puhu mitään, minä tiedän kaikki. Enkö minä jo sanonut
lähtiessäsi, että hyvää siitä tulee, ja niin kävikin.

-- Minun poissaollessaniko? Mitä te tarkotatte? kysyi Tess hieman
väsyneesti. Äiti katseli tyttöään mielihyvällä ja jatkoi leikillisesti:

-- Oletpa jo pitänyt puolesi.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Sain kirjeen.

Tess muisti, että kirje kyllä oli ehtinyt tulla.

-- Sanovat -- mrs D'Urberville sanoo ottavansa sinut katsomaan
kanalaansa, joka on hänen silmäteränsä. Mutta tämä on tietysti vain
veruke, jolla hän tahtoo saada sinut luoksensa herättämättä sinussa
liian suuria toiveita. Hän kyllä tunnustaa sinut sukulaisekseen, vaikka
tällä tavalla menetteleekin.

-- Mutta enhän minä häntä nähnytkään.

-- Kai sinä jonkun näit?

-- Näin hänen poikansa.

-- Tekikö hän kanssasi tuttavuutta?

-- Hän sanoi minua serkukseen.

-- Enkö minä jo sanonut -- hän nimitti Tessiä serkukseen, Jussi, huusi
Joan miehelleen. Tietysti hän on puhunut äidilleen, ja tämä kutsuu nyt
sinua luokseen.

-- Tokko minusta lienee kanoja hoitamaan, sanoi Tess epäröiden.

-- Kukapa niitä sitten kykenisi hoitamaan. Sinähän olet syntynyt siihen
työhön ja tehnyt sitä koko ikäsi. Semmoiset ihmiset pystyvät vaikka
mihin. Sitä paitsi se onkin vain tekosyy, jottet luulisi olevasi
riippuva.

-- Ei minusta taida olla läksijää, vastasi Tess miettivästi. Kuka on
kirjottanut kirjeen? Näyttäkääpäs tänne?

-- Mrs D'Urberville sen on kirjottanut. Tässä on.

Kirje oli kirjotettu kolmannessa persoonassa ja siinä ilmotettiin
lyhyesti mrs Durbeyfieldille, että kirjeenkirjottaja ottaisi hänen
tyttärensä kanalansa hoitajaksi, hän saisi mukavan huoneen, jos tulisi,
ja hyvän palkan, jos hänestä pidettäisiin.

-- Oh -- siinäkö kaikki, sanoi Tess.

-- Ei suinkaan hän toki heti pane käsiään sinulle kaulaan ja suutele
sinua; älä odotakkaan sitä.

Tess katseli ulos ikkunasta.

-- Mieluummin minä jään tänne isän ja äidin luo, hän sanoi.

-- Mutta minkä vuoksi?

-- Enpä osaa sanoa, en tiedä oikein itsekään.

Viikko sen perästä hän palasi eräänä iltana kotiin käytyään turhaan
etsimässä työtä naapureista. Hän oli arvellut kesän kuluessa voivansa
ansaita sen verran rahaa, että saattaisi ostaa uuden hevosen. Tuskin
hän oli päässyt kynnyksen yli, kun eräs lapsista riensi tanssien häntä
kohti, sanoen: -- Herra kävi täällä.

Hänen äitinsä ehätti riemuissaan selittämään asiaa, hymyillen koko
muodollaan. Mrs D'Urbervillen poika oli ollut ratsastusmatkalla ja
sattumoisin poikennut Marlottiin. Oli samalla tiellä kysynyt äitinsä
puolesta, tuliko Tess hoitamaan kanalaa vai ei, sillä nykyinen
kanainhoitaja oli osottautunut epäluotettavaksi.

-- Ja se nuori herra sanoi, että sinä varmaan olet kelpo tyttö, jos
ulkomuotoon on vähääkään luottamista. Näkyy se tietävän, että sinä olet
oikea kultamuru. Totta puhuen hän näyttää olevan hyvin viehtynyt
sinuun.

Tess näytti tuokion olevan hyvillään kuullessaan vieraan panevan häneen
niin suurta arvoa, kun hän omasta mielestään oli niin mitätön.

-- Kovinpa on ystävällinen, hän mutisi, ja jos minä aivan varmaan
tietäisin, miltä siellä elämä tuntuu, niin saattaisinpa lähteä milloin
hyvänsä.

-- Uljas ja kaunis se on miehekseen.

-- Ei minusta ole, vastasi Tess kylmästi.

-- No niin, nyt sinulla on tilaisuus, tee niinkuin haluat. Kuulehan,
sillä oli komea timanttisormuskin.

-- Oli sillä, vahvisti Abraham ikkunan korvasta, minä näin, ja se
välähteli, kun se pani kätensä partaansa. Äiti, mitä varten se rikas
sukulaisemme liikutteli myötäänsä partaansa sormillaan?

-- Kuulkaahan tuota poikaa! huudahti mrs Durbeyfield ihaillen.

-- Totta kai timanttisormustaan näyttääkseen, mutisi Sir John
uneliaasti tuoliltaan.

-- Tuuminpahan asiaa, sanoi Tess mennen ulos.

-- Se tyttö on jo vallottanut sukumme nuoremman haaran, jatkoi eukko
miehelleen, ja olisipa hän aika pöllö, jollei osaisi pitää nyt
saaliistaan kiinni.

-- En minä oikein suvaitse lasteni lähtevän pois kotoa, sanoi ukko.
Koska minä kerran olen suvun päämies, niin muut saisivat tulla minun
luokseni.

-- Mutta anna hänen toki mennä, Jussi kulta, maanitteli eukko hupakko.
Poika tuntuu pihkaantuneen häneen -- näethän sen itsekin. Serkutteli
häntä! Aivan varmaan hän ottaa Tessin vaimokseen ja tekee hänestä
uhkean rouvan. Saadaanpa nähdä, ettei hän jää arvossa esi-isiään
jälemmä.

John Durbeyfieldillä oli enemmän suuria ajatuksia itsestään kuin tarmoa
ja terveyttä, ja eukkonsa tarina miellytti häntä.

-- Saattaapa olla nuorella D'Urbervillellä tuommoiset tuumat, hän
sanoi, kukaties hän aikoo parantaa vertansa yhtymällä vanhempaan
haaraan. Tess, pikku veitikka! Vai sai se käynnillään niin suuria
aikaan!

Sillä välin Tess asteli ajatuksissaan puutarhassa karviaispensaiden
keskessä ja Prinssin haudalla. Kun hän tuli sisään, niin äiti otti
asian taas puheeksi.

-- No, mitä sinä aijot tehdä? hän kysyi.

-- Kunpa olisin nähnyt itsensä mrs D'Urbervillen, vastasi Tess.

-- Minun mielestäni voisit yhtäkaikki päättää asian. Näethän hänet
sittenkin.

Isä ryki tuolillaan.

-- En tiedä mitä tekisin, vastasi tyttö levottomana. Te saatte päättää.
Minä tapoin vanhan hevosen ja luonnollisesti minun täytyy tehdä jotain
hankkiakseni uuden sijaan. Mutta -- mutta -- ei minusta ole varsin
mieleen, että mr D'Urberville on siellä.

Lapset olivat siinä uskossa, että Tess lähtisi rikkaiden sukulaisten
luo, ja tämä oli heille jonkunmoisena lohdutuksena hevosen
kadottamisesta; mutta nähtyään kuinka vastahakoista lähtö oli Tessistä,
he alkoivat kirkua ja ulvoa yhteen ääneen: -- Tess ei mene eikä rupea
ro-uuv-vaksi. Eikä me sa-aada uutta hevosta eikä ra-ahaa! Tessipä
nä-yyttää rumalta uusissa vaatteissaan!

Äiti säesti lapsiaan, ja sekin seikka, että hän pyrki tekemään
kotiaskareet raskaammiksi kuin ne itse asiassa olivat, painoi jonkun
verran vaakakupissa. Isä yksinään ei puhunut puoleen eikä toiseen.

-- Minä lähden, sanoi Tess lopulta.

Äiti ei voinut olla ilmaisematta haaveitaan, joita tyttären myöntymys
hänessä herätti.

-- No se hyvä. Onpa nyt sorjalla tytöllä oiva tilaisuus!

Tess hymyili yrmeästi.

-- Toivon, että minulla on tilaisuus ansaita rahaa. Muusta ei voi olla
puhettakaan. Älkää viitsikö kyläläisille puhua näistä hullutuksista
mitään.

Mrs Durbeyfield ei luvannut. Mikäpä sitä osasi mennä vakuuttamaan tokko
malttaisi olla puhumatta, varsinkin kun oli käynyt niin suuria
vieraita.

Näin asia päätettiin, ja nuori tyttö kirjotti olevansa valmis tulemaan
minä päivänä hyvänsä. Vastineeksi ilmotettiin hänelle, että mrs
D'Urberville oli iloissaan hänen päätöksestään, ja että seuraavana
päivänä lähetettäisiin rattaat noutamaan häntä ja hänen tavaroitaan
laakson suusta. Mrs D'Urbervillen käsiala näytti koko lailla
miehiseltä.

-- Rattaat? mutisi John Durbeyfield epäillen. Vaunut toki olisi saanut
sukulaiselleen lähettää.

Kun Tess oli tehnyt päätöksensä, ei hän ollut enää niin levoton ja
hajamielinen. Hän suoritti askareensa jonkunlaisella mielihyvällä
ajatellessaan, että hän voisi hankkia isälleen toisen hevosen työllä,
joka ei näyttänyt kovin raskaalta. Hän oli toivonut pääsevänsä
opettajattareksi johonkin kouluun, mutta kohtalo oli määrännyt toisin.
Kun hän henkisesti oli äitiänsä etevämpi, ei hän kiinnittänyt huomiota
hänen naittamispuuhiinsa. Kevytmielinen äiti oli haeskellut hänelle
hyviä sulhasia miltei siitä päivästä, kun hän syntyi tähän maailmaan.



7.


Lähtöaamuna Tess heräsi ennen päivänkoittoa -- viimeisenä yöhetkenä,
jolloin metsä vielä on äänetön, paitsi yhtä profeetallista lintua, joka
kirkkailla sävelillään ilmaisee tietävänsä aamun tulon, toisten ollessa
vaiti ikäänkuin vakuutettuina hänen erehdyksestään. Hän pakkasi
huoneessaan tavaroitaan aamiaiseen asti, jolloin hän tuli toisten luo
jokapäiväisessä puvussaan -- parhaan leninkinsä hän oli huolellisesti
pannut pikku arkkuunsa.

Äiti hangotteli vastaan. -- Et suinkaan sinä tuossa puvussa vieraisiin
lähde -- pukeudu toki hienommin.

-- Mutta työhönhän minä menenkin, sanoi Tess.

-- Niinpä kyllä, vastasi mrs Durbeyfield, lisäten puoleksi itsekseen:
-- Pitäähän niillä olla jotain veruketta... Mutta viisainta mahtaa
kuitenkin olla, että laittaudut niin siistiksi kuin suinkin.

-- Tottapa te sen parhaiten tiedätte, vastasi Tess tyynesti perään
antaen.

Ja tehdäkseen äidille mieliksi hän heittäytyi kokonaan hänen käsiinsä,
sanoen ylevän rauhallisesti: -- Tehkää minulle, mitä haluatte.

Mrs Durbeyfield oli ylen ihastunut tästä taipuvaisuudesta. Ensiksi hän
otti suuren pesuvadin ja pesi Tessin tukan niin perin pohjin, että se
kuivattuna ja kammattuna näytti kahta vahvemmalta. Hiuksiin sidottiin
tavallista leveämpi punainen nauha. Ja lopuksi äiti puki tyttärensä
ylle valkoisen leningin, joka hänellä oli ollut naisklubin
tanssiaisissa. Leningin väljät laskokset ynnä hänen vahva tukkansa
tekivät hänen vielä kehittymättömän vartalonsa täyteläiseksi, ja se
saattoi erehdyttää pitämään häntä täysi-ikäisenä naisena, kun hän itse
asiassa oli vielä miltei lapsi.

-- Sukkani on kantapäästä rikki, sanoi Tess.

-- Mitäpä sukista, eiväthän ne näy! Viis minä tyttönä ollessa sukista
välitin, kun minulla vain oli korea hattu.

Ylpeänä tyttärensä ulkomuodosta äiti astui pari askelta taaksepäin
katsoakseen työtään kuin maalari tekelettään. Sinun pitää nähdä
itsekin, hän huudahti. Nyt olet paljon somempi kuin tanssiaisissa.

Kun peilistä ei nähnyt muuta kuin osan Tessin olemusta yhdellä kertaa,
niin mrs Durbeyfield ripusti mustan viitan ikkunan ulkopuolelle ja sai
siten suuren peilin, kuten köyhillä ihmisillä usein on tapana. Sitten
hän meni miehensä luo, joka oli alakerrassa.

-- Uskohan pois, Durbeyfield, hän sanoi voitonriemuisena, kyllä sen
pojan nyt täytyy rakastua, jos hänellä vähänkään on sydäntä. Mutta
koetahan olla puhumatta Tessille, kuinka ihastunut poika on häneen tai
mikä häntä odottaa. Tyttö on niin kummallinen, saattaisi vielä ruveta
hylkimään häntä tai ei lähtisi matkaankaan. Jos asiat menee hyvin, niin
kyllä minä maksan pastorille kelpo palkan siitä, että kertoi tuosta
asiasta -- kerrassaan oiva mies.

Mutta kuitenkin, kun lähtöhetki läheni ja pukemis-into alkoi laimentua,
hiipi Joan Durbeyfieldin mieleen heikko levottomuuden tunne. Hän sanoi
lähtevänsä saattamaan vähän matkaa, siihen asti, missä laakso alkoi
kohota muuta maailmaa kohti. Mäen päällä piti Tessiä vastassa olla
Stoke-D'Urbervillen lähettämät rattaat; hänen arkkunsa oli jo
edeltäkäsin lähetetty sinne jonkun pojan kera käsirattailla.

Nähdessään äitinsä panevan hattua päähänsä pikku lapset alkoivat pyrkiä
mukaan.

-- Minäpä tulen pikkusen matkaa Tessiä saattamaan, kun hän lähtee
häitään pitämään rikkaan serkun kanssa ja saa koreita vaatteita.

-- Lapset, sanoi Tess, punastuen ja kääntyen nopeasti ympäri, älkää
puhuko joutavia! Äiti, kuinka te olette voinut lörpötellä lapsille
tuommoista.

-- Tess menee työhön rikkaiden sukulaistemme luo ja hankkii meille
uuden hevosen, rauhotti mrs Durbeyfield.

-- Hyvästi, isä, sanoi Tess epävarmalla äänellä.

-- Hyvästi, tyttöni, vastasi Sir John, nostaen päätään hieman unen
tuhkerossa, sillä hän oli ottanut pikku ryypyn päivän kunniaksi. --
Toivonpa, että nuorta ystävääni miellyttää näin sievä näyte omaa
vertansa. Sanohan hänelle, Tess, että kun kerran olemme menettäneet
entisen suuruutemme, niin minä myyn hänelle arvonimen ja myynkin
kohtuullisesta hinnasta.

-- Ei alle tuhannen punnan, huudahti lady Durbeyfield.

-- Sano, että tuhannella punnalla minä sen annan. No tuota, kun
tarkemmin ajattelen, niin voin sen myydä halvemmastakin. Hän kyllä
hankkii nimelle suurempaa loistoa kuin minä, mies poloinen. Sata
puntaa, olkoon menneeksi! Mutta en minä viitsi tinkiä pikku asioista --
annan sen viidelläkymmenellä -- kahdellakymmenellä punnalla! No niin,
kaksikymmentä puntaa, se on viimeinen hinta. Lempo soikoon, kunniakas
suku merkitsee jotain -- en myy penniäkään huokeammasta!

Tessin silmät olivat kyynelissä ja ääni tuntui pettävän, niin ettei hän
voinut lausua ilmi haikeita tunteitaan. Hän kääntyi pois ja astui
ovesta ulos.

Niin äiti ja lapset menivät yhdessä Tessiä saattamaan. Lapset
riippuivat Tessin käsipuolissa ja katsoivat tuon tuostakin häneen
miettivästi, niinkuin johonkin, jonka piti ryhtyä suuria asioita
tekemään. Äiti tuli perästä nuorimman kera; koko ryhmä muodosti taulun,
joka esitti puhdasta kauneutta, sivullaan viattomuus ja takanaan
matalamielinen turhamaisuus.

He kulkivat tietä pitkin, kunnes saapuivat kummun rinteelle, jonka
laella hakijan oli määrä olla Tessiä vastassa; tämä oli valittu
yhtymäpaikaksi, jotta hevoselta säästyisi viimeinen mäki. Kaukana,
lähimpäin kukkulain takana, taittoi harjanteitten tasaisen linjan
Shastonin kivitalot. Tiellä ei näkynyt ketään, lukuunottamatta poikaa,
joka oli lähetetty edeltä ja istui käsirattailla, joissa oli Tessin
koko maallinen omaisuus.

-- Odotetaan tässä vähän, kai se hakija kohta tulee, sanoi mrs
Durbeyfield. Tuolla näkyy tulevankin.

Hevosmies oli äkkiä pistäytynyt näkyviin likimmän töyryn takaa ja
pysähtynyt pojan luo. Äiti ja lapset päättivät kääntyä tästä takaisin.
Sanottuaan kiireiset jäähyväiset Tess läksi astumaan mäen rinnettä.

He näkivät hänen valkoisen vartalonsa lähenevän rattaita, joille hänen
arkkunsa jo oli nostettu. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt rattaiden
luo, porhalsi tietä toinen ajaja ja pysähtyi Tessin eteen, joka
katsahti ylös ylen hämmästyneenä.

Äiti huomasi heti, etteivät toiset ajopelit olleet niin yksinkertaiset
kuin ensimäiset, vaan kiesit, kiillotetut ja upeasti laitetut. Ajaja
oli kahdenkymmenenkolmen tai neljän vuoden ikäinen nuori mies, sikari
hampaissa; yllään hänellä oli sievä lakki, harmaa puku, valkoinen
kaulaliina, pystykaulus ja ruskeat ajohansikkaat -- sanalla sanoen,
sama komea, nuori keikari, joka joku viikko takaperin oli käynyt Joanin
luona tiedustamassa Tessin tuloa.

Mrs Durbeyfield taputti käsiään kuin lapsi, loi katseensa maahan ja
tuijotti jälleen ylös. Saattoiko hän erehtyä siitä, mitä tämä merkitsi?

-- Tuoko sukulainen se tekee Tessistä hienon rouvan? kysyi nuorin
lapsista.

Sillä välin saattoi nähdä Tessin seisovan epäröivänä kiesien vieressä,
joiden haltija puhutteli häntä. Hän ei ainoastaan epäröinyt: hän tunsi
pelkoa. Hän olisi paljon mieluummin ajanut kuormarattaissa. Nuori mies
laskeusi alas ja näytti kehottavan häntä nousemaan ajopeleihin. Tess
katsahti mäen alle ja näki kotiväkensä, jotka vielä seisoivat samassa
paikassa. Jokin näytti saavan hänet tekemään pikaisen päätöksen,
kenties muisto siitä, että hän oli tappanut Prinssin. Hän nousi äkkiä
kieseihin, nuori mies asettui hänen rinnalleen ja sipaisi heti hevosta
piiskalla. Tuokiossa he karahuttivat toisen hevosen ohi ja katosivat
mäen taa.

Kun Tess hävisi näkyvistä, ja koko hupainen näytelmä oli lopussa, niin
pikku lapsille tuli kyynelet silmiin. Nuorin virkkoi: -- Tess paran ei
olisi pitänyt lähteä rikkaaksi rouvaksi! -- Suupielet painuivat
alaspäin, ja hän purskahti itkemään. Tämä uusi katsantokanta tarttui
toisiinkin: seuraava lapsista teki samoin ja kohta huusivat kaikki
kolme täyttä kurkkua.

Kyyneleitä kimmelsi myöskin Joan Durbeyfieldin silmässä, kun hän palasi
kotiin. Mutta kotiin päästyään hän oli taas siinä uskossa, ettei
tytöllä ollut mitään hätää. Yöllä hän kuitenkin huokaili vuoteellaan
niin, että ukko Durbeyfield kysäisi, mikä häntä vaivasi.

-- Enpä oikein tiedä, vastasi hän. Ajattelin vain, että olisi tainnut
olla parasta, ettei Tess olisi lähtenyt pois kotoa.

-- Etkö tuota ennen olisi saattanut ajatella?

-- Niin, mutta nyt on tytöllä hyvä tilaisuus --. Vaan jos asia olisi
nyt uudestaan päätettävänä, niin enpä olisi laskenut häntä, ennenkuin
olisin saanut tietää, onko tuo nuori herra tosiaan hyväsydäminen ja
pitää häntä sukulaisenaan?

-- Olisitpa tuon saanut tehdä, mutisi Sir John unisena.

Mutta Joan Durbeyfield osasi aina löytää jotain lohdutusta:

-- Viisas tyttö hän on ja suoriutuu kyllä hyvin, jos lyö valttinsa
oikealla hetkellä. Ja jollei poika mene hänen kanssaan naimisiin ennen,
niin menee hän toki perästäpäin. Sillä jokainenhan sen näkee, että hän
on korviaan myöten häneen rakastunut.

-- Minkä valttinsa? D'Urberville-verensäkö?

-- Eikä mitä, sinä pöllö, kasvonsa -- niinkuin ne olivat ennen muinoin
minunkin.



8.


Noustuaan Tessin viereen Aleksander D'Urberville ajoi rivakasti
harjannetta pitkin, haastellen kohteliaisuuksia kumppanilleen;
kuormakärryt olivat jääneet kauas jälelle. Tie kohosi yhtenään
ylöspäin, ja joka puolella avautui laajoja näköaloja. Takana oli
viheriä laakso, jossa Tess oli syntynyt, edessä usvainen taival, jota
hän ei tuntenut muuta kuin ensi käynniltään Trantridgessa. Niin he
kohosivat vaaralle, jonka rinnettä tie laskeusi toista kilometriä
suorassa linjassa.

Prinssille sattuneen onnettomuuden perästä oli Tessiä, vaikka hän
olikin luonnoltaan rohkea, ruvennut pelottamaan hevosella ajaessa;
pieninkin tärähdys saattoi hänet säikähtämään. Kun ohjasten haltija
ajoi jokseenkin huolimattomasti, niin Tess alkoi käydä levottomaksi.

-- Kai te ajatte alamäessä käyden, hän sanoi tekeytyen
välinpitämättömäksi.

D'Urberville katseli häntä ja myhäili sikari valkoisten hampaiden
välissä.

-- Ohoo, Tess, hän sanoi luihautettuaan pari savua. Eihän sinunlaisesi
uljas ja reipas tyttö tuommoisia kysele? Minä lasken aina alamäet
täyttä neliä. Se se vasta mieltä virkistää.

-- Mutta ei kai nyt tarvitse laskea?

-- Oh, hän sanoi pudistaen päätään, ei se ole yksin minun asiani. Tib
on otettava myös lukuun ja sillä on omat tuumansa.

-- Kuka?

-- Hevonen tietysti. Vastikään se vilkaisi taakseen hyvin tuiman
näköisenä. Etkö sinä huomannut?

-- Älkäähän yrittäkö pelotella, sanoi Tess ylväästi.

-- En tietenkään. Jos tämä hevonen pysyy kenenkään ohjissa, niin
pysyypä minun -- en sanokkaan, että se pysyy -- mutta jos on semmoista
miestä, niin tässä se on.

-- Mitä te sitten pidätte semmoista hevosta?

-- Älähän virka! Kai se on sallittu. Tib on tappanut yhden miehen, ja
heti kun minä sen ostin, yritti se lopettaa minutkin. Vaan sitten minä
annoinkin sille miehen kädestä -- yritti itse loppua. On se vieläkin
äksy, pakanan äksy; päänsä kaupalla sillä toisinaan ajelee.

He alkoivat laskeutua vaaran rinnettä, ja hevonen, joko itsestään tai
-- mikä oli luultavampaa -- vanhalta muistilta älysi mistä on kysymys
eikä odottanut kehotuksia.

Ja nyt sitä mentiin: pyörät hurisivat kuin hyrrä, rattaat keikkuivat
oikeaan ja vasempaan, toisinaan kiidettiin useita kyynäriä yhdellä
pyörällä, toisinaan singahti kivi pensasaidan yli, hevonen läikkyi
edessä kuin aalto ja kaviosta lähti säkeniä, jotka välähtelivät
päivänsäteitä kirkkaammin. Suora tie avautui heidän edetessään,
molemmat vierustat jakautuivat kahtia kuin halkeava keppi, syöksyen ohi
molemmin puolin. Tuuli puhalsi läpi Tessin valkoisen puvun, ja hänen
äsken pestyt hiuksensa hulmusivat. Hän ei tahtonut näyttää kuinka häntä
pelotti, mutta lopulta täytyi hänen kuitenkin tarttua D'Urbervillen
oikeaan käsivarteen.

-- Älä liikuta käsivarttani! Voimme pian lentää tiepuoleen. Pidä kiinni
vyötäisistäni.

Tess tarttui hänen vyötäisiinsä, ja niin he pääsivät mäen alle.

-- Pelastuimme toki, luojan kiitos, mokomasta hullutuksesta, huudahti
Tess kasvot tulipunaisina.

-- Hyi, Tess, oletko vihoissasi? kysyi D'Urberville.

-- Olen kyllä.

-- Ei sinun tarvitse noin kiittämättömänä irrottaa käsiäsi minusta,
juuri kun vaara on ohitse.

Tess ei ollut ajatellut, mitä oli tehnyt, oliko se mies vai nainen,
kivi vai kanto, johon hän tahtomattaan oli tarttunut. Hän istui
jäykkänä vastaamatta mitään, ja niin he saapuivat toisen mäen päälle.

-- No nyt uudelleen, sanoi D'Urberville.

-- Ei, ei, olkaa nyt vähän järkevämpi, rukoili Tess.

-- Mutta kun kerran ollaan korkeimmalla kukkulalla koko näillä seuduin,
niin täytyyhän alaskin päästä, väitti hän vastaan.

Hän hellitti ohjaksia, ja toisen kerran he porhalsivat mäkeä alas.
D'Urberville katsahti häneen, kun rattaat huojuivat, ja sanoi
veitikkamaisesti: -- Pistä kätesi vyötäisilleni niinkuin taannoinkin,
kaunokaiseni.

-- En ikinä! sanoi Tess, pysytellen istuimella niin hyvin kuin taisi
koskematta häneen.

-- Annahan kun painan suukkosen mansikkahuulillesi tai edes lämpöselle
poskellesi, niin hiljennän heti -- kautta kunniani heti seisatan!

Peräti hämmästyneenä Tess vetäysi ylemmäksi istuimelle, ja D'Urberville
riuhtoi hevostaan yhä hurjempaan vauhtiin.

-- Eikö vähempi riittäisi? huudahti Tess viimein epätoivoissaan ja
tuijotti ajajaan suurin silmin kuin villi eläin. Surkuteltava oli se
tarkotusperä, jonka vuoksi äiti oli häntä niin somistellut.

-- Ei, ei riitä, Tess kulta, vastasi hän.

-- No, minkäs minä sitten mahdan, hän huohotti tuskissaan.

D'Urberville kiskoi ohjaksia tiukemmalle ja hiljemmin kulettaessa hän
yritti ottaa haluamansa suudelman, mutta Tess käänsi päänsä
vaistomaisesti syrjään. Kun hänen kätensä olivat ohjaksissa kiinni, ei
hän kyennyt estämään Tessin liikettä.

-- No, hitto soikoon, minä ajan niin, että meiltä molemmilta menee
niskat nurin, vannoi hänen tulinen kumppaninsa. Vai et sinä pysy
sanassasi, pikku noita!

-- No, sanoi Tess poloinen, en minä liikahda, koska olette niin tuima.
Mutta luulinpa teidän osottavan minulle ystävyyttä ja suojelevan
sukulaistanne.

-- Juokse suolle sukulaisuuksinesi! No?

-- Minä en suvaitse kenenkään itseäni suutelevan, sir, hän sanoi
rukoilevasti, samalla kun suuri kyynel vierähti poskelle, ja suupielet
alkoivat värähdellä. -- Jos olisin tämän tiennyt, niin en olisi koskaan
istunut rattaillenne.

Mutta D'Urberville oli taipumaton, ja Tess istui hiljaa, kun hän
suuteli häntä poskelle herruutensa merkiksi. Mutta samassa tuokiossa
tyttö punastui häpeästä, otti nenäliinansa ja hieroi sitä kohtaa
poskeaan, johon hänen huulensa olivat koskeneet. Tämä ärsytti nuorta
miestä, sillä Tess oli tehnyt sen itsetiedottomasti.

-- Sinä olet kovin tuntehikas maalaistytöksi, hän sanoi.

Tess ei vastannut tähän huomautukseen, jonka tarkotusta hän ei täysin
käsittänyt, eikä ajatellut ojennusta, minkä oli antanut pyyhkiessään
vaistomaisesti poskeaan. Hän oli todellakin tehnyt suudelman
mitättömäksi, mikäli se ruumiillisesti oli mahdollista. Epämääräisesti
tajuten, että kumppani oli suuttunut, Tess istui äänetönnä eteensä
katsellen puolisen tuntia, kunnes hän kauhukseen näki vielä yhden mäen
olevan edessä.

-- Nytpä saat palkkasi, huudahti D'Urberville yhä vielä ähmissään,
sipaisten hevosta piiskalla, -- jollet hyvällä anna uutta suukkoa ja
ilman nenäliinaa --.

Tess huokaisi. -- Olkoon menneeksi! hän sanoi. Ptruu -- hattuni putosi!

Juuri hänen puhuessaan oli tuuli temmannut hatun hänen päästään ja
heittänyt sen tielle. D'Urberville pysäytti hevosen ja aikoi hypätä
sitä ottamaan, mutta Tess oli jo alhaalla.

Hän riensi hatun luo ja otti sen ylös.

-- Sinä olet totta tosiaan somempi ilman hattua, jos se on mahdollista,
mies sanoi, katsellen häntä rattailta. -- Joudu ylös! No, mikä nyt on?

Tess oli kiinnittänyt hatun päähänsä, mutta ei liikkunut paikaltaan.

-- Ei, hyvä herra, hän sanoi valkoisten hampaiden välkkyessä ja
silmissään uhmaileva voitonriemu, ei toista kertaa mielisuosiolla.

-- Mitä -- etkö tule rattaille?

-- En, aijon kulkea jalan.

-- Trantridgeen on vielä kuusi tai seitsemän kilometriä.

-- Vaikka olisi kaksi peninkulmaa. Sitä paitsi tulee hevosmies perästä.

-- Sinä viekas penikka! Tahallasiko sinä heitit hatun menemään?
Vannonpa että niin teit.

Tessin äänettömyys vahvisti hänen epäluuloansa.

Silloin D'Urberville rupesi noitumaan ja haukkumaan vaikka miksi tuon
kepposen takia. Äkkiä hän pyöräytti hevosen ympäri ja koki ahdistaa
hänet rattaiden ja aidan väliin. Mutta tätä hän ei saattanut tehdä
häntä vahingoittamatta.

-- Saisitte hävetä syytäessänne noin ruokottomia sanoja, huudahti Tess
tulistuneena aidan selältä, johon hän oli kavunnut. En pidä teistä
vähääkään, vihaan ja inhoan teitä. Lähden takaisin äitini luo!

D'Urbervillen luonto lauhtui nähdessään Tessin vimman ja hän alkoi
nauraa makeasti.

-- Nyt minä vasta sinusta pidänkin, hän sanoi. Tule rattaille ja ollaan
taas ystäviä. En minä toista kertaa yritäkkään vasten tahtoasi.
Vakuutan sen kunniasanallani.

Mutta Tess ei noussut. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan,
että toinen ajoi hevostaan hänen rinnallaan, ja näin he lähenivät
verkalleen Trantridgen kylää. Joskus D'Urberville soimasi itseään, että
ilkeytensä vuoksi oli ajanut hänet astumaan jalan. Tess olisi tosin nyt
saattanut luottaa häneen, mutta D'Urberville oli menettänyt hänen
luottamuksensa toistaiseksi, ja tyttö asteli tietä pitkin, miettien
mielessään, eikö olisi viisainta kääntyä kotiin päin. Hän oli kuitenkin
vastikään tehnyt päätöksensä, ja sen purkaminen ilman painavia syitä
tuntui hänestä lapselliselta. Kuinka saattaisi hän astua vanhempainsa
silmäin eteen, kuinka saisi hän arkkunsa ja kuinka voisi hän rikkoa
kaikki tuumat perheen auttamiseksi moisten tunnesyitten takia?

Kohta näkyivät mrs D'Urbervillen huvilan savutorvet, ja vähän erillään
oikealla puolella oli kanala ja tupa, joka oli määrätty Tessin
asuntopaikaksi.



9.


Kanayhteiskunta, jonka johtajaksi, muonittajaksi, hoitajaksi,
lääkäriksi ja ystäväksi Tess oli otettu, sijaitsi vanhassa,
olkikattoisessa majassa. Sen ympäristö oli ennen ollut puutarhana, nyt
se oli hiekotettuna pihamaana. Rakennuksen peitti sakea murattiköynnös,
jonka oksat kiersivät savupiippuakin, saaden sen näyttämään
rappeutuneelta tornilta. Koko alakerta oli kanojen hallussa, jotka
tepastelivat ylväinä ympärinsä, aivan kuin talo olisi ollut heidän
rakentamansa, eikä vanhojen tilanomistajain, jotka nyt lepäsivät siellä
täällä kirkkotarhassa. Näiden jälkeläiset pitivät miltei häväistyksenä
sukuaan kohtaan, että tästä talosta, joka niin kauan oli ollut heidän
kotinaan, joka oli maksanut heidän esi-isilleen niin paljon rahaa ja
ollut heidän omaisuuttaan useita sukupolvia ennen D'Urbervillein tuloa,
mrs Stoke-D'Urberville mistään välittämättä oli laittanut kanalan, heti
kun oli saanut kartanon käsiinsä. "Isänisän eläissä se kelpasi
kristityille ihmisille", he sanoivat.

Huoneissa, missä kymmenet pienokaiset ennen olivat itkeneet
hoitajattariensa polvilla, kaikui nyt äsken munankuoresta päässeiden
kananpoikien piipitys. Kana-pölhöt pöyhkeilivät nyt häkeissään siinä,
missä muinoin arvokkaat maanviljelijät olivat istuneet jykevillä
tuoleillaan. Takan nurkkauksessa ja suurella liedellä, missä tuli ennen
loimusi, oli nyt kumottuja mehiläiskekoja, joihin kanat munivat, ja
ulkopuolella, missä muinoiset asukkaat olivat työaseillaan maata
muokanneet, ruopostelivat nyt kukot hiekkaa jaloillaan.

Puutarhaa ympäröi muuri, jossa oli vain yksi ovi.

Kun Tess seuraavana aamuna oli järjestellyt ja hommaillut kanalassa
tunnin ajan parhaan kykynsä mukaan -- olihan hän tottuneen
kananhoitajan tytär -- niin muurin ovesta pistäysi sisään
palvelustyttö, jolla oli valkoinen lakki ja valkoinen esiliina. Hän
saapui kartanorakennuksesta.

-- Mrs D'Urberville kutsuu kanoja, hän sanoi ja huomattuaan ettei Tess
täysin käsittänyt, hän lisäsi: -- Rouva on vanha ja sokea.

-- Sokea! sanoi Tess.

Ennenkuin hänen pahat aavistuksensa olivat ehtineet pukeutua varmaan
muotoon, oli hän palvelustytön avulla saanut kiinni kaksi komeinta
hampurilaista ja kulki päärakennukseen kumppaninsa kera, joka myös oli
ottanut kaksi kainaloonsa. Upeata ja ylellistä oli siellä kaikki, mutta
selvästi näkyi, että omistaja oli mykkien luontokappaleiden harras
ystävä, sillä untuvia ja höyheniä lenteli joka paikassa, ja kanahäkkejä
oli asetettu pitkin nurmikkoa.

Muutamassa alakerran arkihuoneessa istui vanha rouva suuressa
nojatuolissa selin valoon. Hän näytti olevan noin kuusikymmenvuotias,
hiukset olivat harmaat, ja niitä peitti iso myssy. Hänellä oli
liikkuvat kasvot kuten henkilöillä, joilta näkö on asteettain hävinnyt
huolimatta parannuskokeista, eikä niissä näkynyt tuota rauhallista
tyyntä sävyä, mikä on ominainen kauan sokeana olleille tai sokeana
syntyneille. Tess astui rouvan luokse lintu kummassakin kainalossa.

-- Ah, oletko sinä se nuori nainen, joka on tullut kanojani kaitsemaan?
kysyi mrs D'Urberville kuullessaan outoja askeleita. -- Toivon että
olet niille ystävällinen. Pehtori sanoi sinua kunnon tytöksi. No, missä
ne ovat? Ah, tässä on Pöyhkä. Mutta eipä se nyt ole yhtä eloisa kuin
muina päivinä. Taitaa olla peloissaan, kun on vieraan käsissä. Fena
myöskin -- pelottaa niitä poloisia. Vaan kohta ne sinuun tottuvat.

Vanhan rouvan puhuessa olivat Tess ja toinen tyttö hänen
viittauksestaan varovasti asettaneet kukot hänen polvilleen. Hän
tunnusteli niitä päästä pyrstöön, tutki niiden nokkia, helttoja, siipiä
ja kynsiä. Tuokiossa hän ne tunsi ja havaitsi, oliko yksi ainoakaan
höyhen epäjärjestyksessä. Hän kopeloi niiden kupua tietääkseen olivatko
ne syöneet liian paljon vai liian vähän, ja hänen kasvonsa ilmaisivat
selvästi, mitä hän niistä ajatteli.

Tyttöjen tuomat kukot vietiin kanalaan ja uusia tuotiin sijaan, kunnes
vanha rouva oli tarkastanut kaikki lempikukot ja -kanat --
hampurilaiset, bautamilaiset, cochinkiinalaiset, braamat,
dockingilaiset ja muut, jotka siihen aikaan olivat muodissa; ja harvoin
hän erehtyi kustakin eri linnusta saatuaan ne kerran syliinsä. Tämä
muistutti Tessiä konfirmatsionista, missä mrs D'Urberville toimi
piispana, linnut olivat nuorta kansaa, ja hän sekä palvelijatar
seurakunnan kirkkoherra ja kappalainen. Kun tarkastus vihdoin oli
lopussa, niin mrs D'Urberville kysyi äkkiä rypistellen ja väännellen
kasvojaan, osasiko Tess viheltää.

-- Viheltääkö, rouva?

-- Niin, viheltää säveleitä?

Osasihan Tess kuten useimmat maalaistytöt viheltää, vaikkei hän sitä
tehnyt herraspaikoissa. Hän vastasi siis myöntäen.

-- Saat sitten viheltää joka päivä. Minulla oli ennen poika, joka
vihelsi varsin hyvin, mutta hän on nyt poissa. Sinun pitää viheltää
peipoilleni; kun en näe niitä, on toki hauska niitä kuulla, ja opetamme
niille lauluja tällä tavalla. Elisabet, käy näyttämässä, missä häkit
ovat. Ala jo huomenna, muutoin ne rupeavat taas piipottamaan. Niille ei
ole vihelletty moneen päivään.

-- Mr D'Urberville vihelsi niille tänä aamuna, rouva, sanoi Elisabet.

-- Hän! Huh!

Vanhan rouvan kasvot vetäysivät ylenkatseelliseen hymyyn eikä hän
vastannut sen enempää.

Tällä tavoin otaksuttu sukulainen otti Tessin ensi kerran vastaan,
ja kanat vietiin taas majaansa. Tess ei suurin ihmetellyt mrs
D'Urbervillen käytöstapaa, sillä ei hän ollut erinomaisia odottanutkaan
nähtyään millainen talo oli. Ei hän sentään osannut uskoa, ettei vanha
rouva olisi kuullut sanaakaan niin sanotusta sukulaisuudesta. Hän oli
huomaavinaan, etteivät sokea äiti ja poika olleet toisiinsa kovin
hellästi kiintyneet. Mutta tässäkin hän erehtyi. Mrs D'Urberville ei
ollut ensimäinen äiti, joka on rakastanut lastaan vastahakoisesti ja
katkerasti.



Huolimatta eilispäivän ikävästä alusta tuntui Tessiä kuitenkin
miellyttävän nykyinen asema, olihan se niin vapaa ja uutukainen.
Aurinko paistoi kauniisti, ja hänen teki mielensä koettaa voimiaan
haluttuun suuntaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, tokko hänessä
oli paikkansa pitäjää. Heti kun hän jäi yksin tarhaansa, hän istuutui
kanahäkille ja suipentaen suutaan koki vakavasti harjottaa taitoaan.
Mutta -- hän huomasikin huonontuneensa siinä määrässä, ettei saanut
syntymään yhtään selvää ääntä, ilma virtasi suhisten huulien välistä.

Hän puhalteli puhaltelemistaan menestyksettä, ihmetellen mikä häneltä
oli niin tyyten vienyt tuon taidon, joka ennen oli ilmaantunut aivan
kuin itsestään. Silloin hän kuuli äkkiä rapinaa murattiköynnöksissä,
mitkä verhosivat muuria samoin kuin majaakin. Katsahdettuaan ylös hän
huomasi miehen, joka hyppäsi muurilta maahan. Se oli Aleksander
D'Urberville. Hän ei ollut nähnyt häntä sen perästä, kun tämä oli
vienyt hänet puutarhurin tupaan, missä hänellä oli asuntonsa.

-- Kautta kunniani! huudahti Aleksander, enpä kuuna päivänä ole nähnyt
elämässä tai taiteessa niin kaunista kuin sinut, Tess-serkku ("serkku"
vivahti hieman pilkalliselta). Olen katsellut sinua muurilta -- sinä
istuit kuin olennoitu kärsimättömyys ja puristit somia punahuuliasi
viheltääksesi, puhalsit ja puhalsit ja kiroilit hiljakseen etkä saanut
yhtään ääntä syntymään. Olet aivan äkeissäsi, kun et osannut.

-- Saatan olla äkeissäni, mutta en minä kiroillut.

-- Jo minä nyt ymmärrän, minkä vuoksi sinä harjottelet -- peippojen
vuoksi! Äiti kai tahtoo sinua pitämään huolta niiden musikaalisesta
kasvatuksesta. Kuinka itsekäs hän on! Ikäänkuin hänen siunatuista
kanoistaan ja kukoistaan ei olisi yhdelle tytölle tarpeeksi tekemistä!
Minä tekisin kerrassa topin, jos olisin sinun sijassasi.

-- Mutta hän tahtoo minua ehdottomasti viheltämään, huomenna pitäisi jo
alkaa.

-- Vai niin. No, minäpä opetan sinua.

-- Ei, ei tarvitse, sanoi Tess vetäytyen ovea kohti.

-- Mitä joutavia, en minä sinua koske. Näes -- minä seison
teräslankaverkon tällä puolen, ja sinä sillä puolen. Katso nyt
tarkkaan, sinä puristat liiaksi huuliasi. Näin ne pitää olla.

Hän asetti huulensa vihellysasentoon ja vihelsi osan laulua "Vie pois,
vie pois punahuulesi!" Mutta Tess ei tajunnut viittausta.

-- Koetahan nyt, kehotti D'Urberville.

Tess koetti näyttää umpimieliseltä, hänen kasvonsa kävivät vakaviksi
kuin kuvapatsaan. Mutta nuori mies ei lakannut kehottamasta, ja
lopuksi, päästäkseen eroon hänestä, tyttö pani huulensa niinkuin oli
neuvottu saadakseen esiin selvän äänen. Sitten hän pyrskähti nauramaan
omaa taitamattomuuttaan ja punastui taas harmista, että oli nauranut.

D'Urberville kehotti yhä: -- Koetahan uudelleen!

Tess oli hyvin totuudessa tällä kertaa, hän koetti -- ja jo lirahti
selvä ääni. Tuosta menestyksestä hän tuli hyvilleen, hänen silmänsä
avartuivat, ja tahtomattaan hän hymyili D'Urbervillelle.

-- Kas niin. Kun kerran alkuun pääsit, niin mainiosti se menee.
Sanoinhan, etten sinua koskisi, ja vaikka kiusaus on ollut rajaton,
niin pysyn kuitenkin sanassani. Tess, eikö äitini tunnu sinusta
omituiselta eukolta?

-- En tunne häntä juuri ollenkaan.

-- Kyllä sen tulet huomaamaan. Soma mummo se on, kun panee sinutkin
peipoilleen viheltämään. Minä olen hieman huonoissa kirjoissa nykyään,
mutta sinä kyllä pääset hänen suosioonsa, jos hoidat hyvin hänen
kasvattejaan. Hyvästi nyt! Jos sinulle sattuu mitä vaikeuksia ja
tarvitset apua, niin älä mene pehtorin luo, vaan tule minun luokseni.



Seuraavat päivät menivät samaa menoa kuin ensimäinen. Tess alkoi jo
tottua Aleksander D'Urbervilleen, joka kävi usein häntä katsomassa,
keskusteli iloisesti hänen kanssaan ja nimitti häntä leikillään
"serkukseen", kun olivat kahden kesken; ja hänen ensimäinen arkuutensa
häntä kohtaan alkoi hälvetä. Hänessä ei kuitenkaan herännyt sellaisia
tunteita, jotka olisivat synnyttäneet uuden ja herkemmän arkuuden.
Mutta hän oli nyt taipuvampi, kuin mitä pelkkä seurustelu olisi saanut
aikaan, sillä olihan hän riippuva mrs D'Urbervillestä ja tämän
suhteellisen avuttomuuden vuoksi myöskin pojasta itsestään.

Pian hän havaitsi, ettei peipoille viheltäminen mrs D'Urbervillen
huoneessa ollutkaan niin työlästä, kun hän kerran oli saavuttanut
entisen taitonsa, sillä lauluaharrastavalta äidiltään hän oli oppinut
koko joukon sävelmiä, jotka oivallisesti soveltuivat pikku
lauluniekoille. Häkkien vieressä oli paljoa hupaisempi vihellellä kuin
kanatarhassa. Ei tarvinnut pelätä nuoren miehen läsnäoloa, vaan sai
huulet häkkien vieressä rauhassa liritellä iloisia säveliä hartaille
kuulijoille.

Mrs D'Urberville nukkui suuressa sängyssä, jota ympäröi raskaat
damastiverhot, ja peipot asuivat samassa huoneessa, saaden välistä
lennellä irrallaan, jolloin huonekaluihin ilmaantui pieniä valkoisia
jälkiä. Kerran kun Tess vihelteli ikkunan ääressä, missä häkit
riippuivat, hän oli kuulevinaan rapinata sängyn luota. Vanha rouva ei
ollut sisässä, ja kun Tess käännähti ympäri, oli hän näkevinään
verhostinten alta parin saappaan kärkiä. Hänen vihellyksensä sekaantui
niin, että kuuntelijan, jos semmoista olikaan, täytyi huomata tulleensa
ilmi. Joka aamu hän sen perästä vilkaisi verhojen taa, mutta ei
tavannut ketään. Aleksander D'Urberville oli varmaan havainnut
parhaaksi olla pelottelematta häntä moisella vakoilulla.



10.


Jokaisella kylällä on omituisuutensa, erikoiset tapansa ja usein omat
siveelliset käsitteensäkin. Jotkut Trantridgen ja sen ympäristön
nuorista naisista olivat hieman kevytmielisiä, mikä kenties jossain
määrin riippui kartanossa vallitsevasta käytöstavasta. Olipa
paikkakuntalaisilla vielä pahempikin ominaisuus: he joivat kovasti.
Rahojen säästämistä pidettiin tarpeettomana -- tämä asia oli muuten
yleisenä keskusteluaineena maanukkojen kesken. Puseropukuiset
laskutaiturit saattoivat auraansa tai kuokkaansa nojaten ruveta
arvioimaan ja tulivat laskuissaan siihen lopputulokseen, että
vaivaistalosta oli vanhoilla päivillä suurempi apu kuin rahoista, joita
oli kaiken elinikänsä saanut panna säästöön pienestä päiväpalkasta.

Näiden filosoofien suurimpana huvina oli käydä joka lauantai-ilta
työstä päästyään Chaseboroughissa, eräässä rappiolle joutuneessa
markkinapaikassa, johon Trantridgesta oli kolmen, neljän kilometrin
matka, ja sitten, palattuaan kotiin aamupuolella yötä, nukkua
sunnuntaipäivä haihduttaakseen niiden omituisten sekotuksien
vastenmielisiä vaikutuksia, joita kapakoitsijat möivät heille muka
oluena.

Pitkään aikaan ei Tess ottanut osaa näihin viikoittaisiin huviretkiin.
Mutta kun nuoret vaimot, jotka eivät juuri olleet häntä itseään
vanhempia, -- sillä täällä mentiin hyvin nuorena naimisiin, koska
päivätyöläinen ansaitsi yhdenkolmatta vuotiaana yhtä paljon kuin
neljänkymmenen vuoden ijällä -- hartaasti pyytelivät, niin Tess lopulta
suostui lähtemään mukaan. Ensimäinen huviretki oli hauskempi kuin hän
oli odottanutkaan, toisten hilpeämielisyys tarttui häneenkin viikon
yksitoikkoisen ahertelun perästä. Hän rupesi ahkerasti ottamaan osaa
retkiin. Eipä ihme, että Chaseboroughin katusankarien katseet
kiintyivät häneen, sillä hän oli viehkeä ja miellyttävä, juuri naiseksi
kehittymäisillään. Mutta vaikka hän usein meni yksinään kaupunkiin,
haki hän aina seuraa lähtiessään iltamyöhällä paluumatkalle.

Niin oli mennyt kuukausi tai kaksi, kun tuli muuan syyskuun lauantai,
jolloin piti olla markkinat. Silloin trantridgelaiset vasta lystiä
pitivät kapakoissa. Aurinko oli laskenut aikoja sitten, Tess seisoi
odottaen kumppanejaan, kunnes oli aivan väsyksissä. Seisoessaan sen
kapakan nurkalla, missä muut istuivat, hän kuuli askeleita ja näki
sikarin hehkuvan. Se oli D'Urberville. Hän viittasi Tessille, ja tämä
astui vastahakoisesti häntä kohti.

-- Mitä sinä täällä näin myöhällä teet, kaunokaiseni? kysyi hän.

Tess oli niin väsynyt päivän työstä ja astumisesta, että uskoi hänelle
huolensa.

-- Olen odottanut heitä pitkän aikaa kotimatkalle, sillä pimeällä en
oikein osaa yksin Trantridgeen. Mutta enpä taida jaksaa odottaa
kauempaa.

-- Älä odotakkaan. Olen täällä ratsain, mutta tulehan "Liljaan", niin
minä otan vaunut ja kyyditsen sinut kotiin.

Tessin mielestä ei ollut koskaan hävinnyt epäluulo nuorta herraansa
kohtaan ja vaikka häntä väsyttikin, tahtoi hän mieluummin palata kotiin
jalkaisin työväen seurassa. Niin hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen,
mutta ei tahtonut vaivata häntä. -- Lupasin heitä odottaa ja se minun
on tehtäväkin.

-- Niinkuin tahdot, hupakko!

Hän oli parhaiksi sytyttänyt sikarinsa uudelleen ja mennyt tiehensä,
kun trantridgelaisetkin alkoivat huomata ajan lentäneen ja
valmistautuivat lähtemään. He keräsivät nyyttinsä ja korinsa ja puolta
tuntia myöhemmin, kellon lyödessä neljänneksen yli yksitoista, he
tallustelivat kotia kohti.

Matkaa oli neljä kilometriä kuivaa valkoista tietä, jonka kuunvalo teki
tänä iltana vielä valkoisemmaksi.

Tess huomasi heti kävellessään milloin minkin kanssa, että viileä
yöilma hoipertelutti miehiä, jotka olivat kallistelleet liiaksi lasia,
eivätkä jotkut iloisemmat naisetkaan olleet oikein varmoja askeleistaan
-- nimittäin muuan roteva tummaverinen tyttö Car Darch, myöskin
Patarouvaksi sanottu, joka viimeisiin saakka oli ollut D'Urbervillen
suosikki, ja Nanni, hänen sisarensa, liialta nimeltä Ruuturouva, sekä
muuan nuori vaimo, joka jo oli kaatunut pari kertaa. Mutta kuinka
maallisilta ja kömpelöiltä he muiden silmissä näyttivätkin, niin omasta
mielestään he olivat vallan toista. Tietä kulkiessaan he tuntuivat
leijailevan avaruudessa pää täynnä alkuperäisiä ja syviä ajatuksia,
luullen että he ja ympärillä oleva luonto muodostivat kokonaisuuden,
jonka eri osat sulautuivat sopusuhtaisesti toisiinsa. He olivat yhtä
yleviä kuin kuu ja tähdet heidän yläpuolellaan, ja kuu ja tähdet olivat
yhtä loistavia kuin he.

Heidän surkean tilansa näkeminen, mikä muistutti Tessin mieleen
surullisia kokemuksia isän kodista, teki hänet alakuloiseksi eikä hän
voinut enää iloita kauniista kuutamosta. Kuitenkin hän seurasi heitä
edellä kerrotusta syystä.

He olivat kävelleet hajallaan pitkin tietä, mutta kun portti tuli eteen
eikä ensimäinen saanut sitä avatuksi, niin kaikki kokoontuivat yhteen
ryhmään.

Eillimäisenä kulki Patarouva Car, kantaen pajukoria, jossa oli hänen
omia ja äitinsä ostoksia. Kun kori oli suuri ja raskas, oli Car
asettanut sen mukavuuden vuoksi päälaelleen, missä se keikkui
kahdannepäin hänen astuessaan kädet puuskassa.

-- Mikä kumma sinun selässäsi mataa, Car? huudahti äkkiä joku joukosta.

Kaikki katsoivat Cariin. Hänellä oli yllään vaalea pumpulihame, ja
niskasta kulki jonkunmoinen nauha vyötärön kohdalle kuin kiinalaisen
niskapalmikko.

-- Palmikko on päässyt irti, sanoi joku. Ei, ei se ollut hänen
palmikkonsa, vaan juova, jonka oli synnyttänyt joku korista valuva
neste, ja se loisti kuin tahmea käärme kuunvalossa.

-- Se on siirappia, huomautti muuan tarkkasilmäinen vaimo.

Ja siirappia se olikin. Carin mummo poloinen oli perin mieltynyt
siirappiin. Hunajata hän kyllä sai viljalti omista mehiläispesistä,
mutta siirappia hänen sielunsa sentään halasi, ja Car oli päättänyt
hämmästyttää mummoa. Ja kun tumma tyttö laski nopeasti korin alas, niin
hän huomasi siirappiastian särkyneen.

Kaikki rähähtivät nauramaan nähdessään Carin selän, mikä suututti
Patarouvaa niin, että hän päätti heti paikalla saada tuon koristuksen
pois puvustaan pyytämättä siihen kenenkään apua. Hän ryntäsi suoraa
päätä kedolle, jolle oltiin juuri laskeutumassa, heittäysi selälleen ja
alkoi nurmikkoa vasten hangata röijyään puhtaaksi niin hyvin kuin
taisi, laahautuen eteenpäin kyynärpäittensä varassa.

Ilonrähäkkä kävi yhä kovemmaksi, ihan heidän täytyi tarttua aitaan ja
portin pylväisiin tai nojautua sauvoihinsa, sillä Carin ilveilyä
nähdessään he tulivat aivan hervottomiksi naurusta. Ja sankarittaremme,
joka tähän saakka oli ollut hiljaa kuin hiiri, pyrskähti väkisinkin
nauramaan.

Tämä oli paha juttu monessa suhteessa. Samassa kun Patarouva kuuli
Tessin heleän naurun toisten joukosta, niin kauan kytenyt
mustasukkaisuuden liekki leimahti ilmi tuleen. Hän hyppäsi jaloilleen
ja asettui aivan Tessin eteen.

-- Kuinka uskallat nauraa minulle, senkin lutka? hän kirkui.

-- En tosiaan voinut olla nauramatta, kun kaikki nauroivat, vastasi
Tess anteeksi pyydellen, mutta yhä kikattaen.

-- Sinä luulet olevasi muita parempi, koska olet _hänen_ suosiossaan
tällä kertaa! Mutta odotahan pikkusen, hyvä mamseli, odotahan! Kaksi
tuommoista minä toki vastaan! Katsos tänne, katsos!

Kauhukseen Tess näki, että mustatukkainen tyttö alkoi repiä irti
röijyään -- josta hän tahtoi päästä eroon myöskin sen vuoksi, että se
oli koko naurun aiheuttajana -- kunnes hänen tanakka kaulansa,
hartiansa ja käsivartensa olivat paljaina, näyttäen kuutamossa
hekumallista maalaistyttöä esittävältä kuvanveistokselta. Nyrkit ojossa
hän hypähti Tessin eteen.

-- En minä viitsi tapella, Tess sanoi juhlallisesti, ja jos minä
olisin tuoksi tiennyt, en kuuna päivänä olisi lähtenyt mokomaan
portto-seuraan.

Tämä kenties liian selvä puhe sai aikaan, että haukkumasanoja alkoi
satamalla sataa Tess paran niskaan; varsinkin jakeli niitä Ruuturouva,
joka myös oli ollut Aleksander D'Urbervillen suosiossa ja nyt liittyi
Cariin yhteisen vihollisen kukistamiseksi. Useat toisetkin naiset
sekaantuivat asiaan kiihkolla, jota ei yksikään heistä varmaankaan
olisi ollut niin kärkäs osottamaan, elleivät olisi viettäneet niin
hilpeätä iltaa. Huomatessaan Tessin joutuvan alakynteen ylivoiman
masentamana miehet ja sulhaset koettivat palauttaa rauhaa puolustamalla
häntä; mutta heidän yrityksensä kiihotti vain sodan ilmituleen. Tessiä
suututti ja hävetti. Hän ei välittänyt enää kolkosta tiestä eikä
myöhäisestä yöstä; hän vain halusi päästä roskajoukosta erilleen niin
pian kuin mahdollista. Hän tiesi varsin hyvin, että parhaimmat hänen
kumppaneistaan seuraavana päivänä katuisivat kiivauttaan.

Kaikki olivat nyt nurmella, ja Tess koetti juuri vetäytyä erilleen
rientääkseen tiehensä yksikseen, kun muuan ratsastaja miltei
huomaamatta pistäysi esiin pensaiden takaa, joka reunusti tietä, ja
Aleksander D'Urberville seisoi heidän keskellään: -- Mitä helvetin
jyryä te täällä pidätte? hän kysäisi. Ällistynyt väki ei osannut antaa
selitystä samassa silmänräpäyksessä, eikä hän totta puhuen sitä
kaivannutkaan. Hän oli kuullut melua, ratsastanut varovaisesti lähemmä
ja kuullut tarpeekseen.

Tess seisoi erillään portin korvassa. D'Urberville kumartui häntä kohti
ja kuiskasi: -- Hyppää taakseni, niin pääsemme yhdessä hujauksessa
eroon noista sähisevistä kissoista!

Tessin päätä tuntui pyörryttävän, niin pahasti oli mellakka häneen
koskenut. Missä muussa tilaisuudessa tahansa hän olisi kieltäytynyt
hyväksymästä tämmöistä tarjousta, kuten hän oli tehnyt useat kerran
ennenkin, eikä pelkkä yksinäisyyskään olisi pakottanut häntä
menettelemään nyt toisin. Mutta kun tämä tarjous tuli juuri niin
ratkaisevalla hetkellä, jolloin pelko ja viha vastustajia kohtaan voi
yhdellä hyppäyksellä vaihtua voitonriemuksi, niin hän ei malttanut olla
noudattamatta mielivaikutettaan, vaan kiipesi portin selälle, pisti
jalkansa jalustimeen ja hypähti satulaan D'Urbervillen taakse. He
olivat jo pitkän matkan päässä, ennenkuin rehmijät älysivät, mitä oli
tapahtunut.

Patarouvalta unohtui leninkinsä puhdistaminen, hän seisoi Ruuturouvan
ja tuon horjuvan, vastanaidun nuoren vaimon vieressä -- kaikki
tuijottaen suuntaan, missä hevosen kavioiden kopse hälveni yön
hiljaisuuteen.

-- Mitä te töllistelette? kysyi joku miehistä, joka ei ollut mitään
huomannut.

-- Ha-ha-ha, nauroi tummaverinen Car.

-- He-he-he, nauroi horjuva morsian, nojautuen rakkaan miehensä
käsipuoleen.

-- Hi-hi-hi, nauroi tummaverisen Carin veli, viiksiään sivellen ja
selitti lyhyeen:

-- Hyppääppä ojasta allikkoon.

Ja niin nämä ulkoilman lapset, joihin ei liikanainen ryypiskelykään
ottanut oikein tepsiäkseen, jatkoivat matkaansa kedon poikki. Ja heidän
kulkiessaan seurasi kunkin pään varjoa kellertävä valokehä, jonka kuun
säteet muodostivat kasteesta välkkyvälle nurmelle. Jokainen saattoi
nähdä vain oman sädekehänsä, joka ei milloinkaan erinnyt pään varjosta,
liikkuipa se kuinka epävarmasti tahansa. Se pysyi siinä kiinni,
kaunistaen sitä yhtämittaa, kunnes hoippuilevat liikkeet lopulta
näyttivät kuuluvan erottamattomasti sen säteilyyn ja heidän
hengityksensä huuru yön usvaan. Ja maiseman ja kuutamon ja luonnon
henki tuntui sopusointuisesti yhdistyvän viinin henkeen.



11.


Ratsastajat ajoivat hetkisen eteenpäin sanaakaan puhumatta; Tess piteli
kiinni Aleksanderista, sydän tykyttäen voitonriemua, mutta kuitenkin
levotonna. Hän oli huomannut, ettei nuorella herralla ollut tuo hurja
hevonen, jolla hän tavallisesti ratsasti, eikä hän tästä syystä ollut
huolissaan, joskin satulassa pysyminen oli hyvin epävarmaa, vaikka hän
pitelikin lujasti kiinni. Hän pyysi, että D'Urberville antaisi hevosen
astua, johon tämä suostui.

-- Eikö se ollut sukkela temppu, Tess kulta? hän sanoi ohi mennen.

-- Oli, vastasi Tess. Minun pitäisi olla teille kovin kiitollinen.

-- Etkös ole?

Tyttö ei vastannut.

-- Tess, miksikä sinä et salli minun koskaan suudella sinua?

-- Kai sen vuoksi, etten teitä rakasta.

-- Ihanko varmaan?

-- Olen teille joskus vihoissani.

-- Sitäpä olen vähän pelännyt. -- Aleksander ei pannut kuitenkaan
tunnustusta pahakseen. Hän tiesi, että mikä tahansa on kylmyyttä
parempi. -- Mikset ole sanonut mitään, kun olen sinua suututtanut? hän
kysyi.

-- Kyllähän sen itse tiedätte. Koska en ole täällä riippumaton.

-- Enhän ole sinua monesti loukannut lemmentuumillani?

-- Olette joskus.

-- Kuinka monesti?

-- Kai te sen yhtä hyvin tiedätte kuin minäkin -- liian monesti.

-- Joka kerta kun koetin?

Tess oli vaiti, ja hevonen astua kapsutteli hyvän matkaa, kunnes kevyt
vaalea usva, joka koko illan oli häilynyt alangoilla, peitti koko
seudun ja kietoi heidät sisäänsä. Se näytti ikäänkuin kannattavan kuun
valoa, tehden sen läpikuultavammaksi kuin kirkas sää. Joko tästä syystä
tai hajamielisyydestä tai väsymyksestä hän ei huomannut, että he aikoja
sitten olivat kulkeneet Trantridgen tienhaaran ohi ja ettei hänen
kumppaninsa ratsastanut Trantridgeen päin.

Häntä väsytti tavattomasti. Hän oli noussut viideltä joka aamu
viimeviikolla ja ollut työssä aamusta iltaan; sitä paitsi hän oli
kulkenut jalkaisin Chaseboroughiin ja odottanut toisia kolme tuntia
syömättä tai juomatta hituistakaan, koska oli kiirehtinyt niin lähtöä.
Sen perästä hän oli astunut pari kilometriä kotiin päin, ja sitten oli
tuo riita järkyttänyt mieltä. Ja heidän verkalleen ratsastaessaan oli
kellokin jo vierähtänyt yhteen. Mutta ainoastaan kerran hän vaipui
torkuksiin, jolloin hänen päänsä kallistui keveästi kumppania vasten.

D'Urberville seisatti hevosen, veti jalkansa jalustimista, kääntyi
syrjittäin satulassa ja pisti kätensä hänen vyötärölleen tukeakseen
häntä.

Mutta tämä valveutti hänet tuokiossa puolustusasentoon ja hänelle
ominaisella näppäryydellä hän sysäsi nuorta miestä edemmä. Tämä oli
kadottaa tasapainonsa ja suistua nurin niskoin hevosen selästä, mutta
onneksi hevonen, vaikka olikin suuri ja roteva, oli tyyniluontoinen ja
pysyi paikallaan.

-- Sinä olet helkkarin epäystävällinen, hän sanoi. Minulla ei ole
mitään pahaa mielessä -- varjelin vain sinua putoamasta.

Tess epäili vielä hetkisen; mutta sitten hän uskoi D'Urbervillen
puhuneen tällä kertaa totta ja sanoi nöyrästi: -- Suokaa anteeksi, sir.

-- En minä anna anteeksi, jollet osota minulle luottamusta. Mutta, hyvä
Jumala, hän huudahti, kaikkipa minua sysivätkin, kun tuommoiset
lapsetkin! Kolmisen kuukautta sinä olet nauranut tunteitani, kartellut
ja hylkinyt minua, enkä minä sitä siedä kauempaa.

-- Minä lähden huomenna kotiin, sir.

-- Ei, et sinä kotiisi saa mennä. Kysyn sinulta vielä kerran, tahdotko
osottaa luottavasi minuun antamalla minun pitää kättäni vyötärölläsi?
Olkaamme avomielisiä. Tunnemme hyvin toisemme ja tiedäthän sinä, että
minä sinua rakastan ja pidän sinua kauneimpana tyttönä koko maailmassa.
Enkö saa kohdella sinua niinkuin olisit oma kultani?

Tess veti ärtyisästi henkeään, vääntelihe levotonna satulassa, katseli
loitos ja mutisi: -- En tiedä ... minä tahdon ... kuinka minä voin
sanoa kyllä tai ei, kun...

D'Urberville ratkaisi asian kietomalla kätensä hänen ympärilleen, eikä
Tess enää vastustellut. Näin he ratsastivat verkalleen eteenpäin,
kunnes Tess äkkiä havaitsi, että he olivat viipyneet matkalla
tavattoman kauan, paljoa kauemmin kuin Chaseboroughin matkalla
tavallisesti viipyi, vaikkapa hiljaakin ajoi. Sitä paitsi hän huomasi,
etteivät he enää olleet maantiellä, vaan metsäpolulla.

-- Missä me olemme? hän huudahti.

-- Menemme metsän läpi.

-- Metsän -- minkä metsän? Taidamme olla eksyksissä?

-- Tämä on Englannin vanhin metsä. Yö on kaunis -- miksemme ajelisi
vähän enemmän?

-- Kuinka te saatoitte olla niin petollinen! sanoi Tess,
veitikkamaisuuden ja tosi tuskan välillä, päästäytyen irti hänen
käsistään kohottamalla hänen sormiansa toisen toisensa perästä, vaikka
hän samalla olikin vaarassa liukua maahan. -- Juuri nyt kun minä luotin
teihin ja olin teille ystävällinen, koska luulin tehneeni äsken väärin
työkkäämällä teitä. Laskekaa minut alas ja antakaa minun mennä kotiin
jalkaisin.

-- Et sinä osaisi kotiin, vaikka olisi selvä sää. Trantridgeen on pitkä
matka, täytyy kai mun tunnustaa, ja näin sumuisena yönä sinä saisit
kulkea monta tuntia metsässä.

-- Mitäpä siitä, tyttö sanoi maanitellen. Laskekaa minut alas.
Yhdentekevä missä olemme, kunhan pääsen vain alas.

-- Yhdellä ehdolla pääset. Kun minä nyt olen kulettanut sinut näin
loitos, tunnen olevani edesvastuussa siitä, että pääset onnellisesti
kotiin, mitä itse siitä ajatelletkin. Etkä sinä omin neuvoin osaa
mitenkään Trantridgeen, sillä totta puhuen en minäkään tuon eksyttävän
sumun takia tiedä missä olemme. Jos lupaat odottaa hevosen vieressä sen
aikaa, kun minä haen metsästä tietä tai ihmisasuntoa saadakseni tietää
missä olemme, niin lasken sinut mielelläni alas. Kun tulen takaisin,
niin osaan sanoa, minnepäin meidän on mentävä, ja jos yhä edelleen
tahdot kulkea jalkaisin, niin saat sen tehdä ja ratsastaa saat myöskin
-- kumpaa vain tahdot.

Tess suostui ehdotukseen ja solui hevosen toista sivua alas, mutta sitä
ennen nuorukainen ehti ottaa häneltä pikaisen suutelon. D'Urberville
hyppäsi maahan toiselle puolelle.

-- Kai minun on pideltävä hevosta? kysyi Tess.

-- Ei, ei tarvitse, hän vastasi taputtaen huohottavaa ratsua. On se
saanut tarpeekseen juosta tänä yönä.

Hän käänsi hevosen pään pensaikkoon ja sitoi sen oksaan; sitten hän
laittoi karisseista lehdistä tytölle istumatilan.

-- Istuhan tässä, hän sanoi. Lehdet ovat vielä kuivia. Vilkaise joskus
hevosta -- sillä hyvä.

Hän astui muutamia askeleita poispäin, mutta palasi kohta sanoen: --
Kuulehan, Tess, isäsi on saanut tänään uuden hevosen. Joku on sen
hänelle antanut.

-- Joku? Tekö?

D'Urberville nyökäytti päätään.

-- Oh, kuinka kiltti olittekin, huudahti tyttö mieli nolona siitä, että
juuri tällä hetkellä piti kiittää häntä.

-- Lapset kuuluivat myös saaneen leikkikaluja.

-- En ole tiennyt, että olette heille mitään antanut, Tess mutisi kovin
liikutettuna. -- Melkeinpä toivon, ettette olisi sitä tehnyt. Niin
toivonkin.

-- Miksikä, rakas tyttöni?

-- Se -- sitoo minua.

-- Tess -- etkö rakasta minua nyt vähääkään?

-- Olen kiitollinen, myönsi tyttö vastahakoisesti. Mutta pelkäänpä,
etten... Hänelle johtui mieleen, että D'Urbervillen kuumat tunteet
häntä itseään kohtaan olivat aiheuttaneet tuon menettelyn, ja tämä
koski häneen niin kipeästi, että hän alkoi itkeä, ensin hiljaa ja
sitten ääneensä.

-- Rakas Tess kulta, älä itke! Istuhan siinä ja odota minua -- Tess
istuutui nöyrästi lehtikasalle, vavisten hieman. -- Kylmääkö sinua?
kysyi hän.

-- Pikkusen.

D'Urberville kosketti häntä sormillaan.

-- Miksi sinulla on vain tuo ohut pumpulileninki ylläsi?

-- Se on paras kesäpukuni. Lähtiessä oli hyvin lämmin, enkä tiennyt,
että tulisin ratsastamaan ja että menisi yöhön asti.

-- Syyskuulla ovat yöt kylmät. Odotahan vähäisen. -- Hän riisui keveän
päällystakin yltänsä ja pani sen hellästi hänen ympärilleen. -- No, nyt
lämpenet hieman, hän sanoi. Lepäähän tässä, kaunokaiseni, kohta minä
palaan.

Napitettuaan päällysnutun tytön ympärille hän puikahti usvaan, joka
riippui huntuina puiden välissä, Tess kuuli kuinka oksat rapisivat
hänen noustessaan rinnettä myöten, kunnes hänen askelensa kaikuivat
yhtä hiljaisilta kuin linnun sipsutus ja lopulta häipyivät kokonaan.
Kuu meni piiloon, vaalea valo himmeni, ja Tess peittyi pimeään
levätessään unelmiin vaipuneena lehtivuoteella.

Sillä välin oli Aleksander D'Urberville tunkeutunut rinteelle
päästäkseen todenteolla selville, missä he olivat. Hän oli itse asiassa
ajanut toista tuntia umpimähkään ja poikennut jokaiselle eteentulevalle
polulle saadakseen olla kauemmin tytön kanssa ja oli kiinnittänyt
paljon enemmän huomiota Tessin kuunvalaisemaan olemukseen kuin tien
varteen. Osviittaa etsiessään ei hän pitänyt kiirettä, sillä väsyneen
hevosen tarvitsi vähäisen huoahtaa. Kavuttuaan mäen yli laaksoon hän
näki vähän alempaa aidan, joka noudatteli maantietä; hän erotti sen
ääriviivat, ja tuokiossa selveni hänelle, mihin he olivat tulleet. Hän
kääntyi takaisin, mutta kuu oli tällä välin mennyt kokonaan mailleen,
ja usva teki metsän pilkko pimeäksi, vaikka aamu oli lähellä. Hänen oli
pakko hamuta eteenpäin kädet harallaan välttääkseen oksia ja lopulta
hän huomasi, että paikkaa, josta hän oli lähtenyt, oli ensin mahdoton
löytää. Hän samosi ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, kunnes vihdoin
kuuli hevosen liikahtavan aivan vierellään ja tunsi jalkansa
äkkiarvaamatta tarttuvan maassa olevan nuttunsa hihaan.

-- Tess! hän sanoi.

Ei kuulunut vastausta. Yö oli nyt niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä
muuta kuin kalpean utumaisen muodostuksen jalkojensa juuressa: se oli
valkoinen olento, jonka hän oli jättänyt karisseille lehdille
lepäämään. Kaikki muu oli pimeätä. D'Urberville kumartui ja kuuli
hiljaista, säännöllistä hengitystä. Hän laskeusi polvilleen ja kumartui
alemma, kunnes Tessin hengitys lämmitti hänen kasvojaan, ja tuokiossa
hänen poskensa painui tämän poskeen. Tyttö nukkui sikeästi, ja hänen
silmäripsillään väikkyi kyyneleitä.

Pimeä ja äänettömyys vallitsi kaikkialla. Heidän yläpuolellaan
kohosivat salon ikivanhat kuuset ja tammet, joiden oksilla pikku linnut
uinuivat viimeisiä aamu-uniaan, ja niiden ympärillä koikkivat kaniinit
ja jänikset.

Mutta missä oli Tessin suojelusenkeli? kysynee joku. Missä oli
kaitselmus? Ehkä hän, kuten eräs toinen jumala, josta pilkallinen Elias
puhuu, oli tarinoimassa tai metsästämässä tai matkalla tai kenties
nukkui eikä häntä saanut herättää.

Minkä vuoksi tähän ihanaan kudokseen, herkkään kuin lukinseitti ja
valkoiseen kuin lumi, oli määrätty painettavaksi niin karhea kuosi;
minkä vuoksi niin usein tapahtuu, että karhea näin ottaa omakseen
hienomman, väärä mies naisen ja väärä nainen miehen? Sitä arvotusta
ovat monet filosoofit vuosituhansia turhaan koettaneet selittää. Tessin
onnettomuudessa saattaa kenties arvella koston piilleen. Sillä
epäilemättä jotkut hänen pantsaripukuisista esi-isistään olivat
juomingeista palatessaan kohdelleet aikansa talonpoikaistyttöjä samalla
tavoin, ehkä armottomamminkin. Mutta vaikka jumalista tuntuneekin aivan
oikeudenmukaiselta rangaista lapsia isäin pahoista teoista, niin ei
tavallisten ihmisten oikeudentunto voi sitä hyväksyä; eikä se siis
paranna asiaa.

Tessin vertaiset näillä seuduin sanovat aina kohtaloon uskovalla
tavallaan: "Se oli sallittu". Siinäpä juuri onnettomuus olikin.
Pohjaton kuilu erotti tämän perästä sankarittaremme hänen aikaisemmasta
itsestään, siitä mikä hän oli lähtiessään äitinsä luota koettamaan
onneaan Trantridgen kanalassa.



TOINEN VAIHE.

VIATTOMUUDEN MENTYÄ.



12.


Kori oli raskas ja mytty suuri, mutta hän raastoi niitä mukanaan, aivan
kuin henkilö, joka ei murehdi aineellisista asioista. Välistä hän
pysähtyi levähtämään jonkun portin tai veräjän kupeessa, kohotti sitten
koria ylemmä pyöreälle käsivarrelleen ja jatkoi matkaansa.

Oli sunnuntai-aamu lokakuun loppupuolella noin neljä kuukautta siitä,
kun Tess saapui Trantridgeen ja muutamia viikkoja hänen öisestä
ratsastuksestaan salossa. Päivä oli juuri alkanut sarastaa, ja hänen
takanaan taivaanrannalla värehtivä hohde valaisi harjua, jota kohti hän
suuntasi askelensa ja jonka poikki hänen oli mentävä tullakseen
syntymäpaikoilleen. Rinne kohosi verkalleen tällä puolen, ja maaperä ja
koko luonto oli täällä erilainen kuin Blakemoren laaksossa. Ihmisten
luonne ja puhetapakin oli täällä hiukan toisenlainen, huolimatta
rautatien tasottavasta vaikutuksesta; niin että Tessin mielestä oli
hänen kotinsa tuntunut olevan hyvin kaukana, vaikka sinne oli vain
kolmen peninkulman matka Trantridgesta. Blakemorelaiset kävivät kauppaa
lännessä ja pohjoisessa, matkustivat, kosivat ja menivät naimisiin
länsi- ja pohjoispuolella olevilla paikkakunnilla; tämän puolen
asukkaat taas olivat yhteydessä eteläisten ja itäisten paikkakuntien
kanssa.

Tuota samaa rinnettä alas oli D'Urberville kiidättänyt häntä niin
tulista vauhtia kesäkuussa. Tess astui loppumatkan pysähtymättä ja
saavuttuaan huipulle silmäsi alapuolella olevaa tuttua, vihreätä
maailmaa, joka nyt oli puoleksi usvassa. Aina se näytti täältä
viehättävältä, mutta nyt se tuntui Tessistä kamalan kauniilta, sillä
viime näkemästään hän oli oppinut tietämään, että käärme sähisee
lintujen laulupaikoilla, ja tämä opetus oli kokonaan muuttanut hänen
elämänkäsityksensä. Peräti toisena kuin tuona yksinkertaisena tyttönä,
jollainen hän kotonaan oli ollut, seisoi hän nyt ajatusten painamana
paikoillaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei saattanut katsoa
eteenpäin kotilaaksoonsa.

Tess näki kaksipyöräisten ajopelien kohoavan valkoista tietä, jota hän
itse juuri oli kavunnut. Rattaiden vieressä astui mies, joka viittoi
hänelle kädellään, ikäänkuin käskien odottamaan.

Hän totteli merkkiä sanomattoman rauhallisesti, ja ennen pitkää oli
mies rattaineen hänen vierellään.

-- Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli
D'Urberville hengästyneenä, ja vielä sunnuntai-aamuna, kun kaikki
nukkuivat. Sattumalta minä sen vain huomasin ja olen ajanut kuin
paholainen sinut saavuttaakseni. Katsohan vain hevosta. Mitä se
semmoinen lähtö oli? Kukapa sinua olisi lähtemästä estellyt? Eikä sinun
olisi tarvinnut tarsia jalkaisin ja raastaa tavaroitasi. Olen juossut
kuin hullu jälestäsi saadakseni kyyditä loppumatkan, jollet käänny
takaisin.

-- En minä takaisin käänny, sanoi tyttö.

-- Arvasinhan, ettet kääntyisi. Nosta korisi rattaille ja salli minun
auttaa itseäsi.

Tess nosti korinsa ja myttynsä välinpitämättömästi kieseihin ja nousi
hänen rinnallensa istumaan. Ei hän enää D'Urbervilleä pelännyt ja juuri
siinä, mikä oli aiheena hänen luottamukseensa, piili hänen surunsa.

D'Urberville sytytti koneellisesti sikarin, ja matkaa jatkettiin
keskustellen katkonaisesti ja välinpitämättömästi jokapäiväisistä
asioista. Hän oli aivan unohtanut kuinka hän oli koettanut suudella
tyttöä ajaessaan alkukesästä hänen kanssaan tätä tietä toisaannepäin.
Mutta Tess ei ollut ja hän istui nyt kuin nukke, vastaten lyhyesti
hänen huomautuksiinsa. Kohta he tulivat metsikköön, jonka takana oli
Marlottin kylä. Vasta sitten hänen jäykkiin piirteisiinsä ilmestyi
elämää, ja kyyneleitä alkoi pirahdella hänen silmistään.

-- Miksi sinä itket? kysyi D'Urberville kylmästi.

-- Ajattelin vain, että täällä olen syntynyt, mutisi Tess.

-- Kaikkien meidän täytyy jossain syntyä.

-- Kunpa en olisi koskaan syntynyt, en täällä enkä muualla.

-- Hyh! Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran
tahtonut?

Hän ei vastannut.

-- Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.

-- En, totta se on. Jos minä teidän tähtenne olisin tullut, jos teitä
tosiaan olisin rakastanut ja vielä rakastaisin, niin en minä niin
itseäni tuomitsisi ja kammoisi heikkouteni tähden, kuin nyt teen.

D'Urberville kohotti olkapäitään. Tess lisäsi:

-- En ymmärtänyt tarkotustanne, ennenkuin oli liian myöhäistä.

-- Niin sanovat kaikki naiset.

-- Kuinka te uskallatte tuommoista puhua, Tess huudahti, kääntyen
raivoisana häneen päin, ja hänen silmänsä säihkyivät, kun uinunut
kiihkeys -- jota D'Urberville oli jonain päivänä saava tuntea enemmän
-- heräsi hänessä. -- Hyvä Jumala! Tekisi mieleni tyrkätä teidät
maantien ojaan! Eikö päähänne ole koskaan pälkähtänyt, että mitä kaikki
naiset sanovat, sitä muutamat saattavat tunteakkin?

-- No, no, D'Urberville nauroi; ikävä että sinua loukkasin. Tein väärin
-- myönnän sen itsekin. Hieman katkerasti hän jatkoi: -- Mutta ei sinun
siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla. Olen valmis
maksamaan, menköön vaikka viimeinen penni. Ei sinun enää tarvitse olla
ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin
vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun, jota olet
pitänyt viime aikoina, aivan kuin et tahtoisi panna yllesi rihmaakaan
enempää kuin mitä itse olet ansainnut.

Tytön huulet värähtivät hieman ivallisesti, vaikka hänen voimakkaassa,
avarassa luonteessaan ei ollut juuri pilkalle tilaa.

-- Olen jo sanonut, etten ota teiltä enää mitään, en tahdo, en voi
ottaa! Olisin tahdoton luontokappale käsissänne, jos sen tekisin, enkä
sitä tahdo.

-- Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi,
sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D'Urberville -- ha, ha, ha!
No, Tess kulta, en saata enempää sanoa. Minä mahdan olla huono mies --
kirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana
mahdan kuollakkin. Mutta kurjan sieluni kautta vannon, etten ole
sinulle enää paha, Tess. Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet --
ymmärräthän -- ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin
kirjota minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat.
Kenties en ole Trantridgessa, matkustan Lontooseen joksikin aikaa, en
siedä tuota vanhaa mummoa. Mutta kirjeet kyllä minulle toimitetaan.

Tess sanoi haluavansa jäädä tähän, ja he pysähtyivät metsikön kohdalla.
D'Urberville hyppäsi alas, nosti Tessin rattailta ja asetti tavarat
hänen viereensä maantielle. Tess kumarsi hänelle keveästi, hänen
katseensa viivähti tuokion D'Urbervillen katseessa, sitten hän kääntyi
ottaakseen tavaransa ja lähteäkseen.

Aleksander D'Urberville otti sikarin hampaistaan ja kumartui häntä
kohti sanoen: -- Ethän sinä toki noin eroa, Tess kulta? Tulehan tänne.

-- Niinkuin tahdotte, vastasi tyttö välinpitämättömästi. Katsokaahan,
kuinka tottelevaksi olette minut saanut. Sitten hän kohotti kasvonsa
D'Urbervilleä kohti ja seisoi kuin marmoripatsas tämän painaessa
suutelon hänen poskelleen, suutelon, joka kyllä oli huoleton, mutta ei
sentään aivan kylmä. Tess katseli hajamielisenä loitolla olevia puita,
kun suudelma hänelle annettiin, ikäänkuin ei olisi täysin tajunnut,
mitä nuori mies teki.

-- Nyt toiselle poskelle vanhan ystävyyden vuoksi.

Hän käänsi päätään yhtä välinpitämättömästi kuin maalaria tai
hiustenkähertäjää totellaan, ja D'Urbervillen huulet koskettivat
poskea, joka oli kylmä ja kostea kuin viereisessä metsässä kasvavat
sienet.

-- Sinä et suutele minua takaisin. Sinä et koskaan tee sitä
mielisuosiolla -- pelkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.

-- Olenhan tuon monesti sanonut. Ja se on totta. En ole teitä koskaan
sydämestäni rakastanut enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Hän lisäsi
synkästi: -- Kenties valhe tässä asiassa hyödyttäisi nyt minua sangen
suuresti. Mutta on minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten
rupea valehtelemaan. Jos minä teitä rakastaisin, niin olisi minulla
mitä suurin syy tunnustaa se teille. Mutta en sitä tee.

D'Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskenut
kipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotunteisuuteensa.

-- Sinä olet kauhean synkkämielinen, Tess. Ei minulla ole syytä sinua
nyt imarrella ja saatan sanoa suoraan, että suotta sinä olet niin
huolissasi. Ei ole sinua kauniimpaa naista näillä seuduin, ei ylhäistä,
ei alhaista; sanon sen sinulle hyvää toivoen ja asian ymmärtävänä
miehenä. Jos olet järkevä, niin näytät kauneuttasi maailmalle,
ennenkuin se kuihtuu... Ja, kuulehan, Tess, etköhän tulisi jälleen
luokseni? En tahtoisi mitenkään päästää sinua tällä tavoin menemään.

-- En koskaan, en koskaan! Tein päätökseni heti kun huomasin -- mikä
minun olisi pitänyt ennen nähdä; enkä tule.

-- Hyvästi sitten, nelikuukautinen serkkuni! Hyvästi! Hän hypähti
keveästi rattaille, tarttui ohjaksiin ja ajoi näkymättömiin
punamarjaisen pensasaidan reunustamaa tietä pitkin.

Tess ei katsonut hänen jälkeensä, vaan käveli verkalleen mutkittelevaa
tietä. Aamu oli vielä varhainen, ja vaikka aurinko olikin juuri päässyt
esiin kukkulan takaa, tuntuivat sen säteet vielä varsin koleilta
lämmittämättä vähääkään. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa liikkeellä.
Luonnossa vallitsi synkkä lokakuun tunnelma, mutta vielä synkempi oli
hänen mielensä.

Kun hän oli kävellyt kotvan aikaa, niin joku läheni häntä takaa,
vieläpä niin nopeasti, että tulija oli aivan hänen kintereillään
sanonut "hyvän huomenensa", ennenkuin hän oli ehtinyt kiinnittää
askeleihin huomiotaan. Tämä näytti olevan jonkunlainen käsityöläinen ja
kädessään hän kantoi läkkipönttöä, jossa oli punaista väriä. Hän kysyi
virallisella äänellä, saisiko hän kantaa hänen koriaan, mihin Tess
myöntyikin, jonka jälkeen he jatkoivat yhdessä matkaa.

-- Varhainpa ollaan liikkeellä näin sunnuntai-aamuna, sanoi mies
hilpeästi.

-- Varhain, vastasi Tess.

-- Jolloin useimmat ihmiset lepäävät viikon työn perästä.

-- Niin, sanoi Tess.

-- Mutta minä teen työtä tänä päivänä enemmän kuin kaikkina muina
viikon päivinä.

-- Niinkö?

-- Koko viikon minä teen työtä ihmisten hyväksi, mutta sunnuntait
Jumalan kunniaksi. Se on parempaa kuin toinen -- vai mitä? Minulla on
pikkusen tekemistä tuossa veräjänpielessä. Puhuessaan mies poikkesi
aukeamaan, joka johti niitylle. -- Odottakaapa hetkinen, hän sanoi,
tulen tuossa paikassa.

Kun miehellä oli hänen korinsa, ei Tess voinut muutakaan tehdä ja jäi
odottamaan, katsellen miehen puuhia. Tämä laski korin ja maaliastian
nurmikolle, sekotti maalia siveltimellä, joka oli purkissa, ja alkoi
maalata isoja, jäykkiä kirjaimia keskimäiseen kolmesta poikkipuusta,
pannen pilkun joka sanan perään, aivan kuin antaakseen lukijalle aikaa
painaa sana sydämeensä:

    _Sinun, kadotuksesi, ei, makaa_.

                           2 Piet. II. 3.

Punaisina loistavat kirjaimet pistivät räikeästi silmään rauhallista
maisemaa, kuihtuvia pensaita, sinistä taivasta ja sammaltuneita
veräjälautoja vasten. Ne näyttivät huutavan ja panevan ilman
värisemään. Jotkut olisivat kenties huudahtaneet: "voi teologia
parkaa!" nähdessään tuon kamalan töherryksen -- mikä osaltaan ilmaisi
ihmiskunnalle aikoinaan niin paljon hyvää tehneen uskon viimeistä
luonnotonta vaihetta. Mutta Tessin sydämeen sanat sattuivat pelottavan
syyttävinä. Tuntui kuin tuo mies olisi tiennyt, mikä hänen mieltään
painoi, vaikka hän olikin ventovieras.

Saatuaan työnsä valmiiksi mies otti hänen korinsa, ja Tess jatkoi
koneellisesti kulkuaan hänen rinnallaan.

-- Uskotteko te maalaamiinne sanoihin? hän kysyi hiljaa.

-- Uskonko? Enkö minä uskoisi eläväni?

-- Mutta, sanoi tyttö vavisten, jollette ole tehnyt syntiä omasta
tahdostanne?

Mies pudisti päätään.

-- En minä rupea sanansaivarteluihin näin polttavassa kysymyksessä, hän
vastasi. Olen kulkenut satoja kilometrejä tänä kesänä, maalaten noita
raamatunlauseita seiniin ja portteihin kaikkialla näillä seuduin.
Niiden soveltamisen jätän niiden ihmisten sydämen asiaksi, jotka ovat
lukeneet sanat.

-- Minusta ne ovat kauheita, sanoi Tess. Musertavia, tappavia!

-- Sitä niillä tarkotetaankin, vastasi mies ammattimaisella äänellä.
Mutta lukisittepas tuimimmat lauseeni, joita säästän likaisia kujia ja
satamakaupunkeja varten. Ne puistattaisivat teitä! Ei siltä, ettei
tämäkin olisi varsin sopiva maalaisille... Oh -- tuossa on sievonen
lankkuaita riihen vieressä tyhjän panttina. Siihenpä sopii maalata joku
lauselma, joka saattaa olla hyvä teidänlaisille vaarallisille nuorille
naisille. Odotatteko hiukan?

-- En, vastasi Tess, ottaen korin käsivarrelleen ja lähtien astumaan.
Vähän matkan päässä hän käänsi päätänsä. Veri tulvahti hänen
kasvoilleen hänen lukiessaan puoleksi valmista lauselmaa:

    _Ei, sinun, pidä_. -- --

Hänen hilpeämielinen ystävänsä näki hänen katselevan sanoja, pysäytti
työnsä ja huusi:

-- Jos haluatte näistä asioista saada tietoja rakennukseksenne, niin
tänä päivänä muuan hyvin vakava ja kelpo mies saarnaa kylässänne -- mr
Clare Emminsteristä. En ole aivan yhtä mieltä hänen kanssaan nykyään,
mutta kelpo mies hän on ja selittää sanaa yhtä hyvin kuin kukaan pappi,
jota olen kuullut. Hän se alkoi työn minussa.

Mutta Tess ei vastannut, hän kiiruhti tiehensä katse maahan luotuna. --
Uh -- en minä usko Jumalan tuommoisia sanoneen! hän mutisi halveksien,
kun hänen hämmästyksensä oli haihtunut.

Äkkiä tuprahti savua hänen kotinsa savutorvesta, saattaen hänen
sydämensä vavahtamaan. Ja kun hän astui sisään, niin hänen sydämensä
alkoi tykyttää vielä raivoisemmin. Äiti, joka vastikään oli noussut
nukkumasta, käännähti häntä tervehtimään lieden äärestä, missä hän oli
laittelemassa tulta padan alle. Pienokaiset olivat vielä toisessa
huoneessa makuulla ja samoin isäkin; olihan nyt sunnuntai-aamu, jolloin
hän arveli oikeudekseen nukkua puolisen tuntia kauemmin.

-- Ka, Tess kultani! huudahti äiti hämmästyneenä, juosten häntä
suutelemaan. -- Mitä sinulle kuuluu? En huomannut sinun tuloasi.
Tulitko sinä kotiin mennäksesi naimisiin?

-- En, en minä sen vuoksi tullut, äiti.

-- Onko sinulla sitten vapaa päivä?

-- On -- on montakin, sanoi Tess.

-- Mitä, eikö serkkusi aijo tehdä sinua onnelliseksi?

-- Ei hän ole serkkuni eikä hän mene kanssani naimisiin.

Äiti katsoi tutkien häneen.

-- Kuule, sinä et ole minulle vielä kaikkia kertonut, hän sanoi.

Ja sitten Tess läheni äitiänsä, pani kasvonsa hänen kaulalleen ja
kertoi vaiheensa.

-- Etkä sittenkään saanut häntä itseäsi ottamaan? toisti äiti. Kaikki
naiset, sinua lukuunottamatta, sen olisivat tehneet.

-- Olisivatpa saattaneet tehdä.

-- Se vasta jotain olisi ollut, jos sinä olisit sen tehnyt -- olisi
sitä sopinut kertoa, jatkoi mrs Durbeyfield harmista itkuun
purskahtamaisillaan. Ja kun täälläkin on puhuttu niin paljon sinusta ja
hänestä, niin kukapa olisi uskonut asian tämmöiseksi menevän? Miksei
juohtunut mieleesi tehdä jotain hyvää kotiväellesi, sen sijaan että
ajattelit vain itseäsi? Kylläpä minä olen saanut hyöriä ja pyöriä,
samoin isä poloisesi, jonka sydän on kohta rasvainen kuin paistinpannu!
En minä toki luullut tämän asian näin nolosti menevän! Kelpasipa sitä
katsella, kun te yhdessä ajoitte matkaanne neljä kuukautta takaperin --
komea pari siinä oli! Katsohan, mitä hän on meille antanut -- me vain
luulimme hänen näitä lahjottavan sukulaisuuden vuoksi. Mutta jollei hän
ole sukulaisemme, niin varmaan se on tapahtunut sen vuoksi, että hän
sinua rakasti. Vielähän olit tyttö, kun et sittenkään saanut häntä
menemään kanssasi naimisiin!

Saanut Aleksander D'Urbervilleä menemään hänen kanssaan naimisiin!
_Hänen_ kanssaan! Naimisiinmenosta ei D'Urberville ollut maininnut
sanallakaan. Entä jos olisi maininnut! Ei hän tiennyt, mitä olisi
vastannut, jos tuommoista yhteiskunnallista pelastusta olisi hänelle
tarjottu. Mutta hänen mieletön äiti raukkansa ei tiennyt, millä
tunteilla hän tuota miestä ajatteli. Kenties se oli nykyisissä oloissa
harvinaista, luonnotonta ja käsittämätöntä, mutta hän ei voinut muuta;
ja tämä oli, kuten hän itse sanoi, syynä hänen itsensähalveksimiseen.
Hän ei ollut koskaan pitänyt hänestä paljoa eikä pitänyt nyt vähääkään.
Hän oli pelännyt häntä, vavissut hänen läheisyydessään ja taipunut, kun
hän taitavasti käytti hyväkseen hänen avuttomuuttaan, ja sitten hän oli
hänen hienoutensa häikäisemänä tullut antautuneeksi huumauksen
vallassa. Siinä kaikki. Ei hän juuri häntä vihannutkaan, mutta tomua ja
tuhkaa oli hän vain hänelle, tuskinpa hän kunniansakaan vuoksi olisi
tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin.

-- Sinun olisi pitänyt paremmin pitää varasi, jollei aikomuksesi ollut
saada häntä mieheksesi.

-- Voi, äiti, äiti, huusi tuskan murjoma tyttö, heittäytyen kiihkeästi
äitinsä kaulaan, aivan kuin sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.
Kuinka minä tuota tiesin? Olinhan lapsi lähtiessäni täältä neljä
kuukautta takaperin. Mikset sinä sanonut, että vaarat minua uhkasivat?
Mikset minua varottanut miehistä? Hienot naiset kyllä tietävät pitää
varansa, he lukevat kirjoja, joissa kerrotaan tämmöisistä juonista,
mutta eihän minulla ollut siihen tilaisuutta, etkä sinä sanonut mitään!

Äiti tunsi olevansa voitettu.

-- Ajattelin, että jos puhuisin sinulle hänen hellistä tunteistaan ja
mihin ne saattaisivat viedä, niin sinä et hänestä välittäisi ja
menettäisit hyvän tilaisuuden, mutisi hän pyyhkien silmiään
esiliinallaan. -- No niin, meidän on nyt koetettava auttaa asia parhaan
mukaan, luulenma. Eihän se sentään ole muuta kuin maailman menoa ja kai
se niin oli sallittu?



13.


Huhu Tessin kotiintulosta rikkaiden sukulaistensa luota levisi pian,
jos niin suurta sanaa kuin "huhu" saattaa käyttää, kun on kysymyksessä
vain pieni Marlottin kylä. Iltapäivällä saapui Tessiä tervehtimään
joukko hänen entisiä koulutoverejaan, puettuina parhaisiin tärkättyihin
ja silitettyihin leninkeihinsä, niinkuin sopiikin käydessä katsomassa
henkilöä, joka on saavuttanut -- kuten he arvelivat -- suuren
voiton, Tytöt asettuivat istumaan ympäri huonetta ja tarkastelivat
häntä hyvin uteliaina. Juuri se seikka, että tuo kaukainen
sukulainen mr D'Urberville, jonka maine iloisena kavaljeerina ja
tyttöjenviekottelijana oli alkanut levitä Trantridgen rajojen
ulkopuolellekin, oli rakastunut Tessiin, teki hänen otaksutun asemansa
vielä merkillisemmäksi kuin se olisi ollut, jos se olisi näyttänyt
varmalta ja vaarattomalta.

Heidän mielenkiintonsa oli niin suuri, että nuoremmat kuiskailivat
Tessin selän takana:

-- Kyllä se on kaunis! Ja kuinka tuo leninki sopii hänelle! On se
mahtanut maksaa aika lailla ja varmaan se on _hänen_ antamansa!

Tess, joka juuri kurottautui ottamaan teekojeita nurkkakaapista, ei
kuullut näitä huomautuksia. Jos hän olisi kuullut, niin hän olisi pian
selittänyt ystävilleen asian oikean laidan.

Mutta äidin korvan sivuitse eivät puheet menneet, ja hänen
turhamielisyyttänsä, jota suuremmoisen naimiskaupan raukeneminen oli
loukannut, kutkutti toki se, että niin hienon herran kerrottiin
mielistelevän hänen tytärtään. Ylipäänsä hän oli varsin tyytyväinen,
vaikka tämä epäiltävä ja irstaudella saavutettu voitto tahraisikin
hänen tyttärensä mainetta; saattoihan siitä vielä sukeutua
naimiskaupatkin, ja hyvillään heidän ihailustaan hän pyysi vieraita
jäämään teelle.

Heidän lavertelunsa, naurunsa, hyväntahtoiset viittauksensa ja ennen
kaikkea heidän kateelliset huomautuksensa saattoivat Tessinkin mielen
pirteämmäksi, ja kuta pitemmälle ilta kului, sitä enemmän heidän
vilkkautensa tarttui häneen, ja hän kävi melkein iloiseksi. Marmorin
kova ilme katosi hänen poskiltaan, hän liikkui miltei yhtä norjasti
kuin ennen ja näytti hempeältä nuoruuden kukoistuksessaan.

Joskus hän saattoi, kaikesta huolimatta, vastata heidän kysymyksiinsä
ylpeänlaisesti, aivan kuin tuntien, että hänen kokemuksensa
rakastelusta olisivat tosiaan olleet kadehdittavat. Mutta "oman
raunionsa lempiminen", kuten runoilija lausuu, oli hänelle niin
ventovierasta, että tämä harhaluulo kesti yhtä lyhyen ajan kuin salaman
leimaus; kylmä järki otti taas vallan ja alkoi pilkata hänen
satunnaista heikkouttaan, hetkellinen ylpeys tuntui hänestä
kammottavalta ja herätti hänessä syyllisyyden tunteen, ja silloin hän
vetäytyi kuoreensa ja kävi välinpitämättömäksi.

Kuinka oli mieli raskas seuraavana päivänä, kun ei ollut enää
sunnuntai, vaan arkipäivä, kun ei ollut enää hienoja vaatteita ja
iloisia vieraita ja hän heräsi vanhassa sängyssään ja pikku lapset
nukkuivat sikeästi hänen ympärillään! Hänen tulonsa herättämä
mielenkiinto ja jännitys oli hävinnyt, ja hän näki edessään pitkän,
kivisen tien, jota hänen oli vaellettava ilman apua, ilman
myötätuntoisuutta. Silloin hänen tuskansa oli pelottava, hän melkein
toivoi kuolemaa.



Muutamien viikkojen kuluttua Tess virkistyi kuitenkin sen verran, että
kykeni menemään kirkkoon eräänä sunnuntaina. Hänen teki mielensä kuulla
laulua, olkoonpa vaikka huononpuoleistakin, ja veisata muiden kanssa
vanhoja virsiä. Hän oli perinyt äidiltään semmoisen laulullisen
taipumuksen, että yksinkertaisinkin laulu joskus vaikutti häneen niin
valtavasti, että sydän pyrki rinnasta ulos hypähtämään.

Päästäkseen niin paljon kuin mahdollista herättämästä huomiota ja
välttääkseen nuorten miesten kohteliaisuudenosotuksia hän läksi kotoa,
ennenkuin alettiin soittaa kirkkoon ja asettui istumaan lehterin alle
loukkoon, missä paarit seisoivat hautalapioiden vieressä, ja missä
istui vain pari ukkoa ja akkaa.

Seurakuntalaiset tulivat pienissä joukoissa, istuutuivat hänen edessään
oleville penkeille, painoivat päänsä alas kotvaksi aikaa, aivan kuin
olisivat rukoilleet, vaikkeivät sitä tehneet, kohosivat sitten istumaan
ja katselivat ympärilleen. Virsien joukossa sattui olemaan eräs hänen
lempisävelmistään, mutta hän ei tuntenut sen nimeä, vaikka olisi
kernaasti halunnut tietää sen. Ja hän ajatteli epämääräisesti, kuinka
kummallinen ja jumalallinen oli tuollainen säveltäjän mahti, kun hän
saattoi vielä haudastaankin synnyttää omia tunteitaan hänenlaisessaan
tytössä, joka ei ollut koskaan kuullut hänen nimeänsä eikä koskaan
löytäisi avainta hänen olemukseensa.

Ne, jotka olivat katselleet ympärillensä, kääntelivät päätänsä yhä
useammin jumalanpalveluksen kestäessä, ja kun lopulta hänet huomasivat,
niin kuiskasivat toinen toiselleen. Tiesihän hän, mitä ne kuiskasivat;
tuska kouristi sydäntä, ja hän tunsi, ettei hän enää voisi tulla
kirkkoon.

Hän rupesi oleskelemaan yhä enemmän makuuhuoneessaan lasten kera.
Siellä hän istui matalan olkikaton alla, katsellen lunta ja sadetta,
komeata auringonlaskua ja kirkasta kuutamoa. Hän pysyttelihe niin
piilossa, että miltei kaikki luulivat hänen menneen matkoihinsa.

Vain pimeän tullen hän läksi liikkeelle ja metsässä samotessaan
ei hän tuntenut olevansa niin hylätty. Hän osasi löytää aivan
tarkalleen sen iltahetken, jolloin valo ja pimeys ovat niin
täydellisessä tasapainossa, että päivän synnyttämä pakko ja yön
herättämä epätietoisuus tekevät toisensa tyhjiksi, jättäen mielen
perinpohjaisesti vapaaksi. Silloin elämisen raskas velvollisuus tuntuu
mahdollisimman kevyeltä. Pimeää ei hän pelännyt, hänen tarkotuksenaan
näkyi olevan karttaa vain ihmisiä tai oikeammin sitä tunteetonta
muodostusta, jota nimitetään maailmaksi, ja joka on niin pelottava
vaikuttaessaan kokonaisuutena, mutta niin surkea yksityisissä osissaan!

Näillä yksityisillä kukkuloilla ja laaksoissa hän harhaili
rauhallisesti, ikäänkuin osana siitä elementistä, missä hän liikuskeli.
Hänen notkea ja hiipivä olentonsa sulautui täydellisesti maisemaan.
Toisinaan hänen oikullinen mielikuvituksensa saattoi liioitella luonnon
ilmiöitä, niin että ne tuntuivat kuuluvan hänen omaan tarinaansa.
Tai oikeammin, ne kuuluivatkin siihen; sillä maailma on vain
sielutieteellinen ilmiö, ja ne olivat sitä, miltä ne näyttivätkin.
Sydänyön henkäykset ja tuulenpuuskat kaikuivat katkerilta moitteilta.
Sateinen päivä kuvasti parantumatonta tuskaa, jota joku hämärä
eetillinen olento tunsi hänen heikkoutensa tähden; tätä ei hän voinut
varmasti kutsua lapsuutensa Jumalaksi eikä myöskään saattanut käsittää
miksikään muuksi.

Mutta tämä hänen omatekoinen ympäristönsä, joka oli rakennettu
sovinnaisuuden palasille ja johon hänelle vastenmieliset harhakuvat ja
äänet toivat eloa, oli vain Tessin mielikuvituksen surkea ja petollinen
luoma -- parvi siveellisiä peikkoja, jotka suotta herättivät hänessä
kammoa. Nehän ne olivat epäsoinnussa todellisen maailman kanssa, vaan
ei hän.

Ja kun Tess kuleskeli pensaikoissa nukkuvien lintujen joukossa ja näki
kaniinien hyppivän kuutamossa tai seisoi tammen juurella ja katseli
oksalla istuvia fasaaneja, niin hän piti itseään rikoksen perikuvana,
joka tunkeutui viattomuuden ja rauhan alueille. Mutta hän laati kaiken
aikaa erotuksia siellä, missä ei ollut mitään erilaisuutta. Hän oli
saatettu rikkomaan yleiseen hyväksyttyä yhteiskunnallista lakia, mutta
se laki ei ollut voimassa tässä ympäristössä, johon hän ei luullut
kuuluvansa.



14.


Aurinko nousi usvaisen ilman läpi eräänä elokuun aamuna. Kohta sen
lämpimät säteet halkoivat öiset vaipat irtonaisiksi palasiksi, jotka
painuivat laaksoihin ja onkaloihin hälvetäkseen siellä olemattomiin.

