Title: Kantelettaren tutkimuksia II - Luojan virsi. Viron orjan virsi. Kahdenlaisella runomitalla
Author: Krohn, Julius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kantelettaren tutkimuksia II - Luojan virsi. Viron orjan virsi. Kahdenlaisella runomitalla" ***


KANTELETTAREN TUTKIMUKSIA II

Luojan virsi. Viron orjan virsi. Kahdenlaisella runomitalla.


Kirj.

JULIUS KROHN


Toimittanut ja täydentänyt Kaarle Krohn

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 95 osa. II.



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1901.



SISÄLLYS:

III. Luojan virsi

  1. Yhtenäisen runojakson synty
  2. Tapanin virsi
  3. Neitsyt Maarian virsi
  4. Marja-virsi liitteineen
  5. Saunanhaku-virsi
  6. Lapsenetsintä-virsi
  7. Luojan surma-virren alkukappale. Luojan ylösnousenta-virsi
  8. Luojan surma-virren kappalten väliset liitteet
  9. Luojan surma-virren jälkikappale. Hiiden sepän kahlinta
 10. Luojan surma-virren laajennus Suomen itäisimmässä Karjalassa
 11. Luojan virren täydennyksen yritys Venäjän Karjalan pohjoisimmalla
     runoalueella
 12. Jeesuksen laulu Virossa
 13. Loppukatsahdus Luojan virteen

IV. Viron orjan virsi

  1. Runon muodostus Virossa
  2. Suomalaisien toisintojen näytteitä
  3. Suomalaisten säkeitten kehitys
  4. Runon alkuperä

V. Kahdenlaisella runomitalla

  1. Uudempi laulurunous
  2. Laulu Morsiamen kuolosta
  3. Anteruksen runo
  4. Laulu Lunastettavasta neidosta
  5. Lunastettavan neidon runo Virossa
  6. Myödyn neidon runo
  7. Lunastettavan neidon runo suomeksi
  8. Suomen vanha runomitta



III.

LUOJAN VIRSI.



1. Yhtenäisen runojakson synty.


Niinkuin kaikki tiedämme, ovat mielipiteet Kalevalan runojen
yhteenliittämisestä olleet hyvin eriäviä, horjuvia ja epämääräisiä.
Niiden äärimmäisten mahdollisuuksien välillä, että Kalevalan runojen
järjestys on joko kauttaaltansa kansanomainen taikka sitten kokonaan
Lönnrotin keksimä, on tieteellisen arvostelunkin heiluri liikkunut.
Vähitellen on se kuitenkin alkanut asettua yhä pienempien
heilahdusvälien rajoihin. Mitä Lönnrotin osallisuuteen tulee, on se
viimeksi t:ri Niemen väitöskirjassa Kalevalan kokoonpanosta tullut
hyvin tarkalleen selvitellyksi. Sitä vastoin on kansan oma osuus tässä
työssä vielä monelle oppineellekin jäänyt hämäräksi ja ansaitsisi myös
uutta yksityiskohtaista selvitystä. Sillä vielä merkillisempi kuin
Kalevalan runojen viimeistely Lönnrotin käsissä on niiden muodostuminen
ja yhdistyminen kansanlaulussa paikallisen vaelluksen ja ajallisen
kehityksen kautta. Kertomus Kalevalan tarujen syntymisestä,
kulkemisesta ja kasvamisesta ynnä yhteenliittymisestä on itsessään
melkein tarumainen, ja tämä tarina on vaan sitä ihmeteltävämpi, mitä
selvemmin sen todelliset piirteet tieteellisen tutkimuksen avulla
tulevat näkyviin.

Mutta jo ennen eri runojen kaikenpuolista käsittelyä voimme päästä
jotenkin likelle oikeata käsitystä, jos otamme huomioon seuraavat kolme
tosiasiaa. Ensiksi ei ole tähän asti osoitettu, että Lönnrot olisi
voinut Suomen kansan runoista yhdelläkään toisella tavalla järjestäen
saada aikaan Kalevalan tapaista kokonaisuutta, vaikka kyllä monesti on
puhuttu Lönnrotin muka tuhansista eri mahdollisuuksista. Toiseksi ei
Lönnrot miltään muulta runoalueelta kuin Venäjän-Karjalan, johon runot
todistettavasti ovat viimeiseksi saapuneet, olisi voinut saada
yhtenäiseen kokoonpanoon siinä määrin valmistuneita toisintoja;
inkeriläisistä kappaleista hän ei olisi johtunut koko ajatukseen, eikä
suomenpuolistenkaan avulla olisi vielä pitkälle päässyt. Kolmanneksi,
niinkuin Lönnrot esipuheessaan Uuteen Kalevalaan itse huomauttaa, ei
edes Venäjän-Karjalasta joku sata vuotta aikaisemmin olisi yhtä
runsaita runomuotoja ja niin monen runon yhdistyksiä löydetty.

Hyvän esimerkin kansan omasta kokoonpanokyvystä saamme vielä
ulkopuolelta Kalevalan runostoa, laajasta ja moniosaisesta _Luojan
virrestä_. Se on painettu Kantelettareen (III. n:o 6) nimellä "Neitsy
Maarian virsi", joka tosin ainoasti osaan siitä soveltuu. Lönnrotin
työtä voimme, jos tahdomme, säkeitä myöten seurata kahden
käsikirjoituksena säilyneen muodostuksen avulla. Mitä kokoonpanoon
tulee, on hän noudattanut milt'ei täydellisesti kansanrunon omaa
järjestystä.

Lönnrotin alkuperäisin laitos[1] ei ole mitään muuta kuin
Venäjän-Karjalassa yleinen Neitsyt Maarian virren kappalten: marjasta
syntymisen, saunanhaun ja lapsenetsinnän, sekä Luojan surma-virren
yhdistys. Eikä Lönnrot ole edes ensimmäinen, joka sen eri toisinnoista
täydennettynä on painoa varten toimittanut. Vanhemman Sakari Topeliusen
kokoelmassa Suomen kansan vanhoja runoja, niiden 5:nnessä hänen
kuolemansa jälkeen v. 1831 ilmestyneessä osassa (s. 4), löytyy se
julkaistuna kahta eriävää kirjaanpanoa lomittain sovittamalla. Toinen
Topeliusen omistamista kappaleista, joka on säilynyt hänen
käsikirjoituksissaan, on arvaten jonkun Vuokkiniemeläisen
laukkukauppiaan laulama; samoin toinenkin, kadonnut kappale, joka
nähtävästi on ollut hyvin samantapainen kuin Sjögrenin v. 1825
Vuokkiniemen Pirttilahdessa muistiinpanema.[2]

Kuitenkin on jo Lönnrotin ensimmäinen luonnos paljoa pitempi ja
täyteläisempi kuin Topeliusen julkaisu. Paitsi muilta oli hän saanut
kuulla runon v. 1834 Latvajärvellä kuuluisalta Arhippa Perttuselta,
joka tosin esitti Neitsyt Maarian virren ja Luojan surma-virren eri
lauluina niitä toisiinsa yhdistämättä,[3] vaan molemmat niin eheässä ja
rikkaassa muodossa, että ne ehdottomasti paraiten soveltuivat Lönnrotin
käytettäväksi päätekstinä.

Mainitun luonnoksen säkeitten väliin ja sivulle kirjoitetuista
lisäyksistä näkee myös selvästi, mitenkä Lönnrot sitä yhä uusilla
aineksilla täydenteli. Reunamuistutuksista tärkein tavataan Neitsyt
Maarian saunanhaun ja lapsenetsinnän välissä:

    Tahvanus on tallirenki,
    Juotti Ruotuksen hevosta j.n.e.

Runo, johon ne viittaavat, löytyy saman käsikirjoitusvihkon lopussa
erikseen yhteensovitettuna kahdesta suomenpuolisesta sekä eräästä
venäjänkarjalaisesta kappaleesta.[4] Edellisistä oli toisen Topelius
julkaissut v. 1829 (IV. s. 20) ja toisen Lönnrot samana vuonna lehdessä
Helsingfors Tidningar (1829 n:o 45).

Aiheen Tapanin virren yhdistämiseen osoitettuun kohtaan sai Lönnrot
yhdestä Juhana Fredrik Cajanin v. 1836 Vienan läänin pohjoisimmalla
runoalueella tapaamasta Luojan virren toisinnosta, jossa sen kaikki
kolme pääosaa juuri tässä järjestyksessä ilmestyvät.[5] Lönnrotin
aikaisemmin Akonlahdella muistiinpanemassa venäjänkarjalaisessa
kappaleessa esiintyy Tapanin virsi Luojan surman jälkijatkona ilman
mitään sisällistä yhteyttä, eikä sitä siinäkään paikassa muualla Vienan
läänissä tavata.[6] Castrénille v. 1839 muisti Latvajärven Arhippa myös
tämän laulun esittää, mutta toisista Luojan virren osista aivan
erikseen.[7]

Vanhan Arhipan laulutapa, niinkuin maist. A.A. Borenius ansiokkaassa
tutkimuksessaan on osoittanut,[8] viittaa siihen että Luojan virttä
Venäjän Karjalassakin on esitetty kolmena eri runona, jotka vasta
myöhemmin siellä yhdistyivät.

Kolmessa eri osassa on meidänkin siis tarkastettava Luojan virren
muodostusta, ja koska Tapanin virsi on yksinkertaisin sekä synnyltään
selvin, sopinee se ensimmäisenä tutkittavaksi.



2. Tapanin virsi.


Tapanilla, joka virressä päähenkilönä esiintyy, on raamatullisen
Stephanuksen kanssa yhtä vähän yhteistä, kuin suomalaisen runon
Mataleenalla historiallisen Magdaleenan kanssa. Paitsi nimeä on
ainoasti uskonsa julki lausuminen alkuperäisestä henkilöstä säilynyt
piirre. Tapauksen taustana on Heroodes kuninkaalle tuotu tieto idässä
ilmestyneestä tähdestä ja uuden valtiaan syntymisestä. Mutta runon
juonen pääponsi johtuu Vapahtajansa kolmesti kieltäneelle Pietarille
laulaneesta kukosta.[9]

Apokryyfisen Nikodeemuksen evankeliumin parissa kreikkalaisessa
käsikirjoituksessa on kertomukseen Juudaksen katumuksesta liitetty
seuraava lisäys. Turhaan tarjottuaan rahat takaisin Juudas palaa
kotiinsa, jossa tapaa vaimonsa lieden luona ja kukon paistina
vartaassa. Hän pyytää nuoraa hirttäytyäkseen, ilmoittaen että on
pettänyt Mestarinsa pahantekijäin käsiin, jotka ovat hänet kuolettavat,
ja lisäten: "mutta kolmantena päivänä on hän kuolleista nouseva, ja
silloin meidät hukka perii." -- "Yhtä hyvin", vastaa vaimo, "tämä
liedellä paistuva kukko voi kiekahtaa, kuin Mestarisi nousta
kuolleista." Vaan hänen näitä sanoja vielä lausuessaan, kukko jo
räpyttää siipiään ja laulaa kolmesti.

Sama kertomus esiintyy eräässä englantilaisessa runoelmassa 14:ltä
vuosisadalta hiukan toisinneltuna.[10] Siinä Juudas saapuu rahoineen
kotiin teostaan ylvästellen. Mutta äiti varoittaa, ennustaen, että
hänen Mestarinsa on ylös nouseva. "Pikemmin", vastaa Juudas, "on tämä
kukko heräävä henkiin, joka viime yönä kaltattiin." Tuskin on hän
saanut sanat suustansa, kun kukko kohoaa lentoon entistä koreammilla
höyhenillä ja kiekahtaa. Ja runo lisää: tämä kukko oli juuri sama
kukko, joka saattoi Pietarin katumukseen, kun hän oli kolmesti Herransa
kieltänyt.

Yleisimmin esiintyy kukkojuttu kuitenkin erään vanhemmalle apostoli
Jaakopille omistetun legendan yhteydessä, vaikka se vasta keskiajan
vaihteessa on siihen liittynyt. Sitä näet ei tavata tämän legendan
vanhimmassa muodostuksessa, joka löytyy myös ruotsinkielisessä
käännöksessä 1200 luvun lopulta[11] ja sisältää seuraavan
ihmetapauksen. V. 1080 Vapahtajan kuoleman jälkeen oli joku Saksalainen
poikineen toivioretkellä pyhän Jaakon haudalle Espanjassa, Santiago de
Compostela, joutunut eteläranskalaiseen Toulousen kaupunkiin. Siellä
oli ravintolan isäntä juottanut heidät humalaan, jonka jälkeen
oli kätkenyt hopeisen pikarinsa toisen säkkiin. Sitten oli hän
palvelijoineen ajanut heitä takaa, tutkituttaessaan löytänyt pikarin ja
tuonut heidät tuomarin eteen, joka oli määrännyt toisen heistä
hirtettäväksi ynnä kaikki heidän rahansa isännälle menetetyiksi.
Kumpikin olisi tahtonut toisensa puolesta mennä kuolemaan; loppupäätös
oli, että poika oli viety hirsipuuhun ja isä saanut jatkaa
pyhiinvaellustaan. 36 päivän kuluttua oli isä kotimatkallaan taas
kulkenut mainitun kaupungin kautta ja tavannut poikansa vielä elävänä
hirsipuussa, jossa pyhä Jaakoppi oli häntä hengissä pitänyt. Isä
silloin oli rientänyt asiasta ilmoittamaan kaupunkilaisille, jotka
otattivat pojan alas hirrestä ja panettivat petollisen isännän hänen
sijallensa.

Vaan eräässä pohjois-espanjalaisessa toisinnossa, joka löytyy 1400
luvulla kirjaanpantuna ja jossa tapauksen paikka on siirretty Toulousen
ja Santiagon keskivälillä olevaan kaupunkiin Santo Domingo de la
Calzada, jatkuu kertomus seuraavasti. Tuomari, joka sai tiedon
tapahtuneesta ihmeestä aterioidessaan paistettu kukko ja kana vadilla,
ei heti ottanut uskoakseen: "niin totta poikasi elää kuin linnut tässä
edessäni!" Vaan tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kukko
ja kana hypähtivät pöydälle hohtavan valkeassa höyhenpuvussa ja kukko
paikalla lauloi. Nuo ihmeelliset eläimet vietiin sitten kaupungin
kirkkoon, jossa he elivät seitsemän vuotta, jättäen kuoltuaan kaksi
lumenkarvaista kananpoikaa, uroksen ja naaraksen, jotka taas vuorostaan
elivät seitsemän vuotta, jättäen jälkeensä yhtä valkean parin j.n.e.
Nämät pyhät linnut olivat lisäksi siitä merkillisiä, että niiltä riitti
höyheniä kaikille lukemattomille toivioretkeläisille, joita
tapahtumasta saakka oli alkanut tulvehtia kaupunkiin ja joista jokainen
sai yhden höyhenen muistoksi; sillä heille kasvoi yhä uusia sijaan.
Että San Domingon kirkossa vielä 1500 luvulla on pidetty höyhenkauppaa
sekä näytetty kukkoa ja kanaa, joihin mainittu pyhimystarina liittyi,
ei ole enää satua, vaan on se silminnäkijäin todistama.[12]

Myös alkuperäisemmässä Toulousen kaupungin historiaan liittyvässä
legendassa ilmestyy 1500 luvulla episoodi paistetusta linnusta, joka
vartaasta lentoon lähtee. Kuinka pysyväisesti tämä seikka on siihen
kiintynyt, osoittavat useat seinämaalaukset 1400 ja 1500 luvulta
apostoli Jaakopille pyhitetyissä kirkoissa ja kappeleissa
Keski-Itaaliassa sekä tätä ainetta esittävät eteläranskan- ja
italiankieliset näytelmät.

Samoihin aikoihin omisti myös kansanlaulu Espanjassa, Ranskassa ja
Alankomailla pyhän Jaakon legendan kukkojutun kera. Saksalaisten
välityksellä se viimein joutui Vendiläisille Lausitzissa.[13] Siellä
kuitenkin on Jaakon nimi unohtunut ja Neitsyt Maaria, joka jo
Espanjassa ja myös Alankomailla hänen rinnallaan esiintyy, hänen
sijallensa yksin jäänyt. Samoin kuin Alankomailla ilmoittaa isä pojan
elossa olosta ravintolanisännälle itselleen. Tämä ei sano uskovansa,
ennen kuin kolme kuivaa sauvaa, jotka hänellä on talossaan, puhkeavat
vesoihin. Vielä sitten hän vaatii, että kolme paistina olevaa lintua
täydessä höyhenpuvussa lentäisivät ulos ikkunasta. Pyhiinvaeltajan
sauvan vesoittuminen on varsin tavallinen piirre keskiajan saduissa,
muistettakoon ainoasta Tannhäuser-tarinaa.[14] Kolme-luku voi tässä
kohden olla satunnainen, vaan yhdessä eteläranskalaisessa
toisinnossa[15] kukonpojan kiekahtaminen kolme kertaa, yhtä monesti
siipiään räpyttäen, viittaa ilmeisesti alkuperäiseen lähteesen.

Paistetun kukon henkiin herääminen on siis alkuansa ajateltu ikäänkuin
vertauskuvaksi kuolleista ylösnousemiselle. Siinä merkityksessä
käytettynä tulemme sen vielä tapaamaan, kun Luojan surma-virsi
liitteineen joutuu tarkastettavaksi.

Mutta myös muissa yhteyksissä se esiintyy. Niin esim. siinä
latinankielisessä kokoelmassa, jossa mainittu apostoli Jaakopin legenda
ensi kerran 1200 luvulla kirjaanpantuna tavataan, löytyy toisessa kohti
kukkojuttu kerrottuna eriksensä.[16] Bolognan kaupungissa istui kerran
kaksi ystävää yhdessä aterialla. Toinen heistä juuri ikään paloitteli
paistettua kukkoa ja pani pippuria sekä kastiketta päälle, kun toinen
tuli sanoneeksi: "nytpä olet laittanut kukon, niin ettei pyhä
Pietarikaan sitä enää kokoon panisi." -- "Eipä itse Herrakaan", vastasi
toinen, "vaikka tahtoisi, saisi kukkoa ikinä eläväksi." Samassapa kukko
hypähti pystyyn, eheänä ja täysissä höyhenissä, räpäytti siipiään ja
kiekahti; sitten pyristeli höyheniään, niin että pippuria ja kastiketta
pärskyi Jumalan pilkkaajien päälle, josta he tulivat pitaalisiksi
elinajakseen. Merkillisin ja tärkein Tapanin virren syntyyn nähden on
kuitenkin kuolleista nousseen kukon sovittaminen Vapahtajan syntymän
yhteyteen eräässä vanhassa ranskankielisessä runoelmassa 1100
luvulta.[17] Siinä Heroodes, jolle kolmet kuninkaat ilmoittavat uuden
valtiaan syntymisestä, ei sano uskovansa, ennenkuin kukko, joka on
hänen edessään pöydällä paistina, entisissä höyhenissään lentäisi
takaisin riuvulle laulamaan; joka kumma tapahtuukin. Tätä aivan
vastaava kohta tavataan englantilaisessa joululaulussa, jota vielä 1800
luvulla on kansan kesken laulettu.[18] Siinä kerrotaan Vapahtajan
syntymisestä, kolmen kuninkaan käynnistä Heroodeksen puheilla, lasten
murhasta Bethlehemissä sekä pakomatkalla Egyptiin tapahtuneista
ihmeistä. Heroodeksen vastaus kuninkaalle kuuluu:

      "Jos totta on, min kerrotten, tuo kukko edessäin
    Mi paistina on, kiekukoon kolmasti peräkkäin."
      Sai kukko heti höyhenet -- Jumala teki näin --
    Vadissa seisten kiekahti kolmasti peräkkäin.

Mutta sitä paitsi löytyy Englannissa vanha käsikirjoitus 1400 luvulta,
jossa kolmen kuninkaan sijalla esiintyy pyhä Stephanus, ilmoituksensa
tähden lopuksi kivitettynä.[19]

      Tapani palveluksessa Heroodes kuninkaan
    Ruuat ja vaatteet toimitti, mitä hän käski vaan.
      Tapanin oli kyökistä pää karjun tuotava;
    Niin näki tähden loistavan Bethlemin kohdalla.
      Hän heitti maahan karjunpään, sisähän kiiruhtain:
    "Sinusta luovun, kuningas, ja palveluksestain.
      Sinusta luovun, kuningas, ja palveluksesta,
    Laps Bethlemiss' on syntynyt, parempi kaikkia."
      -- "Sua mikä vaivaa Tapani? Mit' olet vailla sa,
    Syömistäkö vai juomista kuninkaan salissa."
      -- "En ruokaa, juomaa halua kuninkaan salissa;
    Laps Bethlemiss' on syntynyt, parempi kaikkia."
      -- "Sua mikä vaivaa, Tapani? Oletko järjeltä?
    Tahdotko kultaa, tavaraa, vai vaatett' ylhäistä?"
      -- "En kysy kultaa, tavaraa, en vaatett' ylhäistä,
    Laps Bethlemiss' on syntynyt, jok' auttaa hädästä."
      -- "Niin totta se on, Tapani, on totta silloin vain,
    Kun tämä kukko kiekuvi, mik' on mun vadissain."
      Se sana tuskin kajahti, kun kukko kohoten
    Jo kiekui: _Christus natus est!_ joukossa herrojen.
      "Ylös pyövelini paikalla, mä teidät lähetän,
    Ulos kaupungista viekäätte, kivittäkäätte hän!"
      He tielle veivät Tapanin ja löivät kivillä,
    Sen vuoks' on hänen aattonsa Kristuksen päivänä.

Omituinen englanninkielisessä laulussa on kukon latinalainen kiekahdus:
_Christus natus est_ (Kristus on syntynyt). Tällä päällekirjoituksella
tiedetään löytyneen painettuna englanninkielisiä arkkiveisuja, jotka
ovat olleet Bethlehemin seimeä kuvaavalla puupiirroksella koristettuja.
Sen peräseinällä näkyi lammas ja härkä, heinähäkin kohdalla korppi ja
varis ynnä ylempänä vielä kukko. Kaikkien näiden eläinten suusta kävi
latinankielinen kirjoitus. Kukko kiekui: _Christus natus est!_ Korppi
kysyi: _quando?_ (milloin). Varis vastasi: _hac nocte_ (tänä yönä).
Härkä mörähti: _uhi, ubi?_ (missä, missä). Lammas määkyi: _Bethlehem!_
Myös eräässä vanhassa ranskalaisessa joulurunossa, jossa selitetään
eläinten ennen osanneen latinaa paremmin kuin ranskaa, kerrotaan kukon,
härän ja lampaan samoin sanoin jouluyönä ilonsa ilmaisseen, sekä aasin
vielä kiiruhtaneen: _eamus!_ (menkäämme) ynnä vasikan siihen lisänneen:
_volo, volo!_ (tahdon, tahdon).[20] Että tässä on eläinten eri ääniä
yritetty matkia, tuskin tarvinnee osoittaa.

Niinkuin tanskalainen tutkija Svend Grundtvig huomauttaa,[21]
on luultavasti Joulupäivän ja Tapanin päivän peräkkäisyys
vaikuttanut niinä pyhinä esitettyjen tekstinaineiden yhdistymiseen
kansankäsityksessä. Mutta siinä tapauksessa ei Grundtvigin väite, että
englantilaisen laulun loppuvärssyt ovat myöhempi liite, pidä
paikkaansa. Sillä tuntuu paljoa luonnollisemmalta, että se on tullut
yht'aikaa Stephanuksen nimen kanssa, joka sitten jäi jäljelle kun nämät
loppuvärssyt kuluivat pois; kuin että Tapanin päivän tekstistä ensin
olisi otettu ainoasti nimi ja sitten uuden kerran lisätty kertomus
hänen kohtalostaan.

Tapanin nimen yksin "Heroodeksen virteen" (_Rudisar visa_) liittyneenä
kohtaamme Fär-saarilla säilyneessä kansanlaulussa.[22] Siinäkin Steffan
on Heroodeksen palvelija, joka ulos mennessään näkee tähden idän
puolella ja tulee sisään ilmoittamaan: "näen auringon taivaalla ja
tähden sen vieressä; kuuluisa on se kuningas, joka eilen on syntynyt."
Suutuksissaan Heroodes häneltä puhkaisuttaa silmät, jotta huomattaisiin
auttaisiko häntä "kuninkaansa"; vaan hän näkeekin nyt yöllä yhtä
selvästi kuin ennen päivällä. Siinä tuodaan paistettu ja 30 palaan
leikattu kukko pöydälle Heroodeksen eteen, joka huudahtaa: "sittenpä
vasta uskoisin Tapanin puhetta, jos kukko tuosta nousisi kiekumaan."
Samassa kukon palaset vadilla liittyvät yhteen ja kukko lentää
punaiselle kultatuolille, räpyttäen siipiään sekä kauniisti kiekahtaen.
Laulu jatkuu Heroodeksen ratsastuksella Bethlehemiin ja lopullisella
kukistumisella.

Tanskassa ja Ruotsissa ei laulua enää ole eheänä tavattu. Molemmissa
tanskalaisissa kirjaanpanoissa sen edellä käy Neitsyt Maarian ilmestys
sekä seuraa Bethlehemin lasten murha ynnä pako Egyptiin. Kukkojuttu
suoritetaan kolmella värssyllä, jotka toisessa niistä kuuluvat:[23]

      Heroodeksen etehen astuin tuo
    Pyhä Tapani sanoman tästä:
    "Lähetetty profeetta meille on,
    Joka maailman hädästä päästää." --

      "En ennen usko sun sanojas,
    Valepuhettas ennen en usko,
    Kuin mikä edessän' on paistina,
    Harasiivin laulavi kukko."

      Se kukko levittäen siipensä --
    Juur Jumalan syntyissä -- kiekui.
    Heroodes kuningas pyörtyen
    Valt'-istuimelt' alas liukui.

Tässä kappaleessa tulevat lisäksi kolmet viisaat miehet idässä
ilmestyneestä tähdestä ja uudesta kuninkaasta Heroodekselle sanaa
tuomaan.

Mainitut värssyt esiintyvät myös muutamassa ruotlaisessa
Tapaninlaulussa, joka alkaa:[24]

      Bethlehemissä tähti on syttynyt,
    Yhä Kristuksen syntymän aikaan.
    "Nyt syntynyt lapsi on maailmaan,
    Joka tähtemme kuolla taitaa."

      Heroodes kutsuvi neuvoston:
    "Puhettanne en ennen ma usko" j. n. e.

Kukkojuttua seuraa siinä kertomus toisesta pakomatkalla Egyptiin
tapahtuneesta ihmeestä. Niinkuin näkyy on tästä laulusta Tapanin
nimikin unohtunut. Eräässä uudemmassa muistiinpanossa ensimmäinen säe
kuitenkin kuuluu:

    "St. Stefanille tähti on syttynyt."[25]

Tapanin virren johdannosta on toisessa tanskalaisessa kappaleessa vielä
jälki nähtävänä.[26]

      Pyhä Tapani varsoja lähteellen
    -- Yhä loistaissa tähden -- ajaa.
    "Totisesti on profeetta syntynyt,
    Koko maailman Vapahtaja."

Ruotsissa on sama johdanto säilynyt erityisessä runossa, jota on
Tapanin päivänä vielä 1800 luvulla yleisesti laulettu ja sitä tarvetta
varten moneen kertaan arkkiveisuna painettu. Alkuperäisesti siihen
kuuluvia säkeitä ovat arvatenkin:[27]

    Tapani tallirenki vaan,
    Hän juotti viittä varsoaan.
    -- -- --
    Ennenkuin kukko lauloikaan,
    Tapani oli tallissaan.
    -- -- --
    Tapani lähteelle ajaa,
    Hän vettä tiuvulla valaa.

Näiden värssyjen välissä kuvataan hevosien valkea, punainen ja
omenanharmaa väri sekä suitsien ja kultaisen satulan päällepano. Sitten
jatketaan kaikenlaisella lorulla. Vähitellen kuitenkin käy selville,
että laulajain tarkoituksena on pyytää talosta syömistä ja juomista.

      Muori kulta muurilla,
    Annas palanen porsasta!
      Rakas äiti kehdolla,
    Annas maistaa leivosta!
      Lipeäkala tuoksuaa,
    Paloviina kostuttaa!
      Jollemme nyt viinaa saa,
    Rikki ikkunat kilahtaa!

Lopuksi toivotetaan talonväelle kaikkea hyvää:

      Mummo vanha, raukea,
    Alkaa jälleen nuortua.
      Vaarikin saa voimia,
    Kun on päässä tillikka.
      Nuori isäntä iloisna
    Karkaa kolme tanssia.
      Vaimo tuore, punakka,
    Lapsi käsivarrella j.n.e.

Runon jälkikerto vielä selvästi viittaa alkuperäiseen ajatukseen:

    Loistaissa kirkkaan tähden,[28]
    Viel' ei päivä sarasta,
    Tähtöset vaan taivahalla tuikkii.

Mutta välikerto on nähtävästi johtunut runon käytännöstä: _vi tackom nu
så gerna_, joka sopisi suomentaa loppusointua vaarinottaen:

    Nyt kiittäen me lähdem'.

Vaan välikerrolla on myös toinen muoto: _hålt dig väl, fålan min_ (pysy
siivolla, varsani!), joka osoittaa, että laulajat itsekin ovat ratsun
selässä. Ruotsissa on yleisesti ollut nuorten miesten tapana aamun
hämärässä Tapanin päivää vasten satuloida hevoset ja ennen päivän
koittamista ajaa ympäri kylää joka talouteen seisahtuen laulamaan siinä
tarkoituksessa, että kutsuttaisiin sisälle kestitystä saamaan.
Etummaisella ratsastajalla tässä Tapanin-ajossa (_Staffansked_)
mainitaan olleen riuvun päässä pyöreä lyhdyntapainen: tynnyrin
vanteista, päreistä ja talilla rasvatusta paperista tehty, joka
myöhemmin Loppiais-menojen sekaannuksesta sai tähden muodon.[29] Vielä
tiedetään Ruotsissa olleen taikauskoisena tapana viedä hevoset sinä
päivänä juomaan toisille lähteille kuin muulloin. Myös Norjassa
kerrotaan Tapanina ratsastetun ympäri taloissa ja sitten juotetun
hevoset jossain lähteessä, joka oli keskellä asumuksia; mies se joka
ennen sinne hevosineen joutui.[30] Kilpa-ajoista Tapaninpäivänä
Ruotsissa huomauttaa jo Olaus Magnus 1500 luvulla, ja vielä Geijer
viittaa tapaan kilvaten ajaa kotiin Tapanin kirkosta; joka
ensimmäiseksi ennätti, sai myös kesällä ensimmäisenä elonsa
korjuusen.[31] Niinikään Holsteinissa on _Peerdesteffen_ nimellä
tunnettu vanha meno. Tapanin yönä on miesjoukolla käyty taloissa
hevosia harjaamassa, jonka jälkeen niillä on ratsastettu ympäri pihaa
aika elämää pitäen; unesta herätetyn talonväen on sitten pitänyt koko
joukko kestittää. Saksassa on ollut yleinen tapa sinä päivänä ajaa
hevoset hikeen ja sitten iskettää niiden suonta, että koko vuoden
umpeen säilyisivät terveinä. Sama suoneniskemistemppu on Tanskassa ja
Englannissakin kuulunut Tapaninpäivän tehtäviin. Tanskassa vielä
muistellaan pyhän Tapanin puoleen yleensä hevostaudeissa käännytyn.[32]

Mainituissa germaanilaisissa maissa näkyy siis Tapani olleen hevosten
erityisenä suojeluspyhänä. Myös suomalaisissa loitsurunoissa tämä
germaanilais-katolinen käsitys selvästi ilmenee. Muutamassa
pohjois-savolaisessa Hevosen synnyssä puhutellaan _Santta Tapania_,
toisessa venäjänkarjaiaisessa kappaleessa saa _Tahvanus_ liikanimen
_heposen herra_ ja kolmannessa itäpohjanmaalaisessa toisinnossa häntä
nimenomaan jumalaksi kutsutaan:[33]

    Tahvanus hevosten herra,
    Soimen suomija jumala.

Loitsun käytännöstä taikoessa Tapanin aamuna löytyy seuraava tieto.
Silloin pitää hevonen pyyhkiä kynttilällä, joka on otettu kirkosta
jouluaamuna ja pantu yöksi tallin kattoon, sekä päästää ulos vasemman
käsivarren alta luvulla, joka alkaa: Stephanus hevosten herra.[34] Onpa
säilynyt maine Tapanin päivänä vietetystä uhrijuhlastakin, jota
sanottiin _Talli-Tapanuksiksi_. Hevosia juottaessa aamulla piti
astiassa olla joku hopearaha t.m. ja kirkon kukkaroon oli sinä pyhänä
pantava oravan nahka. Ruuan puolesta tapettiin siksi päivää urosa jänis
eli orava, josta tehdyn rokan miehet oluen ja viinan kanssa söivät
tallissa. Tarkoituksena oli hevosonnen voittaminen.[35] Eivätkä
hevosetkaan uhrista osattomaksi jääneet. Samoin kuin Ruotsissa, jossa
hevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiedetään Ikaalisissa
Satakunnassa Tapanina kaadetun olutta ja viinaakin kauroihin taikka
silppuihin.[36]

Tästä kaikesta selviää, miksi kansanlaulun Tapani, joka
englantilaisessa ja nähtävästi färöläisessäkin toisinnossa esiintyy
sisäpalvelijana, Tanskassa ja Ruotsissa saa toimia tallirenkinä, joka
samoin kuin Tapanin ajajat aikaisin aamulla satuloi hevosensa ja vie ne
lähteelle juomaan.

Ruotsin kautta on Tapanin laulu menoineen vielä vaeltanut Suomeen,
lähinnä tietysti sen ruotsinkielisille asukkaille. Antero Warelius
mainitsee Itä-Uudellamaalla noudatetun sitä Ruotsista tullutta tapaa,
että joulupyhien aikana kuljetaan ympäri tähden kera sekä lauletaan
Neitsyt Maarian seikoista ynnä: _Staffan var en stalledräng_.[37]
Varsinais-Suomen saaristossa kertoo t:ri L.W. Fagerlund nuorten miesten
kokoontuneen Tapaninpäivänä hyvin aikaisin ja käyneen lyhdyt ja soihdut
käsissä läpi kylän. Talon kohdalla he aina pysähtyivät rappusille ja
vanhin läksi sisään tervehtien: "hyvää huomenta, onko Tapani kotona?"
Jos tuli vastaus kieltävä, jatkettiin matkaa seuraavaan taloon. Vaan
jos vastattiin myöntävästi, niin laulettiin ensin virrenvärssy ja
sitten Ruotsissa tavallinen Tapaninlaulu. Sillä välin herännyt ja
pukeutunut talonväki pyysi joukon sisään kestitettäväksi. Lopuksi
viritettiin kuistilla vielä vähäinen kiitoslaulu.[38]

Suomen Ruotsalaisten välittämänä on Tapanin ajo lauluineen löytänyt
viimeisen tyyssijansa Suomalaisten luona, joiden sekä säilytys- että
kehityskyky tässäkin selvästi ilmenee. Itä-Suomessa on tavattu kaikista
alkuperäisin muoto Tapanin ratsastusta, ei sen kauempaa kuin tallista
ja sisään asuinrakennukseen. Esim. Tuusniemellä Kuopion tienoilla
tulivat rengit hevosen selässä tupaan, kysyen "onko Tahvana kotona?"
Vastattiin: "on", ja tarjottiin miehille viinaa sekä hevosille
ohraa.[39] Myös Inkerinmaalta tunnetaan sama tapa, että talon isäntä
tai renki ratsasti tallista tupaan ja kysyi: "onko Tahvana kotona."[40]

Tästä, niinkuin t:ri M. Waronen tutkimuksessaan Vainajain palveluksesta
muinaisilla Suomalaisilla huomauttaa,[41] on kehittynyt ratsastaminen
ympäri kylän talosta taloon Tapania kysymässä. Muutamassa kertomuksessa
juhlamenoista ja taikatavoista Suomen Karjalassa esitetään molemmat
tavat rinnatusten.[42] Tahvanan päivänä varhain aamulla kun isännät
olivat syöttäneet hevosillensa omia leipomiansa "Tahvanan kakkaroita",
ajoivat rengit hevoset tupaan, jossa saivat pöydältä seulasta syödä
ohria, että pysyivät terveinä. Tuosta lähtivät pojat vielä varhain
aamulla Tahvanaa ajamaan ratsastaen ympäri kyläkuntaa. Jopa ajaa
romuuttivat tupaan kiljuen: "onko Tahvana kotona?" -- "On", vastasi
isäntä pöydän päästä, toi kauroja kopassa ja pani rahille hevosten
eteen. Sitten tarjosi pojille hevosen selkään viinaa ja "pala päälle",
näyttääkseen että Tahvo todella oli kotona. Kiitokseksi Tahvanan ajajat
vetivät oveen ristin ja tuota kyytiä ulos tuvasta taas ajamaan toiseen
taloon.

Uusi muutos menossa tapahtui, kuin hevosen perään valjastettiin reki,
joten useampia miehiä pääsi samalla hevosella kulkemaan. Porvoon
tienoilla on tässä yhteydessä säilynyt muuan luultavasti alkuperäinen
piirre. Hevonen, joka pantiin reen eteen, kun oli lähdettävä pitkin
kylää "Tapania ajamaan", piti valita nuori, "mulli", jolla ei ennen
oltu ajettu.[43]

Lisäksi liittyi Tapanin ajoon tuo tavallinen joulupukki.[44]
Nurmijärvellä liki Helsinkiä muut pojat istuivat reessä, vaan yksi
hevosen selässä, nurin käännettyyn turkkiin puettuna. Siitä
sanottiinkin, että:

    Tapani on takuista tehty,
    Sian villoista vuolittu.

Toiset aina kävivät kysymässä lupaa "Tapanin" sisälle tulla. Enimmiten
oli kuitenkin tämä "Tapani" omituiseen olkipukuun laitettuna. Esim.
Tampereen tienoilla oli hänellä olkimatto vyötäisten ympärillä; yläosan
ruumista peitti toinen olkikupu ja päätä koristi olkinen hattu, jatkona
pitkä olkipiiska, joka takana laahusti; kasvoja varjosti vielä naamari.
Janakkalassa Hämeenlinnan tienoilla tiedetään tätä olkiukkoakin
kuljetetun hevosella, mutta Sääksmäellä saivat olkisiin seppeleihin
käärityn Tapani-pojan hänen toverinsa itse vetää kelkassa talojen
väliä; hänen tehtävänsä oli mykkänä hyppiä toisten laulaessa. Viimeksi
kun Tapanin kuljettajain luku supistui yhteen, täytyi hänen itsensäkin
jalan ympäri astua. Esim. Kangasalla kerrotaan "Tapania", joka oli
puettuna oljesta sidottuun hattuun -- niinkuin hattu kuhilaassa --
seuranneen toverin, "kuraattorin", joka edellä astui tupaan ja kysyi:
"saako Tapani tulla sisään?" Luvan annettua Tapani tuvassa itse sekä
lauloi että tanssi. Mutta toisen tiedonannon mukaan, läheisestä
Ylöjärven pitäjästä, johdattaja viritti laulun:

    Tanssi sinä taitava Tapani!

Olemme vihdoin tulleet suomalaiseen Tapanin virteen, joka samoin kuin
skandinaavilainen alkaa kuvauksella Tapanin "tallirengin" hevosen
hoidosta. Tapanin ajon yhteydessä esiintyy laulu vasta silloin, kun
tämä yli pihan ratsastuksesta näkyy muuttuneen ympäri kylän
ajelemiseksi. Mutta se säilyy, sisällyksestään huolimatta, vielä
sitten, kun hevosella upeileminen on alentunut nöyremmäksi jalan
käymiseksi. Viimeksi mainittu muutos on tapahtunut monesta
käytännöllisestä syystä, eikä yksistään joulupukin kuljetuksen
sekaannuksesta. "Hämeessä ja seuduilla länteenpäin varsinaisesta
Hämeestä" mainitsee jo Lönnrot nuorten miesten kokoontuneina vaeltaneen
talosta taloon laulutervehdyksellä, jonka jälkeen heitä kestitettiin
oluella, myöhemmin myös viinalla.[45]

Kaikista täydellisin suomenkielinen kirjaanpano Tapanin virttä on,
huomattava kyllä, saatu Marttilan Koskelta Turun läheisyydestä.
Murteellisessa asussaan se tähän muuttamatta painettakoon.[46]

    Onk' Tapani koton'?
    Tanttais toi taitava Tapani,
    Ruake toi Ruatukse' hevosii,
    Kaitsi Kiivan konkarei.
    Joulu-yälä puhteella jalo,
    Joulu-yälä korkialle.
      Vei hän hepo lähteellä juamaa';
    Eipä hepo vettä juanu',
    Eipä piiropää piirannu.
    Verestäpä[47] toi vikoja etsei,
    Eipä hä' verestä vikoja löynny'.
    Näki hän tähren taivahaas',
    Tähre' varjo' lähtehees',
    Pilkun pilven ravos'.
    Vei hä' hepo lähteeltä kotja,
    Kaalikkajalka kaivoltansa;
    Kuano toin pilviä piteli,
    Häntä pitkä maata veti.
    Ei toi loimii loimitellu',
    Eikä kauroi kaurotellu'.
      Meni' mä sitt' Ruatukse' tupaa',
    Alta orten, päältä parten,
    Vastais Ruatus rualtansa,
    Tiihakansa tiskiltänsä:
    "Jolles sä ääntänsä vähennä,
    Kyll' mä sun ikänsä lyhennä'." --
    "Ny' on syntyny' Jumalan valta,
    Paisunu' paremmi';
    Jo mä ny' luavu' Ruatuksesta,
    Otan uskon Kiesuksesta,
    Parempaahan palvelukseen."
      Alta orten, päältä parten,
    Vastais Ruatus rualtansa,
    Tiihakansa tiskiltänsä:
    "Jolles sä ääntänsä vähennä,
    Kyll' mä sun ikänsä lyhennä'." --
    "Ny' on syntyny' Jumalan valta,
    Paisunu' paremmi';
    Jo mä ny' luavu' j.n.e."
    "Sitten mä ton toreksi uskon,
    Jos tua kukko laulanee."
    Rupeis kukko laulamaaha',
    Laulo kukko kuuretta farttii,
    Kananpoika kahreksatta.[48]
    "Sitten mä toin toreksi usko',
    Jos toi sonni mylvinee."
    Oli jo liha syäty, luu kaluttu,
    Käsi[49] kenkinä piretty.
    Rupeis sonni mylvimää',
    Luillansa luhisemmaa',
    Jäsenöilläs järskimäähä'.
    "Sitten mä ton toreksi usko',
    Jos toi veitsenpää vesonee."
    Paiskais veitses permantooho',
    Veitsenpää rupeis vesomaa',
    Vesois kuusi kultaista vessoo,
    Kultalehti kunki pääsä.
      Olukaine' juavukaine'
    Juoksee kohren korkomaata,
    Niinkuin reki raitjoos myäre',
    Ämmä vanha jäätä myäre',
    Kortteli viinaa ja kannu oltta,
    Ei tätä joukkoa vähein holtta."
 (Seurasi äänettömyys; olutta, viinaa, kaljaa, sahtia tuotiin).
    Hyvä oli merkki miälesäni
    Tullesani tähän kylää',
    Semmenkin tähän talloo',
    Semmenkin tähän tupaa':
    Tiä musta kotaan menee,
    Toinen aitta mäellä,
    Kolmais keikku kellariihi'.
    Kyll' on oltta kellarisa,
    Tammisesa tynnärisä,
    Pitäväisen pruntin alla,
    Koivusen tapin taka';
    Punaset on isänän posket,
    Levjät on emänän lanteet;
    Kipuras' on koira' häntä,
    Solmus' on sian sapara,
    Kiiltävä on kissan selkä.[50]
 (Ulos mennessä lopuksi):
    Ih ha ha ha!"[51]

Tämän ohella on Varsinais-Suomessa vielä muistiinpantu alkusäkeet
hiukan eriävässä muodossa.[52]

    Tanssi sie taitava Tapani,
    Kaitsi Kiiman konkareita,
    Jouluyönä julkisena,
    Joulupuhteina jaloina.

Satakunnasta ja Hämeestä löytyy, paitsi mainittuja 1) Topeliusen ja 2)
Lönnrotin muistiinpanoja, 3) B.A. Paldanin talvella 1852 Ikaalisissa
tapaama, 4) A. Meurmanin 24/5 1852 Kangasalta lähettämä, 5) I.J.
Iltasen eli Inbergin v. 1871 kirjoittama, jota sanottiin Akaalla ja
Sääksmäellä lauletun siihen aikaan kuin "Ryssä tuli maahan", 6) yksi
kappale niinkuin molemmat edellisetkin Muinaismuisto-yhdistyksen
omistamissa Reinholmin keräelmissä, mutta ilman paikan- ja
ajanmääräystä sekä 7) J. Mikkolan v. 1887 pikakirjoituksella tekemä
kirjaanpano Ylöjärveltä, samoin kuin kolme ensin mainittua Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran arkistossa.[53] Niissä ilmaantuvat runon säkeet
ovat seuraavat, äänteellisiä ja muita aivan vähäisiä eroavaisuuksia
lukuunottamatta:

Tapanin (3457) eli Tahvanin (2) laulu (2347) eli virsi (5).

    _Joulu joukossa tuleepi,
    Tanssissa Tapanin päivä_ (12567).
    Tapani, jalo Tapani (4).
    _Tanssas toi taitava Tapani_ (124567).
    Sekä tanssas että taisi (5).
    _Oven suusta pöydän päähän_ (4-7).
    _Pöydän päästä oven suuhun_ (5-7).
    _Puoliyöstä puoliyöhön_ (127).
    Tapani se takusta tehty,
    Tapani se tallipoika (3).
    _Tapanill' on tallirenki_ (127),
    _Joka ruokkii Ruoloksen oriita_,
    _Kaitseepi Kilan kankareita_ (7).
    Oli minulla iso ori,
    Jonk' oli lammi lautasilla,
    Iso meri keskellä selkää (5).
    _Vei hän juomalle hevosen_(2);
        (2; 1 V. toi h-sta vedelle; 3 Ajo h-et).
    _Läpisäären lähtehelle_
        (1; 2 seur. jälkeen; 3 Lamposelle).
    _Kaivolle kadikkaseljän_ (2; 1 -selle).
    Talutin ma orkkoo juomaan,
    Piirotellen piirtokuonoo,
    _Kaviot ton kiviä kalvoi,
    Harja ton pilviä halkoi_ (5).
    _Eipä toi hepo vettä juonut_ (67).
    _Hepo kuorsui, lähde läikkyi_.
        (67; 1-2 l. l. h. k.)
    "_Mitäs kuorsut korpin ruoka_?
        (2; 1 koiran, 7 konnan.)
    Valitset variksen palaa (7).
    _Hirnut Hiisien hevonen_" (1; 2 ihmisen).
    _Lähdin maahan rattahista
    Katsomahan maan vikoja,
    Ei ollut maassa maan vikoja,
    Eikä vedessä veden vikoja_ (2).
    _Iskin silmäni itähän_ (12).
    _Katsoin päin luotehesen_ (2).
    _Näin tähden taivahalla_ (12; 356 Näki).
    _Pilkan pilvien raossa_ (26; 1 Pilkun; 3 Pienen p. pilven raos).
    Syrjän pilven pilkkosen alla,
    Pumpuaisten lähtehellä (5).
    _Menin Ruotuksen tallihin,
    Levittelin verkalointa_ (2).
    _Menin Ruotuksen tupahan_ (12).
    _Seisahtelin oven suussa,
    Pysähtelin partten päässä_ (2).
    _Västas Ruotus rualtansa_ (2; 1 R. haastoi).
    _Tiivas tiskinsä nojalta_ (1; 2 Timo).
    "_Pese kättä, käy rualle,
    Ruoki Ruotuksen hevosta!" --
    "En sinä pitkässä ijässä,
    Ruoki Ruotuksen hevosta,
    Kaitse Kiivan kankarita_." (2).
    "_Jo ma nyt luovun Ruotuksesta,
    Otan uskon Jeesuksesta_ (1 runon lopussa).
    Pois ma ruovun Ruotuksista.
    Annan uskon keskuksista,
    Päästin pyhälle pojalle,
    _Paremmalle palvelukselle_" (5 runon alussa).
    _Ruotus kunnoton kuningas_ (6; 4 Ruotospa toi).
    _Ihan ilkeä isäntä_. (6; 4 Ilon i-n; vrt. 7 ihana i.)
    "_Sitte mä sen todeksi uskon_ (2; 1 Siis mä ton; 467 sanas).
    _Jos toi härkä mylvineepi_ (1246).
    _Joka on luina laattialla_ (12).
    Joka oli viisi vuotta maassa maannut (3).
    _Liha syöty, luu jätetty_, (246; 13 luut lusittu).
    _Kesi kenkinä pidetty_" (1246; 3 k-ksi tehty).
    _Rupespa härkä mylvimähän_ (16; 3 H. r. möyrimään).
    Luillansa luhisemahan,
    Kynsin maata kaappimahan (1; vrt. kukko).
    _Mylvi kolmelta sanalta_ (6).
    Mylvipä toi kahdeksan sanaa.
    Sanan puoli yhdeksättä (4 härkä kukon jälkeen).
    -- -- --
    _Jos toi kukko laulaneepi_ (12467).
    _Höyhenillänsä höyhkäjääpi_ (7).
    _Joka on paistina vadissa_ (124; 67 Jonk' on liha).
    _Höyhenet tulipalossa_ (467).
    Kuin on voilla voideltuna,
    Jäsenille järköitetty,
    Höyhenille höykytetty (1).
    Höyhenillä höyhkenillä,
    Jäsenillä järkkäneillä,
    Luitansa lutistelee,
    Isännän ilolliseksi,
    Emännän elolliseksi (2).
    _Rupespa kukko laulamahan,
    Kukko kuudelta sanalta,
    Kananpoilca kahdeksalta_ (16).
    Laulopa toi kuusi sanaa,
    Sanan puoli seitsemättä (4).
    -- -- --
    _Jos toi veitsenpää vesonee_
        (4 vesone; 2 vesonne; 1 vesoisi;
        7, ennen kukkoa, puukonpää vesoileepi).
    Kuin on lyöty laattiahan (1).
    _Joll' on vuosi vuoleskeltu_ (47; 2 Jot' on).
    _Kaksi kannettu tupessa_ (2; 4 viisi, 7 pidetty).
    Vesonnee kuusi vesoa,
    Lehtiveson seitsemännen (2; 6 seitsemän, -- an kahdeksanneksi).
    Vesopa toi yhdeksän vesaa,
    Vihdasvesan kymmenennen (4).
    _Rupespa veitsenpää vesohon,
    Vesos kuudelta vesalta,
    Kultalehti kunkin päässä_ (1).
    _Meneppä kemppi kellarikin_ (24567).
    _Tuoppas oltta tuoppisella_ (456; 2 tuopi täynen).
    _Kanna kaksikorvasella_ (5 kahdella korvosella; 6 kaksivantehella).
    _Annappa tuopin totta tehdä_ (23457).
    _Viisivantehen vipata_
        (47; 6 vipataan, 5 vipotella, 2 vikoja, 3 vissist).
    Kaksikorvan kallistella (4).
    Viinakupin kuljeskella (4-7).
    Leipäpytkyn pyörähdellä (67).
    Lihaa leipää lautasella.
    Ihahaa! (5).
    _Kyllä on oltta kellarissa,
    Tammisessa tynnyrissä,
    Koivuisen tapin takana_ (7).
    _Olut alla, vaksi päällä,
    Keskellä mesi punainen_ (2; 7 Vaksi a v. p. M. makonen k.)
    Voi voi muori kulta!
    Jos mun nälkäni näkisit,
    Juostenpa aittahan menisit,
    Tepotellen kellarihin (4).
    _Isännän ma ensin kiitän_[54] (23457; 6 sitten).
    _Jok' on suosta suojan tehnyt_ (2-7).
    _Pannut penkit pensahista_ (4-7; 2 penkin; 3 pensahille).
    Alentanut ansahille (3).
    _Asettanut ankarasti_ (46: 2 ankaralle; 7 ahkeralle).
    _Pannut paikalle hyvälle_ (26; 7 parahalle).
    _Hirret noi hirmuilta mäiltä_
        (5; 4 vetänyt h. h. mäeltä; 6 h. tuonut h-uisista mäistä).
    Painut marjun kankahilta (5).
    _Malat vuorilta kovilta_ (4).
    _Tuohet viljalaitumilta_ (4; 6 koivuvehmahista)
    Isäntää mä vielä kiitän,
    Joka on ohrat aitasta tuonut (3).
    _Emännän mä sitten kiitän_ (23457; 6 ensist).
    _Jok' on ohrist' olven pannut_ (2456; 37 tehnyt).
    _Makujuoman mullahista_ (2-7).
    Olut alla, vaksi päällä,
    Keskellä mesi punainen (2).

    Jumala antakoon tulevanakin vuonna
    ohrat ja rukiit menestyvän,
    että saadaan oltta ja viinaa (4).
    Näin on käynyt lauluni laadullensa
    ilovirttä veisaten;
    tulevana vuonna ohria kasvaa
    kuin kumurikkiä ja hyvin siunatun pitkiä (7).
    _Laulanpa mä tähän talohon
    Tallihin hyvät hevoset,
    Hevosille hyvät varsat_ (3).
    _Toivotan mä tähän talohon_ (4; 3 laulanpa).
    _Tammen keskelle pihaa,
    Oksat oltta juoksemahan,
    Vitsat viinaa tiukkumahan_ (34).

 (Vaan jos ei mitään anneta talossa):

    _Toivotan mä tähän talohon,
    Kuivan kuusen keskelle pihaa,
    Oksat k-- juoksemahan,
    Lutvut p-- pruiskimahan_ (4).
    _Isäntä hirtehen, emäntä ortehen_ (45).
    _Veriveitsi pöydän päähän_ (45).
    I. h. e. o. Poika korpehen, kontti selkähän,
    Piru konttihin, korvat pystyhyn (h).

"Silmään pistävä", huomauttaa Borenius,[55] "on suomalaisen virren
yhtäläisyys mainittujen, varsinkin kaukaisempien kansojen laulujen
kanssa, joissa legendalaulun alkuperäinen muoto on säilynyt paremmin
kuin ruotsalaisessa." Tapanin irtisanomisen palveluksestaan sekä
Ruotuksen käskyn käymään ruualle tapaammekin taaksepäin mennen vasta
englantilaisessa Tapanin laulussa. Mutta toiselta puolen on
suomalaisessa virressä piirteitä, jotka sen liittävät läheisesti
skandinaavilaiseen, niinkuin Tapanin esiintyminen tallirenkinä ja
hevosten juottaminen; vieläpä nimenomaan ruotsalaiseen muodostukseen,
jossa Tapanin laulajat lopuksi pukevat runoon sekä kerjuunsa että
kiitoksensa. Tämä ei ole muuten selitettävissä kuin olettamalla, että
laulu Ruotsissakin on aikoinaan ollut paljoa täydellisempi. Kysymyksen
alaiseksi vaan jää, ovatko kukkojutun rinnalla esitetyt härän ja
veitsen ihmeet jo Ruotsissa muodostuneita, vai vasta Suomen puolella
lisättyjä. Kuivan puun vesoittumisen olemme vendiläisen laulun
yhteydessä huomanneet; muutamissa Varsinais-Suomen suorasanaisissa
tarinoissa tavataan myös tämä piirre.[56] Härkä kukon rinnalla
esiintyy, niinkuin saamme nähdä, vielä virolaisessa Luojan surma-runon
muodostuksessa, joka on riippumaton suomalaisesta, vaan mahdollisesti
yhteisestä alkulähteestä johtuva. Suomalaisessa runossa on kuitenkin
härän kuvaus siinä määrin kukon kuvauksen jäljittelyä -- sanojen
mylviminen, luilla luhiseminen ja kynsin maata kaappiminen -- että sen
hyvin voi ajatella ihan itsenäisesti Suomen puolella lisätyn kolmiluvun
täydentämiseksi.

Mutta olkoonpa suomalainen runo niissäkin kohdin mukaelma kadonnutta
ruotsalaista, joka vuorostaan on muodostunut alkuperäisemmästä
tanskalaisesta j.n.e., niin on se sittenkin esitystavaltaan kaikkia
esikuviansa paljoa täyteläisempi ja runollisempi. Vanha runomittamme
kertoineen on nähtävästi vaatinut Suomen runottarelta verrattain
itsenäistä työtä.

Suomen länsimurteen alalta on vielä mainitsematta vähäinen katkelma
Etelä-Pohjanmaalta joka on säilynyt Ajoksen loitsun jatkona:[57]

    Hiiden hihti, hiiden huhti,
    Hiiden helvetin hevonen,
    Näki tähden taivahasta,
    Ja pilkan pilven raosta.

Itäsuomen runoalueella on Tapanin virrestä ainoasti yksityisiä säkeitä
säilynyt. Pohjois-Hämeessä on Hevosen pihallepäästö-sanoihin joutunut
piirre Ruotuksen hevosen ruokinnasta:[58]

    Ruoki Ruotuksen hevosta,
    Katso Kiiskon konkaria,
    Metsäilveksen iholle,
    Metsäuuhen untuvalle.

Samoilla seuduin ilmaantuu se myös Tallirengin sanoissa:[59]

    Syötä syöttäjä hevosta,
    Katso Kiivan kankaria,
    Seiso yöt suka käessä,
    Päivät kampa kainalossa.

Sukimisen kuvaus, johon se on liittynyt, on yleinen ei ainoastaan
hevosen, vaan myös karjan luvuissa.[60] Yhdistyksen on nähtävästi
aiheuttanut Hevosen synnyssä avuksi pyydettynä pyhimyksenä esiintyvä
Tahvanus. Esim. mainitussa itäpohjanmaalaisessa kappaleessa, jossa hän
on nimenomaan "jumala", rukoillaan:

    Yöt seiso suka käessä,
    Päivät vihko kainalossa;
    Sui ilveksen iholle,
    Kampoa kalan evälle.

Toisen säeparin Tapanin virren alusta on Ilamantsin kuuluisin laulaja
Simana Sissonen Mekrijärvellä muutamassa runon katkelmassa
tallentanut:[61]

    Kovin korskui konnan ruuna,
    Pätisi pahan oronen.
    Virkki vanha Väinämöinen:
    "En huoli hevosiani,
    Sure en sukkajalkojani,
    Piä en piiskasta lukua,
    Huolta en kanna kannuksista."

Eräässä Etelä-Savosta löydetyssä lorussa huomataan Tapanin nimi ynnä
viittaus Tapani-pojan puettamiseen.[62]

    Tahvana takuista tehty,
    Sysistä, pärehen päistä.

Ruotuskin tulee vielä esille kuninkaana ja kauniin Katrinan kosijana
runossa, joka päällekirjoituksella "Katrin parannus" on luettavana
Kantelettaressa (III. n:o 3). Tässä painetussa on kosija tosin nimetön,
mutta kansanrunon toisinnoissa, joita on saatu Itä-Pohjanmaalta, Suomen
Pohjois-Karjalasta, Savosta, jopa Vermlannista, hän on säännöllisesti:
_Ruotus kunnotar kuningas, Ruotuksen, Ruotusten tai Ruotoloin
kuningas_.[63]

Että Tapanin virsi on aikoinaan ollut Itä-Suomessa tunnettu, todistaa
kuitenkin paraiten sen olemassa olo sekä Venäjän-Karjalassa että
Länsi-Inkerissä, joihin molempiin paikkoihin se on voinut kulkeutua
ainoasti Suomen Karjalan kautta.

Eteläisin venäjänkarjalaisista kappaleista on Europaeusen Repolassa
kirjaanpanema,[64] johon paitsi Joukahaisen nimeä on sekaantunut
sukataika Lemminkäis-runoista.

      Tuopa nuori Joukahainen
    Oli hevon juotannossa,
    Katsonnossa konkarinsa,
    Keksi tähen taivoselta,
    Pilk[an] pilvien lom[alta].
    "Itse Ruotus juotto'ose,
    Katso'ose konkaria,
    Tämän päivyen perästä.
    Nyt meill' on parempi valta,
    Nyt meillä Jumala syntyi."
      Pisti puukon pöytähänsä,
    Suan seinähän sivalti,
    Painoi harjan patsahasen:
    "Äsken on toet totesi,
    Valehettomat vakasi,
    Kuin veitsi vesottunevi,
    Suka hurmehin tulevi,
    Harja verta vuotanevi."
    Jo veitsi j.n.e.
      "Äsken j.n.e.
    Kuin on härkä ammunevi,
    Jok' on syöty mennä vuonna,
    Kesä(!) kenkinä pietty,
    Nahka talven tallailtu."
    Rupei härkä ammumahan,
    Pääpässi pölöttämähän.
      "Jo nyt on toet totesi,
    Valehettomat vakasi."

Toinen kappale on Aunuksen ja Vienan läänin rajoilta Akonlahdesta
Lönnrotin löytämä.[65] Niinkuin mainittu, on se Luojan virren loppuun
irtonaisesti kiinnitetty. Toimivaa henkilöä nimittämättä se alkaa
säkeillä:

    Juotti Ruojuksen hevosta,
    Katon (!) Kiiv[an] konkaria.

Muuten se ei sanottavasti eroa edellisestä. Suka ja harja on siitä
kuitenkin pois jätetty:

    Kuin veitsi vesottunevi,
    Kuin vesot lehittynevi.

Sitä vastoin on härän jälkeen lisätty vielä kolmannen ihmeen vaatimus,
nähtävästi Kilpakosinta-runon vaikutuksesta:

    Kuin nosse(!) halli haukkumahan,
    Linnan lussi luukkamahan.

Tapanin nimeä ei ole Latvajärven Arhipankaan toisinnossa tallella,
vaikka siinä alkuosa virttä on erittäin eheänä säilynyt. Myöhempiä
lisäyksiä tässä ovat: marhaminnan maahan heittäminen Itkevän purren
runosta, joka alkaa Väinämöisen hevosen etsinnällä; Ruotuksen istuminen
pöydän päässä paitasillaan Katrin ja Hannuksen runosta;[66] sekä
loppusäkeet, jotka kuuluvat edempänä esitettävään Viron orjan virteen.

Ruotus oli ennen semmoinen mies, että koko maailma häntä palveli. Pani
kerran palvelijansa hevosta juottamahan.

      "Menes oro juottamahan,
    Laukki laineuttamahan,
    Avennosta talvisesta." --
    Eipä juo heposen varsa. --
      Katsoi kerran kaivohonsa,
    Toisen kerran päänsä päälle,
    Keksi tähen taivoselta,
    Pilkan pilvien raolta.
      Nousi oron --
    Nousi laukon lautaselle.
    Ajoi juoksulla kotihin,
    Samolla pihalle saapi,
    Heitti maahan marhaminnan,
    Hietahan helyt heposen,
    Pian pistäkse tupahan.
      Ruma Ruotus paitulainen,
    Syöpi, juopi pöyän päässä,
    Päässä pöyän paioillahan
    Aivin aiminaisillahan.
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Tämän päiväsen perästä
    Ruoki en Ruotuksen hevosta,
    Katso en --[67] kankaria;
    Itse Ruotus ruokkikohon,
    Katsokohon kankaria.
    Jo meill' on parempi valta,
    Jo on tähti taivahalla,
    Pilkka pilvien raossa.
    Pahoin maksoit orjan palkan,
    Raatajan rahanalaisen,
    Lyhyellä kyynärällä,
    Saralla venytetyllä."

Ihmeet tästä kappaleesta kokonaan puuttuvat, mutta härästä yhdessä suan
kanssa Arhippa lauloi Lemminkäisen surma-virressä.[68]

Niinkuin on mainittu, hän Castrénille esitti Tapanin virren aivan
erikseen. Kuitenkin on juuri Arhippa paraiten valmistanut Lönnrotin
yhteensovitusta siirtämällä pöydän päässä istuvan Ruotuksen myös
Saunanhakuvirteen. Tässä hän lisäksi on säilyttänyt Tapanin nimestäkin
jäljen säkeessä:

    On talli Tapomäellä.

Tapanin virren liittymisen toiselta puolen. Lapsenetsintä-virteen on
tehnyt kiinteämmäksi eräs Uhtuenpuolinen runo, jossa lapsen katoamisen
yhteydessä ilmaantuvat seuraavat säkeet:[69]

    "Mitä hirnut Hiitten ruuna,
    Päriset pahan hevonen?"
    "Sitä hirnun Hiitten ruuna,
    Vietiin poika polviltasi."

Että Lönnrot on osannut oikeaan, kun Cajanin kirjaanpanoa noudattaen
asetti Tapanin virren mainittujen Luojan virren kappaleiden väliin,
todistavat osaltaan myös Varsinais-Inkerin toisinnot. Hevaan puolella
myöhemmin löydetyssä viidessä kappaleessa se aivan säännöllisesti
seuraa Saunanhaku-virttä. Painettakoon siitä rinnan kolme toisiaan
täydentävää kirjaanpanoa.[70]

A. (Saunanhaku edellä; sam. B, C).

    Tahmana hengoisten herra,
    Ruokki Ruotuksen heposta,
    Yöt seisoi suka piossa,
    Päivät kampa kainalossa.
    Meni juotolle hevosta,
    Jortanaisesta joesta,
    Heraisesta lähtehestä.
    Ei juo oro joesta,
    Laki ei vettä lainehesta.
      Tahmana hengoisten herra:
    "Miks' et juo oro joesta?"
    Oro kielillen panihen:
    "Sill' en juo joesta vettä,
    Kuun kuva jokehen paistoi,
    Päivän tähti lainehesen;
    Rannat on täynnä käärmehiä,
    Pohja mustia matoja;
    Huuhtoit huorat huntujansa,
    Ripakat rapakkojansa,
    Renkimiehet reppujansa."
    Tahmana hengoisten herra
    Sanoin laati, suin läkäsi:
    "Äsken lie toet sanasi,
    Vanamoittavat (!) valasi.
    Iske veitsi pöyän päähän;
    Kun veitsenpää vesoittuu
    Vesasin kultaisin,
    Lehin hopeaisin."
    Iski veitsen pöyän päähän,
    Ja veitsenpää vesoittui j.n.e.
      Tahmana hengoisten herra:
    "Et sinä Jumala mulle!
    Jo mulle Jumala syntyi
    Tänä huomenna varain,
    Heinille lumekkahille,
    Kakroille jääkkähille,
    Oron suuren soimen luokse,
    Kaaron karsinan etehen."

B.

      Maaria pyhäinen vaimo,
    Meni huuhtoi huntujansa
    Jortanaisessa joessa,
    Kultaisessa lähtehessä.
    Tahvana oli heposen herra
    Meni juotulle heposen
    Jouluhuomenna varain.
    Ei juo oro joesta j.n.e.
      Tahvana oli heposen herra
    Sanoin laati ruunallensa:
    "Mitäpä kruosuat korpi (!) ruuna,
    Hirnut Hiien maan heponen?"
      Oro kielille paneli,
    Läkinöille luottelihen:
    "Siitä mä kruosuan j.n.e.
    Tänä huomenna varain
    Huora huuhtoi j.n.e.
    Joki on mustaa matoa,
    Reunat kyitä käärmehiä."

C.

      Mentiin juotolle j.n.e.
    Eivät juo joesta j.n.e.
    Oronen kielelle paneli j.n.e.
    "Jo meillä Jumala syntyi
    Läävähän heposen luokse."
      Akka sanoi: "ei oo tosi!
    Kukon keität riehtelällä."
    Pantiin kukko riehtelälle,
    Kukko lauloi: Jumal syntyi!
    "Ei oo viel' toeksi sanat!
    Iske veitsi kannen päähän."
    Siitä veitsenpää vesottui.
      Siitä vasta uskottihin,
    Että meillä Jumala syntyi.

Keski-inkeriläinen Tapanin virren muodostus on ilmeisesti ollut
edelläkäyvän Saunanhaku-virren vaikutuksen alainen. Tästä ei ole
ainoastaan otettu kuvaus syntymisestä seimen luona, myös tähden kuva
vedessä on saanut toisenlaisen merkityksen. Se ei enää käännä katsetta
ylös taivaalle, vaan alas joen pohjaan -- Jordanin joki on muista
runoista ensin lähteen rinnalle ja sitten sen sijalle tullut -- ja
täällä se valaisee sitä saastaa, joka pahaksi naiseksi kuvaillun
Neitsyt Maarian vaatteen pesusta on ikään kuin käärmeinä keräytynyt.

Viimeksi mainitun liitteen myöhäsyntyisyys käy selville siitä, että se
on lainattu loitsurunoista. Sekä Inkerinmaalla että Suomen puolella,
vieläpä Venäjän-Karjalassa esiintyy pahojen naisten pesu Raudan syntyyn
kuuluvana aiheena, esim. Länsi-Inkerissä:[71]

    Et sä siisiks suuri ollut,
    Et sä suuri, etkä pieni,
    Kun sä jokena juoksit,
    Kylän peltojen perätse,
    Kylän aitojen alatse.
    Huuhoit huurat huntujansa,
    Pahat naiset paitojansa,
    Ripakot rapakkojansa.

Loitsurunoista saatu on myös hevosen sukimisen piirre, nimittäin
Hevosen synnystä, johon jo Suomen puolella olemme nähneet Ruotuksen
hevosen ruokinnan liittyneen. Varsin alkuperäinen sitä vastoin on
kukon lause: "Jumala syntyi", jonka vastine löytyy vanhimmassa
englanninkielisessä laulussa, niinkuin jo Borenius on huomauttanut.[72]

Saunanhaku-virteen liittyneenä tavataan Tapanin virsi myös yhdessä
Soikkolan kappaleessa.[73] Siinä Neitsyt Maaria lapselle nimen
laadittuaan kehoittaa Tahvanaa:

      "Mene selville sepille,
    Takosille tarkkesille,
    Teetä suuhun kultasuitset,
    Teetä päähän kultapäitset,
    Selkähän sotisatula."
      Tahvana heposen herra.
    Otti senen kuullaksehen,
    Meni j.n.e.

Samoin Tahvana käsketään menemään hevosta juottamaan; vaan hevonen ei
ota juodakseen, sanoen syyksi että kuu eli päivän tähti ei paista
jokeen, jonka pohjassa on mustia matoja.

Toisessa katkelmantapaisessa Jumalan poika itse juottaa hevosta
Jordanista, missä paha nainen on paitojaan huuhtonut.[74]

Selvästi siis huomaa, että runo on Hevaalta päin Soikkolaan kulkenut ja
tiellä turmeltunut.

Mutta toiselta puolen on Tapanin virsi Soikkolassa säilynyt osaksi
vanhemmassakin muodossa kuin Hevaalla, niinkuin seuraavasta kappaleesta
näkyy:[75]

      Tahvana hovusten herra,
    Hovusten herra, hevosten herra,
    Ruotus kultainen kuningas,
    Ruokki Ruotuksen hevosta,
    -- kiima (!) konkaria,
    Yöt seisoi suka käessä,
    Päivät päitset kainalossa.
    Sualla suki hevosta,
    Kammallansa kampaeli,
    Koreaksi kuonon päältä,
    Haveaksi harjan päältä,
    Sileäksi seljän (!) päältä,
    Lakeaksi lautasilta.
    Koreat rihmat kuonon päällä,
    Haveat rihmat harjan päällä,
    Sileät rihmat seljän päällä,
    Lakeat rihmat lautasilla,
      Tahvana hovusten herra,
    Ruotus kultainen kuningas,
    Tuli ulkonta tupahan:
    "Jo meille Jumala syntyi.
    Jouluyöllä onnisella,
    Tallihin hevosten taaksi,
    Kakurille jäykähille."
      (Tahvana tasainen poika
    Meni oroa juottamahan,
    Ja tammaa taluttamahan.
    Eipä oro vettä juonut,
    Eikä laukku lainaellut,
    Kuin keksi kuvan joesta,
    Tähen merkin taivahasta).[76]
    Tuli oroa juottamasta,
    Ja tammaa taluttamasta.
      Tahvana tasainen poika,
    Tahvana juua tahtoo,
    Tahvanan kulkku kuivettuu.
    Tuokoa tuopilla olutta,
    Pikarilla pienikkestä.
    Olut kiehui astiassa,
    Tammisessa astiassa,
    Tammisen tapin takana,
    Hiiva alla, vaahto päällä,
    Keskessä olut punainen.

Siinä ei ole yksistään Ruotuksen nimi tallella, vaan hänen
kuninkuutensakin, joka ei länsisuomalaisissakaan kirjaanpanoissa ole
säilynyt, vaikka se itäsuomalaisista Katrinan kosinnan kappaleista
päättäen lienee Tapanin virteen alkuansa kuulunut. Hevaalla
löytymättömiä vanhoja piirteitä ovat myös: ulkoa tupaan tuleminen,
tähden taivaalta keksiminen sekä lopuksi oluen pyytäminen. Sitäpaitsi
esiintyy runo aivan itsenäisenä, jos kohta Jumalan syntyminen talliin
ilmaisee selvästi Saunanhaku-virren vaikutusta.

Vielä on Soikkolan ja Hevaan väliseltä alueelta saatu katkelma, jonka
alkusäkeessä Tapanin nimi on säilynyt ruotsalaista Staffan lähinnä
vastaavassa muodossa:[77]

    Stahvana hevosen herra.

Kertomusta ihmeistä ei Soikkolan puolisissa Tapanin virren toisinnoissa
tavata. Se on niistä, niinkuin vasta saamme nähdä, eksynyt runoon
erämatkalla surmatusta Ylermiköstä. Huomautettakoon ainoasti, että
juuri härkä-juttu, joka Hevaalla puuttuu, on tässä säilynyt.[78]

    "Härkä on sarjoille tapettu,
    Liha syöty, luu kaluttu,
    Kettu kenkänä pietty,
    Nahka Saksan saappahina.
    Nouse härkä ammumahan,
    Luille nouse liikkumahan" j.n.e.

Mainitut säkeet ovat myös ainoat jäljet Tapanin virrestä, jotka
läntisimmällä Narvusin niemekkeellä ovat tavattavissa.[79]

Tapanin virren kulku Varsinais-Inkerissä suunnassa idästä länteen
puolestaan vahvistaa muutenkin ilmeistä tosiasiaa, että se on tänne
saapunut Länsi-Suomesta Karjalan kannaksen kautta, joka tuskin lienee
tapahtunut aikaisemmin luterinuskoisten siirtymistä Inkerin puolelle
eli 1600 lukua.

Mihin aikaan Tapanin virsi pukeutui suomalaisen runon muotoon
Varsinais-Suomessa, on vähän vaikeampi määrätä. Tanskalainen
historiantutkija _Johannes Steenstrup_[80] huomauttaa, että vanhin
tanskalainen katkelma Tapanin virttä on vuodelta 1695 ja ettei
färöläinen eivätkä ruotsalaiset käsikirjoitukset ole sitä vanhempia.
Tanskalaisissa kappaleissa puuttuvan refrängin vuoksi hän pitää
mahdottomana, että ne olisivat keskiajalla sepitettyjä, jota vastoin on
mahdollista ja todennäköistä, että katolisia, vieraita runoaineksia on
myöhemminkin Tanskaan kulkeutunut. Sama muistutus koskee myös
tanskalaisen tapaista ruotsalaista toisintoa. Mutta koska toisessa
ruotsalaisessa muodostuksessa on refrängi paljoa paremminkin säilynyt
kuin kertova osa runoa, niin sopii olettaa Ruotsissa kaksi päällekkäin
kerrostunutta toisintoa, josta vanhempi tuli Suomeen silloin kuin se
vielä oli eheänä. Niin myöhään kuin 1600 luvulla olisi ruotsalaista
laulua tuskin enää mukaeltu vanhalla runomitalla Länsi-Suomessa; jota
paitsi suomalainen runo luultavasti jo 1600 luvun alussa oli
kulkeutunut Inkeriin. Tapanin virsi on kaikesta päättäen yhdenaikuinen
Helka-virsien kanssa ja niin muodoin luultavimmin lopulla keskiaikaa
Skandinaavian kautta Suomeen vaeltanut. Englantilaisen käsikirjoituksen
ikä siirtää Tapanin laulun syntymisajan niinikään taaksepäin 1400
luvulle, joka runon leviämiseenkin nähden pohjoismaissa lienee lähinnä
tosilaitaa.



3. Neitsyt Maarian virsi.


Toinen eli oikeastaan ensimmäinen Luojan virren osista, Neitsyt Maarian
virsi, jakautuu vuorostaan, niinkuin jo on huomautettu, kolmeen
kappaleesen, joita sopii nimittää Marja-virreksi, Saunanhaku-virreksi
ja Lapsenetsintä-virreksi. Näihin on lisäksi, niinkuin saamme nähdä,
useampia liitteitä kiintynyt.

Toistensa yhteydessä ja aivan Kantelettaren järjestyksessä esiintyvät
nämät kappaleet säännöllisesti Venäjän Karjalan runoalueella.

Suomen Itä-Karjalassa puuttuu kokonaan Lapsenetsintä. Myös Saunanhaku
ilmaantuu verrattain harvoin, vaikka silloin aina Marja-virren jatkona.

Vaan Inkerin puolella tavataan Lapsenetsintä sen eheimmässä muodossa
eri runona. Tosin se sielläkin on tavallisesti toisiin yhdistynyt,
mutta aivan eri järjestyksessä. Ensin tulevat tämän alkusäkeet, sitten
Marja-virsi, sen jälkeen varsinainen Lapsenetsintä, kuitenkin ilman
löytämistä, ja lopuksi Saunanhaku, johon usein vielä Tapanin virsi
lisäksi liittyy. Kuinka luonnoton tämä järjestys on, näkee seuraavasta
kirjaanpanosta, joka on paraita inkerinpuolisia.[81]

      Maaria vahainen vaimo,
    Vaimo valkean verinen,
    Käypi käpäelevi,
    Hietrahelma heutajavi,
    Puhas paitanen povessa,
    Silkkiliinanen sisässä.
    Kulta keppiyt käessä,
    Hopeainen ruoska vyöllä.
      Meni otrapellollehen,
    Kakrakaapunaisillehen,
    Näki oksalta omenan,
    Näki puulta päähkenäisen;
    Otti oksalta omenan,
    Otti puulta päähkenäisen.
    Loi omenan huulillehen,
    Huuliltahan kielellehen,
    Kieleltä keruksillehen.
    Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
    Tuosta paksuksi panihen,
    Lihavaksi liittelihen.
      Meni matkoa vähäsen,
    Päivä vastahan tulevi.
    Kysytteli päivyeltä:
    "Hoi päivä, Jumalan luoma
    Näitkö poikoa pyhäistä,
    Hetelmäistä autuaista?"
    Päivä vasten vastaeli:
    "Jos lien nähnyt, en sanele.
    Sun hyväsi munkin saattoi
    Aamusta ylenemähän,
    Illasta alenemahan.
    Keskipäivin kerstämähän."
    Maaria vahainen vaimo
    Meni matkoa vähäsen,
    Kuu vastahan tulevi.
    Kysytteli kuuhuelta:
    "Hoi kuu Jumalan luoma!
    Näitkö poikoa pyhäistä,
    Hetelmäistä autuaista?"
    Kuu vasten vastaeli:
    "Jos lien nähnyt, en sanele,
    Sun hyväsi munkin saattoi
    Illasta ylenemähän,
    Aamusta alenemahan,
    Keskiöillä kerstämähän."
      Maaria vahainen vaimo
    Meni matkoa vähäsen,
    Tuli pienoinen tupanen.
    Akka katsoi ikkunasta.
    "Akkani emohueni,
    Akka vanha vaalijani!
    Onka tässä yösijaista,
    Yösijaista, maamajaista,
    Missä maata mannun naisen,
    Missä raskahan levätä,
    Huonokkaisen huokaella,
    Hienokkaisen henkäellä?"
    Akka vasten vastaeli:
    "Maaria vahainen vaimo!
    Mene tallihin mäelle,
    Siell' on meillä muutkin vaimot."
    Maaria vahainen vaimo
    Meni [tallihin] mäelle,
    Oron suuren soimen luokse,
    Kaaron karsinan etehen.
    Synnytteli poikoansa
    Heinille lumekkahille,
    Kakroille jääkkähille.
    Jouluna Jumala syntyi,
    Paras herra pakkasella.
      Tahmana hengoisten herra j.n.e.(kts. siv. 38).

Että tässä lasta etsitään jo ennen sen syntymistä, on aivan ilmeistä.
Lapsenetsintä-virsi on epäilemättä ollut alkuansa itsenäinen runo, joka
on ikäänkuin tunkeutunut Marja-virren ja Saunanhaku-virren väliin, jos
näitä jo ennen sitä voi ajatella Inkerissäkin yhdistyneiksi. Koska
kuitenkin viimeksi mainittu olettaminen ei ole mitenkään varma, lienee
oikeinta ja on joka tapauksessa käytännöllisintä käsitellä myös
Marja-virttä ja Saunanhaku-virttä erinäisinä runoina.



4. Marja-virsi liitteineen.


Jo Neitsyt Maarian nimi, huomauttaa Borenius,[82] "jota monessa
paikassa, erittäinkin läntisessä Suomessa, äännetään Marja, aivan
luonnollisesti näyttää selittävän Jeesuksen marjasta syntymisen.
Läheinen siis on arvelu, että se runon osa on syntynyt suomalaisella
alalla."

Samoin lausuu A.V. Forsman[83] Kalevalan Marjatta nimen johdosta, jota
Reinholm oli pitänyt alkuperäisenä marjo-sanasta sepitettynä ja
Marja-tarun vuoksi Neitsyt Maarialle omistettuna nimenä: "Luultavampaa
on, että Marjatta on sekamuoto, syntynyt ruotsalaisesta Mariet (Margit)
ja suomalaisesta marja. Yhtyminen marja-sanaan on sittemmin vaikuttanut
mainitun tarinan".

Kuitenkin Borenius, viitaten omituiseen Logos-opin muodostukseen ynnä
länsimaisiin taruihin ihmeellisistä syntymisistä sekä tenhomarjoista,
jotka ruumiin muotoa muuttavat, pitää hyvin luultavana, että myös tämä
legenda "jo ennen Suomeen saapumistaankin oli saanut lähes saman
muodon, jonka me virrestä tunnemme".

Ettei Marja-virsi ole voinut syntyä marja-sanan johdosta, tulemme
siitäkin näkemään, ettei marja ole alkuperäinen hedelmä edes
suomalaisessa runossa. Toiselta puolen on hedelmän syöminen, eikä sen
vaikutus, joka johtaa meidät runon alkulähteesen.[84]

Pseudo- eli valhe-Matheuksen evankeliumissa kerrotaan seuraava tapaus
Josefin ja Marian pakomatkalta Egyptiin. Levätessään palmupuun alla oli
Maria katsahtanut puuhun ja nähdessään sen olevan täynnä hedelmiä
halunnut niitä syödäkseen. Josef oli hieman ynseästi ilmaissut
ihmettelyään moisesta mieliteosta, kun puu oli niin korkea. Mutta
Jeesus, joka istui äitinsä sylissä, oli käskenyt palmupuuta kumartumaan
sekä tarjoomaan hedelmänsä. Ja paikalla oli puu taivuttanut latvansa
alas Marian jalkoihin.

Tämä kertomus on hyvin tunnettu keskiaikaisissa legendakokoelmissa, se
löytyy esim. ennen mainitussa ruotsinkielisessä 1200 luvun lopulta.[85]
Kansanlaulunakin katolisissa maissa se näkyy olleen suosittu. Oikein
kansan omaiselta se ei kuitenkaan vielä tunnu niissä etupäässä
saksankielisissä legenda-virsissä, joissa outo, etelämainen palmupuu on
muuttamatta säilytetty.

Vaan hiukan vapaammin on tarina muodostunut Kataloonian ja
Etelä-Ranskan toisinnoissa. Tiellä Bethlehemistä Natsarethiin Maria ja
Josef tapaavat puutarhurin kiipeämässä omenapuuhun ja Maria pyytää yhtä
omenaa. Puutarhuri antaa hänelle luvan itse poimia puusta, Josef,
ollakseen avulias, yrittää ottamaan, mutta puun oksat kohoavat
ylöspäin; Maarialle sitä vastoin ne taipuvat puoleen.

Vielä omintakeisemmin on tätä ainetta käsitetty Englannissa, jossa on
monet kerrat kirjaanpantu seuraava hyvin yleinen joululaulu.[86]

      Mies vanha oli Josef, mies vanha todesti,
    Kun maassa Galilean Marian kihlasi.
      Kautt' yrttitarhan kauniin he yhdess' astuivat,
    Siell' loisti kirsimarjat, kuin veri, punakat.
      Puutarhan kautta vihreen he yhdess' astuivat,
    Siell' oli kirsimarjat niin paksun pulleat.
      Hellästi Josefille puheli Maria:
    "Kirsikka mulle poimi; on lapsi minulla."
      Mutt' ynseä ol' ääni ja sanat Josefin:
    "Se sulle poimikohon, ken antoi lapsenkin."
      Vaan silloin lausui lapsi äitinsä kohdussa:
    "Kumarru, puista korkein, äidille tarjoa!"
      Kumartui pisin puista Marian kätehen (polvehen),
    Hän huusi: "katso, Josef! nää suotiin minullen."
      Tunnusti silloin Josef: "tein sulle vääryyttä;
    Nautitse, armahani, äläkä hylkäjä."
      Maria poimi marjan, kuin veri, punaisen,
    Raskaine taakkoinensa kotihin palaten.
      Maria otti lapsen ja laski polvillen:
    "Tään mailman miten käypi, nyt kerro, poikanen."
      -- "Niin kuule kuolevani, kuin kivet seinässä;
    Mun tähten katukivet on itkuun heltyä.
      Vaan pääsiäisnä tiedä mun ylös nousevain,
    Ja silloin nousee päivä ja kuu mun kerallain."

Tässä näemme siis ihmeen siirrettynä aikaan ennen Vapahtajan syntymistä
ja välittömästi tämän tapauksen yhteyteen. Siitä ei ollut enää suuri
askel suomalaisen runon käsitykseen. Missä määrin oletettava
skandinaavilainen välimuoto vielä siihen suuntaan lienee vaikuttanut,
on mahdoton sanoa, kun ei mitään semmoista ole meille säilynyt.

Länsi-Suomessakaan ei runo enää ole tunnettu, mutta että se sieltä päin
kuitenkin on levinnyt yli Karjalan kannaksen Varsinais-Inkeriin,
osoittanee sen esiintyminen milt'ei yksinomaan itäisessä osassa
viimeksimainittua runoaluetta. Lisäksi on lukuun otettava, että
sen viidestä ja Tapanin virren yhtä monesta Hevaan-puolisesta
kirjaanpanosta on kokonaista kolme yhteistä.[87]

Näissä kolmessa kappaleessa -- neljäs Hevaan kappale on nähtävästi
vaillinainen[88] -- ilmaantuu esillä oleva runo Lapsenetsintä-virren
johdantona. Yhteiset mainitun virren kanssa ovat kaikissa neljässä
alkusäkeet:

    Maaria pyhäinen vaimo,
    Käypi käpäelevi,
    Hietroin helmoin heutajavi;

parissa sitä paitsi kuvaus Maarian matkatamineista. Sen jälkeen
jatketaan joko:[89]

    Läksi koista kulkemahan,
    Veräjästä vieremähän.
    Meni metsän rantuelle;

taikka tavallisemmin:

    Meni otrapellollensa,
    Kakrakaapunaisellensa.

Yhtäläisesti sitten taas kaikissa kappaleissa -- myöskin viidennessä,
jossa se on keskelle Mataleenan virttä eksynyt[90] -- kerrotaan
mitenkä:

    Näki oksalta omenan,
    Näki puulta pähkinäisen.
    Otti oksalta omenan,
    Otti puulta pähkinäisen,
    Loi omenan huulillehen,
    Huuliltahan kielellehen,
    Kieleltä keruksillehen.
    Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
    Tuosta paksuksi panihe,
    Lihavaksi liittelihe.

