Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Waverley
Author: Scott, Walter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Waverley" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



WAVERLEY

Kirj.

Walter Scott

Suomennos englanninkielestä



WSOY, Porvoo, 1904.


Sensuurin hyväksymä, marrask. 28 p. 1904. Mikkeli.



        _Sanoppa puoluees, tai surman saat!

                                Henrik IV, 2._



I.

Waverley-Honour. -- Katsaus menneeseen.


Kuusikymmentä vuotta takaperin -- tätä marrask. 1 p:nä 1805 ryhtyessäni
kirjottamaan -- kertomuksemme sankari Edward Waverley jätti hyvästit
perheelleen, yhtyäkseen rakuunarykmenttiin, jossa oli äskettäin saanut
upseerinpaikan. Surullinen oli Waverley-Honourin suojamissa se päivä,
jolloin nuori upseeri erosi Sir Everardista, vanhasta sedästään, jonka
säädyn ja tiluksien perillinen hän oli.

Valtiollinen erimielisyys oli aikaisin erottanut paroonin nuoremmasta
veljestään Richard Waverleystä, sankarimme isästä. Sir Everard oli
isiltään perinyt koko sen vanhoillisen tahi korkeakirkollisen
ajatussuunnan, joka suuresta kansalaissodasta asti oli ollut
Waverley-suvulle ominaista. Richard sitävastoin, kymmenen vuotta
nuorempana, näki edessään nuoremmalle veljelle säädetyn aseman, josta
sellaisenaan ei ollut odotettavissa kunniaa eikä elämäniloa. Jo
aikaisin hän tajusi, että elämän kilpajuoksussa onnistuakseen hänen oli
pakko kantaa mahdollisimman vähäisen painoa. Taidemaalarit puhuvat,
miten vaikea on ilmaista sekavien tunteiden ilmettä samoilla
kasvonpiirteillä samassa silmänräpäyksessä -- ja yhtä vaikea olisi
sielutieteilijän selitellä niitä eri vaikuttimia, jotka yhdessä
määräävät toimintamme suunnan. Richard Waverley luki historiasta ja
huomasi olevan selvää järkeä, että, käyttääksemme vanhan laulun sanoja,

    on raukka miehekseen, ken tottelee
    unohtain vastarinnan kokonaan.

Järki kuitenkaan ei luultavasti olisi kyennyt hillitsemään ja
voittamaan perinnäistä etuluuloisuutta, jos Richard vain olisi
aavistanut, että hänen vanhempi veljensä, ottaen niin sydämmelleen
nuoruuden pettymyksen, olisi naimatonna vielä kahdenkahdeksatta vuoden
ijässä. Etäisimpäänkin tulevaisuuteen tähtäävä säätynimen toivo olisi
siinä tapauksessa voinut saattaa hänen viettämään suurimman osan
elämäänsä "hovin Richard-herrana, paroonin veljenä", sen lopulla muka
ollakseen Sir Richard Waverley, Waverley-Honourin parooni,
ruhtinaallisten tiluksien omistaja ja kuntansa päämiehenä
valtiollisissa piireissä vaikutusvaltainen mies. Vaan tällaista tulosta
ei ollut ajateltavissa Richardin ensin suuntaillessa uraansa, jolloin
Sir Everard oli parhaassa ijässään ja varmasti hyväksyttävä kosija
missä perheessä tahansa, tavotelkoon sitte rikkautta tahi kauneutta, ja
jolloin tosiaan huhu hänen pian tapahtuvasta naimisestaan
säännöllisesti kerran vuodessa hauskutti ympäristöä. Nuorempi veli näki
voivansa päästä itsenäiseen asemaan ainoastaan omiin ponnistuksiinsa
turvautumalla ja sellaisen valtiollisen vakaumuksen omaksumalla, mikä
soveltuisi sekä järjelle että hänen omalle edulleen paremmin kuin Sir
Everardin perinnäinen usko korkeakirkolliseen puolueeseen ja
Stuarteihin. Siitäpä syystä hän kääntyi heti uransa alussa; hänestä
tuli whig-puolueen mies ja hannoverilaisen hallitsijasuvun ystävä.

Yrjö I:n aikuiset ministeriöt ymmärsivät varsin hyvin, miten tärkeää
oli koettaa harvennella vastustusrivejä. Tory-ylimystö, jonka loisto
oli hovin auringonpaisteen heijastusta, oli vähitellen saatu
suostutelluksi uuteen hallitsijasukuun. Mutta Englannin rikas
maalaisaateli, joka monien vanhan ajan tapojen ja alkuaikaisen kunnon
ohella oli säilyttänyt paljon itsepintaista ja taipumatonta
etuluuloisuutta, pysyi erillään, ylimielisessä ja ynseässä
vastarinnassa, luoden monia kaihon ja toiveen silmäyksiä Bois le
Duciin, Avignoniin ja Italiaan, missä chevalier Saint Georgella, kuten
häntä nimittivät, -- vallantavottelijalla -- oli maanpakolaishovinsa,
miten kulloinkin oli pakotettu vaihtamaan asuinsijaansa. Tuollaisen
lujan ja taipumattoman vastustajan läheisimmän sukulaisen siirtyminen
toiselle puolelle kenties saisi useampiakin kääntymään, ja senvuoksi
Richard Waverley sai ministeriöltä osakseen enemmänkin suosiota kuin
kykynsä tahi valtiollinen merkityksensä oikeastaan olisivat ansainneet.
Melkoista taipumusta valtiolliseen toimintaan hänessä sentään pian
huomattiinkin, ja kerran päästyään vaikutusvaltaisiin piireihin hän
menestyi nopeasti. Sir Everard sai "julkisesta sanansaattajasta" nähdä
ensiksi, että esquire Richard Waverley oli valittu Barterfaithin
ministeripuoluelaisen pikkukaupungin edusmieheksi; sitte, että esquire
Richard Waverley oli hallituksen kantaa puolustaen herättänyt huomiota
parlamentin valmistusverokeskusteluissa; ja lopuksi, että esquire
Richard Waverley oli saanut tuollaisen palkintoviran, joita pidetään
maataan palvelevien kelpo kansalaisten varalla.

Vaikka nämä tapahtumat seurasivat niin toinen toisensa kintereillä,
että nykyaikaisen sanomalehtimiehen äly olisi ennustanut molemmat
jälkimäiset jo ensimäistä mainitessaan, ne kuitenkin saapuivat Sir
Everardin tietoon vähitellen, ja ikäänkuin pisara pisaralta tihkumalla
"Dyerin Viikkosanomien" verkallisesta siivilästä. Kerran viikossa
siihen aikaan saapui muutama rivi muun maailman kuulumisia;
tyydytettyään Sir Everardin, hänen sisarensa ja ijäkkään
kellarimestarin uteliaisuuden, lehtinen säännöllisesti siirtyi hovista
pappilaan, pappilasta squire Stubbsin yksinäiseen maataloon, squirelta
paroonin pehtoorille, hänen nummella olevaan sievään valkeaan
tupaseensa, pehtoorilta voudille, ja viimeksimainitulta laajalle
alustalaispiirille, jonka kovissa ja känsäisissä käsissä se
tavallisesti kului siekaleiksi, noin kuukauden kuluttua saapumisestaan.

Tässä tapauksessa oli mainitsemamme uutistenvaihdon hitaisuus Richard
Waverleyn eduksi, sillä jos kaikki olisi yhtähaavaa paljastunut Sir
Everardille, niin epäilemättä olisi uudella valtiomiehellä ollut
vähäiset syyt ylpeillä politiikkansa menestymisestä. Vaikka parooni oli
ihmisolennoista lempeäluontoisimpia ja sävyisimpiä, ei hänen
luonteeltaan puuttunut arkatuntoisia kohtia. Veljen käytös oli koskenut
niihin kipeästi. Waverleyn tiluksille ei ollut säädetty mitään
perintöjärjestystä, ja jos niin olisikin ollut, niin olisi omistajan
naimisiin meno voinut sen muuttaa. Tätä Sir Everard mietiskeli,
johtumatta kuitenkaan suoranaiseen päätökseen.

Hän tutki sukutauluaan, joka riippui asesalin kiillotetulla
tammiseinällä, koristeltuna monilla urotöiden ja kunniamerkkien
tunnuskuvilla. Sir Hildebrand Waverleystä polveusivat -- paitsi
vanhimman pojan Wilfredin haaraa, jota ainoastaan Sir Everard ja hänen
veljensä nyt edustivat -- lähinnä Highley Parkin Waverleyt. Kaiken
yhteyden näiden kanssa oli suvun päähaara lakkauttanut vuoden 1670
suuresta oikeudenkäynnistä asti. Mainittu emäpuustaan huonontunut vesa
oli tehnyt aateluutensa runkoa vastaan vielä toisenkin rikoksen. Sen
edustaja oli nainut Judithin, Oliver Bradshawen perillisen, Highley
Parkista, ja siten yhdistänyt kuningassurmaaja Bradshawelta perityn
vaakunan Waverleyn ikivanhaan asekilpeen.

Nämä synnit olivat kuitenkin haihtuneet Sir Everardin muistista
suuttumuksen puuskassa; ja jos asianajaja Clippurse, jota tallirenki
lähetettiin kiireimmän kautta noutamaan, olisi saapunut vain tuntiakin
aikaisemmin, niin hän kaiketi olisi saanut tehdäkseen uuden määräyksen
Waverley-Honourin herruudesta kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen.
Mutta tunnin tyyni harkinta vaikuttaa suuria, kun sitä käytetään
vertailemaan, kumpi on pahempi kahdesta toimenpiteestä, joihin
kumpaiseenkaan ei tunne olevansa taipuvainen. Clippurse tapasi paroonin
vaipuneena syvään mietiskelyyn, jota ei rohjennut häiritä muutoin kuin
laskemalla pöytään paperisalkkunsa ja nahkaisen mustetolpponsa,
näyttääkseen olevansa valmis piirtämään paperille hänen
jalosukuisuutensa käskyjä. Tämäkin pikku temppu hämmennytti Sir
Everardia, jolle se oli ikäänkuin moitteena epäröimisestään. Hän
katsahti lakimieheen, miltei antamaisillaan määräyksensä, vaan silloin
tuli aurinko esille pilven takaa ja yhtäkkiä syöksi kirjavan valonsa
ikkunan lasimaalauksien läpi synkkään kamariin. Kun parooni nosti
silmänsä väriloistoon, hänen katseensa sattui suoraan asekilven
keskukseen; siinä oli tunnuskuva, jota hänen esi-isänsä sanottiin
käyttäneen kilvessään Hastingsin tantereella: kolme hopeaista lumikkoa
etukäpälät pystyssä, taivaansinisellä pohjalla, sekä lauselma _Sans
tache_. "Hukkukoon ennen nimemme", huudahti Sir Everard, "kuin vanha
ja hallitsijalle uskollinen tunnuslauseemme joutuisi Keropää-kavaltajan
häväistyjen sukumerkkien rinnalle!"

Kaiken tämän vaikutti auringonsäteen vilahdus, joka hädin riitti
lakimiehelle kynänsä terottamiseen. Hän terotti sen turhaan. Asianajaja
sai poistua, kehotettuna olemaan valmis heti saapumaan, jos häntä
jälleen tarvittaisiin.

Asianajaja Clippursen ilmestyminen hoviin tuotti paljon arvailua siihen
osaan maailmaa, jonka keskuksena Waverley-Honour oli. Mutta tämän pikku
maailman älykkäämmät politikoitsijat ennustelivat vielä pahempiakin
tuloksia Richard Waverleylle. Eräänä päivänä nimittäin nähtiin paroonin
lähtevän kuusivaljakollaan, mukanaan neljä koreapukuista palvelijaa,
jonkin aikaa kestävälle vierailulle erään samassa kreivikunnassa asuvan
ylhäisen aatelismiehen luo, joka oli sukuperältään maan parhaita,
periaatteiltaan vakava tory ja kuuden naimattoman, hyvän kasvatuksen
saaneen ja viehättävän tyttären onnellinen isä.

Sir Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti
arvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta
neitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady
Emilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa
hämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se
hänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.

Sir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren
neidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta
kreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja
uhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä
monessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi
pelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady
Emilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen
sukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan
tämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä
puhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.

Kunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä
ominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin
sankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä
hän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä
suostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin
tietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä
häntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti
jälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin,
kuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti
edellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.

Sir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu
isku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja
jalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt
suuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen
tapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada
puolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan
hänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos
kuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei
siis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä
rakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän
kaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden
pakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät
toimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne
vakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään
vuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille --
niinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta
samalla ylpeälle -- ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä
toistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja
hukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan,
korkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen
sisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään;
ja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden
lempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.

Sir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta
vaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista,
pidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä
whigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja
veljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi
äkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman
vastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain
sattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli
nainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja
yksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta
hän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä
Waverley-Honourista.

Heidän ainoa lapsensa oli pikku Edward, kertomuksemme sankari.
Viidennellä ikävuodellaan ollessaan lapsi hoitajansa keralla oli eräänä
aamuna kulkeutunut penikulman matkan isänsä kartanon Brerewood Lodgen
puistokujasta. Näiden huomio kääntyi kuuden uljaan mustan hevosen
vetämiin vaunuihin, jotka olivat niin koristellut leikkauksilla ja
kultauksilla, kuin itse pääkaupungin pormestari olisi ne omistanut. Ne
odottivat herraansa, joka oli vähän matkan päässä tarkastamassa
rakenteella olevan maatalon valmistuspuuhia. En tiedä, millä tavoin
pojan vaisti käsitti kolmen lumikon vaakunakilven jollakin tavoin
omakseen, mutta ainakin hän heti sen nähdessään lujasti päätti vaatia
omikseen vaunut, joita se koristi. Parooni saapui hoitajattaren turhaan
yritellessä saada häntä luopumaan vaatimuksestaan. Kohtaus tapahtui
Edwardille onnellisella hetkellä, hänen setänsä kun vastikään oli
kaihomielin ja melkeinpä kadehtien silmäillyt vanhan vuokraajan
palleroisia poikia, ollessaan määräilemässä niiden isän rakennustöitä.
Tuossa pyöreäkasvoisessa, punaposkisessa, hänen näköisessään ja
nimisessään pikku kerubissa, joka parhaillaan teki tietyksi
perintöoikeutensa suvun nimeen, rakkauteen ja suojelukseen, tuntui
sallimus suoneen hänelle juuri sen, mikä saattaisi täyttää hänen
tunteissaan ja toiveissaan syntyneen tyhjyyden. Sir Everard palasi
Waverleyn hoviin ratsulla, jota aina pidettiin hänen varallaan, kun
taasen lapsi ja hoitajatar lähetettiin kotiinsa Brerewood Lodgeen
vaunuissa, viemään mukanaan sellaisen viestin, joka avasi veljeksille
tien sovintoon.

Heidän seurustelunsa, nyt uudistuttuaan, pysyi kuitenkin jokseenkin
muodollisena ja jäykkänä, saamatta veljellisen sydämellisyyden
luonnetta; mutta se riitti kumpaisenkin toiveet tyydyttämään. Sir
Everard sai pikku veljenpoikansa keralla yhtämittaa oleskellessaan
tyydyttää sukuylpeyttään sukunsa jatkumisen toiveilla, samalla ollen
täydellisesti tilaisuudessa osottamaan rakkauttaan ja hellyyttään.
Richard Waverley taasen näki sedän ja veljenpojan karttuvan ystävyyden
parhaiten johtavan siihen, että hänen poikansa, joskaan ei hän itse,
perisi sukutilan. Vaan hän käsitti myös, että asioille olisi pikemmin
vahingoksi kuin hyödyksi hänen yrittelynsä tekeytyä likeisempiin
väleihin miehen kanssa, jolla oli sellaiset tavat ja mielipiteet, kuin
Sir Everardilla tiedettiin olevan.

Sanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai
viettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti
molempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli
muutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen
sedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa
enemmän.



II.

Kasvatus.


Sankarimme kasvatus oli jokseenkin hajanaista. Lapsena hänen
terveytensä kärsi tahi luultiin kärsivän (mikä on aivan samaa) Lontoon
ilmanalasta. Senvuoksi aina heti, kun isän oli lähteminen kaupunkiin
virkavelvollisuuksiensa, parlamentin avaamisen tahi jonkin valtiollisen
suunnitelmansa vuoksi -- ja hän oleskelikin siellä tavallisesti
kahdeksan kuukautta vuodesta -- Edward vietiin Waverley-Honouriin.
Silloin hänen opettajissaan ja kasvattajissaan tapahtui täydellinen
vaihdos. Brerewood Lodgessa hänen isänsä kirjuri, hyvätapainen ja
sivistynyt mies, omisti tunnin tahi pari päivässä Edwardin
kasvatukselle, ja hovissa sai setä siitä huolehtia.

Jossakin määrin kunnollisesti sitä sielläkin hoidettiin. Sir Everardin
kotikappalainen, joka oli ollut Oxfordin yliopistossa, vaan tullut
erotetuksi kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa Yrjö I:lle, ei
ainoastaan perusteellisesti tuntenut klassillisia kieliä, vaan oli
melkoisesti perehtynyt eri tieteisiin ja osasi useaa uudempaa kieltä.
Mutta hän oli vanha ja liian leppeä; ja ne väliajat, jolloin Edward oli
kokonaan vapaa hänen ohjauksestaan, höllensivät hänen määräysvaltaansa
siinä määrin, että poika sai milteipä opiskella miten ja mitä vain itse
halusi. Hänellä oli harvinaisen nopea äly, mutta saadessaan lueskella
omaksi huvikseen ja vapaiden oikkujensa mukaan, hän joutui vielä pitkät
ajat jälkeenpäin kärsimään siitä haittaa luonteelleen ja elämälleen.

Waverley-Honourin kirjastohuone, avara goottilainen sali
kaksinkertaisine kaarineen ja lattiarivineen, sisälsi sellaisen
hajallisen ja suuren kirjavaraston kuin kahden vuosisadan kuluessa oli
saattanutkin kerätä perhe, joka oli aina ollut rikas ja tietysti
taipuisa loistavuuden merkiksi täyttämään kirjahyllynsä uusimmalla ajan
kirjallisuudella, valitsematta niitä sisältönsä tahi arvonsa mukaan.
Tässä valtakunnassa sai Edward mielinmäärin samoilla kauttaaltaan.
Hänen opettajansa oli kiintynyt omiin tutkimuksiinsa; kirkolliset asiat
ja uskonnolliset kiistat sekä taipumus oppineeseen lepäilemiseen saivat
hänen kernaasti tarttumaan jokaiseen tekosyyhyn, jonka nojalla hänen ei
tarvinnut ulottaa ankaraa ja säännöllistä valvontaa pojan yksityisiin
lueskeluihin, kun ne kerran olivat opetustuntien ulkopuolella. Sir
Everard ei ollut milloinkaan ollut lukumiehiä, ja oli sisarensa tavoin
yleensä sitä mieltä, että laiskuus ei sovellu minkäänlaatuisen
lueskelun kumppaniksi, ja että pelkkä ajatuksetonkin kirjaimien
silmäileminen on hyödyllistä ja kiitettävää, tarkemmin harkitsematta,
mitä aatteita tahi oppeja ne edustavat. Huvittelun halussa, minkä
parempi ohjaus olisi piankin voinut kääntää tiedonharrastukseksi, nuori
Waverley siis ajelehti tässä kirjameressä niinkuin laiva ilman luotsia
tahi peräsintä. Ja kuitenkin, hänen saatuaan ahdetuksi tietoonsa paljon
sellaista mitä harvat tietävät, häntä saattoi täydellä syyllä sanoa
oppimattomaksi, sillä hän tiesi vähän sellaista, mikä antaa miehelle
arvokkuutta ja tekee hänet kykeneväksi hankkimaan hyvän aseman muiden
kansalaisten joukossa. Edwardin äiti kuoli seitsemän vuotta sen jälkeen
kuin veljekset olivat tehneet sovinnon, ja Richard Waverley itse,
alettuaan tuon tapauksen johdosta yhä vakituisemmin asustella
Lontoossa, oli liiaksi vaipunut omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa,
huomatakseen pojastaan muuta kuin, että tämä oli kovin ahkera lukumies
ja nähtävästi piispan-alku. Olisipa hän vain arvannut poikansa unelmat
ja tunteet, niin olisi johtunut aivan toisenlaiseen päätökseen.

Kuudentoista vuoden ikäisenä Edward Waverley ei ainoastaan ollut
kykenemätön vakaviin ja järkeviin opintoihin, vaan myöskin oli
suuressa määrin kyllästynyt kaikkeen lueskeluun ylimalkaan. Hänen
hajamielisyytensä ja yksinäisyyden-rakkautensa kävivät niin
silmäänpistäviksi, että herättivät hellää huolestumista Sir
Everardissa. Tämä koetti vastapainoksi noille taipumuksille saada
veljenpoikaansa innostumaan metsästykseen, oman nuoruutensa parhaaseen
huvitukseen. Mutta kun Edward pääsi siinä urheilussa saavuttamaan
jonkinlaisen taidon, sekin herkesi olemasta huvia hänelle.
Seuraelämästäkään hänellä ei tullut mitään; muutamia hyväsukuisia
nuoria miehiä kyllä oli lähistöllä, vaan Edward tunsi jonkinlaista
kömpelyyttä heidän parissaan, yksinäisten elämäntapojensa vuoksi. Hänen
herkkätuntoisuutensa ei suurin surminkaan olisi tahtonut tulla huomion
alaiseksi jonkin pikku seurasäännön rikkomisesta, ja kun ei ollut
varma, ettei niin tapahtuisi, hän luuli olevansa vastahakoinen ja
soveltumaton seurustelemaan muiden piireissä.

Ne hetket, mitkä hän vietti setänsä ja tätinsä seurassa, kuluivat
entisajan jo monasti toisteltujen kertomusten kuuntelussa. Vaan
siitäkin hänen mielensä vallitseva puoli, mielikuvitus, sai useasti
kiihdytystä. Wilibert Waverleyn urotyöt Pyhässä maassa, hänen
pitkällinen poissaolonsa ja vaaralliset seikkailunsa, luultu
kuolemansa, ja paluunsa samana iltana, jona hänen sydämensä rakastettu
oli ottanut puolisokseen sen sankarin, joka noiden vuosien kuluessa oli
suojellut häntä loukkauksilta ja sorrolta; jalomielisyys, jolla
ristiretkeilijä luopui vaatimuksistaan ja haki läheisestä luostarista
sen rauhan, jota ei mikään voi riistää -- tällaiset sukutarinat saivat
hänen sydämensä hehkumaan ja silmänsä säihkymään. Eikä häneen vähemmin
vaikuttanut tätinsä kertomus lady Alice Waverleyn kärsimyksistä ja
urhoudesta suuren kansalaissodan aikana. Kunnianarvoisan vanhuksen
lempeät kasvot saivat majesteetillisemman ilmeen, hänen kertoessaan
miten Kaarlo-kuningas Worcesterin taistelun jälkeen oli saanut
kokonaiseksi päiväksi suojan Waverley-Honourissa, ja miten, kun joukko
ratsumiehiä läheni rakennusta tutkimaan, lady Alice lähetti nuorimman
poikansa muutamien palvelijain keralla heitä vastaan, käskien näiden
hengellään hankkimaan kuninkaalle tunnin pelastumisajan. "Ja Jumala
armahtakoon", oli Rachel-tädillä tapana jatkaa, luoden pitkän
silmäyksen sankarittaren muotokuvaan, "kuninkaansa pelastuksen hän sai
kyllin kalliisti maksaa lempilapsensa kuolemalla. He toivat hänet tänne
vankinaan, kuolettavasti haavotettuna; ja vielä tänä päivänä voit
seurata hänen verisiä jälkiään suurelta pääovelta pikku käytävää myöten
saliin asti, missä he laskivat hänet äitinsä jalkojen juureen
kuolemaan. Mutta hänellä oli se lohdutus, että sai äitinsä katseesta
lukea epätoivoisen puolustuksensa saavuttaneen mitä tarkotettiin. Oi,
muistan", jatkoi hän, "hyvin muistan nähneeni erään, joka tunsi hänet
ja rakasti häntä. Miss Lucy St. Aubin eli ja kuoli neitona hänen
tähtensä, vaikka oli maan kauneimpia ja rikkaimpia. Koko maailma häntä
tavotteli, vaan hän kantoi kaiken ikänsä surupukua William paran
vuoksi, sillä he olivat kihlatut, ja kuoli vuonna -- no, sitä en
muista, mutta sen kyllä muistan, että saman vuoden marraskuussa,
tuntiessaan voimiensa riutuvan, hän tahtoi vielä kerran tulla
Waverley-Honouriin ja täällä kävi kaikissa rakkaissa paikoissa, joissa
oli oleskellut isosetäni kanssa, ja siirrätti pois lattiamatot,
tarkastellakseen hänen verijälkiään. Jos kyyneleet olisivat voineet
pestä ne pois, niitä ei enää olisikaan nähtävissä, sillä koko talossa
ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Olisi voinut luulla, Edward, että
yksinpä puutkin säälivät hänen murhettaan, sillä niiden lehdet
putoilivat hänen ympärilleen ilman hienointakaan tuulen henkäystä, ja
tosiaan hän näytti sellaiselta, joka ei enää milloinkaan ollut näkevä
niitä vihreinä."

Sellaisten tarinain jälkeen sankarimme tavallisesti vetäytyi
yksinäisyyteen, antautuakseen haaveiluihin, joita ne olivat hänessä
herättäneet. Avaran ja synkän kirjastohuoneen kolkassa, jonne ei valoa
tunkeutunut muualta kuin tilavan lieden hiipuvista kekäleistä, hän
tuntikausiksi antautui tuollaiseen sisäiseen lumoukseen, joka saattaa
menneet tahi kuvitellut tapahtumat elämään mietiskelijän silmien
edessä. Silloin avautui hänen eteensä Waverley-linnan hääjuhlan upea
loistokkuus; sen oikean isännän kookas ja kuihtunut vartalo, hänen
seisoessaan pyhiinvaeltajapuvussaan tuntemattomana katselemassa juhlaa,
jota vietettiin luullun perillisensä ja aijotun morsiamensa muistoksi;
hänen tuntemisensa aiheuttama sähköinen isku; vasallien tarttuminen
aseihinsa; sulhasen hämmästys; morsiamen kauhistus ja hämi; Wilibertin
tuska hänen huomatessaan, että lemmittynsä oli myöntymyksensä mukana
antanut sydämensäkin; arvokkuuden ja samalla syvän surun ilme, jolla
hän painoi alas jo puoliksi vedetyn säilänsä ja kääntyi ainiaaksi pois
isäinsä linnasta. Sitte hän muutti näkymön; mielikuvitus esitti hänelle
Rachel-tädin murhenäytelmän. Hän näki lady Waverleyn istumassa
kamarissaan, korva jännitettynä kuulemaan heikoimmankin rasahduksen,
sydämen pamppaillessa kaksinaisesta tuskasta, ensin kuunnellessaan
kuninkaan ratsun loittonevaa töminää ja sen haihduttua luulotellessaan
jokaista puiston latvoja humisuttavaa tuulenhenkeä etäisen ottelun
kaiuksi. Kaukaa kuuluu ikäänkuin tulvavirran pauhu; se lähenee, ja
Edward kuulee selvästi ratsujen nelistyksen ja miesten huutojen
lähenevän linnaa muutamien pistoolinlaukausten keskeyttäminä. Lady
Alice hypähtää seisaalleen -- kauhistunut palvelija ryntää sisälle --
vaan miksi pitkittäisinkään kuvausta?

Waverley-Honourin laajalla metsäalueella nuori Edward löysi monta
lempipaikkaa, unelmoiden harhaillessaan pitkin puolittain umpeen
kasvaneita polkuja ja käytäviä. Eräs niistä, vähitellen noustuaan
ylöspäin neljän penikulman matkan, kapeni rosoiseksi jalkatieksi, johti
Mirkwood-laakson louhikkoisen ja metsäisen solan läpi ja sitte äkkiä
avautui syvän, tumman ja pienen Mirkwood-Mere nimisen järven luona. Sen
kaltaalla oli entisaikaan miltei veden ympäröimällä kalliolla
yksinäinen torni, joka oli nimitetty Waverleyn suojaksi, se kun oli
vaarallisina aikoina useasti ollut perheen turvapaikkana. Sieltä olivat
Yorkin ja Lancasterin sodissa Punasen Ruusun viimeiset uljaat puoltajat
käyneet rohkeaa ja tuhoisaa sissisotaa, kunnes kuulu Gloucesterin
Richard hävitti varustuksen. Siellä myöskin oli kauvan pidellyt
puoliaan joukko ritareita, joita johti Nigel Waverley, Rachel-tädin
kuvaileman Williamin veli. Tällaisissa paikoissa Edward antausi
suloisten ja kaihoisien unelmiensa valtaan, ja leluillaan leikkivän
lapsen tapaan pöyhi ja järjesteli mielikuvituksensa loistavasta vaan
hyödyttömästä kuva-aartehistosta niin kirkkaita ja nopeaan hiipuvia
näkyjä kuin illan taivaan värivaihdokset.



III.

Ammatin valinta.


Vielä varovammaksi tunteidensa salaamisessa kävi nuori Waverley
tullessaan siihen ikään, jolloin alkoi tuntea heräävän lemmenkaipuun
vaikutusta. Viehkeät naiset saivat vähitellen sijansa hänen
kuvittelunsa seikkailuissa; ja pianpa hän alkoi vertailla haaveidensa
haamuja todellisen elämän naisolentoihin.

Pitkä tai valikoitukaan ei ollut niiden kaunotarten luettelo, jotka
Waverleyn kirkossa näyttivät sunnuntaikoreuttaan. Ehdottomasti sopivin
oli miss Sissly eli kuten hän mieluummin piti nimenään, miss Cecilia
Stubbs, squire Stubbsin tytär. En tiedä, oliko "ihan pelkkä sattuma" --
mikä sanantapa naishuulten lausumana ei suinkaan aina epää
tarkotuksellista temppua -- tahi johtuiko maun yhtäläisyydestä,
että miss Cecilia useampiakin kertoja kohtasi Edwardin, tämän
lempikävelyillä Waverleyn metsäalueella. Edward Waverley ei vielä ollut
saanut rohkeutta puhutellakseen häntä näissä tilaisuuksissa; mutta
kohtaukset eivät jääneet vaikutusta vaille. Romanttinen rakastaja on
ihmeellinen kuvainpalvelija, joka ei toisinaan pidä lukua, mistä
pölkystä veistää jumaloimisensa esineen; ainakin, jos luonto ei ole
tuolle esineelle suonut sopivaa määrää omakohtaista suloa, hän voi
helposti näytellä sadun jalokivikauppiaan tahi dervishin osaa ja oman
mielikuvituksensa varastosta varustaa hänet yliluonnollisella
kauneudella ja kaikilla henkisen rikkauden lahjoilla.

Mutta ennenkuin miss Cecilia Stubbsin sulot olivat tehneet hänestä
todellisen jumalattaren tahi edes korottaneet häntä pyhimyskaimansa
tasalle, mrs. Rachel Waverley sai vihiä lähestyvästä jumaluudesta ja
päätti sen ehkäistä. Yksinkertaisimmallakin ja vähimmin epäilevällä
naisolennolla (ja Jumala häntä siitä siunatkoon) on sellaisissa
asioissa vaistomainen tarkkanäköisyys, joka toisinaan menee niin
pitkälle, että havaitsee olemattomia taipumuksia, vaan harvoin on
huomaamatta sellaisia, joita todella löytyy näköpiirissä. Mrs. Rachel
alkoi hyvin varovasti -- ei taistella lähestyvää vaaraa vastaan -- vaan
kääntää sitä pois, esittäen veljelleen, miten välttämätöntä suvun
tulevan päämiehen oli nähdä maailmaa hiukan enemmän kuin alituinen
Waverley-Honourissa oleskeleminen saattoi myöntää. Jokainen suvun
edustaja oli matkustellut ulkomailla tahi sotaväessä palvellut maataan
ennen Waverley-Honouriin asettumistaan, ja väitteensä tueksi hän vetosi
sukutauluun, ratkaisijaan, jota Sir Everard ei konsanaan ollut
vastustanut. Mr. Richard Waverleylle tehtiin ehdotus, että hänen
poikansa lähtisi matkoille opettajansa mr. Pembroken keralla, paroonin
myöntäessä sitä varten soveliaan määrärahan. Isä itse ei nähnyt mitään
haitallista tässä suunnitelmassa, mutta hänen sitä sattumalta
mainitessaan ministerin luona päivällisellä ollessaan, tämä suuri mies
meni vakavan näköiseksi. Syy siihen selvisi yksityisessä keskustelussa.
Sir Everardin valtiollisten mielipiteiden onneton suunta, huomautti
ministeri, saattoi kovin sopimattomaksi sellaisen aikeen, että niin
toivorikas nuorukainen matkustaisi mannermaalle setänsä valitseman
opettajan johtamana. Millaista seuraa mr. Edward voisi saada
Pariisissa, millaista Roomassa, missä vallantavottelija poikineen
viritteli kaikenlaatuisia pauloja -- sitä tulisi mr. Waverleyn punnita.
Se vain oli varma, että Hänen Majesteettinsa osasi pitää siksi arvossa
mr. Richard Waverleyn ansioita, suodakseen hänen pojalleen upseerin
paikan jossakin äskettäin Flanderista palanneessa rakuunarykmentissä,
jos tämä haluaisi muutamaksi vuodeksi omaksua soturin uran.

Noin selvää ja tuolla tavalla annettua viittausta ei voinut
rangaistuksetta syrjäyttää; ja vaikka Richard Waverley suuresti pelkäsi
loukkaavansa veljensä etuluuloja, hän ei kuitenkaan katsonut voivansa
olla vastaanottamatta pojalleen täten tarjottua paikkaa. Kuitenkin hän
-- ja oikein -- luotti siihen, että Sir Everardin hellyys Edwardia
kohtaan ei varmaankaan sallisi hänen kostaa mitään askelta, johon
jälkimäinen isällisen määräysvallan johdosta oli pakotettu. Kaksi
kirjettä ilmotti tämän määräyksen paroonille ja hänen veljenpojalleen.
Jälkimäinen pelkästään kertoi asian sellaisenaan ja huomautteli, että
hänen tulisi ryhtyä nopeihin valmisteluihin rykmenttiinsä yhtyäkseen.
Veljelleen Richard oli laajasanaisempi ja selittelevämpi, monien
mutkien jälkeen johtuen siihen lopputulokseen, että Edwardille oli
kuninkaalliselta taholta tarjottu paikka, josta hänen isänsä ei
olosuhteisiin nähden mitenkään voinut kieltäytyä, ja että Edward nyt
oli (kornetin ja luutnantin arvoluokat ilman muuta sivuutettuaan)
kapteeni Waverley, Gardinerin rakuunarykmentissä, johon yhtyäkseen
hänen tuli kuukauden kuluessa matkustaa Skotlantiin, rykmentin
leiripaikkaan Dundeehin.

Sir Everard Waverley vastaanotti sekavin tuntein tämän sanoman.
Kiihkeänä ajanjaksona hän oli nuoren miehen innolla toiminut
puolueessaan, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut ilmaantunut niin selviä
seikkoja, että hänet olisi voitu asettaa syytteeseen. Sittemmin hänen
jakobiittisuutensa oli vähitellen kylmennyt kuin tuli, joka virikkeen
puutteessa hiljalleen hiutuu loppuun. Vanhoillisia ja korkeakirkollisia
periaatteitaan hän sai tilaisuuden käyttää ainoastaan satunnaisesti,
vaaleissa ja käräjillä, ja kruununperimystä koskevain mielipiteittensä
hän nähtävästi oli antanut kokonaan joutua lepotilaan. Kuitenkin
loukkasi hänen tunteitaan veljenpoikansa yhtyminen armeijaan
Braunschweigin hallitsijasuvun aikana, varsinkin kun katsoi vääräksi
vastustaa hänen isänsä tahtoa. Hillitty harmi aiheutti monta aihkausta
ja oihkausta, jotka pantiin alkavan luuvalokohtauksen tiliin, kunnes
arvoisa parooni sai käsiinsä armeijaluettelon ja pääsi lohduttautumaan
lukemalla niitä ehdottomasti uskollisten sukujen jälkeläisiä --
Mordauntin, Granvillen, Stanleyn j.n.e. -- joiden nimet löytyivät siinä
mainittuina. Keräten kaikki sukusuuruutensa ja sotaisen kunnian tunteet
hän tuli -- käyttäen hieman Falstaffin tapaista todistelua -- siihen
päätökseen, että kun sota oli käsissä ja vaikka olikin häpeä siinä olla
millään muulla puolella kuin yhdellä, niin oli pahempi häpeä olla
joutilaana kuin olla pahimmallakin puolella, joskin tämä olisi mustempi
kuin vallananastuskaan yksistään olisi kyennyt sen mustentamaan. Täti
Rachel taasen oli pakotettu alistumaan olojen kehitykseen, vaikkei
hänen suunnitelmansa ollutkaan toivomusten mukaisesti menestynyt; ja
hänen pettymystään lievensi hauska puuhailu Edwardin soturiksi
varustelemisessa -- erittäinkin kun tiesi saavansa nähdä hänet täydessä
sotilaspuvun loistossa. Edward Waverley itse vastaanotti kiihkeällä
hämmästyksellä tämän tuiki aavistamattoman sanoman. Se oli, kuten
kaunis vanha runo lausuu,

    kuin on kulovalkeainen,
    kytö kankahan kanervan,

joka peittää savuun yksinäisen kunnaan ja samalla valaisee sen
synkeällä hehkulla. Hänen opettajansa, tahi oikeammin sanoen vain mr.
Pembroke, löysi Edwardin kamarin jostakin sopesta säännöttömän säkeen
katkelmia; näitä hän näkyi sepittäneen ensi kiihtymyksessään, johon
hänet oli saattanut tämän tärkeän lehden äkillinen kääntäminen eteensä
elämänsä kirjasta. Tohtori uskoi kaikkeen ystäviensä sepittämään
runouteen, kun se vain oli kauniisti kirjotettua suoriksi yhtä pitkiksi
riveiksi, ja vei tämän aarteen Rachel-tädille, joka sen luki silmälasit
kyynelten sumentamina ja sitte siirsi suureen muistikirjaansa, missä
ennestään oli valittuja keitto- ja lääkintätaidon kaavoja, suosittuja
korkeakirkollisten saarnatekstien otteita sekä muutamia lemmenlauluja
ja jakobiittisia runoja, joita hän oli laulellut nuoruutensa päivinä.
Lukijan edessä olevan muistettavan historian ansioton toimittaja sai
tarkastaakseen tuon kirjan -- se sisälsi muitakin Waverleyn sukutietoja
-- ja poimi sieltä jo mainitun runollisen kokeen. Joskaan se ei ole
lukijalle miksikään suuremmaksi nautinnoksi; se kuitenkin paremmin kuin
mikään kuvaileminen tutustuttaa hänet sankarimme rajuun, kiihtyneeseen
mielialaan:

    Rusonsa äsken ilta loi
    lumottuun laaksoon Mirkwood-Meren,
    ja järven heijastella soi
    puhtaana maan ja taivaan piirin:
    nous nuokkulatva-lehdot niin
    kristallihelmaan tyynen pinnaa,
    ja rannan kummut kuulsi siin'
    ylhäisin huipuin harmaan linnan,
    maailma uus kuin tuolla ois,
    parempi, kauniimp' aallon alla,
    miss' onni meit' ei jättää vois,
    ei pettää harhaan johtamalla.

    Jo tammi taipui latvaltaan, --
    unestaan järven Henki heti
    heräsi tuulen kohinaan
    ja mustan viitan ylleen veti,
    varuksiin sai kuin sotilas
    kun taistohuuto ilmaa halkoi:
    jo myrsky nous, veen kuningas
    vaahtoisaa päätään puistaa alkoi,
    ol' otsa synkkä, ärjy ään',
    aaltonsa vimmaan käskeissään;
    pyörteiden hurjaan nieluun vaipui
    keijuisten hento ihmemaa,
    hyrskyksi rannan hiekkaan haipui, --
    ja rusko peittyi pilven taa.

    Ihala riemu syämmessäin
    vaihdosta katsoin aaltoloiden;
    kun tuulten tuiman taiston näin
    laelta linnan raunioiden,
    lujemmaks rinnan tunsin vain,
    se toisti myrskyn riehumista --
    kun temmellyksen nähdä sain,
    en surrut kuvaa rauhallista.

    Niin tyhjät nuoruushaavehet
    totuuden torven-ääni poistaa,
    karkottaa kuvat keijuiset,
    niin hennot kuin se maa, mi loistaa
    pinnassa järven, kunnes sen
    sumentaa myrsky syksyinen.
    Jo jääkööt kaikki kuvittelut
    kuolleiksi sielun silmiltäin,
    naissulon, lemmen vaihdan lelut
    aseihin, mainetöihin näin!

Suorasanaisesti selittäen, koska ylläolevat säkeet kenties eivät sitä
sano aivan julki, miss Cecilia Stubbs häipyi kapteeni Waverleyn
sydämestä siinä tunteiden kuohussa, minkä hänen uusi uransa aiheutti.
Neitonen esiintyi kyllä täydessä loistossaan isänsä penkissä
viimeisenä sunnuntaina, jona Edward oli kuulemassa kotikirkkonsa
jumalanpalvelusta, setänsä ja Rachel-tädin pyynnöstä (eikä, totta
puhuen, vastenmielisesti) ollen sotilaspuvussaan. Mutta paras lääke
sitä vaaraa vastaan, että luulisi liian hyvää muista, on samalla kertaa
luulla aimo lailla hyvää itsestään. Miss Stubbs oli käyttänyt kaikki
keinot, mitä kauneuden lisäämiseksi tunnetaan; mutta, oi! vannehame,
kauneuslaastarit, käherretyt suortuvat ja uusi ranskalainen
silkkimantteli olivat hukkapuuhaa nuorelle rakuunaupseerille, joka ensi
kerran elämässään kantoi kultanauha hattuaan, ratsastussaappaitaan ja
säiläänsä. En tiedä tokko, kuten vanhan ballaadin soturin,

    halunsa hehkui kunniaan,
    ei lempeen horjahdella,
    sydäntä jäistä neidot maan
    sai turhaan sulatella,

vai torjuivatko takin rintamuksen kullalla kirjaillut nauhat Cecilian
katseiden pommituksen; vaan kaikessa tapauksessa hän nyt oli tukevasti
panssaroitu.

    Mut näinpä minne lemmen nuoli sattui,
    oi pieneen lännen kukkaan hentoiseen,
    maaurhon vankan, kukan kauneimman,
    pehtoorin poian. Jonas Culbertfeldin,
    se iski rintaan.

Pyytäen lukijalta anteeksi sankarrunouden puuskiani (joihin välistä
väkiseltäkin kompastun), vahvistan samalla sen surullisen tosiasian,
että historiani täytyy tässä lausua hyvästit kauniille Cecilialle.
Monen muun Eevan tyttären tavoin hän Edwardin lähdettyä ja muutamien
joutavien unelmiensa hälvennyttyä rauhallisesti tyytyi hiukan
vähäisempäänkin ja antoi kätensä, kuuden kuukauden kuluttua,
ennenmainitulle Jonakselle, paroonin pehtoorin pojalle ja (hyvä jo
sekin) perilliselle, jolla sitäpaitsi oli sievät toiveet periä isänsä
virkakin. Kaikki nämä edut saivat squire Stubbsin, niinkuin kosijan
ahavoittunut otsa ja miehekäs vartalo olivat vallanneet hänen
tyttärensä, helpottamaan hiukan aateluutensa vaatimuksia, ja liitto
solmittiin. Kukaan ei näyttänyt ilostuneemmalta kuin Rachel-täti, joka
tähän asti oli syrjäsilmäyksin katsellut nuorta yritteliästä naikkosta
(mikäli hänen lauhkealle luonteelleen oli mahdollistakaan). Kun nuori
pari ensi kertaa saapui kirkkoon, hän kunnioitti morsianta hymyllä ja
syvällä niiauksella, itse kirkkoherran, apulaisen, suntion ja koko
Waverleyn ja Beverleyn yhdistettyjen seurakuntien nähden.



IV.

Waverleyn jäähyväiset.


Tämän muistettavan sunnuntaipäivän iltana Sir Everard astui
kirjastohuoneeseen ja oli yllättää siellä sankarimme kaikkien
miekkailun sääntöjen mukaan heiluttelemassa vanhan Sir Hildebrandin
kalpaa, joka kalliina perintönä tavallisesti oli riippumassa kirjaston
lieden yllä, ritarin ja hänen ratsunsa kuvan alla -- ritarin
kasvonpiirteet olivat kuvassa miltei kätkettyinä pitkän kiharatukan
peittoon, kun Bucephalusta taasen, jolla hän ratsasti, verhosivat
omistajansa Bath-ritarikaavun avarat lievepoimutelmat. Sir Everard
astui sisään, ja luotuaan katseen kuvaan ja toisen veljenpoikaansa,
alotti pikku puheen, joka kuitenkin pian vaihtui hänen tavalliseksi
hiljaiseksi haastelukseen, vaikkakin hän tässä tilaisuudessa samalla
ilmaisi syvää liikutusta. "Veljenpoikani", virkkoi hän, ja sitte
ikäänkuin parantaakseen sanantapaansa, "rakas Edwardini, on Jumalan
tahto ja myös isäsi tahto, jota sinun velvollisuutenasi on lähinnä
Jumalaa totella, että sinun täytyy meidät jättää, ryhtyäksesi soturin
ammattiin, jossa niin monet esi-isäsi ovat kunnostautuneet. Olen
koettanut järjestää niin, että kykenisit käymään uutta uraasi
sellaisella tavalla kuin heidän jälkeläisensä ja Waverley-suvun
perillisen tulee; ja taistelukentällä olet muistava mitä nimeä kannat.
Ja, Edward, rakas poikani, muista myös olevasi viimeinen sukuasi,
muista, että sen uudelleen kukoistamisen ainoa toivo perustuu sinuun.
Vältä siis vaaraa, mikäli velvollisuus ja kunnia sallivat --
tarpeetonta vaaraa tarkotan -- äläkä mene hurjistelijain, pelurien tahi
whigien seuraan, joita sen pahempi lienee liiankin useita siinä
palveluksessa, johon joudut. Everstisi on kuulemani mukaan kelpo mies
-- presbyteriaaniksi; vaan sinä et ole unohtava velvollisuuttasi
Jumalaa, Englannin kirkkoa ja" -- (tähän olisi tavallisen järjestyksen
mukaan pitänyt tulla "kuningasta kohtaan", mutta kun tuolla sanalla
pahaksi onneksi oli kaksinainen ja hämmennyttävä merkitys, tarkottaen
sekä kuningasta _de facto_ että _de jure_, vanha ritari
täyttikin loman toiseen tapaan) -- "ja kaikkea järjestynyttä esivaltaa
kohtaan." Enempää hän ei uskaltanut koetella puhetaitoaan, vaan vei
veljenpoikansa talliin katsomaan hänen sota-uraansa varten määrättyjä
hevosia. Kaksi oli mustaa (rykmentin väriä), uljaita ratsuja kumpikin;
toiset kolme tukevia, vilkkaita työhevosia, aijottuja matkaa tahi
palvelijoita varten, joita kaksi oli lähtevä mukaan kotoa -- jos
apurenki tarvittaisiin, niin saisi sellaisen Skotlannista.

"Lähdet vain pienen seurueen keralla", huomautti parooni. "Sir
Hildebrand keräsi hovin portin eteen suuremman joukon ratsumiehiä kuin
koko rykmentissäsi on. Olisin kyllä halunnut noiden kahdenkymmenen
nuoren miehen, jotka tilaltani ovat yhtyneet joukkoosi, marssivan sinun
mukanasi Skotlantiin. Se olisi edes jotakin ollut; mutta minulle on
sanottu, että heidän saattueensa olisi näyttänyt oudoksuttavalta
nykyoloissa, kun käytäntöön saatetaan kaikenlaisia uusia ja hulluja
tapoja alustalaisten luonnollisen riippuvaisuuden vähentämiseksi
isäntiinsä nähden."

Sir Everard oli tehnyt parhaansa parantaakseen tätä luonnotonta ajan
henkeä: hän oli lujittanut tarjokkaiden ja heidän nuoren kapteeninsa
ystävyyttä ei ainoastaan runsaalla aterialla oluineen, lähtöjuhlaksi,
vaan myöskin antamalla kullekin sellaisen rahalahjan, joka oli pikemmin
omiaan lisäämään heidän marssinsa iloisuutta kuin sotakuria. Heidän
tarkastettuaan ratsut, Sir Everard vei veljenpoikansa jälleen
kirjastohuoneeseen, ja otti esille huolellisesti kokoon käännetyn ja
vanhan ajan tapaan silkkirihmalla sidotun kirjeen, joka oli sinetitty
Waverleyn vaakunan tarkalla jäljennöksellä. Se oli osotettu hyvin
suurella muodollisuudella "Cosmo Comyne Bradwardinelle, Bradwardinen
esquirelle, hänen Tully-Veolanin asuinkartanossaan Perthshiressä
Pohjois-Britanniassa. Kapteeni Edward Waverleyn, Waverley-Honourin
paroonin Sir Everard Waverleyn veljenpojan kautta."

Se aatelismies, jolle tämä pitkäsanainen tervehdys oli osotettu, oli
v. 1715 ollut aseissa maanpakoon ajetun Stuart-suvun puolesta ja
joutunut vangiksi Prestonissa. Hän oli hyvin vanhaa sukua (jonka
omaisuus tosin oli aikojen kuluessa suuresti huvennut) ja oppinut mies,
skotlantilaisen käsityksen mukaan -- siten että hänen tietonsa olivat
enemmän laajat kuin tarkat ja että hän oli enemmän lueskelija kuin
kielimies. Klassillisia harrastuksiaan hänen sanottiin osottaneen
harvinaisella tavalla. Matkalla Prestonista Lontooseen hän pääsi
karkaamaan vartijoiltaan, vaan tavattiin jälkeenpäin kiertelemässä
niillä tienoilla, missä olivat edellisenä yönä majailleet, ja
vangittiin uudelleen. Toverit ja vartiokin kummastelivat hänen
kömpelyyttään eivätkä voineet pidättyä kysymystä, minkävuoksi hän
kerran vapauteen päästyään ei ollut vetäytynyt johonkin turvapaikkaan.
Sitä hän vastasi aikoneensa, vaan vakavasti selitti palanneensa
etsimään Titus Liviuksen historiaa, jonka oli pakonsa kiireessä
unohtanut. Sir Everard oli tuon roomalaisen historioitsijan innokas
ihailija, ja vaikka hän varmaankaan itse ei olisi mennyt noin pitkälle,
noutaakseen kalleintakaan vanhaa Liviuksen painosta, hän osasi pitää
arvossa pohjoisbrittiläisen vakaisuutta ja teki niin suuria
ponnistuksia todistusten lieventämiseksi, muotovirheiden keksimiseksi
j.n.e., että sai Cosmo Comyne Bradwardinen vapautetuksi, tämän
joutumatta edes tekemään nöyryyttävää armahdusanomusta kuninkaalle.

Bradwardinen parooni, sillä siten häntä Skotlannissa yleensä
nimitettiin (vaikka lähimmät tuttavat asuinpaikan mukaan nimittelivät
häntä Tully-Veolaniksi, vieläpä Tullyksikin), heti vapaalle jalalle
päästyään kiirehti esittelemään itsensä Waverley-Honourissa. Luontainen
innostus metsästys-urheiluun ja yleinen valtiollisten mielipiteiden
yhtäläisyys lujensi hänen ja Sir Everardin ystävyyden, siitä
huolimatta, että he muissa suhteissa olivat erilaiset tavoiltaan ja
tutkimuksiltaan. Vuotuisesti Waverley-Honour ja Tully-Veolan pitivät
voimassa yhteyttään lyhyellä kirjelmällä ja lahjalla. Englannista
lähetettiin valtavia juustoja ja vielä valtavampaa olutta, fasaaneja ja
metsänriistaa, kun taasen Skotlannista vastalahjat saapuivat
metsäkanoina, jäniksinä, lohisäilykkeinä ja ryytiviinana, mikä kaikki
tarkotettiin, lähetettiin ja vastaanotettiin kahden tärkeän suvun
ystävyyden tunnuksena. Eihän siis Waverley-Honourin perillinen voinut
soveliaasti käydä Skotlannissa viemättä mukanaan suosituskirjettä
Bradwardinen paroonille.

Kun tämä asia oli selitetty ja järjestetty, mr. Pembroke virkkoi
haluavansa lausua yksityiset ja erityiset jäähyväisensä rakkaalle
oppilaalleen. Tämän hyvän miehen kehotukset Edwardille pysyttämään
elämänsä tahrattomana, säilyttämään kristinuskon periaatteet ja
välttämään pilkkaajien sekä suruttomain seuraa eivät olleet
sekautumatta hänen valtiollisiin arveluihinsa, lopuksi johtuen pitkiin
kirkollisten eriuskolaislahkojen selittelyihin, varotellen häntä
kallistamasta korvaansa turmiollisille uskonhairahduksille. Samalla hän
veti esiin kaksi ääretöntä kääröä tiheää käsikirjotusta. Ne olivat
hänen koko elämänsä työ, eikä milloinkaan ole vaivaa ja innostusta
hullummin hukkaan pantu. Kerran hän oli käynyt Lontoossa yrittämässä
saada muuatta jakobiittista kustantajaa niitä julkasemaan, mutta kehno
liikehyödyn tavottelu pidätti kustantajan tästä jalosta yrityksestä.
Senvuoksi mr. Pembroke oli päättänyt tehdä noista suunnattomista
käsikirjotuksista kaksi jäljennöstä oppilaansa käytettäväksi. Hän tunsi
opettajana olleensa leväperäinen, ja omatunto sitäpaitsi nuhteli häntä
siitä, että oli mr. Richard Waverleyn vaatimukseen taipuen ollut
kehittämättä Edwardin kirkollisia ja valtiollisia mielipiteitä. --
Mutta nyt, hän ajatteli, voin sanaani rikkomatta, koska hän ei enää ole
oppilaani, antaa nuorukaiselle tilaisuuden muodostaa oman
mielipiteensä, pelkäämättä muiden kuin hänen moitteitaan sen johdosta,
että olen niin kauvan salaillut valon, joka hänelle avautuu
käsikirjotuksiani lukiessaan. -- Sill'aikaa kun mr. Pembroke siten
antausi tekijän ja valtiomiehen unelmiin, hänen rakastettu
opetuslapsensa, joka ei käsikirjotusten otsikoissa nähnyt mitään mieltä
kiinnittävää ja pelästyi niiden kokoa sekä tiheitä rivejä, hiljaisesti
pisti ne matka-arkkunsa nurkkaan.

Rachel-tädin jäähyväiset olivat lyhyet ja hellät; hän päätti ne
lempeällä ja liikuttavalla siunauksella ja antoi nuorelle upseerille
ystävyytensä osotukseksi kallisarvoisen timanttisormuksen (jollaisia
miehet siihen aikaan useasti käyttivät) sekä kukkarollisen leveitä
kultakolikolta, jotka myöskin olivat kuusikymmentä vuotta takaperin
yleisempiä kuin nykyään.

Seuraavana aamuna Edward Waverley läksi matkaan sekavin tuntein, joista
etusijassa oli outo, ahdistava ajatus siitä, että nyt oli suuressa
määrin heittäytynyt oman ohjauksensa varaan. Vanhojen palvelijain ja
kylän asukasten siunaukset ja kyyneleet saattoivat häntä. Käväistyään
Lontoossa hän ratsain kulki Edinburghin kautta Dundeehin, Angusshiren
itärannikolla olevaan satamakaupunkiin, missä rykmenttinsä silloin
majaili.

Niin saapui hän uuteen maailmaan, missä ensinnä kaikella oli uutuuden
viehätyksensä. Eversti Gardiner oli rykmentin päällikkönä jo itsestään
omiaan tutkimuksen esineeksi romanttiselle ja tiedonhaluiselle
nuorukaiselle. Hän oli kookas, komea, hiukan elähtänyt näöltään.
Nuoruusvuosinaan hän oli ollut "hyvin iloinen nuori mies", niinkuin
asia lievimmin mainitaan, ja omituisia kertomuksia oli liikkeellä
siitä, miten hän epäilijästä kääntyi harrasmieliseksi, vakavaksi
mieheksi. Tätä ihmeellistä muutosta kuiskailtiin yliluonnollisen näyn
aiheuttamaksi, ja jos monet sanoivatkin häntä intoilijaksi, niin ei
kuitenkaan kukaan voinut luulla hänen teeskentelevän. Everstin
omituinen salaperäisyys herätti nuoressa soturissa erikoista
mielenkiintoa; helposti myös on arvattavissa, että noin arvokkaan
miehen komentamassa rykmentissä elämä oli rauhallisempaa ja parempaa,
joten Waverleyltä välttyi monta kiusausta, joille muutoin olisi
joutunut alttiiksi.

Sotilaallisissa harjotuksissa Edward Waverley ei onnistunut niin hyvin
kuin itse toivoi ja odotti. Oikullinen, umpimähkäinen lueskelu oli
jättänyt jälkensä yksinäisyyttä rakastavaan ja hajamieliseen
luonteeseen, saattaen sen häilyväksi, johdonmukaisille ja
yhtäjaksoisille opinnoille vastahakoiseksi. Hän alkoi ajan mittaan
ikävystyä. Lähiseudun aateli oli tyytymätöntä eikä osottanut
sotilasvieraille suurtakaan ystävällisyyttä, ja kaupungin enimmäkseen
kauppiassäätyyn kuuluva asujamisto oli Waverleylle ikävää seuraa. Kesän
tullen hän senvuoksi pyysi muutaman viikon loman, tutustuakseen
Skotlantiin enemmän kuin jokapäiväisillä ratsastusmatkoillaan saattoi.
Hän päätti ensiksi käydä setänsä vanhan ystävän luona, pitentääkseen
tahi lyhentääkseen vierailuaan siellä asianhaarain mukaan. Mukanaan
palvelija, hän nousi ratsunsa selkään ja seuraavana päivänä, kulettuaan
lakean tasangon halki, vähitellen lähestyi Perthshiren ylänköjä. Alussa
ne näyttivät siniseltä juovalta taivaanrannalla, vaan kohosivat sitte
äärettömiksi jättiläislouhikoiksi, jotka uhmailevan uljaina nousivat
kohti pilviä. Tämän suunnattoman raja-aidan juurella, vaan kuitenkin
vielä alankomaalla, asui Bradwardinen parooni, ja entisajan tarujen
mukaan olivat hänen esi-isänsä aina ikimuistoisen Duncan-kuninkaan
ajoista asti siinä majailleet.



V.

Skotlantilainen aateliskartano.


Puolenpäivän seuduissa kapteeni Waverley saapui Tully-Veolanin
hajalliseen pikku kylään, jonka vierellä sen omistajan kartano oli.
Talot näyttivät mitä viheliäisimmiltä hökkeleiltä, varsinkin
englantilaisten kylien hauskaan siisteyteen verraten. Ne olivat sikin
sokin molemmin puolin kiveämätöntä, mutkittelevaa katua, jolla lapset
kieriskelivät miltei ilki alastomina, ikäänkuin ensimäisen hevosen
kavioiden poljettaviksi. Toisinaan tosiaankin näytti sellainen tapaus
mahdottomalta välttää, ja silloin ryntäsi jostakin hökkelistä vanha
valpas mummo myssyineen ja värttinöineen kuin raivoava Sibylla keskelle
katua, sieppasi ahavoittuneiden vetelehtijäin joukosta oman
holhottinsa, antoi lujan töytäyksen ja laahasi hänet takaisin
vankilaansa, pikku valkotukka lurjuksen koko ajan täyttä kurkkua
kirkuessa kimakkaa säestystä vihastuneen viejänsä murahteleville
torumisille. Toista puolta tästä konsertista ylläpiti parinkymmenen
joutilaan rakin herkeämätön ulina; ärhennellen, haukkuen ja vinkuen ne
hyppivät hevosen kintereillä. Tämä vastus oli Skotlannissa siihen
aikaan niin yleinen, että muuan ranskalainen matkailija, joka muiden
matkustajien tapaan halusi löytää hyvän ja järkevän selityksen kaikelle
näkemälleen, on merkinnyt erääksi Caledonian merkillisyydeksi sen, että
valtio piti joka kylässä rakkivaraston, jonka tehtävänä oli kaahata
postihevosia (liian nälkiintyneitä ja uupuneita liikkumaan sellaisetta
yllykkeettä) kylästä toiseen ja vihdoin matkan perille asti. Tämä
epäkohta ja sen apu ovat olemassa vielä tänä päivänä -- vaan se ei
kuulu kertomukseni alaan ja on mainittuna ainoastaan nyt mr. Dentin
lakiehdotuksen aikana, koiraveron kerääjien harkittavaksi.

Waverleyn edelleen ratsastaessa hoiperteli siellä täällä joku työn ja
vuosien köyristämä ukko mökkinsä ovelle ijän ja savun sumentamilla
silmillään tähystelemään muukalaisen pukua ja ratsujen muotoa ja
liikuntoa, ja sitte jälkeenpäin kyläsepän pajaan naapuriensa keralla
keskustelemaan, mistä vieras mahtoi tulla ja mikä saattoi hänen
matkansa määränä olla. Kolme tahi neljä neitokaista oli mieluisempaa
nähtävää, ruukut ja sangot päänsä päällä palatessaan kaivolta tahi
purolta, lyhyine mekkoineen ja yksine alushameineen, paljaine
käsivarsineen, säärineen ja jalkoineen sekä huivittomine palmikkoineen
hiukan muistuttaen italialaisten maisemamaalausten olentoja. Eikä
kukaan kuvanaiheellisen harrastaja olisikaan voinut löytää
huomauttelemisen sijaa heidän pukunsa sievyydessä tahi vartalonsa
soreudessa, vaikka pelkkä englantilainen, totta pulmakseni, aina etsien
mukavuutta (se sana alituiseen on hänen kielellään) olisi saattanut
toivotella vaatetusta vähemmän niukaksi, jalkoja ja sääriä hiukankaan
suojelluiksi sään vaihdoksilta, päätä ja hipiää verhotuksi
päiväpaisteelta, jopa kenties arvellut koko henkilölle ja puvulle
melkoiseksi eduksi runsasta lähdeveden ja riittävää saippuan käyttöä.
Kaikki näytti masentavalta, osottaen ensi katseella ainakin uutteruuden
ja ehkäpä ymmärryksen puutetta. Uteliaisuuskin, joutilasten kiihkein
mieliteko, näkyi menneen penseäksi Tully-Veolanissa; ainoastaan
äskenmainitut koirat tuntuivat jossakin määrin säilyttäneen vireytensä,
asujanten pysyessä uneliaina. He seisoivat tuijottelemassa komeaa
nuorta upseeria ja hänen palvelijaansa, vaan vailla tuota liikkeiden
ripeyttä ja katseiden kiihkoa, millä kodin yksitoikkoisessa rauhassa
eläneet ilmaisevat hupiaan jokaisesta etäisemmän maailman
vilahduksesta. Kuitenkaan eivät rahvaan kasvonpiirteet tarkemmin
silmäillessä suinkaan ilmaisseet tyhmyyden tylsyyttä. Ne olivat
karkeat, mutta ilmeisen älykkäät -- totiset, vaan eivät millään muotoa
tajuttomat; ja neitosista olisi taiteilija voinut valita useampiakin
esikuvia Minervan kasvonpiirteille ja vartalolle. Lapsillakin, joiden
ihon aurinko oli ruskettanut ja hiukset valkaissut, oli elämää ja suloa
liikkeissään sekä katseissaan. Ylimalkaan näytti vain köyhyys ja sen
tavallinen kumppani leväperäisyys olevan ehkäisemässä sitkeän,
lahjakkaan ja ajattelevan maalaisväestön luontaisia taipumuksia ja
saavuttamia tietoja.

Siihen tapaan mietiskeli Waverley ratsunsa verkalleen astellessa
Tully-Veolanin rosoista kivikatua, milloin jo mainittujen
koirakasakkain hyökkäykset eivät pakottaneet jaloa elukkaa äkillisiin
hypähdyksiin. Kylä oli runsaasti puolen penikulman pituinen, mökkejä
kun erottivat toisistaan kaikenkokoiset ryytimaat eli tarhat,
niinkuin asukkaat niitä nimittelivät. Nykyään yleinen peruna oli
näissä tuntematon (kuusikymmentä vuotta takaperin); ne olivat
nokkospensastojen ympäröiminä kaalimaina, ja siellä täällä suuri
katkero tahi ohdakepensas varjosti neljänneksen tuollaisesta pikku
tilkusta. Kylä oli rakennettu aivan tasottamattomalle maalle;
kasvitarhatkin senvuoksi milloin nousivat pengerminä, milloin
painuivat parkkihautojen näköisiksi. Muurien lomassa, jotka olivat
-- monin paikoin sen pahempi aivan sortuneena -- aitauksena näille
Tully-Veolanin riippuville puutarhoille, johti kapea kuja kylän
viljelysmaalle, missä asukkaat yhteisellä työllä viljelivät pikku
sarkoina ja pälvekkeinä ruista, kauraa, ohraa ja hernettä, niin pieninä
alueina, että maanpinnan köyhä erilaisuus jonkin matkan päästä näytti
räätälin näytetilkkukirjalta. Muutamissa suotuisimmissa tapauksissa
näkyi mökkien takana mullasta, kivistä ja turpeista rakennettu
viheliäinen suojus, joissa varakkailla kenties oli nälkiintynyt lehmä
tahi pilalle hankautunut hevonen elätettävänä. Miltei jokaisen mökin
edessä oli suuri musta turvekasa oven toisella ja uljas lantatunkio
toisella puolella.

Noin jousenkantaman päässä kylän viimeisistä taloista oli se aidattu
alue, joka komeili Tully-Veolanin puistojen nimellä -- muutamia
nelikulmaisia, viiden jalan korkuisten muurien jakamia kenttiä. Ulomman
rajamuurin keskessä oli puistokujan ulkoveräjä -- huippuisessa
holvikaaressa, joka oli koristettu kahdella suurella, rappeutuneella,
murtuneella kivenlohkareella. Näillä kylätarinan mukaan oli
aikoinaan ollut tehtävänä kannattaa kahta pystyssä seisovaa karhua,
Bradwardine-suvun vaakunakuvaa. Puistokuja oli suora ja kohtalaisen
pitkä. Sen molemmin puolin oli kaksoisrivi ikivanhoja kastanjapuita ja
vaahteroita, jotka ylenivät harvinaisen korkealle ja olivat niin
reheväkasvuisia, että niiden oksat kaareusivat täydellisenä holvina
alapuolellaan olevan leveän tien yli. Noiden valtavien rivien takana ja
samassa suunnassa kulkien oli kaksi nähtävästi yhtä vanhalta ajalta
peruisin olevaa korkeaa muuria, jotka olivat verhoutuneet kuusamain ja
muiden köynnöskasvien peittoon. Puistokujaa nähtävästi käyttivät
ainoastaan jalan kulkijat, eivätkä hekään paljon, niin että sen leveä
siimeksinen alue oli rehevänä vihreänä ruohokenttänä, satunnaisten
matkustajain muodostaman jalkapolun polvitellessa koko matkan
yläveräjältä alaveräjälle asti. Alempi holvikäytävä, kuten ylempikin,
oli karkeatekoisilla veistoskuvilla koristellussa huippuisessa
muurissa, jonka yli näkyivät puolittain puistokujan lehvistöjen
kätkeminä kartanon korkeat jyrkkäharjaiset katot ja kapeat päädyt pikku
torneilla varustettuine nurkkauksineen. Alemman veräjän toinen puolikas
oli avoinna, ja auringon täydeltä terältään paistaessa sen takana
olevaan pihaan heittäysi aukosta pitkä sädejuova pimeään, viileään
puistokujaan. Tuollaisia valoaiheita taidemaalarit mielellään esittävät
-- lehvistöholvin läpi tunkeutuvan hämyn rinnalla se tuntui ihmeellisen
vaikuttavalta.

Koko näkymön yksinäisyys ja rauha tuntui luostarimaiselta.

Waverley; joka jo ensimäisen veräjän luona oli antanut ratsunsa
palvelijan talutettavaksi, asteli virkistävässä siimeksessä hiljakseen
puistokujaa pitkin; leppoinen tyyneyden tunne haihdutti hänen
mielestään taakseen jääneen kylän kurjuuden ja likaisuuden. Katsaus
kivillä lasketulle pihalle osotti että sama rauhaisuus vallitsi kautta
koko kartanon. Yhdellä puolella oli kolmisen korkeaa, kapeaa ja
jyrkkäkattoista rakennusta käsittävä talo. Se oli rakennettu aikana,
jolloin ei enää tarvittu linnoja ja jolloin skotlantilaiset arkkitehdit
eivät vielä olleet saavuttaneet asuttavan rakennuksen piirtämisen
taitoa. Ikkunat olivat epälukuiset, vaan kovin pieniä kaikki; katto
ulkoni kummallisiksi lisäkkeiksi, kussakin kulmauksessa tornipahasia,
jotka enemmän muistuttivat pippuriastiaa kuin goottilaista vahtitornia.
Rakennuksen etupuolikin ilmaisi, että asukkaat eivät uskoneet olevansa
aivan vapaita vaarasta -- siellä osui silmään ampumareikiä ja alikerran
ikkunoissa rautaristikoita, varmaankin kiertelevien mustalaisjoukkojen
tahi läheisen ylänkömaan sissien rosvoilevan vierailun varalta. Tallit
ja muut ulkohuoneet olivat pihan toisella sivulla. Edelliset olivat
matalia holveja, ikkunain asemesta kapeilla railoilla varustettuja,
muistuttaen Edwardin rengin huomautuksen mukaan "pikemmin murhamiesten
ja vorojen sekä lakituvassa tuomittavien vankilaa kuin oikeaa
kristitylle karjalle tarkotettua suojapaikkaa." Noiden tyrmän näköisten
tallien päällä oli jyväaittoja ja varastohuoneita, joihin ulkopuolelta
johtivat jyhkeät kiviportaat. Kaksi huipukasta muuria täydensi alueen
rajat -- toinen oli vastapäätä puistokäytävää ja toinen erotti pihan
puutarhasta.

Ei ollut pihakaan koristuksia vailla. Eräässä nurkassa oli hyvin
suurikokoinen ja pullea kyyhkyslakka, _columbarium_, kuten sitä
sen omistaja nimitti; se ei ollut siihen aikaan mikään aivan pieni
tulolähde skotlantilaiselle lairdille. Toisessa pihan sopessa oli
suihkukaivo -- suuri kivestä hakattu karhu suihkuttamassa vettä
tilavaan kivialtaaseen. Tämä taideteos oli maan ihmeenä kymmenen
penikulman laajuudelta. On muistettava että kaikenkokoisia karhuja,
suuria ja pieniä, puolessa ja täydessä ko'ossa, oli hakattu ikkunain
yläpuolelle, päätyjen kärkiin, räystäiden päihin ja noiden pikku
torniloiden kannattajiksi, ja perheen tunnuslause "WARO CARHUA" oli
leikattu jokaisen jalustaan.

Piha oli avara, hyvin kivetty ja aivan puhdas; varmaankin oli tallin
takana toinen käytävä tunkioiden poistamista varten. Yltympäri vallitsi
rauha, jota vain suihkukaivon loiske häiritsi; kaikella pysyi yhäti se
luostarimainen sävy, jonka Waverleyn mielikuvitus oli loihtinut esille.



VI.

Lisää kartanosta ja sen ympäristöstä.


Uteliaisuuttaan tyydytellen Waverley silmäili ympärilleen muutaman
minuutin, vaan alkoi sitte raskaalla kolkutusnuijalla lyödä pääoveen,
jonka poikkipienoissa oli vuosiluku 1594. Mutta vastausta ei kuulunut,
vaikka iskut kajahtelivat kautta koko huonerivin ja kimposivat takaisin
pihan muurista, säikäyttäen kyyhkyset, vieläpä jo tunkioilleen
nukkumaan vetäytyneet kylän rakitkin hereille. Aiheuttamaansa
hyödyttömään meluun kyllästyen Waverley alkoi luulla saapuneensa
Orgoglion linnaan, ikäänkuin voitokas prinssi Artur, ja

        kun ääneen alkaa huutaa asujoita,
        ei vastausta anna ainutkaan;
        hiljaisuus jylhä vain on eikä noita
    myös missään näy, kaikk' kuollutt' on kuin haudassaan.

Miltei odottaen saavansa nähdä jonkun "vanhuksen harmaaparran", jolta
voisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen
rautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen
nurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän
näyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien
verhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin
osaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja
koristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena
porrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä
pengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen
jalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin
koristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret,
takajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu
edelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja
keskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin
kuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa,
johon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin
matemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.

Puutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä
hedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä
kasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle
purolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen
soluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli
aiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka
partaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli
kullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä jälkeen puro sai luonnollisen,
vuolaan juoksunsa ja katosi syvään, metsäiseen notkoon, jonka
tiheiköstä kohosi suuri, vaan raunioiksi sortunut torni, Bradwardinen
paroonien entinen asuinsija. Puutarhaa vastapäätä oleva puron reuna oli
kapeana niittynä eli sivupalstana, kuten sitä nimitettiin. Sitä
käytettiin pesurantana; sen takana olevaa äyrästä peittivät ikivanhat
puut. Niin miellyttävä kuin tämä näky olikin, se ei kuitenkaan tyyten
ollut Alcinan kukkatarhojen veroinen, vaikk'ei tässä edes puuttunut
tuon lumotun paratiisin "_due donzelette garrule_", koskapa
äskenmainitulla nurmikolla kaksi paljasjalkaa naikkosta seisoskeli
avarassa altaassa, ollen patentti-tappumena polkemassa pesuvaatteita.
Nämä eivät sentään Armidan impien tapaan pysähtyneet tervehtimään
lähestyvää vierasta ääntensä sulosoinnulla, vaan säikähtivät rannan
toiselle puolelle ilmestynyttä komeaa vierasta ja pudottivat hameensa
liepeet yli säärien, jotka tuossa toimessa olivat hieman liiaksi
näkyvissä, ja kimakasti kirahtaen "Hui, herroja!" juoksivat eri
tahoille kuin vainotut hirvet -- vaan puoliksi keimaillenkin
kainoudessaan.

Waverley alkoi jo epäillä, tokko konsanaan pääsisi tuohon näköjään
loihdittuun, yksinäiseen linnaan, vaan näki silloin jonkun mieshenkilön
lähenevän pitkin muuatta puutarhakäytävää. Arvellen tätä puutarhuriksi
tahi talon palvelijaksi Edward astui alas portaita hänet kohdatakseen;
mutta olennon saapuessa lähemmä ja ennenkuin hänen kasvonpiirteitään
vielä saattoi erottaa, ilmeni hänessä jotakin kummallista. Toisinaan
tämä omituinen olento kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ristiin kuin
katumusharjotuksiaan toimittava intialainen jogi; toisinaan heilutteli
niitä sivullaan kuin kellon lerkkua; vieläpä löi niillä rintaansa
nopeasti ja herkeämättömästi kuin ajuri, kirkkaana pakkaspäivänä
joutuessaan hevosineen työttömänä odottelemaan ja ollessaan siten
estettynä ruoskalla voimistelemasta. Hänen käyntinsä oli yhtä outoa
kuin liikkumisensakin, sillä väliin hän suurta kestävyyttä osottaen
hyppeli oikealla jalallaan, sitte vasemmallaan ja lopuksi molemmat
jalat yhteen lyöden tasajalan. Pukukin oli miehellä vanhanaikuinen ja
räikeä: harmaa mekko, hihansuut tulipunaiset ja hihat liuskotut, jotta
niiden punainen sisustuskin oli näkösällä -- ja tätä väriä oli muukin
vaatetus, jopa sukat ja hattukin, jossa ylpeästi liehui kalkkunan
höyhen. Edward, jota tulija ei näkynyt huomaavan, sai nyt hänen
kasvonpiirteistään vahvistuksen sille, mitä hänen elkeensä jo olivat
ilmaisseet. Noiden luonnostaan pikemmin kauniiden kasvojen rajua,
hillitöntä, rauhatonta ilmettä ei nähtävästi tylsämielisyys tahi
mielettömyys aiheuttanut, vaan jonkinlainen näiden molempien yhtymä,
jossa narrin yksinkertaisuus sulautui sekautuneen mielikuvituksen
ylenpalttisuuteen. Hän lauloi hyvin totisena eikä aivan aistittomasti
vanhaa skotlantilaista laulunpätkää:

    Vain leikkiäkö lemmelläin
    nuo kesäkauden muiskut?
    Oi, maksan sulle, ystäväin,
    kun saapuu talven tuiskut:
    jos et, jos et, sä uskoton,
    jos et sä jälleen käänny,
    hymyni muille armas on,
    en huoliin vuokses näänny!

Nyt hän toki nosti silmänsä, tähän asti vain katseltuaan, miten jalat
pysyivät säveleen tahdissa. Hän näki Waverleyn ja tempasi heti hatun
päästään monilla kummallisilla hämmästyksen, kunnioituksen ja
tervehtimisen elkeillä. Vaikka Edward tuskin odotti saavansa häneltä
vastausta mihinkään järjelliseen kysymykseen, hän tiedusti kuitenkin
oliko mr. Bradwardine kotona, tahi missä joku talon palvelija olisi
tavattavissa. Kyselty vastasi -- ja, kuten Thalaban noidan, "puheensa
yhä laulun laatuun kävi" --:

    Nyt metsällä herra
    jo torvea soittaa,
    ja puoliso seppeltä
    solmia koittaa;
    on kammariss' Ellin
    sammalist' alus,
    kun hiljaa Lord William
    hiipiä halus.

Tästä ei mitään tietoa lähtenyt, ja uudistellessaan kyselyitään Edward
sai nopean vastauksen, josta joutuisuuden ja murteen omituisuuden
vuoksi ainoastaan sana "kellarimestari" oli tajuttavissa. Waverley siis
pyysi päästä kellarimestarin puheille. Ovelalla katseella ilmaisten
asian älynneensä, mies viittasi Edwardia seuraamaan, ja alkoi tanssia
ja hyppelehtiä samalle taholle mistä oli saapunutkin. -- "Omituinenpa
on tämä oppaaksi", ajatteli Edward, "ja suurestikin Shakespearen
temppuilijain kaltainen. En ole ylen viisas mokoman luotsin varaan
heittäytyessäni; mutta viisaampiakin miehiä ovat narrit ohjanneet." --
Sillävälin olivat he saapuneet puistokujan päähän, missä se
marjakuusiaidan idästä ja pohjoisesta ympäröimän kukkalavan kohdalla
teki äkillisen mutkan. Siellä hän näki paitahihasillaan työskentelevän
vanhan miehen, jonka ulkomuoto oli ylemmän palvelijan ja puutarhurin
väliltä: edelliseen ammattiin kuului punainen nenä ja röyhykauluksinen
paita, kun taasen terve ja ruskettunut naama sekä vihreä esiliina
tuntuivat ilmaisevan jälkimäistä.

_Major domus_, sillä sellainen hän oli ja kieltämättä
paroonikunnan toinen virkamies arvojärjestyksessä (niin, jopa
sisäasiain ministerinä sekä keittiö- ja kellariosaston päällikkönä
rättäri Macwheeblea ylempikin), -- _major domus_ laski pois
lapionsa ja sujautti kiireesti takin ylleen, luoden raivoisan
silmäyksen Edwardin oppaaseen, nähtävästi siitä syystä, että tämä oli
tuonut paikalle vieraan hänen ollessaan tässä työläässä ja, kuten tuo
saattaisi arvella, alentavassa toimessa. Sitte tiedusti hän mitä vieras
tahtoi. Saatuaan kuulla, että tämä halusi tavata hänen herraansa,
että hänen nimensä oli Waverley, j.n.e., vanhus kävi hyvin arvokkaan
ja samalla kunnioittavan näköiseksi. Hän selitti ottavansa
omalletunnolleen, että hänen armonsa oli tapaava mr. Waverleyn mitä
erityisimmällä mielihyvällä. Eikö mr. Waverley ottaisi joitakin
virvokkeita matkansa jälkeen? Hänen armonsa oli väen mukana,
joka oli hakkaamassa alas mustaa noitaa; häntä olivat seuranneet
molemmat puutarhurioppilaat (hän lausui _molemmat_ erikoisella
äänenpainolla); ja hän itse puolestaan oli sillävälin huvikseen
järjestellyt Rose neidin kukkapengertä, ollakseen lähettyvillä ja
tarpeen tullen noudattaakseen hänen armonsa käskyjä; hän kiihkeästi
harrasti puutarhanhoitoa, niin vähän aikaa kuin hänellä sellaiseen
hupiin olikin.

"Kahteen päivään viikossa se ei mahdu millään kurin", virkahti Edwardin
omituinen seuralainen.

Julma silmäys kellarimestarilta rankaisi tätä keskeytystä. David
Gellatley -- siksi hänet nyt mainittiin -- sai jyrkän käskyn etsiä
hänen armoaan "mustalta noidalta" ja ilmottaa hänelle, että hoviin oli
saapunut muuan herra etelästä.

"Kykeneekö tämä mies parka viemään kirjettä perille?" kysyi Edward.

"Aivan uskollisesti, sir, kaikille, joita hän pitää arvossa. Tuskin
sentään uskoisin hänelle mitään pitkää suusanallista viestiä -- vaikka
hän on enemmän ilkimys kuin narri."

Waverley antoi suosituskirjeensä mr. Gellatleylle, joka näytti
vahvistavan kellarimestarin viime huomautuksen, hänen toisaanne
kääntyessään vääntämällä hänelle kasvonsa saksalaisen tupakkapiipun
pesää koristavan ilvenaaman muotoon. Kummallisesti nyökäten Waverleylle
hän teiskaroitsi toimittamaan asiaansa.

"Hän on hupakko, sir", sanoi kellarimestari, "sellaisia on melkein
jokaisella herrastilalla, vaan meidän on perin pitkälle mennyt.
Vielähän hän entisaikaan toisinaan sai päivän työn suoritetuksi, vaan
kun loordi Killancureitin uusi englantilainen härkä oli tappaa Rose
neidin ja hän pääsi olemaan apuna, niin siitä asti on hän ollut
pelkkänä vetelyksenä. Hän nähkääs sai tuon loistavan vaatetuksensa,
hänen armonsa ja nuoren neidin suosiosta (herrasväellä on omat
pikku mielitekonsa), ja sen koommin hän on vain teiskaroinut
tyhjäntoimittajana pitkin seutua -- tainneepa joskus parannella herran
kalastuskojeita tahi pyydystää kantamuksen mulloja silloin kun niistä
ei ole käytettäväksi. Mutta tässä tulee miss Rose, ja otan vastatakseni
siitä, että hän on erityisellä ilolla näkevä isänsä kartanossa
Tully-Veolanissa Waverley-suvun jäsenen."

Mutta Rose Bradwardine ansaitsee arvottomalta historioitsijaltaan
parempaa kuin joutua luvun lopussa esitetyksi.



VII.

Rose Bradwardine ja hänen isänsä.


Miss Bradwardine oli ainoastaan seitsemäntoista ikäinen; ja kuitenkin
-- kreivikunnan pääkaupungin viime kilpa-ajoissa -- kun eräässä
kaunosielujen piirissä esitettiin Rosen malja korttelin pikarissa
Bordeauxta, niin Bumperquaighin loordi, Bauthenvillery-klubin
vasituinen juhlapuhuja ja päivällisten varajohtaja, ei ainoastaan
huutanut lisää viiniä, vaan ennen juomauhrinsa valamista nimitti
"Tully-Veolanin ruusuksi" sen jumalolennon, jolle se oli omistettu.
Tässä juhlallisessa tilaisuudessa kohottivat sitte kolmasti
eläköön-huudon kaikki kunnianarvoisan seuran vakavat jäsenet, s.o.
joiden kurkut viini oli jättänyt sellaiseen ponnistukseen pystyviksi.
Eihän niin yksimielistä hyväksymistä voinut saavuttaa muu kuin
tunnustettu ansio; ja Rose Bradwardine oli siinä saanut puolelleen
paljoa järkevämmätkin henkilöt kuin Bautherwillery-klubi saattoi lukea
jäseniinsä edes ennen ensimäisen ison pullon avausta. Hän oli todella
hyvin sievä tyttö, skotlantilaiseen kauneuskaavaan valettu; tuuhea
tukka oli kellervä ja iho valkea kuin kotoisten tunturien lumihuiput.
Kuitenkaan eivät hänen kasvonsa ilmaisseet väsymystä eivätkä
surumielisyyttä; päinvastoin olivat ne kuten luonteensakin täynnä
vilkkautta; hipiä oli puhtaan kuulakka, ja pieninkin mielenliikutus sai
koko veren lehahtamaan poskipäille. Vartalo oli keskikokoa pienempi,
mutta erinomaisen siro, ja liikkeet keveät, luonnolliset ja vapaat. Hän
saapui toisesta osasta puutarhaa ujona ja kohteliaana vastaanottamaan
kapteeni Waverleytä.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Edward sai häneltä tietää,
ettei _musta noita_, joka äsken kellarimestarin selitellessä
herransa tointa oli hiukan kummastuttanut häntä, ollut missään
tekemisissä mustan kissan tahi luudanvarren kanssa, vaan että se oli
osa tamminäreikköä, jota tänään kaadettiin. Rose neiti tarjoutui
häveliäästi ohjaamaan vieraansa työpaikalle, joka ei tuntunutkaan
kaukana olevan, mutta samassa jo saapuikin David Gellatleyn kutsumana
itse Bradwardinen parooni, "innoissaan vieraanvaran suodakseen",
harppaillen niin vinhasti ja pitkin askelin, että Waverleyn mieleen
muistui lapsena kuulemansa satu seitsemän penikulman saappaista. Hän
oli pitkä, laiha, jäntevä mies, ijäkäs kyllä ja harmaatukkainen, vaan
jokainen lihas oli alituisesta harjotuksesta käynyt sitkeäksi kuin
ruoskansiima. Puku oli huolimaton ja enemmän ranskalainen kuin
englantinen, kun taasen kasvonpiirteiden jämeys ja vartalon jäykkyys
muistutti sveitsiläistä kaartinupseeria, joka on jonkin aikaa asunut
Pariisissa ja saanut sen asukkaiden vaatetuksen, vaan ei sujuvaa
käytöstä. Mutta hänen puhelunsa ja tapansa olivat yhtä ristiriitaiset
kuin ulkomuotonsakin.

Hänen luontainen lueskeluun taipumuksensa, tahi ehkäpä Skotlannissa
hyvin yleiseksi tavaksi tullut nuorten aatelismiesten kasvattaminen
lakimiehiksi, oli saanut aikaan sen, että hänet oli aiottu
lainopilliselle uralle. Mutta hänen sukunsa valtiolliset mielipiteet
ehkäisivät ylenemisen toiveet sillä alalla. Senvuoksi mr. Bradwardine
matkusteli mainehikkaana useita vuosia ja oli ulkomaisessa
palveluksessa muutamilla sotaretkilläkin. Vuonna 1715 oltuaan
syytteessä valtiokavalluksesta, hän oli elellyt yksikseen,
seurustellen siitä asti melkein yksinomaan niiden lähimpien naapuriensa
kanssa, joilla oli samat periaatteet kuin hänellä itsellään.
Lakimiehen muodollisuus ja soturin ylpeys saattoi nykyajan miehen
mieleen muistutella noita innokkaan tarjokaspalveluksen päiviä,
jolloin asianajajiemme lakimieskaavun alta useasti vilahtivat
sotilaspuvun kultanauhat. Tähän olivat lisänä vanhan aatelissuvun ja
jakobiittisen politiikan etuluulot, joita suuresti vahvisti hänen
yksinäinen ja epäämätön valta-asemansa tuossa puolisivistyneessä
alustalaisvaltakunnassaan. "Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut
tilukset", oli hänellä tapana selittää, "oli David I julistanut
vapaaksi paroonikunnaksi, _cum liberali potest, habendi curias et
justicias, cum fossa et furca, et saka et soka, et thol et theam, et
infang-thief et outfang-thief, sive hand-habend, sive bak-barand_."
Näiden salaperäisten sanojen oikeaa merkitystä saattoi tuskin kukaan
selittää; mutta ylimalkaan ne nähtävästi sisälsivät, että Bradwardinen
parooni saattoi rikkomuksen tapahtuessa vangituttaa, tuomita ja
mestauttaa alustalaisiaan oman päätösvaltansa nojalla. Mutta samoin
kuin Jakob I, piti tämän vallan nykyinenkin omistaja mieluisampana
puhua tästä oikeudesta, kuin sitä käyttää; enkä tiedä häntä milloinkaan
syytetyn suuren valtansa väärinkäyttämisestä, hän kun ei sillä
tehnytkään muuta kuin kerran sulki kaksi salametsästäjää Tully-Veolanin
vanhan tornin tyrmään, missä aaveiden pelko oli pelottaa heidät
kuoliaaksi, ja rotat pyrkivät heidät syömään -- ja panetti erään vanhan
eukon jalkapuuhun siitä, että tämä oli sanonut loordin linnassa olevan
muitakin narreja kuin David Gellatley. Valtansa tajunta kuitenkin
lisäsi ryhtiä ja painoa paroonin käytökselle ja puhetavoille.

Hänen ensimäisistä Waverleylle lausumistaan tervehdyssanoista päättäen
näytti miltei kuin olisi sydämellinen ilo, minkä ystävänsä veljenpojan
näkeminen tuotti, hiukan järkäyttänyt Bradwardinen paroonin jäykkää ja
täsmällistä arvokkuutta. Kyyneleet näet kihosivat vanhan herrasmiehen
silmiin, hänen ensin sydämellisesti puristaessaan Edwardin kättä
englantilaiseen tapaan, sitte syleillessään häntä _à la mode
Française_ ja suudellessaan häntä molemmille poskille -- puristuksen
lujuuden ja ritarisyleilyn välittämien skotlantilaisen nuuskan
rippeiden tuottaessa samanlaisia nestehelmiä hänen vieraansa silmiin.

"Kautta ritarikunniani", hän virkkoi, "tulenpa jälleen nuoreksi teidät
täällä nähdessäni, mr. Waverley! Oiva vesa Waverley-Honourin vanhasta
rungosta -- _spes altera_, kuten Maro lausuikse -- ja teillä on
isäinne näköä, kapteeni Waverley; ette vielä ole niin ruumiikas kuin
vanha ystäväni, Sir Everard -- _mais cela viendra avec le tempus_,
kuten hollantilainen tuttavani, parooni Kikkitbroeck sanoi, kun oli
puheena _sagesse de Madame son épouse_. -- Ja olette siis ottanut
kokardin hattuunne? Oikein kyllä, vaikka olisin suonut värin toiseksi,
ja niin kaiketikin Sir Everardkin. Mutta se sikseen; olen vanha, ja
ajat ovat muuttuneet. -- Ja miten jaksaa tuo kunnianarvoisa parooni, ja
kaunis mrs. Rachel? -- Haa, te nauratte, nuori mies! Vaan toden totta
hän oli kaunis mrs. Rachel armon vuonna 1716; mutta aika kuluu -- _et
singula praedantur anni_ -- se on varma se. Vaan vielä kerran lausun
teidät sydämeni pohjasta tervetulleeksi köyhään Tully-Veolaniini! --
Meneppä sisälle, Rose, sanomaan Alexander Saundersonille, että hän
noutaa vanhaa Chateau Margauxta, jota vuonna 1713 lähetin Bordeaux'sta
Dundeehin."

Rose sipsutteli asialleen näpeästi kylläkin, kunnes pääsi ensimäisen
kulman taakse, vaan juoksi sitte nopsajalkaisena kuin keijukainen --
saadakseen, isänsä antaman tehtävän suoritettuaan, aikaa järjestellä
omaa pukuansa ja ottaa ylleen kaikki pikku korunsa, mihin toimeen
lähenevä päivällistunti soi hänelle vain lyhyen hetken.

"Emme voi kilpailla englantilaisen ruokapöydän ylellisyyksissä, kapteeni
Waverley, eivätkä täällä myöskään ole saatavissa Waverley-Honourin
_epulae lautiores_ -- sanon _epulae_ mieluummin kuin _prandium_, koska
jälkimäinen sana on kansanomainen: _epulae ad senatum, prandium vero ad
populum attinet_, lausuu Suetonius Tranquillus. Mutta toivon että
Bordeaux'ni saavuttaa hyväksymisenne; _c'est des douze oreilles_, kuten
kapteeni Vinsaufilla oli tapana sanoa -- _vinum primae notae_ oli se St.
Andrewsin kirkkoherran mielestä. Ja kerran vielä, kapteeni Waverley,
suuresti olen siitä iloissani, että olette täällä juomassa parasta mitä
kellarini voi tarjota."

Tätä puhetta, välttämättömine, lyhyine vastauksineen, jatkui
puistokujan päästä, missä olivat toisensa tavanneet, talon ovelle asti.
Siellä vastaanotti heidät neljä tahi viisi vanhanaikuisiin livreihin
pukeutunutta palvelijaa, kellarimestari Alexander Saundersonin
johtamina, jossa ei nyt näkynyt mitään puutarhatyön jälkiä. Suurella
muodollisuudella, vaan vielä suuremmalla tosi ystävällisyydellä parooni
vei vieraansa useiden huoneiden läpi suoraa päätä avaraan ruokasaliin.
Sen seinät olivat alapuoleltaan silatut mustalla tammella, ja niillä
riippui suvun esi-isien muotokuvia. Keskellä salia oli kuudelle
hengelle katettu pöytä, ja vanhanaikuisessa astiakaapissa hohtivat
Bradwardinein kaikki vanhat, raskaat hopeakapineet. Puistokujan
yläpäästä kuului jo kellon soittoa, sillä muuan ukko, joka kemupäivinä
oli portinvartijana, oli tullut hälyytetyksi liikkeelle ja asettunut
paikoilleen, ilmottaen nyt muiden vieraiden tulon.

Nämä olivat hyvin arvossa pidettäviä henkilöitä, vakuutti parooni
nuorelle ystävälleen. "Ensinnäkin nuori loordi Balmawhapple,
lisänimeltään Linnustaja, Glenfarquharein sukua, peräti uuttera
metsästäjä -- _gaudet equis et canibus_ -- muuten hyvin siivo
nuori mies. Sitte loordi Killancureit, joka omistaa joutoaikansa
maanviljelykseen ja maatalouteen; hän ylpeilee verrattomasta härästään,
joka on tuotu Devonin kreivikunnasta (roomalaisten Damnoniasta, jos
saamme luottaa Cirencesterin Robertiin). Niinkuin sellaisista
taipumuksista voitte arvatakin, hän on vain vapaatilallis-sukua --
_servabit odorem testa diu_ -- ja meidän kesken puhuen luulen,
että hänen isoisänsä tuli rajan tuolta puolen -- muuan Bullsegg, joka
saapui tänne pehtooriksi, voudiksi, veronkantajaksi tahi joksikin
semmoiseksi Kiliancureitin viimeiselle Girnigolle, joka kuoli
hivutustautiin. Herransa kuoltua -- voinetteko uskoakaan sellaista
häpeää -- tämän Bullseggin, joka oli reipas ja komea muodoltaan,
onnistui saada vaimokseen leskeksi jäänyt, nuori ja rakastunut lady
Killancureit. Siten hän sai omakseen tilan, jonka tuo onneton vaimo oli
mies vainajansa säädöksestä perinyt, aivan vastoin (pahaksi onneksi
kirjottamatta jäänyttä) suvun perintöjärjestystä, ja vahingoksi
omistajan omalle lihalle ja verelle, nimittäin hänen seitois-serkulleen
ja luonnolliselle perilliselleen Tipperhewitin Girnigolle, jonka suku
siitä aiheutuneen oikeudenkäynnin johdosta niin köyhtyi, että sen
viimeinen edustaja nyt palvelee pelkkänä sotamies-herrasmiehenä
Ylänkömaan Mustassa kaartissa. Mutta tällä nykyisellä Killancureitin
Bullseggillä on suonissaan hyvää verta äidin ja äidinäidin puolelta,
jotka kumpikin olivat Pickletillimin sukua; hän on yleisesti suosittu
ja tietää asemansa. Ja Jumala varjelkoon, kapteeni Waverley, meitä
vanhaan ja moitteettomaan sukuun kuuluvia ylvästelemästä hänelle;
saattavathan hänen jälkeläisensä kahdeksannessa, yhdeksännessä tahi
kymmenennessä polvessa tavallaan olla maan vanhan aatelin tasalla.
Meidän, tahratonta rotua olevien huulilla ei saisi olla sanoja
sellaisia kuin säätyarvo ja syntyperä -- _vix ea nostra voco_,
kuten Naso sanoo. -- Seuraamme saapuu vielä eräs Skotlannin
oikeauskoisen (mutta nyt kärsimyksiin joutuneen) episkopaalisen kirkon
pappismies. Hän pysyi tunnustuksessaan vielä jälkeen vuoden 1715, vaan
whigien roskaväki hävitti hänen rukoushuoneensa, repi hänen
messupaitansa ja rosvosi hänen asunnostaan neljä hopealusikkaa,
omavaltaisesti käyden myös käsiksi hänen talvivarastossaan löytyviin
naudanlihoihin, hänen jauhohinkaloonsa, kahteen oluttynnöriin ynnä
kolmeen paloviinapulloon. Neljäntenä listallamme on rättärini ja
asiamieheni, mr. Duncan Macwheeble. Vanhan oikokirjotuksen
häilyväisyyden vuoksi on vielä kiistelyä siitä, kuuluuko hän Wheedlein
tahi Quibblein klan'iin, mutta eteviä lakimiehiä ovat ne suvut
tuottaneet molemmatkin."

    Ja siinä kun miehistä mainittiin,
    he tulivat, atria alkoi niin.



VIII.

Pidot.


Atria oli silloisen skotlantilaisen käsityksen mukaan runsas ja
aistikkaasti järjestetty, ja vieraat osottivat sille täyttä
tunnustustaan. Parooni söi kuin nälkiintynyt soturi, Balmawhapplen
loordi kuin urheilija, Killancureitin Bullsegg kuin maamies, Waverley
itse kuin matkustaja, ja rättäri Macwheeble kuin kaikki neljä yhteensä.
Kuitenkin viimeksimainittu, joko pelkästä kunnioituksesta tahi
osottaakseen vartalonsa soveliaalla koukistuksella olevansa herransa
edessä, istui vähintäin kolmen jalan päähän pöydästä asetetun tuolinsa
syrjällä. Lautasensa kanssa hän siis pääsi tekemisiin kumartumalla sitä
kohti, niin että vastapäätä istuva saattoi nähdä hänestä ainoastaan
tekotukan kamaran.

Tuollainen kumara asento olisi kenties ollut epämukava kenelle muulle
tahansa, mutta arvoisalle rättärille oli monivuotinen tottumus tehnyt
sen aivan helpoksi, joko sitten istui tahi käveli. Jälkimäisessä
asennossa tuo kummallinen köykkyisyys epäilemättä tuntui hieman
hankalalta niille, jotka osuivat astelemaan hänen takanaan; mutta kun
nämä kaikessa tapauksessa olivat alempia arvoltaan (sillä mr.
Macwheeble antoi hyvin tunnollisesti kullekin paikkansa), niin hän ei
suuresti välittänyt siitä, millaista halveksumista tahi loukkausta
mainittu seikka tuottaisi. Lyllertäessään siis pihan poikki vanhan,
harmaan ponihevosensa luokse tahi luota, hän muistutti takajaloillaan
tepastelevaa mäyräkoiraa.

Uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies oli mietiskelevä,
miellyttävä vanhus, jonka koko olemus ilmaisi omantuntonsa tähden
kärsijää. Hän oli yksi noita miehiä, jotka

    vapaasta tahdostansa hylkäsivät
    etunsa, asemansa kaikkineen.

Kun parooni ei ollut kuulemassa, rättäri toisinaan hiukan teki pilaa
tästä mr. Rubrickin oikusta, moitiskellen hänen omantuntonsa epäilysten
hienoisuutta. Ja tunnustaa täytyykin, että hän itse, niin harras
maanpakoon ajetun kuningasperheen puoluelainen kuin olikin sydämessään,
oli onnistunut melko hyvin suoriutumaan kaikista aikakautensa
valtioselkkauksista. David Gellatley kerran kuvasikin häntä erinomaisen
hyväksi mieheksi, jonka tyyni ja rauhallinen omatunto _ei milloinkaan
ahdistellut omistajaansa_.

Kun ateria oli korjattu pois, parooni esitti maljan kuninkaalle,
kohteliaasti jättäen vieraittensa omantunnon asiaksi päättää itsekseen,
_minkä_ kuninkaan terveydeksi joivat. Keskustelu kävi nyt
yleiseksi; ja pian sen jälkeen miss Bradwardine, joka luonnollisella
sulollaan ja vaatimattomuudellaan oli emäntänä kääntänyt kaikkien
huomion puoleensa, vetäytyi pappismiehen seuraamana pois. Seurueen
muiden jäsenten keskuudessa kierteli vapaasti viini, joka täydellisesti
vastasi isännän ylistelyjä; Waverley kuitenkin, joskin jokseenkin
työläästi, sai oikeuden jättää lasinsa toisinaan täyttämättä. Vihdoin,
myöhempään illalla, sai mr. Saunders Saunderson -- eli, kuten parooni
leikillään häntä nimitteli, _Alexander ab Alexandro_ -- paroonilta
salavihkaisen viittauksen ja poistui päätään nyökäyttäen. Pian hän
palasi, vakavilla kasvoillaan juhlallinen ja salaperäinen hymy, ja
laski herransa eteen pienen tammilaatikon, joka oli koristeltu
monimuotoisilla messinkiheloilla. Parooni otti taskustaan pienen
avaimen, avasi laatikon ja nosti sen sisältä omituisen näköisen
vanhanaikaisen kultamaljan, joka oli valettu takajaloilleen nousseen
karhun muotoiseksi. Sen omistaja katseli sitä kunnioituksella,
ylpeydellä ja ilolla, mikä väkisinkin muistutti Waverleyn mieleen Ben
Jonsonin Tom Otterin lempipikarit, joita tuo irvileuka kutsui
Häräkseen, Hevosekseen ja Koirakseen. Mutta mr. Bradwardine kääntyi
häneen hyvin tyytyväisenä ja pyysi häntä silmäilemään tätä omituista
entisajan muistokapinetta.

"Se esittää", hän virkkoi, "perheemme valiokoristetta, karhua,
huomannette -- _seisovaa_ karhua, koskapa jokainen hyvä
vaakunanpiirtäjä kuvaa jokaisen eläimen sen jaloimpaan asentoon:
hevosen hyppääväksi, metsäkoiran juoksevaksi, ja tietysti pedon _in
actu ferociori_ eli saaliinhimoisessa, raatelevassa ja ahmivassa
asennossa olevaksi. No niin, sir, -- tällä mitä kunnioittavimmalla
kilpimerkillä palkitsi Saksan keisari Fredrik Punaparta erityisessä
vaakunakirjeessä esi-isääni Godmund Bradwardinea. Se näet oli
kypärinharjana jättiläismäisellä tanskalaisella, jonka hän surmasi
kilpatantereella Pyhässä maassa, riidassa, joka koski keisarin puolison
tahi tyttären siveyttä -- perintätaru ei tarkemmin sano kumpaisen -- ja
siten kävi kuten Vergilius lausuu:

    "_Mutemus clypeos, Danaumque insignia nobis aptemus_.

"Ja tämä malja, kapteeni Waverley, valettiin Aberbrothockin abbotin
St. Duthac'in käskystä eräälle toiselle Bradwardinen paroonille, joka
oli uljaasti puolustanut tuon luostarin kalleuksia muutamien
saaliinhaluisten aatelismiesten hyökkäyksiltä. Sen varsinaisena nimenä
on 'Bradwardinen pyhä karhu', ja vanhoina katoolisina aikoina sillä
luultiin olevan joitakin salaperäisiä ja yliluonnollisia ominaisuuksia.
Ja vaikka minulle ovat arvottomat moiset _anilia_, niin varmaa on,
että tätä on suvussamme aina pidetty juhlakalleutena ja arvokkaana
perintökapineena. Eikä sitä käytetäkään milloinkaan muulloin kuin
suurina juhlahetkinä, ja sellaisena pidän Sir Everardin perillisen
saapumista kattoni alle. Tämän juoman omistan vanhan ja korkeasti
kunnioitettavan Waverley-suvun terveydeksi ja menestykseksi."

Pitkän esitelmänsä aikana hän huolellisesti pohjasakoa myöten tyhjensi
lukinverkkojen peittämän punaviinipullon maljaan, joka oli lähes engl.
korttelin vetoinen, ja sen lopulla hartaasti hulautti kurkkuunsa
Bradwardinen pyhän karhun sisällön.

Kauhistuneena näki Edward eläimen kiertävän ympäri, ja ajatteli
ahdistunein mielin valiolausetta "Varo karhua"; mutta samalla hän myös
selvästi käsitti, että, koska kukaan vieraista ei epäröinyt osottaa
hänelle tätä erityistä kunnioitusta, hänen itsensäkään ei millään
muotoa sopisi kieltäytyä vastaamasta heidän kohteliaisuuteensa. Hän
päätti siis alistua ja sitte poistua pöydästä, jos mahdollista.
Luottaen ruumiinrakenteensa lujuuteen, hän noudatti seurueen esimerkkiä
pyhään karhuun nähden, ja tunsi siitä vähemmän haittaa kuin oli
odottanut. Vaan toisissa, jotka olivat toimekkaammin käyttäneet
aikansa, alkoi näkyä muuttumisen oireita -- "tehonsa täytti hyvä viini
heti." Sovinnaisuuden kylmäkiskoisuus ja sukuylpeys alkoivat väistyä
metsän kuninkaan elähyttävän siunauksen tieltä, ja ne muodolliset
nimitykset, joita nuo kolme ylimystä tähän asti olivat toisistaan
käyttäneet, lyhenivät nyt tuttavallisiksi Tullyksi, Ballyksi ja
Killieksi. Maljan vielä muutamaan kertaan kierrettyä kuiskaili kaksi
viimeksi mainittua jotakin keskenään ja pyysi sitte (Edwardin suureksi
iloksi) saada esittää kiitosmaljan talon väelle. Tuokion viivyteltyä
suoriuduttiin tästäkin, ja Waverley päätteli Bakkuksen kemujen
loppuneen täksi illaksi. Mutta hän ei eläissään ollut sen suuremmasti
erehtynyt.

Kun vieraat olivat jättäneet hevosensa kylän pikku ravintolaan, pakotti
kohteliaisuus paroonin saattamaan heitä pitkin puistokujaa. Waverley
yhtyi seurueeseen samasta syystä, sekä myös illan viileydessä
virkistyäkseen kuumeellisista kekkereistä. Mutta heidän tultuaan Luckie
Maclearyn majataloon selittivät Balmawhapplen ja Killancureitin
loordit kiitollisuuden osotukseksi Tully-Veolanissa suodusta
vieraanvaraisuudesta tahtovansa vielä tyhjentää isäntänsä ja hänen
vieraansa kapteeni Waverleyn kanssa eromaljan (jolla heidän suussaan
oli nimenä _deoch an doruis_) paroonin suvun kunniaksi.

Tässä täytyy minun huomauttaa, että rättäri kokemuksesta tiesi päivän
pitojen, joita tähän asti oli vietetty hänen isäntänsä tiliin,
saattavan päättyä osaksi omalla kustannuksellaan. Siitä syystä
hän oli noussut täplikkään hiirakkonsa selkään, ja puolittain iloisin
sydämin, puolittain peläten joutuvansa siepatuksi tilinteolle,
kannustanut sen lönkkäneliin (paremmasta ei voinut olla puhetta)
sekä jo jättänyt taaksensa kylän. Toiset astuivat ravintolaan,
vieden mukanaan vastustelemattomasti alistuvan Edwardin, sillä
parooni oli kuiskannut hänelle että sellaisen ehdotuksen hylkääminen
tulkittaisiin suureksi loukkaukseksi _leges conviviales_
eli hilpeän pitoseurueen sääntöjä vastaan. Leski Macleary näkyi
odottaneen tätä käyntiä, luonnollista kyllä, se kun kuusikymmentä
vuotta takaperin oli tavallisena loppuna iloisille illanvietoille
ei ainoastaan Tully-Veolanissa, vaan useimmissa muissakin
Skotlannin aateliskartanoissa. Siten saivat vieraat suoritetuksi
kiitollisuudenvelkansa illan isännälle, kannatetuksi hänen ravintolansa
liikettä, osotetuksi kunniaa paikalle, joka soi suojan heidän
hevosilleen, ja korvatuksi yksityisen vieraanvaraisuuden vaatimat
pidätykset, viettämällä ravintolan ihanassa vapaudessa sen, mitä
Falstaff sanoo yön suloksi.

Luckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut
lattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin
kuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään,
vetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen
ontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman
jyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian
epätasaisuuksiin -- jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä
ja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen
seurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen
nokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi
nähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren,
vähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan
myöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.

Pian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman
työn; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden
vältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua
yht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan,
vähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti
ranskalaisia _chansons à boire_ ja lasketteli latinalaisia
sananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla
äänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja
mullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta
maantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa
ja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli
kaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan
hiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi
hänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa
"sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti."
Sitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin
tapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi:

    Mon coeur volage, dit-elle,
      N'est pas pour vous, garçon;
    Est pour un homme de guerre,
      Qui a barbe au menton.
            Lon, lon, laridon.


    Qui porte chapeau à plume,
      Soulier à rouge talon,
    Qui joue de la flute,
      Aussi de violon.
            Lon, lon, laridon.

Balmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta
huikata "hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't,
Cuparin piipari":

    Glenbarchan-kunnaat kiipeän
    ja Killiebraidin pengermän,
    raskaaksi tunnen työni tän,
        pyynnissä vuorien riistan.

Paroonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän
luopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen _Lon, lon,
laridoniaan_ ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa
halveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:

    Jos metso nousee lentohon,
    varalla luoti valmis on,
    on reppuun työntää vaivaton --
        hukkaanpa harvoin ammun.

Turhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi
ensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että "tässä
on enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa
yhteensä." Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja
mitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta
vieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä
tavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea
kohtaan. Hän julisti punaviinin olevan "latkua" ja kiljaisi paloviinaa
pöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi
tämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa
kummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen
äännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella
niitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin
vuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin
asioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan "sille
samettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia
vuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä
mättääseen!"

Edward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että
kuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa
kompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa
tuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli
erikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän
palveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli
Bradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. "Sir", hän virkkoi, "olkoot
mielipiteeni, _tamquam privatus_, näissä asioissa mitkä tahansa,
niin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun
vieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään
pidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita
sotilaslakia, _sacramentum militare_, joka sitoo kunkin upseerin
uskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä
Titus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden
onnettomuudekseen täytyi _exuere sacramentum_ -- rikkoa
legio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin
nykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon."

"Ei niin tuntematon kuin te sanotte", karjui Balmawhapple; "tiedänpä
hyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos
kaikki hornan whigit olisivat ottaneet --"

Tässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa.
Edellinen huusi: "Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota
tietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja
englantilaisen edessä", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea
sallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan
mieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja
halveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut
piitata mistään muusta maallisesta.

"Vaadin teitä olemaan alallanne, kapteeni Waverley; muualla voitte
_sui juris_ olla oikeutettu ajattelemaan ja vastaamaan omasta
puolestanne isännekin eläessä; mutta minun alueellani, tässä
pienoisessa Bradwardinen paroonikunnassa, ja tämän katon alla, joka on
_quasi_ minun -- se kun on vaitiolon kautta uudistetulla
sopimuksella minun valitsemani vuokraajan hallussa -- täällä olen _in
loco parentis_ teille ja velvollinen pitämään huolta siitä, ettei
teille mitään vahinkoa tapahdu. -- Ja mitä teihin tulee, loordi
Balmawhapple, varotan teitä: älkää enää panko minua näkemään enempiä
hyvien tapojen tieltä horjahduksia."

"Ja minä vakuutan teille, Cosmo Comyne Bradwardine, Bradwardinen ja
Tully-Veolanin loordi", vastasi metsästäjä tuimasti, "tekeväni
teirenpojan siitä miehestä, joka kieltäytyy ehdottamastani maljasta,
olkoonpa hän sitte typpykorvainen englantilainen whig tahi muu mokoma,
joka hylkää omat ystävänsä, kerjätäkseen suosiota Hannoverin rotilta."

Tuossa tuokiossa häilähtivät molempien säilät tupesta ja muutamia
hurjia lyöntejä vaihdettiin. Balmawhapple oli nuori, voimakas ja
ketterä; mutta parooni oli ehdottomasti varmempi miekkailutaituri ja
hän olisi kutitellut vastustajaansa toisin kuin teki, jos ei olisi yhä
vielä ollut pyhän karhun vaikutuksen alaisena.

Edward ryntäsi erottamaan taistelijoita toisistaan, mutta kompastui
Killancureitin loordin jykevään, pitkin pituuttaan makaavaan
ruumiiseen. Miten Killancureit sattui olemaan tuossa lepäävässä
asennossa noin tärkeällä hetkellä, sitä ei milloinkaan ole tarkoin
saatu tietoon. Jotkut arvelivat hänen olleen aikeissa mataa pöydän alle
suojaan; hän itse väitti kaatuneensa, ollessaan sieppaamassa
poukkutuolin, jolla pahemman välttämiseksi iskisi kumoon Balmawhapplen.
Olkoon miten tahansa, jos ei nopeampaa apua olisi tullut kuin hänen
tahi Waverleyn, niin olisi ollut mahdoton välttää verenvuodatusta.
Mutta kalpojen tuttu kalske, mikä ei ollut mitään harvinaista hänen
asunnossaan, herätti Luckie Maclearyn, joka oli rauhallisena istunut
kamarin savisen väliseinän takana, ajatuksissaan laskien illan tuloja.
Hän hyökkäsi uljaasti sisälle, kimeällä äänellään kirahtaen:
"Siunatkoon! Murhatako herrat tahtovat itsensä ja saattaa häpeään
kunniallisen leskivaimon talon, kun on toki maailmaa maassa kyllälti
pelmennellä?" ja heitti hyvin kätevästi huivinsa taistelijain aseiden
päälle. Palvelijatkin ehättivät hätään, ja kaikeksi ihmeeksi olivat
he melko selvät, joten saivat Edwardin ja Killancureitin avulla
erotetuksi raivostuneet vastustajat toisistaan. Jälkimäinen vei pois
Balmawhapplen, joka noitui, kiroili ja vannoi veristä kostoa jokaiselle
whigille, presbyteerille ja muulle intoilijalle, mitä Englannissa ja
Skotlannissa löytyi. Meidän sankarimme saattoi Saunders Saundersonin
avulla Bradwardinen paroonin hänen asuntoonsa, vaan ei saanut vanhusta
menemään levolle, ennenkuin tämä oli illan tapahtumista lausunut pitkät
ja oppineet anteeksipyynnöt, joista toinen ei kuitenkaan saanut
selville muuta kuin kaksi ainukaista sanaa: "kentaurit" ja "lapiitit."



IX.

Katumus ja sovinto.


Waverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin
kohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja
heräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista.
Häntä oli mieskohtaisesti loukattu -- häntä aatelismiestä, soturia,
Waverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se
kohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin
hän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä
taivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään
voisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties
rehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi
hänen perheensä onnettomuuteen -- tahi saattaisi hän menettää oman
henkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto,
tyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.

Kaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty
loukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli
häväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut
tilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä,
että jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta
upseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä
Tully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi
Balmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät
vaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee
ja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna,
kakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan
paisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka
saivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen
ylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa
oli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi
kirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä
lähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren
vieraansa lepoa.

Waverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä
ja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa
käsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään
pariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni
tehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen
lähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän
ihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut
parempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan
sielulliseen hupiinsa -- pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut
syynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli.
Yht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän
ikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen
käsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun
syventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: "Oliko loordi Balmawhapple täällä
yötä?" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän
ensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti
kieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.

Tovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen
herransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä.
Edwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan
epätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta.
Hän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla
tyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin
häikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään
murjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja
näytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa
talutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle
huonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: "Kapteeni
Waverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple,
on pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli
_monomachian_ tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä
lausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää
muisto muutamista eilis-illan _symposionin_ kohdista, joiden
täytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä
hallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun
sellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen
järkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille
ystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista
myöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän
erikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa _dans son
tort_, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le
Bretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa -- sillä
onhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on
ollut, _mavortia pectora_, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja
sotaista heimoa eli kansaa."

Edward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden,
jonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi.
Hänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi
ainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea
tapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.

"Varsin sievästi sanottu", vastasi parooni, "sillä epäilemättä, jos
mies on _ebrius_ eli päissään -- jollainen sattuma voi ja saa
tapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle
-- ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään
ollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy
olettaa, että _vinum locutum est_; sanat eivät ole olleet hänen
omansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen
henkilöön nähden, joka on _ebriosus_ eli juomari, syystä että, jos
hän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä
ei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden
säännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja
siivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan. -- Ja lähtekäämme
nyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!"

Tehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun
myöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss
Bradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa
tunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti
hämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän
kantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi
hän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss
Bradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta;
ja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän
aamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa
selkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen
asti viipymisestä.

Waverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin
päivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi
ensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja
ilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra
osotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden,
päätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi
pitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään
poistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen
aikaisempaa lähtöä. "En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua
vasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa
kemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti _ebrii_ eli
päihtyneet, vähintään _ebrioli_, minkä nimityksen vanhat antoivat
niille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset
vertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä,
kapteeni Waverley -- järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte
ryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä
minä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa
oppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt
kohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte."

Hän epäilemättä oli paras tuomari siinä asiassa, joten noin
nimenomaisesti lausuttua väitettä vastaan ei voinut olla mitään
huomauttamista. Mutta jos Edward olisi muodostanut mielipiteensä omista
muistelmistaan, niin hänen olisi täytynyt sanoa, että parooni ei
ainoastaan ollut _ebriolus_, vaan jotakuinkin likipitäen
_ebrius_, tahi suoraan sanoen ehdottomasti päihtynein koko
seurueessa, lukuunottamatta kenties hänen vastustajaansa, Balmawhapplen
lairdia. Nyt kuitenkin saatuaan odottamansa tahi pikemmin vaatimansa
tunnustuksen selvänä olostaan, pitkitti parooni: "Ei, sir, vaikka itse
voin sietää suuret määrät, niin kammoan kuitenkin juopottelua ja inhoan
niitä, jotka ryyppivät viiniä _gulae causa_, vain kurkkunsa
kutkutukseksi. En sittenkään pitäisi hyvänä Mitylenen Pittacuksen
lakia, joka kaksin verroin rankaisi sellaisen rikoksen, minkä _Liber
Pater_ oli välillisesti aiheuttanut; enkä myöskään täydellisesti
yhtyisi siihen moitiskeluun, mitä nuorempi Plinius lausuu _Historia
naturalis_ teoksensa neljännessätoista luvussa. En, sir -- minä
pidän tarkan eron, ja kiitän viiniä ainoastaan mikäli se ilahuttaa
kasvot eli, Flaccuksen sanoilla, _recepto amico_."

Niin päättyi puolustelu, minkä Bradwardinen parooni piti tarpeellisena
lausua vieraanvaraisuutensa ylenpalttisuudesta; ja lukija ymmärtää
kyllä, ett'ei häntä keskeytetty vastaväitteillä eikä millään
uskomattomuuden ilmauksella.

Sitte hän kutsui vieraansa aamuratsastukselle, ja käski David
Gellatleyn kohtaamaan heidät Ban ja Buscar koirien keralla metsäpolun
haarassa. "Sillä jo ennen metsästyskauden alkuakin haluaisin suoda
teille hiukan urheiluhupia, ja jos jumala suo, niin tapaammekin
metsäkauriin. Sitä saa metsästetyksi kaikkina aikoina; se näet ei
milloinkaan ole n.s. parhaassa lihassaan eikä siis kelpaamatonkaan.
Vaan totta on, ettei se riistana vedä vertoja ruunuhirvelle eikä
kuusipeuralle. Mutta kelpaa se osottamaan miten koirani juoksevat; ja
sentähden ne saavat David Gellatleyn keralla tulla mukaan." Waverley
lausui ihmettelynsä siitä, että ystävänsä Davie pystyi sellaiseen
luottamustoimeen; mutta parooni selitti, että tämä hupsu rukka ei ollut
rajupäinen, _nec naturaliter idiota_, kuten hulluudentodistuksissa
lausutaan, vaan pelkästään heikkojärkinen vetelys, joka kykeni varsin
hyvin suorittamaan oman mielensä mukaisia tehtäviä, vaan käytti
hupsuuttaan tekosyynä muunlaisten välttämiseen. "Hän on päässyt
väleihin kanssamme sen kautta", jatkoi parooni, "että henkensä uhalla
pelasti Rosen suuresta vaarasta; täytyy siis pitää laiskuri vekkulia
ruoassaan, teettämällä hänellä mitä hän voi taikka tahtoo -- mikä
häneen nähden lopulta vie yhteen, jos Saundersonin ja rättärini epäilyt
ovat perusteltuja",

Miss Bradwardine kertoi Waverleylle, että narri raukka kiihkeästi piti
musiikista; kaihomieliset säveleet koskivat häneen syvästi, kun taasen
keveät, vilkkaat soinnut saivat hänen hurmaantumaan ilosta. Tässä
suhteessa oli hänellä hämmästyttävän hyvä muisti, täynnä sekalaisia
sävelmien ja laulujen katkelmia, joita ajoittain käytti melkoisen
sattuvasti vastaväitteenä, selityksenä tahi kompana muiden puheille.
Davie oli lujasti kiintynyt niihin harvoihin, jotka osottivat
ystävällisyyttä häntä kohtaan, vaan herkkä havaitsemaan pienimmänkin
karsimansa vääryyden ja valmis tilaisuuden tullen kostamaan sen.
Rahvas, joka usein ankarasti tuomitsee toinen toistaan niinkuin
parempiaankin, oli osottanut mitä suurinta sääliä kurjaa hupakkoa
kohtaan, hänen kiertäessään ryysyissään pitkin kylää. Mutta heti kun
näkivät hänet kunnollisissa pukimissa, suojattuna ja suosittunakin, he
johdattivat muistiinsa kaikki saatavissa olevat viekkauden ja
kekseliäisyyden esimerkit, joita hänen sanansa ja tekonsa olivat
ilmaisseet, ja armeliaasti perustivat niihin sellaisen oletuksen,
ett'ei David Gellatley ollut hullu enempää kuin tarvitsi parahiksi,
kovaa työtä välttääkseen. Tämä mielipide ei ollut oikeutetumpi kuin
neekerien, jotka apinain ovelista kujeista päättävät, että niillä on
puhelahja, jota ne ainoastaan työtä peläten ovat käyttämättä. Mutta
otaksuma oli aivan kuviteltu; David Gellatley oli todenteolla se
hupakko, jolta näyttikin, ja mihinkään yhtämittaiseen ja vakaaseen
ponnistukseen pätemätön. Hänellä oli täperästi sen verran vakaisuutta,
että pysyi mielipuolisuuden paremmalla puolella; sen verran järjen
rahtua, ett'ei häntä voitu väittää epatoksi; jonkinlaista nokkeluutta
metsästyksessä (jossa olemme muidenkin narrien nähneet onnistuvan),
suurta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta hoidettavakseen uskottuja
eläimiä kohtaan, ja luontaista taipumusta musiikkiin; hän oli
uskollinen ja harvinaisen tarkkamuistinen.

Ratsujen töminää kuuluikin jo pihalta, ja Davidin ääni, hänen
laulaessaan noille kahdelle suurelle metsästyskoiralle:

    Joutuin vain, joutuin vain
    yli vuorten korkeain,
    missä viita vehmahinna,
    missä lähde leppoisinna,
    missä liekopeite laajin,
    missä aamukaste taajin,
    missä tetri kaunein juo sen,
    missä keijut leijuu luo sen!
    Metsän kätköön rientäkäämme,
    yksiksemme rauhaan jäämme!
    Joutuin vain, joutuin vain
    yli vuorten korkeain.

"Ovatko hänen laulamansa säkeet skotlantilaista runoutta, miss
Bradwardine?" kysyi Waverley.

"En luule", vastasi hän. "Tällä poika paralla oli veli, ja ikäänkuin
korvatakseen perheelle Davien vajavaisuudet oli taivas suonut hänelle
lahjoja, joita täällä maaseudulla pidettiin aivan tavattomina. Muuan
setä sai hänet kasvatetuksi Skotlannin kirkkoa varten, mutta hän ei
päässyt ylenemään, kun oli meidän alueeltamme. Toivottomana ja
särkynein sydämin palasi hän yliopistosta, ja kääntyi kivuloiseksi.
Isäni autteli häntä, kunnes hän tuskin yhdeksäntoista vanhana kuoli.
Hän soitti hyvin sielukkaasti huilua, ja runoilijaakin tuntui hänessä
olevan. Hän oli hellä ja sääliväinen veljeään kohtaan, joka seurasi
häntä kuin varjo, ja luulemme että Davie häneltä sai muistiinsa monta
sellaista laulun ja sävelmän katkelmaa, joita täällä päin ei tunnettu.
Mutta jos häneltä kysymme, mistä hän on saanut laulunsa, niin hän
vastaa joko hurjalla naurulla tahi kyyneltulvalla; hänen ei ole
milloinkaan kuultu antavan mitään selitystä siitä, eikä mainitsevan
veljensä nimeäkään sen koommin kun hän kuoli."

"Varmaankin voisi toki saada tietää häneltä enemmän, kun erityisemmin
tiedustelisi?" virkkoi Edward, jossa tämä romanttiseen vivahtava
kertomus heti herätti mielenkiintoa.

"Kenties", vastasi Rose; "mutta isäni ei salli kenenkään vaikutella
hänen tunteisiinsa tässä suhteessa."

Sillävälin oli parooni mr. Saundersonin avulla vetänyt jalkaansa
tavattoman pitkävartiset saappaat, ja pyysi sankariamme seuraamaan
mukanaan, kannuksiaan kilistellen harpatessaan leveitä portaita alas,
tukevan ratsupiiskansa tyvellä mojauttaen jokaista kaidepuun taivetta
ohi mennessään ja Ludvig XIV:n jääkärin tapaan hyräillen:

    Pour la chasse ordonnée il faut preparer tout,
    ho la ho! Vite! vite debout.



X.

Eilistä järkevämpi päivä.


Parooni ei ollut mikään huono vanhan suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan
ja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena,
metsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät
heleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit
sekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen
kolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi
palvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.

Näissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä
jokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä
eräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn
taluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä
rakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja -päisiä pojan nallikoita.
Nämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden
olla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan
nimityksillä niin hivelevillä kuin _Maister Gellatley_, vaikka
luultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle
toista arvonimeä, _daft (hassu) Davie_. Mutta tämä ei ole mitään
harvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään
kokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä
vuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa
vuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden
ja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.

Poikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he
täyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua
saatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa.
Parooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy,
ja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella _couteau de
chassellaan_ nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti,
oli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä _faire la curée_). Tämän
jälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän
maiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr.
Bradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa
valaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka
muodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta
kuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan
kertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa
opettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.

Vaikka heidän luonteensa ja käsitystapansa monessa suhteessa olivat
aivan vastakkaisia, niin oli ratsastusmatka molemmille herrasmiehille
hyvin mieleinen. Kuten lukija tietää, oli Edward lämmintunteinen,
ajatuksiltaan ja harrastuksiltaan haaveinen, suuresti taipuisa
runouteen. Mr. Bradwardine oli kaiken tämän vastakohta, ja ylpeili
siitä, että oli astellut läpi elämän samalla järkähtämättömän tyynellä
ja vakavalla ryhdillä, mikä oli kuvaavaa hänen joka-iltaiselle
kävelylleen Tully-Veolanin pengermällä, missä hän tuntikausia -- vanhan
Hardyknuten perikuvana --

    itähän vankkana astui
    ja vankkana länteen taas.

Mitä kirjallisuuteen tuli, niin hän kyllä lueskeli klassillista
runoutta sekä muutamien maan suurimpien sepitelmiä, vaan olisi
kuitenkin totta puhuen ollut enemmän mielissään, jos nuo kaikki
erilaiset teokset olisivat olleet yksinkertaisessa suorasanaisessa
muodossa. Mutta vaikka Edward ja hän tällä alalla olivat toisistaan
erilaiset _toto coelo_, kuten parooni olisi sanonut, niin oli
heillä historiassa puolueeton yhtymäpaikka harrastuksilleen. Parooni
tosin rasitti muistiaan ainoastaan tosiasioilla, historian määräämillä
jyrkillä, kiinteillä piirteillä, ja Edwardilla päinvastoin oli
mielitekona täyttää ja pyöristellä hahmopiirteet lämpimän ja vilkkaan
mielikuvituksen värityksellä, joka luopi valoa ja eloa menneiden
aikojen draaman näyttelijöille ja puhujille. Kuitenkin he noinkin
vastakkaisin luontein saivat suurta mielihyvää toistensa seurassa. Mr.
Bradwardinen seikkaperäiset jutelmat ja harvinaisen laaja muisti loivat
Waverleyn eteen uusia sellaisia esineitä, joita hänen mielikuvituksensa
ryhtyi halusta muovailemaan ja kehittelemään yksityiskohtaisemmin, ja
avasivat hänelle uuden tapauksien ja luonteiden aartehiston. Ja siten
saamansa huvin palkitsi hän vakavalla tarkkaavaisuudella, mikä on
tärkeä jokaisen kertojan mielestä, eritoten paroonin, jonka oman
arvonsa tuntoa se hiveli; ja toisinaan myös omilla huomautuksillaan,
jotka herättivät mr. Bradwardinessa mielenkiintoa, kun vahvistivat tahi
valaisivat hänen omia kaskujaan. Sitäpaitsi oli mr. Bradwardinelle
rakasta haastella nuoruutensa päivistä, jotka oli viettänyt soturina
vieraissa maissa, ja monta huomattavaa seikkaa hän tiesi tarinoida
palvelemistaan kenraaleista sekä kokemistaan taisteluista.

Molemmat palasivat Tully-Veolaniin mitä parhaimmalla tuulella ja hyvin
tyytyväisinä toisiinsa. Waverley oli saanut kiihkeän halun oppia yhä
enemmän tuntemaan isäntänsä hänen mielestään merkillistä ja harvinaista
luonnetta, hänellä kun muistissaankin oli suunnaton varasto entis- ja
nykyajan taruja; ja Bradwardine tunsi joutuvansa siihen käsitykseen,
että Edward oli _puer (tahi pikemmin juvenis) bonae spei et magnae
indolis_, nuorukainen vailla sitä hermostuvaa huikentelua, joka ei
kärsi tahi halveksii vanhempien ihmisten puhelua ja neuvoja -- ja tästä
seikasta hän ennusti suuria Edwardin tulevaisuudelle. Päivällisellä ei
ollut muuta vierasta kuin mr. Rubrick; ja hänen tietonsa ja puheensa,
hengen miehenä ja oppineena, yhtyivät hyvin paroonin ja hänen vieraansa
keskusteluun.

Päivällisen jälkeen parooni esitti mentäväksi Rosen huoneisiin eli,
kuten hän sen nimitti, _troisième étageen_. Hän opasti Waverleyn
parinkin tuollaisen pitkän, hankalan käytävän läpi, joilla arkkitehdit
näyttivät ennen vanhaan tahtoneen ällistytellä talojen asujamia;
sellaisen päässä alkoi mr. Bradwardine astua ylös hyvin jyrkkiä,
kapeita ja kiertäviä portaita, kaksi astuinta kerrallaan, jättäen
nuoren vieraansa ja mr. Rubrickin seuraamaan vitkallisemmin, sillävälin
kuin hän tyttärelleen ilmottaisi heidän tulonsa.

Kiivettyään tätä pystysuoraa korkkiruuvia kunnes heidän päätään miltei
huimasi, he saapuivat pieneen matoilla verhottuun eteiseen, jonka takana
oli Rosen _sanctum sanctorum_, vierashuone. Se oli pieni, mutta
miellyttävä kamari, ikkunat etelään, seinillä verhokudoksia; sitäpaitsi
koristi niitä kaksi muotokuvaa, joista toinen kuvasi hänen äitiään
paimenettareksi tekeytyneenä, vannehameisena, ja toinen paroonia
kymmenvuotiaana, puettuna siniseen takkiin ja kirjailtuihin liiveihin,
kädessä jousi. Edward ei voinut olla hymyilemättä puvulle ja sille
omituiselle yhtäläisyydelle, mikä oli kaikesta huolimatta havaittavissa
muotokuvasta tirkistelevien pyöreiden, sileiden, punaposkisten kasvojen
ja niiden laihojen, partaisten, kuoppasilmäisten, ahavoittuneiden
piirteiden välillä, jotka aika oli luonut kuvan esineelle. Parooni yhtyi
nauruun. "Tuo kuva", sanoi hän, "oli hyvän äitini naisekasta haaveilua
(Tulliellumin lairdin tytär hän oli, kapteeni Waverley -- talon näytin
teille ollessamme Shinnyheuchin laella; sen polttivat hallituksen
kutsumat hollantilaiset apujoukot vuonna 1715). En ole sen koommin
antanut maalata kuvaani, paitsi yhden ainoan kerran, ja se tapahtui
Berwickin herttuan erityisestä pyytelystä."

Hyvä vanha herrasmies ei maininnut, mitä mr. Rubrick jälkeenpäin kertoi
Edwardille, nimittäin että herttua oli osottanut hänelle tämän kunnian,
koska hän vuoden 1709 muistettavalla sotaretkellä Savoijassa oli
ensimäisenä rynnännyt erään vihollislinnan muurissa syntyneeseen
aukkoon ja siinä puolustautunut käsikeihäällä lähes kymmenen minuuttia,
kunnes apua saapui. Oikeudentunto pakottaa sanomaan paroonista, että
joskin hän oli hetas esiintuomaan ja liiottelemaankin sukunsa
arvokkuutta ja tärkeyttä, niin oli hän toki todellisen miehuullinen
mies eikä koskaan viittaillut sellaisiin omakohtaisiin ansiotöihin,
joilla itse oli kunnostautunut.

Miss Rose nyt saapui sisemmästä huoneesta, tervehtimään isäänsä ja
hänen ystäviään. Pikku työt, joissa hän oli puuhaillut, osottivat
luontaista aistia, joka ainoastaan kaipasi kehittämistä. Isältään hän
oli oppinut ranskan ja italian kieltä, ja hänen hyllyllään näkyikin
muutamien tunnetuimpien sikäläisten kirjailijain teoksia. Parooni oli
yritellyt olla hänen ohjaajanaan soitannossakin; mutta hän kun heti
alotti vaikeimmilla säännöillä eikä kenties itsekään ollut niissä
varma, niin ei Rosekaan ollut päässyt sen pitemmälle, kuin että kykeni
klaveerilla säestämään lauluaan -- vaan tämäkään ei siihen aikaan ollut
Skotlannissa kovin yleistä. Sen sijaan hän lauloi tuntehikkaasti,
hyvällä aistilla ja niin syvällä laulamansa ymmärryksellä, että olisi
voinut kelvata esikuvaksi paljoa lahjakkaammille laulajattarille. Hänen
luontainen järkevyytensä oli opettanut hänelle, että joskin soitanto
"säkeeseen liittyy kuolemattomaan", niin erottaa ne moni esittäjä mitä
kurjimmalla tavalla toisistaan. Varmaankin juuri tämä runollinen
henkevyys ja sen yhdistäminen soiton säveleihin sai hänen laulunsa
useimmille miellyttävämmäksi kuin olisi ollut paljoa hienompikin ääni
ja loistavampi esitys, mutta saman herkkätuntoisuuden ohjausta
puuttuva.

Vierashuoneen ikkunain edessä oleva ulkoneva lava ilmaisi vielä
toisenkin Rosen puuhista; se näet oli täynnä erilaisia kukkasia, jotka
hän oli ottanut erityiseen suojelukseensa. Ulospistävän harjatornin
kautta tultiin tuolle goottilaiselle rintavarustukselle, jolta oli mitä
kaunein näköala. Syvällä alhaalla näytti korkeamuurinen puutarha
kutistuneen pelkäksi kukkalavaksi; ulompana avautui metsäinen laakso,
jossa pieni virta pujahti toisinaan näkösälle ja taasen piiloutui
viidakkoon. Katse saattoi milloin viivähtää levähtämään kallioilla,
joita siellä täällä nousi laaksosta suurina louhikkoina tahi terävinä
huippuina, milloin kiintyä kunnioitusta herättävään, vaikka osaksi
sortuneeseen torniin, joka arvokkaana ja uhkaavana kohosi virralle päin
ulkonevalla kallionkielekkeellä. Vasemmalla näkyi pari kolme mökkiä,
osa kylää; vuorenharjanne kätki muut. Laakso päättyi Loch Veolaniksi
nimitettyyn lampeen, johon virta laski ja joka nyt välkkyi länteen
painuvan auringon säteissä. Etäinen maisema oli avointa ja vaihtelevaa,
vaikk'ei metsäistä, eikä mikään keskeyttänyt katseen lentoa, kunnes
taivaanrannalla sininen vuorijono rajotti tätä alankoa etelässä. Tälle
miellyttävälle lavalle tuotti miss Bradwardine kahvia.

Vanhan tornin näkeminen käänsi puheen muutamiin sukutaruihin ja
skotlantilaisiin ritarikertomuksiin, joita parooni jutteli suurella
innolla. Tornin lähellä olevan kallionkielekkeen ulkonevalla kärjellä
oli nimenä Pyhän Swithinin Istuin. Siihen liittyi taikauskoinen tarina,
josta mr. Rubrick mainitsi muutamia omituisia yksityisseikkoja; ja
Rosea pyydettiin laulamaan pikku balladi, joksi ne oli sepittänyt joku
kylärunoilija, joka

    unhosta säästäin nimet urhojen,
    omansa laulamatta jätti vaan.

Hänen äänensä sulous ja soittonsa yksinkertaisuus loi laululle kaiken
sen tenhon, mitä runoilija oli saattanut haluta ja mitä hänen säkeensä
niin suuresti tarvitsivat. Epäilenpä, voidaanko sitä lukea
kärsivällisesti, noiden etujen ollessa poissa.

      _Pyhän Swithinin Istuin_.

    Sä Pyhienpäivänä vuoteesees
    kun käyt, heti siunaus huokaa ees,
    tee ristinmerkki, ja Ave veisaa,
    sun sielusi rauhaa muutoin ei saa.

    Näät, Pyhienpäivänä Noita Yön
    villiytyy vimmahan riettaan työn --
    halk' ilman keijuen kuutamossa
    tai piilossa pilven pimennossa.

    Pyhän Swithinin Istuimelle käy
    paroonin puoliso nuor' -- ei näy
    katseessa kauhua, loihdun joskin
    yön kasteessa kuiskaa kalpein poskin.

    Sen Swithin uljas lausua ties,
    kun kesk-yön kätköhön astui mies,
    ja Noidan lennosta käski alas
    sen ilmi tuomaan, mink' unho salas.

    Hänen Istuimelleen ken uskaltaa,
    Yön Noita kun ilmassa samoaa,
    ja loihdun lausuen kolmasti kysyy,
    tuon vastata täytyy -- se varmana pysyy.

    Paroonilla sodissa Robertin
    vasallina vuos' on jo kolmaskin,
    ei tietoa retkistä ritarin urheen,
    siks puoliso vallassa tuskan ja murheen.

    Hän loihtunsa lausuu, hän vapisee,
    salon huuhkajako noin huutelee,
    noin naurun ja itkun keskitieltä,
    vai virranko haltijan vaivaa mieltä?

    Vaan äkkiä tuuli kuoleutuu,
    veden pauhu on vaiti ja kaikki muu,
    tyven kauhea voittaa myrskyn humun,
    käy haamu keskestä harmaan sumun!

"Olen pahoillani siitä, että tuotan pettymystä seurueelle, erittäinkin
kapteeni Waverleylle, joka kuuntelee noin kiitettävän totisena; mutta
laulu on säilynyt ainoastaan katkelmana. Siinä kuuluu kyllä alkujaan
olleen jatko, jossa kuvataan miten parooni palasi sodasta ja miten
hänen puolisonsa löydettiin 'kuolleena kylmällä kalliolla'."

"Se on noita sepitelmiä", mr. Bradwardine huomautti, "jotka taikauskon
aikakaudelta sekaannuttavat etevien sukujen aikaisempaa historiaa,
niinkuin roomalaisilla ja muilla entisajan kansakunnilla oli ihmeensä,
joita olette kai nähneet mainittavan vanhan-ajan historioissa tahi
Julius Obsequensin toimittamassa pienessä teoksessa, minkä sen
kustantaja, oppinut Scheffer, on omistanut suosijalleen Benedictus
Skyttelle, Dudershoffin paroonille."

"Isälläni on merkillinen vastenmielisyys kaikkea ihmeellistä
vastaan", virkkoi Rose, "ja kerran hän pysyi yksinään paikallaan,
kun presbyteeriläisten pappien koko synoodi turvasi pakoon,
sielunvihollisen äkkiä ilmestyessä heidän keskuuteensa."

Waverleyn katse ilmaisi hänen tahtovan kuulla enemmän.

"Täytyykö minun kertoa tarinani, niinkuin minun täytyi laulunikin
esittää? No -- olipa kerran vanha vaimo, nimeltä Janet Gellatley, jota
epäiltiin noidaksi, sillä epäämättömällä perusteella, että hän oli
hyvin vanha, hyvin ruma ja hyvin köyhä, sekä että hänellä oli kaksi
poikaa, joista toinen oli runoilija ja toinen narri, jollainen vitsaus
naapurien yksimielisen käsityksen mukaan oli kohdannut häntä
synnillisen noituutensa takia. Ja hänet sulettiin viikoksi
pitäjänkirkon tapuliin, missä sai liian niukasti ruokaa; eipä hänen
sallittu nukkuakaan, kunnes hän itse joutui yhtä varmaan uskoon
noituudestaan kuin syyttäjänsäkin. Tässä selvässä ja onnellisessa
mielentilassa tuotiin hänet tunnustuksille lähiseudun kaikkien whigien
ja pappien eteen. Isäni läksi pitämään huolta siitä, että syytetylle ei
sokeassa innossa tehtäisi vääryyttä, sillä vaimo oli syntynyt hänen
maatilallaan. Ja tunnustaessaan, että sielunvihollinen oli aina
ilmestynyt hänen eteensä pulskan, mustapintaisen miehen muotoisena ja
puhunut hänelle sievistelyjä -- mikä ei ollut suureksi kunniaksi
Apollyonin aistille, sen mielestä ken vain tunsi vanhan hatarasilmäisen
Janet rukan -- ja kuulijain kummeksiessa korvat pystyssä, ja kirjurin
pistellessä pöytäkirjaan vapisevin käsin, velho yht'äkkiä kohotti
hiljaisen jupinansa kimeäksi kirahdukseksi ja kiljahti: 'Varokaa!
Varokaa! Näen paholaisen istuvan keskessänne!' Yleinen hämminki,
kauhistus ja pakoon pötkiminen siitä seurasi. Onnellisia ne, jotka
olivat lähellä ovea; monta tapaturmaa tuli hatuille, röyhykauluksille
ja tekotukille, ennenkuin kaikki pääsivät ulos kirkosta, jättäen sinne
itsepintaisen prelaatin, isäni, yksikseen sopimaan asioista omalla
uhallaan noidan ja hänen mielitiettynsä kanssa."

"_Risu solvuntur tabulae_", sanoi parooni; "toinnuttuaan
silmittömästä säikähdyksestään he eivät kehdanneet ryhtyä nostamaan
uutta juttua Janet Gellatleytä vastaan."

Tämä kasku saattoi puheenalaisiksi kaikki

    nuo joutoaatteet, näköerheen aaveet,
    ja unennäöt, loihtuluvut, taiat,
    ennustusmerkit, heikon järjen haaveet,
    tekaistut tiedot, harmaat satuaiat.

Sellaisessa keskustelussa ja sen aiheuttamissa romanttisissa jutelmissa
kului lopulleen sankarimme toinen ilta Tully-Veolanin linnassa.



XI.

Muuan havainto. -- Waverley alkaa kotiutua Tully-Veolanissa.


Seuraavana aamuna Edward nousi ylös hyvissä ajoin, ja ollessaan
aamukävelyllä pitkin talon ympäristöä saapui äkkiä koirakopin
edustalle, missä hänen ystävänsä Davie hääräili nelijalkaisten
holhottiensa keralla. Nopealla katseella hän huomasi Waverleyn, vaan
käänsi heti selkänsä ja alkoi laulaa vanhaa kansanlaulun katkelmaa,
ikäänkuin ei olisi tulijaa huomannutkaan:

    Nuor' rakkaus kaunis on -- häilyvä vain;
    _satakielen sä kuuletko kankahalla_?
    Vaan vanhan on lempi säilyvä ain',
    _urorastaalla pää on jo siiven alla_.

    Äkä nuoren on kuin tuli oljissa ois;
    _satakielen sä kuuletko kankahalla_?
    Viha vanhan ei unholla vaimene pois,
    _urorastaalla pää on jo siiven alla_.

    Kemu-iltana nuoret ne nurpahtaa;
    _satakielen sä kuuletko kankahalla_?
    Heti aamulla vanha jo säilänsä saa,
    _urorastaalla pää on jo siiven alla_.

Waverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen
pilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja
koetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie
ei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen
narriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä
muuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt
kotiinsa "saappaat hurmetta kukkuroillaan." Puutarhassa hän kuitenkin
tapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että
hän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili
puutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään
Sumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta
Edward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla,
että Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena
hänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa
nuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten
joutunut aseettomaksi -- ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.

Suuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen
isäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä,
estäessään hänet tuosta kaksintaistelusta -- tätä seikkaa voitaisiin
tulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin
epäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä
huolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että
Balmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä
molemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan
kaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella,
joka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran
lausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.

Tämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei
täydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi
ilmaisematta mielenkarvauttaan "Pyhää karhua" kohtaan, joka oli antanut
kiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys
siinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, "että
vaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana
kilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa
luonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin
_Hieroglyphica Animalium_ teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli
se ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle
riidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton
kiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa,
joka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se
olisi ollut _Bear-Warden_ (karhunvartija). Se oli tosiaankin
törkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut
villipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait
olette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille.
Toiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan
mainetöillä, vaan että se oli muodostunut _paranomasiana_ eli
sanaleikkinä sukunimestämme -- jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on
nimenä _armoires parlantes_ ja latinaksi _arma cantantia_.
Moinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja
kerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle,
kunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa
aateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä
tahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia
kaskukirjoissa tavataan." Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei
sanonut sen enempää kuin että se päätettiin "oikealla tavalla."

Olen näin juurtajaksain kertonut Edwardin ensi päivien oleskelusta
Tully-Veolanissa, esittääkseni lukijalle sen asukkaat; vaan
tarpeettomaksi käy seurata sen jatkoa yhtä seikkaperäisesti.
Hilpeämpään seuraan tottunut nuori mies olisi kaiketi kyllästynyt niin
kiihkeän "vaakunatieteen ylvästelijän" haasteluihin kuin parooni oli;
mutta Edward tapasi miellyttävää vaihtelua miss Bradwardinen seurassa,
joka oli innokkaana kuuntelijana hänen enimmiten kirjallisuutta
kosketteleville huomautuksilleen, ja vastauksissaan osotti hyvää
ymmärrystä ja aistia. Luontaisella suloudellaan hän oli aivan
halukkaastikin suostunut isänsä laatimaan lukujärjestykseen, vaikka se
ei käsittänyt ainoastaan useita raskaita nidoksia historiaa, vaan
myöskin muutamia jättiläismäisiä korkeakirkollisten väittelyiden
sarjoja. Vaakunatieteestä oli parooni onneksi tyytynyt antamaan
tyttärelleen ainoastaan sellaisen ylimalkaisen käsityksen, kuin oli
saatavissa Nisbetin kahdesta nelitaitteisnidoksesta. Rose oli
todellakin isänsä silmäterä. Hänen ainainen vilkkautensa, hänen
huomaavaisuutensa toisen pikku tapoja ja oikkuja kohtaan -- mikä on
omiaan herättämään suurinta mielihyvää juuri niissä, joiden mieleen
ei milloinkaan johtuisi vaatia sellaisia, hänen kauneutensa, joka
isälle muistutti rakkaan puolison kasvonpiirteitä, vilpitön
hurskasmielisyytensä ja luonteensa jalous olisivatkin oikeuttaneet mitä
sokeinta isän hellyyttä.

Tyttärensä vaalintaa ei parooni kuitenkaan näkynyt ulottaneen sille
taholle, millä sellainen yleisen mielipiteen mukaan tehokkaimpana
ilmenee, nimittäin yrityksiin hänen tulevaisuutensa turvaamiseksi, joko
suurilla myötäjäisillä tahi rikkailla naimisilla. Erään vanhan
sopimuksen perusteella oli miltei kaikki paroonin maaomaisuus määrätty
muutamalle kaukaiselle sukulaiselle; ja oletettiin, että miss
Bradwardinelle ei ollut jääpä suurtakaan turvaa, koska vanhan herran
raha-asiat olivat olleet rättäri Macwheeblen yksinomaisessa hoidossa jo
liian kauvan, jotta niistä olisi voinut odottaa mitään mainittavampaa
perintöä. On kyllä totta, että rättäri rakasti isäntäänsä ja isäntänsä
tytärtä, lähinnä (vaan kuitenkin verrattoman pitkän matkan päässä)
itseään. Hän uskoi mahdolliseksi syrjäyttää miespuolisen perimyksen,
olipa saanut hankituksi asiantuntijankin sitä ilmaisevan lausunnon (ja
palkkiotta, kerskui hän) eräältä etevältä skotlantilaiselta
lakimieheltä, jonka huomioon sai sujautetuksi tuon ongelman,
neuvotellessaan hänen kanssaan muutamista käytännöllisistä asioista.
Mutta parooni ei ottanut kuullakseen moista esitystä. Päin vastoin oli
hänellä häijynä ilona kerskailla, että Bradwardinen paroonikunta oli
miehinen läänitys, jonka ensimäinen myönnytyskirje oli annettu niin
aikaisena ajanjaksona, että silloin ei vielä katsottu naisia
kelvollisiksi pitämään läänitysomaisuutta hallussaan. Sääsiväthän
_les coutumes de Normandie, c'est l'homme ki se bast et ki
conseille_; toiset asiantuntijat taasen, joiden kaikkien
raakasointuisia nimiä hän hyvillä mielin toisteli kaikessa
laajuudessaan, lausuivat vielä epäkohteliaammin syyksi sen, että nainen
ei sukupuolensa vuoksi, soveliaisuuden vaatimuksien mukaan, voinut
sodassa palvella lääninherraansa, eikä rajotetun älynsä vuoksi auttaa
häntä neuvoilla, eikä luontaisen heikkoutensa vuoksi säilyttää hänen
salaisia suunnitelmiaan. Voitonriemuisesti oli paroonin tapana
kysäistä, miltä näyttäisikään, jos nainen -- ja tämä vielä Bradwardine
-- puuhaisi _in servitio exuendi, sen detrahendi, caligas regis post
battaliam_ s.o. vetämässä kuninkaalta saappaita jalasta taistelun
jälkeen, mikä oli se läänityspalvelus, jonka perusteella Bradwardinen
paroonius oli annettu. "Ei", pitkitti hän, "ilman epäilystä, _procul
dubio_, monet naiset, yhtä hyvät kuin Rose, ovat tulleet suljetuiksi
pois, jotta perintöjärjestys on minullekaan siirtynyt, ja taivas minua
varjelkoon tekemästä mitään esi-isieni aikomuksille vastakkaista, tahi
loukkaamasta heimolaiseni oikeutta -- Malcolm Bradwardinen,
Inchgrabbitista; se on kunnioitettavaa, joskin rappeutunutta sukuni
haaraa."

Miss Bradwardine, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, tarttui
kaikella yksikseen elelleen yksinkertaisuudella ja tiedonhalulla niihin
tilaisuuksiin, joita Edwardin käynti hänelle soi kirjallisten
tietojensa laajentamiseksi. Tämä haetti muutamia kirjojaan
leirikaupungistaan, ja ne olivat Roselle suuremman ilon lähteenä kuin
hän siihen asti oli voinut mielessäänkään kuvailla. Tuossa
kallisarvoisessa lähetyksessä olivat edustettuina kaikki parhaat
englantilaiset runoilijat ja muut kaunokirjailijat. Impi laiminlöi
soitantonsa, kukkasensakin, eikä Saunders ainoastaan nureksinut vaan
teki suoranaisen kapinan työtä vastaan, josta nyt enää hädin sai
kiitokset palkakseen. Nämä uudet huvitukset saivat ajan mittaan yhä
lisää viehätystä siitä, että oli toveri, jolla oli samanlainen
käsitys ja ajatustapa niistä. Edwardin aulius tekemään valaisevia
muistutuksia ja selittelemään vaikeita kohtia teki hänen apunsa peräti
suuriarvoiseksi: ja hänen luonteensa yltiö romanttisuus tenhosi sielua,
joka oli liian nuori ja kokematon havaitsemaan sen vajavaisuuksia.
Asioista, jotka häntä innostuttivat, ja hyvällä tuulella ollessaan,
Edwardilla oli tuollainen luontaisen sujuva ja hiukan loistelias
kaunopuheliaisuus, jonka väitetään olevan voimakkaampikin naisen
sydäntä valtaamaan kuin kauneus, loisto, maine tahi rikkaus. Tässä
alituisessa seurustelussa oli siis kasvava vaara Rose rukan
mielenrauhalle, sitäkin enemmän, kun hänen isänsä oli aivan liiaksi
syventynyt omiin tutkimuksiinsa ja verhoutunut omaan arvokkuuteensa,
uneksiaksensakaan tyttärensä asemassa olevan mitään sellaista häiriötä
uhkaamassa. Bradwardine-suvun tyttäret olivat hänen mielestään kuin
Bourbonin tahi Itävallan hallitsijaperheiden prinsessat, korkealla
yläpuolia intohimon pilvien, jotka voisivat pimittää halvempien
naikkosien järkeä. He liikkuivat toisessa piirissä, olivat toisten
tunteiden hallitsemat, ja tottelivat toisia sääntöjä kuin joutilaan ja
haaveksivan rakkauden. Sanalla sanoen, niin tyyten ummisti hän silmänsä
Edwardin ja tyttärensä tuttavuuden luonnollisille seurauksille, että
koko naapuristo päätteli hänen avanneen ne huomaamaan, miten edullinen
olisi liitto Rosen ja nuoren, varakkaan englantilaisen välillä; tästä
lähtein he pitivät paroonia paljoa vähemmin narrina, kuin hän yleensä
oli muka ollut omia etujaan koskevissa asioissa. Mutta jos parooni
olisi todella mietiskellyt sellaista liittoa, niin olisi Waverleyn
penseys kuitenkin ollut voittamattomana esteenä. Vapaammin liikuttuaan
maailmassa oli sankarimme oppinut suurella häpeällä ja hämillä
ajattelemaan omaa Pyhän Cecilian tarinaansa, ja noiden muistojen
kiusallisuus oli omiaan, ainakin joksikin aikaa, hänen luonteensa
herkkyyden vastapainoksi. Sitäpaitsi ei Rose Bradwardinella, niin
kauniiksi ja rakastettavaksi kuin olemmekin hänet kuvanneet, ollut
juuri sitä laatua kauneutta tahi juuri niitä ansioita, jotka tenhoavat
ensi nuoruuden romanttisen mielikuvituksen. Hän oli liian avomielinen,
liian luottavainen, liian ystävällinen: kieltämättä herttaisia
ominaisuuksia kaikki, vaan häiritseviä sille loihdulle, jolla uneksiva
nuorukainen niin kernaasti ympäröi sydämensä kuningattaren. Oliko
mahdollista kumartaa, vapista ja jumaloida tuota ujostelevaa, vaan
kuitenkin leikkisää pikku tyttöä, joka milloin pyysi Edwardia
terottamaan kynäänsä, milloin selittämään Tassosta jonkin säkeen,
milloin lausumaan mielipiteensä jonkin hyvin, hyvin pitkän sanan
oikeinkirjotuksesta hänen siitä tekemässään käännöksessä? Kaikilla
noilla yksityisseikoilla on viehätyksensä eräänä elämän jaksona, vaan
ei nuorukaiselle, joka vasta käy elämään ja mieluummin etsii esinettä,
jonka rakkaus tuottaisi hänelle arvoa omissa silmissään, kuin kumartuu
sellaisen puoleen, joka odottaa samaa häneltä itseltään. Tästä syystä
-- vaikk'ei noin oikukkaassa intoutumisessa voikaan mitään sääntöä
lausua -- on aikainen rakkaus useasti kunnianhimoinen esineensä
valinnassa, tahi -- mikä vie yhteen -- valitsee sen (niinkuin
enenmainitun Pyhän Cecilian) sellaisesta asemasta, mikä myöntää _le
beau idéalille_ tilaa, jota taasen tuttavallisen ja perhe-elämän
todellisuus supistaa ja häiritsee. Tunsin hyvin etevän ja järkevän
nuoren miehen, joka parani rajusta intohimosta kaunista naista kohtaan,
jonka lahjat eivät vetäneet vertoja muodon ansioille; ja paraneminen
aiheutui siten, että hän joutui seurustelemaan ihailtunsa
kanssa kokonaisen ehtoopäivän. Siten olisi täti Rachelinkin
varovaisuustoimenpide varmaankin ollut tarpeeton, jos Edwardilla olisi
ollut tuollainen tilaisuus keskustella miss Stubbsin kanssa, sillä yhtä
pian hän olisi rakastunut karjakkoon. Ja vaikka miss Bradwardinea ei
sovi tähän verrata, niin tuntuu todenmukaiselta, että juuri heidän
keskinäinen tuttavallisuutensa pidätti Edwardia ajattelemasta Rosea
muuna kuin herttaisena ja lahjakkaana sisarena, kun taasen Rose paran
tunteet vähitellen, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, sukeusivat
ystävyyttä ylemmiksi.

Olen unohtanut mainita, että kun Edward haetti Dundeesta yllämainitut
kirjat, hän oli samalla pyytänyt pitennettyä lomaa, ja saanut sen.
Mutta hänen päällikkönsä kirje sisälsi myös ystävällisen kehotuksen
hänelle, ett'ei hän kuluttaisi aikaansa yksinomaan sellaisten
henkilöiden seurassa, joita, niin arvossa pidettäviä kuin muuten
olivatkin, ei voitu olettaa aivan ystävällisiksi hallitusta kohtaan,
jota olivat kieltäytyneet uskollisuudenvalallaan tunnustamasta.
Kirjeessä oli hieno vihjaus siitä, että joskin jotkin perhesuhteet
saattoivat kapteeni Waverleylle välttämättömäksi olla tekemisissä
sellaisten herrasmiesten kanssa, jotka olivat tuollaisessa ikävässä,
epäillyssä tilassa, niin tulisi hänen isänsä aseman ja toivomusten
ehkäistä häntä pitentämästä huomaavaisuuttaan kovin läheiseksi
tuttavuudeksi. Edelleen viitattiin, että samalla kun seurustelu
tuollaisten maallikoiden kanssa voisi vaarantaa hänen valtiollisia
periaatteitaan, voisi hän myös saada erehdyttäviä uskonnollisia
vaikutuksia korkeakirkolliselta papistolta, joka niin silmittömästi
työskenteli kuninkaallisen etuoikeudellisuuden vahvistamiseksi pyhissä
asioissa.

Tämä viime huomautus kaiketikin sai Waverleyn päättelemään molemmat
pelkästä komentajansa etuluuloisuudesta johtuneiksi. Hän tiesi mr.
Bradwardinen mitä tarkkatuntoisimmin vältelleen kaikkea sellaista
keskustelua, mikä vähimmässäkään määrässä olisi voinut järkyttää toisen
valtiollisia periaatteita, vaikka hän itse ei ainoastaan ollut
maanpakolaisperheen ilmeinen puoluelainen, vaan oli eri aikoina saanut
tärkeitä luottamustoimiakin sen palveluksessa. Sen vuoksi hän tunsi
ikäänkuin tekevänsä vääryyttä setänsä vanhalle ystävälle, jos vain
etuluuloa ja hairahtanutta epäilyä tyynnyttääkseen poistuisi talosta,
jossa antoi ja sai hupia ja viihdytystä. Hän vastasi hyvin
ylimalkaisesti, vakuuttaen everstilleen, ett'ei hänen uskollisuutensa
ollut pienimmässäkään häiriintymisen vaarassa -- ja pysyi edelleenkin
rakkaana ja kunnioitettuna vieraana Tully-Veolanissa.



XII.

Rosvoretki ja sen seuraukset.


Edward oli oleillut Tully-Veolanissa lähemmä kuusi viikkoa, kun eräänä
aamuna tavallisella aamukävelyllään ollessaan huomasi merkillistä
hämminkiä perheessä. Neljä paljasjalkaista karjapiikaa, tyhjät
maitosangot käsissä, juoksenteli hurjin liikkein pitkin pihaa,
äänekkäillä huudahduksilla ilmaisten hämmästystä, surua ja suuttumusta.
Kun tältä epätoivoiselta kööriltä ei voinut saada kuuluviinsa muuta
kuin voihkauksia "Herra armahda!" ja "Siunatkoon!" jotka eivät suoneet
mitään selitystä surun syistä, niin Waverley läksi etukartanolle, missä
näki rättäri Macwheeblen rientävän puistokujaa pitkin valkean poninsa
selässä niin nopeasti kuin tämä suinkin jaksoi. Rättäri näkyi saaneen
kutsun kiireimmän kautta saapua taloon, ja häntä seurasi kylästä
kymmenisen talonpoikaa, joiden ei ollut vaikea pysyä hänen tasallaan.

Rättäri, liiaksi toimessaan ja liiaksi mahdikkaana käymään
selittelyihin Edwardin kanssa, kutsui esille mr. Saundersonin, jonka
kasvonpiirteet ilmaisivat juhlallisuuden sekaista suuttumusta; he
kävivät sitte heti kahdenkeskiseen neuvotteluun. Davie Gellatleykin
näkyi muiden joukossa, laiskana kuin Diogenes Sinopessa hänen
maanmiestensä valmistautuessa piiritykseen. Häntä virkisti kaikki, hyvä
tahi paha, mikä aiheutti melua, ja hyppelehtien, heiskuen ja tanssien
hän lauleli vanhan balladin lopputoisintoa:

    on mennyt talo, tavara,

kunnes sattui liian lähelle rättäriä ja sai tämän ratsuraipasta
letkauksen, joka muutti hänen laulunsa ulinaksi.

Siirtyessään puutarhaan, Waverley näki itse paroonin, vinhasti ja
huimin harppauksin edes takaisin mittelemässä pengermää. Hänen
kasvojaan synkisti loukattu ylpeys, ja koko ryhtinsä tuntui ilmaisevan,
että hänen kiihkonsa aiheen kyseleminen tuntuisi kiusalliselta, jopa
voisi suorastaan loukata. Sen vuoksi livahti Waverley häntä
puhuttelematta taloon, ja astui aamiaishuoneeseen, missä tapasi nuoren
ystävänsä Rosen. Tämän kasvonpiirteissä ei kuvastunut isänsä
suuttumusta, rättäri Macwheeblen hälisevää mahtavuutta eikä palvelijain
toivottomuutta, mutta alakuloiselta ja miettiväiseltä näytti toki
hänkin. Salaisuus selvisi silmänräpäyksessä. "Aamiaisenne on tänään
jokseenkin levoton, kapteeni Waverley. Joukko _cateraneja_ on
viime yönä hyökännyt tilallemme ja ajanut pois mukanaan kaikki
lypsylehmämme."

"Joukko _cateraneja_?

"Niin, ylämaan rosvoja. Entisaikaan olimme heiltä aivan turvassa,
maksaessamme suojelusveroa Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille; mutta
isäni piti asemalleen ja säädylleen arvottomana suorittaa sitä
edelleenkin, ja niin on nyt tämä turma tapahtunut. Ei minua sureta
karjan kadottaminen, kapteeni Waverley, vaan isäni on niin kiivastunut
tästä häväistyksestä, ja on niin rohkea ja kuumaverinen, että pelkään
hänen aikovan saada ne väkivallalla takaisin -- ja jos hän ei itse
joudu vahinkoon, niin on hän tuottava vammoja joillekuille noista
hurjista vuoristolaisista, ja silloin ei meidän ja heidän välillä ole
rauha vallitseva kenties koko ikänämme. Emmekä me voi puolustautua
kuten ennen, sillä hallitus on ottanut kaikki aseemme, ja isä on niin
hillitön -- oi, mihin joudummekaan!" -- Rose rukka lannistui kokonaan
ja puhkesi kyyneliin.

Samassa astui sisään parooni ja nuhteli häntä karskimmin sanoin kuin
Waverley vielä milloinkaan oli kuullut hänen käyttävän kenellekään.
"Eikö ole häpeä", sanoi hän, "että hän esiintyy minkään herrasmiehen
edessä moisessa valossa, ikäänkuin kyynelehtien muutaman sarvipään ja
lypsynaudan tähden, cheshireläisen vuokraajantyttären tapaan! --
Kapteeni Waverley, minun täytyy pyytää teitä tulkitsemaan parhain päin
hänen surunsa, joka saattaa, tahi jonka pitäisi, johtua yksinomaan
isänsä maatilan näkemisestä alttiina vorojen ja maankulkurien
rosvouksille ja hävityksille, meillä olematta lupaa pitää kymmentäkään
muskettia puolustukseksemme tahi omaisuutemme takaisin hankkimiseksi."
Rättäri Macwheeble saapui heti jälkeenpäin, ja todisti oikeaksi, mitä
parooni oli lausunut aseista, ilmottaen surunvoittoisella äänellä
isännälleen, että vaikka väestö kyllä tottelisi hänen armonsa
määräyksiä, niin ei kuitenkaan ollut mitään toiveita rosvojoukon
tavottamisesta, kun ainoastaan hänen armonsa kamaripalvelijoilla oli
miekat ja pistoolit, ja rosvoja oli kaksitoista ylämaalaista, maansa
tapaan täysissä aseissa. -- Tämän murheellisen julistuksen annettuaan
hän astui äänettömän alakuloisuuden asentoon, pudistellen päätään
hitaasti kuin heilumasta herkeävä kellonlerkku, ja jäi sitte
liikkumattomana seisomaan, ruumis tavallista terävämmäksi kulmaksi
taipuneena ja takaosa sitä enemmän ulkonevana.

Parooni sill'aikaa asteli edes takaisin lattialla, äänettömässä
kiukussa, ja kiinnitti vihdoin katseensa vanhaan muotokuvaan, joka
esitti haarniskoitua ritaria; tämän kasvonpiirteet esiintyivät jylhinä
tuuhean tukan lomasta, joka valui hartioille asti, parran ulottuessa
rintapanssariin. -- "Tuo mies, kapteeni Waverley, minun isoisäni", hän
virkkoi, "hajotti ja löi pakosalle kahdensadan omalta alueeltaan
keräämänsä ratsumiehen kanssa enemmän kuin viisisataa noita ylämaan
roistoja, jotka ovat ikuisesti olleet _lapis offensionis et petra
scandali_, loukkauskivenä alamaan asujamille -- hän löi heidät
pakosalle, sanon, kun he julkesivat tulla ahdistamaan näitä tienoita
kansalaissotien aikana armon vuonna 1642. Ja nyt minä, sir, minä, hänen
pojanpoikansa, saan kärsiä epäkelpojen häväistykset!"

Syntyi kamala äänettömyys, jonka jälkeen koko seurue, niinkuin on
tavallista pulmallisissa olosuhteissa, alkoi antaa jos jonkinmoisia
neuvoja. Alexander ab Alexandro esitti lähetettäväksi jonkun
välimiehen _cateranien_ luokse, jotka hänen luullakseen kernaasti
suostuisivat luovuttamaan saaliinsa taalarista mieheen. Rättäri oli
sitä mieltä, että tämä kaupan hieronta olisi siveellisesti hyljättävää
varkaiden suojelemista tahi lurjuksien keralla liittoutumista; ja hän
suositti lähetettäväksi jonkun näppärän miehen tuonne vuoriston
onkaloihin tekemään karjasta omaan nimeensä niin hyvät kaupat kuin
suinkin, jotta loordi ei joutuisi mainituksi koko jutussa. Edward
ehdotti toimitettavaksi lähimmästä linnotuskaupungista joukon
sotamiehiä ja vangitsemiskäskyn; ja Rose yritti, minkä uskalsikaan,
vihjata apukeinona maksamattomien suojelusverojen suoritusta Fergus
Mac-Ivor Vich Ian Vohrille, joka helposti hankkisi karjan takaisin,
kuten oli hyvin tiettyä, kunhan hänet vain taivutettaisiin sovintoon.

Mikään näistä ehdotuksista ei saavuttanut paroonin hyväksymistä.
Suoranaisen tahi välillisenkään sopimuksen tekoa hän piti ehdottomasti
häpeällisenä; Waverleyn neuvo vain osotti, että hän ei käsittänyt maan
oloja ja puoluesuhteita; ja sille kannalle kuin asiat olivat joutuneet
Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohriin nähden, parooni ei ollut tekevä
myönnytyksiä hänelle, vaikkapa, vakuutti hän, "senkautta tulisi
takaisin _in integrum_ jok'ainoa hieho ja mullikka minkä
päällikkö, hänen esi-isänsä ja koko klan'insa ovat varastaneet Malcolm
Canmoren päivistä asti."

Hän toden teolla yhä puolsi avointa taistelua, ja esitti
toimitettavaksi pikalähetit Balmawhapplen, Killancureitin, Tulliellumin
ja muiden lairdien luo, jotka olivat samanlaisten rosvoilujen vaarassa,
kehottamaan heitä yhteiseen takaa-ajoon; "ja sitte, sir, nämä
_nebulones nequissimi_, niinkuin niitä Leslaeus nimittää, saavat
saman kohtalon kuin edeltäjänsä Cacus:

    "elisos oculos, et siccum sanguine guttur."

Rättäriä eivät ollenkaan miellyttäneet nämä sotaiset aikeet. Hän veti
taskustaan suunnattoman suuren kellonsa, joka väriltään ja miltei
ko'oltaankin oli kuin korpinauris, ja huomautti, että oltiin jo ohi
puolenpäivän. _Cateranit_ oli nähty heti auringonnousun jälkeen
Ballybroughin solassa; ennenkuin liittoutuneet voimat olisivat ko'olla,
olisivat nuo saaliinensa jo kaukana kaiken takaa-ajon tavattavista,
tuon poluttoman erämaan suojassa, niissä ei olisi hyvä seurata heitä,
eikä tosiaan mahdollinenkaan.

Tätä huomautusta vastaan ei käynyt kiistäminen. Neuvosto hajaantui siis
mihinkään tulokseen pääsemättä, ja niin on sattunut monelle
tärkeämmällekin neuvostolle; päätettiinhän vain, että rättäri
lähettäisi paroonin talouden käytettäväksi omat kolme lehmäänsä, ja
panisi olutta sen sijaan omiksi tarpeikseen.

Paroonin poistuttua antamaan joitakuita tarpeellisia määräyksiä,
Waverley käytti tilaisuutta kysäistäkseen, mikä oikeastaan olikaan
miehiään tuo Fergus, jolla oli niin mahdoton nimi.

"Hän on erään mahtavan ylämaan klan'in haaran päämies, jota pidetään
suuressa arvossa sekä oman voimansa että sen suuren vaikutuksen vuoksi,
mikä hänellä on heimolaisiinsa, ystäviinsä ja liittolaisiinsa. En
oikein osaa selittää, missä väleissä hän on rosvojen kanssa; mutta
rohkeimmatkaan heistä eivät konsanaan varasta keneltäkään, joka vaan
maksaa suojelusveroa Vich Ian Vohrille."

"Ja oleskeleeko tuo ylämaan urho tavallisissakin seurapiireissä, kuin
ainakin herrasmies?"

"Kaikin puolin", vastasi Rose. "Alkoihan isäni ja hänen välinen jupakka
kreivikunnan kokouksessa, jossa hän tahtoi saada arvoluokkansa
tunnustetuksi korkeammaksi kuin kaiken saapuvilla olevan alamaan
aatelin, vaan sitä ei isäni kärsinyt. Ja silloin hän härnäsi isääni
sillä väitteellä, että tämä oli hänen lippunsa alainen ja maksoi
hänelle veroa; ja isäni joutui hurjaan vimmaan, sillä rättäri
Macwheeble, joka järjestelee sellaiset asiat omin päin, oli saanut
salatuksi häneltä koko suojelusveron. Ja he olisivat taistelleet; mutta
Fergus Mac-Ivor sanoi hyvin kohteliaasti, ett'ei hän milloinkaan
nostaisi kättään niin kunnioitettua harmaapäätä vanhusta vastaan kuin
isäni oli. Oi kuinka soisinkaan heidän pysyneen ystävinä!"

"Hyvä kapteeni Waverley", pitkitti hän, "koettakaa tekin vaikuttaa
isääni, jotta hän taipuisi sovintoon. Olen varma siitä, että tämä on
vain alkua vaikeuksillemme, sillä Tully-Veolan ei ole ollut turvallinen
tahi rauhallinen asuinpaikka koskaan silloin kun olemme olleet riidassa
ylämaalaisten kanssa. Ollessani kymmenvuotiaana tyttönä tapahtui täällä
lähellä kahakka kahdenkymmenen ylämaalaisen ja isäni sekä hänen
palvelijainsa välillä. Kolme ylämaalaista sai surmansa ja heidät
kannettiin levätteihinsä käärittyinä suuren salin kivilattialle; ja
seuraavana aamuna tulivat heidän vaimonsa ja tyttärensä käsiään
väännellen, itkuvirsiä laulaen ja kirahdellen noutamaan pois ruumiit,
joiden saattueessa säkkipillin puhaltajat kulkivat etumaisina. En
voinut nukkua kuuteen viikkoon tuon tuostakin kavahtamatta noiden
kauheiden huutojen sointuun, ollen näkevinäni ruumiit jäykkinä ja
verisiin tartaneihinsa verhottuina. Mutta sittemmin saapui Stirlingin
linnotuksesta osasto sotaväkeä, esivallan valtakirja mukanaan, ja otti
pois kaikki aseemme; ja miten saatamme nyt suojella itseämme, jos heitä
ryntää tänne jonkinkaan suuruinen joukko?"

Waverley ei voinut olla hätkähtämättä kertomusta, jolla oli niin paljon
yhtäläisyyttä hänen omien romanttisten haaveilujensa kanssa. Tässä oli
tuskin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttönen, herttaisin sukupuoltaan
sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, ja hän oli ollut omin silmin
näkemässä sellaisen kohtauksen, joita Edward oli mielikuvituksessaan
loihtinut esille ikäänkuin ainoastaan ammoisiin aikoihin kuuluvina, ja
puhui siitä tyynesti, kuin helpostikin jälleen uudistuvasta
tapauksesta.

Parooni palasi päivällisen aikaan, ja oli suuressa määrin saanut
takaisin tyyneytensä ja ripeän mielialansa. Hän kertoili omasta
kokemuksestaan monta kaskua ylämaasta ja sen asukkaista, saaden
Edwardin tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa tuota nähtävästi monessa
suhteessa varsin merkillistä rotua kohtaan. Heidän näin haastellessaan
avautui ovi äkkiä, ja Saunders Saundersonin opastamana astui sisälle
täysissä varuksissaan ylämaalainen mies, jota Edward ensi silmäyksellä
täydellä syyllä säpsähti. Tämä geeli (Skotlannin kelttiläinen) oli
tukeva, tumma-ihoinen nuori mies, ja lyhyt kasvultaan; levätin avarat
poimut lisäsivät hänen muotonsa voimakasta vaikutusta. Lyhyt
_kilt_ eli puolihame jätti jäntevät kaunismuotoiset jäsenet
näkyviin; edessä riippui pukinnahka-reppu ja sen vieressä tavalliset
puolustusaseet -- tikari ja teräksestä taottu pistooli; hatussa oli
lyhyt töyhtösulka, joka osotti hänet _Duinhewasseliksi_ eli
herrasluokkaan kuuluvaksi; kyljellä riippui lyömämiekka, hartioilla
kilpi, ja kädessään hän kantoi pitkää espanjalaista luodikkoa. Toisella
kädellään hän nosti hattuaan, ja parooni, joka hyvin tunsi heidän
tapansa ja mihin laatuun heitä oli puhuteltava, virkkoi heti
arvokkaasti, mutta istualtaan nousematta, ja Edwardin mielestä suuresti
samaan tapaan kuin lähetystöä vastaanottava ruhtinas: "Tervetuloa, Evan
Dhu Maccombich: mitä uutta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrilta?"

"Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohr", vastasi lähetti, "tervehtii sinua,
Bradwardinen ja Tully-Veolanin parooni, ja on pahoillaan siitä, että
sinun ja hänen välilleen on noussut paksu pilvi, joka on estänyt teitä
näkemästä ja ajattelemasta sukujenne ja esi-isienne välillä jo
vanhoista ajoista asti voimassa ollutta ystävyyttä ja liittoa. Hän
pyytää sinua, että pilvi kulkisi ohitse, ja että kaikki jälleen tulisi
ennalleen Ivorin klan'in ja Bradwardinen suvun välillä. Ja hän odottaa
sinunkin lausuvan mielipahasi tästä pilvestä, älköön yksikään ihminen
vast'edes kysykö laskeusiko se vuorilta laaksoon vai nousiko laaksosta
vuorille; sillä ne eivät milloinkaan lyöneet huotralla, jotka eivät
saaneet iskua miekasta, ja voi sitä joka keväisen aamun myrskypilven
vuoksi tahtoisi menettää ystävänsä."

Tähän Bradwardinen parooni soveliaan arvokkaasti vastasi, että hän
tiesi Ivorin klan'in päällikön olevan ystävällinen _kuninkaalle_,
ja ilmaisi mielipahansa siitä, että hänen ja kenenkään niin terveitä
periaatteita noudattavan herrasmiehen välillä oli ollut mitään pilveä,
sillä kun ihmiset liittoutuvat, niin heikko on se, jolla ei veljeä
ole."

Kun tämä selitys tuntui tyydyttävältä, niin parooni käski tuomaan
mitallisen ryytiviinaa, jotta juhlallinen sovinto vahvistettaisiin. Hän
joi maljan Glennaquoichin Mac-Ivorin terveydeksi ja menestykseksi, ja
kelttiläinen lähetti vastasi samanlaisella kohteliaisuudella
Bradwardinelle. Sitte hän kahden kesken mr. Macwheeblen kanssa sopi
sellaisista yksityiskohdista, joilla ei katsottu tarpeelliseksi
paroonia vaivata. Ne varmaankin koskivat veron lakkautumista, ja
nähtävästi löysi rättäri keinoja liittolaisen tyydyttämiseksi,
saattamatta isäntäänsä pelkäämään arvoansa loukattavan. Ainakin on
varmaa, että kun nämä valtuutetut olivat juoneet pullollisen paloviinaa
pikku ryyppyinä -- jotka eivät noin tottuneihin vaikuttaneet sen
enempää kuin olisi ne kaadettu puistokujan päässä seisovien kahden
karhun kitaan -- oli Evan Dhu Maccombich saanut kaikki mahdolliset
tiedot edellisen yön rosvouksesta ja selitti aikovansa heti lähteä
tavottelemaan ryöstettyä karjaa. Se ei hänen mielestään voinut
kovinkaan kaukana olla. "He ovat särkeneet luun", hän huomautti, "vaan
eivät ole ehtineet imeä ydintä."

Sankarimme oli seurannut Evan Dhun tiedusteluja ja ihmetteli sitä
nerokkuutta, jota tämä osotti kerätessään asiaan kuuluvia tietoja ja
tehdessään niistä täsmällisiä ja sattuvia johtopäätöksiä. Evan Dhu
puolestaan oli ilmeisesti hyvillään Waverleyn huomaavaisuudesta, ja
muitta mutkitta kutsui hänet mukaansa pienelle kymmenen tahi
viidentoista penikulman kävelylle vuoristoon, katsomaan sitä
merkillistä sopukkaa, minne karja oli hänen luullakseen viety. Evan
vielä huomautti, että Waverley voisi paluumatkallaan viipyä päivän tahi
pari hänen päällikkönsä luona, missä oli varmasti saava hyvää
vieraanvaraisuutta ja sydämellisen vastaanoton osakseen. Seurauksena
tästä oli se, että muutamia välttämättömiä tarpeita sisältävä
matkareppu sidottiin erään paroonin metsästäjän hartioille ja
sankarimme läksi matkaan luodikko kädessä, uuden ystävänsä sekä
yllämainitun metsästäjän ja kahden Evania seuranneen ylämaalaisen
saattamana; jälkimäisillä oli aseina toisella pitkä Lochaber-kirves ja
toisella suuri vesilintuluodikko. Edwardin kysyessä selitti Evan, että
tämä aseellinen saattue ei suinkaan ollut tarpeellinen vartiona, vaan
ainoastaan sitä varten, että hän saattaisi esiintyä Tully-Veolanissa
sillä arvokkuudella, mitä Vich Ian Vohrin kasvattiveljen asema vaati.

Illemmalla he astuivat yhteen noista jylhistä solista, jotka välittävät
yhteyttä ylämaan ja alamaan välillä. Tavattoman jyrkkä ja rosoinen
polku polvitteli pitkin kahden huimaavan korkean kallion rotkoa,
seuraten vaahtoavan virran juoksua, joka kohisi syvällä vuosituhansien
vieriessä uurtamassaan uomassa. Muutamat laskevan auringon vinot säteet
sattuivat veden tummaan kouruun ja osottivat miten se syöksyi satojen
railojen läpi satoina putouksina. Polku kulki pitkin virran äkkijyrkkää
kallioseinämää, josta siellä täällä ulkoni terävä graniittikieleke
tahi vaivainen puu, joka oli kiinnittänyt käiveräiset juurensa
kivenrakoihin. Toisella puolella polkua nousi kallio miltei yhtä
jyrkkänä; mutta vastapäätä oleva rinne kasvoi näreikköä, joukossa
jokunen mäntykin.

"Tämä", virkkoi Evan, "on Bally-Broughin sola, jota entis-aikaan
kymmenen Donnochie-klan'in miestä piteli sataa alamaan huovia vastaan.
Surmansa saaneiden haudat ovat vieläkin nähtävissä tuossa pikku
notkelmassa puron toisella äyräällä -- jos näkönne on hyvä, niin voitte
kanervikossa erottaa nuo vihreät mättäät."

Sola johti kapeaan laaksoon, jonka päässä alkoi avara, musta suo. Se
oli täynnä syviä kuoppia, joiden lomitse he pujottausivat suurella
vaivalla ja vaarallakin, jälkiä myöten, joita ei olisi löytänyt kukaan
muu kuin ylämaalainen. Polku itse -- eli se osa hiukan tukevampaa
maaperää, missä vaeltajat puoleksi kävelivät, puoleksi kahlasivat --
oli rosoinen ja monin paikoin hyllyvänä liejuna. Toisinaan oli maaperä
niin epävarmaa, että täytyi hyppiä mättäältä toiselle, kun välillä
oleva hete ei kannattanut ihmistä. Tämä oli helppoa ylämaalaisille,
joilla oli tarkotukseen sopivat keveä-anturaiset kengät jalassaan ja
omituinen joustava käynti, mutta Edward alkoi havaita tämän oudon
ponnistelun työläämmäksi kuin oli odottanut. Hitaasti häipyvä illan
hämy opasti vielä tämän rämeikön läpi, vaan hylkäsi heidät miltei
kokonaan jyrkän ja hyvin louhikkoisen mäen juurella, jonka nouseminen
oli lähinnä ponnistuksena.

Vuoren toisella rinteellä, tiheää metsikköä lähestyttäessä, Evan Dhu
neuvotteli seuralaistensa kanssa ja tästä oli tuloksena se, että
Edwardin matkareppu siirrettiin metsästäjältä ylämaalaisen hartioille.
Edellinen lähetettiin sitte toisen ylämaalaisen kanssa kulkemaan aivan
eri tietä kuin toiset kolme matkamiestä. Evan selitti Waverleylle, että
alamaalaisen täytyi mennä tien poskessa olevaan kylään yöksi, sillä
Donald Bean Lean -- se arvoisa henkilö, jonka hallussa he luulivat
karjan olevan -- ei suuresti suvainnut vento vierasta syrjäisessä
asuinsijassaan. Tämä tuntui luonnolliselta ja vaiensi epäluulon, joka
oli hetkeksi juolahtanut Edwardin mieleen hänen nähdessään ainoan
alamaalaistoverinsa poistuvan sellaisessa paikassa ja sellaiseen
aikaan. Ja hän lisäsi heti jälkeenpäin, että hänenkin oli tosiaan
parempi lähteä ennakolta ilmottamaan Donald Bean Leanille heidän
tulonsa, "koska punatakin sotainen ilmestyminen muutoin voisi olla
hänelle vastenmielisenä yllätyksenä." Ja vastausta odottamatta hän
ripein askelin poistui näkyvistä.

Waverley jäi nyt omien aatoksiensa varaan, sillä hänen taistelukirvestä
kantava seuralaisensa puhui tuskin sanaakaan englanninkieltä. He
kulkivat tiheän ja loppumattomalta tuntuvan mäntymetsän läpi, ja polkua
oli sen vuoksi mahdoton enää erottaa sankassa pimeydessä. Ylämaalainen
sen näkyi kuitenkin vaistomaisesti löytävän, hetkeäkään olematta kahden
vaiheilla, ja Edward seurasi visusti hänen kintereillään. Vaan äkkiä he
saapuivatkin ison joen tahi järven partaalle, ja opas teki hänelle
ymmärrettäväksi, että heidän tuli istahtaa siinä hiukan odottelemaan.
Nouseva kuu valaisi himmeästi veden pintaa ja sen ympärillä olevien
vuorien epämääräisiä ääripiirteitä. Kesäisen yön vilpas ja kuitenkin
leppoisa ilma virkisti Waverleytä ripeästä ja väsyttävästä kävelystään,
ja iltakasteessa kylpevien hieskoivujen tuoksu oli erinomaisen
herttainen. Hänellä oli nyt aikaa miettiä asemansa koko romanttisuutta.
Tässä istui hän tuntemattoman järven äyräällä, oppaana alkuasukas,
jonka kieltä hän ei osannut, matkalla jonkun kuuluisan sissin luolaan
-- kenties toisen Robin Hoodin tahi Adam o' Gordonin -- keski-yöllä,
vaivaloisin ponnistuksin, erossa seuralaisestaan, oppaansa jättämänä.
-- Miten vaihteleva sarja tapauksia romanttisen mielikuvituksen
sommiteltavaksi, ja kaiken lisänä juhlallinen epävarmuuden, ehkäpä
vaarankin tunne! Ainoa muun yhteyteen huonosti soveltuva seikka oli
matkan aihe -- paroonin lypsylehmät! Mutta tämän halvan asian hän
tahtoi kokonaan sivuuttaa mielessään.

Hänen ollessaan vaipuneena unelmiinsa, ylämaalainen kosketti häntä
hiljaa hartioihin ja sanoi, melkein suoraan järven poikki viitaten:
"Tuolla on luola." Pieni valopiste loisti hänen osottamallaan
suunnalla, ja vähitellen kasvaen kooltaan ja loistoltaan, se näytti
vihdoin meteoorilta taivaanrannalla. Edwardin katsellessa tuota ilmiötä
kuului etäistä airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, ja samalta
taholta sointui pian kimakka vihellys. Ylämaalainen vastasi heti samaan
tapaan, ja neljän tahi viiden ylämaalaisen soutama vene lipui siihen
pikku lahdelmaan, jonka äärellä Edward istui. Hän astui seuralaisensa
keralla tulijoita vastaan, jolloin kaksi vankkaa vuoristolaista
viipymättä ja hyvin kohteliaasti auttoi hänet veneeseen, tarttuen sitte
airoihinsa ja rivakasti soutaen järven yli.



XIII.

Ylämaan sissin tyyssija.


Heidän saapuessaan lähemmä toisella rannalla tuikkivaa valoa, se
osottausi kokkovalkeaksi, joka oli sytytetty jyrkästi vedestä nousevan
kallionkärjen juurelle; kallio oli punaisessa hohteessaan ihalana
vastakohtana ympärillä oleville äyräille, joita silloin tällöin kelmeä
kuutamo himmeästi ja osittain valaisi. Kokkoa pitivät yllä, siihen
runsaasti männyn karahkoita heittelemällä, kaksi olentoa, jotka tuossa
punaisessa loimussa näyttivät kummituksilta. Lopulta saattoi erottaa,
että tuli oli avaran luolan suussa, johon järven poukama näkyi
päättyvän; ja hän arvasi, että se oli sytytetty johtoloistoksi
venemiesten paluumatkaa varten. He soutivat suoraan luolan suuta kohti,
vetivät sitte aironsa veneeseen ja antoivat aluksensa kulkea omalla
vauhdillaan sen kalliopenkereen ohi, jolla kokko loimusi, pari
venemittaa edemmä, kunnes se pysähtyi siihen kohtaan, missä luola jo
kaareusi holvina heidän ylitseen ja nousi vedestä viitenä tahi kuutena
leveänä kallioportaana, jotka miltei tuntuivat ihmiskäsien tekemiltä.
Samassa hetkessä valettiin vettä tuleen, joka pihisten sammui, jättäen
rannalla olijat pimeään. Voimakkaat kädet nostivat Waverleyn veneestä,
asettivat hänet jaloilleen ja puolittain kantoivat luolan sisustaan.
Hän astui pimeässä muutaman askeleen äänten sorinaa kohti, joka tuntui
kuuluvan kallion keskuksesta, ja jyrkän kulmauksen takaa tulivat
näkyviin Donald Bean Lean ja hänen koko taloutensa.

Luolan sisus oli hyvin korkea, ja sitä valaisivat petäjäiset soihdut,
jotka soivat kirkasta ja räiskyvää valoa, samalla levittäen voimakasta,
vaikk'ei vastenmielistä tuoksua. Valoa lisäsi punaisella hehkullaan
sysinuotio, jonka ympärillä istui viisi, kuusi aseellista ylämaalaista,
toisten himmeästi häämöttäessä leväteillään loikovina luolan
etäisemmissä sopissa. Eräässä tilavassa komerossa oli takajaloistaan
roikkumassa äsken teurastetut lammas ja kaksi lehmää. Tämän omituisen
asunnon isäntä astui vierastaan tervehtimään, aivan erilaisena
ulkomuodoltaan ja tavoiltaan, kuin tämä oli kuvitellut mielessään.

Donald Bean Lean oli hintelä ja lyhytkasvuinen; tukka oli
vaaleanruskea, kasvot hennot ja vaaleat; ja vaikka hän oli vartaloltaan
hyvinmuodostunut ja notkea, niin tuntui hän sentään kauttaaltaan
mitättömältä. Hän oli palvellut jonakin alempana soturina Ranskan
armeijassa, ja vastaanottaakseen englantilaista vierastaan
juhlallisesti sekä osottaakseen hänelle kohteliaisuutta omalla
tavallaan, oli hän vaihtanut ylämaalaisen pukunsa vanhaan punaisen ja
sinisen kirjavaan sotilaspukuun sekä töyhtöhattuun. Noin pyntättynä hän
näytti ympäristössään niin oudolta, että Waverley olisi purskahtanut
nauruun, jollei se olisi ollut säädytöntä ja vaarallista. Rosvo
toivotteli kapteeni Waverleyn kaikella ranskalaisen kohteliaisuuden
ylenpalttisuudella tervetulleeksi, ja näkyi tarkoin tuntevan hänen
nimensä ja sukusuhteensa, sekä olevan erityisemmin selvillä hänen
setänsä valtiollisista mielipiteistä. Näitä hän suuresti kiitteli,
Waverleyn pitäessä viisaampana vastata aivan ylimalkaisin sanoin.

Hänen saatuaan istumasijan mukavan matkan päässä nuotion helteestä,
asetti vanttera ylämaan neitonen Waverleyn, Evanin ja Donald Beanin
eteen kolme puuvatia, täynnä _eanaruichia_, eräänlaista voimakasta
lihalientä. Väsymys ja nälkä saivat tämän yksinkertaisen ruokalajin
maistumaan, ja sitä seurasivat hiilillä käristetyt lihaviipaleet, jotka
katosivat Evan Dhun ja isännän edestä kerrassaan kuin loihdittuina.
Juhlan kunniaksi tuotiin whiskyä esille niin runsaasti kuin suinkin
tarvittiin. Ylämaalaiset joivat sitä siekailematta; mutta Edward ei
sitä saanut sekotettunakaan nautituksi. Hänen isäntänsä oli suuresti
pahoillaan siitä, ett'ei ollut viiniä tarjota: "Olisinpahan vain
tiennyt neljäkolmatta tuntia aikaisemmin, niin olisin hankkinut vaikka
neljänkymmenen penikulman takaa."

Hän alkoi pian puhella maan valtiollisista ja sotilaallisista oloista,
ja Waverley kummasteli, vieläpä pelästyikin huomatessaan tuollaisen
henkilön niin tarkoin tuntevan Tayn pohjoispuolella majailevien
linnotusväestöjen ja rykmenttien lukumäärän. Mainitsipa hän täsmälleen
niiden tarjokkaiden luvun, jotka olivat yhtyneet Waverleyn mukana
sotaväkeen hänen setänsä tilalta, ja huomautti, että he olivat "aimo
poikia." Hän muistutti Waverleylle paria rykmentin tarkastuksessa
sattunutta pikku seikkaa, joista hän tiesi varmasti päättää rosvon
olleen omin silmin niitä näkemässä; ja kun Evan Dhu sill'aikaa oli
vetäytynyt levättiinsä kääriytyneenä levolle, Donald erityisellä
äänenpainolla kysyi Edwardilta, eikö tällä ollut mitään erikoista
sanottavaa hänelle.

Waverleytä hämmästytti ja jonkin verran saattoi rauhattomaksikin moinen
kysymys tuollaiselta mieheltä. Hän vastasi vain uteliaisuudesta
saapuneensa katsomaan tätä merkillistä paikkaa. Donald Bean Lean
katseli häntä vakaasti kasvoihin tovin, ja virkkoi sitte, merkitsevästi
päätään nyökäyttäen: "Olisittehan voinut luottaa minuunkin; olen yhtä
varma kuin Bradwardinen paroonikin, tahi Vich Ian Vohr. Mutta yhtä
tervetullut olette majaani silti."

Waverleytä ehdottomasti värähdytti rosvon salaperäinen puhe, eikä hän
parhaalla tahdollaankaan saanut kysytyksi, mihin nuo viittaukset
tähtäsivät. Erääseen luolan komeroon oli hänelle valmistettu
kanervainen alus, kukat päälle päin käännettyinä, ja siellä hän
muutamien ylimääräisten levättien peitossa makasi jonkin aikaa
silmäillen luolan muiden asukasten liikkeitä. Kahden tahi kolmen miehen
ryhminä he saapuivat luolaan tahi läksivät ulos, ainoastaan lausuen
muutaman sanan geelinkielellä rosvopäällikölle, ja jälkimäisen
vaivuttua uneen, eräälle kookkaalle ylämaalaiselle, joka toimi hänen
sijaisenaan ja näkyi hänen levätessään olevan vartijana. Ne, jotka
saapuivat luolaan, näyttivät palanneen joltakin onnistuneelta
retkeilyltä, ja astuivat suoraa päätä ruokakomeroon, leikaten
tikareillaan osuutensa siellä riippuvista elukoista, ja paistellen ja
syöden niitä sitte nuotion ääressä mielensä mukaan. Väkijuomat olivat
ankaran valvonnan alaisina; niitä jakelivat ainoastaan joko Donald itse
tahi hänen sijaisensa ja ennenmainittu neitonen, joka näkyi olevan
ainoa nainen leirissä. Määrätty whisky-osuus olisi kuitenkin tuntunut
liialliselta kenelle muulle tahansa kuin ylämaalaisille, jotka
enimmäkseen taivasalla ja hyvin kosteassa ilmanalassa eläen voivat
nauttia suuret määrät väkijuomia, niiden aiheuttamatta tavallisia
haitallisia seurauksiaan aivoihin tahi ruumiin vointiin.

Vihdoin alkoivat liikehtivät ryhmät sulautua yhteen sankarimme
silmissä, jotka vähitellen painuivat umpeen, eikä hän jälleen avannut
niitä, ennen kuin aamun aurinko oli korkealla yli järven pinnan, joskin
siitä oli vain himmeä heijastus Uaimh an Ri'ssä -- Kuninkaan luolassa,
kuten Donald Bean Leanin asuntoa ylpeästi nimitettiin.

Toinnuttuaan unestaan Edward ihmeekseen huomasi luolan typö tyhjäksi.
Käydessään luolan suulle, hän näki että sille kallionkärjelle, jolla
olivat jäännökset edellisen illan kokkovalkeasta, johti pieni polku
pitkin luolaan ulottuvan poukaman reunaa. Noustuaan ylös tuolle
pengermälle, hän olisi pitänyt enemmän etenemisen maitse mahdottomana,
jos ei olisi ollut uskomatonta, että luolan asukkailla oli ainoastaan
vesitie käytettävänään. Etsimällä hän löysikin pikku pengermän
ulommassa päässä kolme, neljä kaltevaa paasiastuinta, joita myöten
kiipesi kallion toiselle puolelle ja melkoisen työläästi laskeusi sen
kuvetta alas. Siten hän äkkiä joutui ylämaalaisen järven karulle ja
jyrkälle rannalle. Järvi itse oli noin neljän penikulman pituinen ja
puolentoista levyinen, ja sitä rajottivat jylhät, kanervien kattamat
tunturit, joiden harjalla vielä aamun usma lepäsi.

Katsellessaan taakseen hänen täytyi ihmetellä turvapaikan hyvin
salattua asemaa. Kallio, jonka kärjen hän oli kiertänyt muutamia pikku
koloja käyttäen, jotka tuskin jalansijaksi soveltuivat, näytti nyt
ylipääsemättömältä äkkijyrkänteeltä. Etäämpänä rannalla näkyi
Evan Dhu onkimassa, mukanaan toinen ylämaalainen, jonka Edward
taistelukirveestään tunsi eiliseksi ystäväkseen. Paljoa lähempää hän
kuuli iloista geeliläistä laulua, ja sen opastamana saapui
päiväpaisteiseen, riippakoivun siimestämään poukamaan, jonka pohjana
oli luja valkohiekka. Siellä hän tapasi luolan neidon parhaansa mukaan
puuhaamassa aamiaista maidosta, munista, ohraleivästä, tuoreesta voista
ja mesikakuista. Tyttö parka oli sinä aamuna tehnyt neljän penikulman
kaarroksen, etsimässä noita Donald Bean Leanin leirissä tuiki
tuntemattomia aineksia, vaan oli kuitenkin saanut aikaa laitella oman
persoonansa mitä parhaimpaan kuntoon. Tosin olivat koko pukimina
ainoastaan lyhyt, tummanruskea, omakutoinen nuttu ja mitaltaan niukka
hame, mutta ne olivat puhtaat ja sievästi sommitellut. Tulipunainen
kirjailtu huivi piteli tukkaa, joka valui runsaina, mustina kiharoina
alas hartioille. Alicen uhkeimpana koristuksena oli pari kultaisia
korvarenkaita ja kultainen rukousnauha, jonka hänen isänsä (sillä hän
oli Donaldin tytär) oli tuonut Ranskasta, kaiketikin jonkin taistelun
saaliina. Hänen vartalonsa, joskin hiukan liian kookas tuon ikäiselle,
oli hyvin sopusuhtainen, ja ryhtinsä sorea ja sujuva. Hän tervehti
Waverleytä, englanninkieltä osaamattomana, herttaisella hymyllä, joka
sai lumivalkeat hammasrivit näkymään kaikessa loistossaan ja hilpeät
silmät veitikkamaisesti välkehtimään. Hän näytti kiihkeästi haluavan
vierastaan istuutumaan noin suurella innolla hommatun aamiaisen ääreen,
johon hän vielä lisäsi läheiseltä nevalta poimittuja karpaloita.

Evan ja hänen seuralaisensa palasivat nyt verkalleen rantamalta, tuoden
riistanaan suuren lohenmullon. Kipinä Evanin pistoolista sytytti tuleen
muutamia kuivia näreitä, jotka yhtä nopeasti paloivat hiilille, ja
niillä paistettiin kala suurina viipaleina. Aterian päätteeksi Evan
veti lyhyen nuttunsa taskusta suuren helttasimpukan kuoren ja
levättinsä poimuista whiskyllä täytetyn oinaansarven. Hän siemasi aimo
kulauksen, huomauttaen ottaneensa jo aamuryypyn Donaldin kanssa ennen
tämän lähtöä, ja tarjosi simpukankuoren sitte loordin armollisin elein
Dugald Mahonylle, kumppanilleen, joka ei odottanut toista käskyä, vaan
tyhjensi sen suurella halulla. Evan valmistausi sitte lähtemään
veneelle, kutsuen Waverleytä mukaansa. Sillävälin oli Alice kerännyt
pieneen vasuun mitä piti korjaamisen arvoisena ja heittänyt
hartioilleen tulipunaisen vaippansa. Astuen nyt Edwardin luo, hän
sievästi niiaten, tarjosi, vieraansa käteen tarttuen, mitä
vilpittömimmällä yksinkertaisuudella poskensa hänelle suudeltavaksi.
Evan, joka vuoriston tyttösien keskuudessa kävi aimo hulivilistä, astui
esille ikäänkuin samaa suosiota tavottamaan; mutta Alice sieppasi
vasunsa ja kiiti ylös kallioharjannetta kuin metsäkauris. Naurellen
kääntyi hän vielä kerran katsahtamaan taakseen, huusi jotakin
geelinkielellä Evanille, joka vastasi samaan tapaan ja samalla
kielellä, heilutti kättään Edwardille ja pitkitti sitte yksinäistä
matkaansa, pian kadoten tiheikköön, josta vielä jonkin aikaa
kajahtelivat hänen säveleensä.

He astuivat jälleen luolan suulla olevaan alukseen, jonka Dugald Mahony
lykkäsi vesille. Käyttäen hyväkseen aamutuulahdusta, hän nosti
kömpelönlaisen purjeen, Evanin käydessä käsiksi peräsimeen ja ohjatessa,
mikäli Waverleystä näytti, jonkin verran ylemmäksi vastakkaiseen rantaan
kuin edellisenä iltana olivat olleet. Heidän soluessaan pitkin hopealta
läikehtivää pintaa, Evan alotti keskustelun ylistyspuheella Alicesta,
joka hänen sanojensa mukaan oli sekä _näköisä_ että _näpevä_, ja
sitäpaitsi notkein _strathspeyn_ tanssija koko maakunnassa. Edward yhtyi
ylistyksiin sikäli kuin niitä ymmärsi, mutta ei voinut pidättyä
pahottelemasta sitä, että tyttö oli tuomittu niin vaarallisiin ja
surkeihin oloihin.

"Huh, mitä siihen tulee", virkkoi Evan, "niin ei koko Perthshiressä ole
mitään, minkä puutteessa hänen tarvitsee olla, jos sitä isältään
pyytää, kun se vain ei ole liiaksi kuuma eikä liiaksi raskas."

"Mutta hänen isänsä on rosvo, tavallinen varas!"

"Tavallinen varas! Ei mitenkään: Donald Bean Lean ei ikipäivinä
_nosta_ vähempää kuin kokonaisen lauman kerrallaan."

"Sanotteko häntä siis epätavalliseksi varkaaksi?"

"En sitäkään. Vaan se on varas, joka anastaa köyhältä leskeltä lehmän
tahi mökkiläiseltä sonnin; se taasen, joka nostaa alamaalaislairdilta
karjalauman, on herrasmies ja karjanvälittäjä. Sitäpaitsi ei puun
ottaminen metsästä, lohen virrasta, peuran vuorilta, tahi lehmän
alamaalta ole mitään häpeällä mainittavaa kellekään ylämaalaiselle."

"Mutta mikä siitä tulisi lopuksi, jos hän joutuisi kiinni moisessa
hommassa?"

"Tietenkin hän kuolisi lain edestä, niinkuin on tehnyt moni muukin
reima mies häntä ennen."

"Kuolisi lain edestä!"

"Niin, nimittäin lain kanssa tahi lain kautta -- Crieffin iloisessa
hirsipuussa, missä hänen isänsä ja isoisänsä päivänsä päättivät,
niinkuin arvelen hänelle itselleenkin käyvän, jos ei häntä osu
lopettamaan luoti tahi miekka jollakin partioretkellä ollessaan."

"_Toivot_ sellaista kuolemaa ystävällesi, Evan?"

"Niinpä tietystikin, vai pitäisikö minun toivotella miestä menehtyväksi
märälle olkikuvolle luolassaan kuin syyhelmäinen koira?"

"Mutta mihin joutuukaan silloin Alice?"

"No, jos noin käypi ja hänen isänsä ei siis kaipaa tytön apua, niin
mikäpä estäisi vaikkapa minua itseäni naimasta häntä."

"Uljas päätös", sanoi Edward; "mutta sitä odotellessa, Evan, mihin
onkaan appesi (joksi hän tulee, jos saa kunnian nousta hirteen) pannut
paroonin karjan?"

"Oh, se jo löntysteli paroonin metsästäjän ja Allan Kennedyn edellä
ennen kuin aurinko tän'aamuna kurkisti Ben-Lawersin yli. Tällä hetkellä
lienevät Bally-Broughin solassa, paluumatkalla Tully-Veolanin
laitumille, kaikki paitsi kaksi, jotka pahaksi onneksi ehdittiin
teurastaa ennen Uaimh an Ri'hin tuloani."

"Ja minne matkaamme me, Evan, jos saan kysyä?"

"Minnekäpä munallekaan kuin lairdin omaan taloon Glennaquoichiin?
Ettehän toki olisi tullut hänen alueelleen, aikomatta käydä häntä
itseäänkin tapaamassa?"

Noin puolen tunnin kuluttua he saapuivat järven yläpäähän. Heidän
noustuaan maihin, ylämaalaiset vetivät veneen kaislikkoon näkemättömiin
ja piilottivat toisaanne airot, epäilemättä Donald Bean Leanin
käytettäväksi hänen sattuessaan kulkeutumaan sille tienoolle.

Matkaajat seurasivat viehättävää polkua ylös kunnaille, joilta pieni
puro soristen juoksi alas järveen. Waverley vieläkin jatkoi kyselyjään
luolan isännästä.

"Asuuko hän aina luolassaan?"

"No ei. Yksikään sielu ei tiedä sanoa, missä hän jolloinkulloin on
tavattavissa; ei ole koko maassa ainoatakaan hänelle tuntematonta
soppea, onkaloa tahi metsän kätköä."

"Ja suojaavatko häntä muutkin kuin sinun herrasi?"

"Minun herrani? _Minun_ herrani on taivaassa", vastasi Evan
korskasti, vaan palasi heti jälleen kohteliaaseen sävyynsä; "mutta
tarkotatte päällikköäni. Vaan ei hän suojele Donald Bean Leania eikä
hänen kaltaisiaan; hän suo Donaldille vain puun ja veden."

"Ei suurikaan lahja, nähteni, Evan, kun kumpaistakin lienee kyllälti."

"Tarkotan maan ja järven; ja luulenpa, että Donald olisi pinteessä, jos
laird ottaisi miesjoukon keralla hänet katsellakseen tuolla Kailychatin
metsässä, ja jos veneemme kymmenlukuisina saapuisivat järveä myöten
Uaimh an Ri'hin, minun tahi jonkun muun riuskan miehen johtamana."

"Mutta jos alamaasta tulisi voimakas joukko häntä vastaan, niin eikö
päällikkösi kävisi puolustamaan?"

"Ei, päällikkö ei soisi ainoatakaan piilukon kipinää hänen puolestaan
-- jos nuo tulisivat lain kanssa."

"Ja mitä tekisikään Donald?"

"Hänen olisi pakko vetäytyä loitomma, ehkäpä vuorten yli Letter
Scriveniin."

"Ja jos häntä sinnekin seurattaisiin?"

"Varmaankin hän silloin menisi serkkunsa luokse Rannochiin."

"Entäpä jos tunkeutuisivat Rannochiin?"

"Se on aivan uskomatonta", lausui Evan. "Yksikään alamaalainen koko
Skotlannissa ei uskaltaisi tulla kahakoimaan pyssynkantamankaan päähän
Bally-Broughin taakse, paitsi jos hänellä olisi apunaan _Sidier
Dhu_."

"Ketä niin nimität?"

"_Sidier Dhu_ merkitsee mustaa soturia, niitä riippumattomia
komppanioita, joita muodostettiin yleisen järjestyksen ja rauhan
valvojiksi Skotlannissa. Vich Ian Vohr oli sellaisen päällikkönä viisi
vuotta, ja minä itse kersanttina, sen sanon."

Kuului pyssynlaukaus, ja laakson yläpäässä näkyi metsästäjä koirineen
ja seuralaisensa kanssa. "Totisesti", virkkoi Dugald Mahony leveällä
murteellaan, "siinäpä on itse päällikkö."

"Eikä ole", sanoi Evan jyrkästi. "Luuletko että hän saapuisi tuolla
lailla vastaanottamaan alamaan aatelismiestä?"

Mutta heidän tullessaan lähemmä hän sanoi nolostuneena: "Ja sittenkin
se on hän, ja aivan ilman seuruetta -- ei mukanaan muuta elollista
olentoa kuin Callum Beg."

Fergus Mac-Ivorista olisi ranskalainen voinut lausua, yhtä osuvasti
kuin kenestä tahansa ylämaalaisesta, _qu'il connait bien ses
gens_. Hän ei tosiaan ollut ajatellut herättävänsä kunnioitusta
nuoren ja rikkaan englantilaisen ylimyksen silmissä esiintymällä
joutilasten ylämaalaisten saattueessa, joka oli tilaisuuteen suhteeton.
Hän älysi hyvin, että sellainen tarpeeton seura näyttäisi Edwardista
pikemmin naurettavalta kuin arvokkaalta. Harvat miehet kyllä saattoivat
häntä enemmän olla kiintyneitä päällikkyyden ja läänitysvallan
periaatteisiin, mutta juuri siitä syystä hän varoi osottamasta
ulkonaisia arvokkuuden merkkejä muulloin kuin sellaisena hetkenä,
jolloin niillä voi olettaa olevan paras tehonsa. Hänellä oli nyt
mukanaan yksi ainoa seuralainen, hyvin kaunis ylämaalainen nuorukainen,
ja tämä kantoi herransa metsästysreppua ja lyömämiekkaa, jota vailla
hän harvoin oli ulkosalla.

Kun Fergus ja Waverley kohtasivat toisensa, jälkimäisen huomiota
herätti päällikön erityisemmän uljas ja arvokas ulkomuoto. Ylämaalainen
puku -- jota hän käytti yksinkertaisimman kuosisena -- esitti mitä
edullisimmin hänen keskikokoa pitemmän, sopusuhtaisen vartalonsa; hän
piti tartanista tehtyjä ihokkaita ja muutoinkin samanlaista pukua kuin
Evan, ainoana aseenaan vain hopeahelainen tikari, jos ei ota lukuun
lintuluodikkoa, jota kantoi kädessään ja jolla oli kävellessään ampunut
muutamia nuoria villihanhia. Hänen kasvonsa olivat ilmeisesti
skotlantilaiset kaikkine erikoispiirteineen, mutta kuitenkin hienommat
ja säännöllisemmät, jotta niitä olisi sanottu kauneiksi missä maassa
tahansa. Lakin sotilaallinen kuosi kotkansulkineen lisäsi pään
miehekästä vaikutusta, niinkuin tukan mustat, sirot kiharatkin.

Sievään ja arvokkaaseen ulkomuotoon liittyi avomielinen, sydämellinen
sävy ja käytös. Mutta taitava ihmistuntija ei kuitenkaan olisi ollut
lähemmin silmäillessään yhtä tyytyväinen noihin kasvoihin kuin ensi
katseella. Kulmakarvat ja ylähuuli tuntuivat ilmaisevan omapäisyyttä ja
jyrkkään käskyvaltaan tottumista. Hänen kohteliaisuutensakin näytti
kaikessa vilpittömyydessään osottavan oman arvonsa tuntoa; ja pienenkin
kiihtymyksen sattuessa ilmaisi äkillinen välähdys silmissä, että
hänellä oli pikavihainen, korskea ja ärtyinen luonne, jota ei silti
ollut vähemmin pelkääminen, joskin se tuntui suuresti olevan
omistajansa hallittavissa. -- Päällikön kasvot siten muistuttivat
hymyävää kesäpäivää, jonka autereisella taivaalla muutamat vähäpätöiset
merkit aavistuttavat ukonjyrinää ja salamaa ennen illan tuloa.

Näitä vähemmän edullisia havaintoja ei Edward kuitenkaan tehnyt ensi
kohtauksessa. Päällikkö vastaanotti hänet Bradwardinen paroonin
ystävänä, sydämellisesti kiittäen häntä tulostaan, ja ryhtyi
haastelemaan Donald Bean Leanin taloudesta, rosvon laittomuuksiin
kajoamatta; vilkkaasti keskustellen he astelivat Glennaquoichia kohti,
Evanin kunnioittavasti seuratessa jälempänä Callum Begin ja Dugald
Mahonyn keralla.



XIV.

Päällikkö ja hänen asuntonsa.


Kolmisen vuosisataa aikaisemmin Fergus Mac-Ivorin esi-isä oli vaatinut
sen lukuisan ja mahtavan klan'in päällikkyyttä, johon hän kuului. Hänet
voitti vastustaja, jolla oli enemmän oikeutta tahi ainakin suurempi
voima puolellaan, minkä vuoksi hän puoluelaisineen kulkeusi etelään
päin etsimään Aeneaan tapaan uusia asuinsijoja. Perthshiren
ylänkömaassa olivat olosuhteet suotuisat. Eräästä sikäläisestä
mahtavasta paroonista oli tullut valtionkavaltaja; Ian -- mikä oli
seikkailijamme nimi -- liittyi niihin, jotka kuningas oli valtuuttanut
kapinoitsijaa kurittamaan, ja kunnostausi siinä niin suuresti, että sai
paroonin tilukset sukuomaisuudekseen. Seurattuaan myös kuningasta
sotaan Englannin hedelmällisiin seutuihin, hän käytti joutoaikansa niin
toimekkaasti sotaveron keräykseen Northumberlandin ja Durhamin
talonpoikaisväestön keskuudessa, että pystyi palattuaan rakentamaan
kivisen tornin eli linnotuksen. Tämä herätti niin suurta ihailua
alustalaisissa ja naapureissa, että hän sai nimekseen _Ian nan
Chaistel_, Linna-Ian, ja siitä asti oli heimon päälliköllä ollut
lisänimenään Vich Ian Vohr eli Suuren Ianin poika, koko klan'in
nimittäytyessä Ivorin heimoksi Linna-Ian'in isän mukaan.

Ferguksen isä oli järjestyksessä kymmenes heimonsa päällikkö. Hän otti
osaa 1715 vuoden kapinaan ja oli pakotettu pakenemaan Ranskaan, sitte
kun sinä vuonna Stuartien puolesta tehty yritys oli mennyt mitättömiin.
Muita maanpakolaisia onnellisempana hän sai paikan Ranskan
palveluksessa ja nai siellä jalosukuisen naisen; tästä avioliitosta
hänellä oli kaksi lasta, Fergus ja hänen sisarensa Flora. Skotlannissa
oleva sukutila oli takavarikkoon otettuna kuulutettu myötäväksi, mutta
saatiin pienestä summasta jälleen ostetuksi nuoren perillisen nimeen.
Sen johdosta siirtyi tämä sittemmin sukunsa synnyinseudulle asumaan.
Pian havaittiin, että hän oli harvinaisen lujaluonteinen, tulinen ja
kunnianhimoinen, ja vähitellen tutustuessaan maan oloihin, hän sai
ominaisuuksilleen erityisen toimialan, joka oli mahdollinen ainoastaan
kuusikymmentä vuotta takaperin.

Jos Fergus Mac-Ivor olisi elänyt kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, niin
häneltä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan puuttunut nykyinen
maailmantuntemuksensa ja tapojensa siloisuus. Kuusikymmentä vuotta
myöhemmin taasen ei hänen kunnianhimollaan ja vallanhalullaan olisi
ollut nykyisen asemansa suomaa virikettä. Hän oli pikku piirissään
tosiaan yhtä täydellinen valtiomies kuin itse Castuccio Castrucani.
Mitä auleimmalla vakavuudella antausi hän sovittelemaan kaikkia
kahakoita ja riitaisuuksia, joita usein syntyi lähiseudun muiden
klan'ien kesken, tullen siten yhä yleisemmin käytetyksi ratkaisijana.
Omaa patriarkkaalista valtaansa hän vahvisti varojaan säästämättä,
vieläpä uhrasi niin paljon kuin suinkin kykeni sen komeilevan, joskin
laatuaan kehittymättömän vieraanvaraisuuden ylläpitoon, mikä katsottiin
päällikön arvolle kuuluvaksi. Samasta syystä hän keräsi tiluksilleen
alustalaisia, vantteraa ja sotaisiin tarkotuksiin kelpaavaa väkeä
kylläkin, vaan lukumäärältään paljoa enemmän kuin maan itsensä voitiin
laskea elättävän. Nämä olivat etupäässä hänen omaa klan'iaan, jonka
jäsenistä hän ei sallinut ainoankaan siirtyä muualle, mikäli vain
saattoi sitä estää. Mutta sitä paitsi piti hän leivässään moniaita
emäheimon seikkailijoita, jotka luopuivat vähemmän sotaisesta, vaikka
varakkaammasta päälliköstä, palvellakseen Fergus Mac-Ivoria. Vieläpä
muitakin, joilla ei ollut edes tuon vertaa heimolaisuutta Ferguksen
väen kanssa, pääsi vannomaan hänelle uskollisuudenvalansa, eikä hän
toden teolla hylännyt ketään, joka osotti osaavansa käyttää kahta
kättään ja oli suostuvainen ottamaan Mac-Ivorin nimen.

Hänellä oli tilaisuus näiden voimien harjottamiseen, saatuaan
komennettavakseen yhden noista itsenäisistä komppanioista, jotka
hallitus oli muodostanut yleisen rauhan säilyttämiseksi ylämaassa. Sen
päällikkönä hän toimi pontevasti ja suurella innolla, pitäen hyvää
huolta järjestyksestä alueellaan. Alustalaisensa hän pani vuoron
jälkeen palvelemaan tässä komppaniassa jonkin määrätyn ajan, joten he
kaikki saivat jonkinlaisen sotilaallisen kasvatuksen. Rosvoja vastaan
taistellessaan huomattiin hänen äärimmäisiin asti käyttävän sitä omaa
määräysvaltaa, mikä käsitettiin kuuluvaksi apuna käytetylle sotaväelle
niin kauvan kuin laki ei vielä käynyt oikeaa uraansa ylämaassa. Niinpä
hän oli aivan epäilyttävän lempeä niille sisseille, jotka hänen
käskystään luovuttivat saaliinsa takaisin ja lupasivat alistua hänen
tuomittavikseen, mutta vainosi ankarasti, otti kiinni ja jätti oikeuden
haltuun kaikki sellaiset lainrikkojat, jotka uhmasivat hänen
kehotuksiaan. Jos taasen jotkut oikeuden palvelijat, sotilasosastot
tahi muut ottivat ahdistellakseen pahantekijöitä hänen alueillaan,
siihen hankkimatta hänen myöntymystään ja apuaan, niin ei mikään ollut
sen varmempaa, kuin että heitä kohtasi jokin auttamaton vastus tahi
häviö. Niin tapahtuessa oli Fergus Mac-Ivor ensimäinen ilmaisemaan
myötätuntoisuuttaan, ja samalla kun hienosti moitti heidän
ajattelemattomuuttaan, hän ei ollut kaunopuheliaasti valittamatta sitä
laittomuuden tila, mihin koko maa oli joutunut. Nämä valitukset eivät
ajan mittaan ehkäisseet epäluuloa, ja lopulta saatiin hallitus ottamaan
pois Fergus Mac-Ivorilta sotilaallinen päällikkyys.

Mitä tahansa tunsikaan sydämessään tämän johdosta, hän pystyi salaamaan
kaiken tyytymättömyyden, jos sitä hänessä oli. Mutta pian alkoi
lähiseutu tuntea pahoja vaikutuksia siitä epäsuosiosta, joka oli
kohdannut nuorta päällikköä. Donald Bean Lean ja muut maantieritarit.
joiden tuhotyöt olivat siihen asti rajottuneet toisiin piirikuntiin,
näyttivät nyt vakinaisesti asettuneen tälle siunatulle rajaseudulle;
eivätkä heidän rosvoilunsa kohdanneet suurtakaan vastarintaa, kun
alamaan aateli oli enimmäkseen jakobiitteja, ja aseeton. Täten olivat
monet asukkaat pakotetut maksamaan suojelusveroa Fergus Mac-Ivorille,
joka sillä keinoin ei ainoastaan saanut suurta vaikutusvaltaa, vaan
myöskin käyttövaroja vieraspitoihinsa.

Kerrotulla menettelytavalla oli etäämmä tähtäävä päämäärä kuin
naapuristossaan suurta olla ja pikku klan'ia mielin määrin
hallita. Lapsuudestaan asti oli hän kiintynyt maanpakolaisen
kruununtavottelijaperheen kohtaloon, ja oli vakuutettu siitä, että
valtaistuimelta syösty hallitsijasuku oli jo pian pääsevä oikeuksiinsa,
jolloin sen auttajat nousisivat suureen arvoon ja kunniaan. Tätä
silmällä pitäen hän oli ylämaalaisia koetellut saattaa keskinäiseen
sovintoon, ja omaa väkeään lisännyt mahdollisuutta myöten, jotta
oltaisiin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa valmiit tarttumaan
aseihin. Samassa tarkotuksessa hän myös pyrki sellaisten alamaan
ylimysten suosioon, jotka olivat Stuartien ystäviä. Varomattomasti
riitaannuttuaan mr. Bradwardinen kanssa, jota omituisuuksistaan
huolimatta suuresti kunnioitettiin maassa, hän oli senvuoksi nopea
käyttämään Donald Bean Leanin partioretkeä sovinnon tekoon jo
kertomallamme tavalla. Otaksuivatpa jotkut, että hän oli toimittanut
koko yrityksen Donaldin harkintaan, päästäkseen jälleen tekemisiin
lairdin kanssa -- missä tapauksessa rauha maksoi jälkimäiselle kaksi
hyvää lypsylehmää. Stuartit osottivat palkkioksi kaikesta tästä innosta
yhä lisääntyvää luottamusta häntä kohtaan, ja lähettivät soveliaina
aikoina läjän kiiltäviä kultakolikoita, eivätkä myös säästelleet
kauniita lupauksia. Loistavin vastalahja oli kuitenkin muuan
suunnattoman suurella vahasinetillä varustettu pergamentti, joka oli
olevinaan kreivin-valtuus, minkä oli myöntänyt itse James, Englannin
kolmas ja Skotlannin kahdeksas kuningas, uskolliselle ja rakkaalle
Fergus Mac-Ivorilleen, Glennaquoichissa, Perthin kreivikunnassa
Skotlannin maassa. Tämän tulevaisen kreivinkruunun välkkyessä silmäinsä
edessä, Fergus ryhtyi yhä laajaperäisemmin tuon onnettoman aikakauden
salaliittoutumiseen ja suunnitteluihin, ja kaikkien sellaisten
toimeliaiden asiamiesten tapaan sai omantuntonsa helposti taipumaan
muutamiin tinkimisiin puolueensa palveluksessa, joista kunniantunto ja
ylpeys olisi hänet pidättänyt, jos olisi yksistään omia etujaan ajanut.

Päällikkö ja hänen vieraansa saapuivat Glennaquoichin hoviin
hilpein mielin. Siinä oli kaksi rakennusta: Ian nan Chaistelin
asuntona ollut karkeatekoinen, nelinurkkainen torni, ja korkealla
_luhdilla_ varustettu päärakennus. Jälkimäisen oli rakennuttanut
Ferguksen isoisä, palattuaan ikimuistoiselta Ylämaan Rynnäköksi
sanotulta sotaretkeltä, joka oli tehty läntisiin kreivikuntiin. Tällä
Ayrshiren whigejä ja presbyteerejä vastaan suunnatulla ristiretkellä
oli sen ajan Vich Ian Vohr varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin
Northumberlandin ryöstämisessä esi-isänsä, ja sen vuoksi jättänyt
jälkeläisilleen hänkin mahtavuutensa muistomerkiksi suuren rakennuksen.

Ympäristö kuitenkin oli karua ja vajanaisesti viljeltyä, mutta
rakennuksen edustalla oli tulijoita vastassa näky, joka olisi nostanut
Marlboroughin herttuankin rintaa, jos hänellä olisi ollut sellainen
esitettävänä kansansa kiitollisuuden lahjottamassa Blenheim-linnassaan.
Satakunta ylämaalaista täysissä pukimissa ja varuksissa oli siinä
käynyt vilkkaaseen aseleikkiin, joka todisti hyvää harjotusta ja
sotaista kuntoa. Päällikkö heidät nähdessään lausui ohimennen, että oli
unohtanut kutsuneensa "muutamia klan'insa jäseniä esille, nähdäkseen
olivatko he tarpeellisessa kunnossa maansa puolustusta varten sekä
sellaisia ikäviä tapauksia estämään, kuin nyt kuuluu Bradwardinen
paroonille tapahtuneen."

"Ja miten suurella määrällä tuollaisia uljaita sotilaita onkaan onni
pitää teitä päällikkönään?" kysyi ihaillen Waverley, johon tuo
epäilemättä ennakolta järjestetty näky oli tehnyt toivotun vaikutuksen.

"Hyvän asian puolesta ja suositun päällikön johdolla on Ivorin heimosta
harvoin käynyt taistelutantereelle vähempää kuin viisisataa säilää.
Mutta tiedättehän, kapteeni Waverley, että kaksikymmentä vuotta
takaperin julistettu aseidenriisumis-laki estää heitä olemasta niin
täydessä asekunnossa kuin entis-aikaan; enkä pidä väestäni enempää
asestettuna kuin tarvitaan oman tahi ystävieni omaisuuden
varjelemiseksi miehiltä, joita yksi oli viime yönä isäntänänne."

"Mutta joukollanne voisitte piankin hävittää ja hajottaa Donald Bean
Leanin ja monen muun joukkueet."

"En sitä epäile; ja palkintonani olisi käsky luovuttaa kenraali
Blakeneylle Stirlingin linnotukseen ne muutamat säilät, mitä meille
vielä on jäänyt: eipä se vain viisasta olisi. Mutta menkäämme,
säkkipillien sävel ilmottaa päivällisen olevan valmiina. Suokaa minulle
kunnia ohjata teidät yksinkertaiseen asumukseeni."

Juhlasalina oli Ian nan Chaistelin rakennuksen koko alikerta,
jonka läpi ulottui jättiläismäinen tammipöytä päästä päähän.
Päivällisvarusteet olivat yksinkertaiset, jopa karkeatkin, ja seuruetta
riitti tungokseen asti. Pöydän päässä istui päällikkö itse Edwardin ja
muutamien naapuri-klan'eista saapuneiden vieraiden kanssa;
arvojärjestyksessä olivat sitte lähinnä hänen oman heimonsa vanhimmat,
lampuodit ja kiinnikkeensaaneet, joiksi kahdeksi ryhmäksi heidät
jaettiin, heillä kun oli hallussaan kappaleita päätilasta; näiden
alapuolella heidän poikansa, veljenpoikansa ja kasvattiveljensä; sitte
päällikön huoneenhaltijat, kukin arvonsa mukaan; ja alimpana ne
alustalaiset, jotka itse todella viljelivät maata. Vielä tämän pitkän
sarjan jatkona näki Edward kartanolla, jonne johtava suuri
kaksipuolinen ovi oli sepo selällään, ruohikossa suuren joukon yhä
alempiarvoisia ylämaalaisia, jotka kuitenkin olivat kestivieraita hekin
ja saivat osuutensa sekä juhlan isännän läsnäolosta että päivän
nautinnoista. Loitolla, keinujen äärimmäisillä liepeillä liehuen, oli
kirjava lauma akkoja, ryysyisiä lapsia, mieronkiertäjiä, nuoria ja
vanhoja, suuria metsäkoiria, mäyrä- ja paimenkoiria sekä kaiken
näköisiä kylänrakkeja. Ja kaikilla oli jokin suoranainen tahi
välillinen harrastus ja osuus näytelmän juonessa.

Tällä näköjään määrättömällä vieraanvaraisuudella oli kuitenkin
taloudellinen rajansa. Jonkinmoista huolta oli käytetty pöydän
yläpäässä ja suorastaan englantisen vieraan edessä olevien kala- ja
lihamaljakkojen j.n.e. kuntoonpanemiseen. Alempana pöydän varrella oli
suunnattomia, muodottomia raavaan- ja lampaanlihan möhkäleitä, ja ihan
pöydän keskellä kokonaisena käristetty lammas. Se oli asetettu
jaloilleen seisomaan, vihko vihanneksia suussa, ja tämän elukka paran
kimppuun kävivät urheasti ylämaalaisten tikarit ja puukot, niin että se
pian oli silvottu surkeiksi riekaleiksi. Vielä alempana näkyivät
ruokalajit yhä järeämmiltä, mutta kylliksi oli ruokaa kaikkialla.
Lihakeitto, sipulit, juusto ja aterian rippeet ilahuttivat taivasalla
juhlivia Ivorin poikia.

Samat ohjesäännöt vallitsivat väkijuomien jakelussa. Oivallista
punaviiniä ja samppanjaa tarjoiltiin päällikön lähimmille, whiskyä ja
olutta muille. Eikä tämä epätasaisuus tuntunut tuottavan pienintäkään
loukkautumista. Jokainen ymmärsi, että hänen makunsa täytyi olla
arvosijansa mukainen, ja ne, joille oli määrätty säästäväisempi juoma,
pyysivät sitä siis aina oman valintansakin johdosta, lausuen viinin
liian kylmäksi vatsalleen.

Kolme säkkipillin soittajaa puhalsi huimaa sotamarssia koko aterian
ajan, ja holviksi kaareutuvan laipion kaiku sekä kelttiläisen kielen
sorina aiheutti sellaisen Baabelin-hälyn, että Waverleyn korvissa
humisi. Mac-Ivor pyysikin vierastaan suomaan anteeksi noin suuren
seurueen tuottaman sekamelskan, huomauttaen miten välttämätöntä hänen
asemassaan oli rajattoman vieraanvaraisuuden noudattaminen. "Nämä
uljaat, joutilaat heimolaiseni", virkkoi hän, "pitävät maatilaani vain
ikäänkuin minun holhottavanani kaikkien yhteiseksi elatukseksi; ja
minun täytyy hankkia heille lihaa ja olutta, näiden veitikkain muuta
tekemättä kuin harjotellessa miekkailua, kuleskellessa pitkin
vuoristoa, ammuskellessa, kalastellessa, metsästellessä, juopotellessa
ja kylän neitokaisia kosiskellessa. Mutta mitä voinkaan tehdä, kapteeni
Waverley? Jokainen käy oman laatunsa jälkeen, niin haukka kuin
ylämaalainen." Edward antoi odotetun vastauksen, onnitellen häntä niin
monen urhean ja uskollisen seuralaisen omistamisesta.

"Niinpä kyllä", vastasi päällikkö; "jos olisin halukas isäni tavoin,
antautumaan alttiiksi iskulle päähän tahi kahdelle kaulaan, niin
luulenpa että nämä vetelehtijät olisivat puolellani." Sitte hän
viittasi soittoniekat taukoamaan, ja lausui äänekkäästi: "Minne on
laulu puikahtanut, ystävät, kun ei sitä enää löydä Mac-Murrough?"

Mac-Murrough, perheen runolaulaja, ijäkäs ukko, otti viittauksen
viipymättä huomioonsa ja alkoi matalalla äänellä nopeasti hyräillä
kelttiläistä säetulvaa, minkä kuulijakunta vastaanotti kaikella
innostuksen suosiolla. Laulaja intoutui sikäli kuin pääsi pitemmälle
laulussaan. Hän oli ensin pitänyt silmänsä maahan luotuina; nyt hän
katseli ympärilleen milloin pyydellen, milloin käskien, ja hänen
laulunsa kohosi hurjiksi, tärisyttäviksi säveliksi, joita säestivät
paljon puhuvat elkeet. Runoilijan kiihko tuntui tarttuvan
kuulijoihinkin. Heidän rajut, ahavoituneet kasvonsa saivat hurjemman,
tulistuneen ilmeen; kaikki kumartuivat laulajaan päin, monet hypähtivät
seisaalleen ja viuhtoivat hurmiossa käsillään, ja toiset tarttuivat
miekankahvaan. Laulun tauottua syntyi tuokioksi syvä hiljaisuus,
runoilijan ja yleisön kiihtyneiden tunteiden vähitellen palautuessa
tavallisille urilleen.

Päällikkö tuntui enemmän tarkastelleen muiden mielenliikutusta kuin
itse antautuneen sen haltuun. Hän täytti nyt vieressään olevan pienen
hopeapikarin punaviinillä. "Anna tämä", sanoi hän eräälle palvelijalle,
"Mac-Murrough _nan Fonnille_ (lauluniekalle), ja mehun juotuaan
pitäköön kuoren, muistona Vich Ian Vohrilta." Laulaja vastaanotti
hartaalla kiitollisuudella lahjan; hän joi viinin ja suuteli pikaria,
kunnioittavasti käärien sen huiviinsa. Koko klan näkyi olevan suuresti
mielissään päällikkönsä anteliaisuudesta.

