Title: Wallenstein II: Wallensteinin kuolema - Runomittainen näytelmä
Author: Schiller, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Wallenstein II: Wallensteinin kuolema - Runomittainen näytelmä" ***


WALLENSTEIN II: WALLENSTEININ KUOLEMA

Runomittainen näytelmä


KIRJ.

FRIEDRICH VON SCHILLER


Suomensi Vilppu Koskimies



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1920.

SKS:n Kirjapainon O.-Y.



HENKILÖT:

 WALLENSTEIN.
 OCTAVIO PICCOLOMINI.
 MAX PICCOLOMINI.
 TERZKY.
 ILLO.
 ISOLANI.
 BUTTLER.
 RATSUMESTARI NEUMANN.
 AJUTANTTI.
 EVERSTI WRANGEL, ruotsalaisten lähettämä.
 GORDON, Egerin linnanvanhin.
 MAJURI GERALDIN.
 DEVEROUX,  | Wallensteinin armeijan kapteeneja.
 MACDONALD. |
 RUOTSALAINEN KAPTEENI.
 KYRASSIERIEN LÄHETYSTÖ.
 EGERIN PORMESTARI.
 SENI.
 FRIEDLANDIN HERTTUATAR.
 KREIVITÄR TERZKY.
 THEKLA.
 NEITI NEUBRUNN, prinsessan hovineiti.
 VON ROSENBERG, prinsessan tallimestari.
 RAKUUNOITA.
 PALVELIJOITA. HOVIPOIKIA. KANSAA.

Kolmen ensimäisen näytöksen toiminta tapahtuu _Pilsenissä_, kahden
viimeisen _Egerissä_.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Huone, joka on järjestetty astroloogisia töitä varten ja jossa
on taivaanpalloja, karttoja,[1] neljänneskaaria[2] ja muita
tähtitieteellisiä kojeita. Erään pyörökomeron esirippu on vedetty ylös,
ja sieltä näkyy seitsemän omituisesti valaistua kiertotähdenkuvaa,[3]
jokainen seinäsyvennyksessään. Seni tekee tähtihavaintoja, Wallenstein
seisoo suuren, mustan taulun edessä, johon on merkitty kiertotähtien
asento.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. SENI.

WALLENSTEIN.
Nyt riittäköön jo, Seni! Tänne tule!
Sarastaa päivä, nyt on Marsin hetki.
Ei hyvä enää työskennellä. Tule!
Kylliksi tiedämme jo.

SENI.
                      Saanko vielä
Venusta tarkastaa. Se juuri nousee
idässä, loistain lailla auringon.

WALLENSTEIN.
Lähinnä maata on se aivan nyt,
kaikilla voimillaan se tänne tehoo.
    (Silmäillen taululle piirrettyjä kuvioita.)
Kas onnekasta tähtein asentoa!
Viimeinkin kolmen suuren[4] yhtymys
niin kohtalokas! Siunauksen tuojat,
_Venus_ ja _Jupiter_ -- ne viekkaan Marsin,
tuhoisan, keskellensä ottavat
ja pakottavat turmantuojan vanhan
minua palvelemaan. Sillä kauan
jo ampunut on pysty-, viistosätein
se suora-, oikokulma-asennostaan[5]
mun tähtiäni[6] punasalamoillaan,
häirinnyt niiden siunaavata voimaa.
Nyt voittivat ne vanhan vihollisen
ja taivaalle sen vangittuna tuovat.

SENI.
Ja yksikään ei turmantuoja loukkaa
valoa kumpaistakaan! Tehotonna
Saturnus nyt on _in cadente domo_.[7]

WALLENSTEIN.
Saturnuksen jo loppui valta tuon,
jok' asiain on salasyntyin herra
maan povessa[8] ja sielun syvyyksissä,
vallitsee kaiken, mik' on valonarkaa.
Ei enää arvelujen aika, sillä
loistoisa hallitsee näät Jupiter
ja vetää epäselvän hankkeeni
jo valon valtakuntaan -- Pian nyt
on toimittava, ennenkuin taas poistuu
ylhäältä onnellinen tähtisuhde,
siit' aina muuttumass' on taivaankatto.
    (Ovelta kuuluu kolkutusta.)
Ken siell' on, katso!

TERZKY (oven takaa).
Käske avaamaan!

WALLENSTEIN.
                On Terzky siellä.
Mit' on niin kiireellistä? Meill' on työtä.

TERZKY (oven takaa).
Muu kaikki syrjään, pyydän, nyt ei aikaa
enempään viivyttelyyn.

WALLENSTEIN.
                       Avaa, Seni!

    (Samalla kuin Seni avaa Terzkylle oven ja poistuu,[9]
    vetää Wallenstein esiripun kuvien eteen.)


TOINEN KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. KREIVI TERZKY.

TERZKY (astuu huoneeseen).
Tiedätkö sen jo? Hän[10] on kiinni, hänet
jo Gallas jättänyt on keisarille.

WALLENSTEIN (Terzkylle).
Ken kiinni saatu? Ken on luovutettu?

TERZKY.
Se, joka tietää koko salaisuuden,
neuvottelumme, joita meillä ollut
on ruotsalaisten, saksilaisten kanssa,
ja jonka kätten kautta kaikki kävi --

WALLENSTEIN (taapäin astahtaen).
Sesina eihän? Sano: ei, mä pyydän.

TERZKY.
Kun Regensburgiin ruotsalaisten leiriin
hän matkall' oli, Gallaan urkkijat
sai hänet kiinni kauan vaanittuaan.
Häll' oli kääröni, jotk' Oxenstiernan,
Arnheimin, Kinskyn, Thurnin piti saada.
Ne kaikki joutui sinne, nyt on niillä
kaikesta tieto, mit' on tapahtunut.


KOLMAS KOHTAUS.

    EDELLISET. ILLO tulee.

ILLO (Terzkylle).
Tietääkö hän?

TERZKY.
              Hän[11] tietää.

ILLO (Wallensteinille).
                          Vielä rauhaan
aiotko päästä kanssa keisarin
ja saada hänen luottamustaan? Vaikka
hylkäisit hankkeesi, niin tiedetään,
mit' olet aikonut. Sun täytyy mennä
edelleen, sillä takaisin et pääse.

TERZKY.
Asiakirjat heill' on huostassansa,
ne meitä vastaan selvään todistavat --

WALLENSTEIN.
Ei minun kynästäni. Valhettelet.

ILLO.
Vai niin? Siis uskotko, ne ettei lue
_sinulle_ syyksi, mist' on nimessäsi
tää lankos[12] sopinut? Saa ruotsalaiset
sun sananasi pitää _lankos_ sanaa,
mut eivät wieniläiset vihamiehes!

TERZKY.
Et kirjoittanut mitään -- Mutta mieti,
Sesinan kanssa mist' oot keskustellut?
Hän onko vaiti, jos hän pelastua
voi ilmi antamalla salaisuutes?

ILLO.
Ja sit' et itse huomaa! Ja kun nuo
saa tietää, kuinka pitkälle oot mennyt,
niin mitä vuotat vielä? Et voi enää
pysyä päällikkönä; ja jos luovut
virastas, silloin olet turman oma.

WALLENSTEIN.
Armeijaan turvaan. Se ei hylkää mua
Ja tietäkööt ne vaikka mitä; valta
on minulla, sen palan saavat niellä --
Uskollisuuden takeet jos ma annan,
niin täytyy heidän täysin rauhoittua.

ILLO.
Armeija sinun on; on tällä kertaa.
Vapise sentään ajan vitkallista,
hiljaista voimaa! Tänään, huomennakin
saat julki väkivaltaa vastaan turvaa
joukkoisi suosiosta; vaan jos aikaa
suot vihaajillesi, niin jäytävät
he huomaamattas sitä suosiota,
täält' yhden, tuolta toisen viettelevät --
ja petollinen, hauras rakennus
kukistuu, konsa tapahtuu tuo suuri
maanjäristys.[13]

WALLENSTEIN.
              Se oli paha onni!

ILLO.
Oi, hyvä onni on se, jos se sinuun
vaikuttaa niinkuin pitää, oitis vaatii
sun tekoon -- Ruotsalainen everstipä --

WALLENSTEIN.
Hän onko tullut? Minkä viestin tuopi?

ILLO.
Vain sinulle hän uskoa sen tahtoo.

WALLENSTEIN.
Niin paha seikka tuo -- Niin kyllä! Liiaks
Sesina tietää, hän ei pysy vaiti!

TERZKY.
Hän böömiläinen pakolainen on,
kapinamies ja henkipatto; jos hän
sun vahingollas saattaa pelastua,
niin epäröiskö? Ja jos kiduttavat,
lujuutta onko sillä vennokkaalla?

WALLENSTEIN (mietteisiinsä vaipuneena).
Ei luottamus voi enää rakentua.
Teen niin tai näin, mä heidän silmissään
maankavaltaja olen, muuks en muutu.
Ja vaikka kuinka vilpitönnä palaan
velvollisuuttani ma täyttämään,
se minua ei yhtään auttais enää --

ILLO.
Se pilais asiasi. Se ei heistä
uskollisuutta ois, vaan heikkoutta.

WALLENSTEIN (kovin levottomana kävellen edestakaisin).
Se täytyiskö nyt todella mun tehdä,
siks että liioin sillä aatos leikki?
Kirottu, ken käy leikkiin pirun kanssa! --

ILLO.
Jos leikkinäs sen pidit vain, niin sulle,
saat uskoa, se tuiman toden maksaa.

WALLENSTEIN.
Ja jos mun täytyis tehdä se, niin nyt
se tehtäköön, kun mull' on vielä valta --

ILLO.
Jos suinkin, ennenkuin nuo wieniläiset
iskusta tointuu, ehtii ennen sua --

WALLENSTEIN (allekirjoituksia silmäillen).
Kenraalein sana mull' on kirjallinen --
Max Piccolomini -- hän puuttuu. Miksi?

TERZKY.
Niin se -- hän luuli --

ILLO.
                        Itserakkautta!
Ei tarvis sitä muka teidän kesken.

WALLENSTEIN.
Ei tarvitakaan, hän on oikeassa --
Rykmentit eivät tahdo Flanderiin,[14]
sain niiltä kirjelmän, ne julkisesti
vastustaa käskyä. On kapinaan
jo astuttu nyt ensimäinen askel.

ILLO.
Espanjalaisen luo ne vaikeammin
saat viedyksi kuin vihollisen luokse.

WALLENSTEIN.
Tahdonpa sentään ruotsalaisten viestin
nyt kuulla.

ILLO (kiirehtien).
Kutsutaanko hänet,[15] Terzky?
Hän tuolla ulkona on.

WALLENSTEIN.
                      Vuota hiukan!
Tää yllätti mun -- tuli liian pian --
En ole tottunut mä alistumaan
sokean, synkän sattumuksen johtoon.

ILLO.
Hänt' aluksi vain kuule, mieti sitten.

    (Illo ja Terzky poistuvat.)


NELJÄS KOHTAUS.

    WALLENSTEIN.

WALLENSTEIN (itsekseen puhellen).
Siis vois en enää tehdä, niinkuin tahdon?
En, milloin tahdon, palata? Mun täytyis
siis _tehdä_ työ, kun sit' oon _ajatellut_,
kun houkutust' oon kuullut -- sydäntäni
täll' unelmalla ruokkinut, sen täyttöön,
niin epävarmaan, varat säästänyt
ja pitänyt vain tieni avoimina? --
Jumala suuri tietää, täyttä totta
ei ollut se, ei vakaa päätös koskaan.
Vain aatoksissa miellytti se mua;
mahdollisuus ja kyky viehättivät.
Oliko väärin, että ihastuin
mä kuninkuuden tyhjään haavekuvaan?
Vapaaksi eikö mulla jäänyt tahto,
vieressä enkö nähnyt hyvää tietä,
jok' auki mulle jätti paluumatkan?
Ja mihin äkkiä nään joutuneeni?
Takana tiet' ei ole, rakentuu
omista teoistani muuri, joka
takaisin kääntymästä minut estää!
    (Jääpi syviin mietteisiin vaipuneena seisomaan.)
Rikolliselta näytän, enkä voi,
yritän vaikka kuinka, syystä päästä;
eloni kaksinaisuus mua syyttää,
minulta teon puhdasaikeisenkin
myrkyttää pahennellen epäluulo.
Jos pettur' oisin, jona pitävät,
hyvyyden varjon oisin säilyttänyt,
vaippaani kietoutunut, varonut
tuomasta mielipahaa ilmi. Mutta
mä syyttömänä, puhdastahtoisena
heittäydyin mielijohteen, kiihkon valtaan --
Senvuoksi puhuinkin ma rohkeasti,
kun tarkoittanutkaan en täyttä totta.
Mik' ilman harkintaa on tapahtunut,
sen harkiten ne mua vastaan solmii,
ja mitä vihastus tai uljuus mulla
sanotti sydämeni kyllyydestä,
sen taiten kutoen he yhdistävät,
tekevät syytteen pelottavan, joka
mun vaientaa. Niin on nyt oma verkko
tuhoisna kietonut mun, ja sen voipi
vain väkivallanteko rikki raastaa.
    (Taas seisahtuen.)
Kuink' oli toista, milloin vapaa halu
uljaaseen tekoon veti, jota vaatii
minulta hätä nyt ja oma turva.
On vakaa täytymyksen silmäys.
Pimeään arpauurnaan kohtalon
ei kammomatta kajoo ihmiskäsi.
Poveeni piillen tekoni viel' oli
mun omani; mut varman sydänsopen,
maaperäns' äidillisen, suojasta
elämän outoon maahan kun se syöstään,
sen haltuuns' ottaa vallat oikukkaat,
joit' ihmistaito taltuttaa ei saata.

    (Astuu kiivain askelin huoneen poikki ja jääpi
    sitten taas mietteisiin vaipuneena seisomaan.)

Ja mihin ryhdyt? Tunnustitko suoraan
sen itsellesi? Tahdot järkyttää
rauhaista, varmaa hallitsevaa valtaa,
niin, tuota valtaa, joll' on tottumuksen
ja vanhan omistuksen pyhä pohja
ja jok' on kansain nöyrään lapsenuskoon
tuhansin sitkein juurin kiinnittynyt.
Ei siinä voima sodi voimaa vastaan --
_semmoista_ taistoa en pelkää. Tohdin
jokaisen vastustajan kimppuun käydä,
silmäini eessä jok' on nähtävänä,
jonk' uljuus omaa uljuuttani kiihtää.
Näkymätöntä vihollista pelkään,
jok' uhkaa mua rinnass' ihmisten,
vain arkuudellaan mua pelottain --
Mi nousee elävänä, voimakkaana,
ei ole vaarallisen pelottavaa.
Semmoista on vain mik' on tavallista,
mik' ikieilist' on, mik' ain' on ollut
ja aina palajaa ja mill' on arvo
huomenna, syystä ett' on ollut tänään!
Tavallisuuden laps on ihminen,
imettäjäkseen sanoo tottumusta.
Voi sitä, ken tuot' arvoesinettä,
es'isäin perintöä, koskettaa!
_Vuosilla_ on niin pyhittävä voima;
vanhuuttaan harmaa on jo jumalaista.
Jos omistat, on sulla oikeus,
pyhänä pitävä on omaas joukko
ja sitä suojeleva.
    (Huoneeseen astuvalle hovipojalle.)
                   Ruotsalainen
eversti? Hänkö siell' on? No, hän tulkoon!
    (Hovipoika menee. Wallenstein on miettiväisenä
    kiinnittänyt katseensa oveen.)
Tuo viel' on puhdas! Viel' ei ole tullut
kynnyksen yli rikos -- Kaita raja
elämäntietä kahta erottaa!


VIIDES KOHTAUS.

    WALLENSTEIN ja WRANGEL.

WALLENSTEIN (kiinnitettyään Wrangeliin tutkivan silmäyksen).
Siis Wrangel?

WRANGEL.
Kustaa Wrangel, everstinä
Södermanlandin sinirykmentissä.

WALLENSTEIN.
Eräspä Wrangel mulle paljon pahaa
Stralsundin luona tuotti, uljuudellaan
hän minut esti sitä valtaamasta.

WRANGEL.
Vain elementit estivät sen teiltä,
en, herra herttua, en suinkaan minä!
Puolusti vapauttaan Itämeri
myrskynsä voimalla, ei tullut _samaa_
palvella meren sekä mantereen.

WALLENSTEIN.
Riistitte minult' amiraalinhatun.[16]

WRANGEL.
Kruununpa[17] päähänne ma tulen tuomaan.

WALLENSTEIN (viittauksella kehottaen häntä istumaan, istuutuu).
Ja valtakirja? Täydet valtuudetko?

WRANGEL (arvelevasti).
Viel' esteenä on monet epäilyt --

WALLENSTEIN (luettuaan).
Kirjeellä täll' on kädet sekä jalat.
Päämiehenne[18] on viisas, herra Wrangel.
Kirjoittaa kansleri: hän täyttää muka
kuningasvainajanne mielijohteen,
kun auttaa mua saamaan Böömin kruunun.

WRANGEL.
Hän toden sanoo. Arvoss' aina piti
armonne viisautta suuri vainaa,[19]
päällikkölahjojanne, usein sanoi:
viisaimmin hallita ken voi, sen pitäis
hallitsijana olla, kuninkaana.

WALLENSTEIN.
Hän voi niin sanoa.[20]
    (Tuttavallisesti tarttuen hänen käteensä.)
Eversti Wrangel, suoraan puhun -- olen
myös aina pohjalt' ollut ruotsalainen --
sen Nürnbergissä näitte, Schlesiassa!
Olitte usein vallassani, mutta
ain' annoin teidän takatietä päästä.
Sitäpä Wienissä ei anteeks suoda,
ja se mun ajaa tähän tekoon -- Koska
etumme yhtyvät, niin olkoon meillä
myös luottamusta toisiamme kohtaan!

WRANGEL.
On kyllä tuleva myös luottamus,
kun molemmill' on ensin vakuutensa.

WALLENSTEIN.
Ei kansler' uskovan näy mua vielä.
Ei ole peli aivan edukseni --
sen myönnän -- Koska olen pelannut --
se miel' on hänen arvoisuudellaan --
mä keisarini kanssa tuollatavoin,
niin miks en vihollisen kanssa, sillä
_tää_ rikos pienemp' ois, kuin on _tuo toinen_.
Niin eikö myöskin teistä, herra Wrangel?

WRANGEL.
Mull' on vain ohjeeni, ei omaa mieltä.

WALLENSTEIN.
Ajanut keisar' on mun äärimmäisiin.
En kunniallisesti häntä enää
palvella saata. Vuoksi oman turvan
mun ottaa täytyy, hätävarjeluksi,
tää askel tuima, vastoin tuntoani.

WRANGEL.
Sen uskon. Moist' ei tee se, kell' ei pakko.
    (Hetkisen vaiettuaan.)
Armonne mikä saattoi tekemään
herraanne keisaria kohtaan näin,
sen toiset tuomitkoot ja selittäkööt.
Puolustaa ruotsalainen puhtain tunnoin
ja kelpo miekoin hyvää asiaansa.
Asiain yhtymys ja tilaisuus
nyt meitä suosii, sodassahan kelpaa
jokainen etu, ja me empimättä
otamme vastaan, mitä tarjoll' on;
ja jos on kaiken laita aivan niin --

WALLENSTEIN.
Mit' epäillään siis? Minun tahtoani?
Vai voimiani? Olen kanslerille,
jos miestä kuusitoistatuhatt' antaa,
kahdeksantoistatuhantisen joukon
luvannut siihen liittää --

WRANGEL.
                           Tunnetaanhan
armonne suureks sotaruhtinaaksi,
toiseksi Attilaksi, Pyrrhokseksi.[21]
Viel' yhä kummastellen kerrotaan,
kuink' ennen, vastoin ihmisarveluita,
te armeijan kuin tyhjäst' ihan loitte.
Kuitenkin --

WALLENSTEIN.
             Kuitenkin?

WRANGEL.
                        Lie helpompaa --
se miel' on hänen arvoisuudellansa --
kuuskymmentuhantinen joukko koota
kuin yksi tuhat heistä saada --

    (Keskeyttää.)

WALLENSTEIN.
                                Mitä?
Sanokaa suoraan!

WRANGEL.
                 -- valanrikkojiksi.

WALLENSTEIN.
Niin luuleeko hän? -- Hänpä arvostelee
näin protestanttina ja ruotsalaisna.
Lutherilaiset, tehän taistelette
puolesta raamattunne, aatteen vuoksi.
_Sydäminenne_ käytte, minne teitä
lippunne vie. -- Ken _teistä_ eroo,
kahdesta herrast'[22] eroo samall' aikaa.
Kaikesta tuost' ei puhettakaan meillä --

WRANGEL.
Oi Luoja! Eikö ole tässä maassa
kotia, isänmaata, kirkkoakaan?

WALLENSTEIN.
Sanonpa, kuink' on laita -- Isänmaa
kyll' itävaltalaisen' _on_, hän sitä
rakastaa, syystäkin. Vaan _tämä_ joukko,
nimeltään jok' on keisarillinen
ja Böömiss' asustaa, on isänmaaton;
vierasten maitten on se hylkylaumaa,
mennyttä kansanosaa, joll' on vain
yhteinen aurinko, ei mitään muuta.
Ja tämä Böömi, josta kamppailemme,
ei luota herraansa, jonk' antoi sille
aseiden onni eikä oma vaali.
Se nurkuin sietää uskon sortovaltaa,
mi pelkäämään sen sai, ei rauhoittumaan.
Tääll' yhä kostonhehkuin muistetaan
ne ilkiteot, joit' on nähdä saatu.
Ja unhottaisko poika, että isää
koirilla ajatettiin messuun? Kansa,
tämmöistä kokenut, on pelättävä,
se kostakoonpa taikka sietäköön
semmoisen kohtelun.

WRANGEL.
                    Vaan mitä sanoo
täst' aatelisto sekä upseerit?
Petosta moista, herra ruhtinas,
ja luopumust' ei tunne aikakirjat.

WALLENSTEIN.
He täysin ovat minuun liittyneet.
Täss' omin silmin saatte varmuuden.

    (Hän antaa Wrangelille valankaavan. Wrangel lukee sen
    ja luettuaan laskee sen ääneti pöydälle.)

Kuink' on se? Ymmärrättekös?

WRANGEL.
                             Ken voi,
se ymmärtäköön! Pois nyt naamioni!
Sopia kaikesta on mulla valtuus.
Vain neljän päivämarssin päässä vuottaa
viistoistatuhantisen joukon kanssa
nyt Reinin-kreivi,[23] teihin liittyäkseen.
Kun sovimme, niin hälle käskyn laitan.

WALLENSTEIN.
Ja mikä kanslerin on vaatimus?

WRANGEL (arvelevasti).
Kakstoista ruotsalaista rykmenttiä
saan myöntää oman pääni uhall'. Entäs
jos pettäisitte --

WALLENSTEIN (kavahtaen seisomaan).
                   Herra ruotsalainen?

WRANGEL (rauhallisena jatkaen).
Senvuoksi vaatia mun täytyy, että
armonne eroaa nyt keisarista
peruuttamattomasti, julkisesti;
ei muutoin Ruotsin joukot teihin liity.

WALLENSTEIN.
Siis lyhyesti, mitä vaaditaan?

WRANGEL.
Aseettomiksi keisarmieliset
espanjalaiset rykmenttinne! Praagi
vallatkaa, se ja rajalinna Eger
on teidän jätettävä meille.

WALLENSTEIN.
                            Liikaa
vaaditte! Jos vain Eger! Mutta Praagi?
Ei sovi. Saatte kaikki takeet, mitä
järjellisesti multa pyytää voitte.
Vaan Praagin -- Böömin -- suojella voin itse.

WRANGEL.
Epäilemättä. Emmekä me katso
vain suojeluksen puolta. Mutta emme
väkeä, rahaa tahdo hukkaan käyttää.

WALLENSTEIN.
Se kohtuullist' on.

WRANGEL.
                    Praagi meille jää,
kunnekka korvattu on vahinkomme.

WALLENSTEIN.
Niin vähänkö siis luotatte te meihin?

WRANGEL (nousee seisomaan).
Mies Ruotsin varoa saa saksalaista.
Kutsuttiin meidät Itämeren takaa;
tuhosta pelastimme valtakunnan --
me verellämme uskonvapauden
ja evankeliumin puhtaan opin
vahvistaa saimme -- Muisteta ei enää
nyt hyväätyötämme, vain rasitus,
vieraita meitä kohtaa karsas katse,
mielellään meidät, pivon rahaa suoden,
kotoisiin metsiimme ne lähettäis.
Juudaksenpalkast' emme jättäneet
me kuningasta taistotantereelle!
Niin monen ruotsalaisen jalo veri
hopean, kullan vuoks ei virrannut!
Ja laihoin laakerein me emme tahdo
purjeita nostaa kotimatkaa varten,
vaan jäädä _kansalaisiks_ maahan, jonka
valloitti kuninkaamme kaatuen.

WALLENSTEIN.
Yhteinen vihollinen yhdess' ensin
lyökäämme, saatte kauniin rajamaan.[24]

WRANGEL.
Yhteisen vihollisen sorruttua
ken solmiva on uuden ystävyyden?
Tiedämme kyllä -- vaikka Ruotsin mies
ei huomata saa sitä -- ett' on teillä
salaiset tuumat saksilaisen kanssa.
Ken takaa, ettei _meistä_ tule uhrit
päätösten, joit' ei suoda meidän tietää?

WALLENSTEIN.
Valinnut kansleri on mieleisensä,
jäykempää miest' ei lähettää ois voinut.
    (Nousten seisomaan.)
Paremmin ehdoin tulkaa, Kustaa Wrangel!
Praagista sanaakaan ei.

WRANGEL.
                        Siihen loppuu
mun valtuuteni.

WALLENSTEIN.
                Siiskö jätettävä
pääkaupunkini teille! Ennen palaan --
luo keisarini.

WRANGEL.
               Jos on enää aikaa.

WALLENSTEIN.
Minusta riippuu nyt ja joka hetki.

WRANGEL.
Kai joku päivä sitten, nyt ei enää. --
Sesinan kiinni tultua ei enää.
    (Kun Wallenstein jää hämmästyksestä sanattomaksi.)
Uskomme, ett' on teillä suorat aikeet;
se meist' on varma -- _eilisestä_ asti --
Ja koska tämä lehti takaa _joukot_,
ei mikään enää estä luottamusta.
Meit' erota ei Praagi. Kanslerimme
vain vanhan puolen[25] tahtoo; armollenne
hän jättää Ratschinin ja pienen puolen.[26]
Mut Eger täytyy meille ensiks antaa,
ei muutoin puhettakaan liitostamme.

WALLENSTEIN.
Tuleeko minun luottaa _teihin_, mutta
ei teidän minuun? Ehdotusta mietin.

WRANGEL.
Mut älkää liian kauan, sitä pyydän.
Neuvotteluit' on ollut toista vuotta;
jos nytkään niist' ei mitään seuraa, pitää
ne kansler' ainaiseksi katkenneina.

WALLENSTEIN.
Te kovin ahdistatte. Moinen askel
on punnittava.

WRANGEL.
               On, ja ennenkuin
sit' aikoo lainkaan, herra ruhtinas!
Ripeä teko vain sen voittoon vie.

    (Poistuu.)


KUUDES KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. TERZKY ja ILLO palaavat.

ILLO.
Hyvinkö asiat?

TERZKY.
               Ja oletteko
te yhtä mieltä?

ILLO.
                Tämä ruotsalainen
niin tyytyväisnä läks. Siis liitto tuli.

WALLENSTEIN.
Ei vielä tullut, ei, ja -- oikeastaan
mieluummin jätänkin sen tekemättä.

TERZKY.
No mitä?

WALLENSTEIN.
         Munko pitäis ruotsalaisten,
ylpeiden, armoill' elää? Sit' en sietäis.

ILLO.
Tuletko avunpyyntöön karkurina?
Enemmän heille tuot, kuin heiltä saat.

WALLENSTEIN.
Mitenkäs kävi herttua Bourbonille,[27]
viholliselle joka palkkautui
ja haavoja löi omaan isänmaahan?
Kirous palkkans' oli, luonnottoman
rikoksen kosti inho ihmisten.

ILLO.
Samoinko _sinun_ laitas?

WALLENSTEIN.
                       Ihmisellä
uskollisuus on veriheimolaisna,
jonk' kostajaks hän tuntee syntyneensä.
Tekevät rauhan lahkokuntain viha,
ja puolueiden raivo, kateus;
ja mikä vimmoin riehuu turmaksensa,
käy sopuun voidaksensa ahdistaa
_yhteistä_ ihmiskunnan vihollista,
petoa, joka surmatakseen hyökkää
ihmistä suojelevaan tarhaan -- sillä
ei riitä turvaks oma äly yksin.
Vain otsaan luonto suonut ihmiselle
on silmäin valon, selkää suojatonta
uskollisuus on harras suojeleva.

TERZKY.
Pahempaa älä mieti itsestäsi
kuin vihollinen, joka tekoon tarjoo
iloisna kättään! Niin ei ollut herkkä
tään keisarhuoneen perustaja Kaarle,[28]
jok' avosyliin sulki Bourbonin;
vain hyöty maailmaa näät hallitsee.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    EDELLISET ynnä KREIVITÄR TERZKY.

WALLENSTEIN.
Ken kutsui teitä? Tääll' ei naisten paikka.

KREIVITÄR.
Tulenhan sua onnittelemaan. --
Lien tullut liian varhain? Sit' en toivo.

WALLENSTEIN.
Asemaas käytä, Terzky! Käske pois!

KREIVITÄR.
Böömille annoin kuninkaan jo kerran.[29]

WALLENSTEIN.
Olikin sitä mukaa.

KREIVITÄR. (toisille).
                   Mistä tämä?

TERZKY.
Ei tahdo herttua.

KREIVITÄR.
                  Ei, vaikka täytyy?

ILLO.
Se teistä riippuu. Te nyt koittakaa;
en minä mitään voi, kun vedotaan
uskollisuuteen sekä omaantuntoon.

KREIVITÄR.
Mitenkä? Kaikki kun ol' kauempana
ja tiesi vielä näkyi loputonna,
niin olit rohkea ja päättäväinen --
ja nyt, kun piankin jo alkaa käydä
unesi toteen ja kun menestys
on taattu, alat sinä epäröidä?
Vain suunnitelmiin sull' on rohkeutta,
ei tekoihin? Siis myönnä vihollistes
olevan oikeassa! Juuri sitä
he odottavat. Kernaasti he uskoo
kavallusaikeita sull' olleen. Voivat
kirjeihin, sinetteihin vedoten
sen todistaakin! Mutt' ei usko kukaan
sun tositekoon käyvän, silloinhan
sinua pelättäisiin, varottaisiin.
Tää onko mahdollista? Kun oot mennyt
niin pitkälle, kun pahin tiedetään,
kun aikees luetaan jo rikokseksi,
niin palaatko ja hedelmistä luovut?
Se suunnittuna vain on rikos halpa,
toteentuneena teko kuolematon;
ja jos se onnistuu, se anteeks suodaan --
jumalantuomiota ain' on päätös.

KAMARIPALVELIJA (astuu huoneeseen).
Eversti Piccolomini.

KREIVITÄR (nopeasti).
                     Saa vuottaa.

WALLENSTEIN.
En nyt voi häntä nähdä. Toisen kerran.

KAMARIPALVELIJA.
Vain pari silmänräpäystä pyytää,
asia häll' on kiireinen[30] --

WALLENSTEIN.
Ken tietää, mitä häll' on. Tahdon kuulla.

KREIVITÄR (nauraa).
Kiireinen _hänest'_ on.[31] Voit sinä vuottaa.

WALLENSTEIN.
Mit' on se?

KREIVITÄR.
            Jälkeenpäin saat tietää sen.
Nyt mieti, mitä vastaat Wrangelille!

    (Kamaripalvelija menee.)

WALLENSTEIN.
Jos valita vois vielä ja jos löytyis
lievempää keinoa -- niin valitsisin
ja keinot äärimmäiset välttäisinkin.

KREIVITÄR.
Jos halua et muuta, keino on
sun lähelläsi. Laita Wrangel pois!
Unhota vanhat toiveet, jätä myös
elosi entinen ja päätä alkaa
nyt uutta elämää! On sankarinsa
hyveellä, niinkuin maineell', onnellakin.
Matkusta heti keisarin luo Wieniin,
rahasto täysi ota mukaan, kerro
koitellees alttiutta palvelijain
ja pettää tahtoneesi ruotsalaista!

ILLO.
Jo sekin myöhäist' on. Ne liiaks tietää.
Hän surmapölkylle vain päänsä veisi.

KREIVITÄR.
En usko. Lailliseenhan tuomioon
ei niill' oo todisteita; mielivaltaa
ne karttavat. Ja herttua saa mennä
rauhassa pois. Nään, kuinka kaikk' on käyvä.
Kuningas Unkarin[32] käy esiin,[33] silloin
on luonnollista ero herttuan;
ei selitystä siihen tarvitakaan.
Kuningas antaa joukkoin tehdä valan,
ja kaikki tulee jäämään uralleen.
Jonakin aamuna jo matkustanut
on herttua. Vaan hänen linnoissansa
nyt puuha käy, hän rupee metsästämään,
rakentaa, pitää hevoskartanoita,
kamariherrat, hovikunnan määrää
ja kulta-avaimia[34] jakelee,
pitoja antaa vieraanvaraisena:
hän suuri kuningas on -- pienoiskoossa!
Ja viisaasti kun tyytyy siihen, ettei
todella merkitse hän enää mitään,
niin näyttää saa hän vaikka miltä; hän on
elonsa loppuun asti suuri prinssi.
No, herttuahan silloin, näin jos käy,
on nousukkaita, joit' on sota luonut;
yksöinen taimi hovisuosion,
mi vapaaherroja ja ruhtinaita
luo yhtä helpoin kustannuksin.

WALLENSTEIN (nousee kiihtyneenä seisomaan).
                               Tie
täst' ahdingosta mulle osoittakaa,
te auttavaiset vallat, _semmoinen_,
sit' että _minä_ käydä voin -- En _minä_
kuin sanaurho, hyvelörppö saata
aikeista lämmetä ja aatoksista --
selkänsä kääntävälle onnellekaan
en kerskuin virkkaa: mene, tarpeeton!
Hukassa olen, jos en enää toimi;
en uhria, en vaaraa pelkää, jos
viimeisen askeleen mä siten vältän.
Mut ennenkuin mä vaivun tyhjyyteen
ja piennä lopun, vaikka suurra aloin,
ja ennenkuin mä täällä sekoitun
raukkoihin, joita päivä luo ja kaataa,
ennemmin nimeäni kammotkoon
maailma, jälkimaailmakin; olkoon
jokaisen ilkiteon tunnus Friedland.

