Title: Linnamäen taru; Kaksi yötä - Kaksi historiallista kertomusta
Author: Lindman, Voldemar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Linnamäen taru; Kaksi yötä - Kaksi historiallista kertomusta" ***


LINNAMÄEN TARU; KAKSI YÖTÄ

Kaksi historiallista kertomusta


Kirj.

V. LINDMAN.


Suom. U. B.



K. E. Holm, Helsinki, 1901.

Hufvudstadsbladetin Uusi Kirjapaino.



LINNAMÄEN TARU.

Historiallinen kertomus.


Jokaisen todellisen isänmaan ystävän täytyy rakastaa synnyinmaansa
menneitten aikojen suuria muistoja, ja mielellään, vaikkapa vain
muutamia nopeasti kuluvia hetkiä, vierailla niillä seuduin, joihin
nämät muistot ovat liittyneet.

Muuan näistä rakkaan isänmaamme historiallisesti muistorikkaista
seuduista on kieltämättä Porvoon kaupunki. Ja sinne ei meitä houkuttele
ainoastaan jo ammoin vierineitten vuosisatojen sotaiset urostyöt, vaan,
ja kenties vielä suuremmassa määrässä, uudemman ajan rauhalliset
pyrinnöt; ne suurtyöt, mitkä ihmishenki on sinne pystyttänyt, tekevät
puolestaan nekin tämän kaupungin meille kaikille rakkaaksi
pyhiinvaelluspaikaksi. Täällähän jalo ja ylevämielinen keisari
Aleksanteri I yhdessä maan säätyjen keralla v. 1809 piti nuo
valtiopäivät, jotka ijäti tulevat olemaan valoisa kohta Suomen
historian lehdillä; täällä myös suuri kansallisrunoilijamme kyhäsi nuo
kuolemattomat teokset, jotka eivät ole joutuvat unhoituksiin,
niinkauvan kuin yksikään sydän sykkii lämpimästi elämän onnesta, sykkii
lämpimästi rakkaudesta isien kontuun ja synnyinmaahan.

Tahdon seuraavassa kuvauksessa antaa lukijan tutustua eräisiin
tapauksiin, jotka ovat liittyneet kaupungin varhaisempaan historiaan.
Kertomukseni käsittelee aikakautta, jolloin kristinusko ja pakanuus
vielä kamppailivat keskenään ylivallasta Suomenmaassa, jolloin
viekkaus, väkivalta ja raaka ruumiillinen voima merkitsivät enemmän
kuin usko, oikeus ja totuus. Ja olen valinnut tämän aikakauden juuri
senvuoksi, että olen ollut huomaavinani, että vielä tänäkin päivänä on
ikävä kyllä olemassa niin monta esimerkkiä samanlaatuisista
olosuhteista.

Kertomuksen toiminta esitetään tapahtuvaksi hietatörmällä, joka
valtavine hongikkoineen matkailijan rautateitse saapuessa vanhaan
piispankaupunkiin heti kohta vetää hänen huomiotaan puoleensa; se
sijaitsee Porvoonjoen vasemmalla eli vastakkaisella rannalla.

Mitä Linnamäkeen tulee, miksi tätä kumpua vallineen nyttemmin
nimitetään, kertoo taru sen olleen upean linnan perusasemana, jonka
Sveakuningas Erik Emundson Tuulihattu oli rakentanut noin 1000 vuotta
takaperin.

Yhä vieläkin ovat kaupungin asujamet ylpeitä tästä paikastaan ja
niinhyvin he kuin myös matkailija, joka käy kaupungissa, vaeltavat
tänne ulos honkien varjoon rauhassa haaveilemaan menneistä ajoista.



I.


Oli keskikesän aika. Aurinko oli juuri mennyt mailleen. Ainoastaan
etäällä taivaan rannalla näkyi siitä vielä muutamia valonheijastuksia.

Sverker oli pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena istunut huoneensa
akkunan ääressä. Hänen kasvojensa totisesta ilmeestä voi nähdä, että
hän mielessään pohti jotakin suurta tuumaa; aijetta, joka vaati miehen
mieltä ja joka heti oli pantava toimeen.

Äkkiä hän hypähti ylös istuimeltaan, kuten olisi saanut jonkun
mielijohteen ja läheni pientä seinään tehtyä ovea sekä katosi sen
kautta. Kuului miten hänen nopeat askeleensa kaikuivat kiertoportaiden
kiviastuimilla.

Nyt hän seisoi kuistilla ja nojautuen sen rintamustaan hän kaikuvalla
äänellä huusi alas linnanpihaan:

-- Halfdan!

Muuan akkuna avautui jäykillä saranoillaan.

-- Kuulin äänesi, herra!

-- Hyvä. Käske laittaa "Vindsvale" purjehduskuntoon. Tahdon
huomisaamuna purjehtia meren yli. Kaikkien seuralaisteni tulee auringon
noustessa olla paikoillaan. Oletko käsittänyt minua?

-- Kyllä, herra, oli vastaus ja akkuna sulkeutui jälleen.

Sverker seisoi tuokion, kuten olisi illan ihanuus häntä hurmannut ja
antoi katseensa liidellä allaan olevan kauniin maiseman yli. Mutta yhtä
nopeasti hän jälleen heräsi haaveilustaan. Hänen sielussaan vallitsi
voimakkaammat vaikuttimet kuin mitä kaunis ympäristö voi saada aikaan.

-- Olenpa näyttävä, hän itsekseen tokasi heristäen nyrkkiin puristettua
oikeaa kättänsä pilviä kohti, että Pohjolan-mies voi tehdä mitä tahtoo,
vaikkapa kaikki Saksan ritarit ja aatelismiehet sitä vastustaisivat.

Ja vahingonilon kuvautuessa hänen kasvoilleen hän jälleen palasi
huoneesen, jonka hän juurikään oli jättänyt. Sulkiessaan
kiertoportaille vievää ovea, hän samassa näki vastakkaisesta ovesta
astuvan huoneesen noin 12-vuotiaan nuorukaisen, joka oli vaaleakutrinen
ja kaunis kuin kevät, sinisilmäinen ja ruusuposkinen. Hän tuli
kiireesti Sverkerin luo, joka oli istuutunut, hypähti tämän polvelle,
kietoi käsivartensa tämän kaulaan ja virkkoi:

-- Isä, taasenko lähdet ulos tuon vihaisen meren aalloille?

-- Kuka sinulle on sen sanonut, poikani?

-- Sitä ei kukaan ole tehnyt, mutta väkesi tuolla alhaalla puhelivat
kiukkuisia sanoja sinusta ja kosintoretkistäsi ja tuosta saksalaisesta
joukkueesta, ja minä käsitin että sinulla taaskin on pitkä matka
edessäsi, kuten niin usein ennenkin.

-- Niin, Edvin, sinä olet liian kauvan ollut äidin hoitoa vailla ja
tätä tahdon sinulle hankkia. Muistathan vielä oman äitisi, minun
rakkaan Margitini. Muistathan vielä miten hellästi hän sinua piti
sylissään pitkinä talvi-iltoina ja kertoi sinulle esi-isien reippaista
urotöistä, Pohjolan uskollisuudesta. Etkö vielä kerran tahtoisi olla
onnellinen kuten silloin, sillä näen, ettet enää sitä ole, senjälkeen
kun hän on poissa?

-- Isä, en ole kiittämätön kaikesta hyvästä mitä hän minulle osotti,
mutta olisin paljon onnellisempi, jos enemmän olisit minun seurassani
ja unhoittaisit kaikki tuolla kaukana olevat.

Hän sysäsi tylysti pojan sylistään.

-- Tuon sinä olet kuullut joltakin toiselta.

Poika aikoi itku kurkussa rientää ulos. Sverker kuitenkin yllätti hänet
ja tarttui häntä käsivarteen.

-- Pysy alallasi ja sano minulle suoraan, kuka on sinuun pannut moisia
mietteitä.

-- Niin on Halfdan minulle sanonut.

Synkkä pilvi vilahti Sverkerin otsalle, mutta hän ei puhunut mitään.
Sitten hän uudelleen otti pojan polvilleen ja virkkoi:

-- Olet kenties oikeassa. En ole kovin usein seurustellut kanssasi.
Mutta tiedäthän että huolenpitoni sinusta on ollut ja on mitä hellin.
Kerran kun tulet suureksi, olet kokeva, että miehellä on muutakin
tehtävää kuin pakista lasten kanssa. Mene nyt levolle, sillä yö on
pitkälle kulunut, ja ole vakuutettu siitä, että isäsi ajattelee sinusta
hyvää ja alati on edistävä todellista onneasi.

Hän nosti poikasen varovasti lattialle ja saattoi hänet ovelle. Kun he
erosivat toisistaan, poika katsahti rukoilevasti isäänsä ja sanoi:

-- Hyvää yötä ja onnellista matkaa. Äitiäni et sinä kuitenkaan ikinä
ole voiva korvata vieraalla naisella.

       *       *       *       *       *

Saksalaisen kauppalaiva "Sturm'in" kannelle oli tänä iltana kokoontunut
iloinen seurue. Viini valui virtoinaan, puheet ja nauru raikuivat
kauvas.

Hyvin arvoisa laivuri Ulfried Vogel seisoi parhaillaan kääntyneenä
vieraaseensa, Porvoon linnapäällikkö Sverkeriin Suomesta ja puheli
tälle sanoja, jotka tätä nähtävästi miellyttivät. Hän lupasi, että
ennenkuin kevätaurinko olisi sulattanut kinokset, hän laskisi maihin
Porvoonjoen suulla tuoden muassaan aluksessaan Sverkerin lemmityn,
vaikkapa tytön isän viha purkautuisikin hänen ja hänen miestensä päälle
tuntuvampana kuin tähän saakka oli tapahtunut. Hän ei, jos siksi tuli,
pelännyt näitten ritarien viekkautta ja juonia, niitä hän jo oli saanut
tarpeeksi kokea, ja Kettelriedin vihanpurkaus haihtui nimettömiin, kun
hän vain otti katsoakseen miestä suoraan silmiin. Hän kehoitti miehiään
kohottamaan maljansa rakkaiden pohjoismaisten vieraidensa kunniaksi,
joilta sekä hän että hänen väkensä olivat kaikkea hyvää saaneet
nauttia, ja Sverker käski myös väkensä yhtyä tähän maljaan
arvossapidetyn Hansan uskollisten ja urhoollisten miesten kunniaksi.

Esitettyyn maljaan yhtyivät sekä ruotsalaiset että saksalaiset
äänekkäällä riemulla. Yksi kummaltakin puolelta: nimittäin Halfdan ja
nuori kauppias Fuchs, eivät kuitenkaan kohottaneet lasejaan, vaan
nakkasivat ne päinvastoin laivanpartaan yli mereen; isäntä ja hänen
ylhäinen vieraansa saivat heiltä myös varsin vähän ystävällisiä
silmäyksiä.



II.


Kova ottelu oli "Sturm'in" kestettävä Itämeren aaltojen parissa,
jolloin se kuitenkin tehden nimelleen kunniaa osottautui menestyksellä
voivansa vastustaa niiden raivoa. Se ei sitäpaitsi ensi kertaa kyntänyt
näitä vesiä jo harmaapäiseksi käyneen päällikkönsä Ulfried Vogelin
ohjaamana, jonka tuttavuuden jo olemme tehneet. Tänäpänä hän kuitenkin
vakavampana kuin tavallisesti seisoi paikallaan, josta hän ei ollut
hievahtanut siitä lähtien, kun alus Saksan rannikolta lähti ulos
aavalle ulapalle.

Näytti siltä kuin olisivat luonnonvoimat tehneet liiton tuhotakseen
tällä erää todenteolla hänet ja hänen laivansa, nyt, kun hänellä vielä
oli laivassaan kallein lasti, minkä hän koskaan oli kuljettanut
Pohjolaan: päällikkö Sverkerin ryöstetty lemmitty, ja sen ohessa runsas
varasto viinejä, suolaa, kudoksia y.m. Hän alkoi jo hieman epäillä,
että se oli kohtalon rangaistus, joka nyt häntä odotti sen johdosta,
että oli menetellyt epärehellisesti ja ryöstänyt lapsen vanhempien
sylistä, vienyt Kettelriedin linnasta auringon. Mutta hän oli vannonut
pitävänsä sanansa eikä hän tahtonut rikkoa lupaustaan; kernaammin
tällöin mennä upoksiin miehineen päivineen.

Tyttö ei Sverkeriä lempinyt, sanottiin. No niin, mitäpä sillä oli
väliä. Rakkaus kyllä tulisi vuosien vieriessä. Tyttöhän oli vielä liian
vähän nähnyt häntä voidakseen häneen mieltyä. Kunhan osottaa hieman
lempeyttä ja joskus antaa siellä täällä myöden, niin naisen mieli kyllä
pehmenee, sen hän itse oli saanut kokea, ja sitten seuraavat hellät
tunteet aivan itsestään.

Näistä mietteistään hänet pian herätti omituinen vinkuva ääni, joka
sekaantui myrskyn ulvontaan. Levottomana hän kiiruhti keulan puolelle,
mutta jo keskikannella tähystäjä peljästyneen näköisenä riensi häntä
vastaan.

-- Musta pilviseinä nousee tuolla ylös merestä. Ennen pitkää yllättää
meidät lumimyrsky, ilmoitti tähystäjä ja lisäsi: Kirous on päällämme ja
on avosylin meidät nielevä. Näiden talvisten matkojen olisi jo pitänyt
meitä kylliksi varoittaa; mutta kuitenkin sinä, Vogel, vielä kerran
tahdoit koota tulisia hiiliä harmaan pääsi päälle, syystä että olet
saattanut meidät kaikki surman suuhun.

-- Pidä suusi, Fuchs, ja mene paikallesi; minä täällä olen herra ja
käskijä. Jos sanankaan uhmailet minun käskyjäni vastaan, heitätän sinut
mereen muitta mutkitta.

-- Menen kyllä toimeeni. Mutta sinun edesvastuusi ei siitä syystä ole
pienempi. Ajattele häntä tuolla alhaalla kajuutassa! Tämä voi olla
hänen viimeinen elonpäivänsä.

-- Sanoitpa jotakin, Fuchs. Tyttö voi yksinäisyydessään tarvita
lohdutusta. Mene alas ja vaali häntä hellästi pahimman myrskyn aikana
ja tule sitten minulle ilmoittamaan, miten hän mukautuu uuteen
kohtaloonsa. -- Sinä, Kerner, huusi hän nyt kaikuvalla äänellä, saat
asettua Fuchs'in paikalle, ja kaikki miehet, kannelle, valmiina
noudattamaan käskyjäni, tässä syntyy kohta ottelu elämästä ja
kuolemasta.

Fuchsille ei käskyä ollut tarvis toistaa. Nopeammin kuin toiset
tottelivat saamiaan ohjeita, hän jo oli kajuutassa Kettelriedin
tyttären, hempeän Klotilden luona.

-- Vihdoinkin saan tilaisuuden kahden kesken puhua kanssasi, hän
virkkoi astuessaan neitsyen kammioon eli oikeammin vankikoppiin, sillä
kajuutan sisustus oli kaikkea muuta kuin sopiva ritarintyttären
olosijaksi.

Tyttö käännähti nopeasti ympäri vuoteellaan, jossa oli levännyt kasvot
seinään päin käännettyinä.

-- Sinäkö se olet, Henrik? Etkö ilmaise itseäsi ja joudu vaaraan, kun
tulet tänne minun luokseni?

-- En, rakkaani. Tulen luoksesi itse Vogelin käskystä. Hän tahtoo
hoitaa aarrettaan, ja nyt kun ankara lumimyrsky meitä uhkaa, käski hän
minun tulla sinua vaalimaan -- mitä käskyä, kuten voinet arvata, ilolla
noudatin.

Hän istui pian Klotilde sylissään ja suutelo toisensa perään paloi
heidän huulillaan.

-- Ja sinä aijot paeta tuonne kylmään maahan kaukana Pohjolassa,
asuttua noiden villien ihmisten pariin -- minun tähteni?

-- Niin, armaani, tahdon suojella sinua haukan kynsiltä. Ne eivät saa
kovinkaan syvälle tunkeutua sinun valkoiseen, hienoon hipiääsi. Ja joka
päivä tapaamme toisemme ja neuvottelemme, kunnes vihdoin koittaa päivä,
jolloin saan omanani puristaa sinut sydäntäni vastaan. Tiedäthän että
olen onnistunut saamaan uskollisen liittolaisen aikeissani Halfdanista,
Sverkerin linnavoudista.

-- Ja jos aikeesi raukeavat tyhjiin?

-- Silloin tahdomme kuolla yhdessä. Tiedä etten tahdo elää sen päivän
yli, jona sinä lahjoitat Sverkerille kätesi ja sydämesi.

-- En ikinä ole lempivä häntä, senhän jo tiedät, Henrik!

-- Mutta jos hän pakoittaa sinua, tahi houkutuksilla ja
hyväilyillä -- --

-- Elä lausu moisia sanoja, minä en myy itseäni, kuten sinä ja
seuralaisesi kauppaavat tavaroitaan muutamista vaivaisista
oravannahoista. Tavaraa ja kultaa oli minulla kotonani yltäkyllin.
Mutta tekivätkö no minut onnelliseksi? Eivät! Luuletko niinmuodoin,
että moisilla keinoilla voisi valaista synkkää kotitaloa, joka minua
siellä odottaa!

Tyttö vetäytyi lähemmäksi lemmittyään, ikäänkin täten etsien suojaa
kauheita ilmiöitä vastaan, joita mielikuvitus loi hänen eteensä. Mutta
suojaa hän tarvitsi muutoinkin, sillä samassa tunsivat he ankaran
tärähdyksen, kuten olisi alus nakkautunut jollekin karille. Se natisi
kaikissa liitteissään ja laivan heilahdukset kävivät niin ankariksi,
että heidän täytyi lujasti tarttua lähinnä olevaan kiinteään esineesen,
jotta eivät sinkoutuisi seinältä toiselle. Hetkisen kuluttua tuli
kuitenkin tyven, mutta voitiin nähdä miten "Sturm" keikkui paikallaan
pääsemättä rahtuakaan eteenpäin.

-- Nyt vaara on ohitse, virkkoi Henrik Fuchs iloisin katsein. Nyt voin
jälleen mennä kannelle ja jättää sinut unelmiesi valtaan. Hyvästi,
Klotilde! Rohkeutta! Me emme voi toisiamme unhoittaa.

-- Ei, sitä emme voi! tyttö vastasi ja kietoi kauniit, valkoiset
käsivartensa rakastajansa kaulaan. -- Sitten Fuchs riensi takaisin
kannelle.

