| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Runoelmia
Author: Keats, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runoelmia" ***
RUNOELMIA
Kirj.
John Keats
Suomentanut Jaakko Tuomikoski
WSOY, Porvoo, 1917.
SISÄLLYS:
Johdanto.
I:
Kauneus.
Oodi satakielelle.
Alakuloisuuden oodi.
Oodi kreikkalaiselle uurnalle.
Paanin kuoro.
Syksylle.
Kuolemattomuuden oodi.
Sonetti (1).
Sonetti maineelle.
Sonetti (2).
Sonetti (3).
Sonetti unelle.
Säkeitä.
Oodi toukokuulle.
II:
Hyperion I-II
JOHDANTO.
John Keats'in kuolemasta tulee pian kuluneeksi sata vuotta. Kuitenkaan
ei ole vielä, tietääkseni, ilmestynyt suomenkielellä yhtään näytettä
tämän nerokkaan runoilijan tuotannosta. Siihen on luonnolliset syynsä.
Onhan meidän kirjallisuuttamme vasta juur'ikään alettukin suuremmassa
määrässä kartuttaa eteviä ulkomaisia runoteoksia kääntämällä.
Toisekseen on runouden harrastus ja itse runouskin meillä näihin
asti saanut virikettä paljon enemmän Skandinaviasta, Saksasta ja
Ranskasta kuin Englannista. Sen ovat vaikuttaneet sivistysperinnöt
sekä kieliopinnoissa vallitsevat olot yhdessä muiden seikkain kanssa,
jotka ylläpitävät kulttuuriyhteyttä eri maiden kesken. Kuitenkin on
englantilainen runous, niinkuin tiedetään, tavattoman rikas. Siitä
ovat jo suomalaisellekin yleisölle pysyväisenä muistuttajana Paavo
Cajanderin suurisuuntaiset Shakespeare-suomennokset. Mutta jos
emme, runoudesta puhuessamme, ota huomioon vanhemman suomalaisen
kirjallisuuden Scott- ja Dickens-niteitä, Robinsonia, Gulliveria
ja sentapaisia, emmekä viime aikoina ilmestyneitä Shawin ja Wilden
teoksia, on meidän kirjallisuuteemme Shakespeare-suomennosten lisäksi
tullut Englannin kirjallisuudesta ylen vähän runouden näytteitä.
Nyt ilmestyvä pieni nide Keats-suomennoksia ei ole alun alkaen syntynyt
suunnitelman mukaisesti, vaan on suomentaja, vanhasta rakkaudesta
runoilijaan, ensin käännellyt hänen runojaan omaksi ilokseen. Vasta kun
suomennoksia alkoi karttua, rupesin ajattelemaan niiden julkaisemista
kirjasena ja ryhdyin suomentamaan pienempäin runoelmain lisäksi
Hyperionia, jonka katsoin sopivaksi täydentämään valikoimaa, jos
kokoelma kaikessa vaatimattomuudessaan voisi ilmestyttyään tuottaa
tyydytystä lukijoille, niinkuin sen valmistaminen on tuottanut iloa
suomentajalle, niin se olisi paras palkinto työstä, joka ei ole tehty
ilman vaivaa, vaikka kyllä halulla ja hartaudella.
Niitä lukijoita varten, jotka eivät Keats'iä ollenkaan tunne,
viitattakoon tässä lyhykäisesti hänen elämäänsä ja tuotantoonsa.
John Keats (luetaan Kiits) syntyi Lontoossa 1795. Hänen isänsä oli
ajuri, ja itse hän joutui, alkuopinnot suoritettuaan, ansaitsemaan
leipäänsä apteekki-apulaisena, kunnes sai pienen perinnön ja päätti
sen turvissa antautua yksinomaan runoilijakutsumukselleen. Runous
oli vallannut hänen mielensä jo nuorena koululaisena, jolloin hän
m.m. käänsi englanniksi Vergiliuksen Aeneidin. Mutta runolliselle
kutsumuksellekaan ei hänen ollut suotu uhrata pitkää aikaa. Hän
sairastui rintatautiin, jota oli suvussa, ja päätti, kun ei enää muuta
toivoa ollut, matkustaa Italiaan, jossa terveyden toivottiin palaavan.
Mutta siellä tapasikin hänet pian kuolema.
Kuollessaan, kevät-talvella 1821, oli runoilija vasta 25 vuotta
täyttänyt nuorukainen. Mutta niistä runoelmista, mitä hän jätti
jälkeensä, ovat useat mailmankirjallisuudessa vertaansa etsiviä
mestariteoksia.
Paitsi runottarien seurasta, jossa Keats eli elämänsä rikkaimmat
hetket, sai hän elinaikansa loppupuolella nauttia erään nuoren tytön
rakkaudesta, jota hän itse rakasti tulisesti. Asuessaan noin puoli
vuotta rakastettunsa, neiti Fanny Brawnen, läheisyydessä maalla,
kirjoitti Keats siellä muutamat kauneimmista runoelmistaan. Mutta
ainoastaan harvoina hetkinä oli hänelle rakkaudestakaan lohdutusta.
Päinvastoin painoi se ja kidutti hänen ylenmäärin levotonta sydäntään.
Rauhaa hän ei löytänyt mistään lyhyessä elämässään. Mutta kauneus
vei hänet valtoihinsa, missä ikinä sitä olikaan, ja runous oli hänen
elämänsä suurin rakkaus. Kauneudenpa hän juuri on omissa runoissaankin
jättänyt kuolemattomaksi perinnöksi jälkimailmalle -- "iloks
ikuiseksi", joksi hän itse kauneutta sanoo.
Enemmän kuin useimmille muille taiteilijoille, jotka kaikki tahtonevat
palvella kauneutta, oli se keskeistä Keats'in elämälle ja runoudelle.
Kauneuden jano oli suorastaan hänen suurin intohimonsa. Hänen
runoilija-laadulleen oli niinikään perikuvallista se, mikä myöskin
vastasi koko hänen olemustaan, että se oli harvinaisen suuressa
määrässä ulkonaisten aistimuksien vallassa. Aistivaikutelmat ikäänkuin
piirittivät hänet joka taholta, ja mistä hän runoilikin, jäi niistä
hänen säkeisiinsä ja rytmeihinsä lähtemättömät kuvat, värit, tuoksut
ja tuntemukset. Ulkonaisten aistimuksien runsautta vallitsi Keats'illä
lisäksi sellainen näkemyksen intensiivisyys ja mielikuvituksen voima,
joka hakee vertojaan. Loppupuolella runoilijan tuotantokautta alkoi
hänen luonnon-hurmionsa ja kauneus-paatoksensa tyventyä ja seljetä.
Hänen henkensä tavoitteli jo kaiken inhimillisen elämän rajatuntoja ja
mittaili jumalallisten elementtien syvyyksiä.
Sekä muodon että sisällyksen puolesta voi Keats'in runoudesta sanoa,
että siinä on luonto ja kulttuuri liittyneenä harvinaisen eheäksi ja
sopusointuiseksi yhtymäksi.
Kaikkein suurinta Keats'in runoudessa on sen eetillinen jalous. Vaikka
hänen oma lyhyt elämänsä oli täynnä henkilökohtaista kärsimystä, ei se
missään ole päässyt antamaan vallitsevaa leimaa hänen runoudelleen. Se
on aina puhdasta ja kirkasta. Sellaiset usein toistuvat motiivit kuin
kestävän onnen kaipuu ja kuoleman odotus vain todistavat, että se nuori
elämä, josta tämä runous pulppusi, oli ylen totista ja vakavaa.
Kirjallis-historiallisesti kuuluu Keats siihen voimakkaaseen
renesanssi-polveen, jonka kunniasijaa Englannin kirjallisuudessa
yhdessä hänen nimensä kanssa ylläpitävät sellaiset nimet kuin Shelley
ja Byron. Se on kuolematon kolmikko, joka tulee mailmankirjallisuudessa
aina näkymään kauas yli kotimaansa rajojen.
Tähän kokoelmaan otetuissa runoissa ei ole yhtään Keats'in aikaisimman
nuoruuden tuotetta. Hänen ensimäisestä runokokoelmastaan, joka ilmestyi
1817, ei suomennoksissa niinollen ole näytettä. Klassillis-aiheinen,
laaja romanttinen runoelma Endymion, jonka alkusäkeet on suomennettu
tämän kirjasen alkuun nimellä Kauneus, ja johon myöskin sisältyy
Paanin kuoro, valmistui pääasiassa 1817 ja sen ensi osa julkaistiin
seuraavana vuonna. 1818 kirjoitettu on Oodi toukokuulle. Tänä samana
vuonna sai runoilija jo kuolettavan sairautensa, ja samoihin aikoihin
hän koki ensimäiset vastahakoisuudet ilkeä-mielisen arvostelun
taholta. Saman vuoden lopulla hän tutustui Fanny Brawneen. Hyperionin
aloitti runoilija talvikautena 1818-1819, mutta jätti sen kokonaan
keskeneräiseksi seuraavana syksynä, valmistettuaan runoelmaa vähän
kolmatta laulua (julk. 1820), joista kaksi nyt ilmestyy suomeksi.
Vuodelta 1819 ovat m.m. Oodi satakielelle ja Syksylle, seuraavalta
vuodelta Oodi kreikkalaiselle uurnalle ja Oodi melankolialle
(Alakuloisuuden oodi). Vasta runoilijan kuoltua julkaistuja ovat
kaikki suomennoskokoelmaan otetut "sonetit", Huolettomuuden oodi, Oodi
toukokuulle ja Säkeitä.