KREIVITÄR.
Mit' oisikaan siis tässä luonnotonta?
En keksi, sanohan -- oi, älä anna
sä taikauskon öisten haamuin päästä
kirkasta henkeäsi hallitsemaan!
Maanpetoksesta olet syytettynä --
kyseessä nyt ei, syystäkö vai syyttä --
hukassa olet, jos et sitä valtaa,
mi sull' on, pian käytä -- Oi, miss' onkaan
niin rauhallista olentoa, joka
ei puoltais elämäänsä kaikin voimin?
Työn rohkeimmankin sallii hengenhätä.

WALLENSTEIN.
Niin suosiollinen ol' ennen mulle
tää Ferdinand; mä hänest' olin rakas,
hän arvon mulle antoi, minä olin
likinnä hänen sydäntänsä. Onko
hän mitään ruhtinasta sillä tavoin
arvossa pitänyt kuin mua? -- Näinkö
kuitenkin lopulta nyt käyvä on!

KREIVITÄR.
Uskollisesti muistat vähäiset
sä suosiot, vaan loukkaust' et lainkaan?
Täytyykö muistuttaa, ne kuinka maksoi
uskollisuutes Regensburgiss'[35] ennen?
Olithan säätyjä sä loukannut;
sä hänen suuruuttansa varten otit
maailman vihat, kirot hartioilles,
sull' yhtään ystävää ei Saksass' ollut,
kosk' elit keisarias varten vain.
Hänestä luopunut et silloinkaan,
kun Regensburgin päivillä tuo myrsky
vastaasi nousi -- silloin luopui hän
sinusta! Sinusta hän luopui! Sinut
vuoks ylvään baijerilaisen uhriks antoi!
Takaisinsuotu arvo[36] oisko muka
vääryyden sovittanut ankaran?
Ei todellakaan sulle hyvä tahto,
vaan kovan hädän laki antoi paikan,
jonk' ois ne mielellänsä evänneet.

WALLENSTEIN.
Niin -- kyll' ei virkaa suonut hyvä tahto,
ei mieltymys. Jos virkaa käytän väärin,
niin ainakaan en mitään luottamusta.

KREIVITÄR.
Vai luottamusta heillä? Mieltymystä? --
Sinua tarvittiin! Vain _hätä_, joka
on hurja pakottaja, jot' ei auttaa
voi tyhjät nimet, apunäyttelijät,[37]
_tekoa_ joka vaatii yksistään,
ei _ulko-arvoa_, ja peräsimeen
suurimman, parhaan hakee, vaikka täytyis
se alhaisosta ottaa -- se vain saattoi
sun virkaan sekä antoi valtakirjan.
Se suku näät, niin kauan kuin se voi,
nöyrillä orjasieluill' aikaan tulee
ja keksimällään nukkekoneistolla --
mut uhatessa pahimman, kun enää
ei tyhjä näennäisyys teho, silloin
se vaipuu luonnon käsiin voimakkaihin,
sen jättihengen käsiin, joka kuulee
vain _itseään_, ei sopimuksist' yhtään
välitä sekä ryhtyy tekemisiin
_omilla_ ehdoillansa ainoastaan.

WALLENSTEIN.
Se totta on! En heille teeskennellyt,
en heitä kaupass' ole pettänyt;
turhaksi katsonut mä olen pitää
salassa heiltä laajayritteistä
ja rohkeata mielenlaatuani.

KREIVITÄR.
Pikemmin -- aina olet esiintynyt
pelottavana aivan avoimesti.
Et _sinä_, joka pysyit itsenäsi,
vaan _he_, jotk' antoi sulle vallan, vaikka
pelätit heitä, hepä vääräss' ovat.
On oikeassa erikoinen luonne,
jok' itselleen on uskollinen, väärää
ei ole muuta paitsi ristiriita.
Olitko toisenlainen kulkeissasi
kahdeksan vuotta sitten Saksan halki,
tulella, miekalla kun turmaa toit,
vitsaasi yli maiden heilutit,
uhmailit valtakunnan järjestystä,
vain voiman julmaa oikeutta käytit
ja kaikki esivallat poljit maahan
herruutta sulttaanisi levittääkses?
Ois silloin tullut murtaa tahtos uhma,
valtuutes piiriin sinut pakottaa!
Vaan keisarista mieluist' oli, mikä
hyödytti häntä, ja hän ilkityöt
vahvisti vaitiolonleimallaan.
Mik' oikein oli silloin, koska sen
teit _hänen puolestansa_, oisko tänään
se äkin tullut häpeälliseksi,
kun on se suunnattu nyt _häntä vastaan?_

WALLENSTEIN (nousten seisomaan).
En siltä puolen sitä punninnut --
Todella, niin on laita! Keisarihan
käteni kautt' on suorittanut töitä,
joit' oikeastaan ei ois tullut tehdä.
Myös vaippa ruhtinaallinen on suotu
minulle töistä, jotk' on rikoksia.

KREIVITÄR.
Siis myönnä, ettei teidän välillänne
voi olla velvollisuus, oikeus
puheena ees, vaan valta, _tilaisuus_!
On hetki tullut, nyt sun tehdä pitää
elämän suuren laskun lopputili.
Ennustaa taivaanmerkit voittoasi,
ja kiertotähdet onneasi vihjaa
ja huutaa: nyt on aika! Ootko suotta
mitannut tähtein teitä elinkauden,
käytellyt harppia ja kaarimittaa,
kuvannut eläinradan, taivaanpallon
seinille tänne sekä ympärilles
myös kohtaloiden vallitsijain kuvat,
tuon mykän seitsenryhmän[38] pystyttänyt
vain leikkiäkses niillä aivan turhaan?
Mihinkään eikö johda tämä puuha,
tää tyhjä taito onko ytimetön,
niin ettei sinuun nähden teho eikä
ratkaisun hetkellä voi vaikuttaa?

WALLENSTEIN (on tämän viime puheen aikana mieli kovin kiihdyksissä
kävellyt edestakaisin ja nyt äkkiä seisahtuu keskeyttäen kreivittären).
Nyt Wrangel tänne! Kolme lähettiä[39]
paikalla satulaan!

ILLO.
No Luojan kiitos!

    (Kiiruhtaa ulos.)

WALLENSTEIN.
Se keisarin ja mun on paha henki.
Se _häntä_ rankaisuttaa mulla, joka
aseena vallanhimon olin hällä,
ja koston teräs kai myös _mua_ varten
hiottu on jo. Kuka kylvänyt
on lohikäärmeen hampaita,[40] ei saa
satoa riemuisaa. Ja joka rikos
jo kantaa omaa koston-enkeliään,
uhkaavaa aavistusta, poven alla.
Ei hän voi minuun enää luottaa -- siispä
palata voi en. Tulkoon, mist' ei päästä!
Ain' oikeus jää kohtalolle, sillä
sen käskyt ikivääjäämättömästi
täytäntöön aina panee sydämemme.

    (Terzkylle.)

Työhuoneeseeni nouda Wrangel; tahdon
myös viestinviejäin kanssa itse haastaa.
Octavio nyt kutsukaa!

    (Kreivittärelle, jonka kasvoilla näkyy riemuitseva ilme.)

                      Pois riemu!
On kateelliset vallat kohtalon,
niit' ärsyttää voi riemu ajaton.
Nyt niiden haltuun siemen, loppu näyttää,
menestys vaiko turma tähkän täyttää.

    (Wallensteinin poistuessa laskeutuu esirippu.)



TOINEN NÄYTÖS.


    Huone.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. OCTAVIO PICCOLOMINI. Pian senjälkeen MAX PICCOLOMINI.

WALLENSTEIN.
Altringer Linzist'[41] ilmoittaa nyt mulle
sairastavansa, mutta tiedän, että
hän Frauenbergiss'[42] onkin Gallaan luona.
Molemmat vangitse ja tänne laita!
Espanjalaiset rykmentit sä ota,
alati puuhaa, älä valmiiks joudu,
ja jos ne mua vastaan vaatii sua,
niin myönny vaan ja pysy paikallasi!
Eduksi tiedän sinun katsovankin
leikissä tässä olla joutilaana.
Niin kauan säilytä sä ulkokuori,
kuin voit; et tahdo jyrkkää askelt' ottaa,
siks annoin tämän osan sulle, koska
minulle nyt voit enin hyödyks olla
toimettomuudellas -- Jos sillä aikaa
mun puolelleni kääntyy onni, silloin
sä työsi tiedät.
    (Max Piccolomini astuu huoneeseen.)
                 Ystäväni vanha,
nyt mene pois! Jo tänä yönä lähde!
Mun omat hevoseni ota! -- Tämän[43]
pysytän täällä -- Pian hyvästelkää!
Iloisna, onnellisna tapaammehan
kai toisemme.

OCTAVIO (pojallensa).
              Me puhelemme vielä.

    (Poistuu )


TOINEN KOHTAUS.

    WALLENSTEIN, MAX PICCOLOMINI.

MAX (lähestyy häntä).
Kenraali --

WALLENSTEIN.
            Kenraalis en ole enää,
jos sinä upseeri oot keisarin.

MAX.
Siis varmastiko jätät armeijan?

WALLENSTEIN.
Jo jätin keisarin mä palveluksen.

MAX.
Ja armeijanko hylkäät?

WALLENSTEIN.
                       Entistäkin
lujemmin nyt se minuun liittynee.
    (Istuutuu.)
Niin, Max. En ennen sun ois tietää suonut,
kuin lyönyt oisi toimimisen hetki.
Nuoruuden terve vaisto valitsee
helposti oikean, ja iloistapa
on itse arvostella harkiten,
kun ratkaisun voi tehdä epäilyttä.
Vaan kahdesta jos pahast' ilmeisestä
valita täytyy toinen, jolloin sydän
velvollisuuden monen kamppaillessa
ei ehjäks jäädä voi, on onni päästä
valitsemasta, pakkokin on armo. --
On pakko nyt. Äl' yhtään katso taakse!
Apua siit' et saisi. Katso eespäin!
Äl' arvostele! Ryhdy toimimaan! --
Tuhoni on jo hovi päättänyt,
ja siksi tahdon ehtiä sit' ennen. --
Liitymme ruotsalaisiin. Kunnollista
väkeä on ne, kelpo ystäviä.
    (Keskeyttää odottaen Piccolominin vastausta.)
Sun yllättänyt olen. Älä vastaa!
Suon aikaa sulle koota ajatukses.

    (Nousee seisomaan ja astuu taustaa kohti. Kauan seisoo Max
    hievahtamatta, ollen mitä suurimmassa tuskassa; kun hän
    liikahtaa, tulee Wallenstein takaisin ja seisahtuu hänen
    eteensä.)

MAX.
Oi kenraali! Sä täysivaltaiseksi
mun tänään teet. En ole tähän saakka
tarvinnut itse löytää tietä, suuntaa.
Sinua tinkimättä seurasin.
Kun katsoin sinuun vain, niin tiesin tien.
Mun ensimäistä kertaa itseheni
nyt neuvot vetoamaan, vaadit mua
sinua kuulemaan tai sydäntäni.

WALLENSTEIN.
Hellästi kohtalos on tuuditellut
sinua tähän asti, leikkien
sait täyttää tehtäväs ja tyydyttää
kauniita taipumuksias ja aina
sydämin ehjin toimia. Vaan toisin
täst'edes käy. Tiet eroo vihamielin.
Velvollisuudet joutuu ristiriitaan.
Nyt alkaa sota, puolta ystäväs
tai keisaris sun täytyy pitää.

MAX.
                               Sota!
Se kauhistaa kuin taivaan vitsaukset,
myös hyv' on, kohtaloa niinkuin nekin.
Hyv' onko sota, jolla keisaria
nyt uhkaat käyttäin hänen armeijaansa?
Oi taivaan Luoja, minkälainen muutos!
Sopiiko näin mun haastaa sulle, joka
pysyvän pohjantähden lailla[44] olet
elämänohjeenani loistanut!
Oi, mitä povessani rikki lyöt!
Mun onko pakko sinun nimeltäsi
evätä vanha kunnioitus, mikä
on minuun juurtunut, ja jättää pyhä
tää tottumus: ain' olla kuuliainen?
Ei! Älä minuun käännä kasvojasi!
Jumalan kasvoina niit' aina pidin,
ne minuun tehoomast' ei heti lakkaa;
viel' aistejani vallitset, vaikk' onkin
vapaaksi sielu päässyt verta vuotain.

WALLENSTEIN.
Max, kuule!

MAX.
            Luovu aikeestas! Oi, luovu!
Kas, puhtaat, jalot piirtees viel' ei tästä
teosta tuhoisasta yhtään tiedä!
Se tahrasi vain mielikuvitukses,
viattomuus ei tahdo pakoon mennä
yleväkatseisesta olennostas.
Pois musta tahra, tuo sun vihollises!
Se silloin ollut on vain paha uni,
jokaisen varman hyveen varoittaja.
Semmoiset hetket ihmisluonnoll' olkoon,
vaan voitto täytyy jalon tunteen saada.
Ei, _niin_ et uraas päätä. Sehän saattais
jo kaikki meille suodut suuret lahjat
ja kaikki valtakyvyt häpeään
ja myöntäis oikeaksi harhaluulon,
jok' uskoo, ettei ole vapaudessa
jaloutta, sekä heikkouteen vain turvaa.

WALLENSTEIN.
Saan kovan moitteen varmaan maailmalta.
Jo itselleni sanoin, mitä saatat
sanoa sinä. Ken ei, jos vaan voisi,
viimeistä tiukkaa välttäis! Mutta tässä
valintaa muut' ei ole olemassa
kuin: väkivaltaa tee tai sitä kärsi --
On laita niin. Ei muuta tietä mulla.

MAX.
No, hyvä! Paikkas pidä väkisin,
rupea vastustamaan keisaria,
tee, jos on pakko, julkikapinakin,
en kiitä sitä, vaan voin anteeks antaa,
voin, mit' en hyväksykään, kanssas jakaa.
Vaan sinust' älköön tulko -- _kavaltajaa_!
Nyt sanoin sen. Ei kavaltajaa! Mihin
hairahtuu voimassansa rohkeus,
ei ole kohtuutont', ei virhekään.
Oi, tää on aivan toista -- tää on mustaa,
oi, mustempi ei ole helvettikään!

WALLENSTEIN (otsa synkissä rypyissä, mutta maltillisesti).
Valmiina nuorisoll' on heti sana,
pidellä vaikea kuin veitsen terä;
kuumasta päästään nuoret sieppaa mitan
asiaan, jok' on oma tuomarinsa.
On oitis inhaa taikka arvokasta
ja pahaa taikka hyvää heistä kaikki --
ja mitä tuopi mielikuvitus
hämäriin nimiin näihin haaveellista,
sen nuoret omistavat asioille
ja olennoille. Maailma on _ahdas_,
mut aivot _avarat_. Niin helpostihan
asuvat rinnatusten ajatukset,
mut asioill' on tungos päällä maan;
saa toinen toisen tieltä syrjään mennä,
ken pois ei tahdo, muita poistakoon;
tääll' otellaan, saa voiton voima vain. --
Niin, toiveitta ken kulkee elämänsä,
päämäärät itseltään ken kieltää, hänpä
keralla asuu salamanterin
tulessa kevyessä,[45] puhdas on
puhtaassa elementiss' eläen.
Aineesta karkeemmasta loi mun luonto,
maan puoleen mua vetää mielihalu.
Pahalle hengellepä kuuluu maa,
ei hyvälle. Vain yleis-antimia
ylhäältä suovat meille jumalat;
iloksi valo on, ei rikkautt' anna,
ei tavaraa saa heidän valtiossaan.
Vääriltä voimilta, jotk' ilkeöinä
maan varjoiss' asuvat, on jalokivi
ja kallis kulta meidän voitettava.
Ei uhritta saa heidän suosiotaan,
eik' ole heidän palveluksestansa
palannut ketään puhdassieluisena.

MAX (painokkaasti).
Oi, niitä valheen voimia sä pelkää!
Ne syövät sanansa. Ne vilpin henget
ne pettää sinut, vetää kadotukseen.
Äl' usko niitä! Sua varoitan --
Velvollisuutees palaa! Voit sen! Minut
lähetä Wieniin! Solmia mun suo
välillä sun ja keisarin tuo rauhas!
Ei tunne sua hän, vaan minä tunnen,
hän sua katsova on niinkuin minä
ennakkoluuloitta, mä sulle tuon
takaisin keisarimme luottamuksen.

WALLENSTEIN.
Se myöhäist' on. Et tiedä, kuink' on käynyt.

MAX.
Ja jos ois myöhäistä ja kukistukses
vain rikos estäis, tulkoon kukistus!
Kukistu arvokkaasti, niinkuin seisoit!
Päällikkyys jätä! Poistu näyttämöltä!
Sen loistavasti tehdä voit, myös tee se
viattomaksi jääden! Olet kyllin
toisille elänyt sä, elä vihdoin
myös itsellesi, minä seuraan sua,
iäksi liityn sinun kohtaloosi --

WALLENSTEIN.
Se myöhäist' on. Kun täällä turhaan puhut,
jo taakseen jättää peninkulmapatsaan
toisensa jälkeen pikalähetit
sanaani vieden Praagiin, Egeriin. --
Mukaannu siihen! Teemme niinkuin täytyy.
Tehkäämme, mit' on pakko, arvokkaasti
ja lujin ottein -- Teenkö pahempaa
kuin Caesar, jonka nimen vielä tänään
maailman korkein[46] pitää omanaan?
Hän Roomaa vastaan johti legioonat,
jotk' oli Rooma hälle suojaks suonut.
Hukassa ollut ois hän miekatonna;
niin minäkin, jos aseet luovuttaisin.
On minuss', uskon, hänen henkeänsä.
Jos onnensa ma saan, niin syyni kestän.

    (Max, tähän saakka oltuaan tuskallisessa kamppailussa,
    poistuu nopeasti. Wallenstein katselee poistuvaa kummastellen
    ja hämmästyneenä ja seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.)


KOLMAS KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. TERZKY. Kohta senjälkeen ILLO.

TERZKY.
Max Piccolominiko poistui juuri?

WALLENSTEIN.
Miss' onkaan Wrangel?

TERZKY.
                      Poissa.

WALLENSTEIN.
                              Niinkö pian?

TERZKY.
Kuin maa ois hänet niellyt. Oli tuskin
hän luotas lähtenyt, kun minä aioin
tavata häntä, vielä haastaakseni,
mut -- oli mennyt pois, ei tietty minne.
Se varmaan oli itse paholainen,
kadota niin ei saata ihminen.

ILLO (tulee).
Pois lähetätkö siis sä vanhuksen?

TERZKY.
Octavionko? Mitä aattelet?

WALLENSTEIN.
Hän Frauenbergiin menee ottaaksensa
espanjalaisten, italialaisten
rykmenttein päällikkyyden vastaan siellä.

TERZKY.
Niin tekemästä varjelkoon sun Luoja!

ILLO.
Väkeä suotko sille kavalalle?
Ja silmäis eestä hänen juuri nyt
ratkaisun hetkell' antaisitko mennä?

TERZKY.
Et niin voi menetellä. Älä suinkaan!

WALLENSTEIN.
Te kummalliset!

ILLO.
                Oi, vain tällä kertaa
varoitus kuule! Älä päästä häntä!

WALLENSTEIN.
Ja miks en _tällä_ kertaa häneen luottais,
kun aina niin oon tehnyt? Mikä nyt
mun estäis hyvää hänest' uskomasta?
Ei omasta, vaan teidän oikustanne
siis vanha, koeteltu mielipide,
mi mulla hänest' on, mun tulis muuttaa?
En nainen ole. Kun siis _tähän asti_
oon häneen luottanut, myös _tänään_ luotan.

TERZKY.
Miks _hänet_ juuri? Lähettäisit toisen.

WALLENSTEIN.
Ei toisia, ei, hänet valitsin.
Hän kelpaa toimeen, siks sen hälle soin.

ILLO.
Hän kelpaa, kun on italialainen.

WALLENSTEIN.
Niin -- ette pidä heistä kummastakaan.[47]
Kun minä heitä ansionsa mukaan
rakastan enemmän kuin teitä muita
ja pidän parempina, senpä vuoksi
he ovat teidän silmätikkunanne!
Ei _minuun_ eikä minun asiaani
kateenne kuulu. Eipä heitä saata
vihanne silmissäni huonommiksi.
Vihatkaa, rakastakaa halun mukaan,
mä kyllä tiedän, mihin kukin kelpaa.

ILLO.
Ei lähde hän -- Mä vaikka vaununpyörät
murskaksi lyötän hältä.

WALLENSTEIN.
                        Taltu, Illo!

TERZKY.
Myös Questenberg,[48] kun täällä oleskeli,
yhäti seurusteli hänen kanssaan.

WALLENSTEIN.
Sen tiesin minä sekä luvan annoin.

TERZKY.
Myös tiedän, että salaviestejänsä
lähettää hälle Gallas.

WALLENSTEIN.
                       Sit' en usko.

ILLO.
Et näe näkevillä silmilläsi!

WALLENSTEIN.
Et luottamustani saa järkkymään,
sen perustana näät on syvin tiede.
Jos pettää hän, on koko tähtitaito
valhetta. Sillä kohtalo on taannut,
hän ett' on uskollisin ystäväni.

ILLO.
Myös takeit' onko takuun varmuudesta?

WALLENSTEIN.
Elämän hetki sattuu, jolloin on
inehmo tavallista lähempänä
maailmansielua ja kohtalolta
vapaasti kysyä voi. Moinen hetki
se oli, kun mä puuhun nojaten
yöll' ennen taistelua Lützenin
silmäilin mietteissäni tasangolle.
Sumussa loimus synkät leiritulet,
kumea asehäly, vahtein huuto
ne yksin häiritsivät hiljaisuutta.
Ohitse sielun silmäin kulki silloin
minulla koko entiselämäni
ja vastainen, ja aavistava henki
yhdisti kaukaisimman vastaisuuden
seuraavan aamun kohtaloon. Mä silloin
puhelin itselleni: "Sinä käsket
niin useita! Ne sinun tähtiäsi
seuraavat, niinkuin suuren arvan varaan
kaikkensa sinun varaas jättävät
ja ovat nousseet sinun onnes laivaan.
Vaan tulee päivä, jolloin nämä kaikki
toisistaan kohtalo taas erottaa
ja harvat pysyy sulle uskollisna.
Tahtoisin tietää, ken on uskollisin
kaikista, jotka leiriss' ovat nyt.
Suo merkki, kohtalo! Se olkoon _hän_,
huomenna joka mulle rakkautta
ensiksi osoittaa!" Näin itsekseni
mä ajattelin sekä uneen vaivuin.
Uneksin joutuneeni taisteluun.
Ahdinko oli suuri. Ampuivat
minulta ratsun, suistuin maahan, suoraan
mun ylitseni ajoi ratsumiehet,
ja siinä ähkyin lailla kuolevan
kavioniskuin aivan ruhjomana.
Äkisti nosti minut käsivarsi,
Octavion se oli -- heräsin,
päiv' oli jo -- hän seisoi edessäni.
Hän sanoi: "Veli, älä tänään käytä
entistä papurikkoasi! Ota
valitsemani varma ratsu tämä!
Tee mulle mieliksi! Sain varoituksen
unessa." Senpä ratsun nopeus
Banérin huoveista mun pelastikin.
Mun orpanani papurikoll' ajoi --
en miestä, ratsua sen koommin nähnyt.

ILLO.
Vain sattumus.

WALLENSTEIN (painokkaasti).
               Ei ole sattumusta;
mi meist' on sokeata sattumaa,
lähteistä syvimmistä nousee. Mulla
on vahvistettu varmuus, että _hän_
on hyvä enkelini. Eikä nyt
sanaakaan enää!

    (Lähtee.)

TERZKY.
                Lohdutuksekseni
jää pantiksemme tänne sentään Max.

ILLO.
Ei hengissä hän täältä hievahdakaan.

WALLENSTEIN (seisahtuu ja kääntyy takaisin).
Älkäätte olko niinkuin naiset, jotka
palaavat ensi sanaans' aina, milloin
puhuttu järkeä on tuntikaudet! --
Ei ole teot, aatteet ihmisen
kuin aallot sokeat. Vaan maailmansa
sisäinen -- syv' on kaivos; ikuinen
sen syvyydest' on niillä kuohuntansa.
Niin välttämättömät kuin heelmät puun
ne ovat, sattumus ei muuta niitä.
Jos meist' on nähty sisin, kaiken muun,
tahtomme, toimintamme, tietää siitä.

    (Poistuvat.)


NELJÄS KOHTAUS.

    Piccolominin asuntoon kuuluva huone.
    OCTAVIO PICCOLOMINI matkaan valmiina. AJUTANTTI.

OCTAVIO.
Komennuskunta saapui?

AJUTANTTI.
                      Alhaall' ovat.

OCTAVIO.
Väkeä varmaa lie ne, ajutantti?
Kenenkä rykmentistä?

AJUTANTTI.
                     Tiefenbachin.

OCTAVIO.
Se rykmentti on uskollinen. Olkoot
ne takapihass' siellä rauhallisna,
piilossa, kunnes kello kilskaa; silloin
lukitkaa portit, tarkkaan vartioikaa!
Ja kenen kohtaatte, se vangitkaa!
    (Ajutantti poistuu.)
Kai tarvitse en heidän palvelustaan,
niin toivon, laskut näät on mulla varmat.
Vaan nyt on palveltava keisaria,
on peli suuri, siis on liian pientä
parempi liian suuri varovaisuus.


VIIDES KOHTAUS.

    OCTAVIO PICCOLOMINI. ISOLANI astuu huoneeseen.

ISOLANI.
Täss' olen -- Ketä muita tulee vielä?

OCTAVIO (salamielisesti).
Sananen teille, kreivi Isolani.

ISOLANI (salamielisesti).
No, joko? Käykö toimeen ruhtinas?
Te minuun saatte luottaa. Koetelkaa!

OCTAVIO.
Voi käydä niin.

ISOLANI.
                En, herra veli, kuulu
semmoisiin, jotka sanoill' uljailee,
vaan tekoon vaadittaissa pakoon pötkii.
Kokenut herttualt' oon ystävyyttä,
Jumala nähköön! Herttuaa saan kiittää
kaikesta. Hänt' en petä.

OCTAVIO.
                         Saadaan nähdä.

ISOLANI.
Varuilla olkaa! Kaikk' ei sitä mieltä.
Tääll' useakin pitää hovin puolta
eik' äskeist' allekirjoitusta, joka
otettiin varkain, katso sitovaksi.

OCTAVIO.
Vai niin! Ne herrat mulle ilmoittakaa!

ISOLANI.
Hiis! Kaikki saksalaiset puhuu niin.
Myös Esterházy, Kaunitz, Deodati[49]
sanovat: hovia on toteltava.

OCTAVIO.
Iloitsen.

ISOLANI.
          Tekö?

OCTAVIO.
                Niin, kun ystäviä,
palvelijoita viel' on keisarilla.

ISOLANI.
Pois pila! Huonoja ei oo ne miehet.

OCTAVIO.
Ei suinkaan. Enhän toki laske pilaa.
Todella iloitsen, kun voimakkaaksi
asian hyvän huomaan.

ISOLANI.
                     Piru! Mitä?
Siis ette ole?[50] -- Mitäs minä täällä?

OCTAVIO (arvokkaasti).
Selittämässä vain, te ystäväkö
vai vihollinen ootte keisarin.

ISOLANI (uhmaten).
Sen sille sanon, joll' on valta tehdä
minulle tämänmoinen kysymys.

OCTAVIO.
Tää kirje sanokoon, mull' onko valta!

ISOLANI.
Mi -- mitä? Tämä kirjoitus ja leima on keisarin.

(Lukee.)

    "Siis olkoon armeijamme päällikkö kukin kenraalluutnantin
    ja kreivin, rakkaan Piccolominimme käskyille niinkuin meidän"

-- Hm -- No -- Niin!
Kenraaliluutnantti, saan -- onnitella.

OCTAVIO.
Te alistutte käskyyn?

ISOLANI.
                      Minä -- mutta
niin äkin yllätätte mun -- Kai suodaan
ajatusaikaa --

OCTAVIO.
               Kaksi minuuttia.

ISOLANI.
Mut asiahan on niin --

OCTAVIO.
                       -- selvä, suora.
Herranne petättekö, vaiko hälle
olette uskollinen, ilmoittakaa!

ISOLANI.
Petänkö -- Taivas -- Kyseess' onko petos?

OCTAVIO.
On kyllä. Ruhtinas on kavaltaja,
viholliselle tahtoo joukot jättää.
Sanokaa, luovutteko keisarista!
Viekkaasti liityttekö vihollisiin?

ISOLANI.
Mit' aattelette? Majesteetistako
luopuisin minä? Niinkö sanoin? Milloin
sanonut oisin moista?

OCTAVIO.
                      Ette vielä.
Niin, ette. Odotan vaan, sanotteko.

ISOLANI.
Mieluista kuulla teidän todistavan,
semmoista etten ole sanonut.

OCTAVIO.
Siis eroatte kai te ruhtinaasta?

ISOLANI.
Jos petost' aikoo -- Petos katkoo siteet.

OCTAVIO.
Päätätte taistoon käydä häntä vastaan?

ISOLANI.
Hän hyvää mulle teki -- vaan jos hän
on konna, jumaliste, laskun revin.

OCTAVIO.
Iloitsen, hyväll' että mukaannuitte.
Tän' yönä hiljaa lähtekäätte kaikkein
kevyiden joukkoin kanssa. Näyttäköön,
kuin käsky olis itse herttualta.
Kokouspaikkana on Frauenberg,
siell' antaa Gallas teille lisäkäskyt.

ISOLANI.
Mä tottelen. Vaan hoviss' ilmoittakaa,
kuink' altis olen!

OCTAVIO.
                   Kiittäin ilmoitan.
    (Isolani poistuu. Saapuu palvelija.)
Eversti Buttlerko? No hyvä on.

ISOLANI (tullen takaisin).
Anteeksi suokaa jäyhä olentoni!
Oi, tiesinkö, ett' oli edessäni
niin suuri henkilö!

OCTAVIO.
                    Jo riittää.

ISOLANI.
                                Olen
iloinen vanha veikko, ja jos lie
minulta viinin innoss' singahtanut
hovia vastaan sana vinha, enpä,
tiedätte, tarkoittanut pahaa.

    (Menee pois.)

OCTAVIO.
                              Älkää
siit' olko huolissanne! -- Onnistui!
Myös toisiin nähden olkoon sama onni!


KUUDES KOHTAUS.

    OCTAVIO PICCOLOMINI. BUTTLER.

BUTTLER.
Kenraaliluutnantti, ma ohjeitanne
odotan.

OCTAVIO.
        Arvokkaana vieraanani
ja ystävänä olkaa tervetullut!

BUTTLER.
On liikaa kunniaa tää mulle.

OCTAVIO (kumpaisenkin istuuduttua).
Mun ystävällisyyteeni, jot' eilen
osoitin teille, ette vastannut.
Te muotoseikaksi kai turhaks sen
erehtyin katsoitte. Tuo toivomus
läks sydämestä, totta tarkoitin,
sill' aika yhtyä on kelpo miesten.

BUTTLER.
Vain samanmieliset voi tehdä niin.

OCTAVIO.
On samanmieliset kaikk' oiva miehet.
Vastatkoon ihminen vain _siitä_ työstään,
johonka luonne hänet tyynnä ajaa.
Sokeain erhetysten voima työntää
parhaatkin usein tieltä oikealta.
Tulitte Frauenbergin kautta. Eikö
ilmaissut mitään Gallas ystäväni?

BUTTLER.
Vain sanoja, jotk' ovat hukkaan menneet.

OCTAVIO.
Se ikävää, tuo neuvo näät ol' oiva.
Minulla myös ois teille samanlainen.

BUTTLER.
Se vaivaa teille tois -- ja minut saattais
huonosti ansaitsemaan hyvän luulon.

OCTAVIO.
On aika kallis, puhukaamme suoraan!
Tiedätte, kuink' on laita. Herttuahan
petosta miettii, lisätä voin vielä:
hän sen on tehnyt; joku tunti sitten
on liittoon käyty vihollisen kanssa.
Jo Praagiin, Egeriin käy viestit, meidät
huomenna viedään vihollisen leiriin.
Vaan hänpä pettyy, viisaus näät valvoo,
viel' ystäviä tääll' on keisarilla,
on luja niiden näkymätön liitto.
Tää kirje hänet henkipatoks saattaa,
armeijan kieltää häntä kuulemasta,
kaikk' oikeuttaharrastavat kutsuu
hän minun komentooni. Valitkaa
asia hyvä meidän kerallamme
tai pahain paha osa hänen kanssaan!

BUTTLER (nousee seisomaan).
On hänen osansa myös mun.

OCTAVIO.
                          Se onko
viimeinen päätöksenne?

BUTTLER.
                       On.

OCTAVIO.
                           Vaan kuulkaa,
eversti Buttler! Teill' on aikaa vielä.
Sananne vinha pysyy haudattuna
poveni kätkössä. Se peruuttakaa!
Paremmin valitkaa, kuin valitsitte!

BUTTLER.
Kenraaliluutnantti, teill' onko muuta?

OCTAVIO.
Jo valkotukka ootte. Peruuttakaa!

BUTTLER.
Hyvästi!

OCTAVIO.
         Mitä? Uljas miekkanneko
sellaiseen taistoon paljastuisi! Vaihtuis
kiroihin kiitos, jonk' on teille velkaa
jo vuotta neljäkymment' Itävalta?

BUTTLER (katkerasti nauraen).
Kiitosta sieltä!

    (Tekee lähtöä.)

OCTAVIO (antaa hänen mennä ovelle asti, kutsuu sitten).
                 Buttler!

BUTTLER.
                          Tehkää hyvin!

OCTAVIO.
Mitenkäs kreivin kävi?

BUTTLER.
                       Kreivin? Mitä?

OCTAVIO.
Sen kreivinarvon?

BUTTLER (vimmastuneena).
                  Kuolema ja horna!

OCTAVIO (kylmästi).
Te haitte sitä, mutta ette saanut.

BUTTLER.
Pilkkanne maksaa saatte. Miekka esiin!

OCTAVIO.
Pois miekka! Sanokaapa tyynnä, kuinka
sen kävi! Sitten myönnän hyvityksen.

BUTTLER.
Maailma tietää saakoon heikkouden,
jot' itselleni en voi anteeks antaa! --
Kenraaliluutnantti, mä kunniaa
himoitsen, en voi sietää halveksuntaa.
Minua loukkas, että synty, nimi
ol' armeijassa eellä ansion.
En huonomp' olla tahtonut kuin toiset
mun toverini[51] ja niin tuohon tekoon
pahalla hetkell' osuin -- Olin hullu!
Mut ansainnut en moista rangaistusta. --
Evätä saattoi arvon -- Miksi kielto
tuon halveksunnan kautta kovennettiin,
uskolliseksi nähty palvelija,
iäkäs mies, niin pilkoin maahan lyötiin,
mainittiin sukujuuren häpeästä,[52]
kun hällä oli ollut heikko hetki?
Vaan pistimenpä luonnolta sai mato,
jot' ylväs mielivalta ilvein polkee --

OCTAVIO.
Parjattu teit' on varmaan. Arvaatteko,
ken tehnyt on niin huonon palveluksen?