Monta hyväksymisellä vastaanotettua geeliläistä maljalausetta
esitettiin; muutamia niistä selittelikin päällikkö vieraalleen:
"Sille, ken ei selkäänsä käännä ystävälle eikä vihamiehelle; --
ken ei konsanaan ostanut tahi myönyt oikeutta; -- ken ei ole
kumppaniaan hylännyt; -- vieraanvaraa pakolaiselle, ja säretyt luut
vallan-anastajalle; -- _kiltissä_ kulkeville pojille; --
ylämaalaisille yhteen lyöttäyneinä."

Edwardia suuresti halutti saada tietää äskeisen laulun sisältö, joka
oli niin voimakkaasti tenhonnut kuulijansa, ja hän mainitsi
uteliaisuutensa isännälleen. "Kun huomaan", lausui tämä vastaukseksi,
"että olette jo kolmasti antanut pullon kiertää koskematonna ohitsenne,
niin aioinkin jo esittää, että vetäytyisitte sisareni teepöydän ääreen
-- hän osaa selittää teille sellaiset asiat paremmin kuin minä."

Edward suostui tähän kernaasti, ja päällikkö virkkoi muutaman sanan
ympärillään oleville, poistuen sitte Waverleyn keralla pöydästä. Oven
sulkeutuessa heidän takanaan, Edward kuuli innostuneen eläköönhuudon,
jolla koko klan ilmaisi tunteitaan johtajaansa kohtaan.



XV.

Päällikön sisar.


Flora Mac-Ivorin kamari oli sisustettu mitä yksinkertaisimpaan tapaan,
sillä Glennaquoichissa supistettiin kaikkia muita menoja mikäli suinkin
mahdollista, jotta voitaisiin kaikessa loistossaan ylläpitää päällikön
vieraanvaraisuutta sekä lisätä hänen puoluelaistensa lukumäärää. Mutta
tästä kitsaudesta ei ollut merkkiäkään nähtävissä itse nuoren neidin
puvussa, joka oli hienoa, kallista kangasta sekä puoleksi
pariisilaiseen, puoleksi yksinkertaisempaan ylämaan kuosiin hyvin
aistikkaasti sommiteltu. Kähertäjän taide ei ollut päässyt rumentamaan
tukkaa, vaan valui se mustina suortuvina kaulalle, pitimenä ainoastaan
kampa, joka oli runsaasti koristeltu timanteilla; ylämaan tavat
nimittäin eivät sallineet naisen verhota hiuksiaan ennen miehelään
menoaan.

Flora oli varsin silmäänpistävästi veljensä näköinen; heillä oli samat
antiikit, säännölliset kasvonpiirteet, samat mustat silmät, silmäripset
ja kulmakarvat, sama puhdas hipiä, joka kuitenkin Ferguksella oli
päivän paahtama ja hänen sisarellaan mitä hennointa naisekkuutta
ilmaiseva. Mutta Ferguksen korskeus ja jämeys oli Florassa päin vastoin
suloisena lempeytenä, ja terävän, mustan silmän eloisa katse, joka
päällikössä näytti kärsimättömältä silloinkin kun se kohtasi aivan
luonnollisia vastuksia, oli sisaressa saanut herttaisen miettiväisyyden
leiman. Ferguksen katseet tuntuivat etsivän kunniaa, valtaa, kaikkea,
mikä voisi kohottaa hänet muiden kuolevaisten yläpuolelle, vaan hänen
sisarensa näytti, ikäänkuin jo tajuten henkisen etevämmyytensä,
pikemmin säälivän kuin kadehtivan niitä, jotka ponnistelivat ulkonaisia
etuja kohti. Hänen tunteensa vastasivat kasvojen ilmettä. Lapsuudestaan
asti oli hän oppinut pitämään Stuartien asiaa yhtä pyhänä kuin
uskontoaan, ja oli valmis sen hyväksi tekemään kaikkea, kärsimään ja
uhraamaan kaikkea. Mutta hänen intonsa, ollessaan veljensä tunteita
hillittömämpi, oli samalla myös kaikesta itsekkyydestä vapaa -- mitä ei
voinut Ferguksesta suorastaan väittää. Chevalier St. George ja
hänen ruhtinaallinen puolisonsa olivatkin osottaneet erikoista
huomaavaisuutta sisarusparin vanhempia ja näiden kuoltua orpoja itseään
kohtaan, suoden heille hyvän kasvatuksen ja useamman vuoden oleskelun
hoviseurueessaan. Se sai sisarukset tuntemaan mitä sydämellisintä
kiitollisuutta pakolaisperhettä kohtaan. Prinsessa Sobieskilta oli
Floralla pikku eläke, jota hän käytti hyväntekeväisyyteen klan'issaan,
jonka tilan parantaminen oli hänen hartaimpia pyrkimyksiään.

Miss Mac-Ivorin seurapiiri oli sekä hänen asemansa että oman valintansa
vuoksi aivan pieni. Hänen läheisin ystävänsä oli Rose Bradwardine,
johon hän olikin suuresti kiintynyt; ja yhdessä nähtyinä he olisivat
olleet taiteilijalle mitä viehättävimpinä esikuvina iloiselle ja
kaihomieliselle runottarelle. Uutena tuttavana Fergus nyt esitti
hänelle kapteeni Waverleyn.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Fergus virkkoi sisarelleen:
"Hyvä Flora, ennenkuin palaan esi-isiemme tapaan pidettäviin
raakalaiskemuihimme, täytyy minun ilmottaa sinulle, että kapteeni
Waverley on kelttiläisen runottaren palvelija, kenties ei vähimmin
juuri sen vuoksi, ett'ei hän ymmärrä kieltä ainoatakaan sanaa. Olen
hänelle kertonut olevasi mainio ylämaan runouden tulkitsija, jotta
Mac-Murroughkin ihailee käännöksiäsi lauluistansa, samalla perusteella
vain, kuin kapteeni Waverley ihailee alkuteosta -- syystä ett'ei
voi ymmärtää niitä. Etkö lukisi tahi lausuisi vieraallemme
englanninkielellä sitä erinomaisen pitkää nimisarjaa, minkä
Mac-Murrough oli sepittänyt tämänpäiväiseksi sankarirunokseen? Panen
pääni veikkaa teirenhöyhentä vastaan, että sinulla jo on käännös siitä
tehtynä; yhdessäpä lauluniekka ja sinä sepittelette ja neuvottelette,
ennenkuin hän miehille virtensä veisaa."

"Koko laulu ei ollut muuta, kapteeni Waverley, kuin luettelo ylämaan
eri klan'eista luonteenomaisine määritelmineen, sekä kehotus heille
muistamaan ja esikuvanaan pitämään isiensä mainetöitä", virkkoi Flora
vältellen.

"Vaan jos en erehdy, niin kuulin hänen laulussaan omankin nimeni, niin
oudolta kuin koko olettamus tuntuikin?" intti puhuteltu.

"En sitä epäile. Geeliläinen runous on harvinaisen ääntiörikkautensa
kautta hyvin taipuisaa äkillisen mielenjohteen palvelukseen, ja laulaja
aivan useasti lisäilee ennakolta mietityn teoksensa tehoa, sovittamalla
joukkoon monenmoisia laulutilaisuuden aiheuttamia säkeitä."

"Antaisin parhaan ratsuni, jos saisin tietää mitä ylämaan laulajalla
saattoi olla sanottavaa minunlaisestani mitättömästä etelämaalaisesta
-- hänen mainintansa tuntui saavan kaikkien katseet kääntymään minuun."

"Ei se teille maksa ainoatakaan jouhta ratsunne harjastakaan", vastasi
Flora. "Una, _mavourneen_!"

Hän puhui geelinkielellä muutaman sanan kamaritytölleen, joka sievästi
niiaten pujahti ulos huoneesta. "Lähetin Unan tiedustamaan laulajalta
hänen käyttämiään lauseita", hän selitti, "ja sitte koetan kykyni
mukaan tulkita ne teille."

Fergus oli jo vetäytynyt takaisin juhlan viettoon. Pian palasi Una
asialtaan, ja toisti emännälleen joitakuita geeliläisiä säkeitä. Flora
näkyi miettivän kotvasen, ja kääntyi sitte hiukan punehtuen
Waverleyhin: "Mahdoton on uteliaisuuttanne tyydyttää, kapteeni
Waverley, itseään arvosteltavaksi asettamatta. Mutta kuitenkin, jos
suotte minulle hetken miettimis-ajan, niin koetan sovittaa teitä
koskeneiden tilapäis-säkeiden merkityksen kömpelöön käännökseen, jota
jo ennemmin olen yrittänyt eräästä alkutekstin osasta sommitella. Kun
ilta on viehättävä, niin näyttäköön Una teille tien erääseen
mielipaikkaani, jossa yhdyn teihin Cathleenin, toisen seuralaiseni
keralla."

Una läksi emännältään jonkin neuvon saatuaan opastamaan Waverleytä
toisen käytävän kautta pitkin kapeaa laaksoa, jonka pohjukassa
kiertelevän virran juoksua he seurasivat. Jonkin ajan kuluttua he
saapuivat sivujoelle, jolla oli lähteensä vasemmalla kädellä olevassa
vuoristossa ja joka esiintyi kahden suuren kallion välisestä hyvin
kapeasta solasta. Tämän uomaa pitkin he nyt kääntyivät kulkemaan,
pientä polkua myöten, jota monin paikoin oli paranneltu Floraa varten.
Maisema oli äkkiä muuttunut aivan uudeksi, aivan kuin olisi jokin
satumaa ollut avautumassa katsojan silmien eteen. Kalliot saivat
tuhansia omituisia ja vaihtelevia muotoja. Eräässä kohden nousi pilviä
pitelevä keila vaeltajien eteen, ikäänkuin estämään kaiken etenemisen;
ja vasta aivan sen juurelle tultuaan huomasi Waverley äkillisen
käänteen, jolla polku kiersi tuon jylhän vuorenjättiläisen. Toisessa
kohdassa olivat syvän kuilun ulkonevat reunat niin lähellä toisiaan,
että kaksi poikittain asetettua ja turpeilla katettua mäntyä oli
siltana rotkon yli, vähintäin puolitoista sataa jalkaa korkealla
ilmassa. Siinä ei ollut kaidepuita ja leveydeltään oli se tuskin kolmea
jalkaa.

Tuijottaessaan tuohon vaaralliseen tiehen, joka näkyi mustana juovana,
kallioseinämien kutistamalla taivaanlaen kaistaleella, Waverley
kauhistuneena näki Floran ja hänen seuralaisensa ilmaantuvan kuin
keijuisvaltakunnan asujamet tuolle hytkyvälle perustalle, näköjään
ilmassa liihottelevina. Impi pysähtyi hänet alhaalla nähdessään ja
heilutti hänelle tervehdykseksi nenäliinaansa, niin keveästi ja
huolettomasti, ett'ei hän voinut värisemättä katsella moista vaaran
uhittelua. Hänen päätään huimasi, eikä hän saanut vastanneeksi
tervehdykseen; tuntui suurelta huojennukselta nähdä kauniin ilmestyksen
katoavan hennolta astinlaudaltaan rotkon toiselle puolelle.

Polku kulki edellämainitun sillan alitse ja nousi sitte nopeasti puron
reunalta ylöspäin. Laakso laajeni avaraksi pyöriöksi, jonka rinteillä
huojui koivuja, nuoria tammia, pähkinäpensaita ja harvakseltaan
marjakuusiakin. Kalliot vetäysivät peremmälle, kohottaen rosoisia
harjanteitaan viidakon takana, ja niitä ylemmä nousi siellä täällä
huippuja ja kukkuloita, muutamat paljaita, toiset metsäisiä, jotkut
pyöreitä, kanervan kattamia kumpuja ja toiset rotkoisiksi louhikoiksi
rakoilleita. Äkillisessä käänteessä johti polku, joka oli pitemmän
aikaa pysytellyt ulohtaalla purosta, kauniin putouksen kaltaalle. Se ei
ollut niin merkillinen suuresta korkeudestaan eikä vesipaljoudestaan,
kuin kauniista ympäristöstään. Syöstyään noin kahdenkymmenen jalan
korkuisen louhikon yli, virta keräysi avaraan, luonnon muodostamaan
säiliöön, joka oli täynnä reunojaan myöten; ja missä putouksen
vaahtokuplat olivat hajonneet, siinä oli vesi niin kirkasta, että
saattoi nähdä jokaisen kiven syvällä pohjassa. Tässä altaassa kiertäen
puro löysi tiensä reunassa olevasta railosta ja syöksähti toisena
putouksena pohjattomalta näyttävään rotkoon, kunnes kaukana alhaalla
jälleen ilmestyi päivänvaloon vuosituhansien kuluessa sileiksi
hivuttamiensa mustien kallioiden alta ja solui soristen alas notkoa,
virtana, jonka laitoja Waverley vast'ikään oli noussut. Tuon
romanttisen säiliön rantamat olivat yhtä kauniit, mutta jo jylhyyteen
ja suurenmoisuuteen taipuvia. Huimaavan korkeiden huippujen lomissa oli
sammalpeitteisiä notkelmia, joihin oli istuteltu puita niin
aistikkaasti, että ne eivät häirinneet maiseman alkuperäistä suloa.

Siellä Waverley tapasi Floran tuijottamassa kosken kuohuihin. Kahden
askeleen päässä taampana seisoi Cathleen, pidellen pientä
skotlantilaista harppua, jota Floran oli opettanut käyttämään Rory
Dall, muuan läntisen ylämaan viimeisiä harpunsoittajia. Länteen aleneva
aurinko loi runsaan ja vaihtelevan väriloiston kaikille esineille, ja
tuntui antavan lumotun hohteen Floran silmien eloisalle, viehkeälle
tummuudelle; se kirkasti hänen hipiänsä heleyden ja puhtoisuuden, ja
teki tenhoisaksi hänen ryhtinsä arvokkuuden ja vartalonsa sulon. Edward
ei mielestään ollut rohkeimmissa unelmissaankaan kuvitellut niin
loihtivaa haltijatarta.

Neito näytti tyynesti tietä sellaiseen paikkaan, missä kosken kohina
laulua ja soittoa häiritsemättä vain olisi sitä säestämässä, istuutui
sammaleiselle paadelle ja otti Cathleenilta harpun.

"Olen antanut teidän ottaa vaivaksenne kävellä tänne, kapteeni
Waverley, siitä syystä, että arvelin maiseman herättävän teissä
mielenkiintoa, sekä myöskin sen vuoksi, että ylämaalainen lauluni
kärsisi käännökseni vajavuuksista vielä enemmän, jos esittäisin sen
ilman sille kuuluvaa luontaista ympäristöään ja säestystään, Maani
runollisin sananparsin puhuakseni, kelttiläisen runottaren asuntona on
yksinäisen vuoren usma, ja sen ääni majailee tunturipuron sorinassa.
Ken häntä kosii, sen täytyy rakastaa karua kalliota enemmän kuin
hedelmällistä laaksoa, ja erämaan yksinäisyyttä pitää parempana kuin
juhlasalin riemua."

Kuullessaan tätä kaunottaren selitystä, jossa äänen sointu sai
mielenliikutukselta kaihoisan värähdyksen, olisivat harvat voineet
pidättyä huudahtamasta, että hänen kutsumansa runotar ei konsanaan
olisi voinut löytää arvokkaampaa edustajaa. Mutta Waverley ei saanut
miehuutta lausuakseen ajatusta, joka kyllä tuli hänen mieleensä. Se
hurja romanttisen auvon tunne, jolla hän kuuli immen ensimäiset soiton
helähdykset, sisälsi jotakin tuskaisaakin, inhaa kaihoa. Hän ei olisi
mistään hinnasta jättänyt paikkaansa immen rinnalla, vaan miltei
ikävöitsi kuitenkin yksinäisyyttä, voidakseen vapaasti harkita ja
tutkia sitä tunteiden ristiriitaa, mikä nyt hänen poveaan paisutti.

Muutamat säännöttömät alkusoinnahdukset esittivät haavemielisen
johdannon, joka oli täydessä sopusoinnussa kosken kaukaisen kohinan ja
haavanlehdissä humisevan iltatuulosen kanssa. Seuraavat säkeet antavat
vain hämärän käsityksen niistä tunteista, joilla Waverley ne kuuli
tuolla tavoin laulettuina ja säestettyinä:

    Sumu vuorill' on, yöhön jo mantere hukkuu,
    siki-unt' yhä Gaelin sankarit nukkuu:
    kävi vieraalta käsky -- ja maan yli yö,
    kylmi syämmet ja herposi käsien työ!

    Tomu tapparat, kilvet ja peitset jo peri,
    ruma ruostepa syövytti säilän -- ei veri;
    mitä luikkuja lie, toki määränä vain
    nyt on niilläki teiret ja kaurihit ain.

    Esi-isien töitä jos laulaja toistaa,
    iva iskun jo saakoon, se häpeän poistaa!
    Joka jänne jo vait -- joka sävel, mi tois
    sitä mainetta mieleen, mi hälveni pois.

    Oi! On yön uni mennyt, on vaihtunut aamuun,
    joka loistohon vuoret ja manteren saa muun:
    Glenaladale-kukkulat kultasi tuo,
    ja Glenfinnanin virroissa sous valovuo.

    Jalomielinen Moray, sä maanpakolainen,
    sädeloistossa lippusi nostata vainen,
    yli pohjolan laajalle liehuen näin
    se on enne sen myrskyn, mi saapuvi päin!

    Pojat urhoin, kun aamu se valkasee itää,
    teitä vanhojen harpunko huhuta pitää?
    Tämä hehku on ennenki kutsunut ain'
    esi-isänne voittohon, kuolohon vain.

    Kuninkaita jok' ammoin jo kansalle panit,
    oi Glengarry, ja Sleatin ja Ranaldin klan'it,
    kuni vuorilta virtana syöksyen
    ikiliittohon käykää te yhtehen!

    Lochiel, uro uljas, jo säiläsi ota
    sekä kilpes, nyt alkavi urhojen sota!
    Raju Keppoch, sun torvesi tokkopa soi,
    jotta kaikk' Corryarrick jo kaikua voi?

Suuri vainukoira hypähti näreiköstä, syöksyen Floran luo ja keskeyttäen
hillittömillä hyväilyillään hänen laulunsa. Etäältä kuului vihellys, ja
koira ammahti jälleen alas polkua nopeana kuin nuoli. "Airueestaan
päättäen on Fergus tulossa tänne, kapteeni Waverley. Hän ei pidä muusta
runoudesta kuin leikillisestä, ja saapuu ajoissa keskeyttämään sen
pitkän luettelon heimon-nimiä, joka oli runossamme vasta alkuun
päässyt."

Waverley lausui pahottelunsa keskeytyksestä.

"Oi, ettepä voi arvatakaan, miten paljon menetitte! Paitsi 'lippujen
Vich Ian Vohrille' omistettua pitkää sarjaa, olisitte kuullut
käytännöllisen kehotuksen sille muukalaisen vaaleatukkaiselle pojalle,
joka on saapunut maasta, missä ruoho ainiaan viheriöitsee --
ratsastajalle, jonka sysimustan ratsun hirnahdus on kuin kotkan
taisteluhuuto. Tätä reipasta ritaria vannotetaan muistamaan, miten
hänen esi-isänsä kunnostautuivat uskollisuudellaan niinkuin
uljuudellaankin."

Seuraavassa hetkessä seisoi Fergus heidän edessään ja keskustelu
kääntyi kevyemmille aloille.

Heidän ollessaan paluumatkalla linnaan pyyteli päällikkö lämpimästi
Waverleytä jäämään luokseen viikoksi tahi pariksi, ollakseen mukana
suurella metsästysretkellä, jonka hän ja muutamat muut ylämaan
herrasmiehet aikoivat toimeenpanna. Edwardin mieli oli näkemästään ja
kuulemastaan niin viehättynyt, ett'ei hän voinut kutsumusta vastustaa.
Sovittiin sen vuoksi niin, että hän kirjottaisi Bradwardinen paroonille
viipymisestään ja pyytäisi häntä kirjeen tuojan mukana lähettämään
hänelle mahdollisesti sinne saapuneet kirjeet. Sulkiessaan kirjettään
Edward kaipasi sinettiään, joka oli riippunut kellon perissä, ja olisi
ollut valmis epäilemään Donald Bean Leania sen varkaaksi, jos ei olisi
tuntunut uskomattomalta, ett'ei tämä samalla olisi kelloakin vienyt.

Illalla hän tanssi Floran kanssa säkkipillien säestyksellä, ja levolle
mentyä näki unta hänestä.



XVI.

Uutisia Englannista.


Metsästysretkeä viivyttelivät monet eri syyt noin kolmen viikon ajan.
Mutta päivät kuluivat Waverleyltä nopeasti Glennaquoichissa, sillä se
vaikutus, jonka Flora oli tehnyt häneen ensi kohtauksessa, kävi päivä
päivältä voimakkaammaksi. Hänellä oli juuri sellainen luonne, joka on
omiaan tenhoamaan romanttisen nuorukaisen mielen. Hänen tapansa, sujuva
haastelunsa, runolliset ja soitannolliset lahjansa loivat lisää
suloutta ihastuttavalle olennolle, joka aivan silmäänpistävästi näytti
olevan kaikkien muiden Eevan tyttärien yläpuolella.

Lopultakin saapui suureen metsästykseen määrätty päivä, ja Waverley ja
päällikkö läksivät yhtymäpaikalle, joka oli noin päivän matkan päässä
Glennaquoichista. Fergusta seurasi noin kolmesataa klan'insa miestä,
hyvin asestettuina ja mitä parhaimmiten varustettuina. Waverley
noudatti maan tapoja sen verran, että pukeutui ihokkaihin (hän ei
voinut puolihameeseen suostua), anturakenkiin ja ylämaalaislakkiin,
päivän puuhiin soveliaimpana pukuna, joka sitä paitsi vähimmin saisi
muiden klan'ien jäsenet tuijottelemaan häneen muukalaisena.
Yhtymäpaikassa he tapasivat useita mahtavia päälliköitä, joiden
alustalaiset olivat niin monilukuiset, että heitä olisi voitu pitää
pikku armeijana. Sen paremmin ei kuitenkaan käynyt, kuin että Edward
heti alussa, suuren hirviparven aiheuttamassa mylläkässä, niukahdutti
nilkkansa niin pahoin, ett'ei voinut nousta jaloilleen.. Tämä
ehkäisi urheilun iloa. Kiireimmiten tehtiin havuista maja, jonka
kanervavuoteelle Edward asetettiin, ja klan'in poppamies lääkäröitsi
häntä niin taitavasti, että hän monista yrteistä valmistettua unijuomaa
maistettuaan ja kipujensa heikennyttyä pääsi vaipumaan syvään, joskin
kuumeelliseen uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna valmistutti Mac-Ivor koivun ja pähkinäpuun
oksista paarit, joille Edward nostettiin, ja kaksi tukevaa geeliläistä
otti ne sitte varovasti olkapäilleen. Metsäleirin hajautuminen näytti
suuremmoiselta. Eri heimot keräytyivät klan'insa säkkipillien sävelten
kutsumina patriarkkaalisen päällikkönsä lipun alle. Muutamat näkyivät
jo poistuvina nousevan eteläisiä rinteitä myöten, tahi astuvan alas
solia, säkkipilliensä sävelten äänen häipyessä kuulakkaan ilmaan.
Toiset vielä liikehtivät tasaisella tantereella, monenmuotoisina
ryhminä, töyhtöjen ja levättien liehuessa aamun tuulahduksessa ja
aseiden välkkyessä nousevan auringon hohteessa. Kun Ferguksen miehet
olivat kaikki tulleet ko'olle, hän alotti marssinsa, vaan ei samalle
suunnalle, jolta olivat tulleet. Hän huomautti Edwardille, että
suurempi osa hänen seuruettaan oli lähdössä etäiselle retkelle, ja että
hän oli vain toimittava Edwardin erään luotettavan herrasmiehen turviin
sekä sitte itsekin seuraava miehiään suurimman osan matkaa, vaan
viipymättä palaava vieraansa luokse.

Waverleytä hieman ihmetytti se, ett'ei Fergus lähemmin maininnut
tuollaisesta retkestä, vaan hänen asemansa ei sallinnut kyselyjä.
Puolenpäivän seuduissa hän suurten vaivojen perästä saapui erään
Mac-Ivorin sukulaisen luokse, missä sai mitä oivallisinta hoitoa.
Seuraavana aamuna Fergus lausui hänelle jäähyväiset muutamaksi
päiväksi, toivotellen palatessaan tapaavansa hänet kykenevänä
ratsastamaan Glennaquoichiin. Hän läksi seuralaisineen, yhtyäkseen
pääretkikuntaan, jättäen Waverleyn luokse ainoastaan Callum Begin, joka
hänellä oli kamaripalvelijan tapaisena.

Kuudes aamu oli käsissä, ja Waverley pystyi olemaan liikkeellä
kainalosauvojen varassa, kun Fergus palasi parinkymmenen miehen
keralla. Hän näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, onnitteli
Waverleytä edistyvästä paranemisestaan, ja huomatessaan hänet
kykeneväksi istumaan ratsun selässä ehdotti heti lähdettäväksi
liikkeelle Glennaquoichia kohti. Waverley suostui mielihyvällä, sillä
sen kauniin emännän kuva oli elänyt hänen unelmissaan koko tänä pitkänä
aikana. Hänen sydämensä pamppaili Ian nan Chaistelin vanhaa linnaa
lähestyttäessä, kun noiden unelmien haltijatar astui heitä vastaan. Kun
ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu lausui Fergus kolme tahi neljä
sanaa geelinkielellä sisarelleen. Kyyneleet heti kihahtivat Floran
silmiin, mutta ne tuntuivat olevan hartauden ja ilon kyyneliä, sillä
hän loi silmänsä taivaaseen päin ja laski kätensä ristiin ikäänkuin
juhlalliseen rukoukseen tahi kiitokseen. Hetkisen kuluttua hän antoi
Edwardille muutamia Tully-Veolanista hänen poissa ollessaan saapuneita
kirjeitä, ja toisia veljelleen. Molemmat vetäysivät yksikseen tutkimaan
niiden sisältöä, ja pian huomasi Edward kirjeittensä käsittelevän hyvin
tärkeitä asioita.

Kirjeet, mitä Waverley tähän asti oli saanut sukulaisiltaan
Englannista, eivät ole kaivanneet mitään mainintaa tässä kertomuksessa.
Hänen isänsä tavallisesti kirjotti sellaisen miehen mahtipontisuudella,
jolla on yleisissä asioissa liiaksi työtä, saadakseen aikaa pitää
perheestään huolta. Sir Everardin kirjeissä oli toisenlainen sävy. Ne
olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä ja helliä, ja päättyivät
tavallisesti johonkin viittaukseen sankarimme ratsuista, kyselyyn
hänen kukkaronsa kunnosta ja erityiseen tiedusteluun sellaisista
hänen tarjokkaistaan, jotka olivat hänen edellään lähteneet
Waverley-Honourista. Täti Rachel vannotteli häntä muistamaan
uskonnollisia periaatteitaan, pitämään huolta terveydestään, varomaan
Skotlannin sumua, joka hänen kuulemansa mukaan liottaisi ihmisen läpi
märäksi; iltaisin aina ottamaan kauhtanansa ylleen; ja ennen kaikkea
pitämään flanellipaitaa ihoaan vasten. Mr. Pembroke lähetti
sankarillemme ainoastaan yhden kirjeen, mutta se vastasi ko'oltaan
kuutta nykyisen väsähtäneen aikakauden kirjettä, sisältäen _addenda,
delenda et corrigenda_ niihin kahteen käsikirjotukseen, jotka hän
oli lahjottanut Waverleylle. Mutta nyt Glennaquoichiin saapunut tukku
oli aivan odottamatonta laatua.

Silloinen ministeriö sattui (mikä ei olekaan harvinainen tapaus)
olemaan jakautunut kahdeksi puolueeksi. Väsymättömällä juonimisella
korvaten todellisen merkityksensä pienemmyyttä oli heikompi ryhmä viime
aikoina hankkinut muutamia uusia jäseniä, toivoen heidän kanssaan
saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi hallitsijan suosiosta ja
parlamentista. Muiden muassa oli Richard Waverleykin katsottu
tarpeelliseksi, hän kun kaikessa kykenemättömyydessäänkin oli
onnistunut pysyttäytymään näköjään tärkeänä valtiomiehenä. Hänelle
ehdotettiin ministeriössä toimeenpantavan keikauksen jälkeen
annettavaksi paljoa ylempi asema, eikä hänessä ollut miestä
vastustamaan kiusausta, vaikka se suuri mies, jonka suojelemana hän oli
ylennyt, oli näiden juonien ensimäisenä esineenä. Kovaksi onneksi meni
koko kunnianhimoinen hanke myttyyn ennenaikaisen liikkeen vuoksi.
Kaikille siihen osallisille virkamiehille, jotka eivät katsoneet
parhaaksi vapaasta tahdostaan jättää eronhakemusta, ilmotettiin että
kuningas ei heidän palvelustaan enää tarvinnut; ja Richard Waverley
erotettiin suoranaisella halveksimisella ja häpeällä, erityisesti
osottamansa kiittämättömyyden vuoksi. Tämän itsekkään ja omia etujaan
ajavan valtiomiehen kukistuminen ei suurtakaan myötätuntoisuutta
herättänyt; ja hän vetäytyi maaseudulle siinä lohdullisessa tiedossa,
että oli yhtähaavaa menettänyt asemansa, kunniansa ja tulevaisuutensa.

Richard Waverleyn tässä tilaisuudessa pojalleen kyhäämä kirje oli
mestarituote alallaan. Itse Aristides ei olisi osannut sitkeämmin
pitää puoliaan. Kohtuuton hallitsija ja kiittämätön maa olivat
jokaisen pyöristellyn kappaleen loppusäveleenä. Hän puhui pitkästä
palvelus-ajasta ja korvaamattomista uhrauksista, ja joutui kirjeensä
lopussa oman puhetulvansa voimalla sellaiseen intoon, ett'ei voinut
hillitä muutamia koston uhkauksia, tosin aivan epämääräisiä ja
voimattomia. Kaiken päätteeksi hän lausui haluavansa, että hänen
poikansa osottaisi tajuavansa nämä vääryydet, luopumalla
upseerinpaikastaan heti kun kirje hänelle saapui. Tämän hän sanoi
olevan hänen setänsäkin toivomuksena, niinkuin tämä itsekin oli
aikanaan huomauttava.

Ja niinpä oli seuraava kirje, minkä Edward avasi, Sir Everardilta.
Veljeä kohdannut häväistys näytti poistaneen hänen hyvänsävyisestä
povestaan kaiken erimielisyyksien kaunan, ja hänellä kun ei ollut
minkäänlaista tilaisuutta saada tietoa siitä, että Richardin kohtalo
todella oli vain ansaittua, niin tämä lempeä, mutta herkkäuskoinen
parooni oitis käsitti sen uudeksi ja häikäilemättömäksi esimerkiksi
voimassaolevan hallituksen oikkuvallasta. Totta oli -- lausui hän, eikä
hän katsonut voivansa olla sitä Edwardille huomauttamatta -- että
sellaista aavistamatonta häpeää ei olisi sattunut, jos Richard ei olisi
nykyisen hallituksen palvelukseen lainkaan alistunutkaan. Sir Everard
oli varma siitä, että hänen veljensä nyt näki ja tunsi suuren
erehdyksensä, ja hän piti velvollisuutenaan ottaa huolekseen, ett'ei
tuo virhe saisi tuottaa vielä taloudellisiakin vaikeuksia. Mutta sekä
Richardin että hänen itsensä mielipiteenä oli, ett'ei Edwardin sopinut
jäädä asemaan, jossa hän oli alttiina samanlaiselle kohtalolle kuin jo
isänsä oli saanut kokea. Sen vuoksi pyysi hän veljenpoikaansa
sopivassa tilaisuudessa ja kiireimmiten lähettämään eronpyyntönsä
sotaministeriöön, ja vielä lopuksi vihjasi, ett'ei siinä suuriakaan
mutkia kaivattu, kun kerran hänen isälleen oli niin törkeitä oltu.
Bradwardinen paroonille hän lähetti monet terveiset.

Täti Rachel kirjotti vielä selvemmin. Hänestä oli Richard-veljen
häväistys ansaittuna palkkana siitä, että hän oli luopunut laillisesta,
vaikka maanpakoon joutuneesta hallitsijasta ja vannonut valansa
muukalaiselle. Sellaisesta myöntymyksestä oli kieltäytynyt hänen
isoisänsä, Sir Nigel Waverley, elämänsä ja omaisuutensa ollessa tuhon
partaalla. Täti Rachel sanoi toivovansa, että hänen rakas Edwardinsa
seuraisi esi-isäinsä jälkiä ja mitä pikemmin sen parempi vapautuisi
vallananastajasuvun orjan asusta; hänen isäänsä kohdannut vääryys oli
otettava taivaan muistutukseksi siitä, että jokainen uskollisuuden
polulta horjahtaminen saa oman rangaistuksensa. Hänkin lausui lopulla
terveisensä mr. Bradwardinelle, ja pyysi Waverleytä ilmottamaan oliko
Rose neiti jo siinä ijässä, että voisi käyttää sitä hyvin sievää paria
korvarenkaita, minkä hän aikoi lähettää ystävyytensä osotukseksi. Vanha
hyvä täti halusi myös tietää vieläkö mr. Bradwardine käytti yhtä
runsaasti skotlantilaista nuuskaa ja tanssi yhtä uupumattomasti kuin
kolmekymmentä vuotta takaperin Waverley-Honourissa ollessaan.

Arvatakin voi, että nämä kirjeet saivat Waverleyn mielen kuohahtamaan.
Opintojensa hajanaisuuden vuoksi ei hänellä ollut mitään lujaa
valtiollista vakaumusta isäänsä kohdanneiden luuloteltujen vääryyksien
herättämän mielenkarvauden vastapainoksi. Päin vastoin olivat ne
vaikutelmat, mitä oli sattumoilta saanut aikakautensa puolueista
Waverley-Honourissa oleskellessaan, pikemmin epäedulliset vallassa
olevaa hallitusta kohtaan. Senpä tähden hän empimättä antausi niiden
sukulaistensa kiihtyneeseen mielialaan, joilla oli läheisin oikeus
määräillä hänen käytöstään -- varsinkin kun samalla muisteli
leirielämänsä yksitoikkoisuutta ja rykmenttinsä upseerien joukossa
saavuttamaansa mitätöntä menestystä. Jos hänellä olisi voinut olla
mitään epäröimisiä asiassa, niin ratkaisun olisi ainakin tuottanut
päällikkönsä lähettämä kirje, joka kaikessa lyhyydessään kuului sanasta
sanaan seuraavasti:

     "Hyvä herra:

     Olen jo ollut hiukan vastoin velvollisuuttanikin lenseä
     erehdyksiä kohtaan, jotka ovat saattaneet johtua nuoruudesta ja
     kokemattomuudesta. Kun siitä ei ole mitään tuloksia näkynyt, niin
     olen vastahakoisesti pakotettu nykyisessä vakavassa ajan käänteessä
     käyttämään ainoata valtani suomaa keinoa. Teidät käsketään täten
     saapumaan rykmentin pääkortteeriin kolmen päivän kuluessa, tämän
     kirjeen päiväämisestä lukien. Jos ette sitä tee, niin minun täytyy
     ilmottaa teidät sotaministeriöön luvatta poissaolevaksi sekä ryhtyä
     muihinkin toimiin, jotka ovat yhtä ikäviä teille kuin minullekin.

                                                   Kunnioittaen:

                                           J. Gardiner, everstiluutn.,
                                               rykmentin päällikkö."

Edwardin veri kiehui kirjeen lukiessaan. Hän oli lapsuudestaan asti
tottunut hyvin vapaasti käyttämään aikansa ja siten käynyt
vastahakoiseksi sotilaskurin säännöille tässäkin suhteessa. Hän olikin
tullut siihen varmaan luuloon, ett'ei niitä häneen nähden kovinkaan
ankarasti sovellutettaisi, ja tähän asti oli päällikön käytös sellaista
käsitystä vahvistanut. Ei myöskään ollut hänen tietääkseen tapahtunut
mitään, mikä olisi saanut Gardinerin heti muutaman pikku vihjauksen
perästä noin äkkiä käyttämään töykeää ja Edwardin mielestä hävytöntä
käskyvallan ilmaisua. Ajatellessaan vastikään perheeltään saapuneita
kirjeitä hän ei voinut muuta luulla, kuin että tarkotuksena oli saada
hänet nykyisessä asemassaan syrjäytetyksi samanlaisella virkamahdilla
kuin isänsäkin, joten kaiken pohjana oli juonittelu Waverley-suvun
jokaisen jäsenen sortamiseksi ja häpäisemiseksi.

Enempää harkitsematta Edward siis kyhäsi joitakuita kylmäkiskoisia
rivejä, kiittäen päällikköään entisestä ystävällisyydestä ja lausuen
mielipahansa siitä, että tämä oli ottanut pyyhkiäkseen pois entisten
hyvien välien muiston, käyttäessään toisenlaista sävyä häntä kohtaan.
Hänen kirjeensä laatu ja Edwardin nykyhetkenä velvollisuudestaan
saamansa käsitys vaativat hänen luopumaan toimestaan, minkä vuoksi hän
lausui kirjeensä mukana lähettävänsä eronhakemuksensa, vapautuakseen
asemasta, jossa oli alttiina näin ikävälle kirjeenvaihdolle.

Saatuaan valmiiksi tämän jalomielisen kirjeensä oli hän hieman epävarma
siitä, millaisin sanantavoin sommittelisi eronhakunsa, ja päätti kysyä
Fergus Mac-Ivorin neuvoa. Ohimennen olkoon mainittuna, että tämä nuori
päällikkö oli ripeällä ajattelullaan ja toiminnallaan herättänyt suurta
luottamusta Waverleyssä. Vaikka hänellä itsellään oli ainakin yhtä hyvä
ymmärrys ja paljoa hienompi nero, niin Edward kuitenkin alistui
ottamaan ohjausta sellaisesta rohkeasta ja päättäväisestä älyn
toiminnasta, jota laaja maailmantuntemus ja säännölliseen järjestelmään
tottuminen oli kehittänyt.

Kun Edward tapasi ystävänsä, piteli tämä vielä kädessään sanomalehteä,
jota oli lueskellut. Hän astui Edwardia kohti sellainen hämi
kasvoillaan, mikä ennusti ikäviä uutisia. "Vahvistavatko kirjeenne,
kapteeni Waverley, sen epämieluisen tiedon, minkä tämä lehti kertoo?"

Hän pisti ystävänsä käteen, lehden, missä hänen isänsä häpeä kuvattiin
mitä katkerimmin sanoin, varmaankin jonkin lontoolaisen lehden
johdolla. Kirjotuksen lopussa oli seuraava merkillinen salahyökkäys:

"Tietääksemme ei 'tää _Richard_ joka kaiken tämän teki' ole ainoa
esimerkki W-v-r-ley H-n-rin _Wavering Honourista_ (häilyvästä
kunniasta). Viittaamme toisessa paikassa lehteämme löytyviin
virallisiin nimityksiin."

Kuumeisesti kääntyi sankarimme silmäämään mainittua osastoa, ja näki
siinä tällaisen uutisen: "Edward Waverley, kapteeni, erotettu
luvattomasta poissaolosta", ja samaa rykmenttiä koskevien ylennysten
joukossa mainittiin: "luutnantti Julius Butler, kapteeniksi, erotetun
Edward Waverleyn sijaan."

Waverleyn povea poltti viha, mitä ansaitsematon ja näköjään ennalta
suunniteltu loukkaus ehdottomasti herättää miehessä, joka on pyrkinyt
kohti kunniaa ja tuolla tavoin syyttään joutuu yleisen halveksumisen ja
häväistyksen alaiseksi. Verratessaan everstin kirjeen ja sanomalehden
päivämäärää huomasi hän päällikkönsä ihan kirjaimelleen täyttäneen
uhkauksensa, nähtävästi edes kysymättä, oliko Edward saanut hänen
kutsumustaan tahi valmis sitä noudattamaan. Kaikki näytti olevan
tunnottomasti suunniteltua hänen masentamisekseen; ja ajatellessaan
miten mokoma salavehkeily olikin hyvin menestynyt, hänet valtasi
sellainen mielenkarvaus, että hän sitä turhaan yriteltyään salata
vihdoin heittäysi Mac-Ivorin syliin ja puhkesi häpeän ja suuttumuksen
kyyneliin.

Päällikkömme vikoja ei ollut välinpitämättömyys toveriensa
vääryyksille, ja hän tunsi syvää ja vilpitöntä ystävyyttä Edwardia
kohtaan, ilman niitä suunnitelmiakin, joita hänellä saattoi
vieraaseensa nähden olla. Esimiehen menettely näytti hänestä yhtä
merkilliseltä kuin Edwardistakin. Tosin hän tiesi muitakin vaikuttimia,
joita Waverley ei osannut aavistaa, rykmenttiin palaamisesta annetulle
jyrkälle määräykselle. Mutta selittämättömäksi arvotukseksi jäi
hänellekin se seikka, että rykmentin komentaja välttämättömäksi käyneen
viivytyksen syitä lähemmin tutkimatta ja vastoin tunnetusti sävyisää
luonnettansa intoutui noin tylyyn ja arvaamattomaan käytökseen.
Kuitenkin tyynnytteli hän sankariamme parhaansa mukaan ja alkoi kääntää
hänen huomiotaan kostoon kunniansa tahraamisesta.

Edward tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen. "Vietkö minulta haasteen
eversti Gardinerille, rakas Fergus, niin olen sinulle kiitollinen
kaiken ikäni?"

Fergus mietti hetken. "Sellainen palvelus olisi kokonaan
käskettävissäsi, jos se voisi olla hyödyksi tahi johtaa kunniasi
puhdistumiseen; mutta epäilenpä, tokko päällikkösi suostuisi
kaksintaisteluun vain sillä syyllä, että on ryhtynyt toimenpiteisiin,
jotka kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa, niin jyrkkiä ja
katkeroittavia kuin olivatkin. Sitä paitsi on Gardiner säntillinen
hugenotti ja omaksunut eräänlaisia mielipiteitä tuollaisten otteluiden
synnillisyydestä, ja turha vaiva olisi yritellä häntä niistä
käännyttää, varsinkin kun mikään epäluulo ei voi kohdata hänen
miehuullisuuttaan. Ja lopuksi minä -- minä totta puhuakseni en
tällähaavaa varsin pätevien syiden vuoksi uskalla lähestyä mitään tämän
hallituksen sotilasleiriä."

"Ja olisinko siis muka alallani", huudahti Waverley, "tyytyen
kärsimääni loukkaukseen?"

"En sellaista neuvoa anna ystävälleni konsanaan", vastasi Mac-Ivor.
"Mutta soisin koston kohtaavan päätä enkä kättä -- tyrannimaista
sortohallitusta, joka keksi nämä juonet ja kätyriensä kautta ohjasi
niiden toimeenpanoa."

"Hallitusta! --"

"Niin", vakuutti kiihkeä ylämaalainen, "Hannoverin anastajasukua, jota
isoisäsi olisi palvellut yhtä vähän kuin ottanut palkkaansa tulikuumana
kultana hornan haltijalta!"

"Mutta ukkovaarini ajoista asti on kaksi tämän hallitsijasuvun polvea
ollut valtaistuimella", väitti Edward jäykästi.

"Totta kyllä", vastasi päällikkö. "Olemme toimettomina antaneet heidän
näin kauvan näytellä synnynnäistä luonnettaan -- olemme eläneet
kuuliaisuuteen alistuneina, vieläpä luikertautuneet ajan henkeen
sikäli, että olemme heidän virkojaankin vastaanottaneet ja siten
antaneet heille tilaisuuden syöstä meidät julkiseen häpeään, ottaessaan
ne meiltä takaisin -- ja siitäkö syystä emme maksaisi vääryyksiä, joita
isämme vain uumoilivat, vaan me vasta tuntemaan jouduimme? Tahi onko
onnettoman Stuart-suvun perimysoikeus siitä huvennut, että nimeä nyt
kantaa perillinen, joka on viaton isänsä hallitusta vastaan nousseihin
syyttelyihin? Muistatko lempirunoilijasi säkeitä:

    "Kruunustaan jospa Richard luopuikin,
    omansa vain voi kuningaskaan antaa --
    perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.

"Näethän, hyvä Waverley, osaavani otteita runoudesta yhtä näppärästi
kuin Flora ja sinä. Mutta haihdutahan jo pilvet miehuulliselta
otsaltasi ja luota minuun, niin näytän sinulle tien nopeaan ja
kunniakkaaseen kostoon. Käykäämme Floran puheille; kenties hänellä on
enemmän kerrottavana poissa ollessamme sattuneista tapahtumista.
Ilomielin kuulee hän vapautuneesi orjuudestasi. Mutta ensiksi liitä
kirjeeseesi jälkilisä, jossa mainitset milloin sait tuon kalvinistisen
everstin ensi käskyn; ja lausut pahottelusi siitä, että hänen
toimenpiteittensä hätäisyys esti sinun ehkäisemästä niitä eronhakusi
lähettämällä. Punastukoon sitte kohtuuttomuuttaan!"

Kun kirje oli sinetitty toimitti Mac-Ivor sen muutamien omiensa mukana
erityisellä lähetillä alamaan lähimpään postitoimistoon.



XVII.

Tunnustus.


Tarkotukseton ei ollut päällikön sisarestaan lausuma viittaus. Hän oli
tyytyväisin mielin nähnyt Waverleyn yhä lujemmin kiintyvän Floraan,
eikä tiennyt heidän liitolleen muuta estettä kuin Richard Waverleyn
ministeriössä saavuttaman aseman ja Edwardin palvelemisen Yrjö II:n
armeijassa. Nyt olivat nuo vastukset hävinneet, vieläpä sellaisella
tavalla, mikä nähtävästi lähenteli Edwardia toiseen hallitsijasukuun
päin. Kaikin puolin oli liitto mitä parhain. Hän jumaloi sisartaan, ja
näki hänen onnensa olevan turvassa, jos tämä hanke toteutuisi; ja
ylpeyttä hiveli ajatus siitä, miten hänen herransa oli pitävä häntä yhä
suuremmassa arvossa, hänen jouduttuaan tuollaisen ikivanhan,
vaikuttavan ja varakkaan englantilaisen suvun yhteyteen -- suvun, jonka
entinen, taattu uskollisuus tunnettiin ja jonka Stuarteille jäähtynyttä
innostusta nyt kaikin mokomin oli yritettävä saada uudelleen hehkumaan.
Eikä Fergus voinut havaita mikä nyt enää pidättelisi suunnitelmaa
toteutumasta. Waverleyn tunteet olivat ilmeisiä; ja mahdoton oli
olettaa Florankaan hangottelevan vastaan, kun heillä olivat niin
yhteiset harrastukset ja Waverley ulkomuodoltaankin vastasi kaikkia
vaatimuksia. Patriarkkaalisissa oloissa eläneenä ja ranskalaisia
naittamistapoja nähneenä hän olisikin kaikkein vähimmin tullut
ottaneeksi lukuun mitään sisarensa vastustelua -- niin rakas kuin hän
olikaan -- vaikka olisi ollut kysymyksessä vähemmänkin sopiva liitto.

Näiden tunteiden valtaamana opasti päällikkö nyt Waverleytä sisartaan
hakemassa, hieman toivoillen, että vieraansa nykyinen mielenkiihko
saattaisi rohkaista hänet lopettamaan lyhyeen kaikki kosiskelun
kaarrokset. He tapasivat Floran uskollisten seuralaistensa Unan ja
Cathleenin kanssa innokkaasti valmistelemassa valkeita morsiusnauhoja,
mikäli Waverleystä näytti. Hän koetti parhaansa mukaan peitellä
kiihtymystään, ja kysyi mihin iloiseen tilaisuuteen miss Mac-Ivor noin
suurellisesti valmistautui.

"Ferguksen häihin", vastasi tämä myhäillen.

"Niinkö!" ihmetteli Edward. "Hyvinpä hän onkin säilyttänyt
salaisuutensa. Toivoakseni hän sallii minun olla sulhaspoikanaan."

"'Se kyll; on miehen työ, vaan teidän ei', kuten Beatrice sanoo",
ilvehti Flora.

"Ja saanko kysyä, kuka on sitte kaunokainen itse, miss Mac-Ivor?"

"Enkö teille jo aikoja sitte sanonut, ett'ei Fergus voi kosia muuta
morsianta kuin Kunniaa?"

"Vaan enkö _siinä_ kosinnassa kelpaa hänen kumppanikseen ja
neuvojakseen?" virkkoi sankarimme, korvia myöten punehtuen. "Olenko
mielestänne niin kehno arvoltani?"

"Kaukana siitä, kapteeni Waverley. Kautta taivaan, soisinpa että teillä
olisi meidän ajatuskantamme! Käytin teille vastenmielistä sanantapaa,

    "kun ette meidän puolta pidä vain,
    vihollisemme valtaa puolustain."

"Se aika on mennyttä, sisko", sanoi Fergus, "ja voit onnitella Edward
Waverleytä (joka ei enää ole kapteeni) siitä, että hän on päässyt
vallananastajan orjuudesta, jonka merkkinä tuo musta, pahaenteinen
tunnuskuva on hänen päähineessään uljaillut."

"Niin", lausui Waverley, irrottaen kokardin hatustaan, "kuningas, joka
minulle tämän arvomerkin antoi, on suvainnut ottaa sen takaisin
sellaisella tavalla, mikä jättää vähäiset syyt kaivata hänen
palvelustansa."

"Oi, kiitän Jumalaa siitä!" huudahti intoilija. "Jospa sokeudessaan
kohtelisivatkin samalla halpamaisuudella jokaista kunniallista miestä,
jotta minun tarvitsisi huokailla vähemmän, kun taistelu lähenee!"

"Ja nyt, sisko", sanoi päällikkö, "aseta hänen kokardinsa sijalle
toinen, väriltään helakampi. Olihan muistaakseni ennen vanhaan tapana,
että naiset asestivat ja lähettivät ritarinsa loistaviin mainetöihin."

"Ei ennen kuin seikkaileva ritari oli punninnut asiansa oikeuden ja
vaarat, Fergus", vastasi Flora. "Mr. Waverley on tälläerää liiaksi
kiihdyksissään, voidakseni pakotella häntä tärkeään päätökseen."

Waverley oli puolittain levoton ajatellessaan, että hän ottaisi nyt
käyttääkseen merkkiä, jota kuningaskunnan enemmistö piti kapinallisena;
mutia hän ei sentään voinut salata mielenkarvautta, mitä tunsi
kylmäkiskoisuudesta, jolla Flora torjui veljensä vihjauksen. "Miss
Mac-Ivor ei näy pitävän ritaria rohkaisunsa ja suosionsa arvoisena",
virkahti hän hiukan katkerasti.

"Sitä kyllä, mr. Waverley", vastasi hän herttaisesti. "Miksi kieltäisin
veljeni arvoisalta ystävältä lahjan, jota jakelen hänen koko
klan'illeen? Mitä kernaimmin hankkisin jokaisen kunnon miehen
palvelemaan samaa asiaa, jolle veljeni omistaa elämänsä. Mutta Fergus
on ryhtynyt puuhiinsa avosilmin. Hän on kätkyeestä asti antautunut
tehtävään, joka on hänelle pyhänä kutsumuksena, vaikkapa se hänet
vaatisi hautaan. Mutta teille mr. Waverley, on maailma vielä niin uusi;
olette niin kaukana kaikesta ystävien neuvosta ja vaikutuksesta; miten
siis saattaisinkaan -- ja vieläpä äkillisen suuttumuksenne hetkenä --
toivotella syöksyvänne suin päin noin epätoivoiseen yritykseen?"

Fergus ei ymmärtänyt tällaista hienotunteisuutta, vaan mitteli lattiaa
huultaan purren ja sanoi sitte väkinäisesti hymyillen: "No niin,
siskoseni, jätänpä sinut uuteen toimeesi, laillisen hallitsijasi ja
hyväntekijäsi alamaisten suostuttelijaksi Hannoverin vaaliruhtinaalle
uskollisina pysymään", ja poistui huoneesta.

Tätä seuranneen kiusallisen äänettömyyden keskeytti vihdoin miss
Mac-Ivor. "Veljeni on kohtuuton", hän virkkoi, "hän kun ei voi sietää
mitään keskeytystä, mikä vain tuntuu hidastuttavan hänen uskollista
intoaan."

"Vaan eikö teissäkin ole samaa kiihkoa?" tiedusti Waverley.

"Minussako?" vastasi Flora; "Luoja tietää että olen vielä häntäkin
kiihkeämpi, jos se mahdollista on. Mutta minua ei, kuten veljeäni,
viehätä sotainen valmistelu: ja nykyiseen yritykseen tarvittava ääretön
hyörinä siihen määrään, että siinä syrjäytyisivät oikeuden ja totuuden
voimalliset periaatteet, joihin päämäärämme nojautuu -- ja siitä olen
varma, että niitä vievät voittoaan kohti ainoastaan itsessään todet ja
oikeat toimenpiteet. Kumpaakaan ei minun halvan arveluni mukaan ole
teidän nykyisten tunteidenne suuntaaminen, hyvä mr. Waverley,
peruuttamattomaan askeleeseen, jonka oikeutta tahi vaarallisuutta te
ette ole harkinneet."

"Verraton Flora!" huudahti Edward, hänen käteensä tarttuen; "suuresti
tarvitsenkin tuollaista kehottajaa!"

Flora veti hellästi pois kätensä. "Paljoa parempi neuvonantaja on
teillä omassa povessanne, kun annatte sen saada heikon äänensä
kuuluviin."

"Ei, miss Mac-Ivor, sitä en uskalla toivoa; olen ollut ainiaan veltto
itseäni kasvattamaan, ja onnettomuudekseni siten kehittänyt enemmän
mielikuvitukseni kuin järkeni valtaa. Jos vain rohkenisin toivoa -- jos
vain voisin ajatella -- että te alentuisitte olemaan minulle rakkaana
ystävänä, joka minua vahvistaisi erehdykseni korvaamaan, vastaisen
elämäni --"

"Herjetkäähän jo, hyvä herraseni! Aivan ylenpalttista kiitollisuutta
osotatte siinä ilossanne, että pelastuitte jakobiittisen
värvääjäupseerin käsistä."

"Ei, rakas Flora, älkää enää laskeko leikkiä minusta. Ette voi olla
tajuamatta niiden tunteiden merkitystä, jotka olen melkein tahtomattani
ilmaissut; ja kerran näihin puheisiin päästyäni sallikaa minun käyttää
hyväkseni uskaliaisuuttani -- Vai saanko, luvallanne, mainita
veljellenne --"

"Ette millään muotoa, mr. Waverley!"

"Miten tämän ymmärtäisin? Onko mitään onnetonta estettä -- onko joku
aikaisemmin --"

"Ei kukaan, sir", vastasi Flora. "Olen itsellenikin velvollinen
sanomaan, ett'en ole vielä konsanaan nähnyt miestä, jota olisin
ajatellut nyt puheena olevin tuntein."

"Kenties tuttavuutemme lyhyys -- jos soisitte minulle aikaa --"

"Ei minulla ole sitäkään puolustusta. Teidän luonteenne, kapteeni
Waverley, on niin avoin, ett'ei siinä voi väärin ymmärtää mitään, ei
sen voimaa eikä heikkoutta."

"Ja sen heikkouden vuoksi halveksitte minua?" sanoi Edward.

"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley -- älkääkä unohtako, että vielä
puoli tuntia takaperin oli välillämme minulle aivan voittamaton este,
sillä minulle olisi Hannoverin sukua palvelevan upseerin aina täytynyt
pysyä vain satunnaisena tuttavana. Antakaa minulle siis tovi aikaa
järjestääkseni niin aavistamattoman yllätyksen hämmentämiä ajatuksiani,
niin olen valmis puolen tunnin kuluttua perustelemaan päätökseni, jonka
silloin lausun, sellaisilla syillä, että ne lienevät ainakin riittäviä
mielestänne, joskaan eivät olisi mieleisiänne." Niin sanoen hän vetäysi
pois, jättäen Waverleyn mietteisiin siitä tavasta, jolla hänen
tunnustuksensa oli otettu kuuluviin.

Ennen kuin hän sai päättäneeksi uskoisiko kosintansa hyväksytyksi vai
eikö, astui Fergus takaisin huoneeseen. "Mitä, _à la mort_,
Waverley?" huudahti hän. "Tuleppa alas kartanolle katsomaan näkyä, joka
on kaikkia romaaniesi koruloruja komeampi. Sata muskettia, veikkonen,
ja yhtä monta säilää, hyviltä ystäviltä vast'ikään saapuneita; ja pari
kolme sataa vankkaa poikaa milt'ei käsikähmässä niiden omistuksesta. --
Mutta annas kun silmään sinua tyystimmin. Ihme ja kumma, sanoisipa
oikea ylämaalainen, että sinut on paha silmä tuhonnut. Vai olisiko tuo
typerä tyttönen sielusi noin lakeaksi pyyhkäissyt? Älä sinä hänestä
huoli vähintäkään, Edward veikko; viisaimmatkin hänen sukupuoltaan ovat
elämän käytännöllisessä työssä narreja."

"Toden totta, hyvä ystävä", vastasi Edward, "en voi sisartasi moittia
muusta kuin liiasta harkinnasta ja järkevyydestä."

"Jos siinä kaikki, niin panen veikkaan louisdorin siitä, ett'ei hän
tuolla tuulellaan pysy neljääkolmatta tuntia. Mikään nainen ei
milloinkaan ole ollut järkevänä noin pitkää aikaa yhteen toviin; ja
takaan sinulle, jos se on mieliksesi, että Flora huomenna on yhtä
järjetön kuin muutkin Eevan tyttäret. Näetkös, Edward, sinun tulee
oppia käsittämään naiset _en mousquetaire_."

Hän tarttui Waverleyn käsivarteen ja veti hänet sotaisia valmistuksiaan
tarkastelemaan.

Fergus Mac-Ivor oli siksi säädyllinen ja hienotunteinen, ettei enää
palannut asiaan, josta oli itse kääntänyt keskustelun toiselle tolalle.
Hänen ajatuksensa pyörivät -- näköjään ainakin -- niin kiihkeästi
kivääreissä, miekoissa, töyhtölakeissa, rensseleissä ja ihokkaissa,
ett'ei Waverley vähiin aikoihin saanut hänen huomiotaan käännetyksi
mihinkään muuhun.

"Aiotteko jo niin pian käydä tappotantereelle, Fergus", hän kysyi, "vai
mitä varten ovat nämä sotaiset valmistelut?"

"Sitte saat kaiken tietää, kun ensin olemme päättäneet, että lähdet
kerallani; muutoin voisi se tieto vain olla haitaksi sinulle."

"Mutta oletko oikein tosissasi? Nousetteko esivaltaa vastaan näin
vähäisin voimin? Hulluuttahan se on."

"_Laissez faire à Don Antoine_ -- pidän hyvää huolta itsestäni. En
ole niin hupsu, että liikahtaisin ennen kuin hetki on otollinen; en
päästä koiraani kaulanuorasta, ennen kuin otus porhaltaa eteeni. Mutta
vielä kerran, yhdytkö meihin, niin saat kaiken tietää?"

"Miten voisinkaan sen tehdä?" huoahti Waverley, "minä, joka vielä pikku
hetki takaperin olin toisen puolueen soturina! Virkaan suostumiseni oli
uskollisuuden lupaus ja hallituksen laillisuuden tunnustus."

"Ajattelematon lupaus ei ole teräksinen käsikahle", vastasi Fergus;
"sen voi pudistaa pois, varsinkin kun se on erehdyksessä annettu ja
solvauksella palkittu. Mutta joll'et pysty siekailematta päättämään
yhtyä uljaaseen kostotyöhön, niin lähde Englantiin. Ennen kuin menet
Tweed-virran yli, sinä olet kuuleva sanomia, jotka saavat koko maailman
kajahtelemaan; ja jos Sir Everard on se vanha, urhea ritari, joksi
häntä ovat kuvailleet muutamat kelpo aatelismiehemme vuodelta 1715,
niin hän hankkii sinulle paremman ratsumiesrykmentin ja jalomman
päämäärän kuin äsken menettämäsi oli."

"Mutta sisaresi, Fergus?"

"Mikä lempo tätä miestä riivaa?" vastasi päällikkö nauraen. "Yhätikö
vain pyrit haastamaan helmaväestä?"

"Ei, aivan vakavasti puhuen, hyvä ystävä", lausui Waverley, "tunnen
että vastaisen elämäni onni riippuu vastauksesta, minkä miss
Mac-Ivorilta saan siihen, mitä hänelle uskalsin tänä aamuna sanoa."

"Ja tarkotatko aivan silkkaa totta", virkkoi Fergus totisempana, "vai
olemmeko romaanin ja runouden mailla?"

"Olen ehdottomasti tosissani. Voisitko luulla naljailevani tällaisesta
asiasta?"

"Varsin vakavasti siis puhuen", vastasi hänen ystävänsä, "minua
ilahuttaa kuulla tämä, ja niin suuressa arvossa pidän Floraa, että sinä
olet ainoa mies Englannissa, jolle tämän sanoisin. Mutta on muutakin
mietittävänä, ennen kuin noin lämpimästi pudistat kättäni. Oma perheesi
-- suostuuko se siihen, että käyt liittoon ylämaalaisen
ylimyskerjäläisen sisaren kanssa?"

"Setäni asema, hänen yleiset mielipiteensä ja rajaton hyvyytensä
oikeuttavat minut sanomaan, että sukuperä ja luonteen ominaisuudet ovat
kaikki, mikä hänelle ratkaisee sellaisen liiton. Ja kenessä voisin
tavata molemmat niin oivasti yhtyneinä kuin sisaressasi?"

"No, etpä missään -- _cela va sans dire_", hymähti Fergus. "Mutta
isäsi odottaa asiaa ainakin ensin häneltä kysyttäväksi."

"Kyllä, mutta hänen ja hallituksen välien rikkoutuminen on takeena
siitä, ett'ei hän pane vastaan, kun setänikin on varmasti puhuva
puolestani. Älä ajattele minun sukulaisiani, hyvä Fergus; pikemmin
käytä vaikutusvaltaasi siellä, missä vastuksia todenteolla voi olla
voitettavina -- tarkotan sisaresi arveluita."

"Sisareni", vastasi Fergus, "niinkuin hänen veljensäkin, useimmiten
pyrkii pysymään omassa järkähtämättömässä tahdossaan, johon sinun tässä
tapauksessa on tyytyminen; mutta sinulta ei ole puuttuva harrastustani
eikä neuvoani. Ja kuulehan siis -- olin näkevinäni Floran äsken
lähtevän vesiputoukselle päin; mene mukaan, mies, mene mukaan! Älä jätä
piiritetylle aikaa vahvistella puolustuskojeitaan! _Alerte à la
muraille_! Etsi Flora käsiisi, ja ota selko hänen päätöksestään niin
joutuin kuin ikinä ehdit. Olkoon Cupido kanssasi -- minä sillävälin
tarkastelen patruunavöitä ja miekankantimia."

Waverley nousi ylös notkonpohjaa ahdistunein ja pamppailevin sydämin.
Rakkauteen, kaikkine tiettyine toivon, pelon ja toiveiden tunteineen,
yhtyi muita mietteitä, laadultaan vaikeampia määritellä. Hän ei voinut
häätää ajatusta siitä, miten suuresti tämä aamu oli mullistanut
kohtaloaan ja millainen selkkausten sarja olikaan vielä edessä päin.
Auringon noustessa oli hän ollut kunniakkaana soturina, ja hänen isänsä
nähtävästi yhä ylenemässä hallitsijansa suosiossa. Kaikki tämä oli
unennäkönä hälvennyt -- hänen isänsä oli syösty asemastaan, hän itse
oli joutunut häväistyksen uhriksi ja tahtomattaan melkein osalliseksi
hämäriin, laajoihin ja turmiollisiin salavehkeihin, joiden loppuna
täytyi olla joko vielä äsken palvelemansa hallituksen kumoutuminen tahi
kaikkien liittoutuneiden tuho. Jos Flora vastaisikin suosiollisesti
hänen kosintaansa, niin mitä mahdollisuutta oli sillä johtua
onnelliseen päätökseen uhkaavan kapinan hälinässä? Tahi miten saattaisi
hän itsekkäästi esittää, että Flora jättäisi veljensä, johon oli niin
sydämestään kiintynyt, ja vetäytyisi rakastettunsa keralla Englantiin
etäisenä katsojana seuraamaan veljensä yrityksen menestystä tahi hänen
kaikkien toiveidensa ja koko elämänsä häviötä? Vai yhtyisikö hän itse,
ilman muuta tukea kuin oma käsivartensa, päällikön vaarallisiin ja
huimapäisiin puuhiin -- ajelehtaakseen hänen epätoivoisten ja rajujen
tekojensa pyörteisiin ja siten melkein menettääkseen itsenäisen
arvostelukykynsä, tahi toimintansa oikeuden ja järkevyyden
päättelemisen? Tämäkään ei ollut Waverleyn sisäiselle ylpeydelle helppo
vaihtoehto. Ja mitä muuta päätöstä toki olikaan tiedossa, paitsi
kosintansa hylkääminen, jota hän nykyisessä mielen kuohussaan ei voinut
ajatella vihlovaa tuskaa tuntematta.

Epämääräisiä ja tukalia mahdollisuuksia siten aprikoiden saapui hän
vihdoin kosken lähelle, missä tapasi Floran istuskelemassa niinkuin
Fergus oli arvannutkin. Hän oli ypö yksinään ja astui Edwardia vastaan
heti kun näki hänen tulevan. Edward yritti virkkaa jotakin tavallisiin
kohteliaisuuslauseisiin ja muodolliseen keskusteluun vivahtavaa, mutta
huomasi olevansa siihen pätemätön. Flora näytti ensin yhtä
hämmentyneeltä, mutta toipui nopeammin ja -- pahaksi enteeksi Waverleyn
kosinnalle -- otti ensimäisenä puhuakseen asiasta. "Se on kaikin puolin
liian tärkeä, mr. Waverley, voidakseni jättää teidät epätietoiseksi
mielipiteistäni."

"Oi, älkää sanoko niitä kiirehtien", tokaisi Waverley suuresti
kiihdyksissään, "joll'eivät ole sellaisia, kuin tavastanne päättäen
tuskin rohkenen odottaa. Antakaa ajan -- antakaa vastaisen käytökseni
-- antakaa veljenne vaikutuksen --"

"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley", lausui Flora, posket hiukan
punehtuneina, mutta ääni lujana ja tyynenä. "Moittisin itseäni mitä
ankarimmin, jos pidättelisin lausumasta vilpitöntä vakaumustani, ett'en
voi koskaan pitää teitä muuna kuin rakkaana ystävänä. Olisi hyvin
kohtuutonta teitä kohtaan, jos silmänräpäykseksikään salaisin
mielipiteeni. Näen tuottavani teille tuskaa, ja olen siitä suruissani,
mutta parempi nyt kuin myöhemmin -- ja oi, tuhansin verroin parempi
teille kokea tämä hetkellinen pettymyksenne kuin ajattelemattoman ja
soveltumattoman avioliiton pitkällisiä, sydäntä jäytäviä murheita!"

"Jumalani!" huudahti Waverley, "miksi edellyttäisitte sellaisia
seurauksia liitosta, missä sääty on sama, varallisuussuhteet edulliset,
koko ajatussuunta -- jos niin rohkenen sanoa -- yksiin menevä, kun ette
väitä keneenkään toiseen mieltyneenne ja vieläpä ilmaisette
suosiollisen mielipiteen minusta, jonka hylkäätte?"

"Mr. Waverley, minulla _on_ sellainen suosiollinen mielipide, ja
niin luja, että vaikka olisin mieluummin vaiennut päätökseni perusteet,
niin olen valmis ne teille selittämään, jos sellaista kunnioitukseni ja
luottamukseni osotusta tahdotte."

Hän istuutui kallion lohkareelle, ja hänen lähelleen asettuen pyysi
Edward kiihkeästi selitystä.

"Uskallan tuskin kuvata teille tunteitteni laatua", alotti Flora; "ne
ovat niin poikkeavia siitä, mitä minun ijälläni edellytetään naisessa.
Myöskin käy minulle tukalaksi kosketella teidän luonteestanne saamiini
arveluihin, kun saattaisin lohdutuksen asemesta vain loukata. Mitä
itseeni tulee, niin on minulla lapsuudestani tähän päivään asti ollut
vain yksi toivomus -- kuninkaallisten hyväntekijäini palauttaminen
lailliselle valtaistuimelleen. Mahdoton on ilmaista teille, miten
kiihkeästi tunteeni ovat sieluni syvyyksiä myöten jännittyneet tähän
ainoaan asiaan; ja tunnustan suoraan sen niin vallanneen mieleni, etten
ole vähääkään voinut ajatella yksityisen elämäni huolehtimista. Kunhan
vain näkisin tuon riemukkaan voiton päivän, niin on ylämaalaismökki,
ranskalainen luostari tahi englantilainen palatsi, kaikki minulle
yhdentekevää!"

"Mutta, rakkahin Flora, eikö tuo innostuksesi silti voi toteuttaa
onneani?"

"Te etsitte tahi ainakin pitäisi teidän etsiä sydäntä, jonka suurimpana
ilona olisi lisätä kotoista onneanne ja romanttisuuteen asti vastata
rakkauteenne. Vähemmän herkkätunteisen miehen saattaisi Flora Mac-Ivor
tyytyväiseksi, kenties, joskaan ei onnelliseksi, sillä kerran vannomani
velvollisuudet minä kyllä täyttäisin. Mutta te, mr. Waverley, ette
voisi konsanaan luopua siitä kotoisen onnen utukuvasta, minkä olette
runollisessa mielikuvituksessanne loihtineet eteenne, ja kaikki, mikä
ei soveltuisi tähän ihanteeseen, olisi mielestänne kylmäkiskoisuutta ja
penseyttä, samalla kun voisitte pitää teille kuuluvan rakkauden
häiritsijänä sitä intoilua, jota osotan kuningasperheen menestystä
kohtaan."

"Toisin sanoen, miss Mac-Ivor, ette voi rakastaa minua?" virkkoi hänen
kosijansa alakuloisesti.

"Voisin pitää teitä niin suuressa, ehkä suuremmassakin arvossa kuin
ketään näkemääni miestä, vaan en voi teitä rakastaa ansionne
mukaisesti. Oi, itsennekin vuoksi, älkää halutko niin vaarallista
koetta! Sen naisen, jonka te otatte puolisoksenne, tulisi muodostaa
tunteensa ja mielipiteensä teidän mukaisiksenne. Hänen harrastustensa
tulisi olla teidän harrastuksianne, hänen toivomustensa, ajatustensa,
koko sielunsa tulisi yhtyä teihin. Hänen tulisi sulostuttaa ilonne;
olla surujenne kumppanina ja karkottaa synkkyys otsaltanne."

"Ja miks'ette te, miss Mac-Ivor, tahdo olla kuvaamanne henkilö, kun
kerran osaatte noin selitellä onnellisen liiton ehdot?"

"Onko mahdollista, ett'ette minua vieläkään käsitä?" vastasi Flora.
"Enkö ole teille sanonut, että mieleni on kokonaan kääntynyt
tapaukseen, jonka onnistumiseen minulla tosin ei ole muuta voimaa kuin
hartaat rukoukseni?"

"Ja eikö asialle, jolle olette elämänne omaksunut, olisi suoranaista
etuakin siitä, että taipuisitte tarjoukseeni?" kysyi Waverley, joka oli
niin lujasti kiintynyt tarkotukseensa, ett'ei kyennyt punnitsemaan
sanojaan. "Sukuni on rikas ja vaikutusvaltainen, periaatteessa
Stuartien puolelle taipuisa, ja jos suotuisa tilaisuus --"

"Suotuisa tilaisuus!" huudahti Flora hieman halveksivasti, --
"periaatteessa taipuva! Voiko sellainen laimea puoluepalvelus olla
suvullenne kunniaksi tahi lailliselle hallitsijallenne mieleen?
Ajatelkaahan nykyisten tunteitteni perusteella, mitä kärsisin ollessani
jäsenenä suvussa, missä minun mielestäni pyhimmät oikeudet ovat kylmän
harkinnan alaisina ja katsotaan kannatuksen arvoisiksi vain silloin kun
näkyvät ilmankin pääsevän voitolle!"

"Epäilyksenne ovat ainakin minuun nähden kohtuuttomia", väitti
Waverley. "Sitä asiaa, jolle uskollisuuteni tunnustan, uskallan tukea
kautta kaikkien vaarojen yhtä horjumattomana kuin hurjinkaan uskalikko,
joka sen hyväksi säilänsä paljastaa."

"Sitä en hetkeksikään epäile", vastasi Flora. "Mutta ottakaa pikemmin
neuvoa omalta järjeltänne ja älyltänne kuin annatte äkillisen
mieleenjuohtuman johtaa tekojanne vain sen vuoksi, että olette tavannut
yksinäisessä ja romanttisessa asemassa nuoren naisen, jolla on
tavalliset hyvät ominaisuudet ja lahjat. Antakaa tässä suuressa ja
vaarallisessa näytelmässä osanne aiheutua vakaumuksesta, älkääkä
satunnaisesta hetken tunteesta."

Waverley yritti vastata, vaan ei kuolemakseenkaan saanut sanoja
kielelleen. Floran jokainen tunne ja lauselma vain vahvisti hänen
rakkauttaan, sillä hänen uskollisuutensa oli kaiken hurmionsa
hillittömyydessäkin jalo ja ylevä ja hylki kaikkia tarkotuksensa
tukemiseksi tarjoutuvia välillisiä keinoja.

Heidän käveltyään tuokion äänettöminä alas polkua alotti Flora taas.
"Vielä sana, mr. Waverley, ennen kuin ainiaaksi heitämme tämän
puheenaineen; ja suokaa anteeksi rohkeuteni, jos sillä sanalla on
neuvon sävyä. Veljeni kiihkeästi soisi teidän yhtyvän nykyiseen
yritykseensä. Mutta älkää te myöntykö tähän; te ette yksityisillä
ponnistuksillanne voisi edistää hänen menestystään, ja kukistuisitte
auttamattomasti hänen mukanaan, jos hänen häviönsä on Jumalan tahto.
Maineenne myös kärsisi korvaamattomasti. Pyydän, palatkaa
omaan maahanne; ja sitte julkisesti vapauduttuanne kaikista
anastajahallituksen siteistä toivon teidän myös löytävän syytä ja
tilaisuutta tehokkaasti palvelemaan oikeaa kuningastanne, esi-isienne
tavoin johtamaan alustalaisianne ja puoluelaisianne Waverley-suvun
arvokkaana edustajana."

"Ja jos onnistuisin siten kunnostautumaan, niin enkö saisi toivoa --"

"Suokaa anteeksi keskeytykseni", virkkoi Flora. "Vainen nykyhetki on
meidän, ja vilpittömästi voin teille tunnustaa ainoastaan ne tunteet,
mitkä minulla tällä haavaa on. Turhaa olisi arvailla millaisiksi ne
saattaisi muuttaa tapausten niin suotuisa kehitys, että tuntuu
mahdottomalta sitä odottaakaan. Olkaa toki siitä varma, mr. Waverley,
että lähinnä veljeni kunniaa ja onnea en pidä kenenkään kohtaloa niin
rukouksissani muistissa kuin teidän."

Näin sanoen Flora erosi hänestä, sillä he olivat tulleet tienhaaraan.
Waverley saapui linnaan, hillitön tunteiden sekasorto rinnassaan. Hän
vältti joutumasta kahdenkeskiseen puheluun Ferguksen kanssa, kun ei
olisi pystynyt torjumaan hänen ilvehtimisiään eikä vastaamaan hänen
uteluihinsa. Juhlan huima remu -- Mac-Ivor näet oli taas kutsunut
klan'insa kekkereihin -- osaltaan huumasi synkkää pohdintaa. Kun kemut
olivat lopussa, niin hän alkoi aprikoida miten voisikaan jälleen tavata
miss Mac-Ivorin aamuisen tukalan ja kiusallisen selityksen perästä.
Mutta Flora ei tullut näkyviin. Ferguksen silmät leimahtivat Cathleenin
ilmottaessa että hänen emäntänsä aikoi pysytellä omassa kamarissaan sen
iltaa, ja hän läksi itse sisartaan hakemaan; mutta nähtävästi menivät
hänen huomauttelunsa hukkaan, sillä hän palasi tulistuneen näköisenä ja
ilmeisesti äkeissään. Loppu iltaa kului kumpaisenkaan virkkamatta
mitään viittailuja asiasta, joka kuitenkin pälyi molempien mielessä.

Kamariinsa vetäydyttyään Edward yritteli muistella päivän tapahtumia.
Ei ollut epäilemistäkään siitä, että Floran hylkäävää vastausta ei
nykyään voinut mikään horjuttaa. Mutta saattoiko hän toivoa lopultakaan
menestystä, jos asianhaarat vielä sallisivatkin hänen uudistaa
kosintansa? Oliko tuo kiihkeänä nykyhetkenä kaikki hellemmät tunteet
häätävä innostunut uskollisuus ainakaan noin valtaavana säilyvä näiden
valtiollisten suunnittelujen voiton taikka häviön perästäkin? Ja jos
siten kävisi, niin saattoiko hän toivoa Floran myöntämän ystävyyden
kehittyvän vielä lämpimämmäksi tunteeksi? Hän vaivasi aivojaan
muistuttelemalla jokaista Floran käyttämää sanaa, katseineen ja
eleineen, ja jäi väkiseltäkin samaan epätietoisuuteen. Vasta myöhällä
toi uni lievitystä mielen kiduttavalle kuohulle, hänen elämänsä
tuskaisimman ja jännittävimmän päivän perästä.



XVIII.

Kirje Tully-Veolanista.


Aamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä,
luullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan
laulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat
ensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin
linnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward
todenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten
hälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin
mokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa:

    Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,
    ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,
    se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,
    ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.

Uteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle
taipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien
runolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:

    Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,
    siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,
    housuitta aivan ja kenkiä vailla,
    kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.

Waverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo
liittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina
maleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja
tanssi täydellä touhulla skotlantilaisen _reelin_ notkeita mutkia
oman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta
puuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä
huutelua "_seid suas_" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä
tehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli
löysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt,
vaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita
parilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia
veikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan
hän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä
soiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään
häiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa
ja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan
pitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.

Kirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut
"Rakas herra", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja
niiden sijalla oli nyt pelkkä "Herra." Sisällön painatamme tähän Rosen
omin sanoin:

     "Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en
     tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia
     täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille
     välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr.
     Waverley! -- ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni --
     rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin
     hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi
     kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten
     perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden
     herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas
     isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei
     antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja
     muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen
     noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole
     kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että
     nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan
     eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä
     ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette
     sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.

     Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä
     Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea
     kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain
     velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita.
     Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi
     eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia,
     ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten
     saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä,
     tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt
     majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen
     kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi.
     He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin
     olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä
     sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa
     vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän
     piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi,
     mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut
     osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä
     jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä
     varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä
     sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien
     välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain
     nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai
     minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin
     turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma --
     oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr.
     Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan
     sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa
     sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane
     sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana
     koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley!
     Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun
     sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan
     Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta
     kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja
     ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja
     rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.

                                         Nöyrimmällä kunnioituksella:

                                          _Rose Comyne Bradwardine_.

     J. K. -- Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari
     riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta
     itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen
     teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja
     kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. --
     Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin
     neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?"

Siten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn
mieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin
puoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain
luonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta
selittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla
epäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista
hallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän
älysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus
Mac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä
epäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa
käytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän
tehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta
vastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan
turmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet
alkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää,
että Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä
syyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että
hänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan,
niin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut
Britanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa
ulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä
vapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa
hallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä
kuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta
valtaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin
tahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta
johtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi
isänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin,
niin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla
ett'ei -- niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu -- ollut
hallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut
uskollisuudenlupaustaan.

Hänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen
yksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien
vaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä
huolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen
menestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä
toimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt
oli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi
sanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen
luonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön
oikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa
hänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs
jäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.

Näin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose
oli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja
jättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä
syytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.

"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan", vastasi Mac-Ivor. "Et
tunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama
sekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun
työkseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi
Edinburgin linnan tyrmästä."

"Viattomuuteni, säätyni, isäni tuttavuus monien tunnetuimpien ylimysten
kanssa on riittävänä suojeluksena", virkahti Waverley.

"Olet joutuva päinvastaiseen kokemukseen", intti päällikkö. "Näillä
herrasmiehillä on kylliksi puuhaa omissa asioissaan. Vielä kerran,
otatko yllesi ylämaalaisen levätin, viipyäksesi tovin joukossamme
'usmien ja vareksien parissa,' kuten runolaulaja lausuikse, uljaimman
asian tukena, minkä puolesta konsanaan on säilä huotrastaan
häilähtänyt?"

"Hyvä Fergus, monestakin syystä on yhtyminen minulle tuiki mahdotonta."

"No mikäpä tuossa enää auttanee", huoahti Mac-Ivor, "tee tahtosi. Et
kuitenkaan voi lähteä jalkaisin, enkä minä tarvitse hevosta
marssiessani Ivorin lasten etunenässä; sinä saat ruskean Dermidin."

"Kernaasti ostan sen, jos myyt."

"Jos ylpeä englantilainen sydämesi ei suostu lahjaan eikä lainaan, niin
en näin sotaretken alussa hylji rahaa: olkoon sen hintana 20 guineaa.
Ja milloin aiot lähteä?"

"Mitä pikemmin sen parempi", vastasi Waverley.

"Olet oikeassa, kun kerran et voi lähtemättä olla. Ratsastan mukanasi
Floran ponilla Bally-Broughiin asti. Callum Beg, laitappa ratsumme
kuntoon ja ota itsellesikin poni, saattaaksesi mr. Waverleytä
kaupunkiin, mistä hän saa hevosen ja oppaan Edinburgiin. Pukeudu
alamaalaiseen vaatetukseen, Callum, ja muista hillitä kielesi, jott'en
sitä sivalla poikki. Mr. Waverley ratsastaa Dermidillä", Sitte hän
kysäisi Edwardiin kääntyen: "Halunnet lausua jäähyväiset siskolleni?"

"Tietysti -- jos nimittäin miss Mac-Ivor sen kunnian minulle suo."

"Cathleen, ilmota siskolleni, että mr. Waverley tahtoo häntä tavata
ennen lähtöään. -- Mutta Rose Bradwardinen asemaa on ajatteleminen --
soisinpa hänen olevan täällä -- ja miks'ei tuo kävisikin laatuun?
Punalakkeja on Tully-Veolanissa ainoastaan neljä, ja heidän muskettinsa
olisivat meille tarpeellisia."

Edward ei vastannut noihin katkonaisiin huomautuksiin, vain
jännittyneenä odotellen Floran tuloa. Ovi avautui -- mutta tulija oli
Cathleen, joka selitti emäntänsä olevan estetyn saapumasta ja
toivottavan kapteeni Waverleylle terveyttä ja menestystä.



XIX.

Miten Waverley alamaassa vastaanotettiin.


Puoleltapäivin saapuivat ystävykset Bally-Broughin solan harjalle.
"Edemmäksi en voi sinua seurata", lausui Fergus Mac-Ivor, joka oli
taipaleella turhaan yritellyt saada toverinsa mieltä pirteämmäksi. "Jos
sisukkaalla siskollani on osuutta alakuloisuuteesi, niin usko minua
kuitenkin, sanoessani hänellä olevan mitä parhaat mielipiteet sinusta.
Yhteisen hankkeemme herättämät huolet vain estävät häntä kuulemasta
mitään muita asioita. Usko asiasi minulle: en sitä kavalla -- kunhan et
vastakertana pistä tuota inhottavaa kokardia hattuusi."

"Ei siitä pelkoa; ikäni muistan millä tavalla sen kadotin. Hyvästi,
Fergus: älä anna minun tyyten häipyä sisaresi mielestä."

"Onnea matkallesi, Waverley: ehkä piankin kuulet hänen kantavan
komeampaa arvonimeä. Käy kotiisi, kyhäile kirjeitä ja hanki ystäviä
niin paljon ja niin nopeasti kuin voit; pianpa astuu Suffolkin
rannikolla maihin odottamattomia vieraita -- joll'eivät Ranskasta
saamani tiedot petä."

Ja niin he erosivat. Fergus palasi linnaansa, Edwardin pitkittäessä
matkaansa lähimpään alamaan kaupunkiin, mukanaan Callum Beg, joka oli
kiireestä kantapäähän asti muuttunut alamaalaispalvelijaksi.

Edwardin mielessä myllersivät tuollaiset tuskaiset, vaan eivät
kuitenkaan kauttaaltaan katkerat tunteet, joita ero ja epävarmuus
herättää nuoressa rakastajassa. En varmaan tiedä tajuavatko naiset
täydellisesti, miten suuri vaikutus on poissaololla, enkä pitäisi
viisaana sitä heille vakuutellakaan, jott'eivät entisajan neitosien
tapaan oikkupäällä ollessaan lähettelisi mielitiettyjänsä maanpakoon.
Etäisyys pyöristää ja somistaa esineet, luonteen järeämmät ja
jokapäiväisemmät piirteet pehmenevät ja sulautuvat, ylevyyttä, suloa
tahi kauneutta muistuttelevat juonteet nousevat eloisimpina esille.
Monet haaveet mielessään, oman menestyksensä mahdollisuuksia kauvas
tulevaisuuteen tähystellen, Edward unohti koko maailman menon, kunnes
muuatta jyrkkää rinnettä laskeutuessaan näki pikku kauppakaupungin
edessään.

Callum Begin ylämaalainen kohteliaisuus -- sivumennen sanoen ovat
ani harvat kansallisuudet niin luontaisen kohteliaita kuin ylämaalaiset
-- oli saanut hänet jättämään sankarimme häiritsemättömästi
mietiskelyjensä varaan. Mutta nyt huomatessaan hänen virkoavan vetäysi
Callum likemmä ja lausui toivomuksenaan, ett'ei tämä "ihmisten pariin
tullessaan luiskahtaisi sanaakaan Vich Ian Vohrista, täällä kun kaikki
ovat villiintyneitä whigejä, horna ne nielaiskoon!"

Waverley lupasi varoa. Jo alkoi kuulua -- ei kellojen kajahtelua, vaan
ikäänkuin vasaran jymähtelyjä vanhan sammaltuneen, kumollaan olevan
kattilan pohjaan, joka riippui papukaijan häkin muotoisessa ja
kokoisessa avonaisessa katoksessa, mikä oli rakennettu koristamaan
vanhan ladon näköisen rakennuksen itäistä päätyä. Tämä pani hänet
kysymään Callum Begiltä oliko nyt sunnuntai.

"En sitä osaa tarkalleen ta'ata -- harvakseen on pyhäpäiviä
Bally-Broughin seuduilla."

Mutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta
ravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono
vanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään
kiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun
mestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum
vakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko
"iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai."

He astuivat ratsailta "Seitsenhaaraisen Kultahaarukan" edustalla, jonka
kylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause,
vieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä,
laiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova
taistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat
matkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi
lukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä
synnistään -- mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin
Gregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään "Ylämaalainen ja
naarashaukka." Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään
heidät asuntoonsa.

Tälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia
opas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.

"Ja mistähän te mahtanette tulla?" tiedusti Kultahaarukan omistaja.

"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa
tarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten."

"Hm! niin!" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. "Nyt on
julkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta
mihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla
nöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen
parannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree
presbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita,
niinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti."

"Hyvä ystävä", virkkoi Waverley, "joll'et voi minulle antaa hevosta ja
opasta, niin hakee ne palvelijani muualta."

"Niinkö! Palvelijanne? -- ja miks'ei hän seuraa teitä edeskinpäin?"

Ei ollut Waverleyssä suurestikaan ratsuväen kapteenin henkeä, jolla nuo
urhot suoriutuvat häpeämättömistä majatalojen tarjoilijoista ja
luonnottomista laskuista. Mutta jossakin määrin oli hän kuitenkin
saanut tätä hyödyllistä ominaisuutta sotapalveluksessa ollessaan, ja
nyt alkoi törkeä ärsytys todenperään paisuttaa sisua. "Kuulkaahan, sir;
saavuin tänne omaa mukavuuttani varten, enkä vastaamaan hävyttömiin
kyselyihin. Sanokaa, voitteko tahi ettekö voi hankkia mitä tarvitsen:
kumpaisessakin tapauksessa jatkan matkaani."

Jotakin itsekseen jupisten läksi mr. Ebenezer Cruickshanks ulos
huoneesta, Edwardin saamatta selville kieltäysikö hän vai myöntyikö.
Kohtelias, hiljainen, juhdan tapaan uurastava emäntä tuli tiedustamaan
mitä herra halusi päivällisekseen, mutta ei ruvennut vastaamaan
aiottiinko antaa opas ja hevonen -- nähtävästi ulottui saalilaisen lain
teho Kultahaarukankin talleihin.

Ikkuna oli avoinna pimeälle ja pienelle pihatolle päin, missä Callum
Beg harjasi ja puhdisteli hevosia matkan tomuista, ja Waverley kuuli
Vich Ian Vohrin nokkelan asepojan ja ravintolan isännän välisen
merkillisen keskustelun, jolle leveä Skotlannin murre loi omituisen
koomillisen sävyn:

"Tulet Pohjan puolesta, nuori mies?" kysyi jälkimäinen.

"Tuntuuko teistäkin siltä?" vastasi Callum.

"Ja olettepa saattaneet ratsastaa pitkän taipaleen tänään?"

"Siksi pitkän, ett'ei ryyppy tekisi pahaa."

"Eukko, ojennappa sieltä pikari."

Vaihdettiin muutamia tilaisuuteen soveltuvia kohteliaisuuksia, kunnes
Kultahaarukan isäntä arveli vieraanvaraisuudellaan saaneensa toisen
kielenkantimet heltiämään ja ryhtyi jälleen uteluunsa.

"Tokkopa on teillä solan tuolla puolla suurestikaan parempata whiskyä?"

"En ole solan takaa."

"Vaan puheestanne päättäen olette ylämaalainen?"

"Enkä mitä; Aberdeenin tienooltahan vainen olen."

"Ja tuliko herrasi sinun kerallasi Aberdeenista?"

"Se on arvattava -- jos kerran itse sieltä läksin", vastasi
järkähtämätön Callum Beg.

"Ja mikä hän on miehiään?"

"Taitaapa olla Yrjö kuninkaan upseereja; etelään hän ainakin on
menossa, ja hopeoita hänellä on aimo lailla eikä tunnu niitä
kitsastelevan."

"Hän tahtoo oppaan ja hevosen täältä Edinburgiin?"

"Niin kyllä, ja joutuin olisi teidän ne toimitettava."

"Hm! hm! Siitä on saatava maksua."

"Siitä hän ei piittaa rahtuakaan."

"Hyvä on, Duncan -- sanoitko nimesi olevan Duncan vai Donald?"

"Enhän toki -- Jamie -- Jamie Steenson -- johan sen kuulitte."

Tämä viimeinen häikäilemätön kuje tyrmistytti mr. Cruickshanksin. Häntä
tyydytti yhtä vähän herran harvapuheisuus kuin palvelijan rajaton
aulius, minkä vuoksi lisäsikin laskua ja hevosenvuokraa sellaisella
ylimääräisellä verolla, mikä saattoi korvata uteliaisuuden
lieventymätöntä poltetta. Maksussa ei myöskään unohdettu, että nyt oli
paastopyhä -- mutta kuitenkaan ei lasku kaiken kaikkiaan noussut
kaksinkertaista suuremmaksi.

Callum Beg tuli herralleen ilmottamaan tämän sopimuksen ja lisäsi:
"Vanha konna aikoo itse lähteä mukaan."

"Sepä ei ole oikein hauskaa, Callum, eikä aivan turvallistakaan, sillä
isäntäämme näyttää uteliaisuus tavattomasti vaivaavan; mutta
matkamiehen on tyytyminen moisiin kiusoihin. Tässä, poikaseni, on
sinulle lantti, juodaksesi Vich Ian Vohrin terveydeksi."

Callumin haukansilmät välkähtivät ilosta, nähdessään guinean
kultakolikon. Hän kiirehti tallettamaan aarteen taskuunsa, ennättäen
siinä jo sadattamaan saksilaisen housunlakkarin eli _spleuchanin_
mutkikkuutta. Sitte hän älysi olevansa velvollinen korvaamaan tätä
hyväntahtoisuutta, lähenteli Edwardia hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan
ja lausui omituisella äänenpainolla: "Jos tuo ikäloppu whig-tolvana on
teidän armonne mielestä hiukankaan vaarallinen, niin voin huokeasti
huolehtia hänestä, yhdenkään sielun tietämättä siitä mitään."

"Vai niin! Ja millä tavalla?"

"Minä itse", vastasi Callum, "voisin väijyä vähän matkaa kaupungin
ulkopuolella ja köhnyttää miestä pikkaisen _skene-occlella_.

"Mikä onkaan _skene-occle_?"

Callum avasi takkinsa napit, nosti vasenta käsivarttaan ja viittasi,
päätään pontevasti nyökäyttäen, pienen tikarin kahvaan, joka oli
sievästi sujautettu mekon sisukseen. Waverley ensin luuli ymmärtäneensä
väärin; hän tähysteli Callumin kasvoja tyystimmin ja havaitsi niiden
kauneissa, vaikka ahavoittuneissa piirteissä juuri sen verran
ilkikurisuutta, jota samanikäinen englantilainen poika olisi
osottanut ehdottaessaan mentäväksi omenan varkaisiin.

"Luojan nimessä, Callum, ottaisitko hänet hengiltä?"

"Kyllä tosiaan", vastasi nuori hurjimus, "ja hänellä onkin se
mielestäni ollut kylliksi kauvan, kun kerran pettää kunniallisia
ihmisiä, jotka tulevat käyttämään hopeoitaan hänen ravintolassaan."

Edward näki väittelyt tehottomiksi ja tyytyi sen vuoksi vain käskemään
Callumia luopumaan kaikista suunnitelmista mr. Ebenezer Cruickshanksin
henkeen nähden. Asepoika näytti siihen suostuvan millänsäkään olematta.

"Herra tehköön tahtonsa mukaan; ei tuo vanha lurjus ole Callumille
mitään pahaa tehnyt."

Mrs. Cruickshanks vihdoin toi päivällisen ja viinin, ja kaiken lopuksi
tulivat ovelta sisälle Ebenezerin kookas, kömpelö vartalo ja jämeät
kasvot. Vaikk'ei vuodenaika sellaista suojaa vaatinut, niin oli hänen
yläruumiinsa kääriytynyt paksuun päällystakkiin, joka oli vyöllä
kurottu tavallisen pukunsa yli. Pään ja hatun peitti kokonaan samasta
aineesta tehty huppukaulus, _trot-cozy_, joka oli pantu leuan alle
nappiin. Kädessä oli suuri messinkihelainen ratsuraippa, laihoja sääriä
verhosivat tankinahkakotelot, jollaiset kiinnitetään satulannuppiin ja
joissa jalat ovat kenkineen; ne olivat sivulta suljetut ruosteisilla
solilla. Noin sonnustettuna harppoi hän keskilattialle ja julisti
asiansa lyhyeen: "Hevoset ovat valmiit."

"Lähdette näköjään itse mukaan, isäntä?"

"Niin teen, Perthiin asti, missä saatte toisen oppaan Edinburgiin, jos
tarpeelliseksi näette."

Ja hän ojensi Waverleyn silmien eteen laskun, jota oli pidellyt
vasemmassa kädessään; samalla hän omin päin kaasi lasillisen viiniä ja
joi hartaasti maljan yhteisen matkan menestykseksi. Waverley äimistyi
miehen julkeutta, mutta kun heidän kumppanuutensa oli oleva
lyhytaikainen ja hänelle hyödyksi, niin hän ei tehnyt siitä
huomautusta, vaan maksoi laskun ja sanoi haluavansa heti lähteä
taipaleelle. Hän siis nousi Dermidin selkään ja ratsasti ulos
Kultahaarukan veräjästä. Häntä seurasi kuvaamamme puritaanimainen
olento; hyvin työläästi ja aikaa haaskaten sekä "hyppäyskiven" eli
matkustajien mukavuudeksi talon edustalle pystytetyn muurinnyppylän
avulla oli hän laahautunut pitkäselkäisen, luisevan, varjoksi rääkätyn
täysverisen kaakin satulaan, johon Waverleyn matkareppu oli sidottu.
Vaikk'ei sankarimme ollut kovinkaan hilpeällä tuulella, niin hän ei
hevillä kyennyt olemaan nauramatta uuden palvelijansa esiytymistä,
kuvitellessaan millaista ällistystä hänen ilmaantumisensa kaikkine
varuksineen olisi Waverley-Honourissa herättänyt.

Edwardin naurunhalu ei välttänyt Kultahaarukan arvoisan isännän silmää;
syyn arvaten kipristi hän happamat farisealaiset kasvonpiirteensä vielä
vihaisempaan viuruun ja päätti sydämessään, että nuori englantilainen
oli tavalla tahi toisella kalliisti maksava halveksimisensa, jota
näytti hänelle osottavan. Callumkin seisoi veräjän pielessä ja silmäili
salailemattomassa riemussa mr. Cruickshanksin hullunkurista ulkomuotoa.
Waverleyn ratsastaessa ohitse nosti hän kunnioittavasti hattuaan,
läheni jaluksia ja pyysi häntä "olemaan varuillaan, jottei vanha
whig-ilkiö tekisi jotakin konnankoukkua hänelle."

Waverley kiitti vielä kerran ja lausui hänelle jäähyväiset. Sitte hän
ratsasti ripeästi eteenpäin, päästäkseen kuulemasta millaista remua
lapset pitivät nähdessään vanhan Ebenezerin hytkähtelevän satulassa,
vältellessään puoliksi kivetyn kadun antamia täräyksiä. Pian oli kylä
useamman penikulman takana.

Waverleyn sävy ja käytös, vaan ennen kaikkea hänen kukkaronsa kiiltävä
sisältö ja se huolettomuus, jolla hän näkyi sitä pitelevän, herätti
suurta kunnioitusta hänen seuralaisessaan ja pelotti häntä
yrittelemästä saada keskustelua syntymään. Sitä paitsi liikkuivat hänen
omat ajatuksensa monenmoisissa oletuksissa. Matkamiehet kulkivat siis
vaiteliaina, kunnes isäntä ilmotti, että hänen ratsunsa oli pudottanut
etukavion kengän, jonka paikoilleen asettamisen hänen armonsa
epäilemättä oli katsova velvollisuudekseen.

Tällaista lakimiehet nimittävät ongintakysymykseksi; sen tarkotuksena
oli tiedustaa miten pitkälle Waverley alistuisi pikku petoksille.
"Minunko velvollisuutenani olisi paikoilleen asettaa hevosesi kenkä,
lurjus?" huudahti Waverley, väärin ymmärtäen viittauksen.

"Kieltämättä", väitti mr. Cruickshanks; "vaikk'ei siitä ollut mitään
nimenomaista pykälää, niin eihän toki voida otaksua, että minä
maksaisin hevoselleni teidän armonne palveluksessa sattuvat vahingot.
Jos teidän armonne kuitenkin --"

"Hoo, tarkotat että kengittäjä on minun maksettavani; mutta mistä
löydämme sellaisen?"

Iloissaan siitä ett'ei toinen ryhtynyt vastustelemaan vakuutteli mr.
Cruickshanks hänelle, että Cairnvreckanin kylässä, jota olivat
lähestymässä, osui onneksi olemaan oivallinen seppä; mutta kun hän oli
tunnustajia, niin ei hän ollut lyövä naulaa kenenkään hevoseen
sabattina tahi kirkkopaastona, joll'ei se ollut aivan ehdottoman
pakollista, ja silloin hän vaati kuusi penceä kengältä. Puhujan omasta
mielestä oli loppuhuomautus tärkein, mutta toinen ei näkynyt ottavan
sitä kuullakseenkaan.

Kylään tultuaan he pian näkivät sepän talon. Ollen samalla
ravintolakin, se oli kaksikerroksinen ja kohotti ylpeästi harmaiden
liuskakivien kattamaa harjaansa ympäröivien olkikattoisten töllien yli.
Vieressä oleva paja ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä
sabattirauhaa ja lepoa, jota Ebenezer oli uumoillut ystävänsä
hurskaudesta. Päin vastoin jyskyi siellä moukari ja alasin helähteli,
palkeet puskuivat ja koko Vulkanuksen koneisto tuntui olevan täydessä
käynnissä. Eikä työ näyttänyt olevan kotoista, rauhallista laadultaan.
Seppämestari, jonka nimenä kyltissä oli John Mucklewrath. hääräsi
kahden apulaisen kanssa korjailemassa, kiillottamassa ja terottamassa
vanhoja muskotteja, pistooleja ja miekkoja, joita oli huiskin haiskin
pajan pihatolla. Avoimessa katoksessa, jossa ahjo oli, tungeksi edes
takaisin hyörivää väkeä, aivan kuin tärkeitä tietoja tuomassa ja
saamassa; ja kun vain kerrankaan vilkaisi ihmisjoukkoihin, jotka
rientelivät pitkin katuja tahi seisoskelivat ryhmiksi sulloutuneina,
silmät seljällään ja kädet sojossa, niin huomasi että Cairnvreckanin
yhteiskuntaa järisytteli jokin tavaton sanoma. "Täälläpä on jotakin
uutta kuultavana", sanoi Kultahaarukan isäntä, häikäilemättä
työntäytyen lyhtinaamoineen ja kaakkineen väkijoukon keskeen; "jotakin
uutta on täällä, ja jos Luojani sallii, niin saanpa siitä ihan
viipymättä tiedon!"

Waverley hillitsi uteliaisuutensa paremmin kuin hänen seuralaisensa,
hyppäsi alas satulasta ja antoi hevosensa lähellä joutilaana
vetelehtivän pojan pideltäväksi. Luonteessaan aikaisen nuoruuden
kasvattamasta arkuudesta kaiketi johtui, että hän varsin
vastahakoisesti kääntyi vieraan puoleen mitään satunnaistakaan
tiedustusta varten, ennakolta silmäämättä hänen ulkomuotoaan ja
sävyään. Hänen katseillaan etsiessään henkilöä, jota mieluimmin menisi
puhuttelemaan, säästi ympärillä pärpättelevä hälinä suureksi osaksi
kyselyjen vaivan. Nimet sellaiset kuin Lochiel, Clanronald, Glengarry
ja muiden kuuluisain ylämaalaispäälliköiden joukossa Vich Ian Vohr
olivat nyt joka miehen suussa; ja kaikkialla ilmaantuvasta säikystä
päättäen olivat he aseellisten heimojensa etunenässä jo tunkeutuneet
alamaahan tahi ainakin pelkäiltiin sen juuri parhaillaan tapahtuvan.

Ennen kuin Waverley ehti kuulustamaan yksityisseikkoja tunkeikse
väkijoukon läpi vanttera, luiseva, karkeapiirteinen vaimo, noin
neljänkymmenen ikäinen. Puku huljui hänen yllään kuin tadikon kärkeen
ripustettuna, posket hohtivat tulipunaisina mikäli olivat noelta
nähtävissä, ja pidellen korkealla ilmassa kaksivuotiasta lasta, jota
tämän pelästyneestä kirkumisesta huolimatta hypitteli ylös alas, hän
hihkaili niin kimeästi kuin suinkin kykeni:

    Charlie mulle armahin, armahin, armahin.
    Charlie mulle armahin,
               ritari nuor!

"Kuulettekos nyt, mikä on karkaamassa niskaanne, te inisevät
whig-rutaleet?" jatkoi syöjätär. "Kuuletteko, kuka on tulossa lyömään
leipäläpenne umpeen?

    "Ettepä tiedä, kuka se saapuu,
    ettepä tiedä, kuka se saapuu --
      kaikki Macraw-peikot saapuu."

Cairnvreckanin Vulkanus tunsi tämän raivottaren Venuksekseen ja
muljautteli häneen kammottavan julmia silmäyksiä, muutamien
kylänvanhinten kiirehtiessä väliin. "Ei hivaustakaan nyt, muori;
kelpaako tällaisena aikana tahi tällaisena päivänä laulella mokomia
rumia renkutuksia? -- aikana, jolloin vihan viiniä sekottamattomana
valetaan suuttumuksen maljaan, ja päivänä, jona maan tulisi nousta
todistamaan vastaan paaviutta, prelaatteja, kveekareja, itsenäisiä,
ylivaltaa, erastianilaisuutta ja antinomianisuutta -- sekä kaikkia
kirkon erehdyksiä vastaan?"

"Ja minä annan palttua kaikille whig-jaarituksillenne", pauhasi
jakobiitti-sankaritar, "ja presbyteerisyydellenne, senkin
keropäät, ääliöt köntykset. Oh hoh, luuletteko että _kiltteihin_
pukeutuneet pojat piittaavat pienintäkään teidän synoodeistanne,
parannuspaastoistanne ja katumustuoleistanne? Hornan kita ne
periköönkin! Moni kunniallisempi vaimo on raahustettu sinne istumaan,
kuin kukaan tämän maan whigien kainalokumppani. Minä itse --"

Nyt John Mucklewrath alkoi vedota aviolliseen valtaansa, pelätessään
eukkonsa käyvän paljastelemaan omakohtaisia yksityisseikkoja. "Mene
kotiin, ja h----i sinut korjatkoon (että minun niin pitikin sanoman) ja
pane kaurakeitto tulelle."

"Ja sinä sen päiväinen höhlä", vastasi hänen hellä puolisonsa ja
kohdisti raivonsa, joka tähän asti oli haihatellut umpimähkään koko
väkijoukon yli, yht'äkkiä ja riehuvan rajuna luonnolliseen uomaansa,
"_sinä_ toljotat siinä vasaroimassa kapistuksia hulluille, jotka
eivät niitä sinä ilmoisna ikänä uskalla napsutella ylämaalaiseen päin,
sen sijaan että voisit ansaita leipää perheellesi ja kengittää tämän
vast'ikään pohjoisesta tulleen pulskin nuoren herrasmiehen ratsun!
Takaanpa ettei hän ole Yrjö kuninkaan kurjaa joukkiota, vaan joku uljas
Gordon vähintäinkin!"

Kansan katseet suuntausivat nyt Waverleyhin, joka käytti tilaisuutta
pyytääkseen seppää kiireesti kengittämään oppaansa hevosen, hän kun
halusi jatkaa matkaansa; sillä hän oli kuullut kylliksi, tajutakseen
että oli vaarallista viipyillä tässä paikassa. Seppä tähysteli häntä
katsein, joiden äkää ja epäluuloa ei vähentänyt se että hänen vaimonsa
pontevasti puolsi Waverleyn pyyntöä. "Kuuletko mitä tämä kaunis nuori
herra sanoo, sinä velmuileva juoppolalli?"

"Ja mikä on nimenne, sir?" kysyi Mucklewrath.

"Eihän se sinun asiasi ole, ystäväni, kunhan työsi maksan."

"Mutta se saattaa olla valtion asia, sir", vastasi muuan vanha maamies,
joka haiskahti pitkän matkan päähän whiskyltä ja sysiltä; "ja luulenpa
että viivytämme matkaanne, kunnes olette käynyt lairdin pakinoilla."

"Teidän tosiaan", lausui Waverley ylpeästi, "käynee sekä vaikeaksi että
vaaralliseksi minua pidättää, jollette voi esittää laillista valtuutta
siihen."

Väkijoukko oli tuokion ääneti, ja sitte alkoi kuulua kuhinaa
kaikkialta: "Sihteeri Murray:" "loordi Lewis Gordon:" "ehkäpä
_chevalier_ itse!" Sellaisia oletuksia pyöri ihmisten mielissä, ja
oltiin nähtävästi yhä taipuvampia vastustelemaan Waverleyn lähtöä. Hän
yritti tyynesti huomautella heidän joutavaa luulotteluaan, mutta hänen
vapaaehtoiseksi liittolaisekseen lyöttäytynyt mrs. Mucklewrath yhtyi
juttuun niin mahtavalla pauhinalla, että hänen selityksensä hupenivat
kuulumattomiin; intoilijan kaikki kiivaus joutui Edwardin vastuulle
niiden mielestä, joita se kohtasi. "_Tekö_ pysäyttäisitte minkään
herrasmiehen, joka on prinssin ystäviä?" sillä hänkin oli omaksunut
yleisen mielipiteen Waverleystä, vaikka toisessa mielessä.
"Uskaltakaahan vain koskea häneen!" kiljaisi hän, harittaen pitkät ja
jäntevät sormensa, joiden kynsiä olisi kotkakin voinut kadehtia.
"Viskaan kymmenen käskyäni ensimäisen ilkiön tauluun, joka nostaa
sormensa häntä vastaan."

"Mene kotiin, muori", virkkoi ennenmainittu maamies; "parempi olisi
sinun olla kohdittelemassa miehesi lapsia kuin karjumassa meiltä täällä
korvat lukkoon."

"_Hänen_ kakaroitaan kaitsemassa?" vastasi amatsooni irvistäen
miehelleen sanomattoman halveksivasti. "Hänen kakaroitaan!

    "Jos kuolla voisit, miekkonen,
    ja haudass' oisit, miekkonen,
    niin uljas poika ylämaan
    sun leskes ottaa saisi vaan."

Tämä laulunpätkä pani kuulijakunnan nuoremman osan väkisinkin
tirskumaan, vaan teki myös kerrassaan lopun kiusatun miehen
kärsivällisyydestä. "Perhana soikoon, syöksenpä tämän kuuman raudan
hänen kidastaan alas!" ärjäisi hän, vimmansa hullaannuttamana siepaten
ahjosta rautakangen; ja olisi kenties täyttänyt uhkauksensa, joll'ei
osa väkeä olisi häntä pidättänyt, toisien yritellessä saada riehujaa
loittonemaan.

Waverley jo aikoili lähteä pakosalle hämmingissä, vaan ei nähnyt
hevostaan missään. Vihdoin hän etäämpänä havaitsi uskollisen
seuralaisensa, Ebenezerin, joka oli vetäytynyt molempien ratsujen
kanssa pois tungoksesta heti kun näki mille tolalle asiat alkoivat
kääntyä. Waverleyn moneen kertaan huudellessa tuomaan hevostaan
vastaili hän vain: "Ei, ei! Joll'ette ole kirkon ja kuninkaan ystävä ja
sen vuoksi joudutte kiikkiin, niin olette vikapää kunniallisten miesten
edessä vastaamaan sopimuksen rikkomisesta; ja minulla on valta pitää
ratsu ja reppu vahingoistani ja kuluistani, koskapa hevoseni ja minä
menetämme huomisen päivätyön, ehtoopäiväsaarnasta puhumattakaan."

Tungoksen tuuppimana joka puolelta ja joka hetki väkivaltaa odotellen
menetti Edward lopulta kärsivällisyytensä ja päätti yrittää säikytellä
väkijoukkoa. Hän veti esille taskupistoolin, ja uhkasi toiselta puolen
ampua jokaisen, ken uskaltaisi pysäytellä häntä, ja toiselta puolen
vannoi samaa tuomiota Ebenezerille, jos tämä veisi ratsuja askeleenkaan
paikaltaan. Viisas Partridge sanoo, että mies pistooli kädessä on sadan
aseettoman vastus, sillä vaikka hän voi ampua ainoastaan yhden joukosta
niin pelkää vähän kukin olevansa tuo kovaonninen yksilö. Cairnvreckanin
rynnäkkö olisi sen vuoksi kaiketi hajaantunut, eikä Ebenezer, jonka
luonnollinen kelmeys oli vaalennut kolmin verroin aaveellisemmaksi,
olisi rohjennut vastustella noin lujaa määräystä. Mutta kylän
Vulkanuksessa kiehui vimmattu kiihko purkaa aviosiippanansa herättämää
raivoa, ja hän hyökkäsi halukkaasti Waverleytä vastaan, tulikuuma
rautakanki kädessään, niin päättäväisen näköisenä, että toisen oli
henkeään puolustaakseen laukaistava pistoolinsa. Onneton mies kaatui;
ja kun Edward, luonnollista kyllä, kauhistui moista tapausta, saamatta
vedetyksi miekkaansa huotrasta tahi siepatuksi toista pistoolia, niin
väestö syöksähti hänen kimppuunsa, riisti aseet ja oli ryhtymäisillään
häntä rusikoimaan, mutta silloin saapui paikalle muuan kunnianarvoisa
hengen mies, pitäjän pastori, ja tämän esiintyminen hillitsi heidän
raivonsa.

Tämä arvokas mies (ei mikään Goukhtrapple eikä Rentowel) oli kansan
kunnioittama, vaikka saarnasi kristinopin käytännöllistä puolta yhtä
paljon kuin sen oppikaavojakin, ja säätyluokatkin pitivät häntä samaten
arvossa, joskaan hän ei hivellyt niiden lahkolaisaatteita, muuttaen
evankeliumin julistamisen yleisen siveyden juurruttamiseksi. Varmaankin
oli tämä uskon ja käytännön yhteytymä hänen opetustavoissaan syynä
siihen, ett'en ole voinut saada selville, kuuluiko hän kirkon
evankeeliseen vai maltilliseen puolueeseen -- vaikka hänen muistonsa on
Cairnvreckanin aikakirjoissa erikoisena ajanjaksona, jotta pitäjäläiset
puhuessaan kaikesta kuusikymmentä vuotta takaperin sattuneesta
mainitsevat sen tapahtuneen "hyvän, mr. Mortonin aikaan".

Mr. Mortonin oli hälyyttänyt paikalle pistoolin laukaus ja pajan
ympärillä lisääntyvä mellakka. Ensin käskettyään ympärillä olevia
pidättämään Waverleyn, vaan välttämään kaikkea väkivallantekoa, kääntyi
hän hoitelemaan Mucklewrathia, jonka elottomalta näyttävän ruumiin yli
hänen vaimonsa oli äkillisessä tunteiden pyörähdyksessä viskautunut,
itkien, jollotellen ja kutrejaan reviskellen aivan kuin järkensä
menettänyt. Kun seppä nostettiin pystyyn, niin havaittiin heti ensiksi,
että hän oli hengissä, ja toiseksi, että hän oli pysyväkin hengissä
yhtä kauvan kuin joll'ei olisi konsanaan pistoolinlaukausta
kuullutkaan. Pelastus oli ollut täperä kuitenkin; luoti oli hiipaissut
ohimoa ja tuuperruttanut hänet kotvaseksi, ja tätä horrostilaa vielä
jonkin verran olivat kauhu ja ällistys pidentäneet. Nyt hän nousi
kostamaan Waverleylle ja työläästi taipui mr. Mortonin ehdotukseen,
että muukalainen vietäisiin lairdin eteen, jotta tämä rauhantuomarina
ottaisi asiasta huolta pitääkseen. Muutkin saapuvilla olijat
kannattivat ehdotettua menettelytapaa yksimielisesti, ja niin sitä
marssittiin miesjoukolla noin puolen penikulman päässä olevaan
Cairnvreckanin hoviin.



XX.

Kuulustelu.


Majuri Melville, Cairnvreckanin hovin isäntä, vanhanpuoleinen
herrasmies, oli viettänyt nuoruutensa sotapalveluksessa. Hän
vastaanotti mr. Mortonin hyvin ystävällisesti ja sankarimme
kohteliaasti, vaikka asianhaarojen hankaluuden vuoksi väkinäisesti ja
kylmäkiskoisesti.

Tarkastettiin sepän vammaa, ja kun se näytti vähäpätöiseltä ja kaikesta
päättäen oli itsepuolustuksen tuottama, niin majuri arveli voivansa
jättää asian sillensä, Waverleyn tallettaessa hänen haltuunsa pikku
summan haavottuneen hyväksi.

"Soisinpa velvollisuuteni päättyvän tähän, sir", pitkitti majuri,
"mutta välttämätöntä on lähemmin tiedustella matkanne tarkotusta ja
aihetta tällaisena onnettomana häiriöaikana."

Esille astui mr. Ebenezer Cruickshanks ja ilmotti rauhantuomarille
kaiken mitä tiesi tahi epäili Waverleyn harvapuheisuudesta ja Callumin
kiertelyistä. Edwardin ratsastaman hevosen hän sanoi tuntevansa Vich
Ian Vohrin omaksi, vaikk'ei ollut hirvinnyt mainita sitä seikkaa
matkustajan seuralaiselle, jott'ei jumalaton Mac-Ivorin joukkio jonakin
yönä pistäisi tuleen hänen taloaan ja tallejaan. Lopuksi hän liiotteli
kirkolle ja valtiolle tekemiään palveluksia, joiden kautta Jumalan
avulla (kuten hän vaatimattomasti lausuikse) oli saatu napatuksi tämä
kamala rikollinen. Hän vihjaili toivoilevansa työstään palkintoa
vastaisuudessa ja nyt heti korvausta ajan haaskauksesta ja maineensa
tärveltymisestä, matkatessaan valtion asioilla paastopäivänä.