Mitä tulee alkutekstin seuraamiseen suomennoksissa, tahdon mainita,
että olen, sikäli kuin englanninkieltä paljon "pitempi" suomenkieli
on sallinut, koettanut noudattaa runoilijan tekstiä mahdollisimman
tarkasti. Luonnollisesti on, etenkin oodeissa ja soneteissa, täytynyt
uhrata koko joukko runoilijalle ominaisesta kuvien ja näkemysten
runsaudesta soinnun ja ajatuksen yhtenäisyyden säilyttämiseksi
suomennoksessa, mutta ainoastaan harvassa paikassa on kuva tai
ajatuksen käänne korvattu toisella. Vielä läheisemmin on Hyperion
alkutekstiä vastaava.
Muutamia Keats'in runoja on Per Hallström julkaissut oivallisina
ruotsinnoksina essee-kokoelmassaan "Levande dikt" (ilm. 1914; ainoat
Keats-ruotsinnokset, mitä lienee olemassakaan). Ne ovat olleet
suomennostyölleni esimerkiksi ja avuksikin.
Vaasa, syyskuussa 1917.
_Suomentaja_.
I.
KAUNEUS ("Endymion")
Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi.
Sen sulo kasvaa päiväin tyveneksi
ja öiden levoks armain unelmin.
Ei katoa se ajan pimeihin,
vaan uudistuupi yhä. Siksi teemme
me joka aamu kukkaseppeleemme
ja luottain kumarrumme puoleen maan.
Kuink' epätoivo itää rinnassaan,
kuink' etsii turhaan sydänt' ylevää
täält' ihminen; vaikk' elon määrää nää
hän ei, kun hämärtyy ja tummuu tie, --
jos milloin liki kauneutta se vie,
niin katso, mielensä jo kirkastuu!
Niin on kuun, auringon, niin joka puun,
jonk' alle lepoon lehvin varjottuun
voit mieles viihdyttää, ken lienetkin;
niin myskiruusujen ja narsissin,
ja mailman vihannan, joss' elää ne,
ja puron kirkkaan, jonka kuplille
maa kuvastuu ja taivas: kaikki nuo
sen matkaansaattaa. Saman onnen suo
myös kuvittelu kuolon suuruuden
tai elon taru, runo suloinen.
Se ihmislapsen ikijuomaa on,
jot' antaa taivas, lähde loputon.
OODI SATAKIELELLE.
Mun polttaa sydäntän', mua unettaa,
oon raukea, oon kuolon uupunut,
kuin juonut oisin valmun hunajaa
tai katkoyrtin mettä maistellut.
En ole kateinen sun onnestas,
yön laulajatar, henki metsän puun,
vaan liian onnellinen itsekin,
kun taika-lehdossas,
suus puhjetessa suven lauleluun,
puut ympäröi mua lehvin varjoisin.
Ah, maljan viiniä ken mulle tois,
maan mullan tuoksuvaista, viileää,
joss' auringon ja ajan kaiho ois
ja laulun, tanssin, lemmen ikävää!
Oi malja täysi maiden lämpöisten,
jonk' elon neste kirkas punertais,
jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,
nyt joisin pohjaan sen, --
maan harhat unhottuis ja katoais
sun kanssas tumman metsän kätköihin.
Pois unhon maille, kohtaloista pois,
joit' oksillas ei suotu elää sun,
täält' iäks pakohon ken päästä vois,
maast', uupumuksen, vihan, voihkailun,
miss' avutonna tutjuu harmaa pää,
ja nuoruus kalvettuu ja kaatuilee,
miss' aatella on tulla suruiseksi
ja tuska täydentää,
miss' silmät kauneuden sumenee
ja lempi riutuu loppuun huomeneksi.
Pois luokses paeta ma tahtoisin,
en Bakkus-kulkueessa, pantterein,
vaan runon siivin kuulumattomin,
joit' avuks vartoo tylsä aatoksein.
Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,
kuu kuningatar tähtisaatossaan
tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,
vaan tääll' on himmeää,
miss' sammalteiden tummaan vihantaan
yön tuuli kevein huulin koskee vain.
En kukkaa ruohostossa nähdä voi,
en silmin tunne oksaa tuoksuvaa,
vaan tuoksut kaikki, joita kevät toi,
joill' öin ja päivin suvi kaunistaa
maan ruohon, viidakon ja villin puun,
ne tunnen jo: tuoss' ujon orvokin,
tuoss' orapihlajan; myös tuttu tuo
on umppu toukokuun,
jost' aukee myskiviini kasteisin
ja suven riemun mettisille suo.
Näin monasti, yön rauhaa nauttien,
oon kaipaellut kuolon lepohon,
oon nimin rakkain runoellut sen,
viel' etsien sua, saavuttamaton.
Nyt rikkaampaa kuin ennen kuolla ois
sun turvahasi, yö ja unhoitus,
kun innon hurmausta tulvillaan
noin suuri laulus sois!
Sois vieläkin, kuin viime rukous --
ei enää mulle, tomulleni vaan.
Sa kuolematon oot, oot ikuinen!
Ei kehnot sukupolvet tallanneet
sua, jonka ääntä ajan ammoisen
on keisarit ja orjat kuunnelleet;
tuon laulus lohtuisan jo kuulla voi
Ruut suruinen, kun kotiin itkien
hän seisoi vainioilla vieraan maan,
ja sama laulu soi,
miss' aallot teiltä meren kuohujen
toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.
Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois
mun luotas elämäni köyhyyteen!
Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,
ei pettää voi ne peikon-taruineen.
Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,
jo raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen
ja kankahalle, viimein vaieten
pois kukkuloiden taa.
On laannut soitto. Mitä itse teen?
Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?
ALAKULOISUUDEN OODI.
Ei, ällös turvaa Lethen aaltoihin,
äl' ukonhatun myrkkyyn mehuiseen,
äl' otsaas kalpeata suudelmin
suo pettää koison tumman rypäleen
tai katajaisten kaihoseppelten;
yöperhon ystävyyttä ällös tee,
ja seuraan untuvaisten huuhkajain
äl' usko salaisuutta sydämmen!
kun varjo yhtyy varjoon, himmenee
sun mieles yhä, surus puutuu vain.
Vaan alakuloisuus kun lankeaa
sun päälles lailla pilven itkevän,
jok' kukat kuihtuvaiset virvoittaa
ja kostuttaapi kummun vihreän,
niin viivy siellä, suru mukanas,
miss' aamuntuore ruusu hohtelee
tai sateenkaari kuvans' aaltoon luo;
tai jos on suuttunut sun armahas,
niin kätens' ota, vangikses se tee,
ja syvään, syvään silmän hurmaa juo.
Se seuraa kauneutta katoovaa,
ja iloa, jok' yhä huulilleen
vie kättään hyvästiks, ja hekkumaa,
mist' yks on askel kipuun karvaaseen.
Niin, itse temppelissä riemujen
on hunnutettu kaiho kätköss' ain,
mut nähdä saa sen vain, ken kiirehtää
ja nauttii ilon heelmän tuorehen:
hän tietää, miss' on suru autuain,
ja ainiaaks sen pyhäkköihin jää.
OODI KREIKKALAISELLE UURNALLE.
Sa koskematon rauhan morsian,
laps aika-äidin aina hiljaisen,
sun metsän-tarinasi kukkivan
on eessä runo vaiti, kuunnellen!
Sun legendasi lehdin verhotut
on Arkadian, Tempen laaksoissa.
Mut käykö kohtaloista kuolevain
vai jumalten tuo taisto katkera?
Mist' inha vaino, immen huokailut?
Miks pillit, rummut, hurma tanssijain?
On sävel korvin kuultu suloinen,
vaan kuulumaton suloisemmin soi.
Siks, pillit, soikaa taas - ei kuullaksen',
vaan minkä sydän vastaan ottaa voi:
mies nuori seisoo tuossa, soittaa vain,
puut ikuisesti kantaa vihreää;
tuo nuorukainen lemmen hurmassaan
ei suudelmaansa saa, vaikk' anoo ain, --
oi, lempes lakastu ei konsanaan,
ja armahas ain ihanaiseks jää!
Oi oksat onnekkaat, joit' ikänään
ei tapaa syys, vaikk' keväät vaihtuis kuin;
mies onnellinen, ken noin nostaa pään
ain uusin soitoin, uusin lauleluin;
viel' onnekkaampi lempi, lempi oot,
noin altis, uskollinen, lämpöinen,
suur' iäti ja nuori ainian,
kuink' intohimot muita polttakoot
vain syömmen surun-täyden jättäen
ja otsan kuuman, kielen janoovan.
Ken outo, mystillinen pappi liet,
jok' ammuvaa ja arkaa hiehoa
tuoss' alttarille vihreälle viet?
Ja kansa, jonk' on mieli uhrata?
Ja minkä pienen meren-kauppalan
tai vuoren turvallisen kaupungin
tuo joukko jätti, vaeltaen pois?
Vaikk' aavistat sen yhä vartovan,
kuin iät kaiket, kaduin hiljaisin,
et tiedä miks - ken kertoa sen vois?
Oi kuva Attikan! Sun kohtalos,
sun hahmos, kirjaellut marmoriin,
puus lehtevät ja puhtaat ruohikkos
mun tempaa aatoksista unelmiin
kuin iäisyys! Tää suku iloton
kun vanhuudest' on kaatunut, sa jäät,
ja läpi uutten tuskain, suurempain,
mit' uudet uskottus ei nää, sa näät:
"On kaunis totta, tosi kaunist' on."
Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.
PAANIN KUORO. ("Endymion")
'Oi valtias sa linnan varjoisen,
jonk' ylle huojuen ja humisten
puut suuret lehviänsä levittää
ja suopi rauhaa, suopi hämärää,
miss' elää nimettömin kukkasin
maan ruohot tuhannet ja kuoleekin;
miss' usein ilonas on katsella,
kun metsänneidot suorii tukkaansa
ja kypsät heelmät tummentuu ja loistaa;
tai, hetket totiset kun seuraa toistaan,
taas kuulla kaislain ääntä suruisaa
ja nähdä, kuinka kaste kasvattaa
kaikk' yrtit ylenmäärin; kaihoissas
myös uneksua menneest' onnestas,
kun kadotit sa armaan Syrinxin!