Usva antoi auringolle omituisen persoonallisen näön, joka vaati
käsittämään sitä ikäänkuin joksikin miesolennoksi. Tuo muoto, etenkin
kun ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa näkyvissä, selitti tuossa
tuokiossa, mistä oli aiheutunut vanhanajan auringonpalvelus. Saattoi
tuntea, ettei terveempää uskontoa ollut koskaan taivaan alla vallinnut.
Valonantaja oli kultakiharainen, säteilevä, lempeäsilmä jumalainen
olento, joka nuoruuden innolla ja voimalla katseli maahan, mikä läikkyi
mielenkiintoa häneen.

Vähän myöhemmin aurinko kurkisti tupiin ikkunaluukkujen rakosista,
heittäen tulipunaisia juovia kaapeille, piirongeille ja muille
huonekaluille ja herättäen vielä nukkuvat leikkuumiehet.

Mutta punaisimmat kaikista punaisista esineistä oli tänä aamuna kaksi
suurta maalattua puusiipeä, jotka kohosivat keltaisella viljavainiolla
Marlottin kylän vieressä. Nämä ynnä kaksi muuta siipeä muodostivat
leikkuukoneen maltalaisen ristin. Niiden väri kävi auringon valossa yhä
huikaisevammaksi, niin että ne näyttivät kuin tuleen kastetuilta.

Vehnävainion ympäri oli jo leikattu käsin kapeahko tie, jotta
edellisenä iltana pellolle tuotu leikkuukone voisi työnsä alottaa.

Kaksi ryhmää, toisessa miehiä ja poikia, toisessa naisia, astui peltoa
kohti. Aurinko oli vasta niin ylhäällä, että tien itäpuolella olevien
pensasaitojen varjo yletti länsipuolella vain puoliaitaan, niin että
kulkijain päitä lämmitti auringonsäteet, mutta jalat olivat vielä
varjossa. He katosivat tieltä peltoportista, jonka molemmin puolin
kohosi kivipylväs.

Kohta kuului vainiolta sirinätä, joka muistutti sirkkojen
lemmenlaulantaa.

Kone oli käynnissä, ja portin ylitse näkyi kolme peräkkäin astuvaa
hevosta ja yllämainittu hoippuva kone; ajaja istui yhden vetäjän
selässä, ja ohjaaja keikkui koneen istuimella. Koko laitos liikkui
vainion toista sivua pitkin leikkuusiipien pyöriessä verkalleen, kunnes
se katosi näkyvistä kummun taakse. Hetken kuluttua se ilmestyi jälleen
vainion toiselle sivulle, edeten yhtä tasaisesti; ensin sattui silmään
etumaisen hevosen otsassa välkkyvä messinkihela, sitten kohosi sängen
yli kirkkaat siivet ja lopulta koko kone.

Vainion ympäri muodostunut kapea sänkiraita laajeni joka kierroksella,
ja mitä pitemmälle aamu kului, sitä pienemmäksi kävi pystyssä seisovan
viljan ala. Kaniinit, jänikset, käärmeet, rotat ja hiiret peräytyivät
keskiosaan, ikäänkuin jonkunlaiseen linnaan, aavistamatta että se oli
vain lyhytaikainen pakopaikka ja että heitä odotti hirveä kohtalo, kun
piilopaikka myöhemmin päivällä kutistui kutistumistaan kamalan
kapeaksi; ne ahtautuivat yhteen, ystävät ja viholliset sekaisin, ja
lopulta viimeisetkin kyynärät pystyssä seisovaa vehnää kaatuivat
leikkuukoneen hampaiden tieltä, ja leikkuuväki surmasi sauvoilla ja
kivillä jokikisen niistä.

Leikkuukone heitti viljan pieniin kasoihin, joista parhaiksi tuli
lyhde, ja niiden kimppuun kävivät heti perässä astuvat toimeliaat
sitojat. Näistä olivat useimmat naisia, mutta näkyipä joukossa
miehiäkin; he olivat puetut kirjavaan paitaan, ja housuja kannatti
nahkavyö, tehden tarpeettomiksi kaksi takana sijaitsevaa nappia, jotka
omistajansa liikahdellessa kimaltelivat ja välkkyivät auringon
paisteessa, ikäänkuin hänen selkäpuoleensa pistetty silmäpari.

Mutta enimmin kiinnitti tässä leikkuuväessä mieltä toinen sukupuoli,
sillä nainenhan saa aina jonkun verran suloa, kun hänestä tulee osa
luontoa eikä hän, kuten tavallisesti, ole vain siihen asetettu esine.
Maamies on pellollaan persoonallisuus, maalaisvaimo on osa peltoa; hän
on ikäänkuin kadottanut oman minuutensa, imenyt itseensä ympäristönsä
hengen ja sulautunut siihen.

Naisilla tai oikeammin sanottuna tytöillä, sillä nuoria oli suurin osa,
oli päässä suuret, vaatteesta tehdyt hatut, jottei aurinko paahtaisi
silmiin, ja kädessä käsineet, jottei sänki pistelisi. Yhdellä oli
yllään vaaleanpunainen röijy, toisella keltainen, ahdashihainen
leninki, kolmannella yhtä punainen hame kuin leikkuukoneen siivet;
vanhemmilla oli ruskeat, suuret esiliinat, jotka suojelivat koko pukua
-- kauan käytetty ja käytännöllisin leikkuunaisen asu, jota kuitenkin
nuoremmat halveksivat.

Tänä aamuna katse kiintyy etupäässä tyttöön, jolla on yllään
vaaleanpunainen röijy, sillä hän on notkein ja hienopiirteisin
kaikista. Mutta hänellä on hattu niin silmillä, ettei kasvoja voi
nähdä, kun hän sitoo lyhteitä, vaikka hatun alta esiin pistävistä
tummanruskeista hiuskiehkuroista saattaakin arvata, minkä väriset
kasvot hänellä on. Kenties hän herättääkin aika ajoin huomiota juuri
sen tähden, ettei hän koskaan koeta keikailla, kun taas toiset tuon
tuostakin katselevat ympärilleen.

Hän työskentelee koneellisen tasaisesti kuin kello. Viimeksi
sitomastaan lyhteestä hän vetää kourallisen tähkäpäitä, taputellen
niiden huippuja vasemmalla kämmenellään saadakseen tukun tasaiseksi.
Sitten hän siirtyy eteenpäin syvään kumartuneena, kerää molemmin kourin
viljaa syliinsä ja kurottaa vasenta, käsineellä verhottua kättänsä
kasan alitse, kunnes tapaa oikean kätensä, syleillen näin viljaa kuin
lemmittyään. Hän vetää siteen päät yhteen ja polvistuu sitoessaan
lyhteen päälle, painellen silloin tällöin alas hameensa liepeitä, joita
tuuli kohottelee. Nahkaisen käsineen ja hihan välistä näkyy palanen
paljasta käsivartta, jonka naisellisen hienoon hipiään sänki päivän
kuluessa piirtelee verisiä naarmuja.

Joskus hän herkeää työstään hetkiseksi korjatakseen esiliinaansa tai
hattuansa. Silloin tulee näkyviin kauniin nuoren naisen soikeat kasvot
syvine, tummine silmineen ja pitkät, raskaat palmikot, jotka hyväillen
valuvat selkää pitkin. Hänen poskensa ovat kalpeammat, hampaansa
tasaisemmat ja punahuulensa ohuemmat kuin tavallisilla maalaistytöillä.

Se on Tess Durbeyfield eli D'Urberville, ainoastaan hieman muuttunut,
sama, mutta kuitenkin toinen, eläen kuin muukalainen ja erakko, vaikkei
ollutkaan vieraalla maalla. Oltuaan kauan aikaa muista erillään hän oli
vihdoinkin päättänyt etsiä työtä kylässään, sillä maamiehen kiireisin
vuodenaika oli käsissä, eivätkä mitkään kotityöt olleet niin tuottavia
kuin viljankorjuu.

Toiset naiset liikkuivat jotensakin samaten kuin Tess. Kun kukin oli
saanut lyhteensä valmiiksi, niin koko parvi vetäytyi yhteen, aivan kuin
katrillia karkeloitaessa, kaikki panivat lyhteensä pystyyn vastatusten,
niin että kymmenestä tai kahdestatoista muodostui aina yksi kuhilas eli
"keko", kuten sitä niillä tienoin nimitettiin.

Työväki söi aamiaista ja ryhtyi jälleen työhönsä. Yhdennellätoista
tunnilla saattoi huomata Tessin silloin tällöin vilkaisevan ikävöiden
mäkeä kohti, vaikkei hän keskeyttänyt työtänsä. Jo näkyikin kummun
terävällä harjalla joukko lapsia, ijältään kuuden ja neljäntoista
välillä.

Tessin poskille kohosi keveä puna, mutta yhä hän vain sitoi lyhteitä.

Vanhin lapsista, tyttö, jolla oli yllään kolmikulmainen saali, nurkka
maata viiltäen, piti sylissään jotain, mikä ensi näkemällä näytti
nukelta, mutta olikin pitkiin vaatteihin kääritty pikku lapsi. Toinen
toi vähän ruokaa. Leikkuuväki lopetti työnsä, eväät otettiin esiin ja
istuuduttiin maahan muuatta kuhilasta vasten sekä ruvettiin syömään;
miehet ammensivat vähän väliä virkistystä eräästä kiviruukusta, antaen
kupin kiertää kädestä käteen.

Tess Durbeyfield oli viimeisiä lakkaamaan työstä. Hän istuutui maahan
kuhilaansa juureen kasvot hieman poispäin kumppaneistaan. Muuan mies,
jolla oli kaniininnahkainen lakki päässä ja punainen nenäliina vyössä,
ojensi hänelle olutkuppia kuhilaan ylitse, mutta Tess ei hyväksynyt
hänen tarjoustaan. Levitettyään ruokansa eteensä hän huusi luokseen
suurimman tytön, siskonsa, ja otti lapsen häneltä; sisko, iloisena että
pääsi taakastaan, pyörähti toisten joukkoon leikkimään. Samalla kertaa
kainolla ja rohkealla liikkeellä, kasvot yhä enemmän punehtuen, Tess
päästi röijynsä nappeja ja alkoi imettää lasta.

Lähinnä istuvat miehet käänsivät hienotunteisina kasvonsa pellon
toiseen päähän, toiset panivat tupakan, muuan siveli hajamielisen
hellästi kivikuppia, joka oli jo käynyt tyhjäksi. Kaikki naiset Tessiä
lukuunottamatta rupesivat vilkkaasti haastelemaan, asetellen tukkaansa
kuntoon.

Kun lapsi oli saanut kyllikseen, niin nuori äiti asetti sen pystyyn
polvilleen ja rupesi sitä kiikuttamaan välinpitämättömästi, miltei
vastenmielisesti, katse harhaillen kaukana. Mutta äkkiä hän suuteli
lasta rajusti, suuteli kymmeniä kertoja, ikäänkuin ei olisi voinut
koskaan saada kylläkseen, ja lapsi pillahti itkemään tuosta
intohimoisesta kohtelusta, joka oli omituinen sekotus rakkautta ja
ylenkatsetta.

-- Pitäähän se lapsesta, vaikka on sitä vihaavinaan ja sanoo
toivovansa, että makaisi sen kera haudassa, sanoi punahameinen nainen.

-- Kyllä se kohta herkeää tuota puhumasta, vastasi toinen. Herra
Jumala, miten sitä tottuukin kaikkeen -- se se vasta on ihmeellistä.

-- Kyllä siihen on käytetty muutakin kuin houkutuksia, se on minun
luuloni. Kertovathan muutamat kuulleensa jonkun nyyhkyttäneen Salossa
eräänä yönä viime syksynä; ja huonostipa olisi käynyt eräälle
hulttiolle, jos ihmiset olisivat käyneet katsomaan.

-- Voi kova onni kuitenkin, kun sen piti juuri hänelle sattua! Mutta
niinhän aina käy kauneimmille. Rumat ovat yhtä hyvässä turvassa kuin
kirkot -- vai mitä, Jenny? -- Puhuja kääntyi erään naisen puoleen, joka
tietenkään ei voinut kehua olevansa kaunis.



Kova onni se olikin; vihamiehenkään oli mahdoton muuta tuntea
nähdessään Tessin, hänen mansikkahuulensa ja suuret, hellät silmänsä,
jotka eivät olleet mustat, siniset, harmaat eivätkä violetitkaan;
pikemmin niissä oli kaikki nuo vivahdukset ja satoja muita yhdessä,
minkä huomasi katsoessaan silmäterien pohjattomaan syvyyteen.
Istuessaan siinä hän näytti miltei naisen esikuvalta, lukuunottamatta
vähäistä luonteensa varomattomuutta, jonka hän oli perinyt suvultaan.

Hän ihmetteli itsekin päätöstä, joka tällä viikolla ensi kerran moneen
kuukauteen oli saanut hänet lähtemään työmaalle. Väsytettyään ja
kiusattuaan sydänpoloistaan kaikenlaisilla katumuskeinoilla, mitä hän
yksinäisyydessään ja kokemattomuudessaan saattoi keksiä, hän oli
vihdoinkin tullut järkiinsä. Hän tunsi että hänelle tekisi hyvää olla
taas hyödyksi, maistaa millä hinnalla hyvänsä riippumattomuuden
suloisuutta. Entisyys oli ollutta ja mennyttä. Olivatpa sen seuraukset
mitkä tahansa, aika ne kyllä hävittäisi jälettömiin, muutamassa
vuodessa olisi kaikki niinkuin ei mitään olisi ollutkaan, ja hän
itsekin unohdettuna. Ja tällä välin olivat puut yhtä vihreitä kuin
ennenkin, linnut lauloivat, ja aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin
koskaan. Hänen surunsa ei ollut synkentänyt hänen jokapäiväistä
ympäristöään eikä hänen tuskansa sitä kuihduttanut.

Kenties hän oli huomannut, että se, mikä oli painanut hänen päänsä niin
alas -- ajatus mitä maailma hänestä puhui -- oli vain mielihaavetta.
Hän ei ollut olento, jolla oli tunteita, vaikutteita ja kokemuksia
muille kuin itselleen. Kaikille muille ihmisille Tess oli nopeasti
haihtuva ajatus. Ystävillensäkään ei hän ollut enempää. Kun hän kärsi
yöt päivät tuskia, niin he ajattelivat vain: "Suotta hän heittäytyy
onnettomaksi". Jos hän koetti olla iloinen ja haihduttaa suruansa,
iloita valosta, kukista ja lapsesta, niin he ajattelivat vain: "Hyvinpä
hän jutusta selviytyy". Olisikohan hän jollain autiolla saarella
murtunut siitä, mitä oli tapahtunut? Eipä sanottavasti. Jos hän olisi
ollut niin luotu, että olisi havainnut olevansa äiti ketään miestä
tapaamatta, ilman muuta elämän kokemusta kuin että oli nimettömän
lapsen äiti -- olisiko hänellä silloin ollut syytä epätoivoon? Ei, hän
olisi käsittänyt asian tyynesti ja löytänyt siitä iloa. Enin osa hänen
kurjuuttaan oli johtunut siitä, että hän oli ruvennut ajattelemaan,
mitä maailma hänestä sanoo; hänen omat synnynnäiset tunteensa eivät
olleet sitä luoneet.

Miten Tess lieneekään itse tuumaillut näitä asioita, mutta joku henki
oli houkutellut häntä pukeutumaan yhtä sievästi kuin ennenkin ja
lähtemään viljavainiolle, missä väkeä kovasti tarvittiin. Tämän vuoksi
hän oli kantanut päätään arvokkaasti ja katsonut ihmisiä tyynesti
kasvoihin silloinkin, kun hänellä oli lapsi sylissään.



Leikkuumiehet nousivat kuhilaiden viereltä seisalleen, oikoivat
jäseniään ja sammuttivat piippunsa. Hevoset, jotka olivat saaneet syödä
riisuttuina, valjastettiin jälleen punaisen leikkuukoneen eteen. Tess
oli aterioinut joutuin ja viittasi nyt siskoaan ottamaan lapsen
huostaansa, pani röijynsä kiinni, vetäisi käsineet käteensä ja kumartui
ottamaan vähän olkia viimeisestä lyhteestä sitoakseen seuraavaa.

Iltapäivällä jatkettiin samaa työtä. Tess pysytteli toisten joukossa
hämärään asti. Kaikki ajoivat pois isoilla häkkirattailla
seuralaisenaan suuri vaalentunut kuu, joka oli kohonnut itäisten
kukkuloiden takaa, kasvot muistuttaen jonkun madonsyömän toskaanalaisen
pyhimyksen kulunutta sädekehää.

Tessin naistoverit heläyttelivät kotimatkalla lauluja, olivat hänelle
hyvin ystävällisiä sekä iloitsivat hänen tulemisestaan ihmisten
ilmoille, vaikkeivät malttaneet olla hieman ilkeästi laulamatta paria
värssyä immestä, joka meni iloiseen, vihreään metsään ja tuli
muuttuneena takaisin. Elämä tarjoaa vastapainoja ja palkintoja, ja
tapaus, joka oli tehnyt hänestä varotuksen monille muille, oli myöskin
tehnyt hänestä tällä kertaa kylän mieltäkiinnittävimmän henkilön.
Heidän ystävällisyytensä sai hänet unohtamaan itsensä, heidän hilpeä
mielensä tarttui häneenkin, hän oli miltei yhtä iloinen kuin hekin.

Mutta kun hänen surunsa harha-askelesta alkoivat haihtua, heräsi uusi,
joka oli riippumaton yhteiskunnallisista laeista. Kotiin tultuaan hän
sai kuulla, että lapsi oli iltapäivällä äkisti sairastunut. Eihän tuo
mitään odottamatonta ollut, niin hento ja heikko oli pienokainen, mutta
kuitenkin tärisytti se häntä kovin.

Nuori äiti unohti rikoksen, jonka lapsi oli tehnyt yhteiskuntaa vastaan
tullessaan maailmaan; hän halusi hartaasti jatkaa rikosta säilyttämällä
lapsen hengen. Kohta kuitenkin selveni, että pikku vieraan lähtö oli
lähempänä kuin hän katkerimpina hetkinäänkään oli toivonut. Kun hän
tämän huomasi, niin hän joutui tuskan valtaan, joka voitti sen mitä
lapsen menettäminen sinään olisi saattanut synnyttää. Hänen lapsensa
oli vielä kastamatta.

Nykyisessä mielentilassaan Tess ajatteli, että jos hänen oli
palettava helvetissä tekonsa takia, niin jouti hän palaakkin,
ja sillä hyvä. Kuten kaikki maalaistytöt oli hänkin hyvin raamatun
perillä ja oli hartaasti tutkinut Aholan ja Aholiban tarinaa ja tiesi
mitä johtopäätöksiä siitä saattoi tehdä. Mutta kun lapsi oli
kysymyksessä, niin asianlaita oli aivan toinen. Hänen lemmikkinsä oli
kuolemankielissä, eikä pelastusta ollut.

Alkoi olla makuulle menonaika käsissä, mutta hän syöksyi alakertaan ja
kysyi eikö hän saisi lähettää noutamaan pappia. Juuri tuolla hetkellä
hänen isänsä tunteet sukunsa ikivanhasta aatelisuudesta sattuivat
olemaan ylimmillään, ja tahra, jonka Tess oli saattanut tuohon
aatelisuuteen, oli loukannut hänen ylpeyttään sitäkin enemmän, kun hän
vastikään oli palannut jokaviikkoiselta käynniltään Rolliverin
kapakassa. Älköön yksikään pappi pistäkö nenäänsä hänen kynnyksensä
yli, hän selitti, ja sekaantuko hänen asioihinsa juuri silloin, kun
Tessin tuottama häpeä pakotti entistä enemmän niitä salaamaan. Hän pani
oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Koko perhe meni nukkumaan, ja Tess teki samoin kauhean tuskan
ahdistamana. Hän valvoi kuitenkin venyessään vuoteella ja puoliyön
aikaan hän havaitsi lapsen olevan yhä huonomman. Ilmeisesti se teki
hengenlähtöä, hiljaa ja tuskitta, mutta kuitenkin varmaan.

Tuskissaan hän vääntelihe vuoteellaan. Kello löi yksi, oli juuri se
juhlallinen hetki, jolloin ajatukset astuvat järjen rajojen
ulkopuolelle, ja onnettomat mahdollisuudet näyttävät yhtä
kallionlujilta kuin tosiseikat. Hän ajatteli lapsen joutuvan alimpaan
helvettiin, tuomittuna siitä, ettei sitä oltu kastettu ja ettei se
ollut oikealla tavalla maailmaan tullut; hän näki perivihollisen
pistävän sitä kolmikärellään, joka oli saman näköinen kuin heidän
hiilihankonsa, ja tähän kuvaan hän liitti monta muuta kummallista
kidutusseikkaa, joita tässä kristityssä maassa nuorisolle opetetaan.
Nämä kauheat ajatukset vaikuttivat yön hiljaisuudessa niin valtavasti
hänen mielikuvitukseensa, että hänen yöpukunsa tuli aivan kosteaksi
tuskanhiestä, ja sänky vapisi jokaisesta sydämen lyönnistä.

Pienokaisen hengitys kävi yhä raskaammaksi ja äidin sielunjännitys yhä
suuremmaksi. Ei ollut apua pikku olennon paljosta suutelemisestakaan,
Tess ei voinut olla enää vuoteellaan, vaan käveli kuumeenomaisesti
edestakaisin huoneessa.

-- Voi laupias Jumala, armahda lapsi poloistani! hän huudahti. Kurita
minua niin paljon kuin tahdot, enkä minä nurise, mutta sääli lasta!

Hän nojasi säilikköä vasten ja mutisi katkonaisia rukouksia -- kunnes
hän äkkiä hypähti ylös.

-- Kenties lapsi on vapahdettavissa! Kenties se tekee saman asian!

Hän puhui niin kirkkaalla äänellä, että hänen kasvonsa näyttivät
ikäänkuin loistavan pimeässä.

Hän sytytti kynttilän ja meni seinän vieressä olevain kolmen sängyn luo
ja herätti pienet siskonsa ja veljensä, jotka nukkuivat samassa
huoneessa. Sitten hän siirsi pesukaappia sen verran, että pääsi sen
taakse, kaatoi vähän vettä vatiin, asetti lapset polvilleen kaapin
ympäri ja pani heidän kätensä yhteen sormet ylöspäin. Ja sillä välin
kun lapset, jotka tuskin olivat päässeet unesta, seurasivat suurin
silmin ja juhlallisen tunteen vallassa hänen liikkeitään, hän otti
pienokaisen vuoteeltaan -- lapsen lapsen -- niin hentoisen, että se
tuskin saattoi antaa päiviensä luojalle äidin nimeä.

Tess seisoi suorana vesivadin vieressä lapsi käsivarrella, joku
siskoista piti rukouskirjaa hänen edessään, niinkuin kirkossa oli
tapana, ja niin hän ryhtyi lastansa kastamaan.

Hänen vartalonsa näytti tavattoman pitkältä ja juhlalliselta, kun hän
siinä seisoi pitkissä valkoisissa yöpukimissaan, vahva palmikko
riippuen vyötärölle asti. Heikon kynttilän himmeä valo peitti
ystävällisesti viat, jotka aurinko olisi saattanut paljastaa -- sängen
raapimat naarmut ranteissa ja silmäin väsyneen ilmeen -- hänen
hurmauksensa kirkasti kasvoja, jotka olivat olleet hänen
onnettomuutensa, teki ne tahrattoman kauniiksi ja antoi hänelle melkein
kuninkaallisen arvokkuuden. Ympärillä polvistuvat pikku lapset
katselivat unisin silmin hänen valmistuksiaan, ainoastaan heidän
uneliaisuutensa, esti heitä lausumasta ihmettelyään.

Vanhin sanoi:

-- Aijotko sinä todellakin sen ristiä, Tess?

Nuori äiti vastasi vakavasti myöntäen.

-- Mikä sille nimeksi pannaan?

Ei hän ollut tuota ajatellut, mutta kastetoimituksen aikana johtui
hänelle mieleen luomisraamatusta nimi, ja hän lausui sen:

-- Suru, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Hän ripsutti vettä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.

-- Sanokaa Amen, lapset.

Vienot äänet vastasivat kuuliaisesti: "Amen!"

Tess jatkoi:

-- Otamme tämän lapsen -- ja niin edespäin -- ja teemme häneen
ristinmerkin.

Hän pisti kätensä vatiin ja veti palavalla innolla suuren ristin lapsen
kasvoihin, jatkaen kastelukua, kuinka hän miehekkäästi taistelisi
syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja olisi uskollinen soturi ja
palvelija elämänsä loppuun asti. Sitten hän luki Isä meidän, ja lapset
toistivat itkuisin äänin hänen sanojansa, kunnes he lopussa
kajahuttivat taas "Amenen".

Sen perästä Tess luki, luottaen yhä enemmän tämän pyhän toimituksen
voimaan, sydämensä syvyydestä kiitosrukoukset; voimakkaasti ja
riemuitsevasti hän ne lausui syvällä, täyteläisellä äänellä, mikä oli
hänelle ominaista, kun hän oli liikutettu, ja jonka sointua eivät
koskaan unohtaneet ne, jotka hänet tunsivat. Uskon hurmaus melkein
kirkasti hänet, se loi hänen kasvoillensa säteilevän valon ja saattoi
hänen poskipäänsä palamaan, ja hänen silmänsä loistivat himmeässä
kynttilänvalossa kuin timantit. Lapset katsoivat häneen yhä suuremmalla
kunnioituksella eivätkä uskaltaneet enää kysellä mitään. Ei hän ollut
heistä enää Tess-sisko, hän oli suuri, pelottava olento -- jumalallinen
olento, jonka kanssa heillä ei ollut mitään yhteistä.



Suru poloisen taistelu syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan oli
määrätty lyhytaikaiseksi, mikä kenties olikin hänelle onneksi, jos
ottaa huomioon hänen elämänsä alkuvaiheet. Aamun sinervässä valossa
tämä pieni soturi ja palvelija vetäisi viimeisen henkäyksensä, ja
toiset lapset herättyään alkoivat huutaa katkerasti ja pyydellä Tessiä
hankkimaan toisen sievän "vauvan".

Tyyneys, joka oli laskeutunut Tessin mieleen kasteen perästä, ei
kadonnut lapsen kuoltuakaan. Päivällä hänestä tuntui kuin tuskansa
lapsen sielun puolesta olisi ollut hieman liiallista. Syystä tai syyttä
ei hän ollut enää levoton, vaan ajatteli, että jollei kaitselmus
hyväksynyt tekoa, joka näytti oikean veroiselta, niin ei hän omasta
eikä lapsensa puolesta pannut arvoa taivaaseen, jonka ihminen menettää
sellaisen virheen vuoksi.

Niin kuoli Suru, tuo kutsumaton vieras, tuo hävyttömän luonnon
äpärälahja, luonnon, joka ei kunnioita yhteiskunnan lakeja; tuo
turvaton pikku olento, jolle ikuinen aika oli vain muutamain päivien
pituinen; joka ei tiennyt semmoisten asioiden kuin vuosien ja
vuosisatojen olemisesta; jolle pikku tupa oli ollut maailman
kaikkisuus, yhden viikon sää ilmasto, varhainen lapsuus ihmisen koko
oleminen, ja imemisvaisto koko inhimillinen viisaus.

Tess, joka oli mietiskellyt koko lailla kastetoimitustaan, ihmetteli
oliko se uskonopin mukaan riittävä, jotta lapsi saisi kristillisen
hautauksen. Tätä hän ei voinut saada tietää keltään muulta kuin
seurakunnan pastorilta, joka oli vasta muuttanut paikkakunnalle ja oli
hyvin umpimielinen mies. Iltahämärässä hän lähti hänen asunnolleen ja
seisoi kauan portilla rohkenematta mennä sisään. Hän olisi luopunut
koko yrityksestä, jollei hän olisi sattunut tapaamaan pappia juuri
kääntyessään lähtemään. Puolipimeässä hän uskalsi puhua suoraan.

-- Tahtoisin kysyä teiltä jotain, herra pastori.

Tämä sanoi olevansa valmis kuulemaan, ja Tess kertoi tarinan lapsen
sairaudesta ja hätäkasteesta.

-- Ja nyt, sir, hän lisäsi vakavasti, saatatteko sanoa, oliko se
lapselle aivan samantekevää kuin jos te olisitte hänet kastanut?

Koska hänellä oli sama luontainen käsitys kuin käsityöläisellä, joka
huomaa että työn, jota tekemään hänet oli kutsuttu, kutsujat ovatkin
keskenään tuhrineet, niin hänen mielensä teki vastata kieltäen. Mutta
tytön arvokas käytöstapa, hänen harvinaisen lämmin äänensä vaikutti
hänen parempiin tunteihinsa -- tai pikemmin niihin, mitä hänellä oli
jälellä koetettuaan kymmenenä vuotena oksastaa kuollutta uskoa elävään
epäilykseen. Ihminen ja pappi taistelivat hänen sisässään, ja ihminen
pääsi voitolle.

-- Rakas tyttöni, hän sanoi, aivan samantekevää se on.

-- Annattehan hänelle sitten kristillisen hautauksen? kysyi hän
nopeasti.

Pappi huomasi joutuneensa umpikujaan. Kun hän oli kuullut puhuttavan
lapsen sairaudesta, oli hän tunnokkaasti illalla lähtenyt sitä
kastamaan, ja kun hän ei tiennyt, että häntä oli kieltänyt tulemasta
Tessin isä eikä Tess itse, niin ei hän käsittänyt, minkä vuoksi Tessin
välttämättä piti toimittaa kaste itse.

-- Se on toinen asia, hän sanoi.

-- Toinen asia? Miksikä? kysyi Tess kiihkeästi.

-- Tekisin sen varsin mielelläni, jos kysymys olisi vain meistä
kahdesta. Mutta nyt en voi sitä tehdä -- erinäisistä syistä.

-- Yhden ainoan kerran vain, herra pastori!

-- En tosiaan voi.

-- Voi, pastori kulta! -- Tess tarttui hänen käteensä tätä sanoessaan.

Pastori veti pois kätensä, pudistaen päätään.

-- Sitten en teistä välitä! huudahti Tess, en kuuna päivänä tule enää
kirkkoonne!

-- Älä puhu niin ajattelemattomasta Tess.

-- Mutta kenties se on hänelle aivan samantekevää, jos teette sen tai
olette tekemättä... Onko se samantekevää? Älkää Herran tähden puhuko
kuin pyhimys syntiselle, vaan niinkuin te mieskohtaisesti puhuisitte
minulle, minulle poloiselle!

Kuinka pastori sai vastauksensa sopusointuun ankaroiden periaatteiden
kanssa, joita hänen mielestään tuli noudattaa näissä asioissa, sitä ei
maallikko kykene käsittämään, joskin hän voi antaa anteeksi puuttuvan
yhtäpitäväisyyden. Hieman liikutettuna hän sanoi tässäkin tapauksessa:

-- Se on aivan samantekevää.

Ja niin vietiin lapsi iltamyöhällä kirkkotarhaan pienessä, saalilla
peitetyssä tavaralaatikossa ja kätkettiin lyhdyn valossa hautaan, jonka
kaivamisesta haudankaivaja sai shillingin ja haarikan olutta. Lapsi
haudattiin tuohon Jumalalle erotetun alueen ryteikkönurkkaan, missä Hän
antaa viholaisten kasvaa, ja mihin kuopataan kaikki kastamattomat
lapset, juopporentut, itsemurhaajat ja muut, joiden otaksutaan joutuvan
kadotukseen. Mutta huolimatta kolkosta ympäristöstä Tess kyhäsi
kahdesta päreestä rihman avulla pienen ristin, koristi sen kukilla ja
pisti sen haudalle pään puoleen, tultuaan eräänä iltana muiden
näkemättä kirkkotarhaan. Jalkapuolelle hän pisti myös kukkavihkon
vesiastiassa, jotta se pysyisi elossa. Mitäpä siitä, että joku
välinpitämätön katselija saattoi lukea astian kupeesta sanat:
"Keelwellin Marmelaadia?" Äidinrakkauden silmä ei sitä huomannut
korkeampiin asioihin kiihtyneenä.



15.


"Kokemuksen avulla", sanoo Roger Ascham, "me löydämme
kiertäessämme lyhyemmän tien." Mutta usein pitkä vaellus tekee meidät
kykenemättömiksi kulkemaan edemmäksi, ja mitä hyötyä on meillä silloin
kokemuksestamme? Tess Durbeyfieldin kokemus oli tällaista hyödytöntä
laatua. Hän oli lopultakin oppinut, mitä hänen oli tehtävä; mutta
kukapa nyt enää hyväksyisi sitä?

Jos hän olisi ennen D'Urbervillein luoksi menoaan noudattanut ahkerasti
määrättyjä mietelmiä ja elämänohjeita, jotka hän tunsi kuten maailma
yleensäkin, niin ei hän olisi koskaan joutunut petetyksi. Mutta Tess --
yhtä vähän kuin kukaan muukaan -- ei kyennyt tajuamaan kultaisten
mietelmäin koko totuutta silloin, kun niistä vielä saattaa olla hyötyä.
Hän -- ja niin moni muu -- olisi saattanut Pyhän Augustinuksen kera
lausua Jumalalle: "Sinä olet neuvonut meille paremman tien, kuin minkä
olet sallinut meidän valita".

Tess vietti talven kotonaan; hän höyhensi lintuja, syötti kalkkunoita
ja hanhia tai ompeli vaatteita siskoilleen ja veikoilleen D'Urbervillen
hänelle antamista koreista pukimista, joita hän nyt halveksi. Hänen
puoleensa ei hän koskaan tahtonut kääntyä. Mutta usein hän pani kätensä
niskaansa ja istui mietteissään, kun toiset luulivat hänen olevan
kovassa työssä. Filosoofin tyyneydellä hän pani merkille päiviä, sikäli
kuin ne vierivät vuoden kuluessa; hän muisti onnettoman yön Trantridgen
ajoilta, taustana synkkä metsä, muisti lapsen syntymä- ja kuolinpäivän,
myöskin oman syntymäpäivänsä ja muut päivät, jolloin hänelle jotain
merkittävämpää oli tapahtunut. Katsellessaan muutamana iltana peilistä
kauneuttansa hänelle johtui äkkiä mieleen, että tulossa oli vielä muuan
päivä, toisia tärkeämpi: hänen oma kuolinpäivänsä, jolloin hänen
kauneutensa lakastuisi, päivä, joka piili salassa ja huomaamatonna
vuoden muiden päivien joukossa, joka ei antanut merkkiä eikä ääntä
vuosittain ohi mennessään, mutta joka kuitenkin oli niiden joukossa.

Milloin se tulisi? Miksei häntä vapisuttanut ajatellessaan tuon päivän
tuloa? Jolloinkin tulevaisuudessa hänen tuttavansa sanoisivat: "Tänä
päivänähän se Tess Durbeyfield raukka kuoli", sanoisivat eivätkä
ajattelisi sen enempää. Tuosta päivästä, jolloin hänen elämänsä
päättyisi kaikiksi ajoiksi, ei hän tiennyt mitään, ei millä viikolla,
missä kuussa, minä vuodenaikana tai minä vuotena se tulisi olemaan.

Ja näin, melkein kuin yhdellä hyppäyksellä, Tess muuttui nuoresta
tytöstä kypsyneeksi naiseksi. Syvät ajatukset kuvastuivat usein hänen
kasvoillaan, ja äänessä oli surumielinen sointu. Silmät suurenivat ja
saivat kaunopuheisemman ilmeen. Hänen ulkomuotonsa oli kaunis ja
kiehtova, viime aikojen kovat kokemukset eivät olleet hänen sieluaan
vahingoittaneet. Ilman maailman tuomiota nuo kokemukset olisivatkin
olleet hänelle vain hyvä koulu.

Niin muista erillään hän oli pysytellyt, että hänen onnettomuutensa,
joka ei koskaan ollut tullut yleisesti tunnetuksi, pian joutui
Marlottissakin unhoon. Mutta ei hän siltä tuntenut koskaan enää
voivansa viihtyä paikkakunnalla, joka oli nähnyt, kuinka surkeasti
hänen vanhempansa olivat pettyneet pyrkiessään sukulaisiksi ja hänen
kauttansa vielä läheisempään yhteyteen rikkaiden D'Urbervillein kanssa.
Vasta sitten, kun pitkät vuodet olisivat haihduttaneet nämä muistot
mielestä, saattaisi hän ehkä täällä viihtyä. Mutta nytkin Tess tunsi
kuinka veri virtasi lämpimänä ja toiveikkaasti hänen sisässään; kenties
hän saattaisi tulla onnelliseksi jossain syrjäseudussa, johon ei
liittyisi mitään muistoja. Mutta menneisyydestä pakeneminen oli samaa
kuin pyyhkäistä se kokonaan pois, ja sitä tehdäkseen täytyi hänen
rientää muualle.

Hän saattoi usein udella itsekseen, oliko kerran menetetty ainiaaksi
menetettyä myöskin siveyteen nähden. Ehkä hän kykenisi todistamaan sen
käsityksen vääräksi, jos hän voisi verhota näkyvistä menneet
tapahtumat. Uudistuksen voima, joka vallitsi elimellisessä luonnossa,
ei varmaankaan ollut kielletty yksinomaan impeydeltä.

Kauan hän sai odottaa lähtötilaisuutta. Tuli tavattoman kaunis kevät,
saattoi miltei kuulla kuinka lehdet kihisten aukenivat nupuistaan.
Kevät-ilma vaikutti häneen samoin kuin metsän eläimiin, ja hän tunsi
polttavaa halua lähteä matkaan.

Viimeinkin eräänä päivänä toukokuun alussa hän sai kirjeen muutamalta
äitinsä vanhalta ystävältä meijeristiltä, joka vastaukseksi hänen
aikoja sitten lähettämäänsä kirjeeseen ilmotti tarvitsevansa reipasta
meijerityttöä ja ottavansa varsin mielellään Tessin tähän toimeen kesän
ajaksi.

Meijeri ei ollut niin kaukana kuin hän olisi toivonut, mutta kuitenkin
tarpeeksi etäällä hänen tuttavapiiristään, joka oli niin pieni. Niille,
jotka liikkuvat ahtailla aloilla, ovat virstat maantieteellisiä
asteita, pitäjät maakuntia, maakunnat kuningaskuntia.

Yksi seikka oli varma: hänen uudessa elämässään ei olisi enää oleva
d'urbervilleläisiä ilmalinnoja. Hän olisi meijerityttö Tess eikä mitään
muuta. Hänen äitinsä tiesi niin hyvin tyttärensä tunteet tässä asiassa,
vaikkei siitä oltu sanaakaan puhuttu, ettei hän koskaan enää virkkanut
mitään ritarillisista esi-isistä.

Ja kuitenkin -- niin ristiriitoja täynnä on ihmisluonto -- uusi paikka
veti häntä voimakkaasti puoleensa juuri sen vuoksi, että se oli lähellä
hänen esi-isäinsä aluetta. Sillä hänen sukunsa ei ollut kotoisin
Blakemoresta, vaikka hänen äitinsä oli sieltä peräisin. Talbothaysin
meijeri, josta hän oli saanut paikan, oli lähellä D'Urbervillein
entisiä maatiloja ja suurta sukuhautaa. Hän kävisi katsomassa
hautakiviä ja ajattelisi, ettei ainoastaan D'Urbervillein loisto ollut
mennyt pirstoiksi samoin kuin Babylonin, vaan vieläpä oli heidän
vähäinen jälkeläisensäkin joutuva heidän laillaan unholaan.

Ihmetteli hän myöskin, eiköhän hänelle satu jotain erinomaisen hauskaa
asiaa esi-isäin alueilla oleskellessa, ja toivo pulpahti hänen
povessaan niinkuin mahla pulpahtelee koivunvarvuista keväällä. Hänen
vehmas nuoruutensa kohosi jälleen oltuaan jonkun aikaa murtuneena, ja
sen mukana heräsi toivo ja vastustamaton halu nauttia elämästä.



KOLMAS VAIHE.

ELINVOIMA PALAA.



16.


Eräänä ajuruohontuoksuisena, linnunlaulua heläjävänä toukokuun aamuna
Tess lähti kotoaan toisen kerran. Oli kulunut yli kaksi vuotta siitä,
kun hän palasi Trantridgesta, kaksi hiljaista parantavaa vuotta.

Hän pakkasi tavaransa niin, että ne voi lähettää hänelle myöhemmin, ja
alotti matkansa ajamalla kyytihevosella Stourcastleen, jonka kautta tie
meni -- miltei päinvastaiseen suuntaan kuin hänen ensi retkellään. Tien
polvessa hän heitti kaihoisan silmäyksen Marlottiin ja isänsä majaan,
vaikka hänellä oli ollutkin niin kova halu päästä lähtemään.

Kotiväki varmaankin jatkaisi jokapäiväistä elämäänsä niinkuin ennenkin;
eivät he häntä sanottavasti kaipailisi, vaikka hän olisikin kaukana
eikä elähyttäisi heitä hymyilyllään. Muutaman päivän perästä lapset
leikkisivät yhtä iloisina kuin ennenkin, tuskin huomaisivatkaan
hänen lähtönsä synnyttämää aukkoa. Hän piti parhaana erota pikku
sisaruksistaan; jos hän olisi jäänyt kotiin, niin ei hänen opetuksensa
luultavasti olisi hyödyttänyt heitä niin paljoa kuin hänen esimerkkinsä
olisi heitä vahingoittanut.

Hän ei pysähtynyt Stourcastlessa, vaan jatkoi matkaa teidenristeykseen,
missä päätti odottaa lounaaseen päin menevää kuorma-ajuria, sillä
rautateitä ei näillä seuduilla vielä ollut. Hänen siinä odotellessaan
tuli kuitenkin muuan talonpoika, ajaen samaan suuntaan kuin hänen
matkansa piti, ja vaikkei hän miestä tuntenut, hyväksyi hän hänen
kyytitarjouksensa ja istui hänen viereensä rattaille. Hän ei
aavistanut, että miekkonen täten tahtoi osottaa kunniaa hänen
kauneudelleen. Mies oli matkalla Weatherburiin. Tessin sopi myöskin
mennä sinne ja kulkea loppumatka jalkaisin.

Tess viipyi Weatherburissa vain sen verran, että ehti pikimmältään
syödä päivällistä talonpojan hänelle suosittamassa paikassa. Sitten hän
lähti kori käsivarrellaan taivaltamaan avaraa kangas-ylätasankoa kohti
kulkeakseen sen poikki siihen niittyrikkaaseen laaksoon, jossa sijaitsi
hänen toivioretkensä määrä, meijeri.

Näillä seuduilla ei Tess ollut koskaan käynyt, mutta kuitenkin oli hän
ne tuntevinaan. Jonkun matkan päässä hänen silmänsä erotti tumman
paikan ja tiedusteltuaan hän sai kuulla, että se oli, niinkuin hän oli
otaksunutkin, Kingsberen metsikköjä. Sen seurakunnan kirkossa hänen
esi-isäinsä -- hyödyttömien esi-isäinsä -- luut lepäsivät.

Ei hän enää heitä ihaillut, vaan melkein vihasi heitä siksi, että
olivat hänen kohtaloaan tanssitelleet. Heidän omaisuudestaan oli
hänellä jälellä vain sinetti ja lusikka. -- Hyh, yhtä paljon minulla on
äitiä veressäni kuin isää, hän ajatteli. Koko kauneuteni on hänen
antiansa, eikä hän ollut muuta kuin meijerityttö.

Matka ylätasankojen ja Egdonin alankojen poikki osottautuikin paljon
työläämmäksi kuin hän oli otaksunut, vaikkei sitä ollutkaan enempää
kuin muutamia kilometrejä. Kulettuaan useamman kerran harhaan hän
saapui kukkulalle, josta näkyi hänen hartaasti etsimänsä laakso,
suurten meijerien tyyssija, missä maitoa ja voita tuli aivan ylenmäärin
ja valmistettiin paljon runsaammin, joskin vähemmin maukkaasti, kuin
hänen kotonaan -- sanalla sanoen Var- eli Froom-joen kastelema vehreä
alanko.

Se erosi oleellisesti pikku meijerien seudusta, Blackmoorin laaksosta,
joka -- ottamatta lukuun tuota onnetonta oleskelua Trantridgessa -- oli
ainoa paikka, minkä hän tähän asti oli tuntenut. Täällä kaikki näytti
laajemmalta. Laitumet käsittivät viisikymmentä tynnyrinalaa kymmenen
asemesta, talot olivat suurempia, karja muodosti täällä heimoja, siellä
taasen vain perheitä. Nuo myriaadit lehmät, jotka ilmestyivät hänen
katseittensa eteen kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, veivät
lukumääränsä puolesta voiton kaikesta, mitä hän milloinkaan ennen oli
yhdellä silmäyksellä nähnyt. Niitä oli vehreällä niityllä yhtä tiheässä
kuin porvareita Van Alslootin tai Sallaertin tauluissa. Punaisten ja
ruskeain lehmäin kypsät värit imivät itseensä ilta-auringon valon,
mutta valkoisista elukoista se heijastui häneen melkein huikaisevina
säteinä, vaikka hän seisoikin etäisellä kummulla.

Hänen eteensä leviävä maisema ei ollut kenties niin loistavan kaunis
kuin Blakemoressa, mutta iloisemmalta se tuntui. Siltä puuttui kyllä
kilpailijansa sinervyyttä, sen mutaista maaperää ja väkevää tuoksua,
mutta ilma oli täällä kirkasta, raikasta ja puhdasta. Laaksossa
virtaava Froom-joki, joka tuotti virkistystä noiden kuuluisain
meijerein niityille ja lehmille, ei juossut niinkuin Blakemoren virrat.
Ne kulkivat verkalleen, raskaasti, ja varomaton kahlaaja saattoi
helposti vaipua niiden liejuiseen pohjaan, kadoten sinne ikipäiviksi.
Froomin vedet olivat kirkkaat kuin puhdas elämänvirta, jonka
evankelista näki, ja vikeviä kuin pilvenvarjot ja niissä oli
paikoitellen kivipohjaisia matalia kohtia, joissa vesi liristen
rupatteli kaiken päivää taivaalle. Täällä niissä kasvoi kurenmiekkoja,
siellä leinikköjä.

Joko kirkas, kevyt ilma tai tieto siitä, että hän oli uudessa
ympäristössä, missä kateelliset silmät eivät häntä pälyneet, saattoi
Tessin mielen sangen pirteäksi. Hänen toiveensa tuntuivat sekaantuvan
auringonsäteiden kera valojuovaksi, joka seurasi häntä, kun hän asteli
eteenpäin vasten leppoista etelätuulta. Joka leyhkässä soi hänelle
ystävällinen ääni, ja joka linnun liverryksessä tuntui riemu helkkyvän.

Viime aikoina hänen muotonsa oli vaihdellut aina sen mukaan kuin hänen
mielialansakin: milloin se oli kaunis, milloin jokapäiväinen, riippuen
siitä olivatko ajatukset iloisia vai surullisia. Toisin ajoin hän oli
kukoistava ja virheetön, toisin ajoin kalpea ja surkean näköinen.
Kukoistaessaan hän tunsi vähemmän kuin ollessaan kalpea, sillä hänen
täydellisempi kauneutensa oli sopusoinnussa hänen vähemmän ylevän
mielialansa kanssa, kiihkeämpi mieliala taasen vähemmän täydellisen
kauneuden kanssa. Ruumiilliselta kannalta katsottuna hänellä oli nyt
paras ulkomuotonsa astuessaan eteenpäin vasten etelätuulta.

Kaikkia elollisia olentoja, alhaisimmasta korkeimpaan asti, vallitsee
vastustamaton, yleinen, tahdoton taipumus löytää jostain suloista
nautintoa, ja se oli lopulta temmannut Tessinkin mukaansa. Olihan hän
vasta ainoastaan kahdenkymmenenvuotias nuori nainen, joka vielä
kehittyi sekä tunteisiinsa että järkeensä nähden; eikä siis voinut olla
mahdollista, että mikään tapaus olisi tehnyt häneen niin syvän
vaikutuksen, ettei aika saattaisi sitä hälventää.

Ja niin hänen ilonsa, hänen kiitollisuutensa ja toivonsa kasvoi yhä
suuremmaksi. Hän koetti laulaa useita lauluja, mutta havaitsi ne
riittämättömiksi ilmaisemaan tunnelmaansa, kunnes hänelle viimein
juohtui mieleen psalmi, jota hän usein oli laulanut sunnuntai-aamuin,
ennenkuin oli tiedonpuusta syönyt, ja hän veisasi:

"Oi, sinä aurinko ja kuu... Oi, te tähdet ja viheriäinen maa ... te
ilman linnut ... metsän pedot ... ihmisten lapset ... siunatkaa Herraa,
ylistäkää häntä ja kiittäkää häntä ijankaikkisesti!"

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja virkkoi matalalla äänellä: -- Mutta
kenties en vielä tunnekkaan Herraa täydellisesti.

Ja ehkäpä tämä puolittain tiedoton runokatkelma oli monoteistiseen
muotoon puettu fetishistinen ilmaus. Naiset, joiden parhaimpina
seuralaisina ovat luonnon ilmiöt ja voimat, säilyttävät sielussaan
paljon enemmän kaukaisten esi-isäinsä pakanallista mielikuvitusta kuin
sitä järjestelmäksi sovitettua uskontoa, jota myöhempinä aikoina on
opetettu heidän rodulleen. No, vihdoin Tess kuitenkin löysi tunteilleen
sopivan ilmaisumuodon tuossa vanhassa Herran siunauksessa, jota hän oli
kuiskaillut lapsuudestaan asti, ja se riitti.

Se seikka, että hän saattoi tuntea niin suurta tyytyväisyyttä tämän
vähäpätöisen alun johdosta, joka merkitsi vain mahdollisuutta
päästä riippumattomaan asemaan, oli Durbeyfieldeiltä peritty
luonteenominaisuus.

Tess tosin tahtoi kulkea rehellisesti maailmassa, kun taas hänen isänsä
ei sitä erikseen harrastanut; mutta isäänsä hän muistutti siinä, että
tyytyi pienempiin ja lähelläoleviin päämäärin, ja myöskin siinä, ettei
hänellä ollut halua raskaisiin ponnistuksiin saavuttaakseen niin
vähäistä yhteiskunnallista asemaa kuin mikä olisi ollut mahdollista
muinoin mahtavan D'Urbervillein suvun perin rappeutuneille
jälkeläisille.

Sitä paitsi oli Tess luonnollisesti perinyt äitinsä kulumattoman suvun
elinvoimaa ja lisäksi oli hänellä oma voimakas nuoruutensa, joka pyrki
uudelleen nostamaan päätään häntä viime aikoina rasittaneiden
kokemusten perästä. Ja sanottakoon totuus suoraan: naiset ylimalkaan
toipuvat helposti tuommoisista nöyryytyksistä, tulevat jälleen
elämänhaluisiksi ja katselevat taas ympärilleen rohkein silmin.
Vakaumus "missä on elämää, siellä on toivoakin" ei ole aivan niin
tuntematon "hylätyille", kuin jotkut rakastettavat filosoofit tahtovat
meille uskotella.

Niin Tess Durbeyfield kulki hyvillä mielin Egdonin kumpuja ja tuli yhä
lähemmäksi matkansa määrää.

Eroavaisuudet molempien kilpailevien laaksojen välillä esiintyivät nyt
entistä selvemmin. Blackmoorin salaisuus ilmeni parhaiten ympäröiviltä
kukkuloilta; tajutakseen oikein tämän laakson täytyi laskeutua sen
helmaan. Tehtyään niin Tess huomasi joutuneensa vihreäpeittoiselle
tasangolle, joka ulottui itään ja länteen aivan silmän kantamattomiin.

Koko tämän laakean maan oli joki pala palalta varastanut ylävämmiltä
seuduilta ja tuonut sen laaksoon; ja nyt se lepäsi uupuneena,
vanhentuneena ja pienentyneenä, kiemurrellen entisen ryöstösaaliinsa
keskitse. Tess ei ollut aivan selvillä tiestä, siksi hän jäi paikalleen
seisomaan suunnattomalle tasangolle kuin pikku kärpänen tavattoman
isolla biljaardipöydällä, eikä hänellä ollut suurempaa merkitystä
ympäristöönsä kuin tuolla kärpäsellä. Ainoa olento, joka häneen
vähääkään huomiota kiinnitti, oli yksinäinen haikara, joka kaula ojolla
katseli häntä laskeuduttuaan maahan lähelle hänen polkuansa.

Äkkiä kuului joka puolelta lakeutta pitkäveteinen, kertautuva huuto:

-- Helei! Helei! Helei!

Idästä länteen kaikui huuto, muutamalla taholla yhtyi siihen koiran
haukunta.

Ei tuolla huudolla ilmaistu kauniin Tessin tuloa laaksoon, se oli vain
tavallinen merkki siitä, että lypsyaika oli käsissä. Kello oli puoli
viisi, ja siihen aikaan ajettiin lehmät pihaan.

Lähin lehmäkarja, joka velttona oli odotellut huutoa, alkoi kulkea
taustalla näkyvää taloa kohti täyteläisten utareitten heilahdellessa,
ja Tess seurasi verkalleen perästä ja astui avoimesta portista
karjapihaan. Pitkiä, olkikattoisia vajoja oli pitkin aitaviertä,
kattoja peitti vihreä sammal, ja kattohirsiä kannatti patsaat, jotka
lukemattomat lehmät ja vasikat vuosien kuluessa olivat kupeillaan
hanganneet kiiltävän puhtaiksi. Näiden patsaiden välissä seisoivat
lehmät, näyttäen takaapäin kahteen puikkoon kiinnitetyltä pyöreältä
laatalta, josta häntä liikkui heilurin tapaisesti. Aurinko valaisi
lehmärivejä, kuvastaen niiden varjoja seinälle. Joka ilta se maalaili
näiden säyseiden eläinten varjoja seinälle yhtä tarkoin kuin jonkun
hovikaunottaren kuvaa palatsin seinälle; yhtä ahkeraan se niitä
jäljensi kuin se oli ennen muinoin jäljentänyt olympilaisia muotoja
marmoriseiniin tai Aleksanderin, Caesarin tai Pharaon hahmoviivoja.

Ainoastaan levottomimmat lehmät ajettiin navettaan. Ne, jotka pysyivät
itsestäänkin alallaan, lypsettiin kartanolla, missä nytkin odotteli
tuollaisia hyväntapaisia elukoita -- kaikki ensiluokkaisia lypsylehmiä,
jommoisia harvoin tapasi tämän laakson ulkopuolella eikä aina
täälläkään. Mutta nepä saivatkin ravinnokseen sitä oivallista mehuisaa
rehua, jota laakson vetiset niityt kasvoivat näin keväiseen aikaan.
Valkotäpläiset heijastivat auringon valoa huikaisevan kirkkaasti, ja
sarvien päihin pistetyt messinkirenkaat kimaltelivat kuin sotilaiden
helyt. Niiden paksusuoniset utareet riippuivat raskaina kuin
hiekkasäkit, ja nännit pistivät esiin kuin padan jalat; ja jokaisen
eläimen odotellessa vuoroaan maito tihkui esiin ja putosi pisaroittain
maahan.



17.


Meijeritytöt ja miehet olivat joukoittain rientäneet ulos asunnoistaan
ja meijeristä, kun lehmät tulivat niityltä. Tytöillä oli puukengät
jalassa, ei ilman vuoksi, vaan voidakseen paremmin liikkua
puoleksi mädänneitten olkien peittämässä vajassa. He istuutuivat
kolmijalkaiselle tuolilleen, kasvot syrjittäin ja oikea poski lehmän
kylkeä vasten, ja katsoivat miettiväisinä Tessiin, kun hän tuli pihaan.
Miehet taas olivat kääntäneet hatunlierin alas ja nojasivat lypsäessään
otsaansa lehmän kylkeen, katsellen maahan, joten he eivät huomanneet
hänen tuloansa.

Heidän joukossaan oli muuan vankka keski-ikäinen mies, jonka pitkä
valkoinen nuttu oli vähän hienompi ja puhtaampi kuin muiden rääsyt ja
joka käytti sen alla siroa markkinoilta ostettua jakkua. Hän oli kuusi
päivää viikossa työnjohtaja meijerissä, lypsäen lehmiä ja valmistaen
juustoa, mutta seitsemäntenä hän istui hienoon verkaan puettuna
perhepenkissään kirkossa; tämän vuoksi hänestä olikin tekaistu seuraava
runopätkä:

    Kaiken viikkoa meijeri-Dick,
    sunnuntaisin herra Richard Crick.

Huomatessaan Tessin tähystelevän neuvotonna hän lähti pihan poikki
hänen luokseen.

Useimmat meijeristit olivat lypsyaikaan äreällä päällä, mutta Richard
Crick oli iloinen saadessaan uuden apulaisen, -- sillä nyt oli paljon
työtä -- ja otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Kyselipä hän
kuinka äiti ja muu perhe jaksoi, mutta tämä oli vain kohteliaisuutta,
sillä hän ei totta puhuen ollut tiennyt mrs Durbeyfieldiä olevankaan,
ennenkuin Tessin lyhyt asioimiskirje sen seikan hänelle ilmaisi.

-- Poikasena minä tunsin teidän puolenne varsin hyvin, hän sanoi,
vaikken sen perästä ole siellä käynyt. Muuan vanha eukko, joka eleli
näillä tienoin, mutta on nyt aikoja sitten kuollut, kertoi jonkun
teidän nimisen perheen Blackmoorissa olevan peräisin tältä
paikkakunnalta, vieläpä kuului olevan vanhaa aatelissukua, joka
aikoinaan oli ollut hyvin mahtava, mutta nyt sammunut -- vaikkeivät
uudet sukupolvet asiasta tienneet. Mutta, herra Jumala, en minä sen
ämmän loruista välittänyt, e-en.

-- Loruahan se olikin, sanoi Tess.

Sitten puhuttiin vain askareista.

-- Kyllä kai te osaatte kunnollisesti lypsää lehmiä, tyttöseni? Tähän
aikaan vuotta eivät lehmät saa ehtyä.

Tess vakuutti kyllä osaavansa, ja meijeristi tarkasteli häntä kiireestä
kantapäähän. Hän oli oleskellut viime ajat enimmäkseen sisällä, niin
että hänen hipiänsä näytti kalpealta.

-- Tokkohan te siedätte tätä? Työjuntikoille tämä kyllä käy päinsä;
mutta ei täällä eletä kasvihuoneessa.

Tess selitti kyllä kestävänsä siinä missä muutkin, ja hänen intonsa ja
halunsa näytti voittavan meijeristin mielen puoleensa.

-- Jopa luulisi teille ruuankin maistavan? Vai ei? No, tehkää niinkuin
tahdotte. Vaan kyllä minä olisin kuiva kuin leipäkannikka tämmöisen
matkan perästä, olisin totta tosiaan.

-- Minäpä rupean lypsämään päästäkseni alkuun, sanoi Tess.

Hän joi janoonsa pikkusen maitoa, mikä hämmästytti meijeristiä aika
lailla, sillä hän ei näyttänyt koskaan ajatelleen, että maitoakin kävi
juominen.

-- Jos menee alas, niin sen parempi, sanoi hän välinpitämättömästi,
pitäen raintaa, josta Tess joi. -- Minä en ole moneen vuoteen pannut
maitoa suuni sisään. Se jomottaisi kuin lyijy sisässäni. Voittepa
koettaa vaikka tuota, hän sanoi nyökäten päätään lähintä lehmää kohti.
Onhan se tosin vähän jäykkämaitoinen. Niitä on täällä herkkiä ja
jäykkiä, samoin kuin ihmisiäkin. Kohtapa sen itsekin huomaatte.

Tess vaihtoi hattunsa huiviin ja istuutui pikku jakkaralleen lehmän
viereen; ja kun maito virtasi hänen sormiensa välistä raintaan, niin
hänestä tuntui kuin olisi hän tosiaan laskenut pohjan uudelle elämälle.
Se rauhotti mieltä, sydän löi tasaisemmin, ja hän saattoi katsella
ympärilleen.

Maitohovissa työskenteli koko pataljoona miehiä ja naisia; miehet
lypsivät jäykkämaitoisia ja naiset herkkämaitoisia lehmiä. Suuri
meijeri siinä oli. Meijerinhoitaja Crickin huostassa oli satakunta
lehmää, joista hän itse lypsi kuusi, kahdeksan jäykkämaitoisinta,
milloin ei ollut matkalla. Miehet olivat enimmäkseen kokoon haalittua
väkeä, ja niille hän ei uskonut kaikkia lehmiään, peläten etteivät he
viitsisi lypsää viimeiseen pisaraan asti, eikä tytöillekään, koska nämä
eivät kenties olleet tarpeeksi lujakätisiä -- mistä olisi ollut
seurauksena, että lehmät vähän kerrassaan olisivat ehtyneet.

Sen perästä kun Tess oli istuutunut lehmänsä viereen, ei tarhasta
kuulunut muuta ääntä kuin maidon lorinaa lukemattomiin raintoihin sekä
toisinaan huudahduksia, joilla lehmiä kehotettiin seisomaan paikoillaan
tai kääntymään. Muuta liikettä ei ollut havaittavissa kuin lypsäjäin
kädet, jotka liikkuivat ylös ja alas, ja lehmäin huiskivat hännät. Näin
työskenneltiin suurella lakeudella, jota vasta pitkien matkojen päässä
rajotti vaarojen harjanteet.

-- Minun mielestäni, sanoi meijerinhoitaja, nousten lehmän viereltä,
jonka hän juuri oli saanut lypsetyksi, ja ottaen jakkaran toiseen ja
rainnan toiseen käteensä mennäkseen seuraavan jäykkämaitoisen luo --
minun mielestäni lehmät lypsävät tänään tavallista vähemmän. Jos
Juonikki rupeaa tätä kuriaan pitämään, ei sitä kannata lypsää ollenkaan
juhannuksen aikaan.

-- Ne näkyvät vierastavan uutta henkilöä ja lypsävät siksi vähemmän,
sanoi Jonathan Kail. Olen sen ennenkin huomannut.

-- Saattaapa olla niinkin. En tuota tullut ajatelleeksi.

-- Maito kuuluu menevän niille sarviin semmoisissa tilaisuuksissa,
huomautti joku tytöistä.

-- Tuosta asiasta, sanoi meijerinhoitaja Crick hieman epäillen,
ikäänkuin taikauskoakin saattaisi rajottaa anatoomisilla
mahdollisuuksilla -- en osaa sanoa sitä enkä tätä. Mutta kun
mulipäätkin lehmät tekevät saman tempun kuin sarvipäät, niin en ota
sitä oikein uskoakseni. Osaatko sinä selittää arvotuksen mulipäistä,
Jonathan? Miksi mulipäät lypsävät vuodessa vähemmän kuin sarvipäät?

-- En osaa. Sanokaapas te.

-- Koska niitä on vähemmän, vastasi meijeristi. Oli miten oli, eivät
nämä rutilaat anna tänään maitoa. Kuulkaahan, lauletaanpa pikku pätkä
-- se se auttaa, jos mikään.

Paikkakunnalla oli tapana laulaa lehmille, kun ne eivät oikein
herakasti lypsäneet. Ja niin koko lypsyjoukko kajahutti laulun;
virallisesti se kyllä meni eikä varsin reippaastikaan, mutta lypsäjät
uskoivat sen heruttavan lehmiä. Kun he olivat laulaneet neljä-,
viisitoista värssyä iloisesta arkkiveisusta, jossa kerrottiin
murhamiehestä, jota pelotti yöllä mennä nukkumaan, koska näki
rikkiliekkejä hulmuavan ympärillään, sanoi muuan miehistä:

-- Kurkkuunpa tahtoo käydä tämä istualtaan laulaminen. Toista se olisi,
jos herralla olisi harppunsa; vaikka viuluhan se on kaikista paras.

Tess luuli, että sanat oli tarkotettu meijerinhoitajalle, mutta hän
erehtyi. Sillä vastaus: -- Miksikä niin? kuului äkkiä aivan kuin erään
mustanruskean lehmän sisästä. Sanat oli lausunut elukan takaa muuan
mies, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut.

-- Niin kyllä, viululle ei mikään vertoja vedä, sanoi meijerinhoitaja.
Mutta omasta puolestani minä olen siinä uskossa, että sävelet
vaikuttavat enemmän sonniin kuin lehmään. Ennen muinoin asui
Mellstockissa vanha mies, William Dewy nimeltään. Hän kuului erääseen
perheeseen, joka ansaitsi koko hyvästi vaihtokaupalla, muistat kai,
Jonathan? Tunsin hänet yhtä hyvin kuin veljeni, niin sanoakseni. No
niin, kerran hän oli paluumatkalla häistä, missä oli ollut pelarina.
Oli kaunis kuutamoyö, ja joutuakseen pikemmin kotiin hän oikaisi
erään niityn poikki, missä sonni oli laitumella. Sonni huomasi
Williamin ja puhaltausi sarvet maata möyrien häntä kohti, ja vaikka
William pyyhkäisi pakoon minkä käpälästä pääsi eikä ollut pahoin
juovuksissakaan -- olihan hän ollut häissä ja rikkaissa päälle
päätteeksi -- niin hän älysi, ettei hän ehtisi ajoissa aidan toiselle
puolen. Silloin hän nakkasi viulunsa leuan alle ja alkoi vetää polkkaa,
kääntyen härkään päin ja astuen takaperin aitaa kohti. Sonni lauhtui,
seisattui yhteen kohti, mulkoillen William Dewyyn, joka vingutti
herkeämättä viuluaan, kunnes härän naamalla liikkui jotain
hymyntapaista. Mutta annahan kun William herkesi soittamasta ja yritti
pyörähtää ympäri aidan yli hypätäkseen, niin jo lakkasi härkäkin
myhäilemästä, ja sarvet hamuilivat hänen peräpuoliaan. Mikäs siinä muu
auttoi kuin anna viulun soida.

Kello oli vasta kolmen korvilla, moneen tuntiin ei näillä main
liikkuisi ristinsielua, ja hän oli niin tuiki väsynyt, ettei tiennyt
mitä tekisi. Hangattuaan neljään asti viuluaan hänestä tuntui, että
hänen kohta täytyy hellittää, ja hän sanoi itsekseen: -- Nyt tämä on
viimeinen sävel ennen ijankaikkisuuteen lähtöä! Taivas minua auttakoon,
muuten minut hukka perii!

Mutta sittenpä joksahti hänelle mieleen, että hän oli nähnyt eläinten
laskeutuvan polvilleen jouluyönä. Eihän nyt ollut jouluyö, mutta hän
päätti koettaa narrata sonnia. Jouluvirsi virisi viulusta, ja totta
tosiaan laskeusi härkä polvilleen tietämättömyydessään, aivan kuin
oikea hetki olisi ollut käsissä. Ja heti kun Williamin sarvekas ystävä
oli polvillaan, pyörähti mies ympäri, juoksi tiehensä kuin viimeistä
päivää ja hyppäsi aidan yli, ennenkuin rukoileva sonni oli päässyt
jaloilleen.

Sanoihan se William nähneensä nolojakin naamoja, vaan ei koskaan
nolompaa kuin tuon sonnin, kun se havaitsi joutuneensa pilkaksi
hurskautensa takia... Niin, William Dewy oli hänen nimensä, ja minä
voin sanoa teille tarkoilleen, missä kohti hänen hautansa on
Mellstockin kirkkotarhassa: toisen marjakuusen ja pohjoisen
sivukäytävän välissä.

-- Se oli kummallinen tarina, se vie meidät takaisin keskiaikaan,
jolloin usko oli elävä kappale.

Tämän huomautuksen, joka oli varsin omituinen lypsytarhassa esitettynä,
oli lausunut mustanruskean lehmän takana oleva mies. Mutta kun kukaan
ei ymmärtänyt mitä hän tarkotti, ei siihen vastattu mitään; ainoastaan
kertoja näytti ajattelevan, että siinä oli jotain epäilystä hänen
tarinansa todenperäisyydestä.

-- Totta se on, hyvä herra, uskotte tai ette. Tunsin miehen varsin
hyvin.

-- Kyllä, kyllä, en sitä epäilekkään, kuului lehmän takaa.

Tessin huomio kiintyi meijeristin kanssa puhelleeseen henkilöön, mutta
hän ei voinut paljoa nähdä häntä, koska hän painoi niin itsepintaisesti
päätään lehmän kylkeen. Tessiä ihmetytti, miksi meijerinhoitajakin
nimitti häntä "herraksi", mutta selitys jäi häneltä saamatta. Mies
pysyttelihe lehmänsä takana niin kauan, että sillä välin olisi ehtinyt
jo kolmekin elukkaa lypsää, huudahdellen silloin tällöin jotain
itsekseen, aivan kuin työ ei ottaisi luonnistuakseen.

-- Älkää hätäilkö, herra, älkää hätäilkö, sanoi meijerinhoitaja.
Harjotusta tässä kysytään, ei voimia.

-- Niin näkyy, sanoi toinen, nousten viimeinkin ylös ja oikoen
käsivarsiaan. Kyllä kai se nyt on lypsetty, vaikka oikein rupesi sormia
pakottamaan.

Tess saattoi nyt nähdä hänet kokonaan. Hänellä oli yllään meijerissä
tavallinen valkoinen takki ja nahkaiset säärykset, kengät olivat
ravassa. Mutta tämä oli vain hänen ammattipukunsa. Sen alla oli jotain
sivistynyttä, ylevää, hillittyä, surumielistä ja muista eroavaa.

Mutta kaikki nämä seikat hälvenivät tuokiossa mielestä, kun Tess
huomasi hänet ennen nähneensä. Hän oli sen perästä kokenut niin paljon
vaikeuksia, ettei hän alussa muistanut, missä hän oli hänet nähnyt.
Sitten hänen mieleensä välähti, että tuohan oli sama nuori mies, joka
oli ottanut osaa tyttöjen karkeloihin Marlottissa, ohi kulkeva vieras,
mistä lienee ollutkin kotoisin, tanssitti muita tyttöjä, vaan ei häntä,
oli välinpitämättömänä jättänyt hänet ja rientänyt ystäviensä jälkeen.

Muistoja tulvahti mieleen, kun hän nyt hänet näki, ja hänet valtasi
hetkeksi levottomuus, että toinenkin tuntisi hänet ja urkkisi hänen
salaisuutensa ilmi. Mutta hän rauhottui, kun vieras ei näyttänyt häntä
tuntevan. Hän huomasi tarkemmin katsellessaan, että hänen eloisat
kasvonsa olivat heidän ensimäisen ja ainoan tapaamisensa perästä
käyneet syvämietteisemmiksi ja että hänellä nyt oli miehekkäät viikset
ja täysiparta -- viimemainittu oli poskilla vaalean keltainen, mutta
alempana lämpimän ruskea. Valkoisen liinatakin alla oli mustanpuhuva
samettijakku, verkaiset housut ja säärystimet sekä valkoinen
tärkkipaita. Jollei hänellä olisi ollut yllään meijeripukua, ei olisi
arvannut, mikä hän oli miehiään. Hän olisi saattanut yhtä hyvin olla
haavemielinen tilanomistaja kuin varakas, hienokäytöksinen talonpoika.
Tess oli heti havainnut hänen tottumattomuutensa karjanhoitoon, hän kun
lypsi niin kauan yhtä lehmää.

Sillä välin olivat monet meijeritytöt kuiskanneet toisilleen
tulokkaasta: -- Voi, kuinka kaunis hän on! Osittain he tekivät sen
todenperäisestä ihailusta, mutta myöskin puolittain toivoen, että
toiset väittäisivät vastaan, minkä he kyllä olisivat voineet tehdäkkin,
sillä "kaunis" ei ollut oikea sana Tessin ulkomuotoa määritellessä.

Kun lehmät oli lypsetty, niin kaikki menivät sisään. Mrs Crick,
meijerinhoitajan vaimo, joka oli liian hieno käydäkseen lypsyllä ja
käytti paksua villaleninkiä kesäkuumallakin, koska tytöillä oli
pumpulipukineet, hoiti taloutta.

Tess sai kuulla, että ainoastaan pari kolme tyttöä häntä
lukuunottamatta nukkui meijerillä; muut viettivät yönsä kotonaan.
Illallista syödessä ei hän nähnyt tuota lypsyllä ollutta herrasmiestä,
joka oli lausunut huomautuksia meijeristin tarinan johdosta, eikä hän
häntä kysellytkään.

Loppuilta kului häneltä järjestellessään sijaansa makuuhuoneessa. Se
oli iso tupa meijerin yläkerrassa, noin kolmekymmentä jalkaa pitkä, ja
nuo toiset kolme tyttöä nukkuivat myös siellä. Ne olivat kukoistavia
nuoria naisia ja yhtä lukuunottamatta häntä hieman vanhempia. Makuulle
menon aikaan Tess oli niin väsynyt, että nukkui heti.

Mutta muuan tytöistä, joka lepäsi lähellä hänen vuodettaan, oli
virkeämmällä tuulella kuin Tess ja tahtoi kaikin mokomin tarinoida
Tessille, millaista elämä oli hänen uudessa työpaikassaan. Tess heräsi
horroksestaan, lepäsi puoleksi uinuksissa ja kuunteli.

-- Mr Angel Clare -- hän, joka opettelee täällä lypsämään ja soittaa
harppua -- ei meille paljoa pakise. Hän on papin poika ja miettii omia
asioitaan liian paljon huomatakseen tyttöjä. Hän on meijerioppilas --
opettelee kaikkia maamiehen toimia. Toisessa hovissa on hän opetellut
lampaanhoitoa ja nyt tutustuu hän meijerityöhön... Hän on syntyään
herrasmies, isänsä on pappina Emminsterissä -- kaukana täältä.

-- Oh, olen minä hänestä kuullut, vastasi hänen toverinsa, joka nyt oli
aivan valveillaan. Taitaa olla hyvin vakava pappi?

-- On, hän on ankarin mies koko Wessexissä, niin kerrotaan. Viimeinen
kansankirkollisia ["Low-church", puolue Englannin kirkossa, vaatii
m.m. kansanvaltaisempaa järjestystä ja yksinkertaisempia menoja.],
sillä täällä ovat kaikki korkeakirkollisia, niinkuin niitä sanotaan.
Kaikista hänen pojistaan, mr Angelia lukuunottamatta, tulee pappeja.

Tess ei huolinut tällä hetkellä kysyä, miksei tästä mr Claresta tullut
pappia samoin kuin hänen veljistään, vaan nukkui uudelleen. Kertojan
sanat sulivat hänen tajunnassaan viereiseltä juustoparvelta
tunkeutuvaan juustonhajuun ja heran tasaiseen tippumiseen alakerrassa
olevista pusertimista.



18.


Angel Clare ei astu menneiltä ajoilta eteemme varsin selväpiirteisenä
henkilönä, tunnemme vain hänen lempeän äänensä, kauastähtäävät silmänsä
ja herkän suunsa, joka kenties oli liian pieni ja siropiirteinen miehen
suuksi, joskin alahuuli välistä puristui tiukasti kiinni, osottaen
ettei häneltä päättäväisyyttäkään puuttunut. Kuitenkin oli koko hänen
ryhdissään ja käytöksessään jotain hajamielistä, heikkoa, epämääräistä,
mikä ilmaisi, ettei hänellä nähtävästi ollut mitään erikoista tehtävää
tai elämän päämäärää. Poikana oli hänestä sentään sanottu, että hän
kykeni tekemään mitä tahansa, kun vain todenteolla yritti.

Hän oli köyhän, kreivikunnan toisessa päässä asuvan papin poika ja oli
tullut oppilaaksi Talbothaysin meijeriin puoleksi vuodeksi,
oleskeltuaan sitä ennen useissa eri maakartanoissa. Hän aikoi tutustua
käytännöllisesti kaikkiin maanviljelystoimiin lähteäkseen sitten
siirtomaihin tai vuokratakseen maatilan, miten asianhaarat sallisivat.

Yhtäkkiä hän oli antautunut maamieheksi -- se oli yllätys yhtä paljon
hänelle itselleen kuin muillekin.

Pastori Clare, jolta vaimo oli kuollut, jättäen jälkeensä yhden
tyttären, meni vanhoilla päivillään toisiin naimisiin. Tämä vaimo oli
hieman odottamatta lahjottanut hänelle kolme poikaa, niin että Angelin,
nuorimman pojan, ja isän väliltä tuntui puuttuvan kokonainen
sukupolvi. Pojista oli Angel ainoa, joka ei ollut suorittanut mitään
yliopistollisia tutkintoja, vaikka hänellä näytti olevan lukualalle
parhaimmat edellytykset.

Noin kolme vuotta sitä ennen kuin Angel pyöritteli Marlottin tyttöjä,
samaan aikaan kuin hän oli lopettanut koulunsa jatkaakseen opintojaan
kotona, tuli pappilaan paikkakunnan kirjakauppiaan lähettämä käärö,
joka oli osotettu pastori James Clarelle. Pastori avasi sen, havaitsi
sen sisältävän kirjan, luki pari sivua, jonka jälkeen hän hyppäsi
tuoliltaan ja riensi suoraa päätä kirjakauppaan kirja kainalossa.

-- Mitä varten tämä on minulle lähetetty? hän tiuskaisi pitäen kirjaa
koholla.

-- Se oli tilattu, herra pastori.

-- En minä eikä kukaan muukaan perheestäni ole sitä tilannut, sen voin
taata.

Kirjakauppias katsoi tilauskirjaansa.

-- Oh, siihen on tullut väärä osote, herra pastori, hän sanoi. Sen on
tilannut herra Angel Clare ja se olisi pitänyt lähettää hänelle.

Pastori hätkähti kuin olisi halvauksen saanut. Hän palasi kotiin
kalpeana ja masentuneena ja kutsui Angelin virkakamariinsa.

-- Katsoppa tätä kirjaa, poikani, hän sanoi. Onko sinulla siitä mitään
tietoa?

-- Olen sen tilannut, sanoi Angel tyynesti.

-- Mitä varten?

-- Lukeakseni.

-- Kuinka saatat ajatellakkaan tuommoisen kirjan lukemista?

-- Kuinkako saatan? Onhan se filosoofinen teos. Tämän siveellisempää,
jopa uskonnollisempaa kirjaa ei ole olemassakaan.

-- Siveellinen se saattaa olla, sitä en kiellä, mutta uskonnollinen --!
_Sinä_, joka aijot antautua evankeliumin julistajaksi, lukisit
tuommoista!

-- Koska sinä otit asian puheeksi, isä, sanoi poika levottoman
näköisenä, niin tahdon nyt sanoa kerta kaikkiaan, etten minä halua
ruveta papiksi. Pelkään, etten minä puhtaalla tunnolla voi ruveta
siksi. Pidän kirkosta samoin kuin pidän vanhemmistani. Olen aina
tunteva sitä kohtaan mitä lämpimintä kiintymystä. Tämän laitoksen
historiaa minä ihailen syvemmin kuin minkään muun, mutta kunniallisena
miehenä minä en voi julistaa sen oppeja, kuten veljeni, niin kauan kuin
se kieltäytyy vapautumasta mahdottomasta sovinto-opista.

Ei koskaan ollut yksinkertaiselle, hurskasmieliselle papille
juolahtanut mieleen, että hänen omalla pojallansa olisi tuommoisia
mielipiteitä. Hän typertyi, kauhistui, tunsi itsensä voimattomaksi. Ja
jollei Angel aikonut antautua kirkon palvelukseen, kannattiko häntä
silloin lähettää yliopistoon? Yhtä turhaa oli tästä vanhoihin
mielipiteisiinsä piintyneestä miehestä hankkia akateemista sivistystä
rupeamatta papiksi kuin esipuheen kirjottaminen olemattomaan kirjaan.
Hän ei ollut ainoastaan uskonnollinen, vaan myöskin palava kristitty,
lujauskoinen mies -- ei siinä merkityksessä kuin jumaluusopilliset
silmänkääntäjät kirkossa ja sen ulkopuolella nykyään sen määrittelevät,
vaan evankeelisen koulun vanhassa ja hartaassa hengessä.

Hän koetti todistaa pojan käsityskantaa vääräksi, houkutella ja pyytää
häntä.

-- Ei, isä, minä en voi hyväksyä neljättä artikkelia [Englannin
valtiokirkon jumalanpalveluksen ja uskonopin perustana on 30
artikkelia, jotka hyväksyttiin v. 1562.] -- jättääksemme nyt muut
sikseen -- 'sanasta sanaan ja kirjaimesta kirjaimeen', kuten
sitoumuksessa vaaditaan. Ja sen vuoksi en saata ruveta papiksi
asian ollessa nykyisellä kannalla, sanoi Angel. Olen uskon asioissa
kokonaan uudistuksien kannattaja eli, käyttääkseni rakkaan
Hebrealais-epistolanne sanoja, vaadin poistettaviksi niitä seikkoja,
jotka horjuvat, jotta ne seikat, joita ei voi horjuttaa, jäisivät
jälelle.

Tämä suretti vanhusta niin syvästi, että Angel melkein tuli sairaaksi
sitä nähdessään.

-- Mitä hyvää äidillesi ja minulle on säästämisestä ja
kitsastelemisesta antaaksemme sinulle yliopistollisen sivistyksen,
jollei sitä käytetä Jumalan kunniaksi?

-- Sitä saattaa käyttää ihmisten kunniaksi, isä hyvä.

Kenties Angel olisi päässyt veljiensä tavoin Cambridgeen, jos olisi
pitänyt tiukasti kiinni. Mutta pastorin mielipide, että tämä
korkeakoulu oli vain pappien valmistamista varten, oli melkein
perhetraditsioni, ja niin juurtunut oli tämä ajatus pojankin
tunteelliseen mieleen, että vaatimuksessa kiinni pysyminen alkoi
näyttää hänestä hurskaiden vanhempien loukkaamiselta. Sitä paitsi
heidän täytyi, kuten isä oli viitannut, elää hyvin säästäen voidakseen
antaa kolmelle nuorelle miehelle akateemisen sivistyksen.

-- Tulen minä ilman Cambridgeakin toimeen, sanoi Angel lopulta. Tunnen
ettei minulla ole oikeutta mennä sinne asiain näin ollen.

Tämän ratkaisevan päätöksen vaikutukset alkoivat pian näkyä. Angel
kulutti vuosia tuumattomissa opinnoissa, yrittelyissä ja mietiskelyissä
ja alkoi osottaa huomattavaa välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisia
muotoja ja sääntöjä kohtaan. Hän rupesi yhä enemmän halveksimaan
aineellisia etuja, jotka seurasivat arvoa ja rikkautta. Ei hän
välittänyt "hienoihin perheisiin" kuuluvista henkilöistäkään, jollei
näillä vain ollut uusia aatteita. Tämän vastapainoksi hänet lähetettiin
Lontooseen näkemään vähän maailmaa ja harjottamaan jotain ammattia.
Siellä hän menetti kokonaan hillintänsä ja oli joutua muutaman naisen
pauloihin, joka oli häntä itseään paljon vanhempi, mutta tuli onneksi
aikanaan älyynsä tarvitsematta suurin kärsiä kokemuksestaan.

Kun hän jo varhain oli tottunut yksinäiseen maaelämään, niin
uudenaikainen kaupunkielämä tuntui hänestä voittamattoman, melkein
ilettävän vastenmieliseltä, ja näin sulkeutui häneltä tie menestykseen,
jonka hän olisi voinut saavuttaa maallisella alalla, kun ei ollut
hengellisellekään uralle antautunut. Mutta johonkin toimeen oli
ryhdyttävä, ja kun hänellä oli muuan ystävä, joka menestyi hyvin
maanviljelijänä siirtomaissa, niin Angel alkoi tuumia, että se olisi
oikea paikka hänellekin. Maanviljelys -- joko siirtomaissa, Ameriikassa
tai kotona -- maanviljelys joka tapauksessa, sitten kun hän siihen
olisi täysin perehtynyt huolellisesti harjottelemalla, oli ala, joka
arvattavasti tekisi hänet riippumattomaksi tarvitsematta uhrata sitä,
mitä hän piti suuremmassa arvossa kuin toimeentuloaan, nimittäin
henkistä vapauttaan.

Niin tapaamme Angel Claren, kuudenkolmatta vuoden vanhana,
meijerioppilaana Talbothaysissa, ja kun ei lähistössä ollut sopivaa
asuinpaikkaa, niin hän oli meijerinhoitajan luona täysihoidossa.

Hän asui suunnattoman suuressa ullakkosuojassa, joka ulottui yli koko
meijerirakennuksen. Sinne ei päässyt muuten kuin juustoparven tikapuita
myöten eikä siellä oltu asuttu pitkiin aikoihin, kunnes hän tuli ja
valitsi sen suojakseen. Täällä hänellä oli riittävästi tilaa ja usein
hänen kuultiinkin kävelevän edestakaisin talonväen ollessa jo levolla.
Osa ullakkoa oli erotettu verkolla, jonka takana oli hänen sänkynsä, ja
muu osa oli sisustettu kodikkaaksi arkihuoneeksi.

Alussa hän viihtyi ullakkosuojassaan oikein hyvin, luki ja soitti
vanhaa harppua, jonka hän oli ostanut huutokaupasta; huonolla tuulella
ollessaan hän sanoi vielä joskus saavansa käyttää sitä kaduilla
ansaitakseen leipänsä. Mutta pian häntä halutti oppia tuntemaan ihmisiä
vähän lähemmin ja niin hän rupesi käymään ruualla keittiössä, syöden
meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa sekä talon muun väen kanssa, mistä
muodostui varsin vilkas seurapiiri; sillä vaikka lypsyväestä vain
muutamat olivat yötä talossa, söivät kuitenkin useimmat siellä. Kuta
kauemmin Clare oleskeli meijerissä, sitä vähemmän vastenmieliseltä
ympäristö hänestä tuntui, sitä enemmän hän oppi elämään niinkuin
työkumppaninsa.

Aivan erinomaisesti hän heidän seurassaan viihtyikin -- se häntä
itseäänkin ihmetytti. "Maamoukasta" muodostamansa kuva hälveni kohta
mielestä. Ei hän semmoista näillä main tavannutkaan. Alussa kyllä, kun
Angelilla vielä oli tavallinen ympäristönsä tuoreessa muistissa,
tuntuivat nämä hänen uudet ystävänsä hieman vierailta. Tuntui ensin
arvoa alentavalta istua meijerimiehen pöydän ääreen kuin hänen
perheensä jäsen. Heidän ajatuksensa ja tapansa tekivät häneen
vastenmielisen vaikutuksen. Mutta päivä kului toisensa perästä, ja hän
alkoi katsella asioita toisilla silmillä. Ilman huomattavaa muutosta
oli yksitoikkoinen elämä muuttunut vaihtelevaksi. Hänen isäntänsä ja
isännän talous, miehet ja tytöt, alkoivat eritä toisistaan, aivan kuin
kemiallisessa prosessissa, kuta tutummiksi he tulivat Clarelle. Hänelle
muistui mieleen Pascalin sanat:

"Kuta älykkäämpi itse on, sitä omituisempia ihmisiä saapi nähdä.
Arkisielun mielestä ovat kaikki samanlaisia."

Tuo tyypillinen ja muuttumaton "maamoukka" hävisi. Hänestä oli
muodostunut joukko erilaisia kanssaihmisiä -- eriluontoisia olentoja:
toiset olivat onnellisia, useat yleviä, jotkut alakuloisia, joku harva
nerokaskin, muutamat typeriä, toiset kevytmielisiä, toiset katkeria,
jotkut mykkiä Miltoneja, jotkut voimakasluonteisia Cromwelleja. Heillä
oli toisistaan omat ajatuksensa, kuten hänelläkin ystävistään, he
saattoivat kiittää tai tuomita toisiaan, tuntea huvia tai mielipahaa
toistensa heikkouksia tai paheita pohtiessaan. Ja jokainen heistä astui
omalla yksilöllisellä tavallaan samaa tietä kuolemaa kohti.

Aivan odottamatta hän alkoi pitää ulkoilma-elämästä sen itsensä vuoksi
eikä vain siksi, että se vei häntä lähemmä päämäärää. Hän tunsi
olevansa aivan vapaa kroonillisesta synkkämielisyydestä, mikä valtaa
sivistyneet rodut sitä mukaa kuin heidän uskonsa siunausrikkaaseen
kaitselmukseen vähenee. Ensi kerran moneen vuoteen hän saattoi lukea
mielikirjojansa, tarvitsematta ajatella oliko siitä hyötyä hänen
tulevalle ammatilleen, sillä ne muutamat maatalouskäsikirjat, joihin
hän katsoi tarpeelliseksi tutustua, eivät vieneet kovin paljon aikaa.
Entiset ajatukset haihtuivat pois mielestä, ja hän näki uusia puolia
elämässä ja ihmiskunnassa. Ja toiseksi hän tutustui lähemmin ilmiöihin,
joista hänellä ennen oli ollut vain hämärä mielikuva -- vuodenaikoihin
ja niiden vaiheisiin, aamuun ja iltaan, ilmaan ja tuuleen, puihin,
veteen ja pilviin, varjoihin ja äänettömyyteen sekä elottomien
kappalten ääniin.



Aamuisin oli vielä siksi kylmä, että roihu meni mukiin suuressa
tuvassa, missä he söivät einettä. Mrs Crickin toimesta, jonka mielestä
Angel Clare oli liian hieno syömään heidän pöydässään, hänelle oli
laitettu sija uunin viereen kuppeineen ja lautasineen. Suuresta
leveästä ikkunasta lankesi valo suoraan hänen nurkkaansa ja avonaisesta
liedestä kuumotti myös kylmää, sinistä valoa, niin että hän saattoi
siinä lukea, milloin mieli teki. Claren ja ikkunan välillä oli
ruokapöytä, ja pöydän vieressä istujan profiilit kuvastuivat jyrkästi
ruutuja vasten. Takapuolella oli maitokamarin ovi, josta näkyi suuria,
reunojaan myöten täysiä maitoastioita. Saattoi myöskin nähdä ison
kirnun pyörivän ja kuulla sen loiskinan; sitä käytti seinän takana
laiska hevonen, joka kiersi ympyrää pojan ajamana.

Useita päiviä Tessin tulon jälkeen oli Clare istunut itsekseen, lukien
jotain kirjaa tai tutkien uusia nuotteja, eikä ollut häneen
kiinnittänyt huomiotaan. Tess puhui niin vähän ja muut tytöt niin
paljon, ettei Clare erottanut sorinasta uutta ääntä, eikä hänellä sitä
paitsi ollut koskaan tapana kiinnittää huomiotansa ympäristössään
oleviin pikkuseikkoihin, hän pyrki ainoastaan saamaan siitä
yleisvaikutuksen. Mutta eräänä päivänä, kun hän tutkiskeli muuatta
uutta säveltä ja oli kuulevinaan sen korvissansa kaikuvan, hän vaipui
ajatuksiinsa, ja nuottilehti putosi lattialle. Hän tuijotti tuleen,
missä suurusvalkeasta vielä oli jälellä yksi liekki, joka hulmahteli
viime karkeloaan; hänestä tuntui kuin olisi se tanssinut hänen
sielussaan kaikuvan sävelen mukaan. Samoin tekivät nokikarstat, joita
riippui parista savutorveen ripustetusta rautakoukusta, ja säestystä
pihisi puoleksi tyhjä kattila. Ruokailijain keskustelu tuntui
sekaantuvan tähän eriskummalliseen orkesteriin, kunnes hänessä heräsi
ajatus:

-- Kovinpa on pehmeä huiluääni jollakulla noista tytöistä! Kai se on se
uusi.

Ja hän katsoi häneen -- Tess istui toisten keskessä. Hän ei katsellut
Clareen päin. Tämän läsnäolo oli melkein unohdettu, niin kauan oli hän
äänetönnä istunut.

-- Aaveista en tiedä, puhui Tess, mutta sen minä tiedän, että sielumme
voivat lähteä ruumiista jo elossa ollessamme.

Isäntä käännähti häntä kohti kysyvin silmin ja suu ruokaa täynnä. Suuri
veitsi ja haarukka jäi pöydälle pystyyn, muistuttaen hirsipuun
pylväitä.

-- Mitä ihmeitä? Olisiko se mahdollista? hän kysyi.

-- Oh, varsin helposti sen perille pääsee, sanoi Tess, heittäytyy vain
nurmikolle jonain yönä ja katsoo jotain kirkasta tähteä, ja jos silloin
kiinnittää ajatuksensa siihen, niin huomaa heti, että sielu on satojen
peninkulmain päässä ruumiista, jota ei tunnu ollenkaan tarvitsevan.

Meijeristi käänsi kysyvän katseensa vaimoonsa.

-- Eikös se ollut somaa, Kristiina? Arveleppa kuinka monta peninkulmaa
minä olen kulkenut yöaikaan viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena,
milloin liikeasioilla, milloin tohtorissa, milloin missäkin, eikä
minulla tuosta ole ollut aavistustakaan enkä ole tuntenut sieluni
kohoavan tuuman vertaa paitani kauluksen yläpuolelle.

Kun Tess näin tuli yleisen huomion esineeksi, myöskin oppilaan, niin
hän punastui ja sanoi välinpitämättömästi, että hän vain kuvaili niin
mielessään, jonka perästä hän jatkoi syöntiään.

Mutta Clare katseli häntä yhä. Tess oli pian lopettanut syöntinsä, ja
kun hän tunsi Claren häntä silmäilevän, niin hän rupesi piirtämään
etusormellaan kuvioita pöytäliinalle, tuntien olonsa yhtä tukalaksi
kuin kotieläin, joka huomaa joutuneensa tarkastelun alaiseksi.

-- Sepä tyttö on oikea luonnonlapsi! ajatteli Clare.

Ja sitten hän oli tuntevinaan hänet, hänessä oli jotain, mikä vei hänet
takaisin iloiseen menneisyyteen, jolloin suru ei hänen mieltään
painanut. Hän päätti, että oli hän nähnyt hänet ennen, mutta missä,
sitä ei hän tiennyt. Varmaankin hän oli tavannut hänet sattumalta
jollakin jalkamatkalla, mutta ei hän huolinut tuota asiaa enempää
miettiä. Tästä hetkestä hän alkoi kuitenkin asettaa Tessin toisten
kauniiden maitotyttöjen edelle, kun häntä halutti katsella lähellään
olevia naisia.



19.


Ylipäänsä lehmät lypsettiin siinä järjestyksessä kuin tulivat,
valitsematta ja hylkimättä. Mutta muutamat lehmät mieltyvät erikoisesti
johonkin lypsäjään, ovatpa niinkin itsepäisiä, etteivät ota seisoakseen
alallaan kenenkään muun kuin suosikkinsa ääressä ja potkaisevat vieraan
kiulun muitta mutkitta kumoon.

Mr Crick pyrki vastustamaan näitä mielenilmauksia vaihtamalla yhtenään
lehmiä, koska hän muutoin jonkun lypsäjän muuttaessa olisi joutunut
pikku pulaan. Mutta tyttöjen toiveet olivat toiset, sillä tuttujen
lehmien lypsy kävi kuin virran juoksu.

Pian Tess, kuten toverinsakin, havaitsi, mitkä lehmät mieltyivät hänen
lypsytapaansa, ja koska hän oli parina viime vuonna ollut melkein
yksinomaan sisätöissä, josta hänen sormensa olivat käyneet hyvin
aroiksi, niin hän olisi mielellään seurannut toisten tyttöjen tapaa.
Koko tuossa sadan viiden elukan suuruisessa karjassa löytyi etenkin
kahdeksan lehmää -- Kyyttö, Mielikki, Vanha kaunikki, Nuor-kaunikki,
Siivo, Muurikki, Ammu ja Omena -- joista maito herui niin helposti,
että hänen vain tarvitsi hiukan koskettaa sormillaan nisiä, vaikka ne
olivatkin parissa tapauksessa kovat kuin porkkanat. Mutta
meijerinhoitajan tahtoa noudattaen hän koetti tunnollisesti lypsää
järestään kaikkia lehmiä, paitsi ylen jäykkämaitoisia, joista hän ei
vielä kyennyt viimeistä pisaraa ottamaan.

Kohta hän kuitenkin huomasi ihmeekseen, että hänelle vähä väliä sattui
lypsettäväksi nuo mielilehmänsä, kunnes hän lopulta älysi, ettei tämä
ollutkaan pelkkää sattumaa. Meijerioppilas oli ollut viime aikoina
mukana ajamassa lehmiä tarhaan, ja kun se tapahtui viidennen tai
kuudennen kerran, niin Tess katsahti häneen seisoessaan lehmää vasten
ja sanoi veitikkamaisesti:

-- Mr Clare, te olette asettanut lehmät tähän järjestykseen! -- Mutta
samassa hän punastui ja hymyili vasten tahtoaan, niin että ylähuuli
kohosi, paljastaen osan hänen valkoisia hampaitaan.

-- Ei se tee mitään, tämä sanoi. Ainahan te täällä tulette niitä
lypsämään.

-- Niinkö luulette? _Toivoisin_ tulevani, vaan eihän sitä _tiedä_.

Perästäpäin hän oli itselleen suutuksissaan ja ajatteli, että Clare
kenties oli käsittänyt väärin hänen tarkotuksensa, koskei hän tiennyt,
miksi hän tästä paikasta niin paljon piti. Hän oli puhunut niin
lämpimästi juuri kuin tämän läsnäolo olisi vaikuttanut hänen
toiveisiinsa. Hän oli niin pahoillaan, että lähti iltahämärässä
lypsyltä päästyään puutarhaan harmittelemaan sitä, että oli ilmaissut
huomanneensa hänen hienotunteisuutensa.

Oli herttainen kesäkuun ilta. Ilma oli niin kuulakka ja läpäisevä, että
elottomilla kappaleilla tuntui olevan pari kolme aistia, kenties
viisikin. Läheisen ja etäisen välillä ei ollut mitään eroa, ja
kuuntelija tunsi kaiken, mitä näköpiirin sisäpuolella tapahtui, olevan
juuri hänen vierellään. Äänettömyys tuntui pikemmin todelliselta
kokonaisuudelta kuin äänen kieltämykseltä. Äkkiä sen katkaisi harpun
helinä.

Tess oli kuullut näitä säveliä ennenkin makuuhuoneensa yläpuolelta.
Mutta silloin ne olivat kaikuneet himmeinä, hillittyinä ja epäselvinä
eivätkä olleet vaikuttaneet häneen niin kuin nyt harhaillessaan
tyvenessä ilmassa aivan kuin alastomina. Totta puhuen olivat sekä
soittokone että soitto jokseenkin keskinkertaisia, mutta kaikkihan on
suhteellista, ja Tess seisoi siinä kuin hypnotisoitu lintu voimatta
liikkua paikoiltaan. Vähitellen hän kuitenkin läheni soittajaa,
pysytellen pensasaidan takana piilossa.

Puutarhan perukkaa, missä Tess nyt astuskeli, ei oltu hoidettu
muutamaan vuoteen. Siellä versoi tiheässä mehevää heinää, josta irtausi
joka kosketuksella tupruamalla siitinpölyä. Korkeat kukkivat
rikkaruohot tuoksuivat huumaavasti -- rikkaruohot, joiden punaiset,
keltaiset ja purppuraiset värit loistivat yhtä komeasti kuin
viljeltyjen kukkien. Hän hiipi varovaisesti kuin kissa, kastellen
hameensa "käärmeen sylkeen", murskaten etanoita jalkojensa alle,
tahraten kätensä limaan ja pihkaan ja saaden paljaille käsivarsilleen
pistävää homesientä, joka teki hänen ihoonsa veripunaisia täpliä,
vaikka se hohtikin omenapuiden rungoilla lumivalkoisena. Näin hän pääsi
varsin lähelle Clarea, joka ei ollut vielä huomannut häntä.

Tess unohti sekä paikan että ajan. Hurmaus, jonka hän oli sanonut
voivansa loihtia esille tähtiä katselemalla, valtasi hänet nyt hänen
tahtomattaankin. Hän keinui tuon harppurämän heikoilla sävelillä, sen
soinnut kulkivat hänen sielunsa läpi tuulenhenkäyksien tavoin ja
nostivat kyyneleitä hänen silmiinsä. Lentelevä siitinpöly tuntui
näkyväiseen muotoon pukeutuneilta säveliltä ja puutarhan kosteus
tunteellisen puutarhan kyyneliltä. Yö oli jo tulossa, mutta
tympeätuoksuiset villikukat hehkuivat ikäänkuin eivät saattaisi
sulkeutua jännitykseltään, ja väriaallot sekaantuivat sävelaaltoihin.

Valoa kajasti vielä lännen taivaalla näkyvästä isosta pilven piirrosta;
näytti ikäänkuin palanen päivää olisi sattumalta jäänyt jälelle hämyn
jo muualla kietoessa tummia vaippojaan. Harpunsoittaja lopetti
yksinkertaisen sävelmänsä, ja Tess seisoi äänetönnä, odottaen että hän
alkaisi uuden. Mutta Clare oli väsynyt soittoon ja tullut aidan
toiselle puolelle. Tess kuuli rapsetta läheltä. Hän läksi luikkimaan
tiehensä kasvot palaen.

Angel näki hänen vaalean kesäpukunsa ja puhutteli häntä; Tess kuuli
joka sanan, vaikka puhuja oli paljon jälempänä.

-- Miksi te niin juoksette tiehenne, Tess? sanoi hän. Pelottaako teitä?

-- Eikä mitä, herra Clare ... ei ulkona, ei varsinkaan nyt, kun
omenapuut kukkivat ja kaikki on niin vihreätä ja kaunista.

-- Pelottaako teitä sisällä sitten?

-- Pe-lottaa, herra Clare.

-- Mikä teitä pelottaa?

-- Enpä osaa oikein sanoa.

-- Että maito myrtyy?

-- Ei toki.

-- Elämä ylipäänsä.

-- Niin.

-- Niin minuakin, hyvin usein. Ei tämä elämä aivan leikkiä ole, vai
mitä?

-- Ei ole, jos katselemme elämää oikein.

-- Mutta enpä olisi odottanut teidänlaisenne nuoren tytön vielä näin
ajattelevan. Mistä se johtuu?

Tess viivytti vastaustaan.

-- Kertokaahan, Tess; luottakaa minuun.

Tess luuli hänen tahtovan tietää, millä tavalla hän katseli ulkoista
maailmaa, ja vastasi arasti:

-- Puut näyttävät uteliailta vai eivätkö? Niin ainakin minusta. Ja joki
sanoo: "Miksi vaivaat minua katseillasi?" Tuntuupa siltä kuin olisi
näkevinään äärettömän rivin huomispäiviä edessään, lähimmät suuria ja
kirkkaita, muut pienempiä ja pienempiä, mikäli ovat kauempana, mutta
kaikki näyttävät julmilta ja taipumattomilta, aivan kuin sanoisivat:
"Minä tulen, pidä varasi, pidä varasi!" Mutta _te_ voitte herättää
soitollanne unelmia ja karkottaa tiehensä tuommoiset kauheat
mielikuvat.

Clare hämmästyi huomatessaan, että tämä nuori nainen -- jonka
olennossa, vaikka hän olikin vain maitotyttö, piili omituista
viehätystä, mikä kävi hänen kumppaneillensa kateeksi -- kuvaili elämää
niin surullisin värein. Hän lausui omalla kielellään, vain osaksi
kansakoulutietojensa auttamana, tunteita, joita saattaisi sanoa
kuvaaviksi ajallemme -- nykyajan taudiksi. Mutta hänen ihmettelynsä
väheni, kun hän ajatteli ettei se, mitä me nimitämme edistyneiksi
aatteiksi, itse asiassa ole muuta kuin viimeisin tapa tarkemmin
määritellä -- _logia_ ja -- _ismi_ päätteisillä sanoilla tunteita,
joita miehet ja naiset ovat hämärästi tunteneet vuosisatoja sitten.

Oli kuitenkin omituista, että hänellä oli tuommoisia tunteita, vaikka
oli vielä niin nuori; enemmän kuin omituista, se oli mieltäkiinnittävää
ja tenhoavaa. Kun hän ei tiennyt syytä, ei hän tullut ajatelleeksi,
että kokemus riippuu vaikutelman voimakkuudesta eikä pitkällisyydestä.
Tessiä kohdannut ruumiillinen onnettomuus oli kypsyttänyt hänen
sieluaan.

Tess puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi pappissukuun kuuluva ja hyvän
kasvatuksen saanut nuori mies, jonka sitä paitsi ei tarvinnut kärsiä
mitään puutetta, piti elämää taakkana. Että hän itse oli elämään
väsynyt, siinä ei ollut ihmeteltävää. Mutta kuinka oli tämä ihailtava
ja runollinen nuori mies voinut laskeutua nöyryyden laaksoon, mikä oli
syynä, että hän -- samoin kuin hän itse oli tehnyt kolmisen vuotta
takaperin -- saattoi Jobin kanssa sanoa: "Minun sieluni valitsee
kuoleman ennen elämääni. Minä vihaan sitä; en tahtoisi elää ainiaan."

Totta kyllä, ettei hän nyt ollut vertaistensa joukossa. Mutta hän tiesi
hänen olevan täällä vain sen tähden, että hän halusi, kuten Pietari
suuri opetellessaan laivanrakennusta vieraalla maalla, oppia
hyödyllistä taitoa. Hän ei lypsänyt lehmiä sen vuoksi, että hänen oli
pakko niitä lypsää, vaan sen vuoksi että hän halusi oppia, miten voisi
tulla toimeliaaksi ja rikkaaksi meijeristiksi, maamieheksi,
tilanomistajaksi ja karjanhoitajaksi. Hänestä tulisi joku
ameriikkalainen tai austraalialainen Abraham, joka komentaisi kuin
hallitsija karjalaumojaan ja palvelusväkeään. Mutta joskus hänestä
tuntui käsittämättömältä, että niin kirjaoppinen, soitannollinen ja
ajatteleva nuori mies vapaaehtoisesti oli päättänyt antautua
maanviljelijäksi eikä papiksi, kuten isänsä ja veljensä.

Kun ei kumpikaan heistä tiennyt toistensa salaisuutta, niin molemmat
ihmettelivät mitä näkivät toistensa tekevän ja odottivat tilaisuutta
oppiakseen tuntemaan toistensa luonnetta ja vaikuttimia, yrittämättä
ollenkaan saada selkoa toistensa elämäntarinasta.

Joka päivä, joka tunti tuli Clarelle tutuksi joku uusi puoli Tessin
luonnetta ja Tessille joku uusi puoli Claren luonnetta. Tess koetti
elää hiljaista elämää, mutta hän ei ollut ottanut lukuun omaa
elinvoimaansa.

Alussa Tess piti häntä enemmän älykkäänä henkenä kuin miehenä.
Semmoisena hän vertasi häntä itseensä, ja joka kerran kun huomasi
välimatkan, mikä oli hänen oman kainon henkisen kantansa ja tuon toisen
korkean sivistyksen välillä, masentui hän ja luuli turhaan
ponnistelevansa eteenpäin päästäkseen.

Clare huomasi hänen alakuloisuutensa eräänä päivänä, kun hän
sattumoisin oli kertonut hänelle paimenelämästä muinais-Kreikassa. Tess
poimi kukkia hänen puhuessaan.

-- Miksi te yhtäkkiä näytätte niin surulliselta? hän kysyi.