Tämän kappaleen ensimmäinen säepari on muistiinpantu Soikkolan puolella
ainoasti kerran ja aivan irtonaisena katkelmana; muuta jälkeä runon
alkupuolesta ei Hevaata lännempänä ole löydetty.[91]

Loppupuoli runoa sitä vastoin tavataan Varsinais-Inkerissä myös
sovitettuna muutamaan ballaadiin Mari tytöstä, joka menee marjaan
emolle. Kun emo marjoja syötyään sairastuu, lähtee tytär noidilta ja
arpojilta apua hakemaan, mutta palatessaan saa kuulla emon jo
kuolleen.[92] Kokonaista kuusi säettä nähdään yhdessä Hevaan puolen
toisinnossa ainoasti siliä muutoksella, että "loi omenan" sijaan
lauletaan "pani marjan".[93] Viimeinen säepari on kuitenkin
tavallisesti sopimattomana poisjätetty, niin parissa itäisemmässä
toisinnossa, jotka alkavat:[94]

    Emo (t. mamma) marjan huulillehen.

Vielä on toista ja kolmatta säettä muodostettu, niin että syötyjä
marjoja tulee kolme, kahdessa Keski-Inkerin sekä yhtä monessa Soikkolan
kappaleessa:[95]

    Toisen marjan kielellehen,
    Kolmannen keruksellehen.

Niitä seuraava neljäs säe on harvoin enää tässä yhteydessä
säilynyt.[96] Mutta yksinään marjoista "täytyminen" ilmaantuu yhdessä
Venjoen kirjaanpanossa[97] sekä usein vielä Karjalan kannaksen
toisinnoissa.[98]

Että Neitsyt Maarian virsi on vaikuttanut mainittuun ballaadiin eikä
päinvastoin, näkee selvästi siitä, etteivät kysymyksessä olevat säkeet
ole jälkimmäisessä mitenkään oleellisia, jota paitsi ne puuttuvat sen
lukuisissa kirjaanpanoissa läntisimmästä Inkeristä.

Mainittu ballaadi ei edes ole aiheuttanut Omena-virreksi oikeammin
nimitettävän muuttumista varsinaisesti Marja-virreksi Suomen
Itä-Karjalassa. Sen muutoksen on vaikuttanut vähäinen lyyrillinen runo,
jota Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella aivan erikseen
lauletaan. Tämän yleinen muoto on:

    Mansikka mäellä huusi,
    (Puola kaljui kankahalla):
    "Tule neito ottamahan,
    Punaposki poimimahan,
    Ennenkuin etana syöpi,
    Mato musta muikkajavi!"

Niinkuin loppusäkeistä voi päättää, on runo alkuansa sepitetty
kiireellisestä mansikan poiminnasta. Puola on lisätty ainoasti
kertosäkeen aikaansaamiseksi, joka useassa toisinnossa puuttuukin.[99]

Neitsyt Maariaan sovitettuna tapaamme tämän runon jo Itä-Karjalan
länsirajalla Pälkjärvellä muutamassa Lapsensaama-luvussa.[100]

      Mansikka mäeltä huusi:
    "Tule neiti ottamahan,
    Punaposki poimimahan,
    Ennenkuin etanat syövät,
    Rettanat repivät!"
      Menin mäellä mansikkahan,
    Otin marjan sormilleni,
    Sormiltani huulelleni,
    Huuleltani kielelleni,
    Kieleltä keroksihini.
    Tuosta tyyvyin, tuosta täyvyin,
    Tuosta paksuksi panime,
    Lihavaksi liittelime.
      Menin itkien isosen luokse,
    Rääkyen emosen luokse.
    Isä istui pöyän päässä,
    Äiti aitan rappusilla,
    Silkkikangasta kutovi,
    Suhakaista suikuttavi.
      Isä kysyi tyttäreltä:
    "Mitä itket tyttäreni?" --
    "Menin mäellä mansikkahan,
    Kankahalla puolukkahan,
    Otin" j.n.e.
      Sanoi isä tyttärelle:
    "Ei o'o tää kenenkään tekemä,
    Eikä kenenkään panema.
    Tämä on Luojan suoma,
    Luojan laittama luja." --
      Neitsyt Maaria emonen,
    Rakas äiti armollinen!
    Tule tänne tarvitahan j.n.e.

Saman loitsun johdantona esiintyy Marja-virsi myös Suistaman tienoilla.
Sen alkuun on kuitenkin vielä liittynyt pirtin pyyhkiminen.[101]

    Aivoin nousi aiokainen,
    Pesi, puhasteli, kumarteli,
    Pyyhki pienen pirttisensä
    -- -- --
    Kunne topat vietänehen?
    Ulos, ulos uksen kautta
    -- -- --
    Tuorehelle toukomaalle.
    Marja mäellä huusi:
    "Tule tyttö poimimahan,
    Päävaski valitsemahan,
    Tinarinta riipimähän."
    Otin marjan mielillensä,
    Toisen marjan kielellensä.
    Kolmannen kerustimille.
    Tuosta tyyvyin j.n.e.

Sitten seuraa kotiin tulo ja kertomus tapauksesta Saunanhaku-virren
yhteydessä.

Marja-virren varsinainen laulupaikka Suomen puolella on kuitenkin
Suojärven pitäjä, jossa siitä, Marketan runosta sekä Väinämöisen,
Ilmarisen ja Joukahaisen laivaretkestä ynnä muista seikkailuista on
kokoonpantu erittäin suosittu Iro-neidon runo. Muuan Korpiselkien
kappelissa emäpitäjän rajalla kirjaanpantu kappale alkaa:[102]

      Iri neito, impi neito,
    Kapo neito kaunokainen,
    Piti iäistä pyhyyttä,
    Ajan kaiken oikeutta.
    Ei syönyt lehmän maitoa
    Hakkiloilla hypittyä:
    Ei syönyt kanan munia
    Kukerikun polkemia.
      Kirkui marjanen mäellä,
    Puolukkainen kankahalla:
    "Tules neito poimimahan,
    Tinarinta riipimähän,
    Vyövaski valitsemahan!"
      Iri neito j.n.e.
    Otti marjoja mäeltä,
    Puolukoita kankahalta,
    Tuonpa huulillehen pani,
    Huulillehen, kielellehen,
    Vatsahan vajottelihen.

Sitten kerrotaan Marketan runon mukaan akkojen arvelemiset sekä
lapsenristijän etsiminen. Lapsia on kuitenkin Iro-neidolla kolme,
joista Väinämöinen vanhin, Ilmarinen keskimmäinen ja nuorin
Joukahainen. Sen johdosta kerrotaan toisinnoissa hänen syöneen
nimenomaan kolme mansikkaa,[103] joskus samassa muodossa kuin
Suistamalla:[104]

    Otti marjan huulillehen,
    Toisen pani kielellehen,
    Kolmannen vatsahan vajotti.

Viimeksi mainitussa yhtä vähän kuin suistamalaisessa tarvinnee ajatella
inkeriläisen ballaadin vaikutusta, jossa runomme alkuperäiset säkeet
ovat yhtäläisesti muuttuneet, koska tämä ballaadi ei ole Karjalan
kannasta pohjoisemmaksi levinnyt ja siinä verrattava kohta ainoasti
Varsinais-Inkerissä ilmestyy. Omenan vaihtuessa pieneksi marjaksi on
luvun lisääminen niin luonnollinen ajatus, että säkeitten muutos samaan
suuntaan on Itä-Karjalassa voinut itsenäisestikin tapahtua.[105]

Neidon nimi Iro on nähtävästi johtunut ballaadista "Pahasulhollinen"
(Kant. III. n:o 40); joka eräässä Suojärven toisinnossa alkaa:[106]

    Iro neito, impi neito,
    Kapu neito kaunukainen,
    Mit olet mielellä pahalla,
    Syämellä synkerällä?

Että se tässä runossa on alkuperäisempi, todistaa sen esiintyminen myös
lännempänä samassa Salmin kihlakunnassa, esim.[107]

    Itkevi Iro metsässä --
    Mitä itket, Iro tytti.

Iro-neidon pyhyyden kuvaukseen kuuluu tavallisesti myös, ettei hän syö
rukiista leipää, upehilla l. orihilla kynnettyä, joskus vielä, ettei
hän syö emäsian lihoja.[108] Aunuksen puolella, jonne runo Suojärveltä
on levinnyt, lisätään, ettei hän syönyt emälampaankaan lihaa,
vaan:[109]

    Söi petäjää pehmeäistä,
    Söipä kaunista kalaista.

Paastoamisen pyhyyden kuvaaminen näyttää siis olleen näiden säkeiden
tarkoituksena. Se ei ole kuitenkaan niiden alkuperäinen ajatus. Ne
tavataan jo lännempänä Suistamalla ja Impilahdella Marketan
runossa.[110]

    Marketta korea neito
    Ison koissa ollessahan,
    Ison ikkunan palessa,
    Kehrätä hykertelevi,
    Lauluja hyräelevi.
    Katsoi ulos ikkunasta:
    -- -- --
    "En tuolla hevolla aja
    -- -- --
    En syö tuon lehmän maitoa
    -- -- --
    En syö tuon kanan munia" j.n.e.

Hevosella ajaminen, josta hevosella kynnetyn leivän hylkiminen on
luonnon väännös, osoittaa, ettei tässä ole kysymys paastoamisesta eikä
pyhittämisestä, vaan Marketan ylenmääräisestä kainoudesta. Marketan
runon yhteydessä ei kuitenkaan ole syntynyt tämä kuvaus, jota ei tavata
sen inkeriläisissä eikä virolaisissa toisinnoissa. Virossa sitä vastoin
löytyy toinen, tosin harvinainen runo, joka alkaa:[111]

    Ann' oli Anni, piimä kranni,
    Ei söönud sia lihada,
    Ei katsnud kana munada.

Ettei mainittu kuvaus missään tapauksessa ole kuulunut Marja-virteen,
todistaa sen puuttuminen juuri niissä Suojärveläisissä toisinnoissa,
jossa Iro-neidon sijalla on säilynyt alkuperäisempi Neitsyt Maaria,
esim.[112]

      Neitsyt Maaria emonen,
    Pyhä piika taivaallinen,
    Meni tuonne on mäelle,
    Löyti siellä mansikkaisen.
      Voi on neito taivahallinen,
    Pyhä piika armollinen,
    Astui ahoa myöten j.n.e.
    Löytipä kolme mantsoimarjoa.

Marketan runon vaikutusta Marja-virteen voimme havaita myös
Pohjois-Aunuksessa, Repolan tienoilla, josta parin vanhemman ja
vaillinaisen muistiinpanon lisäksi[113] maist. U. Karttunen v. 1897 on
löytänyt kokonaista kuusi kappaletta. Yksi niistä alkaa:[114]

      Maaria emoinen neito,
    Pyhä piika taivahainen,
    Niin pyhitti, niin oli,
    Ei syönyt lehmän maitoa j.n.e.
    Eikä pitänyt uukon villoa j.n.e.
      Maaria emoinen neito j.n.e.
    Hirren latjetta kulutti
    Ummiskengän uurtehella;
    Hirren kynnystä kulutti
    Hienohelman hempuella;
    Hirren kamoata kulutti
    Päärihman pättävällä.

Toinen kappale on säilyttänyt Marketan virren johdannonkin: pieni
Kaijan vaimo saa kolme tytärtä Maijan, Kaijan ja Marjatan. Sitten
kuvataan "Marjatan korean neidon" pitkällinen kotona olo. Vihdoin
kuitenkin hän:

    Läksi ullose utuna,
    Pellolle pihoja myöten.

Marjatan nimen voinee pitää sekamuodostuksena Marketasta ja Maariasta.
Parissa Karttusen kirjaanpanossa, jotka alkavat kotonaolon kuvauksella,
tavataan suorastaan Maaria nimen yhteydessä Marketan mainesana _korea
neito_.[115]

Mutta kaksi kirjaanpanoista esittävät ilman mitään johdantoa
Marja-virren, joka toisessa kuuluu:[116]

      Kirkui marjanen mäeltä,
    Puolukkainen kankahalta:
    "Tule neiti poimimahan,
    Tinarinta riipimähän,
    Vyövaski valitsemahan."
      Maaria on korea neiti
    Suorieli, selkieli,
    Sep' on paitoihin panihen,
    Vaskivöihin vyötelihen.
      Läksi marjan poimentahan,
    Otti marjasen mäeltä,
    Puolukkaisen kankahalta.
    Pani marjan huulillehen,
    Huuliltahan kielillehen,
    Kieliltä keroksehensa,
    Tuosta tyytyi j.n.e.

Kuitenkin on taas Marketan runon vaikutus huomattavana seuraavassa
saman kappaleen jatkossa:

    Tulevi emonsa luoksi:
    "Oi emoni kantajani!
    Tämä on kohtu Luojan luoma,
    Säätämä pyhän Jumalan.
    En istunut hevolla reessä j.n.e.
    En syönyt lehmän maitoa j.n.e.
    En syönyt kanan munia" j.n.e.
      Emo virkki, noin pakisi
    "Pois on, pois on, pääni polku,
    Tuonnemma tulinen lautta!"

Näistä säkeistä ensimmäiset neljä johtuvat vasta esitettävästä
Saunanhaku-virrestä, niiden jälkeiset Marketan runosta. Mihin viimeiset
kolme alkuansa kuuluvat, huomaamme siitä kappaleesta, jossa Marketan
runon johdanto on paraiten säilynyt ja tämäkin kohta täydellisimmin
esitetty.[117]

      Vei on marjat taatollehen:
    "Syö marjoa, taatto raukka!"
    -- "Missä olit tämän aian?"
    -- "Olin marjan poimennassa."
    -- "Et ollut marjan poimennassa,
    Olit sulhasen etsossa,
    Sukapäien, sulkkuvöien,
    Soman kaplukan katsannossa,
    Punapaulan pujellussa."
      (Vei on marjat maammolle-hen;
    samoin veikollehen ja siskollehen.)
    Vei on marjat ämmöllehen:
    "Syöpä marjoa, ämmö raukka!"
    -- "Sitä minä hallehinkin,
    Nuoren neion marjasia,
    Vunukkani poimemia."

Tämä näet ei ole muuta kuin muodostus ballaadia "Vedenkantaja Anni"
(Kanteletar III. n:o 23), jossa tyttö samoin vie vettä taatollensa,
maammollensa, veikollensa ja siskollensa ja saa vastaukseksi
(vv. 139-144):

    "Mene portto poikemmaksi,
    Olit sulhasen etsossa,
    Tulenlautta tuonnemmaksi;
    Punapaulan puujelossa,
    Et ollut veen etsossa,
    Kautokengän katselossa."

Juodakseen ottaa vasta miniä tai toisin ämmö, välistä sanoilla: "Nuoren
vettä juoakseni."[118]

Saman runon vaikutusta vahvistavat myös säkeet:

    Otti korvon olallehen,
    Kauhan käsivarrellehen,

mitkä tavataan yhdessä mainituista Repolan kappaleista Maarian marjaan
menon yhteydessä, vaan silminnähtävästi kuuluvat Annin vedenkantoon,
jonka toisinnoissa ne löytyvätkin.[119]

Olemme viimein saapuneet Vienan lääniin, jonka runoja Lönnrot on
milt'ei yksinomaan käyttänyt Neitsyt Maarian virsiä kokoonpannessaan.
Neitsyt Maarian pukeutuminen (Kant. III. 6. vv. 1-6) on Lönnrotin
johdannoksi sovittama. Hänen alkuperäisessä käsikirjoituksessaan se ei
tällä paikalla ilmaannu, vaan samoin kuin kaikissa Vienan läänin ja,
kuten olemme nähneet, myös Pohjois-Aunuksen toisinnoissa vasta marjan
kutsumisen (v. 18) jälkeen. Tämä piirre, joka on muualta lainattu, on
runoon kiintynyt niiden puvusta johtuvien mainesanojen välityksellä,
joilla jo Suomen Karjalassa marja neitoa kutsuu;[120] vertaa
pohjois-aunukselaisessa näytteessä säkeitä: "Vyövaski valitsemahan" ja
"Vaskivöihin vyötelihen."

Johdannot ovat yleensä Vienan läänissä harvinaisia. Yhdessä kappaleessa
on kuitenkin "Marjatan korean neidon" kainous nähtävänä.[121]

Tavallisimmin runo lähtee suorastaan säkeestä (v. 11):

    Marjanen mäeltä (harv. maalta) huuti.

Niinkuin jo säännöllisesti Pohjois-Aunuksessa ja usein Suomen
Karjalassa, on kaikissa Vienan läänin kappaleissa alkuperäinen
mansikka, marjaseksi yleistyen, kadonnut puolukan rinnalta, nähtävästi
sen johdosta, että mansikka niillä tienoin on hyvin harvinainen. Sitä
merkillisempää on, että vienanpuolisissa kappaleissa etanan ja madon
syömistä kuvaavat, etupäässä mansikkaan soveltuvat säkeet (vv. 17 8)
ovat yleisesti säilyneet.

Marjan valitus, ettei häntä kukaan ole poiminut, vaikka satoja, jopa
tuhansiakin on käynyt häntä katsomassa (vv. 19-24), perustuu samaan
toisintoon, joka alkaa Marjatan kainoudella.

      Sata neittä, tuhat naista,
    Viititseksen vaatitseksen,
    Tinavöihin tilkitseksen,
    Vaskipauloihin paneksen,
    Yhen marjan poimintahan,
    Karpalon karistantahan.
      Marjatta korea neito,
    Viititseksen vaatitseksen,
    Yhen marjan poimintahan, j.n.e.

Vienan läänin laulutavalle omituinen on marjan kohoaminen ylös
huulille, ennenkuin se sieltä, samoin kuin etelämpänä, alkaa alas
valua; esim. Sjögrenin vanhassa kirjaanpanossa:[122]

    Marja nousi päällepäkeien,
    Pakeilta helmoillensa,
    Helmoiltansa rinnoillensa,
    Rinnoiltansa huulillehen,
    Huuliltansa kielellehen,
    Siitä vatsahan valahti.

Välistä esiintyy se vielä vilkkaammassa puhuttelun muodossa:[123]

    "Nouse, nouse, marjaseni,
    Kapehelle kauolleni!
    Nouse, nouse j.n.e.
    Heleille helmoilleni --
    Vaskisille vyöni päille --
    Ripeille rinnoilleni --
    Leveälle leuvalleni --
    Kepeälle kielelleni."
    Jopa vatsahan valuvi.

Tämä kuvaus on nähtävästi takaperin kääntämällä jäljitelty kyynelten
vierimisestä, joka Vienan läänissä tavataan sekä Väinämöisen soiton
että "Aino" tytön äidin itkun yhteydessä.

Merkillisin piirre vienalaisessa Marja-virressä on kuitenkin marjan
kummallinen kasvinpaikka. Mainittujen Sjögrenin kirjaanpanemien
säkeiden edellä lauletaan:

    Katselekse, kääntelekse:
    Ylähäinen taivosesta,
    Alahainen maaemästä.
    Otti suolta suopetäjän,
    Rannalta rätsäkän männyn,
    Jolla marjan maahan puotti.

Lönnrotille esitti Latvajärven Arhippa saman kohdan:[124]

    On marja näkemiähän,
    Puola ilmoin luomiahan,
    Alahahko maasta syöä,
    Ylähähkö puuhun nousta.
    Tempoi kartun kankahalta,
    Senkin päällä seisataksen.

Ja muutamassa Lönnrotin myöhemmin tekemässä muistiinpanossa kuvataan,
kuinka:[125]

    Puolukainen puuhun nousi,
    Ylähähkö ois siitä ottaa.
    Otti kartun [kankahalta],
    Sorti [puolan puusta pois],
    Alahahko on siitä ottaa.
    Nousi pauloillensa.

Vienan läänissä on siis säilynyt legendan ajatus puussa kasvavasta
hedelmästä, joka korkeutensa tähden on työläs tavoittaa. Onko tämä
puunhedelmä, samoin kuin Varsinais-Inkerissä, alkuansa ollut omena, on
vaikea varmaan päättää. Mutta jos niin on ollut -- johon edempänä
esitettävän Lapsenetsintä-virren venäjänkarjalaisessa muodostuksessa
yleinen lapsen mainesana _kullainen omenut_ ehkä viitannee -- niin
sopisi ajatella että raamatullinen kertomus paratiisin omenasta olisi
vaikuttanut palmupuu-legendaan, sittenkun tämä kansanrunossa oli
siirretty tapahtuneeksi ennen Vapahtajan syntymistä.[126] Ja täten
olisi suomalainen Marja-virren muodostus hyvin helposti käsitettävissä.



5. Saunanhaku-virsi.


Samoin kuin Marja-virsi, on Saunanhaku-virsi muodoltaan
alkuperäisimpänä säilynyt Varsinais-Inkerissä ja nimenomaan Hevaan
puolella, jossa sitä on kymmenen toisintoa kirjaanpantu. Paria
katkelman tapaista lukuunottamatta, se säännöllisesti seuraa
Lapsenetsintä-virttä, jos kohta tästä toisinaan ainoasti alkusäkeet
ovat säilyneet, niinkuin esim. seuraavassa:[127]

      Maaria vahainen vaimo,
    Vaimo valkeaverinen,
    Käypi käpäelevi,
    Hietrahelma heutajavi,
    Vaskivastanen käessä,
    Lapsen paitanen povessa.
      Meni yhtehen talohon,
    Kysytteli akkaselta:
    "Hoi sä akka, vanha vaimo,
    Onko tässä yösijaista,
    Onko tässä maamajaista,
    Naisen raskahan levätä,
    Huonukkaisen huokaella."
     Akka vasten vastaeli:
    "Kyll' on meillä yösijaista,
    Yösijaista, maamajaista,
    Sinun raskahan levätä" j.n.e.
      Maaria vahainen vaimo
    Meni tallihin mäelle,
    Sai hän tuosta yösijaisen,
    Yösijaisen, maamajaisen.
    Synnytteli poikoansa,
    Tuota meiän Jeesustamme,
    Ja meiän Jumaluttamme.
    Synnytti poikuen
    Heinille apilahille,
    Apilahan kukkasille.
    Jouluna Jumala syntyi,
    Paras Luoja pakkasella,
    Maaria oli emo Jumalan.

Väliltä unohtunut akan nimenomainen käsky menemään talliin kuuluu
muutamassa toisinnossa:[128]

    "Ei ole meillä yösijaista j.n.e.
    Mene tallihin mäelle,
    Tallihin mäellisehen,
    Sinne menit muutkin --
    Kakaroille jääkkähille,
    Olille lumekkahille,
    Heinille apinehille,
    Apinehen kukkasille."

Tähän liittyy Tapanin virsi, niinkuin yleensä Hevaan puolella, milloin
se siellä on säilynyt.

Soikkolassa on Saunanhaku-virttä muistiinpantu kolme eri kertaa.
Täydellisimmässä kappaleessa seuraa Tapanin virsi ja käy edellä
Lapsenetsiminen, joka on siihen vielä pitemmälle vaikuttanut.[129] Akka
tulee aitasta vastaan ja häneltä kysyy Maaria, samoin kuin kuulta:

    Oi akka Jumalan luoma!
    Näitkö poikaa pyhäistä?

Alkuperäisiä sitä vastoin saattavat olla säkeet:

    Käypi kylä kylältä,
    Hulkkuvi talo talolta.

Toisessa kappaleessa päivä, jolta Maaria tiedustelee, sanoo nähneensä
pyhäisen pojan syntyneen talliin hevosen luokse.[130] Kolmas jälki on
säilynyt Luojan surma-virren johdannossa:[131]

    La kun laulan uutta virttä,
    Uutta virttä vastamaista,
    Syksyllä syntyneestä,
    Talvella tapahtuneesta.
    Jouluna Jumala syntyi,
    Parahalla pakkasella.[132]

Runon leviämisestä Varsinais-Inkerissä, joka on sama kuin Tapanin
virren ja Marja-virren, voimme siis päättää että se yhdessä näiden
kanssa on kulkenut Suomen puolelta yli Karjalan kannaksen
Keski-Inkeriin ja sieltä Länsi-Inkeriin.

Että se maamajanen, johon Maaria yöksi pyrkii, on saunan
tapainen rakennus, siihen viitannee vasta hänen kädessään tai
myös kainalossaan,[133] jos kohta tämä piirre on säilynyt
Lapsenetsintä-virren säkeitten seassa.

Suomen Karjalassakaan ei vielä "sauna"-sanaa nimenomaan käytetä, on
puhe vaan piilohuoneesta. Mutta sen määrääminen lämpimäksi osottaa yhä
selvemmin, mistä on kysymys. Niinkuin on huomautettu, esiintyy täällä
Saunanhaku-virsi säännöllisesti Marja-virren liitteenä.

Ennenmainituissa Suistaman-puolisissa Lapsensaama-sanoissa Marja-virsi
jatkuu seuraavasti:

    Aloin astua kotihin.
    "Voipa äiti kantajani!
    Anna suojoa tiloa
    Piian piilohuoneheksi,
    Vaimon vankihuoneheksi."
    -- "Voi sinua Hiien h--
    Ootkos pilttien pitämä,
    Eli nainehen urohon,
    Eli miehen naimattoman?"
    -- "Emp' ole j.n.e.
    Marja mäellä huuti" j.n.e.

(Seuraa referaatti Marja-virrestä ynnä loitsua).

Suojärvellä on Saunanhaku-virsi etupäässä niissä kappaleissa säilynyt,
joissa ei Iro nimi vielä ole Marja-virteen kiintynyt. Yhdessä pyhälle
piialle tulee "Isonen" vastaan.[134]

    "Hoipa Iso armollinen,
    Tieätkö piikoin piilopirtin,
    Lämpimäiset huonehuet?"
    "Tieän piikoin piilopirtin --
    Kun menet aitasista alatse,
    Peltosista perätse."

Toisessa nimettömälle neidolle, joka:[135]

    Alkoi kulkea kotihin,
    Astua aitoviertä myöten,
    Tuli maamo vastahani.
    "Hoi on maamo kantajani!"

Sekä maamo että taatto "kasvattaja" vastaavat, ettei heillä ole
lämmintä tupaa, ja vasta "vieras" sen antaa.

Täydellisin Saunanhaku-virren suomenkarjalaisista kappaleista on
kuitenkin juuri Iro nimen yhteydessä tavattava.[136]

      Iro neito, impi neito j.n.e.
    Saip' on kolme poikalasta.
      "Hoi on iso armahani!
    Tieätkö lämmintä tuvaista,
    Lämpymyttä huonehutta,
    Piian pieniksi pyhiksi,
    Vaimon vaivahuonehiksi?"
      Iso kykkösen kirosi:
    "Hoi on sinä Hiien --
    Ruma Ruotsi, palkanpiika!"
    -- "Enkä ole Hiien --
    Enkä ole palkan piika;
    Olen miehen suuren saava,
    Hylkävä hyvän Jumalan."
    (Samoin emo -- vello -- sikko).
      Tuli vieras vastahani.
    "Tieätkö" j.n.e.
    -- "Mene paikoille papittomille,
    Maille ristimättömille;
    Siell' on saunat salvettuna
    Piian pieniksi pyhiksi j.n.e.
    Suuret kuuset kuomina,
    Suuret pajut pappina,
    Suuret kivet kirikköinä."

Alkuperäinen piirre näissä Suomen Itä-Karjalan toisinnoissa on
epäilemättä Neitsyt Maarian kaunis vastaus häntä vastaan lausuttuun
syytökseen. Pälkjärveläiseen Marja-virteen lienee se tästä otettu ja
Aino-runojen mukaan käännetty päinvastaisiksi lohdutussanoiksi isän
puolelta.[137]

Yleisesti laulettuna sekä kaikin puolin kehittyneenä tapaamme
Saunanhaku-virren vihdoin Venäjän-Karjalassa. Repolassa
Pohjois-Aunuksessa olemme jo huomanneet sen vaikuttaneen muutamaan
Marja-virren liitteesen, jossa Neitsyt Maaria tarjoo poimimiansa
marjoja äidille taikka kaikillekin omaisille. Tämän ynnä
Saunanhaku-virren yhdistää vielä kaksi erittäin kaunista liitettä.
Tylysti kotoa pois häädettynä:[138]

      Maaria korea neiti
    Suorieli, selkieli,
    Läksi kosken korvaselle,
    Itse virkki, noin pakisi:
    "Vie sinä minua virta,
    Kanna sä minua koski!"
      Koski kielille panihen:
    "Ei voi silma virta vieä,
    Eikä koski kollohella;
    Sull' on poika polvissasi,
    Herra Kristus helmoissasi."
      Maaria korea neito
    Tulevi emonsa luokse.
    "Oi emoni kantajani!
    Eipä milma virta vienyt,
    Eikä koski kollohellut."
    Koski kielille panihen:
    "Ei voi silma" j.n.e.
      Emo virkki, noin pakisi:
    "Mene tallihin hevosen luokse,
    Sorajouhen soimen alle!"
    _Sitten jatketaan_:
    Meni aikoja vähänen.
    "Mene, katso, orjueni!
    Jok' on syntynyt synnyn koite,
    Paistavi Jumalan päivä?"
    -- "Oijotot emäntä raukka!
    Mip' on merkki koittehella?"
    -- "Se on merkki koittehella:
    Puut punaiset, maat siniset,
    Vaarat vaskisin sukahin,
    Hongat on hopeavöissä,
    Kuuset kultakalkkaloissa.
    Sep' on merkki koittehella."
    -- "Oijotot emäntä raukka!
    Eip' oo syntynyt synnyn koite,
    Ei paista Jumalan päivä."
      Meni aikoja vähänen.
    "Mene, katso, orjueni" j.n.e.
    -- "Oijotot emäntä raukka!
    Eip' oo syntynyt" j.n.e.
      Meni aikoja vähänen.
    "Mene, katso", j.n.e.
    -- "Oijotot emäntä raukka!
    Jo on syntynyt synnyn koite,
    Paistavi Jumalan päivä."

Eräässä toisinnossa on koitteen kuvaus esitetty seuraavin säkein,
joista selvästi näkyy, että se on metsäluvuista lähinnä johtunut.[139]

    Kuuset on kullan kalkkaloissa,
    Hongat hopean valettu,
    Pirtti on petäjikössä,
    Kotini koivikossa,
    Taivas kultaisin orahin.

Mainituista liitteistä Marja-virren ja Saunanhaku-virren välillä
puuttuu Vienan läänissä kokonaan Kosken puhuttelu. Koitteen katsominen
sitävastoin on myös yhdessä vienanpuolisessa kappaleessa nähtävänä,
vaikka eri tavalla muodostuneena.[140]

      Marjatta korea neiti:
    "Reposeni, lintuseni!
    Sinä olet käskeä käpeä;
    Mene nyt katsomahan,
    Mistä meillä päivä nousi,
    Kusta meillä kuu kumotti."
    -- "Vaaran rautaisen takoa."
    -- "Enp' on taita poiuttani
    Rauoiksi rakettavaksi,
    Teräksiksi tehtäväksi.
      Reposeni, lintuseni" j.n.e.
    -- "Vaaran vaskisen takoa."
    Repo juoksi katsomahan.
    -- "Enp' on taita poiuttani
    Vaskeksi valettavaksi.
      Reposeni lintuseni" j.n.e.
    -- "Vaaran vahaisen takoa."
    -- "Nytp' on taitan poikueni
    Vahoiksi valettaviksi,
    Tuohuksiksi pantaviksi.
      Reposeni, lintuseni
    Mene kylpyä kylästä
    Saunoa Sarajalasta."

Aunuksenkin puolella tavataan joskus "synnyn koitteen" ja "Jumalan
päivän" rinnalla vielä "Herran kuu" kumottamassa.[141] Samassa
toisinnossa kuvataan tämän valon vaikutus, paitsi puihin:

    Taivas on rautaisin rakehin,
    Maa on kultaisin orahin.

Edellä olemme jo nähneet "vaarat vaskisin sukahin", niin että uutta on
oikeastaan Maarian pojan käsittäminen ikäänkuin vahakuvaksi, josta
vaksikynttilöitä voisi valaa kirkkoon uhrattavaksi.

Mainitun kappaleen on Lönnrot Kantelettaressa sovittanut keskelle
Tapanin virttä (vv. 284-343). Tapanin käskystä lähtee repo vaskisen
vaaran taakse katsomaan, mistä uusi tähti ja kuu ovat syntyneet. Paimen
selittää revolle Jumalan syntyneen talliin ja lisää, ettei Jumala
vaihtaisi poiuttansa "vaskihin valettavihin", ei hopeoihin, kultihin,
eikä kuuhun, aurinkoon.

Marja-virteen liittää Kantelettaressa Saunanhaku-virren emon arvelu:
"mikä on meidän Marjatalla?" (vv. 70-75) ynnä edellä käyvä kuukausien
luettelo (vv. 64-69). Jälkimmäinen Loviattaren loitsusta lainattu
piirre on yleinen vienanpuolisissa toisinnoissa. Mutta edellinen
tavataan ainoasti yhdessä kappaleessa,[142] jossa niinikään nimi
Marjatta viittaa sen alkuperään, Marketan runoon. Molemmat kohdat
tavataan joskus Iro-neidonkin runon yhteydessä Suojärvellä.[143]

Itse Saunanhaku-virsi on Vienan läänissä paremmin kuin Aunuksen
puolella säilynyt. Näytteenä, joka edustaa myös Pohjois-Aunuksen
laulutapaa, painettakoon Castrénin kirjaanpano Vienan läänin
etelärajalta.[144]

      Syntyi poika polvillehen,
    Lapsi lannepuolillehen.
      Neitsyt Maaria emonen
    Sanan virkki, noin nimesi:
    "Oi on piika pikkarainen,
    Rahan saatu raatajani!
    Koprin helmasi kokoa,
    Käsin kääri vaattehesi,
    Käy sä kylpyä kylässä,
    Saunoa Sarajalassa,
    Pian juokse pitkä matka,
    Välihin välit samoa."
      Isäntä supulla istui,
    Emäntä on penkin päässä.
    Kysyi kylpyä kylässä
    Isännältä ensinnäkin.
    Isäntä varsin vastoavi:
    "Miksi sä kysyt kylyä?"
    -- "Maaria meillä poian sai."
      Isäntä varsin vastoavi:
    "Joko -- poian sai?
    On tammi tasamäellä,
    Iso tuomi hongikolla,
    Siell' on muut pahantekijät,
    Siell' on muutkin murhamiehet."
      Kysyy kylyä emännältä.
    Emäntä vastaapi (samoin).
      Läksi piika juoksemahan,
    Sanovi Neitsyt Maarialle:
    "Tuolla noin vastattihin:
    Ei kylvyt kylästä joua,
    Eikä saunat Sarajalasta.
    Siellä varsin vastattihin:
    Joko" j.n.e.
      Siitä Maaria itkemähän
    Verisillä kyyneleillä,
    Hurmehuisille soville.[145]
      Neitsyt Maaria emonen
    Sanan virkki, noin nimesi:
    "Henkeäs hepo vetäjä,
    Niinkuin kylyjen löyly,
    Vastan löyly löyhäytä."
    Henkäsi hepo j.n.e.

Suomalainen sauna eli _kyly_ on tässä sekä nimeltä mainittuna, että
hyvin havainnollisesti kuvattuna, hevosen, lämpimän henkäyksen
ilmaantuessa ikäänkuin löylyn asemesta. Saunan paikaksi on nähtävästi
ajateltu jo Inkerissä mäellä sijaitseva talli, vaikka se tässä
toisinnossa on Ison tammen runon vaikutuksesta vääntynyt tammeksi.
Kertosäkeessä esiintyvän "ison tuomen" sijalla tavataan uudemmassa
kirjaanpanossa samoilta paikoin "iso huonus hongikolla"; jota paitsi
Maarian itku on ilmaistuna seuraavilla sanoilla:[146]

    "Kunnepa panen poikueni?
    Heinihin hyvän hevosen,
    Sorajouhen soimen päähän."

Viittauksella, että siellä on muitakin "pahantekijöitä", on niinikään
Inkerin puolella vastineensa.

Paikka, josta kylyä kysytään, on Aunuksen-puolisissa kappaleissa aivan
nimetön kylä, mutta tässä nimenomaan Sarajala.[147] Pohjoisempana
Vienan läänissä on Sarajas tavallinen muoto. Siellä saa myös tallimäki
usein nimen Tapo- eli Tapio-mäki, niinkuin on huomautettu, Tapanin
virren vaikutuksesta. Viimein Latvajärven Arhipan toisinnossa
ilmestyvät nimellisinä saunan ynnä tallin omistajatkin: Ruotus ja
Ruotuksen emäntä, joita vielä Piltti "pieni piikanen" käy
puhuttelemassa.

Kantelettaren laitoksessa on Lönnrot ensin (vv. 80-9) käyttänyt
Topeliusen julkaisua, jossa Neitsyt Maaria pyytää äitiänsä käymään
saunaa Sarajahalta, muuttaen sen kylyn pyytämiseksi emolta itseltään.
Myös on hän tässä ilmaantuvan Tapiomäen sijalle ottanut toisesta
kappaleesta vaihteen vuoksi Kytömäen.[148]

Mutta sen jälkeen hän on paraasta päästä noudattanut Latvajärven
Arhipan laulutapaa, kuitenkin supistaen Piltti-piian käynnit kolmesta
yhteen kertaan.[149] Ruotuksen istumisen pöydän päässä on, niinkuin
olemme nähneet, Arhippa lainannut laulamastaan Tapanin virrestä.[150]
Ruotuksen emännän liehumisen "sillan liitoksella" eli "keski-lattialla"
on Arhippa nähtävästi saanut Osmottaren, oluen sepän, liikkumisesta
Päivölän pidoissa, joihin Lemminkäinen jää kutsumatta.[151] Mitenkä
Ruotus ja hänen emäntänsä olopaikkoineen liittyivät Saunanhaku-virteen,
selviää seuraavista Aunuksen-puolisista säkeistä, joilla on vastineensa
toisessa Latvajärvenkin kappaleessa:[152]

    Kysy kylpyä kylästä,
    Isännältä pöyän päästä,
    Emännältä lattialta,
    Pojalta rahin nenästä.
    (Isäntä pöyän päässä,
    Poika on rahin nenässä).

Arhipalle omituinen on myös kaunis kuvaus Neitsyt Maarian menosta
Tapo-mäelle, joka Lönnrotin kirjaanpanossa kuuluu (vrt. vv. 202-8):

    Otti vastan varjoksensa,
    Koprin helmansa kokoili,
    Käsin kääri vaattehensa,
    Itse noin sanoiksi virkki:
    "Lähteä minun tulevi,
    Niinkuin muinenkin kasakan,
    Eli orjan palkkalaisen."

Cajan[153] on myöhemmin muistiinpannut vielä säeparin (vv. 210-1):

    Nousevi Kipumäkeä,
    Kipuvuorta kiipueli.

Viimeksimainittu lisäys johtuu selvästi Kipujen manausluvusta. Mutta
edelläkäyvä vertaus orjan "palkkalaisen" kohtaloon tämmöisissä
tapauksissa on syntyynsä nähden epäilyttävämpi. Sitä voisi ajatella
kehittyneeksi palkkapiian lähettämisestä kylyn hakuun, jolla matkalla
tämä samoin käärii kokoon hameensa helmat. Vaan aivan mahdotonta ei
ole, että tässä olisikin säilynyt alkuperäinen kohta, josta on lähtenyt
ajatus ostetun orjan[154] käyttämisestä, koska semmoisen omistaminen
hyljätylle ja avuttomalle Neitsyt Maarialle ei erittäin sovellu. Siinä
tapauksessa olisi myös Inkerissä tavattavan vastan oikea paikka
määrätty.

Varmasti runoon alkuansa kuuluvia ovat inkeriläisiä vastaavat säkeet
(vv. 240-1):

    Jouluna Jumala syntyi,
    Paras poika pakkasella,

jotka ovat yksin Arhipan muistissa säilyneet. Toisessa vienanpuolisessa
kappaleessa esiintyy kylmän vaikutus säeparissa:[155]

    Heinillä vihviläisillä,
    Kakaroilla kylmenneillä,

niinikään aivan Inkerin tapaan. Yleensä ovat pohjoisemmat
Venäjän-Karjalan toisinnot eteläisempiä alkuperäisemmällä kannalla
siihen nähden, että lapsen syntyminen mainitaan Saunanhaku-virren
lopussa. Näytteeksi painetussa Castrénin kappaleessa samoin kuin
muutamassa Aunuksenpuolisessa[156] se heti runon alussa ilmoitetaan
tapahtuneeksi. Ja toisessa Pohjois-Aunuksen kappaleessa kerrotaan
hevosen löylyntapaisen henkäyksen yhteydessä, mitenkä Maaria:[157]

    Pesi poian puhtahaksi,
    Kapaloitsi kauneheksi.

Tästä täytyy päättää, että esillä oleva runo on joko Vienan läänistä
levinnyt Pohjois-Aunukseen, taikka, joka tuskin on luultavaa, Aunuksen
puolelta kulkenut kaksi eri kertaa yli Vienan läänin rajan, myöhemmässä
muodostuksessaan pysähtyen rajaa lähinnä olevaan runoalueesen.
Kumpaisessakaan tapauksessa ei runon vaellusta käy johtaminen suoraan
etelästä Suomen Itä-Karjalasta, jonka laulutapa on aivan eri suuntaan
muodostunut.

Saunanhaku-virren kolme eri toisintomuotoa: 1) inkeriläinen, 2)
itäkarjalainen ja 3) venäjänkarjalainen eivät voi olla toinen toisistaan
kehittyneitä, vaan edellyttävät yhteistä Länsi-Suomesta Itä-Suomeen
kulkeutunutta alkumuotoa. Minkälainen tämä alkumuoto on ollut, voimme
suunnilleen määrätä, vertaamalla näitä eri haarauksia ja tarkastamalla
missä kohdin niistä kaksi tai kaikki kolme pitävät yhtä.

Saunanhaku-virren alkuperäisiksi piirteiksi saadaan niin muodoin:
maamajaisen (1) eli lämpimän huoneen (2) s.o. saunan (3) pyytäminen;
häpeällinen soimaus ja Maarian puolustus (2 ja 3); osoitus talliin
mäelle[158] sekä uudistettu soimaus: "missä muutkin" (1 ja 3); lapsen
syntyminen hevosen soimen luona jouluaamuna, jolloin pakkanen on
heinätkin kylmännyt (1 ja 3).

Vähän vaikeampi on määrätä, kenen on ajateltu Neitsyt Maariaa näin
tylysti kohdelleen. Mutta kaikesta päättäen se on hänen oma äitinsä.
Inkerinmaalla tämä on akka, vaan enimmiten lisäyksellä: emohueni ja
vanha vaalijani. Suistaman puolella esiintyy nimenomaan äiti. Eriävät
Suojärveläiset toisinnot ovat jo siihen nähden, että niissä todella
annetaan lämmin suoja, myöhempiä muodostuksia; jota paitsi vastakohta
kahden, vieläpä neljän omaisen ja vieraan välillä on muista runoista
lainattua. Pohjois-Aunuksessa Maariaa, joka tuo marjoja, on usein äiti
yksin soimaamassa. Äiti hänet myös koskella käynnin jälkeen lähettää
talliin, ennen palvelijan käyntiä kylässä isännän ja emännän
puheilla.[159] Myöskin Vienan läänissä, missä joskus Maaria äitiänsä
pyytää käymään kylyä kylästä, tämä tylysti viittaa mäelle talliin.[160]

Vasta sen jälkeen kuin pyydetty suojahuone sai perin suomalaisen
nimityksensä sauna eli kyly, tuli osaksi alkusoinnun vaikutuksesta sen
kysyminen kylästä Venäjän Karjalassa yleiseksi. Siten äiti joutui
tarpeettomaksi, koska hänen yhtä vähän voitiin ajatella suostuvan kylyä
pyytämään kuin itse antamaan, ja niin tuli hänen sijalleen viimein
palkkapiika.

Suomalaisen Saunanhaku-virren alkuaiheena on ilmeisesti Luukkaan 2:n
luvun 7:s värssy, jossa esitetään, mitenkä Maria pani lapsensa seimeen:
"ettei heille ollut sijaa majassa." Mutta raamatullisesta kertomuksesta
ei tämäkään runo suorastaan johdu. Samassa Vapahtajan lapsuuden
kirjassa, jossa tarina kumartuvasta palmupuusta löytyy, kuvataan myös
Jeesuksen syntyminen tarkemmin piirtein.[161] Josef ja Maria saapuvat
Bethlehemiin yöllä, jolloin jo ovet kaikki ovat suljetut, ja joutuvat
talliin, jossa Josef sitoo aasinsa härän seimen luo. Kun kylmä, joka
nousee lattiasta, värisyttää vastasyntynyttä lasta, panee Maria hänet
kapaloituna seimeen, johon aasi ja härkä eivät enää koske, nyökäyttäen
vaan päätään merkiksi, että ovat tunteneet Vapahtajansa. -- Niinkuin
Borenius osoittaa,[162] on lisäksi vaikuttanut apokryyfinen apostoli
Jaakopin prooto-evankeliumi, jossa kerrotaan Vapahtajan syntyneen
vuoren luolassa sekä mainitaan Maariaa vastaan tehdyistä syytöksistä.

Tästä ei ole enää pitkä askel siihen käsitykseen, että majatalossa oli
Maarialta tahallaan vihamielisyyden, eikä tilanpuutteen tähden yösija
kielletty. Semmoinen käsitys tulee myös eräässä saksalaisessa
kansanlaulussa näkyviin.[163]

      Maria ratsasti majatalohon,
    Joss' isännän paikalla nainen on.
      Yösijaa pyysi hän itsellehen,
    Vaan kaikki häneltä kielsivät sen.
      He kielsivät tulen, ja kielsivät puut,
    Pahasisuiset ihmiset, ilkeäsuut,
      He Marian käskivät tallihin vaan,
    Joss' ei ollut ovea, kattoakaan.
      Tytyväisenä Maria mielessään,
    Pani lapsensa oljille lepäämään.

Toinen Saksan katolilaisten laulama virsi alkaa kuvauksella, kuinka
Vapahtajan syntyessä oli kylmä ja kuinka seimeen pannun lapsen yli aasi
ja härkä suoraan hengittivät.[164] Välillä mainitaan kumartava palmupuu
ja sitten vasta kerrotaan, mitenkä Josef Marian kera ensin tuli
kaupunkiin, jossa ravintolan isäntä ajoi heidät pois, sekä sen jälkeen
kylään, jossa majatalon emäntä toimitti heidät latoon. Yöllä kuitenkin,
kylmän lisääntyessä, tämä emäntä miehensä käskystä teki tulen keittiöön
ja kutsui Marian lapsineen lämmittelemään.

Muutamassa flaaminkielisessä joululaulussa, joka on kirjaanpantu
Koillis-Ranskassa, kuvataan Jeesuksen syntyminen ovettomassa ja
ikkunattomassa ulkorakennuksessa keskellä raesadetta, lumiräntää ja
pakkasta, joka vedenkin oli jäätänyt.[165]

Oletettavasta skandinaavilaisesta välimuodosta on siis suomalainen runo
saanut ainakin ne piirteet, että Maarian uloskäskijänä on nainen ja
että ulkona on pohjoismaisen joulun pakkasaste. Lisäksi voisi aasin ja
härän hengitystä saksalaisessa virressä verrata löylyn kuvaukseen
Venäjän Karjalassa, jossa hevosen rinnalla joskus _härkäkin_
esiintyy:[166]

    Kuin on hepo hengähtävi,
    Niinkuin Jumala luopi löylyn;[167]
    Kuin on härkä huokoaksen,
    Niinkuin taivonen vesin valaa.

Suomalaisen runon käsitys eriää kuitenkin siinä, että mikä
saksalaisessa mainitaan epämukavuutena, on esitetty tarpeellisen lämmön
aikaansaajana. Yhtäläisen ajatuksen sisältää suoranainen vähävenäläinen
tarina,[168] mitenkä Vapahtajan maatessa seimessä, johon Neitsyt Maaria
Heroodeksen pelosta oli hänet piiloittanut, härät ja aasit olivat häntä
yhä peitelleet oljilla ja _lämmittäneet hengityksellään_, vaan hevoset
olivat alati olkia päältä pois syöneet. Tarinan varsinaisen juonen
tulemme tapaamaan Lapsenetsintä-virren johdantona Venäjän-Karjalassa,
niin että voisi arvella osoitetun lisäpiirteenkin siitä suomalaiseen
runoon siirtyneen. Vaan aivan yhtä hyvin saattaa olettaa niin
yksinkertaisen ajatuksen kahdessa eri paikassa toisistaan riippumatta
keksityn.

Kaikissa tapauksissa on tämän ajatuksen sovittaminen sauna-käsitteen
yhteyteen: armeliaan luontokappaleen hengähdyksen kuvaileminen
saunanlöylyn lämpimäksi, perin suomalainen käänne, joka antaa koko
runolle ihan ominaisen leiman.



6. Lapsenetsintä-virsi.


Olisi vallan luonnotonta, jollei niin viehättävä kertomus kuin Luukkaan
(2: 41-52) Vapahtajasta, joka kaksitoistavuotiaana jäi Jerusalemin
temppeliin, kristillisessä kansanrunoudessakin vastaamme kajahtaisi.
Tarjoohan siinä Maarian huolestunut etsiminen ja Vapahtajan selitys
jäämiseensä mitä kiitollisimman aineen runolliselle käsittelylle.[169]

Etenkin Saksanmaalla näkyy tämä aine olleen hyvin suosittu ja monella
tavoin muodostettu. Harvoin kuitenkin on kansanlaulussa säilynyt
Raamatun ikämääräys, kuten voi olettaa seuraavassa kappaleessa:[170]

    Kadonnutta Maria lastansa
    Haki metsästä, haki pellolta.
    Hänt' etsi myös Juutalaiskoulusta,
    Näki lapsensa saarnastuolissa.

Enimmiten on tapaus joko yhdistetty Vapahtajan syntymään taikka
siirretty eteenpäin hänen kuolemansa yhteyteen. Edellisestä
menettelystä suomennettakoon esimerkki.[170]

      On rouvamme ylhäissyntyinen
    Kadottanut poikansa Jeesuksen,
      Hänt' etsi jo kolmanna päivänä,
    Valitellen ja kyynelet silmissä.
      On löytänyt lapsensa vihdoinkin
    Kapaloituna somasti silkkihin.
      Veripunaiset pojan on poskuet,
    Kuin Marian itsensä kaunoiset.

Jälkimmäinen menettely ilmenee monesti muistiinpannussa laulussa,
jossa Maria menee maille mantereille poikaansa etsimään ja häntä
vastaan tulee pyhä Pietari. "Ettekö ole nähnyt rakasta poikaani, jota
jo kauan olen etsinyt." -- "Olen Juutalaisten talon edustalla, hän
näytti kovin murheelliselta." -- "Mikä hänellä oli päässään?" --
"Orjantappurainen kruunu; ja hän kantoi ristiä sille paikalle, jossa
häntä kidutettiin." Runo jatkuu Maarian itkulla ristin luona ja
Vapahtajan lohdutuksella.[171]

Muutamassa kappaleessa, jonka alkusäkeet jo 1300 luvulta tunnetaan,
tulee Mariaa vastaan paimen, jolta hän nimenomaan "pientä
lapsukaistansa" kyselee; tämä vie hänet sitten ristin juurelle.[172]

Vielä selvempi molempien äärimmäisten ikäsuhteiden yhdistys tavataan
toisinnossa, joka näkyy olleen kaikista tunnetuin.[173] Laaksossa
nousee tähti Marian istuessa pieni Jeesus sylissään. Hänen
nukahtaessaan hetkiseksi, lapsi katoaa. Maria lähtee etsimään ja näkee
pyhän Johanneksen katsovan ulos ikkunasta. Kysyttynä tämä ilmoittaa
myöhään ehtoolla nähneensä Jeesuksen kantamassa ristiä ja kolmea naulaa
Öljymäelle.

Mainittu yhdistys on myös Skandinaaviansa yleinen. Lähinnä saksalaista
muodostusta on eräs tanskalainen laulu, jota nuorten tyttöjen oli
tapana keväisin esittää.[174] Siinä kerrotaan Maarian ja hänen poikansa
matkustaneen Jerusalemiin. Kirkkotarhassa oli Maria nukahtanut, jolla
aikaa Jeesus oli kadonnut. Turhaan etsittyään kaikkialta kirkosta oli
Maria jalkaportaan luona tavannut Hallelujan, joka oli ilmaissut
nähneensä pojan Jerusalemissa, orjantappurakruunu päässä, ruoskittuna
terävillä hihnoilla.

Toisessa tanskalaisessa kappaleessa kuitenkin Jeesus lapsi vaan viittaa
tulevaan kärsimykseensä.[175]

      Kun Kristus syntyi jouluyöss',
    Ilmestyi taivaalle tähti myös.
      Pani Maria lapsensa kätkyeen
    Kapaloituna liinahan valkoiseen.
      Vaan uneen vaipuissa Marian
    On Jeesus kadonnut luotahan.
      Hänt' äiti etsivi lohduton --
    Ja ulkona kylmä ja pakkanen on.
      Käsin tarttui Maria keppihin
    Ja maahan vaelsi Israelin.
      Kun hän tuli maahan Israelin,
    Niin tapasi miehensä Josefin.
      "Rakas mieheni, Josef, kuulehan!
    Sä näitkö Jeesusta, poikoan'?" --
      "Näin kyllä poikasi Jeesuksen,
    Puutarhaan meni hän sisällen."
      Puutarhaan Maria astuissaan
    Näki Jeesuksen keskellä kukkaismaan.
      "Oi miksi, poikani armahin,
    Teit mulle tään hädän, tuskankin."
      Äidilleen Jeesus vastasi vain:
    "Mä täällä tarkastan kukkiain,
      Mä suuria, pieniä katselen;
    Miss' okaita on, pois heitän sen.
      Ne kukkaset, joissa okaita nään,
    Pois heitän loukkohon pimeimpään."

Tanskalaisen kappaleen ensi värssystä päättäen on Neitsyt Maarian
lapsenetsintä alkuansa ollut jouluvirren, eikä kevätlaulun aineena.
Keski-Saksassa, Weimarin tienoilla, mainitaan köyhien poikien joulun
aikaan sitä esittäneen ihmisten ovilla. Ja Ruotsissa tiedetään tätäkin
virttä tähtipoikien laulaneen loppiaisena, jonka jälkeisen sunnuntain
tekstinä on juuri mainittu Luukkaan kertomus.[176]

Myös ruotsalaisissa kappaleissa voi eroittaa kaksi toisintomuotoa,
jotka kuitenkin kumpikin pitävät yhtä jälkimmäisen tanskalaisen kanssa
siinä, että Maarian poika katoaa kapaloistaan seimestä ja löydettynä
ainoasti ennustaa piinansa ja kuolemansa.

Toinen ruotsalainen on vielä tanskalaista alkuperäisemmällä kannalla.
Mariaa vastaan tuleva Josef ei sano nähneensä Jeesus lasta jälkeen
eilispäivän, jolloin hän oli istunut temppelissä opettajain keskellä.
Hyvin Raamatun sanoja lähentelevä on Marian kysymys: "miksi istut
täällä? isäsi ja minä olemme sinua murehtien etsineet", sekä alku
Jeesuksen vastausta: "enkö saa olla, missä vaan tahdon, kun taivas ja
maa minulle kuuluvat."[177]

Mutta toinen ruotsalainen muodostus liittyy likeisesti mainittuun
tanskalaiseen, siinäkin suhteessa että löytäminen tapahtuu
yrttitarhassa.[178] Tämän voi tosin olettaa johtuneen raamatullisesta
Gethsemanen yrttitarhasta, joka sopivasti välittää ajatuksen
siirtymisen Vapahtajan kuolemaan. Mutta toiselta puolen on huomattava,
että kukkaistarha tavataan jo eräässä saksalaisessa 16:n vuosisadan
käsikirjoituksessa, jossa lisäksi lapsen etsiminen kovalla ilmalla on
yhteistä tanskalaisen kanssa.[179]

    Marian, hellän emon,
    On ruusutarhaan meno,
    Sateessa kulkee, tuulessa,
    Rakasta etsii lastansa.

Joka tapauksessa on varsin todennäköistä, että laulu Neitsyt Maarian
lapsenetsinnästä on Saksasta päin kulkeutunut Tanskan kautta Ruotsiin.

Suomalaisen Lapsenetsintä-virren tutkimusta vaikeuttaa ennen kaikkea se
seikka, ettei sitä ole tavattu Suomen rajojen sisäpuolelta. Samoin kuin
Marja- ja Saunanhaku-virsi on se Länsi-Suomessa löytymätön ja
Itä-Suomessa ei siitä ole senkään verran jälkiä kuin Tapanin virrestä
säilynyt. Lapsenetsinnän nykyinen laulualue supistuu Varsinais-Inkeriin
ja Venäjän Karjalaan.

Hevaan puolella Keski-Inkerissä on saatu talteen tusina enemmän tai
vähemmän täydellistä, vaan säkeittensä puolesta jotenkin yhtä pitävää
kappaletta, joista vanhin Europaeusen v. 1848 kirjaanpanema otettakoon
näytteeksi.[180]

      Maaria pyhäinen vaimo,
    Vaimo valkeaverinen,
    Käypi käpäelevi,
    Hietroin helmoin heutajavi,
    Puhas paitanen povessa,
    Vasta kultainen käessä,
    Hopeainen kainalossa,
    Etsi poikoa pyhäistä,
    Hetelmäistä autuaista.
    Meni matkoja vähäsen,
    Teki tietä pikkaraisen,
    Päivä vastahan tulevi;
    Kysytteli päivyeltä:
    "Hoi päivä, Jumalan luoma!
    Näitkö poikoa pyhäistä,
    Hetelmäistä autuaista'?"
      Päivä vasten vastaeli:
    "Jos lien nähnyt, en sanele;
    Sun hyväsi munkin saattoi
    Aamusta ylenemähän,
    Illasta alenemahan.
    Keskipäivän ke[r]stämähän,
    Välitunnit tuulemahan."
      Maaria pyhäinen vaimo,
    Vaimo valkeaverinen,
    Meni matkoja j.n.e.
    Kuu vastahan tulevi
    -- -- --
    "Illasta ylenemähän,
    Aamusta alenemahan,
    Keskiöinä ke[r]stämähän,
    Välitunnit tuulemahan."

Lapsenetsintä-virttä seuraa tässä, samoin kuin useimmissa
Hevaan-puolisissa kappaleissa, välittömästi Saunanhaku-virsi. Maaria
menee vielä vähän matkaa eteenpäin, niin tulee vastaan tupa, josta hän
kysyy yösijaa. Lapsen kysyntä jää siten syrjään, eikä sen löytämisestä
mainita sanaakaan. Tämä yhdistys onkin, kuten mainittu, aivan luonnoton
siihen nähden, että lasta etsitään jo ennen sen syntymistä. Maarialla
on mukanaan povessa puhdas paitanen, joka yhdessä toisinnossa
nimenomaan lapsen paitaseksi nimitetään.[181] Sitä paitsi on hänellä
kädessä vasta, jossa niinkuin on huomautettu tuntuu Saunanhaku-virren
vaikutus. Alkuperäisemmäksi voisi ajatella parissa kappaleessa
tavattavaa kultaista keppiä tai vitsaa,[182] johon myös Vienan läänissä
esiintyvä lapsen nimitys "hopeainen sauva" viitannee. Siinä vaan
epäilyttää kertosäe: "hopeainen ruoska vyöllä", joka ei jalankävijälle
ollenkaan sovellu. Löytyy vielä kolmas kirjaanpano, jossa tämä liittyy
säkeesen: "vaskivasta kainalossa" ja jossa Maaria todella käyttää
ruoskaa virrelle vieraasen hevosella ajoon.[183] Mainittu kirjaanpano
jatkuu Päivänpäästö-runolla.[184]

Tähän painetun näytteen säkeistä viimeinen sekä päivän että kuun
puheessa: "välitunnit tuulemahan", on sille yksinomainen eikä muualla
siinä paikassa tavattavissa. Mutta muutamassa toisinnossa esitetään
ennen päivää ja kuuta Maariaa vastaan tulevana tuuli.[185]

    "Hoi tuuli Jumalan luoma!"
    "Näitkö" j.n.e.
    Tuuli vasten vastaeli j.n.e.
    "Sun hyväsi munkin saattoi
    Monen tunnin tuulemahan,
    Äijältä ärjymähän."

Samoin kuin Tapanin virsi tavataan myös Lapsenetsintä Soikkolan
niemekkeellä osaksi alkuperäisemmässä muodossa ja itsenäisemmässä
asemassa. Sieltä on saatu kaksi kirjaanpanoa, molemmat Mäkkylästä,
joissa runo ilmaantuu sekä yksinäisenä että eheänä. Toinen
niistä, jonka loppukäänne on harvinaisen kaunis, painettakoon
kokonaisuudessaan.[186]

      Maaria korea neito,
    Vaimo valkeaverinen,
    Ei kovin korea neito,
    Eikä valkeaverinen,
    Käypi käpäelevi,
    Pyhä paitanen povessa,
    Silkkiriepunen sisässä,
    Helmat maata heutajavat.
      Meni virstan, meni toisen,
    Meni kolmatta vähäsen,
    Päivä vastahan tulevi.
    Kumartaisi päivälle:
    "Oi päivä Jumalan luoma!
    Näitkö poikoa pyhäistä,
    Näitkö lasta autuvaista?"
      Päivä väite vastaeli:
    "Hot lien nähnyt, en läkäjä,
    Sun hyväsi minusen saattoi
    Illasta alenemahan,
    Aamusta ylenemähän,
    Keskipäivin paistamahan."
      Maaria pyhäinen vaimo
    Läksi pois lähtemähän,
    Pyhä paitanen j.n.e.
      Kuu vastahan tulevi,
    Kumartaisi kuun etehen j.n.e.
      Kuu vaite vastaeli j.n.e.
    "Illasta ylenemähän,
    Aamusta alenemahan,
    Keskiyöllä kerstämähän."
      Maaria pyhäinen vaimo
    Läksi pois lähtemähän,
    Läksi vetisin silmin,
    Tuumajaa, ajattelevi:
    "Kuhun menen minä poloinen?
    Menen lasta etsimähän.
    Enpä tieä ensinkänä,
    Kuhun lasta laitettihin."
      Vietiin Luojan uksen suulle,
    Jumalan oven etehen.
    Luoja lapsen korjaeli,
    Jumala kappelin laati,
    Laati lapsen laavitsalle,
    Laati kukkaset kätehen.
      Lapsi istui laavitsalla,
    Punakukkaset käessä,
    Itse katsoi ikkunasta:
    "Kun tuli minun emoni,
    Tuli lasta ottamahan!"[187]

Maarian nimitys "korea neito" on nähtävästi Marketan runosta lainattu.
Toisessa kirjaanpanossa[188] hän on "Maaria pyhäinen vaimo" ja
kertosäkeessä "itse Maaria vahainen", joka vähäisen rinnalla esiintyvä
mainesana viitannee vaha- eli vaksikuviin kirkoissa. Vastaantulijoita
ei nimenomaan mainita, mutta heidän vastauksistaan: "keskiöillä
juoksemahan" ja "keskipäivin juoksemahan, panit päivänpaisteheksi", on
helppo arvata, että ne ovat tavalliset: kuu ja päivä. Sitä vastoin ei
käy selville, kuka se kolmas on, jolta Maaria kysyy: "näit sä poikaa
pyhäistä?" ja joka vastaa:

      "Lapsi on Luojan lappeassa,
    Maalla marjamättähässä.
    Jos sä suuit surman luokse,
    Toivoit lasta Tuonelahan,
    Manalahan mainettelit,
    Lapsi on Luojan lappeassa,
    Tuo on Tuonen tuomarina.
      Tuonen tuomarit totiset,
    Lakiherrat laaulliset,
    Laaittihin lapsen sielu,
    Muien sielujen sekahan,
    Ruumis muien lappeahan,
    Kultakukkaset kätehen,
    Manalan marjat etehen."

Ajatus on muuten ymmärrettävä: lapsi on Luojan luona Tuonelassa
tuomarina; hänellä on vielä kukkasetkin kädessä, niinkuin edellisessä
kappaleessa. Mutta sen sekoittavat sitten monikolliset Tuonen tuomarit;
sielujen ja ruumiitten rinnatusten asettaminen on Viron orjan runosta
lainattua.

Vaan näitä kappaleita lukuun ottamatta, ovat muut Soikkolassa
muistiinpannut sekavammat ja hajanaisemmat kuin Hevaan-puoliset. Niissä
kahdessa kirjaanpanossa, joissa Saunanhaku-virsi seuraa, on
sulautuminen mennyt vielä pitemmälle. Toisessa Maaria kulkee "kylä
kylältä, talo talolta" jo kuun vastaan tullessa ja kysyy akaltakin
lasta; päivä on kokonaan unohtunut.[189] Toisessa taas tulee ensin kuu
vastaan ja sitten päivä, joka ilmoittaakin nähneensä lapsen: "tallihin
Jumala syntyi".[190] Pari kertaa on Lapsenetsintä-virteen liittynyt runo
Päivän ja kuun kosinnasta, kuitenkin niin että taivaankappaleet ovat
jommastakummasta unohtuneet.[191] Joskus on myös Luojan surma-virsi
jatkona. Maaria "puhas emäntä" etsii "poikaa pyhältä, hedelmäistä
autovalta", vaan ei saa häntä sieltä. Poika on varastettu, ja Maaria
joutuu Hiiden pajaan, jossa kahlitsee sepän omaan takomaansa
kaularautaan.[192]

Soikkolan ja Narvusin välisestä Joenperän seurakunnasta on saatu
kaksi miltei yhtä pitävää kirjaanpanoa, joissa samoin ikään Luojan
surma-virsi liittyy Lapsenetsintään, vaan erään edempänä mainittavan
runon välityksellä, niin että molempain taivaankappaleitten lisäksi
tulee vastaan _kirkko_. Tälle Maaria myös kumartelee, mutta mitään enää
kysymättä; sitten kerrotaan Luojan haudan kaivamisesta.[193]

Viimeksi on mainittava yksi ainokainen läntisimmästä Inkeristä,
Narvusista, äskettäin löytynyt katkelma. Tämä liittyy siihen Soikkolan
toisintoon, jossa Maaria kylä kylältä etsien kysyy lasta ensin kuulta
ja sitten akalta, joka neuvoo talliin.[194]

    Maaria pyhäinen vaimo,
    Itse Maaria vahainen,
    Helmet (!) maassa heutajavi,
    Puhas paitanen pivossa (!),
    Silkkirätti kainalossa,
    Kulki kylä kylältä,
    Kävi talo talolta,
    Etsi poikaa pyhäistä,
    Hetelmäistä autuasta.

Näyttää siis ainakin siltä kuin kysymyksessä oleva runo, samoin kuin
Tapanin virsi, olisi Varsinais-Inkerissä kulkenut suunnassa idästä
länteen.

Varsinais-Inkeristä on sitten meillä pitkä harppaus suomalaisen
runon uoman toiseen äärimmäiseen päähän, Venäjän Karjalaan. Siellä
kohtaamme Lapsenetsintä-virren kahdessa alueellisesti eriävässä
päämuodostuksessa. Eteläisemmästä Aunuksen-puolisesta, johon myös
Rajaryhmän toisinnot liittyvät, otettakoon eräs Europaeuksen
kirjaanpano näytteeksi.[195]

      Säilytteli lapsuttahan,
    Piilotteli poruttahan,
    Alla juoksevan jalaksen,
    Alla seulan seulottavan,
    Alla kiven jauhettavan.
    Säilytteli lapsuttahan j.n.e.
    Hevon suuren soimen päässä.
      Hepo on hyvätapainen,
    Hepo kattoi heinillähän,
    Sika on pahatapainen,
    Syyti heinät poian päältä,
    Katoi pieni poikueni.
      Läksi poian etsintähän,
    Puut puiten, jakaen heinät,
    Jakaellen hienot heinät,
    Katsellen kanervan juuret.
    Eipä löyä poiuttansa.
      "Puuhut oot Jumalan luoma!
    Näitkö minun poiuttani?"
    -- "Jos näkisin, en sanoisi."
    -- "Ole sinä se ikäsi,
    Tervaspuiksi pilkottava,
    Riihipuiksi ripsottava!
      Tiehyt oot Jumalan luoma!
    -- -- --
    Sorkissa sotahevosen,
    Kapioissa vainovarsan!
      Kuuhut oot Jumalan luoma,
    Ylisiltä taivosilta!
    -- -- --
    Ole yöllä paistamassa,
    Päivällä pimittämässä!
      Päivyt oot Jumalan luoma,
    Näitkö minun poiuttani?"
    -- "Näin mä sinun poiuttasi,
    Pirulaiset piinattihin" j.n.e.

Runon jatkona on tässä, niinkuin kaikissa venäjänkarjalaisissa
kappaleissa, ennen mainitulla poikkeuksella, Luojan surma-virsi. Ja
aivan säännöllisesti se itse yhdistyy Saunanhaku-virteen. Näiden
välisen liitteen muodostavat, niinkuin näemme Lapsen piiloittaminen ja
aihe lapsen katoamiseen.

Edellinen piiloittamisen piirre on otettu Louhiattaren loitsusta, jossa
tämä yhdeksää tautia synnyttelee, nimittelee tai piiloittelee eri
paikoissa, esim.[196]

    Alla astuvan hevosen,
    Alla juoksevan jalaksen,
    Alla juoksevan venosen,
    Alla jauhavan kivosen,
    Alla seulan seulottavan,
    Alla uutimen utuisen.

Jälkimmäinen kohta pysyttää vielä ajatuksemme seimen luona. Huomattava
vastakohta on hevosen avuliaisuus lasta piiloittaissa sekä sian
petollisuus. Selvää on, että tämä piiloittamisen kuvaus on muodostunut
vasta Saunanhaku-virren yhdistyksen vaikutuksesta. Nimitykset hyvä- ja
pahatapainen johtunevat Kultaneidon taonnasta, jossa Ilmarisen ahjosta
m.m. ilmestyvä ori on hyvännäköinen, vaan pahantapainen. Itse ajatus on
saatu Saunanhaku-virren yhteydessä mainitusta suoranaisesta tarinasta,
josta Vähä-Venäläisillä on vielä seuraava toisinto.[197] Heroodeksen
vainoa varoen oli Jumalan emo kätkenyt lapsensa seimeen sekä peittänyt
heinillä. Ahne hevonen oli koko yön heiniä syönyt ja alinomaa ollut
paljastamaisillaan Vapahtajan piilopaikan. Mutta härkä ei ollut
ainoastaan lakannut syömästä, vaan vielä koonnut sarvillaan heiniä ja
heittänyt takaisin pojan peitteeksi. -Jumala silloin kirosi hevosen ja
siunasi härän. Siitä syystä hevonen alati syö tulematta koskaan
kylläiseksi; sen vuoksi myös härkä kelpaa ihmisen ravinnoksi, vaan ei
hevonen.

Tosin suomalaisessa runossa vastakohta on tavallisesti käännetty
päinvastaiseksi hevoseen nähden. Mutta yhdessä Pohjois-Aunuksen
kappaleessa on mahdollisesti säilynyt jälki hevoselle vähemmän
edullisesta tarinan muodosta:[198]

    Sorajoven (!) soimen alle.
    Hevonen hyvätapainen (!)
    Sika kaivoi, koira kattoi,
    Heinät päältä henkeälihe.

Toisessa Aunuksen-puolisessa kirjaanpanossa -- samoin kuin yleensä
pohjoisempana Vienan läänissä -- on säilynyt alkuperäisempi lapsen
katoaminen Maarian polvelta, vaikka siinä juuri edellä on puhe heiniin
peittämisestä![199]

Etsiminen puitten, heinien ja kanervien keskeltä tavataan Suomen
puolella ja Inkerissä muutamissa "Kadonneen pojan" ballaadin (Kant.
III. n:o 53, vrt. 54) toisinnoissa, esim.[200]

      Emo kohta etsimähän,
    Kurkistellen kuusen juuret,
    Katsellen kanervan juuret,
    Heilutellen heinän juuret,
      Emo etsi suuret metsät,
    Hajotteli hienot heinät.

Vastaantulijoista olemme kuun ja päivän jo Inkerissä tavanneet. Mutta
kuun ilmoitus, miksi hänet on luotu, on muutettu Maarian lausumaksi
kiroukseksi, nähtävästi muiden runojen, ehkä Lunastettavan neidon,
vaikutuksesta. Joskus kuitenkin myös Aunuksen puolella -- niinkuin
säännöllisesti pohjoisempana Vienan läänissä -- esiintyy alkuperäinen
ajatus:[201]

    "Jos oisin nähnyt, en sanoisi;
    Sinä olet minunkin luonut."

Uusia tulokkaita Venäjän-Karjalassa ovat puu ja tie. Edellinen on
Vienan läänissä harvinainen, ja sen valitus kielellisessä asussaankin
viittaa alkuperäänsä, Lemminkäisen piilon ehdoituksiin, esim.[202]

    Puuhut vastahan tulevi j.n.e.
    "Sinä olet minunkin luonut,
    Kotapuiksi kolkatahan,
    Riihipuiksi ripsutahan,
    Pirttipuiksi pilkotahan."
    Koivut vastahan tulevi j.n.e.
    "Poikas on minunkin luonut,
    Pirttipuiksi pilkotahan,
    Terärauoin rapsutahan,
    Hakatahan halkopuiksi,
    Lehtipuiksi leikatahan."

Verrattakoon näihin säkeihin Lemminkäisen äidin ehdoituksia esim.
seuraavassa toisinnossa:[203]

    Mäne männyksi mäelle,
    Rikeneen mäkinen mänty
    Pärepuiiksi leikatahan;
    Eli koivuksi norolle,
    Rikeneen noroinen koivu,
    Riihipuuksi leikatahan.

Tien kirous on luultavasti sovitettu sotarukouksista, joissa
sotahevosten ja vainovarsain kaviot tekevät miesten tappotanteren
havainnolliseksi. Ne ovat hyvin luonnollisesti liittyneet säkeesen
"ratsahin ajeltavaksi" pohjoisemmassa tien valituksessa. Vanhat
sotatiet ovat vielä nytkin Venäjän-Karjalaisten runolaulajain
asumasijoilla milt'ei ainoat hevosella kuljettavat.

Eräässä Pohjois-Aunuksen toisinnossa kohtaa Maarian vielä koite, joka
kysymykseen: "etkö nähnyt poijaistani?" tekee vastakysymyksen:[204]

    "Mikä on merkki poijallasi?"
    -- "Puut punelmi, maat sinelmi,
    Kuuset kultarimptsukoissa,
    Hongat on hopeavöissä,
    Vaarat vaskisin orahin,
    Taivas kultaisin rakehin."

Maarian vastaus johtuu tietysti siitä Saunanhaku-virren liitteestä,
jossa hän orjalle kuvailee koitetta. Mutta toisessa kappaleessa hän
samaan kysymykseen -- yhteys on sekava ja kysyjä epäselvä -- vastaa
seuraavilla ilmeisesti saduista lainatuilla säkeillä:[205]

    "Sep' on merkki pojallani:
    Kuutamainen kulmasella,
    Otamainen olkapäällä,
    Päivänen päälaella
    Kalvosista käet kultaiset,
    Polvista jalat hopeaiset."

Lönnrotin Kantelettaren-laitos noudattaa pohjoisempaa Vienan-puolista
laulutapaa. Lapsen katoaminen Maarian polvelta on jo osoitettu
alkuperäisemmäksi etelämpänä esiintyvää heinistä katoamista.[206] Mutta
siihen on Vienan läänissä välistä lisätty selitys, että polvelta
katoaminen on tapahtunut Maarian järjestäessä hiuksiansa (vv. 470-7).
Topeliusen ja Cajanin kirjaanpanoissa mainittu kohta toisintelee:[207]

    Rupee päätänsä sukimaan,
    Hapsiansa harjoamaan,
    Suastansa pii pirahti,
    Taimen taittui harjastansa,
    Tavottipa taimentansa.
    Vietiin poika polveltansa.

    Neitsyt Maaria emonen
    Suki päätänsä sualla,
    Sukasella vaskisella,
    Korvalla pyhän kosken,
    Pyhän lammin lainehella.
    Kirpoi poika polviltahan.

Nämät säkeet löytyvät melkein järjestänsä vienanpuolisen Ison tammen
runon johdannossa, jossa päätänsä sukivan neidon suasta pirahtava pii
aiheuttaa tammen synnyn. Siitä ne nähtävästi ovatkin lainatut,
vaikkeivät alkuansa siihenkään kuulu, niinkuin t:ri K.A. Franssila on
tutkimuksessaan osoittanut.[208]

Tähti vastaantulijana on Lönnrotin myöhemmin lisäämä, niin kuin
kaikista vanhimman Luojan virren luonnoksen reunamuistutuksesta
näkyy.[209] Tähden valitukseen on hän käyttänyt pari säettä kuun
valituksesta mainitussa käsikirjoituksessa (vrt. vv. 510, 542):

    Kylmällä kimaltamahan,
    Kesällä katoamahan,

joista edellinen perustuu harvinaiseen kansanrunon säkeesen:[210]

    Tähellä kimaltamahan.

Viimeksi mainittu säe mahdollisesti juuri herätti Lönnrotissa ajatuksen
täydentää taivaankappaleitten kolmilukua. Vaikeampi on sanoa, mistä
Lönnrot on keksinyt kuun vastaukseen säeparin:

    Aamulla alenemahan,
    Illalla ylenemähän,

ja päinvastoin myös päivälle (vv. 556-7, 572-3). Vienan läänin
toisinnoissa niitä ei löydy eikä myös Lönnrotin aikaisimmassa
käsikirjoituksessa. Inkeriläisiä toisintoja ei Lönnrot vielä
Kanteletarta kokoonpannessaan tuntenut ja niissä muuten täydesti
vastaavien säkeitten kielimuoto kuitenkin hiukan eroaa: Aamusta --
Illasta --. Luultavasti on Lönnrot tämän säeparin omin päin
muodostanut, joka itsessään ei ole ollut mitään vaikeaa. Että hän osasi
juuri kansanrunon alkuperäisimpään muotoon, todistaa ainoasti, kuinka
lähellä runolaulajoita hän itse oli.

Ainoa vienanpuolinen toisinto, jossa päivä kiitollisuudella mainitsee
mihin mieluisaan tehtävään hänet on luotu, on Latvajärven Arhipan,
sama, missä ei runo jatku Luojan surma-virrellä, vaan saa omintakeisen
päätöksensä.

    "Poikas on minunkin luonut,
    Päivän ajan paistamahan,
    Yön ajan lepeämähän.
    Tuoll' on pieni poikuesi,
    Kultainen omenuesi,
    Ylisessä taivosessa."

Loppusäkeet lauloi Arhippa eri kerroilla eri tavalla, Lönnrotille:[211]

    Isän Jumalan sijalla,
    Tulee sieltä tuomitsemaan;

mutta Castrénille:

    Päällä taivosen kaheksan,
    Ilmalla yheksännellä;

samoin Cajanille sekä lisäksi:

    Päällä viien villavaipan,
    Päällä kuuen kirjokannen,
    Päällä uutimen utuisen.

Näistä säkeistä on Lönnrot Kantelettaressa muodostanut Luojan
surma-virren jälkilauseen (vv. 849-862).

Vertailemalla inkeriläisiä ja venäjänkarjalaisia toisintoja pääsemme
siihen tulokseen, että Lapsenetsintä on alkuansa ollut erinäinen runo,
joka on ensin Saunanhaku-virteen ja sitten myös Luojan surma-virteen
yhdistynyt. Sen alkuperäisiin piirteihin kuuluvat: etsivä äiti, Neitsyt
Maaria ja hänen Poikansa, kuvattuna pieneksi lapseksi, joka on kadonnut
sylistä, sekä tämän löytäminen Jumalan asunnossa (kappelissa -- Luojan
lappeassa -- taivaassa). Vastaantulijoista ovat taivaankappaleet
varsinaiset asiaankuuluvat, joka selviää myös erään venäjänkarjalaisen
toisinnon säkeistä:[212]

    Katsoi päälle taivosehen,
    Aina katsoi, aina itki.

Onko taivaankappaleita ollut useampia kuin kuu ja päivä, on vaikea
sanoa. Mutta niiden vastausten vastakohtaisuuteen nähden ei kolmatta
oikeastaan kaipaa. Ja siinä tapauksessa on päivä tietysti ajateltava
lapsen olinpaikan ilmoittajaksi.

Kaikesta vaikeinta on päättää, mistä taivaankappaleet, jotka vastaaviin
skandinaavilaisiin lauluihin nähden ovat aivan uusi ilmiö, lienevät
tähän runoon tulleet.

Virolaisten kansanlaulujen julkaisija H. Neus on sitä verrannut Viron
puolella hyvin yleisesti laulettuun runoon kadonnutta veljeänsä
etsivästä sisaresta.[213] Taivaankappaleita, joilta hän tiedustelee,
ilmestyy tavallisesti kolme: paitsi päivää ja kuuta, jotka kieltävät
nähneensä taikka epäävät sanomasta, vaikka ovat nähneetkin, myös tähti,
joka viimein ilmaisee, että veli on veteen hukkunut. Monesti on
kuitenkin järjestys päinvastainenkin, niin että päivä on kolmantena,
joka tietää ja ilmoittaa.

Neus viittaa vielä erääsen liettualaiseen lauluun, jossa päivä on
etsivälle suosiollinen ja toiset taivaankappaleet, vaikka eri tavalla
kuin suomalaisessa runossa, selittävät syyn kieltäytymiseensä.[214]

      Ehtoolla myöhä multa
    Katosi karitsainen;
    Ken auttais etsimähän
    Ainutta karitsaani?
      Luo aamutähden läksin,
    Niin vastas aamutähti:
    "Mun täytyy auringolle
    Aikaisin tuli tehdä."
      Luo iltatähden läksin,
    Niin vastas iltatähti:
    "Mun täytyy auringolle
    Ehtoisin vuode laittaa."
      Luo kuuhuen myös läksin,
    Vaan vastaeli kuuhut:
    "Oon miekan halkilyömä,
    Suruinen mull' on muoto."
      Luo auringon siis läksin,
    Ja vastas aurinkoinen:
    "Yhdeksän päivää etsin
    Ja vielä kymmenennen."

Sopisi ajatella, että suomalaisen Lapsenetsintä-virren
kehitykseen olisi vaikuttanut mainittu virolainen, mahdollisesti
liettualaisperäinen runo. Lisäyksen olisi silloin pitänyt tapahtua
Länsi-Inkerissä, josta se olisi kulkeutunut Venäjän-Karjalaan asti.
Tätä olettamista kuitenkin vastustaa suomalaisen runon todennäköinen
kulku Varsinais-Inkerissä suunnassa idästä länteen; sitä ei puolusta
alkuperäisemmän muodostuksen esiintyminen pohjoisempana ja
kehittyneemmän etelämpänä Venäjän-Karjalassa, eikä myöskään koko runon
löytymättömyys Suomen Itä-Karjalassa sekä Karjalan Kannaksella.
Viimeksimainittua ilmiötä selittääkseen pitäisi osoittaa joku
epäilemätön esimerkki virolaisperäisestä Varsinais-Inkerissä lauletusta
runosta, joka puuttuisi Karjalan kannaksella, mutta Suomen tai Venäjän
Karjalassa jälleen ilmestyisi.[215] Sitä vastoin on luontevampi
olettaa, että runo on Länsi-Suomesta leviten kautta Itä-Suomen
haarautunut toiselta puolen Venäjän-Karjalaan ja toiselta puolen
Inkerinmaalle, säilyen ainoasti molemmissa äärimmäisissä päissä.
Esimerkkejä runoista, jotka ovat Varsinais-Inkerin umpisoppeen
talleentuneet, vaikka välittävältä Karjalan kannaksen alueelta ovat
kadonneet, on meillä paitsi Luojan virren muissa osissa, myös ennen
esitetyssä Inkerin virressä.

Siinäkin tapauksessa, että mainittu lisäys olisi Virosta päin runoon
liittynyt, täytyisi ajatella runon ensin Länsi-Suomesta ympäri Suomen
lahden Länsi-Inkeriin kulkeutuneen. Yhtään syytä ei ole olettaa runon
kokonaisuudessaan johtuvan Virosta, jossa ei noita toisia Neitsyt
Maarian virren kappaleita ollenkaan tiedetä lauletun. Tosin juuri
Lapsenetsintä-virsi on tavattu myös Virossa, mutta sen poikkeava muoto
ja uudenaikainen runomitta pikemmin todistavat vastoin suomalaisen
runon mahdollista virolaista alkuperää, niinkuin seuraavastakin
näytteestä voi päättää.[216]

      _Maarja kõnnib müödä tied,
    Otsib armast aenust last.
    Kus ta armas aenus laps?
    Ruuzalemmä linna all.
    Mis temä seäl tieb?
    Magab või valvab?
    Ei ta maga egä valva:
    Kuuleb kirjatundejaid,
    Pühi mehi pilve'esta,
    Tarku mehi taeva'asta;
    Ta südä püsti kui oda,
    Ta silmäd kui liivateräd_.

      Maaria astuu tietä myöten,
    Etsii armasta, ainoata lasta.
    Kussa hänen a. a. lapsensa?
    Jerusalemin kaupungin alla.
    Mitä hän siellä tekee?
    Makaako vai valvooko?
    Ei hän makaa, eikä valvo:
    Kuulee kirjanoppineita,
    Pyhiä miehiä pilvistä,
    Viisaita miehiä taivaasta;
    Sydän kankeana kuin keihäs,
    Silmät kuin hiekkajyvät.

Mutta vielä on yksi mahdollisuus lukuunotettava. Lapsenetsinnästä
laulavat myös Vähävenäläiset Itävallan Galitsiassa.[217]

    Asteli tietä Jumalan äiti,
    Tulipa vastaan loistava päivyt.
    "Jumal' aut' Jumal', Jumalan äiti!"
    -- "Sullekin terve, loistava päivyt.
    Ylhäällä loistat, kauaksi katsot,
    Etköhän liene lastani nähnyt?"
    -- "En ole nähnyt, enk' ole kuullut."

Samoin vastaa "kirkas kuuhut"; vaan kolmantena kirkas tähtönen
"ylhäällä astuva, kauaksi katsova" sanoo sekä nähneensä että
kuulleensa. Eräässä toisinnossa Neitsyt Maarian sijalla pyhä Helena
etsii poikaansa, jonka tähti ilmoittaa menneen luostariin, missä
itsestään ovet avautuivat, kellot soivat ja tuohukset syttyivät.

Yhtäläisyys suomalaisen runon kanssa on ensi silmäykseltä aivan
hämmästyttävä ja panee ajattelemaan, voisiko tässä tulla kysymykseen
slaavilainen laina.

Venäläinen tutkija _A. Potebnija_ kuitenkin huomauttaa vielä
kolmannesta vähävenäläisestä laulusta, jossa nimetön leski
taivaankappaleilta tiedustelee poikaansa Iivanaa.[218] Kaikki nämät
ovat jouluvirsiä ja nimenomaan leskelle laulettavia. Viimeksi
mainitusta muodosta hän arvelee toisten kehittyneen.[219]

Mutta vaikka siinä kohden voi olla eri mieltä, niin täytyy kuitenkin
yhtyä hänen ajatukseensa, että taivaankappaleilta kysyminen on
kansansaduista, slaavilaisillakin tavattavista, runomuotoon siirtynyt
piirre. Niinkuin hän osoittaa, ei taivaankappaleita tavata kaikissa
vähävenäläisissäkään kirjaanpanoissa, vaan niiden sijalla myös kolme
enkeliä ja apostolia, joista yksi vastaa ettei ollut nähnyt, toinen
sanoo kaukaa katsoneensa ja kolmas läsnä olleensa, kun Maarian poika
ristiinnaulittiin. Välistä ovat vastaantulijoina itse joululaulajat,
jotka sanovat nähneensä hänet luostarissa alttarin luona pitävän
jumalanpalvelusta.

