Title: Katri - Kertomus 17 vuosi-sadasta [Finnish]
Author: Nervander, Emil Fredrik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Katri - Kertomus 17 vuosi-sadasta [Finnish]" ***


KATRI

Kertomus 17. vuosi-sadasta


Kirj.

EMLEKYL [Emil Nervander]



K. E. Holm, Helsinki, 1884.

J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa Helsingissä.



SISÄLLYS:

       Esipuhe.
    I. Maantien lapsi.
   II. Lapsuuden päivät.
  III. Keskikesän aikana.
   IV. Uusia vaiheita.
    V. Pitkiä vuosia.
   VI. Laukkalassa.
  VII. Katrin kirkonmatka.
 VIII. Joen rannalla.
   IX. Murhaajatar.



Esipuhe.


Historialliset aikakirjamme eivät voi kertoa paljon ilosta ja onnesta,
jota Suomen kansa olisi nauttinut. Vanhat kirjat näyttävät myöskin
sanovan niille, jotka kysyvät heitä muinaisista päivistä: suokaat
kuolleitten levossa maata! ja ainoasti vähittäin ynnä niinkuin
vastahakoisesti antavat tomuiset kirjat vastauksia niihin kysymyksiin,
joita nykyisyys tekee kuluneille vuosisadoille. Ei milloinkaan kuuluisi
iloista naurua tukahutettuin hahmo-äänien seassa; niiden perustussävel
on karhea ja totinen, eikä se edes murheen katkerimpinakaan hetkinä
muutu hellyydeksi ja lemmeksi.

Surullinen kuin kansan elämä, näyttää myöskin yksityisen elämä
useimmasti olleen. Paljoa iloa ei löydy, siinäkään kertomuksessa, joka
tässä julkaistaan lukijalle, Katrista, pohjoisen erämaan lapsesta.
Sen lähteet ovat muutamia vuosia sitten havaitut aivan vanhassa
pergamenttikansisessa kirjassa, joka säilytetään erään pohjoisen
kaupungin arkistossa. Sepitty nähtävällä harrastuksella ja
liikuttavalla huolella on tämä kertomus noin sata vuotta sitte
kirjoitettu niin sanottuun tuomiokirjaan, kirjaan, jonka lehdistä
ainoasti rikokset, mielettömyys ja rangaistukset katselevat
surullisilla, katuvilla silmillään outoa päivänvaloa, joka lempeästi,
selkeästä kesätaivaasta lepyttävänä laskeutui vaalealle kirjalle.

Se käsi, joka koreasti oli kirjoittanut nämät rivit, on kauan maannut
mustassa mullassa, ja unohdettu on se yksinäinen hauta, missä Katri
lepää, jonka tuomio kirjassa luetaan, ja kaikki ne, jotka ovat
tunteneet tai kuulleet hänen iloistansa ja suruistansa, ovat jo kauan
aikaa sitte muuttaneet manalaan. Mutta äänettömät kirjaimet kertoivat
vielä selvästi hänen elämänsä tähdellisimmistä vaiheista. Tomunhiukat,
jotka autiossa arkistossa hyppivät päivän paisteessa, mikä tulvasi
huoneesen ylhäällä muurissa olevista ikkunista, tiesivät kertoo vielä
jotakin, enempää, ja tuuheista puista ulkona kuiskaeli kesätuuli helliä
loruja Katrista. Ei häntä saa liioin ankarasti tuomita, sillä paljon
oli hän rakastanut ja kärsinyt, jonka vuoksi hänelle myöskin annetaan
paljon anteeksi.



I.

Maantien lapsi.


Kaksi vuosisataa sitte oli nyt viljelty varallinen Kalajoen pitäjä
jotenkin autio ja metsäinen seutu. Ainoasti kaukana toisistaan oli
muutamia kyliä ja yksinäisiä taloja, pellot ja niityt niiden ympäri, ja
niiden välillä seisoivat syvät, kolkot metsät vakaisessa
juhlallisuudessaan.

Suotuisampaa oli katsella kirkon ympärillä syntynyttä kirkonkylää joen
rannalla, josta pitäjä on saanut nimensä. Useat siellä olevat, hyvin
valetut ja isot talot antoivat tälle pitäjän osalle varallisen ja
melkein iloisen ulkomuodon.

Kertomuksemme ajalla oli kova nälkävuosi rasittanut Suomea ja niinkuin
tavallisesti on ollut laita, ankarimmasti ahdistanut maamme pohjoisia
osia. Sinä kylmänä talvena, joka silloin peitti kuolinvaipallansa
jäätyneitten peltojen pettyneitä toivoja, vaelsi kodittomia,
nälistyneitä olentoja joukottain maanteillä, etsien retkellään taloon
elatustansa onnellisimmilta veljiltään.

Kylmänä talvipäivänä, jolloin hämärä alkoi levitä hiljaisen seudun yli,
vaelsi keski-ikäinen nainen maantiellä, joka vie Kalajoen kirkonkylään,
mihin hänellä vielä oli tunnin matka. Hän veti kelkkaa jälessään, ja
kelkassa istui neljänvuotias lapsi, kapaloittu vaaterepaleisiin jotta
hän ei köntistyisi vilusta.

Taivasta rupesivat jo tähdet tuikkimaan valolla, joka on heille
omituinen, kun pakkanen on ankara, ja yhä synkeämmäksi näyttihe
metsätien molemmilla puolilla. Mutta kuume poltti nais-raukan veressä,
eikä hän tuntenut ankaraa pohjatuulta. Hänen sairastunut mielensä
muutti synkät hongat jättiläishahmuksi, jotka tien molemmilta puolilta
astuivat esille tempaisemaan lasta kelkasta luoksensa. Tämän lapsen
pelastaminen talvi-yön ja erämaan kaikista kauheuksista oli naisen
ainoa aikomus. Hätä ja kipu kartuttivat hänen heikkoja voimiansa, ja
vakavilla, vaikka raskailla askelilla vaelsi hän eteenpäin, vetäen
jäljessään kallista kuormaansa.

Vihdoin rupesi metsä harvenemaan, ja kallattava, aukea laakso alkoi
siitä. Kalajoen kirkon tummat hahmoviivat näkyivät etäällä kohoavan
tähtitaivasta kohti, ja siellä täällä joenrannalla huomasi
ihmisasunnoita.

Täällä, missä syvän metsän suojaava seinä ei seisahduttanut
pohjatuulta, raivosi se hillittömällä voimalla niinkuin tahtoisi se
hävittää kaikki elävät maan päältä. Lapsi kuului hiljaan vaikeroivan,
ja yhtäkkiä pysähtyi äiti, riisui mielevästi yltään vielä yhden niistä
harvoista vaatteista, jotka häntä itseä verhoittivat, sekä peitti
sillä, sanaa sanomatta, piskuista olentoa kelkassa. Sen jälkeen loi hän
silmänsä seudun ympäri etsien lyhintä tietä ensimmäiseen taloon, josta
päreitten punahka loiste välin leveni, kun ovi avattiin. Kun hän oli
löytänyt polun, alkoi hän taasen vaelluksensa, mutta nähtävästi
heikommilla voimilla. Kun pelastus juuri oli lähellä, näytti kun olisi
koko mielenvoimansa luopunut hänestä, ja hän pysäsi usein polulla, joka
vei Laukkalan isoon taloon, mikä on ensimmäinen kirkonkylässä. Ääneti
saapui hän pihalle, nosti vaikeroivan lapsen kelkasta, kokosi huonot
vaaterepaleet ja astui isoon, lämpimään tupaan.

Tulen liekki leimui hupaisasti isosta kiukaasta maantien surullisia
vieraita vastaan. Ahkerasti toimi talonväki iltatöissään samalla kuin
ehtoollisruokaa asetettiin pöydälle. Vieras, kipeä nainen istahti lapsi
sylissä rahille oven viereen ja änkähyttäen pyysi hän yösijaa ja ruokaa
itselleen ja lapselle, joka myös luvattiin. Ääneti istui hän sitten
takan ääreen, ja ainoasti harvan sanan vaihetti isäntäväki hänen
kanssaan. Lämpymässä lapsi ei itkenyt, vaan seurasi tarkoin silmillään
isäntäväen ainoata poikaa, neljänvuotista Niiloa, joka hiljaan leikitsi
itsekseen tuvan nurkassa.

Illallisen syötyä meni isäntäväki levolle. Myöskin vieraalle naiselle
valmistettiin olkivuode takan vieressä, jossa markettuva tuhka
vähitellen peitti hiiluksen. Äänettömyys vallitsi tuvassa. Sammuva päre
pihdissään valisti himeästi savupilviä katossa, jonka reppana oli
suljettu yöksi. Heikossa valossa katseli sairas nainen lastaan, joka
nukkui turvallisesti ja makeasti, niinkuin ei mikään hätä ja kylmä
häntä enää odottaisi! "Jesus sinun auttakoon, lapsi raukka!" rukoili
äiti lempeästi pienokaisensa puolesta, jonka hän oli pelastanut
kuolemasta elämälle, sen riemuille ja suruille, jotka tulevaisuuden
tiheä verho peitti.

Uupunut taudista ja vaivoista laski hän levolle vuoteelle, mutta uni
vältti kuumetautisen polttavia silmälautoja, ja jano vaivasi hänen
luulakiansa. Tuvassa oli vähittäin tullut tykkänään pimeä. Puoli
houreissa nousi hän ylös etsiäksensä jotakin juotavaa ja meni ulos
portaille. Selkeällä talvitaivaalla leimuivat revontulet hirveässä
loistossaan. Säde säteen jälkeen nousi veripunaisena ylös, leimusi
juhlallisesti, vaihetti muotonsa ja värinsä ja laskeutui yön syliin
antaaksensa sijaa uusille leimuaville pohjaisen palon säteille. Ilmassa
kuului niinkuin räiskähtäviä ääniä, hahmomaisesti kuiskuttaen kylmässä
yössä.

Kuumetautista naista hirvitti nähdessään taivaan kauheata valoa ja hän
palasi tupaan. Huoaten lankesi hän vuoteelleen ja hiljaisuus vallitsi
koko yön isossa pimeässä tuvassa.

Kun aamu koitti, alkoi talonväki taas liikkua tuvassa. Kun naiset
näkivät nukkuvan kalpean äidin ja hänen syvässä unessa makaavan
lapsensa, sanoivat he: lämmin on lempeä väsyneitä kohtaan.

Myöhemmin aamulla heräsi lapsi. Kun pienokainen näki äitinsä makaavan
oudossa tuvassa, missä talonväki jo oli täydessä työssä, tarttui hän
häneen kädellään herättääksensä hänen. Mutta äiti ei herännyt ja
kummallisen kylmä oli hänen kätensä. Pienokainen kääri peitteen
paremmin äitinsä ympäri ja istui hänen vieressä katsoen lakkaamatta
hänen silmiinsä. Vihdoin kuin äiti ei herännyt, rupesi pienokainen
hiljaa itkemään.

Silloin astui emäntä lähemmäksi olkivuodetta ja koski kädellään
vieraasen naiseen. Hän oli jo kylmä, kuolema oli yön hiljaisuudessa
koskenut hänen sydämeensä.