-- Oh, minä vain -- ajattelin itseäni, sanoi Tess surumielisesti
naurahtaen ja repien irti kukan terälehtiä. Ajattelenpa että minustakin
olisi voinut jotain tulla! Elämäni näyttää kuluneen ikäänkuin
mahdollisuuksien puutteessa. Kun kuulen mitä te tiedätte, mitä olette
lukenut, nähnyt ja ajatellut, niin tunnen, kuinka mitätön minä olen.
Olen kuin Saban kuningatar poloinen raamatussa. Ei ole minussa enää
henkeä.

-- Mitä joutavia, älkää sitä toki murehtiko, sanoi Clare kiihkeästi.
Olisin ylen iloinen, rakas Tess, jos voisin auttaa teitä opiskelemaan
historiaa tai mitä hyvänsä haluaisitte oppia... Etteköhän rupeaisi
historiaa lukemaan?

-- Joskus minusta tuntuu, että tiedän aivan riittävästi, ettei
enemmästä ole apua.

-- Miksi niin?

-- Mitä hyötyä oppimisesta on, kun tietää olevansa vain yksi
tuhansista, kun havaitsee, että jossain vanhassa kirjassa on joku aivan
minun kaltaiseni henkilö ja että minä tulen vain näyttelemään hänen
osaansa, -- se tekisi vain elämän surullisemmaksi. Parasta on olla
muistamatta, että jonkun luonto ja menneisyys ovat olleet aivan
samanlaiset kuin tuhansien muidenkin ja että tuleva elämä ja tekemiset
ovat samanlaiset kuin tuhansien ja tuhansien.

-- Te ette siis tosiaan halua mitään oppia?

-- Haluaisinpa kyllä tietää, miksi aurinko paistaa samalla tavoin
vanhurskaille kuin syntisillekin, vastasi hän hieman vapisevin äänin.
Mutta eivätpä sitä kirjat kerro.

-- Hyi, Tess, kuinka katkera te olette. -- Mutta Clare puhui ainoastaan
jonkunlaisesta velvollisuudentunnosta, sillä samanlaiset aprikoimiset
eivät olleet hänelle itselleenkään vieraita menneinä aikoina. Ja kun
hän katseli noita lapsellisen tuoreita huulia, niin hän ajatteli
sellaisen luonnonlapsen toistaneen vain muilta kuulemiaan sanoja.

Tess poimi yhä kukkia. Clare katsoi tuokion alasluotujen silmien pitkiä
ripsiä ja kulki verkalleen pois. Hetkisen Tess seisoi hänen mentyään
ajatuksiinsa vaipuneena, leikkien kukilla. Mutta sitten hän heräsi
unelmistaan, heitti kukat maahan kiukuissaan tekemistään
"tuhmuuksista", sydämen yhä lämpimämmin tykyttäessä.

Kuinka tyhmänä hän varmaankin häntä piti! Hän tahtoi että Clare
ajattelisi hyvää hänestä, ja tätä janotessaan hän alkoi miettiä,
pitäisiköhän hänen kertoa hänelle asia, jota hän viime aikoina oli
koettanut unohtaa, koska se oli tuottanut hänelle vain surua -- että
hän oli D'Urbervillein aatelissuvun jälkeläinen. Olihan se nimi tosin
vain hyödytön koriste ja hänelle itselleen sen löytäminen oli tuottanut
monenlaista onnettomuutta. Mutta kenties Clare, joka oli herrasmies ja
tutki historiaa, rupeaisi kunnioittamaan häntä saadessaan kuulla, että
nuo Kingsberen kirkon marmori- ja alabasterikuvat todellakin esittivät
Tessin esi-isiä ja ettei hän ollutkaan mikään rahalla ja kunnianhimolla
luotu vale-D'Urberville, kuten Trantridgen suku, vaan aivan oikeaa
verta.

Mutta ennenkuin hän ilmaisi salaisuutensa, tahtoi hän varovaisesti
tunnustella meijerinhoitajalta, millä tavalla se mahdollisesti
vaikuttaisi mr Clareen, kysymällä kunnioittiko tämä vanhoja
aatelissukuja, kun ne olivat menettäneet maansa ja mantunsa.

Meijerinhoitaja vastasi pontevasti:

-- Mr Clare on tavattoman omituinen mies -- aivan toista maata kuin muu
perhe. Ei hän vihaa mitään niin paljon kuin vanhoja sukuja. Hän sanoo
niiden kuluttaneen voimansa ennen muinoin, jonka vuoksi nyt ovat aivan
kykenemättömiä. On niitä meidänkin seudulla jos kuinka monta, mutta
eivät ne ole minkään arvoisia. Katsokaahan pikku Retty Priddleäkin
meijerissämme, hän on Paridelle-suvun jälkeläisiä -- suvun, jonka
hallussa oli Wessexin kreivin nykyään omistamat maat, paljoa ennemmin
kuin hänestä mitään tiedettiin. Kun mr Clare tästä kuuli, niin hän
puhutteli ylen pilkallisesti tyttöä. "Ei teistä koskaan tule kunnon
meijeritärtä", hän sanoi, "sukunne kunto hupeni Palestiinassa
vuosisatoja sitten ja tuhat vuotta saatte potea, ennenkuin voimiinne
pääsette!" Tässä eräänä päivänä tuli muuan poika työtä kyselemään ja
sanoi nimensä olevan Matti. Kysyimmepä häneltä sukunimeäkin, mutta ei
hänellä kuulunut semmoista olevankaan, arveli vanhempainsa olleen siksi
vähän maailmassa, etteivät moista olleet ehtineet hankkia. "Tuommoista
poikaapa me tarvitsemmekin", sanoi mr Clare, hypäten häntä kädestä
pudistamaan. "Sinusta sitä jotain tulee." Ja niin hän antoi pojalle
suuret juomarahat. -- Ei se veitikka suvaitse vanhoja sukuja!

Kuultuaan tämän liioitellun kuvauksen Claren mielipiteistä Tess oli
hyvillään, ettei jonain heikkona hetkenä ollut uskonut hänelle
salaisuuttaan, vaikka hänen sukunsa oli niin tavattoman vanha, että se
olisi melkein voinut tehdä yhden kierroksen ja alkaa toisen. Sitä
paitsi tuntui joku toinen meijerityttö olevan aivan hänen veroisensa.
Tess ei siis virkkanut mitään sukuhaudasta eikä Wilhelm Vallottajan
ritarista, jonka nimi hänellä oli. Hän alkoi uskoa Claren osottaneen
hänelle huomaavaisuutta siksi, että oli pitänyt häntä puhdasverisenä
maalaistyttönä.



20.


Kesä oli hempeimmillään. Kukkia ja lehtiä putkahteli yhä enemmän
maanpinnasta entisten viereen; satakielet, rastaat ja peipot
rakentelivat pesiään paikkoihin, missä vain vuosi takaperin toiset
olivat asustelleet näiden ollessa elottomia hiukkasia. Auringonsäteet
loivat nuppuja pitkiin varsiin, panivat mahlan äänetönnä virtaamaan,
terälehtiä avasivat ja imivät kukkien tuoksua näkymättömissä
suihkauksissa.

Meijerinhoitaja Crickin talouteen kuuluvat tytöt ja miehet elivät
rauhallisesti, miellyttävästi, jopa hauskastikin. Heidän asemansa oli
kenties onnellisin yhteiskunnallisessa asteikossa olevista, koska se
oli yläpuolella sitä viivaa, missä hätä alkaa, ja alapuolella sitä,
missä sovinnaisuus pyrkii panemaan rajoja luonnollisille tunteille ja
muodin takaa-ajaminen tekee muutoin riittävän toimeentulon
riittämättömäksi.

Näin kului aika, jolloin luonto näytti kokonaan antautuneen
juhlavalmistuksiinsa. Tess ja Clare tutkivat tietämättä toisiaan,
tuliset tunteet läikkyivät rinnassa, mutta he hillitsivät niitä. Pitkin
matkaa he lähenivät toisiaan vastustamattoman voiman vaikutuksesta,
yhtä varmasti kuin kaksi samassa laaksossa vierivää virtaa.

Tess ei ollut tuntenut oloansa moneen aikaan niin onnelliseksi kuin
nyt, eipä kenties olisi koskaan tuntevakaan. Sekä ruumiinsa ja että
sielunsa puolesta hän soveltui uuteen ympäristöönsä. Taimi, jonka
juuret olivat suikertaneet myrkylliseen maaperään, oli istutettu
uudestaan muheampaan multaan. Sitä paitsi hän ja Clare kulkivat vielä
keskinäisen kiintymyksen ja todellisen rakkauden rajamailla, eivät
vielä olleet mietiskelleet tunteitaan, eivät raukkamaisesti kyselleet:
"Mihinkä tämä viepi? Mitähän tämä vaikuttaa tulevaisuuteeni? Kuinkahan
tämä sopii yhteen entisen elämäni kanssa?"

Tess oli vielä Clarelle vain haihtuva mielikuva, ruusuinen, lämmittävä
ilmestys, joka vasta alkoi juurtua hänen tietoisuuteensa. Siksi Clare
antoi ajatustensa ailakoida hänessä, hän piti sitä vain filosoofisen
harrastuksen ilmauksena uutta, tuoretta ja viehättävää naistyyppiä
kohtaan.

He tapasivat toisensa myötäänsä; se ei ollut autettavissa. He
kohtasivat toisensa tuona omituisena ja juhlallisena välihetkenä aamun
koittaessa punasinervänä ja ruusunpunaisena, sillä täällä täytyi nousta
hyvin varhain. Lypsyltä piti päästä hyvissä ajoin, ja ennen lypsylle
lähtöä oli maito kuorittava, mikä alkoi neljättä käydessä. Muiden
herättäminen jäi tavallisesti Tessin tai Claren tehtäväksi. Ensimäinen
tiesi nousta herätyskellon soinnista, ja kun Tess oli viimeiseksi
taloon tullut ja heti havaittiin, että hän heräsi kellon kilinään eikä
nukkunut sitä kuulematta, kuten muut, niin jäikin muiden herättäminen
useimmiten hänen huolekseen. Parahiksi oli kello lyönyt kolme, kun hän
läksi huoneestaan ja juoksi meijerinhoitajan ovelle koputtamaan; sitten
hän kiipesi tikapuita myöten Angelin luo ja lausui hänen nimensä
kuiskaten, viimeiseksi hän herätti toverinsa. Tessin pukeutuessa oli
Clare jo pihalla kosteassa ilmassa kävelemässä. Toiset apulaiset ja
meijerimies käännähtivät vielä kerran seinään päin eikä heitä näkynyt
liikkeellä, ennenkuin neljännestuntia myöhemmin.

Päivän koiton harmaat puolivärit eivät ole päivän laskuharmaita
puolivärejä, vaikka ne näyttävätkin samoilta. Aamuhämärässä valo on
toimivaa, pimeys toimetonta; iltahämyssä on taas pimeys hyökkäävää ja
kasvavaa ja valo verkalleen väistyvää.

Kun he niin usein -- ehkäpä ei aina sattumaltakaan -- olivat ensimäisiä
meijerikartanossa nousemaan vuoteeltaan, niin heistä itsestään alkoi
tuntua, että he olivat ensiksi jalkeilla koko maailmassa. Alussa ei
Tess vielä ottanut osaa maidon kuorintaan, vaan lähti noustuaan heti
kartanolle, missä Clare tavallisesti odotteli häntä. Avoimella niityllä
vallitseva aavemainen, kostea valo herätti heissä yksinäisyyden
tunteen, ikäänkuin he olisivat olleet Aatami ja Eeva. Tänä hämäränä
huomenhetkenä Tess näytti Claresta tavattoman arvokkaalta ja melkein
valtaavalta sekä mielenlaatunsa että ruumiinsa puolesta, kenties oli
tähän syynä se, että hän tiesi noin omituisena aikana ani harvan Tessin
veroisen naisen olevan liikkeellä koko Englannissa. Kauniit naiset ovat
tavallisesti nukkumassa kesäisen aamun sarastaessa. Tess oli aivan
lähellä, toisia ei näkynyt missään.

Omituinen, haamottava hämy, jossa he menivät lehmien makuu-aitaukseen,
saattoi Claren usein ajattelemaan ylösnousemuksen hetkeä. Mutta eipä
hän aavistanut, että Maria Magdaleena kulki hänen rinnallaan. Koko
maisema oli hämärän peitossa, ja kumppanin kasvot, joita hänen
katseensa aina haki, tuntuivat säteilevän omituista valoa. Hän näytti
aavemaiselta ikäänkuin pelkältä sielulta. Itse asiassa tämän sai aikaan
koillisesta koittava kylmä päivänsäde; hänen omat kasvonsa olivat
samannäköiset, vaikkei hän sitä tiennyt.

Juuri tämmöisinä hetkinä Tess teki häneen syvimmän vaikutuksen. Ei hän
enää ollut meijerityttö, naisellisuuden ihannelma hän oli -- koko
naissukupuolen perikuva. Clare antoi hänelle kaikenmoisia kuvailtuja
nimiä, nimitti häntä Artemikseksi, Demeteriksi, milloin miksikin, mutta
niistä ei Tess pitänyt, hän kun ei niitä ymmärtänyt.

-- Sanokaa minua Tessiksi, pyysi hän lopulta, ja niin toinen tekikin.

Päivä valkeni, ja Tessin piirteet kävivät ihmisellisemmiksi, muuttuivat
onnea tuovan jumalan piirteistä tavallisen kuolevaisen kasvoiksi, jotka
vaativat onnea.

Tuollaisina ihmisille outoina hetkinä he saattoivat päästä aivan
lähelle vesilintuja. Niityn vieressä sijaitsevan viljelystarhan
lehviköstä astui esiin haikaroita rohkeasti rapistellen, ikäänkuin ovia
ja ikkunaluukkuja olisi avattu. Tai jos ne olivat jo paikalla, niin ne
jäivät pelottomina veteen ihmisparin kulkiessa ohi ja tarkastelivat
heitä, kääntäen päätään verkalleen, vaakasuorasti ja kiihkotta, aivan
kuin koneen liikuttamat nuket.

He voivat silloin nähdä keveän kesäusvan untuvaisissa, tasaisissa ja
harsonhienoissa kerroksissa leijailevan niityillä pieninä, hajanaisina
siekaleina. Harmaalla kostealla nurmikolla oli jälkiä lehmien
yönvietosta -- niiden ruumiiden kokoisia tumman vihreitä saarelmia
kuivaa ruohoa sijotettuna sinne tänne kastemereen. Jokaisesta saaresta
lähti kiemurteleva ura, jota myöten elukka oli noustuaan lähtenyt
syömään ja jonka päästä he löysivät sen. Heidät huomatessaan se päästi
sieraimistaan pärskähdyksen, muodostaen pikku pilven omaa usvaansa,
joka oli yleistä sumua sakeampaa. Sitten he ajoivat lehmät takaisin
karjapihaan tai istuutuivat lypsämään niitä paikalla, kuinka kulloinkin
sopi.

Toisinaan kesäsumua oli enemmän, ja niityt näyttivät valkoiselta
mereltä, josta kohosi puita kuin vaarallisia luotoja. Sen läpi nousi
lintuja ylempiin ja kirkkaampiin ilmapiireihin, ne leijailivat siellä
kylpien päivänpaisteessa tai laskeutuivat niittyä halkoileville
kosteille aidoille, jotka nyt loistivat lasiputkien tavoin. Myöskin
Tessin silmäripsissä riippui pieniä sumutimantteja ja tukassa hohti
vesihelmiä. Kun päivä lämpeni ja muuttui tavalliseksi, niin ne
kuivuivat; silloin Tess menetti muutenkin oudon ja ylimaallisen
ihanuutensa, hänen hampaansa, huulensa ja silmänsä välkkyivät auringon
valossa ja hänestä oli jälleen tullut vain huikaisevan kaunis
maitotyttö, jonka oli kilpailtava maailman muiden naisten kanssa.

Jo alkoi kuulua mr Crickinkin ääni. Hän antoi aika kyytiä Matti
Myöhäsille, jotka eivät olleet aikanaan joutuneet lypsylle, ja komensi
vanhaa Deborah Fyanderia käsiänsä pesemään.

-- Työnnä taivaan tähden kyntesi pumpun alle, Deb! Jos lontoolaiset
vain näkisivät millainen sinä olet, niin eiväthän ne maistaisi sitäkään
vähää maitoa ja voita, minkä nyt tekevät -- se ei ole pikkunen asia!

Niin jatkettiin lypsyä, kunnes Tess ja Clare, samoin kuin muutkin,
kuulivat suurta pöytää vetää jyryytettävän keittiössä seinän vierestä
keskelle lattiaa. Tämä jyrinä tiesi varmasti kunkin aterian
lähestymistä -- mrs Crick oli silloin touhussa -- ja sama kauhea jyrinä
kuului pöytää paikoilleen raastettaessa syömästä päästyä.



21.


Heti aamiaisen jälkeen syntyi meijerissä aika hämminki. Kirnu pyöri
kuten tavallisesti, mutta voita ei vain tullut. Milloin tämmöistä
tapahtui, näytti koko meijerinväki saaneen halvauksen. Maito loiski
kirnussa, mutta odotettua ääntä ei kuulunut.

Meijerinhoitaja Crick ja hänen vaimonsa, Tess ja Clare, Retty Priddle,
Izz Huett ja koko joukko seisoivat katsellen toivottomina kirnuun. Ja
seinän takana hevosta ajava poika vilkaisi pyöreillä silmillään sisään
ilmaistakseen, että hänkin käsitti aseman vakavuuden. Yksinpä
synkkämielinen hevonenkin näytti joka kierroksella kurkistavan sangen
epätoivoisena ikkunasta sisään.

-- Siitä on jo monet vuodet, kun minä kävin Egdonin tietäjän, Trendien
pojan pakeilla, sanoi meijerinhoitaja katkerasti, eikä hän ollut mitään
isänsä rinnalla. Enhän minä moisia usko, en totta totisesti. Mutta
kyllä minun sentään on käytävä häntä puhuttelemassa, jos on vielä
elävien kirjoissa. Lähteä sitä täytyy, jos tätä peliään rupeaa
pitämään.

Mr Clareakin alkoi liikuttaa meijerinhoitajan epätoivo.

-- Tunsin minäkin ennen poikana ollessani erään vanhan kansan viisaan,
Fall oli hänen nimensä, ja temput se sekin tiesi, sanoi Jonathan Kail.
Mutta nythän se on jo maan mullassa ukko.

-- Isoisäni kävi tavallisesti Mynternen puheilla Owlscombessa, ja osava
se oli sekin mies, niin tuumi isoisäni, jatkoi mr Crick. Mutta eihän
niitä nykyaikaan semmoisia miehiä olekkaan?

Mrs Crick ei ajatellut niin etäisiä asioita.

-- Mene tiedä, vaikka meillä olisi täällä joku lemmen pauloissa, hän
arveli. Sen ne minun nuorra ollessani sanoivat tämmöisiin seikkoihin
syynä olevan. Kuulehan, Crick -- etkö muista tuota tyttöä, joka meillä
oli muutamia vuosia sitten -- eihän se kirnuus silloinkaan ruvennut
voiksi tulemaan.

-- Muistan, muistan, mutta eihän se voin tuloon vaikuttanut. Muistan
koko jutun -- ei se ollut rakastelun, vaan kirnun vika.

Hän kääntyi Claren puoleen.

-- Meillä oli tässä ennettäin lypsymiehenä muuan Jaakko Dollop, oikea
miehen viileke, joka juoksi kosiskelemassa erästä tyttöä Mellstockissa
ja narrasi tytön, kuten oli narrannut monta muuta. Mutta tällä kertaa
hän joutui tekemisiin oikein hönkäakan kanssa, nimittäin tytön
äitimuorin. Olimmepa muutamana helatorstaina tässä koolla, niinkuin
nytkin, kirnu vain ei ollut käynnissä, kun eukko lennähti sisään
kädessä julma, vaskihelainen sateenvarjo, jolla nyt olisi vaikka härän
maahan nutistanut. -- Onko se Jaakko Dollop täällä? hän sanoi.
Tahtoisin nähdä häntä -- antaisin hänelle pikkusen voileipää. Ja äidin
perästä tuli Jaakon naikkonen itkeä tillittäen nenäliinaansa. -- Voi
korven kana! kiljaisi Jaakko, kun näki ikkunasta heidän tulonsa. -- Nyt
se tappaa minut. Mihinkä minä pujottaudun? Mihin turkaseen... Älkää
vain sanoko, missä minä olen, -- ja eikös se vekara ryöminyt kirnuun,
samassa kun äiti oven aukasi. -- Missä se lurjus on? sanoi muori. Minä
pieksän sen tuhannen nuuskaksi, kun vain käsiini saan. -- Sillä välin
kun hän nuuski kaikki paikat Jaakkoa etsien, kyyhötti tämä kirnussa
miltei henkihieverinä, ja tyttö poloinen itki vesiksi sulaakseen. En
koskaan sitä unohda -- en koskaan! Jo se olisi kivenkin saanut
sulamaan! Mutta Jaakkoa vain ei mistään löytynyt.

Meijerinhoitaja vaikeni, ja läsnäolevat lausuivat pari sanaa tarinaa
ihmetellen. Hänellä oli tapana pysähtyä keskellä kertomusta antaakseen
kuulijain arvailla loppua. Vieraat luulivat hänen tarinansa siihen
päättyneenkin, mutta tutut kyllä hänen tapansa tunsivat.

Niin hän jatkoi:

-- Mistä ihmeistä ämmä lie hoksannutkin hänen kirnussa olevan, sitä en
tiedä suureksi surmaksenikaan, mutta sieltä hän lopulta Jaakon yhytti.
Sanaakaan sanomatta hän tarrautui kampiin -- kirnua kierrettiin siihen
aikaan käsivoimalla -- ja alkoi pyörittää kirnua, -- ja nytkös se
Jaakko paha vasta kiikkuun joutui! -- Voi hyvänen aika, seisata kirnu,
jotta pääsen ulos! huusi hän pistäen kiireesti päätään luukusta. --
Ihanhan se mäsäksi minut vääntää! -- Hätähousu oli mies poloinen,
niinkuin tuommoiset vetkaleet tavallisesti. -- En, ennenkuin olet
rukoillut anteeksi, että viattoman tytön narrasit, vastasi ämmä. --
Seisata kirnu, vietävän noita-akka! kiljui Jaakko. -- Sanotko sinä
minua noita-akaksi, konna, sähisi ämmä, kun sinun olisi pitänyt
nimittää minua anopiksesi nämä neljä kuukautta. -- Ja taas rupesi
kirnua vimmatusti pyörittämään, niin että Jaakon luut ruskivat
mennessä. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä väliin, ja lopulta lupasi
Jaakko pitää huolta tytöstä. -- Sanasta miestä, sarvesta härkää,
vakuutti hän. Ja siihen se juttu päättyi sillä kertaa.

Kuulijain nauraa kikattaessa tarinalle kuului heidän takanaan liikettä,
ja kaikki käännähtivät ympäri. Tess oli kalpeana mennyt ovelle.

-- Kylläpä tänään on lämmin, hän sanoi tuskin kuultavasti.

Lämmin olikin, eikä kukaan huomannut hänen käytöksensä johtuvan
meijerinhoitajan tarinasta. Mr Crick avasi oven hänelle, sanoen
ystävällisen leikillisesti:

-- No impiseni -- tietämättänsä ivaa tehden hän usein nimitti Tessiä
tällä nimellä -- kaunein meijerittäreni, ei sitä ensimäistä kesäpäivää
pidä niin säikähtää; kuinkas sitten käy, kun äkeät hellepäivät tulevat
vai mitä herra Clare?

-- E-en voi oikein hyvin, minun täytyy mennä raittiiseen ilmaan, mutisi
Tess koneellisesti, kiiruhtaen pihalle.

Hänen onnekseen alkoi kirnusta kuulua hölkettä.

-- Voiksi tulee, kun tuleekin! huudahti mrs Crick, ja kaikkien huomio
kääntyi pois Tessistä.

Kaunis potilas toipui pian, mutta koko iltapäivän oli hän hyvin
alakuloisella tuulella. Iltalypsyltä päästyä ei hän viihtynyt toisten
seurassa, vaan läksi ulos, tietämättä itsekään mihin. Häntä puistatti
ajatellessaan, kuinka toiset olivat pitäneet meijerimiehen kertomusta
vain hullunkurisena juttuna, ei kukaan heistä ymmärtänyt, kuinka
surullinen se oli, ei kukaan tiennyt, kuinka julmasti se oli koskenut
arkaan kohtaan hänessä. Ilta-aurinko oli hänestä ilkeän näköinen,
suurelta tulehtuneelta haavalta se näytti. Vain pikku varpunen visersi
hänelle pensaikosta joen rannalla surullisia, särkyneitä säveliä, mitkä
muistuttivat jonkun vanhan häneen kyllästyneen ystävän ääntä.

Näinä pitkinä kesäkuun päivinä menivät melkein kaikki nukkumaan
auringon laskiessa tai ennenkin, koska työssä piti olla sangen varhain
aamulla. Tavallisesti Tess seurasi tovereitaan yläkertaan. Tänä iltana
hän kuitenkin palasi ensimäisenä makuusuojaan ja oli jo puoleksi
nukuksissa, kun toiset tulivat. Hän näki heidän riisuutuvan laskevan
auringon punakellervässä valossa, nukahti jälleen, mutta heräsi heidän
haasteluunsa ja käänsi silmänsä heitä kohti.

Kaikki kolme olivat vielä ylhäällä. He seisoivat ryhmässä ikkunan
ääressä yöpukimissaan ja paljain jaloin, auringon viimeisten punaisten
säteiden valaistessa heidän kasvojaan ja kaulaansa sekä seiniä. Kaikki
kurkistivat uteliaina puutarhaan päät lähetysten. Yhden kasvot olivat
pulleat ja iloiset, toisen kalpeat, hiukset mustat, kolmas oli
valkoverinen ja palmikot punertavat.

-- Äläpäs työnnä päätäsi! Näethän yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi Retty,
punatukkainen ja nuorin tytöistä siirtämättä silmiään ikkunasta.

-- Turhaan sinä olet häneen rakastunut samoin kuin minäkin, Retty,
sanoi iloisen näköinen Marian hymyillen. Ei hän sinun poskistasi
välitä.

Retty Priddle kurkisti yhä, samoin toisetkin hetkisen kuluttua.

-- Tuolla se taas on! huudahti Izz Huett, kalpea, mustatukkainen tyttö,
jolla oli teräväpiirteiset huulet.

-- Älä virka mitään, Izz, vastasi Retty. Kyllä minä näin kuinka sinä
suutelit hänen varjoaan.

-- _Mitä_ sinä näit hänen tekevän? kysyi Marian.

-- Kuulehan nyt -- _hän_ seisoi hera-ammeen vieressä, ja hänen varjonsa
sattui takana olevaan seinään, lähelle Izziä, joka ammensi sankoon. Izz
pisti suunsa seinää vasten ja suuteli hänen suunsa varjoa; näin sen
minä, vaikkei _hän_ sitä huomannut.

-- Izz Huett! sanoi Marian.

Ruusunkarvainen täplä ilmestyi Izz Huettin poskille.

-- Eihän siinä mitään pahaa ollut, hän sanoi tekeytyen
välinpitämättömäksi. Ja jos minä olen häneen rakastunut, niin samoin on
Rettykin ja sinä myös, Marian, siitä ei päästä mihinkään!

Marianin pullakat posket eivät saattaneet sävähtää punaisemmiksi kuin
ne yleensä olivat.

-- Minäkö! hän sanoi. Jopa nyt jotakin! Ah, tuolla hän on taas! Voi,
hänen silmiään, hänen kasvojaan -- mr Clare kulta!

-- Siinä se oli -- itsekin tunnusti.

-- Oletpa sinäkin tunnustanut -- kaikki olemme tunnustaneet, vastasi
Marian vilpittömästi toisten mielipiteistä välittämättä.

-- Saatammehan sen toisillemme tunnustaa, kun vain emme muille sano.
Menisinpä vaikka huomenna hänen kanssansa naimisiin.

-- Menisin minäkin, mutisi Izz Huett.

-- Minä myöskin, kuiskasi kainonlainen Retty.

Tessin pää alkoi tuntua kuumalta.

-- Emme me kaikki voi mennä hänen kanssansa naimisiin, sanoi Izz.

-- Ei yksikään -- mikä on yhä pahempi, sanoi vanhin tytöistä. Tuolla
hän on taas.

Kaikki kolme lähettivät hänelle lentomuiskun.

-- Miksei? kysyi Retty hätäisesti.

-- Koska hän pitää enimmän Tess Durbeyfieldistä, sanoi Marian
hiljaisella äänellä. Olen pitänyt häntä joka päivä silmällä ja saanut
sen selville.

Syntyi hiiskahtamaton hiljaisuus.

-- Mutta Tess ei välitä hänestä, sanoi Retty viimein.

-- Niin minäkin toisin ajoin luulen.

-- Mutta kyllä tämä on hullua! huudahti Izz kärsimätönnä. Ei hän
tietysti ota meistä ketään, ei Tessiäkään -- herrasmiehen poika, josta
tulee suuri tilanomistaja! Hyvä jos pyytää karjapiiakseen sillä ja
sillä palkalla!

Huokailemaan rupesivat tytöt, enimmän huokaisi muutoin hilpeäluontoinen
Marian. Huokaisi myöskin joku läheisellä vuoteella. Kyyneleitä tulvahti
Retty Priddlen silmiin, kauniin punatukkaisen tytön, joka oli
Paridellein aikoinaan niin mahtavan suvun viimeinen jälkeläinen.

He odottivat äänettöminä vielä vähän aikaa, kasvot yhä toisissaan
kiinni, niin että hiusten väri sulautui yhteen. Mutta heidän
tuumistaan tietämätön mr Clare oli mennyt sisään, eivätkä he enää häntä
nähneet, ja kun varjot alkoivat käydä tummemmiksi, niin he hiipivät
vuoteillensa. Muutaman minuutin kuluttua tytöt kuulivat hänen kohoavan
tikapuita myöten huoneeseensa. Marian alkoi kohta kuorsata, mutta Izz
virui kauan valveilla. Retty Priddle itki, kunnes nukkui.

Syvempitunteinen Tess oli vielä kauan senkin jälkeen valveilla. Tämä
keskustelu oli toinen katkera kalkki, joka hänen tänä päivänä oli ollut
tyhjennettävä. Mutta ei hän tuntenut olevansa mustasukkainen toisille,
hän tiesi Angelin hänet etusijaan asettavan. Hän oli hienompi, paremman
kasvatuksen saanut ja vaikkapa oli nuorin, Rettyä lukuunottamatta,
olihan toisia kehittyneempi. Helposti hän saattaisi hänen sydämensä
vallottaa, ei näistä kumppaneista olisi haittaa.

Mutta kysymys oli siitä, oliko hänellä oikeutta siihen. Tuiki vähän
heillä kellään oli toiveita, mutta jollakulla oli tai oli ollut
tilaisuus herättää hänessä hetkellistä mieltymystä ja saada osakseen
huomiota hänen täällä oleskellessaan. Tämmöiset mieltymykset saattoivat
johtaa avioliittoon. Hän oli kuullut mrs Crickiltä, että Clare oli
eräänä päivänä leikillään kysynyt, mitä hyötyä siitä olisi, että hän
menisi naimisiin jonkun hienon neidin kanssa, joka ei osaa karjaa
hoitaa eikä muita talousaskareita toimittaa. Talonpoikaistyttö hänelle
vain sopisi. Mutta puhuipa mr Clare totta tai leikkiä, miksikä hän, kun
kerran oli päättänyt olla antamatta tämän perästä sydäntään kenellekään
miehelle, kääntäisi Claren huomiota pois toisista naisista voidakseen
itse päilyä hänen silmissään sen lyhyen ajan, minkä hän viipyi
Talbothaysissa?



22.


He tulivat haukotellen meijeriin seuraavana aamuna, mutta maidon
kuoriminen ja lypsy kävi entiseen tapaansa, ja tytöt kokoontuivat
keittiöön aamiaiselle.

Meijerinhoitaja käveli levotonna edestakaisin; hän oli saanut kirjeen,
jossa joku ostaja valitti voin maistuvan hieman oudolta.

-- Ja niin se maistuukin, hän sanoi pitäen vasemmassa kädessään
puulusikkaa, jossa oli voikokkare. Maistakaapa itse.

Joukko tyttöjä ja miehiä kokoontui hänen ympärilleen, mr Clare maistoi,
Tess maistoi, samoin tekivät toisetkin, ja viimeisenä maistoi mrs
Crick, tullen valmiiksi laitetun aamiaispöydän luota. Oli tosiaankin
siinä outo maku.

Meijerinhoitaja vaipui miettimään, missä vika oli ja huudahti äkkiä:

-- Se on kynsilaukka! Ja minä kun olen luullut, ettei sitä olisi enää
lainkaan nurmillamme.

Jo muistui vanhemmille lypsäjille mieleen, että kerran ennenkin oli voi
ollut pahanmakuista, kun karjaa oli käytetty eräällä kuivalla nurmella.
Meijerinhoitaja ei ollut silloin tuntenut makua, vaan oli luullut voin
olevan noiduttua.

-- Nurmi on tutkittava perinpohjin, jatkoi hän, tätä ei saa jatkua.

Kaikki ottivat veitsen käteensä ja läksivät ulos. Melkein turhaa työtä
oli kasvin etsiminen vanhasta nurmikosta, koska se arvattavasti oli
tuiki pieni, kun näin kauan oli huomaamatta pysynyt. He järjestyivät
kuitenkin pitkään riviin, sillä asia oli tärkeä. Ensimäisenä oli
meijerinhoitaja, sitten Clare, joka oli tarjoutunut auttamaan, sitten
Tess, Marian, Izz Huett ja Retty; ja viimeisinä Bill Lewell, Jonathan
ja naimisissa olevat meijerinaiset: Beck Nibbs, jolla oli tuuhea, musta
tukka ja pyörivät silmät, ja vaaleaverinen Frances, joka oli talvella
saanut keuhkotaudin vesiperäisiltä niityiltä.

Silmät maahan luotuina he astuivat verkalleen nurmen laitaan ja
kääntyivät takaisin vähän ulompaa, niin että nurmi lopulta tuli
läpeensä tutkituksi. Työ oli tuiki hyödytöntä: he löysivät vain puoli
tusinaa kynsilaukkoja koko niityltä, mutta niin väkevä oli kuitenkin
niiden tuoksu, että sen päiväinen maito ja voi olisi kaiketi
pilaantunut, jos yksikin lehmä olisi syönyt niistä jonkun.

Vaikka he erosivatkin toisistaan perinpohjin luonteensa ja
mielenlaatunsa puolesta, niin kumarassa ollessaan he muodostivat
kuitenkin omituisen yhdenkaltaisen rivin, joka liikkui koneellisesti,
äänetönnä. Vieras, joka sattumalta olisi havainnut heidät läheistä
tietä vaeltaessaan, olisi hyvällä syyllä saattanut kutsua heitä
"maamyyriksi". Heidän ryömiessään eteenpäin syvään kumartuneina heidän
varjossa oleville kasvoilleen heijastui voikukista keltainen kajastus,
tehden ne aavemaisiksi, kuutamoisiksi, vaikka heidän selkäänsä
paahtoikin puolipäivän aurinko.

Angel Clare, joka aina pyrki olemaan kaikissa mukana, katsahti silloin
tällöin ylös. Ei hän tietenkään sattumalta kulkenut Tessin rinnalla.

-- No kuinka jaksatte? hän mutisi.

-- Kiitos kysymästänne, varsin hyvin, tämä vastasi ujosti.

Tämä alkusananen tuntui hieman tarpeettomalta, koska he vasta
puolituntia takaperin olivat keskustelleet kaikenlaisista heitä itseään
koskevista asioista. Mutta tällä kertaa eivät he puhelleet sen enempää.
Verkalleen kulettiin eteenpäin. Tessin hameen helma koski joskus Claren
säärystimiä ja tämän käsivarsi hipaisi hänen käsivarttaan. Etsiminen
alkoi lopulta väsyttää meijerinhoitajaa.

-- Selkä tässä katkeaa, jos tätä leikkiä jatkuu, hän huudahti, oikoen
jäseniään väsyneen näköisenä. Ja te, Tess neito, te olitte pahoinvoipa
pari päivää sitten, -- tästä varmaan saatte päänkivistyksen. Jos
väsyttää, niin heittäkää pois; toiset kyllä lopettavat työn.

Meijerinhoitaja vetäysi syrjään, Tess jättäytyi jälemmä, ja Clarekin
erkani rivistä, alkaen yksinään etsiä vahingollista kasvia. Kun Tess
huomasi hänet vierellänsä, niin hänet valtasi halu puhua, sillä
eilisiltaiset kuulemansa pyörivät hänellä yhä mielessä.

-- Eivätkö he näytä kauniilta? hän sanoi.

-- Kutka?

-- Izz Huett ja Retty.

Tessin mielestä tuli jommastakummasta oivallinen talon emäntä ja hän
oli päättänyt puhua heidän puolestaan himmentääkseen oman surkean
kauneutensa.

-- Kauniilta? Ka, sieviä tyttöjä -- varsin tuoreen näköisiä. Tuota olen
usein ajatellut.

-- Mutta kauneus ei ole pitkäaikainen.

-- Ei, valitettavasti.

-- He ovat mainioita meijerityttöjä.

-- Ovat kyllä, mutta eivät teitä parempia.

-- Kuorivat paremmin.

-- Jokohan?

Clare katseli heihin päin -- mikä ei jäänyt heiltä huomaamatta.

-- Hän punastuu, jatkoi Tess sankarillisesti.

-- Kuka?

-- Retty Priddle.

-- Oh! Miksi?

-- Siksi että te häntä katselette.

Tess oli päättänyt olla uhrautuvainen, mutta ei hän juuri voinut mennä
kauemmaksi ja sanoa: -- Ottakaa heistä toinen vaimoksenne, jollette
tahdo herrasnaisia, mutta minua älkää ajatelko.

Hän seurasi meijerinhoitajaa ja näki surulliseksi mielihyväkseen Claren
jäävän niitylle.

Tästä päivästä alkaen hän koetti väkisinkin kartella Clarea. Hän ei
antautunut pitemmäksi aikaa hänen seuraansa edes silloinkaan, kun he
olivat sattumalta toisensa tavanneet. Hän antoi kaikki tilaisuudet
toisille tytöille.

Tyttöjen puheista oli Tess tunteillaan vainunnut, että Clarella oli
heidän kunniansa vallassaan, ja kun hän näki kuinka huolellisesti tämä
vältti heittämästä heidän onneansa vaaranalaiseksi, niin hänen
osottamansa mielenmaltti ja velvollisuudentunto herätti hänessä hellää
kunnioitusta, sillä sitä ominaisuutta ei hän ollut odottanut toisessa
sukupuolessa tapaavansa. Jos Clare olisi toisin menetellyt, niin olisi
kenties useampi kuin yksi hänen naistovereistaan saanut kulkea elämän
polkuja kyynelsilmin.



23.


Heinäkuun helteet olivat tulleet huomaamatta. Tasaisen laakson kuuma
ilma riippui raskaana ja nukuttavana meijeriväen, lehmien ja puiden
yli. Tuon tuostakin sataa rimautti ja lämpöinen sade edisti
heinänkasvua, mutta heinämiehille se ei ollut varsin mieleen.

Oli sunnuntai-aamu; lehmät oli lypsetty, ja loitompana asuva lypsyväki
oli mennyt kotiinsa. Tess ja hänen kolme huonekumppaniansa pukeutuivat
kiireesti, sillä he olivat päättäneet käydä Mellstockin kirkossa, jonne
oli meijeristä neljä, viisi kilometriä. Tess oli ollut Talbothaysissa
kaksi kuukautta, ja ensi kerran läksi hän nyt huviretkelle.

Koko edellisen illan ja yön oli kulkenut ankaroita ukkoskuuroja,
huuhtoen nurmelta osan heiniä jokeen; mutta aamulla aurinko helotti
täydeltä terältä, ja ilma oli kirkas ja raikas.

Kotvan matkaa kulettuaan tytöt huomasivat, että vettä virtasi tien
kohdalla varsin laajalti. Arkipäivänä siitä ei olisi suurta haittaa
ollut, empimättä he olisivat siitä puukengillään kahlanneet, mutta
tämmöisenä päivänä, sunnuntaina, jolloin turhamaiset ihmislapset
menevät toisiaan katselemaan ja itseään näyttämään, muka sielun
ylennystä etsien, olivat hekin puetut valkoisiin sukkiin ja ohuihin
kenkiin, vaalean punaisiin, valkoisiin tai keltaisiin leninkeihin,
joissa pieninkin pilkku näkyi, ja niin ollen tuntui heistä tie nousevan
pystyyn.

Kuului kirkon kellojen kumina, matkaa oli enää vain joku kilometri.

-- Eipä olisi uskonut joen näin kovasti kesäiseen aikaan tulvehtivan,
sanoi Marian tienviereiseltä penkereltä, jolle he olivat kiivenneet,
toivoen voivansa kulkea sitä myöten tulvapaikan ohi.

-- Ei tästä yli päästä muutoin kuin kaalaamalla tai kiertämällä
kivisillan kautta, mutta se veisi kovin paljon aikaa, myöhästyisimme
kirkosta, sanoi Retty toivottomana.

-- Ja minun kasvoni käyvät kauhean punaisiksi, kun tulen myöhään
kirkkoon, ja kaikki ihmiset katsovat minuun, sanoi Marian. Tunnen
jäähtyväni vasta sitten, kun tullaan "tapahtukoon sinun tahtoosi"
Isämeidässä.

Äkkiä kuului veden loisketta, ja Angel Clare tuli näkyviin tien
käänteessä, astuen suoraan heitä kohti.

Neljä sydäntä alkoi jyskyttää kovemmin yhtaikaa.

Hän ei näyttänyt ollenkaan sunnuntainviettäjältä: yllä oli hänellä
työvaatteensa, pitkävartiset saappaat, kaalinlehti hatun sisässä, jotta
pää pysyisi viileänä, ja karkea keppi kädessä.

-- Hän ei ole kirkkoon menossa, sanoi Marian.

-- Ei -- kunpa olisi, mutisi Tess.

Angelia miellyttivät tosiaan jumalanpalvelukset luonnonhelmassa enemmän
kuin jumalanpalvelukset kirkoissa ja kappeleissa kauniina kesäpäivinä.
Tänä aamuna hän oli sitä paitsi lähtenyt ulos nähdäkseen minkä verran
tulva oli tehnyt heinille vahinkoa. Tytöt hän oli huomannut jo pitkän
matkan päästä, vaikkeivät he ylimenotouhussaan olleet häntä keksineet.
Hän tiesi veden tulvivan tuossa paikassa, joten siitä oli vaikea päästä
yli. Niinpä hän riensi tyttöjä kohti hämärästi aavistaen, miten voisi
heitä auttaa -- varsinkin yhtä.

Nuo rusoposkiset, kirkassilmäiset tytöt, kavunneina tien syrjään kuin
kyyhkyset katonharjalle, näyttivät vaaleissa kesäpukimissaan niin
viehkeiltä, että hän pysähtyi hetkeksi heitä katselemaan, ennenkuin
tuli lähemmä. Angelin silmät kiintyivät viimeiseksi Tessiin, ja kun
tämä juuri oli nauramassa heidän huonolle onnelleen, niin hänen
katseensa oli pakostakin säteilevä kohdatessaan Angelin katseen.

Hän kaalasi heidän eteensä; hyvinhän pääsikin yli, ei mennyt vettä
saappaisiin.

-- Kirkkoonko teillä on matka? hän sanoi Marianille, joka seisoi
etumaisena, tarkottaen kysymyksellään myöskin kahta lähinnä seisovaa,
mutta ei Tessiä.

-- Kirkkoon, mr Clare, mutta myöhästyä taidamme, ja minä käyn niin
punaiseksi...

-- Minä kannan jokainoan teistä veden toiselle puolelle.

He sävähtivät punaisiksi yhtaikaa, aivan kuin sama sydän olisi
tykyttänyt heidän rinnassaan.

-- Eiköhän jääne tekemättä, mr Clare, sanoi Marian.

-- Ainoastaan tällä tavalla te pääsette yli; seisokaapa nyt alallanne!
Mitä joutavia -- ei teistä kukaan ole liian raskas. Jaksaisinpa kantaa
teidät kaikki yhdellä kertaa. No, Marian, pankaapa kätenne olalleni --
kas niin. Pitäkää lujasti kiinni. No niin, hyvinhän se menee!

Marian oli käskyä totellen solunut hänen syliinsä, ja Angel läksi
kantamaan häntä tulvaveden toiselle puolelle. Hänen pitkän solakka
vartalonsa näytti takaapäin kukkavihkon kannalta -- Marian muistutti
suurta, komeata kukkakimppua. He katosivat tien mutkaan ja ainoastaan
veden loiskeesta ja Marianin hatun nauhoista saattoi päättää, missä he
kulkivat. Muutaman minuutin kuluttua Angel palasi tyttöjen luo. Izz
Huett oli lähinnä.

-- Nyt hän tulee, mutisi tyttö, ja hänen huulensa olivat aivan kuivat
mielenliikutuksesta. Saan panna käteni hänen kaulaansa ja katsella
hänen silmiinsä niinkuin Mariankin.

-- Mitäpä siitä olisi, sanoi Tess nopeasti.

-- Kullakin asialla on aikansa, jatkoi Izz. Aikansa syleilyllä, aikansa
syleilystä kieltäytymisellä. Ensimäinen tulee nyt osakseni.

-- Hyi, Izz -- sehän on Raamatusta!

-- Niin onkin, virkkoi Izz. Kirkossa painuu aina mieleeni kauniit
värssyt.

Angel Clare, josta kolmeneljättäosaa koko puuhasta oli pelkkää
kohteliaisuutta, lähestyi nyt Izziä. Hiljaa ja haavemielin tyttö vaipui
hänen käsivarsilleen, ja Angel kulki koneellisesti pois hänen
kanssansa. Kun hän kolmannen kerran palasi, niin Rettyn sydän jyskytti
niin, että hän melkein vapisi. Angel meni punatukkaisen tytön luo ja
nostaessaan häntä syliinsä hän katsoi Tessiin. Hänen huulensa eivät
olisi voineet sanoa selvemmin kuin hänen silmänsä: -- Kohta joutuu
meidän vuoromme. -- Eikä Tesskään mahtanut sille mitään, että hänen
kasvonsa ilmaisivat heidän ymmärtävän toisiaan.

Poloinen pikku Retty oli työläin Claren taakoista, vaikka hän oli muita
keveämpi. Marian oli ollut kuin jauhosäkki, raskas, kuollut paino,
jonka alla hän aivan horjui. Izz oli ollut herkkätuntoinen, mutta tyyni
Retty oli kimppu hermoja.

Onnistui hänen kuitenkin päästä yli levottomine taakkoineen. Hän palasi
lähtöpaikalle viimeisen kerran. Tess näki pensasaidan yli tyttöjen
seisovan ryhmässä lähimmällä kuivalla paikalla, johon Clare oli heidät
laskenut. Nyt oli hänen vuoronsa. Häntä harmitti, että mielenliikutus,
jota hän oli havainnut mr Claren hengityksen ja silmien kumppaneissaan
herättävän ja josta hän oli heitä moittinut, valtasi hänet itsensäkin.
Ja aivan kuin peläten, että tuo salaisuus tulisi ilmi, hän alkoi viime
hetkellä tehdä verukkeita.

-- Kenties minä pääsen yli omin neuvoin -- olen ketterämpi kapuamaan
kuin toiset. Te olette varmaan kovin väsynyt, herra Clare!

-- Ei, ei, Tess, sanoi hän pikaisesti. Ja miltei ennenkuin tiesikään
tämä istui hänen käsivarsillaan hänen olkapäähänsä nojaten.

-- Kolme Leaa yhdestä Rakelista, kuiskasi Clare.

-- He ovat parempia kuin minä, vastasi Tess ylevämielisesti seuraten
päätöstään.

-- Eivät minusta, sanoi Angel.

Hän näki, kuinka kuumasti Tess punastui nämä sanat kuullessaan.
Muutamia askeleita mentiin eteenpäin sanaakaan lausumatta.

-- Kun minä vain en olisi kovin raskas, sanoi Tess arasti.

-- Eikä mitä. Nostaisittepa Mariania! Niinkuin säkki. Mutta te olette
kuin auringon kultaama aalto, ja kaikki nämä hulmuavat pukineet ovat
vaahtoa.

-- Olisipa kovin kaunista, jos te tosiaan minusta noin ajattelisitte.

-- Tiedättekös, että minä olen tehnyt kolmeneljättä osaa tätä työtä
vain viimeisen osan takia?

-- En.

-- Enpä osannut aavistaa, että tämmöistä tänä päivänä sattuisi.

-- En minäkään ... vesi kohosi niin äkkiä.

Tytön kiihkeä hengitys ilmaisi, ettei hän ollut käsittänyt Claren
tarkottaneen veden kohoamista.

-- Oi, Tess! huudahti Angel.

Tytön posket paloivat, hän ei voinut katsoa häntä silmiin
mielenliikutukselta. Mutta se muistutti Angelia, että hän pyrki hieman
petollisesti käyttämään hyväkseen satunnaista asemaa; eikä hän mennyt
pitemmälle. Rakkaudesta eivät he olleet toisilleen vielä puhuneet
sanaakaan eikä tällä hetkellä sopinut siitä puhuakkaan. Angel astui
kuitenkin hyvin verkalleen tehdäkseen loppumatkan mahdollisimman
pitkäksi, mutta lopulta he tulivat tien polveen ja olivat toisten
nähtävissä. Päästiin kuivalle maalle, ja hän laski taakkansa alas.

Tessin kumppanit katsoivat heitä pitkin, tutkivin silmin. Tess huomasi,
että he olivat puhuneet hänestä. Mr Clare sanoi pikaisesti hyvästi ja
kaalasi tiehensä.

Tytöt riensivät eteenpäin, kunnes Marian lopulta katkaisi vaitiolon
sanoen:

-- Ei, totta tosiaan -- ei meillä ole mitään toiveita hänen rinnallaan.
-- Hän katsoi Tessiin surullisena.

-- Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess.

-- Sinusta hän enimmän pitää -- kaikista enimmän! Kyllä sen näimme, kun
hän sinua kantoi. Suudellut olisi hän sinua, jos olisit pikkusenkin
rohkaissut häntä.

-- Ei, ei, sanoi Tess.

Heidän hilpeä mielensä oli haihtunut, mutta eivät he siltä kantaneet
kaunaa Tessiä kohtaan. He olivat jalomielisiä, nuoria sieluja;
syrjäisissä seuduissa olivat he kasvaneet, missä sallimususko elää
voimakkaana ihmisten mielessä, eivätkä he soimanneet onnellista
kilpailijaansa.

Tessin sydäntä kirveli. Ei hän koettanutkaan itseltään salata, että hän
rakasti Angel Clarea, sitä enemmän vielä, kun hän tiesi kumppaniensakin
sydänten hänelle sykkivän. Semmoinen tunne on tarttuva, varsinkin
naisten kesken. Ja kuitenkin tuo sama nälkäinen sydän tunsi sääliä
ystäviään kohtaan. Mutta Tess oli rehellisellä luonnollaan koettanut
tunnetta karkottaa, vaikka liian heikosti, ja luonnollinen seuraus oli
nyt edessä.

-- En minä koskaan teidän tiellenne asetu, en kenenkään! hän sanoi
nyyhkyttäen Rettylle sinä iltana makuuhuoneessa. Enhän voi sitä auttaa,
ystävä kulta! Tuskinpa hän ollenkaan naimisiinmenoa ajattelee, mutta
vaikkapa hän kysyisikin kättäni, niin vastaisin hänelle kieltävästi,
samoin kuin tekisin kenelle tahansa.

-- Voi, niinkö vastaisit? Miksi?

-- Se on mahdotonta. Mutta tahdonpa puhua vilpittömästi. Jos jätänkin
itseni kokonaan syrjään, niin enpä luule hänen ketään teistä
ikiomakseen ottavan.

-- En sitä ole koskaan odottanut, en edes ajatellutkaan, vaikeroi
Retty. Oi, jospa olisin kuollut!

Tunteensa raatelemana, jota hän tuskin ymmärsi, tyttö poloinen kääntyi
molempien kumppaniensa puoleen, jotka samalla hetkellä astuivat sisään.

-- Olemme hänen ystäviänsä jälleen, hän sanoi. Ei Tess luule pääsevänsä
hänen omakseen sen enempää kuin mekään.

Ja niin haihtui pilvi pois, ja he olivat taas hyviä ystäviä.

-- Eipä tästä elämästä nyt ole lukua, sanoi Marian aivan toivottomana.
Aijoin mennä naimisiin erään sticklefordilaisen meijerimiehen kanssa,
joka on minua kahdesti kosinut, mutta nyt minä ennen päiväni päättäisin
kuin hänen vaimokseen rupeaisin. Mikset sinä, Izz, puhu mitään?

-- Puhunpa minäkin suoraan, sanoi Izz. Olin ihan varma, että hän
suutelisi minua pitäessään mua päivällä sylissään, ja minä nojasin
hänen poveaan vastaan ja toivoin ja toivoin. Mutta ei hän sitä tehnyt.
En viihdy täällä kauempaa, kotiin lähden.

Toivottomien tyttöjen intohimo tuntui panevan makuusuojan ilmankin
värähtelemään. Kuumeentapaisesti poltti heitä tunne, jonka julma
luonnonlaki oli heidän kannettavakseen sälyttänyt -- tunne, jota he
eivät olleet odottaneet eivätkä toivoneet. Tämänpäiväinen tapahtuma oli
puhaltanut heidän sydämissään kytevän liekin ilmituleen, ja tuskat
olivat miltei kovemmat kuin kantaa jaksoi. Tämä intohimo hälvensi heitä
yksilöinä erottaneet piirteet; he olivat vain osa siitä suuresta
elimistöstä, jota nimitetään heikommaksi sukupuoleksi. Kateutta eivät
he tunteneet, koska ei ollut toivoakaan. He olivat kaikki järkeviä
tyttöjä, eivät ruvenneet pettämään itseään turhilla luulotteluilla tai
kieltämään rakkauttansa tai kopeilemaan toisten kustannuksella. He
käsittivät täydelleen, että heidän lempensä oli yhteiskunnalliselta
kannalta aivan turhaa, että se alkoi käydä tarkotuksettomaksi. Siltä
puuttui kaikkea, mikä olisi tehnyt sen oikeutetuksi sivistyksen
silmissä (luonnon silmissä ei siltä puuttunut mitään). Nämä kaikki ja
vielä se seikka että se oli olemassa, herättäen kalvavaa riemua,
synnytti heissä nöyryyttä ja arvokkuutta, jonka halpa toivo "hänen"
voittamisestaan muuten olisi tehnyt mahdottomaksi.

Ruumistaan väännellen he viruivat vuoteellaan -- ja alakerrasta kuului
yksitoikkoinen heran tippuminen.

-- Valvotko sinä vielä, Tess? kuiskasi joku puolta tuntia myöhemmin.
Kuiskaaja oli Izz Huett.

Tess vastasi myöntäen, jolloin myöskin Marian ja Retty heittivät
peitteet syrjään ja huokaisivat:

-- Valvomme mekin.

-- Minkähän näköinen se on se neiti, jonka hänen vanhempansa kuuluvat
hänelle valinneen!

-- Olisipa se soma tietää, sanoi Izz.

-- Hänen vanhempansa hänelle valinneet? huudahti Tess hätkähtäen. En
ole koskaan kuullut siitä puhuttavan.

-- Niin ne puhuvat. Olisi muka joku nuori neiti, samaan luokkaan
kuuluva kuin hän itsekin, papin tytär jostain niiltä tienoin kuin hänen
isänsäkin. Ei hän kuulu tytöstä juuri välittävän, mutta varmaan hän
menee hänen kanssaan naimisiin.

Eiväthän he hänestä olleet paljoa kuulleet, mutta sekin vähä antoi
aihetta monenmoisiin surullisiin kuvitelmiin yön hiljaisuudessa. He
kuvailivat itselleen kaikki tapahtumat pikku seikkoja myöten: kuinka mr
Clare houkuteltaisiin myöntymään avioliittoon, häävalmistukset,
morsiamen onnen, hänen pukunsa ja huntunsa, hänen onnellisen kotinsa
_hänen_ kanssaan, jolloin he ja heidän rakkautensa aikoja sitten oli
unohdettu. Näin he tarinoivat, tuskailivat ja itkivät, kunnes uni
viimein vaimensi heidän surunsa.

Tämän uutisen kuultuaan ei Tess hautonut mielessään tuommoista
mieletöntä ajatusta, että Claren huomaavaisuudessa häntä kohtaan piili
jotain erikoista. Kaikki tuntui hänestä vain nopeasti kuluvalta
pintapuoliselta kesärakkaudelta -- siinä koko juttu. Ja tämän
surullisen havainnon orjantappurakruununa oli se, että hän, jonka Clare
tavallaan asetti toisten edelle, hän, joka tiesi olevansa toisia
lemmekkäämpi, lahjakkaampi ja kauniimpi, oli kuitenkin paljoa vähemmän
_hänen_ arvoisensa kuin toiset vaatimattomammat tytöt, joista _hän_ ei
välittänyt.



24.


Keskellä laakson lämpimiä, kosteita höyryjä, aikana, jolloin
melkein saattoi kuulla kuinka kasvien nesteet kihisivät, täytyi
haaveellisimmankin rakkauden käydä tuliseksi. Keväällä ja alkukesällä
oli ilma Talbothaysissa ollut raikas, mutta nyt se oli tukahuttava ja
muuttumaton. Ei ollut satanut pitkään aikaan. Maantie pölysi ajaessa
kauheasti. Lehmät juoksivat kuin hullut kärpästen ahdistamina.
Meijerinhoitajalla oli paidan hihat käärittyinä maanantaista
lauantaihin, ikkunat sai olla auki, mutta ilma pysyi sittenkin kuumana,
jolleivät ovetkin olleet selällään; keittiössä olivat kärpäset laiskoja
ja tuttavallisia, kaikkialla niitä liikkui, tyttöjen käsilläkin.
Puhuttiin vain auringonpistosta; voin valmistaminen ja varsinkin
säilyttäminen saattoi meijeriväen epätoivoon.

Lehmät lypsettiin niityllä, käyttämättä niitä ollenkaan pihassa. Pitkin
päivää eläimet pyörivät puiden varjossa aurinkoa piilossa. Lypsyaikaan
eivät ne pysyneet paikoillaan, sillä lukemattomat kärpäset ahdistelivat
lakkaamatta.

Muutamana iltana sattui neljä, viisi vielä lypsämätöntä lehmää
seisomaan muusta karjasta erillään pensasaidan nurkan takana, niiden
joukossa Omena ja Vanha Kaunikki, jotka pitivät enimmän Tessin
lypsytavasta. Kun Tess nousi jakkaraltaan saatuaan lehmänsä lypsetyksi,
niin Angel Clare, joka hetkisen oli häntä katsellut, pyysi hänen
lypsämään mainitut lehmät. Hän myöntyi hiljaa ja riensi jakkara ja
rainta kummassakin kädessä lehmiä kohti. Kohta alkoi kuulua maidon
ropinaa, ja Angel päätti mennä Tessin luo lypsämään muuatta
jäykkämaitoista lehmää, sillä nyt hän oli siihen yhtä kykenevä kuin
meijerinhoitaja itse.

Miehillä ja moniailla naisilla oli tapana lypsäessään nojata otsaansa
lehmän kylkeen ja katsoa kiuluun. Mutta jotkut, varsinkin nuoremmat,
istuivat syrjittäin, nojaten poskeansa lehmään. Näin teki Tesskin,
katsellen lypsäessään kauas nurmen laitaan miettivän näköisenä. Niin
hän nytkin istui, ja aurinko paistoi hänen punervaan pukimeensa ja
valkoiseen vaatehattuunsa ja poskeensa, mikä kuvastui kohokuvajalokiven
tapaisena lehmän ruskeata kylkeä vasten.

Hän ei tiennyt, että Clare oli seurannut häntä ja lehmänsä vieressä
häntä katseli. Hän istui tavattoman hiljaa, aivan kuin haltioissaan;
silmät olivat auki, mutta eivät nähneet mitään. Taulussa ei mikään
liikkunut, lukuunottamatta Vanhan Kaunikin häntää ja Tessin valkoisia
käsiä, jotka säännöllisesti kuin suonen tykytys menivät ylös ja alas.

Kuinka rakkaat Tessin kasvot olivat hänelle! Ei niissä ollut mitään
yli-ilmaista, ne hehkuivat todellista elämää, nuorekasta lämpöä. Ja
suun kaarevuudessa tämä ilme kohosi korkeimmilleen. Oli hän nähnyt yhtä
syviä ja puhuvia silmiä ennenkin, kenties yhtä viehkeitä poskia, yhtä
sulavasti kaartuvia kulmakarvoja, kenties yhtä soman leuan. Mutta
semmoista suuta ei hän ollut koskaan nähnyt. Nuoreen mieheen, jonka
suonissa oli vähänkin tulta, teki tuo hentosesti ylös pyöristyvä
ylähuuli hurmaavan vaikutuksen. Kun hän katsoi hänen huuliaan ja
hampaitaan, niin hänelle johtui mieleen tuo vanha Elisabetin aikuinen
vertaus lumella täytetyistä ruusuista. [Viittaus kuningatar Elisabetin
(1558-1603) aikuisten runoilijain tyyliin.] Tyttöön rakastuneena hän
olisi saattanut sanoa niitä täydellisiksi. Mutta ei -- eivät ne olleet
täydelliset. Ja juuri tuo vähäinen epätäydellisyys, mikä oli niin
lähellä täydellisyyttä, antoikin niille omituisen tenhonsa, koska se
juuri teki ne inhimillisiksi.

Niin monesti oli Clare näitä huulia tutkinut, että hän saattoi kuvailla
ne mielessään milloin hyvänsä. Ja kun ne nyt taas olivat hänen edessään
elämän hempeä uhkuvina, niin koko hänen olemuksensa sylkähti
omituisesti, jokainoa hermo värähti mistä kuitenkin oli seurauksena,
kaiketi jonkun salaperäisen fysioloogisen prosessin vaikutuksesta, että
hän -- aivasti.

Silloin Tess huomasi Claren olevan lähimailla ja häntä katselevan,
mutta hän ei tahtonut sitä osottaa muuttamalla asentoaan, vaikka
unelmoiva ilme hävisi tuota pikaa hänen kasvoiltaan, ja terävä silmä
olisi helposti huomannut hänen poskiensa ruusunpunan syvenevän ja
sitten taas vaalenevan, kunnes jälellä oli vain heikko rusotus.

Ei haihtunut tunnelma, joka taivaisen ilmestyksen tavoin oli Claren
vallannut. Kaikki varomis- ja pidättymispäätökset ja pelot karkasivat
mielestä kuin lyödyt pataljoonat. Hän hypähti ylös rahiltaan, heitti
raintansa lehmän potkaistavaksi, jos se oli semmoisella päällä, riensi
kaihottunsa luo, lankesi polvilleen hänen viereensä ja sulki hänet
syliinsä.

Tess oli kuin puusta pudonnut ja antautui vastustamatta hänen
syleilyynsä. Nähtyään että se oli todella hänen mielitiettynsä eikä
kukaan muu, hänen huulensa avautuivat, ja hän vaipui hänen syliinsä
hetkellisen ilon vallassa, ja rinnasta laukesi hurmaantunut huudahdus.

Angel oli jo aikeessa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta
malttoi mielensä.

-- Suo anteeksi, armas Tess! hän sanoi hiljaa. Minun olisi pitänyt
kysyä lupaa. En tiennyt mitä tein. Ei ollut aikomukseni olla
omavaltainen. Jumaloin sinua, armahin Tess, rakastan sinua
vilpittömästi!

Vanha Kaunikki katseli tällä välin ihmeissään ympärilleen ja nähtyään
vierellään kaksi henkilöä -- yksihän siinä ijankaiken oli ollut --
potkaista riuskautti toisella takajalallaan.

-- Se on vihoissaan -- ei se ymmärrä mitä meillä on mielessä -- kunhan
ei kaataisi raintaa! huudahti Tess kokien hiljaa irtautua. Hänen
silmänsä seurasivat lehmän liikkeitä, mutta hänen sydämensä oli
Claressa ja hänen rakkaudentunnustuksessaan.

Tess nousi istuimeltaan, ja he seisoivat vieretysten, Claren käsi hänen
vyötäröllään. Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat äkkiä kyyneltyä.

-- Mitä sinä itket, armaani? kysyi Clare.

-- Voi, enpä tiedä itsekään, mutisi hän surumielisenä.

Kun Tess selvemmin näki, missä asemassa hän oli, niin hänet valtasi
levottomuus ja hän koetti päästä erilleen.

-- Tess, nyt viimeinkin olen sinulle tunteeni ilmaissut, sanoi Clare
omituisesti tuskasta huoahtaen, mikä osotti, että sydän oli vienyt
järjestä voiton. -- Ei minun tarvitse sanoa, että rakastan sinua
lämpimästi ja vilpittömästi. Mutta en sano nyt enempää -- se koskee
sinuun -- olen yhtä hämilläni kuin sinäkin. Ethän toki ajattele minun
käyttäneen turvattomuuttasi hyväkseni, ethän toki pidä minua liian
hätäisenä ja ajattelemattomana?

-- En, en osaa sanoa.

Clare oli sallinut hänen päästä irti, ja parin minuutin kuluttua olivat
molemmat jälleen lypsämässä. Kukaan ei ollut kohtausta huomannut, ja
kun meijerinhoitaja vähän ajan perästä pistäysi aidan kolkkaan, niin ei
ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi osottanut näiden kahden olevan
toinen toiselleen enempää kuin tuttavia. Ja kuitenkin oli sen perästä,
kun hän heidät viimeksi näki, joku tapahtuma muuttanut koko heidän
elämänsä radan, seikka, jota käytännöllinen meijerinhoitaja olisi
pitänyt mielettömänä, jos siitä olisi tiennyt, ja joka kuitenkin oli
vankemmalla pohjalla kuin monet terveen järjen opetukset. Huntu oli
työnnetty syrjään, uusia näköaloja avautui heidän eteensä -- lyhyeksi
aikaa tai pitkäksikin.



NELJÄS VAIHE.

SEURAUKSET.



25.


Saamatta rauhaa Clare läksi iltamyöhällä ulos. Tyttö, joka hänen
sydämensä oli vallottanut, oli jo mennyt huoneeseensa.

Yö oli yhtä lämmin kuin päiväkin. Vain heinikko tuntui viileältä; tiet,
puutarhan polut ja rakennusten seinät olivat kuumia kuin liesi, ja
keskipäivän lämpö hehkui niistä yökulkijan kasvoihin. Clare istuutui
portin korvaan pihalle eikä tiennyt mitä itsestään ajattelisi. Tunteet
olivat tuona päivänä tosiaan saaneet voiton hänen järjestänsä.

Kolme tuntia oli kulunut äkillisestä syleilystä, eivätkä he sen perästä
olleet tavanneet toisiaan. Tess näytti kiihottuneelta, levottomalta
tapahtuman johdosta, ja tämä rohkeasti ja harkitsematta otettu askel
tuntui Clareakin kiusaavan, herkkä ja mietiskelyyn taipuva kun hän oli
luonteeltaan. Hän ei vielä voinut täysin käsittää heidän oikeata
suhdettaan toinen toiseensa, vielä vähemmän määrätä, millä tavoin
heidän olisi muiden nähden käyttäydyttävä.

Angel oli tullut oppilaaksi tähän meijeriin siinä uskossa, että hänen
käyntinsä oli pelkkä syrjätapaus, joka pian unohtuisi mielestä. Hän oli
saapunut paikkaan, mistä hän saattoi ikäänkuin verhotusta komerosta
tyynesti tarkastella ulkopuolella olevaa kiehtovaa maailmaa ja päättää,
miten hän jälleen sekaantuisi siihen. Mutta nyt sen kiehtovaisuus
olikin tullut hänen luokseen. Puoleensa vetävä maailma oli muuttunut
ikäväksi pantomiimiksi, kun taasen tässä ilmeisesti mitättömässä
kuolleessa paikassa oli tulivuoren purkauksen tavoin syöksähtänyt esiin
jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen eikä missään
muualla kokenut.

Talossa oli jokainen ikkuna auki, ja Clare saattoi kuulla pihan
toiselta puolen pienimmänkin äänen, minkä sisällä olijat maata
pannessaan synnyttivät. Mitä merkitsi hänelle nyt tuo halpa, vaatimaton
meijeritalo, jota hän ennen oli pitänyt yksinomaan pakollisena
olinpaikkanaan eikä ollut koskaan ajatellut sitä minään huomattavana
osana sitä maisemaa? Vanhat sammaltuneet tiilipäädyt kuiskasivat
hiljaa: jää tänne! Ikkunat hymyilivät, ovi viittaili houkutellen,
köynnökset punastuivat ymmärtämyksestä. Sisällä löytyi olento, jonka
vaikutus ulottui niin laajalle, että se sai tiilikivet, saven ja koko
taivaan sykkimään palavaa tunteellisuutta. Kuka oli tämä valtaava
olento? Muuan maitotyttö.

Ihmeekseen hän huomasi, kuinka syviä jälkiä syrjäisessä meijerissä
oleskelu oli häneen jättänyt. Ja vaikkapa vasta herännyt rakkaus olikin
tähän suurimpana syynä, niin oli niitä syitä muitakin. Monet muutkin
kuin Angel ovat saaneet kokea, ettei yksistään ympäristön vaikutus anna
elämälle merkitystä, vaan omat, mieskohtaiset kokemukset. Vaikutteille
herkkä talonpoika elää syvempää, täyteläisempää, draamallisempaa elämää
kuin joku, jos niin saamme sanoa, paksunahkainen kuningas. Tältä
näkökannalta katsottuna oli elämä yhtä suurta täällä kuin missä muualla
tahansa.

Vapaista aatteistaan, vioistaan ja heikkoudestaan huolimatta Clare oli
perin tunnollinen mies. Tess ei ollut hänestä mitätön olento, jota
saattoi pitää leikkikalunaan ja jonka sitten voi jo heittää syrjään,
vaan nainen, joka eli kallista elämäänsä -- elämää, joka oli hänelle
sekä surun että ilon aikana yhtä merkityksellinen kuin rikkain elämä
hänelle itselleen. Omien tunteittensa mukaan Tess arvosteli koko
maailmaa, hän käsitti lähimäisiään vain siinä suhteessa kuin nämä
olivat hänen omaan olemiseensa. Itse maailmankaikkeus alkoi Tessistä
juuri sinä päivänä, jolloin hän syntyi.

Tämä tietoisuus, johon hän oli tunkeutunut, oli ainoa olemassaolon
tilaisuus, jonka tyly kohtalo Tessille takasi -- oli hänen kaikkensa.
Kuinka hän siis voisi pitää häntä vähemmän tärkeänä kuin itseään,
vähäpätöisyytenä, jota voi hyväillä ja johon myös saattoi kyllästyä.
Eikö hänen ollut kohdeltava mitä vakavimmin tunnetta, jonka hän tiesi
herättäneensä hänessä -- sillä ujoudestaan huolimatta hän oli tulinen
ja vaikutteille altis. Muuten se tuottaisi hänelle tuskaa ja tuhoaisi
hänet.

Jokapäiväinen yhdessäolo vain kehittäisi sitä, mikä oli alkanut.
Sellaisissa olosuhteissa kohtaaminen merkitsi hellyyteen lankeamista,
veri ei voisi vastustaa sitä. Ja kun Clare ei saattanut tehdä itselleen
selväksi päämäärää, mihin hänen oli pyrittävä, niin hän päätti luopua
joksikin ajaksi toimesta, missä heidän oli myötäänsä oltava lähellä
toisiaan. Toistaiseksi hänen tuottamansa vahinko oli varsin vähäinen.

Mutta helppoa ei ollut toteuttaa päätöstä pysyä hänestä erillään.
Jokainen suonen tykytys ajoi häntä tyttöä kohti.

Hän tuumi lähteä ystäviään tervehtimään. Mahdollisesti hän voisi kysyä
heiltä neuvoa. Viiden kuukauden kuluttua päättyisi hänen työnsä täällä
ja vietettyään vielä muutamia kuukausia eri tiloilla hän olisi täysin
oppinut maanviljelijä ja kykenisi omintakeisesti yrittämään. Eikö
maamies tarvitsisi vaimoa ja pitäisikö maamiehen vaimon olla korea
vahanukke vai nainen, joka ymmärsi maataloutta? Huolimatta hiljaisuuden
antamasta tyydyttävästä vastauksesta hän päätti lähteä matkaan.

Muutamana aamuna, kun Talbothaysin meijerillä istuttiin aamiaispöytään,
huomautti joku tytöistä, ettei hän ollut nähnyt mr Clarea sinä päivänä.

-- Totta kyllä, vastasi Crick. Mr Clare matkusti muutamiksi päiviksi
kotiinsa Emminsteriin.

Neljältä pöydän vieressä istujalta tuntui tuokiossa auringonpaiste
katoavan ja lintujen liverrys taukoavan. Mutta ei yksikään tytöistä
ilmaissut sanoin tai liikkein suruaan.

-- Häneltä alkaa jo loppua työ täällä, jatkoi meijerimies
välinpitämättömyydellä, joka hänen tietämättään teki tylyn vaikutuksen.
Ja hän kai alkaa katsella uutta toimipaikkaa.

-- Kuinka kauan hän vielä viipyy täällä? kysyi Izz Huett, ainoa
tytöistä, joka uskalsi luottaa ääneensä.

Toiset odottivat meijerimiehen vastausta, aivan kuin heidän elämänsä
olisi siitä riippunut. Retty tuijotti huulet vavisten pöytäliinaan,
Mariania poltti niin, että posket olivat tulipunaisina, ja Tess katseli
niitylle sydämen rajusti tykyttäessä.

-- En osaa päivämäärää aivan tarkalleen sanoa katsomatta
muistikirjaani, vastasi Crick sietämättömän tyynesti. Mutta kenties hän
viipyy vähän kauemmin perehtyäkseen vasikkain hoitoon; kaiketi vuoden
loppuun.

Neljä kuukautta tuskallista nautintoa hänen seurassaan. Ja sen perästä
yön synkkä pimeys.



Samaan aikaan Angel Clare ratsasti kaukana suurustavasta meijeriväestä
kapeata tietä isänsä asuntoa kohti. Hänellä oli kerallaan kori, joka
sisälsi vähän verimakkaraa ja pullon kotitekoista olutta, jotka mrs
Crick oli kunnioittavain terveistensä myötä lähettänyt hänen
vanhemmilleen.

Valkoinen tie suikersi edessä, hänen silmänsä olivat siihen luotuina,
vaikka kokivat katsella ensi vuoteen. Hän rakasti Tessiä, pitäisiköhän
hänen mennä naimisiin hänen kanssaan? Uskaltaisiko hän näin tehdä?
Mitähän äiti ja veljet sanoisivat? Mitä hän itse sanoisi parin vuoden
perästä? Tämä riippui siitä, oliko hetkellisellä mieltymyksellä
juurensa voimakkaassa myötätuntoisuudessa vai hänen ulkomuotonsako sen
sai aikaan.

Kukkuloiden ympäröimä pikku kaupunki, punaisesta kivestä tehty
kirkontorni ja pappilan metsikkö avautuivat viimein hänen eteensä, ja
hän ratsasti tuttua porttia kohti. Ennenkuin hän astui kotiinsa, hän
sattui katsahtamaan kirkolle ja huomasi silloin sakastin ovella joukon
tyttöjä, ijältään kahdentoista ja kuudentoista välillä. Tytöt
nähtävästi odottivat jotakuta, joka tuossa tuokiossa pistäytyi joukkoon
-- nuori tyttö, toisia hieman vanhempi, leveälierinen hattu päässä ja
yllä vaalea, tärkätty puku ja pari kirjaa kädessä.

Clare tunsi hänet hyvin. Hän ei ollut varma näkikö tyttö hänet; hän
toivoi pääsevänsä huomaamatta ohitse, sillä häntä ei ensinkään
haluttanut mennä tyttöä puhuttelemaan. Nuori neito oli miss Mercy
Chant, hänen isänsä naapurin ja ystävän ainoa tytär; Angelin vanhemmat
toivoivat hiljaisuudessa, että hän jonain päivänä menisi hänen kanssaan
naimisiin. Tytär oli hyvin innokas raamatunselitysten pitäjä ja oli
varmaan nytkin menossa sellaisiin. Claren ajatukset lensivät
Talbothaysin luonnonraikkaisiin ihmisiin, ja varsinkin yhteen,
lämpimimpään ja viehättävimpään heistä.

Hänen lähtönsä Emminsteriin oli johtunut hetkellisestä päähänpistosta,
eikä hän siis ollut ilmottanut tulostaan edeltäpäin. Aamiaisaikaan
toivoi hän kuitenkin joutuvansa perille, ennenkuin vanhemmat olisivat
lähteneet kaupungille. Hän tuli vähän myöhään, he istuivat jo pöydässä.
Kaikki hypähtivät häntä tervehtimään, kun hän astui sisään.

Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä, veljensä Felix, joka oli pappina
läheisessä pikku kaupungissa ja nyt kotona käymässä, sekä toinen veli
Cuthbert, joka lueskeli papiksi Cambridgessa ja oleskeli loma-ajat
kotona. Äidillä oli hopeasankaiset silmälasit, ja isä näytti siltä mikä
hän olikin -- vakavalta, jumalaapelkäävältä mieheltä; hän oli laihahko,
noin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, ja kalpeilla kasvoilla näkyi
ajatusten ja työn uurtamia vakoja. Heidän yläpuolellaan seinällä
riippui Angelin sisaren muotokuva. Tämä oli perheen esikoinen,
kuusitoista vuotta Angelia vanhempi, oli mennyt naimisiin erään
lähetyssaarnaajan kanssa ja eli nyt Afrikassa.

Ukko Clare oli Wycliffen, Hussin, Lutherin ja Calvinin henkinen
jälkeläinen, mies, joka noudatti apostolista yksinkertaisuutta
elämässään ja ajatuksissaan. Nuorena ollessaan hän oli kerta kaikkiaan
muodostanut vakaumuksen elämän syvimmistä kysymyksistä ja pysyi siinä
järkähtämättömästi kiinni. Hänen ajatussuuntansa kannattajatkin pitivät
häntä äärimäisyyden miehenä, kun taas vastustajainkin täytyi ihailla
hänen perinpohjaisuuttaan ja tarmokkuuttaan.

Kerran oli Angel kiihtyneessä mielentilassa sanonut onnettomuudekseen
isälleen, että ihmiskunnalle olisi koitunut paljon enemmän hyvää, jos
nykyisten sivistyskansojen uskonto olisi ollut peräisin Kreikasta eikä
Palestiinasta. Isä oli kiistänyt, ettei tuossa väitteessä ollut
tuhannettakaan osaa totuutta, vielä vähemmän puolta tai koko totuutta.
Hän oli saarnannut hyvin ankarasti pojalleen jonkun aikaa perästäkin
päin. Mutta hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän voinut olla
kenellekään vihoissaan pitkää aikaa, ja hän tervehti tänään poikaansa
vilpittömän suloisella hymyilyllä.

Angel kävi istumaan, ja paikka tuntui hänestä kotoiselta; mutta ei hän
nyt tuntenut niin läheisesti kuin ennen kuuluvansa koolla olevaan
perheeseen. Joka kerta kun hän palasi kotiin, tuntui häntä ja vanhempia
erottava juopa syvemmältä, ja tällä kertaa hän huomasi enemmän kuin
tavallista, kuinka vieraaksi hän oli tullut omaisilleen.

Ja toiset puolestaan näkivät, kuinka suuri erotus oli tämän ja entisen
Angelin välillä. Heidän silmiinsä pisti etenkin hänen muuttunut
käytöstapansa, varsinkin veljet kiinnittivät siihen huomiota. Hän pyrki
käyttäytymään kuin maamies, heitteli jalkojaan edestakaisin, kasvojen
lihakset olivat käyneet voimakkaammiksi, silmät kuvastivat tarkoin
hänen puhettansa, vieläpä vähän muutakin. Lukumiehen käytöstapa oli
miltei kokonaan hävinnyt, vielä enemmän salonkimiehen. Joku
saivartelija olisi voinut sanoa hänen käyttäytyvän sivistymättömästi ja
joku tekohäveliäs pitää häntä moukkamaisena. Niin suuresti oli oleskelu
Talbothaysin asukkaiden parissa häneen vaikuttanut.

Aamiaiselta päästyä hän läksi veljiensä kanssa kävelylle. Nämä olivat
korkeakirkollisia, hyvinkasvatettuja, kouluviisaita nuoria miehiä,
virheettömiä sormenpäitä myöten, juuri tuommoisia moitteettomia
malleja, joita joka vuosi sorvataan järjestelmällisen koulukasvatuksen
kautta. Molemmat olivat hieman likinäköisiä, ja kun oli tapana pitää
yhtä silmälasia nauhoineen, niin oli heilläkin semmoinen toisessa
silmässä, kun käytettiin kakkuloita, niin heillä oli kakkulat nokalla,
ja kun oli tapana käyttää silmälaseja, niin heillä oli silmälasit,
ottamatta ollenkaan lukuun, missä määrin heidän näkönsä oli
puutteellinen. Kun runoilija Wordsworthia ylistettiin pilviin, oli
heillä taskussaan hänen teoksiaan, ja kun Shelley joutui syrjään, niin
hänen teoksensa saivat tomuttua heidän kirjahyllyllään. Kun Correggion
"Pyhää perhettä" ihailtiin, niin he ihailivat Correggion "Pyhää
perhettä" ja kun sitä alettiin moittia ja Velasquez'ta ylistää, niin he
seurasivat virran mukana muodostamatta omaa mielipidettään.

He olivat kumpikin huomaavaisia poikia ja kävivät säännöllisesti
vanhempiansa tervehtimässä. Vaikka Felix oli uudenaikaisempi
mielipiteiltään kuin isänsä, oli hän kuitenkin vähemmän uhrautuva
ja omaa hyötyä pyytämätön. Joskin hän oli suvaitsevaisempi
toisinajattelevia kohtaan, ei hän ollut niin herkkä antamaan anteeksi
kuin isänsä. Cuthbert oli ylipäänsä vapaamielisempi, mutta sen ohella
neuvokkaampi eikä niin hellätuntoinen kuin isänsä.

Heidän kulkiessaan kukkulan rinnettä Angelissa heräsi hänen entinen
ajatuksensa, että olkootpa nuo kaksi kuinka paljon hyvänsä häntä
etevämpiä, niin ei kumpikaan heistä nähnyt tai kuvannut elämää
sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Kenties heillä ei ollut niin
hyvää tilaisuutta tekemään huomioita kuin selittämään, sehän oli perin
tavallista. Kummallakaan ei ollut riittävää käsitystä siitä, mitä
monimutkaisia voimia oli vaikuttamassa sen tasaisen ja rauhallisen
väylän ulkopuolella, jossa he ja heidän tuttavansa uiskentelivat.
Kumpikaan ei huomannut paikallisen ja yleisen totuuden eroavan
toisistaan, ei älynnyt, että se, mitä sisäinen maailma sanoi heidän
kirkollisissa ja yliopistollisissa piireissään, oli peräti toisenlaista
kuin se, mitä ulkoinen maailma ajatteli.

-- Sinä olet varmaan ylen ihastunut maanviljelykseen, sanoi Felix
nuorimmalle veljelleen, katsoen silmälasiensa läpi vakavasti pelloille
päin. Ja siksi meidän on sitä parhaalla tavalla käytettävä hyväksemme.
Mutta pyydänpä sinua hartaasti, että koettaisit pysyä edelleen
yhteydessä siveellisten ihanteiden kanssa. Maamiehen ammatti lyö
tietysti karkean leimansa, mutta siitä huolimatta saattavat korkeat
ajatukset viihtyä vaatimattomassakin elämässä.

-- Saattavat tietenkin, sanoi Angel. Eikö siitä ole nähty todistuksia
yhdeksäntoista sataa vuotta sitten -- jos saan hetkeksi astua sinun
alallesi? Miksi sinä luulet minun luopuvan ylevästä ajattelemisesta ja
siveellisistä ihanteistani?

-- Kuvailin kirjeittesi sävystä ja keskusteluistamme -- kuvailua se
tosin saattaa olla, että sinä ikäänkuin henkisesti hellittäisit
kättäsi. Etkö sinäkin ole tuota arvellut, Cuthbert?

-- Kuule, Felix, sanoi Angel kuivasti, me olemme, kuten tiedät, hyviä
ystäviä, vaikka meistä kukin kulkee omia teitänsä. Mutta jos on kysymys
henkisestä käsityskyvystä, niin taitaa olla parasta, että sinä,
dogmatikko kun olet, jätät minut rauhaan ja kysyt mitä omastasi on
tullut.

Nuoret miehet kääntyivät kotiin päin joutuakseen päivälliselle, jolle
tavallisesti käytiin heti, kun vanhemmat olivat lopettaneet aamutyönsä
seurakunnan keskuudessa. Kävellessä oli veljeksille tullut nälkä,
varsinkin Angelille, joka oli tottunut ulkoilmaelämään ja meijerin
voimallisiin aterioihin. Mutta vanhemmat olivat vielä poissa, ja vasta
kun pojat olivat miltei kyllästyneet odottamiseen, he tulivat.
Tämä itsensäkieltävä pariskunta oli ollut pitämässä huolta parin
sairaana makaavan seurakuntalaisen syömisestä, joita he hieman
epäjohdonmukaisesti koettivat pitää lihaan sidottuina, ja siinä
puuhassa oli heidän oma nälkänsä kokonaan unohtunut.

Perhe istuutui pöydän ääreen, jolle oli laitettu yksinkertainen ateria,
pääasiassa kylmää lihaa. Angelin katse etsi mrs Crickin verimakkaraa,
jota hän oli käskenyt hieman paistamaan, kuten meijerissäkin tehtiin,
ja jonka erinomaiseen makuun hän toivoi vanhempainsa mieltyvän yhtä
paljon kuin hän itsekin.

-- Oh, sinä etsit makkaraa, rakas poikani, sanoi Angelin äiti. Mutta
varmaan sinä et ole milläsikään, kuten isäsi ja minä, vaikket saakkaan
makkaraa, kunhan kuulet syyn siihen. Ehdotin isällesi, että antaisimme
mrs Crickin ystävällisen lahjan erään miehen lapsille, joka ei kykene
mitään ansaitsemaan, koska hän sairastaa viinahulluutta. Hän arveli
lahjan tuottavan heille suurta iloa, jonka vuoksi minä annoin makkaran
lapsille.

-- Niin tietenkin, vastasi Angel iloisesti, etsien olutruukkua.

-- Olut tuntui niin kovin voimakkaalta, jatkoi hänen äitinsä, että oli
juomaksi sopimatonta; mutta lääkkeeksi se on yhtä hyvää kuin konjakki,
ja siksi pistinkin sen lääkekaappiini.

-- Periaatteen vuoksi emme koskaan juo väkijuomia pöydässämme, lisäsi
isä.

-- Mutta mitä minä sanon meijerimiehen vaimolle? kysyi Angel.

-- Totuuden tietysti, vastasi isä.

-- Mieluummin tahtoisin sanoa, että olut ja verimakkara maistuivat
meistä kaikista mainiolta. Hän on tuommoinen ystävällinen iloinen
ihminen ja kysyy tietysti heti palattuani, mitä hänen tuomisistaan
pidimme.

-- Ethän niin voi vastata, kun emme tosiaan ole nauttineet hänen
tuomisistaan, väitti isä tyynesti.

-- En tietysti, vaan eipä pikku kimpriukonen olisi pahaa tehnyt.

-- Mikä? kysyivät Felix ja Cuthbert yhtaikaa.

-- No -- se on vain niitä Talbothaysin sanasutkauksia, vastasi Angel
punastuen. Hän huomasi vanhempainsa menetelleen oikein mielipiteensä
mukaan, vaikkei hän hyväksynyt heidän mielipidettään, eikä hän puhunut
sen enempää.



26.


Vasta illalla perherukouksen perästä oli Angelilla tilaisuus puhella
isänsä kanssa asioista, jotka painoivat hänen sydäntään. Hän oli
valmistaunut käymään asiaan kiinni ollessaan polvillaan matolla
veljiensä takana ja katsellessaan näiden kengänpohjia ja kengänkorkojen
pikku nauloja. Kun iltarukous oli pidetty, niin vanhemmat veljet
lähtivät huoneesta äitinsä kera, ja Angel jäi yksin isänsä luo.

Ensiksi hän kertoi aikomuksestaan ruveta suurviljelijäksi joko
Englantiin tai siirtomaihin. Siihen isä sanoi, että koska hänen ei
ollut tarvinnut lähettää Angelia Cambridgeen, hän oli pitänyt
velvollisuutenaan panna joka vuosi syrjään vähäisen määrän ostaakseen
tai vuokratakseen hänelle jonain päivänä maatilan, jottei hän tuntisi
jäävänsä huonommalle osalle.

-- Tämän maailman hyvyyteen nähden, jatkoi hänen isänsä, sinä
epäilemättä olet paljon edempänä veljiäsi muutaman vuoden kuluttua.

Tämä isän suopeamielisyys yllytti Angelia ottamaan puheeksi toisen ja
rakkaamman aineen. Hän huomautti isälleen, että hän oli kahdenkymmenen
kuuden vuoden vanha ja että hän kaipaisi sivullaan tukea ruvetessaan
maanviljelijäksi -- tarvittiin joku pitämään silmällä kotoisia
askareita hänen ollessaan pelloilla ja niityillä. Eikö hänen sen vuoksi
ollut paras mennä naimisiin?

Isä ei näyttänyt pitävän tuumaa hullumpana, ja niin Angel kysyi:

-- Minkälaisen vaimon luulisitte parhaiten sopivan minunlaiselle
uutteralle raatajalle?

-- Tosi kristillisen naisen, josta sinulle on apua ja lohdutusta niin
hyvin sisälle- kuin uloskäymisessäsi. Mikä on sen yli, se ei suuria
merkitse. Semmoinen vaimo onkin löydettävissä, harras ystäväni ja
naapurini, tohtori Chant...

-- Mutta eikö hänen tulisi etupäässä osata lypsää lehmiä, kirnuta hyvää
voita, tehdä juustoa, hoitaa kanoja ja tarpeen tullen johtaa ulkotöitä
ja tietää, kuinka tärkeitä lampaat ja vasikat ovat taloudessa?

-- Kyllä, maamiehen vaimona, tietysti. Pastori Clare ei nähtävästi
ollut koskaan ennen ajatellut näitä seikkoja. -- Lisäänpä vielä, että
jos tahdot puhdasmielistä ja uskollista vaimoa, niin etpä löydä
parempaa etkä äidistäsi ja minusta mieleisempää kuin ystäväsi Mercyn,
joka sinua ennen niin viehätti. Tosi kyllä, että hän on viime aikoina,
nuorten pappien esimerkkiä seuraten, ruvennut koristamaan kirkon
alttaria juhlatiloissa kukilla ja muilla laitteilla. Mutta hänen
isänsä, joka ei pidä enempää kuin minäkään moisesta turhuudesta,
arvelee asian kyllä olevan autettavissa. Se on vain lapsellinen
päähänpisto joka varmaankin aikanansa häviää.

-- Mercy on hyvä ja hurskas tyttö, sen kyllä tiedän. Mutta eiköhän
teidänkin mielestänne, isä hyvä, minulle sopisi paremmin nuori nainen,
joka on yhtä puhdasmielinen ja siveä kuin miss Chant, mutta joka hänen
kirkollisten puuhiensa asemesta ymmärtää taloustoimia yhtä hyvin kuin
isäntä itse.

Isä pysyi mielipiteessään, että kokemus oli asetettava vasta toiselle
sijalle ja uskonnollinen mieli ensimäiselle. Angel tahtoi kunnioittaa
isänsä tunteita ja samalla auttaa omaa asiaansa eteenpäin, ja niin hän
esitti kysymyksen mahdollisimman selvästi. Hän sanoi kaitselmuksen
tuoneen hänen tiellensä naisen, jolla oli kaikki edellytykset
tullakseen oivalliseksi maamiehen elämänkumppaniksi ja joka oli hyvin
vakavamielinen. Ei hän osannut sanoa, oliko tyttö terveen evankelisen
suunnan kannattaja kuten hänen isänsä, mutta luultavasti hän olisi
siihen hyvin taipuva, hän kävi säännöllisesti kirkossa, hänellä oli
yksinkertainen usko. Sitä paitsi hän oli rehellinen, sopuisa, älykäs,
varsin miellyttävä, siveä kuin vestaalitar ja näöltään tavattoman
kaunis.

-- Kuuluuko hän semmoiseen sukuun, josta sinun sopisi naida -- sanalla
sanoen onko hän sivistynyt tyttö? kysyi äiti, joka oli hiljaa tullut
huoneeseen ja kuullut viimeisen osan heidän keskustelustaan.

-- Ei hän ole mitä tavallisesti nimitetään sivistyneeksi naiseksi,
sanoi Angel hämmentymättä, sillä hän on työmiehen tytär -- ylpeilen
siitä. Mutta siitä huolimatta hän _on_ sivistynyt nainen -- hänellä on
sydämen sivistystä.

-- Mercy Chant kuuluu sangen hyvään perheeseen.

-- Uh, mitäpä hyötyä siitä on, äiti? kysyi Angel äkkiä. Mitä perhe
hyödyttää semmoisen miehen vaimoa, jonka elämä on ja tulee olemaan
raatajan karkeata elämää?

-- Mercy on saanut täydellisen kasvatuksen. Ja sillä on oma
viehätyksensä, tenäsi äiti, katsellen häntä silmälasiensa läpi.

-- En ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi minun elannossani. _Hänen_
luvuistaan minä kyllä pidän huolen. Hänestä tulee harras oppilas, sen
tekin sanoisitte, jos hänet tuntisitte. Hän kuohuu runoutta -- hän
_elää_ mitä runoilijat vain kirjottavat... Ja hän on nuhteeton
kristitty, siitä olen varma, kenties juuri sitä lajia, jota te pyritte
kehittämään.

-- Angel, sinä teet pilkkaa!

-- Suokaa anteeksi, äiti. Mutta koska hän tosiaan käy kirkossa miltei
joka sunnuntai ja on hyvä kristitty, niin varmaankin te kärsitte
muutamia yhteiskunnallisia vajanaisuuksia älyten, että voisin tehdä
huonommin kuin valita hänet.

Angel liioitteli aivan tosissaan rakkaan Tessinsä hieman sovinnaista
kirkollisuutta, jota hän -- aavistamatta siitä koskaan olevan itselleen
niin suurta hyötyä -- oli pyrkinyt hiukan ivaamaan huomatessaan sitä
hänessä ja hänen tovereissaan, koska se niin huonosti sopi heidän
oleellisesti naturalistiseen uskoonsa.

Kun mr ja mrs Clare epäilivät tokko heidän pojallaan itselläänkään oli
oikeutta nimitykseen, jota hän vaati tuolle tuntemattomalle nuorelle
tytölle, niin he alkoivat pitää etuna, että tällä edes oli terve
elämänkäsitys ja että kaitselmus oli saattanut hänet valitsemaan
vakavan naisen, sillä itse ei Angel olisi koskaan asettanut
kirkollisuutta vaalinsa ehdoksi. He sanoivat viimein, että paras oli
olla kiirehtimättä; he toivoivat myöskin saavansa nähdä hänet.

Angel ei selittänyt asiaansa sen pitemmältä tällä kertaa. Hän tunsi,
että yksinkertaisilla ja uhrautuvilla vanhemmilla oli omat
ennakkoluulonsa, kuten keskisäädyn jäsenillä ainakin, ja että niiden
voittamiseen vaadittiin viisautta. Sillä vaikka hänellä lain mukaan oli
oikeus menetellä niinkuin halusi ja vaikka heidän miniänsä
ominaisuuksista ei saattanut olla heille pienintäkään haittaa, koska
hän tulisi elämään heistä kaukana, niin ei hän kuitenkaan tahtonut
loukata heidän tunteitaan ottaessaan elämänsä tärkeimmän askelen.

Hän huomasi menettelevänsä sangen epäjohdonmukaisesti puhuessaan Tessin
elämän tapahtumista, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan välttämättömiä
piirteitä. Rakastihan hän Tessiä hänen itsensä vuoksi, hänen sielunsa,
sydämensä, ruumiinsa tähden -- hänen kätevyytensä meijeriaskareissa,
hänen hyväoppisuutensa merkitsivät hänelle hyvin vähän ja kaikkien
vähimmän hänen yksinkertaiset muodolliset uskonharjotuksensa. Hänen
teeskentelemätön luonnollinen olemuksensa ei kaivannut mitään
sovinnaisuuden kiiltoväriä miellyttääkseen häntä. Kasvatus oli hänen
mielestään vaikuttanut toistaiseksi perin vähän välittömiin tunteisiin,
joista perheonni riippuu. Mahdollisesti edistyneempi siveellinen ja
älyllinen kasvatus kehittäisi aikojen kuluessa melkoisessa määrässä
ihmisluonnon tahtomattomia, jopa tiedottomiakin vaistoja; mutta aina
tähän päivään asti oli sivistys, mikäli hän saattoi nähdä, ulottunut
ainoastaan älylliseen ulkokuoreen. Tätä käsitystä vahvisti vielä hänen
sivistyneen keskisäädyn naisista saavuttamansa kokemus, joka opetti
hänet huomaamaan, että ero kahden hyvän ja viisaan, mutta erisäätyisen
naisen välillä oli tavattoman paljon pienempi kuin hyvän ja huonon,
viisaan ja typerän saman säätyisen välillä.

Lähtöaamu oli käsissä. Hänen veljensä olivat jo lähteneet pappilasta
jalkamatkalle pohjoiseen, jonka perästä toinen palaisi yliopistoon ja
toinen virkatoimeensa. Angel olisi saattanut seurata heitä, mutta piti
parempana palata armaansa luo Talbothaysiin. Ei hänestä olisi ollut
toisille iloa, sillä vaikka hän olikin järkevin ja ihanteellisesti
uskonnollisin noista kolmesta, häiritsi heidän väliänsä tieto siitä,
että hän itsepintaisesti oli kieltäytynyt kulkemasta hänelle
viitotettua tietä. Hän ei ollut uskaltanut mainita Tessistä ei
Felixille eikä Cuthbertille.

Äiti teki hänelle evääksi voileipiä, ja isä saattoi häntä vähän matkaa.
Selvittyään hyvin omista asioistaan hän kuunteli mielellään, heidän
ajaessaan verkalleen varjoisia teitä myöten, isänsä tarinaa niistä
vaikeuksista, mitä hänellä oli seurakuntansa hoidossa ja rakkaiden
virkaveljien kylmyydestä, koska hän selitti Uutta Testamenttia muka
vaarallisessa kalvinistisessa hengessä.

-- Vaarallisessa! sanoi pastori Clare lempeällä ylenkatseella ja rupesi
kertomaan tapauksista, joiden oli määrä osottaa tuollainen ajatus
luonnottomaksi. Hän puhui ihmeellisistä kääntymisistä, joiden
välikappaleena hän oli ollut ja joita ei ollut sattunut ainoastaan
köyhien, vaan myöskin varakkaiden keskuudessa; hän myönsi myöskin
monesti pettyneensä.

Puhuessaan viimeksimainituista hän tuli maininneeksi erään nuoren
tilanomistajanousukkaan, nimeltä D'Urberville, joka asui lähellä
Trantridgea. -- Onko hän Kingsberen vanhaa D'Urberville-sukua? kysyi
poika, tuota kummallista sukua, johon liittyy tarina kummitusvaunuista.

-- Ei, ei suinkaan. Oikeat D'Urbervillet ovat hävinneet ja haihtuneet
kuusikymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta takaperin, ainakin minä olen
siinä uskossa. Tämä näyttää olevan joku uusi suku, joka on ottanut
nimen omakseen. Vanhan ritarisuvun vuoksi toivon näiden olevan vääriä
D'Urbervillejä, olenpa siitä varmakin. Mutta onpa ihmeellistä kuulla
sinun osottavan mielenkiintoa vanhoja sukuja kohtaan. Arvelin sinun
välittävän niistä vähemmän kuin itse teen.

-- Käsitätte minua väärin, isä, useinkin niin teette, sanoi Angel
hieman kärsimätönnä. Poliitiselta ja älylliseltä kannalta suuresti
epäilen, onko suvun vanhuudesta mitään hyvää. Jotkut järkevät heidän
omassa joukossaankin panevat Hamletin tavoin oman sukunsa olemista
vastaan; mutta lyyrilliseltä, draamalliselta, jopa historialliseltakin
näkökannalta pidän paljon vanhoista suvuista.

Tämä selitys tuntui mr Claresta liian monimutkaiselta, ja hän jatkoi
alkamaansa tarinaa, kertoen kuinka vanhemman niin sanotun D'Urbervillen
kuoltua nuorempi oli ruvennut elämään ylen hurjasti, vaikka hänellä oli
sokea äiti, minkä olisi pitänyt herättää hänessä parempia ajatuksia.
Kun mr Clare oli ollut Trantridgen tienoilla lähetysjuhlaa pitämässä,
oli hän kuullut hänen hillittömästä elämästään ja päättänyt puhua
hänelle hengellisistä asioista. Vaikka hän oli toisen seurakunnan
pappi, oli hän tuntenut velvollisuudekseen koettaa oikaista häntä ja
oli ottanut tekstikseen Luukkaan sanat: "Sinä hullu, tänä yönä
sielusi sinulta vaaditaan". Nuori mies suuttui tästä suoruudesta
pahanpäiväisesti ja sanasodassa, joka seurasi nuhtelua, ei hän ollut
epäröinyt julkisesti loukkaamasta mr Clarea, kunnioittamatta hänen
harmaita hapsiaan.

Angel punastui harmista.

-- Rakas isä, hän sanoi surumielisesti, toivoisin, ettet sinä panisi
itseäsi alttiiksi tarpeettomille ikävyyksille lurjuksien takia.

-- Ikävyyksille? sanoi isä, ja hänen kalvakat kasvonsa loistivat
kieltäymyksen intoa. Tunsin tuskaa vain hänen tähtensä, tuon
mielettömän, nuoren mies poloisen tähden. Luuletko hänen raivoisien
sanainsa tuottavan minulle tuskaa, ei, vaikka olisi minua lyönyt, ei se
olisi tehnyt mitään.

-- Ei hän toki teitä lyönyt, isä? Ei kai hän mennyt niin pitkälle?

-- Ei mennyt. Vaikka monta kertaa ovat päihtyneet, mielettömät ihmiset
minua lyöneetkin.

-- Ei suinkaan?

-- Toistakymmentä kertaa, poikani. Mitäpä siitä! Olen pelastanut heidät
murhaamasta omaa lihaansa ja vertansa, ja he ovat eläneet kiittäen
minua ja ylistäen Jumalaa.

-- Kunpa tämä nuori mies tekisi samoin, sanoi Angel tulisesti. Mutta
tuskinpa niin käypi, sanoistanne päättäen.

-- Toivokaamme kuitenkin, sanoi mr Clare. Minä rukoilen yhä edelleen
hänen puolestansa, vaikkemme arvattavasti koskaan tapaa toisiamme
haudan tällä puolen. Mutta kenties kuitenkin joku mitättömistä
sanoistani nousee taimelle hänen sydämessään ja tekee hedelmän.

Nyt, kuten aina, Claren isä oli kuumaverinen kuin lapsi, ja vaikkei
nuorempi voinut hyväksyä isänsä ahtaita mielipiteitä, kunnioitti hän
kuitenkin hänen elämäänsä ja näki hänessä sankarin papin viitan alla.
Kenties hän kunnioitti häntä nyt entistä enemmän huomatessaan, ettei
isä ollut sivumennenkään kysynyt, oliko Tessillä rahoja vai ei. Juuri
tuo sama välinpitämättömyys maallista hyvyyttä kohtaan oli pakottanut
Angelin rupeamaan maamieheksi siten ansaitakseen toimeentulonsa ja se
varmaan pakottaisi veljetkin pysymään aina köyhän papin asemassa; mutta
sittenkin Angel ihaili sitä. Huolimatta omista harhaoppisista
mielipiteistään Angel tunsi usein olevansa lähempänä isäänsä kuin
kumpikaan hänen veljistänsä.



27.


Mäkiä ylös ja notkoja alas Angel ratsasti keskipäivän helteessä, kunnes
iltapäivällä saapui niin lähelle Talbothaysia, että uhkean hyötyisä
jokilaakso avautui hänen nähtäviinsä. Heti kun hän alkoi laskeutua
kukkulalta laaksoon, tuntui ilma raskaammalta ja heinän, kukkien,
nurmen ja viljan tuoksu oli niin väkevä, että eläimet, yksinpä
mehiläiset ja perhoset, tuntuivat olevan torruksissa. Clare oli niin
perehtynyt seutuun, että hän pitkän matkan päästä tunsi nimeltäänkin
laitumella olevat lehmät. Ilomielin hän huomasi kykenevänsä nyt
katselemaan elämää sen sisemmältä puolelta vieläpä tavalla, joka oli
hänelle ollut tuiki outoa nuorempana ollessaan. Ja niin paljon kuin hän
rakastikin vanhempiaan, ei hän kuitenkaan saattanut olla huomaamatta,
että palattuaan tänne kotoaan hän tunsi ikäänkuin kahleista
vapautuneensa.

Ei ristinsielua näkynyt pihalla. Ihmiset olivat ruokalevolla, mikä oli
välttämätön näin kesäiseen aikaan, kun täytyi nousta kovin varhain
aamusilla. Paljosta hankaamisesta kuluneet ja vaalistuneet kiulut
riippuivat kuten hatut naulakossa suuressa monihaaraisessa tammen
oksassa, joka varta vasten oli naulattu oven viereen. Kaikki oli
valmiina iltalypsyyn.

Angel astui sisään ja riensi äänettömän eteisen läpi sisähuoneihin,
missä pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan. Miehet kuorsasivat nukkuessaan
ja edempää kuului porsaiden vinkumista. Isolehtiset rabarberit ja
kaalit nukkuivat myöskin, lehdet retkottaen kuin puoleksi alaslasketut
sateenvarjot.

Hän meni ulos, riisui hevosensa ja antoi sille ruokaa, ja kun hän tuli
sisään takaisin, niin kello löi kolme. Kuorimisaika oli käsissä, ja
juuri kun kello oli lyöntinsä lopettanut, niin hän kuuli lattian
narisevan yläpuolellansa ja sitten jonkun laskeutuvan portaita. Se oli
Tess, joka seuraavassa tuokiossa astui hänen silmäinsä eteen.

Hän ei ollut kuullut Claren tuloa eikä huomannut, että hän seisoi
siinä. Hän haukotteli ojentaen toista käsivarttaan niin ylös, että
Clare näki valkoisen hipiän alkavan siinä, missä päivettynyt loppui;
hänen kasvonsa olivat nukahtamisesta punaiset, ja silmänluomet
riippuivat raskaina. Koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa.
Oli tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi
ja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon.

Sitten hänen silmänsä välähtivät kirkkaasti, ja katseessa kuvastui
iloa, häveliäisyyttä ja hämmästystä, kun hän huudahti:

-- Oi, mr Clare! Kylläpä minä teitä säikähdin!

Ensimältä hän ei ollut muistanut, mitä äskettäin oli heidän kesken
tapahtunut, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että Claren hellä
katse palautti sen hänelle mieleen.