Mikä kuitenkin enimmän vaikeuttaa tämän laulun asettamista suomalaisen
runon yhteyteen, on se seikka, ettei lukuisissa isovenäläisissä
toisinnoissa ole puhetta taivaankappaleista. Poikaansa etsivää pyhää
neitsyttä vastaan tulevat joko pari kolme Juutalaista taikka myös
Johannes kastaja.[220] Edelliset sanovat esi-isäinsä hänet
ristiinnaulinneen, joten itse etsiminenkin siirtyy Vapahtajan kuoleman
jälkeiseksi tapaukseksi. Todennäköisintä kaikesta päättäen on, että
Lapsenetsintä-virsi on Suomeen Saksasta Skandinaavian kautta
kulkeutunut ja täällä, samoin kuin Vähä-Venäjällä, kansansaduista[221]
omistanut taivaankappaleilta tiedustelun. Näiden vastaukset ovat
kaiketikin Suomessa aivan itsenäisesti keksityt; hyvin sattuva ja
"Luojan" virteen soveltuva on niiden yhteinen ponsi:

    "Poikas on minunkin luonut."



7. Luojan surma-virren alkukappale. Luojan ylösnousenta-virsi.


Kolmas ja viimeinen Luojan virren pääosista, Luojan surma-virsi, on
kokoonpantu kahdesta erinäisestä runosta, joiden aineina on Luojan
ylösnousenta sekä Hiiden sepän kahlinta. Suomen Itä-Karjalassa, samoin
kuin Venäjän-Karjalassa, nämät runot esiintyvät aina toistensa
yhteydessä. Mutta Varsinais-Inkerissä niitä lauletaan enimmiten
eriksensä tai milloin ne yhdistetään, on niiden välillä tavallisesti
vielä kolmas yksistään siellä esiintyvä runo Sillasta ja kirkosta.

Inkeriläinen Luojan ylösnousenta-virsi on sekin paraiten säilynyt
Keski-Inkerissä.[222]

      Mitä laulan, kuta laulan?
    Laulan Luojan kuolennaista,
    Kaotusta kaiken vallan.
      Kuhun Luoja kuoletettu,
    Kaotettu valta kaikki?
    Sinisen salon sisähän,
    Korven kaian kainalohon.
    Syvä hauta kaivettuna,
    Syvä hauta, rautapohja,
    Syvä syltä yheksättä,
    Käsikyynär kymmenettä,
    Puolta kymmentä leveä.
    Sinne Luoja hauattihin,
    Jumalainen kalmattihin,
    Tinanauloin tikkaeltu,
    Rautanauloin nakkaeltu,
    Hopeanauloin huolieltu,
    Vaskinauloin vaivaeltu.
    Siellä meiän Luojuemme,
    Ja meiän Jumaluemme.
    "Paista päivä, kuu kumoita!
    Paista kerran kirkkahasti,
    Toisen himmesti hiota;
    Paista Luojan hauan päälle,
    Jumalaisen kalman päälle;
    Sulata tinaiset naulat,
    Vaskinaulat hellittele,
    Hoikenna hopeanaulat.
    Päästä Luoja kuolemasta,
    Katomasta kaikkivalta!"
      Paistoi päivä, kuu kumoitti,
    Pääsi Luoja kuolemasta,
    Katomasta valta kaikki.

Runo tässä jatkuu, vaikkei aivan välittömästi, Hiiden sepän
kahlinnalla, samoin kuin vielä kahdessa kappaleessa.[223] Mutta muissa
seitsemässä kirjaanpanossa Luojan ylösnousenta-virsi ilmaantuu aivan
yksinäisenä.

Länsi-Inkerissä sitä vastoin on sen yhdistyminen yleisempi.
Soikkolan-puolisista kappaleista on vaan pari itsenäistä.[224] Mutta
toisissa seuraa Hiiden sepän kahlinta: kolmessa mainitulla välikkeellä,
joka neljännessäkin on loppuun eksynyt. Näistä otettakoon kaksi rinnan
osoittamaan Soikkolan laulutapaa.[225]

      Mitä nousen laulamahan?
    Laulan Luojan kuolentaa,
    Jumalaisen kalmantaa.
      Kuhun on Luoja kuoletettu,
    Jumalainen on kalmaeltu?
    Syvä hauta kaivettihin,
    Syvä hauta, rautapohja,
    Yheksän sylen syvyysse.
    Käsikyynär kymmenettä.
      Niin Luoja rukoelevi:
    "Oi Jumala armollinen!
    Pane päivä paistamahan,
    Kuu Jumalan koittamahan;
    Pane Luojan hauan päälle,
    Jumalaisen kalman päälle;
    Sulata tinaiset naulat,
    Vaskinaulat höplittele."
      Otti Luoja kuullaksensa,
    Pani päivän paistamahan j.n.e.
    Kohallensa hauan päälle:
    Sulatti tinaiset naulat j.n.e.
      Pääsi Luoja hauastansa,
    Jumalainen kalmastansa.

         -- -- --

      Mitä laulan, kuta laulan?
    Laulan Luojan kuolennasta,
    Jumalaisen kalmannasta.
      Kunne Luoja hauattihin,
    Jumalainen kalmattihin?
    Sinisen meren sisähän,
    Punaisen meren peittohon.
    Tinanaulat iskettihin,
    Vaskinaulat vahvittihin,
    Puunaulat pumitettihin.
      Pyhät miehet kumarsivat:
    "Oh Jumala armollinen,
    Mies totinen toimellinen!
    Pane päivä paistamahan
    Ja kuu kumattamahan;
    Laske Luoja juoksemahan,
    Jumala pakenemahan."
      Pani päivän paistamahan j.n.e.
    Laski Luojan juoksemahan,
    Jumalan pakenemahan.

Jos Keski-Inkerin ja Soikkolan kappaleita toisiinsa vertaa, niin huomaa
helposti, kumpi on toisesta johtunut. Päivän sulatettavat _puu_-naulat,
jotka kolmessa Soikkolan kappaleessa esiintyvät, eivät vielä vaa'assa
paljoa paina, koska ne kerran Hevaankin puolella tavataan.[226] Enemmän
todistusvoimaa on jo sinisen salon vaihtumisella siniseksi mereksi;
jälkimmäinen on haudan yhteydessä peräti luonnoton, jos kohta ei
edellinenkään liene aivan alkuperäinen.[227] Selvin osoitus Soikkolan
toisintojen turmeltumisesta on kuitenkin suoranaisen päivän puhuttelun
muuttuminen Jumalan rukoilemiseksi, että panisi päivän paistamahan.
Sekaannus kahden sekä "Jumalan" että "Luojan" välillä on ilmeisin
siinä, missä Hevaallakin oletettava Luoja itse on rukoilijana. Sen
välttämiseksi on Soikkolassa joskus Silta- ja kirkko-virrestä otettu
"pyhät miehet" kumartajiksi, toisinaan myös Luojan muuten esiintymätön
äiti:[228]

    Maaria puhas emäntä,
    Nousi maahan polvillensa.

Säe "pani päivän paistamahan" tavataan jo eräässä Hevaan ja Soikkolan
välisessä Kaprion seurakunnan toisinnossa.[229] Siinä "meiän Luojuemme"
ketään rukoilematta itse panee päivän paistamaan ensin ainoasti
rikkaille, vaan sitten tasaisesti kaikille, joka selvästi osoittaa
mainitun säkeen johtuvan Päivänpäästö-runosta.

Runon leviämisen Hevaan puolelta Soikkolaan vahvistaa vielä sen
harvinainen ja katkelman tapainen esiintyminen läntisimmässä Inkerissä.
Soikkolan ja Narvusin välisessä Joenperän seurakunnassa tavataan
Lapsenetsintä-virteen yhdistyneen Silta- ja kirkko-virren
loppuliitteenä, niinkuin on mainittu, Luojan haudan kaivaminen. Itse
Narvusissa ilmaantuu sama kohta lyyrillisen runon jatkona.[230]

    Jumalainen tietänevi,
    Kuhun Jeesus kuolenevi,
    Kuoleeko maalla vai merellä.
    Kuhun hauta kaivetahan,
    Sinisen meren sisähän,
    Punaisen meren pohjahan,
    Syvä hauta, rautapohja,
    Yheksän syltä syvyyttä,
    Kaks kyynärtä kymmenettä.

Toinen Narvusin puolelta saatu katkelma esittää päivänpaisteen
vaikutuksen, josta sitten alkaa Niukahdusluku.[231]

      Tee, Herra, heleä päivä,
    Pamahuta paistepäivä!
    Sulata tinaiset naulat,
    Valattele vaskinaulat.
    Paista päivä kirkkahasti!
      Jeesus kirkkohon j.n.e.

Seuraavassa Luojan virren laulualueessa, Suomen Itä-Karjalassa, on
Surma-virsi erittäin suosittu. Sen lukuisissa kirjaanpanoissa voimme
esillä olevaankin kappaleesen nähden eroittaa kaksi päämuotoa,
Suistamalaisen ja Suojärveläisen.

Edellinen on kokoonpanoltaan melkein yhtä yksinkertainen kuin
keski-inkeriläinen toisinto. Siinä on ensiksi laulajan huomautus
aineensa tärkeydestä ja tiedonanto Luojan hautaamisesta. Sitten seuraa
kehoitus päivälle paistamaan, joka joskus nimenomaan ilmoitetaan Luojan
itsensä lausumaksi,[232] ja viimeksi mainitaan ylösnouseminen.[233]

      Laulamme Jumalan virttä,
    Muinoisia muistelemme,
    Ammuisia ajattelemme,
    Ennen Luojan kuolentoja,
    Kaontoja vallan kaiken.
      Jopa Luoja hauattihin,
    Yheksän sylen syvähän,
    Kolmen sylen korkeuhun,
    Kivet päälle kiusattihin,
    Haot päälle hauattihin.
      "Päivä, armas aurinkoinen!
    Lennä päätönnä kanana,
    Siivetönnä siuvontele,
    Luojan hauan partahille.[234]
    Päivä, paista palavasti,
    Kummemmasti (!) kuumoittele,
    Nukuttele nuuin(!) joukko,
    Painuta pakanan kansa,
    Nuoret miekkojen nojahan,
    Vanhat keihäsvarsillehen."
      Nukutti urot Jumala.
    Pääsi Luoja kuolemasta,
    Katomasta valta kaikki,
    Purki kiusatut kivetkin,
    Halkoi hauatut halotkin,
    Yheksän sylen syvästä j.n.e.

Jälkimmäinen Suojärveläinen toisintomuoto on muodostunut vuoropuheluksi
päivän ja Luojan välillä. Itsestänsä päivä lentää Luojan haudalle ja
tämä kehoittaa häntä palaamaan paikoilleen sekä sieltä paistamaan.[235]

      Muita minä muistelen,
    Ammuisia ajattelen;
    Luoja maahan hauvattihin,
    Valta kaikki kalmattihin,
    Yheksän sylen syvähän,
    Syltä puolen kymmenettä.[236]
    Kivet päälle kilvattihin,
    Kalliotkin kalvattihin,
    Murrot päälle murrettihin.
      Päivyt armas aurinkoinen,
    Lenti päätönnä kanana,
    Siivetönnä siuvotteli,
    Luojan hauan partahille.
    Painuihen pakisemahan,
    Saatihin sanelemahan.
      Jumalainen armollinen,
    Mies totinen toimellinen,[237]
    Noin virkki, sanoin pakisi:
    "Päivyt armas aurinkoinen!
    Mitä sinä tänne tulit?"
    -- "Tulin luokses kuolemahan.
    Kanssasi katoamahan."
      Jumalainen armollinen,
    Mies totinen toimellinen,
    Noin virkki, sanoin pakisi:
    "Mene maille muinoisille,
    Entisille elotiloille,
    Paista päivä palavasti,
    Toinen himmesti hiilluta,
    Paahuta parvi pakanan,
    Hiilluttele Hiien väki,
    Nuoret miekkojen nojahan,
    Vanhat keihäsvarsillehen.
    Nousis Luoja kuolemasta,
    Katomasta valta kaikki,
    Yheksän sylen syvästä,
    Syltä puolen kymmenettä;
    Kivet päältä kilvattaisi,
    Kalliotkin kaivattaisi,
    Murrot päältä murrettaisi."
      Päivyt armas aurinkoinen,
    Meni maille j.n.e.
    -- -- --
    Murrot päältä murrettihin.

Auringon vastaus Luojan haudalla on myös toisin sanoin esitetty:[238]

    Tulin Luojan kuolennoille,
    Vallan kaiken kaonnoille,
    Voiman kaiken voitannoille.

Joskus päivä Luojan kysymystä odottamatta itse tiedustelee:[239]

    Kuhun on Luoja kuoletettu,
    Valta kaikki kalmaeltu?

Mutta näitä kaikkia osanoton ilmauksia alkuperäisempi lienee päivän
kehoitus haudalle lennettyään:[240]

    Nouse Luoja kuolemasta,
    Katomasta kaikkivalta!

Jos molempia itäkarjalaisia toisintoja vertaa inkeriläisiin, niin
huomaa helposti että ne ovat toisistaan riippumatta yhteisestä
alkumuodosta kehittyneet. Johdanto on Suomen Itä-Karjalassa
täydellisempänä säilynyt. Selvimmin ilmaisevat sen ajatusta erään
kirjaanpanon alku-säkeet:[241]

    Aina muuta muistelemme,
    Ammuista ajattelemme,
    Emme tuota konsanana,
    Kovin Luojan kuolentoa.

Samassa kirjaanpanossa ilmaantuva säe: "nukuttele noian joukko" antaa
myös selityksen Suistamalaiselle muodolle: _nuuin joukko_. Pakanan
parven nukuttaminen, joka on aseellisena vartiona Luojan haudalla,
liittyy läheisesti Matteuksen kertomukseen (28: 2-4) roomalaisista
vahtisotureista, mitkä taivaasta alas astuvan Herran enkelin pelosta,
joka oli nähdä kuin pitkäisen tuli, niin hämmästyivät, että olivat kuin
kuolleet. Kivien ja hakojen eli murtojen haudan päältä murtaminen
viittaa niinikään raamatulliseen piirteesen kiven vierittämisestä
Vapahtajan haudan ovelta.

Tätä jälkimmäistä vastaa Inkerin puolella tinaisten ja vaskisten
naulojen sulattaminen kirstun kannelta. Ensi silmäyksellä ei molempien
muodostuksien välillä tosin luulisi mitään yhteistä löytyvän. Mutta on
otettava huomioon, etteivät inkeriläisessä ole pääasiana nuo metalliset
naulat, jotka joskus muussakin yhteydessä esiintyvät; niinkuin
seuraavassa läntisimmän Inkerin runossa, tytöstä emonsa haudalla:[242]

    "En voi nousta, en ylene,
    Jo se on kirstu kiinni pantu,
    Tinanauloin tippaeltu,
    Vaskinauloin nappaeltu;
    Kivi on suuri kirstun päällä,
    Paasi on paksu pään alla."

Pääpaino on auringon sulattavalla vaikutuksella, ja se piirre on
säilynyt myös muutamassa Itä-Karjalan toisinnossa:[243]

    Uinota parvi pakanan
    Sulaele suuret kivet,
    Polttele paksut parret,
    Luojan hauan partahalta.

Viimeksi mainitun muodon alkuperäisyyden vahvistaa vielä sen
ilmaantuminen Vienan läänissä, niinkuin kohta saamme nähdä.

Ensin on meidän kuitenkin tarkastettava eräitä katkelmia, joita
välisellä Ilamantsin runoalueella on säilynyt. Mekrijärven Simana
Sissosen muistelema sotaloitsu alkaa säkeillä:[244]

    Paista hetti heltiästi,
    Himmerkki hyvin hiota,
    Nukutteles nuija joukko,
    Painata pakanan kansa,
    Miehet nuoret miekoillehen,
    Vanhat keihäsvarsillehen.

Myös Sampo-runon yhteydessä hän välistä lauloi, mitenkä:[245]

    Itse vanha Väinämöinen
    Nukutteli nuoren joukon j.n.e.

Niinikään luetaan muutamassa Ilamantsilaisessa ampijaisen
synnyssä:[246]

    -- -- --
    Siitä syntyi ampijainen,
    Paha lintu paisuttihen.
    Maahan miekat, maahan miehet,
    Maahan nainehet urohot,
    Sotaväki syrjällehen!

    Nukuttele nuiva joukko,
    Painele väki pakana,
    Nuoret miekkojen nojahan,
    Vanhat keihäsvarsillehen,
    Pirut piilinsä nenähän,
    Ampujat äkämihinsä.

Samoin kuin ennen huomautettu jälki Tapanin virttä Ilamantsissa,
todistavat mainitut Luojan ylösnousenta-virren säkeet selvästi, että
muitakin Luojan virren osia on täällä ja yleensä laajemmalla alalla
Itä-Suomessa aikoinaan laulettu.

Viimeisessä Luojan virren säilytyspaikassa, Venäjän Karjalassa,
kohtaamme runon jotenkin samanlaisena kuin Suojärvellä. Eheimpänä sen
on tallentanut Latvajärven Arhippa, ainoa joka Luojan surma-virttä
Neitsyt Maarian virrestä eriksensä esitti. Lönnrotille hän kuitenkin
lauloi ainoasti alun tätä runoa:[247]

    Aina muita muistollahan,
    Vaan ei tuota milloinkana,
    Milloinkana, kulloinkana,
    Suurta surmoa Jumalan,
    Katomusta kaikkivallan,
    Kuin on Luoja kuoleteltu,
    Kaotettu kaikkivalta,
    Sa'an keihään kärellä,
    Tuhannen kärellä miekan.

Sitten eksyy esitys muualta lainattuun keihään kuvaukseen. Mutta
Cajanille ja Castrénille Arhippa muisti tämän jälkeen palata takaisin
runon ladulle ja jatkaa:[248]

      Kuin on Luoja kuoletettu,
    Kaotettu kaikkivalta,
    Kivet alle kiusattuna,
    Kivet alle, paaet päälle,
    Someret syäntä vasten.
      Päivyt armas aurinkoinen
    Lenti päätönnä kanana,
    Puonna siipi siuvotteli,
    Luojan hauan partahalle,
    Itkeä tihustelevi:
    "Nouse Luoja kuolemasta,
    Herra hauasta hereä!
    Elikkä tulen minäkin,
    Kerallasi kuolemahan,
    Kanssasi katoamahan."
      Niin sanovi suuri Luoja,
    Puhuvi puhas Jumala:[249]
    "Ei ole täältä nouseminen,
    Niin kuin sieltä toivominen,
    Kivet on alla, paaet päällä,
    Someret syäntä vasten.
    Sä päivyt, Jumalan luoma!
    Lennä päätönnä kanana,
    Puonna siipi siuvottele,
    Siallesi entiselle,
    Paikallesi muinoiselle.
    Paista hetki heltehestä,
    Toinen himmestä hiosta,
    Kolmansi koko terältä.
    Nukutteles nuiva joukko,
    Paineles pakana kansa,
    Nuoret nuolensa nojahan,
    Vanhat keihäsvarsillehen."
      Päivyt armas aurinkoinen,
    Hyvä kielas käskeäkin,[250]
    Sekä lensi jotta joutui
    Siallensa j.n.e.
    Paistoi hetken j.n.e.
    Nukutteli nuivan joukon,
    Paineli pakanan kansan j.n.e.
      Silloin meiän suuri Luoja,
    Nousi Luoja kuolemasta,
    Herra hauasta heräsi,
    Kivet silloin kielin lauloi,
    Paaterot sanoin pakasi,
    Joet liikkui, järvet järkkyi,
    Vuoret vaskiset vavahti.[251]

Kaikissa muissa Venäjän Karjalan kappaleissa Luojan ylösnousenta
liittyy Lapsenetsintä-virteen. Kumpaisessakin tavattava "päivä" on
tarjonnut yhdistyskohdan. Että runomme sen kautta on typistynyt, on
itsestään selvää. Johdanto on täytynyt jättää kokonaan pois[252] ja
kertomus hautauksesta sovittaa päivän vastaukseen Neitsyt Maarialle,
jonka suuhun tavallisesti, ettei kertomus katkeaisi, on pantu kehoitus
päivälle paistamaan. Toinen Lönnrotin Latvajärvellä muistiinpanema
kappale siten kuuluu:[253]

      "Jo tieän poikuesi.
    Hakattuna on, hauattuna,
    Vuoret päälle vaaittihin,
    Kivet päälle kiusattihin."
      Neitsyt Maaria emonen:
    "Oi päivyt, Jumalan luoma!
    Lennä päätönnä kanana,
    Siallesi entiselle,
    Paikallesi muinallesi.
    Paista päivä heltehestä,
    Toinen himmestä hiota,
    Kivet suolaksi sulata,
    Kalliot vaaheksi valuta."
    Päivyt lenti j.n.e.

Mutta mukautumaton piirre on vielä päivän lentäminen "entiselle"
paikalleen, ilmeisenä jälkenä siitä että oli ennen lentänyt alas Luojan
haudalle. Tämäkin kohta on sitten korjattu esim. seuraavalla
tavalla.[254]

    "Tuoll' on sinun poikuesi;
    Pilatukset piinatahan,
    Paha väki vaivatahan,
    Yheksän sylen syvyes,
    Kivet alla, paaet päällä,
    Someret keskellä syäntä."
    -- "Oi päivyt, Jumalan luoma!
    Nouses koivun konkelolle,
    Lepsähäs lepän rehulle;
    Paista kivet pehmeäksi,
    Paaterot vaahtena valuta,
    Someret veeksi vie."

Välistä Neitsyt Maaria, kehoitettuaan päivää nukuttamaan vartijat
itse[255]

    Läksi
    Poiuttahan etsimähän.
    "Nouse Luoja kuolemasta,
    Herra hauasta hereä,
    Jo oot viikon maassa maannut."

Joskus on päivä kokonaan unohtunut pois ja yksistään Neitsyt Maarian
itku haudalla kuvattuna.[256]

    Äiti haualle tulevi,
    Itki äiti hurstelevi,
    Voia vuopahuttelevi.
    "Mene poies äityeni,
    Polttaa kuin tulikipunat."
    (Pyyn pyrähtäminen).

Onpa viimein Maarian osallisuus Luojan surma-virressä ulottunut sen
jälkikappaleesenkin, Hiiden sepän kahlintaan, jonka hän Luojan asemesta
suorittaa, ennen kuin tämän etsimänsä lapsen auringon avulla saa ylös
haudasta. Sentapainen kokoonpano on todella muodostunut kauttaaltaan
"Neitsyt Maarian virreksi", joksi sitä laulajakin nimitti.[257]

Kantelettaren laitoksessaan on Lönnrot käyttänyt hyväkseen Arhipan
eheätä toisintoa johdantoineen, vaikka muiden venäjänkarjalaisten
kappaleiden nojalla on yhdistänyt runon Lapsenetsintä-virteen ja
sovittanut siihen Neitsyt Maarian sekä haudalla itkijäksi että päivän
kehoittajaksi. Lönnrotin omaa järjestelyä on ainoasti haudalle menon
asettaminen ennen päivän kehoitusta sekä Neitsyt Maarian tarjoutuminen
Luojan keralla kuolemaan, joka on otettu Arhipan säilyttämästä päivän
tarjouksesta. Haudan vartijain kysymys auringolta: "mitäpä sie tänne
läksit?" (v. 661) on niinikään Lönnrotin paikoilleen panema; saanut hän
on sen Luojan kysymyksestä, josta Venäjän Karjalassakin on joskus jälki
tallella.[258] Viimeksi on Lönnrot osannut käyttää myös päivän
palaamista entiselle sijalleen asettamalla sen somasti runokappaleen
loppuun (vv. 700-5). Mahdollisesti hän onkin vaistomaisesti löytänyt
tämän kohdan alkuperäisen paikan kansanrunossa. Sillä niinkuin
Suistaman-puolisesta ynnä inkeriläisistä toisinnoista näkyy, on
epäilemättä alkuansa ajateltu päivän paistaneen itse haudan partaalta.

Vielä on mainitsematta kaksi vanhinta todistuskappaletta Pohjanmaalta.
Topeliusen kokoelmissa on säilynyt Gananderin käsikirjoitus 1760
luvulta, joka sisältää kolme Kalevalan aineista kertomarunoa,
tiettävästi aikaisimmat kirjaanpannut, ynnä kysymyksessä olevan runon
katkelman. Niinkuin t:ri Niemi osoittaa,[259] on tämä käsikirjoitus
ainoasti kopio jonkun toisen muistiinpanoista; pariin Topeliusen
julkaisemaan liitetty ilmoitus, että se olisi Kemin tienoilta, perustuu
pelkkään olettamukseen, mahdollisesti sekaannukseen. Kun t:ri Niemi
siitä huolimatta myöntää, että runot voivat olla Kemin tienoiltakin,
nojautuu hän niiden kieleen, jolla on Pohjanmaan äänneasu, sekä siihen
huomioon, että ne ovat Venäjän-Karjalan runoja, jotka helposti ovat
voineet kulkeutua juuri niille seuduille. Vaan jos ottaa vielä lukuun,
että runojen leviäminen Vienan läänistä niin etäälle kuin Kemiin ei
ole selitettävissä muuten kuin satunnaisten siirtolaisten tai
luonnollisimmin kuljeksivien laukkukauppiasten avulla, ei tällä paikan
määräyksellä ole suurta merkitystä. Sillä lienee jotenkin yhdentekevää,
onko joku Pohjanmaan talonpoika Venäjän-Karjalan mieheltä nuo runot
tilapäisesti oppinut ja sitten jollakin herrasmiehellä kirjoituttanut
vai onko tämä kirjoittaja pannut ne paperille suorastaan
laukkukauppiaan omasta suusta. Joka tapauksessa on epäilemätöntä, että
ennen Lönnrotia, Sjögreniä ja Topeliustakin oli Vienan läänin
lauluaarre avautunut jo Gananderin aikana.

Huomataksemme, että kysymyksessä oleva runon-toisinto on
venäjänkarjalainen, ei meidän tarvitse muuta kuin sitä verrata ajassa
lähinnä seuraavaan Topeliusen kirjaanpanoon.[260]

    Kaivettihin Luojan hauta.
    Yheksän sylen syvysi(!),
    Syli puolen kymmenettä.
    Sata rautaista oritta,
    [Sat]a toinen rauatonta,
    [Sat]a mijestä miekallista,
    [Sata toi]nen miekatonta
    -- -- kiveä suurta,
    -- -- vaivaelit,
    -- -- suun etehen,
    -- -- [k]asvon päälle.
    -- -- aurinkoinen!
    -- -- [kan]ana
    -- -- --
    Vanhat vasten sauvojahan.

    Tämä
    Nukutteli nuijan joukon,
    Paineli pakanan kansan,
    Vanhat vasten sauvojahan,
    Nuoret miekkansa nojahan.
    Silloin
    Nousi Luoja kuolemasta,
    Herra haudasta heräsi,
    Paasi kahtia pakahti.

    "Sata on rautaista orihta,
    Ne veti veressä silmin,
    Sat' on miestä miekallista,
    Sata toinen miekatonta,
    Ne veti veressä silmin
    Sun poloisen poian päälle."
      Maaria matala neiti
    -- -- --
    "Sep' on armas aurinkoinen!
    Lennä päätönnä kanana
    -- -- --
    Vanhat sauvojen varoihin" j.n.e.

    Tuo päivyt j.n.e.
    Nukutteli nuivan kansan
    Paineli väen pakanan,
    Miehet miekkojen nojahan,
    Vanhat sauvojen varoihin j.n.e.
    "Nouse Luoja kuolemasta,
    Hereä uneksimasta!"

Tämä Gananderin kappale ei liity Lapsenetsintä-virteen, vaan
kuvaukseen Vapahtajan ristiinnaulitsemisesta ja suunnattomasta veren
vuodosta.[261] Sitä ei myöskään seuraa Hiiden sepän kahlitseminen, joka
seikka puolestaan viittaa siihen, että Luojan ylösnousenta-virsi on
alkuansa ollut erinäinen runo.

Toisesta vielä aikaisemmasta kirjaanpanosta löytyy jälki Erik Cajanusen
väitöskirjassa heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta, joka ilmestyi
v. 1697. Säkeillä:

    Aina muita muistelemina,
    Arvosii ajattelemina,

hän mainitsee alkavan erään kansanrunon, joka Kristuksen kärsimisen
historian kokonaisuudessaan erinomaisella tavalla (_elegantissime_)
esittää.

Cajanus oli kotoisin Sotkamosta Itä-Pohjanmaalta, läheltä Vienan läänin
rajaa, jonne Kalevalan aineistenkin runojen suoranainen vaikutus on
ulottunut. On siis mahdollista, että myös tämä kappale on rajan
toiselta puolen kulkeutunut. Voi tietysti olettaa päinvastoinkin, että
juuri tämä on edustanut runon alkuperäisempää suomenpuolista muotoa,
josta venäjänkarjalainen ja lähinnä Arhipan laulutapa on kehittynyt.
Noista parista alkusäkeestä on kuitenkin mahdoton päättää suuntaan tai
toiseen. Mutta sen tosiasian ne vahvistavat, että mainittu johdanto on
runoon varsinaisesti kuuluva ja siinä alkuperäinen.

Samankaltaisen laulajan muistutuksen, niinkuin Borenius on
huomauttanut,[262] näemme siinä tanskalaisessa Lapsenetsintä-virren
toisinnossa, jonka tytöt keväisin esittävät. Sen viimeinen värssy näet
kuuluu:

      Tämä virsi nyt lauletaan alusta,
    -- Kevät tervetullut! --
    Sillä Kristusta tulee muistella.
    -- Kaikki, kuin on avara maa,
    Puhkeaa ruusunkukkiin.

Arvattavasti mainittu värssy on liittynyt Lapsenetsintä-lauluun vasta
sitten, kun tämä jouluvirrestä muuttui kevätlauluksi. Ja sopii ajatella
sen siihen siirtyneen jonkinlaisesta kadonneesta pääsiäisvirrestä.

Kysymykseen Luojan ylösnousenta-virren mahdollisesta
skandinaavilaisesta alkuperästä on meidän palaaminen, kun tulee
tarkastettavaksemme osaksi vastaava virolainen Luojan surma-virsi.
Siinä ei kuitenkaan vähääkään viitata auringon osallisuuteen Luojan
ylösnousennassa.[263]

Tosin on Virossa tavattu vähäinen lyyrillinen runo, jossa pyydetään
päivää paistamaan, vieläpä haudalle.[264]

    _Paista, paista päevakene,
    Eredaste ilmukene!
    Paista mu ati haua pääle,
    Eide kirstukaane pääle,
    Õe veimevaka pääle,
    Venna kirvevarre pääle_.

    Paista, paista päiväseni,
    Heleästi ilmaseni!
    Paista isäni haudan päälle,
    Emon kirstunkannen päälle,
    Siskon antivakan päälle,
    Veikon kirvesvarren päälle.

Mutta tämä pikemmin todistaa, että päivän paistaminen suomalaisessa
virressä ei ole välttämättä skandinaavilaisesta esikuvasta etsittävä,
vaan voidaan hyvin ajatella omantakeiseksi muodostukseksi.

Luojan ylösnousenta-virren leviäminen vastustaa myös sitä olettamista,
että mainittu muodostus olisi tapahtunut vasta Inkerin puolella
virolaisen runon vaikutuksesta. Sen länsisuomalaisen johtoperän tekee
aivan epäilemättömäksi seuraava Askolassa Uudellamaalla muistiinpantu
loitsu, joka on tallentanut selvän jäljen päivän paistamisesta
nimenomaan Herran haudalle.[265]

      Pilven lumoussanat.

    Pois pilvi päivän päältä,
    Anna päivän paistaa,
    Paista puuhun, paista maahan.
    Paista Herran haudan päälle.
    Vettä täällä tarvitaan,
    Viisi kuusi tynnyriä,
    Sata Saksan ämpäriä.

Mistä, voimme vihdoin kysyä, tämä suomalaisen virren omituisin ja
kaunein piirre, auringon ilmestyminen Luojan avuksi, on aiheutunut?
Päivä, joka päättömän ja siivettömän kanan s.o. pallon kaltaisena
lentää Luojan haudan partaalle, on epäilemättä sen raamatullisen Herran
enkelin sijainen, joka astuu alas taivaasta näöltään salaman,
vaatteiltaan lumen kaltaisena ja istahtaa haudan ovelta vierittämänsä
kiven päälle. Mutta miksikä sitten juuri aurinko on kansanrunossa
valittu sijaiseksi? Sen selittää ikivanha kristillinen kansanusko, että
aurinko pääsiäisaamuna kirkkaampana ja nopeammin nousee kuin muina
päivinä. Sekä Virossa että Suomessa tiedetään viime aikoihin asti
säilyneen kansassa sen käsityksen, että ylösnousemisen aamuna aurinko
ilosta hyppii ja tanssii.[266]

Hyvin somasti on myös Salamnius Ilolaulussaan Jeesuksesta auringon
osanoton kuvannut. Raamatulliseen aiheesen perustuen hän ensin esittää
19:nnessä luvussa päivän pimenemisen.

      Itse armas aurinkoinen,
    Katsoi päälle korkealta,
    Muutti muotonsa parahan,
    Kasvons pian poijes käänsi,
    Luojan surmasta surussa,
    Aivan hämmästyi äkistä,
    Sanoi suulla surkealla:
    "Kussas on ilo enämpi,
    Kosk' on Luoja kuolemassa?"
    -- -- --
    Pani poijes seppelinsä,
    Riisui puhtahan pukunsa,
    Surumanttelin sivalsi,
    Peitti silmänsä punaiset.

Vaan sitten hän ominpäin runoilee, miten Jeesuksen tuskanhuuto saa
auringon jälleen hetkeksi hänen puoleensa paisteellaan kääntymään.

      Armas aurinko havaitsi,
    Kuuli huudon huikeimman,
    Kohta kääntyypi takaisin,
    Temmais puhtahan pukunsa,
    Pian päällensä pukeepi,
    Antaapi alas näkyä
    Paistehensa puhtahimman,
    Tahtoi tehdä kunniata,
    Tuoda Luojan lohdutusta.

Viimeksi hän 25:nnessä luvussa antaa auringon kiirehtiä ottamaan osaa
myös Luojan ylösnousemiseen.

      Kulki Jeesus kunnialla
    Ylös haudasta ilolla,
    Astui voimalla omalla.
      Aivan armas aurinkoinen,
    Aivan aamulla varahin,
    Kiiruhtaapi kiiruhusti,
    Ilon kanssa katsomahan
    Voittoa vakaisen Herran.

Sukulaisuus suomalaisen taiderunoilijan ja kansanrunon välillä, joka
tässä kohden ilmenee, vahvistaa vielä sitä käsitystä, että auringon
ilmestyminen Luojan ylösnousenta-virressä samoin kuin päivän ja kuun
Lapsenetsintä-virressä voi olla Suomen runottaren luoma.

Mutta vaikka väittäisi suomalaisen virren saaneen jokaikisen piirteensä
jostain kadonneesta skandinaavilaisesta esikuvasta, jäisi sille
kuitenkin kieltämättä se kunnia, että on yhden runollisimpia katolisen
kansankäsityksen ilmaisuja yksin jälkimaailmalle säilyttänyt.



8. Luojan surma-virren kappalten väliset liitteet.


Luojan ylösnousenta-virren Inkerinmaalla, milloin sitä Hiiden sepän
kahlinta seuraa, liittää tähän jälkimmäiseen, niinkuin on huomautettu,
milt'ei säännöllisesti kolmas, yksinomaan siellä tavattu runo, jolle
paremman puutteessa on annettu nimi _Silta- ja kirkko-virsi_.
Näytteeksi otettakoon eräs hyvin säilynyt Soikkolan kappale.[267]

      Luoja soitti tietä myöten,
    Maata myöten Maariainen,
    Sata santtia jälestä,
    Tuhat muita tuttavia.
      Silta vastahan tulevi.
    Luoja sillalle kumarsi,
    Antoi kättä siltapuille.
      Enkelit imehtelevät,
    Pyhä rahvas naurahtavat:
    "Katso meiän Luojuttamme,
    Ja juta Jumaluttamme,
    Kuten sillalle kumarsi,
    Antoi kättä siltapuille!"
      Luoja vasten vastaeli:
    "Sillä sillalle kumarsin,
    Annoin kättä siltapuille,
    Silta hoiteli minua;
    Kunis julki Juuta käynyt,
    Vaelsi meteli kansa,
    Paha rahvas pois pakeni,
    Sinis seisoin sillan alla."
      Luoja soitti j.n.e.
    Aita vastahan tulevi.
    Luoja aialle kumarsi
    -- -- --
    "Sillä aialle kumarsin,
    Annoin kättä aitapuille;
    Sinis istuin aian alla."
    -- -- --
    Kirkko vastahan tulevi.
    Luoja kirkolle ei kumarra,
    Anna ei kättä kirkkopuille.
    "Sillä en kirkolle kumarra,
    Anna en kättä kirkkopuille;
    Kirkost' oon otettu kiinni,
    Kappelista kahvaeltu."

Tämä kappale on melkein liiankin täydellinen, sillä sopii epäillä, onko
myös aita keskimmäisenä vastaantulijana runoon alkuansa kuulunut.
Hevaan puolen yhdessätoista kappaleessa tavataan aita ainoasti yhdessä
sillan ohella ja toisen kerran sen sijalla.[268]

Soikkolassa tavataan vielä aidaspuut toisen typistyneen kappaleen
säkeissä:[269]

    Antanut ei kättä aiaspuille,
    Kumartainut ei kirkkopuille.

Sitä paitsi esiintyy Soikkolassa toisintomuoto, jossa sillan jälkeen ei
tule aita, vaan _keko_:[270]

      "Sillä sillalle kumartain,
    Jos mä tässä yötä vietin,
    Konsa Juutit loitse läksit,
    Pahat miehet pois pakenit."
    -- -- --
    "Sillä keolle kumartain.
    Annoin kättä sankapuulle,
    Jos mä siinä yötä vietin.
    Konsa Juutit loitse läksit."
    -- -- --
    "Sillä kirkolle en kumarra,
    Anna en kättä alttarille;
    Kirkossa kiinni otettihin.
    Alttarissa ahistettihin."

Jos ottaa huomioon, että keskimmäinen vastaantulija on harvinainen,
vaihteleva ja ennen kaikkea tarpeeton, koska siitä annetaan juuri sama
lausunto kuin ensimmäisestä, niin tulee siihen päätökseen, että
kaksiluku on kolmelukua alkuperäisempi. Runon perusajatuksena onkin
selvästi sillan ja kirkon vastakohta. Halpa, kaikkien poljettava
siltasalvos on Luojaa suojellut, jota vastoin hänellä ei ole ollut
mitään turvaa temppelirakennuksen pyhyydestä. Mahdollisesti on tämä
kuvaus syntynyt niistä raamatullisista kertomuksista, joissa mainitaan,
mitenkä Vapahtajaa usein vaanittiin Jerusalemin temppelissä, ja mitenkä
juuri tämän temppelin ylimmäiset papit häntä vainosivat, vaikka
alhaisen "kansan" tähden eivät tohtineet häneen käydä käsiksi
julkisella paikalla (Math. 21: 46).

Mainitun sillan ja kirkon vastakohdan säilyminen useimmin ja
selvimmin Hevaan puolella viittaa runon leviämiseen Keski-Inkeristä
Länsi-Inkeriin. Joenperästä saadussa parissa kappaleessa, joissa se on
joutunut Lapsenetsinnän ja Luojan ylösnousennan väliin, on yksistään
kirkko tallella, jota Luoja kumartelee antamatta selitystä
ihmettelevälle kirkkorahvaalle.[271] Ja ainoassa Narvusin toisinnossa,
joka on aivan irtonainen, on sillan sijalla aita ja "siinä" Luoja sanoo
"yötä viettäneensä".[272]

Sekä runon ympäristöstä päättäen että sen leviämisen suunnasta,
joka sillä on yhteinen muiden inkerinmaalaisten Luojan virren osien
kanssa, on siis sekin luultavasti Länsi-Suomesta kotoisin. Sen
roomalaiskatolisen alkuperän tekisi aivan epäilemättömäksi sana santit
ylläpainetussa Soikkolan kappaleessa, jos sitä uskaltaisi pitää
varmasti runoon kuuluvana. Siinä se ei kuitenkaan esiinny kuin tämän
ainoan kerran. Ja samantapainen, vaan vielä komeampi kuvaus, tavataan
muutamassa Soikkolan puolen Niukahdusluvussa yksinomaan Neitsyt Maarian
kulkueesta käytettynä:[273]

      Maaria matkaa pitävi,
    Tuhat on eessä enkeliä,
    Sata santtia jälestä.
    Hän käy keskellä väkeä,
    Paistaa kuin pyhäinen päivä,
    Kumoittaa kuin kultaristi.

Arvattavasti Silta- ja kirkko-virsikin on ollut alkuansa erinäinen
runo. Tosin seuraava Hiiden sepän kahlinta on siihen Inkerin alueella
milt'ei säännöllisesti yhdistynyt, mutta koska tämä muualla sekä
itsenäisenä että toisin liittein esiintyy, ei sitäkään yhdistystä voi
pitää perin aikaisena.

Vielä myöhempi on Luojan ylösnousenta-virren kiintyminen runon alkuun.
Sen todistavat Keski-Inkerin kappaleiden suuri enemmistö, joissa tämän
asemesta Kirkko- ja silta-virren edellä käy _Niukahdusluku_.

Kertomarunoksi siten siirrettynä Niukahdusluku harvoin alkaa loitsun
tavallisilla alkusanoilla:[274]

    Luoja kirkkohon menevi,
    Heposella hiirakalla,
    Kalahauen karvaisella,
    Lohen mustan muotoisella.

Useimmiten on tämän sijalla toinen johdanto, joka välistä ilmankin
Niukahduslukua käy Silta- ja kirkko-virren edellä.[275]

      Ajoi Luoja tietä myöten,
    Maata myöten Maariainen,
    Ja kaksi pyhäistä miestä,
    Kolme korkeaa Jumalaa.
      Kukko lauloi, Kiesus kirkui
    Jumala jaloille pääsi,
    Luoja läksi liikkehelle.

 (Seuraa Niukahdusluku).

      Jumala jaloille nousi,
    Luoja läksi liikkehelle,
    Pyhähuomenna varahin,
    Ennen päivän nousemista,
    Kolmen koijoisen keralla,
    Kahen kanssa enkelien.

 (Seuraa välittömästi Silta- ja kirkko-virsi).

Joskus mainittua johdantoa seuraa vielä palanen Päivänpäästö-virttä,
ennen kuin Niukahdusluku varsinaisesti alkaa.[276]

      Läksi Luoja liikkehelle,
    Jumala jaloille nousi,
    Iltatulta ottaessa,
    Pärettä virittäessä,
    Ikkunoja pantaessa,
    Porttiloja sulkiessa.
      Meni tallihin mäelle,
    Oron suuren soimen luokse,
    Sielt' otti orosistahan,
    Ja valitsi varsoistahan,
    Mill' oli lampi lautasilla,
    Ojanen oron sivuilla,
    Kylmä kaivo alla kapjon;
    Sen otti orosistahan,
    Sen valitsi varsoistahan.
    Hyppäsi hyvän selälle,
    Karkas kaaron lautasille,
    Ajoi matkoa vähäsen,
    Teki tietä virstan verran.
      Pyy pyrähti, maa järähti,
    Tetri metsästä temahti,
    Kuohtui Kiesuksen hevonen.
    Kiesus maahan ratsahalta
    Kivelle maaperälle:
    Niukahtui hevosen jalka.
      Etsi tieltä tietäjäistä.
    Maanselältä mahtajaista,
    Lukulankoin laulajaista,
    Suolojen sopottajaista,
    Sinisen sitelijäistä,
    Punaisen puhelijaista.
    Saanut ei tieltä tietäjäistä --
      Tuo kun meiän Luojuemme,
    Ja meiän Jumaluemme,
    Kävi itse tietäjäksi,
    Tietäjäksi, taitajaksi,
    Lukulankoin laulajaksi j.n.e.
    Lihat liitti luihin kiinni,
    Luut liitti lihoihin kiinni,
    Teki päältä terveheksi,
    Sisästä kivuttomaksi,
    Päältä tuntumattomaksi.

Niukahdusluvun yksityiskohtainen esittäminen veisi liian kauas
loitsujen alalle.[277] Seuraavat huomautukset siitä riittänevät.
Niukahdusluku, jonka kertovainen osa kuvailee Vapahtajan ratsastusta
aasin selässä Jerusalemiin, on tässä muodossa katolista ja luultavasti
germaanilaista alkuperää. Ruotsin kautta se on tullut Länsi-Suomeen,
jossa on sovitettu Suomen vanhalle runomitalle. Savon puolelle
levittyään se on kehittynyt edempänä mainittavan pyyntarun avulla.
Luterinuskoisten Karjalaisten välityksellä on se kulkeutunut
kreikanuskoisille Itä-Suomessa ja Venäjän-Karjalassa, jossa se on
löydetty 1600 luvulla Tverin lääniin muuttaneiltakin. Karjalan
kannaksen kautta on Niukahdusluku samoin ikään saapunut Inkerinmaalle,
vieläpä Viron puolelle, niinkuin siellä tavattavat suomalaisten sanojen
väännökset todistavat.

Kuinka myöhäinen Niukahdusluvunkin liittyminen Silta- ja kirkko-virren
eteen on, voimme paraiten päättää sen täyteläisestä muodosta, joka on
tuntuvasti kehittynyt sen jälkeen kuin tämä loitsu, arvattavasti 1600
luvulla, Inkerinmaan kautta vaelsi Viroon. Etenkin tietäjän etsiminen,
joka huomattavasti siirtää pääpainon Niukahdusluvun kertovaiselle
osalle, on yksinomaan Varsinais-Inkerissä tavattava uusi lisäpiirre.

Vähemmän itsenäisen runon kaltainen, kuin Silta- ja kirkko-virsi, on se
lyhyt liite, joka Suomen Itä-Karjalassa tavallisesti yhdistää Luojan
ylösnousennan ja Hiiden sepän kahlinnan. Suistamalaista ja
Suojärveläistä toisintoa edustakoot kaksi rinnan asetettua
näytettä.[278]

      Pääsi Luoja kuolemasta,
    Katomasta valta kaikki.
    Meni Jordanan joelle,
    Pyhän virran pyörtehelle,
    Kussa Luoja ristittihin,
    Kastettihin valta kaikki;
    Hurmehia huuhtelevi,
    Likoja liottelevi,
    Puistelee, pömistelevi.

      Puistihen, pömistelihen,
    Luojan hauan partahalla.
    Astui Jordanan joelle,
    Pyhän virran pyörtehelle,
    Jeesuksen pesovesille,
    Jumalaisen kyynelille;
    Pesinen puhastelihen,
    Kumarteli kuusianne,
    Kuusianne, viisiänne,
    Seitsemänne maahan saaten.

Tämä liite nähtävästi perustuu loitsurunoissakin usein mainittuun
Vapahtajan kasteesen Jordanin joessa, jonka vedellä siitä syystä
uskottiin olevan erityisesti puhdistavan ja parantavan vaikutuksen.[279]

Joskus on Itä-Karjalassa tämän liitteen ja Luojan ylösnousenta-virren
väliin sovitettu vielä "kaiken ilman" osanotto, luultavasti
Päivänpäästö-runosta.[280]

    Rotihe ilmalle ikävä,
    Kaikelle ilmalle katomus,
    Luojasen on hauattua.
    -- -- --
    Puistelihe, pömistelihe,
    Paljon pahan jälkilöitä.

    Rotihe ilmalle ilosa,
    Kaikelle ilmalle kaunikkainen,
    Luojasen on noustuhua,
    Kallehen ylettyhyä.
    -- -- --
    Tuli Jordanan joelle j.n.e.

Myös Vienan läänissä on mainittu liite, vaikka verrattain harvoin
tavattavissa. Yhdessä kappaleessa se rajoittuu säepariin:[281]

    Meni hurmehen jokehen,
    Pesihen puhastelihen.

Toisessa, jota Lönnrot on Kantelettaren kokoonpanossa noudattanut
(vv. 696-9), tavataan neljä säettä, joista kaksi edellistä on lainattu
Kantelen synty-runosta.[282]

      Veäksen vesikivelle,
    Hurmehia huuhtomahan,
    Vatsallehen vaivoaksen,
    Veriä viruttamahan.

Kolmas muodostus, jossa huuhdotusta verestä syntyvät puolamarjat, tulee
edempänä esille.

Viimeksi on mainittava omituinen liite, joka Pohjois-Aunuksessa välistä
tällä paikalla esiintyy. Päivän selitettyä Marjatalle nähneensä hänen
poikansa pirulaisten piinattavana:[283]

      Jo hän Tuonela[han] menevi,
    Huutelevi, haajelevi:
    "Tuo venettä Tuonen tyttö,
    Lauttoa Lapalan lapsi!"
    -- "Mitä Tuonelle tulette?"
    -- "Tulen Tuonelta oraista,
    Maanalaista tappelijaa(!)."
    -- "Pitääkö rautainen vene?"
    -- "Kuusinen mun kuplattavi,
    Katajainen kannattavi,
    Rautapohja rauskahtavi."
    Jo hän Tuonelah[an] menevi.

Siellä seppä takoo kahletta ja tiedustelee Luojan kaulan paksuutta.

Alkuosa liitettä on selvästi lainattu Väinämöisen Tuonelassa käynnistä,
mutta loppuosa on mainitussa runossa löytymätön. Ja juuri se tulee
vielä parissa Aunuksen-puolisessa Luojan virren kirjaanpanossa esille,
vähän täydellisempänäkin. Toisessa, jossa lastansa etsivä Maaria pyytää
itse takovan sepän tuomaan venettä joen yli, tämä kysyy:[284]

      "Kuplattaako sun kuusinen,
    Vai kannattaako katajainen,
    Vai pitää rautainen vene?"
    -- "Kuplattaa mun kuusine vene."

Toisessa taas "virran emäntä", jolla on veneitä kolmin kutakin lajia,
tulee viemään kahletta takovan seppo Ilmollisen luokse, jolloin:[285]

    Mä nousin katajaisehen,
    Enpä noussut kuusisehen.

Samoin kuin Neitsyt Maarian virren monet myöhäsyntyiset lisäykset,
todistaa tämäkin, että pohjois-aunukselainen Luojan virren kokoonpano
on Vienan-puolisesta kehittynyt ja arvattavasti siis sieltä päin
kulkeutunutkin. Viimeksi mainittua päätelmää vielä vahvistaa se seikka,
että Luojan surma-virren varsinaiset kappaleet ovat Aunuksen puolella
aivan vaillinaisia ja katkonaisia,[286] ikäänkuin niille ei olisi
riittänyt enää tilaa laulajan ylen ahdatussa muistissa.



9. Luojan surma-virren jälkikappale. Hiiden sepän kahlinta.


Luojan surma-virren jälkimmäinen kappale kertoo, kuinka Luoja kahlitsee
Hiiden (s.o. helvetin) sepän omaan takomaansa kaularautaan.

Yksinkertaisimmassa muodossaan tämäkin runo esiintyy Keski-Inkerissä.
Siellä se, niinkuin on mainittu, melkein aina seuraa välikertomusta
Sillasta ja kirkosta, jonka edellä useimmissa tapauksissa käy
Niukahdusluku. Painettakoon esimerkiksi seuraava kappale.[287]

      Meni matkoa vähäsen,
    Teki tietä virstan verran.
    Seisottihen tien selällä,
    Kuuntelihen, kääntelihen,
    Kahen puolen katselihen,
    Kuuli Hiitolan takovan.
    "Missä Hiitola takovi,
    Hiien seppä hilkuttavi?"
    Ajoi pajan oven etehen,
    Muuna miesnä muukalaisna,
    Muukalaisna, matkalaisna.
    Antavi "Jumal api'a!"
      Kysytteli, kannoitteli:
    "Mitä Hiitola takovi,
    Hiien seppä hilkuttavi?"
      Hiien seppä, pitkä tukka,
    Hän kun vasten vastaeli:
    "Taon Luojan kahlehia,
    Jumalan kuristuspuita.
    Vaan en tieä takoessani,
    Kuin on paksu Luojan kaula,
    Kuin on paksu, kuin on pitkä,
    Kuin on poikiten leveä."
      Luoja vasten vastaeli:
    "Mittaele kaulahasi!
    Niin on paksu Luojan kaula,
    Niin on paksu, niin on pitkä,
    Niin on poikiten leveä,
    Kuin on kaulasi omasi."
    -- "A kun lukkuhun lutistat,
    Ikinaulaan nappaelet,
    Ikisalpaan salpaelet,
    Saatpi saatanan avaimet."
    -- "Älä anna avaimiasi."
      Tuo hullu Hiitolan seppo,
    Mittaeli kaulallensa.
    Luoja lukkuhun lutisti,
    Ikinaulaan nappaeli,
    Ikisalpaan salpaeli.
    Vei Hiien vuoren kukkulalle,
    Korkealle kalliolle,
    Laski vuoret vuotamahan,
    Kalliot karisemahan.
    "Huua siellä Hiien seppo,
    Kahlehia takoessasi!"

Päätössäkeet ovat nähtävästi huonoimmin kansan muistissa pysyneet,
melkein joka toisinnossa ne vaihtelevat, esim. vielä:[288]

    "Kilju siinä Hiitehinen,
    Kalju kannan pyörähinen,
    Kilju ilmoinen ikäsi!"

Tai:

    Tuossa hirnui Hiien seppo,
    Lukuissa lumomissahan,
    Nauloissa takomissahan.

Kolmessa kappaleessa tosin tavataan yhtäpitävä loppu:[289]

    Luoja lukkuhun lutisti,
    Luoja painoi palkimehen,
    "Seiso siinä niinkuin seinä,
    Asu siinä niinkuin aita!"

Mutta nämät päätössanat eivät ainakaan ole alkuperäiset, vaan selvästi
Verensulku-sanoista lainatut.

Soikkolan puolella tavataan Hiiden sepän kahlinta samoin ikään hyvin
säännöllisesti Silta- ja kirkko-virren yhteydessä, vaikka tämä pari
kertaa on sen loppuun eksynyt. Soikkolassa on Niukahdusluku ainoasti
kerran alkurunona, kerran myös, niinkuin on mainittu, Lapsenetsintä;
vaan neljästi on Luojan ylösnousenta sillä paikalla edustettuna.

Soikkolan laulutapa on tuntuvasti vaillinaisempi Hevaan-puolista.
Otettakoon ehein kirjaanpanoista näytteeksi:[290]

      Paja vastahan tulevi,
    Kääntihen sepon pajahan,
    Niin antoi "Jumal' api'a".
      Hiien seppo vastaeli:
    "Ei tänne Jumalan tarvis,
    Tänne on tarvis Hiiteläinen."
      Luoja vasten vastaeli:
    "Mitä Hiitelä takovi,
    Seppä Hiien kilkuttavi?"
      Seppä vasten vastaeli:
    "Jumalalle hirtinpuita,
    Luojalle kuristuspuita."
      Luoja vasten vastaeli:
    "Mittaele kaulallesi,
    Niin on pitkä Luojan kaula,
    Niin on pitkä, niin on paksu."
      Hiien seppo vastaeli:
    "A kun lukkuhun lutistat,
    Takasalpahan takistat?"
      Luoja vasten vastaeli:
    "Ei lukkoa käsin lutista,
    Takasalpaa ei takista."

Toisessa kirjaanpanossa on kuitenkin loppu paremmin säilynyt:[291]

    "Ei lukku lutistu kiinni,
    Lukulle luku pitävi,
    Takasalvalle sanaista."
    Niin Luoja lukun lutisti,
    Lutisti lukun kiinni,
    Takasalpahan satutti. --
    Jäi paha parisemahan,
    Kian täyen kiljumahan.

Saman kappaleen alussa "Hiien poika" on ilmoittanut takovansa Luojan
"kaakkipuita", Jumalan "ahistuspuita". Jos vielä otamme lukuun pari
kertaa Keski-Inkerissä mainitut "kaulapuut",[292] sekä edellä
esiintyvät "hirtinpuut" ja "kuristuspuut", joiden sijalla ainoasti
kerran "hirsi- ja kuristusrauat"[293] esiintyvät, niin emme voi olla
huomaamatta, kuinka säästäen tässä rautaa on käytetty. Nähtävästi on
ajateltu jalkapuun tapaista kaulapuuta, jossa ainoasti lukot ja
naulat[294] olivat raudasta taottuja. Nimitys "kaakkipuu" viittaa
häpeäpaaluun, johon kaulastakin pantiin kiinni. Mutta toiselta puolen
on kuvailtu myös hirsipuuta, koska välistä nimenomaan selitetään:[295]

    Mihin Luoja hirtetähän,
    Jumala kuristetahan.

Mahdollisesti tämä hapuilevaisuus johtuu siitä, että laulaja hänelle
tutuista rangaistuskeinoista on koettanut valita vastinetta Vapahtajan
ristinpuulle.

Suomen Itä-Karjalassa on Hiiden sepän kahlinta säännöllisesti
yhdistynyt Luojan ylösnousentaan ja tavallisesti mainitulla
lyhykäisellä liitteellä. Suistamalla lauletaan, mitenkä Luoja joessa
veren jäljistä peseydyttyään:[296]

      Astui alhoja saloja.
    Nousi koivun konkelolle,
    Lepän lengolle yleni.
    Kuuntelevi, kääntelevi,[297]
    Kuuli seppolan taonnan,
    Pahan joukon paukutuksen.
      Meni orjana oville,
    Palkkalaisna pajan suille,
    Itse virkki, noin sanoikse:
    "Mitä seppola takovi,
    Hiien seppo hilkuttavi?"
      Virkkoi vanhin Juuttahista:
    "Tuoll' on silmät vierahalla,
    Kuin eilisen Jumalan silmät,
    Kuta eilen hautasimme."
      Jeesus virkki Juuttahalle:
    "Onhan silmät vierahalla,
    Katsimet kuin kaalikalla."
      Virkki Jeesus Juuttahalle:
    "Mitä seppola takovi,
    Hiien seppo hilkuttavi
    [Pajassa ovettomassa,[298]
    Ilman ikkunattomassa]?"
      Virkki vanhin Juuttahista:
    "Taomme Jumalan rautoa,
    Jeesuksen kuristusköyttä."
      Jeesus virkki, noin sanoikse:
    "Ei ole lukku Luojan lukku,
    Kun käsin lukittanehen,
    Sormin solmieltanehen;
    Äsken on lukku Luojan lukku,
    Kun sanoin lukittanehen,
    Sanoin solmieltanehen."
      Virkki vanhin Juuttahista:
    "Enpä muistanut mitata,
    Kuin pitkä Jumalan kaula,
    Kuin on pitkä, kuin on paksu,
    Kuin on kunnekin leveä."
      Jeesus virkki Juuttahalle:
    "Tunnen mä Jumalan kaulan.
    Kuin on pitkä, kuin on paksu,
    Kuin on kunnekin leveä.
    Kuin on pitkä sinun kaulas,
    Niin pitkä Jumalan kaula,
    Niin on pitkä, niin on paksu,
    Niin on kunnekin leveä.
    Mittoa vain oma kaulas!"
      Mitteli hän, määräeli,
    Nosti rauan kaulahansa.[299]
      Perän polki kalliohon,
    Vuorehen teräksisehen,
    Itse virkki, noin sanoikse:
      "Ole siinä sinä ikäsi,
    Kuni kuuhut kääntelevi,
    Päivä päälle paistanevi!
    Kivi kovetkokon,[300]
    Rauta lujetkohon,
    Lue kivi kovahan."
              Amin, amin!

Luojan puhe lukosta on tässä ilmeisesti väärällä paikalla ja sitä
paitsi vaillinainen vastaavaan inkeriläiseen kohtaan verraten. Myös
alkusäkeissä kuvattu puuhun nouseminen tuntuu sopimattomalta ja muista
runoista lainatulta.

Molemmissa suhteissa tapaamme Suojärven toisinnot alkuperäisemmällä
kannalla. Jo ensi säkeet tuntuvat hyvin luontevilta, johtaessaan meidät
hiilen- ja sydenpoltosta mustuneitten maisemain kautta Hiiden sepän
pimeään pajaan.[301]

      Astui soita, astui maita,
    Hiitten hiilikankahia,
    Jumalten sysimäkiä,
    Kuului seppola takovan,
    Hiitten seppä kilkuttavan,
    Pajassa ovettomassa,
    Ilman ikkunattomassa.

Viimeksi mainittu säepari on kuitenkin loitsuista lainattu, arvatenkin
pistosnuolien taonnasta, joka tapahtuu salaa pirun pimeässä
pajassa.[302] Yhtä huonosti kuin Suistamalaisessa näytteessä soveltuu
Suojärvelläkin tavattava Luojan tulo ovelle, jopa kynnykselle[303]
pajan muka ovettomuuteen.

Inkeriläisellä Luojan tervehdykselläkin on Suojärvellä
vastineensa:[304]

      Pyörähti pajan ovelle:
    "Terve on teille seppolalle,
    Jumalan apu seppolalle!"
      Virkki Juutas joukon vanhin:
    "Ei tähän ensinkään kelpaa Jumalan apu."

Vielä selvempi kuin Inkerin puolella on Luojan ja Hiiden sepän välinen
loppukeskustelu seuraavassa Suojärveläisessä kappaleessa. Luojan
käskettyä mittaamaan omalle kaulalleen:[305]

      Virkki vanhin Juuttahista:
    "Enpä julkea panna,
    Kun ei lukkua lukutta,
    Salpa'atta(!) avaimetta."
      Jumalainen armollinen
    Virkki tuohon, noin pakisi:
    "Mikä lukutta lukunnut,
    Avaimetta salpautunut?"
      Sitten vanhin Juuttahista
    Panetteli kauloillehen.
      Jumalainen armollinen
    Virkki tuohon, noin pakisi:
    "Lukkuate ilman lukutta,
    Salpa'ate ilman avaimetta,
    Salpa'ate Jumalan sanoilla,
    Lukkuate Jumalan pakinoilla,
    Siksi ilmaksi ikeä,
    Kuni kuuta, kuni päivää!"

Ennen tätä vuoropuhelua esiintyy vielä Hiiden sepän epäilys, sen
johdosta että Luoja tietää ilmoittaa kaulan mitat.[306]

      Virkki Juutas joukon vanhin:
    "Mistä sinä sen miehen tunnet?"
      Luoja vaivoin vastaeli:
    "Kyllä minä sen miehen tunnen.
    Olin nuorra mies metsänkäyjä,
    Uro korven kolistaja,
    Siinä minä häntäkin rukoilin."

Sekään ei ole Suojärveläinen lisäys, sillä siihen löytyy jo Suistaman
puolella vastine erään vaillinaisen kirjaanpanon säkeissä:[307]

    -- -- --
    "Sentähen on silmät sennäköiset,
    Kun olen miehen nähnysiä,
    Uron arvaeltusia.
    -- -- --
    Annas miekin mittaelen,
    Mittaelen, määräelen,
    Mie olen miehen nähnysiä,
    Uron arvaeltusia."

Venäjän Karjalan laulutavasta antaa meille selvän käsityksen
Kantelettaren laitos, joka paraasta päästä noudattaa Latvajärven
Arhipan toisintoa,[308] Ainoasti "julman Juuttahaisen" epäilykset
Luojan tietojen ja näön johdosta ovat Lönnrotin monistelemat.
Kansanrunossa hän yksistään ihmettelee:

    "Niin on sulla silmät suuret,
    Kuin on eilisen Jumalan,
    Niin on pitkät silmiripset,
    Jonka maahan hautasimme."

Johon "Jumalan poika" vastaa:

    "Sillä mull' on silmät suuret
    Viikon katsoin syöjän suuhun,
    Partahan palan purijan, j.n.e.
    Leuoille[309] lesettelijän."

Tämän selityksen sijalle, joka on Venäjän Karjalassa tavallisin,
ilmestyy joskus toinenkin:[310]

    "Katsoin kantosen takoa,
    Kilketin kiven takoa."

Välistä esiintyvät molemmat yhdessä:[311]

    "Katsoin kantosen takoa,
    Kiven suuren suojasesta;
    Katsoin viikon syöjän suuhun,
    Leukahan lesottelijan."

Luojan virren julkaisussaan Topelius, jolla oli käytettävänään molemmat
vastaukset erikseen kahdessa kappaleessa, laittoi toiselle uuden
kysymyksen:[312]

    "Miksis olet kovin osaava?"
    -- "Kauoin katsoin syöjän suuhun."

Lönnrot on ensinnäkin tämän kahtia jaon, jonka piti kansanomaisena,
hyväkseen käyttänyt (vv. 769-780). Sitä paitsi hän otti varteen toisen
vastauksen molemmat yllämainitut vivahdukset. Jälkimmäisen ensi sanassa
hän muutti yhden ainoan kirjaimen (katsoin -- kasvoin) ja siitä
syntyneen uuden ajatuksen mukaan sekä toisen vastauksen avulla (kauan)
muodosti lisäsäkeen, joten tämä kohta tuli kuulumaan (vv. 765-8):

    "Sillä pitkät silmäripset,
    Kauan kasvoin kankahalla,
    Kasvoin kantosen takana,
    Kiven suuren suojasessa."

Mutta myös kansanomaisen kannon takaa "katsomisen" hän tahtoi säilyttää
ja liitti sen edelle säkeet: (vv. 748-9; vrt. 623 ja 617):

    Siinäpä olin minäkin,
    Luojan hauan partahalla.

Ajatuksen tähän sovitukseen hän lienee saanut kolmannesta kansanrunon
toisintomuodosta, jossa Luoja selittää silmiensä palon:[313]

    "Kauan itkin kuollehia,
    Kaipasin kaonnehia,
    Katsoin kauan Luojan (!) suuhun,
    Partahan palan purijan."

Vaikeampi on sanoa, mistä Lönnrot sai mainittuun vastaukseen kuuluvan
kysymyksen (vv. 743-5):

    "Mistä tieät Luojan kaulan,
    Kuin on paksu, kuin on pitkä" j.n.e.

Itäkarjalaisia toisintoja ei Lönnrotilla vielä ollut käytettävänään ja
on niissä kysymys hiukan toisenlainen. Tämäkin kohta siis todistanee,
kuinka lähelle kansanrunoa Lönnrot omissakin muodostuksissaan
vaistomaisesti osasi.[314]

Yksinomaan Arhipan laulutapaan perustuu Juuttaan valitus kahleen
valmistuttua, ettei hän sitä saata mitellä omaan kaulaansa
(vv. 789-790):

    "Ei minun käteni käänny,
    Eikä sormeni sopine",

sekä Jumalan pojan vastaus (vv. 795 -- 6):

    "Kääntyisi minun käteni,
    Sekä sormeni sopisi."

Laulaja on nämät säkeet nähtävästi lainannut loitsurunoista, joissa
ovat hyvin tavalliset hierojan sanat:[315]

    Kuhun ei kääntyne käteni,
    Mihin ei sormeni sopine,
    Käyköhöt käet Jumalan;
    Sopikohon Luojan sormet.

Arhipan mukaan Kantelettarenkin laitoksessa Luoja on vastaamatta Hiiden
sepän viimeiseen pelkoon lukon suhteen, johon häneltä vielä avain on
tekemättä.

Topeliusen julkaisusta ynnä Sjögrenin kirjaanpanosta olisi Lönnrot
kyllä löytänyt Luojan vastauksen aivan samanlaisena kuin Inkerissä ja
Itä-Karjalassa.

    "Vuotas minä mittelen!"
    -- "Enpäs anna mitellä,
    Sinä lukkohon lukitset,
    Sinä painat palkimehen."
    -- "Enpä lukkohon lukitse,
    Enpä paina palkimehen."
    Mittelevi, määrelevi,
    Jopa lukkohon lukitsi j.n.e.

Mutta Lönnrot ei ole tahtonut tällä piirteellä lisätä sitä läpikäyvää
valheellisuuden ja petollisuuden vaikutusta, jonka runon juoni Venäjän
Karjalan oppimattomiin laulajiinkin tuntuu tehneen. Yhdessä Vienan ja
Aunuksen läänin rajaryhmän toisinnossa jo Luojan selitys silmiensä
johdosta aiheuttaa Hiitolan isännän huomautuksen, nähtävästi
Väinämöisen Tuonelan-retkestä lainatun:[316]

    "Jo tunnen valehtelijan,
    Keksin kielahin sanojan",

johon Jumalan poika ikäänkuin puolustukseksi vastaa:

    "Vakakin valehtelevi,
    Kielaskin toen sanovi."

Toisessa Aunuksen-puolisessa kappaleessa kuuluu runon loppu:[317]

      "Eläs lukkuhun litsistä,
    Eläs paina pantimehen!"
      Sanovi Jumalan poika:
    "Ei ole lujat käsilukut,
    Ne lukut lujat tulevat,
    Jotka Luoja, lukkuavi."
    Itse lukkuhun litsisti j.n.e.
      Hiien vanhin vastoavi:
    "Jopahan olit Jumala,
    Jopahan sä minun petit!"

Kolmannen, Vienan läänin kappaleen päätössanat osoittavat, mitenkä itse
kansa omantuntonsa kannalta on yrittänyt selittämään runon
ajatusta:[318]

    Synti Luojalle tulevi,
    Iän kaiken valtialle.
    Luoja ei synnistä lukua piä.

Huomattava kuitenkin on, että viimeksi mainittu selitys on
uudenaikainen. Vanhemman kansankäsityksen mukaan, niinkuin kaikkien
kansojen tarusto todistaa, pidettiin sukkelaa viekkautta pikemmin
ansiona, kuin vikana. Mutta ennen kuin ryhdymme tarkastamaan, mitenkä
juuri tämä runo on semmoisen periaatteen mukaan muodostunut, on meidän
otettava selkoa siitä, mistä päin se on nykyisille laulupaikoillensa
levinnyt.

Että sekin on Varsinais-Inkerissä siirtynyt suunnassa idästä länteen,
voimme päättää Hevaan ja Soikkolan puolisten runojen vertailusta, jonka
lisäksi tulee, ettei sitä läntisimmässä Inkerissä, Narvusin puolella,
ollenkaan ole tavattu. Siitä päättäen on se Itä-Suomesta Karjalan
kannaksen kautta kulkeutunut Inkerinmaalle.

Esilläolevan runon todella tapaammekin Karjalan kannaksen laulualueen
pohjoispäässä, Jaakkiman tienoilla, vieläpä yhdessä Luojan haudan
kaivamisen kanssa.[319]

      Rauti takoi pajassansa,
    Otsa hiessä helskytteli.
      Kysyi Luoja Rautaselta:
    "Mitä takoo Rauti,
    Hiien seppä hilkkasee."
      Vastaa Rauti Luojallensa:
    "Kahlehita Luojan kaulaan.
    Mut en tieä,
    Kuin on paksu Luojan kaula."
      Sanoi Luoja Rautiselle:
    "Kuin on konna omakaulas."
    Luoja lukkoon rapasi.
      Rauti kaivoi pitkän hauan,
    Seitsemän sataa syltä.
      Kysyi Luoja Rautiselta:
    "Mitä Rautinen kaivaa?"
      Vastaa Rauti Luojallensa:
    "Luojalle syvän haudan,
    Johon Herra haudataan."
      Luoja lukkoon rapasi:
    "Kiru tuossa kinnahinen,
    Paru tuossa pannahinen,
    Luojan lukkojen välissä;
    Kust' et pääse päivinäsi,
    Selkiä sinä ikänä,
    Kuni maa ja taivas seisoo."

Tämä toisintomuoto ei kuitenkaan johda Varsinais-Inkeriin, vaan
Itä-Karjalaan, jossa molemmat Luojan surmavirren kappaleet
säännöllisesti esiintyvät yhdistettyinä. Inkerin puoleile on niiden
täytynyt kulkeutua jo ennen yhteenliittymistään.

Erikseen on Suomen itämurteen alalla Hiiden sepän kahlinta useita
kertoja muistiin pantu, enimmiten suorasanaisen kertomuksen muodossa,
josta runosäkeet paikoittain läpikuultavat. Näiden todistusvoimaa
heikontaa vaan se seikka, että kaikki ovat uusimman ajan kirjaanpanoja,
joissa vilkkaamman liikkeen, koulun ja kirjallisuuden vaikutus on alati
lukuunotettava. Tosin niissä tavataan lisäselityksiä semmoisia kuin:
"kivi oli ennen niin pehmeätä, että askelet jäivät kallioon, ja rauta
niin, että käsissään sai muokkailluksi" ja: "siitä asti piru kahlettaan
viilaa, jott'ei ole kuin jouhen verran pitämässä, vaan pitkää
perjantaita vasten tulee aina yhtä vahvaksi kuin ennen."[320] Mutta
molemmat huomautukset voivat johtua muusta kansanuskosta, joka on
runosta riippumaton. Jälkimmäiseen on verrattava suorasanainen kertomus
kahleen hiomisyrityksestä, joka joskus Venäjän-Karjalassa, niinkuin
saamme nähdä, on runon loppuun liitetty. Vastaavalla paikalla ilmestyy
myös Suomen Itä-Karjalassa seuraava taikauskoinen käsitys. Kahleesen
lukittuna Juutas huudahtaa: "min pyhänä päivänä veistä hiotaan, sen
kahle kaulassa hoiketkoon!" Vaan Luoja vastaa: "minkä (pyhänä) kattilaa
(eli: kattilan pankaa) pestään, sen kahle järetköön!"[321]

Jälkiä Hiiden sepän taonnasta itäsuomen alueella tapaamme vielä parissa
vanhemmassa kirjaanpanossa. Siinä Päivänpäästö-runossa, jonka Reinhold
von Becker v. 1819 sai rovasti K.F. Aejmelaeuselta Paltamossa,
kerrotaan mitenkä yöllä syntynyt Väinämöinen:[322]

    Takoi Herran tarpehia,

joka selvästi viittaa Hiiden sepän taontaan. Siihen nähden että runon
löytöpaikka on niin lähellä Venäjän-Karjalan rajaa, voi kuitenkin
ajatella sen tuolta puolen tulleen.

Mutta aivan Savon sydämestä, Leppävirroilta, on v. 1858 löydetty
loitsu, jonka seassa on säkeitä säilynyt sekä Päivänpäästö-virrestä
että kysymyksessä olevasta runosta.[323]

    Mistä lie pulma j.n.e.
    Luoja ennen kuut kehitti,
    Kuut kehitti, päivät päästi.
    Luoja saatanan kirosi
    Vuorihin terässekoihin,
    Rautaisihin kallioihin.

Onpa Länsi-Suomessakin esillä olevasta runosta muisto tallella
muutamassa raudanluvussa Kankaanpäästä.[324]

    Pehmennä rauta,
    Kovenna rauta,
    Pidä viha!
    Koska silloinkin pehmennit,
    Kun piru kahleiss' oli.

Suorasanaisia tarinoita pahan hengen kahlitsemisesta on löydetty myös
Norjan Lappalaisilla ja Saarenmaan Virolaisilla. Edelliset kertovat
_Perkel'in_ taistelusta _Jubmel'in_ kanssa seuraavasti.[325] Perkel oli
laatinut rautakahleet, joilla hän sitoi Jubmelin, heittäen vielä suuren
vuoren hänen päälleen. Mutta Jubmel pääsi irti, sitoi vuorostaan
Perkelin sekä viskasi vuoren hänen päälleen. Kun Perkel jälleen sieltä
irtautui, niin kiveä ja tomua lensi ilmaan. -- Jälkimmäisillä on
tämäntapainen tarina.[326] Nuoren Jumalan, Jeesuksen, astuttua alas
helvettiin, paha henki, joka ei häntä tuntenut, käski sulkea oven. Vaan
Jeesus sen avasi ja muutti samalla rautaiset ovipuoliskot kultaisiksi.
Paha henki yritti niitä jälleen kiinni panemaan, etteivät ihmissielut
pääsisi ulos. Silloin Jeesus läheni häntä ja pani vasemman kätensä
nimettömällä sormella hänen kaulaansa yhden ainoan rautaisen kahleen,
joka paikalla meni lukkoon: tee mitä tahdot, et saa auki! Ihmissielut
Jeesus vei sitten mukanaan taivaasen.

Niinkin yhtäläisten tarinain ilmestyminen Länsi-Suomessa, Norjan
Lapissa ja Saarenmaalla, joihin kaikkianne on skandinaavilainen
vaikutus ulottunut, ei ole mitenkään muuten selitettävissä, kuin
olettaen skandinaavilaisissakin maissa olleen keskiajalla yleisen
kansankäsityksen, että Vapahtaja on helvetissä pahan vallan
kaularautaan kahlinnut.[327]

Luojan virren tutkimuksessaan Borenius osoittaa, mitenkä mainittu
käsitys perustuu n.k. Nikodemuksen evankeliumiin.[328] Tämän mukaan oli
Jeesus astuessaan alas tuonelaan kukistanut kaksi pahaa henkeä:
saatanan eli kuoleman ruhtinaan, jonka oli tallannut maahan, sekä
manalaisten ruhtinaan perkeleen, jonka oli ottanut kiinni, päästäen
samalla vapaiksi ne vanhurskaat, jotka perisynnin tähden olivat
sidottuina. Samassa apokryyfisessä evankeliumissa häämöittää myös
suomalaisen runon perusajatus: pahan vangitsemisesta viekkaudella.
Kuoleman ruhtinas oli jo riemuinnut, toivossa saavansa valtaansa
Jeesuksen, joka sanoilla: "minun sieluni on murheissaan kuolemaan
asti", oli muka ilmaissut häntä pelkäävänsä, vaan manalaisten ruhtinas
oli silloin varoittanut: "lausuessaan kuolemaa pelkäävänsä, on hän
ainoasti tahtonut sinua pettää."[329]

Nikodemuksen evankeliumi on keskiajalla ollut paljon käytetty, niinkuin
muistakin Luojan virren osista olemme nähneet. Sen vaikutus on
huomattavissa esim. Englannin katolisessa runoudessa. Vanhin
englanninkielinen runoilija Caedmon, joka eli 7:nnellä vuosisadalla,
kuvailee saatanan valituksessa, mitenkä kova rauta tulikuumana taottiin
hänen ympärilleen renkaiksi, joilla Jumala oli hänet nimenomaan
kaulastakin kiinni sitonut.[330]

Kristillisen vaikutuksen alaisina ovat niinikään muodostuneet
islantilaisten vanhoissa lauluissa ja tarinoissa kertomukset pahan
Lokin ja hänen poikansa Fenris-suden kahlitsemisesta. Jälkimmäisen
saavat Aasat petoksella houkutelluksi kolmesti itse koettelemaan
yllensä heidän tuomiaan kahleita. Lokin he taas kiinnittävät kallioon
toisen hänen poikansa suolilla, jotka samassa muuttuvat raudaksi.[331]
Tietystikään eivät nämät Edda-tarut, joita tuskin Ruotsissa lienee
tunnettu, ole suomalaisen runon kehitystä aiheuttaneet. Vaan sen voinee
näistä päättää, että skandinaaveillakin on löytynyt legendoja, joissa
on kuvailtu pahan hengen kahlinnan tapahtuneen petoksella sekä
kahleitten kaulaan pannessa koventuneen. Viimeksimainitun piirteen
suomalaisessa runossa voinee siis pitää alkuperäisenä, vaikka
se on unohtunut inkeriläisistä toisinnoista, joissa muutenkin
loppu on vähimmän eheänä säilynyt. Huomattava on myös Luojan
ylösnousenta-virressä päivänpaisteen sulattava vaikutus kiviin tai
metalleihis, joka edellyttää mielikuvaa niiden muinaisesta pehmeydestä
ja sulavuudesta.



10. Luojan surma-virren laajennus Suomen itäisimmässä Karjalassa.


Suomen Itä-Karjalassa, niinkuin olemme nähneet, ei Tapanin virrestä
löydy jälkeäkään, ja Neitsyt Maarian virren kappaleet ovat siellä
osaksi kadonneet, osaksi harvinaiset tai muihin yhteyksiin eksyneet.
Päin vastoin kolmas Luojan virren osista, Luojan surma-virsi, on siellä
sekä runsaasti että hyvin edustettuna. Ja sitä on vielä koetettu
edelleen kehittääkin.

Suomen itäisimmässä Suojärven pitäjässä löytyy keskellä saloa Maanselän
rinteillä yksinäinen Kotajärven kylä. Suojärven eteläpäästä, jonka
vasta nykyisin rakennettu neljättä peninkulmaa halki soiden suoristava
maantie yhdistää lähimpään kylään Suistaman puolella, on vielä
astuttava parin peninkulman pituista jalkapolkua. Tien löytämiseksi ei
opasta kaipaa, vaikka koko välillä on vain yhdessä kohti ihmisasumus
eikä vastaantulijoista toivoa, sillä muuta polkua ei haaraannu sivulle
uralta, joka tuopi ja viepi tuohon umpisopukkaan. Yksinkulkijasta
tuntuu ikäänkuin vaeltaisi tarujen Tapiolassa, ja mesikämmenen tielle
jättämät jäljet hänelle havainnollisestikin osoittavat, ettei metsän
kuningas asusta aivan kaukana. Vihdoin iso, aukea halmemaa ilmaisee
karjalaisen -- ensi tunnelmassa sanoisi: kalevalaisen -- kylän löytyvän
tässä korven kätkössä.

Kotajärvellä on myös Luojan surmavirsi saanut viimeisen tyyssijansa
Suomen rajojen sisäpuolella. Että tämä Itä-Karjalaan saapuessaan heti
sinnekin on tien osannut, todistaa ennen huomautettu alkuperäinen
piirre päivän sulattavasta vaikutuksesta Luojan haudan päällepainoksi
pantuihin kiviin, joka ainoasti siinä paikassa mainitulla alueella on
säilynyt.

Vaan lisäksi on Luojan surma-virsi Kotajärvellä saanut useita vallan
uusia lisäyksiä. Muuallakin Suojärvellä on mainitun virren runomitta,
itäsuomalaisten kielimuotojen vaihtuessa yhä enemmän aunukselaisiin, jo
monessa kohdin rikkoutunut, niin että se paikoitellen lähenee
suorasanaista esitystä. Siitä syystä ei ollut enää vaikea tähän
yhdistää semmoisiakin tarinoita, joilla ei alkuansa ollut minkäänlaista
runomittaa, sovelluttamalla niihin jonkinlaista poljennontapaista.

Maisteri Hj. Basilier, joka talvella 1884 kirjoitti muistiin Luojan
surma-virren Kotajärvellä, huomauttaa, että alku siihen osattiin vain
suorasanaisessa muodossa, ja että laulaja ynnä eräs toinen vanhempi
vaimo esittivät sen seuraavin piirtein.[332] Muutamalle tsaarille
syntyy _Iuta_ poika. Vanha ukko tulee katsomaan lasta: "lapsi tämä
hyvä, vain merkit eivät ole hyvät." Sen tähden tsaari panee lapsen
tynnöriin ja työntää mereen. Kauan kuplittuaan Iuta lopulta
sortuu pakanamaahan toisen tsaarin luo, joka hänet ottaa omaksi
lapsekseen, kun on ylen kaunis katsoa. Jäljestäpäin syntyy kuitenkin
tsaarinnallekin poika, jota koulutetaan Iutan kera. "Shkolassa" Iuta
tappaa kasvatusveljensä ja pakenee, osuen takaisin syntymämaahansa.
Siellä kun kerran menee hedelmiä varastamaan puutarhasta, jota tsaari
itse vartioitsee, tulee tietämättään murhanneeksi oman isänsä.
Murhaajaa tuntematta leskitsaarinna valitsee miehekseen Iutan hänen
muhkean muotonsa tähden. Vasta yhdeksäntenä päivänä hän rupeaa
tiedustelemaan tämän elämänvaiheita. Seurauksena on, että Iutan taas
täytyy paeta. Hän joutuu nyt Vapahtajan luo, joka säälistä ottaa hänet
opetuslapsekseen.

Opetuslapsena ollessaan, jatkuu kertomus, Iuta kerran menee pakanain
linnaan, jossa juuri sattuu olemaan "praasnikka" eli juhlanvietto.
Täällä Iuta humaltuu ja pettää Vapahtajan. Hädän tullessa jättävät
hänet muutkin opetuslapset. Pakanat nyt ottavat Vapahtajan kiinni,
rääkkäävät kuolijaaksi ja vihdoin hautaavat, niinkuin virressä
kuvataan. Ylösnoustuansa tahtoo hän ottaa Iutankin, samoin kuin muut,
uudestaan opetuslapsekseen, vaan tämä lähtee järven yli pakoon ja
hukkuu.

Edellinen osa kertomusta on selvästi suorasanaista satua, venäläisen
kansantarinan välityksellä muodostunutta vanhasta legendasta, jossa
sekä raamatullinen kertomus Mooseksen lapsuudesta että kreikkalainen
taru onnettomasta Oidipous-kuninkaasta ovat Juudas Iskariotin
nimelle sovitetut. Tämän legendan mukaan, joka oli länsimaillakin
keskiaikaisissa käsikirjoituksissa ynnä uudemman ajan kansankirjasissa
yleisesti levinnyt,[333] oli Juudas varakkaan juutalaisen poika ja
joutui arkkuun pantuna Skariot nimiselle saarelle, jonka kuningatar
hänet korjasi. Kasvatusveljensä surmattuaan pakeni Juudas laivalla
Jerusalemiin, missä pääsi Pilatuksen palvelukseen. Puutarhavarkaus,
joka aiheutti isän murhan, tapahtui Pilatuksen mieliksi, ja palkinnoksi
tämä sitten naitti hänelle rikkaan lesken. Mutta jälkimmäisen osan
yritti samana kesänä kolmas 50 vuotias nainen tämän julkaisijalle
runomitalla esittää yhdessä jaksossa Luojan surma-virren kanssa. Hän
sanoi oppineensa omilta vanhemmiltaan ja saneli sen pyynnöstä myöhemmin
vielä kerran vähäisillä lisäyksillä ja vaihdoksilla.[334] Murteellista
äänneasua kirjakielelle sovittaessa on pitänyt hakasiin panna ne
muunnokset, joiden kautta tavuitten luku säkeessä lisääntyy, ettei
runopuku tuntuisi vielä vaillinaisemmalta kuin mitä se on; huomattava
on niinikään, että illatiivi murteessa päättyy h-äänteesen eikä pitkään
vokaaliin, esim. Myndäh (= Myntään), joten myös runomitta kevenee.

