Title: Kummittelijoita - Kolminäytöksinen perhenäytelmä
Author: Ibsen, Henrik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kummittelijoita - Kolminäytöksinen perhenäytelmä" ***


KUMMITTELIJOITA

Kolminäytöksinen perhenäytelmä

Kirj.

HENRIK IBSEN

Suomentanut Elias Erkko.



Hjalmar Hagelberg, Tampere, 1886.

Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa.



HENKILÖT:

 _Rouva Helena Alving_, kapteeni ja kamariherra Alvingin leski.
 _Osvald Alving_, hänen poikansa, maalari.
 _Pastori Manders_.
 _Puuseppä Engstrand_.
 _Regina Engstrand_, rouva Alvingin talonväkeä.

(Tapaus rouva Alvingin maatilalla erään suuren vuonon luona
länsi-Norjassa).



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Avara puutarhahuone, jossa on ovi vasemmalla sivuseinällä ja kaksi
ovea oikeanpuolisella seinällä. Keskellä huonetta pyöreä pöytä, tuolien
ympäröimänä; pöydällä on kirjoja, aikakauskirjoja ja sanomalehtiä.
Etupuolella vasemmalla ikkuna, ja sen luona pieni sohva, neulomapöytä
edessä. Takapuolella jatkuu huone avonaiseen, vähä kapeampaan
kasvihuoneesen, jonka ulkopuolinen seinä on suuriruutuista lasia.
Kasvihuoneen oikeanpuolisella sivuseinällä on ovi, joka vie alas
puutarhaan. Lasiseinän läpi haamottaa synkkä vuonomaisema, kestävän
sateen verhoomana.)

(Puuseppä Engstrand seisoo yläällä puutarhaoven luona. Hänen vasen
jalkansa on vähä väärä; saappaan-anturan alla on puulista. Regina,
tyhjä kukkaruisku kädessä, estelee häntä tulemasta likemmäksi.)

REGINA (matalalla äänellä). Mitä tahdot? Pysy siinä, missä seisot.
Tippuuhan sinusta.

ENGSTRAND. Se on Jumalan sadetta, se, laps' kulta.

REGINA. Pirun sadetta se on.

ENGSTRAND. Kiesus, mitä puhut, Regina. (Nilkuttaa pari askelta
peremmälle.) Mutta sitähän tahdoin sanoa --

REGINA. Elä kolista niin jalallasi, ihminen! Nuori herra makaa ja
nukkuu yläkerrassa.

ENGSTRAND. Makaa ja nukkuu nyt? Keskellä päivää?

REGINA. Se ei koske sinua.

ENGSTRAND. Minä olin juomaseurassa illalla --

REGINA. Sen kyllä uskon.

ENGSTRAND. Niin, sillä me ihmiset olemme heikkoja, laps' kulta --

REGINA. Niin, niin kyllä olemme.

ENGSTRAND. -- ja kiusaukset ovat moninaisia tässä maailmassa,
näetkös --; mutta kuitenkin olin minä, niin totisesti, työssäni jo
kello kuus tän'aamuna.

REGINA. Niin, niin, laita nyt vaan luusi pois. En tahdo seisoa tässä ja
pitää rendez-vous'ta kanssasi.

ENGSTRAND. Mitä et tahdo pitää?

REGINA. En tahdo pitää sinua kenenkään tavattavana täällä. Kas niin;
mene nyt matkaasi.

ENGSTRAND (pari askelta lähempänä). En, totta vie, menekkään, ennenkuin
olen puhellut kanssasi. Jälkeen puolisen tulee työni valmiiksi tuolla
alaalla kouluhuoneessa, ja sitte mennä tuhutan tän'yönä, höyryveneellä
kotia kaupunkiin.

REGINA (mutisee). Onnea matkalle!

ENGSTRAND. Kiitoksia, laps' kulta. Huomennahan lastenkoto vihitään, ja
silloin tulee täällä arvattavasti kelpo lailla hälinää ja hommaa
juomingeissa, näetkös. Eikä kukaan saa sanoa Jaakko Engstramista,
ett'ei hän voi pidättää itseään, kuin kiusaus tulee.

REGINA. Hoo!

ENGSTRAND. Niin, sillä tapaahan täällä niin paljo hienoa väkeä
huomenna. Onhan pappi Manderskin tulossa kaupungista.

REGINA. Hän tulee jo tänään.

ENGSTRAND. Niin, enkös arvannut oikein, Enkä saakeliksikaan tahdo, että
hän saa syytä moittiakseen minua, huomaatkos.

REGINA. Ahaa, onko niin asiat!

ENGSTRAND. Mitenkä on asiat?

REGINA (katsoo vakavasti häneen). Mihinkä sinä nyt tahdot
Manders-pappia taas narrata?

ENGSTRAND. Hys, hys; oletko hullu? Tahdonko minä narrata pappi
Mandersia mihinkään? En suinkaan, Manders-pappi on siksi liian hyvä
mies minua kohtaan. Mutta siitähän tahdoin jutella kanssasi, näetkös,
että minä tän'yönä sitte jälleen matkustan kotia.

REGINA. Matkusta mitä pikemmin, sitä parempi minusta.

ENGSTRAND. Niin, mutta minä tahdon saada sinut kanssani, Regina.

REGINA (suu auki). Tahdotko saada minut --? Mitä sanot?

ENGSTRAND. Tahdon saada sinut kanssani kotia, minä sanon.

REGINA (pilkallisesti). Et ikinä saa minua kanssasi kotia.

ENGSTRAND. Oo, sen saamme kyllä nähdä.

REGINA. Niin, siitä voit olla varma, että sen näemme. _Minä_, joka olen
kasvanut kamariherran rouvan Alvingin luona --? _Minä_, jota pidetään
melkein kuin lasta täällä --? Muuttaisinko _minä_ kotia _sinun_
luoksesi? Semmoiseen taloon? Hyi toki!

ENGSTRAND. Mitä pirua se on? Lyöttäydytkö isääsi vastaan, heilakka?

REGINA (mutisee, katsomatta häneen). Olet usein kyllä sanonut, ett'ei
sinulla ole mitään tekemistä minun kanssani.

ENGSTRAND. Pyh; mitä huolit siitä --.

REGINA. Etkö monta herran kertaa ole haukkunut minua ja kutsunut
minua --? Fi donc!

ENGSTRAND. En totisesti käyttänyt sentään koskaan niin ilkeätä sanaa.

REGINA. Ho, muistan kyllä, mitä sanaa käytit.

ENGSTRAND. Niin, mutta senhän tein vaan ollessani vähä toisella
kymmenellä -- hm. Kiusaukset ovat monenlaisia tässä maailmassa, Regina.

REGINA. Uh!

ENGSTRAND. Ja samoin silloin, kuin äitisi lyöttäytyi kiukuttelemaan.
Täytyihän minun keksiä jotain häntä härsyttääkseni, laps' kulta. Aina
piti hänen sitte ollakkin niin hieno, (matkii.) "Päästä minut,
Engstrand. Anna minun olla! Minä olen palvellut kolme vuotta
kamariherra Alvingin luona Rosenvoldissa, minä!" (hymyilee.) Herra
nähköön; hän ei, näet, koskaan voinut unhottaa, että kapteeni tuli
kamariherraksi hänen palvellessaan täällä.

REGINA. Äiti raukka; -- hänen sait varmaan rääkätä kuolijaaksi.

ENGSTRAND (keikahuttaen itseään). Niin, selvähän se on; minunhan pitää
saaman syy kaikesta.

REGINA (kääntyy pois; puoliääneen). Uuh --! Ja sitä jalkaa sitte.

ENGSTRAND. Mitä sanot, laps' kulta?

REGINA. Pied de mouton.

ENGSTRAND. Onko se engelskaa, se?

REGINA. On.

ENGSTRAND. Niin-niin: oppia olet saanut täällä maalla. Ja siitä voipi
olla hyötyä nyt, siitä, Regina.

REGINA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Ja mitä sitten aiot tehdä
minulla kaupungissa?

ENGSTRAND. Voitko kysyä, mitä isä tekee ainoalla lapsellaan? Enkö ole
yksinäinen ja avutoin leskimies.

REGINA. Ooh, elä lörpöttele minulle semmoista. Miksi tahdot minua
sinne?

ENGSTRAND. No, sanon sinulle, olen ajatellut yrittää jotain uutta nyt.

REGINA (puhaltaa). Samoin olet yrittänyt niin usein; muita yhtä
hullusti.

ENGSTRAND. Niin, mutta tällä kertaa, saat vaan nähdä, Regina! -- Piru
vieköön --

REGINA (polkaisee). Ole kiroamatta!

ENGSTRAND. Hys, hys! siinä olet hiton oikeassa, laps' kulta! Sitähän
vaan tahdoin sanoa, -- olen koko lailla saanut rahoja lakkariini
työstäni tässä uudessa lastenkodossa.

REGINA. Vai olet? Sehän on hyvä sinulle, se.

ENGSTRAND. Mihinkä voisi tuhlata penninsä täällä maaseudulla.

REGINA. No, entä sitte?

ENGSTRAND. Niin, näetkös, sitte olen ajatellut panna ne rahat
johonkin, joka kannattaisi. Siitä pitäisi tulla jonkinlainen ravintola
meriväelle --

REGINA. Hyi sentään!

ENGSTRAND. Oikein hieno ravintola, huomaatkos; -- ei mikään semmoinen
sikopahna matruuseille. Ei, koira vie, -- se olisi Iaivakapteenia ja
perämiehiä ja oikein hienoa väkeä varten, huomaatkos.

REGINA. Ja sitte pitäisi minun --?

ENGSTRAND. Sinä saisit olla apuna, niin. Ainoastaan noin näön vuoksi,
voit arvata. Et, piru olkoon, joudukkaan pahoille päiville, laps'
kulta. Voit saada kaikki tahtosi mukaan.

REGINA. Niin-kyliä, niin!

ENGSTRAND. Mutta vaimoväkeä täytyy olla talossa, se on päivän selvää,
se. Sillä iltasittain on tietysti pidettävä vähä hauskaa, laulettava ja
tanssittava ja niin pois päin. Aatteleppas, että he ovat kulkeneita
merimiehiä maailman mereltä, (lähempänä.) Elä nyt ole hassu ja sulje
itse tietäsi, Regina. Mitä voi sinusta tulla täällä maalla? Hyödyttääkö
se yhtään sinua, että rouva on kustantanut oppia sinuun? Saathan
hoidella kakaroita uudessa lastenkodossa, kuulen ma. Onko se mitään
sinulle, se? Haluttaako sinua niin mahdottomasti kulua täällä
kitupiikiksi likaisten penikoiden takia?

REGINA. Ei, jos kävisi niinkuin minua haluttaa, niin --. No, voihan se
tapahtua. Voihan se tapahtua!

ENGSTRAND. Mikä voi tapahtua?

REGINA. Elä yhtään välitä siitä. -- Oletko paljokin pannut rahoja
talteen täällä maalla?

ENGSTRAND. Kaikkiansa voi niitä tulla noin seitsemän, kahdeksan sataa
kruunua.

REGINA. Ei ole hullumpaa.

ENGSTRAND. Siinä on tarpeeksi päästäkseen jaloillensa, siinä, laps'
kulta.

REGINA. Etkö aio antaa yhtään niistä rahoista minulle?

ENGSTRAND. En totisesti aiokkaan, en.

REGINA. Etkö aio lähettää minulle edes hamekangasta?

ENGSTRAND. Tule vaan olemaan kanssani kaupunkiin, tule, niin saat
hamekankaita kyllä.

REGINA. Pyh, sen voin tehdä ominpäin, jos minua haluttaa.

ENGSTRAND. Ei, isällisen käden johdolla, se käy paremmin, Regina. Nyt
voin saada soman talon Pikku Satamakadulla. Ei tarvitse montaa markkaa
enää; ja sinne voisimme laittaa jonkinlaisen merimieskodin, näetkös.

REGINA. Mutta minä en tahdo olla sinun luonasi! Minulla ei ole mitään
sinun kanssasi tekemistä. Mene nyt!

ENGSTRAND. Et, totta vie, jäisi pitkäksi aikaa luokseni, laps' kulta.
Sitä hyvää ei minulle suotaisi. Jos sinä vaan ymmärtäisit katsoa
eteesi. Niin kaunis impi, kuin sinusta on tullut näinä parina
viimeisenä vuonna --

REGINA. No --?

ENGSTRAND. Ei varmaankaan kestäisi kauvan, ennenkuin tulla pölähtäisi
joku perämies, -- niin ehkäpä kapteeni --

REGINA. En tahdo mennä naimisiin kenenkään semmoisen kanssa.
Merimiehillä ei ole yhtään savoir vivre.

ENGSTRAND. Mitä ei heillä ole?

REGINA. Minä tunnen merimiehet, minä sanon. Semmoisen väen kanssa ei
voi mennä naimisiin.

ENGSTRAND. Ole sitte niiden kanssa naimisiin menemättä. Voi se
kannattaa kumminkin, (tuttavallisemmin:) Hän -- engelsmanni --
huvikutteri-herra -- antoi kolmesataa spesietalaria, hän; -- ja toinen
ei ollut kauniimpi sinua, hän.

REGINA (häneen päin). Ulos ovesta!

ENGSTRAND (väistää). No, no; ethän toki lyödä aio, tiedän mä.

REGINA. Aion! Jos puhut äidistä, niin lyön. Ulos ovesta, minä sanon!
(ajaa hänet ylös puisto-ovelle.) Eiäkä paukuta ovia; nuori herra
Alving --

ENGSTRAND. Hän nukkuu, niin. Kumma, kuinka sinä pidät huolta nuoresta
herra Alvingista --. (hiljemmin.) Hohoo; eihän kumminkaan niin liene,
että hän --?

REGINA. Ulos, ja pian! Sinä olet hullu, ihminen! Ei, älä mene sitä
tietä, sieltä tulee pastori Manders. Alas kyökin portaita, sinä.

ENGSTRAND (oikealle). Niin, niin, teen sen. Mutta juttele hänen
kanssaan, joka sieltä tulee. Hän on mies sanomaan sinulle, mitä lapsi
on velkapää isälleen. Sillä isäsi olen kaikissa tapauksissa, näetkös.
Sen voin näyttää kirkonkirjasta.

    (Menee ulos toisen oven kautta, jonka Regina on aukaissut
    ja jälleen sulkee hänen jälkeensä.)

REGINA (katsahtaa itseänsä peilissä, löyhyttää nenäliinallaan ja korjaa
kaulanauhaansa; sen jälkeen alkaa puuhaella kukkien kanssa.)

    (Pastori Mandera, päällystakki yllä ja sateensuoja kädessä,
    sekä pieni matkalaukku hihnassa yli olkapään, tulee puisto-oven
    kautta kasvihuoneesen.)

PASTORI MANDERS. Hyvää päivää, neitsyt Engstrand.

REGINA (kääntyy iloisen hämmästyneenä). No kas, hyvää päivää, herra
pastori! Onko höyrylaiva jo tullut?

PASTORI MANDERS. Se tuli nyt juuri, (menee puistohuoneesen.) Onpa
meillä sentään ikävä sadesää näinä päivinä.

REGINA (seuraa häntä). Se on niin siunattu ilma maanmiehille, herra
pastori.

PASTORI MANDERS. Niin, siinä olette varmaan oikeassa. Sitä ajattelemme
me kaupunkilaiset niin vähän.

    (Alkaa ottaa päällystakkia yltänsä.)

REGINA. Oo, enkö minä auta? -- Kas niin. No ei nyt, kuinka märkä se on!
Nyt panen sen vaan etehisen seinälle. Ja sateensuoja sitte --; sen
levitän, niin se saa kuivaa.

    (Menee ulos kapineittein kanssa toisen oikeanpuolisen oven
    kautta. Pastori Manders ottaa matkalaukun olaltaan ja panee
    sen ja hatun tuolille. Sill'aikaa tulee Regina sisään jälleen.)

PASTORI MANDERS. Ah, oikein tekee hyvää tulla huoneesen. No, täällä on
varmaan kaikki hyvin talossa?

REGINA. On, paljo kiitoksia.

PASTORI MANDERS. Mutta kelpo lailla hommaa, luulen ma, huomisen
johdosta?

REGINA. Ojah, onhan täällä vähä tekemistä.

PASTORI MANDERS. Ja rouva Alving on arvattavasti kotona?

REGINA. On niin; hän on vaan yläällä laittamassa suklaata nuorelle
herralle.

PASTORI MANDERS. Niin, sanokaa minulle --; kuulin alaalla laiturilla,
että Osvald muka on tullut.

REGINA. Niin, hän tuli toissapäivänä. Emme odottaneet häntä ennenkuin
tänään.

PASTORI MANDERS. Ja raittiina ja ripeänä, toivon ma?

REGINA. Niin, terve hän on. Mutta kauhean väsynyt matkasta. Hän on
tullut yhtä päätä aina Pariisista asti --; minä tarkoitan, hän on
tullut koko tien yhtä ajoa. Luulen melkein, että hän nukkuu vähä nyt,
niin että saamme kyllä puhua hieman hiljaa.

PASTORI MANDERS. Hys, olkaamme siis hiljaa.

REGINA (nostaessaan nojatuolia valmiiksi pöydän viereen). Ja olkaa niin
hyvä ja istukaa, herra pastori, ja laittakaa itsellenne mukavata. (Hän
istuutuu; Regina nostaa jakkaran hänen jalkojensa alle.) Kas niin!
Istuuko herra pastori nyt hyvästi?

PASTORI MANDERS. Kiitos, kiitos; istun oivallisesti, (katselee häntä.)
Kuulkaa, tiedättekö mitä, neitsyt Engstrand, luulen tosiaan, että
olette kasvanut, sittekuin näin teidät viimeksi.

REGINA. Näyttääkö herra pastorista siltä? Rouva sanoo, että olen
lihonutkin.

PASTORI MANDERS. Lihonut? No niin, ehkä vähä; -- noin kohtalaisesti.

    (Lyhyt äänettömyys.)

REGINA. Ilmoitanko rouvalle?

PASTORI MANDERS. Kiitos, kiitos, ei ole kiirettä, rakas lapseni. -- No,
mutta sanokaa minulle nyt, hyvä Regina, mitenkä isänne sitte menestyy
täällä maalla?

REGINA. Joo kiitos, herra pastori, kyllä hän menestyy hyvästi.

PASTORI MANDERS. Hän poikkesi luokseni, viimeksi kaupungissa ollessaan.

REGINA. Eihän nyt, tekikö hän niin? Hän on aina niin iloinen saadessaan
puhella pastorin kanssa.

PASTORI MANDERS. Ja te käytte varmaankin ahkerasti hänen luonansa
päivillä?

REGINA. Minäkö? Niin, käynhän minä niin usein kuin saan aikaa niin --

PASTORI MANDERS. Isänne ei ole mikään oikein vahva luonne, neitsyt
Engstrand. Hän kaipaa niin syvästi johtavaa kättä.

REGINA. No niin, voipi kyllä niin olla.

PASTORI MANDERS. Hän kaipaa jotakin luonaan, josta hän voisi pitää, ja
jonka mielipiteelle hän voisi panna arvoa. Hän tunnusti sen itse niin
avosydämmisesti, viimeksi ollessaan minun luonani.

REGINA, Niin, hän on puhunut minulle vähä sinnepäin. Mutta en tiedä,
tahtooko rouva Alving päästää minua pois, -- varsinkaan nyt, kuin
saamme sen uuden lastenkodon hoidettavaksemme. Enkä tahtoisi mielelläni
lähteä rouva Alvinginkaan luota, kuin hän on aina ollut niin hyvä minua
kohtaan.

PASTORI MANDERS. Mutta tyttärellinen velvollisuus, hyvä tyttöni --.
Luonnollisesti pitää meidän ensin saaman emäntänne suostumus.

REGINA. Mutta en tiedä, sopiiko minun tällä iällä hoitaa yksinäisen
miehisen hengen taloutta.

PASTORI MANDERS. Mitä! Mutta hyvä neitsyt Engstrand, omasta
isästännehän tässä on puhe!

REGINA. Niin, voi niin olla, mutta kuitenkin --. Niin, jos se olisi
jossain _hyvässä_ talossa, oikean kunnon herran luona --

PASTORI MANDERS. Mutta, hyvä Regina --

REGINA. -- jonkun, jota kohtaan minulla voisi olla myötätuntoisuutta,
jota voisin kunnioittaa ja jolle voisin olla aivan kuin tyttären
sijassa --

PASTORI MANDERS. Niin, mutta rakas, hyvä lapseni --

REGINA. Sitte tulisin kyllä mielelläni kaupunkiin. Täällä maalla on
kovin yksinäistä, -- ja tietäähän herra pastori itse, mitä on olla
yksin maailmassa. Ja sen uskallan kyllä sanoa, että olen sekä ketterä
että nöyrä. Eikö herra pastori tiedä mitään semmoista paikkaa minulle?

PASTORI MANDERS. Minäkö? En, totisesti, sitä en tiedä.

REGINA. Mutta rakas, rakas herra pastori, muistakaa kumminkin minua,
jos --

PASTORI MANDERS (nousee). Kyllä, sen kyllä teen, neitsyt Engstrand.

REGINA. Niin, sillä jos minä --

PASTORI MANDERS. Tahdotteko ehkä olla niin hyvä, että haette rouvan?

REGINA. Hän tulee heti, herra pastori.

    (Menee ulos vasemmalle.)

PASTORI MANDERS (kävelee pari kertaa edestakaisin tuvassa, seisoo
hetkisen taka-alalla kädet seljän takana ja katselee ulos puistoon. Sen
jälkeen tulee hän taas pöydän likelle, ottaa kirjan ja katsoo
nimilehteä, säpsähtää ja katsoo usempia.) Hm, -- vai niin?