Tuvassa olevat naiset kokoontuivat nyt vainajan ympäri, he katselivat
hänen mustia tuuheita hiuksiansa ja halusivat tietää, mistä hän oli
kotoisin. Emäntä pyhkäsi kyyneleet silmistään, tarttui itkevän, yksin
jääneen lapsen käteen ja sanoi:

-- Älä itke, lapsi raukka! Mikä sinun nimesi on?

-- Nimeni on Katri, vastasi tyttö itkein katkerasti.

-- Missä on kotosi? kysyi emäntä.

-- Sitä en tiedä, vastasi Katri ja nyyhki. Talon poika, nuori Niilo,
oli laannut leikkimästä, mutta istui liikkumatonna lattialla siinä
missä oli istunut.

Samalla tuli talon rehtevä, rikas isäntä tupaan. Hän näki kuolleen
vaimon, jonka kasvoihin syvä murhe oli painanut sinettinsä. Sitten
katseli hän pientä Katria ja sanoi vaimolleen:

-- Kenties annamme lapsiraukan syödä meidän leipää, siksi kun hän
kasvaa ja voi pitää murhetta itsestään.

-- Kiitän sinua siitä, Antti, sanoi emäntä ja hymyili kyynelten läpi.
Ystävällisesti nosti hän Katrin syliinsä ja hyväili häntä.

Silloin Niilo saapui äitinsä luo ja katseli isoilla, ihanilla
silmillänsä kysellen häntä.

-- Äiti, sanoi hän, jääkö hän tänne?

-- Jää, Niilo, vastasi emäntä.

-- Tule sitten leikkimään minun kanssani, sanoi Niilo ja tarttui Katrin
käteen.

Katri piti kyllä uskollisesti Niilon käden omassaan, mutta hän vetäytyi
kuitenkin lähemmäksi emäntää, jonka sylissä hän istui. Siinä oli orpo
raukan mielestä hyvää ja turvallista olla, melkein niinkuin ennen hänen
oman äitinsä sylissä.



II.

Lapsuuden päivät.


Katri jäi siis Laukkalan toimeliaan talonväen luo ja oppi varhain
ottamaan osaa hyvän emännän töihin. Hänen jokapäiväinen
seurakumppaninsa oli tuo yhdenikäinen Niilo, talon ainoa, vähäsen
turmiutunut lapsi, joka kulutti suurimman osan päivästä leikkien
tuvassa ja pihalla. Näissä leikissä oli Katri hänelle tervetullut
ystävä, väsymätön keksimään uusia ja lainaamaan niille jonkinmoista
vaaran lihallista suloutta, joka omituisella lumoudella mielytti hentoa
ja vähäsen hidasluontoista poikaa. Ja kun leikki kerran oli alkanut,
antautui Katri siihen kiivaudella ja elävyydellä, joka väliin peljätti
Niiloa. Kun hän näki Katrin tulevan piki mustat hiukset häilyen ilmassa
ja mustat tuikkivat silmät tulta pelastamaan häntä hukkumasta jokeen,
joksi lasten kuvastin oli muuttanut hietasen ojan, kun Katri sitten
otti Niilon vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänen nurmen yli
ruohoiselle mättäälle ja siellä raivoisella ihastuksella riemuitsi
ilosta, silloin Niilo pidätti henkähdyksensä, ummisti silmänsä ja olisi
laannut leikkimästä, jos hän vaan olisi rohjennut sitä tehdä. Mutta
silloin oli Katri taas valmis keksimään uuden leikin, joka taivutti
Niilon pysymään hänen vieressään ja taas leikin kestäessä pakoitti
hänen toivomaan olevansa kaukana sieltä.

Usein keskeytti emäntä Niilon salaiseksi iloksi leikin kutsuessaan
Katrin avukseen taloustoimissa. Mutta kun hän oli pois, kaipasi hän
häntä, ajatteli ainoasti häntä ja istui toimetonna odottaen hänen
takaisin tuloaan.

Talonväkeen kuului kolmetoista vuotias paimentyttö, joka kadehtien oli
nähnyt Katrin otetuksi Laukkalaan ja joka, kuin tilaisuutta siihen oli,
pilkkasi häntä hänen mustien hiuksiensa ja silmiensä vuoksi, jotka
talonpojat, niinkuin tietty on, luulevat merkitsevän mustalaisrotua.
Silloin leimuivat Katrin silmät kummallisella tavalla ja hän katosi
talosta niin ett'ei kukaan tiennyt mihin, siksi kun hän muutaman tunnin
kuluttua palasi iloisena ja palvelevaisena kuin aina.

Toisinansa kun Katri oli hiljaisempi ja vähemmän eloisa kuin tavallista
ja leikistä ei tahtonut oikein mitään tulla, suuttui Niilo, ja hänen
närkästyksensä voi ilmaantua sanoissa ja pilkassakin, jota hän oli
oppinut painientytöltä. Niin lauloi hän eräänä päivänä, kun Katri
yhtäkkiä oli laannut leikkimästä ja istunut nurmelle, seuraavan laulun:

    Mieron teillä kulkeissaan
    Äiti mustalainen
    Kelkassa toi Laukkalaan
    Katrin, tuo vaivainen.

Kohta katui hän tekonsa ja riensi Katrin kaulaan; silloin Katri katseli
häntä, kyynel mustassa sulosilmässään, ja kaikki oli entisellänsä.

Täten kului muutamia vuosia ja Katri kasvoi rikkaassa talossa. Kun hän
oli kaksitoista vuotta täyttänyt, päätti Laukkalan emäntä lähettää
hänen paimentamaan karjaa, vaikka hän oli hyvin pieni.

Se oli juhlapäivä Katrista, kun hän kuuli pääsevänsä yksin metsään. Hän
oli mielestään jo iso ja täyskasvuinen, kun emäntä laitti hänelle
evästä pieneen tuohiseen konttiin. Tosiaan löytyi paljon karhuja
korvessa, ja talvi-aikana oli useasti petojen jälkiä huomattu aivan
talon lähelläkin. Mutta Katri oli perin viaton ja hyvä, eikä peljännyt
susia enemmän kuin Laukkalan vanhaa koiraa Hallia, jonka erityinen
ystävä hän oli.

Kun Niilo kuuli, että Katrin seuraavana aamuna piti ruveta
paimentytöksi, istui hän ääneti illallisen aikana ja katseli suurilla,
lempeillä silmillään Katria. Sitten kun kaikki olivat menneet levolle,
hiipi hän äidin vuoteelle ja pyysi päästä Katrin kanssa metsään. Kun
äitinsä ei myöntynyt tähän, meni hän ääneti levolle, mutta unta ei hän
ensinkään saanut koko yönä.

Varhain seuraavana aamuna oli Katri ylhäällä, ja emäntä antoi hänelle
eväskontin, jonka hän iloisena nosti selkäänsä.

Kun hän tuli ulos raittiisen aamu-ilmaan, kimelti yö-kaste aidalla ja
ruohoissa, ja tarhasta kaikui kolkkalehmän kello vitkaan ja määräkästi
häntä vastaan.

Hän sai vitsan käteensä, avasi tarhan veräjän ja huusi rattoisasti
lehmilleen: "Muurikki hoi! astu pian, Mansikki se! noh sinä Liinapää!
minkä vuoksi Kyllikki temppuelee!" ja sitten lähdettiin metsään.

Mutta vuoteeltaan tuvasta oli Niilo hiipinyt ulos pihalle, kun hän näki
Katrin kontti selässä lähtevän huoneesta. Hän näki Katrin avaavan
veräjän, kuuli hänen huutonsa lehmille ja näki hänen vihdoin katoavan
nummella honkien ja hiekkaharjanteen taha. Kun hän ei enään nähnyt
mitään Katrista, palasi hän aidasta, jonka takana hän oli piillyt, ja
hän oli mielestänsä kovin yksinänsä isolla pihalla. Mutta mitä hän
ajatteli ei hän sanonut kellenkään, vaan kävi puupinon luo ja hakkasi
siellä ahkerasti koko päivän halkoja, vaikka hänen voimansa eivät usein
tahtonut riittää.

Sinä aikana vaelsi Katri karjansa seurassa honkanurmen poikki. Nurmeen
ei hän oikein suostunut, sillä hän ei käsittänyt, minkä vuoksi siinä
kasvoi kuivia peuranjäkäliä ruohon sijassa. Myöskin arveli hän, että
pehmeät sammaleet olisivat voineet vihjoittaa monessa paikassa, missä
nyt paljas hieta loisti.

Mutta etäämpänä metsässä, missä kanerva oli vihjaisempi,
mustikanpensaat useammat ja kuuset korkeammat, siellä oli hänen
mielestään hyvä olla. Siellä oli jotakin, mikä viehätti hänen mieltänsä
niin kummallisesti ja puhutteli häntä niin ystävällisesti ja kuitenkin
niin vakaisesti.

Täten vaelsi Katri kauan edelläpuolenpäivää nurmien, harjojen ja
soitten yli, ja kaikki oli hänestä uutta ja salaista, ja usein olisi
hän unohtanut lehmänsä, jos ei kellon ääni silloin tällöin olisi hänen
huomiotansa niihin herättänyt.

Vihdoin saapui hän, käytyänsä erään suon yli, mäelle, jonka vertaista
korkeudessa ei hän milloinkaan ollut nähnyt. Tämä havainto teki hänen
mielensä oikein iloiseksi, ja hän oli aivan vakuutettu siitä, ett'ei
ketään löytynyt, joka tietäisi, mikä tämän mäen nimi oli. Kuitenkin oli
siellä ihmiskäden jälkiä, sillä mäki oli nyt hylätty kaski, missä
ruohoa kasvoi aivan runsaasti. Mutta tätä ei Katri tullut ajatelleeksi,
vaan oli edelleen ylpeä ja tyytyväinen havaintoonsa.

Tyytyväinen siihen näytti myös hänen karjansakin olevan, joka ahkerasti
söi runsasta ruohoa metsämäellä.

Kun päivällisen aika tuli ja auringon helle pakoitti etsimään
varjoisempia paikkoja ja laskeumaan levolle ruohoon, otti hän esille
tuohisen konttinsa; ja hänen lapsellinen mielensä riemuitsi siitä, että
kaikki ne hyvät ruuat, mitkä emäntä oli eväskonttiin pannut, olivat
hänen käytettävinään. Syödessään yksinkertaista ateriaansa, ajatteli
hän sitä aikaa, jolloin hän itse tulisi laittamaan evästä
paimentytöllensä, ja hän tuli oikein vakaiselle mielelle.

Iltapuolella kiipesi Katri metsäisen mäen ylimmäiselle huipulle, istui
siellä isolle kivelle ja katseli lavealle ympärinsä. Ja erämaan
hiljainen suuruus teki lapsen mielen iloiseksi ja sydämen täydeksi. Jos
ei kolkkalehmä silloin tällöin olisi kilistänyt kelloansa ja jos eivät
vasikat olisi juosseet kärpäisistä päästäksensä, olisi hän kyllä
unohtanut kaikki katsellessansa metsäjärveä tuolla kaukana,
koukertelevaa Kalajokea etäällä ja vainiot vielä etäämpänä kylään päin.
Ja kun tiainen, peipponen ja kuusennärki yhdessä lauloivat kasken
koivuissa, täytyi Katrin myöskin ruveta laulamaan, ja nuo heleät,
iloiset säveleet vierivät metsäisen mäen alla olevan suon yli, kunnes
hietaharjut toisella puolella ottivat ne vastahan ja kätkivät ne
hiljaiseen iltaan. Iloa ilmoitti ääni ja ihastusta välähti Katrin
mustista silmistä.