Tähän vastasi majuri Melville varsin nuivasti, että mr. Cruickshanksin
ei totta tosiaan kannattanut ylvästellä ansioistaan tässä asiassa, vaan
päin vastoin oli hänen turvautuminen nöyrään katumukseen, jos mieli
välttää suuria rahasakkoja, koska oli vastoin äskeistä julistusta ollut
antamatta lähimmälle virkamiehelle tietoa jokaisesta ravintolassaan
käyvästä vieraasta. Kun mr. Cruickshanks niin paljon kerskui
uskonnollisuuttaan ja uskollisuuttaan, niin majuri tahtoi tällä kertaa
arvella, ett'ei hän todella ollut pahuudesta tätä kolttosta tehnyt,
vaan oli nähtävästi antanut ahneuden nukuttaa intonsa, saadessaan
tilaisuuden kiskoa vieraalta kaksinkertaiset maksut. Kuitenkaan ei
majuri katsonut voivansa yksinään päättää noin tärkeän henkilön
käytöksestä, vaan ilmotti jättävänsä sen ensi neljänneskäräjien
tutkittavaksi. Sen enempää mainitsemista ei historiallamme ole
Kultahaarukan isännästä, joka haikein mielin murjotellen palasi
kotiinsa.

Sitte komensi majuri Melville kaikki kyläläiset palaamaan omiin
puuhiinsa, määräten vain kaksi tilapäisinä poliisipalvelijoina toimivaa
odottelemaan ulkopuolella. Huoneeseen jäivät siten lopulta ainoastaan
mr. Morton, jota majuri pyysi viipymään, kirjuri ja Waverley itse.
Syntyi kiusallinen ja hämmennyttävä äänettömyys. Vihdoin kysyi majuri
Melville Waverleyn nimeä, silmäillen häntä hyvin sääliväisesti ja
useasti vilkaisten kädessään olevaan muistiinpanolappuun.

"Edward Waverley."

"Sitä arvelinkin. Viimeksi rakuunakapteeni, Sir Everard Waverleyn
veljenpoika?"

"Sama."

"Nuori mies, minua suuresti surettaa, että tämä tukala velvollisuus on
joutunut osalleni."

"Velvollisuus tekee puolustukset tarpeettomiksi, majuri Melville."

"Totta kyllä; kysynpä teiltä siis, millä tavoin olette viettänyt
aikanne siitä asti kuin saitte lomaa rykmentistänne?"

"Niin ylimalkaiseen kysymykseen tulisi minun sommitella vastaukseni sen
syytöksen laadun mukaan, joka tiedustuksen aiheuttaa. Vaadin kanteen
ilmotettavaksi sekä tiedon siitä millä oikeudella minut väkisin
pidätetään siihen vastaamaan."

"Mielipahalla on minun sanominen, että syytös on varsin
vakavalaatuinen, mr. Waverley, halventaen kunniaanne sekä soturina että
alamaisena. Soturina syytetään teidän levittäneen salavehkeitä ja
kapinajuonia komentamienne miesten keskuudessa, ja olleen heille
esimerkkinä karkaamisessa, pitentämällä omaa poissaoloanne vastoin
päällikkönne nimenomaista käskyä. Siviilirikos, josta teitä epäillään,
on valtionkavallus ja kapinan yllytys kuningasta vastaan -- suurin
rikos mihin alamainen voi joutua syypääksi."

"Ja millä valtuudella pidätetään minut puolustautumaan mokomilta
katalilta herjauksilta?"

"Sellaisella, jota on meidän molempien toteltava."

Hän ojensi Waverleylle Skotlannin ylioikeuden vangitsemiskäskyn Edward
Waverleytä vastaan, jota epäiltiin salaliittolaisuudesta ja muista
raskaista rikoksista.

Waverleyn ilmaisemaa hämmästystä piti majuri Melville luonnollisena
syyllisyyden tuntona, vaan mr. Morton oli taipuisa tulkitsemaan sen
kohtuuttomasti epäillyn viattomuuden aiheuttamaksi. Totta oli
kumpaisessakin oletuksessa; sillä vaikka Edward tiesi olevansa vapaa
rikoksista, joista häntä syytettiin, niin johti nopea katsaus omaan
käytökseensä hänet kuitenkin siihen vakaumukseen, että hänen saattoi
olla hyvin työläs tyydyttävästi todistaa muille viattomuutensa.

"Tässä tukalassa asiassa on peräti kiusallista se", virkkoi majuri
Melville, oltuaan hetken vaiti, "että syytöksen ollessa näin painavaa
laatua minun täytyy ehdottomasti vaatia nähdäkseni sellaiset paperit,
mitä teillä on mukananne."

"Ne annan empimättä", vastasi Edward, heittäen pöydälle lompakkonsa ja
muistikirjansa; "joukossa on vain yksi, jonka soisin saavani pitää."

"Enpä luullakseni voi suostua mihinkään ehtoihin, mr. Waverley."

"No, saatte siis lukea sen, sir, ja kun sillä ei voi olla mitään
merkitystä, niin pyydän sitä takaisin."

Hän otti povestaan erään runon, jonka Flora Mac-Ivor oli sepittänyt
uljaasta kapinasankarista Woganista ja lahjottanut muistoksi hänelle.
Majuri luki sen äänetönnä, kirjotutti kirjurillaan siitä jäljennöksen
ja antoi surumielisen vakavana Edwardille takaisin paperilapun.

Suotuaan vangille -- jollaisena sankariamme nyt oli pidettävä --
kohtuullisen harkinta-ajan, ryhtyi majuri Melville jälleen
kuulusteluunsa, ja kun mr. Waverley näkyi olevan vastahakoinen
ylimalkaisille kysymyksille, niin hän päätti mennä niin
yksityiskohtaisiin seikkoihin kuin ohjeensa sallivat. Apulaiselleen hän
saneli kysymysten ja vastausten sisällön, pöytäkirjaan merkittäväksi.

"Tunsiko mr. Waverley erään Humphry Houghtonin, aliupseerin Gardinerin
rakuunarykmentissä?"

"Kyllä; hän oli kersanttina joukossani, ja setäni alustalaisen poika."

"Aivan oikein -- ja oli melkoisessa määrässä saavuttanut
luottamuksenne, sekä vaikutti paljon tovereihinsa?"

"En ole milloinkaan tullut tilaisuuteen osottamaan luottamustani hänen
arvoiselleen henkilölle", vastasi Waverley. "Pidin kersantti
Houghtonista kuten älykkäästä, toimekkaasta nuoresta miehestä ainakin,
ja luullakseni oli hän samasta syystä toveriensa suosiossa."

"Mutta teillä oli tapana", intti majuri Melville, "käyttää tätä miestä
välittäjänä sellaisten kanssa, jotka olivat tarjokkaina saapuneet
osastoonne Waverley-Honourin alueelta?"

"Niinpä kyllä; kun rykmenttiin kuului parhaastapäästä skotlantilaisia
ja irlantilaisia, niin mies parat aina pikku vastuksissaan odottivat
neuvoa minulta ja varsin luonnollisesti käyttivät silloin puhemiehenään
maanmiestään, joka oli kersanttina."

"Kersantti Houghtonin vaikutus", pitkitti majuri, "ulottui siis
etupäässä niihin sotureihin, jotka seurasivat teitä rykmenttiin setänne
tilalta?"

"Tietysti; mutta mitä tekemistä on sillä tässä asiassa?"

"Siihen juuri johdunkin, ja pyydän vilpitöntä vastausta. Oletteko
rykmentistä lähdettyänne ollut missään kirjeenvaihdossa, välittömässä
tahi välillisessä, tämän kersantti Houghtonin kanssa?"

"Minäkö! -- Olisinko kirjeenvaihdossa hänen asemassaan ja säädyssään
olevan miehen kanssa! Miten, ja missä tarkotuksessa?"

"Se on teidän selitettävä: mutta ettekö esimerkiksi kirjottaneet häntä
lähettämään teille kirjoja?"

"Muistutatte minulle vähäpätöistä tointa, jonka annoin kersantti
Houghtonille, kun palvelijani ei ollut lukutaitoinen. Muistan nyt
kirjeellisesti pyytäneeni häntä valitsemaan muutamia teoksia, joista
liitin luettelon, ja lähettämään ne minulle Tully-Veolaniin."

"Ja minkä laatuisia olivat kirjat?"

"Milt'ei yksinomaan kaunokirjallisuutta; ne olivat aiotut naisen
luettaviksi."

"Eikö niiden joukossa ollut kapinallisia lentokirjasia, mr. Waverley?"

"Oli joitakin valtiollisia kyhäelmiä, joihin tuskin vilkaisinkaan. Ne
oli minulle lähettänyt muuan touhuava ystävä, jolla on sydän
paikallaan, vaikk'ei hän ole varovainen eikä valtiollisissa asioissa
oikein arvostelukykyinen: mutta ne näyttivät perin ikävystyttäviltä
sepitelmiltä."

"Se ystävä", jatkoi itsepintainen tiedustelija, "oli muuan mr.
Pembroke, uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies, kahden
kapinallisen teoksen kirjottaja, joiden käsikirjotukset löytyivät
matkatavarainne joukosta?"

"Mutta joista en konsanaan ole kuutta sivua lukenut, sen vakuutan
kunniasanallani."

"En ole teidän tuomarinne, mr. Waverley; tutkintonne joutuu jatkumaan
muualla. Ja nyt jatkaaksemme -- tunnetteko henkilön, jolla on nimenään
Viekas Will eli Will Ruthven?"

"En ole kuullutkaan sellaista nimeä."

"Ettekö milloinkaan sellaisen henkilön tahi kenenkään muunkaan
välityksellä ollut tekemisissä kersantti Humphry Houghtonin kanssa,
yllytellen häntä karkaamaan rykmentistä niin monen toverinsa kanssa
kuin saisi viekotelluksi puolelleen, ja liittymään ylämaalaisiin ja
muihin kapinoitsijoihin, jotka nyt ovat nuoren kruununpyytäjän
johtamina nousseet aseisiin?"

"Vakuutan teille ett'en ainoastaan ole viaton syykseni ajamaanne
salaliittoon, vaan että inhoankin sitä kaikesta sielustani enkä
mokomaan valtionkavallukseen yhtyisi vaikkapa minulle itselleni
valtaistuin luvattaisiin."

"Mutta jos minulle on totta kerrottu, niin vietitte rykmentistä
poistuttuanne koko aikanne ylämaalaisjohtaja Glennaquoichin ja
Bradwardinen paroonin luona, jotka molemmat ovat käyneet tähän
onnettomaan taisteluun omaa isänmaatansa vastaan?"

"En sitä tahdo salata; mutta jyrkästi kiellän olleeni osallinen heidän
valtiollisiin puuhiinsa."

"Ettehän arvatakseni kuitenkaan yritä kieltää seuranneenne isäntäänne
Glennaquoichia kohtaukseen, joka kävi suuresta metsästysretkestä, vaan
oli salaliittolaisten enemmistön kokous, missä kapinan nostamisesta
päätettiin?"

"Myönnän olleeni sellaisella retkellä", vastasi Waverley, "vaan en
kuullut enkä nähnyt mitään teidän mainitsemiinne hankkeisiin
viittaavaa."

"Sieltä jatkoitte matkaanne Glennaquoichin ja hänen klan'insa osan
kanssa yhtyäksenne kruununpyytäjän armeijaan, ja palasitte hänelle
valan tehtyänne asestamaan ja harjaannuttamaan loppu-osankin,
liittääksenne sen hänen joukkoihinsa, niiden tunkeutuessa etelään?"

"En ole milloinkaan ollut Glennaquoichin kanssa sellaisella asialla;
enpä edes ole tätä ennen kuullut että mainitsemanne henkilö on saapunut
maahan."

Hän kuvaili sitte metsästysretkellä saamansa vamman aiheuttamaa
viivytystä, ja lisäsi palattuaan huomanneensa, että hänet oli yht'äkkiä
erotettu sotapalveluksesta; eikä kieltänyt silloin ensi kertaa
havainneensa ylämaalaisissa kapinallisia oireita. Mutta kun hänellä ei
ollut halua yhtyä heidän puuhiinsa eikä enää syytä viipyä Skotlannissa,
niin oli hän nyt matkaamassa takaisin synnyinmaahansa. Sinne olivat
häntä kutsuneet ne, joilla oli oikeus johtaa hänen toimiaan, kuten
majuri Melville saattoi nähdä pöydällä olevista kirjeistä.

Tämän johdosta silmäili majuri Melville Richard Waverleyn, Sir
Everardin ja täti Rachelin kirjeet, mutta joutui niistä aivan toisiin
johtopäätöksiin kuin Waverley odotti. Niiden sävy oli tyytymätön
hallitusta vastaan, olipa niissä hämäriä kostonkin viittailuja, ja täti
Rachel paran kirje, jossa ilmeisesti selitettiin Stuartien
vallanvaatimus oikeaksi, tulkittiin sisältävän avoimen tunnustuksen
siitä mitä toiset rohkenivat ainoastaan vihjailla.

"Vielä kysymys, mr. Waverley", virkkoi majuri. "Ettekö moneen kertaan
saanut kirjeitä päälliköltänne, joissa teitä varotettiin kavahtamaan
vaaroja ja käskettiin palaamaan rykmenttiinne, koska nimellänne
yllytettiin sotamiehiänne tyytymättömyyteen?"

"En koskaan, majuri Melville. Sainpa häneltä kyllä yhden kirjeen, jossa
hän kohteliaasti vihjasi haluavansa minun käyttävän lomaani muulla
tavoin kuin yhtämittaiseen Bradwardinen luona asumiseen, ja myönnän
ett'en pitänyt hänen sekautumistaan siinä asiassa oikeutettuna. Lopuksi
sain, samana päivänä kuin sanomalehdestä luin erottamiseni, eversti
Gardinerilta toisenkin kirjeen, jossa minut käskettiin saapumaan
takaisin. Jo mainitsemani ja selittämäni poissaolon vuoksi sain tämän
määräyksen liian myöhään, voidakseni sitä noudattaa. Jos oli toisia
kirjeitä välillä -- ja everstin vakuutuksen johdosta täytyy se uskoa --
niin eivät ne ole tulleet perille."

"Olen vielä unohtanut kuulustaa erästä vähäpätöisempää asiaa, josta
sentään siitäkin on julkisesti puhuttu vahingoksenne. Sanotaan, että
teidän kuullen esitettiin kapinallinen malja, ja että te, hänen
majesteettinsa upseeri, jätitte eräälle toiselle seurueessa olevalle
herrasmiehelle hyvityksen vaatimisen tästä loukkauksesta. Tästä, sir,
ei tietysti voi oikeudessa nostaa kannetta teitä vastaan; mutta jos,
kuten olen kuullut, rykmenttinne upseerit pyysivät selitystä tälle
huhulle, niin en voi olla kummastelematta, kuinka te soturina ja
aatelismiehenä ette sitä heille antanut."

Tämä oli liikaa. Joka puolelta ahdistivat häntä syytökset, joissa
törkeät valheet olivat saaneet sen verran todellisuuden verhoa että
väkisinkin tuntuivat uskottavilta -- hänen ollessaan yksinään,
ystävittä ja vieraassa maassa. Waverley piti jo henkeänsä ja kunniaansa
melkein menetettynä, ja päätään kätensä varassa pidellen jyrkästi
kieltäysi enää vastaamasta kyselyihin, koska suora ja vilpitön
kertomuksensa oli vain suonut lisää aseita syyttäjänsä käsiin.

Waverleyn käytöksen muuttumisesta ihmettelyä tahi mielipahaa
ilmaisematta pitkitti majuri Melville yhä vain levollisesti
tiedustelujansa. "Mitä hyödyttää minun vastata teille?" sanoi Waverley
ynseästi. "Näytte olevan vakuutettu syyllisyydestäni ja väännätte
jokaisen vastaukseni tukemaan ennakolta muodostamaanne mielipidettä.
Iloitkaa siis näennäisestä voitostanne älkääkä minua enää kiusatko. Jos
olen kyennyt moiseen raukkamaisuuteen ja petturuuteen kuin syytöksenne
väittävät, niin ei ainoakaan vastaukseni ole uskomisen arvoinen. Ja jos
_en_ ansaitse epäluuloanne -- ja Jumala sekä omatunto ovat minulle
todistajina siitä, että niin on asian laita -- niin en käsitä miksi
vilpittömyydelläni antaisin ahdistajalleni aseita viattomuuttani
vastaan. Ei ole pienintäkään syytä vastata enää sanaakaan, ja tässä
päätöksessäni pysyn." Ja hän jäi taas ynseään ja jyrkkään vaitioloonsa.

"Huomautanpa teille muuatta syytä, jonka perusteella voitte huomata
vilpittömän ja avoimen tunnustuksen parhaaksi", lausui rauhantuomari.
"Mr. Waverley, kokematon nuoruus on alttiina viekkaampien
houkutuksille, ja ainakin yksi ystävänne -- tarkotan Glennaquoichin
Mac-Ivoria -- on peräti pystyvä mies jälkimäisessä luokassa, kun taasen
te nähtävästä suoruudestanne, tottumattomuudestanne ja ijästänne
päättäen lienette luettava edelliseen. Näin ollen voidaan tehdä jälleen
hyväksi harha-askel sellainen kuin teidän, jota kernaasti pidän
harkitsemattomana, ja varsin mieluusti ottaisin ollakseni välittäjänä.
Mutta kun epäilemättä tunnette millaisin joukoin kapinalliset ovat
tässä maassa nousseet aseisiin, heidän varustelunsa ja hankkeensa, niin
täytyy minun odottaa teidän tahtovan osottaa ansaitsemanne välitystäni,
peittelemättä ilmaisemalla kaiken mitä olette saanut tietoonne. Siinä
tapauksessa luulen uskaltavani luvata, että aivan lyhyt vapauden
menetys on oleva ainoana haitallisena tuloksena osuudestanne näissä
onnettomissa vehkeissä."

Waverley kuunteli kehotusta loppuun asti hyvin rauhallisena, vaan
hypähti sitte jaloilleen, lausuen sellaisella tarmolla, jota ei vielä
ollut osottanut: "Majuri Melville -- koska se on nimenne -- olen tähän
asti vastannut kysymyksiinne suoraan, tahi jyrkästi kieltäytynyt
kajoamasta sellaisiin tiedustuksiin, jotka koskevat yksistään minua.
Mutta kun julkeatte olettaa minut niin kehnoksi, että kävisin
ilmiantajaksi niitä vastaan, jotka ovat minua kohdelleet vieraanaan ja
ystävänään, olkoonpa heidän käytöksensä valtion alamaisina kuinkakin
moitittava -- niin selitän teille, että pidän kysymyksiänne monin
verroin kurjempana solvauksena itseäni vastaan kuin ilkeät epäluulonne
olivatkaan. Ja kun kova kohtaloni ei suo minulle muuta puolustuskeinoa
niitä vastaan kuin uhman, niin saatte pikemmin sydämen rinnastani kuin
ainoankaan hiiskahduksen asioista, jotka joutuivat huomiooni ainoastaan
epäluulottoman vieraanvaraisuuden täydessä luottamuksessa."

Mr. Morton ja majuri katsahtivat toisiinsa, ja edellinen, jota oli koko
kuulustelun ajan ilkeä nuha hellittämättä vaivannut, turvausi nyt
nuuskarasiaan ja nenäliinaan.

"Mr. Waverley", virkkoi majuri, "nykyinen asemani estää minut sekä
loukkaamasta että loukkauksille alttiina olemasta, enkä tahdo pitentää
keskustelua, joka lähentelee jompaakumpaa. Pahoilla mielin olen
pakotettu kirjotuttamaan käskyn teidän pidättämiseksenne vartioittuna,
mutta toistaiseksi pysyy tämä talo vankilananne. Tuskinpa saan teidät
pöytätoveriksemme illalliselle? -- (Edward pudisti päätään) -- mutta
lähetän joitakin virvokkeita huoneeseenne."

Sankarimme kumarsi ja vetäytyi oikeudenpalvelijain saattamana pieneen,
mutta sievään kamariin, missä ruoan ja viinin tarjoomiset eväten
viskautui vuoteelle ja vaipui sikeään uneen, nääntynyt kun oli tämän
viheliäisen päivän tukalista tapauksista ja henkisestä rasituksesta.
Unta ei hän tosin olisi itsekään uskaltanut toivoa, mutta kerrotaanhan
Pohjois-Amerikan intiaanien kidutusroviolla pienimmästäkin tuskien
keskeytymisestä nukahtavan, kunnes heidät jälleen liekeillä herätetään.



XXI.

Neuvottelu ja mitä siitä lähti.


Majuri Helville oli kahdestakin syystä pidättänyt mr. Mortonia luonaan
Waverleytä kuulustellessaan. Hän ensinnäkin arveli voivansa saada tukea
pastorin käytännölliseltä älyltä ja vakavalta hallitusmielisyydeltä.
Myöskin oli mieluisaa ottaa ehdottomasti taatuksi tietty todistaja
oikeudellisille toimenpiteille, joissa oli kysymyksessä kunnia ja henki
nuorella englantilaisella ylimyksellä ja suuren sukuomaisuuden
perillisellä. Hän tiesi jokaista askeltaan vielä tiukasti tutkittavan,
ja tahtoi saada oman käytöksensä oikeutuksen ja rehellisyyden
pysytetyksi yläpuolella kaikkia epäilyksiä.

Waverleyn poistuttua Cairnvreckanin loordi ja pastori vaieten
istuutuivat illallispöytään. Sen aikaa kuin palvelijat olivat
saapuvilla ei kumpainenkaan virkkanut sanaakaan siitä mikä nyt mieliä
painoi eikä juuri osannut muutakaan haasteltavaa keksiä. Waverleyn
nuoruus ja silminnähtävä avomielisyys olivat outona vastakohtana
ympärillään tiheneville epäluulon varjoille, ja hänen käytöksessään
ilmeni sellainen empimätön mutkattomuus, mikä tuntui olevan tuiki
mahdotonta juonittelijassa ja suuresti vaikutti hänen edukseen.

Kumpikin mietiskeli tutkinnon erityiskohtia ja harkitsi niitä omien
tunteittensa pohjalla. Molemmat olivat teräväjärkisiä miehiä ja yhtä
pätevät yhdistelemään eri todistelukohtia sekä tekemään niistä
välttämättömät johtopäätökset. Mutta tapojen ja kasvatuksen suunnaton
erilaisuus useastikin aiheutti päinvastaisia johdelmia yhteisistä
esilauseista.

Majuri oli perehtynyt leiri- ja kaupunki-oloihin; ammatti teki hänestä
valppaan, kokemus kasvatti varovaisen, ja hän oli tavannut maailmassa
paljon pahaa. Sen vuoksi, vaikka itse olikin rehellinen virkamies ja
kelpo kansalainen, olivat hänen mielipiteensä aina jyrkät ja toisinaan
kohtuuttoman ankarat. Mr. Morton sitä vastoin oli nuoruutensa käyttänyt
tieteellisten harrastusten kehittämiseen yliopistossa, missä häntä
toverit rakastivat ja opettajat kunnioittivat, ja sieltä siirtynyt
nykyisen asemansa lepoon ja yksinkertaisuuteen, harvoin joutuen
havaitsemaan pahaa ja siihen viivähtäessään vain kehotellen
katumukseen ja parannukseen. Vieläpä pitäjäläiset rakkaudessaan ja
kunnioituksessaan palkitsivat hänen hellän huolehtimisensa, jota osotti
heidän ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestään, salailemalla
häneltä sellaista, minkä tiesivät sielunpaimenelleen suurinta tuskaa
tuottavan, nimittäin omat satunnaiset hairahduksensa velvollisuuden
tieltä, jonka julistaminen oli hänen elämäntyönään. Olikin yleisenä
sananpartena näistä kahdesta suureen suosioon päässeestä kansalaisesta,
että loordi tiesi pitäjäässä pelkästään pahan ja pappi yksinomaan
hyvän.

Kirjalliset harrastukset, mikäli niille säästyi aikaa papillisilta
opinnoilta ja velvollisuuksilta, pysyivät yhä eleillä Cairnvreckanin
pastorissa, ja aikaisempina päivinä olivat ne viehättäneet hänen
mielensä pikku romanttisuuteen, jota mitkään myöhemmät todellisen
elämän tapaukset eivät olleet tyyten hälventäneet. Hänen aikaisin
menetettyään rakastettavan nuoren vaimon, jota ainoa lapsi piankin
seurasi haudan poveen, oli luontaisen leppoinen ja mietiskelevä luonne
siitäkin vielä monien vuosien kuluttua yhä säveämpi ja pehmeämpi.
Niinpä nyt tässäkin tilaisuudessa olivat hänen tunteensa suuresti
toisenlaiset kuin ankaraan kuriin tottuneen, vakavan virkamiehen ja
epäluuloisen maailmantuntijan.

Palvelijainkin mentyä kesti molempain vaitioloa, kunnes majuri täytti
lasinsa, siirsi pullon mr. Mortonin eteen ja alotti:

"Ikävä juttu tämä, mr. Morton. Pelkäänpä tuon pojan pahaisen saattavan
narun kaulaansa."

"Jumala varjelkoon!" vastasi pappi.

"Aamen, se tapahtukoon", lausui väliaikainen tutkintotuomari; "mutta
eipä luulemma teidänkään armelias ajatusoppinne pystyne epäämään tätä
johtopäätöstä."

"Mutta tokihan, majuri", väitti pappi, "se vältettävissä lienee,
kuulimmepa tänä iltana mitä tahansa?"

"Niinkö luulettekin!" vastasi Melville. "Mutta, hyvä pastori, olettekin
niitä, jotka soisivat jokaiselle pahantekijälle saman vapautuksen
maallisen tuomioistuimen edessä vastaamasta kuin papistollakin on."

"Soisinpa kylläkin: armo ja pitkämielisyys ovat sen opin perusteet,
jonka julistaminen on kutsumuksenani."

"Totta kaikki, uskonnolliselta kannalta; mutta rikolliselle myönnetty
armo voi yhteiskuntaa vastaan olla suuri vääryys. En tällä erityisesti
tarkota tätä nuorta miestä, jonka sydämeni pohjasta toivon pystyvän
puhdistautumaan, sillä minua miellyttää sekä hänen säveytensä että
tulisuutensa. Mutta pelkään hänen syösseen kohtalonsa kitaan."

"Ja miksi? Sadat harhaan joutuneet aatelismiehet ovat nyt käyneet
aseisiin hallitusta vastaan, arvatenkin monella periaatteet, joita
kasvatus ja aikainen ennakkoluulo ovat kullanneet isänmaallisuuden ja
sankaruuden nimillä. Kun oikeus valitsee moisesta paljoudesta uhrinsa
(sillä tietystikään ei kaikkia voida tuhota), niin täytyy sen ottaa
lukuun siveellinen vaikutin. Suistukoon lakien tuomiolle se, jonka ovat
viehättäneet kunnianhimo tahi oman edun pyyteet häiritsemään
järjestyneen esivallan rauhaa; mutta tottapa nuoruus saa vedota
armahdukseen, kun sitä ovat eksyttäneet ritarillisuuden ja luulotellun
uskollisuuden hurjat näyt."

"Mutta jos tuo haihatteleva ritarillisuus ja luuloteltu uskollisuus
työntyy valtiopetoksen alalle", vastasi virkamies, "niin en koko
kristikunnassa tiedä ainoatakaan oikeusistuinta, hyvä mr. Morton, missä
voisivat vedota syyntakeettomuuteensa."

"Vaan en muuten myönnäkään tämän nuorukaisen syyllisyyttä mitenkään
todistetuksi", huomautti pastori.

"Syystä että hyvänsävyisyytenne häiritsee järkevyyttänne",
vastasi majuri Melville. "Ottakaahan huomioonne: Tämän nuorukaisen suku
on polvi polvelta säilynyt jakobiittisena; hänen setänsä on
kotiseutunsa toryjen johtaja, isä epäsuosioon joutunut ja napiseva
hovimies, opettaja kieltäytynyt uskollisuudenvalasta ja sepustanut
kaksi kapinallista teosta. No, nuori mies yhtyy Gardinerin
rakuunarykmenttiin, tuoden mukanaan setänsä tilalta joukon nuoria
miehiä, jotka omalla tavallaan ovat toveriensa kanssa kiistellessään
häikäilemättä tunnustaneet Waverley-Honourissa oppimiansa
korkeakirkollisia periaatteita. Näitä nuoria sotilaita kohtaan on
Waverley tavattoman huomaavainen; he saavat rahaa enemmän kuin soturi
tarvitsee ja hyvä kuri sallii; ja ovat suositun kersantin johdettavina,
jonka välityksellä ovat merkillisen läheisissä tekemisissä kapteeninsa
kanssa, sentähden pitäen itseään muista upseereista riippumattomina ja
tovereitansa ylempinä."

"Kaikki tämä, hyvä majuri, on luonnollisena tuloksena nuorta isäntäänsä
kohtaan tuntemastaan harrastuksesta ja muukalaisuudestaan, kun ovat
etupäässä pohjoisesta Irlannista ja Skotlannin länsiosista pestatussa
rykmentissä, missä toverit pyrkivät riitaantumaan heidän kanssaan,
ärtyisinä englantilaisille ja Englannin kirkon jäsenille."

"Hyvin puhuttu, pastori!" vastasi virkamies. "Olisivatpahan vain jotkut
synoodinne jäsenet tässä kuulemassa! Mutta jatkaakseni: Tämä nuori mies
pääsee lomalle ja lähtee Tully-Veolaniin. Bradwardinen paroonin
mielipiteet tunnetaan varsin hyvin, siitä puhumattakaan että pojan setä
pelasti hänet vuonna 1715. Siellä joutuu hän rettelöön, jossa sanotaan
häväisseen upseerikunniaansa; eversti Gardiner kirjottaa hänelle, ensin
leppeästi, sitte jyrkemmin -- varmaankaan ette epäille hänen niin
tehneen, koskapa hän itse sen sanoo; toverikunta pyytää häneltä
selitystä riidasta, johon hänen huhutaan olleen osallisena; hän ei
vastaa päällikölleen eikä tovereilleen. Sill'aikaa käyvät hänen
sotamiehensä niskotteleviksi ja rauhattomiksi, ja vihdoin, kun huhu
ylämaalaisten onnettomasta kapinasta on päässyt yleisesti leviämään,
havaitaan hänen suosimansa kersantti Houghtonin ja erään toisen
sotilaan joutuneen väleihin ranskalaisen lähetin kanssa, joka väittää
olevansa kapteeni Waverleyn uskottuja miehiä. Tuo välimies on miesten
tunnustuksen mukaan yllytellyt heitä karkaamaan rykmentistään ja
yhtymään prinssi Charlesin luona oleksivaan kapteeniinsa. Tämä kelpo
kapteeni on sillävälin omankin myönnyttelynsä mukaan elostellut
Glennaquoichissa Skotlannin toimeliaimman, kavalimman ja vimmatuimman
jakobiitin parissa, ja menee tämän kanssa ainakin tuohon kuuluun
metsästyskohtaukseen, ja pelkäänpä vielä hiukan edemmäksikin. Taaskin
lähetetään hänelle kaksi kutsua; toisessa selitetään hänen joukossaan
sattuneet rettelöt, toisessa jyrkästi käsketään hänen palata
rykmenttiinsä -- mikä hänen olisi pitänyt jo aikoja sitte tehdä, jos
oli järjillään, heti kun näki kapinapuuhien yhä enemmän pääsevän
vauhtiin ympärillään. Hän vastaa korskalla kiellolla, ja selittää
luopuvansa paikastaan."

"Häneltä oli se jo riistetty", huomautti mr. Morton.

"Mutta hän pahottelee, että se toimenpide on ehtinyt edelle.
Miehen matkatavarat otetaan takavarikkoon hänen asunnostaan ja
Tully-Veolanista, ja havaitaan sisältävän villittyjä jakobiittisia
kirjasia varaston, jolla olisi koko maa myrkytettävissä, puhumattakaan
hänen arvoisan ystävänsä ja opettajansa mr. Pembroken painamattomista
väitöskirjasista."

"Hän sanoo jättäneensä ne lukematta", selitteli pappi.

"Tavallisessa tapauksessa sen uskoisin, sillä ne ovat yhtä typeriä
saivarteluja sommittelultaan kuin häijynilkisiä sisällöltään. Mutta
kaiketi hän on niiden periaatteita arvossa pitänyt -- muutoinko tuon
ikäinen nuori mies raahaisi mokomaa moskaa mukanansa? Saapuu sitte
tieto kapinoitsijain lähenemisestä; hetipä lähtee hän liikkeelle
jonkinlaisessa valepuvussa, kieltäytyen nimeään ilmaisemasta. Jos tuo
hassahtanut intoilija puhui totta, niin oli hänellä seuralaisenaan
kovin epäiltävä henkilö ja ratsunsakin oli Glennaquoichin. Taskussaan
on hänellä hallitusta herjaavia kirjeitä omaisiltaan, ja ylistysruno
eräästä Woganista, joka luopui parlamentin palveluksesta ja yhtyi
ylämaan kapinallisiin englantilaisen ratsuväkijoukon johtajana,
Stuart-suvun puolesta taistellakseen. Ja lopuksi", jatkoi majuri,
kiihtyen omassa todistelussaan, "mistä löytyykään tämä ritari
Woganin toinen painos? No, parhaassa matkan touhussa, käydäkseen
suunnitelmiansa toteuttamaan, ja ampumassa ensimäistä kuninkaan
alamaista, joka rohkenee panna kysymykseen hänen aikeensa."

Mr. Morton viisaasti pidättyi vastatodistelusta, jott'ei virkamies vain
yhä itsepintaisemmin piintyisi mielipiteeseensä, ja kysyi ainoastaan,
mitä hän nyt aikoi tehdä vangille.

"Vaikea sanoa, nykyoloissa", virkkoi majuri Merville.

"Ettekö voisi pidättää häntä täällä omassa asunnossanne, turvassa
vaaroilta, kunnes myrsky on tauonnut? Onhan hän hieno, sävyisä nuori
mies."

"Eipä teidän eikä minunkaan asuntomme pysy pitkiä aikoja syrjässä
vaarojen tieltä, ystävä, jos olisikin laillista pidättää hänet täällä",
vastasi majuri. "Vast'ikään kuulin, että ylipäällikkö, joka tunkeusi
ylämaahan etsimään käsille ja hajottamaan kapinoitsijat, ei olekaan
suostunut taistelemaan Corryerrickin luona, vaan on kaikkien
hallituksen käytettävänä olevien voimien kanssa marssinut pohjoiseen,
Invernessiin, John-o'-Groat's Houseen [Britannian pohjoisin kärki] tahi
hornan kitaan, kukapa sen tietääkään, jättäen ylämaalaisille tien
alamaahan avoimeksi ja suojelemattomaksi."

"Jumalan tähden!" huudahti pappi, "onko mies pelkuri, kavaltaja tahi
epatto?"

"Ei luullakseni mitään noista kolmesta", selitti Helville. "Sir John on
tavallisen miehuullinen soturi; hän on kelpo mies kylläkin, tekee mitä
käsketään ja tajuaa mitä hänelle sanotaan, vaan on tärkeissä oloissa
itsenäisesti toimimaan yhtä sopiva kuin minä, pastori, paukuttamaan
teidän saarnastuolistanne."

Tämä tärkeä uutinen luonnollisesti käänsi keskustelun joksikin aikaa
pois Waverleystä; lopuksi palattiin kuitenkin niihinkin puheisiin.

"Täytynee antaa nuori mies huoliteltavaksi jollekin niistä aseellisista
vapaaehtois-osastoista, joita äskettäin lähetettiin rauhattomien
alueiden säikyttelijöiksi", arveli majuri Melville. "Ne on nyt kutsuttu
palaamaan Stirlingiin, ja muuan pikku joukko heitä käy tästä kautta
huomenna tahi ylihuomenna, johtajana eräs länsirannikkolainen -- nimi
pyörii kieleni kärjellä. Olettehan tekin hänet nähnyt -- sanoitte häntä
Cromwellin aikakauden sotilaspyhimyksen ilmeiseksi perikuvaksi."

"Ahaa! Gilfillan, kameroniaanien lahkoa", vastasi mr. Morton. "Toivonpa
vain, että nuori herrasmies pysyy turvassa. Mielten kiihkossa ja
yleisessä hälyssä tällaisena melskeisenä aikana tapahtuu useasti
uskomattomia tekoja, ja pelkäänpä Gilfillanin kuuluvan lahkoon, joka on
kärsinyt vainoa, pääsemättä armahdusta oppimaan."

"Hän saa toimekseen vain viedä mr. Waverleyn Stirlingin linnaan. Annan
ankarat määräykset hänen kohtelustaan. En millään kurin saa keksityksi
parempaa keinoa, hänet suojaan saattaakseni, ja tuskinpa neuvonette
minua ottamaan vastuulleni hänen vapauttamistansakaan."

"Mutta ettehän pane vastaan, jos haluaisin huomenna puhutella häntä
kahden kesken?"

"Enpä suinkaan; uskollisuutenne ja vakavaluontoisuutenne ovat minulle
täytenä vakuutena. Mutta missä mielessä tätä pyydätte?"

"Vain koettaakseni", lausui mr. Morton, "eikö häntä saisi kertomaan
sellaisia seikkoja, jotka jälkeenpäin voisivat olla hyödyksi hänelle
itselleen, lieventämässä, vaikkakaan eivät kaikesta syystä
puhdistamassa."

Ystävykset erosivat ja läksivät levolle, kumpikin kovin huolissaan
isänmaan kohtalosta.



XXII.

Asiat oikenevat hiukan.


Aamulla Waverley heräsi tuskaisista unista ja virkistämättömistä
uinahduksista täydelleen tajuamaan asemansa kamaluuden, osaamatta
päätellä mihin kaikkeen se vielä olikaan johtava. Saatettaisiinhan
häneen nähden oikopäätä menetellä sotalain mukaan, joka keskellä
kansalaissotaa ei varmaankaan ollut tarkka uhriensa valinnassa tahi
todistusten harkinnassa. Eikä tuntunut paljoa mukavammalta joutua
skotlantilaisen oikeusistuimenkaan eteen, missä tiesi asetusten ja
tapojen olevan monin kohdin erilaisia kuin Englannissa, ja missä --
kuten häntä oli aivan väärin opetettu uskomaan -- yksilön vapautta ja
oikeuksia varjeltiin vähemmän huolellisesti. Hän kävi katkeraksi
hallitusta, nykyisen pulansa ja vaaransa alkuaihetta vastaan, ja kirosi
jo sydämessään tunnollisuuttaan, joka oli saanut hänet kieltäytymään
Mac-Ivorin aseveikoksi yhtymästä.

"Miks'en minä", virkahti hän itsekseen, "muiden maineikkaiden miesten
tapaan empimättä toivottanut tervetulleeksi sen vanhojen kuningasten
jälkeläistä ja suoraan polveutunutta valtaistuimen perillistä? Olihan
minullakin tilaisuus

    "aukaista jylhä silmä kapinan,
    toivottaa tervetulleeks' usko uusi,
    syöksähtää Charles-prinssin jalkoihin!

"Kaikki mitä Waverley-suvusta tiedetään suurta ja arvokasta, se on
perustunut Stuarteja kohtaan osotettuun järkähtämättömään
uskollisuuteen. Siitä tulkinnasta, jolla tuo skotlantilainen virkamies
käsitti setäni ja isäni kirjeet, on aivan ilmeistä, että minun olisi
tullut tajuta niiden kannustavan itseäni esi-isäini uraa astumaan; ja
päätöskykyni on sotkeutunut ajatusteni hitauden kautta, kun heidän
täytyi koettaa saada sanottavansa hiukan salavihkaa lausutuksi. Jos
olisin kunniaani häväistäessä antautunut ensimäisen oikeutetun
suuttumuksen varaan, niin olisinpa nyt peräti toisenlaisessa asemassa
-- vapaana ja aseissa, isäini tapaan taistelemassa lemmen,
uskollisuuden ja maineen edestä. Ja nyt olen tässä, napattuna ja
loukussa, epäluuloisen, jyrkän ja kovasydämisen miehen käsissä, kenties
joutumassa vankityrmän yksinäisyyteen tahi julkisen mestauksen häpeään.
Oi Fergus, oikea oli ennustuksesi, ja näin nopeasti, perin nopeasti on
se toteen käynyt!"

Edwardin hautoessa näitä synkeitä mietteitä ja hyvin luonnollisesti
moittiessa hallitusta siitä, minkä oli aiheuttanut sattuma tahi osaksi
ainakin oma ajattelematon käytöksensä, käytti mr. Morton majuri
Melvillen lupaa ja saapui hänen luokseen aikaiselle aamuvierailulle.

Waverleyn ensi aikomuksena oli vihjata toivovansa saada olla rauhassa,
mutta sen mielijohteen hän hillitsi huomatessaan tulijan samaksi
hyväntahtoiseksi ja kunnianarvoisaksi pappismieheksi, joka oli hänet
pelastanut kyläläisten väkivallalta.

"Luulenpa, sir", lausui kovaonninen nuori mies, "että muissa
olosuhteissa ilmaisisin teille niin syvää kiitollisuutta kuin henkeni
pelastaminen ansaitsee. Mutta nykyään on mieleni sellaisessa
sekasorrossa ja odottelee kärsimysteni kehitystä niin kiihkeästi, että
voin tuskin kiittää välityksestänne."

Mr. Morton vastasi, ett'ei suinkaan ollut saapunut hänen suosiollista
mielipidettään vaatimaan, vaan ainoastaan aprikoimaan keinoja millä
saisi sen todella ansaituksi. "Hyvällä ystävälläni, majuri
Melvillellä", hän jatkoi, "on soturin ja virkamiehen tunteet ja
velvollisuudet, jotka eivät ole sitomassa minua; enkä aina voi yhtyä
hänen mielipiteisiinsä, joissa kenties on liian vähän otettu lukuun
ihmisluonteen vajavuuksia." Hän pysähtyi, ja pitkitti sitten: "En tahdo
tunkeutua luottamukseenne, mr. Waverley, yrittääkseni saada tietoja,
jotka voisivat olla haitaksi teille tahi muille; mutta tunnustan
vakaasti haluavani, että uskoisitte minulle yksityisseikkoja, jotka
jollakin tavoin voisivat lopulta osottaa syyttömyytenne. Vakuutan
pyhästi, että ne siten tulisivat uskollisen ja parastaan yrittävän
välittäjän huostaan."

"Mutta", epäröitsi Waverley, "en käsitä miksi vaivaisin teitä
luettelemalla kaikenlaatuisia pikku piirteitä, joita jo olen
juurtajaksain pohtinut itsekin, saamatta niistä juuri mitään selitystä
minua vastaan tehdyille syytöksille. Tiedänhän kyllä viaton olevani,
vaan en tiedä miten voisin toivoa saavani sen muille todistetuksi."

"Juuri siitä syystä rohkenen pyytää luottamustanne", huomautti pappi.
"Tunnen tämän maan olot ja henkilöt jokseenkin tarkoin, ja voin tarpeen
tullen saada tietoja etäämpääkin hankituksi. Pelkään että asemanne
ehkäisee teitä ryhtymästä niihin tiedusteluihin ja petoksen
paljasteluihin, joissa minä kernaasti kävisin toimimaan puolestanne; ja
jos yritykseni eivät teitä hyödytä, niin eipä voine niistä olla
vahinkoakaan."

Tovin tuumittuaan päätti Waverley, ett'ei mr. Mortoniin luottaminen
ollut haittaava mr. Bradwardinea eikä Fergus Mac-Ivoria, jotka kumpikin
olivat jo julkisesti ryhtyneet aseisiin hallitusta vastaan, ja että se
kenties voisi olla hänelle itselleen avuksi, jos uuden ystävänsä
vakuutukset olivat yhtä vilpittömiä kuin vakavasti lausuttuja. Sen
vuoksi hän kuvasi lyhyeen useimmat tapahtumat, jotka jo edellä on
esitetty lukijalle, kuitenkaan mainitsematta Flora Mac-Ivoria ja Rose
Bradwardinea edes nimeltäänkään.

Mr. Mortonin huomiota näytti Donald Bean Leanin luona käynti enimmin
herättävän. "Olenpa iloissani siitä", hän virkkoi, "ett'ette maininnut
tätä seikkaa majurille. Sitä voisivat suuresti väärin tulkita ne, jotka
eivät huomaa ottaa lukuun uteliaisuuden voimaa ja romanttisuuden
vaikutusta nuoruuden toiminnassa. Tämä Bean Lean on kautta maan
kuuluisa jonkinlaisena Robin Hoodin laisena metsäsissinä, ja jutut
hänen oveluudestaan ja yritteliäisyydestään ovat yleisiä
puhdetarinoita. Hänellä on kieltämättä lahjoja, jollaisia ei noissa
piireissä osaisi olettaa; ja kun häntä on kannustamassa kunnianhimo,
eikä liiallinen tunnollisuus pyri häiritsemään, niin aikoo hän kaiketi
kaikin mahdollisin keinoin kunnostautua näissä onnettomissa
melskeissä." Mr. Morton merkitsi sitte huolellisesti muistiin kaikki
erityispiirteet Waverleyn vierailusta Donald Beanin luona sekä muista
hänen kertomistaan seikoista.

Tämän hyvän miehen, joka näkyi olevan vakuutettu hänen
viattomuudestaan, osanotto ja täysi luottamus saivat Edwardin sydämen
suopeammaksi, ensin majuri Melvillen kylmäkiskoisuudesta jouduttuaan
uskomaan koko maailman liittoutuneen itseään sortamaan. Hän pudisti mr.
Mortonia lämpimästi kädestä, vakuuttaen saaneensa suurta huojennusta
hänen ystävällisyydestään ja sanoen kuuluvansa sukuun, jolla oli sekä
kiitollisuutta että voimaa sen ilmaisemiseen, mikä tahansa olikaan
säädetty omaksi kohtalokseen. Hänen kiittelyjensä vakaisuus sai
kyyneleet kihoamaan kunnianarvoisan pappismiehen silmiin; nuoren
ystävänsä herkät ja vilpittömät tunteet innostivat häntä yhä enemmän
siihen työhön, johon oli vapaaehtoisesti tarjoutunut.

Edward nyt kysyi tiesikö mr. Morton minne hänet aiottiin viedä.

"Stirlingin linnaan", vastasi hänen ystävänsä, "ja sikäli olen teidän
vuoksenne tyytyväinen, sillä linnan kuvernööri on hyvin säyseä kelpo
mies. Mutta oikein varma en ole siitä kohtelusta, mikä matkalla tulee
osaksenne; majuri Melville on tahtomattaan pakotettu jättämään
vartioimisenne toisen henkilön haltuun."

"Olen siitä iloissani", vastasi Waverley. "Inhoan tuota kovasydämistä,
kylmäverisesti punnitsevaa skotlantilaista virkamiestä. Toivoaksemme
emme enää koskaan tapaa toisiamme: hänellä ei ollut sääliä
viattomuuttani eikä onnettomuuttanikaan kohtaan, ja kivettynyt
täsmällisyys, jolla noudatti kaikkia kohteliaisuuden muotoja samalla
kun kidutti minua kysymyksillään, epäilyksillään ja johtopäätöksillään,
tuntui inkvisitsioonin piinapenkiltä. Älkää puhdistelko hänen
käytöstään, hyvä herra, sillä sitä en voi kärsivällisesti sietää;
sanokaa pikemmin, kuka saa vaalittavaksensa niin tärkeän valtiovangin
kuin minä olen."

"Muuan Gilfillan, erästä kiihkeän oikeaoppista kameroniaanien lahkoa,
joka takavuosina useasti nousi aseisiin esivaltaa vastaan, vaikka
heistä nyt monet ovat taas hallituksen puolella. Kernaasti puhuisin
hänelle teidän puolestanne, mutta lahkonsa kaikki ennakkoluulot ovat
häneen syvältä juurtuneet, joten hän muutenkin tuimaluontoisena miehenä
vähät välittäisi erastianilaisen papin -- kuten hän minua kohteliaasti
nimittäisi -- muistutteluista. Ja nyt jääkää hyvästi, nuori ystäväni;
en tällä kertaa väsytä majurin suopeutta, voidakseni hänen luvallaan
vielä käydä luonanne myöhemmällä."

Puoleltapäivin palasi mr. Morton, tuoden majuri Melvilleltä kutsun
saapua hänen luokseen päivälliselle, välittämättä siitä ikävästä
jutusta, joka pidätteli häntä Cairnvreckanissa ja josta hän ilmotti
sydämensä pohjasta toivovansa mr. Waverleyn täydellisesti vapautuvan.
Asia oli sellainen, että mr. Mortonin suotuisa selonteko ja vakuutus
olivat horjuttaneet vanhan soturin mielipiteitä Edwardin luulluista
kapinapuuhista rykmentissä; eikä tällaisena yleisenä rauhattomuuden
aikana taasen pelkkä tyytymättömyyden tahi kapinoitsijain puolelle
taipuvaisuuden epäilys ollut miehelle häpeäksi, vaikkakin aiheutti
rikosasian. Sitäpaitsi oli joku luotettava henkilö ilmottanut majurille
(tosin väärin, kuten jälkeenpäin osottautui) että edellisen illan
ikävät viestit olivat tuulesta temmattuja. Tämän toisinnon mukaan
olivat ylämaalaiset vetäytyneet takaisin alamaan rajalta, ajaakseen
armeijaa takaa sen marssiessa Invernessiin päin. Majuri ei kyllä voinut
saada tätä tietoa selitetyksi ylämaalaisarmeijan johtajien tunnetun
kyvykkäisyyden ja uljuuden kannalta, mutta tuo käänne oli nykyhetkellä
muille mieluisin. Hän muisti saman politiikan pidätelleen heitä
pohjoisessa v. 1715, ja odotti nyt samanlaista loppua kapinalle kuin
silloinkin kävi.

Moinen sanoma sai hänet niin hyvälle päälle, että auliisti suostui mr.
Mortonin esitykseen, osottamaan hiukan vieraanvaraisuutta onnetonta
vierastaan kohtaan, vieläpä omasta puolestaan lisäsi toivovansa koko
jutun pikku _escapadeksi_, minkä lyhyt vapausrangaistus tyyten
korvaisi. Ystävällisen välittäjän oli vain hiukan vaikea suostutella
nuorta ystäväänsä vastaanottamaan kutsun. Hän ei uskaltanut puhua
varsinaisesta vaikuttimestaan, jona oli hyvänsävyinen halu saada majuri
Melville antamaan Waverleyn asiasta suotuisan selonteon kuvernööri
Blakeneylle. Sankarimme toisinaan ilmautuvasta tulisuudesta hän
päätteli tähän seikkaan kajoomisen varmasti tekevän tyhjäksi aikeensa.
Sen vuoksi hän esitti, että tämä kutsu osotti majurin epäilevän niitä
syytöskohtia, jotka eivät sopineet Waverleyn käytökseen soturina ja
kunniallisena miehenä, ja että hänen kohteliaan tarjouksensa
hylkäämisestä voitaisiin päätellä hänen muka tunteneen sen
ansaitsemattomaksi. Sanalla sanoen, hän sai Edwardin siihen
käsitykseen, että miehekkäintä ja soveliainta oli majuriin nähden
asettua kohteliaalle kannalle, ja niin Waverley lopultakin päätti
jättäytyä uuden ystävänsä opasteltavaksi, niin vastenmieliseltä kuin
ensimältä tuntuikin jälleen kohdata virkamiehen nuivaa, järkähtämätöntä
auliutta.

Kohtaus kävikin alussaan kankeasti ja muodollisesti. Mutta Mortonin
ystävällisyys oli todella huojentanut ja tyynnyttänyt Edwardin mieltä,
joten hän kutsumuksen kerran vastaanotettuaan tunsi olevansa
velvollinen käyttäytymään huolettomasti, vaikk'ei voinutkaan mitään
sydämellisyyttä teeskennellä. Majuri oli tavallaan _bon vivant_,
ja hänen viininsä maistui mainiolta. Hän kertoili vanhoja
sotajutelmiaan ja osotti suuressa määrin tuntevansa maailmaa ja
ihmisiä. Mr. Mortonin tyyni leppoisuus aina vilkastutti pikku
seurueita, joissa hän saattoi tuntea viihtyvänsä. Waverley, jonka elämä
oli unelmaa, taipui nopeasti uuteen ajatussuuntaansa ja oli vilkkain
joukosta. Hänellä oli kaikkina aikoina merkillisen luontevat
keskustelulahjat, milloin ei mikään painostanut herkkää mieltään. Nyt
halusi hän noille kahdelle esiintyä suotuisassa valossa, miehenä, joka
kovankin onnen kohdatessa kesti vastuksensa keveästi ja reippaasti.
Kolmikko oli päässyt varsin rattoisaan puheen alkuun ja suopea isäntä
käski jo kolmannen pullon burgundia pöytään, kun äkkiä kuului rummun
pärrytystä ulkoa. Majuri oli vanhan soturin innossa unhottanut
virkavelvollisuutensa, ja sadatteli sotilaallisella voimasanalla niitä
asianhaaroja, jotka kutsuivat hänet takaisin toimiinsa. Hän astui
ikkunan ääreen, ja vieraat noudattivat esimerkkiä.

Rummutus läheni, ei säntillisenä sotilaallisena marssina, vaan
jonkinlaisena umpimähkäisenä hälynä, jollaisella tulipalorumpu
säikyttää skotlantilaisen kauppalan uinuvat asujamet jalkeille. Tämän
historian tarkotuksena on tehdä oikeutta kaikille ihmisille; minun
täytyy senvuoksi rumpalin kunnian tähden mainita, että hän väitti
osaavansa kaikki brittiläisen armeijan tunnetut marssisäveleet ja oli
alottanut "Dumbartonin rummuilla." Mutta hänet vaiensi Gilfillan,
joukon päällikkö, kun ei voinut sallia seuralaistensa marssivan tuon
synnillisen sävellyksen mukaan, ja käski rumpalin pärryttää 119:ttä
psalmia. Tämä taasen kävi yli voimien lampaannahkan nokkelalle
muokkaajalle, joten hänen ei muu auttanut kuin turvautua aivan
sisällöttömään taiteeseen.

Rummun räikeän melun kuullessaan avasi majuri Melville joutuisasti
lasioven ja astahti eräänlaiselle pengermälle, joka erotti hänen
talonsa maantiestä. Hänen kintereillään tulivat Waverley ja pappi,
vaikka majuri varmaankin olisi tässä mieluummin ollut heidän seuraansa
vailla. Juhlallisesta kulkueesta nähtiin nyt ensinnäkin rumpali ja heti
hänen takanaan suuri neliosainen lippu, jossa loistivat sanat:
Uskonliitto, Kirkko, Kuningas, Kuningaskunnat. Lipunkantajaa seurasi
päällikkö, noin kuudenkymmenen vanha laihanläntä, tummapintainen,
jämeän näköinen mies. Kultahaarukan arvoisassa isännässä
pintapuoliseksi ulkokultaisuudeksi verhoutunutta henkistä ylvästelyä
lisäsi ja vielä synkensi tämän miehen kasvoissa silmittömän
uskonkiihkoilijan sävy. Oli mahdoton katsella miestä joutumatta
mielikuvituksessaan asettamaan häntä johonkin omituiseen merkkikohtaan,
missä uskonnollinen into oli vallitsevana periaatteena. Marttyyri
polttoroviolla, soturi taistelun tuoksinassa, yksinäinen
maanpakolainen, jota kaikissa maallisissa kärsimyksissä lohdutti
uskonsa lujuus ja luuloteltu puhtaus; kenties uskonvainoja johtava
inkvisiittori, yhtä kamalan jäntevä kuin vastuksissa häilymätön --
tuollaisia luonteita muistutti tämä henkilö elävästi. Näiden
harvinaisen tarmon piirteiden ohella oli hänen ryhtinsä ja haastelunsa
väkinäisessä täsmällisyydessä ja juhlallisuudessa jotakin
naurettavaltakin tuntuvaa, niin että katsoja mielentilansa ja
olosuhteiden mukaan saattoi häntä pelätä, ihailla tahi nauraa. Puku oli
mr. Gilfillanilla länsirannikkolaisen talonpojan, tosin paremmista
aineksista kuin alemman kansan, vaan ei missään suhteessa ajan kuosia
eikä skotlantilaisen vallassäädyn vaatetusta miltään aikakaudelta
jäljittelevä. Aseina olivat lyömämiekka ja pistoolit, jotka kuluneesta
näöstään päättäen olisivat voineet olla mukana jo Pentlandin tahi
Bothwell Briggin otteluissa.

Hän nousi muutaman askeleen majuri Melvilleä kohtaamaan ja kosketti
juhlallisesti, vaikka lievästi, sinisen hattunsa suhdattoman leveää
röydästä, vastaukseksi majurille, joka kohteliaasti nosti pientä
kolmikolkkaista kultanauha-hattuaan. Tuota asentoa katsellessaan ei
Waverley voinut olla kuvittelematta näkevänsä entis-ajan Keropäiden
päällikön neuvottelemassa jonkin Marlboroughin kapteenin kanssa.

Kirjava oli se kolmisenkymmenen aseellisen miehen joukkue, joka seurasi
Gilfillanin komennuskuntana. Heillä oli tavalliset alamaalaispukineet
yllään, nekin eri värisiä, joten aseisiinsa katsoen näyttivät
säännöttömältä roskaväkiparvelta -- niin suuresti on silmä tottunut
olettamaan yhtäläiset puvut sotilailla. Eturintamassa oli joitakuita
näköjään johtajansa innon saaneita, ilmeisesti miehiä, jotka
uskonnollisen kiivauden ylentämä luontainen urhoollisuutensa saattoi
pelottaviksi vastustajiksi taistelussa. Toiset teiskaroitsivat niska
kenossa, korskeina siitä että saivat aseita kantaa, ja asemansa
uutuuden viehättäminä; muita oli marssiminen nähtävästi uuvuttanut, ja
he laahustivat haluttomana takajoukkona tahi poikkeilivat sivuun
hankkimaan sellaisia virkistyksiä kuin tienvierusmökeistä ja
oluttuvista oli saatavissa. -- Kuusi Ligonierin rakuunaa -- ajatteli
majuri itsekseen, omaan sotilaskokemukseensa johtuen -- olisi ajanut
koko lauman käpälämäkeen.

Tervehtien Gilfillania kuitenkin kunnioittavasti, kysyi hän oliko tämä
matkallaan saanut hänen lähettämänsä kirjeen ja saattoiko hän ottaa
huostaansa siinä mainitsemansa valtiovangin Stirlingin linnaan asti.
"Kyllä", vastasi kameroonipäällikkö lyhyeen, äänellä, joka tuntui
kaikuvan maan alta.

"Mutta saattueenne ei ole niin vankka kuin odotin", huomautti majuri
Melville.

"Muutamat väestäni", vastasi Gilfillan, "isosivat ja janosivat
matkalla, ja viipyivät kunnes sielu parkansa tulivat sanasta
ravituiksi."

"Olen pahoillani siitä", selitti majuri, "ett'ette jättänyt miestenne
virkistämistä Cairnvreckanissa tapahtuvaksi; mitä talossani löytyy, se
on palveluksessa olevien henkilöiden vapaasti käytettävänä."

"En puhunut lihallisista mukavuuksista", vastasi presbyteeriläinen,
hiukan halveksivasti hymähtäen; "kiitos tarjouksestanne sentään. Mutta
miehet jäivät odottamaan arvoisaa mr. Jabesh Rentowelia, joka taritsee
heille ehtoopäiväselityksen."

"Ja oletteko te, sir, kapinallisten parhaillaan samoillessa tähän
maahan todella jättäneet suuren osan komennuskuntaanne kuulemaan
saarnaa ulkosalla?"

Gilfillan taaskin ynnähti alentuvasti, vastatessaan epäsuorasti: "Niin
ovat tämän maailman lapset hengen kirkastamia viisaammat!"

"Olkoonpa miten tahansa", jatkoi majuri, "kun kerran saatte viedäksenne
tämän herrasmiehen ja nämä paperit Stirlingiin kuvernööri Blakeneyn
omiin käsiin, niin pyydän teitä marssissanne noudattamaan muutamia
sotakurin sääntöjä. Niinpä neuvoisin teitä pitämään miehenne
tiheämmässä; ja jokaisen olisi seurattava etumaisensa kohdalla,
jott'eivät hanhien tapaan haihattelisi pitkin tietä. Yllätyksen varalta
ehdottaisin, että muodostaisitte parhaista miehistänne pikku etujoukon,
jotta kylää tahi metsää lähetessänne" -- (tässä majuri keskeytti
selittelynsä). "Mutta kun en huomaa teidän kuuntelevan minua, mr.
Gilfillan, niin lienee turhaa tuhlata sanoja siihen asiaan. Kieltämättä
olette minua parempi arvostelemaan toimenpiteitä, joihin on ryhtyminen;
mutta yksi asia on teidän tarkoin käsitettävä, nimittäin että te ette
saa kohdella tätä vankianne ankarasti ettekä epäkohteliaasti, eikä
hänelle sovi määrätä enempää pidättelyä kuin aivan välttämätöntä on."

"Olen silmännyt valtakirjaani", vastasi mr. Gilfillan, "jonka on
allekirjottanut kunnianarvoisa ja uskovainen ylimys, William,
Glencairnin earli; enkä näe siihen merkittynä, että olen saapa mitään
toimia tahi käskyjä tehtävistäni Cairnvreckanin majurilta William
Melvilleltä."

Majuri Melville punehtui hyvin puuteroittuja korviaan myöten, jotka
pistivät esiin ohauksien sirojen sotilaallisten suortuvain alta --
sitäkin enemmän, kun huomasi mr. Mortonin hymyilevän. "Mr. Gilfillan",
selitti hän jokseenkin jäykästi, "pyydän tuhannesti anteeksi siitä
että sekauduin noin mahtavan miehen toimiin. Ajattelin kumminkin,
että kun muistaakseni olette varsinaisesti karjankasvattaja, niin voisi
olla aihetta muistuttaa teille mitä eroa on ylämaalaisten ja
ylämaalaisnautojen välillä; ja jos sattuisitte tapaamaan kenen tahansa
herrasmiehen, joka on ollut sotapalveluksessa ja käy puhumaan siitä
asiasta, niin uskoisin vieläkin, ett'ei teitä vähääkään vahingoittaisi
kuunnella häntä. Mutta minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ja
suositan vain vielä kerran tätä herrasmiestä hyvään huolenpitoonne. --
Mr. Waverley, minua todella surettaa, että eroamme tällä tavoin; mutta
luotan siihen, että jälleen saapuessanne näille maille olen
tilaisuudessa saattamaan Cairnvreckanin teille mieluisammaksi kuin
asianhaarat ovat tällä kertaa suoneet tapahtua."

Niin sanoen hän puristi sankariamme kädestä. Mortonkin hyvästeli
sydämellisesti, ja ratsunsa selkään noustuaan läksi Waverley matkaan
Gilfillanin ja hänen joukkonsa mukana, muskettisoturi taluttamassa
hevosta suitsista ja rivi miehiä molemmin puolin paolta varjelemassa.
Pikku kauppalan läpi saattoivat heitä lasten huudot: "Hei, katsokaahan
etelän herrasmiestä, joka hirtetään pitkän seppä John Mucklewrathin
ampumisesta!"



XXIII.

Kohtaus matkalla.


Päivällistunti oli Skotlannissa kuusikymmentä vuotta takaperin kello
kahden aikana. Kello oli siis neljän tienoissa herttaisena
syysehtoopäivänä, mr. Gilfillanin alottaessa marssinsa, toivoellen
vielä saapuvansa samana päivänä Stirlingiin -- vaikka se oli
kahdeksantoista (engl.) penikulman päässä -- tietenkin jatkamalla iltaa
yöhön asti. Hän marssi senvuoksi kaikella voimallaan miestensä
etunenässä, tuon tuostakin silmäillen sankariamme kuin pakinoimaan
mielien. Vihdoin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan
heikensi vauhtiaan kunnes oli vankinsa hevosen tasalla, ja tovin
vaieten asteltuaan hänen vieressään tokaisi äkkiä: "Voitteko sanoa,
kuka oli se mustatakki, joka oli Cairnvreckanin lairdin mukana?"

"Presbyteeriläinen pappi", vastasi Waverley.

"Presbyteeriläinen!" tuhahti Gilfillan halveksivasti; "hurja
erastiaanilainen, tahi pikemmin hämääntynyt prelatisti -- penseän
suvaitsevaisuuden kannattaja; noita mykkiä koiria, jotka eivät osaa
haukkua: saarnoissaan syytävät lakia ja lohdutusta yhtenä himphamppuna,
ilman järkeä, mehua taikka elämää. Olette kukaties ylennyt sellaisessa
katraassa?"

"En; kuulun Englannin kirkkoon", vastasi Waverley.

"Ja ne ovat juuri naapuruksia", väitti kiihkoilija; "eikä ihme, että
sopivat niin hyvin keskenään. Kuka olisikaan uskonut, että Skotlannin
kirkon mahtava rakennus, isäimme nostama v. 1642, joutuisi ajan
suruttomuuden ja lihallisten pyyteiden rappeuttamaksi -- ho hoi, ken
olisi aavistanut, että pyhätön koristeleikkelykset niin väleen
nakerreltaisiin pois!"

Näitä valituksia säesti pari aseveikkoa syvällä ähkäyksellä, mutta
sankarimme katsoi tarpeettomaksi niihin vastata. Silloin mr. Gilfillan,
päättäen pitää hänet ainakin kuulijanaan, joll'ei puhekumppaninaan,
pitkitti haikeuksiaan.

"Ja onko siis nyt kummeksittavaa, jos papit alttaripalveluksista ja
muista pyhistä toimituksista joutilaammiksi tultuaan joutuvat
synnillisiin vehkeisiin, hankkimaan suojelijoita, ja sitoumuksia, ja
vuosipalkkoja, ja muita turmeluksia -- onko kummeksittavaa, minä sanon,
että te, sir, ja muut samanlaiset hairahtuneet poloiset työskentelette
vanhan kurjuuden Baabelin rakentamiseksi, niinkuin entiseen veriseen
marttyyriaikaan? Takaanpa että jos tämän viheliäisen maailman ajalliset
edut, nautinnot, puuhat ja tavarat eivät silmiänne sokaisisi, niin
pystyisin Sanan avulla teille osottamaan, millaiseen likaiseen riepuun
panette luottamuksenne; ja että kaikki pukineenne ja sonnustuksenne
ovat vain jättöriekaleita portolta, joka istuu seitsemällä kukkulalla
ja juo kadotuksen maljasta. Mutta arvataksenne olette umpikuuro siltä
korvaltanne; niin, hänen loihtunsa ovat teidät saaneet pauloihinsa, ja
te teette kauppaa hänen tavarastaan, ja olette juopunut hänen
saastutuksensa pikarista!"

On mahdoton arvata kuinka kauvan tämä sotilaallinen jumaluusoppinut
olisikaan pitkittänyt soimauksiaan, joissa ei säästellyt ketään muuta
kuin "kukkuloilla asustavan kansan" (kuten sanoi) hajallisia
jäännöksiä. Puheenaine oli laaja, hänen äänensä voimissaan ja muistinsa
elpyneenä; sen vuoksi ei ole suurestikaan otaksuttavaa, että hän ennen
Stirlingiin tuloa olisi saarnastaan herjennyt, joll'ei hänen huomiotaan
olisi herättänyt eräältä sivutieltä matkaan lyöttäytynyt kaupustelija,
joka hyvin säntillisesti huokaili ja ähki kaikissa sopivissa lomissa.

"Ja kuka olet sinä, ystävä?" kysäisi Gilfillan.

"Köyhä kaupustelija, menossa Stirlingiin ja teidän armonne seurueen
suojan tarpeessa näinä tukalina aikoina. Oi! teidän armollanne on
ihmeellinen kyky tutkistella ja selittää salattuja asioita -- niin,
maamme takaperoisuuden ja riutumisen salattuja ja hämäriä ja
käsittämättömiä syitä! Niin on, niin on -- teidän armonne käy asian
ytimeen."

"Ystävä", virkkoi Gilfillan leppeämmin, "älä minua kunnioita. Minä en
käy ulos teille, enkä markkinoille, enkä kansan kokouksiin nostattamaan
paimenilla ja talonpojilla ja porvareilla lakkejaan itselleni kuin
tekevät Cairnvreckanin majurille, ja kutsuttamaan itseäni lairdiksi,
tahi armoksi. Ei, minun vähät varani, joita ei ole yli kahdenkymmenen
tuhannen markan, ovat taivaan siunauksen kautta lisääntyneet, mutta
sydämeeni ei ole kasvanut ylpeyttä niiden mukana; eikä minua ilahuta
kuulla itseäni kapteeniksi mainittavan, vaikka minulle onkin se arvo
vahvistettuna valtakirjalla, jonka on omakätisesti allekirjottanut
jumalaapelkäävä ylimys, Glencairnin earli. Niin kauvan kuin elän, olen
ja tahdon olla mainittuna Habakuk Gilfillaniksi, joka ainiaan puoltaa
ikikuulun Skotlannin kirkon uskon peruspykäliä sellaisina kuin olivat
ennen kuin se sekosi kirotun Ahanin juoniin -- niin kauvan kuin minulla
on kolikkokaan massissani tahi pisarakaan verta ruumiissani."

"Oi", huokasi kaupustelija, "olen nähnyt maatilanne Mauchlinissa --
hedelmällinen tilus kerrassaan! Viehättävään seutuun olette majanne
rakentanut -- eikä ole moista karjarotua ainoallakaan Skotlannin
lairdilla."

"Oikein sanot -- oikein sanot, ystäväni", vahvisti Gilfillan
kiihkeästi, sillä tällä alalla hän oli peräti hetas imartelulle;
"oikein sanot; se on puhdasta Lancastershiren rotua eikä ole sille
vertaa Kilmaursinkaan hoveissa;" ja hän ryhtyi sitte kuvailemaan niiden
oivallisia ominaisuuksia, joista lukijamme kait on yhtä välinpitämätön
kuin sankarimmekin. Lopulta palasi päällikkö jumaluusopillisiin
mietteisiinsä, jolloin kaupustelijan, nähtävästi vasta vähemmän
perehtyneenä noihin salaperäisiin ongelmiin, oli tyytyminen vain
huoahtelemaan ja sopivissa tilaisuuksissa ilmaisemaan hartaan
hyväksymisensä.

"Olisipa ääretön siunaus poloisille soastuille paavillisille kansoille,
joiden seassa olen asustanut, saada sellainen valo poluillensa! Olen
pikku rihkamaani kauppaamassa vaeltanut Moskovassa asti; samoillut
kautta Ranskan, Alamaiden ja Puolan sekä suurimman osan Saksan
valtakuntaa; ja oi, teidän armonne sydäntä särkisi nähdä kirkoissa
jupina, loilotus ja messuaminen, kuoroveisuun vikinä ja kirkon
ulkopuolella pakanallinen tanssiminen ja arpapeli sabattina!"

Tämä sai Gilfillanin selittelemään lain kieltämiä julkisia huveja ja
presbyteeriläisten uskonliittoa, protestantteja, whiggamoorien
sissiretkeä, Westminsterin pappiskokousta, pitkää ja lyhyttä
katkismusta, Torwoodin pannajulistusta ja arkkipiispa Sharpin murhaa.
Viimeksimainitusta hän johtui todistelemaan aseellisen puolustuksen
laillisuutta, minkä hän esitti paljoa järkevämmin kuin olisi osannut
päättää muutamista toisista haastelunsa kohdista; omiin murheellisiin
ajatuksiinsa hautautunut Waverleykin alkoi tarkata sitä. Mr. Gilfillan
otti sitte harkittavaksi, onko yksityisellä miehellä oikeus nousta
sorretun kansan kostajaksi, ja lausui parhaillaan hyvin totisena
mielipiteitään James Mitchellistä, joka ampui Saint Andrewsin
arkkipiispaa joitakuita vuosia aikaisemmin kuin tämä hengen mies
murhattiin Magus Muirilla, mutta silloin sattui tapaus, joka keskeytti
koko puheen.

Laskevan auringon säteet viipyilivät vielä ihan taivaanrannan tasalla,
kun joukkue oli nousemassa ylös jokseenkin jyrkkää kalliopolkua, joka
vei pengermaan laelle. Maa oli avointa nummea, vaan ei millään muotoa
tasaista: monin paikoin oli näsiäisten ja varpukasvien kattamia
notkoja, toisaalla taasen pikku näreikköjä. Tuonlaista pientä metsää
kasvoi pengermaan harjannekin, jolle matkaajat olivat nousemassa.
Joukon etumaiset olivat voimakkaimpina ja toimeliaimpina jo nousseet
laelle ja hetkeksi kadonneet näkyvistä. Gilfillan, kamasaksa ja
Waverleyn lähimpänä vartiona oleva pikku joukko olivat ylärinteellä, ja
melkoisen matkan päässä taampana laahustivat viimeiset.

Sillä kannalla olivat asiat, kun kaupustelija sanoi pienen koiransa
juosseen kadoksiin ja alkoi pysähdellä, viheltääkseen elukkaa takaisin.
Moneen kertaan uudistunut viheltely loukkasi hänen toverinsa ankaraa
hartautta, sitäkin enemmän kun tuntui osottavan tarkkaavaisuuden
puutetta sitä jumaluusopillista puhetulvaa kohtaan, jota olisi tullut
käyttää sielun virkistämiseksi. Senvuoksi hän tylysti huomautti, ett'ei
voinut tuhlata aikaansa joutavan rakin odotteluun.

"Mutta jos teidän armonne ajattelee Tobiasta --"

"Tobiasta!" karjaisi Gilfillan raivostuneena, "Tobias ja hänen koiransa
ovat kumpikin aivan pakanallisia ja apokryyfisiä, eikä niitä ottaisi
kysymykseenkään muu kuin harhaoppinen ja paavillinen. Luulenpa melkein
pettyneeni sinussa, ystäväni."

"Hyvin mahdollista", vastasi kaupustelija tyynesti; "mutta uskallan
kuitenkin vielä viheltää Bawty-parkaani."

Tähän viimeiseen merkin-antoon tuli odottamaton vastaus -- polulle
syöksähti kuusi tahi kahdeksan ylämaalaista, jotka olivat väijyneet
viidakossa, ja alkoivat läimäytellä ympärilleen miekoillaan.
Gilfillania ei tämä outo ilmestys ällistyttänyt; miehuullisesti huusi
hän: "Herran ja Gideonin miekka!" ja veti säilänsä, jolla varmaankin
olisi tehnyt yhtä kelvollista jälkeä hyvän asian palveluksessa kuin sen
sitkeät kumppanit Drumclogissa, mutta katso! kamasaksa tempaisi
lähimmältä mieheltä musketin ja iski sen perällä niin pontevasti
äskeistä kamerooniopettajaansa päähän, että tämä tuupertui päistikkaa
tantereeseen. Tätä seuranneessa mellakassa ampui joku Gilfillanin mies
sankarimme alta hevosen, umpimähkään laukaistessaan luikkunsa. Waverley
kaatui elukan mukana ja sen alle, saaden moniaita pahoja ruhjevammoja,
mutta hänet irrotti milt'ei heti kaksi ylämaalaista, jotka tarttuivat
häntä käsivarsiin ja kiidättivät pois metelistä ja polulta. He
juoksivat hyvin nopeasti, puoleksi kantaen ja puoleksi riepottaen
sankariamme, joka kuitenkin vielä kuuli muutamia yksittäisiä laukauksia
kahakkapaikalta. Nämä, kuten hän jälkeenpäin kuuli, tulivat Gilfillanin
miehistöstä, jonka etuvartio ja takajoukko olivat ennättäneet yhtyä.
Heidän lähetessään peräytyivät ylämaalaiset, ensin kuitenkin
rosvottuaan puti puhtaaksi Gilfillanin ja kaksi pahasti haavottuneina
makaavaa sotamiestä. Heidän ja länsirannikkolaisten välillä suhahti
vielä jokunen luoti; mutta jälkimäiset eivät päälliköttä jäätyään ja
uutta väijytystä varoen ryhtyneet mihinkään vakaviin yrityksiin
vankinsa tavottamiseksi, pitäen viisaampana pitkittää matkaa
Stirlingiin ja kantaen kapteeniaan ja haavottuneita kumppaneitaan
mukanaan.



XXIV.

Waverley on vielä ahdingossa.


Waverleyltä oli viedä tajunnan se vauhti ja väkinäisyys, jolla häntä
retuutettiin eteenpäin, kun ei saamiensa vammojen takia kyennyt
auttamaan itseään kyllin tehokkaasti. Tämän huomatessaan kutsuivat
viejät pari kolme toveriaan avukseen, kietoivat sankarimme kauhtanaan
ja kantoivat häntä keskessään yhtä joutuisasti kuin ennenkin, hänen
tarvitsematta jäsentäkään hievauttaa. Monta sanaa ei virketty,
geelinkielellä nekin; eikä vauhti heikennyt ennen kuin olivat juosseet
lähemmä kaksi penikulmaa, ja sittekin he vielä astelivat hyvin
vinhasti, aika ajoin vaihtaen kuormaa keskenään.

Sankarimme yritti nyt puhutella heitä, vaan sai vastaukseksi
ainoastaan: "_Cha n'eil Beurl' agam_", s.o. "minulla ei ole
englantia." Waverley tiesi vallan hyvin, että tuo oli ainaisena
vastauksena ylämaalaisella, milloin hän ei voi tahi tahdo ymmärtää
englantilaista. Sitte hän mainitsi Vich Ian Vohrin nimen, olettaen
hänen ystävyyttään saavansa kiittää pelastuksestaan; mutta tämäkään ei
näkynyt hänen saattueeseensa millään tavoin tepsivän.

Hämärä oli hälvennyt kuutamon tieltä, joukkueen pysähtyessä jyrkän
notkelman partaalle, joka kuun säteiden osittain valaisemana näkyi
kasvavan puita ja tiheää risukkoa. Kaksi ylämaalaista painautui siihen
kapeaa polkua myöten, kuin tutkiakseen sen lokeroita; toinen palasi
muutaman minuutin kuluttua ja sanoi jotakin kumppaneilleen, jotka oitis
nostivat taakkansa ja kantoivat hänet hellävaraisesti alas ahdasta ja
äkkipystyä polkua. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta tölmäsi
Waverleyn ruumis kuitenkin useankin kerran jokseenkin kipeästi polun
yli ulkoneviin kallionkärkiin ja oksiin.

Onkalon pohjalla ja lähellä puroa (sillä Waverley kuuli vuolaan virran
sorinaa, vaikk'ei sitä voinut pimeässä nähdä) joukkue seisahtui pienen
järeätekoisen mökin eteen. Ovi oli avoinna, ja sisusta näytti niin
epämukavalta ja jyhkeältä kuin asema ja ulkopuoli ennustivatkin.
Lattiaa ei näkynyt minkäänlaista; laki oli monesta kohti rakoillut;
seinät oli kyhätty kivenjärkäleistä ja turpeista, ja katto puunoksista.
Keskellä olevan lieden roihuvalkea täytti koko wigwamin sauhulla, jota
tupruili ulos yhtä paljon ovesta kuin pyöreästä lakeisestakin. Aution
töllin ainoa asukas, ylämaalainen noitaeukko, näkyi ahkerasti hyörivän
joissakin ruokavalmistuksissa. Lieden valossa huomasi Waverley,
etteivät hänen seuralaisensa olleet Ivorin klan'ia, sillä Fergus vaati
erittäin ankarasti miehiään pitämään yllään hieman erityisen muotoista
raidallista tartania, joka entis-aikaan oli yleisenä kansallismerkkinä
koko ylämaassa ja vieläkin niiden päälliköiden klan'eissa, jotka olivat
ylpeät sukuperästään tahi yksinomaisesta vallastaan.

Edward oli kyllin kauvan asunut Glennaquoichissa tietääkseen tuon
heimotunnuksen, jota oli monasti kuullut sellaisena mainittavan, ja
nähdessään ett'ei seuralaisiltaan ollut mitään lähempää tuttavuutta
odotettavissa loi hän alakuloisen silmäyksen ympärilleen hökkelin
sisustaan. Paitsi pesutelinettä ja lahonnutta vaatekaappia ei
huonekaluja ollut muita kuin suuri puinen makuulavitsa, maan tapaan
lautaseinillä varustettu ja luisuvalla etureunalla aukeneva. Tähän
komeroon laskivat ylämaalaiset Waverleyn, joka merkeillä ilmaisi ett'ei
halunnut mitään virvokkeita. Hän nukkui levottomasti, omituisia näkyjä
väikkyi hänen silmissään ja vain alituisilla tahdon ponnistuksilla sai
hän ne häädetyksi. Näitä oireita seurasivat väristykset, jumottava
päänkipu ja vihlova jäsenkolotus; ja aamulla älysivät hänen
ylämaalaishoitajansa tahi -vartijansa -- sillä hän ei tiennyt minä
heitä pitäisi -- että Waverleystä ei mitenkään ollut matkustamaan.

Kauvan neuvoteltuaan keskenään poistui mökistä kuusi miestä aseineen,
jättäen jälkeensä erään vanhan miehen ja yhden nuoren. Edellinen otti
sairaan hoidellakseen ja hautoi ruhjevammoja, jotka turpoaminen ja
mustelmiksi lyöttyminen nyt saattoi näkyviin. Hänen omasta
matkarepustaan, jota ylämaalaiset eivät olleet jättäneet mukaan
ottamatta, saatiin liinavaatteita, ja hänen suureksi kummakseen
luovutettiin se kaikkine sisältöineen aivan kajoamattomana hänen
vapaasti käytettäväkseen. Makuuvaatteet tuntuivat puhtailta ja
mukavilta, ja hänen ijäkäs vaalijansa sulki lavitsan oven, sillä
uutimia ei ollut, lausuttuaan hänelle geelinkielellä joitakuita sanoja,
joista Waverley ymmärsi sen verran, että häntä kehotettiin nukkumaan.
Niin oli sankarimme toistamiseen ylämaalaisen Eskulapiuksen potilaana,
mutta paljoa tukalammassa asemassa kuin Ferguksen sukulaisen luona.

Vammojen tuottama haavakuume vasta kolmantena päivänä talttui
huolellisen hoidon ja voimakkaan ruumiinrakennuksen johdosta, ja hän
sai nyt noustuksi istualleen vuoteessaan, vaikk'ei tuskatta. Hän
huomasi kuitenkin, että sekä hoitelijamummo että lääkäröitsijä olivat
hyvin vastahakoiset sallimaan vuoteen oven jäädä auki, jotta hän olisi
saanut huvikseen katsella heidän liikkeitään: ja vihdoin, kun Waverley
oli moneen kertaan avannut häkkinsä luukun ja he yhtä useasti sen
sulkeneet, lopetti vanha ukko kiistan, kiinnittämällä oven ulkoa
naulalla niin navakasti, ett'ei se enää tikahtanutkaan ennen kuin tuo
tilapäinen telki kulloinkin käännettiin syrjään.

Mietiskellessään mikä saattoikaan aiheuttaa noin aavistamattoman
vastustelun henkilöissä, joiden käytös ei ilmaissut mitään rosvoamisen
aikeita ja jotka muutoin kaikin puolin tuntuivat vain hänen parastaan
tarkottavan, juolahti sankarimme mieleen, että sairautensa
kuumeellisimpana aikana oli vanhaa ylämaalaishoitajatartaan nuorempi
naishenkilö näkynyt väikkyvän hänen vuoteensa äärellä. Peräti hämärästi
hän tätä tosin muisteli, mutta sai epäilyillensä tukea siitä, että
tarkatessaan kuuli usein päivän kuluessa nuoren nais-äänen kuiskivan
hoitajalleen. Kuka se olikaan? Ja miksi hän nähtävästi tahtoi pysyä
salassa? Mielikuvitus elpyi oitis hereille ja kääntyi Flora
Mac-Ivoriin. Kiihkeästi halutti häntä uskoa että rakastettu oli
lähettyvillä, laupeuden enkelinä vartioimassa hänen sairasvuoteensa
vieressä, mutta sentäänkin oli hän pakotettu päättämään oletuksensa
tuiki mahdottomaksi. Hullua oli kuvitellakaan, että Flora olisi
verrattain varmasta asemastaan siirtynyt alamaahan, sodan keskukseen,
mokomaan salomökkiin majailemaan. Sittekin sykähteli hänen sydämensä,
kun toisinaan selvään kuuli keveiden, naisellisten askelten
sipsuttelevan töllin ovelle tahi ovelta, tahi lempeän ja hellän
nais-äänen hillityssä vuoropuhelussa vanhan Janetin kanssa, jonka käheä
vaakkuminen oli sille räikeänä vastakohtana.

Kun ei muutakaan huvia keksinyt yksinäisyydessään, hän hautoi miten
saisi uteliaisuutensa tyydytetyksi, niin uupumattoman varovaisia kuin
Janet ja ylämaalainen puoskarivanhus olivatkaan -- mökkiin ensimäisenä
aamuna jäänyttä nuorta miestä hän ei ollut kertaakaan jälkeenpäin
nähnyt. Tyyten tutkittuaan huomasi hän laudotuksen lopen lahonneeksi ja
sai eräästä mureimmasta nurkkauksesta naulan kiskotuksi irti. Siten
syntyneestä pienen pienestä reiästä hän erotti levättiin verhoutuneen
naisolennon juttelemassa Janetin kanssa. Mutta esiäitimme Evan ajoilta
asti on liiallinen uteliaisuuden tyydyttäminen yleensä saanut
pettymyksen rangaistuksekseen. Kasvot eivät olleet näkyvissä,
eikä vartalo ollut Floran; ja naulallaan muokatessaan reikää
suuremmaksi, siten saadakseen nähdä enemmän, joutui hän vielä kaiken
kiusaantumisensa lisäksi pikku rapinan kautta ilmi aikeissaan, ja
uteliaisuutensa aiheuttaja katosi heti, näköjään enään uudestaan
saapumatta hökkeliin.

Siitä asti luovuttiin kaikista varokeinoista, joilla häntä oli yritelty
ehkäistä mökin koko sisustaa näkemästä; hänet autettiin nousemaankin ja
astumaan alas vankeus- ja sairauslavitsaltaan. Töllistä hänen ei vain
annettu poistua; nuori ylämaalainen oli jälleen ilmestynyt näkösälle,
ja jompikumpi mies oli alituiseen vartioimassa. Milloin tahansa
Waverley lähestyi ovea asettui vartija kohteliaasti, mutta päättävästi,
hänen eteensä ja näkyi merkeillä selittelevän, että yritys oli
vaarallinen ja että vihollisia väijyskeli ympäristössä. Valppaalta ja
huolestuneelta näytti vanha eukkokin, ja Waverleyn oli tyytyminen
pysymään potilaana, kun ei vielä ollut saanut kylliksi voimia
yrittääkseen väkipakolla paeta. Ravinto oli joka suhteessa parempaa,
kuin hän olisi osannut olettaa; monasti oli metsänriistaa, jopa
viiniäkin pöydässä. Ylämaalaiset eivät kertaakaan pyrkineet aterioimaan
hänen kanssaan ja kohtelivat häntä suurella kunnioituksella,
vartioimista lukuunottamatta. Ainoana huvinaan oli hänellä tähystellä
ikkunasta eli siksi aiotusta epämuotoisesta aukosta isoa ja ryöppyävää
puroa, joka kohisi ja kuohui kallioisessa uomassaan, noin kymmenen
jalkaa mökin alapuolella, äyräät tiheän metsikön kattamina.

Vankeutensa kuudentena päivänä oli Waverley niin tervehtynyt, että
alkoi suunnitella pakoa tästä ikävästä ja kurjasta komerosta, pitäen
pahintakin vaaraa Janetin asumuksen tylsistyttävää ja sietämätöntä
yksitoikkoisuutta parempana. Hän jo aprikoitsi minne suuntaisi matkansa
taas päästyään omiin hoteisiinsa. Kaksi vaihtoehtoista uraa näytti
mahdollisilta, mutta vaaroja ja vaikeuksia oli kumpaisellakin.
Ensinnäkin saattoi hän palata Glennaquoichiin ja yhtyä Mac-Ivoriin,
jolta tiesi varmasti odottaa ystävällistä vastaanottoa: ja nykyisessä
mielentilassaan hän katsoi kärsimänsä kohtelun täydellisesti
vapauttaneen itsensä hallituksen uskollisuudensiteistä. Toisena tuumana
oli yrittää päästä johonkin skotlantilaiseen satamakaupunkiin ja sieltä
laivalla Englantiin. Hän oli kahden vaiheilla suunnitteluissaan ja
olisi pakonsa onnistuttua luultavasti tehnyt päätöksensä satunnaisten
seikkojen perusteella, mutta kohtalo kielsi häneltä vapaan valinnan.

Seitsemännen päivän iltana nimittäin avautui mökin ovi äkkiä, ja sisään
astui kaksi ylämaalaista, jotka Waverley tunsi olleiksi alkujaankin
saattueessaan. Tuokion puheltuaan vanhuksen ja hänen kumppaninsa kanssa
ilmaisivat he Waverleylle hyvin selvin elkein, että hänen oli
valmistautuminen heitä seuraamaan. Tämä oli ilosanoma. Vankeudessaan
hän oli jo älynnyt, ett'ei häntä vastaan ollut mitään henkilökohtaista
pahaa aikeissa; ja hänen romanttinen henkensä oli peräti kyllästynyt
joutilaisuuteen, lepoaikana toinnuttuaan, viime seikkailujensa
huolestumisen, vihan, pettymyksen ja sekalaisten epämieluisain
tunteiden tuottamasta lamaannuksesta. Hänen miehuutensa heräsi uuteen
eloon; ja syhähdyttelevin toivon tuntein, lomassa ahdistava pelkokin
rinnassaan, tähysteli Waverley edessään olevaa ryhmää; viimeksi
saapuneiden häthätää aterioidessa etsivät toiset aseensa ja
suoriutuivat lähtemään matkaan.

Istuessaan katkuisessa töllissä pankon korvalla, muiden puuhatessa
lieden edustalla, hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarttaan. Hän
vilkaisi taakseen -- siinä seisoi Alice, Donald Bean Leanin tytär. Tämä
näytti hänelle salavihkaa kädessään olevaa paperitukkua, laski sormensa
silmänräpäykseksi huulilleen ja astui hänen ohitseen ikään kuin
auttamaan vanhaa Janetia Waverleyn vaatteiden sullomisessa hänen
matkareppuunsa. Ilmeisesti tuli Waverleyn olla olevinaan häntä
tuntematta; kuitenkin katsahti tyttö tuon tuostakin takaisin häneen,
milloin sai sen tehdyksi näkijättä, ja huomatessaan Waverleyn seuraavan
liikkeitään sujautti hän paperitukun hyvin kätevästi erään paidan
laskokseen, sovitellessaan viimeisetkin tavarat reppuun.

Tässä siis oli uutta arvailujen aihetta. Oliko Alice hänen tuntematon
vaalijansa -- tämä luolan impikö oli suojelushengettärenä leijaillut
hänen sairasvuoteensa äärellä? Oliko Waverley hänen isänsä käsissä, ja
mikä saattoikaan siinä tapauksessa olla roistolla mielessä? Saaliinhimo
ei ainakaan tällä kertaa ollut syynä, kun ei oltu edes hänen
kukkaroonsa kajottu, niin viettelevä kuin se tietysti olikin
ammattirosvolle. Alicen kätkemissä papereissa kenties oli selitys
kaikelle, mutta tytön käytöksestä päättäen oli hänen silmäiltävä niitä
salassa. Heti jälkeenpäin pujahtikin tämä ulos ovesta, vielä sen
suojassa suoden Waverleylle jäähyväishymyilyn ja merkitsevästi nyökäten
päätään, ennenkuin katosi notkelman hämyyn.

Nuoren ylämaalaisen lähettivät hänen kumppaninsa tuon tuostakin
liikkeelle ikään kuin vakoilemaan. Viimeinkin hänen kolmatta tahi
neljättä kertaa palatessaan nousi koko joukkue ja viittasi sankariamme
seuraamaan mukanaan. Ennen lähtöään hän pudisti vanhan Janetin kättä ja
painoi hänen kämmenelleen muutamia näkyviäkin kiitollisuuden merkkejä
korvaukseksi väsymättömästä vaalinnasta.

"Jumala teitä siunatkoon! Olkoon Luoja matkassanne, kapteeni Waverley!"
virkkoi Janet hyvällä alamaan skotlanninkielellä, vaikk'ei tähän asti
ollut virkkanut ainoatakaan tavua muulla kuin geelinkielellä. Mutta
seuralaistensa kiirehtiminen esti Waverleytä pyytämästä mitään
selitystä.



XXV.

Mr. Balmawhapplen matkassa.


Pidettiin tovin pysähdys, koko seurueen keräännyttyä taivasalle.
Johtajaksi astui muuan tanakka ylämaalainen, joka Waverleyn heränneessä
muistissa tuntui Donald Bean Leanin ajutantilta, ja hän ilmaisi
kuiskauksin ja merkein, että kaikkien tuli noudattaa mitä huolellisinta
hiljaisuutta. Antaen Edwardille miekan ja teräspistoolin, hän asettui
joukkonsa etunenään; matkalle lähdettiin yksitellen jonona, Waverley
lähinnä johtajaa. Tämä eteni hyvin varovasti ja seisahtui heti rinteen;
harjalle päästyään. Pian älysi Waverley syyn, sillä matkan päässä
kajahti englantilaisen etuvartijan huuto: "Kaikki hyvin." Yötuulen
mukana painui kolea ääni alas metsänotkoon, jonka äyräät vastasivat
siihen kaiullaan. Toisen, kolmannen ja neljännen kerran uusiintui
vartiohuuto heikommin ja yhä heikommin, ikäänkuin yhä etäämpänä.
Sotamiesosasto oli selvästi lähitienoolla ja varuillaan, vaikk'eivät
toki kyenneet keksimään kaikkiin sissisodan temppuihin harjaantuneita
miehiä.

Äänien hälvennyttyä yön autioon tyhjyyteen alkoivat ylämaalaiset
marssia riuskasti, mutta sentään pienintäkin kolinaa vältellen.
Waverleyllä ei ollut paljoakaan aikaa eikä juuri haluakaan
havaintoihin, ja näki ohimennessä vain vilaukselta jonkin matkan päässä
ison rakennuksen, jonka ikkunoissa vielä jokunen valo välkähteli. Vähän
edempänä nuuski johtaja ilmaa kuin vainua saava ajokoira, ja viittasi
sitte seurueensa pysähtymään, itse lähtien nelin kontan ryömien
tiedusteluretkelle, kauhtanaansa verhoutuneena, niin että häntä hädin
erotti kanervikosta. Palattuaan hän lähetti pois kaikki kumppaninsa
paitsi yhden; ja miehet alkoivat kolmisin mataa pitkin nummea.

Kun oli edetty melkoinen taival tällä polvia ja sääriä koettelevalla
tavalla, tunsi Waverley savun haikua, minkä hänen oppaansa tarkka nenä
oli nähtävästi paljoa aikaisemmin äkännyt. Se tunkeikse mukulakivillä
aidatun, osaksi hajoilleen lammastarhan nurkasta. Ylämaalainen opasti
Waverleyn matalan muurin seinustalle ja osotti viittauksella ja
esimerkillään, että hän saattoi nostaa päätään ja pilkistää aituukseen.
Waverley teki työtä käskettyä, ja näki neljän tahi viiden miehen
suuruisen vartion lojuvan leirinuotion ääressä. Kaikki nukkuivat,
paitsi edes takaisin musketti olalla astuskeleva etuvartija, joka
yhtämittaa lyhyellä kävelyllään kuvastui nuotion kirkasta loimua vasten
ja useasti loi silmäyksen sille taholle taivasta, missä usman kiehtoma
kuu tuntui kohdakkoin ilmaantuvan näkyviin.

Minuutissa tahi parissa tapahtuikin vuoristomaissa yleinen ilmaston
äkkivaihdos -- tuulenhenki kohahti puhaltamaan pois pilvenhattarat ja
kirkas kuu valoi täyden hohteensa laajalle nummelle, jota näreikkö
peitti vain sillä kulmalla, mistä olivat tulleet; mentävä matka kävi
pitkin lakeaa tasankoa, jolla vain muurin likeisyys pelasti heidät
etuvartijan näkyvistä, joll'eivät liikahtaneet ulomma.

Ylämaalainen tähysteli taivaan sinikupua, vaan siunauksen sijasta
päästi geeliläisen kirouksen "Mac-Farlanen lyhdyn" pahana hetkenä
leimahtaneesta hohteesta. Hän katseli jonkin aikaa huolestuneena
ympärilleen ja näkyi sitte tekevän päätöksensä. Kuiskattuaan
kumppanilleen joitakuita ohjeita hän ryömi taaksepäin samalle taholle
mistä olivat tulleetkin, nokkelasti käyttäen kaikkien pensasten ja
kivien suojaa, ja puikahtaen avoimpien kohtien yli ainoastaan silloin
kun etuvartija osui olemaan toisaanne kääntyneenä. Vihdoin hän katosi
varsinaiseen viidakkometsään, mutta ilmestyi piankin aivan toiselta
kulmalta, astui rohkeasti aukealle tasangolle ikään kuin tahtoenkin
herättää huomiota, nosti luikkunsa ja ampui etuvartijaa. Käsivarteen
sattunut luoti oli ikävänä keskeytyksenä mies paran ilmatieteellisille
havainnoille ja hilpeästi viheltämilleen "Nancy Dawsonin" sävelille.
Hän vastasi laukaukseen tehottomasti, ja jalkeilleen hätkähtäneet
kumppanit hyökkäsivät ylämaalaista kohti, joka tyytyväisenä
sotajuonensa onnistumisesta sukeltausi tiheikköön.

Sotamiesten pitkittäessä takaa-ajoaan läksi Waverley toisen
ylämaalaisen opastamana laputtamaan sille suunnalle, minne olivat
alkuaan aikoneet ja pääsi neljännespenikulman juostuaan pikku selänteen
suojaan. Etäältä pitkin lakeutta kuului vielä soturien huhuilua toinen
toiselleen ja hälyytysrummun pärinää, kunnes kuoleutuivat tuulenhengen
huminaan.

Puolisen tuntia harppailtuaan karua varvikkoa tapasivat he ikivanhan
jättiläistammen kannon ja sen lähellä olevassa luolassa useita
ylämaalaisia, pari ratsua mukanaan. Ja hetipä jälkeenpäin ilmaantui
hengästyneenä itse Duncan Duroch -- mikä oli hänen nimensä siitä
päättäen, että sitä vast'ikään oli miesjoukon vilkkaassa keskustelussa
moneen kertaan mainittu -- näköjään henkensä edestä juosseena, mutta
naureskellen ja suuresti riemuissaan oveluutensa menestyksestä. Matkan
vaarat tuntuivat nyt olevan ohitse. Waverley astui sitte ratsun
selkään, mikä vaihdos oli varsin tervetullut äskeisen sairautensa
tuottamassa uupumuksessa. Matkareppu nostettiin toisen hevosen selkään
ja Duncan hyppäsi kolmannen satulaan; niin lähdettiin liikkeelle,
takajoukon seuratessa jalkasin. Päivän koittaessa tultiin vuolaan
virran reunalle. Ympärillä eteen avautuva maisema oli hedelmällistä ja
romanttista, vaihdellen jyrkkinä metsän kattamina kallioseinäminä ja
aaltoavina viljavainioina, joilta tämän vuoden runsas sato jo oli
paikotellen korjattu.

Virran vastakkaisella rannalla ja melkein sen polvittelujen saartamana
kohosi mahtavan suuri linna, jonka puoleksi sortuneet tornit jo
välkkyivät auringon ensi säteissä. Erään tornin huippukorokkeella
seisoi vartija, jonka lakki ja tuulessa liehuva levätti osottivat
ylämaalaiseksi, niinkuin iso valkea lippukin toisen tornin harjalla
julisti linnan olevan Stuartien kapinallisten puoluelaisten käsissä.

Nopeasti sivuuttaen pienen kauppalarähjän, missä heidän tulonsa ei
herättänyt kummastelua eikä uteliaisuutta niissä muutamissa
talonpojissa, joita elonleikkuupuuha alkoi ajaa levoltaan, marssi
joukkue ikivanhan ja kapean, monikaarisen kivisillan yli, kääntyen sitte
vasemmalle pitkin jättiläismoisten vaahterain muodostamaa kujaa. Ja nyt
oli Waverleyn edessä jo kaukaa ihailemansa jylhä, mutta voimakkaasti
mieleen vaikuttava rakennus, jonka raskas rautaristikkoinen veräjä jo
oli heitä varten longallaan; paksu tamminen, rautanauloilla lujitettu
portti aukeni vielä sen takana, ennen kuin pääsivät ratsastamaan
sisempään pihaan. Ylämaalaiseen vaatetukseen pukeutunut herrasmies,
valkea kokardi lakissa, auttoi Waverleytä alas satulasta ja hyvin
kohteliaasti toivotti hänet tervetulleeksi linnaan.

Kuvernööri -- joksi meidän varmaankin on häntä nimittäminen -- vei
vieraansa puoleksi rappeutuneeseen vierashuoneeseen, missä kuitenkin
oli pieni kenttävuode, ja vakuutettuaan hänen saavan mitä virkistyksiä
halusi, hän oli poistua huoneesta.

"Ettekö kaiken ystävällisyytenne lisäksi", virkahti Waverley tavalliset
kiitokset lausuttuaan, "suosiollisesti ilmottaisi minulle missä olen,
ja olenko vankina vai enkö?"

"Minulla ei ole vapautta selitellä tätä niin tarkoin kuin haluaisin.
Mutta lyhyesti sanoen olette Dounen linnassa, Menteithin piirissä, ja
kaikilta vaaroilta turvassa."

"Ja miten se on taattu?"

"Siitä vastaa kunniallaan Donald Stewart, linnaväen päällikkö ja
everstiluutnantti H.K.K:nsa prinssi Charles Edwardin palveluksessa."
Näin sanoen hän katosi joutuin huoneesta, kuin enempää haastelua
välttääkseen.

Yöllisten ponnistusten näännyttämänä viskausi sankarimme vuoteelle ja
oli muutaman minuutin kuluttua siki-unessa. Herätessään huomasi hän
päivän jo pitkälle kuluneeksi ja alkoi tuntea olleensa monta tuntia
syömättä. Siitä pulasta hänet piankin päästi vankka aamiainen; mutta
eversti Stewart ei enään ilmaantunut vieraansa näkyviin, kuin olisi
halunnut olla rauhassa hänen kyselyiltään. Hänen tervehdyksensä esitti
kuitenkin palvelija, samoin kuin tarjouksensa hankkia Waverleylle
kaikkea mitä hän katsoi tarvitsevansa matkalla, jota jo samana iltana
aiottiin jatkaa.

Edwardin katse osui äkkiä matkareppuunsa, joka hänen nukkuessaan oli
nostettu huoneeseen. Alicen salamyhkäinen esiintyminen salomajassa
juolahti oitis mieleen, ja hän aikoi juuri ottaa käsiinsä paperitukun,
joka oli sinne kätketty, mutta samassapa palvelija nosti repun
hartioilleen.

"Enkö saa vaihtaa liinavaatteita ylleni, ystäväiseni?"

"Teidän armonne saa everstin omista röyhypaidoista, mutta tämän pitää
joutua kuormavankkureihin." Ja enempää inttelyä odottamatta kantoi hän
varsin tyynesti pois repun, jättäen pettymyksen ja suuttumisen
kiistelemään sankarimme povessa. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli
kärryjen romisevan ulos kuoppaiselta pihamaalta ja tiesi menettäneensä
ainakin joksikin aikaa, joll'ei ijäksi, ainoat asiapaperit, jotka
näyttivät olevan tarkotettuja valaisemaan hänen hämäräperäisiä
vaiheitaan. Apein ajatuksin sai hän yksikseen viettää neljä, viisi
tuntia.

Vihdoin kuului kavioiden kapsetta ulkoa ja sitten astui sisälle eversti
Stewart pyytämään vierastaan päivälliselle ennen matkaan lähtöään.
Pöydässä haasteli eversti vaatimattoman maalaisherrasmiehen tapaan,
vain nimeksi höystäen puhettaan joillakuilla sotilaallisilla
sananparsilla. Hän pysyi varovasti erillään kaikista sotahommista ja
politiikasta, ja vastaili Waverleyn suorastaan niistä tiedustaessa,
ett'ei hänellä ollut lupaa puhua sellaisista asioista.

Aterialta noustuaan toivotti eversti Waverleylle onnellista matkaa;
palvelijalta hän sanoi kuulleensa että Waverleyn matkalaukku oli
lähetetty ennakolta, ja senvuoksi oli hän rohjennut varata Waverleyn
käytettäväksi sellaisen pikku varaston liinavaatteita, kuin hän tällä
välin tarvitsi. Hän poistui huoneesta, ja palvelija saapui ilmottamaan
Waverleylle että hänen ratsunsa oli satuloituna.

Tätä viittausta noudattaen astui hän kartanolle ja tapasi siellä
sotamiehen pitelemässä ratsua, jonka selkään noustuaan läksi
taipaleelle Doune-linnan mahtavasta veräjästä, parinkymmenen aseellisen
ratsumiehen saattamana. Nämä vähemmin näyttivät varsinaisilta
sotureilta kuin äkkiä ja sattumalta aseisiin ryhtyneiltä henkilöiltä.
Sinisen ja punaisen kirjava vaatetus yritteli matkia ranskalaisia
_chasseureja_, huonosti soveltuen käyttäjilleen. Waverleyn hyvin
harjotettua rykmenttiä tarkastelemaan tottuneen silmän oli helppo
havaita, että saattueensa liikkeet ja tavat olivat pikemmin
metsästäjien tahi tallirenkien, niin nokkelat kuin kyllä olivatkin
ratsastamaan ja hevosiaan hallitsemaan. Ratsut eivät olleet opetettuja
siihen säännölliseen poljentoon, joka on aivan välttämätöntä
yhtäaikaisille ja yhdistetyille liikkeille sekä asennoille; eivätkä ne
myöskään näkyneet olevan taisteluja varten taltutettuja. Mutta miehet
olivat vantteria ja sitkeän näköisiä, pelottavia vastustajia kylläkin,
mies miestä vastaan oteltaessa. Pikku osaston johtaja ratsasti
muhkealla metsästyshevosella, eikä asun vaihtuminen estänyt Waverleytä
tuntemasta häntä vanhaksi tutuksi, Balmawhapplen loordiksi.

Vaikk'ei Edward ollut suinkaan ystävällisissä väleissä tuosta
herrasmiehestä eronnut, niin olisi hän mielellään upottanut unohduksen
kuiluun heidän lapsellisen riitansa muiston, päästäkseen taas
kerrankaan kunnolliseen keskusteluun vertaisensa kanssa. Mutta
Bradwardinen paroonin kädestä kärsimänsä tappio, johon Edward oli
tahtomattaan ollut aiheena, myrrytti yhä vieläkin alhaissyntyisen
ja sentäänkin korskean loordin mieltä. Hän ei pienimmälläkään
liikkeellä osottanut Waverleytä tuntevansa, ratsastihan vain yrmeästi
miestensä etunenässä, edellään torvensoittaja, joka tuon tuostakin
törähytteli soitintaan, ja lippua kantava nuorempi veljensä. Mutta
vanhanpuoleisessa luutnantissa oli paljon metsämiehen ja juomaveikon
sävyä; karkeapiirteisiin kasvoihin oli ajoittainen juopottelu painanut
leimansa, vaan samalla pälyi niillä kuivakiskoista leikkisyyttä.
Kokardilakki oli uljaasti kallellaan päässä, ja äskeinen puolikas
korttelia viinaa sai hänet "Rob Dumblainia" vihellellen iloisesti
rientämään eteenpäin, onnellisen välinpitämättömänä maan tilasta,
joukkonsa johtamisesta, matkan päämäärästä ja muista maailmallisista
asioista.

Tältä vekkulilta, joka silloin tällöin jäi hänen kohdalleen, toivoi
Waverley saavansa joitakin tietoja tahi haastelua ainakin ajan kuluksi.

"Kaunis ilta, sir", oli Edwardin tervehdys.

"On tottamaarin, aika sievä ehtoo!" vastasi luutnantti leveällä rahvaan
murteella.

"Ja nähtävästi saadaan nyt korjata hyvä sato", pitkitti Waverley
hyökkäystään.

"No kyllä. Kaurojaan saavat hyvästi talteen, mutta nuo perhanan
maamiehet ja viljakauppiaat pitävät kai kumminkin vanhat hinnat niille,
joilla on hevosia ruokittavana."

"Toimitte ehkä muonittajana?"

"Sitäkin -- ja ratsastusmestarina ja luutnanttina", vastasi
kaikkeatekevä upseeri. "Ja toden totta, kukapa olisikaan sopivampi
harjaannuttamaan ja hoitamaan elukka parkoja kuin minä itse, joka olen
ostanut ja myönyt ne jok'ainoan?"

"Ja saanenko kysyä minne nyt olemme menossa?"

"Hullujen asialle, pelkään", vastasi avopuheinen upseeri.

"Siinä tapauksessa", tokaisi Waverley imartelujakaan säästämättä,
"olisin luullut teidän näköisenne miehen pysyttelevän poissa joukosta."

"Varsin oikein, varsin oikein, sir", vastasi toinen, "mutta kaikissa
metkuissa on omat mutkansa. Tietäkääs, tuo lairdi osti minulta kaikki
hevoset joukolleen ja lupasi maksaa silloisten hintojen mukaan. Vaan
silloin ei hänellä osunut olemaan riunaakaan rahaa, ja sain kuulla
ett'ei hänen velkakirjansa ollut pennin arvoinen mokomana
rauhattomuuden aikana, niin kauvan kuin nykyinen hallitus pysyy
pystyssä. Minun oli Martinpäivään suoriuduttava omista sitoumuksistani,
ja niinpä hänen ystävällisesti tarjotessaan minulle tämän
upseerinpaikan katsoin parhaaksi mahdollisuudekseni maksun saantiin
sen, että läksin itse mukaan; ja hitto vieköön, ymmärrättehän ett'en
paljoakaan piittaa nuoransilmukasta, kun olen ikäni ollut tekemisissä
sellaisten kojeiden kanssa."

"Ette siis ammatiltanne ole soturi?" kysyi Waverley.

"Kaukana siitä, Jumalan kiitos", vastasi miehuullinen sissi, "niin
lyhyeen liekaan en ole ollut pantuna: minä olen kasvanut rehuhinkaloa
ja pilttuuta varten. Alkujaan olen hevosenvaihettaja, sir; ja jos vielä
eläissämme tapaamme toisemme Whitsonin markkinoilla, Stagshawbankissa,
taikka Hawickin talvimarkkinoilla, ja te olisitte sellaisen juoksijan
tarpeessa, joka varmasti veisi palkinnon, niin panenpa pääni veikkaan,
että minä nuuskisin teille oikean, sillä Jamie Jinker ei milloinkaan
petä herrasmiestä. Te olette suuri herra, sir, ja tunnette tietenkin
hyvän hevosen; katsokaahan Balmawhapplen ratsun käyntiä; sen elukan
möin minä hänelle. Sen emä on Kauhannuolija, joka voitti kuninkaan
hopeamitalin Caverton-Edgessä, ja isä Hamiltonin herttuan Valkojalka"
j.n.e. j.n.e. j.n.e.

Mutta kun Jinker oli parhaassa vauhdissa selittelemässä Balmawhapplen
tamman sukujuuria ja päässyt jo isoisänisään ja emonemonemoon, ja
Waverleyn vaaniessa tilaisuutta, jolloin saisi urkituksi häneltä
huvittavampia tietoja, pidätti jalo kapteeni hevosensa kunnes he olivat
hänen kohdallaan, ja sitte, olematta Waverleytä suoranaisesti
huomaavinaankaan, komensi sukutieteilijälle karskisti: "Luulinpa,
luutnantti, selvästi määränneeni, ett'ei kukaan saisi vankia
puhutella?"

Osansa unohtanut hevoskauppias tietysti vaikeni ja jättäytyi
takapäähän, missä lohduttausi ryhtymällä kiivaasti kiistelemään heinän
hinnoista erään maamiehen kanssa, joka oli vastahakoisesti seurannut
lairdiaan sotaretkelle, jott'ei olisi menettänyt maatilaansa äsken
päättyneen vuokra-ajan vuoksi. Waverley oli siten taasenkin pakotettu
vaitioloon, arvatessaan että jos vielä yrittäisi päästä puheisiin
jonkun kanssa, niin se vain antaisi Balmawhapplelle toivotun
tilaisuuden osottamaan mahtipontista käskyvaltaansa ja jo luontaisesti
yrmeän mielenlaadun ynseyttä, jota alhaiset nautinnot ja orjamainen
matelu olivat yhä pahentaneet.

Parin tunnin kuluttua läheni joukkue Stirlingin linnaa, jonka
varustuksilla yhdistetyn kuningaskunnan lippu helakkana liehui
ilta-auringon säteissä. Matkaansa lyhentääkseen tahi kenties mahtiaan
osottaakseen ja englantilaista varusväkeä härnätäkseen suuntasi
Balmawhapple, oikealle kääntyen, kulkunsa kuninkaallisen puiston
kautta, joka ympäröi linnan kukkulaa.

Levollisempana hetkenä ei Waverley olisi voinut olla ihailematta sitä
romanttisuutta ja kauneutta, mikä loi tenhonsa tälle seudulle.
Entisajan asekilpailukenttä -- kallio, jolta naiset tähystelivät
ottelua, jokainen vannoen valojaan suosimansa ritarin puolesta --
goottilainen kirkko, jossa nuo valat lunastettiin -- ja kaiken
yläpuolella varustus itse, samalla linna ja palatsi, missä kuntoisuus
sai kuninkaalliselta perheeltä palkintonsa, ja ritarit ja aatelisneidot
päättivät illan tanssilla, laululla ja juhlimisella -- kaikki nuo
olivat omiaan elvyttämään hereille romanttisen mielikuvituksen.

Mutta Waverleyllä oli muuta mietiskeltävää, ja pian sattui tapaus, joka
häiritsi kaikenkin miettimisen. Pikku ratsuväkiosastonsa kanssa
pyörähtäessään linnakukkulan ympäri komensi Balmawhapple ylpeänä
torvensoittajansa puhaltamaan marssia ja lipunkantajan heiluttamaan
lippua. Tämä loukkaus nähtävästi otettiin varteen, sillä kulkueen
ollessa sellaisen matkan päässä eteläisestä patterista, että sitä
voitiin tähdätä kanuunalla, pelmahti eräästä ampumareiästä
kallionkielekkeeltä savupilvi, ja ennen kuin pamauskaan kuului kohahti
kanuunankuula Balmawhapplen pään yli, hautautuen muutaman kyynärän
päässä maahan ja peittäen hänet ylt'yleensä mullalla. Ei tarvinnut
käskeä joukkuetta tallustelemaan. Joka mies toimi hetken vaikuttimen
mukaan ja pani mr. Jinkerin ratsut osottamaan kuntoaan, ratsastaen
täyttä laukkaa, kunnes pääsivät erään selänteen taakse varmaan rauhaan
moisen kohteliaisuuden uudistumiselta. Kohtuus vaatii kuitenkin
Balmawhapplesta mainitsemaan, ett'ei hän ainoastaan pysytellyt
joukkonsa takapäässä ja yrittänyt pitää miehiään vähänkin
järjestyksessä, vaan vielä urhoutensa innossa vastasi linnan
tervehdykseen laukaisemalla ratsupistoolinsa varustuksia kohti.

Matkaajat sivuuttivat Bannockburnin kuulun tappotantereen ja kulkivat
läpi Torwoodin, joka skotlantilaisen talonpojan muistissa on yhtä
kunniakas tahi kauhea kuin Wallacen urotyöt tahi Wude Willie Grimen
julmuudet ovat elävimpinä hänen mielessään. Historiallisessa Falkirkin
kaupungissa, joka jälleenkin piakkoin oli tuleva tärkeiden
sotatapausten näkymöksi, Balmawhapple päätti pysähtyä yöksi. Tämä
tehtiin paljoakaan välittämättä sotilaallisesta kurista, hänen arvoisa
muonittajansakin kun ensi työkseen kiirehti tutkimaan mistä oli
parhainta viinaa saatavissa. Etuvartijoita pidettiin tarpeettomina, ja
ainoastaan ne valvoivat, jotka olivat saaneet ryyppyjä hankituksi.
Muutamat päättäväiset miehet olisivat huokeasti voineet hajottaa koko
osaston; mutta asukkaista olivat toiset kapinan puolella, toiset
välinpitämättömiä ja loput kauhun kahlehtimia. Illan kuluessa ei
senvuoksi mitään muistettavaa tapahtunut, paitsi että Waverleyn lepoa
häiritsivät hankalasti mässääjien jakobiittiset loilotukset, joissa ei
ääntä säästetty. Aikaisin aamulla he jälleen nousivat satulaan,
matkalla Edinburgiin, vaikka monenkin kelmeät naamat osottivat yön
vietetyksi unettomassa mellastuksessa. Heidän lähetessään Skotlannin
pääkaupunkia hedelmällisten, huolellisesti muokattujen vainioiden läpi,
alkoi jo kuulua sodan kaikua. Etäältä jymähteli kumeaa kanuunain
jyskettä, ilmaisten Waverleylle että hävityksen työ oli vauhdissaan.
Balmawhapplekin katsoi tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin, lähettäen
pikku joukon edeltäkättä ja pääjoukkonsa kanssa edeten jonkinlaisessa
järjestyksessä.