Nyt kautta lempes kaunihin
ja kautta onnes muiston autuaan --
oi kuule meitä, suuri Paan!
Sua tyynnyttäin, sun mieltäs viihdytellen
saat kyyhkys-äänten kuulla kaikerrellen
sa soittelevan myrttein suojassa,
kun illan suussa metsän rannalla
tiet' aurinkoista astut miettien.
Ja viikunoiden laaja-lehtisten
on heelmät sulle yksin määrätyt,
ja minkä hunajalla täyttänyt
on mettinen, se suloks on vain sun.
Myös kylän viljamailta siunatun
saat osan, mitä kallist' antaakin
ne kasvustaan, ja uusin sävelin
sua ylistääkseen aukee laulamaan
viel' uudet lintuparvet kuoristaan.
Sun ilokses myös suotu mansikkain
on suven-vilpoisuus, ja sulle vain
saa hohtaa perhon siivet nurmikolla
ja virran päivä-kuplat kauniit olla.
Niin, sulle puhkee joka silmikko!
Sa tullos lähellemme - joudu jo,
kautt' taivaan tuulten kuusten latvassa,
oi metsän jumala!
Sun luokses kiiruhtavat satyyrit
ja faunit, palveluksees alttihit,
jos tarvis jänö piilost' yllättää,
miss' uinailee se unta pehmeää,
tai jyrkänteitä ylös karata,
kun kotkan suusta pelastettava
on hento karitsa. Yön pimeihin
kun eksyy paimenet, niin salaisin
ne loihduin, houkutuksin heidät saa
taas teille tuttaville johdattaa.
Ne juoksee rantaa meren myrskyisen
kaikk' ihmeelliset raakut poimien
sun varalles, jonk' ilo verraton
niit' aallotarten luoliin heittää on
ja nähdä, kuinka julkeudesta tuosta
ne säikkyvät, ja naurain piiloon juosta;
tai kentäll' ilman aikaa loikkia,
kun toiset hyppii vuoren harjalla
puun käpysillä leikkisotaa käyden
ja omenoilla. Kautta riemus täyden,
jonk' yhä kierii kaiku saloillas,
oi kuule meitä, kuningas!
Oot kuuntelija äänten kaikuvain,
kun keritsimet leikkaa raksuttain
pois villan määkyviltä oinailtas,
oot sarven koukistaja voimakas,
kun villi-karjut viljaa raastaen
käy mailla metsämiesten; hallaisen
myös pellon päällä henkes levähtää,
ja tähkät kylläät koskematta jää;
sun huokaukses raskas huminoi
yl' autioitten nummien ja soi
niin suruisasti synkiss' alhoissa;
myös suurten arvoitusten ovella
sa seisot, kaiken-tietoon johtaen.
Suur' poika Dryopen --
kuin moni kumartain on tullutkaan
sun luokses, lehvät kulmillaan!
Viel' asuntosi raitis, rauhainen
suo majaks yksinäisten aatosten,
jotk' yhä mieltä ylemmäksi johtaa
siks että avoinna se taivaan kohtaa;
viel' anna jalon henkes koskettaa
maan rantaa sumuista ja harmajaa;
viel' ole äärettömän kuvana
ja tunnuksena taivaan kannella,
jonk' avaruutta meri heijastaa;
ja alkuaineena, joll' aatos saa
sen täyttää, mik' on tutkimatont' ain --
vaan enempää ei. -- Päämme taivuttain
ja otsat peittäin verkkaan kumarramme,
ja kuulkoot tähdet huudon huuliltamme,
kun vannotamme eessäs nöyrtyen:
meit' auta, herra vuorien!'
SYKSYLLE.
Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok' ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel' uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.
Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
tai riihen kynnyksellä toisinaan,
miss' istuit kauan ilman aikojas,
ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
tai uneen vaipuneena sirppis luo,
kun valmut elopellon petti sun,
niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
tai joskus katsellen, kun virran vuo
sun kiiti ohitses, tai vartoin, kun
puun lehtevän, yön kastein puetun,
pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.
Miss' on nyt kevään laulut -- miss' on ne?
Niit' älä muistele: syys vuorons' saa,
kun iltapilvet jättää päivälle
jo hyvästi, ja sänget punertaa,
kun survoo hyttys-kuoro suruinen
tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
ja sirkat aitovieress' soittaen
kun yhtyy lauluun kultakerttusen
ja pilviss' asti pääskyt visertää.
HUOLETTOMUUDEN OODI.
Ol' aamuhetki. Edessäni näin
kuin kolme kuvaa, viitoin valkoisin,
jotk' äänetönnä liikkuin, allapäin,
vei toinen toistaan tyynin askelin;
ja sivuttain ne ohi kulkivat
kuin uurnan kuvat, jonka hiljalleen
näät kääntyvän. Ne palas uudestaan,
yht' äänettömät, yhtä ihanat.
Niin oli näky outo kulkueen
kuin aaveilmestyksen alta maan.
Kuink' olikaan, kun teit' en tuntenut?
Noin eikö huntuverhoin peittää vois
yön hankkeet, juonet tarkoin harkitut:
juur' ottaa päiväs huolettomat pois,
pois hetket armaat, tunnit joutilaat,
kun silmäs raukee suven utuihin,
kun valtasuones tykkii hiljaa vain
ja ilotta ja tuskatt' olla saat!
Pois menkää, että jälleen vaipuisin
ma tyhjyyteen - siell' olo autuain!
Ne kulki kolmannesti ohitsen',
mua silmihin nyt kukin katsahtain,
ja häipyin pois. Jo syttyi sydämmen', --
ma näin, tunsin muodot tuttavain:
Sun nimes, tyttö kaunis, Lempi on;
sä olet Maine, silmin palavin
ja kiusatuin, yön kiihko poskillas;
ja sinä, soimattu ja osaton,
jot' enin palvelin ja rakastin,
oot Runous, mun elon' valtias.
Ne häipyi pois. Ne kaihoisaks sai mun.
Oi hulluus! Mit' on lempi miss' on se?
Ja kunnia -- vain kuumehourailun
ja mielenharhain turha kuvite!
Ja runous -- se iloa ei suo
niin suloisaa kuin päivän unteluus,
kuin illan tuoksu, lepo armaan yön.
Oi, ettei aika mulle rauhaa tuo,
jonk' unelmissa joka päivä uus
veis ohi maisen aatoksen ja työn!
Ne tuli vieläkin -- ah, miksi taas?
Ma unten pimennossa uinailin,
join kukkain rauhaa, vihreyttä maass'
ja valon kuihtumusta varjoihin.
Ol' aamu pilvinen, vaan sateeton,
vaikk' kevään kyynel kiilti silmäss' sen,
ja nuoret lehvät nuojui hiljalleen,
ja rastas lauloi, puu sai silmikon. --
Oi varjot, menkää pois -- en itkien
teist' eroo nyt, en kuole kaipuuseen.
Siis jääkää hyvästi! Mua ette saa
pois ruohon-kukkaisalta vuoteeltain.
En kaipaa sylilampaan kunniaa,
joll' elon ilve ruokkis kaihojain.
Niin menkää rauhaan, hennot aavehet,
ja uurnan uniks jälleen muuttukaa.
Yö näkyjään suo mulle runsaimmin
ja päivän unet viel' on kylläiset.
Pois kadotkaatte, pilviusvain taa,
pois, palaamatta konsaan takaisin!
SONETTI (1).
Kun pelko herää, etten elää voi
siks kunnes runon syys on siunannut,
mit' aatos kuuma kypsytti ja loi,
ja jyvät kalliit kaikk' on korjatut;
yön totisilla kasvoilla kun nään,
kuin kiertää sumut suurten runojen,
ja aavistan, etten mä ehtiskään
niit' tavotella kuviks iäisen;
ja kun ma tunnen, etten milloinkaan
sua, hetken kirkas lapsi, nähdä saa,
ja että puhtaan lemmen unholaan
ma päästä voi en; -- silloin vaipuu maa
ja taivas äärinensä tyhjyyteen
ja rakkaus ja maine kaikkineen.
SONETTI MAINEELLE.
Se kuumesairas kiihkoinen on, ken
ei tyynnä nauti elon lahjoistaan,
ken ahmii ajallista hurmaa vaan,
myös nimen neitseellisen uhraten,
kuin ruusu kukkans' itse pudottais
tai kypsä heelmä kuoren kirkkahan,
kuin aallottaret virran kuulakan
ja pohjan puhtaan sameaksi sais.
Vaan ruusu, pensastosta kohoten,
viel' antaa suuta tuulten, mettisten,
ja heelmä koskematta hohtelee,
ja aalto kirkas on kuin ennenkin.
Mit' itse mailmalta ma kerjäisin?
Sen suosio ei miestä mikskään tee.
SONETTI (2).
Miks nauroin äsken? Turhaan tiedustan:
on vaiti jumalat ja henget yön,
kaikk' oraakkelit taivaan, manalan.
Niin käännyn puolees sunkin, ihmis-syön.
Oi sydän, suruinen kuin minäkin:
miks nauroin yöllä? Tuska kuoleman
ja pimeys! En kuule helvetin,
en taivaan, syömmen äänten vastaavan.
Miks nauroin? Elämäni tunnen jo.
Sen unet lentää onnen äärihin.
Nyt kuitenkin ois kuolla nautinto,
maan korun haihtuess' yön tuulihin.
Suur' ompi onni runon, kunnian
ja kauneuden, vaan suurin kuoleman.
SONETTI (3).
Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises!
Niin liikkumaton silmäs loisto on
ja ajast' aikaan valvoo katsehes,
kun lailla unettoman erakon
sen yli kuohuvaisten vetten luot,
maan piirin rantaa puhtaaks huuhtovain,
tai katselet, kuin vuorenharjat, suot
syys peittää alle vaippain valkeain.