BUTTLER.
Olkoonpa vaikka ken! Vaan se on lurjus,
espanjalainen, joku hovimies,
sukua vanhaa, aatelista, jonka
lien varjoon saanut, kateellinen konna,
jot' itsehankkimani arvo loukkaa.

OCTAVIO.
Aikeenne hyväksyikö herttuakin?

BUTTLER.
Hän yllyttikin mua, puolestani
hartaana ystävänä puhui vielä.

OCTAVIO.
Vai niin! Siit' ootte varma?

BUTTLER.
                             Kirjeen luin.

OCTAVIO (painokkaasti).
Niin minäkin -- vaan toisinpa se kuului.
    (Buttler säpsähtää.)
Minulla sattumalt' on sama kirje;
sanani totuuden siit' itse näätte.

    (Antaa Buttlerille kirjeen.)

BUTTLER.
Haa! Mit' on tämä?

OCTAVIO.
                    Varoin, että ootte,
eversti Buttler, vehkeilyjen uhri.
Siis herttua on teitä yllyttänyt? --
Hän tässä kirjeessä teit' ylenkatsoo,
ministeriä neuvoo kurittamaan
teit' ylpeydestä muka.

    (Buttler on kirjeen lukenut, hänen polvensa
    vapisevat, hän tapailee tuolia ja istuutuu.)

Ei vihamies teit' ahdista. Ei kukaan
suo teille pahaa. Herttuapa vain
on teitä solvannut. Hän selvään aikoi
pois keisaristanne vaan teidät riistää --
Hän kostoltanne toivoi, mit' ei taattu
uskollisuutenne ois koskaan suonut,
jos mielenne vaan pysyi rauhallisna.
Aseena sokeana aikoi käyttää
hän teitä sekä välikappaleena
ilkeihin vehkeisiin. Hän määrään pääsi.
Vähällä vaan vei teidät polultanne
hyvältä, nelikymmenvuotiselta.

BUTTLER (ääni vavisten).
Saattaako keisar' anteeks antaa mulle?

OCTAVIO.
Enemmän tekee hän. Hän hyvittää
tuon syyttä kärsimänne solvauksen.
Mielellään suo hän teille lahjan, jonka
soi pahaan tarkoitukseen ruhtinas.
Omaksi saatte vanhan rykmenttinne.

BUTTLER (tahtoo nousta seisomaan, mutta vaipuu takaisin. Hänen mielensä
on kuohuksissa, hän koettaa puhua, mutta ei voi. Viimein
hän irroittaa miekan kannikkeesta ja ojentaa sen Piccolominille.)

OCTAVIO.
No mitä?

BUTTLER.
         Ottakaa!

OCTAVIO.
                  Miks? Tyyntykää!

BUTTLER.
En tätä miekkaa kantamaan ma kelpaa.

OCTAVIO.
Sen takaisin nyt annan. Puolustakaa
sill' oikeutta aina kunnialla!

BUTTLER.
Niin armollisen keisarin mä jätin!

OCTAVIO.
Palatkaa! Joutuin irti herttuasta!

BUTTLER.
Hänestä irti!

OCTAVIO.
              Mitä? Epäröitte?

BUTTLER (pelottavasti karjaisten).
Vain irtikö? Oi, hänen täytyy kuolla!

OCTAVIO.
Nyt tulkaa Frauenbergiin! Uskolliset
luo Gallaan, Altringerin sinne rientää.
Velvollisuuksiin mont' oon käännyttänyt,
tän' yönä pakenee ne Pilsenistä.

BUTTLER (on järkytettynä kävellyt edestakaisin ja
astuu katse päättäväisenä Octavion luo).
Saaneeko, kreivi Piccolomini,
mies rehti haastaa, jok' ol' luopiona?

OCTAVIO.
Saa, ken niin vakaasti on katunut.

BUTTLER.
Mun jäädä sallikaa!

OCTAVIO.
                    Mit' aattelette?

BUTTLER.
Mun suokaa jäädä rykmenttini kanssa!

OCTAVIO.
Voin luottaa teihin. Mit' on mielessänne?

BUTTLER.
Sen teko näyttää. Älkää tiedustelko!
Te minuun luottakaa! Te saatte luottaa!
Hänt' ette, jumaliste, jätäkään
hyvälle enkelilleen! -- Voikaa hyvin!

    (Poistuu.)

PALVELIJA (tuo kirjelapun).
Toi outo mies sen sekä poistui heti.
Pihalla on jo hevot ruhtinaan.

    (Poistuu.)

OCTAVIO (lukee).
"Sielt' irti pääskää! Teidän Isolani." --
Kun pääsis ensin tästä kaupungista!
Näin liki satamaako ajaisimme
karille? Pois! En turvass' ole täällä.
Vaan missä poikani nyt viipynee?


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    MOLEMMAT PICCOLOMINIT.

MAX (tulee mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, hänen silmänsä
kierivät hurjasti ja hänen käyntinsä on epävarmaa; hän ei näytä
huomaavan isäänsä, joka seisoo syrjässä ja säälivästi silmäilee
poikaansa. Pitkin askelin astuu Max huoneen poikki, seisahtuu taas
ja heittäytyy viimein tuoliin, tuijottaen suoraan eteensä).

OCTAVIO (lähenee häntä).
Matkalle lähden.
    (Kun hän ei saa mitään vastausta, ottaa hän poikaansa kädestä.)
                 Max, jää hyvästi!

MAX.
Hyvästi!

OCTAVIO.
         Kohta seuraat?

MAX (häneen katsomatta).
                        Sinuako?
Mutkainen ties ei ole minun tieni.

    (Octavio laskee hänen kätensä irti ja astahtaa taapäin.)

Jos oisit ollut suora, rehellinen,
näin pitkällä ei oltais, kaikk' ois toisin:
ei hän ois tehnyt tätä kauheutta,
hyvillä ihmisill' ois teho häneen,
ei tarttunut hän oisi pahain ansaan.
Miks salaa, kavalasti vaanien,
kuin varkaat apureineen, hiivitään?
Kirottu viekkaus, sa pahan äiti,
sa tuskaatuova, meidät turmelet!
Ois kaikki meidät pelastanut suoruus,
tuo puhdas, maailmatasäilyttävä.
Isäni, en voi sua puhdistaa.
Minua herttua on pettänyt
julmasti; sinun työs on yhtä huono.

OCTAVIO.
Ah, poikani! Suon anteeks surullesi.

MAX (nousee seisomaan, silmäilee isäänsä epätietoisennäköisenä).
Oletko, isä, kenties tahallasi
näin pitkälle sä vienyt asias?
Jos sortuu hän, niin sinä nouset. Siitä,
Octavio,[53] en pidä, en.

OCTAVIO.
                          Oi, taivas![54]

MAX.
Voi mua! Luontoni on muuttunut.
Kuink' epäluulo valtaa vapaan sielun?
On mennyt luottamus ja usko, toivo,
valhetta kaikk' on, mitä kunnioitin.
Ei! Eihän kaikki! Armas elää vielä,
hän vilpitön ja puhdas on kuin taivas.
Vallitsee kaikkialla petos, murha
ja myrkky, väärävala, kavallus;
tää lempemme vain keskell' ihmissuvun
on saari saastaton ja puhdas paikka.

OCTAVIO.
Viisaammin teet, jos heti seuraat mua.

MAX.
Armaalle heittämättä hyvästiä
viimeistä kertaa -- Oi, en koskaan!

OCTAVIO.
                                    Säästä
hyvästijätön tuskast' itseäsi,
kun eronne on välttämätön! Tule!
Pois tule, poikani!

    (Aikoo vetää Maxin mukaansa.)

MAX.
                    En! Kautta Luojan!

OCTAVIO (kiihkeämmin).
Pois tule, isänäsi käsken sua.

MAX.
Niin -- käske ihmiselliseen! Jään tänne.

OCTAVIO.
Nimessä keisarin, Max, seuraa mua!

MAX.
Sydämet kumarra ei keisareita.
Tahdotko riistää minult' ainoankin,
mink' onnettomuus jättänyt on mulle:
armaani säälin? Julmastiko pitää
julmankin tapahtua? Mist' en pääse,
sen halpamaisestiko tekisin
ja pakenisin arasti ja salaa
pois hänen luotaan kelvottoman lailla?
Hän nähköön tuskani ja kärsintäni,
hän kuulkoon huudot sielun raadellun,
minua itkeköön -- Oi, ihmiset
on julmia, vaan hän on enkel' Luojan!
Hän epätoivon riehun kauhean
saa sielustani pois; tään kuolintuskan
haihduttaa valittavin lohtusanoin.

OCTAVIO.
Et pääse irti, niin -- et voi. Sa tule,
pelasta, poikani, oi, kunniasi!

MAX.
Vain tuhlaat sanojasi; minä seuraan
sydämen ääntä, siihen saatan luottaa.

OCTAVIO (suunnillaan, vavisten).
Max! Max! Jos kauhea tuo sattuu mulle,
jos sinä -- poikani, mun vertain omaa --
oi, aatella en saata -- itses sille
riettaalle myyt ja painat polttomerkin
sukumme aatel'-arvoon, silloin näkee
maailma kammoin, että pojan miekka
juo isän verta hirmu-ottelussa.

MAX.
Oi, aatellut jos oisit ihmisistä
parempaa, paremmin sä oisit tehnyt!
Kirottu, turmiokas epäluulo!
Ei nää se mitään lujaa, pysyväistä;
ja kaikki horjuu ilman luottamusta.

OCTAVIO.
Ja vaikka luotankin sun sydämeesi,
saatatko noudattaa sen ääntä aina?

MAX.
Et sinä saanut sitä vaikenemaan,
ja yhtä vähän saapi herttuakaan.

OCTAVIO.
Oi Max, en koskaan nää sun palajavan!

MAX.
Et koskaan nää mun sua häpäisevän.

OCTAVIO.
Nyt lähden Frauenbergiin, sulle jätän
sun pappenheimiläises; Tiefenbachin,
Toscanan, Lothringenin rykmentit
avukses jää. Ne sua rakastaa,
valansa pitää, ennen kaatuvat
kuin sinut hylkäävät ja kunniansa.

MAX.
Saat luottaa siihen, että kaadun täällä
tai heidät johdatan pois Pilsenistä.

OCTAVIO (lähtemäisillään).
Hyvästi, Max!

MAX.
              Jää hyvästi!

OCTAVIO.
                           Ja eikö
rakasta silmäystä? Eikö kättä
jäähyväisiksi? Käymme veritaistoon,
on epävarma, salattu sen loppu.
Erota näin ei ollut tapanamme.
Siis eikö mulla ole poikaa enää?
(Max heittäytyy hänen syliinsä, kauan he viipyvät äänettömässä
syleilyssä, sitten poistuvat kumpikin eri puolelle.)



KOLMAS NÄYTÖS.


    Friedlandin herttuattaren huoneistoon kuuluva sali.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    KREIVITÄR TERZKY. THEKLA. NEITI von NEUBRUNN.

Molemmat viimeksimainitut tekevät naistentöitä.

KREIVITÄR.
Minulta, Thekla, ette kysy mitään?
Teilt' olen sanaa kauan odottanut.
Mitenkä voitte olla lausumatta
näin pitkään aikaan hänen nimeänsä?
Tai lien jo liikaa, lie jo toiset polut
kuin minun kauttani teill' olemassa?
Sanokaa, oletteko häntä nähnyt!

THEKLA.
En tänään nähnyt ole enkä eilen.

KREIVITÄR.
Myös ette kuullut? Minuun saatte luottaa.

THEKLA.
En sanaa.

KREIVITÄR.
          Ja niin tyyni olla voitte!

THEKLA.
Niin olen.

KREIVITÄR.
       Neubrunn, meidät jättäkää!

    (Neiti von Neubrunn poistuu.)


TOINEN KOHTAUS.

    KREIVITÄR. THEKLA.

KREIVITÄR.
Ei miellytä se mua, että hän
niin hiljaa pysyttelee juuri nyt.

THEKLA.
Nyt juuri!

KREIVITÄR.
           Kun jo tietääkin hän kaiken!
Ois aika hällä mielensä jo näyttää.

THEKLA.
Puhukaa selvemmin, jott' ymmärtäisin!

KREIVITÄR.
Senvuoksi lähetinkin neidin pois.
Te ette, Thekla, ole enää lapsi.
On sydämenne täysi-ikäinen,
lemmitte, teidän lempenne ei pelkää.
Isänne henkeä teiss' enemmän
kuin äitinne on. Te siis voitte kuulla,
mit' _äidillänne_ ei ois voimaa kestää.

THEKLA.
Suvaitkaa lopettaa tää valmistelu!
Saa olla vaikka mitä! Tuokaa esiin!
Suurimman tuskan tuo tää johtopuhe.
Siis mit' on sanomista? Lyhyesti!

KREIVITÄR.
Mut älkää pelästykö --

THEKLA.
                       Sanokaa!

KREIVITÄR.
On teidän vallass' isäänne nyt auttaa
suuresti --

THEKLA.
            Minun vallassani! Voinko --

KREIVITÄR.
Max Piccolominista ootte rakas.
Isäänne voitte hänet iäks liittää.

THEKLA.
Miks mua tarvis? Eikös hän jo ole?[55]

KREIVITÄR.
Hän oli.

THEKLA.
         Miks ei viel' ois, miks ei jäisi
iäksi?

KREIVITÄR.
       Hän myös keisarissa pysyy.

THEKLA.
Mikäli kunnia ja vala vaatii.

KREIVITÄR.
Lempensä todisteet nyt vaaditaan,
velvollisuuden ei, ei kunniankaan!
Hänelle selittäkää nämä sanat:
velvollisuus ja kunnia -- ne ovat
niin moniymmärteiset, kaksimielet;
lemmessään nähköön tiensä kunniaan!

THEKLA.
Mitenkä?

KREIVITÄR.
         Keisarista pois tai teistä.

THEKLA.
Isääni yksityiseen elämään
hän mielellänsä seuraa. Kuulittehan,
kuink' iloiten hän aseist' eroais.

KREIVITÄR.
Erota niist' ei sais, vaan tulis käyttää
isänne hyödyks niitä.

THEKLA.
                      Ilomielin
puolesta isän verensä hän antaa
ja henkensä, jos isää loukataan.

KREIVITÄR.
Nyt ette mua käsitä -- Siis kuulkaa!
Isänne keisarisi' on luopunut,
hän aikoo liittyä nyt viholliseen
armeijan keralla --

THEKLA.
                    Voi äitiäni!

KREIVITÄR.
On suuri esimerkki tarpeen, että
sais mukaan armeijan. Se kunnioittaa
kumpaakin Piccolominia, nämä
sen mieltensuuntaa ohjaavat, ja kaikki
seuraavat heidän esimerkkiänsä.
Isästä oomme varmat[56] pojan kautta --
Niin paljon nyt on teidän vallassanne.

THEKLA.
Voi äitiraukka! Mikä surman isku
sinua odottaa! -- Hän sit' ei kestä.

KREIVITÄR.
Hän välttämättömyyteen alistuu.
Tunnenhan hänet -- Häntä pelottaa
etäiset, vastaiset; vaan mist' ei pääse,
mi tullut on, sen alistuin hän kestää.

THEKLA.
Oi aavistava sieluni?[57] -- Nyt juuri --
nyt läsnä on tuo kylmä hirmukäsi,
jok' ilontoivettani kouraisee.
Tiesinhän sen -- Oi, heti tultuani
aavistus raskas sanoi mulle, että
nyt kohdallani oli turmantähdet --
Mut ensiks aattelenko itseäni --
Oi armas äiti!

KREIVITÄR.
               Tyyntykää! Ei pidä
valittaa suotta. Suokaa isällenne
vain ystävä ja itsellenne armas,
niin kaikki vielä saattaa käydä hyvin.

THEKLA.
Hyvinkö! Iäks oomme erotetut! --
Ei puhett' enää niistä asioista.

KREIVITÄR.
Ei jätä teitä hän. Ei saata jättää.

THEKLA.
Voi häntä onnetonta!

KREIVITÄR.
Jos todella hän teitä rakastaa,
niin pian ratkaisun hän tekee.

THEKLA.
                               Pian,
siit' olkaa varma. Ratkaisun! Täss' onko
siis vielä ratkaistavaa?

KREIVITÄR.
                         Tyyntykää!
Äitinne saapuu -- kuulkaa! --

THEKLA.
                              Kuinka kestän
mä hänen katsettansa?

KREIVITÄR.
                      Tyyntykää!


KOLMAS KOHTAUS.

    HERTTUATAR. EDELLISET.

HERTTUATAR (kreivittärelle).
Ken oli täällä, sisko? Minä kuulin
vilkasta puhetta.

KREIVITÄR.
                  Ei ollut ketään.

HERTTUATAR.
Niin arka olen. Joka risahdus
ennustaa mulle turmansanomaa.
Sanokaa, sisko, mulle, kuink' on laita!
Taipuuko hän nyt tahtoon keisarin,
lähettää kardinaalille[58] ne huovit?
Ja saiko Questenberg, kun läksi pois,
suotuisan vastauksen? --

KREIVITÄR.
                         Ei, ei saanut.

HERTTUATAR.
Oi, hukassa siis kaikki! Näen nyt
pahimman seuraavan. Ne päällikkyyden
häneltä ottavat, taas kaiken käy
kuin Regensburgiss' ennen.

KREIVITÄR.
                           Eipä niin.
Ei tällä kertaa. Siitä rauhass' olkaa!

    (Thekla ankaran mielenliikutuksen vallassa syöksyy
    äitinsä luo ja itkien sulkee hänet syliinsä.)

HERTTUATAR.
Voi sitä jäykkää, hillitöntä miestä!
Mit' olenkaan jo nähnyt, kärsinyt
avioliitossani, joka täynnä
onnettomuuksia on ollut! Sillä
ikäänkuin tulipyörään kahlittuna,
jok' iäti ja taukoomatta kiitää,
mä hänen kanssaan olen viettänyt
tuskaista elämää; hän mua raastoi
huimaavan, jyrkän kuilun reunaa kohti. --
Äl' itke, lapsi! Älä kärsintääni
pahaksi enteeks katso, älä salli
vastaista liittoas sen katkeroittaa!
Vain yksi Friedland on; ei sinun, lapsi,
pelätä tarvis äitis kohtaloa.

THEKLA.
Oi, pian paetkaamme, rakas äiti!
Tää olopaikk' ei ole meitä varten.
Jokainen uusi hetki synnyttää
tääll' uuden, suunnattoman kauhukuvan!

HERTTUATAR.
Tyynemmän osan saat! -- Myös meill' on ollut,
minulla sekä sinun isälläsi,
ihanat päivät; vielä muistelen
iloisin mielin alkuvuosiamme.
Viel' iloisna hän silloin ponnisteli
ja maineenhimonsa ol' liekki, joka
lämmitti vienosti, ei riehunut
tulena tuhoovana. Keisarikin
rakasti häntä sekä häneen luotti,
ja mihin ryhtyi hän, se onnistui.
Vaan jälkeen Regensburgin turmanpäivän,
mi syöksi hänet korkeudestansa,
on häneen tullut synkkä, harhaileva,
epäileväinen, seuranarka henki.
Pakeni rauha häntä; vanhaan onneen
ja omaan voimaan enää luottamatta
hän kiintyi salataitoihin, jotk' eivät
harjoittajalleen onnea tuo koskaan.

KREIVITÄR.
Sen omin silmin näätte -- Mutta häntä
me _tämmöisinkö_ puhein odotamme?
Hän heti tääll' on. Tuommoisnako hän
nyt tapaa _tyttärensä_?

HERTTUATAR.
                      Tule, lapsi,
ja pyyhi kyyneleesi! Näyttäydy
iloisna isälles -- Kas, ruusukkeesi
on irti -- Hiukses on solmittava.
Oi tule, älä itke -- himmentyy
suloinen silmäs -- Mitä aioin virkkaa?
Niin, onhan tämä Piccolomini
arvoisa, ansiokas ylimys.

KREIVITÄR.
On kyllä, sisko.

THEKLA (tuskaisena kreivittärelle).
                 Täti, ettehän
pahastu? (Aikoo poistua.)

KREIVITÄR.
         Minne? Isännehän tulee.

THEKLA.
En nyt voi häntä nähdä.

KREIVITÄR.
                        Vaan hän kaipaa
ja kysyy teitä.

HERTTUATAR.
                Miksi menee hän?

THEKLA.
En kestää jaksa hänen näkemistään.

KREIVITÄR (herttuattarelle).
Hän pahoin voi.

HERTTUATAR (huolissaan).
Laps armas, mikä sull' on?

    (Molemmat seuraavat neitoa ja koettavat häntä pidättää.
    Wallenstein tulee puhellen Illon kanssa.)


NELJÄS KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. ILLO. EDELLISET.

WALLENSTEIN.
Viel' onko leiri tyynnä?

ILLO.
                         Kaikk' on hiljaa.

WALLENSTEIN.
Voi jonkun tunnin jälkeen viesti tulla
Praagista, että meidän on jo tämä
pääkaupunki. Me silloin voimme heittää
pois naamion ja täällä joukoillemme
ilmaista hankkeemme ja kuink' on käynyt.
Silloinpa esimerkki määrää kaiken.
Kas, ihminenhän tekee toisten mukaan,
ken etumaisna on, se lauman johtaa.
Ei praagilaiset joukot tiedä muuta,
kuin että muka väki Pilsenissä
on meille valan tehnyt, siispä tehköön
se valan meille, koska praagilaiset
on sille esimerkin antaneet. --
On Buttler, niinkö, meihin yhtynyt?

ILLO.
Hän vaatimatta, vapaaehtoisesti
rykmenttiänsä tuli tarjoomaan.

WALLENSTEIN.
Ei kaikkiin ääniin, huomaan, tule luottaa,
povessa jotka meitä varoittavat.
Pettääkseen lainaa usein valheenhenki
totuuden äänen, sitä jäljittelee
ja lausuu perättömät ennustukset.
Tält' arvoisalta, kelpo Buttlerilta
salaisen vääryyden saan anteeks pyytää;
sill' eräs tunne, jot' en voittaa saata --
peloksi sit' en juuri katso -- valtaa
kauhistain mieleni, kun hän on läsnä,
ja sepä rakkauden ilon estää.
Tää oiva, josta henki varoittaa,
nyt tarjoo ensimäisen onnentakeen.

ILLO.
Arvoisa esimerkki tämä varmaan
armeijan parhaimmiston sinuun liittää.

WALLENSTEIN.
Käy käskemässä tänne Isolani,
kiitollisuuteen hänet äskettäin
velvoitin. Hänestä nyt alan. Mene!

    (Illo menee ulos, toiset ovat sillävälin taas tulleet etualalle.)

Kas, äiti sekä rakas tyttäremme!
Puuhista levätkäämme hiukkasen --
Halunnut olen hetken valoisan
rakkaiden omaisteni seurass' olla.

KREIVITÄR.
On kauan, veli, yhdess'-olostamme.

WALLENSTEIN (syrjään, kreivittärelle).
Hän jaksaako sen kuulla? Onko valmis?

KREIVITÄR.
Ei vielä.

WALLENSTEIN.
          Tyttäreni, istu tänne!
On hyvä henki sinun huulillasi,
sun taitoas on äiti kiittänyt,
sinussa sointuisuuden vieno ääni
asuvan kuuluu, joka sielun lumoo.
Semmoista ääntä nyt mä tarvitsen
pois saamaan pahan hengen, joka lentää
mun pääni ympärillä mustin siivin.

HERTTUATAR.
Miss' on nyt kitarrisi, Thekla? Tule!
Suo isäsi nyt joku näyte kuulla
sun taiteestas!

THEKLA.
                Voi, oma äiti! Taivas!

HERTTUATAR.
No tule, Thekla, isääs ilahduta!

THEKLA.
En saata, äiti --

KREIVITÄR.
                  Kuinka? Siskontytär!

THEKLA (kreivittärelle).
Voi, armahtakaa -- Nytkö -- kun tää tuska
kouristaa sieluani -- laulaa hälle,
jok' oman äitini nyt syöksee hautaan!

HERTTUATAR.
No, Thekla, oikkujako? Käykö siis
turhaksi hyvän isäs toivomus?

KREIVITÄR.
On tässä kitarri.

THEKLA.
                  Voi -- Kuinka saatan --

    (Pitää soitinta vapisevassa kädessään, sielunsa ankarasti
    kamppaillessa, ja juuri kun hän on ryhtymäisillään laulamaan
    hän kauhistuu, viskaa soittimen pois ja rientää huoneesta.)

HERTTUATAR.
Oi lapsi-kulta -- hän on sairas!

WALLENSTEIN.
No, mikä tytöll' on? Noin onko muulloin?

KREIVITÄR.
Kun hän sen ilmaisi,[59] en minäkään
jää vaiti.

WALLENSTEIN.
           Mitä siis?

KREIVITÄR.
                      Hän rakastaa.

WALLENSTEIN.
Rakastaa! Ketä?

KREIVITÄR.
                Piccolominia.
Sit' etkö huomaa? Eikö siskonikaan?

HERTTUATAR.
Oi, sekö painoi hänen sydäntänsä?
Siunatkoon Luoja lastani! Ei sua
häpäise valintasi.

KREIVITÄR.
                   Tämä matka --
Jos tät' et ole tarkoittanut, syytä
täst' itseäsi! Sinun oisi tullut
valita toinen teille saattajaksi!

WALLENSTEIN.
Tietääkö Max?

KREIVITÄR.
              Hän toivoo Theklaa.

WALLENSTEIN.
                                  Häntä
omakseen -- Onko poika hullu?

KREIVITÄR.
                              Thekla
sais itse kuulla!

WALLENSTEIN.
                  Friedlandittaren
hän uskoo saavansa? Tuo päähänpisto
on hauska! Pojan tuumat maass' ei mada.

KREIVITÄR.
Kun olet häntä aina suosinut,
niin --

WALLENSTEIN.
        -- tahtoo hän mun viimein periäkin.
Rakastan poikaa, kunnioitan; vaan
se merkitseekö tyttäreni kättä?
Osoitetaanko suosiota juuri
ainoilla lapsillaan ja tyttärillään?

HERTTUATAR.
Henkensä aateluus ja jalot tavat --

WALLENSTEIN.
Saa niillä sydämeni, tytärt' ei.

HERTTUATAR.
Ja sääty, esi-isät --

WALLENSTEIN.
                      Esi-isät!
Hän alamainen on, ja vävyn minä
Euroopan valtaistuimilta haen.

HERTTUATAR.
Älkäämme liian ylös yritelkö,
ettemme vajoaisi liian alas!

WALLENSTEIN.
Sitäkö varten paljon uhrasin
ylhäälle yli toisten noustakseni,
jott' elonosan suuren päättää saisin
vain halpaan sukulaisuussuhteeseen? --
Olenko sitä varten --

    (Pysähtyy äkisti, malttaen mielensä.[60])

                      Tytär yksin
minulta jälkeen jääpi; hänen päässään
haluan nähdä kruunun, taikka sitten
en elää tahdo enää. Mitä? Kaikki --
niin, kaikki alttiiks annan, että _hänet_
suureksi voisin tehdä -- _nytpä_ juuri,
kun puhelemme[61] --
    (Malttaa mielensä.)
                     Pitäisikö mun,
kuin heikon isän, porvarillisesti
ne naittaa, jotka toistaan rakastavat?
Ja juuri nyt, kun minä haluan
valmiiksisaadun työni seppelöidä --
Ei, hän on säästämäni kalleus,
viimeinen, aarteistoni paras raha,
todella sit' en halvemmasta anna
kuin kuninkaallisesta valtikasta --

HERTTUATAR.
Oi puolisoni! Aina rakennatte,
edelleen yhä, aina pilviin asti,
mut ette ajattele, ettei kestä
horjakkaa rakennusta kaita pohja.

WALLENSTEIN (kreivittärelle).
Sanoitko hälle, minne asunnon
hänelle määrään?

KREIVITÄR.
                 Itse sanokaa!

HERTTUATAR.
Kuink'? Eikös palatakaan Kärnteniin?

WALLENSTEIN.
Ei.

HERTTUATAR.
   Taikka yhdellekään tilallenne?

WALLENSTEIN.
Ei siell' ois turvaa.

HERTTUATAR.
                      Keisarinko maissa
ei turvaa eikä hänen suojassaan?

WALLENSTEIN.
Friedlandin puolisolle sit' ei suoda.

HERTTUATAR.
Oi Luoja! Niinkö pitkällä te ootte!

WALLENSTEIN.
Te Hollannissa saatte suojaa.

HERTTUATAR.
                              Kuinka?
Luterisiinko maihin vietäis meidät?

WALLENSTEIN.
Frans, Lauenburgin herttua,[62] on teitä
seuraava sinne.

HERTTUATAR.
               Lauenburgilainen?
Hän Ruotsin liitoss' on, ei keisarin!

WALLENSTEIN.
Ken keisarin on vihollinen, nyt
ei ole mun.

HERTTUATAR (kauhistuneena katsellen herttuaa ja kreivitärtä).
            Siis totta? Ne siis teidät
kukisti? Päällikkyydest' eroittivat?
Oi taivaan Luoja!

KREIVITÄR (syrjästä herttualle).
Jääköön siihen luuloon!
Totuutta[63] näät ei jaksaisi hän kestää.


VIIDES KOHTAUS.

    KREIVI TERZKY. EDELLISET.

KREIVITÄR.
Oi, Terzky! Mikä häll' on? Kauheaa!
Hän on kuin oisi nähnyt kummituksen!

TERZKY (vieden Wallensteinin syrjään, salavihkaa).
Kroaatit määräsitkö lähtemään?

WALLENSTEIN.
En.

TERZKY.
    Meidät on siis kavallettu!

WALLENSTEIN.
                               Mitä?

TERZKY.
He ovat yöllä menneet, jääkäritkin;
on autioina kaikki lähikylät.

WALLENSTEIN.
Ja Isolani?

TERZKY.
            Hänet lähetithän.

WALLENSTEIN.
Minäkö?

TERZKY.
        Etkö? Deodatiakaan
et sinä käskenyt? He ovat menneet.


KUUDES KOHTAUS.

    ILLO. EDELLISET.

ILLO.
Oletko[64] Terzkyltä --

TERZKY.
                        Hän tietää kaiken.

ILLO.
Maradas että myös ja Esterházy,
Colalto, Kaunitz, Götz on poissa? --

TERZKY.
                                     Piru!

WALLENSTEIN (viittaa).
Vait!

KREIVITÄR (on heitä tuskan vallassa syrjästä tarkannut ja astuu esille).
      Terzky! Taivas! Mit' on tapahtunut?

WALLENSTEIN (lähtemäisillään).
Ei mitään. Lähtekäämme!

TERZKY (aikoen seurata Wallensteiniä).
                        Ei se mitään,
Teresia.

KREIVITÄR (pidättää häntä).
         Vai ei! Mä enkö näe
kasvoinne elotonta kalpeutta?
Vain teeskenneltyä myös veljen[65] maltti.

HOVIPOIKA (tulee).
Teit' ajutantti kysyy, kreivi Terzky.

    (Poistuu. Terzky seuraa hovipoikaa.)

WALLENSTEIN.
Kuulusta viestinsä --
    (Illolle.)
                      Tää salalähtö
kapinaa tietää -- Kenen sotamiehet
on porttein vartijoina?

ILLO.
                        Tiefenbachin.

WALLENSTEIN.
Ne heti poistukoot ja sijaan tulkoot
nyt Terzkyn krenatierit -- Kuule, Illo!
Tiedätkö Buttlerista?

ILLO.
                      Hänet näin.
Hän koht' on täällä itse. Hän ei luovu.

    (Illo menee. Wallenstein aikoo häntä seurata.)

KREIVITÄR.
Hänt' älä päästä, sisko! Pidätä --
Onnettomuus se on --

HERTTUATAR.
                     Oi! Mitä on?

    (Pysyttelee kiinni Wallensteinissä.)

WALLENSTEIN (Horjuen häntä luotaan).
Rauhassa olkaa! Päästäkää nyt minut!
Leirissä ollaan, sisko, rakas vaimo!
Piankin täällä vaihtuu myrskyt, poudat,
kiivaita luonteita on työläs johtaa,
ei koskaan lepo suosi johtajaa --
Jos haluatte minun tänne jäävän,
niin teidän pitää mennä pois! Ei sovi
näät miesten töihin vaimoin valitukset.

    (Aikoo mennä. Terzky tulee takaisin.)

TERZKY.
Jää tänne! Ikkunast' on katsottava.

WALLENSTEIN (kreivittärelle).
Pois, sisko, pois!

KREIVITÄR.
                   En koskaan!

WALLENSTEIN.
                               Minä tahdon.

TERZKY (vie puolisonsa syrjään, tarkoittavasti viitaten herttuattareen).
                         Teresia!

HERTTUATAR.
Pois tule, hän kun käskee.

    (Menevät.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. KREIVI TERZKY.

WALLENSTEIN (astuen ikkunan ääreen).
Siis mitä siell' on?

TERZKY.
                     Kaikki juoksevat
ja ryhmittyvät. Syyt' ei tiedä kukaan,
vaan umpimielin, synkän-äännetönnä
lippuinsa luokse käyvät joukkueet,
on uhkaavina Tiefenbachin miehet,
valloonit yksin leiriosastossaan
erillään ovat, muit' ei laske luokseen,
pysyvät vakavina niinkuin aina.

WALLENSTEIN.
Näkyykö siellä Piccolominia?[66]

TERZKY.
Hänt' etsitään, mut löydetä ei mistään.

WALLENSTEIN.
Millaisen viestin toikaan ajutantti?

TERZKY.
Mun rykmenttini hänet lähettivät;
uskollisuutta sulle taas ne vannoi
ja taistoonkutsua vain ikävöivät.

WALLENSTEIN.
Vaan kuinka leirissä tuo melske syntyi?
Ei joukkoin tullut tietää mistään, kunnes
Praagissa onnemme ois ratkaistu.

TERZKY.
Oi, miks' et uskonut? Me rukoilimme
sinua eilen, että portist' ulos
Octaviota, hiipijää, et päästäis;
hänt' itse hevosillas autoit pakoon --

WALLENSTEIN.
Entistä virttä! Kerta kaikkiaan:
pois tykkönään tää hullu epäluulo!

TERZKY.
Myös Isolaniin olet luottanut,
ja hän on hylännyt sun ensimäisnä.

WALLENSTEIN.
Äskettäin nostin hänet kurjuudestaan.
Hän menköön! Toivonut en ole koskaan
kiitollisuutta.

TERZKY.
                Niin myös toisten laita.