-- Rakas Tess kulta! sanoi Angel hiljaa, pannen kätensä hänen
vyötärölleen ja poskensa hänen poskeansa vasten. Älä, herran tähden,
herrottele minua tämän koommin. Kiiruhdin näin pian takaisin sinun
tähtesi.

Tessin sydän tykytti vastaukseksi hänen sydäntään vasten. He seisoivat
tiililattialla, aurinko paistoi Angelin selkään, kun hän puristi tyttöä
rintaansa vasten, paistoi Tessin kasvoihin, hänen ohimojensa sinisiin
suoniin, hänen paljaaseen käsivarteensa, niskaansa ja vahvaan
tukkaansa. Nukkumasta noustuaan hän oli lämmin kuin kissanpentu.
Ensinnä ei hän tahtonut katsoa Angeliin, mutta pian hän kohotti
katseensa, ja Angelin silmät vajosivat hänen alinomaa häivehtiviin
silmäteriinsä.

-- Minun pitää mennä maitoa kuorimaan, sanoi Tess viimein. Minulla ei
ole tänään apuna muita kuin vanha Deb. Mrs Crick meni mr Crickin kanssa
markkinoille, Retty on pahoinvoipa, ja toiset läksivät ulos eivätkä
tule ennenkuin lypsylle.

Kun he olivat maitokamariin menossa, niin Deborah Fyander tuli
portaissa vastaan.

-- Olen kotiutunut matkaltani, Deborah, sanoi Clare hänelle. Minä autan
Tessiä kuorimisessa, ja kun te olette kovin väsyksissä, niin ei teidän
tarvitse tulla alas ennenkuin lypsylle.

Mahdollisesti ei maito sinä päivänä tullut tuiki tarkoin kuorituksi.
Tess kulki kuin unessa, missä tutut esineet häämöttivät epämääräisinä.
Joka kerta kun hän piti kuorimiskauhaa pumpun alla antaakseen sen
jäähtyä, hänen kätensä vapisi; Angelin lempi oli niin palava, että hän
tuntui horjuvan sen alla kuin kasvi liian kuumassa auringonpaahteessa.

Angel sulki hänet taas syliinsä, ja kun Tessin etusormessa oli kermaa,
jota hän oli pyyhkinyt maitoastian reunasta, niin Angel lipaisi sen
huulillaan puhtaaksi, sillä Talbothaysin meijerin kursailemattomat
tavat olivat nyt paikallaan.

-- Saatan sen nyt sanoa yhtä hyvin kuin myöhemminkin, armas Tess, hän
sanoi hellästi. Tahtoisin kysyä sinulta erästä sangen käytännöllistä
asiaa, jota olen ajatellut siitä päivästä lähtien, kun nurmella
tapasimme toisemme. Aijon mennä kohta naimisiin, ja kun olen maamies,
niin tarvitsen vaimokseni naisen, joka ymmärtää taloudenhoitoa.
Tahdotko sinä tulla tuoksi vaimoksi, Tess?

Hän esitti asian tällä lailla, jotta Tess huomaisi hänen tunteittensa
olevan vakavampaa laatua eikä vain hetken hurmausta.

Tess sävähti aivan kalpeaksi. Hän oli taipunut siihen, mikä oli
välttämättömänä seurauksena hänen välittömästä läheisyydestään:
rakastamaan häntä. Mutta ei hän ollut odottanut ratkaisun näin äkkiä
tulevan, ja Clarekin oli tehnyt kysymyksensä oikeastaan varemmin kuin
oli aikonutkaan. Tuskallisesti, erohetken katkeruudella hän mutisi
vastauksen, mikä hänen rehellisenä naisena täytyi antaa:

-- Mr Clare ... en voi tulla vaimoksenne. En voi!

Hänen omien ratkaisevien sanojensa kaiku näytti musertavan Tessin
sydämen, ja hän kumarsi päätänsä syvän surun vallassa.

-- Mutta, Tess! sanoi Angel hämillään hänen vastauksestaan ja pitäen
häntä yhä lujemmin syliinsä sulettuna. Vastaatko sinä kieltävästi?
Rakastathan sinä minua?

-- Kyllä, kyllä! Ja teidän omanne minä tahtoisin olla mieluummin kuin
kenenkään muun maailmassa, virkkoi epätoivoisen tytön suloinen ja
vilpitön ääni. Mutta _en voi_ mennä kanssanne naimisiin!

-- Tess, hän sanoi pitäen häntä pikkusen loitompana itsestään, sinä
olet sidottu toiseen?

-- En, en.

-- Miksi vastaat siis kieltävästi?

-- En tahdo mennä naimisiin. En aijo, en voi sitä tehdä. Minä rakastan
vain teitä.

-- Mutta miksi?

Tekosyihin pakotettuna Tess sopersi:

-- Isänne on pappi eikä äitinne soisi teidän minunlaistani ottavan
vaimoksenne. Hän tahtoo, että ottaisitte jonkun hienosti kasvatetun
naisen.

-- Mitä joutavia -- olen puhutellut heitä kumpaakin. Sen vuoksi minä
kävinkin kotona.

-- Tunnen, etten voi -- en koskaan, en koskaan! toisteli tyttö.

-- Kysyinkö minä tätä liian hätäisesti, armas Tess?

-- En sitä odottanut...

-- Jos tahdot miettiä asiaa, Tess, niin saat kyllä aikaa, Clare sanoi.
Liian hätäisesti minä sinulle pyyntöni esitin. En minä virka siitä
kotvilleen mitään.

Tess ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta käsi ei ottanut häntä totellakseen:
milloin kauha painui syvälle maitoon, milloin se viilsi tyhjää ilmaa.
Hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. Ne oli pusertanut esiin suru, jota
hän ei voinut parhaalle ystävällensäkään uskoa.

-- Ei tule kuorimisesta mitään, hän sanoi kääntyen pois.

Häiritsemättä häntä kauemmin Clare alkoi rauhottavasti ja
ystävällisellä tavallaan puhutella häntä jokapäiväisemmin sanoin:

-- Sinä käsität aivan väärin vanhempiani. He ovat mitä
yksinkertaisimpia ihmisiä, vailla kaikkea kunnianhimoa. He kannattavat
evankelista suuntaa -- harvat sitä enää kannattavat. Tess, kuulutko
sinä niihin?

-- En tiedä.

-- Käythän sinä hyvin säännöllisesti kirkossa eikä pappimme kuulu
olevan kovin korkeakirkollinen.

Tessin ajatukset seurakunnan papin mielipiteistä, jota hän kyllä oli
kuullut joka viikko, tuntuivat vielä hämärämmiltä kuin Claren, joka ei
ollut kuullut häntä koskaan.

-- Kunpa voisin tarkemmin ajatella sitä, mitä siellä kuulen, sanoi
Tess. Olen siitä usein pahoillani.

Hän puhui niin teeskentelemättömästi, että Angel tuli vakuutetuksi
siitä, ettei hänen isällään olisi mitään hänen uskonnollista
katsontatapaansa vastaan, vaikkakaan Tess ei tiennyt, minkä suunnan
kannattajiin hän kuului.

Angel puhui vielä isästään, hänen tavoistaan ja periaatteistaan. Tess
tyyntyi, ja kuoriminen kävi paremmin. Kun hän sai astian kuorituksi,
oli Angel heti avaamassa tulppia, jotta maito pääsi valumaan ulos.

-- Minusta te näytitte tullessanne hieman alakuloiselta, uskalsi Tess
huomauttaa, peläten puheen taas kääntyvän häneen.

-- Niin kyllä, isä kertoi minulle huolistaan ja vaikeuksistaan,
ja se se aina masentaa mieltäni. Hänen intonsa vie hänet niin
pitkälle, että hän saapi monta kertaa osakseen solvauksia ja iskuja
toisinajattelevilta, ja minua harmittaa, että hänen ikäistään miestä
nöyryytetään tällä tavoin, varsinkin kun en luule näin rajattomiin
menevästä innosta olevan mitään hyvää. Hän kertoi minulle eräästä kovin
ikävästä tapahtumasta, joka äskettäin oli sattunut ja jossa hänkin oli
osalla. Hän oli lähetysjuhlaa pitämässä Trantridgen tienoilla ja
läksytti pahanpäiväisesti muuatta nuorta vintiötä, jonka siellä tapasi
-- mikä lienee tilanomistajan poika ollut -- äitinsä kuuluu olevan
sokea. Isäni sanoi hänelle vedettömät sanat, ja siitäkös jyräkkä nousi.
Tuiki mielettömästi isä kyllä teki pyrkiessään parantamaan vierasta,
kun se aivan ilmeisesti oli turhaa työtä. Mutta mitä hän pitää
velvollisuutenaan, sen hän tekee, olipa se sitten viisasta tai ei, ja
luonnollisesti hankkii hän tällä tavoin itselleen paljon vihamiehiä.
Hän sanoo iloitsevansa semmoisista tapahtumista, arvellen niistä
aikanaan hyvääkin koituvan, mutta en minä soisi hänen niin paljon
rähjäävän vanhoilla päivillään, heittäisi mokomat reikaleet omiin
hoteihinsa.

Tessin silmiin oli ilmestynyt jäykkä katkera ilme ja suun tienoille
synkkä piirre, mutta mielenliikutus näytti haihtuneen. Clare ei
kiinnittänyt häneen erikoista huomiotaan, kun hänen ajatuksensa olivat
isässä, ja niin he saivat työnsä loppuun, kun toiset tytöt tulivat
raintojaan hakemaan ja Deb alkoi huuhtoa astioita uutta maitoa varten.
Kun Tess oli lähdössä lypsylle, niin Angel sanoi hiljaa:

-- Entä se asia, Tess?

-- Ei, ei! hän vastasi toivottomasti, sillä viittaus Aleksander
D'Urbervilleen oli koskenut häneen sanomattomasti. Se on mahdotonta!

Hän riensi nurmelle, ehätti toisten joukkoon juoksujalassa, aivan kuin
antaakseen tuulen karkottaa mielestä alakuloiset ajatukset. Tytöt
menivät nurmelle, missä lehmät olivat, tepastellen viehkeästi kuin
metsän eläimet ja keikkuen ilmassa kuin uimari aalloilla. Kun Angel
taas näki Tessin, niin hänestä tuntui varsin luonnolliselta, että hänen
oli valittava puolisonsa vapaasta luonnosta eikä teeskentelijöiden
parista.



28.


Tessin kielto ei Clarea sanottavasti vaivannut, vaikka se tulikin
odottamatta. Sen verran hän tunsi naisia, että tiesi kieltävän
vastauksen usein olevan vain myöntävän vastauksen edeltäjänä, mutta
siltä ei hän oivaltanut, että tuo äskeinen kielto erosi sangen suuresti
keimailijain kepposista. Hyvältä enteeltä tuntui jo se, että Tess oli
sallinut hänen osottaa hänelle rakkauttansa. Hän ei tiennyt, että
maalla usein armastellaan lystin vuoksi ja pitemmälle ajattelematta,
mikä on harvinaisempaa kunnianhimoisten ihmisten kodeissa, missä nuoren
tytön pyrkiminen hyviin naimisiin lamauttaa hänen terveen käsityksensä
rakkaudesta.

-- Tess, miksi sinä annoit niin jyrkän kieltävän vastauksen? kysyi
Angel muutamien päivien perästä.

Tess hätkähti.

-- Älkää kysykö. Olenhan sen osittain sanonutkin. En ole tarpeeksi
hyvä, en tarpeeksi sovelias.

-- Mitä? Etkö muka olisi tarpeeksi hienosti sivistynyt?

-- Vähän niinkin, mutisi hän. Ystävänne pitäisivät minua kovin halpana.

-- Sinä erehdyt isäni ja äitini suhteen. Veljistäni minä taas en
välitä.

Hän pani kätensä ristiin Tessin selän taakse estääkseen häntä
pääsemästä pakoon.

-- Ethän sinä toki sitä tarkottanut, rakas lapsi? Aivan varmaan et sinä
sitä tarkottanut. Sinä olet saattanut minut niin levottomaksi, etten
voi lukea, en soittaa, en tehdä mitään. Eihän minulla mitään kiirettä
ole, mutta tahtoisin tietää, tahtoisin kuulla omilta, lämpöisiltä
huuliltasi, että sinä eräänä päivänä olet minun -- milloin, sen saat
itse määrätä, kunhan vaan eräänä päivänä olet omani.

Tess ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja katsoa pois.

Clare katseli häntä tarkoin, tutki hänen kasvojensa piirteitä, aivan
kuin ne olisivat olleet hieroglyyfejä. Tess näytti puhuneen totta.

-- Sitten minä en saa pitää sinua tällä lailla. Minulla ei ole mitään
oikeutta sinuun, ei mitään oikeutta etsiä sinua tai kulkea kerallasi.
Tess, sanoppas vilpittömästi, rakastatko sinä jotakuta toista?

-- Kuinka te tuommoista voitte kysyä? hän sanoi kokien yhä hillitä
itseään.

-- Olen melkein varma, ettet sinä toista rakasta. Mutta miksi sinä
sitten työnnät minut takaisin?

-- En minä työnnä. Kernaasti saatte sanoa rakastavanne minua, saatte
sitä myötäänsä sanoa yhdessä ollessamme, mutta ei enempää.

-- Mutta sinä et ota minua mieheksesi?

-- Oh, se on toinen asia, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Voi,
uskokaa minua, rakas ystäväni, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Onni
olisi, jos omaksenne voisin tulla, mutta en voi tuota onnea itselleni
antaa, sillä _tiedän_ olevan parasta jättää se tekemättä.

-- Mutta sinä tekisit minut onnelliseksi!

-- Niin te luulette, mutta ette tiedä.

Tämmöisissä tilaisuuksissa, jolloin Clare luuli syynä Tessin kieltoon
olevan hänen alemmuuden tuntonsa, hän väitti Tessillä olevan
ihmeellisen paljon tietoja ja sanoi häntä hyväoppiseksi -- mikä olikin
totta, sillä hänen nopea käsityskykynsä ja kiintymyksensä häneen oli
saattanut Tessin omistamaan itselleen harvinaisen paljon hänen
sanojansa ja tietojansa.

Aina sen perästä kun he olivat lempeästi kiistelleet ja Tess voittanut,
hän pistäysi etäisimmän lehmän taakse lypsyllä ollessaan tai meni
huoneeseensa tai johonkin syrjäiseen loukkoon joutohetkinä ja itki
äänettömästi, tuskin minuuttia siitä, kun oli näennäisesti hyvin
tyynesti antanut hänelle kieltävän vastauksen.

Taistelu oli pelottava; hänen sydämensä oli niin kokonaan Angelin
puolella -- kaksi palavaa sydäntä yhtä omatuntopoloista vastaan -- että
hänen täytyi koettaa vahvistaa päätöstään kaikin voimin. Hän oli tullut
Talbothaysiin tehtyään järkähtämättömän päätöksen. Ei hän ottaisi
millään ehdolla askelta, joka perästäpäin kenties saattaisi hänen
miehensä katkerasti katumaan sokeuttaan naidessaan hänet. Mitä omatunto
oli hänen sydämensä vapaana ollessa päättänyt, siitä ei saanut nyt
luopua.

-- Miksei kukaan kerro hänelle onnettomuudestani? hän sanoi itsekseen.
Viiden peninkulman päässähän se tapahtui -- miksei sitä täällä
tiedettäisi? Joku sen kyllä tietää.

Mutta kukaan ei tuntunut siitä tietävän, kukaan ei puhunut Angelille.

Kahteen, kolmeen päivään ei asiasta mainittu mitään. Tess arvasi
huonekumppaniensa surullisista kasvoista, että he pitivät häntä ei
ainoastaan mr Claren suosikkina, vaan hänen mielitiettynäänkin; mutta
nämä näkivät, ettei Tess millään tavalla pyrkinyt hänen suosiotansa
tavottelemaan.

Kun ensi kerran tehtiin juustoa, niin he jäivät taas kahdenkesken.
Meijerimies oli ollut auttamassa; mutta hän ja hänen vaimonsa näyttivät
viimeinkin ruvenneen epäilemään, että näiden kahden välillä oli jotain
keskinäistä ymmärrystä, vaikka Clare ja Tess olivat niin varovaisia,
ettei epäluuloja juuri voinut syntyä. Joka tapauksessa meijerimies
jätti heidät kahdenkesken.

Tess Durbeyfieldin kädet loistivat heleän punaisina valkoisen
juustomaidon seasta. Angel herkesi äkkiä työstänsä ja pani kätensä
hänen kädellensä. Tessin hihat oli kääritty kyynärpään yläpuolelle, ja
Angel kumartui alas ja suuteli hänen pehmoisen käsivartensa
sisäpuolella kuumottavaa suonta.

Tessin käsivarsi tuntui hänen huultensa sitä koskettaessa kylmältä ja
kostealta kuin vasta poimittu sieni. Mutta hän oli niin värisevän
tuntehikas, että veri tuossa tuokiossa tulvahti sormenpäihin, ja
käsivarsi sävähti kuumaksi. Ja ikäänkuin sydän olisi sanonut: "Eiköhän
ole aika lakata jo teeskentelemästä? Totuus on totuus miehen ja naisen
välillä, samoin kuin miesten kesken", hän kohotti katseensa ja antoi
sen vaipua hänen silmiinsä huulten vetäytyessä hellään hymyyn.

-- Tiedätkö miksi minä näin tein, Tess? kysyi Clare.

-- Koska te minua suuresti rakastatte.

-- Niin, ja merkiksi siitä, että minä rukoilen sinua taas uudelleen.

-- Älkää siitä enää puhuko.

Tess näytti ikäänkuin pelkäävän, että hänen oma kaihonsa murtaisi
viimeisen vastustuksen.

-- Oi, Tess, Clare jatkoi, en ymmärrä miksi sinä kiusaat minua turhilla
toiveilla. Miksi saatat minulle pettymyksiä? Sinä näytät miltei
keimailijalta -- totta tosiaan oikealta kaupunkilaiskeimailijalta!
Milloin ne ovat tulisia, milloin kylmiä, niinkuin sinäkin, ja kaikkein
vähimmän odottaisi tuommoista virnakkaa tapaavansa syrjäisessä
Talbothaysissa... Ja kuitenkin, ehätti hän lisäämään, nähdessään
sanojensa häntä loukkaavan, tiedän sinun olevan rehellisimmän,
puhtaimman olennon maan päällä. Kuinka saattaisinkaan pitää sinua
keimailijana? Tess, mikset sinä taivu tuumaani: tulemaan vaimokseni,
mikset siedä tuommoista ajatustakaan, jos rakastat minua, niinkuin
nähtävästi teetkin?

-- Enhän ole koskaan sanonut, etten sietäisi tuommoista ajatusta, en
voisi sitä koskaan sanoa, koskei se ole totta.

Taistelu kävi niin valtaavaksi, että hänen huulensa vapisivat, ja hänen
täytyi rientää pois. Clare oli niin epätoivossa ja sekaannuksissa, että
juoksi hänen jälestään ja otti hänet kiinni.

-- Voi, sano, voi, sano! hän huohotti tarttuen kiihkeästi häneen,
ajattelematta että kätensä olivat märät. -- Sano, ettet koskaan kuulu
kenellekään muulle kuin minulle!

-- Sanon, sanon kyllä, huudahti Tess. Saatte selvän vastauksenkin, kun
vain annatte minun mennä. Kerron teille elämäni kokemukset -- kaikki
vaiheeni!

-- Kokemuksesi, armaani, kerro toki ihan juurta jaksain! -- Hän puhui
hyväilevän ilkkuilevasti, katsoen häntä silmiin. -- Tessilläni on
varmaan yhtä paljon kokemusta kuin poimulehdellä, joka tänä aamuna
avasi nurmella ensimäiset lehtensä. Kerro minulle kaikki, mutta älä
käytä koskaan tuota mitätöntä sananpartta, ettet olisi minun arvoiseni.

-- Koetan olla sanomatta. Ja huomenna -- ensi viikolla saatte kuulla
mikä on syynä.

-- Siis sunnuntaina?

-- Sunnuntaina.

Viimein hän pääsi irti eikä pysähtynyt, ennenkuin oli kanatarhan luona
kasvavassa sakeassa pajukossa, mistä muut eivät häntä nähneet. Täällä
Tess heittäytyi ruohopenkille ja venyi siinä tuskan murjomana, johon
kuitenkin joskus välähti ilon säde, jota ei edes pelko asian
päättymisestä voinut kokonaan himmentää.

Itse asiassa hän oli melkein valmis myöntymään. Jokikinen hengähdys,
jokikinen suonen tykähdys, jokikinen hänen korvassaan soiva värähdys
oli ääni, joka yhdessä hänen luontonsa kanssa kehotti kapinaan
omantunnon pelotteluja vastaan. Rakkaus neuvoi mistään välittämättä
hyväksymään hänen tarjouksensa, käymään hänen kanssaan alttarin eteen
mitään ilmaisematta, tempaamaan onnen, ennenkuin tuska oli iskenyt
rautaiset kyntensä häneen. Ja melkein hurmaantuneena Tess aavisti,
että, huolimatta yksinäisyydessä eletyistä kiduttavista kuukausista,
huolimatta samanlaista elämää tarkottavista päätöksistä, rakkaus oli
kuitenkin pääsevä voitolle.

Ilta alkoi olla käsissä, ja yhä Tess lepäsi maassa pajukon
peitossa. Hän kuuli kuinka raintoja otettiin kolistellen haarukasta
ja kuinka lehmiä kutsuttiin. Mutta hän ei mennyt lypsylle. Näkisivät
hänen kuohuvan mielentilansa, meijerimies kiusottelisi häntä
hyväntahtoisesti, luullen vain vähäisen lemmenhaaveilun olevan siihen
syynä -- sitä ei hän voisi kestää.

Hänen mielitiettynsä oli varmaan aavistanut hänen kaipaavan rauhaa ja
oli keksinyt jonkun tekosyyn hänen poissaoloonsa, koska kukaan ei
huudellut häntä lypsylle. Puoli seitsemän aikaan aurinko laski
taivaanrantaan, hehkuen kuin suunnaton ahjo, ja kohta nousi
vaaleankeltainen kuu toiselta puolen. Leikkolatvat pajut muuttuivat
ikäänkuin kummallisiksi haamuiksi. Tess meni sisään ja kiipesi pimeässä
huoneeseensa.

Nyt oli keskiviikko. Tuli torstai, ja Angel katseli kysellen häneen,
mutta ei lähestynyt eikä virkkanut mitään. Tessin kumppanit, Marian ja
toiset kaksi, näyttivät aavistavan, että jotain tärkeätä oli tulossa,
sillä he eivät sanoneet hänelle mitään. Meni perjantai, samoin
lauantaikin. Huomenna oli odotettu päivä.

-- Minä annan perään -- taivun hänen tuumaansa -- menen naimisiin hänen
kanssaan -- muu ei auta! läähätti hän mustasukkaisena maatessaan tuona
yönä polttavat kasvot päänaluseen haudattuina ja kuullessaan jonkun
tytöistä kuiskaavan Claren nimeä unissaan. -- Hän ei saa joutua
kenenkään muun omaksi kuin minun -- en siedä sitä! Ja kuitenkin se on
väärin häntä kohtaan, se voi surmata hänet, kun hän saa tietää
totuuden. Oi, sydäntäni! Oi, Jumalani!



29.


-- Arvatkaapas, kestä minä tänä aamuna kuulin? sanoi meijerimies Crick
istuutuessaan seuraavana aamuna suuruspöytään. Hän heitti salamyhkäisen
katseen syömäpuuhissa oleviin miehiin ja tyttöihin. -- Koettakaapas
arvata?

Arvailtiin puoleen ja toiseen. Mrs Crick oli vaiti, sillä hän tiesi jo
asian.

-- Tuosta Jaakko Dollop ketkaleestahan minä kuulin, sanoi meijerimies.
Kuuluu ottaa jymäyttäneen lesken eukokseen.

-- Katsoppas Jaakko-riivattua, huomautti joku miehistä. Tess
Durbeyfield muisti hyvin nimen, sillä se oli tuon miehen, joka oli
saattanut armaansa turmioon ja jolle tytön äiti oli antanut aika
huilakkaa meijerin kirnussa.

-- Onko hän mennyt naimisiin tuon hönkäakan tyttären kanssa, kuten
lupasi? kysyi Angel Clare, kääntäen sanomalehteä, jota hän luki pikku
pöydän ääressä, mihin mrs Crick oli hänet karkottanut hänen
yhteiskunnallisen asemansa vuoksi.

-- Ei, herra Clare. Ei sillä ollut semmoista meininkiäkään, vastasi
meijerinhoitaja. Kuten sanoin, oli se leski, ja hänellä oli rahoja,
mikä lie ollut viisikymmentä puntaa vuodessa, ja se Jaakon sormia
syhytti. He vihittiin kuin tuulessa, ja häiden perästä eukko ilmotti
naimisiin menon kautta menettäneensä vuotuiset viisikymmentä puntaansa.
Mahtoi siinä mieheltä naama pitkäksi virua! Ja sen perästä ne ovat
tapelleet kuin kissa ja koira. Parahiksi moiselle lurjukselle! Mutta
leski parka siitä joutui pahoille päiville.

-- Ei tolvana osannut aikanaan sanoa entisen miehensä hengen itseään
kiusaavan, sanoi mrs Crick.

-- Niin kyllä, vastasi mr Crick epäröiden. Mutta ymmärtäähän tuon
yskän. Eukko tahtoi omaa kotia eikä mennyt asioistaan edeltäpäin
puhumaan -- olisi voinut jäädä reen sijalle. Eiköhän juttu ollut
semmoinen, vai mitä, tytöt? -- Hän katsahti tyttöjen puoleen.

-- Olisi sanonut juuri kirkkoon mennessä -- ei se toki siitä olisi
kehdannut tiehensä pötkiä, virkkoi Marian.

-- Niinpä olisi pitänyt, myönteli Izz.

-- Kyllä kai leski näki, mitä se Jaakko ajoi takaa -- ei olisi huolinut
koko veijarista, arveli Retty.

-- No mitäs pikku Tess sanoo? kysyi meijerimies.

-- Arvelen että -- lesken olisi pitänyt sanoa hänelle totuus suoraan --
tai pysyä kokonaan erillään -- en oikein tiedä, vastasi Tess pala
kurkussa.

-- Enpä tosiaan minä olisi kumpaakaan tehnyt, sanoi Beck Knibbs, muuan
naimisissa oleva vaimo. Rakkausasioissa ja sodassa ovat kaikki keinot
luvallisia. Minä olisin ottanut hänet ukokseni samoin kuin leskikin, ja
olisipa tullut minulle irvistelemään, etten ollut hänelle aikanaan
puhunut entisestä ukostani, niin olisinpa antanut hänelle aika löylyn
-- mokomallekin kämpyrälle! Sen saattaisi tehdä jokikinen nainen!

Joukko rähähti nauramaan tälle sukkelalle tarinalle, mutta Tess hymähti
surullisesti. Mitä toiset pitivät pilana, se järkytti häntä kuin
murhenäytelmä; hän tuskin jaksoi kuulla heidän ilveilyään. Pian hän
nousi pöydästä ja aavistaen että Clare seuraisi häntä läksi astelemaan
pientä suikertelevaa polkua, kunnes tuli virran rannalle.

Hän kärsi katkerasti. Sitä seikkaa, että nainen ilmaisi salaisuutensa,
joka painoi häntä kuin raskain risti, näyttivät toiset pitävän vain
pilanaan. Marttyyriudelle he tuntuivat nauravan.

-- Tess, kuului hänen takaansa, ja Clare syöksähti esiin. -- Vaimoni --
niin sinua kohta nimitän.

-- Ei, ei, en voi. Teidän tähtenne, herra Clare, teidän tähtenne
vastaan kieltävästi!

-- Tess!

Hän ei ollut odottanut tätä, vaan oli pannut kätensä hänen
vyötärölleen. Jos hän olisi antanut myöntävän vastauksen kieltävän
asemesta, niin hän olisi suudellut häntä, mutta nyt hänen hellä
sydämensä ja Tessin jyrkkä kielto esti häntä sitä tekemästä, ja hän
otti kätensä pois.

Ja siihen jäi asia. Lesken tarina oli antanut Tessille voimaa vastata
tällä hetkellä kieltävästi; tuokion perästä olisi rakkaus kenties
voittanut. Mutta Angel ei virkkanut mitään, hän näytti hämmästyneeltä
ja meni tiehensä.



He tapasivat toisensa joka päivä, kenties vähän harvemmin kuin ennen,
ja näin meni pari, kolme viikkoa. Syyskuu alkoi olla lopussa, ja Tess
saattoi lukea hänen silmistään, että hän aikoi kysyä häntä vielä
kerran.

Clare menetteli nyt toisella tavalla, sillä hän oli vakuutettu, että
Tessin taipumattomuuteen oli syynä hänen kainoutensa ja äkillisen
kosinnan aikaansaama hämmästys. Hänen kartteleva käytöstapansa, kun
tämä asia oli kysymyksessä, vahvisti Claren otaksumista. Niinpä hän
koetti saavuttaa päämääränsä toisella tavalla: hän mielitteli häntä
entistä enemmän, ja yrittämättä koskaan tulla häntä liian lähelle,
koetti sanoin voittaa hänet omakseen. Aina hän oli Tessin vierellä,
milloin lypsyllä, milloin maitoa kuorittaessa tai juustoa tehtäessä,
milloin kanoja tai sikoja ruokittaessa; ei koskaan ollut hänenlaisensa
mies meijerityttöä sillä tavoin kosiskellut.

Tess tiesi, että hänen täytyi taipua. Tunsihan hän edellisen liittonsa
jossain määrin siveellisesti päteväksi ja hän tahtoi myöskin olla
avomielinen, mutta kauan eivät nämä seikat enää auttaisi häntä. Hän
rakasti Clarea niin tulisesti, ja tämä oli hänen silmissään niin
jumalallinen; ja vaikka häneltä puuttuikin opillista sivistystä, oli
hänellä kuitenkin vaistomainen pyrkimys päästä korkeammalle, ja koko
hänen luontonsa ikävöi Claren opettavaista ohjausta. Tosin hän toisteli
myötäänsä itsekseen: "En voi koskaan ruveta hänen vaimokseen"; mutta se
oli vain hyödytöntä puhetta. Juuri nämä sanat todistivat hänen
heikkouttaan, sillä tyyni voima ei olisi viitsinyt lausua niitä. Hänen
oma äänensä herätti niitä lausuessaan hänessä hirvittävää riemua, ja
niin hän himosi niitä pelätessäänkin.

Claren käytöstapa näytti osottavan, että hän tahtoi rakastaa, auttaa ja
suojella häntä kaikissa vaiheissa, suruissa ja onnettomuuksissa, ja
Tessin synkkämielisyys alkoi hälvetä. Päivät kävivät lyhyemmiksi,
vaikka ilma oli vielä kaunis. Aamuisin tehtiin työtä tulen valossa, ja
eräänä aamuna neljän tienoissa Clare uudisti rukouksensa.

Tess oli, kuten tavallisesti, juossut yöpukimissa hänen ovellansa
huutamaan hänen nimeänsä, herättänyt sitten toiset ja pukeutunut.
Kymmenen minuutin kuluttua hän oli taas portailla kynttilä kädessä.
Samassa tuokiossa Clare tuli paitahihasillaan huoneestaan ja asettui
hänen tielleen.

-- Nyt, neiti keimailija, hän sanoi päättävästi, ennenkuin menet alas!
Kahteen viikkoon en ole puhunut mitään, tämä elämä ei kelpaa. Sinun
_täytyy_ sanoa ajatuksesi, muutoin minä lähden täältä tieheni. Oveni
oli taannoin raollaan, ja minä näin sinut. Oman turvallisuutesi vuoksi
minun täytyy täältä lähteä. Sinä et tiedä, mitä minä tunnen. No, joko
viimeinkin annat iloisen vastauksen?

-- Nousin vastikään ylös, herra Clare, ja liian varhaista on nyt ruveta
tämmöisistä puhelemaan, väitti Tess. Älkää minua suotta keimailijaksi
nimittäkö. Teette väärin ja julmasti. Odottakaa vielä vähän. Minä teen
vakavan päätöksen. Antakaa minun mennä alas!

Tess näytti hieman sen näköiseltä, miksi Clare oli häntä nimittänyt,
seisoessaan kynttilä kädessä ja kokiessaan hymyillä, aivan kuin
lieventääkseen sanojensa vakavuutta.

-- Sano minua Angeliksi äläkä herra Clareksi.

-- Angel.

-- Rakkahin Angel, etköhän niin sanoisi?

-- Silloinhan minä jo myöntäisin, vai mitä?

-- Eihän se muuta merkitsisi kuin että rakastat minua, vaikkapa et
voisikaan tulla vaimokseni, ja olethan jo aikoja sitten, kiltisti
kyllä, sen myöntänyt.

-- No olkoon menneeksi, "rakkahin Angel", koska minun kerran _täytyy_,
mutisi Tess kynttilään tuijottaen ja huulet veitikkamaisesti myhässä
jännityksestä huolimatta.

Clare oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennenkuin hän oli saanut
luvan. Mutta miten olikaan, kun Tess seisoi siinä somassa,
sonnustetussa lypsypuvussaan, hiukset huolimattomasti kietaistuina
päälaelle, kunnes ehtisi ne lypsyltä päästyä paremmin suoria, niin hän
rikkoi lupauksensa ja painoi silmänräpäykseksi huulensa hänen
poskelleen. Tess riensi portaita alas katsomatta häneen tai virkkamatta
sanaakaan. Toiset tytöt olivat jo alhaalla. Kaikki, Mariania
lukuunottamatta, katsoivat epäluuloisina heihin kynttiläin himmeässä
valossa, johon yhtyi päivän ensimäiset, kylmät säteet.

Kun oli päästy maidon kuorinnasta -- mikä päivä päivältä kävi yhä
helpommaksi, koska maitoa tuli vähemmän -- niin Retty ja hänen
kumppaninsa menivät ulos, ja molemmat rakastavat seurasivat heitä.

-- Meidän värisevä elämämme on aivan erilainen kuin heidän elämänsä,
vai eikö? kuiskasi Angel hiljaa Tessille, kun he astelivat tyttöjen
perästä.

-- Tuskinpa kovin erilainen, sanoi Tess.

-- Kuinka niin?

-- Eipä ole monta naista, joiden elämä ei olisi -- värisevä, vastasi
Tess, viivähtäen hetkisen uutta sanaa lausuessaan, aivan kuin se olisi
tehnyt häneen vaikutuksen. Noissa kolmessa on enemmän kuin luuletkaan.

-- Mitä sitten?

-- Miltei jokaisesta, virkkoi Tess, tulisi -- kenties tulisi -- minua
parempi vaimo. Ja kenties he rakastavat sinua yhtä paljon kuin minä --
melkein yhtä paljon.

-- Oi, Tess!

Tuon kärsimättömän huudahduksen kuuleminen tuotti hänelle nähtävästi
suurta helpotusta, vaikka hän oli niin jalomielisesti päättänyt asettaa
itsensä syrjään. Niin hän oli tehnytkin, mutta häneltä puuttui voimia
uuteen itsensäuhraukseen.

Heidän joukkoonsa yhtyi samassa joku lypsymiehistä, ja silloin katkesi
puhe asiasta, joka heihin molempiin koski niin syvästi. Mutta Tess
tiesi, että tänä päivänä se tulisi ratkaistuksi.

Iltapäivällä meni osa väkeä etäiselle niitylle lypsämään lehmiä, joita
ei käytetty pihassa. Työ sujui verkalleen. Äkkiä meijerimies koppasi
suuren kellonsa taskustaan ja virkkoi:

-- Hyvänen aika, näkyy olevan myöhempi kuin luulinkaan! Parasta on
lähteä viemään maitokuormaa asemalle. Meijeriltä ei kerkiä enää
maitoastioita ottaa. Kuka lähtee viemään?

Lypsäjät kaatoivat raintansa suuriin, rattailla seisoviin
kuletusastioihin.

Mr Clare sanoi lähtevänsä asemalle, vaikkei se kuulunutkaan hänen
tehtäviinsä. Tessiä hän pyysi tulemaan mukaan. Ilta oli ollut lämmin,
ja Tess oli lähtenyt lypsylle paljain käsivarsin, ilman röijyä, niin
ettei hän ollut varsin matkamiehen puvussa. Sen vuoksi hän vastauksen
asemesta katseli pukimiaan, mutta Clare pyysi niin kiehtovasti, että
hän heitti raintansa ja jakkaransa meijerimiehelle ja nousi rattaille
Claren viereen.



30.


Illan suussa he ajaa köröttivät niittyjen halki tasaista tietä pitkin.
Tuntui niin suloiselta olla lähellä toisiaan, ettei kotvilleen tehnyt
mieli sanaa vaihtaa. Hiljaisuutta häiritsi vain maidon loiskinta
korkeissa astioissa. Tie oli niin yksinäinen, että pähkinät olivat
saaneet jäädä paikoilleen, kunnes olivat pudonneet koteroistaan maahan,
ja karhunmarjat riippuivat vielä raskaissa tertuissa. Silloin tällöin
Angel hujautti piiskallaan terttua, tempasi sen irti ja antoi sen
kumppanilleen. Mustanpuhuvalta taivaalta alkoi roiskahdella isoja
sadepisaroita, tukahuttava, lämmin ilma muuttui raikkaammaksi, ja kevyt
tuulen leyhkä leikki heidän kasvoillaan. Purojen ja jokien
hopeanhohteinen pinta tummeni harmaaksi, epätasaiseksi juovaksi. Mutta
Tess ei kiinnittänyt siihen huomiotansa. Hänen hipiänsä, jonka aurinko
oli ruskeaksi paahtanut, kävi heleämmäksi sadepisaroiden kosketuksesta.
Hänen hiuksensa olivat lypsäessä päässeet valloilleen vaatehatun alta
ja kastuivat ajaessa läpimäriksi.

-- Eipä olisi pitänyt lähteä, sanoi hän katsahtaen pilviin.

-- Ikävä, että tuli sade, vastasi Clare, mutta sitä hauskempi on, että
sinä istut vierelläni.

He olivat ajaneet jo koko pitkän matkan, ja ilta pimeni. Portteja oli
tuon tuostakin tiellä, jonka vuoksi piti ajaa hiljalleen. Ilma tuntui
kylmähköltä.

-- Kunhan sinulle ei vain tulisi vilu, Tess, olet niin vähissä
vaatteissa, sanoi Clare. Tuleppa vähän lähemmä, niin et kastu niin
pahoin. Olisin yhä enemmän ikävissäni, ellen tietäisi sateesta jotain
hyvääkin olevan.

Tess siirtyi huomaamatta lähemmäksi, ja Clare kääri heidän ympärillensä
suuren purjekankaan palasen, jota joskus kuumalla käytettiin
maitoastioiden peitteenä. Tess piteli verhoa, sillä Claren kädet olivat
ohjaksissa kiinni.

-- No, nytpä menettelee! Eikös mitä! Vettä valuu niskaani ja kaiketi
vielä enemmän sinun niskaasi. No, nyt on hyvä. Käsivartesi ovat kuin
märkää marmoria, Tess. Pyyhi ne peitteeseen. Pysyhän nyt hiljaa, niin
et kastu ollenkaan. Mutta kuulehan, armaani, mitenkäs se on se kysymys,
johon en ole vielä saanut vastausta?

Vastaukseksi kuului vain maidon loiskintaa ja hevosen kavioiden
kopsetta kostealla tiellä.

-- Muistatko, mitä sinä lupasit?

-- Muistan, hän vastasi.

-- Ennenkuin tulemme kotiin, muista se!

-- Koetanpa muistaa.

Clare ei puhunut sen enempää. Kohta avautui heidän nähtäviinsä vanhan
herraskartanon rauniot, kohoten korkealle taivasta kohti. Pian ne
jäivät heidän taaksensa.

-- Tuo tuossa, Clare sanoi huvittaakseen kumppaniaan, on sangen
viehättävä vanha paikka -- yksi monista kartanoista, jotka
kuuluivat aikoinaan hyvin mahtavalle, vanhalle normannilaissuvulle,
D'Urbervilleille. En koskaan mene heidän entisten linnojensa ohi
ajattelematta heitä. Surullisia ajatuksia herättää jonkun tuommoisen
kuuluisan suvun sammuminen, vaikkapa sen kuuluisuus perustuisikin
edustajainsa julmuuteen ja ylimielisyyteen.

-- Niin kyllä, vastasi Tess.

He näkivät etäältä himmeätä valoa, mikä tuli pienen rautatieaseman
savuisesta lampusta. Veturi vihelsi kimakasti, juna liukui melkein
kuulumattomasti märkiä kiskoja pitkin, ja maitoastiat heitettiin
joutuin tavaravaunuun.

Tess nousi taas rattaille, asettuen ystävänsä viereen äänettömän
kuuliaisena, mikä joskus saattaa olla ominaista intohimoisille
luonteille. Kietaistuaan purjekankaan korvilleen he läksivät ajaa
huruuttamaan pilkkopimeässä. Tess ajatteli vielä junaa, jonka hän
vastikään oli nähnyt asemalla puhkuvan.

-- Lontoolaiset juovat maidon suuruspöydässään huomisaamuna, hän sanoi.
Tuntemattomia ihmisiä, joita emme ole koskaan nähneet.

-- Niin kai. Mutta ei semmoisena kuin me sen lähetämme. Panevat ne toki
vähän vettä sekaan, jottei päähän menisi.

-- Joukko aatelisherroja ja -naisia, valtiomiehiä, sotaherroja, rouvia
ja lapsia, jotka eivät koskaan ole nähneet lehmää.

-- Niin tosiaan.

-- Jotka eivät tiedä meistä mitään tai mistä se tulee, eivätkä ajattele
kuinka me kaksi olemme saaneet ajaa kokonaisen peninkulman sateessa,
jotta se joutuisi heille ajoissa.

-- Emme ajaneet yksistään rakkaiden lontoolaisten vuoksi, ajoimme vähän
itsemmekin vuoksi saadaksemme tuon asian ratkaistuksi, vai mitä, rakas
Tess. Salli minun nyt kysyä tällä tavalla. Sinä kuulut jo minulle,
tarkotan sydämesi kuuluu jo minulle. Vai mitä?

-- Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kuuluu, kuuluu!

-- Jos sydämesi kuuluu minulle, niin miksen sitten saa kättäsi
omakseni?

-- Syynä on eräs seikka. Minun pitää sinulle vähän kertoa.

-- Kiellätkö sinä yksistään minun onneni ja perheseikkain takia?

-- Niin, sinun onnesi ja asemasi takia. Mutta kerronpa nyt sinulle
entisistä vaiheistani...

-- No, minun vuokseni se sittenkin oli. Jos tulen suuren maatilan
haltijaksi, joko Englannissa tai siirtomaissa, niin saan sinusta
verrattoman vaimon, paremman kuin suurimmastakaan hovista löytyisi.
Heitä siis pois, armas Tess, tuommoiset ajatukset, että sinä olisit
liian halpa minulle.

-- Mutta tarinani -- sinun täytyy tietää elämäntarinani. Salli minun se
kertoa -- sinä et pidä minusta niin paljoa, sitten kun olet sen
kuullut.

-- No kerro, kerro, jos haluat, Tess kulta, ihmeelliset vaiheesi. No,
minä synnyin siellä ja siellä, Anno Domini...

-- Minä synnyin Marlottissa, alkoi Tess, tarttuen hänen leikillä
lausuttuihin sanoihinsa. Ja siellä minä kasvoin. Kävin kuusi luokkaa
koulua, sanoivat minua teräväpäiseksi ja arvelivat minusta tulevan
hyvän opettajattaren, jonka vuoksi vanhempani päättivät kouluuttaa
minut siihen virkaan. Mutta kotiolot oli meillä ikävät, isä ei ollut
sanottavan toimekas ja lisäksi viinaan menevä.

-- Niin, niin, lapsi poloinen, eipä tuo eriskummallisempaa ollut, sanoi
Clare puristaen häntä lähemmä itseään.

-- Ja sitten -- sitten muuan tavaton seikka, joka koskee minua.

Tess hengitti kiihkeämmin.

-- No, armaani. Älä hätäile!

-- Minä -- minä -- en ole Durbeyfield, vaan tuon D'Urberville-suvun
jälkeläinen, joka omisti muinoin senkin herraskartanon, jonka ohi
taannoin kulimme. Ja -- olemme joutuneet rappiolle.

-- D'Urberville! Tosiaankin! Siinäkö se sinun murheesi olikin, Tess
kulta?

-- Siinä, hän vastasi hiljaa.

-- No, mutta miksi minä sinusta vähemmän pitäisin tämän kuultuani?

-- Meijerimies sanoi sinun vihaavan vanhoja sukuja. Clarea nauratti.

-- Totta se kyllä on, yhdessä suhteessa. Vihaan tuota aristokraatista
katsantokantaa, että veri on tärkein kaikista, ja olen sitä mieltä,
että meidän on kunnioitettava ainoastaan henkistä aateluutta, tietoa ja
luonteen jaloutta, katsomatta kuka jonkun isä on ollut. Mutta tämä
uutinen viehättää minua sangen suuresti, enemmän kuin luuletkaan. Eikö
sinusta tunnu somalta kuulua tuohon kuuluisaan sukuun?

-- Eipähän. Ikävältä se vain on tuntunut, varsinkin sen perästä kun
tulin näille main ja näin kaikki nuo kummut ja tasangot, jotka ennen
kuuluivat suvullemme. Mutta toiset alueet ovat olleet Rettyn vanhempain
hallussa, toiset kenties Marianin vanhempain, niin etten minä ole siitä
juuri millänikään.

-- Omituista on, kuinka monet niistä, jotka nykyään viljelevät toisen
maata, ennen ovat itse olleet sen omistajia, ja joskus minua
ihmetyttää, etteivät jotkut poliitikot tee tuosta suurta numeroa, mutta
kenties he eivät tunne asiaa. Vaan tuopa vasta somaa, etten ennen ole
hoksannut sinun nimesi yhtäläisyyttä D'Urbervillen kanssa, vaikka kyllä
tiesin suvun rappiolle joutuneen. Tämäkö se oli se sinun kauhea
salaisuutesi?

Tess oli jättänyt sen kertomatta. Viime hetkellä oli hänen rohkeutensa
pettänyt, hän pelkäsi Claren moittivan häntä siitä, ettei ollut
ennemmin kertonut ja itsensä suojelemisen vaisto oli voimakkaampi kuin
hänen vilpittömyytensä.

-- Tietenkin, jatkoi Clare pahaa aavistamatta, olisin ollut iloinen
kuullessani sinun olevan syntyisin Englannin kansan kärsivällisistä,
äänettömistä ja maineettomista riveistä eikä noista harvoista, jotka
ovat saavuttaneet mahtavuutensa toisten kustannuksella. Mutta minä olen
rakastunut sinuun, Tess, ja itsekäs olen myöskin, lisäsi hän nauraen,
sinun itsesi tähden olen iloinen syntyperästäsi. Yhteiskuntaa näet
viehättää ulkonainen loisto, ja sinun syntyperääsi koskeva seikka on
omansa kohottamaan suuresti sinun arvoasi vaimonani, kunhan olen tehnyt
sinusta lukeneen naisen. Yksinpä äiti poloisenikin katselee sinua
suopeammin. Tess, sinun pitää nimittää itseäsi oikealla nimelläsi,
D'Urberville, tästä päivästä alkaen.

-- Entinen on minusta parempi.

-- Mutta sinun _täytyy_, kultaseni! Kymmenet nousukkaat hyppäisivät
ilomielin tuommoisen aarteen kimppuun. Ja jopa kuuluu muuan mokoma
ottaneenkin tuon nimen, Trantridgen tienoilla taisi olla. Niin, niin,
sama mieshän se olikin, joka joutui kiistaan isäni kanssa -- kerroinhan
siitä? Soma sattuma.

-- Angel, en minä oikein tuota nimeä ottaisi. Lienee hyvinkin onneton.

Hänen mielensä kuohahteli.

-- Kylläpä minä keinon keksin, korkeasti vapaasukuinen neiti Teresa
D'Urberville. Ota minun nimeni, niin pääset omastasi. Salaisuus on nyt
tunnettu, eikä sinulla ole enää syytä vastaanpanemiseen.

-- Jos sinä _varmasti_ tulet onnelliseksi saadessasi minut vaimoksesi
ja haluat hyvin, hyvin mielelläsi mennä kanssani naimisiin...

-- Tietysti, armaani, tietysti!

-- Tarkotan, että ainoastaan se seikka, että sinä niin mielelläsi
tahdot minut omaksesi, arvellen ilman minua tuskin voivasi elää,
millainen sitten lienenkin -- ainoastaan se seikka saattaa minut
taipuvaiseksi vastaamaan myöntävästi.

-- Sinä vastaat myöntävästi. Omani olet ijankaiken! -- Clare sulki
hänet syliinsä ja suuteli häntä.

-- Niin.

Samassa tuokiossa kuin hän lausui sanan, hän purskahti niin rajusti
itkemään, että näytti siihen pakahtuvan. Tess ei ollut laisinkaan
heikkohermoinen, jonka vuoksi Angel joutui kovin hämilleen.

-- Mitä sinä itket, armaani?

-- En tiedä ... olen niin iloinen ajatellessani -- että olen omasi ...
ja että teen sinut onnelliseksi...

-- Mutta ei tämä varsin iloltakaan näytä, Tessini!

-- Tarkotan ... itken rikottua lupaustani. Lupasin kuolla naimatonna.

-- Mutta jos sinä rakastat minua, niin tahdot kai tulla vaimokseni?

-- Tahdon, tahdon. Mutta voi, välistä toivon, etten olisi syntynytkään!

-- Rakas Tess, jollen tietäisi sinun olevan kiihottuneessa
mielentilassa, niin sanoisinpa, ettei tuo huomautus ollut varsin
kohtelias. Kuinka saatat tuommoista toivoa, jos minusta kerran välität?
Pidätkö sinä tosiaan minusta? Toivon, että osottaisit sitä jollakin
tavalla.

-- Kuinka voin osottaa sitä paremmin kuin jo olen osottanut? Tess
huudahti. Todistaako tämä paremmin?

Hän kietoi kätensä Angelin kaulaan, ja ensi kerran tämä sai tietää,
mitä lämminverisen naisen suutelo merkitsee sille, jota hän rakastaa
koko sydämestään ja sielustaan, kuten Tess rakasti häntä.

-- Uskotko nyt? hän kysyi punastuen ja pyyhkien silmiään.

-- Uskon. En ole koskaan epäillytkään, en koskaan.

Niin he ajoivat eteenpäin pimeässä, sylityksin purjekankaan alla.
Hevonen sai kulkea omia aikojaan; vettä valui yhä taivaalta. Hän oli
myöntynyt. Hän olisi yhtä hyvin saattanut taipua jo alussa. "Riemun
nälkää", joka pitää vallassaan koko luomakuntaa, tuota hirvittävää
voimaa, joka ajaa ihmiskuntaa tarkotustaan kohti, kuten vuorovesi
avutonta kaislaa, ei voitu hillitä turhalla yhteiskunnallisten
kysymysten pohdinnalla.

-- Minun pitää kirjottaa äidille, sanoi Tess. Ei kai sinulla ole mitään
sitä vastaan?

-- Ei tietysti, rakas lapsi. Sinäpä vasta lapsi olet, Tess, kun kysyt,
saatko kirjottaa äidillesi tämmöisestä asiasta ja luulet minulla olevan
sitä vastaan! Missä hän asuu?

-- Marlottissa. Blackmoorin laakson tuossa päässä.

-- Oh, sitten minä olen sinut ennenkin nähnyt!

-- Näit kyllä kerran, kun tanssimme nurmella, mutta sinä et
tanssittanut minua. Kun tuo ei vain olisi ollut pahan merkki!



31.


Tess kirjotti sangen liikuttavan kirjeen äidilleen ja seuraavana
päivänä ja viikon lopulla hän sai vastauksen, kirjotettuna Joan
Durbeyfieldin epävarmalla käsialalla.

    Rakas Tess. -- Nyt lähestyn sinua näillä riveillä Toivoen, että
    ne tapaavat sinut terveenä, samoin kuin Luojan kiitos minä olen
    tätä kirjottaessani. Olemme kaikki iloissamme Kuullessamme, että
    sinä aijot mennä kohta Naimisiin. Kysymykseesi sanon meidän
    kesken, mutta hyvin varmasti, ettei sinun millään muotoa pidä
    puhua hänelle sanaakaan entisistä Murheistasi. En minäkään
    kertonut Isällesi kaikkia, hän on niin ylpeä Arvostaan ja niin
    kai sinunkin tuleva miehesi on. Monella naisella -- hyvin
    ylhäisilläkin -- on ollut aikanaan Surunsa ja mitä varten sinä
    kuuluttaisit surustasi, kun toisetkaan eivät kuuluta? Ei yksikään
    tyttö olisi niin Hullu, varsinkin kun siitä on niin pitkä aika,
    eikä vika ollut ollenkaan sinun. Saman vastauksen saat, vaikka
    viisikymmentä kertaa kysyisit. Sitä paitsi pitää sinun muistaa,
    että minä, tietäen kuinka Lapsellisen herkkä sinä olet puhumaan
    kaikesta mikä sydäntäsi painaa, sain sinut lupaamaan, ettet
    tuosta asiasta puhuisi puolella sanallakaan, sillä menestyksesi
    on aina mielessäni; ja sinä lupasit sen Juhlallisesti lähtiessäsi.
    En ole virkkanut kysymyksestäsi enkä naimisiinmenostasi Isällesi
    mitään, koska hän lörpöttelisi siitä jokaiselle, ukko-rahjus.

    Rakas Tess, ole iloinen, ja me aijomme lähettää sinulle vadin
    omenaviiniä häihisi, koska tiedämme, ettei sitä juuri sielläpäin
    ole, ja vetevää ja hapanta sekin. Ja ei muuta tällä kertaa kuin
    paljo terveisiä Sulhasellesi.

                                                  Rakas äitisi
                                                    J. Durbeyfield.

-- Voi, äiti, äiti! mutisi Tess.

Hän ymmärsi kuinka vähän mrs Durbeyfieldin kevyttä mieltä
surullisimmatkin tapahtumat liikuttivat. Äiti ei katsonut elämää sillä
tavalla kuin hän. Tuota surullista tapahtumaa äiti piti vain
satunnaisena tapaturmana. Mutta kenties äiti oli oikeassa neuvoessaan,
miten hänen oli meneteltävä, olipa syyt millaiset tahansa. Parasta oli
olla vaiti sulhon onnen takia ja vaiti hän päättikin olla.

Kun ainoa henkilö, jolla oli edes hitunen oikeutta hänen menettelynsä
määräämiseen, näin häntä tuki, niin Tessin mieli rauhottui. Edesvastuu
oli vieritetty toisen niskoille, ja hänen sydämensä oli keveämpi kuin
moneen viikkoon.

Nämä syksyiset päivät olivat hänen elämänsä onnellisimpia. Hänen
rakkautensa Clarea kohtaan oli melkein yliluonnollista. Tämä oli niin
hyvä kuin ihminen ikinä saattoi olla -- tiesi kaiken, mitä opastajan,
filosoofin ja ystävän tuli tietää. Jokainen piirre hänessä oli Tessin
mielestä täydellisintä miehistä kauneutta, hänellä oli pyhimyksen sielu
ja tietäjän äly. Tuntiessaan kuinka viisaasti hän teki rakastaessaan
sellaista miestä, Tess alkoi esiintyä arvokkaammin, ikäänkuin olisi
kantanut kruunua. Ja kun Angelin rakkaus häntä itseään kohtaan näytti
hänen silmissään kuin säälin osotukselta, niin hän kohotti hartaana ja
palvelevana sydämensä hänen puoleensa. Toisinaan Angel saattoi huomata
Tessin suurien, pohjattomien silmien katselevan häntä kuin jotain
kuolematonta olentoa.

Tess karkotti menneisyyden luotaan -- polki sen poroksi, kuten
vaarallisen hehkuvan kekäleen.

Ei hän ollut tiennyt, että miehet saattoivat olla niin epäitsekkäitä,
ritarillisia ja suojelevia rakkaudessaan naisiin kuin Clare. Tämä
hämmästytti ja hurmasi Tessiä, hänen vähäiset kokemuksensa kun olivat
olleet niin onnettomia, ja tunnettuaan ennen suuttumusta miehiä
kohtaan, hän rupesi nyt yhtä liioitellen kunnioittamaan Clarea.

Ihanina lokakuun iltoina he samoilivat niityillä suikertelevia polkuja,
jotka noudattelivat iloisesti solisevien purojen rantoja. Välistä he
lennähtivät pikkusia puusiltoja myöten puron toiselle puolen ja sitten
taas takaisin. Milloinkaan eivät he loitonneet niin kauas, ettei puron
lirinä olisi heille kuulunut.

Siellä täällä oli miehiä työssä, sillä nyt oli aika, jolloin niittyjä
laitettiin: kaivettiin ojia ja tasotettiin lehmien tallaamia paikkoja.
Clare piti miesten nähden uljaasti kättänsä Tessin vyötäisillä ja
asteli eteenpäin tyynesti ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka hän
itse asiassa oli yhtä kaino kuin Tess, joka huulet puoleksi avoimina
vain syrjäsilmällä vilkaisi työmiehiin.

-- Sinä näytät heille ihan häikäilemättä, että olen sinun? sanoi Tess
iloisesti.

-- Niin teen.

-- Mutta jos ystäväsi ja sukulaisesi Emminsterissä kuulisivat sinun
tällä lailla kuleskelevan jonkun maitotytön kanssa?

-- Lumoavimman, mitä koskaan on nähty!

-- He tuntisivat arvokkuutensa loukatuksi.

-- Rakas tyttöni -- joku D'Urberville loukkaisi jonkun Claren
arvokkuutta! Suuri valtti on, että sinä kuulut tuommoiseen sukuun, ja
kunhan olemme menneet naimisiin ja pastori Tringhamilta saadaan selvät
todistukset syntyperästäsi, niin sitten minä lyön sen pöytään. Muutoin
minun tulevaisuuteni tulee olemaan aivan riippumaton kotiväestäni -- se
ei ole koskeva heidän kylmiä vaatteitansakaan. Lähdemme pois näiltä
main, kenties koko Englannista -- yhdentekeväähän siis on, mitä ihmiset
meistä täällä ajattelevat. Mieleistähän on lähtö sinustakin, vai mitä?

Tess saattoi vain sopertaa myöntävän vastauksen, niin voimakas oli
mielenliikutus, joka heräsi ajatellessa, että saisi hänen vierellään,
hänen omanansa, samota halki maailman. Hänen tunteensa soivat ikäänkuin
aaltojen laulu hänen korvissaan ja kohottivat kyyneleitä silmiin. Hän
pani kätensä Claren käteen, ja niin he menivät paikalle, missä auringon
heijastus kimmelsi joesta silmiä häikäisevänä, vaikka aurinko itse oli
sillan takana näkymättömissä. Siinä he viipyivät, kunnes usva alkoi
kohota -- varhain se nousikin tähän aikaan vuotta -- asetellen pikku
kristalleja Tessin silmäripsille ja hänen sulhonsa hiuksiin ja otsalle.

Hänen rakkautensa Clareen oli nyt hänen henkensä ja elämänsä, se loi
ikäänkuin valokehän hänen ympärilleen, saattoi hänet unohtamaan entiset
surunsa ja karkotti mielestä kamalat näyt, jotka välistä pyrkivät häntä
vaivaamaan -- epäilyksen, pelon, surun, häpeän ja alakuloisuuden. Hän
tiesi niiden odottavan valopiirin ulkopuolella nälkäisten susien
tavoin, mutta hänellä oli nyt turvanaan voima, joka pitkät ajat
pakottaisi ne pysymään loitolla.

Hänellä oli kyky unohtaa, samalla kun hänellä oli hyvä muistin lahja.
Hän kulki valossa, mutta tiesi takanansa pimeyden värjöttävän. Se
saattoi edetä, saattoi myöskin lähetä, vähäisen kunakin päivänä.



Eräänä iltana oli Tessin ja Claren pakko pysyä kotona taloa katsomassa
kaikkien muiden ollessa kylänkäynnissä. Siinä tarinoidessa Tess loi
miettiväisenä katseensa Angeliin ja huomasi, kuinka syvä ihailu hänen
silmistään loisti.

-- Olen sinulle liian halpa -- niin olen, hän huudahti hypähtäen ylös,
aivan kuin hänen ylpeytensä ja ilonsa olisi häntä pelottanut.

Clare, ymmärtämättä täysin hänen sanojaan, virkkoi:

-- Et sinä noin saa puhua, Tess kulta! Ylhäisyys ei ole siinä, että
halveksittavia sovinnaisia tapoja noudatetaan, vaan siinä, että
kuulumme niiden joukkoon, jotka ovat totisia, vilpittömiä,
kunniallisia, puhtaita ja rakastettavia -- kuten sinäkin, oma Tessini.

Tessillä oli itku kurkussa. Kuinka monesti oli noiden hyvien
ominaisuuksien mainitseminen kirkossa kouristanut hänen nuorta
sydäntään viime vuosina, ja kuinka kauhealta tuntui, että Angel
toisteli niitä tällä hetkellä.

-- Mikset sinä jäänyt Marlottiin ja rakastanut minua silloin kun olin
vain kuusitoistavuotias ja kisasin pikku siskojeni ja veljieni kanssa
-- silloin kun sinä tanssit nurmella? Mikset jäänyt? hän huudahti,
puristaen kiihkeästi käsiään.

Angel rupesi häntä lohduttamaan ja rauhottamaan, miettien mielessään,
että Tess on kovin tunteellinen, hellästi täytyy häntä kohdella, kun
hän heittää onnensa kokonaan hänen varaansa.

-- Niin -- miksen jäänyt! hän sanoi. Sitä minäkin usein mietin. Kunpa
vain olisin tiennyt! Mutta miksi sinä niin epätoivoisena sitä
ajattelet?

Naisen salaamisvaistolla Tess vastasi kiireisesti:

-- Sydämesi olisi ollut omanani neljä vuotta kauemmin. En olisi
kuluttanut aikaani, niinkuin nyt olen tehnyt -- onneni olisi kestänyt
kauemmin.

Ei se ollut kypsä nainen, takanaan kirjavat elämänvaiheet, joka tunsi
tämmöisiä tuskia, vaan yksinkertaista elämää viettänyt tyttö, vasta
kahdenkymmenen vuotias, joka lapsuudenpäivinään oli joutunut pauloihin
kuin lintu ansaan. Mieltään tyynnyttääkseen hän nousi pikku
jakkaraltaan ja läksi huoneesta, kaataen mennessään tuolin
helmuksillaan. Palatessaan hän oli jo tyyntynyt.

-- Etköhän sinä, Tess, ole hieman oikullinen? sanoi Clare
hyväntahtoisesti, asettuen hänen viereensä istumaan. -- Aijoin juuri
kysyä sinulta muuatta asiaa, ja silloin sinä juoksit tiehesi.

-- Kenties minä olen oikullinen, mutisi Tess. Hän läheni äkkiä Clarea
ja pani kätensä hänen käsivarsilleen. -- Ei, Angel, en minä oikullinen
ole -- en ainakaan luonnoltani! -- Ja saadakseen hänet yhä enemmän
vakuutetuksi, hän laski päänsä Claren olkapäälle. -- Mitä sinä aijoit
minulta kysyä? Kernaasti minä vastaan, hän sanoi nöyrästi.

-- No niin, sinä rakastat minua ja suostut tulemaan vaimokseni: milloin
häät pidetään?

-- Minusta on hyvä näinkin.

-- Mutta minun täytyy tuumia oman elannon alkamista uudelta vuodelta.
Siinä on senkin seitsemän puuhaa, ja sitä ennen minä tahtoisin saada
aviopuolison.

-- Mutta, sanoi Tess arasti, eiköhän ole parasta, että otamme asian
käytännölliseltä kannalta ja jätämme häät tuonnemmaksi, kunnes noista
seikoista ei ole haittaa? Vaikka sanomattoman ikävää olisi sekin, että
sinä menet pois ja jätät minut tänne.

-- Ei käy laatuun. Tahtoisin sinua auttajakseni monissa alkupuuhissa.
Miksemme viettäisi häitämme kahden viikon kuluttua?

-- Ei, sanoi Tess vakavasti, minun on ajateltava niin monta asiaa sitä
ennen.

-- Mutta --

Clare veti häntä hellästi lähemmä itseään.

Avioliitto tuntui kauhealta, kun se näytti olevan niin lähellä. Mutta
ennenkuin he ehtivät pitemmältä asiasta neuvotella, astui sisään mr
Crick, mrs Crick ja pari meijerityttöä.

Tess ponnahti kuin pallo Angelin vierestä, hänen kasvonsa hehkuivat
punaisina, ja silmät loistivat tulen valossa.

-- Enkös minä tiennyt, miten kävisi näin lähellä istuessani! hän
huudahti närkästyneenä. Arvasin, että nyt ne miehet yllättävät! Mutta
en minä ollut hänen polvillaan, en ollut, vaikka siltä lienee
näyttänyt.

-- Jollet olisi virkkanut, niin emme olisi huomanneet mitään, sanoi
meijerimies lisäten vaimolleen: -- Siitä näet, Kristiina, ettei pidä
turhia luulotella. Enpä totta tosiaan olisi ajatellut missä hän istui,
jollei olisi itse sanonut.

-- Aijomme mennä kohta naimisiin, sanoi Clare, ollen olevinaan
rauhallinen.

-- Vai menette naimisiin! Sepä hauskaa! Arvasinhan minä, että vielä te
senkin teette jonain päivänä. Hän on liian hyvä meijeritytöksi, sanoin
sen heti ensimäisenä päivänä, kun hänet näin, mainio vaimo kenelle
tahansa. Maamiehelle hänestä vasta erinomainen vaimo tulee, onnenpoika,
ken hänet saa!

Tess katosi. Häntä oli kiusannut tyttöjen katseet enemmän kuin
meijerimiehen häikäilemätön ylistys.

Kun hän illalla tuli makuuhuoneeseensa, olivat tytöt jo siellä.
Kynttilä paloi pöydällä, ja tytöt istuivat vuoteillaan valkoisissa
yöpukimissa, odottaen kuin koston hengettäret Tessiä.

Mutta heti hän huomasi, etteivät tytöt kaunaa kantaneet. Eihän ollut
vahinko sen menettäminen, mitä he eivät koskaan olleet toivoneet
omakseen saavansa.

-- Mr Clare ottaa hänet vaimokseen, mutisi Retty, kääntämättä silmiään
Tessistä. Tessin kasvoiltakin se näkyy.

-- Menetkö sinä aivan todella hänen kanssaan naimisiin? kysyi Marian.

-- Menen, vastasi Tess.

-- Milloin?

-- Jonain päivänä.

Tytöt arvelivat hänen karttelevan.

-- Menee naimisiin hänen kanssaan, pääsee herrasnaimisiin, toisteli Izz
Huett, pannen painoa joka sanalle.

Ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta tytöt kömpivät vuoteiltaan ja
asettuivat Tessin ympärille. Retty pani kätensä hänen olkapäälleen,
ikäänkuin tunnustellakseen oliko Tess tuommoisen ihmeen tapahduttua
enää lihaa ja verta, ja toiset kietoivat käsivartensa hänen
vyötäisilleen ja katsoivat hievahtamatta häntä silmiin.

-- Sepä vasta ihme oli! Ihan menee yli ymmärrykseni, sanoi Izz.

Marian suuteli Tessiä. -- Niin tekee, mutisi hän kohottaessaan
huuliansa pois.

-- Suutelitko sinä häntä rakkaudesta vai sen vuoksi, että toisen huulet
ovat hänen poskeansa koskeneet? kysyi Izz Huett kuivakiskoisesti.

-- En minä sitä ajatellut, vastasi Marian vilpittömästi. Ajattelin vain
kuinka somaa on, että Tess pääsee hänen vaimokseen eikä kukaan muu. Ei
meistä kenelläkään ole siitä mitään sanomista, emme sitä ajatelleet,
rakastimme vain mr Clarea. Mutta hänen kanssaan eivät pääsekkään
naimisiin silkki- ja samettipukuiset naiset, vaan Tess, joka on meidän
vertaisemme.

-- Sanokaapas aivan varmaan, ettekö vihottele minulle siitä? kysyi Tess
hiljaa.

Tytöt katsoivat häneen, aivan kuin olisivat luulleet vastauksensa
kuvastuvan hänen silmissään.

-- En tiedä, en tiedä, mutisi Retty Priddle. Tahtoisin sinua vihata,
vaan en voi.

-- Niin minäkin! toistivat Izz ja Marian. En saata häntä vihata. Mikä
lieneekin syynä.

-- Hänen pitäisi ottaa joku teistä vaimokseen, mutisi Tess.

-- Miksi?

-- Te olette kaikki minua parempia.

-- Mekö sinua parempia? sanoivat tytöt kuiskaten. -- Ei, ei, Tess
kulta.

-- Olette te! väitti Tess kärsimätönnä vastaan. Ja äkkiä hän tempautui
irti ja purskahti hillittömään itkuun, hautasi kasvonsa päänalaisiin,
toistellen herkeämättä: -- Olette te, olette!

Kun kyynelet olivat päässeet valloilleen, ei niitä käynyt pidättäminen.

-- Hänen olisi pitänyt ottaa joku teistä, nyyhkytti hän. -- Minun
pitänee houkutella hänet tekemään se vielä nytkin! Te olisitte parempia
hänelle kuin -- oh, mitä minä nyt puhunkaan! Voi, voi!

Tytöt hyväilivät häntä, mutta yhä hän itki.

-- Sinä hänelle parhaiten sovit, sanoi Marian. -- Sinä osaat käyttäytyä
hienommin ja sinulla on enemmän tietoja kuin meillä, varsinkin sitten
kun hän on opettanut sinulle niin paljon. Ylpeä sinä saisit olla ja
kyllä kai sinä oletkin?

-- Olen kyllä, vastasi Tess, aivan minua hävettää, että päästin
tunteeni näin valloilleen.

Kun he kaikki olivat vuoteella ja tuli oli sammutettu, niin Marian
kuiskasi:

-- Kun olet tullut hänen vaimoksensa, Tess, kai sinä jonkun kerran
ajattelet meitäkin ja kuinka me häntä rakastimme emmekä tahtoneet sinua
vihata emmekä vihanneetkaan, koska sinä olit hänen mielitiettynsä,
emmekä toivoneetkaan hänen itseämme valitsevan.

Eivät tienneet tytöt, kuinka näitä sanoja lausuttaessa katkeroita
kyyneleitä vierähteli Tessin silmistä päänaluselle ja kuinka hän verta
vuotavin sydämin päätti -- äidin kiellosta huolimatta -- kertoa Angel
Clarelle tarinansa antaakseen hänen, jolle hän eli, halveksua häntä jos
tahtoi ja äitinsä pitää häntä hulluna. Se olisi parempi kuin olla
vaiti, mikä saattoi koitua petokseksi Angelia kohtaan ja tuntui
vääryydeltä toisia tyttöjä vastaan.



32.


Tessin katuvainen mieli esti häntä hääpäivää määräämästä. Marraskuun
alussa hän oli vielä yhtä epävarma kuin ennenkin, vaikka Clare useita
kertoja oli kysynyt häneltä asiata mitä suotuisimpina hetkinä. Mutta
Tess näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa.

Eräänä päivänä palatessaan asialta jostain naapurista he pysähtyivät
suurelle hiekkakummulle tasangon laitaan kuuntelemaan. Joet olivat taas
tulvillaan, vesi loiskahteli sulkuja vastaan, solisi kivien koloissa,
pienimmätkin painanteet olivat kukkurapäinä, eikä jalkamiesten ollut
hyvä kulkea oikoteitä. Laaksosta kuului moninaisten äänten humua,
tuntui kuin suuri kaupunki olisi ollut heidän jalkainsa juuressa.

-- Tuntuu kuin siellä olisi tuhansia ihmisiä, sanoi Tess, pitämässä
kokousta suurella torilla, rukoillen, saarnaten, rähisten ja
nyyhkyttäen, vaikeroiden ja kiroillen.

Clare ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.

-- Puhuiko Crick tänään sinulle, ettei hän tarvitse talvisaikaan niin
paljoa väkeä?

-- Ei.

-- Lehmät alkavat lopettaa lypsynsä.

-- Niin alkavat, Tess vastasi. Mutta parikymmentä poikii kohtapuoleen.
Eiköhän minua enää täällä tarvita? Ja minä kun olen koettanut niin
kovasti -- --

-- Ei se Crick varsin niin sanonut, ettei sinua tarvittaisi. Tuumaili
vain erinomaisen ystävällisesti, tietäen millainen suhteemme oli, että
veisin sinut mukanani lähtiessäni täältä jouluksi kotiin. Ja kun
kysyin, miten hän tulisi sinutta toimeen, niin hän vastasi, ettei tähän
aikaan vuotta sanottavasti apua tarvittukaan. Aivanpa olin hyvilläni,
että hän näin pakotti meidät tekemään päätöksen -- vaikka tuo lie
syntiäkin ollut.

-- Suotta sinä siitä iloitset, Angel. Surullista on joutua hylyksi,
vaikka se toiselta puolen on mukavaakin.

-- Myönnät siis, että se on mukavaakin. Hän painoi sormellaan Tessiä
poskelle.

-- Kas!

-- Mitä?

-- Tunnen kuinka veri karahti poskillesi mennessäsi satimeen. Mutta
leikki pois! Ei maksa vaivaa laskea leikkiä -- elämä on liian vakavaa.

-- Niin on, sen minä olen huomannut ennenkuin sinä.

Tess ymmärsi asian varsin hyvin. Jos kieltäytyi menemästä hänen
kanssansa naimisiin -- niinkuin hän kiihottuneessa mielentilassaan oli
viime yönä päättänyt -- ja läksi pois meijeristä, oli se samaa kuin
mennä johonkin outoon paikkaan, ei edes meijeriin, sillä meijerityttöjä
ei tarvittu poikimisaikana. Piti mennä johonkin hoviin, missä ei ollut
Angel Claren kaltaista jumalaista olentoa. Tämä ajatus tuntui hänestä
sietämättömältä, vielä kiusallisemmalta tuntui kotiin lähtö.

-- Niin että, totta puhuen, Tess kulta, Clare jatkoi, koska sinun
luultavasti on lähdettävä täältä joulun tienoissa, niin eiköhän olisi
mukavinta, että minä veisin sinut silloin omanani. Ja ellet sinä olisi
tuommoinen hetkenlapsi, niin käsittäisit, ettemme voi jatkaa
tämmöistäkään elämää ijankaiken.

-- Kunpa voisimme! Toivoisin, että aina olisi kesä ja syksy ja että
sinä aina lempisit minua ja ajattelisit minua yhtä paljon kuin viime
aikoina.

-- Niin minä aina teenkin.

-- Voi, tiedänhän, huudahti hän äkillisen uskon puuskassa. -- Angel,
minä määrään päivän, jolloin tulen omaksesi ainiaaksi.

Niin he saivat asian viimeinkin päätökseen kulkiessaan pimeällä
meijeriä kohti tuhanten äänten soristessa ympärillä.

Kotiin tultuaan he kertoivat päätöksestään mr ja mrs Crickille, pyytäen
heitä pitämään asian omana tietonaan, sillä he tahtoivat pitää hommansa
salassa. Meijerimies nosti aika jyräkän Tessin menettämisestä, vaikka
itse oli äskettäin tuuminut päästää hänet työstänsä. Miten maito tulisi
kuorituksi? Kuka nyt laittelisi niin somia voipaloja Angleburyn ja
Sandbournen rouville? Mrs Crick onnitteli Tessiä sen johdosta, että
asiasta vihdoinkin rupesi tosi tulemaan, sanoen ensi silmäyksellä
nähneensä, että hänet oli valitseva omakseen joku tavallista työmiestä
parempi mies; Tess oli näyttänyt niin suurelliselta astuessaan pihan
poikki sinä iltana, kun tuli meijeriin. Itse asiassa Tess oli mrs
Crickin mielestä näyttänyt vain viehkeältä ja kiltiltä tytöltä, loput
oli hänen mielikuvituksensa lisännyt sen avulla, mitä hän sittemmin oli
kuullut.

Aika kului Tessistä huimaavaa vauhtia, hänellä ei tuntunut olevan omaa
tahtoa. Hän oli antanut suostumuksensa, hääpäivä oli määrätty. Hänen
pohjaltaan selvä järkensä oli alkanut taipua sallimususkon edessä, mikä
on niin tavallista maalla semmoisten kesken, jotka elävät lähemmässä
yhteydessä luonnon kuin ihmisten kanssa, ja niin hän oli valmis
sokeasti suostumaan kaikkeen, mitä sulhonsa esitti.

Mutta hän kirjotti uudelleen äidilleen, nimellisesti ilmottaakseen
hääpäivästä, mutta itse asiassa pyytääkseen häneltä taas neuvoa. Se oli
sivistynyt mies, joka hänet oli omakseen valinnut, mitä äiti ehkei
ollut ottanut huomioon. Häiden perästä tapahtuva selitys, josta
karkeampi mies ei olisi milläänkään, saattoi herättää hänessä
toisenlaisia tunteita. Mutta mrs Durbeyfield ei vastannut tähän mitään.

Vaikka Angel Clare todisteli itselleen ja Tessille järkisyillä, miksi
heidän oli pakko mennä viipymättä naimisiin, tuntui sitä vielä enemmän
jouduttavan muuan seikka, jonka hän vähän myöhemmin tuli huomaamaan.

Hän rakasti tyttöään sydämellisesti, vaikka kenties pikemmin
ihanteellisesti ja haaveellisesti kuin sillä tulisuudella, mikä oli
ominaista Tessin rakkaudelle. Hän ei ollut odottanut tapaavansa,
jouduttuaan, kuten arveli, tyhmien ihmisten joukkoon, niin
ihanteeellista olentoa kuin Tess oli. Mutta tulevaisuus ei avautunut
vielä selvänä hänen eteensä, saattoi mennä vuosi tai parikin, ennenkuin
hän olisi päässyt varmalle pohjalle. Hänen luonteensa oli näet käynyt
hieman suruttomaksi sen takia, että hänen oli täytynyt luopua
todellisesta elämäntehtävästänsä vanhempainsa ennakkoluulojen vuoksi.

-- Eiköhän meidän olisi parasta odottaa, kunnes olet saanut talosi
kuntoon, vai mitä arvelet? kysyi Tess kerran arasti. (Siihen aikaan
teki Claren mieli hankkia talo Englannista).

-- Totta puhuen, Tessiseni, en tahdo jättää sinua tänne yksinäsi --
kovin turvatonhan olisit.

Tämä syy oli semmoisenaan varsin hyvä. Hänen vaikutuksensa Tessiin oli
ollut niin suuri, että tämä oli omistanut itselleen hänen tapojansa,
sanojansa ja puheenparsiansa. Jos jätti hänet johonkin maataloon, oli
se sama kuin päästää hänet yhteissoinnusta. Vielä toisestakin syystä
hän tahtoi pitää Tessin huostassaan. Hänen vanhempansa tietysti
halusivat nähdä Tessin, ennenkuin hän vei hänet uuteen kotiinsa.
Saatuaan oleskella pari kuukautta hänen kanssaan yhdessä ja matkustella
paikasta toiseen, Tessin olisi helpompi selvitä tulikokeesta -- äidin
luona käynnistä Emminsterin pappilassa. Sitä paitsi hänen mielensä teki
tutustua vähäisen myöskin myllylaitoksiin, koska hänen päähänsä oli
pälkähtänyt ajatus myllyliikkeen yhdistämisestä varsinaiseen
maanviljelykseen. Wellbridgen suuren, vanhan vesimyllyn omistaja --
mylly oli kerran kuulunut eräälle luostarille -- oli kutsunut häntä
katsomaan myllyänsä.

Clare kävi siellä eräänä päivänä -- myllylle oli muutaman kilometrin
matka -- ja palasi samana iltana. Hän oli päättänyt asettua Wellbridgen
myllylle vähäksi aikaa. Mikä oli saattanut hänet tekemään tämän
päätöksen? Tilaisuus perehtyä jauhatukseen ja seulomiseen aiheutti sen
kyllä osaksi, mutta vielä enemmän se seikka, että hän pääsi asumaan
taloon, joka aikoinaan oli ollut D'Urbervillein sukukartanona. Tällä
tavoin Clare useinkin ratkaisi käytännöllisiä kysymyksiä, hän antoi
määräämisvallan tunteilleen, joilla ei ollut niiden kanssa mitään
tekemistä. He päättivät mennä sinne heti häiden perästä ja oleskella
siellä pari viikkoa ja heittää matkailutuumat sikseen.

-- Sen perästä käymme katsomassa muutamia Lontoon takana olevia
maatiloja, joista olen kuullut puhuttavan, sanoi Clare, ja maalis- tai
huhtikuussa käymme vanhempiani tervehtimässä.

Tämmöisiä kysymyksiä syntyi myötäänsä ja niistä keskusteltiin
vilkkaasti. Hääpäivä läheni lähenemistään. Siksi oli määrätty joulukuun
viimeinen päivä, uudenvuoden aatto. -- Hänen vaimonsa, sanoi Tess
itsekseen. -- Tulisiko siitä koskaan mitään? He kaksi yhdessä, ei
mitään heitä erottamassa, kaikki yhteistä. Miksei? Ja kuitenkin, miksi?

Eräänä sunnuntai-aamuna Izz Huett virkkoi Tessille kirkosta tultuaan:

-- Sinua ei kuulutettukaan tänään.

-- Mitä sinä sanot?

-- Tänään sinua olisi pitänyt ensi kerta kuuluttaa, hän vastasi
katsellen tyynesti Tessiin. Uudenvuoden aattonahan sinä aijot mennä
naimisiin?

Tess myönnytti kiireisesti.

-- Kolmastihan kuulutetaan. Nyt ei jää kuin kaksi sunnuntaita.

Tess tunsi kalpenevansa; Izz oli oikeassa, tietysti kolmasti
kuulutettiin. Kenties Angel ei ollut muistanut! Siinä tapauksessa häät
lykkäytyisivät yhden viikon, ja se oli pahan merkki. Kuinka hän voisi
huomauttaa siitä Angelille? Ennen hän oli ollut vastahakoinen koko
puuhaan, nyt hänet valtasi äkkiä tuska, että menettäisi hänet.

Hänen levottomuutensa haihtui varsin yksinkertaisen sattuman kautta.
Izz mainitsi mrs Crickille, ettei Tessiä ja mr Clarea oltu kuulutettu,
ja tämä piti velvollisuutenaan perheenemäntänä kysyä Clarelta asiata.

-- Unohtuiko teiltä kuulutuksiin pano, herra Clare?

-- Ei, kyllä minä sen muistin, tämä vastasi.

Jäätyään kahdenkesken Tessin kanssa hän selitti heti asian:

-- Älä ole milläsikään mitä ne puhuvat kuulutuksesta. Olen pyytänyt
naimalupaa, se on meille mukavampi. Niin että jos menet ensi pyhänä
kirkkoon, niin et kuule omaa nimeäsi, vaikka tahtoisitkin.

-- En minä tahtonutkaan, sanoi Tess ylväästi. Mutta siitä huolimatta
tuntui kivi vierähtävän hänen sydämeltään, sillä hän oli pelännyt, että
joku nousisi ylös ja epäisi kuulutuksen hänen entisen elämänsä vuoksi.
Kuinka onni tuntui häntä suosivan!

-- Pelottaa minua kuitenkin, hän sanoi itsekseen. Vaikkapa onni tuntuu
nyt olevan myötäinen, niin surut kyllä seuraavat perästä. Niin taivas
useimmiten menettelee. Olisi taitanut olla parempi, että olisivat
kirkossa kuuluttaneet!

Mutta kaikki meni oivallisesti. Tess halusi mielellään tietää tahtoiko
Angel, että hänet vihittäisiin parhaassa, valkoisessa puvussaan vai
oliko hänen hankittava uusi. Angel oli kuitenkin pitänyt huolta tästä
asiasta, sillä muutamana päivänä saapui Tessille kaksi suurta kääröä,
jotka sisälsivät täydelliset pukimet, hatusta kenkiin, siihen luettuna
soma valkoinen hame, varsin sopiva yksinkertaisiin häihin, jommoiset he
aikoivat pitää. Clare palasi kotiin juuri samaan aikaan kuin Tess alkoi
aukoa kääröä.

Tuokion perästä Tess riensi hänen luoksensa posket punottavina ja
kyynelsilmin.

-- Kaikki sinä olet muistanutkin! hän mutisi painaen poskensa hänen
olkapäälleen. -- Hansikkaat ja nenäliinankin. Oma armaani, kuinka hyvä
ja ystävällinen sinä olet!

-- Ei, ei, Tess, enhän ole tehnyt muuta kuin lähettänyt tilauksen
muutamaan lontoolaiseen kauppaan.

Ja estääkseen Tessiä ajattelemasta hänestä liian paljon hyvää Clare
käski hänen mennä yläkertaan koettelemaan pukua ja antamaan kylän
ompelijattaren muuttaa mitä tarvittiin.

Hän lähti yläkertaan ja puki vaatteet yllensä. Hetken hän seisoi
kuvastimen edessä, katsellen miltä silkki pukimensa näytti ja sitten
hänelle äkkiä juohtui mieleen äitinsä laulu ihmeellisestä hameesta --

    Mi konsaan ei sovi vaimollen,
    joka kerran harhaan astunut on.

Tätä oli mrs Durbeyfield laulanut hänelle iloisesti liekuttaessaan
jalallaan kätkyttä laulun tahdissa. Ajatteles, jos puku ilmaisisi hänen
salaisuutensa muuttamalla väriä, samoin kuin se oli pettänyt kuningatar
Gueneverin. Ensi kerran hän täällä meijerissä nyt muisti nuo säkeet.



33.


Angel tahtoi mielellään ennen naimisiin menoa viettää päivän Tessin
kanssa jossain meijerin ulkopuolella. Olisivat viimeisen kerran yhdessä
kihlattuina, viettäisivät ihanan päivän, jommoista ei sen koommin
tulisi, odotellessaan toista suurta päivää, joka oli ovella. Siksi hän
pyysi Tessiä lähtemään lähimpään kaupunkiin pikku ostoksille.

Clare oli meijerissä ollessaan pysynyt aivan erillään muusta
maailmasta. Moneen kuukauteen ei hän ollut käynyt kaupungissa, ja nyt
he ajoivat sinne meijerinhoitajan rattailla.

Ensi kertaa elämässään he kävivät puodeissa yhteisillä ostoksilla. Oli
joulunaatto, tori oli täynnä kuusia ja mistelejä, ja kadut vilisivät
vieraita, joita oli maaseudulta tullut merkkipäivän takia kaupunkiin.
Tess sai osakseen kiusallisen paljon huomiota kävellessään kaduilla
Angelin kanssa käsikoukussa, sillä hänen säteilevä onnensa lisäsi hänen
kasvojensa kauneutta.

Illalla he palasivat ravintolaan, jossa heillä oli asuntonsa, ja Tess
odotti eteisessä sen aikaa kuin Angel oli hevosta valjastamassa.
Anniskeluhuone oli täynnä väkeä, toisia tuli, toisia meni. Joka kerta
kun ovi aukeni, lankesi valo Tessin kasvoille. Kaksi miestä astui ulos
mennen hänen ohitsensa. Toinen heistä töllisti kummissaan häneen, ja
Tess luuli nähneensä nuo kasvot ennen Trantridgessa, vaikka Trantridge
oli siksi kaukana, että sen kylän asukkaat harvoin kävivät tässä
kaupungissa.

-- Sievä tyttönen, sanoi toinen.

-- Onpa niinkin -- mutta ellen minä erehdy ... ja sitten seurasi
huomautus, joka ei ollut varsin ylistelevä. Clare astui sisään samalla
hetkellä kuin sanat lausuttiin ja näki Tessin lyyhistyvän kauhusta
kokoon. Morsiamensa solvaaminen saattoi hänet raivostumaan ja
ajattelematta asiaa pitemmältä hän antoi miehelle niin navakan
korvapuustin, että tämä lensi nurin niskoin takaisin eteiseen.

Mies tointui heti ja näytti aikovan käydä kimppuun. Clare asettausi
puolustusasentoon, mutta silloin alkoi vastustaja miettiä asiaa. Hän
katsoi uudelleen Tessiin sanoen:

-- Suokaa anteeksi, olen erehtynyt. Pidin häntä aivan toisena
henkilönä, joka asuu viiden peninkulman päässä.

Clare huomasi olleensa liian hätäinen; hänen vikansa oli että Tess oli
jäänyt kapakan eteiseen. Niinkuin muulloinkin tämmöisissä tapauksissa
hän nytkin sovitti miehen pistämällä hänen kouraansa viisi shillinkiä
laastariksi, ja niin he erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä. Heti
kun Clare oli ottanut tallirengiltä ohjakset, ja nuori pari oli ajanut
tiehensä, niin miehet läksivät astumaan toisaannepäin.

-- No, erehdyitkö sinä? kysyi toinen.

-- En rahtuakaan. Mutta mitäpä minä nuoren herran tunteita loukkaamaan.

Sillä välin ajoi Clare Tessin kanssa meijeriä kohti.

-- Emmeköhän voisi siirtää häitämme vähän tuonnemmaksi? kysyi Tess
omituisen tukahtuneella äänellä. Tarkotan, jos tahtoisimme.

-- Emme, kultaseni. Ole huoletta. Vai tahtoisitko antaa tuolle miehelle
aikaa haastattaa minut oikeuteen pahoinpitelystä? hän kysyi leikillään.

-- En, tarkotan -- jos ne pitäisi lykätä.

Clare ei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkotti, vaan pyysi häntä
heittämään tuommoiset tuumat pois mielestään, ja Tess totteli niin
hyvin kuin taisi. Mutta hän oli koko kotimatkan vakavalla, hyvin
vakavalla päällä, kunnes juohtui mieleen, että he menisivät kauas
näiltä tienoilta, eikä entisyyden peikot enää häntä ahdistelisi.

He ottivat hellät jäähyväiset toisiltaan sinä iltana, ja Angel meni
ullakkosuojaansa. Tess oli vielä kotvasen ylhäällä, laitellen minkä
mitäkin häävalmistuksia, sillä aika alkoi käydä täpäräksi. Äkkiä hän
kuuli jyrinää Angelin huoneesta, polkemista ja jyhmimistä. Kaikki muut
vetivät sikeintä untansa, ja peläten Angelin olevan sairaana, Tess
juoksi hänen ovelleen ja kysyi mikä häntä vaivasi.

-- Ei mikään, tämä vastasi sisältä. Ikävä, että sinua häiritsin!
Somasti tässä sattui: rupesin nukkumaan ja aloin unissani tapella tuon
miehen kanssa, joka sinua loukkasi; kuulemasi jyske syntyi siitä, että
minä nyrkilläni mukiloin matkalaukkuani, jonka olin ottanut esille
pakatakseni tavaroitani. Välistä minulle sattuu tämmöisiä puuskia
unissani. Menehän nukkumaan äläkä sitä sen enempää ajattele.

Tämä saattoi vaa'an vihdoinkin kallistumaan ja pakotti hänet toimimaan.

Mahdottomaksi kävi kertoa hänelle suullisesti entisyydestä, mutta olipa
toinenkin keino. Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjotti neljän sivun
pituisen kirjeen, kuvaillen tarkasti, mitä hänelle kolme vuotta sitten
oli tapahtunut, pisti kirjeen kuoreen ja osotti sen Clarelle. Ja jottei
enää horjuisi päätöksessään, hän hiipi paljain jaloin ullakkoon ja
pisti kirjeen Claren oven alle. Tess ei tietysti saanut unta silmän
täyttä, hän kuunteli pienintäkin liikettä yläkerrasta. Viimein hän
kuuli portaiden natinaa, kuten tavallisesti. Clare tuli alas. Hän
tapasi Tessin portaiden juurella ja suuteli häntä. Suukko oli yhtä
lämmin kuin konsanaan!

Angel näytti hieman väsyneeltä ja hajamieliseltä. Mutta ei sanonut
sanaakaan hänen tunnustuksestaan, ei kahdenkesken ollessakaan. Oliko
hän saanut kirjeen? Jollei Angel ottanut asiaa puheeksi, ei hän voinut
virkkaa mitään. Päivä meni, ja selvää oli, että Angel aikoi pitää
salaisuuden omana tietonaan, ajattelipa hän siitä mitä tahansa. Muutoin
hän oli hilpeä ja ystävällinen, kuten tavallisesti. Tess alkoi arvella,
että kenties hänen pelkonsa oli ollut lapsellista. Oliko se
mahdollista? Oliko Angel antanut hänelle anteeksi, rakastiko hän häntä
semmoisenaan ja hymyili hänen tuskalleen kuin pahalle unelle? Oliko hän
tosiaan saanut hänen kirjeensä? Hän vilkaisi hänen huoneeseensa, mutta
kirjeestä ei näkynyt jälkeäkään. Varmaankin hän oli antanut anteeksi.
Mutta vaikkei hän ollut saanutkaan kirjettä, tuntui Tessistä varmalta,
että hän antaisi anteeksi.

Joka aamu ja ilta oli Angel yhtä ystävällinen, ja niin tuli uudenvuoden
aatto, heidän hääpäivänsä.

Sinä päivänä he eivät nousseet lypsyaikaan; heitä oli koko viikko
pidetty kuin vieraita, ja Tess oli saanut oman huoneen. Tullessaan
alakertaan aamiaiselle he hämmästyivät nähdessään kuinka koreaksi
keittiö oli laitettu päivän kunniaksi.

Crick oli ani varhain aamulla antanut valkaista keittiön uunin ja
punata takan. Hohtavan keltainen verhostin riippui lieden edessä, missä
ennen oli ollut vanha, kulunut sininen pumpuliuudin. Huone näytti
varsin viehättävältä uudessa asussaan. -- Teki mieleni laittaa jotain
päivän kunniaksi, sanoi meijerinhoitaja. Ja kun te viis välittäisitte
viuluista ja huiluista, -- ennen vanhaan ne olivat tämmöisissä juhlissa
aivan välttämättömät, -- niin en minä osannut muutakaan laittaa.

Tessin ystävät asuivat siksi kaukana, etteivät voineet tulla häihin,
minkä vuoksi Marlottista ei oltu ketään kutsuttukaan. Mitä Angelin
kotiväkeen taas tulee, niin oli hän kirjottanut, milloin häät
pidettäisiin ja toivonut edes jonkun tulevan. Veljet eivät olleet
vastanneetkaan, olivat kai äkeissään, mutta isä ja äiti olivat
kirjottaneet jokseenkin surullisen kirjeen valittaen, että hänellä oli
semmoinen kiire naimisiin. Kokivat he sentään katsoa asiaa
paremmaltakin puolen: selittivät, että vaikka he kaikista viimeiseksi
odottivat meijerityttöä miniäkseen, oli Angel kuitenkin siinä ijässä,
että itse osasi asiaa arvostella.

Tämä sukulaisten osottama kylmyys ei sanottavasti surettanut Clarea,
sillä hän aikoi ennen pitkää hämmästyttää heitä suurella valtillaan.
Hänestä oli tuntunut liian uhkarohkealta ja häikäilemättömältä esittää
meijerityttönsä suoraa päätä jalosukuisena neiti D'Urbervillenä. Sen
vuoksi hän aikoi pitää hänen sukuperänsä salassa, kunnes ennättäisi
sivistää ja kasvattaa häntä matkustelemalla ja lukemalla ja sitten
kotona käydessään voisi voitonriemuisena esittää hänet vanhan suvun
arvokkaana jälkeläisenä. Se oli rakastuneen miehen kaunis unelma.
Ehkäpä Tessin syntyperä merkitsikin hänelle enemmän kuin kenellekään
muulle maailmassa.

Kun Angelin käytös pysyi yhä vain muuttumattomana, niin Tess alkoi
epäillä, tokko hän oli kirjettä saanutkaan. Hän nousi aamiaispöydästä,
ennenkuin toiset olivat lopettaneet, ja riensi portaita ylös Angelin
huoneeseen katsahtaakseen eikö kirjettä näkynyt. Hän seisoi ovella,
missä hän pari päivää sitten oli pamppailevin sydämin pistänyt kirjeen
kynnyksen juureen. Matto ylettyi kynnykseen, ja sen alta pisti esiin
jotain valkoista. Se oli hänen kirjeensä. Clare ei ollut sitä
huomannut. Hän oli kiireissään pistänyt sen maton alle.

Päätä huimasi, kun hän otti kirjeen ylös. Siinä se oli -- avaamatta,
aivan kuin hänen kädestään lähtiessään. Kuori oli vielä paikoillaan.
Nyt ei kirjettä käynyt hänelle antaminen, koko talo oli häätouhussa.
Hän meni huoneeseensa ja repi kirjeen palasiksi.

Hän oli niin kalpea tavatessaan Angelin, että tämä kävi aivan
levottomaksi. Tuo tapaus järkytti häntä pahasti. Mitä hän enää voisi
tehdä? Koko talo oli nurin, juostiin ja häärättiin, kaikkien piti
pukeutua, mr ja mrs Crickiä oli pyydetty todistajiksi kirkkoon ja
heiliäpä oli touhua juhlatamineihin pynttäytyessään. Tess kohtasi
Angelin portaissa, ja tässä oli hänellä ainoa tilaisuus lausua hänelle
kahdenkesken pari sanaa.

-- Minun täytyy puhua sinulle ... tahdon tunnustaa sinulle kaikki
vikani ja erehdykseni, hän sanoi niin huolettomalla äänellä kuin
mahdollista.

-- Ei, ei -- ei meidän nyt sovi vioista ja erehdyksistä puhella,
vastasi tämä. Tänään sinun ainakin on oltava kuin itse täydellisyys,
suloinen tyttöni. Kerkiämme me niistä aina puhua, minunkin on
tunnustuksia tehtävä.

-- Mutta minun mahtaisi olla parempi tunnustaa nyt, jottet voisi
sanoa...

-- Kerro sitten kun olemme asettuneet omaan kotiimme. Jonain ikävänä
hetkenä ne kyllä menevät mukiin, vaan ei nyt.

-- Et siis tahdo, että kerron, armaani?

-- En, Tess kulta.

Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin. Claren sanat tuntuivat Tessiä
rauhottavan. Ja seuraavina ratkaisevina tunteina tempasi rakkaus
Angeliin hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän voinut muuta
ajatellakkaan. Hänen suurin halunsa, jota hän niin kauan oli koettanut
tukahuttaa, halu saada kuulua hänelle, nimittää häntä herrakseen,
omaksi puolisokseen -- ja sitten vaikka kuolla -- saattoi hänet kaiken
muun unohtamaan. Hänen pukeutuessaan ajatukset liihottelivat
rusopilvissä, joiden hohde himmensi kaikki maalliset huolet.

Sulhanen ja morsian, mr ja mrs Crick nousivat vanhoihin, ränstyneihin
vaunuihin, jotka oli vuokrattu kylän ravintolasta viemään heitä
kirkkoon. Angel olisi suonut kernaasti, että jompikumpi hänen
veljistään olisi ollut vihkiäisissä läsnä, mutta kun he eivät olleet
vastanneet edes hänen kutsuunsa, oli se selvä merkki siitä, että he
halveksivat koko hänen avioliittoansa. Kenties olikin parempi, etteivät
tulleet -- huonosti he olisivat viihtyneet meijeriväen seurassa.

Hetken juhlallisuuden valtaamana ei Tess huomannut tästä mitään, ei
nähnyt, ei kuullut mitään, ei tiennyt mitä tietä mentiin. Angelin hän
tiesi olevan lähellä, kaikki muu oli loistavata usvaa.

Koska Clare oli hankkinut erikoisen naimaluvan, oli kirkossa vain
kymmenkunta ihmistä; mutta vaikka niitä olisi ollut tuhatkin, niin
yhtä vähän se olisi Tessiin vaikuttanut. Juhlallisen hurmauksen
vallassa hän hätäilemättä vannoi rakastavansa häntä niin myötä- kuin
vastoinkäymisessä. Kun toimituksessa sattui pieni väliaika, niin hän
nojautui äkkiä Angelin olkapäätä vasten; satunnainen ajatus oli häntä
pelästyttänyt ja tahtomattaan oli hän liikkeen tehnyt tullakseen
vakuutetuksi, että hän todella oli siinä vahvistaakseen uskoansa, että
hänen lempensä oli järkkymätön kaikissa vaiheissa.

Clare tiesi Tessin häntä rakastavan -- jokikinen piirre sitä osottl --
mutta ei hän vielä osannut aavistaa hänen lempensä syvyyttä, ei tiennyt
kuinka kärsivällinen, hellä, vilpitön ja kestävä se oli.

Kun he astuivat ulos kirkosta, niin kellonsoittaja heilautti kelloja,
kuului kolme heleätä kumahdusta -- siinä sitä olikin ilokellojen
soitoksi näin pikku seurakunnassa. Kulkiessaan miehensä rinnalla
kellotornin ohi Tess tunsi ilman värähtelevän kellojen soitosta, ja
tämä kohotti yhä enemmän sitä autuaallista tunnelmaa, joka hänet oli
vallannut.

Hurmausta kesti, kunnes kellojen sointi oli tauonnut kuulumasta, ja
vihkimishetken herättämä mielenliikutus oli asettunut. Nyt hän saattoi
paremmin tarkastaa ympäristöään. Mr ja mrs Crick olivat käskeneet tulla
heitä noutamaan omilla rattailla, jotta nuori pari saisi rauhassa ajaa
vuokravaunuissa. Tessin huomio kiintyi vaunuihin. Hän katseli niitä
kauan äänetönnä istuessaan Angelin rinnalla.

-- Sinä näytät alakuloiselta, sanoi Clare.

-- Niin, hän vastasi pannen käden silmilleen. Monet seikat saavat minut
vapisemaan. Kaikki on niin vakavaa, Angel. Tuntuu muun muassa kuin
olisin nähnyt nämä vaunut ennen, kuin tuntisin ne varsin hyvin.
Unissani olen mahtanut ne nähdä.

-- Tietenkin olet kuullut tarinan D'Urbervillein vaunuista, varsin
yleisen jutun suvustasi, niiltä ajoilta kun se oli mahtava näillä
seuduin. Nämä rottelot johtavat mieleesi heidän vaununsa.

-- En ole niistä koskaan kuullut, sanoi Tess. Millainen tarina se on?
Kerroppas!

-- Enpä huolisi sitä nyt perinpohjin kertoa. Joku D'Urberville teki
kamalan rikoksen sukuvaunuissaan kuudennella- tai seitsemännellätoista
vuosisadalla, ja sen perästä suvun jäsenet kuulevat tai näkevät vanhat
vaunut milloin --. Mutta kerron pahan toiste -- se on niin ikävä juttu.
Tahtomattasi olet tullut ajatelleeksi tuota tarinaa nähdessäsi nämä
vaunurottelot.

-- En muista siitä ennen kuulleeni, Tess mutisi. Näkevätkö sukumme
jäsenet ne silloin, kun meistä joku kuolee, Angel, vai silloin, kun
olemme tehneet rikoksen?

-- Älkäämme nyt siitä puhuko, Tess, hän sanoi vaijentaen hänet
suutelolla.

Kotiin tultuaan Tess oli alakuloisella mielellä. Hän oli nyt rouva
Angel Clare, mutta oliko hänellä mitään siveellistä oikeutta tähän
nimeen? Eikö hän oikeammin ollut rouva Aleksander D'Urberville?
Kykenikö palava rakkaus sovittamaan sitä, mitä oikeinajattelevat
ihmiset kenties pitivät rikollisena salaamisena? Ei hän tiennyt miten
muut naiset samoissa olosuhteissa menettelivät eikä hänellä ollut
neuvonantajaa.

Jäätyään hetkeksi yksikseen huoneeseensa -- viimeisen kerran -- hän
lankesi polvilleen rukoilemaan. Hän koetti rukoilla Jumalaa, mutta
rukoilikin miestänsä. Hänen rakkautensa oli niin voimakas, että hän
miltei pelkäsi sen tietävän pahaa. Hän tunsi, minkä muuan munkki on
pukenut sanoihin: "rajuilla nautinnoilla on raju loppunsa". Liian
hurjaa se oli ollakseen ihmisellistä, liian hurmaavaa, liian väkevää.

-- Oi, armaani, miksi sinua niin rakastan! hän kuiskasi itsekseen.
Sillä se, jota sinä rakastat, en ole minä itse, ainoastaan minun
kuvani, se, mikä minun olisi pitänyt olla.



Iltapäivä oli käsissä, ja heidän piti lähteä matkaan. He olivat
päättäneet aikaisemmin tehdyn suunnitelman mukaan oleskella muutamia
päiviä Wellbridgen myllyllä, sillä välin kun Clare tutki myllyliikettä.
Kello kahden aikaan he olivat valmiit lähtemään. Meijerin palvelusväki
katseli eteisestä heidän lähtöänsä, meijerimies ja hänen vaimonsa
saattoivat pihalle. Tess näki kolmen toverinsa seisovan rivissä seinän
vieressä päät painuksissa. Hän oli usein miettinyt itsekseen, tokko he
tulisivat näkösälle lähtöhetkellä, mutta siinä he nyt olivat. Hän tiesi
miksi solea Retty näytti niin sairaalloiselta, miksi Izz Huett oli niin
liikuttavan surumielinen ja Marian niin kalpea, ja hetkeksi hän unohti
kalvavan tuskansa heidän tuskansa vuoksi.

Tess kuiskasi äkkiä Angelille:

-- Etköhän suutelisi heitä jokaista? Ensimäisen ja viimeisen kerran.

Clarella ei ollut mitään tätä jäähyväismenoa vastaan -- muuta se ei
ollutkaan hänelle -- ja kulkiessaan ohi hän suuteli heitä jokaista,
sanoen samalla jäähyväiset. Tess käännähti taaksepäin nähdäkseen
millaisen vaikutuksen suudelma oli tehnyt, mutta hänen silmistään ei
kuvastunut voitonriemua. Jos olisi kuvastunutkin, niin se olisi
hävinnyt, kun hän näki tyttöjen liikutuksen. Angelin suukko oli
nähtävästi ollut vain pahaksi, sillä se oli taas herättänyt eloon
tunteet, joita he pyrkivät tukahuttamaan.

Tästä ei Clare tiennyt mitään. Hän puristi meijerinhoitajan ja hänen
vaimonsa kättä, kiittäen heitä ystävällisyydestä. Vallitsi hetken
kestävä äänettömyys, ennenkuin he ajoivat pihasta, ja sen keskeytti
kukon kiekuminen. Valkoinen kukko oli lentää löyhöttänyt aidan selälle
kartanon viereen ja laulaa kiekautti siinä, niin että korviin koski.

-- Oh, sanoi mrs Crick. Mikä sen nyt iltapäivällä pani kiekumaan!

Kaksi miestä oli porttia avaamassa.

-- Pahan merkki, mutisi toinen tietämättä, että portaiden edessä olevat
kuulivat hänen sanansa.

Kukko kiekaisi taas, -- ihan Clarea vasten naamaa.

-- No, nythän on kummat! sanoi meijerinhoitaja.

-- Tuopa nyt rupesi kiekumaan, sanoi Tess. Lähdetään pois, käske miehen
ajaa. Hyvästi, hyvästi!