Ei -- liikkumattomammin vieläkin,
nuort' armastani rintaan nojaten,
jonk' iäti mä kuohun tuntisin, --
oi lepo levoton ja suloinen:
ain' elää, elää, vaivoin rakkauttaan,
tai uupua ja kuolla povellaan.
SONETTI UNELLE.
Oi armas huoltaja yön hiljaisen,
jok' autat kiinni sormin laupiain
nää silmät, tuttavat jo pimeyden
ja unhon lehvikköjen varjoisain:
Oi suloisin! Jos tahdot, sulkeos
jo silmän' alttiit kesken virteskin,
tai varro, kunnes lempeet unikkos
pois tuutivat mun tuoksu-unelmin.
Suo suojaa myös, jos etsis vuoteeltain
mua eilispäivä murheinen, ja jos
viel' omatunto, yönkin valliten,
kuin myyrä kätköstään mua vartiois;
niin käännä ovi lukkoon, armoinen,
ja salli, että vaivun täältä pois.
SÄKEITÄ.
Voi onnea joulukuista
puun hankien saartaman!
Sen oksat ei voi muistaa
kesän riemua vihannan,
ne vilun ja viiman kestää,
ja tuiskut ei voi estää,
että aukee sydämmestä
itu uuden keväimen.
Voi onnea joulukuista
puron, jäässä jonk' aallot on!
Sen kuplat ei voi muistaa
kesäkatseita Apollon,
vaan unhon nautinnoissa
ne nukkuu kätköissä, joissa
on tuskan tunto poissa
ja ajan talvisen.
Ah, noin jos huoleton, vapaa
moni ihmislapsi ois!
Mut ken ei surua tapaa,
jonk' ilo pakeni pois?
Miel' autio, murhe itää,
sen pistot tuntea pitää,
eikä parantajaa mitään, --
sit' ei sanota laulaen.
OODI TOUKOKUULLE. (Katkelma).
Oi Hermeen äiti, iki-nuori Maia,
jos laulaa voisin
kuin lauloi sulle rannoiltansa Baia,
nyt etees toisin
sen uhrihymnit ammoin kaikuneet,
ja laulut, joita kuuli Kreikan veet,
kun suuret runoilijat pienen maan
niit' antoi, kuollen tyytyväisnä pois!
Oi, anna mulle voima laulamaan,
vaikk' yksin kukkaset sen kuulla vois
ja taivaan sini tuo,
ja helmassas taas iloisesti sen
pois kuolla suo
sun päiväs rikkauteen ja onnehen.
II.
HYPERION.
I.
On synkkä laakso, jonka syvyyteen
ei pääse aamun raitis henkäys,
ei päivän kuuma, tuike tähtiyön.
Siell' lepäs Saturnus, jo harmaapää,
kuin kivi liikkumaton, äänetön
kuin varjo-asuntonsa hiljaisuus,
pääns' ympärillä metsät sankeat
kuin pilvenmöhkäleet. Ei pientäkään
siell' ollut ilman liikahdusta, ei
tuot' elon hiukkaa päivän kesäisen,
mik' ylen heikko on jo riistämään
pois ruohon siemenen; jos putoskaan
puust' alas kuollut lehti, siihen jäi.
Siit' ohi vyöryi virta äänetön,
jok' yhä kuolleemmaksi kohmettui
eess' alas-syöstyn jumaluuden tuon,
jok' yli laakson tumman varjon loi;
ja vedenneito, päätään nostaissaan,
suuns' umpeen painoi sormin viluisin.
Ja virran hiekkarantaa seuraten
vei suuret jäljet, vaan ei kauemmas
kuin missä jalkans' eksyi suunnastaan
ja missä siitä asti nukkui hän,
maall' lionneella kätens' oikean,
tuon vanhan, maatess' ilman valtikkaa
kuin kuolleen käsi turra, hervoton,
ja silmät kiinni, kruunuttomat nyt,
pää kumarassa, kuin ois kuunnellut
Maan ääntä, ikivanhan äitinsä,
sen hoivast' yhä hetken nauttien.
Tuost' uskonut ei minkään voiman ois
hänt' ylös saavan; mutta semmoinen
jo saapuikin, jok' käden vartaisen
vei vanhan leveöille harteille,
sit' ennen tehden syvän kunnian,
työn oudon hälle, jolle kumartui.
Hän oli jumalatar maailman
viel' äskensyntyneen, ja rinnallaan
ois pitkä amatsooni ollut vain
kuin kääpiö; myös taivuttanut ois
hän tukast' ottain niskat Akilleen
tai Iksionin pyörän sormellaan.
Kuin Memphiin sfinksin, joka auttamaan
lie asetettu töitä viisasten,
kun esikartanoistaan Egyptiin
he tutkailevan katseens' suuntasit,
niin oli kasvot nuo, -- vaan kuitenkin,
kuink' eri kasvot, kuinka ihanat,
jos suru muovannut ei kauniimmaks
ois surua kuin itse kauneus on!
Ol' arka, säikkyväinen katseensa,
kuin kova onni juur' ois alkanut,
kuin pahan päivän pilvet enteiset
ois viskelleet jo häijyn-nuoliaan
ja synkät jälkikuurot jyristen
ois kokoon voimiansa ajaneet.
Ja kätens' siihen paikkaan painoi hän,
miss' ihmisill' on kipu sydämmen,
kuin tuossa juur' ois hänkin tuntenut,
vaikk' kuolematon, tuskaa ankaraa.
Ja toisen käden laski nojaten
hän Saturnuksen niskaan kumaraan,
ja kurkottaen, huulin avoimin,
niin puhui jumalaiseen korvahan
kuin urkuin ääni syvin, juhlaisin.
Hän lausui -- ah, kuin heikko kielemme,
näin hauras, jumalien muinaisten
suurt' ääntä, aatosta vois tulkita! --
hän lausui, muodoin ylen murheisin:
"Nous' ylös, Saturnus! -- mut minkävuoks?
Ei, kurja vanha Kuningas, en voi
ma sulle lohdutusta tuoda. En
voi sanoa: 'Oi, miksi nukut sa?'
Näät onhan taivas luotas loitonnut,
maa enää tunne ei sua jumalaks
noin rääkättynä, valtameri myös,
kuink' kaikuis juhlallisna pauhu sen,
ei tunne valtikkaas, ja ilmat kaikk'
on majesteettis harmaan jättäneet.
Sun jyrinäs, jok' uutta maailmaa
ei ymmärrä, nyt vastaan ponnistain
vain räiskyy yli vallan kaatuneen,
ja taitamattomien kourill' ei
voi salamoitas hallita -- ne lyö
ja paahtaa, polttaa valtakuntaa vain,
tuot' ennen rauhaisaa. Voi aikaa, voi!
Oi hetket pitkät, suuremmat kuin vuos,
te mataissanne ylös nostakaat
tuo totuus ääretön ja lyökäät se
niin kiinni mielihimme tuskaisiin,
ett' epäilys ei mistään sijaa saa. --
Sä nuku, Saturnus! -- Miks, mieletön,
tein vääryytt' yksin nukkuvalle? Miks
sun silmiäsi raukeit' avaisin
ja raskasmielisiä? -- Saturnus,
sä nuku vaan! Mä itken vieressäs."
Kuin hurmiossa kauniin kesäyön,
miss' seisoo vankat metsän valtiaat,
nuo pitkät tammet, jotka oksillaan
yöt viittaa ylös tähtiin totisiin
ja liikkumatta aamust' uneksuu,
vain kerran latvaans' alas taivuttain,
kun yksinäinen tuulenpuuska käy
yön rauhaan puhaltain ja kuollen pois
kuin ilman ainut ailandus se ois, --
niin syntyi sanat nuo, niin kuoli ne.
Nyt jumalatar otsans' ihanan
vei maahan kyynelöiden, itkien,
ja tukkans' Saturnuksen jalkoihin
kuin silkkipeite suortui. Öinen kuu
ol' yli taivaan kannen verkalleen
jo kolme kierrostansa kulkenut,
vaan paikoillansa jumalaiset nuo
viel' liikkumatta viipyi, muistuttain
kuin veistoksia kirkon juhlaisen.
Nous viimein Saturnuksen vanha pää
ja silmäns' uupuneet hän auki loi
ja näki kaiken: vallan kaatuneen,
maan piirin pimeän ja murheisen,
ja jumalattaren, jok' itki vaan.
Ja parran järistessä hirmuisen
hän hervottomin kielin lausui näin:
"Oi, armas vaimo Hyperionin,
sun tunnen näkemättä kasvojas!
Oi Theia, käännä silmäs, että voin
niist' tuomiomme nähdä; katso mua
ja sano, onko haamu voimaton
sun eessäs Saturnus? Sä kuuletko
nyt Saturnuksen ääntä? kenen on
tää otsa alaston ja kurttuinen,
jok' ilman kruunua näin harmaa on,
se onko Saturnuksen? Ken on se,
joll' oli voima kukistaakseen mun?
mist' on sen väkevyys? ja kuka voi
niin pursuavan raivon kasvattaa,
vaikk' itse Kohtalonkin kouristin
ma suonikkaissa sormissani - ken?
Vaan näin on nyt. Ma häädettynä oon
ja haudattuna; töitä jumalain
en toimittaa voi, myötäisesti en
voi kiertotähtein matkaa ohjata,
en tuulten, merten voimaa hiljentää,
en laupiaasti läsnä olla saa,
kun viljan kalliin korjaa ihminen,
en rakkauttaan viihdyttää mä voi.
Ma omast' itsestän' oon luopunut,
en tunne sydäntäni valtavaa,
jonk' olen kadottanut jonnekin
pois, vaiheille mun valtaistuimen'
ja näiden paikkain, joilla istun nyt.