WALLENSTEIN.
Ja väärinkö hän tekee luopuissaan?
Hän sitä jumalaansa seuraa, jot' on
palvellut pelipöydäss' elinkauden.
Onneeni liittyi hän ja eros siitä,
ei minusta. Mit' olin hälle _minä_,
hän _minulle_! Vain laiva olin, johon
hän toiveensa ol' lastannut ja jossa
vapaata merta tyytyväisnä kulki;
hän näkee luotoin uhkaavan ja pian
pelastaa tavaransa. Niinkuin lintu
auliilta pesäoksaltansa, niinpä
helposti hänkin lentää tyköäni;
ei mikään side ihmisellinen[67]
katkennut väliltämme. Pettyköön,
ken etsii, ajattelemattomalta
sydäntä! Viivoin pian haihtuvin
elämän kuvat piirtyy silo-otsaan,
ei mitään painu poven tyyneen pohjaan;
iloisuus herkät nesteet liikuttaa,
sisintä lämmitä ei mikään sielu.

TERZKY.
Mieluummin sentään otsaan sileään
kuin syväuurteiseen[68] mä turvaisin.


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. TERZKY. ILLO tulee raivostuneena.

ILLO.
Kavallus, kapina!

TERZKY.
                  Haa, mitä taaskin?

ILLO.
Pois Tiefenbachin miehet käskin, vaan ne --
velvollisuuden unhottaneet konnat --

TERZKY.
No?


WALLENSTEIN.
    Mitä siis?

ILLO.
               Ne eivät totelleet.

TERZKY.
Niin ammuta ne![69] Anna määräys!

WALLENSTEIN.
Pois kiihko! Minkä aiheeks sanovat?

ILLO.
Kenraaliluutnanttia yksin muka
he tottelevat, Piccolominia.

WALLENSTEIN.
Mitenkä?

ILLO.
         Hän niin kuuluu määränneen
ja ohjeet saaneen suoraan keisarilta.

TERZKY.
Siis keisarilta, ruhtinas!

ILLO.
                           Ja eilen
everstit luopui, hänen yllytteestään.

TERZKY.
Kuuletko?

ILLO.
          Myöskin Montecuculia,
Caraffaa, kuutta muuta kaivataan
kenraalein joukosta -- ne viekoittain
hän mukaan sai. Häll' ammoin kuului olleen
jo kirjallinen valtuus keisarilta.
Sanotaan myöskin Questenbergin kanssa
keskusteluita hällä äsken olleen.

    (Wallenstein vaipuu tuolille ja peittää kasvonsa.)

TERZKY.
Voi, jospa oisit mua uskonut!


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    KREIVITÄR. EDELLISET.

KREIVITÄR.
En tätä tuskaa -- en, en enää kestä.
Sanokaa, Luojan tähden, mit' on tää!

ILLO.
Rykmentit luopuu meistä. Kavaltaja
on tullut kreivi Piccolominista.

KREIVITÄR.
Sit' aavistin!

    (Syöksyy huoneesta.)

TERZKY.
               Jos uskottu ois _mua_!
Nyt näet tähtein sulle valhetelleen!

WALLENSTEIN (nousee seisomaan).
Ei tähdet petä, _tämä_ tapahtunut
on vastein tähtiä ja kohtaloa.
Ei tähtitaito petä, viekas sydän
vain petosta tuo taivaan varmuuteen.
Totuuteen yksin nojaa ennustus;
vaan missä luonto horjuu rajoistaan,
siin' eksyy kaikki tiede. Harhaluulo
jos oli ihmist' olla loukkaamatta
moisella epäluulolla, niin koskaan
en tätä heikkouttani mä häpee!
On uskontoa vaistoss' eläinten;
ei raakalainenkaan juo uhrin kanssa,
jonk' aikoo miekallaan hän lävistää.
Octavio, et tehnyt urhon tavoin!
Ei älys voittanut mun älyäni;
suorasta sydämestäni sun kehno
sai voitonriemun häpeällisen.
Ei kilpi ollut murhaniskus tiellä,
häijysti pistit suojattomaan rintaan;
aseita _niitä_ vastaan oon vain lapsi.


KYMMENES KOHTAUS.

    EDELLISET. BUTTLER.

TERZKY.
Kas! Buttler! Ystävä on siinä vielä!

WALLENSTEIN (astuu avosylin häntä vastaan ja
syleilee häntä sydämellisesti).
Syliini tule, vanha sotaveikko!
Armaammat silmää kevätauringon
hetkellä täll' on kasvot ystävän.

BUTTLER.
Kenraali -- Minä tulen --

WALLENSTEIN (nojautuen hänen olkaansa).
                          Tiedät siis?
Kavalsi ystävä mun keisarille.
No mitä sanot sinä? Olimmehan
jo kolme vuosikymment' yhdess' olleet,
_samassa_ telttavuoteess' uinuneet,
_samasta_ lasista myös juoneet sekä
ruokamme jakaneet ja häneen olin
nojannut, niinkuin _sinun_ uskolliseen
olkaasi nyt ma nojaan; mutta juuri
kun sydämemme sykki vastatusten,
hän näkee etunsa ja vitkaan pistää,
viekkaasti väijyin, puukon mulle rintaan.

    (Painaa kasvonsa Buttlerin rintaa vasten.)

BUTTLER.
Se pettur' unhoon! Mik' on aikeenanne?

WALLENSTEIN.
Niin, oikein! Menköön vaan! On mulla vielä
runsaasti ystäviä; eikös niin?
Rakastaa mua kohtalo viel' yhä,
kosk' ihan teeskentelyn paljastaissaan
toi mulle uskollisen sydämen.
Hän jääköön sikseen! Älkää luulko, että
mä suren hänen lähtöään, oi, suren
petostaan. Pidin heistä molemmista,
Max totisesti mua rakastikin,
ei pettänyt hän mua, hän ei -- Olkoon
se sillään! Nyt on tarpeen nopsa neuvo --
Praagista kreivi Kinskyn pikaviesti
voi vaikka millä hetkell' olla täällä.
Min tiedon tuoneekin, ei saa hän tulla
kapinamiesten käsiin. Häntä vastaan
lähetti varma jouduttakaa, joka
mun luokseni tois hänet salatietä!

    (Illo aikoo lähteä.)

BUTTLER. (pidättää häntä).
Päällikkö, sanokaa ket' odotatte?

WALLENSTEIN.
Odotan viestiä, jok' antaa tiedon,
mitenkä Praagin laita.

BUTTLER.
                       Hm!

WALLENSTEIN.
                           Mi teill' on?

BUTTLER.
Siis ette tiedä?

WALLENSTEIN.
                 Mitä?

BUTTLER.
                       Miksi melu
leirissä syntyi.

WALLENSTEIN.
                 Miksi?

BUTTLER.
                        Viestimies on --

WALLENSTEIN (toivehikkaana).
No?

BUTTLER.
    Tullut.

TERZKY ja ILLO.
            Tullut?

WALLENSTEIN.
                    Viestimiehenikö?

BUTTLER.
Siit' on jo tunteja.

WALLENSTEIN.
                     Ja min' en tiedä?

BUTTLER.
Pidätti hänet vahti.

ILLO (polkee jalkaansa).
                     Horna vieköön!

BUTTLER.
Kirjeensä avattu, se juuri kiertää
nyt kautta koko leirin --

WALLENSTEIN (jännittyneenä).
                          Tunnetteko
sisällön?

BUTTLER (epäröiden).
          Minult' älkää tiedustelko!

TERZKY.
Voi meitä, Illo! Kaikki sortuu maahan!

WALLENSTEIN.
Ilmaiskaa kaikki! Jaksan kuulla vaikka
pahinta. _Mennyt_ meilt' on Praagi? Onko?

BUTTLER.
_On_ kyllä. Kaikki rykmentit, jotk' ovat
Budweisiin, Taboriin ja Königgrätziin,
Braunauhun,[70] Brünniin, Znaimiin[71] sijoitetut,
on luopuneet, taas liittyin keisariin --
nyt ootte te ja Kinsky, Terzky, Illo
lain turvaa vailla.[72]

    (Terzky ja Illo näyttävät pelästyneiltä ja raivostuneilta.
    Wallenstein seisoo lujana ja tyynenä.)

WALLENSTEIN (lyhyen vaitiolon jälkeen).
                    Selvyys saatu on --
se minult' epäilyksen tuskat poistaa.
Taas povi vapaa, henki varjoton.
Friedlandin tähdet yöllä vain ne loistaa.[73]
Vitkaillen, horjuin olen vetänyt
mä miekan, pidätellen itseäni,
kun noudattaa sain omaa päätöstäni!
Nyt pakko on, nyt väistyy epäilyt,
puolustan elämääni, henkeäni.

    (Poistuu. Toiset seuraavat.)


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    KREIVITÄR TERZKY.

KREIVITÄR TERZKY (tulee sivuhuoneesta).
En jaksa enää -- Missä on ne? Kaikki
on tyhjänä. Ne jätti minut yksin --
näin hirvittävään tuskaan -- Minun täytyi
levolliselta näyttää siskolleni
ja kaikki ahdistetun poven tuskat
itseeni sulkea -- En sitä kestä! --
Jos petymme, jos ruotsalaisten luokse
hän tyhjin käsin, pakolaisna saapuis,
ei kunnioitettuna liittolaisna
armeija mukanaan -- Jos meill' ois pakko
kuin Pfalzin Friedrichillä maita kiertää
muistoina kaatuneesta suuruudesta --
En sitä päivää sietäis, ja jos voisi
hän itse kestää moisen alennuksen,
sit' alennust' en jaksais _minä_ nähdä.


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    KREIVITÄR. HERTTUATAR. THEKLA.

THEKLA (tahtoen herttuatarta pidättää).
Voi, rakas äiti, jääkää tänne nyt!

HERTTUATAR.
Mi julma salaisuus tääll' onkaan vielä,
jot' ilmaista ei mulle -- Miksi karttaa
minua sisko? Miksi tuskaisena
hän harhailee ja sinä kauhuissasi?
Ja mitä on nuo äänettömät vihjeet,
joit' annatte te salaa toisillenne?

THEKLA.
Ei mitään, äiti!

HERTTUATAR.
                 Sisko, tahdon tietää.

KREIVITÄR.
Auttaako tässä sitten salaaminen?
_Voidaanko_ salata se? Ennemmin
tai myöhemmin hän saa sen kuulla, kestää!
Ei nyt voi heikkoutta noudattaa,
uljuutta tarvitsemme, tyyneyttä,
ja harjaannuttava on lujuuteen.
Siis paremp', että hänen kohtalonsa
ratkaisee yksi sana -- Teitä, sisko,
petetään. Herttuaa ei erotettu,
vaan -- hän on --

THEKLA (astuen kreivittären luo).
                  Tahdotteko hänet hautaan?

KREIVITÄR.
Niin -- herttua --

THEKLA (syleillen äitiään).
                   Oi, kestä, oma äiti!

KREIVITÄR.
-- on noussut kapinaan, hän viholliseen
halusi liittyä, vaan sotajoukko
ei seurannut, ja aie meni hukkaan.

    (Näitä sanoja kuullessaan herttuatar horjuu ja
    vaipuu taintuneena tyttärensä syliin.)


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

    Friedlandin herttuan asuntoon kuuluva suuri sali.

WALLENSTEIN (haarniskaan pukeutuneena).
Octavio, nyt määrääs olet päässyt --
Hylätty olen melkein niinkuin ennen,
kun Regensburgin ruhtinastenpäivät
mun oli tuominneet. Ei mulla muuta
kuin itseni vain ollut -- mutta nyt
olette nähneet,[64] minkäarvoinen
on _mies_. Te karsitte pois lehvät puusta,
täss' seison runkona nyt alastonna!
Mutt' ytimessä elää luova voima,
jok' itsestään toi esiin maailman.
Armeijan vertainen jo olin teistä
mä yksityisnä. Oli armeijanne
jo ruotsalainen voima tuhonnut,
tukenne viimeinenkin, Tilly, mennyt
Lech-virran luona; tulvi Kustaan joukot
jo Baijeriin, ja hovilinnassansa
Wienissä vapisi jo keisarikin.
Soturit oli kalliit, sillä joukko
se onnellista seuraa -- Silloin minuun,
hädässä avun tuojaan, silmät kääntyi,
kumartui keisarin jo ylpeys
solvaistun edessä: mun tuli muka
luovalla sanallani tyhjät leirit
kansoittaa. Minä tein sen. Rumpu soi.
Nimeni kulki kautta maailman
kuin sodanjumala. Niin hylättiin
työhuoneet, aurat, riensi jokainen
ennestään tuttuin onnenviirein luo --
Samaksi tunnen itseni kuin silloin!
Luo henki itsellensä ruumiin, samoin
myös Friedland kokoo leirin ympärilleen.
Te tuokaa tuhantenne mua vastaan;
ne tottuneet on kyllä voittamaan
mun kanssani, ei käyden mua vastaan.
Toisistaan pää ja ruumis muu jos eroo,
niin näkyy, kumpaisessa asui sielu.

    (Illo ja Terzky astuvat huoneeseen.)

Uljuutta, ystävät! Ei olla lyödyt.
On meillä Terzkyn viisi rykmenttiä
ja Buttlerinkin kelpo joukot -- Saamme
kuustoistatuhatta myös ruotsalaista
huomenna. Joukoll' yhtä suurellahan
yhdeksän vuotta tätä ennen[65] läksin
mä Saksaa keisarille valloittamaan.


NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. NEUMANN, joka vie kreivi Terzkyn
    syrjään ja puhelee hänen kanssaan.

TERZKY (Neumannille).
Ne mitä tahtoo?

WALLENSTEIN.
                Mitä?

TERZKY.
                      Kymmenen
nyt Pappenheimin kyrassieria
nimessä rykmenttinsä haluaa
puheilles.

WALLENSTEIN (kiireesti Neumannille).
           Päästä heidät sisään!
    (Neumann menee ulos.)
                                 Tästä
odotan jotain. Ne viel' epäröivät,
ne voidaan vielä voittaa puolellemme.


VIIDESTOISTA KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. TERZKY. ILLO. KYMMENEN erään korpraalin johtamaa
    KYRASSIERIA marssii esiin ja asettuu komennon mukaan riviin
    herttuan eteen, tehden kunniaa.

WALLENSTEIN (heitä jonkun aikaa tarkasteltuaan, korpraalille).
Sun tunnen. Flanderista Brüggest' olet,
nimesi Mercy on.

KORPRAALI.
                 Niin, Heinrich Mercy.

WALLENSTEIN.
Sun marssiessas saartoi hessiläiset,[66]
vaan sinä heiltä, tuhannelta, pääsit
sadalla kahdeksattakymmenettä.

KORPRAALI.
Niin juuri, kenraali.

WALLENSTEIN.
                     Ja mitä tästä
uljaasta työstäs sait?

KORPRAALI.
                       Sen kunnian,
jot' anoin: pääsin tähän rykmenttiin.

WALLENSTEIN (kääntyy toisen puoleen).
Olithan niitä vapaaehtoisia,
jotk' Altenbergiss'[67] saivat rynnistää
valtaamaan ruotsalaista patteria.

TOINEN KYRASSIERI.
Niin olin, kenraali.

WALLENSTEIN.
                     Ne muistan kaikki,
joit' olen kerrankaan vain puhutellut.
Mik' asianne?

KORPRAALI (komentaa).
              Pyssy kädelle!

WALLENSTEIN (kolmannen puoleen kääntyneenä).
Sin' olet Risbeck Kölnistä.

KOLMAS KYRASSIERI.
                            Niin olen.

WALLENSTEIN.
Nürnbergin leiriimme sä vankinasi
toit ruotsalaisen Dübald everstin.

KOLMAS KYRASSIERI.
En minä, kenraali.

WALLENSTEIN.
                   Niin, oikein! Teki
vanhempi veljes sen -- Sull' oli vielä
nuorempi veli; minne hän on jäänyt?

KOLMAS KYRASSIERI.
Hän keisarin on väess' Olmützissä.[68]

WALLENSTEIN (korpraalille).
No, esiin asianne!

KORPRAALl.
Tavattiin kirje keisarillinen,
se meitä --

WALLENSTEIN (keskeyttää).
            Ken on teidät valinnut?

KORPRAALI.
Jokainen lippueemme arvall' yhden.

WALLENSTEIN.
Siis asiaanne!

KORPRAALI.
               Kirje tavattiin,
se oli keisarilta, ja se käskee
hylkäämään sinut, muka petturin.

WALLENSTEIN.
Ja mitä päätitte?

KORPRAALI.
                  Ne toverimme,
jotk' ovat Budweisissa, Olmützissä,
Braunaussa, Praagissa, ne taipui, samoin
Toscanan, Tiefenbachin rykmentit. --
Vaan mepä emme sua petturiksi,
viholliseksi usko, meist' on tämä
espanjalaisten[69] valheit' yksistään.
    (Vilpittömästi.)
Ilmaise meille itse, mitä puuhaat,
sä aina olet ollut meille suora,
on meillä sinuun korkein luottamus,
ei vieras suu saa kelpo päällikköä
erottaa hänen kelpo joukoistansa.

WALLENSTEIN.
Oikeita pappenheimiläisiäni!

KORPRAALI.
Ja rykmenttisi sanoo sulle näin:
Jos aiot vain tään sotavaltikkasi,
jonk' uskonut sun huostaas keisar' on,
säilyttää käsissäsi sekä olla
vain Itävallan kunnon sotaherra,
olemme valmiit sua auttamaan
ja suojelemaan oikeuksiasi
jokaista vastaan -- Ja jos kaikki toiset
rykmentit jättää sun, me uskollisna
olemme sulle kuolemaamme asti.
Kas, meitä käskee huovinvelvollisuus
kernaammin kuolemaan kuin myöntymään
sun kukistumiseesi. Vaan jos totta
kirjoittaa keisar', että muka meidät
vihollisleiriin aiot kavaltaa --
siit' auta Luoja! -- silloin mekin sinut
jätämme kirjeen vaatimuksen mukaan.

WALLENSTEIN.
Kuulkaahan, lapset --

KORPRAALI.
                      Mont' ei sanaa tarvis.
Jos myönnät taikka kiellät, se jo riittää.

WALLENSTEIN.
Kuunnelkaa! Tiedän teidät järkeviksi,
te itse harkitsette, aattelette,
te ette laumaa seuraa. Siksi aina
armeijan joukoist' enin olen teitä
arvossa pitänyt; vain lippueet
voi sotaherran kiire katse nähdä,
ei yksityistä -- raudankova käsky
sokeena, ankarana vallitsee,
siin' ihmist' ihminen ei lukuun ota --
Oon teihin nähden toisin menetellyt;
kun raa'ass' ammatissa rupesitte
jo talttumaan ja mulle ihmisaatos
säteili otsaltanne, aloin teitä
vapaina kohdella ja teille myönsin
lausunto-oikeuden.

KORPRAALI.
                   Kenraali,
meit' olet arvokkaasti kohdellut
ja meihin luottanut, meit' enemmän
kuin muita rykmenttejä suosinutkin.
Myös emme toimi suuren lauman mukaan,
sen näet! Oomme sulle uskolliset.
Vain sana sulta ja se meille takaa,
petosta ettet mieti etkä aio
viholliselle antaa armeijaamme.

WALLENSTEIN.
_Minua_ petetään! Mun keisar' onkin
uhrannut vihamiehilleni, täytyy
mun kukistua, jos ei mua auta
mun kelpo joukkoni. Nyt turvaan teihin --
Mun linnanani olkoon sydämenne!
Kas, tähän rintaan, tähän vanhaan päähän
nyt tähdätään! Niin, niinpä meitä kiittää
espanjalaiset, sen me saamme heiltä
taistoista Alte Festen, Lützenin!
Siks avorinnoin pertuskoita vastaan
me syöksyimme ja siksi jäinen maa
ja kova paasi oli patjanamme;
ei virrat vuolaimmat meit' estäneet,
ei metsät ryteikköisimmätkään, mepä
ajoimme Mansfeldiä väsymättä
pakonsa kiemuroita seuraten,
levotta marssimist' ol' elämämme,
kuin tuulen humu niinpä koditonna
kiisimme sodan kuohuttamaa maata.
Ja nyt, kun raskas, epäkiitollinen,
kiroinen asetyö on tehty sekä
kätemme, aina altis, vierittänyt
pois sodan kuorman, saisi nuorukainen,[70]
tuo keisarillinen, siis helpon rauhan;
oliivinlehvän, joka kuuluis _meille_,
vaaleille pojankiharoilleen kietois --

KORPRAALI.
Hän sit' ei tee, niin kauan kuin me voimme
sen estää. Kukaan muu ei tätä sotaa,
hirmuista, päättää saa kuin sinä, joka
sit' olet kunnialla käynyt. Sinä
kun veitkin meidät kuolintaistoon, itse
saat tuoda meidät rauhan sulomaihin,
yhdessä jakaa pitkän työmme heelmät --

WALLENSTEIN.
Mitenkä? Luuletteko hedelmistä
vanhuuden saapuessa nauttivanne?
On turhaa luulla. Ette koskaan näe
tään taiston loppua! Tää sota meidät
jokaisen nielee. Itävalt' ei tahdo
ensinkään rauhaa; siksi _minun_, joka
juur' etsin rauhaa, täytyy kukistua.
Mit' Itävalta huolii, hävittääkö
armeijat, maailman tuo pitkä sota;
vain kasvaa tahtoo se ja voittaa maata.
Olette liikutetut -- jalo viha
sotaiset silmänne saa salamoimaan.
Oi, jospa henkeni teit' innostaisi,
uljaasti, niinkuin ennen taisteluissa!
Tahdotte mua auttaa, aseillanne
suojella oikeuttani. -- Se kyllä
jaloa on -- vaan mahdotonta täyttää
vähäisen joukon! Päällikkönne tähden
tulette turhaan uhrautuneiksi.
    (Luottavasti.)
Ei! Varmuus meillä olkoon, ystäviä
nyt etsikäämme, lupaa ruotsalainen
apua meille, heitä näön vuoksi
vain käyttäkäämme, kunnes käsissämme,
kauhuksi kummankin,[81] me kohtaloa
Euroopan kannamme ja maailmalle,
riemuitsevalle, leiristämme tuomme
ihanaseppeleisen rauhan!

KORPRAALI.
                         Puuhaat
vain näön vuoksi ruotsalaisen kanssa?
Et pettää aio keisaria etkä
meit' tehdä ruotsalaisiks? Sitä yksin
sinulta toivoimmekin saada kuulla.

WALLENSTEIN.
Mitäpä mua koskee ruotsalainen?
Kuin hornan liejukkoa vihaan heitä
ja Luojan avull' ajan heidät kohta
kotiinsa Itämeren taa. Ma katson
vain yleisetua. Kas, mull' on sydän,
säälittää mua kurjuus Saksan kansan.
Vaikk' olettekin alhaisarvoisia,[82]
niin alhaisesti ette ajattele.
Te ansaitsette paremmin kuin toiset
minulta sanan tuttavallisen --
On sodansoihtu nyt jo leimunnut
viistoista vuotta. Milloin aseet lepää?
Ei ruotsalainen eikä saksalainen,
ei paavilainen, luterinen kukaan
toisensa tieltä väisty! Joka käsi
on toista vastaan! Kaikkialla on
vain riitapuolia, ei tuomareita!
Mihinkä tämä päättyy, sanokaa!
Ken purkaa kerän, joka yhä kasvaa --
Se rikki lyötäköön![83] Mä tunnen, että
sen työn on mulle suonut sallimus
ja teidän avullanne täytän sen.


KUUDESTOISTA KOHTAUS.

    BUTTLER. EDELLISET.

BUTTLER (kiihkeästi).
Kenraali, teko tää on huono.

WALLENSTEIN.
Mitä?

BUTTLER.
      Sen pahaks ottaa oivamieliset.

WALLENSTEIN.
No minkä?

BUTTLER.
Tämän julkikapinan!

WALLENSTEIN.
Mit' on nyt?

BUTTLER.
             Kreivi Terzkyn rykmentit
paikalle kotkan keisarillisen
sun merkkis lippuun nosti.

KORPRAALI (kyrassiereille).
                           Oikeaan!

WALLENSTEIN.
Kirottu neuvo ja sen antajakin!
    (Poismarssiville kyrassiereille.)
Seis, lapset -- Se on erehdys -- No kuulkaa --
Rankaisen kovasti sen[84] -- Kuulkaa! Jääkää!
Ne eivät kuule.
    (Illolle.)
                Joudu jälkeen, kerro,
tuo tänne heidät, maksoi mitä maksoi.
    (Illo kiiruhtaa ulos.)
Se tuhoon syöksee meidät -- Buttler! Buttler!
Olette paha henkeni,[85] sen miksi
sanoitte heidän kuullen! -- Oli kaikki
onnistumaisillaan --? He puoleks suostui --
Ne raivoisat[86] ja niiden liika into,
niin järjetön! -- Mun kanssani nyt, onni,
julmasti leikit! Into ystäväin
mun tuhoaa, ei vihollisten viha.


SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. HERTTUATAR syöksyy huoneeseen. Hänen
    jäljessään tulee THEKLA ja KREIVITÄR. Sitten ILLO.

HERTTUATAR.
Oi, Albrecht! Mitä teitkään!

WALLENSTEIN.
                             Tämä vielä!

KREIVITÄR.
Anteeksi anna, veli! Min' en voinut,[86]
he tietävät nyt kaiken.

HERTTUATAR.
                        Mitä teitkään!

KREIVITÄR (Terzkylle).
Toivetta onko yhtään? Onko kaikki
hukassa?

TERZKY.
         Kaikki. Keisarill' on Praagi,
rykmentit taas on häneen liittyneet.

KREIVITÄR.
Octavio, se katala! -- Ja poissa
myös kreivi Max?

TERZKY.
                 No missä sitten? Hän
isänsä kanssa liittyi keisariin.

    (Thekla syöksyy äitinsä syliin ja painaa
    kasvonsa hänen rintaansa vasten.)

HERTTUATAR (sulkien hänet syliinsä).
On onnes kova, kovempi on minun!

WALLENSTEIN (astuen Terzkyn kanssa syrjään).
Huolehdi heti yhdet matkavaunut
valmiiksi takapihaan
    (Naisia osoittaen.)
                     näitä varten.
Ja mukaan uskollinen Scherfenberg,
hän Egeriin ne vieköön, mekin sitten
seuraamme heitä.
    (Palaavalle Illolle.)
                 Etkö niitä[87] saanut
takaisin kääntymään?

ILLO.
                     Sä kuuletkos
metelin? Kaikki pappenheimiläiset
tulevat. Ne nyt everstinsä Maxin
takaisin tahtovat, hän tääll' on muka,
niin väittävät he, sinun vallassasi,
ja jos et häntä päästä, uhkaavat
he hänet vapauttaa miekallaan.

    (Kaikki seisovat hämmästyneinä.)

TERZKY.
Nyt mitä tehdään?

WALLENSTEIN.
                  Enkö sanonut?
Oi, totta puhui sydämeni! Täällä
hän viel' on. Pettänyt ei ole mua,
ei ole voinut -- Siit' oon ollut varma.

KREIVITÄR.
Jos hän on vielä täällä, kaikk' on hyvin;
hänt' iäti mi pidättää, nyt tiedän!

    (Syleilee Theklaa.)

TERZKY.
On mahdotonta. Aattelehan! Vanhus
kavalsi meidät, liittyi keisariin;
kuink' uskaltaisi Max nyt olla täällä?

ILLO (Wallensteinille).
Metsästysvaljakkonsa, äskeislahjas,[88]
näin taanoin torin poikki kulkevan.

KREIVITÄR.
Lähellä hän siis on, oi siskon tytär!

THEKLA (on pitänyt silmällä ovea ja huudahtaa vilkkaasti).
Hän täällä on!


KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. MAX PICCOLOMINI.

MAX (astuen keskelle salia).
Niin! Hän on tääll'! En voinut
tään talon ympär' enää hiiviskellä,
ja otollista silmänräpäystä
väjyä[89] -- Tämä odotus ja tuska
ne yli voimieni käyvät!
    (Astuen Theklaa kohti, joka on heittäytynyt äitinsä syliin.)
Oi, katso minuun, enkel', älä poispäin!
Tunnusta julki, ketään pelkäämättä!
Ken tahtoo, kuulkoon, että rakastamme!
Miks salaisimme vielä? Salaisuus
onnellisille kuuluu; eipä kaipaa
toiveeton onnettomuus verhovaippaa,
tuhanten aurinkoinkin alla toimii
se vapaasti.

    (Huomaa kreivittären, joka riemu kasvoillaan silmäilee Theklaa.)

             Ei, täti Terzky! Älkää
odottain, toivoin mua silmäelkö!
En jäämään tullut, tulin hyvästille --
Lopussa kaikk' on. Thekla, minun täytyy
nyt jättää sinut. Mutt' en mukaan ottaa
voi sinun vihaas. Yksi säälin katse
suo mulle; sano, ettet mua vihaa!

    (Kovin liikutettuna tarttuen Theklan käteen.)

Oi Luoja! En voi jättää tätä paikkaa.
En voi -- en tätä kättä saata päästää.
Oi Thekla, sano, että mua säälit,
ja usko, etten saata tehdä toisin!

(Karttaen hänen katsettaan Thekla viittaa isäänsä kohti; Max
kääntyy herttuaan päin, jonka hän nyt vasta huomaa.)

Sinäkö täällä? -- Hakenut en sua.
Ei minun tullut sua enää nähdä.
Vain hänen kanssaan[90] mull' on tekemistä.
Tää sydän[91] syyttömäks mun julistakoon,
en välitä nyt enää mistään muusta.

WALLENSTEIN.
Luuletko, että olen mieletön
ja antaisin sun mennä sekä sulle
nyt jalomielisyyttä näyttelisin?
On isäs minuun nähden menetellyt
kuin konna, sinua en pidä muuna
kuin hänen poikanaan, et ole turhaan
käsiini joutunut. Äl' luule, että
mä kunnioitan vanhaa ystävyyttä,
jot' ilkeästi hän on loukannut.
Nyt rakkauden, säälin aik' on mennyt,
ja viha, kosto tulee vuorostaan.
Minäkin, niinkuin hän, voin julmur' olla.

MAX.
Voit mulle tehdä, niinkuin sull' on valta.
Hyvinhän tiedät, etten vihaas uhmaa,
en myöskään pelkää. Sinä tiedät, mikä
pidättää mua täällä.
    (Tarttuen Theklan käteen.)
Sinua toivoin saavani mä kiittää
kaikesta, toivoin autuaitten osaa
isällisestä kädestäsi. Sinä
tuhosit kaiken, mut et siitä huoli.
Kylmästi tomuun tallaat omais onnen.
Jumala, jota _sinä_ palvelet,
ei ole armollinen Jumala.
Laill' elementin, sokeen, tunteettoman
ja pelättävän, jok' ei liittoon suostu,
sä poves vaistoa vain seuraat hurjaa.
Voi niitä, jotka sinuun luottaa, sinuun
onnensa varman majan nojaa, viehtyin
sun vieraanvaraisesta olennostas!
Äkisti, yö kun vait' on, kuohahtaakin
kavala tulikuilus, purkautuu
raivoisin voimin, ja tuo hurja virta
ihmisten istutusten yli ryntää
hirvittävässä tuhon vimmassansa.

WALLENSTEIN.
Kuvailet isäs sydäntä. Niin juuri,
semmoinen povi sisimmältään sillä
mustalla teeskentelijällä onkin.
Oi, hornantaito minut petti! Nosti
kadotus hengen salamielisimmän
ja valhetaitoisimman, asettain
sen ystäväksi sivulleni. Kenpä
vastustaa saattaa voimaa helvetin!
Povella basiliskia[92] ma hoidin,
elätin häntä sydänverelläni,
hän rakkaudestani voimaa imi,
en koskaan pahaa hänest' ajatellut,
avasin aatosteni portit, heitin
avaimet viisaan varovuuden pois --
Tähdistöt, avaruudet tähystelin
hakien vihollista, jonka olin
sisimpään sydämeeni kätkenyt. --
Jos _Ferdinandille_[93] mä oisin ollut,
Octavio mit' oli _mulle_ -- enpä
ois häntä vastaan sotaa julistanut --
en oisi voinut. Kova herra vain
hän ol', ei ystäväni; keisarihan
uskollisuuteeni ei turvannut.
Jo hän ja minä sodimme, kun hän
käsiini antoi sotaherransauvan;
välillä vilpin on ja epäluulon[94]
ikuinen taistelu, ja välill' uskon
ja luottamuksen vain on rauha.
Ken luottamuksen myrkyttää, oi, sepä
jo äidin kohduss' surmaa jälkipolven.

MAX.
En isääni mä tahdo puolustaa.
Voi minua, kun niin en tehdä saata!
Tekoja kohtalokkaita on tehty,
rikokseen rikos liittyy kauhistain;
toisistaan riippuu ne kuin vitjan renkaat.
Vaan miksi me, jotk' oomme viattomat,
jouduimme ilkityön ja turman piiriin?
Murtuiko _meiltä_ koskaan uskollisuus?
Miks isäin kaksoissyy[95] ja rikos kietoo
kuin käärmepari[96] meidät hirveänä?
Miks isäin leppymätön viha riistää
myös meidät, rakastavat, toisiltamme?

    (Syleilee Theklaa katkeran tuskan vallassa.)

WALLENSTEIN (on ääneti häntä silmäillyt ja lähestyy nyt).
Max, jää mun luokseni! -- Max, älä poistu!
Telttaani Praagin talvileiriss' ennen
kun hentona ne poikana sun toivat
ja Saksan talveen tottumattomana,
kun kätes lipunvarteen kohmettui,
vaan siitä miehekkäästi kiinni pidit,
niin silloin vaipallani peitin sun
ja hoitajattarenas olin itse;
hävennyt tuot' en pientä palvelusta,
kuin nainen sua hoidin huolekkaasti,
kunnekka povellani lämmenneenä
taas riemuin tunsit nuoren elämäsi.
Miel' onko mulla sitten muuttunut?
Rikkaaksi olen tehnyt tuhannet,
heit' arvoasemilla, tiluksilla
palkinnut -- sua olen _rakastanut_,
soin sulle sydämeni, itsenikin.
Vieraita oli muut, vaan sinä olit
huoneeni laps' -- Et saata mua jättää!
Et koskaan; uskoa en tahdo, että
mun Max voi hylätä.

MAX.
                    Oi Jumalani!

WALLENSTEIN.
Hoidellut olen sua lapsest' asti --
Mit' isäsi on sulle tehnyt, jota
minäkin runsaasti en ole tehnyt?
Sun ympärilles rakkaudenverkon
kutonut olen; revi se, jos voit --
Yhdistää kaikki vienot sielunsiteet
sun minuun, kaikki pyhät luonnonkahleet,
jotk' ihmistä voi liittää ihmiseen.
Pois mene keisarias palvelemaan,
saa palkaks armonvitjat kultaiset,
kultaisen oinaannahkan ritarmerkki,
kosk' ystävääsi, nuoruutesi isää,
pyhintä tunnettas et minään pidä!