Meri oli taasen entisen näköinen. Aallokko oli tosin ankara ja myrskyä
jatkui yhä, mutta ilma oli selvinnyt ja pullistuneet purjeet
kuljettivat alusta hyvää vauhtia matkan päämäärää kohti.

Vogel tuli synkän näköisenä Fuchsia vastaan. Hänen katseissaan voi
lukea hieman epäluuloa.

-- Oletko rauhoittanut häntä?

-- Hän ei sano pelkäävänsä myrskyä. Ennenkin on hän isänsä seurassa
saanut kokea lumimyrskyjä Itämerellä, hän minulle kertoi.

-- Hyvä! Voit niin ollen jälleen mennä entiselle paikallesi. Luulenpa
muutoin, että piakkoin saamme maata näkyviin, virkkoi Vogel heidän
astuessaan keulaan päin. -- Voitko nähdä tuota tummaa juovaa etäällä?
Ne ovat ulkokarit, saariston ulkopuolella.

Fuchs seisoi hetkisen koettaen teroittaa näköään. Sitten hän lausui:

-- Tuo musta pilkku pakenee edellämme, se ei siis voi olla kallio.
Pidän sitä ennemmin aluksena, joka pyrkii samaan satamaan kuin mekin.
Maltahan, nyt voin selvästi nähdä, ettei siinä ole yksi vaan useampia
laivoja. Mitähän ne mahtavat olla?

-- Arvoitus kyllä aikoinaan tulee selville. Kenties joku meikäläisistä,
tahi sotaretkellä olevia norjalaisia. Ystäviä kaikitenkin, minä toivon.
Jollei niin olisi, täytyy meidän panna kova kovaa vastaan.

Näin sanoen hän jätti Fuchsin ja palasi paikalleen "Sturmin"
peräkannelle.



III.


Sverker nousi vuoteeltaan väsyneenä levottoman yön jälkeen, nähtyään
kirjavia unia. Jätettyään makuukammionsa hän käski kutsua luoksensa
tähystäjän, joka myös hetikohta saapui.

-- Mitä on sinulla kerrottavaa? hän kysyi tältä.

-- Niin, herra, sota ja verileikki on varmaan syttyvä näillä seuduilla.
Aamun sarastaessa näimme laivaston täysin purjein kiitävän ulapalla
ohitsemme. Se on nyt ankkuroinut Porvoonjoen suulle.

-- Laivasto, sanot, näitkö mitään muuta?

-- Kyllä, herra, kullatuista keuloista voin päättää, että alukset ovat
tulleet lännestä päin.

-- Hyvä, virkkoi Sverker. Viesteistäsi näen, että kuninkaani Erikin
kiertokäskyllä on ollut toivottu vaikutus ja että nyt vihdoinkin saamme
Ruotsin valtakunnasta kauvan toivomaamme avustusta pakanallisten
naapuriemme ja vihollistemme alituisten juonien kukistamiseksi. Mutta
kuulehan, etkö nähnyt mitään muuta?

-- En, herra.

-- No niin, palaa paikallesi ja ole valmis kertomaan minulle uusia
tietoja, kun sinua kutsun.

Tähystäjä kumarsi ja poistui. Sverker istui tuokion mietteisiin
vaipuneena, sitten hän kääntyi ovella seisovaan palvelijaan.

-- Bengt, käske voutini Halfdan tänne, tahdonpa hieman neuvotella hänen
kanssaan.

Ennenkuin vouti oli saapunut, tähystäjä palasi hengästyneenä Sverkerin
luo.

-- Herra, suvaitkaa antaa anteeksi rohkeuteni, mutta pidin
velvollisuutenani viipymättä saattaa tietoonne, että yksinäinen alus
vastikään ankkuroi joen suuhun, lähelle meikäläisten laivoja. Hansan
lipusta voin päättää sen olevan "Sturmin", jonka tuloa olette
odottanut, herra.

-- Hyvä, huudahti Sverker ja pitkitti: olen tyytyväinen valppauteesi.

Samassa astui huoneesen Halfdan, muodoltaan synkempänä kuin
tavallisesti.

-- Onko väkeni taistelukuntoista, jos niiksi tulisi? Sverker kysyi.

-- Minun tietääkseni se alati on valmiina sinua palvelemaan, vouti
hieman äreästi vastasi.

-- Tiedän sen ja toivon, että myöskin sinä yhä edeskinpäin olet
palveleva minua vilpittömästi kuten kunnon miehen tulee. Mutta siitä en
nyt tahdo kanssasi puhua. Tiedäthän, että minun ja meidän kaikkien
herra ja kuningas Erik XI nyt aikoo asevoimalla pakoittaa niskottelevat
hämäläiset luopumaan vehkeilyistään, hylkäämään pakanallisen uskonsa ja
kääntymään pyhään kristinoppiin ja että hän on lähettänyt tänne
valtavan laivaston, jonka ylipäällikkö on hänen lankonsa Birger Jarl,
sekä että laivasto jo on saapunut ja lepää ankkurissa joen suussa.
Meidän velvollisuutemme on auttaa näitä jaloja uskonveljiämme taistelun
hetkellä, mutta tätä varten tulee meidän olla täysin asekuntoisia, ja
senvuoksi kysyn sinulta nyt missä kunnossa väkeni on.

-- Herra, toisin sanoen tarkoitat siis, että meidän vitkastelematta on
liittyminen hänen korkeutensa Birger Jarlin sotajoukkoon?

-- Olet käsittänyt minua oikein, ja minä vaadin, että käskyni hetikohta
pannaan täytäntöön. Aijon itsekin ottaa osaa retkeen.

-- Mielinpä kysyä jotakin, herra. Ken on pitävä huolta siitä, minkä
Ulfried Vogelin laiva vastikään on tuonut mukanaan, sillä arvaan, että
lasti on kallis?

-- Mistä tiedät sen jo saapuneen?

-- Kuulin sen keskustelustasi Klas-tähystäjän kanssa.

-- Siitä seikasta olen itse pitävä huolta. Sinun tehtävänäsi, Halfdan,
on vain väkeni keralla urheasti seistä taistelun hyörinässä.

He menivät kumpikin taholleen.

       *       *       *       *       *

Aikaiseen laskeva marraskuun-aurinko, jonka oli onnistunut hetkiseksi
hälventää sen kasvoja peittävä pilvivaippa, hyväili valollaan
Porvoonjoen suussa sijaitsevaa kenttää, jossa äsken juuri oli
kamppailtu tulinen taistelu.

Sen säteet löivät leikkiä kypäreillä ja haarniskoilla, surullisina ne
heijastuivat ruotsalaisten verillä tahrattuihin miekkoihin, samalla
lähettäen viimeisen viestin elämästä Ruotsin ritareille, jotka
hämäläisten nuolien lävistäminä rivittäin peittivät taistelutantereen
ja pakanoille, jotka silvottuine ruumiineen lepäsivät kentällä. Ne
muodostivat myös ikäänkuin pyhimys-sädekehän molempien päivän
sankarien, Birger Jarlin ja Sverkerin ympärille, heidän seistessään
erään ruotsalaisen laivan kannella ja rehellisellä kädenlyönnillä
vahvistaessaan lupauksen miehekkäästi auttaa toisiaan jatkuvassa
taistelussa pakanoita vastaan, jonka tarkoituksena oli toteuttaa
Folkungasuvun ylevä aate: puhdistaa pohjoismaat pakanallisesta
pimeydestä ja raivata tietä valolle pimeimpäänkin sopukkaan.

-- Minulla on kuninkaani ja lankoni käsky tunkeutua heidän
tyyssijojensa keskustaan ja rakentaa sinne linna, joka alati on
muistuttava heitä siitä, että järjestetyt yhteiskuntaolot ja vakaalla
perusteella lepäävä uskonto ovat voimakkaammat kuin epäuskon ja
pahuuden valloilleen päässeet voimat. Ennenkuin tämä linnoitus, tämä
Hämeenlinna, kohottaikse tornejaan pilviä kohti, joista kaikki valo
tulee, en aijo levätä enkä palata kotiini. Sinulle, Sverker, jätän
suojaksi ja turvaksi neljäsataa parasta miestäni. He ovat aivan varmaan
yhdessä sinun urhean väkesi kanssa kykenevät ylläpitämään järjestystä
koko tällä laajalla alueella.

Niin kuuluivat jaarlin sanat ja Sverker otti mielihyvällä vastaan
tarjotun avun.

       *       *       *       *       *

Porvoonlinnan ritarisaliin on kokoontunut kolme henkilöä. Suuressa
uunissa roihuaa hauska takkavalkea, joka luo himmeän hohteen karkeasti
veistetyille seinille, katon poikkihirsille ja runsaalle kokoelmalle
sotisopia, kypäreitä ja kalpoja, jotka ovat salin huomattavin koriste.

Sverker siirtää jakkaransa lähemmäksi liettä, tarttuu täysinäiseen
simasarveen, vie sen reunan huulilleen ja ojentaa sitten sarven Ulfried
Vogelille.

-- Juo, ystäväni, juo pohjanmiesten tarmoa luihisi ja ytimiisi, sekä
kiitos sinulle tunnokkaasta palveluksestasi, hän viikkaa ja pitkittää
sitten: Sinä ja väkesi ette ainoastaan ole tehneet minulle palvelusta,
jota en ikinä ole unhoittava, te olette myös, kuten tulee miesten,
joilla on sydän oikealla paikallaan, avustaneet kuningastani ja
isänmaatani saavuttamaan tarkoitusperiä, jotka ovat ylevämmät kuin
tavalliset ihmissydämen oikkujen aiheuttamat. Kiitos teille siitä!
Ojenna sarvi Halfdan-voudille; myöskin hän on tehnyt velvollisuutensa.

-- Herra, puuttui Halfdan puheesen tarttuen simasarveen, tämä on
ensimmäinen hyväksymisen sana, jonka pitkiin aikoihin olen kuullut
huuliltasi, ja tiedät, että olen sinulle kiitollinen siitä. Mutta vielä
enemmän olisin sinulle kiitollinen, jollet kokonaan unhoittaisi häntä,
joka nyt yksinään ikävissään istuu neitsytkamarissa, ja joka vastikään
päättyneessä verisessä taistelussa on saanut aikaan suurempia urostöitä
kuin me miehet, joita ohjaa vain saalinhimoiset vietit. Näithän miten
hän keskellä taistelun pyörteitä avusti ja lohdutti haavoitettuja ja
kuolevia. Herra, tiedätkö minkä arvoinen se nainen on, joka miesten
hurjimmissakin otteluissa on kylliksi rohkea vaaroista huolimatta
antamaan apuaan kärsiville.

-- Halfdan, minä käsitän tarkoituksesi. Olet kauvan kantanut vihan
kaunaa minua kohtaan. Mitä sinulla oikeastaan on mielessä?

-- Sinä et viihdy naisten parissa, herra, paitse kenties kun tunteidesi
valtaamana joskus vähäksi aikaa jätät simasarven tahi urheat työt
sikseen.

-- Ja tätä rohkenet sinä sanoa minulle!

-- Rohkenen vielä enemmänkin, jos haluat kuulla, herra.

-- Vaiti, kavaltaja! Käsitän nyt selvästi mitä tarkoitat. Vaiti, sanon
sinulle, muutoin tiedät että käteni saattaa raskaasti kohdata päätäsi.

-- Herra, luuletko sillä, voittavasi jotakin? Et; on kyllä olemassa
pahempia kateuden voimia kuin minä, jotka sinua väjyvät.

-- Mitä tarkoitat? Sverker kiivastuneena tokasi.

-- Muistatko jaloa puolisoasi, herra?

-- Margitiako!

-- Niin, Margitia. Hänen tomunsa huutaa kostoa, ja toinen kostaja on
jonakin päivänä vielä astuva eteesi.

-- Edvin! Nyt ymmärrän. Sinä ja hän olette tehneet salaliiton minua
vastaan. Mutta malttakaahan, te ette ole minua kukistava. Ja sinä,
Ulfrid Vogel, elä kallista korvaasi kuulemaan tuon katalan voudin
juonia. Hän tahtoo vahingoittaa minua syystä, etten ole antanut hänen
ominpäin täällä hallita. Sinä, Vogel, olet luottanut minuun ja tehnyt
minulle palveluksia, joita en koskaan ole unhoittava; kiitän sinua
niistä ja vakuutan, että milloin tahansa saavut näille maille, olet
aina oleva tervetullut vieras luonani.

-- Ja nyt -- olet oikeassa, tyttö on yksinään neitsytkamarissa --
tahdon mennä hänen luokseen ja näyttää hänelle, että se on sydämeni,
joka on tahtonut riistää hänet pois niistä oloista, jotka kenties vielä
ovat hänelle rakkaammat kuin Pohjolan lumi ja pohjoismaalaisen lempi.



IV.


Sverker antoi hetkiseksi kaikkien painostavien mietteiden hälvetä. Hän
tunsi itsensä tällä haavaa niin pirteäksi ja kevyeksi sydämeltään, mitä
hän viime aikoina vain aniharvoin oli ollut. Kenties oli simasarven
uuttera kulku miehestä mieheen äsken ritarisalissa puolestaan sekin
saanut nuo synkät mietteet poistetuiksi.

Nopein askelin hän kiiruhti kammioon, jonne oli kätkenyt ryöstetyn
aarteensa. Hän tapasi tytön istuvana huoneen akkunan luona, josta hän
antoi katseensa liidellä ulos ja seurata ilmiöitä Linnan lähitienoilla.

Hänen huoneesen astuessaan tyttö kuitenkin nopeasti kääntäikse
katsomaan kuka häntä häiritsi vankikammiossaan; se oli hetken työ,
mutta Sverker kuitenkin ennätti nähdä, että tyttö oli itkenyt.

-- Kas niin, jalo neitsyni, hän reippaasti virkkoi, kohota pääsi
pystyyn, ja unhoita kaikki katkerat unelmat! Et ole joutunut
kotkanpesään, vaikka olen vastoin tahtoasi antanut tuoda sinut tänne
vieraasen maahan. Ja tiedätkö, Klotilde, miksi niin sinua ikävöin,
miksi tein niin suuria uhrauksia saadakseni sinut omakseni? Senvuoksi
että sydämeni, ensi hetkestä saakka kuin sinut näin, on ikävöinyt
saada sykkiä sinun sydämesi lähellä. Tiedäppä, Klodilde, että
pohjoismaalaisen rakkaus ja pohjoismaalaisen uskollisuus ovat pyhiä ja
pidetään suuressa arvossa, ne eivät voi pettää, eikä niitä voida
kuolettaa.

Tyttö kääntihe hitaasti puhujaan päin, nousi istuimeltaan ja tarttui
ikäänkuin tukea etsien vieressään olevaan pöytään, kuten saisi hän
siitä rohkeutta vastatakseen.

-- Päällikkö! En kaipaa rakkauttasi, sillä lempeä ja kaikkea muuta
hyvää olen yltäkyllin saanut nauttia kotonani etelässä. Teidän
pohjoismainen uskollisuutenne voi tosin olla suuri, en tahdo siitä
puhua, kun niin vähän sitä tunnen; mutta meillä pidetään naisenryöstöä
suurimpana häpeänä, joka miehen osaksi saattaa tulla.

-- Klotilde, sinun kovat sanasi eivät minua loukkaa, sillä voinhan
arvata, että ne ovat koti-ikävän ja eronhetken katkeruuden synnyttämiä,
ne eivät minua loukkaa, koska tiedän, että on koittava päivä, jolloin
sydämesi kylmyys on muuttuva lämmöksi ja hempeydeksi, kuten talvinen
kinos täällä Pohjolassa helposti sulaa kevät-auringon lämmittävistä ja
eloatuottavista säteistä. Ja samatenkuin luonto tällöin niin ihanana ja
jääkahleistaan vapautettuna herää kesän riemuisaan eloon, niin sinäkin
vielä kerran, kun olet oppinut minua oikein rakastamaan, olet heräävä
näkemään että aikomukseni ovat olleet mitä puhtaimmat ja että olen
tahtonut sinulle kaikkea muuta kuin pahaa. Että olen valinnut tämän
keinon saadakseni omata sinut, sitä ei sinun tule moittia. Sydän ei
keinoja valitse, kun se tahtoo äänensä kuuluville, samatenkuin
luontokaan vapautensa puolesta kamppaillessaan ei hylkää mitään keinoa,
jolla voi saavuttaa tarkoituksensa. Koska olet nähnyt myrskyn säästävän
hentoa kukkaista tahi talvipakkasen säälivän metsän koitoja lintuja,
jotka ovat jääneet jälelle muista lämpimille maille paenneista
tovereistaan? Sinä et varmaankaan ole minua kauvemmin tuomitseva, kun
tiedät, ettei minulla ole ollut muuta keinoa saadakseni sinut omakseni.

-- Päällikkö, minä en ikinä ole sinua lempivä, olkoon aikeesi miten
ylevät tahansa. Minun rakkauteni on juurtunut tuonne kotimaani
maaperään ja se ei ikinä enää ole versova eloon, jollen saa onnellisena
kuin muinoin astella sen polkuja. Mutta tahdonpa kysyä jotakin, koska
näyttää olevan sovelias hetki päästä selville toistemme ajatuksista:
Mitä sinä minusta tahdot?

-- Tahdon sulkea sinut syliini puolisonani, tahdon vaalia sinua kotini
kalleimpana aarteena, samoinkuin muinoin vaalein _häntä_, Margitia,
autuaasti kuolon uneen vaipunutta Margitiani. Tahdon sinusta saada
äidin Edvinilleni, joka niin kauvan on kaivannut äidin hellää hoitoa.

-- Siinäkö kaikki? Ja sinä luulet todellakin, että minä muutamien
kauniiden sanojen ja lupausten vuoksi ottaisin vaivakseni kaiken tämän
ja unhoittasin täydellisesti kaikki mikä sitoo minut kotiini tuolla
etelässä; sitoo minua siihen, mikä minulle tähän saakka on ollut
pyhintä ja kalleinta maailmassa. Ei, päällikkö, niin helposti ei
saksalaisen ritarin tytärtä voida ostaa, niin helposti ei naista saada
unhoittamaan entisyyttä. Tosin voit väkivallalla pakoittaa ja pitää
minut vankinasi täällä, sillä väkivaltaa vastaan on käsivarteni liian
heikko; mutta rakkauttani et voi sitoa kahleisiin, siitä määrään minä
yksin, ja kuten jo sanoin, on se jo lujasti juurtunut kotoisaan
maaperään.

Sverker, joka intohimonsa valtaamana ja tuntien valtansa jo oli aikonut
tyynnyttää neidon ylikuohuvaa vihanpurkausta, suutelolla ja syleilyllä,
huomasi nyt joutuneensa alakynteen väittelyssä ja seisoi epäröiden
paikallaan ja hänen katseensa hapuili avuttomana sinne tänne. Vihdoin
hän otti muutamia askeleita ovelle päin ja laskien oikean kätensä
ovenripaan lausui:

-- Tunnemme nyt toistemme mielenlaadun; on hyvä, että ensi myrsky on
ohitse. Toivokaamme että jo seuraava päivä on koittava valoisana ja
rauhallisena, kuten aina on laita myrskyn ja pimeyden jälkeen.

