Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Suomalaisen kirjallisuuden historia I - Kalevala
Author: Krohn, Julius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomalaisen kirjallisuuden historia I - Kalevala" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTYORIA I

Kalevala


Kirjoittanut

JULIUS KROHN



Weilin ja Göös, Helsinki, 1885.



Saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpapalkinnon 1881.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Johdanto.
   I. Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.
        I. Kalevalan yhtenäisyys.
       II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.
      III. Väinämöinen.
       IV. Ilmarinen.
        V. Pohjan neito.
       VI. Lemminkäinen.
      VII. Aino.
  II. Kalevalan runoin löytöpaikat.
       I. Kalevalan runot Suomen kielen alueella.
      II. Kalevalan runot Vironmaalla.
 III. Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin.
       I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa.
           a. Lappalaisissa.
           b. Volgan ryhmässä.
           c. Perman ryhmässä.
           d. Ugrilais-ryhmässä.
      II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan
          muissa heimoissa.
           a. Samodejeissa.
           b. Tatareissa.
           c. Mongoleissa.
     III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germaanilaisessa
          heimokunnassa.
      IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa.
  IV. Kalevalan synty.
       I. Missä Kalevala on syntynyt?
      II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?
             I. Sampojakso liitteineen.
            II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat.
           III. Lemminkäis-runot.
            IV. Kullervon runot.
             V. Aino-jakso.
     III. Milloin syntyi Kalevala?
      IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai
          jumalaistarullinen?
       V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.
 Oikaistavia.
 Viiteselitykset.



ESIPUHE.


Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja suomalaisen
kirjallisuuden historiasta, joita varten olin tutkinut Kalevalan niin
hyvin kaunotieteellistä arvoa kuin myös syntymishistoriaa. Siinä tämän
teoksen alku. Sittemmin, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli
julistanut kilpapalkintoja annettavaksi 50-vuotisjuhlansa johdosta,
rupesin kirjoittamaan luentoni uudestaan, uudistettuin laveampain
tutkimusten perästä. Määrä-ajaksi valmistui ainoasti kaunotieteellinen
katsahdus ynnä joku osa vertauksista muiden kansojen taruihin. Työn
laveus ja myöhemmin tarpeelliseksi nähty perinjuurinen tutkimustavan
muutos, joka taas teki kaikkein runovarain läpikatsomisen
välttämättömäksi, ovat sitten viivyttäneet lopullisen valmistumisen
tähän saakka.

Pitkä, välillä kulunut aika, myöhemmin käsille tulleet uudet runovarat
ja varsinkin yllämainittu tutkimustavan muutos ovat tehneet, että olen
havainnut koko joukon erehdyksiä 1881 saakka painetuissa arkeissa.
Useimmat niistä olen uudesti painattamalla poistanut, mutta muutamat
pienemmät ynnä pari myöhempiinkin arkkeihin sattunutta erehdystä
ainoasti huomauttanut tähän liitetyssä oikaisuluettelossa.

Mitä kaunotieteelliseen osaan tulee, moitittaneen kenties, etten
sitäkin ole kokonaan muodostanut käsikirjoitusten perustukselle.
Mutta mielestäni on Kalevala nykyisessä muodossansa -- annas olla että
siihen Lönnrot'inkin käsi on johonkin määrään vaikuttanut -- jo niin
vakaunut, ettei sitä taideteoksena sovi arvostella muuten kuin
juuri tämmöisenään. Paitsi sitä on Lönnrot kokoonsovittaessaan,
järjestäessään ja lisiä sekaanpannessaan ainoasti jatkanut ja
täydentänyt kansanlaulajain oman työn, samaan henkeen ja tapaan kuin he
itse, niin että kaikki on pysynyt tosikansallisella pohjalla.

Sitä puutetta suuremmalla syyllä sopinee moittia, ettei tässä ole
sanallakaan mainittu vanhan runomittamme synnystä. Mutta tieto, että
maisteri Borenius'ella on sitä koskeva perinpohjainen teos tekeillä, on
estänyt minua, siksi kun oli liian myöhään.

Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön! Luonnollisesti en voi
toivoakaan, että kaikki, mitä siinä on lausuttu, on saava vakinaisen,
pysyväisen talletuspaikan tieteen aarrekammiossa -- jäähän uutismaahan
aina kiviä ja kantoja, jotka vastaisen paremman viljelyksen on
poistaminen. Mutta kuitenkin, kaikitenkin lienee minulla syy toivoa
tästä sitä hyötyä tieteelle sekä isänmaalle, että se on niin hyvin
ansioittensa kuin virheittensä kautta virittävä suurempaa intoa
kansamme vanhan ikiperinnön kaikinpuoliseen, perinjuuriseen
tutkimiseen. Siinä on oleva paras palkka kaikesta vaivasta.

Lopussa pyydän saada kiittää kaikkia, jotka tavalla tai toisella ovat
olleet minulle avulliset: etupäässä maisteri A. Boreniusta, joka
Lönnrot'in venäjänpuolisten runokeräelmäin järjestämisellä on tehnyt
noiden ylen tärkeäin todistuskappaleitten käyttämisen mahdolliseksi ja
arvokkaalla kirjoituksellansa Suomen Kuvalehdessä 1873 on ensin
johtanut ajatuksen runoin leviämisen oikeaan suuntaan. Suullisia
neuvoja ja selityksiä kielitieteen ja muinaistieteen alalta olen saanut
provessoreilta E. Aspelin'ilta, O. Donnerilta sekä A. Freudenthalilta.
Nimi- ja asialuettelon on minulle hyväntahtoisesti tehnyt neiti
A. Winter.

Helsingissä Marrask. 29 p. 1885.



JOHDATUS.


Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista,
tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen
uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se
suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirjan? Nämät
kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän
tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin,
liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten,
kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä
semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme ja
herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee otettavaksi
esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat
kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta
läpi olisi se, mitä nimitän _kirjallisuuden_ historiaksi, kenties
pikemmin _kurjallisuuden_ historian nimeä ansaitseva.

Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan
kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle?
-- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin
lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä
myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita
kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvillisuuden aluissa
luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista,
koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on
mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu
valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa,
kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta
kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto
kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen
virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja
suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa että ihmishenki
köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa, ahtaimmassakin
tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa. Kuinka siis voisin
pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä on ylenkatsova niitä
yritelmiä, josko kuinka heikkoja, joita tässä tuodaan hänen silmiensä
eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina, ilmautuva suomalaisen
kansallishengen hiljainen sydämentykytys, todistaen että

    Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!

Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota
jaloin nerontuotteitten kauneuden tarkemmalla esiintuomisella,
likempään tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään
tiellä jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme _Kalevala_
satalatvaisena, pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä
tammena; lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan _laulu_-runojemme
ihana kukkasketo.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.



I. Kalevalan yhtenäisyys.


Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle
haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas runollinen
korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa,
Kalevalan-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen,
vanha kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai
ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä
keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen
kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta
riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän
kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen
monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja
muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.

Saksalainen _Steinthal_,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen
kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen eri
luokkaan: _erinäisiin, liitännäisiin sekä yhtenäisiin_ epoksiin.
Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai
jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten
syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim.
Servialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan
Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin
urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset
kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavein jylhänjalot jumalaistarut
Eddassa. Tässä viimeinmainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen
yhteensulaumisen alku huomattava. Vaikka joka runo on aivan erinänsä
itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien
pohjasta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja
maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalat ja tämän
maailman kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin
vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin
kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin työt ja toimet ulkonaisessa
luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä
lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin
myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran
esiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat
vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi
tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-aate höllänä
yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten
syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon
kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen
kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman
eri-osat yhä viittailevat toisiansa, muistutellen tästä yhteydestään.
Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin
sikisoki ympäriviskattuja ja hajotettuja langanpäitä; liitännäisissä
ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut yhdeksi
kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä kudottu
täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena,
syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä
täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja
Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungenruno (osaksi jo
vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Franskalaisten
laulu Rolandista.

Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi
luettava, siitä on oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä aivan
erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään yhteistä
aatetta, joka Kalevalan eri-osat yhdistäisi taiteelliseksi
kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin
suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan
"kentiesi", olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan
pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin
vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän
sitten laulut Kullervosta, neljännekö ne, jotka Joukahaisesta ja hänen
sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee
vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo
Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä,
paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on
Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme
mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen
läpikäyväksi peri-aatteeksi osoittaen kertomuksen siitä, "kuinka
Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi
voitolle".[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä
estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten
esitetty K. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimeinkin on
nykyään provessori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin
valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja
täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen
kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä
perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut
vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8]
Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän
piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole
läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin "osaksi kutouneen
toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa
syytä". Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut
esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse
runoelmasta.[9]

Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha
sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan
pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse
yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä
suhteessa olemme saaneet Vironmaalta, Siellä ovat epilliset runot
ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään
suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä; mutta yhtähyvin Pihkovan läänin
kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän
laulamansa katkelmat ovat yhden "vanhan, sangen pitkän laulun sanoja"
(vana, väga pika laulu sonad)[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus
kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä josko suuri osa
virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin
yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin
sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja
Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä
yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen
samallaista nimen-omaista, yleistä todistusta laulajien suusta;
kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka
puhuvan Kalevalan paloittajien puoleen, että "paraimmiltakaan
laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon".[11] Useimmiten
lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin
tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin
meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas "on sangen harvat
runot, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä
yhden tai useampain toisten kanssa",[12] jossa seikassa toki luulisi
ilmautuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen
olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä, Ja yhden tai toisen runon
yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin
vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät
vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja,
häävirsiä ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta
kokonaisuudesta. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti
kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät
laulajat aina viittauksen: "siitä se lähtee tavallista raudanluvun
jälkeä", taikka: "siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte
naisilta".[13]

Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin
todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja
varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa
jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on
havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa
tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen
itse vastaa,

Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen
tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko
on, _kertoma_-runon luonteen vaatimuksesta, _tapahtunut teko_, siis
esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja
jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä
johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on
välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailman kokonaisuudessa; siitä
syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko
joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas
luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja
heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren
hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka
myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin
elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu
kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi
kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa
sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis,
että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen
itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua
jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa
oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa
jollakin lailla edistyttävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon
tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin
piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan
astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin;
kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse.
Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä
keinolla voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin
että näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään
taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen,
määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset
ikään kuin yhteisiin kuvanpuitteisin.

Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi
sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää
syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on
silminnähtävästi _Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan
omaisuudeksi_. _Alkuna_ tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten
pyrintö, saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein
yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla,
että täytyy sepittää tuo ijan-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten.
Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaehtoisesti tehty; molemmat puolet
näkyvät olevan tyytyväiset osallansa ja suloinen sovinto vallitsee
Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä;
se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin
kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä
kääntäväinen kuori sulaunut, ja sen alla piillyt, molemminpuolinen
salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla
syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta
tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa
hänelle toista tytärtänsä, Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen
väkivaltaan, ilmiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan toisen
immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä hetkellä
kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla piilee
vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen tunne --
kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen vastaan-ottaa
Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin synkällä
mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi? Silloin
syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä voimalla
tuossa katkerassa vastauksessa:

    Mik' on Pohjolan eleä,
    Kun on Sampo Pohjolassa!
    Siin' on kyntö, siin' on kylvö,
    Siin' on kasvu kaikellainen,
    Siinäpä ikuinen onni!

Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen _keskustaan_, käännekohtaan,
joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtein; sillä välittömänä
seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä
Sammon ryöstölle. _Loppuna_ on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja
kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta
alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.

Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä suurta,
täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii
suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret
kertomarunoelmat oikeastaan _sankarirunoelmia_. Useammissa
(Odysseiassa, Roland'in laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen
itse niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien
laita, vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi
Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan
sodasta yleiseen, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista
turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille.
Samaten on Niebelungenlied'issä Sigfried päätoimintaa kannattavana
henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana
haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu,
koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja
maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta suuremmalla syyllä vielä olisi
sille nimi "Wäinämöinen" voinut tulla, sillä tämän mahtavan laulu- ja
loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pää-aineena ja hänen
kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä. Tämä
Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella
tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti
katsoen voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon
kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi.
Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville,
takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä
tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys
saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla
sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa, Wäinämöinen oli luotu
suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli
ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken
voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä
yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen
koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli
hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. --
Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros,
jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä
syövästä, urohia unhottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen
kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti
olla, jos ei jumala, kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta epillisen
runouden luonne vaati, ettei se synty tulisi vaan sivumennen mainituksi
parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella kertomuksella, ja
tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää kokonaiskuvaa Kalevan
kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti ensimmäisen
luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan likeisesti; sillä
se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt sankari myös kohta,
vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommalla voimalla, ottaa osaa tämän
korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan kaunistamiseen ja
valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät ainoasti sankarin
luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin päätapauksen
ensimmäistäkin alkua edellä; ne näkyvät siis olevan ulkopuolella noita
yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea kaikki sivuseikat
sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen johdatus
toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia tosin
saattavat meidät kohta _in medias res_, keskelle niitä oloja, joissa
päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä sitä
vastaan on myöskin yksi runo Sigfriedin synnystä ja kasvatuksesta
ennen kertomuksen varsinaista alkua. -- Samoin myös ei ole Kalevalan
loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin
päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin syntynyt.
Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa
loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä
kerran kepeämmin "huoahtaa", ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan
varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim.
Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös
Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt
mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä
oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen
ajan esirippua ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle
mainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.

Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa.
Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin
ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta
löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo
sitoo sen kiinteästi Sammon itse syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin,
taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa, sen kautta
runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka
suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen
kautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli
mahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka
maailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen
enentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon
lisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin paikoin
pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman tuota
verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa. Näin
on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen piiriin
kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolanretkensä on taas toinen side hänen ja
Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka hetken-aikuinen
sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli ulkokuorta, joka
sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos en erehdy, on
runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä toisellakin, enemmän
silmäänpistävällä tavalla, ja siinä se käyttää välikappaleena
Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan silloisesta
välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina tupruileepi
lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä siitä, mitä
sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt hetkiseksi on
antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit Saaressa kyllä
ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas ovat
välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman niitä
puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. -- Mitä taas
Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla
silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan
ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa
välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö
Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan
puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mielialaa peittävän kuoren
läpi. Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään
yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos
Patroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta Ilmarisen emännän
pahanteko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston vertainen, jos emme
tietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista historiaa; ei myös
niin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan luonnollinen nuoren
pojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten runoin kautta Kullervon
luonne kuvautuisi silmiemme eteen koko mahtavassa jylhyydessään.

Osoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja
merkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä
toiminnan kulkua, jälkimmäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti
estävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen
tehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin tärkeään
suhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas enemmän kuin mikään
muu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen Suomalaisten muinaisen
ylimaailman. Hennoisikohan todella joku ylentarkka kriitikko suuremman
yhtenäisyyden hyväksi repiä pois häävirsien ihanat, suloisinta,
hienointa sydämenhellyyttä esiintuovat kotikuvat? Tahtoisiko hän
kaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa kansamme jumalais-maailma
ilmautuu koko kirjavassa loistossansa -- tuo jumalais-maailma, jonka
oloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja vaikutusta tähän jälkimmäiseen
Vischer katsoo niin välttämättömän tarpeelliseksi todellisessa
epoksessa ja jonka puutetta hän niin kipeästi kaipaa saksalaisessa
Niebelungenlied'issä? Rohkenisiko joku kriitikko kieltää sijaa noilta
jylhänjaloilta, syviltä synnyiltä, joissa Suomen kansa juuri on
ilmoittanut henkensä sisimmän salaisuuden, uskonsa sanan, hengen
kaikkivaltiaasen voimaan?

Sisällistä yhtenäisyyttänsä on Kalevala paitsi sitä vielä monin paikoin
vahvistanut ulkonaisillakin siteillä, viittauksilla runosta runoon,
jotka selvästi osoittavat, että toista runoa sepittäessä on samassa
ollut mielessä myöskin toinen, vaikka käsillä-olevasta aineesta
kaukaisempi. Näiden viittausten kautta ovat runot "kudotut toisiinsa",
Castrénin sanaa käyttääksemme; niiden kautta syntyy se yhteys, jota
yksi ja toinen tutkija on väittänyt ainoaksi, Suomen kansanepoksessa
löytyväksi. Ottakaamme nyt tarkasteltaviksi muutamat näistä
viittauksista.

Tietotaistelussaan Joukahaisen kanssa muistuttaa Wäinämöinen
nimen-omaan osallisuudestansa luomisessa:

    Omat on meret kyntämäni,
    Kalahauat kaivamani,
    Mäet mullermoittamani,
    Kivet luomani kokohon.
    Olin ma miesnä kolmantena
    Ilman pieltä pistämässä,
    Taivon kaarta kantamassa,
    Taivoa tähittämässä.[15]

Sittemmin, kun hän on menettänyt hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja
joutunut aaltojen ajeltavaksi, auttaa hänet kotka pois tästä vaikeasta
tilasta. Lintujen kuningas, niinkuin itse sanoo, tahtoi täten osoittaa
kiitollisuuttansa siitä, että Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, oli
jättänyt yhden koivun

    "Lintujen lepeämiksi,
    Kokon ilman istuimiksi".[16]

Näin ovat molemmat luomisrunot liitetyt niihin, jotka Joukahaisesta
kertovat. Näiden ja Aino-runoin välillä on taas Joukahaisen lupaus
selvänä yhdisteenä. Jälkimmäisen yllämainitun viittauksen kautta on
myös samassa silta rakennettu luomis-runojen ja sen kosiorunon välille,
jossa ensiksi tulee puhe Sammosta, sillä Pohjolaan oli Wäinämöinen
silloin ollut menossa, koska kotka hänet tapasi merestä. Lohdutus,
jonka Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen saapi äidiltänsä, sitoo taas
Aino-runot Sampo-runoin alkuun; sillä tämä lohdutus sisältää
sen kehoituksen, että hän menisi Pohjolaan toisen morsiamen
katsontahan.[17] Ensimmäisessä Sampo-runossa löytyy sitten tavallansa
vielä yksi viittaus luomis-taruun. Kun Pohjolan emäntä näet Ilmariselta
kysyy, osaisiko hän Sammon takoa, vastaa kuuluisa seppä siihen
ylpeästi:

    "Saattanen Sammon takoa,
    Kun olen taivoa takonut,
    Ilman kantta kalkutellut!"[18]

Tämä hänen kerskauksensa ei kuitenkaan koske luomis-runoin nykyistä
muotoa, vaan jotakin jo kadonnutta vanhaa taruamme.

Lemminkäis-jakso taasen alkaa merkillisellä lauseella: "Aika on Ahtia
sanoa". Mitäs tämä lause tarkoittaisi, jos ei sitä, että nyt tulevat
runot eivät ole katsotut erinänsä olevaksi, itsenäiseksi jaksoksi,
vaan keskeyttävät suurempaa kokonaisuutta, jossa ne sivutapauksena
ovat jäsenenä? Toisen merkillisen viittauksen tapaamme taas
Sammonryöstö-runossa. Kesken tappelua näet huutaa Louhi hänen päälleen
hyökkäävälle Lemminkäiselle:

    "Oi sie lieto Lemminkäinen!
    Pettelit oman emosi:
    Sanoit et käyväsi sotia
    Kuunna kymmennä kesänä
    Kullankana tarpehella,
    Hopeankana halulla".[19]

Tämä nuhde viittaa sitä ehtoa, jonka Lemminkäisen äiti pani pojallensa,
ennen kuin hänelle Pohjolan isännän surman jälkeen neuvoi turvapaikkaa;
näin muodoin näkyy että toinen käynti Saaressa ei ole erinäinen
katkelma.

Mutta me voimmekin nyt jo keskeyttää näiden viittausten luettelemista;
sillä ei ollutkaan mitään täydellisyyttä tarkoitettu, oli vaan tahdottu
osoittaa itse runoelmassa ilmitulevaa tietoa erinäisemmiltäkin
näyttäväin runoin kuulumisesta yhteen jaksoon Sampo-runoin kanssa.

Tässä esiin tuodut seikat lienevät riittäväisenä todisteena siihen,
että Kalevala on yhtenäinen runoelma, jonka kaikkia sivutapauksia läpi
käypi yhden, niiden keskuskohtana olevan päätapauksen ajatus.
Yhtähyvin on meidän myöntäminen, että suunnitelman toimeenpano
sankarirunoelmassamme on monin paikoin puutteellinen, niin että tämä
yhtenäisyys ei aina astu silmiemme eteen täydellä selvyydellä. Täten
Kalevala todellakin antaa jonkunlaista syytä niille, jotka siltä
kieltävät läpikäyvää aatetta, koossa-pitävää yhteyttä. Nämät puutteet
toimeenpanossa ovat kolmea laatua: _ristiriitaisuuksia, samojen asiain
kertominen pari kertaa_ ja viimein _osien liika paisuminen
kokonaisuuden suhteen_.