    (Rouva Alving tulee sisään vasemmanpuolisen oven kautta.
    Häntä seuraa Regina, joka heti menee ulos etummaien
    oikeanpuolisen oven kautta.)

ROUVA ALVING (ojentaa pastori Mandersille kätensä). Terve tuloa, herra
pastori.

PASTORI MANDERS. Hyvää päivää, rouva. Tässä olen, niinkuin lupasin.

ROUVA ALVING. Aivan kellonlyömällä.

PASTORI MANDERS. Mutta voitte uskoa, tiukalle otti, ennenkuin pääsin
pois. Kaikki ne siunatut komisoonit ja toimikunnat, joissa olen
kiinni --

ROUVA ALVING. Sitä kiltimmästi teitte, kuin tulitte niin ajoissa. Nyt
voimme saada asiamme selville, ennenkuin syömme päivällistä. Mutta
missä on kapsäkkinne?

PASTORI MANDERS (nopeasti). Kapineeni ovat alaaila kauppiaan luona.
Olen siellä yötä.

ROUVA ALVING (pidättäen hymyänsä). Ettekö todellakaan suostu olemaan
yötä minun luonani tälläkään kertaa?

PASTORI MANDERS. Ei, ei, rouva; muuten hyvin paljo kiitoksia; minä
pysyn siellä alaaila, niinkuin tapani on. Se on niin mukavata, kuin on
mentävä laivaan taas.

ROUVA ALVING. No, tehkää tahtonne. Minusta muuten vaan me kaksi vanhaa
ihmistä --

PASTORI MANDERS. No, herra varjelkoon, teidän pilapuheitanne. Niin,
olette luonnollisesti ylenmäärin iloinen tänään. Ensiksi juhlapäivä
huomenna, ja sittehän olette saanut Osvaldin kotia.

ROUVA ALVING. Niin, aatelkaa, mikä onni minulle! Siitä on nyt yli kaksi
vuotta, kuin hän oli viimeksi kotona. Ja sitte hän on luvannut jäädä
luokseni koko talveksi.

PASTORI MANDERS. Ei nyt, onko hän luvannut? Siinä hän teki kauniisti ja
niinkuin lapsen tulee. Sillä kokonaan toisella lailla luulisin sentään
Rooman ja Pariisin elämän viehättävän.

ROUVA ALVING. Niin, mutta täällä kotona on hänellä äitinsä, näettekös.
O, sitä rakasta, siunattua poikaa, hänellä on kyllä sydäntä äidilleen,
hänellä.

PASTORI MANDERS. Sehän olisikin kovin surullista, jos erilläolo ja
askaroiminen semmoisissa asioissa kuin taide, tylsentäisi niin
luonnolliset tunteet.

ROUVA ALVING. Niin, sanokaappa muuta. Mutta siitä ei ole pelkoa hänen
suhteensa. Niin, onpa minun oikein hauska nähdä, tunnetteko häntä
vielä. Hän tulee alas sitte; nyt hän makaa vaan yläällä, leväten hiukan
sohvalla. -- Mutta istukaahan, hyvä pastori.

PASTORI MANDERS. Kiitoksia. Teillä on siis aikaa --?

ROUVA ALVING. On kyllä, (istuutuu pöydän viereen.)

PASTORI MANDERS. Hyvä; saatte siis nähdä --. (Menee tuolin luo, jolla
matkalaukku on, ottaa paperikimpun siitä, asettuu toiselle puolen
pöytää ja hakee vapaan paikan papereille.) Tässä on meillä nyt ensinkin
-- (keskeyttäin.) Sanokaa minulle, rouva Alving, mitenkä nämä kirjat
täällä ovat?

ROUVA ALVING. Ne kirjat? Ne ovat kirjoja, joita minä luen.

PASTORI MANDERS. Luetteko te sellaisia kirjoituksia?

ROUVA ALVING. Luen niinkin.

PASTORI MANDERS. Tunnetteko te tulevanne paremmaksi tahi
onnellisemmaksi sellaisesta lukemisesta?

ROUVA ALVING. Minusta tuntuu niitä lukiessani ikäänkuin
turvallisemmalta.

PASTORI MANDERS. Sepä merkillistä. Mitenkä niin?

ROUVA ALVING. Niin, minä saan ikäänkuin selvitystä ja vahvistusta
moneen moninaiseen, jota itse tunnen ja mietiskelen. Niin, _se_ on
merkillistä, pastori Manders, -- niissä ei ole oikeastaan mitään uutta,
noissa kirjoissa; niissä ei seiso muuta, kuin mitä useimmat ihmiset
ajattelevat ja uskovat. Asia on vaan se, että useimmat ihmiset eivät
ota selvää ajatuksistaan tahi eivät tahdo niillä itseänsä vaivata.

PASTORI MANDERS. No hyvä ihminen! Luuletko täydellä todella, että
useimmat ihmiset --?

ROUVA ALVING. Niin, niin minä kyllä luulen.

PASTORI MANDERS. Niin, mutta ei sentään tässä maassa? Ei täällä meillä?

ROUVA ALVING. Kyllä vaan aivan varmaan, täällä meillä myös.

PASTORI MANDERS. No, sen minä sanon --!

ROUVA ALVING. Mutta mitä teillä sitte on muistuttamista noita kirjoja
vastaan?

PASTORI MANDERS. Muistuttamista? Ettehän toki luulle, että minä
tuhlaisin aikaani semmoisten tuotteiden tutkimiseen?

ROUVA ALVING. Tarkoitatte siis, ett'ette tunne ollenkaan mitä
tuomitsette?

PASTORI MANDERS. Olen lukenut kylliksi näistä kirjoituksista, ollakseni
niitä hyväksymättä.

ROUVA ALVING. Niin, mutta teidän oma ajatuksenne --

PASTORI MANDERS. Hyvä rouva, on monta kohtaa elämässä, jolloin täytyy
luottaa toisiin. Se on nyt kerta niin tässä maailmassa; ja se on hyvä.
Mitenkä muuten kävisi yhteiskuntien?

ROUVA ALVING. Ei-ei; siinä voitte olla oikeassa.

PASTORI MANDERS. Muuten en luonnollisesti kiellä, että niissä voipi
olla sitä tätä viehättävää, semmoisissa kirjoituksissa. Enkä myöskään
voi moittia teitä siitä, että haluatte tulla tuntemaan niitä
hengellisiä liikkeitä, joita, niinkuin sanotaan, liikkuu ulkona
suuressa maailmassa, -- jossa olette antanut poikannekin olla niin
kauvan. Mutta --

ROUVA ALVING. Mutta --?

PASTORI MANDERS (hiljentää ääntänsä). Mutta siitä ei puhuta, rouva
Alving. Eihän tarvitse jokaiselle tehdä tiliä siitä, mitä lukee ja
ajattelee neljän seinänsä sisäpuolella.

ROUVA ALVING. Ei, luonnollisesti; niin arvelen minäkin.

PASTORI MANDERS. Ajatelkaa nyt vaan, mitä velvollisuuksia teillä on
tätä lastenkotoa kohtaan, jonka päätitte perustaa aikaan, jolloin
mielipiteenne hengellisistä asioista olivat vallan toiset kuin nyt, --
minkä minä voin huomata ainakin.

ROUVA ALVING. Niin niin, sen myönnän täydellisesti. Mutta
lastenkodosta --

PASTORI MANDERS. Lastenkodosta piti meidän puhuman, niin. Siis --
varovaisuutta, rouva! Ja nyt ryhtykäämme sitte asioihimme, (avaa
päällyksen ja ottaa osan papereja ulos.) Näettekös näitä?

ROUVA ALVING. Asiakirjat?

PASTORI MANDERS. Kaikki tyyni. Ja täydessä kunnossa. Voitte uskoa, että
oli vaikeata saada niitä oikeaan aikaan. Minun on suorastaan täytynyt
panna kovaa. Virkakunnat kuin ovat melkein kiduttavan tunnokkaita, kuin
kysymys on päättämisestä. Mutta tässä ne nyt sentään ovat. (Selaa
läjää.) Tässä on laissa vahvistettu luovutuskirja Rosenvoldin tilan
alueella olevaan Solvikin maan-osuuteen, sekä sen vastalaitettuihin
asuinrakennuksiin, kouluhuoneisin, opettajan-asuntoon ja kappeliin. Ja
tässä on lahjoituksen ja laitoksen sääntöjen hyväksymiskirja.
Tahdotteko nähdä -- (lukee:) "Kapteeni Alvingin muisto"-nimisen
lastenkodon säännöt.

ROUVA ALVING (katselee kauvan paperia). Siinä se siis on.

PASTORI MANDERS. Olen valinnut nimityksen kapteeni, enkä kamariherra.
Kapteeni näyttää kerskaamattomammalta.

ROUVA ALVING. Niin niin, kuinka vaan teidän mielestänne sopii.

PASTORI MANDERS. Ja tästä saatte säästöpankkikirjan, korkoa kasvavalle
pääomalle, joka on pantu korvaamaan lastenkodon hoitokustannuksia.

ROUVA ALVING. Kiitos; mutta olkaa niin hyvä aina ja tallettakaa se,
mukavuuden vuoksi.

PASTORI MANDERS. Aivan mielelläni. Arvelen, että meidän pitää antaa
rahojen jäädä säästöpankkiin aluksi. Eihän korkomäärä ole kovin
houkutteleva, neljä sadalta, kuuden kuukauden ylössanomisella. Jos
sittemmin voitaisiin saada hyvä panttivelkakirja, -- sen tulisi vain
tietysti olla ensimmäistä kiinnitystä vastaan ja epäilemättömän varman
paperin, -- niin voimme lähemmin puhua asiasta.

ROUVA ALVING. Niin niin, hyvä pastori Manders, kaiken sen tunnette te
paraiten.

PASTORI MANDERS. Koetan ainakin pitää silmäni auki. -- Mutta sitte on
vielä yksi asia, jota monesti olen aikonut teiltä kysyä.

ROUVA ALVING. Ja mikä se on?

PASTORI MANDERS. Onko lastenkoto-rakennukset vakuutettavat vai ei?

ROUVA ALVING. Luonnollisesti ne ovat vakuutettavat.

PASTORI MANDERS. Niin, seis hiukan, rouva. Miettikäämme lähemmin
asiata.

ROUVA ALVING. Minä pidän kaikki vakuutettuna, sekä rakennukset että
irtaimen, maanviljelyskapineet sekä maantuotteet.

PASTORI MANDERS. Selvää se. Omassa omaisuudessanne. Samoin teen
minäkin, -- luonnollisesti. Mutta tässä, näettekös, on kokonaan toinen
asia. Onhan lastenkoto ikäänkuin pyhitettävä korkeampaan tarkoitukseen.

ROUVA ALVING. Niin, mutta jos --

PASTORI MANDERS. Oman yksityisen mielipiteeni mukaan en tosiaan pitäisi
ensinkään loukkaavana turvautua kaikkia mahdollisuuksia vastaan --

ROUVA ALVING. Niin, se on minunkin ajauikseni.

PASTORI MANDERS. -- mutta minkälainen on mieliala kansassa täällä
ympäristössä? Senhän te tunnette paremmin kuin minä.

ROUVA ALVING. Hm, mieliala --

PASTORI MANDERS. Onko täällä sanottavasti ajatus-oikeutettuja, --
todella ajatus-oikeutettuja, jotka voisivat loukkautua siitä?

ROUVA ALVING. Niin, mitä oikeastaan tarkoitatte todella
ajatus-oikeutetuilla?

PASTORI MANDERS. No, tarkoitan lähinnä miehiä niin itsenäisissä ja
vaikuttavissa asemissa, ett'ei oikein voi olla panematta niiden
mielipiteille jotakin arvoa.

ROUVA ALVING. Semmoisia on täällä moniaita, jotka ehkä kyllä voisivat
loukkautua, jos --

PASTORI MANDERS. No, näettekös vaan! Kaupungissa on meillä monta
monituista sitä lajia. Aatelkaa vaan kaikkia virkakumppalini
joukkolaisia! Voitaisiin todella niin perin helposti käsittää asia
niin, ett'ei teillä ja minulla muka ole oikeata luottamusta korkeampaan
hallitukseen.

ROUVA ALVING. Mutta oman mielipiteenne mukaan, hyvä pastori,
vakuutuksenne on kumminkin --

PASTORI MANDERS. Niin, minä tiedän; minä tiedän: -- minulla on luja
vakuutukseni, se on kyllä totta. Mutta me emme kumminkaan voisi estää
nurjaa ja epäedullista selitystä. Ja semmoinen voisi vuorostaan
helposti vaikuttaa haitallisesti itse lastenkotolaitokseen.

ROUVA ALVING. Niin, jos sillä lailla kävisi, niin --

PASTORI MANDERS. Minä en myöskään kokonaan voi olla lukuun-ottamatta
sitä tukalaa, -- niin, voin kyllä sanoa, tuskallista asemaa, johon minä
kenties voisin joutua. Kaupungin johtavissa piireissä haastellaan paljo
tästä lastenkoto-asiasta. Onhan lastenkoto osaksi rakennettu myös
kaupungin hyödyksi, ja toivottavasti on se huomattavassa määrässä
keventävä yhteiskunnan köyhänkuormiamme. Mutta kuin nyt minä olen
teidän neuvojananne ja olen johtanut asian toimituspuolta, niin voin
peljätä, että kiihkoiset kaikkein ensiksi käyvät minun kimppuuni --

ROUVA ALVING. Niin, semmoiselle ei teidän pidä antautua alttiiksi.

PASTORI MANDERS. Puhumatta hyökkäyksistä, joita epäilemättä tehtäisiin
minua vastaan eräissä lehdissä ja aikakauskirjoissa, jotka --

ROUVA ALVING. Kylliksi, hyvä pastori Manders, se kohta ratkaisee asian.

PASTORI MANDERS. Ette siis tahdo vakuutettavaksi?

ROUVA ALVING. En; annamme sen olla.

PASTORI MANDERS (nojautuu taakseppäin tuoliin). Mutta jos nyt
onnettomuus kerta sattuisi? Eihän voi koskaan tietää --. Tahdotteko
siinä tapauksessa korjata vahingon jälleen?

ROUVA ALVING. En, sen sanon teille suoraan, sitä en tekisi.

PASTORI MANDERS. Niin mutta tiedättekö, rouva Alving, -- siinä
tapauksessa otamme todella arveluttavan vastuun päällemme.

ROUVA ALVING. Mutta luuletteko voivamme muuta?

PASTORI MANDERS. En, sepä juuri seikka; emme oikeastaan voi muuta.
Eihän meidän sentään pidä antautua nurjasti tuomittaviksi; eikä meillä
millään lailla ole lupaa saattaa aikaan pahennusta seurakunnassa.

ROUVA ALVING. Teillä, pappina, ei ainakaan.

PASTORI MANDERS. Ja minä luulenkin todella voivamme luottaa, siihen,
että semmoisella laitoksella on onni mukanaan, -- niin, että se on
erityisen varjeluksen suojassa.

ROUVA ALVING. Toivokaamme niin, pastori Manders.

PASTORI MANDERS. Jätämmekö siis sen sikseen?

ROUVA ALVING. Luonnollisesti teemme niin.

PASTORI MANDERS. Hyvä. Niinkuin tahdotte, (merkitsee.) Siis -- ei
vakuuteta.

ROUVA ALVING. Oli muuten kummallista, että tulitte puhuneeksi siitä
juuri tänään --

PASTORI MANDERS. Olen kauvan ajatellut kysyä sitä teiltä --

ROUVA ALVING. -- sillä eilen oli tuli pääsemässä irti siellä alaaila.

PASTORI MANDERS. Mitä?

ROUVA ALVING. Noh, se ei muuten ollut mitään erin-omaista. Valkea oli
tarttunut höylänlastuihin työpajassa.

PASTORI MANDERS. Jossa Engstrand tekee työtä?

ROUVA ALVING. Niin. Hän kuuluu monesti niin varomattomasti pitelevän
tulitikkuja.

PASTORI MANDERS. Sillä miehellä on niin paljon asioita päässä, -- niin
monenlaisia kiusauksia, Jumalan kiitos, hän kokee nyt viettää
nuhteetointa elänää, kuulen ma.

ROUVA ALVING. Vai niin? Kuka niin sanoo?

PASTORI MANDERS. Sen on hän itse vakuuttanut minulle. Ja ketterä
työmies hän myös on.

ROUVA ALVING. Kyllä, sen aikaa kuin on selvä --

PASTORI MANDERS. Niin, tuo surullinen heikkous! Mutta hän on monesti
pakotettu siihen kehnon jalkansa tähden, hän sanoo. Hänen viimeksi
kaupungissa ollessaan tulin oikein liikutetuksi hänen takiansa. Hän
tuli luokseni ja kiitti minua niin sydämmellisesti, siitä että olin
hankkinut hänelle työtä täällä, niin että hän voi saada olla yhdessä
Reginan kanssa.

ROUVA ALVING. Reginasta hän ei paljoa välitä.

PASTORI MANDERS. Välittää kyllä, hän puhuu tytön kanssa joka päivä,
niin hän itse jutteli minulle.

ROUVA ALVING. Niin, niin, voi olla.

PASTORI MANDERS. Hän tuntee kyllä kaipaavansa jotakin, joka voi häntä
pidättää kiusauksen lähetessä. Sepä juuri on herttaista Jaakko
Engstrandissa, se, että hän tulee niin peräti avutoinna luoksesi ja
syyttää itseänsä ja tunnustaa heikkoutensa. Viimeksi ollessaan
puheillani -- --. Kuulkaa, rouva Alving, jos hänellä olisi sisällinen
tarve saada Regina kotia luoksensa jälleen --

ROUVA ALVING (nousee nopeasti). Regina!

PASTORI MANDERS. -- niin elkää te panko sitä vastaan.

ROUVA ALVING. Panen, sitä minä vastustan kaikin voimin. Ja sitä paitse,
-- saahan Regina toimen lastenkodossa.

PASTORI MANDERS. Mutta ajatelkaa, Engstrand on kumminkin hänen
isänsä --

ROUVA ALVING. O, minä tiedän paraiten, minkälainen isä hän on ollut
hänelle. Ei, hänen luokseen ei Regina koskaan ole tuleva minun
suostumuksellani.

PASTORI MANDERS (nousee). Mutta hyvä rouva, elkää siitä sentään niin
kiivastuko. On oikein surullista, kuinka väärin te tunnette puuseppä
Engstrandin. Onhan ikäänkuin oikein säikähtyisitte --

ROUVA ALVING (rauhallisemmin). Se on yhdentekevä. Olen ottanut Reginan
luokseni, ja luonani hän pysyy, (kuuntelee.) Hys, hyvä pastori Manders,
elkää enää puhuko tästä, (hän tulee iloisen-näköiseksi.) Kuulkaa!
Siellä tulee Osvald portailla. Nyt tahdomme vaan ajatella _häntä_.

    (Osvald Alving, ohuessa päällystakissa, hattu kädessä, ja
    polttaen suurta merivahapiippua, tulee sisään vasemmanpuolisen
    oven kautta.)

OSVALD (jää seisomaan ovelle). Oo, anteeksi -- luulin teidän olevan
konttorissa, (tulee lähemmäksi.) Hyvää päivää, herra pastori.

PASTORI MANDERS (tuijotellen). Ah --! Sepä kummallista --

ROUVA ALVING. Niin, mitä sanotte hänestä tuossa, pastori Manders?

PASTORI MANDERS. Minä sanon, -- minä sanon --. Ei, mutta onko se
todellakin --?

OSVALD. On, se on todellakin se tuhlaajapoika, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Mutta hyvä nuori ystäväni --

OSVALD. No, kotia tullut poika sitte.

ROUVA ALVING. Osvald tarkoittaa sitä kertaa, kuin te niin kovasti
vastustelitte hänen maalariksi tuloaan.

PASTORI MANDERS. Voihan ihmissilmissä moni askel näyttää
arveluttavalta, joka sitte kumminkin -- (ravistaa Osvaldin kättä.) No,
terve tuloa, terve tuloa! Mutta hyvä Osvald --. Niin saanenhan kutsua
teitä ristimänimellä?

OSVALD. Niin, miksi muuten kutsuisitte minua?

PASTORI MANDERS. Hyvä. Sitä aioin sanoa, hyvä Osvaldini, -- teidän ei
pidä luulla minusta, että ehdottomasti tuomitsisin taiteilijasäädyn.
Luulen, että on monta, jotka siinäkin säädyssä voivat säilyttää
sisällisen ihmisensä turmeltumattomana.

OSVALD. Meidän on toivominen sitä.

ROUVA ALVING (loistaen tyytyväisyydestä). Tiedän yhden, joka
on säilyttänyt sekä sisällisen että ulkonaisen ihmisensä
turmeltumattomana. Katsokaa vaan häntä, pastori Manders.

OSVALD (kulkee lattiata ylöspäin). Niin niin; rakas äiti, jättäkäämme
se.

PASTORI MANDERS. No ihan varmaan -- sitä ei voi kieltää. Ja sittehän
olette jo ruvennut saamaan nimeä. Sanomalehdet ovat usein puhuneet
teistä, ja niin ylenmäärin suosiollisesti. Niin, se on -- viime aikoina
on luullakseni oltu ikäänkuin vähä hiljaa.

OSVALD (yläällä kukkien luona). En ole saanut maalata juuri paljoa
viime aikoina.

ROUVA ALVING. Pitäähän maalarinkin levätä välillä.

PASTORI MANDERS. Se on tietty. Ja sitte valmistaudutaan ja kootaan
voimia johonkin suureen.

OSVALD. Niin. -- Äiti, joko kohta syömme?

ROUVA ALVING. Puolituntisen kuluttua. Ruokahalu hänellä on, jumalan
kiitos.

PASTORI MANDERS. Maistuupa tupakkakin.

OSVALD. Löysin isän piipun yläällä kamariasi ja sitte --

PASTORI MANDERS. Ahaa, siinäpä se on!