Kun aurinko rupesi laskeumaan itäistä metsänrinnettä kohti, lähti Katri
karjaneen kotimatkalle suon ja hietaharjun yli. Kun hän vaelsi vileän
kuusimetsän läpi ja näki laskeuvan auringon kirkkaasti paistavan puiden
välistä, tuli hän ajatelleeksi Niiloa ja arveli, miten hänen oli käynyt
päivän kuluessa. Hän kiiruhti lehmiänsä ja oli pian taas nurmella,
jonka yli käytyänsä hän näki Laukkalan ison talon.

Kun hän kävi tanhuata pitkin, huomasi hän että Niilo avasi veräjän
hänelle. Sinne jäi Niilo seisomaan. Kun Katri tuli lähemmäksi, tervehti
Niilo häntä heti iloisesti, ja Katri ajoi toimeliaasti lehmänsä
tarhaan. Niilo jäi jälelle ja pani veräjän kiini.

Kun Katri oli toimensa päättänyt, tarttui Niilo Katrin käteen ja vei
hänet vanhaan hyvin tunnettuun leikkipaikkaan. Siellä he istuivat
toinen toisensa viereen, ja Katri otti Niilon käden omaansa ja kertoi
hänelle vaelluksesta metsässä, suosta ja korkeasta vuoresta ja lintujen
leikistä kasken koivuissa. Ja Niilo kuunteli kutakin sanaa, mutta kun
Katri oli päättänyt kertomuksensa, kutsui hän Katria taasen
leikitsemään hänen kanssaan, jota he myöskin tekivät, siksi että he
väsyneinä menivät tupaan illalliselle.



III.

Keskikesän aikana.


Siten kului muutamia vuosia ja Niilo ja Katri kasvoivat isossa talossa.
Vähäsen oli nyt muutoksia tapahtunut Laukkalassa. Hyvä emäntä ei enää
elänyt ja kuudentoistavuotias Katri hoiti nyt laveata taloutta.

Niilo oli kasvanut kauniiksi nuorukaiseksi. Ujous ja ystävällisyys
loisti hänen kirkkaista, sinisistä silmistään, ja verraten vakaan,
ankarasti katselevaan isään näytti hän vielä olevan lapsi. Nuoremmaksi
hän myöskin näytti kuin Katri, joka nyt oli ihana impi. Onnelliset,
rauhalliset päivät hyvässä kodissa olivat häätäneet Katrin levottoman
ja rajun luontonsa ja antaneet koko hänen olennolleen tasaisen
iloisuuden, joka lievittävänä leveni hänen luonteensa syvän vakaisuuden
yli.

Niilon isän lähin naapuri oli vanha, rikas talollinen, jonka maat
rajoillaan koskivat Laukkalaan. Hänen ainoa lapsensa oli punaposkinen
Elsa, joka nyt oli viidentoistavuotias. Elsa oli iloinen tyttö. Hän
piti isän taloutta kunnollisesti, mutta suurin ilonsa oli kuitenkin
olla paras tyttö kaikissa pidoissa ja tulla nähdyksi, kun hän
parhaimmissa juhlavaatteissaan kunakin sunnuntaina saapui kirkkoon.
Laukkalassa oli hän jotenkin usein, mutta vielä useimmin kävivät
naapuritalojen molemmat vanhat isännät toisensa luona. Molemmat
kuuluivat myös niin sanottuun "suureen sukuun."

[Tämä Oulusta eteläänpäin olevissa pitäjissä löytyvä sukuperhe, johon
kuuluu varallisia talonpoikia, pitää itsensä muista su'uista tarkoin
eroitettuna. Mitään erityistä perhenimeä ei tällä suurella su'ulla ole.
Vasta viime aikoina on naimaliittoja solmittu suuren su'un ja vähemmän
mainioksi tulleitten sukujen jäsenten välillä. Tämä talonpoikain
ylimyskunta näyttää olevan yhtä paljon riippuva sukuperästä kuin
rahasta. Mistä se on alkunsa saanut on vaikea päättää. Kenties
Pirkkalaisista? Taikka kukaties vielä vanhemmista ajoista, niistä
sotaisista ajoista, joista ei historia tiedä kertoa.]

He olivat kasvaneet yhdessä, molemmat olivat he nähneet, kuinka halla
samana yönä oli vaaleaksi muutttanut tähkäpäät heidän kumpaistenkin
pelloilla, ja he olivat, kun vihollinen ryntäsi pitäjään ryöstämään,
lujamielisesti taistelleet ja kärsineet yhdessä. Samana aikana alkoi
myöskin onni ja varallisuus viihtyä heidän molempain luona, eikä
milloinkaan ollut kateutta löytynyt heidän välillään. Siitä syystä
olikin naapurisopu hyvä, ja usein nähtiin ukot istuvan, pakinoivan
keskenänsä, nyykkien harmaita päitään. Komea oli myöskin kestitys
varallisten taloissa, kun he kävivät toinen toisensa luona
vierastamassa. Silloin tuotiin pöydälle tuoretta rieskaleipää, voita,
palvattua lihaa ja taalepiimää. Eikä myöskään puuttunut hyvää kotona
valmistettua olutta, ja vanhukset näkivät mielellään, että Niilokin
otti sijaa pöydän ääreen, kun hän nyt jo oli iso mies ja pian käyvä
ensi kerran herran ehtoolliselle.

Siksi määrätty juhlallinen päivä oli tullut. Juhannuksen päivänä piti
rippikoululaisten vahvistaa kasteenliittonsa.

Kaikki Laukkalan väki vaelsi tänä päivänä kirkkoon, sillä sekä Niilon
että Katrin piti nyt ensikerran astuman altarin eteen. Matkalla
kirkkoon olivat kaikki totiset, mutta Katri ja Niilo eivät virkanneet
mitään. Kesä-ilma ja vainioilla lainehtiva laiho kertoivat Jumalan
hyvyydestä, ja nuorien mielestä tuntui kuin eivät Kalajoen siunatut
kellot milloinkaan kaikuneet niin juhlallisesti kuin nyt, veisaten
malmisella äänellään: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa
rauha ja ihmisille hyvä tahto."

Ja vanha provasti valkoisilla hiuksillaan ja vanhuudesta rypistyneillä
kasvoillaan puhui temppelissä laupeita, sovintorikkaita sanoja
rippilapsille. Ja kun virren säveleet kaikuivat seurakunnan yli,
astuivat rippilapset kuoriin ja sydämen hurskas liikutus näkyi heidän
nuorissa, viattomissa kasvoissaan.

Ei milloinkaan Niilo ja Katri sittemmin unohtaneet kuinka he sinä
päivänä vieritysten lankesivat polvilleen altarin viereen. Ja kun he
söivät leipää ja joivat viinaa, tuntui heistä molemmista, että he
yhdessä lupasivat koko elämänsä aikana vaeltaa Sanan valossa, koko
elämänsä aikana rakastaa kaikkia ihmisiä ja olla toisillensa
lohdutukseksi ja iloksi.

Päätetyn jumalanpalveluksen jälkeen palasivat kaikki hartaudella
täytetyllä mielellä Laukkalaan. Juhlapäivällinen syötiin totisessa
äänettömyydessä, ja sitten kävi Niilo tallinluhtiin lukemaan
virsikirjaa ja Katri meni omaan luhtiinsa itkemään sovinnon kyyneleitä.

Sinä aikana, joka nyt seurasi, ei Niilo ollut semmoinen kuin ennen,
eikä Katri myöskään. Kun he olivat toisistaan erillään, osoittivat
heidän silmänsä että he kaipasivat toisiansa, mutta kuu he olivat
yhdessä, Niilon siniset silmät hymyilivät makeasti, ja Katrin musta
silmäpari leimui riemusta ja autuaallisuudesta. Vähäsen kainommat
olivat he keskenänsä, ja usein eivät he sanaakaan toisillensa
virkanneet, kun he istuivat yhdessä kuistilla tai kävivät sunnuntaina
kirkkoon.

Kun he muutamana sunnuntai-iltana kävivät sanaa sanomatta talon lähellä
olevalla kaskella etsimässä marjoja, sanoi Niilo vihdoin Katrille:

-- Pidätkö minun marjoistani?

-- Pidän, jos sinä pidät minun kukistani, sanoi Katri.

Ja molemmat pitivät he toisensa lahjoista, ja silloin näytti jo siltä,
kuin olisivat he sanoneet paljon toisilleen. Eikä kukaan kuullut, että
he sinä kertana puhuivat paljon enemmän keskenänsä, mutta kukat, jotka
hymyilivät maassa, ja linnut, jotka visersivät honkien oksilla, ja
kärpäset, jotka suhisivat nuorukaisten ympäri päiväpaisteessa, he
mielestänsä näkivät sitä enemmän heidän silmissään. Käsi kädessä
kävivät he sitten kotiin isoon kartanoon.



IV.

Uusia vaiheita.


Kun he tulivat kotiin, ei isäntä vielä ollut palannut naapuritalosta,
mihinkä hän tapansa mukaan oli mennyt iltapäivällä. Liian kauan ei ukko
kuitenkaan viipynyt poissa, ja jotakin totisempaa ja ankarampaa, kuin
tavallista, näkyi tänä iltana hänen otsansa rypyissä ja tuuheissa
riipseissään.

Nuoret eivät muutenkaan tavallisesti virkanneet aivan monta sanaa
vanhojen läsnä ollessa, mutta tällä kertaa oli äänettömyys isossa
tuvassa suurempi kuin milloinkaan ennen. Oli niinkuin olisi tuntenut
ukkosen ilman siellä sisällä, ja ääneti meni Katri ulos pihalle
muhkeaan humalistoon siellä nauttiaksensa ihanan illan hunaja-ilmaa ja
metsäkukkien lemua, joka oikein kohosi taivasta kohti rauhallisena
sunnuntai-iltana.

Kun Katri oli mennyt tuvasta ulos ja Niilon silmät näyttivät etsivän
rahilla olevaa lakkia, kysyi Laukkalan isäntä, tuo ankara ja rikas isä:

-- Mihin aiot, poika?

-- En juuri mihinkään, ai'oin vaan katselemaan luontoa vähäsen.

-- Kyllä nyt näen, mihinkä mielesi hehkuu, poika, ja tosi on kyllä myös
se kummallinen juttu, jonka tänä iltana kuulin Laukkalan talosta. Mutta
vielä tänä iltana tulee myöskin tuo paha juttu kyläläisten kesken
loppumaan. Sillä sen sanon sinulle, poika, ettehän vielä pistä silmiä
ulos Laukkalan vanhasta isännästä, etkä sinä tule tätä kauemmin
juoksemaan kerjäläistytön jälissä. Ei milloinkaan vielä ole kukaan
suuren su'un jäsen nainut pimeän yön lasta, mustalaiskakaraa, ja
Laukkalan Antin poika ei saa olla ensimmäinen.

Ankara isäntä nousi perä-istuimelta, missä hän oli istunut, ja katseli
poikaansa, joka kalpeana ja silmät lattiaa päin istui rahilla oven
vieressä. Vanha isä seisoi hetkisen äänetönnä, sitten kävi hän pojan
luo, joka nöyränä painoi päänsä alas.