MAX (ankarassa ristiriidassa).
Oi, Luoja! Voinko muuta? Eikö pakko?
Valani -- velvollisuus --?

WALLENSTEIN.
                           Velvollisuus!
Ja ketä kohtaan? Kuka olet? _Minä_
jos väärin teenkin keisaria kohtaan,
on vääryys minun yksin. Kuulutkos
itselles? Ootko oma käskijäsi,
vapaana oletko sä maailmassa
kuin minä, että voisit itse olla
tekoisi tekijä? Niin, liittynyt
oot _minuun_, olen keisarisi, mua
totella, mulle kuuluakin, _sepä_
on sinun kunnias ja luonnonlakis.
Ja jos se tähti, jossa elät, asut,
uraltaan suistuu, palavana sinkoo
läheiseen maailmaan, sen sytyttäin,
et valita voi, seuraatko vai et,
lentonsa vauhdissa se sinut vie
ja renkaansa ja kaikki kuunsa.[97] Helppo
on syyllisyytes, kun käyt tähän taistoon;
maailma moiti ei, vaan kiittää sua,
kun ystävääsi muistit yli muun.


YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. NEUMANN.

WALLENSTEIN.
Mit' on nyt?

NEUMANN.
             Siellä pappenheimiläiset
tulevat jalan; ovat päättäneet
kädessä miekka syöstä tähän taloon.
Ne kreivin tahtoo vapauttaa.

WALLENSTEIN (Terzkylle.)
                             Vitjat
esille heti, tykit asentoon!
Heit' aion vitjaluodeill'[98] ottaa vastaan.
    (Terzky menee.)
Minulle miekkakäsky! Mene, Neumann:
takaisin heti menkööt, vaadin sen,
ja _vaiti_ järjestyksess' odottakoot
mihinkä toimeen ryhdyn.

    (Neumann poistuu, Illo on mennyt ikkunan ääreen.)

KREIVITÄR.
                        Laske hänet![99]
Tee niin, mä pyydän!

ILLO (ikkunan ääressä).
Horna vie!

WALLENSTEIN.
           No mitä?

ILLO.
Katolle raatihuoneen kiipeevät,
paljastuu katto, tähän taloon päin
ne kääntää tykit --

MAX.
                    Raivopäät!

ILLO.
                               Ne ryhtyy
meit' ampumaan --

HERTTUATAR ja KREIVITÄR.
                  Oi Luoja!

MAX (Wallensteinille).
                            Laske minut,
neuvoisin heit' --

WALLENSTEIN.
                   Ei askelt'!

MAX (Theklaa ja herttuatarta osoittaen.)
                               Uhkaa heitä
nyt kuolo! Sua myös!

WALLENSTEIN.
                     Mit' uutta, Terzky?


KAHDESKYMMENES KOHTAUS.

    EDELLISET. TERZKY tulee takaisin,

TERZKY.
Tuon uskollisten rykmentteimme sanan.
Ei hillitä voi heidän rohkeuttaan,
he pyytää lupaa päästä käymään kimppuun;
on Praagilais- ja Myllyportti heillä,
ja jos vain käskyn heille antaa tahdot,
he takaa ahdistaisi vihollista,
kaupunkiin sulkis sen ja siitä voiton
sais helpon ahdingossa katujen.

ILLO.
Oi, tule! Älä jäähtyä suo innon!
Puoltamme pitää miehet Buttlerin,
ja meit' on enemmän, me lyömme heidät
ja täällä Pilsenissä kukistamme
tään kapinan.

WALLENSTEIN.
              Ja pitäisikö tulla
tään kaupungin siis tappotantereeksi,
näidenkö katuin kautta valloillansa
riehuisi tulisilmä veljesvaino?
Kuurolle vihalleko, jok' ei kuulla
voi johtajaa, siis suotais päätösvalta?
Tapella tääll' ei voi, vaan tappaa vain.
Ei raivottaria, jotk' irti pääsi,
voi minkään hallitsijan ääni enää
takaisin kutsua. No, hyvä on!
Jo kauan olen minä arvellut,
nyt heti verisesti lauetkoon!
    (Maxiin kääntyen.)
Tahdotko kanssani nyt kamppaella?
Vapaasti mennä saat. Ja vastapäätä
minua asetu! Vie heidät taistoon.
Ymmärrät sodan, olet oppinut
minulta jotain, mun ei vastustajaa
hävetä tarvis, koulus maksamiseen
kauniimpaa päivää sull' ei ole.

KREIVITÄR.
                                Joko
niin pitkäll' ollaan? Siedättekö, serkku?[100]

MAX.
Rykmentit, jotka sain, oon luvannut
uskollisesti viedä keisarille;
sen teen tai kuolen. Eihän enempää
minulta vaadi mikään velvollisuus.
Jos välttää voin, en sodi sua vastaan,
vihollispääsikin on mulle pyhä.

    (Kuuluu kaksi laukausta. Illo ja
    Terzky kiiruhtavat ikkunan ääreen.)

WALLENSTEIN.
Mit' on se?

Terzky.
Hän kaatuu.

WALLENSTEIN.
            Kuka?

ILLO.
                  Tiefenbachilaiset
ampuivat.

WALLENSTEIN.
          Ketä?

ILLO.
Neumannia, jonka
lähetit --

WALLENSTEIN (kivahtaen).
           Horna vieköön! Siispä tahdon --

    (Aikoo mennä.)

TERZKY.
Vimmaako sokeata vastaan käydä?

HERTTUATAR ja KREIVITÄR.
Ei, Luojan tähden!

ILLO.
                   Kenraali, ei nyt!

KREIVITÄR.
Pidätä häntä!

WALLENSTEIN.
              Päästäkää!

MAX.
                         Sit' älä
tee nyt! On veriteko vinha heidät
vimmannut, vuota heidän katumustaan --

WALLENSTEIN.
Pois! Liian kauan olen vitkastellut.
Tuon ilkiteon tohtivat ne tehdä,
kun minun kasvojani eivät nähneet --
nyt saavat nähdä, ääneni myös kuulla --
Eivätkös ole _minun_ joukkojani?
Ja enkös ole heidän käskijänsä?
Nähkäämme, eivätkö he enää tunne
mun kasvojani, taiston aurinkoaan!
Aseita täss' ei tarvis. Parvekkeelta
vain näyttäydyn kapinoitsijoille,
ja kuohumieli, pian talttuen,
taas kääntyy vanhaan alttiuden uomaan.

    (Poistuu. Häntä seuraa Illo, Terzky ja Buttler.)


YHDESKOLMATTA KOHTAUS.

    KREIVITÄR. HERTTUATAR. MAX ja THEKLA.

KREIVITÄR (herttuattarelle).
Jos hänet näkevät -- ei toivo mennyt.

HERTTUATAR.
Minulta mennyt on.

MAX (joka viime kohtauksen aikana on ilmeisen sisällisen
kamppailun vallassa seisonut taampana, astuu lähemmä).
                   En tätä kestä.
Lujasti päättäneenä tulin, uskoin
mä oikein tekeväni, mutta tässä
mun täytyy seista lailla vihattavan
ja raa'an julmurin ja kirotun,
rakastamaini kaikkein inhoomana,
ja nähdä syytön tuska rakkaiden,
sanalla jotka saatan onnellistaa --
Mun sydämeni kapinoi, nyt nousee
kaks ääntä taistelevaa rinnassani,
minussa yö on, valita en osaa
nyt oikeaa. Oi, totta puhuit, isä:
liiaksi luotin omaan sydämeeni,
ma horjun, enkä tiedä, mitä tehdä.

KREIVITÄR.
Te ette tiedä? Eikö sydämenne
ilmaise teille? Siispä sanon minä!
Isänne onhan meidät kavaltanut,
hän rikkonut on ruhtinasta vastaan
ja häväistykseen syössyt meidät, siitä
käy ilmi, mitä tulee _teidän_, pojan,
nyt tehdä: rikokset tuon konnamaisen
sovittaa, uskollisuus; näyttää, ettei
sais Piccolominien nimi tulla
häväistäväksi, Wallensteinin suvun
iäti kiroomaksi.

MAX.
                 Miss' on ääni
totuuden, että sitä noudattaisin?
Jokaista meitä ohjaa toive, kiihko.
Voi jospa taivaan enkel' astuis alas
ja puhtain käsin tosioikeuden
puhtaasta valonlähteest' antais mulle!

    (Katseensa osuessa Theklaan.)

Etsinkö enkeliä? Tarvitseeko
mun toista odottaa?

    (Lähestyy Theklaa ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.)

                    Oi, tämä sydän
erehtymätön, pyhänpuhdas saakoon
ratkaista; kysyn rakkaudeltasi,
mi syyttömän vain saattaa onnellistaa
ja kääntyy siitä, jok' on syyllinen.
Rakastaa voitko minua, jos jään?
Jos sanot, että voit, niin olen teidän.

KREIVITÄR (painokkaasti).
Aatelkaa --

MAX (keskeyttää hänet).
            Älä mitään ajattele,
vaan sano niinkuin sydämesi tuntee.

KREIVITÄR.
Isäänne aatelkaa --

MAX (keskeyttää hänet).
                    En kysy nyt
Friedlandin tyttäreltä, minä kysyn
mun armaaltani! Ei nyt kruunun saanti
kyseessä ole; sitä saattaisit
älylläs ajatella. Kyseess' on
sun ystäväsi rauha, kyseess' onni
tuhannen uljaan sankarsydämen,[101]
jotk' esimerkin hänest' ottavat.
Täytyykö uskollisuusvala, jonka
tein keisarille, rikkoa ja onko
mun ammuttava luoti leiriin isän,
Octavion? Kun näet luoti eroo
putkesta, ei se ole kuollut ase,
se elää, sielun saa ja siihen tarttuu
rikoksen rankaisijat, kostottaret,
häijysti vieden sitä pahimpaan.

HEKLA.
Oi Max --

MAX (keskeyttää hänet).
          Äl' ole liian kiireinenkään!
Jalosta sydämestäs näyttää voisi
läheisimmältä vaikein velvollisuus.
Mik' ihmisellist' on, se tapahtukoon,
mut älköön, mik' on suurta![102] Ajattele,
mit' ain' on mulle tehnyt ruhtinas
ja kuinka isäni sen maksoi nyt!
Myös kauniit, vapaat vieraanvaraisuuden
ja hartaan ystävyyden tunteet -- nekin
on pyhää uskontoa sydämestä,
vaan loukattuina pöyristyttävät
nuo tunteet luontoa, saa siten koston
se raakalainen, joka niitä loukkaa.
Se kaikki laske vaakaan, puhu, salli
sydämen päättää.

THEKLA.
                 Oi, sun sydämesi
jo päätti sen. Tee niinkuin ensimäinen
tunteesi käskee --

KREIVITÄR.
                   Onneton!

THEKLA.
                            Oi, kuinka
ois oikeata se, jot' ei ois heti
tuo hieno sydän[103] ensiks älynnyt?
Velvollisuuttasi käy täyttämään!
Iäti sua rakastaisin. Minkä
valinnan tehnet, ain' on tekos jalo
ja itses arvoinen -- vaan sielus rauhaa
kaunista raastaa saa ei katumus!

MAX.
Siis täytyy, täytyy minun sinut jättää!

THEKLA.
Jos itsellesi olet uskollinen,
myös mulle olet. Meidät erottaa
nyt kohtalo, vaan sydämemme pysyy
yhdessä. Veriviha ikieroon
vie Friedlandit ja Piccolominit.
Vaan me, me emme kuulu sukuihimme. --
Pois riennä! Joutuin hyvä asiasi
erota meidän kovaonnisesta!
Sukuni pääll' on taivaan kirous,
se perikatoon vihitty on. Vetää
minutkin tuhoon isän syyllisyys.
Mut älä mua sure; kohtaloni
saa pian ratkaisunsa.

    (Kovassa mielenliikutuksessa Max ottaa Theklan syliinsä.
    Näyttämön takaa kuuluu sotasoittimien säestämänä kova, hurja,
    kauashäipyvä huuto: "Vivat Ferdinandus!"[104] Max ja Thekla pysyvät
    liikkumattomina toistensa sylissä.)


KAHDESKOLMATTA KOHTAUS.

    EDELLISET. TERZKY.

KREIVITÄR (saapuvalle Terzkylle).
Mit' oli se? Miks siellä huudetaan?

TERZKY.
Hukassa ollaan, mennyttä on kaikki.

KREIVITÄR.
Ja hänen katseensa ei tehonnut?

TERZKY.
Ei. Kaikki turhaa.

HERTTUATAR.
                   Ne huus eläköötä.

TERZKY.
Niin, keisarille.

KREIVITÄR.
                  Oi, ne petturit!

TERZKY.
Ei sanaakaan ne suoneet hänen virkkaa.
Kun puhua hän alkoi, nepä heti
sotaisen soiton jymyyn puheen sotki. --
Hän tulee tässä.


KOLMASKOLMATTA KOHTAUS.

    EDELLISET. WALLENSTEIN ILLON ja BUTTLERIN
    seuraamana. Sitten KYRASSIEREJA.

WALLENSTEIN (tullessaan.)
                 Terzky!

TERZKY.
                         Ruhtinas?

WALLENSTEIN.
Valmiina käske olla rykmentteimme;
matkallelähtö niill' on vielä tänään:
jätämme Pilsenin viel' ennen iltaa.
    (Terzky poistuu.)
Te, Buttler --

BUTTLER.
               Kenraali?

WALLENSTEIN.
                         Hyv' ystävänne
Egerin linnanvanhin on ja myös
maanmiehiänne. Pikaviestin kautta
hänelle ilmoittakaa, että linna
valmiina olkoon meille huomiseksi --
Rykmenttinenne tekin seuratkaa!

BUTTLER.
Niin teen mä, päällikkö.

WALLENSTEIN (astuu Maxin ja Theklan väliin, jotka tämän
ajan ovat olleet lujassa syleilyssä).
                         Nyt ero!

MAX.
                                  Luoja!

    (Kyrassiereja paljastettu miekka kädessä astuu saliin,
    jossa kokoontuvat taustalle. Samalla kuuluu alhaalta
    pappenheimiläismarssin uljaita säveliä, jotka tuntuvat
    kutsuvan Maxia.)

WALLENSTEIN (kyrassiereille).
Täss' on hän, vapaana. En estä häntä.

    (Seisoo poiskääntyneenä ja siten, ettei Max voi
    lähestyä häntä eikä neitoakaan.)

MAX.
Vihaten ajat minut luotas. Vanhan
rakkauden siteen katketa nyt täytyy,
ei lempeästi aueta; ja sinä
tään katkeamisen, niin tuskallisen,
tuskallisemmaksi teet mulle vielä!
Tiedäthän, etten ole oppinut
sinutta elämään -- täält' erämaahan
nyt käyn, ja kaikki, mistä pidän, kaikki
jää tänne -- Älä käännä silmiäsi
minusta pois! Suo minun vielä nähdä
iäti arvokkaat ja rakkaat kasvos!
Oi, älä mua hylkää --

    (Tahtoo tarttua Wallensteinin käteen. Wallenstein vetää
    kätensä pois. Max kääntyy kreivittären puoleen.)

                      Eikö sääli
minua kukaan toinen -- Täti Terzky --

    (Kreivitär kääntyy hänestä pois; Max kääntyy
    herttuattaren puoleen.)

Arvoisa äiti --

HERTTUATAR.
                Menkää, kreivi, minne
olette velvollinen -- Niinhän meille
hyvänä ystävänä, enkelinä
hovissa voitte olla --

MAX.
                       Toivon suotte,
toivottomaksi ette mua tahdo.
Pois luotani ne tyhjät harhakuvat!
Onnettomuuteni on varma; mutta,
taivaalle kiitos, mull' on keino,[105] joka
onnettomuudestani tekee lopun.

    (Sotamusiikki alkaa taas kuulua. Sali täyttymistään täyttyy
    aseellisista miehistä. Max näkee Buttlerin seisovan salissa.)

Eversti Buttler, täällä -- Ettekös
minua seuraa? -- Hyvä! Nykyherraa
uskollisemmin palvelkaa kuin vanhaa!
Luvatkaa kättä lyöden mulle, että
te suojelette hänen henkeänsä!

    (Buttler ei ojenna kättään.[106])

On hänet henkipatoks julistettu,
se hänen päänsä ruhtinaallisen
jokaisen murhamiehen käsiin jättää,
ken ansaita vaan tahtoo verirahat;
nyt ystävän on huolto hälle tarpeen
ja rakastava silmä -- vaan ne, joiden
hänt' ympäröivän näen --

    (Silmäilee epäilevästi Illoa ja Buttleria.)

ILLO.
                          Kavaltajat
isänne sekä Gallaan leiriss' ovat.
Vain yksi tääll' on. Suokaa meidän päästä
sit' inhottavaa näkemästä! Menkää!

    (Max vielä kerran koettaa lähestyä Theklaa.
    Wallenstein estää sen. Max seisoo epäröivänä,
    tuskaisena; sillävälin sali täyttymistään täyttyy,
    ja alhaalla soivat torvet yhä kehoittavammin ja
    lyhenemistään lyhenevin väliajoin.)

MAX.
Oi, soittakaa -- Oi, jospa ruotsalaiset
nyt soittaisi, ja eess' ois kuolon kenttä,
ja kaikki miekat, jotka nyt mun täytyy
paljaina tässä nähdä, syöksyisivät
rintaani! Mitä haluatte? Poisko
tempaista minut täältä? -- Älkää mua
nyt epätoivon vimmaan kiihdyttäkö!
Sit' älkää tehkö! Sitä katuisitte!

    (Sali on tullut aivan täyteen aseellisia miehiä.)

Enemmän vielä -- Paino liittyy painoon,
se raskas taakka vetää minut alas. --
Aatelkaa, mitä teette! Hyv' ei varmaan
valita päälliköksi toivoton.
Riistitte minut sylist' onnen armaan --
sielunne kostotar nyt saava on!
Omaksi turmaks on tää valintanne --
mun kanssani te saatte kuolemanne.

    (Kun hän kääntyy taustalle, syntyy kyrassierien joukossa
    äkkiliikettä, he ympäröivät hänet ja seuraavat häntä hurjasti
    metelöiden. Wallenstein pysyy liikkumatonna. Thekla vaipuu
    äitinsä syliin. Esirippu laskeutuu.)



NELJÄS NÄYTÖS.


    Pormestarin talossa Egerissä.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    BUTTLER.

BUTTLER (joka juuri saapuu).
Hän tullut on. Toi hänet kohtalonsa,
ristikkosalpa[107] painui hänen taakseen,
ja niinkuin silta[108] hänen saapuissaan
herkästi vaipui sekä nousi taas,
taittuivat hältä pelastuksentiet.
Vain tähän, Friedland, mutt' et edemmäksi!
Niin kohtalotar sanoo. Bööminmaasta
nous ihmeellinen lentotähtes, viiltäin
pitkälti halki taivaan loistotien,
ja Böömin rajall' on sen vaivuttava! --
Vanhoista lipuist' olet luopunut,
sokaistu, mutta luotat vanhaan onneen!
Asestat kätes rikoksellisen,
jott' alueille voisit keisarin
valmistaa hyökkäystä sekä suistaa
kotoisten haltijoiden pyhän lieden.[109]
Vaan varo, koston aaveen johdattama,
sinua ettei kosto tuhoaisi!


TOINEN KOHTAUS.

    BUTTLER ja GORDON.

GORDON.
Oi, tekö? Haluan niin kuulla teitä!
Siis herttuako petturi! Oi Luoja!
Ja pakolainen sekä henkipatto!
Kenraali, pyydän, kertokaa nyt tarkkaan,
tää kaikki kuinka kävi Pilsenissä!

BUTTLER.
Kai saitte kirjeen, jonka ennakolta
lähetin teille pikaviestin kautta?

GORDON.
Sain. Käskynnehän mukaan juuri teinkin
ja empimättä hänet linnaan päästin;
vaatiihan kirje keisarillinen
mun _teitä_ sokeasti tottelemaan.
Vaan -- anteeks suokaa -- kun nyt ruhtinaan
itsensä näin, niin epäillä taas aloin.
Ei todellakaan henkipaton lailla
näät herttua nyt tullut kaupunkiin.
Otsaltaan loisti hallitsijan mahti
kuin ennen sekä vaati alttiutta,
ja säännöllisten aikain tapaan tyynnä
hän kuuli selonteon toimestani.
Nöyrentää kova onni, syyllisyys,
on kukistuneen ylpeyden tapa
imartain halvempansa verraks käydä;
mut niukan arvokkaasti ruhtinas
ilmaisi suosionsa, niinkuin herra
palvelijalleen, jok' on työnsä tehnyt.

BUTTLER.
On käynyt niin, kuin teille kirjoitin.
Viholliselle myönyt armeijan
on ruhtinas ja sille halunnut
avata portit Egerin ja Praagin.
Tään huhun vuoks on hänet jättäneet
rykmentit kaikki, paitsi Terzkyn viittä,
jotk' ovat hänen kanssaan tänne tulleet.
On henkipatto hän, on uskollisten
käsketty hänet käsiin keisarimme
elossa jättämään tai vainajana.

GORDON.
Semmoinen herra -- pettää keisarin!
Niin lahjakas! Oi, mit' on ihmissuuruus!
Sanoinhan usein: siin' ei hyvin käy;
ansaksi tuli hälle suuruus, voima
ja hämärä ja horjuvainen valta.
Hapuilee ihminen, ja niinp' ei saata
hänt' oman kohtuutensa varaan jättää.
Vain selvä laki hänet hillitsee
ja tottumusten syventynyt polku.
Mut uudentapainen ja luonnoton
tään miehen käsiss' on tuo sotamahti;
tasalle keisarin se hänet nosti,
unhotti ylväs henki taipumisen.
Semmoista miest' on sääli, eihän kukaan
vois seista, missä hän on kaatunut!

BUTTLER.
Pois valitus, siks kunnes sääli tarpeen;
nyt pelättävä viel' on mahtimiestä.
Lähestyy Egeriä ruotsalaiset,
ja jos sit' emme heti estä, yhtyy
ne pian häneen. Niin ei käydä saa!
Vapaana täält' ei ruhtinas saa päästä,
hengellä, kunnialla olen taannut
vangitsevani hänet, siihen tekoon
odotan juuri teidän apuanne.

GORDON.
Voi, jospa en ois nähnyt tätä päivää!
Sain hänen kädestänsä tämän arvon,[110]
ja linna tää, hän jonka mulle uskoi,
mun tehtävä ois hänen vankilakseen!
Meill' alemmilla tahtoa ei ole;
mies vapaa, mahtava vain tottelee
tunnetta ihmisellist', ihanaa.
Vaan mepä olemme vain käskyläitä
lain julman; nimi hyveen, johon tulee
halvemman pyrkiä, on kuuliaisuus.

BUTTLER.
Valtaanne ahdast' älkää pahoitelko!
Vapaus suuri, suuret hairahdukset;
velvollisuuden kaita tie on varma.

GORDON.
Siis kaikkiko on hänet jättäneet?
Tuhanten onnen hän on perustanut,
luonteeltaan oli kuninkaallinen,
kätensä aulis oli antamaan --
    (Heittäen syrjäsilmäyksen Buttleriin.)
Tomusta hän on monta poiminut
ja kohottanut maineeseen ja arvoon,
mut ostanut ei siten ystävää,
ei _ainoaakaan_ hädäss' uskollista!

BUTTLER.
Häll' yksi[111] täss' on, jota tuskin toivoi.

GORDON.
En hältä saanut ole suosiota.
Epäilen melkein, onko suuruudessaan
nuoruudenystävää hän muistanut --
Loitonsi hänestä mun virkatoimet,
nää muurit vei mun hänen näkyvistään,
ei minuun tänne armons' ulottunut,
ja vapaana mun sydämeni säilyi.
Kun asetti hän minut tähän linnaan,
velvollisuuttaan vielä ajatteli;
en häntä petä, jos sen säilytän
uskollisesti, mikä mulle on
uskollisuuden varaan jätettykin.

BUTTLER.
Siis tahdotteko mulle apuanne
tään henkipaton kiinniottoon suoda?

GORDON (mietteissään vaiti oltuaan, huolestuneena).
Jos siit' on kysymys -- jos niin on laita,
kuin sanotte -- jos petti keisarinsa,
armeijan möi, maan linnoitukset tahtoi
viholliselle jättää -- niin ei enää
hän pelastu -- On kovaa sentään, että
kaikista kohtalo on juuri minut
valinnut aseeks häntä kukistamaan.
Olimme Burgaun hoviss'[112] samaan aikaan
me hovipoikina, mä vanhemp' olin.

BUTTLER.
Sen tiedän.

GORDON.
            Kolmekymmentä on vuotta
jo siitä. Kaksikymmen-vuotinen
hän oli, uljas, ikäisekseen vakaa,
suurtöitä miehen lailla mietti vain.
Hän hiljaisena kulki keskellämme,
omana seuranaan; ei viehättynyt
hän poikain lapsellisiin huveihin.
Mut usein hänet valtas äkkikumma:
rinnasta tuosta salaperäisestä
lens älykäs ja kirkas aatossäde --
Hämmästyin katselimme, tietämättä,
hulluusko puhui niin vai jumaluusko.

BUTTLER.
Hän siellä ikkunalle nukuttuaan
toisesta kerroksesta suistui alas
ja vahingoittumatta nousi taas.
Hänessä kuuluu siitä päiväst' asti
hulluudenoireit' aina huomatun.

GORDON.
Syvällisemmäksi hän tuli kyllä,
katoliseksi tuli. Hänet käänsi
ihmeellisesti pelastuksen ihme.
Vapaaksi tehtynä ja suosittuna
hän itseään nyt piti, rohkeasti
kuin se, ken horjahtaa ei voi, hän juoksi
elämän keinuvata köyttä pitkin.
Sen jälkeen kohtalo vei meidät eroon
etäälle! Ja hän astui nopeaan
suuruuden rohkeata tietä, näin
huimaavan kulkunsa. Hän kohos sitten
kreiviksi, ruhtinaaksi, herttuaksi,
diktaattoriksi,[113] ja tuo kaikki nyt
hänestä liian pient' on, nyt hän nostaa
kuninkaankruunuun päin jo käsiänsä
ja syöksyy äärettömään perikatoon.

BUTTLER.
Vaietkaa nyt! Hän tulee.


KOLMAS KOHTAUS.

    WALLENSTEIN puheikkain EGERIN PORMESTARIN kanssa. EDELLISET.

WALLENSTEIN.
Tää ennen oli vapaakaupunkina?
On puoli kotkaa vaakunassa. Miksi
vain puoli?

PORMESTARI.
            Valtakunnankaupunkina[114]
tää oli, mutt' on kaksisataa vuotta
jo Böömin valtiolle pantattuna.
Sen vuoksi meillä on vain puoli kotkaa.
Sen alaosa ristikoitiin, kunnes
lunastaa meidät ehkä valtakunta.

WALLENSTEIN.
Ansaitsisitte vapauden. Olkaa
vain kunnollisna! Älkää yllytystä
kuunnelko! Kuink' on suuret teillä verot?

PORMESTARI (kohauttaa hartioitaan).
Ne tuskin kokoon saamme. Linnaväki
myös elää meidän kustannuksellamme.

WALLENSTEIN.
Te saatte huojennusta. Sanokaa,
kai protestantteja on kaupungissa?

    (Pormestari säpsähtää.)

On kyllä. Tiedän sen. Nää muurit kätkee
heit' useita -- niin! tunnustakaa suoraan --
te itse -- Eikö niin?

    (Katsoo kiinteästi häneen. Pormestari pelästyy.)

                      Pois pelko! Vihaan
vain jesuiittoja -- ne minä oisin
jo aikaa sitten maasta karkoittanut --
Ja raamattu tai messukirja![115] Sama
minusta kaikki on. Sen osoitin --
Glogaussa[116] itse olen teettänyt
mä evankelisille kirkon. -- Pyydän,
pormestari -- nyt nimenne mä tietää.

PORMESTAPI.
Pachhälbel[117] olen, jalo ruhtinas.

WALLENSTEIN.
Kuulkaapas -- Mutt' ei sanaa siitä muille,
mit' ilmoitan nyt luottain teille.

    (Laskien kätensä hänen olalleen, jonkinmoisella juhlallisuudella.)

                                   Tullut
pormestar', on nyt aikain täyttymys.
Ylhäiset sortuvat, mutt' alhaiset
kohoovat -- Tämän sanon teille vain.
Espanjalainen kaksoisherruus[118] vaipuu
jo loppuansa kohti, sijaan tulee
nyt uusi asioiden järjestys --
Kai olette te juuri äsken nähnyt
taivaalla kolme kuuta?[119]

PORMESTARI.
                       Kauhukseni.

WALLENSTEIN.
Ja kaksi niistä veritikareiksi
kapeni, muuttui. Yksin keskimäinen
jäi eelleen selkeästi kumottamaan.

PORMESTARI.
Tuon sovitamme turkkilaisiin.

WALLENSTEIN.
                              Kuinka?
Veriinsä vaipuu kaksi valtakuntaa,[120]
itäinen sekä läntinen, ja yksin
pysyvä on vain luterinen usko.

    (Huomaa molemmat toiset.[121])

Tän' iltana, kun tänne matkustimme,
ammunta kova[122] kuului vasemmalta.
Kuultiinko sitä tänne linnaankin?

GORDON.
Kuulimme kyllä, kenraali. Toi tuuli
sen kaiun tänne suoraan etelästä.

BUTTLER.
Neustadtista tai Weidenistä[123] ehkä.

WALLENSTEIN.
Sitäpä tietä saapuu ruotsalaiset.
Mitenkä lukuisa on miehistönne?

GORDON.
Toimeensa kelvollista miestä sata
kahdeksankymmentä on ainoastaan.

WALLENSTEIN.
Ja Jochimsthalissa?[124]

GORDON.
                    Mä lähetin
muskettisoturia kaksisataa
lisäksi sinne ruotsalaista vastaan.

WALLENSTEIN.
Kiitokset varovaisuudesta! Näin
linnoituspuuhianne saapuissani.

GORDON.
Kun Reinin-kreivi meit' on lähestynyt,
kaks vallinsarvea viel' lisää teetin.

WALLENSTEIN.
Säntilleen keisaria palvelette.
Everstiluutnantti, mä olen teihin
nyt tyytyväinen.
    (Buttlerille.)
                 Väki menköön
pois Jochimsthalista ja kaikki, jotka
vastassa ovat vihollista!
    (Gordonille.)
                          Jätän
käsiinne uskollisiin, linnanvanhin,
nyt vaimoni ja lapseni ja siskon.
En voi näät tänne jäädä; odotan
kirjeitä ainoastaan voidakseni
keralla kaikkein rykmenttien jättää
huomenna varhain tämän linnoituksen.


NELJÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. KREIVI TERZKY.

TERZKY.
Mieluinen viesti! Ilosanomia!

WALLENSTEIN.
Tiedätkö jotain?

TERZKY.
                 Taistelu on ollut
Neustadtin luona, voitto -- ruotsalaisten.

WALLENSTEIN.
Sä mitä sanot? Mist' on tämä tieto?

TERZKY.
Sen Tirschenreitistä[125] toi talonpoika,
yön tultua ol' alkanut se taisto,
Tachausta[126] joukko keisarillisia
rynnännyt oli ruotsalaisten leiriin,
ammuttu oli kahden tunnin aika,
tuhannen keisarillist' oli kuollut,
eversti myös; mies tietänyt ei muuta.

WALLENSTEIN.
Neustadtiin keisarillisetko tulleet?
Altringer lentäin vain ois eilisestä
nuo neljätoista peninkulmaa päässyt.
Fraunbergiin Gallaan joukot kerääntyy,
viel' eivät koossa ole. Oisko ehkä
niin kauas uskaltanut mennä Suys?[127]
Tää kaikk' on mahdotonta.

    (Illo ilmaantuu.)

TERZKY.
                          Heti kuullaan,
täss' Illo näet iloisena rientää.


VIIDES KOHTAUS.

    ILLO. EDELLISET.

ILLO (Wallensteinille).
Puheilles pyrkii eräs ratsumies.

TERZKY.
Todettu onko voiton viesti? Sano!

WALLENSTEIN.
Min sanoman hän tuopi meille? Mistä
hän tulee?

ILLO.
           Tulee Reinin-kreivin luota,
ja tää on sanomansa: ruotsalaiset
on viiden peninkulman päässä vain.
Neustadtin luona Piccolomini
huoveineen oli syössyt heitä vastaan,
hirmuinen surmaaminen siin' ol' ollut,
ol' ylivoima viimein saanut voiton,
ja kaikki pappenheimiläiset sekä
päällikkö, Max -- ne oli kaatuneet.

WALLENSTEIN.
Miss' sanantuoja? Tahdon hänen luokseen.

    (Aikoo lähteä. Samalla syöksyy neiti Neubrunn huoneeseen jälessään
    muutamia palvelijoita, jotka juoksevat salin poikki.)

NEUBRUNN.
Apua! Apua!

ILLO ja TERZKY.
            Mit' on se?

NEUBRUNN.
                        Neiti! --

WALLENSTEIN ja TERZKY.
Tietääkö tästä hän?

NEUBRUNN.
                    Hän tahtoo kuolla.

    (Kiiruhtaa pois. Wallenstein ja Terzky ynnä Illo hänen jälkeensä.)


KUUDES KOHTAUS.

    BUTTLER ja GORDON.

GORDON (hämmästyneenä).
Tää kohtaus mit' oli? Selittäkää!

BUTTLER.
Menetti hän nyt rakastetun miehen,
tuo kuollut oli -- Piccolomini.

GORDON.
Voi neitiraukkaa!

BUTTLER.
                  Kuulitte, mit' Illo
ilmoitti: ruotsalaiset voittain saapuu.

GORDON.
Sen kuulin.

BUTTLER.
            Kaksitoista rykmenttiä
on heitä, sitäpaitsi lähistöllä
on viisi suojellakseen herttuaa.
Ja meill' on yksi vain, mun rykmenttini,
ja linnuett' ei kahtasataa miestä.

GORDON.
Niin on.

BUTTLER.
        Niin vähin miehin mahdotonta
säilyttää moinen valtakunnan vanki.

GORDON.
Sen arvaan.

BUTTLER.
            Lauma tuo se pian riistäis
parvemme aseet, hänet pelastais.

GORDON.
Niin pelkään.

BUTTLER.
             Taannut olen tuloksen
ja päälläni mä vastaan hänen päästään,
uhalla kaiken täytyy sana pitää;
ja eloss' ollen hän jos tääll' ei pysy,
niin pysyy varmaan ollen -- vainajana.

GORDON.
Vanhurskas Luoja! Kuinka? Voisitteko --

Buttler.
Ei saa hän elää.

GORDON.
                 Ja te saattaisitte?

BUTTLER.
Tai te. Häll' oli aamu viimeinen.