ROUVA ALVING. Mikä?

PASTORI MANDERS. Kuin Osvald tuli tuolla ovessa piippu suussa, niin
olin näkevinäni hänen isänsä ilmielävänä.

OSVALD. Ei nyt, todellako?

ROUVA ALVING. Oo, miten voittekaan sanoa niin! Onhan Osvald minuun.

PASTORI MANDERS. Niin; mutta hänellä on joku piirre suupielessä,
jotakin huulissa, joka muistuttaa niin ilmeisesti Alvingista --
varsinkin nyt, kuin hän polttaa.

ROUVA ALVING. Ei ollenkaan. Osvaldilla on pikemmin jotakin papillista
suussaan, minun mielestäni.

PASTORI MANDERS. No niin, no niin; muutamilla virkaveljilläni on
samanlainen piirre.

ROUVA ALVING. Mutta pane piippu pois, poika kultani: en tahdo saada
sauhua tänne sisään.

OSVALD (tekee niin). Mielelläni. Tahdoin vaan koetella sitä; sillä olen
kerta polttanut siitä lapsena.

ROUVA ALVING. Sinäkö?

OSVALD. Niin. Olin aivan pieni silloin. Ja sitte muistan tulleeni ylös
kamariin isän luo eräänä iltana, kuin hän oli niin iloinen ja hauska.

ROUVA ALVING. Oo, sin' et muista mitään niiltä ajoilta.

OSVALD. Muistan, muistan selvästi, kuinka hän nosti minut polvelleen ja
antoi minun polttaa piippua. Polta poika, hän sanoi, -- polta kelpo
lailla, poika! Ja minä poltin minkä suinkin taisin, kunnes tunsin
tulevani ihan vaaleaksi ja hiki herui suurissa pisaroissa otsalleni.
Silloin hän nauroi niin sydämmellisesti --

PASTORI MANDERS. Sepä vasta kummallista.

ROUVA ALVING. Ystäväni, se on vaan Osvaldin unennäköjä.

OSVALD. Ei, äiti, en ole sitä uneksinut. Sillä -- vaikka et voi muistaa
sitä -- niin sinä tulit sisään ja kannoit minut ulos lastenkamariin.
Siellä tuli minulle paha elämä, ja minä näin, että sinä itkit. --
Tekikö isä usein semmoisia ilveitä?

PASTORI MANDERS. Nuoruudessaan oli hän erittäin hilpeä mies --

OSVALD. Ja sai kuitenkin niin paljon toimeen tässä maailmassa, niin
paljon hyvää ja hyödyllistä; eikä elänyt sen vanhemmaksi.

PASTORI MANDERS. Niin, te olette todella perinyt nimenne toimekkaalta
ja ansiolliselta mieheltä, hyvä Osvald Alving. No, se on toivottavasti
teille kehotuksena --

OSVALD. Pitäisi olla, niin.

PASTORI MANDERS. Teitte ainakin kauniisti, kuin tulitte kotia hänen
kunniapäiväkseen.

OSVALD. Vähempätä en toki voinut tehdä isäni vuoksi.

ROUVA ALVING. Ja kuin minä saan pitää hänet niin kauvan; siinä hän
kuitenkin tekee kaikkein kauniimmasti.

PASTORI MANDERS. Niin, jäättehän kotia talven yli, kuulen ma.

OSVALD. Jään kotia epämääräiseksi ajaksi, herra pastori. -- Oo, on
sentään ihanata olla taas kotona!

ROUVA ALVING (ilosta säteillen). Niin, eikö totta?

PASTORI MANDERS (katselee osaaottavaisesti Osvaldia). Te jouduitte
aikaiseen ulos maailmaan, hyvä Osvald.

OSVALD. Niin tein. Joskus ajattelen, että eikö se ollut liian
aikaiseen.

ROUVA ALVING. O, ei suinkaan. Siitä on reippaalle pojalle vaan hyvää.
Ja olletikkin sille, joka on ainoa lapsi. Hänen ei pidä vetelehtiä
kotona äidin ja isän luona ja tulla pilatuksi.

PASTORI MANDERS. Se kysymys on vaikea ratkaista, rouva Alving. Isän
koti on ja pysyy kuitenkin lapsen oikeana olinpaikkana.

OSVALD. Siinä olen todella yhtä mieltä pastorin kanssa

PASTORI MANDERS. Katsokaa nyt vaan omaa poikaanne. Niin, voimmehan
hyvästi puhua siitä hänen läsnäollessaan. Mikä on ollut seuraus
hänelle? Hän on tullut kuuden -- seitsemänkolmatta vuoden vanhaksi,
eikä ole koskaan saanut tilaisuutta oppia tuntemaan kunnollista kotia.

OSVALD. Anteeksi, herra pastori, -- siinä kokonaan petytte.

PASTORI MANDERS. Vai niin? Luulin, että olette oleskellut melkein
yksin-omaan taiteilijapiireissä.

OSVALD. Niin olenkin.

PASTORI MANDERS. Mutta minä luulin, että useimmilla niistä ei ole varaa
perustaa perhettä ja laittaa kotia.

OSVALD. On niitä muutamia, joilla ei ole varaa mennä naimisiin, herra
pastori.

PASTORI MANDERS. Niin, sitähän minä sanoin.

OSVALD. Mutta voihan heillä sen vuoksi olla koti. Ja se onkin yhdellä
ja toisella; vieläpä hyvin kunnollinen ja sievä koti.

ROUVA ALVING (seuraa tarkasti, nyökkää, mutta ei sano mitään).

PASTORI MANDERS. Mutta enhän minä puhu nuorenmiehen kodista. Kodilla
tarkoitetaan perhekotia, jossa mies elää vaimonsa ja lastensa kanssa.

OSVALD. Niin, tahi lastensa äidin kanssa.

PASTORI MANDERS (säpsähtää; lyö kätensä yhteen). Mutta laupias --!

OSVALD. No?

PASTORI MANDERS. Elää yhdessä -- lastensa äidin kanssa!

OSVALD. Niin, tahtoisitteko sitte ennemmin, että hänen pitäisi hyljätä
lastensa äidin?

PASTORI MANDERS. Puhutte siis luvattomista yhteyksistä! Niistä niin
kutsutuista villistä avioliitoista!

OSVALD. En ole koskaan huomannut mitään erittäin villiä sellaisten
ihmisten yhdys-elämässä.

PASTORI MANDERS. Mutta kuinka on mahdollista, että kukaan -- kukaan
edes jotenkin hyvästi kasvitettu mies tahi nuori nainen voi mukautua
elämään sillä tavalla -- aivan yleisön silmäin edessä!

OSVALD. Mutta mitä heidän sitte pitäisi tehdä? Köyhä, nuori taiteilija,
-- köyhä, nuori tyttö --. Naimisiin meneminen maksaa paljon rahaa. Mitä
pitää heidän silloin tehdä?

PASTORI MANDERS. Mitäkö heidän pitää tehdä? Niin, herra Alving, sanon
teille, mitä heidän pitää tehdä. Heidän olisi pitänyt pysyä erillään
alusta pitäen, olisi pitänyt!

OSVALD. Sillä puheella ette pääse pitkälle nuorten, lämminveristen
rakastuneitten ihmisten kanssa.

ROUVA ALVING. Ette, sillä ette pääse pitkälle!

PASTORI MANDERS (jatkaen). Ja että virkakunnat suvaitsevat mitään
semmoista! Että sen sallitaan tapahtua julkisesti! (Rouva Alvingin
edessä.) Eikö minulla siis ollut syytä olla syvästi huolissani poikanne
tähden. Piireissä, joissa siveettömyys peittämättä vallitsee ja
ikäänkuin on saanut suojaa --

OSVALD. Tahdon sanoa teille jotakin, herra pastori. Minä olen ollut
alituinen sunnuntaivieras parissa semmoisessa säännöttömässä kodissa --

PASTORI MANDERS. Vieläpä sunnuntaisin!

OSVALD. Niin, silloinhan pitää huvitteleita. Mutta en ole koskaan
kuullut niissä sopimatointa sanaa, ja vielä vähemmin olen ollut
näkijänä mihinkään, jota voitaisiin kutsua siveettömäksi. Ei;
tiedättekö, milloinka ja missä minä olen tavannut siveettömyyttä
taiteilijapiireissä?

PASTORI MANDERS. En, jumalan kiitos!

OSVALD. No, sitte otan luvan sanoakseni sen. Olen tavannut sitä,
kuin yksi ja toinen meidän malliksi kelpaavista aviomiehistämme ja
perheen-isistämme tuli sinne alas huvittelemaan hiukkaisen omin päin,
ja taiteilijat silloin kunnioittivat heitä, vierailemalla heidän
vähäpätöisissä kopeissaan. Silloin saimme oppia jotain. Ne herrat
tiesivät jutella meille sekä paikoista että asioista, joista me koskaan
emme olleet uneksineetkaan.

PASTORI MANDERS. Mitä? Tahdotteko väittää, että kunnialliset miehet
täältä kotoa --?

OSVALD. Ettekö koskaan, kuin semmoiset kunnialliset miehet tulivat
kotia takaisin, ettekö koskaan ole kuullut heidän kertovan paisuvasta
siveettömyydestä ulkomailla.

PASTORI MANDERS. Olen, luonnollisesti --

ROUVA ALVING. Olen minäkin kuullut.

OSVALD. Niin, voipi lujasti luottaa heidän sanoihinsa. Heidän
joukossaan on asiantuntevia miehiä, (tarttuu päähänsä.) Oo -- että
tuota kaunista, ihanata vapauden-elämää siellä ulkona, että sitä tuolla
tavalla tahritaan.

ROUVA ALVING. Elä kiivastu, Osvald; se ei tee sinulle hyvää.

OSVALD. Ei, siinä olet oikeassa, äiti. Se ei tosiaan ole terveellistä
minulle. Se on tuo kirottu väsymys, näetkös. Niin, nyt lähden pienelle
kävelymatkalle ennen atriaa. Anteeksi, herra pastori; te ette voi
käsittää sitä; mutta se sai minut kiihkoihini, (menee ulos toisen
oikeanpuolisen oven kautta.)

ROUVA ALVING. Poika raukkani --

PASTORI MANDERS. Niin, niin voitte syystä sanoa. Niin pitkälle on hän
siis joutunut!

ROUVA ALVING (katselee häntä ja on vaiti).

PASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Hän kutsui itseänsä
tuhlaajapojaksi. Niin, sitä pahempi, sitä pahempi!

ROUVA ALVING (katsoo yhä häneen).

PASTORI MANDERS. Ja mitä sanotte te kaikkeen tähän.

ROUVA ALVING. Minä sanon, että Osvald oli oikeassa jok'ainoassa
sanassa.

PASTORI MANDERS (seisottuu). Oikeassa? Oikeaassa! Semmoisilla
periaatteilla!

ROUVA ALVING. Täällä yksinäisyydessäni olen minä tullut samanlaisiin
ajatuksiin, herra pastori. Mutta minä en ole koskaan rohjennut tarttua
niihin. Nyt, kaikeksi onneksi; poikani on puhuva puolestani.

PASTORI MANDERS. Te olette surkuteltava nainen, rouva Alving. Mutta nyt
tahdon puhua teille pari vakavaa sanaa. Edessänne ei nyt enää seiso
asianhoitajanne ja neuvon-antajanne, ei teidän ja kuolleen miehenne
nuoruuden-ystävä. Edessänne seisoo pappi, sellaisena, kuin hän seisoi
edessänne elämänne hurjimmalla hetkellä.

ROUVA ALVING. Ja mitä on papilla sanomista minulle?

PASTORI MANDERS. Minä tahdon ensiksi herättää muistoanne, rouva. Hetki
on hyvästi valittu. Huomenna on miehenne kuoleman kymmenes vuosipäivä;
huomenna on tuon edesmenneen muistomerkki paljastettava; huomenna olen
puhuva suurelle kokoutuneelle joukolle; -- mutta tänään tahdon puhua
teille yksin.

ROUVA ALVING. Hyvä, herra pastori; puhukaa!

PASTORI MANDERS. Muistatteko, että te, oltuanne tuskin vuoden
avioliitossa, seisoitte kadotuksen äärimmäisellä partaalla? Että te
jätitte huoneenne ja kotinne, -- että te pakenitte miehenne luota; --
niin, rouva Alving, pakenitte, ja kieltäydyitte menemästä takaisin
hänen luoksensa, vaikka hän kuinka paljon olisi pyytänyt ja rukoillut
teitä tulemaan?

ROUVA ALVING. Oletteko unhottanut, kuinka äärettömän onnettomaksi
tunsin itseni sinä ensimmäisenä vuonna?

PASTORI MANDERS. Se juuri on oikea kapinanhenki, että vaaditaan onnea
tässä elämässä. Mitä oikeutta on meillä ihmisillä onneen? Ei, meidän
pitää tehdä velvollisuutemme, rouva! Ja teidän velvollisuutenne oli
pysyä kiinni siinä miehessä, jonka kerta olitte valinnut ja johonka
olitte sidottu pyhillä siteillä.

ROUVA ALVING. Tiedätte hyvin, minkälaista elämää Alving vietti siihen
aikaan; mihinkä irstaisuuksiin hän teki itsensä syylliseksi.

PASTORI MANDERS. Tiedän aivan hyvin mitä huhuja hänestä liikkui; ja
minä kaikkein vähimmin hyväksyn hänen elämäänsä nuoruuden vuosina, jos
nimittäin huhuissa oli perää. Mutta, vaimoa ei ole pantu isäntänsä
tuomariksi. Teidän velvollisuutenne olisi ollut nöyrällä mielellä
kantaa ristiä, jonka korkeampi tahto oli katsonut sovelijaaksi teille.
Mutta sen sijaan heitätte te kapinallisesti ristin pois, jätätte
kompastelevan, jota teidän olisi pitänyt tukeman, menette matkaanne ja
panette hyvän nimenne ja maineenne alttiiksi, ja -- olette
turmelemaisillanne toisten maineen kaupanpäälliseksi.

ROUVA ALVING. Toisten? Toisen, tarkoitatte varmaan.

PASTORI MANDERS. Teitte hyvin varomattomasti, etsiessänne turvaa minun
luotani.

ROUVA ALVING. Pappimme luota? Kotiystävämme luota?

PASTORI MANDERS. Erittäin sen tähden. -- Niin, kiittäkää Herraa
Jumalata, että minulla oli tarpeeksi lujuutta, -- että minä sain teidät
kiihkoisista aikomuksistanne ja että minun oli suotu saattaa teidät
takaisin velvollisuuden tielle ja kotia laillisen isäntänne luokse.

ROUVA ALVING. Niin, pastori Manders, se oli todella teidän työtänne.

PASTORI MANDERS. Minä olin vaan halpa ase korkeamman kädessä. Ja kuinka
on siitä, että sain teidät taivutetuksi velvollisuuteen ja
kuuliaisuuteen, kuinka on siitä ollut suurta siunausta, kaikiksi
seuraaviksi elämänpäiviksenne? Eikö käynyt niinkuin ennustin teille?
Eikö Alving kääntänyt selkäänsä eksymyksille, niinkuin miehen sopii?
Eikö hän elänyt sitte sen ajan jälkeen rakkaasti ja nuhteettomasti
kanssanne kaikkea elin-aikaansa? Eikö hän tullut tämän seudun
hyväntekijäksi, ja eikö hän ylentänyt teitä niin luoksensa, että te
vähitellen tulitte auttajaksi kaikissa hänen yrityksissään? Ja
oivalliseksi auttajaksi; -- o, tiedän sen, rouva Alving: sen kiitoksen
annan teille. -- Mutta nyt tulen seuraavaan suureen hairaukseen
elämässänne.

ROUVA ALVING. Mitä tarkoitatte?

PASTORI MANDERS. Niinkuin kerta kieltäydyitte vaimon velvollisuuksista;
samaten olette sitte kieltäytynyt äidin.

ROUVA ALVING. Ah --!

PASTORI MANDERS. Teissä on ollut turmiollinen omavaltaisuuden henki
koko elin-aikanne. Kaikki pyrkimisenne on tarkoittanut pakotointa ja
luvatointa. Koskaan ette ole tahtonut suvaita mitään sidettä päällänne.
Kaiken, mikä on elämätänne rasittanut, olette ajattelemattomasti ja
tunnottomasti heittänyt pois, ikäänkuin kuorman, joka oli omassa
vallassanne. Teitä ei miellyttänyt enää olla vaimona, ja te lähditte
miehenne luota. Teistä tuntui rasittavalta olla äitinä, ja te panitte
lapsenne ulos vieraisiin.

ROUVA ALVING. Niin, se on totta; niin olen tehnyt.

PASTORI MANDERS. Mutta sen vuoksi olettekin tullut vieraaksi hänelle.

ROUVA ALVING. Ei, ei: en ole!

PASTORI MANDERS. Olette kyllä; niin on sen täytynyt käydä. Ja
minkälaisena olette saanut hänet takaisin! Ajatelkaa oikein, rouva
Alving. Te olette rikkonut paljon miestänne vastaan; -- sen tunnustatte
pystyttäessänne hänelle muiston tuolla alaaila. Tunnustakaa nyt myös,
mitä olette rikkonut poikaanne vastaan; lienee vielä aika saattaa hänet
takaisin harhapoluilta. Kääntykää itse; ja pystyttäkää, mitä hänessä
sentään ehkä vielä voi pystyttää. Sillä (kohottaen etusormeansa)
totisesti, rouva Alving, te olette vian-alainen äiti! -- Tämän olen
katsonut velvollisuudekseni sanoa teille. (Äänettömyyttä.)

ROUVA ALVING (hitaasti ja hilliten itseänsä). Te olette nyt puhunut,
herra pastori; ja huomenna puhutte te mieheni muistoksi. Minä en puhu
huomenna. Mutta nyt minä tahdon puhua hiukan teille, niinkuin te olette
puhunut minulle.

PASTORI MANDERS. Luonnollisesti; te tahdotte tuoda esiin puollustuksia
elämällenne --

ROUVA ALVING. En. Tahdon vaan kertoa.

PASTORI MANDERS. No --?

ROUVA ALVING. Kaikki, mitä tässä juuri sanoitte minusta ja miehestäni
ja meidän yhdys-elämastämme, sittekuin te, niinkuin sanoitte sitä,
olitte saattanut minut takaisin velvollisuuden tielle, -- kaikki se on
semmoista, jota ette ollenkaan tunne omasta huomiostanne. Siitä
hetkestä aikain ette te -- jokapäiväinen seuraystävämme -- astunut enää
jalallannekaan meidän huoneesemme.

PASTORI MANDERS. Muutittehan te ja miehenne kaupungista heti sen
jälkeen.

ROUVA ALVING. Niin; ja tänne luoksemme ette tullut koskaan mieheni
elin-aikana. Asiat ne olivat, jotka pakottivat teidät tulemaan minun
luokseni, kuin olitte saanut lastenkoto-asian kanssa tekemistä.

PASTORI MANDERS (hiljaa ja epävarmasti). Helena -- jos tämä on oleva
nuhdetta, niin tahdon pyytää teitä miettimään --

ROUVA ALVING. niitä suhteita, joita teidän asemanne takia oli huomioon
ottaminen; niin. Ja sitte, että minä olin karannut vaimo. Ei voi
koskaan olla kylliksi varovainen semmoisia karttamattomia naisia
kohtaan.

PASTORI MANDERS. Rakas -- rouva Alving, tuo on niin tavatointa
liioittelemista --

ROUVA ALVING. Niin, niin, niin, olkoon vaan. Sitä minä vaan tahdoin
sanoa, että kuin te tuomitsette minun aviollisia suhteitani, niin
nojaudutte sinänsä ilman mitään yleiseen tavalliseen mielipiteesen.

PASTORI MANDERS. No niin kyllä; ja mitä sitte?

ROUVA ALVING. Mutta nyt, Manders, tahdon sanoa teille totuuden. Olen
vannonut itsekseni, että teidän kerta pitäisi saada se tietää. Teidän
yksin!

PASTORI MANDERS. Ja mikä on sitte totuus?

ROUVA ALVING. Totuus on se, että minun mieheni kuoli yhtä säädyttömänä,
kuin hän oli elänyt kaiken elin-aikansa.

PASTORI MANDERS (hapuilee tuolia). Mitä sanoitte?

ROUVA ALVING. Yhdeksäntoista-vuotisen avioliiton jälkeen yhtä
säädyttömänä, -- ainakin himoissansa, -- kuin hän oli ennenkuin meidät
vihitte.

PASTORI MANDERS. Ja näitä nuoruuden hairauksia, -- näitä
säännöttömyyksiä, -- huikentelevaisuuksia, jos niin tahdotte, te
kutsutte säädyttömäksi elämäksi!

ROUVA ALVING. Kotilääkärimme käytti sitä sanaa.

PASTORI MANDERS. Nyt en ymmärrä teitä.

ROUVA ALVING. Ei ole tarpeenkaan.

PASTORI MANDERS. Minua melkein pyörryttää. Koko teidän avioliittonne,
-- koko tämä monivuotinen yhdys-elämä miehenne kunssa, ei olisi oliut
muuta kuin peitetty kadotus!

ROUVA ALVING. Ei pikkuistakaan muuta. Nyt tiedätte sen.

PASTORI MANDERS. Tämä -- siitä tulen tuskin selville. En voi käsittää
sitä! En ajatella sitä! Mutta mitenkä oli sitte mahdollista, että --?
Mitenkä on mitään semmoista voitu pitää salassa?