-- Naapurin Elsa, alkoi isä vähäsen leppeämmällä äänellä, hän on
sinulle sopiva tyttö. Hänen sukunsa ei ole huonompi kuin sinun, ja
hänellä on koti hyvillä pelloilla ja lukuisalla karjalla. Se voi olla
jotakin Laukkalan pojalle. Myöskin olemme, isänsä ja minä, sopineet
asiasta. Hän antaa Elsalle talonsa ja sinä perit minun, ja kahden
vuoden kuluttua vietetään teidän häänne. Täten tulee paha puhe
Laukkalan pojasta vaikenemaan kylässä, ja mustalaiskakara ei unohda
Laukkalaa, sen takaan.

Jos Niilo olisi tahtonutkin sanoa jotain isälleen, oli hän kuitenkin
mykkänä eikä edes tohtinut katsella ankaraa isäntää, joka istui hänen
lähellensä, aina vähän ajan takaa katsahtaen ovea, niinkuin odottaisi
hän nähdä jonkun tulevan sisään.

Sillä aikaa oli Katri humalistossa, ja hän oli onnellinen mielestään.
Myöskin hän oli tullut vähäsen alakuloiseksi isännän ankarasta
katsannosta mutta lauhkea ilta-ilma ja selkeä kesätaivas saattoivat
hänen pian poistamaan nämät ajatukset. Hän katseli vihjaista maata ja
sen kukkia, peltoja ja harvoja aitoja ja hän heitti silmänsä aina
hietaharjaan saakka, joka loisti niin lämpöisenä päivänpaisteessa. Hän
muisti äitinsä, joka juuri tämän korven yli oli tuonut hänet hyvään
taloon, missä hänen onnensa nyt suloisesti kukoisti, ja hän kiitti
Jumalaa hänen lempeästä auttavaisuudestaan köyhyyden lasta kohtaan. Ja
tuon mustasilmäisen Katrin katsanto oli lempeä nähdä onnen hetkinä,
niinkuin synkeä metsänjärvi vaihtaa muotoansa, kun päivänpaiste loistaa
sen koivurikkaille rannoille.

Vihdoin palasi Katri tupaan toimiaksensa muutamien maito-astiojen
kanssa, mutta oikeimmin nähdäksensä, mitä Niilo teki, kun hän niin
kauan viihtyi tuvassa.

Kun hän astui sisälle, loi hän ystävälliset silmänsä isäntään, joka
äänetönnä istui Niilon vieressä. Ääneti otti hän maito-astiat hyllyltä,
mutta pian keskeytti hän askaroitsemisensa, sillä ankaruudella lausui
Laukkalan isäntä hänelle seuraavat kovat sanat:

-- Ei kiitollisuutta asu kerjäläiskakaran mielessä. Siitäkö syystä olet
saanut syödä leipääni ja turvaa kattoni alla, että keinoillasi ja
juonillasi olet viekoitellut itsellesi Niilon, rikkaan talon ainoan
pojan? Mutta sen sanon minä, Laukkalan isäntä, ettet sinä tule emäntänä
omistamaan tuuman alaakaan minun pellostani ja niitystäni. Mutta Elsa
tulee Niilon vaimoksi, eikä yksikään heittiölapsi saa enään liekahdella
isossa tuvassa. Ja sinä menet vielä tänä iltana ulos samasta
veräjästä, jonka kautta kulkulainen äitisi kerran veti sinut tänne
mustalaiskelkassaan. Jätä tämä talo heti paikalla konstikas ilkiö ja
mene ulos siihen yöhön, mistä kerran tulit. Mene!

Ja Katri ei virkannut mitään, eikä kyyneltäkään vuodattanut, Katri
raukka, joka ei milloinkaan ollut toivonut peltoja ja niittyjä, vaan
ainoasti Niiloa. Mutta hänen mustista silmistään leimusi salama, joka
kohtasi kovasydämistä ja ylpeätä Laukkalan isäntää. Sitten katseli hän
Niiloa, ja silmälautansa vavahtivat äkisti. Mutta Niilo istui ääneti ja
vuodatti hiljaisuudessa kyyneleitä rakkaudesta ja miehuuttomasta
pelvosta. Vanha isäntä istui nyt myöskin ääneti ja melkein kamalan
näköisenä, niinkuin istutaan ukkosen ja salamoitten raivotessa.

Katri katosi tuvasta ja meni pihan yli sekä astui luhtiinsa. Siellä
riisui hän yltään juhlavaatteensa, sillä ne oli hän isännältä saanut,
ja siitä syystä tuntui kuin olisivat ne nyt polttaneet häntä.

Arkusta otti hän esille ne huonot vaatteet, jotka muinoin olivat olleet
hänen äitinsä omat ja jotka sattumuksesta olivat lasketut erääsen
nurkkaan ullakossa, mistä Katri ne oli löytänyt monen vuoden kuluttua.
Ne olivat ainoat, jotka maantien lapsi voi sanoa omiksensa. Hän puki
vanhat rääsyt yllensä ja sanoi jäähyväiset luhdillensa käydäksensä
tuntemattomalla polulla yön syliin. Ja niin kävi hän pihan yli, kävi
ulos veräjästä tanhuata pitkin, ja siinä missä tie teki mutkan, katosi
hän ha'an koivujen taahan katsomatta taaksensa ja lähettämättä
ajatustakaan jäähyväisiksi noille rakkaille paikoille, hänen leikkiensä
todistajat ja hänen riemujensa näkijät.



V.

Pitkiä vuosia.


Katri käveli koko yön puhki. Hän oli ottanut tien siihen suuntaan,
missä metsä näytti syvimmäksi ja erämaa rajattomaksi. Mitä tällä
matkalla liikkui hänen sydämmessään, sitä ei kenkään ihminen tiedä.
Mutta sen jälkeen kävi puhe, että sinä yönä olivat leppälintu ja
laulurastas aivan ääneti Suomen saloissa. Tuntuipa huuhkajastakin ilma
raskaaksi ja variksi.

Mutta Katrin silmissä paloi synkeä tuli, ja raivoisa uljuus loisti
hänen korkeasta otsastaan, ja ryysyinen puku vaatetti niin kummallisen
kamalasti tuon katkerasti onnettoman nuorta, hentoa ja kaunista
vartaloa.

Siten kävi Katri kauan tietämättä, mihin tie vei. Se olikin hänestä
yhdentekevä, sillä hän tahtoi kernaimmin vaeltaa aina maailman loppuun
saakka, sanomattoman kauas Laukkalasta.

Mutta metsäpolku päättyi vihdoin metsäkylään, jonka nimi oli Rautio ja
joka nyt jo on kasvanut koko seurakunnaksi.

Kun Katri saapui Rautioon, oli aurinko jo korkealla taivahalla ja
paisti niin ystävällisesti ja rauhallisesti kylään, niinkuin ei mitään
vaivaa, mitään onnettomuutta, mitään katkeraa löytyisi koko maailmassa.

Kun Katri kansan näki kylän päivänpaisteessa ja ihmisiä, jotka
liikkuivat siellä rauhallisissa toimissaan, ei hän mennyt edemmäksi.
Mitä oli hänellä tekemistä ihmisten asuntojen kanssa? Ja auringon
lämmin ja rauha eiväthän ne olleet vaivojen tytärtä varten.

Hän istui isolle kivelle aidan vieressä, painoi yhden kätensä rintaa
vastaan ja nojasi polttavan otsansa toiseen. Mutta tuskat kasvoi, ja
väsymys karttui, ja ympäristö musteni leimuavilta silmiltä.
Onnettomuuden lapsi, Katri raukka, oli mennyt tainuksiin.

Myöhemmin päivällä tapasi kylän väki hänen makaavan siellä.
Kirkkomatkoilla Kalajokeen olivat he tulleet tuntemaan Laukkalan ja
rikkaan talon ottotyttären ja paljon he kummastuivat, mikä nyt oli
saattanut hänen niin kauas kodostaan ja semmoisissa kuluneissa
vaatteissaan.

Silloin Katri heräsi taintumuksestaan, ja nuo hyvät ja lempeät ihmiset
ottivat hoitaaksensa häntä, ja niinkuin lapsi antoi tyttöraukka viedä
itsensä erääsen kylän taloon.

Pitkiä viikkokausia hoiti talonväki Katria sen kuumeen kestäessä, joka
kohta sen jälkeen valloitti hänen. Kirkkomatkoillaan sai metsäkylän
väki pian tietää, mikä oli ajannut Katrin kasvatustalostaan, ja kaikki
he tulivat vielä lempeämmäksi häntä kohtaan. Mutta moni vanhus, joka
oli nähnyt vähäisen maailmaa ja kokenut elämää, eivät ennustaneet
mitään hyvää Laukkalan talolle siitä, mitä siellä oli tapahtunut.

Kun Katri tuli terveeksi, jäi hän taloon ja otti osaa talon toimiin.
Tauti oli tehnyt hänen kalpeaksi, ja suru oli peittänyt hänen muotonsa,
niin että se, joka näki vieläkin kauniin Katrin, tuli vähäsen kamalalle
mielelle.

Ahkera oli hän töissään. Aluksi ja niin kauan kuin voimansa vielä
olivat ylen heikot ulkotöihin toimi hän sisällä tuvassa. Ääneti istui
hän varhain aamulla isojen yhteen katon hirteen sidottujen luomapuitten
viereen ja loi loimet emännän kankaasen. Yksitoikkoisesti loinpuut
pyörivät kertansa yhteen suuntaan ja sitten taas takaisin ja täyttyivät
lankakerroksilla. Näytti kuin Katri olisi huolinut ainoastaan työstään
eikä tiennyt, että muu talonväki meni tuvasta ja tuli sinne. Kun
vanhukset illalla puhelivat työtä tehdessään, ja kun lapset leikkivät
siellä sisällä ja pitivät lystiä, istui Katri yhtä ääneti ja yhtä
ahkerasti sen kankaan vieressä, jota hän pian rupesi kutomaan.

Ei Katri milloinkaan puhunut sanaakaan Laukkalasta, eikä hyvä talonväki
myöskään kysynyt häneltä paljon. Ei löytynyt yhtään, joka olisi ollut
paha onnettomuutta kohtaan.

Muutamana lauantaina kaikki Raution väki lähti matkalle Kalajokeen
ehtiäksensä tulevana sunnuntaina hyvään aikaan kirkkoon. Sen talon
emäntä, missä Katri palveli, kysyi häneltä, eikö hänkin tulisi mukaan
kirkkoon, mutta Katri ei tahtonut nähdä Laukkalaa ja sanoi, että hän
jäisi kotiin. Sunnuntaina oli hiljaista ja autiota metsäkylässä, ja
vielä hiljaisempaa oli tuvassa, missä Katri istui pöydän vieressä,
jolla talon iso piplia oli kiini pantuna. Hiljaan laskeui lämmin
päivänpaiste lattialle, hiljaista oli myöskin ulkona, avatun aukon
takana. Katri oli muinoin usein lukenut virsikirjaa ja pitänyt Jumalan
sanaa rakkaana. Nyt avasi hän raskaan kirjan katkeralla mielellä ja
luki sanat:

"Kylväjä meni ulos siementänsä kylvämään, ja hänen kylväissänsä
lankesivat muutamat tien oheen ja se tallattiin, ja taivaan linnut
söivät sen."