GORDON.
Mietitte hälle surmaa?

BUTTLER.
                       Niinpä juuri.

GORDON.
Hän luotti teihin!

BUTTLER.
                   Paha kohtalonsa!

GORDON.
Persoona pyhä päällikön!

BUTTLER.
                         Niin _oli_.

GORDON.
Mit' on hän ollut, sit' ei rikos poista!
Ja tuomiotta!

BUTTLER.
              Täytäntö sen sijaan.

GORDON.
Se murhaa oisi eikä oikeutta,
jonk' on myös syyllisintä kuuleminen.

BUTTLER.
Syy selvä; keisari on tuominnut,
täytämme nyt vain hänen tahtoaan.

GORDON.
Ei veripäätöstä saa oitis täyttää,
saa sanan takaisin, ei elämää.

BUTTLER.
Kuninkaat suosii nopsaa palvelusta.

GORDON.
Ei mestaajaksi pyri jalo mies.

BUTTLER.
Uljasta uljas työ ei kalvistuta.

GORDON.
Alttiiksi antaa uljas uskaltaa
elonsa, mut ei omaatuntoansa.

BUTTLER.
Vapaaksi pääsiskö hän sodan liekin,
sammuttamattoman, taas sytyttämään?

GORDON.
Vangitkaa hänet, henki säästäkää,
ei taivaan armoa saa estää murha.

BUTTLER.
Jos keisarillisia ei ois lyöty,
niin elävänä hänet ottaa voisin.

GORDON.
Miks avasin mä hälle linnoituksen!

BUTTLER.
Tuo surman hälle kohtalo, ei paikka.

GORDON.
Ritarin lailla näillä valleill' oisin,
puolustain keisarini linnaa, kuollut.

BUTTLER.
Ja tuhat kelpo miest' ois kaatunut!

GORDON.
Velvollisuuttaan täyttäin miehen lailla;
vaan murhan mustan kironnut on luonto.

BUTTLER (ojentain hänelle kirjoituksen).
On tässä julistus, se meitä käskee
valtaamme hänet saamaan. Se on teille
lausuttu niinkuin mulle. Vastaatteko,
jos vihollisen luo hän meiltä karkaa?

GORDON.
Minäkö, voimaton! Oi Jumalani!

BUTTLER.
Vastatkaa seurauksista te juuri,
vaikk' kuinka käy! Tään vastuullenne jätän.

GORDON.
Oi Luoja!

BUTTLER.
          Saatatteko toisin täyttää,
mit' aikonut on keisari? En tahdo
tuhota herttuaa, vaan kukistaa.

GORDON.
Oi, selvään nään kuin tekin, kuink' on käyvä,
vaan toisin sykkii minun sydämeni.

BUTTLER.
Ei Illo enää eikä Terzkykään
saa eloon jäädä, herttua jos kaatuu.

GORDON.
Oi, heit' en sääli. Huono sydämensä
se _heitä_ veti eikä tähtein voima.
_He_ juuri hänen rintaansa niin tyyneen
istutti pahan intohimon idun
ja turmanheelmää hänessä he juuri
kasvatti kirotulla puuhailullaan --
Pahasta työstään saakoot pahan palkan!

BUTTLER.
Hänt' ennen kuolkootkin! Jo sopinut
kaikesta olen. Heidät iltasella
aioimme pitoin iloss' elävältä
pidättää sekä täällä säilyttää.
Pikemmin käy se näin. Nyt menen heti
ja annan tarpeelliset määräykset.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. ILLO ja TERZKY.

TERZKY.
On toista pian! Saapuu aamull' uljas
kakstoistatuhantinen Ruotsin joukko.
Ja sitten Wieniin. Iloitsepas veikko!
Pois karvas naama iloviestin tullen.

ILLO.
Nyt meidän vuoromme on säätää lait
ja kostaa ilkiöille, jotka on
eronneet meistä. Jopa rangaistuksen
sai yksi heistä: Piccolomini.
Kaikille pahansuoville niin käyköön!
Mimmoisen iskun saa tuo vanha mies!
Ikänsä vanhaa kreivinsukuansa
hän puuhaillut on ruhtinaalliseksi
ja ainoan nyt poikansa hän hautaa!

BUTTLER.
Vahinko sentään sankarnuorukaista;
se herttuaankin näytti koskeneen.

ILLO.
Niin, vanha ystäväni, mua aina
_tuo_ herran ominaisuus loukkas, että
hän italialaisist' enin piti.
Nyt vielä, kautta sieluni sen vannon,
hän meidän antais kymmenesti kuolla,
jos siten ystävän tuon eloon saisi.

TERZKY.
Vait', vait'! Jo riittää! Rauha vainajille!
On tänään meillä pöydänallejuonti,
kun rykmenttinne[128] meitä kestitsee.
Tahdomme viettää hauskan laskiaisen,
yö päiväks, odotamme täysin lasein
tuloa ruotsalaisten etujoukon.

ILLO.
Hyvällä mielell' olkaamme nyt tänään,
tulossa näät on meille kuumat päivät.
Tää miekka lepää vasta, kun on kyllin
se itävaltalaisten veress' uinut.

GORDON.
Hyi sanojanne, herra sotamarski!
Miks raivostutte noin te keisariinne --

BUTTLER.
Voitosta ensimäisest' odotatte
nyt liikaa. Pian kääntyy onnen pyörä,
on keisari näät vielä voimallinen.

ILLO.
On hällä sotureit', ei päällikköä,
ja sotaa ymmärrä ei Ferdinand,
kuningas Unkarin -- Ja Gallas? Hän
ei menesty, tuo joukkoin menettäjä.
Octavio, se käärme, hän voi salaa
haavoittaa kantapäähän, mutt' ei pysty
hän julkitaistoon Friedlandia vastaan.

TERZKY.
Me emme harhaan lyö. On herttualla
onnensa; tiedetäänhän, että voittaa
vain Wallensteinin johdoll' Itävalta.

ILLO.
On ruhtinaalla aivan heti koolla
armeija suuri, kaikki kilvan rientää
luo hänen vanhain kuuluin lippujensa.
Entisten päiväin näen palaavan,
hän suur' on oleva kuin ennenkin --
Mitenkä silloin ällistyy ne hullut,
jotk' ovat hänestä nyt luopuneet!
Hän maita antava on ystävilleen
ja keisarillisesti palkitseva
uskollisuuden. Muistaa suosiollaan
ensiksi meitä.
    (Gordonille.)
               Teitä myös hän muistaa,
pesästä tästä ottaa, paikan suopi
uskollisuudellenne loistavamman.

GORDON.
Paikkaani tyydyn, ylemmä en tahdo:
jos suur' on kukkula, on rotko syvä.

ILLO.
Tääll' enää teill' ei ole määräämistä,
huomenna saapuvat näät ruotsalaiset.
Pois tulkaa, Terzky! Joutuu illallinen.
Tulolle ruotsalaisten annammeko
valaista kaupungin, ja ken lyö laimin,
espanjalainen on ja kavaltaja.

TERZKY.
No, älkää! Herttua ei siitä pidä.

ILLO.
On meillä herruus täällä, keisaria
tunnustaa saa ei, missä meill' on valta. --
No hyvää yötä, Gordon. Vielä kerta
paikasta huolehtikaa, kiertovahdit
nyt lähettäkää, tunnussanan voi
varalta vaihtaa. Tuokaa kymmeneltä
itselleen herttualle avaimet,
pääsette silloin portin vahdinnasta,
huomenna saapuvat näät ruotsalaiset.

TERZKY (mennessään Buttlerille).
Tullette linnaan tekin?

BUTTLER.
                        Aikanansa.[129]

    (Illo ja Terzky poistuvat.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    BUTTLER ja GORDON.

GORDON (silmäillen poistuvia).
Ne onnettomat! Kuinka arvaamattaan
he sokeassa voitonhuumassaan
kudottuun murhaverkkoon syöksyvät! --
En surkutella saata heitä. Illo,
tuo röyhkeä ja häpeemätön konna,
jok' oman keisarinsa veress' uisi!

BUTTLER.
Käskynsä mukaan tehkää. Kiertovahdit
määrätkää, linnoituksen turvallisuus
huoltoonne ottakaa; kun nää on täällä,[130]
lukitsen linnan portit, ettei kuulu
kaupunkiin työstämme!

GORDON (hätääntyneenä).
                      Oi, älkää vielä!
Ensiksi pyydän tietää --

BUTTLER.
                          Huomen kuuluu
jo ruotsalaisille, sen kuulla saitte.
Tää yö vain meill' on. Ne on nopeat,
me nopeammat vielä -- Voikaa hyvin!

GORDON.
Katseenne eivät sano mitään hyvää.
Luvatkaa mulle --

BUTTLER.
                  Päiv' on laskenut,
ja maille saapuu kohtalokas ilta --
Saa itserakkaus niin varmoiks _heidät_.
Tähtensä paha heidät meille jättää
suojattomina, pian heiltä teräs
elämän leikkaa heidän juopuissaan
onnensa harhauskoon. Ain' on ollut
etevä laskuniekka ruhtinas,
hän kaikki laski, osas ihmisiä
päämääriänsä varten ottaa, siirtää
kuin pelinappuloit', ei epäröinyt
pelata toisten kunniallakaan.
Hän laskemistaan vaan on laskenut
ja viimein erehtyy; hän laskelmiinsa
henkensä menettää ja niin hän kaatuu
kuin Arkhimedes ympyräinsä keskeen.[131]

GORDON.
Nyt hänen virheensä te unhottakaa!
Aatelkaa suuruuttaan ja lempeyttään,
piirteitä herttaisia sydämen
ja elämänsä yleviä töitä,
ja niiden suokaa lailla enkelin
rukoillen estää miekka iskemästä.

BUTTLER.
Se myöhäist' on. En sääliä saa häntä,
vain veriaatokset saa mulla olla.

    (Ottaen Gordonia kädestä.)

Niin, Gordon! Enhän minä herttuata
rakasta, eikä siihen aihett' ole --
mut viha ei tee mua murhaajaksi,
vaan hänen paha kohtalonsa. Mua
pakottaa seikkain tyly yhtymys.
Vapaaksi luulee työnsä ihminen --
hän pettyy! Hän on lelu sokeen mahdin,
jok' ihmiselle hänen valinnastaan
luo pian pelottavan täytymyksen.
Mit' auttais sydämeni puolto häntä --
Kuitenkin täytyy minun hänet tappaa.

GORDON.
Jos sydän varoittaa, niin sitä kuulkaa!
On sydän Luojan ääni; ihmistyötä
on kaikki älyn viisaat laskelmat.
Mink' onnen voitte saada verityöstä?
Oi, verestä ei verso mitään hyvää!
Se työkö portaana ois suuruuteenne?
Oi, älkää luulko -- Kuninkaat voi joskus
murhasta pitää, mut ei murhaajasta.

BUTTLER.
Te ette tiedä. Olkaa kysymättä.
Miks saivat ruotsalaiset voiton, miksi
niin joutuin lähenevät! Soisin hänet
armoihin keisarin niin mielelläni.
En vertaan tahdo. En, hän saisi elää.
Vaan sanaani mun tulee kunnioittaa.
Siis kuolkoon hän tai -- kuulkaa! -- mua kohtaa
häpeä, hän jos pääsee käsistämme.

GORDON.
Semmoista miestä pelastaakseen --

BUTTLER (pikaisesti).
                                  Mitä?

GORDON.
Kannattaa uhratakin -- Olkaa jalo!
Kaunistaa sydän miest', ei mielipide.

BUTTLER (kylmästi ja ylpeästi).
On suuri herra ruhtinas -- mut minä
vain halpa henkilö, te tarkoitatte.
On muka maailmasta sama, saako
alhainen kunniaa vai häpeää,
kun ruhtinaallinen vain pelastuu. --
Arvonsa itselleen suo kukin itse.
Minusta riippuu, kuinka korkealle
arvostan itseni. Ei maailmassa
niin ylhäist' ole, että itseäni
mä häneen verrattuna halveksisin.
_Tahtomme_ meistä tekee suuren, pienen,
ja koska minä olen uskollinen
mun tahdolleni, täytyy hänen kuolla.

GORDON.
Oi, kalliota ryhdyn liikuttamaan!
Ei ihmiset teit' ole kasvattaneet.
En estää teitä voi, vaan pelastakoon
Jumala hänet hirmukädestänne!

    (Poistuvat.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Herttuattaren huoneistoon kuuluva huone.

    THEKLA tuolissa, kalpeana, silmät ummessa. HERTTUATAR
    ja NEITI VON NEUBRUNN puuhailevat hoidellen häntä.
    WALLENSTEIN ja KREIVITÄR puheikkain.

WALLENSTEIN.
Kuink' oitis tyttäreni tiesi sen?

KREIVITÄR.
Hän tuhon näyttää aavistaneen. Hän
huhua säikkyi taiston, jossa kuului
eversti kuolleen keisarillinen.
Sen heti näin. Hän syöksyi ruotsalaisen
sanomantuojan luo ja kysellen
hält' onnettoman salaisuuden riisti.
Riensimme jäljestä, vaan hän jo oli
sylissä sanantuojan tajutonna.

WALLENSTEIN.
Niin valmistumatonna lapsi-raukka
sai tämän iskun! -- Joko hän nyt toipuu?

    (Samalla hän kääntyy herttuattaren puoleen.)

HERTTUATAR.
Hän avaa silmänsä.

KREIVITÄR.
                   Hän elää.

THEKLA (katsellen ympärilleen).
                             Missä
nyt olen?

WALLENSTEIN (astuu hänen luokseen ja kohottaa hänet
käsivarsillaan pystyyn).
          Toivu, Thekla! Ole luja
isäsi tytär! Hellää äitiäsi
nyt katso sekä isäs sylin suojaa!

THEKLA (nousee seisomaan).
Miss' on hän? Poissako?

HERTTUATAR.
Ken, tyttäreni?

THEKLA.
Hän, joka virkkoi tämän turmansanan --

HERTTUATAR.
Oi, lapseni, sit' älä ajattele!
Kuvasta siitä käännä ajatukses.

WALLENSTEIN.
Puhelkoon huolistaan ja valittakoon!
Yhdessä hänen kanssaan itkekää!
Hän kokea näät saapi suurta tuskaa;
vaan hän sen kestää, sillä Theklallani
isänsä voittamaton sydän on.

THEKLA.
En ole sairas. Mull' on voimaa seista.
Mit' itkee äiti? Pelätinkö häntä?
On nyt se ohi, mieleni taas maltan.

    (Hän on noussut seisoalleen ja etsien silmäilee ympäri huonetta.)

Miss' on hän? Älköön häntä kätkettäkö!
On voimaa mulla, tahdon häntä kuulla.

HERTTUATAR.
Ei, Thekla! Tämä turmansanan tuoja
ei koskaan tulla saa sun silmäis eteen.

THEKLA.
Isäni --

WALLENSTEIN.
         Lapseni!

THEKLA.
                  En ole heikko,
virkistyn pian vielä enemmän.
Vain yhteen pyyntöön suostukaatte!

WALLENSTEIN.
                                   Sano!

THEKLA.
Suvaitkaa, että tämän vieraan miehen
saa kutsua nyt, että yksin saisin
kuulustaa häntä, kysellä.

HERTTUATAR.
                          Ei koskaan!

KREIVITÄR.
Ei! Se ei viisast' ole! Älä salli!

WALLENSTEIN.
Miks, tyttäreni, häntä haastattaisit?

THEKLA.
Paremmin tyynnyn kuultuani kaiken.
En tahdo mitään salattavan. Äiti
vain säästää tahtoo mua. Sit' en tahdo.
On kauhein sanottu, sen kauheampaa
en mitään enää kuule.

KREIVITÄR ja HERTTUATAR (Wallensteinille).
                      Älä suostu!

THEKLA.
Min' olin säikähdyksen yllättämä,
paljasti minut oma sydämeni
oudolle miehelle, hän nähdä sai
mun heikkouteni, niin, minä vaivuin
hänelle syliin -- sitä häpeän.
On hänen mua kunnioitettava,
mun täytyy hälle haastaa, ettei hän,
mies outo, mua väärin ymmärtäisi.

WALLENSTEIN.
Hän oikeass' on, huomaan -- minä myönnyn
pyyntöönsä tähän. Kutsukaa se mies!

    (Neiti Neubrunn menee ulos.)

HERTTUATAR.
Vaan minä, äitisi, en luotas lähde.

THEKLA.
Mieluimmin yksin häntä haastattaisin.
Esiinnyn silloin sitä tyynemmin.

WALLENSTEIN (herttuattarelle).
Suo siten käydä! Salli hänen yksin
selvittää asia. On tuskaa, jota
jokainen itse vain voi huojentaa,
vain omaan voimaan luottaa luja sydän.
_Omasta_ povestaan saa tyttäreni
tään iskun kestämiseen noutaa voiman.
Mun lujaa tytärtäni kohdeltakoon
kuin urhotarta eikä niinkuin naista.

    (Aikoo mennä.)

KREIVITÄR (pidättää häntä).
Mihinkä lähdet? Terzky sanoi, että
huomenna varhain aiot täältä mennä,
vaan meidät jättää tänne.

WALLENSTEIN.
                          Niin, te jäätte
uljaiden miesten turviin uskottuina.

KREIVITÄR.
Oi, veli, mukaas ota meidät! Älä
suo meidän synkäss' yksinäisyydessä
odottaa huolissamme ratkaisua.
Läheinen turma helppoa on kestää,
kaukaisen kauheasti suurentaa
epäily sekä odotuksen tuska.

WALLENSTEIN.
Ken turmasta nyt puhuu? Korjaa sanas!
On minull' aivan toiset toivomukset.

KREIVITÄR.
Siis mukaas ota meidät! Älä jätä
meit' tähän paikkaan, huonoenteiseen;
ahdistaa sydäntäni nämä muurit,
tuoksahtaa täällä kuolinhuoneen ilma,
oi, kuinka tätä paikkaa kammoksun.
Pois meidät vie! Myös, sisko, pyydä, että
hän meidät ottais! Auta, siskontytär!

WALLENSTEIN.
Tään paikan pahat enteet tahdon muuttaa:
tää paikka olkoon kalleimpani turva?

NEUBRUNN (tulee takaisin).
Odottaa ruotsalainen herra.

WALLENSTEIN.
Jääkööt he kahden!

    (Poistuu.)

HERTTUATAR (Theklalle).
Kuinka kalpenet! Et häntä
voi puhutella. Seuraa äitiäsi!

THEKLA.
Voi neiti Neubrunn jäädä lähelleni.

    (Herttuatar ja kreivitär menevät pois.)


KYMMENES KOHTAUS.

    THEKLA. RUOTSALAINEN KAPTEENI. NEITI NEUBRUNN.

KAPTEENI (lähestyy kunnioittavasti).
Prinsessa -- sana ajattelematon
minulle anteeks suokaa -- Kuinka saatoin --

THEKLA (jalon arvokkaasti).
Olette nähnyt minut tuskassani,
ja kovan onnen sattumus se teidät
vieraasta uskotukseni on tehnyt.

KAPTEENI.
Nähnette minut viha mielessänne,
niin pelkään, sillä virkoin murhesanan.

THEKLA.
Syy minun on. Sen minä teiltä riistin;
te olette vain kohtaloni ääni.
Aletun kertomuksen keskeytti
muu säikähdykseni. Siis jatkakaa!

KAPTEENI (arvelevasti).
Prinsessa, tuskanne siit' uudistuu.

THEKLA.
Valmiina olen siihen -- Tyynnä pysyn.
Kuink' alkoi taisto? Kertokaa nyt loppuun!

KAPTEENI.
Odottamatta mitään hyökkäystä
leirissä oltiin luona Neustadtin
heikoissa varustuksissa, kun nousi
metsästä iltapuoleen tomupilvi
ja meidän etujoukkueemme syöksyi
leiriimme, huutain: vihollinen tulee.
Paraiksi ehdimme vain satulaan,
kun täyttä laukkaa ajaa laskettivat
murroksen[132] läpi pappenheimiläiset;
ne rajut parvet pian syöksyivät
ylitse leirin vallikaivannonkin.
Vaan heidät oli uhkarohkeus
edellä toisten tuonut, vielä oli
etäällä jalkaväki,[133] urhokkaina
vain pappenheimiläiset olivat
seuranneet urhokasta johtajaansa. --

    (Thekla liikahtaa. Kapteeni hetkeksi keskeyttää,
    kunnes Thekla viittauksella kehoittaa häntä jatkamaan.)

Edestä, sivuiltakin ryntäsimme
me kohta koko ratsuväellämme,
työnsimme heidät vallihaudan ääreen,
miss' oitis järjestynyt jalkaväki
ojensi heitä vastaan keihäsmetsän.
He eivät eespäin, eivät taapäin päässeet --
pusertuneina julmass' ahdingossa.
Niin Reinin-kreivi heidän johtajaansa
kehoitti sotavangiks antaumaan
rehellisessä taistelussa, mutta
eversti Piccolominipa --

    (Theklaa pyörryttää, hän ottaa kiinni istuimesta.)

                         hänet
ilmaisi kypärtöyhtö, pitkä tukka,
jok' ajost' ankarast' ol' irrallaan --
osoittaa vallihautaa, karahuttaa
siit' ensimäisnä yli ratsullansa,
ja sitten rykmenttinsä -- mutta -- nyt
lävistää piikki hältä hevosen,
se hurjistuu ja heittää selästään
ratsastajansa, tämän yli karkaa
nyt hillitönnä koko hevosjoukko.

    (Theklaa, joka nähtävästi yhä yltyvän tuskan vallassa on viime
    sanoja kuunnellut, alkaa kovasti vapista ja on vaipumaisillaan
    maahan. Neiti Neubrunn kiiruhtaa hänen luokseen ja ottaa
    hänet syliinsä.)

NEUBRUNN.
Voi armas neiti --

KAPTEENI (liikutettuna).
                   Minä lähden pois.

THEKLA.
Se ohi on jo -- Loppuun kertokaa!

KAPTEENI.
Nähdessään johtajansa kaatuvan
julmistui joukot epätoivon raivoon.
He eivät mieti omaa pelastustaan,
he taistelevat niinkuin tiikerit.
Tuo jäykkä vastustus meit' ärsyttää,
ja taistelu ei ennen päätykään,
kuin kaatunut on heistä viimeinenkin.

THEKLA (ääni vapisten).
Ja missä[134] -- Kaikkea en teiltä kuullut.

KAPTEENI (oltuaan hetkisen vaiti).
Tän' aamuna me hänet hautaan veimme.
Kakstoista ylhäissuku-nuorukaista
hänt' oli kantamassa, saattueena
armeija kaikki. Arkun laakereille
toi Reinin-kreivi oman voitonmiekan.
Vainaata kyynelinkin muisteltiin,
meist' useahan hänen jalouttaan
ja lempeyttään oli kokenut,
ja kaikki sääli häntä. Reinin-kreivi
mielellään oisi hänet pelastanut,
mutt' itse hän sen teki tyhjäks, itse
niin sanotaan -- hän tahtoi kuolemaa.

NEUBRUNN (liikutettuna Theklalle, joka on peittänyt kasvonsa).
Oi armas neiti -- mua silmätkää!
Mintähden vaadittekaan kuulla kaiken!

THEKLA.
Hautansa miss' on?

KAPTEENI.
                   Hänet haudattiin
lähelle Neustadtia luostarkirkkoon,
kunnekka isältään on sana saatu.

THEKLA.
Mi luostar' on se?

KAPTEENI.
                   Pyhän Kaarinan.[135]

THEKLA.
Ja pitkältikö sinne?

KAPTEENI.
                     Seitsemän
on peninkulmaa.

THEKLA.
                Mistä sinne päästään?

KAPTEENI.
Kautt' Tirschenreitin, Falkenbergin, jossa
on etuvahtimme.

THEKLA.
                Ken johtaa niitä?

KAPTEENI.
Eversti Seckendorf.

THEKLA (astuu pöydän luoja ottaa jalokivilippaasta sormuksen).
                   Te tuskassani
mun näitte, säälitte -- Nyt ottakaa
    (antaen sormuksen)
hetkestä tästä muisto -- Menkää nyt!

KAPTEENI (hämmästyneenä).
Prinsessa --

    (Thekla äänetönnä viittaa häntä poistumaan ja jättää hänet.
    Kapteeni vitkastelee ja tahtoo puhua. Neiti Neubrunn
    toistaa viittauksen. Kapteeni poistuu.)


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    THEKLA. NEUBRUNN.

THEKLA (heittäytyy neiti Neubrunnille kaulaan).
Nyt, hyvä Neubrunn, näytä rakkaus,
jot' olet mulle aina luvannut,
ja ole ystävä ja seuralainen! --
On täältä meidän vielä tänä yönä
pois lähdettävä!

NEUBRUNN.
                 Täältä pois? Ja minne?

THEKLA.
Minnekö? _Yksi_ paikk' on maailmassa!
Se paikka, missä _hän_ on haudattuna!

NEUBRUNN.
Mit', armas neiti, sinne menisitte?

THEKLA.
Mitäkö, onneton! Et kysyis siten,
jos kerran oisit rakastanut. Siellä
on kaikki, mitä hänestä on jäänyt,
se yksi paikk' on koko maailmani.
Oi, älä viivytä! Käy heti puuhaan! --
Nyt miettikäämme, kuinka pakoon päästään!

NEUBRUNN.
Isänne vihaa myöskin ajatelkaa!

THEKLA.
Kenenkään vihaa min' en enää pelkää.

NEUBRUNN.
Maailman ivaa, moitteen pahaa kieltä!

THEKLA.
Haenhan sitä, jot' ei enää ole.
Syliinsä haluanko siis -- oi Luoja!
Rakkaani hautaan vain mä tahdon päästä.

NEUBRUNN.
Kahdenko vain, me avuttomat naiset?

THEKLA.
Otamme aseet, käteni sun suojaa.

NEUBRUNN.
Synkässä yössäkö?

THEKLA.
                  Yö meidät kätkee.

NEUBRUNN.
Ja tässä myrskysäässä?

THEKLA.
Saiko hän leppoisan levon _ratsuin kavioissa_?

NEUBRUNN.
Ja vihollisen monet vartiot!
Meit' eivät päästä.

THEKLA.
                    Ne on ihmisiä,
on onnettomuus vapaa kaikkialla!

NEUBRUNN.
Tie pitkä --

THEKLA.
             Siitä huoliiko, ken kulkee
kaukaista pyhäinkuvaa kumartamaan?

NEUBRUNN.
Voidaanko päästä tästä kaupungista?

THEKLA.
Aukaisee portit kulta. Mene, mene!

NEUBRUNN.
Jos meidät tunnetaan?

THEKLA.
                      Ei pakolaista,
ei epätoivon valtaan joutunutta
Friedlandin tyttäreksi arvaa kukaan.

NEUBRUNN.
Vaan mistä ratsut pakoamme varten?

THEKLA.
Ne seuraherra[136] hankkii. Kutsu hänet!

NEUBRUNN.
Tohtiiko hän näin salaa herraltansa?

THEKLA.
Oi, kyllä. Mene vaan nyt! Älä viivy!

NEUBRUNN.
Ah, kuink' on sitten käyvä äidillenne,
kun poissa olette?

THEKLA (arvelevasti ja tuskan vallassa eteensä katsoen).
                   Oi oma äiti!

NEUBRUNN.
Niin paljon jo tuo hyvä äiti kärsii,
kohtaako häntä vielä tämä isku?

THEKLA.
Hänt' en voi siitä säästää. Mene, mene!

NEUBRUNN.
Mut aatelkaa nyt sentään, mitä teette!

THEKLA.
On aateltu jo, mit' on aateltava.

NEUBRUNN.
Ja kuinka teidän käy, kun sinne tullaan?

THEKLA.
Saa sieluni siell' ohjeen Jumalalta.

NEUBRUNN.
Olette rauhaton nyt, armas neiti.
Ei tämä tienne teitä rauhaan johda.

THEKLA.
Syväänkin rauhaan, jonka hänkin löysi. --
Oi, riennä, älä enää mitään haasta!
Vastustamattomasti mua vetää
täält' outo voima hänen haudallensa!
Saan siellä helpotusta, hetikohta!
Sydäntäkouristava tuskan side
siell' aukee -- Kyyneleeni siellä juoksee.
Oi, mene, voisimme jo matkall' olla.
En rauhaan pääse, ennenkuin saan jättää
nää muurit -- päälleni ne lankeevat --
Pois työntää mua täältä lähtemään
hämärä voima -- Mikä tunne on se?
Minusta koko tämä talo täyttyy
aaveista kalpeist', onttosilmäisistä --
En sijaa saa -- Ja toisia taas tulee!
Vilinä tämä hirvittävä tunkee
pois täältä mua, eloss' olevaa!

NEUBRUNN.
Saatatte, neiti, minut tuskaan, kauhuun,
niin etten itsekään nyt tohdi jäädä.
Mä menen, heti kutsun Rosenbergin.

    (Poistuu.)


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    THEKLA.

THEKLA.
Hänenpä henkensä se mua kutsuu.
Ja uskolliset, jotka hänen eestään
kaatuivat kostain, minua ne syyttää
halvasta viivynnästä. Hepä eivät
eronneet kuolossakaan johtajastaan --
ne jäyheät, ja _minun_ pitäis elää! --
Ei! Minuakin varten solmieltu
on seppele, mi hänen paarejansa
nyt koristaa. Mit' elämämme on,
jos puuttuu siltä rakkauden loiste?
Sen sisällyksetönnä heitän pois.
Niin, sinut, armaani, kun löysin, silloin
elämä minust' _oli_ elämää!
Uus päivä mulle loisti kultainen!
Näin unta hetkist' taivaanihanista. --
Sä olit ovella sen maailman,
johonka luostarista suoraan astuin,
valaisi tuhannet sit' auringot;
hyvältä enkeliltä näytit, joka
lapsuuden satuajast' tulit mua
elämän kukkuloille kantamaan.
Tunteeni ensimäinen oli silloin
taivainen onni. Sinun sydämeesi
mun ensimäinen katseheni osui.

    (Tätä sanoessaan hän vaipuu mietteisiinsä ja
    kavahtaa sitten kauhistuneennäköisenä seisomaan.)

-- Niin tulee kohtalo ja kourallansa
raa'alla, kylmällä se tarttuu kiinni
olentoon ystäväni armaaseen
ja hevostensa kavioiden alle
survaisee hänet -- Sepä maailmassa
osaksi koituu kaiken ihanan.


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

    THEKLA. NEITI NEUBRUNN ynnä TALLIMESTARI.

NEUBRUNN.
Hän tääll' on, neiti, ja hän tekee sen.

THEKLA.
Hankitko meille ratsut, Rosenberg?

TALLIMESTARI.
Ne hankin.

THEKLA.
           Seuraatko myös mukanamme?

TALLIMESTARI.
Maailman loppuun, hyvä neiti.

THEKLA.
                              Etpä
palata herttuan luo saata sitten.

TALLIMESTARI.
Jään teidän luoksenne.

THEKLA.
                       Sun palkitsen
ja suljen toisen herran suosioon.
Sa voitko meidät täältä salaa viedä?

TALLIMESTARI.
Voin.

THEKLA.
      Milloinka saan lähteä?

TALLIMESTARI.
                             Nyt heti. --
Ja minne?

THEKLA.
Niin -- se sano hälle, Neubrunn!

NEUBRUNN.
Neustadtiin.

TALLIMESTARI.
             Hyvä, lähden matkapuuhiin.

    (Poistuu.)

NEUBRUNN.
Ah, äitinne nyt tulee, neiti.

THEKLA.
                              Taivas!


NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

    THEKLA. NEUBRUNN. HERTTUATAR.

HERTTUATAR.
Se vieras meni, näytät tyynemmältä.

THEKLA.
Niin olen, äiti -- Sallikaa mun pian
levolle käydä Neubrunn seuranani.
Lepoa kaipaan.

HERTTUATAR.
               Sitä saatkin, Thekla.
Rauhassa poistun, kun nyt isääs saatan
rauhoittaa.

THEKLA.
Hyvää yötä, rakas äiti!

    (Hän lankee äidilleen kaulaan ja syleilee
    häntä suuresti liikutettuna.)

HERTTUATAR.
Et vielä tyyni ole, tyttäreni.
Niin vapiset ja sydän kovin tykkii
omaani vasten.

THEKLA.
               Uni kyllä sen
tyynnyttää -- Hyvää yötä, armas äiti!

    (Kun hän irroittuu äitinsä sylistä, laskeutuu esirippu.)



VIIDES NÄYTÖS.


    Buttlerin huone.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    BUTTLER. MAJURI GERALDIN.

BUTTLER.
Valitkaa kaksitoista rakuunata,
reipasta, niille peitset, ei näät lainkaan
saa ampua -- Ja viereen ruokasalin
ne kätkekää ja jälkiruuan tullen
hyökätkää sisään sekä huutakaa:
ken keisarin on miehiä? -- Mä pöydän
lyön kumoon -- silloin käykää niiden kimppuun,
molemmat[137] lävistäkää! Tarkkaan linna
lukitaan, vartioidaan, ettei tästä
saa vihiäkään ruhtinas. Nyt menkää --
Saivatko teiltä käskyn tänne tulla
kapteenit Deveroux ja Macdonald?

GERALDIN.
Tääll' ovat heti.

    (Poistuu.)

BUTTLER.
Asiaa ei suinkaan
lykätä tohdi. Hänen puoltaan pitää
kaupunkilaisetkin[138] -- Mi hurmahenki
vallannut lienee koko kaupungin!
Ne herttuata rauhanruhtinaaksi
ja uuden kulta-ajan tuojaks uskoo.
Neuvosto aseita on jakanut;
on vahtipalvelukseen herttualle
jo sata tarjokasta. Meill' on tarpeen
nyt kiire, sillä meitä uhkaavat
sisäiset sekä ulkoviholliset.


TOINEN KOHTAUS.

    BUTTLER. KAPTEENIT DEVEROUX ja MACDONALD.

MACDONALD.
Kenraali, kutsuit.

DEVEROUX.
                   Mik' on tunnussana?

BUTTLER.
Eläköön keisari!

MACDONALD ja DEVEROUX (astahtavat taapäin).
                 Sä mitä sanot?

BUTTLER.
Eläköön. Itävallan suku!

DEVEROUX.
                         Eikös
vannottu alttiutta Friedlandille?

MACDONALD.
Hänenhän suojakseen kai meidät tuotiin?

BUTTLER.
Meidätkö suojelemaan kavaltajaa?

DEVEROUX.
Otithan meidät palvelemaan häntä.

MACDONALD.
Ja hänen kanssaan tulit Egeriin.

BUTTLER.
Varmemmin tuottaakseni hälle tuhon.

DEVEROUX.
Vai niin!

MACDONALD.
          Se toist' on.

BUTTLER (Deveroux'lle).
                        Kurja! Vähäll' luovut
velvollisuudestasi, lipustasi!