ROUVA ALVING. Se onkin ollut lakkaamatoin taisteluni päivästä päivään.
Kuin olimme saaneet Osvaldin, näytti mielestäni tulevan ikäänkuin vähän
parempata Alvingista. Mutta se ei kestänyt kauvaa. Ja silloinhan minun
täytyi taistella kaksinkertaisesti, taistella henkeni uhalla, ett'ei
kukaan saisi tietää, minkälainen ihminen lapsen isä oli. Ja tiedättehän
sitte, kuinka miellyttävä Alving oli. Ei kukaan näyttänyt voivan uskoa
muuta kuin hyvää hänestä. Hän oli sitä lajia väkeä, joiden elämä ei
turmele heidän mainettaan. Mutta sitte, Manders, -- senkin saatte
tietää, -- sitte tuli inhottavin kaikista.

PASTORI MANDERS. Tätäkin inhottavampi!

ROUVA ALVING. Minä olin ollut suvaitsevainen hänelle, vaikka niin hyvin
tiesin, mitä tapahtui salassa talon ulkopuolella. Mutta kuin sitte
pahennus tuli meihin oman kattomme alle --

PASTORI MANDERS. Mitä sanotte! Tänne!

ROUVA ALVING. Niin, tänne omaan kotiimme. Tuolla sisällä (näyttää
ensimmäistä oikeanpuolista ovea) ruokahuoneessa tulin ensiksi sen
jäljille. Minulla oli jotakin tekemistä siellä sisällä, ja ovi oli
lonkallaan. Sitte kuulin sisäpiikamme tulevan ylös puutarhasta, kantaen
vettä noille kukille tuolla.

PASTORI MANDERS. No niin --?

ROUVA ALVING. Vähän jälkeenpäin kuulin, että Alvingkin tuli. Kuulin,
että hän sanoi jotakin hiljaa hänelle, ja sitte kuulin -- (lyhyesti
nauraen.) O, se kaikuu vielä korvissani niin repivältä ja
naurettavalta; -- kuulin oman palveluspiikani kuiskaavan: Päästäkää
minut, herra kamariherra! Antakaa minun olla!

PASTORI MANDERS. Mikä sopimatoin kevytmielisyys! O, mutta muuta kuin
kevytmielisyyttä se ei ole ollut, rouva Alving. Uskokaa minua.

ROUVA ALVING. Minä sain pian tietää, mitä minun piti uskoa. Kamariherra
sai tahtonsa piian kanssa, -- ja sillä suhteella oli seurauksia,
pastori Manders.

PASTORI MANDERS (ikäänkuin kivettyneenä). Ja kaikki tuo tässä talossa!
Tässä talossa!

ROUVA ALVING. Olin suvainnut paljon tässä talossa. Pitääkseni häntä
kotona iltasittain -- ja öisin, täytyi minun ruveta hänelle
seurakumppaniksi hänen salaisissa juomingeissaan yläällä kamarissa.
Siellä täytyi minun istua kahden hänen kanssaan, täytyi kilisteliä ja
juoda hänen kanssaan, kuunnella hänen törkeätä, tyhjää puhettansa,
täytyi painia nyrkkipainia hänen kanssaan, saadakseni laahatuksi hänet
sänkyyn --

PASTORI MANDERS (vavisten). Että olette voinut kestää kaikkea tätä.

ROUVA ALVING. Minulla oli pieni poikani, jonka hyväksi kestää. Mutta
kuin sitte se viimeinen häväistys tuli; kuin oma piikani --; silloin
vannoin itsekseni: tämän pitää loppua! Ja sitte otin vallan talossa --
koko vallan -- sekä hänen että kaiken muun ylitse. Sillä nyt oli
minulla ase häntä vastaan, näettekös; hän ei uskaltanut napista. Siihen
aikaan Osvald pantiin maailmalle. Hän oli silloin seitsemännellä, ja
alkoi havaita ja kysellä, niinkuin lapset tavallisesti tekevät. Kaikkea
sitä en voinut kärsiä, Manders. Arvelin, että lapsi tulee myrkytetyksi,
kuin hän vaan hengittikään tässä saastutetussa kodissa. Sen vuoksi
laitoin hänet maailmalle. Ja nyt huomaatte myös, minkä tähden hän ei
koskaan saanut astua jalkaansa tänne kotia, niin kauvan kuin hänen
isänsä eli. Kukaan ei tiedä, mitä se on maksanut minulle.

PASTORI MANDERS. Te olette todella koetellut elämätä.

ROUVA ALVING. En olisi koskaan sitä kestänyt, ell'ei minulla olisi
ollut työtäni. Niin, sillä uskallan kyllä sanoa, että olen tehnyt
työtä! Kaikki nämä tilan kartuttamiset, kaikki parannukset, kaikki ne
hyödylliset laitokset, joista Alving sai kiitosta ja ylistystä, --
luuletteko hänellä olleen vireyttä semmoiseen? Hänellä, joka oikoeli
kaiket päivät sohvalla ja luki vanhaa valtiokalenteria! Ei; nyt tahdon
sanoa teille senkin: minä se hänet liikkeelle ajoin, kuin hänellä oli
valoisammat välihetkensä; minun täytyi vetää koko kuorma, kuin hän
sitte jälleen alkoi elämöimistään tahi lyhistyi kurjuuteensa ja
vihelijäisyyteensä.

PASTORI MANDERS. Ja tälle miehelle te pystyätte muistomerkin.

ROUVA ALVING. Siinä näette pahan omantunnon voiman.

PASTORI MANDERS. Pahan --? Mitä tarkoitatte?

ROUVA ALVING. Ajattelin aina, että oli mahdoointa estää totuutta
tulemasta ilmi, ja uskotuksi. Sen tähden olisi lastenkoto ikäänkuin
kukistava kaikki huhut ja poistava kaikki epäilykset.

PASTORI MANDERS. Siinä olette varmaan päässyt tarkoituksenne perille,
rouva Alving.

ROUVA ALVING. Ja sitte oli minulla toinenkin syy. En tahtonut, että
Osvald, minun oma poikani, saisi minkäänlaista perintöä isältänsä.

PASTORI MANDERS. Alvingin omaisuudella siis --?

ROUVA ALVING. Niin. Summat, jotka vuosittain olen lahjoittanut tälle
lastenkodolle, tekevät sen määrän, -- olen laskenut sen tarkkaan, --
sen määrän, joka aikanaan teki luutnantti Alvingista suotuisan
kosiomiehen.

PASTORI MANDERS. Minä ymmärrän teidät --.

ROUVA ALVING. Se oli ostosumma --. En tahdo, että ne rahat joutuvat
Osvaldin käsiin. Minun poikani pitää saaman kaikki minulta, niin hänen
pitää.

    (Osvald Alving tulee toisen oikeanpuolisen oven kautta;
    hatun ja päällystakin on hän jättänyt ulkopuolelle.)

ROUVA ALVING (häntä vastaan). Oletko jo täällä jälleen? Rakas, rakas
poikani!

OSVALD. Niin; mitä tekisi ulkona tässä iankaikkisessa sade-ilmassa?
Mutta minä kuulen, että meidän pitää mennä ruualle. Se on oivallista!

REGINA (paketti kädessä, ruokahuoneesta). Täällä on tullut paketti
rouvalle, (ojentaa hänelle sen.)

ROUVA ALVING (katsahtaen pastori Mandersiin). Juhlalaulut huomiseksi,
luultavasti.

PASTORI MANDERS. Hm --.

REGINA. Ja sitte on siellä pöytä katettu.

ROUVA ALVING. Hyvä; me tulemme vähän ajan perästä; tahdon vaan --
(rupeaa avaamaan pakettia.)

REGINA (Osvaldille). Haluaako herra Alving valkeaa vai punaista
portviiniä?

OSVALD. Molempia, neitsyt Engstrand.

REGINA. Bien --; sangen hyvä, herra Alving (menee ruokahuoneesen.)

OSVALD. Saan ehkä auttaa pullojen avaamisessa (menee samaten
ruokahuoneesen, jonka ovi liukuaa puoleksi auki hänen jälkeensä.)

ROUVA ALVING (joka on avannut paketin). Niin, aivan oikein; tässä on
juhlalaulut, pastori Manders.

PASTORI MANDERS (kädet ristissä). Mitenkä voin huomenna vilpittömällä
mielellä pitää puheeni, siitä --!

ROUVA ALVING. O, siitä kyllä selviätte.

PASTORI MANDERS (hiljaa, ett'ei kuultaisi ruokahuoneesen). Niin,
pahennusta emme sentään voi herättää.

ROUVA ALVING (matalalla äänellä, mutta lujasti). Emme. Mutta sitte
onkin tämä pitkä inhottava ilveilys lopussa. Ylihuomisesta alkain on
oleva minusta, niinkuin tuo vainaja ei koskaan olisi elänyt tässä
talossa. Täällä ei ole oleva ketään muita, kuin minun poikani ja hänen
äitinsä. (Ruokasalista kuuluu kaatuvan tuolin kolina; samalla kuuluu)

REGINAN ÄÄNI (terävästi mutta kuiskaten). Osvald sinä! Oletko hullu?
Päästä minut!

ROUVA ALVING (hytkähtää säikäyksestä). Ah --! (Tuijottaa ikäänkuin
honrupäisenä puoliavoimeen oveen. Osvaldin kuullaan yskivän ja
hyräilevän siellä sisällä. Pullo avataan).

PASTORI MANDERS (liikutettuna). Mutta mitä tämä onkaan! Mitä se on,
rouva Alving?

ROUVA ALVING (käheästi). Kummittelijoita. Kasvihuoneen pari --
kummittelee.

PASTORI MANDERS. Mitä sanotte! Regina --? Onko hän --?

ROUVA ALVING. On. Tulkaa. Ei sanaakaan. --! (Tarttuu pastori Mandersin
käsivarteen ja menee horjuen ruokasaliin päin.)



TOINEN NÄYTÖS.


(Sama huone. Synkkä vihmasade verhoo yhä maisemaa.)

(Pastori Manders ja rouva Alving tulevat ulos ruokahuoneesta.)

ROUVA ALVING (vielä ovessa), Terveydeksi, herra pastori, (puhuu
ruokahuoneesen.) Etkö tule mukaan, Osvald?

OSVALD (sisäpuolella). En, kiitoksia; minä menen ehkä hiukan ulos.

ROUVA ALVING. Niin, tee niin; onhan sade nyt hiukan tauonnut, (sulkee
ruokahuoneen oven ja menee etehisen ovelle ja kutsuu:) Regina!

REGINA (ulkopuolella). Niin, rouva?

ROUVA ALVING. Mene alas silityshuoneesen ja auta seppelten sitojia.

REGINA. Kyllä, rouva.

ROUVA ALVING (tarkastaa, meneekö Regina varmaan; sitte sulkee oven).

PASTORI MANDERS. Osvald ei suinkaan voine kuulla mitään sinne sisälle?

ROUVA ALVING. Ei, kuin ovi on kiinni. Sitä paitsi, menee hän ulos.

PASTORI MANDERS. Minä olen vielä niinkuin pyörällä. En ymmärrä, kuinka
olen voinut niellä palaistakaan tuota ruoka-kultaa.

ROUVA ALVING (hilliten levottomuuttaan, kävelee edestakaisin). En
minäkään. Mutta mitä nyt on tehtävä?

PASTORI MANDERS. Niin, mitä on tehtävä? Sitä en, totisesti, tiedä; olen
aivan kokematoin semmoisissa tiloissa.

ROUVA ALVING. Olen vakuutettu, ett'ei vielä ole mitään onnettomuutta
tapahtunut.

PASTORI MANDERS. Ei, sen estäköön taivas! Mutta sopimatoin suhde se on
kuitenkin.

ROUVA ALVING. Koko asia on paljas oikku Osvaldin puolelta; siitä voitte
olla varma.

PASTORI MANDERS. Niin, enhän ole, niinkuin sanottu, kokenut sellaisissa
asioissa; mutta minusta näyttää sentään uskottavalta --

ROUVA ALVING. Pois talosta pitää hänen. Ja heti. Se on päivänselvä
asia --

PASTORI MANDERS. Niin, ymmärrettävästi.

ROUVA ALVING. Mutta minne? Emme sentään voi tahtoa, että --

PASTORI MANDERS. Minnekkö? Luonnollisesti kotia isänsä luo.

ROUVA ALVING. Kenen luo, sanoitte?

PASTORI MANDERS. Isänsä --. Ei, mutta eihän Engstrand ole --. Mutta,
hyvä isä, rouva, kuinka tämä on mahdollista? Olette ehkä kuitenkin
erhettynyt.

ROUVA ALVING. Valitettavasti en erhety yhtään. Johannan täytyi tehdä
tunnustuksensa minulle, -- eikä Alving voinut kieltää. Ei siis ollut
muuta neuvoa, kuin saada asia vaivutetuksi.

PASTORI MANDERS. Ei, se oli kyllä oikein.

ROUVA ALVING. Tyttö tuli heti palveluksesta, ja sai jotenkin runsaan
summan, vaietakseen toistaiseksi. Lopusta piti hän itse huolen kuin
tuli kaupunkiin. Hän uudisti vanhan tuttavuutensa puuseppä Engstrandin
kanssa, antoi selvästi ilmi, luulen ma, kuinka paljon hänellä oli
rahoja, ja uskotteli hänelle sitte jotakin siitä tai tästä
ulkomaalaisesta, joka muka oli ollut täällä huvilaivoineen sinä kesänä.
Niin tulivat hän ja Engstrand vihityiksi pikin päin. Niin, vihittehän
heidät itse.

PASTORI MANDERS. Mutta mitenkä sentään voin käsittää --? Muistan
selvästi, kuin Engstrand tuli pyytämään vihkimistä. Hän oli
niin kokonaan muserrettu, ja syytti itseään niin katkerasti
kevytmielisyydestä, johon hän ja hänen kihlattunsa olivat tehneet
itsensä syyllisiksi.

ROUVA ALVING. Niin, täytyihän hänen ottaa syyn päällensä.

PASTORI MANDERS. Mutta semmoista vilppiä häneltä! Ja minua kohtaan!
Sitä en tosiaankaan olisi uskonut Jaakko Engstrandista. No, minä otan
kyllä hänet vakavasti eteeni; siitä voi hän olla varma. -- Ja sitte se
siveettömyys semmoisessa yhteydessä! Rahojen tähden --! Kuinka suuri
oli summa, joka piialla oli hallussaan?

ROUVA ALVING. Kolmesataa spesietä.

PASTORI MANDERS. Niin, ajatteles -- halvan kolmensadan spesien tähden
mennä ja vihittää itsensä langenneesen naiseen!

ROUVA ALVING. Mitä sanotte sitte minusta, joka menin ja vihitin itseni
langenneesen mieheen?

PASTORI MANDERS. Mutta Herra hyvästi varjelkoon; -- mitä sanoitte?
Langenneesen mieheen!

ROUVA ALVING. Luuletteko ehkä Alvingin olleen puhtaamman, minun
mennessäni hänen kanssaan alttarin eteen, kuin Johanna oli, Engstrandin
vihittäytyessä häneen?

PASTORI MANDERS. Niin, mutta ne ovat sentään niin äärettömän erilaiset
suhdat --

ROUVA ALVING. Eivät ollenkaan niin erilaiset. Oli kyllä suuri erotus
hinnassa; -- halvat kolmesataa talaria ja kokonainen omaisuus.

PASTORI MANDERS. Mutta että voitte verratakkaan mitään niin erilaista.
Olittehan kumminkin neuvotellut sydämmenne ja omaistenne kanssa.

ROUVA ALVING (ei katso häneen). Luulin ymmärtäneenne, minnekkä se, jota
kutsutte sydämmekseni, oli eksynyt sillä kertaa.

PASTORI MANDERS (vieraasti). Jos olisin ymmärtänyt jotain semmoista,
niin en olisi ollut jokapäiväinen vieras miehenne talossa.

ROUVA ALVING. Niin, se on ainakin varma, ett'en itseltäni neuvoa
kysynyt.

PASTORI MANDERS. No, läheisimmiltä sukulaisiltanne sitte; niinkuin
laissa on käsketty; äidiltänne ja molemmilta tädiltänne.

ROUVA ALVING. Niin, se on totta. Ne kolme laskivat omaisuuden minun
edestäni. O, ei voi uskoa, kuinka selväksi he saivat, että muka oli
sulaa hulluutta hyljätä semmoinen tarjous. Voisi äiti nyt nousta
haudastaan ja tietäisi, mihin kaikki se komeus on vienyt!

PASTORI MANDERS. Lopusta ei voi ketään saattaa vastuun-alaiseksi. Se on
ainakin varma, että teidän avioliittonne rakennettiin aivan luvallisen
järjestyksen mukaan.

ROUVA ALVING (ikkunassa). Niin, tuon lain ja järjestyksen mukaan! Minä
luulen monesti että se juuri vaikuttaa kaikki onnettomuudet tässä
maailmassa.

PASTORI MANDERS. Rouva Alving, nyt teette syntiä.

ROUVA ALVING. Olkoon niin; mutta minä en kestä enää kaikkia näitä
siteitä ja syitä. En voi! Minun pitää raivata itselleni tie vapauteen.

PASTORI MANDERS. Mitä sillä tarkoitatte?

ROUVA ALVING (rummuttaa ikkunankarmiin). Minun ei olisi koskaan pitänyt
peitellä Alvingin elämää. Mutta minä en uskaltanut muuta silloin, -- en
itse vuoksenikaan. Sellainen raukka olin.

PASTORI MANDERS. Raukka?

ROUVA ALVING. Jos ihmiset olisivat saaneet jotain tietää, niin olisivat
he sanoneet näin: mies parka; se on luonnollista, että hän hairahtelee,
jolla on vaimo, joka karkaa hänen luotaan.

PASTORI MANDERS. Jollakin oikeudella voisi kyllä sanoa niinkin.

ROUVA ALVING (katsoen lujasti häneen). Jos olisin, niinkuin minun
tulisi olla, ottaisin Osvaldin eteeni ja sanoisin: kuule, poikani,
isäsi oli langennut ihminen --

PASTORI MANDERS. Mutta laupias --

ROUVA ALVING. -- ja niin puhuisin hänelle kaikki mitä olen puhunut
teille, -- kaikki tyyni.

PASTORI MANDERS. Olen kauhistua teitä, rouva.

ROUVA ALVING. Tiedän sen. Tiedänhän sen! Kauhistun itse sitä
ajatellessani, (poistuu ikkunasta.) Sellainen raukka olen.

PASTORI MANDERS. Ja te kutsutte raukkamaisuudeksi selvän
velvollisuutenne ja tehtävänne täyttämistä. Oletteko unhottanut, että
lapsen pitää kunnioittaman isäänsä ja äitiänsä?

ROUVA ALVING. Elkäämme ottako asiaa niin yleiseltä kannalta.
Kysykäämme: pitääkö Osvaldin kunnioittaa ja rakastaa kamariherra
Alvingia?

PASTORI MANDERS. Eikö ole mitään ääntä äidinsydämmessänne, joka kieltää
teitä kukistamasta poikanne ihanteita?

ROUVA ALVING. Niin mutta totuus sitte?

PASTORI MANDERS. Niin mutta ihanteet sitte?

ROUVA ALVING. O -- ihanteet, ihanteet! Joll'en vaan olisi sellainen
raukka, kuin olen!

PASTORI MANDERS. Elkää halveksiko ihanteita, rouva, -- sillä siitä
tulee ankara kosto. Ja nyt erittäin Osvald. Osvaldilla ei suinkaan ole
liian monta ihannetta, sitä pahempi. Mutta sen verran olen voinut
huomata, että hänen isänsä on hänellä semmoisena ihanteena.

ROUVA ALVING. Siinä olette oikeassa.

PASTORI MANDERS. Ja ne ajatukset olette itse herättänyt ja kasvattanut
hänessä kirjeillänne.

ROUVA ALVING. Niin; minä olin velvollisuuden ja syiden siteissä; sen
tähden valehtelin pojalleni vuodesta vuoteen. Oo, millainen raukka, --
millainen raukka olen ollut!

PASTORI MANDERS. Te olette herättänyt onnellisen harhaluulon
pojassanne, rouva Alving, -- ja sitä ette todellakaan saa pitää
mitättömänä asiana.

ROUVA ALVING. Hm; kuka tietää, onko se nyt sittenkään niin hyvä. --
Mutta mitään narripeliä Reginan kanssa en ainakaan suvaitse. Osvald ei
saa tehdä tyttö-raukkaa onnettomaksi.

PASTORI MANDERS. Ei, hyvä isä, sehän olisi kauheata!

ROUVA ALVING. Jos tietäisin hänellä olevan vakavat tuumat ja että se
olisi hänen onnekseen --

PASTORI MANDERS. Mitenkä? Mitä sitte?

ROUVA ALVING. Mutta onneksi ei se olisi; sillä Regina ei, sitä pahempi,
ole semmoinen.

PASTORI MANDERS. No, mitä sitte? Mitä tarkoitatte?

ROUVA ALVING. Joll'en olisi niin vihelijäinen raukka, kuin olen, niin
sanoisin hänelle: nai hänet, tahi järjestäkää asianne niinkuin
tahdotte; mutta ei vaan mitään petosta.

PASTORI MANDERS. Mutta laupias --! Lainmukainoa avioliitto sittenkin!
Jotain niin hirmuista --! Jotain niin tavatointa --!

ROUVA ALVING. Niin, sanotteko tavatointa? Käsi sydämmelle, pastori
Manders; ettekö usko tuolla ympäri maata olevan avioparia, jotka ovat
yhtä läheistä sukaa?

PASTORI MANDERS. En ymmärrä teitä ollenkaan.

ROUVA ALVING. Aivan hyvästi kyllä ymmärrätte.

PASTORI MANDERS. No, te ajattelette mahdolisena tapauksena, että --.
Niin, sitä panempi, perhe-elämä ei kyllä aina ole niin puhdasta, kuin
sen tulisi olla. Mutta mitään semmoista, kuin te tarkoitatte, ei voi
kumminkaan koskaan tietää, ainakaan ei varmuudella. Tässä sitä vastoin
-- että te, äiti, voisitte sallia, että teidän --!