_Ristiriitaisuuksista_ ovat useammat sangen tuntuvat ja haitalliset.
Ensimmäisessä runossa esim. on Wäinämöisen äiti Ilman impi,
jumalallinen olento ja siis arvattavasti kuolematon; yhtähyvin saa
Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen, 5:ssä runossa, lohdutuksen haudassa
lepäävältä äidiltänsä; ja 47:sä runossa taas tulee hänelle Ilman impi
vastaan, ja antaa hyviä neuvoja, mutta silloin ei mistään näy heidän
sukulais-suhteensa, eipä edes jonkunlainen tuttavuus heidän välillänsä.
-- Vielä pahempi _lapsus calami_ ilmautuu Kullervo-runoissa. Untamon
väki surmaa kaiken Kalervon kansan, paitsi yhden neidon, joka sitten
synnyttää Kullervon. Kuitenkin tapaa sittemmin Kullervo myös isänsäkin
elossa ja hyvässä terveydessä. Täten olisi oikeastaan pääsyy aiottuun
kostoretkeen Untamoa vastaan poistettu; mutta yhtähyvin lähtee Kullervo
sotaan ja rankaisee Untamon väkeä surmasta, joka ei ole tapahtunut.

Sangen tiheässä on myös niitä paikkoja, joissa sama tapahtuma on
kerrottu toistamiseen, ainoasti hiukan vaihtelevassa muodossa. Jonkun
semmoisen on kokoonpanija poistanut, esim. kuvauksen Wäinämöisen
toisesta retkestä Tuonelaan, silloin kun häneltä, häistä palatessa,
reki meni rikki ja hän tämän korjaamista varten kävi sieltä, oraa
noutamassa.[20] Mutta on samallaisia seikkoja kuitenkin vielä
painetussakin Kalevalassa yltäkyllin jäljellä. Niinpä ovat esim.
Lemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja
samasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat
esiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän
kodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen vaikutus
kerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa yhteen
yhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö
rantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21]
silminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa.[22]
Koivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas
uudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään
käen hyväksi.[23] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta
toistamista, joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon
vaihdoksia, aine kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla,
itsenäisemmällä tavalla. Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka
aurinko, Lemminkäisen äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei
tämä voinut vartioida surmatun sankarin ruumista,[24] sillä melkein
aivan samalla tavalla menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun
tahtoo Sammon ryöstää.[25] Likeistä sukua niinikään ovat toisella
kerralla Sammon, toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan
vaskivuoreen.[26] Nämät jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet
eivät tosin enää loukkaa kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin
rikastuttaneet ja laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin
ovat nekin silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin
paikoin johdonmukaisesti toimeen pantu.

Haitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin
Kalevalan arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus.
Tosin sallii kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen
suuren vallan itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin
ainoasti jonkunlaisen suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee
kuitenkin aina muistaa sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten
vähemmin laveita. Jos syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti
rehoitellakseen, että oksillansa peittävät itse pääseikan vähemmin
näkyväksi, niin on kohdallisuuden sääntö, yksi kauneuden laeista,
tuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen, ei voi kieltää, että
Kalevalan suunnitelman toimeenpano sekä kokonaisuudessaan että myös
useammissa sen osissa antaa sangen suurtakin syytä moitteesen.
Päätapauksen alku- ja keski-osa valmistavin sivutapauksineen eivät näet
ole oikein taiteellisessa suhteessa loppu-osansa, koko teoksen
tärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset täyttävät koko 40 runoa, vaan
Sampo-retki ynnä sen jälkeisen lopputaistelun kanssa on saanut ainoasti
kymmenen osaksensa.[27] Sama kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse
tässä jälkimmäisessä osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan
vaiheisin on pantu kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei
mene muuta kuin kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta
ristiriitaisuutta lukuun ota, on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti
toimeen pantu; mutta siinäkin näemme kuitenkin yhtä sivutapausta
kuvaavassa 36:ssa runossa, kuinka Kullervon valmistukset kostoretkeen
Untamoa vastaan, sotalaulut, hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt
kerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo koko runojakson alusta yhä
ennustettu ja näin perinpohjin varustettu sota sitä vastaan suoritetaan
8:lla, sano kahdeksalla värssyllä.[28] Hyvin oudon vaikutuksen
tekee tämä kertomisen tapa; me näemme puuhattavan, pauhattavan,
valmistettavan, varustettavan täydellä innolla ja voimalla; odotus tätä
nähdessä jännittyy kireimmälleen; mutta kun viimein vihdoin tuohon
kauan hankittuun suureen työhön päästään, on koko voima jo hankkeisin
uupunut, into laimistunut, ja meitä syötetään parilla laihalla sanalla!
Vielä oudommalta tuntuu, jos, niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu,
noilla suurilla puuhilla valmistettu pääteko ei olekaan mikään
todellinen, suuri sankarityö, niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa
esimerkeissä, vaan aivan tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa
nauruksi esim. käypi, kun näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella
voimalla kolkuttavan kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän
huomaa, iskeekö puuhun vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin
ponnistavan parasta hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta
ja Manalan majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle
koko kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi
(haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden
maailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta
siitä puuhasta -- _ridiculus mus!_ -- tavallinen vene! -- Tietysti ei
näin ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta
yhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen
arveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska
se myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.

Muutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja
luonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat
välttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta.
_Interdum dormitat ipse Homeros!_ oli jo muinais-ajalla yleisenä
lauseena. Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin
runoelmain suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet
ristiriitaisuuksia;[29] vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja
kuvia käytettynä aina kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikin käydä
toisin lauluissa, jotka vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti
suullisena perintönä ja jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille
aloille, niinkuin esim. Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta
aina Pohjoispiiriin saakka. Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä,
toinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi
kokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon
yhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman osa
tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen vanhan
kokonaisuuden pilstareista liittyy yhteen. Kuinka paljon tilaisuutta on
siinä sattumuksen vehkeisin; onpa viimein silloinkin, kun semmoista
kansanrunoelmaa ruvetaan keräilemään ja muistoon kirjoittamaan,
satunnaista mitkä sen muodostukset tulevat keräilijän ja
kokoonsovittajan käsiin. Vaikka kuinkin tarkasti kaikki paikat hakisi
läpi, on aina mahdollista, että joku arvollinen, kenties kaunein
toisinto jostain runoelman osasta ijäksi jääpi piiloon saloin kätköön
ja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin sekin seikka jo vaikuttaa
sangen paljon, kerätäänkö semmoinen runoelma joku miespolvi ennen tai
myöhemmin. Kuinka paljoa laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset, ovat
1870-luvun alussa kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot ja
hänen apumiehensä toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta
runopaikoilta Venäjän Karjalassa. Asiain näin ollen tulisi pikemmin
ihmetellä tuossa kirjavuudessa vaikuttavan yhteydenhengen voimaa, joka
kuitenkin siihen määrään, pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki
koossa.

Mutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei voi Kalevala edes
vetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten
sankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös
Niebelungenlied'issä on taiteellinen suhteellisuus verrattomasti
paremmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka
luonnollisena selityksenä, että mainituista runoelmista jälkimmäinen
tiettävästi,[30] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän
vaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat
kansanrunot ainoasti kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, ei
runoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi
pitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa
ainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. "_Hyvin muistaen, että ne
tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja
kielelle_, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella
mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää
toinen toiseensa, niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja _ko'ota niihin
kaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat
tiedoksi säilyttäneet_".[31] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä
Kalevalan kokoonsommituksessa; siinä on _kansatieteellinen_ tarkoitus
ollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on
Kalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut
sankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja
toista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta.
Yhtähyvin ei olisi osien epäsuhtainen laveus sittenkään ollut
mahdollinen saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa
noudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä kulkua
enimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin yllä
jo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi
tukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen
välitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman
perinjuurista ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää
uudestaan-valamista olisi voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään
muotoon.

Pää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava
kokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä,
itse kansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme,
niin: _ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian
paljon sijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko
runoelmassa, on suhteellisesti liian niukasti kuvattu_. Mutta
päätapauksen alkupuoli, joka laveimmat välikertomukset sisältää, ja
loppupuoli edustavat erinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen
idylliä, joka yksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää
tavallisina hetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka
aineena ovat suuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat
juhlahetket kansan historiassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen
molemmat haarat toisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi
kuvaelmaksi, Odysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita
Saksalaisten molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja
Niebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena
olevaa peri-aatetta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat puolet
sulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut mikään
mahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla.
Taikka olisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma
olisi sitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös
ohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä
ole ainoasti rauhanhetkiä taikka että se kansa, jonka nyt
arkipäiväisissä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin
kykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä
omassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja
Hirvenpyytäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi ja
kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantavat sekaan
välitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauheus tulee sitä
loistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut
kumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön, Sammon
ryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin, on se suunnitelmansa
toimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan osan, jättäen
sankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti ylijääneen
kannikan.

Näin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa.
Koko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä
Kreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä suurella
huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen peri-aatteena
onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla itäneenä,
verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein näkyy
kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme esim. kuinka
Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,

    Kutsui Pohjolan kokohon,
    Urohot asehinensa
    Nuoret miehet miekkoinensa,
    Pään varalle Wäinämöisen.[32]

Luulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista
urhotöistä -- mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin
käypi, koska, Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa.
Hän

    Pani joukon jousihinsa,
    Laittoi miehet miekkoihinsa;
    Latoi miehet laivahansa,
    Sata miestä miekallista,
    Tuhat jousella urosta.[33]

Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoin kuin myös
Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten
aivan käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Sama ilmiö
Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä
nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja
luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin
voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen
Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin,
vaikka hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään
senvuoksi halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen
jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[34] Kullervon sotariemua,[35]
Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[36] viimein vielä veneenkin
ikävöimistä sotaan.[37] Kenties olikin vanhempina aikoina
Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa
täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa
on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava
laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[38] -- sen nimi on
Kalevalan neiti -- kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille
turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: "Isosi
soti-oronen sotitielle sortukohon!" Mutta eräässä toisinnossa[39]
tapaamme me näiden rivien sijasta: "vaollensa vaipukohon kyntö-aikana
parasna!" Sitä vastaan kirous veljen osasta: "veljesi veno punainen
kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!" kuuluu siinä: "veljesi
sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!" Sattumus vaan on
näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman
muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin ja paljon suuremmassa
määrässä on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan
ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa
menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti
urhollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se
soti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen
käskyläisnä. Koko se ala sen kautta menetti sen perikuvallisen
loisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki
parhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä
edelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen
seuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelmaa.
Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi,
Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö
suunnitelma alkuperäänsäkin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi meillä
arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen muoto
olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan
yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi,
samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti
toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmassa puuttuu
taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.



II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.[40]


Osaksi puuttuvan täydellisyytensä suunnitelmassa palkitsee kuitenkin
Kalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa
suhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän
vaikutuksen.

"Tässä virtaa", lausui Grimm,[41] "edessämme runoelma, joka, jos
mikään, on puhdas epos, esitystavassaan koreilemattomana ja sen kautta
sitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia
taikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja
lauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää,
mielekästä luonnon tajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään
muualla paitsi Indian runoissa".

Samoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[42] "Entäs
aineen suoritus! Se on niin erin-omainen, ettei voi olla suomatta
korkeinta kunnioitusta kansalle, jonka kuvausvoima on niin
monimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta
kertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia
rajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä-luovalla voimalla elävän
todellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot,
elävät ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin
veistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän
asukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden
pienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on tässä
niin hyvin sankarein luonteissa, kuin myös tapauksissa kaikin puolin
esiintuotu".

Enemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi
kiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[43] "Vanhusten suusta", sanoo
hän, "on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja
täysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme
unohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei
tuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole
tosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta jos
maalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen on
lupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin
Iliadin vertaiset ansionsa ja voi se vaatia itselleen sijaa maailman
viidentenä kansanluomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian
Mahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungen-lied'in
rinnalla".[44]

Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet
tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä,
elävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa
runoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden
kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella
taiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme
mestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta
verrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossian'in
lauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa; sankarien
luonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan hämärinä
haamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä tapahtuvaa
vai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton, veretön
aaveparvi, kuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se omituisuus,
ettei mikään tapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa, vaan ainoasti
joku erittäin liikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan
keskinäispuheitten kautta. Näiden puheitten välinen kertomus
tapahtuneista asioista on aivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä
sisältävä, sangen usein suorasanainen, monestipa aivan poisjätetty.
Ulkonainen muoto ja luonto ovat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä
ytimekkäässä, kaiken voimansa yhteen kohtaan kokoovassa muodossansa,
niinkuin myös tarujensa perus-aatteitten syvyyden kautta, tekevät tosin
Eddan laulut mahtavan vaikutuksen, mutta koko tämä kuvaamistapa on
pikemmin draamallinen kuin epillinen, ja tuntuu kovin katkonaiselta.
Todellisemmin epilliset ovat Venäläisten ja Servialaisten runoelmat,
etenkin jälkimmäiset, jotka elävässä kuvauksessa vetävät vertaa vaikka
millekin mestariteokselle; mutta kumpikaan näistä kansoista ei ole
yhtähyvin luonut muuta kuin erinäisiä pikkukuvasia; heiltä puuttuu
täydellinen, koko kansan elämän, koko maan luonnon käsittävä
kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta ei sovi suinkaan moittia
saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi kokonaisen, kaikinpuolisen
kuvan etehemme; siinä ei ole mitään katkonaisuutta, mitään hämäryyttä
piirteissä; päinvastoin on kaikki maalattu leveimmällä pensselillä.
Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole taidemaalaajan, vaan
seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin syvästi runollinen,
vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti esitetty, on toiselta
puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa runollisuutta vailla. "Se on
tavallisesti", käyttääksemme saksalaisen tutkijan Vischer'in sanoja,
"sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan köyhyyteen asti, vaan samassa
lavea ja ikävä suunnattomuuteen saakka".[45] -- Kuinka ihan toista on
tuon hämäryyden, katkonaisuuden, osinaisuuden tai ikävystyttävän
laveuden rinnalla kreikkalaisten kertomarunoelmain selvä, kirkas,
täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta laveimpanakin melkein aina kauneuden
rajain sisällä pysyvä kuvaus! Kaikki on niin ilmi-elävää -- me näemme
silmillämme, me kuulemme korvillamme koko tuon ihanan kreikkalaisen
maailman, niinkuin se on ollut, mutta kuitenkin samassa kirkastettuna
runouden ihmevalon kautta.

Tässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut
laulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä
kansallis-ylpeyttä se olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin
puolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta
meidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se
yksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia
sangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain
jaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös
ylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain
tarkastuksesta.

Kertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen
mukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään
näyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan
selvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa
Kalevalassa mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä.
Mutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja
silloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.

Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on
vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla:

    Lauloi vanha Wäinämöinen:
    Järvet läikkyi, maa järisi,
    Vuoret vaskiset vapisi,
    Paaet vahvat paukahteli,
    Kalliot kaheksi lenti,
    Kivet rannoilla rakoili.[46]

Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä
nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:

    Nousi tuulet tuulemahan,
    Säät rajut rajuamahan;
    Kovin läikkyi länsituuli,
    Luoetuuli tuikutteli,
    Enemmän etelätuuli,
    Itä inkui ilkeästi,
    Kauheasti kaakko karjui,
    Pohjoinen kovin porasi.
    Tuuli puut lehettömäksi,
    Havupuut havuttomaksi,
    Kanervat kukattomaksi,
    Heinät helpehettömäksi;
    Nosti mustia muria
    Päälle selvien vesien.[47]

Olkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska
Louhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:

    Souti seppo Ilmarinen,
    Souti lieto Lemminkäinen,
    Souti kansa kaikellainen:
    Lyllyivät melat lylyiset,
    Hangat piukki pihlajaiset,
    Vene honkainen vapisi;
    Nenä hyrski hylkehenä,
    Perä koskena kohisi,
    Vesi kiehui kelloloissa,
    Vaahti palloissa pakeni.[48]

Joskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä,
mutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko
kirja. Niin esim. kerrotaan kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:

    Tautia tavattomia,
    Nimen tietämättömiä;
    Alta lattiat lahoovi,
    Päältä peite märkänevi.[49]

Samoin Kullervo, koska häntä oli käsketty tarpomaan koko voimallansa:

    Ve'en velliksi seoitti,
    Tarpoi nuotan tappuroiksi,
    Kalat liivaksi litsotti.[50]

Toisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla
näin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta
eläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan neiti
kutoo, istuen taivaan kaarella:

    Suikki sukkula piossa,
    Käämi käessä kääperöitsi,
    Niiet vaskiset vatisi,
    Hopeinen pirta piukki,
    Neien kangasta kutoissa,
    Hopeaista huolittaissa.[51]

Samaa laatua ovat myös tavallisesti matkain kuvaukset, esim.:

    Laski virkkua vitsalla,
    Helähytti helmisvyöllä;
    Virkku juoksi, matka joutui,
    Reki vieri, tie lyheni,
    Jalas koivuinen kolasi,
    Vemmel piukki pihlajainen.[52]

Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin
aljetaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa
liikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia
ihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:

    Pani vanhat soutamahan,
    Nuoret päältä katsomahan;
    Vanhat souti, päät vapisi,
    Eipä matka eistykänä.
      Pani neiot soutamahan,
    Sulhot ilman istumahan;
    Neiot souti, sormet notkui,
    Eipä matka eistykänä.
      Pani sulhot soutamahan,
    Neiot ilman istumahan;
    Sulhot souti, airot notkui,
    Eipä matka eistykänä.

Viimein istuihe jumalallinen uros Ilmarinen soutamahan:

    Jopa joutui puinen pursi,
    Pursi juoksi, matka joutui;
    Loitos kuului airoin loiske,
    Kauas hankojen hamina.[53]

Ilmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavalliset orjat
palkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut ei tyydyttäneet
hänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän, niin että

    Tuli tuiski ikkunasta,
    Säkenet ovesta säyhkyi,
    Tomu nousi taivahalle,
    Savu pilvihin sakeni,

ja silloin sai hän kalujen kalun, ihmeitten ihmeen kuvaumaan.[54]

Enennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa
paikassa, niin nimittäin että, antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun
asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan
vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä
ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee "pienen pilven
pohjosessa;" sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:

    Saari kaukoa näkyvi,
    Etähältä häämöittävi;
    Havukoita haavat täynnä,
    Koivut kirjakoppeloita.

Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa
suuruudessa:

    "Jo tulevi Pohjan pursi,
    Satahanka hakkoavi;
    Sata on miestä soutimilla,
    Tuhat ilman istumassa".[55]

Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti
kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova
Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän
odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei
levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan
vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä
vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi,
tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[56]

Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa
ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi
asettauta kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on
kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroilleen
astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmi-elävänä esiin, kuin
noissa kaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus
kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti
välikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä
olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin
omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus
mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin
"sanoi ja nimesi" y.m. -- jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet
välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan
draamalliseen muotoon, osoittaen itsensä ainoasti puheissa. Tämmöisistä
paikoista ovat Lemminkäisrunot yli muiden rikkaat (esim. molemmat
puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä
määrässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin
ilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan
lähtee, niin kuin myös enimmässä osassa karhunpyynti-runoa. Tämä
viimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo
vuosisatoja on jaetuilla rolleilla näytetty karhunpeijais-juhlissa,
jopa monesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, "ilveilty" kansan
huviksi.

Syynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti
välikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin
kääntyneestä mielenlaadusta. Se ei tyydy asiain ulkopintaan, vaan
tahtoo tunkeutua niiden ytimeen, niiden henkeen. Tästä tulee myös että
runollinen kuvausvoima Kalevalassa on kaikkein suurin toimivain
henkilöin luonteitten esiintuomisessa. Tässä suhteessa ei
Kreikkalaistenkaan mestariteokset voi täydesti vetää vertaa meidän
runottaremme luomisille. Homeron lauluissa on tavallisesti yksi ainoa
omituisuus luonteessa tai pari semmoista pantu joka sankarin merkiksi.
Agamemnon on ylpeä ja väkivaltainen, Nestor laveasuinen, Hektor
urhokas, Paris hempeä, pelkurimainen naisten viekoittaja; muuta heistä
ei meille annetakaan tiedoksi. Sen lisäksi ovat luonteen-eroitukset
sangen useitten välillä niin pienet, että heidät tuskin voi erottaa
toisistansa. Diomedeen teot aivan hyvin sopisivat Ajax'inkin tehtäviksi
j.n.e. Ainoasti Achilles ja Odysseys ovat saaneet monipuolisemman
kuvauksen osaksensa, erittäin jälkimmäinen Odysseiassa. Kalevalassa
sitä vastaan tapaamme paljon useampia, toisistaan tarkkaan erotettuja
luonteita; ei olisi mahdollista panna Kullervon nimeä Joukahaisen
töihin, tai asettaa Ainoa Pohjolan neidon sijaan. Vielä vähemmin voipi
hetkeksikään sekoittaa Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen
keskenänsä. Suomalainen runotar ei näet ole tyytynyt yhteen ainoaan
piirteesen, vaan kuvaa luonteet kaikilta puolilta, monilla
eripiirteillä, vieläpä osoittaa hienolla sielutieteellisellä aistilla
saman luonteen vaihtumisia eritiloissa. Verrallisesti ovat siis
kreikkalaiset luonteet enemmän ainoasti mallikuvia, tyyppejä,
suomalaiset sitä vastaan kaikista kaltaisistansakin eroavia
yksilöitä.[57]

Likeisessä yhteydessä luonteitten kuvauksen kanssa on pari Homeron
lauluilta puuttuvaa muutakin seikkaa Kalevalassa, jotka erinäistä
huomiota ansaitsevat. Toinen niistä on Kalevalassa ilmautuva syvä
tunteellisuus, joka tosin sangen usein heltyy hempeätuntoisuuteen asti.
Tämä pohjoisten kansain ja uudemman ajan omituisuus oli varsinkin
jälkimmäisessä muodossansa aivan outo Kreikan kansalle. Kalevalassa
taas on tämä tunteellisuus luonut monta ihmeen-ihanata, herttaisen
suloista kuvaelmaa. Semmoisia saattaisi tuoda esiin vaikka kuinka
paljon, etenkin häärunoista, mutta me voimme tässä nyt tyytyä muutamiin
harvoihin esimerkkeihin, koska niitä edempänä, luonteenkuvausten ja
välitapausten tarkastuksessa kylläksi saamme ihaella.

Voikos esim. muutamilla ainoilla sanoilla antaa syvempää, suloisempaa
kuvausta nuoren tytön haaveksimisesta, kuin se, jonka tapaamme toisessa
runossa kanteleen syntymisestä!

    Istui immikkö aholla,
    Nuori neitonen norolla;
    Ei se impi itkenynnä,
    Ei varsin iloinnutkana;
    Ilman lauloi itseksensä,
    Lauloi iltansa kuluksi,
    Sulhon toivossa tulevan,
    Armahansa aikehessa.[58]

Vastakohtana tälle tulevan rakkauden toivolle on Ilmarisen suru
kadonneesta rakkauden onnesta:

    Sanoi seppo Ilmarinen:
    "En tieä poloinen poika,
    Miten olla, kuin eleä;
    Istun yön eli makoan,
    Äijä on yötä, tunti tuhma,
    Vaivoja, matala mahti.
      Ikävät on iltaseni,
    Apeat on aamuseni;
    Ei ole iltoja ikävä,
    Ei apea aamujani;
    Ihanaistani apea,
    Apeainen armaistani,
    Mure mustakulmaistani.
      Jo vainen ijällä tällä
    Use'in minun utuisen
    Keski-öisissä unissa
    Koura tyhjeä kokevi,
    Käsi vaalivi valetta
    Kupehelta kummaltakin!"[59]

Vielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia, kuin miehen ja vaimon välisestä
rakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen
kesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti
liikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen
vaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:

    Pian juoksi matkan pitkän,
    Pian juoksi, jotta joutui:
    Mäet mätkyi mennessänsä,
    Norot nousi, vaarat vaipui,
    Ylähäiset maat aleni,
    Alahaiset maat yleni.[60]

Mikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa
kaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla
huolellisuudella hän sitten hakee, jättämättä pienimpääkään paikkaa:

    Kivet syrjähän sysäsi,
    Kannot käänti kallellehen,
    Kisut siirti tien sivuhun,
    Haot potki portahiksi.[61]

Ei voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen
kuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin
on saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet
jälleen virkoamaan kuoleman unesta.

Huomatkaamme kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa
tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia
luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle.
Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta
syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous
on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä,
kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen
syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois
inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:

    "Äitiseni, armaiseni,
    Minun kaunis kantajani!
    Itketkös sinä minua,
    Koska kuulet kuolleheksi?"

Silloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava
vastaus:

    "Et älyä äidin mieltä,
    Arvoa emon sydäntä!
    Itkenpä minä sinua,
    Kun sun kuulen kuolleheksi;
    Lumet itken iljeniksi,
    Iljenet suliksi maiksi,
    Sulat maat vihottaviksi,
    Vihottavat viereviksi.
      Mit'en itkeä ilenne,
    Itkeä inehmisissä,
    Itken saunassa saloa,
    Saunan lauat lainehille".[62]

Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin
johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen
ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee
puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen
rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten
pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa
viimeisessä neuvossa:

    "Kuules vielä, kun sanelen,
    Kerran toisen kertoelen!
    Kun menet talosta tästä,
    Tulet toisehen talohon,
    Emoa elä unoha!
    Emopa sinun elätti,
    Imetti ihanat rinnat
    Ihanasta itsestänsä;
    Monet yöt unetta vietti,
    Monet atriat unohti,
    Tuuvitellessa sinua,
    Vaaliessa pienoistansa".[63]

Muullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin
esim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun
seisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös
yleensä Kalevalaa läpikäyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys.
Emme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim.
Germanein taruissa tuo "kotkan piirustaminen" vihollisen selkään,[64]
tai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes
kohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä
raakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin
laahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[65]
Suurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä,
että meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä
aikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerjinnyt siihen tuntuvasti
vaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka
12:llä vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen
muotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan
puolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa)
kadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta
tappelusta janostuneet Niebelungit yhtä hyvin tässäkin juovat
kaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan
humanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.

Sangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten
rajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole
yhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla
tavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin
muinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan
eivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä
vastaan on yhtä surkea kuin naurattava kuulla Wäinämöisen voivotuksia
Pohjolan rannalla:

    "Onpa syytä itkeäni,
    Vaivoja valittoani;
    Kauan oon meriä uinut,
    Lapioinnut lainehia.
      Tuota itken tuon ikäni,
    Kun ma uin omilta mailta
    Näille ouoille oville;
    Kaikki täällä puut purevi,
    Kaikki havut hakkoavi,
    Joka koivu koikkoavi,
    Joka leppä leikkoavi;
    Yks on tuuli tuttuani,
    Päivä ennen nähtyäni".[66]

Samaa laatua ovat myös Tieran ja Lemminkäisen uikutukset heidän
yhteisellä Pohjolan-retkellänsä[67] ja johonkin määrään myös Kullervon
valitus yksinäisyydestänsä, sen jälkeen kun hän oli paennut Ilmarisen
talosta.[68] Osaksi on kuitenkin tämä rumentava ylellisyys
silminnähtävästi myöhemmin tunkeunut sisään, oikeastaan toiseen
tarkoitukseen sepitetyistä, lyyrillisistä lauluista.

Toiselta puolen on taas Kalevalassa ansio, josta ei Homeron lauluissa
näe paljon ollenkaan jälkeä, nimittäin leikillisyys ja humorillinen
pilanteko.[69] Tämä osoittaa itseänsä meidän runoissamme kahdessa
erimuodossa: ensiksi tavassa, jolla runotar joskus kohtelee
sankareitansa, toiseksi näiden omissa lauseissa. Vaikka esim.
Wäinämöinen ylimalkaan on runottaren lemmikki, tehdään hänestä
kosioretkillä nähtävästi sangen usein pientä pilaa. Sama on myös
Lemminkäisen laita, kun hän, ajattelemattomasti hurjasti kulkien, ajaa
rekensä kumoon ja joutuu Saaren naisten nauruksi, taikka kun hän
Pohjolan retkellä, suurta haukea tavoittaessaan, putoo mereen ja
vedetään tukastansa ylös. Vielä paljoa tiheämmässä näemme samaa humoria
toimivain henkilöin omissa puheissa. Erittäin on semmoinen leikillinen
veitikkamaisuus omituinen Pohjolan neidolle ja Lemminkäiselle.
Esimerkkejä siitä ei kuitenkaan tässä nyt tuoda esiin, koska niillä on
soveliaampi paikka itsekunkin henkilön vastaisessa erityisessä
luonteenkuvauksessa.

Aika onkin meidän nyt vuorostaan ottaa tarkasteltavaksi tapaa, jolla
Kalevala ulkonaisia kohtia: henkilöinsä ulkonäköä, vaatteusta, aseita,
asuntoja y.m. kuvaa. Ensiksi mainitussa suhteessa käy meidän
runoelmamme jokseenkin kreikkalaisen rinnalla, toisissa sitä vastaan ei
voi kieltää, että sen kuvaus, vaikka kyllä sangen eläväinen, on
vähemmin täydellinen, laihempi kreikkalaista. Kumpaisetkin yhtähyvin,
noudattaen todellisen kertomarunouden vaatimusta, yhdistävät tämmöiset
ulkoseikkain kuvaukset melkein aina johonkuhun tekoon, taikkapa myös
liittävät sen henkilön nimeen lyhyenä, mutta ytimekkäänä, vakinaisena
mainesanana tai mainelauseena, samalla tavalla kuin myös joskus
luonteen osoituksia. Näin on Lemminkäinen veitikka "verevä", Kullervo
on "hivuskeltainen korea", Tuonen ukko on "kolmisormi", Tuonen akka
"koukkuleuka", Manalan tyttö "matala ja musta." Toiselta puolen taas
saamme tietää Ilmarisen tukan värin silloin, kun hän panee kypärän
"kultaisille kutrisille", samoin että hänen silmänsä ovat "meren vaahen
valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset", silloin kun Pohjolan emäntä,
hänen sulhasena astuissansa tupaan, niitä tarkastaapi. Minkä karvainen
Lemminkäisen parta oli, sen näemme siitä, kun hän suutuksissaan "mursi
mustoa haventa".

Sama on myös vaatteuksen ja aseitten y.m. ulkoseikkain kuvauksen laita.
Ilmarisen puku esim. tuodaan meille silmien eteen, siinä tilaisuudessa,
kun hän panee kappaleen toisensa jälkeen yllensä, hankkiessaan
kosiomieheksi. Pohjolan neidon koristeet luetellaan meille yksitellen,
sitä myöten kuin hän niillä somittaa itseänsä, Ilmarisen tullessa
Sammon taontaan. Ainon kalleudet niin-ikään opimme tuntemaan ensiksi,
koska hän ne harmissaan heittää maahan, ja sitten kun hän pukeikse
äidiltä saatuihin uusihin. Lemminkäisen sotavarukset ja aseet kuvataan
meille, sitä myöten kuin hän niitä, Pohjolaan lähtiessä, käsiinsä ottaa
ja koettaa. Joukahaisen jousi, Wäinämöisen miekka ja Tieran keihäs ovat
koko komeudessaan kuvattuna, osaksi kun ne taotaan (samoin kuin
Iliadissa Achilleen kilpi), osaksi kun ne tarvittaessa otetaan alas
seinältä. Me näemme kuinka esim. viimeinmainittu astala oli
kuvapiirroksilla kaunistettu:

    Heponen sulalla seisoi,
    Varsa vaapui lappealla,
    Susi ulvoi suoverolla,
    Karhu karjui naulan tiessä.[70]

Toiselta puolen myös ei puutu lyhyitä, nimen lisäksi aina pantuja,
vaatteuksen kuvauksia. Tapio esim. on "havuhattu, naavaturkki", hänen
puolisonsa Mimerkki "siniviitta, punasukka;" Kullervo on "sinisukka",
"kullan solki". "kengän kanta kaunokainen". Joskus harvoin vaan on
ulkonäkö ja vaatteus laveammin kuvattu, mihinkään tekoon liittämättä.
Niin esim. ovat muutamassa painamattomassa toisinnossa yllä
esiintuodut, jo itsessään tavallista pitemmät maineet Kullervosta vielä
jatketut sanoilla:

    Tinatuppi, vyö hopea,
    Parta kullan palmikoissa,
    Pää kullan ripalehissa.[71]

Toinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies,
joka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin silmin
nähtävä; edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän Kullervon
täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa sankariloistossansa;
jälkimmäisessä taas osoittaa ettei tuo kääpiö-jättiläinen ollut
nykyisemmän rauta-ajan miehiä.

Vielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken
hankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:

    Pani haahen haljakkahan,
    Punaisehen pursipuolen,
    Kokat kullalla kuvasi,
    Hopealla holvaeli.
    Nosti päälle purjepuunsa,
    Veti puuhun purjehia,
    Veti purjehen punaisen,
    Toisen purjehen sinisen.[72]

Samassa tilaisuudessa Ilmarisen orja, kosiorekeä varustaissaan:

    Pani kuusi kukkulaista,
    Seitsemän sini-otusta
    Vempelille viekumahan,
    Rahkehille raukumahan.
    Kantoi tuohon karhun taljan,
    Istuaksensa isännän,
    Kantoi toisen turskan taljan
    Kirjokorjan katteheksi.[73]

Pohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se
valmistetaan häitä varten.[74]

Merkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen
kuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita.
Karhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja
keitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla; Pohjolan
pidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen
verikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin;
jopa näemme joskus hongissakin hopea-oksia, kuusissa kulta-omenia.
Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten
pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein
voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka
todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä
enimmiten mahtoivat olla "Kuuttaren kutomat", hopeat "Päivättären
kehreämät".

Kertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän
luonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menettänyt samalla taidolla kuin
Kreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu
luonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden
kautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein
vuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen,
metsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja,
luultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen
luonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla;
sen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen
seutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen
luonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto
Homeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot
yhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja
hirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös
Pohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroillensa. Osaksi ilmautuvat
ne Kalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin yhteydessä jonkun
teon kanssa. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen
tärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa kanssa. Pohjolan
neiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat
omituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät
luonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt
muutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän
laveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa
tarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:

    Ohoh kultaista kylästä!
    Nurmet alla, pellot päällä,
    Keskellä kylä välillä,
    Kylän alla armas ranta,
    Rannassa rakas vetonen;
    Se sopivi sorsan uia,
    Vesilinnun vieretellä.[75]

Runoelmassa esiintyvät luontokappaleet ovat enimmiten myös kuvatut
ainoasti muutamilla ainoilla, vaikka omituisuutta osaavasti näyttävillä
piirteillä; vaan joskus tapaamme niistäkin laveamman kuvauksen, joka
silloin on tehty metsissä ikänsä eläneen koko tarkalla tuntemisella ja
taidolla. Sanomaa Ainon kuolosta tuova jänis astuu esim. ilmi-elävänä:
ristisuuna, paltsasilmänä, pitkäkorvana ja vääräsäärenä etehemme. Vielä
täydellisemmin ja osaavammin on karhu kuvattuna:

    Kasvoi otso kaunihiksi,
    Yleni ylen ehoksi:
    Lyhyt jalka, lysmä polvi,
    Tasakärsä talleroinen,
    Pää levyt, nenä nykerö,
    Karva kaunis röyhetyinen.[76]

Niinkuin äsken sanottiin, on Homeron lauluissa luonto kuvattu etenkin
vertauksissa. Mutta vertaukset kreikkalaisten kertomalauluissa ei ole
sitä vastaan suinkaan kaikki otetut luonnosta; suuri osa, jos ei
suurin, on ottanut kuvansa ihmisten jokapäiväisistä askareista,
paimenen ja maanviljelijän elämästä. Sama ei ole laita Kalevalan
vertauksissa, jotka juuri harvoin hakevat vastinettansa ihmisen käden
kautta muuttuneen luonnon piiristä. Esimerkkinä tämmöisistä olkoon
kuitenkin vertaus raudan kiehumisesta Ilmarisen ahjossa:

    Rauta _vellinä_ viruvi,
    Venyi _vehnäisnä tahasna_,
    _Rukihisna taikinana_.[77]

Mutta melkein aina kääntyy Suomen runotar vertauksissansa
viljelemättömän luonnon esineisin ja ilmiöihin. Näitä kuvannollisia
lauseita on muuten Kalevalassa tosin paljoa harvemmassa kuin Homeron
lauluissa, tiheämmältä ainoasti lyyrillisissä häävirsissä. Mutta se
puute on yltäkyllin palkittu niissä ilmautuvan hienon ja syvän
luonnon-käsityksen tai omituisen keksintövoiman tai ihanan suloisuuden
kautta. Kääntäkäämme hetkiseksi huomiomme muutamiin esimerkkeihin
semmoisista. Vipusen laulaessa vanhoja luottehia Wäinämöiselle:

    Kieli laski lausehia,
    Kuin on sälkö sääriänsä,
    Ratsu jalkoja jaloja.[78]

Morsiamen kutomisesta kehutaan häävirsissä:

    Niin sen piukki pirran ääni,
    Kuin käki mäellä kukkui;
    Niin sen suihki sukkulainen,
    Kuin on portimo pinossa;
    Niin sen käämi käännähteli,
    Kuin käpy oravan suussa.[79]

Vieraitten vaatteuksesta on hää-lauluissa sanottu:

    Kaikk' on kansa haljakassa,
    Niinkuin metsä huutehessa,
    Alta niinkuin aamurusko,
    Päältä niinkuin päivän koite.[80]

Itse morsian puolestansa:

    On kuin puola puolikypsi,
    Niinkuin mansikka mäellä,
    Tahi kuin käkönen puussa,
    Pieni lintu pihlajassa,
    Koivussa koreasulka,
    Valorinta vaahterassa,[81]

Saajanaisen kauneus taas ylistetään myöhemmin näillä sanoilla:

    Saajanaisen sirkut silmät,
    Niinkuin tähet taivahalla;
    Saajanaisen kuulut kulmat,
    Kuni kuu meren-ylinen.[82]

Aino onnettomuudessansa vertailee toisten oloa ja omaansa:

    Niin on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus,
    Kuin on vellova vetonen
    Eli aalto altahassa;
    Niinpä on poloisten mieli,
    Kuin on hanki harjun alla,
    Vesi kaivossa syvässä.[83]

Sukua näille vertauksille ovat myös ne kuvannolliset lempisanat, joissa
erittäin nuoret tytöt mainitaan kaikellaisilla rakasten elävien ja
kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi, perhosiksi,
kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on tämmöinen nimi
otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska esim. neito
puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvaan niin-ikään ovat
tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin heitä mainitaan
heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni Jesus-poikanen
viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi. Muutamat näistä
nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin alistuneelle
korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä, kun näemme
tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista
luonnon-ihmisestä ei semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan
Kreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi,
milloin pässeiksi.

Jos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa
hengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen
sijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi,
vertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on
tunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä
puhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he
sangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin
osoittaa esim. tianen Wäinämöiselle kuinka maa on raivattava pelloksi,
kyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis
herättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan
samoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa
myös ihmisen omasepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen
Kalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa
kadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon
kanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme
vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein
naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä
suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin
helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa
kanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee
Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:

    "Mit' itket, ihana koivu,
    Puu vihanta vierettelet,
    Vyöhyt valkea valitat?"

Siihen vastaa surullinen koivu:

    "Vajauttani valitan,
    Kun olen osaton raukka,
    Tuiki vaivainen varaton
    Näillä paikoilla pahoilla.
      Osalliset, onnelliset
    Tuota toivovat alati:
    Kesän kaunihin tulevan,
    Suven suuren lämpiävän.
    Toisin vaivainen varoan:
    Kuoreni kolottavaksi,
    Lehtivarvat vietäväksi.
      Use'in minun utuisen,
    Use'in utuisen raukan
    Luokseni lähenteleivät
    Lapset kerkeän keväimen,
    Veitsin viisin viiltelevät
    Halki mahlaisen mahani;
    Paimenet pahat kesällä
    Vievät vyöni valkeaisen,
    Ken lipiksi, ken tupeksi,
    Kenpä marjatuohiseksi!
      Use'in minun utuisen,
    Use'in utuisen raukan
    Allani tytöt asuvat,
    Lehvät päältä leikkelevät,
    Varvat vastoiksi sitovat!
      Use'in minä utuinen,
    Use'in utuinen raukka
    Kaadetahan kaskipuiksi,
    Pinopuiksi pilkotahan;
    Kolmasti tänä kesänä
    Miehet allani asuivat,
    Kirvestänsä kitkuttivat
    Mun poloisen pään menoksi,
    Heikon henkeni lahoksi.
      Se oli ilo kesästä,
    Riemu suuresta suvesta;
    Ei ole talvi sen parempi,
    Lumen aika armahampi.
      Jopa aina aikaisehen
    Mure muo'on muuttelevi,
    Pääni painuvi pahaksi,
    Kasvot käypi kalveaksi,
    Muistellessa mustat päivät,
    Pahat ajat arvellessa.
      Siitä tuuli tuskat tuopi,
    Halla huolet haikeammat;
    Tuuli vie vihannan turkin,
    Halla kaunihin hamehen;
    Niin minä vähävarainen,
    Minä koito koivu-raukka
    Jään aivan alastomaksi,
    Varsin vaattehettomaksi
    Vilussa värisemähän,
    Pakkasessa parkumahan".[84]

Tähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä
Kalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas
kieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia
luonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista
fysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla!
Niissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet
kielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi
kaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda
etehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva
kertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota
ajatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen
toisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta,
kokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto
toisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan,
on haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää
pitkävetoisuutta.

Kreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa
tähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä
soveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin
lyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin
verraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi
pitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on
myönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen
kielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen
tavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu
yhteen. Tällä tavoin "runomitan tahti ja kieli välin yhdistyvät, välin
erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin näyttäen
yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka riitaantuvat
ja jälleen sopivat, tässä leikissä innoittaen liittonsa luonnetta, joka
on vapaata vapauden uhraamista".[85] Tämän kautta saapi vanha
runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän asti
tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna vähintäkään
käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi,
säännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa väsyttävimmän
ikävyyden merkin.[86]

Me olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista kauneutta;
me olemme vertailemisella muiden kansain luomiin samalla alalla, etenkin
kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme ei ole sokean
kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä nähneet, että
useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla lausunnoilla
ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme kuitenkin samassa
nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut ylistyslausuntonsa
sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi Kalevalan vertaisuuden
Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla ehdolla, että ensin piti
unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut katsomaan kauniiksi. Mikä on
tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä? Kuvaustapaa ei hän voinut
tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme nähneet, jokseenkin samallainen
kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi taiteellisuus yhdessä tai
toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta päätöstä, joka nähtävästi
tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin myös mahtoi Kalevalan
suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin, vaikka niin suuresti
epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä muissa samanlaatuisissa
teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi tarkoittaa jotakin omituisuutta
Kalevalan koko maailmankatsannossa, joka on aivan vierasta niin hyvin
muinais-kreikkalaiselle käsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle,
ja joka niin muodoin outoutensa kautta estää epoksemme kauneuden
nauttimista. Tämä läpikäyvä vieras aine ei voi olla mikään muu,
kuin se, jonka Rosencrantz on katsonut meidän kertomarunoillemme
niin luonteen-omaiseksi, että hän on keksinyt Kalevalalle nimen
"loitsu-epos_". Yliluonnollisuuksia ja loitsimista tapaamme
tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa, yksinpä myös
Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera-lohikäärmettä, jonka
Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme Odysseiassa suunnatonta
Polyphemos-jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi useampia Odysseyn
kumppaleita "alakärsiksi". Mutta kaikki nämät ihmeet ovat kuitenkin
muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja moni niistä
kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa tuntemattomissa
maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat yliluonnolliset
eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja loitsimiseen perustuu
suuri ja tärkeä osa itse toiminnasta.[87]

Aika- ja paikka-suhteilla leikittelee Kalevala monesti semmoisella
mielikuvituksen rohkeudella, jolla ainoasti Indian runoudessa on
vertaisensa. Wäinämöinen, ennen kun syntyi, venyi vuotta seitsemän
sataa, yheksän uroon (yrön) ikää äitinsä kohdussa. Häätupa Pohjolassa
taas on niin avara, että:

    Kukko kun laessa lauloi,
    Ei sen ääni maahan kuulu;
    Penin haukunta perässä
    Ei kuulu ovehen asti.[88]

Vielä suunnattomampi oli samoja häitä varten lihoitettu härkä:

    Hämehessä häntä häilyi,
    Pää keikkui Kemijoella;
    Päivän lenti pääskyläinen
    Härän sarvien välillä;
    Kuun juoksi kesä-orava
    Häpähästä hännän päähän,
    Eikä päähän pääasytkänä,
    Ensikuussa ennättänyt.[89]

Samallaisia jättiläis-eläviä tapaamme useampia, esim. kotkia ja haukia.
Heidän sukuunsa kuuluu myös tuo summaton tammi, joka pilviä pidätti,
päivän pimensi; niin-ikään ensin niin pikkuinen tammen kaataja, ja
Antero Vipunen, jonka suonia myöten Wäinämöinen souteli veneellä, jonka
vatsaan rakensi pajan. Huomattava on kuitenkin, ettei tämä ruumiin
ko'on suunnattomuus ilmau muissa kuin eläimissä ja ihmiskunnan
ulkopuolella seisovissa jättiläisissä. Itse sankareitaan kuvatessa
pysyy Suomen runotar aina kohtuuden ja kauneuden rajoissa.[90] Onpa
myös paikkoja, joissa tuolla suunnattomuudellakin, jos kerran
luovumme todennäköisyyden vaatimuksista, on kauneutensa kuvauksen
yliluonnollisessa mallivaikutuksessa. Katsokaamme esim. Ilmarisen
takoman kotkan ja Tuonen hau'in suurenmoista taistelua.[91] Tuon
jättiläislinnun lentäessä:

    Yksi siipi vettä viisti,
    Toinen taivasta tapasi;
    Kourat merta kuoppaeli,
    Nokka luotoja lotaisi.

Hau'illa taas oli:

    Kieli kahta kirvesvartta,
    Hampahat haravan varren,
    Kita kolmen kosken verta,
    Selkä seitsemän venettä.

Vaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti
kuvattu, kotka

    Kivastihe vielä kerran --
    Siivet välkkyi valkeana,
    Silmät selvänä tiilenä --
    Saipa hau'in kynsihinsä,
    Nosti suuren suomuhauen
    Alta aaltojen syvien.

Mutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei
vielä asettunut samassa:

    Ei vesi ve'elle tullut
    Hau'in suuren suomuloista;
    Ilma ei ilmalle hajaissut
    Kokon suuren höyhenistä.

Vielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden
nautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan
ulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä
hieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman,
syötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä
porttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen
taulapalasen viskaamisella mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva
rikkoutuu -- niin nämät teot eivät nyky-aikana voi huvittaa muualla
kuin lapsikammarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan
emäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa
parempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, "laulamisen", vaikutus hyvin
useassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla
pyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se
käytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen
panee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamisessa,
Osmotar samaten tavallisen oluen keitossa; koska Lemminkäinen ja
Pohjolan isäntä, ennen kun miehuulliseen, rehelliseen tappeluun
ryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia
toisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle
sankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan
täyttää teljot "laulamallansa", siis olemattomalla väellä[92] -- niin
menettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan
viehättävyydestään.

Sitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa
loitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan
päinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä
ihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on
se voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röykkeätä
Joukahaista,[93] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[94] ja raudan
manaus.[95] Sama myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on jumalain
avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen metsäluvut,[96]
Ilmarisen emännän karjaluvut[97] y.m.m. Tässä jälkimmäisessä
tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu, edellisessä
kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on paitsi sitä
sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen tehtävään.

Oikeastaan, "jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet
pitämään kauniina", ei pitäisi Kalevalan loitsimisten laajemmassakaan
käsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu
Iliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun
jumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön
muodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen
pois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja
ojentaen näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on
heissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat
yliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen
käsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas
ihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus
on näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa.
Eteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin
määrään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä,
samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen
oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian
vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli
jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa
vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista
periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa; erotus oli vaan
siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään,
enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos
perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa,
vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin
tunnusti jumalain olevan voimakkaampain häntä itseään, vaikka kyllä hän
useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten
itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta
suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa
suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä.
Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti,
itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan,
niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä
Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin
käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään
hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan
erotus ei ole ylimalkaan vielä kehinnyt selväksi suomalaisessa
muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan
uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin
orjain, ilman omaa ehdottansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettua
käskyä. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tenhokkaampia
taikakaluja, joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa
vaatii.[98]

Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei
loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa
kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä
yhtähyvin suomalaisen muinais-uskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain
sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? -- siinäpä se asia
juuri onkin! -- Siksi että me emme ole lapsuudesta asti semmoiseen
katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme
semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta
muodostunut kauneuden aistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on,
suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei
Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta
runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää.
Itse tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme
puolellensa; vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden
ulkonaisten seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän
ihailemaan niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan
lukeminen on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme.
Meidän täytyy sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita
louhikoita, jotka viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja
kamoksuttavat. Mutta yht'-äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku
sinisilmä järvi sadoin saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin
lehtojensa, visertäväin lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin,
korkeain honkaharjujensa kanssa -- ja meille on siinä tarjona nautinto,
jonka vertaa saa hakea kaukaa avarassa maailmassa, nautinto, johonka
päästäksemme me toisten mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin
seutuin läpi.

Sangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin
tutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja juuri
kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuottamatta. Lähin
tehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin,
jotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat
kansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen
huomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään,
mistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä
muutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa
puolesta ovat runottaremme jaloimmat luomiset.



III. Wäinämöinen.


Pääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan
siitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon
pannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja
runollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus
hengen voimaan.

Wäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko
luonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa

    Noita syntyjä syviä,
    Muinaisia muisteloita,
    Joit'ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhdet urohot.

Hän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita
jokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[99] Joskus
ilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota
me pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti
hänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka
hän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[100] sekä
Tuonen neidon[101] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa
Ilmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten
viisaan Nestor'in ja kiveräneuvoisen Odysseen yhdistettynä yhdeksi ja
samaksi personaksi.

Tämmöinen on ja pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa vaiheissa.
Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät, eivät olekaan
yhtä vakinaiset; toinen on Wäinämöinen monin puolin luomis-runoissa,
toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein taistelussaan Pohjolan kansaa
vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat väittävät, lisätodistus
Kalevalan yhteyttä vastaan? Vai olisiko se luettava noihin
vaillinaisuuksiin suunnitelman toimeenpanossa, joista on ollut puhe?
Vai olisiko joku muu selitys mahdollinen, joka luonnollisesti
sovittaisi erilaisuudet tapauksen omaan kehittymiseen? Luullakseni
eriseikkojen tarkempi tutkimus, vaikka tosin ilmoittaakin yhtä ja
toista selittämätöntä ristiriitaisuutta, on pääasiallisesti vahvistava
viimeksi esiintuodun mielipiteen.

Luomis-runoissa, niiden nykyisessä muodossa, ei näy Wäinämöinen vielä
ilmauvan täydessä taidossansa, voimassansa. Päästyään niemelle
nimettömälle, manterelle puuttomalle, elelee hän siellä monta vuotta,
ennen kuin havaitsee tarpeelliseksi, että maa tulisi verhotuksi
vihriäisellä kasvivaipalla. Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän
tärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita,
tapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti
hänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi
taimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan
merestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin
tuhkaan. Yhtä vähän myös kykeni Wäinämöinen tuota liian suureksi
kasvanutta tammea maahan kaatamaan; hänellä ei ole tässä työssä muuta
osaa, kuin että äitinsä, veden emo, hänen pyynnistään lähettää
kaatajan. Meren rannalta löydettyin ohran siementen kylväminen on
ensimmäinen työ, johon Wäinämöinen itse ryhtyy; mutta tässäkin saapi
hän vasta tiasen neuvon kautta tietää, että maa sitä varten on
raivattava, kaski kaadettava. Samoin ei hän sitten itse osaa sytyttää
kaskeaan; kotka, ilman lintu, iskee hänelle siihen tulta. Vasta
kylvönsä jälkeen lausuu hän ensimmäiset loitsulukunsa viljan kasvua
vaurastuttaakseen; kuitenkin ovat nämät vielä vasta puoleksi tietäjän
mahtikäskyjä luonnon voimille, toiseksi puoleksi rukousta. Näyttää siis
siltä, kuin olisi runotar tässä tahtonut kuvata nuoren neron
oppivuodet, kotkanpojan ensimmäiset lento-yritykset vielä
keskenkasvamattomilla siivillään.[102]

Tästä hyppäämme nyt sitten kerrassaan pitkän ajanjakson yli.
Kolmannessa runossa me jo näemme Wäinämöisen vanhana, mutta samassa
peri-oppineena, kuuluisana tietäjänä, joka

    Laulelevi, taitelevi
    Noita syntyjä syviä,
    Muinaisia muisteloita,
    Joit' ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhet urohot.

Tämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille
verrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen
lähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja
varmana voitosta. Röykkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta,
ja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon
satunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista
tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä
syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röykkeytensä
ja ylenkatseensa myöskin sanoilla:

    "Vähä on miehen nuoruuesta,
    Nuoruuesta, vanhunesta;
    Kumpi on tieolta parempi,
    Sepä tiellä seisokahan,
    Toinen tieltä siirtykähän!"

Hänen vaatimukseensa kirvoittamiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä
vielä tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:

    "Mitäpä minusta onpi
    Laulajaksi, taitajaksi?
    Ain' olen aikani elellyt
    Kotipellon pientarilla".

Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön.
Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia
seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta
vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:

    "Lapsen tieto, naisen muisti,
    Ei ole partasuun urohon;
    Sano syntyjä syviä!"

Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia,
Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihini,
luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii
viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä.
Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa
ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on
korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään
tyydytä Wäinämöistä:

    "Muistatko vielä enemmin,
    Vai jo loppuivat lorusi?"

Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle
geologollisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä
maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman
vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna
maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka
ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu
kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi
valheeksi.

Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä voivansa
korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva nuorukainen, on
siinä asiassa voittava vanhuksen:

    "Kun ei lie minulla mieltä,
    Kysyn mieltä miekaltani.
    Oi sie vanha Wäinämöinen,
    Lähde miekan mittelöhön!"

Mutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä
todellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda
niin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:

    "En noita pahoin pelänne,
    Miekkojasi, mieliäsi,
    Tuuriasi, tuumiasi;
    Vaan kuitenkin, kaikitenkin
    Lähe en miekan mittelöhön
    Kerallasi, kehno raukka!"

Tästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöistä
alakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa
maksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt
alkuperäisestä ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan
kykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen toimeen
saamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen suohon
suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä masentuu koko
Joukahaisen röykkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä peruuttamaan
tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa, vihdoinpa
oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka
Wäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä "ihastui ikihyväksi" ja päästi
Joukahaisen jälleen irti.

Näin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan
voiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian
luottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä,
Pyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä
häväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen
lupaus on hänessä sytyttänyt rakkauden kipinän; tämä on hänessä
syttynyt sangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi
tuleksi, samoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti
puussa, ruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin
mehuisan kevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtein voi nähdä yhtään
"hienohelmaa", ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly.
Hän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa,
vieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä
vaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka
hänet jokensa yli saattaa!

Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä aivan hölläksi; hän, tuo
vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi, häilyväiseksi, saamattomaksi.
Siinä ei tosin vielä ole moittimista, että hän katkerasti itkee kauniin
Ainon kuoloa; mutta, jo tuntuu jokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo
vanha, parrakas uros, Ainon onkimisen merestä käytyä tyhjäksi,
surkeimmalla tavalla nukuttelee, kuikuttelee, viimein hakien lohdutusta
äidiltänsä, niinkuin pikku piimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo
myös osoittanut, kuinka kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei
enää tiedä missä Wellamon neidot asuu, joiden joukkoon Aino on mennyt.
Ja kun Aino hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista
saalistansa, vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin
kömpelö, että päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä
kurjempi on hänen käytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä,
Menetettyään hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen
ajeltavaksi, ei hänellä ole muuta kuin itku ja parku neuvoksi. Hän,
joka pienenä, vastasyntyneenä uiksenteli meressä niinkuin omassa
elementissään, siksi kun kahdeksan vuoden kuluttua maalle pääsi, on nyt
jo muutamien päivien jälkeen vaipunut viimeiseen epätoivoon. Hän, joka
on maailman kuuluisin loitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei
nyt osaa hankkia itselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea
vesillä:

    "Enkä tuota tunnekana,
    Arvoa, älyäkänä,
    Kumpi kuoloksi tulevi:
    Nälkähänkö nääntyminen,
    Vai vetehen vaipuminen!"[103]

Tästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on
hänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt. Wäinämöinen on nyt
siinä maassa, mihin hänen matkansa piti, mutta ei muista ollenkaan mikä
aikomus hänellä lähtiessään oli. Hän nyt vaan ikävöitsee kotihinsa, ja
itkee, parkuu siitä, kun ei muka osaa tietä -- hän, tuo kaikkitunteva
tietäjä! Hänen itkunsa kuuluu kauas, aina Pohjolan tuville, josta
emäntä viimein rientää apuun, viepi ukon kotiinsa, syöttää, juottaa,
kohtelee mitä suurimmalla kunnialla, jopa viimein tarjoo hänelle oman
kauniin tyttärensä, jos hän osaisi takoa Sammon Pohjolan hyväksi. Mutta
ei tällä tarjomuksella nyt ole mitään viehättävää voimaa; Wäinämöinen
vaan yhä edelleen itkee kotiansa, ja lupaa vihdoin, jos hänet sinne
viedään, lähettää veljensä Ilmarisen Sampoa sepittämään ja tyttöä
kosjomaan.

Luultavasti ei olisi hän kuitenkaan puhunut sillä lailla, jos Pohjan
neito olisi ollut kotona; sillä matkalla nähtyänsä tämän kaunottaren,
kosii hän heti paikalla ja tekee kaikki, mitä oikullinen tyttö, hänestä
pilkkaa laskein, käskee. Hätäillessään iskee hän viimein suuren haavan
jalkahansa. Itsessään ei olisi tämä vahinko vielä ollut niin kovin
vaarallinen taitavalle tietäjälle, satojen parannus-lukuin tuntijalle.
Mutta kas ihmettä! Wäinämöisen pää on nyt niin aivan pyörällä, ettei
hän muistakaan kaikkia niin tavalliseen loitsuun kuuluvia sanoja!
Muualta, kaukaa täytyy hänen mennä etsimään apua! -- Haavan tuska on
myös nyt jälleen haihduttanut kosiotuumat hänen mielestänsä; kotiin
tultuaan lähettää hän Ilmarisen sijastansa Pohjolaan. Vaan eipä
aikaakaan, niin jo lemmen tuima tuli hänessä jälleen nähdään vireillä;
hän rupeaa rakentamaan venettä kosiomatkaa varten. Tässä työssä hän
taaskin osoittaa kummallisinta hajamielisyyttä; hän ei muista kaikkia
siihen tarpeellisia sanoja, eipä edes ilman paimenen neuvomatta olisi
osannut mennä hakemaan niitä vanhalta Vipuselta. Kaikki nämät hankkeet
ovat kuitenkin aivan turhat; Ilmarinen saapi työllänsä ansaitun Pohjan
kaunottaren. Nyt viimeinkin huomaa Wäinämöinen rakkauden puuhain olevan
sopimattomain hänen ijällensä:

    Siinä kielsi Wäinämöinen,
    Epäsi Suvannon sulho
    Vanhan nuorta noutamasta,
    Kaunista käkeämästä.[104]

Rauhoittuneena, vakautuneena ottaa hän ilman mitään kateudetta osaa
onnellisen kilpakosijansa häihin Pohjolassa, kaunistaen juhlaa
laulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa
itseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta
tarjoilee.

Joskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen
todellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla
vaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka
suoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan
pääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin
vaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa
pois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun
Vipunen on hänet niellyt kitanansa; rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin
keinoihin, tehdäkseen oloansa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että
tämän täytyy päästää hänet irti.

Tämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu
Wäinämöinen nyt tästä lähtein aina niissä runoissa, jotka kertovat
Sampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt;
hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa
isänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet
yksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti
oli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut
paremmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos he tuodaankin
esiin, niin se tapahtuu yksistään sillä tarkoituksella, että
Wäinämöisen etevyys, heihin vertaamisen kautta, loistaisi sitä
kirkkaammin. Wäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja
jyrkäksi vastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys
sekä merimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu
kuvattu retken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan
Ilmarilta, hän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin
nuorukainen:

    "Jo minä terällä tällä
    Vaikka vuoret poikki löisin,
    Kalliot kaha jakaisin!"[105]

Mestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin
tulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään
olevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee,
mitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:

    "Laulettihin laitettaissa
    Saatavan sotivenettä,
    Tuovan täyteni eloa,
    Alustani aarteina;
    Ei ole sotahan saatu,
    Eloteillen ensinkänä".[106]

"Muut purret, pahemmatkin", jatkaa pursi vielä, "saavat yhä sotaa
käydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten
sammakkoin ja lintuin asuntona!" Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata
koko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon
yritykseen!

Kansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle;
Wäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa,
sekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja
Kalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka
kyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella
patriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä
sulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on
katsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa
vastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta.
Tähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen
todisteeksi kosio- ja Samporunoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta
todenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosio-runoissa
ovat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive
saadaksensa itselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan
ajavat he aivan luonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse
eikä huoli apua kansaltaan. Nyt sitä vastaan asian laita on peräti
muuttunut; nyt on koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on
siis oikea hetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on
nytkin tämä osan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin
Iliadissa, kerrotaan sankarien teot melkein yksin-omaisesti; muu
nimetön, tuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena
dekorationina. Yhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti
sitä, että muiden heikkouden rinnalla sankarein voima ilmautuisi sitä
suurempana, jalompana.

Ennen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti
laivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen
kulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin
kiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin
nähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen
Lemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä
hirmuiseen haukiin ja seisahtuu kesken kulkua. Silloin Lemminkäinen
ensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja
loiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä
ylös ja lausuu pilkkaellen:

    "Kaikk' on mieheksi kyhätty,
    Pantu parrankantajaksi,
    Sataluvulle lisäksi!"[107]

Mutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen
sivaltaissaan

    Miekka murskaksi mureni,
    Eipä hauki tiennytkänä.

Vasta kun Wäinämöinen itse työhön ryhtyi, tuli siitä täysi tosi.

Hauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin
kumppaneilleen helistettäväksi.

    Soitti nuoret, soitti vanhat;
    Nuoret soitti, sormet notkui,
    Vanhat soitti, päät vapisi;
    Ei ilo ilolle noussut,
    Soitto soitolle ylennyt.[108]

Lemminkäinen pilkkaa tuota taitamatonta joukkoa:

    "Oi te pojat puol'-älyiset,
    Tekin tyttäret typerät,
    Sekä muu katala kansa,
    Ei ole teissä soittajata!"

Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel
vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä
räminä:

    Kielet kierohon kävivät,
    Jouhet parkuivat pahasti,
    Soitto julmasti sorisi.[109]

Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar
vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runollinen, kaikkea
kauneutta ihaileva luonteensa on jo aivan runoelman alusta tullut
viitatuksi. Muistakaamme kuinka hän kaskea kaataissansa jätti yhden
koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka runollisilla
sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[110] Nyt on hänen
runolahjansa kehkiynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän sormiensa
pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja helähyttää
soittonsa kieliä, silloin

    Jo kävi ilo ilolle,
    Tuntui soitto soitannolle,
    Laulu laululle tehosi.[111]

Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei
olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä
jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa,
voidaksensa nauttia tätä ihmettä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat
syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,

    Kellen ei itkuksi käynyt,
    Kun oli ääni kummanlainen,
    Kenen syäntä ei sulannut,
    Ukon sointanto suloinen.[112]

Itsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne
vierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka
Wäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi
muuttunehet,

    Helmiksi heristynehet
    Kuningasten kunnioiksi,
    Valtojen iki-iloiksi.[113]

Voikos ajatella ihanampaa, jalompaa kuvausta laulun jumalallisesta
lahjasta!

Paluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas
Wäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo
ennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on
kuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia
tuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua
vaarat päältä. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin
Ilmarinen säikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta
Wäinämöinen pelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja
pakoittaa hänet ijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen
jälkeen, hirveän rajumyrskyn päällehyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta
kuin parkua ja voivotella, niin Wäinämöinen asetuttaa elementtein
raivon mahtavalla loitsullaan.

Ilmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa
sotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat joutsella
varustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt
Wäinämöinen kumppaleitansa:

    Soua, seppo Ilmarinen,
    Soua, lieto Lemminkäinen,
    Soutakaatte, kansa kaikki,
    Jotta juoksisi venonen,
    Pursi eestä ennättäisi![114]

Huomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar
on nähtävästi tahtonut huomauttaa sitä ikivanhaa totuutta, että
mahtavatkin herrat, jos ei muulloin, niin toki viimeisessä hädässänsä
muistavat _kansassa_ piileyvän voiman. Tällä kertaa eivät kuitenkaan
yhteisetkään ponnistukset voi kyllin jouduttaa pakoa; Louhi saavuttaa,
kun saavuttaakin, ryöstäjät. Tappelun aloittaa Lemminkäinen sillä, että
miekallansa tavoittaa kotkaksi muuttunutta Pohjolan emäntää, mutta
turha on hänen iskunsa. Silloin Wäinämöinen paljon huonommalla aseella,
paljaalla melalla, sivaltaa mereen Louhen kaikin tuhansin urhoineen.

Voitettu Pohjolan emäntä, kotiin kääntyissänsä, vielä uhkaa nostaa
kaikellaisia turmioita Kalevalan uuden onnen hävitykseksi; mutta
Wäinämöinen vastaa hänelle pelästymättä, vakavalla, jalolla
miehuudella. Ja sitten kun nuot uhkaukset ovat muodostuneet
todellisiksi vaaroiksi, torjuu hän ne pois kansastansa yhtä suurella
taidolla kuin myös urhoudella. Pohjolasta lähetetyt taudit parantaa hän
tehokkailla luvuilla; Pohjolan nostaman karhun kaataa hän keihäällänsä;
ja kun viimein Louhi on auringon ja kuun sulkenut vaskiseen vuorehensa,
menee Wäinämöinen yksin tappeluhun Pohjan poikain kanssa, liistäin
päitä poikki niinkuin nauriin napoja. Tosin ei hän tällä retkellänsä
vielä voi saada kadonneita taivaan valoja takaisin entisille
paikoillensa; mutta hän on kuitenkin Pohjolaisissa nostanut niin suuren
pelästyksen, että Louhi lentää tiedustamaan mitä uusia vaarallisia
hankkeita vielä mahtanee olla tekeillä Kalevalan urhoilla ja että hän
sitten paljaasta uhkauksesta säikähtyneenä päästää vankinsa jälleen
ulos maailmalle, niin että Wäinämöinen saattoi laulaa päivä-kullalle
tuon tunnetun ihanan tervehdyksensä.[115]



IV. Ilmarinen.


Paljoa vähemmällä huolella, vähemmällä laveudella on runotar kuvannut
Pohjolan neidon onnellisen kosijan, sitten puolison, seppä Ilmarisen.
Sinne tänne piroitetuista piirteistä voimme kuitenkin myös hänestä
saada jotenkin selvän kuvan. Luonteessansa edustaa hän sitä
suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää,
antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisin.

Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus
oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itsepä Annikki, hänen
oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Wäinämöisen
lähdöstä kosioretkelle:

    "Takoa yhä taputat,
    Ajan kaiken kalkuttelet,
    Talven rautoja rakennat,
    Kesän kengität hevosta,
    Kulkeaksesi kosihin,
    Päästäksesi Pohjolahan;
    Jo nyt vievät viekkahammat,
    Ottavat sinun omasi!"[116]

Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva
haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu
voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko
tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen häntä
kehoittaapi Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan
miellytä:

    "En sinä pitkänä ikänä,
    Lähe Pohjolan tuville,
    Miesten syöjille sijoille!"[117]

Eipä auta sekään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja
kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. -- Koska sittemmin
Wäinämöinen ilmoittaa, aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero
Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi,
mahdottomaksi yritykseksi:

    "Viikon on Vipunen kuollut;
    Et sieltä sanoa saane,
    Et sanoa puoltakana!"[118]

Sama on taas laita, koska Wäinämöinen nostaa puheeksi yhteisen
Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan
mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, -- todellakin
kummallinen seikka _sepän_ epäilyksen syyksi. -- Sitten, kun
Sampo-retkellä hauki on saatu ja Wäinämöinen siitä tahtoo jotain
teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:

    "Ei tule tyhjästä mitänä,
    Kalan ruotasta kalua,
    Ei seponkana pajassa,
    Luona taitavan takojan."[119]

Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on
sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja
sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen
ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta
päästänsä, mutta -- molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä
on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen
kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.[120] Ilmarisessa
nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle pantuna, työn
alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia liikkuu hänen
oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä uupumattominta
kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin _alku_ hänelle
vaikea, vastahakoinen, niin onpa _keskenheittäminen_ vasta oikein
mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin lennätettiin
Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään epäile
käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli
näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdä,
kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään
sepän asetta.

    Akatpa epäelköhöt,
    Herjat kesken heittäköhöt;
    Eipä mies pahempikana,
    Uros untelompikana![121]

Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä
ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta
täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon
taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon
herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa,
suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös
kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten
sekaan, rohkeasti lähtee Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.

Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei Ilmarinen kuitenkaan
ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme
nähdessämme, ettei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ettei
verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties
sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties
ei hän kerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo
oli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella ainakin
on hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa
tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan
istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti "heittäiksen
Jumalahansa", rukoileepi Ukolta apua. Hyrskyssä, jonka Louhi sitä ennen
oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä
vaipalla, ettei tuota lähenevätä turmiota olis tarvis silmin nähdä.
Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen
vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta
Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä
Pohjolaan:

    "Lempo menköhön merelle!
    Siellä tuuli turjuttaisi,
    Saisi sormet soutimiksi,
    Kämmenet käsimeloiksi."[122]

Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden
harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes
sukua uljaalle Perthin sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa,
joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän on
pikemmin viime-aikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin
yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka ei
sankari, on Ilmarinen sen sijaan omassa työssään, ammatissaan
verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa. Missä vaan
jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta
tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka
kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä
melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala
sekä Pohjola. Lyhyet sanat tai rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat
tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen
todentodella ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän,
ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.[123]
Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta
myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti
hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään
siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti
voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien
voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että

    Kivet kasvoi kantapäihin,
    Vahat varvasten sijoille.

Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna
lietsojiksi.

Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin
on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on
valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset,
kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen
yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama
runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen
epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.

Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen
määrään, ettei hän aavistakaan, toisten voivan sanoissansa siitä
poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin
helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen,
Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen
ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi
Väinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen
latvassa ovat oikeat taivaan valot.

Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä on kuitenkin hiukkanen
lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa
liian naimiskiihkoiselle Wäinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös
pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan
kehuu, että _tämä_ neitonen

    Ei ole suuri suun piolta,
    Kovin leu'oilta leveä.[124]

Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväis-sanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.[125]

Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja
vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei
Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee
sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim.
Annikin kautta on saanut tiedon Wäinämöisen kosioretkestä, joka kenties
voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma
kovin kipeästi hänen sydämeensä:

    Tunkihe sepolle tuska,
    Rautiolle raskas tunti;
    Kirposi pihit piosta,
    Vasara käestä vaipui.[126]

Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa
pois-menosta:

    Se on seppo Ilmarinen,
    Yöt itki unettomana,
    Päivät einehettömänä;
    Eipä kääntynyt käessä
    Vaskinen vasaran varsi,
    Kuulunut pajasta kalke
    Yhen kuuhuen kululla.[127]

Huomaammepa hänessä kerran yli luonnollistenkin rajain menevää,
oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon
valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen
vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu
seppä-parka Wertherin-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:

    "Sinne mieleni tekisi:
    Kotihini kuolemahan,
    Maalleni masenemahan!"[128]

Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu
sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen
periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar
taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista
poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.



V. Pohjolan neito.


Minkälainen sitten on Pohjolan neito, tuo "maan kuulu, veden valio"
kaunotar, joka sytyttää kaikkein Kalevalan urhoin sydämiin niin tulisen
rakkauden, että he hänen tähtensä rientävät vaikeimpiinkin,
vaarallisimpiinkin ansiotöihin, että he hänen tähtensä mielellään
uhraavat maailman kalleimmankin ihmekalun? Runotar on koettanut
loistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttaan, antaaksensa meille
täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta:

    Kuuhut paistoi kulmaluilta,
    Päivä rinnoilta risoitti.
    Otavainen olkapäiltä,
    Seitsentähtinen selältä.[129]

Tämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä
onnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiinmenossa.[130] Kummako siis,
jos ukko hetipaikalla ihastuu, seisahduttaa hevosensa ja rukoileepi:
"tule, neiti, korjahani!" Mutta Pohjolan neiti on viekas veitikka. Hän
teeskelee itsensä aivan viattomaksi, ei ole ymmärtävinäänkään pyynnön
oikeata tarkoitusta. Hän kysyy vaan: "miksi _neittä_ korjahasi?" Jopa
näkee nyt ukko Wäinämöinen, ettei puolet sanat tässä mitään auta; hän
uudistaa kosimisensa suoraan, peittämättä, vaikka kyllä koristetulla
lauseella. Hän pyytää neittä:

    Mesileivän leipojaksi,
    Oluen osoajaksi,
    Joka lautsan laulajaksi,
    Ikkunan iloitsijaksi
    Noilla Väinölän tiloilla.

Mutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka
hän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan
laulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja
näin oli kuulunut rastahaisen laulu:

    "Valkea kesäinen päivä,
    Valkeampi neitivalta;
    Vilu on rauta pakkasessa,
    Vilumpi miniävalta,
    Niin on neito taattolassa,
    Kuin marja hyvällä maalla;
    Niin miniä miehelässä,
    Kuin on koira kahlehissa;
    Harvoin saapi orja lemmen,
    Miniä ei milloinkana!"[131]

Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri
päinvastoinhan:

    "Lapsi on tytär kotona,
    Vasta neiti naituansa!"

Hän uudistaa taas kosimisensa ja samassa, siksi että neito oikein
käsittäisi hänelle tarjotun avion suuren arvon, huomauttaa:

    "En ole mitätön miesi,
    Uros muita untelompi".

Tähän kehumiseen iskee nyt neito kiinni; hän on Wäinämöisen vakuutusta
epäilevinänsä ja saa sillä taaskin varsinaisen kysymyksen kierretyksi.
Hän määrää kaksi mahdotonta työtä; jos Wäinämöinen kuitenkin ne saisi
toimeen:

    "Sitten sun mieheksi sanoisin,
    Urohoksi arvoaisin".[132]

Wäinämöinen saa todellakin ehdot täytetyksi, ja nyt neito jo heittää
epäilykset. Hän määrää kyllä taaskin kaksi mahdotonta työtä, mutta
antaa kuitenkin samassa Wäinämöiselle hiukkasen toivoa. Hän sanoo
"ehkä" tulevansa hänelle puolisoksi, jos ukko tekisi nekin ihmeet.
Mitäs muuta! Kuuluisalta loitsijalta valmistuvat vaaditut työt heti
paikalla, ja tämä rajattoman taidon osoitus näkyy viimein taivuttaneen
tytön sydämen. Hän nyt varmaan lupaa tulla sen omaksi, joka hänen
kehrävartensa muruista veistäisi veneen ja ilman ruumiin voimain
ponnistuksetta työntäisi sen vesille. Se oli melkein samaa kuin täysi
suostumus; sillä nyt määrätty ehto oli edellisiin nähden paljoa
vähemmin mahdoton. Kumma kyllä, jääpi yhtähyvin juuri tämä
veneenrakennus, väliinsattuneen vahingon tähden, Wäinämöiseltä
keskentäyttämättä.

Ilmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies,
kuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä
pukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin
ollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin
halukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan.
Pohjolan neito

    Viitiseiksi, vaatiseikae,
    Pääsomihin suoritseikse.

Näin koristettuna tulee hän tupaan

    Silmistänsä sirkeänä,
    Kasvoiltansa kaunihina,
    Poskilta punehtivana;
    Kullat riippui rinnan päältä,
    Pään päällä hopeat hohti.[133]

Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla
mahdollisilla taidonkeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan
"poskensakin punottanut", ottaen siis avukseen tualettikonstia, jota ei
olisi uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta
näkyy, että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin
tavoin ihastuttaa. Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun
Ilmarinen, Sammon taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa?
"Kukapa", kysyy tyttö-veitikka puolestansa:

    "Käkiä kukutteleisi,
    Lintusia laulattaisi,
    Jos minä menisin muunne,
    Saisin marja muille maille?
    Kaikkipa käet katoisi
    Ilolinnut liikahtaisi
    Tämän kunnahan kukulta!"[134]

"Paitsi sitä", lisää hän vielä, "en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni":

    "Marjat on maalla poimimatta,
    Lahen rannat laulamatta,
    Astumattani ahoset,
    Lehot leikin lyömättäni!"

Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä
ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikahteleminen, samallainen
kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta
yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon
ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten
olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan
se juuri nimen-omaan kuuluisain kaunotarten maineesen, ettei he liian
helposti "suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin". Yhtähyvin on tuo
leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus
kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka
jälkeen ei mikään "ei!" tule masentamaan rakastajan toivoa.

Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa
runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän
lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:

    "Kummallenko mielit mennä,
    Kun tulevat tahtomahan
    Ikuiseksi ystäväksi,
    Kainaloiseksi kanaksi?"

Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä

    "Tuopi laivalla eloa,
    Aluksella aartehia",

jota vastaan Ilmarinen vaan

    "Tuopi tyhjeä valetta,
    Korjan täyden luottehia".

Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti,
ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o.
viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren
kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän
emännän muka vaivaloista elämää:

    "Ohoh lasta lampahutta!
    Menet seppo Ilmarille,
    Vaahti-otsalle varaksi,
    Sepon hurstin huuhtojaksi,
    Sepon pään pesettimeksi!"[135]

Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua
vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, siitä
syystä ettei siitä olisi mitään palkintoa:

    "Mene en Wäinölän ukolle, Ikivanhalle varaksi!
    Vaiva vanhasta tulisi, Ikävä ijällisestä".[136]

Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei
koetakaan pakoittaa tytärtänsä.

Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan
neitoa "ikuiseksi ystäväksi", muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän
edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:

    "Jokos sä venosen veistit,
    Joko laadit laivan suuren
    Kehrävarteni muruista,
    Kalpimeni kappaleista".[137]

Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei
ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä
neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittämättä: ei
tulevansa ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän
kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi.
Hän vastaa vaan: merimiehen ammatin ei olevan hänelle mielenmukaisen;
tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka
vastenmieleisen, kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella
tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska
hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä,
ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria
urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain
Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä
oli _miehen_ urhous ja _miehen_ voima. Mutta näiden ansiotöitten
toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa
sulhasensa uskollisna apuna.

Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille
laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista
ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä
riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa
pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla;
mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta
pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman
likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun,
parempaan elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero
entisistä tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä
yhtähyvin hämärän tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen
vaikeaksi. Tätä hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista
puolta tuovat nyt seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla
ihmis-sielun tuntemisella sekä erin-omaisella lyyrillisellä
kauneudella. Emme siis voi mennä tämän uhkuavan runouden-lähteen
ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta, kuin mitä aineena oleva
Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään vaatisi.

Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole "kaduttu kauppa, ijän kaiken
itkettävä", jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen
suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:

    "Mi oli sinun eleä
    Näillä taattosi tiloilla!
    Kasvoit kukkana kujilla,
    Ahomailla mansikkana;
    Ei ollut huolta ollenkana,
    Annoit huolla honkasien,
    Surra suolla suo-petäjän;
    Itse liehuit lehtysenä,
    Pyörähtelit perhosena".[138]

Mutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:

    "Toisin siellä, toisin täällä;
    Toisin siellä torvet soivat,
    Toisin ukset ulvaisevat,
    Toisin vierevät veräjät,
    Sanovat saranarauat.
    Et osaa ovissa käyä
    Talon tyttären tavalla,
    Et tunne puhua tulta
    Talon miehen mieltä myöten".[139]

Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain
Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät
eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa
lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku
60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki
omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon
vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa
yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin
välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa.
Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin
toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden.
Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä
kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon
hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut
lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli
saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi
miniän olo on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämäksi.
Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa
miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa
kodissa antavat toisen äänen, kuin tuttavat omassa kodissa!

Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin
eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:

    "Äskenpä olisit neiti
    Miehelähän mennessäsi;
    Oisit päätäsi pitempi,
    Kun ois jalka kynnyksellä,
    Toinen korjassa kosijan".

Tätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:

    "Toivoin kuin hyveä vuotta,
    Katsoin kuin kesän tuloa".

Nyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin:

    "En mä tuota tunnekana,
    Mikä multa muutti mielen!
    En lähe ilolla mielin,
    Lähen hoikka huolissani,
    Kuin syksyisen yön sylihin,
    Kevähisen kierän päälle!"

Muilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä
on:

    "Kuin keväinen päivän nousu,
    Kevät-aamun aurinkoinen".