DEVEROUX.
No piru vieköön! Teinhän sinun laillas;
jos sin' oot lurjus, mietin, miks' en minä?

MACDONALD.
Me _emme_ mieti. Sinulle se kuuluu!
Kenraali olet, sinä komennat,
me seuraamme, vie vaikka helvettiin.

BUTTLER (sopuisasti).
Toisemme tunnemmehan.

MACDONALD.
                      Niinpä luulen.

DEVEROUX.
Olemme onnettaren sotureita,
olemme sen, ken enin tarjoo.

MACDONALD.
                              Aivan.

BUTTLER.
Nyt kunniallisina sotureina
tulette pysymään.

DEVEROUX.
                  Niin mielellämme.

BUTTLER.
Ja onnen tulette te saavuttamaan.

MACDONALD.
Sen parempi.

BUTTLER.
             Siis kuulkaa!

MOLEMMAT.
                           Kuuntelemme.

BUTTLER.
On käsky keisarin: on vangittava
hengissä taikka hengetönnä Friedland.

DEVEROUX.
Niin kirjeess' on.

MACDONALD.
                   Niin, vaikka hengetönnä.

BUTTLER.
Ja ken sen tekee, sitä odottaa
rahana, tiluksina runsas palkka.

DEVEROUX.
Hyvältä soipi. Hyvält' aina sana
soi sieltäpäin. Niin! Tiedämme jo sen!
Kultaiset armovitjat kukaties,
tai hevoskoni,[139] pergamentti.[140] -- Maksaa
paremmin Friedland.

MACDONALD.
                    Hän on suurenmoinen.

BUTTLER.
Hävinnyt mies. Sen onnentähti laski.

MACDONALD.
Varmaanko?

BUTTLER.
           _Minä_ sanon.

DEVEROUX.
                         Mennytkö
on hänen onnensa?

BUTTLER.
                  On ainaiseksi.
Hän köyhä on kuin mekin.

MACDONALD.
                         Niinkö köyhä?

DEVEROUX.
Siis, Macdonald, on hänest' eroominen.

BUTTLER.
Kakskymmentuhantinen joukko on
jo eronnut. On meidän, maanmies,
enemmän tehtävä. Niin, meidän on
nyt surmattava hänet.

    (Molemmat astahtavat taapäin.)

MOLEMMAT.
                      Surmattava!

BUTTLER.
Niin, surmattava on. -- Ja siihen olen
valinnut teidät.

MOLEMMAT.
                 Meidätkö?

BUTTLER.
                           Niin, teidät,
kapteenit Deveroux ja Macdonald.

DEVEROUX (oltuaan hetkisen vaiti).
Valitkaa toinen!

MACDONALD.
                 Toinen valitkaa!

BUTTLER (Deveroux'lle).
Pelkäätkö, arkailija? Tunnollasi
jo kolmekymmentä on vainajata --

DEVEROUX.
Päällikköön kajota -- se arveluttaa!

MACDONALD.
Valamme, sekin meitä häneen sitoo.

BUTTLER.
Se side murtui hänen petokseensa.

DEVEROUX.
Kenraali, tää on liian kauheaa.

MACDONALD.
Niin, se on totta! Meill' on omatunto.

DEVEROUX.
Jos päällikkö hän ei ois, joka meitä
on kuriin, arvonantoon totuttanut.

BUTTLER.
Siis sekö esteenä?

DEVEROUX.
                   Niin! Jonkun _toisen_,
vaikk' oman poikanikin, lävistäisin,
jos keisarini palvelus niin vaatii --
vaan sotilaana _tappaa päällikkönsä_,
se meist' on synti, rikos, josta päästää
ei saata ainoakaan rippimunkki.

BUTTLER.
Min' olen paavisi ja syntis kuittaan.
No päättäkää!

DEVEROUX (seisoo epäröiden).
              Ei sovi.

MACDONALD.
                       Ei, ei sovi.

BUTTLER.
No -- lähettäkää mulle -- Pestalutz!

DEVEROUX (säpsähtää).
Ah, Pestalutz -- hm!

MACDONALD.
                     Miksi tahdot häntä?

BUTTLER.
Jos teistä työ on halpa, kyll' on muita --

DEVEROUX.
Jos täytyy hänen kuolla, voimmehan
palkinnon yhtä hyvin saada mekin. --
Vai mitä, veli Macdonald?

MACDONALD.
                          Niin, jos
on hänen kuoltava ja muu ei auta,
en Pestalutzin salli sitä tehdä.

DEVEROUX (vähän arveltuaan).
Milloinka hänet surmataan?

BUTTLER.
                           Tän' yönä;
on huomenna näät täällä ruotsalaiset.

DEVEROUX.
Kenraali, vastaatko mun teostani?

BUTTLER.
Kaikesta.

DEVEROUX.
          Niinkö tahtoo keisarikin?
Tahtooko suoraan? Joskus rangaistaan
murhaajaa, vaikka mieluinen on murha.

BUTTLER.
On käsky: hengissä tai hengetönnä.
Ja hengissä ei voida, näätte itse --

DEVEROUX.
Siis kuolleena! Niin -- kuolleena -- Vaan kuinka
käsiksi häneen voidaan päästä? Onhan
kaupunki täynnä Terzkyn sotilaita.

MACDONALD.
Ja sitten viel' on Terzky sekä Illo --

BUTTLEE.
Tietysti heistä juuri aloitetaan.

DEVEROUX.
Myös heidät surmataanko?

BUTTLER.
                         Heidät ensin.

MACDONALD.
Verinen ilta tulee, Deveroux.

DEVEROUX.
Ja kelle työks sen uskot? Usko _mulle_!

BUTTLER.
Majuri Geraldin saa tehdä sen.
On tänään laskiainen, pidetään
linnassa syömingit ja niissä heihin
käsiksi käydään, heidät lävistetään --
mukana ovat Pestalutz ja Lesley --

DEVEROUX.
Kenraali, sinä siit' et välittäne --
suo mun ja Geraldinin vaihtaa toimet.

BUTTLER.
Vähemmän vaaraa sull' on herttuasta.

DEVEROUX.
Vaaraako! Perhana! Mit' aatteletkaan
minusta? Minä miekkaa herttuan
en pelkääkään, vaan hänen katsettansa.

BUTTLER.
Kuink' katse tuo vois sua vahingoittaa?

DEVEROUX.
Tiedäthän, hiis vie, etten pelkur' ole.
Mutt' siit' on viikko vain, kun herttualta
mä kaksikymmentä sain kultarahaa,
niill' ostaakseni takin lämpöisen,
jok' ylläni on ja jos hän mun näkee
nyt peitsineni, katsoo takkiin -- kas -- niin --
En, hiis vie, ole pelkur' ensinkään.

BUTTLER.
Lämpöisen takkisi sait herttualta
ja sinä, köyhä raukka, epäröit
senvuoksi lyödä häntä kuoliaaksi.
Vaan _hälle_ lämpöisemmän _keisar'_ antoi,
nimittäin vaipan ruhtinaallisen.
Kuink' kiittää hän? -- Hän pettää, kapinoi.

DEVEROUX.
On totta. Piru vieköön kiitolliset!
Niin -- minä -- surmaan hänet.

BUTTLER.
                                Ja jos tahdot
tyynnyttää tuntoasi, riisu takki;
niin saatat reippain mielin täyttää työn.

MACDONALD.
Niin! Mutta tässä vielä arveluttaa --

BUTTLER.
Mikäpä arveluttaa, Macdonald?

MACDONALD.
Mit' auttaa meitä aseet _häntä_ vastaan?
Haavoittaa hänt' ei saata, hän on _kova_.

BUTTLER (pystyyn kavahtaen).
Mitenkä voi hän --

MACDONALD.
                   Luodit, iskut kestää!
On hornan taito hänet kovettanut;
läpäisemätön ruumis häll' on, tiedä.

DEVEROUX.
Niin! Ingolstadtiss' oli myöskin moinen,
ruumiiltaan teräskova; hänet täytyi
lopulta pyssynperill' lopettaa.

MACDONALD.
Kuulkaapas, mitä aion!

DEVEROUX.
                       Sano!

MACDONALD.
                             Tääll' on
dominikaaniveli luostarissa,
mun kansalaisiani, hän saa kastaa
vihittyyn veteen aseeni ja niille
lukea siunauksen voimakkaan;
taikuutta vastaan varmasti se auttaa.

BUTTLER.
Tee siten, Macdonald! Vaan menkää nyt!
Valitkaa rykmentistä vahvaa miestä
noin kaksi-, kolmekymmentä, ja tehkööt
ne valan keisarille -- Yksitoista
kun lyönyt on -- kun ensimäiset vahdit
on menneet, viekää heidät aivan hiljaa
talolle -- Lähell' olen minä silloin.

DEVEROUX.
Mitenkä päästään henkivartijoista,
vahdissa jotka sisäpihass' ovat?

BUTTLER.
Selvillä mull' on siellä joka soppi.
Vien teidät erään takaportin kautta,
jot' _yksi_ mies vain puolustaa. Mun sallii
mun arvoni ja toimeni jok' aika
tavata herttuaa. Käyn edellänne,
lävistän kurkun henkivartijalta
tikarin iskulla ja tienne raivaan.

DEVEROUX.
Vaan kun on sisään tultu, kuinka päästään
huoneeseen, jossa nukkuu ruhtinas,
niin ettei hoviväki herää, huuda?
Hänellä saattue näät tääll' on suuri.

BUTTLER.
Ne talon oikeassa päässä on;
hän rauhaa tahtoo, vasemmass' on yksin.

DEVEROUX.
Kun kaikk' ois ohi, Macdonald -- Niin tuntuu
oudolta minusta, sen piru tietää.

MACDONALD.
Niin minustakin. Hän on liian suuri.
Ja konnapariks meidät katsotaan.

BUTTLER.
Loistossa, kunniassa ollen voitte
tyhjäksi arvostella joukon huudot.

DEVEROUX.
Jos vain sen kunnian niin varmaan saa.

BUTTLER.
Huoletta olkaa! Ferdinandin päähän
te pelastitte kruunun. Suur' on palkka.

DEVEROUX.
Aikooko kukistaa hän keisarin?

BUTTLER.
Niin aikoo! Kruunun, hengen hältä viedä!

DEVEROUX.
Siis hänet mestattaisiin, jos me vain
hengissä hänet Wieniin puuhaisimme?

BUTTLER.
Ei välttää vois hän sitä kohtaloa.

DEVEROUX.
Nyt tule, Macdonald! Hän päällikkönä
soturinkäsiin kuolkoon kunnialla!

    (He poistuvat.)


KOLMAS KOHTAUS.

    Sali ja sen takana kauas taustalle etääntyvä käytävä.
    WALLENSTEIN istuu pöydän ääressä. RUOTSALAINEN KAPTEENI
    seisoo hänen edessään. Pian saapuu KREIVITÄR TERZKY.

WALLENSTEIN.
Mun terveiseni viekää herrallenne![141]
Iloitsen hänen onnestaan, ja jos en
niin suurta iloa teist' osoittane,
kuin tämä voitonviesti[142] ansaitsisi,
niin olkaa varma: tahto mull' on hyvä,
sill' onnemme nyt yhteiseks on tullut.
Hyvästi! Kiitos vaivastanne! Aukee
huomenna teille linnoituksen portit.

    (Ruotsalainen kapteeni poistuu. Wallenstein istuu syviin ajatuksiin
    vaipuneena, jäykästi katsellen eteensä, pää käden varassa.
    Kreivitär Terzky astuu huoneeseen ja Wallensteinin huomaamatta
    seisoo jonkun aikaa hänen edessään. Vihdoin Wallenstein liikahtaa,
    näkee kreivittären ja paikalla herää todellisuuteen.)

Tuletko Theklan luota? Kuinka voi hän?

KREIVITÄR.
Hän tyynempi on keskustelun jälkeen,
niin sisko sanoo -- Vuoteess' on nyt Thekla.

WALLENSTEIN.
Tuskansa lauhtuu. Hän käy itkemään.

KREIVITÄR.
Et, veljenikään, ole ennelläsi.
Sun iloisemmaks uskoin tulevan
voitosta. Ole luja! Tue meitä,
olethan valomme ja aurinkomme!

WALLENSTEIN.
Rauhoitu! Minua ei mikään vaivaa --
Vaan miss' on miehes?

KREIVITÄR.
Pidoiss' Illon kanssa.

WALLENSTEIN (nousee seisomaan ja astuu muutamia askelia salin poikki).
On synkkä yö jo -- Mene huoneeseesi!

KREIVITÄR.
Oi, älä käske; suo mun luonas olla!

WALLENSTEIN (on astunut ikkunan ääreen).
On taivaall' ahkerata liikuntoa,
tuulessa tornin viiri lepattaa,
kiiruhtaa pilvet, horjuu sirppi kuun,
yöss' epävarma valo väräjää. --
Ei tähtiryhmää näy! Tuon heikon loisteen,
tuon ainoan, luo alas Kassiopeia,
ja tuoll' on Jupiter -- Vaan nyt sen peittää
synkällä mustuudellaan ukonpilvet!

    (Vaipuu syviin mietteisiin ja katsoo jäykästi ulos.)

KREIVITÄR (joka häntä surullisena silmäilee, tarttuu hänen käteensä).
Mit' aattelet?

WALLENSTEIN.
               Ois hyvä mulle nähdä
se tähti, elämäni tähti, usein
sain kumman voiman sitä katsoissani.

    (Äänettömyyttä.)

KREIVITÄR.
Saat taaskin tähtes nähdä.

WALLENSTEIN (on taas käynyt hyvin hajamieliseksi, herää siitä
ja käännähtää kreivittäreen päin).
Hänetkö[143] nähdä? -- Oi, en koskaan!

KREIVITÄR.
                                     Kuinka?


WALLENSTEIN.
On poissa hän -- on multaa!

KREIVITÄR.
                            Kuka siis?

WALLENSTEIN.
Hän onnen sai. Hält' elonmatka päättyi.
Hän vaill' on vastaisuutta, kohtalotar
ei hälle kehrää enää juoniaan --
elonsa valoss' on ja tasallansa,
ei himmeätä kohtaa siihen jäänyt,
ei hänen luokseen pyri turmanhetki.
Hän jätti toivon, pelon, hän on vapaa
vallasta pettävien planeettain --
Oi, häll' on hyvä! Vaan ken tietää, mitä
tuo meille lähin hetki mustahuntu!

KREIVITÄR.
Max Piccolominista puhut. Kuinka
hän kuoli? Luotas lähti sanantuoja,
kun tulin nyt.
    (Wallenstein käden vihjauksella käskee häntä vaikenemaan.)
               Oi, älä taakses katso!
Kirkkaampiin päiviin eespäin katsokaamme!
Iloitse voitost', unhota sen hinta!
Ei tänään vasta viety ystävääsi;
jättäissään sinut hän jo kuoli sulta.

WALLENSTEIN.
Tään iskun kyllä kestän, sillä mitä
ei kestäis ihminen! Hän korkeimmasta
kuin halvimmasta oppii vieraantumaan,
saa voiton hänestä näät hetkein valta.
Vaan mitä häness' olen kadottanut,
sen tunnen. Elämäni kukka kuihtui,
on kylmä, väritön nyt elontanner
mun edessäni. _Hän_ näät rinnallani
nuoruutenani seisoi, unelmaksi
todellisuuden teki mulle, kutoin
selvyyteen esineiden tavalliseen
kultaiset aamuruskon utuverhot --
Ja hänen rakkauden liekissään
yleni -- sen ma tunsin ihmetellen --
matalat elon arkiesineet. --
Tästedes vaikka mitä saavutankin,
niin kauneus on poissa, se ei palaa,
ylempi näät kuin minkäänlainen onni
on ystävä, jok' yhdess' samaa tuntein
onnemme luo ja osaaottain lisää.

KREIVITÄR.
Äl' epäile sä omaa voimaas! Onhan
sun sydämesi siksi rikas, että
se itse itsensä voi elähdyttää.
Rakastat, kiität hänen hyveitänsä,
jotk' itse istutit ja kehitit.

WALLENSTEIN (käyden ovella).
Ken meitä häiritsee näin myöhään yöllä? --
Tuo linnanvanhin tänne avaimia.
Nyt poistu, sisko; on jo sydänyö.

KREIVITÄR.
Mun tänään vaikea on sinut jättää;
ahdistaa mua pelko.

WALLENSTEIN.
                    Pelko! Miksi?

KREIVITÄR.
Sä että äkin lähdet tänä yönä,
ettemme aamull' enää löydä sua.

WALLENSTEIN.
Kuvitteluita!

KREIVITÄR.
              Oi, jo kauan ovat
vaivanneet mua kolkot aavistukset,
ja vaikka torjunkin ne valveillani,
niin poveeni ne synkiss' uniss' syöksyy. --
Näin sun ja ensimäisen puolisosi[144]
toiss'yönä loistopuvuss' atrioivan --?

WALLENSTEIN.
Suotuisaenteinen on unes; alkoi
mun onneni näät siitä aviosta.

KREIVITÄR.
Ja tänään unta näin mä, että etsin
sinua huoneestas -- Kun astuin sisään,
niin silloin huone muuttui Gitschinin
karteusiluostariksi, jonka sinä
perustit, jonne tahdot hautasikin.

WALLENSTEIN.
Näin haaveilla on muutenkin sun tapas.

KREIVITÄR.
Ja etkö usko varoituksen äänen
unissa ennustaen puhuvan?

WALLENSTEIN.
On semmoisia ääniä -- On varmaan!
Vaan varoituksiksi en sanois _niitä_,
jotk' ilmoittavat vain mit' _ei voi välttää_.
Aurinko kuvastuuhan ilmakehään
nousunsa eellä; suurten kohtaloiden
edellä samoin käyvät niiden aaveet,
ja tässä päivässä jo kulkee huomen.
Mietteihin omituisiin tulen, milloin
kuolosta luen Henrik neljännen.[145]
Tuo kuningas jo tunsi veitsen aaveen
rinnassaan, ennenkuin sen murhamies,
Ravaillac, käteens' otti. Eikä hälle
Louvressa[146] rauhaa suonut tämä aave,
se ulos ajoi; hautajaisilt' tuntui
hänestä puolisonsa kruunajaiset,[147]
aavistain kuuli hän ne askeleet,
Pariisin kaduilla jotk' etsi häntä --

KREIVITÄR.
Sisäinen aavistukses eikö haasta?

WALLENSTEIN.
Ei mitään. Rauhoitu!

KREIVITÄR (synkkiin mietteihin vaipuneena).
                     Ja kerran taas,
kun jäljestäsi riensin, juoksit sinä
niin pitkää käytävää ja loputonta
salien sarjaa -- ovet paukkui, ryski --
Hengästyin seurasin, mut' enpä voinut
saavuttaa sua -- Silloin minuun tarttui
äkisti kylmä käsi takaapäin,
se _sinä_ olit, mua suutelit,
ja punapeite painui ylitsemme --

WALLENSTEIN.
Huoneeni seinäin punaverho vain.

KREIVITÄR (häntä katsellen).
Jos niiksi tulisi -- Jos minä sinut,
eloa uhkuin joka tässä seisot --

    (Vaipuu itkien Wallensteinin rintaa vasten.)

WALLENSTEIN.
Tuon henkipattojulistuksen vuoksi
sa olet tuskissas. Ei kirjaimet
haavoita eikä käsiä hän löydä.

KREIVITÄR.
Vaan käsiä jos löytyis surmaksesi,
teen silloin, mitä olen päättänyt --
mukana mull' on mistä lohdun saan.[148]

    (Poistuu.)


NELJÄS KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. GORDON. Sitten KAMARIPALVELIJA.

WALLENSTEIN.
Rauhassa onko kaupunki?

GORDON.
                        On kyllä.

WALLENSTEIN.
Pauhaava soitto kuuluu, linna on
kirkkaasti valaistu. Kell' ilonpito?

GORDON.
Pitoja kreivi Terzkylle nyt siellä
ja sotamarskille[149] ne pitävät.

WALLENSTEIN (itsekseen).
Ne voittoa nyt juhlii. -- Tämä suku
pöydässä vain voi näyttää iloaan.
    (Soittaa kelloa. Kamaripalvelija astuu sisään.)
Pukuni riisu, tahdon mennä maata.
    (Ottaa avaimet[150] itselleen.)
Vihollisilta turvassa siis ollaan
ja varmat ystävät meit' ympäröivät;
kaikesta erehdyn, jos kasvot nuo
    (Gordonia katsellen.)
on naamiona teeskentelijän.
    (Kamaripalvelija on riisunut häneltä viitan,
    pyörökauluksen ja sotavyön.)
                            No! Mikä putoaa?

KAMARIPALVELIJA.
Kultaiset vitjat ovat katkenneet.

WALLENSTEIN.
Jo kauan kestivätkin. Anna tänne!
    (Vitjoja katsellen.)
Se keisarin ol' _ensi_ suosiota.
Friaulin sodass'[151] antoi hän ne, oli
viel' arkkiherttuana, siitä asti
niit' tottumuksest' olen pitänytkin. --
Lie taikauskoa se. Niiden tuli
niin kauan olla suojakeinonani,
kuin niitä pidin luottain niiden voimaan,
ja liittää minuun häilyväinen onni,
jonk' ensi suosiota olivat --
No hyvä! Onneni siis uudistukoon,
kun tämä taika nyt on voimaton.

    (Kamaripalvelija poistuu vaatteet mukanaan. Wallenstein nousee
    seisomaan, astuu salin poikki ja jääpi vihdoin mietteissään
    seisomaan Gordonin eteen.)

Kuink' entisaika mua lähenee!
Nään Burgaun hoviss' itseni mä jälleen;
siell' oli meillä hovipojantoimi.
Useinhan kiistelimme, tarkoitit
parasta, olithan myös mielelläsi
siveyssaarnaajana, mua toruit,
kun luottain rohkeoihin unelmiin
tähtäilin määrättömän korkealle,
ja kehuit mulle oivaa keskitietä. --
Oi, huonoks näyttäytyi viisautes,
se varhain teki sinust' elähtäneen
ja kurjaan soppeen antaisi sun kuolla,
tähteini jalous jos sit' ei estä.

GORDON.
Oi ruhtinas! Niin tyynnä rantaan kytkee
ruuhensa pienen köyhä kalastaja,
kun suuren merilaivan myrsky ruhjoo.

WALLENSTEIN.
Oletko, vanha mies, jo satamassa?
En minä. Elämäni aalloill' liitää
tuoreena, uljaana viel' edelleen
nuorekkaan murtumaton rohkeus,
ja toivo viel' on jumalattareni.
Nuor' on mun henkeni, ja itseäni
jos sinuun vertaan, voisin kerskaella
kiireisten vuotten voimatonna menneen
ylitse ruskeoiden hiusteni.

    (Astuu pitkin askelin huoneen poikki ja jääpi seisomaan toiselle
    puolelle, vastapäätä Gordonia.)

Ken vielä sanoo, että onni pettää?
Se uskollinen oli mulle, nosti
joukosta minut rakkaasti ja kantoi
jumalankäsillänsä voimakkailla
minua ylös elon astuimia.
Eloni tiet ei ole tavalliset,
ei kätenikään viivat.[152] Kuka voisi
selittää elämäni ihmismitoin?
Nyt näytän syvään suistuneelta, mutta
kohoan taaskin; vankka nousuvesi
piankin seuraa tätä pakovettä --

GORDON.
Muistanpa sentään vanhan sananlaskun:
ei päivää pidä kiittää ennen iltaa.
En toivoani tahtois perustaa
semmoiseen onneen, joka kauan kestää;
onnettomuudelle on toivo suotu.
Liihottaa pelko kohdall' onnellisen,
iäti kohtalon näät horjuu vaaka.

WALLENSTEIN (hymyillen).
No entinenpä Gordon haastaa jälleen. --
Muuttuuhan kaikki, mikä maallist' on,
veronsa[153] vaatii pahat jumalat;
pakanakansat vanhat sen jo tiesi,
senvuoksi itsellensä valitsivat
onnettomuuden vapaaehtoisen
kateista jumaluutta lepyttääkseen,
ja Tyfon[154] veriset sai ihmisuhrit.
    (Hetkisen vaiettuaan, vakavasti ja hiljemmin.)
Minäkin hälle olen uhrannut --
Kaatuihan rakkain ystäväni, kaatui,
ja minun oli syy. Ei mulle enää
niin paljon iloa tuo mikään onni,
kuin tämä isku tuottanut on tuskaa. --
Kateus kohtalon on tyydytetty,
se hengen hengest' ottaa: rakkaaseen,
puhtaaseen päähän salama se sattui,
jonk' oli määrä murskaks lyödä minut.


VIIDES KOHTAUS.

    EDELLISET. SENI.

WALLENSTEIN.
Senikö tulee? Aivan suunniltaan!
Mik' asia sun tänne tuo näin myöhään?

SENI.
Sun tähtes pelkään, ruhtinas.

WALLENSTEIN.
                              Mit' uutta?

SENI.
Pakene ennen päivää! Älä luota
sa ruotsalaisiin!

WALLENSTEIN.
                  Mitä mielees sattuu?

SENI (ääntänsä koroittaen).
Äl' luota ruotsalaisiin!

WALLENSTEIN.
                         Mitä siis?

SENI.
Äl' odota sa heidän saapumistaan!
Kavalat ystäväs sun pian tuhoo;
nyt taivaan merkit ovat kauheat,
läheltä kiertää sua tuhon verkko.

WALLENSTEIN.
Uneksit, Baptista, sun pelko huumaa.

SENI.
Äl' usko tyhjästä mun pettyvän!
Oi, tule, kiertotähdist' itse lue,
sun että tuhoo väärät ystäväsi.

WALLENSTEIN.
Vääristä ystävistä kokonaan
onnettomuuteni on alkuisin.
Ois neuvo saanut tulla aikaisemmin,
en tähtiä nyt kaipaa tähän enää.

SENI.
Käy katsomaan! Oi, omiin silmiis luota!
Elämän huoneessa[155] on hirmumerkki,
läheinen vihollinen[156] tähtes loisteen
takana vaanii -- Kuule varoitusta!
Äl' yhdy noihin pakanoihin, jotka
sotivat pyhää kirkkoamme vastaan!

WALLENSTEIN (hymyillen).
Kaikuuko ennuslause sieltäpäin? --
Niin! Nytpä muistan -- Tästä ruotsalaisten
liitosta pitänyt et ole koskaan --
Käy maata! Niitä merkkejä en pelkää.

GORDON (näiden puheiden ankarasti järkyttämänä kääntyy
Wallensteinin puoleen).
Oi valtaruhtinas! Ma saanko haastaa?
Myös halvan sana saattaa hyödyks olla.

WALLENSTEIN.
Vapaasti puhu!

GORDON.
               Ruhtinas! Mut jospa
ei tämä oiskaan turha kauhukuva,
kaitselmus jospa teitä pelastaakseen
ihmeellisesti käyttäis tätä suuta!

WALLENSTEIN.
Kuumeessa puhutte nyt kumpainenkin.
Tuhonko mulle toisi ruotsalaiset?
Liittooni pyrkivät he eduksensa.

GORDON.
Jos sentään juuri ruotsalaisten tulo --
jos juuri se nyt tuhon jouduttaisi
päätänne luottavaista kohti --
    (heittäytyen maahan hänen eteensä)
                               Vielä
on aika, ruhtinas --

SENI (polvistuu).
                     Oi, kuule häntä!

WALLENSTEIN.
On aika; mihin? Nouskaa, tahdon.

GORDON (nousee seisoalleen).
                                 Viel' on
etäällä Reinin-kreivi. Käskekää --
ja tähän linnoitukseen hän ei pääse.
Jos tahtoo piirittää, niin koittakoon!
Sanonpa: ennen eessä näiden vallein
hän joukkoinensa joutuu perikatoon,
kuin povessamme uupuu urhokkuus.
Hän nähköön, mihin pystyy sankarparvi,
jot' innostuttaa sankarjohtajansa
vakaasti ryhtyin syytään sovittamaan.
Se keisaria liikuttais, hän leppyis,
mielellään näät hän taipuu lempeäksi,
ja Friedland katuvana palatessaan
suuremman suosion on hältä saava
kuin saanut ois hän koskaan luopumatta.

WALLENSTEIN (katselee häntä kummastellen ja hämmästyneenä sekä on
jonkun aikaa vaiti, osoittaen voimakasta sisällistä liikutusta).
Oi Gordon -- kiihko johtaa teitä kauas,
nuoruudenystäväll' on lupa siihen. --
On verta juossut, Gordon. Koskaan mulle
ei keisar' anteeks anna. Hän jos voisi,
niin anteeksantoonsa en suostuis minä.
Jos tiennyt oisin, kuink' on käynyt, että
rakkaimman ystävän se mulle maksais,
ja näin jos puhunut ois sydämeni --
olisin kenties arvellut -- tai kenties
en olisikaan -- Turhaa surku nyt!
On alku vakava, ei tyhjään pääty.
Siis menköön kaikki vaan nyt menoaan!

    (Astuen ikkunan ääreen.)

Kas, yö jo on, jo hiljaa linnass' ovat --
Kamaripalvelija, näytä tulta!

    (Kamaripalvelija, joka sillävälin on hiljaa astunut huoneeseen
    ja ilmeisen osanottavaisena seisonut taampana, astuu mieli
    kuohuksissa esille ja heittäytyy herttuan jalkoihin.)

Sinäkin? Tiedän kyllä, miksi _sinä_
sovintoon toivot mun ja keisarin.
Tuo ihmisparka! Häll' on Kärntenissä
maatilkku, ja hän pelkää, että sen
ne vie, kun hän on _minun_ tykönäni.
Olenko liian köyhä korvaamaan,
min palvelijat menettää? No! Ketään
en minä tahdo pakottaa. Jos luulet
mun onneni jo menneen, jätä minut!
Viimeisen kerran vaatteeni nyt riisu
ja sitten liittyä saat keisariisi --
No, Gordon, hyvää yötä!
Nyt pitkään aion maata, sillä suuri
on ollut viime päiväin tuska. Älkööt
minua liian varhain herättäkö!

    (Poistuu. Kamaripalvelija näyttää tulta. Seni seuraa. Gordon
    jää pimeään seisomaan, katseillaan seuraten herttuaa, kunnes
    tämä on kadonnut käytävän päähän; sitten hän ilmeillään
    osoittaa tuskaansa ja murheen vallassa nojautuu erästä
    pylvästä vasten.)


KUUDES KOHTAUS.

    GORDON. BUTTLER, alussa näyttämön takana.

BUTTLER.
Täss' seiskaa hiljaa, kunnes annan merkin!

GORDON (kavahtaa pystyyn).
Hän on se, murhaajia tuo jo.

BUTTLER.
                             Valot
on poissa. Syvää unta nukkuu kaikki.

GORDON.
Mihinkä ryhdyn? Häntä pelastamaan?
Mä hälytänkö talon sekä vahdit?

BUTTLER (tulee näkyviin taustalta).
On käytävässä valoa. Tie selvä
nyt ruhtinaan on makuusuojaan.

GORDON.
                               Mutta
valani eikö rikkoudu, jonka
tein keisarille? Jos hän pakoon pääsee,
lisäämään vihollisen voimaa, eikö
minulle koidu hirmuseuraukset?

BUTTLER (hiukan lähemmä tullen).
Vait! Kuule! Kuka haastaa?

GORDON.
                           Ah, on sentään
parempi niin, saa ratkaista sen taivas.
Minäkö voisinkaan niin suurta tehdä?
En _minä_ ole hänen surmaajansa,
jos kaatuu hän; vaan jos hän pelastuisi,
työ _minun_ ois ja raskaat seuraukset.

BUTTLER (esille astuen).
Tuon äänen tunnen.

GORDON.
                  Buttler!

BUTTLER.
                           Se on Gordon.
Mit' etsitte te täältä? Näinkö myöhään
tyköä herttuan te tulla saitte?

GORDON.
Siteessä kätenne on?

BUTTLER.
                     Siin' on haava.
Se Illo taisteli kuin hurja, kunnes
iskimme hänet maahan --

GORDON (kauhun vallassa).
                        Ne on kuolleet!

BUTTLER.
Niin kävi. -- Vuoteess' onko hän?

GORDON.
                                  Ah Buttler!

BUTTLER (tiukaten).
No onko? Tämä työ ei salass' säily.

GORDON.
Hänt' ei saa tappaa. Te sit' älkää tehkö!
Ei teidän kättänne nyt taivas käske.
Se saihan haavan.

BUTTLER.
                  Eipä tarvitakaan
nyt _minun_ kättäni.

GORDON.
                   On syylliset
jo kuolleet, oikeus on tyydytetty.
Voi nämä uhrit sen jo sovittaa.

(Kamaripalvelija tulee käytävää pitkin, sormi suulla käskien
äänettömyyteen.)

Hän nukkuu. Säästettäköön pyhää unta!

BUTTLER.
Valveillaan saa hän kuolla.[157]

    (Tahtoo mennä.)

GORDON.
                            Sydämensä,
ah, maallisiss' on vielä, eikä hän
viel' ole valmis käymään Luojan eteen.

BUTTLER.
Armahtaa Luoja!

    (Tahtoo mennä.)

GORDON (pidättää häntä).
                Yö vain hälle suokaa!

BUTTLER.
Voi lähin hetki antaa meidät ilmi.

    (Tahtoo pois.)

GORDON (pidättää häntä).
Vain yks' hetki!

BUTTLER.
                 Minut päästäkää!
Mit' auttaa häntä lyhyt lykkäys?

GORDON.
Oi, aik' on jumala, jok' ihmeit' tekee!
Yhdessä hetkessä voi hietajyvät[158]
tuhannet juosta, liikkuu yhtä joutuin
aatokset ihmisen. Vain yksi hetki!
Kentiesi muuttuu _teidän_ sydämenne,
tai _hänen_ -- Saattaa tulla tieto -- taikka
taivaasta onnen seikka ratkaisten,
pelastain -- Oi, mit' yksi hetki voikin!

BUTTLER.
Te muistutatte mulle, kuinka kalliit
minuutit ovat.

    (Polkee jalkaansa lattiaan.[159])


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    MACDONALD ja DEVEROUX astuvat esiin pertuskamiehiä
    mukanaan. Sitten KAMARIPALVELIJA. EDELLISET.

GORDON (heittäytyen Buttlerin ja toisten väliin).
              Julmuri, et saa!
Ruumiini yli vasta pääset, sillä
en tahdo nähdä sitä hirmutyötä.

BUTTLER (työntäen hänet tieltään).
Höperö ukko!

    (Etäältä kuuluu torventoitotusta.)

MACDONALD ja DEVEROUX.
            Ruotsalaisten torvet!
Siis he jo porteill' ovat! Rientäkäämme!

GORDON.
Jumala!

BUTTLER.
        Paikallenne, linnanvanhin![160]

    (Gordon syöksyy ulos.)

KAMARIPALVELIJA (kiiruhtaa huoneeseen).
Pois melu! Hiljaa, herttua nyt nukkuu!