Ja hän luki seuraavat värsyt raskaalla sydämellä ja tuli siten tähän
värssyyn:

"Mutta jotka tien oheen, ovat ne, jotka kuulevat; sitte tulee perkele
ja ottaa sanan heidän sydämmistänsä, ettei he uskoisi ja vapaaksi
pääsisi."

Ja häntä kauhistutti nämät sanat. Niin oli myöskin Jumalan hyvyys
turhaan mennyt, joka niin runsaasti oli langennut hänen tielleen, ja
sana oli otettu hänen sydämestänsä, ettei hän uskoisi ja tulisi
pelastetuksi, ja katkerana Jumalata ja ihmisiä kohtaan pani hän
lohduttavain sanain kirjan kiini eikä avannut sitä enää niin kauan kuin
hän oli Rautiossa.

Siten asui rauhattomuus Katrin mielessä, sillä hän ei milloinkaan
unohtanut muinoista kasvatuskotoaan, joka nyt tuntui hänestä hänen
omaksi haudakseen. Ja kaksi pitkää vuotta kului työssä ja
äänettömyydessä. Katri ei ollut kuullut mitään Laukkalasta, mutta
näytti siltä kuin hän alituisesti odotti, että jotakin piti tapahtuman.
Joskus leveni joku huhu Laukkalasta metsäkylään, mutta tästä ei
yksinäinen Katri mitään tiennyt. Sillä aikaa piti toki Niilon häät
Elsan kanssa vietettämän, ja pitoihin olivat metsäkylän varalliset
talolliset myöskin käsketyt. Sentähden puhuttiin tästä paljon, ja talon
emäntä valmisteli matkaan.

Kun Katri vihdoin ei voinut olla tietoa saamatta näistä
korkea-äänisistä huhuista, oli niinkuin kipu hänen sydämessänsä olisi
kaivanut itsensä yhä syvemmäksi hänen sieluunsa, ja hän tuli
synkeämmäksi ja vielä hiljaisemmaksi kuin hän oli ollut. Mutia ei hän
valittanut eikä hän kellenkään sanonut kivustaan, vaan ainoasti pyysi
emännältä päästäksensä paimentyttö Leenan sijaan nämät päivät metsään
karjan kanssa.

Siellä korvessa tunsi hän niinkuin lievityksen mielessään, kun hän
tiesi olevansa niin kaukana kuin suinkin ihmisten asunnoista. Hän tunsi
itsensä olevan aution korven ja synkän metsäjärven ystävä, ja tässä
syvässä äänettömyydessä ei hänen äänensä kaikunut niin vieraana kuin
onnellisten rauhallisissa asunnoissa. Ja erämaitten ikivanhoihin
säveleihin liitti hän sanoja, joita suru oli hänelle opettanut:

    Kov' on tuonen hiljas toimi,
    Raskas ero elämästä.
    Yhden tiedän raskaammaksi,
    Kuoloakin kovemmaksi:
    Se on pilkka, häpy, turma,
    Rakastettuin meille suomat,
    Se on vihan viljo kylvö
    Neidon nuoren sydämmehen.

Illan tullessa pimenivät taasen varjot hänen sydämmessään.
Hiljaisuudessa ajoi hän karjan kotiin, meni ylös luhtiin ja laski
levolle, mutta ei hän hetkeksikään uinahtanut ja hänen edessään oli
aina Niilon lempeitten sinisilmien kuva. Ajatteliko hän Niiloa? Vihdoin
nousi hän ylös ja istui luhdin portaille, ja aamun aurinko kohtasi
hänet istuvan siinä.

Seitsemän vuotta oli Katri Rautiossa. Tänä aikana ei hän milloinkaan
mennyt kirkkoon eikä Jumalaa milloinkaan muistanut. Hän oli
niin katkerain ajatuksiensa vallassa, ettei Jumala voinut hänen
sydämessään kohdata hyvää maata kylvöllensä, missä se olisi saanut
kärsivällisyydessä kypsyä. Ja kaikkien mielestä Katri vuosien kuluessa
tuli aina kummallisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, mutta yhtä äänetön
ja umpimielinen kuin ennen ja yhtä ahkera työssään. Eikä kenkään
Rautiossa ollut nähnyt hänen nauravan tai itkevän niinä pitkinä
vuosina, joina hän siellä oleskeli.



VI.

Laukkalassa.


Nuot samat seitsemän vuotta kuluivat hyvin rauhallisesti ja tasaista
kulkuansa rikkaassa talossa. Vanhan, ankaran isännän kävi kaikki hyvin,
karja menestyi, halla kartti hänen vainioitansa, kalansaalis joessa oli
runsas, ja varallisuus karttui yhä enemmän Laukkalassa, mutta ei siellä
löytynyt ketään, joka erityisessä määrässä olisi voinut nauttia elämän
hyvyyttä, niinkuin ei siellä myöskään löytynyt sitä, jota murheet ja
surut olisivat rasittaneet.

Siitä illasta, jolloin Katri oli lähtenyt talosta, oli vanha isäntä
tullut yhä kareammaksi entistänsä ja Niilo aremmaksi ankaraa isää
kohtaan, jota vastaan ei hän missään asiassa tohtinut väittää. Alussa
Niilo suurella kaipauksella muisteli Katria, jonka hän luuli keksivän
yhden tai toisen syyn palataksensa Laukkalaan. Mutta ei hän tahtonut
yksinään tavata Katria, sillä hän pelkäsi hänen vihaa, ja tietämätön,
vastustamaton tuska valtasi hänet silloin. Oli niinkuin omantunnon
äänet kalvaisivat ja tuomitsisivat hänet. Kun hän öillä silloin tällöin
heräsi jostakin satunnaisesta heikosta kohinasta pihalla, nousi hän
istumaan vuoteellensa, pidätti henkensä ja kuunteli, tokkohan ne olivat
Katrin askeleet, jotka kuuluivat. Mutta hiljaista oli taas, ja ainoasti
joku tuulen leyhkä liikutti pihlavan latvaa.

Kun ei mitään kuulunut Katrista, lakkasi Niilo vähitellen häntä
ajattelemasta. Mitä vanha Antti ajatteli, sitä ei kenkään tiennyt,
sillä hänen ankarista kasvoistaan ei kukaan voinut lukea, mitä hänen
sisässään liikkui.

Iltapuolilla kävi Laukkalan isäntä usein naapurinsa luo ja otti
jokaisen kerran Niilon muassaan. Niilo istui siellä vanhain isäntäin
seurassa ja kuuli näiden pakinoivan heidän nuoruudestansa ja
tiloistansa sillä aikaa kuin punaposkinen Elsa toi muhkeata kestitystä
vieraille.

Joka kerta, kun Elsa toimi pöydän ääressä, koki Laukkalan isäntä puhua
muutaman lempeän sanan hänelle, ja Elsan pienet, kirkkaat silmät
tuikkivat tyytyväisinä pyöreitten poskien yli ja päivä päivältä katseli
hän suuremmalla mielihyvällä Niiloa. Vihdoin Niilokin tottui
katselemaan Elsaa Laukkalan tulevana emäntänä ja jokapäiväisenä
seuralaisenaan tulevina aikoina. Siitäpä syystä kun naapuritalossa,
kahden vuoden kuluttua, ruvettiin komeasti laittamaan kaikki valmiiksi
häihin, oli se hänen mielestään aivan kohtuullista. Myöskin tunsi hän
itsensä tyytyväiseksi siitä, ettei hänen nyt enään tarvinnut olla
Laukkalassa yksin ankaran isännän seurassa, jonka verralla hän
mielestänsä aina oli kuin lapsi.

Häitä kesti monta päivää. Niilo ei näinä juhlapäivinä lainkaan
muistanut Katria: ei kenkään myöskään hänestä puhunut. Hääväki kiitti
oivallisia pitoja ja puhui paljon niistä runsaista ja muhkeista
myötäjäisistä, vaatteista ja muusta tavarasta, jonka morsian oli tuonut
muassaan, kuinka reipas ja punaposkinen hän oli ja millä muhkealla ja
vilkkaalla ravurilla Niilo vihdoin oli vienyt Elsan hänen lapsuuden
kodistaan siihen rikkaasen taloon, missä Elsan nyt tuli hallita ja
toimia emäntänä.

Laukkalan isäntä, vanha Antti, oli määrännyt, että Niilo ja Elsa tästä
lähtien olisivat talon isäntäväki, mutta kyllä kaikki sittekin kävi
vanhuksen tahdon mukaan.

Hiljaisesti meni kaikki sitten Laukkalassa tasaista laitaansa
rauhallisesti ja työssä. Ei Niilo sanonut kovaa sanaa Elsalle, mutta ei
hän myöskään saattanut hänelle paljon iloa valmistaa. Elsa piti
taloutta suurella huolella, eikä mitään puuttunut ison talon rikkaassa
aitassa. Niin kului viisi vuotta. Vanha Antti oli vielä voimissaan,
mutta oli jo vähäsen koukistunut iästään, ja hänen hiuksensa olivat
menneet aivan valkoisiksi. Enimmästi ilahutti häntä vanhin
lapsenlapsensa, Niilon ja Elsan neljävuotias poika, jolla iso-isän
mukaan oli Antti nimenä. Jos tätä poikaa ei olisi ollut, olisi moni
luullut, ettei vanhan ankaran miehen päivät olleet juuri iloisia, sillä
hän ei lausunut nyt enää monta sanaa vieraille eikä omaisilleen.



VII.

Katrin kirkonmatka.


Siinä Raution metsäkylän talossa, missä Katri oleskeli, palveli toinen
nuori tyttö, joka aina oli ollut lempeämpi Katria kohtaan kuin kaikki
muut. Se oli sama Leena, joka viisi vuotta sitte oli ollut
paimentyttönä ja jonka sijasta Katri, niinkuin jo on kerrottu, oli
saanut mennä karjan kanssa metsään. Leena oli nyt seitsemäntoista
vuotta ja oli hyvä ja hurskas tyttö, joka tänä suvena kävi rippikoulua.

Nämät molemmat tytöt makasivat samassa luhdissa, ja Leenalla oli usein
ja paljon sanomista synkkämieliselle Katrille, Hänen ei milloinkaan
vielä ollut tarvinnut maistaa elämän katkeruutta, vielä vähemmin oli
hän kärsinyt sielun syviä kipuja, ja eli ainoasti uskonsa kyllyydestä
ja siitä riippuvasta onnellisuudestansa. Monena iltana, kun he menivät
ylös luhtiinsa, oli Leenan tapana kertoa Katrille papin sanoja
rippi-koulussa, ja nuoren tytön hurskaat sanat laskeuivat kuin
kesänkaste Katrin vaalistuneitten lapsuudenmuistojen yli ja hänen
pimeän, synkän mielensä läpi kävi silloin kuin lämmin tuulen leyhkä.

Illalla, kaksi päivää ennen sitä juhlapäivää, jolloin Leenan piti mennä
Herran ehtoolliselle, olivat molemmat tytöt puhuneet keskenänsä
tavallista kauemmin ja seuraavana aamuna Katri oli levollisempi ja
lempeämpi entistänsä.

Aikaisin Katri toki katosi tuvasta, ja Leena sanoi emännälle, että
Katri tahtoi hänen muassa tulla kirkkoon.