Oi etsi, Theia, etsi! Avaja
sun silmäs ikuiset ja tutkaile
kaikk' etäisyydet: tähtiavaruus,
maat valottomat, ilman piirit myös,
ja tyhjät nummet, vuoret tuliset,
kaikk' ammottavat kuilut helvetin.
Oi etsi, Theia! Sana mulle tuo,
jos keksit varjon, aaveolennon,
mi lentäen tai tulivaunuillaan
kuin hurjistunut karkaa valtaamaan
taas kadonnutta taivast' omakseen.
Sen täytyy -- täytyy tapahtua -- taas
mun, Saturnuksen, olla kuningas.
Niin, voitettava jalo voitto on;
niin, jumaloita alas syöstäköön,
ja voitonhymni soikoon pasuunain
niin juhlallinen, kaunis, rauhainen
kuin loisto pilven kuninkaallisen,
se soikoon lempeästi, julistain
ja viihdyttäin. Maass' uudistukoot taas
kaikk' ihanuudet, tulkoon hämmästys
suur' taivaan lapsillen. Tää käskyn' on
nyt: Theia! Theia! Miss' on Saturnus?"
Tuon kiihkon valtaamana jaloilleen
hän nousi, kiemurrellen käsiään,
pään täristessä, hiuksin valtoimin,
ja hikisenä, äänin särkynein.
Hän seisoi tuijottain; ei kuullut hän
kuink' itki Theia; hetken seistyään
taas heräs puhumaan ja lausui näin:
"Vaan enkö voi ma luoda? Enkö voi
ma rakentaa? Ma enkö muovata
voi uutta mailmaa, uutta taivasta,
ja vanhaa murskaks lyödä? Missä on
uus kaaos mulle? Missä?" Sana tuo
vei kaikuns' Olympohon, säikyttäin
sen kapinoivan kolmikon. -- Jo nous
myös Theia kavahtain, ja ryhdissään
ol' ilme toivokas, kun hilpein suin
hän lausui, vaikka äänin kammoisin:
"Tää heimoamme rohkaisee - nyt pois,
luo ystäväimme tullos, Saturnus,
ja toivons' elvytä! Mä tunnen tien
ja löydän turvapaikan äskeisen,
mist' tulin tänne". Muut' ei virkkonut;
ja tähystellen, hitain askelin
hän suuntas pimentoihin. Seuraamaan
läks Saturnus, jot' opas ohjaillen
vei läpi vanhain oksain, väistyväin
kuin sumu, jota kotkat halkaisee.
Vaan tällävälin vyöryi toisaalla
niin suuret kyyneleet ja suruisat,
niin suunnattomat, että mikään ei
niist' ihmiskieli kerro. Titaanit
sill' oihki, lymynneet tai vangitut,
taas vanhat jumalansa muistaissaan,
kun Saturnuksen äänen kaikua
he kuulostivat mielin vihlovin.
Yks vielä joukoss' oli hirmuisten,
joll' ylivaltans' oli entinen
ja hallitus ja majesteetti myös.
Viel' istui Hyperion loistossaan
ja tuli-ympyränsä äärellä
tuot' uhri-suitsutusta hengitti,
jok' yhä nousee maasta aurinkoon.
Vaan levoton hän oli; aivan kuin
maan kuolevainen synkist' enteistään
on levoton ja säikkyilee, niin sai
hän kammotuksen myös. Ei vavissut
hän koiran ulvontaa, ei kirkunaa
yöpöllön, kolkutusta vainajan,
kun ruumiskellons' ensi kerran lyö,
ei lampun kummitusta, kun on yö;
vaan kauhun puuskat jätin jänteisiin
toi tuskan suuremman. -- Mut hehkuen
ja kullass' uiden loisti linnansa;
sen pronssipylväät pitkin varjoineen
kuin veren loimon käytäville loi
ja esikartanoille, kaaristoon
ja kupuihin. Vaan esiriput sen,
nuo aamuruskon, pilven hohteiset,
yht' äkkiä nyt säikkyin tummentui:
kuin kotkansiivet, joita nähnehet
ei ennen jumalat, ei ihmiset
loi varjons' yli seudun; kuultiin myös
kuin hirnuis orhit, joita milloinkaan
ei kuulleet jumalat, ei ihmiset! --
Kun mielens' iloks aikoi maistaa taas
hän tuoksun-hurmaa pyhäin sauhujen,
joit' uhrikummuilt' ylös kohoaa,
hän maun vaskenkarvaan tunsi vain
ja kuvottavan löyhkän kurkussaan.
Ja lähetessään lännen satamaa,
miss' ihanaiset päivät päätetään,
ja puhdas, jumalainen lepo on,
miss' unen onni vartoo rauhainen,
ei etsinyt hän nautinnoita sen,
vaan esikartanosta kartanoon
hän kulki pitkin, jylhin askelin;
ja pienet lemmikkinsä siivekkäät
pois pakenivat kauas parvittain
taa pylvästen ja soppiin lymyten,
niin pelvon valtaamina, kauhuissaan,
kuin hädän ahdistuksess' ihmiset,
jotk' yhteen sullottuina säikkyilee,
kun täräjää ja tulta syöksee maa
ja muurit kaatuu, järkkyy kaupungit. --
Täll' aikaa astui eespäin Saturnus,
viel' äsken jäisess' uness' uinaillut,
ja Theian kanssa läpi metsien
hän samos. -- Hyperion laskeutui
juur' alas lännen kynnykselle jo,
yön hämärtävän taakseen jättäen.
Ja hiljaa, ääntämättä aukeni
kuin käskyst' ovi linnan; kuului vaan,
kun lännen tuuli sormi harppuaan
ja äänin totisin ja hartain soi
ja viihdyttävin. -- Tietä annettiin
näin jumalalle sisään astua.
Hän tuli, mutta vihan vimmoissaan,
kuin tulen-hulmuvilla helmoillaan
ja räiskyvill' ois ajaa mielinyt
pois avaruuden hetket lempeät,
nuo arat linnut. Yhä eteenpäin
hän riensi läpi holvein, käytäväin
ja kaarien ja valon-välkkehen,
ja pihain timanteista hohtavain,
siks kunnes ylti kupuun korkeimpaan.
Sen alla seisten synkin ilmehin
hän polki jalkaa; tutjui syvänteet
ja tornit, ilmanpielet horjuivat
ja valtans' ääret kaikki. Ennenkuin
ol' laannut vapistus ja jyskinä,
suust' ääni syöksyi, patons' aukaisten,
ja sanat kuului näin: "Voi unet yön
ja päivänkin! Voi haamut hirmuiset!
Voi tuska polttava! Voi aavehet,
jotk' yhä kiertää, kiertää pimeää!
Voi kummitukset kaitakorvaiset!
Miks teist' en pääse? Miksi teidät nään?
Miks luonton' ikuinen on järkkynyt?
Miks uudet kauhut yhä seuraa mua?
On syösty Saturnus. Kuin käynee mun?
Mun onko täältä lähdettävä pois,
miss' on mun satamani rauhainen
ja kunniani kehto, missä yöt
on vilpoiset ja päivät leppeät
ja valon autuus yltäkylläinen,
miss' sädehtivät teltat taivaiset
ja missä templit kirkkaat hohtelee?
Ne tyhjiks, autioiks on joutuneet.
En valtakunnassani elää voi.
Sen loistoa, sen suhtaisuutt' en nää,
vaan pimeää, vain kuolon pimeää.
Jo täälläkin, miss' illan hoivan sain,
yön mustat varjot mua vallitsee
ja herjan juonet kiertää teilläni.
Ei, kautta Telluksen -- ma kaadu en!
Vaan yli laajain valtan' äärien
tän hirmuisen ma käten' ojennan
ja Jupiterin vallan tyhjäks teen,
sen kapinoitsijan, joll' ukkonen
on leikkinänsä. Vanha Saturnus
taas valtaistuimelleen astukoon."
Näin lausui hän, ja suussaan kotvasen
viel' ankarampi kiehui uhkaus,
mut ulos päässyt ei. -- Kuin ihmiset,
joit' tungoksessa toiset tyynnyttää,
käy meluisammiks yhä, samaten,
kun puhui Hyperion, kasvoi vaan
tuost' uhma kummitusten kalpeain,
jotk' yhä julkeammin temmelti.
Ja siihen paikkaan, missä seisoi hän,
nous sumu tunkkainen kuin rahkasuon,
ja sumun alta kohos kiemurtain
ja hiljallensa käärme niljakas,
jok' äärettömin mutkin poimuillen
kiers' itsens' ympärille jumalan
ja tuskan-polttavaista ruumistaan
nous askelittain, päätään ponnistain,
ain' ylemmäs; ja kovin pingottui
se voimast' ankarasta. Titaani,
jo vihdoin itsens' irti riuhtaisten,
löys' pakotiensä idän rantaan päin.
Siell', odotellen hetket kasteiset,
kun viel' ei ollut aika aamun koin,
hän lepäs huohotellen, nojaten
sen porttiholvikkoihin unisiin,
yön usvista ne puhtaiks kirkastain
ja auki äkkiä ne tempaisten,
päin valtameren virtaa viileää.
Mut tulipyörän tuon, joll' läntehen
hän idäst' ajoi yli taivasten,
nyt paksut pilvet oli verhonneet, --
ei yltäpäätä kolkkoon pimeyteen,
vaan että toiset pallot yhtenään,
ja ilman piirit, kaaret, taivaan vyöt
sen läpi kajastellen kuumotti,
kuin tummennettu tulen loimotus
ois kirjaellut kuvakirjaimin
tuon synkän hunnun, jolta silloiset
maan viisaat, miettiväiset tutkijat
löys' ajatukset kalleimmat kenties,
joit' ennen vuosisadat etsittiin --
kaikk' kadonneet nyt: jonkun piirtosen
viel' ehkä - kaiverretun kallioon
tai lyödyn mustuneeseen marmoriin,
mut merkityksettömän ammoin jo,
ja ilman viisautta -- löytää voi. --
Kaks suurta, välkkyväistä siipeä
tuon tulipallon kehää kaunisti,
ja lähetessä jumalan ne nous
kuin hurmioon. Niin kohos siivet taas,
ja sulin suunnattomin halkoivat
ne pimeyttä, kauaks laajeten.