Mutta morsiamen oma sydän on nyt:

    "Kuin pimeä pilven ranta,
    Kuin syksyinen yö pimeä,
    Talvinen kuin päivä musta;
    Viel' on mustempi sitäkin!"[140]

Eräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo
kylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin
eikä menisi orjuuteen. Mutta:

    "Et sinä sitä totellut;
    Käeten kävit tulehen,
    Tieten tervan keittehesen".

Tämä akkakin vertaa toisiinsa tytön sekä miniän elämän:

    "Niin neito ison kotona,
    Kuin kuningas linnassansa,
    Yhtä miekkoa vajoa.
    Toisin tuon miniä-raukan;
    Niin miniä miehelässä,
    Kuin vanki Venäehellä,
    Yhtä vahtia vajoa".[141]

Kotona oli tyttö ollut kaikkein lemmikki:

    "Iso kutsui kuutamoksi,
    Emo päivänpaisteheksi,
    Veikkosi vesivaloksi,
    Siskosi siniveraksi".[142]

Uudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä
hyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa
mielestä, jos hän töissänsä:

    "Utuna ulos menisi,
    Savuna pihalle saisi,
    Lehtisenä lenteleisi,
    Kipunoina kiiättäisi".

Vaan sehän on mahdotonta:

    "Et ole lintu lentäjäksi,
    Etkä lehti liehujaksi,
    Et kipuna kiitäjäksi,
    Savu saajaksi pihalle".[143]

Nuori neito kasvaessaan muka oli aina luullut:

    "Huolet loppui, työt väheni,
    Tämän illan istuimilla".

Mutta nythän:

    "Vasta valvoa pitääpi,
    Vasta huolta hoivatahan;
    Äsken huntu huolta tuopi.
    Liina liikoja suruja".[144]

Kovin tulee tästä morsian-paran sydän raskaaksi; hän itkee ja valittaa
katkerasti:

    "Toisin tiesin, toisin luulin,
    Toisin toivoin tuon ikäni:
    Käkesin käkenä käyä,
    Kukahella kukkuloilla,
    Näille päivin päästyäni.
    Enpä nyt käkenä käyne,
    Kukahelle
    Olen kuin alli allokossa,
    Tavi laajalla lahella,
    Uiessa vilua vettä,
    Vettä jäistä järkyttäissä!"[145]

Nyt neuvotaan morsianta, kuinka hänen pitäisi taitavasti menetellä,
että noissa tulevissa arkaluontoisissa ja vaikeissa oloissansa voisi
tulla toimeen ja taivuttaa puolelleen uutten sukulaisten suosion. Tapa
on nyt uusi otettava:

    Ajatellen astuminen,
    Tuumitellen toimiminen;
    Ei kuin taaton tanterilla
    Laaksoloissa laulaminen,
    Kujilla kukahtaminen.[146]

Kaikki tyttö-ajan laulut, tyttö-ajan huimuus on kotiin jätettävä;
sillä:

    Tapoja talo kysyvi,
    Tapoja talo hyväkin;
    Mies se mieltä koittelevi,
    Mies mieltä ani paraskin.[147]

Senvuoksi varoitetaan neittä:

    "Piä herkät hiiren korvat,
    Terävät jalat jäniksen;
    Niska nuori notkuttele,
    Kaunis kaula kaarruttele,
    Kuni kasvava kataja
    Tahi tuore tuomen latva!"[148]

Aikaiseen aamulla, ennen kaikkia muita, tulee miniän nousta. Tulta
puhuttua pitää mennä karjaa hoitamaan, lempeästi elukoita kohdellen; ei
edes sioille saa sinkua vihaisella äänellä. Navetasta pitää sitten
"tuiskuna" rientää tupaan, josta jo kuuluu oman pienokaisen itku:

    Eikä lausu lapsi-parka,
    Saata kieletön sanoa:
    Onko vilu, vaiko nälkä,
    Vaiko muu tapahtumainen,
    Ennen kuin tulevi tuttu,
    Kuulevi emonsa äänen.[149]

Sen jälkeen lattioita pestessä ja la'aistessa tulee miniän varoa, ettei
viskaa vettä lasten päälle:

    Nähnet lapsen lattialla,
    Jos kohta kälynkin lapsen,
    Nosta lapsi lautsaselle,
    Pese silmät, pää silitä,
    Anna leipeä kätehen,
    Vuole voita leivän päälle;
    Kun ei leipeä talossa,
    Anna lastunen kätehen![150]

Mikä hellyys, mikä syvä lapsen mielen käsitys näissä sanoissa!

Suoritettuaan nuot likaiset aamutyöt, pitää nuorikon siivosti pukea
päällensä:

    "Älä liiku liinasetta,
    Älä kengättä kehaja!
    Tuosta sulho suuttuneisi,
    Mies nuori nuristuneisi".[151]

Ennenkuin hän sitten taas toisiin askareisin ryhtyy, pitää ensin
lempeästi kysyä anopilta, kuinka ne talon tavan mukaan ovat tehtävät.
Ei edes vaivaloisimmassa työssä, jauhamisessa käsikivellä, saa
puhkailla, ei ähkäillä:

    "Ettei appi arveleisi,
    Anoppi ajatteleisi,
    Ä'issäsi ähkeävän".[152]

Vettä noutaessa ei saa kovin kauan viipyä, ettei luultaisi:

    "Kuvoasi katselevan,
    Itseäs ihastelevan,
    Kauneuttas kaivosehen".[153]

Vieraan tullessa taloon, tulee häntä kohteliaasti ottaa vastaan:

    "Käske vieras istumahan,
    Lausuttele laaskavasti,
    Syötä vierasta sanoilla,
    Kunnes keitto kerkiävi".[154]

Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta
oman miehen mustasukkaisuutta:

    "Taas kun lähtevi talosta,
    Jäähyväiset jättelevi,
    Ällös viekö vierastasi
    Ulkopuolelle ovea!
    Tuosta sulho suuttuneisi,
    Kaunosi kamaltuneisi".[155]

Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa,
varsinkaan ei anoppia:

    "Kysyvät kylän miniät:
    Antoiko anoppi voita,
    Kuin ennen emo kotona? --
    Sano aina annettavan
    Kapustalla kannettavan,
    Jos kerran kesässä saanet,
    Senkin toisentalvellista".[156]

Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä
vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa
kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään
päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset,
yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on
huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa
kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia
yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista
osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja
keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä
ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä
monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui
vastahamme yksi läpikäyvä perus-sävel: "nöyryys, nöyryys!" Vaan miehen
velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä
uudestaan ja eri-muodoissa: "lempeys, lempeys!"

Sulhasta kehoitetaan, ettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa

    Nurkkihin nuhajamahan,
    Soppihin sohajamahan.

Nuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:

    Aina istui ikkunoissa,
    Keikkui keskilattioilla.[157]

Älköön myös sulhanen häntä:

    "Ikävällä itketelkö!
    Jos tulisi tuhma tunti,
    Saisi neiollen ikävä,
    Pistä valko valjahisin,
    Tuo neito ison kotihin,
    Emon tuttavan tuville!"[158]

Ei saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä
asioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:

    "Ällös liinalintustasi
    Oletelko orjanasi;
    Älä kiellä kellarista,
    Älä aitasta epeä!"[159]

Viimein vielä suojelkoon hän vaimoansa kaikissa tilaisuuksissa:

    "Seiso seinänä e'essä,
    Äl' anna anopin lyöä
    Äläkä apen torua,
    Talon toisen soimaella!"

Ja jos he käskevät häntä itseään pieksemään nuorikkoa:

    "Ethän raahi raukkaistasi,
    Ethän henno herttaistasi!"[160]

Mutta jos ilmaantuu vaimossa joku vika:

    "Neuvo, sulho, neitoasi,
    Opeta oven takana;
    Yksi vuosi suusanalla,
    Toinen silmän iskennällä,
    Kolmansi jalan polulla!"

Vasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi
totellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:

    "Tuopa turkin helman alla,
    Talon toisen tietämättä!"[161]

Ei nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla; vasta kun se keino
nähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:

    "Neuvo nelisnurkkaisessa,
    Älä nurmella nukita!
    Kuuluisi kumu kylähän,
    Naisen itku naapurihin".

Ei myös saa sivaltaa kasvoille, ettei jäljet jäisi näkyviksi:

    "Nauraisi kyläiset naiset:
    Onko tuo sodassa ollut?
    Vai susiko sulhasena,
    Karhu kanssakumppalina?"

Koska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja
varoitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö
edessä:

    Erotuopit tyhjettynä,
    Kohti korjat käännettynä,
    Päin ulos, perin tupahan.

Hellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin
vanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä
hetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista
kasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikinnyt, joita impenä
ihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille,
jokaista erittäin mainiten nimeltänsä:

    "Jää nyt, pirtti, terveheksi,
    Pirtti lautakattoinesi!
    Jääpä piha terveheksi,
    Piha pihlajaisinesi!
    Jätän kaikki terveheksi
    Maat ja metsät marjoinensa,
    Kujavieret kukkinensa,
    Kankahat kanervinensa,
    Järvet saoin saarinensa,
    Syvät salmet siikoinensa,
    Hyvät kummut kuusinensa,
    Korpinotkot koivuinensa!"[162]

Odottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä
virtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän
nuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii
morsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti
humorillisella pilapuheella:

    "Jää hyvästi, järven rannat,
    Järven rannat, pellon penkat,
    Kaikki maassa marjan varret,
    Marjan varret, heinän korret,
    Pajupehkot, kuusen juuret,
    Lepän lehvät, koivun kuoret!"

Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian
pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon
lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo
helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko
se olla sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen,
vallaton Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan
erilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta
erillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia
ristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin
kerrottiin, on syynä -- taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus
Kalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole
mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti
todellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme
samallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin
Hanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta,
itsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'-äkkiä muuttui
hiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin
taiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden,
yhtä todellisesti myös kansan-runous Pohjolan neidon kuvassa.
Me näemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden
pois-sulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa
tekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme
rakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, "vasta tekee
neidon oikein täydesti neidoksi".

Mutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona
vielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin
perkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja-paran eväskakkuun kiven
leipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin tuo
ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin
hienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti
todellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden
ainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin
sorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme
kuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti
sivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä
pakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden
silmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin
kylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat
orjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä
salasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat
siitä ilmiin tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle
suovat tilaisuutta.



VI. Lemminkäinen.


    "Aik' on Ahtia sanoa,
    Veitikkata vieretellä!"

Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman
kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä
palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian
vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli
yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in
hengenheimolainen; -- edessämme on suurisuinen kerskailija,
ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin
puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku
ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan
milt'ei ole vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen
veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi
olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka
rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.

Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään
harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme
esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi
tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos
hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme
kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta _puoli_
Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut
haravoida ylös runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on
osannut liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen
ja puhaltaa elävän hengen luomaansa.

Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren
oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka
loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei
hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun
tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja
monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan hän Ahdiksi ja siis ikään kuin
tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi, kauas
pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas Lemminkäiseksi tai
Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän luonteensa
osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä "kauniiksi", välistä
"veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi", ylistellen hänen sekä
ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on "mies mitä
parahin", vaikka tosin "tuli vähän vialle", koska liian paljon tahtoi
elää "impien iloissa, kassapäiden karkeloissa". Tässä, niinkuin
muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla
tavalla, kuin hemmittelevä äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita
vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että
äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta
hilpeydestä ja uljuudesta.

Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne
ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan
on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin erottaikse se suuresti
siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalais-luonteesta, joka on
Ilmari-sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu
olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua,
teki Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat
rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan
Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle,
josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille
ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin
kauemmaksi valtameren taaksi? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä
tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö
viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että
Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa
yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaahteessa?

Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi.
Saaressa kasvaa Kyllikki, "Saaren neiti. Saaren kukka", jota Päivä ja
Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin
Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista
voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:

    Kunne kättänsä ojensi,
    Siinä kättä käpsätähän;
    Kunnepäin hän päätä käänsi,
    Siinä suuta suihkatahan.[163]

"Korea" Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän
"suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin". Tässä oli voitto
voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.

Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti,
huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei
suvaitakaan halvempi-arvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee
kauneudellaan:

    "Jos en oo koiltani korea,
    Suvultani aivan suuri,
    Mä valitsen varrellani,
    Otan muilla muo'oillani!"[164]

Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian
muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei
ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä
olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen
kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä
suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi
hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä
leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän
suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle,
arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan
ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä
lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:

    "Kyllikki, syänkäpyni,
    Minun maire marjueni,
    En sua pahoin pitäne:
    Sylissäni syöessäni,
    Käsissäni käyessäni!"[165]

Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin
peittää sen puutteen humorillisella sanaleikillä, tehden metsän marjat
muka lehmiksensä:

    "Ällös olko milläskänä!
    Mont' on lehmeä minulla:
    Yks on suolla Muurikkinen,
    Toinen mäellä Mansikkinen,
    Kolmas Puolukka palolla.
    Ne on syömättä soreat;
    Ei ole illoin kytkemistä,
    Eikä aamuin laskemista,
    Heinävihkon heittämistä".[166]

Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa
tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:

    "Jos en oo suvulta suuri,
    Enkä korkea ko'ilta.
    On mulla tulinen miekka,
    Se onpi sukua suurta,
    Onpi Hiiessä hiottu,
    Jumalissa kirkasteltu;
    Sillä suurennan sukuni!"[167]

Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään
kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi
kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona,
käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu
avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan
tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin
vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen.
Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos
kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[168]
muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi,
väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo "lieto",
vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen
saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä
hänestä irti kunniallisella tavalla?

Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan.
Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin
rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen
hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin.
Hän pyytää että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:

    "Mieleni minun tekevi,
    Juomahan soan olutta,
    Soan mettä maistamahan!"[169]

Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka
kaiken päivän juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:

    "En huoli koti-oloista!
    Ennen juon joesta vettä,
    Melan tervaisen terältä;
    Makeamp' on juoakseni,
    Kuin kaikki kotoiset kaljat!"[170]

Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä
retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti,
että kotona on

    "Aittaan salvattu satoja,
    Tuhansia tukkueltu".

Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:

    "En huoli koti-eloista!
    Jos markan soasta saanen,
    Parempana sen pitelen,
    Kuin kaikki kotoiset kullat,
    Auran nostamat hopeat!"[171]

Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa: mennä omin silmin
katsomaan:

    "Onko neittä Pohjolassa,
    Jok' ei suostu sulhasihin,
    Mielly miehi'in hyvihin!"[172]

Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi
loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa
Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä
varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen
tehdä hänelle turmiota:

    "Senpä hyötyivät minusta,
    Min kirves kivestä saapi,
    Järky jäästä iljaimesta,
    Tuoni tyhjästä tuvasta!"[173]

Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan
lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin
rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään;
iloisella ylpeydellä hän lausuu:

    "Mies on luustossa parempi,
    Rautapaidassa parempi,
    Teräsvyössä tenhoisampi!"[174]

Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,

    Jok' oli Hiiessä hiottu,
    Jumalissa kuuraeltu.

Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä,
henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein
mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa,
Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan
semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse
toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen
turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti
sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä,
kenenkään arvaamatta. Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä
parasta hänen tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi
Hiiden hirven pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo
tehtävä. Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja
huudahtaa uhitellen:

    "Eipä ilmalla Jumalan,
    Tämän taivon kannen alla,
    Löytyne sitä metsässä
    Jalan neljän juoksevata,
    Kut' ei näillä yllätetä,
    Kalhuilla Kalevan pojan,
    Liukuimilla Lemminkäisen!"[175]

Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä
myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin
edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:

    "Mi lienee Lapissa miestä,
    Kaikki hirven kannantahan;
    Mi lienee Lapissa naista,
    Kaikki kattilan pesohon!
    Mi lienee Lapissa lasta,
    Kaikki lastun poimintahan!
    Mi Lapissa kattilata,
    Kaikki hirven keitäntähän!"[176]

Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille;
vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada
pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla
hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö,
Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen.

Toisessa paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa,
voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä
lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän
aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla
sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu
oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin
saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhka-ylpeillä, kuin jos
ne olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:

    "Susi ei syö minun sukua,
    Sormin sortavi sutoset,
    Karhu ei kaada Lemminkäistä;
    Käsin karhut kaatelevi!"[177]

Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy
sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän
lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari
sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa, täst'edes
rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti-parka
surkeasti pettyy! Hänen "veitikkansa" on sekä ruumiin että hengenkin
puolesta kokonaan vironnut "evillensä entisille". Sanoi lieto
Lemminkäinen:

    "Viel' olen äijeä vajoa!
    Tuollapa syämykseni,
    Tuolla tuntoni makaapi,
    Noissa Pohjan neitosissa,
    Kaunoisissa kassapäissä.
    Homekorva Pohjan eukko
    Eipä anna tyttöänsä,
    Joutsenen osoamatta
    Tuosta Tuonelan joesta!"[178]

Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt
ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa
lepäilee suuren vaaransa perästä.

Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa.
Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen,
että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.

    Siinä Kauko katselevi;
    Silmä karsas Kaukon päässä,
    Silmä karsas, toinen kiero,
    Suu vähiten väärällänsä.
    Virkki viimein katsellessa:
    "Oi armas anoppiseni,
    Pohjan ehtoinen emäntä,
    Laitapa olutta paljon,
    Keitä kaljat kelvolliset
    Juotavaksi joukon suuren,
    Lemminkäisen liiatenkin
    Noissa häissänsä omissa
    Kera nuoren tyttäresi!"[179]

Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan.
Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito
voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun _hän_ oli käynyt
kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä
melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se "tuuma aivohon
osasi", että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli
yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen
miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei
siinä vielä kaikki -- olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei
edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut
pois huuhtoa! Lemminkäinen

    Murti suuta, väänti päätä,
    Murti mustoa haventa;
    Veret vierähti pahaksi
    Poloisilta poskipäiltä.[180]

Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti
toiselle Pohjolan retkelle.

Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän
huomauttaa:

    "Ei sua kutsuttu sinne,
    Ei tarkoin tahotakana!"

Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen
sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä
noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:

    "Kurjat kutsuen menevi;
    Hyvä ilman hyppeleikse!"[181]

Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän
kutsumatta sinne tuli, niin on

    "Tuossa kutsut kuun-ikuiset,
    Airuhut alin-omaiset,
    Miekassa tuliterässä,
    Säilässä sakenevassa!"[182]

Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain
surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti,
ylpeästi:

    "Ain' on surmia akoilla,
    Kaikin paikoin kuolemia;
    Ei uros hätäille noita.
    Ei varsin varannekana!"[183]

Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.
Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:

    Miekkanen kädessä kääntyi,
    Kuni tuore tuomen latva
    Tahi kasvava kataja.[184]

Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:

    "Tuskin on Pohjolan tuvissa,
    Sariolan salvoksissa
    Tämän miekan miettijäistä,
    Tämän kalvan katsojaista!"[185]

Samoin hän sitten sivaltaa jalon joutsensa seinältä ja kerskaa:

    "Sen mä mieheksi sanoisin,
    Urohoksi arveleisin,
    Joka joutseni vetäisi,
    Kiveräni kiinnittäisi
    Noilla Pohjolan tuvilla,
    Sariolan salvoksilla!"[186]

Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi
hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä.
Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään,
että tämä Pohjolassa itseään nöyrästi, siivosti käyttäisi ja näin
tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti
rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:

    "Poikueni, ainueni,
    Lapseni, vakauteni!
    Jos sä jouut juominkihin,
    Juopa puoli tuoppiasi,
    Anna toisen toinen puoli,
    Pahemman pahempi puoli;
    Mato maljassa venyvi,
    Toukka tuopin pohjukassa!
    Istu puolella sijalla,
    Astu puoli-askelella,
    Anna toisen toinen puoli,
    Pahemman pahempi puoli!"[187]

Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen
jo silloin istui re'essänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne
menivät korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei
sankarimme suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä.
Hän astuu uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla,
mahtavalla jalan poljennalla, että

    Silta liehui lehmuksinen,
    Tupa kuusinen kumahti.[188]

Kun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:

    "Terve tänne tultuani,
    Terve tervehyttäjälle!"[189]

Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä,
olisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa
pahasti loukkaavaisen vastauksen:

    "Jos olet siivolla tuvassa,
    Oven suussa seisomassa,
    Oven suussa, orren alla,
    Kahen kattilan välissä,
    Kolmen koukun koskevilla".[190]

Tähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[191] määrättyyn halpaan
sijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti
vielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan
tuvassa:

    Siitä siirtihe ylemmä,
    Pyörähtihe pöyän päähän,
    Istuihe rahin nenähän,
    Petäjäisen penkin päähän.[192]

Ja samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt
myös istahti koko voimallansa, että:

    Rahi vastahan rasahti,
    Petäjäinen penkki notkui.