Hyvä, vanha emäntä kiitti Jumalaa liikutetulla sydämellä siitä, että
hän niin kauan sulettua sydäntä oli kolkuttanut, ja kaikki muu
talonväki ihmetteli ja kysyi keskenänsä, mitä tuo kaikki tahtoisi
merkitä.

Kotvasen kuluttua näkivät he, kuinka Katri, puettu juhlavaatteisinsa,
valkoinen liina päässä ja virsikirja kädessä, astui alas luhdin
rapuista ja yhtyi samaten juhlallisesti puetun Annan kanssa, jonka
jälkeen he molemmat nähtiin käyvän sitä tietä pitkin, joka Raution
kylästä menee Kalajoen kirkkoa päin.

Matkalla ei Katri lausunut monta sanaa, ja myöskin Leenan sydän oli
täynnä siitä pyhästä lupauksesta, hän nyt kävi ensikerran tekemään,
jotta myöskin hän kävi ääneti Katrin keralla.

Kun he kuumalta maantieltä olivat poikenneet eräälle oikotielle, joka
kulki viileän syvän metsän läpi, hiljentivät he käyntiänsä ja eivät
vaeltaneet enää rinnatusten, sillä havuilla peitetty polku oli hyvin
kaita. Ja näytti siltä, kuin Katri joka askeleella olisi tullut
levollisemmaksi mielessään. Hän katseli kukoistavaa kanervaa, vihjaisia
puolanvarsia ja korkeita honkia, ja hänestä tuntui niinkuin olisi hän
tavannut muinaisia, rakkaita ystäviä. Kun hän kuuli yksinäisen
metsänlinnun viserryksen, jota hän pitkänä aikana ei ollut kuunnellut,
lempeni hänen surullinen katsantonsa. Vihdoin kuin he illalla
metsänurmen lopussa saapuivat tielle, joka vei kylään, ja Laukkalan
talo tuli näkyviin aaltoilevien viljamaitten takaa, silloin kuuluivat
samalla iltakellot Kalajoen kirkossa soittavan juhlan alkua. Ne
kaikuivat niin täynnä juhlallisuutta ja sovittavaa korkeutta. Leena
pani kätensä ristiin rukoillen sydämmen pohjasta ja Katrin mustat,
kyyneliset silmät katselivat katkeruudetta entistä kasvatuskotoa.

Kun Katri tuli kirkonkylään, oli siellä monta, jotka vielä tunsivat
hänen, ja heitä kummastutti hänen nähdessään, sillä he olivat kuulleet
niin paljon kummia puhuttavan hänestä. Katti vetäytyi erikseen
ollaksensa yksinään ajatustensa kanssa eikä puhutellut siten yhtäkään
vanhoista tutuistansa.

Totiset sydämmensä ja mielensä puolesta pyysivät Leena ja Katri majaa
yksinäisessä paikassa ja hiljaan ilta kului pienessä tuvassa.

Varhain he heräsivät seuraavana aamuna, mutta eivät toimittaneet
mitään, vaan vuottivat hiljaisuudessa kirkko-aikaa. Kun ison
kirkonkellon ensimmäinen ääni kuului heidän korviinsa ja täynnä
juhlallisuutta tunkihe heidän mielihinsä, valmistautuivat he vaeltamaan
kirkkoon. Pysäämättä kirkonkentälle menivät he kirkkoon ja istuivat
Rautiolaisten penkkiin. Kauan istui Katri liikkumatta nojaen päätään
käsihinsä. Kauan ja hitaasti rukoili hän. Kun hän vihdoin nosti
silmänsä ylös, katsahti hän Laukkalan penkkiin edempänä kirkossa.
Siinä istui Niilo hartaasti vartoen jumalanpalveluksen alkua ja
aavistamattakaan että Katri oli niin lähellä häntä. Siinä istui myös
Laukkalan vanha isäntä ja liikutuksella näki Katri, että hänen
hiuksensa olivat tulleet hopeanvalkeiksi ja että hänen ankara, totinen
päänsä oli masentunut vanhuuden painosta.

Mutta Katri luovutti silmänsä näistä esineistä ja alkoi lukea
virsikirjaansa, ensin vaivalloisella huomaavaisuudella, mutta pian
syvällä rauhan halajamisella. Ja kun jumalanpalvelus sitten alkoi,
tuntui hänestä niinkuin olisi hän ollut yksin koko kirkossa, ja
niinkuin pappi olisi puhunut yksin hänelle opettaaksensa häntä, että
kunkin täytyy tulla lapseksi, ennenkuin hän pääsee taivaan valtakunnan
autuuteen.

Kun saarna oli loppunut ja Katri muun rippiväen kanssa astui kuoriin,
kuuli hän, käydessään Laukkalan penkin ohitse, hänelle hyvin tutun
lempeän äänen kuuluvasti veisaavan ehtoollisvirttä. Mutta hän ei
nostanut alas vaipunutta päätään eikä nähnyt sitä vaaleutta, joka
leveni Niilon kasvoille, kun hän nyt tuskin kuuluvalla äänellä jatkoi
veisuansa. Hän toivoi kenties, ettei Katri ollut häntä huomannut ja
että hän vielä voisi välttää Katria kohdata. Mutta kun Laukkalan vanha
isäntä huomasi Katrin vaaleat, ei milloinkaan unohdetut kasvot muun
rippiväen seassa, ei mikään liikunto hänen kasvoissaan eikä äänessään
ilmaissut, että hän tunsi entisen kasvatustyttärensä, ja voimallisena
kaikui hänen syvä äänensä muiden yli virren juhlallisissa säveleissä.

Mieli täynnä raivoavia tunteita notkisti Katri polvensa väen seassa
altaripöydän edessä. Mutta kun hän kuuli kuinka vanha pappi Jesuksen
nimessä ja veressä julisti rauhaa ja lepoa yhdelle toisen jälkeen
ehtoollisvieraista, kun hän huomasi papin lähenevän myöskin häntä
kalliilla lohdutuksella täytetyllä lupauksella kaikille rasitetuille
sydämmille, silloin maalliset murheet poistuivat hänen mielestään. Ja
hän nautti leivän ja viinan, ja sata kyyneltä, tuhat kyyneltä seurasi
nyt ensimmäistä kevätpisaraa, joka suli jäätyneestä sydämmestä kun
kellojen ensi ääni kaikui. Katri kätki kasvonsa käsihinsä, missä hän
oli polvillaan altaripöydän vieressä. Se oli pyhä hetki. Mitä hän
ajatteli ja tunsi, sitä ei yksikään ihmisestä syntynyt tiedä.
Ajatteliko hän sitä kuinka hän seitsemän vuotta sitten samalla paikalla
oli notkistanut polvensa Niilon keralla, onnellisena ja hyvänä?
Ajatteliko hän sitä, kuinka hän silloin oli luvannut rakastaa ja uskoa,
kuinka hän sitten oli vihannut ja epäillyt? Taikka unohtiko hän kaikki
mailmalliset asiat, yksin ja ainoasti puhuaksensa taivahan Herran
kanssa, täytettynä kuin hän oli äärettömästä janosta, sisällisen rauhan
perään?

Jos Katri, kun hän palasi altaripöydältä penkkiinsä, olisi katsahtanut
sivulleen, olisi hän nähnyt, että Niilon penkki oli tyhjä. Hän oli jo
mennyt kirkosta pois.

Kun kirkonmeno oli päätetty ja seurakunta tulvasi kirkosta, alkoivat
Katri ja Leena pitkän vaelluksensa Rautiota kohti.

Leenassa asui rauha ja lepo ja hän kävi ilolla eteenpäin Katrin
keralla, jossa nuori tyttö ei luullut minkään murheen nyt enää
säilyvän. Mutta Katrin mielessä rupesi vanha levottomuus taasen
heräämään, ja synkemmäksi tuli varjo hänen sisässään, kun hän
rauhallisesta kirkosta astui kylmään maailmaan. Kun hän meni kansan
ohitse, huomasi hän, kuinka he kummastelevilla silmillä katselivat
häntä ja hiljaan kuiskasivat toisilleen, mitä olivat kuulleet mustasta
vaaleasta Katrista. Ja uljaana nosti hän päätänsä, ja kumminkin olisi
hän tahtonut käsillään peittää näiltä kaikilta, kylmiltä silmiltä
sydämmensä kipua. Kujassa kävi hän Leenan sivulla rikkaan Laukkalan
isännän ohitse, joka seisoi siellä puhellen arvoisan provastin kanssa,
luomatta Katriin kertaakaan silmiänsä, ja Katrin rinnassa raivoi
epäilys Jumalan oikeudesta. Kun he olivat päässeet kauemmaksi, näki
Katri, kuinka Niilo jo etäällä poikkesi hyvin tuttuun kujaan, joka vie
Laukkalaan, ja katkera ilo leveni hänen huulilleen, sillä aikaa kuin
hänen silmänsä rajattomalla rohkeudella seurasivat etäällä olevaa
esinettä, siksi kun se katosi näkyvistä.

Katri raukan sydän oli kivistö, mihin sanan siemen vaan oli langennut.
Ja koska se tuli ylös, kuivettui se, kun ei ollut märkyyttä, ja päivän
kuumuudessa seisoi kohoava korsi mustana ja synkkänä.

Katri oli saapunut tien poikkeukseen, missä Laukkala, tuo vanha
kasvatuskoti, hänen maallisen onnensa hauta, lakkasi näkymästä ja
kuumeenmoisella levottomuudella riensi hän eteenpäin, niinkuin olisi
hän tahtonut pelastaa sielunsa kadotuksesta.

Äkkiin huomasi hänen tarkka silmänsä naisen vilahtavan vainioitten
takana. Näkikö hän, ken se oli? Vaivalloisella tuskalla katseli Katri
raukka tien molemmille puolille, pysähtyi äkkiin ja virkkoi Leenalle:
-- Mene vähän edellä. Minä näen luontokappaleitten tallaavan Laukkalan
kaunista ruisvainiota. Ne minä ajan pois ja saavutan sinut kyllä
sitten. Leena nyykkäsi hänelle ja meni eteenpäin. Katri pysäsi ja
katseli häntä. Pian ei Leenaa enää näkynyt, Silloin astui vaalea Katri
aidan yli vainiolle ja juoksi eteenpäin pientaretta pitkin. Pian kätki
lainehtiva laiho hänet. Ja hän juoksi ruisvainion halki, kunnes hän
tuli kaskelle, mikä nyt oli naurismaa.

Kun Katri saapui sinne, oli siellä nainen, joka noukki nauriita.

Se oli Elsa, Niilon vaimo, Laukkalan nuori emäntä, Se oli Elsa, jonka
vuoksi köyhän Katrin elämän onni oli hävitetty, se oli Elsa, jonka
vuoksi Katri oli kärsinyt kovia sanoja ja ajettu pois hyvästä talosta.
-- Mimmoinen tuo kamala kohtaus Katrin ja Elsan kesken oli, ei kenkään
ole tietänyt kertoa. Mutta iltapäivää oli paljon kulunut, kun Katri
kaukana Laukkalasta ja syvässä metsässä saavutti Leenan, tuon hyvän
tytön.

Katrin askeleet kaikuivat hiljaisuudessa raskaina ja levottomina. Välin
katsahti hän taaksensa ja synkkä oli myöskin hänen silmänsä nähdä.
Tultuaan levottomaksi kysyi Leena heti:

-- Missä olet ollut? Miksi tuijotat minuun niin kamalasti?