Vaan tulenkirkas pyörä paikoillaan
viel' liikkumatta seisoi, saadakseen
vain jumalaisen käskyn. Turhaan ois
hän käskyns' antanutkin, turhaan hän
ois valtans' ottanut ja vaatinut
jo päivän alkamaan, jos vaihteluks
vain tehnyt ois sen. Sit' ei voinut hän,
ei, vaikka ensimmäinen jumala:
näät, pyhät ajanvaiheet vuorojaan
ei häiritä suo. Sikspä aamun koin
viel' oli synnyt alku-asteillaan,
kuin kerrottu jo on. Niin avautui
nuo siivet puhtaat, sisarelliset,
jo innokkaina kaartaan alkamaan;
vaan tummat ulappansa sulki yö.
Ja titaanin, jonk' uudet tuskat taas
mielt' inhat raastoi, täytyi taipua,
vaikk' ennen taipumaton, vastustain
nyt ajan ankeuteen ja murheeseen.
Niin ojentihe pitkin pituuttaan
hän pilvivuorten päälle synkeäin,
jotk' yön ja päivän rajaa vartioi,
ja rinnassaan tuns' surun haikean.
Vaan sääliväinen taivas tähtineen
soi nääntyneelle hetken armiaan,
ja takaa avaruuden kaukaisen
näin kuului ääni syvä, totinen,
kun Coelus hälle korvaan kuiskasi:
"Oi kirkkain lapsistani armaista,
maass' syntynyt ja siinnyt taivaissa,
laps' salaisinten aivoitusten, joit'
ei ratkaissut ne luomisvoimatkaan,
joist' itse synnyit, joitten iloa
ja eloisuutta, rauhaa rattoisaa
viel' ihmettelen, vielä kyselen,
mist' oli tulleet, minne tiensä vei.
Niist' avaruuteen ijankaikkiseen
on heelmät hajonneet; ja varjoss' yön
on toiset, toiset ihmeit' ilmoittaa
tuon elon jumalaisen ihanan. --
Niist' oot sa nuorin, oot sa kirkkain, laps!
Sun veljies, sun sisar-jumalais
on kesken vainoa ja kapinaa,
ja poik' on noussut vastaan vanhustaan.
Näin kaatuneita, esikoisen' näin,
kun valtaistuimeltaan syöstiin hän!
Mun puoleeni hän kätens' ojenti,
mun luoksen' äänensä viel' löysi tien,
vaikk' kova pauhu päänsä ympäröi.
Ma kalpenin, ja hiess' otsan' ui.
Sua odottaisko moinen kohtalo?
Sit' aavistan ma, koska nähnyt oon
jo poikieni, jotka jumaliks
ol' luotu, arvostansa sortuneen.
Niin, jumal-elämäänpä syntyneet
te ootte, säätyisään ja ylevään
ja tyveneen. Se kunnianne on.
Nyt nään mä pelon, vihan, pyyteiden,
nään kiihkon, intohimon valtaavan
teit' yhtenään, kuin asukkaita maan,
kuin ihmisiä, joitten kuoltava
on pois. Se huolettaa mua, poikani!
Se johtaa arvaamatta turmioon
ja lankeemukseen! Kuitenkaan et voi,
niin jumala kuin ootkin, vastustaa
tuot' inhaa vihaa, mieltä katkeraa,
vaikk' ilmeiset sun suuret lahjas on. --
Ma olen ääni vain. Mun elämän'
on tuulten elämää ja aaltojen,
ja enempää en vaikuttaa ma voi
kuin tuulet taikka aallot. Vaan sä voit!
Siis ollos kohtaloitten ohjissa.
Niin, tartu nuolen kärkeen, ennenkuin
jous' jännitetty särähtää. -- Mut nyt
käy maahan! Sieltä löydät tuskineen
sä Saturnuksen. Sillä aikaa voin
mä kirkast' aurinkoas katsastaa
ja huolehtia öistäs, päivistäs."
Viel' ehti kuulla tuskin puoleenkaan
tuot' taivaan ääntä Hyperion, kun
hän nous, ja silmänkannet kohottain
yön tähtein puoleen, katsoi korkeuteen
siks kunnes ääni lakkas. Vieläkin
hän ylös katsoi silmin avoimin,
ja samat kirkkaat, tyynet tähtöset
siell' yhä loisti. Sitten painoi hän
päät' alas, kohden rintaans' avaraa,
ja kumartuen ilmanrantaan päin
kuin sukeltaja meren aaltoihin
hän syöksyi ääneti yön syvyyteen.
II.
Juur' ajan siivet saman lyönnin löi,
kun Hyperion alas heittihen
ja liukui syliin humisevan yön,
ja jolloin Theian kanssa Saturnus
tuon surun paikan saavutti, miss' soi
Cybelen valitus, ja titaanit
miss' istui murheissansa. Rotkon tuon
ei pohjass' ollut valon hiukkaakaan,
jok' kyynelissä kimaltanut ois.
He oman voihkinansa tuta voi,
vaan kuulla ei: näät, läpi kallioin
siell' äärettömät kosket kuohuili
ja virrat räiskyväiset, joissa ui
ja vyöryi ainejoukot valtavat.
Siell' liittyi vuoret vuoriin huimaaviin,
ja niinkuin unest' äsken heränneet
ne seisoi, jättiotsat vastakkain,
niin kattain kärsimysten majan tuon
kuin kammottavin, jylhin aatoksin.
Siell' istui kivenmöhkäleillä nyt
ja särmikkäillä kallioilla nuo,
joill' ollut oli valtaistuin myös.
Kaikk' eivät olleet koolla: tuskissaan
mik' oli kahlehdittu, mikä taas
miel' levotonna kulki murheineen.
Ja Coeus, Gyges, Typhon, Dolor myös
ja Briaraeus ja Porphyrion
ja monet, jäntevimmät hyökkäämään,
ol' ahdettuina soppiin, joissa voi
vain vaivoin hengittää. Siell' istuivat
he, hiljaa kiristellen hampaitaan.
Noiss' onkaloissa tumman vankilan
kuin malmisuonet kuulti jäsenet,
kun koukistui ne tuskan kourissa.
Viel' eli sentään suuret sydämmet:
ne kivun pusertaissa verkkaan löi
ja syöksyttivät läpi suonien
kuin metallisen virran, hehkuvan
ja valtimoita paisuttavan vuon.
Pois oli Mnemosyne harhaillut,
pois Foibos kuunsa luota loitonnut,
ja monet nautti muutkin vapauttaan --
pian kolkon suojans' etsiäkseen taas.
Siell' elämäst' ei nähty enempää
kuin laihat, hajalliset varjot vain.
Kuin kivet raunioissa aution
ja hävitetyn maan, kun marraskuu
tuo illansuussa kolkon satehen,
kun tuuli vonkuu, taivas musta on
ja saapuu yö -- niin oli nähdä nuo.
Kaikk' oli onkaloissaan; toisilleen
ei suoneet sanaa, silmäystä ei,
ei epätoivon liikahdustakaan.
Heist' yksi oli Creus, rautainen
ja raskas valtikkansa vierellään.
Ett' oli raivonnut hän, ennenkuin
noin sortui näännyttävään syvyyteen,
sen tiesi murskaks lyöty kallio.
Iapetoksen kouraan tarttunut
ol' etovainen käärmeen kaistale,
jonk' kieli kidast' ulos pistihen
ja ruumis roikkui niljakas; nyt ei
sen voinut myrkkyhammas tavoittaa
viel' äsken voitokasta jumalaa.
Maass' aivan maaten, leuka ylöspäin,
kuin kivun kouriss' oli Cottus: noin
pääkalloaan hän yhä jauhenti
tuoss' ankarasti kovaan kivehen,
suu auki, silmät vallan ammollaan.
Tuoll' Aasia, jok' kivut tuimemmat
toi Tellus-äidilleen, vaikk' olikin
hän nainen vain, kuin pojist' yksikään.
Nyt tummat kasvons' aatost' enemmän
kuin kärsimystä kuvasti, kun juur'
hän ennusteli suurta mainettaan,
kun mielikuvitukseens' avaraan
jo hohti templit, huojui palmupuut
ja loiskui Ganges-virran tummat veet.
Kuin toivo nojaa ankkuriinsa, niin
hän nojas -- vaikka toivon vertainen
ei kauneudessa -- käyrään hampaaseen,
jok' oli elefanttins' suurimman
suust' irroitettu. Yläpuolellaan,
pääll' alenevan vuoren harjanteen
ol' Enceladus tumma pitkällään,
pait että kyynärvarsiin nojaten
pääns' oli kohotettu. Ennemmin
kuin kesy härkä, jonka lempeää
ei laitumella rauhaa häiritty,
nyt lailla väijyväisen tiikerin
ja jalopeuran raskain aatoksin
hän makas miettien ja punniten.
Juur' ajatuksissansa heitteli
hän vuoria, kuin viel' ois taistellut
sen suuren sodan keskellä, jost' ei
niin vammatonna yhtään jumalaa
pois päässyt nuorempaa, ett' itseään
ois näyttäneet he: pedon nahkoihin
ja linnun sulkiin kaikki kätkeytyi.
Siell' oli Atlaskin, ja Phoreus myös,
tuo Gorgoin valtias; viel' eteenpäin
ol' Oceanus kanssa Thetyksen,
joll' itkeväinen lepäs helmassaan
Clymene, sotkettuine hiuksineen, --
ja monet muut, joit' enää nimittää
ei tarvis. Milloin kohti ilmoja
on Runottaren siivet suunnatut,
ken pidättäis sen lennostaan? -- Nyt on
sen aika jälleen Saturnuksen luo
ja Theian, jotka vaivoin kulkeneet
ol' ylen liukkaan, liejun-raskaan tien,
juur' rotkot kammottavat jättäen.