ROUVA ALVING. Mutta enhän sitä tahdokkaan. En voisi sitä sallia mistään
hinnasta maailmassa; sitähän juuri sanon.

PASTORI MANDERS. Ette, koska olette raukka, niinkuin sitä kutsutte.
Mutta joll'ette nyt olisi raukka --! Hyvä luoja, -- niin kauhistava
yhteys!

ROUVA ALVING. Niin, me polveudumme muuten kaikki semmoisista
yhteyksistä, sanotaan. Ja kuka on se, joka on asettanut asiat niin
tässä maailmassa, pastori Manders?

PASTORI MANDERS. Semmoisia kysymyksiä en tutkistele teidän kanssanne,
rouva; siihen ei teillä ole lähimainkaan oikeata mieltä. Mutta että te
rohkenette sanoa, olevanne raukka, silloin kuin --!

ROUVA ALVING. Nyt saatte kuulla, mitä sillä tarkoitan. Olen
raukka ja pelkuri, siitä syystä, että täällä minussa on jotakin
kummittelijantapaista, josta en koskaan oikein voi päästä irti.

PASTORI MANDERS. Miksikä sitä kutsuitte?

ROUVA ALVING. Kummittelijantapaiseksi. Kuin kuulin Reginan ja Osvaldin
äänen tuolla sisällä, oli aivan kuin olisin nähnyt kummittelijoita
edessäni. Mutta minä luuien melkein, että me olemme kummittelijoita
kaikki tyyni, pastori Manders. Ei yksin se, mitä olemme perineet
isältämme ja äidiltämme, elä meissä. Samoin kummittelee kaikenlaiset
vanhat kuolleet arvelut ja kaikenmoiset vanhat kuolleet uskot ja muut
semmoiset. Tuo kaikki ei ole elävänä meissä, mutta pysyy kiinni
kumminkin, emmekä me voi päästä siitä irti. Jos vaan otan käteeni
sanomalehden ja luen sitä, olen näkevinäni kummittelijoiden hiipivän
rivien välissä. Kummittelijoita elänee yli koko maan. Siellä lienee
niitä niin tiheältä kuin hietaa, luulen ma. Ja sitte olemme me niin
vihelijäisen valon-arkoja kaikki tyyni.

PASTORI MANDERS. Aha, -- se siis on voitto lukemisestanne. Kauniita
hedelmiä todella! O, noita inhottavia, kapinallisia, vapaauskoisia
kirjoituksia!

ROUVA ALVING. Erhetytte, hyvä pastori. Te olette itse se mies, joka
saitte minut kiihotetuksi lukemaan; ja siitä olette saava kiitoksen ja
kunnian.

PASTORI MANDERS. Minä!

ROUVA ALVING. Niin, kuin pakotitte minut sen alaiseksi, jota kutsuitte
velvollisuudeksi ja tehtäväksi; kuin ylistitte oikeaksi ja hyväksi,
mitä minun koko mieleni nousi vastustamaan jonakin iljettävänä. Silloin
tahdoin tutkia teidän oppinne saumoja. Tahdoin vaan päästää auki yhden
ainoan solmun, mutta kuin olin saanut sen auki, niin ratkesi kaikki
tyyni. Ja minä huomasin sen olevan koneompelusta.

PASTORI MANDERS (hiljaa, väristen). Tämäkö olisi voitto elämäni
kovimmasta taistelusta?

ROUVA ALVING. Kutsukaa sitä pikemmin kurjimmaksi tappioksenne.

PASTORI MANDERS. Se oli elämäni suurin voitto, Helena, voitto
itsestäni.

ROUVA ALVING. Se oli rikos meitä molempia vastaan.

PASTORI MANDERS. Että minä pyysin teitä ja sanoin: vaimo, menkää kotia
laillisen isäntänne luokse, kun te tulitte minun tyköni eksyneenä ja
huusitte; tässä olen; ottakaa minut! Oliko se rikos?

ROUVA ALVING. Oli, niin minusta tuntuu.

PASTORI MANDERS. Me kaksi emme ymmärrä toisiamme.

ROUVA ALVING. Emme nyt enää ainakaan

PASTORI MANDERS. En koskaan, -- en koskaan salaisimmissa
ajatuksissanikaan ole pitänyt teitä muuna kuin toisen aviopuolisona.

ROUVA ALVING. Niin -- uskoa sitä?

PASTORI MANDERS. Helena --!

ROUVA ALVING. Ihminen unhottaa niin helposti itsensä.

PASTORI MANDERS. En minä. Minä olen sama kuin aina olen ollut.

ROUVA ALVING (kääntää puheen). Niin, niin, niin, -- elkäämme puhuko
enää menneistä päivistä. Nyt olette korvianne myöten komisjoneissa ja
toimikunnissa: ja minä kävelen täällä ja taistelen sekä sisällisiä että
ulkonaisia kummittelijoita vastaan.

PASTORI MANDERS. Ulkonaisten nöyryyttämisessä kyllä olen teitä auttava.
Kaiken sen jälkeen, mitä kauhistuksella olen kuullut teiltä tänään, en
voi rauhallisella omallatunnolla antaa nuoren, turvattoman tytön jäädä
teidän luoksenne.

ROUVA ALVING. Eikö teistä olisi parasta, että me koettaisimme pitää
hänestä huolta? Tarkoitan -- hyvää naimista.

PASTORI MANDERS. Epäilemättä. Luulen että se olisi hänelle kaikin
puolin toivottavaa. Onhan Regina nyt siinä iässä, jolloin --; niin,
enhän ymmärrä sitä, mutta --

ROUVA ALVING. Regina tuli aikaiseen täysikasvuiseksi.

PASTORI MANDERS. Niin, eikö tullut? Olen muistavinani, että hän oli
merkillisen vahvasti kehittynyt ruumiin puolesta, kuin valmistin häntä
herran-ehtoolliselle. Mutta toistaiseksi on hänen ainakin mentävä
kotia; isänsä johdon alle --. Ei, mutta eihän Engstrand olekkaan --.
Että hän -- että _hän_ niin voi salata totuuden minulta! (Porstuan
ovelle koputetaan.)

ROUVA ALVING. Kukahan se lienee? Tulkaa sisään!

ENGSTRAND (pyhävaatteissaan, ovessa). Pyydän nöyrimmäst' anteeksi,
mutta --

PASTORI MANDERS. Aha! Hm --

ROUVA ALVING. Tekö se olette, Engstrand?

ENGSTRAND. -- siellä ei ollut ketään piikaa saapuvilla, ja niin otin
itselleni rohkean vapauden koputtaa aivan ovelle.

ROUVA ALVING. No niin, niin. Tulkaa sisään. Tahdotteko puhua minun
kanssani?

ENGSTRAND (tulee sisään). En, muuten hyvin paljo kiitoksia. Kyllä mä
vaan pastorin kanssa tahtoisin puhua pikkuisen.

PASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Hm; vai niin? Te tahdotte puhua
minun kanssani? Niinkö tahdotte?

ENGSTRAND. Niin, tahtoisin niin häijyn mielelläni --

PASTORI MANDERS (seisottuu hänen eteensä). No; saanko kysyä mistä?

ENGSTRAND. Juu, siitä, herra pastori, että nyt me olemme lopettamassa
siellä alaaila. Tuhansia kiitoksia, rouva. -- Ja nyt meillä on kaikki
valmiina: ja siksi minun mielestäni olisi niin näpsää ja sopivaa, jos
me, jotka olemme tehneet niin vilpittömästi työtä yhdessä koko tämän
ajan, -- minun mielestäni meidän pitäisi lopettaa pienellä
hartaushetkellä tän'iltana.

PASTORI MANDERS. Hartaushetkellä? Alaalla lastenkodossa?

ENGSTRAND. Niin, joll'ei se ehkä pastorin mielestä ole sopivaa, niin --

PASTORI MANDERS. Kyllähän minun mielestäni on, mutta -- hm --

ENGSTRAND. Minä olen itse pitänyt pieniä hartaushetkiä siellä alaalla
iltasittain --

PASTORI MANDERS. Oletteko?

ENGSTRAND. Olen, aina välistä: semmoista pientä ylösrakennuksen
nimellistä. Mutta minähän olen halpa, yksinkertainen mies, eikä minulla
ole oikein lahjoja, jumala parantakoon, -- ja siksi ajattelin, että
koska herra pastori Manders juuri on täällä maalla, niin --

PASTORI MANDERS. Niin, näettekös, puuseppä Engstrand, minun pitää ensin
tehdä teille eräs kysymys. Onko teillä oikea mieliala semmoiseen
kokoukseen? Tunnetteko omantuntonne vapaaksi ja keveäksi?

ENGSTRAND. Oo jumala meitä parantakoon, ei juuri kannnata haastaa
omastatunnosta, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Ei, siitäpä meidän juuri pitää puhua. Mitä te siis
vastaatte?

ENGSTRAND. Niin, omatunto -- se voi olla kehno, se, toisin kuuroin.

PASTORI MANDERS. No, sen tunnustatte siis kumminkin. Mutta tahdotteko
suoraan sanoa minulle, -- mitenkä on Reginan laita?

ROUVA ALVING (nopeasti). Pastori Manders!

PASTORI MANDERS (rauhoittaen). Antakaa minun --

ENGSTRAND. Keginan! Kiesus, kuinka minua säikäytättekään! (katsoo rouva
Alvingiin.) Eihän vaan suinkaan ole hullusti Reginan laita?

PASTORI MANDERS. Sitä toivomme. Mutta minä tarkoitan, mitenkä on teidän
ja Reginan välin laita? Tehän olette olevinanne hänen isänsä. No?

ENGSTRAND (epävarmana). Niin -- hm -- tietäähän herra pastori tämän
näin minun ja Johanna-vainaan välillä.

PASTORI MANDERS. Ei mitään totuuden vääntelemisiä enää. Vaimovainajanne
ilmaisi rouva Alvingille oikean asianlaidan ennen lähtöänsä
palveluksesta.

ENGSTRAND. Olisiko siis --! Tekikö hän sen kummiakin?

PASTORI MANDERS. Olette siis paljastettu, Engstrand.

ENGSTRAND. Ja hän kuin sekä vannoi että kirosi niin pyhästi --.

PASTORI MANDERS. Kirosiko hän!

ENGSTRAND. Ei, hän vaan vannoi, mutta niin sydämmellisen vilpittömästi.

PASTORI MANDERS. Ja kaikki nämä vuodet olette te salannut totuutta
minulta. Salannut sitä minuita, joka niin ehdottomasti olen luottanut
teihin pienimmässäkin.

ENGSTRAND. Niin, sen pahempi, niin kyllä olen.

PASTORI MANDERS. Olenko ansainnut tätä teiltä, Engstrand? Enkö aina ole
ollut valmis auttamaan teitä neuvolla ja työllä, sen minkä voinut olen?
Vastatkaa! Enkö ole?

ENGSTRAND. Olisin maar' minä ollut usein ahtaalla, joll'ei minulla
olisi ollut pastori Mandersia.

PASTORI MANDERS. Ja sitte palkitsette minut sillä lailla. Panette minut
viemään epävarmoja tietoja ministrialikirjaan ja salaatte minulta sitte
vuosikausia tiedot, jotka olitte sekä minulle että totuudelle velkaa.
Menettelynne on ollut aivan puolustamatoin, Engstrand; ja tästä alkaen
on välimme kuitti.

ENGSTRAND (huoahtaen). Niin, niin se kai on, voin huomata.

PASTORI MANDERS. Niin, sillä mitenkä voisitte mielestänne puhdistaa
puolenne?

ENGSTRAND. Mutta olisiko hänen sitte pitänyt häpäisemän itsensä vielä
enemmän, juttelemalla siitä? Ajatelkaapa, herra pastori, nyt vaan,
olleenne samassa tilassa, kuin Johanna-vainaja --

PASTORI MANDERS. Minä!

ENGSTRAND. Kiesus, kiesus, en tarkoita niin aivan tesmälleen. Mutta
minä tarkoitan, että pastorilla olisi jotakin hävettävää ihmisten
silmissä, niinkuin sanotaan. Meidän, miehisten ihmisten, ei pidä
tuomita vaimopoloista liian ankarasti, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Mutta enhän sitä teekkään. Teitä vastaanhan nuhteeni
asetan.

ENGSTRAND. Voisinko saada luvan tehdä herra pastorille pikkaraisen
kysymyksen?

PASTORI MANDERS. No jaa, kysykää.

ENGSTRAND. Eikö mies tee oikein ja kohtuullisesti, nostaessaan
langennutta?

PASTORI MANDERS. Tekee, luonnollisesti.

ENGSTRAND. Ja eikö mies ole velkapää pitämään vakaisen sanansa?

PASTORI MANDERS. Tietysti hän on; mutta --

ENGSTRAND. Silloin, kuin Johanna oli joutunut onnettomuuteen tuon
engelsmannin tai kenties ameriikkalaisen kautta, niin hän tuli
kaupunkiin. Raukka, hän oli hylkinyt minua kerran tahi pari; hän katsoi
nyt vaan siihen, mikä kaunista oli, hän; ja minulla oli tämä vioittuma
koivessa. Niin, muistaahan pastori, minä olin rohjennut mennä
tanssipaikkaan, jossa merilläkulkevaiset matruusit teuhasivat
juovuksissa ja humalapäissään, niinkuin sanotaan. Ja kuin minä sitte
tahdoin kehottaa heitä viettämään uutta elämää --

ROUVA ALVING (kauvempana ikkunan luona). Hm --

PASTORI MANDERS. Tiedän sen, Engstrand; ne raa'at ihmiset heittivät
teidät alas portaita. Sen tapauksen olette ennen kertonut minulle. Te
kannatte vioittumaanne kunnialla.

ENGSTRAND. En kerskaile siitä, herra pastori. Mutta sitähän tahdoin
kertoa, että sitte hän tuli ja ilmaisi tilansa minulle itkun
kyyneleillä ja hampaiden kiristyksellä. Voin sanoa herra pastorille, se
oli minusta niin kovin surkeata kuulla.

PASTORI MANDERS. Niinkö se oli, Engstrand. No, ja sitte?

ENGSTRAND. Niin, sitte sanoin minä hänelle: Ameriikkalainen, hän on
kulkemassa maailman merellä, hän. Ja sinä, Johanna, minä sanoin, sinä
olet langennut syntiin, ja olet langennut olento. Mutta Jaakko
Engstrand, sanoin, hän seisoo terveillä jaloillaan, hän; niin, sitä
tarkoitin nyt niinkuin semmoiseksi vertaukseksi, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Ymmärrän aivan hyvästi; jatkakaa vaan.

ENGSTRAND. Niin, sitte minä autoin hänet ylös ja menin hänen kanssaan
oikein säännöllisesti avioliittoon, etteivät ihmiset olisi saaneet
tietää, kuinka hän oli ollut harhateillä ulkomaalaisten kanssa.

PASTORI MANDERS. Siinä kaikessa teitte vallan kauniisti. Minä en vaan
voi hyväksyä sitä, että voitte taipua ottamaan rahoja --

ENGSTRAND. Rahoja? Minä? En penniäkään.

PASTORI MANDERS (kysyväisesti rouva Alvingille). Mutta --!

ENGSTRAND. Se on totta, -- odottakaa hiukan; nyt muistan tuon.
Johannalla oli kyllä sentään joitakuita penniä. Mutta niistä minä en
huolinut. Hyi, minä sanoin, mammonaa, se on synnin palkkaa, se; sen
kurjan kullan -- tahi paperisetelit, mitä ne oli -- ne heitämme
ameriikkalaiselle takaisin, minä sanoin. Mutta hän oli poissa ja
kadonnut kuohuisan meren toiselle puolelle, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Oliko hän, hyvä Engstrand?

ENGSTRAND. Oli kyllä. Ja sitte päätimme, minä ja Johanna yhdessä, että
nuo rahat oli pantava lapsen kasvattamiseen; ja sille hyvälleen se
sitte jäikin; ja minä voin tehdä tilin ja selvän jok'ikisestä
killingistä.

PASTORI MANDERS. Mutta tämähän muuttaa asiata hyvin suuresti.

ENGSTRAND. Niin sen laita on, herra pastori! Ja minä uskallan kyllä
sanoa olleeni vilpitöin isä Reginalle, -- sen kuin voimani riittivät --
sillä minä olen heikko mies, sen pahempi.

PASTORI MANDERS. No no, rakas Engstrand --

ENGSTRAND. Mutta sen uskallan sanoa, että olen kasvattanut lapsen ja
elänyt rakkaasti Johanna-vainaan kanssa ja käyttänyt kotikuria,
niinkuin kirjoitettu on. Mutta ei koskaan sentään ole juolahtanut
mieleeni mennä ylös pastori Mandersin luo ja ylpeillä ja suurennella
siitä, että olin tehnyt hyvän työn kerta maailmassa, minäkin. Ei, kuin
semmoista sattuu Jaakko Engstrandille, niin hän ei puhu siitä. Sen
pahempi, se ei tulekkaan niin usein kysymykseen, luulen ma. Ja kuin
tulen pastori Mandersin luo, on minulla yltäkyllin puhumista siinä,
mikä on hullusti ja väärin. Sillä minä sanon, niinkuin sanoin
vast'ikään, -- omatunto voi olla ilkeä toisin kuuroin.

PASTORI MANDERS. Antakaa minulle kätenne, Jaakko Engstrand.

ENGSTRAND. O kiesus, herra pastori --

PASTORI MANDERS. Ei mitään estelyitä. (Likistää hänen kättänsä.) Kas
niin!

ENGSTRAND. Ja jos minä sievään ja kauniisti rohkenisin pyytää
pastorilta anteeksi --

PASTORI MANDERS. Te? Ei, päin vastoin minun tulee pyytää teiltä
anteeksi --

ENGSTRAND. Kaikkea muuta.

PASTORI MANDERS. Kyllä, totisesti. Ja sen teen sydämmeni pohjasta.
Antakaa anteeksi, että minä niin voin erhettyä teidän suhteenne. Ja
jospa minä oikein todella voisin osottaa teille vilpittömän
paheksumiseni ja hyväntahtoisuuteni teitä kohtaan --

ENGSTRAND. Tahtoisiko herra pastori?

PASTORI MANDERS. Suurimmalla mielihyvällä --

ENGSTRAND. No sitte on juuri tilaisuus siihen. Niillä siunatuilla
rahoilla, jotka olen pannut säästöön täällä maalla, aion perustaa
jonkunlaisen merimieskodon kaupunkiin.

ROUVA ALVING. Tekö aiotte?

ENGSTRAND. Niin, siitä pitäisi tulla jonkunlainen
turvapaikan-nimellinen. Kiusauksia on niin monenlaisia merimiehellä,
joka vaeltaa mannermaalla. Mutta siinä talossa voisi hän olla niinkuin
isän katsannon alla, minä ajattelin.

PASTORI MANDERS. Mitä sanotte siihen, rouva Aiving!

ENGSTRAND. Eihän minulla ole suuria varoja alkaakseni, jumala
parantakoon; mutta jos vaan voisin saada hyväntahtoista apua, niin --

PASTORI MANDERS. Niin, niin, miettikäämme lähemmin sitä asiaa.
Aikomuksenne viehättää minua vallan erin-omaisesti. Mutta menkää te nyt
edeltä, ja laittakaa kaikki kuntoon ja toimittakaa kynttilät
sytytetyiksi, niin että on vähän juhlallista. Ja sitte vietämme
ylösrakentavaisen hetken yhdessä, rakas Engstrand; sillä nyt luulen
teillä todella olevan oikean mielialan.

ENGSTRAND. Minustakin tuntuu vähän siltä, niin. Ja hyvästi sitte,
rouva, ja kiitoksia tästä; ja pitäkää oikein hyvästi silmällä Reginaa
minun puolestani, (pyhkäisee kyyneleen silmästään.) Johanna-vainaan
lapsi -- hm, se on ihmeellistä sen kanssa -- mutta on aivan kuin hän
olisi kasvanut kiinni sydänjuurihini. On kuin onkin se niin. (Tervehtää
ja menee ulos porstuan kautta.)

PASTORI MANDERS. No, mitä sanotte nyt siitä miehestä, rouva Alving! Se
oli vallan toinen selitys, se, jonka siinä saimme.

ROUVA ALVING. Niin, olihan se toinen.

PASTORI MANDERS. Siitä näette, kuinka varovainen tulee olla
kanssa-ihmistänsä tuomitessaan. Mutta sydämmellisen iloista onkin sitte
huomata erhettyneensä. Taikka mitä sanotte?

ROUVA ALVING. Minä sanon, että te olette suuri lapsi ja semmoisena
pysytte, Manders.

PASTORI MANDERS. Minä?

ROUVA ALVING (laskee molemmat kätensä hänen hartioilleen). Ja minä
sanon, että mieleni tekisi kiertämään käsivarteni teidän kaulanne
ympäri.

PASTORI MANDERS (väistyy nopeasti). Ei, ei, herra siunatkoon --;
semmoisia mielitekoja --

ROUVA ALVING (hymysuin). O, teidän ei tarvitse peljätä minua.

PASTORI MANDERS (pöydän luona). Te lausutte toisinaan niin
liioittelevalla tavalla ajatuksenne. Nyt panen ensiksi asiakirjat
kokoon ja laukkuuni, (tekee sanojensa mukaan.) Kas niin. Ja hyvästi nyt
niin kauvaksi. Pitäkää silmänne auki, kuin Osvald tulee takaisin. Minä
pistäydyn sitte ylös luoksenne jälleen. (Ottaa hattunsa ja menee ulos
porstuan oven kautta.)

ROUVA ALVING (huoahtaa, katselee hetkisen ulos ikkunasta, siivoo hiukan
huonetta ja aikoo mennä ruokahuoneesen, mutta seisottuu ovessa,
huudahtaen): Osvald, istutko vielä pöydässä!