      Neitsyt Maaria emonen on,
    Pyhä on piika taivollinen;
    Maariass' on maan alku vai,
    Luojass' on maan synty vai,
    Luojako maall' on ensin syntyi,
    Kasvatti Maaria poikaansa,
    Kaksikymmentä kaksi vuotta.
      "Hoi maammoni kantajani,
    Armas maion antajani!
    Työnnäpä minut maan käyntään."
    -- "Kuinpas minä sinut työnnän?"
    -- "En minä yksin lähe.
    Otan 10 braatjaa joukkoon,
    Yhestoista itse lähen,
    Kahestoista Iuda lähtee."
      Lähteepä Luoja maankäyntään,
    Pitkin maita matkailemaan,
    Poikki sois[ta] polvittelemaan.
    Matkaa Luoja joukon kanssa,
    Suurell' on suol[la] matkaellaan.
    "Elkää braatjat matkaelko!
    Taivahalliset kellot kuuluu,
    Nyt on tässä praasniekka."
      Ruvetaan he praasnuimaan,
    Tulipa heille leivän loppu.
    "Kuka täs[sä] nuorin, kuka täs[sä] kierin,
    Kuka menee leivän käyntään."
    Iudapa sanoi ensimmäiseksi:
    "Minä lähen leivän käyntään."
    Hänpä se puuttuu
    Hiitolaisien linnakuntaan.
      Hiitolaiset häl[tä] kysytään:
    "Mitäpä sinä tänne kävit?"
    -- "Minä tulin leivän etsoon."
    -- "Emmepä nyt leipää myö,
    Ennen puolta päivää vai,
    Myöskin meill' on praasniekka."
      He ruvetaan toimittamaan:
    "Mikä sinä miesi, kuka sinä miesi?"
    -- "Minä olen miesi Maarian pojan joukkoa."
    -- "Mittuinen on Maarian poika?"
      Hälle ryypyt ryyppäytetään,
    Häntä vielä ruuatetaan,
    Jopa Iuda vesseltyypi.
    "Minpä maksaa Maarian poika?"
    -- "30 kultarahaa."
      Häl[le] rahat annetaan vai,
    Häl[le] leipää myyään vielä.
    "Tulkaa te vai kestiin kohta,
    Tulkaa nouseval[la] netälil[lä],
    Neljän päivän (torstain) ja
    Puolen päivän aikaan tulkaa!"
      Ruvetaan neljän päivän
    Puolen päivän aikaan syömään.
    Luoja virkkoi:
    "Nytpä meiän joukoss' ismen (petos)."
    Iuda kysyi ensimmäiseks:
    "Kuka täss' ismenän piti?"[335]
    -- "Oota kotvan aikaa menee."
      Syötiin he kotvanen vai,
    Syntyipä se kohu suuri.
    Katsoo Maarian poika,
    Jopa Hiitolaisien komannot tullaan.
    Iuda pakoon sauvahtihen.
      Luoja avas' ikkunan i:
    "Syöntä aika on rauha aika."
    Hän kun puhalti pihalle,
    Hiitolaiset polvillehen.
      Vielä syötiin vero eelleen.
    "Hoi nyt sinä Maarian poika!
    Emmepä me sinust' eroo."
    -- "Oha braatjat, oottakaa,
    Ottakaa vain puoli tiimaa,
    Ettekä te mene minun tuntijaksi,
    Ettekä te mene minun tietäjäksi."
      Tulipa heil[le] veron päättö,
    Avas Luoja ikkunan i:
    "Mitä lienette tahtonut,
    Saatte tulla nyt jo tupaan."
    Tultiin Hiitolaiset tupaan:
    "Kuka täss' on Maarian poika?"
    -- "Minä olen Maarian poika."
      Ruvettiin häntä lyömään,
    Kenpä pistää, kenpä iskee.

 (Tähän liittyy kertomus sokeasta ukosta, joka Luojan
 verestä saa näkönsä).

    Sokee ukko sanoo:
    "Pankaa keijäs tuohon kohtaan!
    Vielä minä pistän häntä."
      Toiset pantiin keijäs --,
    Pisti häntä sokee ukko;
    Lämmintä verta hälle tuli.
    "Mitäpä tuos[sa] nyt hiilavaa tulee?"
      Luoja sanoi:
    "Voiapa sokee silmiäsi!"
      Sokee verel[lä] voiti silmät,
    Tulipa sokeel[le] silmät vielä.
    Hänpä polvusilleen --:
    "Voipa tuota suurta kummaa!
    Ei tuo ois meiän piinattava,
    Kun tuo minul[le] silmät antoi."

Sen jälkeen seuraa Luojan surma-virsi yhä samassa puutteellisessa
runopuvussa. Ensin esitetään Luojan hautaaminen ja ylösnousenta
auringon avulla, jolle Luoja lukee "oman virren" eli "luvun". Sitten
kerrotaan, kuinka Luoja kulkiessaan Hiitolaisien hiilikankahilla kuulee
pajasta taonnan ja lentää pyyn muodossa pajan katokselle. Mutta pyystä
näkyy laulajalle muistuneen mieleen, että toinen pyyn tarina on väliltä
unohtunut. Luoksensa saapuneet "braatjat" Luoja lähettää maammollensa
sanaa viemään.

    "Hoi Maaria, älä itke!
    Jopa on Luoja päässyt vai."
    -- "Enpäs usko, enpäs smieti,
    Äsken on tosi,
    [Kun] pyyhyt pyrähtelee,
    Keitetty pyyhyt kattilassa."
      Silläpä sanal[la]
    Pyy pyrähti, maa järähti,
    Jeesuksen syän särähti.
    "On se nyt jo tosi ollut."
    Maaria polvusilleen --
    Hänkö muka (niin) ihastuiko.

Nyt palaa runo siihen kohtaan, mistä oli keskeytynyt. Pajan katokselta
raon kautta katsottuaan, mitä Hiitolaiset tekevät, Luoja muuttuu
jälleen mieheksi ja astuu pajan kynnykselle. Omituinen lisäpiirre on
"tshiepin" (kahleen) kolmenkertainen takominen ja kestävyyden
koetteleminen, lisäten rautaa kolmesta puudasta yhdeksään. Tämä piirre
näkyy olleen jo Europaeusen Kotajärvellä tapaamassa Luojan surma-virren
toisinnossa[336] ja on tiettävästi venäläisperäisistä saduista
lainattu.

Vielä kääntyy runon ajatus takaisin Juudaksen kohtaloon. Hiitolaisen
sanansa voimalla kahlittuaan Luoja kutsuu seuralaisensa jälleen
ympärilleen.

    Kaikk' on braatjat keräyttiin,
    Jo on
    Hiitolainen vangissa-ko.
    Katsoo-ko, Iuda juoksee suon rannetta myöten.
    "Hoipa Iuda, tule tänne!"
    Katsahti: ka Maarian poika,
    Braatjoin kera itse ompi.
    Hän-kö se pakoon huskahtihen.
    Hän-kö se viippa[s]i oikeel[la] käel[lä]:
    "Mene sinä Hiitolaisel[le] yskään!"

Eikä runo tähänkään lopeta, vaan antaa Luojan edelleen matkailla
"braatjoin" kera.

      Matka[s]i maita, matka[s]i soita,
    Matka[s]i kaunihil[la] kaseksil[la].
      Tulipa siinä
    Mustan mullan murtaj[a] vastaan.
    "Terve,
    Jumalan apu kyntäjäl[le]!
    Minä konsa täs[tä] matkaelin,
    Tämä kohta oli
    Pikkaraisen[a] vesikkona.
    Nytpä on jo
    Mustan mullan murrettavan[a]."
      Matk. kylän rantoj[a] myöten.
    Tuli paimonen vastaan vai.
    "Minä täst' on konsa kuljin,
    Nämä oltiin pienet vasat,
    Nytpä ollaan lypsylehmät."
      Meni hän i pagostalle.
    "Minä täst' on konsa matka[s]in.
    Viel' oli tässä Pagosta asettamatta,
    Nytpä on
    Papin parta homehes[sa],
    Kirkon seinä kiitsimessä."

Ensimmäinen ja laajin näistä Luojan surma-virren liitteistä, Juudaksen
kavallus, tavataan venäläisenkin kansanlaulun aineena ja löytyy useassa
kirjaanpanossa sekä Iso- että Vähä-Venäjältä, joiden sisällys on
kuitenkin suomalaiseen virteen verraten melkoista suppeampi. Näytteeksi
suomennettakoon muuan Kazanin ja Nishni-Novgorodin tienoilla
muistiinpantu.[337]

      Viikolla piinan Juuttahat
    Kristusta takaa ajoivat.
    Vaan eivät saaneet valtaansa,
    Kun eivät voineet tuntea,
    Vaikk' oli ilmi edessä. --
    Apostolien pöydältä
    Kun loppui leipä, torillen
    He lähettivät Juudaksen.
    Hän alkoi tiellä tuumata,
    Mitenkä pettää Jumala.
    Hän juoksi ristiin rastihin
    Ylimpäin pappein taloihin:
    "Kristuksen teille näytän mä,
    Minulle kolmekymmentä
    Jos kultarahaa maksatten."
    -- "Oi Juudas, meille tarpeesen
    Semmoiset miehet olisi."
    Juudaspa rahat korjasi,
    Sielunsa sulki helvettiin.
    Lukittuansa sielun niin,
    Ei enää mitään miettinyt,
    Kristuksen vainoon yhtyi nyt.
    Matkalla hänen kulkeissaan
    Juutalaisjoukko kerallaan,
    Kysyivät hältä: "mitenkä
    Kristuksen meille näytät sä?"
    Niin Juudas virkkoi: "katsokaat,
    Te Juutalaiset sotilaat,
    Kun Kristusta ma suutelen,
    Te hänet siitä tunnetten."
    Hän siten kiinni otettiin,
    Kristukseen takaa tartuttiin.

Myös loppuosalla suomalaista Juudaksen virttä, joka kertoo hänen
paostaan ja tuomiostaan, on vastineensa slaavilaisten Vendien
samanaineisessa laulussa.[338] Jumala maita pitkin matkaellessaan tulee
vähäisen lesken mökkiin, jossa pyytää kortteeria. Lesken valittaessa,
ettei hänellä ole leipää, lähettää sitä hakemaan Juudaksen, joka
joutuisimpana tarjoutuu menemään. Juudas tapaa Juutalaiskadulla
pelaavia Juutalaisia ja menettää heille leivän ostoon annetut 30
hopearahaa. Ne saa sitten takaisin myömällä Mestarinsa. Vapahtajan
ilmoittaessa, että hänet on petetty, Juudaskin kysyy: "olenko minä?" ja
saa vastaukseksi: "paraiten itse tiedät."

      Juudas oli nopsa,
    Juoksi, minkä jaksoi,
    Hirttäytyäksensä,
    Katuin katkerasti.
      Herra huusi jälkeen:
    "Käänny, palaa, Juudas!
    Anteeks' annan sulle,
    Synnistäs' sun päästän."

Vaan Juudas juoksi yhä edelleen, tapasi ensin kuusen, jonka ei arvellut
kestävän, ja viimein haapapuun, johon hirttäytyi ja joka siitä syystä
vapisee aina tuomiopäivään asti.

Kuitenkaan ei kumpikaan mainituista lauluista ole edes välillisesti
vaikuttanut suomalaisen runon muotoon. Se on vasta Kotajärvellä
runomittaan pantu suorasanaisesta sadusta, jota muuallakin Suojärvellä
kerrotaan. Esim. eräs Hautavaaran kylässä kuulluksi ilmoitettu tarina,
joka alkaa Iudan syntymästä, esittää hänen petoksensa melkein samoin
sanoin ja kääntein, paikoittain vähän täydellisemminkin.[339]

Juudaksen runon ja Luojan surma-virren välinen kappale, joka kertoo
näkönsä saaneesta sokeasta ukosta, on toisinto keskiaikaista sekä
länsi- että itämaisen kirkon kirjallisuudessa tunnettua Longinuksen
legendaa.[340] Tämä perustuu Johanneksen kertomukseen (19: 34) yhdestä
sotamiehestä, joka Vapahtajan kuoltua avasi hänen kylkensä keihäällä,
niin että siitä vuoti veri ja vesi. Johannes vakuudeksi lisää (v. 35),
että "joka on nähnyt, on sen todistanut"; osoittaen vielä Raamatun
kirjoitusta (v. 37): "he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet."
Kreikkalaisen sanan _éodaxos_ "nähnyt", joka tietysti tarkoittaa
evankelistaa, saattoi helposti väärin sovittaa sotamieheen
merkityksellä "näkönsä saanut", johon niinikään mainittu Raamatun
ennustus näkyi viittaavan. Sitä paitsi sekoittui roomalaiseen
sotamieheen hänen päämiehensä, jonka toiset evankelistat kertovat
samana hetkenä seisoneen ristin kohdalla ja tunnustaneen: "totisesti
oli tämä ihminen Jumalan Poika."[341] Molemmista on kristillisessä
perintätiedossa säilynyt yhtäläinen muisto: kumpikin he tulivat
kristityiksi ja kärsivät marttyyrikuoleman Kappadokiassa; yhteinen oli
heillä muka nimikin Longinus. Ei siis ollut kumma, että he jo aikaisin
keskiaikaisessa tarustossa sulautuivat yhdeksi ja samaksi henkilöksi,
joka Kristusta keihäällä pistettyään näki ja tunnusti erehdyksensä.
Että "näkeminen" oli alkuansa ainoasti henkisesti tarkoitettu, unohtui
pian havainnollisemman kansanomaisen käsityksen tieltä, jonka mukaan
sotamies myös ruumiillisesti sai näkönsä Kristuksen verestä ja niin
muodoin oli ollut sitä ennen heikkonäköinen tai sokea.

Sotamiehen oletetusta sokeudesta seuraa, että hänelle toisten täytyy
antaa keihäs käteen. Lausetapa "vastaan otettuaan keihään", tavataan jo
Nikodemuksen evankeliumin käsikirjoituksissa, joissa on toisinaan vielä
se ajan muutos huomattava, että keihäällä pistäminen käy Kristuksen
kuoleman edellä.

Longinuksen legenda esiintyy Englannissa jo anglosaksilaisessa
kirjallisuudessa ja oli myös Irlannissa varmasti 800 luvulla tunnettu.
Vanhat Islantilaisetkin sen vastaanottivat, muodostaen siitä ikikauniin
tarunsa Balderista, jonka sokea Höder mistel-vesalla lävistää.

Vielä v. 1732 painetussa tanskalaisessa arkkiveisussa on se hyvin
säilynyt:

      Talutettiin tuonne sokea mies
    Ja kätehen keihäs tuotiin,
    Hän pisti Jeesusta kylkehen,
    Veri viaton maahan vuoti.
      Niin pyhällä verellä pyyhittiin
    Sen miehen silmiä siinä;
    Sai sokea näkönsä takaisin,
    Näki Jeesuksen kauhean piinan.
      "Herra Jumala! minua armahda
    Ja tekoa kurjaa tätä;
    Nyt vieraille maille matkustan,
    Isän, äidin ja heimoni jätän."

Ensimmäisellä värsyllä on vastineensa myös Saksalaisten hengellisissä
kansanlauluissa Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta, joita 1600
luvulta alkaen nykyiseen aikaan asti on lukuisissa kirjaanpanoissa
talletettu.[342] Siinäkään ei sokea ole roomalainen sotamies, vaan
nimenomaan Juutalainen.

Tässä kohden niinikään suomalainen runo osoittaa kansanomaisesta
lähteestä ammentaneensa, epäilemättä Venäläisten välityksellä. Muuten
on siihen myös vaikuttanut raamatullinen kertomus sokeana syntyneestä,
jonka silmiä Vapahtaja syljestään tehdyllä loalla voiteli (Joh. 9: 6).

Kertomus keitetystä pyystä, jonka lentoon pyrähtäminen saa Neitsyt
Maarian uskomaan poikansa ylösnousemisen todella tapahtuneeksi,
esiintyy myös muualla Suojärvellä Luojan surma-virren yhteydessä, vaan
aivan lopussa Hiiden sepän kahlinnan jälkeen ja suorasanaisessa
muodossa.[343] Lähtee Yläjumala kotiin astumaan. Kodissa nähdään: tulee
Jumala Äijän-päivänä (pääsiäisenä) kotiin. Viedään maammolle sana:
"tulee poikasi kotiin." -- "Jos ei tämä värttinä katkenne, kiehujasta
kattilasta pyy ei lentoon lähtene, sini en usko pojan tulevan." Jumalan
emä kun rupeaa ajelemaan (leipomaan), niin värttinä kädessä katkeaa ja
kiehujasta kattilasta pyy lentoon pyrähtää.

Samalla paikalla tavataan yhtäläinen tarina myös yhdessä
pohjois-aunukselaisessa Luojan virren kappaleessa.[344] Meni Jumala
kirkkoon. Tuotiin viesti äidille pääsiäisyönä: "poikasi on kirkossa."
Äiti sanoi: "en usko -- pyy on pantu kattilaan kiehumaan ja kukko --
pyy kun ei pyrähtäne lentoon kattilasta, kukko nousse kattilan pangalle
ja laula." Pyy pyrähti ja kukko lauloi. Sanotaan: "katso, jo tulee
poikasi kirkosta!" Hän oli stolalla (pöydällä) sultsinaa ajelemassa,
hän kun hyppäsi hyvällä mielin, ei malttanut piiraavärttinäistä
heittää, meni sen kanssa, juoksi vastaan. Poika rupesi siitä itkemään:
"minulla olisi muuta jo murhetta kyllälti, niin vielä maammo tulee
paalikan kera lyömään." Hän otti paalikan emolta kädestä ja katkasi
polvia vasten: "_buit prokka!_ (kirottu olkoon), kuka tänä päivänä
värttinällä ajelee eli lihaa kattilaan panee."

Viimeksimainitusta toisinnosta näkee selvästi, että tässä on tapahtunut
kahden eri tarun sekaannus. Toinen on Suomessa yleisesti tunnettu
tarina pyystä, joka Vapahtajan maan päällä kulkiessa oli ollut härän
kokoinen, vaan siitä että oli hänet säikäyttänyt, tuomittu pienenemään
maailman loppuun asti, kunnes vihdoin vaimon sormuksen läpi harasiivin
mahtuu lentämään.[345] Tuossa muuten suorasanaisessa sadussa on
pääkohta, säikäyttämisen kuvaus, runomitalliseksi muodostunut: "Pyy
pyrähti, maa järähti, Jeesuksen syän särähti", jota vastaava säepari
juuri Kotajärveläisessä laulussa esiintyy.

Toinen on Tapanin virrestä tuttu kukko-juttu, joka tässä ilmaantuu
alkuperäisessä käytännössään Vapahtajan kuoleman ja ylösnousemisen
vertauksena. Mainitussa yhteydessä se tavataan Galitsianpuolisilla
Vähä-Venäläisillä sekä suorasanaisena tarinana että runomitallisena
lauluna.[346] Ylösnousseen Kristuksen nähnyt Juutalais-tyttö tuo siitä
sanoman isälleen. Tämä ei ota uskoakseen: "silloin on hän ylösnouseva,
kun tuo paistettava kukko lähtee lentoon ja laulaa." -- Vanha
isovenäläinen käsikirjoitus[347] esittää ihmeen tapahtuneen kristityn
ja juutalaisen keskustelun johdosta jonakuna pääsiäisenä: paistettu
kana pöydällä oli räpyttänyt siipiään, päästänyt äänen ja tehnyt munan.

Viimeinen liite tavataan myös Basilierin kirjaanpanossa Luojan
surma-virren lopussa, vaan välittömästi Hiiden sepän kahlinnan jälkeen.
Se tarkoitti, selitettiin hänelle, Luojan maanneen niin kauan haudassa,
että lehmät, jotka hänen joutuessaan haudattavaksi olivat vasikkoina,
hänen ylösnoustuansa olivat lypsylehmiä j.n.e.

Tämä ei kuitenkaan ole runon alkuperäinen ajatus, niinkuin aikaisin
Europaeusen kirjaanpano, jossa se ilmaantuu Luojan surma-virren
kappalten välisenä liitteenä, selvästi osoittaa.

      Hiihti soita, hiihti maita,
    Hiihti hiilikankahia.
    Katselevi, kuuntelevi,
    Kotvin on korkottelevi.
    "Kyntäjäinen, kylväjäinen!
    Kun tulee parvi pakanan,
    Sano silloin mennyeksi.
    "Konsa oli kaski ajettavana,
    Nyt on ruis leikattavana;
    Silloin Luoja tästä proidi."
      Hiihti soita j.n.e.
    "Oi sinä paras paimoseni! j.n.e.
    "Mä olin vasoin paimenessa,
    Nyt on lehmät lypsettävät."
    -- -- --
    "Oi sinä paras pappiseni!" j.n.e.
    "Viel' oli pappi panematta,
    Kirkko oli laatimatta;
    Papin parta on huutehessa,
    Kirkon selkä jäkälässä."

Oikeastaan ei runo tähänkään paikkaan kuulu, eikä yleensä Luojan
surma-virsien yhteyteen. Suojärven seuduilta on Europaeus vielä
löytänyt toisinnon, joka liittyy Iro-neidon runon alkuun ja jossa
pakenevan Luojan paikalla on Neitsyt Maaria,[348]

      Neitsyt Maaria emonen,
    Pyhä piika taivahinen,
    Suorinen sotisopihin,
    Käsivarsin vaattehisin.
    Marssi soita, marssi maita,
    Sammalten sysisaloja.
    Tuli ohran kylväjä vastaan.
      "Oi on sinä ohran kylväjä!
    Juoksee Juutas jälellä päin,
    Kysynee, kons' on tässä Maaria matkai":
    "Silloin täss' on Maaria matkai,
    Kons' oli ohra kylvettävä;
    Nyt on ohra leikattava."
    -- -- --
    Tuli lehmien paimo j.n.e.
    "Kons' oli lehmät lähteminä,
    Nyt on lehmät lypsäjinä."
    -- -- --
    Tuli kirkon salvaja j.n.e.
    "Kons' oli kirkko salvettava,
    Nyt on kirkko kiitsimessä,
    Papin parta huutehessa."

Että Maaria on runossa alkuperäinen, käy selville sen ulkomaalaisista
vastineista. Ruotsista alkaaksemme tapaamme siinä Tapaninlaulun
kappaleessa, jossa Heroodes on säilynyt, seuraavan jatkon.[349] Josef,
jolle Herra unessa on ilmestynyt, suoriutuu Marian ja lapsen kera
Egyptiin. Tällä pakomatkalla he tulevat peltoaidan luo, jonka sisällä
näkevät kylväjän. Maria pyytää häntä, ettei sanoisi ketään koskaan
nähneensä, jos joku jäljestä päin tiedustelisi. Vaan kylväjä vastaa
luvanneensa Jumalalle, ettei ikinä valehtelisi. Niin Maria Jumalan
neuvosta kehoittaa kylväjää kiiruhtamaan kotiinsa ja noutamaan väkensä,
joka leikkaisi hänen kylvämansä viljan. Heroodeksen saavuttua nopeine
hevosineen, saattaa kylväjä hyvällä omalla tunnolla ilmoittaa, ettei
ollut ketään nähnyt, sen jälkeen kuin siementä oli peltoon siroittanut;
silloin oli mies vaimoineen ja lapsineen aasintamman selässä ohitse
ratsastanut. Heroodes pyöräyttää tuota pikaa vaununsa: "jos siitä on
niin pitkä aika, niin he ovat jo maailman päässä!"

Samalla paikalla se esiintyy myös mainitussa englantilaisessa
joululaulussa, jossa Tapanin sijalla vielä Viisaat miehet ilmaantuvat.
Siinä tosin Jeesuslapsi puhuttelee kylväjää, mutta muualla on ihmeen
tekijänä säännöllisesti Neitsyt Maaria; niin Katalooniassa, Ranskassa
ja Alankomailla. Etelä-Ranskassa toisinaan vielä seuraa kertomus
kumartuvasta Palmupuusta.[350]

Huomattava on, että jo Saksanmaalla slaavilaisten Vendien laulussa
takaa-ajajina Heroodeksen sijalla esiintyvät Juutalaiset.[351] Samoin
Itävallan Galitsiassa ja Vähävenäjällä, jossa äkillinen kylvetyn viljan
kypsyminen tavataan sekä suorasanaisena tarinana että runon
muodossa.[352] Edellisessä esiintyy Vapahtaja itse ihmeen tekijänä,
jälkimmäisessä Neitsyt Maaria.

    "Jumal' aut, Jumal', kylänmies köyhä!"
    -- "Sullekin terve, Jumalan äiti!"
    -- "Kulkevat tästä Juutalaismiehet,
    Juutalaisnaiset, Juutalaislapset;
    Mun älä virka juur' ohi menneen,
    Vaan sano silloin tästä mun menneen,
    Kun tämän kynnit, nisua kylväin."
    Ennätti tuskin hän mäen taakse,
    Kun tulivat jo ajaen takaa
    Juutalaismiehet, naiset ja lapset.

Nämät saavat kysymykseensä seuraavan vastauksen, jonka johdosta
kääntyvät takaisin.

    "Kulki hän, kulki, kun tätä kynnin,
    Kun tätä kynnin, nisua kylväin,
    Vaan nyt jo vehnää valmista leikkaan."

Ei siis saata olla epäilystä siitä, että kysymyksessä oleva
Suojärveläinen runo on slaavilaisesta, eikä skandinaavilaisesta
toisintomuodosta johtunut. Tämän päätöksen tekevät vielä varmemmaksi
suomalaisessa muodostuksessa tavattavat lisäpiirteet.

Jos äsken esitettyjä Europaeusen kirjaanpanoja lähemmin tarkastamme,
niin huomaamme kumpaisessakin omituisen ristiriidan kertomuksen juoneen
nähden. Kyntäjälle ja kylväjälle on molemmissa todella tapahtunut se
ihme, että maahan sirotettu siemen on silmänräpäyksessä kasvanut ja
kypsynyt leikattavaksi. Sitä vastoin toisessa valmis pappi ja ainakin
toisessa jo täysikasvuisten "lehmien paimen" ihan ilmeisesti
valehtelemalla auttaa pakenijaa. Nämät jälkimmäiset kohdat johtuvatkin
muutamasta venäläisperäisestä sadusta, jossa kerrotaan, mitenkä
paholaisen luota pakoon lähteneet tyttö ja poika takaa-ajajia
eksyttääkseen muuttautuvat m.m. kirkoksi ja papiksi, paimeneksi ja
karjaksi.[353]

Länsimainen ja Länsi-Suomen kautta Itä-Suomeen vaeltanut Luojan
surma-virsi on niinmuodoin laajentunut Raja-Karjalassa idästä päin
kulkeutuneitten venäläisten legendain avulla.



11. Luojan virren täydennyksen yritys Venäjän Karjalan pohjoisimmalla
runoalueella.


Aivan samoin kuin Luojan surma-virsi Suomen itäisimmässä Karjalassa
ilmaantuu koko Luojan virsi useilla lisäyksillä täydennettynä Venäjän
Karjalan pohjoisimmalla runoalueella juuri siinä Cajanin kappaleessa
(n:o 46), missä myös Tapanin virsi tavataan paikoillensa pantuna.
Nämätkin lisäykset roomalaiskatolisen mielikuvituksen muodostamaan
runojaksoon ovat enimmäkseen otetut kreikanuskoisen kansankäsityksen
piiristä.

Runo alkaa luonnollisesti Neitsyt Maarian Marjavirrellä, jonka
johdantona, niinkuin Suistaman-puolisessa näytteessä, on muista
runoista lainattu pirtin pyyhkiminen.

      Neitsyt Maaria emonen,
    Rakas äiti armollinen,
    Pyhki pikku pirttisensä,
    Lakueli lattiansa,
    Ammunteli rikkasensa,
    Vaskisehen vakkasehen.
    Viepi ulos usta myöten,
    Pihalle pärettä myöten,
    Kaijimmalle pientarelle.
    Siitä kaataa.

Tähän perustunee Kantelettaren laitoksessa Neitsyt Maarian meno
pirtistä pihalle (v. 7 ja seur.), jos kohta käytetyt säkeet ovat
toisia.

Säännöllisessä järjestyksessä tulee sitten kappale Saunanhaku-virttä,
joka liittyy Arhipan laulutapaan siinä, että Maaria kääntyy nimellisen
henkilön puoleen.

    Meni Mooseksen sisaren luokse:
    "Oi Annikki sisareni!"

Annikki sisar on tiettävästi Kilpakosinta-runosta Ilmariselta otettu.
Mooses ei ole mikään muu kuin Arhipan samalla paikalla esiintyvä
Ruotus. Seuraavassa Tapanin virressä ovat molemmat nimet vielä rinnan
säilyneet.

    Kun on Mooseksella hevosta juottamassa:
    "Ruoki en Ruotuksen hevosta,
    Katso Tiivan kankaria."

Näiden säkeiden edellä käy kuvaus, kuinka pojan syntyessä:

    Syntyi kuuhut, syntyi päivyt,
    Syntyi tähet taivahalla.

Päivän syntymisessä voisi nähdä jäljen Venäjän Karjalassa lisätystä
koitteen katsomisesta; mutta sitä sopii myös ajatella pelkkänä kertona
tähden syntymiselle taivaalla, joka Tapanin virteen varsinaisesti
kuuluu. Näistä säkeistä on muuten Lönnrot saanut aiheen sovittaa
Kantelettaressa Saunanhaku-virren loppuun liitteen, jossa ilmaistaan
taivaankappalten ilo Vapahtajan syntyessä (vv. 250-5).

Tapanin virressä esitettyjen ihmeitten jälkeen viitataan
suorasanaisessa muistutuksessa Bethlehemin lasten murhaan:

    Niin hyppeä; mi lienee syntynyt sillä tiimalla lapsia,
    ne kaikki hukkoa.

Sen johdosta on Lönnrot muodostanut Tapanin ja Lapsenetsintä-virren
välisen liitteen (vv. 450-7), poimien säkeitä Luojan surma-virrestä
sekä Lemminkäisen Päivölän-retkestä.[354]

Sitten seuraa Lapsen piiloitteleminen ensiksi heinillä soimen päässä ja
toiseksi jalaksen, seulan sekä sorokan (lakin) siiven alla. Niiden
väliin on Saunanhaku-virrestä eksynyt hevosen henkäys, jonka luomassa
löylyssä Maaria kylvettää poikasensa. Siihen lisätään:[355]

    Sammakko sapea neiti
    Sekin hyppi siitä,
    On paapona hänellä.

Mutta kaikista merkillisintä tässä kappaleessa on, että Neitsyt Maarian
virren ja Luojan surma-virren välinen aukko on täytetty useilla
suorasanaisilla tarinoilla.

  Sanoo poika: "maammo, työnnäkkä milmani
    Päästähän pätemähän,
    Kohastahan kelpoamahan."
  Siitä menee tätinsä, Mooseksen akan luokse. Täti:
    "Tulit tänne poikaseni!
    Kun ei sulle tuho tulisi."
  Poika: "surman varalla päätä kannetahan." Täti siitä hänen pistää
  neulaksi seinähän. Kun tulee Mooses kotia, sanoo: "jopa täällä
  Jumalan pojan tuuhulla (hajulla) pahniu pirtti." Täti: "sitä sukua,
  sitä rotua kun o[le]n, kynsiäni kun leikkelin, niin ne pahniu."
  Kysyy ukolta: "kenpä siitä maalla [vallalle] pääsee?" --
    "Viereekö kari merellä,
    Havajaako haavan lehti'?"
  Niin hän nousee ikkunahan siitä katselemahan, kuuntelemahan.
  Sanoo täti:
    "Ei viere kari merellä,
    Ei havaja haavan lehti."
  Mooses sanoo: "se nyt maalla vallalle pääsee, ken
    Kahitse syntyy, kerran kuolee."

  Täti kysyy kaikenlaista, ei ukko toimita. Sanoo huomeneksella
  [täti pojalle]: "kuulit nyt, vallalle pääsee, ku kahitse syntyy,
  kerran kuolee." -- --

  Sitten ottaa kaksi apulaista, itse kolmantena. Sanoo: "kuta
  syötät, juotat, siitä surmoa toivo." Niin sanotahan, valastahan
  vakuu[te]tahan: "ei hepä heitä häntä, hos mikä rotii (tapahtuu);
  mi yhellä, se toisella." Sanotahan tois[et]: "se meillä on Jumalan
  poika, ku suolavakka[han] ynnältähän kastaa." Kun he haikuroiahan
  (tuumitaan), nostaa näpillähän suoloa jokahiselle, ei suolavakkahan
  hänkänä kasta.

  Elää vähän aikoa. Alakokassa hän ainakin istuu, niin pyörähyttää
  stolan (pöydän). Ei ni siinä saatu häntä, tavattu. Niin hän itse
  siitä heitäksen: "tässä nyt on Jumalan poika." Niin otetahan kiinni.
  Sen keralla häntä keitetähän. Hän seisoo kattilassa, sanoo pahalle:
  "ei polta, pistä kätesi kattilahan." Kun pistää, käsi kyynäspäätä
  myöten palaa. Sanoo: "ollet Jumalani, kun tämän käteni laatinet
  terveheksi." Kun läpi käestähän vetää, käsi tervehenä.

  Häntä siitä pannahan kiukoahan rautaisehen. Istuu siellä vihannalla
  mättähällä. Ei polta sielläkänä.
    Ei mies vikoihin viere,
    Eikä vammoihin valao.
  Niin siitä pois otetahan, kun nähtihin, ettei kuole.

  Pannahan kiinni, sanotahan: "nyt pitää ristihin naulita." Niin
  työnnetähän siitä yksi nauloja taottamahan sepän pajahan. Hän meni
  ja taotti kuusi naulaa. Läksi astumahan joen vartta jälillehen
  sinne. Siitä kauppias matkoa toisella puolen jokea, sanoo: "mistä
  nyt tulet? eikö ole liikoa nauloa?" Ja ostaa sen kuudennen naulan
  pois. Niin siitä häntä ristihin naulitahan. Viisi reikää, kuudetta
  ei; ku[n] naula[n] hukkoaa. [Hän] sanoo "ku[ka] liian naulan osti,
  sillä aina kaupat olkaat hyvät!"

  Sitten lähettihin hautahan viemähän. On ukko pihalla sokea, särkee
  puuta. Niin sanoo: "Asettaote minun atimeni." Hän sanoo: "mi lämmin
  tulee käsihisi, pyyhipä sillä silmäsi." [Ukko] kun pyyhki, niin
    Luoja siinä luomet luopi,
    Silmät siunoaa Jumala.

Ensimmäinen esitetyistä välikertomuksista on ote Antti Puuhaaran
satua,[356] johon on yhdistetty arvoitus kerran kuolleesta ja kahdesti
eloon tulleesta Vapahtajasta.[357]

Toinen kappale tarkoittaa Juudaksen kavallusta Herran Ehtoollisen
yhteydessä. Mainittu Suojärven Hautavaaran kylän toisinto Juudaksen
tarinaa esittää tähän verrattavan piirteen. Pahan väen pyytäessä että
neuvoisi heille Maarian pojan, Iuda selittää: "me olemme kaksitoista
miestä, kaikki yhdennäköiset. Vaan kun istuudumme syömään, hän
istahtaa keskipöydän kohdalle, suolavakkaan painaa _proskunaa_
(ehtoollisleipää), ja kärpänen nenään liitää."

Kolmannessakin liitteessä kuvastuu selvästi raamatullinen kohta,
mitenkä ylimmäisen papin palvelijan korva parannettiin (Luukk. 22: 51).

Neljännen lienee aiheuttanut Vanhan Testamentin kertomus kolmesta
miehestä, jotka säilyivät tulisessa pätsissä (Dan. 3: 20-7).

Viides ja viimeinen välitapaus johtuu samasta Longinuksen legendasta,
jonka jo Kotajärveläisessä kokoonpanossa olemme tavanneet. Loppusäkeet
on siihen sovitettu Käärmeen syntysanoista.

Tässäkin käy Longinuksen legenda lähinnä edellä Luojan hautaamisen ja
ylösnousennan kuvausta. Sen jälkeen seuraa tavallinen liite,
peseytyminen Jordanin joella, vaan omituisesti yhdistettynä
kansanomaiseen selitykseen Herran Ehtoollisen asettamisesta, ja vielä
toisella pitemmällä liitteellä jatkettuna.

  Siitä meni lampihin ja lammissa pesihen. On sitä verta. Virkki
  räähkäisille (syntisille) oman verensä ruuaksi. Niin johtui
  mielehen, että pohatat vieähän. Niin syyti kaikki kankahalle
  marjoiksi oman verensä. (Ruskeaksi puolamarja).

  Niin hän siitä hurmehtuu, ja huutaa:

    "Oi emoni kantajani,
    Varsin vaivan näkijä!
    Et tieä miss' on nyt poikasesi."
      Emä päätyi kuulemassa.
    Siitä jalka kengässä,
    Toinen kengättä, että
    Norot nosti, notkot painoi,
    Ylähäiset maat alenti,
    Alahaiset maat ylenti.
    Niin hänellä oli siitä voiteet monennäköiset emällä:
    Suonta vyyhti olkapäällä,
    Verta vakka kainalossa,
    Luuta luikkari pivossa.
    Sekä matkai, jotta joutui, poikansa luokse.
    Siitä virkki
    Tuon tuonne mentyähän:
    "Voi poloisen poikoani,
    Angervoisen lapsuttani!
    Minne sai poikani poloisen,
    Kunne laiton lapsueni,
    Sai päiville pahoille."
      Maaria matala neiti,
    Vaimo valkeaverinen,
    Puhas muori muoto kaunis,
    Voitelevi poiuttahan
    Alta aivan terveheksi,
    Päältä tuntumattomaksi,
    Keskeltä kivuttomaksi.
    Kusta siit' on lihat liikkunt,
    Siihen lihat liittää,
    Kust' on suonet sorkahtant,
    Siihen suonet solmiaa,
    Kusta luut tuholle tultu,
    Siihen luita lukkuaa,
    Asemellehen asettaa,
    Siallehen siunoaa.
    Miehen saattoi va[l]meheksi,
    Aivan tervehelliseksi.
    Siitä jalka jaksoi käyä,
    Polvi polkea kykeni.
      Siitä noin emällehen sanoi:
    "Oi emoni vaimo [vanha]!
    Blahoslovi (siunaa)
    Päästähän pätemähän,
    Kokastahan kelpoamahan."
    Ja sen kera meni.

Jälkimmäinen liite on pantu kokoon, paitsi Luu- ja suonivioissa
käytetystä loitsusta,[358] äidin etsintää ja tiedustelua kuvaavista
säkeistä, joita muun muassa Lemminkäis-runoissa tavataan.[359] Tätä
liitettä ei Lönnrot siitä syystä ole sovittanut Luojan virren
laitokseensa, vaan sen sijaan käyttänyt Uudessa Kalevalassa
Lemminkäisen kuolon ja herätyksen yhteydessä, johon jo Vanhassa
Kalevalassa oli liittänyt taivaankappaleilta tiedustelun Neitsyt
Maarian Lapsenetsintä-virrestä sekä "nuivan" joukon nukuttamisen
auringon avulla.[360]

Kuitenkaan ei tässä emon valitus: "Voi poloisen poikoani" j.n.e.
ole aivan satunnainen lisäys, sillä se tavataan myös toisessa
vienanpuolisessa kappaleessa auringon ilmoituksen jälkeen ja ennen
Maarian kehoitusta päivälle paistamaan.[361] Samalla kappaleella on
tämän kanssa yhteinen vielä Hiiden sepän kahlintaa seuraava
suorasanainen loppuliite. Auringon nukuttama pahan väki herää haudan
partaalla ja havaitsee, etteivät asiat ole hyvällä kannalla. Menevät
hiomaan poikki Hiiden sepän kahletta. Päivän hiottuaan saavat sen jo
hyvin hoikkaseksi; kun ei se kuitenkaan katkea, päättävät huomeneksella
palata työtänsä lopettamaan. Mutta heidän aamulla tullessaan on kahle
jo kahta paksumpi. He rupeavat taas hiomaan toivoen saavansa sen
katkeamaan, vaan väsyvät jälleen ja panevat maata. Heidän kolmantena
päivänä työhön mennessään on kahleen paksuus kolminkertainen. Siihen he
heittävät hiomisen. Vielä kerrotaan molemmissa kappaleissa, mitenkä
Luoja astui alas Aatuhun (Haadekseen) ja päästi pois kaikki, mitä
siellä oli väkeä. Vaan yksi oli "muidritsa" (viisas), jonka hän sinne
jätti lausuen: "en minä muidra muidrista".

Tämä yhden ylen viisaan jättäminen Haadekseen viittaa muutamaan
venäläiseen legendaan Salomon kuninkaasta.[362] Astuttuansa alas
Haadekseen Kristus oli sieltä kaikki muut ulos päästänyt, paitsi
Viisasta Salomonia: "sinä voit pyrkiä pois omalla viisaudellasi."
Salomon silloin alkoi keriä nuoraa, jolla sitten oli mittailevinaan.
Pikku pirun kysymykseen, mitä varten hän Haadesta mittaili, hän selitti
suunnittelevansa siihen luostarirakennusta. Pikkupiru hädissään
kertomaan isoisälleen Saatanalle, joka ajoi Salomonin ulos koko
Haadeksesta.

Esitetty Luojan virren viimeistely on verrattava siihen Kalevalan
runojen viimeiseen kansanomaiseen kokoonpanon yritykseen, jonka mukaan
Lönnrot, jos kohta liioitellen, sanoo järjestäneensä Väinämöisestä
kertovat runot.[363] Mainittu runojakso, jonka vanha Vaassila
Kieleväinen Vuokkiniemen pitäjän Vuonnisen kylässä v. 1833 Lönnrotille
lauloi, antaen lisäksi suorasanaisia selityksiä, suhteutuu vakinaiseen
Sampo-jaksoon aivan samoin kuin esillä ollut Luojan virren
täydennysyritys Vienan läänissä tavalliseen Luojan virren kokoonpanoon.
Molemmissa on ainesten yli määrän yhteensullominen vaikuttanut, että
eri osat ovat kooltaan ja sisällykseltään typistyneet ja runomuotoonkin
nähden rikkoutuneet.[364]

Vaan ennen kuin ryhdymme tästä tekemään päätöksiä sekä luomaan
lopullista katsausta niihin yleisiin tuloksiin, joihin suomalaisen
Luojan-virren tutkimus on johtanut, on meidän vielä tarkastettava
virolaisen Jeesuksen laulun kokoonpanoa ja muodostusta.



12. Jeesuksen laulu Virossa.


Samaten kuin suomalaisen Luojan virren kappaleet kreikanuskoisilla
Karjalaisillamme, ovat myös Viron kansan laulut Jeesuksesta ja
Maariasta, n.k. Setukaisten luona löytäneet pakopaikan uudemman
kirjatiedon ja kansanopetuksen tieltä. Nämät Itämeren maakuntain rajan
taakse, Pihkovan puolelle jääneet Virolaiset käännettiin kreikanuskoon
keskiajan loppupuolella, luultavasti 1473 vuoden tienoissa, jolloin
läheinen Petshoryn luostari perustettiin.[365]

Yhtäläisesti kuin Luojan surma-virsi Suomen Karjalassa ynnä Latvajärven
Arhipan toisinnossa alkaa eräs Setukaisten _Jeesu laul_ usein
valituksella, että muuta kaikkea esitetään, vaan ei Jeesuksen kuolemaa.
Mutta sitten runo ikäänkuin pyörtää takaisin sanansa ja poikkeaa aivan
toiseen aineesen.[366]

      Kaikki laulut lauletahan,
    Ei mainita Maariata,
    Kaikk' iloiset etsitähän,
    Kuului, jo on Jeesus kuollut,
    Ei jutella Jeesuksesta,
    Maariakin maahan pantu,
    Ei konsana Jeesus kuole,
    Maariat' ei maahan panna.
      Jeesus käy jokea pitkin,
    Pyhä Maaria virran viertä.
    Kuka vastahan tulevi?
    Hepo vastahan tulevi.
    "Terve ratsu rautakapjo,
    Rautakapjo, pyöräkaula!
    Vie Jeesus ylitse vetten,
    Kanna Maaria kananen."
      Hepo kielille paneli:
    "En Jeesusta jaksa viedä,
    Enkä ehdi Maariata.
    Moision maa on kyntämättä,
    Tekemättä työosani,
    Säkä työss' on särkynynnä,
    Rinta maalla rikkununna."
      Jeesus soimasi hevosta:
    "Kun hepo hävitetähän,
    Suon reunahan surmatahan,
    Karhu käyös kuopallensa,
    Hukka tullos haudallensa."
      Jeesus käy j.n.e.
    Kirkko vastahan tulevi.
    "Terve kirkko kultakatto,
    Kultakatto, hopearisti!
    Vie Jeesus" j.n.e.
      Kirkko kielille j.n.e.
    "Huomenn' on pyhänen päivä,
    On tulossa armas aika;
    Kaikki rahvas on ko'olla,
    Papit paljon laulamassa,
    Koulupoiat kukkumassa."
      Jeesus kirkkoa kirosi:
    "Tullessa pyhäisen päivän,
    Ajan armon auetessa,
    Ulos rahvas astukohon,
    Yksin jääköhöt jälelle
    Kirjamiehet kirkumahan,
    Koulupoiat kukkumahan."
      Jeesus käy j.n.e.
    Härkä vastahan tulevi.
    "Terve härkä keihässarvi,
    Keihässarvi, ruumenvatsa!
    Vie Jeesus" j.n.e.
    Härkä vastasi hänelle,
    Sarvenkantaja saneli:
    "Mun on niskani ruvessa,
    Sarveni on sammalessa."
      Puhui Jeesus puolestansa:
    "Valan sarville hopean,
    Kullan sarvien välihin."
    Härkä vei Jeesuksen ylitse,
    Kantoi Maarian kanasen.
      Jeesus lausui laupeasti:
    "Kun härkä hävitetähän,
    Keihässarvi surmatahan,
    Keittäessä kiitetähän,
    Syötyäkin siunatahan;
    Suku suuri on ko'olla,
    Lapset läsnä laulamassa,
    Perhe penkeillä ilossa,
    Muu väki pihalla vielä."

Päältä katsoen tämä runo tuntuu hyvinkin eheältä ja yhtenäiseltä. Mutta
lähemmin tarkastaessa huomaa pian, että se on useammasta eri aineksesta
kokoonpantu. Aivan ilmeisesti liikanainen ja luonnoton lisä on _kirkko_
hevosen ja härän välillä vastaantulijana ja _kantajaksi pyydettynä_. Se
onkin lainattu toisesta Setukais-runosta, jossa kuoleva neito pyytää,
että hänet haudattaisiin _Võnnun_ kirkkoon: "papit siellä paljon
lauloit, kukuit paljon koulupoiat."[367]

Tartonmaan Võnnun[368] pitäjän nykyään luterilaisen, ennen katolisen
kirkon mainitseminen[369] viittaa siihen, että ainakin tämä osa
kreikanuskoisten Setukaisten Jeesuksen laulua on katolista alkuperää ja
lännempää yli rajan levinnyttä. Sen päätöksen varmistaa myös
koulupoikain nimenomainen esiintyminen eikä sitä vastustane pappien
sinisen ja keltaisen puvun kuvaus useissa toisinnoissa, esim.[370]

    _Sis iks papi pallo laulva,
    Pallo kuukva koolipoisi,
    Tuleva sisse sinisärgi.
    Kõndva kõlladse kasuga_.

Jeesuksen lausumat tuomiot tavataan useammin irtonaisina runon lopussa,
jolloin on vaikea kuivailla muun kuin härän niitä kuulemassa. Eräässä
kirjaanpanossa, jossa härkä on vienyt Jeesuksen "Pietarin pesään",
pyhän "kodan" (talon) kohdalle, Jeesus toivottaa, että härkää
tapettaessa lapset laulavat pöydän takana, ja perhe pitää iloa penkin
päällä, vaan hevosta hukattaessa kylän:

    Penit iloa pitävät,
    Sepelkaulat karkelevat;

vielä kirkon hän kiroo, etteivät siinä enää papit ja koulupojat, vaan:

    Paarmat paljon laulakohot.
    Lintuset livertäköhöt.

Viimeksimainittu kirous on muuten hyvin harvinainen, silloin kuin
tuomiot runon lopussa julistetaan, vaikka vastaantulijana kirkko miltei
säännöllisesti ilmaantuu. Tavallisesti on tällöin ainoasti hevosen ja
härän kohtalosta kysymys. Toisinaan ei edes Jeesus ole lausujana, vaan
härkä, joka hevosen kera kiistelee. Samanlainen sanakiista tavataan eri
runona muualla Virossa. Vertailun vuoksi asetettakoon rinnan eräs
Viljannin-puolinen kirjaanpano (B) ja vastaava kappale (A) Setukaisten
Jeesuksen laulua.[371]

    A. _Hoppõn iks härgä sõimas:
    "Kos sa astut akkanmago,
    Kos sa kõnnit kõlgaskõttii?"[372]
    Härgä taitsõ vasta lausta:
    "Oh sa hoppõn kaarakõttu!
    Ku sa hoppõn koolõnotõ,
    Pereh ikkõ pingi pääl,
    Latsõ ikkõ lavva man:
    Tulõ valda varõsit,
    Kats hulka kaarõnit,
    Kyik vierva hobõsõ verele.
    A ku ma härgä tappõta,
    Odasarvõ ärr hukkata,
    Liha mul lipsa lõigutas,
    Veri toobõ mõõdõtas:
    Pereh lauli pingi pääl_." --

    B. _Hobu, härga tapelesid,
    Tõine tõistä sõimelesid.
    Hobu ütel ärjalegi:
    "Oh sina vana tõlguskõhtu!"
      Härga mõistis, vasta kostis:
    "Oh sina vana pebre p--!
    Sest sind heinul söödetakse,
    Et sind suanil sõidetakse, --
    Kui sina ära sureksid."
      Siis on kikkis koera kärvad,
    Itsikul hundi igemed,
    Vahtivad Viru varesed
    Kui mind ära tapetakse,
    Pea saab Pärnu päilikule,
    Veri mull toobil mõedetakse,
    Liha lipsa lõigatakse,
    Sarved Soare junkurile_.

Tämäkin osa Jeesuksen laulua on epäilemättä tullut Setukaisille
lännempää aikoinaan katolisuskoisilta Virolaisilta. Yhteinen hevosen ja
härän vastakohta on aiheuttanut kahden runon yhdistämisen, alussa aivan
irtonaisesti perätysten, vaan vähitellen kiinteämmin. Hevosen ja härän
välinen suukopu on ensiksi muutettu Jeesuksen molemmille lausumaksi
tuomioksi; sitten on myös lisään tulleelle kirkolle pitänyt keksiä
vastaava rangaistus ja viimeksi on kutakin koskevat lausunnot
hajoitettu asianomaisille paikoilleen, niin että ne välittömästi
seuraavat Jeesuksen keskustelua itsekunkin kanssa.

Mainitut lisät poistettua jäävät runon juoneen kuuluviksi seuraavat
piirteet: Jeesus ja Maaria vaeltavina pitkin jokea -- hevonen ja härkä
joen äyräällä olevalla kyntömaalla[373] -- pyyntö kantamaan yli joen --
hevosen kieltäytyminen ajan puutteen ja väsymyksen[374] perustuksella
-- härän epäröiminen sen johdosta, että hänen niskansa ja sarvensa ovat
pilalla, edellinen joskus nimenomaan ikeessä[375] särkynyt -- näiden
kultaaminen ja hopeoiminen -- sekä viimein yli vienti.

Sama legenda tunnetaan muualla Virossa yleisesti suorasanaisena satuna.
Muutamassa varsinais-virolaisessa kirjaanpanossa se kerrotaan
seuraavasti.[376] Hevonen ja härkä söivät joen äyräällä. (Toisessa
saman seudun kappaleessa selitetään, että isäntä oli heidät päivällisen
ajaksi valjaista irti päästänyt.) Jeesus saapui heidän luokseen ja
pyysi hevosta viemään yli joen. Hevonen vastasi: "minulla ei ole aikaa,
minun täytyy syödä vatsani täyteen siksi kuin minut jälleen
valjastetaan." Mutta härkä otti Jeesuksen selkäänsä. Silloin Jeesus
kirosi hevosen: "sinä saat paljon syödä, vaan et tule koskaan
ravituksi." Ja härälle siunaten sanoi: "sinä saat vähän syödäksesi,
kuitenkin olet aina kylläinen." (Mainitussa toisinnossa: "sinun pitää
olla ennen syönyt ja levännyt kuin isäntäsi.")

Että tämä katolisperäinen tarina on saanut runomuotonsakin jo ennen
Setukaisten luokse saapumistaan, todistaa miehensätappajan Maien runoon
hänen piilo- ja pakoehdoituksiensa joukkoon toisinaan eksynyt kappale,
esim.[377]

    _Mai läks ärga palveelle:
    "Oh ärga, avita minda!"
    Ärga kuulis, kostis vasta:
    "Tule mino turja peale,
    Istu ikke nuki peale;
    Ma viin sind läbi vedeja,
    Kannan mere kaldaasse."_

    Tai: _Maie härgada paluma:
    "Oh härga, avita minda!"
    Härga varsti vasta kostis:
    "Kuda ma sino avitan?"
    Härg võttis Maie sarvedelle,
    Viis tema järve roogodelle_.

Siitä että mainittu Setukaisten Jeesuksen laulu on useammasta runosta
kokoonpantu, voi jo päättää, että sen johdantokin on eri runoa. Se
näkyy etenkin toisesta näytteen suomennoksessa käytetystä runosta (B),
jossa Jeesuksen kertosanana alussa ei ole itse Maaria, vaan Maarian
poika eli lapsi, ja jossa vielä Jeesuksen haudasta on puhe.

    Kuului, jo on Jeesus kuollut,
    Maarian poika maahan viety,
    Syvä hauta kaivettuna
    Rautalattia rakettu.
    Jeesus poika surmatahan,
    Maarian lapsi haudatahan.
    Vaan ei hautoa hakata,
    Lyödä rautalattiata,
    Jeesusta ei kuoleteta,
    Maariata(!) maahan viedä.

Lisäksi on huomattava, että tämä johdanto hyvin usein kokonaan puuttuu.

Eräässä ilman johdantoa alkavassa kappaleessa on sen sijaan
lopussa liite, jossa tulee puhe Jeesuksen kuolettamisesta ja
hautaamisesta.[378] Sen jälkeen kuin Jeesus on ilmoittanut härälle
hänen kunniallisen kohtalonsa sekä päässyt hänen selässään yli vetten
"Pyhän Pietarin pesään, Maarian ikkunan alle", kertomus vielä jatkuu
Jeesuksen kehoituksella härälle, joka jo kiehuu kattilassa
puolikypsänä, samoin puoleksi keitetylle kukolle ja kalalle, että
lähtisivät viemään taivaasen sanaa, kuinka häntä kuoletetaan. Sitten
nähtävästi laulaja itse lähtee Maarian ovelle kolkuttamaan ja
pyytämään, että hän tulisi alas taivaasta ilmaa katsomaan. Jeesus(!)
silloin huutaa kolmea piikaansa: Annia, Katria ja Hetaa, tuomaan
kiireesti hameensa ja kenkänsä, samoin kolmea renkiänsä: Pietaria,
Paavalia ja Johannesta, paikalla valjastamaan. Ilmaa katsomaan tulija
tapaa Jeesuksen, jonka sijalle sitten _Äio_ (piru) joutuu.

Että tämä loppuliite on eri runoa, tuntuu ihan itsestään selvältä ja
sitä paitsi mahdolliselta, että yllämainittu samanaineinen johdanto on
yhteen kuuluva. Vaan mistä syystä Jeesuksen piinan ilmoituksen ohella
puhutaan "ilman katsomisesta" ja miksikä Maarian sijalle taivaassa
äkkiä vaihtuu itse Jeesus? Vastauksen saamme kahdesta itsenäisestä
kirjaanpanosta, joista toinen ensi silmäyksellä näyttää erittäin
eheältä ja kauniilta kokonaisuudelta.[379]

    Ilma upposi utuhun,
    Maa katosi kastehesen.
    Sään korjata Saksat aikoi,
    Ilman laitella isännät.
    Ei saa Saksat säädetyksi,
    Uudistetuksi isännät.
    Ei päiveä päällä ilman,
    Ei koitetta alla ilman,
    Ei tähtiä taivahalla,
    Eikä kuuta korkealla.
      Siks' ei päiveä j.n.e.
    (*)Jeesus poik' on piinan alla,
    Vaka vaivassa Jumala.
    Jeesus on selin tulella,
    Jalat kaksi kahlehessa,
    Sormet viis venytettynä,
    Rengas vyöllä, vaaja suussa.
      Jeesus jutteli tulilta,
    Pajatti palaviltansa:
    "Ken vie viestin Maarialle,
    Tuopi tiedon armahalle,
    Että minua murhatahan,
    Vakahista vaivatahan?"
      Kala on pantu pannun päälle,
    Puoli kypsi, puoli jäänyt,
    Meni soutaen merehen,
    Tuo vei viestin j.n.e.
    "Tule maalle Maariainen!
    Jeesus poika" j.n.e.
    Eipä uskonut emonen,
    Eikä ottanut todeksi,
    Että Jeesus j.n.e.
      Jeesus jutteli j.n.e.(*)
    Kukko on pantuna patahan,
    Puoli kypsi, puoli jäänyt,
    Lens' orsille laulamahan.
    Tuo vei viestin -- Eipä j.n.e.
      Jeesus jutteli j.n.e.
    Härkä kiehui kattilassa,
    Puoli kypsi, puoli jäänyt,
    Läksi mylvien mäelle,
    Tuo vei viestin -- Eipä j.n.e.
      Jeesus jutteli j.n.e.
    Ilmall' ol' ihana tyttö,
    Taivasalla tarkka lapsi,
    Juoksi Jumalten ovelle,
    Maarioiden ikkunalle,
    Kultarengasta koputti,
    Hopeaista helähytti.
    "Kuule Maaria emoni,
    Kaunis ilman uudistaja!
    Ilma upposi j.n.e.
    Tule maalle Maariainen,
    (*)Jeesus poik' on piinan alla,
    Vaka vaivassa Jumala."(*)
      Kutsui kolmea tytärtä,
    Maaria kanasta kahta:
    "Anni armas, Katri kallis,
    Heta hellä tyttäreni!
    Pian tuokatte pukuni,
    Ja kenkäni kiirehesti,
    Päähäni hopeahuntu,
    Ylle viitta vaskisolki.
    Menen maalle katsomahan."
      Kutsui vielä kolmet rengit,
    Pietarin ja Paavalinkin,
    Antin armahan lisäksi:[380]
    "Sui renki heti hevonen,
    Palkollinen pane etehen,
    Orja ohjakset ojenna.
    Hanget raataja aseta,
    Reki käännä käskyläinen.
    Ajan nyt ilman katsantohon."
    Ajoi maalle Maariainen,
    Sai taas ilma entiseksi,
    Muuttui päivä muinoiseksi.
    Tuli päivä päälle ilman,
    Sekä koite alle ilman,
    Tuli tähdet taivahalle,
    Nousi kuukin korkealle.

Vaan jo tätäkin kirjaanpanoa lähemmin tarkastaessa tulee ajatelleeksi:
veivätkö nuo eloon heränneet eläimet todella viestin taivaasen?
Vaikkapa voisi olettaa kukon äänen orsilta ja härän mylvinän mäeltä
niin korkealle kuuluneen, jää ainakin kalan meno mereen siltä kannalta
selittämättömäksi. Ja jos he kuitenkin, niinkuin runo väittää, veivät
sanan Maarialle, niin miksi ei hän näitä ihmeellisiä lähettejä uskonut,
kun kuitenkin tytön viestiä oli valmis noudattamaan, vieläpä suurella
kiireellä? Ristiriita on hyvin helposti ratkaistu, sillä tässäkin on
eroitettava kaksi runoa: Jeesuksen surma-laulu ja laulu sumuun
peittyneen ilman uudistamisesta. Jälkimmäinen esiintyykin enimmiten
aivan erikseen; sitä tästä irti saadaksemme ei meidän tarvitse muuta
kuin jättää pois tähtien (*) väliset säkeet sekä lisätä Maarian ohelle
Jeesus taivaassa olijana ja alas-tulijana.

Toisessa mainitussa kirjaanpanossa saumat vielä selvästi näkyvät.
Viimeisenä sananviejänä orpo tyttö saapuu sinipilvien perätse,
vahapilvien välitse taivaan ovelle, jonka naispalvelijoillaan avauttaa
itse Jeesus, vaikka juuri häneltä on sana tuotava. Sisäänpäästyään
tyttö astuu suoraan Jeesuksen eteen, Maarian luokse, heittäytyy
jalkoihin Jeesukselle ja Maarialle ja puhuttelee heitä: "kuule Jeesus
ja Maaria!" Vaan sitten jatkaa: "miksi et sinä usko, sinulle on tuotu
kymmenen käskyä, sata sanaa; Jeesus poikaasi vaivataan." Taas Jeesus
kutsuu kolmea piikaansa: Annia, Katria ja Hetaa, päälle pukemaan sekä
kolmea renkiänsä: Pietaria, Paavalia ja Johannesta, valjastamaan.[381]
Istahtaa viimein itse rekeen etupuolelle, Maaria peräpuolelle,
orpotyttö keskivälille. Tulevat ja ottavat Jeesuksen pois tulesta; sitä
paitsi he asettavat ilman entiselleen.

Vielä löytyy muuan Jeesuksen laulun kokoonpano, joka sekä alkaa
mainitulla johdannolla että jatkuu kertomuksella Jeesuksen
kuolettamisesta, sekoittamatta siihen ollenkaan runoa ilman
uudistamisesta.[382] Välittömästi sen jälkeen kuin härkä on kantanut
Jeesuksen taivaasen, kuvataan kuinka:

    _Jeesu hauda kaivedi
    Säidse (?) süld süva,
    Kümme küünärd pik,
    Jeesust hauda pandi_.

Jeesuksen piinasta vievät sanan Jumalalle puolikypsä kala, kukko sekä
härkä, jota viimeksi mainittua Jumala uskoo, tullen maan päälle
katsomaan. Sitten kysytään: "ken siellä hautaan pantiin?" ja vastataan:
"paholainen".

    _Kuri hauda pandi;
    Jeesus jäi havva veere pääle_.

Nyt vasta Jeesus siunaa härän ja lopuksi lausuu toivomuksensa, että
tämä tarina jäisi kansanlauluksi:[383]

    _See jutt jägu Jumalale,
    Laulu rahva latsile_.

Viimeksi on huomattava eräs kirjaanpano, jossa useinmainittu johdanto
esiintyy Jeesuksen kuolonsanomain yhteydessä ilman niitä eroittavaa
Jeesuksen joen yli menoa.[384] Tämä runo oli laulajan selityksen mukaan
niin pyhä, ettei sitä saanut esittää tavallisella jälkiloilotuksella
joka säkeen jälkeen (_seo laulu pääle vett, veli, tohe ei leelot ülda,
sis saat pattu, selle et seo um Jumaldõ laul_). Se alkaa:

    _Muud laulu laulõtigi,
    Muud illo isitigi,
    Ega üldä äi Eesukõista,
    Ega Maarijat manita ai.
    Eesu olli ammu ärä koolu,
    Maarija olli maalõ lännü.
    Sõna tuodi Maarijallõ,
    Sõna Maarija imele.
    Süvvä hauda kaivõtiigi
    Raudasilda raotigi,
    Süld ätesä süvütä,
    Pääle kümme küünärtäni_.

    Muuta laulua laulettiin,
    Muut' iloa etsittiin,
    Ei jutella Jeesuksesta,
    Eikä Maariaa mainita.
    Jeesus oli ammoin kuollut,
    Maaria maalle lähtenyt.
    Sana tuotiin Maarialle,
    Sana Maaria-emolle.
    Syvää hautaa kaivettiin,
    Rautalattiaa lyötiin,
    Syltä yheksän syvyyttä,
    Kyynärä kymmenettä.

Välillä on kuvaus, kuinka Maaria vuoteeltansa, sini- ja kultakukkien
keskeltä, kutsuu kolmea tytärtään tuomaan vaatteet sekä kolmea renkiään
valjastamaan. "Minä lähden Jeesuksen luo käymään, Jeesusta etsimään",
hän lausuu, vaan runo toistaa: "Jeesus oli ammoin kuollut", ja jatkaa:

    _Maarija tulli maaha taivast:
    Olõ õs Eesut kotohnani,
    Umah kotoh kumõhõh.
    Eesu oli kulla kraavi pääl,
    Hõbõhõtsõ järve pääl,
    Ilma illo iskemäh,
    Taiva tähti lugõmah.
      Maarija nu hüäs võta as,
    Panõ õs pallo uskvas.
      Riko oll keedet katõlah,
    Puol oll keedet, puol oll jätet,
    Tuo läts ordõ kirgemähe.
      Kala oli kütset ravva pääl,
    Puol oli kütset, puol oli jätet,
    Tuo läts merde sõudõma.
      Härg oll kuah ärr tapõt,
    Puol oli tapõt, puol oli jätet,
    Tuo läts mäele müristeh.
      Hopõn tapõt nurmõ pääle,
    Puol oli tapõt, puol oli jätet,
    Tuo läts atra vidämä_.

      Maaria maahan taivaasta;
    Ei ollut Jeesusta
    Kodissansa kumeassa.
    Jeesus oli kuhalammen,
    Hopeaisen järven päällä,
    Ilman iloa etsimässä,
    Taivaan tähtiä lukemassa.
      M. ei ottanut hyväksi.
    Eikä paljon uskoakseen.
      Kukko oli kattilassa,
    Puoli keitetty, p. jätetty,
    Läksi orrelle kiekuinaan.
      Kala paistina raudalla,
    Puoli paistettu, p. jätetty.
    Läksi mereen soutamaan.
      Härkä oli kodassa,
    Puoli tapettu, p. jätetty.
    Läksi mäelle myristen.
      Hepo nurmelle tapettu,
    Puoli tapettu, p. jätetty,
    Läksi auraa vetämään.

Loppuosa runoa ei ole tosin ajatukseltaan aivan selvästi ilmaistu;
mutta mitä Maaria ei ota uskoakseen, ennenkuin mainitut ihmeet
tapahtuvat, ei ainakaan näy olevan Jeesuksen kuolema, vaan nähtävästi
hänen eloon heräämisensä. Runon ponsi on siis sama kuin Suomen ja
Venäjän Karjalassa tapaamamme tarinan Neitsyt Maariasta, joka ei usko
ilmoitusta ylösnousseesta Vapahtajasta, ennenkuin kattilassa kiehuva
kukko tai pyy lähtee lentoon. Koska tämä karjalainen tarina on
luultavasti venäläisiltä opittu, niin sopii kysyä, eikö myös
kreikanuskoisten Setukaisten runo voi olla samalta taholta saatu.
Vastaus tulee kuitenkin varmasti kieltävä, sillä samaa runoa on
löytynyt muuallakin Virossa pari kappaletta, jotka edellyttävät
katolista ja länsimaista vaikutusta. Toinen niistä tavataan Knüpfferin
muistiinpanemassa vanhassa varsinais-virolaisessa Joulu-laulussa, joka
alkaa ennen esitetyllä Mataleenan runolla.[385] Se tästä jatkuu:

      _Jesu läks siis söitemaie,
    Jöulo öse esmisselle,
    Marri Marta öhtaalla.
    Tullid vasta Judamehhed.
    Pilatuse pitkad poisid,
    Sure Roduse sullased.
    Jesus kinnivöeti,
    Ärra Jesus tappeti.
    Jesus haudaje maeti.
    Jesu hauasta könneles:
    "Kui te lähte linna pole,
    Kallage Kidroni pole,
    Vige mo issale teäda,
    Vige mo emmale teäda,
    Andke teäda audujalle,
    Et on poega pooksessa,
    Illus ilma sambaassa,
    Armas haua kalda alla."
      Ei siis uskund Mariani,
    Et olli poega j.n.e.
    Härg on lahhitud laesse,
    Kuk on kulda vardaassa,
    Lammas on panni peäl praesta.
      Härg läks ammudes mäele,
    Lammas läks mängides kässale,
    Kuk läks lakka lauledesse_.
    Höbbedaste örta möda,
    Kullaste körrendat möda,
    Vaskista väravvat möda.
    Siis vast uskus Mariani_. --

      Jeesus sitten ajamahan
    Jouluyönä ensimmäisnä,
    Maarian-Martan aattona.
    Vastaan Juudan miehet,
    Pilatuksen pitkät pojat,
    Suuren Ruotuksen rengit.
    Jeesus kiinni otettiin,
    Jeesus tapettiin.
      Jeesus hautaan pantiin,
    Jeesus haudasta puheli:
    "Kun menette kaupunkiin,
    Kääntykää Kidron-laaksoon,
    Viekää isälle tieto,
    Viekää emolle tieto,
    Ilmoittakaa hautojalle,
    Ett' on poika hirsipuussa,
    Kaunis ilmapatsaassa,
    Armas haudan partahalla."
      Ei uskonut Maaria,
    Ett' oli poika j.n.e.
    "Härkä lahdattu laessa,
    Kukko kultavartahassa,
    Lammas pannulla paistina."
      Härkä ammuen mäelle,
    Lammas leikkien kesannolle,
    Kukko laulaen lakkaan,
    Hopeaista ortta myöten,
    Kullaista korentoa,
    Vaskista veräjää.
    Sitten vasta uskoi M. --

Toinen on myöhemmin t:ri J. Hurtille Tallinnan tienoilta lähetetty
katkelma, jonka edellä käy kehoitus päivälle kulumaan. Jeesuksen
kirkkoon mennessä tulevat vastaan vaaleat pojat, jotka ottavat hänet
kiinni ja tappavat.[386]

      _Jeesu hauda raiutie;
    Haud oli sügav kymme sülda,
    Küünar peale kümme sülda.
    Valvama jäid valkjad poisid,
    Piirama jäid pikad poisid_.

    Jeesuksen hautaa hakattiin;
    Kymmenen syltä syvä,
    Kyynärän päälle. Jäivät
    Valvomaan vaaleat pojat,
    Piirittämään pitkät pojat.

Yhtäläisyydet näihin verraten: kymmenettä syltä syvä hauta -- sanan
lähettäminen Maarialle -- paistettujen eläinten eloon herääminen --
vaikeus saada Maariaa uskomaan, todistavat epäilemättömästi, että myös
Jeesuksen surma-laulu Setukaisilla on koko Viron kansan aikoinaan
yhteistä runoutta. Epäselväksi jää ainoasti kalan ja lampaan vaihtelu,
kukon ja härän ollessa yhteisiä. Eräässä jo Kreutzwaldin painattamassa
Setukais-runossa[387] tosin esiintyy kalan sijalla lammas. Mutta senkin
mainesana: "puoleksi paistettu", puoltaa juuri kalan alkuperäisyyttä
ainakin Setumaan laulutavassa. Sillä tämä kala ei voi olla mikään muu
kuin kampela, joka todella näyttää siltä kuin olisi puolet siitä jäänyt
paistinpannuun ja toinen puoli lähtenyt mereen. Kysymys on vaan siitä,
miltä taholta Setukaiset tämän tarun ovat saaneet. Venäläisillä löytyy
suorasanainen legenda, joka selittää kampelan alkuperän.[388] Enkelin
ilmoittaessa Maarialle Jeesuksen syntymän, hän ei ota uskoakseen, ellei
puoleksi syöty kala tule jälleen eläväksi; kala herääkin henkiin ja
päästetään veteen. Vaan myös germaanilaisilla kansoilla on tiettävästi
yhtäläinen tarina ollut tunnettu. Uudenmaan Ruotsalaiset kertovat
Neitsyt Maarian ennen Jeesuksen syntymistä syöneen kampelan puoleksi ja
heittäneen toisen puolen mereen; kampelan suomalainenkin nimitys:
_Maariankala_ eli Neitsyt Maarian himokala viittaa samaan satuun.[389]

Mutta se onkin ainoa piirre, josta saattaa olla eri mieltä; Jeesuksen
surma-laulu on muuten aivan kieltämättä katolisperäinen. Kahden
vaiheilla voi vielä olla siitä, ovatko sen Setukaiset jo ennen
kreikanuskoon kääntymistään omistaneet ja siitä saakka tallentaneet,
vai ovatko he saaneet sen vasta myöhemmin, samoin kuin kreikanuskoiset
Inkerikot katolisperäisen Luojan-virren luterinuskoisten naapureinsa
välityksellä. Ettei jälkimmäinenkään olettaminen ole mahdoton,
todistavat t:ri O. Kallasen Vitebskin läänin Lutsin piirikunnan
katolisuskoisilla Virolaisilla löytämät katkelmat, joita nämät
luterinuskoisina 1600 luvulla Setumaan viereisestä Võrun maakunnasta
tulleet siirtolaiset ovat mukanansa tuoneet ja säilyttäneet.[390]
Noista parista katkelmasta näkyy, että jo Võrunmaalla siihen aikaan
Jeesuksen surma-lauluun kuului mies- ja naispalvelijoiden kutsuminen
sekä koputtaminen Maarian ovelle. Toisessa Jeesus käskee Pietarin ja
Paavalin, molemmat pyhät rengit, juoksemaan Maarian talolle
kolkuttamaan ja ilmoittamaan hänen kärsimyksistään.

    Juoksi Maaria katsomahan,
    Nyrkin rintahan nujersi,
    Löynnyt ei poikoa kotona;
    Löysi poian hirsipuussa,
    Löi kätensä kättä vasten,
    Vaivassa vakaisen hengen.

Toisessa taas Maaria "käskyjalkaansa" kutsuu tuomaan vaatteet ja löytää
poikansa nimenomaan "ristinpuuhun" lyötynä, vaahterainen vanne päässä.

Viimeksi olisi tarkastettava Jeesuksen surma-laulun suhde suomalaiseen
Luojan-virteen, jossa se vastaa osaksi Luojan ylösnousenta-runoa osaksi
Tapanin virttä.[391]

Että virolainen laulu on Varsinais-Virosta siirtynyt Suomen
kielen alueelle, todistavat pari Koiviston saarella löytynyttä
runonkatkelmaa,[392] jotka luultavasti ovat, samoin kuin eräs
Salme-runon sipale,[393] suoraan yli Suomenlahden Seitskarin kautta
kulkeneet.

    Pietari p-- s--
    -- -- --
    Rajarihmoja rakensi
    -- -- --
    "Terve, terve Maariainen,
    Terve Maaria neitsykkäinen!
    Pietari pyhä suloinen,
    Paaval pyhä palkollinen,
    Teki tietä taivahasen,
    Rajariemuja rakensi,
    Kolme kyntteliä käessä,
    Kolme tulta kynttelissä.
    Jo sinun lapses tapettihin,
    Suurisormi surmattihin,
    Pienisormi pillattihin,
    Liinahiukset leikattihin."
    Ei uskottu ukon suusta,
    Akan saakelin sanasta.
    Sytytti tulen punaisen,
    Ei syty tuli punainen;
    Sytytin tulen sinisen,
    Ei syty tuli sininen;
    Sytytin mä siivokommin.

Että muutkin kohdat näissä näytteissä johtuvat Virosta osoittavat kaksi
koillisvirolaista laulua, joista edellinen on Juhannus-laulu,
jälkimmäinen johdatus pyyntöön saada tanssimaata.[394]

    A. _Lähme Jaanista tulele,
    Jaani tulda hoidamaie,
    Kirje karja kaitsemaie.
    Tuli uidab oonetesse,
    Kirje kipub katusesse.
    Tulge Jaanista tulele,
    Peeterille, Paaverille,
    Kahte kallista nimeda,
    Tegid teeda taevaasse,
    Raiusid teeradada,
    Üles minna õunapuisse,
    Maha tulla marjamaale_.

    B. _Püha Maarja mu emäni,
    Püha Anne audujani!
    Ulkus uuessa tuassa,
    Kahs oli küünalta käessa,
      Ühes sie tuli punane,
    Tõises sie tuli sinine.
    Iilas tuad ja kasis lauad,
    Kasis kammeri edised.
      Minu ella eidekene,
    Minu taime taadikene!
    Andhe maada mängijalle,
    Tasast maada tantsijalle_ --

Jo ennen on viitattu (s. 42) Länsi-Inkerissä tavattavaan runoon
erämatkalla surmatusta Ylermiköstä, johon Tapanin virrestä on muutamia
piirteitä sekaantunut. Vaan pääasiallisesti on siihen vaikuttanut
virolainen Jeesuksen surma-laulu. Mainitussa Soikkolan-puolisessa
kappaleessa hirtetystä sala-ampujasta tuo viestin emolle ensin Jumalan
lintu, jota tämä ei usko. Vasta sitten kun vartaassa kypsynyt hanhi
nousee luilleen liikkumaan ja vaakkumaan, emo ottaa kuullakseen. Mutta
isä ei vieläkään usko, ennenkuin sarjoilla tapettu härkä samoin nousee
ylös ammumaan.

Toiselta puolen on huomattava eräs Länsi-Inkeristä t:ri J. Hurtille
lähetetty vironkielinen käännös Tapanin virren alkua, johon niinikään
Jeesuksen surma-laulusta hevosen eloon herääminen on yhdistetty.[395]

      _Tabaniha poisikane,
    Tabani heuste herra,
    Suurte Ruooduste sulane.
      Hobu oli soolassa künässä,
    Seelt tous üles hirnumaie,
    Mää pääle mängimäie.
      Taban on tagusta tehtud,
    Kuoera karvust on kootud,
    Hundi nahast ommelettud_.

_Heuste herra_, joka vastaa Inkerissä yleistä Tapanin mainesanaa, on
selvää suomea. Ruooduste sulane on ilmeinen käännös Ruotuksen renkiä,
joka kuitenkin varsinais-virolaisessa laulussakin Juutalaisista
käytettynä tavataan. "Takusta tehty" Tapani on myös Suomen puolella
osoitettu ja selitetty.

Mutta vaikka niin muodoin Tapanin virsi ja virolainen Jeesuksen
surma-laulu ovat Länsi-Inkerissä joutuneet kosketuksiin keskenään, ei
tämä jälkimmäinen voi syntyperäänsä nähden olla missään suoranaisessa
yhteydessä suomalaisen Luojan virren osien kanssa. Ja kuitenkin on
usean piirteen yhtäläisyys epäilemättömästi todellinen: johdanto --
yhdeksän syltä syvä hauta -- paistetun kukon ja lisäksi vielä härän
eloon herääminen uskon ehtona. Tämä yhtäläisyys on tuskin muuten
selitettävissä, kuin olettamalla, että Suomalaisilla ja Virolaisilla on
ollut yhteinen lähde germaanilais-katolisessa kansanlaulussa, niinkuin
myös Mataleenan virteen nähden on osoitettu.

Mahdollista on, että virolainen Jeesuksen surma-runo, samoin kuin runo
Mataleenasta, suomalaiseen verraten on lähempänä esikuvaansa. Tähän
olisi siinä tapauksessa kuulunut, paitsi Tanskassa todella säilynyttä
johdantoa, sekä Jeesuksen sulkeminen syvään hautaan että sanan vieminen
Maarialle. Jälkimmäisen osan sijaan olisi siitä päättäen vasta Suomessa
keksitty kertomus auringon avunannosta, jonka suomalaista alkuperää on
muillakin perusteilla pitäminen hyvin todennäköisenä.



13. Loppukatsahdus Luojan virteen.


Mikä ennen kaikkea Luojan virren lukuisia kappaleita tarkastettuamme
tekee meihin vaikutuksen, on epäilemättä niiden runsaus. Eikä niihin
vielä likimainkaan rajoitu se hengellinen kansanrunous, joka Suomessa
keski-ajalla kukoisti. Useissa Kalevalan-aineisissakin kertomarunoissa,
niinkuin Päivänpäästössä, Väinämöisen polvenhaavassa ja laivaretkessä
sekä Lemminkäisen kutsuissa Päivölän pitoihin, on todistettavasti
pohjana katolisperäinen legenda. Erittäin loitsurunoissa löydämme vielä
koko joukon kristillisen mielikuvituksen muodostamia kertoelmia ja
pienoiskuvia.

Tämä katolisperäinen runouden laji oli Suomalaisilla aikoinaan yhteinen
germaanilaisten kansojen kanssa. Vaan Suomalaisten on ensinnäkin se
ansio, että ovat verrattomasti täydellisimmän kokoelman säilyttäneet.
Luterinuskoisinakin he näitä runoja vielä 1600 luvulla lauloivat ja
opettivat samalla kreikanuskoisille naapureilleen, jotka niitä
uskollisesti ovat meidän aikaamme asti tallessa pitäneet, yhä lisäten
varastoansa Venäläisiltä lainaamillansa legendoilla. Ne siis
todistavat, samoin kuin äsken löydetyt ja julkaistut harvinaisen
rikkaat hengelliset sävelmämme myöhemmältä ajalta, miten syvällä Suomen
kansalle ominaisen uskonnollisen mielialan ja harrastuksen juuret
piilevät.

Säilyttämisen ansio on suomalaisella runolla monesti myös siinä
tapauksessa, että vastaava laulu vielä muuallakin tavataan, useihin
yksityisiin piirteihin nähden, jotka se on pysyttänyt alkuperäisessä
muodossaan.

Toisena lukuun otettavana etuna muiden rinnalla on suomalaisen
muodostuksen itsenäisyys. Siihen on suureksi osaksi pakoittanut
germaanilaisista laulun mitoista peräti poikkeava vanhan runomme
rakennus, jossa etenkin kerto on vaatinut omintakeista ajatustyötä.
Vaan työn tulos, joka kauneudessa välistä voittaa esikuvansa, on
kuitenkin etupäässä riippunut Suomen kansan runollisesta taipumuksesta
ja kyvykkäisyydestä.

Lisäksi tulee suomalaisen runon vaihtelevaisuus ja kehittyväisyys. Sen
havaitsee paraiten, jos vertaa suuren Saksan tai myös laajan Venäjän
eri osista koottuja saman laulun kappaleita keskenään; toisintelut ovat
niissä yleensä jotenkin vähäisiä, aniharvoin kuvastaen laulun levitessä
tapahtunutta paikallista kehitystä. Suomalaisten runojen kehittyväisyys
on kuitenkin suhteellinen laulajain kykyyn ja siinä suhteessa on
ilmeinen eroitus eteläsuomalaisen (Inkerin puolen ja Karjalan
kannaksen) sekä pohjoissuomalaisen (Suomen- ja Venäjän-Karjalan)
runopiirin välillä. Pohjoisempana on esitys selvästi vilkkaampi,
draamallisempi; toimivat henkilöt alkavat ikäänkuin elää ja
vuoropuhelut käyvät yhä vaihtelevammiksi.

Sama eroitus on nähtävänä vielä runojen yhteenliittämisessä, joka
niinikään on suomalaisen runon huomattavimpia ominaisuuksia. Jos
asetamme rinnan Inkerin puolisten laulajain Luojan virren yhdistykset
ja sen tavallisen kokoonpanon Venäjän Karjalassa, niin täytyy meidän
myöntää, että jälkimmäinen ei ole ainoastaan siinä edellisiä etevämpi,
että se on yksi, vaan että se on myös yhtenäinen, järjesteellinen.
Kuitenkin on Inkeriläisillä ollut juuri samat ja vähän runsaammatkin
ainekset käytettävänä; mutta jo Lapsenetsintä-virren asettaminen
Saunanhaku-virren edelle osoittaa kokoonpanokyvyn heikommuutta.
Yhtäläinen lausunto on annettava Setukaisten yrityksistä panna kokoon
virolaisia lauluja Jeesuksesta; laulut ovat itsessään kyllä erinomaisen
kauniit, vaan niiden liitokset ovat auttamattomasti höllät.

Mistä sitten johtuu tämä tuntuva eroitus? Sen tavallaan löydämme vanhan
Väinämöisen vastauksessa nuorelle Joukahaiselle (Kal. 3: 184-5):

    Lapsen tieto, naisen muisti,
    Ei ole partasuun urohon.

Asian laita on todella se, että Viron puolella sekä Inkerinmaalla ja
Karjalan kannaksella nuoret tytöt ovat runolaulun varsinaisina
viljelijöinä; jota vastoin Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa vanhat
ukot sitä etupäässä edustavat. Toisaalla se siis on ollut lasten
leikkiä, jota tosin vanhemmallakin ijällä mielihyvällä muistellaan;
toisaalla taas vakavaa opettavaista ja mieleen vaikuttavaista esitystä.
Epillisen runouden läheinen yhteys etelämpänä lyyrillisen ja
pohjoisempana loitsurunouden kanssa vastaa niinikään laulajissa
tapahtunutta vaihdosta.

Luojan virren täydennys-yritys pohjoisimmassa Vienan läänin
runoalueessa osoittaa meille kansanrunon äärimmäisen rajan. Kokeen
onnistumattomuus ei riipu niin paljon siitä, että laulajalla on ollut
yhdistettävänä katolisperäisiin lauluihin Venäläisten välittämiä
suorasanaisia tarinoita. Onhan niitä muutamia todella sekä sisällykseen
että muotoon nähden sulatettu, niinkuin Saunanhaku-virressä
hevosen esiintyminen. Vaan koko aate luoda täydellinen Messiaadi,
kokonaiskuvaus Vapahtajan elämästä, ei ole ollut itsetiedottoman
kansanlaulun toteutettavissa. Siinä on jo kyllin, että oppimattomassa
runolaulajassa on herännyt eloon tämä ajatus.

Lönnrot ei kuitenkaan ole ottanut varteen esitetyssä
täydennys-yrityksessä piilevää kehoitusta, vaan on tyytynyt vakinaiseen
Vienan-puoliseen kokoonpanoon. Yhtenä syynä on nähtävästi ollut uusien
liitteiden suorasanainen ja lisäksi vaillinainen muoto.[396] Yleensä
Lönnrot ei ole tahtonut kansantaruja itse pukea runomittaan;
harvinaisena poikkeuksena on Kantelettaren saturuno "Viisastunut"
(III. n:o 59), joka mahdollisesti hänelle kerrottiinkin paikka paikoin
runomitallisena, kuten Vienan läänin sadunkertojain toisinaan on
tapana.

Myöskin on muistaminen, kuinka arka käsiteltäväksi Luojan virren koko
aine on ja erittäin siihen aikaan oli. Sen näemme jo vanhemman
Topeliusen muistutuksessa julkaisemaansa "Paavin Opin aikuiseen
Pääsiäis-juttuun": -- -- "Runo, jolle täsä on annettu sia, että siitä
niin selkiästi on nähtävä niiden aikain mielen laatu, ja kuinka peräti
joutavilta jutuilta pimitetty heidän tietonsa Jumalasta ja
Lunastuksesta oli. Onnelliset meidän aikamme, joina Jumalan Sanan
valkeus on pimeyden turhat juorut hajottanut." Kantelettaren kolmannen
kirjan esipuheessa katsoo Lönnrotkin tarpeelliseksi erityisesti
puolustaa Luojan virren liittämistä kokoelmaan: "Melkein koko virsi on
tyhjää juorua, jolla Raamatussa ei ole pienintäkään perää -- -- hänen
virressä mainittu viekkautensa eli kavaluutensa Juutasta kohti on koko
hänen Jumaluuttansa vastaan pitävä asia, niinkuin se myös muutenki on
valet, muuta nimittämättä. Mutta niin tuhma ja perätön kun tämä virsi
yhdeltä puolelta on, niin on se toiselta puolelta sanarakentonsa
suhteen soma ja kaunis; josta on nähtävä, että asia itse ja sanarakento
ovat eriasioita, vaikka yksinkertaset niitä aina ei erota toisestaan."

Lisäksi on epäilemättä vaikuttanut se seikka, että Lönnrot oli useimpia
Luojan virren kappaleista jo käyttänyt Kalevalan kokoonpanossa. Sen
loppukohtaukseen on Marketan ja Maarian sekä nimien (Marjatta) että
runojen yhdistymisen johdosta sovitettu Marja-virsi ja Saunanhaku ynnä
Lapsenetsintä, viimeksimainittu kuitenkin vasta Uudessa Kalevalassa.
Samoin on Lemminkäisen surma-runoon, kuten mainittu, Lapsenetsintä sekä
osa Luojan ylösnousentaa yhdistetty. Vielä on Hiiden sepän kahlintaakin
palanen liitetty Päivänpäästön kuvaukseen lähes viimeisessä runossa.

Sitä paitsi olivat useat ulkopuolelle Luojan virttä jääneet
katolisperäiset legendarunot, joita Lönnrot olisi voinut käyttää tämän
laajentamiseen, jo kansanlaulussa siirtyneet Kalevalan henkilöiden
nimille, niinkuin on viitattu.

Viimeksi on otettava huomioon, että Lönnrotilla oli Kalevalassa kerran
toteutettuna aate koota Suomen kansan vanhat runot yhdeksi yhtenäiseksi
runoelmaksi, joka antaisi täydellisen kuvauksen sen muinaisesta uskosta
ja elämästä. Silloin kuin hän runolaulajan ohjausta noudattaen ryhtyi
liittämään yhteen "Runokokousta Väinämöisestä", oli hänelle kansan
puolelta mikäli mahdollista kaikki valmistettu. Ainekset tähän olivat
kauttaaltaan runomitalliset sekä monin verroin runsaammat ja vielä
paljoa laajemmin yhdistyneet, kuin Luojan virren kappaleet.
Ymmärrettävää siis on, ettei Lönnrot vähemmillä edellytyksillä ruvennut
yhtäläistä työtä toistamiseen suorittamaan. Kuinka vähän satunnainen,
Lönnrotin mielivallasta riippuva Kalevalan kokoonpano on, selviää
katsoen tältäkin kannalta.