Pian saapuivat he ylängölle, jolta näkivät Edinburgin, leviävänä pitkin
harjanteista rinnettä, joka laskeikse itään päin linnasta. Jälkimäinen
oli piiritys- eli pikemmin sulkutilassa, pohjoisten kapinoitsijain
saartamana, jotka olivat kaupunkia pitäneet hallussaan jo pari
kolme päivää. Linnasta nyt tuon tuostakin ammuttiin sellaisiin
ylämaalaisjoukkoihin päin, jotka näyttäysivät pääkadulla tahi muualla
linnotuksen lähistöllä. Kun aamu oli tyyni ja sees, kiehtoutui linna
savukiehkuroihin, joiden palteet verkalleen hälvenivät ilmaan,
keskuksen yhä tummentuessa uusista tuprahteluista; näky oli
osittaisen verhonsa takia suuremmoisen jylhä, ja sen vakavuus tuntui
puistuttavalta, Waverleyn ajatellessa sen syytä ja itsekseen
huomauttaessa, että jokainen pamahdus saattoi olla jonkun urhean miehen
kuolinsoitto.

Ennen kuin pääsivät kovinkaan lähelle kaupunkia herkesi jyske kokonaan.
Balmawhapple kuitenkin muisti Stirlingin patterien tervehdyksen eikä
nähtävästi halunnut koetella Edinburgin linnan tykkiväen
kärsivällisyyttä. Hän poikkesi päätieltä ja teki melko pitkän
kierroksen etelään, pysytteleiden kanuunankantaman ulkopuolella, ja
lähestyi ikivanhaa Holyroodin palatsia, kaupungin muurien sisäpuolelle
menemättä. Hän asetti miehensä rintamaan ja luovutti Waverleyn
ylämaalaisvartion huomaan, jonka päällikkö vei hänet sisälle
rakennukseen.

Pitkä, matala, epäsuhtainen käytävä, seinillä muotokuvia, jotka olivat
edustavinaan useita satoja vuosia ennen öljymaalauksen keksintää
hallinneita -- jos konsanaan hallitsivatkaan -- kuninkaita, oli
jonkinlaisena eteisenä seikkailija Charles Edwardin nyt esi-isäinsä
palatsissa ottamaan asuntoon. Sekä ylä- että alamaan kuosiin
pukeutuneita upseereja kulki kiireisesti edes takaisin, tahi maleksi
käytävässä ikään kuin määräyksiä odotellen. Kirjurit kyhäilivät
passeja, nimiluetteloita ja raportteja. Kaikki näkyivät olevan tuimassa
touhussa, vakavasti valmistuen johonkin tärkeään yritykseen; mutta
Waverley sai huomaamattomana jäädä erääseen ikkunakomeroon istumaan,
synkeänä mietiskelemään kohtalonsa edessäolevaa käännekohtaa.



XXVI.

Vanha ja uusi tuttava.


Äkkiä hän kuuli takaaltaan tartanien kahinaa, ystävällinen käsi
laskeusi hänen olalleen ja hilpeä ääni huudahti:

"No puhuiko totta ylämaalainen tietäjä? Sattuiko harhaan
ennustajahenki?"

Waverleyn kääntyessä syleili häntä kiihkeästi Fergus Mac-Ivor.
"Tuhannesti tervetullut Holyroodiin, joka taas vihdoinkin on laillisen
hallitsijansa huostassa! Enkö vakuuttanut menestyksen jäävän meidän
puolellemme ja sinun joutuvan filistealaisten käsiin meistä erottuasi?"

"Rakas Fergus!" huudahti Waverley, innokkaasti vastaten hänen
tervehdykseensä, "kauvanpa on siitä kuin ystävän äänen kuulin. Missä on
Flora?"

"Turvassa, ja menestyksemme riemukkaana katselijana."

"Tässä paikassa?"'

"Niin, kaupungissa ainakin, ja hänet saat kyllä nähdäksesi; mutta ensin
sinun täytyy tavata ystävä, jota et arvaakkaan, vaan joka on yhtämittaa
kysynyt sinua."

Hän veti Waverleytä käsivarresta, ja ennen kuin tiesikään oli hän
esittelyhuoneessa, jota oli yritelty varustaa kuninkaallisella
komeudella.

Vaaleatukkainen nuori mies, jonka arvokas sävy ja kaunismuotoisten,
säännöllisten kasvojen jalo ilme heti ensi silmäyksellä herättivät
katsojan huomiota, astui esiin sotilaallisten herrasmiesten ja
ylämaalaispäälliköiden kehästä. Waverley jälkeenpäin ajatteli, että
olisi jo hänen huolettomasta ryhdikkyydestään voinut päättää korkean
syntyperän ja arvon, joll'ei olisikaan nähnyt tähteä hänen rinnassaan
ja kirjailtua sukkanauhaa polven kohdalla.

"Sallikaa minun esittää teidän Kuninkaalliselle Korkeudellenne --"
alotti Fergus, syvään kumartaen.

"Erään ikivanhan, uskollisen englantilaisen suvun jälkeläinen", tokaisi
nuori 'chevalier.' "Pyydän anteeksi, kun keskeytän, hyvä Mac-Ivor;
mutta mitään muodollisuuksia ei tarvita, milloin Waverley ja Stuart
kohtaavat toisensa."

Hän ojensi mitä kohteliaimmin kätensä Edwardille, joka ei voinut, jos
olisi halunnutkin, olla osottamatta hänelle kunnioitusta, minkä hänen
arvonsa tuntui oikeuttavan ja mikä ainakin syntyperän perusteella
hänelle kuului.

"Olen mielipahalla kuullut", jatkoi kruununtavottelija, "että
asianhaarain johdosta, jotka vielä ovat epäselvinä, olette kärsinyt
pidättelyä matkallanne ystävienkin parissa; mutta nykyisessä
asemassamme tuskin oikein tunnemmekaan puoluelaisiamme, ja olenpa tällä
hetkelläkin epätietoinen siitä, saanko katsoa mr. Waverleyn
toverikseni."

Hän pysähtyi hetkeksi, mutta ennen kuin Edward sai sommitelluksi
soveliasta vastausta tahikka edes vähääkään kootuksi ajatuksiaan sitä
varten, otti prinssi käteensä erään paperin ja jatkoi: "Minulla ei
tosiaan olisi mitään epäilyjä tässä asiassa, jos voisin luottaa tähän
Hannoverin vaaliruhtinaan ystäväin julistukseen, jossa mr. Waverley
luetaan niiden ylimysten ja aatelisten joukkoon, joita uhataan
rangaista valtiopetoksesta, koska ovat olleet lailliselle
hallitsijalleen uskollisia. Vaan en halua voittaa kannattajia muulla
tavoin kuin rakkauden ja vakaumuksen tietä; ja jos mr. Waverley haluaa
pitkittää matkaansa etelään tahi yhtyä vaaliruhtinaan joukkoihin, niin
hän saa minulta passin ja vapaan luvan, ja voin ainoastaan pahotella,
ett'ei nykyinen valtani ulotu suojelemaan häntä sellaisen päätöksen
luultavilta seurauksilta. -- Mutta", selitteli Charles Edward, taasen
toviksi vaiettuaan, "jos mr. Waverley esi-isänsä Sir Nigelin tapaan
päättäisi puoltaa asiaa, jolla ei ole suosituksenaan paljoa muuta kuin
oikeutensa, ja seurata prinssiä, joka heittäytyy kansansa rakkauden
huostaan, saadakseen takaisin isäinsä valtaistuimen tahi menehtyäkseen,
niin voin ainoastaan sanoa, että hän näistä uroista ja ritareista
löytää kelpo tovereita uljaaseen yritykseen, ja saa herrakseen miehen,
joka voi koitua kovaonniseksi, vaan ei varmaankaan konsanaan
kiittämättömäksi."

Ivor-rodun ovela päällikkö hyvin tiesi miten edullista oli saattaa
Waverley tähän mieskohtaiseen puheluun kuninkaallisen seikkailijan
kanssa. Hienostuneen hovin nokkeluuksiin ja tapoihin tottumattoman
sankarimme sydämeen tunkeusivat Charlesin ystävälliset sanat ja
helposti syrjäyttivät kaikki järkevän varovaisuuden vaikutukset. Hänen
apuaan pyysi nimenomaisesti prinssi, jonka muoto ja ryhti sekä
omituisessa yrityksessään osottamansa uljuus vastasivat romaanisankarin
ihannetta; hän pyysi sitä esi-isäinsä ikivanhassa palatsissa, jonka oli
vallottanut jo enempiin voittoihin tähtäävällä miekallaan; tämä kohotti
Edwardin omassa mielessä arvonsa ja merkityksensä tuntoa, joka oli
ollut tyyten lamassa. Hyljättynä, herjattuna ja uhattuna toiselta
puolen, hän tunsi vastustamatonta viehätystä yritystä kohtaan, jota
kasvatuksensa yksipuolisuus ja sukunsa valtiolliset periaatteet jo
olivat oikeutetuimmaksi suositelleet. Kaikki tämä valtasi hänen
mielensä yhtenä kohahduksena, pyyhkäisten muut arvelut tieltänsä; aikaa
ei myöskään ollut harkintaan, ja Waverley polvistui Charles Edwardin
eteen, vannoen sydämensä ja säilänsä hänen oikeuksiensa takaisin
hankkimiseen!

Prinssi nosti Waverleyn seisaalleen ja syleili häntä, ilmaisten
kiitollisuutensa niin lämpimästi, että sen täytyi olla sydämen pohjasta
pulppuilevaa. Hän kiitteli myös Mac-Ivoria moneen kertaan siitä, että
oli tuonut hänelle sellaisen ystävän, ja esitteli Waverleyn ympärillään
oleville lukuisille ylimyksille, päälliköille ja upseereille mitä
toivorikkaimpana nuorena herrasmiehenä, jonka innostunut liittyminen
oli osotuksena Englannin etevimpien sukujen mielialasta tässä tärkeässä
käännekohdassa. Tästä oltiinkin Stuartin puolueessa hyvin epätietoisia;
ja kun monikin Skotlannin aatelismies täydellä syyllä aavisteli,
etteivät Englannin jakobiitit ryhdy tositoimiin, eikä senvuoksi
liittynyt hänen lippunsa alle, liittyneidenkään miehuuden pääsemättä
samasta syystä oikein elpymään, niin ei chevalierille olisi mikään
voinut sattua otollisempaan aikaan, kuin että häneen täten julkisesti
yhtyi Waverley-Honourin tunnetun suvun edustaja. Tämän oli Fergus
ennakolta älynnyt. Hän rakasti Waverleytä todella, syystä ett'eivät
heidän tunteensa ja suunnitelmansa milloinkaan sattuneet vastatuksin;
hän toivoi Waverleystä puolisoa sisarelleen, ja oli iloissaan siitä,
että nyt olivat kumpikin saman asian palveluksessa. Mutta samalla hän
ylvästeli valtiomiehenä, joka oli saanut puolueelleen hankituksi noin
tärkeän tuen: eikä hän suinkaan ollut älyämättä miten tämä oli omiaan
kohottamaan omaa arvoaan prinssin silmissä.

Charles Edward puolestaan näytti olevan hyvin halukas osottamaan
kantajoukolleen, kuinka tärkeänä piti uutta ystäväänsä, oitis ryhtyen
hänelle ikään kuin erityisenä luottamuksena selittelemään asemaansa.
"Olette ollut niin suljettuna pois muulta maailmalta, mr. Waverley,
ett'ette kai vieläkään tiedä nykyisen asemani tärkeämpiä piirteitä.
Varmaankin olette sentään kuullut, että ainoastaan seitsemän
seuralaisen keralla laskin maihin Moidartin etäisessä piirissä, missä
lukuisien päälliköiden ja heimojen innostus heti loi yksinäisen
seikkailijan johdettavaksi urhoollisen armeijan. Lienette myös saanut
tietää, että Hannoverin vaaliruhtinaan ylipäällikkö, Sir John Cope,
marssi ylämaahan monilukuisen ja hyvin varustetun sotajoukon
etunenässä, taisteluun ryhtyäkseen, vaan että hänen miehuutensa
lannistui ollessamme enää kolmen tunnin matkan päässä toisistamme,
joten luiskahtikin käsistämme ja marssi pohjoiseen päin Aberdeeniin,
jättäen alamaan avoimeksi ja puoltamattomaksi. Jott'en olisi noin
suotuisaa tilaisuutta menettänyt, minä pitkitin etenemistäni tänne
pääkaupunkiin, ajaen edelläni kahta rakuunarykmenttiä, Gardinerin ja
Hamiltonin, jotka olivat uhanneet silpoa kappaleiksi jok'ainoan
ylämaalaisen, joka uskaltaisi pistää päänsä tälle puolelle Stirlingin.
Edinburgin virastojen ja kaupunkilaisten kiistellessä siitä,
puolustautuisivatko vai antautuisivatko, säästi hyvä ystäväni Lochiel"
-- hän laski kätensä tuon uljaan ja etevän päällikön olalle -- "heiltä
enemmät päänvaivat, astumalla sisään porteista viidensadan kameroninsa
kanssa. Sikäli olemme tulleet hyvin toimeen. Mutta sillävälin on
Aberdeenin raikas ilma karaissut sitkeän kenraalin hermoja; hän läksi
laivalla Dunbariin ja saapui sinne eilen, varmasta lähteestä saamani
tiedon mukaan. Hänen tarkotuksenaan aivan epäilemättä on marssia
tänne ja yrittää saada pääkaupunki jälleen haltuunsa. Nyt oi:
sotaneuvostossani kaksi eri mielipidettä vallalla. Ensimäisen mukaan,
ollessamme alakynnessä luultavasti mieslukuun ja varmasti
harjaantumiseen ja varustuksiin nähden, puhumattakaan siitä että meiltä
tyyten puuttuu tykistöä, ja ratsuväkeä on vain nimeksi, on
turvallisinta vetäytyä takaisin vuoristoon ja siellä pitkittää sotaa,
kunnes uusia apujoukkoja saapuu Ranskasta ja loputkin ylämaan heimot
nousevat aseisiin puolestamme. Vastakkainen mielipide vakuuttaa, että
peräytyvä liike näissä oloissa varmasti herättäisi yhä lisää
epäluottamusta aseitamme ja yritystämme kohtaan, ja masentaisi nekin,
jotka jo ovat lippumme alle keräytyneet. Näitä väitteitä lausuneet
upseerit, niiden mukana ystävänne Fergus Mac-Ivor, luulevat voivansa
ta'ata, että jos ylämaalaiset ovatkin vieraita Europassa tavalliselle
sotakurille, niin ovat vastassa olevat soturitkin tottumattomia heidän
erikoiseen ja pelottavaan hyökkäystapaansa; että päälliköiden ja
ritarien miehuus on horjumaton; ja että heimolaiset taistelun
tuoksinassa varmasti pysyvät päälliköittensä kintereillä; sanalla
sanoen, että miekkamme paljastaneina meidän tulisi heittää pois huotra,
antaen asiamme taistelun ja taisteluiden jumalan ratkaistavaksi. Saanko
kysyä mr. Waverleyn mieltä tässä käänteessä?"

Waverley punehtui korviaan myöten sekä mielihyvästä että ujoudesta,
mitä kysymyksen osottama huomaavaisuus hänessä herätti, ja vastasi yhtä
ryhdikkäästi ja ripeästi, ett'ei hän voinut lausua mitään
sotataidollista mielipidettä, vaan että hänelle oli ehdottomasti
mieluisin se neuvo, joka ensimäiseksi soi hänelle tilaisuuden osottaa
intoaan hänen Kuninkaallisen Korkeutensa palveluksessa.

"Waverleyn sana!" vastasi Charles Edward; "ja jotta teillä olisi
jossakin määrin nimeänne vastaava arvo, niin sallikaa minun
menettämänne kapteeninpaikan sijaan tarjota teille majurin arvo
palveluksessani, toimiaksenne ajutanttinani, kunnes teidät voidaan
kiinnittää rykmenttiin, joita toivon piakkoin muodostuvan useampiakin."

"Suokoon teidän Kuninkaallinen Korkeutenne anteeksi", vastasi Waverley,
muistellen Balmawhapplea ja hänen mitätöntä joukkoaan, "jos kieltäydyn
vastaanottamasta mitään nimitystä, kunnes saan itse kootuksi riittävän
joukon miehiä ja siten tehdyksi päällikkyyteni hyödylliseksi teidän
Kuninkaallisen korkeutenne palveluksessa. Sillävälin pyydän lupaa
palvella vapaaehtoisena ystäväni Fergus Mac-Ivorin väessä."

"Ainakin", virkkoi prinssi, silminnähtävästi mielissään ehdotuksesta,
"sallikaa minun asestaa teidät ylämaan tapaan." Hän avasi soljesta
säilänsä hopeahelaisen kantimen, ja ojensi hänelle aseen, jonka
teräksinen kahva oli taiteellisesti ja kallisarvoisesti koristeltu.
"Tämä miekka on Andrea Ferraran omaa tekoa; se on kulkenut
perintökaluna suvussani, mutta olen vakuutettu siitä että luovutan sen
nyt parempiin käsiin, ja lähetän vielä saman mestarin tekemän
pistooliparin. -- Eversti Mac-Ivor, teillä lienee paljon puheltavaa
ystävällenne; en tahdo teitä enään estellä; mutta muistakaa, että
odotamme teitä molempia luoksemme illaksi. Kenties vietämme viimeistä
iltaa näissä suojamissa, ja niinkuin käymme taistelukentälle puhtain
tunnoin, niin vietämme taisteluaatonkin iloisesti."



XXVII.

Salaperäisyys alkaa selvitä.


"Miltä hän tuntui mielestäsi?" oli Ferguksen ensimäinen kysymys, heidän
astuessaan leveitä kiviportaita alas.

"Prinssiltä, jonka edestä elää ja kuolee", vastasi Waverley
innostuneesti.

"Tiesin sinun niin ajattelevan hänet nähtyäsi. Vaan kuitenkin on
hänellä oikkunsakin, tahi oikeammin vaikeat kortit kädessä, ja huonoja
ovat neuvonantajiksi hänen irlantilaiset upseerinsa, joita paljon
kärkkyy hänen ympärillään -- he eivät voi seuloa selville lukuisia eri
etujen pyyteitä ja vaatimuksia. Ajatteles -- minun on ollut pakko
toistaiseksi heittää sikseen kymmenen vuotta takaperin tekemistäni
palveluksista minulle myönnetty earlin valtakirja, jott'en ärryttäisi
C--:n ja M--:n kateutta, näetsen. Mutta sinä teit ihan oikein, Edward,
siinä että kieltäysit ajutantin paikasta. Niitä on tosin kaksikin
avoinna, mutta Clanronald ja Lochiel -- ja melkeinpä jokainen meistä --
ovat pyytäneet nuorelle Aberchalladerille yhtä, ja alamaalaiset ja
irlantilainen puolue haluavat F--:n nuorelle loordille toista. Jos siis
jompikumpi ehdokas syrjäytettäisiin sinun vuoksesi, niin saisit
vihamiehiä. Ja kummastuttaapa minua, että prinssi sinulle majurin arvon
tarjosi, kun kuitenkin hyvin tiesi ett'ei everstiluutnanttia vähempi
voisi tyydyttää muita, jotka eivät pysty tuomaan puoltatoista sataa
miestä enempää sotakentälle. Mutta kärsivällisyyttä vain -- kaiketi hän
oppii suoriutumaan. Nykyään vielä on kaikki kunnossa, ja täytyy vain
saada sinut uusiin pukimiin illaksi, sillä suoraan sanoen et
ulkoasultasi ole hoviin sopiva."

"Hm", virkkoi Waverley, tahrautuneita vaatteitaan silmäillen, "onhan
metsästystakkini nähnyt paljonkin palvelusta siitä asti kuin erosimme,
mutta sen sinä, veikkoni, varmaankin tiedät yhtä hyvin tahi paremmin
kuin minä."

"Osotat liian suurta kunniaa tietäjälahjoilleni", vastasi Fergus.
"Meillä oli niin paha hoppu, ensin puuhatessamme taistelua Copea
vastaan ja sittemmin toimiessamme alamaassa, että saatoin antaa vain
ylimalkaisia määräyksiä Perthshireen jääneille miehillemme, jotta
suojelisivat ja auttaisivat sinua, jos heidän tielleen sattuisit. Mutta
kerrohan seikkailusi juurtajaksain, sillä minä olen niistä kuullut vain
osapuilleen."

Waverley teki selkoa tapauksista, jotka lukija jo tuntee. Sillävälin he
saapuivat Ferguksen asuntoon; se oli pienessä kivetyssä pihassa
Canongaten varrella, reippaan neljänkymmenen ikäisen lesken talossa,
joka näytti hyvin suopeasti hymyilevän kauniille, nuorelle päällikölle;
häneen tuntuivat hyvä ulkomuoto ja ripeä mieli aina tehoavan, mistään
puoluekannasta huolimatta. Vastassa oli Callum Beg, tuttavallinen hymy
suupielissään. "Callum", käski päällikkö, "kutsuhan Shemus an Snachad"
(Neula-Jaakko). Tämä oli Vich Ian Vohrin perheräätäli. "Shemus, mr.
Waverley ottaa yllensä tartanin: neljässä tunnissa tulee sinun
valmistaa hänen polvihousunsa ja sääryksensä. Tiedät hyvärakenteisen
miehen mitan. Levätti tehdään Mac-Ivorin väriä ja sininen lakki
prinssin mallia. Lyhyt vihreä takkini, hopeanauhoineen ja -nappineen,
sopii hänelle kuin tehty, enkä ole sitä kertaakaan käyttänyt. Vänrikki
Maccombich etsiköön sievän kilven asevarastostani. Prinssi on antanut
mr. Waverleylle lyömämiekan ja pistoolit, minulta hän saa tikarin ja
kukkaron; pari matalakorkoisia lapikkaita vielä, niin olet täydellinen
Ivorin poika, Edward veikkonen."

Nämä välttämättömät ohjeet annettuaan jatkoi Fergus keskusteluaan
Waverleyn seikkailuista. "On päivänselvää", huomautti hän, "että sinä
olet ollut Donald Bean Leanin hoteissa. Näetkös, marssiessani pois
heimoni luota prinssiin yhtyäkseni, minä annoin tuon arvoisan
kansalaisen tehtäväksi erään palveluksen, jonka suoritettuaan hänen
piti liittyä minuun kaikella miesjoukolla, minkä saisi kokoon. Mutta
sitä ei tämä herrasmies totellutkaan, vaan arveli nyt saaneensa
oivallisen tilaisuuden omintakeiseen sotaan. Hän on samoillut koko maan
kauttaaltaan, rosvoten sekä vihollista että ystävää, luulemma, muka
pakkoveroa keräämässä, toisin ajoin ikään kuin minun valtuutuksellani
ja toisinaan (ja kirottu olkoon mokoma hävyttömyys) omassa mahtavassa
nimessään! Hirteen hänet vielä vedätän! Varsinkin tunnen hänen kättensä
teot siinä tavassa, jolla sinut pelastettiin Gilfillanin kynsistä, ja
epäilemättä oli Donald itse näyttelemässä kamasaksan osaa; mutta miten
hän raskitsi jättää sinut rosvoamatta, tahi olla lunnaita vaatimatta,
tahi jollakin tavoin käyttämättä vankeuttasi omaksi edukseen, sitä en
minä jaksa ymmärtää."

"Milloin ja miten kuulit minun joutuneen vangiksi?" kysyi Waverley.

"Sen kertoi prinssi itse, ja kyseli sinusta paljonkin. Sitte hän
selitti sinun olevan erään pohjoisen osastomme huostassa -- enhän
voinut tiedustaa tarkemmin -- ja pyysi minua lausumaan mielipiteeni
siitä, miten sinuun nähden meneteltäisiin. Neuvoin tuotattamaan sinut
tänne vankina, kun en tahtonut saattaa sinua vielä pahempaan epäluuloon
hallituksesi silmissä, siltä varalta että vieläkin yrittäisit matkustaa
etelään. Enhän näet tiennyt joutuneesi syytteeseen valtiokavalluksesta,
mikä juttu osaltaan lienee vaikuttanut alkuperäisen päätöksesi
muuttumisen. Tuo juro, kelvoton pölkkypää Balmawhapple lähetettiin
ratsujoukko pahaisensa keralla noutamaan sinua Dounesta. Hänellä on jo
luontainenkin vastenmielisyys kaikkia herrasmiehiä kohtaan, ja nyt
hänen muistissaan varmaankin vielä kiehui Bradwardinen kanssa syntynyt
kaksintaistelu -- siinä on arvatakseni syy hänen käytökseensä,
varsinkin kun tiedän sanoa hänen laverrelleen tuosta tapauksesta
sellaista toisintoa, joka on varmasti antanut vauhtia entisessä
rykmentissäsi levinneille huhuille."

"Hyvin mahdollista", virkahti Waverley; "mutta tottahan jo ehdit
kertomaan minulle jotakin Florastakin, Fergus?"

"No, ei ole hänestä muuta sanomista, kuin että hän jaksaa hyvin ja asuu
nykyään erään sukulaisen luona kaupungissa. Pidin parempana antaa hänen
tulia tänne, koska aseittemme menestys on saanut montakin ylhäistä
neitoa sotilashoviimme saapumaan; ja vakuutan sinulle, että Flora
Mac-Ivorin tapaisen neidon läheisimmälle sukulaisellekin on siitä etua.
Täytyyhän tällaisessa vaatimusten ja pyyntöjen kilpailussa koettaa
kaikin rehellisin keinoin lisätä arvoaan."

Viime lauseessa oli jotakin Waverleyn tunteita loukkaavaa. Hän ei
voinut sietää ajatusta, että Floraa käytettäisiin auttamaan veljeään
eteenpäin sillä ihailulla, jota hänen täytyi joka taholla herättää; ja
vaikka se täydellisesti soveltui moneenkin Ferguksen luonnepiirteeseen,
niin tuntui se itsekkyydessään arvottomalta sekä sisaren ylevälle
mielelle että Ferguksenkin rohkealle miehuudelle. Mutta ranskalaisessa
hovissa kasvaneena ei Fergus sellaisia juonia outoina pitänyt, eikä
huomannut ystävänsä pahastumista, vaan jatkoi: "Tuskin voimme tavata
Floraa ennen iltaa, jolloin hän saapuu prinssin kemuihin. Minulla ja
siskollani oli riitaa siitä, ett'ei hän Glennaquoichista lähtiessäsi
tullut hyvästelemään. En tahtoisi moista kiistaa uudistaa, pyytelemällä
häntä vastaanottamaan sinut jo päivemmällä; kenties ei se olisikaan
ainoastaan tehotonta, vaan vieläpä estäisi teidät illallakaan
tapaamasta toisianne."

Heidän jutellessaan kuuli Waverley pihalta vierashuoneen ikkunan alta
tutun äänen. "Takaanpa teille, ystäväiseni", lausui puhuja, "että se on
pelkkää sotakurin epämuodostusta, ja joll'ette tavallaan olisi
_tyro_, niin ansaitsisi toimenpiteenne ankaran nuhteen.
Sotavankia ei millään muotoa saa lyödä kahleisiin eikä pidättää _in
ergastulo_, niinkuin olisi käynyt jos esim. olisitte teljennyt tämän
herrasmiehen Balmawhapplen jyvähinkaloon. Sen kyllä myönnän, että
moista vankia voidaan varmuudeksi säilyttää _in carcere_ eli
yleisessä vankilassa." Balmawhapplen murahteleva ääni kuului vihaisesti
tokaisevan jotakin jäähyväisiksi; ainoastaan sanan "maankiertäjä"
saattoi erottaa. Hän oli kadonnut näkyvistä, kun Waverley ehti
portaille tervehtimään Bradwardinen arvoisaa paroonia. Hänen uusi
sotilaspukunsa -- kultanauhainen sininen takkinsa, tulipunaiset
liivinsä, polvihousunsa ja suunnattoman pitkävartiset saappaansa --
näytti luoneen yhä lisää jäykkyyttä ja säntillisyyttä hänen kookkaalle,
suoralle vartalolleen; niinikään oli sotapäällikkyyden ja
järkähtämättömän käskyvallan tietoisuus samassa määrin lisännyt
käytöksen mahtavuutta ja puhelun kaavamaisuutta.

Hän tervehti Waverleytä tavallisella lempeydellään, oitis kiihkeästi
udellen selitystä niihin seikkoihin, joiden kautta hän menetti
paikkansa Gardinerin rakuunarykmentissä. "En tosin pienimmässäkään
mitassa epäile nuorta ystävääni syypääksi mihinkään noin karskin
kohtelun ansainneeseen ajattelemattomuuteen", huomautti hän, "mutta
onpahan vain oikeus ja kohtuus, että Bradwardinen paroonilla on täydet
takeet ja selvät keinot, paljastaakseen kaiken katalan panettelun, mitä
on liikkeellä Waverley-Honourin perillisestä, jota milt'ei pidän omana
poikanani."

Fergus Mac-Ivorkin oli jo saapuvilla, ja teki nopeasti selvää
tapahtumain kulusta, lopuksi kuvaten miten loistavaa kohtelua Edward
oli nuorelta chevalieriltä osakseen saanut. Parooni kuunteli vaieten ja
lopuksi sydämellisesti pudisti Waverleyn kättä, onnitellen häntä siitä
että oli tullut laillisen prinssinsä palvelukseen. "Sillä", jatkoi hän,
"vaikka täydellä syyllä on kaikissa kansakunnissa pidetty häpeällisenä
rikkoa _sacramentum militare_ -- olkoon sen sitte tehnyt kukin
sotilas yksittäin, kuten roomalaiset sanoivat _per conjurationem_,
taikka yksi ainoa sotilas kaikkien muiden nimessä -- niin ei ole toki
kukaan konsanaan epäillyt, ett'ei noin vannotusta uskollisuudesta
vapauttaisi _dimissio_, eli sotilaan erottaminen, joka muutoin
tuntisikin asemansa yhtä tukalaksi kuin kaivosmiehet, suolankaivajat ja
muut _adscripti glebae_, eli elinorjat. Tämä on jokseenkin samaa
kuin oppineen Sanchezin _brocardicum_ hänen _De jurejurando_
nimisessä teoksessaan, josta tietenkin olette hakenut tukea
päätöksellenne. Mitä taas niihin tulee, jotka teitä ovat herjanneet
karkulaiseksi, niin vakuutan kautta taivaan, että luulen heidän
varmasti ansainneen sen rangaistuksen, minkä säätää _Memnonia
lex_, myöskin nimeltään _Lex Rheumia_, jota selittelee Tullius
puheessaan _In Verrem_. Kuitenkin tuntuu minusta siltä kuin te,
mr. Waverley, ennen kuin ryhdyitte mihinkään erityiseen palvelukseen
prinssin armeijassa, olisitte voinut kysyä mikä asema vanhalla
Bradwardinella siinä oli ja eikö hän olisi ollut erinomaisen
onnellinen, jos olisi saanut teidät siihen ratsurykmenttiin, jonka hän
nyt aikoo kerätä."

Edward vältti nuhteen huomauttamalla miten hänen oli siekailematta
vastattava prinssin esitykseen, ennen kuin tiesikään oliko parooni
sillähaavaa armeijan mukana vaiko muualla palveluksessa.

Tästäkin seikasta selvittyään tiedusti Waverley miss Bradwardinea ja
sai kuulla hänen saapuneen Edinburgiin Flora Mac-Ivorin keralla,
päällikön suojelusvartion saattamana.

"Pyytäisin teitä", pitkitti parooni, "käymään matkassani asunnolleni
asti, Luckenboothsiin, saadaksenne mennessä ihailla High Streetiä,
ehdottomasti komeampaa katua kuin Lontoossa tahi Pariisissakaan on
nähtävissä. Mutta Rose parka on suuressa tuskassa linnan kanuunista,
vaikka olen Blondelista ja Coehornista hänelle todistanut, ett'eivät ne
voi noin kauvas kantaa; ja sitä paitsi olen hänen Kuninkaalliselta
Korkeudeltaan saanut toimekseni mennä armeijamme leiriin pitämään
huolta siitä, että miehet alkavat _condamare vasa_, sitoa
myttynsä, ja sulloa reppunsa huomispäivän marssia varten."

"Se on useimmille meistä hyvinkin helppo tehtävä", tokaisi Mac-Ivor
nauraen.

"Luvallanne sanoen, eversti Mac-Ivor, ei niin helppo kuin näytte
arvelevan. Väkenne kyllä enimmäkseen läksi ylämaasta sellaisenaan,
ilman minkäänlaatuista matkataakkaa; mutta on ihan uskomatonta, miten
paljon he matkan varrella ovat haalineet jonninjoutavaa tavaraa. Näinpä
erään miehenne -- vieläkin luvallanne sanoen -- hilaavan suurta
kuvastinta selässään."

Fergus vain yhä nauroi. "Niinpä niin, hyvä parooni", virkkoi hän,
"mutta kyllähän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että sata ulaania
tahi kourallinen Schmirschitzin panduureja olisi tehnyt paljon
puhtaampaa jälkeä maassa kuin tuo kuvastinritari ja kaikki klan'imme
yhteensä."

"Se on todeksi tunnustettava", myönsi parooni; "he ovat, niinkuin
pakanallinen kirjailija sanoo, _ferociores in aspectu, mitiores in
actu_, näköjään kauheita kyllä, mutta toimessa lievempiä kuin
ulkomuodosta osaisi päättää. -- Mutta tässähän loruilen kahden pojan
kanssa, vaikka minun jo pitäisi olla kuninkaallisessa puistossa."

"Mutta aterioitsettehan meidän kanssamme palattuanne? Vakuutanpa teille
parooni, että joskin tarvittaissa pystyn elämään ylämaalaistapaan, en
ole sentään unohtanut pariisilaista kasvatustani ja osaan oivallisesti
_faire la meilleure chère_."

"Hittoko sitä epäilisi!" naurahti parooni, "kun kuljetatte muassanne
vain keittotaitonne ja hyvän kaupungin on ainekset annettava? -- No,
asiaa on minulla kaupungissakin, mutta saavun joukkoonne kello
kolmelta, jos ruoka voi odottaa niin kauvan."



XXVIII.

Soturipäivällinen.


Neula-Jaakko oli sanansa pitävä mies, milloin viina ei päässyt väliin;
ja tässä tilaisuudessa Callum Beg, joka mielestään vielä oli
Waverleylle velassa, kun tämä ei ollut sen hyvittämiseen suostunut
Kultahaarukan isännän terveyden kustannuksella, tahtoi maksaa
sitoumuksensa, pitämällä Ivorin heimon räätäliä tuiki tiukassa, kunnes
työ oli valmis. Pidätyksestään vapautuakseen pujotteli Shemus neulaansa
tartanissa salaman nopeudella, ja taiteilijan samalla hyräillessä
jotakin laulua Fin Macoulin kamalista taisteluista, siinä hädin ennätti
kuolla sankari kutakin kolmea neulanpistoa kohti. Puku valmistui siis
aivan pian, sillä päällikön lyhyt nuttukin sopi Waverleylle mainiosti,
eivätkä muutkaan vaatekappaleet suuria sovitteluja kaivanneet.

Sankarimme oli siten saanut vanhojen geeliläisten sotapuvun ylleen, ja
kun se oli ihan omiaan luomaan voimakkaan ryhdin vartalolle, joka
pituudestaan ja soleudestaan huolimatta oli pikemmin hintelä kuin
tukeva, niin toivon lukijattarieni suovan hänelle anteeksi, jos
katselikin itseään kuvastimessa useammin kuin kerran eikä voinut
omastakaan puolestaan olla myöntämättä, että kuva oli hyvin kauniin
nuoren miehen. Eihän sitä mitenkään käynyt kieltäminen. Vaaleanruskea
tukka -- hän kun vastoin ajan tapaa ei pitänyt tekotukkaa -- soveltui
oivallisesti lakille, jonka alta se valahti otsalle; lujalta ja
notkealta näyttävä vartalo sai väljäpoimuiselta tartanilta arvokkaan
leiman; siniset silmät tuntuivat olevan niitä, jotka

    lemmessä sulaa, ja sodassa säihkyy:

ja luontainen seurustelun puutteen tuottama häveliäisyys sulostutti
kasvonpiirteitä.

"Komea poika -- aito uljas poika", kuiskasi Evan Dhu (nyttemmin
vänrikki Maccombich) Ferguksen ripeälle emännälle.

"Kyllä hän hyvin mukiin menee", vastasi leski Flockhart, "vaan ei toki
likimainkaan ole niin siropiirteinen kuin teidän everstinne, vänrikki."

"En heitä verrata aikonut", selitteli Evan, "enkä puhunut hänen
kauneista kasvoistansa; sitä vain tarkotin, että mr. Waverley näyttää
hyvärakenteiselta ja _nasevalta_, niin että hän kahakassa
varmaankin on miestä puolestaan eikä häikäile hutkia missä
tarvitaan. Miekkaa ja kilpeä hän todella osaakin käyttää -- olenhan
Glennaquoichissa monena sunnuntai-ehtoopuolena ollut aseleikkisillä
hänen kanssaan, ja Vich Ian Vohr samaten."

"Jumala teitä armahtakoon, vänrikki Maccombich", huudahti säikähtänyt
presbyteeriläinen, "eihän eversti toki konsanaan voine noin jumalaton
olla!"

"No no, mrs. Flockhart, nuori verihän meillä kiehahtelee", vastasi
vänrikki; "ja nuoret pyhimykset ovatkin vanhoina paholaisia."

"Mutta tappeletteko huomenna Sir John Copen kanssa, vänrikki
Maccombich?" alkoi leski jälleen kysellä.

"Se on tiettyä, jos laskee meitä lähelleen, mrs. Flockhart", vakuutti
geeliläinen.

"Ja käyttekö todella noiden kauheain rakuunain kimppuun?"

"Kynsi kynttä vastaan, niinkuin Conan sanoi pirulle, mrs. Flockhart, ja
pirulla oli lyhemmät."

"Ja uskaltaako eversti itsensäkin panna paineteille alttiiksi?
Älkäähän!"

"Sen voitte valallenne ottaa, mrs. Flockhart; ensimäisenä miehenä hän
ryntää päin, kautta pyhän Pietarin!"

"Armahda taivas! Ja entäs jos saa surmansa punatakeilta!" huokasi
helläsydäminen leski.

"Jos niin sattuisi, mrs. Flockhart, niin tiedänpä yhden, joka ei eloon
jäisi häntä itkemään. Mutta tänään vielä elämme jok'ainoa ja
aterioitsemme aimo halulla! Ja tuossa onkin Vich Ian Vohr, joka on
sullonut reppunsa valmiiksi, ja mr. Waverley näkyy väsyneen heilumaan
edes takaisin kuvastimen edessä; ja tuolla harmaja, jäykkä Bradwardinen
parooni, joka entispäivien kahakoissa ampui meidän klan'istamme nuoren
Ballenkeirochin Ronaldin, tulla tömistelee pitkin kujaa, kumppaninaan
tuo köhivä rättärinretku, jota sanovat Macwheebleksi -- juuri kuin
Kittlegabin lairdin ranskalainen kokki kävelemässä pikku rakki
kintereillään; ja minä olen nälissäni niin että näköä haittaa,
kyyhkyseni, käskekää siis Katen asettaa rokka pöytään, ja pyntätkää
tekin itsenne koreaksi, sillä tiedättehän että Vich Ian Vohr ei istuudu
pöytään ennen kuin näkee teidät sen päässä emännöimässä; -- älkääkä
vain, emäntä kulta, unohtako viinaa."

Tämä viittaus tuotti päivällisen. Suruharsossaan hymyillen kuin aurinko
usman läpi istuutui mrs. Flockhart pöydän päähän, itsekseen ehkä
ajatellen ett'ei ollut väliä miten kauvan kapinaa kesti, kun se saattoi
hänen seuransa niin suuresti tavallisia tuttavuuksiaan ylhäisemmäksi.
Hänen kummallakin puolellaan istuivat Waverley ja parooni, ja päällikkö
oli hänelle mieluinen _vis-à-vis_. Rauhan ja sodan miehet, rättäri
Macwheeble ja vänrikki Maccombich, ottivat sijansa molemmin puolin
päällikköä, monet kerrat syvään kumarreltuaan herroilleen ja
toisilleen. Aikaan, paikkaan ja asianhaaroihin katsoen oli ateria
perin oivallinen, ja Fergus oli parhaalla tuulellaan. Vaaroista
välinpitämättömänä, luonteensa, nuoruutensa ja kunnianhimonsa innossa,
hän jo mielikuvituksessaan näki kaikki aikeensa onnistuneina,
ennättämättä muistelemaan että soturin toisena, suurena mahdollisuutena
on hauta. Parooni parilla sanalla puolustelihe siitä, että oli tuonut
rättärin mukanaan. He olivat haalineet tarvittavia varoja sotaretkeä
varten, selitti hän. "Ja tosiaan", lausui vanhus, "niin totta kuin
uskon tämän retken viimeisekseni, lopetan siinä missä alotinkin -- olen
aina huomannut vaikeammaksi saada sodan jäntäreitä, joiksi muuan
oppinut asiantuntija nimittää _caisse militairea_, kuin sen lihaa,
verta ja luuta."

"Mitä kuulenkaan! Oletteko koonnut ainoan kelvollisen ratsujoukkomme,
saamatta avuksenne Doutellen louisdoreja?" ["La Doutelle" oli
sota-alus, joka Ranskasta toi kapinoitsijoille pikku määrän rahaa ja
aseita.]

"Niin kyllä, Glennaquoich -- näppärämmät ovat ehtineet edelleni."

"Se on häpeällistä", kiivaili nuori ylämaalainen; "mutta jakakaamme
edes minun apurahani jäännös: se säästää teiltä tämäniltaiset huolet ja
huomenna on kaikki yhdentekevää, sillä ennen auringon laskua saamme
kukin tavalla tahi toisella osuutemme." Waverley teki samanlaisen
tarjouksen korviaan myöten punastuen, mutta suurella vakavuudella.

"Kiitos vain, pojat", virkkoi parooni, "vaan enpä tahdo tehdä lovea
rahavähiinne. Rättäri Macwheeble on jo hankkinut tarvittavan summan."

Rättäri vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin hän, alustukseksi
moneen kertaan rykäistyään ja loppumattomalla sanojen toistelulla
tankattuaan uskollisuuttaan hänen armonsa palveluksessa, yöllä tahi
päivällä, elävänä tahi kuolleena, hän alkoi vihjailla, että pankit
olivat siirtäneet kaikki käteiset varansa linnaan; epäilemättä oli
hopeaseppä Sandie Goldie tekevä parhaansa hänen armoaan palvellakseen;
mutta aika oli peräti täpärällä sellaisten panttauspaperien
laatimiseen; ja jos kerran hänen armonsa Glennaquoich tahi mr. Waverley
voisivat --

"Mokomaa lorua en ota kuullaksenikaan, sir", keskeytti parooni äänellä,
joka mykistytti Macwheeblen, "tehkää vain niin kuin jo olemme sopineet,
jos tahdotte palveluksessani pysyä."

Rättäristä tuntui kuin olisi hänet tuomittu laskemaan verta omista
suonistaan parooniin, vaan hän ei kuitenkaan hirvinnyt hiiskahtaa
sanaakaan vastaan. Tovin vielä vääntelehdittyään tuolillaan hän
kuitenkin kääntyi Glennaquoichiin ja selitti, että jos hänen armollaan
oli enemmän hopeita käsillä kuin sotatarpeisimsa vaadittiin, niin tiesi
hän taattuja henkilöitä, joiden huostaan ne tällähaavaa voisi uskoa ja
hyvällä korollakin.

Fergus nauroi sydämensä pohjasta tälle ehdotukselle ja vastasi
hengästyneenä: "Sulimmat kiitokseni, rättäri, mutta tiedättehän että
meillä sotureilla on yleisenä tapana pitää emäntiämme pankkiireinamme.
-- Tässä, mrs. Flockhart", hän virkkoi, ottaen pulleasta kukkarostaan
neljä, viisi isoa kultakolikkoa, ja viskaten kukkaron muine
sisältöineen hänen helmaansa, "tämän enempää en nyt tarvitse. Ottakaa
te loput: olkaa te pankkiirinani, jos eloon jään, ja testamenttini
toimeenpanija, jos kaadun; mutta muistakaakin antaa jotakin niille
ylämaan itkijävaimoille, jotka äänekkäimmin veisaavat viimeisen Vich
Ian Vohrin peijaisissa."

"Tämä on _testamentum militare_", huomautti parooni, "joka
roomalaisten keskuudessa sai etuoikeuden olla _nuncupativum_."

Mutta mrs. Flockhartin hellä sydän suli päällikön puheeseen; hän alkoi
surkeasti nyyhkyttää ja kieltäysi jyrkästi koskemasta koko omaisuuteen,
minkä Fergus sen vuoksi oli pakotettu ottamaan takaisin.

"No menköönpä", tuumasi päällikkö, "jos kaadun, niin sen saa
krenatööri, joka pääkalloni rusentaa, ja koetan pitää siitä huolta,
ett'ei hän sitä aivan vähällä työllä peri."

Rättäri Macwheeblen valtasi taaskin kiusaus pistää oma kauhansa
keittoon, sillä missä käteinen raha oli kysymyksessä, siinä hän ei
hevillä vaiti pysynyt. "Kenties olisi parempi viedä tuo kulta miss
Mac-Ivorille, kuoleman tahi muiden sodan sattumien varalta. Voitaisiin
laatia nuoren neidin nimeen lahjotuskirja _mortis causa_ --
parilla kynänpiirrolla tuo olisi tehtynä."

"Nuori neiti", väitti Fergus, "saa muita asioita ajatellakseen kuin
näitä viheliäisiä kolikoita, jos sellaista sattuu."

"Totta -- kieltämätöntä -- ei epäilystäkään siitä; mutta teidän armonne
tietää, että kylläinen suru --"

"On useimmille keveämpi kärsiä kuin nälkäinen? -- Oikeassa olette,
rättäri, aivan oikeassa; ja uskonpa, että joitakuita sellainen turva
lohduttaisi koko ihmissukupolven häviöstä. Mutta on surua, joka ei
tunne janoa, ei nälkää; ja Flora parka" -- hän vaikeni, ja koko seurue
oli myötätuntoinen hänen liikutukselleen.

Paroonin ajatukset luonnollisesti kääntyivät tyttärensä turvattomaan
asemaan, ja suuri kyynelkarpalo herahti sotavanhuksen silmään. "Jos
kaadun, Macwheeble, niin on teillä kaikki paperini ja tunnette kaikki
asiani; olkaa rehellinen Rosaa kohtaan!"

Rättärikin oli sentään maallisesta savesta kaavailtu; pinta oli kyllä
pölyinen ja rosoinen, mutta oli hänessä hyvää ja rehellistä
tunteellisuuttakin, varsinkin milloin paroonista tahi hänen nuoresta
tyttärestään oli puhe. Häneltä puhkesi hätääntynyt ulina. Jos se
murheen päivä koittaisi ja Duncan Macwheeblellä olisi ainoakaan lantti
taskussaan, niin se olisi miss Rosen. Hän oli raatava ja raastava,
neidin pääsemättä puutetta tuntemaan; "jos koko Bradwardinen ja
Tully-Veolanin komea paroonikunta, sen linna ja kartano -- (hän nyyhki
ja inisi joka hengähdyksellä) -- sen suot ja nummet, pellot ja niityt
-- kasvavat viljat ja istutukset -- rakennukset -- puutarhat --
kyyhkyslakat -- verkko- ja veneoikeudet Veolanin vesissä ja lammissa --
kymmenykset, kirkkoherran- ja kappalaisenpuustelli -- _annexis,
connexis_ -- laidun-edut -- polttopuut, heinät ja rehut --
läänitysvapaudet kaikkine niihin kuuluvine lisineen -- (tässä hänen jo
täytyi ottaa avukseen pitkän kaulahuivinsa liepukka, pyyhkiäkseen
silmiään, joihin tuon teknillisen sekamelskan herättämät ajatukset
heruttivat kyyneleitä virtanaan) -- mitkä kaikki on täydellisemmin
mainittu asianomaisissa papereissa ja todisteissa -- ja sijaitsevat
Bradwardinen pitäjäässä Perthin kreivikunnassa -- jos, kuten jo
mainittu, niiden kaikkien täytyy siirtyä isäntäni lapselta
Inch-Grabbitille, joka on whig ja hannoverilainen, hänen
pehtoorinsa hoideltavaksi, tuon Jamie Howien, joka ei kelpaa edes
maalaispoliisiksi, saatikka rättäriksi" --

Valituksen alkupää oli todella ollut liikuttavakin, mutta lopulta oli
mahdoton pidättää nauruaan. "Älkäähän välittäkö, rättäri", virkkoi
vänrikki Maccombich, "sillä entiset hyvät riistämisajat ovat jälleen
tulleet, ja Sneckus Mac-Snackus (tarkottaen kait _annexis,
connexis_) sekä muut ystävänne saavat väistyä pisimmän miekan
tieltä."

"Ja se miekka on oleva meidän, rättäri", vakuutti päällikkö, joka näki
että Macwheeble oli hyvin ällistyksissään vänrikin selityksestä.

    "Heille vuortemme metallin annamme, hei!
        lillibulero, bullen a la,
    kulta puuttuu, mut kalpoja kirkkaita ei,
        lero lero, bullen a la,
    velat, velkojat näinpä me kuittaamme vain,
        lillibulero, bullen a la,
    siten maksunsa saanut on tyytyvä ain',
        lero lero, bullen a la.

"Vaan ei kannata olla noin alla päin pahoilla mielin, rättäri: juokaa
viininne iloisin sydämin; parooni on onnellisesti ja voitokkaasti
palaava Tully-Veolaniin ja yhdistävä omaansa Killancureitin
lairdikunnan, koska tuo pelkuri sekarotuinen sika ei tahdo lähteä
prinssin puolesta sotaan kuten oikea herrasmies."

"Tilat ovat tosiaan vierekkäin", selitti rättäri silmiään kuivaten,
"ja yksi mies ne molemmat hoitelisi."

Mrs. Flockhartin poistuttua pöydästä miehet jäivät vielä tuokioksi
pakinoimaan, edessä olevat sotatapahtumat tietysti parhaastapäästä
puheen-aineena.



XXIX.

Tanssiaiset.


Kun vänrikki Maccombich oli lähtenyt ylämaalaisleiriin ja rättäri
Macwheeble vetäytynyt johonkin syrjäiseen majataloon sulattelemaan
päivällistään ja hautomaan Evan Dhun viittausta sotalain
omavaltaisuudesta, meni Waverley paroonin ja päällikön seurassa
Holyroodin linnaan. Jälkimäiset kaksi olivat mitä parhaimmalla
tuulella, ja parooni matkalla kiusotteli sankariamme hänen kauniista
vartalostaan, joka uudessa puvussa enimmin edukseen esiintyi. "Jos
teillä on mitään aikomuksia jonkun hempeän Skotlannin immen sydäntä
vastaan, niin kehottaisin teitä puheisiin päästessänne käyttämään
Virgiliuksen sanoja:

    "_nunc insanus amor duri me Martis in armis,
    tela inter media atque adversos detinet hostes_,

"mitkä säkeet Struanin Robertson, Donnochy-klan'in päällikkö (joll'ei
Luden vaatimukset ole _primo loco_ varteenotettavat), on niin
kauniisti kääntänyt kielellemme:

    "sai julma lempi minut sääryksiin
    ja lantioni laittoi tartaniin.

"Teillä sentään onkin polvihousut, joita pidän parempina, ne kun ovat
vanhempaa perua isiltämme ja siistimmät näöltään."

On hyvin tunnettua, miten monet olivat ne ylhäiseen sivistyneeseen ja
varakkaaseen säätyluokkaan kuuluvat herrasmiehet, jotka ottivat osaa
vuoden 1745 onnettomaan ja toivottomaan yritykseen. Skotlannin
vallasnaisetkin yleensä kannattivat uljasta ja kaunista nuorta
prinssiä, joka heittäysi maanmiestensä armoille pikemmin
romaanisankarina kuin juonivana valtiomiehenä. Ei siis ihme, että
enimmän ikänsä Waverley-Honourin hiljaisuudessa viettänyttä Edwardia
häikäisi se vilkkaus ja loisto, mikä nyt vallitsi kauvan autiona
olleessa skotlantilaisessa palatsissa, vaikka paljon vielä olikin
ulkonaisia merkkejä nähtävissä siitä että muutos oli häthätää
toimeenpantu.

Väleen löysi rakastajan silmä lempensä esineen. Flora Mac-Ivor oli
paraikaa Rose Bradwardinen seurassa palaamassa istuimelleen salin
ylipäässä. Kaiken loiston ja kauneuden keskessäkin he olivat
herättäneet yleistä huomiota, kahtena kieltämättä viehättävimpänä
naisena mitä saapuvilla oli. Prinssi oli hyvin huomaavainen molemmille,
varsinkin Floralle, jonka kanssa läksi tanssiin -- hänen ulkomainen
kasvatuksensa, ranskan- ja italiantaitonsa nähtävästi teki tehonsa.

Päästessään tanssin loputtua ahdingossa esille tunkeutumaan Edward
seurasi Fergusta miss Mac-Ivorin luo. Kaikki se harras toivo, jota hän
poissaollessaan oli sydämessään vaaliskellut, tuntui nyt tavattaessa
häipyvän, ja niinkuin unohtuneen unen erikoiskohtia muistelemaan
yrittävä, hän olisi tällä hetkellä koko maailman antanut muistaakseen
mihin oli perustanut nyt harhaluuloilta tuntuvat haaveensa. Hän astui
Ferguksen vierellä alla päin, polttavin poskin ja sydämessään sellaiset
tunteet kuin pahantekijällä, joka mestauskärryillään hitaasti
edetessään hälisevän katsojajoukon läpi ei tule tarkanneeksi mitään
melua, mikä korviinsa tunkeutuu, eikä liikehtivää laumaa, jota
harhaileva katseensa kohtaa.

Flora näytti hänen lähestyessään hiukan -- vain hiukkasen --
hämmentyneeltä. "Tuon tässä Ivorin heimon kasvatin", sanoi Fergus.

"Vastaanotan hänet toisena veljenä", vastasi Flora.

Sanalla oli sen verran erityistä äänenpainoa, jott'ei tämä voinut
välttää kuumeentapaisella jännityksellä kuuntelevaa korvaa. Puhujan
koko sävystä ja tavasta päättäen se ilmeisesti merkitsi: "En ole
milloinkaan ajatteleva mr. Waverleytä sen likeisemmäksi." Edward
seisahtui, kumarsi ja katsahti Fergukseen, joka puraisi huultaan --
hänkin oli siis tulkinnut sisarensa tervehdyksen jotakin enempää
merkitseväksi. "Tämä siis on unelmani loppu!" oli Waverleyn ensimäisenä
ajatuksena, ja se tuotti niin sanomatonta tuskaa, että ajoi veren
poskipäiltä.

"Hyvä jumala!" huudahti Rose Bradwardine, "hän ei vielä ole toipunut."

Suurella mielenliikutuksella lausutut sanat kuuli itse chevalier, joka
nopeasti esiin astuen tarttui Waverleytä käteen ja ystävällisesti
tiedusteltuaan miten oli hänen vointinsa laita lisäsi haluavansa häntä
puhutella. Voimakkaalla ja äkillisellä ponnistuksella, jonka
asianhaarat pakolliseksi tekivät, Waverley tointui niin paljon, että
sai seuratuksi prinssiä erääseen salin komeroon.

Prinssi pidätteli häntä jotakuinkin kauvan, kysellen Englannin
katoolisten toryperheiden oloja, heidän vaikutusvaltaansa ja
valtiollisia mielipiteitään. Tuollaisiin tiedustuksiin olisi Edward
muulloinkin kyennyt vastailemaan vain ihan päällisinpuolin, ja on
arvattavissa, että hänen selittelynsä nykyisessä tunteidenkuohussaan
olivat sekavuuteen asti epämääräisiä. Chevalier pari kertaa hymyili
hänen vastaustensa hajamielisyyttä, mutta pitkitti keskustelua, vaikka
olikin pakotettu sitä enimmiten yksikseen ylläpitämään -- kunnes
huomasi Waverleyn saaneen aikaa malttua. On luultavaa että tämä pitkä
puhelu oli osaksi aiottu edistämään sitä luuloa, että Waverley oli
valtiollisesti tärkeä henkilö. Mutta loppulauselmistaan päättäen
hänellä oli toinenkin ja hyväätarkottava vaikutin neuvottelunsa
pidentämiseen, sankarimme itsensä vuoksi. "En voi vastustaa kiusausta",
hän virkkoi, "joka houkuttelee minua kerskaamaan olevani erään
naissalaisuuden huolellinen uskottu. Näette, mr. Waverley, että tiedän
kaiken, ja vakuutan olevani sydämeni pohjasta puolellanne. Mutta, hyvä
ystävä, teidän täytyy tiukemmin pitää tunteitanne ohjaksissa. Täällä on
monta, joiden silmät näkevät yhtä hyvin kuin minun, vaan joiden kieleen
ei ole yhtä suuresti luottaminen."

Niin sanoen kiepsahti hän kepeästi pois ja yhtyi muutaman askeleen
päässä seisoskelevaan upseeriryhmään, jättäen Waverleyn mietiskelemään
hänen viimeisiä sanojaan; niitä hän ei kokonaisuudessaan voinut
ymmärtää, mutta tajusi kuitenkin neuvon, että varovaisuus oli
tarpeellinen. Osottaakseen olevansa uuden herransa ilmaiseman
harrastuksen arvoinen, hän uhallakin päätti yrittää heti totella
kehoitusta ja astui jälleen Floran ja miss Bradwardinen luokse, ja
jälkimäistä tervehdittyään onnistui pääsemään ylimalkaisen keskustelun
alkuun paremmin kuin odottikaan.

Jos, rakas lukijani, konsanaan olet sattunut ottamaan kyytihevoset
----ssä tahi ----ssä (joista ainakin toinen ja luultavasti molemmatkin
kievarit ovat osuneet kohdallesi), niin olet epäilemättä huomannut,
tuskainen myötätuntoisuus sydämessäsi, miten surkean vastahakoisina
koni-poloiset ensin pistävät kehnäytyneet kaulansa länkiin. Mutta kun
kyytipojan vastustamattomat kehotuskeinot ovat saaneet ne hölkkäämään
virstan tahi pari, niin ne turtuvat ensi tuskalleen, ja "valjaihin
lämmittyään", kuten kyytipoikanne saattaa huomauttaa, tekevät matkaa
kuin ei mikään olisi hätänä. Vertaus soveltuu niin oivallisesti
Waverleyn tunteisiin tänä ikimuistoisena iltana, että otin sitä
käyttääkseni mieluummin (varsinkin kun se tietääkseni on aivan
omintakeinen) kuin jotakin loistavampaa kuvausta, jollainen olisi
Byshen "Runoustaiteesta" tavattavissa.

Ponnistus on oma palkintonsa, niinkuin hyvekin; ja sankarillamme oli
vielä muitakin elähyttäviä vaikuttimia urhean tyyneyden ja
välinpitämättömyyden teeskentelyyn Floran silminnähtävää tylyyttä
vastaan. Ylpeys on tehokas, vaikka kirveleväkin lääke rakkauden
haavoihin. Prinssin suosion saavuttaneena, mahtavassa vallankumouksessa
luultavasti huomattavankin sijan hankkivana, ylhäisen piirinsä
veroisena sekä kasvatukseltaan että luontaisilta lahjoiltaan, nuorena,
rikkaana ja jalosukuisena -- kannattiko hänen masentua oikullisen
kauneuden päänkeikauksesta?

    Oi impi, armoton ja kylmän jäykkä,
    on rinta mulla yhtä ylpeä.

Tällaisin tuntein Waverley päätti osottaa Floralle, ett'ei häntä
lannistanut epuu, jonka hänen pikku turhamaisuutensa kuiski olevan
tytön omallekin tulevaisuudelle yhtä kohtuuton kuin hänenkin. Ja tätä
mielenmuutosta auttamassa oli yhä puoliaan pitelevä salainen ja
itselleenkin tuntematon toive, että Flora saattaisi oppia pitämään
hänen lempeään paremmassa arvossa, nähdessään ett'ei kokonaan hänen
vallassaan ollut sitä vetää puoleensa tahi lykätä luotaan. Chevalierin
sanoissa myös oli salaperäinen rohkaiseva sävy, vaikka Edward
pelkäilikin niiden vain tarkottaneen että Fergus hartaasti kannatti
sisarensa ja hänen välille aiottua liittoa. Mutta aika, paikka ja pikku
sattumukset loihtivat hänen mielikuvituksensa äkkiä toimintaan ja
loivat hänen käytökseensä miehekkään ja päättäväisen ilmeen, joka jätti
kohtalon huostaan lopullisen ratkaisun. Jos hän sattuisi taistelun
aattona olemaan ainoa murheellinen ja nolostunut, niin miten ahnaasti
kävisikään juttuun kiinni kulkupuhe, jolla hänen maineensa oli jo
kerrassaan liiaksi ollut hammasteltavana!

Näiden sekavien mielialojen vallassa ollen ja toisinaan ohimennessään
hymyllään tahi nyökkäyksellään osanottoaan ilmaisevan prinssin
rohkaisemana lämpeni Waverley yrittämään parhaansa mitä vilkkaasta
luonteestaan lähti, ja herätti yleistä ihailua seurueessa. Keskustelu
kääntyi vähitellen aloille, joilla hän edullisimmin sai näyttää kykyään
ja tietojaan. Illan iloisuutta pikemmin ylensivät kuin ehkäisivät
huomispäivän vaarat. Kaikkien hermoja piti tulevaisuus jännittyneinä ja
jokainen tahtoi vielä nykyhetkestä nauttia. Tämmöinen mieliala on
sangen suotuisa vilkkaan mielikuvituksen, runollisuuden ja intoisan
kaunopuheliaisuuden ilmauksille. Waverleyllä, kuten jo aikaisemmin
olemme huomauttaneet, oli toisinaan harvinaisen sujuva puhelahja, ja
tässä tilaisuudessa hän useammin kuin kerran kosketteli hellimpiä
tunteita ja sitte taas antausi säihkyvän hilpeyden aloille. Häntä
kannattivat ja elähyttivät toiset saman hengen innostamat, jotta
kylmäkiskoisemmatkin ja vakavasti harkitsevat lopulta tempausivat
mukaan. Monet naiset kieltäysivät tanssista, joka yhä oli käynnissä, ja
mikä milläkin tekosyyllä liittyivät seurueeseen, jonka "kaunis nuori
englantilainen" näytti ympärilleen keränneen. Hänet esiteltiin useille
ylhäisön naisille, ja tavallisesta ujoudestaan hetkeksi vapautuneella
käytöksellään voitti hän kaikkien yksimielisen suosion puolelleen.

Flora Mac-Ivor tuntui olevan sukupuoltaan ainoa, joka pysyi hiukan
kylmäkiskoisena ja mukautumattomana, vaan ei hänkään voinut kokonaan
salata ihmettelyä, jota Waverleyn entistään paljoa sujuvampi ja
loistavampi seurustelutaito herätti. En tiedä, eikö hän sentään
hetkeksi ollut pikkuisen pahoillaan siitä, että oli asettunut niin
jyrkästi torjumaan pois rakastajaa, joka noin hyvin tuntui ansaitsevan
asemansa maan ylhäisimmissä piireissä. Hän oli epäilemättä tähän asti
pitänyt paranemattomana haittana Edwardin luonteessa sitä _mauvaise
hontea_, joka hänen mielestään liiaksi lähenteli arkamaisuutta ja
saamattomuutta, itse kun oli kasvanut hovielämässä ja jäänyt vieraaksi
englantilaisten tapojen vaatimattomuudelle. Mutta jos hänen sielussaan
kajastikin hetkellinen toivomus, että Waverley olisi aina osottautunut
noin rakastettavaksi ja miellyttäväksi, niin ei sen vaikutus kauvaakaan
kestänyt, sillä heidän erottuaan oli esiintynyt asioita, jotka Floran
silmissä saattoivat ennen tekemänsä päätöksen lopulliseksi ja
peruuttamattomaksi.

Peräti toisenlaisin tuntein ja kaikella sielullaan kuunteli Rose
Bradwardine hänen sanojaan. Hän tunsi salaista riemua siitä, että
yleinen tunnustus kohdistui mieheen, jonka ansioita hän oli tullut
pitäneeksi jo liiankin aikaisin ja liiankin hellästi arvossa. Ilman
pienintäkään mustasukkaisuuden ajatusta, mitään pelkoa, tuskaa tahi
epäilystä tuntematta, ainoankaan itsekkään mietteen häiritsemättä
rauhaansa, katseli hän onnellisin mielin seurueen yksimielistä
suosiollisuutta. Kenties oli tämän illan vilpitön ilo puhtainta mitä
ihmismieli konsanaan voi kokea -- niin lyhytaikainen ja suurien surujen
seuraama kuin olikin.

"Parooni", virkahti chevalier, "en uskaltaisi jättää rakastettuani
nuoren ystävänne seuraan. Hän on todenteolla pikku romanttisuudestaan
huolimatta mitä viehättävin seurustelija."

"Ja kautta kunniani", vastasi parooni, "tuo poikanen voi välipäikseen
olla yhtä yksvakainen kuin tämmöinen kuusikymmenvuotias ukon rahju.
Olisipa teidän kuninkaallinen korkeutenne vain nähnyt miten hän
avosilmin uneksi ja torkkui Tully-Veolanin lammen äyräillä kuin
_hypokondriakhes_ tahi, kuten Burton 'Anatomiassaan' määrittelee,
_phrenesiacus_ taikka _lethargicus_, niin ihmettelisitte
mistä hän äkkipikaa on saanut noin hillittömänä pulppuilevan juhla-ilon
ja leikkisyyden."

"Minä en muuta osaa arvella", selitti Fergus Mac-Ivor, "kuin että
innostus on tartanien luoma, sillä vaikka Waverley on kaikin puolin
kelpo poika, niin ei hän kuitenkaan toverina ole erityisemmän vilkas
ollut."

"Sitä kiitollisempia saamme olla hänelle", sanoi prinssi, "kun on täksi
illaksi varannut ominaisuuksia, joista lähimmät ystävänsäkään eivät ole
mitään tienneet. -- Mutta kuulkaapas, hyvät herrat, yö lähenee ja
huomispäivän asioita on aikaisin ajateltava. Ottakoon kukin kauniin
kumppaninsa ja kunnioittakoon vaatimatonta ateriaa läsnäolollaan."

Hän astui etumaisena toiseen huoneustoon ja istuutui baldakiinin alle
pitkän pöytäjonon yläpäähän, sekä arvokkaana että kohteliaana, mikä
sävy hyvin soveltui hänen ylhäiselle syntyperälleen ja suurille
aikeilleen. Tuskin oli tuntia kulunut, kun jo soittajat kajauttivat
lähtösäveleen.

"Hyvää yötä siis", huudahti chevalier, hypähtäen seisaalleen;
"hyvää yötä ja olkoon ilo mukananne! -- Hyvää yötä, kauniit
naiset, jotka olette niin suuresti suoneet myötätuntoisuuttanne
maanpakolaisprinssille. -- Hyvää yötä, urheat ystäväni: olkoon
tämäniltainen onnellisuus enteenä siitä, että pian ja voitokkaina
palaamme näihin isiemme suojiin, ja että Holyroodin palatsissa vielä
monen monina iltoina ilomme ja intomme kajahtelee."

Milloin Bradwardinen parooni jälkeenpäin sattui mainitsemaan tätä
prinssin hyvästelyä hän ei kertaakaan ollut surumielin lisäämättä:

    "_Audiit, et voti Phaebus succedere partem
    mente dedit; partem volucres dispersit in auras_.

minkä", hän huomautti, "ystäväni Bangour on kauniisti kääntänyt meidän
runomitallemme:

    Rukousta Phaebus kuuli puolittain,
    hän toiset puolet tuuleen huusi vain."



XXX.

Eräs tapaus herättää hyödyttömiä mietteitä.


Waverleyn ristiriitaiset tunteet ja uuvuksiin asti rasittunut
mielentila olivat vaivuttaneet hänet myöhäiseen, mutta sikeään uneen.
Hän uneksi olevansa Glennaquoichissa ja oli Ian nan Chaistelin suojiin
siirtänyt Holyroodin juhlakemut. Kimeänä piipatteli säkkipilli, eikä se
harha-aistimusta ollutkaan, sillä Mac-Ivorin klan'in "pääpiiparin"
jämeät askeleet tömisivät pihakivityksellä, missä hän mrs. Flockhartin
sanojen mukaan -- tämä kun nähtävästi ei ollut kansallisen soitannon
ystäviä -- "järkytteli noppakivetkin irti liitoksistaan kiljunnallaan."
Tietysti nämä säveleet pian kävivät Waverleynkin unelle liian
voimakkaaksi säestykseksi.

Callumin töppösien tepastelu hänen kamarissaan (sillä Mac-Ivor oli
jälleen antanut Waverleyn hänen huostaansa) oli seuraavana lähdön
enteenä. "Eikö teidän armonne jo kiepsahda jalkeilleen? Vich Ian Vohr
ja prinssi ovat parastakättä tuolla suuressa vihreässä laaksossa, jota
täällä sanovat kuninkaanpuistoksi, ja monet ovat nyt pystyssä, joita
iltaan mennessä kannetaan."

Waverley hypähti ylös vuoteestaan ja järjesti Callumin neuvolla ja
avulla tartanipukunsa kuntoon. Samalla Callum ilmotti hänen
nahkareppunsa saapuneen Dounesta ja jo joutuneen Vich Ian Vohrin
tavarain mukana kuormavankkureihin.

Waverleyn mieleen johtui luolan-neidon salaperäinen paperitukku, joka
tuntui aina vain livahtavan hänen käsistään. Mutta nyt ei ollut aika
ajatella uteliaisuutensa tyydyttämistä: kieltäydyttyään mr. Flockhartin
tarjoamasta "aamutuimasta" -- varmaankin ainoana miehenä, jolle
chevalierin armeijassa ei sellainen lämmike kelvannut -- hän lausui
jäähyväisensä ja läksi Callumin keralla matkaan.

"Callum", kysäisi hän, heidän rientäessään pitkin likaista kujaa
Canongaten eteläkulmalle päin, "mistä minä hevosen saan?"

"No mutta mitä hittoa ajattelettekaan!" kummaili Callum. "Vich Ian Vohr
marssii heimonsa etunenässä kilpi olallaan, prinssistä puhumattakaan,
joka tekee samaten. Tokihan tekään ette sen parempaa tahtone?"

"Enpä todellakaan, Callum, sitte. Annahan kilpeni; no, nyt olemme
valmiit. Miltä näytän?"

"Pulskalta kuin se ylämaalainen, joka on kuvattu Luckie Middlemassin
ravintolan kylttiin", kehui Callum.

Suoriuduttuaan pääkaupungin rumasta ja likaisesta laitaosasta ulos
raittiiseen ilmaan tunsi Waverley uutta intoa ja voimaa, lujin mielin
ajatellen edellisen illan tapahtumia ja toiveikkaasti, päättävästi
antautuen alkavan päivän vaiheisiin.

Hänen noustuaan St. Leonardin pienelle kallionyppylälle avautui hänen
eteensä Kuninkaanpuisto eli "Arthurin istuin" nimisen vuoren ja
Edinburgin kaupungin nykyisen etelärinteen välinen notkelma. Omituisen
vilkas ja eloisa näky esiintyi siellä. Sinne oli ylämaalaisten armeija
asettunut, parhaillaan valmistuen lähtöön. Waverley oli jotakin sen
kaltaista nähnyt Fergus Mac-Ivorin kanssa metsästysretkellä ollessaan,
mutta nyt oli hyörinä monin verroin suuremmoisempaa ja jännittävämpää.
Taustalla törröttelevät vuoret ja itse taivaan kupukin kaikuivat
säkkipillin sävelistä, jotka kukin omalla soinnullaan kutsuivat
päällikköään ja klan'iaan taisteluun. Vuoristolaiset nousivat ylös
vuoteiltaan, taivasalla yönsä vietettyään, kuin kekojensa ympärillä
kuhiseva mehiläisparvi -- ketterinä ja jäntevinä kuin kaikkiin
sotatemppuihin tottunut joukko konsanaan; vaikka kukin toimikin
omintakeisesti ja säännöttömästi, oli tuloksena kuitenkin hyvä
järjestys ja säännöllinen ryhmitys.

Hauskalta ja reippaalta näytti sekin sekamelska, jolla eri klan'it
joutuisasti keräysivät lippujensa ympärille marssiasentoon. Heillä ei
ollut mitään telttejä purettavana, kun olivat miltei kaikki maanneet
paljaalla tantereella siitä huolimatta, että alkoi olla syysmyöhä ja
yökylmiä. Tuokion aikaa lainehtivat ja liikehtivät edes takaisin
liehuvat tartanit, heiluvat töyhdöt ja liput, joissa loistivat
Clanronaldin ylpeä tunnussana _Ganion Coheriga_ (vastustakoon ken
uskaltaa), Mac-Farlanien sotahuuto _Loch Sloy_, Tullibardinen
markiisin valiolause _Forth, fortune, and fill the fetters_
(eespäin, onni, ja täytä kahleet), loordi Lewis Gordonin _Bydand_
ja monien muiden päälliköiden vaakunalauselmat.

Vihdoin järjestyi väenpaljous kapeaksi, synkäksi, pitkän pitkäksi
kolonnaksi, joka ulottui laakson päästä päähän. Etunenässä kohosi
chevalierin lippu, punainen risti valkealla pohjalla, alla valiolause
_Tandem Triumphans_. Armeijan etujoukkona oli pienoinen
ratsuväkiosasto, etupäässä alamaan aatelia palvelijoineen ja
alustalaisineen, ja heidän lippunsa, joita oikeastaan lukumäärään
nähden oli liian monta, liehuivat jo taivaanrannalla.

Waverleyn silmäillessä kirjavaa näkyä, jonka vaikutusta lisäsivät
muutamat linnasta ylämaalaisten pois rientäviä takajoukkoja kohti
ammutut satunnaiset kanuunanlaukaukset, muistutti Callum tavallisella
suorapuheisuudellaan, että Vich Ian Vohrin osasto oli etumaisia, joten
oli paras kiireimmän kautta pötkiä sitä tavottamaan, kanuunanruoaksi
siihen töllistelemään jäämättä. Waverley lähtikin rientämään nopeasti
eteenpäin, kuitenkin tuon tuostakin luoden katseen sankkoihin
soturiparviin, joita keräytyi sekä edessään että takanaan. Lähemmäksi
tultaessa ei armeija enää tuntunutkaan yhtä mahtavalta. Jokaisen
klan'in johtavat miehet kyllä olivat hyvin asestettuja ja uljaan
näköisiä taistelijoita, hyvään sotakuriinkin tottuneita, mutta alempina
arvoluokkina oli ylämaan rahvasta, köyhää, huonosti puettua,
vaillinaisissa aseissa -- näivettynyttä ja kurjan näköistä väkeä.
Jokaisella suurella klan'illa oli noita "helootteja" joukossaan, niin
että osastojen takimaiset rivit muistuttivat rosvolaumaa; aseina näki
siellä seipääseen kiinnitettyjä kirveitä, tupettomia miekkoja,
lukottomia piiluikkuja, viikatteen teriä ja sen semmoista; muutamilla
oli ainoastaan tikari, nuija tahi aidas. Näiden sivistymättömien
raukkojen julma, siistimätön ulkomuoto herätti hämmästystä alamaassa,
vaan myös pelkoakin. Niin vähäisen tunnettiin siihenkään aikaan
ylämaan asukkaita, että näiden sotilasseikkailijain esiintyminen sai
etelä-alamaalaiset yhtä ällistyneiksi kuin olisi heidän maansa
pohjoisesta vuoristosta neekerien tahi eskimoiden kansainvaellus käynyt
sivistynyttä maailmaa uhkaamaan. Ei siis ihme että Waverley tähän asti
arvosteltuaan ylämaalaisia niiden näytteiden mukaan, joita ovela Fergus
oli tuon tuostakin saattanut hänen eteensä, nyt tunsi luottamuksensa
hiukan jäähtyvän ja oli pakotettu ensi työkseen ihmettelemään
uskaliasta yritystä, jolla silloin korkeintaan 4,000 miehen suuruinen
joukko miehiä, niistä tuskin puolet asestettuja, aikoi muuttaa
yhdistetyn brittiläisen kuningaskunnan kohtaloa ja kukistaa sen
hallitsijasuvun.

Hänen siten kulkiessaan pitkin yhä paikallaan pysyttelevää kolonnaa
laukaistiin vihdoin lähdön merkiksi ainoa kanuuna, mikä näin tärkeää
valtiokeikausta suunnittelevalla armeijalla oli ja joka ei mihinkään
tosi työhön kelvannutkaan. Hetikohta oli koko taistelulinja liikkeessä.
Eteenpäin rientävistä pataljoonista kajahti ilmoille hurja riemuhuuto,
joka sitte hukkui säkkipillien hälyyn, kunnes raskas marssin töminä
senkin voitti kumealla pauhullaan. Liput loistivat ja heilahtelivat, ja
ratsuväki kiiruhti etujoukoksi, lähettääkseen tiedusteluosastoja
ottamaan selvää vihollisen liikkeistä. He katosivat Waverleyn
katseilta, pyörähtäessään "Arthurin istuimen" taakse. Jalkaväki seurasi
samalle taholle, eteläisempää tietä käyttäen. Edwardin oli melkoisen
vaikea ehättää Ferguksen osastoon, joka hänen saapuessaan pysähtyi,
asettui asentoon ja vastaanotti hänet innostunein säkkipillien sävelin.
Miehetkin hurrasivat täyttä kurkkua; useimmat tunsivat hänet ennestään
ja olivat nyt ylpeitä siitä, että hän oli oman heimon puvussa.
"Hoilaatte kuin olisi itse päällikkönne astunut riveihinne", huomautti
Evan Dhulle muuan naapuriklan'in mies.

"Jospa ei ole iso itse, niin onpahan ison veli", vastasi Maccombich.

"Ahaa! Hän se siis on se kaunis eteläpuolen _Duinhewassel_, joka
menee naimisiin lady Floran kanssa?"

"Saattaapa kyllä, ja kuka sen tietääkään. Eihän se ole sinun asiasi
enempää kuin minunkaan, Gregor."

Fergus astui syleilemään vapaaehtoista, lämpimästi ja sydämellisesti
toivottaen hänet tervetulleeksi heimonsa riveihin; mutta piti
tarpeellisena samalla selittää syyn miksi hänen pataljoonansa oli näin
kutistunut, kolmeksi sadaksi, huomauttamalla että paljon miehiä oli
lähetetty tiedusteluosastoiksi.

Asian laita oli kuitenkin sellainen, että Donald Bean Leanin luopuminen
oli häneltä riistänyt vähintäinkin kolmisenkymmentä tanakkaa soturia,
jotka oli varmasti olettanut saavansa palvelukseensa, ja että useat
hänen satunnaisista puoluelaisistaan olivat päälliköittensä
kutsumuksesta liittyneet niiden lippujen ympärille, joiden alaisia
varsinaisesti olivat. Hänen omankin klan'insa suuren pohjoisen haaran
kilpaileva päällikkö oli kerännyt väkensä, vaikk'ei vielä ollut käynyt
kannattamaan kumpaakaan taistelevaa puoluetta, ja oli juonillaan saanut
jossakin määrin supistetuksi Ferguksen johtamaa osastoa. Näitä
pettymyksiä korvasi sentään se yleinen myönnytys, että Vich Ian Vohrin
lippukunta oli näöltään, varustuksiltaan ja asetaidoltaan Charles
Edwardin parhaittenkin valiojoukkojen veroinen.

Duddingstonen kylän sivuutettuaan seurasi armeija jonkin aikaa
Edinburgin ja Haddingtonin välistä postitietä, kunnes Musselburgin
kohdalla meni Eskin poikki. Silloin se kääntyi mereen päättyvältä
lakealta tasangolta sisämaahan päin ja otti haltuunsa Carberry Hill
nimisen ylängön harjanteen, joka Skotlannin historiassa jo ennestäänkin
oli muistettava paikka, siinä kun kaunis Maria Stuart antautui
kapinallisten alamaistensa vangiksi. Tämä tienoo valittiin sen
johdosta, että hallituksen armeija oli chevalierin saaman tiedon mukaan
Aberdeenista meritse tultuaan astunut maihin Dunbarissa ja edellisenä
yönä leiriytynyt Haddingtonin länsipuolelle, aikoen laskeutua tasankoa
myöten Edinburgiin päin, pitkin alempaa rantatietä. Pysyttelemällä
ylängöllä, joka monessa kohti oli postitien sivussa, toivoivat
ylämaalaiset saavansa tilaisuuden edulliseen hyökkäykseen.
Armeija seisahtui siis Carberry Hillin harjalle sekä soturiensa
levähdyttämiseksi että saadakseen sopivan keskusaseman, mistä joukot
voitaisiin marssittaa vihollisen liikkeiden mukaan. Siinä odoteltaessa
saapui prinssiltä lähetti kutsumaan Fergusta kiireimmiten hänen
luokseen; hän tiesi kertoa, että etujoukko oli joutunut kahakkaan
muutamien vihollisten ratsumiesten kanssa ja että Bradwardinen parooni
oli leiriin lähettänyt muutamia vankeja.

Waverley läksi rivistä ja astui eteenpäin, uteliaana näkemään mitä oli
tekeillä. Pian hän huomasi viisi tai kuusi ratsumiestä, jotka pölyisinä
saapuivat täyttä neliä ilmoittamaan, että vihollisjoukot olivat
liikkeellä pitkin rannikkoa länteen päin. Edemmäs päästyään hän äkkiä
kuuli surkeaa ähkymistä eräästä hökkelistä. Hän lähestyi mökkiä ja
kuuli oman kotiseutunsa tutulla murteella jonkun yrittävän lausua
isämeitää tuskan keskeyttämällä äänellä. Kärsimykset aina herättivät
aulista vastakaikua sankarimme povessa. Sisälle astuen hän ensi hämyssä
ei voinut erottaa muuta kuin jonkinlaisen punaisen mytyn, sillä ne,
jotka olivat riisuneet haavoittuneelta aseet ja osan vaatteita, olivat
jättäneet hänelle edes rakuunakauhtanan, johon kääriytyneenä hän
kiemurtelihe maassa.

"Jumalan tähden", rukoili haavotettu Waverleyn askeleet kuullessaan,
"antakaahan pisarakaan vettä!"

"Sen saatte", vastasi Waverley, nosti miehen käsivarsillaan ylös ja
kantoi hänet mökin ovelle, antaen hänen juoda taskuleilistään.

"Luulisin tuntevani tuon äänen", sanoi mies, mutta harhailevan
katseensa sattuessa Waverleyn pukuun hän päätään pudistaen huokasi:
"ei, eihän tämä ole meidän nuori _squire_!"

Tällä nimellä oli Edward yleiseen tunnettu Waverley-Honourin
tiluksilla, ja se loi hänen sydämensä nyt tuhansia muistoja tulvilleen,
niitä kun jo kotimaan tuttu kieli oli elvytellyt. "Houghton!" hän
huudahti, tuijottaessaan jäykistyviin kasvonpiirteisiin, joille kuolema
alkoi painaa leimaansa, "sinäkö siinä?"

"En uskonut enää kuulevani englantilaista ääntä", valitteli haavotettu;
"minut heitettiin tänne joko elämään tai kuolemaan oman onneni varassa,
kun huomasivat, ett'en tahtonut antaa mitään tietoa rykmentistäni.
Mutta voi, squire, miten saatoittekaan viipyä poissa joukostamme niin
kauan ja antaa tuon hornanhengen, Ruffinin, meitä viekotella?
Olisimmehan totisesti seuranneet teitä vaikka tulen läpi."

"Ruffinin! Vakuutan sinulle, Houghton, että sinua on kurjasti petetty."

"Sitä olen useasti ajatellutkin", vastasi Houghton, "vaikka näyttivät
meille sinettinnekin; ja niin ammuttiin sitte Tims, ja minut
alennettiin sotamieheksi."

"Älä väsytä voimiasi puhumalla", neuvoi Edward; "minä hankin sinulle
kiireen kautta lääkärin."

Hän näki Mac-Ivorin lähestyvän, tämän palatessa pääkortteerista
pidetystä sotaneuvottelusta, ja kiirehti häntä vastaan. "Mainioita
uutisia!" huusi päällikkö; "vajaan kahden tunnin kuluttua alkaa
nujakka. Prinssi on asettunut etujoukkojen ensi riveihin, ja miekkansa
vetäessään huudahti hän: 'veikot, olen heittänyt pois huotran!' Tule,
Waverley, lähdemme oitis liikkeelle."

"Varro hetkinen; tämä vanki parka tekee loppuaan; mistä löydän
lääkärin?"

"Vielä kysytkin! Eihän meillä ole sellaista miestä, paitsi pari kolme
ranskalaista poikasta, jotka luullakseni eivät ole apteekkarioppilaita
parempia."

"Mutta mieheltä juoksee veri kuiviin."

"Surkeata!" sanoi Fergus hetkellisen säälin valtaamana, vaan lisäsi
heti jälkeenpäin: "mutta se on ennen iltaa tuhansienkin kohtalo -- tule
pois vain."

"En voi; hän on setäni alustalaisen poika, kuuletko."

"No, jos hän omia miehiäsi on, niin täytyyhän häntä hoivaella;
käsken luoksesi Callumin -- mutta perhana vieköön, _ciade millia
molligheart_!" jatkoi tuittupäinen päällikkö, "mikä panikaan
sellaisen vanhan soturin kuin Bradwardinen lähettämään kuolevia miehiä
tänne vaivoiksemme!"

Callum riensi ainaisen nopsana paikalle; ja Waverley todella vain
voitti ylämaalaisten puolelta yhä suurempaa suosiota tällä
huolittelullaan. He eivät olisi ymmärtäneet sitä yleistä
ihmisystävällisyyttä, mikä teki Waverleylle miltei mahdottomaksi astua
ainoankaan apua tarvitsevan ohitse; mutta kuullessaan haavotetun olevan
hänen "seuraansa", he yksimielisesti tunnustivat, että Waverleyn käytös
ilmaisi hyvää ja tunnollista päällikköä, joka ansaitsi väkensä
rakkauden. Neljännestunnin kuluttua veti onneton Humphrey viimeisen
hengähdyksensä, rukoillen nuorta herraansa Waverley-Honouriin
palattuaan olemaan ystävällinen vanhalle Job Houghtonille ja äidilleen,
sekä vannottaen häntä olemaan taistelematta näiden hurjien hamemiesten
kanssa vanhaa Englantia vastaan.

Vilpittömällä surulla ja kalvavan katumuksenkin painostaessa mieltään
oli Waverley ensi kertaa eläessään nähnyt kuolevan ihmisen viime
tuskia. Hän käski Callumia kantamaan ruumiin takaisin hökkeliin; nuori
ylämaalainen teki sen reippaasti, jättämättä tutkimatta vainajan
taskuja, joiden sitte kuitenkin huomautti jo olleen tyhjennetyt.
Kauhtanan hän ainakin sieppasi ja varovasti kuin luupalaa kätkevä
vainukoira kätki sen varvikkoon, huolellisesti pannen merkille paikan,
huomauttamalla että siitä tulisi oivallinen nuttu vanhalle äidilleen,
jos sattuisi samaa tietä palaamaan.

Otti melkoisen lujalle ennättää marssivaan kolonnaan, joka nyt oli
nopeasti etenemässä, vallatakseen Tranentin kylän yläpuolella olevan
pengermään, jonka merenpuoleista alankoa vastustajain tien tiedettiin
kulkevan.

Monia hyödyttömiä ja tuskallisia mietteitä herätti Waverleyssä
surullinen kohtaus hänen ja kersanttivainajansa välillä. Miehen
tunnustus osotti selvästi, että eversti Gardinerin toimenpiteillä oli
ollut pätevä aihe ja että ne oli ihan välttämättömiksikin tehnyt se
kapinayllytys, jota oli harjotettu Edwardin nimessä. Nyt hän jälleen
muisti menettäneensä sinettinsä; sehän oli tapahtunut Bean Leanin
luolassa. Oli ilmeistä, että tuo viekas konna oli sen anastanut,
vehkeilläkseen sen avulla rykmentissä omin aikein; ja Edward tunsi
olevansa varma siitä, että hänen tyttärensä kätkemä paperitukku oli
valaiseva näitä salakähmäisiä juonia. Sillävälin hänen korvissaan
kaikui Houghtonin valittelu: "Voi, squire, miksi jätittekään meidät?"

"Niin", hän hymähti itsekseen, "olen tosiaan menetellyt
ajattelemattoman julmasti teitä kohtaan. Toin teidät kotivainioiltanne,
ylevän ja hyvänluontoisen isännän suojeluksesta; saatettuani teidät
sotakurin kaiken ankaruuden alaisiksi, en muka jaksanut kantaa omaa
taakkaani, vaan vetäydyin pois velvollisuuksistani, jättäen sekä ne,
joiden suojeleminen oli asianani, että oman maineeni kärsimään
konnamaisia keinotteluja. Oi miten suunnatonta kurjuutta ja pahaa
useasti tuottavatkaan velttous ja päättämättömyys, jolleivät itse
olekaan paheita!"



XXXI.

Taistelu-aatto.


Vaikka ylämaalaiset marssivat hyvin joutuisasti, niin oli aurinko jo
laskemaisillaan, kun saapuivat niiden ylänköjen selänteelle, jonka
pohjoispuolella mereen leviävällä aukealla lakeudella ovat Seatonin ja
Cockenzien pikku kylät sekä isompi Preston, mutta melkoisen matkan
päässä toisistaan. Muuan edempi Edinburgin rantatie kulki tasangon
halki, Seatonin pikkumetsiköstä alkaen Prestoniin asti, jonka
jälkeen se jälleen katosi epätasaiseen sisämaahan. Tämän tien oli
englantilainen kenraali valinnut pääkaupunkia lähetäkseen, ensinnäkin
koska se oli ratsuväelle mukavampi, ja toiseksi siitäkin luultavasta
syystä, että oli siten suoraa päätä ryntäävä päin Edinburgista
vastaansa marssivaa ylämaalaisarmeijaa. Mutta siinä hän erehtyi;
chevalierin selvä äly tahi hänen neuvojiensa harkinta jätti suoranaisen
tien avoimeksi, ja sen sijaan miehitettiin ne lujat asemat, joilta
alanko oli hallittavissa.

Heti ylängölle päästyään asettuivat ylämaalaiset taistelurintamaan
pitkin selännettä. Miltei samalla hetkellä ilmestyi Seatonin
pensaikkojen takaa englantilaisten etujoukko, miehittääkseen tasangon;
armeijat olivat siten ainoastaan virstan päässä toisistaan. Waverley
selvästi erotti rakuunaskvadroonat, niiden toinen toisensa jälkeen
asettuessa erilleen tasangolle vastapäätä prinssin armeijaa.
Perästäpäin tuli joukko kenttätykkiä, jotka myös asetettiin riviin ja
suunnattiin ylänköön päin. Sitte seurasi avoimina kolonnina kolme tahi
neljä jalkaväkirykmenttiä, painetit pystyssä kuin teräsaidat ja aseet
salamina välähdellen, kun merkin saadessaan yhtähaavaa asettuivat
ylämaalaisten keskuksen kohdalle. Pitkän jonon päätti toinen
tykkiosasto ja ratsurykmentti, jotka järjestyivät jalkaväen vasemmalle
puolelle, joten koko taistelurintama oli etelää kohti kääntynyt.

Sill'aikaa osottivat ylämaalaiset yhtä ripeää taisteluintoa.
Klan'it asettuivat rintamaan sikäli kun ehtivät harjanteelle, ja
molemmat armeijat pääsivät siten yhtaikaa taistelujärjestykseen.
Järjestäydyttyään ylämaalaiset puhkesivat huikeaan sotahuutoon, jonka
kaiku kauan kieriskeli takana olevassa vuoristossa. Englantilaiset,
jotka näyttivät olevan reippaalla tuulella, vastasivat äänekkäillä,
uhmaavilla huudoilla ja laukasivat pari kanuunaa erästä ylämaalaisten
etumaisempaa asemaa kohti. Jälkimäisiä suuresti halutti käydä
hyökkäykseen tuota pikaa, ja Evan Dhu vakuutteli Fergukselle, että
"punatakit tutisivat kuin kepin päällä muna", ja että heidän puolellaan
oli kaikki luonnolliset edut, "koskapa vanhat väkäleuat ämmätkin
(Jumala heitä siunatkoon) saattaisivat rynnätä alas mäkeä."

Mutta kuitenkin oli maaperä, jota vuoristolaisten olisi täytynyt
laskeutua, vaikk'ei toki laajalti, aivan läpipääsemätön. Se ei
ainoastaan ollut rämeinen, vaan kivimuurien risteilemä ja pitkin
pituuttaan hyvin leveän ja syvän kaivannon saartama, mitkä seikat
olisivat englantilaisille muskettisotureille tuottaneet kamalan edun,
ennenkuin ylämaalaiset olisivat voineet käyttää miekkojaan, joihin
olivat pääasiassa tottuneet luottamaan. Johtajat olivat senvuoksi
pakotetut hillitsemään ylämaalaisten taistelukiihkoa, ja vain muutamia
tarkk'ampujia lähetettiin alas rinnettä kahakoimaan vihollisen
etuvartioiden kanssa ja maasuhteita tutkimaan.

Tässä oli siis harvinaisen jännittävä sotilaallinen näytelmä. Nuo kaksi
armeijaa, niin erilaisia näöltään ja järjestöltään, mutta kumpikin
oivallisesti harjaantuneita omaan sodankäyntitapaansa -- joiden ottelu
tuntui ratkaisevan ainakin Skotlannin kohtalon, joksikin aikaa --
seisoivat nyt vastakkain kuin kaksi miekkailijaa areenalla,
mietiskelemässä millä tavoin oli paras hyökätä vastustajan
kimppuun. Johtavat upseerit ja esikunnat nähtiin selvästi kukin
rintamansa edessä, kaukoputkilla tähystelemässä toistensa liikkeitä,
lähettelemässä määräyksiä ja vastaanottamassa tietoja ajutanttien ja
tiedustelu-upseerien kautta, jotka loivat eloa näkymölle, eri suunnille
nelistäen kuin olisi päivän ratkaisu riippunut heidän ratsujensa
vauhdista. Armeijain välisellä alueella sattui toisinaan pikku
kahakoita yksityisten tarkk'ampujain välillä, ja joskus nähtiin hatun
tai lakin putoavan, toverien kantaessa pois jotakuta haavotettua.
Tällaiset ottelut olivat kuitenkin aivan vähäpätöisiä, sillä
kumpaisenkaan armeijan aikeisiin ei soveltunut edetä sille taholle.
Naapurikylistä kurkisteli talonpoikaisväestö arkana ja uteliaana, ja
ulkona merenlahdella näkyi kaksi purjelaivaa, englantilainen lippu
mastossa, koko taklaasi täynnä vähemmän pelokkaita katselijoita.

Kun tätä kaameaa seisahdusta oli kestänyt jonkin tovin, sai Fergus
erään toisen päällikön keralla käskyn asettaa klan'insa Prestonin
tienoille, uhatakseen Copen armeijan oikeaa siipeä ja pakottaakseen
häntä siirtämään asemaansa. Voidakseen määräystä noudattaa otti
Glennaquoichin päällikkö haltuunsa Tranentin hautuumaan, tärkeän
aseman, joka Evan Dhun sanojen mukaan oli "mukava seutu jokaiselle
kristitylle herrasmiehelle, joka kovaksi onnekseen sattuisi kaatumaan
ja haluaisi päästä vihittyyn maahan." Ehkäisemään ja karkottamaan tätä
osastoa lähetti englantilainen kenraali kaksi kanuunaa ja lujan
ratsuväkiosaston. He saapuivat niin lähelle, että Waverley selvästi
tunsi entisen oman joukkonsa lipun ja kuuli torvien ja rumpujen
hälyyttävän hyökkäyskäskyä, jota itse oli niin useasti totellut.
Kuulipa hän hyvin tutun, englantilaisella murteella lausutun
komentosanankin, sen päällikön antamana, jota oli aikoinaan sydämensä
pohjasta kunnioittanut ja rakastanut. Ympärilleen vilkaistessaan hän
näki ylämaalaisten kumppaniensa villiintyneen ulkomuodon, kuuli heidän
keskenään kuiskailevan järeällä ja tuntemattomalla kielellä, katseli
omaa pukuaan, niin peräti erilaista kuin se, mitä oli lapsuudestaan
asti pitänyt, ja toivotteli heräävänsä tilasta, joka tällä haavaa
tuntui hänestä unelta inhalta, kauhealta ja luonnottomalta. "Hyvä
Jumala!" hän mutisi, "olenko siis maanpetturi, lippuni kavaltaja ja
synnyinmaani vihollinen, kuten tuo onneton sotamies loppuaan tehdessään
sanoi?"

Ennen kuin hän saattoi tukahuttaa entispäiväin tukalaa muistoa, astui
hänen entinen päällikkönsä suoraryhtisenä riviensä eteen, tutkiakseen
asemaa. "Nyt osaan häneen", virkahti Callum, varovasti nostaen
piiluikkunsa muurin yli, jonka takana kyyristelihe tuskin
kuudenkymmenen kyynärän päässä tähdättävästään.

Edwardista tuntui kuin olisi ollut isänmurha tapahtumassa silmiensä
edessä, sillä sotavanhuksen kunnioitettavat, hopeanharmajat hapset ja
jalot kasvonpiirteet johtivat mieleen sen miltei isällisen arvonannon,
jonka hän oli upseeriensa sydämissä saavuttanut. Hän oli jo huutaa:
"seis!" mutta Callum Begin vieressä loikova ylämaalainen ukko tarttui
ampujan käsivarteen. "Säästä laukauksesi", virkkoi vanhus, jolla oli
tietäjän maine, "ei ole hänen hetkensä vielä tullut. Mutta varokoon
huomispäivää -- näen käärinliinan hänen povellaan."

Callum oli kivikovasta luonteestaan huolimatta altis taika-uskolle. Hän
kalpeni ennustajan sanoista ja veti pois pyssynsä. Vaarastaan
tietämättä käänsi eversti Gardiner hevosensa ja ratsasti verkalleen
takaisin rykmenttiinsä.

Sillävälin oli englantilainen armeija asettunut uuteen rintamaan, jonka
toinen siipi painui merelle päin ja toinen nojausi Prestonin kylään; ja
kun tämän uudenkin asennon ahdistaminen oli yhtä vaivaloista, niin
kutsuttiin Fergus osastoineen entiselle paikalleen. Tämä muutos teki
vastaavan vaihdoksen kenraali Copen väessä, joka taaskin muodostui
ylämaalaisten kanssa yhdensuuntaiseksi rintamaksi. Näissä
molemminpuolisissa liikkeissä kului aika iltahämärään asti, ja armeijat
valmistausivat viettämään yönsä aseissa, nykyisessä asennossaan.

"Ei tule enää tänä iltana mitään tehdyksi", huomautti Fergus
Waverleylle; "ennen kuin sentään kääriydymme levätteihimme, käykäämme
katsomaan mitä parooni hommailee tuolla takana päin."

Hänen vartiopaikkaansa lähetessään he tapasivat tämän vanhan
tunnollisen upseerin, yövartiat liikkeelle lähetettyään ja yövartiat
asetettuaan, lukemassa episkopaalisen kirkon iltasiunausta osastolleen.
Hänen äänensä kajahteli soinnukkaana, ja vaikka nenävarren alapäähän
valahtaneet silmälasit ja sotilaspukuun pujotettu Saunders Saunderson
apulaisen toimessa näyttivät hieman naurettavilta, niin loivat aseman
vaarallisuus, kuulijakunnan sotainen asu ja taaempana seisoskelevat
satuloidut ratsut kuitenkin vaikuttavan juhlallisen leiman
hartaudenharjotukselle.

"Olen tosin jo aamulla varhain, ennen kuin sinä olit hereilläkään,
ripittänyt itseni", kuiskasi Fergus ystävälleen; "vaan en ole toki niin
jyrkkä katoolinen, ett'en voisi yhtyä tämän kelpo miehen rukoukseen."

Edward nyökkäsi päätään, ja he viipyivät kunnes parooni pääsi loppuun.

Kirjan sulkiessaan hän virkkoi: "Nyt, pojat, iskekää huomenna raskain
käsin ja kevyin tunnoin." Hän tervehti sitte ystävällisesti Mac-Ivoria
ja Waverleytä, joka kysyi mitä mieltä hän oli nykyisestä asemasta. "No,
tiedättehän mitä Tacitus sanoo: _In rebus bellicis maxime dominatur
Fortuna_, onnen kauppaa on sodan käynti. Mutta uskokaa minua, hyvät
herrat, tuo mies ei ole mikään älyniekka ammatissaan. Hän jäähdyttää
poikaparkojensa miehuutta, pitämällä heitä puolustusasennossa, joka jo
itsessään merkitsee alakynnessä oloa tahikka pelkoa. Nyt ne lojuvat
tuolla aseissaan koko yön, levottomina kuin sammakko haravan tiessä,
kun taasen meidän miehemme ovat aamulla aivan pirteitä ja ketteriä
taisteluun käydäkseen. Hyvää yötä, veikot. -- Muuan seikka painaa
mieltäni, mutta jos huomispäivä hyvin päättyy, niin neuvottelemme siitä
kerallanne, Glennaquoich."

"Voisinpa melkein sovittaa mr. Bradwardineen Henrik-kuninkaan
määritelmän Fluellenista", huomautti Waverley, toverinsa keralla
astuessaan leiripaikkaansa:

    "Jos varsin vanha kuosi onkin tuo,
    hän uljas on, ja tarkka miehekseen."

"Hän on paljon ollut sotapalveluksessa", vastasi Fergus, "ja toisinaan
täytyy ihmetellä miten paljon viisautta ja järjettömyyttä mahtuu samaan
luonteeseen. Haluaisinpa tietää, mikä vaivasi äijän mieltä -- kenties
tyttärensä kohtalo. -- Kuulehan, englantilaiset vaihtavat vartioita."

Rumpujen pärinä ja puhaltajien kimeä säestys tunkeutui ylös rinnettä --
hälveni -- heräsi kaikuna henkiin -- ja kuoleutui vihdoin kokonaan.
Sitte kuului ratsuväen innostuttava ja hypähdyttelevä torventoitotus,
yövartioita kutsuen, kunnes sekin tuulen mukana painui kauvas
etäisyyteen.

Ystävykset seisahtuivat katselemaan ympärilleen, ennenkuin laskeutuivat
levolle. Läntisellä taivaalla kimmeltelivät tähdet, mutta merestä
tupruileva kylmä usma peitti itäisen taivaanrannan, valkeina
kiekkuroina vyöryen pitkin lakeutta, jolla vihollisarmeija lepäsi.
Etumaiset vartiot olivat työntyneet rinteen juurella olevan leveän ojan
reunalle asti ja sytyttäneet suuria nuotioita, jotka hämärinä ja
häilyvinä pilkottivat usmakehästään.

Ylämaalaiset makasivat tiuhassa kuin "lehdet Valambrosassa" ylängön
harjalla sikeässä unessa; vain vartijat valvoivat. "Miten monet uljaat
miehet nukkuvatkaan vielä raskaammin ennen huomisyötä, Fergus!" virkkoi
Waverley väkisinkin huoahtaen.

"Älä sitä ajattele", vastasi Fergus, jonka mielessä vain sotaiset
suunnitelmat pyörivät. "Muistele vain miekkaasi, ja kuka sen antoi.
Kaikki muut ajatukset ovat nyt _liian myöhäiset_."

Tämän epäämättömän huomautuksen lohdutuksella yritti Edward tyynnyttää
ristiriitaisten tunteittensa melskettä. Päällikkö ja hän saivat
levättinsä yhdistämällä mukavan ja lämpimän vuoteen. Callum istahti
heidän pääpuoleensa, sillä hänen velvollisuutenaan oli valvoa päällikön
turvallisuutta, ja alkoi matalalla, yksitoikkoisella äänellä hyräillä
pitkää, surunvoittoista geeliläistä laulua, joka piankin tuuditteli
heidät unen helmoihin.



XXXII.

Taistelu.


Muutaman tunnin saatuaan nukkua herätettiin Fergus Mac-Ivor ja hänen
ystävänsä ja kutsuttiin saapumaan prinssin luo. Etäisen kylän
tornikello löi kolmea, heidän rientäessään sinne missä hän makasi. Hän
oli siellä jo ylempien upseeriensa ja klan'ien päälliköitten
ympäröimänä, istuimenaan olkikupo, jota oli vuoteenaan käyttänyt. Juuri
Ferguksen saapuessa päättyi neuvottelu. "Rohkeutta, hyvät miehet",
huudahti chevalier, "ja asettukoon jokainen oitis osastoaan johtamaan!
Muuan uskollinen ystävä on tarjoutunut opastamaan meidät kapeaa ja
mutkittelevaa polkua myöten, joka hankalanakin on sentään
kulkukelpoinen. Se johtaa oikean sivustamme ohi tuon rämeisen ja
koluisen alueen poikki, lujalle tasangolle, jolle vihollisemme on
asettunut. Tuosta pulasta päästyämme täytyy meidän taivaan ja teidän
miekkojenne avulla suoriutua muusta."

Ehdotus herätti yleistä riemua, ja kukin päällikkö kiiruhti
järjestämään miehiään niin hiljaa kuin mahdollista. Koko armeija
siirtyi kapeana rivinä oikealle ja piankin löysi polun, hämmästyttävän
äänettömästi ja kuitenkin hyvin joutuisasti marssien sitä myöten nevan
läpi. Sumu ei ollut noussut ylävämmälle maalle, joten heillä jonkin
aikaa oli tähtien tuike valaistuksenaan. Mutta se katosi tähtien
vaaletessa aamukajastuksen tieltä, ja marssivan kolonnan etupää painui
sankkaan usmamereen, joka valkeana aaltoili koko alangon yli. Nyt oli
eteneminen vaikeampaa, kun polku oli pimeä, ahdas, rosoinen ja toisin
paikoin hyllyvään liejuun uppoileva, ja joukkoja oli kuitenkin
pidettävä yhteen liittyneinä. Mutta ylämaalaiset olivat
elämäntavoissaan tottuneetkin sellaisiin vastuksiin paremmin kuin
säännöllinen sotaväki ja etenivät yhä, vauhtiaan suurestikaan
vähentämättä.

Ivorin klan'in lähestyessä lujaa maaperää, edeltäjiensä kintereillä,
kuului sumun läpi patrullin huuto, vaikk'eivät nähneet rakuunaa
itseään: "Kuka siellä?"

"Hst", huudahti Fergus, "henkensä uhalla pitäköön jok'ainoa suunsa
kiinni; eteenpäin vain", ja marssia jatkettiin yhtä äänettömästi ja
rivakasti kuin ennenkin.

Patrulli laukaisi ratsupyssynsä joukkoa kohti ja laukausta seurasi heti
kavioiden kopse, hänen nelistäessään pois. "_Hylax in limine
latrat_", sanoi Bradwardinen parooni, kuullessaan laukauksen; "se
poika hälyyttää koko leirin liikkeelle."

Ferguksen klan oli saapunut tasangolle, lavealle sänkipellolle, jonka
lakeutta ei ehkäissyt ainoakaan nyppylä, puu tahi pensaskaan. Muu
armeija seurasi nopeasti perässä, ja samalla jo kuului hälyytys
vihollisarmeijasta. Yllätystä eivät he olleet suunnitelleetkaan,
eivätkä sen vuoksi vähääkään välittäneet siitä, että tiesivät
vihollisen nyt olevan varuillaan ja valmiina heitä vastaanottamaan.
Havainto vain joudutti heidän taisteluvalmistuksiaan, jotka olivatkin
sangen yksinkertaiset.

Ylämaalaisarmeija, jolla nyt oli hallussaan usein mainitun avaran
tasangon eli sänkivainion itäinen pää, asettui kahteen rintamaan,
rämeiköstä merelle päin. Ensimäinen oli aiottu hyökkäämään, toinen
varaväeksi. Pikku ratsujoukko, jota prinssi komensi, pysytteli
molempain rintamain välissä. Seikkailijaruhtinas oli alkujaan päättänyt
itse johtaa rynnäkköä eturivissä, mutta sellaista aijetta vastusti koko
hänen esikuntansa, vaivoin saaden hänet siitä luopumaan.

Molemmat rintamat alkoivat siirtyä eteenpäin, ensimäinen valmiina heti
taistelemaan. Klan'it, jotka sen muodostivat, olivat kukin asettuneet
erilliseksi kiilaksi, kärjestä suipoksi ja kymmenen, kahdentoista tahi
viidentoista rivin pituiseksi, sikäli kun heimokunnassa väkeä riitti.
Parhaiten asestetut ja arvoltaan ylimmät -- sillä ne määritelmät
merkitsivät tässä samaa -- asetettiin näiden erisuuruisten aliosastojen
etunenään. Taaemmat työntyivät hartiat tanassa eteenpäin, painollaan
sekä ruumiillisesti että henkistä intoa ja luottamusta lisäämällä
jouduttaen etumaisia voimain koetukseen.

"Heitä pois levättisi, Waverley", huusi Fergus, itse tehden samoin;
"tartanien sijaan voitamme silkkiä, ennenkuin aurinko on ylennyt merien
takaa."

Joka taholla riisuivat ylämaalaiset levättinsä ja tarttuivat
aseisiinsa. Syntyi noin kolme minuuttia kestävä kamala seisahdus,
joll'aikaa miehet päänsä paljastaen nostivat kasvonsa taivasta kohti ja
lausuivat lyhyen rukouksen; sitte he painoivat lakin korvilleen ja
alkoivat työntyä eteenpäin, ensimältä verkalleen. Waverley tunsi
sydämensä sillä hetkellä pamppailevan kuin halkeamaisillaan. Sitä ei
aiheuttanut pelko, ei innostus -- vaan molemmat yhtenä, uusi ja ponteva
vaikute, joka mieltä ensin hyyti ja hämmästytti, sitte kuumeellisesti
kiihdytti. Ympärillä kajahtelevat äänet antoivat lisää yllykettä;
torvet törähtelivät ja klan'it ryntäsivät vihollista kohti kukin omana,
uhkaavana kolonnanaan. Vauhti lisääntyi hetki hetkeltä ja miesten
keskinäinen jupina kasvoi hurjaksi huudoksi.

Samassa hajotti taivaanrannan yläpuolelle noussut aurinko sumun. Huurut
nousivat kuin esirippu, paljastaen molemmat armeijat juuri törmäämässä
yhteen. Englantilaisten rintama oli suunnattu suoraan hyökkäystä
vastaan; se kiilteli väkensä täysien asevarustusten väikkeessä, ja sen
sivustoina oli ratsuväkeä ja tykistöä. Mutta näky ei hyökkääjiä
säikyttänyt.

"Eteenpäin Ivorin pojat", huusi heidän päällikkönsä, "jott'eivät
kameronit iske ensimäisinä!"

Kauheasti huudahtaen syöksähti koko lauma vihollista vastaan.

Muu on hyvin tuttua historiasta. Ratsuväki oli saanut käskyn ahdistaa
ylämaalaisia sivulta päin, vaan joutui, näiden juostessaan laukaistessa
piiluikkunsa sitä kohti, häpeällisen säikähdyksen valtaan, horjui,
seisahtui, sekosi ja nelisti pakoon. Tykkimiehetkin ratsuväen
hylkääminä pötkivät käpälämäkeen, kerran laukaistuaan kanuunansa, ja
ylämaalaiset, jotka ammuttuaan olivat viskanneet pois pyssynsä ja
siepanneet miekkansa, kävivät hillittömällä raivolla jalkaväen
kimppuun.

Tänä häiriön ja kauhun hetkenä Waverley huomasi nähtävästi
korkea-arvoisen englantilaisen upseerin yksinään ja suojeluksetta
seisomassa kanuunan vieressä, jonka hän sen miehistön paettua oli itse
suunnannut ja laukaissut Mac-Ivorin klan'ia vastaan, se kun oli
lähimpänä. Hänen kookas, roteva ryhtinsä oli omiaan herättämään
huomiota, ja tahtoen pelastaa hänet varman surman suusta jätti Waverley
nopeimmatkin soturit hetkeksi jälkeensä ja paikalle ensimäiseksi
saapuneena kehoitti häntä antautumaan. Upseeri vastasi miekan pistolla,
jonka Waverley torjui kilvellään, syrjään kääntäessään katkaisten
englantilaiselta aseen. Samalla oli Dugald Mahonyn tappara putoomassa
upseerin päähän. Waverley ehkäsi iskun, ottamalla senkin kilpeensä,
jolloin upseeri näki enemmän vastustuksen hyödyttömäksi ja Edwardin
jalomielisyyden liikuttamana luovutti hänelle miekkansa pätkän.
Waverley jätti hänet Dugaldin huostaan, ankarasti muistuttaen että
vankia on hyvin kohdeltava ja ettei häntä saanut rosvota, mutta luvaten
kuitenkin, että Dugald oli saava täyden korvauksen hukkaan menneestä
sotasaaliistaan.

Edwardista oikealla riehui taistelu vielä pikku tovin tulisena ja
tiuhassa. Flandrian sodissa harjaantunut englantilainen jalkaväki
piteli puoliaan hyvin miehuullisesti. Mutta klan'ien kiinteät joukot
olivat monin paikoin tehneet aukkoja heidän pitkiin riveihinsä; ja
alkaneessa käsirysyssä ylämaalaisten erikoiset aseet, hillitön rajuus
ja tavaton notkeus tuottivat ehdottoman etevämmyyden niiden rinnalla,
jotka olivat tottuneet paljon luottamaan järjestykseensä ja
sotakuriinsa ja tunsivat toisen särkyneeksi ja toisen tehottomaksi.
Luodessaan katseensa savuiselle surmanäyttämölle näki Waverley eversti
Gardinerin -- omien soturiensa hylkäämänä, vaikka hän oli kaikella
tarmollaan koettanut saada heitä kääntymään vastarintaan -- kuitenkin
kannustamassa hevostaan kentän yli, ottaakseen johdettavakseen
pienoisen jalkaväkiosaston, joka pitkitti epätoivoista ja hyödytöntä
taistelua, seisoen selin hänen oman puistonsa muuria vasten (sillä
hänen talonsa oli taistelutantereen laidassa). Hän näkyi jo saaneen
useampia haavoja, vaatteet ja satula kun olivat veriset. Tämän hyvän ja
urhean miehen pelastaminen oli oitis Waverleyn ponnistusten ainoana
päämääränä. Mutta hän sai vain nähdä everstin kaatumisen. Ennen kuin
Edward pääsi tunkeutumaan ylämaalaisen joukon läpi, joka raivoisana ja
saaliinhimoisena oli sulloutunut toinen toistaan työntämään, näki hän
entisen päällikkönsä putoavan ratsun selästä viikatteen iskun
kohtaamana ja maassa ollessaan saavan enemmän haavoja kuin
kahdenkymmenenkään surmaamiseen olisi tarvittu. Mutta Waverleyn
saapuessa paikalle ei kaikki tajunta vielä ollut kadonnut. Kuoleva
soturi näkyi tuntevan Edwardin, katseensa sattuessa häneen moittivan
surullisena, ja hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi kuoleman olevan
juuri tulossa, luopui aikeestaan, laski kätensä ristiin ja uskoi
sielunsa Jumalalle. Kuolevan katse ei tänä sekamelskan hetkenä painunut
Waverleyn sieluun niin syvästi kuin sitte myöhemmin muistona.

Äänekkäitä riemuhuutoja kaikui joka taholta. Taistelu oli taisteltu ja
voitettu; koko kuormastot ja tykistö jäivät voittajien käsiin.
Täydellisempää voittoa ei ole koskaan saavutettu. Tuskin kukaan
pelastui taistelusta, paitsi ratsuväki, joka oli sen heittänyt heti
alussa, ja nämäkin hajausivat pikku ryhminä ympäri maata. Kertomuksemme
alaan kuuluu enää mainita Balmawhapplen kohtalo. Ratsun selässä, joka
oli yhtä jäykkäniskainen ja itsepäinen kuin herransakin, hän ajoi
rakuunia takaa runsaan seitsemän virstan päähän taistelutantereelta,
mutta vihdoin rohkaisi kymmenkunta pakolaista mielensä, kääntyen
takaisin ja halkaisten häneltä pääkallon miekoillaan. Niin tuli maailma
vakuutetuksi siitä, että tällä onnettomalla herrasmiehellä todellakin
oli aivot älykopassaan, joten hänen elämänsä loppu todisti seikan, jota
sen aikana suuresti epäiltiin. Hänen kuolemaansa ei moni surkutellut.
Hänen ystävänsä, luutnantti Jinker, käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa
vain puhdistaakseen suosikkitammansa kaikesta onnettomuuden syystä.
"Tuhanteen kertaan olen lairdille sanonut", vakuutteli hän, "että oli
synti ja häpeä panna elukkaparan suuhun kuolaimia, kun puolen kyynärän
mittainen suitsivarsi oli kaikki mitä tarvittiin; ja että hän oli vielä
saattava itsensä (saati ratsunsa) tärviölle jonkin kuperkeikan kautta,
kuin sitä vastoin, jos hänellä olisi ollut pikkuruinenkaan ohjasrengas,
hevonen olisi ollut niin nopsa kääntymään komennon mukaan kuin mikäkin
maamoukan poni."