Aina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään
merkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraanvaraa. Senvuoksi
Lemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:

    "Enpä liene lempivieras,
    Kun ei tuotane olutta
    Tulevalle vierahalle!"[193]

Vihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa,
mutta minkälaista!

    Luut lihoista, päät kaloista,
    Vanhat naatit naurihista,
    Kuoret leivistä kovista.[194]

Olut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun
Lemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn
vastauksen:

    "Mitä sie tulitkin tänne;
    Ken sinua koolle kutsui?"

Silloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa.
Nämät sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se
oli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut
täyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei
maltakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röykkeyttä; hän käskee
hänet ulos suorilla sanoilla:

    "Ei tässä piot parane,
    Jos ei vierahat vähene;
    Talo työlle, vieras tielle,
    Hyvistäkin juomingista!"[195]

Ja kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa
seinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli
suoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa
Lemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys
selvästi paistaa läpi:

    "Mitä minun on miekastani,
    Kun on luissa lohkiellut,
    Pääkasuissa katkiellut!
    Vaan kuitenkin, kaikitenkin,
    Kun ei nuo piot parane,
    Mitelkäämme, katselkaamme,
    Kumman miekka mieluhumpi!"[196]

Tappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse,
josta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:

    "Min teki pahoa orret,
    Kamana tihua työtä,
    Jotta orsia osoitat,
    Kamanata kapsuttelet?"[197]

Vihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä
yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:

    "Tuo vettä, vihainen piika,
    Käsiäni pestäkseni
    Veristä pahan isännän,
    Häijyn miehen hurmehista!"[198]

Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin
kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys
ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuhoovana koskena. Rohkean
Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, miettiessä kaikkien hänen tekojensa
välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti
neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.

Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää
turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi.
Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin
ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen
laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä
suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti
nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa,
petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois
Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari,
saattanut pitää puoltansa

    Päälle saadessa satojen,
    Tuhansien tunkiessa.

Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä
vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä
Saaren immet; he kysyvät:

    "Mitä läksit, Lemminkäinen?
    Läksitkö piikojen pyhyyttä,
    Vaiko vaimojen vähyyttä?"[199]

Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa;
olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin
sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymyksen vastaaminen
myöntämällä. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:

    "Lähe en piikojen pyhyyttä,
    Enkä vaimojen vähyyttä;
    Saisin jos satakin naista,
    Tuhat piikoa piellä;
    Vaan tuli kovin ikävä,
    Ikävä omia maita,
    Oman maani mansikoita,
    Oman niemen neitosia!"[200]

Yksin jäivät siis Saaren neidot ja he itkivät katkerasti:

    Sini itki Saaren immet,
    Niemen neiet voikerrehti,
    Kuni purjepuu näkyvi,
    Rautahankki haimentavi;
    Ei he itke purjepuuta,
    Rautahankkia haloa,
    Itki purjepuun alaista,
    Hankkinuoran haltijata.[201]

Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön.
Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen
poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee
katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen
suruunsa:

    Ei hän itkenyt tupoa,
    Itki tuttua tuvassa,
    Eikä aittoa halannut;
    Aitallista armastansa.[202]

Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja
pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa
vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä
ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen
koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota
sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan
synkille tuville. Hän vaikeroipi:

    "Jo olet kuollut, kantajani,
    Mennyt, ehtoinen emoni!
    Kostohon minäkin koito,
    Kostohon kova-osainen
    Mittaelin miekkojani
    Noilla Pohjolan tuvilla,
    Surmaksi oman sukuni,
    Kateheksi kantajani!"[203]

Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen
jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta
piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä
arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen
rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän
uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki
vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten
takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut
Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen
voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:

    "Hyvä oli siellä ollakseni,
    Armas aikaellakseni;
    Siit' oli paha elämä:
    Pelkäsivät piikojansa,
    Luulivat lutuksiansa
    Pahasti piteleväni.
    Minä piilin piikasia,
    Varoin vaimon tyttäriä,
    Kuin susi sikoja piili,
    Havukat kylän kanoja!"[204]

Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen
viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun
sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:

    "Tokko muistat muinaistamme,
    Entistä elämätämme,
    Kun ennen kahen kävimme
    Suurilla sotatiloilla?
    Ei ollut sitä kyleä,
    Kuss' ei kymmenen taloa,
    Ei ollut sitä taloa,
    Kuss' ei kymmenen urosta,
    Ei ollut sitä urosta,
    Eikä miestä melkeätä,
    Kuta emme kaatanehet
    Ja kahen kapistanehet!"

Ja Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa
Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista
mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa
kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiiresti, että jo kiukaalla panee kengän
jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän tempaa
myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne on
entisellään:

    Sylkytteli keinoansa,
    Sylen syöksi keihäsvartta
    Sylkytteli, nyrskytteli,
    Peltohon saviperähän.

Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis
kohta rientää Lemminkäiselle "sodan avuksi".[205]

Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan
elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen
ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän
vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.

Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken, sangen surkeasti. Uroot
ei saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa
vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni
meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka,
siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt
olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa
maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin
vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa.
Mutta eipä hän kohdastansa ole missään yhteydessä koston kanssa, hän
ainoasti menettää ja turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin
huomaan pysyy hänen kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin
mieltänsä ja tahtoansa kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja
sisarensa onneen jättää hän syntisen olentonsa jäljet.

Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa
surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille;
siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.

Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on
kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy
itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut,
himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.

Täten ilmautuu, sanoo provessori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi
käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia
taikakoneita, onnen tuottajia, Sampo, kohtalo on ihmisen omassa
rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta
käsityksestä henkiseen.



VIII. Aino.


Provessori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että
Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen
kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen
puoli yleensä. Tähän provessori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan
koko ihmis-elämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä
on ainoasti _miehen_ tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei
olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on
meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen _neitsyen_ tragillisesta
kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien
sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä,
elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen
surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän
lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan.
Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan
kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että
hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä
leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.

Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa
vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen
suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian
toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo
lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu
siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa hänen sydämessään:
että hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren
miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan,
kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon
kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin
ulkopuolinen voima, vaatien saadakseen määrätä hänen sydämensä
kalliimmista asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä
se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.

Aino, kun saa kuulla kenelle hän on määrätty, hyrehtyy katkeraan
itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin
äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia
miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine
ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden
rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle,
jota ei hän rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä
neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus
on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat
velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.

Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa
Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän
pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä
hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:

    "Äläpä muille, neito nuori,
    Kuin minulle, neito nuori,
    Kanna kaulan hetairoita,
    Rinnan ristiä rakenna,
    Pane päätä palmikolle,
    Sio silkillä hivusta!"[206]

Loukkauneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä Wäinämöistä
eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki
koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensisilmäykseltä
näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä seikalta,
tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä merkityksensä.
Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä varten pitää nuot
korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen mielestään
saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli yhdistänyt rohkean,
muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne eivät Ainon silmissä ole
enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin ennen; senvuoksi hän ei niitä
enää voi kärsiä.

Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen,
hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:

    Kirpoi kullat kulmiltani,
    Hopeat hivuksiltani,
    Sinisilkit silmiltäni,
    Punanauhat pääni päältä.

Niin huolellisesti koettaa arka vaimon sydän muilta salata tilaansa.
Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen
muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti
äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian
todellisen laidan: että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa,
karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.

Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee
Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen
koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen
hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa
sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät
koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen
lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis
kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen
hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös
tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys.
Lieneekö missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä
hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa?
Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta,
yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi
liian kallista äidin rakkaudelle! Pian näkee kuitenkin äiti, ettei
siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino yhä vaan itkee ja
valittaa:

    Mieli ei tervoa parempi,
    Syän syttä valkeampi.
    Parempi minun olisi,
    Parempi olisi ollut
    Syntymättä, kasvamatta,
    Suureksi sukeumatta
    Näille päiville pahoille,
    Ilmoillen ilottomille!
    Oisin kuollut kuusi-öisnä,
    Kaonnut kaheksan-öisnä![207]

Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan
suruhun, sanoo tytär:

    "Sitä itken impi rukka,
    Kaiken aikani valitan:
    Kun annoit minun poloisen,
    Oman lapsesi lupasit,
    Käskit vanhalle varaksi,
    Ikäpuolelle iloksi!
    Oisit ennen käskenynnä
    Alle aaltojen syvien
    Sisareksi Siikasille,
    Veikoksi veen kaloille!"[208]

Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä
surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole
mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi
semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut,
valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.

Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun
surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman
omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää
selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja
pukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisin.

    Siit' astui aittamäelle,
    Astui aittahan sisälle,
    Aukaisi parahan arkun,
    Kannen kirjo kimmahutti:
    Löysi kuusi kultavyötä,
    Seitsemän sinihametta.
    Ne hän päällensä pukevi,
    Varrellensa valmistavi,
    Pani kullat kulmillensa,
    Hopeat hivuksillensa,
    Sinisilkit silmillensä,
    Punalangat päänsä päälle.[209]

Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt
valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on
omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären
lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta
-- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan
ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!

Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä
minne.

    Läksi siitä astumahan
    Ahon poikki, toisen pitkin,
    Vieri soita, vieri maita,
    Vieri synkkiä saloja.
    Itse lauloi mennessänsä,
    Virkkoi vieriellessänsä:
    "Syöntäni tuimelevi,
    Päätäni kivistelevi,
    Eikä tuima tuimemmasti,
    Kipeämmästi kivistä,
    Jotta koito kuolisinkin,
    Katkeaisinkin katala
    Näiltä suurilta suruilta,
    Ape'ilta miel'-aloilta.
    Jo olisi minulla aika
    Näiltä ilmoilta eritä;
    Ei mua isäni itke,
    Ei emo pane pahaksi,
    Ei kastu sisaren kasvot,
    Veikon silmät vettä vuoa,
    Vaikka vierisin vetehen,
    Kaatuisin kalamerehen,
    Alle aaltojen syvien,
    Päälle mustien murien".[210]

Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää
voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaassa mitään etsinyt, hänellä
ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena,
epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta.
Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt,
ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon
haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä,
oudolla matkalla.

Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:

    Kolm' on neittä niemen päässä,
    Ne on merta kylpemässä;
    Aino neiti neljänneksi.[211]

Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään
ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo
meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä
ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman
toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän
heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä.
Mutta tämä paasi petti:

    Kilahti kivi vetehen,
    Paasi pohjahan pakeni;
    Neitonen kiven keralla,
    Aino paaen palleassa.[212]

Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi
hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa
pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan
ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen.
Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan,
siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin
hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös
raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.

Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren,
turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä siitä, että oli
yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka
hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä
kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme
luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja
sen latvaan kolme kultaista käkeä.

    Sai käköset kukkumahan.
    Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
    Toinen kukkui: sulhon, sulhon?
    Kolmas kukkui: auvon, auvon!
    Kuka kukkui: lemmen, lemmen!
    Sepä kukkui kuuta kolme
    Lemmettömälle tytölle,
    Meressä makoavalle.
    Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
    Sepä kukkui kuusi kuuta
    Sulholle sulottomalle,
    Ikävissä istuvalle.
    Kuka kukkui: auvon, auvon!
    Se kukkui ikänsä kaiken
    Auvottomalle emolle,
    Ijän kaiken itkevälle.
    Näin emo sanoiksi virkki,
    Kuunnellessansa käkeä:
    "Älköhön emo poloinen,
    Kauan kuunnelko käkeä!
    Kun käki kukahtelevi,
    Niin syän sykähtelevi,
    Kyynärän ikä kuluvi,
    Vaaksan varsi vanhenevi,
    Koko ruumis runnahtavi,
    Kuultua kevätkäkösen".[213]

Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun
ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti
liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan
tuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin
surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään
tyttärensä kohtaloa.

Näissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se
niille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen,
astunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä
rajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan
sisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät
lujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan
kammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan
draamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen
Niebelungenlied,[214] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on
Suomenkin runo osannut tehdä tätä, todellisen epoksen luonteesta
luopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä
"tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua
viivyttävät monet laveat väliseikat". Kullervossa vaikuttaa peritty
verikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla.
Koston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa,
hän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen
tavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä
toiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis
täydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä,
mutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka,
rikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. -- Samoin Aino tosin
itsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja
pakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen
itsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.

Huomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten
perinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa.
Täten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa
jakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin
sekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti,
mestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.



TOINEN LUKU.

Kalevalan runoin löytöpaikat.



I. Kalevalan runot Suonien kielen alueella.


"Paras ja rikkain Kalevalan runoin kotipaikka on Wuokkiniemen pitäjä
Wienan lääniä. Siitä itäänpäin Jyskyjärvelle ja Paanajärvelle. tahi
Pohjoiseenpäin Tuoppajärvelle ja Pääjärvelle tullessa huononevat runot
huononemistaan. Paremmin ovat ne etelään päin säilyneet, ensin
Repolassa ja Himolassa Aunuksen lääniä, ja siitä, rajan poikki Suomen
maahan tullen, Ilamantsissa, Suojärvellä, Suistamolla, Impilahdessa,
Sortavalassa ja Laatokan läntisiä rantamaita myöten Inkereesen asti,
jossa viimeisessäkin vielä myös joitakuita Kalevalan runoja, jos kohta
vaillinaisesti, muistellaan".[215]

Näillä sanoilla määrää ahkerin runoinkerääjämme Lönnrot ne seudut,
joissa kansamme iki-aarre on säilynyt meidän aikoihimme asti.
Todenteolla ovat kuitenkin tämän alueen rajat kovin ahtaiksi asetetut,
eivät edes oikein vastaa niitä, jotka jo siihen aikaan olivat tiedossa.
Ihastuksissaan mainituilta parailta löytöpaikoilta saadusta loistavasta
aarteesta on Lönnrot jättänyt mainitsematta, että Kalevalan runoja,
tosin paljon niukemmalta ja enimmiten laihempina, myös oli saatu
Pohjois-Karjalan lutherilaisista pitäjistä, jopa Savostakin; samoin
Pohjanmaalta, Kajaanin kulmalta alkain, erittäin Venäjän rajaa
läheisimmistä pitäjistä, aina meren rannikolle ja Lapin tuntureille
saakka. Myöhemmät keräykset ovat sen lisäksi todistaneet, että runo-ala
Wiipurin läänin etelä-osassa ei suinkaan supistu yksistään Laatokan
rannikkoon, vaan ylettyy yli koko sen niemimaan, joka on mainitun
järven, Nevajoen sekä Suomenlahden välillä. Samoin on nähty, että
Inkerissä ei muisteta ainoasti "joitakuita vaillinaisia" runoja, vaan
hyvin monta, jokseenkin täydellistä ja Kalevalan syntymisen historialle
erittäin tärkeätä. Juuri tämän viimeksiviitatun seikan tähden on
tarpeellista tietää, kuinka paljon ja minkälaisia runoja on säilynyt
kussakin paikassa ulkopuolella tuota pohjoista, kaikkein parhainta
runo-alaa. Sitä varten on meidän nyt yksitellen tutkiminen Kalevalan
eri-osain leviämissuhteita. Ennen kuin tähän työhön ryhdymme, tulee
meidän kuitenkin ensiksi tarkata huomiomme kahteen seikkaan.

Parhaankin runo-alan rajaseuduilla jo ovat joskus vanhat sankarinimet
joutuneet unhotuksiin, vaikka niiden tekoja yhä vielä laulellaan.
_Tässä tapauksessa tulee työn tekijäksi joku epämääräinen "veli" tahi
"neiti" taikkapa asettaa laulaja oman itsensäkin runon sankarin sijaan
ja "minä" tekee kaikki tehtävät_. Olkoon esimerkkinä tästä
menetystavasta seuraava, Ilamantsista saatu ja aivan selvästi
Lemminkäistä, osaksi Ilmaristakin tarkoittava runo:[216]

    Kesät kengitin hevosta,
    Talvet tallikonkaria,
    Valjastin tulisen ruunan;
    Vesi tippui vempeleestä,
    Rasva rahkehen nenästä.
      "Emoseni, vaimo vanha,
    Kunpa paitani pesisit
    Mustan käärmehen verillä;
    Emoseni, vaimo vanha,
    Haepas varvashattarani!
    Lähen Hiiestä kosihin,
    Vuoresta valantehesta".
      Jou'uin neitosen kotihin.
    Tupa oli täynnä tuppisuita,
    Peripenkki tietäjiä,
    Sivuseinä laulajia;
    Ne lauloivat Lapin virttä,
    Hiien virttä vinguttivat.
    Ulkoa runoja kuulin,
    Läpi seinän laulajoita,
    Läpi sammalen sanoja.
      Itse loime loitsijaksi,
    Lauloin ma mokomat miehet,
    "Anna, eukko, tyttöäsi!" --
    "Äsken annan tyttäreni,
    Kun suistat suet saloista,
    Karhut kahleisin asetat".
      Mä suistin suet saloista,
    Karhut kahleisin asetin.
    "Äsken annan tyttäreni,
    Kun sä kynnät kyisen pellon".
      Minä kynnin kyisen pellon.
    "Äsken annan tyttäreni,
    Kun sä kylvet kuuman saunan
    Vastan rautaisen keralla".
      Minä kylvin kuuman saunan.
    "Anna, eukko, tyttöäsi!" --
    "Jo nyt annan tyttäreni
    Sekä nuoren morsiamen
    Korpille Kojon pojalle". --
      "Käy nyt, neitonen, rekehen,
    Lähde, Jesus, kelkkahani!"

Loitsurunoissa on sangen usein Jesus, neitsyt Maaria tahi joku pyhämies
astunut pakanallisten jumalien sijaan, ja nähdäänpä joskus esimerkki
samasta myöskin kertomarunoissa.

Toinen huomattava seikka on taas, että _niissä seuduissa, missä vanhat
runot vielä ovat täydessä voimassansa, pannaan tai kumminkin ennen
aikaan pantiin pitempiä tai lyhyempiä kappaleita niistä uudempiin,
jostain merkillisestä tapauksesta tehtyihin_. Silmäänpistävän esimerkin
semmoisista antaa tuo runo _Wiipurin linnan hävityksestä_.[217]

    Iivana iso isäntä,
    _Meiän kuulu kullan solki_,
    Sukivi sota-oritta,
    Sorajouhta suorittavi,
    Sanovi sanalla tuolla:
      "_Et sie itkisi, emoni_,
    Valittaisi, vaimo-rukka,
    Jos mä jonnekin menisin,
    Ruotsin rohkean tiloille,
    _Suurille sotakeoille,
    Miehen tappotanterille_".
      _Emo estellä käkesi,
    Varoitella vaimo-rukka_.
      Iivana, iso isäntä,
    Toki mietti mennäksensä,
    Lähteäksensä lupasi;
    _Jalan kenki kiukahalla,
    Toisen lautsan partahalla,
    Pihalla kävysteleksen,
    Veräjillä vyötteleksen_.
      _Latoi laivoja lahelle_,
    Suoritti sotavenoja;
    _Miekoitsi tuhannen miestä_,
    Satuloitsi sa'an urosta.
    _Latoi miehet laivoihinsa,
    Kuni sotka poikiansa,
    Tavi lapsensa latovi_.
      _Kohenteli purjepuita,
    Nosti puuhun purjehia,
    Vaattehia varpapuihin_.
    Niin on puussa purjehia,
    Vaattehia varpapuissa,
    Kuni kummun kuusosia
    Tahi mäntyjä mäellä.
      Läksi siitä laskemahan:
    _Laski päivän maavesiä,
    Päivän toisen suovesiä,
    Kolmannen merivesiä_;
    Niin päivällä kolmannella,
    Lankes alle Suomen linnan,
    Alle Wiipurin vihannan:
      "Onko linnassa olutta
    Ilman olven panematta,
    Tulijalle vierahalle,
    Saavalle käkeävälle?
    _Onko linnassa lihoa_
    Ilman härän iskemättä,
    Suuren sonnin sortamatta?"

Kun piloilla hänelle tarjotaan tynnyri tulikiveä, vanhan ruunan raato,
niin jo

    Iivana, iso isäntä,
    _Siitä suuttui, siitä syäntyi;
    Kovin suuttui ja syäntyi;
    Murti suuta, väänti päätä,
    Murti mustoa haventa_.