Taas kiekui kukko.

-- So! Pidä kurkkusi kiinni, kukko, muutoin väännän sulta niskat nurin!
kivahti Crick ajaen kukon tiehensä. Ja vaimolleen hän sanoi sisään
mennessä: -- Ajatteles vain, että tuon piti sattua juuri tänä päivänä!
Eihän se kuuna päivänä ole iltapäivällä kiekunut!

-- Se merkitsee vain ilmanmuutosta, sanoi mrs Crick. Ei mitä sinä
tarkotat; mahdotonta se olisi.



34.


He ajoivat tasaista, laaksoa noudattelevaa tietä, mutta Wellbridgen
kylään saavuttuaan he kääntyivät vasempaan mennen suuren, Elisabetin
aikaisen sillan poikki, mistä koko seutu on saanut puolet nimeänsä.
Aivan sillan korvassa oli talo, johon he aikoivat asettua. Rakennus oli
jonkun D'Urbervillen omistaman komean herraskartanon jäännöksiä,
nykyään vain talonpoikaistalona.

-- Tervetuloa esi-isiesi linnaan, sanoi Angel auttaessaan Tessiä
vaunuista. Mutta hän katui kohta pilantekoaan; se saattoi tuntua
ivalta.

Sisään astuttuaan he saivat tietää, että isäntä oli käyttänyt hyväkseen
heidän tuloaan ja lähtenyt uudenvuoden vierailulle ystäviensä luo,
jättäen koko talon heidän huostaansa, vaikka he olivat vain pyytäneet
pari huonetta; jonkun lähellä asuvan mökkiläisen eukon hän oli käskenyt
pitää huolta heidän pikku tarpeistaan. Tämä oli varsin hupaista, tuntui
kuin olisivat ensi hetkiä asuneet oman kurkihirren alla.

Mutta Angel huomasi morsiamensa käyvän hieman alakuloiseksi tässä
lahonneessa, vanhassa asunnossa. Kun kyytimies oli lähtenyt, niin he
menivät portaita ylös käsiään pesemään; apumuija näytti tietä.
Portaiden päässä Tess seisahtui kauhistuneena.

-- Mikä sinulle tuli? kysyi Angel.

-- Nuo kamalat naiset minua säikäyttivät, hän vastasi hymyillen.

Clare katsahti ympärilleen ja huomasi seinälaudotuksesta kaksi
luonnollisen kokoista muotokuvaa. Ne esittivät kahta keski-ikäistä
naista ajalta noin pari sataa vuotta takaperin, ja kuka kerrankin ne
näki, hän ei koskaan voinut niitä unohtaa. Toisella oli pitkät,
teräväpiirteiset kasvot, pienet, kavalat silmät, toisella suuri
konkkanenä, leveät hampaat ja rohkeat silmät joista kuvastui ylpeyttä
ja vallanhimoa.

-- Kenen kuvia nuo ovat? kysyi Clare vaimolta.

-- Vanhat ihmiset kertovat niiden olevan D'Urbervillein aatelisrouvia,
minkä suvun hallussa tämä kartano ennen vanhaan kuului olleen, vastasi
hän. Kuvia ei käy ottaminen pois, ne kun ovat seinässä kiinni.

Kiusallisinta oli, että Tessin piirteiden ja noiden aatelisrouvien
kasvojen piirteiden välillä oli huomattavissa jonkunlaista
yhtäläisyyttä. Angel ei virkkanut kuitenkaan tästä mitään, vaan astui
viereiseen kamariin, harmitellen mielessään, että oli päättänyt juuri
tässä talossa viettää kuherruskuukauttaan. Kun huoneet oli
kiireimmältään järjestetty heitä varten, oli heillä vain yksi pesuvati.
Claren sormet koskettivat Tessin käsiin, kun he pesivät käsiään matkan
perästä.

-- Mitkä ovat minun ja mitkä sinun kätesi? kysyi Angel, katsahtaen
Tessiin. Ota niistä selvä.

-- Sinun ne kaikki ovat, sanoi Tess veikeästi, kokien olla iloisempi
kuin olikaan. Clare ei ollut maininnut mitään hänen alakuloisuudestaan,
jokaista tunteellista naista tietysti ajattelutti uuden elämän
alkaminen; mutta Tess tiesi olleensa tavattoman alakuloinen ja tätä
apeutta hän kaikin voimin koetti karkottaa mielestään.

He menivät vanhanaikaiseen saliin juomaan teetä ja söivät ensimäisen
aterian yhdessä. Angel oli niin vallattomalla päällä, että hänen täytyi
saada syödä samaa leipää kuin Tess, jopa huulillaan pyyhkiä leivänmurut
hänen huuliltaan. Ja kun tämä ei ollut yhtä vallaton, niin se häntä
ihmetytti.

Hän katsoi Tessiin äänetönnä kotvan aikaa. -- Rakkahin Tess, hän
ajatteli aivan kuin se, joka on löytänyt vastauksen vaikeaan
kysymykseen. -- Olenkohan minä oikein vakavasti ajatellut, kuinka tämä
pieni naisolento on riippuva minun hyvästä tai huonosta onnestani, koko
käytöksestäni? En kaiketi. Enpä sitä täysin voi tehdäkkään, koska olen
mies. Mutta mitä minä olen, sitä on hänkin. Mikä minusta tulee, se
tulee hänestäkin. Mitä minä en saata olla, sitä ei hänkään saata olla.
Lyönköhän minä koskaan laimin osottamasta huomaavaisuutta hänelle,
loukkaankohan minä koskaan häntä ja unohdankohan milloinkaan pitää
huolta hänestä? Jumala varjelkoon minua semmoista rikosta tekemästä!

He istuivat teepöydässä, odottaen tavaroitaan, jotka meijerimies oli
luvannut lähettää ennen pimeän tuloa. Mutta ilta alkoi olla käsissä,
eikä tuojaa kuulunut. Heillä ei ollut muita vaatteita kuin yllensä
ottamat. Auringon laskettua ilma alkoi muuttua. Kuihtuneet lehdet
rupesivat ulkona lentelemään, tuppautuen ikkunoihin. Kohta kuului
sateen ropinaa.

-- Tiesipäs kukko, että ilma muuttuisi, sanoi Clare. Vaimo oli mennyt
kotiinsa, mutta oli asettanut pöydälle kynttilöitä, jotka he nyt
sytyttivät.

-- Tämmöiset vanhat rakennukset ovat vetoisia, sanoi Clare nähdessään
kuinka kynttiläin liekki lepatti. -- Missä ihmeissähän kapistuksemme
viipyvät? Meillä ei ole edes kampaa eikä harjaa.

-- En tiedä, vastasi Tess hajamielisenä.

-- Tess, sinä et ole iloinen tänään, et läheskään niin iloinen kuin
ennen. Nuo kamalat töherrykset sinulta ilon veivät. Minua ihan
harmittaa, että toin sinut tänne. Tess, tokkohan sinä rakastatkaan
minua?

Tiesihän hän, että Tess rakasti eikä hän sanoillaan mitään
tarkottanutkaan, mutta ne koskivat kipeästi Tessiin. Kyynel vierähti
väkistenkin silmään.

-- Suo anteeksi, en minä sitä tarkottanut, hän sanoi suruissaan. Sinua
tietysti harmittaa, ettet saa tavaroitasi. Mikähän sille Jonathanille
tuli, kun sitä ei kuulu, vaikka kello on jo seitsemän. Mutta tuossapa
se tuleekin!

Joku oli koputtanut ulko-ovelle. Clare riensi avaamaan ja palasi kohta
pieni käärö kädessä.

-- Ei se ollutkaan Jonathan, hän sanoi.

-- Sepä noloa, vastasi Tess.

Käärön oli tuonut erikoinen lähetti, joka oli saapunut Talbothaysiin
Emminsterin pappilasta, heti kun vastanaineet olivat lähteneet, ja oli
tullut tänne, koska häntä oli varotettu jättämästä kääröä muiden kuin
Claren käteen. Clare katsoi kääröä kynttilän valossa. Se oli lakattu
hänen isänsä sinetillä ja osotettu "Rouva Angel Clarelle", hänen isänsä
käsialalla.

-- Pieni häälahja sinulle, hän sanoi antaen sen Tessille. Kaikki he
muistavatkin.

Tess näytti hieman neuvottomalta ottaessaan käärön Angelilta.

-- Etköhän sinä avaisi, armaani, hän sanoi. Suuret sinetit ovat minusta
vastenmielisiä; ne näyttävät niin juhlallisilta. Ole hyvä ja avaa!

Angel avasi käärön. Siinä oli sahviaanista tehty lipas, ja kannella oli
kirje ja avain.

Kirje oli Clarelle ja kuului näin:

    "Rakas poikani!

    "Olet kenties unohtanut, että kummimummosi, mrs Pitney, --
    turhamainen aulis nainen -- jätti minulle, kun sinä olit vielä
    poika, osan jalokiviään annettavaksi tulevalle vaimollesi,
    rakkautensa osotteeksi sinua ja häntä kohtaan, jonka omaksesi
    valitsisit. Olen säilyttänyt timantteja siitä saakka pankissa.
    Vaikkakin tunnen, ettei se nykyisissä oloissa ole varsin
    paikallaan, toimitan kuitenkin, kuten näet, tehtäväni ja
    lähetän vaimollesi nämä koristeet, jotka nyt kuuluvat hänelle
    hänen elinaikansa."

-- Nyt muistankin, sanoi Clare, koko asia on ollut unohduksissa.

Lippaaseen oli kätketty kaulakäädyt, ranne- ja korvarenkaita ja muita
pienempiä koristuksia.

Tessiä näytti alussa pelottavan niihin koskeminen, mutta kun Clare
nosti ne pöydälle, niin hänen silmänsä loistivat yhtä paljon kuin
kivet.

-- Minunko ne ovat? hän kysyi epäillen.

-- Sinun tietysti, vastasi Clare.

Hän katseli tuleen. Siinä muistui mieleen kuinka kummimummo, ainoa
rikas ihminen, jonka kanssa hän oli ollut tekemisissä, oli hänelle
viisitoistavuotiaana ennustanut loistavaa tulevaisuutta. Ja varsin
luonnollista oli, että hän käski tallettaa nämä koristeet hänen
vaimolleen ja hänen jälkeläistensä vaimoille. Mutta kivet kimaltelivat
nyt melkein kuin ivallisesti.

-- Vaan miksipä ei? hän ajatteli. Turhia tässä tuumiskelen. Onhan
vaimoni D'Urberville; kukapa heidän mielestään olisi häntä sopivampi?

Äkkiä hän sanoi innokkaasti:

-- Tess, paneppas yllesi, paneppas! -- Ja hän tahtoi auttaa häntä.

Tess oli jo ikäänkuin lumottuna pistänyt ne päälleen, sormukset,
kaulakoristeen, rannerenkaat, kaikki.

-- Mutta leninki ei sovi, Tess, hän sanoi. Sen pitäisi olla kaarrettu,
jos mieli käyttää kaikkia näitä koristeita.

-- Pitäisikö?

-- Pitäisi. -- Clare pyysi häntä paljastamaan kaulansa
nähdäkseen, miltä timantit näyttäisivät, kun niitä pidettäisiin
juhlatilaisuuksissa. Tess teki työtä käskettyä, ja kun kaulakoriste
kimalteli hänen valkoisella hipiällään, niin Clare astui pari askelta
taaksepäin tarkastaakseen häntä.

-- Voi taivas, kuinka viehättävä sinä olet! hän sanoi.

Jokainen tietää, että koreat höyhenet tekevät linnun koreaksi.
Maalaistyttö, joka ei ole juuri minkään näköinen tavallisessa
yksinkertaisessa puvussaan, loistaa kuin uhkein kaunotar, jos hänellä
on yllään uusimman kuosin mukaan tehty leninki, kun sitä vastoin
tanssiaisten viehkein olento näyttäisi ylen surkealta, jos häärisi
maalaisnaisen karkeissa tamineissa perunapellolla. Vasta nyt Angel
osasi täydelleen arvostella Tessin hienoja piirteitä ja siroa vartaloa.

-- Kun sinä vain saisit tanssisalissa pyörähdellä! hän sanoi. Mutta ei,
kultaseni, enimmän sinusta kuitenkin pidän, kun sinulla on tavalliset
työpukimet ylläsi -- vaatehattu ja pumpulileninki, sopikootpa nuo
helytkin kuinka hyvin tahansa.

Tiesihän Tess, että viehkeältä hän näytti, ja punan se poskillekin
lehautti, mutta ei tuntunut vain mieli iloiselta.

-- Minä päästän ne pois, hän sanoi, sattuisi vielä Jonathan näkemään.
Eivät ne minulle sovi, eiväthän? Myydä kai ne pitää?

-- Annahan olla vielä vähäisen. Myydä? Ei ikinä! Sehän olisi väärin
lahjottajaa kohtaan.

Toinen ajatus pälkähti Tessin päähän, ja hän totteli. Hänellä oli
jotain tunnustettavaa, jalokivet saattoivat sitä helpottaa. Hän
istuutui tuolille helyineen, ja taas he alkoivat ihmetellä, missä
Jonathan viipyi. Häntä varten laskettu olut oli pitkästä seisomisesta
väljähtynyt.

He kävivät illalliselle, joka oli laitettu valmiiksi toiselle pöydälle.
Ennenkuin he nousivat pöydästä, hulmahti tuli uunissa, joku ovi oli
avattu, ja veto oli tuprauttanut viimeiset liekit tuleen. Eteisestä
kuului raskaita askeleita, ja Angel riensi katsomaan kuka siellä oli.

-- Minä jyskytän ja jyskytän, mutta kukaan ei kuule, sanoi Jonathan
anteeksi pyydellen, sillä hän sieltä vihdoinkin tuli. -- Astuin sisään,
kun pihalla sataa. Minulla on tavarat mukana.

-- Sepä hyvä. Mutta kyllä sinä viivyitkin.

-- Viivyin, viivyin minä.

Jonathan Kailin ääni sointui hieman oudolta, ja otsalla näkyi ryppyjä
vakojen vieressä, joita vuodet olivat kyntäneet.

Hän jatkoi:

-- Meijerissä oli aika häläkkä, sitten kun te rouvinenne -- joksi häntä
nyt on nimitettävä -- läksitte päivällä. Muistatte kai, että kukko
rupesi kiekumaan?

-- Mitä, mitä ihmeitä...?

-- Toiset sanovat sen olevan pahan edellä, toiset eivät ole
tietääkseenkään. Mutta oli miten oli, pikku Retty Priddle yritti
hukuttautua.

-- Eihän! Ei suinkaan! Hänhän oli heittämässä meille jäähyväisiä samoin
kuin muutkin.

-- No niin. Kun te, herra Clare ja rouvanne -- sehän hän nyt on --
läksitte, niin Retty ja Marian pistivät hatun päähänsä ja menivät ulos,
ja kun työt näin uudenvuoden tienoissa eivät kiirehdä, jokainen on
omissa hommissaan, niin kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiotaan. Tytöt
menivät Lew-Ewerardiin, missä joivat pikkusen, ja jatkoivat sitten
matkaansa "Kolmi-ristiin", missä näyttävät eronneen. Retty läksi
kotiinpäin niittyjä myöten, ja Marian retusti seuraavaan kylään, missä
myöskin on kapakka. Rettyä ei näkynyt, ei kuulunut, ennenkuin
lauttamies kotiin palatessaan huomasi jotain maassa; siinä oli hänen
hattunsa ja saalinsa. Vedestä hän löysi Rettynkin ja kantoi hänet
toisen miehen kera kotiin, luullen häntä kuolleeksi, mutta lopulta hän
kuitenkin virkosi henkiin.

Angelin mieleen muistui äkkiä, että hänen vaimonsa saattoi kuulla
Jonathanin surullisen kertomuksen ja hän riensi vetämään ovea kiinni.
Mutta Tess oli kietaissut huivin ympärillensä ja viereisessä huoneessa
kuullut Jonathanin puheen. Hajamielisenä hän katseli matkalaukuilla
kimmeltäviä sadepisaroita.

-- Eikä sillä hyvä: Marian löydettiin ihan tukkihumalassa tien
vierestä. Mikä hänet lienee pannut sillä tavoin juomaan, eihän se ennen
ottanut kuin vähäisen olutta, vaikka ruoka kyllä kelpasi. Kaikki tytöt
näyttävät olevan mieltä vailla!

-- Entä Izz? kysyi Tess.

-- Izz on kotona, kuten ainakin, mutta hän sanoo tietävänsä mikä
tyttöjä vaivasi, ja hänkin, tyttö poloinen, on hyvin alakuloisella
päällä, eikä ihmekkään. Ja kun tämä tapahtui juuri silloin kun kannoin
teidän tavaroitanne ja rouvanne vaatteita rattaille, niin ymmärrättehän
minkä vuoksi viivyin.

-- Kyllä. Nostakaapa nyt tavarat toiseen huoneeseen ja ryypätkää lasi
olutta ja ajakaa sitten takaisin niin pian kuin suinkin -- saattavat
teitä tarvita.

Tess oli mennyt jälleen huoneeseensa. Hän istuutui takkavalkean ääreen
ja tuijotti miettiväisenä tuleen. Hän kuuli Jonathan Kailin kantaa
jyryyttävän kapineita portailla, kuuli hänen kiittävän oluesta ja
saamistaan juomarahoista. Sitten askelet häipyivät, ja pihalta kuului
rattaiden jyrinää.

Angel työnsi raskaan tammisalvan oven eteen ja riensi Tessin luo,
pusertaen hänen päätään käsiensä väliin. Hän oli odottanut Tessin
hypähtävän iloisena häntä vastaan purkamaan vaatteitaan, joita hän niin
ikävällä oli odottanut, mutta kun hän ei noussut, niin Angel istuutui
hänen viereensä pesävalkean ääreen, jonka hohde hämmensi kynttiläin
heikon valon.

-- Ikävä, että sinun piti kuulla tuo surullinen tarina tytöistä,
hän sanoi. Mutta älä ole huolissasi. Retty oli, kuten tiedät,
sairaalloinen.

-- Ilman pienintäkään syytä, sanoi Tess. Kun taas ne, joilla syytä
olisi, salaavat sen ja ovat olevinaan viattomia.

Tämä tapaus saattoi hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Toiset olivat
yksinkertaisia ja viattomia tyttöjä, joiden osaksi oli sattunut
vastavuoroton rakkaus; paremmankin osan he olisivat ansainneet. Hän
olisi ansainnut mitä huonoimman osan -- ja kuitenkin oli hän valittu.
Kehno hän olisi, ellei täyttäisi velvollisuuttansa. Hän tekisi mitä
voisi, kertoisi kaikki, juuri nyt, kun he istuivat käsi kädessä siinä
pesävalkean ääressä.

-- Muistatko kuinka tänä aamuna lupasimme tunnustaa toisillemme
syntimme? sanoi Angel äkkiä. Puhuimme kenties kevytmielisesti asiasta,
ja olihan sinulla oikeuskin niin tehdä. Mutta minun ei sitä ollut
niinkään helppo luvata. Tahtoisinpa tunnustaa sinulle jotain, armaani.

Nämä odottamattomat sanat tuntuivat Tessistä ikäänkuin taivaasta
tulleelta viittaukselta.

-- Sinulla on jotain tunnustettavaa? hän sanoi vilkkaasti, melkein
iloisena.

-- Sinä et sitä odottanut? Ah, sinä luulet minusta liian paljon.
Kuulehan nyt. Pane pääsi tuohon, sillä soisinpa, että antaisit minulle
anteeksi etkä suuttuisi, vaikken ole erehdystäni ennen tunnustanut,
niinkuin kenties olisi pitänyt.

Tämähän oli somaa! Kaikista viimeiseksi Tess odotti hänen anteeksi
pyytävän! Hän ei virkkanut mitään, ja Angel jatkoi:

-- En maininnut siitä, koska pelkäsin menettäväni sinut, lemmittyni,
onneni. Veljeni saavuttivat tulevaisuutensa yliopistossa, minä
Talbothaysin meijerissä. En tahtonut saattaa sitä vaaraan. Ajattelin
puhua sinulle kuukausi sitten, jolloin sinä taivuit omakseni, mutta en
voinut; pelkäsin sinun siitä säikähtävän ja hylkäävän minut
ikipäiviksi. Ja siihen on asia jäänyt; eilen minä kuitenkin taas
ajattelin sanoa sinulle totuuden antaakseni sinulle viimeisen
tilaisuuden päästä minusta eroon. Mutta en sitä tehnyt, en tänä
aamunakaan, jolloin sinä ehdotit, että tunnustaisimme hairahduksemme --
semmoinen syntipukki minä olin. Mutta nyt minun täytyy, nähdessäni
sinut siinä niin juhlallisena. Mahdatkohan sinä antaa anteeksi?

-- Annan minä, ihan varmaan...

-- Sitä toivoisin. Mutta maltahan. Et sinä tiedä mistä on kysymys.
Aletaanpa alusta. Vaikkapa isä-ukkoni taitaa pelätä, että minut
ijankaikkinen kadotus perii mielipiteitteni takia, uskon kuitenkin
hyvään moraaliin. Mieleni teki antautua ihmisten opettajaksi, ja kovin
tunsin itseni pettyneeksi huomatessani, etten voinut astua kirkon
palvelukseen. Ihailin puhtautta ja inhosin alhaisia tapoja, samoin kuin
nytkin. Ja kun ihanteeni olivat tämmöiset, niin käsitäthän toki, kuinka
kauheita omantunnontuskia tunsin, kun kesken kauniita pyrkimyksiäni
toisten hyväksi itse lankesin.

Hän kertoi Tessille siitä elämänsä kohdasta, josta olemme jo
maininneet, jolloin hän, epäilyn ja vastoinkäymisten heittelemänä kuin
lastu laineilla, antautui Lontoossa neljäksikymmeneksi kahdeksaksi
tunniksi eräälle oudolle naiselle.

-- Onneksi tulin miltei samassa järkiini, hän jatkoi. Siihen minulta
sanomiset hänelle loppuikin, ja palasin kotiini. Toista kertaa en ole
sitä tehnytkään. Rehellinen ja avomielinen tahdoin olla sinua kohtaan,
sen vuoksi en voinut olla tätä kertomatta. Annatko minulle anteeksi?

Tess puristi hänen kättänsä vastaukseksi.

-- Niinpä ei puhutakkaan siitä tämän koommin -- kovin oli kiusallista
nytkin siitä puhua -- ja tarinoidaan hauskemmista asioista.

-- Voi Angel, olen melkein iloissani, koska sinä nyt voit antaa
_minulle_ anteeksi! En ole vielä tehnyt tunnustustani. Johan sinulle
sanoin, että minullakin on tunnustus tehtävänä!

-- Niin sanoitkin. No, kerroppa sitten, pikkunen rikoksentekijä!

-- Sinä hymyilet, mutta kenties rikokseni on yhtä vakava kuin omasi,
jollei vakavampikin.

-- Ei kai se vakavampi voi olla, kultaseni.

-- Ei voi, ei, ei voi! -- Hän hypähti ylös toivehikkaana. -- Ei, ei se
voi vakavampi olla, huudahti hän taas, koska se on samanlainen. Ja
nytpä sen kerron!

Hän istuutui jälleen.

He pitivät toisiaan vielä kädestä. Liekit olivat sammuneet hehkuksi,
punainen hohde valaisi Angelin kasvoja ja käsiä, lankesi Tessinkin
käsille, tukkaan ja hienolle hipiälle. Takana olevaan seinään ja
kattoon kuvastui Tessin varjo. Joka kerta kun hän vähänkin liikahti,
niin timantit välkkyivät hänen kaulassaan. Painaen otsansa Angelin
ohimoa vasten Tess rupesi kertomaan tarinaansa tuttavuudestaan
Aleksander D'Urbervillen kanssa ja sen seurauksista, puhuen hiljaa
mutta epäröimättä, silmäluomet alaspainuneina.



VIIDES VAIHE.

ERO.



35.


Hänen kertomuksensa oli päättynyt. Ääni oli koko ajan pysynyt tyynenä,
ei hän ollut laisinkaan puolustellut itseään, ei kyyneltä vuodattanut.

Mutta kuolleet kappaleetkin näyttivät muuttuvan hänen tarinansa
jatkuessa. Hiilien hehku tuntui pilkalliselta, siniset liekit hyppivät
kuin ilkeät haltijat välittämättä vähääkään hänen onnettomuudestaan.
Rautaristikko irvisti hänelle tylsästi. Kaikki esineet näyttivät
tahtovan julistaa, ettei heillä ollut mitään tekemistä hänen
tunnustuksensa kanssa. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut siitä
hetkestä kuin Angel oli häntä suudellut, ei ainakaan ulkonaisesti;
mutta sisällinen olemus oli toinen.

Hänen vaijettuaan Clare tuijotti kotvasen hiillokseen; hän ei näyttänyt
voivan käsittää mitä Tess oli sanonut. Sitten hän nousi ylös. Jo oli
asia hänelle selvinnyt. Hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi.
Mietteissään hän asteli edestakaisin ja kun hän puhui, niin ääni tuntui
kuivalta ja yksitoikkoiselta, aivan toisenlaiselta kuin ennen!

-- Tess!

-- Mitä, kultani?

-- Pitääkö minun uskoa tämä? Käytöksestäsi päättäen se on totta. Sinä
et voi olla järjiltäsi, vaikka mieli tekisi sitä uskoa. Vaimoni,
Tessini -- ei sinussa mikään todista tuota väitettä todeksi.

-- En minä ole järjiltäni, sanoi Tess.

-- Ja kuitenkin... Hän tuijotti Tessiin ja jatkoi kiihkeästi -- Mikset
tästä ennen minulle puhunut? Ah niin, olisithan sinä puhunut, mutta
minä estin -- nyt muistankin.

Nämä sanat olivat vain tyhjää puhetta, hänen sydämensä oli herpoutunut.
Hän kääntyi pois, nojaten tuolia vasten. Tess seurasi häntä keskelle
huonetta ja seisattui hänen eteensä, katsoen häneen kyynelittömin
silmin. Äkkiä hän laskeusi polvilleen Angelin jalkain juureen.

-- Rakkautemme nimessä, suo minulle anteeksi, hän kuiskasi kuivin
huulin. Olenhan sinulle antanut anteeksi samanlaisen hairahduksen.

Clare ei vastannut ja hän jatkoi:

-- Suo minulle anteeksi, samoin kuin itsekin sait! _Minä_ annan
_sinulle_ anteeksi, Angel!

-- Sinä, sinä kyllä annat anteeksi.

-- Mutta sinä et anna minulle?

-- Voi, Tess, ei ole kysymys anteeksi antamisesta. Sinä et ole enää
minulle sama kuin ennen. Kuinka voisi olla puhettakaan anteeksi
annosta, kun sinä olet kokonaan muuttunut silmissäni!

Hän vaikeni, mutta pyrskähti sitten kamalaan nauruun -- nauruun, joka
oli luonnoton ja kaamea, kuin olisi se helvetistä kuulunut.

-- Vaikene, vaikene! Se surmaa minut! huusi Tess. Armahda minua,
armahda!

Clare ei vastannut, ja kalman kalpeana Tess syöksähti ylös.

-- Angel, Angel, mitä sinä tarkotat tuolla naurullasi? hän huudahti.
Tiedätkö mitä tämä minulle merkitsee?

Clare pudisti päätään.

-- Olen toivonut, ikävöinyt, rukoillut, että voisin tehdä sinut
onnelliseksi! Olen kuvaillut kuinka suuri ilo siitä olisi itsellenikin,
olen kuvaillut kuinka kelvoton vaimo olisin, ellen sitä voisi!
Tämmöiset ovat tunteeni olleet, Angel.

-- Sen kyllä tiedän.

-- Angel, luulin että rakastit minua semmoisena kuin olen. Jos sinä
tosiaan minua rakastat, niin kuinka saatat minuun noin katsoa
ja puhua minulle tuolla tavalla? Se minua pelottaa! Kun olen alkanut
sinua rakastaa, niin minä rakastan sinua ijankaiken, kaikissa
elämänvaiheissa, juuri siksi, että sinua rakastan. Muuta en pyydä.
Kuinka saatat sitten, oma puolisoni, olla minua rakastamatta?

-- Sanon vielä kerran, ettet sinä ole se nainen, jota minä rakastin.

-- Kuka sitten?

-- Toinen sinun haamussasi.

Tess oli ennen muinoin aavistanut itselleen jotain pahaa tapahtuvan ja
näissä sanoissa hän oli huomaavinaan aavistuksensa käyvän toteen. Angel
piti häntä petturina, rikollisena naisena viattoman haamussa. Kauhua
kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän tämän huomasi. Mitä Angel
hänestä ajatteli, se koski niin kipeästi, että jalat tuntuivat alla
pettävän. Clare astui askelen eteenpäin, luullen hänen kaatuvan.

-- Istu, istu, hän sanoi säälivästi. Olet sairas, eikä ihmekkään.

Tess istuutui tuolille tietämättä missä oli, kasvoilla kauhun ilme,
mikä sai Claren vavahtamaan.

-- Enkö ole enää omasi, Angel? hän kysyi avutonna. Sinä et rakasta
minua, vaan toista, minun näköistäni naista, niinhän sinä sanot.

Hänen tuli sääli omaa itseään, kovasti oli häntä kohdeltu; kyynel pyrki
silmään, ja hän hyrskähti itkemään.

Tämä muutos huojensi Claren mieltä, sillä hänen kova käytöksensä alkoi
häntä vaivata miltei yhtä paljon kuin Tessin tunnustus. Hän odotti
kärsivällisesti ja hajamielisenä, kunnes rajuin tuska oli vaimennut, ja
hillitön itku muuttunut katkonaisiksi nyyhkytyksiksi.

-- Angel, sanoi Tess äkkiä luonnollisella äänellään; kaamea kuiva ääni
oli kadonnut. -- Angel, olenko minä liian kurja voidaksemme elää
yhdessä?

-- En ole vielä kyennyt ajattelemaan, mitä meidän on tehtävä.

-- En pyydä, että sallisit minun elää kanssasi, Angel, sillä siihen ei
minulla ole oikeutta. En kirjota äidille naimisiinmenostamme, kuten
sanoin tekeväni. En tee mitään ilman käskyäsi. Ja jollet sinä koskaan
välitä minusta, en kysy siihen syytä, jollet sinä vain anna siihen
lupaa.

-- Entä jos pyydän sinua tekemään mitä tahansa?

-- Minä tottelen sinua kuin kurjin orjasi, vaikka käskisit minua
kuolemaan.

-- Kovin olet hyvä. Mutta ei tuo nykyinen halusi uhrautua ole varsin
sopusoinnussa entisen itsesäilytysvaistosi kanssa.

Nämä olivat ensimäisiä kiistapuheita. Mutta pistosanojen heittäminen
Tessille oli samaa kuin niiden heittäminen kissalle tai koiralle.
Niiltä taittui kärki, ja Tess pani vain merkille, että ne lausui vihan
vallassa oleva mies. Vaiti oli hän, ei tiennyt, että Clare koki
tukahuttaa rakkautensa ääntä. Hän tuskin huomasi että kyynelkarpalo
vierähti Claren poskelle.

Mutta Claren mieleen jysähti jälleen ajatus, miten kauhean ja
perinpohjaisen muutoksen Tessin tunnustus oli saanut aikaan hänen
elämäänsä, ja epätoivoisena hän koki löytää oikeata tietä uusissa
oloissa. Jotain täytyi tehdä, mutta mitä?

-- Tess, hän sanoi niin ystävällisesti kuin taisi, minun on mahdoton
olla tässä huoneessa kauempaa. Menen vähän kävelemään.

Hän läksi hiljaa huoneesta. Kaksi lasia viiniä, jotka hän oli kaatanut
heidän illallisekseen, seisoi vielä pöydällä koskemattomina. Siihen oli
heidän "rakkauden ateriansa" kehittynyt. Pari kolme tuntia sitten
olivat he juoneet teetä samasta kupista.

Clare sulki oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin, mutta ovessa
käynti herätti Tessin horroksesta. Angel oli poissa, ei hänkään
saattanut pysyä sisällä. Hän kääräisi viitan ympärilleen ja seurasi
Clarea sammutettuaan kynttilät, aivan kuin olisi ainaiseksi lähtenyt
huoneesta. Sade oli tauonnut, ja ilma oli kirkas.

Kohta oli hän hänen takanaan, sillä Clare käveli verkalleen ja ilman
matkan määrää. Hän näytti mustalta ja synkältä hänen vaaleanharmaan
pukunsa rinnalla. Tess oli unohtanut riisumatta koristeet, joista hän
hetken oli niin ylpeillyt, ja ne tuntuivat nyt kuin ivalta.

Clare kääntyi ympäri kuultuaan hänen askelensa, mutta hänen tulonsa ei
tuntunut häntä ihmetyttävän; hän jatkoi matkaansa talon kohdalla olevan
ison sillan poikki.

Maantielle polkeutuneet lehmän ja hevosen jalanjälet olivat täynnä
vettä; ei ollut satanut niin kovasti, että kuopat olisivat kokonaan
pois huuhtoutuneet. Näissä vesisilmäkkeissä tähdet kuvastelivat Tessin
kulkiessa ohi. Hän ei olisi tiennyt niiden ylhäällä tuikkivan, ellei
olisi nähnyt niiden edessään vilkuttavan.

Paikka, johon he tänään olivat tulleet, oli samassa laaksossa kuin
Talbothays, mutta muutamia kilometrejä alempana joen vartta myöten, ja
kun tie kulki tasaista maata, niin Tessin oli helppo pitää Angelia
nähtävissään. Talosta tie kääntyi nurmelle. Tess seurasi Clarea
koettamatta saavuttaa häntä tai herättää hänen huomiotaan; kulki vain
uskollisesti perästä.

Viimein hänen melkein kuulumattomat askelensa toivat hänet Claren
rinnalle, mutta tämä ei vieläkään virkkanut mitään.

Julmia ajatuksia liikkui Angelin mielessä, kun hän huomasi
luottamustaan käytetyn väärin. Raitis ilma oli nähtävästi karkottanut
halun toimia hellätuntoisesti; Tess tiesi, että hän näki hänet ilman
huikaisevaa loistoa -- juuri semmoisena kuin hän oli.

Clare kulki yhä omissa mietteissään, Tessin läsnäolo ei kyennyt enää
seisattamaan hänen ajatustensa kulkua tai kääntämään sitä toiselle
tolalle. Kuinka vähän hän välittikään hänen läsnäolostaan! Mutta Tess
ei voinut olla häntä puhuttelematta:

-- Mitä olen tehnyt -- mitä _olen_ tehnyt? En ole sanonut sanaakaan,
mikä koskee rakkauttani sinuun. Ethän sinä toki usko minun suunnitelman
mukaan toimineen, Angel? Sinä vain kuvailet mielessäsi ja olet
vihoissasi; en minä ole mitään pahaa tehnyt. Voi, Angel, en minä ole
tehnyt mitään pahaa, en minä ole kurja olento, jommoiseksi minua
luulet!

-- Niinpä niin. Et rikollinen, mutta et samakaan. Niin, et samakaan.
Mutta älä pakota minua nuhtelemaan. Olen vannonut olla sitä tekemättä,
kaikin mokomin koetan sitä välttää.

Mutta Tess ei lakannut väittämästä vastaan, mainitsipa kenties asioita,
joista olisi ollut parempi olla vaiti.

-- Angel, Angel! Olin lapsi silloin, kun se tapahtui! En tiennyt
miehistä mitään.

-- Myönnän, että sinua kohtaan on tehty enemmän vääryyttä kuin itse
olet rikkonut.

-- Annatkos sitten minulle anteeksi?

-- Annan kyllä, mutta asia ei ole sillä autettu.

-- Ja rakastat minua?

Tähän kysymykseen ei Clare vastannut.

-- Voi, Angel, äitini sanoi tämmöistä joskus sattuvan; hän tiesi monta
tapausta, jolloin naiset olivat menetelleet paljoa pahemmin kuin minä,
eivätkä miehet tuosta olleet suurin tietääkseenkään -- antoivat
anteeksi. Eivätkä nuo naiset ole rakastaneet niinkuin minä!

-- Älä koetakkaan todistella. Eri piirit, eri tavat. Olet
yksinkertainen talonpoikaistyttö, sinulta puuttuu tietoja
yhteiskunnallisista asioista. Et tiedä mitä puhut.

-- Olen talonpoikaistyttö vain asemani vuoksi, en luonteeltani.

Vihaiselta kuulosti hänen äänensä, mutta suuttumus hävisi samassa kuin
oli syntynytkin.

-- Sitä pahempi sinulle. Pappi, joka syntyperäsi kaivoi esiin, olisi
mielestäni menetellyt paremmin pitäessään suunsa kiinni. Minä
auttamattomasti asetan sukusi rappeutumisen erään toisen tosiasian
yhteyteen -- sinun voimattomuutesi. Rappiolle joutuneissa suvuissa
tapaa usein heikkoja tahtoja ja huonoa käytöstä. Taivas, miksi annoit
minulle syyn halveksia sinua vielä enemmän ilmottamalla minulle
syntyperäsi! Luulin sinussa tavanneeni tuoreen luonnonlapsen, mutta
sinä oletkin kuihtuneen ylimyssuvun heikko jälkeläinen!

-- Sangen monet suvut ovat siinä suhteessa yhtä onnettomassa asemassa
kuin minunkin. Rettyn suku kuului aikoinaan omistaneen suuria
maa-aloja, samoin meijerimies Billetin. Ja Debbyhouset, jotka nyt ovat
hevosmiehinä, olivat aikoinaan de Bayeux-sukua. Minun kaltaisiani sinä
tapaat vaikka miten paljon, se on aivan ominaista tälle seudulle -- en
mahda sille mitään.

-- Sitä pahempi seudullekin.

Tess otti onkeensa näistä nuhteista vain sen, ettei Angel rakastanut
häntä enää sillä tavoin kuin ennen; muu oli yhdentekevää.

He kulkivat taas äänettöminä eteenpäin. Kerrottiin perästäpäin erään
Wellbridgen mökkiläisen myöhään sinä yönä lääkäriin mennessään
tavanneen niityllä kaksi rakastavaa, jotka astelivat hyvin verkalleen,
sanaa vaihtamatta toinen toisensa jälessä, ikäänkuin hautajaissaatossa.
Paluumatkallaan hän tapasi heidät taas, yhtä verkalleen he kävelivät
kuin ennenkin eivätkä näyttäneet välittävän pimeästä yöstä ja
myöhäisestä hetkestä. Ainoastaan sen takia, että hänen ajatuksensa
olivat kiinni omissa asioissaan ja kotona riutuvassa sairaassa, ei hän
ajatellut sen enempää tuota omituista tapausta, vasta pitkän ajan
perästä se muistui hänelle mieleen.

Mökkiläisen tulon ja menon väliaikana Tess sanoi miehelleen:

-- Minusta on koko elämäsi ajaksi sinulle harmia enkä minä voi sitä
auttaa. Tuolla on joki. Saatan minä päiväni päättää. Ei minua pelota.

-- En halua lisätä murhaa entisiin mielettömiin tekoihini, Clare
vastasi.

-- Jätän jotain merkiksi, että itse olen sen tehnyt -- häpeän vuoksi.
Ei ne sitten sinua syytä.

-- Älä puhu noin mielettömästi. En ota semmoista korviinikaan. Aivan
päätöntähän on lausua tuommoisia ajatuksia asiasta, joka on enemmän
naurettava kuin traagillinen. Sinä et ymmärrä vähääkään tämän
onnettomuuden laatua. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä pitäisi asiaa
nauruna, jos se olisi tunnettu. Ole hyvä ja käänny kotiin ja mene
nukkumaan.

-- Minä menen, sanoi Tess nöyrästi.

He olivat kulkeneet tietä, joka vei myllyn takana oleville
cisterciläis-luostarin raunioille; myllykin oli vuosisatoja sitten
kuulunut luostarille. Yhä se käydä jyski, jauhoja tarvittiin myötäänsä,
mutta luostari oli raunioina, uskonto muuttuu aikojen kuluessa.

Ei ollutkaan asuntoon kovin pitkältä, sillä he olivat astuneet
kierrosta. Tessin ei tarvinnut muuta kuin mennä suuren sillan poikki ja
sitten vähän matkaa tietä myöten, niin jo oli kotona.

Huoneessa oli kaikki ennallaan, tuli kyti vielä takassa. Hetkisen hän
viivähti alakerrassa, riensi sitten huoneeseensa, mihin matkatavarat
oli kannettu. Hän istuutui vuoteen laidalle, katsellen ympärilleen
ilmeettömin silmin. Sitten alkoi riisuutua.

Kun hän pani kynttilän vuoteen viereen, niin hänen katseensa sattui
valkoiseen sängyntelttaan. Siinä riippui jotain, ja hän nosti kynttilää
nähdäkseen mitä siinä oli. Mistelipensaan oksa. Angel sen oli siihen
pistänyt, heti hän sen arvasi. Tämä selitti myöskin mitä tuo
salaperäinen käärö sisälsi, jota oli ollut niin vaikea sääliä kokoon ja
kulettaa mukanaan, ja josta Angel ei ruvennut kertomaan, oli vain
sanonut, että kylläpähän nähdään, kun aika joutuu. Iloissaan oli sulho
pistänyt oksan tuohon. Mutta kuinka hullulta ja sopimattomalta se nyt
näyttikään!

Ei ollut Tessillä enää mitään pelättävää, eipä juuri toivottavaakaan,
sillä Angel näytti aivan leppymättömältä, ja hän kävi vuoteelle
samealla mielellä. Kun suru lakkaa mieltä murjomasta, silloin uni
tarjoo parhaimman viihdytyksensä, ja kohta oli koito Tess unohtanut
koko olemisen, vaipunut unelmiin huoneessa, joka kenties oli kerran
ollut hänen esi-isäinsä morsiuskammiona.

Myöhempään yöllä Clarekin palasi kotiin. Hän meni hiljaa
arkihuoneeseen, sytytti kynttilän, ja tavalla, joka osotti hänen jo
tehneen päätöksensä, levitti matkahuopansa vanhalle jouhisohvalle,
laittaen siihen makuusijan. Ennen maata panoaan hän hiipi sukkasillansa
yläkertaan Tessin huoneen ovelle. Hänen tasainen hengityksensä ilmaisi,
että hän nukkui sikeästi.

-- Jumalan kiitos! mutisi Clare ja kuitenkin hän tunsi hieman
katkeruutta ajatellessaan, että Tess, heitettyään elämänsä taakan hänen
hartioilleen, uinui huoletonna.

Hän läksi pois, mutta kääntyi taas kahden vaiheilla oveen päin. Silloin
sattui hänen silmiinsä toinen D'Urbervillein aatelisnaisista, jonka
kuva oli aivan Tessin makuusuojan kohdalla. Kynttilän valossa kuva
näytti yhä epämiellyttävämmältä. Pahoja aikomuksia pilkki hänen
piirteistään, Claresta tuntui kuin olisi hän hautonut mielessään kostoa
miehille. Nuttu oli kaulasta kaarrettu samoin kuin Tessilläkin, kun hän
oli kääntänyt sen syrjään koettaakseen kaulakoristetta, ja taas välähti
hänen mielessään ilkeästi Tessin ja tuon aatelisnaisen piirteiden
yhtäläisyys.

Muuta ei tarvittukaan. Hän läksi alakertaan.

Hänen kasvojensa sävy oli tyyni ja kylmä, kokoonpuristetut huulet
ilmaisivat suurta itsensähillitsemiskykyä, ja kasvoilla oli yhä
edelleen tuo pelottavan jäykkä ilme, mikä niille oli ilmestynyt Tessin
tarinaa kuunnellessa. Ne olivat miehen kasvot, joka ei ollut enää
himojensa orja, mutta jolla ei vapaudestansakaan ollut iloa. Hän
mietiskeli kuinka helposti inhimillinen kokemus vie harhaan, kuinka
odottamattomia tapauksia voi sattua.

Ei hän ollut voinut ajatella mitään puhtaampaa, suloisempaa,
neitseellisempää kuin Tess koko tuona pitkänä aikana, jolloin oli häntä
rakastanut, vielä tunti sitten. Mutta nyt oli kaikki muuttunut!

Hän erehtyi sanoessaan itselleen, ettei Tessin sydän ollut hänen
kasvojensa rehellisen tuoreuden veroinen, mutta kukaan ei ollut Tessiä
puolustamassa. Saattoiko olla mahdollista, hän jatkoi ajatustaan, että
silmät, joiden katse ei koskaan puhunut muuta kuin mitä kieli kertoi,
salasivat asioita, jotka niin huonosti sopivat yhteen huulten ja
silmäin kielen kanssa.

Hän heittäytyi vuoteelleen ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Välinpitämätönnä yö tuli sisään ja otti oman paikkansa. Se yö oli jo
niellyt hänen elämänsä onnen ja sulatteli sitä nyt huoletonna; se oli
valmis surmaamaan tuhansien muidenkin ihmisten onnen silmiään
räpäyttämättä.



36.


Clare nousi ylös aamun koittaessa tuhkan harmaana ja salakähmäisenä
kuin pahantekijä. Hänen silmiinsä sattuivat sammuneet hiilet
tulisijassa, katettu illallispöytä, missä heidän viinilasinsa vielä
seisoivat koskemattomina, heidän tuolinsa ja kaikki muut huonekalut,
jotka näyttivät avuttomina tuijottavan häneen ja kysyvän, mikä nyt
neuvoksi tulee. Yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vähän
ajan perästä kajahti ovelta koputusta. Hän arvasi, että mökin eukko,
jonka oli määrä pitää huolta heidän tarpeistaan, siellä koputti.

Kolmannen henkilön läsnäolo olisi nyt ollut ylen haitallista, jonka
vuoksi hän avasi ikkunan ja sanoi vaimolle, että he kyllä tulevat
toimeen tänä aamuna ilman häntäkin. Vaimolla oli maitokannu kädessään;
Clare käski jättämään sen oven viereen. Vaimon mentyä hän haki vähän
halkoja vajasta ja sytytti tulen. Ruokakammiosta löytyi munia, voita,
leipää ynnä muuta, ja kohta oli aamiainen valmiina -- meijerissä oli
Clare oppinut keittiötoimiakin. Savu kohosi torvesta korkeana patsaana
ilmaan, ja ohi kulkevat ihmiset ajattelivat sen nähdessään
vastanaineita ja kadehtivat heidän onneansa.

Angel heitti viimeisen silmäyksen pöytään, jonka perästä hän meni
portaiden juurelle ja huusi virallisella äänellä: -- Aamiainen on
valmis!

Hän avasi ulko-oven, ja aamuilma houkutteli lyhyelle kävelylle. Kun hän
palasi, oli Tess jo arkihuoneessa ja järjesteli koneellisesti pöydällä
olevia kapineita. Hän varmaan oli ollut täydessä puvussa Claren häntä
huutaessa, eihän siitä ollut kuin pari kolme minuuttia.

Hänellä oli hiukset suurella sykeröllä niskassa ja yllä uusi,
vaaleansininen villainen leninki, kaulus valkoisesta pitsistä. Hänen
kätensä ja kasvonsa näyttivät kylmiltä, arvattavasti hän oli istunut
pukeutuneena pitkän aikaa huoneessaan, jossa ei ollut tulta. Kohtelias
ääni, jolla Clare oli häntä aamiaiselle kutsunut, näytti hetkeksi
virittäneen toivon kipinän hänen mielessään. Mutta samassa se tuikahti
sammuksiin, kun hän loi katseensa Clareen.

Heissä ei tosiaankaan näyttänyt olevan jälellä muuta kuin tuhka
entisestä tulesta. Edellisen illan murjovaa surua oli seurannut
raskasmielisyys; ei mikään näyttänyt voivan puhaltaa liekkiin heidän
tunteitaan.

Clare puhutteli häntä ystävällisesti, ja yhtä lempeästi Tess vastasi.
Viimein Tess astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, aivan
kuin luullen, ettei tämä muutoin häntä näkisi.

-- Angel, hän sanoi koskien häntä keveästi sormillaan, ikäänkuin
vakuuttautuakseen siitä, että hänen edessään todellakin oli mies, joka
niin monta kertaa oli sanonut häntä rakastavansa. Kirkkaat olivat hänen
silmänsä, kalpea poski oli pyöreä kuin ennenkin, vaikka puoleksi
kuivuneet kyynelet olivat jättäneet siihen kiiltävän jälen;
mansikkahuulet olivat melkein yhtä vaaleat kuin posketkin.

Hän näytti puhtaalta ja viattomalta. Luonto oli oikkuillessaan suonut
Tessille niin neitseellisen ulkomuodon, että Clare jäi ällistyneenä
häneen tuijottamaan.

-- Tess, sano, ettei se ole totta! Ei, ei se ole totta!

-- Se on totta.

-- Joka sana?

-- Joka sana.

Clare katsoi rukoilevasti häneen, aivan kuin olisi mielellään
hyväksynyt valheen hänen huuliltaan, valheen, jonka hän, vaikka
tiesikin sen valheeksi, olisi jotenkuten vääntänyt selväksi kieltäväksi
vastaukseksi. Mutta Tess toisti vain:

-- Totta se on.

-- Elääkö hän? kysyi Angel.

-- Lapsi kuoli.

-- Mutta mies?

-- Elää.

Angelin kasvot kävivät tuskallisen synkiksi.

-- Onko hän Englannissa?

-- On.

Clare astui horjuen muutamia askelia.

-- Tällainen on nyt asemani, hän sanoi äkkiä. Ajattelin -- kuka tahansa
olisi samaa ajatellut -- että kun en pyrikkään saamaan vaimoa, jolla
olisi yhteiskunnallisesti huomattava asema ja joka olisi varakas ja
hienon maailman oloihin perehtynyt, niin totta kai silloin saan
omakseni viattoman, rusoposkisen maalaistytön. Mutta -- enhän minä ole
mikään sinun nuhtelijasi enkä yritäkkään nuhdella.

Tess käsitti hänen ajatuksensa niin selvästi, ettei hänen tarvinnut
jatkaa. Sepä se olikin kamalinta; hän näki, että kaikki Angelin toiveet
olivat pettäneet.

-- Angel -- en olisi taipunut menemään kanssasi naimisiin, jollen olisi
tiennyt, että sinulla oli viimeisessä tiukassa yksi pelastustie, vaikka
toivoinkin, ettet sinä koskaan -- --

Hänen äänensä tukkeutui.

-- Pelastustie?

-- Tarkotan, että pääsisit minusta eroon. Pääsethän minusta eroon.

-- Kuinka?

-- Hakemalla avioeroa.

-- Hyvä Jumala, kuinka saatat olla niin typerä! Kuinka saisinkaan eron
sinusta?

-- Etkö saa -- -- -- nyt, kun olen sinulle tästä puhunut? Arvelin
tunnustukseni olevan riittävänä syynä.

-- Voi, Tess, sinä olet liian, liian lapsellinen, -- tietämätön --
kypsymätön! En tiedä mikä sinä oikeastaan olet. Sinä et ymmärrä lakia,
et, et.

-- Etkö siis saa eroa?

-- En, se on aivan mahdotonta.

Häpeän puna kohosi Tessin tuskallisille kasvoille.

-- Voi, Angel, luulin sen käyvän laatuun, hän mutisi. Nyt ymmärrän
kuinka kurjalta minä näytän silmissäsi! Usko toki, usko, että olen
luullut sen käyvän laatuun! Toivoin kyllä, ettet tuota keinoa
käyttäisi, mutta olin kuitenkin varma, että voisit heittää minut pois
tieltäsi, jos haluaisit ja jollet enää rakasta minua o-o-ollenkaan!

-- Sinä erehdyit, hän vastasi.

-- Voi, sitten minun olisi pitänyt se tehdä, eilisiltana minun olisi se
pitänyt tehdä! Mutta rohkeutta puuttui. Sepä se onkin minun tapaistani!

-- Rohkeutta mihin?

Kun hän ei vastannut, niin Clare tarttui hänen käteensä.

-- Mitä sinulla oli oikeastaan mielessä? hän kysyi.

-- Ajattelin surmata itseni.

-- Milloin?

Tess koetti karttaa hänen kiusallisia kysymyksiään.

-- Eilen, hän vastasi viimein.

-- Missä?

-- Sinun mistelinoksasi alla.

-- Hyvä Jumala -- kuinka, millä tavoin? hän kysyi ankarasti.

-- Kerron sinulle asian, jollet suutu, hän sanoi tuskallisesti.
Matkalippaan ympärillä olleella nuoralla. Mutta kun tuli ratkaiseva
hetki -- en uskaltanutkaan. Pelkäsin siitä koituvan häpeätä sinun
nimellesi.

Tämä pakollisesti tehty tunnustus teki Clareen selittämättömän
vaikutuksen. Hän piti yhä Tessiä kädestä ja kääntäessään katseensa
hänen kasvoiltaan maata kohti hän lausui vapisevalla äänellä:

-- Kuulehan nyt! Sinä et saa päästää päähäsi tuommoisia kauheita
ajatuksia! Lupaa minulle, ettet koskaan yritä tuommoista!

-- Kernaasti sen lupaan. Älysin kyllä itsekin, kuinka joutavata se oli.

-- Joutavata! Ihan mieletöntähän se oli.

-- Mutta Angel, hän väitti luoden suuret silmänsä tyynesti häneen,
ajattelinkin sitä vain sinun vuoksesi, päästääkseni sinut vapaaksi
ilman avioerosta johtuvaa häväistystä. Itseni vuoksi en sitä koskaan
uneksinutkaan. Mutta liian hyvä olisi sentään minulle, että oma käteni
teon suorittaisi. Sinun asiasi, onneton puolisoni, olisi antaa minulle
kuolonisku. Ajattelin, että rakastaisin sinua vielä enemmän -- jos se
olisi mahdollista -- jos saattaisit sen tehdä, koska muutakaan
pelastuskeinoa ei ole olemassa. Tunnen kuinka kurjan kurja minä olen,
kuinka pahoin olen tielläsi!

-- So, so!

-- Koska sinä et sitä hyväksy, niin jätän sen tekemättä. En tahdo sinua
vastustaa.

Clare tiesi sen olevan totta. Eilisiltaiset sieluntuskat olivat
kokonaan murtaneet Tessin toimintatarmon, niin ettei Claren tarvinnut
pelätä hänen ryhtyvän uusiin äkillisiin tuumiin.

Tess koki taas askaroida aamiaispöydän ääressä, ja viimein he
istuutuivat molemmat samalle puolen pöytää, niin etteivät heidän
silmänsä sattuneet toisiinsa. Alussa tuntui oudolta kuulla toistensa
syövän ja juovan, mutta eihän se ollut autettavissa, ja sitä paitsi ei
ruoka kummaltakaan sanottavasti kulunut. Aamiaiselta päästyä Clare
ilmotti lähtevänsä myllyyn ja mihin aikaan hän palaisi päivälliselle;
myllyliikkeeseen perehtyäkseenhän hän oli tänne tullutkin.

Hänen mentyään Tess asettui ikkunan viereen ja näki hänen astuvan
suuren sillan poikki, kulkevan rautatien yli ja katoavan. Sitten hän
huokaamatta kääntyi huoneeseen ja alkoi siistiä pöytää.

Kohta tuli apuvaimokin. Hänen läsnäolonsa alussa kiusasi Tessiä, mutta
myöhemmin tuntui se keventävän hänen mieltänsä. Puoli yhden aikaan hän
jätti apurinsa yksin keittiöön ja palasi kamariin pitääkseen silmällä,
milloin Angel ilmestyisi sillan tuolle puolen.

Yhden tienoissa hän ilmestyikin. Tessin kasvot sävähtivät punaisiksi,
vaikka tulija oli vielä pitkän matkan päässä. Hän juoksi keittiöön
jouduttamaan päivällistä. Clare meni ensin huoneeseen, missä he
edellisenä päivänä olivat yhdessä pesseet käsiänsä, ja kun hän tuli
ruokasaliin, niin Tess jo nosteli kulhojen kansia.

-- Kuinka täsmällinen! sanoi Clare.

-- Näin sinun kulkevan sillalla, hän vastasi.

Aterioitaessa Clare kertoili, mitä hän oli myllyssä puuhannut,
selitteli työtapoja ja vanhanaikaisia koneita, joista ei arvellut
saavan kovin suurta käsitystä uudenaikaisista parannetuista
menetelmistä. Muutamat koneet näyttivät olleen käytännössä aina siitä
lähtien, kun ne jauhoivat viljaa nyt raunioina olevan luostarin
munkeille.

Hän läksi jälleen myllyyn tunnin kuluttua, palasi hämärissä ja
työskenteli illan paperiensa kanssa. Tess pelkäsi olevansa hänen
tiellänsä, ja kun vaimo oli mennyt, niin hän pistäysi keittiöön,
aherrellen siellä minkä mitäkin toista tuntia.

Äkkiä Clare raotti ovea.

-- Sinä et saa raataa tuolla tavoin, hän sanoi. Sinä et ole piikani,
olet vaimoni.

Tess kohotti silmiään ja hänen mielensä kävi hieman kirkkaammaksi.

-- Saanko minä tosiaan pitää itseäni sinä? hän kysyi tuskallisesti
hymyillen. Nimellisesti olen vaimosi, sitä kai tarkotat. Enpä
pyydäkkään enempää.

-- Sinä _olet_ vaimoni, Tess, ja semmoisena sinun on itseäsi pidettävä.
Mitä sinä tarkotit?

-- En tiedä, hän sanoi hätäisesti kyynelsilmin. Ajattelin -- tarkotan,
että olen liian halpa sinulle. Johan sen sinulle aikoja sitten
sanoinkin ja juuri sen vuoksi en tahtonut mennä kanssasi naimisiin,
mutta sinä et hellittänyt.

Tess puhkesi nyyhkyttämään, kääntyen selin häneen. Tämä olisi saattanut
minkä muun miehen tahansa heltymään paitsi Angel Claren. Niin lempeä ja
hellämielinen kuin hän tavallisesti olikin, piili hänen mielessään
kuitenkin horjumaton johdonmukaisuus, samoin kuin metallisuoni
pehmeässä savessa. Se oli estänyt hänet astumasta kirkon palvelukseen,
se esti hänet avaamasta syliänsä Tessille. Sitä paitsi hänen lempensä
oli enemmän kirkkautta kuin hehkua; jos hän oli lakannut uskomasta
johonkin naiseen, niin hän lakkasi seuraamasta häntä, päinvastoin kuin
monet tunteelliset luonteet, jotka saattavat intohimoisesti rakastaa
sitä, mitä heidän täytyy halveksia.

Clare odotti, kunnes Tess herkesi nyyhkyttämästä.

-- Toivon, että puolet Englannin naisista olisi yhtä kunniallisia kuin
sinä, hän sanoi katkerana koko naissukupuolta vastaan. -- Ei ole nyt
kysymys kunniallisuudesta, vaan periaatteesta.

Häntä tuiversi vihan myrsky, mikä tempaa mukaansa hänenlaisensa
ihmiset, kun heidän uskonsa tuntuu pettävän. Hänen sielunsa syvyydessä
kaikui kyllä myötätuntoinen pohjasävel, jonka avulla maailmaa
kokeneempi nainen olisi saattanut hänet jälleen omakseen vallottaa.
Mutta Tess ei tätä ajatellut, hän hyväksyi kaikki oikeudenmukaisena
rangaistuksena uskaltamatta lausua sanaakaan. Hänen horjumaton
uskollisuutensa oli miltei säälittävä. Niin kiihkeäluontoinen kuin hän
olikin, ei Claren ankarilla sanoilla ollut tehoa häneen, hän ei
loukkaantunut, ei ajatellut mitään pahaa hänestä.

Ilta, yö ja aamu kuluivat niinkuin edellisenäkin päivänä. Vain yhden
ainoan kerran uskalsi ennen niin vapaa ja rohkea Tess lähestyä Angelia.
Se tapahtui silloin, kun tämä läksi kolmannen kerran myllyyn. Pöydästä
noustessaan Angel sanoi "hyvästi", ja Tess vastasi samoin taivuttaen
päätään häntä kohti, aivan kuin tahtoakseen suudella häntä. Mutta Clare
ei ollut niinä miehinäänkään, vaan pyörähti pois sanoen: -- Kyllä minä
tulen ihan määrälleen kotiin. Tess lyyhähti kokoon, ikäänkuin ukkosen
lyömänä. Monesti oli Clare omin lupinsa koettanut saavuttaa hänen
huuliansa, monesti oli sanonut hänen suunsa ja henkensä tuoksuvan
voille, maidolle ja hunajalle, joista hän pääasiassa eli, oli
vakuuttanut imevänsä ravintonsa hänen huuliltaan ja sen semmoista
hölynpölyä. Mutta nyt ei hän niistä välittänyt. Clare huomasi hänen
liikutuksensa ja sanoi lempeästi:

-- Ymmärräthän, että minun täytyy tuumia mikä tässä neuvoksi tulee.
Meidän täytyy olla vielä vähän aikaa yhdessä välttääksemme häväistystä,
joka olisi seurauksena näin äkkinäisestä erosta. Mutta kai sinä
käsität, että se on vain muodon vuoksi.

-- Kyllä, sanoi Tess hajamielisenä.

Clare läksi, mutta pysähtyi tiellä toivoen, että olisi vastannut
Tessille vielä ystävällisemmin ja suudellut häntä ainakin yhden kerran.



Näin kului pari päivää; saman katon alla he elivät, mutta paljoa
enemmän toisistaan erossa kuin ennen kihloissa ollessaan.

Tess näki Claren myötäänsä mietiskelevän keinoa, miten pulmasta
selviytyisi. Hän aivan kauhistui huomatessaan, kuinka horjumaton hän
oli näennäisestä hellyydestään huolimatta. Ei hän enää odottanut
anteeksi saavansa. Toisenkin kerran hän arveli lähteä tiehensä miehensä
ollessa myllyllä, mutta pelkäsi siitä koituvan Clarelle vain entistä
enemmän häpeää ja hankaluutta, jos se tulisi tunnetuksi.

Sillä välin Clare vain mietti miettimistään. Aivan tuntui sairaaksi
miettimisestä käyvän. Kävellessään edestakaisin hän mutisi itsekseen:
-- Mikä meidät perii, mikä tässä neuvoksi tulee?

Eräänä päivänä Tess sattui tämän kuulemaan. Silloin hän päätti ottaa
tulevaisuuden puheeksi, katkaista pelottavan vaitiolon.

-- Et kai sinä kovin kauan rupea kanssani elämään, Angel? hän kysyi.
Vavahtelevat huulet ilmaisivat, kuinka vaikea hänen oli säilyttää
tyyntä ilmettä kasvoillaan.

-- Se on mahdotonta, tämä vastasi, jollen tahdo halveksia itseäni tai
mikä on pahempi, halveksia sinua. Tarkotan, että yhteiselämä sanan
tavallisessa merkityksessä on meidän kesken mahdoton. Tällä hetkellä en
tunne sinua halveksivani. Ja kun asia nyt on tullut puheeksi, niin
salli minun puhua suuni puhtaaksi, jotta voisit ymmärtää täydelleen
tilani. Kuinka voimme elää yhdessä, kun tuo mies on elossa? Hänhän on
sinun luonnollinen miehesi, enkä minä. Jos hän olisi kuollut, saattaisi
olla eri juttu... Ja toinen seikka on vielä pahempi. Ajattelehan, että
aivan viattomat joutuvat tulevaisuudessa tästä kärsimään. Ajattelehan
lapsia, joita meille kenties syntyy, ja että tämä asia tulee tunnetuksi
-- tunnetuksi se väkisinkin tulee. Ei ole niin syrjäistä paikkaa maan
päällä, ettei sinne tulisi tai sieltä lähtisi ihmisiä. Ajattele lapsi
poloisia, jotka olisivat lihaamme ja vertamme, kuinka he kasvaisivat
häpeän painamina ja vanhemmiten saisivat yhä enemmän sitä tuntea! Mikä
kurjuus heille! Voitko rehellisellä tunnolla pyytää minua jäämään
luoksesi, kun otat tämän huomioosi? Eiköhän meidän olisi parempi kestää
tuskiamme kuin hankkia uusia?

Tessin silmät olivat yhä maahan luotuina.

-- En voi pyytää sinua jäämään, hän sanoi. En voi; en ajatellut noin
pitkälle.

Hän olisi saattanut sanoa: -- Kukapa esim. Austraaliassa tai Texasissa
huolisi minun onnettomuudestani tai nuhtelisi minua tai sinua? -- Mutta
useimpien naisten tavalla hän hyväksyi hetkellisen syytöksen, pitäen
sitä välttämättömänä. Ja kenties hän oli oikeassa. Naisen herkkä sydän
ei tunne yksistään omaa katkeruuttaan, se tuntee myöskin puolisonsa
katkeruuden. Niinpä Tess arvasi, että vaikkei nuhteet vieraiden
ihmisten kautta tulisikaan Angelin korviin, niin hänen kalvava
sydämensä niitä kuitenkin tuon tuostakin kuiskuttaisi.

Kolme päivää olivat he tällä lailla eläneet. Angelin rakkaus oli ollut
kenties liian yliaistillista, hänen mielikuvituksensa liian lennokas.
Semmoiseen luonteeseen rakastetun poissaolo usein vaikuttaa paljoa
voimakkaammin kuin hänen läsnäolonsa, sillä poissaolevasta hän silloin
luo ihannekuvan, mikä himmentää todellisia vikoja. Tess huomasi, ettei
hänen persoonansa vaikuttanut niin voimakkaasti kuin hän oli otaksunut.
Clare oli oikeassa sanoessaan, että hän oli toinen nainen kuin se, jota
hän oli rakastanut.

-- Olen ajatellut sanojasi, huomautti Tess hypistellen etusormellaan
pöytäliinaa; toisella kädellään, jossa kiilsi vihkisormus, hän varasi
otsaansa.

-- Olet aivan oikeassa; eihän tässä muukaan auta. Sinun täytyy lähteä
pois luotani.

-- Mutta mitä sinä teet?

-- Voinhan lähteä kotiin.

Tätä ei Clare ollut ajatellut.

-- Voitko ihan varmaan? hän kysyi.

-- Ihan varmaan. Meidän täytyy erota ja parempihan on, että teemme sen
heti. Kerran sinä sanoit, että minä voisin voittaa miehet vastoin
heidän parempaa tietoaan, ja ollessani myötäänsä silmiesi edessä,
saatan kenties sinut muuttamaan suunnitelmiasi vastoin tahtoasi ja
toivomustasi. Ja perästäpäin sinun tunnonvaivasi ja minun suruni
olisivat kauheat.

-- Menisitkö mielelläsi kotiin? kysyi hän.

-- Tahdon jättää sinut ja mennä kotiin.

-- No, olkoon sitten niin.

Ei katsonut Tess häneen, mutta hätkähti kuitenkin. Ero oli ehdotuksen
ja suostumuksen välillä, mitä hän ei ollut tarpeeksi ajatellut.

-- Jo minä pelkäsin, että tämmöiseksi se menee, hän mutisi miettiväisen
näköisenä. En minä kuitenkaan pahottele, Angel. Näin kai on parasta.
Sanasi ovat saaneet minut vakuutetuksi. Vaikkapa ei kukaan moittisikaan
minua, jos yhdessä eläisimme, niin sittenkin vuosien vieriessä sinä
sattuisit suuttumaan minuun jostain asiasta ja tietäen entiset vaiheeni
muistuttaisit niistä lapsieni kuullen. Mikä nyt vain loukkaa minua, se
silloin olisi surmani! Huomenna minä lähden.

-- En minäkään jää tänne. Vaikken tahtonut käydä asiaan käsiksi, olen
toki huomannut eroamisemme välttämättömäksi, ainakin toistaiseksi,
kunnes näen minnepäin asiat kehittyvät -- sitten kyllä kirjotan
sinulle.

Tess vilkaisi mieheensä. Tämä oli kalpea, ja hänen huulensa vapisivat,
mutta taaskin hän kauhistui järkähtämättömyyttä, joka kuvastui hänen
silmistään. Hänen edessään oli mies, joka tahtoi kukistaa karkeammat
tunteensa, voittaa itsensä.

Clare mahtoi huomata hänen katseensa, sillä hän kiiruhti sanomaan:

-- Minulla on ystävällisemmät ajatukset ihmisistä ollessani heistä
kaukana. Ja Jumala ties, hän lisäsi, emmeköhän jonain päivänä jysähdä
taas yhteen väsymyksestä. Kerrankos sitä on tapahtunut!

Samana päivänä hän rupesi pakkaamaan kapineitaan, ja Tess seurasi hänen
esimerkkiänsä. Molemmat tiesivät, että seuraavana aamuna he kenties
ainiaaksi eroaisivat, huolimatta äsken vaihdetuista, sovittavista
sanoista. Pienimmänkin eron ajatteleminen tuntui kiduttavalta,
saattoihan se johtaa lopulliseen eroon. Molemmat tiesivät, että
keskinäinen lumous, joka heitä oli pitänyt vallassaan, olisi
ensimäisinä päivinä eron jälkeen entistäkin valtavampi, mutta että aika
kuitenkin hälventäisi sen mielestä ja toisi esiin järkeviä syitä, jotka
vaativat pysymään erossa. Ja sitä paitsi, kun kaksi ihmistä kerran
eroo, jättäen yhteisen ympäristön ja kotilieden, silloin herää uusia
ajatuksia, ilmaantuu odottamattomia esteitä, ja vanhat suunnitelmat
jäävät unhoon.



37.


Tuli sydänyö ja katosi huomaamatta, ei mikään ilmottanut sen saapumista
Froomin laaksoon.

Kellon kahta käydessä kuului D'Urbervillein vanhan kartanon portaissa
hiljaista narinaa. Tess, joka makasi yläkerrassa, kuuli sen ja heräsi.
Hän näki huoneensa oven avautuvan ja miehensä tuiki varovaisin askelin
hiipivän kuun heittämän valojuovan yli. Hän oli paitahihasillaan ja
sukkajalassa. Tessin mieleen pulpahtanut ilon tunne kuoli samassa, kun
hän huomasi hänen silmäinsä luonnottoman tähynnän. Tultuaan keskelle
lattiata hän pysähtyi ja mutisi selittämätöntä surua värisevällä
äänellä:

-- Kuollut, kuollut, kuollut!

Milloin Clarea päivällä oli järkyttänyt kova mielenliikutus, niin hän
kulki joskus yöllä unissaan, kuten sen päivän jälkeisenä yönä, jolloin
Trantridgen mies oli Tessiä solvannut. Tess huomasi, että viimeisten
päivien nostamat sieluntuskat olivat saattaneet hänet samanlaiseen
tilaan.

Tess luotti häneen niin täydellisesti, ettei hän valveilla eikä
nukkuessaan pelännyt häntä vähääkään. Vaikka Clare olisi tullut
revolveri kädessä, ei se olisi saanut hänen luottamustaan horjumaan,
hän olisi sittenkin pitänyt häntä suojelijanaan.

Clare tuli hänen luoksensa, kumartui häntä kohti ja mutisi:

-- Kuollut, kuollut, kuollut!

Sitten hän loi häneen sanomattoman surullisen katseensa, sulki hänet
syliinsä ja kietoi hänet hurstiin aivan kuin käärinliinaan. Nosti
sitten hänet vuoteelta yhtä suurella kunnioituksella kuin kuolleelle
osotetaan, ja kantoi hänet huoneen poikki mutisten:

-- Poloinen, poloinen Tessini -- rakkahin Tess kultani! Suloinen, oiva,
vilpitön tyttöni!

Nämä hyväilevät sanat, joita miehensä niin ankarasti oli päivällä
karttanut lausumasta, tuntuivat sanomattoman suloisilta hänen kipeästä,
lempeä janoavasta sydämestään. Vaikka olisi ollut kysymyksessä oman
henkensä pelastaminen, ei hän olisi tahtonut tehdä tästä loppua
liikuttamalla itseään tai ryöstäytymällä irti. Niin hän lepäsi
hievahtamatta, melkein henkeä pidättäen, ja ihmetteli mitä Angel aikoi
hänelle tehdä. Clare kantoi hänet portaille.

-- Vaimoni on kuollut -- kuollut, kuollut, hän mutisi.

Hän pysähtyi nojaten Tessiä hetkisen kaidepuuta vasten. Aikoiko hän
heittää hänet alas?

Itsensäsuojelemisvaisto oli miltei kuollut Tessissä, hän tiesi Angelin
huomenna jättävän hänet, kenties ainaiseksi ja siksi hän ennemmin
nautti hänen sylissään uinumisesta kuin pelkäsi uhkaavaa vaaraa. Kunpa
voisivat vain pudota yhdessä ja molemmat ruhjoutua kuoliaaksi, kuinka
ihana ta se olisi!

Ei antanut Angel kuitenkaan hänen pudota, nojasi vain häntä kaidetta
vasten ja suudelman painoi hänen huulilleen -- huulille, joita hän
päivällä oli ylenkatsonut. Tarttui sitten uusin voimin häneen kiinni ja
alkoi laskeutua portaita. Portaiden narina ei saanut häntä heräämään,
ja he saapuivat onnellisesti alakertaan. Hän irrotti toisen kätensä
hetkeksi ja sysäsi oven auki. Ovessa hän löi varpaansa kynnykseen,
mutta ei tuntunut tietävän siitä mitään. Pihalla hän nosti Tessin
olalleen, jotta häntä oli helpompi kantaa. Matka suuntautui kohti
jokea, joka juoksi kivenheiton päässä.

Tess ei ollut vielä päässyt hänen aikomuksensa perille, jos hänellä
semmoista olikaan, ja huomasi äkkiä ajattelevansa asiaa, niinkuin se
koskisi jotakuta vierasta henkilöä. Turvallisena oli hän antautunut
hänen huostaansa, tuntui herttaiselta ajatella, että Angel piti häntä
yksinomaisena omaisuutenaan, jonka kanssa sai menetellä miten tahtoi.
Kohta tapahtuvaa eroa ajatellessa tuntui sangen lohduttavalta, että hän
tosiaan piti häntä vaimonaan, omana Tessinään eikä heittänyt häntä
pois, vaikka saattoikin vaaranalaiseksi.

Ah! nyt hän ymmärsi mitä Angel uneksi -- tuosta sunnuntaiaamusta,
jolloin hän oli kantanut hänet tulvaveden poikki samoin kuin toisetkin
tytöt, jotka rakastivat häntä miltei yhtä paljon kuin hänkin, jos se
oli mahdollista, mitä Tess ei ottanut oikein myöntääkseen.

Clare ei mennyt sillan yli, vaan pitkin joen rantaa myllyn kohdalle,
missä viimein pysähtyi.

Joki suikerteli mutkia tehden niittyalangon halki, kierteli pikku
saaria ja laajeni lopulta vuolaaksi virraksi. Juuri sillä kohdalla,
missä Clare seisoi, oli virta väkevä ja syvä. Oli siinä pikku siltakin,
mutta syystulva oli vienyt käsipuut, jättäen jälelle vain moniaita
lankkuja melkein veden rajaan. Vakavatakin päätä huimasi siitä
kulkiessa. Tess oli usein nähnyt ikkunasta, kuinka nuoret miehet
keikkuivat lankuilla näyttämässä rohkeuttaan ja taitoaan. Hänen
miehensä oli kai myöskin katsellut heidän temppujaan, joka tapauksessa
hän astui lankulle ja suljuttaen toista jalkaansa alkoi liikkua
eteenpäin.

Aikoiko hän hukuttaa hänet? Kenties. Paikka oli yksinäinen, ja virta
tekisi kyllä tehtävänsä. Hukuttakoon vain, jos tahtoo; parempi sekin
kuin huominen ero.

Vesi vilisi ja kohahteli heidän allansa, ja kuun heijastus läikkyi
aalloilla, jotka kulettivat myötänsä vaahtokimppuja. Jos he nyt
molemmat putoaisivat virtaan, niin heidän käsivartensa olisivat siksi
lujasti toisissaan kiinni, etteivät he voisi pelastua. Melkein tuskitta
he läksisivät maailmasta, ei kukaan nuhtelisi häntä, eikä Clareakaan
siitä, että tämä oli ottanut hänet vaimokseen. Suloinen olisi ollut
viimeksi yhdessä vietetty puoli tuntia, mutta jos he eläisivät siihen
saakka kun hän heräisi, niin ankara olisi hän jälleen, ja tämä hetki
hupenisi kalpeaksi unelmaksi.

Tempaiseisi vain pikkusen, heilahtaisi sylissä, ja virtaan he
vajoisivat... Teki hänen mielensä, mutta ei uskaltanut. Kuinka vähän
hän omasta hengestään välitti, sen hän oli osottanut, mutta ei hänellä
ollut oikeutta saattaa toisen henkeä vaaranalaiseksi. Ja onnellisesti
Clare saapui taakkansa kera toiselle rannalle.

He olivat vanhan luostarin alueella. Clare ohjasi askelensa vanhan
kuorin raunioille. Pohjoispuolisen muurin vieressä oli tyhjä
kivikirstu, laitettu aikoinaan jollekin abbotille. Tähän hän
huolellisesti laski taakkansa, suuteli Tessiä toisen kerran ja hengitti
syvään, aivan kuin raskas paino olisi sydämeltä vieritetty. Sitten hän
paneutui pitkälleen maahan ja vaipui heti kuolonraskaaseen horrokseen.
Sielunjännitys, joka oli ajanut hänet liikkeelle, laukesi viimeinkin.

Tess kohosi istualleen kirstussa. Vaikka yö oli kuiva ja lauhanlainen,
oli kuitenkin vaarallista levätä maassa niin vähissä vaatteissa kuin
Angel. Jos hänet jätti siihen, niin hän arvattavasti nukkui aamuun ja
vilustui kuoliaaksi. Hän oli kyllä kuullut semmoista unissakävijöille
tapahtuneen. Mutta uskaltaisiko hänet herättää ja ilmottaa hänelle,
mitä hän oli tehnyt, koska häntä varmaan harmittaisi kuulla
hullutuksestaan. Tess nousi kivivuoteeltaan ja pudisti Clarea hiljaa
käsivarresta, mutta ei saanut häntä hereille.

Jotain täytyi kuitenkin tehdä; Tessiä alkoi värisyttää, sillä hurstista
ei juuri lämpöä lähtenyt. Jännitys oli kyllä taannoin pitänyt häntä
lämpimänä, mutta tuo autuas hetki oli nyt ohi.

Äkkiä hänelle pälkähti päähän koettaa houkuttelemalla saada hänet
liikkeelle ja niin hän kuiskasi hänen korvaansa niin lujasti kuin
taisi:

-- Jatketaan matkaa, kultaseni! -- tarttuen samalla hänen
käsivarteensa. Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään hänen mielellään
tottelevan. Hänen sanansa olivat nähtävästi johtaneet hänet jälleen
uneensa, mikä näytti siirtyneen aivan uuteen vaiheeseen: hän luuli
Tessin nousseen ylös haudasta ja nyt saattavan häntä taivaaseen.

Tess johti hänet pois raunioilta suurelle sillalle ja viimein kotiin.
Hän oli paljain jaloin, ja kivet raapivat jalat verille. Mutta Clare
oli sukkajalassa eikä näyttänyt tietävän niistä mitään.

Ei ollut enää hätää: Tess asetti hänet sohvalle nukkumaan, kääri
lämpimiä peitteitä ympärille ja sytytti tulen uuniin. Arveli hän Claren
heräävän tästä syntyvään kolinaan, jopa toivoikin sitä salaa. Mutta
niin tuiki uupunut hän oli, ettei mikään häirinnyt hänen untaan.

Heti kun he tapasivat toisensa seuraavana aamuna, niin Tess huomasi,
ettei Clarella ollut aavistustakaan öisistä tapahtumista, joskin hän
tiesi, ettei hän ollutkaan nukkunut koko aikaa rauhassa.

Clare pysyi kiinni päätöksessään: tänä päivänä oli erottava. Ei hän
ollut suutuksissaan eikä pahalla päällä, tyynellä mielellä vain aikoi
noudattaa vakaumustaan.

Einettä syödessään ja kapineita kokoon sääliessään hän näytti niin
uupuneelta, että Tess tuskin saattoi olla kertomatta viime yön
vaiheista. Mutta malttoi hän kuitenkin mielensä ajatellessaan, että hän
saattoi pahastua, jopa loukkaantua kuullessaan, että oli unissaan
osottanut hänelle hellyyttä, mitä järki ei hyväksynyt. Yhtä tyhmäähän
se oli kuin olisi nauranut selvälle miehelle hullutuksista, joita hän
päihtyneenä oli tehnyt. Sitä paitsi hän kenties himmeästi muisti, mitä
yöllä oli tapahtunut, eikä tahtonut virkkaa siitä mitään, peläten hänen
käyttävän tilaisuutta rukoillakseen häntä jäämään paikoilleen.

Clare oli kirjeellä tilannut vaunut lähimmästä kaupungista, ja ne
saapuivat aamupäivällä. Tess ymmärsi, että ero oli edessä -- ainakin
ero toistaiseksi, sillä Claren viime yönä osottama hellyys herätti
hänen mielessään toiveita valoisammasta tulevaisuudesta.

He nousivat vaunuihin myllärin ja apuvaimon ihmetellessä heidän
äkillistä lähtöään. Mutta Clare sanoi sen johtuvan siitä, ettei mylly
ollut uudenaikainen, jommoiseen hän tahtoi tutustua, mikä olikin totta.
Muutoin ei heidän käytöksessään mikään osottanut epäsovun heidän
elämäänsä murjovan. Näytti aivan luonnolliselta, että he olivat
lähdössä tervehtimään ystäviään.

Heidän matkansa kävi Talbothaysin meijerin ohi, mistä he muutamia
päiviä sitten olivat lähteneet juhlallinen riemun tunne rinnassa, ja
kun Clare tahtoi selvittää asiansa mr Crickin kanssa, ei Tess juuri
voinut olla käymättä rouvaa tervehtimässä; hetihän muussa tapauksessa
olisi herännyt epäluuloja, miten heidän asiansa oikeastaan olivat.

Tehdäkseen käyntinsä niin vaatimattomaksi kuin suinkin he jättivät
vaunut valtamaantielle ja astuivat loppumatkan jalkaisin toinen
toisensa rinnalla.

Pajukko oli leikattu, ja he saattoivat sen yli nähdä paikan, mihin
Clare oli seurannut Tessiä, kun hän pyysi häntä vaimokseen. Vasemmalla
puolella oli puutarha, missä hän hurmaantuneena oli kuunnellut Claren
harpun säveliä, ja loitompana nurmi, missä Clare oli häntä ensi kerran
suudellut. Mutta kesän heleä kuva oli tummennut, luonto näytti synkältä
harmaassa, kylmässä puvussaan.

Meijerinisäntä näki heidät pitkän matkan päästä ja riensi heitä vastaan
ylen lystikäs ilme kasvoillaan. Jo tuli mrs Crickikin, ja koko joukko
vanhoja tuttavia, mutta Rettyä ja Mariania ei näkynyt.

Tess hymyili heidän onnitteluilleen ja leikillisille viittauksilleen,
jotka itse asiassa koskivat häneen varsin kipeästi. Hän ja Clare olivat
päättäneet pitää onnettomuutensa salassa ja käyttäytyä, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Tess sai kuulla jälleen tarinan Rettyn ja
Marianin vaiheista, vaikka hän kernaasti olisi ollut sitä kuulematta.
Retty oli mennyt isänsä luo, ja Marian oli lähtenyt etsimään toista
paikkaa. Crick pelkäsi, ettei hänen hyvin kävisi.

Haihduttaakseen tarinan herättämää surullista tunnelmaa Tess meni
navettaan heittämään jäähyväisiä mielilehmilleen, taputtaen niitä
kutakin erikseen. Kun hän ja Clare lähtiessään seisoivat vierekkäin,
aivan kuin olisivat kiintyneet toisiinsa mitä hellimmillä siteillä,
olisi tarkka katsoja huomannut heidät omituisen surumielisinä; he
seisoivat niin lähekkäin, että käsivarret koskivat toisiinsa ja Tessin
hame koski Clareen, sanoivat "me" puhutellussaan muita ja olivat
kuitenkin niin äärettömän kaukana toisistaan.

Mutta mahtoi heissä olla huomattavissa jotain jäykkää ja pakotettua,
erilaista kuin vastanaineiden tavallinen kainous, koskapa mrs Crick
heti heidän mentyään virkkoi miehelleen:

-- Kuinka sameilta Tessin silmät näyttivät! Niinhän he seisoivat kuin
kaksi vahakuvaa ja puhuivat kuin unissaan! Eikö se sinun silmääsi
pistänyt? Tessissä on aina ollut jotain omituista eikä hän nyt varsin
näytä semmoiselta kuin hyvin toimeentulevan miehen nuori, uhkea morsian
tavallisesti.

He nousivat jälleen vaunuihin ja ajoivat Nuzzleburiin asti, missä Clare
päästi kyytimiehen. Vähän aikaa levättyä jatkettiin matkaa Tessin kotia
kohti. Heidän uusi kyytimiehensä ei tiennyt, että he olivat naimisissa.

Pitkän taipalen takana tuli eteen tienristeys, jossa Clare pysäytti
hevosen, sanoen Tessille, että jos hän aikoi käydä kotonaan, niin
hänen, Claren, oli tässä heitettävä hänelle jäähyväiset. Kun
kyytimiehen läsnäollessa ei käynyt vapaasti puheleminen, niin Clare
pyysi Tessiä lähtemään vähän edemmä toista tietä pitkin. Hän suostui,
ja käskettyään miehen odottamaan muutamia minuutteja he riensivät vähän
loitomma.

-- Puhutaanpa nyt asiat selviksi, sanoi Angel ystävällisesti.
Välillämme ei ole mitään kaunaa, vaikka onkin jotain, jota minä en
tällä kertaa siedä. Mutta koetanpa päästä siihen, että sietäisin. Joka
tapauksessa ilmotan sinulle, heti kun olen päässyt itsestäni selville.
Jos saan itseni sitä sietämään -- jos se on toivottavaa ja mahdollista
-- niin tulen luoksesi. Mutta siihen saakka on parasta, ettet sinä
koeta tulla luokseni.

Nämä ankarat sanat kaikuivat Tessin korvissa kuin kuolemantuomio. Hän
näki selvään, millainen käsitys Angelilla oli hänestä: Angel ei voinut
nähdä häntä muussa valossa kuin siinä, että hän oli hänet pahoin
pettänyt. Mutta oliko hän sentään ansainnut kaiken tämän? Ei hän voinut
ruveta vastaankaan väittämään. Hän toisti vain yksinkertaisesti Claren
sanoja:

-- Siihen saakka on parasta, etten minä koeta tulla luoksesi.

-- Niin juuri.

-- Saanko kirjottaa sinulle?

-- Saat kyllä -- jos sairastut tai tarvitset mitä tahansa. Toivon,
ettei niin kävisi; niin että minä kenties kirjotan sinulle ensiksi.

-- Hyväksyn ehtosi, Angel, sinähän parhaiten tiedät, minkä
rangaistuksen minä ansaitsen, mutta -- mutta -- ethän toki tee sitä
raskaammaksi kuin kantaa jaksan!

Sen enempää ei hän sanonutkaan. Jos Tess olisi ollut ovela, jos hän
olisi käyttänyt naisten tavallisia temppuja, pyörtynyt, hyrskähtänyt
hillittömään itkuun syrjäisellä maantiellä, niin kenties Clare ei
olisi, jyrkistä tuumistaan huolimatta, häntä jättänyt. Mutta hänen
kärsimysten murtama mielensä ei taipunut tämmöisiin temppuihin, ja niin
hän itse edisti Angelin asiaa. Hänen alistumisensa kohtalon päätöksiin,
mikä kenties oli ominaista koko D'Urbervillein perheelle, esti häntä
koskettamasta moneen herkkään kieleen, jotka kukaties olisivat
helähneet hänen hyväkseen.

Sitten puheltiin vain käytännöllisistä asioista. Clare antoi hänelle
aika ison summan rahaa, jonka hän oli hankkinut pankistaan. Timantit,
jotka testamentin määräyksen mukaan kuuluivat Tessille hänen
elinaikansa, hän neuvoi tallettamaan pankkiin -- hän lupasi ottaa sen
tehtäväkseen -- johon Tess myös mielellään suostui.

Kun nämä asiat oli selvitetty, niin Angel saattoi Tessin takaisin
vaunuihin. Clare maksoi kyydistä ja ilmotti, mihin Tess oli kyydittävä.
Sitten hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, ainoat tavarat, mitä
hänellä oli mukanaan, heitti hänelle jäähyväiset, ja niin he erosivat.

Hevonen kiskoi vaunuja vastamäkeen, ja Clare katsoi niihin
epämääräisesti toivoen, että Tess pistäisi päänsä ulos ikkunasta. Mutta
Tessille ei johtunut tämä mieleenkään, ei hän olisi uskaltanut sitä
tehdäkkään levätessään puoleksi tainnoksissa vaunujen nurkassa. Ja näin
katosi Tess hänen nähtävistään, ja kun tuska kouristi hänen sydäntään,
niin hän mutisi muuatta runosäettä, muuttaen sitä oman mielialansa
mukaan:

"Jumala _ei_ ole taivaassansa -- _vääryyttä_ täynnä on maa".

Tessin hävittyä mäen taa Clare kääntyi toisaannepäin ja läksi
astelemaan omaa tietänsä käsittämättä, että hän vielä Tessiä rakasti.



38.


Kun Tess tuli Blackmoorin laaksoon ja synnyinseutu alkoi avautua hänen
nähtäviinsä, niin hän tointui tainnoksistaan. Hänen mieleensä välähti
ajatus: kuinka voisi hän astua vanhempainsa eteen?

Saavuttiin kylän laidassa olevalle portille. Portinavaaja oli
ventovieras, ei sama vanha mies, joka tässä toimessa oli ollut monta
vuotta ja joka oli Tessinkin tuntenut; ukko kai oli eronnut vuoden
vaiheilla. Kun Tess ei ollut pitkään aikaan kuullut uutisia
kotiseudultaan, niin hän kyseli portinvartijalta kuulumisia.

-- Ei tänne juuri mitään kuulu, neiti, vastasi mies. Marlott on aina
vain entisellään. Joitakin vanhuksia on kuollut. Niin, John
Durbeyfieldin vanhin tytärhän se meni tällä viikolla naimisiin erään
herrasmaanviljelijän kanssa; sulhanen oli niin ylhäinen, ettei kutsunut
ketään morsiamen sukulaisia häihin, liian halpa-arvoisiksi katsoi. Ei
mahtanut tietää, että Durbeyfieldkin on vanha aatelisherra, kuten nyt
on saatu selville, vaikka hänen sukunsa on menettänyt omaisuutensa
Rooman vallan aikaan. Siitä huolimatta parooni, joksi me nyt häntä
nimitämme, vietti tyttärensä häitä parhaan mukaan: syötti ja juotti
koko kylän, ja vaimonsa lauloi "Kirkkaassa Tilkassa" yhteentoista
saakka illalla.

Vaikea oli Tessin tämän kuultuaan ajaa vaunuissa kimpsuineen
kampsuineen kylän halki. Hän kysyi portinvahdilta, eikö hän saisi
jättää kapineitaan tämän asuntoon vähäksi aikaa, ja kun tällä ei ollut
mitään sitä vastaan, niin hän vei tavaransa mökkiin ja lähetti
kyytimiehen pois. Syrjätietä hän sitten riensi kylään.

Nähdessään isänsä majan hän pysähtyi. Kuinka voisi hän astua sisään?
Kotiväki varmaan tuumiskeli pirtissä, että hän oli pitkällä häämatkalla
varakkaan miehensä kanssa, joka oli tekevä hänet onnelliseksi, kun hän
olikin oven takana, ypö yksin, vailla muuta turvapaikkaa kuin isän
maja.

Hän ei päässyt sisään aivan huomaamatta. Puutarhan aidan luona tapasi
hänet muuan tyttö, hänen entinen koulutoverinsa. Kyseltyään kuinka Tess
oli tänne tullut hän virkahti, kiinnittämättä huomiotaan Tessin
alakuloiseen katseeseen:

-- Mutta missä sinun suurisukuinen miehesi on, Tess?

Tess selitti hätäisesti hänen menneen jollekin asioimismatkalle, jonka
perästä hän sanoi ystävälleen hyvästit ja riensi puutarhaan.

Hän kuuli äidin laulavan jossakin. Kohta hän näkikin hänet vääntämässä
hurstia porstuassa. Ei huomannut äiti häntä, vaan lopetti työnsä ja
meni sisään. Tess seurasi perästä.

Pesusoikko seisoi entisellä paikallaan, ja juuri kun äiti oli
pistämäisillään kätensä suopavaahtoon, hän huomasi tulijan.

-- Hyvänen aika -- Tess? Lapseni! Luulin sinun olevan naimisissa, ihan
tosi naimisissa tällä kertaa! Lähetimme hedelmäviiniä...

-- Kyllä, äiti, naimisissa minä olenkin.

-- Et vielä, kukaties?

-- Olen, olen minä naimisissa.

-- Naimisissa! Missä miehesi sitten on?

-- Hän lähti matkoille joksikin aikaa.

-- Lähti matkoille? Milloin teidät sitten vihittiin? Sinäkö päivänä
kuin ilmotit?

-- Niin, tiistaina.

-- Ja tänään on lauantai, ja hän on jo matkoilla?

-- Niin on.

-- Mutta mitä tämä merkitsee? Sinullepa vasta mokomia miehiä sattuu!

-- Äiti! -- Tess kävi Joan Durbeyfieldin luo, laski päänsä hänen
rinnoilleen ja puhkesi itkemään. -- En tiedä kuinka sinulle kertoisin.
Sinä sanoit minulle, etten saanut puhua hänelle mitään. Mutta minä
puhuin hänelle, en voinut olla puhumatta, ja hän meni tiehensä.

-- Voi, tyttö höpäkkö, tyttö höpäkkö! huudahti mrs Durbeyfield,
räiskyttäen tulistuksissaan vettä itsensä ja Tessin päälle. -- Voi kova
lykky, että tämmöistä pitikin nähdä eläissään! Sanonpa vieläkin, että
aika höpäkkö sinä olit.

Tess hyrskyi yhtenä kyyneltulvana; suru, jolle hän monena päivänä oli
salpoja pannut, tulvahti nyt valloilleen.

-- Tiedän, tiedän, tiedän minä sen! hän nyyhkytti. Mutta, äiti kulta,
en minä sille mitään mahtanut! Hän oli niin hyvä, ja minusta tuntui
häpeälliseltä pettää häntä. Jos -- jos se olisi uudestaan tehtävä, niin
tekisin samalla tavalla. En saattanut, en uskaltanut rikkoa häntä
vastaan!

-- Rikoit kuitenkin häntä vastaan mennessäsi hänen kanssansa naimisiin.

-- Niin, niin, sepä juuri onnettomuuteni onkin! Luulin hänen saavan
itsestäni laillisen eron, ellei hän tahtonut tekoani anteeksi antaa.
Voi, jos tietäisitte, jos osapuilleenkaan tietäisitte, kuinka minä
häntä rakastin, kuinka hartaasti minä halusin saada hänet omakseni ja
millaisessa ahdistuksessa olin rakastaessani häntä ja toiselta puolen
tahtoessani olla vilpitön häntä kohtaan.

Tess oli niin järkytetty, ettei hän voinut jatkaa, vaan voimatonna
vaipui tuolille.

-- No, no, tehty mi tehty! Vaan en ymmärrä miksi juuri minun lasteni
pitää olla suurempia pölkkypäitä kuin muiden -- mennä nyt
lörpöttelemään mokomatakin asiaa, olisihan se ehtinyt sen
tuonnempanakin kuulla.

Tässä mrs Durbeyfield hyrskähti itkemään säälistä itseään kohtaan.

-- Ja mitähän se isäsikin sanoo, hän jatkoi. Ukko on jokikinen päivä
istunut Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" ja puhunut häistä ja
kuinka hänen sukunsa saavuttaisi jälleen entisen mahtavuutensa sinun
kauttasi -- ukko poloinen! Ja tämmöisen sopan olet sinä nyt laittanut!
Herra hyvästi siunatkoon!

Ja kaiken hyvän lisäksi Tessin isä tuli pihaan samalla hetkellä. Ei hän
kuitenkaan suoraa päätä astunut sisään. Mrs Durbeyfield lupasi itse
kertoa hänelle pahat uutiset ja käski Tessin pysyä piilossa sen aikaa.

Ensimäisen pettymyksen puuskan ohi mentyä Joan Durbeyfield alkoi
käsittää tätä asiaa samalla tavoin kuin hän oli käsittänyt tytön
onnettomuuden, niinkuin hän olisi käsittänyt sateisen pyhäpäivän tai
huonon perunavuoden -- seikkana, joka oli tullut odottamatta ja jota ei
voinut välttää, eikä minään varotuksena tai opetuksena.

Tess meni makuuhuoneeseen. Monta muutosta oli siellä tehty. Hänen vanha
vuoteensa oli nyt kahden nuorimman lapsen hallussa. Hänelle ei ollut
enää tilaa.

Hän saattoi kuulla, mitä alakerrassa tapahtui. Isä tuli sisään. Hänellä
oli elävä kana kainalossa. Hän kävi nyt jalkaisin kaupungintorilla,
koska hänen oli ollut pakko myydä toinen hevosensa. Kana kainalossa oli
hän kulkenut aamusta asti ympäri kylää näyttääkseen ihmisille, että hän
oli työssä ja touhussa, vaikka olipa kana kinttusiteissä maannut
hyvänkin tunnin Rolliverin pöydän alla.

-- Meillä oli tuolla puhe ... alkoi Durbeyfield, jutellen
seikkaperäisesti vaimolleen keskustelusta, joka kapakassa oli syntynyt
papistosta sen johdosta, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin
pappismiehen pojan kanssa.

-- Niitä nimitettiin ennen vanhaan sir'eiksi, samoin kuin esi-isiäni,
sanoi hän, vaikka nykyään heille ei anneta sen kummempaa arvonimeä kuin
"herra pastori". -- Kun Tess oli toivonut, ettei hänen avioliitostaan
nostettaisi suurta höläkkää, ei Durbeyfield ollut tapahtumasta lähemmin
kertonut. Hän toivoi, että Tess peruuttaisi kieltonsa ja antaisi
tarkempia tietoja miehestään. Vielä hän ehdotti, että nuori pariskunta
ottaisi nimekseen D'Urberville, koska se oli parempi kuin Tessin miehen
nimi. Sitten hän kysyi, oliko Tessiltä tullut tänään kirjettä.

Mrs Durbeyfield vastasi, että kirjettä ei ollut tullut, mutta Tess oli
tullut itse. Ukko kävi ylen jörölle päälle kuultuaan uudesta
kolauksesta, ryypyn ilostava vaikutus hävisi tuota pikaa. Häntä
harmitti mitä ihmiset siitä sanoisivat, itse onnettomuus ei häneen
suuresti koskenut.

-- No, tämmöinenkö se olikin lorun loppu! sanoi parooni John. Tiedäthän
että minulla on Kingsberin kirkon alla sukuhauta yhtä iso kuin
Jollardin hovin olutkellari ja siellä kymmenittäin luurankoja, joilla
ei historiassa vertaa! Arveleppas mitä ystäväni Rolliverissa ja
"Kirkkaassa Tilkassa" nyt sanovat! Nauravathan ne pahukset, kikattavat
ja toisiaan kylkeen pukkivat sanoen: -- Vai tällä tavalla se tyttärenne
pääsikin suuriin naimisiin, vai tällä tavalla te kohoatte yhtä
mahtaviksi kuin esi-isänne kuningas Normannin aikana! Johan nyt! -- Ei,
se on jo liian paljon, minä lopetan itseni, hävitän arvonimeni ja
kaikki -- en kestä tätä kauempaa! Mutta pakkohan sen miehen on pitää
hänet, kun kerran on naimisissa, vai mitä?

-- Niin on, mutta Tess ei tahdo häntä pakottaa.

-- Tokkohan se miehen ketale lie mennytkään hänen kanssaan naimisiin?
Kunhan ei olisi samanlaista kuin ensi kerrallakin...?

Poloinen Tess, hän kuuli jo tarpeekseen, ei sietänyt enempää.
Tympäisevältä tuntui täällä olo, kun vanhempansakin hänen sanojaan
epäilivät. Omituisia olivat kohtalon oikut! Jos isä epäili hänen
sanojaan, niin mitä sitten naapurit ja tuttavat? Kotona ei hän voinut
kovin kauan viipyä!

Niin päätti hän olla kotona vain muutamia päiviä. Eräänä päivänä
tuli Clarelta kirje, jossa hän lyhyesti ilmotti lähteneensä
Pohjois-Englantiin katsomaan muuatta maatilaa. Tess sai tästä aiheen
lähteäkseen pois kotoa, muka miehensä luo ja antaakseen vanhempainsa
jäädä siihen luuloon, ettei epäsopu ollutkaan sen vaarallisempaa
laatua. Ja osottaakseen, kuinka hyvä miehensä oli hänelle ollut, hän
antoi äidilleen viisikolmatta puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka
Angel oli hänelle lahjottanut. Sitä paitsi hän tahtoi näyttää, että
Angel Claren vaimo kyllä saattoi tuommoisia summia luovuttaa. -- Olkoon
se vähäisenä palkkiona vaivoista ja nöyryytyksistä, joita olen teille
viime vuosina tuottanut, hän sanoi. -- Ja saatuaan näin arvokkuutensa
säilymään hän läksi.

Paroonin talossa elettiin tämän perästä sangen huoletonta ja vilkasta
elämää Tessin runsaan lahjan avulla, ja äiti sanoi, jopa uskoi itsekin,
ettei nuorten pikku riita ollut sen pahempi, itsestään se painuisi,
sillä eiväthän he voineet elää ilman toisiaan.



39.


Kolme viikkoa häiden perästä Clare käveli mäkeä alas Emminsterin
pappilaa kohti. Mitä alemmaksi hän laskeutui sitä korkeammalle kohosi
kirkon torni iltataivasta kohti, ikäänkuin udellakseen, miksi hän nyt
saapui. Hän kulki kuin haamu, omain askeltenkin kapse kiusasi häntä.

Elämä esiintyi nyt hänelle toisessa valossa. Ennen hän oli kulkenut
ikäänkuin ajatusten ja unelmien maailmassa; nyt hän luuli katselevansa
ihmisiä kokeneen miehen silmällä, vaikkei hän oikeastaan vielä sitä
ollut.

Ensimäisinä viikkoina häittensä jälkeen hän oli koneellisesti koettanut
suorittaa loppuun maataloussuunnitelmiaan, aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut ja tavalla, jota kaikkien aikain viisaat miehet ovat
neuvoneet surun päivien varalle. "Pääasia on, ettei anna sielun rauhan
häiriytyä", oli suuri pakanallinen siveydenopettaja sanonut. Samaa
mieltä oli Clarekin. Mutta hänen rauhansa oli häiriytynyt. "Älköön
sydämenne olko raskautettu eikä pelonalainen", oli nazarealainen
lausunut. Juuri samaa Clarekin ajatteli, mutta hänen sydämensä oli
raskas. Kernaasti olisi hän nyt tahtonut tavata nuo kaksi suurta
ajattelijaa, puhuakseen heille kuin ihminen kanssa-ihmiselleen ja
pyytääkseen heitä neuvomaan hänelle menettelytapansa!

Hänen surunsa muuttui vähitellen juroksi välinpitämättömyydeksi, kunnes
hän lopulta kuvaili katselevansa elämäänsä syrjäisen henkilön
tehottomalla mielenkiinnolla.

Hän oli katkerasti vakuutettu siitä, että koko tämä kurjuus johtui
Tessin syntyperästä, siitä että hän sattui olemaan D'Urberville.
Kuultuaan Tessin olevan tämän kuihtuneen suvun jälkeläisiä eikä syvien
rivien tyttäriä, kuten hän hartaasti oli uneksinut, niin miksei hän
ollut lujamielisesti hylännyt häntä, pysyen periaatteilleen
uskollisena? Tähän vei hänet periaatteista luopuminen, ja ansaittu oli
hänen rangaistuksensa.

Hän oli alakuloinen ja levoton, ja levottomuus lisääntyi päivä
päivältä. Entä jos hän olikin kohdellut Tessiä pahoin? Hän söi
tietämättä syömisestään, joi maistamatta. Hetkien verkalleen vieriessä
ja tekojensa vaikuttimien astuessa nähtäviin hän havaitsi, kuinka
erottamattomasti Tessin kuva yhtyi kaikkiin hänen tuumiinsa, sanoihinsa
ja töihinsä.

Samoillessaan ympäri maata hän oli jonkun pikku kaupungin laidassa
huomannut kirjavan taulun, jossa ilmotettiin Brasilian tarjoavan
siirtolaismaanviljelijöille tavattomia etuja. Maata oli siellä
saatavana pilkkahinnalla. Brasilia viehätti häntä uutuudellaan aika
lailla. Siellä voisi Tess yhtyä häneen jälleen, uudessa maassa ja
uusissa oloissa ei mikään estäisi heitä elämästä yhdessä. Sanalla
sanoen, hänet valtasi kova halu lähteä Brasiliaan, varsinkin kun sinne
matkustettiin juuri tähän aikaan vuotta.

Nämä tuumat mielessä hän palasi Emminsteriin kertoakseen vanhemmilleen
suunnitelmistaan ja selittääkseen niin hyvin kuin taisi, miksi hän tuli
ilman Tessiä, sillä oikeata syytä ei hän päättänyt koskaan ilmaista.

Kun Clare saapui pappilaan, niin uusi kuu paistoi hänen kasvoilleen,
samoin kuin täysi kuu oli paistanut tuona yönä, jona hän kantoi
käsivarsillaan vaimonsa munkkien kalmistoon. Mutta nyt hän näytti
riutuneemmalta.

Clare ei ollut edeltäpäin ilmottanut tulostaan, jonka vuoksi hänen
saapumisensa oli kotiväelle suuri yllätys. Isä ja äiti istuivat
arkihuoneessa, mutta veljet eivät olleet kotona. Angel astui sisään ja
sulki oven hiljaa jälkeensä.

-- Mutta -- missä on vaimosi, rakas Angel? huudahti hänen äitinsä.
Sinäpä vasta hämmästytit meitä!

-- Hän on jonkun aikaa äitinsä luona. Tulin vain kiireimmältään
pistäytymään täällä, koska olen päättänyt lähteä Brasiliaan.

-- Brasiliaan! Roomalaiskatolilaisiahan siellä ovat kaikki ihmiset!

-- Ovatko? En ole tuota tullut ajatelleeksi. Mutta eipä tämä ikävä
uutinenkaan voinut jäähdyttää vanhempain mielenkiintoa poikansa
naima-asioihin.