Sellainen oli Balmawhapplen loordin muistopuhe.



XXXIII.

Odottamaton pula.


Kun taistelu oli tauonnut ja kaikki jälleen järjestymässä, niin
Bradwardinen parooni, päivän velvollisuuksista suoriutuneena ja
joukkonsa sijoteltuaan sopiviin asemiin, etsi käsiinsä Glennaquoichin
päällikön ja Edward Waverleyn. Edellisen hän tapasi täydessä puuhassa
ratkaisemassa heimolaistensa keskuudessa syntyneitä kiistoja
etevämmyydestä ja uroteoista sekä saaliinjaosta nousseita tärkeitä ja
epäilyttäviä kysymyksiä. Viimeksi mainituista pulmallisin koski
kultakelloa, joka vielä äsken oli ollut jonkun englantilaisen upseerin.
Se riitapuoli, jota vastaan tuomio langetettiin, lohduttausi sillä,
että "hän (s.o. kello, jonka otaksui eläväksi olennoksi) kuoli sinä
samana yönä, jona Vich Ian Vohr hänet Murdochille antoi"; koneisto oli
näet vetämättä jääneenä seisahtunut.

Heti tämän vaikean kysymyksen ratkaistuaan astui Bradwardinen parooni
molempain nuorten miesten luokse, huolestunut, vakava ilme kasvoillaan.
Hän hypähti vaahtoavan ratsunsa selästä maahan, jättäen sen renkinsä
vaalittavaksi. "Minä en useasti kiroa, mies", virkkoi hän palvelijalle,
"vaan jos rupeat koiruuksiisi ja jätät Berwik-paran sukimatta, saalista
etsiäksesi, niin lempo minut vieköön, joll'en väännä niskojasi nurin."
Hän silitti hellästi elukkaa, joka oli hänet kantanut päivän vaivojen
ja vaarojen läpi, ja pari hyväilysanaa sille hyvästiksi lausuttuaan
huudahti: "No, hyvät, nuoret ystäväni, olipa tämä kunniakas ja
ratkaiseva voitto, mutta nuo ratsumieskonnat vain pakenivat liian pian.
Olisin halunnut näyttää teille _proelium equestre'n_ eli
ratsastajataistelun hyvät puolet: nyt on noiden raukkamaisuus lykännyt
toistaiseksi sen, mitä minä pidän sodankäynnin ylpeytenä ja kauhuna. Ja
näin olen nyt minäkin vielä kerran joutunut taistelemaan vanhassa
kiistassamme, vaikka myönnänkin, ett'en voinut niin suin päin syöksyä
taistelun tulisimpaan tuoksinaan, koska velvollisuutenani oli pitää
koossa sitä kourallista, mitä meillä oli ratsuväkeä. Eikä yksikään
ritari saisi nureksia toveriensa saavuttamaa kunniaa, vaikkapa heitä
käskettäisiin kolmin verroin suurempiin vaaroihin kuin hän; saattaahan
toisella kertaa, Jumalan avulla, hänelle sattua toveriensa onni. --
Mutta, Glennaquoich, ja te, mr. Waverley, pyydän teitä antamaan minulle
parhaan neuvonne eräästä perin painavasta asiasta, joka syvään koskee
Bradwardinen suvun kunniaa. -- Suokaa siis anteeksi, vänrikki
Maccombich, ja te, Inveraughlin, ja te, Edderalshendrach, ja te, sir."

Viimeksi puhuteltu oli Ballenkeiroch, joka entisajan sissikahakassa
paroonin kädellä tapahtunutta poikansa kuolemaa muistellen vilkkui
häneen hurjaa uhmaa välähtelevin katsein. Parooni oli nopea kuin salama
pikaistumaan ja rypisti jo silmäkulmiaan, mutta Glennaquoich veti pois
majurinsa ja päällikön käskevään tapaan huomautteli hänelle miten
hullua oli tällaisena hetkenä uudistella vanhaa riitaa.

"Maa on raatojen peitossa", mutisi vanha vuoristolainen, ynseästi
kääntyen pois, "_yksi lisää_ olisi mennyt muun mukana, ja se olisi
ollut Bradwardinen tahi minun. Mutta sinun vuoksesi, Vich Ian Vohr, se
sikseen jääköön."

Päällikkö koetti ukkoa lepytellä, viedessään hänet joutuin pois.
Palattuaan hän matalalla äänellä huomautti paroonille: "Se on
Ballenkeiroch, jonka poika kaatui tuossa onnettomassa jutussa kahdeksan
vuotta takaperin."

"Ahaa!" sanoi parooni, ja hänen kasvonpiirteittensä ankaruus suli
oitis; "paljon voin sietää mieheltä, jolle olen niin ikävän
onnettomuuden tuottanut. Teit oikein siinä, että selitit minulle asian,
Glennaquoich; katsokoon nyt minuun mustana kuin keskiyö Martinpäivän
aikaan, eikä Cosmo Comyne Bradwardine väitä hänen väärin tekevän. Oi,
minulla ei miehistä perillistä ole, ja pitäisipä minun siis kärsiä
miestä, jonka olen lapsettomaksi tehnyt -- vaikka tiedättehän, että
jälkeenpäin järjestin asian teidän kanssanne, suorittamalla sakkoa. --
No niin, minulla, kuten sanoin, ei ole miesperillistä, mutta kuitenkin
tulee minun ylläpitää sukuni kunniaa; ja siinä suhteessa pyysin
erityistä ja yksityistä tarkkaavaisuuttanne."

Jännitetyn uteliaasti odottivat molemmat nuoret miehet hänen asiansa
kuullakseen.

"En epäile, pojat, sitä", alotti hän, "että kasvatuksessanne on pidetty
huolta läänityssopimusten oikean luonteen selvittämisestä ja
valaisemisesta?"

Fergus pelkäsi loppumatonta selittelyä ja vastasi: "sen me tunnemme
varsin tarkoin, parooni", nyhjäisten Waverleytäkin vaikenemaan
tietämättömyytensä.

"Ja kaiketi tiedätte, että Bradwardinen paroonius on asetettu eräälle
kyllä kunnialliselle, vaan laatuaan erikoiselle pohjalle. Sehän
nimittäin on _blancum_, eli kuten Craig mieluummin soisi
sanottavan _francum_, vapaa läänitys, _pro servitio detrahendi,
seu exuendi, caligas regis post battalliam_." Tässä Fergus iski
haukansilmänsä Edwardiin, melkein huomaamattomasti kohauttaen
kulmakarvojaan, toistaen saman liikkeen hartioillaan. "Mutta tässä
asiassa juohtuu mieleeni kaksi epätietoista kohtaa. Ensinnäkin, tuleeko
tämä palvelus eli läänitystoimi missään tapauksessa prinssille, kun
sanat kuuluvat, _per expressum, caligas_ REGIS, itse kuninkaan
saappaat; ja pyydän teitä lausumaan siitä mielipiteenne, ennenkuin
jatkamme pitemmälle."

"No, hänhän on hallitseva prinssi", vastasi Mac-Ivor, kiitettävällä
tahdonvoimalla pitäen kasvonsa tyyninä; "ja Ranskan hovissa osotetaan
sijaishallitsijaakin kohtaan kaikkea sitä kunnioitusta, mikä
kuninkaalle kuuluu. Sitäpaitsi, jos minun tulisi jommaltakummalta vetää
saappaat jalasta, niin tekisinpä sen palveluksen nuorelle chevalierille
kymmenen kertaa halukkaammin kuin hänen isälleen."

"Niin kyllä, vaan minä en puhu yksilöllisistä haluista. Kuitenkin on
minulle hyvin tärkeätä se mitä kerrotte Ranskan hovitavoista. Ja
epäilemättä prinssi, _alter ego'na_ lienee oikeutettu vaatimaan
kruunun suurten alustalaisten _homagiumia_, koskapa kaikki
uskolliset alamaiset sijaishallitusvaltuudessa käsketään häntä
kunnioittamaan kuin kuningasta itseään. Kaukana siis minusta olkoon
hänen valtansa loiston vähentäminen pidättämällä tätä kunnioituksen
toimenpidettä, joka niin erityisesti ylentää sitä, sillä epäilenpä
tokko Saksan keisarinkaan saappaita riisuu vapaavaltakunnan parooni.
Mutta tässäpä on toinen vaikeus -- prinssi ei käytä saappaita, vaan
ainoastaan ylämaalaisia töppösiä sääryksineen."

Tämä viime pulma oli vähällä mullistaa Ferguksen totisuuden.

"Tosiaan, parooni", virkahti hän, "tunnettehan sananparren: 'paha on
riisua housuja ylämaalaiselta', ja saappaat ovat tässä yhtä lujassa."

"Sana _caligae_ kuitenkin", jatkoi parooni, "tarkottaa alkuperäisessä
merkityksessään pikemmin sandaaleja, vaikka myönnänkin että se
perhetarustossamme, jopa vanhoissa asiapapereissammekin selitetään
saappaiksi; ja Caius Caesar, Caius Tiberiuksen veljenpoika ja seuraaja,
sai lisänimen Caligula _a caligulis, sive caligulis levioribus, quibus
adolescentior usus fuerat in exercitu Germanici patris sui_. Ja
_caligae_ olivat myöskin käytännössä luostariveljeksillä, sillä eräästä
vanhasta Pyhän Benediktuksen sääntökirjasta St. Amandin luostarissa
luemme, että _caligae_ sidottiin nauhoilla."

"Se soveltuu töppösiin", arveli Fergus.

"Totta kyllä, hyvä Glennaquoich, ja sanat ovat aivan selvät: _caligae
dictae sunt quia ligantur; nam socci non ligantur, sed tantum
intromittuntur_, s.o. _caligae_ saavat nimensä nauhoista,
joilla ne sidotaan, kun _socci_ -- jotka voinevat olla samaa kuin
meidän tallukkamme, joita englantilaiset nimittävät tohveleiksi -- vain
sujautetaan jalkaan. Valtakirjan sanat myös suovat vaihtoehdon:
_exuere, seu detrahere_, s.o. _avata_, kuten sandaaleista eli
töppösistä puhuen, ja _vetää pois_, mikä taasen soveltuu
saappaisiin. Kuitenkin haluaisin enemmän valaistusta tälle asialle,
mutta pelkäänpä ettei täällä päin ole löydettävissä ketään oppinutta
asiantuntijaa _de re vestiaria_.

"Suuresti sitä epäilen minäkin", virkkoi päällikkö, silmäillessään
pitkin lakeutta hajaantuneita ylämaalaisia, jotka saaliinensa olivat
palaamassa leiriin, "vaikka _res vestiariasta_ itsestään näkyy
tällä erää olevan suuri kysyntä."

Kompaa kunnioitti parooni hymyilyllä, vaan palasi heti takaisin asiaan,
joka näytti olevan hänelle mitä vakavinta laatua.

"Rättäri Macwheeble kyllä on sitä mieltä, että tämä kunniapalvelus on
sen luontoinen, että se tehdään _si petatur tantum_, ainoastaan
jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vaatii kruunun vasallilta tätä
mieskohtaista velvollisuuden osotusta; ja hän todellakin osotti
minulle Dirletonin 'Epäilyksistä ja Kysymyksistä' tapauksen Grippit
_versus_ Spicer, koskeva maatilan peruutusta _ob non solutum
canonem_, s.o. läänitysveron laiminlyönnin vuoksi, veron
ollessa kolme pippurijyvää vuodessa, mitkä arvioittiin seitsemäksi
kahdeksas-osaksi penniä Skotlannin rahaa, ja siinä kuitenkin vastaaja
vapautettiin. Mutta minä katson varmimmaksi itse tarjoutua tekemään
prinssille tämän palveluksen ja olla valmiina siihen. Kuitenkin pidän
samalla huolta siitä, että rättärini silloin on saapuvilla, mukanaan
protestikirja, jonka hän tässä on laatinut -- (tässä parooni veti
paperikääryn povitaskustaan) -- ja jossa lausutaan, että 'jos hänen
kuninkaallinen korkeutensa näkee hyväksi vastaanottaa muuta apua
_caligae'nsa_ (merkitkööt ne sitte saappaita tahi töppösiä);
riisumisessa kuin sanotun Bradwardinen paroonin, niin se ei ole millään
muotoa vahingoittava tahi ehkäisevä sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen
oikeutta samaan palvelukseen tulevaisina aikoina; eikä se ole antava
kenellekään kamariherralle, kamaripalvelijalle, squirelle tahi
hovipojalle, jonka apua hänen kuninkaallinen korkeutensa saattaa
suvaita käyttää, minkäänlaista oikeutta, nimeä tahi vaatimusta sanotun
Cosmo Comyne Bradwardinen tilaan ja Bradwardinen parooniuteen,
kaikkineen mitä siihen kuuluu ja mikä ylempänä mainittu on'."

Fergus ylisti tätä toimenpidettä sydämensä pohjasta ja parooni lausui
heille ystävälliset hyvästit, tyydytetyn turhamaisuuden myhäilyn
kirkastaessa järeitä kasvojaan.

"Eläköön rakas ystävämme parooni", huudahti päällikkö Bradwardinen
poistuttua kuuluvista; "hullunkurisempaa äijää ei ole Tweedin
pohjoispuolella! Harmittaa kun en huomannut hänelle ehdottaa, että
olisi tänä iltana saapunut prinssin iltaseurueeseen saapaspihti
kainalossa. Varmaankin hän olisi suostunut, kunhan olisin pitänyt
naamani totisena."

"Mutta miten voi sinua huvittaa pilanteko noin suopeasta ja arvokkaasta
miehestä?"

"Suo anteeksi, Waverley, mutta sinähän yrität olla yhtä naurettava kuin
hänkin. Etkö siis älynnyt, että mies on kaikesta sielustaan kiintynyt
tuohon saapasjuttuun? Hän on pikku lapsesta asti kuullut ja ajatellut
sitä maailman suurimpana etuoikeutena ja juhlallisimpana mainetyönä; ja
pidänpä epäilemättömänä, että juuri sen saavuttamiseksi hän etupäässä
ryhtyikin aseisiin. Usko minua, jos olisin yrittänyt pidättää häntä
noin saattamasta itseään naurun alaiseksi, niin olisi hän pitänyt minua
tietämättömänä, nenäviisaana narrina, tahi kenties joutunut kiusaukseen
leikata kurkkuni poikki -- jollaisen huvin hän oli jo kerran suoda
itselleen erään muodollisen seikan johdosta, joka ei hänen silmissään
kuitenkaan ollut puoleksikaan niin tärkeä, kuin nyt tämä saapas- tahi
töppös-ongelma. Mutta minunpa täytyy mennä pääkortteeriin valmistamaan
prinssiä tätä merkillistä kohtausta varten. Tietoni on varmaankin
tervetullut, sillä se suo hänelle sydämmellisen naurun tällä haavaa ja
saa hänet varomaan nauramasta hetkellä, jolloin se olisi sangen _mal
à propos_. Näkemään asti siis, Waverley."



XXXIV.

Englantilainen vanki.


Ensi työkseen meni Edward nyt etsimään upseeria, jonka hengen oli
pelastanut. Lukuisien onnettomuustoveriensa keralla vartioittiin häntä
taistelukentän laidassa olevassa herrastalossa.

Astuessaan huoneeseen, jossa he seisoivat tiheään sulloutuneina,
Waverley heti tunsi hakemansa ei ainoastaan erinomaisen arvokkaasta
ulkomuodosta, vaan myös Dugald Mahonysta, joka oli tapparoineen
seisonut kuin häneen kahlehdittuna siitä asti kuin hän vangiksi joutui.
Dugald kaiketi tahtoi olla varma Edwardin lupaamasta palkinnosta, mutta
siten hän pelasti englantilaisen rosvoukselta tässä yleisessä
sekasorrossa, viisaasti harkiten, että lunastusmaksu luultavasti
riippui lunastettavan lopullisesta tilasta.

Lähestyen upseeria Waverley sydämellisesti tarjoutui täyttämään niitä
toivomuksia, joita vangitulla mukavuuteensa nähden saattoi olla
nykyisissä hankalissa oloissa.

"En ole niin kokematon soturi, sir", vastasi englantilainen, "että
valittaisin sotaonnen vaihtelua. Minua vain surettaa nähdä omassa
kuningaskunnassamme tapauksia, jollaisille muualla olen ollut
verrattain välinpitämättömänäkin todistajana."

"Jahka tulee vielä toinen päivä tämän lainen", virkkoi Waverley, "niin
luulen huolienne aiheen häviävän ja kaiken palautuvan rauhaan ja
järjestykseen."

Upseeri hymyili päätään pudistaen. "En saa unohtaa asemaani sikäli että
yrittäisin muodollisesti kumota mielipidettänne; mutta, joskin olette
menestyneet ja suurta urheutta osottaneet, niin olette ryhtyneet
tehtävään, johon teillä ei ole lähimainkaan riittäviä voimia."

Tällä hetkellä raivasi Fergus itselleen tien tungoksen läpi.

"Tule, Edward: prinssi on lähtenyt Pinkiehouseen yöksi, ja meidän on
mentävä perässä, jott'ei koko _caligae-jnhla_ jäisi näkemättä.
Ystävänne, parooni, on tullut syypääksi rajattomaan julmuuteen; hän on
nimittäin raahustanut rättäri Macwheeblen mukanaan taistelukentälle.
Tiedäthän että rättärin suurimpana kauhuna on aseellinen ylämaalainen
ja ladattu pyssy; ja tuolla hän nyt seisoo kuuntelemassa paroonin
ohjeita protestipaperista, kyyristyen ja lyyhistyen jokaisella
laukauksella, minkä miehemme joutilaina ampuvat kedolla, levottomana
kuin jänis etsiessään pensasta mihin päänsä pistäisi, rangaistuksekseen
saaden jokaisesta säikähdyksen oireesta kiivaan nuhtelun herraltaan,
joka ei myöntäisi kokonaisen tykkipatterinkaan yhteislaukausta
vieressään puolusteluksi hänen sukunsa kunniaa koskevassa keskustelussa
ilmenevästä tarkkaamattomuudesta."

"Mutta kuinka saikaan mr. Bradwardine hänen uskaltamaan tulla näin
kauvas?" kysyi Edward.

"No, hän luullakseni tuli Musselburgiin asti siinä toivossa, että saisi
kirjottaakseen testamentteja muutamille meistä; ja paroonin jyrkkä
käsky pakotti hänet tänne Prestoniin taistelun päätyttyä. Hän valittaa
parin roikaleemme saattaneen itsensä hengenvaaraan, tähtäämällä
pyssynsä häntä kohti; mutta kun he rajottivat hänen lunnaikseen yhden
englantilaisen pennin, niin ei meidän tarvitse vaivata sotaoikeutta
sillä asialla. Tuleppa siis, Waverley."

"Waverley!" huudahti englantilainen upseeri kiihtyneenä; "Sir Everard
Waverleyn veljenpoika?"

"Sama, sir", vastasi sankarimme, hiukan hämmästyen vangin äänen sävyä.

"Olen sekä onnellinen että pahoillani siitä että teidät kohtasin",
lausui vanki.

"En käsitä millä ansaitsen huomionne."

"Eikö setänne ole koskaan maininnut Talbot-nimistä ystävää?"

"Olen kuullut hänen suurella ystävyydellä puhelevan sellaisesta
henkilöstä", vastasi Edward, "hän oli luullakseni eversti armeijassa,
ja lady Emily Blandevillen puoliso, mutta tietääkseni nykyään
ulkomailla."

"Olen vast'ikään palannut", selitti upseeri, "ja Skotlantiin tultuani
pidin velvollisuutenani toimia siinä missä saatoin hyödyttää maatani.
Niin, mr. Waverley, minä olen eversti Talbot, mainitsemanne naisen
puoliso, ja ylpeänä tunnustan kiittäväni sekä sotilaallisesta arvostani
että kotoisesta onnestani teidän jalomielistä ja ylevää sukulaistanne.
Hyvä Jumala, hänen veljenpoikansako siis tapaan tuollaisissa pukimissa
ja tuollaisessa puolueessa taistelemassa!"

"Sir", huomautti Fergus korskeasti, "se puku ja puolue ovat
jalosukuisten ja kunniallisten miesten."

"Asemani kieltää minut inttämästä väitettänne vastaan", sanoi eversti
Talbot; "muutoin ei olisi vaikea todistaa, ett'eivät urheus eivätkä
ylhäisyys pysty parantamaan huonoa asiaa hyväksi. Mutta mr. Waverleyn
luvalla, ja teidän, sir, jos sitäkin tulee kysyä, haluaisin hänen
kanssaan haastaa muutaman sanan hänen perhettään koskevista asioista."

"Mr. Waverley on vapaa toimimaan tahtonsa mukaan. Seurannethan minua
Pinkiehouseen", sanoi Fergus Edwardiin kääntyen, "puheltuasi uuden
ystäväsi kanssa?" Ja Glennaquoichin päällikkö suoristi levättinsä
tavallista mahtipontisemmin ja ylpeämmin, poistuen sitte huoneesta.

Waverley sai helposti hankituksi eversti Talbotille luvan siirtyä talon
tilavaan puutarhaan. He astelivat tuokion vaieten; eversti nähtävästi
mietiskeli miten alottaisi keskustelun, vaan lausui vihdoin:

"Mr. Waverley, olette tänään pelastanut henkeni, ja kuitenkin kautta
taivaan soisin sen menettäneeni ennen kuin tapasin teidät pitämässä
näiden miesten pukua ja kokardia."

"En pahastu moitteestanne, eversti Talbot; lausutte sen hyvässä
tarkotuksessa, ja kasvatuksenne ja ennakkoluulonne saattavat sen
luonnolliseksi. Mutta ei ole mitään tavatonta siinä, että julkiseen
häpeään syyttään syösty mies antautuu asemaan, missä hänellä on parhaat
toiveet saada hyvitystä sortajiltaan."

"Minusta pikemmin tämä asema on enimmin omiaan vahvistamaan teistä
leviteltyjä huhuja", väitti Talbot; "seuraattehan juuri sitä
menettelytapaa, josta teitä on epäilty. Tiedättekö, mr. Waverley,
millaiseen määrättömään surkeuteen ja vaaraankin nykyinen käytöksenne
on lähimmät sukulaisenne saattanut?"

"Vaaraan!"

"Niin juuri. Englannista lähtiessäni olivat setänne ja isänne olleet
pakotetut hankkimaan takuun, pysyäkseen vapaalla jalalla, kunnes heitä
vastaan valtiopetoksesta nostettu kanne ratkaistaan; takuunkin saivat
asettaa ainoastaan auttajain ponnistusten johdosta. Saavuin Skotlantiin
ainoastaan pelastaakseni teidät kuilusta, johon olitte syössyt; enkä
osaa arvata, mitä seurauksia tästä avoimesta kapinallisiin
liittymisestä onkaan perheellenne, koska jo epäilty aikomuksennekin oli
heille vaaraksi. Olen sydämeni pohjasta suruissani siitä, etten teitä
tavannut ennenkuin jouduitte tähän viimeiseen, onnettomaan
erehdykseen."

"En tosiaan käsitä", vastasi Waverley jäykästi, "miksi eversti Talbot
minun vuokseni on niin suuriin vaivoihin ruvennut."

"Mr. Waverley", lausui Talbot, "olen hidas ymmärtämään ivaa; ja sen
vuoksi vastaan sanoihinne niiden yksinkertaisimman merkityksen mukaan.
Olen sedällenne kiitollisuuden velassa suuremmista hyvistä töistä kuin
poika isälleen. Minulla on häntä kohtaan pojan velvollisuudet; ja kun
tiedän, ettei ole parempaa tapaa hänen hyvyyttään korvatakseni kuin
auttaa teitä, niin koetan mahdollisuuden mukaan pitää huolta
kohtalostanne, sallitte minun niin tehdä tai ette. Se omakohtainen
kiitollisuus, johon olette minut saattanut tänään, on yleisten
käsitysten mukaan suurin mihin ihminen konsanaan voi toisen saattaa,
mutta se ei vähimmässäkään määrässä lisää tätä intoani, yhtä vähän kuin
sitä voi vähentää mikään kylmäkiskoisuus, jolla sen saatatte
vastaanottaa."

"Aikeenne voinevat olla hyvää tarkottavia, sir", huomautti Waverley
kuivasti, "mutta puheentapanne on jyrkkää ja omavaltaista."

"Kun kauan poissa oltuani palasin Englantiin", pitkitti eversti Talbot,
"niin tapasin sir Everard Waverleyn kuninkaallisen virkamiehen
vartioittavana teidän käytöksenne herättämän epäluulon takia. Hän on
vanhin ystäväni -- sanon sen vieläkin kerran -- jaloin hyväntekijäni;
hän uhrasi omat onnensa suunnitelmat minun hyväkseni, hänen jokainen
sanansa ja ajatuksensa ovat pelkkää hyväntahtoisuutta. Tapasin tämän
miehen vankeudessa, jonka hänelle saattoivat yhä painostavammaksi
hiljaisen rauhalliset elämäntapansa, luontainen arvokkuuden tunne ja --
suokaa anteeksi -- syy, mikä sellaisen onnettomuuden oli hänelle
tuottanut. En voi teiltä salata mitä sillä hetkellä tunsin; ajatukseni
olivat mitä katkerimmat teitä vastaan. Sukusuhteitteni avulla, joilla
tietänette olevan melkoisesti vaikutusvaltaa, sain sir Everardin
vapautetuksi, ja läksin suoraa päätä Skotlantiin. Tapasin eversti
Gardinerin, miehen, jonka kohtalo yksistäänkin saattaa tämän kapinan
ainaisesti kirotuksi. Keskustellessani hänen kanssaan huomasin hänen
suuressa määrin leppyneen teille, saatuaan tietoonsa eräitä myöhempiä
seikkoja, uudestaan kuulusteltuaan kapinaan osallisia sotamiehiänne ja
harkittuaan miten suotuisan vaikutuksen olitte häneen ensinnä tehnyt;
enkä epäillyt, ettei kaikki vielä ollut korjattavissa, joshan vain
onnistuisin teidät löytää. Vaan tämä luonnoton kapina on kaikki
tärvellyt. Ensi kerran pitkän ja varsinaisen sotilasurani kuluessa olen
nähnyt brittiläisten häpäisevän itsensä hurjalla paolla, vieläpä
sellaisen vihollisen tieltä, jolla ei ollut aseita eikä sotakuria. Ja
nyt tapaan rakkaimman ystäväni perillisen -- voisinpa sanoa pojan --
mukana voitossa, jota hänen oikeastaan pitäisi punastua. Miksi surisin
Gardineria! Hänen kohtalonsa on omaani verraten kadehdittava!"

Eversti Talbotin käytöksessä oli niin paljon arvokkaisuutta, sellainen
miehuullinen murhe ja sotilaallinen ylpeys, ja sanoma Sir Everardin
joutumisesta vangiksi esitettiin niin tunteellisesti, että Edward jäi
häveten, loukkaantuen ja murheellisin mielin seisomaan vangin eteen,
jonka hengen oli muutamia tunteja takaperin pelastanut. Siksi hän ei
ollutkaan pahoillaan, kun Fergus toisen kerran keskeytti heidän
keskustelunsa.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee mr. Waverleyn saapumaan
luoksensa." Eversti loi Edwardiin moittivan silmäyksen, joka ei
jäänyt ylämaalaisen päällikön tarkalta silmältä huomaamatta.
"_Viipymättä_ saavuttava!" toisti hän hyvin pontevasti. Waverley
kääntyi taas everstiin.

"Tapaamme toisemme vielä", hän sanoi, -- sillä välin on teille kaikkia
mahdollisia lievennyksiä --"

"En halua mitään", sanoi eversti; "antakaa minun kärsiä samaa kuin
halvimmat näistä miehistä, jotka tänä onnettomana päivänä ovat
mieluummin haavottuneet ja vangiksi joutuneet kuin häpeällisesti
paenneet. Melkeinpä haluaisin vaihtaa olinpaikkaa jonkun kaatuneen
kanssa, jos siten saisin varmuutta, että sanani ovat sopivalla tavalla
teihin vaikuttaneet."

"Vartioittakoon eversti Talbotia tarkasti!" sanoi Fergus
ylämaalaiselle, joka oli vanginvartijain päällikkönä. "Niin on prinssi
erikoisesti käskenyt: siinä on erittäin tärkeä vanki."

"Mutta älkää antako häneltä puuttua mitään mukavuutta, mikä hänen
arvollensa kuuluu", lisäsi Waverley."

"Mikäli ankara vartioiminen sallii", täydensi Fergus. Upseeri näytti
mukautuvan molempiin käskyihin, ja Edward seurasi Fergusta puutarhan
portille, missä Callum Beg kolmea satuloittua hevosta pidellen heitä
odotteli. Kääntyessään vielä kerran taaksepäin hän näki joukon
ylämaalaisia vievän eversti Talbotia takaisin vankilaansa; ovella tämä
vielä pysähtyi ja viittasi Waverleylle kädellään, ikäänkuin
terottaakseen äskeisen puhelun vaikutusta.

"Hevosia on nyt saatavana runsaasti kuin mustikoita", sanoi Fergus
noustessaan satulaan. "Niitä riittää jokaiselle, kun vaan viitsii
kiinni ottaa. Tuleppa, kyllä Callum kiinnittää jalustimemme, ja sitte
niin pian Pinkiehouseen kuin nämä _ci-devant_ rakuunahevoset
suinkin vievät!"



XXXV.

Vähäpätöisiä asioita.


"Prinssin käsky pani minut palaamaan", sanoi Fergus Edwardille
ratsastusmatkalla Prestonista Pinkiehouseen. "Mutta luullakseni tiedät,
miten tavattoman tärkeä meille tämä ylhäinen eversti Talbot on vankina.
Hän on kaikkein mielestä parhaita upseereja punatakkisten joukossa;
häntä pitää erikoisena ystävänään itse vaaliruhtinas, vieläpä
Cumberlandin herttuakin, peljätty sankari, joka kutsuttiin Fontenoyn
luona saavuttamistaan voitoista tänne nielemään meidät ylämaalaisraukat
elävältä. Onko hän sinulle jutellut, miten St. Jamesin kirkonkellot
soivat? Eikö? 'Käännyhän, Whittington', niinkuin entisaikaan Bowin
kellot,"

"Fergus!" huudahti Waverley moittivasti.

"Enpä totta tosiaan tiedä, mitä sinusta tulee", vastasi Mac-Ivorin
päällikkö, "sinuthan saa mikä uusi suunta tahansa käännetyksi. Täällä
olemme nyt saaneet sellaisen voiton, jonka vertaista historia ei tunne
-- jok'ikinen elävä sielu ylistää käytöstäsi yläilmoihin asti -- ja
prinssi ihan ikävöi saadakseen sinua itseäsi kiittää -- ja kaikki
Valkean Ruusumme kaunottaret kumartelevat edessäsi -- mutta sinä,
tämänpäiväinen _preux chevalier_, istut siinä ratsusi selässä
kyykkyisenä kuin mikäkin torimatami, naama niin murheisena kuin
ruumissaatossa!"

"Minua surettaa eversti Gardiner poloisen kuolema: hän oli ennen hyvin
ystävällinen minua kohtaan."

"Vaikkapa niinkin, sure pois viisi minuuttia' ja näytä sitte taas
iloista puoltasi; hänen tämänpäiväinen kohtalonsa voi saavuttaa meidät
huomenna. Lähinnä voittoa on kunniallinen kuolema paras; mutta se on
sittenkin _pis-aller_, minkä suo mieluummin viholliselleen kuin
itselleen."

"Eversti Talbot ilmotti minulle myös, että hallitus on minun tähteni
vangituttanut sekä isäni että setäni."

"Kyllä me menemme niistä takuuseen, hyvä ystävä; Ferrara-miekkamme saa
huolehtia heidän turvallisuudestaan. Tekisi mieleni nähdä sen joutuvan
koetteelle Westminster-Hallissa!"

"Ei tarvita, he ovat jo taas vapaina rauhallisempaa takuuta vastaan."

"No miksi sitte jalo uljuutesi on niin kerrassaan lamassa, Edward?
Luuletko vaaliruhtinaan ministerien olevan sellaisia kyyhkysiä, että
näin ratkaisevana hetkenä päästävät vihollisensa irti, jos vaan
uskaltaisivat tai voisivat niitä vankina pitää ja rangaista? Saat olla
varma siitä, että niillä ei ole sukulaisianne vastaan mitään syytöstä,
jolla voisivat heidän vankeuttaan pidentää, taikka he pelkäävät
ystäviämme, vanhan Englannin reippaita ritareita. Kaikissa tapauksissa
saat olla huoletonna omaistesi kohtalosta; kyllä me keksimme keinoja,
millä saamme heille ilmotettua sinunkin turvallisuutesi."

Nämä perustelut saivat Edwardin vaikenemaan, vaikk'ei täysin
rauhottumaan. Jo useita kertoja hän oli loukkaantunut siitä melkoisesta
välinpitämättömyydestä, jota Fergus osotti niidenkin tunteita kohtaan,
joista hän piti, jos nämä tunteet sattuivat olemaan epäsoinnussa hänen
oman mielialansa kanssa, varsinkin silloin, jos ne häiritsivät häntä
jonkun mieluisan suunnitelman toteuttamisessa. Fergus huomasikin
toisinaan loukanneensa Waverleyn mieltä, mutta ollen aina puuhaamassa
jotain mieleistään juonta, hän ei tullut kyllin tarkanneeksi, miten
syvällinen tai pitkällinen toisen pahastuminen oli, niin että näiden
pikkumaisten loukkausten uusiintuminen oli päässyt jossakin määrin
laimentamaan nuoren vapaaehtoisen kiintymystä päällikköönsä.

Chevalier otti Waverleyn vastaan tavallisella suopeudellaan ja lausui
hänelle monta kohteliaisuutta erinomaisesta urhoollisuudesta. Sitte hän
vei Waverleyn syrjään, kyseli eversti Talbotista yhtä ja toista ja
saatuaan kaikki ne tiedot, mitä Edward saattoi vangista ja tämän
olosuhteista antaa, hän jatkoi:

"En voi olla uskomatta, mr. Waverley, että eversti sisimmässään on
meille suosiollinen, kätkeytyköönpä asianhaaroihin mukautuakseen minkä
naamarin taakse tahansa, sillä ensiksikin tämä aatelismies on niin
läheisessä suhteessa arvokkaaseen ja etevään ystäväämme, Sir Everard
Waverleyhin, ja toiseksi hänen puolisonsa on Blandevillen sukua, joka
taatusti kannattaa Englannin kirkon totisia ja oikealle hallitsijalle
uskollisia periaatteita."

"Mikäli voin päättää siitä, mitä tänään kuulin hänen lausuvan, täytyy
minun olla asiasta aivan eri mieltä kuin teidän kuninkaallinen
korkeutenne."

"Samapa se, ainakin kannattaisi yrittää. _Sen_ vuoksi uskon teidän
haltuunne eversti Talbotin vartioimisen ja valtuutan teidät
menettelemään hänen suhteensa, miten hyväksi näette. Toivon teidän
keksivän keinoja saadaksenne selville hänen todellisen kantansa, mitä
tulee kuninkaallisen isämme saattamiseen valtaistuimelle."

"Olen varma siitä", sanoi Waverley kumartaen, "että jos eversti Talbot
suostuu lupauksen antamaan, siihen myös voi ehdottomasti luottaa; mutta
jos hän kieltäytyy, niin toivoakseni teidän kuninkaallinen korkeutenne
jättää jonkun toisen kuin hänen ystävänsä veljenpojan toimeksi ryhtyä
häntä vastaan tarpeellisiin varokeinoihin."

"Minä en anna hänen vartioimistaan kenenkään muun huoleksi kuin
teidän", sanoi prinssi hymyillen, mutta mahtipontinen sävy äänessään;
"hyvin tärkeää on minun asialleni, että välillänne edes näyttää olevan
hyvä sopu, vaikk'ei teidän onnistuisikaan todella saavuttaa hänen
luottamustaan. Teidän on sentähden otettava hänet kortteeriinne; ja
siltä varalta, että hän kieltäytyisi antamasta kunniasanaansa, pitää
teidän toimittaa varmat vartijat. Pyydän teitä viipymättä ryhtymään
tarpeellisiin toimenpiteisiin. Huomenna palaamme Edinburgiin."

Kun Waverley siten komennettiin takaisin Prestonin läheisyyteen,
jäi häneltä näkemättä Bradwardinen paroonin juhlallinen
alamaisvelvollisuuden osoitus. Hän olikin tätä nykyä menettänyt kaiken
halun naurettavaisuuden näkemiseen, niin että se toimitus, johon Fergus
oli niin hartaasti yllyttänyt hänen uteliaisuuttaan, unohtui häneltä
kokonaan. Mutta seuraavana päivänä kierteli luettavana oikea
sanomalehti, jossa seikkaperäisesti kerrottiin Gladsmuirin taistelusta,
joksi ylämaalaiset mielellään nimittivät voittoansa; lopussa oli
kertomus vastaanotosta, jollaisen chevalier oli Pinkiehousessa
myöhemmällä pitänyt, sisältäen muun mukana seuraavat korkealle
tavottelevat lauselmat:

"Siitä onnettomasta sopimuksesta alkaen, joka tuhosi Skotlannin aseman
itsenäisenä kansana, ei meillä enää ole ollut onnea nähdä tämän maan
ruhtinasten vastaanottavan eikä sen aatelismiesten suorittavan niitä
alamaisvelvollisuuden osotuksia, jotka, perustuen skotlantilaisen
urhouden loistaviin sankaritekoihin, johtavat mieleemme maamme entistä
historiaa ynnä niiden siteiden miehuullista ja ritarillista
koruttomuutta, jotka yhdistivät kruunuun tätä niin usein avustaneiden
ja puolustaneiden sotilasten kunnianosotuksen. Mutta tämän kuun 20:nnen
päivän illalla herätettiin meissä taas eleille muisto eräästä niitä
menoja, jotka kuuluvat Skotlannin maineen entisiin aikoihin. Kun kaikki
olivat koolla, esiintyi Cosmo Comyne Bradwardine, samannimisestä
paroonikunnasta, armeijan eversti y.m., y,m., y.m., prinssin eteen, mr.
D. Macwheeblen, Bradwardinen vanhan paroonikunnan rättärin saattamana
(joka kuuluu äskettäin nimitetyn sotakomisarioksi), ja anoi erään
asiakirjan perusteella lupaa mieskohtaisesti suorittaa hänen
kuninkaalliselle korkeudellensa, tämän edustaessa isäänsä, vanhastaan
säädetyn palveluksen, josta hänelle Robert Brucen allekirjottaman
asiakirjan mukaan (joka alkuperäisenä oli esillä, hänen kuninkaallisen
korkeutensa ylikanslerien sitä tarkastettua) oli läänityksenä annettu
Bradwardinen paroonikunta ja Tully-Veolanin maatilat. Sitte kun hänen
anomukseensa oli suostuttu ja asia rekisteröity, laski hänen
kuninkaallinen korkeutensa toisen jalkansa tyynylle, ja Bradwardinen
parooni laskeutui oikealle polvellensa ja ryhtyi päästämään töppösen
eli matalakorkoisen ylämaalaisen kengän nauhoja, jollaista jalkinetta
sankarimme käyttää uljaiden puoluelaistensa kunniaksi. Tämän
tapahduttua hänen kuninkaallinen korkeutensa julisti juhlamenot
päättyneiksi. Sitten hän syleili uljasta sotavanhusta ja selitti, että
ainoastaan kunnioitus Robert Brucen määräystä kohtaan oli saanut hänet
vastaanottamaan alhaisen palveluksen vertauskuvallisenkaan täyttämisen
sellaisilta käsiltä, jotka niin mainiosti olivat taistelleet kruunun
nostamiseksi taas hänen isänsä päähän. Tämän jälkeen kirjotutti parooni
Cosmo Comyne Bradwardine sotakomisario mr. Macwheeblella sen
sisältöisen asiakirjan, että alamaisvelvollisuus oli _rite et
solemniter acta et peracta_; ja samansuuntaisen selityksen laati
myös ylikansleri ja talletti kanslian arkistoon. Kuten olemme saaneet
tietää, aikoo hänen kuninkaallinen korkeutensa, niin pian kuin hänen
majesteettinsa mielipidettä on kuulusteltu, korottaa eversti
Bradwardinen pääriksi, antaen hänelle Bradwardinen ja Tully-Veolanin
viskountin arvonimen: jo nyt on hänen kuninkaallinen korkeutensa,
isänsä nimessä ja vallassa, suvainnut lahjottaa hänelle isiltään
perimäänsä vaakunaan kunniakkaan lisäyksen, nimittäin saapaspihdin,
jonka yläpuolella on ristikkäin kaksi miekkaa, kilven oikeassa
kulmassa, ja sen alaisella juovalla sanat: 'Vedä ja riisu'."

"Ellen muistaisi Ferguksen pilapuheita", ajatteli itsekseen Waverley,
luettuaan tämän pitkän ja vakavassa hengessä laaditun kyhäyksen,
"tuntuisi tuo kaikki hyvinkin mukiin menevältä eikä mieleeni lainkaan
juolahtaisi pitää sitä naurettavana. Vaan kaikella on valo- ja
varjopuolensa. En todellakaan käsitä, miksi paroonin saapaspihti ei
voisi vaakunatieteessä vaatia itselleen sijaa samalla oikeudella kuin
kärryt, pyörät, aurat, sukkulat, kynttilänjalat ja muut ihan tavalliset
esineet, jotka muistuttavat kaikesta muusta kuin ritarillisuudesta,
mutta jollaisia kuitenkin tapaamme monissa vanhimmissa vaakunoissamme."

Tämä on kuitenkin vaan sivuseikka, joka varsinaiseen kertomukseemme ei
paljon kuulu.

Palattuaan Prestoniin ja mentyään eversti Talbotia tapaamaan, huomasi
Waverley tämän jo päässeen siitä kiivaasta mielialasta, jonka hänessä
olivat monet niin surulliset ja tärisyttävät tapaukset vaikuttaneet.
Hän oli taas entisensä tapainen, kuten ainakin miehuullinen,
avomielinen ja jalosydäminen englantilainen aatelismies ja sotilas,
samalla kuitenkin hieman epäluuloinen toiseen kansaan kuuluvia tai
valtiollisesti toisin ajattelevia kohtaan. Kun Edward oli eversti
Talbotille ilmottanut chevalierin aikomuksen uskoa everstin hänen
erityisesti silmällä pidettäväkseen, vastasi tämä:

"En olisi luullut joutuvani niin suureen kiitollisuuden velkaan sille
nuorelle miehelle, kuin hän tällä määräyksellään on tuottanut. Ainakin
voin iloisin mielin yhtyä entisen presbyteeriläisen papin rukoukseen,
että sille, joka on luoksemme tullut maallista kruunua etsimään, pian
annettaisiin vaivainsa palkaksi taivaallinen kruunu. Mielelläni
vakuutan kunniasanallani, etten teidän tietämättänne ryhdy
pakohankkeisiin, sitä vähemmän, kun olenkin Skotlantiin tullut vaan
teidät tavatakseni ja täältä pois viedäkseni. Olen siitä hyvilläni,
että edes edellinen puoli asiasta on luonnistunut, vaikka näin
surullisissakin oloissa. Mutta luullakseni me olemmekin vaan vähän
aikaa yhdessä. Arvelen nimittäin, että chevalierimme (jota nimitystä me
kumpikin voimme käyttää) levätteineen ja sinilakkineen jatkaa
ristiretkeään etelää kohti!"

"Kuulemani mukaan ei, sillä armeija jää joksikin aikaa Edinburgiin,
kerätäkseen lisäväkeä."

"Ja linnaa piirittääkseenkö?" kysyi Talbot ivallisesti. "No niin, ellei
vanha päällikköni, kenraali Preston, osottaudu kelvottomaksi taikka
linna vaivu Nort Lochiin -- jotka molemmat seikat tuntuvat yhtä
mahdollisilta -- niin luulisi meillä olevan melkoisesti aikaa tehdä
tuttavuutta keskenämme. Arvaan uljaalla chevalierillanne olevan
aikomuksen käännyttää minut teidän kauttanne puolellensa; vaan kun
minun tekee mieleni saada teidät omalle puolelleni, niin tuntuu
kohtuuden mukaiselta, että meille annetaan keskusteluaikaa. Mutta kun
puhellessani tänään kanssanne satuin purkamaan mieltäni sellaisella
tavalla, mikä muuten on minussa harvinaista, niin pyydän teiltä
anteeksi, etten uudestaan ryhdy väittelyihin, ennenkuin tuttavuutemme
on kehittynyt hieman läheisemmäksi."



XXXVI.

Rakkausjuonia ja politiikkaa.


Tässä ei tarvitse muistella chevalierin loistavaa saapumista
Edinburgiin Prestonin ratkaisevan taistelun jälkeen. Olkoon kuitenkin
mainittuna muuan seikka, koska se kuvaa Flora Mac-Ivorin ylevää mieltä.
Ylämaalaiset, jotka prinssiä ympäröivät, laukasivat tämän riemullisen
hetken innostuksessa ja vallattomuudessa tuon tuostakin piiluikkujansa,
ja kun niistä yksi sattui olemaan kovalla panoksella ladattuna, hipaisi
luoti nuoren neidon ohimoa, hänen heiluttaessaan nenäliinaa kuistilta.
Fergus huomasi vahingon ja riensi oikopäätä neidon luokse; ja saatuaan
selville, että haava oli vähäpätöinen, hän sivalsi miekkansa, aikoen
hyökätä sen miehen kimppuun, jonka huolimattomuus oli saattanut Floran
niin kamalaan vaaraan, mutta silloin tämä tarttui Ferguksen levättiin
ja huudahti: "Älä tee poikaparalle mitään pahaa: taivaan nimessä, älä
tee hänelle pahaa, vaan kiitä kanssani Jumalaa siitä, että vahinko
kohtasi Flora Mac-Ivoria, sillä jos luoti olisi osunut johonkuhun
whigiin, olisi niiden puolue väittänyt laukausta tahalliseksi."

Waverleyltä jäi tuntematta se säikähdys, jonka tämä tapaus hänessä
olisi vaikuttanut, sillä hänen oli pakko pysyä joukkojen takana,
saattaessaan eversti Talbotia Edinburgiin.

He matkustivat yhdessä ratsain, ja ikäänkuin olisivat halunneet
tunnustella toistensa mielipiteitä ja tunteita, he keskustelivat jonkun
aikaa tavallisista ja yleisistä asioista.

Kun Waverley sitte palasi siihen, mikä hänen sydäntään enimmin
painosti, nimittäin isänsä ja setänsä asemaan, näytti eversti Talbot
nyt haluavan ennemmin hälventää kuin lisätä hänen levottomuuttaan.

Näin tuntui olevan asian laita varsinkin silloin, kun oli kuullut
Waverleyn vaiheet, joita tämä ei lainkaan arkaillut hänelle kertoa.

"Teidän ajattelematon tekonne", sanoi eversti, "ei siis johtunut
mistään pahasta aikomuksesta, kuten lakimiehet sitä nimittänevät. Pari
kohteliasta puheenpartta tältä italialaiselta kuljeksijaparilta ja
hänen ylämaalaisilta värvääjäupseereiltaan sai teidät houkutelluksi
hänen palvelukseensa, vai mitä? Onpa se tosin surkeaa ja hullua, mutta
ei läheskään niin pahaa kuin aluksi täytyi uskoa. Silti ette nyt voi
karatakaan tuon vallantavoittelijan luota -- se näkyy mahdottomalta.
Mutta en epäile, että niiden erimielisyyksien ohella, joita välttämättä
syntyy näiden villien ja häikäilemättömien miesten kesken, ilmenee
jokin mahdollisuus voidaksenne kunnialla päästä erillenne
ajattelemattomasta liitostanne ennenkuin koko kupla puhkeaa. Jos näin
voidaan järjestää tämä juttu, soisin teidän lähtevän Flanderiin
erääseen turvalliseen paikkaan, jonka teille osotan. Luullakseni sopii
minun sitte hallitukselta toimittaa teille armahdus, kun olette useita
kuukausia oleskellut ulkomailla."

"En voi sallia teidän, eversti Talbot", vastasi Waverley, "puhua
mistään sellaisesta juonesta, että minun olisi koetettava karata
yrityksestä, johon olen ehkä liian pikaisesti, mutta ainakin
vapaaehtoisesti liittynyt, samalla vakavasti päättäen kestää loppuun
asti."

"No niin", huomautti eversti Talbot hymyillen, "suokaa minun ainakin
ajatella ja toivoa vapaasti, vaikk'ei puhua. Mutta sanokaapa, ettekö
koskaan ole tarkastaneet salaperäistä kääröänne?"

"Se on matkalaukussani, jonka kaiketi saamme Edinburgissa käsiimme."

Pian he saapuivat Edinburgiin. Prinssin erityisestä käskystä oli
Waverleylle toimitettu asunto kauniissa talossa, jonne eversti
Talbotinkin sopi jäädä. Ensi toimekseen hän tutki matkalaukkunsa
sisällystä, josta puheena ollut käärö heti saatiinkin esille. Waverley
avasi sen kiireimmiten. Kirjeenkuoresta, jonka osotteena oli vaan E.
Waverley, Esq., hän löysi joukon avattuja kirjeitä. Päällimmäisinä oli
kaksi hänelle itselleen osotettua kirjettä eversti Gardinerilta.
Päivämäärältään aikaisempi sisälsi ystävällisiä ja kohteliaita
muistutuksia siitä, että Edward ei ollut noudattanut kirjottajan neuvoa
virkavapautensa käyttämisessä, joka sitäpaitsi pian päättyisi. "Ja
vaikk'ei näin olisikaan asian laita", lausuttiin edelleen kirjeessä,
"niin olisivat ulkomailta saadut tiedot ja sotaministeriön minulle
antamat ohjeet pakottaneet minut lyhentämään poissaoloanne, koska meitä
uhkaa, Flanderissa kärsityn häviön jälkeen, sekä muukalaisten hyökkäys
että tyytymättömäin kapina omassa maassa. Pyydän siis teitä, kapteeni
Waverley, saapumaan kiireimmiten rykmenttinne pääkortteeriin. Samalla
minun täytyy lisätä, että tähän näyttää olevan sitä enemmän syytä, kun
teidän skvadroonassanne on vireillä suurta tyytymättömyyttä, jonka
tarkemman tutkimisen lykkään tuonnemmaksi, kunnes saan käyttää siinä
kohden teidän apuanne."

Toinen kirje, kahdeksan päivää myöhemmin kirjotettu, oli tietysti sen
laatuinen kuin saattoi odottaakin everstiltä, joka ei edelliseen ollut
vastausta saanut. Hän muistutti Waverleyn velvollisuuksista
kunniallisena miehenä, upseerina ja brittiläisenä; mainitsi hänen
miestensä yltyvää tyytymättömyyttä, huomauttaen niistä joidenkuiden
viitanneen sinne päin, että heidän kapteeninsa hyväksyi ja kiihotti
heidän kapinallista menettelyänsä; ja lopuksi kirjottaja lausui syvintä
surkuttelua ja ihmettelyä, ettei Waverley ollut totellut käskyä saapua
pääkortteeriin, muistutti hänelle, että virkaloma oli peruutettu, ja
vannotti sanoilla, joissa ilmeni isällistä varoitusta ja sotilaallista
käskyvaltaa, korjaamaan erehdyksensä saapumalla viipymättä
rykmenttiinsä. "Ollakseni varma", näin kuuluivat loppusanat, "että
kirjeeni todella saapuu käsiinne, lähetän tämän skvadroonanne
korpraalin Timsin mukana, joka on käsketty antamaan se nimenomaan vaan
teille itsellenne."

Luettuaan nämä kirjeet Waverley tunsi mitä katkerimmalla mielellä
olevansa pakotettu suomaan urhoollisen ja etevän kirjottajan muistolle
_amende honorable'n_; sillä kun eversti Gardinerilla oli täysi syy
uskoa, että molemmat kirjeet olivat varmasti perille saapuneet, niin ei
niihin sisältyneiden käskyjen laiminlyömisestä voinut muuta seurata
kuin se kolmas ja viimeinen kehotus, jonka Waverley todella sai
Glennaquoichissa, vaikka liian myöhään, voidakseen sitä noudattaa.
Hänen erottamisensa, koska ilmeisesti oli laiminlyönyt tämän viimeisen
käskyn, ei siis ollut lainkaan ankara tai liiallinen toimenpide, vaan
suorastaan välttämätön. Seuraava kirje, jonka hän avasi, oli hänen
rykmenttinsä majurilta, sisältäen ilmotuksen, että hänen mainettaan
tahraava huhu oli liikkeellä, se nimittäin, että muuan mr. Falconer
Ballihopplesta tai joku muun niminen oli hänen läsnäollessaan esittänyt
kapinallisen maljan, minkä hän oli vaieten sallinut tapahtua, vaikka
sen ohella oli lausuttu mitä törkeimpiä loukkauksia kuninkaallista
perhettä vastaan, niin että eräs seurassa ollut herrasmies, joka ei
suinkaan ole tunnettu uskollisuudestaan hallitukselle, kuitenkin oli
sekaantunut asiaan, ja että, jos juttu on oikein kerrottu, kapteeni
Waverley välittämättä siitä loukkauksesta, joka häntä vastaan upseerina
oli tehty, oli sallinut viimemainitun herran haastaa herjaajan
kaksintaisteluun. Majuri vakuutti lopuksi, ettei kapteeni Waverleyn
upseeritovereista ainoakaan voinut uskoa tätä häpäisevää juttua
todeksi, mutta kuitenkin heidän yksimielisen vakaumuksensa mukaan oli
välttämätöntä, että hän oman ja rykmenttinsä kunnian vuoksi heti omassa
nimessään julistaisi sen perättömäksi j.n.e.

"Mitä ajattelette tästä kaikesta?" kysyi eversti Talbot, jolle Waverley
oli antanut kirjeet ne itse luettuansa.

"Mitäkö ajattelen! Eihän tässä voi ajatella. Olen ihan hulluksi tulla!"

"Rauhoittukaa, nuori ystäväni; katsotaanpa, mitä noissa likaisissa
töherryksissä on."

Ensimäinen kyhäys oli osotettu "herra W. Ruffin'ille" ja kuului:

     "Korkeasti kunniallinen herra, muutamat nuorista pässinpäistämme ei
     oikeen tahro purra syöttiä, vaikka minä niille pänttäsin kalloon,
     että te näytitte mulle skoirin oman sinetin. Mutta Tims antaa
     teille ne kirjeet kun tahroitte, ja sanoo sille vanhalle aatamille,
     että on pistänyt ne skoirin omaan kouraan, kai se on sama, kuin
     teiränkin, ja sitte hän on ihan ensimäisestä merkistä valmiina, ja
     ei sitte muuta kuin eläköön kirkko ja Sachefrel, niinkuin isäukko
     aina viljankorjuussa hihkui.

                                              Korkealla kunnioituksella

                                                         H. H.

     Lisää. Sanokaa sille skoirille, että meidän on, vähä niinkuin halu
     saada hänestä kuulla ja miksi se ei itse kirjota, se on vähän
     mukavaa, ja luutnantti Bottler kans vähä epäilee."

"Ruffin on arvatenkin se Luola-Donald, joka korjasi kirjeenne ja piti
teidän nimessänne kirjevaihtoa onnettoman Houghton raukan kanssa?"

"Täytynee melkein uskoa. Mutta kuka on vanha aatami?"

"Luultavasti Adam Gardiner poloisesta kömpelö sanasutkaus."

Muut kirjeet käsittelivät samaa asiaa, ja pian molemmat saivat
lisäselvitystä Donald Beanin vehkeistä.

John Hodges, Waverleyn palvelija, joka oli jäänyt rykmenttiin ja
joutunut Prestonin luona vangiksi, ilmestyi nyt heidän luoksensa. Hän
oli hakenut päällikkönsä ruvetakseen taas hänen palvelukseensa. Tältä
mieheltä he saivat kuulla, että vähän sen jälkeen, kuin Waverley oli
lähtenyt rykmenttinsä pääkortteerista, muuan kaupustelija nimeltä
Ruthven, Ruffin tai Rivane, sotamiesten kesken "viekkaaksi Willeksi"
mainittu, oli usein käynyt Dundeen kaupungissa. Hänellä oli näkynyt
olleen runsaasti rahaa, myyskenteli rihkamaansa hyvin halvasta, aina
valmiina kestitsemään tuttujansa olutkapakoissa, ja osasi tunkeutua
Waverleyn skvadroonassa monen sotamiehen suosioon, saaden ystävikseen
varsinkin kersantti Houghtonin ja erään Timsin, joka myös oli
aliupseeri. Näille hän Waverleyn nimessä ilmaisi suunnitelman, että
heidän oli rykmentistä karattava ja saavuttava hänen luokseen
ylämaahan, jossa ylämaalaiset klan'it jo kuuluivat suurin joukoin
tarttuneen aseisiin. Miehet, jotka olivat kuin jakobiiteiksi
kasvatetut, mikäli sellaisilla yleensä oli mitään valtiollista
vakaumusta, ja tiesivät isäntänsä sir Everardin aina kannattaneen sen
suuntaisia periaatteita, menivät hyvin helposti ansaan. Kun Waverley
oli kaukana ylämaassa, tuntui tämä seikka heistä riittävältä aiheelta
hankkia kirjeensä kaupustelijan välityksellä; ja hänen hyvin tunnetun
sinettinsä näkeminen riitti vahvistamaan ne suulliset sopimukset, joita
hänen nimessään tehtiin, mutta niiden vaarallisuuden vuoksi ei voitu
paperille panna. Vehe tuli kuitenkin ilmi osallisten liian aikaisten
kapinapuheiden vuoksi. Viekas Wille osottausi nimensä arvoiseksi, sillä
heti kun ruvettiin epäilemään, katosi hän tietämättömiin. Kun
sanomalehdessä oli julaistuna Waverleyn erottaminen, nousi suuri osa
hänen skvadroonaansa ilmikapinaan, mutta toiset tukahuttivat sen ja
riisuivat kapinoitsijoilta aseet. Sotaoikeus tuomitsi Houghtonin ja
Timsin ammuttaviksi, mutta myöhemmin heidän sallittiin vetää hengestään
arpaa. Houghton, joka siten pelasti nahkansa, osotti syvää katumusta,
kun eversti Gardinerin nuhteet ja selitykset saivat hänet vakuutetuksi,
että oli todellakin ollut mukana kovin häpeällisessä rikoksessa. On
huomattava, että tämä mies poloinen, päästyään asiasta tähän
käsitykseen, samalla oli varma siitä, että yllyttäjä oli toiminut ilman
Edwardin valtuutusta, lausuen: "Jos se oli häpeällistä ja vanhaa
Englantia vastaan, niin ei squire asiasta mitään tiennyt; hän ei
milloinkaan ole tuuminut eikä tehnyt mitään häpeällistä, eikä myöskään
Sir Everard eikä heistä kukaan ennenkään; siinä uskossa tahdon elää ja
kuolla, että Ruffin keksi kaikki omasta päästään."

Se vakaumuksen varmuus, joka hänessä oli tässä asiassa ilmennyt, sekä
hänen väitteensä, että Waverleylle osotetut kirjeet oli annettu
Ruthvenin käsiin, olivat eversti Gardinerin mielessä vaikuttaneet
muutoksen, josta tämä oli eversti Talbotille puhunut.

Lukijalle lienee jo aikoja käynyt selväksi, että Donald Bean Lean oli
tässä juonessa suorittanut kiusaajan osan. Hänen vaikuttimensa olivat
lyhyesti seuraavat: -- Toimeliaan ja juonikkaan älynsä avulla hän oli
jo kauvan palvellut chevalierin uskottuja ala-asiamiehenä ja vakoojana,
vieläpä niin laajaperäisesti, ett'ei sitä aavistanut Fergus
Mac-Ivorkaan, jonka suojeluksessa hän oli, mutta jota hän pelkäsi ja
vihasi. Tietysti hän yhä tavotteli tilaisuutta johonkin rohkeaan
vehkeeseen, joka tuottaisi hänelle menestystä tämän politiikan
alalla ja samalla vapauttaisi hänet nykyisestä, vaarallisesta
rosvonammatistaan. Pääasiassa oli hänen toimekseen annettu ottaa selvää
rykmenttien miesluvusta Skotlannissa, upseerien luonteesta j.n.e., ja
jo kauvan hän oli silmällä pitänyt Waverleyn skvadroonaa, jota arveli
yllytykseensä erittäin taipuvaksi. Vieläpä hän arveli, että Waverley
sydämessään kannatti Stuartien asiaa, ja varmistui tässä luulossaan
senkin johdosta, että toinen niin kauvan oleskeli jakobiitin,
Bradwardinen paroonin luona. Kun siis tämä, mukanaan Glennaquoichin
palvelija, kävi hänen luolassaan, ei rosvo voinut mitenkään käsittää
pelkän uteliaisuuden olevan siihen aiheena, vaan uskoi herkästi, että
hänen omaa kykyään haluttiin käyttää johonkin tärkeään juoneen rikkaan,
nuoren englantilaisen turvissa. Se seikka, että Waverley ei vähääkään
välittänyt viittauksista, jotka olisivat johtaneet selvityksiin, ei
muuttanut hänen luuloansa. Tätä menettelyä hän piti viisaana
varovaisuutena, joka tosin tuntui hieman loukkaavalta, koska hän
pelkäsi olevansa syrjäytettynä yrityksestä, jonka menestykseen
tarvitaan keskinäistä luottamusta; siksi hän päätti turvata itselleen
asian kulussa oman osansa, huolimatta siitä, annettiinko hänelle
varsinaista tehtävää vai eikö. Tässä tarkotuksessa hän Waverleyn
nukkuessa anasti hänen sinettinsä, voidakseen sitä osottaa
tunnusmerkkinä sotamiehille, joiden luuli nauttivan kapteenin
luottamusta. Saavuttuaan ensi kerran Dundeehen, rykmentin olinpaikkaan,
hän huomasi ensi arvelussaan erehtyneensä, mutta samalla hänelle
avautui uusi toiminta-alue. Hän tiesi, ett'eivät chevalierin ystävät
palkitsisi mitään palvelusta niin runsaasti kuin jos hänen onnistuisi
houkuttaa joku osa vakinaisia joukkoja lipunpettäjiksi. Siinä mielessä
hän keksi ne vehkeet, joihin lukija jo on tutustunut ja jotka
selvittävät kaikki ennen Waverleyn matkaa Glennaquoichista sattuneet
selkkaukset ja hämäryydet. Eversti Talbotin neuvosta Waverley oli
palvelukseensa ottamatta nuorukaista, jonka antamat tiedot olivat
näihin vehkeisiin luoneet runsaasti lisävaloa. Hän vakuutti Edwardille,
että miehelle koituisi vahinkoa, jos hänet sekotettaisiin tähän
epätoivoiseen hankkeeseen, ja että asian kääntyessä miten päin tahansa
hänen todistuksensa kelpaisi ainakin selvittämään niitä seikkoja, jotka
olivat saaneet Waverleyn antautumaan tähän yritykseen. Waverley laati
sen vuoksi lyhyen selonteon tapahtumista isällensä ja sedällensä,
varottaen heitä kuitenkaan koettamasta nykyisissä oloissa vastata hänen
kirjeeseensä. Sitten Talbot jätti nuorukaiselle kirjeen, joka oli
osotettu erään lahdessa risteilevän englantilaisen sotalaivan
päällikölle ja jossa pyydettiin laskemaan kirjeentuoja maihin
Berwickissä ja antamaan hänelle passi ----shireen. Miehelle annettiin
tarpeen mukaan rahaa suorittaakseen matkan niin pian kuin mahdollista;
myös käskettiin hänen palkata joku kalastaja viemään itseään rannalta
sotalaivaan. Tämä suunnitelma onnistuikin täydellisesti, kuten
jälkeenpäin selveni.

Kyllästyneenä Callum Begin palvelijatoimeen, kun epäili tämän
tarkotuksena olevan myös vakoilla isäntänsä puuhia, pestasi Waverley
palvelijakseen Edinburgista erään yksinkertaisen nuorukaisen, joka oli
lakkiinsa ottanut valkean kokardin joutuessaan raivoisan lemmenkateeksi
Jenny Jopin vuoksi, koska tämä oli koko yön tanssinut vaan
musketöörikorpraali Ballockin kanssa.



XXXVII.

Seuraelämää ja lemmen juonia.


Eversti Talbot kävi käytöksessään Waverleytä kohtaan ystävällisemmäksi,
saatuaan tältä täyden luottamuksen, ja kun heidän oli pakko olla paljon
toistensa seurassa, rupesi Waverley enemmän kunnioittamaan everstin
luonnetta. Aluksi tuntui hänen jyrkästi paheksivissa ja moittivissa
lausunnoissaan olevan jotakin kovaa, vaikka hän yleensä oli hyvin
kernas mukautumaan toisen väitteisiin. Tottumus hallitsemaan oli myös
luonut hänen puhetapoihinsa jonkinlaisen mahtipontisen jyrkkyyden,
huolimatta siitä sulavuudesta, jonka oli saavuttanut seurustellessaan
ylemmissä piireissä. Sotilasluonteena hän oli toista laatua, kuin mitä
Edward tähän asti oli kokenut. Bradwardinen paroonin sotilaallisuudessa
oli turhanpäiväistä muodollisuutta; majuri Melville oli pikkumaisen
tarkka yksityiskohdissa ja kurinpidon käytännöllisessä puolessa, kuten
oikeastaan sopisi vaan pataljoonan päällikön, vaan ei armeijan
komentajan: Ferguksen sotilasmieli taas oli niin sekautunut
suunnitelmiin ja valtiollisiin mielipiteisiin, että hän oli enemmän
pikku ruhtinaan kuin sotilaan kaltainen. Mutta eversti Talbot oli joka
suhteessa englantilainen soturi. Hänen koko sielunsa palveli kuningasta
ja isänmaata, ylpeilemättä paroonin tavoin ammattinsa tietopuolisesta
taidosta tai, kuten majuri, käytännöllisestä kokemuksestaan, tai
käyttämättä kykyään Glennaquoichin päällikön tavoin omiin
kunnianhimoisiin aikeisiinsa. Tämän kaiken ohella hän oli mitä
sivistynein ja tietorikkain mies, vaikka toiselta puolen, kuten jo
huomautimme, erityisiin englantilaisiin ennakkoluuloihin takertunut.

Vasta vähitellen selvisi Edwardille eversti Talbotin luonne; sillä
ylämaalaisten viettäessä useita viikkoja Edinburgin linnan turhassa
piirittämisessä Waverleyllä ei ollut muuta tekemistä kuin huvitella
seuraelämässä. Hän olisi mielellänsä vienyt uuden ystävänsä eräiden
vanhojen tuttujensa piiriin. Mutta heidän käytyään parissa paikassa
eversti pudisti päätään ja kieltäysi enää kokeilemasta. Vieläpä hän
kuvasi Bradwardinen paroonia sietämättömimmäksi muotoseikkain orjaksi,
mitä hänen onnettomuudekseen vielä oli tarvinnut tavata, ja
Glennaquoichin päällikköä ranskalaistuneeksi skotlantilaiseksi, jossa
yhtyi hänet kasvattaneen kansan viekkaus ja suostuttamiskyky ynnä
synnyinkansansa ylpeä, kiivas ja kostonhimoinen luonne. "Jos
paholainen", sanoi hän, "olisi hakenut nimenomaan sellaista asiamiestä,
joka osaisi oikein villitä tämän onnettoman maan olot, niin ei olisi
luullakseni voitu parempaa veitikkaa löytää kuin tämä on, jonka olemus
tuntuu yhtä toimeliaalta kuin sulavalta ja juonikkaalta ja jota
ehdottomasti seuraa ja tottelee joukko sellaisia hurjapäitä, jollaisia
te suvaitsette ihailla."

Hän ei säästänyt arvostelussaan naisiakaan, joita oli seuroissa
tavannut. Tosin hän myönsi Flora Mac-Ivorin olevan kauniin naisen ja
Rose Bradwardinen samoin miellyttävän tytön. Mutta hän väitti, että
edellinen pilasi kauneutensa vaikutusta jäljittelemällä ylhäisön
tapoja, joita arvatenkin oli nähnyt käytännössä St. Germainin
naurettavassa hovissa. Mitä taas Rose Bradwardineen tuli, niin hänen
mielestään ei kukaan kuolevainen voinut ihailla sellaista
sivistymätöntä olentoa, jonka puutteellinen kasvatus oli yhtä vähän
sopusoinnussa sukupuolensa ja nuoruutensa kanssa, kuin jos hän
esiintyisi puettuna pelkästään isänsä vanhaan sotilastakkiin.
Tämäntapaisista moitteista suurin osa ei ollut muuta kuin kelpo
everstin ennakkoluuloja ja myrtymystä, sillä hänestä olisi enkelikin
näyttänyt pirulta, ilmestyessään valkea kokardi rinnalla, valkea ruusu
hiuksissa ja "Mac" nimen edessä. Myönsipä hän itsekin leikillisesti,
ettei voisi suvaita Venustakaan, jos tämä hänelle salongissa
esitettäisiin neiti Mac-Jupiterina.

Helposti uskottavaa on, että Waverley katseli näitä nuoria neitosia
aivan toisin silmin. Piirityksen kestäessä hän melkein joka päivä kävi
heidän luonaan, vaikka surukseen huomasikin edistyvänsä Floran
suosiossa yhtä huonosti kuin chevalier linnan vallottamisessa. Neito
pysyi jyrkästi siinä käytöksessään, jota oli Waverleytä kohtaan
ruvennut noudattamaan, kuitenkaan nähtävästi pyrkimättä häntä
välttelemään, tai herkeämään hänen kanssaan seurustelemasta. Joka sana,
joka silmäys oli tyysten sopusoinnussa hänen menettelytapansa kanssa,
eikä Waverleyn alakuloisuus tai Ferguksen huonosti salattu kiukku
voinut syventää Floran huomaavaisuutta Edwardia kohtaan muunlaiseksi,
kuin mitä tavallisin kohteliaisuus vaati. Toiselta puolen taas Rose
Bradwardine vähitellen sai yhä enemmän arvoa Edwardin silmissä. Usein
oli hänellä tilaisuutta huomata, että samalla kun neidon arkuus alkoi
hälvetä, hänen olentonsa esiintyi ylevämpänä; -- että tämän
nykyisen ajan kiihottavat olot näyttivät kehittävän tunteissa ja
mielenilmauksissa arvokkaisuutta, jota hän ei ollut ennemmin tajunnut,
ja että neito ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, jonka
avulla saattoi rikastuttaa tietojaan tai hienostaa aistiaan.

Flora Mac-Ivor nimitti Rosea oppilaaksensa, auttaen hänen opintojaan ja
hartaasti kehittäen hänen aistiaan ja ymmärrystään. Tarkka katsoja
olisi huomannut, että hän Waverleyn läsnäollessa oli paljon halukkaampi
tuomaan esille ystävättärensä eteviä ominaisuuksia kuin omiaan.
Kuitenkin minun täytyy pyytää lukijaa uskomaan, vakuuttaessani että
tämän lempeän ja uhrautuvan tarkotuksen verhona oli mitä hellin
arkatuntoisuus, tarkasti välttäen kaikkea, mitä olisi voitu
teeskentelyksi epäillä. Floran käytös muistutti siis yhtä vähän
sellaista ilveilyä, jolla kaunis nainen tavallisesti on koettavinaan
esittää toisen etuja, kuin Davidin ja Jonatanin ystävyys kahden
Bond-kadulla retkuilevan jätkän välistä suhdetta. Tosiasia oli, että
vaikka vaikutus oli tuntuva, ei juuri voitu syytä havaita. Kumpikin
nainen suoritti osansa kuin taitava näyttelijä, kaikkein katselijain
mieliksi, ja kun näin oli asian laita, niin kävi melkein mahdottomaksi
älytä, että vanhempi yhä luovutti ystävällensä sen tehtävän, joka olisi
paraiten sopinut hänen omalle kyvyllensä.

Waverleyhin nähden oli Rose Bradwardinella vielä eräs vetovoima, jota
vaan harvat miehet voivat vastustaa, nimittäin ilmeinen harrastus
kaikkeen, mikä koski Edwardia. Neito oli liian nuori ja kokematon
voidakseen arvioida sen huomion koko mahtia, jota yhä osotti
käytöksessään. Hänen isänsä oli liiaksi syventynyt tieteellisiin ja
sotilaallisiin tutkimuksiin, huomatakseen tyttärensä puolueellisuutta,
eikä Flora Mac-Ivor häirinnyt häntä nuhteilla, koska näki ystävänsä
ainoastaan tällä käytöksellä voivan lopulta ehkä saavuttaa
vastarakkautta.

Tosiasia on, että neitojen heti jälleen tavattua toisensa Rose oli
ilmaissut viisaalle ja tarkkanäköiselle ystävälleen sydämensä tilan,
vaikk'ei itsekään ollut siitä selvillä. Siitä saakka Flora oli varmasti
päättänyt lopullisesti hyljätä Waverleyn kosiskelut ja samalla koettaa
suunnata niitä Roseen päin. Hänen veljensä oli kyllä toisinaan,
puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, lausunut aikovansa kosia neiti
Bradwardinea, mutta tämä seikka ei horjuttanut Floran aikeita. Sillä
hän tiesi Ferguksella olevan avioliittolaitoksesta peräti
mannermaalaiset käsitykset, niin ett'ei tämä menisi enkelinkään kanssa
vihille, ellei samalla saavuttaisi tarkotustaan varmempaa asemaansa ja
rikkautta. Paroonin itsepäinen aie siirtää omaisuutensa etäiselle
miesperilliselle, eikä tyttärelleen, näytti siis voittamattomalta
esteeltä, jonka vuoksi Fergus ei milloinkaan voisi todella kosia Rose
Bradwardinea. Ferguksen aivoissa pyörikin lakkaamatta kaikenlaisia
tuumia ja vehkeitä; samoin kuin moni keksijä, jolla on enemmän älyä
kuin sitkeyttä, niin Ferguskin usein ihan odottamatta, ilman mitään
näkyvää syytä, jätti sikseen aikeensa ja ryhtyi vakavasti käsiksi
toiseen, joka sukeutui uutukaisena esiin hänen mielikuvituksensa
ahjosta tai aikaisemmin oli puolivalmiina syrjään heitetty. Siksi oli
useinkin hyvin vaikea arvata, miten hän jossakin asiassa lopulta
menettelisi.

Vaikka Flora oli sydämellisesti kiintynyt veljeensä, jonka ponteva
toimintatapa olisi ilman heitä yhdistäviä sisaruussiteitäkin herättänyt
hänen ihailuaan, niin hän ei silti ollut huomaamatta Ferguksen
virheitä, joita piti jokaisen naisen toiveisiin nähden tuhoisina, koska
avioliiton onneen kuuluu kotoisen yhdessäolon rauhallinen nautinto ja
molemminpuolisen hellyyden osottaminen. Sitä vastoin tuntui Waverley,
huolimatta taistelutannerten ja sotatuumain haaveiluista, ihan kuin
luodulta kodikasta elämää varten. Hän ei halunnut eikä saanutkaan
mitään osaa lähimmän ympäristönsä monimutkaisissa puuhissa, ollen
enemmän kyllästynyt kuin kiintynyt niihin hänen läsnäollessaan usein
nousseihin väittelyihin, joissa pohditaan ristiriitaisia vaatimuksia,
oikeuksia ja etuja. Kaikki osotti hänen olevan juuri sen miehen, joka
voisi tehdä Rosen onnelliseksi, koska tämän luonne oli samanlaatuinen.

Eräänä päivänä Flora istuessaan Rose Bradwardinen vieressä
huomautti tuosta piirteestä Waverleyn luonteessa. "Hänen älynsä
ja hieno aistinsa", virkkoi Rose, "ei voi harrastaa sellaisia
pikkumaisia väittelyitä. Mitä hän esimerkiksi välittää siitä, onko
Macindallagherien päällikkö, joka on tuonut taisteluun vaan
viisikymmentä miestä, eversti vai kapteeni? Ja miten voi odottaakaan
mr. Waverleyn ottavan osaa kiihkeään kiistaan, johon veljesi joutui
nuoren Corrinaschianin kanssa siitä, kuuluuko kunniasija klan'in
vanhimmalle vai nuorimmalle kadetille?"

"Rakas Rose, jos hän todellakin olisi se sankari, joksi häntä luulet,
niin hän kyllä välittäisi näistä asioista jonkun verran, vaikk'ei sen
vuoksi, että niissä itsessään olisi mitään arvoa, vaan koska hän niissä
saisi tilaisuutta esiintyä välittäjänä kiihtyneiden miesten kesken,
joille nuo seikat ovat erimielisyyden aiheena. Etkö huomannut, kuinka
Waverley hitaasti kohotti päätään ikäänkuin unesta heräten ja kysyi,
mitä oli tekeillä, kun nuori Corrinaschian raivoisana kiljui ja tarttui
miekkaansa?"

"Kyllä, mutta eikö se nauru, johon he hänen hajamielisyytensä vuoksi
ratkesivat, vaikuttanut paljoa enemmän riidan loppumiseen kuin mitkään
sanat, mitä hän olisi voinut heille lausua?"

"Totta on sekin ystäväiseni", myönsi Flora, "mutta Waverleyn arvolle
sopivampaa olisi, jos hän järkisyillä olisi heidät tyynnyttänyt."

"Haluaisitko sinä hänet joksikin yleisrauhottajaksi kaikkein
pikapäisten ylämaalaisten kesken? Suo anteeksi, rakas Flora, veljesi on
tietysti tämän asian ulkopuolella; hän on älykkäämpi kuin puolet heistä
yhteensä. Mutta saatatko todellakin millään tavoin verrata Waverleytä
näihin ylpeisiin, äkäisiin, raivoisiin miehiin, joiden riitoja yhä
näemme ja vielä enemmän kuulemme ja jotka säikyttelevät minut ihan
kuoliaaksi?"

"En ollenkaan vertaa häntä raakoihin ja sivistymättömiin, rakas Rose.
Minä vaan surkuttelen, että niin nerokas ja lahjakas mies ei hanki
seurassa sitä asemaa, johon hänellä olisi ominaisuuksiensa vuoksi täysi
oikeus, eikä omista kaikkea voimaansa jalon asian hyväksi, jota on
ruvennut ajamaan. Onhan joukossa sellaisia kuin Lochiel ja P-- ja M--
ja G--, mitä sivistyneimpiä ja kyvykkäimpiä; miksi hän ei suvaitse
toimia ja auttaa asiaa heidän tavallaan? Usein olen arvellut hänen
intonsa laimenevan sen ylpeän, kylmäverisen englantilaisen
vaikutuksesta, jonka seurassa hän on nykyään alinomaa."

"Eversti Talbotinko? Kyllähän siinä on hyvin epämiellyttävä mies. Hän
ei näy pitävän skotlantilaista naista senkään arvoisena, että viitsisi
tarjota kupillisen teetä. Mutta Waverley on niin hyvänluontoinen, niin
sivistynyt --"

"Onpa kylläkin", vahvisti Flora hymysuin, "hän osaa ihailla kuuta ja
lausua Tasson runojakin."

"Paitsi sitä hän osaa taistella, kuten tiedät", lisäsi neiti
Bradwardine.

"Mitä tuohon taistelemiseen tulee", vastasi Flora, "niin luulen
kaikkien miesten -- ainakin niiden, joita miehiksi kehtaan sanoa --
olevan jotenkin toistensa kaltaisia; yleensä tarvitaan karkaamiseen
enemmän rohkeutta kuin tappelemiseen. Sitä paitsi, kun miehet seisovat
vastatusten, on heissä jokin sisäinen vaisto tappeluun, kuten huomaamme
muissakin miespuolisissa olennoissa, esimerkiksi koirissa, sonneissa ja
semmoisissa. Mutta Waverley ei ole omiansa suuriin ja uhkarohkeisiin
yrityksiin. Hän ei olisi koskaan voinut olla kuuluisa esi-isänsä Sir
Nigel, vaan sen sijaan Sir Nigelin ylistäjä ja runoilija. Kuuleppas,
minä sanon sinulle oikein, missä hän on kotonaan ja omalla paikallaan",
jatkoi Flora Mac-Ivor; "hänen on oltava kotoisen onnen rauhallisessa
piirissä, Waverley-Honourissa, jossa saa nauttia oppineen lepoa ja
ylevää elämäniloa. Siellä hän sitte korjauttaa vanhan kirjastonsa mitä
kauneimman goottilaisen tyylin mukaan ja täyttää kaappinsa mitä
arvokkaimmilla ja harvinaisimmilla teoksilla; siellä hän laatii
suunnitelmia ja piirtelee maisemia, kirjottelee runoja, rakennuttaa
temppeleitä ja kaivattaa luolia; ihanana kesä-iltana hän seisoo
pylväskäytävässä linnansa edessä, katsellen kauriita, jotka kuuvalossa
leikkivät ruohikolla tai suurten, aavemaisten tammien varjossa; ja
toisinaan hän lausuu tuntehikkaita runoja kauniille, nuorelle
puolisolleen, joka pitelee häntä käsivarresta -- ja hänestä tulee
onnellinen mies!"

"Ja hänen vaimonsa on todellakin onnellinen", ajatteli Rose parka.
Mutta hän vaan huokasi eikä jatkanut puhelua.



XXXVIII.

Fergus kosijana.


Mitä syvemmälle Waverley pääsi katsahtamaan chevalierin hovin oloihin,
sitä vähemmän hänellä oli syytä olla näihin tyytyväinen. Samoin kuin
terho jo sisältää vastaisen tammen kaikki haaraantumiset, niin oli
tässäkin hovielämässä monen monta itua juoniin ja vehkeisiin, joista
kokonainen keisarikuntakin olisi kyllikseen saanut. Kullakin vähänkään
tärkeällä henkilöllä oli oma tarkotuksensa, jota yritti toteuttaa niin
kiihkeästi, että Waverley sitä piti aivan suhdattomana. Melkein
kaikilla oli omat syynsä tyytymättömyyteen, vaikk'ei oikeutettua
aihetta ollut muilla kuin vanhalla, arvokkaalla paroonilla, joka
huolehti vaan yhteisen asian kohtalosta.

Kun hän ja Waverley eräänä aamuna olivat tarkastelleet linnaa,
sanoi parooni: "Tuskinpa me voitamme piirityskruunua. Tiedätte kai,
että se on punottu juurista tai kasveista, joita kasvaa piiritetyn
paikan sisäpuolella, taikka se on tehty kurjentattaresta,
_parietaria'sta_ tai kärsämöstä; sanon vieläkin, nykyisellä
Edinburgin linnan piirityksellä me emme sitä saavuta." Tämän
mielipiteensä tueksi hän esitti muitakin tieteellisiä ja päteviä
perusteita, joiden toistamisella en halua lukijaa väsyttää.

Päästyään erilleen vanhasta herrasta Waverley lähti sopimuksen mukaan
Ferguksen asuntoon, odottaakseen siellä hänen paluutaan Holyroodista.
"Huomenna minulla on yksityinen puhelu", oli Fergus edellisenä päivänä
Waverleylle huomauttanut, "ja sinä saat odottaa minua, voidaksesi
toivottaa minulle onnea menestykseen, josta olen jo ennakolta varma."

Waverley saapui siis määräaikana päällikön kortteeriin ja tapasi siellä
vänrikki Maccombichin odottelemassa, antaakseen raportin toimistansa
eräänlaisilla kaivannoilla, joita oli linnan mäen poikki kaivettu ja
nimitettiin juoksuhaudoiksi. Heti sen jälkeen kuului portailta
päällikön ääni kärsimättömän kiukkuisena ärjyvän: "Callum -- kuuletko
Callum Beg -- senkin perhana!" Ferguksen astuessa huoneeseen näkyi
hänessä yltyvän raivon ilmeisiä oireita, eikä juuri kenenkään
kasvonpiirteisiin kiukku voinut pahempia merkkejä jättää. Hänen
otsasuonensa paisuivat sellaisessa mielenliikutuksessa ihan
tavattomasti; hänen sieramensa laajenivat, posket ja silmät tulehtuivat
ja katse oli kuin paholaisen. Nämä puoleksi hillityn raivon tuntomerkit
olivat sitä kamalampia, kun ne näkyivät johtuvan lujasta ponnistuksesta
hallita melkein voittamatonta intohimon purkausta, jonka aiheutti mitä
hirvein sisällinen taistelu, tärisyttäen miehen koko olentoa
perustuksia myöten.

Päästyään sisään hän kiskasi miekkansa irti ja singahutti sen lattialle
niin vimmatusti, että ase kieri huoneen toiseen päähän. "En tosiaan
tiedä, mikä minua estää vannomasta pyhää valaa, ett'en enää milloinkaan
tuota käytä hänen asiansa puolesta", huusi hän. "Lataa pistoolini,
Callum, ja tuo ne tänne heti, heti paikalla!" Callum totteli tyynesti,
hän kun ei koskaan säikähtänyt, suuttunut tai joutunut ymmälle. Evan
Dhu, jonka otsalle pelkkä ajatuskin, että hänen päällikköään oli
loukattu, nosti samanlaatuisen myrskyn, pysyi synkän vaiteliaana ja
odotti tietoa, minne tai kehen nyt oli kosto kääntyvä.

"Jaha, Waverley, siinäpä sinäkin olet", sanoi päällikkö hieman
tyynnyttyään. "Kyllä jo muistan. Pyysin sinua tänne ottamaan voittooni
osaa, ja nyt olet tullut todistamaan pettymystäni, joksi sen suoraan
sanon!"

Evan Dhu esitti nyt kirjallisen raporttinsa, mutta Fergus viskasi sen
vihaisesti syrjään. "Soisin taivaan nimessä", hän ärjyi, "että se vanha
luola luhistuisi kasaan ja hautaisi alleen piirittäjänarrit ja
puolustajaroistot! Luulet kai minua hulluksi, Waverley -- jätä nyt
meidät, Evan, mutta pysy saatavilla!"

"Eversti näkyy olevan ihan villissä", virkkoi mrs. Flockhart Evanin
astuessa rappusia alas; "toivon vaan, että se tekee hänelle hyvää --
hänen otsasuonensa ovat pullistuneet kuin piiskanvarsi: eikö hänen
pitäisi jotakin nauttia?"

"Tavallisesti hän sellaisissa tapauksissa iskee jonkun suonta", vastasi
ylämaalainen mahtipontisesti.

Kun vänrikki oli poistunut, malttoi päällikkö hieman mieltään. "Tiedän
hyvinkin, Waverley", hän sanoi, "että eversti Talbot on saanut sinut
senkin seitsemän kertaa kiroamaan liittoutumistasi meidän kanssamme;
älä yritäkään kieltää, sillä tällä hetkellä olen vähällä kirota omankin
osuuteni. Voitko uskoa, että kun tänä aamuna jätin prinssille kaksi
anomusta, hän hylkäsi molemmat? Mitäs siihen sanot?"

"Mitä voisin sanoa", vastasi Waverley, "ennen kuin saan kuulla, mitä
pyyntösi koskivat?"

"No mitä se asiaan kuuluu, mies? Sanoinhan jo, että minä itse ne
pyynnöt tein! Minä juuri, jolle hän on enemmän velkaa kuin kelle
tahansa kolmelle yhteensä, jotka ovat ruvenneet taistelemaan hänen
puolestansa; sillä minähän panin koko puuhan toimeen ja sain kaikki
Perthshiren miehet aseisiin, kun ei yksikään niistä tahtonut paikaltaan
liikahtaa. Eihän kai ole luultavaa, että pyydän mitään perin
järjetöntä, ja vaikka niin olisikin asian laita, olisi minun osalleni
voitu tehdä pikku poikkeus. Kyllä sinä saat kuulla kaikki, sillä nyt
hengitän taas jo vapaammin. Muistat kai earlin valtakirjani? Se on jo
useita vuosia vanha, silloisista palveluksista kirjoitettu; enkä
luulisi ansioitteni myöhempien toimieni vuoksi ainakaan vähentyneen. No
niin, Waverley, minä en mokomasta earlinarvosta välitä enempää kuin
sinä tai mikä filosofi tahansa, sillä minun mielestäni on sellaisen
klan'in kuin Sliochd nan Ivor'in päällikkö paljoa ylempi mies kuin
mikään skotlantilainen earl. Mutta minulla on ihan erikoinen syy
tavotella tuota kirottua arvonimeä juuri nykyään. Ota huomioon, näet,
että sattumalta sain tietää prinssin yhä yllyttävän Bradwardinen vanhaa
paroonipöhköä julistamaan perinnöttömäksi miespuolisen perillisensä eli
parinkymmenen haaraantumisen läpi lasketun serkkunsa, joka on
päällikkönä Hannoverin vaaliruhtinaan kaartissa, ja testamenttaamaan
tilansa sievälle pikku ystävällesi Roselle. Ja kun hänen kuninkaansa ja
ylin herransa näin tahtoo ja käskee, niin vanha parooni näkyy
mukautuvan tähän tuumaan."

"Mitenkäs sitte käy alamaisvelvollisuuden osottamisen?"

"Hitto vieköön mokomat velvollisuudet! Rose saa vaikka riisua
kuningattaren kengän kruunauspäivänä tai tehdä muuta hullutusta. Mutta
kun Rose Bradwardine olisi minulle varsin sopiva kauppa, ellei hänen
isänsä niin naurettavasti suosisi miespuolista perillistään, niin
juolahti mieleeni, ett'ei enää olisi muuta varsinaista estettä kuin
että parooni tahtoisi vävyllään olevan Bradwardinen nimen -- mikä taas,
kuten tiedät, on minun oloissani mahdotonta -- ja että tämä este
voitaisiin kiertää, jos saan tuon arvonimen, johon minulla on niin
pätevä oikeus ja joka tietysti poistaisi vaikeudet. Jos Rose sitten,
isänsä kuoltua, perii myös Bradwardinen viskountessin arvonimen, sitä
parempi; minulla ei olisi mitään sitä vastaan."

"Mutta minulle on aivan odottamatonta, että sydämesi on kiintynyt neiti
Bradwardineen; sitäpaitsi sinä yhä ivailet hänen isäänsä."

"Hyvä ystävä, minussa on neiti Bradwardinea kohtaan juuri sen verran
mieltymystä, kuin tulevalle puolisolleni ja lasteni äidille mielestäni
on tarpeellista. Hän on hyvin sievä ja ymmärtäväinen tyttö, ja hänen
perheensä on epäilemättä alamaan etevimpiä; kun Flora häntä vielä
hieman opettaa ja neuvoo, tulee hänestä hyvinkin näpsä nainen. Mitä
taas isään tulee, niin onhan hän omituinen ja lisäksi aika
hullunkurinen; mutta hän on läksyttänyt Sir Hew Halbertia, rakasta
Balmawhapplen lairdi-vainajaa ja muita niin tuntuvasti, ett'ei kukaan
uskalla hänelle nauraa, joten hänen hullunkurisuutensa siis on jotenkin
mitätön. Toistan vieläkin, koko maailmassa ei olisi ollut mitään
estettä -- ei ainoatakaan. Minä olin jo suunnitellut koko jutun ihan
valmiiksi."

"Joko olet pyytänyt paroonin suostumusta", kysyi Waverley, "tai Rosen?"

"Mitä varten? Jos olisin paronille puhunut asiasta, ennen kuin saan
käyttää arvonimeäni, ei siitä olisi muuta tullut kuin harmillista
väittelyä nimenmuutoksesta. Sitä vastoin tarvitsee minun Glennaquoichin
earlina vaan ehdottaa hänelle, että rupeisin kantamaan hänen s----lin
karhuaan ja saapaspihtiään kilvestä roikkumassa tai jossakin
nimilevyssä tai ehkä erikoisessa lisävaakunassa jossakin paikassa,
missä ei pääsisi omaa vaakunaani rumentamaan. Rose taas ei voisi minun
ymmärtääkseni olla vastaan, kun hänen isänsä tyytyisi."

"Ehkäpä kuitenkin samalla tapaa, kuin sisaresi on minua vastaan, vaikka
sinä tyydyt."

Fergus tuijotti häneen silmät leveällä, kuultuaan tuollaisessa
edellytyksessä ilmenevän vertauksen; mutta varoi siihen antamasta
vastausta, joka jo huulilla pyöri. "Kyllä me sen asian saisimme
helposti autetuksi. Mutta kuuleppa nyt, miten kävi. Olin pyytänyt
yksityistä puhelua, jollainen minulle täksi aamuksi myönnettiinkin.
Sinut olin kutsunut tänne, aikoessani, narri kun olin, pyytää sinua
sulhaspojaksi. No niin -- minä esitän vaatimukseni -- niitä ei väitetä
kohtuuttomiksi -- monesti uudistetut lupaukset ja myönnetty valtakirja
-- ne kaikki tunnustetaan oikeiksi. Siitä johtuvana luonnollisena
seurauksena anon saada ruveta käyttämään valtakirjalla myönnettyä
arvonimeä -- silloin vedetään minua vastaan taas esille vanhat jutut
C--n ja M--n kateudesta -- minä kumoan tämän tekosyyn ja tarjoudun
hankkimaan heidän kirjallisen myöntymyksensä, nojautuen siihen, että
valtakirjani oli vanhempi kuin heidän tyhjänpäiväiset vaatimuksensa --
totta vieköön, minä olisin kyllä saanut heidän suostumuksensa, vaikka
se olisi miekan kärjessä ollut --. Mutta silloin tuli totuus ilmi! Hän
uskalsi minulle vasten naamaa huomauttaa, ett'ei valtakirjastani
toistaiseksi voinut olla puhetta, koska oli pelättävä sen
katkeroittavan tuota viheliäistä raukkaa ja tyhjäntoimittajaa (tässä
hän mainitsi oman klan'insa päällikkyydestä kilpailevan toverin nimen),
jolla ei ole päällikön arvoon enempää oikeutta kuin minulla Kiinan
keisariksi ja joka puolustelee pelkurimaista kammoansa sotatantereelle
saapumista vastaan luulotellulla prinssin puolueellisuudella minun
hyväkseni, vaikka jo parikinkymmentä kertaa on luvannut tulla mukaan.
Jotta tuolle kurjalle olennolle ei enää jäisi pelkuruutensa
puolustuskeinoa, pyysi prinssi minulta sellaista mieskohtaista
palvelusta, ett'en tällä kertaa välittäisi oikeudenmukaisista ja
järkevistä vaatimuksistani. Luota nyt näin ollen ruhtinaihin!"

"Siihenkö puhelusi prinssin kanssa päättyi?"

"Mitä vielä! Olin lujasti päättänyt, ett'en jättäisi hänelle mitään
tekosyytä kiittämättömyyteensä, ja siksi mainitsin hänelle niin
maltillisesti kuin suinkin saatoin -- ihan vapisin, näet, raivosta --
ne erikoiset syyt, joiden vuoksi olin pakotettu anomaan, että hänen
kuninkaallinen korkeutensa antaisi minulle edes jonkun muun todistuksen
uskollisuudestani ja alttiudestani, koska elämänonnen toiveet nykyään
tekevät suureksi uhraukseksi sen, mitä muulloin olisin mitättömänä
pitänyt. Sitten esitin hänelle koko suunnitelmani."

"No mitä prinssi siihen vastasi?"

"Mitäkö vastasi? Onpa hyvä, että on kirjotettu: 'Älä kuningastasi kiroo
ajatuksissakaan!' Hän vastasi olevansa sydämellisesti iloinen siitä,
että olin hänelle uskonut asiani, koska hänen siten oli mahdollista
estää vielä katkerampi pettymys, sillä hän saattoi ruhtinassanalla
vakuuttaa, että neiti Bradwardinen mieli on jo muuanne päin kääntynyt,
jota liittoa hän oli sitoutunut auttamaan. 'Tähän katsoen, rakas
Fergus', hän lausui armollisimmasti hymyillen, 'kun siis aikomanne
naimisliitto on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella, niin ei earlin
arvonimen käyttämiselläkään liene mitään kiirettä.' Ja sitten hän
poistui ja jätti minut _planté là_!"

"Entä mitä sinä teit?"

"Sanon sinulle, mitä olisin sillä hetkellä _voinut_ tehdä -- myydä
nahkani pirulle tai vaaliruhtinaalle, kumpi vaan olisi kalliimman
koston luvannut! Nyt olen kuitenkin taas tyyni. Kyllä minä tiedän, että
hän aikoo naittaa Rosen jollekulle ranskalaiselle kätyrilleen tai
irlantilaiselle upseerille. Mutta minäpä pidän heitä tarkasti silmällä.
Varoa saa se mies, joka aikoo minut syrjäyttää! -- _Risogna coprirsi,
signor_!"

Puheltuaan vielä yhtä ja toista, mitä meidän ei tarvitse toistaa,
Waverley lähti päällikön luota, jonka intohimoinen kiihko nyt oli
muuttunut hehkuvaksi kostonhaluksi. Hän palasi asuntoonsa, tuskin
kyeten selvittämään niitä erilaatuisia tunteita, joita Mac-Ivorin
kertomus oli hänen omassa povessaan herättänyt.



XXXIX.

"Yhdestä toiseen aina."


"Olenpa oikein lapsellisen oikullinen", ajatteli Waverley, teljettyään
asuntonsa oven ja kävellessään siellä kiireesti edestakaisin. --
"Mitäpä minuun kuuluu, jos Fergus Mac-Ivor tahtoo naida Rose
Bradwardinen? Enhän minä häntä rakasta -- hän ehkä olisi voinut minua
rakastaa -- mutta minä hylkäsin hänen vilpittömän, luonnollisen ja
liikuttavan mieltymyksensä, vaalimatta sitä hellyydeksi asti, ja
käännyin sellaisen naisen puoleen, joka ei ikinä miestä rakasta, paitsi
jos vanha Warwick, kuninkaantekijä, kuolleista nousisi. Ja mitäs
paroonistakaan -- minä en olisi välittänyt hänen maatiloistaan eikä
siis nimikään olisi loukkauskivenä ollut. Vaikka itse piru olisi vienyt
nuo hedelmättömät nummet ja kiskonut kuninkaan _caligae_, minä en
olisi millänikään! Mutta tuota tyttöä, joka on kuin luotu kodikasta
onnea ja lempeä varten, antaakseen ja ottaakseen kaikkia niitä rakkaita
ja viehättäviä lemmenosotuksia, joista yhdessä elävien onni sulostuu,
tuota tyttöä kosii nyt Fergus Mac-Ivor. Tämä ei ole häntä pahasti
kohteleva -- ihan varmaan ei, sillä siihen hän ei kykene -- mutta jo
kuukauden kuluttua hän on vaimoaan kohtaan huolimaton; silloin hän ei
enää muuta mieti kuin miten saisi nöyryytetyksi jonkun kateellisen
päällikön tai syrjäytetyksi hovista jonkun suosikin tai vallatuksi
jonkun nummen tai järven taikka mistä saisi joukkoihinsa uuden osaston,
eikä hän silloin jouda kysymään, mitä Rose puuhaa tai kuinka hän
aikaansa viettää.

    "'Ja sitten surun syöpä umpiin jäytää,
    ja häätää suloruusut poskien:
    aaveelta kaamealta näyttää hän,
    värjöttää valjuna kuin horkan lyömä,
    ja niin hän kuolee.'

"Ja tuollainen tuho olisi estetty saavuttamasta maailman ylevintä
olentoa, jos mr. Edward Waverley olisi pitänyt silmänsä avoinna! --
Enpä todellakaan käsitä, miten saatoin luulla Floraa niin paljon, niin
_hyvin_ paljon Rosea kauniimmaksi. Hän on tosin kookkaampi, ja
hänen käytöksensä sivistyneempi, mutta monet pitävät neiti Bradwardinea
luonnollisempana; varmasti hän on paljoa nuorempi. Luulisinpa Floraa
melkein kahta vuotta itseäni vanhemmaksi. Pitää tarkastella kumpaakin
tänä iltana hieman lähemmin."

Näin tuumien Waverley lähti teetä juomaan (kuten oli tapana vielä 60
vuotta takaperin) erään ylhäisen rouvan luo, joka kannatti chevalierin
asiaa; siellä hän, kuten odottikin, tapasi molemmat neidot. Hänen
astuessaan sisään kaikki nousivat tervehtimään; Flora istuutui
kuitenkin heti paikallensa ja jatkoi keskeytynyttä puheluaan. Sitä
vastoin raivasi Rose hänelle melkein huomaamatta tietä ahtaassa
piirissä, jotta hän pääsisi lähelle istumaan. -- "Hänen käytöksensä on
yleensä hyvin viehättävä", tuumi Waverley itsekseen.

Seurassa sukeutui väittelyä siitä, kumpi on sujuvampi, geelin- vai
italiankieli ja kumpi paremmin sopii runouteen. Geelin kieltä, jota
missään muualla ei oltaisi suosittu, puolusti täällä urheasti seitsemän
ylämaalaista vallasnaista, jotka kirkuivat niin kovaa kuin keuhkoista
lähti ja olivat saada koko seuralta korvat lukkoon, kun esittivät
geeliläisen _euphonian_ esimerkkejä. Huomatessaan eräiden
alamaalaisten naisten nyrpistävän nenäänsä koetti Flora huomauttaa
muutamia seikkoja, joiden perusteella tuo geelinkielen ylistys ei ollut
aivan hassua; mutta kun Rosen mielipidettä tiedusteltiin, puhkesi hän
innostuneesti kiittämään italiankieltä, jota oli Waverleyn avulla
opiskellut. "Hänellä on hienompi korva kuin Floralla, vaikk'ei olekaan
musiikissa yhtä suurta taitoa", ajatteli taas Waverley itsekseen. "Eipä
minua kummastuttaisi, jos neiti Mac-Ivor ensi kerralla vertaisi
Mac-Murrough nan Fonn'ia Ariostoon!"

Lopuksi kävi niin, että läsnäolijat olivat eri mieltä pyydettäisiinkö
Fergusta soittamaan huilua, jota hän osasikin mestarillisesti
kaiutella, vai koetettaisiinko saada Waverley lausumaan joku kappale
Shakespearestä. Talon emäntä tarjoutui keräämään äänet runouden tai
soiton puolesta sillä ehdolla, että se herra, jonka lahjoja tänä iltana
ei käytettäisi, sitoutuisi hauskuttamaan seuraavaa. Sattumalta jäi
tulos riippumaan Rosen äänestä. Flora, joka näytti johdonmukaisesti
välttävän kannattamasta mitään sellaista ehdotusta, mikä rohkaisisi
Waverleytä, oli äänestänyt soiton puolesta, edellyttäen, että parooni
säestäisi Fergusta viulullaan. "Toivotan teille onnea makunne vuoksi,
neiti Mac-Ivor", ajatteli Edward, kun hänen kirjaansa haettiin.
"Glennaquoichissa ollessamme luulin sitä paremmaksi, mutta todellakaan
ei parooni ole mikään taituri ja Shakespeare on kuulemisen arvoinen."

Vaali sattui "Romeoon ja Juliaan" ja Edward luki muutamia kohtauksia
tästä murhenäytelmästä tuntehikkaasti ja henkevästi. Koko seura osotti
sitten taputuksilla mieltymystään; näkyipä eräiden seurassa
kyyneliäkin. Flora, jolle näytelmä oli vanhastaan tuttu, kuului
edellisiin, kun taas Rose. josta se oli aivan uutta, oli jälkimäistä
ihailijajoukkoa. "Hänessä on enemmän tunnettakin", arveli Waverley.

Kun keskusteltiin tämän näytelmän toiminnasta ja luonteesta, väitti
Fergus, että ainoa luonne, joka ansaitsi mainitsemista älykkäänä
maailmanmiehenä, oli Mercutio. "Hänen vanhanaikaisia sukkeluuksiaan en
tosin aina ymmärtänyt, mutta aikansa käsitteiden mukaan hän varmaan oli
ihan erinomaisen reima miekkonen."

"Ja ihan häpeällistä oli", virkkoi vänrikki Maccombich, joka
tavallisesti seurasi everstiään kaikkialle, "että se Tibbert tai
Taggart, tai mikä sen nimi oli, pisti häntä toisen aatelismiehen
käsivarren alatse, juuri kun hän sovitti riitaa."

Naiset tietysti olivat eniten Romeon puolella, mutta tätä kantaa myös
vastustettiin. Niinpä talon emäntä ja moniaat muut naiset ankarasti
moittivat sitä keveyttä, jolla Romeo siirsi lempensä Rosalindesta
Juliaan. Flora pysyi vaiti, kunnes oli hänen mieltään useat kerrat
kysytty, ja sitten hän vastasi katsovansa tuota nyt moitittua
asianhaaraa aivan luonnolliseksi; sitä paitsi se hänen mielestään mitä
paraiten osotti runoilijan taitoa. "Romeota kuvataan meille nuoreksi
mieheksi, joka on aivan erityisesti taipuvainen hellempiin tunteisiin",
selitti hän; "hänen ensi lempensä kohdistui naiseen, joka ei voinut
antaa vastarakkautta. Niinpä hän meille usein toistaa, että hänen
lemmittynsä

    "nuolelta säästyy lemmen lapsekkaan

"ja taasen, että

    "hän lemmen hylkäs luotaan.

"Kun siis oli mahdotonta, että Romeon rakkaus, jos hänet edellytetään
järkeväksi olennoksi, olisi kestänyt ilman toivoa, niin on runoilija,
hyvin taitavasti tarttuen juuri siihen hetkeen, jolloin Romeo oli
epätoivoon joutunut, hänen tielleen sovittanut paljoa täydellisemmän
olennon, kuin mikä hänet oli hyljännyt, ja tämä uusi on taipuvainen
häntä rakastamaan. Tuskin voin kuvitella muuta seikkaa, joka paremmin
sopisi kohottamaan Romeon hehkuvaa tunnetta Juliaa kohtaan, kuin se,
että hän tuntee siitä sairaalloisesta synkkämielisyydestä, jonka
alaisena hän ensiksi ilmestyy näyttämölle, päässeensä Julian kautta
hurmaantuneeseen ihastukseen, jossa huudahtaa:

    "-- tulkoon mitä vain,
    ei riitä mainen murhe vastapainoks
    sen hetken riemuun, jolloin hänet näin."

"Kummallista, neiti Mac-Ivor", lausui muuan ylhäinen, nuori nainen,
"tahdotteko riistää meiltä etuoikeutemmekin? Aiotteko saada meidät
uskomaan, ettei rakkaus voi toivotonna elää tai että rakastajan on
ruvettava uskottomaksi, jos hänen lemmittynsä on tyly? Sepä olisi
hirveätä! Niin sydämetöntä johtopäätöstä en odottanut."

"Rakas lady Betty", vastasi Flora, "myönnän kyllä, että rakastaja voi
pysyä kosimisessaan, vaikka asianhaarat eivät häntä lainkaan rohkaise.
Mieltymys voi silloin tällöin kestää koviakin myrskyjä, mutta ei
välinpitämättömyyden pitkää talvipakkasta. Neuvon teitä siis, vaikka
olette niin suloinen, pysymään erillänne sellaisesta kokeesta miestä
kohtaan, jonka rakkautta pidätte arvossa. Jos on pienintäkin toivoa,
voi rakkaus elää, mutta toivotonna sen täytyy kuolla."

"Silloin sen käy samaten kuin Duncan Mac-Girdien tamman", huomautti
Evan, "jos arvoisat naiset sallivat; hän yritti totuttaa sitä
vähitellen elämään ilman muonaa, mutta juuri kun elukalle oli saatu
riittämään korsi päivässä, silloin se raukka kuoli."

Evanin kuvaus pani koko seuran äänekkäästi nauramaan, ja keskustelu
kääntyi muihin asioihin. Pian sen jälkeen lähtivät kaikki pois, ja
Waverley ajatteli kotimatkalla Floran sanoja. "Rosalindaani en enää
rakasta", hän virkkoi; "tänään hän antoi minulle kylläkin selvän
viittauksen. Täytyy puhua asiasta hänen veljelleen ja peruuttaa
kosimiseni. Mutta entä Juliani -- lieneeköhän kunniallista mennä
häiritsemään Ferguksen aikeita? -- vaikka niiden on mahdotonta koskaan
menestyä! Ja jos ne menevät myttyyn, entä sitten? -- mitäs muuta --
_alors comme alors_!" Päästyään tähän päätökseen, että antaisi
asianhaarain määrätä, laskeutui sankarimme levolle.



XL.

Kunnon miehen murhe.


Jos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus
lemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun
muistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan
tästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin
tuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan
aikaan "velassa ja ryypyssä", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen
huoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei
ajatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki
kuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä
selville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota
päättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian
oikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. "Tietysti ei nyt sovi jättää
sitä oman onnensa nojaan", hän lausui, "sillä käy miten käy, teidän on
pysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada
teidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että
taistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on
englantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi
tilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä,
ennenkuin koko lumipallo sulaa."

Tällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille
puolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa
väsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati
vertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan,
niihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän
huomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: "Jos se asia, johon
olen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä."
Ja siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja
keskustelu kääntyi muille aloille.

Eräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet
toisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön
seuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti
Talbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä
ovi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää
huokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut
tavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut.
Näin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu
yllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti
päätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai
peräytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat
kyynelissä.

Ikäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa
tavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin
äreästi: "Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen
hetken pitänyt voivan suojella vankiakin --"

"Älkää sanoko _tunkeilemiselta_, eversti Talbot; kuulin teidän
hengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan
sai minut teitä häiritsemään."

"Olen terve", sanoi eversti, "ihan terve."

"Mutta olette suruissanne", virkkoi Edward, "enkö voi hyväksenne mitään
tehdä?"

"Ette mitään, Mr. Waverley; minä ajattelen vaan kotiani ja siellä
sattuneita ikäviä tapahtumia."

"Hyvä Jumala! Setäni!" huudahti Waverley.

"Ei, tämä murhe koskee vaan minua. Olen häpeissäni siitä, että näitte
sen saattavan minut niin avuttomaksi, mutta joskus täytyy päästää
tunteet valloilleen, jotta taas toisella kertaa voi sitä
miehuullisemmin kestää. Tämän kaiken tahdoin pitää teiltä salassa;
sillä luulen sen vaan surettavan teitä ettekä kuitenkaan voi minua
lohduttaa. Mutta nyt minut yllätitte -- nähdäkseni olette itsekin
yllätetty -- ja minä kammoan salaperäisyyttä. Lukekaa siis tuo kirje."

Kirje oli eversti Talbotin sisarelta ja sisälsi seuraavaa:

     "Rakkahin veli, sain kirjeesi Hodgesin kautta. Sir E.W. ja mr. E.W.
     ovat vielä vapaina, mutta uutinen Prestonin onnettomasta
     taistelusta saapui tänne sen lisäyksen ohella, että sinä olet
     kaatuneiden joukossa. Tiedäthän, missä tilassa lady Emily oli, kun
     ystävyytesi Sir Everardia kohtaan sai sinut lähtemään hänen
     luotaan. Hän oli kovin huolissaan, kun Skotlannista tuli surullisia
     tietoja kapinan puhkeamisesta, mutta koetti malttaa mieltään, kuten
     vaimosi tuleekin, rakkaudesta vastaista, niin kauan turhaan
     toivottua perillistä kohtaan. Vaan nyt ovat nämä toiveet rauenneet!
     Huolimatta mitä valppaimmasta varovaisuudestani pääsi tuo kamala
     huhu hänen korviinsa ilman valmistelua. Hän vaipui heti vuoteen
     omaksi, ja ennenaikainen pienokaisparka kuoli heti syntymänsä
     jälkeen. Jospa kaikki olisi siinä! Mutta vaikka omasta kirjeestäsi
     saatu peruutus tuohon kauheaan uutiseen onkin hänen voimiansa
     elvyttänyt, pelkää tohtori G. kuitenkin -- surukseni sen ilmotan --
     mitä vakavimpia ja vaarallisimpiakin seurauksia, joita hänen
     terveytensä joutuu kärsimään etupäässä epävarmuudesta, niin kauan
     kuin hänen täytyy huolehtia kohtalostasi, hänellä kun sitäpaitsi on
     omituiset käsityksensä niiden julmuudesta, joiden vankina nyt olet.

     Koeta siis, rakas veli, heti kun tämän kirjeen saat, päästä
     vapauteen kunniasanaasi vastaan, lunnailla tai muulla sopivalla
     tavalla. Minä en liiottele lady Emilyn voinnista mainitessani,
     mutta myöskään en saa -- en uskalla totuutta salata. Ijäti pysyen,
     rakas Philip, sinun rakkaimpana sisarenasi

                                                 _Lucy Talbot_."

Edward seisoi liikkumatta, luettuaan kirjeen, sillä hän ei voinut
itseltään salata sitä johtopäätöstä, että everstiä kohdannut raskas
onnettomuus johtui tämän lähdöstä häntä hakemaan ja pelastamaankin. Se
oli kauheata jo siltäkin osalta, mitä ei enää voitu korjata, sillä
eversti Talbot ja lady Emily, oltuaan kauan aikaa ilman lapsia, olivat
tunteneet suurta onnea nyt haihtuneesta toivosta. Mutta tämä katkera
pettymys oli mitätön verrattuna siihen onnettomuuteen, joka heitä nyt
uhkasi; ja kauhistuen piti Edward itseään kaikkeen syypäänä.

Ennen kuin hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi puhua, oli eversti
Talbot taas päässyt entiseen ryhtiinsä, vaikka hänen murheellinen
katseensa osotti sisäistä kamppailua.

"Hän on sellainen vaimo, nuori ystäväni, jonka vuoksi sotilaankin
kyynel on oikeutettu." Hän näytti Waverleylle pientä muotokuvaa, joka
todisti oikeaksi tuon ylistyksen: "ja kuitenkin, sen Jumala tietää,
mitä tuossa hänestä näette, se on vähintä siitä suloudesta, mikä
hänessä on -- tai oli, pitänee kai sanoa -- mutta tapahtukoon Jumalan
tahto!"

"Teidän täytyy paeta -- heti paeta, rientääksenne hänen avukseen. Vielä
ei ole liian myöhäistä -- ei saa olla liian myöhäistä."

"Paetako? Kuinka se kävisi päinsä? Olenhan vankina -- kunniasanaani
vastaan."

"Minä olen vartijanne -- minä annan teille kunniasananne takaisin --
minä yksin vastaan teistä."

"Se ei ole sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa, enkä minäkään voi
kunniani vuoksi siihen suostua -- teidät vedettäisiin siitä
vastuuseen."

"Minä vastaan asiasta hengelläni, jos siksi käy", vastasi Waverley
uljaasti. "Olenhan minä ollut onnettomana aiheena lapsenne
menettämiseen; älkää siis tehkö minusta vielä vaimonne murhaajaa!"

"Ei, rakas Edward", sanoi Talbot tarttuen ystävällisesti hänen
käteensä, "teitä ei sovi mistään moittia; ja kun pari päivää salasin
teiltä tämän kotoisen murheeni, oli siihen syynä pelkoni, että teidän
säälintunteenne ottaisi asian tältä kannalta. Lähtiessäni Englannista
teitä hakemaan te ette voinut minua ajatella, tuskinpa tiesitte minua
olevankaan. Meillä kuolevaisilla on raskas vastuunalaisuus jo siinä,
että meidän on vastattava tekojemme ennakolta tietyistä ja
suoranaisista tuloksista, -- mutta epävarsinaisista seurauksista
kaikkivaltias ja hyvä Luojamme, joka yksin voi nähdä inhimillisten
tapahtumien riippuvaisuuden toisistaan, ei ole meitä lyhytnäköisiä,
heikkoja olentoja vaativa vastuuseen."

"Miten teidän oli mahdollista jättää lady Emily", kysyi Waverley
syvästi liikutettuna, "vieläpä sellaiseen tilaan, joka enimmin vaatii
puolison myötätuntoisuutta, ja lähteä etsimään -- -- --"

"Tein vaan velvollisuuteni", vastasi eversti Talbot tyynesti, "enkä
kadu -- en tahdo sitä katua. Jos kiitollisuuden ja kunnian polku aina
olisi siloinen ja mukava, niin ei sitä kulkeminen olisi suurikaan
ansio; mutta usein se nousee etujamme ja toiveitamme vastaan, vieläpä
taistelee syvimpäin tunteittemme kanssa. Tällaisia ovat elämän
kokemukset, eikä tämä (nyt hän ei enää voinut kyyneliään hillitä),
vaikk'ei vähimmän katkera, ole ensimäinen minkä kohtalo on osakseni
antanut. -- Mutta puhukaamme asiasta huomenna", hän lisäsi, puristaen
Waverleyn kättä. "Hyvää yötä; koettakaa unohtaa muutamiksi hetkiksi.
Luullakseni koittaa päivä kello kuuden ajoissa, ja nyt on vasta vähän
yli kahden. Hyvää yötä."

Edward vetäytyi huoneeseensa, voimatta sanaakaan vastata.



XLI.

Ponnistus.


Kun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän
Waverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt
ulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas
saapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin
riemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.

"Tuossa on", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, "siinä on
aamutyöni. -- Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi
minkä jaksat!"

Eversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama
passi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin
muuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan
satamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle
oman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti
kunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta
sotimatta Stuartin sukua vastaan.

"Jumalan nimessä", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, "miten
saitte tämän?"

"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti
nousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin
häntä sinne, pyysin ja sain puhelun -- mutta nyt en sano teille
sanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin."

"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette
saanut?"

"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. -- Kun siis nyt näen teidät
hommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen
silmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi
vakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa.
'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin
kävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä
mahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä
ja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin
hänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa
mukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla.
Hänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä
tahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti.
'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan
pyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi
sietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten
mietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä
muut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää
vankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen
voivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla
siihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin
englantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'."

"Siinäpä tulee taas esille viisas valtiomies", huomautti eversti.

"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: --
'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti
panee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin.
Minä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään
naisia vaaraan ja onnettomuuteen'."

"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan
vallantavotte --"

"Prinssille", keskeytti Waverley hymysuin.

"Chevalierille", oikaisi eversti; "se on hyvä nimi matkaa varten ja
sitä me molemmat voimme vapaasti käyttää. Sanoiko hän mitään muuta?"

"Hän vaan kysyi voisiko muuten tehdä mitään hyväkseni; ja kun kiittäen
kielsin, tarttui hän käteeni ja lausui toivovansa, että kaikki hänen
puoluelaisensa olisivat yhtä kohtuullisia; muutamat ystävistäni eivät
anoneet ainoastaan kaikkea sitä, mitä hän saattoi myöntää, vaan paljon
muuta, mitä ei hän eikä maailman mahtavinkaan hallitsija voisi antaa.
Tosiaan, sanoi hän, ei mikään ruhtinas näyttänyt puoltajiensa silmissä
olevan niin lähellä jumaluutta kuin hän itse, jos arvostelisi vaan
niiden liiallisten anomusten mukaan, joita hänelle joka päivä tehtiin."

"Säälin nuorta mies parkaa", sanoi eversti. "Luulen hänen jo alkavan
tuntea asemansa vaikeuksia. Rakas Waverley, tämä kaikki on enemmän kuin
ystävyyttä, mitä ei unhoteta niin kauan kuin Philip Talbot jaksaa
mitään muistaa. Elämäni -- no niin, siitä kiittäköön teitä Emily --
mutta tämä on sellainen palvelus, joka vastaa viittäkinkymmentä elämää.
Näissä oloissa en voi vitkastella antamasta kunniasanaani: tuossa se on
-- (hän kirjotti sen asianmukaisesti) -- ja sanokaa nyt, miten täältä
pääsen!"

"Siitä on jo huolta pidetty: tavaranne on valmiina, hevoseni odottavat,
ja prinssin luvalla on tilattu vene viemään teitä Fox-fregatille.
Toimitin sitä varten erityisen miehen Leithiin."

"No sitten on asia kunnossa. Kapteeni Beaver on harras ystäväni: hän
laskee minut maihin Berwickissä tai Shieldsissä, josta pääsen
postihevosella Lontooseen. Teidän on annettava huostaani se kirjetukku,
jonka saitte taas käsiinne neiti Bean Leanin avulla. Ehkä voin käyttää
hyväkseni sen sisältöä. -- Mutta tuollapa tuleekin ylämaalainen
ystävänne Glen-- Glen-- mikä hänen omituinen nimensä onkaan? Ja hänen
päivystäjäupseerinsa on mukana -- nyt en saane häntä enää nimittää
kurkunleikkaajaksi? Katsokaa, miten hän marssii ikäänkuin koko maailma
olisi hänen omansa, lakki toisella korvalla ja levätti tiheissä
poimuissa rinnan yli! Tekisi mieleni rynnistellä tuon nuorukaisen
kanssa, ell'eivät käteni olisi sidottuina: tahtoisin taltuttaa hänen
ylpeytensä tai yrittäköön hän minun!"

"Hävetkää toki, eversti Talbot! Te raivostutte tartanin nähdessänne
ihan kuin härkä punaisesta väristä. Mitä kansalliseen ennakkoluuloon
tulee, olette te ja Fergus Mac-Ivor jotenkin samanlaisia."

Loppuosa tätä puhelua suoritettiin jo kadulla. He tapasivat päällikön;
tämä ja eversti tervehtivät toisiaan jäykästi ja virallisesti kuten
kaksintaistelijat ennen kuin asettuvat paikoilleen. Selvästi näkyi että
kammo oli molemminpuolinen. "Tuota töykeää nuorukaista, joka aina on
hänen kintereillään, en milloinkaan voi katsella muistelematta muuatta
pientä runonpätkää, jonka kerran olen jossakin kuullut", sanoi eversti
noustessaan ratsun selkään; "luullakseni sen kuulin näyttämöllä:

    "-- Sen kintereillä
    käy Bertram, vainolainen helvetistä
    ja tarjoo palvelusta herralleen."

"Vakuutan teille, eversti", sanoi Waverley, "että arvostelette
ylämaalaisia liian jyrkästi."

"En hiukkastakaan liikaa; en peruuta niin merkkiäkään; en voi
hiventäkään karsia. Pysykööt he omissa koleissa vuoristoissaan,
kehukoot ja keikailkoot niin paljon kuin jaksavat, ja ripustakoot
lakkinsa vaikka kuun sarviin, jos haluttaa; mutta mitä ihmettä heillä
siellä on tekemistä, missä miehillä on housut ja puhutaan sivistynyttä
kieltä -- tarkotan sivistynyttä, verrattuna heidän siansaksaansa, sillä
alamaassakin asujamet puhuvat sellaista englantia, mikä ei ole juuri
parempaa kuin Jamaikan neekerien. Oikein käy sääliksi tuota pri----
tuota chevalieria, kun on tuollaisen sissiparven seassa. Ja kovin
varhain he oppivatkin ammattinsa. Siellä on esimerkiksi muuan
aliupseerikummitus, jonkunlainen imupiru, jota arvoisa ystävänne Glena
-- Glenamuck toisinaan pitää mukanaan. Näöltään se on tuskin
viidentoista vanha, mutta ilkeydessä ja konnuudessa satavuotiaan
veroinen. Joku päivä takaperin se oli pihalla noppapelissä; muudan
siistinnäköinen herrasmies sattui kulkemaan ohitse, ja kun noppa
satutti häntä kinttuun, kohotti hän keppinsä. Mutta silloin tuo vintiö
veti äkkiä esille pistoolinsa, kuten Bean Clincher 'Matkassa
riemujuhlaan', ja ellei eräästä yliakkunasta kaikuva huuto '_Gardez
l'eau!_ olisi ajanut kaikkia pakoon märkien seurausten tieltä, niin
miesparka olisi menettänyt henkensä pikku paholaisen luodista."

"Kylläpä te kotia päästyänne annatte korean kuvan Skotlannista, eversti
Talbot."

"Mitä vielä", vastasi eversti. "Tuomari Shallow säästää minulta sen
vaivan. -- 'Karua ja köyhää, kerjäläisiä joka sorkka, mutta hiivatin
raikas ilma' -- ja näinkin vasta sitte, kun on kunnialla päästy
Edinburgista eikä vielä olla Leithissä, kuten meidän laitamme nyt on."

Pian he saapuivat satamaan:

    "Sillassa, Leithin venheen näät,
    lautalla lasket salmen poikki;
    laivasta Berwickiin sä jäät" --

"Jääkää hyvästi, eversti! Jospa tapaisitte kotona kaikki siinä kunnossa
kuin toivotte! Ehkä näemme toisemme pikemmin kuin osaatte odottaakaan:
puhutaan marssista suoraan Englantiin."

"Älkää siitä minulle mitään mainitko", vastasi Talbot; "en halua tietää
sotaliikkeitänne."

"Ei siis muuta kuin hyvästi! Viekää tuhannet terveiset sir Everardille
ja Rachel tädille, kertokaa heille kaikki, mikä on hyvää ja rakasta!
Pitäkää minusta niin ystävällinen muisto kuin voitte -- puhukaa minusta
niin suopeasti kuin omatuntonne sallii -- ja nyt vielä kerran hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Waverley; kiitos hyvyydestänne! Riisukaa levättinne
niin pian kuin sopii! Teitä olen yhä muisteleva mitä kiitollisimmin
mielin, ja pahin arvosteluni teistä on: _Que diable allait-il faire
dans cette galère_?"

Niin he erosivat. Eversti Talbot nousi laivaan, ja Waverley palasi
Edinburgiin.



XLII.

Sotaretki.


Aikomuksemme ei ole tunkeutua historian alueelle. Sen vuoksi tahdomme
lukijoillemme muistuttaa vaan sitä, että nuori chevalier päätti
marraskuun alussa enintään 6,000 miehen joukolla yrittää rynnätä
Englannin sisä-osiin, vaikka tiesikin miten mahtaviin valmistuksiin oli
ryhdytty häntä vastaan. Siten hän tahallaan pani koko asiansa
alttiiksi. Tämä sotajoukko jatkoi ristiretkeään sellaisessa säässä,
joka olisi mille muulle armeijalle tehnyt etenemisen mahdottomaksi,
mutta tarjosi karaistuneille, notkeille vuoristolaisille mitä suurinta
etua vaivoihin vähemmän tottuneiden vihollistensa rinnalla. Huolimatta
melkoisesti ylivoimaisesta armeijasta, joka sotamarski Waden johtamana
vartioitsi rajaa, he piirittivät Carlislea ja vallottivat sen, jatkaen
sitte rohkeata kulkuaan etelään.

Kun eversti Mac-Ivorin rykmentti kulki klan'ien etujoukossa, olivat hän
ja Waverley aina sen etunenässä. Edward oli vaivojen kestämisessä nyt
kaikkien ylämaalaisten veroinen; myöskin oli hän jo jonkun verran
perehtynyt heidän kieleensä. Mutta molemmat ystävykset katselivat
armeijan etenemistä hyvin erilaisin silmin. Täynnä intoa, pontta ja
luottamusta, vaikka koko maailma olisi ase kädessä vastassa, Fergus ei
muuta harkinnut kuin että joka askeleella päästiin lähemmä Lontoota.
Hän ei vaatinut, odottanut tai toivonut muiden kuin klan'ien apua
voidakseen korottaa Stuartit taas valtaistuimelle; ja kun hänen
lippunsa sattui jostakin saamaan uusia liittolaisia, näki hän
sellaisissa vaan kärkkyjiä, jotka tavottelisivat vastaiselta
hallitsijalta suosionosotuksia ja joiden mieliksi, kuten hänestä
tuntui, tämä joutuisi luovuttamaan suuren osan oikeastaan vaan
ylämaalaisille kuuluvaa saalista.

Edwardilla oli aivan toista mielessä. Häneltä ei voinut jäädä
huomaamatta, ett'ei niissä kaupungeissa, joissa Jakob kolmas
julistettiin kuninkaaksi, kukaan huutanut: "Jumala häntä siunatkoon!"
Rahvas töllisteli ja kuunteli, sydämetönnä, tyhmistyneenä ja tylsänä,
päästäen tuskin ollenkaan ilmoille sitä mellakoivaa luontoaan, joka
muutoin kaikissa tilaisuuksissa panee sen hoilaamaan, kuullakseen edes
omaa suloista ääntään. Jakobiiteille oli uskoteltu, että luoteisissa
kreivikunnissa suuret määrät varakkaita tilanomistajia ja reippaita
maalaisia kannattavat Valkean Ruusun asiaa. Mutta rikkaita toryja ei
näkynyt ainoatakaan. Jotkut pakenivat tiluksiltaan, toiset
ilmottautuivat sairaiksi, muutamat vangituttivat itsensä epäluulon
alaisina. Jäljelle jääneistä töllistelivät tyhmät kammoten, peljäten ja
inhoten skotlantilaisten klan'ien villiä ulkomuotoa, outoa kieltä ja
tavatonta asua. Viisaammista tuntui heidän pieni lukumääränsä, ankaran
kurin ilmeinen puute ja vaillinainen varustus heikkoine aseineen
selviltä oireilta hurjanrohkean yrityksen surkeasta lopusta. Siksi
olivatkin ne harvat, jotka heihin liittyivät, joko niitä, joiden
valtiollinen kiihko esti näkemästä seurauksia, tai sellaisia, joilla ei
enää ollut juuri mitään menetettävää.

Kun Bradwardinen paroonilta kysyttiin, mitä hän näistä tulokkaista
arveli, otti hän hitaasti hyppysellisen nuuskaa ja vastasi kuivasti,
että hänellä saattoi niistä olla vaan parhaat ajatukset, koska he
olivat ihan samanlaisia kuin hyvän David kuninkaan liittolaiset
Adullamin luolassa; _videlicet_, jokainen, joka oli huolessa ja
vaivassa, ja jokainen, joka oli tyytymätön, minkä Vulgata kääntää
sanoilla 'sielussa murheellinen'; "ja epäilemättä", hän sanoi, "he
osottautuvat kovakouraisiksi, ja siten tarvitaankin, sillä olen nähnyt
meihin luotavan monen monta ilkeää, hapanta silmäystä."

Mutta tällaiset mietteet eivät Fergukseen koskeneet. Hän ihaili maan
rehevää kauneutta ja monen aateliskartanon asemaa, joiden sivutse
kuljettiin. "Onko Waverley-Honour tuollainen, Edward?"

"Puolta suurempi."

"Onko setäsi puisto yhtä kaunis kuin tuo tuolla?"

"Se on ainakin kolme vertaa laajempi, enemmän metsän kuin puiston
kaltainen."

"Florasta tulee onnellinen vaimo."

"Toivon neiti Mac-Ivorin saavan vielä paljon onnenaihetta, mikä ei ole
yhteydessä Waverley-Honourin kanssa."

"Sitä minäkin toivon; mutta sellaisen tiluksen emäntänä oleminen on
kaunis lisä kokonaissummaan."

"Lisä, jonka puutetta, toivoakseni, muulla tavalla runsaasti
korvataan."

"Mitä?" huudahti Fergus, äkkiä pysähtyen ja kääntyen Waverleyhin päin.
-- "Miten se on ymmärrettävä, mr. Waverley? -- Oliko minulla ilo
käsittää sananne oikein?"

"Ihan oikein, Fergus."

"Ja pitääkö minun käsittää asia niin, ett'ette enää halua
sukulaisuuttani, ettekä sisareni kättä?"

"Sisaresi on antanut minulle rukkaset", sanoi Waverley, "sekä selvin
sanoin että muilla merkeillä, joilla naisten on tapana vieroittaa
epämieluiset kosiskelut."

"Minulla ei ole mitään selvää käsitystä siitä, millä tavalla nainen voi
hylätä kosijan tai herrasmies luopua kosimasta, kun naisen laillinen
holhooja on naimisliiton hyväksynyt; ainakin pitäisi holhoojalle antaa
tilaisuus puhua vielä kerran asiasta naisen kanssa. Vai oletteko ehkä
luulotellut, että sisareni lentäisi kuin kypsä luumu suuhunne heti kun
sen suvaitsette avata?" kysyi päällikkö kiivastuneena.

"Mitä tulee naisen oikeuteen saada hylätä jonkun kosimiset, eversti",
vastasi Edward, "siitä saatte neuvotella sisarenne kanssa, koska en
siinä suhteessa ole ylämaalaisten tapoihin tutustunut. Mutta katsoen
_minun_ oikeuteeni mukautua hänen kieltävään vastaukseensa,
pyytämättä teidän apuanne, tahdon kerta kaikkiaan teille huomauttaa --
vähentämättä sillä neiti Mac-Ivorin kauneutta ja lahjoja --, ett'en
huolisi enkelistäkään, vaikka saisin myötäjäisiksi kokonaisen
keisarikunnan, jos tältä enkeliltä olisi suostumus saatavissa vaan
ystävien ja holhoojain avulla, eikä johtuisi hänen vapaasta
taipumuksestaan."

"Enkeliä keisarikuntineen ei juuri sysätä kaikkien ----shiren
aatelismiesten osaksi", ivasi Fergus katkeralla äänellä. "Mutta hyvä
herra", hän lisäsi muuttuneella sävyllä, "vaikk'ei Flora Mac-Ivor
saakaan myötäjäisikseen keisarikuntaa, on hän kuitenkin _minun_
sisareni; ja se ainakin riittää häntä suojelemaan sellaiselta
kohtelulta, joka vähimmässäkään määrässä tuntuisi kevytmielisyydeltä."

"Hän on Flora Mac-Ivor, sir", vastasi Waverley lujalla äänellä, "ja se
riittäisi hänelle takaamaan ainaisen suojelukseni, jos kykenisin
kevytmielisesti kohtelemaan _ketään_ naista."

Päällikön muoto oli nyt kokonaan synkistynyt, mutta Edward oli siitä
röyhkeästä puhetavasta, jota toinen oli häntä vastaan käyttänyt,
itsekin niin raivostunut, ettei lainkaan huolinut hillitä lähenevää
myrskyä. Kumpikin oli tämän lyhyen keskustelun ajaksi pysähtynyt ja
Fergus näkyi melkein olevan halukas purkamaan kiukkuaan vielä pahemmin
solvauksin, mutta rajulla ponnistuksella hän hillitsi kiihkoisen
mielialansa, kääntyi ja lähti tuimasti kulkemaan eteenpäin. Kun he
olivat tähän saakka olleet yhdessä, melkein aina vieretysten, jatkoi
Waverley äänetönnä kulkuaan samaan suuntaan, aikoen jättää päällikölle
aikaa päästä taas tavalliselle hyvälle mielelle, jonka oli niin
aiheettomasti pilannut, mutta samalla lujasti päättäen olla
hituistakaan luopumatta omasta arvostaan.

Kun täten oli tylyssä äänettömyydessä kuljettu noin penikulman verran,
alkoi Fergus taas puhua, mutta toinen sävy äänessään. "Rakas Edward,
luulen kiihtyneeni, mutta sinähän härnäsit minua tietämättömyydelläsi
maailman tavoista. Sinä olet hieman närkästynyt Floran keimailusta tai
korkealle tavottelevista aatteista, ja nyt sinä lapsen lailla
vihottelet leikkikalulle, jonka vuoksi niin paljon olet itkenyt, ja
lyöt minua, uskollista hoitajaasi, kun ei käteni ulotu sitä
Edinburgista saakka sinulle noutamaan. Myönnän kyllä joutuneeni
raivoihini, mutta se harmi, että näen liittoutumiseni sinun kaltaisesi
ystävän kanssa menevän myttyyn, kun kosimisestasi puhutaan sekä
ylämaissa että alamaissa, se olisi saattanut tyynemmänkin veren
kuohahtamaan. Enkä edes tiedä mikä tässä riivaa! Mutta kyllä minä
kirjotan Edinburgiin ja saan asiat taas kuntoon, jos nimittäin tahdot
minua niin menettelemään. Sillä enhän voi olettaa, että niin usein
kuvaamasi uskollinen rakkautesi Floraan olisi yht'äkkiä haihtunut."

"Eversti Mac-Ivor", sanoi Edward, jota ei vähääkään haluttanut joutua
toisen pakottamana pitemmälle kuin itse suvaitsi, hänen mielestään jo
loppuun käsitellyssä asiassa, "olen teille suuresti kiitollinen
avustanne, jota osaan pitää arvossa; myöskin osotatte minulle kovin
suurta kunniaa sillä innollanne, jolla ajatte asiaani. Mutta kun neiti
Mac-Ivor on tehnyt päätöksensä vapaasti, oman mielensä mukaan, ja kun
kaikkiin yrityksiini häntä lähestyä vastattiin kerrassaan kylmästi,
niin tekisin sekä häntä että itseäni kohtaan väärin, jos sallisin häntä
vielä kerran vaivata tällä asialla. Teille olisin jo aikoja tästä
puhunut, mutta te lienette itsekin huomannut, missä suhteessa olemme
toisiimme, joten kyllä olette käsittänyt syyni. Joll'en olisi näin
edellyttänyt, olisin jo ennemmin puhunut, mutta minussa on luonnollinen
kammo ryhtyä asiaan, joka meille kummallekin on tuskallinen."

"Hyvä on, mr. Waverley", sanoi Fergus ylpeästi, "se juttu on siis
lopussa. Eipä minun ole pakko tunkea sisartani kellekään miehelle."

"Eikä minunkaan ole pakko ottaa siltä neidolta vastaan yhä uusia
rukkasia", vastasi Edward samalla tapaa.

"Panen kuitenkin toimeen asianmukaisen tiedustelun", sanoi päällikkö,
välittämättä toisen huomautuksesta, "jotta saan selville, mitä sisareni
tästä arvelee; sittepä nähdään, tokko asia todellakin näin päättyy."

"Mitä tiedusteluihin tulee, niin tietysti te siinä saatte menetellä
oman harkintanne mukaan", sanoi Waverley. "Sen vaan tiedän, ett'ei
neiti Mac-Ivor voi mieltään muuttaa; ja vaikkapa tämä odottamaton ilmiö
sattuisi tapahtumaan, niin on ainakin varmaa, ett'ei _minun_
mieleni muutu. Tämän mainitsen vaan siltä varalta, ett'ei jäisi mitään
mahdollisuutta vastaiseen väärinkäsitykseen."

Mielellänsä olisi Fergus Mac-Ivor tällä hetkellä lykännyt heidän
kiistansa mieskohtaisesti ratkaistavaksi; hänen silmänsä säihkyivät
kuin tulessa ja mittailivat Edwardia ikäänkuin valitakseen sen kohdan,
johon olisi helpointa iskeä kuolettava haava. Mutta vaikk'emme
taistelussa enää noudata Garanzan tai Vincent Saviolan tapoja ja
sääntöjä, tiesi Fergus yhtä hyvin kuin kukaan muu, että kamppailuun
elämästä ja kuolemasta pitää olla jokin sopiva tekosyy. Voimme kyllä
haastaa kaksintaisteluun esimerkiksi sen, joka tungoksessa on sattunut
astumaan liikavarpaillemme tai puristanut meitä seinää vasten tai
teatterissa istunut paikallemme, mutta nykyaikainen _code
d'honneur_ ei salli meidän perustaa kiistaamme siihen, että meillä
muka olisi oikeus pakottaa joku mies kosimaan naissukulaistamme, jos
tämä kaunotar jo monesti samalle miehelle on antanut rukkaset. Sen
vuoksi täytyi Ferguksen vaan niellä tuo luuloteltu loukkaus, kunnes
ajan ratas, jonka pyörimistä hän aikoi tiukasti pitää silmällä,
tarjoisi hänelle tilaisuutta veriseen kostoon.

Vaikka Waverley harvoin ratsasti, talutti hänen palvelijansa hänen
varalleen aina satuloittua hevosta sen pataljoonan jälkijoukossa, johon
hän kuului. Mutta ollessaan nyt julmistuneena entisen ystävänsä
järjettömästä ja vallanhimoisesta kohtelusta hän jäi kolonnan taakse ja
nousi ratsunsa selkään, aikoen hakea Bradwardinen paroonin, jolta
pyytäisi lupaa päästä vapaaehtoisena hänen ratsujoukkoonsa, pysymättä
enää Mac-Ivorin rykmentissä.

"Kylläpä minulle olisi koittanut ihana aika", arveli hän, päästyään
ratsun selkään, "jos olisin joutunut niin läheiseen sukulaisuuteen
tuollaisen ylpeän, itsekkään ja intohimoisen miekkosen kanssa. Eversti!
-- mitä vielä, generalissimus hänestä olisi pitänyt tehdä. Mokoma
kolmen, neljän sadan miehen päällikkö! Hänen ylpeytensä riittäisi
tataarien khaanille -- suursulttaanille -- vaikka itse suurmogulille!
Onpa hyvä ollakseni, kun hänestä pääsin. Vaikka Flora olisi enkeli,
toisi hän mukanaan kunnianhimossa ja pöyhkeydessä Luciferin vertaisen!"

Parooni, jonka oppineisuus -- kuten Sanchon sukkeluudet Sierra
Morenassa -- harjotuksen puutteessa alkoi homehtua, suostui ilolla
Waverleyn tarjoukseen ruveta palvelemaan hänen rykmentissään, toivoen
siten saavansa taas tilaisuutta mainitun ominaisuutensa käyttämiseen.
Kuitenkin koetti tämä hyvänluontoinen vanha herra saada aikaan
sovintoa entisten ystävysten kesken. Fergus ei välittänyt hänen
muistutuksistaan, vaikka näytti niitä tarkasti kuuntelevan; Waverley
taas ei käsittänyt, miksi juuri hänen olisi ensiksi pitänyt uudistaa
ystävyyttä, jonka päällikkö oli niin aiheettomasti rikkonut. Parooni
esitti asian sitte prinssille, joka tahtoi estää riitaisuuksia
syntymästä pienessä armeijassaan ja lausui tahtovansa itse muistuttaa
eversti Mac-Ivorille tämän käytöksen järjettömyyttä. Mutta sotaretken
kiireessä kului pari päivää, ennen kuin hän jouti käyttämään aiottua
vaikutusvaltaansa.

Sillä välin Waverley käytti hyödyksi niitä tietoja, joita oli
Gardinerin rakuunarykmentissä saanut, ja oli paroonille avuksi
jonkunlaisena ajutanttina. "_Parmi les aveugles un borgne est
roi_" (sokeilla on toissilmä kuninkaana), tietää muuan ranskalainen
sananlasku; ja ratsuväki, johon kuului pääasiassa vaan alamaan
aatelismiehiä, näiden vuokraajia ja palvelijoita, rupesi pitämään hyvin
suuressa arvossa Waverleyn taitoa ja samalla häntä itseäänkin. Tähän
oli syynä etenkin se tyydytys, jota ratsumiehet tunsivat siitä, että
ylhäinen, hieno englantilainen vapaaehtoinen oli luopunut ylämaalaisten
rykmentistä ja heihin liittynyt; sillä ratsu- ja jalkaväen välillä oli
vireillä salainen kateus, joka ei johtunut ainoastaan palveluksen
erilaisuudesta, vaan enimmäkseen siitä, että useimmat ratsu-upseerit,
asuen lähellä ylämaita, olivat toisinaan olleet riidassa läheisten
heimojen kanssa ja kaikki nyt kateellisin silmin näkivät ylämaalaisten
ilmeisesti yrittävän toisten kustannuksella esiintyä kelvollisempina ja
tarpeellisempina prinssin palveluksessa.



XLIII.

Sekamelska kuningas Agramantin leirissä.


Waverleyn tapana oli toisinaan ratsastaa hieman syrjään pääjoukosta
katsellakseen jotakin merkillistä esinettä, joka matkan varrella
kiinnitti hänen huomiotaan. Oltiin juuri Lancashiressa, kun hän
huomattuaan vanhan linnamaisen maalaishovin jätti skvadroonan puoleksi
tunniksi, tarkastellakseen rakennusta ja tehdäkseen siitä piirroksen.
Hänen ratsastaessaan käytävää pitkin takaisin tuli vänrikki Maccombich
häntä vastaan. Tämä mies oli ruvennut jonkunverran kunnioittamaan
Edwardia siitä päivästä alkaen, jolloin ensiksi oli hänet
Tully-Veolanissa nähnyt ja sitten ylämaihin saattanut. Hän näytti
kuljeskelevan täällä ikäänkuin tavatakseen sankarimme. Ohitse
mennessään hän kuitenkin lähestyi vaan Waverleyn jalustinta eikä muuta
virkkanut kuin: "varokaa!" Sitten hän kiireesti poistui, karttaen
enempää puhelua.

Hämmästyneenä tästä viittauksesta Waverley seurasi silmillään sitä
suuntaa, jonne Evan Dhu oli lähtenyt, ja näki tämän katoavan puiden
sekaan. Hänen palvelijansa, Alick Polwarth, joka oli mukana, katsoi
myös ylimaalaisen jälkeen, ratsasti sitte herransa viereen ja sanoi:

"Vieköön minut vaikka hitto, jos uskon henkenne sir, olevan turvassa
näiden ylämaalaisten roistojen joukossa."

"Mitä sillä tarkotat, Alick'?" kysyi Waverley.

"Mac-Ivorin miehet ovat saaneet päähänsä, että te olette loukannut
heidän nuorta ladyaan Floraa; ja minä olen kuullut monenkin sanovan,
että teistä pitäisi tehdä teirenpoika; ja tiedättehän te itsekin, sir,
että niistä monet eivät piruakaan pelkäisi, vaikka pitäisi itse
prinssiltä pää puhkaista, jos vaan päällikkö vähänkään viittaisi sinne
päin. Eikä hänen tarvitsisi viitatakaan; kyllä ne sen tekisivät, jos
vaan luulisivat sen olevan hänen mieleensä, kuten kerran on
tapahtunut."

Vaikka Waverley varmasti luotti siihen, ett'ei Fergus Mac-Ivor ryhtyisi
sellaiseen konnuuteen, ei hän ollut lainkaan yhtä varma hänen miestensä
sääliväisyydestä. Hän tiesi, että jos päällikön tai hänen perheensä
kunnian luultaisiin joutuneen häpeään, se mies olisi onnellisin, joka
ensiksi pääsisi kostamaan: ja usein oli hän heiltä kuullut
puheenparren: "Nopein ja varmin kosto on paras." Ottaen tämän ohella
huomioon Evan Dhun viittauksen hän piti viisaimpana kannustaa hevostaan
ja nelistää takaisin skvadroonaansa. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt
pitkän käytävän päähän, vingahti luoti hänen ohitseen ja hän kuuli
pistoolin laukauksen.

"Se oli Callum Beg ryökäle", sanoi Alick; "minä näin hänen pujahtavan
pakoon tuonne pensaikkoon."

Edward, joka syystä oli kauhuissaan tuommoisesta salamurhan aikeesta,
nelisti ulos käytävästä ja näki jonkun matkan päässä Mac-Ivorin
pataljoonan kulkemassa niityn poikki, johon käytävä päättyi. Myöskin
huomasi hän erään miehen, joka kiireesti juoksi pataljoonaa kohti ja
liittyi siihen. Tätä miestä hän luuli lähetetyksi murhaajaksi, joka
kiiveten kaikkien aitojen ja esteiden yli pääsi suorinta tietä perille
paljoa pikemmin kuin Waverley ratsain. Voimatta enää hillitä itseään
hän käski Alickin mennä Bradwardinen paroonille ilmottamaan, mitä oli
tapahtunut. Itse hän ratsasti oikopäätä Fergus Mac-Ivorin rykmentin
luo. Päällikkö oli myös juuri saapumassa paikalle. Hän tuli ratsain,
palaten käynniltään prinssin luona. Nähdessään Edwardin lähestyvän hän
kannusti hevostaan ja ratsasti vastaan.

"Eversti Mac-Ivor", sanoi Waverley, enempää tervehtimättä, "minun on
ilmotettava, että muuan miehistänne juuri äsken ampui minua
väijyksistä."

"Koska sellainen teko, ell'ei ota lukuun väijymistä, on huvitus johon
itsekin tahtoisin päästä, niin ilahuttaisi minua suuresti saada tietää,
kuka miehistäni on uskaltanut mennä edelleni", vastasi Mac-Ivor.

"Olen valmis otteluun, milloin vaan haluatte. -- Se herrasmies, joka
otti suorittaakseen tehtävänne, on palvelijanne tuolla, Callum Beg",
sanoi Edward tyynesti.

"Astu esiin rivistä, Callum! Ammuitko sinä mr. Waverleytä?"

"En", vastasi Callum punastumatta.

"Ammuithan!" huusi Alick Polwarth, joka jo tuli takaisin; hän oli
matkalla tavannut ratsumiehen, jonka toimeksi jätti ilmottaa tapauksen
Bradwardinen paroonille, rientäen itse täyttä nelistä takaisin herransa
luo, säästämättä kannustensa kärkiä tai hevosensa kylkiä. "Kyllä sinä
ammuit. Minä näin sinut yhtä selvästi kuin koskaan olen nähnyt
Coudinghamin vanhan kirkon!"

"Valehtelet!" vastasi Callum luontaisella, järkkymättömällä
röyhkeydellään. Ennen molempain ritarien taistelua olisi varmaankin,
kuten ritarikauden aikoina, tapahtunut molempain palvelijain ottelu --
sillä Alick oli roteva merseläinen ja pelkäsi enemmän lemmenjumalan
nuolia kuin ylämaalaisen tikaria tai miekkaa -- ell'ei Fergus
tavallisella päättävällä äänellään olisi vaatinut Callumin pistoolia
nähtäväkseen. Hana oli alhaalla, pesä ja suu ruudinsavusta mustunut; se
oli ilmeisesti juuri äsken laukaistu.

"Tuosta saat!" huusi Fergus ja iski poikaa kalloon raskaalla
pistoolinperällä kaikin voimin, -- "siinä on palkkasi, kun toimit ilman
käskyä ja vielä valehtelet." Callum otti iskun vastaan, vähääkään
väistämättä, ja kaatui kuin hengetönnä maalian. "Hiljaa, jos henkenne
on kallis!" sanoi Fergus klan'in muille miehille; "jos joku sekaantuu
minun ja mr. Waverleyn juttuun, lyön siltä aivot mäsäksi." Miehet
seisoivat liikkumatta; ainoastaan Evan Dhu osotti tuskan ja
levottomuuden oireita. Callum makasi verisenä maassa, mutta kukaan ei
rohjennut häntä auttaa. Hän näytti saaneen kuoliniskun.

"Ja nyt on teidän vuoronne, mr. Waverley: suvaitsetteko ratsastaa
parikymmentä kyynärää niityille päin." Waverley noudatti toivomusta.
Kun hän oli poistunut vähän matkaa, tuli Fergus hänen luokseen ja
sanoi teeskennellen suurta tyyneyttä: "Äskettäin en voinut olla
ihmettelemättä makunne häilyväisyyttä, jota ette aristellut minulle
osottaa. Mutta kuten aivan oikein huomautitte, ei enkelikään teitä
viehättäisi, ell'ette saisi myötäjäisiksi kokonaista keisarikuntaa.
Tälle hämärälle puheelle olen nyt saanut erinomaisen selvityksen."

"Minun on ihan mahdoton arvata, mitä oikeastaan tarkotatte, eversti
Mac-Ivor, paitsi että näytte kaikin mokomin haastavan riitaa minun
kanssani."

"Teeskennelty tietämättömyytenne ei teitä auta, sir. Prinssi -- itse
prinssi on tutustuttanut minut vehkeisiinne. Tosin en osannut aavistaa,
että kihlauksenne neiti Bradwardinen kanssa oli syynä, miks'ette enää
halua naida sisartani. Luullakseni on tieto siitä, että parooni aikoo
toisin määrätä omaisuutensa perimisestä, ollut teille riittävänä
aiheena häväistä ystävänne sisarta ja houkutella ystävänne lemmitty
puolellenne."

"Onko prinssi teille maininnut, että muka olen kihloissa neiti
Bradwardinen kanssa?" kysyi Waverley. "Mahdotonta!"

"Niin hän itse sanoi, sir", vastasi Mac-Ivor; "siis miekat esille ja
puolustakaa itseänne tai luopukaa kaikista vaatimuksistanne siihen
ladyyn!"

"Tämähän on ilmeistä hulluutta", huudahti Waverley, "tai ihmeellinen
erehdys!"

"Ei mitään mutinaa enää! Miekkanne esille!" kiljui raivoisa päällikkö,
joka oli sivaltanut oman miekkansa.

"Pitääkö minun tapella mielipuolen kanssa?"

"No luopukaa siis nyt ja ikipäiviksi tavottelemasta neiti
Bradwardinea!"

"Mitä oikeutta teillä tai kellään muullakaan on panna minulle sellaisia
ehtoja?" huusi Waverley, joka myös oli jo menettänyt kaiken malttinsa
ja tempasi tupesta miekkansa.

Tällä hetkellä saapui täyttä neliä paikalle Bradwardinen parooni,
mukana useita ratsumiehiään, toiset uteliaisuudesta, toiset haluten
päästä osallisiksi taisteluun, jonka hämärästi käsittivät syttyneen
Mac-Ivorin ja oman joukkonsa välillä. Nähdessään heidän lähestyvän
asettui klan taisteluasentoon, avustaakseen päällikköään, ja
siitä aiheutui mitä rajuin sekamelska, joka näytti kehittyvän
verenvuodatukseksi. Ainakin sata ääntä kaikui yht'aikaa. Parooni
nuhteli, päällikkö raivosi, ylämaalaiset ulvoivat geelinkielellä,
ratsumiehet kiroilivat ja noituivat alamaan murteella. Lopulta parooni
uhkasi ampua Mac-Ivorin miehiä, ell'eivät asettuisi riveihinsä
takaisin, ja vastaukseksi tähän uhkaukseen monet tähtäsivät aseensa
paroonia ja muita ratsumiehiä kohti. Sekamelskaa yllytti salavihkaa
vanha Ballenkeiroch, joka varmasti uskoi yksityisenkin kostonsa hetken
nyt koittaneen, mutta silloin kaikui yht'äkkiä huuto: "Pois tieltä!
_Place à Monseigneur! place à Monseigneur_!"

Tällä huudolla ilmotettiin prinssin lähestyminen, joka saapui paikalle
mukanaan osasto Fitz-James'in muukalaisrakuunia, jotka toimivat hänen
henkivartijoinaan. Hänen tulonsa sai järjestyksen taas jotenkin
entiselleen. Ylämaalaiset palasivat riveihinsä, ratsuväki järjestäytyi
neliöksi, parooni ja päällikkö olivat vaiti.

Prinssi kutsui molemmat viimemainitut ja Waverleyn luoksensa. Saatuaan
kuulla riidan varsinaisen syyn, Callum Begin uskomattoman rikoksen, hän
käski heti viemään Callumin pääprofossin huostaan mestattavaksi, jos
rikollinen jäisi henkiin päälliköltään saamansa kurituksen jälkeen.
Silloin Fergus esitti, että nuorukainen jätettäisiin hänen valtaansa,
luvaten rangaista esimerkiksi kelpaavalla tavalla. Tämän pyynnön
hylkäys olisi ollut sekaantumista päälliköiden isäntävaltaan, josta
oltiin kovin arkoja, eikä tällä hetkellä sopinut heitä loukata. Callum
jätettiin siis oman heimonsa tuomittavaksi.

Sitten prinssi halusi kuulla, mikä oli ollut aiheena eversti Mac-Ivorin
ja Waverleyn uuteen kiistaan. Kaikki olivat vaiti. Molemmat riitaniekat
älysivät, että Bradwardinen paroonin läsnäolo -- kun chevalier oli
käskenyt kaikki kolme ihan lähellensä -- oli voittamattomana esteenä
sellaisen asian käsittelyyn, jossa hänen tyttärensä nimeä piti mainita.
He loivat silmänsä maahan ja heissä näkyi häpeä ja pula yhtyneen kovaan
kiukkuun. Prinssi, joka oli kasvanut St. Germainin hovissa pelkkien
tyytymättömien ja kapinallisten mielten seassa, kaikenlaisten kiistojen
yhä vaivatessa valtansa menettänyttä hallitsijaa, oli siten käynyt
kuninkaanoppia, kuten Preussin vanha Fredrik olisi sanonut.
Liittolaisten kesken piti välttämättä edistää tahi uudelleen rakentaa
sovintoa. Sen mukaan hän ryhtyi toimenpiteisiin.

"Monsieur de Beaujeu!"

"Monseigneur!" vastasi hyvin komea ranskalainen ratsu-upseeri hänen
seurueestaan.

"Ayez la bonté d'aligner ces montagnards-là, ainsi que la cavallerie,
s'il vous plait, et de les remettre à la marche. Vous parlez si bien
l'anglais; cela ne vous donnerait pas beaucoup de peine" ("Olkaa niin
hyvä, järjestäkää nuo vuoristolaiset ynnä ratsuväki riveihin ja
lähettäkää ne taas liikkeelle. Te puhutte englantia niin hyvin, ett'ei
siitä ole teille paljoakaan vaivaa").

"Pas du tout, monseigneur!" vastasi monsieur le comte de Beaujeu,
taivuttaen päätään pienen, hyvin opetetun, hyppivän hevosensa kaulalle.
Täynnä uljuutta ja luottamusta hän nelisti pois ja pysähtyi Ferguksen
rykmentin eteen, vaikk'ei ymmärtänyt geelinkieltä sanaakaan eikä paljoa
englantiakaan.

"Messieurs les savages Ecossais -- se sano -- herra villit -- teke hyve
d'arranger vous."

Klan'in miehet, tajuten käskyn paremmin liikkeistä kuin sanoista, ja
ottaen huomioon prinssin läsnäolon, riensivät järjestäytymään riveiksi.

"Ah! Sanke hyve! Teme on fort bien!" sanoi kreivi Beaujeu. "Herra
villit -- mais très-bien -- Eh bien! Qu'est-ce que vous appelez
'visage', monsieur?" (kysyi hän läheiseltä ratsumieheltä). "Ah, oui!
kasvut -- Je vous remercie, Monsieur. -- Gentilshommes, teke hyve ja
keente nyt kasvut oikke pein par file -- mars! -- Mais très-bien --
encore, Messieurs; il faut vous mettre en marche... Marchez donc, au
nom de Dieu, parceque j'ai oublié le mot anglais -- mais vous êtes de
braves gens et me comprenez très-bien."

Sitten kreivi riensi panemaan ratsuväenkin liikkeelle. "Herra hevone
veki, teite teyty tule yks -- Ah! par ma foi, mine ei sano tule eri!
Mine pelke teme pikku paksu herra sattu sanke paha. Ah, mon Dieu! c'est
le commissaire qui nous a apporté les premières nouvelles de ce maudit
fracas. Je suis trop fâché, Monsieur!"

Mutta Macwheeble parka, joka nyt toimi komisariona, kauhean iso miekka
vyöllä ja pannukakun kokoinen valkea kokardi lakissa, joutui siinä
tungoksessa, joka syntyi ratsumiesten kovasta kiireestä päästä prinssin
läsnäollessa marssikuntoon, temmatuksi alas hevosensa selästä, ja kun
hänen ei enää onnistunut saada galloway-ratsuaan kiinni, hiipi hän
toisten hillittömästi nauraessa takajoukkoon.

"Eh bien, messieurs, keente nyt oikke pein! Ah, se on hyve! Eh,
monsieur de Bradwardine, ayez la bonté de vous mettre à la tête de
votre regiment, car, par Dieu, je n'en puis plus!"

Bradwardinen paroonin täytyi rientää Beaujeun avuksi, kun tämä oli
loppuun asti käyttänyt harvat englantilaiset komentosanansa. Siten
saavutti chevalier ainakin _yhden_ tarkotuksen. Toisena
tarkotuksena oli saada molempien joukkojen ajatukset kääntymään muihin
asioihin ja vapautumaan katkerasta mielialasta, joka heissä nyt
vallitsi; ja tämän hän luuli saavutettavan paraiten siten, että miesten
täytyi jännittää huomiotaan käsittääkseen ja hänen läsnäollessaan
noudattaakseen niin epäselvästi ja puutteellisesti annettuja
määräyksiä.

Oitis kun Charles Edward oli jäänyt kolmisin Waverleyn ja päällikön
kanssa -- muu osa seuruetta pysyi hieman loitompana -- sanoi hän:
"Ell'en olisi uhrautuvalle ystävyydellenne niin suuressa velassa,
suuttuisin teille kummallekin aika lailla mokomasta aiheettomasta
riidasta, vieläpä sellaisena hetkenä, jolloin isäni palveluksessa
tarvitaan täydellistä yksimielisyyttä. Mutta pahinta on asemassani se,
että parhaat ystäväni luulevat olevansa oikeutetut turmelemaan turhilla
oikuillaan sekä itsensä että sen asian, johon ovat sitoutuneet."

Molemmat nuoret miehet vakuuttivat suostuvansa jättämään kiistansa
hänen ratkaistavakseen. "En todellakaan tiedä", sanoi Edward, "mistä
minua syytetään. Lähdin eversti Mac-Ivorin luo vaan ilmottaakseni, että
olin hädin tuskin pelastunut hänen oman palvelijansa aikomalta
salamurhalta: tiesin varsin hyvin, ett'ei hän voisi hyväksyäkään niin
katalaa kostoa. Siitä, miksi hän haastaa kanssani riitaa, olen aivan
tietämätön; kuitenkin hän minua väärin syyttää, että muka olisin
kosinut erästä nuorta neitoa ja siten pilannut hänen aikeensa."

"Jos tässä on erehdys", sanoi päällikkö, "johtuu se puhelusta, joka
minulla oli tänä aamuna itse hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."

"Minunko kanssani?" kysyi chevalier kummastuneena; "miten on eversti
Mac-Ivor minut niin kerrassaan väärin käsittänyt?"

Sitten hän vei Ferguksen syrjään ja viisi minuuttia kestäneen vakavan
keskustelun jälkeen ratsasti takaisin Edwardin luo. "Onko mahdollista
-- tulkaa vaan saapuville, eversti, en kärsi salaisuuksia -- onko
mahdollista, mr. Waverley, että olisin erehtynyt olettaessani teidän
olevan neiti Bradwardinen hyväksytty kosija? Eri seikkain pohjalla,
vaikken suoraan teiltä saadun tiedon pohjalla, olin siitä niin
vakuutettu, että tänään mainitsin sen Vich Ian Vohrille todennäköisenä
syynä, miksi te, tahtomatta siltä lainkaan häntä loukata, ehkä voisitte
lakata tavottelemasta sellaista naimisliittoa, joka nuorelle, vielä
vapaalle miehelle, vaikka hänet olisikin kerran otettu kylmästi
vastaan, on niin viehättävä, ett'ei sitä voi sikseen jättää."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi Waverley, "nojautuu minulle
kokonaan tuntemattomiin asianhaaroihin, kun suotte minulle sen
erityisen kunnian, että edellytätte minut neiti Bradwardinen
hyväksytyksi kosijaksi. Tämä edellytys sisältää minulle kunniakasta
huomiota, johon minulla kuitenkaan ei ole mitään oikeutta. Muuten onkin
luottamukseni omiin ansioihini, saatuani kerran rukkaset, niin
vähäinen, ett'en voi toivoa uutta menestystä."

Chevalier oli hetken aikaa vaiti, kiinteästi silmäten molempiin, ja
sanoi sitten: "Kautta kunniani, mr. Waverley, teillä on vähemmän onnea
kuin hyvällä syyllä luulin. Mutta sallikaa nyt, hyvät herrat, minun
ruveta tässä asiassa sovintotuomariksi, ei hallitsijaprinssinä, vaan
Charles Stuartina, toverinanne ja seuralaisenanne samassa uljaassa
yrityksessä. Jättäkää oikeuteni vaatia teiltä tottelemista kokonaan
huomioon ottamatta ja ajatelkaa vaan omaa kunniaanne ja kuinka
hyödyllistä ja sopivaa on suoda vihollisillemme se etu ja ystävillemme
se häpeä, että vähäisestä lukumäärästämme huolimatta osottaudumme
erimielisiksi. Ja suokaa anteeksi jos lisään, että mainittujen ladyjen
nimet vaativat meiltä enemmän kunnioitusta kuin että heistä ottaisimme
riidan aiheen."

Taas hän vei Ferguksen hieman syrjään ja puhui hänelle jonkun minuutin
verran hyvin vakavasti: sitte hän palasi Waverleyn luo ja sanoi:
"Luulen saaneeni eversti Mac-Ivorin vakuutetuksi siitä, että hänen
suuttumuksensa perustui väärinkäsitykseen, johon tosin olin itse
antanut aihetta; ja nyt luotan siihen, että mr. Waverley on kylliksi
jalomielinen unhottamaan, mitä on tapahtunut, kun vakuutan asian laidan
niin olevan kuin sanoin. Teidän on selvitettävä klan'illenne tämä
juttu, Vich Ian Vohr, jott'ei sellaista väkivaltaisuutta enää
ilmestyisi." Fergus kumarsi. "Ja nyt, herrat, suokaa minulle ilo nähdä
teidän lyövän sovinnon kättä."

Kylmästi ja täsmällisin askelin he lähenivät toisiaan; kumpikin koki
olla näkymättä toista myöntyväisemmältä. He puristivat todellakin
toistensa kättä ja poistuivat, lausuen chevalierille kunnioittavat
jäähyväiset.

Sitte prinssi ratsasti Mac-Ivorin klan'in etupäähän, laskeutui siellä
ratsultaan maahan, pyysi juodakseen vanhan Ballenkeirochin leilistä ja
astui noin puolen penikulmaa miesten mukana, kysellen Sliochd nan
Ivorin historiaa ja sukusuhteita; sen ohella hän taitavasti käytti
hyväkseen harvoja geeliläissanoja mitä osasi ja lausui haluavansa
paremmin oppia tätä kieltä. Noustuaan taas ratsunsa selkään hän nelisti
Bradwardinen paroonin ratsujoukon luo, joka kulki etuosastona, pysäytti
sen ja tarkasti sen asua ja järjestystä. Hän otti silloin huomioonsa
sekä arvokkaimmat aatelismiehet että kadetitkin, kyseli heidän
perheittensä naisista ja kosketteli heidän ratsujensa etevyyttä; sitten
hän ratsasti toista tuntia Bradwardinen paroonin vieressä, kestäen muun
mukana kolme pitkää juttua Berwickin herttuasta.

"Ah, Beaujeu, mon cher ami", sanoi hän palattuaan tavalliselle
paikalleen marssilinjassa, "que mon métier de prince est ennuyant,
parfois! Mais, courage! c'est le grand jeu, après tout."



XLIV.

Kahakka.


Lukijalle tarvinnee tuskin muistuttaa, että ylämaalaiset pidettyään
Derbyssä joulukuun 5 p:nä sotaneuvottelun luopuivat hurjanrohkeasta
aikeestaan tunkeutua edemmäksi Englantiin ja päättivät nuoren,
uskaliaan johtajansa harmiksi kääntyä takaisin pohjoiseen. He siis
lähtivät paluumatkalle ja liikkuen tavattoman nopeasti pääsivät
pakoon Cumberlandin herttualta, joka nyt ajoi heitä takaa suurella
ratsu-osastolla.

Tämä paluuretki merkitsi heidän liiallisten toiveittensa todellista
menettämistä. Toivehikkain kaikista oli ollut Fergus Mac-Ivor; ei siis
kukaan niin katkerasti pettynyt suunnitelman muuttumisesta kuin juuri
hän. Sotaneuvostossa hän mitä kiihkeimmin taisteli tätä toimenpidettä
vastaan; ja joutuessaan äänestyksessä tappiolle hän itki murheen ja
suuttumuksen kyyneliä. Tästä hetkestä alkaen hänen koko käytöksensä oli
niin muuttunut, että hänessä tuskin enää olisi voitu tuntea sitä
hehkuvan innostunutta miestä, josta viikko takaperin koko maailma
tuntui ahtaalta. Paluuretkeä oli kestänyt jo useita päiviä, kun Edward
varhain joulukuun 12 p:n aamulla sai kummakseen nähdä päällikön
kortteerissaan, eräässä kyläntapaisessa Shapin ja Penrithin
keskivälillä.

Kun Edward heidän riitaannuttuaan ei ollut lainkaan seurustellut
päällikön kanssa, odotti hän levottomana selitystä tähän
aavistamattomaan käyntiin; myöskään hän ei voinut olla ihmettelemättä
ja säikähtämättä entisen ystävänsä ulkomuodossa tapahtunutta muutosta.
Hänen silmistään oli melkein kaikki loiste kadonnut; posket olivat
kuopilla, ääni väsynyt, vieläpä hänen käyntinsäkin tuntui epävarmalta;
ja hänen vaatteensa, joista hän ennen piti erikoista huolta, olivat nyt
huolimattomasti ylle kiskotut. Hän pyysi Edwardia mukaansa kävelylle
läheisen joen rannalle ja hymyili surumielisesti huomatessaan toisen
ottavan seinältä miekkansa ja sitovan sen vyölleen.

Heti kun he olivat saapuneet virran rantaa pitkin kulkevalle
yksinäiselle polulle, puhkesi päällikkö puhumaan: "Nyt on ihana
seikkailumme kokonaan lopussa, Waverley, ja haluaisin tietää mitä aiot.
Älä suotta minuun noin tuijota, ystäväni! Kuuleppas, eilen sain
sisareltani kirjeen; jos se tieto, jonka se sisälsi, olisi minulle
ennemmin joutunut, niin olisi sekin riita jäänyt sikseen, jota nyt
häveten ja murehtien muistelen. Riitamme jälkeen tein hänelle kirjeessä
selkoa asian kulusta, ja nyt hän vastaa minulle, ett'ei hänellä
milloinkaan ole ollut eikä voinutkaan olla aikomusta sinua mitenkään
suosia. Näyttää siis siltä, että olen toiminut kuin mielipuoli. --
Flora parka! hän kirjottaa niin innostuneesti! Minkähän kamalan
vaikutuksen tekee sanoma peräytymisestä hänen mieleensä!"

Waverleytä liikutti syvästi se tosisurullinen sävy, joka ilmeni
Ferguksen puheessa, ja hän hartaasti pyysi Fergusta unhottamaan heidän
välisensä riidan -- ja he puristivat taas toisensa kättä, tällä kertaa
vilpittöminä ystävinä. Fergus kysyi uudestaan, mitä Waverley aikoi
tehdä. "Sinun olisi parasta jättää tämä onneton armeija ja pyrkiä
edellämme Skotlantiin. Jostakin itäisestä satamasta, mikä vielä on
hallussamme, voisit helposti päästä laivalla mannermaalle. Kun kerran
olet kuningaskunnan ulkopuolella, on ystäviesi helppo toimittaa sinulle
armahdus: ja sanoakseni sinulle suoraan, miten asian laita on, minä
toivoisin sinun ottavan mukaasi Rose Bradwardinen puolisonasi ja myös
Floran teidän molempain suojeltavaksenne." -- Edward katseli häneen
hämmästyneenä. -- "Hän rakastaa sinua, ja uskon sinunkin häntä
rakastavan, vaikk'et ehkä itse ole sitä vielä tajunnut, sillä sinusta
ei juuri voine väittää, että aina olisit sydämesi tilasta selvillä",
lisäsi hän surullisesti hymyillen.

"Kuinka saatat minua neuvoa luopumaan yrityksestä, johon me kaikki
olemme heittäytyneet?"

"Näeppäs, kun laiva on hajoomassa, silloin on kiireimmän kautta
heittäydyttävä pelastusvenheisiin."

"Mutta mitä toiset aatelismiehet aikovat?" kysyi Waverley, "ja miksi
ylämaalaisten päälliköt suostuivat tähän peräytymiseen, jos se on niin
tuhoisa?"

"Vai miksi!" selitti Fergus, "he arvelevat, että nyt kuten niin monesti
ennen mestaus, hirtto ja maanpako jää vaan alamaan aatelin osaksi; että
heistä itsestään ei välitetä, kun ovat niin köyhiä luolissaan, joissa
sananparren mukaan 'kuunnellaan vuorilla tuulen vinkunaa, kunnes tulva
laskee'. Mutta tällä kertaa he erehtyvät; he ovat niin usein
kapinoineet, ett'ei heitä enää voi rauhaan jättää, ja nyt he sitä
paitsi ovat niin pahasti säikäyttäneet John Bullia, ett'ei se vähiin
aikoihin pääse hyvälle tuulelleen. Hannoverilaiset ministerit eivät
ikinä ole muuta ansainneet kuin joutua roistoina hirteen; mutta jos ne
nyt pääsevät valtaan -- kuten ennemmin tai myöhemmin käy, kun ei
Englannissa kukaan hievahda eikä Ranskastakaan tule apua -- niin ne
pitäisi narreina hirttää, jos jättäisivät ainoallekaan ylämaan
klan'ille tilaisuuden taas häiritä hallitusta. Kyllä minä sinulle
takaan, että ne nyt juurittavat koko suvun maan päältä."

"Minua kehotat pakenemaan", sanoi Edward, "vaikka mieluummin kuolisin
kuin neuvoasi seuraisin, mutta mitä aiot itse?"

"Viis siitä", vastasi Fergus surumielisesti, "minun kohtaloni on
määrätty. Ennen aamun koittoa olen joko kaatunut tai vankina."

"Mitä sillä tarkotat, ystäväni?" kysyi Edward. "Olemmehan vihollista
päivän matkan edellä, ja jos se saavuttaisikin meidät, niin kykenemme
toki näillä voimilla vastarintaan. Muistappa Gladsmuiria."

"Se mitä sanoin on sittenkin totta, mitä itseeni tulee."

"Mutta mihin perustat tuollaisen surullisen ennustuksen?"

"Erääseen ilmiöön, joka ei vielä koskaan ole sukuani pettänyt", vastasi
Fergus ääntään alentaen; "olen nähnyt Bodach Glas'in."

"Bodach Glas'in?"

"Niin juuri. Kun niin kauvan olet oleskellut Glennaquoichissa, etkö
koskaan ole kuullut puhuttavan 'harmaasta aaveesta?' Tosin emme sitä
mielellämme mainitse."

"En koskaan."

"Sepä se! Siinäpä olisi ollut sopiva juttu Flora poloisen
kerrottavaksi. Jos tuo kukkula olisi Benmore ja tuo pitkä, vuoristoa
kohti kiemurteleva järvi olisi Loch Tay tai oma Loch an Ri'ni, sopisi
se juttu paremmin ympäristöön. Istukaamme kuitenkin tälle mäelle; tuo
Saddleback ja Ulswater ovat sen kanssa, mitä nyt aion kertoa, paremmin
sopusoinnussa kuin Englannin aidat ja maalaistalot. No niin: Kun
esi-isäni Ian nan Chaistel oli hävittämässä Northumberlandia, kuului
hänen joukkoonsa muiden mukana eräs etelänpuolinen päällikkö eli
alamaalaisen joukkueen kapteeni, nimeltä Halbert Hall. Paluumatkalla
Cheviot-vuoriston halki he rupesivat riitelemään anastamansa suuren
saaliin jaosta ja lopuksi tappelemaan. Alamaan miehet hakattiin maahan
joka kynsi ja viimeisenä kaatui heidän päällikkönsä esi-isäni iskemistä
haavoista. Siitä lähtien ilmestyy hänen aaveensa jokaiselle Vich Ian
Vohrille, kun suuri onnettomuus on tulossa, varsinkin juuri kuoleman
edellä. Isäni näki sen kahdesti: ensi kerran ennen vangiksi
joutumistaan Sheriff-Muirissa; toisen kerran kuolinpäivänsä aamuna."

"Mutta miten sinä, rakas Fergus, voit vakavasti kertoa tuollaista
hassutusta?"

"Enhän vaadi sinua uskomaan, vaan kerron ainoastaan tosi-asian, jonka
ovat ainakin kolmensadan vuoden kokemus ja viime yönä omat silmänikin
vahvistaneet."

"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä lähemmin!" huudahti Waverley
kiihkeänä.

"Kyllä, kyllä, mutta sillä ehdolla, ett'et tee asiasta pilaa. -- Tämän
katalan peräytymisen alettua en enää ole voinut juuri lainkaan nukkua;
minun täytyy yhä ajatella klan'iani ja tuota prinssi poloista, jota nyt
raahataan takaisin kuin koiraa ketjussa, tahtokoon tai olkoon
tahtomatta: perheeni perikato on myös mielessäni. Eilen illalla olin
niin kiihtyneessä tilassa, että lähdin asunnostani yön selkään, toivoen
viileän, raikkaan ilman tyynnyttävän hermojani. Sinulle en voi kertoa,
miten vastenmielistä minun on jatkaa, kun tiedän sinun tuskin uskovan
sanojani. No niin, astuin kapean puusillan poikki, kävelin edestakaisin
ja näin kummakseni kirkkaassa kuutamossa suuren olennon käyvän
muutamia askelia edelläni. Sillä oli yllään harmaa levätti, jollaisia
Etelä-Skotlannin paimenet pitävät. Kun joudutin kulkuani tai hiljensin
-- yhä se pysyi saman matkan päässä."

"Varmaankin se oli cumberlandilainen talonpoika tavallisessa
puvussaan."

"Eikä ollut; niin minäkin aluksi luulin ja julmistuin miehen
julkeudesta noin vaania minua. Huusin sille, mutta vastausta en saanut.
Sydämeni tuntui tuskallisesti kouristuvan, ja päästäkseni selville
siitä, mitä jo pelkäsin, käännyin paikallani ympäri joka ilmansuuntaan.
-- Taivaan kautta, Edward, minne ikinä käännyin, samassa oli tuo olento
yhä edessäni saman matkan päässä! Silloin olin varma, että se olikin
Bodach Glas. Tukkani nousi pystyyn ja polveni tutisivat. Kuitenkin
rohkaisin taas luontoni ja päätin palata asuntooni. Aavemainen vieraani
liiti edelläni -- sillä en voi sanoa hänen käyneen -- kunnes ehti
sillalle: siihen se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Minun piti joko
kahlata joen poikki tai astua hänen ohitseen niin läheltä kuin tästä on
sinuun. Epätoivon rohkeus, joka perustui siihen uskoon, että kuolemani
on kuitenkin tulossa, sai minut yrittämään aaveen kiusaksikin raivata
itselleni tietä. Tein ristinmerkin, sivalsin miekkani ja huusin:
'Jumalan nimessä, paha henki, väisty tieltäni!' -- 'Vich Ian Vohr',
vastasi ääni, joka hyydytti vereni, 'varo huomispäivää!' Sillä hetkellä
se näytti olevan tuskin jalankaan vertaa miekkani kärjestä: mutta
samalla kun oli sanansa lausunut, se katosi -- eikä tielläni ollut
mitään nähtävissä. Pääsin kotiin, heittäydyin vuoteeseeni ja vietin
siinä muutamia tuskallisia tunteja; ja kun tänä aamuna ilmotettiin,
ett'ei vihollinen ole lähelläkään, ratsastin tänne selvittämään asiani
sinun kanssasi. En haluaisi kaatua ennen kuin ehtisin sopia ystävän
kanssa, jolle kerran olin vääryyttä tehnyt."

Edward oli varma siitä, että tuo harhakuva oli seurauksena uupuneesta
tilasta ja alakuloisesta mielialasta, jotka vaikuttavat kaikissa
ylämaalaisissa olevaan taikauskoon. Silti hän ei vähemmän säälinyt
Fergusta, vaan tunsi koko entisen ystävyytensä häntä kohtaan taas
elpyvän. Saadakseen hänen ajatuksensa vierotetuksi synkistä kuvista
Edward tarjoutui, toivoen paroonin siihen helposti suostuvan, pitämään
Ferguksen asunnossaan ja itsekin siellä pysymään, kunnes päällikön
osasto lähtisi liikkeelle, jolloin he taas kulkisivat yhdessä kuten
ennenkin. Fergusta näytti tämä ilahuttavan, mutta kuitenkin hän epäili
suostua.

"Tiedäthän meidän olevan jälkijoukossa -- vaaran paikassa, kun ollaan
peräytymässä."

"Ja siksi myös kunnian paikassa."

"Hyvä on", vastasi päällikkö; "käske Alickin pitää ratsusi valmiina
siltä varalta, että meidät yllätetään, ja minusta on hauskaa olla taas
seurassasi."

Jälkijoukko eteni hitaasti; matkalla oli sattunut vahinkoja ja tiet
olivat kurjassa kunnossa. Vihdoin se saapui kylään. Waverleyn yhtyessä
taas Mac-Ivorin klan'iin käsi kädessä päällikön kanssa näkyi se viha
haihtuneen, joka miehissä häntä vastaan oli ollut. Evan Dhu toivotti
hänet virnistäen tervetulleeksi; vieläpä Callumkin, joka juoksenteli
reippaana ja hilpeänä niinkuin ennenkin näytti huolimatta suuresta
päälaastaristaan ja kasvojensa kalpeudesta riemastuvan Waverleyn
tulosta.

"Tuon hirtehisen kallo on marmoria kovempi", huomautti Fergus;
"pistoolini lukko meni ihan hajalle."

"Kuinka sinä saatoit noin nuorta poikaa iskeä niin rajusti?" kysyi
Waverley säälivästi.

"Täytyyhän niitä vintiöitä toisinaan pitää lujalla, muutoin ihan
unhottaisivat itsensä."

Nyt kuljettiin täyttä vauhtia ja yllätyksen estämiseksi oli ryhdytty
varokeinoihin. Ferguksen osasto ynnä komea ylämaalaisrykmentti
Badenochista, Cluny Mac Phersonin johtamana, muodosti jälkijoukon.
Oltiin päästy suuren aukean aron poikki ja saavuttiin nyt aitauksien
väliin, jotka ympäröivät pientä Cliftonin kylää. Talviaurinko oli jo
laskenut, ja Edward alkoi härnätä Fergusta harmaan aaveen
valheellisilta ennustuksilta. "Tämä päivä ei vielä ole lopussa", sanoi
Mac-Ivor hymyillen. Äkkiä hän katsahti taakseen ja näki suuren
ratsujoukon kiitävän ruskealla epätasaisella arolla. Aitausten
miehittäminen pitkin aukean kentän reunaa ja sen tien tukkiminen, jota
ratsujoukon täytyi kylään päin tulla, oli vaan hetken työ. Näitä
liikkeitä suoritettaessa laskeutui yö synkkänä, kammottavana, vaikka
oli täysikuu. Toisinaan vaan valaisi hämärä säde vastaista
taistelupaikkaa.

Ylämaalaiset eivät kauvaa saaneet häiritsemättä olla
puolustusasemassaan. Yön suojaamana yritti vahva rakuunaosasto,
laskeuduttuaan maahan, vallata aitaukset, samalla kun toinen yhtä vahva
osasto koki tunkeutua kylään valtatietä myöten. Mutta molemmat saivat
niin kiivasta tulta vastaansa, että rivit alkoivat horjua ja eteneminen
hidastui. Tyytymättä vielä tähän etuun Fergus, jonka tulinen rohkeus
oli lähenevästä vaarasta taas entiselleen vironnut, sivalsi miekkansa,
kiihotti miehiään esimerkillä ja sanalla, huutaen "Claymore!" ja koetti
murtautua aitojen läpi päästäkseen vihollisen kimppuun. Käsikähmässä
vihollisen kanssa he miekoillaan pakottivat nämä peräytymään aukealle
arolle, missä heitä suuret määrät hakattiin kappaleiksi. Mutta pilvien
lomitse äkkiä välähtävä kuu näytti englantilaisille selvästi, miten
vähä oli heidän ahdistajiaan, jotka sitä paitsi olivat omasta
menestyksestään joutuneet epäjärjestykseen. Kun sitte kaksi
ratsuskvadroonaa oli rientänyt toveriensa avuksi, pyrkivät ylämaalaiset
taas aitausten suojaan. Mutta useat heistä, muiden mukana urhea
päällikkö, joutuivat saarroksiin ennen kuin ehtivät aiettaan toteuttaa.
Waverley oli pimeässä ja taistelun tuoksinassa joutunut erilleen
Ferguksesta ja hänen peräytyvistä miehistään. Huolestuneena hän nyt
haki katseilla ystäväänsä ja näki tämän, Evan Dhun ja Callumin
puolustautuvan epätoivoisesti tusinaa ratsumiestä vastaan, jotka heitä
iskivät leveillä miekoillaan. Sillä hetkellä peittäytyi kuu taas
kokonaan pilviin, eikä Edward pimeässä voinut päästä ystäviensä avuksi
eikä saada selville, minne päin itse lähtisi yhtyäkseen taas
jälkijoukkoon. Pelastuttuaan pari kertaa hädin tuskin vaarasta joutua
tapaamiensa ratsuosastojen tapettavaksi tai vangiksi hän saapui aidan
luo ja luuli sen yli kiivettyään olevansa turvassa ja matkalla
ylämaalaisjoukkoja kohti, joiden pillien ääntä kuului etäältä.
Fergukseen nähden ei ollut muuta kuin yksi toivo, se nimittäin, että
hänet otettaisiin vangiksi. Miettiessään ystävänsä kohtaloa surullisena
ja huolestuneena Edward taas muisti Bodach Glas'in jutun ja kysyi
itseltään kammoten: "Voiko perkelekin puhua totta?"



XLV.

Satunnaisuuksia.


Edward oli kovin ikävässä ja vaarallisessa asemassa. Pian hän lakkasi
kuulemassa säkkipillien ääniä. Vielä ikävämpää oli se, että hän kauvan
turhaan haettuaan, monen aidan yli kiivettyään ja vihdoin lähestyessään
maantietä tajusi torvien ja rumpujen epämieluisesta pärinästä
englantilaisen ratsuväen nyt olevan samalla tiellä ja siis erottamassa
hänet ylämaalaisista. Kun hänen siten oli mahdoton kulkea suoraan,
päätti hän kiertää englantilaisen sotajoukon ja koettaa suuressa
kaaressa vasemmalle päästä ystäviensä luo. Valtatiestä sinne päin
haaraantuva polku näytti helpottavan hänen suunnitelmaansa. Polku kulki
pitkin suota, ja yö oli kylmä ja pimeä; mutta näitä ikävyyksiä hän
tuskin tunsikaan pelätessään vaan joutuvansa kuninkaan joukkojen
käsiin.

Astuttuaan noin kolme penikulmaa hän joutui vihdoin pieneen kylään.
Tietäen vallan hyvin, ett'ei rahvas yleensä suosinut hänen
kannattamaansa asiaa, mutta kuitenkin haluten, mikäli mahdollista,
saada ratsun ja oppaan Penrithiin, jossa toivoi tapaavansa ainakin
jälkijoukon ellei chevalierin koko armeijaa, hän läheni kylän
oluttupaa. Sisältä kuului kamalaa melua; hän pysähtyi kuuntelemaan.
Raaka englantilainen kirous ja sotalaulun pohjasävel selvittivät
hänelle, että kylä jo oli Cumberlandin herttuan joukkojen vallassa.
Yrittäen niin hiljaa kuin mahdollista hiipiä tiehensä ja siunaten
pimeyttä, jota tähän asti oli manannut, Waverley hapuili parhaansa
mukaan pitkin matalaa lauta-aitaa, joka tuntui ympäröivän
maalaispuutarhaa. Hänen päästyään portin kohdalle tarttui joku nainen
hänen ojennettuun käteensä ja samalla kuiskasi: "Edward, sinäkö se
olet, mies?"

"Tässä on jokin onneton erehdys", ajatteli Edward ja koetti varovasti
irrottaa kättään.

"Hiljaa, mies, tai punatakit kuulevat. Koko illan ne ovat pysäyttäneet
jok'ikisen, joka vaan on kulkenut kapakan ohitse, pakottaen raastamaan
tavaroitaan ja vaunujaan. Tule sisään isän luo tai sinun käy hullusti."

"Hyvä viittaus", tuumi Waverley ja seurasi tyttöä pienen puutarhan
lävitse tiililattiaiseen keittiöön, jossa nainen koetti sammuvasta
tulesta sytyttää tikkua ja sillä kynttilää. Heti kun oli Edwardin
nähnyt, pudotti hän kynttilän maahan ja huusi kimeästi: "Voi, isä,
isä!"

Pian saapui isä paikalle -- roteva, vanha talonpoika nahkahousuissa,
sukattomissa saappaissa, ollen juuri vuoteelta noussut; muita vaatteita
oli hänen yllään vaan Westmorelandin valtiomiehen kotitakki --
nimittäin paitansa. Vasemmassa kädessä oleva kynttilä antoi hänen
olennostaan selvän kuvan; oikeassa hän heilutteli uunirautaa.

"Mikä hätänä naikkosella?"

"Voi!" huusi tyttö parka, melkein suonenvetoisesti hytkyen, "luulin
tuota Ned Williamsiksi -- mutta se onkin levättimiehiä."

"Mitä hemmettiä sinä yöllä rehkit Ned Williamsin kanssa?" Tähän
kysymykseen, joka onkin helpompi tehdä kuin vastata, ei punaposkisella
tytöllä ollut muuta vastinetta kuin nyyhkytystä ja kätten
vääntelemistä.

"Entäs sinä, miekkonen, tokko tiedät, että täällä on rakuunia?
Tiedätkö, häh? Liistävät kallosi kuin nauriin, kuuletko?"

"Tiedän henkeni olevan suuressa vaarassa", sanoi Waverley, "mutta jos
voitte minua auttaa, palkitsen runsaasti. En ole skotlantilainen, vaan
onneton englantilainen aatelismies."

"Olet tai et", vastasi kunnon talonpoika, "olisin vaan suonut sinun
pysyvän toisella puolella ovea, mutta kun kerta siinä olet, niin ei
Jacob Jobson sinua kavalla; levättimiehet olivat hauskaa väkeä eivätkä
ne täälläkään mitään pahempaa eilen tehneet." Sitten hän alkoi
toimittaa sankarillemme jotakin syötävää ja valmistaa yösijaa. Pian
roihusi uunissa tuli, jonka loistoa kuitenkin estettiin ulkoa
näkemästä. Talonpoika leikkasi kappaleen liikkiötä ja Cicely ryhtyi
heti paistamaan: sillä välin toi isä aterian lisäksi parasta oluttaan.
Nyt päätettiin, että Edward jäisi sinne kunnes sotaväki seuraavana
aamuna olisi lähtenyt muualle. Sitten hänen olisi vuokrattava tai
ostettava talosta hevonen ja pyrittävä lyhintä tietä ystäväinsä luo.
Puhdas, vaikka karkea vuode korjasi hänet huostaansa tämän onnettoman
päivän vaivoista.

Aamulla saatiin tietää, että ylämaalaiset olivat poistuneet
Penrithistä, marssien nyt Carlislea kohti; että Cumberlandin herttua jo
oli vallannut Penrithin ja että hänen osastojaan oli liikkeellä
maanteillä joka taholla. Yritys päästä huomaamatta pakoon olisi ollut
pelkkää mieletöntä rohkeutta. Ned Williams -- oikea Edward -- saapui
nyt Cicelyn ja isän kutsumana neuvotteluun. Kun Ned ehkä ei oikein
välittänyt suvaita kaunista kaimaansa liian kauvan samassa talossa
mielitiettynsä kanssa, esitti hän muka vastaisten erehdysten
välttämiseksi, että Waverley vaihtaisi sotilaspukunsa tavallisiin
maalaisvaatteisiin ja lähtisi hänen kanssaan isänsä taloon Ulswaterin
lähelle, jossa saisi häiritsemättä oleskella, kunnes sotaliikkeet tällä
seudulla lakkaisivat panemasta hänen lähtöään vaaraan. Myöskin
määrättiin se maksu, joka Waverleyn olisi suoritettava isäntä
Williamsille, jos aikoisi asua siellä niin kauvan, että turvassa voisi
matkustaa kotiinsa. Summa oli vaatimaton; nämä rehelliset ja
yksinkertaiset ihmiset eivät Edwardin avuttomassa tilassa nähneet
mitään aihetta nylkemiseen.

Tarpeelliset vaatekappaleet hankittiin, ja kulkien salapolkuja, jotka
olivat vaan nuorelle talonpojalle tuttuja, he toivoivat välttävänsä
kaikki epämieluisat kohtaukset. Mitään palkkiota vieraanvaraisuudestaan
eivät vanha Jobson eikä hänen ruusuposkinen tyttärensä huolineet; tämän
palkitsi suutelo, toisen taas sydämellinen kädenpuristus. Molemmat
näyttivät kovasti huolehtivan vieraansa turvallisuudesta ja toivottivat
hänelle jäähyväisiksi hyvää onnea.

Matkalla Edward ja hänen oppaansa kulkivat samojen kenttien poikki,
joilla edellisenä iltana oli taisteltu. Joulukuun aurinko valaisi
raukeilla säteillään avaraa aroa: siellä päin, missä suuri luoteinen
maantie sukelsi loordi Londsdalen aidattuihin tiluksiin, makasi
kaatuneita miehiä ja hevosia sekaisin ja yläpuolella leijaili sodan
tavallisia seuralaisia, variksia, haukkoja ja kotkia.

"Tämä siis oli viimeinen taistelukenttäsi", lausui Waverley itsekseen,
kyynelsilmin muistellen Ferguksen monia eteviä ominaisuuksia ja heidän
entistä ystävyyttään, unhottaen kaikki hänen intohimonsa ja vikansa;
"tässä kaatui viimeinen Vich Ian Vohr, nimettömällä arolla;
salaperäisessä, yöllisessä kahakassa sammui loistavan uljas henki, joka
piti pienenä asiana raivata herralleen tietä Englannin valtaistuimelle!
Korkein kunnianhimo, pelkäämättömin urhoollisuus, taitavin politiikka
-- kaikki suistui katoovaisuuden kuiluun! Ainoa tuki sisarelle, jonka
mieli on yhtä ylpeä ja taipumaton, mutta vielä ylemmä tähtäävä kuin
sinun! Tähän päättyivät kaikki toiveesi Floran puolesta! Täällä sammui
vanha, urhea suku, jota hurjalla rohkeudellasi aioit vielä suurempaan
kunniaan kohottaa!"

Näiden mietteiden vallatessa Waverleyn mielen hän päätti mennä arolta
hakemaan ystävänsä ruumista, aikoen hänelle toimittaa uskonnollisten
menojen mukaisen hautauksen. Arka talonpoika koetti häntä estää tästä
vaarallisesta hankkeesta, mutta Edward ei hellittänyt. Sotaväen
jälkijoukko oli jo riistänyt kuolleilta kaiken sen, mitä voitiin mukaan
ottaa; mutta verinäytelmiin tottumattomat maalaiset eivät vielä olleet
ilmestyneet taistelupaikalle, vaikka muutamia seisoskeli etäällä
kauhistuneina. Noin kuusi- tai seitsemänkymmentä kaatunutta rakuunaa
makasi maantiellä, aukealla arolla tai ensi aidan takana. Ylämaalaisia
ei ollut tusinaa enempää kaatunut; näitä olivat pääasiassa ne, jotka
olivat edenneet liian kauas arolle päin eivätkä enää päässeet takaisin.
Kuolleiden joukosta hän ei löytänyt Fergusta. Muista edempänä, pienellä
kummulla, hän näki ruumiina kolme englantilaista rakuunaa, kaksi
hevosta ja Callum Begin, jonka kovan kallon oli ratsumiehen leveä
miekka toki jaksanut halkaista. Mahdollisesti oli klan vienyt mukanaan
Ferguksen ruumiin: mutta myöskin oli mahdollista, että hän oli päässyt
pakoon, varsinkin kun Evan Dhutakaan, joka ei koskaan päällikköään
jättänyt, ei näkynyt kaatuneiden joukossa, taikka hän oli joutunut
vangiksi, joten Bodach Glas'in varotukseen sisältyvistä ennustuksista
olisi vähemmän kamala toteutunut. Taistelukenttää läheni nyt muuan
osasto, jonka tehtävänä oli pakottaa maalaisia hautaamaan kuolleet,
kuten olikin jo joitakuita saatu työhön, ja sen vuoksi Edwardin oli
pakko palata oppaansa luo, joka kovasti peloissaan odotteli puiden
suojassa.

Päästyään taistelukentältä he suorittivat matkansa loppuosan kaikessa
rauhassa. Williamsin talossa esitettiin Edward nuoreksi sukulaiseksi,
joka aikoi kirkon palvelukseen ja nyt oli tänne saapunut siksi aikaa,
kunnes maahan palaava rauha taas sallisi hänen matkustaa edemmä. Näin
tukahutettiin epäluulot Cumberlandin yksinkertaisten, kelpo maalaisten
kesken ja samalla selitettiin tulokkaan vakava käytös ja hiljainen
elämäntapa. Nämä varokeinot osottautuivat tarpeellisemmiksi, kuin
Waverley itsekään oli aavistanut, kun sattui asianhaaroja, jotka
pitensivät hänen oloaan Fasthwaitissa, mikä oli talon nimi.

Tavaton lumentulo esti hänen lähtöänsä toistakymmentä päivää. Kun tiet
taas pääsivät hieman kuntoon, saatiin yhtämittaa tietoja chevalierin
peräytymisestä Skotlantiin; sitten kerrottiin hänen jättäneen rajat ja
vetäytyvän Glasgowiin; vielä kuului Cumberlandin herttua piirittävän
Carlislea. Waverley ei siis voinut sinne päin paeta. Itärannikolla
eteni marsalkka Wade suuren sotajoukon etunenässä Edinburgia vastaan,
ja pitkin koko rajaa liikkui erityisiä osastoja vapaaehtoisia, sissejä
ja pestattuja, masentaakseen kapinan ja siepatakseen kiinni
ylämaalaisen armeijan takajoukkoon kuuluvat kulkurit, jotka olivat
jääneet Englantiin. Carlislen antautuminen ja se ankaruus, jolla
kapinallista varusväkeä uhattiin, tuli pian toiseksi syyksi, miksi ei
ollut yrittämistä yksinäiselle, toivottomalle retkelle vihollismielisen
alueen halki, joka sitäpaitsi oli vahvan armeijan miehittämä, kun oli
toimitettavana vaan yhden miekan apu sellaiselle asialle, joka jo
näytti menetetyltä.

Tässä yksinäisessä tilassa, ilman seurustelua sivistyneiden miesten
kanssa, johtuivat eversti Talbotin väitteet usein sankarimme mieleen.
Ja vielä tuskallisempi muisto häiritsi hänen untansa -- kuolevan
eversti Gardinerin viimeinen silmäys ja liikkeet. Aina kun harvoin ja
säännöttömästi saapuva posti toi tietoja kahakkain vaihtelevista
tuloksista, heräsi hänessä uudelleen se toivomus, ettei enää koskaan
tarvitsisi käyttää miekkaansa kansalaissodassa. Sitten hänen
ajatuksensa taas kääntyivät Fergus Mac-Ivorin otaksuttuun kuolemaan,
Floran lohduttomaan tilaan ja vielä hellemmin Rose Bradwardineen, jossa
ei ollut kuninkaan asiaan sellaista innostusta, että onnettomuus olisi,
kuten Floran mielestä, siitä saanut pyhityksensä ja kirkastuksensa.
Näissä mietelmissä ja haaveissa eivät häntä keskeyttäneet kysymykset
tai rasittava osanotto; ja lukuisilla talvikävelyillään pitkin
Ulswaterin rantoja hän kehittyi hallitsemaan onnettomuuden jo
taltuttamaa mieltään paljoa paremmin, kuin edellisten kokemusten
opettamana. Nyt hänellä oli oikeus mieli lujana vaikka syvästi huoaten
sanoa, että hänen elämänsä romaani oli lopussa ja tosielämä alkamassa.
Pian hänen olikin välttämätön todistaa viime väitteensä järjen ja
filosofian avulla.



XLVI.

Matka Lontooseen.


Fasthwaiten väki mieltyi pian Edwardiin. Hänessä oli luontaista
hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä, jotka aina saavat osakseen
myötätuntoa. Yksinkertaiset maalaiset rupesivat pitämään hänen
oppineisuuttaan suuressa arvossa, ja hänen murheensa herätti sääliä.
Surunsa syyksi hän sanoi veljensä kuolemaa Cliftonin käsikähmässä: ja
sellaisissa ihmisissä, jotka vielä ovat alkuperäisellä kannalla ja
suuresti kunnioittavat sukulaisuussiteitä, herätti hänen jatkuva
alakuloisuutensa sydämellistä osanottoa eikä ihmettelyä.

Tammikuun lopulla hänen vilkkautensa taas pääsi eloon sen onnellisen
naimisliiton johdosta, joka tuli toimeen hänen isäntänsä pojan Edward
Williamsin ja Cicely Jobsonin välillä. Sankarimme ei tahtonut
murheellaan häiritä kahden henkilön hääjuhlaa, jotka hänen hyväkseen
olivat niin paljon tehneet. Sen vuoksi hän tempautui mukaan, tanssi,
lauloi, otti osaa kaikkiin hääpäivän leikkeihin ja esiintyi seuran
hauskimpana miehenä. Seuraavana aamuna hänellä taas oli vakavampaa
ajattelemista.

Se pappi, joka nuoret vihki, oli niin ihastunut oletettuun jumaluusopin
kokelaaseen, että seuraavana päivänä saapui Penrithistä häntä
tapaamaan. Siitä olisi koitunut vaarallinen ilmitulo, jos hän olisi
lähemmin tutkinut sankarimme jumaluusopillisia tietoja, mutta onneksi
hänen teki paremmin mielensä jutella päivän uutisista. Mukana oli
hänellä pari kolme vanhaa sanomalehteä; eräässä niistä Edward tapasi
sellaisen uutisen, joka hänet teki kokonaan kuuroksi kaikkea vastaan,
mitä pastori Twigtythe jutteli pohjoisessa sattuneista tapauksista ja
siitä todennäköisyydestä, että herttua pian saisi kapinoitsijat kiinni
ja ne kerrassaan tuhoisi. Uutinen oli seuraavan kaltainen:

"Tämän kuun 10 p:nä kuoli kotonaan, Hill-kadun varrella, Berkeley
Squaressa, Richard Waverley Esq.. Sir Giles Waverleyn toinen poika
Waverley-Honourista j.n.e., hivuttavaan tautiin, jota oli pahentanut
häntä vastaan noussut kamala epäluulo valtiopetoksesta. Vainajan oli,
jouduttuaan mainitusta rikoksesta syytteeseen, ollut toimitettava
tavattoman suurisummainen takuu, saadakseen toistaiseksi olla vapaalla
jalalla. Samanlainen syyte uhkaa hänen vanhempaa veljeään Sir Everard
Waverleytä, tämän vanhan suvun päämiestä. Oikeudenkäynti kuuluu alkavan
ensi kuun alkupuolella, ellei Edward Waverley, vainajan poika ja
parooniuden perijä, siksi antaudu vapaaehtoisesti oikeuden käsiin.
Olemme kuulleet vakuutettavan, että armollisin kuninkaamme siinä
tapauksessa jättäisi syytöksen sir Everardia vastaan. Varmalta
taholta saadun tiedon mukaan on mainittu nuori mies palvellut
kruununtavottelijan sotajoukossa ja ylämaalaisten mukana tunkeutunut
Englantiin. Kuitenkaan ei hänestä ole Cliftonin kahakan jälkeen 18 p:nä
joulukuuta mitään tietoja."

Näin kuului tuo kamala sanoma. "Hyvä Jumala!" huudahti Waverley,
"olenko siis isänmurhaaja? Mahdotonta! Eihän isäni eläissään osottanut
minulle isällistä rakkauttaan eikä siis arviotieto kuolemastanikaan ole
voinut häneen niin koskea, että olisi hänen omaa loppuaan jouduttanut;
ei, sitä en tahdo uskoa -- olisi mielipuolisuutta suoda sellaiselle
kauhealle ajatukselle hetkeäkään sijaa. Mutta isänmurhaa vielä pahempi
olisi sallia minkään vaaran uhata jaloa ja ylevää setääni, joka minulle
on tehnyt enemmän hyvää kuin mikään isä, jos vaan voin sellaisen tuhon
estää."

Tällaisten mietteiden raadellessa Waverleyn mieltä myrkkynuolien tavoin
sai arvoisa pastori kesken pitkää esitystään Falkirkin taistelusta
kauhukseen huomata sankarimme kasvojen käyvän kuolonkalpeiksi ja kysyi
hätäisenä, oliko hän sairastunut. Onneksi astui sillä hetkellä sisään
nuorikko säteilevänä, punastuvana. Mrs. Williams ei ollut juuri
älykkäimpiä vaimoja, mutta hyväluontoinen hän oli ja tajusi heti, että
jokin epämieluisa uutinen oli Edwardia niin säikäyttänyt; hän osasi nyt
niin taitavasti puuhata, että pastorin huomio kääntyi muualle,
pääsemättä mitään epäilemään, kunnes tämä pian lähtikin talosta.
Silloin Waverley selitti ystävilleen, että hänen oli pakko viipymättä
lähteä Lontooseen.

Viivytykseen oli kuitenkin muuan syy, jollaiseen Waverley ei ollut
lainkaan tottunut. Hänen kukkaronsa oli kyllä Tully-Veolaniin lähtiessä
ollut hyvin täyteläinen, mutta ei ollut sittemmin saanut uutta
sisällystä. Vaikk'ei hänen elämäntapansa siitä alkaen ollut omiansa
kukkaroa liian nopeasti tyhjentämään, koska hän oli oleskellut
pääasiassa ystäväinsä luona tai armeijassa, havaitsi hän kuitenkin
kortteerilaskun maksettuaan olevansa liian köyhä, voidakseen matkustaa
postihevosella. Sen vuoksi hänestä näytti parhaalta poiketa kylä-sillan
kohdalla pohjoiselle valtatielle ja nousta siellä tavalliseen
matkavaunuun; tämä oli mahdottoman suuri, vanhanaikuinen kaukalo,
kolmen hevosen vetämä, joka suoritti Edinburgin ja Lontoon välisen
matkan ("jos Jumala niin suo", kuten ilmotuksessa lausuttiin) kolmessa
viikossa. Sankarimme jätti siis hyvästi cumberlandilaiset ystävänsä,
joiden hyvyyttä lupasi aina muistaa ja mielellään toivoi voivansa
kerran palkita aineellisilla todisteilla kiitollisuudestaan. Muutamien
kiusallisten esteiden ja viivytysten jälkeen ja saatuaan pukunsa
sellaiseen kuntoon, joka paremmin vastasi hänen arvoansa, vaikka
olikin yksinkertainen ja koruton, hän lähti matkallensa, ja pian hän
istui yllämainitussa ajoneuvossa vastapäätä mrs. Nosebagia --
rakuunarykmentin luutnantin, ajutantin ja ratsastusmestarin Nosebagin
puolisoa. Tämä oli hauska nainen, noin viidenkymmenen vanha, yllä
sininen puku tulipunaisine reunustoineen, kädessä hopeapäinen
ratsuraippa.

Mainittu rouva kuului niihin toimeliaisiin yhteiskuntajäseniin, joiden
velvollisuudeksi, heidän omasta mielestään, jää _faire les frais de
conversation_. Hän oli juuri paluumatkalla pohjoisesta ja kertoi
Edwardille, että hänen oma rykmenttinsä oli Falkirkin luona ollut
vähällä repiä hamemiehet riekaleiksi, "mutta onnettomuudeksi siellä oli
sellainen likainen, kauhea suo, jota ilman Skotlannissa ei osata olla,
ja sen vuoksi meidän rakas pikku rykmenttimme sai pahasti kärsiä,
niinkuin mieheni Nosebag sanoo. Oletteko tekin, sir, palvellut
rakuunana?" Waverleyn yllätti tämä kysymys niin äkkiä, ett'ei hän muuta
osannut kuin myöntää.

"Arvasinhan sen heti; te olette niin sotilaallisen näköinen, ja minä
olin heti varma siitä, että te ette voi olla mitään jalkamatelijoita,
kuten rakas Nosebag niitä nimittää. Missä rykmentissä, jos saan luvan
kysyä?" Sepä oli ihana kysymys! Waverley teki kuitenkin sen oikean
johtopäätöksen, että hyvä rouva osasi ulkoa koko armeijaluettelon; ja
välttääkseen ilmi joutumista hän totuutta lähennellen vastasi:
"Gardinerin rakuunajoukossa, rouva; mutta olen jo jonkun aikaa ollut
virkavapaana."

"Vai niin, vai niin! Nehän Prestonin taistelussa voittivat
kilpajuoksupalkinnon, kuten rakas Nosebag sanoo. Olitteko tekin siellä
mukana?"

"Onnettomuudeksi minäkin olin samassa taistelussa."

"Ja onnettomuudeksi kävi niin, että vaan harvoja Gardinerin väestä jäi
todistamaan tuota taistelua, luullakseni, ha-ha-ha! Pyydän anteeksi,
mutta sotilaan vaimo haluaa joskus pilailla."

"Hitto sinut periköön", ajatteli Waverley, "mikä riivattu kohtalo on
valjastanut minut yhteen tuon uteliaan noidan kanssa?"

Onneksi hyvä rouva ei kauvaa viipynyt samassa asiassa. "Nyt päästään jo
pian Terrybridgeen", hän sanoi, "jossa on jäljellä osasto _meidän_
rykmenttiämme auttamassa kirjureita, konstaapeleita, tuomareita ja
muita semmoisia kätyreitä, kun pitää tarkastaa lupakirjoja ja ottaa
kiinni kapinoitsijoita." Tuskin oli saavuttu majataloon, kun hän
laahasi Waverleyn akkunan eteen ja huudahti: "Katsokaas, tuolla tulee
korpraali Bridoon; hänen mukanaan on konstaapeleita: Bridoon on meidän
lampaitamme, kuten Nosebag sanoo. Tulkaapa, herra -- herra -- -- suokaa
anteeksi, mikäs nimenne olikaan?"

"Butler, hyvä rouva", vastasi Waverley, joka oli päättänyt mieluummin
käyttää entisen rykmenttitoverin nimeä kuin syöstä ilmitulon vaaraan
mainitsemalla sellaisen nimen, jota Gardinerin rykmentissä ei lainkaan
ollut.

"Vai niin, te olettekin saanut muistaakseni oman skvadroonan, kun se
Waverley heittiö meni kapinallisten puolelle? Jospa meidänkin
kiusanhenkemme vanha Crump kapteeni rupeisi kapinoitsijaksi, jotta
skvadroona annettaisiin Nosebagille! -- Hyvä Jumala, mitähän varten
Bridoon hoipertelee edestakaisin tuolla sillalla? Minut saa vaikka
hirttää, ell'ei hän ole hieman tuulessa, kuten Nosebag sanoo. --
Tulkaapa, herra, kun molemmat kuulumme armeijaan; annetaan noille
roistoille pieni muistutus!"

Sekavin tuntein Waverley pakosta seurasi uljasta naispäällikköään.
Korpraali oli siihen määrin "lampaan" kaltainen, kuin sylen pituinen
juopunut rakuuna, leveäharteinen ja ohutsäärinen -- puhumatta suuresta
arvesta nenässä -- suinkin voi olla. Rouva Nosebag puhutteli häntä
eräillä sanoilla, jotka ainakin tuntuivat kirouksilta, ja käski hänen
täyttämään velvollisuuksiaan. "Senkin s----n vanha --", alkoi rakuuna,
mutta katsahtaessaan manaajaan, antaakseen nyrkillä sanoilleen pontta
ja samalla keksiäkseen henkilöön sopivan arvonimen, hän tunsi puhujan,
tervehti sotilaallisesti ja muutti sävyään. -- "Taivas siunatkoon
kauniita kasvojanne, rouva Nosebag, tekö siinä olettekin? Ettehän
tahtone syöstä minua poloista onnettomuuteen, vaikka olenkin sattunut
aamupuhteella kulauttamaan lasillisen liikaa!"

"Saat mennä, vetelys, mutta muista tehtäväsi; tämä herra ja minä
kuulumme myös armeijaan. Pidä silmällä tuota nolonnäköistä nuorukaista,
joka leveälierinen hattu päässä istuu tuolla postivaunun nurkassa!
Luullakseni se on valepukuinen kapinoitsija."

"Hitto vieköön hänen punaisen valetukkansa", mutisi korpraali päästyään
kuuluvilta, "mokoma kiilusilmä akantekele -- ajutanttimamma, kuten sitä
nimitämme -- on rykmentillemme pahempana vitsauksena kuin pääprofossi
ja kersanttimajuri ja vanha Hubblede-Shuff eversti kaupan päällisiksi.
-- Tulkaas tänne, konstaapeli, ja katsotaanpa, tokko tuo nolonnäköinen
poika, joksi sitä sanottiin", -- (sivumennen huomautan, että se oli
muuan leedsiläinen kveekari, jonka kanssa rouva Nosebag oli kiistellyt
oikeudesta käyttää aseita) -- "suostuu kummiksi viinaryypylle, sillä
teidän yorkshireläinen oluenne on vatsalleni liian kylmää."

Hyvän rouvan vilkkaus, joka oli pelastanut Edwardin _tästä_
pälkähästä, oli syöstä hänet pari kertaa toiseen. Joka kaupungissa,
minne pysähtyivät, rouva tahtoi tarkastaa vartiostoa, ja kerran hän jo
oli esittämäisillään Waverleyn eräälle värvääjäkersantille, joka
kuului sankarimme omaan rykmenttiin. Lisäksi hän "kapteenoitsi" ja
"butleroitsi" Waverleytä niin sitkeästi, että tältä oli järki mennä
kiusasta ja pelosta, eikä sankarimme ollut minkään matkan päätyttyä
tuntenut sellaista riemua kuin sinä hetkenä, jolloin heidän
saapumisensa Lontooseen vapautti hänet rouva Nosebagin seurasta.



XLVII.

Mitä nyt on tehtävä?


Oli hämärä, kun he saapuivat Lontooseen. Päästyään irti
matkatovereistaan ja kuljettuaan useita katuja pitkin, haihduttaakseen
heidät jäljiltä, Edward lähti vuokravaunuilla ajamaan eversti Talbotin
kotiin, joka sijaitsi lähellä erästä suurta toria kaupungin
länsipäässä. Muutamien sukulaisten kuoltua oli tämä herrasmies naimisen
kautta päässyt melkoisen rikkaaksi, saanut huomattavan valtiollisen
merkityksen ja eleli, kuten sanotaan, pulskasti.

Koputettuaan hänen ovelleen Waverleyn oli aluksi vaikea päästä sisään,
mutta vihdoin hänet saatettiin huoneeseen, jossa eversti oli aterialla.
Lady Emily, jonka ihmeenkauniissa kasvoissa vielä oli sairauden
kalpeutta, istui häntä vastapäätä. Heti kun Talbot kuuli Waverleyn
äänen hypähti hän seisaalle ja syleili häntä. "Frank Stanley, rakas
poika, kuinka jaksatte? -- Emily kulta, tämä on nuori Stanley."

Lady kävi poskiltaan tummanpunaiseksi ottaessaan Waverleytä vastaan
sellaisella tavalla, jossa ilmeni herttaisinta kohteliaisuutta ja
sydämellistä hyvyyttä; samalla osotti hänen vapiseva kätensä ja
väräjävä äänensä, että hän oli kovassa tuskassa ja pelossa. Pian
tuotiin pöytään lisää ruokaa, ja Waverleyn nauttiessa virkistyksekseen
jatkoi eversti: "Ihmettelen tänne tuloanne, Frank; ovathan Lontoon
lääkärit selittäneet, että Lontoon ilma on sairaudellenne vaarallinen.
Teidän ei olisi sopinut antautua vaaraan! Mutta sittenkin iloitsen
tulostanne, samoin Emily, vaikka pelkään täällä olonne jäävän
lyhytaikaiseksi."

"Erikoisen tärkeä asia pakotti minut tänne", mutisi Waverley.

"Sitä minäkin ajattelin, mutta en salli teidän kauvaa viipyä. --
Spontoon." sanoi hän vanhanpuoleiselle, sotilaanmuotoiselle
palvelijalle, "korjatkaa nuo pois ja tulkaa vaan soitettaessa. Älkää
antako kenenkään meitä häiritä -- minulla ja sisarenpojallani on
tärkeitä asioita."

Palvelijan poistuttua hän huudahti: "Herran nimessä, Waverley, mikä
teidät on tänne tuonut? Nyt te ehkä panette henkenne alttiiksi."

"Rakas mr. Waverley", sanoi lady Emily, "teille olen niin paljon velkaa,
kuin koskaan voin kiitossanoin lausua! Kuinka saatoitte nyt olla niin
ajattelematon?"

"Isäni -- setäni -- tuo polonen" -- näin sanoen hän ojensi everstille
sanomalehden.

"Kyllä ne roistot pitäisi tuomita muserrettaviksi omissa
painokoneissaan", sanoi Talbot. "Olen kuullut mainittavan, että
kaupungissa ilmestyy nykyään jo tusina sanomalehtiä, eikä siis ole
mikään ihme, että niiden on pakko tekaista valheita, saadakseen palstat
täyteen ja lehtensä myydyksi. Totta on, rakas Edward, että isänne on
kuollut. Mutta tuo lisäys, että hänen hankala asemansa muka synkistytti
hänen mieltään ja vahingoitti hänen terveyttään, on kehno valhe. Sitä
vastoin, vaikka lieneekin tylyä niin sanoa, mutta se vapauttaa mielenne
raskaasta vastuusta, on totta, että mr. Richard Waverley osotti koko
tässä jutussa suurta maltittomuutta, mitä tulee teidän ja setänne
tilaan. Tavatessani hänet viimeisen kerran hän hyvin tyytyväisenä
kertoi, katsoen osottamaani suureen harrastukseen teidän hyväksenne,
pitäneensä parhaana ryhtyä yksityisiin neuvotteluihin omaksi hyväkseen
ja tehdä sovinnon hallituksen kanssa entisten suosijainsa avulla."

"Entä setäni, rakas setäni?"

"Ei ole missään vaarassa. Tosin oli (tässä hän silmäsi sanomalehden
päivämäärään) joku aika takaperin tuonsuuntainen tyhmä huhu
liikkeellä, mutta kaikkea perää vailla. Sir Everard on vetäytynyt
Waverley-Honouriin, vapaana kaikesta huolesta, paitsi mitä tulee teidän
kohtaloonne. Mutta te itse olette suuressa vaarassa -- nimenne on joka
julistuksessa -- ja kaikkialla on kätyreitä ottaakseen teidät kiinni.
Miten ja milloin tänne pääsitte?"

Edward kertoi vaiheistaan seikkaperäisesti, mainitsematta kuitenkaan
riitaansa Ferguksen kanssa; sillä itse ollen myötätuntoinen
ylämaalaisille hän ei tahtonut suoda everstin kansalliselle epäluulolle
tyydytystä.

"Oletteko varma siitä, että näitte ystävänne Glen'in palveluspojan
kuolleena Cliftonin kentällä?"

"Ihan varmaan."

"Kas vaan, se pikku paholainen kavalsi hirsipuulta oman itsensä, sillä
'hirtehinen' oli selvästi sen otsaan merkitty, vaikka sillä olikin
kaunis naama. -- Mutta omasta puolestanne olisi parasta palata
Cumberlandiin tai oikeastaan teidän ei olisi sopinut sieltä
hievahtaakaan, sillä kaikissa merisatamissa on nyt kova tarkastus ja
joka paikassa vainutaan kruununtavottelijan puoluelaisia. Sitäpaitsi
sen kirotun akan kieli kieppuu lakkaamatta kuin kellon heiluri, kunnes
jollakin tapaa käy ilmi, että kapteeni Butler olikin tekaistu.
henkilö."

"Tiedättekö mitään matkatoveristani?" kysyi Waverley.

"Hänen miehensä oli kuusi vuotta kenraalimajurinani; hän oli iloinen
leski, hieman varoissa -- Nosebag nai hänet -- rupesi vakavaksi ja
edistyi, kun oli: taitava harjotuksissa. Täytyy lähettää Spontoon
tiedustelemaan mitä seuralaisenne puuhaa; kaiketi hän nyt on tapaamassa
entisiä rykmenttituttujaan. Huomenna on teidän pysyttävä huoneessanne
sairaana ja matkasta väsyneenä. Lady Emily saa olla hoitamassa teitä;
Spontoon ja minä rupeamme palvelijoiksenne. Täällä teitä pidetään
sukulaisenani, jota ei kukaan nykyisistä palvelijoistani paitsi
Spontoon ole nähnyt. Siten on päästy pahimmasta vaarasta. Valittakaa
siis niin pian kuin suinkin päänsärkyä ja silmäkipua, jotta voimme
teidät panna sairaiden listalle. Ja nyt, Emily, pidä huolta mukavasta
huoneesta Frank Stanleylle ja toimita sinne kaikki, mitä sairas
tarvitsee."

Seuraavana aamuna eversti tuli pakinoimaan vieraalleen. "Nyt on minulla
hyviä uutisia", hän sanoi. "Maineenne upseerina ja aatelismiehenä on
vihdoinkin puhdistettu virkatoimen laiminlyönnistä ja osanotosta
kapinaan Gardinerin rykmentissä. Tästä asiasta on minulla ollut laaja
kirjeenvaihto innokkaimman ystävänne skotlantilaisen papin Mortonin
kanssa; hänen ensi kirjeensä oli osotettu sir Everardille, mutta minä
vapautin hyvän paroonin vastausvaivasta. No niin, rosvotuttunne
Luola-Donald on vihdoinkin joutunut kiinni. Hän oli aikeissa kuljettaa
pois koko karjan eräältä tilanomistajalta, nimeltä Killan-- Killan-- tai
jokin sen suuntainen --"

"Killancureit?"

"Juuri niin. Kun tämä herrasmies näkyy olevan innostunut maamies,
varsinkin karjanhoitoon mieltynyt, sitä paitsi hyvin arkaluontoinen,
oli hän hankkinut joukon sotamiehiä omaisuutensa vartijoiksi. Siten
syöksi Donald aavistamatta jalopeuran suuhun, joutui tappiolle ja
vangittiin. Kun hänet oli tuomittu kuolemaan, piiritti hänen
omaatuntoaan toiselta puolen katolinen pappi ja toiselta ystävänne
Morton. Edellisen hän jyrkästi hylkäsi, pääasiassa viimeisen
voiteluksen vuoksi, jota säästeliäs tuomittu piti tavattomana öljyn
tuhlauksena. Paatuneen pahantekijän käännyttäminen jäi siis mr.
Mortonin osaksi, joka arvatenkin sai asiansa erittäin hyvin toimeen,
vaikka Donaldista lopulta tulikin hyvin omituinen kristitty. Hän
tunnusti erään virkamiehen, majuri Melvillen läsnäollessa, joka näyttää
olevan ankara, rehellinen mies, koko vehkeensä Houghtonin kanssa,
kuvasi tarkoin, miten se oli suoritettu, ja puhdisti teidät kaikesta
osanotosta siihen. Hän mainitsi myös pelastaneensa teidät vapaaehtoisen
upseerin käsistä ja kruununtavott-- tarkotan chevalierin -- käskystä
lähettäneensä teidät vankina Douneen, josta arveli teidän joutuneen
Edinburgiin. Nämä yksityisseikat ovat vaan eduksenne. Vieläpä hän
viittasi sinne päin, että häntä oli käytetty teitä vapauttamaan ja
suojelemaan, saaden siitä palkkiotakin, mutta keneltä, sitä hän ei
tunnustanut. Hän myönsi kyllä voivansa rikkoa tavallisen valan,
tyydyttääkseen uteliasta mr. Mortonia, jonka hurskas puhelu oli hänelle
niin hyvää tehnyt, vaan tässä tapauksessa hän oli vannonut tikarinsa
kärjen kautta, mikä hänestä näytti pyhimmältä velvotukselta."

"Miten hänen kävi?"

"Hirtettiin yhdessä luutnanttinsa ja neljän muun levättimiehen kanssa
Stirlingissä, kun kapinoitsijat olivat lopettaneet piirityksen. Hän sai
kuitenkin riippua korkeammalla kuin ystävänsä."

"Vai niin, minulla ei ole syytä iloita eikä surra hänen kuolemansa
vuoksi; kuitenkin teki hän minulle hyvin runsaasti hyvää ja pahaa."

"Hänen tunnustuksestaan on teillä suurta hyötyä, koska se kumoaa kaiken
sellaisen epäluulon, joka teitä vastaan nostetun syytteen väritti
toisenlaiseksi, kuin se, joka nyt tai myöhemmin tulee nostettavaksi
hallitusta vastustaneita aseellisia miehiä vastaan. Niiden petos --
kuten sitä on nimitettävä, vaikka tekin olette osaltanne syypää --
aiheutuu mieskunnon väärinkäsityksestä eikä sitä senvuoksi voida
häpeänä pitää, vaikka epäilemättä onkin hyvin rikollinen. Kun syyllisiä
on niin paljon, täytyy useimmat armahtaa, enkä lainkaan epäile
onnistuvani toimittamaan teille anteeksiantoa, jos vaan osaamme kätkeä
teidät oikeuden kynsistä, kunnes on ehditty valita uhrit ja kyllästyä.
Sitäpaitsi hallitus tahtoo nyt hieman säikäyttää Englannin
jakobiitteja, joiden seasta se ei voi löytää montakaan varsinaisesti
rikollista. Tämä on kavala, arka tunne, joka kuitenkin pian haihtuu,
sillä kaikista kansoista ovat englantilaiset vähimmän verenhimoisia.
Mutta nyt on tuo tunne vireillä, minkä vuoksi teitä on toistaiseksi
pidettävä salassa."

Tällä hetkellä astui huoneeseen Spontoon huolestuneen näköisenä.
Sotilastuttujensa kautta hän oli tavannut rouva Nosebagin; tämä oli
hurjasti raivostunut huomattuaan matkustaneensa pohjoisesta saakka
petturin kanssa, joka oli esiintynyt kapteeni Butlerina Gardinerin
rykmentistä. Hänellä oli aikomus ilmottaa asia viranomaisille, jotta
valekapteenia ruvettaisiin etsimään kruununtavottelijan lähettinä;
mutta Spontoon, vanha sotilas, joka näennäisesti oli samaa mieltä, oli
koettanut saada häntä lykkäämään aikeensa toistaiseksi. Kuitenkaan ei
enää ollut aikaa viivytellä. Hyvä rouva osasi kuvata matkatoverinsa
niin tarkoin, että hyvinkin helposti voitaisiin huomata sen tarkottavan
Waverleytä; ilmitulo syöksisi mitä suurimpaan vaaraan Edwardin, ehkä
hänen setänsä, vieläpä eversti Talbotinkin. Sen vuoksi oli nyt
ratkaistava, minne päin hänen oli lähdettävä.

"Skotlantiin", sanoi Waverley.

"Vai Skotlantiin!" kummasteli eversti; "ja mitä varten? Toivottavasti
ette enää yhtyäksenne kapinallisiin?"

"En -- olen pitänyt sotaretkeäni päättyneenä, kun en millään
ponnistuksillakaan päässyt enää heidän luokseen; ja nyt he kuulemani
mukaan ovat ryhtyneet talviseen sotaretkeen ylämailla, missä minun
kaltaisestani liittolaisesta olisi enemmän rasitusta kuin hyötyä.
Näyttää todellakin siltä, että he pitkittävät sotaa saadakseen
chevalierin toimitetuksi turvaan ja sitten tinkiäkseen itselleen
ehtoja. Heidän luonaan olisin vaan taakkana, jota ei tahdota eikä
kehdata tielle jättää, vaan ei kuitenkaan voida suojellakaan. Siksipä
he jättivät Carlisleen melkein kaikki englantilaiset kannattajansa. Ja
yleensäkin, eversti Talbot, sanoakseni miten asian laita on, vaikka se
ehkä teidän mielestänne on alentavaa -- minä olen niin kerrassaan
väsynyt sotilastoimeen ja kuten Fletcherin 'Leikkisä luutnantti' sanoo,
'taisteluihin kyllästynyt' -- --"

"Taisteluihinko? Mitä vielä, ettehän te ole nähnyt muuta kuin
pari pikku kahakkaa! Jospa saisitte olla mukana suuressa sodassa
-- kuusikymmentä tai sata tuhatta miestä molemmin puolin
taistelutantereella!"

"En ole vähääkään utelias. Kotoinen sananpartemme sanoo: 'Kylläinen on
kuin juhla-aterian syönyt'. Suuret sodat ovat kyllä viehättäneet minua
runoudessa, mutta yölliset jalkapatikat, yövahdit, makuusija
talvellakin taivasalla ja muut tämän kunniakkaan ammatin puolet ovat
käytännössä vastoin makuani. Ja mitä iskuihin tulee sain niistä kyllä
osani Cliftonissa, jossa ainakin puolitusinaa kertaa olin ihan menettää
henkeni. Kun nyt olen kunniakkaasti päässyt eroon miekasta, johon
olinkin vaan vapaaehtoisena tarttunut, olen täysin tyytyväinen
sotilaalliseen kokemukseeni enkä lainkaan halua siihen enää antautua."

"Minusta on hyvin hauska kuulla teiltä sellaisia mielipiteitä, -- mutta
mitä asiaa teillä on pohjoiseen?"

"Ensiksikin on Skotlannin itärannikolla vielä muutamia satamia
chevalierin ystäväin hallussa; jos sattuisin pääsemään johonkin niistä,
voisin sieltä lähteä laivalla mannermaalle."

"Hyvä on -- entä toinen syynne?"

"Totta puhuakseni Skotlannissa on muuan olento, josta nyt tunnen
elämäni onnen riippuvan suuremmassa määrässä kuin osasin ennen
aavistaakaan ja jonka tilasta olen kovin huolissani."

"Emily oli siis oikeassa ja koko asian pohjana onkin lemmenjuttu! No
kumpi on mielitiettynne noista kahdesta kauniista skotlantilaisesta,
joita ihailemaan minua vaaditte? Eihän vaan neiti Glen-- toivoakseni."

"Ei."

"Vai ei, no toinen menee mukiin; yksinkertaisuutta voi auttaa, vaan ei
koskaan ylpeyttä ja itserakkautta. En tahdo pelottaa teitä aikeestanne;
luullakseni se miellyttää sir Everardia, päättäen siitä mitä hän
lausui, kun hänelle leikillä asiasta mainitsin. Toivon vaan, että
lemmittynne sietämätön isä töppösineen, nuuskineen, latinoineen ja
kammottavan pitkine juttuineen Berwickin herttuasta huomaa
tarpeelliseksi siirtyä vieraisiin maihin. Vaikka olenkin sitä mieltä,
että olisitte Englannissa voinut tehdä yhtä sopivan naimiskaupan, niin
voin teille sanoa, että setänne pitää hyvin suuressa arvossa tuota
skotlantilaista ruusunnuppua ja hänen perhettään, ja että jos sydämenne
todella on häneen kiintynyt setänne tuntisi itsensä onnelliseksi
nähdessään teidät naimisissa sekä itsenne että niiden kolmen lumikon
vuoksi, jotka muuten menevät kaiken maailman tietä. Mutta kun teillä
nykyään ei ole tilaisuutta kirjeenvaihtoon, tuon minä teille hänen
mielipiteensä tästä asiasta, sillä luullakseni ette pääse Skotlantiin
paljoakaan minua aikaisemmin."

"Sepä on jotakin! Miksi te palaisitte Skotlantiin? Vai onko jo ikävä
vuorille ja järville?"

"Ei ollenkaan. Mutta Emilyn terveys on nykyään taas hyvällä kannalla.
En usko saavani toimitettua sitä asiaa, joka nyt on enimmin mielessäni,
ell'en pääse puhuttelemaan suoraan joukkojemme ylipäällikköä, hänen
kuninkaallista korkeuttaan; sillä kuten Fluellen sanoo, herttua
rakastaa minua suuresti, ja kiitän Jumalaa, että ansaitsen hänen
rakkauttaan. Nyt lähden pariksi tunniksi toimittamaan asiat kuntoon
matkaanne varten. Vapautenne ei ulotu edemmä kuin viereiseen saliin,
jossa tapaatte lady Emilyn, kun mielenne tekee soittoa, kirjoja tai
keskustelua. Olen niin toimittanut, että kaikki palvelijat pysyvät
loitolla, paitsi Spontoon, joka on täysin luotettava."

Noin kahden tunnin kuluttua eversti Talbot palatessaan tapasi nuoren
ystävänsä puhelemassa puolisonsa kanssa; tämä oli mieltynyt hänen
käytöstapaansa ja tietoihinsa, ja Waverley oli edes hetkeksi onnellinen
saadessaan taas olla tasa-arvoisessa seurassa, jonka puutteessa oli
täytynyt olla niin kauvan.

"Kuulkaapa nyt", sanoi eversti, "mihin toimenpiteisiin olen ryhtynyt,
sillä aika on jo täpärällä. Tämä nuori mies Edward Waverley, _alias_
Williams, _alias_ kapteeni Butler, on edelleen _alias_ Francis Stanley,
sisarenpoikani; hän lähtee huomenna matkalle pohjoiseen, ja vaununi
vievät hänet toiselle postiasemalle saakka. Sitten Spontoon saattaa
häntä eteenpäin, ja postihevosia käytetään Huntingdoniin asti. Koko
matkalla tunnetaan Spontoon minun palvelijakseni, joten ei ole syytä
peljätä tiedusteluja. Huntingdonissa tapaatte oikean Frank Stanleyn. Hän
opiskelee Cambridgessa, mutta joku aika sitten, kun vielä ei ollut
varmaa, tokko Emilyn terveydentila sallisi minun itse lähteä matkalle
pohjoista kohti, hankin hänelle alisihteerin passin, jolla voisi
matkustaa minun sijastani. Koska hänen retkensä pääasiallisena
tarkotuksena oli teitä hakea, on hänen nyt tarpeeton matkustaa. Hän
tuntee vaiheenne. Huntingdonissa te syötte päivällistä yhdessä, ja ehkä
teidän molempien onnistuu keksiä sellainen suunnitelma, joka poistaa tai
ainakin vähentää vaaroja matkallanne pohjoiseen. Ja nyt (tässä hän otti
esille marokkonahkaisen lompakon) sallikaa minun varustaa teidät
matkarahoilla tarpeen mukaan."

"Minua hävettää, hyvä eversti --"

"Ei", sanoi eversti Talbot, "kukkaroani saisitte joka tapauksessa
käyttää, mutta nämä rahat ovat omianne. Isänne otti lukuun sen
mahdollisuuden, että teidät haastettaisiin oikeuteen, ja jätti minun
huostaani takuun teidän hyväksenne. Niinpä on teillä nyt omaisuutta
15,000 puntaa, paitsi Brerewood Lodgea -- siis melkoisen paljon, sen
voin vakuuttaa. Tässä on seteleitä 200 puntaa; enemmän saatte, jos
haluatte, tai toimitetaan ulkomaisten pankkien kautta, miten siellä
vaan tarvitsette."