OSVALD (ruokahuoneessa). Minä poltan vaan sikarini loppuun.

ROUVA ALVING. Minä luulin sinun menneen vähän kävelemään.

OSVALD. Tuommoisella säällä? (Lasi kilahtaa. Rouva Alving jättää oven
auki ja istuu neulomuksineen sohvalle ikkunan luo.)

OSVALD (sisällä). Eikö se ollut pastori Manders, joka läksi nyt juuri?

ROUVA ALVING. Oli, hän meni alas lastenkodolle.

OSVALD. Hm. (Lasi ja karahviini kilahtaa jälleen).

ROUVA ALVING (katsahtaen huolestuneesti). Rakas Osvald, sinun pitäisi
varoa sitä likööriä. Se on väkevää.

OSVALD. Se on hyvää kosteutta vastaan.

ROUVA ALVING. Etkö ennemmin tahdo tulla sisään minun luokseni?

OSVALD. Enhän saa polttaa siellä sisällä.

ROUVA ALVING. Tiedäthän kyllä saavasi sikaria polttaa.

OSVALD. Niin, niin, sitte minä tulen. Vaan pikkarainen pisara vielä. --
Kas niin. (Tulee sikarinensa huoneesen ja sulkee oven jälkeensä. Lyhyt
äänettömyys.)

OSVALD. Mihin pastori on joutunut?

ROUVA ALVING. Sanoinhan sinulle, että hän meni alas lastenkodolle.

OSVALD. Niin oikein, se on totta.

ROUVA ALVING. Sinun ei olisi pitänyt jäädä istumaan niin kauvaksi
pöydän ääreen, Osvald.

OSVALD (sikari seljän takana). Mutta minusta se tuntuu niin hupaiselta,
äiti. (Silittää ja taputtaa häntä.) Ajattele, -- minulle, joka olen
tullut kotia, istua äidin omassa pöydässä, äidin huoneessa, ja syödä
äidin suloista ruokaa

ROUVA ALVING. Rakas, rakas poikani!

OSVALD (vähän kärsimättömänä, kävelee ja polttaa). Ja mihinkä muuten
ryhtyisin täällä? En voi toimittaa mitään --

ROUVA ALVING. Niin, etkö voi?

OSVALD. Tuommoisella pilvisäällä? Kuin ei auringon pilkahdustakaan näy
koko päivänä? (menee poikki.) O, sitä, kuin ei voi tehdä työtä --!

ROUVA ALVING. Ehk'et sentään tehnyt oikein viisaasti tullessasi kotia.

OSVALD. Kyllä, äiti; sen täytyi niin käydä.

ROUVA ALVING. Niin, minä näes tahtoisin sentään kymmenen kertaa
ennemmin olla sitä onnea vailla, että sinä olet luonani, kuin että sinä
olisit --

OSVALD (seisottuu pöydän luo). Mutta sano minulle nyt, äiti, -- onko se
sitte todella niin suuri onni sinulle että minä olen kotona?

ROUVA ALVING. Onko se onni minulle!

OSVALD (puristaa sanomalehteä). Minusta tuntuu, niinkuin se olisi
melkein samantekevää sinulle, oliko minua taikka ei.

ROUVA ALVING. Ja sitä hennot sanoa äidillesi, Osvald?

OSVALD. Mutta olethan sinä niin hyvästi voinut elää ilman minua ennen.

ROUVA ALVING. Niin; minä olen elänyt ilman sinua -- se on totta.
(Äänettömyyttä. Vähitellen rupeaa hämärtämään. Osvald kävelee
edestakaisin lattialla. Sikarin hän on pannut pois.)

OSVALD (seisottuu rouva Alvingin luo). Äiti, saanko luvan istua
sohvalle luoksesi?

ROUVA ALVING (tekee tilaa hänelle). Kyllä, tule, rakas poikani.

OSVALD (istuu). Nyt sanon sinulle jotakin, äiti --

ROUVA ALVING (odottaen). No niin!

OSVALD (tirkistää eteensä). Sillä minä en voi kävellä ja miettiä sitä
kauvemmin.

ROUVA ALVING. Mitä niin? Mitä se on?

OSVALD (niinkuin ennen). En ole saanut kirjoitetuksi sinulle siitä; ja
sen jälkeen kuin tulin kotia --

ROUVA ALVING (tarttuu hänen käsivarteensa). Osvald, mitä tämä on!

OSVALD. Sekä eilen että tänään olen koettanut karkoittaa ajatuksia
luotani, -- päästä niistä. Mutta se ei menesty.

ROUVA ALVING (nousee). Nyt sinun pitää puhua suusi puhtaaksi, Osvald!

OSVALD (vetää hänet takaisin sohvalle istumaan). Pysy istumassa, niin
tahdon koettaa sanoa sinulle sen. -- Olen valittanut niin väsymystä
matkasta --

ROUVA ALVING. No niin! Mitä sitte?

OSVALD. Mutta se se ei ole minulla vikana; ei mikään tavallinen
väsymys --

ROUVA ALVING (tahtoo hypähtää ylös). Ethän toki ole sairas, Osvald!

OSVALD (vetää hänet jälleen istumaan). Pysy istumassa, äiti. Kuuntele
vaan rauhallisesti. Minä en ole oikein sairaskaan; en semmoinen, mitä
yleensä sanotaan sairaaksi, (likistää kätensä päänsä ympäri.) Äiti,
minä olen henkisesti sortunut, -- hävinnyt, -- minä en voi koskaan enää
päästä työtä tekemään! (heittäytyy kädet kasvoilla hänen helmaansa ja
puhkee nyyhkiväiseen itkuun.)

ROUVA ALVING (vaaleana ja väristen). Osvald! Katso minuun! Ei, ei, tämä
ei ole totta.

OSVALD (katsoo ylös epätoivoisin silmin). Ei koskaan enää voida työtä
tehdä! Ei koskaan -- ei koskaan! Olla kuin elävältä kuollut! Aiti,
voitko ajatella mitään niin kauheata?

ROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Mitenkä on sinun käynyt näin kauheasti?

OSVALD (asettuu jälleen suoraan). Niin, sepä se juuri on, jota en
mitenkään voi käsittää. En ole milloinkaan viettänyt mitään peuhaavata
elämää; en minkään puolesta. Sitä et saa luulla minusta, äiti! Sitä en
ole koskaan tehnyt.

ROUVA ALVING. Sitä en luulekkaan, Osvald.

OSVALD. Ja sitte käy minun kumminkin näin! Näin kauhean onnettomasti!

ROUVA ALVING. Oo, mutta se parantuu, rakas, siunattu poikani. Se ei ole
muuta kuin liiallista voimien ponnistusta. Voit uskoa minua siinä.

OSVALD (raskaasti). Niin uskoin minäkin alussa; mutta se ei ole niin.

ROUVA ALVING. Kerro minulle kaikki tyyni, alusta loppuun.

OSVALD. Niin aionkin.

ROUVA ALVING. Mihin aikaan huomasit sen ensin?

OSVALD. Heti sen jälkeen, kuin olin ollut kotona viime kertaa ja tullut
alas Pariisiin jälleen. Minä rupesin tuntemaan hyvin kovia tuskia
päässäni -- enimmiten takaraivassani, tuntui minusta. Oli niinkuin
ahdas rautarengas olisi ruuvattu niskani ympäri ja ylöspäin.

ROUVA ALVING. Ja sitte?

OSVALD. Alussa luulin, ett'ei se ollut muuta, kuin tavallista
päänkivistystä, joka minua niin vaivasi kasvavana.

ROUVA ALVING. Niin, niin --

OSVALD. Mutta se ei ollut sitä; sen huomasin pian. Minä en voinut tehdä
työtä enää. Minä tahdoin alottaa erästä uutta suurta kuvaa; mutta
tuntui niinkuin voimani olisivat hervahtuneet; kaikki tarmoni oli
niinkuin lamassa; en voinut koota mielessäni selviä kuvitelmia; minua
huimasi, -- pyörrytti. Oo, se oli kauhea tila! Lopuksi laitoin hakemaan
lääkäriä, -- ja häneltä sain selvän vastauksen.

ROUVA ALVING. Mitenkä, tarkoitat?

OSVALD. Hän oli paraita lääkäriä siellä alaalla. Minun piti silloin
kertoa hänelle, miltä tautini tuntui; ja sitte rupesi hän tekemään
minulle koko joukon kysymyksiä, jotka eivät minusta ollenkaan kuuluneet
asiaan; en käsittänyt mihinkä mies pyrki.

ROUVA ALVING. No!

OSVALD. Lopuksi sanoi hän: teissä on syntymästä alkain ollut jotain
madonsyömää; -- hän käytti juuri sanaa "vermoulu".

ROUVA ALVING (kiihkeänä). Mitä hän tarkoitti sillä?

OSVALD. En minäkään sitä ymmärtänyt, ja pyysin häneltä lähempää
selitystä. Ja silloin sanoi tuo vanha kyynikko -- (puristaa nyrkkiään.)
Oo --!

ROUVA ALVING. Mitä hän sanoi?

OSVALD. Hän sanoi: isäin pahat teot etsitään lasten päälle.

ROUVA ALVING (nousee hitaasti). Isäin pahat teot --

OSVALD. Olin lyödä häntä vasten kasvoja --

ROUVA ALVING (menee lattian poikki). Isäin pahat teot --

OSVALD (hymyilee raukeasti). Niin, mitä siitä ajattelet? Luonnollisesti
vakuutin hänelle, ett'ei tässä mitenkään voinut olla puhetta
semmoisesta. Mutta luuletko hänen antaneen perään sentään? Ei, hän
pysyi sanassaan; ja vasta sitte, kuin olin ottanut esille sinun
kirjeesi ja kääntänyt hänelle kaikki ne paikat, joissa puhuttiin
isästä --

ROUVA ALVING. Mutta silloin --?

OSVALD. Niin, silloin täytyi hänen luonnollisesti myöntää olevansa
erhetyksissä; sitte sain tietää totuuden. Käsittämättömän totuuden!
Tästä riemuisasta, onnellisesta nuorukais-elämästä toverien kanssa
olisi minun pitänyt pysyä erilläni. Se oli ollut liian rajua minun
voimilleni. Omasta syystä siis!

ROUVA ALVING. Osvald! Oi, ei; elä usko sitä!

OSVALD. Ei ollut muu selitys mahdollinen, hän sanoi. Se se on kauheata.
Auttamattomasti sortunut koko iäkseni -- oman ajattelemattomuuteni
tähden. Kaikki, mitä tahdoin toimittaa maailmassa, -- ei rohjeta
ajatellakkaan sitä. O, jospa vaan voisin elää uudestaan -- tehdä kaikki
tyyni tekemättömäksi! (heittäytyy kasvoilleen sohvalle.)

ROUVA ALVING (kiertelee käsiänsä ja kävelee sisällisesti taistellen
edestakaisin).

OSVALD (hetkisen jälkeen katsoo ylös ja jää puoleksi pitkälleen
kyynäspäittensä nojalle). Jos se edes olisi ollut jonkun verran
perittyä, -- jonkun verran, mitä ei itse olisi voinut estää. Mutta tämä
tämmöinen! Niin häpeämättömällä, ajattelemattomalla, kevytmielisellä
tavalla tuhlannut oman onnensa, oman terveytensä, kaikki maailmassa, --
tulevaisuutensa, elämänsä --!

ROUVA ALVING. Ei, ei, rakas, siunattu poikani; tämä on mahdotointa!
(kumartuu hänen ylitsensä.) Tilasi ei ole niin toivotoin, kuin luulet.

OSVALD. O, sinä et tiedä -- (hypähtää ylös.) Ja sitte se, äiti, että
minun pitää tuottaa sinulle kaikki tämä suru! Monta kertaa olen melkein
halunnut ja toivonut ettet välittäisi niin paljoa minusta.

ROUVA ALVING. Minäkö, Osvald; minun ainoa poikani! Ainoa, joka minulla
on maailmassa; ainoa, josta välitän!

OSVALD (tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja suutelee niitä). Niin,
niin, sen kyllä näen. Kuin olen kotona, niin näenhän sen. Ja se on mitä
raskainta minulle. -- Mutta nyt sen siis tiedät. Ja nyt emme enää puhu
siitä. Minä en kärsi sitä ajatella kauvan kerrassaan, (menee lattian
poikki.) Toimita minulle jotakin juomista, äiti!

ROUVA ALVING. Juomista? Mitä sinä nyt joisit?

OSVALD. Mitä hyvänsä. Onhan sinulla vähän kylmää punssia kotona.

ROUVA ALVING. Niin, mutta rakas Osvald --!

OSVALD. Elä kiellä sitä, äiti. Ole nyt kiltti; minun täytyy saada
jotain, millä huuhdon alas kaikki nämä kalvavat ajatukset, (menee ylös
kasvihnoneesen.) Ja niin -- niin pimeä kuin täällä on!

ROUVA ALVING (vetää kellonnuorasta oikealla).

OSVALD. Ja tämä lakkaamatoin sadesää. Sehän voi kestää viikoittain;
koko kuukausia. Ei koskaan nähdä yhtäkään auringonsädettä. Niinä
kertoina, jolloin olen ollut kotona, en muista koskaan nähneeni
auringon paistavan.

ROUVA ALVING. Osvald, -- sinä aiot matkustaa minun luotani!

OSVALD. Hm -- (hengähtää raskaasti.) En aio mitään! (raukeasti.) Sen
kyllä annan olla tekemättä.

REGINA (ruokahuoneesta). Soittiko rouva?

ROUVA ALVING. Soitin; toimita lamppu sisään.

REGINA. Heti, rouva. Se on jo sytytetty, (mennee ulos.)

ROUVA ALVING (menee Osvaldin lno). Osvald, elä salaa mitään minulta.

OSVALD. Sitä en tee, äiti -- (menee pöydän luo.) Mielestäni olen
sanonut sinulle niin paljon.

REGINA (tuo lampun ja panee sen pöydälle).

ROUVA ALVING. Kuule, Regina, sinä voisit tuoda meille puoli pulloa
sampanjaa.

REGINA. Kyllä, rouva, (menee jälleen ulos.)

OSVALD (tarttuu molemmin käsin hyväillen hänen päähänsä). Se on
niinkuin olla pitää. Tiesin kyllä, ett'ei äiti tahtonut antaa poikansa
janota.

ROUVA ALVING. Rakas Osvald raukkni; mitenkä voisin kieltää sinulta
mitään nyt?

OSVALD (vilkkaasti). Tottako, äiti? Tarkoitatko sitä mitä sanot?

ROUVA ALVING. Mitä?

OSVALD. Ett'et tahtoisi kieltää minulta nitään?

ROUVA ALVING. Mutta rakas Osvald --

OSVALD. Hys!

REGINA (tuo tarjottimella puoli pulloa sanpanjaa ja kaksi lasia, ja
asettaa ne pöydälle). Avaanko minä --?

OSVALD. Ei, kiitos; avaan itse. (Regina memee ulos jälleen.)

ROUVA ALVING (asettuu pöydän luo). Mitä sinä tarkoitit -- että minun ei
tulisi kieltää sinulta?

OSVALD (avatessaan pulloa). Ensin lasi tahi kaksi. (Korkki kimmahtaa
auki; hän kaataa toiseen lasiin ja aikoo kaataa toiseen.)

ROUVA ALVING (pitää kättänsä päällä). Kiitos, -- ei minulle.

OSVALD. No, minulle sitte! (tyhjentää lasin, täyttää sen uudestaan ja
tyhjentää taas; sen jälkeen istuu pöydän ääreen.)

ROUVA ALVING (odottaen). No niin?

OSVALD (katsomatta häneen). Kuule, sano minulle, -- minusta sinä ja
pastori Manders näytitte niin ihmeellisen -- hm, hiljaisilta
päivällispöydässä.

ROUVA ALVING. Huomasitko sen?

OSVALD. Huomasin. Hm -- (lyhyen äänettömyyden jälkeen.) Sano minulle,
-- miltä Regina sinusta näyttää?

ROUVA ALVING. Miltä hän minusta näyttää?

OSVALD. Niin, eikö hän ole oivallinen?

ROUVA ALVING. Rakas Osvald, sinä et tunne häntä niin tarkkaan kuin
minä --

OSVALD. No?

ROUVA ALVING. Regina sai, paha kyllä, oleskella liian kauvan kotona.
Minun olisi pitänyt ottaa hänet luokseni aikaisemmin.

OSVALD. Niin, mutta eikö hän ole muhkea nähdä, äiti? (täyttää lasinsa.)

ROUVA ALVING. Reginalla on monta ja suurta vikaa --

OSVALD. No niin, mitä se tekee? (juo taasen.)

ROUVA ALVING. Mutta minä pidän hänestä kuitenkin; ja minun on
vastattava hänestä. En tahtoisi minkään edestä maailmassa, että hänelle
tapahtuisi pahaa.

OSVALD (hypähtää ylös). Aiti, Regina on minun ainoa pelastukseni!

ROUVA ALVING (nousee). Mitä sillä tarkoitat?

OSVALD. En voi kävellä täällä ja kantaa kaikkea tätä sieluntuskaa
yksin.

ROUVA ALVING. Eikö sinulla ole äitisi kantamaan sitä kanssasi?

OSVALD. Niin, sitä ajattelin; ja sen vuoksi tulinkin kotia luoksesi.
Mutta se ei käy sillä lailla. Näen sen; se ei käy. Minä en kestä
elämääni täällä!

ROUVA ALVING. Osvald!

OSVALD. Minun täytyy elää toisella tavalla, äiti, Sen vuoksi täytyy
minun lähteä pois sinun luotasi. Minä en tahdo, että sinä olisit
näkemässä sitä.

ROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Oi, mutta Osvald, niin kauvan kuin olet
niin sairas kuin nyt --

OSVALD. Jos se olisi sairaus yksin, niin jäisin kyllä luoksesi, äiti.
Sillä sinä olet paras ystäväni maailmassa.

ROUVA ALVING. Niin, eikö totta, Osvald; enkö ole!

OSVALD (kulkee levotoinna ympäri). Mutta kaikki nuo vaivat ja katumus,
-- ja sitte tuo suuri kuolettavainen tuska. Oo -- tämä kauhea tuska!

ROUVA ALVING (menee hänen jäljessään). Tuska? Mikä tuska? Mitä
tarkoitat?

OSVALD. Oo, elä kysele minulta enempää. En tiedä sitä. En voi kuvailla
sitä sinulle.

ROUVA ALVING (menee lattian poikki oikealle ja vetää kellonnauhasta).

OSVALD. Mitä aiot?

ROUVA ALVING. Aion saada poikani iloiseksi, niin. Hänen ei pidä kulkea
täällä mietiskellen. (Reginalle, joka tulee ovessa.) Enemmän sampanjaa.
Koko pullo. (Regina menee.)

OSVALD. Äiti!

ROUVA ALVING. Etkö luule meidänkin osaavan elää tässä talossa?

OSVALD. Eikö hän ole muhkea nähdä? Sitä, mimmoista tekoa hän on! Ja
niin tuiki terve.

ROUVA ALVING (istuu pöydän luo). Istu, Osvald, ja haastelkaamme
tyynesti.

OSVALD (istuu). Et suinkaan tiedä, äiti, että minulla on vääryys
sovitettavana Reginaa kohtaan.

ROUVA ALVING. Sinulla!

OSVALD. Tahi pieni ajattelemattomuus -- miksikä sinä sitä kutsuisit.
Vallan viatoin muuten. Kuin viimeksi olin kotona --

ROUVA ALVING. Niin?

OSVALD. -- kyseli hän minulta niin usein Pariisin oloja, ja minä
juttelin hänelle silloin yhtä ja toista sieltä alaalta. Sitte muistan,
että eräänä päivänä tulin sanoneeksi: eikö teitä haluttaisi tulla sinne
alas?

ROUVA ALVING. No?

OSVALD. Minä näin, että hän tuli aivan tulipunaiseksi, ja sitte hän
sanoi: kyllä, minua kyllä haluttaisi. Niin niin, minä vastasin, siihen
voipi kyllä neuvoja saada -- tahi jotakin semmoista.

ROUVA ALVING. No niin?

OSVALD. Olin luonnollisesti unhottanut koko asian; mutta kuin toissa
päivänä tulin kysyneeksi häneltä, oliko iänen mielensä hyvä, että niin
kauvan viivyn kotona --

ROUVA ALVING. Niin?

OSVALD. -- silloin hän katsoi niin omituisesti minuun, ja kysyi: mutta
mitä sitte tulee minun Pariisin-matkastani?

ROUVA ALVING. Hänen matkastaan!

OSVALD. Ja sitte sain hänen tunnustamaan, että hän oli pitänyt asian
totena, että hän oli täällä ajatellut minua koko ajan, ja että hän oli
ruvennut opettelemaan ranskaa --

ROUVA ALVING. Sen vuoksi siis --

OSVALD. Äiti, -- kuin näin tuon muhkean, kauniin, tuiki terveen tytön
seisovan siinä edessäni -- enhän ennen koskaan ollut häntä tarkemmin
huomannut -- mutta nyt kuin hän seisoi siinä ikäänkuin avosylin
valmiina minua vastaan-ottamaan --

ROUVA ALVING. Osvald!

OSVALD. -- silloin selvisi minulle, että hänessä siinä oli pelastus;
sillä minä näin hänessä olevan elämän-iloa.

ROUVA ALVING (hämmästyen). Elämän-iloa --? Voiko pelastusta olla siinä?

REGINA (ruokahuoneesta, sampanjapullo kädessä). Pyydän aateeksi, että
viivyin näin kauvan; mutta minun täytyi mennä kellariin -- (panee
pullon pöydälle.)

OSVALD. Ja tuo sitte lasi vielä.

REGINA (katsoo kummastuneena häneen). Tuossa on rouvan lasi, herra
Alving.