-- Saimme kolme viikkoa sitten lyhyen tiedonannon, että häät on
pidetty, sanoi äiti, ja isäsi lähetti vaimollesi kummimummosi lahjan,
kuten tiedät. Tietysti oli parempi, ettei meistä kukaan ollut läsnä,
varsinkin kun tahdoit viettää häät meijerissä etkä hänen kotonaan,
missä se sitten lieneekään. Kovinhan sinun olosi olisi tuntunut
tukalalta, eikä meilläkään olisi iloa ollut. Veljesi olivat aivan samaa
mieltä kuin mekin. Kun se nyt on tehty, niin emme valita, etenkin, jos
hän sopii sinulle kumppaniksi elämäntehtävään, jonka olet itsellesi
valinnut, hyläten evankeliuminjulistajan kutsumuksen. Mutta kaikissa
tapauksissa olisin suonut nähneeni hänet ennen, Angel, tai kuulleeni
hieman enemmän hänestä. Emme lähettäneet teille mitään häälahjaa, kun
emme tienneet, mikä häntä parhaiten miellyttäisi, mutta ymmärräthän
toki, että aijomme antaa sen vähän tuonnempana. Rakas poikani, emmehän
me ole katkeralla mielellä sinua kohtaan, mutta olemme katsoneet
parhaimmaksi olla osottamatta ystävällisyyttämme vaimollesi, ennenkuin
olemme hänet nähneet. Etkä sinä tuonutkaan häntä tullessasi!
Omituiselta se tuntuu. Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi, että he olivat pitäneet parhaimpana järjestää asiat niin,
että Tess meni kotiinsa siksi aikaa kuin hän kävi vanhempainsa luona.

-- Saatanhan sen teille sanoa, rakas äiti, jatkoi hän. Tarkotukseni
oli, ettei hän tulisi tähän taloon, ennenkuin voisi esiintyä täysin
luontevasti. Tämän Brasilian-tuumani olen vastikään saanut päähäni. Jos
tulee lähtö, ei hän tietysti voi seurata minua tällä ensi matkalla. Hän
jää äitinsä luo, kunnes minä palaan.

-- Enkö minä saa häntä nähdä ennen lähtöäsi?

Angel pelkäsi, ettei se käynyt päinsä. Hän palaisi kyllä vuoden
perästä, jos matkustaisi heti, ja sitten he saisivat nähdä Tessin,
ennenkuin hän läksisi pois toisen kerran -- hänen kanssansa.

Kiireisesti laitettu illallinen oli pöydällä, ja syödessään Clare
selitteli lähemmin suunnitelmiaan. Mutta äiti oli yhä pettyneellä
mielellä. Into, jolla Angel viime kerralla oli puhunut Tessistä, oli
herättänyt hänessä myötätuntoisuutta; hän oli jo alkanut kuvailla
mielessään, että Nazaretistakin saattoi tulla jotain hyvää --
ihastuttava nainen Talbothaysin meijeristä. Hänen silmänsä tähystivät
poikaa, kun tämä söi.

-- Mutta etköhän voisi kuvailla, millainen hän on? Varmasti hän on
kaunis, Angel?

-- Siitä ei ole epäilemistäkään, tämä vastasi innolla, mikä oli omansa
peittämään hänen katkeruuttaan.

-- Ja että hän on puhdas ja siveä, sitä ei tarvitse kysyäkkään?

-- Tietysti hän on puhdas ja siveä.

-- Jo nyt näenkin hänet edessäni. Sinä sanoit tuonnottain, että hän on
hienopiirteinen: hänellä on pehmeät, punaiset huulet kuin Cupidon
jousi, mustat silmäripset ja kulmakarvat, tavattoman vahva palmikko ja
suuret punasinervänmustat silmät.

-- Niin sanoin, äiti hyvä.

-- Näen hänet varsin hyvin. Ja niin syrjässä eläen hän tuskin on nähnyt
ketään nuorta herrasmiestä, ennenkuin sinut näki?

-- Tuskinpa vain.

-- Sinä olit siis hänen ensi lempensä?

-- Tietysti.

-- Onpa huonompiakin vaimoja kuin nuo yksinkertaiset, hempeät, tanakat
maalaistytöt. Tosin olisin toivonut -- mutta koska poikani antautuu
maanviljelijäksi, niin varsin luonnollistahan on, että hänen vaimonsa
on tottunut maaelämään.

Isä ei niin paljon udellut, mutta kun raamatuntunti oli käsissä --
heillä oli tapana lukea joku luku raamatusta ennen iltarukousta -- niin
hän sanoi vaimolleen:

-- Koska Angel on kotona, niin sopii mielestäni lukea
kolmaskymmenesensimäinen luku Sananlaskuja sen luvun asemesta, joka
muutoin järjestyksessä olisi seurannut.

-- Niin kyllä, vastasi mrs Clare. Kuningas Lemuelin sanat. (Hän tunsi
raamatun yhtä hyvin kuin miehensä.) -- Rakas poikani, isäsi lukee
meille luvun, jossa siveätä vaimoa ylistetään. Osaamme tietysti
sanomattakin sovittaa sanat poissa olevaan. Suojelkoon Herra häntä
kaikilla hänen teillänsä!

Claren kurkku tuntui tukkeutuvan. Kaksi vanhaa palvelijaa astui sisään,
jonka perästä isä alkoi lukea: "Kuka voi löytää toimellisen vaimon?
Sillä hän on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hän nousee
yöllä ja antaa perheellensä ruokaa ja piioillensa heidän osansa. Hän
vyöttää kupeensa väkevyydellä ja vahvistaa käsivartensa. Hän näkee
askareensa hyödyllisiksi: hänen kynttiläänsä ei sammuteta yöllä. Hän
katselee kurkistellen, kuinka hänen huoneessansa kaikki asiat ovat, ja
ei syö laiskuudessa leipäänsä. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät
häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä (sanoen): moni tytär
käyttää itsensä kauniisti; mutta sinä käyt ylitse heidän kaikkein."

Kun rukoushetki oli päättynyt, niin äiti sanoi: -- Ajattelin koko ajan
kuinka hyvin isäsi lukemat sanat sopivat morsiameesi. Näet, että
toimelias vaimo on paras, ei laiskuri eikä hieno hempula, vaan se, joka
antaa käsiensä, päänsä ja sydämensä tehdä työtä toisten hyväksi. "Hänen
poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää
häntä: moni tytär käyttää itsensä kauniisti, mutta hän käy ylitse
heidän kaikkein." Kunpa olisin hänet nähnyt, Angel! Koska hän on puhdas
ja siveä, niin en häneltä muuta olisi kaivannutkaan.

Clare ei kestänyt tätä kauempaa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä,
jotka loistivat kuin sula lyijy. Hän toivotti kiireisesti hyvää yötä
noille hurskaille, yksinkertaisille ihmisille, joita hän niin suuresti
rakasti ja jotka eivät tunteneet perkelettä, maailmaa ja lihaa omassa
sydämessään. Hän meni huoneeseensa.

Äiti seurasi häntä ja koputti hänen ovelleen. Clare avasi sen ja
huomasi äitinsä seisovan siinä huolestuneen näköisenä.

-- Angel, hän kysyi, eiköhän jotain ole hullusti, kun sinä näin pian
lähdet matkaan? Sinä näytät kovin oudolta.

-- Saatanpa näyttää, äiti, vastasi hän.

-- Koskeeko asia häntä? Poikani, tunnen, että välillänne on jotain
erikoista. Oletteko riitaantuneet näiden kolmen viikon aikana?

-- Emme ole oikeastaan riitaantuneet, hän sanoi. Olemme olleet vain eri
mieltä --

-- Angel, ei kai hänen entisissä vaiheissaan ole mitään arveluttavaa
kohtaa?

Äidin vaistolla hän oli koskettanut pojan arimpaan paikkaan; hän oli
lukenut Angelin onnettomuuden hänen huolestuneista kasvoistaan.

-- Hän on tahraton, vastasi poika. Vaikka ijankaikkinen helvetti olisi
hänet perinyt, niin saman valheen hän ehdottomasti olisi singahuttanut.

-- Muusta ei ole väliäkään. Tuskinpa mikään vetää puhtaudessa vertoja
viattomalle maalaistytölle. Joskin hän alussa saattaa käytöstavallaan
loukata hienotuntoisuuttasi, niin pian sinä kuitenkin hänet
mieleiseksesi opetat.

Tässä sokeassa jalomielisyydessä oli purevata ivaa ja se saattoi
Claren huomaamaan, että hän oli avioliittonsa kautta tuhonnut
yhteiskunnallisen asemansa, jota hän ennen ei ollut tullut
ajatelleeksi. Omasta puolestaan ei hän kyllä suurin asemastaan
välittänyt, mutta vanhempainsa ja veljiensä vuoksi olisi hän tahtonut
tehdä sen ainakin arvossa pidettäväksi. Ja kun hän nyt katseli
kynttilän liekkiä, niin se tuntui äänettömästi huomauttavan hänelle,
että sen oli määrä loistaa järkeville ihmisille ja että narrin kasvojen
valaiseminen oli siitä vastenmielistä.

Hieman tyynnyttyään hän tunsi vihaavansa poloista vaimoaan siitä, että
tämä oli saattanut hänet asemaan, joka pakotti hänet pettämään
vanhempiaan. Hän melkein puheli hänelle vihoissaan, aivan kuin vaimo
olisi ollut samassa huoneessa. Mutta sitten hän oli kuulevinaan hänen
leppoisen, suostuttelevan äänensä, oli tuntevinaan, kuinka hänen
sametinpehmoiset huulensa koskettivat hänen otsaansa, luuli tuntevansa
hänen lämpimän hengityksensä.

Tänä samana yönä hänen vaimonsa ajatteli, kuinka suuri ja hyvä hänen
miehensä oli. Mutta heidän kummankin yläpuolella häilyi synkempi varjo
kuin minkä Angel Clare näki, nimittäin hänen oman luontonsa rajaviivat.
Sillä huolimatta näennäisestä itsenäisyydestään, oli hän muutamissa
suhteissa tapojen ja sovinnaisuuden orja. Ei kukaan profeetta ollut
sanonut hänelle, eikä hänessä itsessään ollut niin paljoa profeettaa,
että olisi sen tehnyt, että hänen vaimonsa ansaitsi parhaiten kuningas
Lemuelin ylistyksen, sillä hän inhosi pahaa yhtä paljon kuin kuka
tahansa, eikä hänen siveellistä arvoaan ollut mitattava sen mukaan,
mitä hänelle oli tapahtunut, vaan mitä hän oli itse tahtonut ja tehnyt.
Ja sitä paitsi joutuu läheinen olento aina kärsimään sellaisissa
tapauksissa, koska ei mikään ole verhoamassa sen surkeutta; kun taas
kaukainen hämärä olento joutuu kunnioitetuksi, sillä etäisyys muuttaa
sen tahrat tekohyveiksi. Clare pani painoa siihen, mitä Tess ei ollut;
näin hän jätti ottamatta huomioon mitä hän oli ja unohti että
vaillinainen voi merkitä enemmän kuin kokonainen.



40.


Aamiaista syödessä tarinoitiin Brasiliasta, ja kaikki kokivat
toivehikkaalla mielellä katsella Claren suunnitelmia, vaikkapa
tiesivätkin muutamain työmiesten käyneen tuossa maassa ja palanneen
sieltä samana vuonna.

Sitten Angel läksi kaupungille toimittamaan asioitaan, kävi pankissakin
ja otti kaikki sinne tallettamansa rahat. Paluumatkallaan hän tapasi
Mercy Chantin kirkon kohdalla, jonka seinistä hän näytti aina
pistäyvänkin ulos, milloin Clare kulki ohi. Hänellä oli sylissään
kantamus raamattuja, ja semmoinen oli hänen elämänkatsomuksensa, että
muille ihmisille sydämen tuskia tuottavat tapaukset lehauttivat
autuaallisen hymyn hänen huulilleen.

Hän oli jo kuullut Claren matkatuumista ja kehui niitä vallan
erinomaisiksi.

-- Saattaapa kyllä olla mainio yritys, vastasi Clare. Mutta rakas
Mercy, elämä siellä on mennyttä kalua. Eikö liene parempi mennä
luostariin.

-- Luostariin! Mitä sinä sanotkaan?

-- Kuinka niin?

-- Mies poloinen -- munkkihan täytyy olla, jos mieli päästä luostariin,
ja luonnollisesti roomalaiskatolinen.

-- Ja katolinusko on synti, ja synti kadotus! Jopa olenkin huonoilla
jälillä.

-- _Minä_ olen ylpeä, että olen protestantti, sanoi tyttö ankarasti.

Silloin Clare tuntui joutuvan pahan hengen valtaan ja alkoi ladella
Mercylle mitä vääräuskoisimpia ajatuksia. Hän nauraa hohotti tytölle
vasten naamaa nähdessään, kuinka kauhistunut hän oli, mutta lakkasi
nauramasta huomatessaan Mercyn olevan kovin huolissaan hänen tähtensä.

-- Rakas Mercy, hän sanoi, suo anteeksi, taidan menettää järkeni.

Samaa Mercykin ajatteli, ja niin he erosivat. Clare palasi kotiinsa
talletettuaan Tessin timantit pankkiin, kunnes paremmat päivät
koittaisivat. Sitä paitsi hän jätti pankkiin kolmekymmentä puntaa
lähetettäväksi Tessille milloin hän pyytäisi ja kirjotti siitä
Tessille, osottaen kirjeensä Blackmoorin laaksoon. Tämän summan ynnä
aikaisemmin antamansa viisikymmentä puntaa hän toivoi riittävän hänen
tarpeihinsa, varsinkin kun hän oli pyytänyt Tessiä päinvastaisessa
tapauksessa kääntymään hänen isänsä puoleen.

Hän piti parhaana olla ilmottamatta vanhemmilleen Tessin osotetta, ja
kun näillä ei ollut aavistustakaan, mitä nuorten välillä oli
tapahtunut, niin eivät he sitä pyytäneetkään. Samana päivänä hän läksi
vanhempainsa luota, sillä hän tahtoi suoriutua joutuin asioistansa.

Yksi asia oli hänen vielä toimitettava ennen matkalle lähtöään, hänen
oli käytävä Wellbridgessa maksamassa asunnon vuokra siltä ajalta, minkä
hän Tessin kanssa oli siellä oleskellut, jättämässä avain isännälle ja
ottamassa pois jälelle jääneet kapineet.

Tämän katon alla oli häntä elämänsä suurin suru kohdannut. Mutta
kuitenkin, kun hän avasi oven ja astui sisään, välähti hänen mieleensä
suloisia muistoja: hän muisti kuinka he olivat iloisina saapuneet sinne
tuona iltana, kuinka hauskalta oli tuntunut olla lähellä häntä, kuinka
he olivat syöneet ensi kerran yhdessä ja istuneet käsi kädessä
pesävalkean ääressä!

Isäntä ja emäntä olivat ulkotöillä Claren tullessa, ja hän sai olla
vähän aikaa yksin huoneessa. Hänen povessaan väreili tunteita, joita
hän ei juuri ollut odottanut, ja niiden vallassa hän meni Tessin
makuuhuoneeseen, joka ei koskaan ollut hänen makuuhuoneenaan. Vuode oli
viehättävästi järjestetty, ihan siltä jäleltä kuin Tess oli sen
lähtöaamuna laittanut. Mistelinoksa riippui vielä entisellä paikallaan.
Oli se kuitenkin jo vähän kuihtunut. Angel otti sen ja heitti sen
uuniin.

Siinä seistessään häntä rupesi ensi kerran epäilyttämään, oliko hän
menetellyt viisaasti, vielä vähemmin jalomielisesti. Mutta eikö häntä
oltu kauheasti petetty? Näiden ristiriitaisten tunteiden murjomana hän
heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja kyyneleitä herahti hänen
silmiinsä.

-- Oi, Tess, jos vain olisit puhunut minulle ennemmin, niin olisin
antanut sinulle anteeksi, hän mutisi.

Kuullessaan askeleita alhaalta hän nousi ja meni portaille. Alhaalla
seisoi muuan nainen; hän käänsi päätänsä, ja Angel näki, että se oli
kalpea, mustasilmä Izz Huett.

-- Mr Clare, hän sanoi, läksin tervehtimään teitä ja mrs Clarea ja
kysymään voitteko hyvin.

Tämä oli tyttö, jonka salaisuuden hän oli arvannut, mutta joka ei
tiennyt hänen salaisuuttaan, rehti tyttö, joka rakasti häntä -- josta
olisi tullut yhtä hyvä, melkein yhtä hyvä maamiehen vaimo kuin
Tessistä.

-- Olen täällä yksin, sanoi Clare, emme asu enää täällä. -- Hän selitti
millä asialla hän oli ja kysyi:

-- Mitä tietä sinä menet kotiin, Izz?

-- En minä mene Talbothaysiin, vastasi hän, kotini ei ole enää siellä.

-- Miksikä ei?

Izz katseli maahan.

-- Siellä tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että läksin pois. Tuota
tietä minä menen, hän sanoi viitaten tielle päin, jota Clarenkin oli
mentävä.

-- Ka, joko sinä lähdet? Pääset minun kyydissäni vähän matkaa.

Hänen kalpeille kasvoillensa kohosi heleä puna.

-- Kiitoksia paljon, mr Clare.

Kohta hän tapasi isännänkin ja selvitti asiansa hänen kanssaan. Sitten
molemmat nousivat vaunuihin.

-- Minä lähden pitkälle matkalle, Izz, hän sanoi ajaessaan. Aijon käydä
Brasiliassa.

-- Mitä mrs Clare niin pitkästä matkasta arvelee? kysyi Izz.

-- Ei hän lähde vielä mukaan, vasta jonkun vuoden kuluttua. Minä menen
tutkimaan oloja, katsomaan miltä elämä sillä puolen maailmaa näyttää.

Ajoivat kotvan matkaa mitään virkkamatta.

-- Kuinka toiset voivat? kysyi Clare viimein. Kuinka Retty jaksaa?

-- Kun hänet viimeksi tapasin, oli hän kovin oudon näköinen. Hän oli
laihtunut, kasvot olivat aivan kuopalla -- eikö kuihtune koko tyttö! Ei
häneen kukaan enää rakastu, sanoi Izz hajamielisenä.

-- Entä Marian?

Izz hiljensi ääntänsä.

-- Marian juo.

-- Mitä ihmeitä!

-- Niin tekee. Meijerimies käski hänet pois työstään.

-- Entä sinä?

-- En minä juo enkä ole sairaskaan. Mutta -- laulamisesta ei tule
mitään aamuisin.

-- Miksei? Ennenhän sinä heläyttelit koko somasti lempilaulujasi
aamulypsyllä.

-- Niin kyllä. Laulelin siihen aikaan kun te tulitte Talbothaysiin,
vaan en sen perästä.

-- Miksi se siihen lakkasi?

Izz loi mustat, säihkyvät silmänsä häneen vastauksen asemesta.

-- Izz, ymmärrän sinua, hän sanoi vaipuen ajatuksiinsa. Ajatteles, jos
olisin _sinua_ pyytänyt vaimokseni!

-- Jos olisitte pyytänyt, niin omanne olisin ollut ja olisittepa saanut
vaimon, joka teitä rakasti.

-- Aivanko todella?

-- Niin totta kuin tämä päivä, sanoi hän hiljaa. Hyvä Jumala, ettekö
sitä koskaan arvannut?

He tulivat paikalle, josta tie poikkesi erääseen kylään.

-- Minun pitää tässä erota. Asun tuolla kylässä, sanoi Izz äkkiä
oltuaan vaiti siitä saakka kuin oli tehnyt tunnustuksensa.

Clare seisautti hevosen. Hän oli suuttunut kohtaloonsa ja karvas oli
hänen mielensä yhteiskunnallisia sääntöjä vastaan, sillä nehän olivat
ahdistaneet hänet umpikujaan, josta ei päässyt kunnialla yli ei ympäri.
Miksei kostaisi yhteiskunnalle järjestämällä asiansa oman mielensä
mukaan, sen sijaan että taipui suutelemaan sovinnaisuuden ruoskaa?

-- Menen yksin Brasiliaan, Izz, hän sanoi. Olen eronnut vaimostani
persoonallisista syistä enkä matkan takia. Saattaa käydä niinkin,
ettemme enää koskaan elä yhdessä. Kenties en voi sinua rakastaa, mutta
-- etkö tahdo tulla mukaani hänen sijastaan?

-- Ihanko todella te minua pyydätte?

-- Ihan. Minua on kohdeltu siksi pahoin, että olen huojennuksen
tarpeessa. Ja sinä ainakin rakastat minua omaa voittoa pyytämättä.

-- No hyvä -- minä tulen mukaanne, sanoi Izz hetken vaijettuaan.

-- Tuletko? Tiedätkö mitä se merkitsee?

-- Merkitsee, että saan olla kanssanne sen ajan minkä siellä viivytte
-- siihen olenkin tyytyväinen.

-- Muista, ettet nyt enää voi luottaa minuun moraalisessa suhteessa.
Mutta minun on kuitenkin huomautettava, että tämmöistä tekoa sivistys
pitää vääränä, -- ainakin länsimainen sivistys.

-- Siitä en välitä, eikä siitä välitä kukaan nainen, joka on epätoivon
vallassa, eikähän muuta keinoa olekkaan.

-- Istu sitten siinä äläkä laskeudu alas.

Hän ajoi tienhaaran ohi, kilometrin, pari, osottamatta hellempiä
tunteita.

-- Rakastatko minua, Izz, rakastatko minua täydestä sydämestä? kysyi
hän äkkiä.

-- Rakastan -- olenhan jo sanonut. Rakastin teitä koko ajan, minkä
olimme yhdessä Talbothaysissa.

-- Enemmän kuin Tess?

Hän pudisti päätänsä.

-- En, mutisi hän, en enempää kuin hän.

-- Mikset?

-- Koska kukaan ei voi sinua rakastaa enemmän kuin Tess... Hän olisi
antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.

Izz Huettilla olisi ollut tilaisuus vahingoittaa kilpailijaansa, mutta
Tess oli saanut hienommalla luonteellaan semmoisen vallan hänessä, että
hänen oli pakko puhua totta.

Clare oli vaiti. Hänen sydäntänsä kouristi kuullessaan nämä suorat
sanat siltä taholta, mistä hän kaikkein vähimmin oli niitä odottanut.
Hänen kurkkuaan kangersi omituisesti, ja myötäänsä kaikui hänen
korvissaan sanat: -- Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä
en voi enempää tehdä.

-- Unohtakaamme mieletön puheemme, Izz, hän sanoi kääntäen äkkiä
hevosensa. En tiennyt mitä puhuin. Minä vien sinut jälleen tienhaaraan.

-- Siinäkö palkka rehellisyydestäni! Kuinka kestän tätä?

Izz Huett hyrskähti rajusti itkemään lyöden otsaansa, kun hänelle
selvisi mitä oli tapahtunut.

-- Kadutko sinä tätä vähäistä oikeuden osotusta poissaolevaa kohtaan?
Oi, Izz, älä turmele sitä katumalla!

Izz rauhottui vähitellen.

-- Enpä niinäkään tainnut tietää, mitä sanoin suostuessani
ehdotukseenne. Toivoin semmoista -- mikä ei koskaan voi tapahtua.

-- Koska minulla jo on vaimo, joka minua rakastaa.

-- Niin, niin, niin teillä on.

He olivat kohta tienhaarassa, jonka ohi puoli tuntia sitten olivat
ajaneet, ja Izz hyppäsi alas vaunuista.

-- Izz -- unohdahan hetkellinen kevytmielisyyteni! huudahti Clare.
Menettelin niin varomattomasti, niin ajattelemattomasti!

-- Unohtaisin? En koskaan, en koskaan! Ei se minusta ollut
kevytmielisyyttä.

Clare tunsi, kuinka täydelleen hän ansaitsi näissä tuskallisissa
sanoissa piilevän nuhteen ja sanomattoman tuskan vallassa hän hypähti
maahan, tarttuen tytön käteen.

-- Eroammehan joka tapauksessa ystävinä? Et tiedä mitä minun on ollut
kestettävä.

Hän oli todella jalomielinen tyttö eikä tehnyt erohetkeä karvaammaksi.

-- Minä annan anteeksi, hän sanoi.

-- Ja nyt, Izz, virkkoi Clare niin vakavasti kuin suinkin, pyydän sinua
sanomaan Marianille, kun hänet ensi kerran tapaat, että hänen on oltava
kelpo nainen eikä hulluteltava joutavaa. Lupaa se ja sano Rettylle,
että maailmassa on minua parempia ja arvokkaampia miehiä, että hänen
minun tähteni on meneteltävä oikein ja järkevästi -- pane mieleesi
sanat -- oikein ja järkevästi. Ja sinä, Izz, olet vilpittömillä
sanoillasi pelastanut minut pahimmasta petoksesta. Naiset saattavat
olla huonoja, mutta niin huonoja kuin miehet eivät he ole näissä
asioissa! Jo tästäkin syystä en koskaan sinua unohda. Ole aina hyvä ja
vilpitön tyttö niinkuin tähänkin asti, äläkä ajattele minua
kelvottomana rakastajana, vaan uskollisena ystävänä. Lupaa se!

Izz lupasi.

-- Taivas teitä siunatkoon ja varjelkoon! Hyvästi!

Clare läksi ajamaan, mutta tuskin oli hän näkymättömissä, kun Izz
heittäytyi ojan reunalle tärisyttävän tuskan kouristamana, ja kun hän
iltamyöhällä palasi äitinsä luo, olivat hänen kasvonsa luonnottoman
jäykät. Ei kukaan saanut tietää, miten hän oli tuon illan viettänyt.

Tuskalliset ajatukset ahdistivat Clareakin. Mutta hän ei surrut Izz
Huettin takia. Sinä iltana ei pitänyt paljoa, ettei hän keskeyttänyt
matkaansa lähimmälle rautatieasemalle ja ajanut Tessin luo.

Häntä ei estänyt lähtemästä Tessin luonteen halveksiminen eikä epäilys
siitä, millä tunteilla Tess häntä ajatteli. Ei, syynä oli se, että
kaikki oli kuitenkin samalla kannalla kuin ennenkin, vaikkapa Tess
häntä rakastikin, kuten Izz oli vakuuttanut. Jos hän oli ollut oikeassa
ennen, niin oikeassa oli hän nytkin. Mikään ei saanut häntä luopumaan
suunnasta, jota hän oli päättänyt kulkea. Voisihan hän pian palata
Tessin luo, jos se tuntui välttämättömältä.

Hän matkusti yöjunassa Lontooseen ja puristi viittä päivää myöhemmin
veljiensä kättä jäähyväisiksi laivarannassa.



41.


Siirtykäämme nyt ajassa vähän eteenpäin, seuraavaan lokakuuhun, siis
enemmän kuin kahdeksan kuukautta siitä, kun Clare ja Tess erosivat.

Tapaamme viimeksimainitun varsin toisenlaisissa oloissa. Morsiamen
asemesta, jonka matkalaukkuja ja lippaita muut kantavat, näemme
yksinäisen naisen, joka itse raastaa korejaan ja myttyjään, aivan
niinkuin ennen naimisiin menoaan. Eikä hänellä ole niistä rahoista,
joita miehensä hänelle niin auliilla kädellä antoi, mitään jälellä.

Lähdettyään vanhempainsa luota Marlottista hän oli ollut kevään ja
kesän keveissä töissä, työskennellen pisimmän ajan Port Bredyn
meijerissä, joka oli yhtä etäällä hänen kotiseudustaan kuin
Talbothaysin meijeristä. Hän piti parempana menetellä näin kuin elää
miehensä kustannuksella.

Henkisesti hän oli aivan seisahdustilassa; koneellinen työ oli omansa
sitä lisäämään. Hänen ajatuksensa olivat toisessa meijerissä, toisessa
ajassa, ja muistissaan hän eli siellä rakastettunsa parissa. Siellä oli
ollut mies, joka samassa tuokiossa kun hän ojensi kätensä pitääkseen
häntä kiinni, oli hävinnyt kuin unikuva.

Meijerissä oli työtä ainoastaan siihen saakka kuin maidonsaanti alkoi
vähetä, hänellä näet ei ollut vakituista paikkaa, kuten Talbothaysissa.
Mutta leikkuuaika oli sen sijaan käsissä; niinpä hänen tarvitsi vain
siirtyä leikkuumaalle saadakseen työtä yllinkyllin.

Claren antamista rahoista hän oli käyttänyt vain tuiki vähän,
lukuunottamatta viittäkolmatta puntaa, jotka oli vanhemmilleen antanut.
Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi, jolloin hänen oli pakko turvautua
kultarahoihinsa.

Ylen raskaalta tuntui erota niistä. Angel oli pistänyt ne hänen
käteensä; uusia ja kirkkaita ne olivat, vastikään pankista lähteneitä,
ja Angelin kädessä käynti oli tehnyt ne ikäänkuin rakkaiksi
muistokaluiksi -- niistä luopuminen oli samaa kuin pyhäinjäännösten
pois heittäminen. Mutta mikäpäs siinä auttoi, vähä kerrassaan soluivat
ne hänen käsistään.

Hänen oli ollut pakko lähettää äidilleen osotteensa tuon tuostakin,
mutta oloistaan ei hän ollut oikeata selvää antanut. Kun hänen rahansa
olivat miltei lopussa, tuli äidiltä kirje. Joan Durbeyfield ilmotti
kotona oltavan kauheassa pulassa; syksyiset sateet olivat turmelleet
olkikaton pahanpäiväisesti, siitä ei tullut kalua muuten kuin
laittamalla se aivan uudesta, mutta mitenkäs sen teki, kun entinenkin
katto oli vielä maksamatta. Yläkertaan piti myöskin saada uudet
katonalaiset ja uusi laipio, mikä tulisi maksamaan parikymmentä puntaa,
vanha lasku siihen luettuna. Koska hänen miehensä oli hyvissä varoissa
ja epäilemättä oli palannut matkaltaan, niin eikö Tess voisi lähettää
heille rahoja?

Tessillä oli vielä pankissa Angelin tallettamia rahoja kolmekymmentä
puntaa, ja kun vanhemmat olivat noin pahaan pulaan joutuneet, niin hän
otti ne sieltä ja lähetti heille kaksikymmentä puntaa. Sitä paitsi
hänen täytyi ostaa talvivaatteita, niin että hänelle jäi talven varalle
vain tuiki pieni summa rahaa.

Kun viimeinen punta oli mennyt, niin hän muisti Angelin käskeneen
pyytämään hänen isältänsä lisää rahaa, jos entiset loppuisivat.

Mutta kuta enemmän Tess tätä ajatteli, sitä vaikeammalta hänestä tuntui
tämän keinon käyttäminen. Sama hienotunteisuus, ylpeys, väärä kainous
tai miksi tuota sanoisi, joka oli saattanut hänet vanhemmiltaan
salaamaan heidän yhä pitkittyvän eronsa, esti häntä Claren omaisille
ilmottamasta rahan tarpeestaan. Ne kenties halveksivat häntä jo
ennestään; kuinka paljon halveksisivatkaan, jos hän tuli heiltä apua
kerjäämään!

Arveli hän kuitenkin vastenmielisyytensä appivanhempainsa puoleen
kääntymiseen ajanoloon haihtuvan, vaikkapa hän omille vanhemmilleen ei
ollut voinut asioitaan kertoa. Kun hän läksi viimeisen kerran kotoaan,
niin he jäivät siihen uskoon, että hän oli kohta ryhtyvä elämään
miehensä kanssa, ja siinä uskossa hän oli antanut heidän ollakkin.

Hän toivoi, ettei Angel viipyisi Brasiliassa kuin vähän aikaa, jonka
perästä noutaisi hänet tai kirjottaisi, missä voisivat yhtyä jälleen.
Joka tapauksessa he esiintyisivät kohta yhdessä vanhempainsa ja
maailman edessä! Tätä toivoa hän piti vireillä. Vaikeata oli ilmottaa
äidille, että hän oli hylätty vaimo, jonka oli pakko elää omain
kättensä työllä.

Timantit muistuivat hänen mieleensä. Ei hän tiennyt mihin Clare oli ne
tallettanut, ja yhdentekevää se olikin, koska hän sai niitä vain
käyttää, vaan ei myydä. Ja vaikkapa olisivatkin hänen, ei hän
kuitenkaan tahtonut käyttää niitä hyväkseen aseman nojalla, joka
oikeastaan ei hänelle kuulunut.

Eipä hänen miehensäkään päivät olleet tällä välin aivan
koettelemuksitta kuluneet. Tällä hetkellä hän makasi kuumeessa
Curitiban läheisillä tasangoilla. Rankkasateet ja monet muut vastukset
olivat ahdistaneet häntä, samoin kuin muitakin englantilaisia maamiehiä
ja työläisiä, joita Brasilian hallituksen koreilla lupauksilla oli
sinne houkuteltu.

Mutta palatkaamme Tessiin. Kun hänen viimeinen puntansa oli lopussa,
niin hänen toimeentulonsa alkoi käydä vaikeaksi, sillä tähän aikaan
vuotta oli miltei mahdoton saada paikkaa. Kaupunkeja, isoja taloja ja
varakasta väkeä hän pelkäsi, sillä sieltä käsin oli musta murhe tullut
hänen luokseen; ja pikku meijereissä taas ei tarvittu apuväkeä.
Talbothaysin meijeriin hän luultavasti olisi päässyt, -- säälistähän ne
olisivat häntä siellä pitäneet -- mutta häntä ei haluttanut sinne
mennä. Muuttuneet olot olisivat sietämättömät; hänen palaamisensa
vuoksi alkaisivat varmaankin nuhdella hänen jumaloitua miestänsä. Hän
ei voisi kestää heidän surkutteluaan ja kuiskaten lausuttuja
huomautuksiaan hänen omituisen asemansa johdosta.

Nyt hän oli matkalla sisämaahan hakemaan työtä eräästä hovista, jossa
Marian oli kirjottanut sellaista olevan saatavissa. Marian oli jollain
tavalla saanut tietää Tessin olevan erillään miehestään -- arvattavasti
Izz Huettin kautta -- ja tuo hyväsydäminen, nyt juopotteleva tyttö,
luullen Tessin joutuneen pahaan pulaan, oli kiiruhtanut ilmottamaan
vanhalle ystävälleen, että hän itse oli siellä työssä ja Tesskin saisi
ansiota, jos oli totta, että hänen oli pakko käydä työssä, kuten
ennenkin.

Ei hän enää juuri odottanut anteeksi antoa mieheltänsä, toivo hävisi
sitä mukaa kuin päivät lyhenivät. Välinpitämätönnä hän samosi paikasta
toiseen. Entisyys sai siirtyä joka askelella loitommaksi, haihtua
olemattomiin iloineen, suruineen.

Yksinäinen asemansa tuotti hänelle monta vaikeutta. Luontaisella
viehkeydellään ja hienostuneella käytöstavallaan, jota oli Clarelta
oppinut, hän herätti kiusallista huomiota. Niin kauan kuin häitä varten
tehdyt vaatteet kestivät, eivät satunnaiset, ihailevat silmäykset
tuottaneet ikävyyttä. Mutta niin pian kuin hänen oli pukeuduttava
karkeihin työtamineihin, viilsivät hänelle lausutut raa'at sanat usein
hänen sydäntänsä. Eräänä marraskuun iltana sattui hänelle vieläkin
ikävämpi tapaus.

Mieluummin olisi hän mennyt Brit-joen viljavaan laaksoon kuin
sisämaahan, johon hänen matkansa nyt piti, koska hän silloin olisi
ollut lähempänä miehensä vanhempia. Mutta kun hän kerran oli päättänyt
Marianin kutsua noudattaa, niin hän ohjasi kulkunsa ylämaita kohti.
Chalk-Newtonin kylään hän aikoi yöksi ehtiä.

Tie oli pitkä ja yksitoikkoinen, ja syksyisenä päivänä hämärä yllätti
hänet odottamatta. Hän oli juuri päässyt mäen päälle, mistä tie
suikersi kauas alankoon, kun kuuli selkänsä takaa askeleita. Hetkisen
perästä astui mies hänen rinnalleen virkkaen:

-- Hyvää iltaa, korea neitoseni, -- johon Tess kohteliaasti vastasi.

Oli vielä siksi valoisa, että mies saattoi nähdä hänen kasvonsa, vaikka
maisema oli pimeän peitossa. Mies tuijotti häneen.

-- No, mutta tämähän näkyy olevan sama tytön sipukka, joka tuonnottain
oli Trantridgessa -- nuoren herra D'Urbervillen hyvä ystävä, hän
huudahti. Olin siellä minäkin siihen aikaan.

Tess tunsi hänet samaksi mieheksi, jota Angel oli sivaltanut korvalle
ravintolassa, koska oli puhunut hänestä solvaavasti. Hän hätkähti
pelosta, mutta ei vastannut mitään.

-- Tunnusta vain ja tunnusta sekin, että totta minä kaupungissa puhuin,
vaikka liehittelijäsi otti siitä niin nokkaansa -- hei, kuuletko sinä?
Saisitpa pyytää anteeksi tuota lyöntiä.

Tess oli yhä vaiti. Näytti olevan vain yksi keino päästä eroon. Hän
puhaltui juoksemaan tietä pitkin minkä jaloista läksi. Metsän kohdalla
oli portti, ja siitä hän syöksyi metsään. Vasta sitten kun oli varmassa
piilossa hän pysähtyi.

Puiden alla oli kuivia lehtiä, ja kuuset olivat tuulen suojana. Hän
lakaisi kellastuneita lehtiä kokoon ja hautautui niiden keskeen
nukkumaan.

Levoton oli hänen unensa; hän oli myötäänsä kuulevinaan kummallisia
ääniä, mutta vakuutteli itselleen, että tuulen tohinaa se vain oli. Hän
ajatteli miestään, joka ojeili lämpimässä ilmanalassa toisella puolen
maapalloa, kun sitä vastoin hän virui täällä kylmässä. Tokkohan oli
maan päällä toista niin kurjaa olentoa kuin hän, kysyi Tess itseltään,
ja ajatellen hukkaanmennyttä elämäänsä hän sanoi: "Kaikki on
turhuutta". Hän toisteli näitä sanoja koneellisesti, kunnes hänelle
äkkiä selvisi, että tuo sananparsi oli aivan riittämätön meidän
ajallemme. Enemmän kuin kaksi tuhatta vuotta sitten oli Salomon samaa
ajatellut, ja Tesskin, vaikkei kuulunutkaan ajattelijain joukkoon, oli
mennyt paljon pitemmälle. Jos kaikki oli turhuutta, niin kukapa sitten
välitti teoistaan? Oi, kaikki oli pahempaa kuin turhuus -- vääryyttä,
rangaistusta, kuolemaa. Angel Claren vaimo pani kätensä otsalleen ja
tunnusteli kulmiensa kaaria ja silmäkuoppiansa pehmeän hipiän alta,
ajatellen samalla että aika oli tuleva, jolloin kaikki nuo luut
olisivat paljaita. -- Kunpa olisivat nyt jo, hän huokaisi.

Keskellä haaveitaan hän kuuli taas omituista ääntä metsästä. Saattoi se
olla tuulikin, mutta eihän tuntunut juuri ollenkaan tuulevan. Välistä
se kuului ikäänkuin huohotukselta, välistä räpistelemiseltä, joskus
eräänlaiselta ähkynnältä. Kohta hän oli vakuutettu siitä, että äänen
synnyttivät jotkut metsänelävät, varsinkin kun hetkisen perästä kuului
aina jotain raskasta pudota mätkähtävän maahan. Jollei hän olisi
kyyhöttänyt täällä suru sydämessään, olisi häntä pelottanut; mutta nyt
ollessaan ihmisyyden ulkopuolella hän ei pelännyt mitään. Vihdoinkin
koitti aamu, ja pimeys kaikkosi metsästä. Tess nousi ylös ja katseli
rohkeasti ympärilleen. Silloin hän huomasi, mikä häntä yöllä oli
häirinnyt. Puiden juurella retkotti joukko fasaaneja, koreat höyhenet
veressä; toiset olivat kuolleet, toiset liikuttelivat tuskallisesti
siipiään, jotkut katselivat taivaalle tai ripistelivät jalkojaan --
kaikki vääntelivät itseään tuskissaan, paitsi niitä onnellisia, joiden
kärsimykset kuolema oli yöllä päättänyt.

Tess ymmärsi heti mistä tämä johtui. Joku metsästysseurue oli
edellisenä päivänä ajanut linnut tälle laidalle metsää. Ammutut
fasaanit oli korjattu ennen pimeän tuloa, mutta joukko lievästi
haavottuneita lintuja oli päässyt pakoon ja piiloutunut oksien
peittoon, missä olivat pysytelleet, kunnes nääntyneinä verenvuodosta
olivat putoilleet maahan toinen toisensa perästä.

Tessiin koski toisten kärsimykset yhtä kipeästi kuin omansa, ja tuota
pikaa hän päätti vapauttaa vielä hengissä olevat linnut tuskistaan. Hän
väänsi niskat jokainoalta minkä näki ja jätti ne paikoilleen odottamaan
metsästäjäin tuloa.

-- Lintu poloiset! Pidin itseäni kurjimpana olentona maan päällä,
huomaamatta millaisia tuskia te kärsitte! huudahti hän kyynelsilmin. --
En tunne kipua ruumiissani! En ole silvottu, ei vuoda verta ruumiistani
ja minulla on kaksi kättä, joilla voin tehdä työtä ja hankkia
jokapäiväisen leipäni. -- Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa;
yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat, lait, joilla
ei ollut mitään perustusta luonnossa.



42.


Oli jo valoisa päivä, ja Tess kohosi jälleen valtatielle. Tiellä
kulkeminen ei nyt pelottanut; ei ristinsielua näkynyt liikkeellä,
Tess asteli turvallisesti eteenpäin, sillä lintujen hiljainen
kuolonkamppailu oli osottanut hänelle, kuinka paljoa keveämpi hänen
tuskansa oli kantaa, jos hän vain voisi kohota yläpuolelle tapoja ja
ennakkoluuloja. Mutta ei hän sitä voinut, niin kauan kuin Clare piti
niistä kiinni.

Hän tuli Chalk-Newtoniin ja söi aamiaista eräässä ravintolassa, missä
nuoret miehet lausuivat kohteliaisuuksia hänen viehkeän näkönsä vuoksi
aivan kiusaksi asti. Tunsi hän kuitenkin iloisia toiveitakin
mielessään, sillä kukapa tietäisi, eikö hänen miehensäkin lopulta
puhelisi hänelle yhtä veikeitä sanoja? Juuri sen vuoksi hänen täytyi
pitää varansa, ettei kukaan päässyt häntä lähentelemään. Ulkomuoto ei
saanut tuottaa hänelle vaaraa. Päästyään kylästä hän pistäysi tien
varrella olevaan metsikköön ja otti koristaan huonoimmat työvaatteensa,
joita oli pitänyt leikkuuaikana Marlottissa. Vielä kääri hän nenäliinan
kasvoilleen, aivan kuin olisi hammas taudissa. Ja lopuksi hän sipaisi
pikku sakseilla, taskupeilistä kuvaansa katsoen, kulmakarvansa säälittä
pois. Varmaankin liian tunkeilevat ihailijat jättäisivät nyt hänet
rauhaan.

-- Tuossapa vasta tytön möllykkä, sanoivat ensinnä vastaan tulleet
miehet toisilleen.

Tessin silmät kyyneltyivät säälistä itseään kohtaan, kun hän tämän
kuuli.

-- Mutta enpä ole millänikään, sanoi hän. En ole millänikään. Rumaksi
minä itseni laitan, koska Angel ei ole täällä, eikä minulla ole ketään
turvanani. Mieheni on maailmalla eikä koskaan minua enää rakasta, mutta
minä rakastan häntä yhtä paljon ja vihaan kaikkia muita miehiä ja
saatan heidät itseäni halveksimaan.

Niin astelee eteenpäin Tess, yksinkertainen, karkeihin vaatteihin
puettu raataja rahanalainen. Jokikinen lanka hänen puvussaan on kulunut
ja haalistunut sateen, auringon ja ahavan vaikutuksesta. Ei hänessä näy
merkkiäkään nuoresta intohimosta.

Mutta tämän mitättömän pinnan alla sykkii sydän, joka jo oli kovin
paljon saanut tuntea elämän karvautta, himojen julmuutta ja rakkauden
epävakaisuutta.

Seuraavana päivänä oli paha ilma, mutta hän jatkoi vain matkaansa
hellittämättä. Hän tahtoi löytää työpaikan koko talveksi; aikaa ei
saanut hukata. Kokemuksestaan viisastuneena hän päätti olla rupeamatta
päivätyöhön.

Ja niin Tess kulki talosta taloon sitä hovia kohti, johon Marian oli
häntä kutsunut. Vasta viime tiukassa hän päätti mennä sieltä kysymään
työtä, sillä väen puute todisti, ettei siinä talossa palveleminen ollut
kehuttavaa. Alussa hän kyseli helpompia töitä, mutta kun niitä ei ollut
saatavissa, niin hän tarjoutui kovempiinkin. Mieluimmin olisi hän
antautunut meijerityöhön tai kanoja hoitamaan, mutta siihen ei ollut
tilaisuutta, ja lopulta hänen täytyi tarttua työhön, johon hän hädättä
ja pakotta ei olisi koskaan ryhtynyt -- nimittäin raskaaseen
peltotyöhön.

Toisen päivän iltana hän saapui ylätasangolle, joka oli hänen
kotilaaksonsa ja sen laakson välillä, missä hän oli elänyt lyhyen
lemmenaikansa.

Ilma oli kuiva ja kylmä, ja muutamassa tunnissa sateen tauottua tuuli
puhalsi pitkän maantien valkoiseksi ja pölyiseksi. Puita oli tuiki
harvassa tai ei ollenkaan, sillä vuokraajat, nuo puiden, pensaiden ja
viidakkojen luontaiset vihamiehet, olivat armottomasti lyöneet maahan
pienimmätkin vesat. Kaukaa etelästä hän näki kumpujen ja harjanteiden
takaa pinnan, joka välkkyi kuin kiillotettu teräs. Se oli Englannin ja
Ranskan välinen kanava.

Hänen edessään, vähäisessä painanteessa, oli kylä. Viimeinkin oli hän
tullut Flintcomb-Ashiin, missä Marian asui. Ei tässä auttanut vastaan
rimpuileminen; hän oli tuomittu joutumaan tänne. Karu maaperä osotti,
ettei työnteko täällä ollut leikkiä, mutta jopa oli aika heittää
maankiertäminenkin, ja Tess päätti jäädä kylään, varsinkin kun rupesi
vettä satamaan.

Kylän laidassa oli tupa, jonka pääty oli maantielle päin, ja ennenkuin
Tess läksi etsimään yöpaikkaa, hän pistäytyi räystään alle odottamaan
illan tuloa.

-- Kuka luulisi minua rouva Angel Clareksi! hän sanoi itsekseen.

Seinä tuntui lämmittävän hänen selkäänsä ja hartioitaan, josta hän
päätti tuvan uunin olevan tällä seinällä. Hän lämmitteli käsiään tiiliä
vastaan, painaen märän poskensakin niihin. Seinä tuntui olevan hänen
ainoa ystävänsä. Siinä oli niin hyvä olla, ettei tehnyt mieli lähteä
yöksikään pois.

Hän kuuli mökin asukkaiden, kokoontuneina sisään päivätyön päätyttyä,
haastelevan keskenään. Kuuli hän myöskin ruoka-astiain kolinaa
illallispöydästä. Mutta kyläntiellä ei näkynyt ristinsielua. Viimein
ilmestyi tielle nainen, jolla oli yllään ohut pumpulileninki ja
kesähattu, vaikka ilma oli kylmä. Tessille välähti mieleen, että tulija
oli Marian, ja kun nainen tuli siksi lähelle, että hänet saattoi
hämärässä erottaa, niin Tess huomasi olevansa aivan oikeassa. Marian
oli lihonnut ja käynyt entistä punakammaksi ja oli huonoissa pukimissa.
Eipä olisi Tess välittänyt tuttavuuden uudistamisesta, jos hänen
asiansa olisivat olleet semmoisellakaan kannalla kuin ennen, mutta nyt
häntä ahdisti sanomaton yksinäisyyden tunne, ja iloisesti hän vastasi
Marianin tervehdykseen.

Marian puhutteli häntä varsin arvokkaasti, mutta tuntui olevan sangen
liikutettu kuullessaan, ettei Tess vielä ollut sen paremmilla päivillä.
Ohimennen oli hän kuullut puhuttavan heidän erostaan.

-- Tess -- rouva Clare -- rakkaan miehen rakas vaimo! Ovatko sinun
asiasi tosiaankin niin huonolla kannalla, lapsi kulta? Miksi sinun
kauniit kasvosi ovat tuommoisissa siteissä? Onko sinua lyöty? Ei
suinkaan _hän_?

-- Ei, ei, ei toki! Itse minä sen käärin välttääkseni huomiota, Marian.

Hän päästi irti siteen, joka saattoi herättää niin mielettömiä
ajatuksia.

-- Eikä sinulla ole kaulustakaan! (Tessillä oli ollut tapana pitää
meijerissä pientä, valkoista kaulusta.)

-- Ei ole.

-- Putosiko se sinulta tullessasi?

-- Ei. Minä en välitä mitään ulkonäöstäni, siinä koko juttu. Siksi en
pannut sitä kaulaani.

-- Ei sinulla ole vihkisormustakaan sormessa?

-- Ei ole sormessa. Kannan sitä nauhassa rinnallani. En soisi ihmisten
tietävän avioliitostani mitään. Kovin se olisi noloa, kun olemme erossa
toisistamme.

Marian oli vaiti.

-- Mutta _olethan_ sinä herrasmiehen vaimo; aivan kohtuutonta on, että
sinun tällä lailla pitäisi elää.

-- Eikä mitä, oikein se on, mutta onneton minä kuitenkin olen.

-- Hyvänen aika! _Hän_ meni kanssasi naimisiin, ja olet onneton!

-- Vaimot ovat joskus onnettomia, eikä se johdu heidän miestensä
vioista, vaan heidän omistaan.

-- Ei sinussa ole mitään vikaa, Tess kulta, siitä olen varma. Eikä
miehessäsikään. Syrjästä päin kai tämä on tullut.

-- Marian, rakas Marian, älä viitsi joutavia kysellä! Mieheni on
ulkomailla, ja minulta ovat rahat huvenneet, niin että minun on pakko
elää työlläni toistaiseksi. Älä sano minua rouva Clareksi, vaan
Tessiksi, kuten ennenkin. Saankohan minä täällä työtä?

-- Saat kyllä, mielellään ne antavat, sillä harva tähän tulee.
Nälkäpaikka tämä on. Pellot ei kasva kuin ohraa ja naurista. Minähän
tässä vielä retustan, mutta sääliksi käy sinun tulosi.

-- Mutta olithan sinä yhtä hyvä meijerityttö kuin minäkin.

-- Olin, mutta ei minusta ole ollut siihen sen perästä, kun rupesin
juopottelemaan. Jumala paratkoon, se onkin ainoa iloni nykyään! Jos
sinä tulet taloon, niin sinut pannaan rehunauriita nyhtämään. Sitä
minäkin teen, mutta kyllä sinä heti kyllästyt.

-- Vieläkö mitä! Kysytkö sinä minun puolestani?

-- Paras on että itse kysyt.

-- No sama se. Mutta muistahan, Marian, ei sanaakaan _hänestä_, jos
jään tänne! En tahdo, että hänen nimeänsä tahrataan lokaan.

Marian, joka pohjaltaan oli luotettava tyttö, vaikka karkeammista
aineksista kuin Tess, lupasi olla vaiti.

-- Tänä iltana on palkanmaksu, hän sanoi, ja jos tulet kerallani, niin
saat heti tiedon. Olen kovin ikävissäni, ettet ole onnellinen, mutta
älyänhän toki, että hänen poissaolonsa siihen on syynä. Jos hän olisi
täällä, niin sinä et voisi olla onneton, vaikkapa hän ei antaisikaan
sinulle rahaa tai kohtelisi sinua kuin orjaansa.

-- En, en tosiaankaan.

He läksivät kävelemään ja saapuivat kohta vuokraajan taloon,
joka näytti suuremmoiselta synkkyydessään. Ei puunpiippaa
silmänkantomatkalla, ei vihreätä paikkaa -- kesantoja ja turnipsimaita
vain puolella ja toisella.

Tess odotti pihalla, kunnes työväki oli saanut palkkansa. Sitten Marian
saattoi hänet sisään. Vuokraaja itse ei ollut kotona, mutta hänen
vaimonsa, joka toimi hänen puolestaan tänä iltana, oli halukas ottamaan
Tessin työhön ehdolla, että hän sitoutui olemaan talossa Maarian
ilmestyspäivään saakka. Harvoin oli naistyöläisiä tarjolla, ja kun
heille ei tarvinnut maksaa korkeita palkkoja, otettiin heitä kernaasti
työhön, varsinkin kun kykenivät tekemään muutamia töitä yhtä hyvin kuin
miehetkin.

Sitten kun Tess oli kirjottanut sitoumuksen alle, ei hänellä ollut
muuta tehtävää kuin asunnon hankkiminen ja sen hän saisikin siinä
mökissä, jonka seinää vasten hän oli lämmitellyt. Mitättömän
toimeentulon hän kyllä oli saavuttanut, mutta pääsisihän joka
tapauksessa talven yli.

Samana iltana hän kirjotti vanhemmilleen ilmottaakseen heille uuden
osotteensa, sen varalle että miehensä kirjottaisi hänelle Marlottiin.
Mutta ei hän maininnut mitään vaikeasta asemastaan: hänen miestänsä
olisi voitu siitä nuhdella.



43.


Marian ei liioitellut sanoessaan vuokraajan taloa nälkäpaikaksi. Ainoa
hyvinvoipa olento koko niillä tienoin oli Marian itse, ja hänkin oli
muualta siirtynyt.

Mutta Tess ryhtyi työhön. Kärsivällisyyttä, tuota siveellisen rohkeuden
ja luonnollisen arkuuden sekotusta, ei rouva Angel Clarelta enää
puuttunut, ja se oli hänelle suurena apuna.

Rehunaurismaa, jossa Tess kumppaninsa kera työskenteli, oli tavattoman
laaja, sijaiten korkealla rinteellä. Karja oli syönyt nauriiden naatit
ja jokikisen lehden, niin että koko pelto näytti kolkolta ja tyhjältä
kuin kasvot, missä iho ulottuu yhtenä lauttana otsasta leukaan. Ei
kukaan käynyt heitä katsomassa, kahden he siinä raatoivat säännöllisin
liikkein kuin koneet. Yllään oli heillä suuret ruskeat esiliinat,
lyhyet hameet, pitkävartiset kengät ja lammasnahkarukkaset kädessä.

Tunnin toisensa perästä he tekivät työtä ajattelematta osaansa.
Iltapäivällä rupesi taas satamaan, jonka vuoksi Marian ehdotteli, että
herettäisiin työstä. Mutta ellei tehty työtä, ei tullut palkkaakaan, ja
siksi he jatkoivat työtään. Seutu oli niin korkealla, ettei sade
langennut suoraan alas, vaan rajun tuulen kantamana syöksyi eteenpäin,
pistellen heitä ohi kiitäessään kuin neuloilla, kunnes olivat
läpimärkiä. Tess ei ollut tähän saakka tiennyt, mitä tällä sanalla
oikeastaan tarkotettiin. Eihän tarvinnut olla kovinkaan paljon
kastunut, kun tavallisessa puheessa sanottiin kastutun läpimäräksi.
Olla pellolla työssä ja tuntea veden tunkevan jalkoihin ja hartioihin,
lanteille ja päähän ja viimein selkään ja sivuille, ja kuitenkin möyriä
maata, kunnes lyijynharmaa päivä pimenee, siihen tarvitaan kipene
lujamielisyyttä, jopa urhoollisuutta.

Eivät he kuitenkaan veden tulosta sanottavasti välittäneet. Nuoria
olivat he molemmat ja hupaiselta tuntui puhella yhteisestä lemmenajasta
Talbothaysin meijerissä, tuossa suloisessa, vihreässä laaksossa, missä
kesä oli ollut kaikille niin runsaslahjainen, mutta varsinkin heille.
Oikeastaan ei Tess olisi tahtonut puhua miehestä, joka laillisesti,
joskaan ei silminnähtävästi, oli hänen puolisonsa, mutta tämä
puheenaihe tenhosi niin hänen mieltänsä, ettei hän voinut olla
vastaamatta Marianin lausumiin huomautuksiin. Ja vaikkapa sade oli
kastellut heidät likomäriksi, vierähti heiltä ilta hupaisesti
muistellessa auringonpaisteista, romantillista Talbothaysia.

-- Kauniilla ilmalla tähän näkyy muuan kukkula, joka on varsin lähellä
Froomin laaksoa, sanoi Marian.

-- Näkyykö? virkahti Tess, ja seutu tuntui hänestä nyt
miellyttävämmältä kuin ennen.

Olipa täälläkin kuten kaikkialla kaksi voimaa toimimassa, synnynnäinen
nautinnonhalu ja satunnainen halu vastustaa nautintoa. Marian kiihotti
nautinnonhaluaan ottamalla iltapäivällä taskustaan pienen valkoisella
rievulla tulpitun pullon. Hän pyysi Tessiä ottamaan ryypyn. Mutta Tess
oli niin kiintynyt muistelmiinsa, ettei hän huolinut väkijuomasta,
lipaisi vain pikku tilkan, kun Marian sitä vastoin otti aimo kulauksen.

-- Tämä on lähtenyt tavaksi, hän sanoi, en voi olla ilman. Ainoa
lohdutukseni... Minä näes menetin hänet, mutta sinä sait hänet; siksipä
sinä kenties tulet ilman tätäkin toimeen.

Tess ajatteli, ettei hänen vahinkonsa ollut pienempi kuin Marianinkaan;
mutta kun hän joka tapauksessa tiesi olevansa Angel Claren vaimo, ei
hän viitsinyt vastaankaan väittää.



Täällä Tess raatoi aamukylmässä ja iltasateessa. Milloin ei nostettu
naurista, silloin oli ennen nostettuja listittävä: hakattiin veitsellä
pois maa ja juurihapset, ennenkuin nauriit pantiin talvikorjuuseen.
Sateella he saivat listiä olkikattoisessa vajassa, mutta pakkas-ilmalla
kävi kädet kohmeeseen, vaikka oli rukkasetkin yllä.

Tess eli toivossa. Hän oli vakuutettu, että Clarelle ominainen
jalomielisyys ennemmin tai myöhemmin johtaisi tämän puolisonsa luo.

Usein he katselivat sille taholle, missä Froomin laakson piti olla,
vaikkeivät sitä nähneetkään. Muistui siinä kuitenkin sankkaan,
harmaaseen usvaan tähytessä entiset ajat mieleen.

-- Ah, sanoi Marian, kuinka mielelläni soisin, että pari vanhaa
toveriamme tulisi tänne! Muistelisimme täällä pellolla joka päivä
Talbothaysia, puhelisimme hänestä ja yhdessä eletyistä ihanista
päivistä, tutuista paikoista ja uskoisimme entisajan jälleen palanneen.

Marianin silmät kostuivat, ja ääni kajahti epävarmalta.

-- Minäpä kirjotan Izz Huettille, hän jatkoi. Hän on kotonaan aivan
joutilaana; kerron hänelle, että olemme täällä ja kutsun häntä tänne,
kenties Rettykin voi jo hyvin.

Tessillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Pari päivää myöhemmin
Marian kertoi saaneensa Izz Huettilta kirjeen, jossa tämä ilmotti
mielellään tulevansa, jollei vain esteitä ilmaantunut.

Moista talvea ei ollut koettu moneen vuoteen. Se saapui salaisesti ja
hiipien asteittain, kuten sakinpelaajan siirtelemänä. Eräänä aamuna
näytti siltä kuin seudun harvat puut ja pensasaitojen okaat olisivat
vaihtaneet kuorensa eläinten karvaverhoon. Jokaista oksaa peitti
pörröinen valkea nukka, joka oli yön kuluessa kasvanut esiin sen
kuoresta ja teki sen neljä kertaa vahvemmaksi. Koko pensas tai puu
näytti taivaan surkean harmaalle pohjalle piirretyltä valkoiselta
luonnokselta. Vajoissa ja seinillä tuli näkyviin lukinseittejä, joita
ei kukaan ollut varemmin huomannut; ilman kiteyttämänä niitä riippui
valkoisina villalankoina kaikista ulkonemista.

Pitkien sateiden tauottua tuli tiukka pakkanen. Outoja lintuja saapui
pohjolasta, suuria, laihoja lintuja, joilla oli omituisen surulliset
silmät -- silmät, jotka olivat katselleet napaseudun lumikenttiä ja
suuremmoisia jäämaisemia. Ja eräänä yönä satoi lumen. Kun Tess aamulla
sytytti lamppunsa, niin hän huomasi lunta tuiskunneen lattialle uunin
piipusta ja hajallisesta ikkunasta. Ulkona oli aika tuisku, mutta siksi
pimeä, ettei vielä nähnyt mitään.

Tess käsitti, että tämmöisellä ilmalla oli mahdoton olla peltotyössä.
Ja kun hän oli päässyt ruualta, niin Marian pistäysi sisään ja sanoi,
että heidän oli mentävä riihelle toisten naisten avuksi, kunnes sää
paranisi. Heti kun päivä alkoi valeta, niin he puhalsivat lampun
sammuksiin, panivat ylleen paksuimmat päällysvaatteensa ja villahuivin
kaulaansa ja läksivät riihelle.

He riensivät eteenpäin kyyryssä selin, pysytellen aitojen suojassa.
Mutta, iloisella tuulella he siltä olivat, sillä tuommoinen ilma
kuivalla ylätasangolla ei suinkaan ole itsessään mieltä masentava.

-- Ha, ha, ha, nauroi Marian, tiesivätpäs nuo älykkäät linnut, että
tämmöinen tuisku oli tulossa. Ne ovat lentäneet myrskyn edellä
pohjantähdestä saakka. Sinun miehesi samoilee lämpimillä tanterilla.
Kunpa hän vain voisi nyt nähdä viehkeän vaimonsa! Ei siltä, että ilma
vahingoittaisi kauneuttasi, päinvastoin se lisää sitä.

-- Älä puhu hänestä mitään, Marian, sanoi Tess vakavasti.

-- Niin, niin, mutta joka tapauksessa sinä pidät hänestä kuitenkin, vai
mitä?

Vastauksen asemesta Tess katsahti kyynelsilmin sille taholle, missä
arveli Etelä-Ameriikan olevan, ja heitti tulisen lentosuukon purevan
vihurin mukaan.

-- Tiedänhän, että sinä pidät. Mutta kyllä te vain elätte somasti
naimisissa oleviksi ihmisiksi! Vaan enpä virka siitä asiasta tämän
koommin. Riihessä ei ole tuiskusta haittaa, mutta puinti on kovaa
työtä, paljoa kovempaa kuin juurikkaiden nosto. Minä siitä kyllä en ole
millänikään, mutta toista on sinun, joka olet paljon hintelämpi.
Mokomakin isäntä, kun panee sinut semmoiseen työhön!

He saapuivat riihen luo ja astuivat sisään. Toinen pää oli täpö täynnä
lyhteitä.

-- Hyvänen aika, Izz on täällä! huudahti Marian.

Izz se olikin. Hän oli tullut eilisiltana jalkaisin äitinsä luota,
viipyen matkalla kauemmin kuin oli luullut. Ennen tuiskua oli hän
kuitenkin ehtinyt perille ja oli nukkunut yön kapakassa. Talon isäntä
oli lupautunut ottamaan Izzin palvelukseensa, jos hän tulisi tänä
päivänä; siksi hän oli koettanut saapua ajoissa.

Paitsi Tessiä, Mariania ja Izziä oli riihessä pari naapurikylän naista;
kaksi vankkaa sisarusta, jotka Tess kauhukseen tunsi mustaksi Cariksi,
Patarouvaksi ja hänen sisarekseen, Ruuturouvaksi -- samoiksi jotka
kerran öiseen aikaan olivat hieroneet hänen kanssaan tappelua
Trantridgessa. Naiset eivät näyttäneet häntä tuntevan, kenties eivät
tunteneetkaan, sillä he olivat olleet juovuksissa tuossa tilaisuudessa.
Kaikenlaisia miesten töitä he tekivät hyvin hanakasti: kaivoivat
kaivoja ja ojaa, panivat aitaa j.n.e., väsymättä laisinkaan. Kovia
riihenpuijia he myös olivat ja katselivat toisia jonkunlaisella
etevämmyydellä.

Kaikki ryhtyivät työhön. Tytöt eivät virkkaneet toisilleen mitään,
vieraiden naisten läsnäolo tuntui heidän kieltään kammitsevan. Äkkiä
kuului hevosen kavioiden kopsetta, ja isäntä ajaa karahutti riihen
eteen. Laskeuduttuaan hevosen selästä hän astui lähelle Tessiä ja
katseli pilkallisesti häneen. Tess ei huomannut tätä alussa, mutta
lopulta miehen itsepäinen tuijottaminen saattoi hänet kääntymään päin.
Silloin hän huomasi isäntänsä samaksi Trantridgen mieheksi, jota hän
muutamia päiviä takaperin oli paennut maantieltä metsään.

Hän odotti, kunnes Tess oli kantanut olkikuvon ulkona olevaan kasaan,
jolloin hän sanoi: -- Ahaa, sama vekarahan tämä on, joka pani
kohteliaisuuteni niin pahakseen? Hetihän minä, helkkari vieköön, sen
arvasin kuultuani sinun taloon tulostasi. Luulit päässeesi voitolle
ensi kerran joutuessamme yhteen siellä ravintolassa, rakas ystävä
seurassasi, ja toisen kerran maantiellä, jolloin sinä livistit tiehesi,
mutta nytpä taitaa olla minun vuoroni päästä voittajaksi. -- Hän nauraa
hihitti pilkallisesti.

Tess oli kuin kiinnisaatu lintu amatsoonien ja isännän välissä, mutta
ei virkkanut mitään, jatkoi vain työtänsä. Hän älysi, ettei hänen
tarvinnut isäntänsä puolelta pelätä liian suurta huomaavaisuutta; mutta
sen sijaan oli tämä epäilemättä kostava Claren antaman korvapuustin.
Sen arveli Tess kuitenkin voivansa kestää.

-- Luulit kai minun itseesi pihkaantuneen? On niitä semmoisiakin naisen
höperöitä, jotka eivät pientäkään leikkiä ymmärrä. Mutta kylläpä moiset
houreet lähtevät päästä, kun talven on ulkotöissä, ja sinä olet
ruvennut palvelukseeni kevääseen saakka. No, etkö aijo pyytää minulta
anteeksi?

-- Teidän kai olisi minulta anteeksi pyydettävä.

-- Sama se. Nähdäänpä kuka tässä isäntä on. Tässäkö sinun tämän
päiväiset työsi?

-- Siinä.

-- Jopa meni mitättömiin. Katsoppa minkä verran noilla on jälkeä!
Jokainoalla on enemmän kuin sinulla.

-- He ovatkin tähän työhön tottuneita, minä en ole. Enkä luullut siitä
teille vahinkoa tulevan, koska meille maksetaan palkka sen mukaan,
minkä verran työtä tulee tehdyksi.

-- Vahinko siitä tulee. Riihi pitää saada tyhjäksi.

-- Minä olen työssä iltapäivänkin, vaikkapa toiset menevät pois kahden
aikaan.

Isäntä katsoa muljautti häneen vihaisesti ja meni tiehensä. Tess
käsitti, ettei hän olisi juuri voinut joutua huonompaan paikkaan, mutta
parempi oli tämäkin kuin mielisteleminen. Kello kahden aikana vieraan
kylän naiset alkoivat hommailla pois lähtöä. Marian ja Izz yrittivät
tehdä samoin, mutta kuultuaan Tessin aikovan jäädä työhön he eivät
tahtoneet jättää häntä yksin.

-- Nytpä olemme lopultakin yksiksemme, huudahti Marian. -- Viimeinkin
tytöt saattoivat ruveta puhelemaan Trantridgen ajoista ja kaivatusta
Angel Claresta.

-- Izz ja Marian, sanoi rouva Angel Clare arvokkuudella, joka oli aivan
liikuttavaa siihen asemaan nähden, missä hän nyt oli vaimona, en voi
nykyään puhua kanssanne hänestä, kuten ennen, ymmärrättehän, sillä
vaikka hän tällä kertaa on poissa luotani, on hän toki aviomieheni.

Izz oli tytöistä teräväkielisin.

-- Epäilemättä hän oli mainio kosija, hän sanoi, mutta eipä taida olla
ylen rakas aviomies, koska niin pian läksi matkoihinsa.

-- Hänen täytyi, hänen oli pakko -- hän läksi katselemaan, millaisia
maat ovat sillä puolen, puolusteli Tess.

-- Olisi toki elänyt yhdessä sinun kanssasi talven yli.

-- Niin kyllä -- mutta välillämme syntyi väärinkäsitystä. Mutta ei
puhuta siitä sen enempää, vastasi Tess itku kurkussa. Paljonkin voisi
sanoa hänen puolustuksekseen. Hän ei jättänyt minua, kuten jotkut
miehet, sanaakaan virkkamatta, hänen olinpaikastaan saan selvän milloin
tahansa.

Työskenneltiin kotvan aikaa unelmoiden. Mutta äkkiä Tess hoippui ja
vaipui edessään oleville olille.

-- Enkö minä jo sanonut, ettet sinä tätä leikkiä kestä, huudahti
Marian. Tämä työ kysyy voimia.

Juuri samalla hetkellä isäntä pistäytyi riiheen.

-- Vai tällä tavalla sinä teetkin työtä, kun minun silmäni välttää! hän
sanoi Tessille.

-- Oma vahinkonihan se on, puolusteli Tess itseään, eikä teidän.

-- Riihi on saatava tyhjäksi, sanoi mies äreästi mennessään.

-- Älä ole hänestä tietävinäsikään, Tess kulta, sanoi Marian. Kyllä
minä tämän talon tavat tunnen. Rupea sinä tuohon lepäämään, me Izzin
kanssa lopetamme työsi.

-- Eipä se olisi teidän asianne. Olenhan teitä pitempi.

Hän oli kuitenkin niin väsynyt, että mielelläänkin taipui hetkisen
olilla levähtämään. Häntä oli pyörryttänyt miltei yhtä paljon se
seikka, että Angelin lähtö otettiin jälleen puheeksi kuin kova työ.
Tuiki voimatonna hän lepäsi. Kuuli hän kuitenkin paitsi olen ratinaa,
tyttöjen hiljaisen kuiskeen. Puhelivat varmaankin taannoin aletusta
keskusteluaineesta, mutta supattivat niin hiljaa, ettei erottanut
sanoja. Viimein Tess kävi yhä uteliaammaksi ja tahtoi tietää, mitä he
puhuivat; ja uskotellen voivansa paremmin hän nousi ylös ja ryhtyi
jälleen työhönsä.

Kohtapa Izzkin vaipui permannolle. Hän oli astunut parikymmentä
kilometriä edellisenä iltana, ruvennut nukkumaan puolen yön aikaan ja
noussut ylös kello viideltä. Marian yksin jaksoi tehdä työtä,
voimakkaan ruumiinrakenteensa ja pullonsa avulla. Tess pyysi Izziä
lähtemään pois, hän kyllä lopettaisi työn itse.

Izz hyväksyi kiitollisena tarjouksen ja riensi lumista tietä pitkin
asuntoonsa. Marian alkoi olla hyvällä puhetuulella, sillä hän oli tuon
tuostakin kallistellut pulloansa.

-- Enpä olisi kuuna päivänä hänestä tuota uskonut, hän sanoi
miettivästi. Ja minä kun häntä niin rakastin! En ollut pahoillani, että
hän sinut sai. Mutta tämä Izziä koskeva juttu on kovin halpamainen.

Tess joutui pahanpäiväisesti hämilleen:

-- Puhutko sinä minun miehestäni? hän sopersi.

-- Puhun. Izz kyllä kielsi sinulle puhumasta, mutta en voi olla
kertomatta. Ajatteles, kun hän olisi tahtonut viedä Izzin mukanansa
Brasiliaan!

Tessin kasvot sävähtivät lumivalkoisiksi ja piirteet kävivät jäykiksi.
-- Kieltäytyikö Izz lähtemästä? hän kysyi.

-- En tiedä. Joka tapauksessa herra Clare muutti mieltänsä.

-- Ei hän sitä tarkottanut! Miehet kujeilevat vain sillä lailla.

-- Sitä hän tarkotti, sillä hän kuletti Izziä pitkän matkaa kyydissään
asemalle päin.

-- Eipä kuitenkaan vienyt häntä mukanaan!

Tytöt jatkoivat työtänsä, kunnes Tess ilman nähtävää syytä hyrskähti
itkemään.

-- Ah, sanoi Marian, eipä olisi pitänyt sinulle puhua.

-- Hyvä oli, että puhuit. Olen elänyt liian huoletonna, ajattelematta
mihin tämä veisi. Minun olisi pitänyt kirjottaa hänelle useammin. Hän
sanoi, etten saanut tulla hänen luoksensa, mutta ei hän kieltänyt
kirjottamasta niin usein kuin mieleni teki. Tämä ei käy laatuun! Olen
menetellyt väärin jättäessäni kaikki hänen varaansa.

Riihessä alkoi hämärtää, niin ettei nähnyt enää työtä tehdä. Kotiin
päästyään Tess rupesi pienessä valkaistussa suojassaan kiihkeästi
kirjottamaan Clarelle kirjettä. Mutta hän ei osannut sitä lopettaa. Hän
otti sormuksen nauhasta, jossa hän sitä kantoi sydämensä kohdalla, ja
pani sen sormeensa. Koko yön hän sitten piti sitä sormessaan tullakseen
vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hänen vaimonsa, tuon miehen vaimo,
jota hän niin syvästi rakasti ja joka oli voinut pyytää Izziä
kumppanikseen vieraille maille, vaikka vastikään oli hänestä eronnut.
Kun hän tämän tiesi, niin kuinka hän saattoi kirjottaa rukoillen
häneltä anteeksi tai osottaa pitävänsä hänestä entistä enemmän!



44.


Marianin kertomus ohjasi Tessin ajatukset suuntaan, johon ne useita
kertoja viime aikoina olivat pyrkineet -- etäiseen Emminsterin
pappilaan. Vanhempainsahan kautta Angel oli käskenyt itselleen
kirjottamaan, ja heidän puoleensa Tessin oli myös käännyttävä, jos
pulaan joutuisi. Mutta kun hänellä ei tuntunut siveellisesti olevan
mitään oikeutta Clareen, olivat kirjeetkin jääneet lähettämättä; niin
hyvin Angelin kuin omiin vanhempiinsakin nähden oli hän melkein kuin
kuollut. Tämä eristäytyminen oli täydellisessä sopusoinnussa hänen
itsenäisen luonteensa kanssa, joka kielsi häntä ottamasta vastaan
armopaloja. Hän tulisi toimeen omin neuvoin, maksoi mitä maksoi,
kääntymättä perheen puoleen, jonka yhteyteen hän oli joutunut vain sen
takia, että joku sen jäsenistä ajattelemattomana hetkenä oli
kirjottanut nimensä kirkonkirjaan hänen nimensä viereen.

Mutta kun Izzin kertomus sai hänet pois suunniltaan, niin hänen
päätöksensäkin rupesi horjumaan. Miksei hänen miehensä ollut hänelle
kirjottanut? Olihan hän varmasti luvannut ilmottaa hänelle matkansa
määrän, mutta eipä ollut lähettänyt osotettaan. Niinkö vähän hän
tosiaan hänestä nyt välitti? Mutta kenties hän oli sairas? Oliko hänen
itsensä otettava ensi askel? Hänen oli rohkaistava mielensä ja käytävä
pappilassa kyselemässä tietoja Angelista ja ilmaistava huolensa hänen
vaitiolonsa johdosta. Jos Angelin isä oli niin hyvä kuin kerrottiin,
niin hän kyllä voisi ymmärtää ja lieventää hänen sydämensä tuskia.
Kovista päivistään ei hän virkkaisi mitään.

Arkena ei päässyt lähtemään, vain sunnuntaina oli siihen tilaisuus.
Täällä ylänkömaalla ei ollut vielä rautateitä, joten hänen oli pakko
mennä jalkaisin. Ja kun matka oli pitkä, täytyi joutua varhain
taipalelle.

Kaksi viikkoa myöhemmin, kun maa oli roudassa, hän päätti lähteä
liikkeelle. Jo neljän aikaan hän oli ylhäällä sinä aamuna. Taivas oli
tähdessä, ilma oli raikas, ja tanner jalkojen alla helisi kuin pajan
alasin.

Marianissa ja Izzissä hänen matkansa herätti suurta mielenkiintoa,
sillä he tiesivät sen koskevan hänen miestänsä. He asuivat vähän
loitompana Tessin asunnosta, mutta tulivat kuitenkin auttamaan häntä
lähtöpuuhissa, kehottaen häntä pukeutumaan hienoimpaan pukuunsa, jotta
paremmin voittaisi appensa ja anoppinsa sydämen. Mutta Tess ei ottanut
siihen suostuakseen, hän epäili tokko se maksaisi vaivaa, koska hän
tunsi pastori Claren yksinkertaiset, ankarat tavat. Vuosi oli kulunut
hänen surullisen avioliittonsa solmimisesta, mutta vielä oli hänellä
siksi runsaasti pukineita jälellä, että kykeni pukeutumaan koko somasti
yksinkertaiseksi maalaistytöksi. Yllään oli hänellä pehmeä, harmaa
villaleninki valkoisine tyllikauluksineen, mikä sopi mainiosti hänen
heleään hipiäänsä, sekä musta samettinen päällysnuttu ja hattu.

-- Ollappa nyt miehesi sinua näkemässä -- sinä näytät ihan
kaunottarelta! sanoi Izz Huett katsellen Tessiä, joka seisoi
kynnyksellä teräsharmaan öisen valon ja keltaisen kynttilän valon
välillä. Izz puhui jalomielisesti itsensä kieltäen, mutta eipä yksikään
nainen, jolla oli pähkinänkin kokoinen sydän, voinut kantaa kaunaa
Tessiä vastaan nähdessään hänet edessään, niin kiehtovasti hän vaikutti
kanssasisariinsa.

Laiteltuaan vielä hetkisen hänen pukuaan tytöt päästivät hänet
menemään. Tess hävisi hämärään, kohta ei kuulunut enää hänen
askeleitansakaan. Izzkin toivoi hänen onnistuvan yrityksessään, ja
vaikkei hän omaa hyvettänsä erittäin paljon pitänytkään arvossa, oli
hän toki hyvillään, ettei ollut menetellyt väärin ystäväänsä kohtaan,
kun Clare oli erehtynyt houkuttelemaan häntä pahaan.

Oli kulunut päivää vaille ummelleen vuosi heidän häistään ja jonkun
päivän perästä oli vuosi vierähtänyt siitäkin, kun Clare läksi hänen
luotansa. Ei hänen mielensä kuitenkaan tuntunut alakuloiselta hänen
astuessaan raikkaana talviaamuna tuntemattomia ihmisiä kohti. Hän luuli
varmasti voittavansa anoppinsa sydämen; hän kertoisi hänelle
elämäntarinansa, suostuttelisi hänet puolelleen ja saattaisi hänet
kutsumaan Angelin jälleen kotiin.

Puolimatkassa hän söi aamiaista varsin iloisella mielellä. Sitten hän
jatkoi matkaansa niin kiintyneenä toiveisiinsa, ettei huomannut
ympäristöään, vaan yritti useat kerrat lähteä taivaltamaan väärää
tietä. Puolenpäivän aikaan hän kuitenkin saapui Emminsterin portille.

Nelikulmainen torni, jonka alla pappi tällä hetkellä seisoi
seurakuntansa edessä, näytti hänestä uhkaavalta ja ankaralta. Kunpa
olisi voinut tehdä tämän matkan arkena! Niin vakava mies kuin Claren
isä saattoi panna pahakseen sunnuntaivierailun, sillä mahdotonhan hänen
oli tietää, ettei se ollut Tessin autettavissa. Mutta hänen täytyi
rientää eteenpäin. Hän päästi raskaat kenkänsä jalastaan ja pani sijaan
toiset, kevyet ja sirot, kätkien vanhat aitaviereen, mistä palatessaan
voisi ne helposti löytää. Pappilaa kohti hän ohjasi kulkunsa. Hänen
poskensa olivat pakkasessa käyneet punakoiksi, mutta pappilaa
lähestyessään hän rupesi kalpenemaan.

Tess toivoi jonkun onnellisen sattuman suosivan häntä, mutta turhaan.
Pensaat pappilan pihamaalla ratisivat oudosti koleassa viimassa. Vaikka
hän jännitti mielikuvitustaan äärimmilleen, ei hän kuitenkaan voinut
tuntea saapuneensa läheisten sukulaisten kotiin. Eikä hänen ja näiden
välillä sentään ollut mitään oleellista eroa, yhtä vähän luonnonlaadun
kuin tunteidenkaan puolesta; iloon ja suruun, ajatuksiin, syntymiseen,
kuolemaan ja haudantakaiseen elämään nähden he olivat aivan samassa
asemassa. Hän rohkaisi mielensä, astui puutarhan portista sisään ja
soitti ovikelloa. Nyt se oli tehty, ei tästä enää mihinkään pääsisi.

Ei, eipä ollutkaan vielä tehty! Hänen soittoonsa ei vastattu. Voi
hyvänen, vieläköhän piti uudelleen helistää! Hän soitti toisen kerran,
mutta mielenliikutus ja väsymys saattoi hänet niin voimattomaksi, että
hänen täytyi nojata seinää vasten. Talven koura oli kurtistanut
muratinlehdet käppyrään, ja niiden ratina hermostutti häntä. Portin
ulkopuolella lepatteli tiellä verinen paperipala, jonka tuuli kai oli
raastanut jonkun teurastajan tunkiolta; se oli liian repaleinen
pysyäkseen hiljaa, liian raskas lentääkseen tiehensä. Muutamia korsia
oli jäänyt sille seuraksi.

Hän oli nelistänyt toisen kerran kovemmin, mutta ovea ei vain avattu.
Silloin hän läksi eteisestä, avasi portin ja astui ulos. Ja vaikka hän
katsahti taloon, ikäänkuin olisi aikonut kääntyä takaisin, painoi hän
kuitenkin portin kiinni helpotuksesta huoaten. Häntä ahdisti ajatus,
että joku talon asukkaista oli hänet tuntenut, -- vaikkei hän tiennyt,
miten se oli mahdollista -- ja palvelijoita oli kielletty päästämästä
häntä sisään.

Tess astui kadun kulmaan. Hän oli tehnyt mitä oli voinut, mutta vielä
hän kääntyi ympäri ja kulki talon ohi katsoen joka ikkunaan.

Ah, jo selvisi hänelle asia, kirkossahan ne olivat, kirkossa jokainoa!
Hän muisti Angelin sanoneen, että isän vaatimuksesta koko talonväen,
palvelijat siihen luettuina, piti käydä joka sunnuntai kirkossa, vaikka
saatiinkin syödä kylmää ruokaa kotiin tultua. Hänen tarvitsi siis
odottaa vain siksi, kunnes pääsisivät kirkosta. Ei hän kuitenkaan
tahtonut seistä siinä ihmisten töllistettävänä, vaan päätti lähteä
kävelemään kirkon taakse. Mutta samassa kun hän tuli kirkkotarhaan,
alkoi ihmisiä tulvata kirkosta, ja tuokiossa hän oli heidän keskellään.
Ja ihmiset katsoivat häneen, niinkuin ainoastaan pikkukaupungin
asukkaat tuttuja katuja astuskellessaan saattavat katsoa nuorta naista,
joka eroaa muista ja on nähtävästi outo paikkakunnalla.

Hän joudutti käyntiään kulkien samaa tietä, jota oli tullutkin.
Kävelisi pensasaitojen taakse ja odottaisi siellä, kunnes pappilan
perhe olisi aterioinut. Kohta oli hän jättänyt kirkkoväen jälkeensä,
paitsi kahta nuorenpuoleista miestä, jotka astuivat käsikoukkua
rivakasti hänen perästään.

Kun he tulivat lähemmä, niin hän kuuli heidän puhelevan keskenään, ja
naisen sukkelaälyisyydellä hän tunsi heidän ääntensä soinnahtavan juuri
samalla tavoin kuin miehensäkin. He olivat siis Angelin veljet.
Tessiltä unohtui kaikki suunnitelmansa ja häntä pelotti, että he
saavuttaisivat hänet, ennenkuin hän oli valmis heitä kohtaamaan. Sillä
vaikkapa hän tiesikin olevansa heille ventovieras, hän kuitenkin
vaistomaisesti pelkäsi heidän tutkivia silmäyksiään. Kuta rivakammin he
astuivat, sitä tiukemmin koki hän edellä ponnistaa. Nuoret miehet
olivat lähteneet pienelle kävelylle ennen päivällistä verryttääkseen
jäseniään, jotka olivat kangistuneet pitkää saarnaa kuunnellessa.

Yksi henkilö oli kuitenkin ehtinyt Tessin edelle -- nuori, somasti
puettu nainen, joka näytti koko viehättävältä, joskin hieman jäykältä
ja teeskentelevältä. Tess oli juuri saavuttamaisillaan hänet, kun kuuli
lankojensa olevan jo niin lähellä, että saattoi selvästi erottaa heidän
puheensa. Eivät he puhuneet kuitenkaan semmoista, joka olisi häntä
erikoisesti viehättänyt, kunnes toinen virkkoi huomatessaan Tessin
edellä kulkevan naisen:

-- Tuolla menee Mercy Chant. Käydäänpä yhteen matkaan.

Tess tunsi tämän nimen. Se oli sama nuori tyttö, jonka Angelin ja tytön
omat vanhemmat olivat määränneet Angelin vaimoksi, ja jonka hän
luultavasti olisi ottanutkin, ellei hän, Tess, olisi tullut väliin. Nyt
hän sai sen kuulla, ellei olisi sitä ennestään tiennyt, sillä toinen
veljeksistä lausui:

-- Angel poloinen! Minun on mahdotonta katsoa tuota sievää tyttöä
valittamatta yhä enemmän ja enemmän Angelin mieletöntä takertumista
tuohon meijerityttöön, vai mikä se oli. Taitaapa se olla vähän
omituinen juttu! En tiedä onko hän nyttemmin mennyt Angelin luo, mutta
vielä joku kuukausi takaperin he kuuluivat olevan erillään.

-- En tiedä minäkään. Ei hän nykyään kirjota minulle vähääkään
asioistaan. Tuo ajattelematon avioliitto näyttää vierottaneen hänet
kokonaan minusta; hyvänä alkuna olivat, kuten tiedät, hänen omituiset
mielipiteensä.

Tess riensi eteenpäin minkä kerkisi, mutta lopulta pääsivät nuoret
miehet edelle. Nuori neiti kuuli heidän askelensa ja pyörähti ympäri.
Tervehdittiin ja pudistettiin kättä, jonka perästä he kolmin astelivat
eteenpäin.

Kohta he olivat mäen päällä eikä heillä näyttänyt olevan aikomusta
mennäkkään edemmä. He pysähtyivät juuri sille paikalle, missä Tess
tunti sitten oli seisonut kaupunkia katsellen. Siinä puhellessa toinen
veljeksistä kaiveli pensasaitaa sateenvarjollaan ja kiskoi sieltä
jotain päivän valoon.

-- Ka, pari vanhoja kenkiä, hän sanoi. Joku maankiertäjä kai ne on
sinne heittänyt.

-- Tai kerjäläinen, joka tuli kaupunkiin paljain jaloin herättääkseen
ihmisten sääliä, sanoi neiti Chant. Niin kai ne ovat sinne joutuneet,
sillä varsin oivallisethan ne vielä näkyvät olevan, ei mitkään vanhat
rajat. Onpa ihmisellä älyä! Minä vien ne kotiin ja annan jollekin
köyhälle.

Cuthbert Clare, joka kengät oli löytänyt, otti ne ylös sateenvarjonsa
kokassa ja antoi Mercylle -- siihen menivät Tessin kengät.

Hän riensi eteenpäin. Kun hän viimein katsahti taaksensa, ei seuruetta
näkynyt enää portin luona. He olivat menneet mäkeä alas, vieden hänen
kenkänsä mukanaan.

Hiljensi jo Tess käyntiään. Kyyneliä, karvaita, polttavia kyyneliä,
virtasi hänen poskiaan alas. Tiesihän hän, että tunteille herkkä
mielensähän hänet saattoi tässä kohtauksessa näkemään tuomionsa, mutta
eipä hän kyennyt tunteitaan voittamaan. Hän piti tapausta pahana
enteenä ja tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi. Pappilaan oli
mahdoton palata.

Angelin vaimosta tuntui, kuin olisivat nuo ylen viisaat herrat ajaneet
häntä takaa kuin mitäkin kurjaa olentoa. Viatonta laatuahan loukkaus
oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli onnetonta, että hän tapasi
pojat eikä isää, joka ahdasmielisyydestään huolimatta ei toki ollut
niin kovin kankea ja siloinen kuin nämä; sitä paitsi oli hän sangen
armelias. Tess ajatteli taas kenkärajojaan ja niiden osaksi tullutta
pilkkaa. Elämä näytti hänestä aivan toivottomalta.

-- Ah, hän sanoi nyyhkyttäen säälistä itseään kohtaan. Eivät tienneet
että minä kulin niillä pahimman matkan säästääkseni näitä sieviä
kenkiä, jotka _hän_ osti minulle -- eivät, eivät tienneet. Eivätkä
tienneet, että _hänen_ valitsemansa oli leninkikankaani, mistäpä ne sen
tiesivät! Ja vaikkapa olisivat tietäneetkin, niin siitäkös ne olisivat
välittäneet, sillä eivätpä he tunnu Angel poloisestakaan suurin
piittaavan!

Hän itki rakasta miestään, jonka sovinnainen ajatustapa oli tuottanut
hänelle kaikki nämä surut, ja hän asteli tietänsä tietämättä elämänsä
suurimpain onnettomuuksien piilevän rohkeuden puutteessa ratkaisevalla
hetkellä, tällä kertaa siinä, että hän tuomitsi isää poikain mukaan.
Sillä hänen nykyinen asemansa olisi epäilemättä herättänyt pastori
Claren ja hänen rouvansa osanottoa. Nähdessään äärimäistä surua ja
kärsimystä he olivat koko sydämellään auttamassa onnetonta, kun sitä
vastoin vähemmän toivottomat eivät saaneet osakseen heidän
myötätuntoisuuttaan.

Hän riensi takaisin samaa tietä, jota taannoin oli tullut, joskaan ei
varsin toivehikkaalla mielellä, niin kuitenkin vakuutettuna siitä, että
hän läheni tärkeätä käännekohtaa elämässään. Ei mitään ollut kuitenkaan
tapahtunut, hänen oli pysyttävä yhä edelleen tuossa nälkäpaikassa,
kunnes uskaltaisi uudelleen lähteä pappilaan.

Nosti hän kuitenkin harson silmiltään, ikäänkuin osottaakseen
maailmalle, että hänellä oli viehkeämmät kasvot kuin Mercy Chantilla.
Mutta päätänsä surumielisesti pudistaen hän sen teki. -- Joutavata --
joutavata! hän mutisi. Ei niitä kukaan rakasta, ei kukaan näe. Kukapa
minunlaisestani mieronkiertäjästä huolisi!

Halutonna hän tallusteli eteenpäin, aivan kuin matkalla ei olisi ollut
mitään määrää. Ei tehnyt mieli taloonkaan poiketa. Tultuansa kylään,
missä aamulla oli einettä syönyt varsin toisenlaisten tunteitten
vallassa, hän päätti levähtää. Hän astui jälleen kylän laidassa lähellä
kirkkoa sijaitsevaan mökkiin. Sillä välin kun mökin vaimo oli
ruokahuoneesta maitoa hakemassa, Tess katseli kylänraitille ja huomasi,
ettei liikkeellä ollut yhtään ihmistä.

-- Ihmiset mahtavat olla iltakirkossa, hän sanoi.

-- Ei, neiti kulta, vastasi eukko. Eivät ole kirkossa, ei ole vielä
soitettukaan. Menivät saarnaa kuulemaan. Muuan maallikkosaarnaaja pitää
toimitusta riihessä jumalanpalvelusten välillä -- hyvin selväsanainen,
harras kristitty kuuluu olevan. Mutta en minä juokse niitä
kuuntelemassa. Minulle, Herra nähköön, riittää sekin, minkä kirkossa
kuulen.

Tess jatkoi taas vähän ajan perästä matkaansa kylän halki. Hänen
askeltensa kapse kumahteli talojen seinistä, mutta keskikylälle
tultuaan hän kuuli muitakin ääniä. Ne tulivat tien vieressä olevasta
riihestä. Tess arvasi että siellä se saarnaaja parhaallaan selitteli.

Hänen äänensä kaikui niin selvästi tyynessä ilmassa, että Tess kohta
erotti sanoja, vaikka hän olikin peräseinän kohdalla. Saarna oli
luonnollisesti täynnä äärimäisyyttä tavottelevia päätelmiä
vanhurskauttamisesta uskon kautta ilman lain töitä, apostoli Paavalin
hengessä. Tätä punaisena lankana kulkevaa ajatusta esitettiin
vilkkaasti, mutta kovin innottelevalla tavalla, sillä saarnaajalta
nähtävästi puuttui todistelutaitoa. Vaikkei Tess ollut kuullut
alkusanoja, arvasi hän kuitenkin mikä tekstinä oli ollut kuullessaan
vähän väliä toistettavan sanoja:

"Te hullut galatalaiset, kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta,
joiden silmäin eteen Jeesus Kristus kirjotettu oli, teidän seassanne
ristiinnaulittu."

Tess kuunteli saarnaa yhä suuremmalla mieltymyksellä huomatessaan
saarnaajalla olevan samanlaiset mielipiteet kuin Angelin isällä, joskin
kiihkeämmät, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi puhujan
alkaessa kertoella omia henkisiä kokemuksiaan, kuinka hän oli
saavuttanut vakaumuksensa.

Hän sanoi olleensa suurimpia syntisiä. Hän oli pilkannut, oli elänyt
hurjasti ja irstaasti. Mutta heräämisen päivä oli tullut ja
inhimillisesti nähden oli sen saanut aikaan muuan pappi, jota hän
ensinnä oli karkeasti loukannut, mutta jonka sanat olivat juurtuneet
hänen sydämeensä ja Herran armosta vaikuttaneet muutoksen hänessä,
tehden hänet siksi, mikä hän nyt oli.

Mutta vielä enemmän kuin sanat hämmästytti Tessiä saarnamiehen ääni,
joka -- kuinka mahdottomalta se näyttikin -- sointui juuri samalla
tavalla kuin Aleksander D'Urbervillen. Kasvot tuskallisessa
jännityksessä hän kiersi riihen ovelle. Matalalla kulkeva talviaurinko
heitti raukeita säteitään saarnaajaan ja hänen kuulijakuntaansa.
Sanankuulijat olivat kyläläisiä, ja heidän joukossaan oli mies, jonka
hän oli nähnyt kantavan punamaalipönttöä eräässä muistettavassa
tilaisuudessa. Mutta hänen huomionsa kiintyi päähenkilöön, joka seisoi
jyväsäkkien päällä kasvot oveen päin käännettyinä. Auringonvalo sattui
suoraan häneen, ja Tessin sydäntä vihlaissut aavistus kävikin toteen:
hänen elämänsä tuhooja seisoi hänen edessään.



KUUDES VAIHE.

KÄÄNTYNYT.



45.


Tähän hetkeen saakka ei Tess Trantridgesta lähdettyään ollut kuullut
D'Urbervillestä mitään.

Kohtaaminen sattui raskaalla hetkellä. Tessin valtasi hervaiseva pelko,
vaikka D'Urberville seisoikin hänen edessään ilmeisesti kääntyneenä
miehenä ja entistä kurjaa elämäänsä surren -- niin tärisyttävät olivat
muistot. Hän ei voinut paikaltaan hievahtaa.

Kuinka paljon hän oli viime näkemästä muuttunutkaan! Kasvoilla oli
entinen kaunis, mutta tympeä sävy, mustat viikset olivat hävinneet,
mutta korvan juureen oli ilmaantunut hyvinhoidettu, vanhanaikainen
poskiparta. Puku oli puoleksi papillinen. Se hälvensi keikarimaisuuden
jälettömiin ja saattoi Tessin hetkeksi epäilemään, tokko puhuja olikaan
D'Urberville.

Tessistä tuntui alussa kauhealta kuulla raamatun juhlallisia sanoja
tuosta suusta. Tämä liiankin tuttu ääni oli neljä vuotta sitten
kuiskuttanut hänen korvaansa sanoja, jotka tällä hetkellä mieleen
johtuneina olivat läkähyttää hänen sydämensä. Vaan epäilemättä oli
D'Urberville nyt tosissaan.

Tässä oli tapahtunut pikemmin täydellinen uudestamuodostus kuin
parannus. Entiset nautinnonhimoa ilmaisevat piirteet olivat
lieventyneet intohimoisen hartauden ilmeeksi. Huulet, jotka ennen
olivat kuvastaneet viettelemystä, olivat käyneet rukoileviksi; poskien
hehku, jonka eilen olisi voinut selittää himon paloksi, oli tänään
muuttunut hurskaan innon hohteeksi. Eläimellisyys oli tullut
uskonkiihkoksi, pakanallisuus Paavalin palavaksi innoksi. Nuo rohkeasti
mulkoilevat silmät, jotka entisaikaan olivat voitonvarmoina polttaneet
hänen ruumistaan, säihkyivät nyt yksinkertaista uskonvoimaa, joka
tuntui melkein hurjalta. Ja nuo synkät väänteet, jotka pettymys toi
hänen kasvoilleen, soveltuivat nyt kuvaamaan parantumatonta syntistä,
joka kerran toisensa perästä tahtoi palata rypemään loassaan.

Mutta itse piirteet näyttivät ikäänkuin valittavan osaansa. Ne olivat
väännetyt perinnöllisestä merkityksestään kuvaamaan vaikutelmia, joihin
luonto ei ollut niitä tarkottanut. Omituista oli että ylennys tuntui
niissä väärentämiseltä.

Mutta voiko se olla mahdollista? Tess ei päästäisi enää pahoja
ajatuksia mieleensä. Eihän D'Urberville ollut ainoa pahalta tieltä
kääntynyt, sielu oli hänelläkin pelastettavana, miksi pitää hänen
kääntymistään mahdottomana? Häntä olikin kiusannut vain omat
ajatuksensa, kuullessansa inhan äänen lausuvan uusia, vakavia sanoja.
Kuta suurempi syntinen, sitä suurempi pyhimys; eihän tarvinnut
kovinkaan paljon tutkia kristinuskon historiaa huomatakseen tämän.

Tämmöisiä epämääräisiä ajatuksia risteili hänen mielessään.
Hämmästyksen puuskan vihdoin tyynnyttyä hän päätti rientää pois hänen
nähtävistään. D'Urberville ei ollut vielä huomannut häntä, sillä
aurinko paistoi häntä vasten silmiä.

Mutta samassa tuokiossa kuin Tess läksi liikkeelle tämä tunsi hänet.
Vaikutus oli sähköinen, paljoa voimakkaampi vaikutusta, minkä
D'Urbervillen kohtaaminen oli Tessin tehnyt. Hänen tulinen
saarnaintonsa näytti sammuvan, huulet vapisivat esiin pyrkivien sanojen
painosta, mutta sanaakaan ei hän voinut lausua, niin kauan kuin Tess
katsoi häneen. Hänen silmänsä tähysivät ympäri huonetta, mutta
pyörsivät alinomaa tuskallisina Tessiin. Herpoutumista kesti kuitenkin
vain muutaman silmänräpäyksen ajan, sillä Tess tunsi taas voimaa
virtaavan suonissaan ja riensi minkä kerkisi riihen edestä maantielle.

Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka erilaisella kannalla he nyt
olivat. Hänen elämänsä murjoja seisoi nyt Hengen puolella, hän itse oli
entisellään, uudestisyntymätönnä. Ja tässäkin oli käynyt samoin kuin
pyhimystarussa: hänen kiehtova kuvansa oli äkkiä ilmaantunut papin
alttarille ja sammuttanut tulen.

Hän käveli eteenpäin päätään kääntämättä. Mutta kuitenkin oli hän
tuntevinaan hänen katseensa polttavan vaatteittensakin läpi, se seurasi
häntä samoin kuin vastikään riihessä. Tähän hetkeen saakka oli hänen
sydäntään painanut hiljainen suru, mutta nyt hänen kipunsa oli
muuttunut toisenlaiseksi. Kauan kalvaneen hellyyden nälän sijaan oli
sydämeen iskenyt tuskallinen pelon tunne, armoton menneisyys, joka
häntä vielä sitoi. Ainiaaksi oli hän toivonut elämänsä entisyyden
hautaantuneen, mutta turha oli ollut hänen toivonsa. Menneet ajat eivät
olisi koskaan menneitä, ennenkuin hän itse olisi tuonen tuvilla.

Astuessaan mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli äkkiä askeleita takanaan
ja käännyttyään ympäri näki tutun haamun lähenevän -- niin oudon
näköisenä kylläkin -- ainoan ihmisen koko maan päällä, jota hän ei
olisi haudan tällä puolen suonut kohtaavansa.

Vaan ei ollut aikaa miettimiseen ja pakenemiseen, hän taipui niin
tyynesti kuin taisi välttämättömyyteen: antoi saavuttaa itsensä. Hän
näki takaa-ajajansa olevan jännityksessä, vähemmän kiireisestä
käynnistään kuin povessaan kuohuvista tunteista.

-- Tess! hän sanoi.

Tess hiljensi kulkuaan kääntymättä ympäri.

-- Tess, hän toisti. Minä se olen -- Aleksander D'Urberville.

Silloin Tess katsahti taaksensa, ja D'Urberville saavutti hänet.

-- Niinpä näkyy, vastasi Tess kylmästi.

-- Siinäkö kaikki? Mutta enhän ansaitsekkaan enempää! Tietenkin, lisäsi
hän naurahtaen, näytän silmissäsi sangen naurettavalta. Mutta minun oli
pakko ruveta siksi, mikä nyt olen... Kuulin sinun lähteneen tiehesi,
kukaan ei tiennyt mihin. Tess, ihmettelet varmaan miksi sinua seurasin?

-- Ihmettelen kyllä ja kaikesta sydämestäni toivon, ettet olisi sitä
tehnyt.

-- Etpä syyttä sanokkaan, vastasi saarnaaja vakavasti, kun he astuivat
yhdessä eteenpäin. Mutta älä käsitä minua väärin. Saattaisit niinkin
tehdä huomattuasi -- jos huomasitkaan -- kuinka minua sinun kasvojesi
näkeminen järkytti. Sitä kesti vain hetkinen, ja ottaen huomioon, mitä
sinä olit minulle ollut, oli se varsin luonnollistakin. Mutta Jumala
auttoi minua siitä -- kenties sinä pidät minua narrina näin sanoessani
-- ja heti paikalla minä tunsin, että kaikista ihmisistä, joita
velvollisuuteni ja haluni oli pelastaa tulevasta vihasta -- ivapuhetta,
jos niin tahdot! -- oli ensimäisenä se nainen, jota vastaan olin niin
kauheasti rikkonut. Siinä mielessä minä tulin, vain siinä.

Tessin vastauksessa häivähti hieman pilkkaa: -- Oletko itsesi
pelastanut? Oma kynnys on ensin lakaistava, sanoo sananlaskukin.

-- _Minä_ en ole mitään tehnyt, hän virkkoi kiihkeästi. Kuten
kuulijoillenikin olen sanonut, on kaikki Herran työtä. Et sinä voi
halveksia minua niin paljoa, Tess, kuin itse olen halveksinut itseäni
-- takavuosieni vanhaa Aatamia! Mutta kerronpa sinulle kääntymisestäni
ja toivon sinun toki kuuntelevan. Oletko koskaan kuullut, kuka
Emminsterissä on pappina -- olet kai? -- vanha Clare pastori, suuntansa
vanhimpia pylväitä. Tavattoman paljon sieluja on hänen kauttansa tullut
pelastetuksi. Olet kai kuullut hänestä?

-- Olen, vastasi Tess.

-- Hän kävi Trantridgessa pari kolme vuotta takaperin saarnaamassa
jonkun lähetysseuran toimesta. Ja minä, mies kurja, solvaisin häntä,
kun hän nuhteli mieletöntä elämääni ja tahtoi ohjata minua oikealle
tielle. Ei hän suuttunut käytöksestäni, sanoi vain Pyhän hengen jonakin
päivänä avaavan silmäni -- pilkkaajista tulee useinkin hartaimpia
kristittyjä. Omituinen taikavoima oli hänen sanoissaan. Ne syöpyivät
sydämeeni, vaikken sitä siihen aikaan tiennyt, yhtä vähän kuin hänkään,
ja vähän kerrassaan minä heräsin näkemään totuutta. Sen perästä olen
pyrkinyt julistamaan suloista sanomaa muille ja sitä koetin tänäänkin
tehdä, vaikken olekkaan näillä seuduilla saarnannut kuin vähän aikaa.
Saarnatoimeni ensi kuukaudet oleskelin Pohjois-Englannissa vieraiden
parissa, saadakseni rohkeutta puhua tutuilleni ja niille, jotka olivat
olleet tovereinani pimeyden päivinä. Jospa tietäisit, Tess, kuinka
turvallista on...

-- Jo riittää! huudahti Tess kiihkeästi, kääntyen hänestä. Hän meni
tien vieressä olevalle jalkaportaalle ja nojasi sitä vasten. -- En usko
tuommoisiin äkillisiin tapahtumiin! Olen närkästyksissäni, että tulet
puhumaan minulle tällä lailla tietäessäsi -- tietäessäsi mitä olet
minulle tehnyt! Sinä ja sinun kaltaisesi nautitte ensin kyllältänne
elämän iloja saattamalla minunlaisiani onnettomiksi ja surun sortamiksi
ja sitten kun olette tarpeeksenne saaneet, alatte tuumia taivaallisen
ilon saavuttamista kääntymällä uskovaisiksi! Hävetkää toki -- en usko
sinua -- vihaan moisia kujeita!

-- Tess, väitti D'Urberville vastaan, älä noin puhu! Se tuli minulle
huikaisevana valona. Etkö usko minua? Mitä sinä et usko?

-- Sinun kääntymistäsi. Sinun käsitystäsi uskonnosta.

-- Mikset?

Tess hiljensi ääntänsä. -- Koska sinua parempi mies ei semmoisia usko.

-- Todistelua sekin, oikein naisten todistelua! Kuka tuo parempi mies
sitten on?

-- En voi sanoa.

-- Jumala varjelkoon, hän sanoi hilliten esiin pyrkivää katkeruutta,
Jumala varjelkoon minua sanomasta itseäni kelpo mieheksi -- tiedäthän
etten sanokkaan. Olen vasta herännyt uskomaan, mutta semmoisetpa usein
näkevätkin kauimmaksi.

-- Niin kyllä, vastasi Tess surullisesti. Mutta minä en usko
kääntymistäsi uuteen elämään. Tuommoiset leimahdukset eivät ole kovin
pitkäaikaisia.

Näin sanoessaan hän kääntyi jalkaportaalta ja katsoi häneen.
D'Urbervillen katse oli luotuna tuttuihin kasvojen piirteihin. Entinen
kurja ihminen oli vaiti hänessä, mutta varmaankaan ei se vielä ollut
kuollut, eipä täydelleen kukistettukaan.

-- Älä katsele minuun tuolla tavoin, hän sanoi äkkiä.

Tess oli tietämättään katsellut häntä, mutta samassa hän käänsi suuret,
tummat silmänsä toisaalle, sopertaen: -- Suo anteeksi. -- Ailahti taas
eloon tuo tunne, joka ennenkin oli häntä kiusannut: että hän jotenkuten
menetteli väärin näyttäessään kauniita kasvoja, jotka luonto oli
hänelle lahjottanut.