Päät suuret kohosivat rinnakkain
nyt yli vuoren synkän jyrkänteen,
ja hahmot suurenivat, kunnekka
jo jalkans' ulettuivat korkeuteen
ja siellä seisahtuivat. Vapisten
nyt Theia kätens' ylös levitti
jo ojentain ne itkun paikkaan päin
hän katsoi Saturnusta kasvoihin.
Niis' oli tuska julman taistelun,
jok' ylijumalata järkytti,
kun soti surun voimaa vastaan hän
ja vihan, pelvon, tunnon vaivojen
ja ahdistusten, raivon, toivon myös,
mut epätoivon kaikist' enimmän.
Näin vaivain saartamana ponnisti
hän turhaan vastahan: näät, kohtalo
oli ehtinyt jo päähän jumalan
sen maisen myrkky-öljyn vuodattaa,
jok' ottaa jumal-voitelunkin pois.
Niin säikähtynyt Theia vaieten
siit' eelleen antoi hänen astua
pois, joukkoon sukukunnan sortuneen.
Maan kuolevaisten sydän murheinen,
jos milloin surun paikkaa lähestyy,
miss' iloton on mieli toistenkin,
miss' samat kohlut syöminen rauhan vei,
siit' yhä kiihtyy, yltyy vaivoissaan.
Niin Saturnus, kun astui joukkohon
noin murheellisten, tunsi voimansa
jo pettävän, ja vaipunut hän ois,
vaan silloin silmät Enceladuksen
hän kohtas alamaisen ylhäiset,
jost' innostuin hän äkin karjahti:
"Hoi, nähkää jumalanne, titaanit!"
jonk' kuultuansa toiset voihkivat
ja toiset kavahtivat seisaalleen,
myös jotkut karjahtivat; muutamat
taas itkivät ja vaikeroivat, tai
päin kumartuivat kohden jumalaa.
Ops, huntuansa mustaa kohottain,
soi nähdä kasvons' ylen kalpeat
ja riutuneet, ja silmäns' aaveiset,
joit' ohukaiset ripset ympäröi.
Kuin männyt kalliolla kohahtaa,
kun talven äänen kuulevat ne, niin
myös liikehtivät kuolemattomat,
kun jumalaiset merkit näytetään,
kun sormi nousee, antain aavistaa
kaikk' ylväät, sanattomat aatokset,
joill' ahdettu on jumalainen suu:
sen jylinän, sen soinnun, loistonkin.
Vaan loppunut kun tohu mäntyin on,
jotk' kalliolla seisten suhisee,
niin muut' ei kuullakaan. Mut täälläpä,
kun lakkas sortuneiden liikutus,
siit' yltyi Saturnuksen ääni, kuin
ois noussut myrsky, joka puuskahtaa
vast' uudestaan, kun luonnon äänet muut
juur' äsken lakkas, jälkeen jättäen
vain hopeaiset ilman aaltoset.
Näin kuului ääni: "Omasta en voi
ma löytää rinnastain, jok' itsensä
on suurin tutkija ja tuomari,
syyt' yhtään kurjaan tilaanne. Sit' en
voi liioin ensimmäisten päivien
ma tarinoista nähdä, joita luin
tuost' ihmeisestä enne-kirjasta,
jonk' Uranuksen sormet kirkkahat
toi pimeyden yöstä valkeuteen,
kun alku-aaltoin liejussa se ui;
tuon kirjan itse ijät' tiedätte
mun lujall' astuimellan' säilyneen, --
voi, kuinka löyhä kuitenkin! Sielt' en
saa vastausta, ennusmerkeist' en,
en tunnustähdist' ilman, veden, maan,
en minkään elementin. Sota ei
sit ilmaise, ei rauha, taistelu
yks yhtä vastaan, kolminkamppaus
tai neljin, puolesta tai vastakkain;
ei tulen, ilman taisto räiskyvä,
kun taivaan kuurot alas tulvailee,
maan pintaan kumpaisenkin painaltain,
siell' iskein vielä rikkiin kiehuvaan,
niin monin kerroin mailmaa myllertäin.
Noist' otteluista syytä löydä en,
joist' oudot viisaudet mä tutkailen,
miks moinen kohtalonne on. En saa
ma selvitystä, kuinka etsinkin,
kuin tutkinenkin luonnon rantoineen
ja äärineen: miks, ilmi jumalat,
te, luoduist' ensimmäiset, huokaatte
näin nöyrtyneinä alle voimien,
jotk' itse rinnallanne kuitenkin
on vailla hirmuisuutta. Mutta nyt
te ootte täällä, potkittuina pois
ja runneltuina, murskattuina noin
tääll' ootte te! Kuink' on, oi titaanit?
Jos sanon: 'Nouskaa jo!' -- vain voihkinaa.
Jos sanon: 'Nöyrtykää!' -- vain voihkinaa.
Ma mitä voin? Oi taivas avara!
Voi näkymätön, armas isäni!
Ma mitä voin? Se mulle sanokaa,
te veljet, jumalat: kuin taistella,
ja minne vihan voimat johdattaa!
Oi, neuvot antakaa, joit' isoaa
jo Saturnuksen korvat kuullakseen.
Sun, Oceanus, joka aprikoit
kaikk' ympärinsä, hämmästyen nään
jo kasvoillas tuon tyynen lujuuden,
jonk' antaa harkinta. Meit' auta nyt!"
Näin Saturnus. Nyt meren jumala,
tuo sofisti ja viisas -- viisautens'
ei lehtokujist' ollut Ateenan,
vaan syvyydestä vetten miettiväin --,
nous, suuret silmäluomet kohottain,
ja virkkoi kielin kankein, niinkuin ois
hän tuulilt', aalloilt' äänens' oppinut
ja sanat vasta keksinyt kuin laps:
"Voi teitä, joita vihan tuli syö,
joit' intohimo kalvaa kuumeinen
ja kuolon tuska polttaa! Kuunnelkaa
nyt tarkkaavasti, korvin hillityin
mua, jonk' ei ääni myrskyn lailla soi.
Ken tahtoo, kuunnelkoon hän harkiten,
kun osoitan, kuink' itsens' alentain
voi tyynnä nöyrtyä, ja täytyykin.
Se tieto lohduttaa ja nostaa myös,
jos lohdutust' on saada tahtonne. --
Me kukistumme jälkeen luonnon lain;
meit' eivät kaada voimat ukkosen
tai Jupiterin. Suuri Saturnus!
Kaikk' olet mailmat hyvin harkinnut;
vaan siksipä, ett' oot sä Kuningas,
ja ylivalta silmäs sumentaa,
sä ohi vaelsit sen valon tien,
jot' itse kuljin iki-totuuteen.
Tää huomaa: voimist' ensimmäinen et
sä ollut, et oo myöskään viimeinen;
siis et voi olla alku, loppukaan.
Ens' alun antoi kaaos. Pimeys
loi valon, siten ensi hedelmät
tuost' ydin-kuohunnasta paisuttain,
jok' ihmeellisin voimin itseään
vaan kypsytteli. Valo, siittyään,
loi uuden valon, siten synnyttäin
sen, miksi syntynyt ol' itse jo;
ja missä aineet suunnattomat ui,
siell' eloon kaikki kosketuksellaan
ne herättivät heti. Silloinpa
juur' ilmestyivät maa ja taivaatkin,
joist' itse sikisimme elämään:
sa ensin, esikoinen, sitten me,
tää jättiläisten heimo. Kaikille
soi taivas valtakunnat hallita
niin ihanat kuin uudetkin. Ja nyt
tuo kuulkaa totuus tuskainen, jos on
se tuskaks teille, mielettömät te!
Näät, kantaa alastomin totuuskin,
kaikk' oikut sattumuksen kohdata,
ja kestää tyynin mielin -- siinäpä
juur' riippumattomuus on verraton.
Siis huomatkaatte! Taivas ynnä maa
on kauniimp', ihanampi paljonkin
kuin kaaos, sumu, synkät pimeydet,
jotk' ylimmäisnä kerran olivat.
Ja tuolla puolen taivahan ja maan
taas toiset avaruuden kappaleet
on yhtenäisemmät ja kauniimmat
ja vapaammat; ja viitat tuhannet
siell' löytyy elon vielä puhtaamman.
Niin seuraa kintereillä meitäkin
uus voima, täydellisemp' entistään
ja kauneudessa jalompi, jok' on
meit' etevämmäks luotu, samaten
kuin itse pimeyden me voitimme.
Sen enemp' emme sorru itsekään
kuin voitostamme kaaos muodoton.
Maan mullan tiesittekö milloinkaan
viel' ylpeätä metsää kironneen,
jonk' oli povellansa ruokkinut
se uljaammaks kuin itse olla voi?
Tuot' ylemmyyttä lehtoin vihreäin
se kieltää taitaako? Tai voikohan
puu olla kyyhkyselle kateinen
siks että lentää siivin valkoisin
se minne mielii, yhä iloiten?
Me oomme metsän puiden kaltaiset,
jotk' kasvattivat sorjill' oksillaan,
ei kyyhkyläisiä, vaan kotkia,
ei sulin lumisin, vaan kultaisin
ain' yli taivaan kannen kaartamaan;
sen oikeuden ne kauneudelta sai,
jonk' yhä valta on. Se ikuinen
on laki: suurin kauneus jonk' on,
sen suurin valtakin. Niin, saman lain
on voimalla myös voitettavat nuo
ja murtuneiksi tehtävät, jotk' on
nyt meidät murtaneet. Te näittekö
jo uuden, nuoren merten jumalan,
mun voittajan? Ja hänen kasvonsa?