OSVALD. Niin, mutta tuo lasi itsellesi, Regina.

REGINA (hämmästyy ja katsoo arasti sivulta rouva Alvingiin).

OSVALD. No?

REGINA (hiljaa ja everrellen). Rouvanko tahdolla --?

ROUVA ALVING. Tuo lasi, Regina. (Regina menee ruokahuoneesen.)

OSVALD (katsoo hänen jälkeensä). Oletko huomannut, kuinka hän käy? Niin
lujasti ja rohkeasti.

REGINA (tulee tyhjän lasin kanssa, jonka hän pitää kädessään).

OSVALD. Istu, Regina.

REGINA (katsoo kysyyäisesti rouva Alvingiin).

ROUVA ALVING. Istu.

REGINA (istuu ruokahuoneen oven viereiselle tuolille ja pitää yhä
tyhjää lasia, kädessään).

ROUVA ALVING. Osvald, -- mitä sanoitkaan elämän-ilosta?

OSVALD. Niin elämän-ilo, äiti -- sitä ette tunne suuresti, te
kotolaiset. En havaitse sitä koskaan täällä --

ROUVA ALVING. Etkö kuin olet minun luonani?

OSVALD. En kuin olen kotona. Mutta sitä et sinä käsitä

ROUVA ALVING. Kyllä, kyllä, luulen melkein käsittäväni -- nyt.

OSVALD. Se -- ja sitte työilo. Niin, se on pohjaltaan samaa. Mutta
siitäkään ette tiedä mitään.

ROUVA ALVING. Siinä voit kyllä olla oikeassa. Osvald, puhu minulle
enemmän tuosta.

OSVALD. Niin, sitä vaan tarkoitan, että täällä opetetaan ihmisiä
uskomaan, että työ on kirous ja synnin rangaistus, ja että elämä on
jotakin surkeata, jota käytämme paraiten pääsemällä siitä niin pian
kuin suinkin.

ROUVA ALVING. Murheen laakso, niin. Ja siinä me teemme aivan oikein ja
rehellisesti.

OSVALD. Mutta semmoisista eivät ihmiset välitä siellä ulkona. Siellä ei
ole ketään, joka oikein enää uskoo semmoisiin oppeihin. Siellä ulkona
voi pelkkä maailmassa oleminen tuntua niin riemuisan onnelliselta.
Äiti, oletko huomannut, että kaikki, mitä minä olen maalannut, on
kuvaillut elämän-iloa? Aina vaan elämän-iloa. Niissä on valoa ja
auringonpaistetta ja sunnuntai-ilmaa, -- ja säteilevän tyytyväisiä
ihmiskasvoja. Sen vuoksi pelkään jäädä tänne luoksesi.

ROUVA ALVING. Pelkäät? Mitä pelkäät täällä minun luonani?

OSVALD. Minä pelkään, että kaikki se, mitä on eleillä minussa,
muuttuisi ilkeydeksi täällä.

ROUVA ALVING (katsoo tarkasti häneen). Luuletko, että niin kävisi?

OSVALD. Olen siitä varma. Vaikka eläisin samaa elämää täällä kotosalla,
kuin siellä ulkona, ei se kumminkaan ole samaa elämää.

ROUVA ALVING (joka on kiinteästi kuunnellut, nousee, suurin,
mietteellisin silmin, ja sanoo). Nyt käsitän asiain juoksun --

OSVALD. Mitä käsität?

ROUVA ALVING. Nyt käsitän sen ensi kerran. Ja nyt voin minä puhua.

OSVALD (nousee). Äiti, min' en ymmärrä sinua.

REGINA (joka samaten on noussut). Pitääkö minun ehkä lähteä?

ROUVA ALVING. Ei, jää tänne. Nyt voin puhua. Nyt, poikani, saat tietää
kaikki tyyni. Ja sitte voit valita. Osvald! Regina!

OSVALD. Ole hiljaa. Pastori --

PASTORI MANDERS (tulee porstuan-oven kautta). Kas niin, nyt on meillä
ollut sydämmellisen kaunis hetki siellä alaaila.

OSVALD. Meillä myös.

PASTORI MANDERS. Engstrandia on autettava tuon merimieskodin
laittamisessa. Regina saa muuttaa hänen luokseen ja olla hänen
apunaan --

REGINA. Ei, kiitos, herra pastori.

PASTORI MANDERS (huomaa nyt vasta hänet). Mitä --? Täällä, -- ja lasi
kädessä!

REGINA (panee nopeasti lasin pois). Pardon --!

OSVALD. Regina muuttaa minun kanssani, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Muuttaa! Teidän kanssanne!

OSVALD. Niin, minun vaimonani, -- jos hän niin haluaa.

PASTORI MANDERS. Mutta laupias --!

REGINA. Min' en voi sille mitään, herra pastori.

OSVALD. Tahi hän jää tänne, jos minä jään.

REGINA (ehdottomasti). Tänne!

PASTORI MANDERS. Minä kauhistun teitä, rouva Alving.

ROUVA ALVING. Ei kumpikaan tapahdu; sillä nyt voin minä puhua suuni
puhtaaksi.

PASTORI MANDERS. Mutta sitä ette toki tahdo! Ei, ei, ei!

ROUVA ALVING. Tahdon, sekä voin että tahdon. Eikä kummankaan yhtään
ihannetta kaadu.

OSVALD. Äiti, mitä tässä minulta salataan!

REGINA (kuunnellen). Rouva! Kuulkaa! Ihmisiä huutaa ulkona, (menee
kasvihuoneesen ja katsoo ulos.)

OSVALD (vasemmanpuoliseen ikkunaan päin). Mikä siellä on hätänä? Mistä
se valo tulee?

REGINA (huutaa). Lastenkodossa palaa!

ROUVA ALVING (ikkunaan päin). Palaa!

PASTORI MANDERS. Palaa! Mahdotointa. Olinhan juuri siellä alaalla.

OSVALD. Missä on minun hattuni? No, se voi olla yhdentekevä -. Isän
lastenkoto --! (juoksee ulos puisto-oven kautta.)

ROUVA ALVING. Huivini, Regina! Lastenkoto on ilmitulessa.

PASTORI MANDERS. Kauheata! Rouva Alving, siinä loistaa rangaistustuomio
tämän hävityksen huoneen yli!

ROUVA ALVING. Niin, niin kyllä. Tule, Regina, (hän ja Regina
kiiruhtavat ulos porstuan kautta.)

PASTORI MANDERS (lyö käsiänsä yhteen). Eikä sitte vakuutettu! (ulos
samaa tietä.)



KOLMAS NÄYTÖS.


(Entinen huone. Kaikki ovet ovat auki. Lamppu palaa aina pöydällä.
Pimeä ulkona; ainoastaan vieno tulen hehku näkyy perältä vasemmalta.)

(Rouva Alving, suuri liina päässä, seisoo yläällä kasvihuoneessa ja
katselee ulos. Regina, samoin liinaan kiedottuna, seisoo vähä hänen
takanansa.)

ROUVA ALVING. Palanut kaikki tyyni. Aivan poroksi.

REGINA. Palo kestää vielä kellarissa.

ROUVA ALVING. Miks'ei Osvald tule ylös. Eihän siellä ole mitään
pelastamista.

REGINA. Menenkö minä ehkä alas hänen luokseeu hattua viemään?

ROUVA ALVING. Eikö hänellä edes ole hattua päässä?

REGINA (näyttää ulos porstuaan). Ei, tuolla se riippuu.

ROUVA ALVING. Anna sen sitte riippua. Kyllä hän nyt sentään jo saa
tulla. Minä menen itse katsomaan, (menee ulos puisto-oven kautta.)

PASTORI MANDERS (tulee porstuasta). Eikö rouva Alving ole täällä?

REGINA. Nyt juuri hän meni alas puutarhaan.

PASTORI MANDERS. Tämä on kauhein yö, minä olen elänyt.

REGINA. Niin, eikö se ole hirveä onnettomuus, herra pastori?

PASTORI MANDERS. Oo, elkää puhuko siitä! Tuskin uskallan sitä edes
ajatella.

REGINA. Mutta mitenkähän se on saanut alkunsa --?

PASTORI MANDERS. Elkää kysykö minulta, neitsyt Engstrand! Mistä voin
minä sen tietää? Vai tahdotteko tekin --? Eikö siinä kyllä, että teidän
isänne --?

REGINA. Mitä hän?

PASTORI MANDERS. O, hän on pannut minun pääni aivan pyörälle.

ENGSTRAND (tulee porstuan kautta). Herra pastori --!

PASTORI MANDERS (kääntyy peljästyneenä). Oletteko kintereilläni
täälläkin!

ENGSTRAND. Niin, tottahan jumal' avita --! O, kiesus sentään! Mutta
tämä näin on niin ilkeätä, herra pastori!

PASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Sen pahempi, sen pahempi!

REGINA. Mikä niin?

ENGSTRAND. O, se tuli tästä hartaushetkestä, näetkös (hiljaa.) Nyt on
käki silmukkeessa, laps' kulta! (kovaa.) Ja että sitte minun syyni
pitää olla, että pastori Manders tuli syylliseksi tuommoiseen!

PASTORI MANDERS. Mutta minä vakuutan teille, Engstrand --

ENGSTRAND. Mutta eihän siellä kukaan muu kuin pastori liikutellut
kynttilöitä, siellä alaaila.

PASTORI MANDERS (seisottuu). Niin, niin väitätte te. Mutta minä en voi
muistaa pitäneeni kynttilää edes kädessäni.

ENGSTRAND. Ja minä kuin näin niin selvään, että pastori otti kynttilän
ja niisti sen sormillaan, ja heitti karren juuri höylänlastuihin.

PASTORI MANDERS. Ja sen te näitte?

ENGSTRAND. Niin, sen näin aivan, sen.

PASTORI MANDERS. Tätä on minun mahdotoin käsittää. Ei muutoin koskaan
ole tapani siivota kynttilää sormillani.

ENGSTRAND. Niin, se näyttikin hiton siivottomalta. Mutta voiko se sitte
käydä niin kovin vaaralliseksi, herra pastori?

PASTORI MANDERS (kävelee levottomana edestakaisin). O, elkää kysykö
minulta!

ENGSTRAND (kävelee hänen kanssaan). Ja eihän pastori sitte ole
vakuuttanutkaan sitä?

PASTORI MANDERS (edelleen käyden). En, en, en: kuulettehan sen.

ENGSTRAND (seuraa mukana). Ei vakuuttanut. Ja mennä töröttää sitte ja
pistää lämpiämään koko kasan. Kiesus, kiesus, sitä onnettomuutta!

PASTORI MANDERS (pyhkii hikeä otsaltaan). Niin, niin voitte kyllä
sanoa, Engstrand.

ENGSTRAND. Ja että sitte tuommoisen piti tapahtuman
hyväntekeväisyys-laitokselle, joka olisi ollut hyödyksi sekä
piirille että pitäjälle, niinkuin sanotaan. Sanomalehdet eivät
varmaankaan silittele pastoria, luulen mä.

PASTORI MANDERS. Eivät, sitäpä juuri tässä käydessäni ajattelen. Se on
melkein pahinta tuossa kaikessa. Kaikki nuo vihamieliset hyökkäykset ja
syytökset --! O, se on kauheata ajatella!

ROUVA ALVING (tulee puutarhasta). Häntä ei voi saada lähtemään
sammutustyöstä.

PASTORI MANDERS. Ah, oletteko te siellä, rouva.

ROUVA ALVING. Niin pääsitte kuitenkin pitämästä juhlapuhettanne,
pastori Manders.

PASTORI MANDERS. O, minä olisin niin mielelläni --

ROUVA ALVING (alentaa äänensä). Parasta oli, että kävi niinkuin kävi.
Tämä lastenkoto ei olisi ollut miksikään siunaukseksi.

PASTORI MANDERS. Ettekö usko?

ROUVA ALVING. Uskotteko te sen?

PASTORI MANDERS. Mutta se oli ainakin äärettömän suuri onnettomuus.

ROUVA ALVING. Puhukaamme lyhyesti ja suoraan siitä, niinkuin
toimitus-asiasta. -- Odotatteko pastoria, Engstrand?

ENGSTRAND (porstuan ovella). Niin, teen kyllä niin.

ROUVA ALVING. Istukaa sitte niin kauvaksi.

ENGSTRAND. Kiitoksia; seisoakkin jaksaa.

ROUVA ALVING (pastori Mandersille). Te matkustatte nyt luultavasti
höyrylaivalla?

PASTORI MANDERS. Niin, se lähtee tunnin kuluttua.

ROUVA ALVING. Olkaa sitte niin hyvä ja ottakaa kaikki paperit mukaanne
jälleen. En tahdo kuulla sanaakaan enää tästä asiasta. Olen saanut
muita asioita ajatellakseni --

PASTORI MANDERS. Rouva Alving --

ROUVA ALVING. Sitte lähetän teille valtakirjan järjestääksenne kaikki
niinkuin itse tahdotte.

PASTORI MANDERS. Sen otan niin sydämmellisen mielelläni tehdäkseni.
Lahjoituksen alkuperäinen määräys on nyt vaan, sen pahempi, kokonaan
muutettava.

ROUVA ALVING. Niin, tietysti.

PASTORI MANDERS. Niin, ajattelen vähän järjestää asiat niin, että
maatila Solvik tulee pitäjän omaisuudeksi. Maapalstaa ei voi suinkaan
sanoa kokonaan arvottomaksi. Siitä voi aina olla hyötyä yhteen tai
toiseen. Ja säästöpankissa olevan käteisen jäännöksen korot voisin ehkä
sopivimmin käyttää jonkun yrityksen auttamiseen, jonka voisi sanoa
olevan kaupungin hyödyksi.

ROUVA ALVING. Aivan niinkuin tahdotte. Tuo kaikki on minusta
yhdentekevää.

ENGSTRAND. Muistakaa minun merimieskotiani, herra pastori!

PASTORI MANDERS. Niin todellakin, te sanotte jotakin. No, sitä on
tarkasti mietittävä.

ENGSTRAND. Ei saakeli, ei miettiä --. O, kiesus sentään!

PASTORI MANDERS (huoahtaen). Enkä, sen pahempi, tiedä, kuinka kauvan
saan sellaisia asioita hoitaa. Joll'ei julkinen mielipide pakota minua
niistä luopumaan. Kaikki on palotarkastajain lausunnossa.

ROUVA ALVING. Mitä sanotte?

PASTORI MANDERS. Eikä lausuntoa voi niin aivan edeltäpäin arvata.

ENGSTRAND (lähempänä). Voipa, totisesti sen voi. Sillä tässä seisoo
Jaakko Engstrand ja minä.

PASTORI MANDERS. Niin niin, mutta --?

ENGSTRAND (hiljemmin). Eikä Jaakko Engstrand ole mies, joka jättää
kelpo hyväntekijän hädän hetkenä, niinkuin sitä sanotaan.

PASTORI MANDERS. Niin, mutta ystäväni, -- mitenkä --

ENGSTRAND. Jaakko Engstrand on verrattava pelastavaan enkeliin, hän,
herra pastori!

PASTORI MANDERS. Ei, ei, tätä en millään muotoa voi ottaa vastaan.

ENGSTRAND. O, niin se nyt kumminkin saa olla. Tiedän erään, joka on
ottanut toisten syyn päälleen kerran ennenkin, minä.

PASTORI MANDERS. Jaakko! (likistää hänen kättään.) Te olette
harvinainen henkilö. No, tekin tulette autetuksi saamaan
merimieskotinne kuntoon; siihen voitte luottaa.

ENGSTRAND (aikoo kiittää, mutta ei voi liikutukselta).

PASTORI MANDERS (panee matkalaukun hartioilleen). Ja sitte matkaan. Me
kaksi matkustamme yhdessä.

ENGSTRAND (ruokahuoneen ovella, hiljaa Reginalle). Tule mukana,
typykkäni! Sinua pidetään kuin kultaa kämmenellä.

REGINA (heittää niskojaan). Merci! (menee ulos porstuaan ja noutaa
pastorin matkakapineet.)

PASTORI MANDERS. Voikaa hyvin, rouva Alving! Ja astukoon järjestyksen
ja laillisuuden henki hyvin pian tähän asuntoon.

ROUVA ALVING. Hyvästi Manders! (menee ylös kasvihuonetta kohti,
nähdessään Osvaldin tulevan puisto-oven kautta.)

ENGSTRAND (samalla kuin hän ja Regina auttavat pastorin päälle
päällystakkia). Hyvästi, laps' kulta. Ja jos sinulle jotakin
tapahtuisi, niin tiedät, mistä Jaakko Engstrandin voi löytää, (hiljaa.)
Pikkusatamakatu, hm --! (rouva Alvingille ja Osvaldille.) Ja maailmaa
matkustavien merimiesten talo, se pitää kutsuttaman "Kamariherra
Alvingin koti", se. Ja jos minä saan hoitaa taloa omien tuuminkieni
mukaan, niin uskallan luvata, että siitä tulee kamariherra-vainajan
arvoinen.

PASTORI MANDERS (ovessa). Hm -- hm! Tulkaa nyt, rakas Engstrand.
Hyvästi; hyvästi! (hän ja Engstrand menevät ulos porstuan kautta.)

OSVALD (menee pöytää kohti). Mistä tuosta hän puhui?

ROUVA ALVING. Se taitaa olla jonkunlainen turvakoti, jonka hän ja
pastori Manders aikovat laittaa.

OSVALD. Se palaa, niinkuin kaikki tämäkin.

ROUVA ALVING. Kuinka niin sanot?

OSVALD. Kaikki palaa. Ei jää jäljelle mitään, joka muistuttaa isästä.
Minäkin kävelen tässä ja palan.

REGINA (katsoo hämmästyen häneen).

ROUVA ALVING. Osvald! Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauvan siellä
alaaila, poika raukkani.

OSVALD (istuu pöydän ääreen). Luulen melkein, että olet oikeassa.

ROUVA ALVING. Anna minun pyhkiä kasvojasi, Osvald; sinä olet ihan
märkä, (pyhkii nenäliinallaan.)

OSVALD (katsoo välinpitämättömänä eteensä). Kiitos, äiti.

ROUVA ALVING. Etkö ole väsyksissä, Osvald? Tahdotko ehkä maata?

OSVALD (tuskallisesti). Ei, ei, -- ei maata! En makaa koskaan; olen
vaan makaavinani, (raskaasti.) se alkaa kyllä aikanaan.

ROUVA ALVING (katsoo huolestuneena häneen). Niin, sinä olet todellakin
oikein sairas, armas poikani.

REGINA (kiihkeästi). Onko herra Alving sairas?

OSVALD (kärsimättömänä). Ja sulkekaa sitte kaikki ovet! Tämä kuolettava
tuska --

ROUVA ALVING. Sulje, Regina. (Regina sulkee ja jää seisomaan porstuan
ovelle. Rouva Alving riisuu kaulaliinansa; Regina tekee samoin.)

ROUVA ALVING (nostaa tuolin likelle Osvaldia ja istuu hänen
lähellensä). Kas niin; nyt tahdon istua luonasi --

OSVALD. Niin, tee niin. Ja Reginan pitää myös jäämän sisälle. Reginan
pitää aina oleman minun läheisyydessäni. Sinä annat kyllä minulle apua,
Regina. Teethän sen?

REGINA. En ymmärrä --

ROUVA ALVING. Apua?

OSVALD. Niin, -- kuin sitä tarvitaan.

ROUVA ALVING. Osvald, eikö sinulla ole äitisi antamassa sinulle apua.

OSVALD. Sinä? (hymyilee.) Ei, äiti, sitä apua et sinä minulle anna,
(nauraa raskaasti.) Sinä! Ha-ha! (katsoo ikävästi häneen.) Muuten sinä
kyllä olisit lähin siihen, (kiivaasti.) Miksi et voi sinutella minua,
Regina? Miksi et kutsu minua Osvaldiksi?

REGINA (hiljaa). Luulen ett'ei rouva suvaitse sitä.

ROUVA ALVING. Hetken päästä saat luvan siihen. Ja istu tänne näin
luoksemme sinäkin.

REGINA (istuu vaiti ja everrellen toiselle puolelle pöytää).

ROUVA ALVING. Ja nyt, kiusattu poika raukkani, nyt otan painon
mieleltäsi --

OSVALD. Sinä, äiti?

ROUVA ALVING. -- kaiken sen, mitä kutsut omantunnonvaivaksi ja
katumukseksi ja soimaukseksi --

OSVALD. Ja sen uskot voivasi?

ROUVA ALVING. Niin, nyt voin sen, Osvald, Sinä puhuit kerta
elämän-ilosta, ja silloin rupesin näkemään ikäänkuin uudessa valossa
kaikki elämäni kohdat.

OSVALD (ravistaa päätänsä). Tätä en ymmärrä yhtään.

ROUVA ALVING. Sinun olisi pitänyt tuntea isäsi, kuin hän oli ihan nuori
luutnantti. Hänessä oli elämän-iloa, hänessä!

OSVALD. Niin, sen tiedän.

ROUVA ALVING. Niinkuin sunnuntai-ilmaa häntä jo katselikin. Ja sitte se
ohjatoin voima ja elämän-kyllyys, joka oli hänessä!

OSVALD. Ja sitte --?

ROUVA ALVING. Ja sitte täytyi semmoisen elämän-ilon lapsen, -- sillä
hän oli niinkuin lapsi silloin, -- hänen täytyi kävellä täällä kotona
puolisuuressa kaupungissa, jolla ei ollut tarjota mitään iloja, pelkkiä
huvituksia vaan. Täytyi kävellä täällä ilman mitään elämän päämäärää;
hänellä oli vaan virka. Ei havaita mitään työtä, johon voisi ryhtyä
kaikella mielellään; -- hänellä oli vaan asioimistoimia. Ei omata
ainoatakaan toveria, joka kykenisi tuntemaan, mitä elämän-ilo on; vaan
vetelehtijöitä ja juomatoveria --

OSVALD. Äiti --!