DEVEROUX (kovalla, kauhistavalla äänellä).
Nyt, ystävä, on juuri melun aika!

KAMARIPALVELIJA (ruveten huutamaan).
Apua! Murhaajia!

BUTTLER.
                Surmaa hänet!

KAMARIPALVELIJA (Deveroux'n lävistämänä suistuen käytävän suulle).
Oi Jeesus Maria!

BUTTLER.
                 Nyt murskaks ovet!

    (Menevät ruumiin yli käytävään. Kuullaan kahden oven
    taampana kaatuvan -- Kumeita ääniä -- aseidenkalsketta
    -- sitten äkkiä syvä hiljaisuus.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    KREIVITÄR TERZKY.

KREIVITÄR TERZKY (kynttilä kädessä).
On Theklan makuuhuone tyhjä. Missä
hän lie -- ja Neubrunn, joka hänen luokseen
jäi valvomaan --? Hän paennutko lie?
Minnekä lieneekään hän paennut?
On jälkeen riennettävä, kaikki on
liikkeelle pantava. Tää kauhuviesti
mitenkä herttuaan on vaikuttava!
Kun mieheni vaan oisi saapunut
pidoista takaisin jo! Valvookohan
nyt herttua? Niin tuntui, kuin ois täällä
puheltu, kävelty. Käyn kuuntelemaan
ovelle tuonne. Ken se? Nyt se rientää
portaita tänne ylös.


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    KREIVITÄR. GORDON. Sitten BUTTLER.

GORDON (kiireissään, hengästyneenä syöksyen huoneeseen).
                     Erehdys --
ei ruotsalaisia ne ole. Älkää
te pitemmälle menkö -- Buttler -- Luoja!
Miss' on hän?
    (Samassa kun hän huomaa kreivittären.)
              Ilmoittakaa, kreivitär --


KREIVITÄR.
Linnasta tuletteko? Missä on
mun mieheni?

GORDON (kauhistuneena).
             Oi, miehenne! Ei pidä
kysyä sitä! Menkää huoneeseen --

    (Tahtoo poistua.)

KREIVITÄR (pidättää häntä).
En ennen kuin te mulle ilmaisette --

GORDON (mitä hartaimmin pyytäen).
Maailma riippuu tästä hetkestä!
Jumalan tähden, menkää -- Sillävälin
kun puhumme -- oi, taivas!
    (Kovasti huutaen.)
                           Buttler! Buttler!

KREIVITÄR.
Hän sekä mieheni he linnass' ovat.

    (Buttler tulee käytävässä.)

GORDON (joka huomaa Buttlerin).
On erehdytty -- Eivät ruotsalaiset,
vaan -- keisarilliset ne ovat tulleet --
Kenraaliluutnantti[161] mun käski tänne --
hän itse tääll' on heti -- Pitemmälle
hän kieltää menemästä --

BUTTLER.
                         Tuli myöhään.

GORDON (heittäytyy seinää vasten).
Oi Luoja laupias!

KREIVITÄR (aavistusten vallassa).
                  Mi' myöhäist' on jo?
Ken itse tääll' on heti? Egeriin
Octavioko tullut? Kavallusta!
Miss' on nyt herttua?

    (Kiiruhtaa käytävään.)


KYMMENES KOHTAUS.

    EDELLISET. SENI. Sitten PORMESTARI. HOVIPOIKA.
    KAMARIROUVA. PALVELIJOITA juoksee kauhun vallassa
    näyttämön poikki.

SENI (joka kovin kauhistuneen näköisenä tulee käytävästä).
                     Oi verityötä
hirmuista!

KREIVITÄR.
           Mit' on, Seni, tapahtunut?

HOVIPOIKA (tullen esiin).
Oi kauhistava näky!

    (Palvelijoita soihtu kädessä.)

KREIVITÄR.
                    Mitä on se?
Jumalan tähden!

SENI.
                Kysyttekö vielä?
Huoneessaan ruhtinas on surmattuna,
miehenne linnassa on lävistetty.

    (Kreivitär jää kauhun hyytämänä seisomaan.)

KAMARIROUVA (rientää huoneeseen).
Apua herttuattarelle!

PORMESTARI (tulee kauhuissaan).
                      Mikä
valitus tästä talost' unen häätää?

GORDON.
Sai talonne nyt ikikirouksen!
Surmansa tääll' on saanut ruhtinas.

PORMESTARI.
Varjelkoon siitä Luoja!

    (Syöksyy ulos.)

ENSIMÄINEN PALVELIJA.
                       Paetkaa!
Ne surmaa meidät kaikki!

TOINEN PALVELIJA (kantaen hopea-astioita[162]).
                         Tästä ulos!
On alakäytävät jo miehitetty.

    (Näyttämön takaa huudetaan.)

Kenraaliluutnantille tehkää tilaa!

    (Tätä sanottaissa herää kreivitär kauhunkankeudestaan,
    tointuu ja nopeasti poistuu.)

    (Näyttämön takaa.)

Portille vahdit! Kansa takaisin!


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET, mutta ei kreivitärtä. OCTAVIO PICCOLOMINI
    astuu huoneeseen seurue mukanaan. DEVEROUX ja MACDONALD
    tulevat samalla taustalla pertuskamiesten kanssa.
    Wallensteinin ruumista kannetaan punaisessa peitteessä[163]
    taustan puolta näyttämön poikki.

OCTAVIO (joutuisasti astuen sisään).
Ei niin saa käydä? Mahdotonta! En
sit' uskoa voi! Buttler! Gordon!

GORDON (vastaamatta viittaa kädellään taustalle päin.
Octavio katsoo sinne ja seisoo kauhun valtaamana).

DEVEROUX (Buttlerille).
                                 Täss' on
kultainen talja,[164] ruhtinaan myös miekka!

MACDONALD.
Käskette ehkä, että kanslian[165] --

BUTTLER (Octaviota osoittaen).
Vain häll' on valta käskyjä nyt jakaa.

    (Deveroux ja Macdonald astuvat kunnioittavasti taapäin;
    kaikki poistuvat hiljaa, niin että ainoastaan Buttler,
    Octavio ja Gordon jäävät näyttämölle.)

OCTAVIO (Buttlerin puoleen kääntyneenä).
Tätäkö tarkoitit, kun erosimme?
Vanhurskas Luoja! Käteni mä nostan:
en syypää ole tähän hirmutekoon.

BUTTLER.
On teillä käsi puhdas. Käytittehän
te minun kättäni.

OCTAVIO.
                 Sa halpamainen!
Pitikö sinun keisarisi käsky
niin väärinkäyttää, julma salamurha
tuon pyhän nimen syyksi vierittää?

BUTTLER (levollisena).
Vain keisarinhan tuomion mä täytin.

OCTAVIO.
Oi kuningasten kirous, jok' antaa
elämän julman heidän sanoilleen
ja kytkee katoaviin ajatuksiin
paikalla teon, jot' ei tyhjäks saada!
Pitikö totella niin heti? Miks et
armolliselle[166] armahtamis-aikaa
sa suonut? Enkel' ihmisten on aika --
päätöksen äkkitäytäntöhän sopii
vain muuttumattomalle Jumalalle!

BUTTLER.
Soimaatte mua! Miksi! Mitä rikoin?
Tein hyvin, vapautin hirmuisesta
vihollisesta tämän valtakunnan
ja teostani vaadin palkintoa.
Töillämme, _teidän_ sekä _minun_, on
vain _tämä_ erotus: te teroititte
sen nuolen, jonka minä lennätin.
Kylvitte verta, pelästytte nyt,
kun tuli verisato. Mutta _minä_
ain' olen tiennyt, mitä olen tehnyt,
ja siks en säiky seurauksiakaan.
Mukaani muuten oisko asiaa?
Paikalla lähden Wieniin laskemaan
verisen miekkani mun keisarini
istuimen eteen, vuottain suosiota,
jommoista nopsa, tarkka kuuliaisuus
voi oiva tuomarilta vaatiakin.

    (Poistuu.)


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET, mutta ei Buttleria. KREIVITÄR TERZKY
    astuu esiin kalpeana ja oudonnäköisenä. Hänen
    puhelunsa on heikkoa ja verkkaisaa, kiihkotonta.

OCTAVIO (mennen kreivitärtä vastaan).
Oi kreivitär, näin pitkällekö tultiin?
Tää seuraust' ol' onnettomain tekoin.

KREIVITÄR.
Vain teidän työnne hedelmiä -- Kuollut
on herttua ja mieheni; jo on
myös herttuatar liki loppuansa
ja siskontyttäreni kadoksissa.
Tää kunnian ja loiston huone on
nyt autio, ja kaikkein porttein kautta
pois syöksyy kauhistunut hoviväki.
Min' olen viimeinen, sen lukitsin;
täss' saatte avaimet.

OCTAVIO (suuren tuskan vallassa).
                      Oi, kreivitär,
minunkin huoneeni on autiona!

KREIVITÄR.
Ket' uhkaa vielä surma, kidutus?
On kuollut ruhtinas, voi tyytyväinen
kostoonsa keisar' olla. Pyydän, että
sais vanhat palvelijat armon, jott' ei
myös heidän uskollista rakkauttaan
tultaisi rikoksena pitämään!
Ei voinut veljeni[167] heit' ajatella,
kun kohtalo löi hänet yllättäin.

OCTAVIO.
Ei sanaa pahoinpitelystä eikä
kostosta, kreivitär! On raskas syy
raskaasti rangaistu, on sovitettu
nyt keisari, ei siirry tyttärelle
isältään muu kuin ansio ja maine.
Ja keisarinna pitää kunniassa
onnettomuuttanne ja osaa ottain
sylinsä äidillisen teille avaa.
Ei pelkoa siis enää! Luottakaa,
turvatkaa armoon keisarilliseen!

KREIVITÄR (katse taivasta kohti).
Suuremman herran armoon turvaudun --
Minnekä hautansa saa ruhtinas?
Lepäähän kreivitärkin Wallenstein
karteusiluostarissa, jonka on
miehensä perustanut Gitschiniin;
ja tämä aina tahtoi, kiitollisna
onnensa perustajaa muistellen,
hautansa saada _hänen_ rinnallensa.
Oi, sinne suokaa hälle hautapaikka!
Ja miehenikin jäännöksille pyydän
ma samaa suosiota. Keisar' onhan
linnaimme herra,[168] meille suotakoon
vain hauta viereen esivanhempaimme.

OCTAVIO.
Te vapisette -- Olette niin kalvas!
Oi, mitä tarkoitatte,[169] kreivitär?

KREIVITÄR (ponnistaa viimeiset voimansa ja puhuu
eloisasti ja ylevämielisesti).
Te arvokkaammin minust' aattelette,
kuin että uskoisitte minun jäävän
sukuni sorruttua elämään.
Me emme mielestämme olleet halvat
kuninkaankruunuakin tavoittamaan --
Ei ollut käyvä niin -- Vaan mepä sentään
ajattelemme kuninkaallisesti:
parempi meist' on vapaa, uljas kuolo,
kuin elämä ois vailla kunniata. --
Niin, otin myrkkyä -- --

OCTAVIO.
                         Oi, auttakaa!

KREIVITÄR.
Se myöhäist' on. Kun silmänräpäys
on mennyt, täyttyy minun kohtaloni.

GORDON.
Oi murhan, kauhun huone!

    (Pikalähetti tulee tuoden kirjettä.)

GORDON (astuu häntä vastaan).
                         Mitä on?
Ah, keisarillinen on leima.

    (Luettuaan päällekirjoituksen hän katse
    moittivana[170] antaa kirjeen Octaviolle.)

                            Tämä
on _ruhtinaalle_ Piccolominille.

    (Octavio pelästyy ja katsoo tuskan vallassa
    taivaaseen päin. Esirippu laskeutuu.)

    (Poistuu.)

Loppu.



SELITYKSIÄ.


(Suomentajan kirjoittamat, etupäässä tohtori Albert Zipperin
saksankielisen selitysteoksen nojalla.)

[1] _karttoja_ -- tähtitaivaankarttoja.

[2] _neljänneskaaria_ -- tähtien korkeuden määräämistä varten
laadittuja, metallista tehtyjä kojeita, n.s. kvadrantteja (latinan
'quadrans' = neljännes).

[3] _seitsemän ... kiertotähdenkuvaa_ -- Ptolemaioksen järjestelmän
mukaan kuuluivat kiertotähtiin Saturnus, Mars, Venus, Mercurius,
Jupiter, kuu ja aurinko. Maata pidettiin maailmankaikkeuden keskuksena.

[4] _kolmen suuren_ -- Jupiterin, Venuksen ja Marsin. (Jupiter oli
muinaisroomalaisten ylijumala, Venus rakkauden ja Mars sodan jumala.)

[5] _suora-, oikokulma-asennostaan_ -- s.o. 90 ja 180 asteen
etäisyydestä.

[6] _mun tähtiäni_ -- Wallensteinille onneatuottavia Jupiteria ja
Venusta.

[7] _in cadente domo_ -- "kaatuvassa huoneessa". Niistä 12 huoneesta,
joihin tähdistäennustajat jakoivat taivaankannen (kts. I osan
"Selityksiä", 97), oli neljä "kaatuvaa", ja niihin joutuneet tähdet
katsottiin ihmiskohtaloihin nähden tehonsa menettäneiksi.

[8] _maan povessa_ -- Kts. I osan "Selityksiä", 94.

[9] _ja poistuu_ -- Alkuteoksesta on tämä huomautus epähuomiosta jäänyt
pois. (Kts. toht. Zipperin selit.)

[10] _Hän_ -- Sesina. Kts. I osan "Selityksiä", 84.

[11] _hän_ -- Wallenstein.

[12] _lankos_ -- Terzky.

[13] _konsa tapahtuu tuo suuri maanjäristys_ -- kun julkaistaan
Wallensteinin eronsaanti.

[14] _Rykmentit eivät tahdo Flanderiin, sain niiltä kirjelmän_ -- Vrt.
I osa, muist. 63.

[15] _Kutsutaanko hänet_ -- ruotsalaisten lähetti.

[16] _Riistitte minult' amiraalinhatun_ -- amiraalinarvon merkin.
Kun Wallenstein oli 1628 valloittanut Pommerin, nimitti keisari
hänet amiraaliksi eli "keisarillisen laivaston sekä valtameren
ja Baltianmeren kenraaliksi". Wallensteinin suunnittelemat
Itämeren valtaamisaikeet jäivät kuitenkin laivaston puutteen ja
ruotsalaisten väliintulon vuoksi toteutumatta. Stralsundin piirityksen
epäonnistuminen oli näiden Wallensteinin suunnitelmien tyhjiinmenon
alkuna.

[17] _Kruununpa_ -- Böömin kuninkaankruunun.

[18] _Päämiehenne_ -- Akseli Oxenstjerna.

[19] _suuri vainaa_ -- Kustaa Aadolf.

[20] _Hän voi niin sanoa_ -- Kustaa Aadolfin lausumana tämä ei ollut
tyhjää korupuhetta; sillä hän ei ainoastaan ollut hallitsija, vaan hän
myös _osasi_ hallita.

[21] _toiseksi Attilaksi, Pyrrhokseksi_ -- Wallenstein verrataan tässä
"Jumalan vitsaksi" sanottuun hunnien kuninkaaseen, joka hävitti ja
kauhistutti koko Eurooppaa, sekä uljaaseen, sotataitoiseen Epeiroksen
kuninkaaseen.

[22] _kahdesta herrast'_ -- hallitsijastaan ja Jumalasta.

[23] _Reinin-kreivi_ -- Kts. I osan "Selityksiä", 99.

[24] _rajamaan_ -- Pommerin.

[25] _vanhan puolen_ -- Praagin Stare Mesto (saksaksi: Altstadt)
nimisen kaupunginosan.

[26] _Ratschinin ja pienen puolen_ -- Praagin Hradzany ja Mala Strana
(saksaksi: Kleinseite) nimiset kaupunginosat.

[27] _herttua Bourbonille_ -- Ranskan konnetabeli (maajoukkojen
ylipäällikkö), Bourbonin herttua Kaarle (1490-1527) rupesi 1523
kuninkaan vastustajan, Kaarle V:n, palvelukseen, jolloin tuli
tunnetuksi hurjista palkkasotureistaan. Kaatui Rooman muurien edustalla.

[28] _tään keisarhuoneen perustaja Kaarle_ -- keisari Kaarle V.

[29] _Böömille annoin kuninkaan jo kerran_ -- nim. pfalzkreivi
Friedrichin ("talvikuninkaan"). Sen osallisuuden, mikä kreivi Terzkyn
_äidillä_ lienee ollut mainittua kreivi Friedrichiä Böömin kuninkaaksi
valittaessa, on runoilija tässä siirtänyt Terzkyn puolisolle.

[30] _asia häll' on kiireinen_ -- Max tahtoi nim. heti saada
Wallensteinin omasta suusta kuulla, oliko totta, että tämä aikoi tehdä
valtiopetoksen.

[31] _Kiireinen hänest' on_ -- Kreivitär luulee, että Max maltitonna
kiirehtii Wallensteinin luo pyytääkseen tältä Theklaa omakseen.

[32] _Kuningas Unkarin_ -- keisarin poika Ferdinand. Kts. I osan
"Selityksiä", 79.

[33] _käy esiin_ -- tulee valtakunnan sotavoimien ylipäälliköksi.

[34] _kulta-avaimia_ -- kamariherranarvon merkkejä.

[35] _Regensburgiss'_ -- Regensburgin ruhtinastenpäivillä.

[36] _Takaisinsuotu arvo_ -- ylipäällikkyyden saanti 1632.

[37] _apunäyttelijät_ -- n.s. statistit, jotka näyttämöllä eivät puhu
eivätkä toimi.

[38] _mykän seitsenryhmän_ -- Kts. edellä Selitys 3.

[39] _Kolme lähettiä_ -- nim. yksi Egeriin, yksi Praagiin ja yksi
Oxenstjernan luo.

[40] _Kuka kylvänyt on lohikäärmeen hampaita_ -- Vertauskuva on
kreikkalaisesta muinaistarustosta: Kadmos kylvi lohikäärmeenhampaita;
kylvöksestä nousi aseellisia miehiä, jotka keskenään taistelivat,
kunnes kaikki kaatuivat. Kadmoksen lailla teki myös Jason, ja seuraus
oli samanlainen.

[41] _Linzist'_ -- Kts. I osan "Selityksiä", 151.

[42] _Frauenbergiss'_ -- Kts. I osan "Selityksiä", 152.

[43] _Tämän_ -- Maxin.

[44] _pysyvän pohjantähden lailla_ -- joka ei koskaan muuta asentoaan
taivaalla.

[45] _keralla asuu salamanterin tulessa kevyessä_ -- Niinkuin satujen
salamanterin kerrotaan eläneen tulessa, joka oli muka kevyin ja puhtain
elementti, niin viihtyy pyyteetön, päämääriä tavoittamaton ihminenkin
ihanteittensa kevyessä ja puhtaassa maailmassa.

[46] _maailman korkein_ -- nim. keisari, joka nimitys on johtunut
Caesar-sanasta.

[47] _ette pidä heistä kummastakaan_ -- ette Octavio ettekä Max
Piccolominista.

[48] _Questenberg_ -- Kts. I osan "Selityksiä", 21.

[49] _Esterházy, Kaunitz, Deodat_ -- Kenraaleja. Esterházy oli magyari,
Kaunitz böömiläinen, Deodat (Deodati) italialainen.

[50] _Siis ette ole?_ -- nim. Wallensteinin kannattajia.

[51] _kuin toiset mun toverini_ -- nim. toiset everstit.

[52] _mainittiin sukujuuren häpeästä_ -- Vaatimatonta sukuperää
niinä aikoina halveksittiin. Oikeastaan Buttler oli ylhäistä, vaikka
köyhtynyttä irlantilaista sukua. Hänen elämänurastaan lähemmin kts. I
osan "Selityksiä", 71.

[53] _Octavio_ -- Tämä Maxin käyttämä, perhesuhteeseen katsoen
omituinen, puhuttelutapa esiintyy myös I osassa "Selityksiä", 143.

[54] _Oi, taivas!_ -- Kuinka sinulla voi olla semmoisia epäluuloja! Max
meneekin tässä liian pitkälle.

[55] _Eikös hän jo ole?_ -- nim. isääni liittynyt.

[56] _Isästä oomme varmat pojan kautta_ -- Kun rakkaus Theklaan estää
Maxia jättämästä Wallensteiniä, niin Octaviokaan ei muka Wallensteiniä
jättäisi, koska hänen silloin täytyisi samalla erota pojastaankin.

[57] _Oi aavistava sieluni_ -- Vrt. Theklan yksinpuheluun I osassa
PICCOLOMINIT III, 9.

[58] _kardinaalille_ -- kardinaali-infantille. Kts. I osan
"Selityksiä", 109.

[59] _Kun hän sen ilmaisi_ -- nim. oudolla käyttäytymisellään.

[60] _malttaen mielensä_ -- Kiihtymyksessään oli Wallenstein
unohtamaisillaan, että hänen puolisonsa ei vielä tietänyt, mihin
toimiin hän oli ryhtynyt,

[61] _nytpä juuri, kun puhelemme_ -- Tähän voisi lisätä: ovat
praagilaisrykmentit vannoneet minulle uskollisuutta ja kuninkuuteni on
alkanut.

[62] _Frans, Lauenburgin herttua_ -- Hän eli ensin Wallensteinin,
sitten Kustaa Aadolfin armeijassa,

[63] _Totuutta_ -- että Wallenstein oli nostanut kapinan keisaria
vastaan.

[64] _Oletko_ -- nim. sinä, Wallenstein.

[65] _veljen_ -- sisaren miehen, Wallensteinin.

[66] _Piccolominia_ -- nim. Maxia.

[67] _side ihmisellinen_ -- sydämiä tai sieluja yhdistävä side.

[68] _syväuurteiseen_ (otsaan) -- nim. Octavio Piccolominiin.

[69] _Niin ammuta ne_ -- Anna sinä, Wallenstein, tämä käsky!

[70] _Buchweisiin, Taboriin ja Königgrätziin, Braunauhun_ -- näihin
Böömin kaupunkeihin.

[71] _Brünniin. Znaimiin_ -- näihin Määrin kaupunkeihin.

[72] _lain turvaa vailla_ -- valtiokiroukseen julistetut.

[73] _Friedlandin tähdet yöllä, vain ne loistaa_ -- Tilanteen täytyy
olla näennäisesti toivoton ja synkkä, että onneni täydessä loistossaan
näyttäytyisi.

[74] _olette nähneet_ -- nim. keisari, Wienin hovi ja wieniläinen
hallitus.

[75] _yhdeksän vuotta tätä ennen_ -- heinäkuussa 1625.

[76] _hessiläiset_ -- Hessin maakreivi oli ruotsalaisten liittolainen.

[77] _Altenbergiss'_ -- Nürnbergin luona olevassa linnoituksessa, jonka
nimenä oli myös Alte Feste (Alte Veste). Taistelu 24/8 1632.

[78] _Olmützissä_ -- Olmütz on Määrin kaupunkeja.

[79] _espanjalaisten_ -- espanjalaisten habsburgien, Wallensteinin
vastustajien.

[80] _nuorukainen_ -- keisarin poika. Unkarin kuningas.

[81] _kauhuksi kummankin_ -- sekä keisarin että Ruotsin.

[82] _Vaikk' olettekin alhaisarvoisia_ -- ette upseereja.

[82] _Se rikki lyötäköön_ -- niinkuin Aleksanteri Suuri miekkansa
iskulla avasi Gordionin solmun.

[83] _Rankaisen kovasti sen_ -- nim. keisarillisen lipun repimisen.

[84] _Olette paha henkeni_ -- Suorastaan traagillista, sillä kuulija
tuntee näiden sanojen merkityksen aivan toisella tavalla, paljoa
voimakkaammin kuin Wallenstein,

[85] _Ne raivoisat_ -- Terzkyn rykmentit.

[86] _Min' en voinut_ -- enää jättää herttuatarta ja Theklaa
epätietoisuuteen.

[87] _niitä_ -- pappenheimiläisiä.

[88] _Metsästysvaljakkonsa, äskeislahjas_ -- Vrt. I osan PICCOLOMINI
II, 4 Maxin puhe.

[89] _otollista silmänräpäystä väjyä_ -- sanoakseni Theklalle
jäähyväiset.

[90] _Vain hänen kanssaan_ -- Theklan kanssa.

[91] _Tää sydän_ -- Theklan sydän.

[92] _basiliskia_ -- Basiliski oli satueläin, jonka katse muka oli
kuolettava.

[93] _Ferdinandille_ -- keisari Ferdinandille.

[94] _välillä vilpin on ja epäluulon_ -- kostonhimoansa pakosta
salaavan Wallensteinin vilpin ja keisarin häntä kohtaan tunteman
epäluulon välillä,

[95] _isäin kaksoissyy_ -- Octavio petti Wallensteinin, tämä taas
keisarin.

[96] _kuin käärmepari_ -- Vihjaus Laokoon-taruun.

[97] _renkaansa ja kaikki kuunsa_ -- Saturnuksella on "rengas" ja 10
kuuta.

[98] _vitjaluodeill'_ -- Vitjaluodit olivat kaksi vitjoilla toisiinsa
kytkettyä luotia. Tämän yhteydessä on myös edelläoleva Wallensteinin
käsky: "Vitjat esille heti, tykit asentoon!"

[99] _Laske hänet_ -- niin Max.

[100] _serkku_ -- Näin nimittää kreivitär Terzky Maxia, joka
rakkaudensuhteensa vuoksi Theklaan nimittää kreivitärtä tädiksi.

[101] _tuhannen uljaan sankarsydämen_ -- koko pappenheimiläisrykmentin,
jonka päällikkönä Max oli.

[102] _mut älköön, mik' on suurta_ -- Älköön tapahtuko
yli-inhimillistä, niinkuin esim. Brutukselle, joka ankarassa
oikeudentunnossaan tuomitsi oman poikansa kuolemaan,

[103] _tuo hieno sydän_ -- Maxin sydän.

[104] _Vivat Ferdinandus!_ -- Eläköön Ferdinand!

[105] _mull' on keino_ -- Kts. näytöksen lopussa olevia Maxin sanoja
ja ruotsalaisen kapteenin kertomusta Maxin kuolemasta IV näytöksen 10.
kohtauksessa. Max tahtoo ruotsalaisia vastaan taistellen saada surmansa.

[106] _Buttler ei ojenna kättään_ -- Tämän käsittävät näyttämöllä
olevat toisin kuin katsomon yleisö.

[107] _ristikkosalpa_ -- jolla linnoituksen portti teljettiin.

[108] _silta_ -- nostosilta.

[109] _kotoisten haltijoiden pyhän lieden_ -- Muinaisroomalaisten kodin
suojelusjumalilla (lares) oli paikkansa kotilieden ääressä.

[110] _tämän arvon_ -- linnanvanhimman-arvon.

[111] _yksi_ -- nim. Gordon.

[112] _Burgaun hoviss'_ -- Augsburgin ja Ulmin välillä sijaitseva
Burgau oli samannimisen rajakreivikunnan pääkaupunki.

[113] _kreiviksi, ruhtinaaksi, herttuaksi, diktaattoriksi_ --
Wallenstein tuli kreiviksi 1617, ruhtinaaksi 1623, Friedlandin
herttuaksi 1625 ja jonkinlaiseksi diktaattoriksi ottaessaan toisen
kerran vastaan ylipäällikkyyden 1632.

[114] _Valtakunnankaupunkina_ -- suorastaan ja yksinomaan koko
valtakunnalle ja keisarille kuuluvana.

[115] _raamattu tai messukirja_ -- raamattu protestanttisen, messukirja
katolisen uskon vertauskuvana.

[116] _Glogaussa_ -- Glogau on Schlesian kaupunkeja.

[117] _Pachhälbel_ -- Silloinen Egerin pormestari oli nimeltään Paul
Juncker. Mutta Schiller nimittää pormestaria Pachhälbeliksi, koska
tästä egeriläisestä suvusta kaupungilla oli ollut useita oivallisia
pormestareita.

[118] _Espanjalainen kaksoisherruus_ -- habsburgien herruus Espanjassa
ja Saksassa (Itävallassa).

[119] _kolme kuuta_ -- Omituinen valontaittumisilmiö.

[120] _kaksi valtakuntaa_ -- Itävalta ja Espanja, molemmat
kiihkokatolisia maita.

[121] Runoilija ei ole maininnut, milloin pormestari poistuu.

[122] _ammunta kova_ -- taistelusta, jossa Max kaatui.

[123] _Neustadtista tai Weidenistä_ -- Neustadt ja Weiden ovat
Baijerissa, Egeristä etelään.

[124] _Jochimsthalissa_ -- Jochimsthal (Joachimsthal) on Erzgebirgen
vuoriseudussa, Egeristä koilliseen,

[125] _Tirschenreitistä_ -- Tirschenreit on Baijerissa, Neustadtista
Egerin suuntaan.

[126] _Tachausta_ -- Tachau, pieni böömiläinen kaupunki, Egeristä
lounaaseen.

[127] _Suys (äännettävä: Sois) -- Kts. I osan "Selityksiä", 107.

[128] _rykmenttinne_ -- Buttlerin rykmentti.

[129] _Aikanansa_ -- Kaksimielistä. Kts. edellisen kohtauksen lopussa
olevia Buttlerin sanoja.

[130] _kun nää on täällä_ -- Illo ja Terzky linnassa.

[131] _kuin Arkhimedes ympyräinsä keskeen_ -- Wallenstein osasi
tehdä valtiollisia laskelmia ja ratkaista niitä, niinkuin kuuluisa
kreikkalainen matemaatikko ja fyysikko Arkhimedes laski ja ratkaisi
tieteellisiä probleemeja. Ja samoinkuin Arkhimedes kotikaupungissaan
Syracusassa sai väkivaltaisen kuoleman keskellä mittausopillisia
piirroksiaan, samoin muka Wallensteinkin saa loppunsa keskellä
valtiollisia hankkeitaan.

[132] _murroksen_ -- kaadettujen puiden muodostaman suojavarustuksen.

[133] _jalkaväki_ -- Tiefenbachin, Toscanan ja Lothnugin rykmentit.

[134] _Ja missä_ -- nim. on Maxin hauta.

[135] _Pyhän Kaarinan_ -- Tämä on keksitty nimi.

[136] _seuraherra_ -- Theklan palvelukseen määrätty upseeri,
tallimestari Rosenberg.

[137] _molemmat_ -- Illo ja Terzky.

[138] _Hänen puoltaan pitää kaupunkilaisetkin_ -- Wallensteinin
pormestarille antamain lupausten tähden. Kts. IV, 3, alkupuolta.

[139] _hevoskoni_ -- jonkun vian tähden hylyksi tuomittu hevonen
keisarin tallista.

[140] _pergamentti_ -- pergamentille kirjoitettu keisarillinen
kunniakirje esim. aatelissäätyyn ylentämisestä t.m.s.

[141] _herrallenne_ -- Reinin-kreiville.

[142] _voitonviesti_ -- ilmoitus ruotsalaisten voitosta Neustadtin
luona, jossa Max joukkoineen tuhoutui.

[143] _Hänetkö_ -- Maxin.

[144] _ensimäisen puolisosi_ -- Lucretia Nikessin von Landeck'in. Hänen
rikkautensa oli Wallensteinin myöhemmän elämänuran perustuksena.

[145] _Henrik neljännen_ -- Ranskan kuningas Henrik IV sai surmansa
1610.

[146] _Louvressa_ -- Pariisissa sijaitsevassa kuninkaanlinnassa.

[147] _puolisonsa kruunajaiset_ -- Päivää ennen Henrik IV:n murhaa
kruunattiin hänen puolisonsa kuningattareksi.

[148] _mukana mull' on mistä lohdun saan_ -- nim. myrkkyä.

[149] _sotamarskille_ -- Illolle.

[150] _avaimet_ -- linnanvanhimman tuomat linnoituksen avaimet.

[151] _Friaulin sodass'_ -- Alkujaan itsenäinen Friaulin herttuakunta
käsitti (sittemmin Itävaltaan kuuluvat) Görzin ja Gradiskan
kreivikunnat ynnä muutamia niihin rajoittuvia alueita. V. 1617 saavutti
Wallenstein silloisen Steiermarkin herttuan Ferdinandin (myöhemmin
keisarina Ferdinand II) suosion auttamalla "Friaulin sodassa" 200
palkkaamallaan ratsumiehellä venezialaisten ahdistaman Gradiskan
linnoituksen puolustamista.

[152] _kätenikään viivat_ -- Jo vanhaan aikaan kädenkatsojat
(kiromantit) käden juovista ennustivat ihmisen kohtaloa.

[153] _veronsa_ -- uhrinsa.

[154] _Tyfon_ -- muinaisegyptiläisten tuhoatuottava jumala.

[155] _Elämän huoneessa_ -- Kts. selitystä 3. Erästä taivaan "huonetta"
nimitettiin "elämän huoneeksi", ja sen kohdalle joutunut tähti merkitsi
jotain terveyteen ja ruumiilliseen hyvinvointiin nähden.

[156] _vihollinen_ -- pahaaennustava tähti.

[157] _Valveillaan saa hän kuolla_ -- s.o. hänet herätetään, ennenkuin
hänet surmataan.

[158] _hietajyvät_ -- tuntilasissa.

[159] _Polkee jalkaansa lattiaan_ -- murhamiehille merkiksi.

[160] _Paikallenne, linnanvanhin!_ -- Viholliset ovat porttien
edustalla, siis linnanvanhimman on mentävä pitämään huolta
virkatehtävistään.

[161] _Kenraaliluutnantti_ -- Octavio Piccolomini.

[162] _kantaen hopea-astioita_ -- Halpamielinen palvelija käyttää
hyväkseen yleistä hämminkiä rikastuakseen.

[163] _punaisessa peitteessä_ -- josta kreivitär oli nähnyt unta.

[164] _kultainen talja_ -- Wallensteinillä oli se ritarimerkki.

[165] _kanslian_ -- (lisäksi ajateltava:) suljemme, etteivät
Wallensteinin siellä olevat paperit häviäisi.

[166] _armolliselle_ -- nim. keisarille, joka on armahtamiseen
taipuvainen.

[167] _veljeni_ -- lankoni.

[168] _linnaimme herra_ -- Terzkykin oli valtiokirouksen alainen ja
hänen omaisuutensa oli siis joutunut valtiolle.

[169] _mitä tarkoitatte_ -- Kreivittären kolkko ulkomuoto ja hänen
sanansa saattavat Octavion aavistamaan, mitä kreivitär oli itselleen
tehnyt.

[170] _katse moittivana_ -- Gordonissakin herää ajatus, jonka Max oli
ilmaissut sanoilla: "Jos sortuu hän, niin sinä nouset. Siitä, Octavio,
en pidä, en."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Wallenstein II: Wallensteinin kuolema - Runomittainen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.