Hän antoi neidolle lämpimän katseen, johonka tämä vain hyvin
välinpitämättömästi vastasi ja jätti sitten tytön jälleen yksikseen
ajatuksineen ja mietteineen.



V.


-- Oletpa uuttera työssä, näen mä, virkkoi Poutu, muuan hämäläisten
päälliköistä Fuchsille, joka metsän pimeimpään sopukkaan kyhätyssä
peräti yksinkertaisessa pajapahasessa taoskeli ja teroitti
nuolenkärkeä, jolla hän aikoi surmata kilpailijansa Sverker-päällikön.

-- Se onkin hetikohta valmis ja minä vakuutan, että se on tekevä
tehtävänsä. Näin sanoen Fuchs tarttui nuolen varteen ja sinkosi sen
läheistä puuta kohti. Vinkuen nuoli halkaisi ilmaa ja uppoutui syvälle
puun runkoon. -- Luulenpa, että se kelpaa, vai mitä arvelet? hän kysyi
ällistyneeltä hämäläiseltä.

-- Sinä olet jo ennemmin harjoittanut asesepän ammattia ja kykenet
kilpailemaan parasten miestemme kanssa.

-- Erehdytpä, ystäväni. Mutta hyvän asian puolesta taistellessa kaikki
esteet suistuvat maahan, ymmärrätkö? Vielä muuan seikka, Poutu.
Saxbyssä luullakseni parhaillaan juodaan ja mässätään. Arvelen, ettei
olisi haitaksi aikeillemme, jos liittyisimme joukkueesen. Juopuneen
miehen suusta näet voi aina saada kuulla jotakin uutta. Mutta kuulehan,
olin peräti unhoittaa, oletko nähnyt linnavouti Halfdania?

-- En.

-- Mutta minä olen hieman puhellut hänen kanssaan. Hän on sitä mieltä,
että aikeemme nyt ovat onnistuvat, sillä Sverker on niin täydellisesti
rakkaushurmeensa vallassa, ettei hän muista mitään muuta. Kuulin myös,
ettei tyttö vielä ole antanut vähääkään lähennellä itseään.

-- Tao siis raudan kuumana ollessa.

-- Niin olen tehnyt ja olen vastakin tekevä, siitä voit olla huoletta.
Mutta käykäämme nyt toisten luokse.

He vaelsivat eteenpäin pensasten ja risukkojen välitse; ensi lumi oli
luonut hienon peitteen maahan. Pian he seisoivat pitkän synkän
rakennuksen edustalla, joka oli täydellisesti pimeä, mutta josta
kuitenkin kuului epäselvä puheen hörinä. He astuivat sisään rakennuksen
päätyseinällä olevasta matalasta ovesta.

Kirjava taulu tarjoutui heidän eteensä. Valtavan tukkinuotion ääressä
istui joukko miehiä ja naisia, saksalaisia ja hämäläisiä veljellisessä
sovussa. Viini valui virtoinaan, kiroukset, leikkipuheet, hellät
kuiskaukset, ja lemmenvalat sekä runsaiden voittosaalisten lupaukset
olivat tämän yötisen seurueen keskusteluaiheina.

Molempien miesten astuessa huoneesen syntyi hetken äänettömyys ja
useita käsiä ojennettiin heitä kohti ikäänkuin kutsuen heitä ottamaan
osaa iloisiin juominkeihin. Mutta he eivät olleet huomaavinaan näitä
hyväntahtoisia kehoituksia, vaan istuutuivat sen sijaan kahden kesken
yksinäiseen soppeen, jonka noesta mustuneet seinät tekivät vallitsevan
pimeyden vielä syvemmäksi.

-- Ystäväni, Fuchs kuiskaten virkkoi Poutulle. Kohta olet näkevä miten
valhe ja petos viettelevät ihmisen ansaan, jollei hän osaa varoa niiden
mairittelevaa imartelua. Nämät minun maamieheni ovat oikeita mestareja
pyytämään toisia verkkoonsa.

He lupaavat paljon, mutta eivät täytä mitään. Kuulethan miten he
vannovat uskollisuusvaloja teidän naisillenne luvaten ensi kevännä, kun
meri on vapautunut jääkahleistaan, palata tänne takaisin heitä
noutamaan vaimoikseen rikkauteen ja onneen. Ja naiset kuuntelevat
halukkaasti heidän kauniita lupauksiaan. Mutta tiedätkö, Poutu, he
eivät koskaan ole pitävä sanaansa. Ainoastaan keinotellakseen itselleen
teidän omaisuutenne ja tavaranne he koettavat nyt saada naiset
puolelleen. Olet vielä kerran näkevä, että olen puhunut totta.

-- Jos niin on laita, vastasi Poutu, niin on meillä silloin
kaksinkertainen aihe tarttua aseisiin kavaltajia vastaan, sekä
maamiehiäsi, että heidän ystäväänsä, päällikkö Sverkeriä vastaan.
Niinkö tuo oppi, jota he miekoin tahtovat meille tyrkyttää, on heitä
opettanut menettelemään lähimäisiään kohtaan? Silloinhan meillä on
täysi oikeus hyljätä mokoma uskonto, se ei suinkaan ole parempi sitä,
jonka puolesta olemme vannoneet taistelevamme viimeiseen hengenvetoon
ja viimeiseen mieheen saakka, jos niin on tarvis.

Poutu tämän lausuttuaan nousi istuimeltaan ja jätti huoneen. Ennen
pitkää myöskin Fuchs seurasi häntä ja palasi työhönsä salaiseen
piilopaikkaan metsässä.



VI.


On synkkä joulukuun yö; kauhea lumimyrsky raivoaa. Koko seutu on
kääritty valkoiseen usvaan ja tuuli ulvoo kamalasti honkien korkeissa
latvoissa.

Yksinäinen vaeltaja näkyy korkeiden kinosten läpi vaivoin kaalaavan
eteenpäin Linnaa kohti, joka mustan haamun tavoin kuvautuu synkälle
yötiselle taivaalle. Nyt hän seisoo vallihaudan luona, joka eroittaa
linnan ympäristöstään. Tuuli raastaa hurjasti hänen pukuaan ja saattaa
armottomalla syleilyllään hänen jäsenensä värisemään. Mutta hänen ei
tarvitse kauvan seistä tässä harkitsemassa miten pääsisi tielleen
ilmestyneen esteen ylitse. Linnan muurissa oleva portti avautuu --
häntä on nähtävästi odotettu -- ja nostosilta lasketaan alas, ilman,
että sen ketjujen synnyttämä rätinä myrskyn ulvonnan tukahduttamana
herättää kenenkään muun huomiota paitse noiden molempien olentojen,
jotka parhaillaan kohtaavat toinen toisensa.

-- Halfdan, olet saanut vartoa kauvan, sanoo vasta tullut vieras, mutta
en koskaan elämässäni ole moista myrskyä kokenut. Vielä joku tuokio ja
olisin hyytynyt jääksi.

-- Olen pitänyt huolta siitä, että saat hieman lämmitellä kohmettuneita
jäseniäsi, ennenkuin ryhdytään toimeen, Fuchs, virkkoi puhuteltu. --
Tule, aika on kallis!

He katosivat puolipimeään käytävään ja poikkesivat siitä vasemmalle
olevaan kammioon, huoneesen, jonka valtavaa holvikattoa peräseinällä
sijaitsevassa liedessä palava valkea vain heikosti kykeni valaisemaan.

Tänne he kumpikin istuutuivat; Halfdan otti esille ruukun, ojensi sen
öiselle vieraalleen ja virkkoi:

-- Juo, ystäväni, parasta viiniä, mitä Sverkerillä on kellarissaan.
Toivon, ettei hän itse kauvemmin enää ole juoman tarpeessa -- vai
miten?

Fuchs otti aimo siemauksen ja ojensi ruukun Halfdanille. Edellinen
virkkoi sitten:

-- Olet kai tasoittanut tietä minulle, otaksun?

-- Siitä voit olla vakuutettu. Tähän aikaan hän jo maannee sikeintä
untaan kuten pölkky, sillä tiedätkö, Fuchs, eilen illalla hän ei viiniä
säästellyt.

-- Entäs _hän_, Klotilde?

-- Niin, hän lienee myös unen helmoissa ja uneksinee suloisesti, että
vapautuksen hetki hänelle on lyönyt ja että te molemmat piakkoin olette
koettelemusten ja kärsimysten kautta saavuttaneet päämääränne, joka
niin kauvan on näyttänyt pimeältä ja epätietoiselta.

-- Hyvä on, toveri. Kiitos huolekkaasta vartioimisestasi. Mutta nyt ei
ole, kuten äsken sanoit, aikaa vitkastella. Aikeemme voisivat helposti
tulla ilmi ennen aikojaan ja seurauksia tästä en rohkene ajatellakaan.
Mutta sanohan minulle, Halfdan, miten minun nyt on meneteltävä?

Halfdan nousi istuimeltaan.

-- Seuraa minua, minä kyllä sinua johdatan. Kuten voit arvata, tunnen
minä hyvästi paikat täällä.

He läksivät liikkeelle. Edellä kävi Halfdan ja Fuchs seurasi häntä
kintereillä. Yön pimeydessä he vaelsivat kapeiden mutkikkaiden
käytävien, ovien ja kammioiden kautta ja kivipermannoilla syntyi vain
heikko kaiku heidän varovaisista, keveistä askeleistaan.

Äkkiä Halfdan pysähtyi ja kuiskasi seuralaiselleen:

-- Tuolla, tämän oven takana uinuu hän, jota lemmit. Kuule, hän puhuu
unissaan. Kuinka hän ikävöinee että vapauden aurinko koittaisi hänelle
ja että hänen sortajansa saisi ansaitun palkkansa.

He pitkittivät kulkuaan vielä tuokion; vihdoin Halfdan kuiskasi:

-- Tässä on päämäärämme, ole nyt varoillasi ja elä anna intosi viedä
sinua turmioon. Minä riennän vipusillalle voidakseni menestyksellä
avustaa pakoasi. Toivon että työsi päätettyä voit löytää takaisin samaa
tietä kuin olemme tulleet.

Hän katosi ja hänen askeltensa ääni kuoli vähitellen linnan
sokkelokäytäviin.

Hans Fuchs viritti joutsensa ja laittoi kuntoon nuolen. Sitten hän
varovasti tarttui ovenripaan ja hiipi huoneesen.

Kuolon hiljaisuus vallitsi kammiossa. Hän suuntasi joutsen sinnepäin,
jossa saamiensa tietojen mukaan tiesi verivihollisensa lepäävän. Vielä
sekunti ja nuoli suhahti huoneen poikitse. Ja sen tekemä haava täytyi
olla ehdottomasti kuolettava.

Hän hiipi vuoteen ääreen tullakseen vakuutetuksi aseensa tehoisuudesta.
Mutta -- vuode oli tyhjä! -- Nuoli oli vain tunkeutunut syvälle
patjoihin.

Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Hän oli joutunut satimeen. Täytyi koettaa
pelastua pälkähästä, muuten olisi koko hänen huolella harkittu tuumansa
rauennut tyhjiin! Kenties voisi hän sen ennen pitkää panna toimeen
ja -- onnistua, kuten oli nytkin aikonut.

Hän tempasi irti nuolen, otti joutsensa ja aikoi varovasti hiipiä ulos
samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta -- ovi oli nyt lukossa. Hän oli
teljetty Sverkerin makuukammioon!

Samassa hän näki valoa tuikkivan pienen oven kautta, joka sijaitsi
kammion perällä ja samassa tuokiossa Sverker kookkaine vartaloineen
seisoi aivan hänen edessään.

-- Öinen vieras, näen minä, tokasi Sverker kokoonpurtujen hampaittensa
välistä. Jollen erehdy, on edessäni muuan saksalaisista
liittolaisistani. Kuulehan, Fuchs, mitä sinulla on kädessäsi? Mitä
varten olet jäänyt tänne toveriesi jälkeen? Ja miksi tulet luokseni
keskellä yötä? Kysymykset seurasivat toisiaan nopeasti kuin salamat,
samalla kuin Sverkerin viha yhä enemmän alkoi kuohua yli äyräittensä.

Hans Fuchs ei vastannut sanaakaan, eikä hän myös siirtynyt paikaltaan.
Vallitsi hetkisen äänettömyys, jonka kestäessä Sverker katseillaan
mitteli vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Sitten hän kiivaasti
lähestyi tätä ja tarttui niin tarmokkaasti Fuchsin käsivarteen, että
joutsi nuolineen putosi permannolle.

-- Luuletko etten tiedä miksi tänä yönä olet tänne tullut? Olet
näytellyt hyvästi osaasi, mutta minä vielä paremmin. Mutta tehdäkseni
lopun kaikista salajuonista ja vapauttaakseni sinut kaihostasi, koska
et ikinä saa omistaa _häntä_, joka uinuu tuolla toisessa huoneessa,
tahdon palkita sinut ansiosi mukaan.

Samassa hän tarttui kilpailijansa kurkkuun ja nakkasi hänet kumoon
lattialle, sitten hän tarttui Fuchsin pudottamaan nuoleen ja iski sen
syvälle tämän rintaan. Vahingon-ilolla hetkisen kaatunutta katseltuaan,
hän tarttui tämän hengettömään ruumiiseen ja heitti sen ulos ovesta. --
Nyt olen valmis paluumatkaan, kun tehtäväni on suoritettu, hän
itsekseen jupisi. Mutta arvelenpa, että Halfdan seisoo vipusillan luona
sinua odottaen ja iloissaan luullen päässensä Linnan herraksi.



VII.


Päivän aurinko nousi veripunaisena Sverkerille, mutta veripunaisena se
myös nousi Klotildelle, hänelle, joka ei voinut lahjoittaa lempeään
tuolle miehelle, joka niin kiihkeästi oli sitä kerjännyt. Ja oliko
hänellä edes oikeutta vaatia rakkautta? Koskapa on sorrettu
sortajalleen antanut sitä, mikä syntyy ja versoo vain vapaudessa, joka
ilman mitään pakkoa lähentää kahta sielua toisiinsa? Oliko hän millään
tavoin osottanut että se oli rakkaus, tuo ylevä tunne, joka voi kaikki
uhrata, mikä sai hänet siten menettelemään? Eiköhän se päinvastoin
ollut halpaa himoa koettaa millä keinoin tahansa saada tahtonsa
perille, ja raakojen palkkalaistansa avulla hävittää toisen koko
elämän-onnen? Ja nyt hän oli päälle päätteeksi kostonhimosta
sammuttanut viimeisen toivon kipinän, joka onnettomalla tytöllä vielä
oli jälellä elämässä. Sverker oli saanut aikaan Klotilden turmion. Hän
ei yhtään tullut ajatelleeksi, että hän samalla kertaa valmisti oman
perikatonsa.

Tämän Sverkerin makuukammiossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen
koittavana aamuna siirrymme Klotilden huoneesen. Mutta nyt hän ei istu
yksin ikävissään, hän on viime aikoina saanut ystävän Sverkerin
pojasta, nuoresta Edvinistä.

-- Tänä yönä on kauheita seikkoja tapahtunut Linnassa, virkkoi tämä.
Minun isääni vastaan on tehty murhayritys, mutta hänen onnistui voittaa
vastustajansa ja antaa hänelle surmanisku.

-- Miksi kerrot minulle moisia uutisia! Klotilde kärsimättömästi
huudahti.

-- Niin, sillä kuulin. Halfdan voudilta, että isäni surmaama mies oli
sinun maamiehiäsi, joku, josta sinä paljon pidät; vaikka tiedänkin,
että tuotan sinulle surua kertomalla ystäväsi kuoleman.

-- Hans! Tämä ainoa sana pääsi tytön kalpenevilta huulilta, sitten hän
vaipui syviin mietteisiin.

Pitkän aikaa vallitsi kuolon hiljaisuus. Sitten astui poika hänen
luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi.

-- Anna minulle anteeksi! En voinut tietää että kertomukseni tekisi
sinut niin surulliseksi.

-- Sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa, tyttö vastasi lempeästi
hyväillen pojan päätä; se oli eräs toinen seikka, joka sai minut
unhoittamaan, etten ollut yksin.

-- Kenties et pidä siitä, että niin usein tulen luoksesi, Edvin kysyi.
Mutta minun mielestäni sinä olet niin yksin. Ja tiedätkö, päivät ovat
minustakin niin pitkiä. Eihän minulla ole ketään, joka minua muistaisi.

-- Onhan sinulla, lapseni, isäsi. Minulla sitävastoin ei ole ketään.

-- Mutta hänhän rakastaa sinua ja on tuonut sinut tänne olemaan minulle
äitinä, jotta minulla olisi puhekumppani pitkinä talvi-iltoina. Mutta
-- en oikein tiedä miten sanoisin. Luulen, ettet pidä siitä, että isäni
sinua lempii. Onko se totta? Ja sen ohessa kuulin Halfdanilta, ettet
ole onnellinen luonamme, että tahdot takaisin synnyinmaahasi jälleen.

-- Lapsi, voit olla oikeassa, mutta kaikkea tuota sinä et käsitä.

-- Ei, sitä en käsitä. Mutta minulle tulisi niin ikävä, jos lähtisit
pois. Ikävöin niin kovasti äitiäni ja kun sinä tulit tänne luulin, että
olisit yhtä hellä kuin hänkin.

-- Oliko äitisi alati iloinen ja hellä?

-- Oli, tiedätkö, hän oli niin hyvä. Mutta hän itki niin kovasti usein.

-- Miksi hän sitten itki? Eikö isäsi hänestä pitänyt?

-- Sitä en tiedä sanoa. Olin silloin niin pieni. Mutta sen voi hän itse
paremmin kertoa sinulle ja hän voi myös varmaan tehdä sinut niin
onnelliseksi, ett'ei sinun ole tarvis ajatella poismatkustamista.
Menenkö sanomaan hänelle, että hänen pitää useammin käydä luonasi eikä
antaa sinun istua täällä yksinäsi.

-- Ei, ei, Edvin, sitä et saa tehdä. -- --

Hänen puheensa keskeytyi tässä, sillä samassa astui Sverker huoneesen.
Hänen kasvonsa olivat synkemmät kuin tavallisesti ja ankara
mielenliikutus, jonka vallassa hän vielä oli, sai aikaan sen, että
hänen käyntinsäkin oli hieman horjuvaa. Sanaa sanomatta hän istuutui
lähimmälle tuolille, sitten hän katsahti poikaan ja viittasi
vastaiselle ovelle.