-- Ei, ei. Mitäpä sinä minulta anteeksi pyytäisit! Mutta kun sinulla on
harso, joka kätkee kauneutesi, niin mikset pidä sitä silmilläsi?

Tess laski harson alas sanoen kiireisesti: -- Tuulen suojana se vain
olikin.

-- Pitänet puhettani sopimattomana, D'Urberville jatkoi, mutta parasta
on, etten katso sinuun kovin paljon. Sillä se saattaisi olla
vaarallista.

-- Vait! sanoi Tess.

-- Naisten kasvoilla on ollut liian suuri valta minuun, siksi niitä
pelkään. Evankeliuminjulistajalla ei saa olla mitään tekemistä niiden
kanssa; ne muistuttavat mieleen entisaikoja, joiden soisi jäävän
unhoon.

Kulkiessaan eteenpäin heidän keskustelunsa supistui pikku
huomautuksiin. Tess mietti mielessään, kuinka pitkälle D'Urberville
seuraisi häntä, mutta ei viitsinyt suoraan käskeä häntä kääntymäänkään.
Porttien ja jalkaportaiden ohi mennessään he huomasivat niissä usein
punaisilla kirjaimilla maalattuja raamatunlauseita, ja niitä alinomaa
nähdessään Tess kysäisi, tiesikö hän kuka oli ottanut vaivakseen
maalata noita kuulutuksia. D'Urberville kertoi miehen toimivan hänen ja
muiden näillä seuduilla liikkuvien saarnamiesten kustannuksella.
Muistutuksia maalattiin sitä varten, ettei mitään keinoa jätettäisi
käyttämättä paatuneitten sydänten liikuttamiseksi.

Tie kulki "Ristikäsi" nimisen paikan ohi. Koko tämä seutu oli karua ja
synkkää, mutta tuo kohta oli kaikkein ikävin. Ei ollut havaittavissa
pienintäkään piirrettä, joka olisi voinut viehättää maalarin tai
luonnonihailijan silmää. Paikan nimi johtui tien varrella kohoavasta
kivipatsaasta, järeästä ryhmyisestä muistomerkistä, joka oli tehty
paikkakunnalla tuntemattomasta kivilajista, ja johon ihmiskäsi oli
karkeasti hakattu. Muistomerkin historiasta ja tarkotuksesta kulki
erilaisia tarinoita. Jotkut tietoniekat sanoivat siinä kerran olleen
suuren ristin, josta nykyinen patsas oli vain pieni osa, toiset
väittivät kiven olevan alkuperäisessä kunnossaan ja pystytetyn muinoin
rajapyykiksi tai kokouspaikan merkiksi. Olipa sen synty millainen
tahansa, joka tapauksessa tekee kivi jylhässä ympäristössään synkän
juhlallisen vaikutuksen välinpitämättömimpäänkin ohikulkijaan.

-- Taitaapa pitää nyt erota, sanoi D'Urberville, kun he lähestyivät
patsasta. Minun on saarnattava Abbot's-Cernelissä kuuden aikaan tänä
iltana, ja tieni kääntyy tästä oikeaan. Ja sinä sait minut hieman
levottomaksi, Tess, -- en voi, en tahdo sanoa miksi. Minun täytyy
lähteä tieheni ja saada voimia... Mistä se johtuu, että sinä puhut niin
sujuvasti nykyään? Kuka sinua on opettanut niin hyvää kieltä
käyttämään?

-- Yhtä ja toista olen oppinut koettelemusteni aikana, sanoi Tess
kartellen.

-- Mitä koettelemuksia sinulla on ollut?

Hän kertoi ensimäisestä, siitä mikä koski D'Urbervilleä.

Tämä ällistyi äänettömäksi. -- En ole tätä ennen tiennyt, hän mutisi.
Mikset aikanaan minulle kirjottanut?

Tess ei vastannut, ja hän keskeytti vaitiolon lisäämällä: -- No niin,
tapaamme kohta toisemme.

-- Ei, vastasi Tess, älä tule minun luokseni.

-- Saanpa tuota miettiä. Mutta ennenkuin eroamme -- tulehan
tänne. -- Hän astui patsaan viereen. -- Tämä oli kerran pyhä risti.
Vertauskuvilla ei ole mitään merkitystä uskooni, mutta joskus pelkään
sinua -- paljon enemmän kuin sinun tarvitsee minua onnetonta pelätä.
Haihduttaaksesi pelkoani pane kätesi tuohon kivikädelle ja vanno
olevasi koskaan minua kiusaamatta!

-- Hyvä Jumala -- johan sinä joutavia pyydätkin! Eihän tuommoisia
ajatuksiakaan voi päähän pälkähtää!

-- Vannohan, vanno kuitenkin, rukoili hän kärsimätönnä.

Puoleksi pelästyneenä Tess myöntyi hänen rukouksiinsa, pani kätensä
kivelle ja vannoi.

-- Olen pahoillani, ettet ole uskovainen, hän jatkoi. Joku pakana
varmaan on saanut sinussa vallan ja sekottanut mielesi. Mutta eipä nyt
enempää. Rukoilen kotona puolestasi, rukoilen hartaasti. Kuka tietää,
mitä voi tapahtua? Täytyy lähteä. Hyvästi!

Hän kääntyi veräjää kohti ja luomatta katsettaan Tessiin riensi
Abbot's-Cerneliin päin. Mutta käynnistä näkyi, että hän oli rauhaton,
ja viimein hän otti taskustaan pienoisen raamatun, jonka välissä oli
paljosta lukemisesta rutistunut kirje. Hän avasi sen. Se oli päivätty
useita kuukausia sitten ja oli pastori Claren allekirjottama.

Kirje aikoi ilmaisemalla kirjottajan suuren ilon D'Urbervillen
kääntymisestä, jonka perästä seurasi kiitokset siitä, että D'Urberville
ystävällisesti oli pastorille asiasta ilmottanut. Pastori Clare
vakuutti lämpimästi antavansa D'Urbervillelle hänen käytöksensä
anteeksi ja olevansa sangen innostunut nuoren miehen tulevaisuuden
tuumista. Hän, Clare, olisi kernaasti tahtonut nähdä D'Urbervillen sen
kirkon palveluksessa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin monta vuotta
elämästään, ja olisi mielellään auttanut häntä pääsemään johonkin
pappisseminaariin. Mutta kun D'Urberville kenties ei ollut halukas
hukkaamaan niin paljon aikaa kuin siihen menisi, ei Clare tahtonut
pitää kiinni ehdotuksestaan. Työskennelköön kukin parhaalla tavallaan,
noudattaen henkensä kutsumusta.

D'Urberville luki kirjeen yhä uudelleen ja näytti saavan siitä voimaa.
Hän luki myöskin muutamia värssyjä raamatustaan astellessaan tietä
pitkin, kunnes hänen kasvonsa näyttivät kylmän rauhallisilta, eikä
Tessin kuva nähtävästi enää vaivannut hänen mieltänsä.

Sillä välin Tess riensi kotiansa kohti. Matkalla tuli hänelle paimen
vastaan.

-- Mitä varten siellä on oikeastaan kivipatsas tuolla tien varrella,
hän kysyi. Onko siinä aikoinaan ollut pyhä risti?

-- Risti -- ei, ei siinä ole mitään ristiä ollut. Se on kamala paikka,
neiti. Kiven kuuluvat ennen muinoin pystyttäneen jonkun pahantekijän
sukulaiset; konnan kädet oli naulattu pylvääseen, ja hirteen oli
lopulta vedetty koko mies. Luunsa lepäävät kiven alla. Hänen kerrotaan
myyneen sielunsa paholaiselle ja joskus kävelevänkin näillä tienoilla.

Kamala kertomus vaikutti Tessiin puistattavasti, ja hän riensi tiehensä
yksinäisen paimenen luota. Oli jo hämärä käsissä, kun hän saapui
Flintcomb-Ashiin. Kylää lähestyessään hän tapasi tiellä nuoren tytön ja
nuoren miehen, jotka olivat niin kiintyneet omiin tuumiinsa, etteivät
huomanneet hänen tuloaan. Varsin häikäilemättä he puhelivat toisilleen,
nainen selvästi ja rauhallisesti, mies lämpimällä ja hiljaisella
äänellä. Tuokion ajan nuo äänet Tessin sydäntä ilahuttivat, mutta ilo
haihtui ajatellessa, että tuommoisesta oli lähtenyt alku hänen omaankin
onnettomuuteensa.

Kun hän tuli lähemmä, niin tyttö pyörähti rauhallisesti päin ja tunsi
hänet; nuori mies puikki hämillään tiehensä. Nainen oli Izz Huett, ja
niin utelias oli hän kuulemaan Tessin matkasta, että unohti omat
asiansa tuota pikaa. Tess ei ruvennut kuitenkaan seikkaperäisesti
kertomaan matkansa vaiheita, ja Izz, ollen järkevä tyttö, alkoi
haastella omasta pikku seikkailustaan, josta Tesskin oli tullut osan
nähneeksi.

-- Hän on Amby Seedling, sama poika, joka kävi joskus meitä auttamassa
Talbothaysissa, hän selitti välinpitämättömästi. Mistä lie saanut
tietää minun täällä olevan -- eikös pyyhältänyt perästä! Sanoo
rakastaneensa minua jo kaksi vuotta. Mutta en minä ole hänelle vielä
oikeata selvää antanut.



46.


Useita päiviä oli kulunut Tessin turhasta matkasta, ja hän oli jälleen
peltotyössä. Etäämpänä oli kyntömiehiä, jotka verkalleen ja vakaina
astelivat auransa perästä.

Yksitoikkoista oli elämä pellolla, ei pienintäkään vaihdosta
tuntikausiin. Mutta sitten ilmaantui loitos kynnöksen taakse musta
piste, joka näytti liikkuvan naurismaata kohti. Vihoviimein piste
muuttui mustapukuiseksi mieheksi. Tess oli semmoisessa touhussa
juurikkaittensa kanssa, ettei havainnut tulijaa, ennenkuin hänen
toverinsa siitä huomauttivat.

Ei se ollut hänen tuima isäntänsä, Groby, vaan puoleksi papin puvussa
oleva mies, kerran niin hurja ja huikenteleva D'Urberville. Hän ei
näyttänyt nyt niin kiihkoiselta kuin viime näkemällä; työmiesten
läsnäolo vain tuntui saattavan hänet hämilleen. Tessin kasvot olivat
käyneet kalpeiksi ja hän nyhtäisi hattureuhkaansa silmilleen.

D'Urberville tuli hänen luoksensa ja lausui hiljaa:

-- Minulla olisi vähän puhumista sinulle, Tess.

-- Pyysinhän viime kerralla, ettet tulisi luokseni -- et totellut, hän
sanoi.

-- Minulla oli hyvä syy tullakseni.

-- Mikä se sitten oli?

-- Vakavampi kuin luuletkaan.

Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen, kuuluivatko hänen sanansa muille.
Mutta he olivat vähän erillään, ja D'Urberville asettui Tessin eteen
niin, ettei lähin työmies häntä nähnyt.

-- Viimeksi tavatessamme, hän alkoi katuvaisesti, ajattelin vain
sielujamme ja unohdin kysymättä maallisista oloistasi. Sinä olit hyvin
puettu, joten en tullut ajatelleeksi toimeentuloasi. Mutta nyt näen,
että kovin työlästä on elämäsi, kovempaa kuin silloin kun ... kun minä
sinut tunsin, kovempaa kuin ansaitset. Kenties suurin osa siitä on
minun syytäni.

Tess ei vastannut, ja D'Urberville katseli kysyvästi häneen, kun hän
pää kumarassa ja hatun varjostamana jatkoi juurikkaitten listimistä.
Jatkamalla työtänsä hän koki salata mielenliikutustansa.

-- Tess, virkkoi D'Urberville kauhean haikeasti huoaten, en ketään ole
niin riettaasti kohdellut kuin sinua! Seurauksista ei minulla ollut
aavistustakaan, ennenkuin sinulta kuulin. Kurja olin miehekseni
turmellessani viattoman elämäsi! Minun oli syy, ainoastaan
minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihin joutuaksesi! Häpeä
vanhempia, jotka kasvattavat tyttärensä tuommoisessa vaarallisessa
tietämättömyydessä pauloista ja verkoista, joita sielun vihollinen
saattaa virittää heidän eteensä, olkoonpa että heillä on siihen
hyvätkin syynsä tai että heidän menettelynsä johtuu pelkästä
välinpitämättömyydestä.

Yhä Tess vain kuunteli, listien toisen juurikkaan toisensa perästä.

-- Mutta enpä minä tätä sanomaan tullut, jatkoi D'Urberville. Tämmöinen
on asiani. Olen menettänyt äitini sen perästä kuin sinä olit
Trantridgessa, ja talo on nyt minun. Mutta aikomukseni on myydä se ja
lähteä Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi, joko lähetysseuran toimesta tai
omalla kustannuksellani -- samantekevää. Kysynpä nyt sinulta: sallitko
minun ainoalla mahdollisella tavalla hyvittää sinulle tuottamani
onnettomuus -- tahdotko tulla vaimokseni ja seurata minua? Olen jo ajan
säästämiseksi hankkinut tämän.

Hän kaivoi hieman hämillään taskustaan paperin.

-- Mikä se on? kysyi Tess.

-- Naimakirja, ei tarvitse kuuluttaakkaan.

-- En, en tahdo, en, en, hän sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.

-- Et tahdo? Mikset?

Pettymyksen varjo häivahti D'Urbervillen kasvoilla, pettymyksen, joka
ei yksistään johtunut siitä, ettei hän saanut sovittaa entistä pahaa
tekoansa. Näkyi selvään, että hänen vanha kiintymyksensä Tessiin oli
jälleen herännyt; velvollisuus ja himo kävivät käsikädessä.

-- Mutta Tess, hän alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä, mutta
heitti samassa silmäyksen lähellä seisovaan työmieheen.

Tesskin älysi miehen saattavan kuulla heidän tarinansa. Niinpä hän
sanoi vieraan tulleen häntä tapaamaan, jonka vuoksi hän läksisi hänen
kanssansa vähän kävelemään. He astelivat kynnöksen poikki. Ojan
kohdalla D'Urberville ojensi kätensä auttaaksensa häntä, mutta Tess
kiepsahti yli, aivan kuin ei olisi nähnytkään häntä.

-- Et siis tahdo tulla vaimokseni ja saattaa minua jälleen itseäni
kunnioittamaan? hän kysyi uudelleen.

-- En voi.

-- Mikset?

-- Tiedäthän, etten sinua rakasta.

-- Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi.

-- En koskaan!

-- Mistä sen niin varmaan tiedät?

-- Koska minä rakastan toista miestä.

Nämä sanat näyttivät saattavan hänet ylen hämilleen.

-- Mitä? Rakastat toista miestä? Mutta jätätkö sinä kokonaan huomioon
ottamatta sen, mikä on siveellisesti oikein ja kohtuullista?

-- Ei, ei, ei -- älä niin puhu!

-- Mutta kenties se on vain hetken hurmausta, kenties tunteesi tuohon
mieheen haihtuvat tuota pikaa...

-- Ei, ei.

-- Miksei? Kuinka sinä sen tiedät?

-- En voi sanoa.

-- Kautta kunniani, sinun täytyy sanoa!

-- No, olkoon menneeksi ... olen mennyt hänen kanssansa naimisiin.

-- Oo! D'Urberville huudahti ja pysähtyi kuin ukkosen iskemänä häneen
tuijottaen.

-- En olisi sanonut, ei ollut aikomuksenikaan sanoa, Tess lausui
anteeksi pyytäen. Se on vielä salaisuus, tuskin kukaan sitä täällä
tietää. Niin että älä kysele enempää! Sinun on muistettava, että olemme
nyt vieraita toisillemme.

-- Vieraita! Niinkö vainen? Vieraitako?

Hänen kasvoillaan väikkyi hetken ajan entinen ivahymy, mutta hän
karkotti sen samassa pois.

-- Tuoko se on sinun miehesi? hän kysyi koneellisesti, osottaen miestä,
joka taannoin oli ollut lähinnä Tessiä.

-- Tuoko! vastasi Tess ylpeästi. Ei toki.

-- Kuka sitten?

-- Älä kysele, kuulithan, etten tahdo sanoa, hän virkkoi katsahtaen
häneen rukoilevasti tummilla silmillään.

D'Urberville joutui huumauksen valtaan.

-- Kysyn vain itsesi vuoksi, hän vastasi huohottaen. Taivaan enkelit --
suokoon Jumala anteeksi tämmöisen sananparren -- tulinhan tänne
ainoastaan sinun parastasi tarkottaen. Tess -- älä katso minuun noin,
en siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia
silmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni.
Sinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita,
joiden luulin jo ainaiseksi sammuneen. Ajattelinpa avioliiton
pyhittävän meitä molempia. Mutta tyhjään raukesi tuumani; kunpa vain
pettymykseni kantaa jaksaisin!

Hän tuijotti synkän näköisenä maahan.

-- Naimisissa! Naimisissa!... Koska niin on asiat, hän lisäsi tyynesti,
repien paperin verkalleen kappaleiksi ja pistäen palaset taskuunsa,
koska se ei käy päinsä, niin saanenhan toki tehdä jotain hyvää sinulle
ja miehellesi, olipa hän kuka tahansa. Paljonkin olisi kysyttävää,
mutta jääköön kysymättä, kun se on sinusta vastenmielistä. Helpompi
olisi kuitenkin tehdä hyvää sinulle ja hänelle, jos hänet tuntisin.
Onko hän tässä talossa?

-- Ei, mutisi Tess, hän on kaukana.

-- Kaukana? Kaukana _sinusta_? Mikähän mies se sitten onkaan?

-- Voi, älä sano hänestä pahaa sanaa! Sinun syytäsi oli kaikki... Hän
sai tietää...

-- Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävätä, Tess.

-- Niin kylläkin.

-- Mutta jättää sinut -- jättää tuolla lailla raatamaan!

-- Ei hän jättänytkään minua raatamaan, huudahti Tess, pyrkien
puolustamaan poissaolevaa. Ei hän tiedäkkään! Omaa puuhaani on kaikki.

-- Kirjottaako hän sinulle?

-- En -- en sano. Ne ovat yksityisiä asioitamme.

-- Merkitsee tietenkin, ettei kirjota. Olet hylätty vaimo, Tess
kaunoiseni!

Hän tarttui hetken hurmiossa Tessin käteen; Tessillä oli rukkaset yllä,
ja D'Urberville tunsi karkean nahan, mutta ei ollenkaan pehmoisia,
lämpimiä sormia.

-- Et saa -- et saa! Tess huudahti tuskallisesti, vetäisten kätensä
pois rukkasesta, joka jäi D'Urbervillen käteen.

-- Voi, mene pois täältä -- mene minun tähteni, mieheni tähden, mene,
jos olet tosi kristitty!

-- Minä menen, tämä vastasi kiihkeästi, antoi rukkasen takaisin ja
aikoi lähteä. Kääntyi kuitenkin vielä sanoen: -- Tess, Jumala sen
tietää, en tarkottanut pahaa ottaessani sinua kädestä.

He olivat olleet niin kiintyneitä keskusteluunsa, etteivät kuulleet
hevosen kavioiden kopsetta takanaan, ennenkuin Tessin korvaan
hihkaistiin:

-- Mitä helvettiä sinä juokset työstäsi keskellä rupeamaa?

Vuokraaja Groby oli nähnyt pitkän matkan päästä kaksi henkeä ja oli
ratsastanut heidän luoksensa nähdäkseen, mitä tekemistä heillä oli
hänen pellollaan.

-- Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D'Urberville, ja hänen
silmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.

-- Niinkö vainen, herraseni? Mitähän metodistipapilla on hänen kanssaan
tekemistä?

-- Mikä se on miehiään, kysyi D'Urberville Tessiin kääntyen.

Tess astui aivan hänen eteensä.

-- Mene, mene nyt pian! hän rukoili.

-- Ja jättäisin sinut mokomankin pedon käsiin! Näkeehän kasvoistakin,
millainen kolho hän on!

-- Ei hän silti pahaa tee. _Hän_ ei ole minuun rakastunut. Ensi
muuttopäivänä pääsen kyllä hänestä eroon.

-- Täytyy kai totella. Mutta ... no niin, jää hyvästi!

Kun hänen puolustajansa, jota hän pelkäsi enemmän kuin ahdistajaansa,
oli vastahakoisesti mennyt tiehensä, niin Groby haukkui hänet silmät,
korvat täyteen, mutta Tess ei ollut kuulevinaankaan. Palvella
tuommoista kivisydämistä isäntää, joka olisi selkäänkin suominut, jos
olisi uskaltanut, tuntui miltei helpotukselta entisiin kokemuksiin
verraten. Hiljalleen hän asteli työpaikalleen, miettien niin syvästi
äskeistä keskustelua, että tuskin tunsi Grobyn hevosen koskettavan
kuonollaan hänen olkapäätänsä.

-- Jos kerran olet sitoutunut olemaan työssä muuttopäivään asti, niin
kylläpä minä katson, että pysyt sanassasi, hän rähisi. Vieköön piru
koko akkaväen, yhtenä päivänä ne hokevat yhtä, toisena toista! Mutta
minä vain en siedä tätä kauempaa!

Kun Tess varsin hyvin tiesi, ettei Groby kiusannut muita naisia
niinkuin häntä -- kaiketi kostaakseen kerran saamansa korvapuustin,
niin hän kuvaili tuokion mielessään, millainenhan vaikutus olisi ollut,
jos hän olisi voinut hyväksyä varakkaan D'Urbervillen naimatarjouksen.
Se olisi varmaankin vapauttanut hänet raa'asta isännästä, jopa
kohottanut häntä koko maailman silmissä, joka näytti häntä halveksivan.
-- Mutta ei, ei! hän mutisi henkeään pidättäen. En voisi mennä hänen
kanssansa naimisiin. Hän on niin vastenmielinen.

Samana iltana hän alkoi kirjottaa rukoilevaa kirjettä Clarelle,
vakuuttaen rakastavansa häntä ainiaan, mutta ei maininnut mitään
tukalista päivistään. Jokainen, joka kykeni rivien välistä lukemaan,
olisi huomannut hänen suuren rakkautensa takana piilevän jonkun kauhean
pelon -- milteipä epätoivon -- jonka aihetta ei kuitenkaan selitetty.
Mutta tälläkin kertaa hän jätti kirjeensä lopettamatta: Angel oli
pyytänyt Izziä matkakumppanikseen -- kenties ei hänestä välittänytkään.
Hän pisti kirjeen laatikkoonsa ihmetellen, tokko se koskaan joutuisi
Angelin käsiin.

Päivät kuluivat verkalleen raskaassa työssä, mutta tulipa viimein
maamiehelle ylen tärkeä päivä -- kynttilänpäivän markkinat. Näillä
pestattiin palkolliset kahdeksitoista kuukaudeksi, ja silloin riensivät
maalaiset kaupunkiin, missä markkinat pidettiin. Melkein kaikki
Flintcomb-Ashin työläiset aikoivat lähteä sinne, ja varhain aamulla oli
oikea kansanvaellus kaupunkia kohti, joka oli noin parin peninkulman
päässä mäkisten maiden takana.

Vaikka Tesskin ajatteli luopua palveluspaikastaan, ei hän kuitenkaan
lähtenyt markkinoille; hänen mielessään väikkyi epämääräinen aavistus
jostain tapahtumasta, joka tekisi uuden paikan hankkimisen
tarpeettomaksi.

Oli tavattoman leuto päivä helmikuussa, teki mieli uskoa talven jo
olevan takanapäin. Tess oli parahiksi päässyt päivälliseltä, kun
D'Urberville astui hänen ikkunansa alatse. Hän oli yksin huoneessa.
Tuokiossa hän oli pystyssä, mutta D'Urberville koputti jo oveen, ja
hänen oli vaikea juosta tiehensä. D'Urbervillen askelet ja koputus
tuntuivat omituisen hätäisiltä -- käyntinsäkö häntä lie hävettänyt.
Tess ajatteli olla avaamatta, mutta kun sekin tuntui mielettömältä,
niin hän riensi ovelle, kohotti säpin ylös ja vetäysi sitten nopeasti
takaisin. D'Urberville astui sisään, näki Tessin ja heittäysi tuolille.

-- Tess -- en voinut auttaa! hän alkoi epätoivoisella äänellä, pyyhkien
kuumia kasvojaan. Täytyi tulla edes kysymään, kuinka sinä jaksat.
Vakuutan, etten sinua ajatellut, ennenkuin näin sinut tuona
sunnuntaina; nyt ei kuvasi haihdu mielestäni, vaikka kuinka koettaisin!
Armotonta on, että kelpo nainen joutuu vahingoittamaan kurjaa miestä,
mutta niin on nyt laita. Kunpa edes rukoilisit puolestani, Tess!

Hänen apea mielialansa tuntui miltei säälittävältä, mutta eipä Tess
häntä surkutellut.

-- Kuinka saatan puolestasi rukoilla, hän vastasi, kun en usko maailmaa
ohjaavan suuren voiman muuttavan suunnitelmiansa minun tähteni!

-- Ajatteletko tosiaan tuolla tavoin?

-- Ajattelen. Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan.

-- Kuka sinulle semmoista on opettanut?

-- Mieheni, jos täytyy tunnustaa!

-- Miehesi -- miehesi! Sepä merkillistä! Johan sinä viime kerralla
taisit viitata siihen suuntaan. Mitä sinä oikeastaan uskot, Tess? hän
kysyi. Sinulla ei näytä olevan uskontoa lainkaan -- kenties minä olen
siihen vikapää.

-- On minulla. Vaikka en usko mihinkään yliluonnollisiin.

D'Urberville katsoi häneen epäilevästi.

-- Arveletko siis, että minä olen tuiki väärällä tolalla?

-- Melkeinpä vain.

-- Hm ... minäpä olen luullut olleeni varsin oikealla, hän sanoi
epävarmasti.

-- Uskon vuorisaarnan _henkeen_, samoin tekee miehenikin. Mutta en
usko...

Ja hän selitti, mitä ei uskonut.

-- Juttu on se, sanoi D'Urberville kuivasti, että mitä ikänä rakas
miehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et
sinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä
onkin teidän naisten tapaista. Sinun järkesi on hänen järkensä orjana.

-- Hänpä tietääkin kaikki, vastasi Tess niin voitonriemuisella
yksinkertaisella uskolla Angel Clareen, että tuskinpa oivallisinkaan
mies olisi moista ansainnut.

-- Aivan niin, mutta eipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä
toisen kielteisiä mielipiteitä. Soma mies hän mahtaa olla, kun mokomia
epäilyksiä on sinulle opettanut.

-- Ei hän koskaan minulle mielipiteitään tyrkyttänyt. Mutta minä
katsoin asiaa tällä tavalla: mitä hän uskoi, luettuaan ja tutkittuaan
sangen paljon, oli varmaan paljoa lähempänä oikeata kuin mitä minä
uskoin, jolla ei ollut mitään tietoja.

-- Mitä hän sanoi? Kaiketi hän jotain sanoikin?

Tess mietti hetken. Terävän muistinsa avulla hän oli säilyttänyt
mielessään Angelin vähäpätöisimmätkin huomautukset, vaikka niiden henki
oli monesti jäänyt hänelle käsittämättömäksi, ja helposti hän saattoi
kertoa todistelut, joita oli kuullut Angelin esittävän ajatellessaan
kerran ääneensä hänen läsnäollessaan. Tämän hän teki uskollisesti
jäljitellen Claren äänenpainoa ja esitystapaa.

-- Toistahan tuo vielä kerran, pyysi D'Urberville, joka oli kuunnellut
tavattoman tarkkaavasti.

Tess esitti uudelleen todistelut, ja D'Urberville kertaili
ajatuksissaan sanoja hänen perästänsä.

-- Entä sitten? hän kysyi äkkiä.

-- Toisen kerran hän sanoi jotain tämän tapaista; ja Tess esitti toisen
päätelmän, jonka kenties olisi tavannut monessakin filosoofisessa
teoksessa.

-- Kuinka sinä jaksat muistaa ne?

-- Halusin uskoa, mitä hänkin uskoi, vaikkei hän suinkaan sitä
tahtonut, ja houkuttelin hänet kertomaan minulle ajatuksiaan. En
ymmärrä varsin tuota viimeistä, mutta epäilemättä se paikkansa pitää.

-- Hm! On se somaa -- sinä opetat minulle asioita, joita et itsekään
ymmärrä!

D'Urberville vaipui ajatuksiinsa.

-- Ja niin minä omistin hänen aatteitansa, jatkoi Tess. Toisin ei saisi
ollakkaan. Mikä on hänelle tarpeeksi hyvää, on tarpeeksi hyvää
minullekin.

-- Tietääkö hän, että olet yhtä suuri epäilijä kuin hänkin?

-- Ei -- en ole sitä koskaan sanonut -- jos epäilijä lienenkään.

-- Paremmalla tolalla sinä taidat sittenkin olla kuin minä! Et katso
velvollisuutesi vaativan saarnaamaan minun oppiani ja siksipä et
loukkaa omaatuntoasi kieltäytyessäsi siitä. Minä taas uskon
velvollisuuteni olevan saarnata sitä, mutta pahojen henkien tavoin minä
uskon vavisten, sillä äkkiä heitän saarnailun sikseen ja viehtymykseni
sinuun tempaa minut valtoihinsa.

-- Mitä sinä tarkotat?

-- Olen tehnyt, hän sanoi, koko tämän matkan saadakseni tavata sinua
tänään. Kotoa läksin mennäkseni Casterbridgeen, missä olen luvannut
saarnata vaunuista kello puoli kolmen aikaan tänä iltana; veljet
odottavat minua siellä. Tässä on ilmotuslehti.

Hän otti povitaskustaan paperin, jossa mainittiin paikka, missä
D'Urberville saarnaisi, sekä kokouksen aika.

-- Mutta miten ehdit sinne? kysyi Tess katsoen kelloaan.

-- En mitenkään. Tulin tänne.

-- Mutta olethan ilmottanut saarnaavasi etkä...

-- Olen kyllä ilmottanut, mutta en mennyt -- koska halusin nähdä
naista, jota kerran halveksin. Ei, kautta kunniani -- en sinua
halveksinut, enhän siinä tapauksessa voisi sinua nyt rakastaa. Kaikesta
huolimatta puhdas mielesi esti minua halveksien sinua ajattelemasta.
Sinä vetäysit niin äkisti ja päättävästi luotani käsitettyäsi millainen
asemasi oli; et jäänyt paikoillesi minun ilokseni -- eipä siihen aikaan
ollut koko maailmassa kuin yksi naikkonen, jota en halveksinut, ja se
olet sinä. Mutta hyvällä syyllä voit sinä minua halveksia! Luulin
palvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani
rotkon pohjassa. Ha-ha-ha!

-- Oo, Aleksander D'Urberville, mitä tämä merkitsee? Mitä olenkaan
tehnyt?

-- Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt.
Mutta olet ollut välineenä, viattomana välineenä jälleenlankeemukseeni,
niinkuin sitä sanotaan. Kysyn itseltäni, olenko tosiaan noita
turmeluksen palvelijoita, jotka maailman viettelyistä päästyään taas
niihin tarttuvat ja joutuvat niiden valtaan -- noita, joiden loppu on
pahempi kuin heidän alkunsa? -- Hän laski kätensä Tessin hartioille.

-- Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä
pelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen ja pudistaen
häntä ikäänkuin lasta. Ja miksi olet viekoitellut minua? Olin niin luja
uskossa kuin ihminen saattaa olla, kunnes näin taas nuo silmät ja tuon
suun -- eipä varmaan noin hurmaavia huulia ole nähty sitten Eevan
aikojen! -- Hänen äänensä hiljeni, ja tulena leimahtivat mustat silmät.
-- Sinä veren kiehtoja, sinä suloinen, kirottu Babylonin noita -- en
voinut sinua vastustaa, niin pian kuin sinut jälleen tapasin!

-- Minkä minä sille osasin, että minut näit, sanoi Tess vetäytyen
edemmä.

-- Tiedän sen -- sanon vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia
ei siitä muutu. Nähdessäni sinua tuona päivänä niin pahoin kohdeltavan
pellolla, olin tulla hulluksi ajatellessani, ettei minulla ollut
laillista oikeutta sinua suojella -- kun hän, jolta sitä ei puutu,
näyttää niin tuiki vähän sinusta välittävän.

-- Älä puhu hänestä pahaa, hän on poissa, huudahti Tess. Puhu
kunnioittaen hänestä, hän ei ole koskaan tehnyt sinulle vääryyttä! Oi,
jätä hänen vaimonsa, ennenkuin mitään tapahtuu, joka saattaa
vahingoittaa hänen kunniallista nimeänsä!

-- Sen teen, sen teen, vastasi D'Urberville epäröiden. Olen rikkonut
lupaukseni saarnata noille juopuneille syntisraukoille markkinoilla --
ensi kerran tein tuommoisen rikoksen. Kuukausi takaperin olisin
kauhistunut semmoista ajatustakin.. Minä lähden ... korjaamaan
laiminlyöntiäni ... mutta onkohan se mahdollista?

Ja sitten hän puhkesi puhumaan kiihkeästi: -- Suo minun puristaa sinua,
Tess, vain kerran, yhden ainoan kerran! Vanhan ystävyyden muistoksi...

-- Olen turvaton, Aleksander! Kelpo miehen kunnia on kädessäni --
ajattelehan toki -- ja häpeä!

-- Niin, niin! Jumalani!

Hän puri huuliaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot,
jotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen
kääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon. Hän astui
ulos epäröivänä, aivan kuin ei olisi tiennyt mitä teki.

Vaikka D'Urberville oli selittänyt äskeisen lupauksensa rikkomisen
merkitsevän jälleenlankeamista, olivat Tessin sanat, niinkuin hän niitä
Angelin mukaan toisteli, tehneet häneen syvän vaikutuksen. Äänetönnä
hän asteli eteenpäin, aivan kuin hänen tarmonsa olisi murtanut puoleksi
leikillinen, häpeän sekainen tunto siitä, että hänen asemansa oli
puolustamaton. Järki oli ollut aivan osaton hänen omituiseen
kääntymiseensä, joka kenties olikin vain pelkkä päähänpisto, ja Tessin
toistamat loogilliset päätelmät saivat hänen intonsa jäähtymään. Hän
virkkoi itsekseen, kertoillessaan yhä uudelleen noita ehjään muotoon
kiteytyneitä lauseparsia, joita Tess oli hänelle esittänyt: -- Tuskinpa
tuo älykäs mies aavisti, kertoillessaan Tessille tämmöisiä asioita,
että hän siten kenties raivasi minulle tietä takaisin hänen luoksensa!



47.


Viimeinen vehnäauma oli puitavana Flintcomb-Ashin tilalla. Sangen
varhain aamulla oli Izz Huettin ja Tessin täytynyt lähteä työmaalle,
sillä isäntä oli määrännyt, että työ piti olla iltaan mennessä loppuun
suoritettuna. Auman vieressä, jonka kattoa miehet parhaallaan purkivat,
seisoi punainen tyranni, jota naiset olivat tulleet palvelemaan --
puimakone. Käynnissä ollessaan se pani heidän lihaksensa ja hermonsa
kovalle koetukselle.

Heti kun auman katto oli purettu, alkoi puinti. Vuokraaja Grobyn
käskystä oli Tessin oltava koneen korokkeella, lähellä koneen
"syöttäjää", ja hänen tehtävänään oli päästää auki Izz Huettin hänelle
ojentamia lyhteitä, niin että syöttäjä saattoi levittää ne pyörivälle
rummulle, joka tuokiossa karisti jyvät erilleen.

Työ sujui aamiaiselle asti, jolloin puimakone seisautettiin puoleksi
tunniksi. Lisäksi tullut työväki sai ruveta olkia närtteeseen panemaan.
Välipalaa puraistiin seisaaltaan, ja pari tuntia työskenneltyä alkoi
päivällisaika olla käsissä. Itsepäiset pyörät hyrisivät, ja koneen
läpitunkeva kitinä kävi lähellä oleville luihin ja ytimiin.

Vanhat miehet puhelivat entisajoista, jolloin riihtä puida kopistettiin
varstoilla tammisella lattialla, jolloin kaikki, yksinpä tuultokin,
suoritettiin käsin, joka heidän mielestään antoi paremman tuloksen,
vaikka kävikin hitaammin. Koneen ääressä työskentelevät, kuten Tesskin,
eivät voineet keventää työtään puhelemalla toistensa kanssa.
Herkeämätön työ oli kovin rasittavaa, ja hän alkoi jo toivoa, ettei
olisi tullutkaan Flintcomb-Ashiin.

Auman luona häärivät naiset -- Marian oli heidän joukossaan -- ehtivät
väliin hieman levähtämäänkin, jolloin härppäsivät olutta tai kylmää
teetä tai lavertelivat minkä mitäkin pyyhkiessään kuumia kasvojaan tai
karistellessaan akanoita ja olkia vaatteistaan. Mutta Tess ei saanut
hetkeäkään huoahtaa, sillä kun kone ei tauonnut käymästä, ei
"syöttäjäkään" voinut lakata työstään, ja niin oli Tesskin, jonka piti
annella hänelle lyhteitä, sidottu työhönsä koko rupeamaksi. Joskus
kuitenkin Marian vaihtoi paikkaa hänen kanssansa puoleksi tunniksi,
josta taas Groby ei pitänyt, sillä hänen mielestään Marian oli
antelijaksi liian kömpelökätinen.

Luultavasti taloudellisista syistä valittiin antelijaksi tavallisesti
nainen, ja Groby sanoi määränneensä Tessin toimeen sen takia, että hän
oli muita kätevämpi ja uupumattomampi lyhteitä aukomaan, mikä olikin
totta. Koneen jyrinä kävi aivan kauheaksi, milloin koneeseen ei tullut
täyttä määrää viljaa. Kun Tess ei voinut kääntää päätään, ei hän
tiennyt, että vähää ennen päivällistuntia oli vainiolle saapunut muuan
henkilö ja seisattunut katselemaan työntekoa, mutta varsinkin Tessiä.
Hänellä oli yllään kuosikas, vaalea puku, ja kädessään hän heilutteli
kävelykeppiä.

-- Kuka se on? sanoi Izz Huett Marianille. Hän oli kysynyt ensin
Tessiltä, mutta tämä ei ollut kuullut.

-- Kaiketi joku tyttöjen liehittelijä, vastasi Marian lyhyesti

-- Panenpa punnan vetoon, että hän juoksee Tessin perästä.

-- Eikä mitä. Saarnamieshän se on, joka häntä on tavotellut, eikä
tuommoinen keikari.

-- Sama mieshän tuo on.

-- Sama mieskö? Aivan toisennäköinenhän tämä on.

-- Hän on heittänyt pois mustan takkinsa ja valkoisen kaulaliinansa ja
ajanut poskipartansa, mutta sama mies se sittenkin on.

-- Niinkö luulet? Minäpä sanon Tessille, virkkoi Marian.

-- Älä sano. Kyllä hän näkee, jahka joutuu.

-- Ei ole minusta oikein, että saarnamies juoksentelee naimisissa
olevan naisen perästä, vaikkapa hänen miehensä onkin poissa ja hän on
tavallaan leski.

-- Oh -- ei hän voi Tessille mitään tehdä, sanoi Izz kuivasti. Yhtä
mahdoton on hänen siirtää ajatuksiaan miehestään kuin nostaa
rautatievaunua raiteiltaan. Herra Jumala, ei mikään, ei liehittely, ei
saarnaaminen, ei vihan vimmakaan saa naista horjahtamaan tolaltaan,
silloin kun se saattaisi olla hänelle hyväksikin.

Päivällisaika oli käsissä, ja kone pysähtyi. Tess läksi pois
paikaltaan. Tärinä oli pannut hänen polvensa vapisemaan, niin että hän
tuskin saattoi liikkua.

-- Olisitpa ottanut siemauksen niinkuin minä, niin et näyttäisi niin
kalpealta, sanoi Marian. Voi herranterttu, kuinka kalpea sinä oletkin
-- niinkuin painajainen olisi ollut kimpussasi.

Kelposydäminen Marian arveli Tessin menettävän ruokahalunsa nähdessään
odottamattoman vieraan ja aikoi juuri pyytää häntä laskeutumaan alas
auman toisella puolen olevia tikapuita myöten, kun vieras astui esiin
ja katsahti ylös.

Tess huokaisi hätkähtäen "oh!" lisäten hetken perästä: -- Minä syön
täällä -- ei tarvitse laskeutua.

Välistä kun oltiin kaukana työssä, syötiin työmaalla. Niin nytkin.
Marian ja toiset laskeutuivat auman juureen, sillä tuuli aika vinhasti.

Vieras oli tosiaankin Aleksander D'Urberville, entinen saarnamies,
huolimatta toisenlaisesta puvustaan ja ryhdistään. Ensi silmäyksellä
näki, että muinoinen elämänhalu oli palannut; hän oli jälleen Tessin
keimeä ihailija ja "serkku", johon hän oli ensin tutustunut -- kolme,
neljä vuotta vanhempi vain.

Tess istahti lyhteitten sekaan ja rupesi syömään. Hetkisen kuluttua
kuului joku kapuavan tikapuita, ja samassa ilmestyi D'Urberville auman
päälle. Hän istuutui sanaakaan lausumatta Tessin eteen.

Tess jatkoi yksinkertaista ateriaansa, jonka muodosti viipale paksua
pannukakkua.

-- Olen taas täällä, niinkuin näet, sanoi D'Urberville.

-- Miksi sinä myötäänsä minua ahdistelet? huudahti Tess kiukuissaan
sormenpäitä myöten.

-- _Minäkö_ sinua ahdistelen? Lieneepä minun lupa kysyä, mikset _sinä_
jätä minua rauhaan?

-- En totta tosiaan minä ole koskaan sinun ristinäsi.

-- Etkö! Oletpa vainenkin! Sinä vainoat minua. Nuo silmät, jotka äsken
niin vihaisina käänsit minuun, vainoavat minua myötäänsä, yöllä ja
päivällä. Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin
tunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti,
äkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet
sinua kohti. Taivaallinen virta on kuivilla, se on sinun työtäsi!

Tess katseli äänetönnä häneen.

-- Mitä -- oletko kokonaan heittänyt saarnaamisen? hän kysyi.

Sen verran oli häneen Angelista tarttunut nykyajan epäilevää henkeä,
että hän halveksi tuommoisia äkillisiä innon puuskia kuin D'Urbervillen
kääntyminen; mutta hän oli kuitenkin nainen, ja siksi tämän sanat
hieman säikäyttivät häntä.

D'Urberville jatkoi teennäisen välinpitämättömästi:

-- Aivan kokonaan. Olen rikkonut kaikki sopimukset tuon illan perästä,
jolloin minun piti saarnata humalaisille Casterbridgen markkinoilla.
Hitto ties, mitä veljet minusta ajattelevat! Huh! Veljet! Rukoilevat
epäilemättä puolestani, itkevät tähteni, sillä kelpo ihmisiähän he
pohjaltaan ovat. Mutta mitäpä minä siitä? Kuinka olisinkaan voinut
jatkaa työtäni, kun olin menettänyt uskoni siihen? Surkeinta
ulkokultaisuutta se olisi ollut. Kuinka loistavasti sinä olet kostanut!
Tapasin sinut viattomana tyttönä ja petin sinut. Neljän vuoden kuluttua
sinä tapaat minut innottelevana uskovaisena ja väännät mieleni,
saattaen minut kenties ikuiseen turmioon. Mutta Tess, serkkuseni,
niinkuin sinua ennen nimitin, minä vain lörpöttelen, älähän toki näytä
niin kauhistuneelta. Et tietenkään ole tehnyt muuta kuin säilyttänyt
viehkeät kasvosi ja sorjan vartalosi. Näin sinut täällä auman päällä,
ennenkuin minut huomasit, tuo ruumiinmukainen esiliina tekee sinut vain
kiehtovammaksi ja tuo vaatehattu -- teidän maalaistyttöjen ei pitäisi
koskaan pitää tuommoisia päähineitä, jos tahdotte olla vaaraan
joutumatta.

Hän katseli hetkisen äänetönnä Tessiin ja pyrskähti sitten ilkeästi
nauramaan: -- Jospa apostoli, jonka lähettinä minä vaelsin, olisi
joutunut noin kauniiden kasvojen kiusattavaksi, niin olisipa häneltä
mahtanut saarnat unohtua, niinkuin minultakin!

Tess koki väittää vastaan, mutta tällä kertaa ei tarina ottanut
luonnistaakseen, ja D'Urberville jatkoi yhteen menoon:

-- Niinpä niin, paratiisi, jonka sinä tarjoat, on sittenkin kenties
yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Mutta leikki sikseen, Tess. --
D'Urberville nousi, tuli lähemmä, heittäysi lyhteitten sekaan ja
nojaten kyynärpäihinsä jatkoi: -- Sen perästä kun sinut viimeksi näin,
olen mietiskellyt sanoja, joita mainitsit _hänen_ lausuneen. Olen
tullut siihen johtopäätökseen, että noilta tuiki kuluneilta dogmeilta
puuttuu tervettä järkeä. En tosiaankaan käsitä, miten saatoin niin
ylenmäärin innostua pastori Clare paran sanoista ja mieletönnä ryhtyä
työhön, vieden siinä hänestäkin voiton. Yhtä käsittämätöntä on, että
kummallinen miehesi, jonka nimeä et ole minulle koskaan maininnut,
kannattaa niin sanottua eetillistä järjestelmää ilman dogmeja.

-- Saattaahan hyväksyä rakkauden ja puhtauden uskonnon, vaikkei
uskoisikaan ... dogmeja, vai miksi niitä sanoit.

-- Ei, ei, toista maata minä olen! Jollei joku ole sanomassa: "Tee
näin, niin saat siitä kuoltuasi palkinnon; tee noin, niin palkkasi on
huono", en voi innostua. En totta vie tunne olevani vastuunalainen
teoistani ja ajatuksistani, jollei ole ketään, jolle olisin
vastuunalainen. Ja jos olisin sinun sijassasi, kultaseni, niin en olisi
myöskään.

Tess koetti osottaa hänen sotkeneen kaksi asiaa, uskonnon ja
siveysopin, jotka siihen aikaan, kun ihmiskunta vielä oli
kehittymättömämmällä kannalla, olivat selvästi olleet toisistaan
erossa. Mutta eipä siitä tahtonut tulla oikein tolkkua, sillä Angel oli
puhellut hänelle näistä asioista hyvin varovasti; hän ei ollut oppinut
väittelemään ja sitä paitsi häntä ohjasi enemmän tunteet kuin järki.

-- Olipa miten oli, jatkoi D'Urberville. Tässä minä olen, kultani,
niinkuin ennen muinoin!

-- Ei niinkuin silloin -- ei koskaan! sanoi Tess kiihkeästi. Harvoinpa
silloin olin hyvillä mielin! Voi, mikset pitänyt uskoasi, jos sen
menetettyäsi tuommoista alat lörpötellä!

-- Koska sinä sen pois kitkit -- tulkoon rangaistus suloisen pääsi
päälle! Eipä tainnut miehesi aavistaa, että opetuksensa kääntyisivät
häneen itseensä. Ha, ha -- olen ylen iloinen, että teit minusta
luopion! Tess, olen sinuun entistä enemmän kiintynyt ja sääli minun on
sinua. Vaikka olet niin vaitelias, näen kuitenkin millä kannalla asiat
ovat -- sinusta ei välitä se, jonka tulisi sinua hellästi kohdella.

Ruoka tarttui hänelle kurkkuun, huulet olivat kuivat, hän oli tukehtua.
Auman juurella aterioitsevain työmiesten puhelu ja nauru tuntui hänestä
kuuluvan hyvin kaukaa.

-- Tämä on julmaa! hän sanoi. Kuinka voitkaan -- kuinka voitkaan puhua
minulle tuommoista, jos vähänkään minusta pidät?

-- Totta, totta, sanoi D'Urberville hieman hätkähtäen. En tullut
nuhtelemaan sinua omista teoistani. Tulin sanomaan, etten soisi sinun
näin raskaasti raatavan. Sanot itselläsi miehen olevan. Kenties niin
onkin, mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt, etkä sinä ole hänen
nimeänsä sanonut; ylipäänsä hän tuntuu olevan varsin salaperäinen
henkilö. No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani
lähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta
asemastasi, hän ei ensinkään. Herra hänen näkymättömiä kasvojaan
siunatkoon! Ankaran profeetta Hosean sanat, joita ennen usein
lueskelin, johtuvat mieleeni. Kai sinä ne tunnet? -- "Ja koska hän
juoksee rakastajainsa perässä, niin ei hänen pidä heitä käsittämän eikä
löytämän, koska hän heitä etsii; ja hänen pitää sanoman: minä menen ja
palajan entisen mieheni tykö, sillä silloin oli minun parempi kuin
nyt"... Tess, vaununi odottavat mäen alla -- oma armaani, ei hänen! --
tiedäthän mitä tarkotan?

Tessin kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, mutta hän ei sanonut
mitään.

-- Sinä olet ollut syynä jälleenlankeemukseeni, jatkoi D'Urberville,
ojentaen kätensä hänen vyötäisiään kohti; kai sinä rupeat siitä osalle
ja jätät ainaiseksi tuon miehen mullikan.

Tessillä oli toinen rukkasensa polvilla ja vähääkään empimättä hän
heitti sen hänelle vasten naamaa. Se oli raskas ja paksu kuin
sotahansikas ja läiskähti juuri suun kohdalle.

Aleksander kavahti tuimasti pystyyn. Punainen viiru näkyi sillä
kohdalla, mihin isku oli sattunut, ja tuokiossa alkoi tipahdella verta
hänen huuliltaan. Mutta hän rauhottui tuota pikaa, otti tyynesti
nenäliinan taskustaan ja pyyhki veren huuliltaan.

Tesskin oli hypähtänyt jaloilleen, mutta hän vaipui taas alas.

-- Rankaise minua! hän huudahti katsoen häneen toivotonna kuin
varpunen, ennenkuin voittaja vääntää siltä niskat nurin. -- Lyö minua,
rutista minut; noista ihmisistä sinun ei tarvitse välittää. En minä
huuda. Kun uhriksi kerran joutuu, onkin uhri ijankaiken -- sehän on
kohtalon sääntö.

-- Ei, ei, Tess, sanoi D'Urberville lempeästi, kyllä minä tekosi
käsitän. Mutta oletpa unohtanut yhden seikan, että olisin mennyt
kanssasi naimisiin, jollet olisi pannut jyrkästi vastaan. Enkö pyytänyt
sinua suoraan tulemaan vaimokseni? Vastaahan.

-- Pyysit kyllä.

-- Etkä nyt voi tulla. Mutta pane mieleesi yksi asia! -- Hänen äänensä
sävy kävi kovaksi, kun mieli tulistui muistaessa kuinka vilpittömästi
hän oli häntä omakseen pyytänyt ja kuinka kiittämättömästi hän nyt
käyttäytyi. Ja hän astui hänen viereensä ja tarttui häntä olkapäihin,
niin että Tess vapisi hänen käsissään. -- Muista, että olin herrasi
kerran! Olen vieläkin oleva herrasi. Oleppa kenen vaimo tahansa, minun
omani olet sittenkin!

Puimamiehet alkoivat liikkua alhaalla.

-- Se siitä asiasta, sanoi D'Urberville, päästäen hänet irti. Nyt jätän
sinut ja tulen iltapäivällä kuulemaan vastaustasi. Et tunne minua
vielä! Mutta minä tunnen sinut.

Tess seisoi kuin halvautuneena voimatta lausua sanaakaan. D'Urberville
laskeutui maahan tikapuita myöten työmiesten noustessa ylös ja oikoessa
käsivarsiaan. Sitten puimakone pantiin taas käymään, ja Tess ryhtyi
työhönsä, irrotellen siteitä ikäänkuin unissaan -- toisen toisensa
perästä, loppumattomiin.



48.


Iltapäivällä Groby ilmotti, että auma oli puitava loppuun sinä iltana.
Kirkkaalla kuutamolla näki tehdä työtä myöhäiseenkin, ja kone oli
joudutettava huomiseksi toiseen taloon, hän sanoi. Ja niin jatkui
hurina entistä kovempana.

Vasta kolmen tienoissa Tess kohotti päätänsä ja katsahti ympärilleen.
Ei hän sanottavasti hämmästynyt nähdessään Aleksander D'Urbervillen
seisovan veräjän korvassa. D'Urberville oli nähnyt hänen kohottavan
silmiään ja heilutti kättänsä häntä kohti, heittäen lentosuukon. Se
merkitsi, että epäsopu oli unohdettu. Tess loi silmänsä jälleen
työhönsä ja vältti katsomasta sille taholle.

Verkalleen kului ilta. Auma kävi kuitenkin matalammaksi ja olkinärte
korkeammaksi; jyväsäkit ajettiin pihaan. Kuuden aikaan oli auma
parahiksi miehen korkuinen. Mutta yhä tuntui lyhteitä olevan loppumaton
määrä.

Raskas huokaus kiiti auman poikki. Konetta syöttävä mies oli
väsyksissä, hänen punainen niskansa oli paksussa pölyssä ja akanoissa.
Tess seisoi yhä paikallaan, ja hänen hikisiä kasvojansa peitti pöly,
samoin kuin valkoista hattuakin. Hän oli ainoa nainen, jonka paikka oli
koneen päällä, ja sen tärinä pani hänen ruumiinsa vapisemaan.
Alinomainen tutiseminen oli vaivuttanut hänet epämääräiseen uinailuun:
kädet tekivät työtä hänen tietämättänsä. Hän tuskin tiesi missä oli
eikä kuullut kuinka Izz Huett huomautti, että hänen sykerönsä oli
auennut.

Vähitellen vahvimmatkin alkoivat käydä raukeiksi ja unisiksi. Milloin
Tess nostikin päätänsä, niin aina hän näki harmaata taivasta vasten
ison olkinärtteen, jonka päällä miehet ahersivat paitahihasillaan, ja
sen edessä pitkän, punaisen nostolaitoksen, joka muistutti Jaakopin
tikapuita ja jota myöten puidut olet kiisivät keltaisena virtana.

Hän tunsi Aleksander D'Urbervillen olevan lähitienoilla ja katselevan
häntä jostain, vaikkei tiennyt mistä. Olipa hänellä syyntapaistakin
ollakseen mailla, sillä kun auma alkoi olla pohjiaan myöten purettu,
pantiin aina toimeen pieni rotanpyynti, johon syrjäisetkin joskus
ottivat osaa, -- jos jonkinlaisia urheilunharrastajia, poikia, joilla
oli kerallaan millä koira, millä vihellyspilli, ja tyhjäntoimittajia
kädessä keppi tai kiviä.

Sai vielä tehdä pari tuntia työtä, ennenkuin rottien lymypaikat olivat
käsissä. Sitä mukaa kuin ilta-auringon valo katosi kukkuloiden taa,
nousi kalpeakasvoinen kuu toiselta puolen taivaanlakea.

Pari viimeistä tuntia oli Marian ollut huolissaan Tessin tähden. Toiset
vahvistivat itseään tuon tuostakin oluella, mutta Tess ei maistanutkaan
sitä, sillä kotioloissaan hän oli oppinut kammomaan väkijuomia.
Työtänsä hän teki kuitenkin taukoamatta. Jollei hän voinut suorittaa
tehtäväänsä, niin hän saisi laputtaa tiehensä, ja tämä mahdollisuus,
joka pari kuukautta sitten olisi tuntunut helpotukselta, herätti
hänessä kauhua, sitten kun D'Urberville oli alkanut pyöriä hänen
kintereillään.

Auma oli jo niin matala, että sen päällä olijat saattoivat helposti
puhella juurella työskentelevien kanssa. Tessin hämmästykseksi
vuokraaja Groby tuli hänen luoksensa ja sanoi, että jos häntä halutti
mennä ystäväänsä tapaamaan, niin hän saisi lähteä; toinen pantaisiin
hänen sijaansa. Tuo "ystävä" oli D'Urberville, sen hän kyllä tiesi, ja
älysi myöskin, että tämä lupa tuli tuon ystävän tai vihollisen
pyynnöstä. Päätänsä pudistaen hän jatkoi työtänsä.

Viimeinkin tuli rottajahdin aika, ja ajo alkoi. Nakertajat olivat
puikkineet yhä alemma lyhteitten vähentyessä, kunnes olivat auman
pohjalla. Kun viimeinenkin suojus otettiin pois, niin ne puhaltausivat
juoksemaan joka taholle. Puoleksi juovuksissa oleva Marian kirkaisi
kimakasti ilmaisten, että rotta oli kipaissut hänen helmuksiinsa --
kauhistus, jonka varalta toiset naiset olivat kietoneet hameensa helmat
kokoon tai juosseet kiville. Viimeinkin saatiin rotta ajetuksi pois, ja
koirien haukkuessa, miesten huutaessa ja naisten kirkuessa ja noituessa
Tess nyhtäisi viimeisen lyhteen auki, kone hiljensi vauhtiaan, särinä
taukosi, ja hän laskeusi maahan koneen äärestä.

Ihailijansa, joka oli vain katsellut rotanajoa, seisoi tuota pikaa
hänen vierellään.

-- Mitä, oletko täällä -- vaikka sinua loukkasin sivaltaessani sillä
tavalla! sanoi Tess hiljaa. Hän oli niin upi uupunut, ettei jaksanut
kovemmin puhua.

-- Jopa olisinkin hullu, jos loukkaantuisin mistään sinun sanastasi tai
teostasi, tämä vastasi entisellä, viettelevällä äänellään. Kuinka sinun
hennot jäsenesi vapisevat! Näethän itsekin, että olet heikko kuin
vastasyntynyt vasikka; eikä sinun kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä
mitään, sitten kun minä tulin. Kuinka saatatkaan olla niin itsepäinen?
Joka tapauksessa olen sanonut vuokraajalle, ettei hänellä ole oikeutta
käyttää naisia konepuintiin. Se ei ole heille sopivaa työtä, ja
paremmissa paikoissa on siitä aikoja sitten luovuttu, sen hän kyllä
tietää. Saatan sinut kotiisi.

-- Niin kyllä, vastasi Tess kulkien väsyneenä eteenpäin. Saata vain,
jos tahdot. Enpä unohda, että halusit mennä kanssani naimisiin,
ennenkuin tiesit tilastani. Kenties -- kenties sinä oletkin hieman
parempi ja helläsydämisempi kuin luulinkaan. Mitä ystävyydestä teet,
siitä olen sinulle kiitollinen, mitä jostain muusta syystä, siitä
suutun! Joskus minun on mahdoton käsittää, mitä sinä oikeastaan
tarkotat.

-- Jollen voikkaan laillistuttaa entistä suhdettamme, niin voinhan toki
auttaa sinua. Ja teenkin sen kunnioittaen tunteitasi paljoa enemmän
kuin ennen. Uskonnollinen kiihkoni, tai mitä se olikaan, on nyt ollutta
ja mennyttä. Mutta on minulla toivoakseni vielä vähän ihmisyyttä. Ja
nyt, Tess, kaiken nimessä, mikä on hellää ja voimakasta miehen ja
naisen välillä, luota minuun! Minulla on tarpeeksi ja enemmänkin kuin
tarpeeksi auttaakseni sinua vaikeasta asemastasi, sekä sinua että
vanhempiasi ja sisaruksiasi. Ei heillä hätää ole, jos vain luotat
minuun.

-- Oletko heitä äskettäin tavannut? kysyi Tess hätäisesti.

-- Olen. Eivät tienneet sinun olopaikastasi. Sattumalta minäkin sinut
tapasin.

Kylmä kuu katseli pensasaidan läpi Tessin väsyneitä kasvoja, kun hän
pysähtyi mökin eteen, missä tilapäisesti asui. D'Urberville seisoi
hänen vierellään.

-- Älä puhu pikku veljistäni ja siskoistani -- älä toki kokonaan minua
muserra, hän rukoili. Jos tahdot heitä auttaa -- Jumala tietää heidän
kyllä olevan avun tarpeessa -- niin tee se siitä minulle puhumatta.
Mutta ei, ei! hän huudahti. En ota sinulta mitään, en heille enkä
itselleni.

D'Urberville ei seurannut häntä kauemmaksi, koska tuvassa oli ihmisiä.
Tultuaan sisään ja syötyään hätäisesti illallista toisten kanssa Tess
vaipui ajatuksiinsa ja seinän vieressä olevan pöydän ääreen istuutuen
hän alkoi oman pikku lamppunsa valossa kiihkeällä mielellä kirjottaa
miehellensä:

    Oma puolisoni!

    Salli minun niin sinua nimittää -- minun täytyy -- vaikkapa
    sinua suututtaneekin ajatella minunlaistani kelvotonta vaimoa.
    Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni -- eipä minulla
    olekkaan ketään muuta maailmassa! Olen niin alttiina kiusauksille,
    Angel. Pelkään sanoa kuka se on, ja vastenmielistä minun on siitä
    kirjottaakkin. Et tiedäkkään, kuinka riipun sinusta kiinni! Etköhän
    voisi tulla luokseni nyt heti, ennenkuin jotain kauheata ehtii
    tapahtua? Voi, tiedänhän, ettet sinä voi, kun olet niin kaukana.
    Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua
    tulemaan luoksesi. Minulle määräämäsi rangaistus on ansaittu, hyvin
    ansaittu, ja täysi oikeus sinulla on olla minuun suutuksissasi.
    Mutta Angel, Angel, älä ole vain oikeamielinen -- ole toki vähän
    ystävällinenkin minulle, vaikken sitä ansaitsekkaan, ja tule
    luokseni. Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi! Mielelläni sen
    tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen.

    Angel, vain sinulle minä elän. Rakastan sinua liian paljon
    moittiakseni sinua lähdöstäsi ja tiedänhän, että sinun välttämättä
    oli mentävä maatilaa etsimään. Älä luule minun lausuvan ainoatakaan
    pisteliästä tai karvasta sanaa! Mutta tule luokseni. Olen niin
    ypö yksin ilman sinua, armaani, niin ypö yksin, niin hylätty!
    Työnteosta en ole millänikään, mutta jos lähetät minulle yhden
    ainoan pikku rivin sanoen: "Tulen heti", niin odotan sinua, Angel,
    sanomattoman iloisella mielellä.

    Uskontonani on ollut aina siitä saakka, kun menimme naimisiin,
    olla sinulle uskollinen jokainoassa ajatuksessa ja katseessa,
    niin että kun joku mies lausuu minulle kohteliaisuuden, tuntuu se
    loukkaukselta sinua kohtaan. Etkö sinä ole tuntenut hiventäkään
    sitä, mitä meijerissä ollessamme joskus tunsit? Jos olet, niin
    kuinka saatat olla minusta niin kaukana? Olen sama nainen, Angel,
    kuin se, johon sinä rakastuit -- juuri sama! Ei se, jota inhosit,
    mutta et koskaan nähnyt. Mitä oli entisyys minulle, heti kun sinut
    näin? Kuollutta kokonaan. Minusta tuli uusi ihminen, täynnä sinusta
    lähtevää uutta elämää. Kuinka saatoin olla tuo edellinen? Etkö sitä
    älyä? Armaani, jos olisit hiukankaan itserakkaampi ja uskoisit
    itseesi sen verran, että huomaisit saaneesi minussa aikaan tämän
    muutoksen, niin kentiespä haluaisit tulla luokseni, vaimo poloisesi
    luo.

    Kuinka mieletön olinkaan onnessani, kun uskoin sinun itseäni aina
    rakastavan! Olisi minun pitänyt tietää, ettei tuommoinen onni ollut
    minunlaiselleni tyttö raukalle suotu. Mutta sydäntäni polttaa
    ei ainoastaan entiset ajat, vaan nykyinenkin. Ajattelehan --
    ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan,
    koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi
    tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun
    tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan
    sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi.

    Ihmiset yhä sanovat minun olevan sievän, Angel. (Kaunis on sana,
    jota he käyttävät, ollakseni täysin vilpitön.) Kenties minä
    olenkin. Mutta enpä välitä kauneudestani; ainoastaan sen vuoksi
    siitä iloitsen, että se kuuluu sinulle, armaani, ja että minulla
    on edes yksi seikka, joka on sinulle kylliksi hyvä. Kun piirteeni
    saattoivat minut kiusallisen huomion esineeksi, niin sidoin liinan
    kasvoilleni ja käytin sitä niin kauan, että ihmiset rupesivat
    pitämään minua ruman näköisenä. Oi, Angel, en puhu sinulle tätä
    turhamielisyydestä -- tiedäthän kyllä, etten sitä tee -- vaan
    siksi, että saisin sinut tulemaan luokseni.

    Jollet voi tulla luokseni, niin sallitko minun tulla sinun
    luoksesi? Minua pakotetaan, kuten sanottu, tekemään semmoista,
    mitä en itse tahtoisi. Ehkä minä en anna tuumaakaan perään, mutta
    minua pelottaa odottamaton tapaturma, ja olenhan niin turvaton
    ensimäisen erehdykseni tähden. En voi tästä enempää puhua --
    kovinhan olisinkin viheliäinen. Mutta jos minä sorrun tarttumalla
    kiinni johonkin kamalaan paulaan, niin viimeinen onnettomuuteni on
    oleva ensimäistä pahempi. Voi, Jumala, en voi sitä ajatellakkaan!
    Suo minun heti tulla tai tule itse viipymättä!

    Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi
    palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla
    lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet
    omani.

    Päivänvalo tuntuu olemattomalta, kun et ole täällä, eikä minua
    huvita katsella pelloilla tepastelevia variksia ja kottaraisia,
    koska suren suremistani sinun poissaoloasi, sinun, joka ennen
    tapasit katsella niitä yhdessä kanssani. Halajan vain yhtä asiaa
    taivaassa tai maan päällä tai maan alla -- nähdä sinut, sydämeni
    lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua
    uhkaa!

                                        Sinun uskollinen, sortunut
                                                  Tessisi.



49.


Tämä kirje löysi tiensä hiljaisen pappilan aamiaispöytään. Pappila
sijaitsi länsiosassa laaksoa, missä ilma oli lauha, ja maaperä niin
hyötyisä, ettei maamiehen tarvinnut juuri ollenkaan vaivata itseään
siihen verraten kuin Flintcomb-Ashissa, ja missä ihmiset Tessin
mielestä näyttivät niin erilaisilta (vaikka samanlaisiahan ne
oikeastaan olivat). Vain varmuuden vuoksi Angel oli käskenyt häntä
lähettämään kirjeensä isänsä välityksellä, jolle hän tuhka tiheään
ilmotti osotteensa siinä maassa, johon hän raskain sydämin oli
siirtynyt.

-- Kuulehan, sanoi vanha Clare pastori vaimollensa luettuansa
kirjekuoresta päällekirjotuksen, jos Angel aikoo lähteä Riosta ensi
kuun lopulla käydäkseen kotona, niinkuin aikomuksensa oli, niin tämä
varmaankin jouduttaa hänen matkaansa, sillä luultavasti tämä on hänen
vaimoltansa. -- Hän huokaisi syvään ajatellessaan poikansa vaimoa, ja
kirje varustettiin heti uudella osotteella ja pantiin postiin.

-- Rakas poika, kunpa hän vain onnellisesti pääsisi kotiin, mutisi
rouva Clare. Viimeiseen hengenvetooni saakka olen tunteva, että häntä
on kohdeltu lapsipuolen tavoin. Sinun olisi pitänyt lähettää hänet
Cambridgeen, huolimatta hänen uskon puutteestansa, ja antaa hänelle
samanlainen tilaisuus opintielle pääsemiseen kuin muillekin pojille.
Oivien miesten vaikutuksesta olisi hän kenties luopunut omituisista
mielipiteistään ja ruvennut lopulta papiksi. Ja vaikka ei olisi
papiksikaan ruvennut, olisi hän joka tapauksessa saanut parempaa
kohtelua osakseen.

Tämäpä olikin ainoa moite, millä rouva Clare koskaan häiritsi miehensä
rauhaa poikain kasvatukseen nähden. Eikä hän tästä usein puhunutkaan,
sillä hän oli yhtä järkevä kuin hyvä ja tiesi miehensäkin olevan
huolissaan siitä, oliko hän menetellyt oikein tässä asiassa. Kovin
usein oli hän kuullut hänen lepäävän öisin valveilla, huokailevan ja
rukoilevan Angelin puolesta. Hänen hiljainen tuskansa oli paljoa
katkerampi kuin vaimonsa lausuma moite.

He syyttivät itseänsä Angelin onnettomasta avioliitosta. Jollei Angelin
olisi annettu ruveta maamieheksi, ei hän koskaan olisi joutunut
maalaistyttöjen pariin. He eivät tienneet varmasti, mikä hänet oli
erottanut vaimostaan, eivätkä myöskään milloin ero oli tapahtunut.
Alussa he olivat luulleet eron aiheutuneen jostain arveluttavasta
vastenmielisyydestä. Mutta myöhemmissä kirjeissään oli hän silloin
tällöin maininnut tulevansa kotiin häntä hakemaan, mistä he päättivät,
etteivät asiat toki niin huonolla kannalla olleet. Hän oli sanonut
vaimonsa olevan vanhempainsa luona, ja he olivat päättäneet olla
sekaantumatta asiaan, jota eivät tiettävästi voineet auttaa.



Silmät, joita varten Tessin kirje oli aijottu, katselivat tähän aikaan
rannatonta lakeutta -- Angel ratsasti muulin selässä Etelä-Ameriikan
sydänmaasta merenrantaa kohti. Surullisia olivat hänen kokemuksensa
tästä vieraasta maasta olleet. Ankara tauti, johon hän heti tultuansa
oli sairastunut, pyrki vielä häntä vaivaamaan, ja vähitellen hän oli
miltei päättänyt luopua aikomuksestaan asettua tänne maamieheksi,
vaikka hän yhä maata samoillessaan piti tämän ajatuksensa salassa
vanhemmiltaan.

Työmiehet, joita suuret joukot oli tullut maahan samalla kertaa kuin
hänkin, petollisten ilmotusten houkuttelemina, olivat sairastuneet,
kuolleet ja häipyneet teille tietymättömille. Monesti oli hän nähnyt
englantilaisiin farmeihin kuuluvain äitien tallustelevan eteenpäin
lapsi käsivarrellaan, nähnyt lapsen sairastuvan kuumeeseen ja kuolevan,
nähnyt äidin seisattuvan kaivaakseen omin käsin hautaa pehmeään maahan,
hautaavan pienokaisen, vuodattavan kyynelen ja sitten tallustelevan
taas eteenpäin.

Angel ei ollut alkuaan aikonut asettua Brasiliaan elämään, kotimaasta
hän toivoi löytävänsä mieleisensä maatilan. Epätoivon puuska oli hänet
tänne ajanut. Hän tahtoi unohtaa entisyytensä ja liittyi sen vuoksi
Brasiliaan meneviin maanmiehiinsä.

Vieraassa maassa ollessaan hän oli suuresti vanhentunut. Ei hän antanut
enää kauneudelle niin suurta arvoa. Hylättyään mystiikan vanhat opit
hän alkoi hyleksiä siveysperiaatteitakin. Hän arveli niiden kaipaavan
tarkistamista. Kuka olikaan siveellinen mies? Ja vielä selvemmin, kuka
oli siveellinen nainen? Jonkun luonteen kauneus tai viheliäisyys ei
ilmennyt teoissa, vaan tarkotusperissä ja vaikutteissa.

Mitä hän sitten Tessistä ajatteli?

Hän alkoi katsella häntä toisessa valossa, alkoi tuntea tuskaa
hätäisestä tuomiostaan. Oliko hän hylännyt hänet ainiaan? Hän ei voinut
enää sanoa haluavansa ijankaiken elää hänestä erillään, mikä taas
viittasi siihen, että hän oli taipuvainen anteeksi antamaan.

Tessin muisto alkoi elpyä ja käydä rakkaaksi samaan aikaan kuin tämä
oleskeli Flintcomb-Ashissa, mutta ennen kuin hän oli uskaltanut
kirjottaa Angelille oloistaan tai tunteistaan. Angel oli kovin
ihmeissään, ettei hän kirjottanut, eikä ihmetellessään tullut
ajatelleeksi syitä hänen vaitioloonsa. Näin hän käsitti täydelleen
väärin hänen vaitiolonsa -- ja kumminkin se olisi sanonut niin kovin
paljon, jos hän vain olisi sitä käsittänyt! Tottelihan Tess sanasta
sanaan määräyksiä, joita hän oli antanut ja sitten unohtanut.
Huolimatta luontaisesta rohkeudestaan ei hän vaatinut itselleen mitään
oikeuksia, vaan piti tuomiota kaikin puolin oikeana ja alistui mykkänä
siihen.

Äsken mainitulla sisämaan matkalla eräs toinen mies ratsasti hänen
rinnallaan. Angelin kumppani oli myöskin englantilainen ja samalla
asialla kuin hänkin, vaikka hän oli peräisin toiselta kulmalta
isänmaata. Molemmat olivat alakuloisella mielellä ja puhelivat
kotimaasta. Luottamus herätti luottamusta. Miehet ovat taipuvaisia,
varsinkin vierailla mailla ollessaan, uskomaan oudoille elämänsä
salaisuuksia, joita eivät muutoin kertoisi parhaille ystävillensäkään,
ja niinpä Angelkin jutteli, ratsastaessaan eteenpäin, tuolle miehelle
tarinan surullisesta avioliitostaan.

Vieras oli käynyt paljoa useammissa maissa ja ollut tekemisissä
useamman ihmisen kanssa kuin Angel, ja hänen yleismaailmallisesta
mielestään tuommoiset poikkeukset yhteiskunnallisesta säännöstä, niin
äärettömän arveluttavia kuin ne olivatkin ahdasmielisistä henkilöistä,
eivät olleet sen kummempia kuin mitä ovat laaksojen ja vuorijonojen
muodostamat epäsäännöllisyydet koko maapalloon nähden. Hän katseli
asiaa aivan toisilla silmillä kuin Angel, hänen mielestään Tessin
entisyys ei vaikuttanut vähääkään hänen tulevaan elämäänsä, ja suoraan
hän sanoikin Angelille, että hän oli menetellyt väärin erotessaan
hänestä.

Seuraavana päivänä kasteli ukkosenkuuro heidät likomäräksi. Angelin
kumppani sairastui kuumeeseen ja kuoli loppuviikolla. Clare hautasi
hänet jatkaen sitten matkaansa. Tuon tuiki tuntemattoman miehen sanat
tuntuivat pyhiltä hänen kuolemansa perästä ja vaikuttivat Clareen
enemmän kuin filosoofien järkipäätelmät. Ne saattoivat hänet häpeämään
omaa ahdasta katsantokantaansa. Hänen ristiriitaiset ajatuksensa ja
toimensa syöksyivät hyökyaaltoina hänen ylitsensä. Itsepintaisena hän
oli ylistellyt helleeniläistä pakanuutta kristinuskon kustannuksella,
mutta eihän tuo sivistys pitänyt laitonta antautumista häpeällisenä. Ja
tuo kammo epäpuhtautta kohtaan, jonka hän oli perinyt mystillisen uskon
kera, saattoi tietenkin olla parannettavissa ainakin silloin, kun tulos
johtui petoksesta. Omatunto soimasi häntä. Izz Huettin sanat, jotka
eivät koskaan olleet haihtuneet hänen muistostaan, välähtivät elävinä
hänen mieleensä. Hän oli kysynyt Izziltä rakastiko hän häntä, ja tämä
oli vastannut myöntävästi. Rakastiko hän häntä enemmän kuin Tess? Ei,
oli tämä vastannut, Tess antaisi henkensä hänen edestään, eikä hän
itsekään voisi enempää tehdä.

Hän ajatteli Tessiä semmoisena kuin oli hänet hääpäivänänsä nähnyt.
Kuinka hänen katseensa oli riippunut hänessä kiinni, kuinka hän oli
kuunnellut jokaista hänen sanaansa, aivan kuin ne olisivat olleet
jonkun jumalan sanoja! Ja tuona kauheana iltana pesävalkean ääressä,
jolloin hänen yksinkertainen sielunsa ilmaisi hänelle salaisuutensa,
kuinka säälittävältä hänen kasvonsa olivat näyttäneet tulen valossa, --
kun hänelle ei mennyt mieleenkään, että hän, Clare, voisi häneltä
kieltää rakkautensa ja suojeluksensa!

Niinpä hän muuttui vähitellen Tessin syyttäjästä hänen puolustajakseen.
Hän oli lausunut hänestä itsekseen kyynillisiä ajatuksia; mutta ei
yksikään ihminen jaksa elää pitempää aikaa kyynillisenä, ja niin hänkin
peruutti ne. Niihin hän oli eksynyt siitä syystä, että antoi
ylimalkaisten periaatteiden houkutella hänet halveksimaan aivan
erikoista tapausta.

Tessin suvun tarjoama historiallinen viehätys -- mahtavan
D'Urberville-suvun, jota hän halveksuen oli pitänyt hävinneenä voimana
-- kosketti nyt hänen tunteitansa. Hän ei ollut huomannut erotusta
näiden seikkain valtiollisen ja sielullisen arvon välillä.
Viimemainitussa katsannossa hänen d'urbervilleläinen syntyperänsä oli
perin merkityksellinen; se oli arvoton taloustieteilijälle, mutta mitä
oivallisin aihe haaveilijalle, jota huvitti häviölle joutuneiden
sukujen tutkiminen. Ja kohtapa olisi joutunut unheeseen vähäinen Tessin
vereen ja nimeen liittyvä erikoispiirre, samoin kuin historiallinen
side, joka yhdisti hänet Kingsberessä oleviin marmoripatsaihin ja
luurankoihin. Niin aika säälimättä hävittää omaa romantiikkaansa.
Muistellessaan yhä uudelleen hänen kasvojansa hän arveli nyt voivansa
huomata niissä hiukan sitä samaa arvokkuutta, jonka oli täytynyt
jalostaa hänen esi-äitejään. Ja tämä näky värisytti häntä kuten
ennenkin ja jätti jälkeensä tuskan tunnon.

Vaikka Tessin entisyys ei ollutkaan aivan moitteeton, voitti kuitenkin
hänen kaltaisensa naisen povessa asuva henkevyys hänen kumppaniensa
tuoreuden. Näin haasteli uudelleen heräävä rakkaus, valmistaen maaperää
Tessin hehkuvalle kirjeelle, jonka Angelin isä juuri oli hänelle
lähettänyt.



Sillä välin Tess odotteli, että Angel saapuisi hänen pyyntöänsä
noudattaen. Toisinaan hänen toivonsa kasvoi, toisinaan se taasen hupeni
vähiin. Jälkimäinen seikka johtui siitä, että ne elämän tapahtumat,
jotka olivat syynä heidän eroonsa, pysyivät yhä muuttumatta -- eivätkä
voineetkaan muuttua -- ja ettei hänen poissaolonsakaan saattanut
vähentää niiden merkitystä, jollei kerran hänen läsnäolonsakaan ollut
voinut tehdä sitä.

Hän mietti kuitenkin mielessään, millä tavoin voisi häntä parhaiten
huvittaa, kun hän tulisi. Huokaillen hän toivoi, että olisi ottanut
parempaa vaaria sävelmistä, joita Angel soitti harpullaan, että olisi
udellut häneltä, mistä kansanlauluista hän enimmän piti. Hän kysäisi
asiaa Amby Seedlingiltä, joka oli seurannut Izz Huettia Talbothaysista,
ja sattumalta Amby muistikin, että laulunpätkistä, joita lypsäessä oli
lehmille laulettu, Clare oli näyttänyt pitävän enimmän lauluista
"Cupidon tarhat" ja "Päivänkoitto" eikä ollut välittänyt semmoisista
kuin "Räätälin housut" ja "Kaunoisena kasvoin", vaikka mukavia
rallatuksia nekin olivat.

Näitä Angelin lempilauluja hän uutteraan harjotteli, varsinkin
"Päivänkoittoa". Kivinenkin sydän olisi sulanut kuullessaan hänen
laulavan näitä sävelmiä. Milloin vain jäi yksinään työtä tekemään,
silloin hän näinä kylminä päivinä laulaa helähytteli. Kyynelet vierivät
poskia pitkin, kun hän ajatteli, ettei Angel kenties kaikesta
huolimatta tulisikaan häntä kuulemaan, ja laulujen yksinkertaiset,
veikeät sanat tuntuivat ikäänkuin pilkkaavan laulajan angervoista
mielialaa.

Tess eli niin haaveittensa vallassa, ettei tuntunut huomaavan, kuinka
kevät teki tuloaan, kuinka päivät olivat pidentyneet ja kuinka
muuttopäivä oli kohta käsissä.

Mutta hiukan ennen sitä päivää tapahtui jotain, mikä saattoi Tessin
ajattelemaan varsin toisenlaisia asioita. Hän oli eräänä iltana
asunnossaan kuten tavallisesti, istuen alakerrassa perheen kera, kun
joku koputti oveen ja kysyi Tessiä. Himmeässä päivänvalossa hän näki
oven kohdalla vartalon, joka oli pitkä kuin täysikäisen naisen, mutta
hoikka kuin lapsen, tyttömäisen olennon, jota hän ei tuntenut
hämärässä, ennenkuin tämä virkkoi: -- Tess!

-- Mitä -- onko se Liisu-Viisu? kysyi Tess hämmästyneenä. Siskonsa,
joka vielä vuosi sitten hänen matkaan lähtiessään oli kisaillut lasten
joukossa, oli kasvaa putkahtanut pitkäksi tytöksi. Hoikat sääret, jotka
näkyivät hänen ennen liian pitkän, mutta nyt lyhyeksi käyneen hameensa
alta, ja kömpelöt liikkeet ilmaisivat, kuinka nuori ja kokematon hän
oli.

-- Minä se olen, olen juossut koko päivän sinua etsien, sanoi Liisu
vakavasti, ja kovin olen väsyksissä.

-- Mitenkäs kotona jaksetaan?

-- Äiti on hyvin huonona sairaana, lääkäri sanoo hänen kuolevan, eikä
ole isänkään terveydestä tolkkua; hän harmittelee sitä, että
hänenmoisensa suurisukuisen miehen täytyy tehdä roskaisia töitä. Olemme
pahassa pulassa.

Tess seisoi kotvasen ajatuksiinsa vaipuneena, ennenkuin muisti pyytää
Liisu-Viisua sisään. Kun hän sen viimeinkin teki ja tarjosi siskolle
teetä, oli hänellä päätöksensäkin selvillä. Hänen oli välttämättä
lähdettävä kotiin. Hänen palvelusaikansa loppui kyllä vasta huhtikuun
kuudentena päivänä, mutta kun siihen ei ollut enää kovin pitkältä, niin
hän päätti heti lähteä.

Jos läksisivät tänä iltana matkaan, niin he joutuisivat perille
kahtatoista tuntia aikaisemmin, mutta hänen siskonsa oli liian
uuvuksissa jaksaakseen lähteä niin pitkälle taipalelle. Tess juoksi
Marianin ja Izzin luo, kertoi heille kotioloistaan ja pyysi heitä
parhaalla tavalla selittämään vuokraajalle syyn hänen lähtöönsä.
Palattuaan hän laittoi Liisulle illallista, pani hänet nukkumaan omalle
vuoteelleen ja sulloi kapineitansa pajukorin täpö täyteen. Ja sitten
hän läksi kotimatkalle kehotettuaan Liisua saapumaan perästä
huomisaamuna.



50.


Kymmenen löi kello, kun hän pimeässä läksi taivaltamaan puolen kolmatta
peninkulman pituista matkaansa. Yksinäisillä seuduilla on yöllä
kulkeminen pikemmin turvallista kuin vaarallista. Tess tiesi tämän ja
ohjasi kulkunsa teitä myöten, joita päiväiseen aikaan tuskin olisi
uskaltanut astua; ei nyt ollut mieronkiertäjiä liikkeellä, ja aaveitten
pelko haihtui mielestä äitiä ajatellessa.

Näin hän riensi mäeltä mäelle, kunnes saapui Bulbarrowiin ja puolen yön
tienoissa hän katseli tältä kukkulalta varjoryhelmää, joka
epämääräisenä häämötti sillä paikalla, missä hänen kotilaaksonsa oli.

Hän oli jo kulkenut puoli peninkulmaa ylänköä, edessä oli parin
peninkulman taival alankomaata. Tähtien kelmeässä valossa hän parahiksi
erotti mutkittelevan, laskeutuvan tien. Kohta ilmaisi maaperän hajukin,
että hän oli saapunut alankoon. Siinä oli ympärillä saviperäinen
Blackmoorin laakso, se osa laaksoa, missä ei vielä ollut leveitä
valtateitä.

Nuzzleburissa hän kulki kyläkapakan ohitse, jonka nimikilpi narisi
vastaukseksi hänen askeleihinsa, joita ei kuullut kukaan elävä olento
paitsi hän itse. Senkin seitsemää tietä taivallettuaan, hän kolmen
aikaan pyörähti viimeisestä tien mutkasta Marlottin kylään, kulki
kentän vieritse, missä nuorena tyttönä kesäkisoissa oli ensi kerran
nähnyt Angel Claren, joka ei ollut häntä tanssittanut -- pettymyksen
tunne ailahteli vieläkin hänen mielessään. Kotoa päin näkyi valoa. Se
tuikki makuuhuoneen ikkunasta, ja ikkunan edessä huojui oksa, ikäänkuin
hänelle viittoen.

Heti kun Tess erotti talon -- se oli äskettäin katettu hänen
rahoillansa -- niin se vaikutti häneen entisellä tenhollansa. Aina oli
se näyttänyt olevan osa hänen ruumistansa ja henkeänsä. Kaltevilla
katonalaisilla, päädyillä, uuninpiipun katkonaisilla tiiliriveillä,
kaikilla tuntui olevan jotain yhteistä hänen luonteensa kanssa.

Hän avasi hiljaa oven, jottei häiritsisi ketään. Huone oli tyhjä, mutta
naapurin eukko, joka hoiti hänen äitiänsä, pistäysi yläkerrasta
portaille ja kuiskasi ettei sairas ollut entisestään tervehtynyt,
vaikka oli hetkeksi nukahtanut. Tess laittoi itselleen aamiaista ja
rupesi sitten äitiänsä hoitamaan.

Aamulla hän tapasi lapset ja huomasi ihmeekseen heidän kasvaneen
tavattomasti, vaikka hän oli ollut poissa vain toista vuotta.
Pitäessään heistä hellää huolta häneltä unohtui omat murheensa.

Hänen isäänsä vaivasi entinen epämääräinen tauti, ja hän istui
tuolillansa kuten tavallisesti. Mutta Tessin tulon jälkeisenä päivänä
hän oli harvinaisen pirteällä tuulella. Ukko oli laatinut järkiperäisiä
tulevaisuudensuunnitelmia, ja Tess kysäisi millaisia ne olivat.

-- Ajattelen lähettää sanan kaikille tämän puolen
muinaistutkijoille, hän selitti, ja pyytää heitä kokoamaan rahaston
minun ylläpitämisekseni. Olenpa vakuutettu ettei anomukseni kajahda
kuuroille korville. Ne miehet kuluttavat suunnattomia summia pannessaan
kuntoon vanhoja raunioita ja etsiessään luita ja sen semmoista romua.
Kaiketi elävät jäännökset ovat heille monta vertaa mieluisempia, kun
vain saavat minusta kuulla. Kunpa joku kävisi heille ilmottamassa, mikä
merkillisyys heidän joukossaan elää eikä heillä ole siitä
aavistustakaan! Jos pastori Tringham, joka minut keksi, olisi elänyt,
niin hän sen varmasti olisi tehnyt.

Tess päätti olla lausumatta mielipidettään näistä lennokkaista
suunnitelmista, kunnes oli saanut välttämättömimmät asiat
järjestykseen, vaikkapa hänen työstänsä ei näyttänyt paljon jälkeä
tulevankaan. Kun tärkeimmät tehtävät sisällä viimeinkin oli suoritettu,
niin hän rupesi ulkona askaroimaan.

Touon aika oli käsissä. Puutarhoissa ja pelloilla oli kevättyöt alettu.
Mutta Durbeyfieldissä ei oltu pantu tikkua ristiin. Tess huomasi
harmikseen, että siemenperunatkin oli syöty sukupuuttoon -- äärimäisen
suruttomuuden merkki! Ensi työkseen hän hankki mitä tarvittiin, ja
lopulta vapaaherrakin koheni sen verran, että kykeni Tessin hartaasta
pyynnöstä puutarhaa katsomaan, sillä välin kun hän itse ryhtyi tekemään
työtä kylän laidasta vuokratulla maatilkulla.

Hänestä oli hupaista työskennellä ulkosalla toimitettuansa askareensa
sairaan huoneessa, missä häntä nyttemmin ei tarvittu niin paljoa kuin
ennen, koska äiti alkoi jo parantua. Kovassa työssä huoletkin
hälvenivät. Peltotilkku sijaitsi ylävällä, kuivalla rinteellä,
missä noita palstoja oli neljä-, viisikymmentä. Työ oli siellä
vilkkaimmillaan varsinaisen päivätyön päätyttyä. Ojankaivu alkoi
tavallisesti kuuden ajoissa, kestäen hämärään tai kuun nousuun saakka.
Kuivat oksat ja risut kerättiin kasoihin ja sytytettiin palamaan.
Poutailmalla ne tuota pikaa riehahtivat tuleen.

Eräänä päivänä Tess ja Liisu-Viisu työskentelivät täällä naapuriensa
kera, kunnes auringon viimeiset säteet sattuivat melkein vaakasuorasti
valkoisiin paaluihin, joita oli lyöty rajamerkeiksi maatilkkujen
välille. Kun hämärä alkoi maata peittää, niin risukasat hulmahtivat
palamaan, ja niiden valossa peltojen rajat milloin vilahtivat näkyviin,
milloin hävisivät paksuun savuun, aivan kuin tuuli olisi niitä
heilutellut. Kun kokko alkoi hehkua, niin maata vasten heittäytyvät
savupilvet muuttuivat loistaviksi harsoiksi työmiesten välille.

Illan pimetessä jotkut miehet ja naiset herkesivät työstä, mutta enin
osa jäi kuitenkin pellolle, ja niiden joukossa oli Tesskin, vaikka hän
lähetti siskonsa pois. Tadikko kädessä hän siinä hääräsi. Välistä hän
peittyi kokonaan savupilveen, tuokiossa oli taas näkyvissä, loistaen
kuin kupari hulmahtelevien liekkien valossa.

Hän oli tänä iltana omituisesti puettu, näyttäen koko kuvatukselta.
Yllään oli hänellä monissa pesuissa haalistunut leninki ja sen päällä
lyhyt, musta jakku -- hän näytti yhtaikaa hää- ja hautajaisvieraalta.
Loitompana olevilla naisilla oli valkoiset esiliinat; muuta ei heistä
pimeässä näkynytkään lukuunottamatta kalpeita kasvoja, paitsi milloin
liekit heitä valaisivat.

Lännen puolella kuvastui orjantappura-aita, oksat paljaina harottaen,
opaalinväristä taivasta vasten, ja sen yläpuolella loisti Jupiter kuin
auennut keltainen narsissi niin kirkkaasti, että oli varjon heittää.
Moniaita nimettömiä pikku tähtiä tuikki siellä täällä, koira haukkui
jonkun matkan päässä, ja kuivalta maantieltä kuului silloin tällöin
rattaiden jyrinää.

Tadikot helähtelivät yhä; ei ollut vielä kovin myöhäkään, ja vaikka
ilma oli karmakka, tuntui siinä jo kevään kuisketta, mikä antoi
työmiehille uutta intoa. Omituinen tenhonsa oli paikalla, ajalla,
räiskyvillä tulilla, valon ja varjon vaihteluilla -- hupaiselta tuntui
Tessistä samoin kuin muistakin pellolla työskenteleminen. Yrmeänä
vihamiehenä yö saapuu talvipakkasella, leppoisena rakastajana
kesähelteellä; tänä maaliskuun päivänä se saapui hiljaisena
rauhottajana.

Ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa kumppaneihinsa. Kaikki häärivät
omalla tilkullansa. Niinpä ei Tesskään hajotellessaan savea ja
lauleskellessaan lystikkäitä laulunpätkiänsä -- vaikkei hän juuri enää
toivonut Angelin saavan niitä kuulla -- pitkään aikaan huomannut
lähinnä itseänsä työskentelevää henkilöä -- muuatta puseropukuista
miestä, joka tadikko kädessä myllisteli maata samalla saralla kuin
hänkin ja jonka hän arveli isänsä lähettäneen hänelle apulaiseksi.
Välistä savu erotti heidät toisistaan, sitten hälveni taas, ja he
olivat toistensa näkyvissä, mutta muista erillänsä.

Tess ei puhutellut kumppaniansa, eikä tämäkään häntä. Sen hän vain
muisti, ettei miestä ollut näkynyt pellolla selvällä päivällä. Ei hän
tuntenut häntä keneksikään marlottilaiseksi työmieheksi, eikä
ihmekkään, sillä olihan hän viime vuosina ollut pitkät ajat poissa
kotikylästään. Vähitellen mies saapui työssään siksi lähelle häntä,
että tulenliekit heijastuivat hänen tadikkonsa teräspiikeistä yhtä
selvästi kuin hänen omastaankin. Tess astui tulen luo heittääkseen
siihen kuivia risuja. Mies teki samoin. Tuli hulmahti korkealle ilmaan,
ja Tess tunsi D'Urbervillen kasvot.

Hänen odottamaton ilmestymisensä, kummallinen ulkomuotonsa, hänellä kun
oli yllään pitkä, karkea pusero, joita nyttemmin vain ylen vanhat
työmiehet pitivät, puoleksi säikäytti, puoleksi nauratti Tessiä.
D'Urberville nauroi kotvasen hiljalleen.

-- Jos olisin leikkituulella, niin sanoisin: tämähän muistuttaa
suuresti paratiisia! hän huomautti veitikkamaisesti, katsellen häneen
pää kallellaan.

-- Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess heikosti.

-- Joku leikinlaskija saattaisi sanoa, että tämä näyttää ihan
paratiisilta. Sinä olet Eeva, ja minä olen pahahenki, joka viettelen
sinua ilkeän eläimen haahmossa. Miltonin esittämää kuvausta minä usein
uskossa ollessani muistelin. Näin hän kuvailee:

    "Oi valtijatar, lyhyt ompi tie
    Taa myrttipensaiden.
    ... Jos suostut sa
    Mun seuraani, sun sinne johtaa voin."
    "Vie", virkkoi Eeva.

Ja niin edespäin. Rakas Tess, mainitsen tämän vain seikkana, josta
sinulla on kenties ollut aivan väärä käsitys; sinähän ajattelet niin
pahaa minusta.

-- En ole koskaan sanonut sinua saatanaksi tai ajatellut sitä. En minä
sinua ajattelekkaan, paitsi milloin loukkaat minua. Tulitko sinä tänne
työhön vai minun tähteni?

-- Ihan sinun tähtesi. Sinua katsomaan, ei mitään muuta. Jotten
herättäisi huomiota, ostin tämän puseron muutamasta myymälästä, jossa
näin sen riippuvan. Tulin panemaan vastalauseeni sitä vastaan, että
sinä teet näin kovaa työtä.

-- Mutta minäpä teen tätä varsin mielelläni -- isän hyväksi tämä tulee.

-- Oletko sinä eronnut pois entisestä työpaikastasi?

-- Olen.

-- Mihin sinä sitten aijot lähteä? Matkustat kai rakkaan puolisosi luo?

Tess ei voinut sietää nöyryyttävää huomautusta.

-- Oh, en tiedä, sanoi hän katkerasti. Ei minulla ole puolisoa.

-- Totta puhutkin -- sikäli kuin sinä asiaa ajattelet. Mutta ystävä
sinulla kuitenkin on, ja olenpa päättänyt laittaa elämäsi huolettomalle
kannalle, sinusta välittämättä. Kotiin mentyäsi saat nähdä, mitä
sinulle olen lähettänyt.

-- Voi, Aleksander, soisin ettet minulle mitään antaisi! En voi ottaa
sinulta mitään! Se on minusta vastenmielistä -- se ei ole oikein.

-- Se _on_ oikein! hän huudahti päättävästi. Jos minä kerran menen
tapaamaan naista, jota rakastan, niin saanenhan toki auttaakkin häntä
murheistaan.

-- Mutta minä tulen varsin hyvin toimeen! Olen vain huolissani siitä,
siitä että ... en toimeentulostani ollenkaan.

Hän pyörähti ympäri ruveten epätoivoisesti jatkamaan työtänsä,
kyynelten välähdellessä tadikonvarrelle ja savipaakuille.

-- Olet huolissasi lapsista -- veljistäsi ja siskoistasi, jatkoi
D'Urberville. Olen heitäkin ajatellut.

Tessin sydän vapisi; D'Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli
arvannut mikä häntä enimmän suretti. Kotiin palattuansa hän oli
vaalinut lapsia intohimoisen hellästi.

-- Jollei äitisi parane, niin jonkun täytyy pitää heistä huolta, sillä
isästäsi ei taida olla heille paljoakaan varaa.

-- On hänestä minun avullani. Hänen täytyy pitää huolta.

-- Ja minun avullani myös.

-- Ei -- siitä ei tule mitään.

-- Tämäpä helkkarin hullua! huudahti D'Urberville. Ukko on siinä
uskossa, että olemme sukulaisia, ja on tietysti sangen tyytyväinen.

-- Eipä olekkaan. Olen kertonut hänelle asian oikean laidan.

-- Jopa olitkin mieletön.

D'Urberville riensi suutuksissaan hänen luotansa aitaviereen, missä
riisui yltänsä pitkän puseron, jota oli pitänyt valepukunansa. Hän
kääri sen kokoon, heitti tuleen ja meni tiehensä.

Ei luonnistanut työnteko Tessille tämän perästä. Olo tuntui
rauhattomalta, hän mietti mielessään, meniköhän D'Urberville hänen
kotiinsa. Ottaen tadikon käteensä hän alkoi astella kotia kohti.

Vähän matkan päässä talosta muuan siskoista juoksi häntä vastaan.

-- Tess hoi -- kuulehan! Liisu-Viisu itkee kohti kurkkua, sisällä on
hyvin paljon ihmisiä, äiti voi paremmin, mutta isä kuuluu kuolleen.

Lapsi käsitti täydelleen tapauksen suuruuden, mutta ei sen surullista
puolta. Hän katsoi Tessiin kysyvin, suurin silmin, kunnes huomasi,
miten kertomansa uutinen häneen vaikutti, ja lisäsi:

-- Tess, emmekö saa puhutella isää tämän koommin?

-- Mutta isähän oli vain vähän pahoinvoipa! huudahti Tess
hajamielisesti.

Liisu-Viisu tuli heidän luoksensa.

-- Hän kuoli vastikään. Tohtori sattui olemaan juuri äidin luona ja hän
sanoi, että isää oli mahdoton pelastaa, koska hänen rasvottunut
sydämensä oli tehnyt lakon.

Niin, Durbeyfieldien pari oli vaihtanut paikkaa: kuoleva oli pelastunut
vaarasta, ja vähemmän sairas lepäsi laudalla. Tapauksella oli
suurempikin merkitys. Ukko Durbeyfieldin elämällä oli arvonsa
huolimatta hänen persoonallisesta toiminnastaan, joka ei tainnut paljoa
merkitä. Hän oli viimeinen mies kolmesta sukupolvesta, joiden ajaksi
talo ja siihen kuuluva maa-ala oli annettu vuokralle; kauan aikaa oli
jo maanomistaja ahnain silmin katsellut rakennusta saadakseen sen
omille työmiehilleen. Ja sitä paitsi eivät maanomistajat koskaan
pitäneet pitkäaikaisista vuokramiehistä, koska nämä elivät aivan kuin
olisivat olleet itsenäisiä tilallisia.

Ja näin Durbeyfieldit, joiden nimi kerran oli ollut D'Urberville,
näkivät joutuvansa saman kohtalon alaisiksi, minkä he epäilemättä
olivat valtansa kukkuloilla ollessansa monta kertaa, kenties
ankarammassa muodossa, valmistaneet tuommoisille maattomille raukoille,
jommoisia he nyt itse olivat. Näin kaikki, mitä on auringon alla,
nousee ja laskee ikäänkuin luoteen ja vuoksen vaikutuksesta.



51.


Viimeinkin tuli Maarian ilmestyspäivä, jolloin koko maalaiskansa on
levottomassa liikkeessä. Silloin astuvat palvelukseen kaikki
kynttilänpäivänä pestautuneet palkolliset.

Tämä talosta taloon muuttaminen lisääntyi joka vuosi tällä
paikkakunnalla. Siihen aikaan kun Tessin äiti oli lapsi, pysyivät
palkolliset koko ikänsä yksissä taloissa, missä heidän isänsä ja
isoisänsäkin olivat palvelleet, mutta viime aikoina oli muuttamisen
halu kasvanut yhä suuremmaksi. Nuoremmasta sukupolvesta muutto tuntui
virkistävältä sysäykseltä, josta oli aina etuakin odotettavissa.
Paikka, joka yhdestä perheestä tuntui orjuuden Egyptiltä, näytti
loitompana olevasta luvatulta maalta, kunnes tämäkin perhe jonkun aikaa
uudessa paikassa oltuaan huomasi joutuneensa Egyptiin; ja niin
muutettiin alinomaa.

Liike ei kuitenkaan aiheutunut yksistään työkansan muuttohalusta.
Olojen pakostakin oli moni perhe lähtenyt toisilta paikkakunnilta
toimeentuloa etsimään. Ennen oli kylässä asunut varsinaisten
maatyömiesten rinnalla mieltäkiinnittävä ja neuvokas luokka, joka
ilmeisesti kohosi ensinmainittujen yläpuolelle -- se luokka, johon
Tessin isä ja äiti kuului -- ja johon kuului nikkareja, seppiä,
suutareja, kaupustelijoita ynnä muita pikku eläjiä; joukko ihmisiä,
joilla oli jokseenkin varma elanto, koska heidän vuokra-aikansa kesti
elinajan tai he omistivat itse pienen maatilkun. Mutta kun tuommoinen
pitkä vuokra-aika päättyi, niin harvoin maata enää samalla tavalla
vuokrattiin; tilanomistaja otti sen omaan huostaansa. Kyläläisiä, jotka
eivät eläneet yksistään maanviljelyksellä, katsottiin karsain silmin,
ja kun heidät häädettiin, kärsi siitä toistenkin toimeentulo. Nämä
perheet olivat ennen olleet kylän ytimenä, ne olivat pitäneet yllä
kylän traditsioneja, mutta nyt niiden täytyi etsiä turvapaikkaa
suurissa kaupungeissa, ja tämä asiaintila, jota tilastotieteilijät
mielivaltaisesti nimittävät "maalaisväestön pyrkimiseksi suuriin
kaupunkeihin", on itse asiassa samaa kuin veden juokseminen ylöspäin
jonkun koneiston pakotuksesta.

Kun asukkaat oli tällä tavalla häädetty, niin maanomistaja otti
rakennukset haltuunsa ja pani niihin työmiehiään asumaan. Aina siitä
päivin kun tuo tapaus sattui, joka heitti varjon Tessin elämään, oli
Durbeyfieldin perhettä (jonka ylhäistä alkuperää ei otettu oikein
uskoakseen) katsottu kuuluvaksi niiden joukkoon, joiden oli
vuokra-aikansa loputtua lähdettävä toisille laitumille, vaikkapa vain
siveellisyydenkin tähden. Ja olihan totta, ettei perhe ollut mikään
sanottavan loistava esimerkki raittiudesta ja puhtaudesta. Isä ja
äitikin olivat joskus juoneet itsensä päihdyksiin, nuorempia lapsia oli
harvoin nähty kirkossa, ja vanhin tytär oli antautunut outoihin
yhteyksiin. Kylää ei saanut saattaa pahaan huutoon.

Niinpä jo tänä Maarianpäivänä, jolloin oli laillinen lähtöpäivä,
Durbeyfieldejä vaadittiin puhdistamaan talo erään hevosmiehen varalle,
jolla oli suuri perhe; ja Joan lesken ja hänen tytärtensä Tessin ja
Liisu-Viisun, Abraham pojan ja pikku lasten oli lähdettävä mieron
tielle.

Heidän lähtönsä edellisenä iltana tuli varhain pimeä, harmaat
sadepilvet näet varjosivat taivasta. Kun oli käsissä viimeinen ilta,
jonka saisi viettää kotikylässään, niin Joan Durbeyfield, Liisu-Viisu
ja Abraham olivat menneet ystäväinsä luo jäähyväisille, ja Tess oli
kotimiehenä.

Hän kyyhötti polvillaan ikkunan vieressä olevalla penkillä, kasvot
kiinni ruudussa, jota sadepisarat huuhtelivat. Hänen silmänsä
katselivat hämähäkinverkkoa, joka erehdyksestä oli kudottu nurkkaan,
missä kärpäsiä ei koskaan liikkunut -- hämähäkki oli kai aikoja sitten
kuollut nälkään. Tess mietti, mikä heille nyt neuvoksi tulisi; hän
tunsi itse olevansa tämän onnettomuuden aiheuttaja.

Jollei hän olisi tullut kotiin, niin kenties äiti lasten kera olisi
saanut asua talossa viikkovuokralaisena. Mutta miltei hänen
tulopäivänänsä olivat muutamat vakavamieliset ja vaikutusvaltaiset
henkilöt hänet huomanneet. Olivat nähneet hänen muka laiskottelevan
kirkkotarhassa, missä hän niin hyvin kuin taisi koki pikku lapiolla
laittaa kuntoon pienokaisen rappeutunutta hautaa. Tällä tavoin he
olivat heti saaneet tietää hänen täällä olostaan ja antoivat hänen
äidilleen aika läksytyksen siitä, että piti häntä luonansa. Mutta olipa
Joankin antanut heidän kuulla kunniansa, jopa sanonut lähtevänsä
matkaansa mokomien ihmisten parista; hänen sanansa oli otettu onkeen --
ja tässä sitä nyt oltiin.

-- Ei minun olisi pitänyt tullakkaan kotiin, sanoi Tess katkerasti
itsekseen.

Hän oli niin vaipunut näihin ajatuksiin, että tuskin huomasi valkoiseen
sadetakkiin puetun miehen ratsastavan kylänraitilla. Tulija huomasi
hänet tuota pikaa sen tähden, että Tessin kasvot olivat aivan ikkunassa
kiinni. Hän ohjasi hevosensa niin lähelle seinää, että kaviot melkein
tallasivat ikkunan alla olevaa kapeata kukkaspenkkiä. Vasta sitten kun
tulija ratsuvitsallaan kosketti ikkunaa, Tess hänet huomasi.

-- Etkö nähnyt minua? kysyi D'Urberville.

-- En huomannut mitään, hän vastasi. Taisin kyllä kuulla ajoa, vaikka
luulin vaunuilla ajettavan. Olin vähän kuin haaveissani.

-- Kuulit kenties D'Urbervillein vaunuilla ajettavan. Kai sinä tuon
tarinan tunnet?

-- En. Mun ... joku sitä kerran yritti kertoa, mutta miten lienee
jäänytkään.