-- Sydämmeni on kipeä, vastasi Katri ainoasti, ja sitten kävivät he
yhdessä tietä eteenpäin, mutta Leena pelkäsi mielessään, tietämättä
minkä vuoksi. Katrin silmissä nähtiin vielä kamalampi tuli kuin sinä
yönä, jona hän Laukkalan rikkaasta talosta ajettiin avaraan mailmaan.
Sillä silloin leimuivat silmät uljuudesta ja vihasta, mutta nyt ne
paloivat kostosta ja katumuksesta ja epäilyksestä. Painoiko joku paha
työ Katrin sydäntä? Sitä hän ei sanonut, vaan valitti ainoasti:
sydämmeni on niin kipeä! löi rintaansa ja nyyhki.

Ja oli, kuin erämaa olisi säälinyt tätä yön mustaa lasta, Katri
raukkaa. Raskaina ja rankkoina laskeuivat sateenpisarat honkien
havuille, jylisten alkoi myrsky metsässä kaikua ja aralla lennolla
riensivät lintuiset pesihinsä.

Ja kovemmin vaikeroi Katri: sydämmeni on niin kipeä, pysäsi välin
kuuntelemaan ja kävi sitten taas eteenpäin. Se oli kauhea yö, eikä
hurskas Leena milloinkaan unohtanut matkaansa Katrin seurassa Kalajoen
kirkosta.

Kun he vihdoin saapuivat Rautioon, olivat nuo hyvät ihmiset siellä
kotona aivan huolissansa Katrin tilasta, jota he eivät voineet selittää
itselleen.

Katri meni heti ylös luhtiinsa ja viipyi siellä kauan. Kun hän taas
tuli alas tupaan, oli hän pukeutunut arkivaatteisin ja tervehti
nöyrästi kaikkia. Mutta hän ei istunut sinä päivänä kangaspuihin,
niinkuin hänen tapansa oli, vaan tasoitti sitä ja leikkasi pois
muutamia lankoja.

Sitten rupesi hän siivoomaan muutamia kaluja tuvassa, meni sen tehtyä
ulos noutamaan parmallisen puita, latoi puut huolellisesti, lakaisi
uunin edustaa, pyyhki tomun seinähyllystä ja kävi siten hiljaisuudessa,
mutta tuskallisella levottomuudella toimesta toimeen.

Milloin hän pysähtyi kuuntelemaan, istui huoaten rahille, mutta nousi
heti taas ylös. Ja talonväki katseli säälillä kärsivää Katri raukkaa ja
rukoili hiljaisuudessa, että Jumala varjelisi häntä ja heitä kaikkia.

Vähäsen rauhallisemmaksi tuli Katri, kun emäntä käski hänen pitää
vaaria kätkystä, missä talon nuorin lapsi makasi, jota kohtaan Katri
aina oli osoittanut suurta lempeyttä. Hän istui matalalle puutuolille,
tuuditti varoisasti pienokaista ja lauloi hiljaisella äänellä hänen
omasta lapsuudestaan hyvin tutun kehtolaulun:

    Tuudu talon pieni sirkku,
    Nuku rannan toukolintu.
    Vielä tuudut turvallisna
    Pesässäsi mättähällä.
    Surun sumut kaukan kauhtaa,
    Korvessa ne kolkuntuvat.
    Mutta pesää suojaa Herra,
    Turvaa pientä linturaukkaa;
    Kutsunut on Luoja tänne
    Lapsen luoksi armaan äidin.
    Päivä paistaa pesään täällä
    Lämmittäävi sirkkuamme.
    Punamarjat, kukat sorjat
    Kasvaa täällä mättähällä,
    Tuudu talon pieni sirkku,
    Nuku rannan toukolintu.

Näytti siltä kuin laulu ja viattoman, nukkuvan lapsen näkö johonkin
määrin olisivat rauhoittaneet Katria ja hän istui siinä kauan,
katsellen ääneti pienokaista kätkyessä.

Kun talonväki oli mennyt levolle, lähti myöskin Katri luhtiinsa. Hän
oli pyytänyt Leenan tänä yönä makaamaan tuvassa. Katri istahti luhdin
kynnykselle. Hän istui siellä ääneti ja katseli maisemaa valoisalla
kesän yöllä.

Seuraavana päivänä, viimeinen jonka Katri vietti Raution ystävällisessä
talossa, oli hän vielä enemmän levotoin. Näytti niinkuin olisi hän
kunakin hetkenä odottanut jotakuta, hän likisti usein Leenan kättä
lempeästi ja hellästi ja sanoi hiljaa itkien: Suo anteeksi! Suo
anteeksi!



VIII.

Joen rannalla.


Kun Niilo, niinkuin jo on kerrottu, vähän ennen jumalanpalveluksen
päätettyä oli palannut Laukkalaan, ei kenkään talonväestä vielä ollut
kotiin tullut. Hiljaista oli talossa, ja Niilo kätkeytyi aidan luokse
nähdäkseen, meneekö Katri ohitse. Samasta paikasta oli hän monta vuotta
sitte katsellut Katria, kun tämä ensikerran meni paimenena rikkaasta
talosta. Eikä kauan viipynyt, ennenkuin hän nytkin näki Katrin
vaeltavan eteenpäin maantiellä. Niilo näki hänen ja Leenan astuvan
edemmäksi kylästä ja näki heidän vihdoin katoavan tien poikkeuksessa
hietanurmen lähellä. Silloin hengähti hän syvään, niinkuin raskas
taakka olisi nostettu hänen sydämmestään, ja astui sitten tupaan.

Siellä hän näki ainoasti pienen poikansa Antin ja
kahdeksankymmenenvuotisen vanhan akan, joka oli tilan ruotuvaivainen.
Elsaa, joka ei ollut kirkossa, ei näkynyt.

Kotvasen kuluttua kysyi hän vanhalta kuurolta akalta, missä emäntä oli.
Akka vaan pudisti päätään, mutta Antti sanoi, että äiti oli luvannut
tuoda hänelle oivallisia nauriita ja mennyt ulos. Kaikki talonväki oli
palannut kirkosta ja päivällisen aika oli jo tullut, mutta emäntä oli
yhä poissa. Silloin pikku Antti rupesi itkemään ja kysyi, missä äiti
oli. Niilo hänen toki helposti lohdutti ja sanoi, että äiti tulee pian.

Päivällinen syötiin, eikä Elsa tullut. Se oli ensimmäinen kerta,
jolloin reipas talon emäntä ei itse ollut pannut ateriaa pöydälle, ja
sitä syödessä ei paljon puhuttu, sillä tavallista ankarampana ja
totisempana istui vanha isäntä peräistuimella, luoden useasti
tarkkaavan silmäyksen ovea kohti.

Iltapuolella oli palvelusväki aikonut pyytää lupaa päästäksensä
naapuritaloihin huvittelemaan vähäksi ajaksi, ja he kävivät siitä
syystä monta kertaa kuistilla katsomassa emäntää ja ihmettelemässä,
missä hän taisi viipyä niin kauan.

Mutta tuvassa istui vanha, hopeahiuksinen Antti ja hänen päänsä oli
enemmän alas painunut kuin tavallisesti. Pieni pojanpoikansa oli
hiipinyt hänen luo ja nojautui hänen polveansa vastaan. Näytti kuin
pienokainen olisi aavistanut muitten äänetöntä pelkoa.

Vihdoin kuin aurinko laskeutui metsänlaitaa kohti ja karja tuli
metsästä kotiin, rupesi myöskin Niilo kaipaamaan Elsaa. Hän oli,
kirkosta tultuansa, enimmästi lukenut raamattua ja sen jälkeen pannut
maata, mutta ääneti oli myöskin hän kuulustellut, eikö Elsa avaisi
tuvan ovea.

Nyt nousi vanhus ylös, painoi lakin päähänsä, tarttui pikku Antin
käteen ja meni ulos hakemaan Elsaa. Kaikki muu talonväki teki seuraa.
Niilo oli viimeinen, joka sulki tuvan oven.

-- Äiti! huusi pikku Antti.

-- Emäntä! huusivat palkolliset.

-- Elsa! huusi Niilo. Ja sillä tavoin huudettiin kaikkialla Laukkalan
isossa talossa. Mutta ei kukaan Elsa vastannut. Ei kukaan Elsa
vastannut vadermaisella kaskella, ei kukaan vainioilla, ei kukaan
naurismaalla, missä kuitenkin nähtiin emännän olleen, sillä muutamia
ylösotettuja nauriita oli irtaimina peltomaalla.

Kauan etsittiin rikkaan talon emäntää, etsittiin vainioilla ja
niityillä. Vihdoin nähtiin kaikki etsiminen tyhjäksi ja laattiin siitä.

-- Hän on mennyt johonkin poimimaan marjoja ja hän tulee varmaan pian,
sanoi Niilo, kun he kaikki palasivat taloon.

-- Emäntä on varmaan mennyt kylään ja tulee kyllä, arveli palvelusväki.

-- Äiti meni naurismaahan, eikä palaja milloinkaan, sanoi pikku Antti
itkein. Jo tuli ilta myöhäiseksi, ja illallisen aika oli käsissä, mutta
Elsa ei palannut. Tuvassa istui taas rikas Laukkalan Antti äänetönnä ja
totisena perä-istuimella pöydän takana, ja kaikki näyttivät odottavan
levottomuudella jotakin tietoa emännästä. Silloin palasi muudan renki,
joka oli edelleen hakenut, ja toi muassaan muutamia vaatekappaleita,
jotka hän oli löytänyt pajupensaan alla joenrannalla aivan naurismaan
lähellä. Ne olivat Elsan juhlaliinat.

Pahoja aavistuksia nähtiin kunkin kasvoissa, mutta kaikki olivat
ääneti. Vanha Antti nousi synkkänä ja mielevänä ylös ja sanoi ainoasti:

-- Ulos!

Taasen kävivät kaikki ulos ja ottivat sen tien, joka vie hakaan, joka
oli naurismaan ja syvän joen välillä. Mutta ei kukaan huutanut tällä
kertaa emäntää, vaan kaikki hakivat pitkin rantaa tuskallisessa
äänettömyydessä. Mutta ei muita jälkiä nähty Elsasta.

Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen menivät he yksi toisen jälkeen
kotiin taloon. Uhkaavia, synkeitä pilviä oli noussut taivahalle, ja
myrsky kuului kulkevan laakson yli. Raskaita sadepisaria alkoi jo
pudota jokeen, tehden vesikehiä tyyneen jokiveteen. Silloin sanoi Niilo
epäillen isälle:

-- Hän kyllä tulee, hän on varmaan kadottanut liinansa. Itse hän ei
sitä oikein uskonut, mutta jatkoi:

-- Menen kotiin katsomaan, tokko hän kenties jo on palannut.

Ja Niilo meni kotiin eikä enään palannut Elsaa hakemaan.

Mutta vanha Laukkalan isäntä ei mennyt kotiin. Synkkämielisenä kävi hän
vielä kauan joen rannalla ja katsoi alas joen veteen. Pikku Antti ei
luopunut isoisänsä vierestä ja seurasi äänetönnä vanhuksen silmäyksiä,
monta kertaa kävivät he rantaa pitkin sillä paikkaa, missä joki tekee
mutkan, mutta he eivät vedessä nähneet muuta kuin haon, joka oli
tarttunut kivien sekaan ja liikkumatonna vastusti aaltojen valtaa.
Mutta kun joen vesi rupesi nousemaan kovasta sateesta, ja hämärä yhä
lisääntyi, näytti vanhuksesta kuin olisi hako muuttanut muotoansa. Hän
astui ulos rannan kiviä pitkin ja nosti kuivettunutta puuta.