Edvin käsitti hänen tarkoituksensa ja poistui huoneesta.

Hitaasti hän nyt kääntyi Klotildeen ja virkkoi matalalla äänellä:

-- Arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan.

-- Mitä sillä tarkoitat, päällikkö? Klotilde kysyi.

-- Tarkoitan että vapautuksen hetki sinulle, jalo neito, kohta on lyövä
ja että voit jälleen kiinnittää ne siteet, jotka minä mursin.

Kuolonkalpeus nousi Klotilden kasvoille nämät sanat kuullessaan, mutta
hän kokosi voimansa, nousi seisomaan ja vastasi:

-- Konna, sanoit sen itse, arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan; olen nyt
päässyt selville siitä, mimmoinen sinä itse asiassa olet. Jo
aikaisemmin olin sitä aavistanut, nyt sen tiedän varmasti. Sinä olet
toivonut saavuttavasi minun rakkauttani, olet luullut, että minä
mukautuisin sinun oikkuihisi. Jospa olisinkin voinut sen tehdä
_aikaisemmin_, nyt en sitä enää voi. Ja vielä muuan seikka: Sinun
omaatuntoasi, päällikkö, rasittaa jo entisen puolisosi kuolema; lisää
siihen vielä uusi väkivallantyö, niin mitta tulee pian täyteen.

Hän vaipui tuolille istumaan ja nyyhkytti äänekkäästi. Hänen voimansa
olivat nyt murretut. Mutta tappiossaankin hän oli saanut voiton: hän
oli saanut suoraan lausua ajatuksensa, hän oli saanut kostaa
sortajalleen tuosta kipeästä sydämenhaavasta, jonka tämä oli hänelle
tuottanut surmaamalla hänen lemmittynsä.



VIII.


Sanoma Hans Fuchsin murhasta levisi nopeasti ja pian oli huhu tullut
hämäläistenkin kuuluville, joiden kunnioituksen ja luottamuksen tämä
oli saavuttanut heihin liittymällä ja heidän parissaan taistellessaan
ruotsalaisten päälliköiden ja maamiehiensä salajuonia vastaan. Ja tämä
huhu muuttui pian varmuudeksi, kun sen vahvisti olosuhteisiin niin
perehtynyt henkilö, kuin Halfdan, Linnan vouti, joka otettuaan niin
tuntuvassa määrin osaa salaliittoon Sverkeriä vastaan, katsoi
turvallisuudelleen varmimmaksi joksikin aikaa poistua niin etäälle,
etteivät herransa vihanpurkaukset häntä saavuttaisi.

Mutta tähän huhuun liittyi ennen pitkää vielä toinenkin, ja tästä
johtui välittömästi ne tapaukset, jotka murtivat mahtavan Sverkerin
vallan ja joksikin aikaa taannuttivat valon ja kristinuskon saavuttamat
valloitukset, jotka Birger Jarl oli Suomen rannikoilla voittanut. Tämä
huhu kertoi miten Sverker kostoksi hyljitystä rakkaudestaan omin käsin
oli murhannut Klotilden, tuon kauniin hempeän aatelisneidon, jonka
povessa Sverkerin tunteet eivät löytäneet vastakaikua.

       *       *       *       *       *

Eräänä maaliskuun päivänä samosi hyvästi asestettuja parvia hämäläisten
enimmin karaistuja ja taistelukuntoisimpia miehiä Sverkerin lujaa
linnaa kohti. Täällä tosin aavistettiin moisia aikeita olevan tekeillä,
mutta ei voitu odottaakaan hyökkäystä näin aikaiseen ja senvuoksi
tulivat linnan asujamet peräti yllätetyiksi eivätkä olleet valmiit
vastarintaan. Hämäläiset senvuoksi onnistuivat täydellisesti
aikeissaan, sitäkin paremmin kun heillä oppaanaan ja neuvonantajanaan
oli mies, joka tunsi linnan ja sen lähitienoot niin perinpohjin kuin
Halfdan-vouti. Taistelusta sukeutui vain lyhytaikainen ottelu linnan
portilla, jossa kamppailussa linnanväen vähälukuisuutensa vuoksi pian
täytyi peräytyä.

Linna oli nyt tulvillaan hämäläisiä ja kohta oli Poutu miehineen linnan
haltijana; he koteutuivat sinne piankin ja linnan runsaat muonavarat
olivat heille tervetullut saalis.

Sverkerin verityöt olivat tulleet kostetuiksi. Toki -- se ei kuitenkaan
vielä ollut aivan täydellinen, sillä Sverker itse ei vielä ollut saanut
tuta voittajien vihaa. Mutta pian löi hänenkin hetkensä, pian sai
hänkin seista niiden edessä, joita hän ennemmin oli halveksinut, kun
näiden aikoinaan täytyi väistyä ylivoiman tieltä Porvoonjoen suulta.

       *       *       *       *       *

Vielä kerran viemme lukijan Linnan ritarisaliin, jossa kopea päällikkö
muinoin joi saksalaisen liittolaisensa Ulfried Vogelin maljan
kuohuvasta simasarvesta.

Nytkin leikkivät liekit iloisesti avarassa liedessä, mutta tänne ei ole
tällä erää kokoontunut ainoastaan kolmihenkinen seurue, koko sali on
täynnä päivän paahtamia, tanakoita miehiä, jotka nyt vain odottavat
saada nähdä voittonsa lopullisesti ratkaistuna.

Kauvimpana roihuavan takan ääressä istuu kaksi henkeä -- Poutu ja
Halfdan-vouti -- ja heistä oikealle seisoo kädet sidottuina selän
taakse Linnan herra pää kumarassa ja katse harhaillen pitkin rönsyistä
kivipermantoa.

Poutu ja Halfdan neuvottelevat keskenään ja etupäässä näyttää
jälkimmäisen mielipide olevan ratkaiseva.

-- Arvelen ettei meillä ole muuta tehtävää, kuin perata Linna sen
pahimmasta rikkaruohosta, sen jälkeen on kaikki mukautuva itsestään
tahtomme jälkeen, virkkaa Halfdan.

Tuomittu kohottaa kiivaasti päänsä ja lähettää voudille murhaavan
silmäyksen.

-- Sinä käärme, jota olen povellani ruokkinut, hän tokasee, vie vain
henkeni, mutta tiedäkin, että kosto on lepäävä päälläsi, ja kerran on
loppusi oleva kamalampi kuin minun nyt.

Hänen ei anneta puhua loppuun. Poutun viittauksesta tarttuu muutamia
hämäläisiä Sverkeriin ja vievät hänet ulos käytävään, luukulle, joka
johtaa vankityrmään, pirullisimpaan, minkä ihmisjärki koskaan on
suunnitellut, ja jossa Sverker itse on niin monta onnetonta antanut
siirtyä ijankaikkisuuteen.

       *       *       *       *       *

Hämäläisten ylivalta Linnassa oli kuitenkin lyhyt-ikäisempi kuin he
itsekään osasivat aavistaa. Huhu heidän valloituksistaan ja
mielivaltaisuudesta, jolla he kohtelivat niitä maamiehiään, jotka
pysyivät kristinuskolle ja Ruotsin vallalle uskollisina, saapui ennen
pitkää Birger Jarlin perustamaan Hämeenlinnaan ja täältä lähetettiin
voimakas sotajoukko heitä kukistamaan. Tämä onnistuikin täydellisesti
ja Linnan päälliköksi asetettiin nyt Edvin Sverkerinpoika, joka alati
oli ollut ruotsalaisten puolella ja hartaasti toivoi, että rauha ja
järjestyneet yhteiskuntaolot saisivat jalansijaa Suomen rannikoilla.

Sen päivän iltana, jona hämäläisten uhittelevien laumojen viimeisten
jäännöksien oli täytynyt ainiaaksi peräytyä, tapaamme Edvinin, joka
nyttemmin on voimaksi keski-ikäinen mies, seisomassa isännä linnan
kuistilla. On kaunis keskikesän-ilta ja aurinko on juuri mailleen
menossa. Hän laskee kätensä ristiin, yksinäisyydessä on luonnon ihanuus
hänet lumonnut, kääntää katseensa taivasta kohti ja virkkaa itsekseen:

-- Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit kaiken päättyä täten ja
käänsit pahan hyväksi. Kiitän sinua, että opetit minun vaeltamaan
toisia teitä kuin esi-isäni ovat tehneet. Linnan muurit ovat kai
aikoinaan luhistuvat kokoon soraläjäksi. Mutta tältä seuduin on valo
leviävä, valo, joka tulevaisuudessa myöskin vastoinkäymisen hetkinä voi
jalostaa ja antaa voimia myrskyn voittamiseen.



KAKSI YÖTÄ.

Historiallinen kertomus.



I.


Kertomuksemme vie meidät Älgsjön saareen, Inkoon saaristossa syyskuun
iltana v. 1789. [Muutamissa kohdissa on tässä poikettu historiallisesta
totuudesta, jotta kertomus tulisi jännittävämmäksi.] Syksy on jo
todenteolla käsissä, sade pieksää ruutuja ja myrskyn kamala ulvonta
ympäröivässä hongikossa kuuluu pieneen tupaseen saakka, jota valaisee
vain aimo halkonuotio nokisessa liedessä. Kreeta, kalastajan vaimo,
valmistelee parhaillaan kelpo jauhopuuroa itselleen ja miehelleen, joka
on kokemassa kalan pyydyksiään. Hänen hoikka vartalonsa kuvastuu
tummana varjona loimuavaa liettä vastaan ja hehku tekee ruusut hänen
poskillaan vieläkin punaisemmiksi. Suuret siniset silmät seuraavat
uneksuen liekkien levotonta leikkiä ja hänen ajatuksensa näyttävät
vaeltavan kaukana tästä kodista, jonka sielu ja auringonsäde hän
kuitenkin on syksymyrskyissä ja pimeydessä.

Kolme vuotta takaperin oli Michelsson viettänyt häitään hänen kanssaan
pappilassa. Hän muistaa peräti tarkoin tämän hetken ja miten hän papin
parhaillaan vakavasti tehdessä selkoa uskollisuudesta ja rakkaudesta
hyvinä ja kovina aikoina, tuli katsahtaneeksi erääsen sulhaspojista,
nuoruudenystäväänsä Oskar Brandtiin, joka alakuloisena ja kyyneleet
silmissä seisoi paikallaan; mutta tämän takana hän näki isänsä tuimat
kasvot, ja Kreeta käsitti, ettei hänen kohtalonsa enää ollut
muutettavissa.

Ja Michelssonin koti oli ensi hetkestä lähtien ollut onnellinen, sillä
itse hän oli kelpo mies, joka piti Kreetaa kuten silmäteräänsä eikä
ajatellut muuta kuin hänen onneaan. Kuinka voisi hän siis olla muuta
kuin kiitollinen miehelleen ja voimiensa mukaan koettaa säästää ja
lisätä heidän pieniä ansioitaan sekä mukautua Jumalan hänelle suomaan
kohtaloon. Mutta joskus -- hän ei sille voinut mitään, -- tapahtui,
että ajatukset tahtomattakin riensivät takaisin entisiin aikoihin,
jotka auttamattomasti olivat ohitse, jolloin hänen ja Oskarin
nuoruudenlempi oli tulisimmillaan ja he kumpikin rohkeasti katsoivat
kohti tulevaisuutta varmoina onnestaan. Mutta sitten koitti heille
esteitä, joita kumpikaan heistä ei ollut voinut aavistaa. Isän tarmokas
tahto pakoitti unelmat haihtumaan, mutta täten syöpyi myös katkeruutta
sydämiin, joissa tähän saakka vain puhtaat ja ylevät tunteet, jotka
todellinen lempi synnyttää, olivat asustaneet. Kreetan isällä oli
jotakin -- hän ei itsekään tiennyt sanoa mitä -- Oskaria vastaan.
Köyhyys ei siihen ollut syynä, -- sillä Kreetankaan vanhemmilla ei
ollut muuta, kuin mitä he työllään voivat ansaita ja täytyihän
Michelssoninkin uutterasti raataa, jos mieli tulla omillaan toimeen.
Hän koetti turhaan urkkia, mikä oli syynä isän ja hänen lemmittynsä
epäsopuun, mutta ei koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiinsä.
Isä oli vain jyrkästi sanonut, ettei Oskar ollut sopiva puoliso niin
roimalle kelpo tytölle kuin Stoltin Kreeta oli. Ei siis ollut muuta
neuvoksi kuin taipua voimakkaamman tahdon alle, koska se oli
järkähtämätön päätöksessään. Ja hän piti liian paljon vanhemmistaan
tahtoakseen tuottaa heille surua vanhoilla päivillä, mikä hänen
vastustuksestaan varmaankin olisi ollut seurauksena. -- Ja Kreeta
koetti salata kyyneleensä ja olla iloisen näköinen kuten ennenkin; hän
oli myös alati parhaansa mukaan koettanut säilyttää onnea, jota hänen
miehensä hänelle koetti valmistaa.

Etehisestä kuului askeleita. Hän tiesi, että se oli Michelsson,
joka väsyneenä ja likomärkänä palasi pitkältä rasittavalta
kalastusretkeltään. Hän työnsi puoleksi palaneet kekäleet kokoon, niin
että tuli jälleen sai virikettä ja alkoi iloisesti loimuta liedellä.
Kantaen kädessään aimo röykkiön kookkaita haukia astui mies nyt tupaan
iloisena ja leikkisänä kuten tapansa oli, vaikka vesi tiuhkuikin joka
langasta hänen vaatteistaan ja käsivarret olivat kylmästä ja
rasituksesta kontistuneet.

-- Tässä on sinulle hieman murkinaksi huomenna, eukkoseni. Olipa tänään
koko kova työ ulapalla. Mutta nythän jälleen ollaan kuten taivaan
valtakunnassa. Ja mitä näen, puurohan on jo valmis. Sepä on maistuva
vanhalle merikarhulle, kunhan ensin saan jäseneni hieman nöyrtymään.

Hän meni lieden ääreen, riisui takkinsa ja hieroi mielihyvällä käsiään
häntä vastaan tulvivassa lämpimässä. Pukeuduttuaan sitten kuiviin
vaatteisiin, istuutui hän hyvällä ruokahalulla pöytään.

Ilta-aterian, jälkeen, kun Kreetakin oli päättänyt päivän askareet,
eivät he heti menneet levolle, vaan Michelsson pani uusia puita pesään,
nosti sitten penkin lieden ääreen, otti Kreetan polvelleen istumaan ja
virkkoi miettivästi:

-- Kuulehan, eukkoseni, en tiedä mikä minun on, mutta tänä-iltana en
ole oikein tolallani.

Kreeta katsahti häneen kummastuneena; ei koskaan ennen hän ollut
tämmöistä lausunut.

-- Olet liiaksi rasittanut itseäsi tänään ja liika työ tekee ihmisen
alakuloiseksi. Emmekö mene levolle nyt, lepo tekee mielen rauhalliseksi
ja antaa ruumiille uusia voimia.

-- Neuvosi on hyvä, mutta eipä haita olla varoillaan silloin, kun
ilmassa on pahoja enteitä.

Kreeta säpsähti ja katsahti pelästyneenä puhujaan. Hän tiesi ettei
Oskar koskaan ollut suopein silmin katsonut Michelssonia. Kenties oli
tämä huomannut, että Oskar jollakin tavoin häntä väijyi.

-- Peloitat minua sanoillasi. Mikä sinun oikein on tänä-iltana?

-- On kenties väärin ottaa asia niin totiselta kannalta, mutta luontoni
on nyt sellainen.

-- Mistä sitten Herran nimessä on kysymys?

-- Tiedätkö kun tulin tavalliselle kalastuspaikalleni olin kuulevinani
laukauksia ulapalta. En ensin niistä välittänyt, mutta kun ne alkoivat
kuulua yhä lähempää ja yhä tiheämpään, katsoin parhaaksi lähteä
kotiinpäin. Ja arvaapas! Kun soudin Brandtin tuvan ohitse, istui hän
portailla ja katseli hievahtamatta ulapalle. Mitäs siinä tirkistelet?
minä kysyin. Luulen, että Älgsjöhön saapuu vieraita tänä yönä, hän
äreästi, kuten tapansa on, vastasi. Nyt käsitin mikä oli kysymyksessä
ja tartuin airoihin sekä soudin kotiin niin että käsivarret raskivat.

-- No, mutta mitä Oskar sitten tarkoitti sanoillaan?

-- Etkö sitä käsitä? Pian on ryssä niskassamme. Raivoohan maassa sodan
liekki, ja se se mies on, joka enimmin voi toista vahingoittaa.

-- Herra siunatkoon! Teurastetaanko meidät sitten muitta mutkitta kuten
sieluttomat elukat?

-- Luulet kai että elämme pakanoiden keskellä ja että isoturkki kohta
on oleva niskassamme?

-- Mutta saako sitten vihollinen aikaan muuta kuin onnettomuutta ja
kurjuutta?

-- Niin, siinä olet oikeassa. Ja venäläiset voivat kyllä polttaa
tupamme poroksi ja riistää meiltä pienen omaisuutemme, jollei pikaista
apua saavu Ruotsin kruunulta; mutta meiltä itseltämme, sinulta ja
minulta, ei ryssä ole voiva katkaista hiuskarvaakaan, niin totta kuin
nimeni on Michelsson.

Brandt oli ennustanut oikein. Kahden laivan venäläisestä laivastosta,
joka oli ankkuroinut Porkkalan luona, oli ruotsalaisen amiraali
Rayalinin valppaudesta huolimatta onnistunut tunkeutua Älgsjöhön
saakka, jonka he ennen pitkää ottivat haltuunsa ja alkoivat rakentaa
sinne laajoja vallituksia. Heidän aikeensa voi helposti arvata.
Saaresta oli aikomus tehdä venäläisen laivaston pääasema ja täten
voisivat he suuresti ehkäistä merenkulkua ja ahdistella koko Uudenmaan
rannikkoa.

Mutta venäläisille epäsuopa sallimus oli toisin päättänyt. Heidän niin
helpolla saavuttamansa voitto oli pian muuttuva tappioksi.

Viikkoa myöhemmin, kun varustustyöt Älgsjön toisella rannikolla olivat
täydessä käynnissä, suunniteltiin sen toisella rannalla toista, vaikka
paljon vähemmän näkyvää aijetta.

-- Kreeta, Michelsson eräänä päivänä lausui vaimolleen, jos tätä menoa
jatkuu, saamme kauniina päivänä vielä kuolla nälkään, sillä eihän
merestä voi saada kalan pyrstöäkään, siitä alkaen kun tuo joukkio on
alkanut nuuskia ja mittailla ja meluta ja räyskiä rannoillamme. Mutta
minullapa on tuuma. Olen alati katsonut maani parasta, vaikka en ole
ollut tilaisuudessa edes kiittää sitä siitä, että täällä olen
saavuttanut onneni ja elatukseni. Nyt olen kuitenkin tekevä sille
pienen vastapalveluksen, ja luulen, että sinä, Kreetani, olet kyllin
rohkea minua auttamaan.