-- Jos olet oikea D'Urberville, en minäkään saane sitä kertoa. Mitä
itseeni tulee, en ole oikea D'Urberville, niin ettei siitä ole väliä.
Pelottava juttu muutoin. Noiden näkymättömien vaunujen jyrinän kuulevat
vain ihmiset, joiden suonissa virtailee D'Urbervillein verta, ja niiden
kuulemista pidetään pahan merkkinä. Tarina kertoo murhasta, jonka muuan
perheen jäsenistä oli tehnyt satoja vuosia sitten.

-- Kerrohan koko tarina, kun olet kerran alkuun päässyt.

-- No hyvä. Muuan D'Urberville kuului ryöstäneen kauniin naisen, joka
koki karata vaunuista, joissa hän vei häntä pois ja kamppailussa
D'Urberville tappoi hänet -- tai nainen tappoi tämän, en muista
kumpiko. Semmoinen on tarina... Mutta tehän olette lyöneet kimpsunne ja
kampsunne läjään, aijotteko lähteä matkaan?

-- Huomenna -- Maarianpäivänä aijomme lähteä.

-- Kuulin jo siitä, mutta en ottanut oikein uskoakseni; niin kovin
hätäistä. Miksi te lähdette?

-- Isän kuoltua päättyi talon vuokra-aika -- meillä ei ole oikeutta
asua täällä kauempaa. Viikkokaupalla olisimme kenties saaneet asua --
jollei minua olisi ollut.

-- Sinua?

-- Minä näes en ole -- kelpo nainen.

D'Urbervillen kasvot sävähtivät punaisiksi.

-- Tuhat tulimmaista! Mokomatkin hempulat! Menkööt hiiden kattilaan ja
palakoot tuhannen nuuskaksi! huudahti hän närkästyneenä. Ja sen takia
te lähdette? Teidät on toisin sanoen häädetty?

-- Eipä varsin häädettykään, mutta kun sanottiin, että meidän olisi
piakkoin muuttaminen, niin oli paras tehdä se näinä päivinä, jolloin
kaikki muuttavat.

-- Mihin te sitten menette?

-- Kingsbereen. Vuokrasimme sieltä asunnon. Äiti vain höpsyttelee isän
sukulaisista ja tahtoo päästä niiden luo.

-- Mutta perheenne ei ole sovelias vuokrahuoneistoissa asumaan ja
tuommoisessa kaupunki pahasessa kuin Kingsbere. Mutta tulkaapa minun
majaani Trantridgeen! Kanala on joutunut miltei häviöön äidin kuoltua,
mutta rakennus on kuitenkin jälellä ja puutarha myös. Päivässä se on
siistitty, ja äitisi on siinä varsin mukava asua; lapset pannaan hyvään
kouluun. Minun täytyy tosiaankin auttaa teitä mäessä.

-- Mutta mepä olemme jo vuokranneet asunnon Kingsberessä, selitti Tess.
Ja voimme odottaa siellä...

-- Odottaa -- mitä sitten? Epäilemättä tuota kelpo miestäsi. Kuulehan
nyt, Tess, tunnen miehet ja kun otan huomioon eronne syyt, niin voinpa
varmasti sanoa, ettei hän koskaan tee kanssasi sovintoa. Vaikka olen
ollut vihamiehesi, olen nyt ystäväsi, usko tai älä. Tulehan majaani
asumaan! Hankimme suuren joukon kanoja, äitisi on omansa niitä
hoitamaan, ja lapset saavat käydä koulua.

Tess hengitti yhä nopeammin ja viimein lausui:

-- Mistä minä tiedän, tokko kaikkea tätä tekisitkään? Saatat muuttaa
mieltäsi, ja silloin joutuisimme ... äiti joutuisi ... mieron tielle
jälleen.

-- Ei toki. Jos haluat, niin saat kirjallisen takuun. Mietihän asiaa.

Tess pudisti päätänsä. Mutta D'Urberville oli taipumaton, harvoin oli
Tess nähnyt häntä niin päättävänä; hän ei tyytyisi kieltävään
vastaukseen.

-- Puhuhan äidillesi, hän sanoi kiihkeästi. Hänen asiansa on päättää,
ei sinun. Minä annan puhdistaa ja valkaista talon huomisaamuna ja panna
tulta uuniin; iltapäivällä se on kuiva, niin että voitte tulla suoraan
asuntoonne. Odotan sinua.

Tess pudisti taas päätänsä, itku kurkussa. Ei uskaltanut katsahtaakkaan
D'Urbervilleen.

-- Olen sinulle jotain velkaa menneiltä ajoilta, kuten tiedät, tämä
jatkoi. Ja sinä ajoit myöskin nuo hullutukset päästäni; olen iloinen...

-- Olisitpa saanut pitää hullutukset päässäsi, käyttäydyithän silloin
maltillisemmin.

-- Olen iloinen, että saan sinulle vähänkin palkita. Odotan äitisi
tavaroita huomenna tuleviksi... Annappa minulle kätesi nyt sen asian
vahvistukseksi -- armas, ihana Tess!

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja
pisti kätensä puoliavoimesta ikkuna-aukosta. Salamoivin silmin Tess
vetäisi ikkunan kiinni, niin että D'Urbervillen käsi joutui
puristukseen.

-- Lempo vieköön -- sinä olet julma! hän sanoi kiskaisten irti kätensä.
Ei, ei, et sinä sitä tahallasi tehnyt. No niin, odotan sinua tai
ainakin äitiäsi ja lapsia.

-- En minä tule, minulla on rahaa yllin kyllin, huudahti Tess.

-- Missä?

-- Appeni huostassa, jos vain pyydän.

-- _Jos_ pyydät. Mutta etpä sinä pyydä, Tess; tunnen sinut, ennen sinä
nälkää näet, kuin menet pyytämään.

Näin sanoen hän ratsasti tiehensä. Tien mutkassa tuli häntä vastaan
mies, jolla oli maalipönttö kädessä. Mies kysyi, oliko hän hylännyt
veljet.

-- Juokse helvettiin! kiljaisi D'Urberville.

Tess kyyhötti kotvasen paikoillaan, kunnes äkillinen, kapinoitseva
tunne siitä, että kaikki tämä olikin vääryyttä, riehahti hänen
mieleensä. Viljavat, kuumat kyynelet pulpahtivat silmiin. Oma
miehensäkin, Angel Clare, oli häntä kovasti kohdellut! Ei hän ollut
koskaan ennen päästänyt tuommoista ajatusta mieleensä, mutta
Angel oli varmasti! Ei elämän päivänänsä -- hän saattoi vannoa
sen sydämensä syvyydestä -- ollut hän tahtonut tehdä pahaa, ja
kuitenkin oli kova kohtalo tullut hänen osakseen. Mitä hän olikin
rikkonut, niin tahallansa ei hän ollut sitä tehnyt, vaan ainoastaan
tietämättömyydestä; ja miksi piti hänen kärsiä niin kovaa rangaistusta?

Hän sieppasi ensimäisen paperipalan, minkä sai käsiinsä ja kirjotti
siihen seuraavat rivit:

"Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä
ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan
voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle
vääryyttä -- miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa?
Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen
saanut sinulta osakseni! -- T."

Hän odotti, kunnes postinkulettaja kulki ohitse, juoksi hänen luoksensa
kirje kädessä ja palasi sitten alakuloisena entiselle paikalleen
ikkunan viereen.

Oli ihan yhdentekevää, kirjottipa näin tai jos hellästi olisi
kirjottanut. Kuinka saattoi Clare rukouksille korvaansa kallistaa?
Olivathan tosiasiat entisellään: ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi
voinut hänen mielipiteitään muuttaa.

Ilta pimeni, uunissa palava tuli valaisi huonetta. Kaksi vanhinta
pienemmistä lapsista oli mennyt äidin myötä kylään, neljä nuorinta,
joiden ikä vaihteli puolesta neljättä yhteentoista vuoteen -- istui
mustiin puettuna lieden ääressä omia pikku asioitaan haastellen.
Viimein Tesskin istuutui heidän joukkoonsa sytyttämättä kynttilää.

-- Nyt me nukumme viimeistä yötä, hyvät lapset, talossa, jossa olemme
syntyneet, hän sanoi kiireisesti. Pitäisi kai meidän sitä vähän
ajatella, vai mitä?

Lapset vaikenivat. Sanat sattuivat heidän herkkiin mieliinsä niin, että
kaikki olivat hyrskähtää itkemään, vaikka he päivät päästään olivat
iloinneet uuteen paikkaan pääsemisestä. Tess muutti keskusteluainetta.

-- Laulakaapas minulle, lapsi kullat, hän sanoi.

-- Mitä me lauletaan?

-- Vaikka mitä, saman se tekee.

Syntyi hetkisen vaitiolo; sen katkaisi ensiksi pieni, arka ääni. Sitten
yhtyi siihen toinen, vihdoin kolmas ja neljäs, ja kaikki veisasivat
pyhäkoulussa oppimaansa virttä:

    "Täällä tuskaa kärsimme ain',
    Yhdymme eroa varten vain;
    Taivaass' ei eroa löydykkään."

Lapset lauloivat levollisina kuin ihmiset, jotka aikoja sitten ovat
päässeet asiasta selville. Vakavina he katselivat laulaessaan tuleen.
Nuorimmat jäivät tahdissa vähän jälelle toisista.

Tess käännähti jälleen ikkunaan. Ulkona oli pimeä, ja hän painoi
kasvonsa ruutuun kiinni, aivan kuin nähdäkseen pimeän läpi. Oikeastaan
hän teki sen salatakseen kyyneleitään. Jos hän vain voisi uskoa, mitä
lapset lauloivat, jos hän vain voisi olla varma, kuinka erilaista
kaikki olisikaan! Kuinka turvallisesti hän jättäisikään pikku
sisaruksensa kaitselmuksen huostaan. Mutta hän ei ollut varma; hänen
täytyi tehdä jotain heidän hyväkseen, hänen oli oltava heidän
kaitselmuksensa, sillä Tessistä samoin kuin monista miljoonista
muistakin piili kamalata ivaa runoilijan sanoissa:

    Me emme saavu alasti,
    Vaan verhottuina pilviin kunnian.

Hänelle ja hänen kaltaisilleen syntymä oli alentavan persoonallisen
pakotuksen tulikoetus, jonka mielivaltaisuutta ei tulos millään tavalla
oikeuttanut, korkeintaan vain lievensi.

Kohta hän huomasi äitinsä Liisu-Viisun ja Abrahamin kera tallustelevan
lokaista tietä pitkin. Rouva Durbeyfieldin puukengät kolisivat oven
takana, ja Tess riensi avaamaan.

-- Ulkona näkyi kavion jälkiä, sanoi Joan. Onko täällä käynyt ketään?

-- Ei, vastasi Tess.

Tulen ääressä istuvat lapset katsoivat vakavina häneen, ja joku mutisi:

-- Kävipäs herra ... hevosen selässä.

-- Ei käynyt täällä, sanoi Tess. Puhutteli minua ohimennessään.

-- Kuka se oli? kysyi äiti. Miehesikö?

-- Ei. Hän ei tule koskaan, vastasi Tess kylmän toivottomana.

-- Kuka se sitten oli?

-- Oh, ei sinun tarvitse sitä kysellä. Olet nähnyt hänet ennenkin,
samoin minäkin.

-- No, mitä hänellä oli sanomista? kysyi Joan uteliaana.

-- Kerronpahan huomenna, kun olemme päässeet Kingsbereen -- kerron joka
sanan.

Hän oli sanonut, ettei se ollut hänen puolisonsa. Mutta hänessä tuntui
käyvän yhä voimakkaammaksi tunto, että ruumiillisessa merkityksessä
ainoastaan tämä mies oli hänen puolisonsa.



52.


Varhain seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, häiritsi valtateiden
varrella asuvien yörauhaa kova jyrinä, jota miltei katkeamatta jatkui
päivän valkenemiseen saakka -- jyrinä, joka yhtä varmasti palautui
tämän kuun ensimäisellä viikolla kuin käen kukunta kolmannella. Yleinen
muutto oli alkanut. Tyhjiä vaunuja ja rattaita riensi hakemaan
muuttajain tavaroita, sillä isäntäin asia oli noutaa uudet palvelijat
ja heidän kapineensa. Hakumiehet läksivät matkaan jo puolesta öin
ehtiäkseen ajoissa perille.

Mutta ei ainoakaan isäntä lähettänyt hevostaan Tessiä ja hänen äitiänsä
noutamaan. He olivat vain naisia eikä säännöllisiä työläisiä, heitä ei
juuri kaivattu missään, ja siksi oli heidän omalla kustannuksellaan
otettava hevonen.

Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään, ettei tuona aamuna satanut,
vaikka ilma oli raskas. Ilkeätä olikin muutto sateella: kastui
huonekalut, kastui sänkyvaatteet, pukimet ja kaikki, monesti siitä
tauditkin saivat alkunsa.

Äiti, Liisu-Viisu ja Abraham olivat myös valveilla, mutta nuoremmat
lapset saivat vielä nukkua. Haukattiin vähän einettä heikossa valossa
ja käytiin sitten kapineihin käsiksi.

Ripeästi sujui tavarain siirto, sillä pari ystävällistä naapuria oli
tullut auttamaan. Kun huonekalut oli nostettu rattaille, tehtiin
sänkyvaatteista pyöreä pesä, jossa Joan Durbeyfield ja pikku lapset
saisivat istua matkatessa. Kesti kuitenkin kotvasen, ennenkuin
jouduttiin lähtemään, sillä hevoset oli riisuttu; mutta viimeinkin,
kahden tienoissa, päästiin tielle. Pata heilui edestakaisin kärryjen
akselissa. Rouva Durbeyfield istui lasten kera kuorman päällä.
Polvillaan oli hänellä seinäkello, joka rattaiden keikkuessa tuon
tuostakin löi hiljaa yksi tai puoli kaksi. Tess ja Liisu-Viisu
kävelivät rattaiden rinnalla, kunnes päästiin kylästä.

He olivat käyneet jäähyväisillä muutamain naapureinsa luona sinä aamuna
ja edellisenä iltana, ja pari niistä oli lähdettäessä tullut
toivottamaan heille onnea matkalle, vaikka sydämessään eivät juuri
tainneet uskoa semmoisen perheen kuin Durbeyfieldin voivan menestyä,
sillä Durbeyfieldit olivat hyväntahtoisia kaikkia muita paitsi itseään
kohtaan.

Rattaat alkoivat kohta kohota ylöspäin, ja tuuli kävi navakammaksi, kun
saavuttiin ylävämmälle seudulle. Huhtikuun kuudes päivä oli käsissä;
tuon tuostakin tuli Durbeyfieldejä vastaan rattaat, joissa muuttomiehet
olivat kuorman päällä. Kuormat oli aina tehty samalla tavalla,
kenties se olikin yhtä ominaista majanmuuttajille kuin kuusikulmio
mehiläiselle. Koko laitteen perustana oli perheen säilikkö, joka
kiiltävine heloineen ja sormenjälkineen kohosi mahtavana etualalla
hevosten häntien yläpuolella, ikäänkuin jonkunlainen "liitonarkki",
jota oli kuletettava arvokkaalla tavalla.

Jotkut perheet olivat iloisia, toiset alakuloisia; muutamat
puhalluttivat hevosiaan ravintolain kohdalla, muutamat ajoivat ohi.
Durbeyfieldin matkue pysähtyi myöskin ravintolan luo juottamaan hevosia
ja nauttimaan hieman virvokkeita.

Siinä viivyttäessä Tess huomasi sinisen mukin, joka nousi ja laski
ilmassa erään kuorman päällä istuvien naisten kesken. Hän seurasi
silmillään mukin matkaa ylöspäin ja näki, kuinka siihen tarttui käsi,
jonka haltijan hän hyvin tunsi. Tess riensi vankkurien luo.

-- Marian ja Izz! hän huudahti tytöille, sillä hepä siellä istuivat
perheen kera, jonka luona olivat asuneet. -- Oletteko te tänään
muuttohommissa, niinkuin muutkin?

Olivat he. Kovin oli käynyt elämä rasittavaksi Flintcomb-Ashissa,
olivat lähteneet melkein varkain tiehensä -- haastattakoon Groby
oikeuteen, jos tahtoi. He kertoivat mihin nyt aikoivat asettua, ja Tess
mainitsi myös uuden asuinpaikkansa.

Marian kumartui kuorman yli ja sanoi hiljaa:

-- Tiedäppäs, että se herra, joka sinua myötäänsä ajaa takaa --
arvaathan ketä tarkotan -- tuli lähdettyäsi Flintcombiin sinua
kysymään. Emme sanoneet missä olit, sillä tiesimme, ettet tahtonut
häntä nähdä.

-- Niin -- mutta sittenkin minä näin hänet, mutisi Tess. Miten lie
minut löytänytkin.

-- Tietääkö hän, mihin sinä nyt olet matkalla?

-- Taitaapa tietää.

-- Onko miehesi jo palannut?

-- Ei ole.

Hän sanoi hyvästit ystävilleen -- heidän kuskinsa oli nyt tullut
ravintolasta -- ja molemmat rattaat jatkoivat matkaansa vastakkaisiin
suuntiin. Vaunut, joissa Marian, Izz ja kyntömiehen perhe istuivat,
olivat komeasti maalatut ja niiden edessä oli kolme pulskaa hevosta;
valjaat oli koristettu välkkyvillä vaskiheloilla. Durbeyfieldin
joukkokunta sitä vastoin istui vanhoissa vaunurotteloissa, jotka hädin
tuskin kestivät tavattoman raskasta kuormaa. Niitä ei oltu maalattu sen
koommin kuin tehdessä, ja edessä oli vain kaksi hevosta. Huomasi heti,
että toinen joukkue kulki vauraan tilallisen kyydissä, toinen vaelsi
omia aikojaan ventovieraitten ihmisten luo.

Matka oli pitkä -- liian pitkä päivän matkaksi -- ja hevoset saivat
vetäessään rimpuilla hikeen asti. Vaikka matkaan oli lähdetty sangen
varhain, oli jo myöhäinen ilta käsissä, kun saavuttiin Greenhillin
kukkuloille. Hevosia puhalluttaessa Tess katsahti ympärilleen. Mäen
alla, juuri heidän kohdallaan oli heidän matkansa päämäärä, Kingsberen
kaupunki pahanen, ainoa paikka maan päällä, jota saattoi pitää
D'Urbervillein kotina, koska suku oli elellyt siellä täydelleen
viisisataa vuotta.

Joku mies näkyi astelevan mäen rinnettä heitä kohti, ja kun hän näki
millainen kuorma heillä oli, joudutti hän käyntiään.

-- Taidatte olla Durbeyfieldin vaimo? sanoi hän Tessin äidille, joka
oli laskeutunut alas kävelläkseen loppumatkan.

Hän nyökkäsi päätään. -- Saattaisinpa sanoa olevani parooni John
D'Urberville vainajan, köyhän aatelismiehen, leski, jos pitäisin kiinni
oikeuksistani; ja olen matkalla hänen esi-isäinsä tyyssijoille.

-- Niinkö? Siitä en tiedä mitään, mutta jos olette mrs Durbeyfield,
niin olen tuomassa sanaa, että haluamanne huoneet on vuokrattu. Emme
tienneet tulostanne, ennenkuin saimme kirjeenne tänä aamuna -- jolloin
oli jo myöhäistä. Mutta kyllä kai te muualta saatte huoneita.

Mies katsoi Tessiin, jonka kasvot olivat käyneet tuhkan harmaiksi. Äiti
oli kuin puulla päähän lyöty.

-- Mitä nyt tehdään, Tess? hän sanoi katkerasti. Olipa se vasta
tervetulon toivotus esi-isäisi maahan! Koetetaanhan kuitenkin pyrkiä
eteenpäin.

He läksivät katkaisemaan lopputaivalta ja saapuivat pian kaupunkiin.
Tess jäi vaunujen luo lapsia katsomaan, äiti ja Liisu-Viisu lähtivät
huoneita etsimään. Tunnin turhaan juostuaan he palasivat Tessin luo.
Hevosmies alkoi vaatia kuormaa purettavaksi, koska hevoset olivat
puoleksi näännyksissä, ja hänen oli lähdettävä paluumatkalle vielä
samana iltana.

-- Ka, niin purkakaa tähän, sanoi Joan huolettomasti. Kyllähän tässä
suoja jostain löydetään.

Vaunut olivat syrjäisessä paikassa kirkkotarhan muurin vieressä, ja
kohta oli huonekaluromut pitkin tannerta. Joan maksoi hevosmiehelle
kyytipalkan, johon oli mennä hänen viimeinenkin killinkinsä, ja kuski
läksi ajaa köröttämään ylen iloisena, että pääsi erilleen mokomasta
herrasväestä. Yö oli lauha, eihän niillä ole hätää, hän ajatteli,
vaikka ulkonakin olisivat... Tess katseli epätoivoisena huonekalukasaa.
Kevät-illan kylmä auringonpaiste sattui ruukkuihin ja pannuihin,
kuivattuihin ruohokimppuihin, pöydän messinkiheloihin, kätkyeeseen,
jossa heitä kaikkia oli tuuditettu -- siinä ne viruivat nyt
ympäristössä, johon niitä ei koskaan oltu aijottu. Ympärillä kohosi
mäkiä ja kumpuja, jaettuina pieniin tilkkuihin, sekä nurmen peittämiä
myhkyröitä, jotka osottivat, missä D'Urbervillein sukukartano kerran
oli seisonut; ja vähän loitompana näkyi Egdon Heathin harju, joka aina
oli tilaan kuulunut. Aivan lähellä oli kirkon sivukäytävä, jota
nimitettiin D'Urbervillein käytäväksi; se näytti katselevan häntä
horjumattoman tyynesti.

-- Eikö sukuhautamme ole rauhotettu turvapaikkamme? sanoi Tessin äiti
palattuaan vakoilemasta kirkkoa ja kirkkotarhaa. -- On tietysti, ja
sinne me asetumme, tytöt, kunnes esi-isänne kotipaikka tarjoaa teille
katon päänne päälle. Auttakaahan minua, Tess, Liisu ja Abraham. Tehdään
lapsille vuode ja sitten lähdetään taas etsimään.

Tess auttoi äitiänsä välinpitämätönnä ja neljännestunnissa oli vanha
sänky nostettu erilleen toisten huonekalujen joukosta ja asetettu
kirkon eteläisen muurin viereen. Tätä osaa kirkosta nimitettiin
D'Urbervillein käytäväksi, ja sen alla sijaitsi D'Urbervillein suuri
sukuhauta. Sängyn kattoverhon yläpuolella oli somasti koristettu,
monivärinen ikkuna, joka oli valmistettu viidennellätoista
vuosisadalla. Sitä sanottiin D'Urbervillein ikkunaksi, ja sen yläosassa
saattoi nähdä vaakunamerkkejä, samanlaisia kuin Durbeyfieldin vanhassa
sinetissä ja lusikassa.

Joan veti uutimet vuoteen ympäri, niin että siitä syntyi oivallinen
teltta, ja pisti lapset sisälle.

-- Pahimmassa tapauksessa voimme itsekin siinä yhden yön nukkua, hän
sanoi. Mutta lähdetäänhän vielä huoneita etsimään ja hankkimaan
pienokaisille jotain syömistä. Voi Tess, mitäpä hyötyä sinun
herrasnaimisistasi on, jos joudumme tälle jälelle!

Liisu-Viisun ja Abrahamin kera hän riensi taas pikku kadulle, joka
johti kirkosta pikku kaupunkiin. Kadulle tultuaan he huomasivat hevosen
selässä istuvan miehen, joka tähysteli ympärilleen.

-- Oh, teitä minä tässä katselin, hän sanoi ratsastaen lähemmä. Tässä
on tosiaankin sukukokous historiallisella paikalla.

Se oli Aleksander D'Urberville.

-- Missä Tess on? hän kysyi.

Joan ei pitänyt D'Urbervillestä. Hän viittasi kädellään kirkkoon päin
ja riensi eteenpäin. D'Urberville sanoi tulevansa tapaamaan heitä
uudelleen, jos heidän huoneenhakunsa taas onnistuisi huonosti, josta
hän juuri oli kuullut. Hän ratsasti ravintolaan ja palasi kohta
jalkaisin.

Sillä välin Tess lörpötteli sängyssä lasten kanssa. Nähtyään etteivät
he sillä kertaa mitään kaivanneet, hän läksi kävelemään kirkkotarhaan.
Hämärä alkoi olla käsissä. Kirkon ovi ei ollut lukossa, ja Tess astui
siitä sisään ensi kerran eläissään.

Ikkunan sisäpuolella, jonka alla sänky oli, sijaitsivat haudat, jotka
useita satoja vuosia olivat olleet D'Urberville-suvun leposijana. Ne
olivat päällystetyt, alttarin muotoiset ja yksinkertaiset; niiden
kirjotukset olivat kuluneet ja murtuneet, kilvet revityt pois. Tämä
hävitys osotti selvemmin kuin mikään, että hänen sukunsa oli
yhteiskunnallisesti sammunut.

Hän meni erään tasaisen, lattiaan kiinnitetyn kiven luo, johon oli
piirretty sanat:

    "_Ostium sepulchri antiquae familiae D'Urberville_."

Tess ei osannut kirkkolatinaa yhtä hyvin kuin joku piispa, mutta
käsitti kuitenkin, että tuossa oli sisäänkäytävä hänen esi-isäinsä
hautakammioon, ja että uhkeat ritarit, joista hänen isänsä oli laulanut
maljaa maistellessaan, lepäsivät sisällä.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän kääntyi mennäkseen pois ja kulki muutaman
alttarin muotoisen hautapatsaan ohi, kaikkein vanhimman, jonka päällä
lepäsi pitkällään ihmisvartalo. Puoli hämärässä ei hän ollut sitä ennen
keksinyt eikä olisi nytkään kiinnittänyt siihen huomiotansa, ellei
hänen mieleensä olisi jysähtänyt, että kuva liikahti. Käytyään lähemmä
hän havaitsi silmänräpäyksessä, että se oli elävä olento. Hän oli
vaipua pyörtyneenä maahan, niin kovasti hän säikähti huomatessaan,
ettei hän ollutkaan yksin, mutta toipui kuitenkin heti tuntiessaan
Aleksander D'Urbervillen.

Tämä hyppäsi alas paadelta häntä tukemaan.

-- Näin sinun tulevan sisään, hän sanoi hymyillen, pistäysin tuohon,
jotten sinua häiritsisi. Täällähän meillä on koko sukukokous allamme
asuvien vanhojen poikain kanssa, vai mitä? Kuulehan!

Hän jyskytti jalallaan kovasti lattiaan, jolloin kumea kaiku vastasi
altapäin.

-- Totta tosiaan se heitä hieman ravisti, hän jatkoi. Ja sinä luulit
minua jonkun ukkovainajan kivikuvaksi? Toiset ajat on nyt käsissä.
Väärän D'Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin
koko hallitsijasuku oikeita D'Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on
tehtävä?

-- Mene tiehesi! mutisi Tess.

-- Minä menen -- menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta
mennessään hän kuiskasi: -- Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin!

Kun hän oli mennyt, niin Tess kumarsi päänsä hautakammion
sisäänkäytävää vasten sanoen:

-- Miksi olen pahalla puolen tätä ovea!



Sillä välin olivat Marian ja Izz kulkeneet hyvän matkaa luvattua
maatansa kohti -- toisesta perheestä, joka sinä aamuna oli lähtenyt
pois, oli paikka tuntunut Egyptiltä. Mutta tytöt eivät ajatelleet uutta
palveluspaikkaansa. He puhelivat Angel Claresta ja Tessistä ja hänen
hartaasta ihailijastaan, jonka osallisuudesta Tessin entisiin
vaiheisiin he olivat hiukan kuulleet ja loput arvanneet.

-- Tietysti Tess hänet ennestään tuntee, sanoi Marian. Hänen
onnettomuutensa johtuukin siitä, että hän on hänet kerran voittanut;
mutta olisipa kauhean ikävätä, jos hän saisi hänet uudelleen
pauloihinsa narranneeksi. Mr Clarea on meidän turha omaksemme toivoa,
Izz, ja miksipä kadehtisimme häntä Tessiltä emmekä kokisi parantaa
heidän välejänsä? Jos mr Clare vain tietäisi, miten pahassa pulassa
Tess on ja kuinka hän saa kiertää mieroa, niin varmaan hän tulisi
pitämään huolta vaimostaan.

-- Emmeköhän voisi ilmottaa hänelle?

He miettivät koko matkan tätä asiaa, mutta taloonsa tultua heillä oli
siksi paljon puuhaa, että tuuma jäi toteuttamatta sillä kertaa. Mutta
kuukautta myöhemmin, kun olivat jo uuteen paikkaansa perehtyneet, he
kuulivat Claren kotiin tulosta, vaikkei Tessistä ollut mitään sen
koommin kuulunut. Tämä sanoma herätti heissä jälleen lempeitä tunteita,
ja Tessin parasta ajatellen Marian päästi korkin heidän yhteisestä
mustepullostaan, ja yhdessä he sepittivät seuraavan kirjeen:

    Kunnioitettava herra!

    Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin
    hän rakastaa teitä. Sillä häntä ahdistelee Vihollinen Ystävän
    haamussa. Herra Clare, lähellä häntä on muuan, jonka pitäisi olla
    hyvin kaukana. Naista ei pitäisi koetella yli Voimainsa, ja
    yhtenäinen tippuminen kovertaa reijän Kiveen -- jopa Timanttiinkin.

                                  Kaksi jotka toivovat teille hyvää.

Tämän kirjeen he osottivat Angel Clarelle ja lähettivät sen ainoaan
paikkaan, joka heidän tietääkseen oli yhteydessä hänen kanssansa,
Emminsterin pappilaan. Ja sen perästä he iloitsivat suuresti
jalomielisestä teostaan; se saattoi heidät laulamaan tunteellisia
lauluja ja itkemään samalla kertaa.



SEITSEMÄS VAIHE.

SOPUSOINTUUN.



53.


Oli ilta Emminsterin pappilassa. Tavanmukaiset kaksi kynttilää paloivat
vihreiden varjostintensa alla pastorin virkakamarissa, mutta hän ei
ollut vielä istunut niiden ääressä.

Silloin tällöin hän pistäysi sisällä kohentelemassa pientä pesävalkeaa
-- ei tarvinnut enää paljoa lämmittää, sillä ilma alkoi käydä yhä
keväisemmäksi -- ja meni taas pois. Joskus hän pysähtyi ulko-ovelle,
käväisi vierashuoneessa ja astua kapsutteli taas ulko-ovelle.

Ovi oli lännen puolella, ja vaikka sisällä oli puolipimeä, oli ulkona
kuitenkin siksi valoisa, että varsin selvästi erotti esineet. Rouva
Clare, joka oli istunut vierashuoneessa, seurasi häntä ovelle.

-- Saamme vielä kotvasen odottaa, sanoi pastori. Ei hän ehdi Chalk
Newtoniin ennen kuutta, vaikkapa juna joutuisi aikanaan, ja puolitoista
peninkulmaa ei ole niinkään pian pyyhkäisty meidän hevosella.

-- Olemmepas me sen tunnissa ajaneet, ukkoseni.

-- Ka, ennen muinoin.

Näin he kuluttivat aikaa odottaessaan kaihottua vierasta. Vihoviimein
kuului tieltä kevyttä jytinää, ja vanhat ponyrattaat ilmestyivät
pystyaidan taakse. He näkivät niistä laskeutuvan miehen, joka näytti
tutulta, mutta joka olisi saanut kulkea huomaamatta ohi, jollei olisi
laskeutunut heidän rattailtaan, juuri sillä hetkellä, jolloin vierasta
odotettiin.

Rouva Clare riensi pimeän eteisen poikki ovelle, ja pastori tulla
köpitti perästä.

Uusi tulokas, joka juuri oli sisään astumassa, näki heidän levottomat
kasvonsa auringon viimeisten säteitten valossa, mutta he eivät
erottaneet hänen piirteitänsä, koska hän oli selin valoon.

-- Poikani, poikani -- oletko vihdoinkin kotona? huudahti
rouva Clare välittämättä tällä hetkellä sen enempää hänen
kerettiläismielipiteistään, jotka olivat tämän eron saaneet aikaan,
kuin tomusta, joka peitti hänen vaatteitaan. Valoisaan huoneeseen
tultua hän loi tarkastavan silmäyksen poikaansa.

-- Oi, eihän se olekkaan Angel, se Angel, joka meni luotani! hän
huudahti surullisena kääntyen pois.

Isä ällistyi myöskin nähdessään poikansa, sillä vieraassa maassa, johon
Angel odottamattoman kohtaloniskun murjomana oli rientänyt, olivat
lukemattomat vaikeudet ja paha ilmanala muuttaneet hänen muotonsa aivan
toisennäköiseksi. Saattoi nähdä luurangon ihon takaa, ja miltei hengen
luurangon takaa. Hän muistutti Crivellin kuollutta "Kristusta".
Kuopallansa olevain silmäin tienoilla iho oli kalman kalpea, ja katse
oli raukea. Ryppyjä ja teräviä juovia, hänen ijäkkäiden esi-isäinsä
kaunistuksia, oli ilmestynyt hänen kasvoilleen kaksikymmentä vuotta
ennen aikojansa.

-- Sairastin siellä vieraalla maalla, kuten tiedätte, hän sanoi. Mutta
nyt olen terve mies.

Mutta ikäänkuin osottaakseen hänen väitteensä vääräksi, hänen polvensa
tuntuivat horjuvan, ja hän istuutui kiireisesti tuolille, jottei
kaatuisi. Se oli vain lievä heikkouden kohtaus, johtuen rasittavasta
matkasta ja hetkellisestä mielenliikutuksesta.

-- Onko minulle tullut äskettäin kirjeitä? hän kysyi. Sain viimeksi
lähettämänne aivan sattuman kaupalta ja kovin myöhään; muutoin olisin
kenties tullut aikaisemmin.

-- Se oli kai vaimoltasi?

-- Niin oli.

Vain yksi kirje oli äskettäin tullut. Sitä ei oltu lähetetty, koska
arveltiin hänen pian palaavan.

Hän avasi kiireisesti kirjeen ja joutui hämilleen lukiessaan nuo
voimakkaat sanat, joilla Tess ilmaisi tunteitaan viimeisessä hätäisesti
kyhätyssä kirjeessään:

    Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä
    ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en
    koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä
    sinulle vääryyttä -- miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin
    paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut.
    Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! --

                                                     T.

-- Täyttä totta, sanoi Angel, heittäen kirjeen pöydälle. Kenties hän ei
koskaan lepy minuun.

-- Älähän ole, Angel, niin kovin huolissasi yksinkertaisesta
maalaistytöstä, sanoi hänen äitinsä.

-- Maalaistytöstä! Mitäpä me itse olisimme sen parempia! Toivon, että
hän olisi sitä siinä merkityksessä kuin te tarkotatte, mutta antakaahan
kun mainitsen erään seikan, josta en ennen ole puhunut: hänen isänsä on
erään vanhimman normannilaissuvun jälkeläinen, samoin kuin monet muut,
jotka elävät hiljaista elämää kylissämme maata myyrien ja joita
nimitetään maalaisiksi.

Hän meni aikaisin levolle ja tunsi seuraavana aamuna itsensä perin
pahoinvoivaksi, jonka vuoksi jäi kamariinsa. Hän mietti asemaansa.
Päiväntasaajan tuolla puolen ollessaan ja saadessaan Tessin lempeä
uhkuvan kirjeen, hänestä oli tuntunut mitä yksinkertaisimmalta asialta
syöksyä hänen syliinsä ja antaa hänelle anteeksi. Mutta nyt, kun hän
oli palannut kotiin, ei asia tuntunutkaan niin helpolta. Tess oli
kiihkeä ja kuumaverinen, ja hänen viimeinen kirjeensä saattoi Angelin
kysymään itseltään, olikohan viisasta edeltäpäin ilmottamatta mennä
häntä tapaamaan hänen vanhempainsa luona. Jos hänen rakkautensa
tosiaankin oli muuttunut tällä välin inhoksi, niin äkillisestä
tapaamisesta olisi seurauksena vain karvaita sanoja.

Clare arveli olevan parasta ilmottaa Tessille tulostaan parilla
rivillä. Sitä paitsi hän lausui toivovansa, että Tess vielä asui
vanhempainsa luona Marlottissa, kuten erotessa oli sovittu. Hän lähetti
kirjeen samana päivänä, ja loppuviikolla saapui mrs Durbeyfieldiltä
lyhyt vastaus, joka ei ollenkaan vähentänyt hänen levottomuuttaan,
sillä siinä ei ollut mitään osotetta, vaikkei kirje nähtävästi ollut
Marlottissa kirjotettu.

    Herra Clare!

    Näillä riveillä tahdon tietää antaa, että Tyttäreni on nykyään
    poissa luotani, enkä osaa varmasti sanoa milloin hän tulee
    takaisin, mutta kyllä minä teille Ilmotan, heti kun hän tulee. Ei
    minulla ole oikeutta sanoa, Missä hän nykyään on. Mainitsen
    vielä, että minä muutin perheineni joku aika sitten Marlottista...

                                                  Kunnioittaen
                                                Joan Durbeyfield.

Claresta tuntui niin lohduttavalta tietää Tessin voivan hyvin, ettei
hän paljonkaan välittänyt äidin vastahakoisuudesta antaa tietoja
tyttärensä toimista. Olivat ilmeisesti kaikki häneen suutuksissaan. Hän
päätti odottaa, kunnes mrs Durbeyfield ilmottaisi Tessin kotiintulosta,
joka kirjeestä päättäen kohta tapahtuisi. Ei hän parempaa
ansainnutkaan: hänen rakkautensa oli ollut horjuvainen. Vierailla
mailla hän oli saavuttanut uusia kokemuksia ja viimein kysynyt
itseltään, miksei hän ollut tuominnut Tessiä ennemmin tahdon kuin teon
mukaan.

Meni pari päivää odotellessa luvattua kirjettä, mutta välillisesti
oleskeli hän isänsä luona voimistuakseen vähän enemmän. Voimat
näyttivätkin lisääntyvän, mutta kirjettä ei kuulunut. Sitten hän haki
käsiinsä Brasiliassa saamansa kirjeen, jonka Tess oli kirjottanut
Flintcomb-Ashissa, ja luki sen uudelleen. Sanat vaikuttivat tälläkin
kertaa häneen valtaavasti.

"Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni -- eipä minulla
olekkaan ketään muuta maailmassa... Luulen, että minut kuolema perii,
jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi... Mutta Angel,
Angel, elä ole vain oikeamielinen, ole toki vähän ystävällinenkin
minulle... Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi. Mielelläni sen
tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen... Jos lähetät
minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: _tulen heti_, niin odotan
sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä... Ajattelehan vain
kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua
nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään
minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se
kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle
Tessillesi... Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää
sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain
saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että
olet omani... Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai
maan alla -- nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja
pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa."

Liikutettuna Clare päätti heti rientää Tessin luo. Hän kysyi isältään,
oliko Tess pyytänyt rahaa hänen poissaollessaan. Isä vastasi
kieltävästi, ja silloin Clare käsitti ensi kerran, että ylpeys oli
estänyt Tessiä tätä askelta ottamasta. Hänen puheistaan vanhemmat
viimeinkin saivat selville todellisen syyn heidän eroonsa, ja niin
suuri oli heidän kristillinen rakkautensa, että hänen syntinsä herätti
heissä suurempaa hellyyttä häntä kohtaan kuin hänen syntyperänsä,
yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä.

Sääliessään kokoon välttämättömiä kapineita matkaansa varten Angel luki
tuon teeskentelemättömän kirjeen, joka vihdoinkin tuli perille --
Marianin ja Izz Huettin kirjeen. Se alkoi sanoilla:

"Kunnioitettava herra!

"Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän
rakastaa teitä", ja alle oli kirjottanut: "Kaksi jotka toivovat teille
hyvää."



54.


Neljännestunnissa oli Clare matkalla. Äiti seisoi katsellen, kuinka
hänen laiha vartalonsa katosi kadulle. Hän oli kieltäytynyt ottamasta
ajettavakseen pappilan vanhaa hevosta, koska tiesi sitä kotona
myötäänsä tarvittavan. Hän meni ravintolaan, vuokrasi sieltä keveät
ajopelit ja malttoi tuskin pysyä valjastusaikaa sisällä. Muutaman
minuutin kuluttua hän ajoi kaupungin ulkopuolella olevaa rinnettä ylös,
jota Tess kolme kuukautta takaperin oli laskeutunut toivehikkain mielin
ja sitten taas kohonnut angervoisten ajatusten vallassa.

Benvillen valtatie avautui kohta hänen eteensä, ja pensasaidoissa ja
puissa nuput hohtivat purppuraisina, mutta hän ei nähnyt niitä. Hänen
ajatuksensa olivat toisaalla, vain sen verran hän seurasi ympäristöään,
että hevonen pysyi tiellä. Noin puolitoista tuntia ajettuaan hän saapui
"Ristikäden" kolkkoon seutuun, tuon kamalan kiven luo, missä Aleksander
D'Urberville uskonsa vimmassa oli pakottanut Tessin vannomaan, ettei
koskaan häntä kiusaisi. Kuihtuneita, lehdettömiä menneen vuotisia
viholaisia nuokkui ojan reunalla, mutta juurelta pyrki ylös nuoria,
vihreitä taimia.

Vihdoin hän saapui Flintcomb-Ashin kalkkiperäiselle ylängölle, mistä
paikasta Tess kerran oli osottanut hänelle kirjeensä. Hän luuli Tessin
oleskelevan täällä, koska äiti oli sanonut hänen olevan poissa kotoa.
Mutta ei hän tietysti Tessiä täältä tavannut ja surunsa lisäksi hän
tuli huomaamaan, ettei kukaan koko paikkakunnalla ollut kuullut
puhuttavan "rouva Claresta", vaikka Tess hyvinkin muistettiin
ristimänimeltään. Hän ei ollut nähtävästi käyttänyt hänen nimeänsä
heidän eronsa aikana. Tämä seikka osotti hänen ylväästi pitävän eroa
auttamatonna, yhtä paljon kuin sekin, että hän äänetönnä oli antautunut
kestämään vaikeuksia (joista Clare nyt ensi kerran sai tietää),
ennenkuin hän kääntyi hänen isänsä puoleen apua pyytäen.

Flintcomb-Ashissa hän sai kuulla Tess Durbeyfieldin menneen, lähdöstään
ilmottamatta, vanhempainsa luo Blackmoorin laaksoon, ja tämän vuoksi
oli Claren välttämättä saatava mrs Durbeyfield käsiinsä. Kirjeestä
päättäen ei hän oleskellut enää Marlottissa, mutta omituista kyllä, ei
hän ollut maininnut nykyistä osotettaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin
lähteä Marlottiin kyselemään hänen asuinpaikkaansa. Vuokraaja Groby,
joka oli Tessiä kohdellut niin raa'asti, oli Clarelle varsin lipeä,
antoipa hevosensa häntä kyyditsemään Marlottiin, koska Angelin täytyi
lähettää oma hevosensa Emminsteriin -- se oli tilattu vain päiväksi, ja
päivä oli lopussa.

Clare ei tahtonut ajaa vuokraajan hevosella edemmäksi kuin Blackmoorin
laakson laitaan, jonka vuoksi hän sinne saavuttuaan käännytti
kyytimiehen pois ja käveli jalkaisin kylään, missä hänen rakas Tessinsä
oli syntynyt. Puutarhat ja puut eivät olleet vielä ehtineet verhoutua
juhlapukuunsa; niin sanottu kevät kamppaili yhä talven kanssa, joskin
se oli jo saanut ohuen vihertävän vaipan.

Tessin kotitalossa asui nyt toinen perhe, joka oli hänelle aivan
tuntematon. Uudet eläjät olivat puutarhassa ja häärivät siellä omissa
askareissaan, aivan kuin ikänsä olisivat talossa elelleet.

Puhuteltuaan asukkaita, jotka hädintuskin enää muistivat edeltäjäinsä
nimeä, Clare sai tietää, että John Durbeyfield oli kuollut, että hänen
leskensä ja lapsensa olivat muuttaneet pois Marlottista, sanoen
asettuvansa Kingsbereen, mutta sen sijaan olivat menneetkin erääseen
toiseen paikkaan, jonka nimi mainittiin.

Talo tuntui Claresta kammottavalta, koska Tess ei enää siinä asunut, ja
hän riensi tiehensä taakseen vilkaisematta.

Hänen tiensä kävi kentän kautta, missä hän ensi kerran oli nähnyt
Tessin kesäisissä kisoissa. Paikka tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin
talo -- vieläkin vastenmielisemmältä. Kulkiessaan kirkkotarhan poikki
hän huomasi uusien hautapatsaitten joukosta erään hieman upeammalta
näyttävän. Siihen oli piirretty sanat:

"Tässä lepää John Durbeyfield oikealta nimeltään D'Urberville, joka
kuului kerran mahtavaan tämännimiseen sukuun ja oli suoraan alenevassa
polvessa mainehikkaan Sir Pagan D'Urbervillen, Wilhelm Vallottajan
aikuisen ritarin, jälkeläinen. Kuoli maaliskuun 10 p:nä 18--

"Niin mahtavat menevät."

Joku mies, luultavasti haudankaivaja, oli huomannut Claren seisovan
patsaan ääressä ja tuli hänen luoksensa.

-- Kuulkaahan, herra, se mies ei tahtonut levätä täällä, vaan tahtoi
päästä Kingsbereen esi-isäinsä viereen.

-- Ja miksei hänen toivomustaan otettu huomioon?

-- Ei ollut rahaa! Sanokaahan muuta -- tuommoiset koreat patsaat piti
laittaa haudalle ja maksamatta on tänäkin päivänä.

-- Kuka sen laittoi?

Haudankaivaja mainitsi jonkun kylässä asuvan kivenhakkaajan nimen, ja
Clare läksi häntä tapaamaan. Totta oli ukko puhunutkin: patsas oli
maksamatta. Clare suoritti hinnan ja läksi taas Durbeyfieldejä
etsimään.

Matka oli liian pitkä jalkamatkaksi, mutta Clare tunsi niin voimakasta
halua olla yksin, ettei huolinut ottaa kyytiä eikä mennä läheiselle
asemalle, mistä olisi rautateitse päässyt määräpaikkaan. Shastonissa
hän kuitenkin päätti ottaa kyydin, mutta matkaa oli kuitenkin sen
verran, että hän saapui perille vasta seitsemän tienoissa illalla.

Kun kylä oli pieni, niin hän löysi varsin helposti mrs Durbeyfieldin
asunnon. Se sijaitsi muurin ympäröimässä puutarhassa, syrjässä
maantieltä. Sinne oli hän sullonut vanhat huonekalurottelonsa, miten
parhaiten taisi. Oli selvä, ettei hän syystä tai toisesta olisi suonut
Angelin tulevan häntä tervehtimään ja piti tämän tuloa miltei
väkivaltaisena tunkeutumisena. Hän astui itse ovelle, ja iltataivaalta
kajastava valo lankesi hänen kasvoillensa.

Ensi kertaa eläissään Clare hänet tapasi, mutta liian kiintynyt oli hän
omiin mietteihinsä nähdäkseen muuta kuin että hän oli vielä kaunis
nainen, puettuna kunniallisen lesken pukimiin. Angelin täytyi ilmottaa
olevansa Tessin mies ja selittää, mitä varten oli tullut -- hän teki
sen sangen kömpelösti.

-- Tahdon häntä heti tavata, hän sanoi. Lupasitte kirjottaa minulle,
mutta ette sitä tehnytkään.

-- Koska hän ei tullut kotiin, vastasi Joan.

-- Tiedättekö voiko hän hyvin?

-- En tiedä. Mutta teidän pitäisi tietää, hän sanoi.

-- Sen myönnän. Missä hän nyt on?

Jo keskustelun alussa oli Joan Durbeyfield kokenut peittää
hämmästystään pitämällä kättänsä leukansa kupeessa.

-- En ... en tiedä varmaan, missä hän nykyään on, hän vastasi.
Hän oli ... mutta...

-- Missä oli?

-- Tuota, tuota ... ei hän siellä enää ole...

Hän katkaisi taas puheensa siihen, ja sillä välin olivat pikku lapset
sipsutelleet ovelle, missä nuorin äitinsä hameen helmaan tarttuen
sopotti:

-- Tämäkö herra se menee Tessin kanssa naimisiin?

-- Hän on jo hänen kanssaan naimisissa, kuiskasi Joan. Mene sisään.

Clare näki kuinka hämillään hän oli ja kysyi:

-- Luuletteko Tessin tahtovan, että etsisin hänet käsiini?
Jollei, niin...

-- Enpä luulisi tahtovan.

-- Oletteko varma?

-- Varma olen.

Clare kääntyi pois; sitten johtui hänelle mieleen Tessin hellä kirje.

-- Varmaan hän tahtoo, hän lausui kiihkeästi. Tunnen hänet paremmin
kuin te.

-- Sangen luultavaa, herra Clare, sillä minä en koskaan ole häntä
oikein tuntenut.

-- Sanokaahan minulle hänen osotteensa, mrs Durbeyfield, tehkää hyvä
työ onnettomalle miehelle!

Tessin äiti siveli poskeansa levotonna kädellään, mutta nähdessään,
kuinka hän kärsi, hän virkkoi hiljaa:

-- Hän on Sandbournessa.

-- Missä siellä? Sandbourne kuuluu kasvaneen isoksi kaupungiksi.

-- En tiedä sen tarkemmin -- Sandbournessa hän on. Minä puolestani en
ole koskaan siellä käynyt.

Nähtävästi Joan puhui totta. Clare ei udellut enempää.

-- Tarvitsetteko mitään? hän kysyi ystävällisesti.

-- Emme, herra Clare, vastasi Joan. Elämme aika hyvin.

Clare läksi tiehensä käymättä sisällä. Rautatie-asema oli puolen
peninkulman päässä; hän maksoi kyytimiehelleen palkan ja astui
jalkaisin asemalle. Viimeinen Sandbourneen menevä juna läksi kohta sen
perästä, vieden Claren mukanaan.



55.


Hankittuaan huoneen eräässä ravintolassa ja sähkötettyään isälleen
osotteensa Clare läksi yhdentoista aikaan illalla kävelemään
Sandbournen kaduille. Näin myöhällä ei sopinut tiedustella eikä käydä
tapaamassa ketään; täytyi jättää huomiseen. Mutta ei hän saattanut
mennä vielä nukkumaankaan.

Tämä uudenaikainen kylpypaikka itäisine ja läntisine asemineen,
rantapatamineen, petäjikköineen, kävelypaikkoineen ja puutarhain
ympäröimine huviloineen näytti Angel Claresta satumaailmalta, joka oli
syntynyt kuin taikasauvan kosketuksesta. Kaupungin ulkopuolella oli
luonto alkuperäisessä tilassaan, ei turvettakaan oltu käännetty sitten
Caesarin päivien. Mutta kuitenkin oli tämmöisen luonnon keskeen
kohonnut uhkea huvittelupaikka; olipa se vetänyt Tessinkin puoleensa.

Lyhtyjen valossa Angel astuskeli keskellä yötä edestakaisin teitä
myöten, jotka suikersivat tässä vanhaan maailmaan syntyneessä uudessa
maailmassa, ja näki puiden välistä somien huvilain komeita kattoja,
uuninpiippuja ja näkötorneja. Mahtavat rakennukset olivat erillään
toisistaan, ja öiseen aikaan nähtynä tämä huvittelunhaluisille ja
toimettomille rakennettu kaupunki näytti juhlallisemmalta kuin olikaan.

Meri oli lähellä, joskaan ei aivan huvilain alla, se sohisi, ja Clare
luuli petäjäin sohisevan; petäjät sohisivat ihan samalla tavalla, ja
hän luuli meren sohisevan.

Missähän Tess olikaan, torpan tyttö, hänen nuori vaimonsa, keskellä
tätä rikkautta ja loistoa? Kuta enemmän hän mietti, sitä sekavammaksi
kävi asia. Oliko täällä lehmiä lypsettävänä? Ei täällä tietenkään ollut
peltoja. Luultavasti hän palveli jossain noista suurista taloista, ja
Angel kulki katsellen ikkunoihin, missä valo toisensa perästä sammui,
ja ihmetteli mikähän niistä oli Tessin.

Mutta arvaileminen oli hyödytöntä, ja heti kahdentoista perästä hän
meni asuntoonsa ja rupesi nukkumaan. Ennen kynttilän sammuttamista hän
luki uudelleen Tessin hehkuvan kirjeen. Nukkuminen ei luonnistanut --
niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana -- ja vähänväliähän
kohotti uudinta ja katseli vastapäätä olevia taloja aprikoiden, minkä
uutimen takana Tess nukkui.

Hän olisi yhtä hyvin saattanut istua koko yön. Hän nousi ylös seitsemän
aikaan aamulla ja läksi kohta ulos, ohjaten kulkunsa postikonttoria
kohti. Ovessa tuli häntä vastaan kirjeenkantaja aamuposti kainalossa.

-- Tiedättekö missä mrs Clare asuu? kysyi Angel.

Kirjeenkantaja pudisti päätänsä.

Clarelle pälkähti päähän, että kenties hän käyttikin entistä nimeänsä,
ja jatkoi:

-- Eli miss Durbeyfield?

-- Durbeyfield?

Tämäkin nimi oli yhtä outo postimiehelle.

-- Täällä tulee ja menee ihmisiä joka päivä, kuten tiedätte, herraseni,
hän sanoi, ja tietämättä huvilan nimeä on mahdoton heitä saada
käsiinsä.

Samassa joku hänen toverinsa riensi ohi, ja Clare teki hänelle saman
kysymyksen.

-- En tunne Durbeyfieldin nimeä, mutta Heronissa asuu joku D'Urberville
niminen, sanoi toinen.

-- Se juuri! huudahti Clare iloisena, kun kuuli hänen jälleen ottaneen
oikean nimensä. Mikä paikka Heron on?

-- Uhkea vieraskoti!

Mies selitti missä huvila sijaitsi. Clare riensi sinne ja saapui
perille samaan aikaan kuin maitokuski. Huvila seisoi oman puistikkonsa
keskellä ja näytti aivan yksityisasunnolta. Jos Tess raukka oli täällä
palveluksessa, niin hän tulisi keittiön portaille maitoa ottamaan.
Clare aikoi myöskin mennä sinne, mutta sitten hän kääntyi valtaovelle
ja soitti.

Emäntä tuli itse avaamaan. Clare kysyi Teresa D'Urbervilleä eli
Durbeyfieldiä.

-- Mrs D'Urberville?

-- Niin.

Tess kulki niin muodoin rouvana täällä, ja Angel oli siitä hyvillään,
vaikkapa hän ei ollut ottanut hänen nimeään.

-- Olisitteko hyvä ja sanoisitte hänelle, että joku sukulainen tahtoo
häntä tavata.

-- On aikaisen laista. Kenen nimen saan mainita?

-- Angelin.

-- Mr Angelin?

-- Ei, Angel on etunimeni. Kyllä hän ymmärtää.

-- Käyn katsomassa onko hän valveilla.

Hänet osotettiin ruokasaliin ja siellä hän seisoi ikkunan vieressä,
katsellen pientä ruohokenttää ja sitä somistavia kukkia. Eipä Tessin
asema näyttänyt olevan niinkään huono kuin hän oli pelännyt; kaiketi
Tess oli myynyt jalokivet voidakseen tällä tavoin elää. Mutta ei hän
häntä vähääkään soimannut.

Kohta hänen tarkka korvansa erotti askelia portailla, ja silloin hänen
sydämensä rupesi tykyttämään niin rajusti, että hän tuskin pysyi
seisaallaan. -- Mitähän hän minusta ajattelee, kun olen niin muuttunut,
hän sanoi itsekseen -- ja ovi aukeni.

Tess ilmestyi kynnykselle -- ei semmoisena kuin hän oli odottanut hänet
näkevänsä, vaan tuiki toisenmuotoisena. Viehkeä puku vasta antoi hänen
kauneudellensa oikean tenhonsa. Hänellä oli yllään laskostettu aamupuku
harmaanvalkoisesta kasimirista, kirjailtu heikoin värein, ja saman
väriset aamukengät jalassa. Kaula kaartui untuvaröyhelöstä, ja hänen
vahva mustanruskea tukkansa, jonka Clare niin hyvin muisti, oli osaksi
kiedottu sykerölle niskaan ja osaksi riippui hartioilla -- hänellä oli
nähtävästi ollut kiire.

Clare oli kohottanut käsivartensa, mutta ne olivat vaipuneet jälleen
alas, sillä Tess ei rientänyt häntä kohti, vaan jäi ovelle seisomaan.
Hän tunsi, kuinka jyrkkä vastakohta oli heidän välillään, ja luuli
surkean ulkomuotonsa Tessiä säikäyttäneen.

-- Tess, hän sanoi tukahtuneella äänellä, voitko antaa anteeksi
lähtöni? Etkö tahdo tulla luokseni? Miten olet päässyt ... tämmöisiin
paikkoihin?

-- Myöhäistä, sanoi Tess. Ääni kajahti kylmältä huoneessa, ja silmissä
oli epäluonnollinen loisto.

-- En tuominnut sinua oikein -- en nähnyt sinua semmoisena kuin olit,
Clare jatkoi. Mutta nyt on toisin, rakkahin Tessini!

-- Liian myöhäistä, liian myöhäistä! sanoi Tess hätäisesti, heilauttaen
kättänsä aivan kuin Angelin läsnäolo olisi häntä kiusannut. Älä tule
minua lähelle, Angel! Ei, et saa tulla! Et saa!

-- Mutta etkö rakasta minua, rakas vaimoni, nähdessäsi kuinka tauti on
minua murjonut? Sinä et ole niin huikenteleva -- olen tullut sinua
noutamaan. Vanhempani toivottavat sinut nyt tervetulleeksi!

-- Niin, niin! Mutta minä sanon, että se on myöhäistä! -- Häntä näytti
vaivaavan samanlainen ahdistus kuin sitä, joka unissaan koettaa rientää
pakoon, mutta ei pääsekkään paikaltaan. -- Etkö tiedä kaikkea -- etkö
tiedä? Mutta kuinka tulit tänne, jollet tietänyt?

-- Kyselin useasta paikasta ja sain sinut viimeinkin käsiini.

-- Odotin ja odotin sinua, hän jatkoi, ja hänen äänensä sai vihdoinkin
entisen sulavan sointunsa. Mutta sinä et tullut. Kirjotin sinulle, etkä
sinä tullut. Hän sanoi koko ajan, ettet sinä koskaan tulisi, pitipä
minua mieletönnä, kun tuota uskoin. Hän oli hyvin ystävällinen minulle
ja äidilleni ja meille kaikille isän kuoltua. Hän...

-- En käsitä puhettasi.

-- Hän on saanut minut takaisin luoksensa.

Clare katsoi terävästi häneen, sitten hänelle äkkiä selveni näiden
sanojen merkitys; hän horjahti kuin kuumetautinen, katse vaipui alas
riippuen Tessin käsissä, jotka olivat valkoiset ja hivelevän hienot --
ennen ne olivat olleet ruusunpunaiset.

Tess jatkoi:

-- Hän on yläkerrassa. Vihaan häntä, koska hän valehteli minulle --
ettet sinä tulisi takaisin -- ja sinä _olet_ tullut! Mutta -- tahdotko
mennä tiehesi, Angel, ja olla palaamatta koskaan luokseni?

He seisoivat hetken vastatusten, läähättävät sydämet loistivat
tuskallisista katseista. Molemmat näyttivät rukoilevan pelastuakseen
kohtalon kourista.

-- Oi, -- se on minun vikani, sanoi Angel.

Enempää ei hän voinut sanoakkaan. Sanat eivät kyenneet tulkitsemaan
hänen tunteitansa paremmin kuin äänettömyys.

Kului tuokio, ja hän näki, että Tess oli poissa. Hänen kasvonsa kävivät
kylmemmiksi ja painuneemmiksi, kun hän seisoi siinä yksinään, ja jonkun
minuutin perästä hän tapasi itsensä kadulta astellen, itsekään
tietämättä mihin.



56.


Mrs Brooks, nainen, joka oli emäntänä Heronin huvilassa ja omisti
kaiken siellä olevan kauniin sisustuksen, ei ollut luonteeltaan
tavattoman utelias. Vähätpä hän toisten asioista välitti, omat
aineelliset harrastuksensa, voitto ja tappio, vetivät hänen ajatuksensa
puoleensa, pääasia oli miten sai rahoja irti vuokralaistensa taskusta.
Siitä huolimatta oli Angel Claren käynti hänen kallista vuokraa
maksavien vieraittensa, herra ja rouva D'Urbervillen luona, jona hän
heitä piti, siksi tavatonta aikaan ja tapaan nähden, että se herätti
hänessä naisellisen uteliaisuuden, joka hyödytönnä oli tukahutettu,
paitsi milloin rahalliset edut olivat kysymyksessä.

Tess oli puhutellut miestänsä ovelta astumatta ruokasaliin, ja mrs
Brooks, joka seisoi käytävän päässä sijaitsevassa huoneessaan raollaan
olevan oven takana, saattoi kuulla katkonaisia osia keskustelusta --
jos sitä keskusteluksi saattoi nimittää -- näiden kahden onnettoman
ihmisen välillä. Hän kuuli Tessin palaavan yläkertaan ja Claren
lähtevän ulos. Yläkerrassa olevan huoneen ovi sulettiin, ja mrs Brooks
tiesi Tessin astuneen huoneisiinsa. Kun nuori rouva ei ollut täysin
pukeutunut, niin mrs Brooks arvasi hänen viipyvän kotvan aikaa
huoneessaan.

Hän meni hiljaa portaita ylös ja pysähtyi etumaisen suojan,
vierashuoneen ovelle, mikä oli tavallisten pariovien kautta takana
sijaitsevan makuuhuoneen yhteydessä. Takimaisessa huoneessa vallitsi
hiljaisuus, mutta vierashuoneesta kuului omituista ääntä.

Hän saattoi erottaa vain yhden tavun, jota herkeämättä toistettiin
ohkuvalla äänellä, aivan kuin se olisi lähtenyt johonkin Ixionin
pyörään [kreikkalainen tarukuningas, joka koetti raiskata Heran ja
rangaistukseksi sidottiin käärmeköysillä ilmojen halki kiitävään
tuliseen pyörään] sidotusta sielusta:

-- Voi -- voi -- voi! Äänettömyys, raskas huokaus ja taas:

-- Voi -- voi -- voi!

Emäntä kurkisti avaimenreijästä. Näkyi vain vähäinen ala huonetta,
mutta sillä kohdalla oli osa valmiiksi katettua aamiaispöytää ja sen
vieressä tuoli. Tuolin istuimen ylitse näkyivät Tessin kasvot; hän oli
luultavasti polvillaan sen edessä. Kädet olivat puristetut yhteen
päälaelle, aamuhameen ja yöpuvun kirjailut olivat valahtaneet
lattialle, ja paljaat jalat, joista kengät olivat pudonneet, pistivät
esiin matolta. Juuri hänen huuliltansa tuo kuvaamaton epätoivon voihke
kuului.

Sitten miehen ääni viereisestä makuuhuoneesta lausui:

-- Mikä hätänä?

Tess ei vastannut, vaan jatkoi yksitoikkoisella, surullisella äänellä
yksinpuheluaan. Mrs Brooks saattoi erottaa vain osan sanoja:

-- Ja sitten rakas mieheni tuli kotiin luokseni ... enkä minä sitä
tiennyt ... ja sinä olet käyttänyt julmaa houkutuskykyäsi minua
vastaan ... myötäänsä sinä houkuttelit! Sisarusteni ja äitini hätää
hyväksesi käyttäen sinä koetit saada minut puoleesi ... sanoit myöskin,
ettei mieheni koskaan palaisi ... pilkkasit minua ja sanoit minua
höperöksi, kun sitä uskoin... Ja niin minä annoin perään ja uskoin
sinua!... Ja sitten hän tuli takaisin. Nyt hän on mennyt. Mennyt toisen
kerran, ja minä olen menettänyt hänet ainiaaksi ... hän ei rakasta
minua hipenenkään vertaa enää -- vihaa vain... Niin, nyt olen
menettänyt hänet taas -- sinun tähtesi!

Hän vääntelihe tuskissaan, ja mrs Brooks saattoi nähdä hänen
epätoivoiset kasvonsa. Huulet olivat verillä, niin kovasti oli hän
niitä purrut, ja pitkät silmäripset värisivät kyynelissä. Hän jatkoi:

-- Hän on kuoleman oma, hän näytti olevan aivan kuoleman oma... Ja
minun tekemäni synti tappaa hänet eikä minua... Oi, sinä olet repinyt
elämäni palasiksi ... onneni olet särkenyt... Oma, todellinen mieheni
ei koskaan ... ei koskaan... Voi Jumala, en kestä tätä!

Mies lausui muutamia teräviä sanoja, sitten kuului äkkiä rytinää; Tess
oli hypähtänyt ylös. Mrs Brooks luuli jommankumman syöksyvän ovesta
ulos ja riensi kiireesti portaita alas. Ei hänen kuitenkaan olisi
tarvinnut sitä tehdä, sillä ovea ei avattu. Mutta mrs Brooks arveli
olevan vaarallista mennä jälleen kuuntelemaan ja pistäysi omaan
vierashuoneeseensa alakertaan.

Ei kuulunut mitään katon läpi, vaikka kuinka olisi korviaan terottanut.
Rouva meni keittiöön lopettamaan keskenjäänyttä aamiaistaan. Kun hän
sitten tuli taas huoneeseensa, niin hän otti käteensä käsityön ja
istuutui odottamaan milloin vieraat soittaisivat merkiksi, että
aamiaisen sai hakea pois. Hän aikoi sen itse tehdä saadakseen jos
mahdollista tietää, mitä oli tapahtunut.

Lattiapalkit tuntuivat narisevan yläkerrassa, aivan kuin joku olisi
kävellyt edestakaisin, ja kohta kuului leningin kahinaa, ulko-ovessa
liikkui joku, ja Tess kulki ohitse suunnaten kulkunsa kadulle. Hänellä
oli yllään hieno kävelypuku, sama, joka hänellä tullessaankin oli
ollut, sillä erotuksella vain, että kuosikkaan hatun eteen oli laskettu
harso.

Mrs Brooks ei ollut kuullut vieraittensa lausuvan toisilleen sanaakaan
jäähyväisiksi. Olivat kenties riidelleet tai oli mr D'Urberville yhä
nukkumassa, sillä hänen tapanaan oli nukkua sangen myöhään.

Mrs Brooks meni takahuoneeseen, joka oli hänen varsinainen
asuinsuojansa, ja jatkoi ompeluaan. Nuorta rouvaa ei kuulunut takaisin
tulevaksi, eikä herrakaan soittanut. Mrs Brooks mietti tätä ja
ihmetteli, millaisessa sukulaisuussuhteessa taannoinen kävijä saattoi
olla nuoreen pariin. Ajatuksiinsa vaipuneena hän nojasi tuoliansa
vasten.

Näin tehdessään hänen katseensa tuon tuostakin sattui kattoon, kunnes
se kiintyi pilkkuun, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli noin
öylätin kokoinen, kun hän sen ensi kerran huomasi, mutta kasvoi
vähitellen kämmenen suuruiseksi, ja silloin hän näki sen olevan
punaisen. Pitkulainen valkea katto, jonka keskellä tämä punainen täplä
helotti, näytti tavattoman suurelta herttaässältä.

Omituisia ajatuksia jysähti mrs Brooksin mieleen. Hän nousi pöydälle ja
kosketti pilkkua sormellansa. Se oli kostea, ja hän kuvaili mielessään
sitä vereksi.

Hän laskeutui pöydältä, läksi huoneesta, kapusi portaita ylös ja aikoi
mennä nuoren parin makuukamariin, joka sijaitsi hänen huoneensa
yläpuolella. Mutta kovin heikkohermoiseksi hän tunsi itsensä tällä
hetkellä: hänessä ei ollut oven avaajaa. Pysähtyi kuuntelemaan. Sisällä
vallitsevaa kuolemanhiljaisuutta katkaisi vain säännöllinen siputus:

Tip, tip, tip.

Mrs Brooks kiiruhti alas, avasi portin ja juoksi kadulle. Eräs tuttu
mies, joka oli työssä naapuritalossa, kulki ohi; hän pyysi tätä
tulemaan kanssansa yläkertaan, koska pelkäsi onnettomuuden kohdanneen
muuatta vuokralaistansa. Mies suostui ja seurasi häntä sinne.

Hän avasi vierashuoneen oven ja antoi miehen mennä edellä sisään. Huone
oli tyhjä, aamiainen -- vankka ateria liikkiötä, munia ja kahvia -- oli
koskematonna pöydällä, aivan siltä jäleltä kuin hän sen oli tuonut,
ainoastaan leikkuuveitsi oli poissa. Hän pyysi miestä menemään toiseen
huoneeseen.

Tämä avasi pariovet, astui pari askelta, mutta palasi tuokiossa
kauhistuneen näköisenä.

-- Hyvä Jumala, herra makaa kuolleena sängyssään! Hänet on puukotettu
-- verta on juossut suuri lätäkkö lattialle.

He nostivat aika häläkän, ja talossa, joka vastikään oli ollut niin
rauhallinen, kaikui askelia ja ääniä. Lääkärikin kutsuttiin. Haava oli
pienoinen, mutta veitsen terä oli sattunut sydämeen. Vainaja lepäsi
selällään, kalpeana, jäykkänä, aivan kuin olisi nukkunut heti iskun
saatuansa.

Neljännestunnissa tiesi koko kaupunki, että muuan paikkakunnalla
sattumoisin oleskeleva herra oli murhattu vuoteeseensa.



57.


Sillä välin oli Angel Clare tietämättänsä kulkenut samaa tietä, jota
oli tullutkin, palannut ravintolaan ja istuutunut aamiaiselle, katse
epämääräisen tuijottavana. Hän söi ja joi tiedottomasti, kunnes äkkiä
pyysi laskua. Maksettuansa sen hän otti matkalaukkunsa käteensä ja
läksi.

Juuri lähtöhetkellä tuotiin hänelle sähkösanoma -- pari sanaa
äidiltänsä: olivat iloisia, kun saivat tietää hänen osotteensa, ja
ilmottivat hänen veljensä Cuthbertin kosineen Mercy Chantia ja saaneen
myöntävän vastauksen.

Clare rutisti paperin kokoon ja läksi asemalle. Siellä hän sai tietää
junan lähtöön olevan vielä toista tuntia. Hän istuutui odottamaan,
mutta neljännestunnin kuluttua aika rupesi tuntumaan kovin pitkältä.
Sydän oli murtunut, ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, mutta pois
hän kuitenkin tahtoi rientää kaupungista, jossa niin kova kohtalo oli
hänet yllättänyt. Hän päätti kävellä seuraavalle asemalle ja siellä
nousta junaan.

Maantie kulki suorana viivana, kunnes jonkun matkan päässä painui
laaksoon, pistäytyen sen laidasta tuon tuostakin näkyviin. Kotvan
matkaa kulettuaan Clare pysähtyi hetkeksi huoahtamaan. Vaistomaisesti
katse kääntyi jälellepäin -- aivan kuin pakosta. Valkoisena hohtavalla
tiellä, pitkän matkan päässä joku musta piste näkyi liikkuvan häntä
kohti.

Niinkuin joku olisi juossut. Clare jäi odottamaan hämärästi aavistaen,
että joku tahtoi saavuttaa hänet.

Juoksija oli nainen, mutta eipä Clarelle pälkähtänyt päähän, että se
oli hänen vaimonsa -- ei hän tuntenut häntä vielä sittenkään, kun hän
oli lähempänä, sillä Tess oli aivan toisenlaisissa pukimissa. Vasta
sitten kun tämä oli aivan lähellä, Clare näki kuka hänen seuraajansa
oli.

-- Näin sinun ... kääntyvän asemalta ... vähää ennen kuin jouduin
sinne ... ja olen juossut perästäsi koko matkan, hän sanoi läähättäen.

Hän oli niin kalpea, hengitti niin hätäisesti ja värisi niin ankarasti,
ettei Angel kysynyt häneltä mitään, vaan tarttui hänen käteensä, pani
sen käsivarrellensa ja saattoi häntä eteenpäin. Välttääkseen
vastaantulijoita hän poikkesi maantieltä petäjien takana kulkevalle
polulle. Kun he olivat puiden suojassa, niin Clare pysähtyi ja katsoi
kysyvästi häneen.

-- Angel, hän sanoi, ikäänkuin tätä olisi odottanutkin, tiedätkö miksi
olen juossut perästäsi? Ilmottaakseni sinulle, että olen hänet
tappanut! -- Säälivä hymy väikkyi hänen kasvoillaan.

-- Mitä! huudahti Clare, luullen hänen puhuvan houreissaan.

-- Tein sen -- en tiedä kuinka, hän jatkoi. Tein sen sinun vuoksesi ja
itseni, Angel. Pelkäsin aikoja sitten, kun löin häntä rukkasellani
suuta vasten, että minun täytyy se tehdä jonain päivänä kostaakseni
vääryyden, jonka hän lapsena ollessani teki minulle ja minun kauttani
myöskin sinulle. Hän on työntäytynyt meidän väliimme ja syössyt meidät
onnettomuuteen, mutta nyt ei hän enää voi sitä tehdä. En rakastanut
häntä koskaan, Angel, niinkuin sinua rakastan. Tiedäthän sen? Uskothan?
Et tullut luokseni jälleen, ja minun täytyi mennä hänen luoksensa.
Miksi sinä menit, miksi menit, kun minä sinua niin rakastin? En
ymmärrä, miksi niin teit. Mutta en sinua soimaa, Angel, anna nyt vain
anteeksi sinua vastaan tekemäni synti, nyt kun olen hänet surmannut.
Juostessani tietä pitkin ajattelin, että sinä antaisit anteeksi nyt,
kun olen sen tehnyt. Iski kuin salama päähäni, että täten saisin sinut
jälleen. Toista kertaa en olisi voinut sinua menettää, en olisi
kestänyt -- et tiedä kuinka musertavalta tuntui ajatus, ettet minua
rakastaisi. Sano nyt rakastavasi minua, rakas, rakas mieheni, sano niin
tekeväsi nyt, kun olen hänet surmannut!

-- Rakastan sinua, Tess, rakastan sinua -- lempeni on syttynyt
uudelleen, hän sanoi puristaen kätensä tiukemmalle hänen vyötärölleen.
Mutta mitä sinä tarkotit -- oletko surmannut hänet?

-- Niin olen, Tess mutisi ikäänkuin unissaan.

-- Ruumiillisesti? Onko hän kuollut?

-- On. Hän kuuli, kuinka minä itkin sinua, ja pilkkasi minua
katkerasti, nimittäen sinua rumalla nimellä. Silloin tein tekoni. En
kestänyt kauempaa. Jo ennenkin hän on minua sinun tähtesi pilkannut.
Sitten pukeusin ja riensin sinua etsimään.

Vähitellen Angelin täytyi uskoa, että hän ainakin oli yrittänyt tehdä
sitä, minkä sanoi tehneensä. Teko herätti hänessä kauhua, ja siihen
sekaantui ihmettelyä Tessin rakkauden voimasta ja sen ihmeellisestä
laadusta, mikä näytti sammuttaneen hänen siveellisen tuntonsa.
Kykenemättä käsittämään menettelynsä seurauksia Tess näytti viimeinkin
tyytyväiseltä; Clare katseli häntä, kun hän itkien ilosta nojasi hänen
olkapäätänsä vasten ja ihmetteli, mikä salaperäinen voima hänen
d'urbervilleläisveressään oli saattanut hänet tekemään tämän rikoksen
-- jos se rikos olikaan. Hänen päähänsä välähti ajatus, että sukutarina
vaunuista ja murhaajasta oli saattanut syntyä siitä, että D'Urbervillet
olivat olleet tunnettuja tämmöisistä teoistaan. Hän otaksui, että Tess
oli mielettömän surun hetkellä, josta hän puhui, menettänyt mielensä
tasapainon ja syössyt itsensä pohjattomaan kuiluun.

Se oli kauheata, jos oli totta, ja surullista, jos hänen sanansa vain
osottivat tilapäistä mielenhäiriötä. Mutta oli miten tahansa, tässä oli
hänen hylätty vaimonsa, joka häntä niin tulisesti rakasti ja riippui
hänessä, pitäen häntä suojelijanansa. Hän näki, ettei Tess saattanut
ajatellakkaan toisenlaista mahdollisuutta. Hellyys valtasi vihdoinkin
Claren mielen. Hän suuteli häntä lakkaamatta kalpeilla huulillansa ja
piteli hänen kättänsä sanoen:

-- En hylkää sinua! Olen suojeleva sinua kaikin voimin, armaani, mitä
lienetkin tehnyt!

He astelivat eteenpäin puiden alla. Tess käänsi tuon tuostakin päänsä
häntä katsoakseen. Angel oli laiha ja ruma, mutta hänestä hän oli yhtä
sorea kuin ennenkin. Hän oli hänen Antinouksensa, jopa Apollonsa; hänen
kivuloiset kasvonsa olivat hänen lemmekkäästä katseestaan ihanat kuin
aamu, yhtä paljon tänään kuin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli
hänet nähnyt. Sillä olivathan ne ainoan miehen kasvot maan päällä, joka
oli häntä puhtaasti rakastanut ja uskonut hänen puhtauteensa.

Vaistomaisesti ei Clare nyt ohjannut kulkua, kuten oli aikonut,
ensimäiselle asemalle kaupungista päin, vaan painautui metsään, joka
ulottui sangen laajalle. Käsivarret toistensa vyötäröllä he astelivat
havunneulasten peittämää polkua pitkin, ajattelematta muuta kuin että
viimeinkin olivat yhdessä ainoankaan elävän olennon erottamatta heitä
toisistaan; unohtaen kuolleen olemassaolon. Kun oli kotvasen matkaa
kävelty, niin Tess heräsi unelmistaan, katsahti ympärilleen ja kysyi
arasti:

-- Onko matkallamme mitään määrää?

-- En tiedä, armaani. Kuinka niin?

-- Ilman vain.

-- Kuletaanhan vielä joku taival, tavalla tai toisella löydämme kyllä
asunnon illan tultua -- jossain yksinäisessä mökissä kenties. Jaksatko
vielä astua, Tess?

-- Jaksan kyllä. Saattaisin astua vaikka kuinka kauas, kun sinun kätesi
on vyötäisilläni.

He jouduttivat käyntiänsä, välttivät suuria teitä ja noudattelivat
kapeita polkuja, suunnaten kulkunsa pohjoista kohti. Mutta varsinaista
suunnitelmaa puuttui kokonaan, ei kumpikaan ajatellut pakoa,
pukeutumista valepukuun tai piiloutumista pitemmäksi aikaa. Heidän
tuumansa olivat hetkellisiä kuin lasten.

Puolenpäivän tienoissa he tulivat lähelle muuatta majataloa. Tess
tahtoi lähteä hänen kanssansa syömään, mutta Angel pyysi häntä jäämään
metsään, kunnes tulisi takaisin. Tessin puku oli viimeisen kuosin
mukainen ja olisi varmaan herättänyt maalaisravintolassa huomiota,
samoin kuin hänen norsunluisella kokalla somistettu päivänvarjonsakin.
Angel palasi kohta tuoden ruoka-annoksen, josta olisi riittänyt vaikka
puolelle tusinalle hengelle, sekä kaksi pulloa viiniä; heillä oli nyt
ruokaa pariksi päiväksi, jos odottamattomia tapahtuisi.

He istuutuivat kaatuneille puunrungoille ja aterioivat hyvällä halulla.
Kellon kahta käydessä jälelle jääneet ruokavarat pistettiin kasaan ja
lähdettiin taas matkaa jatkamaan.

-- Nyt minä jaksaisin astua vaikka kuinka kauas, sanoi Tess.

-- Meidän on kulkeminen pohjoista kohti, niin että lopulta tulemme
Lontooseen, virkkoi Clare. Sieltä lähtee höyrylaivoja kaikille maailman
kulmille, jos mielemme tekee lähteä matkaan, eikä meitä siellä niin
helposti huomata kuin Kanaalin varrella olevissa satamissa.

Vastineeksi Tess vain painautui lähemmäksi. Vaikka toukokuu oli vasta
käsissä, oli ilma heleän kirkas ja iltapäivälläkin tuntui lämpimältä.
He olivat saapuneet New Forestiin ja näkivät illalla komean kaariportin
takaa suuren kilven, johon oli maalattu valkoisilla kirjaimilla: "Tämä
kartano vuokrataan sisustettuna" sekä lähempiä määräyksiä. Vähän matkan
päässä oli kartano, suuri, säännöllinen rakennus.

-- Tiedän minä tämän, sanoi Clare. Se on Bramshurstin aatelishovi.
Kuten näet, on se kiinni, ja hiekkakäytävät kasvavat heinää.

-- Muutamia ikkunoita on auki, sanoi Tess.

-- Huoneitten tuulettamista varten, luulenma.

-- Kaikki nuo huoneet tyhjiä -- meillä ei kattoa päämme päällä.

-- Sinä olet väsyksissä, Tess kulta, sanoi hän. Kohta jäämme lepäämään.
-- Hän suuteli hänen surullisia kasvojansa, ja taas lähdettiin
taipalelle.

Angelkin alkoi väsyä, sillä he olivat samonneet pitkän matkan. Yömaja
täytyi saada mistä hyvänsä. Kaukaa näkyi yksinäisiä mökkejä ja
kyläravintoloita, ja he ajattelivat mennä johonkin viimeksimainituista,
mutta eivät uskaltaneetkaan, vaan painautuivat uudelleen metsään.

Lopulta he eivät jaksaneet enää kulkea kauemmaksi.

-- Emmeköhän voisi nukkua puiden alla? kysyi Tess.

Angel ajatteli sen olevan vaarallista tähän vuodenaikaan.

-- Olen miettinyt tuota tyhjää taloa, jonka ohi kulimme, hän sanoi.
Mennäänpä sinne takaisin.

Puolen tunnin kuluttua he olivat jälleen kaariportin luona. Clare pyysi
Tessiä odottamaan portilla, kunnes hän kävisi katsomassa, oliko talossa
asukasta.

Tess istuutui nurmikolle portin korvaan, ja Clare hiipi taloa kohti.
Hän viipyi pitkän aikaa, ja kun palasi, niin Tess oli sanomattoman
huolissaan, ei itsensä vuoksi, vaan hänen. Clare oli saanut tietää
muutamalta pojalta, että talosta piti huolta vain muuan vanha vaimo ja
hän kävi ainoastaan kauniilla ilmalla avaamassa ja sulkemassa
ikkunoita. Hän tulisi niitä sulkemaan auringonlaskun aikaan.

-- Alhaalla olevasta ikkunasta pääsemme sisään ja nukumme täällä, sanoi
Clare.

Tess astui epäröiden rakennuksen luo; ikkunoiden edessä oli luukut,
niin ettei kukaan voinut heitä nähdä. Oven vieressä oleva ikkuna oli
auki. Clare kiipesi sisään ja auttoi Tessin perästään.

Lukuunottamatta eteistä kaikki huoneet olivat pimeässä. He astuivat
portaita ylös. Täälläkin olivat ikkunaluukut tarkasti kiinni;
tuuletusta ei ainakaan tänä päivänä oltu erittäin huolellisesti
toimitettu, sillä ainoastaan yksi ikkuna eteisessä ja toinen yläkerran
takaseinällä oli auki. Clare avasi jonkun suuren huoneen oven, hamusi
sen poikki ja raotti ikkunaluukkuja pari tuumaa. Kimppu auringonsäteitä
sukaisi huoneeseen valaisten raskaita, vanhanaikaisia huonekaluja,
punaisia damastiuutimia ja suunnattoman suurta nelipatsaista sänkyä,
jonka kattoon oli leikattu juoksevia vartaloita, esittäen nähtävästi
Atalantan kilpajuoksua.

-- Viimeinkin saamme levätä, sanoi Clare laskien permannolle
matkalaukkunsa ja ruokakäärönsä.

He olivat hiljaa kuin hiiret, kunnes talonvartija tulisi ikkunoita
sulkemaan. Varovaisuuden vuoksi Angel pani luukut tarkasti kiinni, jos
vaimo sattuisi avaamaan heidän huoneensa oven. Kuuden ja seitsemän
välillä hän tulikin, mutta ei käynyt siinä kylkirakennuksessa, jossa he
olivat. He kuulivat hänen sulkevan ikkunat, panevan ne säppiin,
lukitsevan oven ja menevän tiehensä. Sitten Clare päästi taas kipenen
valoa sisään ikkunasta, he aterioivat toisen kerran, kunnes vähitellen
kietoutuivat yön varjoihin, joita eivät kyenneet hälventämään, heillä
kun ei ollut kynttilää.



58.


Yö oli harvinaisen juhlallinen ja rauhaisa. Kun päivä alkoi sarastaa,
niin Tess kertoi miehelleen, kuinka tämä oli kävellyt unissaan, kantaen
häntä sylissään virran yli ja pannen vaaralle alttiiksi heidän
kummankin hengen, sekä kuinka Angel oli asettanut hänet luostarin
raunioiden luona olleeseen kivikirstuun.

-- Mikset puhunut siitä seuraavana päivänä? kysyi Angel. Se olisi
poistanut paljon väärinkäsitystä ja onnettomuutta.

-- Älä ajattele menneisyyttä, hän vastasi. Minä en ajattele muuta kuin
nykyhetkeä. Miksipä ajattelisimmekaan? Kuka tietää, mitä huomispäivä
tuo tullessaan.

Mutta ei se suruja tuonut. Aamu oli sumuinen ja kostea, ja kun Clare
tiesi vartijan käyvän talossa vain kauniilla ilmalla, niin hän uskalsi
hiipiä ulos huoneesta taloa tutkimaan. Ruokakammioissa ei ollut ruokaa,
mutta vettä oli kyllä. Sumun turvassa hän hiipi talosta lähimpään
kylään ja osti sieltä teetä, leipää ja voita. Tess heräsi hänen
tuloonsa, ja he rupesivat aterioimaan.

Heitä ei haluttanut mennä ulos, päivä meni, yö tuli, ja niin toinen ja
kolmas. Ja vihdoin oli, melkein heidän huomaamattansa, vierähtänyt
viisi päivää yksinäisyydessä, ei ainoankaan elävän olennon ääni ollut
häirinnyt heidän rauhaansa. Ilmanmuutokset olivat tärkeimpiä
tapahtumia; metsän linnut olivat heidän ainoana seuranansa. Ikäänkuin
hiljaisesta sopimuksesta he tuskin milloinkaan puhuivat hääpäivänsä
jälkeisistä tapahtumista. Tämä synkkä väliaika näytti hävinneen, ja
nykyisyys ja entisyys liittyivät toisiinsa niin välittömästi, kuin ei
välillä ollutta ajanvaihetta olisi ollutkaan. Kun Clare huomautti, että
heidän olisi lähdettävä turvapaikastaan ja ohjattava kulkunsa joko
Lontooseen tai Southamptoniin, oli Tess tuiki vastahakoinen tuumaan
taipumaan.

-- Miksi antaisimme suloisen ajan loppua! hän sanoi rukoillen. Mikä on
tapahtuva, se tapahtuu. -- Ja katsoen ikkunanluukun raosta ulos hän
jatkoi: -- Kaikki on tuskaa tuolla, täällä on rauhallista.

Clare katsahti myös ulos. Täyttä totta, sisällä huokui rakkaus ja
anteeksianto, ulkona odotti armoton kohtalo.

-- Ja -- ja, sanoi Tess painaen poskensa hänen poskeansa vastaan,
pelkään, ettei nykyiset tunteesi kestä kauan. En tahdo elää siihen
päivään, jolloin et tunne niinkuin nyt. Mieluummin tahdon nukkua
turpeen alla ennen sen ajan tuloa, jolloin halveksit minua, niin etten
koskaan saa sitä tietää.

-- En voi sinua koskaan halveksia!

-- Niin minäkin toivon. Mutta kun ajattelen millainen elämäni on ollut,
en ymmärrä kuinka kukaan voisi, ennemmin tai myöhemmin, olla
halveksimatta minua... Kuinka mieletön minä olinkaan! Ennen en voinut
tehdä kärpäselle enkä madolle pahaa, ja kun näin lintua kiusattavan
häkissä, hyrskähdin useinkin itkemään.

He viipyivät vielä päivän. Yöllä pilvinen taivas selkeni, ja sen vuoksi
vanha talonvartija heräsi tavallista aikaisemmin. Heleä päivänpaiste
sai hänet tavattoman virkeälle tuulelle; hän päätti tuulettaa koko
rakennuksen näin ihanana päivänä. Niinpä tapahtui, että hän tultuaan
hoviin kuudennella tunnilla ja avattuaan alakerran ikkunat meni
yläkertaan ja oli juuri tarttumassa ovenripaan, kun kuuli oven takaa
hengitystä. Kun hän tallusteli tohvelit jalassa oli hän lähestynyt ovea
kuulumattomin askelin. Vaimo syöksähti takaisinpäin, mutta arveli
sitten kuulleensa väärin ja tarttui hellävaroen ovenripaan. Lukko oli
rikki, ja oven eteen oli sisäpuolelta siirretty joku huonekalu, niin
ettei hän saanut sitä raolleen enempää kuin ainoastaan pari tuumaa.
Ikkunaluukusta lankesi valoviiru nuoren parin kasvoille, kun he siinä
lepäsivät vaipuneina sikeään uneen, Tessin huulet, erillään toisistaan
kuin puoleksi puhjennut kukka, Angelin posken vieressä.

Nähdessään heidän viattoman olonsa ja Tessin uhkean leningin, joka
riippui tuolilla, hänen silkkisukkansa, kauniin päivänvarjonsa ja muut
pukutarpeensa vaimo ällistyi niin, että hänen vihan puuskansa
odottamattomien vieraiden tapaamisesta muuttui sääliksi ylhäissyntyistä
karkurityttöä kohtaan, jona hän piti Tessiä. Hän sulki oven ja meni
tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin neuvotellakseen naapuriensa
kanssa omituisesta löydöstään.

Parahiksi minuutti oli kulunut hänen lähdöstään, kun Tess heräsi ja
sitten Clare. Molempia vaivasi tunne, että joku oli heitä häirinnyt,
vaikka he eivät voineet sanoa mikä, ja tämä kiusallinen tunne kävi yhä
voimakkaammaksi. Heti kun Clare oli pukeutunut, niin hän riensi
kurkistamaan ikkunaluukkujen raosta ulos.

-- Lähdetäänpä heti matkaan, hän sanoi. Näkyy olevan korea ilma.
Minusta tuntuu, että täällä olisi joku talossa. Joka tapauksessa tulee
vaimo aivan piakkoin.

Tess taipui tuumaan. He laittoivat huoneen kuntoon, kokosivat vähät
kapineensa ja hiipivät hiljaa tiehensä. Metsään päästyä Tess kääntyi
katsahtaakseen viimeisen kerran taloon päin.

-- Ah, onnellinen asumus -- jää hyvästi! hän sanoi. Elämäni päivät ovat
luetut. Miksemme olisi voineet täällä oleilla.

-- Älä niin sano, Tess. Parin päivän päästä olemme jossain
satamakaupungissa. Kenties on kuitenkin paras olla menemättä Lontooseen
tai Southamptoniin. Emmeköhän mene Bristoliin?

Tuuma hyväksyttiin, ja matka ohjattiin sen mukaan. Ripeästi tuntui
matkanteko pitkän levon perästä luistavan, ja puolenpäivän tienoissa he
lähestyivät Melchesterin kaupunkia, joka oli aivan heidän matkansa
varrella. He päättivät viipyä kaupungin ulkopuolella olevassa
metsikössä pimeään asti ja sitten jatkaa matkaa. Hämärissä Clare kävi
hankkimassa vähän ruokaa, ja heidän öinen marssinsa alkoi; kahdeksan
aikaan he kulkivat Ylä- ja Keski-Wessexin välisen rajan ohi.

Tess oli tottunut kulkemaan tiettömiä taipaleita ja nyt hän sai
taitoansa näyttää. Heidän oli kuitenkin pakko mennä erään pikku
kaupungin, vanhan Ambresburyn halki päästäksensä siltaa myöten joen
yli, joka kiersi heidän eteensä. Puolen yön tienoissa he astelivat
yksinäisiä katuja pitkin, joita himmeästi valaisi siellä täällä
tuikkivat lyhdyt. Komea kirkontorni kohosi heidän vasemmalla
puolellansa, ja sen takana oli silta. Päästyänsä joen toiselle puolen
he noudattelivat aukealle lakeudelle johtavaa tietä.

Vaikka taivas oli raskaassa pilvessä oli himmeästä kuutamosta ollut
heille vähän apua. Mutta nyt oli kuu laskenut, pilviä tuntui
kasaantuvan aivan heidän päälaellensa, ja kohta oli pilkko pimeä. He
tallustelivat kuitenkin eteenpäin, kävellen niin paljon kuin
mahdollista nurmikolla, jottei askelia kuuluisi. Helppo siinä oli
kulkeakkin, sillä tien vieressä ei ollut aitaa. Ympärillä kenttä
murjotti synkeänä, ja tuuli puhalsi kylmästi. Oli matkattu kolme neljä
kilometriä, kun Clare äkkiä huomasi edessään jonkun suunnattoman suuren
esineen.

-- Mikähän ihmeen paikka tämä on? hän kysyi.

-- Se hurisee. Kuuntelehan, sanoi Tess.

Hän kuunteli. Leikkiessään salaperäisellä esineellä tuuli synnytti
valtavan sävelen, joka soi kuin yksikielisen jättiläisharpun sävel.
Muita ääniä ei kuulunut. Clare astui pari askelta eteenpäin hamuten
kädellään. Seinä siinä tuntui olevan, kivinen seinä ilman saumoja.
Tarkemmin tutkittuaan Clare huomasi, että se olikin suunnaton
suorakulmainen pilari. Vasemmalla puolella oli toinen samanlainen.
Epämääräisen korkealla heidän päänsä päällä oli jotain, joka pimitti
mustan taivaan yhä mustemmaksi; se tuntui olevan holvi, joka yhdisti
pilareja. He astuivat varovasti niiden väliin. Kaiku vastasi
pienimpäänkin rasahdukseen. Oven ulkopuolella he vielä olivat, sillä
kattoa ei näkynyt. Tess huoahti pelästyneenä ja ihmetteli: -- Mikähän
tämä on?

Pilareja tuntui olevan toinen toisensa vieressä, tunnustelipa miltä
puolen tahansa.

-- Tämäpä vasta on tuulten temppeli, sanoi Clare.

He astuivat eteenpäin, kunnes olivat pilariston keskellä.

-- Tämä on Stonehenge, jatkoi Angel.

-- Pakanuuden aikainen temppelikö?

-- Niin. Vuosisatoja vanha, vanhempi D'Urbervillein hautoja. No, mikäs
neuvoksi, kultaseni? Kenties löydämme edempänä suojapaikan.

Mutta Tess, ollen upi uuvuksissa, heittäysi pitkähkölle paadelle, jota
pilari suojasi tuulelta. Kivi oli kuiva ja lämmin, sillä aurinko oli
koko edellisen päivän siihen helottanut, ja Tessistä tuntui paljon
mukavammalta loikoa siinä kuin kulkea kylmässä heinikossa, mikä oli
kastellut hänen kenkänsä ja hameen helmansa.

-- En haluaisi lähteä edemmäksi, Angel, hän sanoi ojentaen kätensä
hänen kättänsä saavuttaakseen. Emmekö voi täällä odottaa?

-- Pelkäänpä, ettei se käy päinsä. Tämä on kovin näkyvä paikka päivän
aikaan.

-- Nytpä muistuu mieleeni, että joku äitini sukulainen oli täällä
paimenena. Ja pakanaksihan sinä Talbothaysissa tapasit minua sanoa.
Niin että nyt olen kotonani.

Angel kumartui polvilleen hänen viereensä ja painoi huulensa hänen
huulillensa.

-- Nukuttaako sinua, armaani? Taidat levätä alttarilla.

-- Kovin tässä on hyvä ollakseni, mutisi hän. Täällä on niin yksinäistä
ja juhlallista -- suuren onneni perästä -- kun edessäni ei ole muuta
kuin taivas. Tuntuu niinkuin ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä
kuin me kaksi, ja soisinpa, ettei olisikaan -- lukuunottamatta
Liisu-Viisua.

Clare arveli Tessin saattavan levätä tässäkin, kunnes pimeä rupeaisi
hälvenemään. Hän heitti päällystakkinsa hänen yllensä ja istahti hänen
viereensä.

-- Angel, jos minulle jotain tapahtuu, niin tahdotko minun tähteni
pitää Liisu-Viisua silmällä? Tess kysyi kuunneltuaan kotvasen tuulen
soittoa pilarien välissä.

-- Tahdon kyllä.

-- Hän on niin hyvä, niin yksinkertainen ja viaton. Oi, Angel, --
soisinpa sinun ottavan hänet vaimoksesi, jos minut menetät, niinkuin
kohta käykin. Oi, jospa niin tekisit!

-- Jos sinut menetän, niin menetän kaikki! Ja onhan hän kälyni.

-- Ei se mitään tee, armaani. Marlottissa ihmiset tuon tuostakin
menevät kälyjensä kanssa naimisiin, ja Liisu-Viisu on niin suloinen ja
lempeä, ja kaunis tyttö hänestä tulee. Kernaasti minä tasaan sinut
hänen kanssansa jouduttuani manan majoille. Jos vain ottaisit häntä
ohjataksesi, opettaaksesi ja kasvattaaksesi itseäsi varten! Hänellä on
kaikki, mitä minussa on hyvää, mutta ei sitä, mikä on huonoa, ja jos
hän tulisi omaksesi, niin tuntuisi melkein kuin ei kuolema olisikaan
meitä erottanut... Niin, nyt olen sen sanonut. Enpä siitä enää
puhukkaan.

Hän vaikeni, ja Angel vaipui ajatuksiinsa. Kaukaa taivaanrannalta näkyi
pilarien välitse valojuova. Musta pilvivaippa alkoi kohota ylöspäin,
päästäen aamunairueita näkyviin.

-- Uhrattiinko tässä Jumalalle? kysyi Tess.

-- Ei, vastasi Clare.

-- Kenelle sitten?

-- Auringolle luullakseni. Tuo iso kivi, joka on tuossa erillään, on
auringon nousua kohti.

-- Muistuupa taas jotain mieleeni, sanoi Tess. Muistathan, ettet sinä
tahtonut vaikuttaa uskooni, ennenkuin olisimme naimisissa? Mutta tiesin
minä kuitenkin sinun ajatuksesi ja ajattelin niinkuin sinäkin -- en
suinkaan mistään järkisyistä, vaan siksi, että sinä niin ajattelit.
Sanoppas nyt, Angel, luuletko että tapaamme toisemme kuoltuamme? Tahdon
tietää sen.

Angel suuteli häntä päästäkseen vastaamasta.

-- Oi, Angel, tämä merkitsee kieltävätä vastausta, hän sanoi hiljaa
nyyhkyttäen. Ja minä tahdoin niin mielelläni nähdä sinut jälleen, niin
mielelläni! Emmekö mekään, sinä ja minä, Angel, jotka olemme toisiamme
niin suuresti rakastaneet?

Clare seurasi itseänsä suuremman miehen esimerkkiä eikä vastannut
vaikeaan kysymykseen vaikealla hetkellä, ja he olivat taas vaiti.
Tuokion perästä Tessin hengitys kävi tasaisemmaksi, hänen kätensä
heltisi Angelin kädestä, ja hän vaipui uneen.

Vaalea hopeajuova itäisellä taivaanrannalla saattoi etäisimmätkin
paikat laajalla lakeudella näyttämään läheisiltä, ja koko maisema
kantoi tuota pidättymisen, äänettömyyden ja epäröimisen leimaa, mikä on
tavallista juuri päivän koiton edellä. Itäiset pilarit holveineen
häämöttivät mustina valoa vasten. Niiden takana oli iso aurinkokivi, ja
uhrikivi oli keskellä.

Kuoli äkkiä öinen tuuli, ja kiven koloihin kerääntyneet vesilätäköt
lakkasivat värisemästä. Samassa näytti jotain liikkuvan rinteen
laidassa itäpuolella -- vähäpätöinen pilkku vain. Se oli heitä
lähestyvän miehen pää. Clare toivoi, että matkaa olisi yöllä jatkettu,
mutta kun asia ei ollut autettavissa, niin hän päätti pysyä aloillaan.
Mies tuli suoraan pilariryhmää kohti, missä he olivat.

Angel kuuli takanansa hiljaista liikettä, askelten kapsetta.
Käännyttyänsä ympäri hän näki toisen miehen ja ennenkuin huomasikaan
seisoi kolmas oikealla ja neljäs vasemmalla. Aamun koitto valaisi
muuatta, ja Clare saattoi nähdä, että mies oli pitkä ja käveli kuin
koulutettu. Tessin kertomus oli siis totta! Hän hypähti ylös saadakseen
aseen, keksiäkseen pakokeinon, mitä tahansa. Mutta lähin mies seisoi jo
hänen edessään.

-- Ei maksa vaivaa, hän sanoi. Meitä on kuusitoista miestä tasangolla,
ja koko seutu on komennettu liikkeelle.

-- Sallikaa hänen nukkua, kunnes herää! Clare pyysi kuiskaten, kun
miehet kokoontuivat Tessin ympärille.

Nähtyänsä missä hän lepäsi, miehet taipuivat tuumaan ja asettuivat
vartioimaan häntä yhtä äänettöminä kuin ympärillä kohoavat pilarit.
Clare meni kiven luo, kumartui Tessin ylitse ja tarttui hänen pieneen
käteensä. Hän hengitti lyhyeen ja heikosti. Kaikki odottivat valon
koittoa, heidän kasvonsa ja kätensä olivat kuin hopeoidut, mutta muu
ruumis oli vielä pimeän peitossa; kivet hohtivat vihreänharmaina,
lakeus värjötti varjoryhelmänä. Kohta kävi valo voimakkaammaksi,
auringon kultainen säde karkeloi hänen vartalollaan, sukaisi
silmäkulman alle ja herätti nukkujan.

-- Mitä se on, Angel? hän kysyi nousten ylös. Ovatko hakijani tulleet?

-- Ovat, armaani, Clare vastasi. Jo tulivat.

-- Juuri niin pitääkin, hän mutisi. Angel, olenpa melkein iloinen --
niin iloinen! Tämmöinen onni ei voinut olla pysyväinen; se olisi ollut
liian paljon. Olen saanut nauttia kyllikseni; ei minun nyt tarvitse
elää nähdäkseni sinun halveksivan itseäni.

Hän nousi ylös, pudisti itseään ja meni pari askelta eteenpäin.
Miehistä ei ollut ainoakaan hievahtanut.

-- Olen valmis, hän sanoi tyynesti.



59.


Wintoncester, tuo kaunis vanha kaupunki, joka ennen muinoin on ollut
Wessexin pääkaupunkina, lepäsi kukkulainsa keskellä kesäkuun aamun
heleässä päivänpaisteessa ja lämmössä. Tiili- ja hiekkakivirakennusten
seiniltä oli sammal kuivunut keltaiseksi, alangoissa juoksevat virrat
olivat vähällä vedellä, ja sillalle johtavaa valtakatua lakaistiin ja
puhdistettiin kuin markkinapäivänä.

Sillalta kohoaa maantie, kuten jokainen wintoncesteriläinen tietää,
pitkälle loivalle rinteelle, jättäen talot vähitellen taaksensa. Tietä
myöten käveli ripeästi kaksi henkilöä; vastamäki ei näyttänyt heille
haittaa tekevän. He olivat pistäytyneet tielle kapeasta, teljetystä
portista, joka oli muutaman korkean talon seinässä. Näyttivät
hätäisesti ehättävän ulos kaupungista, ja tämä tie tuntui heitä
joutuisimmin auttavan. Kulkivat pää kumarassa, vaikka vanhuus ei
kummankaan hartioita painanut. Auringonsäteet hymyilivät
säälimättömästi heidän surupukimillensa,

Toinen kahdesta oli Angel Clare, toinen pitkä, elämälle avautuva olento
-- puoleksi tyttö, puoleksi nainen. Hengellistetty Tessin kuva,
solevampi kuin hän, mutta silmät yhtä lumoavat. Se oli Claren käly,
Liisu-Viisu. Heidän kalpeat kasvonsa näyttivät kovin kutistuneilta. He
riensivät eteenpäin käsi kädessä lausumatta sanaakaan toisilleen, päät
kumarassa juuri niinkuin apostoleilla Giotton taulussa "Kaksi
apostolia".

Kun olivat päässeet miltei kukkulan laelle, niin kaupungin kellot
löivät kahdeksan. Lyönnin kuullessaan he hätkähtivät, astuivat vielä
muutamia askelia, niin että tulivat virstapatsaan kohdalle, joka loisti
valkoisena vihreätä nurmikkoa vasten. Astuivat nurmikolle, pysähtyivät
ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamina, kääntyivät ympäri ja
odottivat henkeään pidättäen patsaan vieressä.

Näköala tältä kukkulalta oli melkein rajaton. Allaolevassa laaksossa
lepäsi kaupunki, josta he vastikään olivat lähteneet, suurimmat
rakennukset kohosivat yli muiden -- niiden joukossa tuomiokirkon torni,
Pyhän Tuomaan kirkon tornin huiput, kimnaasin nelikulmainen torni ja
oikealla vanhan luostarin vierasmajan torni ja pääty, missä tänäkin
päivänä matkamies voi saada annoksen leipää ja olutta. Kaupungin takana
yleni Pyhän Katariinan kukkula, edempänä kumpu kummun takana, kunnes
maisema vihdoin sulautui aurinkoiseen taivaanrantaan.

Näitä etäisiä vaaranteita vasten kohosi kaupungin muiden rakennusten
edessä suuri tiilinen kartano, jonka katto oli tasainen ja harmaa ja
pienet ikkunat ristikoilla suojatut, puhuen vankeudesta -- koko laitos
muodosti jyrkän vastakohdan goottilaistyylisille rakennuksille. Kuuset
ja rautatammet estivät sitä tielle näkymästä, mutta kukkulan laelle,
missä matkamiehet seisoivat, se näkyi kokonaan. Portti, josta he
taannoin olivat kadulle tulleet, oli tämän rakennuksen seinässä.
Keskellä kohosi surkea, tasapäinen, kahdeksankulmainen torni ja täältä
nähtynä se oli ainoa ruma kohta viehkeässä kaupungissa. Mutta juuri
tähän rumaan kohtaan olivat Angelin ja Liisu-Viisun katseet kiintyneet;
ympäristön kauneus tuntui heistä tehottomalta.

Tornin katolla oli pitkä salko. Heidän silmänsä riippuivat siinä
kiinni. Pari minuuttia kellon lyönnistä jotain liikkui verkalleen
salkoa ylös ja hulmahti tuuleen. Se oli musta lippu.

"Oikeus" oli täytetty, ja "kuolemattomien päämies", Aischylon mukaan,
oli herennyt leikkimästä Tessin kanssa. Ja d'urbervilleläisritarit ja
aatelisrouvat nukkuivat tietämättöminä haudoissaan. Molemmat äänettömät
katselijat taivuttivat päänsä maata kohti, ikäänkuin rukoukseen, ja
seisoivat siten pitkän ajan, hievahtamatta. Lippu viittoili hiljalleen
tuulessa. Kohta kun tunsivat voimainsa palajavan, molemmat nousivat
ylös ja kulkivat tiehensä käsi kädessä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tessin tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.