IV.

Viron orjan virsi.



1. Runon muodostus Virossa.


Perin vastaisen kuvan suomalaisen runon kehityksestä edellä esitettyyn
Luojan virteen verraten näyttää meille se Kantelettaren virsilauluista,
joka nimellä "Viron orja ja isäntä" on painettu kolmannen kirjan
neljäntenä runona. Luojan virren olemme nähneet moneen otteesen aina
useammasta kappaleesta yhteen liittyvän, yhä uusia aineksia puoleensa
vetävän ja niiden vaikutuksesta alati muuntelevan. Viron orjan virren
sitä vastoin tapaamme suomenkielellä joka paikassa yhtäläisenä
kokoonpanona, jossa ainoasti yksityiset piirteet hiukan vaihtelevat,
vaan itse juoni pysyy alusta loppuun muuttumattomana. Aivan erilainen
on myös molempien runojen kulku. Ikäänkuin säteitten tavoin Luojan
virsi Itä-Suomen kautta hajaantui usealle taholle: erikseen
Inkerinmaalle suunnassa pohjoisesta etelään ja idästä länteen; erikseen
Salmin kihlakuntaan leviten suoraan lännestä itään; erikseen vielä
Venäjän Karjalaan, jossa se rajan yli Vienan lääniin saavuttuaan näkyy
kääntyneen etelää kohti Aunuksen puolelle. Sillä aikaa Viron orjan
virsi kulki yhtenä virtana, ensin Inkerinmaan kapeassa uomassa
päinvastaista suuntaa lännestä itään ja etelästä pohjoiseen Suomen
rajalle, mistä se levisi yli Itä-Suomen runoalueen, siten että
pää-virta kulki pitkin Laatokan rantaseutua Itä-Karjalaan
sekä Ilamantsin puolelle ja virran lieve ulottui Savoon ynnä
savolaissukuiseen Pohjois-Hämeesen asti. Mutta Venäjän Karjalassa,
jossa Luojan virsi on runsaimmin ja täyteläisimmin edustettuna, on
ainoasti vähäisiä katkelmia löydetty kysymyksessä olevasta runosta.
Ja päin vastoin kuin Luojan virsi, joka todistettavasti johtaa
syntyperänsä Länsi-Suomesta, on Viron orjan virsi ilmeisesti saanut
alkunsa Viron puolella.

Orjan asemasta on Viron kansalla valitettavasti ollut yllin
kyllin aihetta laulaa ja se onkin synnyttänyt tämänaineisia runoja
kokonaisen ryhmän, jota onnellisemman Suomen kansan ei ole tarvinnut
omistaa. Vaan tutkimuksemme alainen runo koskettelee yleisempää
isännän ja palkollisen välistä suhdetta ja on siitä syystä hyvin
suomenpuolisiinkin oloihin soveltunut. Se on verrannollisesti
suomenkielellä ollut enemmänkin suosittu laulu, sillä Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran arkistossa tavattavaa sataista suomalaisten
kappalten lukumäärää vastaa t:ri J. Hurtin kokoelmissa vähän päälle
kolmekymmentä vironkielistä kirjaanpanoa. Mutta sen sijaan, että
edelliset ovat kaikki yhtä laatua, jakautuvat jälkimmäiset kahteen
huomattavasti eriävään toisintoryhmään: etelä- ja pohjois-virolaiseen;
etelävirolaisesta on vielä eroitettava omituinen toisen runon
yhteydessä muodostunut osasto.

Jos viimeksi mainitun osaston heitämme tutkimuksen loppuun, niin jää
tarkastettavaksemme 13 (A) eteläiseen[397] ja 9 (B) pohjoiseen ryhmään
kuuluvaa ynnä 3 (C) epämääräistä kappaletta.

A. Pärnunmaa: Halliste 1. H. II. 5. s. 36 (Jos. Hurt n:o 20). -- Karksi
2. II. 5. 306 (sam. 82). -- 3. II. 5. 362 (sam. 38). -- 4. I. 2. 138
(J. Tiidt 3 b). -- 5. III. 5. 894 (M. Kõeva 1). -- Viljanninmaa: Helme
6. IV. 3. 96 (G. Habicht 68). -- 7. III. 6. 170 (J. Niilender 3). -- 8.
I. 5. 249 (E. Suidt 5). -- Tarvastu 9. IV. 3. 177 (H. Kallas 1). -- 10.
II. 25. 776 (J. Trull 59). -- Tartonmaa: Nõo 11. III. 10. 238 (H. Viera
12). -- Palamuse 12. II. 27. 235 (H. Maasen 25). -- Tõrma 13. III. 9.
241 (V. Part 5).

B. Viljanninmaa: Kolga-Jaani 14. III. 7. 961 (A. Pihlak 17). --
Põltsamaa 15. III. 7. 481 (I. Võhrmann 1). -- Tartonmaa: Laiuse 16. VL.
1887 s. 102 (G. Johannson 43). -- Varsinais-Viro: Vaivara 17. II. 1. 53
(M. Ostrov ja O. Kallas 69). -- Jõhvi 18. II. 1. 349 (sam. 503). --
Lüganuse 19. II. 1. 615 (sam. 794). -- Simuna 20. II. 38. 623 (J. Sepp
12). -- 21. II. 53. 587 (H. Böckler 37). -- Harjumaa: Jõelähtme 22. II.
17. 388 (H. Redlich 2).

C. Tartonmaa: Tartu 23. III. 21 480 (J. Siral 2). -- Laiuse 24. VL.
1887 s. 34 (M. Ostrov 32). -- Harjumaa: Kose 25. II. 37. 586 (T.
Viedemann 103).

Etelävirolainen ryhmä (A), kuten näemme, rajoittuu löytöpaikkoihinsa
nähden hyvin ahtaaseen alaan: Pärnunmaan kaakkoiseen kulmaan sekä
Viljanninmaan eteläiseen kärkeen ynnä Tartonmaahan. Näytteeksi
otettakoon pisin Pärnunmaan kappaleista (A 4), täydennettynä toisella
melkein yhtäpitävällä kirjaanpanolla (A 3):

    _Sedä' i tää, ega' i mõista.
    Kun ori une magasi,
    Sulan vaene suigatelli, (3)
    Suure suo, laia laane, (3)
    Suure suo keskeelle,
    Laia laane vaieelle;
    Peenar pikka istepenki,
    Sööta suuri söögilauda,
    Mätas pehme pää alune.
    Kägu tall kuksi käte pääle,
    Lõukene lõua pääle,
    Pääsukene pää pääle,
    Sisask lindu silma pääle,
    Peo lei pilli uule pääle, (3)
    Kuule' s orja maasta tõusta.
      Tulliv' katsi engeleta,
    Võtiv' see orja õlale,
    Kääniv' orja käte pääle,
    Viisiv' orja taivaasse,
    Maari kammerde lävele,
    Looja suure usse suile.
      Ori sääl linki liigutele,
    Rauda rampi raputele.
    Maari kammerist kõneli:
    "Kes sääl linki" j.n.e.
    Orja kuuli, kosti jälle:
    "Ori linki" j.n.e.
      Maari kuuli, kosti jälle:
    "Tule sisse orjakene,
    Istu kulda tooli pääle,
    Kulda tooli, õbe õrre;
    Küll said maale püstü kurta" (3).
    Anti kätte saia tükü:
    "Söö saia orjakene,
    Küll said maale nälgä nätä."
    Tuodi (3) kätte õlle toobi:
    "Juo õlut orjakene,
    Küll said maale vettä juvva" (3).
      Keh mull perrä või tulesse?
    Peremees perrä tulesse
    Küünärpuu pikka peonna,
    Perenaine sääl peränä,
    Kanga paagi kannelenna.
    "Tule ori, võta oma,
    Tule vaene, võta vaeva!"
      Orja kammerist kõneli:
    "Pea esi peremeesi,
    Pea esi perenaine,
    Pea oma peene amme,
    Kanna oma kalevese;
    Jobap Maari mulle massi,
    Taevas alli mull tasusi."
      Maari kammerist kõneli:
    "Tule sisse peremeesi,
    Tule sisse perenaine!"
    Andas ala tulda tooli:
    "Istu tulda tooli pääle (3),
    Tulda tooli, tõrva õrre."
    Tuodi kätte tule toobi: (3)
    "Juo tulda, tõmba tõrva,
    Seni kui pada pantanesse,
    Seni kui katelt kantanesse.
    Sõs su pata pantanesse,
    Sõs su katles kantanesse,
    Latse perrä laavitesse,
    Alge ala lõhutesse.
      Kusa's massa orja vaeva,
    Kusa's massa maa pääl,
    Ega's anna alla taeva,
    Nüüd sa keed katelen,
    Nüüd sa põled põrguen_."

      En tiedä, enkä ymmärrä,
    Kussa orja unen makasi,
    Renki raukka uinahteli,
    Suuren suon, laajan korven,
    Suuren suon keskellä,
    Laajan korven vaiheilla,
    Piennar pitkä istuinpenkki,
    Kesanto suuri ruokapöytä,
    Mätäs pehmyt päänalainen.
    Käki kukkui kätten päällä,
    Leivonen leuvan päällä,
    Pääskynen pään päällä,
    Satakieli silmän päällä,
    Kuhankeittäjä huulen päällä.
    Orja ei kuule maasta nousta.
      Tuli kaksi enkeliä,
    Ottivat orjan olalle,
    Käänsivät orjan kätten päälle,
    Veivät orjan taivahasen,
    Maarian huoneen kynnykselle,
    Luojan suuren uksen suille.
      Orja linkkua liikutti,
    Rautahakaa raaputti.
    Maaria huoneesta puheli:
    "Ken siellä linkkua" j.n.e.
    Orja kuuli, vastasi:
    "Orja linkkua" j.n.e.
      Maaria kuuli, vastasi:
    "Tule sisään orjaseni.
    Istu kultatuolin päälle,
    Kultatuolin, hopeaorren;
    Kyllin maalla seisten surit."
    Annettiin käteen vehnänen:
    "Syö vehnästä orjaseni;
    Kyllin maalla nälkää näit."
    Tuotiin käteen oluttuoppi:
    "Juo olutta orjaseni,
    Kyllin maalla vettä joit."
      Ken perääni tulee?
    Isäntä perään tulee,
    Kyynärpuu pitkä pivossa,
    Emäntä vielä perässä,
    Kangaspakka kainalossa:
    "Tule orja ota omasi,
    Vaivainen vaivannäkösi!"
      Orja huoneesta puheli:
    "Pidä itse isäntä,
    Pidä itse emäntä,
    Pidä hieno paitasi,
    Kanna oma verkasi,
    Jo Maaria mulle maksoi,
    Taivas harmaa korvasi."
      Maaria huoneesta puheli:
    "Tule sisään isähtä,
    Tule sisään emäntä!"
    Annetaan tulinen tuoli:
    "Istu tulisen tuolin päälle,
    Tulisen tuolin, tervaorren."
    Tuotiin käteen tulituoppi:
    "Juo tulta, särvi tervaa,
    Kunnes pata pantanehen,
    Kattila kannettanehen,
    Sinut pannahan patahan,
    Kattilahan kannetaan,
    Lapset perään ladotahan,
    Halot alle lohkotahan.
      Et maksanut orjan vaivaa,
    Et maksanut maan päällä,
    Etkä antanut alla taivaan,
    Nyt sä kiehut kattilassa,
    Nyt sä palat helvetissä."

Parissa kirjaanpanossa on omituinen loppuliite (A 7, vrt. 12):

    _"Nüüd sa põlet põrkuenna_,
    Keet sa keeva katelenna!
    Mu pannas tulda tegema
    Alge alla heiteemma.
    Kästas panna ütsi algu,
    Ma sull pane paari algu."_

    Nyt sä palat helvetissä,
    Kiehuvassa kattilassa!
    "Minut tulta tekemään,
    Halkoja alle heittämään;
    Käsketään panna yksi halko,
    Panen sulle kaksi halkoa."

Että tämä virolainen Orja laul (A 9) on useammasta aineksesta
kokoonpantu, ei osoita ainoastaan mainittu lisäys, joka selvästi johtuu
muutamasta sadusta, missä paholainen..panee pojan hoitamaan
tulta kattilan alla ja poika nähtyänsä, että siinä sisässä on hänen
entinen ilkeä isäntänsä, vielä lisää halkoja alle. Myös isäntäväen ja
orjan välinen keskustelu taivaassa kuuluu erinäiseen lyyrilliseen,
runoon, jota on tavattu kaikkialla vironkielen piirissä, paitsi aivan
kaakkoisimmassa osassa, Setukais-murteen alueella. Sen muoto ilmaantuu
eheänä tuossa pienessä epämääräisessä ryhmässä (C), jossa se on runon
alkuosana, esim. (C 24):

    _Peremees peremeheke,
    Perenaene naesukene!
    Maksa ära orja pallea,
    Orja palka, vaese vaeva.
    Kui sa ei maksa siia maani,
    Siis sa tasud taevaesse,
    Maksad Maaria majasse.
      Siis sa käid käärid käessa,
    Riiderulli kaindelasse,
    Küünar pika puu peosse:
    "Tule ori, võta oma,
    Tule vaene, võta vaeva,
    Suilene suurta tööda,
    Päilene päeva palka!"
    -- "Ei ma taha taevaasse,
    Kui sa ei maksnud seale maale,
    Kus mu pihta piinatie,
    Käevarsi vaevatie,
    Kus mu küüsed külmetasid,
    Kus mu varvad valutasid,
    Sõrme otsad sõitelesid."
      Tulli taeva peremees.
    Mis tal siis seal alla anti,
    Alla anti, ette panti?
    Anti alla rauda tooli,
    Panti ette rauda lauda,
    Peale raudased koarikad,
    Ühes tulda, teises tõrva,
    Kolmandas koera ilada.
    "Söö sina tulda, tõmma tõrva,
    Korista koera ilada!"
      Tulli taeva orjakene
    -- -- kulda tooli -- lauda -- kullased koarikad:
    "Söö sa kulda, joo sa metta,
    Hammusta haljasta hõbedat!"_

      Isäntä isäntäiseni,
    Emäntäinen naikkoseni!
    Maksa pois orjan palkka,
    Orjan palkka, vaivasen vaiva.
    Jos et maksa tällä maalla,
    Kyllä korvaat taivahassa,
    Maksat Maarian majassa.
      Silloin käyt kädessä sakset,
    Vaatekääry kainalossa,
    Kyynär pitkä puu pivossa:
    "Tule orja, ota omasi,
    Vaivanen vaivannäkösi,
    Kesärenki työsi tulos,
    Päiväläinen päiväpalkka!"
    -- "En minä tahdo taivahassa,
    Kun et maksanut sillä maalla,
    Kuss' olkapäitäni piinattihin,
    Käsivarsia vaivattiin,
    Kussa kynteni kylmettyivät,
    Varpahani vaivan saivat,
    Sormenpäitäni pakotti."
      Tuli isäntä taivahasen.
    Mitä siell' alle annettihin,
    Mitä pantihin etehen?
    Tuotiin alle rautatuoli,
    Pantiin eteen rautapöytä,
    Päälle rautaiset pikarit,
    Yksi tulta, toinen tervaa,
    Kolmas koiran kuolaa.
    "Syö tulta, ryyppää tervaa,
    Korjaa koiran kuolaakin."
      Tuli orja taivaasen
    -- -- kulta tuoli -- pöytä -- kultaiset pikarit:
    "Syö kultaa, juo mettä,
    Pure kirkasta hopeaa!"

Paitsi kaikille ryhmille yhteistä orjan ja isännän vastakkaista
kohtelua taivaassa, ovat etelävirolaiseen säännöllisesti kuuluvia
piirteitä: orjan nukahtaminen keskelle suota -- harvoin Maarian mäelle
kukkien keskelle (A 2, 6), joka on toisesta runosta lainattua; kahden
(yhden ainoasti A 7) enkelin[398] ilmestyminen orjaa noutamaan sekä
kolkuttaminen taivaan ovelle.

Neitsyt Maarian nimenomainen esiintyminen tässä todistaa, että
etelävirolainen runo on jo katolisella ajalla muodostunut. Hyvin
somasti kuvataan eräässä kappaleessa, kuinka enkelien orjaa
tuodessa (A 9):

    _Mari kedras keset tare,
    Viskas maale villavakka,
    Võtt ta valla suure ukse,
    Läsk ta valla raske rampi.

    Maaria kehräsi keskellä tupaa,
    Viskasi maahan villavakan,
    Otti auki suuren oven,
    Päästi auki raskaan säpin.

Vanhanaikainen on myös taivaan oven sulkulaitos, ilman lukkoa ja
avainta: sisäpuolelta auki työnnettävä sekä ulkopuolelta kolistettava,
nähtävästi erityisellä kolkuttimella, joka välistä nimenomaan mainitaan
olleen rautarengas (A 6-8). Tämän piirteen puuttuminen Tartonmaalla,
jossa orja yksinkertaisesti viedään taivaasen (A 11, 12, 13; ainoasti
keskimmäisessä lisäyksellä: _Maari ema ukse kõrva_), viittaa siihen,
että etelävirolaisen runon syntymäpaikka on länsipuolelta sen aluetta
etsittävä.

Yhdessä Pärnunmaan kappaleessa kuvataan tarkemmin, kuinka vetelä oli
suo orjan leposijana (A 5):

    _Süld tall vetta alla selja --
    Küünär vett tall alla külje_.

Parissa Viljanninmaan kirjaanpanossa kiinnitetään kosteuden lisäksi
vielä huomio makuupaikan kylmyyteen (A 9, vrt. 7):

    _Küünar vett tall külle alla,
    Vassa valgeda raheda_.

    Kyynär vettä kyljen alla,
    Vaaksa valkoista raetta.

Näille säkeille on antanut uuden käänteen pohjoisvirolainen
toisintomuoto (B), jota on täydellisenä tavattu kahdesti Viljanninmaan
pohjoisosassa, kerran Tartonmaan luoteiskulmassa ja neljäs kappale
itäisimmässä Varsinais-Virossa. Paitsi näitä löytyy vielä neljä
varsinaisvirolaista ynnä yksi Luoteis-Virossa muistiinpantu, joissa
näiden johdanto puuttuu, vaan jotka muuten näihin läheisesti liittyvät.

Toinen Viljannin-puolisista kirjaanpanoista alkaa (B 15):

    _Aru anti orjal aega,
    Aru üksik tunnikene,
    Jouluks joosta emale.
    Siiski oli vööni vetta,
    Vööni vetta, polvi lunda,
    Vaks oli valgeta raheta.

    Aikaa annettiin orjalle
    Harvoin yksikään tunti,
    Jouluksi juosta emon luo.
    Silloinkin oli vyöhön vettä,
    Vyöhön vettä, polveen lunta,
    Vaaksa valkoista raetta.

Täydellisenä painettakoon mainittu varsinaisvirolainen kappale, koska
se on Inkerinmaan rajaa lähinnä olevasta Vaivaran pitäjästä saatu (B
17). Sen suomenkieltä lähentelevän muodon ymmärtämiseen riittänevät
muutamat sanaselitykset.[399]

      _Aiga orjal annetie,
    Kätte orjal käänetie,
    Joulusta kodoje juosta,
    Mardista omile maile,
    Katrinasta kaugeelle.
    Ori uppunes lumeje,
    Käed vahtoje vajosid,
    Sormed soolaje sulasid.
      Viedi orja taivaje.
    Ori ulkus taivassa,   10
    Maria verava suussa.
    Siis västas Vana Jumala:
    "Tule siia orja vaine!"
      Siis tuodi tuoli alla,
    Sulgi patja keskeella.
    "Istu siia orja vaine!
    Kül oled saanud seisaksenna
    Orja vaine ollesenna,
    Käskujalgun käieksenna."
    Siis tuodi voida leiba,   20
    Mett tuobist --
    "Süö siint ja juo siint,
    Kül oled saanud vettä süüä,
    Vettä süüä, vettä juua,
    Orja vaine" j.n.e.
      Siis ulkus peremehike.
    Siis vastas Vana Jumala:
    "Tule siie peremehike,
    Tule külmäje tubäje,   30
    Küttämatta huoneje!
    Kül oled saanud suojas olla."
      Siis tuodi tuline tuoli,
    Rauda arja keskeelle:
    "Istu siie peremehike!"
    Siis tuodi tuline tuopi,
    Tulda, terva tuobi siessa:
    "Süö siitä, juo siitä!
    Kül oled saanud mette süüä,
    Mette süüä, mette juua,   40
    Peremehena ollesenna,
    Käskujalgu käskidessa,
    Sulasid sundidessa."
      Siis vastas peremehike:
    "Miks siis mulle ninda tehjä?"
    Siis vastas Vana Jumala:
    "Sest sulle nindä tehjä,
    Et pahast maksid orja palka,
    Pienemalle kilmitulle,
    Kitsamale kangaalla."   50
      Siis kutsus peremehike
    Orja taivasse,
    Siis lubas palka maksta
    Suuremalle kilmitulle,
    Laiemalle kangaalle.
    Siis vastas Vana Jumala:
    "Ei ole tarvis taivasse,
    Maksu ei Maarja iessa,
    Kui et ole maksand maassa palka,
    Oma herra heinamaale,   60
    Talupoja toassa."_

Tässä niinkuin parissa muussakin pohjoisvirolaisen ryhmän kappaleessa
(B 14, 18) jää ilmoittamatta, kuka orjan tuo taivaasen, kerrotaan vaan
yksinkertaisesti, että hän vietiin. Edellä mainittu Viljannin-puolinen
kirjaanpano jatkuu (B. 15):

    _Siis Jeesus hüidis taevaasta,
    Musta Maaria kõneles:
    "Tulgem kolmed hingelised.
    Tooge ori taevaaije!"_

Siinä siis henkiolentoja on kokonaista kolme. Muutamissa
muistiinpanoissa yksi tähti hänet noutaa (B 16, 20, 21); läntisimmässä
pohjois-virolaisessa tulee kuitenkin toiseksi Maaria (B 22):

    _Tuli tähte taivaasta,
    Maarja maa rajalta,
    Võttis orja kaendelasse,
    Käänas käevarre peale_.

Etelävirolainen, milt'ei säännöllinen enkelien kaksiluku on näitä
vaihtelevia muotoja ilmeisesti alkuperäisempi.

Varsinais-virolaisessa näytteessä on Maarian veräjä vielä tallella.
Toisessa kirjaanpanossa Vaivaran viereisestä Jõhvin pitäjästä on myös
taivaan ovelle kolkuttaminen säilynyt (B 18):

      _Kui ori ära suresi,
    Orja taeva viidaneksi,
    Ulgub Looja ukse eessa,
    Koputab koja lävela.
      Tuleb vastu inglikene:
    "Mis sa tahad, orjaparga?"
    -- "Tahaksin ma taeva tulla."
    Tehti lahti taeva uksed_.

      Kun orja kuoli,
    Orja taivaasen vietäneen.
    Käypi Luojan uksen edessä,
    Kolkuttaa talon ovella.
    Tulee vastaan enkeli:
    "Mitä tahdot orja parka?"
    -- "Tahtoisin tulla taivaasen."
    Avattiin taivaan ovet.

Vaan vastakohdaksi on siinä lisätty isännän tulo helvetin ovelle
koputtamaan, jonka jälkeen hän ei enää ole tilaisuudessa orjaa
puhuttelemaan:

    _Kui peremees ära surest,
    Viidi peremees põrgu poole.
    Ulgub seala ukse eessa,
    Koputab koja lävella.
      Üüab Toonelda isanda:
    "Kes see ulgub ukse eessa" j.n.e.
    -- "Peremees ulgub" j.n.e.
    Lasti peremees põrgu tulla_.

Niinikään myöhäsyntyinen piirre on isännän osoittaminen erityiseen
kylmään tupaan Vaivaran-puolisessa näytteessä. Muistutusta, että hän
oli tarpeeksi saanut olla lämpimässä, kuitenkin vastaa muutamassa
etelävirolaisessa kappaleessa tavattava, yhtä ylimääräinen selitys,
heti kun orja sisään kutsutaan (A 7):

    _Küll said maale väljän olla_.

    Kyllin olit maan päällä ulkona.

Voileivän antaminen juomisen lisäksi muistuttaa etelämpänä Virossa
yleistä vehnäkakun tuomista selityksellä: "kyllin sait nälkää nähdä",
taikka toisinaan (A 9, IL, 13; A 7):

    Küll said maale leiba süüa e. haganaist leiba_.

Kuitenkin myös tämä piirre on nähtävästi liikanainen. Sillä on harvoin
mitään vastaavaa isännän osaksi tulevassa tarjoilussa.[400] Eikä se
mitenkään sovellu sarjaan: kultatuoli -- kultatuoppi, tulinen tuoli --
tulinen tuoppi. Siitä syystä on vehnäleivän lisään tullessa tuoppi
milt'ei säännöllisesti (paitsi A 2) kultaisuutensa kadottanut
yhtäläistyen jokapäiväisemmäksi oluttuopiksi.

Kultaisen eli pohjoisempana tavallisemmin hopeaisen tuopin sisällyksenä
mainitaan mesi (myös A 1), usein kahdella synonyymilla, esim.

    Mett ja mõdu toobi sees (B 22).
    Täis sii mõdu, täis magusta (B 14).
    Mett ja viina toobissa (B 16).

    Mettä, hunajaa tuopissa.
    Täysi mettä ja makeaa.
    Mettä, viinaa tuopissa.

Niinikään on isännän tulisessa tuopissa tavallisesti kahta lajia: tulta
ja tervaa.

Pohjoisvirolaiselle ryhmälle ominainen piirre on isännän nimenomainen
kysymys, minkätähden häntä niin toisin taivaassa kohdellaan; se
selitys, että hyvä olo tässä elämässä tuo mukanaan huonon tilan
tulevassa, ei ole semmoisenaan enää tyydyttänyt. Enimmiten ainoasti
isäntä tekee tämän kysymyksen ja siihen tavallisesti orja itse vastaa:
Miks sa ei maksnud orja vaeva l. palka, (B. 16, 20-22). Itäisimmässä
varsinaisvirolaisessa näytteessä kuitenkin annetaan selitys taivaan
valtiaan puolesta: "Pahast maksid" j.n.e.; samoin esillä olleessa
Viljannin-puolisessa kappaleessa (B 15), jossa myös orja ja niinikään
isäntä jo ennen noita kysymättäkin annettuja selityksiä tiedustelevat:

    "Miks mul seda annetasse?"
    -- "Sest sul seda annetasse."

Tämän muodostuksen kautta vakaantuu isännän ja orjan välinen
keskustelu, joka useammassa etelävirolaisessa kappaleessa esiintyy
orjan ja isännän tarjoilujen väIissä,[401] pysyväisesti runon loppuun,
liittyen siihen kiinteämmin yllämainittujen välisäkeiden avulla. Siitä
myös seuraa, että orjan emäntä, joka etelävirolaisessa toisintomuodossa
tavallisesti ilmaantuu isännän rinnalla, kuten itsenäisenä esiintyvässä
Isäntäväen puhuttelu-runossa, pohjoisvirolaisesta ryhmästä katoaa.
Ainoasti tämän eteläisimmässä kappaleessa (B 14) on emäntä tallella,
vaan siinäpä mainittu kysymys vielä puuttuu.

Kaikesta päättäen on siis Orjan laulu Virossa vaeltanut suunnassa
lounaisesta koilliseen ja siten kehittyneimmässä muodossaan joutunut
Inkerinmaan äärelle.



2. Suomalaisien toisintojen näytteitä.


Suomalaisen Viron orjan virren satakunta kirjaanpanoa jakaantuu Viron
rajalta lukien Venäjän Karjalan kynnykselle hyvin tasaisesti
runoalueita myöten, niin että Länsi- ja Keski-Inkerin osaksi tulee
molemmille noin kaksikymmentä ja Karjalan kannaksen ynnä pohjoisemman,
Sortavalasta Ilamantsin taakse ulottuvan, Suomen Karjalan osaksi
runsaasti viisikolmatta kumpaisellekin. Niiden lisäksi tulee vielä
viisi kappaletta Savon runoalueelta sekä muutamia katkelmia Vienan
läänistä.

_Länsi-Inkerin alue_.

Narvusi 1 (Europaeus III. 3. n:o 164). -- 2-5 (Porkka II. 357, 362,
363, 365). -- 6-7 (Alava 1891. 505, 773). -- 8-10 (Ruotsalainen 14,
188, 251).

Kattila 11 (Groundstroem 167) ja Joenperä 12 (Porkka 11 364).

Soikkola 13 (Groundstroem 198). -- 14-17 (Porkka III. 306, 307, 308,
398). -- 18 (Alava 1891. 20).

_Keski-Inkerin alue_.

Kaprio 19 (Porkka I. 401).

Tienaan puoli (Hevaa, Tyrö, Medussi, Serepetta, Skuoritsa) 20-22
(Europaeus III. 3. 29, 66, 87). -- 23-24 (Stråhlman Skv. 56, Tyr. 42).
-- 25 (Törneroos ja Tallqvist n:o 377 a:n jälkeen). -- 26 (Groundstroem
4). -- 27-30 (Porkka I. 396, 398, 399, 400). -- 31 (Alava 1891. 1302).
-- 32 (Putkonen 31).

Venjoki 33-35 (Europaeus J. 294, 433, 524). -- 36-37 (Reinholm XI. 345
a, b). -- 38 (Stråhlman Sl. 111).

Järvisaari 39 (Europaeus III. 2. 48).

_Karjalan kannaksen alue_.

Markkova 40 (Europaeus III. 2. 117).

Pohjois-Inkeri (Toksova, Lempäälä, Vuolle) 41-43 (Europaeus J. 77, 265,
396). -- 44 (Ahlqvist A. 527). -- 45-47 (Saxbäck 119, 142, 167). --
48-50 (Pajula 90, 99, 199).

Uusikirkko 51 (Europaeus K. 366) ja Kuolemajärvi 52 (J. 307).

Käkisalmen puoli (Rautu, Sakkula, Pyhäjärvi, Räisälä) 53-54 Reinholm
XI. 345 c, XII. 73. -- 55-56 (Ahlqvist, A. 127, 339). -- 57 (Slöör V.
6). -- 58-59 (Neovius Paraske 66, 67).

Kurkijoen puoli (Kurkijoki, Jaakkima) 60-62 (Lönnrot E. 258, 292, 368).
-- 63-64 (Hultin 32, 33).

Suomen (Itä- ja Pohjois-) Karjalan alue.

Sortavala 65 (Basilier 212).

Suistaman puoli (Impilahti, Suistama, Korpiselkä) 66-71 (Europaeus G.
329, 383, 409, 420, 516, 525). -- 72 (Polén 173). -- 73-74 (Sirelius
72, 150). -- 75 (Basilier 28). -- 76 (Krohn 5654). -- 77 (Potschtareff
27). -- 78 (Härkönen 366).

Suojärven puoli 79-81 (Europaeus H. 112, 147, 153). -- 82 (Härkönen
255).

Ilamantsin puoli 83 (Lönnrot, Kantelettaren 1 käsik. s. 79-82 lyyjysk.
reunamuist.) -- 84-85 (Ahlqvist B. 42, 58). -- 86-88 (Europaeus G. 281,
289, 674). -- 89 (Kuopion lys. HL 56).

Pohjois-Karjala ylim. 90-91 (Lönnrot E 734, U 66).

_Savon alue_.

Savo (Kuopio, Juva) 92-95 (Gottlund 178; 7, 133, 183, Lavonius n:o 156
Puumalasta).

Pohjois-Häme 96 (Rudbäck 13).

_Venäjän Karjalan alue_.

Pohjoispuolinen runoalue 97 (Cajan 68). -- 98-99 (Lönnrot E. 556, 607).
-- 100 (Castrén, n:o 3).

Kuten mainittu, on suomalainen runo koko leviämisalallaan pysynyt
kokoonpanoltaan muuttumattomana. Emme siis voi sen yhdistyksistä
toisiin runoihin tai sen juonen kehityksestä tehdä päätöksiä leviämisen
suuntaan nähden. Runon kulkua selville saadaksemme täytyy meidän ryhtyä
yksityiskohtaisempaan säkeitten tutkimiseen; niissä onkin usein hyvin
selvä kehityssarja huomattava.

Vaan ennenkuin käymme tähän työhön käsiksi, on meidän saatava
kokonaiskuva laulutavasta runon eri alueilla. Länsi-Inkerissä pistää
heti silmäämme kaunis Soikkolan-puolinen toisintomuoto, jossa samoin
kuin Jõhvin-puolisessa varsinais-virolaisessa, vainajain olinpaikatkin
ovat toisistaan eroitetut (13, vrt. 16).

      Olin orjana Virossa,
    Palkoilla pahoilla mailla.
    Lupa orjal annettihin,
    Lupa orjal, valta vangil,
    Juosta jouluna kotihin,
    Päästä ennen pääsiäistä,
    Liinaviitalla vilulla,
    Parahalla pakkasella.
    Orja suistui suin lumehen,
    Suin lumehen, päin vetehen,
    Koprin hankehen kovahan.
      Hiien miehet, Luojan miehet,
    Luojan miehet ennättivät,
    Otettihin orjan sielu,
    Vietiin Luojan portin suulle:
    "Avatkaa Luojan portti,
    Ottakaa orjan sielu!"
    Avattihin Luojan portti,[402]
    [Ilo kuului ikkunasta,
    Laulu pöyän lautasilta].
    Otettihin orjan sielu
    Muien sielujen sekahan,
    [Hopeaisehen] tupahan,[403]
    Metisehen kammarihin.
      Tuotihin hopeatuoli:
    "Istu tänne orja parka!"
    Orja vasten vastaeli:
    "Min tähen tämä minulle,
    Kunpa kurjalle tytölle?"[404]
      Luojan miehet vastasivat:
    "Sen tähen tämä sinulle,
    Senpä kurjalle tytölle,
    Jo sinä sait seistaksesi,
    Orjuuessa ollessasi,
    Piikana kävellessäsi.[405]
      Tuotihin hopeatuoppi,
    Mettä, viinaa sisässä.
      Orja täytyi itkemähän:
    "Mintähen" -- "Sentähen --
    Jo sinä sait vettä juoa,
    Vettä juoa, vettä syöä,
    Ropehesta tuohisesta."
      Viipyi tuosta viikko toinen,
    Katoi yötä, kaksi kolme,
    Tuotihin sana jälestä:
    "Isäntä kotihin kuoli
    Hopeaisen tuolin päälle,
    Kultaristi rinnan päälle."
      Luojan miehet, Hiien miehet,[406]
    Hiihen miehet ennättivät,
    Otettiin isännän sielu,
    Hopeaisen tuolin päältä,
    Kultaristi rinnan päältä.
    Vietiin Hiien[407] portin suulle:
    "Avatkaa Hiien portti,
    Ottakaa isännän sielu!"
    Avattihin Hiien portti,
    [Tuli tuiski ikkunasta,
    Savu salvainten välistä].
    Otettiin isännän sielu,
    Vietihin tulitupahan,
    Tulisehen kammarihin.
      Tuotihin tulinen tuoli:
    "Istus tänne isäntä parka!"
      Isäntä täytyi itkemähän:
    "Min tähen tämä minulle,
    Kunpa kurjalle pojalle?"
      Hiien miehet vastasivat:
    "Sen tähen j.n.e.
    Jo olet istunut ikäsi,[408]
    Isäntänä ollessasi,
    Piikoja piellessäsi.
    Pahoin piikoja pitelit,
    Pahoin maksoit piian palkan,
    Pikkaraisella piolla,
    Kaitaisella kankahalla."
      Tuotihin tulinen tuoppi,
    Tulta tervaa sisässä:
    -- -- --
    "Jo sinä sait mettä syöä,
    Mettä syöä, mettä juoa,
    Kultaisista kuppiloista,
    Vaskireunoista vaista."
      Viipyi tuosta viikko j.n.e.
    Orja katsovi klasista:
    Hulkkuvi isäntä parka,
    Hulkkuvi katua myöten
    Kangastorvi kainalossa,
    Viljakappanen käessä:
    "Oho orjani omani!
    Ota palkkasi omasi."
      Orja vasten vastaeli:
    "Ei piä isäntä parka,
    Kun et maksanut majoilla,
    Kostanut kotirikoilla;
    Paha makso on Manalla,
    Kova kosto Tuonelassa."[409]

Luojan ja Hiiden käsitteiden vastakohtaisuus on nähtävästi Luojan
surma-virrestä lainattua. Runon loppukohtauksen tähden, jossa orja ja
isäntä tapaavat toisensa, ei heidän olinpaikkojaan ole voitu sen
etäämmälle eroittaa kuin kahden puolen yhtä katua, ikäänkuin olisivat
eri kartanoja samassa Tuonelan kaupungissa.[410] Tämän paikallisen
eroituksen myöhempi synty ilmenee siitäkin, että se on hyvin
harvinainen ei ainoastaan Narvusin puolella,[411] vaan myös idempänä
Keski-Inkerissä.[412]

Kuitenkin juuri Keski-Inkerissä Viron orjan virsi esiintyy
kuvaukseltaan kaikista täyteläisimpänä. Sitä osoittamaan riittää
alkupuoli runoa seuraavassa Hevaan toisinnossa, jossa uusien
lisäkoristeiden ohella on huomattava myös vanha, Virossa tapaamamme
piirre: orjan kolkuttaminen taivaan ovella (31).

    Oli ennen orja raukka,
    Oli orjana Venaassa,[413]
    Palkoilla pahoilla mailla,
    Piikana pirun pesässä.
    Oli vuoen, oli toisen,
    Alkoi palkkoja anella.
    Vaivojahan vaikutella.
    Pahoin palkka maksettihin,
    Pahoin palkka orja raukan,
    Pikkaraisella piolla,
    Kaitaisella kappasella,
    Jyvällä tohukkahalla,
    Ruumenel rajallisella.
      Lupa orjan annettihin,
    Lupa orjan, valta vangin,
    Juosta Jouluna kotihin,
    Pääsiäisnä pois paeta,
    Paljahilla paioillahan,
    Aivoin aivinaisillahan,
    Parahilla pakkasilla,
    Vinkeämmillä viluilla.
    Orja suistui suin lumehen,
    Suin lumehen, päin vetehen,
    Koprin ilmahan kovahan,
    Takaraivoin tanterehen.
      Luoja linnasta tulevi,
    On kuusi kutsaria,
    Ja kaheksan kannoillista,
    Viisi miestä muukalaista,
    Rattahilla kultaisilla,
    Vierillä hopeaisilla.
    Näit tieltä orjan sielun.
    Otettihin orjan sielu
    Suin lumesta, päin veestä,
    Koprin ilmasta kovasta,
    Takaraivoin tanteresta.
    Pantiin sielu rattahille,
    Rattahille kultaisille,
    Vierille hopeaisille.
    Vietiin sielu taivoisehen,
    Jumalan oven takanne,
    Luojan ikkunan aloille.
      Mäni aikaa vähäsen,
    Kului kuuraa pikkaraisen,
    Jumalan ovi avahui,
    Luojan portti lonkahtaisi,
    Sanoi Luoja orjillehen:
    "Oi minun orjani omani!
    Menkää orjat katsomahan,
    Mikä usta ulvottavi,
    Veräjätä vinguttavi?"
      Menit orjat katsomahan:
    Ollut tuossa orjan sielu
    Jumalan oven takana,
    Luojan ikkunan aloilla.
      Sanoi Luoja orjillehen,
    "Ottakaahan orjan sielu,
    Viekää sielujen sekahan."
    Otettihin orjan sielu,
    Vietiin sielujen sekahan,
    Ruumis ruumislappeahan.
      Tuotihin hopeastuoli
    Orjuelle istuimeksi.
      Orja raukka huokaeli,
    Huokaeli, henkäeli:
    "Minkä tähen" j.n.e.

Toisessa Hevaan-puolisessa kappaleessa kuvataan ikäänkuin vastakohtana
orjan kuljettamiselle kultaisilla rattailla, joka siitä kyllä on
unohtunut, mitenkä ilo-isäntä tuotiin (20):

    Rautaisilla rattahilla,
    Kivikkoa tietä myöten.

Karjalan kannaksen toisinnoista huomattavin on eräs runoalueen
pohjoispäässä Kurkijoen tienoilla Lönnrotin kahdesti muistiinpanema,
johon myös Kantelettaren laitos pääasiallisesti nojautuu (60, vrt.
[62]).

      [Minä laulan kaksi virttä
    Kuin parasta seinähirttä,
    Isännälle ja emännälle,
    Jeesukselle, Maarialle.][414]
      Lupa orjalle annettihin,
    Lupa orjan, valta vangin,
    Juosta Jouluna kotihin,
    Pääpyhille Pääsiäiseen.
    Orja suistui suvehen,
    Suin suvehen, päin pälvehen,
    Koprin ilmahan kovahan.
      Kävi Jeesus tietä myöten,
    Maariainen maata myöten,
    [Viisi enkeliä perässä,
    Kuusi käskyn kuulijata,
    Yhdeksän on muuta miestä,[415]
    Sieluja kirjoittamassa.]
    Löysi tuosta orjan sielun,
    [Kirjoittipa orjan sielun
    Ilohuoneesen hyvähän.]
      Talutettiin taivahasen,
    Vietihin ilotupahan,
    Avattiin hopeaportti,
    Kultaportti kutsuttihin.
      Tuotihin hopeatuoli,
    Kultatuoli kutsuttihin:
    "Istu tässä orja raukka!
    Kyll' olet saanut seistäksesi,
    Orjuuessa ollessasi,
    Käskyläisnä käyessäsi."
      Tuotihin hopeatuoppi,
    Kultatuoppi kutsuttihin,
    Mettä, hunnaa sisässä:
    "Juoppa tästä orja raukka!
    Kyll' olet saanut vettä juoa" j.n.e.
      Kävi Jeesus tietä j.n.e.
    Löyttihin isännän sielu,
    [Kirjoitti isännän sielun
    Piinapaikkahan pahaan.]
      Talutettiin taivahasen,
    Vietihin surutupahan,
    Avattiin tulinen portti,
    Tervaportti temmastihin.
    "Seiso täss' iso isäntä!
    Kyll' olet saanut istuakses,
    Isäntänä ollessasi,
    Käskijänä käyessäsi."
      Tuotihin tulinen tuoppi,
    Tervatuoppi temmastihin,
    Tulta, tervoa sisässä,
    Sisliskot sikertelevät,
    Käärmehetkin kääntelevät.
    "Juo tästä iso isäntä!
    Kyll' olet saanut oltta juoa."
      "Minkä tähen tää minulle,
    [Raskahampi rankaisema,][416]
    Kuin on kurjalle pojalle?" --
    "Pahoin maksoit orjan palkan,
    Veralla virunehella,
    Saralla märannehellä,
    Lyhyillä kyynärillä,
    Kaitaisilla pietimillä."
      Kävelee isännän sielu,
    Kävelee kivikatua,
    Kivitietä tellajavi.
    [Tapasipa orjan hengen:[417]
    "Ota, ota, orja raukka,
    Paras lehmä parvestani,
    Katso paras karjastani!"]
      Pitkä arsina käessä,
    Sarkatorvi kainalossa,
    Hopea piosta piukki,
    Kulta tuikki kukkarosta.
    "Ota tästä orja raukka!"
      "En taho iso isäntä,
    [Kun et antan't aikoinasi;]
    Mahoit maksella mailla,
    Kostella ison kotona.
    Luulit pannin painavaksi;
    Ei tuo panni paljon paina,
    Punni sielua punasta.[418]
    Luulit riihes ripsavaksi,
    Kun mun ripsi rintaluuni;
    Luulit ortes ohkavaksi,
    Kun mun ohki olkapääni;
    Luulit partes paukkavaksi,
    Kun mun paukkoi pallioni;
    Pinon pitkän viereväksi,
    Kun minun vereni vieri,
    Sinun tietä (!) tehessäni,
    Käskyläisnä käyessäni."

Tässä on myös paikallinen eroitus tehty orjan ja isännän välillä, kun
mainitaan _ilo- ja surutupa_. Vaan toisinnon lisänimitys _paha
piinapaikka_, ynnä _sielujen kirjoittaminen_ ilmaisee selvästi
uudenaikaista käsitystä. Vainajain olinpaikan eroitus on muuten
Karjalan kannaksellakin harvinainen,[419] eikä etempänä Suomen puolella
ollenkaan tavattava.

Sitä vastoin on kahtalaisen portin eroittaminen, niinkuin tässä,
toiselta puolen _hopeisen tai kultaisen_ sekä toiselta puolen _tulisen_
Karjalan kannaksella aivan yleinen ja välistä Suomen Karjalassakin
ilmaantuva piirre. Että sekin on myöhempää muodostusta seuraavien
säkeiden malliin, joissa _tuoli ja tuoppi_ eroitetaan, on helppo
huomata. Karjalan kannaksella, jossa runon johdanto on useimmiten
typistynyt tai kokonaan kadonnut, lauletaan tavallisesti kahdessa
sananmukaisesti yhtäläisessä ja vastakohtaisessa otteessa, niinkuin
seuraava esimerkki (43) osoittaa.[420]

      Ajoi Herra tietä myöten,
    Maariainen maata myöten,
    Kanss' oli kaksi enkeliä,
    Ja kolme pyhäistä miestä.
    Oli orja tielle kuollut,
    Suin likahan, päin vetehen,
    Koprin ilmahan kovahan.
    Otettihin orja raukka,
    Talutettiin taivahasen,
    Sielu sielusten sekahan,
    Ruumis ruumisten välihin.
    Avattihin kultaportti,
    Tuotiin tuohon kultatuoli,
    -- -- --
    La laulan sanan takaisin,
    Yhen värssyn väännän poisi.
      Ajoi Herra tietä j.n.e.
    Oli isäntä tielle kuollut,
    Suin likahan, päin vetehen,
    Koprin ilmahan kovahan.
    Otettiin iloisäntä,
    Talutettiin taivahasen,
    Sielu sielusten sekahan,
    Ruumis ruumisten välihin.
    Avattiin tulinen portti,
    Tuotihin tulinen tuoli. --

Suomen puolella on vielä mainittava omituinen porttikäsitteen kehitys.
Vanhan kansan-uskon mukaisesti ynnä mahdollisesti muiden runojen
vaikutuksesta esiintyy pyhä Pietari, erittäin Savon alueella, vaan
välistä Pohjois-Karjalassakin,[421] vartioimassa sitä porttia, jonka
päälle sielu kuvaillaan viedyn. Esimerkiksi otettakoon Eero Salmelaisen
kirjaanpano Pohjois-Hämeestä, jossa se kehtolauluna oli säilynyt 1800
luvun keskivaiheille asti (96).

      Lasta nukuttaissa.

      Olin orjana Virossa,
    Paimenna pakanan maassa.
    Tulipa lupa orja raukan
    Joululle kotia mennä,
    Nukkuveralla nutulla,
    Hamehella hamppusella.
      Kuolipa tielle orja raukka,
    Vietiin sielu portin päälle.
      Kysyi Kiesus Pietarilta:
    "Kenen sielu portin päällä?"
      Pietar vastasi vakainen:
    "Siell' on sielu orja raukan."
    -- "Tuokoa sielua sisälle,
    Muitten sielujen sekahan."
    Sielu tuotihin sisälle.
      Tuotihinpa kultatuoli:
    "Istu tuolle orja raukka!"
    -- "Minkä tähen tämä minulle?"
    -- "Sentähen tämä sinulle,
    Olet saanut seisoksella,
    Orjanakin ollessasi."
      Tuotihinpa kultatuoppi,
    Mettä, viinoa sisällä:
    "Juo tästä orja raukka!"
    -- "Minkä tähen" j.n.e.
    -- "Sentähen j.n.e.
    Kyll' olet saanut vettä juoa
    Orjanakin ollessasi."
      Sitten kuol' iso isäntä,
    Vietiin sielu portin päälle,
    Kysyi Kiesus j.n.e.
    -- "Siell' on sielu ison isännän."
    -- "Tuokoa sielua" j.n.e.
      Tuotihin tulinen tuoli:
    "Istu tähän iso isäntä!"
    -- "Minkä tähen" j.n.e.
    -- "Sentähen j.n.e.
    Kyll' olet istunut pöyän päässä
    Isäntänä ollessasi."
      Tuotihin tulinen tuoppi,
    Tulta, tervoa sisällä:
    "Juo tästä iso isäntä!"
    -- "Minkä tähen" j.n.e.
    -- "Sentähen j.n.e.
    Kyll' olet saanut oltta juoa
    Isäntänä ollessasi."

Viimeksi painettakoon pisin Venäjän-Karjalan katkelmista (97):

      Olin orjana Virossa,
    Palkalla pakanamaassa.
    Pahoin palkka maksettihin,
    Lyhyellä kyynärällä,
    Saralla hapannehella.
      Niin otan orjuuesta orihin.
    (Sivulla): Istutettiin
    Tulisehen hinkalohon.
    "Ota nyt parempi palkka!"
    -- "Mahoit silloin palkan panna,
    Kun riihessä remusin,
    Olin olkihuonehissa,
    Pyyhin hiemalla hikeä."

Siitä lähtee toinen runo, joka myös muutamissa suomenpuolisissa
kappaleissa on Viron orjan virren alkusäkeihin liittynyt (86, 90; vrt.
Kant. II. n:o 321 ja 320). Tämä on ainoa kertomaruno, johon Viron orjan
virsi muuten kuin aivan tilapäisesti on yhdistynyt.



3. Suomalaisten säkeitten kehitys.


Edellä esitettyihin näytteihin tutustuttuamme saatamme ruveta
tarkastamaan erikoisten säkeitten muodostuksia, jolloin on mukavinta
noudattaa Kantelettaren laitoksen järjestystä ja pitää sen tekstiä
tutkimuksen alustana.

Laulajan esipuhe (vv. 1-4) tavataan ainoasti toisessa Lönnrotin
Kurkijoen-puolisista kirjaanpanoista. Neljännen säkeen "Jeesukselle,
Maarialle", joka siinä liittyy suorastaan kuvaukseen Jeesuksen ja
Maarian maan päällä kulkemisesta, on Lönnrot muuttanut kuuluvaksi
"Orjille osattomille", nähtävästi tarkoituksella saada se lähemmin
liittymään runon varsinaiseen johdantoon.

Viron orjan virren suomalaisella alkusäkeellä on säännöllisenä muotona:

    Olin orjana Virossa.

Läntisimmästä Inkeristä alkaen se ulottuu yli runon koko alueen Vienan
lääniin asti. Huomattava on ensimmäisen persoonan käytäntö, jonka
sijalla kolmas persoona ainoasti Hevaan puolella ilmaantuu.[422]
Samansuuntainen muutos Kantelettaressa on Lönnrotin; säkeen
tämäntapaiseen muotoon: "Oli _ennen_ Virossa orja" (v. 5) on
vaikuttanut eräs hänen Venäjän-Karjalassa löytämänsä katkelma, joka
alkaa (98):

    Olinpa minäkin ennen,
    Olin orjana Virossa.

Lönnrotilla on sitä enemmän ollut syytä muutokseensa, kun ei
kansanlaulussa ensimmäinen persoona milloinkaan tätä säettä edempänä
esiinny. Olisi tietysti odottanut laulajan omaa kohtaloansa läpi runon
esittävän. Vaan poikkeuksetta pukeutuu seuraava kertomus kolmannen
persoonan muotoon. Täytyy siis päättää mainitun alkusäkeen
suomennettaessa lisätyn. Tällä uudella otsakkeella, joka viittaa
Viroon, on Suomen runotar ikäänkuin tahtonut merkitä, mistä
tutkittavamme orjan virsi on kotoisin.

Alkusäkeen kertona on Länsi-Inkerissä ja Hevaan puolella tavallisesti:

    Palkoinna 1. Palkoilla pahoilla mailla.

Muodossa: "Palvelin pahalla maalla", se esiintyy vielä Järvisaarella,
Kuolemajärvellä ja Kurkijoen tienoilla (39, 52, 61). Suomen puolella
kehittyneitä muunnoksia ovat: "Paimenna pahalla maalla" (jo 55) ja
"Palkalla (vielä 97-99) t. Paimenna pakanan maalla". Yhdessä ainoassa
Lönnrotin muistiinpanossa (91) on Viron orja: "Paimenna Pajarin
maassa", jonka mukaan kertosäe Kantelettaressa on muodostettu (v. 6).

Puhe "palkollisesta" johtaa ajatuksen seuraavaan kappaleesen, jossa
kuvataan kuinka (vv. 7-12):

    Pahoin palkka maksettihin j.n.e.

Tämä kappale on Viron orjan virren alkuun jo Länsi-Inkerissä siirtynyt
siitä runon kohdasta, jossa isännälle selitetään, miksi hän toisessa
elämässä saa huonon kohtelun osakseen (vv. 84-90): "Pahoin maksoit
orjan palkan" j.n.e. Siirtyessään se on tietysti ensin jäänyt myös
alkuperäiselle paikalleen, vaikka se harvoin on molemmissa kohden,
kuten Kantelettaressa, yhtaikaa säilynyt (91 sekä 25, 26, 45, 92).
Enimmiten on se joko lopusta, niinkuin aina läntisimmässä Inkerissä,
taikka alusta, kuten tavallisesti Karjalan kannaksella, pois jäänyt.

Kertosäe (v. 8): "Pahoin palkka, väärin vaivat", on Lönnrotin kerran
Suomen Karjalassa muistiinpanema (91), useammin se siellä kuuluu: "Väki
väärin arvattihin" (66, 76, 77, 82, 86, 89). Myös Länsi-Inkerissä
esiintyy joskus:

    Vaivoin vaate annettihin (3, 8, 18) tai:
    Pahoin palkka, kurjin ruoka,
    K. r. vaivoin vaate (11).

Mutta yleensä puuttuu tältä kohdalta kertosäe, jota kappaleen
alkuperäisessä muodossa ja paikassa ei löydy eikä tarvita.

Säkeet, joilla niukka palkan maksu tarkemmin määritellään, ilmaisevat
heti virolaisen alkuperänsä. Narvusin puolella ne tavallisesti
kuuluvat:

    Matalaisella mitalla,
    Katalaisella kapalla.

Että tämä säepari on lainattu seuraavasta varsinaisvirolaisesta
kappaleesta (B 19):

    Pahasi maksid orja palga
    Madalalla mattidella,
    Kitsaalla kilmitulla,
    Lühidella küünderalla,

todistaa epäilemättömäksi muoto _matilla_, joka suomennetun mitalla
sanan sijalla pari kertaa on säilynyt (1, 6). Kattilan kappaleessa
lisätään säkeen: "Matalaisella matilla" jälkeen uusi säepari, joka
johtaa ajatuksemme viljan maksusta suoritukseen käteisessä rahassa
(11):

    Kaitaisella kahmalolla,[423]
    Pikkaraisella piolla.

Soikkolan-puolisen näytteen yhdistyksessä:

    Pikkaraisella piolla,
    Kaitaisella kankahalla,

tulee vielä vaatepalkkakin huomioon otetuksi. Sillä taas on esikuvansa
itäisimmän varsinais-virolaisen kappaleen säkeessä: "kitsamale
kangaalla." Rahapalkkaa sitä vastoin ei Viron puolella nimenomaan
arvostella, vaikka kyllä välistä Varsinais-Virossa isäntä kuvataan
kulkevan: _rarahakoltid peossa_.[424]

Keski-Inkerissä on "Kaitaisella kappasella" vastineena ainoasti kerran
säilynyt: _mitalla_, silloinkin alku soinnuttomalla mainesanalla
_pikkaraisella_ (30), joka oikeastaan kuuluu _pio_-sanaan ja onkin
tämän pari kertaa, kuten Hevaan-puolisessa näytteessämme, vetänyt
mukaansa. Mutta useimmiten käytetään kapan kertosanana vakka, välistä
vielä matin 1. mitan mainesanalla: matalaisella (34), pian kuitenkin
omilla alkusoinnullisilla (19, 20, 29):

    Vajanaisella l. Vallan pienellä vakalla.

Niinikään Karjalan kannaksella on mitta joskus säilynyt, jopa uudella
määreellä, jossa alkusointu on täydellisempikin kuin entisessä
_matti_-muodolta lainatussa (50, vrt. 49):

    Mitalla mitättömällä.

Ja siellä samaten epämääräisen mitan asemesta esiintyy vakka (55, 54):

    Matalalla t. Vajahalla vakkasella.

Mutta näiden kertosanojen sijaan kapan rinnalle ilmestyy vielä kyynärä,
edustaen vaatepalkan mittausta jyvänmaksua vastaan, samoin kuin äsken
esitetyssä varsinais-virolaisessa kappaleessa (B 19): _Lühidella
küünderalla_.

Edempänä Suomen puolella on mainittu vastakohta kaikki entiset säkeen
kerrot syrjäyttänyt, esim. (85):

    Lyhyellä kyynärällä,
    Kappasella pikkuisella.[425]

Ja Karjalan kannaksella on joskus kappakin saanut kyynärän
tieltä väistyä, kuten Kurkijoen-puolisessa näytteessä, jossa
kyynärän kertosanalla _pietimellä_ on jäljellä kapan mainesana
_kaitaisella_.[426]

_Kyynärä_ omasta puolestaan ei varsinaista kertosanaa kaipaakaan, sillä
se on voinut liittyä Pohjois-Inkeristä alkaen Vienan lääniin asti
yleisesti levinneesen säepariin, jonka säännöllinen muoto Karjalan
kannaksella kuuluu:

    Veralla virunehella,
    Saralla märännehellä.

Palkan niukkuudesta on niin muodoin siirrytty maksuksi suoritetun
tavaran kelvottomaan laatuun. Tämä ajatuksen siirto on tavallaan jo
tapahtunut Keski-Inkerissä, niinkuin huomaamme Hevaan-puolisesta
näytteestä, jossa kaidalla kapalla mitatut jyvät ovat lisäksi huonosti
puhdistettuja. Viimeksi mainittu piirre on kuitenkin edellämainitun
rinnalla harvoin säilynyt, kerran Pohjois-Inkerissä (50) ja toisen
Suomen Karjalassa (91), josta sen Lönnrot on Kantelettareensa ottanut.

Varsinaisen kertomuksen ensimmäisellä säkeellä (v. 13):

    Lupa orjan annettihin,

on vastineensa varsinais-virolaisen näytteen alkusäkeessä: Aiga orjal
annetie. Huomattava on Inkerissäkin toisinaan ilmaantuva muoto orjalle
(4, 5) 1. orjal (6, 13, 25. 26, 45) sekä virolaisen säkeen
täyteläisempi alkusointu. Suomalaisen säkeen kerto (v. 14): "Lupa
orjan, valta vangin", joka kulkee mukana muuttumatta Länsi-Inkeristä
Suomen Karjalaan, on omintakeinen, vaan ei erittäin kekseliäs.

Virolaisperäinen on niinikään seuraava sekä Inkerissä että Suomen
puolella säännöllisesti esiintyvä säe (v. 15):

    Jouluna kotihin juosta < _Joulusta kodoje juosta_.

Myös sen kertosäe läntisimmässä Inkerissä johtuu selvästi Virosta
(2-5, 10):

    Marttina omille maille < _Mardista omile maile_.

Vaan tämän ohella on aina toinen kertosäe:

    "Veseristana (Loppiaisena) vieraisihin",

ja joskus vielä kolmas (3, vrt. 8):

    Pääsiäisenä pois päästä.

Viimeksi mainittu esiintyy jo Soikkolassa varsinaisena kertosäkeenä,
joka on toiset syrjäyttänyt, ja pysyttelekse sitten pitkin matkaa
pääsäkeen rinnalla. Sen vaihtelumuodoista on merkittävä: "Pääpyhinä
Pääsiäisnä" (25, 36, 38. 46, 56, 60), joka ilmeisesti osoittaa, mistä
Joulun ja Pääsiäisen yhdistys on johtunut. Virolaissyntyisessä runossa
humalan, ohran ja veden keskustelussa, milloinka he saisivat yhtyä,
vastataan Inkerin puolella:[427]

    Joulun pitkinä pyhinä,
    Pääpyhinä Pääsiäisnä.

Siinä on vastakohta luonnollinen, vaan ei esillä olevassa virressä.
Virolaiset Martin ja Katrinan päivät, 10:s ja 25:s marraskuuta, ovat
paljoa likempänä Joulua; jota paitsi eteläisimmässä pohjois-virolaisen
ryhmän kappaleista on Joulun kertosanana sen viereinen Uudenvuoden
pyhä: _Nääri kalli aegadelle (B 14).

Joulua ja Pääsiäistä lähentääkseen on suomalainen runo koettanut monta
keinoa. Soikkolassa on pari kertaa, kuten näytteessämme, kertosäe
muodostettu kuuluvaksi: "Päästä ennen Pääsiäistä"; taikka on lisätty
uusi säe niiden välisestä Laskiaisesta (14, 15, 18). Jälkimmäistä
menettelyä on Keski-Inkerissä vielä tuolle puolen Pääsiäisen jatkettu,
niin että orja tulee koko vuoden ympäri yrittäneeksi, esim. (25):

    Juosta Jouluna kotihin,
    Pääpyhinä Pääsiäisnä,
    Mielipyhinä Mikkelinä,
    Laatuisana Laskiaisna:
    Tuli Joulu, eipä joua,
    Laskiainen, ei laseta,
    Pääsiäinen, eipä pääse,
    Mikkelinä ei mieltäkänä;

taikka Joulun ja Pääsiäisen jälkeen yhä (23):

    Neljinä pyhinä (Helluntaina),
    Juhlana Juhannuksena,
    Piennä Pietarin pyhänä,
    Mielipyhinä Mikkelinä.

Karjalan kannasta etempänä Itä-Suomessa on Pääsiäinen hyvin harvoin
säilytetty Joulun rinnalla, joka on aivan yksinkertaisesti jätetty
ilman mitään kertosanaa. Samoin on Lönnrot mainitusta vastakohdasta
selviytyäkseen jättänyt kertosäkeestä pois Pääsiäisen, sovittaen sen
mainesanan Jouluun: "Pääpyhille päästäksensä" (v. 16).

Viimeksi on Suomen Itä- ja Pohjois-Karjalassa myös kotiin meno
toisinaan vaihtunut paljoa vähemmän säälittäväksi kylässä käynniksi,
jolloin orja sortuu joko sinne mennessään tai vasta takaisin "kotiin"
tullessaan, kuten seuraavassa Ilamantsin-puolisessa (84).

    Lupa orjan j.n.e.
    Käyä Jouluna kylässä,
    Nukkavierulla nutulla,
    Hamehella harmajalla.
    Tuolla orja syöteltynä,
    Syöteltynä, juoteltuna;
    Läksi tuolta orja raukka,
    Läksi kotihinsa kohta.
    Suistuipa suvilumehen,
    Koprin hankehen kovahan.
    Tuli kolme Tuonen neittä,
    Vietihin Jumalan luokse.

Orjan kuoleman kuvauksessa on ilmeinen virolainen esikuva pääsäkeellä,
joka Länsi-Inkeristä Suomen Karjalaan ulottuu:

    Orja suistui suin lumehen < _Ori uppunes lumeje_.

Säkeen muunnos Kantelettaressa (v. 17): _suvehen_ perustuu
Kurkijoen-puoliseen näytteesen; välimuodon: _suvilumehen_ tapaamme
äsken esitetyssä Ilamantsilaisessa. Huomattava kuitenkin on, ettei
runossa alkuansa ole keväisestä säästä kysymys.

Kertosäkeistä liittyy pääsäkeesen lähinnä se, jossa tämän alkuosa
toistetaan (v. 18). Sen tavallinen muoto on:

    Suin lumehen, päin vetehen.

Vedestä lumen seassa on myös virolaisessa runossa puhe. Vasta
pohjoispuolella Laatokkaa vaihdetaan joskus vetehen > vitihin (65, 82,
85, 89); josta runon eteläisempi syntyperä saa vahvistusta. Muista
muunnoksista mainittakoon: _likahan_ (42, 43, 57), joka on lähinnä
Kantelettaren muotoa: _savehen_.

_Vetehen_-muodon yleinen säilyminen on sitä merkillisempi, kun toinen
kertosäe (v. 19):

    Koprin ilmahan kovahan,

Länsi-Inkerissä melkein säännöllisesti kuuluu: "Koprin hankehen
kovahan." Vaikea on kuitenkin sanoa, onko tässä alkuperäisempi ilma vai
hanki, joka etempänä ainoasti kerran Ilamantsin puolella suvilumen
yhteydessä esiintyy. Varsinaisvirolaisessa näytteessä on vastaavata
vaan käsille suistuminen.[428]

Orjan ohuen vaatteuksen mainitseminen (vv. 23-4) on suomalainen
lisäpiirre, joka oikeastaan käy edellä kuoleman kuvauksen. Soikkolan
näytteen säepari: "Liinaviitalla vilulla, parahalla pakkasella", joista
jälkimmäinen on Neitsyt Maarian Saunanhaku-virrestä lainattu, on Hevaan
puolella siten muunnettu, että laatusanasta _vilu_ on tehty nimisana ja
tälle keksitty uusi määre _vinkeämmillä_, jonka jälkeen pakkasen määre
on usein käännetty vastakohdakseen: _pahemmilla_ (25, 28, 29).
Liinaviitan rinnalla tai sijalla ilmaantuu jo Soikkolassa pahaiskulu
eli paljas _paita_ (17, 18, 14), josta toinen Hevaan näytteen säepari
on muodostettu. Tämä tavataan vielä Ilamantsissa yhdistettynä Suomen
puolella yleiseen nukkavieruun nuttuun aivan yhtä ajattelemattomasti,
kuin eräässä luultavasti Suistamalaisessa kirjaanpanossa ohuen nutun
lisäksi mainitaan _turkki_ (85 ja 73):

    Paljahilla paloillansa,
    Aivan aivinuksillansa,
    Nukkavierulla nutulla.
    Nukkavierulla nutulla,
    Halkihelmalla hamehella,
    Kakkarainen kainalossa,
    Toinen turkkinsa sisällä.

Orjaa taivaasen noutavien enkelien _kaksi-luku_, joka virolaisessa
runossa on alkuperäisimpiä piirteitä, tulee suomalaisessakin monista
vaihteluista huolimatta kaikkialla esille, kuitenkin kertosäkeessä
enimmiten kolmiluvulla täydennettynä. Läntisimmässä Inkerissä lauletaan
esim. (3 ja 6, vrt. 4):

    Ajoi kaksi Luojan miestä
    Ja kolmet Jumalan miestä.
    (Tai:) Ajavi pyhäisen miesi
    Kahen enkelin keralla.

Kaksi enkeliä ja kolme pyhäistä miestä, tavallisemmin kuitenkin
päinvastaisessa järjestyksessä ja luvussa, liittyvät Karjalan
kannaksella kiinteästi Jeesukseen ja Maariaan. Näiden jälkimmäisten
lisääntulon selittää muutamassa kappaleessa esiintyvä jatko, jossa
ensimmäinen säe on ilmeisesti Niukahdusluvusta lainattu (56, vrt. 50):

    Jeesuksen hepo pelästyi,
    Reki kultainen kumahti,
    Vemmel piukki pihlajainen,
    Oli orja tielle kuollut.

Pohjoisempana Suomen Karjalassa esiintyvät seuraavat muodot (74, vrt.
65; 75 sekä 72, vrt. 89):

    Tuli kaksi pyhäistä miestä, kolme Herran enkeliä.
    Tuli kaksi enkeliä, kolme Jumalten miestä.
    Tuli kolme taivon miestä, kolmas oli Jumalan poika.

Painetun Kantelettaren kolme Tuonen neitiä ovat alkuperäisessä
käsikirjoituksessa Jeesuksen, Maarian ynnä enkelien kohdalle
lyyjyskynällä reunaan kirjoitetut (83). Että sekin muoto on täysin
kansanomainen, jos kohta satunnainen, todistaa myöhempi Ahlqvistin
kirjaanpano Ilamantsista (84), jossa juuri Lönnrotin tiedetään näiden
Kantelettaren laitosten välillä käyneen.[429]

Virolaisilla säkeillä, jotka kuvaavat orjan ottamista ja viemistä
taivaasen on selvä vastineensa Soikkolan puolisessa säeparissa
(15, 16, 17):

    Otettihin orjan sielu,
    Vietiin sielu taivahasen.

Uutuus suomennoksessa on kuitenkin sielun eroittaminen, joka
seuraavissa lisäsäkeissä vielä selvemmin ilmenee:

    Muien sielujen sekahan,
    Ruumis muien lappeahan.

Läntisemmässä Narvusissa on tavallisesti säilynyt konkreettisempi
virolainen käsitys, esim. (4):

    Otettiin se orja parka,
    Talutettiin taivahasen,
    Muien tarkkojen takahan,
    Muien viisaien välihin.

Taivaasen taluttaminen on selvästi alkusoinnun vaatimuksesta syntynyt
muunnos, joka Hevaan puolella vielä alkuperäisemmän viemisen rinnalla,
vaan etempänä melkein yksinomaisena lausetapana esiintyy, kuten (vv.
28-29) Kantelettaressa.[430]

Merkillistä kyllä, ilmestyy Suojärvellä Itä-Karjalassa (79, vrt. 80,
82) säepari, joka aivan täydellisesti vastaa virolaista (B 16): _Võttis
ta orja õlale, Käänis käevarsidelle_.

    Hiihti mies Hirvolasta
    Jumalan katuja myöten,
    Otti orjan olallehen,
    Käänti käsivarsillehen,
    Veip' on tuonne porstuahan,
    Virkki Jumala tuvassa:
    "Kenen on sielu porstuassa?"

Sielun mainitseminen heti jälkeen päin kuitenkin osoittaa, että
tässäkin on myöhempi käsitys, vaikka mainittu säepari on ajattelematta
joko vanhastaan säilytetty tai muualta uudestaan lisätty. Aivan samoin
yhdessä Keski-Inkerin kappaleessa Luoja ja Maaria ottavat orjan
olkapäistä, vaan taluttavat taivaasen sielun sielujen sekaan (32).

Varsinainen eroitus orjan ja isännän tulevaisen elämän välillä
kuvaillaan, niinkuin olemme nähneet, harvoin paikasta riippuvaksi, vaan
tavallisesti ja oikeastaan siitä kohtelusta, jonka kumpikin saa
osakseen. Samoin kuin Virossa tuodaan orjalle hopeainen tai kultainen
tuoli ja tuoppi, isännälle sitä vastoin tulinen. Kuten virolaisessa
sisältää suomalaisessakin runossa orjan tuoppi mettä ynnä jotain muuta:
makeaa (3, 8), hunajaa, viinaa tai olutta:[431] vaan isännän tulta ja
tervaa. Lisäksi tulevat usein isännän tuoppiin Keski-Inkeristä alkaen
käärmeet ja sisiliskot, jotka ovat luultavasti Lemminkäis-runoista
lainatut.

Niille säkeille, joilla varsinais-virolaisessa näytteessä orjaa ja
isäntää puhutellaan, löydämme melkein sananmukaiset vastineet joko
Soikkolan tai Kurkijoen puolisessa näytteessä. Kuvaavia lausetapoja,
jotka eivät voi olla satunnaisesti yhtäläisiä, huomattakoon: _vetta
süüä, vetta juua > vettä juoa, vetta syöä_ ja _Käskujalgun
käieksenna > Käskyläisnä käyessäsi.[432]

Huomattakoon myös tässä kohden eräs läntisimmän Inkerin kappale (9),
jossa säkeet:

    Tuotiin tuolle tuoli alle,
    Pantiin patjat tuolin päälle,
    -- -- --
    Tuotiin se metinen tuoppi,

tarkoin vastaavat täydellisenä painettua varsinais-virolaista näytettä.

Mitenkä isäntä sai surmansa, on suomalaisessakin runossa useimmiten
jäänyt epäselväksi. Läntisimmässä Inkerissä, Narvusin puolella,
hänen mainitaan yksinkertaisesti kuolleen tai tuodun kuolleena.
Soikkolan-puolisessa näytteessä näemme vastakohdan siinäkin kohden
kehitetyn. Isäntä kuolee komeasti, vieläpä hurskaannäköisesti omaan
kotiinsa:

    Hopeaisen tuolin päälle,
    Kultaristi rinnan päälle,

joista edellinen säe on selvästi mukaeltu orjan tuolista taivaassa.

Vähemmän ulkokullattu on kuvaus itäisimmässä Keski-Inkerin toisinnossa,
jossa niinikään helvettiin viemisestä on puhe (39).

    Jo kuoli iloisäntä
    Tupahansa pöyän päähän,
    Viinakannu kainalossa,
    Olutkappa pääpohissa.
    Vietiin sielu helvettihin,
    Tulisieluisten sekahan.

Vielä Suojärvellä Itä-Karjalassa isäntä kuolee mukavasti
(80; vrt. 79, 82):

    Kotihinsa konnullehen,
    Perttihinsä penkillehen,
    Sänkyhyn säterisehen,
    Hurstille humeriselle.

Sitä vastoin Karjalan kannaksella, niinkuin on huomautettu, annetaan
myös isännän yleisesti käpertyä tielle pakkasen käsiin. Tämä
kuolemantapa rikkaalle isännälle on kuitenkin laulajistakin tuntunut
luonnottomalta. Eräässä kappaleessa on koetettu saada hiukan vaihtelua
muuttamalla säkeen "Koprin ilmahan kovahan" kuuluvaksi: "Koprin
rahoihin kovihin" (55). Toisessa taas on annettu isännän hevosen uupua
tien oheen kirkkotiellä käyessähän (46). Vaan kolmannessa vasta on
keksitty mahdollinen selitys (42):

    Otettiin isännän sielu
    Viinatieltä viipyneeksi.

Orjan ja isännän keskustelun (vv. 91 116) voi jo siitä päättää
vironkielellä alkuperäisemmäksi, että se Virossa enimmiten erityisenä
runona ilmaantuu. Länsi-Inkerissä välistä esiintyvä ensi säkeen sana
(4, 13, 14): "Hulkkui se l. Hulkkuu isäntä parka" johtuu selvästi
virolaisista _(h)ulkus ja (h)ulgub_. Isännän tavallista puheenalkua
Virossa: "Tule ori, võta oma l. palka", vastaa Soikkolan näytteessä:

    Ota palkkasi omasi, (1. 14):
    Ota orjani omasi.

Narvusin puolella tavataan vielä virolaiselle kertosäkeellekin "Päilene
päeva palka" vastine (10):

    Ota palkka orjallinen,
    Päiväpalkka päiväläinen.

Alkuansa luvataan ainoasti tasainen korvaus maksamatta jääneestä
palkasta. Mutta varsinais-virolaisessa näytteessä on havaittavana uusi,
pohjoisessa ryhmässä kehittynyt muodostus,[433] jossa ikäänkuin
tarjotaan enemmän suuremmalla jyvämitalla ja laajemmalla kankaalla.
Samoin joskus Keski-Inkerissä isäntä puhuttelee (34, vrt. 25):

    Tules tänne orja raukka!
    Maksan palkkasi paremmin,
    Korkeammalla kapalla,
    Leveämmällä vakalla.

Karjalan kannaksella on usein yleensä puhe "paremman" palkan maksusta;
toisinaan Suomen Itä- ja Pohjois-Karjalassa se taas määritellään,
esim. (85):

    Pitemmällä kyynärällä,
    Kappasella suuremmalla.[434]

Vilja-, vaate- ja raha-palkan lisäksi luvataan jossakussa Keski-lnkerin
(19) ja Karjalan kannaksen kappaleessa (42, 44, 62) vielä paras lehmä
läävästä l. karjasta (Kant. vv. 110-2). Tämä lisäys on kuitenkin
lainattu toisesta, Kojosen pojan kosintaan liittyvästä runosta, jossa
emäntä pyytää orjaa ilmaisemaan, mitä laatua vävyn tuomiset ovat,
luvaten m.m. paraan lehmän läävästään ja karjastaan (vrt. Kant. III.
n:o 24 vv. 75-6).

Kurkijoen-puolisesta ynnä Venäjän-karjalaisesta näytteestä on otettu
orjan kuvaus raskaasta riihenpuinnista (vv. 122-135). Erittäin yleinen
se on niiden välisessä Itä- ja Pohjois-Karjalassa, josta myös orjan
muistelu vaivoistaan karjanhoidossa (83, vrt. 68, 82) ja pesutöissä
(83, vrt. 73, 78) on saatu (vv. 117-121).

Ajatus orjan ruumista rasittavasta työstä esiintyy yksinkertaisemmassa
muodossa jo muutamassa Länsi-Inkerin toisinnossa (15):

    Miks'et antanut silloin mulle,
    Kun mun riski rintaluuni,
    Lohki olkapäähyiseni,
    Paukki paljon hartiani.

Rintaluille käyvästä rasituksesta on usein Viron puolellakin puhe,
esim. (B 22):

    _Kui ei maksnud sealgi maale.
    Kus mind vaesta vaevatie --
    Kus ma rikksin rinda luida,
    Katkestasin kaela luida_.

Vaan erityisesti riihenpuinnissa vaivautuminen ilmaantuu Karjalan
kannaksella myös itsenäisen lyyrillisen runon aineena,[435] josta se on
siellä Viron orjan virteen sovitettu.

Viimeksi on huomattava Viron orjan ja hänen käskijänsä sukupuoli.
Mahdollisesti virolaisen Isäntäväen puhuttelu-runon vaikutuksesta
tavataan jolloinkulloin vielä Länsi-Inkerissä emäntä isännän rinnalla,
kahdesti ainoasti loppukeskustelussa (10, 15), vaan yhdessä kappaleessa
(14), joka alkaa vieraalla valituksella erittäin emännän kovuudesta,
läpi runon. Myöhemmin Savon puolella tulee jälleen ihan itsenäisesti
_ilo-isännän_ kertosanaksi _jalo emäntä_ ja myös Suomen Itä-Karjalassa
kerrotaan välistä melkein samoin sanoin ensin isännästä ja sitten
uudestaan emännästä (92, 93, 95 ja 82, vrt. 89). Mutta muuten on
miespuolinen isäntä yksinomainen suomalaisessa runossa, samoin kuin
virolaisen pohjoisessa ryhmässä.

Myöskin; orja on virolaisessa laulussa selvästi miespuolinen. Sen
osoittaa jo etelävirolaisen näytteen alussa kertosana _sulane_ (renki).
Vaivaran-puolisessa varsinais-virolaisessa näytteessä tulee edempänä
sama kertosana näkyviin ja Jõhvin pitäjän kappaleella on oikein
otsakkeena: _Sulase laul peremehele_ (B 18).

Vaan suomalaisessa runossa on orja miltei säännöllisesti naispuoliseksi
ajateltu. Se käy ilmi usein esiintyvästä kertosanasta piika ynnä orjan
loppu valituksessa luetelluista töistä, joihin eräs Ilamantsin toisinto
vielä lisää: "kun koskin korvatyynyäsi, laittelin lakanoitasi" (84).
Vaan ennen kaikkea se selviää vastakohtaisista kertosäkeistä yhteiselle
kysymykselle: "Mintähen tämä minulle,

    "Kunka kurjalle _tytölle_ (orja) t. _pojalle_ (isäntä)?"

Nämät säkeet ovat Länsi-Inkerissä yleiset ja myös Keski-Inkerissä
tavattavat (19, 20, 28, 29). Usein Karjalan kannaksella ja joskus
pohjoisempanakin (73), on jälkimmäinen kertosäe: -- _pojalle_, isännän
kysymyksessä säilynyt. Tuntuu hyvin luonnolliselta, että suomalaisen
runon alkusäe, jossa ensimmäinen persoona tuli esille, aikaan sai
ainakin sen verran subjektiivista vaikutusta, että laulaja, joka
Inkerinmaalla on tavallisesti nainen, antoi orjalle oman sukupuolensa
ja siten vielä lisäsi runollista vastakohtaa isännän ja orjan välillä.



4. Runon alkuperä.


Että suomalainen Viron orjan virsi on virolaisesta johtunut ja
että se on levinnyt Inkerinmaan kautta Suomen puolelle, siitä
tuskin lienee jäänyt enää vähintäkään epäilystä. Välittävänä sekä
sisällyksen että muodon puolesta on ollut pohjois-virolainen ja etenkin
varsinais-virolainen laulutapa, joka vielä kielen puolesta on
helpoittanut suomennoksen.

Mutta mistä sitten virolaisen runon alkuperä on etsittävä? Viron orjan
virttä tarkastellessaan tulee ehdottomasti muistelleeksi raamatullista
vertausta Latsaruksesta, ja rikkaasta miehestä (Luukk. 16: 19-31).
Edellisen, kun hän kuolee, vievät enkelit suoraa päätä Abrahamin
helmaan; vaan jälkimmäinen helvetin liekissä vaivattuna turhaan
rukoilee Abrahamia, että lähettäisi Latsaruksen kastamaan edes sormensa
pään veteen, jolla jäähdyttäisi hänen kielensä. Tämä kristinopin
kertomus näkyy kaikkialla syvälle painuneen kansan mieleen. Siinä ei
ole huomiota kiinnittänyt ainoastaan sisällys, joka köyhyyden ja sorron
alaisissa on ylläpitänyt toivoa laajentamalla heidän näköpiiriänsä
yläpuolelle ajallisen elämän, vaan viehättänyt on vielä sen
näytelmäntapainen muoto. Tuskin löytyy toista hengellisen kansanlaulun
ainetta, joka olisi niin laajalle alalle levinnyt kuin Latsaruksen
legenda. Sitä on tavattu romaanilaisilla kansoilla Espanjassa,
Ranskassa ja Itaaliassa, ja toiselta puolen löytyy Venäjällä hyvin
suosittu kerjäläisvirsi, jossa rikkaasta miehestä on tehty köyhän
Latsaruksen samanniminen varakas veli.[436] Vaan virolaiseen runoon
nähden on lähinnä huomioon otettava germaanilainen kansanlaulu, joka on
löytynyt sekä lännessä Englantilaisilla että idän puolella Määrin
Slaavilaisten säilyttämänä.

Englannissa on tallella vanha joululaulu rikkaasta miehestä ja
Latsaruksesta,[437] jossa edellisen nimi Dives eli Diverus vielä
selvästi viittaa latinankieliseen Raamatun tekstiin. Uskollisesti se
noudattaakin Luukkaan kertomusta. Kansanomainen käsitys ilmaantuu
kuitenkin siinä, että kaksi enkeliä vievät Latsaruksen taivaasen
enkelin polvelle ja päin vastoin kaksi käärmettä rikkaan miehen
helvettiin käärmeen polvelle istumaan.

Itävallan Määriläiset taas kertovat,[438] että enkelit tuodessaan
Latsaruksen taivaasen, käskevät päästää hänet portista sisälle, panna
hänet istumaan Jumalan syliin ja tarjota hänelle pikarillisen viiniä.
Samoin pahat henget viedessään rikkaan miehen helvettiin avauttavat
portin, istuttavat hänet ansaitulle tuolille ja tilaavat hänelle
pikarillisen tulista juomaa. Turhaan rikas mies huutaa Latsarusta
avukseen.

Viimeksi mainitussa muodostuksessa kehittynyt käsitys kuvastuu osaksi
myös toisessa katolisaikuisessa kansanlaulussa, joka on Saksanmaalla
yleisesti tunnettu.[439] Kolme kuninkaan tytärtä kuolevat samaan aikaan
ja lähtevät isänsä maasta kulkemaan pitkin kaitaista tietä, jolla
tapaavat valkean miehen. Päästyänsä taivaan portille, he sitä hiljaa
kolkuttavat. Pyhä Pietari päästää toiset kaksi sisään, vaan kolmannen
työntää ulos. Tämä palaa takaisin ja lähtee nyt astumaan leveätä tietä,
jolla häntä vastaan tulee musta mies. Helvetin portille päästyänsä hän
sitä kovasti jyskyttää. Paha henki, joka laskee sisälle, panee hänet
tuliselle tuolille istumaan ja antaa hänelle käteen tulisen pikarin.
Tyttö valittaa entisyyttään. Muutamassa toisinnossa hän lopuksi kysyy
Jeesukselta, minkätähden hänen tämä täytyy kärsiä, ja saa vastaukseksi,
että on aina ollut turhamainen ja kevytmielinen.

Vielä löytyy Saksalaisilla laulu katolisen papin vaimosta, jonka eteen
helvetin salissa asetetaan tulinen pöytä ja sille kolme tulista kalaa
ynnä kannu täynnä rikkiä ja pikeä.[440]

Yhtäläisiä piirteitä ei puutu skandinaavilaisestakaan kansanlaulusta.
Pyhän Jaakon legendassa, jossa tulee puhe taivaan iloista ja helvetin
vaivoista, mainitaan m.m. tulinen tuoli.[441] Taivaallinen tuoli ynnä
ijäiset joulujuomingit vastakohtana helvetissä kirstulla istumiselle
tavataan eräässä färöläisessä laulussa veljen panettelemasta
sisaresta.[442] Tanskalaisissa ja ruotsalaisissa toisinnoissa ei tätä
kohtaa löydy, sitä vastoin kaikille laulunkappaleille yhteistä on
kahden enkelin laskeutuminen taivaasta viatonta sisarta noutamaan ja
niinikään kahden perkeleen lentäminen helvetistä rikoksellista veljeä
viemään.

Viimeksi on mainittava tanskalainen laulu rikkaasta miehestä, jolla
kuitenkin on aivan erilainen sisällys ja ponsi. Rikas mies vetää
kultaristin rinnoillensa, vaan ei käännä ajatuksiaan Kristuksen
puoleen. Kuolema hänet äkisti saavuttaa ja vie sielun vaa'alle
punnittavaksi. Paha henki jo toivoo hänet perivänsä, kun kolme
veripisaraa putoo vaa'alle, ja sielu päästetäänkin sisälle taivaan
portista. Tätä laulua on levinnyt Ruotsiinkin. Yhdessä kappaleessa
rikkaan miehen sielu istahtaa taivaan portille ja kysyy, mitä on tehnyt
pahaa. Jeesus ilmoittaa hänen ryöstäneen köyhiä ja julistaa langettavan
tuomionsa. Mutta Neitsyt Maaria rukoilee armoa hänen puolestaan.

Germaanilais-katoliseen käsitepiiriin kuuluvat siis useimmat niistä
aineksista, joista etelä-virolaisen runon pääosa on kokoonpantu: kaksi
enkeliä, jotka vievät taivaasen; ovi taivaassa, jota on kolkutettava;
sekä kahtalainen tuoli ja tuoppi. Onko siis oletettava, että joku
määriläisen kaltainen saksankielinen Latsaruksen legenda olisi
vaikuttanut virolaisen runon syntyyn? Se ei ole välttämätöntä, sillä
mainittujen käsitteiden voi hyvin ajatella katolisella ajalla muutenkin
tulleen Viron kansan tietoisuuteen. Ei ole edes ehdottomasti varmaa,
että raamatullinen vertaus Latsaruksesta on virolaisen orjan laulun
perimmäisenä pohjana. Kaikissa tapauksissa on vastakohta köyhän ja
rikkaan välillä siinä saanut aivan itsenäisen muodostuksen orjan ja
isännän välisenä suhteena. Paitsi isännän ja orjan loppukeskustelua on
täysin omintakeinen myös alkukuvaus orjan nukahtamisesta kuoleman
uneen. Orjan leposija alhaisessa ja kosteassa suossa ikäänkuin kuvastaa
Viron kansan kohtaloa, jolta Saksalaiset isännät riistivät kaikki
hedelmälliset mäkirinteet, jättäen ainoasti vesiperäiset alangot
talonpoikien omaan viljelykseen. _Kus mägi sääl mõisa -- talud soo ja
raha sees_ (kussa mäki, siellä moisio -- talot rahkasuossa) sanookin
virolainen sananlasku. Orjan asemasta laulaakseen ei Virolaisen ole
tarvinnut muualta esikuvaa hakea, oma katkera kokemus on sen hänelle
havainnolliseksi tehnyt.