-- Ethän vain aikone, Kaarle -- --?

-- Räjähdyttää vihollista ilmaan, tarkoitat. En, sitä en kuitenkaan
tyhjin käsineni saane aikaan. Mutta mantereella, joku penikulma täältä,
on kyllä niitä, jotka kykenevät perkaamaan Älgsjön rikkaruohoista.

-- Aijot siis mennä everstin luo ja kertoa hänelle mitä täällä on
tapahtunut ja mitä on tekeillä, ja tietenkin jätät minut tänne, jotta
ryssät saavat purkaa vihansa minuun?

-- Niin, olenhan alati tahtonut sinulle pahaa!

-- Ei, sitä en olekaan sanonut, mutta nyt -- --

-- Tulee sinulla olemaan puolustaja poissa ollessani. Brandt on näet
luvannut suojella sinua yhtä huolellisesti kuin mitä itsekin tekisin.
Hänen ei tule saada vihiä siitä mitä asiaa minulla on mannermaalle. En
ole koskaan täysin luottanut siihen mieheen, mitä salaisuuksiini tulee.
Lupaa ettet hänelle sitä kerro!

Kreetan silmiin oli tullut omituinen hohde, kuten suuri onni olisi
häntä kohdannut; hän vastasi iloisesti:

-- Hän ei kautta kunniani ole saava mitään tietää. --

Oskarin ja Kreetan keskinäinen suhde tuli pian hyvin tuttavalliseksi
Oskarin ollessa hänen suojelijanaan. Kaikki nuoruuden tunteet heräsivät
pian uuteen eloon. Kreeta ei enää ollut olevinaan toisen miehen vaimo.
Hän oli kiihkeän rakkauden hurmaama neitonen, joka ei voinut muuta kuin
tehdä rakastajalleen mieliksi kaikessa. Ja Oskar tahtoi tietysti täysin
siemauksin nauttia uudesta onnestaan, semminkin kun hän samalla voi
kostaa kilpakosijalleen ja parjata tätä. Hänellä oli kuitenkin aikaa
tuon tuostakin poistua kotoa suojattinsa luota pitemmäksi aikaa
vakoilemaan venäläisten liikkeitä ja aikeita, kuten hän selitti
Kreetalle.

Tuli sitten vihdoin ilta, joka oli muodostava käännekohdan Kreetan
elämässä.

He istuivat kuten heidän tapansa oli yhdessä innokkaasti jutellen
menneistä ajoista ja uudistaen vanhoja muistoja.

-- Jospa vain olisit tahtonut tulla vaimokseni, olisit voinut sanoa sen
isällesi suoraan, mutta sinä olit tietenkin muuttanut mieltä, kuten
naisten tapa on, jollei heitä alituisesti pidä silmällä ja juokse
heidän jäljissään, Oskar virkkoi.

-- Elä tuomitse minua väärin, Kreeta vastasi. Jospa tietäisit kuinka
monta yötä olen yksinäisyydessäni katkerasti itkenyt ajatellessani,
että täytyi sinusta erota, sanoisit toisin.

Hän ojensi kätensä Oskarille, ja tämä tarttui siihen lujasti ja veti
hänet vastustuksesta huolimatta luokseen.

He istuivat näin hetkisen ääneti. Äkkiä hymyili Kreeta ja kysyi:

-- Sanohan minulle suoraan, miksi isä ei tahtonut sinua vävykseen?

Hän näki miten Oskarin kasvot synkistyivät. Tämä epäröi tuokion ja
kuiskasi sitten kokoonpurtujen hampaittensa välistä.

-- Voitko olla vaiti, Kreeta?

-- Olenko koskaan sinua pettänyt?

-- Hyvä, no sitten saat kuulla, jos sinulla vain on tarpeeksi
rohkeutta.

Kreeta riuhtasihe kauhistuneena irti hänen sylistään ja peräytyi
kalveten pari askelta poispäin.

-- Oskar! hän sopersi.

-- Kreeta, olethan sanonut minua rakastavasi.

-- Niin olen sanonut ja tietänet että vielä nytkin niin teen.

-- Vaikka saisitkin kuulla, että olen syypää rikokseen?

-- Oskar, elä kiusaa minua!

-- Muistathan Kreeta, että isäsi kerran oli hengenvaarassa ja
ainoastaan kuten ihmeen kautta pelastui uhkaavasta kuolemasta?

-- Muistan kyllä, ja mitä huomiota tapaus herätti kotiseudullani vielä
kauvan jälkeenpäin.

-- Se olin -- minä, joka aijoin ottaa isäsi hengiltä.

-- Sinä -- sinä valehtelet, sinä et _voisi_ olla niin kurja, niin
katala!

-- Elä vielä tuomitse! Isäsi oli sen ansainnut. Hänet olisi oikeuden
mukaan pitänyt myllynkivi kaulassa upottaa meren syvyyteen, sillä hän
oli riistänyt kodistamme rauhan, hän oli vietellyt äitini.

Kreeta vaipui pyörtyneenä lattialle. Oskar kostutti hänen ohimoitaan
kylmällä vedellä ja antoi hänen juoda lasillisen vettä.

Kun Kreeta oli tullut tajuihinsa, Oskar pitkitti:

-- En kaivannut hänen anteeksiantoaan eikä hänkään taasen minun. Olimme
kumpikin yhtä rikollisia eli yhtä hyviä, miten asian ottaa. Ystäviä
meistä ei voinut koskaan tulla. Ja kaikesta tästä huolimatta lemmin
sinua yhtä puhtaasti, yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja sinäkin lemmit
minua. Vastaa minulle, Kreeta, mutta vastaa vakavasti, olisitko myös
rakastanut minua, jos olisit tämän tiennyt silloin?

-- Oskar, miksi olet ilmaissut minulle tämän?

-- Olethan itse pyytänyt, ja todellisen rakkauden tulee olla vilpitön.

-- Niin, mutta se on hirmuista!

-- Se olisi voinut olla vielä hullummin.

He istuivat kauvan ajatuksiinsa vaipuneina, vihdoin Oskar katkaisi
äänettömyyden.

-- Kreeta, voitko antaa vanhat synnit minulle anteeksi; minusta on
sittemmin tullut uusi ihminen?

-- Mitä tarvitset anteeksi antoani, jos sinulla jo muutoinkin on
rauhallinen omatunto?

-- Tarvitsen kyllä, Kreeta, sillä kuvasi on seuraava minua kautta koko
elämäni, ja kauhistuksella nähdä tämä kuva -- tiedätkö mitä se tahtoo
sanoa?

-- Odota hieman, anna minun koota ajatukseni, tahdon neuvotella
omantuntoni kanssa.

Jos hän nyt olisi antanut järjen vallita, jos hän olisi voinut luoda
silmäyksen tuon miehen sieluun, tuon miehen, joka kylmäverisesti oli
tehnyt kauhean tunnustuksen osottamatta katumuksen merkkiäkään, tällöin
olisi hän ainiaaksi ajanut hänet pois näkyvistään, mutta hänhän oli
vain heikko nainen, kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: sinun täytyy
antaa anteeksi, sillä sinä lemmit häntä!

-- No niin, olen tehnyt päätökseni. Annan sinulle anteeksi, syystä
ettet koskaan ole tahrinut isäni muistoa ja mainetta lokaan, vaikka
tiesit hänet rikolliseksi.

-- Mutta samalla kertaa tahdot sanoa, että rakkautesi minua kohtaan on
sammunut?

-- En, sillä se on voimakkampi kuin aavistatkaan.

Hän vaipui penkille rakastettunsa viereen, kietoi kätensä tämän kaulaan
ja nojasi päänsä tämän rintaan. Polttava suutelo paloi hänen
huulillaan; kuten lumottuna tuijotti hän rakastajansa silmiin ja
kuiskasi vapisevalla äänellä:

-- Oskar, sinä -- sinä saatat minutkin rikolliseksi!



II.


Noin viikon päivät oli vierinyt tästä keskustelusta, kun Michelsson
eräänä päivänä jälleen saapui kotirantaan.

-- Olet täyttänyt tehtäväsi kunnon miehen lailla, Brandt, näen minä,
sillä ei vaimoni eikä tupamme ole kärsineet minkäänlaista vauriota.
Sepä on hyvä juttu ja kiitän sinua kelpo vartijatoimestasi.

-- Ei kestä kiittää, ainahan ystäviä pitää auttaa ja sitäpaitse kovin
rasittava ei toimeni ole ollut. On aivan kuin olisin asustanut omassa
tuvassani koko ajan, niin kodikasta on kattosi alla ollut. Ja eukkosi
sitten, hänen kanssaan kyllä täytyy tulla toimeen.

-- Niinpä niin, sinähän aikoinasi olit myös häneen pikiintynyt, kuten
sanotaan, vaikka minulla sitten oli suurempi onni sillä taholla.

-- Mitä niistä enää huolimme puhua! Se on kaikki ollutta ja mennyttä,
ja parasta se lieneekin. Minusta on nuorenmiehen elämä paras. Naikkoset
voivat tosin olla hyviä niille, joista pitävät; mutta me toiset saamme
olla ilman.

-- No se on nyt miten sen ottaa, mutta kuulehan, Brandt, nyt puhumme
tärkeämmistä asioista. Sanon samoin kuin sinä tässä tuonoin: luulen
että saamme vieraita Älgsjöhön yöksi, mutta tällä kertaa ne eivät ole
vihollisia.

Michelsson nähdessään toisen ällistyneen katseen, pitkitti painavasti:

-- Ja rehellisinä Ruotsin miehinä on velvollisuutemme kykymme mukaan
heitä avustaa.

-- Olet ollut everstin puheilla salmen takana, luulen?

-- Oikein arvasit. Hän nousee parhaillaan maihin 400 hyvästi asestetun
miehen seuraamana pari kolme kivenheittoa täältä. Arvelenpa että ryssä
on oleva mielissään saadessaan jälleen todenteolla tutustua Ruotsin
ruutiin ja ruotsalaiseen käsivoimaan.

-- Sinä kuljet parooni Armfeltin asioilla, kuulemma. Eiköhän olisi
viisaampaa pitää huolta kodistaan ja vaimostaan, eikä sekautua
asioihin, joiden kanssa ei ole mitään tekemistä?

-- Arvelet siis, että tulisi antaa koko maan joutua hukkaan panematta
kortta ristiin sen puolustukseksi. Ei, rakas ystävä, sitä opetusta et
ole saanut isältäsi etkä liioin äidiltäsi! Ja eikä sinun ole tarvis
sanottavasti rasittaa itseäsi, sillä hänen ylhäisyytensä sotaväki on
kyllä pitävä kaikesta huolen. Voimme ainoastaan tehdä heille sen pienen
palveluksen, että osotamme heille oikotien metsän läpi, sillä omin
neuvoin he eivät sitä löydä, olletikaan pilkkopimeässä.

-- Minä en sekoitu leikkiin, sen sanon suoraan, eikä siihen tietääkseni
ole mitään pakkoa.

-- Ethän toki aikone avustaa vastapuoluetta, toivon minä?! Minun täytyy
sanoa suoraan, että puheesi kuulostaa hyvin epäilyttävältä!

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan että täytyy olla jonkun puolella tahi häntä vastaan. Kun
synnyinmaa on vaarassa, ei kelpo mies välinpitämättömästi voi nähdä sen
häviävän.

Brandt ei ennättänyt lausua mitään puolustuksekseen, kun jo odotetut
vieraat saapuivat ja ympäröivät pienen tuvan joka taholta. Eversti,
parooni Armfelt, astui sitten tupaan ja istuutui akkunan luo. Tuokion
aikaa molempia miehiä tarkastettuaan, hän virkkoi Michelssonille:

-- Sinusta saamme yhden oppaan, toverisi tuossa voi tulla toiseksi.

Brandt oli jo aikeissa vastata kieltävästi, mutta hän antoi sanat
kuolla huulilleen. Joku tuuma oli nähtävästi syntynyt hänen aivoissaan,
ja hän oli mies, joka ei hylkinyt mitään keinoa kunhan se vain vei
tarkoitusten perille.

-- Äänettömyydestäsi päätän, ettei sinulla ole mitään ehdotustani
vastaan, eversti pitkitti ja nousi seisomaan mennäkseen ulos. Ensin hän
kuitenkin kääntyi Kreetaan, joka koko ajan äänetönnä oli seisonut
lieden luona, ja lausui:

-- Sinun, pikku tyttöseni, ei tarvitse pelätä mitään. Jätämme kolme
ripeätä poikaa sinua suojelemaan ja se kai riittää, vai miten?

Kreetan huulet vetäytyivät hymyyn. Eversti astui ulos tuvasta joukkonsa
luo.

-- Meidän on kai lähdettävä liikkeelle, sillä ilta alkaa joutua ja tie
on sekä pitkä että vaivaloinen, sanoi Michelsson Brandtille. Tämä ei
vastannut mitään, otti lakkinsa naulasta ja tarttui ovenripaan.

-- Hyvästi taasen vähäksi aikaa, muoriseni, lausui Michelsson. Jos
Jumala suo, olen huomenna näihin aikoihin jälleen kotona. Hän puristi
vaimonsa kättä ja meni ulos Oskarin jälessä.

Tuokion kuluttua viimeksi mainittu palasi jälleen tupaan ja kuiskasi
Kreetalle:

-- Tämä leikki on päättyvä hyvin huonosti ruotsalaisille ja kenties
Michelssonillekin, mutta onhan sinulla joka tapauksessa minut jälellä.
Huono ruuti ei hevillä pala.

Hän riensi ulos ja Kreeta oli yksinään.

Marssittiin kahdessa osastossa, joihin kumpaankin kuului 200 miestä,
Joukkoa, jonka etunenässä parooni Armfelt itse vaelsi, johdatti
Michelsson, toista osastoa taas, joka kulki enemmän länteenpäin
johdatti Brandt, Aikomus oli tehdä rynnäkkö vallituksia vastaan
kahdelta eri taholta yhdellä haavaa, joten vihollinen joutuisi peräti
tukalaan asemaan.

Noin kello puoli viiden seuduissa aamulla oli yön pimeydessä
raivaamattomia polkuja myöten saavuttu metsän rinteesen, josta aamun
sarastaessa voitiin nähdä venäläisten vallitukset. Vihollisten leirissä
oli kaikki rauhallista, siellä nukuttiin nähtävästi vielä vanhurskasten
unia. Ainoastaan siellä täällä valleilla näkyi yksinäinen vartija
tähystelevän ympärilleen. Ruotsalaiset olivat kulkeneet niin hiljaa ja
varovasti, etteivät rannalla olijat voineet aavistaakaan mitään pahaa,
kaikki kun vielä olivat tyytyväisiä äskeiseen menestykseensä.

Molempien näiden osastojen, jotka Armfelt oli valinnut joukoistaan,
piti kohdata toisensa tässä, minne toinen joukkue jo onnellisesti oli
saapunut. Mutta kaikki ei käynytkään kuten oli suunniteltu.
Michelssonin epäluulot olivat toteutuneet; Oskar Brandt oli kavaltanut
maansa ja kuninkaansa. Hän oli ehdoin tahdoin johdattanut osastonsa
harhateille. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Eversti kutsui upseerinsa
neuvotteluun. Kaikki olivat sitä mieltä, että aijottu tuuma oli
viipymättä pantava toimeen, sillä ennen pitkää olisi koko venäläisten
leiri jalkeilla ja koko retki raukeisi tällöin tyhjiin, jotapaitse
useimmat ruotsalaisista arvatenkin saisivat hengellään maksaa
uhkarohkeutensa, venäläisten miesluku kun oli melkoista suurempi ja
heillä sen ohella oli järeää tykistöä apunaan. Kuolemaa halveksien
syöksi vähäinen joukkue niinmuodoin vallituksia vastaan, jotka he
tuokiossa valloittivat. Unen pöpperössä venäläiset kavahtivat
vuoteiltaan ja ryhtyivät tekemään vastarintaa, mutta siitä ei ollut
sanottavasti apua, sillä vain aniharvat kerkesivät tässä hämmingissä
tarttua edes aseisiinsa. Eläköönhuutojen kaikuessa viholliset
karkoitettiin kalliontörmältä, jolle olivat rakentaneet varustuksensa.
Suurin osa venäläisistä kaatui, useat otettiin vangiksi ja loput
pääsivät pakoon rannalla oleviin aluksiinsa. Kahdeksan tykkiä ja 250
kivääriä joutui ruotsalaisten haltuun. Mutta heidänkin mieshukkansa oli
ollut melkoinen.



III.


Toinen osasto saapui vaivaloisen harhailun jälkeen venäläisten
vallituksille vasta sitten, kun taistelu jo oli ohitse. Oskar Brandtia
sitävastoin ei missään näkynyt. Sotilaitten ja päällystön kirousten
seuraamana hän yön pimeydessä oli kadonnut polkuja myöten, jotka hän
perinpohjin tunsi, ja jo ennenkuin tuo verinen leikki rantavalleilla
alkoi, oli hän saapunut venäläisen laivaston luo, joka sen maihin
noussutta miehistöä kohdanneen vastoinkäymisen jälkeen, ja kun tämän
joukon jäännökset olivat ehtineet laivoille, nosti ankkurinsa ja lähti
kiiruimman kautta Porkkalaan, jossa laivaston pääkortteeri oli.

Michelsson saatuaan runsaan korvauksen hyvästä avustaan, palasi
kotiinsa, johdettuaan ensin jäännökset parooni Armfeltin joukosta ja
sotavangit maallenousupaikkaan.

-- Tulithan toki hengissä takaisin, tervehti Kreeta miestään.

-- Mitäpä pahaa minulle sitten olisi voinut tapahtua? Seisoin hyvän
matkan päässä ja katselin miten reippaat ja urhoolliset miehet murtivat
vihollisen vastarinnan, Michelsson vastasi.

-- Oskarin ennustukset eivät niinmuodoin toteutuneetkaan.

-- Vai niin, se konna tahtoi siis lyhentää minunkin elämänlankaani!
Saammehan nähdä eikö hänen maallinen vaelluksensa pääty pikemmin kuin
minun.

-- Sinä ja Oskar ette siis ikinä voi olla ystäviä?

-- Kuolema sille maansa-kavaltajalle; kunpa kerran saisin hänet
kynsiini kahdenkesken!

-- Mitä pahaa hän oikeastaan on sinulle tehnyt?