Sen alla oli naisen ruumis. Kun hän sai haon kiedotut oksat irti, näki
hän että se oli Elsan ruumis, joka oli kätketty sen alle. Kalpeat
olivat nyt äsken niin punaset kasvot, ja verta oli vuotanut haavasta
päässä.

Surullinen oli Laukkalan ankaran isännän katsanto, kun hän väkevillä
käsillään nosti Elsan ruumiin joesta ja kantoi sitä kotiin. Pelvon
alaisena hiipi lapsi, hiljaa itkien, kuolleen äitinsä jälkeen.

Siten saapuivat he rikkaasen taloon. Isossa tuvassa vallitsi syvä
hiljaisuus, kun vanhus astui sisään raskaalla, surkealla taakallaan,
Pian muuttui hiljaisuus valituksiin, ja nyyhkien ympäröivät naiset
talon reippaan emännän kamalaa ruumista.

Mutta vanha isäntä likisti kovasti äänettömän Niilon kättä ja istui
kauan, kauan tavallisella paikallaan pitkän pöydän ääressä, synkästi
tuijottaen lattiaan. Eikä ketään ollut tuvassa, joka ei olisi
aavistanut, ken oli tämän surman emännälle tuottanut, mutta ei kukaan
tohtinut mainita murhaajan nimeä.



IX.

Murhaajatar.


Kaksi päivää sen jälkeen tuli paljon vierasta kansaa melulla ja
pauhinalla rauhalliseen, yksinäiseen Raution kylään. Uhkaavilta he
näyttivät ja nuoraa heillä oli muassa. He poikkesivat sen talon tielle,
jossa Katri oleskeli.

Kun Katri kuuli tulijain pauhinan, näkyi hänen tuskallinen
levottomuutensa yhtäkkiä antavan sijaa syvälle rauhallisuudelle.
Liikkumatonna istui hän kuistin portailla ja vartoi miehiä. Kun he
tulivat pihalle, meni hän ankarain talonpoikain luo ja sanoi:

-- Jos te tahdotte jotain rikkaan emännän murhaajasta, niin sitokaa
minä.

Sen hän sanoi semmoisella vakavalla äänellä, joka ainoasti voi löytyä
sillä, joka ilman kaipauksetta eroaa tämän maailman turhuuksista. Ja
vaalea oli Katri niinkuin henki, joka tuhannen vuotta on asunut
maailmassa haudan toisella puolella.

Hänen kätensä sidottiin paksuilla nuorilla, ja näytti siltä, kuin ei
hän olisi sitä huomannut. Ei hän myöskään lahjoittanut yhtään ajatusta
tai silmäystä hyvälle talolle, hänen rauhalliselle turvapaikalle surun
vuosina, josta ankarat miehet nyt veivät pahantekijän.

Kamalalla kauhulla katseli Raution hurskaat asukkaat raukan lähtöä.
Hyvä Leena itki katkerimpia kyyneliä, kuin hän sittemmin on tehnyt, ja
Katrin vanha emäntä, joka aina oli ollut niin lempeä raukkaa kohtaan,
sanoi nyyhkien:

-- Älköön vaan Katri raukan onnettomuus ja rikos langetko raskaana
jonkun päälle sinä päivänä, jolloin vanhurskauden tuomio julistetaan!

Pitkä oli matka vanginkulettajista Raution ja Kalajoen kirkonkylän
välillä, mihin kuljettiin. Mutta Katrille, joka vaan valmistihe
astumaan rajattomaan ijankaikkisuuteen, oli aika menettänyt mittansa.
Hän oli ääneti ja vaalea, ja nuo mustat silmät, jotka muinoin olivat
niin lempeinä vilahdelleet, katselivat aaveenmoisesti vuosisatojen
vanhoja honkia tien varrella.

Kun he tulivat Kalajoen kylään, oli yö jo tullut, ja vanginkulettajat
jättivät Katrin nimismiehen haltuun. Hän sai itselleen olkivuoteen ja
nukkui rauhallisesti. Hän ei ollut maannut kahtena vuorokautena.

Seuraavana aamuna vietiin hän Laukkalaan. Vangittuna näki hän nyt
rikkaan, hyvin tutun talon, missä hän oli leikkinyt lapsuuden iloisina
päivinä ja missä hän nuoruuden lyhyenä aikana oli toivonut onnensa
kukoistavan.

Katri vietiin tupaan, missä myöskin Elsan ruumis oli. Kaikki talonväki
seisoi siinä ja tuijottivat murhaajaan synkeillä silmillä. Myöskin
Niilo seisoi siellä vähän syrjällä pikku Antti vieressään. Ainoasti
vanhaa isäntää, entistä kasvatusisää ei nähty kansan seassa. Kenties
istui hän nyt piilossa jossakin nurkassa ja ajatteli niitä
onnettomuuden päiviä, jotka hänen kovuutensa kerran olivat tuottaneet
isolle, rikkaalle talolle.

Kun nimismies talutti Katria ruumiin luo ja kysyi häneltä, tiesikö hän,
ken oli vainajan murhannut, katseli Katri vaaleata Elsaa, hymyili
surullisesti ja sanoi:

-- Miksi sitä minulta kysytte? Kyllähän se minä olen, joka olen
tappanut Laukkalan emännän.

Kauhistus valloitti heidät, jotka kuulivat nämät sanat, ja murhaajatar
vietiin taas pihalle, mihin myöskin kaikki talonväki seurasi. Mutta
Niilo jäi tupaan eikä yhtään silmäystä vaihdettu hänen ja Katrin
välillä enään tässä maailmassa.

Vähimmin kaikista pikku Antti pelkäsi vankia, sillä Katri katseli häntä
niin lempeästi. Ei suinkaan Katri ole voinut tehdä hänen äidilleen
pahaa? Ja Katri käski Antin luoksensa, hyväili häntä hellästi ja lausui
ainoasti hiljaan monta kertaa:

-- Sinä olet sittenkin Niilon lapsi, sinä.

Poika antoi kernaasti hyväillä ja oli kummastunut kaikesta, minkä hän
näki. Viattoman lapsen katsellessa Katria isoilla, sinisillä silmillä,
näytti Katrissa uusi ajatus heränneen elämään. Hiljaan kuiskasi hän
jotain Antin korvaan ja suuteli häntä kiivaasti. Pikku Antti meni pois.

Katri pyysi vettä juodaksensa, mutta kun sitä hänelle tuotiin ei hän
juonutkaan.

Kotvasen kuluttua palasi Antti tuoden muassaan taakallisen villikaalia,
joka kasvoi joen rannalla aivan talon lähellä. Kun Antti juuri tahtoi
antaa myrkkykasvin vangille, pysähdytti väki hänen pihalla, kysyen mitä
hän aikoi tehdä vaarallisella kasvilla.

-- Vanki pitää siitä, vastasi Antti.

Mutta silloin otti vanginkulettaja kuolemankasvin pojalta ja hänestä
oli se kummallista. Pahantekijä ei saanut kuolla, hän oli surmattava.
Mutta Katri hymyili vaan nähdessään ihmisten kovuutta ja tointa hänen
ympäri, hän hymyili niinkuin olisi hän jo kuulunut toiseen maailmaan ja
kiitti hiljaisuudessa Niilon lasta kun tämä taas läheni häntä. Vähän
sen jälkeen nimismies lähti pois, ja Katri vietiin Laukkalasta
säilytettäväksi vankihuoneessa.

Kun sittemmin pidettiin välikäräjät murhasta, julisti tuomari Katrin
syylliseksi. Silloin noudatettiin vanhaa maalakia ja sitä paitse
saatiin nojata Moseksen lakiin. Niiden perusteella ankara tuomari
tuomitsi murhaajan Katrin elävänä teloitettavaksi ja roviolla
poltettavaksi.

Katri kuuli rauhallisena kuolemantuomion luettavan hänelle. Sehän
lupasi lepoa ja rauhaa myöskin hänelle, yön syntiselle lapsiraukalle.

Mestauspäivä oli tullut. Katri pantiin rattaille kirkonkylästä
vietäväksi mestauspaikalle, mihin myöskin paljon paikkakunnan väkeä
meni katsomaan kauheata rangaistusta.

Kun kirkko tuli näkyviin, heräsi Katri vielä kerran siitä kuoleman
rauhasta, johon hän näytti vaipuneeksi, tuntemaan vaivaa. Levotonna
katseli hän ympäriinsä ja rukoili hiljaan ja hartaasti. Kun
vanginkulettaja ajoi sillalla, joka vie Kalajoen yli, valloittivat
tuska ja epäilys hänen mielensä. Hän nousi kahleissaan seisomaan
rattaille, ponnisti kaikki voimansa ja heittäytyi kosken kuohuun. Kolme
kertaa näkyivät nuo vaaleat kasvot, ympäröityt mustilla hajallisilla
hiuksilla kiitävien, synkeitten vesitulvien yli, kolme kertaa vajosivat
ne taas syvyyteen, ja kun uljaan vanginkulettajan, joka oli Katrin
jälkeen hypännyt koskeen, onnistui saada hänet kiinni, oli Katri
ainoasti ruumis, jonka vanginkulettaja kantoi rantaan.

Kuolema aaltojen tyrskyssä oli nopea ja rauhattomalla sydämmellä oli
nyt rauha.

Tuomio, joka oli langetettu elävän murhaajan yli, täytettiin sitten
itsensä murhaajan ruumiille. Maalliset loput siitä, joka kerran oli
ollut Katri, haudattiin vihdoin siunaamattomaan maahan, ja se oli monen
mielestä kovin rangaistus, jonka tämä tyttöraukka sai kärsiä.

       *       *       *       *       *

Laukkalassa Niilo sitten päiviänsä kulutti. Vähän iloa tarjosi hänelle
elämä, mutta vanha isä oli, kuitenkin sen onnettomuuden jälkeen, joka
oli heitä kohdannut entistään lempeämpi poikaa kohtaan. Pikku Antti oli
kummankin miehen suurin ilo, ja hän kasvoi reippaaksi ja iloiseksi
pojaksi.

Kansan kesken kerrottiin sitten, että mittava haamu useana yönä tuli
kankeemaan polvillensa Katrin rikkaruohoilla peitetylle haudalle,
hurskaitten rauhallisen leposijan muurin ulkopuolella. Kamalan haudan
pelko esti kaikkia tiedustelemasta, oliko se aave vai ihminen, joka
siten kävi mustan Katrin siunaamattomalla haudalla. Yksin runneltu ja
katuva Antti, Laukkalan rikas isäntä, tiesi kun hän kerran rauhassa
laski vanhan päänsä kuoleman lepoon, että ne kyyneleet ja ne rukoukset,
joittenka todistajina tuo surullinen hauta oli ollut, olivat lainanneet
hänelle sovintoa Katri raukan ja hyvän Jumalan tavoin, joka
oikeudellisessa isänkädessä pitää ihmiselämän kaikki vaiheet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Katri - Kertomus 17 vuosi-sadasta [Finnish]" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.