Esittämättä on vielä Orjan laulun etelävirolaisella toisinto-muodolla
tavattava muunnos, joka joskus alkaa laulajan huomautuksella, ettei
yhden eikä toisen tarvitse hänelle selittää, mitä on orjana olo.[443]

    _Üts ära ütelgu minule,
    Tõine tõisele kõnelgu,
    Kuda orjan oltanes,
    Vaesen vaeva nätanes.
    Esi ma mõista orja oole,
    Orja oole, vaese vaeva.
    Ori pea oolik olema,
    Vara tõusma vaene-latsi,
    Vara tõusma, vait olema,
    Suu peab kinni pidama,
    Pisut peab ori magama,
    Veidü unda veeretama.
      Ori makab õrre pääl,
    Palgaline parre pääl.
    Ketsi orja jo äradi?
    Tulli tall mano tuikene,
    Lennäs mano linnukene,
    Kägo tall lennäs käe pääle,
    Suvilindu suu pääle:
    "Tõusu üles orjakene!
    Tõusu üles ommokult,
    Mõse suu, suiju pää,
    Mõse suu sula õbele,
    Käe kulla kastele.
    Mine sa merre vettä otsma
    Kaugelt sull vesi vedäda,
    Vastu mäge mäele tuvva."
      Ori läts merre vettä tooma.
    Ketsi vasto tall tulesi?
    Maari vasto tall tulesi:
    "Orjakene ennekene!
    Kellel viid vie paari?"
    -- "Perenaisel levä teta,
    Perepojal suu mõsta,
    Peremehel kirve ihuda."
    -- "rjakene ennekene!
    Vie sie vesi tarese,
    Pane pangi põrmantulle,
    Ütle sa peremehele,
    Ütle sa perenaisele:
    'Viimane vesi tarena,
    Viimane pirdu pihina;
    Ma lää ära taiveesse,
    Ma lää Maari lasta oidma.'"
      Ori läts taeva use ette
    Maari linki liigutama.
    Ketsi tull vällä vaatamaie?
    Maari tull vällä vaatamaie.
    "Tule sisse orjakene,
    Tule sisse, istu tuoli!"
      Kulda tuoli antanese,
    Kulda tuoli, õbe õrre,
    Laasi lauda tal ehena.
      Ketsi perrä tall tulesi?
    Peremies perrä j.n.e._

    Yks' älköön jutelko mulle,
    Toinen toiselle sanelko,
    Kuinka orjana oltanehen,
    Vaivasna vaivattanehen.
    Itse tunnen orjan huolen,
    Orjan huolen, köyhän vaivan.
    Orja olkoon huolellinen,
    Varhain nouskoon orpolapsi,
    Varhain nouskoon, vaiti olkoon,
    Suun kiinni pitäköön,
    Pikkuisen saa orja maata,
    Vähän unta vetää.
      Orja makaa orrella,
    Palkollinen parrella.
    Kuka orjan jo herätti?
    Tuli luokse kyyhkynen,
    Lensi luokse lintunen,
    Käki lensi käden päälle,
    "Suvilintu" suun päälle:
    "Nouse ylös orjanen!
    Nouse ylös aamuselta,
    Pese suu, sui pää,
    Suu sulalla hopealla,
    Kädet kultakasteella.
    Mene merelle vedenhakuun,
    Kaukaa vesi vedettävä,
    Vastamäkeä tuotava."
      Orja merelle vettä tuomaan.
    Kuka vastahan tulevi?
    Maaria vastahan tulevi:
    "Orjanen omainen!
    Kelle viet vesikorennon?"
    -- "Emännän leipää tehdä,
    Talon pojan suuta pestä,
    Isännän kirvestä hijoa."
    -- "Orjanen omainen!
    Vie se vesi tupahan,
    Pane ämpäri permannolle,
    Juttele sä isännälle,
    Juttele sä emännälle:
    'Viimeinen vesi tuvassa,
    Viimeinen päre pihdissä;
    Lähden pois taivahasen,
    Maarian lasta hoitamahan.'"
      Orja taivahan ovelle,
    Maarian linkkua liikutti.
    Ken tuli ulos katsomahan?
    Maaria tuli katsomahan:
    "Tule sisään, orjanen,
    Tule sisään, istu tuolille!"
      Kultatuoli annetahan,
    Kultatuoli, hopeaorsi,
    Lasipöytä häll' edessä.
      Kuka jälkehen tulevi?
    Isäntä jälkehen j.n.e.

(Seuraa isännän palkantarjous ja orjan hylkäävä vastaus).

Tämä kappale on samasta Pärnumnaan pitäjästä kuin ennen painettu näyte
etelävirolaista päämuotoa. Lisäksi löytyy kuusi kappaletta (ja M.
Weske, Eesti rahvalaulud I, n:o 28 Kolga Jaanista Viljanninmaalta),
joista kaksi Pärnun-, kolme Viljannin- ja yksi Tartonmaalta. Niissä ei
kuitenkaan ainoassakaan, niinkuin tässä, esiinny lintujen
herätyslaulua. Kaikissa on huomattava vaillinainen orjan ja isännän
kohtelun kuvaus. Joko tuodaan tuoli ja juoma-astia yht'aikaa yhdistävän
pöydän kera[444] taikka on isännän osa pois unohtunut[445] -- molemmat
vaillinaisuudet ynnä juoma-astian puute ovat yllä olevassa esimerkissä
nähtävänä; parissa kirjaanpanossa puuttuu tämä kohta kokonaan, niin
että niitä liittää päämuotoon yksistään yhteinen loppukohtaus, jossa
isäntä orjaa puhuttelee.[446]

Ottaen huomioon, että mainittu isännän ja orjan keskustelu on
oikeastansa eri runoa, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että meillä
on edessämme aivan uusi lauluaines, johon kappaleita tutkimuksen
alaisesta runosta on kiintynyt. Vastakohtana etelävirolaiselle
miesorjan (_sulase_) laululle on tässä kuvaus naisorjasta, joka lähtee
mereltä vettä tuomaan ja tiellä saa kutsun Neitsyt Maarialta tulla
taivaasen hänen lastansa hoitamaan.

Sama käsitys Neitsyt Maarian huolenpidosta ilmenee myös itsekseen
eräässä orvon orjatytön laulussa Pärnunmaalta; hänen itkiessään
nokkosten ja katajain keskellä:[447]

    _Ketsi tulli manu tereteme?
    Maarja tulli manu tereteme,
    Tereteme, kõneleme:
    "Tere, tere vaene latsi!
    Mistes sina siinä teeda?
    Tule ärä taevaessa;
    Taevan saad sa siidi sängi,
    Siidi sängi, pehme padja."[448]

    Kuka tuli luo tervehtimään?
    Maaria tuli luo tervehtimään,
    Tervehtimään, puhelemaan:
    "Terve, terve orpolapsi!
    Mitäs sinä siinä teet?
    Tule pois taivaasen,
    Siellä saat sa silkkisängyn,
    Silkkisängyn, pehmeän patjan."

Tämäkään käsitys ei liene erikoisesti virolainen, vaan yleisesti
katolinen. Mutta laulun muotoon on sen Viron kansa pukenut. Samalla
tavoin voimme ajatella tutkimuksemme alaisen orjan laulun Viron kansan
kokoonpanemaksi katolisena aikana omistamistaan mielikuvista.

Molempain runojen yhteinen kotiseutu, Etelä-Viro, jota ulommaksi toinen
ei ole levinnytkään, vielä vahvistaa sitä päätelmää, että nämät,
niinkuin arvatenkin useimmat Viron puolen runot, ovat alkuperäisiä
Viron kansan luomia.



V.

Kahdenlaisella runomitalla.



1. Uudempi laulurunous.


Suomalainen kansanlauki ei ole yksistään niiden lisäainesten kautta
rikastunut, joita vanha runomme runsain määrin vastaanotti Virosta. Sen
varasto on tullut kaksinkertaiseksi toisellakin tavalla, nimittäin
mukailemalla ruotsalaisten laulurunoutta useampisäkeisine värssyineen
ja loppusointuineen. Tämä omistus olisi kuitenkin voinut tulla Suomen
kansalle kalliiksi, jos sen tieltä kaikkialla niinkuin Länsi-Suomessa,
josta uudempi laulu lähti liikkeelle ja levisi, vanhempi runoutemme
olisi väistynyt ja unheesen jäänyt. Vaan sen kautta että Itä-Suomessa
ja etenkin sen rajan takana entisen kantelen kielet eheinä säilyivät,
tulivat vieraan viulun vaihtelevammat sävelmät ainoasti kehittämään
Suomen kansan soitannollista lahjaa.

Uudemman kansanlaulumme pääpaino on sävelmässä, eikä sisällyksessä.
Verrattomasti suurin osa on yksivärssyisiä laulunpätkiä, joista
edellinen säe eli säepari esittää vertauksen ja jälkimmäinen
käytännöllisen sovituksen, tavallisesti lempielämään, joka on
aikaisemmassa lyyrillisessä runoudessa hyvin harvoin käsitelty aine.
Näitä laulunpätkiä on kuitenkin tavallisesti useampia ikäänkuin helmiä
yhteen pujoteltu ja toisinaan taitavastakin, niin että niissä voi nähdä
läpikäyvän "punaisen langan".

Kertovaisiakaan lauluja, joissa on selvä, yhtenäinen juoni, ei tämä
runous ole vailla. Ne ovat ilmeisiä suomennoksia ruotsalaisista
ballaadeista, joiden sävelmääkin ne jäljittelevät.[449] Luonnolliselta
näyttää, että kun käännöstyö oli suoritettava samassa laulutahdissa
värssy värssyltä, ei omintakeiselle mielikuvitukselle jäänyt paljon
pyörähdystilaa. Vaan sitä merkillisempää on, että näissäkin rajoissa
Suomen kansan luontainen kauneuden aisti ja kehityskyky on välistä
voinut päästä näkyviin.

Hyvänä esimerkkinä on ensimmäinen Kantelettaren alkulauseesen
painetuista lauluista: "Kreivin sylissä istunut." Tämän alkuansa
saksalaisen ballaadin vanhin kirjaanpano on hollanninkielinen 1500
luvulta ja kuuluu suomennettuna:[450]

      Minä seisoin korkealla vuorella
    Ja katselin merelle päin,
    Näin laivan laskevan purjeissa
    Ja ritareita kolme näin.
      Ja se nuorin joukosta ritarein,
    Jotk' istuivat laivassa,
    Sielt' tarjosi minulle juodaksein
    Lasin viiniä vilpoista.
      "Jumal' antakoon hyvyyttä runsaasti
    Teille, varaton neitonen!
    En toista tosiaan kihlaisi,
    Te jos rikkaampi oisitten." --
      "Minä jos olen varaton neitonen,
    On köyhiä muitakin;
    Käyn luostarin muurien sisällen,
    Se neuvo on suotuisin." --
      "Vai luostariinko on menonne,
    Te neidoista kaunihin;
    Miltä nunnan puvussa näytätte,
    Toki tietää ma tahtoisin."
      Kun hän oli luostariin lähtenyt,
    Hänen kuoli jo isänsä;
    Koko valtakunnass' ei ollut nyt
    Niin rikasta tytärtä.
      Kun ritari kuuli sen, huusi niin:
    "Satuloikaa mun hevosein!
    Että tyttö on päässyt luostariin,
    Siitä karvas on sydämein."
      Hän ratsasti luostarin portillen,
    Kovin kolkutti renkaalla:
    "Missä vihkin on saaneista viimeinen.
    Nuorin kaikista nunnista?"
      "Ei täältä ole ulospääsöä
    Edes kaikista nuorimman;
    Hän istuu kammionsa sisällä
    Ja on Jeesuksen morsian." --
      "Vaikk' kammioonsa on telkeynyt
    Ja Jeesuksen morsian on,
    Häntä nähdä tahdon ja kuulla nyt,
    Hän kuitenkin tulkohon."
      Ja se nuorin kaikista nunnista
    Tuli ritarin etehen,
    Kaikk' keritty oli hänen tukkansa --
    Ja rakkaus myöhäinen.
      "Teidän täytyy takaisin ratsastaa,
    Kotipuoleenne kääntyä,
    Siellä toista tyttöä suudelkaa,
    Minun lempen' on mennyttä.
      Kun viel' olin varaton neitonen,
    Te työnsitte minut pois,
    Jos oisitte malttanut vähäsen,
    Hyvä meidän nyt olla ois."

Myös flaamin kielellä löytyy uudemmalta ajalta pari muistiinpanoa,
joista toinen alkaa: "Kun seisoin Alankomaiden vuorilla ja katselin
merelle päin."[451] Epäillä kuitenkin sopii, onko tässä Alankomaiden
mataloista ja loivista rantaäyräistä puhe. Myös viittaa runo siihen,
että laiva on ohi kulkenut hyvin lähitse rantaa; lisäksi tapa, jolla
viini mainitaan, ehdottomasti johtaa ajatuksemme eteläisempään, viiniä
viljelevään maahan.

Meidän ei tarvitsekaan muuta kuin lähteä Alankomailta Rein-virtaa
ylöspäin, niin pian kohtaamme maiseman, johon laulumme täydesti
soveltuu. Siellä sen Goethe ensimmäisenä kansan suusta Elsassissa
korjasi v. 1771 ja on sitä jälkeenpäin kaikkialla Saksassa
kirjaanpantu. Sen yleisin muoto alkaa:[452] "Minä seisoin korkealla
vuorella ja katselin syvään laaksohon, näin minä laivan liukuvan, jossa
oli kolme kreiviä." Nuorin kreiveistä tarjoo vilpoisen viinin lisäksi
vielä kultaisen sormuksensa. "Mitä minä sormuksella teen, olenhan vielä
aivan nuori ja sitä paitsi varaton." -- "No, jos olet varaton, niin
olkoon se keskenäisen rakkautemme muistona." -- "En tahdo muistella
mitään rakkautta, vaan menen luostariin." Sitten kerrotaan, mitenkä
vuosineljänneksen kuluttua kreivi näkee unta, että hänen lemmittynsä on
mennyt luostariin, ja käskee palvelijansa satuloida kaksi hevosta.
Uhkaamalla polttaa koko luostarin hän saa nuorimman nunnan puheilleen,
vaan tältä on jo tukka lyhyeksi leikattu.

Korkea vuori vastakohtana syvälle laaksolle, kreivien eli ritarien
lukuisuus sekä viinin vilpoisuus johtavat elävästi mieleemme
Rein-virran keskijuoksun viini viljelyksineen ja monine
linnanraunioineen. Toisinaan Rein-joki nimenomaan mainitaankin,
esim.: "loin katseeni syvään Reiniin."[453]

Yhdessä shvaabilaisessa kappaleessa, jossa laulaja korkealta
vuoreltansa katselee pitkin Reiniä ja näkee laivassa kolme ritaria, ei
ole enää puhetta viinin tarjoilusta.[454] Nuorin ritareista hänet
tahtoo kihlata kultasormuksellaan: "ota pois ja pidä sormessasi
kuolemani jälkeen." -- "Mitä minä sormuksella, jota en saa näkyvissä
pitää." -- "Sano löytäneesi viheriällä niityllä." -- "Miksikä
valehtelisin: ennemmin sanon suoraan, että nuori kreivi on mieheni." --
"Jos olisit kyllin kaunis ja jonkun verran varakas, niin totta heti
sinut naisin." -- "Jollen olekaan varakas, on minulla kunniani, jonka
säilytän, kunnes vertaiseni tulee." -- "Vaan jollei vertaistasi
tulekaan?" -- "Sitten menen nunnaksi luostariin." Seuraa kreivin
unennäkö, satuloittaminen ja ratsastus luostariin, josta nunna ei tule
uloskaan, vaan antaa tiedon, että hänen hiuksensa jo ovat leikatut.

Saksalainen laulu on ilmeisesti sekaantunut muiden runojen
vaikutuksesta. Kreivin unennäkö katumuksen aiheena on lainattu edempänä
esitettävästä saksalaisesta ballaadista, josta suomalainen "Morsiamen
kuolo" (Kant. alkul. n:o 3) on johtunut. Alkuperäisempään tytön
rikkaaksi tulemisen motiiviin vielä viittaa kreivin lause
satuloitsijalleen: "tie t. lempi on ratsastuksen arvoinen" yleisessä
muodostuksessa sekä erittäin viimeksi mainitussa toisinnossa: "tyttö on
kaiken arvoinen!"

Myös ritarin kehoitus valehtelemaan ja tytön kieltävä vastaus tunnetaan
toisesta laulusta, joka tavallisesti alkaa tytön menolla ruohon
leikkuusen.[455] Ratsumiehen pyytäessä häntä istahtamaan viereensä
viitalleen, hän selittää äidin toruvan työn kesken jäämisestä, johon
toinen vastaa: "sano leikanneesi sormeasi." -- "Miksikä valehtelisin,
paljoa parempi on minun sanoa, että ratsumies on omakseen tahtonut."
Äidin neuvoa, että olisi vielä vuoden kotona naimatonna, tyttö ei pidä
hyvänä, koska ratsumies on hänelle kaikkea äidin tavaraa kalliimpi.
Silloin äiti käskee hänen korjaamaan vaatteensa ja juoksemaan
ratsumiehen perään. Tytön vielä valittaessa, ettei hänellä ole
riittävästi vaatteita ja pyytäessä tuhat taaleria kapioiden ostoon,
äiti ilmoittaa, että isä on pelissä kaiken omaisuutensa hävittänyt.

Tätä laulua löytyy vielä toisinto Reinmaakunnasta Bonnin ja Coblenzin
tienoilta, jossa myös sormuksen tarjoaminen ilmaantuu.[456] Kultaseppä
takoo sormuksen, jota tarjoo lemmitylleen. "Mitä kihlamerkillä teen,
jota en saa sormessani pitää?" -- "Sano löytäneesi viheriällä
niityllä." -- "Äidillenikö valehtelisin; pikemmin sanon suoraan, että
kultaseppä on minua kosinut." Mahdollisesti kuitenkin sormuksen
tarjoaminen alkuperäisemmin kuuluu lauluun kolmesta kreivistä eli
ritarista. Ranskan puolelta rajaa Champagnessa on löytynyt romanssi,
jossa tyttö kertoo häneen rakastuneen prinssin ja kuninkaan pojan sekä
kolmantena kreivin, jota hänkin rakasti; kreivillä oli sormus, jonka
oli pannut hänen sormeensa.[457]

Kehittyneimmässä ja siis myöhäisimmässä shvaabilaisessa muodossa on
saksalainen laulu levinnyt Tanskan kautta Ruotsiin, jossa se on
yhdistynyt ballaadiin "Petetystä nuorukaisesta", niin että siitä
ainoasti viisi värssyä tämän johdantona on säilynyt.[458] Tätä
jälkimmäistä ballaadia vastaa Kantelettaren alkulauseen toinen numero.
Edellisestä sitä vastoin mainitut viisi värssyä tavataan suomeksi
erikseen ensimmäisessä numerossa "Kreivin sylissä istunut" hiukan
laajennettuina sekä aivan uusilla värssyillä jatkettuina. Tästä
jatkosta on lausunut prof. C.G. Estlander:[459] "Tuntuu siltä kuin
erityisesti hieno runoilijaluonne olisi ottanut alkusäkeitten antamasta
aiheesta luodakseen uuden runoelman ja ylenmäärin hyvin onnistunut.
Asema on siinä sama: korkealla vuorella syvässä laaksossa, jossa laiva
laskee maihin ja kreivi tytön kihlaa kultaisella sormuksella." Hänen
neuvonsa tytön epäilyksen johdosta ja tämän vastaus ovat niinikään
samat, vaikka suomalainen laulaja on niihin osannut huokua jotain
selittämätöntä kesäillan suloa. Missä suomennettava esikuva päättyy,
puhkeaa tämä surumielinen haaveilu ilmi:

    Ja se ilta oli kaunis, ihana,[460]
    Ja ne linnut lauloivat,
    Meri tyyni, keto vihanta,
    Kukat keolla kasvoivat.

Tässä hurmauksessa laulaja kuvailee tytön kaikki unohtaneen,
uneksiakseen lyhyen lemmen-unelmansa. Seuraava värssy kertoo, mitenkä
hän aamulla huomaa jääneensä yksin; pois on mennyt kreivi ja rannalta
laivakin lähtenyt, jonka johdosta hän epätoivoissaan heittää myös
sormuksensa mereen.

    Voi, voi mua tyttöä vaivaista!
    Kuinka onneton nyt minä lien;
    Ota pois, meri, pois tämä sormuskin,
    Mitä tuolla ma käessäni teen!

Runomitta, jota on hiukan pitennetty, ja kielikään tosin eivät ole
erinäisellä taidolla tässä käytettyjä, mutta itse aineen
muodostamisessa ilmenee niin paljon runollista aistia, että miltei
tekisi mieli olettaa tottuneemman taiteilijan käsialaa kuin
kansanrunoilijan.

Myös Virossa on uudempi kansanlaulu saanut jalansijaa. Mutta se on sekä
sävelmään että sisällykseen nähden verrattomasti heikompi kuin
Suomessa. Sillä ei ole siitä syystä ollut voimaa syrjäyttämään vanhaa
runoutta, joka siellä vasta taiderunouden tieltä on syrjään vetäytynyt.

Uudemmassa virolaisessa kansanlaulussa on luonnollisesti saksalainen
vaikutus huomattavin. Esim. laulua "Kreivin sylissä istuneesta" on
Virossa tavattu toisinto, jossa puhe luostariin menosta viittaa suoraan
saksalaiseen balladiin:[461] _Ma käisin mööda mere äärt, Ja vaatsin
mere pool, Näen laevukest -- -- Rolm vürsti võeralt maali, Ja üks neist
kolmest kuningas, Ta kihlasõrmuses_ --

    _Ja minu meel ei mõtlegi,
    Ja meest ei armasta,
    Ma tahan kloostris minna,
    Truuist sääl siis elada_.

Virolaisen laulurunouden heikommuus johtunee suureksi osaksi sen
myöhemmyydestä suomalaiseen verraten. Kuitenkaan eivät suomenkielellä
uudemmat laulumitat ole kauan olleet käytännössä. Jaakko Suomalainen
eli Finno lausuu esipuheessa virsikirjaansa ruvenneensa tekemään
hengellisiä virsiä suomenkielellä nimittäin muiden kristillisten
maakuntain tavan jälkeen, josta voi päättää, että Länsi-Suomessa vielä
1500 luvun loppupuolella vanha runomitta oli ainoa käytetty. Huomattava
on myös, että useimmat kertovaisista lauluistamme ovat suomennoksia
semmoisista ballaadeista, joissa ei ruotsinkielelläkään löydy
refrängiä. Paitsi "Kreivin sylissä istunutta" ja "Petettyä nuorukaista"
löytyy julkaisemattomia kirjaanpanoja "Herra Petterin (Herr Peder)
laivaretkestä", "Vensvalin (Sven Svanehvit) ratsastuksesta" ja
"Pienestä Katri (Liten Karin) palvelijasta."[462] Viimeksimainittu
pyhimyslegendasta maalliseksi romanssiksi muutettu laulu on varmasti
vasta 1600 luvulla Saksasta Tanskaan ja Ruotsiin vaeltanut.[463]
Myös yllämainittua saksalaista laulua ruohon leikkuusen lähteneestä
tytöstä on alkuosa ruotsinkielen välityksellä tavattu suomeksikin
mukaeltuna.[464] Harvinaisena poikkeuksena on "Velisurmaaja", neljäs
Kantelettaren alkulauseesen valituista näytteistä, jonka
suomenkielisessäkin asussa on säilynyt refrängi, vaikka aivan
yksinkertaisinta laatua: poikani iloinen -- äitini kultainen.[465]

Emme siis erehtyne, jos oletamme Suomeenkin ulottuneen kaksi
ruotsalaisen kansanlaulun virtausta: toisen 30-vuotisen sodan jälkeisen
ja toisen unioonin aikaisen, jonka vaikutuksesta vanhaan runoomme
olemme jo Helka-virsissä sekä Luojan virren kappaleissa esimerkkejä
nähneet. Tämän eroituksen 1400 luvun ja 1600 luvun vaikutuksen välillä
todistavat aivan epäilemättömäksi pari ballaadia, jotka ovat molempien
virtausten mukana Suomalaisille saapuneet ja sen johdosta esiintyvät
_kahdenlaisella runomitalla_.



2. Laulu Morsiamen kuolosta.


Kantelettaren alkulauseesen painetuista kertovaisista lauluista kolmas:
"Morsiamen kuolo", on jo ohimennen mainittu johtuneeksi saksalaisesta
kansanlaulusta. Tämä vuorostaan on toisinto Europassa laajalle
levinnyttä ballaadia.[466]

Kaukana Kreikassa lauletaan nuoresta morsiamesta, joka ei tunnusta
pelkäävänsä kuolemaa, vaan heti saa tuntea sen vallan. Sulhanen
saapuessaan loistavan saattojoukon kera viettämään häitänsä näkee
miehen kaivavan hautaa ja kysyttyään saa tietää, että sitä kaivetaan
hänen morsiamelleen. "Tee syvä ja leveä, kaiva kahta varten!" hän
huudahtaa ja lävistää rintansa tikarilla. Haudalle kasvaa piilipuu ja
sypressi, jotka kääntyvät toistensa puoleen ja ikäänkuin suutelevat
toisiaan, kun kovasti tuulee. Välistä kerrotaan sulhasen tavanneen
kuolleenkin ja nostaessaan hunnun kasvoilta nähneen, että se on hänen
morsiamensa.

Toisaalla taas Espanjan Katalooniassa mainitaan nuoren miehen kuulleen
hautajaiskellojen soivan ja hänelle kysyttyä vastatun hänen
morsiamelleen soitettavan. Siinäkin hän saa nähdä kuolleen kasvot,
vieläpä puhutella morsiantaan, joka neuvoo teettämään kirstun kyllin
leveän kahta varten. Samoin tikarilla hän surmaa itsensä.

Englannissa ja Skotlannissa tunnetaan kaksikin tämän ballaadin
muodostusta. Toisessa sulhaselta, jonka täytyy lähteä pariksi vuodeksi
Skotlantiin, jää morsian Lontoosen. Vaan tuskin puolen vuoden kuluttua
hänelle tulee niin ikävä, että tallirengillään heti valjastuttaa
valkean hevosensa. Lontoossa hän ensin kuulee kellonsoiton ja sitten
saa nähdä kuolleen. Seuraavana päivänä hän itsekin sortuu suruun.
Molemmat haudataan erikseen kirkkoon. Vaan morsiamen haudalta kasvaa
ruusu ja sulhasen orjantappura, jotka kohoten yli kirkon yhtyvät
toisiinsa. Sen johdosta saavat he yhteisen haudan. -- Toisessa
muodostuksessa nainut mies saa sanan kotoa. "Onko joku linnoistani
sortunut tai torneistani valloitettu, vai onko kaunis vaimoni saanut
tyttären tai pojan?" Asian kuultuaan hän satuloittaa kolme hevosta,
jotka kaikki kiireisestä ajosta tielle kaatuvat. Sitten kohtaa
ruumisarkunkantajat ja avatessaan kääreliinan näkee oman vaimonsa.
Itsekin kuolee seuraavana päivänä. Haudoille kasvaa koivu ja
orjantappura, joiden latvat menevät erilleen, vaan juuret yhtyvät.

Myös Saksassa löytyy eri toisintomuotoja, joista aluksi seuraava
esitettäköön.[467] Ritari lohduttelee alhaisempisäätyistä lemmittyänsä,
luvaten maksaa hänen kunniansa. Paitsi suurta rahasummaa, tarjoo
hänelle tallirenkinsä avioksi. Mutta tyttö ei välitä mistään muusta,
kuin ritarista itsestään, ja kun ei häntä saa, niin lähtee Augsburgiin
äitinsä luo, jolle ilmoittaa asian. Tämä tarjoo hänelle viiniä ja
paistettua kalaa, mutta hän ei huoli muusta kuin leposijasta. Keskiyön
aikaan ritari näkee unessa, että hänen lemmittynsä on lapsivuoteesen
kuollut. Kiireesti hän tallirengillään satuloittaa kaksi hevosta.
Nummen yli ratsastaessaan kuulee kellojen soivan ja saa pahan
aavistuksen. Augsburgin kaupungin portilla tapaa paarinkantajat.
Kohotettuaan kääreliinaa ja kuolleen tunnettuaan, vetää miekkansa ja
työntää sen rintaansa. Hänet pannaan samaan kirstuun. Haudalle kasvaa
kaksi liljaa. Tämä laulu on ollut yleisesti tunnettu yli koko Saksan
Reinin varsilta Böömin rinteille. Muutamassa Magdeburgilaisessa
kappaleessa kreivi kohtaa tiellä vielä haudankaivajat, joilta
tiedustelee.[468]

Vanha mainittu laulun muoto ei mitenkään ole. Alkuosassa on riimi
kovin puutteellinen ja refrängin korvaa pelkkä rallatus (esim.
_wiederrum-dum-dum, viderallara_). Myös näkyy siinä selvästi toisen
laulun vaikutus.[469] Vanhin saksalainen kirjaanpano on vuodelta 1777.

Tanskaksi mukailtuna löytyi tämä laulu kuitenkin jo 1657
tienoilla[470], johon aikaan se myös nähtävästi levisi Ruotsiin.
Ruotsalaisista kappaleista täydellisimmät on saatu Skånesta sekä
Länsi-Suomen saaristosta.[471] Viimeksimainitusta, missä ainoasti
loppukärki (Skånessa: lehmuksen lehtien yhdistyminen) puuttuu, on
saksalaiseen alkutekstiin verraten useita lisäpiirteitä huomattavissa.
Nuori mies ottaa tallista valkean hevosen, jolle panee _kultaisen
satulan ja hopeaiset silat_. Kamarissa hän pukee yllensä paraimmat
vaatteet. Seitsemän peninkulmaa hän ajaa yhtenä yönä, sillä aikaa kuin
muut makeinta untansa nukkuvat. Viheliäisessä metsässä hän kuulee
lintusten laulavan neitosesta, joka jo on kuollut. Kellonsoittajat ja
haudankaivajat, jotka hän tiellä tapaa, vastaavat hänen kysymykseensä.
Paarinkantajat pysähdyttäessään hän hyväilee morsiamensa valkeita
poskia, jotka "ennen olivat ruusunpunaiset."

Nämät lisäpiirteet tavataan kaikki myös suomalaisessa laulussa, joka
siten selvästi osoittautuu juuri Suomen Ruotsalaisilta opituksi. Siinä
on vielä moniaita uudennuksia,[472] jotka siirtävät sen ijän yhä
myöhäisemmäksi. Nuori mies ei saa ilmestystä unessa, vaan saa kirjeen
kultansa sairaudesta. Ei hän myöskään lopeta itseään miekalla, vaan
itkemällä seitsemän vuorokautta. Ja viimeksi vielä laulu antaa sen
lohdutuksen, että vierekkäin haudatut heräävät kerran taivaassa.
Onnistuneena muutoksena voi pitää koko tuon mauttoman alkuosan
typistämisen yhteen ainoaan värssyyn:

    Illalla istuttiin istumella,
    Murehest' ei mitänä tietty.

Suoraan Saksalaisilta on sama laulu Virolaisillekin levinnyt. Alkuosa
on siellä tehty, jos mahdollista, vielä tympeämmäksi.[473] Lopussa
herra usein lahjoittaa tallirengilleen moisionsa ja tavaransa
pyynnöllä, että lopettaisi hänen henkensä. Kun tämä ei sitä tohdi
tehdä, hän teräaseella tai tavallisemmin vielä ampumalla surmaa
itsensä.[474] Huomattavin piirre on kuitenkin tallirengin
säännöllisesti esiintyvä nimi Hans eli Ants, joka luultavasti on
löytynyt saksalaisessa alkulähteessä, koska sen eräs ruotsalainenkin
toisinto on säilyttänyt muodossa: Anders.[475]



3. Anteruksen runo.


Taneli Juslenius maisteriväitöksessään Ahoa vetus et nova v. 1700 kehuu
Turkua ikivanhaksi kaupungiksi ja mainitsee muun muassa todisteeksi,
että siinä myös alusta alkaen on ollut koulu, erään vanhan runon.

    Anderus Pyhäjoelda,
    Pyhäjoen poica pyhä,
    tuli Coulusta cotia.
 Äiti kysyy: "mitäs poican cotia tulit?
    ongo Coulu cohdallansa,
    Turcu Uusi toimesansa?"

Poika vastaa tulleensa kotiin aikeessa noutaa vaimo Kokemäeltä. Äiti
ensin epää, peläten hänen saavan sieltä rukkaset, niinkuin jo ennen
muutamat Ruotsin ritarit sekä Pohjanmaan pohatat. Vaan pojan
vakuuttaessa tytön olevan hänelle suosiollisen, äiti lopuksi suostuu.
Nyt hän varustetaan hevosilla, palvelijoilla sekä aseilla, muun muassa
seitsemällä kilvellä.

    Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
    caicki muut hopian hohdit.

Näin nuori herra menee matkaan ja otetaan hyvin vastaan. Mutta tuskin
on läksijäiset pidetty, niin morsian kuolee, jättäen kotiin
palautuvalle Anterukselle myötäjäisten asemesta suuren surun.

Kauan aikaa luultiin tämän runon ijäksi päiväksi vaipuneen unohduksiin.
Kuitenkin se jo keskipalkoilla viime vuosisataa oli Inkerinmaalla
useamman kerran muistiinpantu, vaikka se vasta 1880 luvulla tuli
keksityksi käsikirjoituskokoelmia tutkittaessa.[476] Sittemmin on
Varsinais-Inkeristä saatu vielä monta kirjaanpanoa. Huomattava on, että
runo Anteruksesta aivan samoin kuin Turun tienoilla todistettavasti
sepitetty Annikaisen virsi on itäisemmässä osassa Varsinais-Inkeriä
runsaimmin ja paraiten säilynyt. Erittäin Anteruksen runoon nähden,
josta Länsi-Inkerissä on vaan muihin runoihin sekaantuneita katkelmia
ja pohjoisempana Inkerissä sekä Suomen puolella aivan yksinäisiä
säkeitä tavattavana, on enemmän kuin merkillistä, että sen viimeisenä
säilytyspaikkana ovat Pietarin hälyisäin huvilakaupunkien Peterhoffin
(Kuusojan) ja Oranienbaumin (Kaarastan) viereiset takamaat. Ei
pääkaupungista leviävän jättiläisliikkeen kohina eikä rantaa vastapäätä
olevan Kronstadtin linnan meluisa läheisyys ole voineet vaientaa
suomalaista runolaulua, joka siellä vielä tänä päivänä kajahtelee
heleämpänä kuin Suomen ja Venäjän Karjalan syrjäisillä salomailla.

Tosin emme Hevaan puolellakaan tapaa Anteruksen runosta aivan eheätä ja
sekoittumatonta kappaletta. Mutta vertaamalla keskenänsä lukuisia
kirjaanpanoja, jotka toisiansa täydentävät, sekä eroittamalla vieraat
ainekset voimme saada jotenkin täydellisen käsityksen runosta, siinä
muodossa kuin se Länsi-Suomesta Karjalan kannaksen kautta
Inkerinmaalle, arvatenkin 1600 luvulla, levisi.

Runon alkuosasta painettakoon rinnan kaksi kappaletta, joissa toisessa
Anteruksen koulusta kotiin tulo ja toisessa hänen komea
varustautumisensa on johdantona.[477]

      Antero Ylimö[478] poika,
    Ylen mies on ylen hyväinen,
    Ylempäisen miehen poika.
    Oli koulussa kovassa,
    Tuli koulusta kotihin,
    Istui raisusti rahille.
      Kysytteli, kannoitteli:
    "Hoi mun ehtoisa emoni!
    Nyt sain rahoja paljon.
    Vai ostan pyhäisen pyssyn?"
      Kielsit isot, kielsit emot,
    Kielsit vellot keskimmäiset.
    Kielsit nuoremmat sisaret:
    "Pyssy pillaista tekevi,
    Sata miestä saattelevi,
    Tuhat miestä turmajavi."
      Ylen mies ylen hyväinen,
    Otti mielen mielehensä:
    "Vai menen Konnulta kosihin,
    Kalonniemen neittä nuorta?
    Kalonniemen neito nuori,
    Aivan nuori ja verevä."
      Kielsit isot, emot j.n.e.
    "Älä mene, et sinä saa!
    Vasta eilen kosjot käivät,
    Toiset kosjot tänä päänä.
    Käivät kuptsat Kuusojalta,
    Uuenlinnan isvossikat,
    Pienet herrat Petteristä.
    Ei se mennyt noillekana,
    Ei tule sinullekana."
      Toki meni, ei totellut
    Ajoi vasten, ei varannut,
    Ajoi vasten vastuksia,
    Kohti miehiä kovia.
      Sai hän neien saaneheksi,
    Morsiamen tuoneheksi.

      Anterus Ylisen poika,
    Ylempäisen miehen poika,
    Kuutta ratsua rakensi,
    Alla kuuen kosjomiehen,
    Seitsemättä itsellehen,
    Kaheksatta neiollehen.
    Sen hän kultahan kuvasi,
    Hopeahan huoletteli,
    Mihin itse istueli;
    Sille hän vaskea valavi,
    Mihin kaikki vellon kansa.
      Antero Ylisen poika,
    Ylempäisen miehen poika,
    Meni Korkasta kosihin,
    Kavalasta katsomahan;
    Meni Konnuilta kosihin,
    Kalonniemen neittä nuorta.
    Kielsit isot, kielsit emot,
    Kielsit veljet keskimmäiset,
    Kielsit nuoremmat sisaret:
    "Älä mene poikueni!
    Älä mene, et sinä saa!"
      Toki meni ei totellut,
    Ajoi vasten, ei varannut,
    Ajoi vasten vaaruuksia(!),
    Kohti miehiä kovia.
      Antero Ylisen poika,
    Ylempäisen miehen poika,
    Rahoi neion, tinki neion,
    Nosti neion ratsahalle,
    Hypytti hyvän selälle,
    Toi neion isän kotihin.

Runon loppuosasta riittää näytteeksi edellinen toisinto, kuitenkin
täydennettynä paikoittain jälkimmäisen säkeillä, jotka on pantu
hakasien väliin.

      Viikon villoilla makoitti,
    Toisen viikon höyhenillä,
    Kolmannen kukon sulilla.
    Alkoi neitonen läsiä,
    Kujerrella kultatukka,
    Vaerrella valkopäinen.
      Ylen mies ylen hyväinen
    Alkoi neiolta kysyä,
    Kassapäältä kannoitella:
    "Oliko raskas kultaratsu,
    Vai raskas hopearatsu,
    Meielähän[479] tuotaessa?
    Vai oli paulasi kovassa,
    Vai oli vyösi kiinteässä,
    Meielähän tuotaessa?"
      Neito vasten vastaeli,
    Vasten vastahan saneli:
    "Ei ollut raskas kultaratsu,
    Eikä raskas hopearatsu,
    Ei ollut paulani kovassa
    Eikä vyöni kiinteässä;
    Olit vaivat vatsassani,
    Syämessäni kipeät."
      Otti villat viimeisetkin,
    Aivinatkin ainoaiset,
    Meni noijille Venahan,
    Ala linnan arpojille.
    Noiat katsoit nuolihinsa,
    Arpojat kuraksihinsa,
    Noiat sanoit nousevansa,
    Arpojat ylenevänsä.
      Ylen mies ylen hyväinen
    Otti tuon totellaksensa,
    Pian tieltä pyörähtihe.
      Tuli matkoa vähäsen,
    Teki tietä pikkaraisen;
    [Kirkko vastahan tulevi].
    Alkoi soia kirkon kellot,[480]
    [Parkua papin pasunat].
      Seisottihe tien selälle,
    Kuuntelihe, kääntelihe:
    "Mitä soivat kirkon kellot,
    [Parkuvat papin pasunat?"
      Kirkon katsoja kavala,
    Kirkon vahti liian viisas,
    Sanoin laati, suin läkäsi:]
    "Sitä soivat kirkon kellot,
    [Parkuvat papin pasunat];
    Ket viimein vihillä käivät,
    Niitä kaksin kalmatahan,
    Yhennähan hauatahan."
      Ylen mies ylen hyväinen
    Pian tieltä pyörähtihe,
    Meni matkoa vähäsen,
    Teki tietä pikkaraisen.
    Kalmat vastahan tulevat.
    Hän luokse luottelihe,
    Likemmä lähentelihe,
    Kysytteli, kannoitteli:
    "Hauankaivajat kavalat![481]
    Kelle hauta kaivetahan?
    Kuka meistä koissa kuoli,
    Vai kuoli korottajani,
    Vai katosi kantajani?"
      Hauankaivajat kavalat[482]
    Tuon vastasit, noin sanoivat:
    "Eipä kuollut sun isosi,
    Kaonnut korottajasi,
    Kuoli kulta kumppalisi,
    Vaipui vaippasi alainen."[483]
      Ylen mies ylen hyväinen
    [Puri huulta, väänsi päätä],
    Meni matkoa vähäsen,
    Pellolle kylän perähän.
    Kuuli koissa kolkettavan,
    Naapurissa nalkettavan:
    "Mitä koissa kolketahan,
    Veräjillä veistetähän?"
      Kysytteli kannoitteli:
    "Mitä veistät velvyeni,
    Sepitset[484] sula setäni?
    Vai veistät sotivenoa,
    Sotilaivoa rakennat,
    Sotipaatta paukuttelet?"
      Vellot vasten vastasivat,
    Vasten vastahan sanoivat:
    "En veistä sotivenettä,
    Sotilaivaa en rakenna,
    Sotipaatt' en paukuttele;
    Veistän kahta kalmopuuta.
    Kahta kuollehen kotia,
    Kaonnehen[485] kartanoa.
    Teiät kaksin kalmatahan,
    Yhennähan hauatahan."
      Ylen mies ylen hyväinen
    Iski kahta kämmentähän,
    Kuin on [kahta kalman usta];
    Viskas viittä sormeansa,
    [Kuin viittä Viron vipua.
    Tuli tuimana tupahan,
    Neito kolkassa läsivi,
    Kujertavi kutritukka.
    Veti veitsen reieltänsä,
    Tempasi tupesta tuiman,
    Pahan parkkinahkasesta.
      Iski kerran neitoansa,
    Toisen kerran itseänsä.
    Niitä kaksin kalmattihin,
    Yhellähän hauattihin].

Anteruksen mainesanat alkusäkeessä: _ylimö eli ylisen, myös yläisen ja
ylimmän poika, joskus ylimäin jyrki_,[486] sekä kertosäkeissä
_ylimmäisen poika ja ylen mies, ylen hyväinen_ osoittavat selvästi,
että on kysymys keskiaikaisesta ylimyksestä eli ritarista, kuten
Jusleniusenkin säilyttämästä katkelmasta käy selville.

Kotiintulo koulusta tavataan vielä eräässä Hevaan kappaleessa vähän
laveamminkin kuvattuna.[487]

    Oli koulussa kovassa,
    Siis vitsaista vihaista,
    Katikaista kaiskeaista.
    Tuli koulusta kotihin,
    Sitoi kokkahan heposen,
    Pani paatin patsahasen,
    Kultaharjan kuuritsahan,
    Kultakukkia etehen.
    Itse tuulena tupahan,
    Savuna salin sisähän,
    Viskas kirjat kiukahalle,
    Passit parvelle lähetti,
    Kannelle kypäräspään.
    Kintahat kypärän päälle.

Vaan siihen on aivan selvästi vaikuttanut toinen "Koulusta paenneen
pojan" runo (Kanteletar 3:s painos III. n:o 132), joka on kaikkialla
Inkerissä tunnettu, esim.[488]

      Läksin skouluhun kotonta,
    Oppihin omilta mailta,
    Kova oli koulu käyäkseni,
    Raskas raamattu lukea.
    Viskasin kirjat kiukahalle,
    Raamatut rahin nenähän,
    Kissat kirjasta lukivat,
    Kasit katsoit raamatusta.
    Läksin kotihin kulkemahan,
    Veräjille vieremähän. --

Tästä runosta on myös päänäytteessä johtunut: "oli koulussa kovassa",
niin että varsinaisesti Anteruksen runoon kuuluvaksi jää yksistään säe:
"tuli koulusta kotihin."

Rahille raisusti istahtaminen sekä kypärän ja kintaitten heittäminen
ovat lainatut "Kunnottoman miniän" eli tyttärensä tappajan emon runosta
(Kant. 3:s pain. III. n:o 98), jossa poika kotiin tultuansa pahoilla
mielin äidille ilmoittaa, ettei saa ketään vaimokseen monien sisariensa
tähden.

Anteron keskustelu äitinsä kanssa kosinnastaan on niinikään useamman
runon säkeistä kokoonpantu. Hänen kysymyksensä ja sukulaisten yhteiset
vastaukset on saatu "Lauri Lappalaisen" runosta (vrt. Kant. 3:s p. III.
n:o 69), joka on yleinen Karjalan Kannaksella ja Keski-Inkerissä on
tavattu seuraavassa muodossa:[489]

      Sousin jousin miehen verran,
    Sain rahutta ennen muita.
    Kuhunpa panen rahani,
    Kuhun kultani kuvoan?
    Vai ostan pyhäisen pyssyn?
      Kielsit isot, kielsit emot,
    Kielsit vellot keskimmäiset,
    Kielsit nuoremmat sisaret:
    "Älä osta velvyeni!
    Pyssy pilloja tekevi,
    Sata miestä saattelevi,
    Tuhat miestä turmajavi."
      Sousin, jousin j.n.e.
    Vai ostan pyhäisen miekan?[490]
    (Yhtäläinen vastaus).
    Sousin, jousin j.n.e.
    Vai ostan pyhäisen vaimon?
      Käskit isot, käskit emot,
    Käskit vellot j.n.e.
    Osta osta velvyeni!
    Vaimo poikia tekevi,
    Laivan lapsia latovi,
    Ruotsin suurehen sotahan,
    Turkin tuiman tappelohon.

Kosinta Konnusta ja Kelloniemestä kuuluu Naisensa tappajan runoon
(kts. I. s. 168-9). Myös rukkasten saaneiden kosijain luettelo on
ilmeisesti muodostunut muiden inkerinmaalaisten runojen vaikutuksesta.

Vaikkei siis Anteruksen runoon alkuperäisesti kuuluvia säkeitä jää
tähänkään kohtaan aivan monta, on sen sisällys kuitenkin hyvin selvä:
Anteruksen kosiin pyrkiminen -- äidin epääminen sen johdosta, että
siellä monet muut ovat turhaan käyneet -- Anteruksen lähtö kaikista
varoituksista huolimatta.

Anteruksen lähtövarustukset: 6-7, harvoin 8:n ratsun rakentaminen
vaskeen, hopeaan ja kultaan, vastaavat täydellisesti Jusleniusen
säilyttämää kuvausta 6-7 hopea- ja kultakilvestä. Kuitenkin on tämäkin
kohta enimmiten turmeltunut; jo menomatkalla on Anterolla ikäänkuin
mukanaan noudettava nuorikkonsa ynnä tämän kaasot, esim.[491]

    Kuusi ratsua rakensi
    Ala kuuen kosjosmiehen,
    Seitsemättä itsellehen.
    Sen hän vaskehen valeli,
    Mihin nosti nuohinaiset;
    Sen hän tiippasi tinahan,
    Minne muutti muut väkensä;
    Sen hän kultahan kuvasi,
    Mihin nosti nuorikkehen;
    Sen hän huohteli hopein,
    Mihin itse istueli.

Toisinaan monistetaan ratsujen luku sata-, jopa tuhatmääräiseksi:[492]

    Satuloi sata hevosta,
    Satoihin satulavöihin,
    Tuhat jouhta jouvutteli,
    Tuhansihin palkimihin.

Nämät säkeet ovat luultavasti kuuluvia runoon "Sodasta Narvan
tienoilla" (Kant. 3:s p. III. n:o 56; vrt. tutk. I. s. 204).

Hevaan puolella ei ole löytynyt kappaletta, jossa sekä Anteruksen
koulusta kotiin tulo että kosiin varustautuminen yhdessä olisivat
säilyneet. Että molemmat piirteet runoon oleellisesti kuuluvat,
todistaa, paitsi Jusleniusen näytettä, myös muuan läntisimmässä
Inkerissä, Narvusissa tavattu toisinto Anteruksen runon
alkupuolta.[493]

      Iivana pojut Kalervo,
    Käpykenkä, nahkapaula,
    Kävi koulussa kovassa,
    Raskahassa raamatussa.
    Tuli koulusta kotihin,
    Viskasi kirjat kiukahalle,
    Paperit pakon nenälle.
    "Kova on koulu käyäkseni,
    Raskas raamattu lukea;
    Kissat kirjoja lukevat,
    Kasit rapsivat raamattua."
      Alkoi kysyä emolta:
    "Oi emyt vanha emoni,
    Vanha mamma vaalijani!
    Näitkö neitoa kasvavana.
    Tukkapäätä tuultavana?"
      Emyt vaite vastaeli:
    "Poikaseni ainoani!
    Näin mä neion j.n.e.
    Vaan ei sitä sulle panna;
    Ei pantu paremmillekaan.
    Kävi Ruotsista rovasti,
    Kävi piispa pappilasta,
    Kävi herrat näiltä mailta;
    Ei tuo pantu niillekänä,
    Eikä panna sullekana."

Kysyttyään, onko sinne mainen vai merinen matka, Iivana:

    Kuusi miekkaa kukitti
    Kuuen vyöllä kosjolaisen.

Sitten hän lähtee laivoilla. Jatko siirtyy toiseen runoon, jolla on
vastineensa Kantelettaren runossa "Riion poika" (III. n:o 15). Toisessa
Narvusin kappaleessa esiintyy 6-7 laivan ehittäjänä:

    Alermo Ylennän yrkkä,
    Kaiken vallan maan hyvä.

Kolmannessa on vielä ratsujen varustaminen säilynyt.[494]

    Kuutta laivaa kukitti
    Alle kuuen kosjolaisen,
    Seitsemättä itsellehen.
    Kuutta pyssyä puhisti --
    Rauatti hevosta kuusi --
    Seitsemättä itsellehen.

Näin pitkälle on siis inkeriläinen Anteruksen runo juoneltaan
Jusleniusen tunteman länsisuomalaisen runon kera täydesti yhtäpitävä.
Vaan enempää johtoa tästä jälkimmäisestä ei ole. Se on nähtävästi ollut
vaillinainen ja siinä kohden erehdyttävä, että neito muka olisi jo
omassa kodissaan kuollut.

Keski-inkeriläisen runon jatko, jossa Antero säännöllisesti saa neidon
tuoneeksi, ennen kuin tämä sairastuu, on ilmeisesti oikealla tolalla.
Kysymys neidolta: "oliko raskas kultaratsu?" j.n.e. ja hänen
vastauksensa, että: "sydämess' oli kipeät" on epäilemättä oleellisesti
runoon kuuluva; samoin Anteron palatessa neidolle apua hakemasta
kellonsoiton kuuleminen ja haudankaivajain kohtaaminen.

Sitä vastoin ovat Inkerin puolella lisään tulleita piirteitä: meno
noidille Venahan (kyliä Soikkolan puolella), tavallisemmin vielä
Virohon, ja alle linnan s.o. Narvan[495] arpojille sekä viimeisten
villain, ja ainokaisten aivinojen ottaminen mukaan niille palkaksi;
samoin keskustelu ruumisarkkua veistävän veljen kanssa. Ne ovat kaikki
lainatut Marjoja syötyään sairastuneen äidin runosta, jolle tytär
lähtee apua hakemaan, esim.[496]

    Minäpä noijille Virohon,
    Alle linnan arpulille.
    Eivät nouse nuoret noiat,
    Vanhat arpojat asetu,
    Akan vanhan vaalijaksi.
      Annoin niitä, annoin näitä,
    Ainoani aivinani,
    Ja viljani viimeiseni,
    Annoin kultaa piolla,
    Hopeata kahmalolla.
    Nousi yksi nuori noita,
    Vanha arpuli asettui,
    Akan vanhan vaalijaksi.
      Minä kiireeltä kotihin.
    Kuulin koissa kolkatahan,
    Veräjällä veistetähän,
    Saranoilla salvetahan.
    "Mitä veistät velvyeni,
    Sepitset sula setäni?
    Vai veistät sotavenoa,
    Sotalaivoa rakennat,
    Sotiairoja asetat?"
      Vello vaite vastaeli:
    "En veistä sotavenoa j.n.e.
    Veistän kuollehen kotia,
    Maahan mennehen majaa."
      Minä tuiskahin tupahan,
    Ahavana porstuahan;
    Emo on pesty penkin päällä,
    Laaitettu laavitsalla.[497]

Myös keski-inkeriläisen muodostuksen loppuponsi on ilmeisesti jonkun
muun runon vaikutuksesta vääntynyt. Kuolemaisillaan olevan neidon
pistäminen kuolijaaksi -- ikäänkuin varmuuden vuoksi -- ennen
itsemurhaa, on Anteruksen runon juoneen nähden peräti sopimaton.
Paraiten tämä loppu soveltuisi Kullervon (Inkerin puolella: Turon)
sisaren runoon,[498] josta ainakin epätoivoinen kätten yhteen lyöminen
on Anteruksen runoon lainattu.

Kantelettareen on Anteruksen runo liitetty vasta sen kolmannessa,
lisätyssä ja uudesti muodostetussa painoksessa (III. n:o 36; myös
4:nnessä n:o 62). Aivan oikein on Lönnrot loppuponnen muuntanut siten,
että Antero iskee veitsen ainoasti omaan sydänalaansa.[499] Sen jälkeen
on hän vielä liittänyt kuvauksen, miten kahden puolen puroa haudattujen
kummuille kasvaa kaksi nuorta koivua, joiden sekä juuret että latvat
yhtyvät. Tätä Anteruksen runon useimpiin ulkomaalaisiin vastineihin
kuuluvaa piirrettä ei vaan ole missään runon suomalaisessa
kirjaanpanossa tavattu. Lönnrot on sen saanutkin toisesta Ogoin ja
Hovatitsan runosta, jota Suomen Karjassa lauletaan.[500] Aivan
löytymätön ei kuitenkaan Anteruksen runo ole ensimmäisessäkään
Kantelettaren painoksessa. Siitä nähdään alkusäkeet runossa "Anterun
surma" (III. n:o 14; vrt. myös n:o 17), joka kolmannessa painoksessa
esiintyy oikeammalla nimellä "Katri ja Hannus" (III. n:o 37).
Toisinnon, johon Hannuksen vaihdos Anterukseen perustuu, oli Lönnrot
löytänyt Enosta. Vähäistä myöhemmin tapasi Ahlqvist viereisestä
Ilamantsin pitäjästä samanlaisen kappaleen Hannuksen surma-runoa, jossa
myös jälki Anteruksen tuloa koulusta, vaikka väännetyssä muodossa, on
säilynyt:[501]

    Anterus ylinen yrkä,
    Ylimmäisen miehen poika,
    Oli Oulusta tuleva,
    Matkotieltä matkustava.

Ilamantsissa on vielä Anteruksen nimi liittynyt Vipuseen, ensin
kertosanana säeparissa:[502]

    Viikon on Vipunen kuollut,
    Kauan Antero kaonnut,

ja siitä samassa säkeessä etunimenä, jota Vipunen ikäänkuin sukunimenä
seuraa.

Samoin kuin Inkerin virren, muodostavat siis Anteruksenkin runon jäljet
kolmion: Länsi-Suomi--Keski-Inkeri--Ilamantsi. Ja koska yhtä vähän kuin
edellisen suhteen on syytä olettaa runon kulkua Inkerin ja Ilamantsin
välillä, täytyy jälkimmäisenkin leviäminen ajatella aikoinaan
tapahtuneeksi siten, että se Länsi-Suomesta on erikseen suuntautunut
Karjalan kannaksen kautta Inkeriin ja erikseen taas Ilamantsiin
suoristautunut.

Että Anteruksen runo käsittelee samaa ainetta kuin laulu Morsiamen
kuolosta ja on toisinto samaa yleiseurooppalaista ballaadia, siitä
tuskin lienee epäilystä. Ihan ilmeistä on myös, että runo on laulua
melkoista aikaisempi. Inkeriin se on levinnyt tietenkin samaan aikaan
kuin muutkin länsi-suomalaiset runot eli 1600 luvulla. Kullankiiltävien
ja hopeanhohtavien kilpien mainitseminen Jusleniusen kappaleessa johtaa
ajatuksen taaksepäin aikaan ennen ampuma-aseiden käytäntöön tulemista
eli ainakin 1400 luvulle. Mahdollisesti nimitys Uusi Turku, jos se on
tarkoitettu vastakohtana vanhemmalle Koroisten Turulle, siirtää runon
1300 luvulle, jolloin nykyinen kaupungin asema oli todella vielä
"uusi."

Kaikissa tapauksissa on Anteruksen runo keskiajan loppupuolelta,
jolloin skandinaavilainen ritarirunous kukoisti. Siitä onkin etsittävä
suomalaisen muodostuksen esikuva. Ruotsalaisilla löytyy esillä olevaa
ballaadia myös vanhempi muoto, joka ilman mainittua mautonta johdantoa
alkaa suorastaan sulhasen unella morsiamensa kuolemasta ja jossa
refrängi, keskiaikaisen tanssilaulun tunnusmerkki, on vielä säilynyt.
Laulussa Niilo herttuasta (Hertig Nils) esitetään,[503] mitenkä hän
herää lintusen lauluun, joka ilmoittautuu morsiamen sanantuojaksi. Heti
hän satuloi hevosensa ja lähtee kiireesti ajamaan. Tiellä kuulee kirkon
kellojen soivan ja saa vastaantulijoilta tietää morsiamensa kuolleen.
Sitten nähtyään haudankaivajat, vetää sormistaan viisi sormusta ja
jakelee ne, käskien kaivaa haudan niin leveäksi, että sinne kaksi
mahtuu. Liki kylää kohtaa vielä paarinkantajat, jotka pysäyttää,
kiinnittääkseen kuolleen poveen kultakoristeen morsiuslahjaksi. Viimein
asettaa miekan ponnen kiveä vasten ja kärjen vasten omaa rintaansa.
Haudalle kasvaa lehmus, jonka lehvät syleilevät toisiaan yli kirkon
harjan.

Tässä niinkuin myös muutamissa tanskalaisissa ja norjalaisissa
refrängilauluissa[504] on kuitenkin suomalaisesta runosta eriävää se,
että mies on poissa naisen luota tämän sairastuessa. Mutta Saksassa
löytyy vielä toinen muodostus, jossa aviomies lähtee vaimolleen apua
hakemaan ja palatessaan saa tiedon hänen kuolemastaan. Siitä löytyy
katkelma jo 1500 luvulta, vaan täydellisenä se on vasta 1800 luvun
alussa kirjaanpantuna.[505]

      Herralla oli tyttönen,
    Annikki oli nimi sen.
    Hänet herralle piti naittaa,
    Rajakreivin rouvaksi laittaa.
      "Älä, äiti, anna miehellen,
    Vast' yhdentoist' oon vuotinen,
    En elä kauemmin vuotta,
    Olen lapsi ja kuolen suotta."
      Kun vuosi kului umpehen,
    Nuor' rouva vaipui vuoteesen
    Ja pyysi, jos herra joutais,
    Ett' äidin apuhun noutais.
      Kun linnaan herra ennätti,
    Vastaansa astui anoppi.
    "Terve tultua, rakas poikan'!
    Miten tyttäreni mun voikaan?"
    -- "Hän hyvin voi ja huonosti,
    Ois pojan tulo toivoni,
    Vaan pelkään, hätä hällä ollut,
    Kun tulemme, ett' on kuollut."
      Takaisin herra ratsasti,
    Keralla ajoi anoppi,
    Niin kuuli kellojen soivan,
    Ja paimenen ilakoivan.
      "Rakas paimen virka joutuisaan,
    Mitä luostarissa soitetaan,
    Joko iltakelloset raikuu,
    Vai kuollehelleko kaikuu?"
    -- "Ei ole illan aikakaan,
    Vaan kuollehelle soitetaan,
    Rajakreivin on nuori immyt
    Kera lapsen manalle mennyt."
      Kun ratsasti hän portillen,
    Pihalta näki huoneesen,
    Jossa kolme tuohusta paloi
    Ja teiniä kolme lauloi.
      Kun astui sisään ovesta.
    Vaimonsa näki paareilla,
    Ja kuolleita oli kaksi,
    Käsivarrella lepäs lapsi.
      Hän punaisille huulillen
    Suudelma painoi viimeisen,
    Niin miekan välkkyvän veti,
    Sydämeensä syöksi sen heti.[506]
      Ja äiti yksin jäätyään
    Kivelle istui itkemään,
    Kovalla kivellä itki,
    Ja sydän pakahtui ratki.

Laulu loppuu kuvaukseen nuoren rouvan haudalle kasvaneesta kolmesta
liljasta. Kolmannessa on kirjoitus: "me olemme kaikki Jumalan luona,
jotka toisiamme rakastamme". Sen johdosta kaivetaan rajakreivi
hirsipuun alta, jonne hänet itsemurhaajana on haudattu, ja lasketaan
vaimonsa viereen kirkon alle.

Tätä muodostusta ei ole tavattu Ruotsissa, mutta että siellä on
aikoinaan sentapainen laulu löytynyt, todistaa suomalainen runo. Sillä
muutamilla sen lisäpiirteillä, jotka täytyy pitää runoon varsinaisesti
kuuluvina, on vastineensa parissa ruotsalaisessa ballaadissa.[507]
Toisessa herra Olavi tulee koulusta kotia. Äiti ottaa hänet itkien
vastaan. "Suretko sitä, että olen neitosen kihlannut?" Äiti ilmoittaa
unessa nähneensä, että tuli poltti Olavin ja hänen morsiamensa; joka
myös todellisuudessa tapahtuu. Toisessa laulussa herra Peder kysyy
nuorikoltansa, joka tiellä vietäessä väsähtää: "oliko satula kovin
ahdas vai tuntuiko matka liian pitkältä?"

Laulu Morsiamen kuolosta ja Anteruksen runo osoittavat selvästi, kuinka
erilainen kansan runollinen kyky eri aikoina voi olla. Edellinen on
sisällyksen puolesta askel askelelta ja muotonsa puolesta tahti
tahdilta esikuvaansa uskollisesti noudattava jäljennös. Jälkimmäinen ei
ole ainoasti runomitan suhteen itsenäinen, vaan myös kokoonpanoltaan ja
esitystavaltaan omintakeinen. Helka-virsien sekä Piispa Henrikin ja
Elinan surma-runojen rinnalla on Anteruksen runo ollut täysiarvoinen
länsisuomen runottaren luoma.



4. Laulu Lunastettavasta neidosta.


Toisen ja erilaisen esimerkin saman ballaadin ilmestymisestä suomeksi
kahdenlaisella runomitalla tarjoo tutkittavaksemme laulu
Lunastettavasta neidosta. Tämäkin ballaadi, joka esittää vastakohtaa
sukulaisten armottomuuden ja sulhasen uhrautuvaisuuden välillä, on
Euroopassa yleisimmin levinneitä.[508]

Espanjassa ovat neidon ryöstäjät Maurilaisia merirosvoja ja lunnaitten
määränä sata kruunua. Italiassa Sicilian saarella taas kuvitellaan sitä
vastapäätä olevalta Tunisin rannikolta tulevan korsaarit, jotka
vaativat kolme leijonaa, kolme haukkaa ja neljä kultatolppaa. Neito on
pian sen jälkeen sattuvain kuolemantapausten johdosta tilaisuudessa
vuorostaan osoittamaan tunnettansa. Isälle muistoksi hän pukeutuu
punaiseen, äidille keltaiseen, veljelle viherjäiseen, sisarelle
valkeaan ja vasta miehellensä muistoksi mustaan pukuun. Englannissa on
tapahtuman paikka kuivalla maalla ja laivan sijasta "pysäytettävä"
tuomari. Siinäkin kysytään kaikilta samat lahjukset: heidän kultansa ja
varansa.

Vaan Saksassa alkavat lunnaat eri henkilöitä myöten vaihdella.[509]
Isällä on enimmiten ruskea tai musta takki, toisinaan myös korkea talo
tai kultainen härkä. Äidillä on ruskea hame, silkkihame tai musta
liina, joskus kultaketjut. Veljen tavaroista mainittakoon ruskea
hevonen ja kirkas miekka: sisaren omistamista on huomattavin viheriä
eli _kunnia-seppele_. Sulholta viimeksi vaaditaan kultainen
sormus, kirkas miekka, talo ja kartano taikka että hän itsensä myö
souto-orjaksi. Neitoa itseään ei kuitenkaan uhkaa orjuus, vaan
hukkumisen vaara. Häntä kuljettavain merimiesten kansallisuutta ei
saksalaisissa kappaleissa nimitetä.

Viimeksi mainittu piirre tavataan jälleen färöläisessä laulussa, jossa
merirosvot ovat Friisiläisiä Alankomaiden rannikolta, mikä viitannee
laulun tanskalaiseen kotiperään. Samoin on laita islantilaisessakin
toisinnossa, jossa Friisiläisten ryöstämä tyttö nimenomaan
Tanskalaiseksi sanotaan. Edellisessä mainitaan isällä olevan kaksi
linnaa, äidillä kaksi hametta ja sulhasella kaksi laivaa.

Ruotsalaisilla kappaleilla on miltei aina omituinen johdanto, jossa
neito lausuu ensimmäisessä persoonassa:

      "Mun isäni ja äitini olivat hädässä,
    Niin kaupitsivat minut vähästä leivästä,
    Pois kauas pakananmaalle sortumahan."

Mutta laulu jatkuu sitten säännöllisesti kolmannella persoonalla:
neidon epätoivoisella käsien väännöksellä ja valituksella merimiesten,
joskus sotamiehen, veneessä. Vaan merkillisintä on, että omaiset, jotka
muka nälänhädässä leipäpalaan olisivat myöneet tyttärensä, kuitenkin
sitten omistavat paljon tavaraa: isä kaksi härkää tai enemmän kuin
viisi taloa: äiti kulta-arkkuja tai kultaketjuja; veli kultavarsoja,
ratsuja tai kultakelloja; sisar kultaisia kruunuja, ketjuja tai
arkkuja; sekä sulhanen _kultasormuksia tai kultalaivoja_. Jo siitä
päättäen ruotsalainen laulu, joka Suomen puolellekin on levinnyt,
tuntuu alkuperäisestään turmeltuneelta.

Tämän päätelmän tekee aivan epäilemättömäksi suomalainen laulu
Lunastettavasta neidosta, joka ei ole voinut muuta tietä kuin Ruotsin
kautta kulkeutua Länsi-Suomeen, mistä se sitten on levinnyt Itä-Suomeen
ja rajan taa. Että tämä on ollut laulun leviämisen suunta eikä
päinvastainen, niinkuin professori C.G. Estlander ensimmäisessä ainetta
käsittelevässä tutkimuksessa on koettanut osoittaa,[510] käy selvästi
näkyviin suomalaisten kappalten vaihteluista.

Lunastettavan neidon laulun toisintoja on yli Suomen ja vielä Inkerissä
muistiinpantu lähes puoli sataa, joista seuraavat lueteltakoon.[511]

a. Varsinais-Suomi 1 Marttila (Hildén n:o 63). -- 2 Uusikaupunki
(Heinonen 4). -- 3 Laitila (Sjöros jälk. jään. pap.).

b. Satakunta 4 Kokemäki (Reinholm XI. 288 d). -- 5 Pirkkala (Starck 3).
-- 6 Kiikka (Laurila 1). -- 7 Ylöjärvi (Paldani 13). -- 8 Virtaa (sam.
72).

c. Uusimaa 9 Pyhäjärvi (Hämeenl. Norm. lys. XIV. 8). -- 10 Askola
(Tyyskä I. 32). -- 11 Anjala (sam. 31). -- 12 Kymi (Reinholm XII. 28).

d. Etelä- ja Keski-Häme 13 Loppi (Hels. Alkeisop. XXVIII. 21). -- 14
Hollola (Nieminen 1). -- 15 Korpilahti (Nurmio 227).

e. Pohjois-Häme 16 Viitasaari (Rudbäck 2).

f. Etelä- ja Keski-Savo 17 Lapvesi (Kemppi 85). -- 18 Suomenniemi (Ch.
Europaeus 70). -- 19 Juva (Gottlund 227). -- 20 (Lavonius 154).

h. Etelä-Karjala 21 Uusikirkko (Europaeus, K. 361). -- 22. Heinjoki
(Reinholm XI. 288 f). -- 23 Rautjärvi (Tares 8).

i. Itä-Karjala 24 Suistama (Relander 295). -- 25 Korpiselkä
(Potschtareff 53). -- 26 Sam. (Härkönen 121). -- 27 (Polén 169). -- 28
(Sirelius 87).

j. Pohjois-Karjala 29 Ilamantsi (Ahlqvist B. 48). -- 30 Sam. (Europaeus
H. 45). -- 31 Sam. (Relander 91).

k. Etelä-Pohjanmaa 32 Dagsmark (Rancken, MMY:n aikak. III. s. 9).

1. Keski-Pohjanmaa 33 Sievi (Reinius 40).

m. Itä-Pohjanmaa 34 Ristijärvi (Krohn 0277). -- 35 Hyrynsalmi (Sam.
0297). -- 36 Kijanta (Sam. 0472).

q. Aunus 37 Tulemajärvi (Härkönen 64).

s. Pohjois-Inkeri 38 Vuolle (Saxbäck 440). -- 39 Sam. (Pajula 582). --
40 Toksova (Sam. 21).

t. Varsinais-Inkeri 41 Keski-Inkeri (Stråhlman 30). -- 42 Länsi-Inkeri
(Ruotsalainen 308).

Kaikesta ensiksi on huomattava suomalaisen laulun rakenne, jossa
selvästi voi eroittaa nelisäkeisiä värssyjä. Näissä värssyissä on jo
prof. Estlander osoittanut loppusoinnun jälkiä. Etenkin länsimurteen
alalla on riimi ilmeinen, esim.

    Merikoira, verikoira
    Soutaa ja joutaa,
    Neitsy istuu kajutissa,
    Itkee ja huokaa (32; vrt. 5, 7).

    Neiti istui kammiossa,
    Istui ja itki,
    Näki hän isänsä kävelevän
    Meren rantaa pitkin (10; vrt. 9).

         -- -- --

    Kädet paatin laidalla,
    Polvet meren pohjassa. (7; vrt. 5).
    Näki isänsä rannalla
    Kävelevän sannalla (5).

    Neiti se istuu kammiossa,
    Kerii silkkilankaa,
    Näki pappansa kävelevän
    Pitkin meren rantaa (11; vrt, 14).

         -- -- --

    Isän hevoset väsyköön
    Parhaan touon aikan',
    Äidin lehmät ehtyköön
    Parhaan lypsön aikan',
    Veikon miekat[512] rikkukoon
    Parhaan sodan aikan'.
    Siskon kruunut [sulakoon]
    Parhaan helyn aikan',
    Heilan laivat kestäköön
    Parhaan soudun aikan' (11).

Ainoasti länsisuomen alueella on laulussa ilmaistuna merirosvon
kansallisuus. Hän on silloin säännöllisesti _Venäläinen_ (1, 4-8, 13),
enimmiten _veri_-alkuisella määresanalla (-suu 6, -korva 7, -koira 5,
8, vrt. 32). Vaan yhdessä, varsinaissuomalaisessa kappaleessa (3):

    Punapäinen Tanskalainen seilaa ja soutaa.

Että tämäkin toisinto on hyvin alkuperäinen, todistaa siinä yksistään
soutamisen ohella säilynyt purjehtiminen ynnä muutamat edempänä
mainittavat vanhanaikaiset piirteet. Lunastettavan neidon laulun
ruotsalaisissa esikuvissa on luultavasti oletettava kaksi eri
muodostusta, joista toisessa tytön ryöstäjänä on ollut Ruotsin-puolinen
naapuri Tanskalainen, ennen erittäin pelätty merenkulkijana.

Niissä kirjaanpanoissa, joissa ryöstäjän kansallisuus ilmaistaan, käy
myös selville, että neito on merellä veneessä, jota tämä, samoin kuin
ruotsalaisissa kappaleissa nimettömät merimiehet, soutaa. Neidon
asemakin on niissä usein havainnollisesti kuvattu, esim. (4):

    Kädet paatin partahalla,
    Jalat paatin pohjassa.[513]

Välistä mainitaan veneessä erityinen kajutti (7, 8, 32), joka säilyy
toisinaan edempänäkin (16, 29, 33, 35). Mutta tavallisesti siellä,
missä ei ryöstäjää nimenomaan mainita, neito istuu epämääräisessä
kammiossa, jonka läheisyydessä tosin omaiset meren rannalla kävelevät.

Paitsi johdantoon nähden edustavat suomalaiset toisinnot vanhempaa
ruotsalaista muodostusta myös loppukiroukseen katsoen. Siitä näet
tavataan jälki Suomen Ruotsalaisten kappaleissa, joissa sulhanen
lopuksi lausuu: "kirottu olkoon isäsi, äitisi, veljesi, sisaresi, koko
sukusi!" Että tämä kirous on ennen ollut neidon lausuma ja yhtä
seikkaperäinen kuin Suomalaisilla, vahvistaa vielä, niinkuin saamme
nähdä, virolainen runo.

Isän tavaroita olemme ruotsalaisissa kappaleissa tavanneet
kahta lajia: joko _taloja tai härkiä_. Edellistä muodostusta
vastaavat parissa läntisimmän Suomen kirjaanpanossa kartanot (4) eli
pellot (1). Jälkimmäisellä on täysi vastineensa yksistään siinä
varsinaissuomalaisessa kappaleessa (3), jossa neidon viejänä on
Tanskalainen, kaikissa muissa ovat härkien sijalle tulleet _hevoset_.
Neidon toivotus, että ne väsyisivät eli kaatuisivat parhaan kynnön
aikana, selittää luonnollisesti muutoksen; sillä Suomessa on
kyntöhärkiä hyvin rajoitetulla alalla käytetty.

Äidillä on omaisuutena yleisesti _lehmiä_, paitsi mainitussa parissa
läntisimmän Suomen kirjaanpanossa _hameita_,[514] joka myös osoittaa
että laulua Lunastettavasta neidosta on alkuansa ollut kaksi
suomennosta eri esikuvain mukaan. Tosin ei kumpaisellakaan äidin
omaisuudella ole vastinetta nykyään tavattavissa ruotsalaisissa
toisinnoissa, mutta färöläinen ynnä saksalaiset kappaleet tekevät
luultavaksi, että hameet ovat ruotsalaisissakin ennen löytyneet, ja
lehmien puolesta todistaa myös edempänä esitettävä virolainen runo.

Veljellä on tavallisesti kolme _miekkaa_, muutamia harvoja kappaleita
lukuunottamatta, joissa on sekaannus sulhasen tavarain kanssa
tapahtunut (10, 11, 29, 40). Saksalaiset toisinnot vahvistavat tästä
johtuvaa päätöstä, että ruotsalaisissakin ovat veljellä hevosten
rinnalla vaihdelleet miekat.

Runon kulkuun nähden kaikista todistavin piirre on sisaren omaisuus.
Saksalaisten kappaleitten _seppele_, sisaren neitsyyden merkki, viittaa
siihen, että ruotsalaisista vaihdosmuodoista _kultakruunut_ on
oleellisin. Keskiajalla oli ainakin aatelin neidoilla tapana pitää
päässä metallisia kruunuja, eikä ainoastaan häissään, vaan yleensä
kaikissa juhlatiloissa, ja saattoi heillä siitä syystä olla useampia.
Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Pohjanmaan toisinnoissa on sisarella
säännöllisesti kolme kruunua. Yhdessä on nimenomaan mainittuna
kruunujen _kultaisuus_ (6); että ne ovat metallisia käy selville neidon
tavallisimmasta toivotuksesta, että ne _sulakoot_! Tosin enimmiten
kuvaillaan kruunujen menetyksen tapahtuvan _häitten_ aikana, _vihille_
mennessä. Vaan siinä varsinaissuomalaisessa kappaleessa, jossa
Tanskalainen ja isän härkä ovat säilyneet, toivotetaan kruunun putoavan
parhaana _hypyn_ aikana (3), samoin eräässä itäpohjanmaalaisessa
(suljetkoon!) tanssin aikana (34). Parissa Satakunnan-puolisessa tämä
säe kuuluu:

    Kihkeenä kirkon aikana (7) tai:
    Paraana helon aikana (8 sel. keskellä kirkkomäkeä).

Suomessa käytettyihin paperisiin morsiuskruunuihin viitannevat pari
toisintoa Hämeestä ja Savosta, joissa sulakoon (15, 16, 20) sanan
sijalle ilmaantuu hajotkoon (13, 19).

Kruunujen asemesta annetaan jo Uudellamaalla ja Hämeessä sisarelle
usein _silkit_ päähineeksi, jonka sitten tavallisesti suodaan _palavan_
kirkon (9), häitten (14), pauhinan (10) aikana; mikä verrattain
harvinainen vahinko on selvänä jälkenä kruunujen kuvaillusta
sulamisesta kuumuudessa. Toisinaan kuitenkin mainitaan silkkien
repeäminen (12), joka myös Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa yhdessä
valkenemisen (18) ja kastumisen (23) kanssa sen kohtaloksi ajatellaan
(21). Itä-Karjalassa sisaren päähineet muuttuvat _hameiksi_, joille
niinikään toivotetaan ratkeaminen (24, 25) eli halkeaminen (26).
Inkerissä viimein silkit (41 palakoon, 38 katketkoon) muuttuvat
kokonaisiksi _vaatekirstuiksi_, joiden on palaminen paraalla
kesovaatteen ajalla (42).

Merkillisintä kuitenkin on, että sisarelle Itä-Suomessa ja Inkerissä
ilmestyy kolme _lammasta_ (17, 22, 27, 29, 30; vrt. 38 morsiamella)
eli uukkoa (31, 40), jotka kirotaan kuolemaan paraana _villan eli
kerintä-aikana_. Tämä toisintomuoto tulee edempänä puheeksi.

Sulhasella on, samoin kuin ruotsalaisissa kappaleissa, tavallisesti
laivoja, harvemmin sormuksia, (7, 9). Vaan toisinaan on hänellä
Satakunnassa ja Uudellamaalla kartanoja (6) eli linnoja (8, 12; vrt. 32
reki!), joille jälkimmäimäisille neito toivottaa:

    Korotkoon l. yletköön paraan tarpeen aikana.

Linnat vielä esiintyvät Itä- ja Pohjois-Karjalan kaikissa kappaleissa
(25-26, 28-31; myös 24 koti ja 27 laukka = latka, puoti, ovat tähän
luettavia). Ainoasti yhdessä kuuluu toivotus: korotkoon (25 kuutta
linnaa korkeammaksi), vaan muissa:

    Hyötyköön hallavuonna l. sota-aikana.

Että nämät linnat perustuvat kadonneesen ruotsalaiseen toisintoon, käy
selville färöläisestäkin laulusta; siinä tavataan, tosin isällä, vielä
ritarilinnoja (borgar), jotka Ruotsin puolella talonpoikain suussa ovat
ennättäneet vaihtua heidän käsityspiirilleen omaisempiin kartanoihin
(gårdar).

On siis epäilemätöntä, että suomalainen laulu Lunastettavasta
neidosta on mukaeltu ruotsalaisesta; ei kuitenkaan niistä, jotka
meille ovat säilyneet, vaan vanhemmista kadonneista muodostuksista.
Skandinaavilaisen kansanrunon on puolestaan suomalaista kiittäminen,
että sen perusmuoto vielä voidaan saada selville. Käännöksen ja
alkuperäisen arvomitat ikäänkuin vaihtuvat, kun suomennos niin monessa
kohden on sisällykseltään alkuperäisempi.

Inkerinmaan kautta kiertäen on suomalainen laulu Lunastettavasta
neidosta myös Viron rajan yli astunut. Varsinais-Viron koillisimmasta
pitäjästä Vaivarasta on saatu kirjaanpano, jonka suomalainen syntyperä
on heti silmään pistävä.[515]

      Lika istus kammurissa
    Ja itko ja oogo,
    Ta nägi isa kävelevä
    Mööda mere randa.
      "Bikkas isa, rakkas isa,
    Lunasta mind vangist!"
    -- "Miska mea sind lunastan,
    Kui miul ei ole vara?"
    -- "Siul on kodu kolme ruuna,
    Pane üks neist pandiks."
    -- "Enneb mina lahkun tütredest
    Kui oma kolmest ruunast."

Mutta yleisempi on toinen muodostus, joka on jo enemmän viron kieleen
mukautunut. Sitä on muistiinpantu kolmattakymmentä kappaletta eri
osista Viron- ja Liivinmaata. Koska se on myös kansankirjasissa ollut
painettuna,[516] on se ainakin osaksi kirjallista tietä levinnyt,
joten sen kulku kansan suussa käy melkein mahdottomaksi määrätä.
Vaihtelumuotojen vähäpätöisyydestä vaan näkyy, että kaikki kappaleet
johtuvat samasta suomalaisen laulun käännöksestä. Näytteeksi riittänee
ensimmäinen säejakso eräässä Varsinais-Viron kappaleessa:[517]

      _Lilla istus kamberissa,
    Aeg tall igav oota,
    Näki pappa reisima
    Seal pitkä mere randas.
      "Armas pappa, kallis pappa,
    Lunasta minu välja!"
    -- "Kellega mina lunastan,
    Kui mull' ei ole vara?"
    -- "Sull on kodu kolmi ruuna,
    Pane üks neist pandiks,
    Pane üks neist pandiks,
    Ja lunasta mind välja."
      -- "Ennem mina lahkun tüterista,
    Kui omist kolmist ruunasta.
    Tüttar täna, homse eesta,
    Ruunad eluks ajaks."_

Lilla ei voine olla muuta kuin väännös virolaiselle tuntematonta likka
sanaa; se on naisen nimi, joka muistuttaa kukkaa (lille) vironkielellä.
Siitä syystä on sen sijalle välistä tullut toinen kukkaisnimi Roosi.
Sana kamberissa on selitetty vangitornis, joka toisinaan sen
asemellakin ilmestyy. Toinen säe on selvästi äänteellinen mukailu
suomalaista _itkee > igav, huokaa > oota_. Että neljännessä säkeessä
pitkä johtuu suomalaisesta pitkin, näkyy eräästä kirjaanpanosta, jossa
säe toisintelee: _Pika mere randa_.[518] Viides säe kuuluu muutamassa
kappaleessa: _rikkas isa, rakkas isa_: jossa suomalainen rakas on
jäänyt vielä virontamatta.[519] Viimeinen säepari joka sattuvasti
selittää, miksi sukulaiset eivät halua lunastaa: "tytär on vaan täksi
ja huomiseksi päiväksi, vaan ruunat y.m. elinajaksi", on suomalaiseen
lauluun nähden lisäys, joka on lainattu virolaisesta Lunastettavan
neidon runosta.[520]

Isän kolme ruunaa, joksi hevosia suomalaisessa laulussa
ainoasti itämurteen alalla nimitetään, osoittavat selvästi,
että se on tavallista tietä Inkerinmaan kautta Viron puolelle
kulkeutunut. Muilla omaisilla on samat tavarat kuin yleisimmässä
suomalaisessa muodostuksessa: äidillä lehmät, veljillä miekat, joskus
uudenaikaisemmat pyssyt, ja sulhasella laivat. Ainoasti sisaren
omaisuus eroaa; hänellä on nimittäin kolme sormusta, joiden
toivotetaan samoin kuin veljen miekkojen menevän katki, vaan keskellä
_kihla-aikaa_, joka vastaa _vihki-aikaa_ suomalaisessa laulussa.

Vuoroin vieraissa käydään! Laulu Lunastettavasta neidosta on Viron
maalta palannut jälleen yli rajan läntisimpään Inkeriin, jossa on
äskettäin löydetty näin alkava kappale:[521]

      Lilla istui kamperissa,
    Aik' oli ikäv' uottaa,
    Näki papa reissivanna
    Pitkin mere rantaa.
      "Rikas pappa, rakas pappa,
    Lunasta miut täältä vällää!" j.n.e.

Samoin: emä, venna, ote (< õde = sisar), peip-mies (< peigmees =
sulhanen).

Tämä yksinäinen kappale olisi melkein liiaksi vähäpätöinen
mainittavaksi, jollei se todistaisi, mitenkä vielä uusimmalla ajalla
kansanlaulu kielirajan estämättä kulkee edestakaisin yli Narvajoen.

Paljoa arvokkaampi laina kuin Lunastettavan neidon laulun Suomalaisilta
Virolaisille on aikoinaan Viron puolelta Inkerikkojen haltuun uskottu
Suomea kohti eteenpäin siirrettäväksi: Saarenmaalla muodostunut
samanaineinen runo, johon jo edellä on välistä viitattu.



5. Lunastettavan neidon runo Virossa.


Runo Lunastettavasta neidosta on hyvin tunnettu ja suosittu koko
vironkielen alalla, myös Setukaisten luona joille uudempi Lunastettavan
neidon laulu on tuntematon. Sen kirjaanpanojen luku on puolentoista
sadan vaiheilla, jakautuen verrattain tasaisesti eri maakuntien kesken.
Satunnaista ei siis voi olla, että se melkein yksinomaan Saarenmaalla
on täydellisenä tavattava. Neidon lopputoivotukset ovat näet eheinä
säilyneet useimmissa Saarenmaan kirjaanpanoissa, mutta muissa ainoasta
kerran läheisellä Muhun saarella ja toisen kerran vastaisella
Läänemaan rannikolla.[522] Typistettynä ilmaantuu neidon kirous vielä
joissakuissa Läänemaan kappaleissa.[523] Missä muuten lopputoivotuksia
tilapäisesti esiintyy, ovat ne lainatut joko Lunastettavan neidon
laulusta taikka edempänä esitettävän Myödyn neidon runosta.

Saarenmaan 17:stä kirouksen säilyttäneestä kirjaanpanosta voimme kaikin
puolin paraiten saada selville runon alkumuodon.

Karja 1 EKS. Jõgever s. 224 (V. Mägi n:o 776). -- 2 Hurt IL 18. 488 (V.
Mägi 48). -- Mustjala 3-6 Niemi I. n:o 536, 543, 582, 703. -- Karia 7
EKS. 4:o 2. 83 (V. Rattur 2). -- 8. H. II. 18. 774 (J. Mändmets 7). --
9-10. Niemi I. n:o 193, 226. -- Anseküla 11 Sam. 113. -- Kaarma 12 H.
II. 41. 392 (Pr. Peeters 13). -- 13 H. I. 4. 343 (Neiu Kallas 12). --
Valjala (Helme) 14 H. II. 24. 506 (P. ja J. Einer 306). -- Pöidi 15-17
H. II. 35. 186, 212 ja 293 (J. Keerig ja J. Ilves 110, 127 ja 171).

Runo alkaa tavallisesti kuvauksella, mitenkä Anni neito lähtee lampaita
hoitamaan läävään, jossa hänen esiliinansa ja päähineensä likaantuvat,
niin että hänen täytyy mennä niitä pesemään meren rannalle, esim. (7):

      _Ann läks lauta lambaid söötma,
    Anne põll sai põrmuseks,
    Anne tanu sai tahmaseks,
    Ann läks merele pesemä_.

Mereltä Anni näkee laivan tulevan, jonka toisinaan luulee omaisten tai
Saksan laivaksi, vaikka se onkin Venäjän laiva (5 ja 8, vrt, 14).

      _Mõtles oma isa laeva,
    Mõtles oma ema laeva,
    Oli vana väe laiva.
    "Ootke, ootke Vene" j.n.e.
      Ann nägi laeva tulevaa,
    Mõles aga Saksa laeva,
    See aga oli Vene laeva_.