-- Mitä hän minulle on tehnyt, voi olla yhdentekevä, mutta hän on
tahtonut vahingoittaa synnyinmaata, myydä sen kuten Juudas muinoin
mestarinsa muutamasta viheliäisestä hopeapenningistä.

-- En käsitä mitä puheellasi tarkoitat, mutta minun tietääkseni hän on
alati ollut rohkea ja kelpo poika.

-- Onko sinusta siis kauniisti tehty liittyä vihollisen puolelle ja
ryhtyä kavaltamaan omia maamiehiään?

-- Ei suinkaan! Voiko se olla totta! Siinä tapauksessa -- --

-- On minulla oikein, tahdot kenties myöntää. Niin, tiedätkö, minä
kyllä olen oikeassa, siitä voit olla vakuutettu ja kavaltaja on
toistaiseksi turvassa venäläisten laivoissa. Mutta annahan hänen tulla
takaisin Älgsjöhön vielä kerran, niin hän kyllä on löylynsä löytävä,
sen takaan!

Pienen kodin elämä alkoi taasen luisua entistä rataansa. Kreeta hoiti
pientä talouttaan ja Michelsson toi kotia toinen toistaan runsaampia
saaliita meren rikkaista varikoista. Nyt suolattiin aimo haukia,
ahvenia ja muita kaloja talven tarpeiksi ja pieni perunamaa antoi sekin
puolestaan tervetulleen lisän ruokavarastoon. Michelsson oli iloinen ja
tyytyväinen osaansa kuten tavallisesti, hän oli myös tavallista
hellempi vaimolleen, ja usein kun hän tätä syleili ja kysyi oliko hän
onnellinen ja tyytyväinen mieheensä, leikki Kreetan rusoposkilla
leikkisä hymy muodostaen pieniä siroja kuoppasia poskiin, antaen täten
mykän mutta kylläkin puhuvan vastauksen: tietysti olen onnellinen,
mitenkä voisin olla muuta!

Mutta eräänä päivänä, tuossa uuden vuoden vaiheilla, hänen mielialansa
äkisti muuttui kuten loihdinnan kautta. Entinen hilpeys haihtui,
Kreetasta tuli harvapuheinen jopa suorastaan jörö. Aika ajoin
Michelsson tapasi hänet istumassa kyynelsilmin, mietteisiinsä
vaipuneena, joista hän kuullessaan miehensä lähestyvän, ikäänkuin
peljästyneenä kavahti hereille.

Oliko hän sairas, vai oliko miehensä jollakin tavoin hänen mieltään
pahoittanut? Hän ei itsekään oikein tiennyt mikä häntä vaivasi.
Michelssonparka ei ainakaan ollut syypää hänen alakuloisuuteensa.

Nyt alkoivat ensimmäiset epäluulot itää miehen sielussa, epäluulot,
joita hän kuitenkin koetti visusti salata, kuten pahasta johtuvaa
ahdistusta.

       *       *       *       *       *

Oli muuan sunnuntai vuoden alkuvaiheilla. Michelsson oli lähtenyt
kirkkoon mannermaalle ja Kreetakin olisi seurannut mukana, mutta ei
tuntenut itseään kylliksi voimakkaaksi tätä pitkää matkaa varten.
Nähdessään miehensä katoovan näkyvistä hänestä tuntui kuten olisi
raskas taakka muutamiksi hetkiksi pudonnut hänen hartioiltaan, sillä
puolison läsnäolo teki hänen sieluntuskansa kaksin verroin
tukalammaksi. Hän otti kaapista vanhan perheraamatun, jonka oli
isältään perinyt, avasi päivän tekstin ja etsi Jumalan sanasta
lohdutusta, jota elämä ei kyennyt hänelle antamaan. Se oli kertomus
syntisestä vaimosta, joka katuvaisena laski koko suuren syntitaakkansa
Mestarin eteen, paljasti hänelle koko sielunsa ja sydämensä, salaamatta
mitään ja meni sitten kevennetyllä sydämellä ja rauhoitetulla
omallatunnolla ulos elämään. Miten soveltuikaan tämä teksti häneen
itseensä! Voisiko hänkin rukoillen langeta vapahtajansa jalkain
juureen, tunnustaa olevansa kurjempi tuota vaimoa, josta juuri oli
lukenut, mutta rohkenisi Hänen lupauksensa johdosta toivoa
saavuttavansa rauhaa korkeudesta? Hän koetti tutkistella itseään, oliko
hänellä vielä jälellä todellinen lapsen mieli, sama hurskas sydän kuin
muinoin, jolloin hän ei vielä ollut kokenut elämän myrskyjä ja
vaurioita, vaan juoksenteli iloisena kuin kevätperhonen, lauleli kuten
lintu metsässä -- -- -- Samassa hän säpsähti, sillä joku koputti ovelle
ja astui sitten rivakasti tupaan. Kreeta ei ollut uskoa silmiään.

-- Oskar!

-- Niin, minä se olen. Näin Michelssonin lähtevän kirkkomatkalle ja
otin tilaisuudesta vaarin, kuten sanotaan.

-- Istu! Kreeta ojensi kylmästi hänelle tuolin.

Syntyi hetken äänettömyys.

-- Sinä olet käynyt kalvakkaaksi ja laihaksi, Kreeta, sen jälkeen kun
viimeksi tavattiin.

-- Niin sanoo Michelssonkin. Eihän saakaan ijänkaiken pysyä nuorena.

Keskustelu taukosi jälleen. Kreeta kuitenkin tuokion kuluttua virkkoi:

-- Olet ollut kauvan poissa kotosalta. Mantereella arvatenkin on
paremmat ansiot kuin täällä?

-- Milloin paremmat, milloin huonommat. Viime aikoina olen kuitenkin
ansainnut koko lailla; kuten tiedät olen myös hieman kirvesmieskin, sen
olen oppinut isältäni. Saanko kysyä Kreetalta tahtooko hän ottaa
minulta pienen lahjan, jonka vartavasten olen sinulle säästänyt? Hän
ojensi Kreetalle suuren hopearahan.

-- Katsohan vaan! Ihan silkkaa hopeata hänellä on taskuissaan, Kreeta
virkkoi käännellen rahaa kädessään. Mutta eihän tämä ole Ruotsin raha.
Moisia variksen varpaita en koskaan vielä ole nähnyt rahoissa.

-- Se on Venäjän raha, ymmärrätkö.

-- Miten sinä olet saanut tämän rahan?

-- Oh, ostin sen parilla killingillä eräältä toiselta kirvesmieheltä,
joka oli työssä samassa talossa kuin minäkin.

Kreeta laski kolikon eteensä pöydälle, katsoi tiukasti Oskaria silmiin
ja lausui:

-- Sen sinä valehtelet, Oskar! Pidä itse lahjasi; en tahdo ottaa
mitään, mitä epärehellisellä tavalla olet itsellesi hankkinut.

Brandt kalpeni raivosta ja nousi seisaalleen.

-- Punnitse sanasi paremmin! Minä en ikinä ole varastanut.

-- Siitä asiasta emme huoli kiistellä.

-- En ole vielä ikinä varastanut, toistan sen.

-- Olkoon sitten niin. Mutta sinä olet kavaltanut maasi, jossa, vaikka
oletkin vieras, kuitenkin, nautit kansalaisoikeuksia ja sinä olet
ryöstänyt kunniani! Oletko nyt tyytyväinen? Hän osotti hopearahaa:

-- Ota lahjasi, sanon vielä kerran. Mene ja anna minun yksinäni
kamppailla koettelemusten läpi. Voihan haaksirikkoontunut joskus
saavuttaa pelastavan sataman. Minulla on rohkeutta yrittää; tee _sinä_
miten hyväksi näet.

Brandt läheni hitaasti ovea, seisoi tuokion, sen luona ja hypisteli
hermostuneesti lakkiaan. Kreeta oli asettunut pöydän ääreen; raamattu
oli avoinna hänen edessään; koneellisesti hän milloin tuijotti päivän
tekstiin, milloin taasen rönsyisiin permantopalkkeihin. Vain aika ajoin
hän salaa silmäsi ovelle, jossa rikollinen seisoi. -- Äkkiä tämän
kasvot värähtivät kuten tuskasta, turhaan hän koetti hillitä itseään,
kuten huumauksissa horjui hän pöydän luo ja nakkasi lakkinsa sille ja
syöksähti polvilleen Kreetan jalkojen juureen.

Samassa tuokiossa ovi riuhtaistiin auki ja Michelssonin kookas vartalo
näyttäytyi avoimessa ovessa.

Hän seisoi kotvan aikaa kuten paikalleen naulittuna ja tuijotti
hievahtamatta huoneen perällä olevaan ryhmään. Sitten hän otti muutaman
askeleen eteenpäin, pysähtyi jälleen kuten harkitsisi jotakin, meni
sitten ja otti hyljepyssynsä seinältä, viritti hanan ja virkkoi
asettaen pyssyntukin olkapäätään vastaan.

-- Nouse ylös, konna! Rehellinen mies tahtoo kohdata verivihollisensa
silmä silmää vastaan.

Puhuteltu ei hievahtanut paikaltaan, näytti siltä kuten olisivat hänen
jalkansa lamaantuneet. Hänen koko ruumiinsa värisi.

-- Nouse ylös! Michelsson toisti vielä tuikeammalla äänellä kuin äsken.

Brandtin täytyi ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen jalkeille. Sitten
hänen vastustajansa pitäen kivääriä koko ajan tähdättynä toisen rintaan
luonnottoman rauhallisella äänellä kysyi:

-- Mitä asiaa sinulla on kattoni alle?

-- Ohikulkeissani vain sattumalta poikkesin sisään sinua
tervehtimään...

-- Tervehtimään vaimoani, tahdoit sanoa. Näytät osaavan valehdella
vielä kuolema silmiesi edessä.

-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon -- -- --

-- Näit minun olevan kirkkomatkalla, niin, ja minäkin näin sinut,
vaikka en ollut huomaavinani. En näet tahtonut verisin käsin astua
Herran huoneesen. Mutta minulla oli aavistus, joka kuiskasi korvaani:
Ole varoillasi, tuolla miehellä on pahoja aikeita, Silloin empimättä
käännyin takaisin, sillä en tahtonut antaa tärvellä kotiani, niinkauvan
kuin minulla on voimaa käsivarsissani sitä puolustamaan ja samalla
tarjoutui myös oiva tilaisuus kostaa sille, joka on riistänyt onneni ja
pettänyt isänmaansa. Olin näet varma siitä, ettet voisi mennä tupani
ohitse, kun tiesit minun olevan poissa kotoa.

-- Ei, ei, pysy alallasi, ei askeltakaan edemmäksi! hän kiivaasti
tokasi, kun Brandt salavihkaa yritti lähestyä ovea. Minulla on vielä
eräitä kysymyksiä tehtävänä sinulle, ennenkuin teet tilisi maallisen
elämäsi kanssa.

-- Kuulehan, Brandt, hän pitkitti, missä olet asustanut sen jälkeen kun
johdit ruotsalaisen osaston harhaan Älgsjön metsissä?

-- Se ei sinua liikuta, Oskar yrmeästi vastasi, sillä hän alkoi
vähitellen toipua pelostaan.

-- Ei, tavallaan kyllä olet oikeassa, sillä itsehän saat hävetä ja
sovittaa rikoksesi. Eikä sinun olekaan tarvis ilmaista tyyssijojasi, ne
kyllä tunnetaan hyvästi. Sinulla on kaiketi ollut herraspäivät
venäläisillä laivoilla, otaksun minä, ja näytpä saaneen hopeoitakin
yltäkyllin, koska voit niitä noin siroitella ympärillesi. Ota sentään
kolikkosi takaisin, en halua talossani säilyttää syntirahoja.

Michelsson teki liikkeen tarttuakseen hopearuplaan. Käyttäen
tilaisuutta hyväkseen Oskar samassa koko tarmollaan heittäytyi
Michelssonia vastaan, työnsi hänet sivulle ja livahti nuolen nopeudella
ovesta ulos.

Yhtä nopeasti Michelsson oli hänen kintereillään. Pian hän kuitenkin
jätti takaa-ajon sikseen, nakkasi hopearuplan pakenevan jälkeen ja
huusi:

-- Kurja pelkuri, pyssyni ei ollut ladattu!



IV.


Antakaamme kertojan itsensä, vanhan kapteeni Bromanin, joka aikoinaan
on kuullut tämän tarinan isältään, omin sanoin jatkaa kertomusta.

-- Tiedättekö, syntyipä itku ja hammasten kiristys, kun Michelsson
palasi tupaansa ja puolisot jäivät kahdenkesken. Hän noitui ja pauhasi,
jotta ruudut helisivät, ja soimasi vaimoaan mitä ilkeimmillä
herjauksilla. Olihan Kreeta tosin rikkonut paljon, mutta nuorisohan
helposti joutuu harhateille ja Kreeta oli vielä melkein lapsi, hän kun
oli vastikään täyttänyt 23 vuotta. Vihdoin Kreeta rohkasi mielensä ja
sanoi suoraan miehelleen, että vaikka Oskar olikin huono ihminen, niin
ei hän ikinä olisi sillä tavoin kohdellut omaa vaimoaan. Eikä
Michelsson ollut koskaan hänestä pitänyt sillä tavoin kuin Kreeta
tahtoi. Senvuoksi ei hänen tullut oudoksua, jos Kreeta häntä hieman
pettikin. Olihan Oskar sitäpaitse lapsuudesta saakka ollut häneen
mieltynyt, ja kun hän ei voinut saada Kreetaa vaimokseen, ei ollut
kummakaan, jos hän tilaisuuden tarjoutuessa kernaasti tahtoi jutella
hetkisen hänen kanssaan ja uudistaa vanhoja muistoja. -- Tällä tavoin
Kreeta puheli miehelleen ollen hyvin loukkaantuneen näköinen.

Ja näillä verukkeilla hän kenties luuli voivansa poistaa miehensä
epäluuloja? Turha toivo! Michelsson tiesi jo tarkalleen miten asiat
olivat; häneltä ei enää voitu salata totuutta, niin kernaasti kuin
Kreeta sitä olisi tahtonutkin. Ei viipynytkään kauvan kuin jo
Michelsson sanoi hänelle suoraan kaikki mitä tiesi ja sitten hän otti
pussin selkäänsä ja läksi kotoaan tarjoutuakseen sotaväkeen; hän tahtoi
kuolla maansa edestä, koska ei hänellä enää ollut vaimoa ja kotia,
joiden hyväksi tehdä työtä. Ja sillä tiellään hän on vieläkin. Toiset
sanovat hänen kaatuneen taistelussa Viipurin lahdessa v. 1790, kun
taasen toiset kivenkovaan väittävät nähneensä hänet myöskin kunniamme
kultaisina päivinä. Oli miten tahansa, elämästä oli hänelle koitunut
taakka, vaikka korkeamman tahto on suonut hänelle pitemmän elämän-uran
kuin hän itse tahtoikaan.

Mutta Kreetastahan minun piti puhua. Niin, kesän tullessa hän synnytti
reippaan pojan, joka kasteessa sai nimekseen Edvard ja joka
täydellisesti tuli isäänsä: samat vilkkaat siniset silmät ja sama
pystynenä kuin Brandtillakin; otsa ja suu olivat äidin.

Jos kuka, niin tämä poikaparka tuli maailmaan sopimattomaan aikaan ja
kutsumatta, sillä köyhä, rappeutunut koti ei tarjonnut hänelle muuta
kuin puutetta ja kärsimyksiä, sillä äiti ei kyennyt säilyttämään heidän
entisen vähäisen varallisuutensa tähteitä, jotapaitse Kreetan
terveyskin oli horjuva ja suru oli lamannut kaikki hänen
toimintakykynsä ja tahtonsa asemansa parantamiseksi.

Tällöin ilmautui pelastava enkeli erään sedän muodossa. Tällä oli
Tammisaaressa pieni talo ja hän oli kuullut Kreetan aineellisesta
hädästä. Kreetahan voisi asua piian kanssa keittiössä ja voimiensa
mukaan olla apuna talousaskareissa. Kaupungissa voisi pojastakin tulla
ihminen, hän saisi oppia lukemaan ja tottua säännölliseen työhön. Jos
he jäisivät maalle, ei heillä ollut muuta edessä kuin vaeltaa ruodussa
talosta taloon, nähdä kovia päiviä ja syödä armoleipää, minne vain
tulivatkin. Ukko oli kyllä oikeassa ja siitä oli Kreeta kiitollinen ja
koetti kaikin tavoin tehdä isäntäväelleen mieliksi. Jonkun vuoden
kuluttua kävikin niin, että hän sai yksinään hoitaa keittiöaskareet ja
entinen palvelijatar sai siirtyä nauttimaan lepoa.

Edvardista koitui reipas poika, hän sai ruveta käymään koulua ja
saamaan opetusta. Ukko Pehrsson piti pojasta paljon ja oli määrännyt
hänet ainoaksi perillisekseen, sillä hänellä ei ollut omia lapsia,
joten Kreeta poikineen olivat Pehrssonin lähimmät perilliset. Mutta
koulussa ei poika tahtonut viihtyä. Usein hän sieltä palasi itku
kurkussa ja usein saapui hän perin myöhään kotia, vaikka päivän
lukeminen jo aikoja sitten oli päättynyt. Kotona hän tietysti sai
toria; "jälki-istunta" tahi muut rangaistukset luettiin hänen
laiskuutensa ansioksi ja siihen se jäi, sillä Edvard ei koskaan
puolustellut itseään. Hän oli aina vaiti, kun häntä toruttiin.

Seuraavana syksynä, kun Edvardin jälleen piti lähteä kouluun, hän
jyrkästi kieltäytyi, hän oli muka saanut siitä kyliänsä. Lukea hän
kyllä tahtoi kernaasti, mutta sitä hän voisi tehdä kotonakin, niin
ettei tarvitsisi olla toveriensa pilkan esineenä.

Nyt Kreeta käsitti miten asiat olivat. Oli saatu pojan syntyperä
selville ja toverit olivat häntä kiusotelleet sen johdosta, joten
poikaparka, joka tähän saakka oli ollut aivan tietämätön
perhesuhteistaan, sitä enemmän loukkautui noista sydämettömistä
pistopuheista. Sillä lapsenkin mieli voi käsittää elämän katkeruuden,
jos sydän on tunteita täynnä.

Tässä ei hyvistä eikä pahoista puheista, houkutuksista, uhkauksista
eikä kurituksesta ollut apua. Poika oli itsepintainen ja sai kun saikin
tahtonsa perille. Kenties voitaisiin vielä löytää hänelle sovelias
toiminta-ala elämässä. Eräänä päivänä -- Edvard lienee ollut noin
15-vuotias -- kun hän äidilleen ilmaisi halunsa päästä merille, sillä
täällä kotona ei hänestä ollut mihinkään ja hän oli kyllästynyt
joutenoloon.