Vastasaatua rikkauttaan Waverley käytti ensiksi siihen, että kirjeessä
pyysi kelpo talonpoikaa Jobsonia vastaanottamaan mukaan liitetyn
hopeamaljan ystävältään Williamsilta, joka vielä ei ollut unohtanut
viime joulukuun 18 päivän yötä. Samalla hän pyysi Jobsonia
huolellisesti tallettamaan ylämaalaista pukuaan ja varsinkin siihen
kuuluvia aseita, jotka olivat lahjottajan ystävyyden vuoksi tavallista
arvokkaampia. Lady Emily otti keksiäkseen sopivan muistolahjan, joka
tyydyttäisi rouva Williamsin makua ja koruhalua; ja eversti, joka
itsekin harrasti maataloutta, lupasi lähettää Ulswaterin arvokkaalle
isännälle hyvät parihevoset vaunuja ja auraa varten.

Waverley vietti Lontoossa vielä yhden onnellisen päivän; matkustaen
sitte yllämainitun suunnitelman mukaan hän tapasi Frank Stanleyn
Huntingdonissa, ja heti tuli heistä hyvät ystävykset.

"Setäni arvotuksen olen jo saanut selville", sanoi Stanley, "varovainen
sotavanhus ei tahtonut minulle suoraan viitata, että minun on annettava
teille tämä passi, jota en enää voi käyttää; mutta jos asia sattuisikin
myöhemmällä tulemaan ilmi ajattelemattoman ylioppilasnuorison
kepposena, _cela ne tire à rien!_ Teidän on siis oltava Francis
Stanley ja käytettävä hänen passiaan." Tämä ehdotus näytti todellakin
poistavan melkoisen osan niitä vaikeuksia, joihin Edward muutoin olisi
matkansa joka mutkassa kietoutunut. Sen vuoksi hän ilman arveluita
siihen suostuikin, varsinkin kun hänen nykyinen retkensä ei ajanut
mitään valtiollista asiaa eikä häntä voisi syyttää vehkeistä hallitusta
vastaan ollessaan alivaltiosihteerin kirjottaman passin suojassa.

Päivä kului rattoisasti. Nuori ylioppilas oli tavattoman halukas
kuulemaan kertomuksia Waverleyn sotaretkistä ja ylämaalaisten oloista,
ja Edwardin oli hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen pakko viheltää
pibroch-marssia, tanssia "strathspeytä" ja laulaa ylämaalaisia lauluja.
Seuraavana aamuna Stanley vielä ratsasti yhden asemavälin pohjoiseen
uuden ystävänsä keralla. Hyvin vastahakoisesti, Spontoonin pontevista
muistutuksista, hän viimein erosi Edwardista. Vanha sotilaspalvelija
oli tottunut alistumaan, minkä vuoksi hän itsekin jyrkästi vaati
tottelemista.



XLVIII.

Hävitys.


Waverley matkusti postihevosella, kuten siihen aikaan oli tapana;
hänellä ei ollut muuta seikkailua kuin pariin kysymykseen vastaaminen,
joista selvisi passinsa taikavoimalla, ja siten hän pääsi Skotlannin
rajalle. Siellä hän sai sanoman ratkaisevasta Cullodenin taistelusta.
Tämä uutinen ei ollut pahempi kuin mitä hän jo aikoja oli odottanut,
vaikka Falkirkin voitto oli kirkastanut chevalierin aseita viimeisellä,
katoovalla loistolla, mutta kuitenkin se oli kova isku, josta hän
hetkeksi menetti malttinsa. Ylevä, suopea, jalomielinen seikkailija oli
siis nykyään pakolaisena, jonka päästä oli palkinto luvattu; hänen
liittolaisensa, niin urheat, innostuneet ja uskolliset, olivat
kaatuneet, vankeina tai pakosalla. Missähän nyt oli intomielinen,
ylevähenkinen Fergus, jos ollenkaan oli Cliftonin yön jälkeen eloon
jäänyt? Missä oli hyväluontoinen, lapsellisen yksinkertainen
Bradwardinen parooni, jonka heikkoudet näyttivät vaan kirkkaammin
valaisevan luonteen vilpittömyyttä, sydämen puhtautta ja järkkymätöntä
urhoollisuutta? Ja mistä oli nyt etsittävä Rosea ja Floraa, joiden
suojana nuo kaatuneet pylväät olivat olleet, ja mihin turmioon oli
luonnollisten suojelijain perikato heidät syössyt? Floraa kohtaan hän
tunsi veljellistä osanottoa; Rosea ajatellessa hänessä liikkui paljoa
hellempi ja syvempi tunne. Ehkä hänen tehtäväkseen vielä jäisi korvata
kummallekin, mitä olivat menettäneet! Näiden mietteiden kiihottamana
hän joudutti matkaansa.

Saavuttuaan Edinburgiin, jossa hänen tietysti olisi alotettava
tiedustelunsa, hän tajusi asemansa vaikeudet. Useat olivat siellä ennen
tunteneet hänet Edward Waverleynä; kuinka hänen siis kävi päinsä
käyttää Francis Stanleyn passia? Sen vuoksi hän päätti välttää kaikkea
seurustelua ja kulkea edelleen pohjoista kohti niin pian kuin
mahdollista. Kuitenkin hänen oli pakko viipyä pari päivää odotellessaan
kirjettä eversti Talbotilta; sitäpaitsi hänen piti jättää sovittuun
paikkaan oma osotteensa tekonimellään. Siinä mielessä hän hämärässä
kulki pitkin hyvin tunnettuja katuja, huolellisesti karttaen ketään
tapaamasta, mutta turhaan: eräs niistä, joka ensiksi sattui hänet
näkemään, tunsi hänet heti. Se oli rouva Flockhart, Fergus Mac-Ivorin
herttainen emäntä.

"Herra varjelkoon, mr. Waverley, tekö se olette? Ei teidän tarvitse
minua pelätä. Minä en kavalla ketään aatelismiestä teidän asemassanne.
-- Kovan onnen päivä! Kyllä on kaikki muuttunut! Muistatteko, kuinka
iloisia te ja eversti Mac-Ivor aina olitte meidän talossamme?" Ja hyvä
leski puhkesi kyyneliin. Kun Waverley ei voinut evätä tuttavuutta,
koetti hän vaan olla hyvällä tuulella, vaikka tajusikin asemansa
vaarallisuuden.

"Pian tulee pimeä, sir; ettekö tahdo tulla meille sisään ja juoda
kupillista teetä? Ja jos tyydytte pieneen kamariin, voisitte siellä
viettää yönne, eikä kukaan teitä häiritsisi tai tuntisi, sillä Kate ja
Matty ovat molemmat karanneet Hawleyn-rakuunien kanssa ja minulla on
nyt kaksi uutta palvelijaa."

Waverley suostui tarjoukseen ja vuokrasi kamarin muutamiksi päiviksi;
hänestä tuntui turvallisemmalta tämän yksinkertaisen vaimon kotona,
kuin missään muualla. Astuttuaan vierashuoneeseen hän tunsi sydämensä
paisuvan nähdessään Ferguksen lakin valkeine kokardineen riippumassa
seinällä kuvastimen vieressä.

"Ai, ai", sanoi rouva Flockhart huoaten, kun huomasi hänen katseensa
suunnan, "eversti parka osti juuri lähdön aattona uuden lakin, jota en
salli kenenkään koskea: minä vaan harjaan sitä kerran päivässä.
Katsellessani sitä tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen huutavan
Callumia tuomaan lakkiansa, ihan niinkuin hänen tapansa oli ulos
lähtiessään. Mahtaa olla vähän hassua -- naapurit haukkuvat minua
jakobiitiksi, vaan sanokoot mitä hyvänsä, minä en välitä -- mutta
hyväsydäminen herra hän oli ja kaupan päällisiksi komea. Tiedättekö
milloin hänet mestataan?"

"Mestataanko? Herran nimessä, missä hän on?"

"Vai ette sitä tiedä! Joku aika takaperin tuli tänne ylämaalainen
Dugald Mahony raukka; toinen käsi oli siltä katkaistu ja päähän lyöty
iso reikä. Muistatte kai Dugaldin, jolla oli kirves olalla -- niin
juuri, hän tuli tänne ja kerjäsi leipäpalasta. Hän kertoi, että
päällikkö, kuten everstiä myös nimitettiin, ynnä vänrikki Maccombich,
jonka kai myös muistanette, joutuivat jossakin Englannin rajalla
vangiksi, kun oli niin pimeä, että hänen joukkonsa huomasi häntä
kaivata vasta liian myöhään ja täytyi ilman häntä rientää eteenpäin.
Sitte hän kertoi, että Callum Beg -- se oli hävyttömän katala
pojanpahuus -- ja te itse, hyvä herra, olitte samana yönä kaatuneet ja
lisäksi monta muuta urhoollista miestä. Mutta puhuessaan everstistään
hän itki niin katkerasti, ett'en ole koskaan nähnyt miehen niin
itkevän. Ja nyt kerrotaan kaikkialla, että eversti vedetään oikeuteen
ja hirtetään niiden kanssa, jotka Carlislessa saatiin kiinni."

"Entä hänen sisarensa?"

"Sekö, jota sanottiin lady Floraksi? Hän on mennyt Carlisleen veljensä
luo ja asuu siellä jonkun ylhäisen katolilaisnaisen luona, ollakseen
lähellä everstiä."

"Entä toinen nuori lady?" kysyi Edward.

"Mikä toinen? Eihän everstillä ollut muita kuin yksi sisar?"

"Tarkotan neiti Bradwardinea."

"Vai niin, vai lairdin tytärtä. Hän oli hyvin herttainen tyttö, mutta
ei likimainkaan niin viisas kuin lady Flora."

"Mutta sanokaa toki, missä hän nyt on?"

"Kuka sitä tietää, missä niistä mikin on? He ovat saaneet kovasti
kärsiä valkeista kokardeistaan ja valkeista ruusuistaan; olen kuullut
hänen lähteneen pohjoiseen, Pertshireen päin, isänsä tiluksille, kun
hallituksen joukot saapuivat Edinburgiin. Niissä oli kauniitakin
miehiä, ja muuan majuri Whacker oli luonani asumassa, hyvin kohtelias
herra, mutta ei puoleksikaan niin kaunis kuin eversti parkanne."

"Ettekö tiedä, miten neiti Bradwardinen isän on käynyt?"

"Vanhan lairdin? En, sitä ei kukaan tiedä; mutta hänen kerrotaan
taistelleen hyvin urhoollisesti Invernessin verisessä tappelussa, ja
Deakon Clank seppä sanoo hallituksen miesten olevan häneen kovin
julmistuneita, kun hän on jo kaksi kertaa sotinut heitä vastaan, mutta
luultavasti hän on saanut vihiä asiasta ja piilee nyt jossakin. Hänen
olisi todellakin pitänyt olla hieman viisaampi, mutta mikään narri ei
ole vanhaa narria pahempi -- meidän eversti parkamme kapinoitsi vaan
yhden kerran."

Näin puhellessa Edward sai tietää kaikki, mitä hyväsydäminen leski oli
kuullut entisistä tuttavistaan. Siinä oli kylliksi saamaan hänet siihen
päätökseen, että lähtisi arviokaupalla Tully-Veolaniin, jossa toivoi
taas näkevänsä Rosen tai ainakin kuulevansa hänestä jotakin. Sen vuoksi
hän jätti sovittuun paikkaan tekonimellään allekirjotetun kirjeen ja
ilmotti osotteekseen sen postiaseman, joka oli lähinnä Bradwardinen
paroonin hovia.

Edinburgista Perthiin hän matkusti hevosilla ja päätti kulkea jalkaisin
loppuosan matkaa; hän oli mieltynyt tähän retkeilytapaan, joka sitä
paitsi salli hänen poiketa valtatieltä, jos etäältä näkyi
sotilasosastoja. Sodassa olosta hänen ruumiillinen puolensa oli
suuressa määrin vahvistunut, helposti kestäen raskaimpiakin
ponnistuksia. Matkatavaransa hän lähetti edeltäpäin, kun sattui siihen
tilaisuutta.

Mitä pohjoisemmaksi hän joutui, sitä näkyvämpiä olivat sodan jäljet.
Rikkinäiset vaunut, kuolleet hevoset, hävitetyt majat, vallituksiksi
kaadetut puut, revityt tai vaan puoleksi korjatut sillat -- kaikki
osotti mitä tietä vihollisarmeija oli kulkenut. Niillä seuduilla missä
aatelismiehet kannattivat Stuartien asiaa, näyttivät talot autioilta
tai ryöstetyiltä, kaikki työ oli lakannut ja asukkaat hiiviskelivät
arkoina, surullisina tai tylsinä. Oli ilta, kun hän lähestyi
Tully-Veolanin kylää, mielessä aivan toisenlaiset tunteet kuin ensi
kerran sinne saapuessaan. Silloin oli hänestä elämä niin uutta, että
ikävä päivä oli pahimpia onnettomuuksia, mitä hänen nuori
mielikuvituksensa osasi kuvitella, ja hänestä tuntui, että aika oli
käytettävä yleviin tai huvittaviin opintoihin, joiden vaihteluna olisi
seuraelämän nautintoja. Ja nyt oli kaikki niin muuttunut! Muutamissa
kuukausissa hänen luonteensa oli vakaantunut. Vaara ja onnettomuus ovat
ankaria opettajia. Hän tunsi kehittyneensä "vakavaksi ja järkeväksi
mieheksi", mitä itseluottamukseen ja mielen arvokkaisuuteen tulee:
siten hän sovitti hupaisat haaveensa, jotka kokemus niin pian oli
haihduttanut.

Kylää lähetessään hän huomasi sen arveluttavan seikan, että aivan
lähellä oli osasto sotamiehiä, vieläpä näkyi asettuneen sinne
majailemaan. Tämän merkkinä olivat muutamat teltat, jotka loistivat
niinsanotulta "kunnankentältä". Välttääkseen pysäyttämistä ja
tiedustelua sellaisella seudulla, missä hänet niin helposti
tunnettaisiin, hän teki suuren kaarroksen sivuuttaakseen kylän
kokonaan, ja lähestyi hovin käytävää hyvin tuntemaansa sivutietä
pitkin. Ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täällä oli tapahtunut
suuria muutoksia. Portin toinen puolikas oli kokonaan hävitetty ja
polttopuiksi pilkottu; niitä oli iso pino, valmiina poisvietäväksi.
Toinen puolikas heilui saranoiden varassa irrallaan. Portin yläosa oli
hakattu rikki ja heitetty maahan; kivestä veistetyt karhut, joiden
sanottiin jo vuosisatoja olleen kuin vartiona, oli paiskattu mäsäksi.
Kaunis käytävä oli julmasti hävitetty. Monta suurta puuta makasi
kaadettuina tien poikki. Kyläläisten nautakarjat ja rakuunahevosten
vielä julkeammat kaviot olivat mustaksi loaksi muuttaneet viheriän
nurmikon, jota Waverley ennen oli ihaillut.

Päästessään talon pihalle Edward huomasi pahojen aavistustensa
toteutuvan. Asuinrakennuksen olivat kuninkaan joukot hävityshimossaan
kokonaan tuhonneet; olipa yritetty se polttaakin, ja vaikka paksut
muurit olivat melkein täydellisesti torjuneet tulen voiman, niin olivat
liekit kuitenkin päässeet hävittämään tallit ja talousrakennukset.
Päärakennuksen tornit ja koristeet olivat savusta mustuneet ja
kärventyneet, pihan kivitys monesta kohtaa hajalla ja kuopille
poljettu, ovet puhkaistut tai rikkinäisten saranain nojalla longallaan,
akkunat pirstaleina ja pitkin pihaa oli palasiksi lyötyjä huonekaluja
ja kapineita. Entisen suuruuden jäännöksiä, joita parooni niin suuresti
oli kunnioittanut, oli erityisen halveksivasti kohdeltu.

Mitä kauemmin Edward katseli ympärilleen, sitä selvemmäksi hänelle
kävi, että hävitys oli perinpohjaisesti suoritettu. Mutta eräät sen
jäljet koskivat erityisesti hänen mieleensä. Niinpä hän katseillaan
haki pientä kuistia, jonka kautta päästiin Rosen asuntoon. Helposti hän
sen löysikin, sillä sen alla oli köynnöskasveja ja kukkia, joita Rose
niin mielellänsä oli koristeiksi käyttänyt ja jotka nyt oli myös
paiskattu maahan. Rosen kirjoja oli useita rikkinäisten kukkaruukkujen
ja muiden jäännösten seassa. Muiden mukana löysi Waverley sieltä erään
omankin kirjansa, pienen nidoksen Arioston teoksia, ja vaikka tuuli ja
sade oli sen melkein tuhonnut, korjasi hän sen kuitenkin huostaansa
kuin aarteen.

Surumielisenä hän silmäili joka taholle tavatakseen jonkun olennon,
joka voisi asujanten kohtalosta kertoa. Silloin kuului rakennuksen
sisältä tuttu ääni laulavan vanhaa skotlantilaista valituslaulua.
"Sinäkö raukka", ajatteli Waverley, "olet yksinäsi tänne jäänyt
sekavilla lauluillasi täyttämään linnan, joka sinua ennen suojeli?"
Sitten hän huusi ensin hiljaa, mutta yhä koventaen ääntään: "Davie --
Davie -- Davie Gellatley!"

Kasvihuoneen raunioista tuli mielipuoli parka esille, mutta nähdessään
vieraan peräytyi kauhistuneena. Waverley muisti hänen omituisuutensa ja
alkoi hyräillä erästä säveltä, jota Davie ennen oli mielihyvillään
kuunnellut, oppien sitä itsekin laulamaan. Silloin Davie taas tuli
piilopaikastaan näkyviin ja Waverley koetti häntä liikkeillä ja
merkeillä rohkaista. "Se on hänen aaveensa", mutisi Davie, "se on vaan
aave!" Mutta lähemmä päästyään hän näkyi tajuavan, että edessään oli
elävä tuttu. Narri itse oli vaan kuin varjo entisestään; pukuna hänellä
oli riekaleita kummallisista parempien päivien vaatteistaan, lisättyinä
mitä erilaisimmilla vaatekappaleilla, ja kasvoista oli kadonnut
häilyvä, huoleton ilme, minkä sijaan hän nyt oli kuihtunut, puoleksi
nälistynyt, hermostunut olento. Kauvan epäiltyään hän lähestyi
Waverleytä, tuijotti häneen surumielisesti ja sanoi: "Kaikki kuolleet
ja kadonneet -- kuolleet ja kadonneet."

"Kutka ovat kuolleet?" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt
järkevästi puhumaan.

"Parooni -- ja Saunders Saunderson -- ja lady Rose, joka niin
suloisesti lauloi -- kaikki kuolleet ja kadonneet."

Sitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan
päähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus
mielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun
talo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista
löytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.

Päästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi
muuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä
metsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi.
Sitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana
kiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli,
milloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi;
Waverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää.
Lopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki
pensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän
saapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä
vastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte
lakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti
viisaimpana varovasti kuunnella.

"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?" kysyi joku vanha
akka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän
vastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle
uudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle.
Heti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten
hän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen,
vaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.

Hänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: "Kuka
sieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?" Eukon toisella puolen oli kaksi
vihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan
vieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa
kädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi
kookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta
pitkäksi kasvaneena.

Se oli Bradwardinen parooni. -- On tarpeetonta lisätä, että hän heti
laski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.



XLIX.

Molemminpuolisia kertomuksia.


Paroonin kertomus oli lyhyt, jos siitä karsittiin skotlantilaiset,
englantilaiset ja latinalaiset sanasutkaukset, joilla hänen
oppineisuutensa sitä koristeli. Hän käsitteli laajasti murhettaan
Edwardin ja Glennaquoichin menettämisestä, pohti Falkirkin ja
Cullodenin taistelut, ja kertoi sitte, miten hän, kun viimeinen
taistelu oli kaikki tuhonnut, oli palannut kotiinsa arvellen olevansa
omalla maatilallaan ja omain miestensä luona paremmassa turvassa kuin
missään muualla. Osasto sotamiehiä oli lähetetty hävittämään hänen
taloaan. Mutta tämän toimenpiteen keskeytti siviilioikeuden päätös. Oli
nimittäin havaittu, ett'ei tätä maatilaa voitu tuomita valtion omaksi,
jolloin olisi tehty vääryyttä Malcolm Bradwardinelle Inch-Grabbitista,
miespuoliselle perilliselle. Paroonin rikos ei saisi vähentää tämän
perillisen oikeuksia, koska hän ei ollut paroonin poika. Mutta ollen
aivan toisenlainen kuin muut samanlaatuisissa olosuhteissa, osotti uusi
lairdi piankin aikovansa riistää edeltäjältään kaikki ne edut, jotka
maatilaan kuuluivat, ja täydellisesti käyttää hyväkseen paroonin
onnettomuutta. Sellainen menettely oli sitä sydämettömämpää, kun oli
yleiseen tunnettu, että vanha parooni oli, tahtoessaan olla
vahingoittamatta nuoren miehen oikeuksia miesperillisenä, luopunut
testamenttaamasta maatilaa tyttärelleen.

Uuden omistajan itsekkäisyyden tajusivat myös kaikki tilan asujamet,
jotka rakastivat vanhaa herraansa. Tästä kertoi parooni seuraavasti:
"Koko juttu oli Bradwardinen väelle epämieluinen, ja vuokraajat olivat
huolimattomia ja haluttomia verojensa ja muiden maksujensa
suorittamiseen. Kun sukulaiseni sitte saapui uuden rättärin, mr. James
Howien kanssa kylään, vastaanottamaan saataviansa, sattui joku
tuittupää -- luullakseni John Heatherblutter, vanha salametsästäjä,
joka vuonna 15 oli kanssani sodassa -- pimeässä laukaisemaan häneen
päin, ja siitä hän niin kauhistui, että voin sanoa kuten Tullius in
Catilinam: _abiit, evasit, erupit, effugit_. Hän pakeni, niin
sanoakseni, suorinta tietä Stirlingiin. Nyt hän on kuuluttanut maatilan
myytäväksi, koska hän itse on viimeinen perillinen. Ja jos sellaisista
asioista valittelisin, surettaisi minua tämä enemmän kuin maatilan
menettäminen, sillä luonnon järjestyksen mukaan se olisi minulta
muutamien vuosien kuluttua kuitenkin mennyt. Nyt sitävastoin tila
siirtyy toisiin käsiin sen suvun hallusta, jonka olisi pitänyt se
säilyttää omanaan _in saecula saeculorum_. Mutta tapahtukoon
herran tahto, _humana perpessi sumus_. Sir John Bradwardine --
musta sir John, kuten häntä nimitettiin -- joka oli meidän sukumme ja
Inch-Grabbitten yhteinen esi-isä, ei suinkaan voinut aavistaa, että
hänen suvustaan koskaan syntyisi tuollaista miekkosta! Hän on myös
syyttänyt nykyisten vallanpitäjien luona minua siitä, että muka olen
kurkunleikkaaja ja salamurhaajien apuri. Siksi onkin nyt lähetetty
sotamiehiä maatilalle vaanimaan ja ottamaan minua kiinni kuin vuorilta
peltopyyn, kuten raamattu kertoo hurskaasta David kuninkaasta: silti en
tahdo itseäni häneen verrata. Kuullessani teidän koputtavan ovelle
luulin niiden vihdoinkin osuneen vanhan peuran leposijalle ja tahdoin
vielä kuoleman edellä tehdä vastarintaa. -- Mutta kuuleppas nyt, Janet,
etkö voisi toimittaa meille mitään illallista?"

"Kyllä, armollinen herra, voinhan paistaa sen linnun, jonka
Heatherblutter tänä aamuna toi; ja Davie parka saa tuhassa paistella
mustan kanan munia. Ettekö tiedäkään, mr. Waverley, että juuri Davie on
käännellyt kaikki ne munat, jotka teistä ennen kartanossa ollessanne
maistuivat niin hyviltä? -- Ei kukaan osaa niin taitavasti penkoa
kuumassa koivuntuhassa ja paistaa siinä munia kuin tuo Davie raukka."
Sillä välin Davie makasi lattialla, nenä melkein tulessa, mutisi
jotakin käsittämätöntä ja käänteli munia, jotka oli kätketty kuumaan
tuhkaan, ikäänkuin tahtoisi oikeuttaa Janetin ylistyksen,
"tylsämielisestä poika parastaan, sydämensä lapsesta".

Kun Waverley tiedusti neiti Bradwardinen kohtaloa, vastasi parooni:

"Jumalan kiitos, hän on varmassa turvassa Duchranissa; lairdi on hieman
sukua meidän kanssamme, mutta lähemmin kappalaiseni, mr. Rubrickin
kanssa, ja vaikka hänellä onkin whig-periaatteet, ei hän kuitenkaan
näin surkeana aikana unhottanut vanhaa ystävyyttämme. Rättäri
Macwheeble koettaa parhaansa mukaan pelastaa Roselle, mitä omaisuuteni
raunioista voisi irti saada, mutta en usko enää koskaan näkeväni Rosea
-- kyllä minun luuni saavat levätä vieraalla maalla."

"Mitä suotta, armollinen herra", huomautti vanha Janet, "vuonna 15
olitte yhtä pahassa hädässä ja saitte kuitenkin omaisuutenne takaisin.
-- Kas niin, nyt ovat munat valmiina ja linnunpaisti myös, ja tuossa on
vielä kulaus hyvää viiniä ja kappale vehnäleipää, jonka rättäri
lähetti; sitten on vielä viinaa tynnyrissä, jonka saimme Luckie
Maclearielta. Eikö siinä ole illallista vaikka prinssille?"

"Ainakin toivon, ett'ei erään prinssin, jonka kumpikin tunnemme, olisi
pahempi olla", sanoi parooni Waverleylle, joka myös lausui toivovansa,
että onneton chevalier olisi turvassa.

Sitten he alkoivat puhella suunnitelmistaan. Parooni aikoi paeta
Ranskaan, jossa arveli entisten, vaikutusvoipaisten ystävien avulla
saavansa sotilaallisen toimen, luullen itseään siihen yhä kykeneväksi.
Hän kehotti Waverleytä tulemaan mukaansa, johon ehdotukseen tämä
suostuikin siinä tapauksessa, ett'ei eversti Talbotin onnistuisi
hänelle hankkia armahdusta. Sydämessään hän toivoi, että parooni
hyväksyisi hänen aikeensa Roseen nähden ja siten oikeuttaisi hänet
maanpaossa olemaan turvanansa; kuitenkin hän oli puhumatta tästä
asiasta, kunnes hänen oma kohtalonsa olisi ratkaistu. Sitten he
puhuivat Glennaquoichista, jonka kohtalosta parooni oli kovin
huolissaan.

Ilta kävi jo myöhäiseksi. Vanha Janet ryömi jonkunlaiseen komeroon
lieden taa; Davie kuorsasi jo aikoja Ban ja Buscar koirien välissä. Kun
kartano oli hävitetty, olivat koirat seuranneet häntä mökkiin, jossa
nyt vakinaisesti pysyivät. Niiden äreys ja vanhan eukon luultu noituus
olivat hyvänä apuna pitämään syrjäisiä loitolla rotkosta. Ja siksi
rättäri Macwheeble toimitti Janetille salavihkaa välttämättömimpiä
elantotarpeita ja joskus ylellisyystavaroitakin paroonin käytettäväksi.

Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia laskeutui vanha parooni
tavalliselle leposijalleen, ja Waverley istuutui nojatuoliin, joka oli
päällystetty rikkinäisillä samettiriekaleilla ja ennen oli komeillut
Tully-Veolanin juhlamakuuhuoneessa -- kartanon huonekalut oli nyt
sirotettu pitkin läheisiä mökkejä -- ja siinä sankarimme nukkui niin
hyvin kuin olisi maannut haahkanuntuvilla.



L.

Lisää selityksiä.


Heti kun aamu koitti, oli vanha Janet jalkeilla, herättääkseen
paroonin, joka tavallisesti nukkui sikeää unta.

"Nyt minun täytyy poistua", sanoi hän Waverleylle; "on taas palattava
luolaani; ehkä tulette saattamaan minua rotkon läpi."

Molemmat lähtivät astumaan kaitaista, umpeenkasvanutta polkua, pitkin
virran rantaa. Matkalla parooni selitti Waverleylle, ett'ei tällä ollut
mitään vaaraa, vaikka viipyisi Tully-Veolanissa pari päivää; hänen
olisi vaan oltava niin varovainen, että esiintyisi jonkun
englantilaisen aatelismiehen valtuutettuna, joka ostoaikeissa
tarkastelisi maatilaa. Siinä mielessä parooni kehotti häntä käymään
rättärin luona, joka yhä vielä asui Pikku-Veolanissa, noin penikulman
päässä kylästä, ja joutuisi sieltä pois vasta ensi muuttokauden alussa.
Sotilasosaston päällikölle riittäisi Stanleyn passi vastaukseksi; ja
jos joku maalainen sattuisi tuntemaan Waverleyn, niin paroonin varman
uskon mukaan kukaan ei häntä kavaltaisi.

Se tyyneys ja maltti, jota parooni osotti kestäessään onnettomuuttaan,
oli todella arvokas ja ylevä. Hänessä ei ilmennyt hyödytöntä katumusta
eikä surkeaa alakuloisuutta; hän mukaantui kohtaloonsa miehuullisen
vakavasti eikä edes kiivaillut nyt vallitsevaa puoluetta vastaan.

"Minä tein mitä pidin velvollisuutenani", lausui hän, "ja epäilemättä
toisetkin nyt menettelevät saman periaatteen mukaan. Joskus kyllä
surettaa nähdä isieni talon mustuneita seiniä, mutta toiselta puolen
tiedän, ett'eivät upseerit aina voi estää sotamiehiään ryöstämästä ja
hävittämästä. Voimme todellakin nyt sanoa kuten Virgilius Maro:
_Fuimus Troes_ -- ja siihen se juttu päättyy. Mutta talot ja
perheet ja miehet ovat kyllin kauvan pysyneet pystyssä, jos kunnialla
kaatuvat; ja nyt minulla on koti, joka laadultaan on kuin jokin
_domus ultima_" -- he seisoivat nyt jyrkän kallion juurella.
"Niin, hyvästi nyt, uskollinen nuorukainen, kunnes illalla taas
tavataan vanhan Janetin luona, sillä minun on mentävä Patmokseeni,
jonne muuten ei olekaan vanhojen, jäykkien jäsenteni avulla helppo
päästä."

Näin sanoen hän alkoi kavuta kalliolle. Siinä hänen piti käyttää käsiä
apunaan, päästäkseen lohkareelta toiselle. Puolivälissä korkeutta oli
pensasten peitossa uuninmuotoinen aukko: sinne parooni sovitti ensin
päänsä ja hartiansa, hinaten sitte hitaasti pitkän vartalonsakin
luolaan, ja lopulta katosivat näkyvistä hänen jalkansakin. Waverleyssä
heräsi uteliaisuus, ja hän kiipesi perässä nähdäkseen paroonin
turvapaikan. Pääasiassa se oli sen merkillisen kapineen kaltainen,
jonka nimenä on "viksari pullossa", ihmeenä lapsille, jotka eivät voi
käsittää sitä salaisuutta, miten "viksari" on saatu sisään tai pääsee
sieltä ulos. Luola oli hyvin suppea, liian matala seisomiseen;
melkeinpä siinä oli vaikea istuakin, vaikka parooni yritti kaikin
mokomin sijottua viimemainittuun asentoon. Aikansa kuluksi hän lueskeli
yhä uudestaan vanhaa ystäväänsä Titus Liviusta tai kaiverteli
taskuveitsellään latinalaisia sananlaskuja tai raamatunsanoja lujan
kivilinnan kattoon ja seiniin. Kun luola oli kuiva ja varustettu
puhtailla oljilla ja sananjaloilla, "saattoi sitä pitää hyvinkin
mukavana lepopaikkana vanhalle sotilaalle", kuten hän lausui päästyään
sopivaan asentoon; "täällä voi kyllä kestää ainakin niin kauvan kun ei
tuule suoraan pohjoisesta."

Sitten lähti Edward tapaamaan Janetia. Jo ensi silmäyksellä hän oli
eukossa tuntenut sen vanhan vaimon, jonka hoidettavana hän oli
sairauden aikana ollut, päästyään viisaan Gilfillanin käsistä. Samoin
mökki, vaikka nyt oli hieman paremmassa kunnossa, oli varmasti ollut
hänen vankilanaan. Ja hän muisti myös vanhan, lahonneen puun
Tully-Veolanin nummella, samalla älyten sen juuri samaksi, jonka luona
ylämaalaiset tuona muistettavana yönä pitivät kokoustaan. Kaiken tämän
hän oli jo edellisenä iltana harkinnut, mutta eräistä syistä, jotka
lukija arvannee, hän ei ryhtynyt paroonin läsnäollessa kyselemään
Janetilta.

Nyt hän tarttui asiaan vakavasti, ja ensi kysymyksenä oli, kuka nuori
lady oli mökissä käynyt hänen sairaana ollessaan. Janet aluksi epäili
vastata, mutta sitte hän arveli, ett'ei hänen vaitiolonsa enää ketään
vahingoittaisi tai hyödyttäisi.

"Se lady on vertaistaan vailla koko maailmassa -- neiti Rose
Bradwardine."

"Siis on neiti Rose myös vapautukseni toimittaja vai mitä?" kysyi
Waverley ihastuneena kuullessaan todeksi arvelunsa, mihin paikallisista
asianhaaroista jo oli johtunut.

"Onpa kylläkin, mutta kovin pahoillaan hän olisi ollut, jos olisi
saanut tietää teidän koskaan kuulleen siitä sanaakaan; sillä heti kun
hän luuli teidän voivan kuunnella, täytyi minun puhua geelinkieltä,
jotta uskoisitte olevamme ylämaissa. Minä osaankin sitä aikalailla, kun
äitini oli kotoisin ylämailta."

Muutamat lisäkysymykset paljastivat koko salaisuuden, mitä tuli
Waverleyn vapauttamiseen kahleista, joissa hän Cairnvreckanista lähti.
Koskaan ei ole rakastajasta ollut suloisempaa kuunnella naisen puhetta,
kuin nyt Waverleystä, jolle vanha Janet perinpohjin selvitteli
tapausten sarjaa yksitoikkoisella äänellään. Mutta kun lukija ei ole
rakastaja, täytyy minun säästää hänen kärsivällisyyttään ja pukea tuo
kaksi tuntia kestänyt kertomus hieman ahtaampaan muotoon.

Kun Waverley oli antanut Fergukselle tiedoksi kirjeen, jonka Rose oli
hänelle Davie Gellatleyn kautta lähettänyt ja jossa mainittiin, että
Tully-Veolan oli pienen sotamiesosaston miehittämä, oli tämä asianhaara
heti pannut toimeliaan päällikön ajatukset liikkeelle. Haluten häiritä
ja vähentää vihollisen etuasemia, estää ne pääsemästä vahvistumaan
liian lähellä ja samalla olla paroonille apuna -- sillä useinkin oli
hänen mielessään pyörinyt aie naida Rose -- hän päätti lähettää
muutamia miehiään ajamaan punatakit pakosalle ja tuomaan Rosen
Glennaquoichiin. Mutta juuri kun hän oli tähän toimeen määrännyt Evanin
ynnä pienen osaston, saapui tieto, että Cope oli tunkeutunut ylämaahan
tuhotakseen chevalierin joukot, ennenkuin ne ehtisivät alamaahan, ja
Ferguksen täytyi kaikkine miehineen rientää sotaan.

Hän lähetti käskemään Donald Bean Leania luoksensa, mutta tämä varova
sissi, joka osasi pitää arvossa omaa komennuskuntaa, ei välittänyt
käskystä, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita, joita Fergus ei joutanut
kumoamaan, vaikka samalla lujasti päätti kostaa tuollaisen vastustelun,
kun tilaisuutta ilmenisi. Kun asiaa ei nyt voitu auttaa, hän määräsi
Donaldin lähtemään alamaahan, karkottamaan Tully-Veolanista sotamiehet,
suojelemaan paroonin kartanoa, pysymään jossakin lähellä, ollakseen
hänen perheensä ja tyttärensä apuna, ja ahdistamaan jokaista
vapaaehtoista ja kaikkia pikku osastoja, mitä seudulla tapaisi.

Kun tämä käsky tarkotti jonkunlaista sissiretkeä, josta Donald aikoi
parhaansa mukaan hyötyä päästyään Ferguksen välittömästä hirmuvallasta
vapaaksi, ja kun hänellä entisten salaisten palvelusten nojalla oli
hieman suosiota chevalierin neuvostossa, päätti hän käyttää
tilaisuutta hyväkseen, Hän saikin helposti karkotetuksi sotamiehet
Tully-Veolanista; mutta vaikka hän ei uskaltanut tunkeutua perheeseen
tai häiritä neiti Rosea, koska ei halunnut joutua jakobiitti-armeijan
vihamieheksi; alkoi hän kuitenkin kiskoa veroja ja maksuja ja yleensä
valvoa omaa etuansa. Toistaiseksi hän pisti lakkiinsa valkean kokardin,
kävi Rosen luona esittämässä, miten hartaasti hän kannatti samaa asiaa
jota paroonikin puolusti, ja koetti selvitellä niitä toimenpiteitä,
joihin hänen oli joukkonsa elättämiseksi ryhdyttävä. Juuri silloin Rose
oli liiotellun huhun kautta kuullut, että Waverley muka oli tappanut
Cairnvreckanin sepän, kun tämä yritti häntä vangita: että majuri
Melville oli hänet kytkenyt tyrmään ja että sotaoikeuden tuomion mukaan
Waverley ammuttaisiin kolmen päivän kuluessa. Kauhuissaan näin
kamalasta sanomasta hän esitti Donaldille, että tämä vapauttaisi
vangin. Sellaiseen yritykseen sissipäällikkö oli hyvinkin halukas; sitä
paitsi kun arveli voivansa tällä tempulla hyvittää eräät pahat teot,
joihin oli seudulla horjahtanut. Kuitenkin hän osasi estellä muka
velvollisuutensa perusteella, kunnes Rose parka tuskissaan lupasi
hänelle palkkioksi muutamia arvokkaita jalokiviä, jotka olivat olleet
hänen äitinsä omia.

Donald tiesi tai arvioitsi liiankin suureksi näiden korujen hinnan.
Mutta hän huomasi myös miten Rose pelkäsi tulevan ilmi, että hän oli
Waverleyn hyväksi luopunut jalokivistä. Varmana siitä, ett'ei nuoren
neidon tunnonvaiva voisi pidättää häneltä aarretta, hän tarjoutui
vannomaan, ett'ei ikinä mainitsisi, mikä osa neiti Bradwardinella oli
tässä jutussa; ja kun hän myöskin piti käytännöllisesti edullisena olla
tätä valaansa rikkomatta, niin hän antoi sitoumuksensa sillä ainoalla
tavalla, jonka omasta mielestään katsoi ehdottomasti velvottavaksi --
hän vannoi tikarinsa kärjen kautta. Tähän vilpittömyyteen häntä kehotti
sitäpaitsi se ystävällisyys, jota Rose oli hänen tyttärelleen Alicelle
osottanut ja joka oli miellyttänyt isän ylpeyttä samalla kun valtasi
vuoristo-immen sydämen. Alice, joka nyt hieman osasi englantia, oli
kiitollisuudesta Rosea kohtaan hyvin avomielinen ja uskoi hänelle
kaikki paperit, joissa puhuttiin Gardinerin rykmenttiä koskevista
vehkeistä; hän oli jollakin tapaa saanut ne käsiinsä ja suostui Rosen
pyynnöstä toimittamaan ne isänsä tietämättä takaisin Waverleylle. Kuten
lukija tietää hän käytti tätä varten tilaisuutta hyväkseen sinä iltana,
jolloin Waverley lähti rotkosta.

Kuinka Donald suoritti toimensa, senkin lukija tietää. Mutta
sotamiesten tunkeminen pois Tully-Veolanista oli nostanut hälinää, ja
sillä välin kun hän väijyi Gilfillania, saapui niin vahva osasto
sotaväkeä, ett'ei Donald uskaltanut sen kimppuun käydä, karkottamaan
vuorostaan kapinoitsijat, aikoen jäädä paikkakunnan suojelijoiksi.
Näiden päällikkö, ankara kurinpitäjä, ei sallinut miestensä harjottaa
vallattomuutta eikä itsekään ollut tunkeileva neiti Bradwardinea
kohtaan, pannen huomiota tämän yksinäiseen tilaan. Hän leiriytyi
kummulle Tully-Veolanin kartanon lähelle ja sijotti vartioita läheisten
solien suuhun. Tämän epämieluisen uutisen sai Donald kuulla palatessaan
Tully-Veolania kohti. Kun oli mahdotonta sinne päästä miltään puolen
eikä hänen myöskään tehnyt mieli menettää palkkiotaan vaivoistaan,
päätti hän viedä vankinsa Janetin mökkiin, sillä tämä oli niin
syrjäinen, ett'eivät paikkakuntalaisetkaan siitä paljoa tienneet.
Waverleylle itselle se myös oli aivan outo. Tämän suoritettuaan hän
pyysi ja sai palkkansa. Mutta Waverleyn sairastuminen sekotti laskut.
Donaldin oli pakko lähteä miehineen vapaammille markkinoille. Rosen
pyynnöstä hän jätti Waverleytä hoitamaan erään vanhan yrttienkerääjän,
jonka luultiin hieman ymmärtävän lääketaitoa.

Sillä välin heräsi Rosen mielessä uusia epäilyksiä, joihin vanha Janet
oli antanut aihetta väittäessään, että Waverleyn kiinniottamisesta oli
palkinto eikä voitu tietää missä määrin Donald pysyisi valaansa
rikkomatta, kun sitä paitsi Waverleyn tavarat olivat hyvin arvokkaita.
Tästä huolestuneena Rose päätti rohkeasti ilmottaa itse prinssille,
missä vaarassa mr. Waverley oli, luottaen siihen, ett'ei Charles Edward
valtiomiehenä ja sitä paitsi kunnian ja ihmisyyden kannalta voisi olla
estämättä nuorta miestä joutumasta vihollisen käsiin. Aluksi hän aikoi
kirjottaa nimettömästi, mutta sitte hän pelkäsi, ett'ei prinssi
niinmuodoin uskoisi. Rose kirjotti siis, tosin vastenmielisesti,
nimensä ja jätti kirjeen erään nuoren miehen huostaan, joka lähtiessään
maatilaltaan chevalierin armeijaan oli häneltä pyytänyt suositusta
ruhtinaalliselle seikkailijalle, toivoen tältä saavansa jonkun viran.

Tämän kirjeen sai Charles Edward ollessaan juuri lähdössä alamaahan.
Kun hän hyvin tiesi olevan valtiollisesti edullista, että luultiin
hänellä olevan yhteyttä Englannin jakobiittien kanssa, lähetti hän heti
Donald Bean Leanille ankaran käskyn toimittaa Waverley varmasti ja
loukkaamatonna Doune Castlen kuvernöörille. Sissi ei uskaltanut
vastustella, kun prinssin armeija oli niin lähellä, että
rangaistus olisi hänet pian saavuttanut; myöskään hän ei halunnut
kapinoitsemisella pilata entisiä ansioitaan. Hän siis määräsi
luutnanttinsa saattamaan Edwardia Douneen, kuten tapahtuikin ennen
kerrotulla tavalla. Kuvernööri oli käsketty lähettämään hänet
Edinburgiin vankina, kun prinssi pelkäsi Waverleyn vapaaksi päästyään
ehkä palaavan Englantiin, antamatta hänelle tilaisuutta mieskohtaiseen
neuvotteluun. Tässä kohden hän menetteli sen mukaan kuin Glennaquoichin
päällikkö oli neuvonut, jonka kanssa hän, kuten muistettanee, oli
puhellut siitä, miten Edwardin kanssa sovittaisiin, mutta ei maininnut
kuinka oli saanut ilmi hänen vankeuspaikkansa.

Tätä Charles Edward pitikin naisen salaisuutena; sillä vaikka Rosen
kirje oli varovasti laadittu, ikäänkuin johtuneena säälintunteesta ja
prinssin asian harrastuksesta, ilmeni siinä kuitenkin harras pyyntö,
ett'ei kirjottajan sekaantumista asiaan annettaisi koskaan ilmi, joten
chevalier huomasi hänen syvän osanottonsa Waverleyn kohtaloon.
Kuitenkin hän johtui tämän huomionsa perusteella vääriin edellytyksiin.
Kun Edwardin kasvoissa näkyi mielenliikutusta Holyroodin tanssiaisissa
lähestyessään Floraa ja Rosea, luuli chevalier sen koskevan
jälkimäistä; samoin hän arveli, että näiden nuorten esteenä
suunnitelmissaan oli paroonin aikomus luovuttaa omaisuutensa toiselle
tai jokin muu asianhaara. Tosin usein huhuttiin, että Waverley muka
kosi neiti Mac-Ivoria, mutta prinssi tiesi myös, ett'ei kaikkiin
huhuihin ole luottamista. Ja pitäessään silmällä molempien neitojen
käyttäytymistä Waverleytä kohtaan hän pääsi selville siitä, ett'ei
Flora lainkaan välittänyt nuoresta englantilaisesta, kun taas Rose
Bradwardine häntä hellästi rakasti. Haluten kiinnittää Waverleyn
palvelukseensa ja samalla tehdä hyvää prinssi koetti suostuttaa
paroonia testamenttaamaan omaisuutensa tyttärelleen. Mr. Bradwardine
suostuikin siihen, mutta seurauksena siitä oli, että Fergus Mac-Ivor
heti ryhtyi tavottamaan samaa neitoa ja kreivinarvoa, minkä hankkeen
prinssi hylkäsi. Ollen yhä omissa sotkuisissa puuhissaan kiinni
chevalier ei ollut joutunut selvittämään asiaa Waverleylle, vaikka oli
usein aikonut. Mutta Ferguksen selityksen saatuaan hän piti
tarpeellisena olla kilpailijoihin nähden puolueettomana, toivoen tämän
tuhoisaa riitaa uhkaavan jutun lepäävän kunnes sotaretki päättyisi. Kun
Fergus ilmotti syyksi riitaansa Waverleyn kanssa, että Edward osotti
luopuvansa aiotusta naimaliitosta hänen sisarensa kanssa, selitti
hänelle chevalier hyvin huomanneensa neiti Mac-Ivorin käytöksen
Waverleytä kohtaan ja olevansa sitä mieltä, että Fergus oli erehtynyt
Waverleyhin nähden, jonka hän kyllin riittävillä syillä luuli
kihlanneen neiti Bradwardinen. Tästä aiheutunut kiista lienee vielä
lukijan muistissa. Nyt puheena olleet seikat saavat selittää ne
kertomuksen kohdat, jotka kirjailijain tavan mukaan ovat jääneet
hämäriksi kiihottaakseen lukijan uteliaisuutta.

Kun Janet vihdoinkin lopetti juttunsa, pääsi Waverley myös selville
tapausten sokkelosta, jota tähän asti turhaan oli koettanut valaista.
Hänen oli siis kiittäminen Rosea hengestään, jonka olisi ilomielin
hänen puolestaan uhrannut. Mutta ajateltuaan asiaa hän tajusi, että
paljoa sopivampaa ja herttaisempaa olisi hänen hyväkseen elää ja että
Rose voisi jakaa hänen kanssaan sen riippumattoman aseman, johon hän
nyt oli päässyt. Näin miettien tulevaa onnen mahdollisuutta hän lähti
Pikku-Veolaniin mr. Duncan Macwheeblen asuinpaikkaan.



LI.


    Nyt on Kupido tunnollinen ja antaa korvausta.

                            _Shakespeare_.

Macwheeble, joka ei enää ollut komisario eikä rättäri, oli säästynyt
rangaistuksilta sen johdosta, että ajoissa oli luopunut kapinoitsijain
puolueesta ja itsessään oli niin mitätön mies.

Edward tapasi hänet konttorissaan aivan kuin hautaantuneena papereihin.
Hänen vieressään oli suuri vati kauravelliä ja sen vieressä
sarvilusikka. Tarkastellen laajaa asiakirjaa hän tavantakaa pisti
lusikallisen mainittua ravintoa mahtavaan suuhunsa. Pyöreämahainen
viinapullo viittasi joko siihen, että hän jo oli ehtinyt kulauttaa
aamutuimaansa, tai siihen, että hänellä oli aikomuksena sillä keinoin
auttaa kauravellin sulamista; mahdollisesti tapahtui kumpikin. Hänen
yömyssynsä ja aamutakkinsa oli värjätty mustiksi, jott'ei niiden
entinen väri muistuttaisi hänen onnetonta retkeään Derbyyn. Vielä on
lisättävä, että naama oli silmiä myöten nuuskassa ja kädet ranteisiin
saakka musteessa. Epäillen hän katsahti Waverleyhin, kun tämä lähestyi
vihreää aitausta, joka rahvaasta erotti hänen kirjotuspöytänsä. Ei
mikään niin harmittanut rättäriä kuin että joku entisistä
onnettomuustovereista yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta
tämähän on rikas englantilainen -- eipä voi tietää, missä tilassa hän
nyt on -- sitä paitsi paroonin ystävä -- miten on nyt meneteltävä?

Näiden mietteiden saattaessa mies paran naaman ihan naurettavan hämille
ajatteli Waverley sitä asiaa, jonka aikoi hänelle ilmottaa ja joka oli
niin ilmeisessä ristiriidassa näkemänsä ilmiön kanssa, että hänen teki
kovin mieli purskahtaa nauramaan. Kun Macwheeble ei voinut kuvitella,
että vaaran uhkaama tai köyhyyden rasittama ihminen saattaisi nauraa,
sai hänen mielensä Edwardin kasvoissa ilmenevästä naurunhalusta entisen
rauhansa, ja toivotettuaan vieraansa tervetulleeksi hän tiedusti,
saisiko tarjota jotakin suurukseksi. Ennen kaikkea selitti nyt
Waverley, että hänellä oli muuan yksityinen asia ilmotettavana, jonka
vuoksi hän lukitsi oven. Tämä varovaisuus ei miellyttänyt Duncania,
koska se viittasi vaaraan.

Varmana siitä, että Macwheebleen voi luottaa, koska tämän etu vaati
pysymään uskollisena, kertoi Edward hänelle nykyisestä tilastaan ja
vastaisista aikeistaan. Rättäri kauhistui kuullessaan, että Waverley
yhä oli rangaistavien listalla -- huokasi helpotuksesta, kun tuli puhe
passista -- hieroi ihastuneena käsiään saadessaan tietää vieraansa
nykyisen rikkauden -- tuijotti silmät selällään, kun toinen mainitsi
vastaisia loistavia suunnitelmiaan -- ja hurmaantui kuin mielipuoli
kuullessaan, että Edward aikoi jakaa tulevaisuutensa Rose Bradwardinen
kanssa. Silloin Macwheeble ponnahti kolmijalkaiselta tuoliltaan
pystyyn, singahutti paraan tekotukkansa ulos ikkunasta, kun pöytä,
jolla se oli, sattui hänen tielleen, heitteli myssyään kattoon asti ja
otti taas ilmasta kiinni, vihelsi "Tullochgorumia", suoritti
ylämaalaisen tanssin ja heittäytyi sitte hengästyneenä istumaan, yhä
ähkien: "Lady Waverley! Kymmenentuhatta vuodessa vähintäin! Herra
varjelkoon vähäistä ymmärrystäni!"

"Aamen koko sydämestä", sanoi Waverley; "mutta ryhtykäämme nyt itse
asioihin." Näillä sanoilla oli rauhottava vaikutus, ja rättäri tarttui
kynään, taivutti puoleen tusinaan arkkia runsaat reunat, otti
kirjahyllyltä esille lainopillisen käsikirjan, jonka avasi naimakaaren
kohdalta, ja valmistautui laatimaan, kuten itse selitti, "pikkuisen
naimakontrahdin, joka estäisi kihlatut purkamasta liittoansa".

Waverleyn oli hieman vaikeata saada häntä tajuamaan, että asia ei vielä
ollut niin pitkällä. Sitä vastoin tarvittiin Macwheeblen apua siihen,
että Edwardin olo toistaiseksi saataisiin turvatuksi; sitä varten hänen
pitäisi kirjottaa upseerille Tully-Veolaniin, että englantilainen
aatelismies mr. Stanley, eversti Talbotin sukulainen, nykyään on
kauppa-asiain vuoksi Macwheeblen luona ja lähettää kapteeni Fosterille
passinsa nähtäväksi, kun hyvin tietää maassa vallitsevan levottomuuden.
Tähän kirjeeseen saatiin kohtelias vastaus, johon liittyi kutsumus
päivälliselle, mutta kuten lukija arvannee, ei kutsua noudatettu, kun
muka oli kovin kiireellisiä toimia.

Sitte Waverley pyysi Macwheeblea lähettämään hevosmiehen sille
postiasemalle, jonne eversti Talbot aikoi osottaa kirjeensä, ja
terottamaan miehelle, että oli perillä oltava kunnes postissa saapuisi
kirje mr. Stanleylle ja sitte kiireimmiten se tuotava Pikku-Veolaniin.
Rättäri lähti heti hakemaan palvelijaansa Jock Scrieveriä, ja pian
istuikin Jock valkean ponin selässä. Kun Waverley sitte kysyi
rättäriltä, oliko tämä hiljakkoin saanut mitään tietoja Glennaquoichin
päälliköstä, vastasi Macwheeble:

"En sanaakaan; olen vaan kuullut hänen yhä olevan Stirling Castlessa
odottaen hirttämistään. Minä en hänelle ole mitään pahaa toivonut,
mutta nyt soisin, ett'ei hän sieltä pääsisi taas meitä rasittamaan
väkivaltaisilla toimillaan, kiskomisillaan ja ryöstöillään, eivätkä
nekään, joita hän voi yllyttää kimppuumme. Sitä paitsi hän ei osannut
säilyttää rahoja mitä kerran oli saanut, vaan tuhlasi ne kaiken
maailman tietä. Minä puolestani en tahdo enää nähdä punatakkeja -- ne
tarraavat kiinni kuin piki ja terva! Ja vaikka saisikin käteensä
tuomion, jolla ne velvotetaan korvaamaan tuottamansa vahingot, mitä se
auttaa? Eihän niillä raukoilla nyt ole pennin syrjääkään!"

Näin puhellessa aika kului päivällisiin asti; sillä välin Macwheeble
oli vielä luvannut keksiä keinon, miten ilman vaaraa voitaisiin esittää
Edward Duchranissa, jossa Rose nykyään oleskeli. Päivällinen oli juuri
katettu ja isäntä kiersi par'aikaa korkkiruuvia viinipullon suuhun, kun
akkunan ohitse nelisti valkea poni ja Jock Scriever heti sen jälkeen
astui sisään, mukanaan kirje mr. Stanleylle. Kuoressa oli eversti
Talbotin sinetti. Edwardin sormet vapisivat sitä avatessaan. Sieltä
tuli esille kaksi virallista asiakirjaa taitettuina ja sinetitettyinä.
Rättäri kiiruhti niitä katsomaan ja luki toisessa sanat: "Hänen
kuninkaallisen korkeutensa armon on saanut Cosmo Comyne Bradwardine
Esq., tavallisesti nimitetty Bradwardinen parooniksi, joka oli tuomittu
osallisuudestaan viime kapinaan." Toinen paperi osottautui
armahduskirjaksi Edward Waverleyn hyväksi.

Eversti Talbotin kirje kuului seuraavasti:

     "Rakas Edward!

     Olen juuri tänne saapunut, mutta saanut toimeni jo suoritetuksi.
     Heti kävin hänen kuninkaallisen korkeutensa puheilla, mutta hän ei
     ollut vähääkään suosiollinen aikeilleni. Hänen luotaan oli juuri
     tullut muutamia skotlantilaisia aatelismiehiä. Tervehdittyään minua
     suopealla tavallaan hän lausui: 'Uskotteko, Talbot, että luonani
     juuri kävi puoli tusinaa arvokkaimpia ylimyksiä ja hallituksen
     ystäviä Forthin pohjoispuolelta, muiden mukana majuri Melville, ja
     he saivat minulta houkutelluksi suojeluskirjeen ja lupauksen
     vastaisesta armahduksesta tuolle itsepintaiselle ja vanhalle
     kapinoitsijalle, jota nimitetään Bradwardinen parooniksi. He
     väittivät, että hänen ylevä luonteensa ja se huolenpito, jota hän
     on osottanut eräille kapinoitsijain käsiin joutuneille miehillemme,
     puhuvat hänen hyväksensä varsinkin kun maatilain menettäminen jo on
     riittävä rangaistus. Rubrick on luvannut pitää häntä kotonaan
     kunnes maassa jälleen on rauha, mutta minusta tuntuu kovalta, että
     minut ihan kuin pakotetaan antamaan anteeksi sellaiselle
     leppymättömälle vihamiehelle'. Hetki ei näyttänyt siis lainkaan
     soveliaalta esittääkseni omat toivomukseni. Kuitenkin lausuin iloni
     siitä, että hän suostuu sellaisiin anomuksiin, koska se rohkaisee
     minua tuomaan esille samanlaisen asian. Hän vihastui, mutta minä en
     hellittänyt; uskalsinpa vaatimattomasti mainita ulkomailla
     tekemiäni palveluksia ja nojasin hänen vakuutuksiinsa suosiosta ja
     ystävällisyydestä. Tästä hän joutui hämilleen, mutta pysyi
     jyrkkänä. Silloin viittasin siihen, miten viisasta valtiolliselta
     kannalta olisi suojella tyytymättömien juonilta setänne suuren
     omaisuuden perillistä. Myöskin huomautin olevani suuressa
     kiitollisuudenvelassa sir Everardille ja varsinkin teille, ja
     pyysin ainoaksi palkkioksi toimistani, että hän antaisi minulle
     tilaisuutta osottaa teille kiitollisuuttani. Kun hän sittenkin
     epäili, vedin viimeisenä keinonani esille upseerivaltakirjani ja
     sanoin: 'Koska kuninkaallinen korkeutenne näin pakottavissakaan
     asianhaaroissa ei katso minun ansaitsevan armoa, joka on suotu
     toisille, täytyy minun alamaisimmasti anoa, että saan jättää
     takaisin valtakirjani ja luopua virastani'. Tämä oli hänestä
     odottamatonta; hän käski minun pitämään valtakirjani, ylisti
     toimiani ja -- suostui pyyntööni. Te olette siis jälleen vapaa
     mies; minä olen puolestanne luvannut, ett'ette vast'edes unhota
     mitä olette hallituksen armolle velkaa. Näette siis, että minun
     prinssini voi olla yhtä jalomielinen kuin teidän. Ystäväni
     kenraaliajutantti on minulle hankkinut jäljennöksen paroonin
     suojeluskirjasta (alkuperäinen kappale on majuri Melvillellä) ja
     lähetän sen nyt teille, sillä tiedän teille tulevan suurta iloa,
     kun ensimäisenä saatte hänelle ilmottaa tämän ilosanoman -- jos
     nimittäin tapaatte paroonin. Tietysti hän sitte heti lähtee
     Duchraniin, viipyäkseen siellä muutamia viikkoja Rubrickin luona.
     Te voitte häntä saattaa sinne ja oleskella siellä viikon, koska
     muuan nuori, kaunis neitokin kuuluu siellä olevan. Sitäpaitsi voin
     teille mainita, että jos edistytte tämän neidon suosiossa, se
     ilahuttaisi suuresti sir Everardia ja mrs. Rachelia; kumpikaan ei
     usko teidän tulevaisuutenne samoin kuin kolmen takajaloillaan
     seisovan lumikon kohtalon olevan täysin turvassa, ennenkuin heille
     esitätte Edward Waverleyn puolison. Käyttäkää siis aikaa
     hyväksenne, sillä viikon kuluttua teidän on lähdettävä Lontooseen
     ajaaksenne omaa asiaanne oikeuden edessä.

     Teidän uskollisin ystävänne

                                            _Philip Talbot_."



LII.

"Kiire kihlatessa paras."


Kuu ihastus näistä erinomaisista sanomista oli hieman tyyntynyt, päätti
Edward heti lähteä rotkoon ilmottamaan ne paroonille. Mutta varova
rättäri huomautti, että jos parooni esiintyisi julkisesti, ilmaisisivat
kyläläiset siitä riemunsa niin meluavalla tavalla, että viranomaiset
loukkaantuisivat. Siksi hän ehdotti, että Waverley menisi Janetin luo
ja sitte illan hämärässä toisi paroonin Pikku-Veolaniin, jossa hän taas
pitkästä ajasta saisi levätä puhtaassa vuoteessa. Sillä välin hän
lupasi itse käydä kapteeni Fosterin luona näyttämässä paroonin
suojeluskirjaa, jotta saisi hänet pitää asunnossaan seuraavan yön;
sitten aamulla hän toimittaisi paroonille ja Edwardille hevoset, joilla
lähtisivät Duchraniin.

"Hyvä on, mr. Macwheeble: vaan ettekö itse haluaisi mennä tänä iltana
rotkoon tapaamaan isäntäänne?"

"Mielelläni kyllä, mutta ennenkuin ehdin takaisin kapteeni Fosterin
puheilta, on aurinko jo laskenut, ja silloin on rotko hieman huonossa
maineessa -- vanhan Janetin asiat eivät ole oikein kunnossa. Lairdi ei
sellaisista jutuista välittänyt, kun ei pelännyt ihmisiä eikä
paholaisia. Mutta sir George Mackenzie sanoo, ett'ei mikään pappi voi
epäillä noitien olemassa oloa, koska raamatussakin niistä puhutaan, ja
meidän lakimme mukaan velhot rangaistaan kuolemalla. Ell'ette te niitä
pelkää, minusta se on yhdentekevää. Muuten voin lähettää noutamaan
vanhan Janetin tänne -- ja me tarvitsemme täällä Davietä kääntelemään
paistinvarrasta, sillä Eppie saa tänä iltana toimittaa lihavimman
hanheni herroille illalliseksi."

Vähää ennen auringonlaskua Waverley riensi metsämökille. Vanha Janet
puuhasi siellä naama noessa siivoten koivuluudalla lattiaa ja uunia ja
mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Waverleyn askeleet
säikäyttivät häntä niin, että hänen jäsenensä alkoivat vavista, sillä
huolehtiminen isäntänsä turvallisuudesta oli jännittänyt hänen
hermojansa. Vaivoin sai Edward hänelle selitetyksi, että parooni nyt
oli päässyt kaikesta vaarasta, ja tämän käsitettyään eukko ei mitenkään
voinut ymmärtää, ett'ei parooni myös saisi takaisin omaisuuttaan.
Waverley antoi hänelle jonkun verran rahaa ja vakuutti, että hänen
uskollisuutensa vast'edes palkittaisiin. "Kuinka minua muutoin
palkittaisiin kuin että saan nähdä herrani ja miss Rosen taas täällä
elävän omillaan?"

Nyt Waverley lähti tapaamaan paroonia. Annettuaan vihellyksellä merkin
näki hän vanhuksen pistävän kuin mäyrä esille päänsä luolasta.
"Varhainpa te tulitte", hän sanoi laskeutuessaan maahan; "en luulisi
punalakkien vielä pärryttäneen iltasoittoa, jota ennen emme ole niiltä
turvassa."

"Hyvät uutiset eivät tule liian varhain", vastasi Waverley ja ilmotti
hänelle, mitä oli tapahtunut. Hetken aikaa seisoi vanhus äänettömänä;
sitte hän huudahti: "Herra olkoon kiitetty -- minä saan taas nähdä
lapseni!"

"Ettekä toivoakseni hänestä koskaan eroa", lisäsi Edward liikutettuna.

"Sitä minäkin toivon, paitsi jos täytyy, hankkiakseni hänelle elatusta.
Asiani ovat nykyään rappiolla. Mutta mitä merkitsee maallinen rikkaus?"

"Rakas parooni", sanoi Waverley ujosti, "jos maailmassa olisi sellainen
asema, joka suojaisi miss Bradwardinea kaikelta epävarmuudelta, ja
samalla hänen säätynsä arvoinen -- tokko te kieltäisitte häntä siihen
suostumasta, kun muuan ystävistänne saisi sen kautta suurimman
onnensa?" Parooni silmäsi häntä kysyvästi. "Niin", jatkoi Edward, "minä
en huoli armahduksestani, ell'ette salli minun tulla mukaanne
Duchraniin ja siellä -- --"

Parooni näkyi kokoovan kaiken arvokkaisuutensa voidakseen sopivalla
tavalla vastata siihen, mitä muuna hetkenä olisi pitänyt ehdotuksena
liitoksi Bradwardinen ja Waverleyn perheiden kesken. Mutta isäntunne
voitti parooniuden -- kaikki suku- ja aatelisylpeys haihtui. Hänen
iloisesti hämmästyneet kasvonsa vavahtivat, ja purkaen luonnollisia
tunteitaan hän syleili Edwardia ja nyyhki: "Rakas poikani! Vaikka
olisin koko maailman miehistä hakenut, sinut olisin kuitenkin
valinnut!" Molemmat olivat hetken ääneti; sitte Edward kysyi: "Entä
miss Bradwardine?"

"Hän on aina seurannut isänsä tahtoa; sitä paitsi te olette kaunis
mies, periaatteiltanne vakava ja ylhäissyntyinen. Paraimpinakaan
päivinäni en olisi hänelle toivonut uljaampaa miestä kuin vanhan kunnon
ystäväni sir Everardin veljenpoika on. Mutta ettehän vaan liiaksi
hätäile tässä asiassa? Toivon teidän ennakolta hankkineen suostumuksen
omaisiltanne ja varsinkin sedältänne, joka on _loco parentis_. Se
on tärkeä seikka, jota emme saa laimin lyödä." Edward vakuutti hänelle,
että sir Everard olisi hyvin iloissaan siitä suopeasta tavasta, jolla
hänen kosintaansa kohdeltiin ja että hän sen kaikin puolin hyväksyi.
Tämän vakuudeksi hän näytti Talbotin kirjettä. Parooni luki sen hyvin
tarkasti. "Sir Everard", sanoi hän, "ei koskaan pitänyt rikkautta
kunnian ja säädyn arvoisena, eikä hänen tarvinnutkaan kumarrella
_Diva Pecuniaa_. Ja kuitenkin soisin tällä hetkellä, että Rose
saisi periä vanhan rikkinäisen taloni kaikkineen mitä siihen kuuluu.
Mutta ehkä on hyvä näinkin, sillä Bradwardinen paroonina olisi minun
kaiketi ollut vaadittava eräitä myönnytyksiä arvonimeen nähden, josta
nyt kenenkään moittimatta voin luopua maattomana lairdina, jonka
tyttärellä ei ole myötäjäisiä."

"Jumalan kiitos, ett'ei sir Everard ole kuulemassa näitä muistutuksia!"
ajatteli Edward, vakuuttaen sitte paroonille niin hartaasti kuin nuori
rakastaja voi, että hänen koko onnensa riippui vaan Rosesta ja että
paroonin pelkkä suostumus oli hänelle yhtä arvokas kuin jos Rose saisi
periä kokonaisen kreivikunnan.

Heidän tullessaan Pikku-Veolaniin oli hanhenpaisti jo pöydällä
valmiina, ja rättäri hioi veistään. Hänen ja paroonin välinen tervehdys
oli hyvin sydämellinen. Myöskin keittiöön oli kokoontunut pieni seurue.
Vanha Janet oli istuutunut lähelle uunia, ja Davie oli mieliksensä
käännellyt varrasta. Ban ja Buscar olivat myös saaneet nauttia
Macwheeblen vieraanvaraisuutta ja kuorsasivat lattialla.

Seuraavana päivänä parooni ja hänen nuori ystävänsä saapuivat
Duchraniin, jossa edellistä jo odotettiin. Kun skotlantilaiset
aatelismiehet melkein yksimielisesti olivat vaikuttaneet hänen
hyväksensä ja heidän anomuksensa oli niin loistavasti menestynyt,
oltiin yleensä sitä mieltä, että tiluksetkin olisi voitu hänelle
pelastaa, ell'eivät ne olisi joutuneet hänen ahnaan sukulaisensa
käsiin. Tämän omistusoikeus ei kärsinyt paroonin valtiorikoksesta eikä
kruunun armahdus voinut sitä järkyttää.

En koetakaan kuvata isän ja tyttären kohtaamista -- he rakastivat
toisiaan niin hellästi ja olivat mitä surullisimpien ja uhkaavimpien
olojen vuoksi olleet toisistaan erossa. Vielä vähemmän yritän selittää
Rosen syvää punastumista vastaanottaessaan Waverleyn tervehdyksen tai
pysähtyä tiedustamaan, tekikö hänen mielensä päästä selville siitä,
miksi nuori englantilainen niin levottomana aikana oli saapunut
Skotlantiin. Myöskään en tahdo väsyttää lukijaa pitkäveteisellä
kuvauksella silloisten tapojen mukaisesta kihlauksesta. Se riittäköön
että kaikki suoritettiin asianmukaisella tavalla niin ankaran ritarin
kuin paroonin huolenpidosta. Hän itse otti seuraavana aamuna
ilmottaakseen Waverleyn kosinnan Roselle, joka hämillään sitä kuunteli,
kuten nuoren immen pitääkin. Kielevä huhu on kuitenkin tietävinään,
että Waverley jo edellisenä iltana oli viidessä minuutissa ehtinyt
hänelle mainita, mitä oli tulemassa, sillä välin kun muu seura katseli
kolmea toisiinsa kietoutunutta käärmettä, jotka puutarhassa muodostivat
suihkulähteen.

Lukijattareni arvostelkoot tätä oman mielensä mukaan; minä puolestani
en voi käsittää, kuinka niin tärkeä asia saatetaan niin lyhyessä ajassa
ratkaista, kun paroonikin tarvitsi kokonaisen tunnin voidakseen omalla
tavallaan suorittaa ilmotuksensa.

Edwardin oleskeltua Duchranissa kuusi päivää päätettiin, että hän
lähtisi Waverley-Honouriin ryhtyäkseen tarpeellisiin toimiin
avioliittoaan varten, ja sitten Lontooseen saavuttaakseen täydellisen
armahduksen ja taas kiireimmiten takaisin, viedäkseen kotiin kihlatun
morsiamensa. Hän aikoi matkallaan käydä myös eversti Talbotin luona,
mutta tärkeintä hänen oli saada edes jotakin tietoa Glennaquoichin
onnettoman päällikön kohtalosta. Sen vuoksi hän tahtoi tavata Fergusta
Carlislessa ja kaikin keinoin toimittaa hänelle, vaikk'ei
armahdustakaan, niin ainakin lievennystä tai lykkäystä rangaistuksessa,
johon hänet epäilemättä tuomittaisiin. Ja siltä varalta, että asia
päättyisi pahimmalla tavalla, hän aikoi Floralle tarjota turvapaikkaa
Rosen luona tai häntä auttaa muissa suunnitelmissa. Ferguksen tuhoa
näkyi olevan vaikea torjua. Edward oli jo koettanut saada ystäväänsä
Talbotia avuksi, mutta tämä oli hänelle huomauttanut, että hänen
vaikutuksensa sellaisissa asioissa jo oli loppuun käytetty.

Eversti oli yhä vielä Edinburgissa, aikoen siellä viipyä muutamia
kuukausia suorittaakseen eräitä herttuan hänelle antamia toimia. Lady
Emily oli Francis Stanleyn saattamana tulossa hänen luokseen. Edward
tapasi siis everstin Edinburgissa ja sai häneltä sydämellisimmät
onnentoivotukset; tämä uskollinen ystävä lupasi myös toimittaa joukon
asioita, jotka sankarimme täytyi hänelle uskoa. Mutta Fergukseen nähden
hän oli taipumaton. Lopulta hänen onnistui saada Edward käsittämään,
ett'ei hänen välityksestään enää olisi apua, mutta samalla hän myönsi,
ett'ei hyvällä omallatunnolla voisikaan toimia onnettoman aatelismiehen
hyväksi.. "Kun oikeus vaatii jotakin rangaistusta niille, jotka ovat
syösseet kokonaisen kansan murheeseen ja turmioon, ei se saata löytää
sopivampaa uhria kuin hänet", lausui eversti. "Hän oli sotaan
mennessään täysin selvillä yrityksensä luonteesta. Hänen isänsä kohtalo
ei voinut häntä peljättää eikä häneen koskenut se lempeyskään, jota
hänelle osotettiin, kun sai takaisin isänsä oikeudet ja omaisuuden. Se
seikka, että hänessä on urhoutta, jalomielisyyttä ja monta muuta hyvää
ominaisuutta, tekee hänet sitä vaarallisemmaksi. Hänen on onnistunut
viedä sotaan satoja miehiä, jotka ilman hänen vaikutustaan eivät olisi
maan rauhaa häirinneet. Sydämessäni säälin hänessä ihmistä, mutta koska
hän tahallaan heitti arpaa elämästä ja kuolemasta, niin vaatii oikeus
maan turvallisuutta kohtaan, ett'ei häntä nyt armahdeta, kun arpa on
sattunut häntä vastaan."

Näin arvostelivat siihen aikaan urheatkin ja lempeämieliset miehet
voitettua vihollista. Toivokaamme hartaasti, ett'emme koskaan näkisi
sellaisia tapauksia tai pitäisi sellaisia tunteita, jotka tällä alalla
olivat Englannissa yleisiä kuusi vuosikymmentä takaperin.



LIII.


    Huomenna? Voi niin pian! Säästäkäätte!

                 _Shakespeare_.

Mukanaan entinen palvelijansa Alick Polwarth, joka Edinburgissa taas
oli ruvennut hänen palvelukseensa, saapui Edward Carlisleen, jossa
vasituinen sotaoikeus käsitteli hänen onnettomien toveriensa asiaa. Hän
oli rientänyt tosin toivomatta enää pelastavansa Fergusta, mutta
kiihkeästi haluten edes vielä kerran hänet nähdä. Minun olisi pitänyt
mainita, että hän palkkasi syytetyille asianajajat heti kun sai kuulla,
että istuntopäivä oli määrätty.

Edward pääsi töin tuskin oikeussaliin sisään, kun se oli tungokseen
asti täynnä. Tämä oli jo kolmas istunto. Syytettyjen penkillä istui
kaksi miestä. Valamiehet olivat jo julistaneet heidät syyllisiksi. Sitä
seuranneen lyhyen hiljaisuuden aikana Edward katsahti syytettyihin
päin. Siellä hän näki Fergus Mac-Ivorin uljaan vartalon ja jalot
kasvot, jotka nyt olivat sairaaloisen kalpeat pitkällisen ja ankaran
vankeuden vuoksi. Hänen vieressään istui Evan Maccombich. Edwardia
rupesi huimaamaan heitä katsellessaan, mutta hän malttoi taas mielensä
kun oikeuden puheenjohtaja juhlallisesti lausui: "Fergus Mac-Ivor
Glennaquoichista eli Vich Iän Vohr ja Evan Mac-Ivor Tarrascleughista
eli Evan Maccombich -- te kumpikin olette syytteessä valtiorikoksesta.
Mitä on teillä esitettävänä puolustukseksenne, jotta oikeus ei
langettaisi tuomiota, jonka mukaan teidän olisi kuolemalla sovitettava
rikoksenne?"

Fergus silmäsi häneen tuikeasti ja vastasi kovalla äänellä: "Minun ei
sovi jättää läsnäolijoita siihen uskoon, ett'en voisi tuollaiseen
kysymykseen vastata. Mutta se mitä minulla on sanottavaa, olisi teidän
tuomionne ettekä sitä kuuntelisi. Jatkakaa siis työtänne niin pitkältä
kuin teidän on sallittu. Eilen ja sitä ennenkin te olette vuodattaneet
kunniakasta verta; älkää siis minunkaan vertani säästäkö. Vaikka
kaikkein esi-isieni veri virtaisi minun suonissani, olisin sen pannut
tässä taistelussa alttiiksi."

Evan Maccombich katsoi häneen vakavasti ja nousi seisaalle aikoen
puhua. Mutta hämillään siitä, että hänen nyt oli lausuttava ajatuksensa
vieraalla kielellä, hän pysyi vaiti. Tuomari kuitenkin kehotti häntä
puhumaan.

"Minä vaan tahtoisin sanoa, korkea oikeus", lausui Evan niin sulavasti
kuin osasi, "että jos Vich Ian Vohr päästetään vielä kerran vapaaksi
lähteäkseen Ranskaan, josta käsin hän ei varmaankaan häiritsisi
kuninkaan hallitusta, niin suostuisi kuusi parasta miestä hänen
klan'istaan kuolemaan hänen sijastaan; ja jos annatte minun mennä
Glennaquoichiin, toisin heidät tänne itse, ja sitte saisitte joko
hirttää tai mestata. Minut saisitte ihan ensiksi tappaa."

Huolimatta hetken juhlallisuudesta kuului salista hillittyä naurua.
Evan silmäili julmistuneena ympärilleen ja huusi: "Jos saksilaiset
herrat nauravat sitä, että minä tai kuusi vertaistani pidämme henkeämme
viiden sellaisen kuin Vich Ian Vohrin veroisena, niin he ovat ehkä
oikeassa, mutta jos luullaan, ett'en palaisi täyttämään lupaustani,
niin ei tunneta ylämaalaisen sydäntä eikä aatelismiehen kunniaa."

Nauru lakkasi heti ja salissa oli kuoleman hiljaisuus.

Sitten tuomari julisti kummallekin valtiorikoksesta syytetylle tuomion
kaikkine kamaline seurauksineen. Mestaus määrättiin toimitettavaksi
seuraavana päivänä. Kun tuomari esitti Evanille, että tämä pyytäisi
armahdusta vedoten päällikkönsä viettelykseen, keskeytti hänet Evan
huutaen: "Jos kerran vuodatatte Vich Ian Vohrin veren, niin otan teiltä
vastaan vaan sen armon, että päästätte minut kahleista, annatte
miekkani takaisin ja pysytte hetkisen aikaa siellä paikoillanne!"

"Viekää vangit ulos", käski tuomari; "hänen verensä tulkoon hänen
päänsä päälle."

Aivan huumaantuneena joutui Edward väkijoukon mukana ulos kadulle.
Hänessä oli vireillä vaan yksi halu, se nimittäin, että vielä kerran
saisi Fergusta tavata. Hän lähti vankilaan, jossa hänen ystävänsä
säilytettiin, mutta siellä häntä ei laskettu sisään. "Vangin luo ei
pääse kukaan muu kuin rippi-isä ja hänen sisarensa", selitti muuan
aliupseeri. Waverleyn kysyttyä missä Flora asui, ilmotettiin hänelle,
että neiti Mac-Ivor oli ylhäisen katolisen perheen luona lähellä
Carlislea.

Kun Edwardilta oli kielletty pääsy vankilaan, ei hän uskaltanut omassa
epäsuotuisassa nimessään kääntyä ylisheriffin puoleen, vaan lähti
tapaamaan sitä asianajajaa, joka oli saapunut Ferguksen juttua ajamaan.
Tämä herra selitti, että pelättiin rahvaan kiihtyvän, jos saisi
vallantavottelijan ystäviltä kuulla kertomuksia vangittujen viimeisistä
hetkistä, ja sen vuoksi oli päätetty estää heidän puheilleen pääsemästä
muita kuin läheisiä sukulaisia. Kuitenkin hän lupasi hankkia
Waverleylle luvan käydä vankien luona huomisaamuna, ennenkuin heidät
vietäisiin mestattaviksi.

Sitten Edward lähti neiti Mac-Ivorin luokse. Suuressa, synkännäköisessä
huoneessa hän tapasi Floran istumassa ristikkoikkunan ääressä ja
ompelemassa valkeaa vaatetta. Hänen seurassaan oli vanha nainen,
näöltään muukalainen, joka vieraan tultua heti poistui. Flora nousi
häntä tervehtimään, mutta kumpikaan ei aluksi kyennyt puhumaan. Hänen
kasvojensa loistava väri oli kadonnut ja sijaan oli tullut puhtaimman
marmorin valkeus, mutta keskellä suurta onnettomuuttaankin hän osotti
puvussaan samaa huolellisuutta kuin ennenkin. Hänen ensi sanansa
olivat: "Oletteko häntä tavannut?"

"En ole", vastasi Waverley, "hänen luokseen ei päästetty."

"Sitähän saattoi odottaakin", sanoi Flora, "mutta meidän on
alistuminen. Luuletteko kuitenkin saavanne hänet vielä nähdä?"

"Ehkä huomenna."

"Siis huomenna tai ei koskaan, kunnes" -- tässä Flora katsahti ylöspäin
-- "kaikki taas kohtaamme toisemme. Mutta toivoakseni te tapaatte hänet
vielä kerran maan päällä. Hän rakasti teitä koko sydämestään, vaikka --
vaan suottahan on menneisyydestä puhua. Olen niin usein mielessäni
kuvitellut tätä kamalaa loppua ja kysynyt, voinko todella kestää
kohtaloani."

"Rakas Flora, jos teidän henkinen voimanne --"

"Sepä se", keskeytti hän kiihtyneenä, "minulla on sydämessäni salainen
ääni, joka kuiskaa, että juuri se henkinen voima, josta Flora Mac-Ivor
ylpeili, on murhannut hänen veljensä!"

"Kuinka voitte lausua niin kauhean ajatuksen?"

"Se vaivaa minua kuin painajainen, vaikka tiedän sen minua pettävän.
Tunkeutuen kaikkine kauhuineen sieluuni se tahtoo saada minut uskomaan,
että veljeni olisi tuhlannut tarmonsa satoihin muihin puuhiin, mutta
minä opetin hänet kohdistamaan ja alttiiksi panemaan kaikki kykynsä
tähän yhteen epätoivoiseen yritykseen. Jospa voisin muistaa kerrankaan
häntä varottaneeni, mutta sen sijaan minä yhä yllytin hänen tulista
luontoaan!"

Edward koetti kaikilla mahdollisilla perusteilla vastustaa sitä
käsityskantaa, joka Floran mieltä rasitti, muistuttaen hänelle niitä
periaatteita, joissa hän samoin kuin Fergus olivat kasvaneet ja joiden
mukaan kumpikin piti velvollisuutenaan toimia.

Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Flora haaveksivasti: "Muistatteko vielä,
että kerran tapasitte minut ompelemassa Ferguksen morsiuskokardia? Nyt
ompelen hänelle hääpukua. Ystävämme täällä antavat viimeisen Vich Ian
Vohrin verisille jäännöksille leposijan vihityssä maassa, omassa
kappelissaan. Mutta ne eivät saa kaikki olla yhdessä, ei -- hänen
päänsä -- en saa edes suudella rakkaan veljeni kylmiä huulia!"

Kun Edward sitten esitti hänelle Rosen pyynnön, että Flora pitäisi
häntä sisarenansa ja neuvottelisi hänen kanssaan tulevaisuudesta,
vastasi Flora: "Olen saanut Roselta kirjeen, jossa hän puhuu samasta
asiasta. Murhe tekee itsekkääksi, enkä senvuoksi ole tullut hänelle
kirjottaneeksi, että epätoivossanikin minun on iloista kuulla hänen
onnellisista toiveistaan ja paroonin pelastumisesta. Antakaa tämä
Roselle; se on viimeinen arvoesine, mikä hänen Flora paralleen jäi, ja
on erään ruhtinattaren lahja." Näin sanoen hän antoi Edwardille rasian,
jossa oli hänen hiuskoristeenansa ollut timanttiketju. "Minulle sillä
ei enää ole arvoa. Ystäväni ovat minulle toimittaneet turvapaikan
skotlantilaisten benediktiininunnien luostarissa Pariisissa. Huomenna
lähden luostarisisareni kanssa matkalle. Ja nyt, mr. Waverley, jääkää
hyvästi! Olkaa onnellinen Rosen kanssa ja muistakaa joskus ystäviänne,
jotka näin menetätte. Mutta älkää koettako minua enää tavata."

Horjuvin askelin Waverley poistui Floran huoneesta ja palasi
Carlisleen. Majatalossa hän sai kirjeen asianajajalta, joka ilmotti
että hänelle oli myönnetty lupa käydä huomisaamuna varhain Ferguksen
luona vankilassa.



LIV.


    Jo kellot soi ja rientää hetki:
    On eessä synkkä kuolon retki.

                       _Campbell_.

Unettoman yön jälkeen oli Waverley varhain aamulla vankilan portin
edessä. Mutta hänen oli vielä kauvan odotettava, ennen kuin
määrähetkenä portti avattiin ja laskusilta päästettiin alas. Silloin
hän pääsi sisään, näytettyään ovenvartijalle lupalippunsa.

Ferguksen koppi oli synkkä holvikomero keskellä linnaa suuressa
tornissa. Vanhanaikuisten salpojen ja lukkojen narinaa, kun ne avattiin
Edwardin päästämiseksi koppiin, seurasi kahleitten kalina, onnettoman
päällikön laahustaessa pitkin kivilattiaa syleilläkseen ystäväänsä.

"Rakas Edward", sanoi hän lujalla, melkein iloisella äänellä, "tämäpä
on todella hauskaa. Minun oli niin iloista kuulla, että sinulle avautuu
onnellinen tulevaisuus. Kuinka Rose jaksaa? Ja miten on vanhan
paroonimme laita? Varmaankin hyvin, koska sinäkin olet vapaana.
Kerroppa nyt, kuinka aiot järjestää kolmen lumikon, karhun ja
saapaspihdin jutun?"

"Älä nyt, hyvä Fergus, puhu mokomista asioista tällaisena hetkenä!"

"No niin, kyllähän me tänne saavuimme onnellisemmilla enteillä --
esimerkiksi viime marraskuussa, kun rinnatusten marssimme kaupunkiin ja
hinasimme valkean lipun näiden vanhain tornien huippuun. Mutta silti en
rupea ruikuttamaan, kun onni on kääntynyt vastaiseksi. Tiesinhän
hyvinkin, kuinka uhkarohkeassa yrityksessä olin mukana. Aikani on nyt
muuten täpärällä -- puhukaamme siis asioista, jotka ovat tärkeämpiä.
Kuinka on prinssin laita? Pääsikö hän verikoirilta pakoon?"

"Pääsi kyllä; hän on turvassa."

"Jumalan kiitos! Kerro nyt lähemmin hänen pakoretkestään!"

Waverley kertoi hänelle tämän merkillisen jutun, mikäli se silloin jo
oli tiettynä, ja Fergus kuunteli innostuneena. Sitten hän kyseli
muidenkin ystäväinsä kohtaloa, varsinkin oman klan'insa vaiheita. Tämä
oli joutunut vähemmän kärsimään kuin useat muut heimot, sillä Ferguksen
vangitsemisen jälkeen olivat hänen miehensä hajaantuneet ja palanneet
kotiseuduilleen, joten kapinaa lopullisesti kukistettaessa heitä ei
enää tavattu aseissa eikä siis kovin ankarasti kohdeltu. Tieto tästä
tuotti Fergukselle suurta tyydytystä.

"Sinä olet rikas, Waverley", sanoi hän, "ja jalomielinen. Jos saat
joskus kuulla näitä köyhiä Mac-Ivorin miehiä ahdistettavan, niin muista
olleesi kerran itsekin niiden puvussa ja siten tulleesi ikään kuin
tämän suvun ottopojaksi. Parooni tuntee kyllä tapamme ja lähellä asuen
voi sinulle ilmottaa, milloin on aika esiintyä heidän suojelijanansa.
Tahdotko sen luvata viimeiselle Vich Ian Vohrille?"

Kuten lukija tajuaa, antoi Edward sen takeeksi kunniasanansa, jonka hän
sitte täyttikin niin loistavasti, että hänen muistoaan vielä nytkin
siunataan Glennaquoichissa.

"Jospa voisin", jatkoi Fergus, "sinulle luovuttaa myös oikeuteni näiden
yksinkertaisten ja urheiden miesten rakkauteen ja kuuliaisuuteen -- tai
jospa minun olisi onnistunut edes suostuttaa Evan anomaan määrätyillä
ehdoilla armoa ja sitte olemaan sinulle parhaana uljaimpana,
alttiimpana -- --" Tässä hänet keskeytti kyynelvirta, jota hänen oma
kohtalonsa ei saanut vuotamaan, mutta joka nyt kasvinveljeä ajatellessa
valui herkkänä.

"Mutta sille ei mitään mahda", hän jatkoi hieman tyynnyttyään. "Sinä et
voi olla Vich Ian Vohr; nämä kolme loihtusanaa ovat ainoa _Sesam,
aukene_ heidän tunteittensa saavuttamiseksi ja Evan poloisen on
seurattava minua kuolemaan, kuten koko elämänsäkin ajan oli mukanani."

"Niinpä todellakin", sanoi Maccombich nousten lattialta, jolla oli niin
hiljaa levännyt, ett'ei Edward hämärässä ollut häntä huomannut. "Eikä
Evan koskaan ollut parempaa kohtaloa toivonutkaan kuin saada kuolla
päällikkönsä kanssa."

Naputus ovelle ilmotti rippi-isän saapuneen, ja Edward poistui siksi
aikaa, jolloin pappi antoi vangeille viimeiset lohdutukset katolisten
kirkonmenojen mukaan. Hetken kuluttua hänet taas päästettiin sisään, ja
samalla tuli sotamiesten saattamana seppä irrottamaan vangeilta
kahleet.

Pian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. "Tämä on viimeinen kutsumus
aseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin
eroamme, puhukaamme Florasta -- sisarelleni omistan hellimmät tunteeni,
mitä koskaan on sydämessäni liikkunut!"

"Emmehän _tässä_ vielä eroa!" sanoi Edward.

"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää,
mitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä,
mitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään
skotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani
sinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:

    "Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos."

Nyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. "Kuten
sanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että
aikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!"

Waverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa
oli Floran tavannut.

"Sisar parkani!" huokasi Fergus. "Oman tuomionsa hän kyllä olisi
kestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on
lauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön
uskollisuutensa uutta ryhtiä -- siitä olen varma. Silloin hän muistelee
Fergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän
mielellään kertoi."

"Eikö hän enää saa sinua nähdä?" kysyi Waverley; "hän näytti kuitenkin
sitä odottavan."

"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan
hyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden
miesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on
uskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä -- ja tämän kirjeen
vie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa."

Nyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen
apulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus
Mac-Ivorin ja Evan Maccombichin. "Valmis olen", sanoi Fergus. Sitten
hän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana
portaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi
skvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli
vankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin
penikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen
kädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan
innoissaan: "Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät
meitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää.
Kyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta." Pappi kehotti häntä pysymään
hiljaa.

Fergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti
sitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue
lähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla
menoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut:
"Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!" nousi Fergus seisaalle ja vastasi
kaikuvalla äänellä: "Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!" Nämä olivat
viimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni
vähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä,
tuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi
häneltä kadonnut.



LV.

Dulce domum.


Sitä kauhun tunnetta, jonka valtaamana Waverley oli heti Ferguksen
mestauksen jälkeen Carlislesta lähtenyt, seurasi vähitellen vakava
surumielisyys, niin että hän saapuessaan synnyinseudulleen jo saattoi
luonnon helmasta ammentaa lohdutusta. Mutta kuinka täyteläinen olikaan
se ilo, jota tunsi saadessaan heittäytyä kunnianarvoisten sukulaisten
syliin, joille hän oli velvollinen osottamaan kiitollisuutta ja
rakkautta!

Ei ainoakaan moitteen sana häirinnyt heidän yhtymisensä iloa. Vaikka
sir Everard ja mrs. Rachel olivat surreet Edwardin vaarallista liittoa
nuoren chevalierin kanssa, niin hänen käytöksensä oli kuitenkin niiden
periaatteiden mukainen, joissa he itse olivat kasvaneet. Eversti Talbot
oli myös hyvin taitavasti raivannut Edwardille tietä ystävälliseen
vastaanottoon kuvaamalla hänen uljasta esiintymistään varsinkin
Prestonin luona. Sitä paitsi miellytti vanhaa paroonia ja hänen
sisartaan se ajatus, että heidän veljenpoikansa oli ryhtynyt
kaksintaisteluun niin etevän upseerin kuin everstin itsensä kanssa,
vanginnut hänet ja siten kuolemasta pelastanut.

Waverleyn ulkomuoto, sotaelämän ahavoittama ja sotilaskurista ryhdikäs,
osotti suurta voimaa ja miehevyyttä, vahvistaen todeksi everstin
lausunnon ja samalla viehättäen kaikkia Waverley-Honourin asukkaita,
jotka kilvan riensivät häntä katsomaan. Mr. Pembroke iloitsi salaa
siitä rohkeudesta, jota Edward oli osottanut Englannin kirkon asiaa
puolustaessaan; kuitenkaan ei hän voinut olla entistä oppilastaan
hieman moittimatta siitä, että tämä oli leväperäisesti pidellyt hänen
käsikirjotustaan. Niinpä hän kertoi joutuneensa kärsimään mieskohtaista
epämukavuutta, kun kuninkaan lähetti oli tullut paroonia vangitsemaan.
Silloin hän oli katsonut viisaimmaksi lymytä erääseen luolaan, jota
entisen tarkotuksensa nojalla vielä nytkin nimitetään "papinluolaksi",
eikä sinne oltu uskallettu kuin yhden kerran päivässä tuoda hänelle
ruokaa, joka sitä paitsi oli useimmiten ollut haaleata. Edwardin
mieleen muistui Bradwardinen paroonin paljoa ikävämpi turvapaikka,
mutta hän ei tahtonut vertauksella loukata arvokasta opettajaansa.

Kaikki olivat innokkaita valmistuspuuhissa Edwardin häitä varten, joita
hänen omaisensa jo kauvan olivat sydämestänsä toivoneet. Hänen nyt
aikomansa avioliitto näytti heistä kaikin puolin edulliselta paitsi
mitä varallisuuteen tuli, mutta tätähän heillä itsellään oli kylliksi.
Sen vuoksi kutsuttiin mr. Clippurse taas Waverley-Honouriin. Mutta hän
ei tullut yksinänsä; kun vanhuuden raihnaisuus jo alkoi rasittaa, oli
hän liikekumppanikseen ottanut veljenpoikansa; liikkeen yhteisenä
toiminimenä nyt oli Messrs. Clippurse ja Hookem. Näiden käskettiin
laatia asianomaiset määräykset mitä anteliaimman kaavan mukaan,
ikäänkuin Edward naisi päärin tyttären, joka laahaisi isänsä tiluksia
lumikkovaippansa helmassa.

Vaikka Waverley koetti jouduttaa asiaa, vei silloisten kulkuneuvojen
hitaisuus ja laillisten muotojen noudattaminen kaksi kuukautta aikaa,
ennen kuin hän Englannista lähtönsä jälkeen taas saapui Duchraniin
noutamaan morsiantaan. Kuuden päivän kuluttua vietettiin häät. Nuoren
parin vihki arvoisa mr. Rubrick, joka oli Bradwardinen kotikappalainen.
Frank Stanley oli samaan aikaan saapunut Duchraniin ja toimi
sulhaspoikana. Lady Emily ja eversti Talbot olivat myös aikoneet olla
häissä läsnä, mutta vähää ennen kävikin ilmi, ett'ei lady Emilyn
terveydentila sietänytkään matkan vaivoja. Sen sijaan päätettiin, että
Edward Waverley ja hänen puolisonsa, jotka paroonin kanssa aikoivat
heti lähteä Waverley-Honouriin, poikkeisivat matkallaan muutamiksi
päiviksi eversti Talbotin maatilalle, jonka tämä oli Skotlannissa
ostanut ja jolla hän toistaiseksi asui.

Hääseurue matkusti komeasti. Sir Everard oli veljenpojalleen
lahjottanut kuusi uljasta hevosta, joiden vetämät uusimmankuosiset
vaunut ihmetyttivät puolta Skotlantia; jäljestä seurasivat mr.
Rubrickin perhevaunut -- molemmat olivat täynnä naisia. Sitte ratsasti
joukko herroja, ja viimeisinä kulkivat palvelijat, joita oli ainakin
parikymmentä. Kuitenkin tuli, ottamatta nälänhädän vaaraa lukuun,
rättäri Macwheeble heitä vastaan tiellä ja pyysi poikkeamaan
Pikku-Veolaniin. Parooni tuijotti häneen hämmästyneenä ja vastasi, että
hän ja hänen poikansa kyllä kernaasti matkustaisivat Pikku-Veolanin
kautta tervehtiäkseen rättäriä, mutta ett'eivät he aikoneet tuoda
mukanansa koko häämatkuetta. Hän lisäsi ilomielin kuulleensa, että
hänen kunnottoman seuraajansa myytyä tilukset vanha ystävä Duncan oli
uudelta omistajalta takaisin saanut virkansa. Rättäri kumarteli ja yhä
uudisti pyyntönsä, kunnes parooni, vaikka olikin tunkeilevaisuudesta
harmissaan, kuitenkin suostui, peljäten muuten osottavansa sellaisia
tunteita, joita kaikin mokomin tahtoi salata.

Heidän lähestyessään puistokujan päätä parooni vaipui vakavaan
mietiskelyyn, josta hänet herätti vaan se huomio, että torninhuiput oli
uudelleen rakennettu ja rauniokasat korjattu paikalta. Mutta enimmin
häntä ihmetytti, että molemmat suuret kivikarhut oli taas pystytetty
porttipylväiden päihin. "Uusi omistaja", hän lausui Edwardille, "on
osottanut sinä lyhyenä aikana, jonka hän on tiluksia hallinnut, enemmän
_gusto_, kuten italialaiset sanovat, kuin tuo Malcolm koira
saavutti _vita adhuc durante_, vaikka itse olin häntä täällä
kasvattanut. -- Kun kerta on koirista puhe, niin eiköhän nuo ole Ban ja
Buscar, jotka Davie Gellatleyn mukana tuolla hyppivät?"

"Ehdotan, että mennään niitä tapaamaan", sanoi Waverley; "sillä
luullakseni talon nykyinen isäntä on eversti Talbot, joka haluaa meitä
nähdä. Aluksi hieman epäilin teille mainita, että hän on ostanut vanhan
kartanonne, ja voimmehan nytkin sivuuttaa tämän ja mennä rättärin luo,
ell'ette mielellänne häntä tapaa."

Nyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi
syvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin
pitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että
hänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta
isäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat
seurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän
tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli
hänelle, kuinka pian _Diva Pecunia_ oli kyennyt poistamaan kaikki
hävityksen jäljet.

Kaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti
ja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei
näkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi
huomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut
uudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään
omaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin,
mutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin
palvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin
paroonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta
huudahteli: "kaunis, kaunis Davie." Innoissansa hänen oli vaikea
kunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä
erinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat
osottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen
isäntänsä. "Totta puhuen, Rose", huudahti parooni, "näiden mykkien
eläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan
vanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö -- mutta eversti
Talbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin
pitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan
sovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä."

Heidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen
nojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki
sydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän
anteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät
jälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia
muistoja -- "mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme,
että parooni --"

"Mr. Bradwardine, hyvä rouva, jos suvaitsette", keskeytti vanha herra.

"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla
katsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen
kuntoon."

Parooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän
astui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä,
millaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään
sotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja
saaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas
täynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut
seisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei
niissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun
näihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta,
niin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli
perinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä
loistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin
mahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili
ympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin
puoleen.

"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien
uudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani
siihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne;
muistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin
'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja
mainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä
läheistä sukua."

"Luullakseni", vastasi eversti hymyillen, "meidän koiramme ovat samaa
alkujuurta -- jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään
etevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira,
tappele karhu'."

Näin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa
he olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady
Emily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura
oli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä
ihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan:
"Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta,
eversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten
menettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa,
että vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren
ystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi."

"Linnuksi ja kakaraksi sitä sanotaan Derbyshiressä", sanoi Stanley.

"Te olette rohkea poika, sir", virkkoi parooni, joka oli suuresti
mieltynyt nuorukaiseen, ehkä senkin vuoksi, että tämä häntä toisinaan
härnäili, "rohkea poika te olette, ja täytynee kai minun joskus teitä
hieman kurittaa." Samalla hän puristi suurta ruskeaa nyrkkiään. "Mutta
kuulkaapa nyt, eversti Talbot, mitä aioin sanoa: Teillä on pitkän pitkä
sukujohto, ja kun nyt olette laillisella tavalla ja asianmukaisia
muotoja noudattaen hankkinut itsellenne ja suvullenne tämän maatilan,
jonka olen itseltäni ja omaisiltani menettänyt, niin toivon sen pysyvän
teidän perheenne omana yhtä monta vuosisataa kuin se oli viimeisen
omistajansa suvulla."

"Mr. Bradwardine, siinä lausuitte todella ystävällisen toivomuksen",
vastasi eversti.

"Kuitenkaan en voi jättää ilmaisematta teille ihmettelyäni, eversti
Talbot", jatkoi parooni, "että te, jossa olen huomannut niin paljon
_amor patriae_, kun Edinburgissa toisemme tapasimme, jotta muita
maita suorastaan halveksitte, nyt olette katsonut hyväksi pystyttää
kotijumalanne _procul a patriae finibus_ ja siten ikäänkuin
tuomita itsenne maanpakoon."

"Totta tosiaan, parooni, minä en enää käsitä että vanhan sotilaan
pitäisi yhä eksyttää toista ollakseen kavaltamatta muuatta salaisuutta,
jonka nuo nuoret pöhköt Waverley ja Stanley sekä yhtä narrimainen
vaimoni ovat päähänsä saaneet. Siksi ilmotan nyt teille, että tämän
suuren maatilan myyjälle etukäteen antamallani rahasummalla sain
ostettua vaan pienen metsästyslinnan ----shiressä, nimeltä
Brerewood Lodge, ynnä siihen kuuluvat parisataa acrea maata, jonka
pääansiona on se etu, että se sijaitsee vaan muutamien penikulmien
päässä Waverley-Honourista."

"Mutta kuka sitte on oikeastaan tämän kartanon ostaja?"

"Sen asian selvittäminen on tämän herran tehtävä", vastasi eversti.

Rättäri, jota tämä vetoominen tarkotti, oli jo kauvan aikaa tepsutellut
maltitonna heidän ympärillään, "kuten kana kuumalla halstarilla",
niinkuin hän itse jälkeenpäin hykerrellen kuvaili, mutta samalla hänen
olisi sopinut lisätä, "tai kuten muninut kana täydessä loistossaan."

Nyt hän astui esille. "Niin, sen minä voin, hyvät herrat", ja kiireesti
kiskoen taskustaan näkyviin mytyn papereita, joiden punaisia siteitä
hän mielenliikutuksesta vapisevin sormin päästeli, hän lisäsi: "Tässä
on luovutus- ja kauppakirja, jonka Malcolm Bradwardine Inch-Grabbitista
on omakätisesti allekirjottanut ja asianomaiset todistajat oikeaksi
vahvistaneet; sen mukaan hän määrätystä rahasummasta, joka hänelle on
paikalla käteisesti suoritettu, luovuttaa ja säätää, että Bradwardinen,
Tully-Veolanin ja muut tilukset kaikkinensa, mitä niihin kuuluu, ynnä
linna, rakennukset ja --"

"Asiaan, herra; tuon kaiken osaan kyllä ulkoa", keskeytti eversti.

"Siirtyvät Cosmo Comyne Bradwardinelle, Esq.", jatkoi rättäri, "hänelle
ja hänen perillisellensä ja oikeudenomistajillensa, ainiaaksi ja
peruuttamattomasti -- pidettäviksi joko _a me vel de me_ -- --"

"Mainitkaa lyhyesti!"

"Kunniallisen miehen omantunnon nimessä, eversti, minä luen niin
lyhentäen kuin tämä tyyli ikinä sallii. -- Kuitenkin sillä
nimenomaisella ehdolla ja määräyksellä, että -- --"

"Mr. Macwheeble, tätähän sittenkin kestää kauvemmin kuin Venäjän talvea
-- suokaa anteeksi, että keskeytän. Niin, mr. Bradwardine, perhetilanne
on taas kokonansa teidän omanne ja käytettävänne; sen rasituksena on
vaan se summa, joka tarvittiin takaisin ostoon, mutta olen kuullut,
että itse omaisuus on paljoa arvokkaampi."

"Vanha virsi -- vanha virsi, ell'ei herroilla ole mitään sitä vastaan",
huudahti rättäri käsiään hieroen. "Katsotaanpa tilikirjoja."

"Mainitun rahasumman on mr. Edward Waverley antanut käytettäväksi; se
saatiin kauppahintana hänen isänsä omaisuudesta, jonka häneltä ostin,
ja on kiinnitetty hänen puolisonsa, teidän tyttärenne, ja tästä
avioliitosta syntyvien lasten hyväksi."

"Se on yleinen kiinnitys", huomautti rättäri, "vakuudeksi Rose Comyne
Bradwardinelle _alias_ Waverleylle, elinkorkona ja mainitusta
avioliitosta mahdollisesti syntyville lapsille läänityksenä: ja minä
laadin sitäpaitsi erikoisen, ennen avioliittoa tehdyn sopimuksen,
_intuitu matrimonii_, jott'ei sitä jälkeenpäin voitaisi kumota
lahjotuksena _inter virum et uxorem_."

Vaikea on sanoa, tunsiko vanha parooni enemmän onnea perintötilansa
palauttamisesta itsellensä vai siitä hienotunteisuudesta ja jaloudesta,
ett'ei hänelle oltu toimitettu mitään sitoumuksia niihin määräyksiin
nähden, joita hänen olisi muuten ollut annettava kuolemansa varalta, ja
että kaikin tavoin vältettiin sellaista muotoa, jonka kautta hän olisi
joutunut rahallisiin velvollisuuksiin. Kun hämmästyksen ja ilon ensi
hetki oli kulunut, kääntyivät hänen ajatuksensa taas kelvottomaan
miesperilliseensä, joka hänen sanainsa mukaan oli Esaun lailla
hernerokasta myynyt esikoisuutensa.

"Mutta arvaatteko, kuka hänelle sen rokan keitti?" riemuitsi rättäri.
"Haluaisinpa tietää kuka sen teki, ell'ei juuri Duncan Macwheeble!
Nuori mr. Waverley jätti koko homman minun hoteisiini alusta saakka
-- ihan ensi idusta lähtien, niin sanoakseni. Siinä sitä oli
juonittelemista -- piti olla sokkosilla heidän kanssansa -- ja taas
maklakoida paraansa mukaan; ja sen minä vaan sanon, että lopulta sain
Inch-Grabbitin ja Jamie Howien aika sievästi ansaan. Kyllä sen vielä
huomaatte! En minä niin tuhma ollut, että olisin kauniin nuoren
sulhasen kanssa mennyt heidän puheilleen -- silloinhan he heti olisivat
korottaneet hinnan ihan mahdottomiin. Ei sinne päinkään -- minä panin
heidät tutisemaan kauhusta, kun kuvasin villejä talonpoikiamme ja
Mac-Ivorin miehiä, jotka vieläkään eivät ole rauhottuneet. Viimein he
pimeän tultua eivät tohtineet askeltakaan mennä huoneestaan ulos, kun
pelkäsivät, että John Heatherblutter tai muu paholainen olisi tuota
pikaa heidän kimpussaan. Toiselta puolen taas kiristin heitä eversti
Talbotin nimellä -- kehtaisivatko todellakin vaatia hävytöntä hintaa
herttuan ystävältä? Eivätkö he tienneet, mikä herra se on? Tai eikö
heille riittänyt esimerkkejä onnettomista, harhaan joutuneista
miekkosista -- --"

"Mutta sanokaahan esimerkiksi, kuka Derbyyn lähti, mr. Macwheeble?"
kysyi häneltä eversti kahdenkesken.

"Hiljaa, eversti. Herran tähden hiljaa! Jättäkää se kirppu siksensä.
Derbyssä oli monta uljasta miestä, eikä sitä paitsi sovi puhua nuorasta
talossa missä --" Samalla hän viekkaasti hymähtäen nyökäytti päätään
parooniin päin, joka oli vaipunut syviin haaveisiin.

Äkkiä parooni vei Macwheeblen syrjään, niin että muut kuulivat vaan
joitakuita sanoja heidän keskustelustaan. Tämä koski varmaankin
karttamerkkejä ja pergamenttia, sillä mikään muu puheenaine --
isäntänsäkään käsittelemänä, joka kuitenkin oli taas hyvin mahtava --
ei olisi siinä määrässä voinut kiinnittää rättärin vakavaa ja
kunnioittavaa huomiota.

"Ymmärrän teidän armonne täydellisesti; se käy yhtä helposti kuin
oikeuden päätös vastaajan poissa ollessa."

"Edwardille ja Roselle, minun kuoltuani, ja heidän miespuoliselle
perillisellensä -- mutta etuoikeus olkoon toisella pojalla, jos Jumala
heille suo kaksi -- ja hänen on otettava Bradwardinen nimi ja vaakuna,
ilman muuta nimeä tai tunnuskuvaa."

"Ahaa!" huusi rättäri. "Huomenna varhain minä sepitän pienen
suunnitelman. Siihen ei tarvita muuta kuin luopumiskirja _in
favorem_. Kyllä minä sen saan valmiiksi ja asianmukaiseen kuntoon
ylikamarioikeuden ensi istuntoon."

Heidän yksityinen keskustelunsa päättyi tähän, ja paroonia kutsuttiin
ottamaan vastaan uusia vieraita Tully-Veolaniin. Näitä olivat majuri
Melville Cairnvreckanista ja arvoisa mr. Morton, mukanaan pari paroonin
tuttavaa, joille oli salaa ilmaistu, että hän jälleen oli saanut
haltuunsa isiensä maatilan. Alhaalla pihalla kuului kyläläisten
riemuhuutoja; sillä Saunders Saunderson, joka kiitettävän viisaasti oli
jaksanut monta päivää säilyttää salaisuuden, oli nyt päästänyt kielensä
valloilleen, kun näki vaunujen saapuvan.

Mutta sillä välin kun Edward vastaanotti majuri Melvillen erittäin
kohteliaasti ja papin mitä herttaisimman ystävällisesti, näytti hänen
appensa hieman nololta ikäänkuin olisi epätietoisena, miten voisi
tyydyttää vierasvaraisuuden välttämättömät vaatimukset ja toimittaa
juhlan vuokraajilleen ja alustalaisilleen. Lady Emily tuli pelastamaan
hänet pälkäästä huomauttaen, että vaikka hän oli monessa suhteessa
mitätön edustamaan Edward Waverleyn puolisoa, hän sittenkin toivoi
paroonin hyväksyvän ne juhlatoimet, joihin hän niin monen vieraan
varalta oli ryhtynyt; täällä voitaisiin nyt tarjota jonkun verran
mukavuutta, jotta Tully-Veolanin kuulu vieraanvaraisuus ei häpeään
joutuisi. Mahdotonta on kuvata, miten tyytyväisenä parooni kuunteli
tätä vakuutusta: hänen ryhdissään ilmeni ritarillisuutta, joka puoleksi
kuului jäykälle skotlantilaiselle lairdille ja puoleksi ranskalaisen
armeijan entiselle upseerille, kun hän kauniille puhujalle tarjosi
käsivartensa ja menuettia muistuttavin askelin saattoi hänet suureen
ruokasaliin muun joukon heitä seuratessa.

Niiden viittausten ja neuvojen mukaan, mitä oli Saundersonilta saatu,
oli tässä samoin kuin muissakin huoneissa kaikki järjestetty entisen
mallin mukaan; missä taas tarvittiin uusia huonekaluja, oli niiden
valitsemisessa noudatettu entisen sisustuksen luonnetta. Ainoastaan
yksi uusi koriste oli hankittu tähän komeaan saliin, ja se sai paroonin
silmät kyyneltymään. Siellä oli nimittäin eloisa maalaus, joka esitti
Fergus Mac-Ivoria ja Waverleytä ylämaalaisessa asussa; taustana oli
synkkä kalliorotko, jonka lävitse koko klan näkyi marssivan. Kuva oli
tehty henkevän luonnoksen mukaan, jonka muuan lahjakas nuorukainen oli
Edinburgissa ollessaan piirtänyt, ja sen oli luonnollisessa koossa
maalannut etevä lontoolainen taiteilija. Tätä aihetta ei olisi sen
paremmin voinut käsitellä itse Raeburnkaan, jonka ylämaalaissankarit
melkein aina näyttävät olevan putoamassa kehyksistä. Glennaquoichin
onnettoman päällikön myrskyiseen, tuliseen ja ylpeään luonteeseen oli
hänen onnellisemman ystävänsä miettivä, haaveksiva ja innostunut ilme
viehättävänä vastakohtana. Kuvan vieressä riippuivat ne aseet, jotka
Waverleyllä oli ollut äskeisessä kansalaissodassa. Kaikkea tätä
katseltiin ihaillen ja vakavin tuntein.

Mutta huolimatta tunteista ja hyveistä ihmisten täytyy syödä; ja
istuutuen pöydän alapäähän parooni vaati lady Emilyä suorittamaan
emännän toimet sen yläpäässä kunniasijalla, jotta nuoret, kuten hän
lausui, voisivat heistä molemmista ottaa hyvää esimerkkiä. Lyhyen
äänettömyyden jälkeen, jonka hän käytti ratkaistakseen mielessään,
kummalle kirkolle oli annettava etuoikeus, presbyteeriläisellekö vai
Skotlannin piispalliselle, hän pyysi mr. Mortonia vieraana pappina,
anomaan Jumalalta siunausta ja huomautti, että mr. Rubrick, joka nyt
oli _kotona_, voisi lausua kiitokset hänen osakseen tulleesta
suuresta armosta. Juhla-atria oli erinomainen. Saunderson palveli
vieraita asianomaisessa puvussa, apunaan kaikki entiset palvelijat,
jotka taas oli kutsuttu kokoon, paitsi kahta, joista Cullodenin
taistelun jälkeen ei oltu sanaakaan kuultu. Kellareissa oli runsaasti
viinejä, jotka yksimielisesti tunnustettiin mainioiksi; ja täksi
illaksi oli saatu sekin toimeen, että suihkukaivon karhu pihalla päästi
kidastaan maukasta viinapunssia alemmille vieraille.

Atrian jälkeen parooni aikoi esittää maljan ja katsahti surumielisesti
sivupöydälle; siellä oli komeilemassa suuri joukko hänen
hopea-astioitaan, jotka oli joko piilotettu aikanansa tai saatu
takaisin ostetuksi sotamiehiltä naapurien avulla.

"Nykyisenä aikana", hän lausui, "täytyy niiden olla kiitollisia, joiden
on onnistunut pelastaa henkensä ja maansa; mutta kun nyt aion esittää
tämän maljan, en voi olla mielipahoin ajattelematta, että minulta on
kadonnut muuan vanha peru, lady Emily, muuan _poculum potatorium_
eversti Talbot."

Tällä hetkellä paroonia kyynäspäästä nyhkäisi hänen
_majordomonsa_, ja kääntyessään vanha herra näki palvelijansa
kädessä Saint Duthacin kuuluisan pikarin, Bradwardinen siunatun karhun!
Epäilen, tokko hänen sukutilansa takaisin saaminen oli häntä enemmän
riemastuttanut kuin tämä näky. "Kunniasanani kautta", hän huudahti,
"pitää melkein uskoa olevan tonttuja ja keijukaisia, lady Emily,
silloin kun te olette saapuvilla!"

"Olen hyvin onnellinen", sanoi eversti Talbot, "kun tämän vanhan
perheaarteen löytäminen on antanut minulle tilaisuutta edes jollakin
tapaa osottaa teille sydämellistä harrastustani kaikkeen, mikä nuorta
ystävääni Edwardia koskee. Mutta poistaakseni mielestänne sen
epäluulon, että lady Emily lienee tonttu, voin teille kertoa, miten
tämän asian laita on. Ystävänne Frank Stanley, johon on tullut
jonkunlainen tartan-kuume siitä alkaen, kun Edward hänelle jutteli
Skotlannin oloista ja tavoista, sattui kerran meille kuvailemaan tätä
merkillistä vanhaa pikaria. Palvelijani Spontoon, joka vanhan,
uskollisen sotilaan tavoin kaikki huomaa ja vähän puhuu, huomautti
minulle jälkeenpäin, että tuollainen hopeaesine oli hänen muistaakseen
ollut erään mrs. Nosebagin huostassa. Tämä taas oli alkuaan toiminut
panttilainaajan apulaisena ja viimeisten ikävien tapausten lomassa
saanut Skotlannissa tilaisuutta hieman työskennellä vanhassa
ammatissaan, joten ainakin puolet armeijan arvosaalista oli joutunut
hänen käsiinsä. Tietysti me heti hankimme pikarin haltuumme, ja minun
olisi erittäin iloista teiltä kuulla, ett'ei sen arvo ole vähentynyt,
vaikka saattekin sen minun kauttani takaisin."

Silloin tipahti kyynel viiniin, jota parooni kaasi, kun hän
esitti juotavaksi kiitosmaljan eversti Talbotille ja toisen maljan
"Waverley-Honourin ja Bradwardinen nyt yhtyneiden sukujen onneksi ja
menestykseksi."

Minun ei enää tarvitse muuta mainita kuin ett'ei milloinkaan ole
vilpittömämmin lausuttu toivomusta ja ett'ei maallisten olojen
vaihtelevaisuuteen nähden myös mikään toivomus ole pääasiassa
onnellisemmin täyttynyt.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Waverley" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home