_Venelane_ on muutenkin ryöstäjän tavallinen nimitys, sen määresanat
_verikoera_ (6, vrt. 3) ja _vellekene_ (1, vrt. 2) kuvaavat
vastakohtaisuudellaan siirtymistä 1600 luvulta 1700 luvulle, Ruotsin
vallan alta Venäjän alamaisuuteen; samaan vaihdokseen viittaa myös
muutamissa kappaleissa ryöstölaivan ilmestyminen Ruotsista (7, 11, 17).

Ryöstetty tyttö alkaa rukoilla laivan jälleen poistuessa purjeita toki
pidättämään sen verran, että hän saisi vielä kerran kotipuoleensa
katsahtaa (8 ja 6).

    _Ann aga hakas paluma,
    Laev aga hakas minema,
    "Läskem laevad, pidagem purjud!
    Oota ma vaatan koju poole."

    "Pea purju, seisa laeva,
    Lase need laevad laidu käin.
    Kivi otsa kinni saada!
    Ma vaada korra koju poole."_

"Isällä", selittää Anni, "on kotona kolme härkää, joiden sarvet
(toisinaan sorkat 1, 14) ovat hopeasta, kullasta ja vaskesta, ehkä hän
antaa yhden niistä minun lunnaikseni." Vaan isä selittää ennen
antavansa pois Annin, kuin härjän, josta hänellä on hyötyä moneksi
ajaksi, kun tyttärestä on ainoasti hetkeksi, esim. (7).

    _"Isal on kodu kolme härga,
    Üks oli õõrut kõbesarve,
    Teine keerut kulda sarve,
    Kolmas valju vaske sarve,
    Ehk annaks ühe Anne eest."
    Isa oli tark siis kostelema:
    "Ennem minä annan Annekese,
    Ku't mina annan härjakese,
    Härga mul mõneks ajaks,
    Anne mul üürikeseks."_

Samoin vastaavat toisetkin omaiset: äiti, jonka kolmella lehmällä on
tavallisesti hopeaiset, kultaiset ja vaskiset sarvet, toisinaan ja ehkä
alkuperäisemmin[524] utaret (5, 13; myös karvat 2, sorkat 14);
niinikään veli, jonka kolmella oriilla (välistä ruunalla 1, 17) on
samoin metallinen harja. Sisaren omaisuus on useampaa lajia:
tavallisesti uuhia, joilla on kolmesta eri metallista villa (1, 2, 5,
12, 13, 14); harvemmin eri kirjaisia tai värisiä hameita (3, 7, 10);
joskus myös solkia (16, 17). Nämät jälkimmäiset kuvataan kokonaan
metallisiksi (kolme sõlge -- õbe s., vaske s., kulda s.); mutta parin
Muhumaalaisen kirjaanpanon mukaan[525] on niissä kolmenlaiset joko
kirjat, kuten hameissa, taikka palkimet.

Isän härät kirotaan kuolemaan paraana kynnön, (joskus kylvön 10)
aikana, samoin äidin lehmät lypsyn, veljen oriit kosimisen ja sisaren
uuhet keritsemisen aikana, esim. (12):

      _Saagu isa härjad surema
    Kõige paremal künni ajal!
    Saagu ema lehmad surema
    Kõige paremal lüpsi ajal!
    Saagu venna täkud surema
    Kõige paremal kosja ajal!
    Saagu sõsara uted surema
    Kõige paremal niidu ajal!_

Sisaren soljet taas toivotetaan sulamaan paraana kirkon (17) tai
kihlauksen (16), mainituissa Muhumaan ja Läänemaan kappaleissa tanssin
tai morsius-aikana. Niinikään sisaren hameet tuomitaan katoamaan tai
ratkeamaan juuri morsius-aikana (pruudi ajal).

Vastakohtana omaisten tylyydelle on vieraan kylänpojan avuliaisuus.
Hänellä on säännöllisesti kolme aittaa, täynnä kolmenlaista viljaa:
nisuja, rukiita ja ohria esim. (13):

    _Külapoisil kolme aita:
    Üks aga niidet nisu täide,
    Tõine püsti rugisi täide,
    Kolmas ostet odre täis_.

Kylänpoikakin joskus selittää syyn alttiuteensa; aitoista, jotka tuli
(1) tai tuuli (17) voi hävittää, on hänellä vaan hetkiseksi iloa, mutta
Annista ainaiseksi. Sulhaselle erityisen siunauksen rukoileminen
tavataan ainoasti parissa[526] Saarenmaan kappaleessa (1, vrt. 2):

    _Jäägu, jäägu, ma õnnistan,
    Peigmehe aitad vilja täis;
    Kui ta võttab, siis kassugu,
    Kui ta paneb, siis paissugu_.

Että Saarenmaalainen runo samoin kuin suomalainen laulu on muodostunut
skandinaavilaisen ballaadin vaikutuksesta, vaikka eri toisinnosta,
ei ole vaikea osoittaa. Isän härät ja veljen hevoset tavataan
ruotsalaisissa kappaleissa, suomalaisesta laulusta päättäen ovat niissä
myös äidin lehmät löytyneet. Sisaren soljet, joiden toivotetaan sulavan
tansseissa tai häissä vastaavat ruotsalais-suomalaisia kruunuja.
Ainoasti sisaren uuhista voi olla eri mieltä, johtuvatko nekin
kadonneesta ruotsalaisesta muodostuksesta, jota siinä tapauksessa myös
suomalaisen laulun itäisemmissä kappaleissa ilmaantuvat lampaat
edustaisivat, vai ovatko ne virolainen uudennus, johon on antanut
aihetta yksinomaan elukkain esiintyminen muiden sukulaisten
omaisuutena. Sulhasen aitat ovat jonkinlainen välimuoto suomalaisen
laulun vaihtoehtoisille laivoille ja linnoille, jotka kuvastavat
kahta eri toisintelua skandinaavilaisessa ballaadissa. Yhteiseen
alkulähteesen viittaa myös ryöstäjän kansallisuuskin _veri_-alkuisine
määresanoineen, joita tuskin voinee selittää aivan satunnaisiksi,
alkusoinnun vaikuttamiksi yhtäläisyyksiksi virolaisessa runossa ja
suomalaisen laulun toisessa muodostuksessa (vrt. myös toisessa
_punapäinen_ Tanskalainen). Skandinaavilaisen ballaadin välittäjinä
Virolaisille ovat epäilemättä olleet Läänemaan saaristossa (Nuckö,
Wormsö) vielä asuvat ja aikoinaan Saarenmaallakin eläneet Ruotsalaiset.

Viron manterella, jonne runo Saarenmaalta levisi, on paitsi
lopputoivotusten katoamista moni muukin piirre pitkin matkaa
turmeltunut. Sen kautta että sulhanen usein on kadonnut, on isä monesti
voinut periä hänen aittansa. Vielä voi isällä härkien sijalla olla
hevosia, toisinaan siitä huolimatta, että ne veljelläkin ovat
säilyneet; jolloin tavallisesti kuitenkin hevosten laatu vaihtelee,
esim. mainitussa Läänemaan kappaleessa: ruuna ja orit (_täkk_). Vielä
enemmän hajalleen ja sekaisin ovat menneet sisaren sekä sulhasen,
tavarat. Sisaren lampaat tavataan vaan yhdessä Pärnunmaan, samoin
yhdessä Viljannin ja Järvamaan kappaleessa.[527]

Annin lähtö läävään löytyy ulkopuolella Saarenmaata ainoasti yhdessä
Hiidenmaan kappaleessa ja siinäkin ilman merelle menoa.[528] Pelkästään
pesu meren rannalla on kolmesti Pärnunmaalla ja kerran Läänemaalla
muistiinpantu; piirteen alkuperäisyyttä kuitenkin todistaa, että se
vielä parissa Varsinais-Viron ja Tartonmaan kappaleessa tavataan.[529]
Läänemaalla tosin yleisesti ja toisinaan muuallakin pesun sijalla
esiintyy veden tuominen merestä, vaan tämä muunnos on nähtävästi toisen
runon aikaansaama, joka vastaa "Vedenkantajaa Annia" Kantelettaressa
(III. n:o 23).

Pärnunmaalta alkaen ja yhä yleisemmin idempänä Liivinmaalla on runoon
Lunastettavasta neidosta sekaantunut eräs sotaruno, joka alkuperäisen
johdannon on työntänyt syrjään.[530] Neidon ryöstö merelle ja
sotamiehen otto maalla ovat kuitenkin olleet vaikeasti yhteenliittyviä
seikkoja. Käy vielä laatuun, kun neito toivoo, että omaiset hänet
lunastavat sodan käsistä, esim.[531]

    _Lunastab Anne sõeasta,
    Sõea sõrmede vahelta_.

Silloin sopii ehkä ajatella sotavankeutta. Vaan kun neito nimenomaan
pyytää päästämään Venäjän väestä, vankkurin ajajain kädestä:[532]

    _Pästä minda Vene väestä,
    Tõlla sõitijate käesta_,

niin on mahdoton ajatella muuta kuin kiinniotetun rekryytin
kuljettamista kruununkyydillä. Samoin saattaa vielä ymmärtää, kun Anni
pyytää omaisiaan ostamaan hänet orjuudesta, raskaasta päivätyöstä ja
lumisateesta.[533]

    _Osta Anne, pästä Anne,
    Osta Anne orjuvestä,
    Pästä päevä pinde'esta.
    Lunasta lume saosta_.

Vaan kun hän sitten selittää, että heillä on kotona kolme kutakin
lajia, joista yksi on annettava lunnaiksi ja toinen vielä luvattava
_tulkille_:

    "_Sul om kodun kolmi --
    Üts iks anna mu eest,
    Tõine tõlgule tõote,
    Kolmas peä oman kodun_",

niin ajatus auttamattomasti siirtyy sotaoikeuteen, jota pitäisi koettaa
lahjoa.

Viljanninmaalla, josta edellisetkin esimerkit ovat, on tätä ristiriitaa
toisinaan koetettu sovittaa siten, että Anni tyttö rukoilee isäänsä
Johannes pojan puolesta, että lunastaisi hänet sodasta ja lumisateesta,
antamalla kolmannenkin härkänsä oikeuteen.[534]

      _"Lunasta Jaani lunasta,
    Lunasta Jaani sõjasta,
    Lunasta lume sajusta."
    -- "Kudas võin mina lunasta?"
    -- "Sull on kolmi härjäkesta,
    Üks anna Jaani eesta,
    Teine tõlgule töuta,
    Kolmas vii sa kohtuesse."_

Selvimmin esiintyy yhdistyksen luonnottomuus Wõrun maalla sekä
rajantakaisten Setukaisten luona, jossa sotamiehen ottajain annetaan
etsiä neito esiin piilostansa. Taikka ollaan parantavinaan asia
sillä, että sisar joutuu vaimoksi sotamiehelle, joka ottaa hänet
vankkureilleen. Mutta vaikka hän siis ajaa tietä ja maata pitkin, niin
hän kuitenkin pyytää purjetta kiinni pitämään ja laivaa
seisottamaan:[535]

    _Pea kinni purjo pois,
    Lase saista laiva lats!_

Tietysti voidaan ratkaista ristiriita sitenkin, että
Lunastettavasta neidosta tehdään poika, niinkuin m.m. parissa
Tartonmaan kappaleessa.[536] Mutta niissä on turmeltunut runon koko
juoni: vastakohta omaisten ja sulhasen välillä; jälkimmäinen on
jäänyt pois ja sisar lunastaa veljensä.

Vähemmän kuin Liivinmaalla on Lunastettavan neidon runo Vironmaalla
vääntynyt lännestä itään kulkiessaan, siitä yksinkertaisesta syystä
että se on seurannut meren rantaa ja mielikuva laivalla ryöstöstä
kaiken aikaa on pysynyt elävänä. Varsinaisesti uusi muodostus on
runossa tapahtunut vasta sitten, kun se tätä tietä on astunut yli
kielirajan Inkerinmaalle. Muunnoksen on siellä aikaansaanut toinen
samantapainen runo Myödystä neidosta, joka on yht'aikaa vaeltanut Viron
puolelta. Tämän runon kehitys ja kulku vaatii kuitenkin jonkun verran
selvitystä, ennenkuin voimme edelleen seurata Lunastettavan neidon
runon monimutkaisia vaiheita.



6. Myödyn neidon runo.


Yhtä vähän satunnainen kuin Lunastettavan neidon runon runsas ja eheä
edustus Saarenmaalla voi olla Myödyn neidon runon löytymättömyys
siellä,[537] kun tätä kuitenkin Viron manterelta on saatu piammastaan
satakunta kirjaanpanoa.

Runossa kerrotaan tytöstä, joka poissa ollessaan saa tietää, että hänet
on kotona myöty miehelään. Tavallisesti on hänestä maksettu isälle
kyntöhärkiä pari, äidille lypsylehmä, veljelle ratsuhevonen ja
sisarelle suuri solki, toisinaan vielä kälylle (eli miniälle, veljen
vaimolle) käpeät kengät. Loukatussa tunnossaan -- nähtävästi maksua
vähäksyen[538] -- tyttö toivottaa, että hänestä saadut tavarat
omaisilta häviäisivät: härät vajoomalla vakoon, lehmät lypsämällä vettä
ja verta, ratsut rasittumalla, soljet lieden ääressä sulamalla ja
kengät kulumalla.

Mainitut sukulaisten tavarat ovat siksi yhtäläisiä kuin toisessa
Saarenmaan muodostuksessa Lunastettavaa neitoa: kyntöhärät --
lypsylehmät -- kosintahevoset -- soljet, että voisi ajatella Myödyn
neidon runon siitä kehittyneen vastapäisellä Viron rannikolla.
Kysymykset eri runojen keskinäisestä suhteesta ovat kuitenkin tieteen
nykyisellä kannalla, kun yksityiskohtainen tutkimus on vasta aivan
alullaan, ennenaikaiset ratkaistavaksi.[539]

Kaikissa tapauksissa näyttää Myödyn neidon runo länsipuolella Viron
mannerta muodostuneen. Sillä näet löytyy kaksi eri johdantoa, joista
toinen ulottuu yli runon koko alan, vaan toinen rajoittuu pohjoiselle
ja itäiselle osalle virolaista aluetta.

Edellinen yleisempi johdanto esittää tytön karjaa kaitsemassa, kun veli
saapuu kotoa sanaa tuomaan. Tämäntapainen johdanto tavataan myös
Saarenmaalla toisessa runossa, jossa veli kutsuu kotiin, ilmoittaen
ainoastaan kosijoita tulleen. Vaan siinä tyttö käskee veljen yksin
palaamaan ja viemään isän, äidin käteen vitsan, jolla he voivat ajaa
kosijat tiehensä. "Minä olen", hän selittää, "liian pieni ja hento;
antakaa minun vielä kotona kasvaa, sitten minusta tulee näpsäkkä
nainen."[540] Onko tämä runo yhdessä Lunastettavan neidon runon kanssa
vaikuttanut Myödyn neidon runon muodostumiseen, täytyy niinikään jättää
avoimeksi kysymykseksi. Päinvastainenkin tai rinnakkainen suhde on
mainittuun johdantoon nähden toistaiseksi yhtä mahdollinen.

Jälkimmäinen johdanto taas kuvailee laulajaneitoa pyytävänä veljeltänsä
maata. Veljen ihmetellessä, mitä neitonen maanomistuksella tekisi, hän
selittää kylvävänsä sini- ja puna-värikasveja. Omin käsin hän myös maan
muokkaa. Käytyään kylvöään katsomassa hän lähettää veljensä sepälle
taottamaan sirppiä ja on parast'aikaa leikkaamassa, kun itse sulhanen
hänet yllättää, ilmoittaen kotona tehdyn kaupat.

Ettei ainakaan tämä muodostus ole alkuperäinen, osoittavat, paitsi
johdannon rajoitettua alaa, muutamat muutkin seikat. Ensiksi on se
tavattu myös eri runona Leikkuuluvun (_Leiko lugu_) nimellä.[541] Siinä
sirpin teettäminen on loppupontena paikallaan, vaan jää aivan
liikanaiseksi piirteeksi, Myödyn neidon runon siihen liittyessä
jatkoksi. Myös on ilmeistä, että sulhanen veljeen verraten, joka
tämänkin johdannon yhteydessä on joskus sanantuojana säilynyt,[542] on
myöhäsyntyinen. Sillä on vasten kaikkea tavanmukaisuutta, että sulhanen
itse lähtee tuvasta, jossa kauppa tehdään, ulos tyttöä etsimään. Eikä
tämä väännös ole edes Sinen poiminnan yhteydessä tapahtunut, se
esiintyy edellisenkin johdannon kera sekä Tartonmaalla että erittäin
Varsinais-Virossa, Jo se seikka, että myöhempi koillisvirolainen
johdanto yksinomaan esiintyy Inkerinmaalla, riittänee todistamaan, että
runo on sinne kulkeutunut Viron puolelta eikä päinvastoin. Tämän
päätelmän tekee aivan epäilemättömäksi läntisimmän Inkerin säkeitten
vertaileminen vastaaviin virolaisiin.[543]

      Kysyin maata velloltani,[544]
    Anoin ainoaiseltani:
    "Anna vello miulle maata!"
    Vello vastoin vastaeli:
    "Mitä maata neitoselle,
    Peltoa ripajalalle?
    Maa on neitosen rivassa,
    Pelto pollen kantimessa."
    Ei voinut kovana olla,
    Ei kovana, ei kivenä,
    Antoi kuitenkin vähäsen,
    Ristikkoa, rastikkoa,
    Palanutta paasikkoa,
    Kulunutta kuusikkoa,
    Märkää mäen alusta.
    Senkin kynsin kynsilläni,
    Astivoin kätösilläni,
    (t. Varpain otsilla vakosin).
    Sinne mä sineni kylvin,
    Sinne mä punani puotin,
    Pippurini pillaelin.
      Virui viikko, sai nätälä,
    Menin sinttä katsomahan,
    Punaani poimimahan,
    Pippuroi puhastamahan.
    Sini itki kitkijätä,
    Puna itki poimijata.
    Sini oli silmäni tasainen,
    Puna polven korkukkainen.
    Silvin mie sinekin täynnä,
    Poimin mie punekin täynnä,
    Ajoin harmaan hameeni.
      Petäjästä peijo huusi,
    Katajasta kannusjalka:
    "Tyttärikko neijokkainen,
    Lyhyt liitsa linnukkainen!
    Kun sä tietäisit vähäsen,
    Arvajaisit pikkaraisen,
    Et sä kitkisi sinyttä,
    Etkä poimisi punetta.
    Jo olet tyttö mulle myöty,
    Mulle myöty ja luvattu."
    -- "Ken minun sinulle möi,
    Ken minun möi ja lupasi?"
    -- "Isyt möi, emyt lupasi,
    Vellot kaksin kaupat teki,
    Sisaret sanat saneli."
    -- "Min lupasit isolleni,
    Minun sulle myötyhyä,
    Linnun liikuteltuhua?"
    -- "Isolle härät väkevät."
    -- "Sen minä suon isälle:
    Isoni härät väkevät,
    Kun menevi kyntämähän,
    Auran etehen kaatukohot,
    Vaon välihin vaipukohot!
    Sen saakoon isä minusta,
    Minun sulle myötyhyä,
    Linnun liikuteltuhua."
    - -- --
    "Emolle mahusen lehmän."
    -- "Nännä verta lypsäköhön,
    Nännä verta, toinen vettä,
    Kolmas kellan karvallista,
    Neljäs piimyttä Jumalan!"
    -- -- --
    "Vellolle hevon hyväisen."
    -- "Sotatielle sortukohon,
    Vainotielle vaipukohon!"
    -- -- --
    "Sisolle sinervän uukin."
    -- "Susi villat survokohon,
    Karhu villat kantakohon!"

         -- -- --

      _Küsin maada vennaltani.
    "Vennakene vennikene,
    Anna mulle tüki tühja maada."
    Venda varsi vasta kosti:
    "Mis teeb niidu neidusela,
    Põld teeb põlle kandiale."
    "Mõeda mulle põldu põlle laiust,
    Maada jala jälle laiust."
    "Poll on vööllä neiu poldu."
    Salateles, armasteles,
    Halateles, andis maada.
    Raasukese raagamaada,
    Palukese paljast maada,
    Kuiva kuusiku alusta,
    Mää männigü tagusta.
    Sie mina künnan küüsiläni
    Äästelen varbalagi.
    Sinnep ma sineta külvan,
    Sinnep ma punada puistan,
    Sinne pillan pipperaida.
      Kasvis kuu, kasvis kaksi.
    Läksin sinet katsumaie,
    Puna katki poimimaie,
    Pipperaida piiramaie.
    Sini oli silmie tasane,
    Puna polve korguveni.
    Roovisin ma rüpe täie,
    Kahmisin kaksi kaendla täitä.
      Pedakasta huusi peigu,
    Kadakasta kannusjalga:
    "Neitsikene noorukene!
    Kelles sa sineta leikad,
    Kelles sa punada poimid?
    Juo sina minule müedi."
    "Kesse mind sinule möije?
    Kes see müis, kes see tõutas?"
    "Isa möi ja ema touti,
    Vennad kaksi tegit kaupa,
    Sõsarad sõnad kõnelsid."
    "Minu sulle müödudäsi, (2)
    Kahe kauba tehtudasi." (3)
    "Isäle härjäd vägevad." (4)
    "Mis suoban mina isäle? (1)
    Kui lähäb väljäle kündämäie,
    Härjäd vagu vajugu,
    Ikke otsa hingestagu!
    Sie saie isä minusta.
    Emäle lehmä mauka.
    Üks nisä vetta, toine verda,
    Kolmas piimada punasta,
    Neljäs vahtu valgeeda!
    Vennale hea hobuse.
    Hobu surgu soja tiele,
    Vainu tiele luogu varsa.
    Sõsarale suure sõle.
    Kui lähäb lienda liigutama,
    Sõlge liedeje sulagu!"_

Todistavin virolaisen sanan siirto suomenkielelle on lehmän maine
maukas = isomahainen; siitä johtuu mahunen eli tavallisemmin mahikke
s.o. maho, joka on juuri vastakohta lypsylehmälle.

Niinikään kosijan nimitys peijo (B; C: peije, A: penno, sel. "mokoma
mies") on selvästi vironkielinen _peigu_ = sulhanen. Sen sijalle astuu
kuitenkin usein Narvusin tienoilla ja sitten yleisesti idempänä _kaksi
kaupanmiestä_. Myös yhdessä myöhemmän virolaisen muodostuksen
kappaleessa[545] on neidon ostajana nimenomaan _kaubapoissi_. Tämä
piirre johtuu toisesta virolaisesta runosta, joka on välistä Myödyn
neidon johdannoksi liittynyt, kuten seuraavassa Varsinais-Viron
kappaleessa.[546]

    _Oh mina vangi vaene lapsi,
    Ööd olen vangi, päevad vangi,
    Oöd hoian isa hoosta,[547]
    Päevad kaitsen venna karja.
      Tuli kaksi kaubameesta,
    Kaksi kaubamee sulasta:
    "Neitsikene noorukene!
    Müü mulle isa hobune,
    Kauple venna kirju karja!"
    -- "Oh teie kallid kaubapoisid,
    Kallid kaubamee sulased!
    Müüge mulle mõõka vöölta,
    Kauple kannukset jalasta!
    Siis müün isa hobuse,
    Kauplen venna kirju karja."
    -- "Neitsikene, noorukene!
    Ei ma müü mõõka vöölta,
    Kauple ei kannuksed jalasta.
    Jo sinu minule müüdi."
    -- "Ole vait valestamasta,
    Kelmi keelta peksamasta!
    Kes minu sinule müüs?"
    -- "Isa müü, ema töutas,
    Vennad kaksi kaupelesid."_

(Sitten ilmestyykin veli tervehtien neitoa, ja tämän kysyessä
kuulumisia kotoa, ilmoittaa hänestä paljon tarjotun).

Vielä on huomattava, että sinen kertosanaksi pippurin sijalle tulee
pellava eli pellerva, joka sitten vielä punan syrjäyttää. Mitenkä
vaihdos on vähitellen tapahtunut, näkyy esim. seuraavista
kirjaanpanoista, joista toisessa muutos on vielä alullaan, vaan
toisessa jo loppuun suoritettu.[548]

      Siihen mä sineni kylvin,
    Pillaelin pippurini.
    Kului yötä yksi, kaksi,
    Menin sinttä katsomahan,
    Pellervaa puhastamaan.
    Sini oli silmäni tasainen,
    Puna polven korkukkainen.

      Siihen mä sinoni kylvin,
    Pillaelin pelervani.
    Kului kuuta kaksi, kolme.
    Menin sinoa katsomahan,
    Pelervoa vaattamaan.[549]
    Sino oli sinikukalla,
    Pelervo punakukalla.

Pellavan paikallansa vakaannuttua on muodostunut uusi säepari, joka
kuvailee, kuinka vähäiseen maahan vähän siementäkin kylvettiin.[550]

    Lusikan sinoja kylvin,
    Pihon pillasin pellavasta.

Mainituilla muutoksilla levisi runo Narvusista Soikkolaan ja
Keski-Inkeriin, jossa johdantoon tuli ainoasti vähäpätöisiä
lisäkoristuksia. Niistä huomattavin on vaihteleva kuvaus neidon
oikeudettomasta asemasta, esim.[551]

    Mihin maata neitoselle,
    Niittyä ripajalalle,
    Peltoa pakenevalle?
    Se maautta neitoselle,
    Mikä alla jalkojensa;
    Se päivyttä neitoselle,
    Mikä päivä päänsä päällä.
    Maa on neion esliinassa,
    Niitty neitosen rivassa,
    Kaski pollen kantimessa.

Aivan yhtäläinen on runon johdanto vielä Karjalan kannaksella. Siitä on
kuitenkin tärkein piirre, neidon osattomuus maanomistuksessa, jäänyt
pois. Epäröimisensä, antaisiko maata, veli perustelee ainoasti sillä,
ettei sisarella ole miestä eikä hevosta käytettävänään maan
kyntämiseen. Sukulaisten saamiin lahjuksiin nähden on ainoasti isän
tavarassa tapahtunut kehitys huomattava: a) kyntö-härkä tai
tavallisemmin kyntöruuna Narvusissa, b) rahainen ratsu yleinen
Soikkolassa, tavallinen Hevaalla; c) kivinen kirkko myös tavallinen
Hevaalla,[552] yleinen Karjalan kannaksella. Näytteeksi Karjalan
kannaksen laulutavasta painettakoon seuraava kappale.[553]

      Puistin maata velloltani,
    Ristikoista, rastikoista
    Virvikoista, varvikoista,
    Pellolta pelervikoista.
      Vello vasten vastaeli:
    "Mitä sä sisko maalla teet?
    Ei ole sulla kyntäjäistä,
    Ei miestä ei hevosta." --
      "Mä vaan kynnän kynsilläni,
    Varpahillani vakoan."
      Antoi vello mulle maata,
    Ristikoista j.n.e.
    Kylvin mä sinoista liuskan,
    Toisen liuskan pellervoista.
      Menin kohta katsomahan,
    Kahen kolmen yön perästä,
    Viikon päästä viimeistähän.
    Sitte oli sino kukalla,
    Pellervoinen marjasella,
    Aloin kitkeä sinoista,
    Puhastella pellervoista.
      Ajoi kaksi kauppamiestä,
    Kolme puotipoikasia,
    Nuo mulle kutittelevat:
    "Sä olet neito meille myöty,
    Sekä kaupattu kananen!"
      Neito vasten vastaeli:
    "Kuka möi minun poloisen,
    Kauppasi kotikanasen?"
    -- "Iso möi sinun poloisen,
    Sekä kauppasi kanasen."
    -- "Mitä sai iso minulla?" --
    -- "Isos sai kivisen kirkon."
    "Tulkoon suuri pohjatuuli,
    Kaatakoon isoni kirkon,
    Parasna kirkkoaikana!"
      Ajoi kaksi kauppamiestä j.n.e.

(Jokaisen sukulaisen kohdalla uudelleen).

Jo Keski-Inkerissä joskus ja useammin Karjalan kannaksella[554] on
Sinen kitkentä irtautunut Myödyn neidon runon yhteydestä, liittyen
johdannoksi Kuolonsanomiin ja etenkin sanomaan "Äidin kuolosta" (nk.
myös Kanteletar, 3:s painos III. n:o 104; vrt. n:oon 62).

Sen sijalle on sitten Suomen puolella Myödyn neidon runon eteen
sovitettu uusi johdanto, jossa samoin kuin alkuperäisemmässä
virolaisessa muodostuksessa, vaan aivan uudella tavalla kuvataan,
kuinka neito paimenessa ollessaan saa tiedon siitä, että hänet kotona
on myöty.

Vanhimmassa Porthanin aikuisessa käsikirjoituksessa, jonka Ad. Neovius
on löytänyt ja julkaissut, tämä johdanto kuuluu:[555]

      Läksin piennä paimenehen,
    Lasna lammasten ajohon,
    Tuli ylkä karjahani,
    Oli ylkä niinkuin härkä.
    Istuihen tyvellen ylkä,
    Minä lapsi latvemmallen;
    Kysyttelin, lausuttelin:
    "Kävitkös minun kotoni,
    Vaelsitko vainioni?"
      Kyseli minulta ylkä:
    "Mikä merkki sun kotonsi,
    Kuka valta vainionsi?"
    -- "Risti riihen ikkunalla,
    Toinen risti lattialla,
    Kuusikko tupani eessä,
    Kultakaivo kuusikossa,
    Kultakansi kaivon päällä."
    -- "Mitä teeskeli isäni?"
    -- "Myöskenteli tyttäriä."

Runon jatko on täydellisemmin edustettuna saksalaisen _H.R. von
Schröterin_ v. 1819 julkaisemassa kokoelmassa "Paimenlaulujen"
joukossa.[556]

    "Möikö minun?" -- "Möi minulle."
    -- "Saiko paljon saalihiksi?"
    -- "Isälles sotahevonen,
    Mammallesi maholehmä,
    Siskolles sininen uuho,
    Veikolles vene punainen,
    Veikon vaimolle vaskimaljan."
    -- "Vähänpäs minusta annoit,
    Pikkuruisen kaunihista!
    Isäni sotahevonen
    Sotatielle sortukohon
    Sota-aikana parassa!
      Mammani maholehmä
    Maiollensa viipyköhön
    Maito-aikana parassa!
      Siskoni sininen uuho
    Villoillensa viipyköhön
    Villa-aikana parassa!
      Veikkoni vene punainen
    Hakohoni(!) haletkooni(!)
    Souto-aikana parassa!
      Veikon vaimon vaskimalja
    Kivehen kimahtakohon
    Oltta täynnä ollessani (!),
    Olut-aikana parassa!"

Runon uusi johdanto tavataan sekä Savossa että Karjalassa erikseen
Myödyn neidon runosta ja muissa yhteyksissä.[557] Se on jo itsessäänkin
kokoonpantu useammasta aineksesta. Ensimmäinen säepari tavataan
erilaisissa paimenrunojen tapaisissa.[558] Sana ylkä (sulhanen)
viitannee alkuosan länsisuomalaiseen syntyperään. Jälkiosa johdantoa,
kodin tiedustelu ja kuvaus, on nähtävästi mukaelma erittäin
Varsinais-Suomessa suosittua Tuomaan runoa.[559]

    Tule meille Tuomas kulta,
    Tuo joulu tullesas,
    Oluttynneri olallas,
    Viinapikari pivosas,
    Leipävarras kainalosas!
    Kylläs[560] meijän portin tunnet:
    Tervaristi, rautarengas,
    Karhun nahka portin päälä,
    Kirjava koira portin alla,
    Kultakaivo kartanolla,
    Hopiakuppi kannen päälä.

Jossain Saimaan ympäristöllä on tämän länsisuomalaisen johdannon ja
Virosta Karjalan kannaksen kautta kulkeutuneen Myödyn neidon
runon yhdistyminen tapahtunut. Muutamassa Gottlundin Juvalla
muistiinpanemassa toisinnossa on lahjana veljelle säilynyt punaista
venettä alkuperäisempi vetävä ruuna.[561]

Vielä vanhempaa muodostusta edustaa seuraava, toiselle puolen
Päijänteen Satakuntaan eksynyt kappale,[562] jossa veljellä on
vetohärjät ja miniällä iso solki (vrt. Virossa sisarella suuri solki ja
Länsi-Inkerissä toisinaan[563] miniällä lehet leveät).

      Menin Viroon karjalaiseks,
    Akanan maalle paimenaiseks.
    Tuli ylkä mun työni,
    Istuhen tyvellen puuta,
    Minä laps latvemman puolell'.
    Rupesin häneltä kysyyn:
    "Tukkos kotonikin kautta?"
    -- "Tulinkin kotoskin kautta."
      "Mitä meiltä annettihin?"
    -- "Sinä teiltä annettihin."
      "Mitäs isälleni annot?"
    -- "Isälles isot hevoset."
      "Mitäs äitilleni annot?"
    -- "Aitilleskin ison lehmän."
      "Mitäs siukullenkin annot?"
    -- "Siukulleskin sini-uukin."
      "Mitäs veikollenkin annot?"
    -- "Veikolleskin vetohärjät."
      "Mitäs miniälle annot?"
    -- "Miniälle ison soljen, paksun pauvan."
      Nousin mä kirokivellen,
    Kirosin mä viisi kirroo:
      "Isäni iso hevonen
    Tallihinsa taatukohon,
    Aseisiinsa kaatukohon,
    Myymästähän minua,
    Panemasta pikkuruista,
    Lasna leikisnä tekemän!
      Äitinikin iso lehmä
    Ehtyköön lypsyn aijaalla --
      Veikkonikin vetohärjät
    Tallihinsa taatukohon,
    Aseisinsa kaatukohon,
    Parraalla ajon aijaalla --
      Siukkunikin sini-uukki
    Villohinsa viipyköhön,
    Karitsoihinsa kaatukohon --
      Miniänkin iso solki, paksu pauva,
    Parraalla aikaa poikki menköön,
    Myymästä he minua,
    Panemasta pikkuruista,
    Lasna leikistä tekemän!"

Alkusäkeet ovat selvästi lainatut niinikään virolaisperäisestä ja
Karjalan kannaksen kautta savolaiselle alueelle, aina Pohjois-Hämeesen,
vaeltaneesta Viron orjan runosta. Epäilemättä meillä siis tässä on
semmoinen harvinainen tapaus, että virolais-karjalaisen runovirran
lieve on ulottunut yli länsimurteen rajan.

Karjalan kannakselta on Myödyn neidon runo uusine johdantoineen
kulkenut myös toista, tavallisempaa suuntaa, pohjoista kohti.
Ilamantsissa on siitä Ahlqvist muistiinpannut seuraavan eheän ja
täyteläisen toisinnon.[564]

      Läksin piennä paimenehen,
    Lasna lammasten ajohon;
    Ajoin lehmät suota myöten,
    Lampahat paloja myöten,
    Vuohet vuoren kukkuroita,
    Itse astuin tietä myöten,
    Sinisukan siitymättä,
    Kengän kauon kastumatta,
    Punapaulan painumatta.
      Yhtyi yrkä karjahani,
    Mies leveä lehmihini,
    Hän istui tyvelle puuta,
    Minä lapsi latvemmalle;
    Kyselevi, lauselevi:
    "Kävitkö minun kotona?"
    -- "Kävinpä sinun kotona."
    -- "Mi merkki minun kotona?"
    -- "Se merkki sinun kotona:
    Tuomikko tuvan perässä,
    Pihlajikko päällä pirtin,
    Ristit riihen ikkunoissa,
    Katajikko kaivotiellä,
    Kuusikko kujojen suussa,
    Kaivo keskellä pihoa,
    Kultakansi kaivon päällä,
    Kultakappa kannen päällä,
    Kultakuppinen kapassa."
    -- "Mitäpä iso tekevi?"
    -- "Syöpi, juopi, kestoavi,
    Kanasia kaupitsevi;
    Annikin papille antoi,
    Pietan piispalle lupasi."
    -- "Kellenkäs minun lupasi?"
    -- "Minulle sinun lupasi."
    -- "Äiänkös hyvästä annoit,
    Pikkuruisen kaunoisesta?"
    -- "Annoinpa minä sinusta
    Isolle ikuorosen."
    -- "Ohos koira antiasi,
    Vaivanen lupuutasi!
    Äiänkös" j.n.e.
      "Emolle mahovan lehmän" --
      "Veikolle vene punasen" --
      "Sikolle sinervän uuhen" --
      "Vävylle värilusikan,
    Toiselle hopeatuopin" --
      "Miniälle vaskimaljan."
    -- "Ohos kurja antiasi
    Vaivanen lupuutasi!"
    -- "Kun siitä vähän lie tullut,
    Isolta ikuoronen
    Parasna kyntöaikana
    Aletkohon aisoillensa,
    Vaollensa vaipukohon!
      Kun siitä j.n.e.
    Emolta mahova lehmä
    Parasna lypsyaikana
    Kiulullensa kirvotkohon,
    Rauetkohon rainoillensa! --
      Veikolta vene punainen
    Parasna soutuaikana
    Halki juoskohon hakohon,
    Rikki rintansa kivehen! --
      Sikolta sinervä uuhi
    Parasna kerihtyaikana
    Villoillensa viipyöhön! --
      Vävyltä värilusikka
    Parasna kestiaikana
    Terä suuhun lohketkohon,
    Varsi jääköhön kätehen! --
      Toiselta hopeatuoppi
    Parasna kestiaikana
    Pohja puotkohon kivehen,
    Korva jääköhön kätehen! --
      Miniältä vaskimalja
    P. k.-a., P. p. k.
    Laita jääköhön kätehen!"

Omituinen muunnos Ilamantsin laulutavassa on siinä, että omaisille
annettuja lahjoja ei kiroo myöty neito, vaan itse antaja siitä
loukkaantuneena, että neito niitä vähäksyy.

Sama muodostus on yleinen, vaikk'ei aivan yksinomainen, myös Venäjän
Karjalassa. Vienan läänin toisinnoista kokoonpantuna on Kantelettaren
kolmannen kirjan 21:s runo "Kalevalan neiti." Harvinainen on kuitenkin
nimitys Kalevala tiedustelussa:[565]

    Kävitkö Kalevalassa?
    Katsoiko Kalevan neiot
    Kalevalan ikkunoista?
    Haukkuiko Kalevan koirat
    Kalevalan rantateillä?
    Mip' oli merkki j.n.e.

Tämä satunnainen lisäys on nähtävästi lainattu häärunoista, jossa
tavataan seuraavanlaisia kysymyksiä:[566]

    Piettiinkö vävy vävynä
    Osmolassa ollessasi
    Käyessä Kalevalassa?
    Onko teiän Osmolassa,
    Niinkuin meiän Kalevalassa,
    Karhunnahka portin päällä?

Vienan läänin laulutavan erityisyys on omaisille annettujen lahjuksien
tarkemmassa kuvaamisessa. Nämät lisäpiirteet ovat kuitenkin muista
runoista otetut. Esim. isän oriin kuvaus:[567]

    Jok' on tarkka askelelta,
    Sekä käymähän terävä,

on lainattu Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannosta samoilla
seuduin:[568]

    Sanoi nuori Joukahainen:
    "On minulla oritta kaksi,
    Toinen käymähän riveä,
    Toinen tarkka askelelta."

Erittäin huomattavat ovat sisaren siniseen uuheen liittyvät lisäsäkeet:

    Joka viikko villan tuopi,
    Joka kuu karitsan kantoi.

Näillä on näet sananmukainen vastineensa länsisuomalaisessa Neljän
neidon runossa, joka erään muistiinpanon mukaan Uudestakaupungista[569]
on ollut vanha leikkilaulu. Näytteeksi soveltuvat sen kaksi
täydellisintä ja toisiansa täydentävää kirjaanpanoa Marttilan pitäjästä
likeltä Turkua.[570]

      Myödyn neidon runo.

    Mikäs tuolta kaukaa näkyy?
    Kylä tuolta kaukaa näkyy
    Mikäs kylän alitse käy?
    Joki j.n.e. Mikäs j.n.e.
    Sammal joes' sisäl' on.
    Kivi sammalas' sisäl' on.
    Sormus kiven sisäl' on.
    Mikäs sormuksen sisäl' on?
    Pitkä tammi, paksu tammi.
    Kulta tammen juuripuu.
    Taivas tammen latva puu.
    Tarha taivaas' sisäl' on.
    Oinu tarhas' sisäl' on.
    Aitta oinun sarven pääs'.
    Mikäs aitas' sisäl' on?
      Neljä pientä tyttöö.
    Yksi kuttoo kultakankaat',
    Toinen puolaa kultapuolaa,
    Kolmas karttaa villoja,
    Neljäs itki nuorta veljeänsä,
    Kuin aivan varhain sotaan vietiin,
    Lasna laivan haltiaksi.
      Pikku lintu hyppäs' aitan partaalle:
    "Mitäs itket pieni tyttö?
    Mitäs maksat palkkaa?"
    -- "Kinttaan täyren kintasvilloja,
    Vanttuun täyren vantus-villoja."
    -- "Mut' en siihen tyry."
    -- "Puolen kullastani,
    Puolen hopiastani,
    Kaikki kun ma kuolen."
    -- "Tuolta se tulee tuljuttaa,
    Parta päivän palmikossa,
    Hiukset kullan suortavissa.
    Sisarelles' tuon semmosen lampaan,
    Kuin joka viikko villan antaa,
    Joka kuukaus karitsan kantaa.
    Äitillen' tuon semmosen lehmän,
    Kuin kultakiulu on sarven nokas'.
    Veljellen' tuon semmosen hevosen,
    Kuin rä[y]stäält' suitset suuhun pannaan,
    Kuona pilviä pitelee,
    Harja taivasta haatelee."

         -- -- --

    Mikäs tuolta kaukaa näkyy?
    Kylä tuolta kaukaa näkyy
    Mikäs on tuol' kylän keskel'?
    Joki j.n.e. Mikäs j.n.e.
    Lähde on tuol' joen keskel'.
    Silmä on tuol' lähteen keskel'.
    Kivi on tuol' lähteen silmäs'.
    Kirves kiven kikkirällä.
    Lastu kirveen lavalla.
    Mikäs lastun lappehella?
    Tammi suuri, tammi pieni,
    Tammi yhreksän kanttinen.
    Aitta tammen tarhasesa.
    Mitäs aitas' sisäl' on?
      Neljä nuorta neitsyy.
    Yks' siel' kuttoo kultavyötä,
    Toinen solkii solkimia,
    Kolmas polkii polkimia,
    Neljäs istuu ja itkee.
      Västäräkki vääräsääri
    Istuu aitan ikkunalla:
    "Mitäs itket neito nuori?"
    -- "Itken nuorta veljetän,
    Kun vietiin nuorena sottaan,
    Pienenä sotaväen päliköks,
    Latnan laivan haltijaksi."
    -- "Mitäs annat, minä sanelen?"
    -- "Vakan vakan vanttui,
    Kimpun kirjavii sormikoi,
    Annan miekan veljeni vyöltä."
    -- "Tuoltapa näkkyy tulevan.
    Pää näkkyy päältä metsän,
    Jalat alta arvottaisin;
    Parta päivän palmikos',
    Hiukset kullan suortavis'."
    -- "Mitäs hän tuo tullesas'?"
    -- "Sisarelles sini-utun,
    Joka viikko villan antaa,
    Joka kuu karitan kantaa.
    Muoril' lehmän lehkosarven,
    Kultakiulu sarven pääs'."

Tämä runo on tavattu myös Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa ynnä
Inkerissä, vaikka vallan muuntuneilla tuomisilla. Veli tuo sisarelleen
joko kengät, sukat, paidan taikka sitten hanhen; viimeksimainittuun
liittyy virolaisperäinen runo hanhen katoamisesta ja etsimisestä (kts.
Kant. I. n:o 205 ja III. n:o 31.).

Koska kuitenkin länsisuomalaisen runon loppuosasta mainittu säepari on
Vienan lääniin asti kulkeutunut, niin on mahdollista, että myös niiden
edellä käyvä säe:[571]

    Sisarelleen sinisen uuhen

olisi aikoinaan itäsuomalaisissakin kappaleissa löytynyt ja kenties
antanut aihetta suomalaisessa Myödyn neidon runossa jo Inkerin puolella
ilmaantuvaan yhtäläiseen säkeesen, jolla ei ole minkäänlaista
vastinetta virolaisessa Myödyn neidon runossa.

Virolaisilla on tosin myös Neljän neidon runo hyvin yleisesti tunnettu.
Ja sen muoto on siksi samanlainen, että sen täytyy olla jossakin
yhteydessä vastaavan länsisuomalaisen runon kanssa.[572]

      Maarjapäeva laul.

      _Lähme Loojale loole,[573]
    Maarialle heinamaale;
    Nüüd on Looja eina kuiva,
    Maaria eina ilusa.
    Võttan kaare, võttan kaksi,
    Hakkan kolmat võttemaie.
      Mis ma leidsin kaare alla?
    Kotka leidsin kaare alla.
      Mis seal kotka tiiva alla?
    Kirves j.n.e. Mis j.n.e.   10
    Laastu seal kerveja ninasse?
    Jaani aita tehtaneksi.
    Sängi senna aida sisse.   16
    Oled senna sängi sisse.
    Palagas senna õlge peale.
    Padjad senna palaka peale.   21
    Mis senna padjade peale?
    Neli noorta neitsikest.
    Üks aga kojub kuldavööda,
    Teine raksib raudavööda,
    Kolmas kassikäpalista,
    Neljäs nuttab noorta meesta.
    (t.) Neljäs nuttab vendadasa,
    Mis mullu sodaje viidud,
    Tunamullu muile maile.   30
      Ära sina nutta neitsikene!
    Jo näikse, jo tulekse,
    Pää paistab päälta metsa,
    Keha metsa keskeelta,
    Jalad alta arva metsä._

Mutta eroavaisuudetkin tämän ja länsisuomalaisen Neljän neidon runon
välillä ovat sitä laatua, ettei toista voi toisesta johtaa. Sitä paitsi
ei ole mitään jälkeä suoranaisesta runojen vaihdosta Varsinais-Suomen
ja Viron rannikon välillä. Virolaisen runon kulusta ympäri Suomenlahden
on Myödyn neidon runossa toistaiseksi ainokainen esimerkki, eikä
yksinäinen länsisuomen alueen itärajalle satunnaisesti eksynyt kappale
paljoa todista, kun on kysymys länsimurteella yleisesti ja paraiten
säilyneestä runosta. Päinvastaisesta suomalaisten runojen kulusta
Inkerinmaan kautta Viron puolelle on kyllä useitakin todisteita, mutta
leviämissuhteet viron alueella ja kekitysmuodot pitkin matkaa ovat
tavallisesti aivan toiset kuin tässä tapauksessa. Ei siis ole muuta
mahdollisuutta virolaisen ja suomalaisen Neljän neidon runon
yhtäläisyyden selittämiseksi, kuin yhteisen alkumuodon olettaminen.
Kysymys on vaan siitä, onko tässä kaksi alkuperäisen yhteissuomalaisen
runon haarausta vai kaksi myöhemmän ajan lainaa yhteisestä
vieraskielisestä lähteestä. Jälkimmäistä mahdollisuutta ehdottomasti
puoltavat virolaisen runon katolisperäiset nimet: Maaria ja Johannes,
joita ei voine runoon kuulumattomina pitää. T:ri O. Kallas on
huomauttanut,[574] että yhtäläinen laulu, jossa kolmas neito itkee
sotaan vietyä sulhoaan, löytyy Vendiläisillä Saksanmaalla.[575]
Nämätkin, samoin kuin Länsisuomalaiset ja Virolaiset ovat luultavasti
germaanilaisesta runoudesta -- ja tietysti aivan erikseen --
vastaanottaneet Neljän neidon runon.

Joka tapauksessa on veljen lahjojen tuominen suomalaiselle runolle
erikoinen piirre, jota ei virolaisessa eikä vendiläisessä tavata. Jos
siis sisaren sininen uuhi on Länsi-Inkerissä tullut Myödyn neidon
runoon Neljän neidon runosta, niin on se suomalaisen eikä virolaisen
muodon vaikutusta.

Aivan välttämätöntä ei kuitenkaan ole ajatella Neljän neidon runon
vaikutusta tässä kohden. Lammas ja uuhi, niinkuin olemme nähneet, ovat
tavallisia sisaren tavaroita Lunastettavan neidon laulun karjalaisissa
ja inkeriläisissä kappaleissa. Jollei laulu ole runolta tätä piirrettä
lainannut, niin on se päinvastoin saattanut laulusta siirtyä Myödyn
neidon runoon. Mainesana _sininen_ on siinä tapauksessa voinut tulla
alkusoinnun vaikutuksesta siskon rinnalle itsenäisestikin Inkerinmaalla
uudestaan keksityksi.



7. Lunastettavan neidon runo suomeksi.


On jo aika kääntyä takaisin Lunastettavan neidon runon siirtymiseen yli
kielirajan virosta suomeksi. Päärunko runoa, omaisilla oletetut
erilajiset ja itsekullakin kolmilukuiset tavarat, on kuitenkin ainoasti
läntisimmässä Inkerissä alkuperäiseen muotoonsa jäänyt. Näytteeksi
painettakoon katkelma Narvusin-puolista runoa[576] sekä vastaavat
varsinais-virolaisen runon säkeet:

    Emo rannalle tuleepi.
      "Oi emo lunasta minta,
    Lunasta minta soasta,
    Ota poies orjuuesta,
    Päästä palkan piikuesta!" --
    "Milläpä mä sun lunastan?"
    "On sulla kolme pollekkesta;
    Pane paras minusta,
    Anna aine tyttärestäs." --
    "Ennen mä sinusta luovun,
    Ennen kuin paraasta pollestani.
    Polle minulle ijäksi lienee,
    Polle kaikeksi ajaksi,
    Ei tyttöä lienekänä.
    Tyttö toinen saatanehen." --

         -- -- --

    _Ema rannale tulesi.
      "Oh minu ella eidekene!
    Lunasta mind sõasta." --
    "Miska ma sinu lunastan?" --
    "Sul on kolmi põllekesta,
    Mis parem, pane minusta,
    Anna ainust tütteresta." --
    "Enne loobun tütteresta,
    Enne kui heasta põlledesta;
    Põlle kõigekse eakse,
    Tütar tänä hommeneksi."_[577]

Vaan jo Soikkolan puolella on Lunastettavan neidon omaisten
kolmilukuiset tavarat vaihdettu Myödyn neidon omaisten yksilukuisiin
ynnä laatusanalla määriteltyihin tavaroihin. Ei Soikkolassa, eikä
Hevaan puolella Lunastettavan neidon runo esiinnykään muuten kuin
Myödyn neidon runon yhteydessä, ostohinnan ilmoituksen ja lahjuksien
kiroomisen välisenä kappaleena, esim.[578]

      Kysyin maata velloltani
    -- -- --
    "Sano kallis kaupanmiesi,
    Mitä otti mun isoni?"
    "Isosi rahaisen ratsun --
    Emäsi mahike lehmän --
    Vellosi soti-orihin --
    Sisosi sinervon uukon --
    Minnosi lehet leveät."
      Vene läksis vieremääe,
    Mie neito nuttamaae,
    Nuttaen: "hyvä Venakko,
    Venhäläinen vainolainen,
    Punasaapas Saarelainen,
    Kannatteles Karjalainen,
    Piä purje punakypärä!
    Soutelekka, joutelekka,
    Soua tuolle rantuelle,
    Missä nuot tulet palavat,
    Kipunaiset kilsattavat,
    Lemmenet lekottelevat."
    -- "Sano kallis kaunokkainen,
    Ketä sulla siell' on sukua?"
    -- "Isoni on sukua siellä."
    Isyt rannalle tulevi.
      "Hoi iso, vanha isäni,
    Vanha ukko vaalijani!
    Lunasta sinä minuista,
    Lunasta lumisaosta,
    Venehestä Venhälaisen,
    Paatista pahointekijän,
    Ota poies orjuuesta,
    Päästä palkanpiikuesta."
      Iso vasten vastaeli:
    "Milläpä minä lunastan?" --
    "On sulla rahainen ratsu;
    Paakka puolet mun alleni,
    Puolet pääni päästimeksi,
    Henkeni lunastimeksi."
      Iso vasten vastaeli:
    "Ennenpä minä tytöttä,
    Ijankaiken kassapäättä,
    Ennen kuin rahaisen ratsun."
      Vene läksis j.n.e.

(Samoin tulevat rannalle muut sukulaiset kukin vuorostaan tavaroineen;
lopuksi neito kiroo:)

      "Isoni rahainen ratsu
    Rahatielle rauetkohon
    Raha-aikana parahin!
      Emäni mahike lehmä
    Maion maahan kaatakohon
    Maitoaikana parahin!
      Velloni sotioroinen
    Sotitielle sortukohon
    Sota-aikana parahin!
      Sisoni sinervon uukon
    Susi villat vitvokohon
    Villa-aikana parahin!
      Minnoni lehet leveät
    Lehtitielle lentäköhöt
    Lehtiaikana parahin!"

Että tässä Lunastettavan neidon samoin kuin Myödyn neidon runo on
virolaista alkuperää, todistaa epäilemättömästi vertaus virolaisen
Lunastettavan neidon runon johdantoon, semmoisena kuin se läheisimmässä
Varsinais-Viron maakunnassa[579] esiintyy (huomaa erittäin sanaa ja
muotoa: _nuttamaae < nuttamaie_).

      _Vene hakas veeremaie,
    Karjalla karisemaie,
    Pohlakas põletamaie,
    Sõda akas sõudemaie,
    Imme akas itkumaie,
    Neidu noori nuttemaie:
    "Ooda üva Venaku,
    Sõisa armas Harju Saksa,
    Pia kinni paula poiga,
    Kannatele Karjalaine!"_

(Tai:)

      _Soda laev läeb soudemaie,
    Venelaine veeremaie,
    Rootsi laev läeb laskemaie,
    Karjalane karsimaie,
    Mina noori nutamaie:
      "Oota hea Venekas,
    Kannatelle Karjalane,
    Seisa armas Saare Saksa,
    Pea purje punane kuube!"_

Tähän virolaiseen johdantoon on kuitenkin Inkerin puolella sekaantunut
alku erästä "Laivarunoa", joka esim. Narvusissa kuuluu:[580]

    Soua laiva, joua laiva,
    Soua suurta merta myöten,
    Purjehi punaista merta,
    Soua tuonne rantuelle,
    Kussa tuo tuli näkyvi,
    Valkeainen vilkahtavi.

Lunastettavan neidon ehdotus, että omaiset ainoasti puolet antaisivat
lunnaiksi, myös muodossa:[581]

Puolet lupaa minulle,

    Toiset puolet itsellesi,

on nähtävästi jälkenä tavarain alkuperäisestä monilukuisuudesta.
Yhteen, vieläpä elolliseen esineesen sovitettuna se on silminnähtävästi
luonnoton.

Vielä on huomattava neidon kirouksessa yhä uudistuva jälkisäe: --
aikana parasna. Virolaisessa Myödyn neidon runossa ei sentapaista
tavata, vaan heti Narvusin puolella, jo ennenkuin Lunastettavan neidon
runo on siihen liittynyt, se siinä alkaa ilmestyä.[582] Mainittu
refrängisäe ei saata mistään muualta johtua kuin Inkerissäkin
tunnetusta Lunastettavan neidon laulusta.

Tämä laulu on sitten vielä aikaan saanut sen, että Soikkolassa ja
Hevaan puolella neidolle usein ilmestyy lunastaja, jonka tavarat hän
siunaa, esim.[583]

      Seolleni suuri kiitos!
    Pajulinna pääni päästi --
    Linna kahta kasvakahan,
    Kolmea korotelkahan.
      Vävyni pajuinen linna,
    Käet päälle kukkumahan,
    Linnut päälle laulamahan,
    Sirkkuset siveltämähän.[584]

Sulhasen sijalla on tosin tässä päästäjänä setä[585] tai vävy, mutta
hänen omistamansa linna, jonka toivotetaan kohoavan, muistuttaa
ilmeisesti sulhasen linnoja Lunastettavan neidon laulun
itäsuomalaisissa kappaleissa.

Soikkolassa sekä Hevaalla on Lunastettavan neidon runo välistä saanut
paikallisen värityksen. Neidon ryöstäjä Venäläinen silloin
soutelee:[586]

    Reunaitse Retuisen saaren,
    Kalasaaren kallahitse.

Retuinen saari tietysti tarkoittaa Retusaarta eli Kronstadtia.
Vakinaisen maantieteellisen leiman sai runo kuitenkin vasta
jouduttuansa Karjalan kannakselle, jossa souteleminen siirtyi mereltä
Nevajoelle. Täällä on Lunastettavan neidon runo enimmäkseen irtautunut
Myödyn neidon runon yhteydestä. Vaan pysyväisenä jälkenä siitä ovat
säilyneet omaisten yksilukuiset, laatusanalla määritellyt tavarat.
Karjalan kannaksen kappaleista, jotka ovat hyvin toistensa kaltaisia,
sopii seuraava Ahlqvistin kirjaanpanema näytteeksi, jos kohta siitä
veli tavaroineen on unohtunut.[587]

      Venäläinen vainolainen,
    Sinisaapas Saksalainen,
    Soutelevi, joutelevi,
    Ympäri Nevan jokea,
    Nevan nientä kiertelevi.
      Neitonen kujertelevi
    Venäläisen venehessä,
    Punaparran purjehessa:
    "Soua tänne rantaselle,
    Jossa tuikkavi tulonen,
    Vilkuttavi valkeainen,
    Suuri paimenen tuleksi,
    Pieni pirtin valkeaksi.
    Tuo tuli on ison tulonen."
      Iso rannalle lasekse
    Ja lasekse laiturille
    Oroansa juottamahan.
      "Lunasta iso minuista!"
      Iso vasten vastaeli:
    "Millä mä sinun lunastan?"
      "On sulla sotioronen,
    Pane puoli mun alleni,
    Puoli pääni päästimeksi,
    Henkeni lunastimeksi."
      Iso vasten vastaeli:
    "Ennen luovun tyttärestä
    Kuin sotiorosestani."
      Venäläinen j.n.e.
    Emo rannalle lasekse --
    Lehmiänsä juottamahan --
      Venäläinen j.n.e.
    Sisko rannalle --
    Pesemähän uuttiansa --
      Venäläinen j.n.e.
    Sulho rannalle --
    Pesemähän miekkoansa,
    Ruokkimahan ruostehesta,
    Jotta sorpoisi soassa,
    Sekä liikkuis linnan teitä,
    Narvan teitä narskuttaisi --
    "Ennen luovun miekastani,
    Ennen kuin luovun neiostani."
      Neitonen kutittelevi:
    "Kutti, kutti mun isoni,
    Kutti ehtoinen emoni,
    Kutti siitoinen sisoni!
    Jo mun sulhoni lunasti.
      Isoni sotaoronen
    Sotatielle sortukohon
    Parahan soan aikana!
      Emoni mahikkilehmä
    Suet syököhön kesällä,
    Karhut maalle kaatakohon!
      Siskoni sinervä uutti
    Villoihinsa viipyköhön,
    Vuonnihinsa voipukohon!
      Sulhoni sotainen miekka
    Sotatiellä sorpukohon,
    Vainotiellä voittakohon!"

Merkille pantava on sulhasen, harvoin sedän,[588] ilmestyminen, joka
epäilemättä johtuu Lunastettavan neidon runon vaikutuksesta. Hänen
sotainen miekkansa tässä kappaleessa -- eräässä toisessa on hänellä
merinen laiva[589] -- on tietysti lainattu veljeltä mainitussa
laulussa.

Karjalan kannakselta levisi Lunastettavan neidon runo sekä Savoon että
Suomen Karjalaan. Jo Porthan tunsi kappaleen tätä runoa, kuten
teoksessaan _De poesi fennica_ ilmoittaa.[590] "Toinen runo ylistää
kihlattujen rakkautta, tunteen voimassa vanhempien, sisarusten ja
sukulaisten rakkautta paljoa väkevämpänä. Se esittää kertomuksen
neidosta, jonka -- sittenkun sulhanen jo oli vanhemmilta, monet
lahjukset heille ynnä muille omaisille annettuansa, lupauksen saanut --
Venäläinen oli salaa ryöstänyt ja vienyt veneesen pois kuljettaaksensa.
Kun häntä vanhemmat ja sisarukset olivat kukin vuorollansa
kieltäytyneet lunastamasta samoilla lahjuksilla, joita olivat saaneet
sulhaselta, niin tämä sulhanen, vaikka neito oli häntä alkuansa
ylpeästi kohdellut, ei epäillyt suorittaa sataa ruplaa Venäläiselle ja
sillä lunastaa häntä vankeudesta."

Niinkuin Porthanin selonteosta voi päättää, on Lunastettavan neidon
runo ollut Myödyn neidon runon jatkona. Tämä kappale on kyllä kateissa,
vaan Porthanin lisäyksissä Vhaelin kielioppiin ja Jusleniusen
sanakirjaan sekä erittäin Gananderin sanakirjassa on siitä siksi monta
säettä säilynyt, että sen pääpiirteet voi saada selville, esim.

    Nivan nientä _kiertelövi_.[591]
    Tyttönen _kujerteloopi_
    Venäläisen venehessä.
    Paatissa pahatapaisen.[592]
    Isä rannalle lasexe
    _Kujerrosta_ kuulemahan.
    Isäni sotioroinen
    Sotoannik _sortuohon_.
    -- -- lehmä
    _Rainallehen_ raipuohon
    Lypsyn aikana parasna.
    _Siskoni_ sinevä[593] uuhi
    Vuonillehen voipuohon.

Vielä Gottlundin aikana laulettiin Keski-Savossa Lunastettavan neidon
runoa. Juvalta ja Joroisista hän sai kaksi toisintoa, jotka rinnan
painettakoon (n:ot 107 b ja a). Etupäässä edellisen mukaan, pari säettä
jälkimmäisestä lisäämällä, on Gottlund runon painattanut v. 1821
julkaisemaansa toiseen vihkoon Pieniä runoja Suomen Poijille ratoxi
(n:o VI).

      Venäläinen verikoira
    Soutelevi joutelevi,
    Niemen nientä kiertelevi,
    Ympäri Ylänjokea,
    Kahen puolen karjamaita.
      Neitonen kujerteleksen
    Venäläisen venehessä,
    Paatissa pahatapasen.
      "Lunasta iso minua!"
    -- "Millä mä sinun lunastan?"
    -- "Onhan sulla uusi vene."
    -- "Enpä raaski raukastani,
    Rahan paljon pantuani,
    Tengan tieltä löyttyäni,
    Enemmän luvattuani."
      (Mamma -- musta lehmä.
    Veikko -- punainen ori.
    Sisko -- sininen uuho.
    Sulho -- musta ruuna).

         -- -- --

      Venäläinen vainolainen,
    Iankaiken kiertolainen,
    Venäläinen vainolainen,
    Soutelevi joutelevi,
    Niemen nientä kiertelevi.
      Neitonen kujertelevi
    Venäläisen venehessä,
    Karjalaisen kaitehessa.
    Isopa rannalle lasekse,
    Kujerrosta kuulemahan,
    Vaikutusta vaatimahan.
      "Lunasta iso minua!"
    -- "Millä mä sinun lunastan?"
    -- "Onhan sulla kaksi ruunaa,
    Pane paras pantiks."
    -- "Ennen luovun neiostani,
    Ennen kuin paraasta ruunastani."
      (Äiti -- kaksi lehmää.
    Veikko -- kolme miekkaa.
    Sisko -- kolme ruunua.
    Sulhanen -- kolme laivaa).

_Nevan niemi_ on molemmissa kappaleissa muuttunut _Niemen
niemeksi_,[594] edellisessä sitä paitsi _Ylänjoki_ lienee väännös
_Nevanjoesta_. Jälkimmäisessä kappaleessa on Lunastettavan neidon
laulun vaikutus ilmeinen, omaisten tavarain sekä lukuun että laatuun
nähden.

Sama Lunastettavan neidon runon ja laulun yhteen sulautuminen on
huomattava Suomen Karjalassakin, niin esim. eräässä Suojärven
kappaleessa,[595] jossa Nevanniemi on vaihdettu läheisempään
paikallisnimeen Nehvonniemi Ilamantsin pitäjän Melaselän
kappelissa.[596]

Kaikista sotkeutunein sekamuoto Lunastettavan neidon runoa ja laulua on
vihdoin tavattu Venäjän Karjalassa. Seuraavassa kappaleessa eivät
ainoasti säkeet ole sekaisin, vaan samakin säe on kahdesta aineksesta
yhdistetty, kuten omaisten tavarain määrittely sekä kaksiluvulla että
laatusanalla todistaa.[597]

      Venäläinen veiloo (?)
    Pikku tytär itkee
    Venäläisen venehessä,
    Karjalaisen karpasossa,
    Punaparran purtelossa.
    Katso taattoni matkaa
    Yli meren rantaa.
    "Tule taatto lunastamaan!"
    -- "Millä minä lunastan?"
    -- "On sulla kaksi kultakarva hepoa.
    Pane paras panttiin."
    -- "Ennen luovun tytöstäni."
      (Maammo -- 2 maholehmää.
    Veikko -- 2 sotamiekkaa.
    Sikko -- 2 kultanieklaa.
    Ämmö -- 2 k. kuiria (lusikkaa).
    Musikka -- 2 kullaista ruplaa).

Ei siis ole ihmeteltävä, että Lönnrotinkin molemmat kokoonpanot
Kantelettaressa ovat sekamuodostuksia, joista toinen (III. n:o 26)
tosin enemmän runon, toinen (n:o 27) etupäässä laulun mittaa noudattaa.
Edellinen perustuu pääasiallisesti Gottlundin julkaisuun. Niinkuin
ensimmäisen painoksen toisintosäkeistä näkee, johtuu 5:ssä säkeessä
paikannimi Yläsen niemi Yläjoesta: samoin v. 6 _Kangasnientä <
kangasmaata < karjanmaata_.

Lunastettavan neidon sekä runo että laulu esiintyvät kuitenkin myös
Venäjän Karjalassa toisistaan erillään ynnä muissa yhteyksissä. Laulun
alkusäkeet ovat joskus[598] liittyneet Veneesen pyrkivän neidon runoon
(vrt. Kant. III n:o 28 "Neiti lepetissä")

      Neiti istui klevetissä,
    Itkee ja huokuu,
    Kätösiään katkoo,
    Sormusiaan murtelee.
      Katsoi ylös, katsoi alas:
    Ylähänä päivä paistoi,
    Alahana veno juoksi.
      "Taattoni tulee
    Pitkin meren rantaa;
    Ota taatto venoseen!"
    -- "En ota, enkä tieäkänä.
    Maammos jäleltä tulee,
    Maammos on vene viekkahampi" j.n.e.

Toinen muodostus Veneesen pyrkivän neidon runoa on Lunastettavan neidon
runoon usein sekaantunut ja tämän edelle on sitä paitsi joskus jälleen
liittynyt Myödyn neidon runo, esim.[599]

(Paimenessa käynti -- yrkä -- kodin kuvaus -- kauppahinnan ilmoitus ja
kirous).

      Neitonen kujertelevi
    Sulkkuparran suun eessä,
    Kultaparran parmahilla,
    Venosessa vierahassa,
    Karpasossa Karjalaisen.
    Näki taattonsa vesillä:
    "Tule taatto lunnahille!"
    -- "Enpä joua tyttö raukka;
    Lohi kultainen kutevi
    Kultaisissa kupluskoissa."
      Itse eellehen menevi,
    Näki veikkonsa vesillä,
    Emon lapsen lainehilla:
    "Tules veikko lunnahille!"
    -- "Enpä joua sikko kulta;
    Säynäs kultainen" j.n.e.
    "Tule maammo" -- "Siika" --
    "Tules sikko lunnahille."
    -- "Millä minä lunastan?"
    "On sulla sinervä uuhi
    Sinun pääsi päästimeksi,
    Sinun pääsi keritsimeksi."
      Niin sanoi siitä:
    "Polen poikki uuen purren
    Halki haapasen" j.n.e.

Tämän kappaleen loppuosa: neidon uhkaus potkia vene puhki tavataan
Vienan läänissä myös Vedenkantajan Annin runoon sovitettuna ja on
Lönnrot sen johdosta Kantelettaressa viimeksimainittuun runoon lisännyt
yllä esitetyn sekamuodostuksen Lunastettavan neidon ja Veneesen
pyrkivän neidon runoa (Kant. III. n:o 23).

Olemme vihdoin päässeet Lunastettavan neidon runon vaelluksen päähän.
Se siis ei ole johtunut vastaavasta laulusta, joka Länsi-Suomesta on
levinnyt Itä-Suomeen, Inkerinmaalle ynnä Viroon. Yhtäläisen
skandinavilaisen vaikutuksen alaisena, vaan aivan erikseen Saarenmaalla
se on syntynyt ja pitkin Viron maan rannikkoa vaeltanut Inkerin
puolelle, jossa on uudestaan muodostunut samaa tietä yht'aikaa
kulkeneen Myödyn neidon runon avulla. Jo Länsi-Inkeristä alkaen ja
matkan varrella kautta Karjalan kannaksen Itä-Suomeen ja Venäjän
Karjalaan yhä suuremmassa määrin se on ottanut vastaan vaikutusta
Lunastettavan neidon laulusta, jolla tavoin on kehittynyt puoleksi
runomitallinen ja puoleksi laulumitallinen välimuoto.

Siihen katsoen, että ympäri Suomenlahtea kiertänyt länsisuomalainen
laulu on kohdannut Virosta vaeltaneen runon aivan kielirajalla, ei
Lunastettavan neidon runo suomenkielisessä muodossaan saata olla laulua
sanottavasti vanhempi. Tietysti tämä päätelmä ei ole täysin sitova,
koska ainakin voisi ajatella, että laulu olisi vasta myöhemmin ja joka
paikassa eriksensä vaikuttanut runoon, sitten kun tämä jo oli
suorittanut kulkunsa Inkeristä Venäjän Karjalaan.

Mutta on vielä toinenkin todistus, joka tukee sitä olettamusta,
että runo vasta samaan aikaan kuin laulu eli 1600 luvulla sai
suomenkielisen asunsa. Niinkuin olemme nähneet on runon alkuperäisessä
Saarenmaalaisessa muodostuksessa neidon ryöstäjä kuviteltu
kansallisuudeltaan Venäläiseksi. Siitä voimme tosin ainoasti päättää,
että runo on syntynyt ennen vuotta 1700, jonka jälkeen Viron kansa on
ollut Venäjän vallan alaisena. Vaan Venäläisen yleinen ilmaantuminen
myös Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella ynnä hänen
säännöllinen mainesanansa vainolainen[600] määrää runon suomalaisen
muodostuksen aikaisemmankin rajan, nimittäin vuoden 1600 paikoille,
jota ennen sekä Inkerinmaan että Käkisalmen läänin asukkaat ovat
Venäläisten liitossa pitkin aikoja esiintyneet.



8. Suomen vanha runomitta.


Vanha runomittamme on sekä rakenteeltaan että kaunistuskeinoiltaan
siksi omituinen, eikä ainoastaan nykyisaikaisista, vaan myös
antiikkisista runomitoista eriävä, että se hyvin varhain on herättänyt
oppineitten huomiota. Voipa sanoa, että Porthaniin asti ja vielä hänen
aikanaan suomalaisen runon muodollinen puoli on ollut suuremman
mielenkiinnon esineenä kuin sen sisällys. Porthanin perustavien
tutkimusten jälkeen kesti kuitenkin toista vuosisataa, ennen kuin
Ahlqvistin, Genetzin ja Godenhjelmin kautta vanhan runomittamme lait
tulivat tarkemmin määritellyiksi.

Yhä selvittämättä on vielä kysymys suomalaisen runomuodon alkuperästä
ja ijästä. Yksityiskohtaisia arveluja ei tosin ole puuttunut, mutta
mitään täydellisempää esitystä, joka nojautuisi kansanrunoudellisiin,
musikaalisiin ja kielitieteellisiin tutkimuksiin ei ole edes
yritettykään. Toistaiseksi, koska tätä työtä ei käy aivan ahtaissa
puitteissa suorittaminen, on siis tyydyttävä niiden teiden
viitoittamiseen, joita myöten vastainen tutkimus mahdollisesti voi
päästä perille.

Ettei kysymys ole aivan mutkaton, johtuu siitä, ettei vanhan runomme
kokoonpano ole niin yksinkertainen, kuin miltä se päältä katsoen
näyttää. "On erittäin merkittävä tosiasia", huomauttaa sattuvasti
_Comparetti_,[601] "että suomalaisen runon muoto on yhdistänyt
kätkyessä vielä uinuvan runouden henkeen myöhemmän ijän
tarkkapiirteisen ja vakaantuneen luonteen. Kypsyyden merkkinä on
suomalaisen runon varmasti mitallinen, muuttumattoman lain määräämä
säerakenne; mutta tämä säelaji on sen ainoa, muita se ei ole luonut,
eikä myöskään säejaksoa ryhmittänyt, sitä paitsi se pitää kiinni
alkuperäisimmistä, nykyään jo vanhentuneista kaunistuskeinoista:
alkusoinnusta ja säkeen kerrosta."[602]

Viimeksimainittu: _kerto eli parallelismi_ on suomalaisen runon
ominaisuuksista se, jonka alkuperäisyydestä vähimmin voi olla
epäilystä. Sen aikaansaama "ajatussointu" on vanhempi sekä äänteellisiä
alku- ja loppusointuja että runomittaisia poljentoja. Se milt'ei
yksistään on riittänyt kannattamaan niin korkealentoista runoutta kuin
Heprealaisten Vanhassa Testamentissa. Suomalaisissa itkuvirsissä sen
näemme yhdessä alkusoinnun ja jonkinlaisen loppusoinnun tapaisen kanssa
saavan aikaan voimakasta tunteen väräjämistä. Säännöllisen runomitan
yhteydessä tapaamme kerron myös Mordvalaisilla, ja nimenomaan niiden
kahdeksantavuisessa runomitassa. "Ahlqvistin runousopissaan antaman
esityksen suomalaisesta kerrosta", selittää t:ri H. Paasonen,[603]
"voisi vähäisillä muutoksilla sovittaa mordvalaiseenkin. Huomattavin
eroavaisuus on, että kerto mordvalaisessa runoudessa joskus on
köyhempää." Tuskin siis saattaa olla eri mieliä siitä, että kerto
suomalaisessa runossa on perintö ikivanhoilta ajoilta, jos kohta tämä
kaunistuskeino on siinä kehitetty täydellisyyteen, joka tekee vanhan
yksinkertaiselta näyttävän runomittamme niin perin vaikeaksi jäljitellä
uudemmassa taiderunoudessamme.

Alkusoinnun eli alliteratsioonin suhteen sitä vastoin on kaksi
vastakkaista mielipidettä yhteen törmännyt siinä tunnetussa
kynäsodassa, jota _Aug. Ahlqvist ja Paul Hunfalvy_ 1870 luvulla
kävivät. Edellinen oli sitä mieltä,[604] että alkusointu on voinut
vanhasta skandinaavilaisesta runoudesta "lainana tulla Suomalaisten
omaksi sen vilkkaan ja pitkällisen yhteyden kautta, joka oli
Pohjois-Skandinaavian ja Permian (Bjarmalannin) s.o. Vienan Karjalan
välillä". Tullessaan Vienan meren seutuihin oli Suomalaisilla
ainoasti suorasanaisia taikka korkeintaan resitatiivin kaltaisia
runomuodollisesti säännöttömiä loitsuja, joiden kaunistuksena saattoi
olla yksinään kerto. "Vasta Skandinaavilaisten kanssa kauemmin yhteyttä
pidettyään tulivat he tuntemaan näiden runolauluin loihtemisen, se
viehätti heitä ja he rupesivat sitä kielellänsä mukailemaan. Tämä
onnistui heille niin erinomaisen hyvin, että siitä syntyi ja kasvoi se
ulosammentamatoin lähde laulua, joka sitten meidän runonamme löydettiin
Karjalasta. Ja näin joutui alkusoinnunkin käyttäminen skandinaavilaisen
runouden alalta suomalaisen laulun parhaaksi puvunkaunistimeksi."
Eräänä todisteena hän mainitsee alkusoinnullisen laulun nimen runo,
joka on skandinaavilainen lainasana. "Päätukena tälle olettamukselle on
kuitenkin se seikka, ettei alkusointua, enemmän kuin runomuodollisesti
säännöllistä lauluakaan, löydy kellään meidän heimokansoistamme."

Unkarilainen Hunfalvy[605] taas piti alkusointua, yhtä hyvin kuin
kertoakin, "ugrilais-suomalaisen runouden" omituisuutena; "sillä
näemme, että samaa omituisuutta tavataan myöskin Voguleilla ja että se
on ollut Magyareillakin, päättääksemme sen säilyneistä jäljistä. -- --
Mutta se ei ole tainnut tullakaan siihen germaanilaisesta runoudesta,
kosk'ei tässä ole mitään kertoa. Vaan se seikka, että runo-sana on
otettu lainaksi, todistaa yhtä vähän, kuin latinainen sana 'värsy',
joka on tullut kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, ei sen vuoksi, että
eurooppalaiset kansat vasta silloin olisivat ruvenneet runoutta
viljelemään, kun tulivat tuntemaan latinan kieltä, vaan sen tähden että
sovittivat latinaistakin sanaa siihen runouteen, jota harjoittivat."

Alkusoinnun omaperäisyyttä suomalaisessa runossa puolustaa myös
Comparetti viitaten V. Radloff'in tutkimuksiin Altain Tatarien
runomuodoista.[606] Näillä niinkuin useilla muillakin Aasian
turkkilaiskansoilla on runonkaunistuksena, paitsi kertoa, erityisesti
kehittynyt alkusointu; samoin vielä Mongooleilla maisteri G. J.
Ramstedtin suullisen tiedonannon mukaan.

Ettei suomalaisen runon alkusointu voi olla johtunut
skandinaavilaisesta, osoittaa jo niiden erilainen käytäntö.
Jälkimmäisessä se ulottuu yli kahden säkeen, kuten myös Ahlqvist
huomauttaa:[607] "kahdessa runosäkeessä on kolme sanaa, jotka alkavat
samalla puustavilla, joista kolmesta sanasta kaksi pitää olla
edellisessä säkeessä ja kolmas jälkimmäisen säkeen alussa." Vaan vaikka
voisikin ajatella, että Suomalaiset olisivat sen "oman mielensä ja
kielensä mukaan muodostaneet", niin tekee lainan olettamisen
mahdottomaksi se oleellinen eroitus, joka on skandinaavilaisen ja
suomalaisen runomitan välillä. Edellisessä on ainoasti korollisten
iskutavujen luku määrätty, vaan korotonten määräämätön, jota vastoin
jälkimmäinen on syllaabinen s.o. tarkalleen tavuja lukeva sekä lisäksi
vielä laajuudesta lukua pitävä.

Ratkaiseva tässä suhteessa on Paasosen lausunto Mordvalaisten
runoudesta:[608] "Ei mielestäni sitäkään voi kieltää, että mordvalaisen
runon kaunistimena käytetään alkusointua, joka Venäläisille on miltei
aivan vieras. Se ei tosin ole likimainkaan niin yleinen ja säännöllinen
kuin suomalaisessa runossa." Siinäkin suhteessa hän huomauttaa
mordvalaisen runon esiintyvän vähemmin kehittyneenä, että alkusointu
yleensä rajoittuu sanaa alkavaan kerakkeesen, jota vastoin se
suomalaisessa useimmiten ulottuu seuraavaan ääntiöön. Mutta pääasia on,
että Mordvalaisilla samoin kuin Suomalaisilla alkusointu esiintyy ei
yksistään kerron, vaan myös säännöllisen runomitan yhteydessä;
mainituissa Mordvalaisten kahdeksantavuisissa säkeissä on sointusanoja
tavallisesti kaksi, välistä kolme, aivan niinkuin suomessakin.

Siihen, että alkusointu on juuri suomalaisessa runossa niin hyvin
säilynyt ja kauniisti kehittynyt, lienee etupäässä vaikuttanut koron
säännöllinen esiintyminen ensi tavulla suomenkielessä, toiseksi myös
sanaa alkavien kerakkeiden (erittäin umpi- ja suhuäänteiden)
harvalukuisuus.[609]

Sekä säkeenkerto että alkusointu ovat siis varmasti ikivanhoja
kaunistuskeinoja suomensukuisten kansojen runoudessa. Vaan miten on
itse runomitan laita?

Paasonen on suomalaiseen runosäkeesen verrannut Mordvalaisten
kahdeksantavuista säettä, tosin myöntäen että tämä löytyy myös toisilla
erisukuisilla kansoilla, "yksinpä Venäläisilläkin, joilta se, samoin
kuin moni muu metri olisi saattanut tulla Mordvalaisille".[610]
Se mikä suomalaisesta säkeestä mordvalaisen eroittaa, on tämän
jälkimmäisen puhtaasti syllaabinen (tavuja lukeva) luonne; siinä "ei
laajuus- eikä liioin korkosuhteillakaan ole merkitystä". Mutta Paasonen
selittää eroituksen osaksi sillä, että "vokaaleilla ei nykyisessä
mordvankielessä varsinaisesti olekaan kuin yksi (lyhyt) pituusaste",
osaksi huomauttamalla, "ettei suomalainenkaan runo suinkaan aina ole
ankarasti säännönmukainen -- --. Ja Virolaisten runoja tarkastaessamme
kohtaamme paljonkin tämmöisiä 'epäsäännöllisiä' säkeitä. Tuskinpa sen
vuoksi erehtynee, jos tämän nojalla päättää, että suomalaisen runon
säännönmukaisuus, mikäli sitä todella on olemassa, on myöhemmän
kehityksen tuote, että mordvalaisen runon kahdeksantavuinen, puhtaasti
syllaabinen säe on suomalaisen säkeen alkumuoto."

Löytyy vielä yksi lukuunotettava seikka, joka vaikeuttaa suomalaisen
runosäkeen yhdistämistä mordvalaiseen. H. Paasosen hyväntahtoisen
välityksen kautta on opettaja N. Suvorovilta Kazanista saatu viisi
mordvalaista sävelmää, joista kaksi 8-tavuisiin säkeihin. Näistä ovat
Ilmari Krohnin selityksen mukaan toiset kolme pentatoonisia s.o. siihen
ikivanhaan puoliaskeloita tuntemattomaan viisisävelikköön kuuluvia,
joka on kiinalaisen musiikin omituisuus ja joka aivan viime aikoina on
keksitty Mongooleilla sekä suomensukuisilla Tsheremisseillä ja
Votjakeilla. Mutta juuri mainittuihin kahteen 8-tavuiseen säestöön
sovitetut sävelmät ovat diatoonisia s.o. siihen seitsensävelikköön
kuuluvia, joka viittaa kristillisen resitatiivin vaikutukseen. Samoin
ovat Suomalaisten ja Virolaisten vanhat runosävelmät kauttaaltaan
diatoonisia ja siis myöhempisyntyisiä. Tosin voi vähälukuisten
mordvalaisten ainesten todistusta pitää satunnaisena; myöskin voi
ajatella suomalaisen runon sävelmän aikain kuluessa vaihtuneen,
niinkuin todella muutamin paikoin uudemmalla ajalla on sille sovitettu
hyvinkin "moderni" sävelmä. Vaan kaikissa tapauksissa on mordvalaisen
ja suomalaisen runon suhde valmis ratkaistavaksi vasta silloin, kun
ensiksi on edes suomalaisen ja virolaisen runon suhde selville saatu.

Tärkeintä olisi tutkia, missä määrin Kalevalan runomitan säännöt
kansanlaulussakin eri runoalueilla pitävät paikkansa. Niinkuin
tiedämme, ovat runomitat vanhoissa klassillisissa kielissä kokonaan
laajuudelle rakennetut, jota vastoin ne useimmissa uusissa kielissä
pääasiallisesti korolle perustuvat. Runomittaa, jonka perustuksena
olisi sekä laajuus että korko, on mahdoton missään kielessä tarkoin
noudattaa; on pakko polkea joko kokonaan jompikumpi taikka osittain
kumpaistakin. Viimeksi mainittua menettelyä on vanha runomittamme
omalla tavallaan yrittänyt. Laajuuteen nähden se määrää, ettei (paitsi
ensi jalassa, josta edempänä) pitkää tavua saa milloinkaan käyttää
lyhyen asemesta runojalan laskussa,[611] ja että lyhyttä tavua saa
nousussa pitkän asemesta käyttää ainoasti silloin, kun sillä ei ole
pääkorkoa. Tämä näennäisesti omituinen poikkeus, joka vaatii, että on
rikottava myöskin korkoa vastaan, jos kerran laajuuden perustuksesta
luovutaan, on vanhan runomittamme kaikista hienoin piirre. Sillä
laulaessa loukkaa verrattomasti vähemmän korottoman tavun venyttäminen
kuin pääkorollisen, esim.

    Mieleni minun tekevi.

    Mieleni minunkin teki.

Koron vaikutus on, paitsi mainitussa suhteessa, vielä siinäkin
huomattava, että keskiarvoinen tavu pääkorollisena on täysin pitkän
arvoinen, vaan ilman pääkorkoa lyhyen veroinen. Sivukorolla ei ole
runomitallista merkitystä.

Että Savon sekä Suomen ja Venäjän Karjalan ynnä Inkerin runous on
näille perusteille rakennettu, on silminnähtävä. Poikkeukset, milloin
ne eivät johdu satunnaisesta huolimattomuudesta, ovat helposti
selitettävissä murteiden myöhemmästä kehityksestä, joka usein käy ilmi,
jos saman runon lausumis- ja laulutapaa toisiinsa vertaa. Että
länsisuomenkin runous on aikoinaan aivan samoja lakeja noudattanut,
osoitettiin edellä (I. s. 103).

Kysymys on vaan siitä, missä määrin nämät lait ovat yhteiset myös
virolaiselle runoudelle. Siihen on vastaus Viron eri runoalueilta hyvin
erilainen. Varsinais-Virosta, jota esim. _M. Wesken_ julkaisemat Eesti
rahvalaulud edustavat, on se täydesti myöntävä.[612] Siellä käytetään
lyhyttä pääkorollista tavua hyvin harvoin nousussa, paitsi jos seuraava
tavu alkaa k:lla, t:llä tai p:llä, esim.

    Ära kuule _kuke_ healta.
    Alla _lepiku_ levada.

    Kui'p see meesi mind ei _võta_,
    Mind ei _võta_, teist' ei _jäta_.

Vaan viimeksi mainituissa tapauksissa on tavu ainoasti näennäisesti
lyhyt, koska k, t, p lausutaan puolipitkinä ja niinmuodoin sulkevat
edelläkäyvän tavun.[613] Etelä-Virossa sitä vastoin niinkuin
_J. Hurtin_ toimittama Vana Kannel I-II osoittaa, on sekä Võrunmaalla
että Viljanninmaalla pääkorollisenkin lyhyen tavun käyttäminen nousussa
hyvin yleistä, jota vastoin pitkän tai keskiarvoisen pääkorollisen
tavun esiintyminen laskussa on verrattain harvinainen ilmiö.

Edustaako etelävirolainen runo myöhempää, taantunutta vai vähemmän
kehittynyttä alkuperäisempää kantaa? Vastauksen voisi mahdollisesti
antaa virolaisissa ja suomalaisissa runosävelmissä ilmaantuva erilainen
kehitysaste. Edellisessä näet ovat usein kaikki kahdeksan tahtia
yhdenarvoisia, jälkimmäisessä taas yleensä venytetään kahta viimeistä
tavua, esim.[614]

    Kui mi-na ha-kan lau-la-mai-e, Lau-la-mai-e, las-ke-mai-e.
    O-tet-tiin mi-nus-ta ou-to, Var-sin vir-hi vis-kat-ti-hin.