-- En tahdo vastustaa haluasi, lapseni; jos merimiehen elämä sinua
miellyttää, niin lähde Jumalan nimessä sitten. Tosin jään tänne sinua
ikävöimään, kun olet poissa luotani, mutta sitä ei nyt voida auttaa.

-- Sano pikemmin, äiti, että taakkasi kevenee, kun pääset minusta
eroon, poika kyynelsilmin vastasi.

-- Koska olen sanonut, että olet minulle rasituksena?

-- Et sitä ole sanonut, mutta minusta tuntuu kuitenkin aina, kuten
vaivaisi sinua ajatus, että minä olen syntynyt maailmaan.

-- En käsitä sanojasi, Edvard! Kreeta värisevällä äänellä sopersi.

-- Et kai, sillä ethän tiedä, että minulla on tietoa tuosta asiasta,
jonka alati olet minulta salannut. Mutta älkäämme siitä puhuko. Kenties
voin minä siitä huolimatta tulla kelpo mieheksi ja olethan aina ollut
hyvä minulle.

Kreeta kätki kasvot käsiinsä ja itki, kuten lapsi; hänen sydämensä oli
niin täynnä, että tunteet pääsivät valloilleen, hän ei voinut niitä
hillitä, Edvard oli oikeassa siinä, että äitiä rasitti raskas
sieluntaakka, joka jo huomattavasti oli hänen voimiaan riuduttanut.
Mutta kyyneleet samalla ihmeellisesti keventivät hänen mieltään,
samoinkuin katkera, mutta tehokas lääke helpoittaa sairaan tuskia. --
Kun vanhukset sattumalta tulivat keittiöön, tapasivat he äidin ja pojan
mitä hellimmässä syleilyssä.

       *       *       *       *       *

Onnellisin aika Kreetan uudessa elämässä oli se, jolloin Edvard oli
merillä kaukana eteläisissä seuduissa. Hän ei suinkaan iloinnut siitä,
että poika oli poissa hänen näkyvistään, vaan oli hänellä tällä aikaa
jälleen jotakin hyvää toivottavana, hän voi jälleen uneksua
tulevaisuudesta ja rakentaa tuulentupia kuinka Edvardista olisi koituva
kelpo mies ja kuinka hänellä itsellään olisi vanhan päivän vara ja
turva Edvardin luona, missä hän voisi vihdoin saavuttaa rauhan, jota
elämä ei ollut hänelle suonut.

Tällöin alkoikin uusi koettelemusten aika. -- Pehrsson sairastui
syksypuoleen. Kun joulujuhlana kellot soittivat juhlapukuisia joukkoja
temppeliin riemuitsemaan elämän saavuttamasta voitosta kuoleman ylitse,
silloin vanhuksen kylmenneet jäännökset kätkettiin maan mustaan poveen.
-- Keväällä sitten, kun talven jäiset kahleet murtuivat, tuli Edvard
kotia. Näinä kahtena vuotena, jona hän oli ollut merillä, hän oli
kasvanut ainakin korttelin verran pituuttaan, hempeät kasvonpiirteet
olivat tulleet tarmokkaiksi ja kalpean ihon oli etelän paahtava aurinko
ruskottanut. Mutta samalla hän oli saanut käytökseensä jotakin yrmeätä
ja tuimaa, mikä teki miltei vastenmielisen vaikutuksen, eikä viipynyt
kauvan, ennenkuin kotiväki tuli selville siitä, että nuorukainen oli
arveluttavassa määrin alkanut suosiskella viinin jumalaa.

Mutta ei vieläkään mitta ollut täysi. Seuraavan vuoden pääsiäis-aamuna
pääsi tuli selittämättömällä tavalla irti Pehrssonin talossa. Se sai
alkunsa ullakolla ja kun vallitsi ankarahko tuuli, oli koko rakennus
tuossa tuokiossa loimuavana tulimerenä, josta vain savupiiput pistivät
esiin aavemaisina kuten satujen jättiläiset, tehottomina katsellen
ympärillä riehuvaa paloa. Väkeä vilisi paikalla, toiset juoksivat
sinne, toiset tänne, kukin huusi täyttä kurkkua, mistään
järkiperäisestä sammutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Se olisikin
ollut mahdotonta, koska tarjolla oli vain rautalevystä kyhättyjä
käsiruiskuja. Muutamia ämpärillisiä vettä nakattiin tuon tuostakin
liekkeihin, ja ne kiihdyttivät vain valtavan elementin raivoa, liekit
kohosivat loimuten ja räiskyen ylös pilviä kohti, mutta alenivat pian
taasen entiselleen, ja senpä vuoksi annettiin niiden vihdoin
häiritsemättä suorittaa hävitystyötään.

Illan suussa rakennus oli tasoittunut maan tasalle, vain röykkiö
kyteviä, suitsevia kekäleitä osotti tässä vielä äsken seisseen
ihmisasunnon. Ihmiset olivat myös menneet kukin kotiinsa, pahin vaara
kun oli jo ohitse, eikä enää ollut tarvis huolehtia, että omat
kotinurkat joutuisivat tulen uhriksi. Palopaikka ei kuitenkaan ollut
autio: kaksi olentoa maleksi itkeä nyyhkyttäen tämän hävityksen
kauhistuksen keskellä; kolmas istui tuolilla, joka oli saatu
pelastetuksi palavasta rakennuksesta, ja noitui itsekseen perintöä,
jonka oli menettänyt, sillä näihin aikoihin ei tietystikään vielä
tiedetty mitään palovakuutuksesta.



V.


Tämä onnettomuus vei Pehrssonin muorin hautaan, ja siitä koitui myös
pitkä sarja kärsimyksiä Kreeta Michelssonille. Raskaalla sydämellä
hänen oli pakko jälleen muuttaa entiseen, jo puoleksi luhistuneesen
mökkiinsä Älgsjössä, vähine tavaroineen, jotka oli saatu pelastetuksi
tulipalosta. Edvard, joka jo vähin oli arvellut taasen lähteä merille
ja jättää äitinsä kunnan elätettäväksi, heltyi kuitenkin tämän
rukouksista ja ryhtyi hankkimaan elatustaan kalastuksella, ja meri
kyllä elättää miehensä, joka todenteolla tahtoo tehdä työtä.

Näin vieri joku aika sanottavitta häiriöittä. Mitään ylellistä elämää
ei mökissä vietetty, mutta köyhyys ja puute olivat myös tuntemattomia
vieraita, niin, riittivätpä Edvardin ansiot viinankin hankintaan, sillä
Edvard oli yhä uutterammin alkanut viljellä tätä turmiollista nestettä,
tuottaen täten vauriota ruumiilleen ja sielulleen, sekä sanomattoman
paljon tuskaa ja pelkoa äidilleen.

Oli myöhään syksyllä vuonna 1807. Edvard oli, kuten tapansa oli,
varhain aamusella lähtenyt vesille kokemaan pyydyksiään. Kala-onni ei
tänään ollut suotuisa, varsin alakuloisena hän vähine saaliineen jo oli
matkalla kotiapäin, kun hän erään niemekkeen kohdalla huomasi
rantakalliolla seisovan henkilön, joka innokkaasti viittaili häntä
luokseen. Vaikka hän tällä haavaa ei ollutkaan erin halukas ryhtymään
puheluihin tuon hänelle tuntemattoman miehen kanssa, hän kuitenkin
vihdoin päätti noudattaa tämän yhä innokkaammin uudistettuja
kehoituksia, ja käänsi niinmuodoin aluksensa rantaan ja souti maalle.

Rannalle noustuaan huomasi Edvard jonkun matkan päässä rannasta pienen
peräti rappeutuneen töllin, joka täydellisesti oli rannalla kasvavan
lepistön kätkössä, niin ettei sitä mereltäpäin voitu yhtään huomata.
Tämä oli arvatenkin tuntemattoman miehen tyyssija.

Rappeutunut tosin oli Edvardin ja hänen äitinsä tupa tuolla saaren
toisella puolella, mutta tälle se toki ei vetänyt vertoja, sillä tämä
oli enemmän ryövärien lymypaikan kuin ihmisasunnon kaltainen.

-- Oletko tänään saanut viljalti kaloja, nuori mies? vieras kysyi
luoden samassa läpitunkevan katseensa puhuteltuun.

-- Eipä kestä kehua. Ilmatkin ovat viime aikoina olleet peräti
epäsuotuisat kalastukseen. Mutta täytyyhän kuitenkin koettaa onneaan,
kävi sitten syteen tai saveen.

-- Oletpa saanut isäsi luonnon, kuulen puheestasi ja olen siitä
iloissani.

-- Isäni? Oletteko tuntenut isääni? Edvard sopersi ja kuuma veri kohosi
hänen poskilleen.

-- Häntä ei sinun ole tarvis hävetä -- olen myös tuntenut äitisi. Mutta
käykäämme tupaseeni, niin saamme hieman puhella. En ole moneen aikaan
tullut vaihtaneeksi sanaakaan kenenkään ihmisolennon kanssa, sillä olen
ollut sairaloinen, niin etten ole päässyt ovesta ulos. Senpävuoksi
nähdessäni sinun soutavan ohitse, sain semmoisen halun tavata jonkun,
jonka kanssa saisin hieman puhella.

Siihen Edvard kyllä oli valmis, mutta ensin hän tahtoi mennä panemaan
veneensä paremmin kiinni, jotta se ei vallitsevassa navakassa tuulessa
irtautuisi ja lähtisi ominpäin merille. Tämä oli tosin vain tekosyy:
itse asiassa hän tahtoi ottaa uskollisen seuralaisensa, viinapullon,
myötänsä tupaan. Ryyppy tahi parikin tekisi kai hyvää erakollekin!

Pian he istuivat innokkaassa puhelussa, ja kumpaakin näytti keskustelun
aihe suuresti huvittavan.

-- Olette tuntenut isäni, sanoitte tuonoin?

-- Niinpä niin, se oli reima mies aikoinaan, nyt ovat sairaus ja
vastoinkäymiset lamanneet miehen rohkeuden ja tarmon.

-- Sitten kaiketi myös tiedätte missä hän nykyään oleilee. Olisipa
hauska kerran nähdä häntä silmästä silmään, sillä näihin saakka en
tietääkseni ole häntä nähnyt. -- Tuvan isäntä ei huomannut, miten
nuorukainen tätä sanoessaan puristeli nyrkkejään ja koetti kaikin
tavoin hillitä kiihkoaan.

-- Toivosi on helposti täytetty -- vaikka heti paikalla.

-- Onko -- onko hän siis täällä? Asuuko hän kenties täällä Teidän
tuvassanne? Vai onko Teillä toinenkin huone?

-- Hän istuu tässä.

Nämät sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun Edvard nuolen
nopeudella kavahti istuimeltaan, tarttui viinapulloon ja aikoi iskeä
sillä isäntää päähän. Tämä ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiaan,
vaan virkkoi perin tyynesti:

-- Istuhan takaisin tuolillesi, minulla on vielä jotakin sanottavaa.

Vanhuksen kuolemaa halveksiva käytös ja kylmäverisyys saivat
kiihoittuneen nuorukaisen hetikohta tyyntymään; kehoitusta noudattaen
hän istahti entiselle paikalleen.

-- Arvasin kyllä, ettet suopein silmin katsoisi minua; minun
hairahdukseni on arvatenkin monasti rasittanut elämääsi ja tehnyt
tulevaisuutesi synkäksi. Tahdoin kuitenkin ilmaista sinulle totuuden,
ennenkuin oli liian myöhäistä, sillä minun päiväni ovat kenties luetut;
olenhan jo vanha ja sairaloinen. Mutta myöskin eräästä toisesta asiasta
tahdoin kanssasi puhua, kun kerta kuulin sinun jälleen oleskelevan
kotitanhuvilla. Äitisi -- -- --

-- Hänet minä tunnen paremmin kuin Te, hän on ollut minulle kaikki
kaikessa, vaikka onkin saanut paljon kärsiä minun tähteni, niin, ja
myös Teidän tähtenne.

-- En tahtoisi vielä enemmän katkeroittaa sinun ja äitisi elämää, kuin
se jo lienee kyllin raskas; mutta jotta ei vihasi kohtaisi minua
yksistään, tahdon kertoa sinulle jotakin.

-- Ja mitä se sitten voisi olla?

-- Niin, että _äitisi_ on enemmän syypää kaikkeen tähän kurjuuteen,
kuin minä.

-- Ja moisia valeita Te, heikko ukkorahjus, rohkenette ladella minulle,
joka voisin, jos tahtoisin, yhdellä iskulla lyödä Teidät maahan!

-- Tee minulle mitä tahdot! Toistan vain vielä kerran, että hän on
rikkonut enemmän kuin minä.

-- En sitä usko, ennenkuin olette lähemmin selittänyt asian.

-- No hyvä, koska niin tahdot, niin kuule sitten!

Vanha Oskar Brandt alkoi nyt kertoa, miten Kreeta ja hän jo lapsina
olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta ja miten tyttö hänet
sitten petti menemällä Michelssonille vaimoksi, joka kuitenkin oli
paljon huonompi mies, eikä kyennyt vaimoaan elättämään niin pulskasti
kuin hän (Brandt) olisi tehnyt. Huomattuaan erehdyksensä alkoi Kreeta
_nyt_ vierautua miehestään ja lähennellä häntä, Edvard'in isää, eikä
hän pitänyt väliä keinoista voidakseen pettää Michelssonia. -- Minä
joka hänestä pidin vielä kuten silmäterästäni, hän jatkoi kertomustaan,
tietysti kernaasti tein hänelle mieliksi, emmekä kumpikaan tulleet
ajatelleeksi, että rikoksemme tulisi kolmannen, sinun viattoman
niskoille, tulisi turmelemaan sinun koko elämäsi. Me nautimme vain
hetken autuutta, kun kerta koko tulevainen onnemme naisen oikkujen
johdosta oli rauennut tyhjiin.

Sitten sai Michelsson tietää meidän suhteemme ja kun hän paitse
epäluulojaan, että äitisi ja minä häntä petimme, vielä sai päähänsä
senkin, että minä muka olin kavaltanut maani ja kuninkaani, mikä
muutoin on silkkaa valetta, sydämystyi hän peräti, eikä enää tahtonut
nähdäkään vaimoaan. Hän jätti kotinsa kaikkineen päivineen ja siitä
lähtien ei kukaan ole häntä nähnyt.

Minun kävi sääliksi äitiäsi, kun tiesin miten yksinäinen ja avuton hän
oli, senvuoksi menin hänen luokseen ja tarjosin hänelle rakkauteni ja
suojelukseni. Mutta sen sijaan, että olisi nyt sovittanut sen, mitä
oikuillaan ja kavaluudellaan oli rikkonut miestään ja minua vastaan,
hän ajoi minut ovesta ulos uhaten minua kuolemalla, jos vielä kerran
rohkenisin näyttäidä hänen silmiensä edessä.

Sitten synnyit sinä. Onni alkoi taasen olla suopea äidillesi, minun
päiväni tulivat sitävastoin yhä tukalimmiksi. Olen kuitenkin Jumalan
kiitos tullut toimeen näihin saakka, ja saanen kenties ummistaa silmäni
siinä tiedossa, että kärsimykseni tulevat kostetuiksi. --

Hän istui tuokion ääneti, sitten hän kääntyi poikaansa ja kysyi:

-- Oletko minua käsittänyt?

Edvard, joka oli niin vaipunut mietteisiinsä, että tuskin oli kuullut
kertomuksen loppua, säpsähti kysymyksen johdosta ja vastasi kolkosti:

-- Olen.

Sitten hän nousi tuolilta, taittui vanhuksen käteen, virkkoi lyhyesti:
Hyvästi, isä! ja kiiruhti ulos ovesta.

Koskaan ei matka kalastuspaikalta kotiin ollut tuntenut hänestä niin
pitkältä kuin tänään. Eikä ollut kummakaan, kun hän tuon tuostakin
pitkät ajat antoi airojen levätä alallaan ja veneen ajelehtia aaltojen
mukana, samalla kun hän itse istui mietteissään ajatusten harhaillessa
sinne ja tänne.

Kun hän vihdoin saapui kotirantaan ja vene oli vedetty rannalle, näki
hän äitinsä olevan rannalla vastassa. Kreetan katse oli levoton, sillä
hän oli pelännyt jonkun tapaturman kohdanneen Edvardia, tämä kun niin
tavattoman kauvan viipyi poissa.

-- Oletpa tänään viipynyt kauvan, Edvard.

-- Niin olen, oli jyrkkä vastaus.

-- Missä ovat kalat?

Hän ojensi äidilleen muutaman ahvenen.

-- Päivä päivältä näyttää saalis käyvän niukemmaksi. Mikä meillä on
edessä, jos näin jatkuu?

-- En tiedä muuta neuvoa, kuin vähentää taloutta, Edvard omituisella
äänenpainolla vastasi.

Kreeta värisytti. Ei koskaan hän ollut nähnyt poikaansa semmoisena kuin
tänään. Painostava tunne sydämessään hän asteli tuttua polkua
venerannasta tupaan. Edvard seurasi äänetönnä jälessä, astui tupaan,
laski kalakimpun kädestään ovensuuhun sekä otti välkkyväteräisen
kirveen, joka seisoi sopessa, aikoen jälleen mennä ulos.

-- Ethän vielä ole syönyt; anna puunhakkuun olla siksi.

-- Syödä kyllä ehdin sitten: olenkin sen sijaan juonut, hän tylysti
vastasi ja meni ulos.

Pian hän oli tullut syvälle metsän sydämeen. Hän istahti kivelle ja
alkoi mietiskellä.

Viimeisten tuntien kuluessa hän oli kokenut enemmän kuin koko elämänsä
aikana. Hän oli tavannut isänsä ja tämän tunnustuksista kävi selville,
että se oikeastaan olikin hänen äitinsä, joka oli syypää hänen
onnettomaan kohtaloonsa, joka oli tuottanut hänelle niin paljon
kärsimyksiä! Ja tätä äitiä hän oli rakastanut, hän kun oli luullut,
että tämä oli joutunut onnettomuuteen toisen vuoksi ja sai kärsiä
syyttömästi. Nyt sitävastoin olivat hänen silmänsä avautuneet. Hänen
oma isänsä oli ilmaissut hänelle totuuden, jota niin kauvan oli häneltä
salattu -- ja haudan partaalla ei kukaan voisi valehdella, hän
itsekseen arveli. Hän tarttui kirveesen, iski sen tarmonsa takaa
nuoreen kuuseen, joka kasvoi läheisyydessä. Puu vaipui katkaistuna
maahan, murha-ase oli niinmuodoin oivallisessa kunnossa.



VI.