ROUVA ALVING. Sitte kävi, niinkuin täytyi käydä.

OSVALD. Ja mitenkä täytyi sitte käydä?

ROUVA ALVING. Sinä sanoit itse illalla, mitenkä sinun kävisi, jos
jäisit kotia.

OSVALD. Tarkoitatko, että isä --?

ROUVA ALVING. Isä raukkasi ei löytänyt koskaan mitään pääsytietä
valtaavalle elämän-ilolle, joka bessä oli. Minäkään en tuonut
sunnuntai-ilmaa kotia.

OSVALD. Et sinäkään?

ROUVA ALVING. Minulle oli opetettu jotakin velvollisuuksista ja muusta
semmoisesta, jota olen täällä niin kauvan uskoa nuhjustellut. Kaikki
kääntyi siis velvollisuuksiin, -- minun velvollisuuksiini ja hänen
velvollisuuksiinsa ja --. Pelkään tehneeni kodin sietämättömäksi isä
raukallesi, Osvald.

OSVALD. Miksi et ole koskaan kirjoittanut minulle mitään tästä?

ROUVA ALVING. En ole koskaan käsittänyt asiaa semmoiseksi, että olisin
voinut puhua siitä sinulle, joka olit hänen poikansa.

OSVALD. Ja mimmoiseksi sen sitte käsitit?

ROUVA ALVING (vitkallisesti). Minä käsitin vaan sen yhden asian, että
sinun isäsi oli murtunut mies, ennenkuin sinä synnyit.

OSVALD (pidättäen). Ah --! (nousee ja menee ikkunaan.)

ROUVA ALVING. Ja sitte ajattelin päivästä toiseen sitä seikkaa, että
Regina oikeastaan kuului tähän taloon -- samoin kuin oma poikani.

OSVALD (kääntyy nopeasti). Regina --!

REGINA (hypähtää ylös ja kysyy pidättäen). Minä --!

ROUVA ALVING. Niin, nyt tiedätte sen molemmat.

OSVALD. Regina!

REGINA (itsekseen). Vai oli äiti siis semmoinen.

ROUVA ALVING. Äitisi oli hyvä monessa kohdin, Regina.

REGINA. Niin, mutta hän oli semmoinen kuitenkin. Niin, olen kyllä
ajatellut sitä joskus; mutta --. Niin, rouva, saanko mina sitte
matkustaa heti paikalla?

ROUVA ALVING. Aiotko todellakin lähteä, Regina?

REGINA. Aion.

ROUVA ALVING. Luonnollisesti teet tahtosi mukaan, mutta --

OSVALD (menee Reginaa kohti). Matkustaa nyt? Tännehän kuulut.

REGINA. Merci, herra Alving; -- niin, nyt saan sanoa Osvald. Mutta
sillä tapaa en minä sitä ajatellut.

ROUVA ALVING. Regina, minä en ole ollut avosydämminen sinua kohtaan --

REGINA. Ette, synti olisi sitä sanoa tosiaan! Jos olisin tiennyt, että
Osvald oli kivuloinen, niin --. Ja kuin nyt sitte ei voi tulla mitään
todentekoa välillemme --. Ei, en todellakaan voi nahjustella täällä
ulkona maalla ja kuluttaa itseäni sairaitten ihmisten vuoksi.

OSVALD. Etkö semmoisenkaan vuoksi, joka on sinua niin lähellä?

REGINA. En totisesti voikkaan. Köyhä tyttö saa käyttää nuoruuttaan;
muuten voi joutua kuivalle kankaalle, ennenkuin aavistaakaan. Ja
minussa on myös elämän-iloa, minussa, rouva!

ROUVA ALVING. Niin, paha kyllä; mutta elä vaan heittäydy hunninkoille,
Regina.

REGINA. O, jos niin käy, niin on se varmaan niin oleva. Jos Osvald
tulee isäänsä, niin tulen minä äitiini, luultavasti --. Saanko kysyä
rouvalta, onko pastori Mandersilla tietoa tästä näin minun kanssani?

ROUVA ALVING. Pastori Manders tietää kaikki tyyni.

REGINA (rupee kiireesti laittamaan kaulaliinaansa). Niin, sitte saan
kyllä koettaa päästä lähtemään höyryveneellä niin pian kuin suinkin.
Pastori on niin kiltti pidellä; ja mielestäni olen minä aivan yhtä
likellä saamaan hiukan noita rahoja, kuin hänkin -- tuo iljettävä
puuseppä.

ROUVA ALVING. Se on sinulle kyllä suotu, Regina.

REGINA (katsoo tuikeasti häneen). Rouva olisi kyllä voinut kasvattaa
minua paremman miehen lapsena; se olisi sopinut minulle paremmin,
(keikauttaa päätään.) Mutta ykskaikki, -- samapa tuo on! (heittää
katkeran sivukatseen korkattuun pulloon.) Ehkäpä minäkin vielä kerta
pääsen juomaan sampanjaa parempien ihmisten kanssa.

ROUVA ALVING. Ja jos kaipaat kotia, Regina, niin tule minun luokseni.

REGINA. Ei, paljo kiitoksia, rouva. Pastori Manders pitää kyllä huolen
minusta, hän. Ja jos oikein hullusti kävisi, niin tiedänhän talon,
jossa minun kotini on oleva.

ROUVA ALVING. Minkä talon?

REGINA. Kamariherra Alvingin turvakodin.

ROUVA ALVING. Regina, -- nyt huomaan, -- sinä joudut turmiolle!

REGINA. Tuhmuuksia! Adieu, (tervehtii ja menee ulos porstuan kautta.)

OSVALD (seisoo ikkunassa ja katselee ulos). Menikö hän?

ROUVA ALVING. Meni.

OSVALD (mutisee itsekseen). Luulen, se oli hullua, tämä.

ROUVA ALVING (menee hänen taakseen ja laskee kätensä hänen
hartioilleen). Osvald, rakas poikani, -- onko se sinuun kovasti
vaikuttanut?

OSVALD (kääntää kasvonsa häneen päin). Kaikki tämäkö isästä, tarkoitat?

ROUVA ALVING. Niin, onnettomasta isästäsi. Pelkään niin, että se on
koskenut liian kovasti sinuun.

OSVALD. Kuinka niin arvelet? Se tuli luonnollisesti hyvin odottamatta;
mutta oikeastaan se voi olla minulle aivan samantekevä.

ROUVA ALVING (vetää kätensä puoleensa). Samantekevä! Että sinun isäsi
oli niin äärettömän onneton!

OSVALD. Luonnollisesti voin tuntea osan-ottavaisuutta häntä kohtaan,
niinkuin jokaista muutakin, mutta --

ROUVA ALVING. Et toisella lailla! Omaa isääsi kohtaan!

OSVALD (kärsimättömänä). Niin, isääsi -- isääsi. Enhän koskaan ole
tuntenut ketään isänäni. En muista muuta hänestä, kuin että hän kerta
sai minut oksentamaan.

ROUVA ALVING. Tämä on kauheata ajatella! Eikö lapsi tunne rakkautta
isäänsä kohtaan kumminkin?

OSVALD. Kuin ei lapsi voi mistään kiittää isäänsä? Ei ole koskaan
tuntenut häntä? Oletko todellakin tuossa vanhassa taikauskossa, sinä,
joka olet niin valistunut muuten?

ROUVA ALVING. Sekö vaan taikauskoa --!

OSVALD. Niin, sen voit kyllä tajuta, äiti. Se on yksi noita ajatuksia,
joita on pantu liikkeelle maailmaan ja sitte --

ROUVA ALVING (väristen). Kummittelijoita.

OSVALD (menee lattian poikki). Niin, voit kyllä kutsua niitä
kummittelijoiksi.

ROUVA ALVING (tuskallisesti). Osvald, -- siis et rakasta minuakaan!

OSVALD. Sinut tunnen ainakin --

ROUVA ALVING. Niin, tunnet; mutta onko siinä kaikki!

OSVALD. Ja tiedänhän, kuinka paljon sinä pidät minusta; ja siitä tulee
minun toki olla sinulle kiitollinen, Ja voithan sinä olla minulle niin
äärettömäksi hyödyksi, nyt knin minä olen sairas.

ROUVA ALVING. Niin, enkö voi, Osvald! O, minä voisin melkein siunata
sairauttasi, joka ajoi sinut kotia minun vuokseni. Sillä minä huomaan
kyllä; sinä et ole minun: sinut on voitettava.

OSVALD (kärsimättömänä). Niin, niin, niin; kaikki nuo ovat nyt
semmoisia puhetapoja. Sinun pitää muistaa, että minä olen sairas
ihminen, äiti. Min'en voi pitää niin suureesti huolta muista; minulla
on kyllä ajattelemista itsessäni.

ROUVA ALVING (matalasti). Minä olen oleva tyytyväinen ja kärsivällinen.

OSVALD. Ja niin iloinen, äiti!

ROUVA ALVING. Niin, rakas poikani, sinä olet oikeassa, (menee hänen
luokseen.) Olenko nyt poistanut kaikki omantunnonvaivat ja soimaukset
mielestäsi?

OSVALD. Niin, niin olet. Mutta kuka poistaa nyt tuskan.

ROUVA ALVING. Tuskan?

OSVALD (menee lattian poikki) Regina olisi tehnyt sen hyvästä sanasta.

ROUVA ALVING. En ymmärrä sinua. Mitä puhut tuskasta -- ja Reginasta?

OSVALD. Onko nyt hyvin myöhä yöllä, äiti?

ROUVA ALVING. Nyt on aikainen aamulla, (katsoo ulos kasvihuoneesen.)
Päivä rupee jo koittamaan yläällä kukkuloilla; ja sitte tulee kirkas
ilma, Osvald! Hetken päästä saat nähdä auringon.

OSVALD. Se ilahuttaa minua. O, minulla voi olla yltäkyllin iloittavaa
ja elettävää --

ROUVA ALVING. Sen kyllä uskon!

OSVALD. Joll'en voikkaan tehdä työtä, niin --

ROUVA ALVING. O, kyllä sinä pian voit ruveta työtä tekemään jälleen,
rakas poikani. Nythän ei sinulla ole enää noita kalvavia ja painavia
ajatuksiakaan mietittävänä.

OSVALD. Ei, se oli hyvä, että sinä sait kaikki ne mielenkuvitelmat pois
minusta. Ja kuin minä nyt olen päässyt tämän yhden ohitse -- (istuu
sohvalle.) Nyt tahdomme haastella yhdessä, äiti --

ROUVA ALVING. Niin, tehkäämme uiin. (Lykkää nojatuolin sohvan luo ja
istuu aivan hänen likellensä.)

OSVALD. -- ja sitte nousee aurinko sill'aikaa. Ja tiedät sen. Ja sitte
ei minulla enää ole tätä tuskaa.

ROUVA ALVING. Mitä sanoit tietäväni?

OSVALD (kuulematta häntä). Äiti, etkö sanonut niin illalla, ett'ei
maailmassa ole mitään, jota et tahtoisi tehdä minun tähteni, jos
pyytäisin sinua.

ROUVA ALVING. Sanoin, niin sanoin todella!

OSVALD. Ja siinä pysyt, äiti?

ROUVA ALVING. Siihen voit luottaa, rakas, ainoa poikani. Enhän eläkkään
muita, kuin yksin sinua varten.

OSVALD. Niin, niin, kuule nyt siis --. Sinulla, äiti, sinulla on sangen
voimakas mieli, sen tiedän. Nyt pitää sinun istua aivan levollisena,
kuin saat kuulla sen.

ROUVA ALVING. Mutta mitä se onkaan kauheata --!

OSVALD. Sin'et saa kirkaista. Kuuletko? Lupaatko sen? Tahdomme istua ja
haastaa aivan tyynesti sitä. Lupaatko sen, äiti?

ROUVA ALVING. Lupaan, lupaan, minä lupaan sen; mutta puhu nyt!

OSVALD. Niin, tiedä nyt siis, että tuo väsymys, -- ja se, ett'en siedä
ajatella työtä, -- että kaikki tuo ei ole tauti itse --

ROUVA ALVING. Mikä on sitte tauti itse?

OSVALD. Se tauti, perintönä saamani, se -- (näyttää otsaansa ja lisää
hiljaa.) se on täällä sisällä.

ROUVA ALVING (melkein sanattomana). Osvald! Ei -- ei!

OSVALD. Ei, huutaa. En voi kärsiä sitä. Niin, näes, se on täällä
sisällä ja väijyy. Ja se voi reutaista itsensä irti minä aikana ja
hetkenä hyvänsä.

ROUVA ALVING. O, mikä kauhu --!

OSVALD. Nyt vaan levollisena. Niin on minun laitani --

ROUVA ALVING (hypähtää.) Tämä ei ole totta, Osvald! Se on mahdotointa!
Se ei voi olla niin!

OSVALD. Minulla on ollut yksi kohtaus siellä alaaila. Se meni pian
ohitse. Mutta kuin sain tietää, mitenkä kanssani oli käynyt, silloin
tuli tuska päälleni niin raivoisana ja kiusaavana; ja niin matkustin
kotia sinun luoksesi niin pian kuin taisin.

ROUVA ALVING. Se on siis tuska --!

OSVALD. Niin, sillä tämä on niin sanomattoman inhottavaa, näetkös. O,
jos se vaan olisi ollut yleinen, kuolettava tauti --. Sillä en pelkää
niin kuolemata; vaikka kyllä mielelläni tahdon elää niin kauvan kuin
voin.

ROUVA ALVING. Niin, niin, Osvald, niin sinun pitää!

OSVALD. Mutta tämä on niin kauhean inhottavaa. Muuttua aivan kuin
vakaiseksi lapseksi jälleen, täytyä syötettää, täytyä --. O, -- sitä ei
voi kuvailla!

ROUVA ALVING. Lapsella on äitinsä hoitamaan.

OSVALD (hypähtää ylös). Ei, ei koskaan; sitäpä juuri en tahdo! En siedä
ajatella, että kenties makaisin semmoisena vuosikausia, -- tulisin
vanhaksi ja harmaaksi. Ja sitte voisit sinä ehkä kuolla minulta
sill'aikaa. (Istuu rouva Alvingin tuolille.) Sillä sen ei tarvitse
päättyä kuolettavaisesti heti, sanoi lääkäri. Hän kutsui sitä
jonkinlaiseksi aivojen hentoudeksi. (Hymyilee raskaasti.) Minusta se
nimitys tuntuu niin somalta. Se saattaa minut aina ajattelemaan
kirsikkapunaisia, silkkisamettisia peitteitä, jotakin, jota on imara
silitellä alaspäin.

ROUVA ALVING (huutaa). Osvald!

OSVALD (hypähtää ylös jälleen ja menee lattian poikki). Ja nyt olet
sinä ottanut Reginan minulta! Jos minulla vaan olisi ollut hän. Hän
olisi kyllä antanut minulle apua, hän.

ROUVA ALVING (menee hänen luokseen). Mitä sillä tarkoitat, rakas
poikani? Onko sitte mitään apua maailmassa, jota en minä tahtoisi
sinulle antaa?

OSVALD. Kuin olin tullut entiselleni sen kohtauksen jälkeen siellä
alaaila, sanoi lääkäri, että kuin se tulee uudestaan, -- ja se tulee
uudestaan, -- niin ei ole mitään toivoa enää.

ROUVA ALVING. Ja hän oli siksi sydämmetöin --

OSVALD. Minä vaadin sitä häneltä. Minä sanoin hänelle, että minulla oli
asioita selvitettävänä, (hymyilee viekkaasti.) Ja niin minulla olikin,
(vetää esiin pienen askin sisimmäisestä povitaskustaan.) Äiti, katsos
tätä?

ROUVA ALVING. Mitä siinä on?

OSVALD. Morfinipulveria.

ROUVA ALVING (katsoo kauhistuen häneen). Osvald -- poikani?

OSVALD. Olen saanut kaksitoista kapselia kokoon --

ROUVA ALVING (tarttuu). Anna aski minulle, Osvald!

OSVALD. Ei vielä, äiti. (Kätkee askin jälleen taskuunsa.)

ROUVA ALVING. Tätä en kestä!

OSVALD. Se täytyy kestää. Jos minulla nyt olisi ollut Regina täällä,
niin olisin minä sanonut hänelle, mitenkä minun laitani oli -- ja
pyytänyt häneltä viimeistä apua. Hän olisi auttanut minua; siitä olen
varma.

ROUVA ALVING. Ei koskaan!

OSVALD. Kuin se kauhea olisi minut yllättänyt ja hän olisi nähnyt minun
makaavan avutoinna, niinkuin pienen kehtolapsen, auttamattomana,
hukassa, toivottomana, -- ei mitään pelastusta enää --

ROUVA ALVING. Ei koskaan maailmassa olisi Regina tehnyt sitä!

OSVALD. Regina olisi tehnyt sen. Regina oli niin oivallisen
kevytsydämminen. Ja hän olisi pian kyllästynyt semmoisen sairaan
hoitamiseen, kuin minä.

ROUVA ALVING. Jumalan onni sitte, ett'ei Regina ole täällä!

OSVALD. Niin, nyt saat sinä siis antaa minulie tuon avun, äiti.

ROUVA ALVING (kirkaisee kovasti). Minä!

OSVALD. Kuka on lähempi siihen kuin sinä?

ROUVA ALVING. Minä! Sinun äitisi!

OSVALD. Juuri sen vuoksi.

ROUVA ALVING. Minä, joka olen antanut sinuile elämän!

OSVALD. En ole pyytänyt sinulta elämää. Ja minkälaisen elämän olet
minulle antanut? En tahdo sitä! Sinun pitää ottaa se takaisin!

ROUVA ALVING. Apua! Apua! (juoksee porstuaan.)

OSVALD (hänen jälkeensä). Elä mene luotani! Mihin sinä aiot?

ROUVA ALVING (porstuassa). Noutamaan lääkäriä sinulle, Osvald! Päästä
minut ulos!

OSVALD (samassa paikassa). Sinä et pääse ulos. Eikä tästä tule kukaan
sisään, (avainta kierretään.)

ROUVA ALVING (tulee sisään jälleen). Osvald! Osvald, -- lapseni!

OSVALD (seuraa häntä). Onko sinulla äidin sydän minua kohtaan, --
sinulla, joka voit nähdä minun kärsivän kaikkea tätä sanomatonta
tuskaa!

ROUVA ALVING (sllmänräpäyksen vaiti oltuansa, sanoo hilliten itsensä).
Tässä on käteni sen päälle.

OSVALD. Tahdotko --?

ROUVA ALVING. Jos tarvitaan. Mutta sitä ei tarvita. Ei, ei, se ei ole
koskaan mahdollista.

OSVALD. Niin, toivokaamme niin. Ja eläkäämme sitte yhdessä niin kauvan
kuin voimme. Kiitos, äiti. (Istuu nojatuoliin, jonka rouva Alving on
muuttanut sohvan luo. Päivä rupee koittamaan; lamppu palaa yhä
pöydällä.)

ROUVA ALVING (lähestyy varovasti). Tunnetko itsesi nyt rauhalliseksi?

OSVALD. Tunnen.

ROUVA ALVING (kumartuneena hänen ylitsensä). Se on ollut kauheata
kuvittelemista. Et ole kestänyt kaikkea tätä kiihottavaa. Mutta nyt
saat levätä kotona oman äitisi luona, sinä siunattu poikani. Kaikki,
mitä vaan toivot, olet saava, niinkuin silloin, kuin olit pieni lapsi.
-- Kas niin. Nyt on kohtaus ohitse. Näetkös, kuinka helposti se meni!
O, sen tiesin kyllä. -- Ja näetkös, Osvald, kuinka kauniin päivän
saamme? Kirkkaan päivänpaisteen. Nyt saat oikein nähdä kodin.

    (Menee pöydän luo ja sammuttaa lampun. Auringonnousu. Jäätiköt
    ja tunturien huiput loistavat kirkkaassa aamuvalossa.)

OSVALD (istuu nojatuolissa selkä taka-alaan päin, liikuttamatta
itseään; äkkiä sanoo hän). Äiti, anna minulle aurinko.

ROUVA ALVING (pöydän luona, katsoo hämmästyen häneen). Mitä sanot?

OSVALD (sanoa tokaisee uudestaan yksitoikkoisesti). Aurinko. Aurinko.

ROUVA ALVING (hänen luokseen), Osvald, mitenkä on sinun laitasi?

OSVALD (näkyy lykistyvän tuolilla; kaikki lihakset veltostuvat; hänen
kasvonsa ovat elottomat; silmät tuijottavat eteenpäin).

ROUVA ALVING (kauhusta väristen). Mitä tämä on? (huutaa kovasti.)
Osvald! Mikä sinun on! (heittäytyy polvilleen hänen viereensä ja
ravistaa häntä.) Osvald! Osvald! Katso minuun! Etkö tunne minua?

OSVALD (yksitoikkoisesti niinkuin ennen). Aurinko -- Aurinko.

ROUVA ALVING (hypähtää epätoivoisena ylös, repii molemmin käsin
tukkaansa, ja huutaa). Tätä en kestä! (kuiskaa ikäänkuin
jähmettyneenä.) Tätä en kestä! En koskaaan (äkkiä.) Missä hänellä se
on? (kopeloipi nuolen nopeudella hänen rinnallaan.) Tässä! (väistyy
pari askelta takaperin ja huutaa.) Ei; ei; ei! -- Kyllä! -- Ei; ei!

    (Seisoo pari askelta hänestä, kädet sotkettuina tukkaan
    ja tuijottaa häneen sanattomana kauhusta.)

OSVALD (istuu liikkumattomana niinkuin ennen ja sanoo).
Aurinko. -- Aurinko.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kummittelijoita - Kolminäytöksinen perhenäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.