Suomalaisessa säkeessä taas on pääpaino nähtävästi toisella ja erittäin
neljännellä jalalla, joten ensimmäinen jalka jää ikäänkuin alkutahdiksi
ulkopuolelle varsinaista poljentoa. Tämä seikka selittänee, miksi
ensimmäisessä jalassa ei laajuus- eikä korkosuhteista eikä edes tavujen
luvusta tarvitse tarkkaa huolta pitää.

Mutta voidaksemme sävelmän nojalla tehdä päätöksiä
runomitan kehityksestä, täytyisi ensin ottaa selko siitä, onko
Varsinais-Virolaisilla, joiden runomitta on täydelleen suomen
kaltainen, myös runosävelmä mainitusta virolaisesta eriävä.[615]
Toiseksi on huomioon otettava, että Inkeriläisillä on runosävelmiä,
joissa viimeisten tavujen asemesta ensimmäinen on venytetty.[616]

Vielä vaikeampi on ratkaista kysymys, missä ja milloin
suomalais-virolainen runomitta on syntynyt. Sitä varten olisi tietysti
tutkittava muidenkin yhteissuomalaisten runouden jätteitä, vaikka
todennäköistä on, että ne liittyvät siihen virolaiseen ja suomalaiseen
runouteen, joka on itsekutakin maantieteellisesti lähinnä.
Vatjalaisilla on enimmäkseen semmoisia runoja, joita niiltä muutenkin,
jos olisivat Inkerikkoja, sillä paikkakunnalla odottaisi. Vepsäläisten
runoissa taas voi osoittaa mitä läheisintä yhteyttä niiden kanssa,
joita lauletaan Aunuksessa Salmin kihlakunnan rajalla.[617]

Tähän asti ei ole voitu osoittaa ainoatakaan runoa, joka olisi
länsisuomelle ja virolle yhteinen muuten kuin joko keskinäisen
jommankumman puolisen taikka kolmanteen yhteiseen lähteesen viittaavan
lainan kautta. Sisällykseen perustuvien historiallisten määräysten
kautta ei ole myöskään päästy varmuudella taemmaksi 1300 lukua. Tosin
löytyy suomalaisia runoja, joiden aihe voi olla pakanallinen. Vaan
koska tiedämme pakanuuden vielä 1500-luvulla täydessä voimassa
rehoittaneen Inkerinmaalla ja Karjalassa, on erinomaisen vaikeaa
pakanallisen aineksen johdosta päättää, onko sen sisällyksinen runo
juuri pimeimpänä aikana vai vasta kristinuskon puolihämärässä
muodostunut.

Jonkunlaisen ajanmääräyksen saattaa myös kielentutkimus antaa runomitan
syntyyn nähden. Varmana voi pitää että virolais-suomalaisen runouden
syntyessä ei viron- eikä suomenkielessä ollut tapahtunut kahden ääntiön
supistusta edempänä ensi tavuuta kerakkeen kadon johdosta, vielä
vähemmän siten muodostuneen pitkän ääntiön lyhennystä. Myöskin virolle
ja länsisuomelle ominainen keski- ja loppuheitto ovat runokielelle
kuulumattomia. Kysymyksen alaista vaan on, voivatko mainitut
kielelliset todisteet millään varmuudella viedä meitä kauemmaksi
taaksepäin kuin 1200-luvulle.

Että virolaiset-suomalaiset sävelmät ilmaisevat kristillisen musiikin
vaikutusta, on edellä huomautettu. Kuitenkin saattaa ajatella tämän
vaikutuksen alkaneen jo ennen kristinuskon maahan tuontia.

Mutta vaikka runojen sisällyksen, kielen ja sävelmän kannalta ei
voisikaan varmuudella päästä aikaan, jolloin ei kahden vieraan vallan
alaisuus vielä eroittanut toisistaan Virolaisia ja Suomalaisia, jää
kuitenkin näille yhteisen runomitan oma todistus jäljelle. Juuri
runojen eriaineisuus Virossa ja Länsi-Suomessa viittaa siihen, että
runomitta on nykyisiä runoaineksia vanhempi. Kysymys voi vaan olla
siitä, onko se syntynyt aikana, jolloin oli suoranaista yhteyttä
Viron ja Länsi-Suomen välillä, vai sitäkin aikaisemmin, kun ei
Suomenlahtikaan vielä heimokansoja toisistaan eroittanut.

Suomalais-virolainen runomitta on yksi ja ainokainen, niinkuin
Comparetti oikein on huomauttanut. Sitä tosin voi pitää vanhan
runoutemme alkuperäisyyden ja köyhyyden merkkinä.[618] Mutta se on
samalla ollut välttämättömänä edellytyksenä tämän runouden
erinomaiselle kehitykselle ja verrattomalle runsaudelle.

Juuri se seikka että kaikilla kansanrunoutemme lajeilla: epillisillä,
lyyrillisillä ja loitsurunoilla, vieläpä sananlaskuilla ja
arvoituksilla, on ollut yksi ja sama runomitta, on antanut esteettömän
tilaisuuden runolaulajille muodostamaan yhtä runoa toisesta lainatuilla
lisäpiirteillä, luomaan eri aineksista aivan uusia runoja sekä
liittämään eri runoja yhtenäisiksi runojaksoiksi. Vaihtelevillakin
runomitoilla olisivat Suomen kansan runot kyllä aina aiheuttaneet
Kantelettaren tapaisen helmivyön, vaan kokoonpanematta niistä olisi
ijäksi päiväksi jäänyt se kokonaiskuvaelma Suomen kansan elämästä,
jonka yhtäjaksoisella vanhalla runomitallamme meille tarjoaa Kalevala.



VIITESELITYKSET:


[1] Fol. 5. ss. 22-31, aikaisempi ensimmäistä Kantelettaren
käsikirjoitusta.

[2] Vrt. A.R. Niemi: Vanhan Kalevalan epilliset ainekset n:o 266,
Tutkimus Sakari Topelius vanhemman runonkeräyksistä s. 51 ja A.J.
Sjögrenin kansanrunokokoelma n:o 421.

[3] VKEA. n:o 272, 271.

[4] Se Tapanin virren laitos, jonka Lönnrot painatti Mehiläiseen (1837
Jouluk.), on tämän ja Kantelettaren ensimmäisen käsikirjoituksen
välinen muodostus.

[5] Cajan, n:o 46.

[6] Niemi, VKEA. n:o 267.

[7] Castrén, A. I. n:o 3.

[8] Suomen keskiaikaisesta runoudesta l. Luojan virsi (Virittäjä II.
s. 60).

[9] Kts. Geijer och Afzelius, ny uppl. n:o 91, II. s. 353; Grundtvig,
n:o 96, II. s. 518, III. s. 880; Child, n:o 22, I. s. 233, vrt. n:o 55,
II. s. 7.

[10] Cursor Mundi vv. 15961-98 (Child, I. s. 240).

[11] Stephens, Ett fornsvenskt legendarium I. s. 170.

[12] Tästä niinkuin seuraavasta kts. Grundtvigin ja Childin kokoomia
tietoja.

[13] Haupt und Schmaler, I. n:o 289.

[14] Kts. W. Söderhjelm, Kirjoituksia ja tutkielmia (myös Valvoja 1898
s. 655.)

[15] Child, I. s. 236, French O.

[16] Vincentius Bellovacensis, Speculum historiale XXV. c. 64
(Grundtvig, II. s. 523).

[17] Raimbert de Paris, La chevalerie Ogier de Danemarche, vv. 11606-27
(Grundtvig, III. s. 885; Borenius, Virittäjä II. s. 80).

[18] Child, n:o 55.

[19] Child, n:o 22.

[20] Child, I. s. 240-1.

[21] II. s. 520 Muist.

[22] V.U. Hammershaimb, Færøsk anthologi I. s. 39.

[23] Grundtvig, III. s. 881.

[24] Sam. s. 882.

[25] Sam. s. 883 Muist.

[26] Sam. II. s. 525.

[27] Geijer-Afzelius n:o 91. 1-2.

[28] Toisin: "Auta Jumala ja pyhä Tapani!"

[29] Geijer-Afzelius, II. s. 357, 361.

[30] Grundtvig, III. s. 883.

[31] Sam. H. s. 524.

[32] Sam. s. 521.

[33] Niemi, Sjögren n:o 440, Lönnrot A. II. 6. n:o 104 ja 8. n:o 17.

[34] Liljeblad, kk. s. 8.

[35] Eero Salmelainen, Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä
menoista, Suomi 1852. s. 135.

[36] Grundtvig, II. s. 521. Muist.; Reinholm, MMY:n kok. 69. s. 153.

[37] Bidrag till Finlands kännedom i ethnographiskt hänseende, Suomi
1847, s. 122; vrt, Nyland IV. s. 48.

[38] Anteckningar om Korpo och Houtskärs socknar s. 39-41 (Suomen
Tiedeseuran Bidrag'eissa XXVIII).

[39] Suomen MMY:n Aikak. III. s. 127.

[40] Sjögren, Gesammelte Schriften I. s. 555-6.

[41] S. 200. Siinä myös löytyvät edellä mainitut sekä pari lähinnä
seuraavaa tietoa,

[42] Uusi Suometar, 1878, n:o 19.

[43] Tuomala, n:o 137.

[44] Reinholm, MMY:n kok. 70. ss. 413, 420, 414-5, 423-4, 360.

[45] Helsingfors Tidningar 1829 n:o 44.

[46] Laulaja oli 60 vuotias torppari J. Hepola

[47] = vedestä.

[48] Tämä säe kerrotaan.

[49] = kesi.

[50] Kiitossanat oluen juotua.

[51] Ynnä muuan ruokoton sukkeluus.

[52] Reinholm, MMY:n kok. 70. s. 408, Karinaisten kappelista.

[53] 1. Niemi (Topelius s. 48) osoittaa, ettei se ole Savosta. -- 2.
Lönnrot, S. n:o 154, Tottijärveltä (kts. Helsingfors Tidningar 1829 n:o
44). -- 3. Paldani, n:o 114. -- 4-6. Reinh. kok. 70. ss. 425, 417 ja
456. -- 7. Mikkola. n:o 6.

[54] Kiitossanat joko seuraavat kehoitusta menemään kellariin (467) tai
käyvät sen edellä (235).

[55] Virittäjä II. s. 67.

[56] K. Krohn, Satuluettelo IV. 7.

[57] Brandt, n:o 247 Laihialta.

[58] Lilius, n:o 19 Saarijärveltä.

[59] Jalkanen, n:o 27 Rautalammilta; vrt. Niemi, Topelius s. 44,
tietymättömästä paikasta.

[60] Esim. Vaasan lyseen Koe-seura V. n:o 18 Vetelistä; Rautell, n:o
128 Vihannista; Gottlund, n:o 488 Ruotsin Savolaisilta; Polén, n:o 62
Suomen Karjalasta.

[61] Europaeus G. n:o 669.

[62] Kemppi, n:o 172.

[63] Castrén, A. I. n:o 7 Kuhmoniemeltä; Lönnrot, E. n:o 531 Arvidsson,
C. VI. H. ja Gottlund, n:o 785.

[64] K. n:o 15.

[65] Niemi, VKEA. n:o 267.

[66] Kts. Kanteletar, 3 painos, III. n:o 37 (vrt. 1 pain. III. n:o 14
"Anterun surma").

[67] Täytetty: pahan ja päälle kirjoitettu: kiivahan.

[68] Niemi, VKEA n:o 131 vv. 249-255.

[69] Lönnrot, A. II. 9. n:o 49; vrt. Borenius, 1. n:o 53,
Jyväälahdelta.

[70] A = Porkka 1. n:o 245; B = sam. n:o 244; C -- Groundstroem n:o 3.
Vrt. Europaeus, III. 3. n:o 135 ja Alava, 1891, n:o 1284.

[71] Länkelä, IV. n:o 14; vrt. Gottlund, n:o 371 Sulkavalta Savosta ja
Europaeus, K. n:o 253 Venäjän-Karjalasta. Myös Riiden sanoissa tavataan
tämä selitys, miksi vesi, jolla riisi ristittiin, ei ollut puhdasta
(esim. Topelius IV. s. 11 ja Niemi, Sjögren n:o 393).

[72] Virittäjä II. s. 65.

[73] Alava, 1891, n:o 898.

[74] Porkka, III. n:o 237.

[75] Länkelä, IX. n:o 39; lyhyemmin n:o 33.

[76] Sulkumerkit käsikirjoituksessa viittaavat, että niiden välinen
kappale on eri toisintoa.

[77] Gronndstroem, n:o 178 Matautiosta.

[78] Esim. Länkelä, IX. n:o 2; vrt. Kantelettaren 3 painosta n:o 112,
jossa tätä piirrettä kuitenkaan ei ole käytetty.

[79] Ruotsalainen, n:o 353; myös Porkka, II. n:o 503 Soikkolan ja
Narvusin välisestä Joenperän seurakunnasta.

[80] Vore Folkeviser fra Middelalderen s. 91-2.

[81] Porkka, I. n:o 245, Hevaan Lenttisistä.

[82] Virittäjä II. s. 77.

[83] Valvoja 1891. s. 77-8.

[84] Kts. Child, n:o 54, II. s. 1.

[85] Stephens, s. 71; vrt. myös P.O. Bäckström, Svenska folkböcker II.
s. 176.

[86] Child, n:o 54 A.

[87] Porkka, I. n:o 244-5 ja Alava 1891, n:o 1284.

[88] Alava, 1891, n:o 1501.

[89] Porkka, I. n:o 244.

[90] Sam. I. n:o 246.

[91] Alava, 1891, n:o 821.

[92] Kts. Kanteletar, 3:s painos III. n:o 105.

[93] Porkka, I. n:o 269 Medussista.

[94] Europaeus, III. 2. n:o 280 Nuolijoen-Liissilän väliltä ja n:o 39
Järvisaaresta.

[95] Porkka, I. n:o 448 Hevaan puolelta ja Europaeus III. 2. n:o 289
idempää; Groundstroem, n:o 176 ja Länkelä, IV. n:o 8.

[96] Länkelä, IV. n:o 8.

[97] Stråhlman, Sl. n:o 73.

[98] Esim. Saxbäck n:o 406; Ahlqvist, A. n:o 131, 378, 472, 528.

[99] Runon toisinnoista, vaikkei niiden luettelo ole täydellinen,
mainittakoon seuraavat vaihtelut. _Mansikka ja puola_: Neovius, n:o 518
ja 712 Sakkulasta; Ahlqvist A. n:o 563, Slöör VI. n:o 41, Pajula n:o
331 Pohjois-Inkeristä; Porkka I. n:o 129 ja 341 Hevaan puolelta; Alava
1892, n:o 503 Soikkolasta. _Hillukka_ kolmantena Saxbäck n:o 14
Vuoleelta. _Lillukka, puola ja vaapukka_: Neovius n:o 572 Sakkulasta.
_Mustikka_ (tule poika), _mansikka_ (neito) ja _vaapukka_ (ämmä):
Väkiparta n:o 60 Räisälästä. _Mansikka yksin_: Ch. Europaeus n:o 193
Jaakkimasta; Ahlqvist A. n:o 229 Pyhäjärveltä; Pajula n:o 422
Toksovasta; Europaeus J. n:o 403 Venjoelta; samoin Stråhlman, Sl. n:o
54 (M. miehelle h. t. neitiä o.). Läntisimmässä Inkerissä on runolla
tavallisesti virolaisperäinen johdanto: _Vironmaat lylyjä täynnä, lylyt
täynnä mättähiä_, joka säkeellä: _mättäät täynnä mansikoita_ liittyy
joko säepariin: Mansikka -- Puola -- (Porkka II. n:o 494 ja
Ruotsalainen n:o 187) taikka suoraan säkeesen: Tule neito -- (Porkka
II. n:o 495 ja Ruotsalainen n:o 314). Kumpaisessakin tapauksessa on
mansikalla pääpaino. Narvusin puoliset muunnokset: _etanan_ sijalla
ilmestyvä _tikka_, ja toisinaan myös _madon_ sijalla _musta lintu_
(Ruotsalainen n:o 314), viittaavat siihen, että tämäkin runo on
Varsinais-Inkerissä idästä länteen kulkenut ja siis Suomen puolelta
Karjalan kannaksen kautta sinne saapunut.

[100] Massinen, n:o 40.

[101] Sirelius, n:o 120; samoin Europaeus, G. n:o 393, jossa pirtin
pyyhkijänä on: "Yön tytti hämärän neito, Himpi neito hienokkainen."

[102] Europaeus, G. n:o 353; vrt. Basilier n:o 99.

[103] Basilier n:o 81; vrt. Borenius, I. n:o 8 Veskelyksestä, jossa
kolme mansikkaa tulee vastaan.

[104] Basilier, n:o 83.

[105] Mahdollisesti myös on molempiin kohtiin jokin Mehiläisen voiteen
hakua kuvaava loitsu vaikuttanut (esim. Länkelä, IV. n:o 16).

[106] Europaeus, G. n:o 570.

[107] Ahlqvist, n:o 260 Hoilolasta Korpiseliltä; vrt. Krohn, n:o 5131
Impilahdelta.

[108] Kts. Basilier, n:o 67; Krohn, n:o 6003.

[109] Europaeus, G. n:o 615.

[110] Krohn, n:o 7611; vrt. Europaeus, H. n:o 90.

[111] Rosenplänter, VII. s. 45, vielä täydellisemmin toinen uudempi
kappale, jonka osoite on muistiinpanosta unohtunut: -- _kana lihada,
kukk oli kana -- lehmä lihada, härg_ --. Myös muutamassa Martin päivän
laulussa (H. III. 25. s. 21 Helmestä Viljanninmaalta) esiintyy sama
ajatus, vaikka toisella vivahduksella: _Märt ei taha sia liha, kunt oli
emist koogutenn; lehmä -- lamba -- kana --. Märt tahab selget porsa
liha -- kirju kukke -- suure sonni liha_.

[112] Basilier, n:o 72 ja Krohn, n:o 5968; vrt. myös Basilier n:o 83 ja
Europaeus, H. n:o 107, joissa neito on nimetön, sekä Härkönen n:o 286,
jossa Neitsyt Maaria ilmoittaa enkelille syöneensä unissa kolme marjaa.

[113] Europaeus, G. n:o 49 ja K. n:o 11. Täydellisempi on Krohn n:o
6401 Himolassa kerrottu, mutta Repolassa kuulluksi ilmoitettu, joka
antoi aihetta uuteen keräykseen.

[114] N:o 111 ja 197; kts ed. vihko s. 45.

[115] N:o 149, 179.

[116] N:o 95; vrt. 121.

[117] N:o 197. Sisar on erehdyksestä pantu vastaamaan samoin kuin ämmä.

[118] Kts. Toisintoja Kantelettaren ensi painoksessa (III. s. 268) ja
käsik. Lönnrot, R. n:o 610.

[119] Karttunen, n:o 111; vrt. Kant. III. s. 266.

[120] Myös alkuperäisempi mainesana punaposki tavataan näiden
rinnalla Kantelettaressa (v. 14), vaan ei tämän alkuperäisessä
käsikirjoituksessa, eikä Neitsyt Maarian virren toisinnoissa muualla
kuin mainitussa uudemmassa Pälkjärveläisessä kirjaanpanossa; joten se
lienee Lönnrotin tuosta lyyrillisestä pikkurunosta lisäämä.

[121] Cajan, n:o 45.

[122] Niemi, Sjögren n:o 421.

[123] Berner, n:o 59, Miihkali Arhippaiselta Latvajärveltä; vrt. Niemi,
VKEA. n:o 273 ja Vanha Kalevala 32: 65-75.

[124] Esim. Niemi, VKEA. n:o 190 ja 250.

[125] R. n:o 580; vrt. Karjalainen n:o 36.

[126] Tämä ajatus näkyy jo olleen Gottlundilla, joka omistamansa Vanhan
Kalevalan kappaleen reunaan sivulle 225 on kirjoittanut: _Adam och Eva,
junfru Maria_.

[127] Porkka, I. n:o 248.

[128] Europaeus, III. 3. n:o 135.

[129] Alava, 1891, n:o 898.

[130] Groundstroem, n:o 250 a.

[131] Länkelä, IX. n:o 1 b.

[132] Viimeinen säepari esiintyy yksin Narvusin puolella irtanaisena
muistelmana (Alava, 1891, n:o 13), johon liittyy huomautus: "ennen
laulettiin tässä niitä virsiä"; vaan edellisen Lapsenetsinnän katkelman
(n:o 12) samoin kuin seuraavan runon (n:o 14) laulaja on merkitty
olleen kotoisin Soikkolasta.

[133] Esim. Europaeus, III. 3. n:o 135: _Vasta kultainen käessä,
Hopeainen kainalossa_.

[134] Krohn, n:o 5968; vrt, Basilier, n:o 83.

[135] Europaeus, H n:o 107.

[136] Sam. n:o 155.

[137] Nimityksessä _ruma Ruotsi_, jollei se ole väännös Ilomantsissa
tavattavaa Piispa Henrikin virteen viittaavaa Ruoan-Ruotsia (kts. I. s.
136), voisi mahdollisesti piillä vähäinen jälki Tapanin virrestä.
Vienan läänin Latvajärven toisinnossa mainitaan Ruotus nimenomaan
rumaksi ja Suomen puolella kosijana esiintyvälle Ruotusten kuninkaalle
Katrina vastaa: "Rumapa sinä itsekin, poikasi sitä rumempi."
(Arvidsson, O. VI. H).

[138] Karttunen, n:o 95.

[139] Karttunen, n:o 111. "Puut punaiset" j.n.e. kuulunee alkuansa
kuvaukseen Ihmemaasta.

[140] Cajan, n:o 45.

[141] Europaeus, G. n:o 49.

[142] Lönnrot, A. II. 9. n:o 49. Sama piirre tavataan kerran myös
Pohjois-Aunuksessa, ilman Marjatan nimeä (Krohn, n:o 6401).

[143] Esim. Europaeus, H. n:o 61.

[144] Castrén, XI. b. n:o 13.

[145] Toisin: _Panuisille parmahille_ (Europaeus, K. n:o 11 Repolasta).

[146] Borenius, I. n:o 103.

[147] Kts. selitystä stereotypeeratun Kalevalan Nimien luettelossa.

[148] Niemi, VKEA. n:o 273.

[149] Sam. n:o 272.

[150] Muutaman säkeen (vv. 128-9) on Lönnrot vielä lisännyt
länsisuomalaisesta Tapanin virrestä.

[151] Niemi, VKEA. n:o 113. Tosin siinäkin harvinainen piirre.

[152] Karttunen, n:o 95 ja Niemi, VKEA. n:o 273.

[153] N:o 163; vrt. myös Castrén, XI b. n:o 147.

[154] Tämä mainesana nimenomaan: Europaeus, G. n:o 49 Repolasta.

[155] Lönnrot, E. n:o 580.

[156] Europaeus, K. n:o 11.

[157] Karttunen, n:o 121.

[158] Vrt. myös Suojärvellä: "peltojen perätse" ynnä: paikoille
papittomille, missä kuuset, pajut ja kivet.

[159] Karttunen, n:o 95 ja 121.

[160] Paitsi mainittua Topeliusen kirjaanpanoa kts. Karjalainen, n:o
36, jossa Maaria kolmasti turhaan rukoilee äitiään.

[161] Ruotsiksi: Bäckström, II. s. 170-1.

[162] Virittäjä, II. s. 78-9.

[163] J.H. Schmitz, Sitten und Sagen etc. des Eifler Volkes s. 119.

[164] L. Erck und Fr. M. Böhme, Deutscher Liederhort, n:o 1950, III. s.
655; vrt. n:o 1943, 1951 ynnä 1194-5..

[165] Grundtvig, III. s. 889.

[166] Cajan, n:o 45; vrt. Castrén, XI b. n:o 147 tois. Hyvä härkä
höyräytä. Tästä ynnä edempänä mainittavasta Saunanhaku-virren ja
Lapsenetsintä-virren välisestä liitteestä, jossa kerrotaan hevosen
peittäneen lapsen heiniin, vaan sian syytäneen heinät päältä pois, on
Lönnrot muodostanut kuvauksen härän ja sian huolenpidosta tallissa (vv.
244-7).

[167] Vrt. myös eräässä Lapsensynnytysloitsussa (Gottlund, n:o 370)
säkeitä: _Höyrytköhön Herran henki, kuin on lyöty saunan löyly_.

[168] Tshubinskij, Trudy etn.stat. eksp. ja' zapadno-russkij kraj.
Jugo-zapadnyj otdylj. I. s. 152.

[169] Kts. Grundtvig, n:o 97, II. s. 525-9 ja III. s. 886-9; Erk-Böhme,
n:o 2057-62, III. s. 754-9.

[170] Grundtvig, III. s. 888.

[171] Erk-Böhme, n:o 2058; vrt. 2059-61.

[172] Sam. n:o 2057.

[173] Sam. n:o 2062; vrt. Grundtvig, III. s.

[174] Grundtvig n:o 97 B.

[175] Sam. A.

[176] Grundtvig, III. 888; Arvidsson, III. s. 513.

[177] Arvidsson, III. s. 519; vrt. Grundtvig, III. s. 887.

[178] Grundtvig. II. 526-7.

[179] Sam. III. s. 888. Grundtvig huomauttaa.

[180] III. 3. n:o 135.

[181] Porkka, I. n:o 248.

[182] Sam. n:o 245 ja Alava, 1891, n:o 1284, molemmat Lenttisistä.

[183] Porkka, I. n:o 244. Myös yhdessä Soikkolan kappaleessa on
Maarialla: _ruoska ruohoinen käessä, hopeainen kainalossa_
(Groundstroem, n:o 250 a).

[184] Samoin eräs toinen kappale, jossa ei myöskään Saunanhaku-virsi
seuraa (Porkka, I. n:o 37). Tämä on ainoa, jossa jonkunlainen jälki
lapsen löytämisestäkin Hevaan puolella on säilynyt.

[185] Porkka, n:o 244; vrt. 249, jossa Jumalan luoman kuun kertona
esiintyy: _Ilma Kiesuksen tekemä_.

[186] Porkka, III. n:o 215.

[187] Kk. kuuluu viimeinen soma säepari: _kui lie tulloo miun emmoin,
tulloo lasta ottamaa_.

[188] Porkka III n:o 216. Marketan runosta on myös kynnyksen kulutus
Neitsyt Maaria lapsenetsinnän alkusäkeihin yhdistynyt yhdessä Hevaan
puolisessa kappaleessa (l. n:o 250).

[189] Alava, 1891, n:o 898.

[190] Groundstroem, n:o 250 a.

[191] Porkka, III. n:o 128, 217.

[192] Alava, 1891, n:o 779.

[193] Sam. n:o 761 ja Porkka, II. n:o 165, molemmat Pärspään kylästä.

[194] Ruotsalainen, n:o 142.

[195] K. n:o 11.

[196] Lönnrot, Q. n:o 27 (nimittely); vrt. Ahlqvist, B. n:o 194
(synnyttely) molemmat Suomen Karjalasta; sekä Ganander s. 58
(piiloittelu).

[197] Afanasiev, Narodnyja russkija legendy s. X, Harkovin
kuvernementista Vähä-Venäjältä.

[198] Karttunen, n:o 111; edelliset kaksi säettä myös Krohn, n:o 6401.

[199] Karttunen, n:o 121; vrt. myös Niemi, VKEA. n:o 267 Akonlahdesta,
jossa on pelkästään polvelta katoaminen.

[200] Gottlund, n:o 109 Juvalta ja Reinholm, XI. n:o 347 Toksovasta.

[201] Karttunen, n:o 121, puun ja tien lausuma. Sama kappale, jossa
polvelta katoaminen on säilynyt.

[202] Inha, n:o 33 (vrt. myös Borenius, I. n:o 53) ja Castrén XI b. n:o
147 reunamuist.

[203] Niemi, VKEA. n:o 116 vv. 145-150; vrt. 125 vv. 236-246
(pirttipuiksi) ja 128 vv. 133-6 (haloiksi hakataan).

[204] Krohn. n:o 6401.

[205] Karttunen, n:o 111; vrt. Suomalaisia kansansatuja II. n:o 1.

[206] Lapsen sylissä syötteleminen (vv. 466-7) on aiheutunut aivan
satunnaisesta muunnoksesta (Niemi, VKEA. n:o 273 vv. 40-41): _Kasvatti
poijuttansa, Sylissänsä syöessänsä_ etc. Sylissä syödessä pitäminen
kuuluu lempirunoihin ja tavataan esim. eräässä Suomen Karjalan
kosintarunossa Lemminkäisen lupauksena (sam. n:o 50 vv. 18-21).

[207] Niemi, Topelius s. 51 ja Cajan, n:o 83.

[208] Iso tammi ss. 383-9. Mahdoton on siitä syystä Boreniusen vertaus
(Vir. II. ss. 70-1) muutamassa färöläisessä loitsuluvussa esiintyvään
kuvaukseen, mitenkä Maaria menee jalkaportaalle kammaten ja palmikoiden
tukkaansa. Tämän piirteen kuuluminen edes skandinaavilaiseen
Lapsenetsintä-virteen on hyvin epäiltävää. Tanskalaisen toisinnon
kanssa, johon Grundtvig (II. s. 527) sen yhdistää, ei sillä ole muuta
yhteistä kuin sana _stettar_ (jalkaporras).

[209] Fol. 5. s. 27. Ehdolla näkyy olleen: _Kuuhut -- Ukko_, tai:
_Tähet vastah tulevi, Tähet tiesi_, molemmat "Tiehyen" kohdalla.

[210] Niemi, Sjögren n:o 421, v. 72; vrt. VKEA. n:o 266 v. 97.

[211] Niemi, VKEA. n:o 272; Castrén, XI. b. n:o 147; Cajan, n:o 163.

[212] Castrén, XI. b. n:o 13.

[213] Ehstnische Volkslieder, n:o 4, s. 24.

[214] G.H.F. Nesselmann, Littauisohe Volkslieder n:o 3.

[215] Esimerkkejä runonpiirteistä, jotka luultavasti ovat
virolaisperäisiä, vaikka puuttuvat sekä Varsinais-Inkerissä että
Karjalan kannaksella, tavataan kyllä, esim. Iro-neidon tai Marjatan
virressä (kts. s. 57).

[216] Hurt, Vana kannel, n:o 491, II. s. 35. Useimmiten siirtyy ajatus
virolaisessa laulussa Vapahtajan kuolemaan, samoin kuin tavallisesti
saksalaisessa lapsenetsintä-virressä, esim. Neus, n:o 33 "Palve laid"
ja Hurt, EKS. 8:o 2. s. 778 "Vanad lugemised".

[217] J.Th. Golovatskij, Narodny pesni galitskoj i ugorskoj ruci II s.
38, n:o 57; vrt. s. 46, n:o 12.

[218] Sam. s. 43, n:o 9.

[219] Russkij Filologitsheskij Vestnik 1887 s. 36 ja ss.

[220] P. Bezsonov, Kaleki pepehozshie, n:o 390-8, IV. s. 238-247.

[221] Neus viittaa Grimmin satuun "Seitsemästä kaarneesta".

[222] Törneroos ja Tallqvist, n:o 371.

[223] Groundstroem, n:o 2 melkein välittömästi ja Porkka, I. n:o 99,
Kapriosta mainitulla Silta- ja kirkko-virren välityksellä; välikkeestä
on jälki säilynyt myös näytteeksi painetun runon jatkossa.

[224] Porkka, III. n:o 223 ja Alava, 1891, n:o 781.

[225] Alava, 1891, n:o 899 ja Porkka, III. n:o 221. Toiset ovat:
Länkelä IX. n:o 1 ja 1 b.

[226] Alava, 1891, n:o 1286.

[227] Luultavasti runosta "Ristitty metsä"; kts. Kanteletar 3:s painos
III. n:o 137 sekä tutkimusta Eesti Üliõplaste Seltsi albumissa IV.
s. 170.

[228] Alava, 1891, n:o 781.

[229] Porkka, I. n:o 99.

[230] Porkka, II. n:o 166.

[231] Alava, 1891, n:o 766. Päivänpaisteen pyytäminen Jumalalta on
löydetty myös itäpuolelta Hevaan aluetta Järvisaaresta (Europaeus,
III. 2. n:o 35), mutta sovitettuna pyytäjän äidin haudalle, että tämä
pääsisi käymään kotona lapsiansa katsomassa (vrt. Kant. 4:s painos III.
n:o 66).

[232] Esim. Härkönen, n:o 6.

[233] Tässä on noudatettu vanhinta Europaeusen muistiinpanoa (J. n:o
31), sitä muodollisesti täydentämällä erään uudemman kirjaanpanon
avulla (Basilier n:o 181).

[234] Tämä säe puuttuu Europaeuselta.

[235] Tässä on myös noudatettu yhtä Europaeusen kappaletta (G. n:o 352)
ja samoin täydennetty uudemmasta (Härkönen, n:o 214).

[236] Näistä alkusäkeistä on Europaeus ainoasti kolmannen kirjoittanut.

[237] Järjestys Härkösen mukaan; Europaeusella on tämä säepari ennen
edellistä.

[238] Krohn, n:o 5845: siihen tapaan myös Härkösellä.

[239] Krohn, n:o 6005.

[240] Europaeus H. n:o 63 Suojärven Kotajärveltä, ja Härkönen, n:o 304
Korpiseliltä.

[241] Europaeus, G. n:o 374, luultavasti Kuikan kylästä Sodanlahdelta.

[242] Ruotsalainen, n:o 396, Haavistosta.

[243] Europaeus, H. n:o 63; vrt. Basilier n:o 53 Suojärven
Kotajärveltä.

[244] Europaeus, III. 1. n:o 21 ja Ahlqvist, B. n:o 325.

[245] Kalevalan toisinnot II. n:o 222, vrt. 223, jossa tämä piirre
puuttuu.

[246] Europaeus, G. n:o 282; vrt. Ahlqvist, B. n:o 102 ja Krohn,
n:o 6889.

[247] Niemi, VKEA. n:o 271.

[248] Cajan, n:o 164 ja Castrén, XI b. n:o 14, jotka toisiaan
paikoitellen täydentävät.

[249] Ainoasti Castrénilla.

[250] Ainoasti Castrénilla.

[251] Viimeiset kaksi säettä ainoasti Cajanilla.

[252] Yhdessä uudemmassa kirjaanpanossa (Inha n:o 33) se kuitenkin
tavataan säilytettynä, vaan asetettuna kokoonpanon alkupäähän
Marja-virrenkin edelle.

[253] Niemi, VKEA. n:o 273.

[254] Niemi, Sjögren n:o 421.

[255] Cajan, n:o 83.

[256] Berner, n:o 59 Arhipan pojan Miihkalin laulama.

[257] Borenius, II. n:o 4, sekin Latvajärvellä muistiinpantu.

[258] Niemi, VKEA. n:o 263 v. 26: "mistä tänne tullet."

[259] Niemi, Tutkimus Sakari Topeliusen runonkeräyksistä s. 16-18; vrt.
Kalevalan kokoonpano I. s. 22.

[260] Niemi, Topelius s. 21-2 ja 52.

[261] Kts. N.M.K.Y:n albumissa Ristinkallio I. kirjoitusta Väinämöisen
haava s. 64.

[262] Virittäjä II. s. 69.

[263] Sitä vastoin on mahdollista, että englantilaisen Marja-virren
loppusäkeissä (kts. s. 49) on siitä säilynyt jonkunlainen jälki.

[264] A. Grenzstein, n:o 99 Audrusta Pärnunmaalta (EKS. 4:o 2. s. 391).

[265] J. Relander, n:o 23.

[266] Virosta: Wiedemann, Aus dem inneren und äusseren Leben der
Ehsten, s. 356; vrt. Hurtin kok. II. 33. s. 257, jossa mainitaan monen
pääsiäisaamuna vahtivan aurinkoa koko tunninkin, kunnes heidän
silmissään alkaakin aurinko tanssia. -- Suomesta suullisia tietoja
Hämeestä, Savosta ja Karjalasta.

[267] Länkelä, IX. n:o 1.

[268] Porkka, Loitsu n:o 33 ja Groundstroem, n:o 245.

[269] Porkka, III. n:o 222.

[270] Sam. n:o 221; vrt. Alava, 1891, n:o 1149.

[271] Porkka, II. n:o 165 ja Alava, 1891, n:o 761.

[272] Ruotsalainen, n:o 143. -- Itäpuoleltakin Hevaan runoaluetta
on löydetty lyyrillinen runo, jossa kenties voi nähdä Kirkko- ja
silta-virren vaikutusta (Europaeus III. 2. n:o 158). Tyttö siinä kertoo
emon ja veikon opettaneen: "Kun menet kirkkoon, niin kumarra, anna
kättä alttarille, saarnastuolille sanele; kaikki kansa katsahtavat:
kenen tyttö" j.n.e.

[273] Porkka, Loitsu n:o 40.

[274] Groundstroem, n:o 245; vrt. Porkka, III. n:o 222.

[275] Groundstroem, n:o 86 ja Europaeus, III. 3. n:o 136.

[276] Alava, 1891, n:o 1287; vrt. Europaeus, III. 3. n:o 137.

[277] Kts. Julius Krohnin jälkeenjääneistä muistiinpanoista II (Valvoja
1891. s. 612-623).

[278] Europaeus, J. n:o 31 (täydennetty Basilier n:o 131:n avulla) ja G.
n:o 352.

[279] Sen näkee selvästi Lönnrotin Loitsurunojen julkaisustakin ss.
156, 195, 268, 341.

[280] Europaeus, G. n:o 580.

[281] Castrén, XI b. n:o 13 Tois.

[282] Lönnrot, E. n:o 580.

[283] Karttunen, n:o 197.

[284] Krohn, n:o 6401.

[285] Karttunen, n:o 149. Juuri edellä on puhe siitä virrasta eli
koskesta, joka ei ota hukuttaakseen Neitsyt Maariaa.

[286] Ainoa vähän täydellisempi on Europaeus, K. n:o 11, vaan siinä ei
mainittuja liitteitä olekaan.

[287] Törneroos ja Tallqvist, n:o 370.

[288] Groundstroem, n:o 86 ja 245.

[289] Törneroos ja Tallqvist, n:o 371 ja Tois. sekä Groundstroem,
n:o 2.

[290] Länkelä, IX. n:o 1.

[291] Alava, 1891, n:o 900.

[292] Esim. Groundstroem, n:o 2.

[293] Sam. n:o 245; vrt. Länk. IX. n:o 1 b: "kahlehia" ja
"kuristusvöitä".

[294] Kts. s. 132.

[295] Porkka, I. n:o 156 ja loitsu n:o 38.

[296] Europaeus, J. n:o 31, täydennyksenä käytetty Relander, n:o 9 ja
Härkönen, n:o 6.

[297] Ainoasti Härkösellä.

[298] Ei Europaeus, mutta molemmissa uudemmissa kappaleissa.

[299] Kolme edelläkäyvää säettä yksistään Relanderilla. Härkösellä on
ainoasti säe: _Juutas mittai kauhansa_.

[300] Nk. ed. Härkösellä sen sijaan kuuluu loppu: _Juutas istuu perä
kiinni kalliossa, kaula rautakahlehessa_.

[301] Europaeus, G. n:o 352.

[302] Kts. Franssila, Iso tammi s. 477. Siinä yritetty loitsun
säkeitten johto lyyrillisestä runosta on epäiltävä.

[303] Europaeus, G. n:o 580: _Istuu vieras kynnykselle_.

[304] Krohn, n:o 5911

[305] Europaeus, H. n:o 62.

[306] Krohn, n:o 5911.

[307] Europaeus, G. n:o 374, luultavasti Kiikan kylästä Sodanlahdelta.

[308] Niemi, VKEA. n:o 271.

[309] Tästä on yhdessä kappaleessa (Cajan, n:o 83) tullut vastaukseen
tiedustelujen suurien silmien lisäksi "leuka laaja", jonka Lönnrot on
asettanut ensimmäiseksi sekä kysymykseen että vastaukseen.

[310] Niemi, Sjögren n:o 421.

[311] Niemi, VKEA. n:o 273.

[312] Topeliusella, niinkuin on mainittu, oli paitsi hänen
kokoelmissaan säilynyttä kappaletta (Niemi, Topelius s. 52) toinen
Sjögrenin muistiinpanon kaltainen. Jos hän tähän jälkimmäiseen
vastaukseen olisi asettanut uuden kysymyksen, niin voisi vielä ajatella
sen olleen kadonneessa toisinnossa. Mutta hän on tehnyt muutoksen juuri
säilyneesen kappaleesensa.

[313] Cajan, n:o 46.

[314] Alkuperäisessä käsikirjoituksessa (Fol. V. s. 30) tätä kohtaa ei
vielä löydy.

[315] Kts. Lönnrot, Loitsurun. s. 1.

[316] Castrén, XI. b. n:o 13.

[317] Europaeus, K. n:o 11.

[318] Cajan, n:o 83.

[319] Charl. Europaeus, n:o 186; vrt. Sirelius, n:o 213, jossa loitsun
seassa tavataan sekä Hiiden sepän kahleentaonta että säe: _Piru kaivoi
pitkän hauan_.

[320] Krohn, n:o 1491-4 Kiuruvedeltä Pohjois-Savosta; vrt. 16629
Pihtiputaalta Pohjois-Hämeestä. Kts. myös Auer, n:o 65 Kemistä
Pohjanmaalta: Kallio oli ennen pehmyt kuin leipä, vaan kun Luoja sanoi:
"maa kiven kovettakohon, vesi rauan karkaiskohon", niin tuli kovaksi
kivi. Viitatut runosäkeet esiintyvät sentään Vienan läänissäkin, josta
koko kertomus voisi olla laukkukauppiaan mukana kulkeutunut.

[321] Relander, n:o 123; vrt. Basilier n:o 65 ja Krohn n:ot 5845, 5911.
Myös Vienan läänissä tavataan loppulaule: _siinä tshiepissä on nyt
Hiitolan isäntä, sentähden ei taota rautaa pyhänä_ (Castrén, XI. b. n:o
13; vrt. Cajan n:o 46).

[322] Kts. Niemi, VKEA. n:o 236.

[323] Ahlman, n:o 100.

[324] Laiho, n:o 354. (Nämät sanat luetaan purressa hampain jonkin
teräkalun terään, estääkseen haavaa tulemasta).

[325] J. Vahl, Lapperne og den lapske Mission I. s. 153.

[326] Hurt, II. 18. s. 140.

[327] Kts. myös Salamniusen Ilolaulua Jeesuksen alas astumisesta
helvettiin, jossa: Pani konnat kahlehisin.

[328] Virittäjä, II. s. 73-7.

[329] Raamatullisia aiheita, joita Nikodemuksen evankeliumi on
yhdistävinään, kts. 1 Piet. 3: 19: 2 Piet. 2: 4; Joh. 16: 11.

[330] Borenius viittaa vielä Bogomilien oppiin, jonka mukaan Jeesus
vasta haudasta ylösnoustuaan kahlitsi vanhemman veljensä Satanaelin
paksuun ja raskaasen kaularenkaasen. Tämä oppi on vaikuttanut
vanhauskolaisiin Venäjällä ja todistettavasti myös Venäjän-Karjalaisten
käsitykseen esim. Maailman luomisesta (kts. Suomalaisia kansansatuja I.
n:o 321). Koska kuitenkin suomalaisessa kansanlaulussa Luojan
ylösnousenta ja Hiiden sepän kahlinta alkuaan ovat olleet eri runoja,
katoaa siitä näennäinen yhtäläisyys kahlitsemisajan suhteen.

[331] Kts. Suomal. kirjall. historia I. s. 251-2.

[332] Basilier, n:o 53.

[333] Esim. Ruotsalaisilla: Bäckström, II. s. 198; kts. Venäläisillä:
Bezsonov, n:o 380, IV. s. 210.

[334] Krohn, n:o 5698. Lisäyksiä n:o 5742:n jälkeen. Näistä on joskus
sopivampi säkeenmuoto valittu ja päätekstistä muutenkin hiukan säkeitä
karsittu.

[335] Iuda lisää: _Terväh (pian) pietäh suudu (tuomio) käissä_. Tämän
lauseen selityksen saa vielä mainittavasta suorasanaisesta tarinasta,
jossa Iuda tempaa miekkansa: "_terväh täs peä pakkia; kenes on ismen,
sanokkoa_!" vaan Maarian poika vastaa: "_älä viuhka spoagan kera_!"
Nähtävästi Pietarin teosta kiinniottotilaisuudessa johtunut piirre.

[336] H. n:o 63.

[337] Bezsonov, n:o 371, IV s. 197; vrt. n:o 369, 370, 372 sekä 351 ja
352; viimeksimainitusta vähävenäläisestä kappaleesta huomautetaan, että
sitä laulettiin Pitkänä Perjantaina.

[338] Haupt u. Schmaler, I. n:o 284, s. 276.

[339] Krohn, n:o 5715 a, muistiinpantu sekin Kotajärven kylässä.

[340] Grundtvig, n:o 99, II. s. 536 ja Bugge, Studier över de nordiske
Gude- og Heltesagns Öprindelse s. 35.

[341] Mark. 15: 39; vrt. Math. 27: 54 ja Luukk. 23: 47.

[342] Erk-Böhme, n:o 1958-60, III. ss. 665-7.

[343] Relander, n:o 123, Kuikkaniemen kylästä.

[344] Karttunen, n:o 95. Vaillinaisemmin Vienan läänissä: Cajan, n:o
45, 83; Berner n:o 55; Karjalainen n:o 36.

[345] Suomalaisia kansansatuja I. n:o 297, tois. n:o LXXXV.

[346] Afanasiev, Legendy s. XIII ja Golovatskij, II. s. 6, n:o 8.

[347] Pamjatniki star. russk. liter. I. S. 217.

[348] G. n:o 595.

[349] Grundtvig, III. s. 882-3.

[350] Child, n:o 55, II. s. 7-10.

[351] Haupt und Schmaler, I. s. 275. n:o 283.

[352] Tshubinskij I. s. 152-3 ja Golovatskij, II. s. 9, n:ö 13; vrt.
Bezsonov, n:o 319, IV. s. 116.

[353] K. Krohn, Satuluettelo II. 89; esim. Gromidstroem runo n:on 245
jälkeen.

[354] Vrt. vv. 454-5 ja 604-5 sekä v. 453: _Päälle kaulan
kaikkivallan < Kaukomielen_.

[355] Myös eräässä Pohjois-Aunuksen kappaleessa mainitaan _paapo_
(kätilö), jota orja lähetetään etsimään (Karttunen n:o 179).

[356] K. Krohn, Satuluettelo II. 14.

[357] Vrt. Lönnrot, Arvoituksia n:o 326 merkityksellä: lintu.

[358] Esim. Lönnrotin Loitsurunoissa s. 214.

[359] Esim. Niemi, YKEA. n:o 50.

[360] Kts. UK. 14: 425-8; 15: 40-4, 54-7, 363 ja seur.; sekä VK. 8:
100-154, 184-208.

[361] Cajan, n:o 45.

[362] Afanasiev, Leg. n:o 15, s. 53.

[363] Borenius, Kalevalan Toisinnot I. 1 (ainoasti alku painettu) n:o
21; Niemi, VTT F. A. n:o 10 ja Kalevalan kokoonpano I. s. 137.

[364] Reunamuistutuksessa Cajan n:o 46:n kopioon Borenius viittaa
siihen mahdollisuuteen, että tämäkin runojakso olisi saman Vaassila
Kieleväisen esittämä. Asianlaidan perille tai edes lähelle päästäkseen
pitäisi kuitenkin saada ei ainoastaan Vaassilan laulamat runot ja
säkeet tarkoin selville, vaan myös muiden läheisten laulajain. Erittäin
olisi määrättävä Luojan virsi A. II. 3. n:o 71 (VKEA. n:o 268), jossa
yhteisiä säkeitä vrt.: 1-10, 13-5 (erittäin 5 ja 7).

[365] T:ri J. Hurtin tiedonanto.

[366] Koska t:ri Hurtin Setukais-kokoelmat toivottavasti pian
ilmestyvät painosta, riittänee tässä suomennos, joka on suoritettu
kahden kappaleen mukaan: A = H. I. 6. s. 192 (J. Sandra n:o 5) ja
B = H. II. 4. 105 (Jak. Hurt 49).

[367] O. Kallas, Die Wiederholungslieder der estnischen Volkspoesie I.
s. 305.

[368] _Võnd, Võnnu_ Setukaisilla tarkoittaa tri Hartin tiedonannon
mukaan _Venden_ nimistä kaupunkia Liivinmaalla, joka keskiajalla oli
liiviläisen ritariston päälinna.

[369] O. Kallasen huomauttama sam. s. 311-2.

[370] Esim. Hart, VI. 1884. II. n:o 18.

[371] A = H. II. 3. s. 5 (H. Prants n:o 3); B = H. I. 2. 301 (J. Lillak
14) Suuren Jaanin pitäjästä, 12:s säe on lisätty läheisen Pilistveren
toisinnosta: H. III. 2. 825. Myös Harjumaalla (Neus kk. n:o 92),
Läänemaalla ja Varsinais-Virossa (H. II. 54. 508 ja III. 2. 475) on
runo löytynyt, josta voi päättää sen olleen aikoinaan yleisen koko
Virossa.

[372] A) 3. 4. akanamaha; 4. 3 astut, 4. olkivatsa; 9. 3-4 pöydän
luona; 10. 2 piirikunta; 11. kaksi parvea kaarneina; 12. 1 kaikki; 16.
3 mitataan; B) 6. 4 ruumen; 8. 3 reellä; 9. 4 kuolisit; 11. 1 irvellä,
2 suden.

[373] Että härkäkin on kyntömaalla, todistaa eräs toisinto, jossa härkä
selittää syyn niskansa hiertymiseen: _ky ma künni külä maada, üles ma
kisi kivi saarõ, üles kakki kannu juurõ_ (H. II. 3. s. 5, sama jossa
hevosen ja härän kinastelu on säilynyt).

[374] Usein hevonen ilmoittaa väsymyksensä syyksi, että on ollut
hääsaaton (_saja_) ja sodan (_sõa_) ajossa, arvellen edellistä ajoa
raskaammaksi, kun sodassa ainakin hyvin syötetään (esim. Hurt,. VL.
1884. II. n:o 7). Tämä valitus on kuitenkin eri runoa (kts. Kallas,
Wiederholungslieder s. 163).

[375] Neus, EV. n:o 117, s. 437.

[376] H. II. 10. s. 246 (Nante s. 16) Kadrina; toisinto: H. II. 11. s.
933 (Mastberg n:o 3) Veike-Maarja.

[377] Neus, n:o 12, s. 55 Järvamaalta ja Knüpffer II. n:o 198
Varsinais-Virosta; vrt. H. II. 41. s. 319 Saarenmaalta, II. 54. 457
Lääne, II. 25. 69 ja 43. 9 Viljannin sekä II. 24. 485 Võrunmaalta.

[378] Hurt, VL. 1884. H. n:o 7.

[379] Hurt, VL. 1884. 111. n:o 4; toinen löytyy H. II. 4. n:o 145.

[380] Tämä ja edellinen säe lisätty muista toisinnoista.

[381] Itsenäisissä Ilmanpäästö-runon kappaleissa tavallisesti Maaria
tuottaa tyttärillään vaatteet ja Jeesus rengeillään valjastuttaa.

[382] H. I. 10. s. 569 (Fr. Treial n:o 2).

[383] Samaan tapaan loppuu myös edellä mainittu härän runon sekä
hauta- ja ilma-runon yhdistys: _Jäi iks jidus Jumalille, Kirjä kätte
Marijille, Jäu näidiste käelda, Sinipelli sõnelda.

[384] H. II. 3. s. 73 (H. Prants n:o 65).

[385] Kts. I. s. 54.

[386] H. III. 13. s. 242 (Bezsold n:o 3).

[387] Eräässä juhlajulkaisussa v. 1863 Der Gelehrten Estnischen
Gesellschaft etc. s. 7; Tallinnan virol. kirjall. seuran kok. F. 232 f.
n:o 335.

[388] Afanasiev, Legendy s. IX.

[389] Nyland IV. s. 100 ja Lönnrotin sanakirja: Kampelo.

[390] Lutsi maarahvas n:o 131-2.

[391] Mahdollista on, että myös pahan hengen hautaan paneminen Jeesuksen
sijalle olisi jossain yhteydessä suomalaisen Hiiden sepän kahlinnan
kanssa. Vrt. Karjalan kannaksen toisintoa s. 142 sekä erittäin Muist.
Sireliusen loitsua n:o 213, jossa säettä: _Piru kaivoi pitkän hauan_,
seuraa: _Sinne piru piinatahan_. Tämä yhdistys saattaa kuitenkin olla
satunnainen ja jälkimmäinen säe jostain manaus-luvusta johtunut.

[392] Europaeus, J. n:o 303 ja 300.

[393] Sam. n:o 301; vrt. Länkelä IV. n:o 28 Seitskarilta.

[394] A = EKS 4:o 5. s. 426 (M. Leppik n:o 414) Koerusta
Järvamaalla; B = H. II. 1. 521 (M. Ostrov ja O. Kallas 691) Jõhvista
Varsinais-Virossa. A 3. 1 kipinä; 4. 2-3 käy ympäri huoneissa; 11. 1
omenapuihin. B 3. 1 käveli; 4. 3 kynttilää; 7. 4-5 siivosi pöydät:
11. 3 leikkijälle.

[395] H. IV. 7. s. 500 (J. Esken, n:o 1).

[396] Kantelettaren 3:ssa painoksessa on Lönnrot Luojan virressä (III.
n:o 22) kuitenkin runomittaan sovittanut yhden kohdan mainitusta
viimeistelyn-yrityksestä, nimittäin Juuttaan kahleen hiomisen.

[397] Tähän liittyy vielä eräs vähän epäiltävä muunnos: H. II. 30. 677
Rõngu (P. Grünfeldt 1) = H. III. 6. 135 Helme (H. Karolin 19).

[398] Yhdessä kappaleessa (A 1) Maaria itse hänet herättää ja vie
taivaasen, vaan siinä on lopumpana esitettävän muunnoksen vaikutusta.

[399] Säe 10. 2 käveli; 11. 2 veräjän; 13. 4 raukka; 15. 1 höyhen; 27.
3 isäntä; 31. 1 lämmittämättömään; 43. 1-2 renkejä käskiessä; 49. 2
vakkasella; 50. 1 ahtaammalla.

[400] A 8 tuodaan isännälle tervakannun kera _leiva tükki_,
huomautuksella että oli kyllin saanut nisua syödä, olutta juoda.

[401] A 3-5 Pärnunmaalta; molempien jälkeen A 6, 8 Viljanninmaalta;
muissa puuttuu tarjoilu isännälle.

[402] Seuraava säepari, samoin kuin vastaava Hiiden portin kohdalla
lisätty (14).

[403] 13: Vietiin metoiseen t.; niinikään sitten metoinen tuoli ja
tuoppi, jotka 16:ssa on hopea --. Myös hopeahuone ilmaantuu Joenperän
kappaleessa (12).

[404] 16:n mukaan; 13 yleensä: orjalle.

[405] Sam.; 13: _Luspassa lovatessasi_.

[406] Järjestys 16:n; 13: H. m. L. m.

[407] 13 sielu: 16 v. s. helvettikin, samoin kuin edellä: taivaasehen.

[408] Tämä ja kuusi seuraavaa säettä 16:n mukaan; 13 ainoasti: _Jo sie
sait istuakses, Piikoja pitäessäsi, Orjia ottaessasi_.

[409] Viimeistä säeparia vastaa eräässä varsinais-virolaisessa
kappaleessa (B 19): _Paha on maksada Manalla, Kuri on kosta Tuonelassa,
Ale on auassa tasuda_.

[410] Itse katuakin välistä nimenomaan mainitaan Tuonelan kaduksi
(esim. J-).

[411] Isäntä viedään helvettiin, jossa orja on vastaanottamassa. (3),

[412] Paitsi Soikkolan-puolisen vaikutuksen alaista kappaletta (25)
etempänä mainittava Järvisaaresta (39).

[413] Soikkolan Venaa, tarkoitti laulaja, etempänä merta olevia kyliä.

[414] Ainoasti 62:ssa, jota vastoin tästä puuttuu toisen kappaleen
seitsemän säettä. Seuraavassa on pantu hakasiin ne säkeet, jotka jo
Lönnrot on 60:n säkeitten väliin lisännyt 62:sta.

[415] 62:ssa puuttuu; seuraava säe: _Käy s. k--tellen_.

[416] 62: _Rangastus raskahampi_.

[417] 62:ssa puuttuva säe.

[418] Ruots. spann, vanha mitta, ja pung = kukkaro.

[419] Kts. 41, jossa _ilo- ja surutuvan_ yhteydessä mainitaan myös
_ilo- ja surusielut_.

[420] Tosin Venjoen kirjaanpanojen joukossa Europaeusen kokoelmissa,
vaan muodoltaan ilmeisesti Karjalan kannaksen runoihin kuuluva ja
luultavasti laulajan sillä puolen kuulema.

[421] 85: nimenomaan Santti Pietari, vaikka portin sijalla porstua.

[422] Sitä paitsi satunnaisesti yhdessä äskettäin kirjaanpannussa
Narvusin kappaleessa nimellinen Hetu tyttö (9). Selvästi Kantelettaren
vaikutuksen alainen on 46.

[423] Vrt. välimuotoa "Katalaisella kahmalolla" yhdessä Narvusin
kappaleesa (5).

[424] Lyyrillisessä Isäntäväen puhuttelurunossa: H. II. 37. s. 98 (H.
Hendel n:o 4) Vaivarasta Inkerinmaan rajalta.

[425] Alkusoinnuton määresana _pikkusella l. pienimmällä_ on
_kappasella_ säännöllisesti Karjalan kannasta pohjoisempana.

[426] Samoin Savon puolella: "Kapealla pietimellä" (92, 95).

[427] Kts. mainitun runon tutkimusta Finnisch-ugrische Forschungen
I. s. 63.

[428] Kolmas Kantelettaren kertosäkeistä (v. 20) on ensimmäisen mukaan
muodostettu; vrt. Kurkijoen-puolisessa näytteessä: _päin pälvehen_.

[429] Vrt. myös seuraavaa säettä: Vietihin Jumalten (83) l. Jumalan
(84) luokse.

[430] Edellä käyvä säepari (vv. 26-7) on Kurkijoen-puolisesta
näytteestä otettu. Muutos: Sieluja kirjoittamassa > S. kereämässä
(käsikirj., vrt. Kant. 1 pain. Tois. s. 235) > Kerättihin kuollehia
on tapahtunut runomitan ja alkusoinnun parantamiseksi sekä
uudemmanaikuisen kirjoittamisen käsitteen välttämiseksi.

[431] Toisinaan myös niinkuin Virossa yksin olutta; molemmissa
toisistaan riippumaton myöhempi muodostus, lähin suomalainen vasta
Venjoella Keski-Inkerissä (36). Meden kera tavataan olut Hevaalla (20,
25), vaan viina jo Soikkolasta (13, 14, 16, 17) ja hunaja Joenperästä
(12) alkaen.

[432] Tilapäisiä lisäkoristeita Kantelettaressa ovat: vv. 41 ja 49
(tois. 91), edellisen johdosta ovat ehkä muodostetut vv. 69-70, joille
ei löydy vastinetta aikaisimman kk:n reunamuistutuksissakaan; samoin
vv. 35 ja 52-3 (83, vrt. 82) sekä v. 80 (83, vrt. 85).

[433] Vrt. jo B. 15: _Pikkena küünarpuu käes, Laiein kangas kaendelas_.

[434] Kantelettaren kk:n reunassa on (83): _Verkoa saran tilasta,
Pitemmällä kyynärällä_, josta painetun vv. 103-4 ja sen mukaan myös
107-8 on muodostettu.

[435] Esim. Neovius, Paraske n:o 1047.

[436] Bezsonov, Kaleki n:o 19-27, I. s. 43-97.

[437] Child, n:o 56 A ja B, II. s. 10.

[438] J. Wenzig, Westslawischer Märchenschatz, s. 291.

[439] Erk-Böhme, n:o 218, c:n mukaan (I. s. 646); vrt. b.

[440] Sam. n:o 219 a (I. s. 650); vrt. n:o 2071 (III. s. 763), jossa
lapsensa surmaajalle samaa tarjotaan.

[441] Grundtvig, n:o 100, n. s. 539.

[442] Sam., n:o 109, II. s. 589.

[443] H. II. 5 s. 280 (Jos. Hurt 1883, n:o 64) Karksi.

[444] Hurt, Vana Kannel n:o 296 A (II s. 210) Kolga Jaani; H. III. 7 s.
367 Viljandimaa ja II. 51. 173. Puhja.

[445] H. III. 13. s. 674 Halliste.

[446] Vana Kannel n:o 296 B; H. II. 41 s. 616 Tõstama.

[447] H. I. 2. s. 106 (J. Sootz 1889, n:o 3) Halliste.

[448] Tästä lienee tullut yhteen etelävirolaisen päämuodon kappaleesen
(A 7) tuolin lisäksi: _silkkisänky ja pehmeä patja_, jolle orjaa
kehoitetaan heittäytymään, koska oli kyllin saanut paljaalla maalla
maata.

[449] Kts. E. Lagus, Germaniska toner i den finska fålkvisan
(Finländska bidrag till svensk språk- och folklifsforskning utg. af
svenska landsmålsföreningen i Helsingfors, 1894, s. 64).

[450] Erk-Böhme, n:o 90 a, I. s. 321. Käännös noudattaa suomalaisen
laulun mittaa, johon ajatus on paremmin mahtunut; alkutekstin mitta on
hiukan lyhyempi, jambinen.

[451] Sam. n:o 90 b ja c.

[452] Sam. n:o 89 c, I. s. 316.

[453] Sam. n:o 79 e.

[454] Sam. n:o 89 b.

[455] Sam. 71 d, I. s. 256.

[456] Sam. n:o 71 g.

[457] C. G. E(stlander), Om folksängens vägar i Norden: Album utg. af
Nylänningar VIII. s. 86 -- 7.

[458] Geijer-Åfzelius, ny uppl. n:o 25. 2, I. s. 144, II. s. 134;
Nyland, Hl. s. 53.

[459] Album utg. af Nyländingar VIII. s. 81-2. Mainitut viisi säettä
tavataan myös yksistään suomeksi: Paldani, n:o 111.

[460] Tämä ja seuraava värssy on palautettu siilien muotoon, joka
niillä on Lönnrotin käsikirjoituksessa.

[461] H. I. 2. s. 89 (H. Martinson n:o 17) Pärnun pitäjästä; vaatsin =
katsoin, viirst = saks. fiirst, ruhtinas, truuist = uskollisesti.

[462] Geijer-Afzelius, ny uppl. n:o 30, 39 ja 3; suomeksi esim. Laurila
n:o 4 Kiikasta ja E.V. Hynninen n:o 29 Joroisista: Aminoff, n:o 1
Iisalmesta; I. Krohn 1890, n:o 83.

[463] Steenstrup, Vore Folkeviser s. 107, 115.

[464] Arvidsson, III. s. 271; Lönnrot, fol. V d. n:o 101, E.V. Hynninen
n:o 27 ja Lauri Soini, Uusi Suometar 1901, n:o 164.

[465] Tämä laulu on kauttaaltaan mukaelma ruotsalaista
(Geijer-Afzelius, ny uppl. n:o 54, II. s. 235). Omituinen on veljen
murhan aihe: _Mintähen naistani nauratteli_. Ruotsissa ei veli ilmoita
äidille mitään motiivia kauheaan tekoonsa ja Englannissa (Child, n:o
13) on veljesten riidanalku suorastaan mitätön: vitsan leikkaaminen
pajusta, josta ei kuitenkaan olisi puuta kasvanut, tai pennyn arvoisen
pähkinäpuun-oksan taittaminen. Kuitenkaan tätä piirrettä ei tavata
Schröterin julkaisussa (s. 121) eikä edes Lönnrotin Kantelettaren
käsikirjoituksessa (s. 400). Luultavasti on siis Lönnrotin itse
onnistunut keksiä niin valtaavalle tapaukselle runollisesti vastaava
aihe.

[466] Child, n:o 75, II. s. 204-213.


[467] Erk-Böhme, n:o 110 c, I. s. 388.

[468] Sam. n:o 110 e.

[469] Äidin kysymyksessä: "miksi hameesi edestä lyhyt" sekä tapauksen
sijoittamisessa Augsburgin kaupungiin (kts. sam. s. 396 ja n:o 119 a),
joka ei ollenkaan sovellu äidin neuvoon parissa toisinnossa, että lapsi
olisi salattava ja heitettävä Rein-virtaan (n:o 110 b, vrt. d).

[470] Child, II. s. 205 Muist.

[471] Eva Wigström, Folkdiktning 1. s. 52 ja Fagerlund, Anteckn. n:o 5,
s. 196.

[472] Osaksi jo ruotsinpuolisissakin kappaleissa tavattavia (kts.
Arvidsson II. s. 18 ja Dybeck, Runa 1845 s. 15).

[473] Herra kreivillä ei ole juuri muuta kuin: viinaa, olutta, rommia,
punssia, pomeranssia, siirappia, teetä tai kahvia ynnä vehnäistä eli
rinkeliä! Ainoasti kerran mainitaan myös: Ehk kolm tuhat tukatit (H.
II. 11. s. 305). Tallirengin tarjoomisesta ilmenee jälki neidon
pyynnössä saada hevonen ja kuski kotiin ajaakseen (H. IV. 3 s. 173:
samoin muutamassa Eisenin muistiinpanossa Hiidenmaalta, jossa vielä
kotona tehty huomautus: _Kleit on eest lühikene_, on epäilemätön jälki
saksalaisesta esikuvasta). -- Mahdollisesti alkuperäinen ajatus on
säilynyt eräässä vastauksessa neidon pyyntöön, että saisi herran
itsensä: _Ei sa ärrad ennast saa, Sääl on palju panti tarvis_ (H. II.
7. s. 269), joka viittaa samanlaiseen varallisuuden vaatimukseen kuin
saksalaisessa laulussa: "Minä seisoin korkealla vuorella",

[474] Esim. Härru vötis nuga taskust, Pistis oma rinna sisse, Veri
purtsand vastti nägu (H. I. 1. s. 613) tai Siis hilrra laaäis, lasgis
isi, Ja suri pilssi paugu päes (H. I. 2. s. 260).

[475] G. Djurklou, Ur Nerikes folkspråk s. 106.

[476] J. K(rohn), Ennen tuntematon ritariballadi Suomen keskiajalta,
Valvoja 1885. s. 517.

[477] Groundstroem, n:o 82 sekä Törneroos ja Tallqvist, n:o 213.

[478] Tämä säe on sivulle kirjoitettu ja viitattu sana useaan kertaan
yritetty kirjoittaa; vrt. Groundstroem, n:o 79.

[479] Kk. _Neiellen_; vrt. esim. Porkka I. n:o 115.

[480] Tämän kertosäe kuuluu Gr. kk. _Laulella papit papelil_.

[481] Kk. -- alt kovalta; eräässä toisinnossa mainitaan, että "Kaksi
oli hauankaivajata" (Alava, 1891, n:o 1288).

[482] Kk. kovalta.

[483] Kk. Vaipui vaipui solai(?)

[484] Kk. Sepit sie.

[485] Kk. Katolisen.

[486] Esim. Porkka. I. n:o 119, 120; 117.

[487] Porkka, I. n:o 119.

[488] Porkka, II. n:o 202 Narvusista.

[489] Törneroos ja Tallqvist, n:o 211.

[490] Siinä Anteruksen runon kappaleessa, jossa koulusta tulo on
laveimmin kuvattu, mainitaan pyssyn ohella myös miekka.

[491] Porkka, I. n:o 120.

[492] Esim. Groundstroem, n:o 79; vrt. Porkka, I. n:o 121.

[493] Porkka, II. n:o 60.

[494] Ruotsalainen, n:o 137 ja Alava, 1891, n:o 405.

[495] Törneroos ja Tallqvist n:o 210: Alla Narvan.

[496] Porkka, III. n:o 241 Soikkolasta.

[497] Eräs Anteruksenkin runon toisinnoista kuvaa miten ovea avatessa:
Neito oli pesty penkin päällä. Viron viinoilla valettu, ja päättyy
valitukseen (Porkka, I. n:o 110).

[498] Tässä runossa mainittu loppuponsi kuitenkin aniharvoin esiintyy
(Porkka, J. n:o 195; siinäkin yhteenhautaaminen ilmaisee Anteruksen
runon vaikutusta).

[499] Myös yhdessä Hevaan-puolisessa kansanrunon toisinnossa on kysymys
ainoasti itsemurhasta: "Veisti kaulan itseltähän, kuin kurelta kurkun"
(Porkka, I. n:o 107). Tämäkin säepari voi kuitenkin olla muualta
lainattu.

[500] Polén, n:o 199; vrt. J. Krohn, Suomal. kirjall. hist. I. s. 347.

[501] Lönnrot, Q. n:o 87 ja Ahlqvist, B. n:o 156.

[502] Esim. Europaeus, G. n:o 632.

[503] Arvidsson, n:o 72, II. s. 21; vrt. "Herr Malmstens dröm" Geijer
ooh Afzelius, ny uppl. n:o 69, I. s. 335.

[504] Kts. Erk-Böhme, I. s. 405 sekä M. B. Landstad, Norske Folkeviser
n:o 61.

[505] Erk-Böhme, n:o 109 b, I. s. 387.

[506] Alkuperäisessä on tämän värssyn sijalla kaksi, joista toinen
tulee vasta seuraavan värssyn jälkeen.

[507] Arvidsson, n:o 85; II. s. 79; sam. n:o 132, II. s. 246 ynnä n:o
57. I. s. 364.

[508] Kts. Child, n:o 95, II. s. 346, III. s. 516, IV. s. 481, V. s.
231, 296.

[509] Erk-Böhme, n:o 78 a-e.

[510] Sången om den friköpta. Finsk Tidskrift 1881 toukok. (X. s. 331).

[511] Pois on jätetty muutamia vaillinaisia kappaleita. Lunastettavan
neidon laulun ja runon yhtymisestä syntyneet sekamuodostukset tulevat
edempänä puheeksi.

[512] Veljen ja sulhasen vaihtuneet tavarat on pantu oikeille
paikoilleen; (sulakoon) sijalla on: rikkukoon.

[513] Tästä ilmeisiä väännöksiä ovat: Pää paatin pohjassa (6) ja Kädet
p. pohjassa, Jalat p. laidassa (13).

[514] 1; vrt. 4, jossa vaihdoksen kautta ensin avuksi tulevalla
sisarella on _silkkikläninki_ ja äidillä lopussa sisaren tavallinen
_kultakruunu_.

[515] Eisenin kok. Lun. neit. n:o 10 (H. Hendel 1892).

[516] Esim. J. F. VV. T. Laulu tasku, Tallinna 1881, s. 41.

[517] Eisenin kok. s. 8780 (T. M. Franzdorff, n:o 2 Simuna).

[518] Eisen, Lun. neit. n:o 3 (J. Ott, Kolga Jaani). Tavallisesti on
tämä säe viroksi oikein käännetty: Mööda m. r.

[519] Eisen s. 8777 (T. M. Franzdorfi, n:o 1 Simuna).

[520] Tämän vaikuttamat ovat myös muutamat vaihdokset omaisten muuten
säännöllisessä tavarain jaossa.

[521] Ruotsalainen, n:o 87, Narvusista.

[522] O.A.F. Mustonen, Virolaisia kansanrunoja n:o 30 ja Hurt II. 54.
s. 486.

[523] H. III. 18 s. 462, 656, 729 Vigalasta.

[524] Samoin vielä kolmessa Saarenmaan kappaleessa, joissa
loppukirousta ei ole säilynyt (Niemi I. n:o 438, II. n:o 45, 426).

[525] Mustonen, n:o 30 ja Hurt II. 6. s. 546.

[526] Kumpaiseenkin on vaikuttanut laulu Lunastettavasta neidosta,
joten on vaikea varmaan päättää tämän piirteen alkuperäisyydestä.

[527] H. II. 19. s. 349 Tõstama, H. II. 43. 389 Suure-Jaani ja H. I. 4.
169 Madise; sitä paitsi EKS. 4:o 4. 747 (paikka merkitsemättä).

[528] H. II. 6. s. 126.

[529] EKS. 8:o 1. 724, 4:o 2. 768 ja H. II. 20. 829 Vändra ynnä H. II.
47. 154 Vigala; H. II. 9. 761 Haljala ja H. III. 8. 260 Palamuse.
Viimeksimainitussa pesu tapahtuu joella. Sitä paitsi löytyy kappaleita,
joissa Anni menee merelle kuivailemaan tai vaan kävelemään ja
katselemaan.

[530] Sen rinnalla vielä ensin mainitussa Vändran toisinnossa
edellisessä muistutuksessa; samoin seuraavassa muist. osoitetussa
kappaleessa.

[531] H. II. 43. 389 Suure-Jaani Viljanninmaalla.

[532] Nämät säkeet esiintyvät joskus jo Saarenmaalla (14).

[533] H. II. 43. s. 30. Helme Viljanninmaalla.

[534] H. III. 7. 146 Viljandi; sama H. II. 26. 630 ja 716 Suure-Jaani.

[535] Esim. H. I. 6. s. 198 Vastseliina.

[536] H. III. 10. 297 Vönnu ja II. 30. 89 Puhja.

[537] Ainoasti yksi epäiltävä, uudenaikainen, riimiä tavoitteleva
kirjaanpano on Saarenmaalta (H. II. 18. s. 511).

[538] Siihen viittaa neidon tavallinen tiedustelu, onko hänestä kyllin
kysytty, tarpeeksi tarjottu. Eräässä Viljanninmaan kappaleessa veli
hänelle huomauttaa: "oletkos kuninkaan tytär tai suuren saaren saksan
tytär, että paljon vaadittaisiin", johon neito sattuvasti vastaa: "onko
sitten sulhanen mikään kuninkaan tai saksan poika, että hänelle ilman
muuta olisi mentävä" (H. III. 7. s. 896 Kolga-Jaani).

[539] Pärnun- ja Viljanninmaalla on vielä tavattu muuan harvinainen
runo, joka on läheisintä sukua Myödyn neidon runolle. Siinä
laulajaneitoa omaiset kehoittavat kotona palvelemaan ja lupaavat: isä,
äiti ja veli pari eriväristä härkää, lehmää ja oritta sekä sisar suuren
soljen ynnä kengät. Vaan neidon pyytäessä palkkaansa he ilmoittavat:
härkäin murtaneen jalkansa, lehmäin lypsäneen vettä ja verta, oritten
pilalle ajetun, soljen sulaneen ja kenkien hajonneen (H. II. 26. s. 119
Viljandi ja II. 23. s. 34 Karksi; vrt. myös II. 43. s. 130 Tarvastusta
Viljanninmaalta sekä H. II. 3 s. 81 Setumaalta, joissa neito kiroo
omaisten tavarat).

[540] EKS. Jõgever s. 189 (V. Mägi n:o 729) Karja; vrt. H. II. 18. 193
Pöidi, jossa veli arvelee, että sisar kyllä voi kasvaa miehen
kainalossakin, mutta tämä vastaa, että kehno siinä kasvakoon.

[541] Kts. Rosenplänter, Beiträge XVIII. s. 112.

[542] H. II. 15. 56. s. 476 Äksi; vrt. H. III. 21. 513 Tartu-Maarja,
jossa veli lausuu: Siun ju müüdi minule!

[543] Suomalaisia toisintoja on käytetty: A) Alava, 1892, n:o 4; B)
Ruotsalainen, n:o 220; O) sam. n:o 400 (nämät ynnä Alava, 1892, n:o 201
ja Porkka, II. n:o 35 edustavat vanhinta Narvusinpuolista muodostusta).
Vastaavat virolaiset säkeet on otettu seuraavista kappaleista: D) Hurt
II. 34. s. 211 ja E) I. 1. 315 Kuusalu; F) II. 15. 449 Harju-Jaani; G)
III. 18. 217 Kullamaa (läh. Tallinnasta); H) III. 15. 213 Tartu-Maarja;
I) Neus, n:o 82 Varsinais-Virosta; J) Rosenplänter XVIII. s. 112; K)
Hurt H. 34. 688 ja L) II. 40. 666 Kuusalu. Kolmessa viimeisessä Sinen
kylvämistä ei seuraa Myödyn neidon runo.

[544] Suomal. säkeet 1-32 etupäässä A: mukaan; B:stä 9-10, 28-29 ja
C:stä 18, 24-25 (A:lla 24: P. puettimaan). Sinekin, punekin (30-31)
selitetty: hameen. 33-70 etupäässä B:n mukaan. C:stä 35; sam. 39-40:
sinyttä, punetta (B: sinistä, punaista); 51 ja 65: isän ja veljen
lahjat vaihdettu C: mukaan, Virossakin ne hyvin usein vaihdetaan; C:stä
vielä 52; A:sta 41, 55-56 (B toisin), 67 (B: Verit). -- Virol. säkeet
33-70 D:n mukaan, paitsi: E: 34, 44, 63, 68; H: 47; I: 70. 1-31 D:n
mukaan, paitsi E: 1; F: 2-3, 30-31; G: 7-8; J: 5-6, 10-11; K: 9, 24; L:
13-15, 20.

[545] H. II. 15. 449 Harju-Jaani.

[546] Knüpffer, V. n:o 6. Vanha kirjoitustapa on muutettu.

[547] Säe 3. 4 hevosta; 4. 3 veljen; 6. 3 renkiä; 10. 5 pojat; 12. 3
miekka; 23. 4 lupasi.

[548] Ruotsalainen, n:o 9 ja 114 Narvusista.

[549] Vrt. viron vaatama = katsoa.

[550] Ruotsalainen, n:o 356 Haavikosta. Vrt. säeparia: Sini oli
silmäini tasalla, Pelervo pihon pituus (sam. n:o 193.)

[551] Törneroos ja Tallqvist, n:o 20.

[552] Joskus jo Soikkolassa (Porkka, III. n:o 61).

[553] Ahlqvist, A. n:o 354 Raudusta.

[554] Esim. Europaeus III. 2. n:o 393 Venjoelta ja J. n:o 287
Toksovasta (vrt. Pieni Runonseppä s. 5); Ahlqvist, A. n:o 540
Lempaalasta, n:o 302 Sakkulasta y.m.

[555] Ur Finlands historia, publikationer ur de Alopseiska pappren s.
811. Yksityisiä säkeitä: Porthan, Op. Sel. I. s. 31.

[556] Finnische Runen s. 88.


[557] Esim. Gottlund, n:o 6 Juvalta (jatkona Omenatammen runo) ja
Itä-Karjalasta Polén, n:o 158 (jatkona Lempiruno) ynnä Härkönen, n:o 96
(Meren kosijain runon vaikutusta).

[558] Esim. Schröter s. 114 ja Neovius, Paraske n:o 1134.

[559] Hildén, n:o 29 Marttilasta.

[560] Tai: Mistäs (sam. n:o 30). Tämä loppuosa esiintyy myös erikseen,
samoin alkuosakin (sam. n:o 5 ja 6).

[561] N:o 149. Isälle on annettu ikiori; siis hevosia molemmille kuten
usein Inkerin puolellakin. Muutoksen on nähtävästi vaihtelun halu
aikaansaanut.

[562] Järvinen, n:o 25, Eräjärveltä.

[563] Esim. Porkka, III. n:o 56-8 Soikkolasta.

[564] B. n:o 161.

[565] Lönnrot, A. II. 6. n:o 34 (käkien kukkumista Kalevalan
kuusistossa ei siinä ole); vrt. Castrén, n:o 16, jossa kosijan nimenä
on Osmotar, Kalevatar.

[566] Europaeus, G. n:o 331 ja Sirelius n:o 14.

[567] Kant. III. n:o 21 vv. 74-5 (vrt. Lönnrot, A. II. 5. n:o 41).

[568] Niemi, TKEA. n:o 248 vv. 47-50.

[569] Heinonen, n:o 5.

[570] Hildén, n:o 15 (Euran kappelista) ja 16.

[571] Tässä muodossa nimenomaan Paldani, n:o 5 ja 67.

[572] Päätoisinto: Hurt, IV. 1. s. 384 (G. Pulberg n:o 33) Türi.
Päällekirjoitus ja säkeet 3-4, 26, 28-30: II. 34. 727 (H. Lohk 432)
Kuusalu. Säkeet 31-5: II. 34. 31 (J. Valk 20) Viru-Nigula.

[573] Säe 1. 3. luokoa tekemään; 4. 3 kaunis; 5. 1 otan; 6. 1 alan; 7.
3 löysin; 9. 4 siiven; 14. 1-2 Johanneksen aitta; 16. 1 sänky; 19. 1
lakana; 24. 3 kutoo; 26. 2 kissankäpäläistä; 27. 2 itkee; 28. 3
veljeänsä; 29. 2 mennä vuonna; 30. 1 sitä edellisenä; 34. 1 vartalo.

[574] Die Wiederholunglieder der estnischen Volkspoesie s. 393; vrt. s.
247.

[575] Haupt und Schmaler, II. s. 84, n:o XOIV.

[576] Länkelä, VIII. n:o 1 b. Isällä mainitaan olleen 3 ruunakkesta,
veljellä 3 kirkokkesta, sisarella 3 vyökkestä. Johdanto löytyy
luultavasti sovitettuna Soikkolanpuolisen päätoisinnon sisään (kts.
alas). -- Samanlainen on vielä: Porkka, II. n:o 194 Narvusista. Siinä
ovat kuitenkin isän ja veljen tavarat vaihdetut, sisarella on 3
lintikkäistä ja sulholla 3 laivakkista. Johdanto on Soikkolantapainen
ja osittain kirjallisen vaikutuksen alainen.

[577] Virol. säkeet Neus n:o 34:n mukaan, paitse ensimmäistä (H. III.
1. s. 693). Suomal. säkeitä 4-5 vastaavia virolaisia kts. yl. s. 302.

[578] Länkelä, VIII. n:o 1 Soikkolasta; osa säkeitä, ja kenties juuri
virolaisia lähinnä olevat voivat kuitenkin kuulua Narvusin-puoliseen
toisintoon n:o 1 b (kts. yl.). Länkelän kokoelmassa näyttävät runot
monesti olevan kokoonpantuja useammasta kirjaanpanosta.

[579] H. III. 1. s. 693 (E. Bachman n:o 2) Lüganuse ja H. II. 38. s.
171 (J.A. Rehberg n:o 5) Haljala.

[580] Ruotsalainen, n:o 192. Vrt. myös Länkelä, IV. n:o 31
"Laivaleikki" Lavansaarelta, jossa kehoitus laivalle soutaa: _Suon
alatse, jään alatse, Paksuin palkkien alatse_, vastaa Lunastettavan
neidon kehoitusta Venäläiselle soutamaan _Syyn ylitse (tois. alatse),
jään alitse, paksun parraspuun ylitse_ (Porkka, III. n:o 55
Soikkolasta). Myös ensimmäinen säe: _Soua laiva, joua laiva_ on
semmoisenaan säilynyt yhdessä Lunastettavan runon kappaleessa (sam.
III. n:o 56 Soikkolasta).

[581] Porkka. III. n:o 56 Soikkolasta.

[582] Esim. Ruotsalainen, n:o 193, 400.

[583] Alava, 1891, n:o 1498 Hevaalta ja 1892, n:o 527 Soikkolasta.

[584] Toisin: Kukat päälle kasvamahan (Porkka, III. n:o 56).

[585] Joskus jo Lunastettavan neidon laulussa, esim. Gottlund. n:o 227
ja Reinius n:o 40.

[586] Porkka, III. n:o 55 ja Groundstroem, n:o 13.

[587] B. n:o 355 Raudusta.

[588] Ahlqvist, n:o 345 Raudusta; siinä on vielä säilynyt alkuosana
Myödyn neidon runo.

[589] Slöör, II. n:o 24 Sakkulasta, siinä on sotinen miekka veljellä.

[590] Porthan, Op. sel. III. s. 371.

[591] Gananderin sanakirjassa, nk. myös seuraavissa kursiivilla
painetun sanan kohdalla.

[592] Porthan-Vhael s. 120.

[593] Tämän sanan kohdalla Jusleniusen sanakirjan välilehdellä Porthan
huomauttaa: Run. Caret (Niemi, Kalevalan kokoonpano I. s. 21).

[594] Kolmannessa Gottlundin Juvalla muistiinpanemassa katkelmassa (n:o
182) on Nevan niemi vielä säilynyt.

[595] Relander, n:o 133; samoin Lönnrot, U. n:o 18.

[596] Nehvonniemi myös Europaeus, G. n:o 386 ja 607; Nevan niemi ja
joki vielä säilyneenä: Polén n:o 116.

[597] Lönnrot, A. II. 9. n:o 74.

[598] Cajan, n:o 100; Lönnrot, A. II. 9. n:o 73 alkaa: Istu neito
lepetissä, Istu ja huutaa.

[599] Lönnrot, A. II. 9. n:o 7 Kellovaarasta.

[600] Ainoasti yhdessä kappaleessa on se vaihtunut vastakohdakseen:
velvyeni (Porkka, III. n:o 55 Soikkolasta).

[601] Il Kalevala s. 28-9; saksal. käännös, s. 313-4.

[602] Comparetti mainitsee lisäksi vielä "vapaan riimin", jolla
kuitenkin on ainoasti tilapäinen merkitys suomalaisen runon
rakenteessa.

[603] Itäsuomalaisten kansain runoudesta (Valvoja 1897 s. 76).

[604] Kieletär. I. 4. s. 33-38.

[605] Kts. Kirj. Kuukauslehti 1872 s. 71.

[606] Zeitschrift für Völkerpsychologie und Sprachwissenschaft
IV. s. 85.

[607] Suomen kielen rakennus s. 149.

[608] Valvoja 1897. s. 77.

[609] Konsonantiksi runousopin kannalta on luettava myös jokaisen sanaa
alkavan vokaalin edellä käyvä vieno aluke (vrt. kreikan (') eli n.k.
_spiritus lenis_, joka kuitenkin lienee ollut lujempi).

[610] Valvoja 1897. s. 75-6. Hän kyllä huomauttaa, että Venäläisten
laulujen runomitta on enimmäkseen epäsäännöllinen ja "venyväinen"
(tavujen lukumäärään nähden); vaan arvelee sen alkuaan olleen
säännöllisemmin tavuja lukevan, "syllaabisen", kuten muilla
slaavilaisilla kansoilla.

[611] Säkeet semmoiset kuin: Nuoruuesta, vanhuuesta lauletaan lyhyellä
u:lla tai uv:lla.

[612] Eroitettava on jotkut muualta sekaanpannut, esim. heti I. n:o 1,
sekä muutamat myöhempitekoiset runot, esim. I. n:o 13, jotka juuri
vastakohtaisuudellaan vahvistavat toisten todistusvoimaa.

[613] Vrt. myös muotoja karu (karhu), jahu (jauho), joiden suhteet
runomittaan ovat erityisesti tutkittavat.

[614] Miina Hermann, käsik. Suomal. Kirj. Seuralla n:o 100, vrt. O.
Kallas, Lutsi maarahvas s. 124 n:o 11; Kalevala II, Selityksiä,
Runosävelmien näytteitä n:o 1.

[615] Että Virolaisillakin voi löytyä runosävelmiä, joissa on tavuja
venytetty, näkee M. Hermannin kokoelmasta, vaan Varsinais-Virosta ei
siinä ole yhtään näytettä.

[616] Kalevala II, Selityksiä, Runosäv. näytt. n:o 6.

[617] Vrt. esim. virolaisen Salme-runon vastinetta Vepsäläisillä:
Setälä, Nyelvtudományi Közlemények XXII s. 158 sekä Europaeus, G. n:o
600 luult. Veskelyksestä Suojärven rajalta.

[618] Vähäiseksi ei kuitenkaan ole arvattava se vaihteli!, mikä
ilmaantuu runosävelmissä, joita on satoja eri toisintoja.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kantelettaren tutkimuksia II - Luojan virsi. Viron orjan virsi. Kahdenlaisella runomitalla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.