Kauvan valvottuaan Kreeta vihdoin oli nukahtanut, unen haltija ummisti
hänen väsyneet silmänsä ja antoi hänen hetkiseksi unhoittaa kaikki
huolet. Mutta kauhistavat unet häiritsivät hänen lepoaan. Ja kylmä
tuskan hiki otsallaan hän kavahti vuoteeltaan, hapuili pimeässä
tulukset käsiinsä ja sai vihdoin värisevin käsin valkean viritetyksi
päresoihtuun.

Edvardin vuode oli yhä vielä tyhjänä.

Kreeta ei tiennyt mitä ajatella. Poika oli jo päivemmällä ollut niin
kummallinen käytökseltään. Kunhan hän ei vaan olisi mennyt ja tehnyt
itsestään lopun! Vavisten tuskasta levoton äiti vaipui tuvan
rönsyiselle permannolle polvilleen ja rukoili kuten vain äiti voi hädän
hetkenä rukoilla lapsensa puolesta. Tuo kuihtunut vartalo vaipui yhä
enemmän kokoon, kun hän rukoili rauhaa omalle synnin raskauttamalle
sielulleen, rukoili myös sen puolesta, jonka hän oli pettänyt ja joka
kenties jo ammoin sitten oli astunut kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Nyt
toi kiusaaja toisia muistoja hänen mieleensä häiriten siten hänen
hartauttaan. Hän näki tässä samalla lattialla edessään polvistuneena
miehen, joka syvästi musertuneena rukoili häneltä anteeksi. Miten
ylpeästi ja tylysti hän olikaan ajanut luotaan tuon miehen, jonka
kanssa yhdessä olivat rikkoneet! Nyt hän itse oli vielä enemmän
masentuneena, vielä rauhattomampana polvillaan Hänen kasvojensa edessä,
joka tietää salaisemmatkin ajatuksemme, kaikki heikkoutemme. Eiköhän
hän vielä ollutkaan saanut anteeksi syntejään, vieläköhän taivaan kosto
häntä väijyisi, kuten se oli kohdannut hänen rakastajaansa?

Ovi avautui hiljaa. Hän ei sitä kuullut. Tupaan-tulija seisoi tuokion
alallaan kuten epäröiden.

Täysikuun heleässä valossa Edvard näki äitinsä lattialla kyyristyneenä,
kuuli hänen jupisevan itsekseen, ja nimet Brandt, Edvard, Michelsson,
sattuivat räikeästi hänen korviinsa. Käheä nauru herätti katuvaisen
rukoilijan täyteen tajuun.

-- Et vielä nuku. Sitä odotinkin, tokasi Edvard.

-- Rakas lapseni, mitä on tekeillä? Miksi teet minulle suruja
kuljeksimalla öisin ulkona? En voi nukkua sinua odottaessani.

-- Niin, olen lapsesi, mutta et ole vielä sovittanut kaikkea pahaa,
minkä olet tehnyt minulle.

-- Mitä tahdot siis, että minun tulee tehdä?

-- Rukoile loppuun rukouksesi ja ota sitten palkkasi pahoista
teoistasi!

Kreeta näki kirveenterän välkähtelevän kuutamossa, huudahti kauhusta ja
vaipui tajuttomana lattialle. Edvard ei vielä voinut täyttää aikeitaan,
hän tahtoi ensin kuulla äitinsä tunnustuksen.

Tuokion kuluttua Kreeta toipui tainnoksista:

-- Edvard, hän heikosti kuiskasi, mitä minulta tahdot?

-- Haluan sovitusta; voitko korvata minulle mitä olet rikkonut?

-- Rikokseni olen varmasti saanut anteeksi. Jospa tietäisit kuinka
paljon olen elämässäni saanut kärsiä!

-- Rikostasi et ole saanut anteeksi, minä yksin voin sen antaa
anteeksi, mutta olethan aina koettanut salata totuutta minulta. Mutta
nyt olen siitä päässyt selville -- tänään tapasin isäni -- --

-- Hän on minua parjannut -- -- --

-- Hän on sanonut minulle totuuden.

-- Edvard, tuo hänet tänne, silmieni edessä hän ei rohkene valehdella!

-- On liian myöhäistä. Kenties on hänelläkin jo viime hetki käsissä
kuten sinulla. Sitten seuraa tilinteon päivä -- --

Kirves välähti ilmassa ja Kreetan eloton ruumis vaipui rentonaan
lattialle.

Kiihkeästi Edvard heti ryhtyi toimiin saadakseen kaikki epäluulot
murhasta poistetuiksi. Hän kantoi kuolleen metsään, hautasi sen
hätäisesti kaivettuun kuoppaan, siroitti risuja ja lehtiä haudan
kohdalle. Sitten hän kiertoteitä palasi kotiin, pesi tuvan permannon
puhtaaksi verestä. Kirveen hän upotti meren pohjaan syvässä lahden
poukamassa ja souti itse pois tuntemattomia kohtaloita kohti.



VII.


Synnyinmaa oli jälleen tullut inhimillisten intohimojen ja voitonhimon
temmellyskentäksi. Vihollisia joukkoja samosi jälleen seuduissa, joiden
asujamet jo olivat alkaneet toivoa rauhaa ja lepoa myrskyn jälkeen,
isät ja pojat lähtivät sotarintamaan veriseen kamppailuun kotiturpeen
puolesta; he saivat samoilla pitkin erämaita kaukana kotiseuduiltaan
puutteissa ja vaaroissa, mutta he osottivat miten maataan rakastava
kansa, vaikka viimeinenkin toivon säde on katoamaisillaan, voi
suorittaa urostöitä, joita ei monikaan kykene jälittelemään.

Suomen viimeinen kunniakas taistelu oli alkanut.

Emme huoli tässä tehdä selkoa ensi otteluista Uudenmaan rannikoilla ja
Viaporin antautumisesta, vaan seuraamme ruotsalaisen pääarmeijan
peräytymisretkeä aina Siikajoelle saakka.

Kevät oli jo suuresti edistynyt, vaikka vasta oltiin huhtikuun
alkupuolella. Siellä täällä tavattavista kinoksista voi kuitenkin
nähdä, ettei talvi vielä täydellisesti ollut paennut tältä pohjoiselta
leveysasteelta.

Huhuja Kalajoella ja Yppärissä tapahtuneista verisistä otteluista
venäläisten kanssa oli jo ennen Suomen armeijan tänne tuloa levinnyt
tänne saaden aikaan pelkoa ja kauhistusta, niin että usea perhe oli
paennut kotoa pohjoisempaan päin täten edes pelastaakseen henkensä.
Kyynelsilmin monet olivat katselleet kotitanhuoita, jotka kenties
ainaiseksi täytyisi jättää hävitykselle alttiiksi.

Siikajoen pappilassa eivät rauhattomat ajat kuitenkaan näyttäneet
vaikuttavan häiritsevästi rauhaan, joka vallitsi vaatimattoman
sielunpaimenen pienessä, mutta hauskassa kodissa.

Ukko Svedelius oli jo nuorena saanut tutustua sodan kauhuihin, ja hän
tiesi kyllä pitää aisoissa jokaisen, ystävän tahi vihollisen, joka vain
yritti käydä liian tunkeilevaksi.

Huhtikuun aamu oli kaunis ja auringonpaisteinen. Ilma oli niin kirkas,
että virstottain voi nähdä eteensä. Suomen armeija seisoi jo
järjestettynä taisteluun ja virren viime säveleet kaikuivat rauhallisen
seudun yli, jossa koko luomakunta uneksi rauhasta ja kehityksestä,
samalla kun sen herrat väijyivät toistensa henkeä ja kiihkeästi
halusivat kostuttaa viattomalla verellä tannerta, jonka kaikkivaltias
kylvömies aurinkonsa lämmöllä aikoi istuttaa täyteen kukkasia.

Samalla näkyi metsänrinteesen nopeasti muodostuvan ikäänkuin
pilvenhattaroita ja tästä harsovaipasta leimahtelivat ja paukkuivat
surmaatuottavat putket ja ensi kuulat lakaisivat maahan moniaita miehiä
vihollisen riveistä.

Tämä oli merkkinä taistelun alkuun, taistelun, joka, ennenkuin aurinko
meni mailleen Pohjanlahden aaltoihin, olisi vaativa viljalti uusia
uhreja, mutta samalla olisi osotteena rohkeudesta ja miesten kyvystä.
Se oli Kulneff, kuolemattoman runoilijamme Runebergin kautta
kuuluisaksi tullut venäläinen sankari, joka alotti taistelun ja
tykistöllään ankarasti ahdisti vastustajaansa, Ruotsalaisten tykistö ja
uusmaalaiset jääkärit kuitenkin löivät hänen rynnäkkönsä tarmokkaasti
takaisin. Tuntikausia jatkui taistelu sanottavitta tuloksitta.
Venäläiset aikoivat kiertää ruotsalaisten vasemman siiven ja käydä sen
kimppuun takaapäin, kun kenraaliajutantti Adlercreutz antoi ylempänä
mainituille jääkäreille, joita johti majuri von Hertzen, käskyn tunkea
täten heikontuneen venäläisen rintaman läpi. Sanottu ja tehty.
Venäläisten oikea siipi tuli täten eristetyksi ja menetti 200 miestä
sotavankeja. Kaikkiaan nousi mieshukka tässä taistelussa kaatuneita ja
vaikeasti haavoittuneita molemmin puolin noin 300 mieheen.

Taistelussa oli Ruotsin armeija, mitä sekä päällystöön että sotilaihin
tulee, osottanut erinomaista urhoollisuutta. Niin, itse vihollisenkin
täytyi ihmetellä ja kunnioittaa moista urheutta. Semminkin kunnosti
muuan ruotsalainen upseeri Björnstjerna itseään ja kun kenraali Kulneff
näki miten tämä pitämättä lukua muusta kuin isänmaansa eduista pani
henkensä alttiiksi, hän kielsi miehiään ampumasta tätä. Niinikään antoi
Adlercreutz kauniin todisteen ritarillisesta luonteestaan, kun hän
käski väkeään säästämään Kulneffia, jonka urhoollisuus myös oli
ihmeteltävä.

Mainitun Björnstjernan osastoon kuului muuan sotilas, joka suorastaan
halveksien kuolemaa kävi taistelun kuumimpaan pyörteesen. Hän oli aina
siellä missä verileikki oli tulisin ja hän iski maahan kymmeniä
vihollisia. Täten hän uupumatonna taistelussa kuten toinen Sven Dufva,
seisoi koko päivän niittäen kunniaa, ja lupaavalta näytti hänen
tulevaisuutensa, kun umpimähkäinen luoti vihollisen riveistä sattui
hänen rintaansa, lävisti sen ja pitkitti kulkuaan edelleen. Verissään
nuori mies vaipui maahan ja jäi lepäämään kuten kuollut. Hän oli
viimeinen isänmaan edestä kaatunut meikäläinen tässä taistelussa, joka
päättyi kunniakkaasen voittoon, jota ei koskaan tulla Suomen ja Ruotsin
rannoilla unhoittamaan. Kentällä lepäsi ystäviä ja vihollisia
rinnakkain ajattelematta kärsittyjä vääryyksiä ja punomatta
kostontuumia. Monen rinnasta oli myös viimeinen huokaus kohonnut ja
kärsinyt ruumis oli saanut katoomattoman rauhan, toiset taasen olivat
kadottaneet liiaksi elinvoimiaan, he eivät enää tunteneet mitä heidän
ympärillään tapahtui. Ne taasen, jotka vielä tunsivat lämpimän veren
virtaavan suonissaan, kärsivät myös sitä kovempia tuskia haavoistaan.
Moni koetti myös parhaansa mukaan auttaa kärsiviä avuttomia tovereitaan
ja innokas liike ja touhina vallitsi kenttälasaretissa, joka oli
sijoitettu itse pappilaan.

Haavoittuneiden parissa tapaamme myös tuon urhean soturin Bjönstjernan
komppaniasta, N:o 3 Svärdin, kuten hänen nimensä oli rykmentin
kirjoissa, mutta jonka me paremmin tunnemme hänen oikealla nimellään
Edvard Brandt.

Luonnollista oli että tätä nuorta sankaria tunnustukseksi hänen
rohkeudestaan ja urhoollisuudestaan, hoidettiin erityisellä huolella,
jotta hänet voitaisiin pelastaa elämään. Lääkäri kävi tiheään hänen
sairasvuoteensa ääressä, mutta joka kerta hänen kasvonsa synkistyivät
yhä enemmän. Haava oli liian kauvan saanut olla hoidotta ja seurauksena
oli verenmyrkytys.

Tätä veristä päivää seuraava yö oli niin tyyni ja kaunis kuin voi olla.
Tuuli oli täysin tyyntynyt, kevät-ilma oli viehkeä ja puhdas ja
tummansinisellä taivaalla välkkyili miljoonia kirkkaasti tuikkivia
tähtiä.

Sairaanhoitaja oli hetkiseksi nukahtanut, kun potilaan äskeinen
hourailukohtaus oli mennyt ohitse. Äkkiä hän tunsi jonkun kevyesti
koskettavan hänen päätään ja näki yön pimeydessä kalmankalpean käden
laskeutuvan vuoteelle.

-- Minä se olin, sairas melkein kuulumattomalla äänellä kuiskasi,
tahtoisin puhua pastori Svedeliuksen kanssa.

-- Rakas Svärd, miksi rasittaisit itseäsi niin paljon, olethan nyt jo
niin heikko, toinen vastasi.

-- Kyllä, kyllä, pyydä pastori Svedeliusta tulemaan luokseni; jos
tahdot tehdä minulle palveluksen, niin täytä pyyntöni, pitkitti tuo
heikko ääni kiihkeällä innolla.

Ei viipynyt kauvan ennenkuin ystävällinen vanhus seisoi haavoittuneen
vuoteen ääressä katsellen surumielisesti tämän kalvenneita kasvoja. Hän
antoi hoitajalle merkin, jotta tämä vetäytyisi hieman kauvemmaksi ja
kysyi sitten sairaalta:

-- Mitä voin tehdä hyväksesi, sinä maamme kelpo poika?

-- Elkää sanoko minua kelpo pojaksi, en sitä ansaitse, vaan antakaa
ennemmin onnettomalle lohdutusta, jota hänen synnillä lastattu sielunsa
kaipaa, ennenkuin se siirtyy sinne, missä ei enää mitään lohdutusta ole
tarjona.

Vanhus katsoi kummastuneena puhujaan, joka nyt nähtävällä sielun
ponnistuksella alkoi kertoa pitkää kärsimyshistoriaansa. Tehtyään
selkoa miten oli surmannut äitinsä, hän vaikeni tuokioksi, ikäänkuin
kootakseen uusia voimia; sitten hän pitkitti:

-- Tiedättekö miksi oikeastaan olen Teitä kutsunut luokseni? Luulette
kai, että omatuntoni on itsestään pehmennyt, ja että kuoleman
lähestyessä en tahdo erota elämästä kuten konna -- murhaaja? Ei,
minulla oli äskettäin, kun polttava kuume raivosi suonissani, uni eli
näky, miksi sitä nyt sanoisi. Olin houreissani olevinani köyhässä
torpassamme Älgsjössä, Inkoon saaristossa ja ankara tuska vaivasi
minua, pelkäsin näet, että rikokseni tulisi ilmi. Näin äitini
tavalliset vaatteet tavallisessa naulassaan nokisella pirtin seinällä.
Katseeni sattui myös lieteen, jonka äärestä hän niin usein oli seisonut
ja valmistanut yksinkertaiset ateriamme. Mieleeni johtui myös miten
iloinen hän aina oli, kun vauriotta palasin kotiin myrskyiseltä mereltä
-- -- ja sitten -- hän vaikeni tuokioksi ja katsahti arasti ympärilleen
-- -- niin, hän itse, äitivainajani, seisoi ilmi elävänä edessäni,
hänen päänsä oli pahoin raadeltu minun kirveen-iskuistani. Hän katsoi
minuun ja sanoi vakavalla, mutta sydämeenkäyvällä äänellä: "Edvard,
onko velkani sinulle nyt maksettu, vai vaaditko vieläkin enemmän?"
Tahdoin heittäytyä polvilleni hänen eteensä, mutta hän esti minua ja
pitkitti: "Et tuntenut minua oikein elämässä, nyt kenties tunnet minut.
Olen äitisi ja olen kärsinyt enemmän kuin sinä, minun kuolemani
omalla-tunnollasi, koskaan voit kärsiä. Olen äitisi, joka puolestasi on
nähnyt nälkää, saanut osakseen häpeätä ja pilkkaa sinun tähtesi,
omaiseni minut hylkäsivät ja sinunkin rakkautesi kadotin. Elämäni on
ollut iloton, mutta nyt olen saavuttanut raukan ja odotan sinuakin
luokseni, sillä tiedä, että elämän ruhtinas tahtoo ja voi antaa
suurimmallekin syntiselle anteeksi. Hyvästi poikani. Me tapaamme vielä
toisemme -- --."

-- Sanokaa minulle nyt, herra pastori, voinko minä toivoa pelastusta?

-- Sille, joka täydestä sydämestään katuu rikoksiaan ja Jesuksen
Kristuksen nimessä anoo armoa Isältä, sille voin luvata ikuisen elämän
lahjan.

-- Kiitän Teitä, sairas liikutettuna sopersi ja lisäsi hetkisen
kuluttua:

-- Katsokaa, idässä näkyy kajastus, jokohan aamu jo koittaa?

-- Niin, vanhus vastasi, sinulle valkenee ikuinen aamu, mutta ei meille
toisille, sillä vielä peittää yön pimeys elämän taistelutantereet
vaippaansa.

Siikajoen taistelun jälkeisenä päivänä iltapuoleen oli yhdistetty
Suomen ja Ruotsin armeija asettunut neliöön haudan ympärille, johon
kaatuneet oli saatettu viimeiseen lepoonsa. Kun virsi oli kaikunut,
pastori Svedelius siunasi vainajien maallisen tomun haudan lepoon ja
soiton juhlallisten sävelten kaikuessa hauta luotiin umpeen.

Joukko toisensa jälkeen marssi nyt pois lippuineen uusia kohtaloita,
uusia seikkailuja kokemaan. Mutta kun kaikki jäljet sodan hävityksistä
olivat poistetut kentiltä Siikajoen pappilan ympärillä, vanha
harmaapäinen sielunpaimen lankesi polvilleen ja lausui liikutetulla
äänellä:

-- Jumalani, tutkimattomat ovat Sinun tiesi! Nälkäisen sinä ravitset,
rikkaan Sinä annat tuta nälän vitsausta, langenneen Sinä autat oikealle
tielle, ylpeän Sinä annat kokea nöyryytyksiä. Kiitetty ja ylistetty
olkoon Sinun nimesi ijankaikkisesti. Amen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Linnamäen taru; Kaksi yötä - Kaksi historiallista kertomusta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.