Ja näittekö, kuink' aaltoin vaahtoisain
hänt' yli kiidättivät vaunuillaan
nuo jalot orhit, siivin hohtavin,
jotk' itse loi hän? Äsken hänet näin,
kun kulki yli vetten hiljaisten
hän, kauneuden hehku silmissään.
Se voitti mun, ja kaiken valtani
ma hyvästelin mielin murheisin.
Niin tulin tänne, nähdäkseni kuink'
on teihin kohtalonne koskenut
tuo suruinen, ja kuinka parhaiten
ma voisin tuskassanne lohduttaa
teit' ylen ankaroissa. Puheeni
on totuus. Siinä olkoon lohtunne."
He vaikenivat; suuttumusko lie
vai hämmästys sen tehnyt ankara,
kun kertoi Oceanus hiljakseen,
mit' aatos syvin keksiä vain voi.
Ei kenkään hiljaisuutta katkaissut,
pait yhtä, jonka puoleen kenenkään
ei silmät sattuneet: ei vastannut
Clymene liioin; valittaen vain
hän huulin kalpein, katsein hiljaisin
ja arastavin lausui: "Isäni,
mun ääneni on halvin kaikista,
ma tiedän vain, ett' ilo mennyt on,
ja että murhe musta hiipinyt
on sydämmiimme, jonne pelkään myös
sen ainiaaksi jäävän. Pahaa en
ma tahtois ennustaa, jos taitaiskaan
näin heikot voimat vastaan seisoa
sit' apua, jot' oikein tuomiten
nyt tuotava ois suurten jumalain.
Vaan sallikaa mun surun' ilmaista
ja kertoa, mit' olen kuullut, mist'
on itkuni ja tieto, että poiss'
on kaikki toivo meiltä. Rannalla
ma seisoin vilpoisalla, tuntien
kuink' yli vetten tuulen henki toi
maalt' ihanalta tuoksun kaukaisen
kuin kukkasten ja puitten huojuvain.
Niin rauhaisan se ilon mulle soi!
Kuin kaihoa mun mieleni, niin täys
ol' lämpöä ja armautta se.
Mun sydämmeni valtaa liikutus
ja halu syytellä ja soimata
tät' yksinäistä kärsimystä, joss'
ei lopu koskaan virret murheiset.
Niin istuin rannalle, niin kumarruin
ja käteheni näkinkengän sain,
jonk' avoimehen kuoreen puhalsin.
Se soitti sävelen -- ah, kuinka voin
sit' enää säveleksi kutsua!
Näät, soittaissani tummaan kuorehen,
jonk' äänen heikon tuulenhenki vei,
ma kuulin tuolta, kussa varjokas
nous saaren merellisen rantama,
niin hurmaavaisen, suuren soittelon,
ett' ennen moist' ei kuulleet ikänään
mun korvani. Pois hekin hiekkahan
ma raakunkuoren; aalto täytti sen,
kuin täytti tajuntani tulvilleen
tuo sävel uusi, armas, autuas.
Sen soinnut helähtivät ilmoihin
niin kiehtovaiset, kirkkaat, ihanat,
kuin jokaisess' ois kuolo kukkinut.
Ne katkesivat jälleen yksittäin,
vaan kerrallansa sentään, ikäänkuin
ois helmet nauhastansa pudonneet
pois äkkiä. Uus lenti sävel taas,
ja jälleen uus. Kuin kyyhkyt orreltaan
ne lähtivät ei sulin hiljaisin,
vaan siivin, jotka liiti soitellen,
ja jotka, ympäri mua kiertäen,
mun ilon sairaaks sai ja kaihon myös.
Ja kaiho voitti; aioin sulkea
juur' ylen tuskantäydet korvani,
kun läpi kätten, jotka vapisi,
ma äänen kuulin vielä armaamman,
viel' ihanaisemman kuin soitto tuo,
ja yhä huus' se toistain: 'Apollo!'
ja taasen: 'Apollo! nuor' Apollo!'
ja: 'aamunkirkas, nuori Apollo!'
ja kaiku vastas kaukaa: 'Apollo!'
Oi isäni, oi veljet armaat, jos
mun ootte tuskani te tunteneet,
jos tuntenut sen oot, oi Saturnus, --
te ette julkeaksi syyttää voi
mun kieltän' ylen hemmoteltua,
kun tohti lausua se, minkä ties!"
Niin virtas äänensä kuin puronen,
jok' arkaellen rantaa kiertelee
ja pelkää merta kohdata; vaan nyt
sen kohtas jo, ja kovin kauhistui.
Suur' Enceladus, jonka suuttumus
ol' ylen kuohuttanut, katkas sen;
hän käsivarteens' yhä nojaten
ja ylös nousematta, halveksuin
näin lausui, sanat raskaat vierittäin
kuin meren aallot, jotka kallioon
lyö kuohahdellen: "Kumpaa kuunnella,
tuot' ääntä liian viisastako, vai
toist' ylen mieletöntä, jumalat?
Ei ukon-isku iskun jälkehen,
vaikk' kapinoivan Jupiterin ois
kaikk' aseet iskemässä; maailmat
ei mitkään, vaikk' ois hartioilleni
ne kasatut, mua katkeroittaa vois
niin syvästi kuin lapsen-lorut nuo
tän julman alennuksen keskellä.
Voi unelias joukko! Puhu jo!
Jo huuda, voihkaa, karju, raivoa!
Vai unhottuiko inhat iskut pois?
Teit' eikö lasten nyrkit kaataneet?
Sa unhoititko, aaltoin valtias,
kuin kuumennettiin valtakunnassas
sua? Mitä? Ensimmäiset sanani
jo kiehuttaako sappeanne? Voi
mun iloani! Viel' ei hukassa
oo valtanne. Voi iloa! Nyt nään
jo silmäin tuhansien loistavan
ma koston riemusta!" -- Näin lausuen
hän suunnattomin ruumiinensa nous
ja jatkoi seisten, taukoomatta, näin:
"Te ootte tulta nyt. Mua kuunnelkaa,
kun neuvon, kuinka liekit polttaa voi
ja vihamiehist' ilmat puhdistaa,
kuink' antaa tulen kielten kärventää
voi Jupiterin pilvet pöyhkeät
ja jäljettömiin sulattaa ne pois.
Voi, syöskää päällensä ne ilkityöt,
joit' on hän tehnyt! Oceanuksen
vaikk' oppia ma ylen halveksun,
mull' enemmästäkin on kärsimys
kuin että valtakunnat menneet on:
poiss' on nyt päivät unen tyvenet
ja rauhaiset, tuo aika viaton,
kun emme sodan töistä tietäneet
ja hävityksen, jolloin luoksemme
kaikk' ihanaiset taivaan olennot
tul' avosilmin, arvaillakseen taas,
mit' oli mielessämme kulloinkin.
Viel' emme silloin tienneet, minkävuoks
ja miten kirkas otsa kurttuun käy;
viel' eivät huulet muuta tunteneet
kuin sanat juhlalliset. Emmepä
myös tienneet silloin, mitä voitto on,
ja kuink' on oikku joko menettää
tai saavuttaa se. -- Muistakaatte myös,
viel' ettei Hyperion häväisty
oo, veljistämme kirkkain -- katsokaa!
Tuoss' saapuu hänen kirkkautensa jo!"
Kaikk' katsoi silmät Enceladukseen,
jonk' ankaroilla kuulti kasvoilla --
kun nimi "Hyperion" huuliltaan
viel' ehti tuskin yli jyrkänteen --
kuin kalvas hohto valon kaukaisen.
Hän katsoi jokaista, ja kaikkien
jo kasvoill' eli valon kuumotus;
vaan Saturnuksen otsall' enimmän
se loisti, alla hiusten valkeain
kuin meren vaahti, joka kuohuaa,
kun laiva laskee öiseen satamaan.
Niin oli hetken kalvas hiljaisuus,
vaan äkkiä loi valo kirkkahin,
kuin aamun nousu, loiston kultaisen
yl' unhoituksen luolain himmeäin
ja jyrkänteiden, synkkäin kuilujen
ja äänettömän iki-syvyyden,
ja rotkojen, joist' yhä kumpuili
nuo pimeyden virrat ärjyvät
ja kosket, kuohuvaiset iäti.
Nuo kaikki paikat, ennen pimeät
ja suunnattoman varjon kattamat,
nyt paljastivat kammottavan näyn.
Se oli Hyperion. Vuorelle
hän astui korkealle, pysähtyi
ja näki kurjuuden, juur' auenneen
noin ilmi-nähtäväksi itselleen,
kun valo jumalainen petti sen.
Niin hiuksin kultaisin ja kiharin
hän seisoi, hahmo kuninkaallinen,
ja omaan valohonsa varjon loi,
kuin heittää varjon patsas Memnonin,
kun matkalainen suuntaa länteen päin
pois idän hämärästä. Seistessään
hän kätens' yhteen painoi miettien
ja huokaili kuin harppu suruinen
tuon Memnonin. Taas lyödyt jumalat
tuost' epätoivo valtas, nähdessään
noin murtuneena päivän kuninkaan,
ja moni kätki salaa kasvonsa
pois valon tieltä. Enceladus vaan
loi silmät tuimat veljesjoukkohon;
sen tuntiessaan nous Iapetos,
ja Creus myös, ja Phorcus, meren laps,
ja yhdessä he sinne astuivat,
miss' yksin seisoi kunniassaan hän.
Sielt' yhtyneinä neljin huusivat
he Saturnuksen nimen. Huipultaan
myös Hyperion vastas: "Saturnus!"
Ja kasvot jumalien äidinkin,
jonk' istui lähistössä Saturnus,
ol' ilottomat aivan, kuullessaan,
kuink' ympärillään kaikki jumalat
huus' ontoin äänin nimen: "Saturnus!"
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runoelmia" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.