Niinkuin näkyy, on tämä runo alusta loppuun kokoonpantu vanhain
kertomarunoin sipaleista. Iivana sanotaan kultasoljeksi, aivan kuin
Kullervo, ja jättää myös, sotaan lähteissänsä, samalla tavalla
jäähyväiset äidilleen.[218] Tämän varoitukset taas muistuttavat mieleen
Lemminkäisen äitiä. Iivanan varustauminen on kerrottu samoilla sanoilla
kuin Tieran hankinta sotaan;[219] oluen ja lihan vaatiminen[220] sekä
viimein suuttuminen[221] pilkasta vastaa Lemminkäisen toista käyntiä
Pohjolassa ja on useassa paikassa suoritettu juuri Kalevalan lauseilla.
Sotalaivaston varustus sekä purjehdus ovat viimein sanasta sanaan
yhtäpitävät Sampo-retken kuvauksen kanssa.[222]

Nämät kaksi seikkaa mielessä pitäen, lähdemme nyt tutkimaan Kalevalan
jäännöksiä Suomessa sekä Inkerissä.

Jos Sortavalasta, Lönnrot'in määräämän paremman runolaulun
etelärajasta, menemme eteenpäin samaan suuntaan, tulee meille ensin
Wiipurin läänin eteläinen kulma tutkittavaksi. Tämän laulutapa on
kuitenkin kiinteimmässä yhteydessä Inkerissä yleisen kanssa, jonka
vuoksi molemmat maakunnat yhdistämme _Inkerin alueen_ nimellä.
Merkillistä on tässä alueessa, että sen runsain ja parhain runolähde on
äärimmäinen länsi, ne inkeriläiset seurakunnat, jotka Viron rajasta
venyvät pitkänä kaistaleena pitkin meren rantaa melkein Kaarostan
(Oranienbaum'in) kaupungille saakka. Sydänmaa on lauluista paljoa
laihempi, samoin Pietarin kaupungin ympäristö laajassa piirissä.
Pohjois-puolella tätä aukkoa on taas runsaslauluinen, vaikkei
edellämainitun vertainen runosaareke, sisältävä koko Pohjois-Inkerin
sekä suomenpuoliset kaakkoiset rajapitäjät Käkisalmen eteläpuolella.
Myöskin suomenpuoliselta meren rannikolta aina Wiipuriin asti on vielä
kohtalaisesti saatu runoja; mutta Vuoksen varret samoinkuin Wiipurin
läänin muu osa Sortavalaan asti ovat paljoa köyhemmät. Inkerin
länsirannikon laulurikkauden hyvin selittää se seikka, että siellä niin
suurin määrin asuu kreikan-uskoisia Inkerikoita. Etelämpänä ja Pietarin
ympärillä on venäläinen vaikutus laulun vaientanut. Mutta miksi
viipurilainen merenrannikko on paremmin säilyttänyt runonsa kuin sen
takainen sydänmaa, ja miksi laulu Laatokan länsirannoilla on niin
laihtunut Sortavalan ja Käkisalmen välillä, vaikka se etelämpänä
rajalla vielä rehoittaa, on vaikea selittää. Koska liike, ja sivistys
ovat kansanlaulun hävittäjinä, pitäisi sen oleman runsaampana Jääskessä
kuin Uudellakirkolla. Samasta syystä ei pitäisi olla eroitusta
Kurkijoen ja Sakkulan välillä, joissa sivistys- ja liike-suhteet ovat
ihan samat. Yhtäläiset ovat niissä myös uskonnolliset suhteet; vanha
kreikan-uskoinen väestö, joka ylimalkaan paremmin on säilyttänyt vanhat
muistot, on koko läntiseltä Laatokan rannikolta yhdellä aikaa muuttanut
pois, jättäen jokapaikkaan yhtä vähäisiä jätteitä.

Inkerin alueessa on _maailman syntyä_ kuvaava runo hyvin yleinen.
Pääskyläinen, päivän lintu, lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa,
keksii viimein purjehtivan laivan ja munii siihen. Myrsky kuitenkin
kallistaa laivan, niin että muna vierähtää veteen ja särkyy. Pääskynen
taottaa haravan, saa sillä ylös munansa kappaleet ja huomaa, että ne
ovat muuttuneet kuuksi, auringoksi sekä tähdeksi.[223] Tästä
alkumuodosta on sitten syntynyt uudempia, niin että munasta,
taivaskappalten sijasta, syntyy kaloja tai hylkeitä[224] taikka
saari,[225] vieläpä on jälkimmäinen jatkettu sillä tavoin, että
saaressa on nurmi, nurmen päällä neito, jota kaikki kosivat.[226]
Huomattava on, että nämät uudemmat muodot eivät löydy Länsi-Inkerissä,
vaan ainoasti itäisessä ja kaikkein runsaimmin Suomen puolella, missä
alkuperäinen runo on tuttu ainoasti rajapitäjissä.

_Isosta tammesta_ ei lauleta yhtä yhtäläisesti; täydellisimmät
kappaleet on saatu Länsi-Inkeristä. Kaadettua tehdään siitä
tavallisesti laivoja, mastoja, tynnyreitä y.m.[227] Puitten ja ohran
kylvämisestä ei tiedetä mitään. Kuitenkin on yleinen balladi, jossa
kyntömieheltä sudet ja karhut syövät hevosen, samaten kuin Virossa
maailman kyntäjältä Kalevinpojalta.

_Wäinämöisen ja Joukahaisen (oikeastaan Joukamoisen) kilpalaulusta_ on
ainoasti Länsi-Inkerissä täydellisempi kappale tallella.[228]
Tavallisesti Joukamoinen vaan kerskaa kaivaneensa meren haudat y.m. ja
Wäinämöinen sen sanoo omaksi työksensä.[229]

Sitä vastoin ovat _Aino-runon_ tapaiset balladit hyvin yleiset, vaikka
lyhyemmässä muodossa. Laajalta lauletaan runo siitä, kuinka tyttö
taivaan rajoja astuessaan saa koristeita, vaan metsässä sitten varas ne
ryöstää; itkien tulee hän kotiin, jossa äiti häntä lohduttaa ja
lahjoittaa aitassa tallella olevat paremmat korut.[230] Yhtä laajalta
tavataan myös toinen runo kylpemisestä meressä. Neiti näkee kolme
neittä kylpemässä, panee vaatteensa rannalle ja heittää itsensä
neljänneksi veteen. Hän ei kuitenkaan siihen kuole, vaan hauki taikka
varas viepi vaatteet sekä korut, joiden sijaan äiti aitasta antaa
toiset.[231] Monesti kuullaan myös semmoinen toisinto, että tyttö
veljeltään saapi Virosta tuodun suan; tämä putoo häneltä mereen, kun
hän sillä päätään sukii, ja sitä tavoitellessaan hän löytää
miekan.[232] Taikka myös veli putoo mereen suan jäljestä, ja hän
silloin hukkuu.[233] Inkerissä monesti neito menee luutia lehdosta
taittamaan, jolloin nuori mies sanoo hänen olevan myödyn hänelle ja
neito vähäksyy annettua hintaa.[234] Yhdessä runossa, jossa on
Kullervon sisaren aineksia seassa, viepi jänis sanan itsensä hirttäneen
tytön kuolemasta.[235]

_Kosintarunoista_ on monta toisintoa, joista muutamat varsin
merkilliset, Kalevalan syntymishistorialle tärkeät.

Länsi-Inkerissä lauletaan sepän tulosta Saareen, missä kaikki maat
olivat saroin jaetut, arvan lyömällä ositetut. Hän löytää viimein
kuitenkin sen verran sijaa, että voi rakentaa pienoisen pajasen
(välistä panee paitansa pajaksi, polvensa alaisimeksi y.m.) ja rupeaa
siellä takomaan maakunnalle kaikellaisia tarpeita, erittäin tytöille
koristeita. Mutta näitä hänen teoksiansa ei kiitetäkään hyviksi. Siitä
suuttuneena seppä viskaa suohon sepinkalunsa, arolle alaisimensa ja
rupeaa rekeä veistämään. Tehtyään sen suurella huolella valmiiksi, hän
valjastuttaa orjallaan hevosen ja lähtee ajamaan sukunsa, appensa ja
anoppinsa luokse, johon häntä muutamien toisintoin mukaan on häihin
kutsuttu. Siellä seppä kiistoin vastaan-otettiin, kiistoin syötettiin
ja juotettiin, kiistoin myös soimattiin.[236] Hän koettaa jonkun aikaa
elää ilman vaimotta, mutta se tulee kovin ikäväksi. Senvuoksi hän takoo
itselleen kultavaimon samoilla tempuilla kuin painetussa Kalevalassa,
mutta huomaa sen liian kylmäksi. Seppä sanotaan joskus vaan manteren
matalaksi sepäksi, joskus ilmautuu hänen nimenänsä _Ilmaroi t.
Ismaroi_.[237] Joskus harvoin runo alkaa sillä tavoin, että seppä
yrittää kivelle uida, vaan jääpi veden ajoksi ja tulee viimein Suomen
rantaan, jossa neidot ovat sotkemassa. Jatko sitten on tavallinen.[238]
Itä-Inkerissä ja Käkisalmen puolella ei tunneta muuta kuin alkurivit ja
kultaneidon takominen.[239]

Tässä runossa siis Ilmarinen ilmautuu yksinään kosijana; mutta löytyypä
kuitenkin toinenkin muodostus, jossa hänellä on kilpaveljiä.

    Saaressa oli nuori neiti;
    Tuota neittä kiitettihin,
    Tuota neittä kosjottihin,
    Halki maiden haastettihin,
    Yli maiden mainittihin.
    Isä tahtoi Ismarolle,
    Väinämöinen Vennaan mieli.[240]
    Emo mieli Laukahalle,
    Syyä Laukahan lohia;
    Miepä mielin manterelle,
    Manterelle, seppyelle.
    Manteren matala seppä
    Sanoi Saarehen lähössä:
    "Saapiko nai'a Saaren maalta".

Ansiotyöksi määrätään hänelle teräksisen sillan, rautaisen aidan
rakentaminen merelle; sitten kultaristisen kirkon laittaminen; viimein
helmisen hevosen, helmisen ajajan ja helmiruoskan luominen.

    Sitten ainoi annettihin,
    Satulahan saatettihin.

Ismaroi on tässä, kumma kyllä, kuitenkin tehty eripersonaksi kuin
onnellinen kosija "manteren seppä", joka myös yhdessä värssyssä saa
nimen "seppä Inkeroinen."[241]

Tässä viimeksi mainittu runo, jolla ei edellä esille tuodun toisinnon
kanssa ole mitään muuta yhteistä, paitsi että kosija tässäkin on sama,
alkaa omituisella tavalla. Iski tulta Ismaroinen ja Väinämöinen
merellä, siihen syntyi saari, saareen karja, karjalle emäntä, emännälle
nuori neito, jota kaikki kosivat. Toisessa kappaleessa Kullervo kulkee
kultineen, muru putoo mereen, siitä muodostuu saari j.n.e.[242] Samalla
tavoin alkavia runoja on useampiakin samoilta seuduilta, mutta niissä
on kilpakosijat erilaisista Inkerin pitäjistä taikkapa kuusta ja
päivästä. Hiukka yleisempi kuin Ilmarisen kilpakosinta on niissä
manteren matalan sepän kysymys: saako tulla Saaren sukuun, sekä siitä
seuraavat ansiotyöt.[243]

Taivaskappaleitten kilpakosinta, joka nähtävästi on antanut aiheen
ylempänä esiintuotuun kilpaan, on hyvin yleinen Inkerin alueessa.
Ainoasti lännessä se kuitenkin tavataan joskus täydellisenä, niin että
päivä, kuu ja tähti kaikki kolme ilmautuvat kosijoina.[244]
Tavallisesti on tähden sijasta kosija Peri-Virosta tahi Inkeristä,[245]
välistä Kulleroinen mies kuningas.[246] Idempänä kuukin usein katoaa,
niin että ainoasti Päivölän kosija jää jäljelle.[247] Monissa
kappaleissa ovat kaikki tarulliset kosijat muuttuneet nykyaikaisiksi
erilaisista Inkerin pitäjistä tuleviksi. Tavallisesti on tähän runoon
täällä sovitettu tuo erikseenkin ilmautuva alku, että kaunis Katrina,
kauan kotona kasvaen, valittaa sulhasten puutetta ja saa tietää syyn
olevan siinä, kun hän ei pese itseänsä. Nyt hän rupeaa itseänsä
puhdistelemaan, sukimaan, laittelemaan, sillä seurauksella että nuot
korkeat loistavat kosijat saapuvat.

Niissä toisinnoissa, joissa Päivölän poika on ainoa jäljelle jäänyt
tarullisista kosijoista, hän astuu viimeiseksi esiin ja saakin neidon.
Sama sankari ilmautuu myös yhdessä toisenlaisessakin runossa
Länsi-Inkeristä yksinään:

    Päivän poika valkeainen
    Satuloi sata hevosta
    Satahan satulavyöhön,
    Sata miestä miekoitteli.
    Meni Tuonesta kosihin,
    Manalasta morsianta.
      Tuoni istui tien selällä,
    Rautaisen rahin nenässä,
    Kultatuolin kuppuralla.
    Tuoni vastaan vastaeli:
    "Kyllä annan tyttäreni,
    Kun käyt minun käskyjäni,
    Astut jalka-askeleeni:
    Kun kylvet tulisen saunan,
    Tuli tuiskaavi ovesta,
    Lemmä (sic!) löyhkii ikkunasta;
    Jos vieret verisen virstan
    Neulojen neniä myöten,
    Kirvehen teriä myöten,
    Kassaran kasoja myöten;
    Jos te'et munasta solmun,
    Solmun tuntumattomaksi,
    Punot nuoran ruumenista,
    Ruumenen rajallisista!"
      Päivän poika valkeainen
    Otti tuonkin tehäksehen,
    Ennen kuin ilman ollaksehen,
    Naisetta elelläksehen;
    Kylpi tuon tulisen saunan,
    Vieri tuon verisen virstan,
    Niin ujuikin uhtuhussa (?),
    Painui paukasen (?) alatse;
    Teki solmusen munahan,
    Solmun tuntumattomaksi;
    Punoi nuoran ruumenista,
    Ruumenen rajallisista.
    Sitten tuo antoi tyttärensä.[248]

Samaa runoa on saatu koko joukko muitakin kappaleita Länsi- ja
Keski-Inkeristä, mutta niissä on aina kosijalla toinen nimi: Antero
Ylimön poika, Iivana Kojosen poika t.m.[249]

Sama Iivana Kojosen poika nähdään toisissakin kosintarunoissa. Yhdessä
toisinnossa hän kosii Aapsosta, toimittaa ylimalkaan samat ansiotyöt
kuin edellisessä, vie neidon kotiin ja käskee häntä puolestaan siellä
laittamaan töppösiä yhdestä villan untuvasta, paitaa yhdestä liinan
kuitusesta. Kun ei nuorikko sitä saa toimeen, tappaa hänet Kojosen
poika ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[250]

Parin katkelman kautta on täällä tuntematon, pohjoisempana laulettu
Väinämöisen kosinta välitetty. Toisessa Väinämöinen Kojosen poikana vie
tapetun neidon rinnat anopille;[251] toisessa "ukko ränstykkäinen"
pyytää itselleen sulhasiin suostumatonta neitoa, ja saapi myöntäväisen
vastauksen:

    "Jos ketät kivestä niinen,
    Punot nuoran ruumenista,
    Käyt neulan neniä myöten,
    Naskalin teriä myöten".[252]

Väinämöisen polvenhaava ja verentulvan tukkeaminen ilmautuu muutamissa
Sakkulan runoissa.[253] Virsikäs Vipunen on mainittu parissa
katkelmassa myöskin Sakkulasta, mutta ei hänestä tiedetä sen
enempää.[254] Opettavaisia häärunoja lauletaan yleisesti,
pää-asiallisesti samaan tapaan kuin painetussa Kalevalassa.

_Isosta härästä_ (tai siasta) on saatu useampia runokappaleita.[255]
Samoin tavataan lyhyitä katkelmia, joissa humala ja ohra ilmoittavat
halunsa yhdistymään.[256]

_Lemminkäisen_ nimi on Inkerissä tuiki tuntematon ja Wiipurinkin
puolella ilmautuu ainoasti parissa runokappaleessa. Yhdessä, joka on
käännös virolaisesta Salmen häärunosta, "herra Lemminkinen" liehuu
tanssissa.[257] Toisessa Lemminkinen rakentaa veneen ja purjehtii
Suomen linnan alle, jossa vaatii lihaa.[258] Kolmannessa "Männinkäinen"
ilmoittaa äidilleen lähtevänsä Lapin maalle lankoihinsa. Turhaan äiti
epää:

    "Siellä sinua lauletahan,
    Suin syvihin, pään savehen,
    Kypenihin kyynäsvarsin".

Päästyänsä perille hän kosii:

    "Anna, akka, tyttöäsi!
    En tuota pahoin pitäisi:
    Sylissäni syöessäni,
    Käsissäni käyessäni".

Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi suuren ruunan suistaminen ja
joutsenen ampuminen joesta.[259]

Kolmas painetussa Kalevalassa ja sen esikuvassa, eräässä Kerimäen
runossa vaadittu ansiotyö, hirven hiihtäminen, ei ole tässä mainittu,
mutta jälkiä siitä nähdään kuitenkin yleisesti Inkerin alueessa. Itse
hiihtäminen alkaa runon, jossa Lauri Lappalainen, metsässä oravan
ammuttuaan, kysyy äidiltänsä, mitä sen hinnalla ostaisi, soti-orihinko,
vai sotisatulan? Mutta äiti sanoo niitä olevan ennestään kylliksi
kodissa, kehoittaa pikemmin käyttämään rahat kihloiksi morsiamelle.[260]
Länsi-Inkerissä sillä on vähän toisellainen muoto: Lauri, tuotuaan
oravan, kysyy onko sillä äidin maito maksettuna? --mutta käsketään vielä
pari muuta hyvää työtä tekemään.[261] Hirven juoksu taas on liittynyt
runoon, missä pilvi taivaalla näkyy, pilvessä pisara, siinä laiva ja
kolme miestä, jotka hirven varustavat ja juoksuun lähettävät.[262]

Lemminkäisen surmaakin muistuttavia jälkiä tapaamme muutamia. Tyttö
näkee laivan purjehtivan, ui sinne ja kysyy veljeänsä, mutta saa kuulla
että hän on surmattu ja mereen heitetty. Silloin hän teettää haravan:

    Meren ruo'ot ruokosteli,
    Meren kaislat kaahisteli,
    Löysi viitan veljeänsä,
    Viitan viljan itkuloiksi;
    Löysi hatun veljeänsä,
    Hatun suureks harmiksensa.

Viimein hän löytää veljenkin, mutta ei saa häntä enään eloon:

    Jo oli siika silmät syönyt,
    Kuha kulmat kirjoittanut,
    Hauki hartiat halaissut.

Välistä runo alkaa silläkin lajilla, että veli, mereen pudonnutta sukaa
pyytäissänsä, on hukkunut.[263] Yhdessä toisinnossa sisar sitten
lohdutuksekseen pukee kannon veljekseen ja saakin sen varsin kauniiksi,

    Vaan on kolmea vajoa;
    Yht' on kieltä, toista mieltä,
    Kolmatta syäinen verta.[264]

Varsinaisesta _Kyllikin_ runosta ei tiedetä mitään Inkerin alueessa;
täällä vaan löytyvät muutamat balladit ja lyyrilliset laulut, mitkä
Lönnrot on sen sekaan pannut.

Ainoa täydellisempi Lemminkäis-runoista on hänen käyntiänsä Pohjolassa
häitten jälkeen vastaava. Paras, muutaman pohjoisissa toisinnoissa
löytymättömänkin seikan sisältävä on taas Länsi-Inkeristä. Kähärpää
pojut Kalervon keittää olutta, johon mehiläinen tuo hapatusta. Sinne
kokoutuu "unnot ja vennot" juomaan, muiden muassa myöskin Kaukamoinen.
Kalervon poika silloin ylimielisyydessään kaataa olutta Kaukoin kaavun
päälle. Tämä suuttuu:

    "Ei oo kaapu kastettava,
    Se viitta verillä saatu,
    Ei viitta ryvetettävä;
    Kaapu kannan pyörännällä!"

Riidasta tulee tappelu, jota varten mennään ulos pihalle:

    "Täss' on ahas airakoia,
    Siell' on väljä väänteleiä!"

Kaukoi näkyy tappaneen vastustajansa (hämärä paikka) ja juoksee sitten
vanhemmiltaan apua pyytämään. Emo kysyy:

    "Hoi mun Kaukoi poikueni,
    Tuliko suuri rauan haava?"
    "Harakka lävitse lensi,
    Repo reijästä pakeni.
    Hoi isäni, hoi emoni,
    Pankaa säkkihin evästä!"

Pakomatkallaan hän tapaa ensin metsän, sitten niityn ja meren, joiden
haltijoilta turhaan pyytää turvaa; he sanovat hänet sieltä löydettävän.
Kaukoi nyt soutaa Suomen rannalle ja kysyy pyykkiä pesevältä neidolta:
onko sijaa paeta pahantekijän, piillä pilloniekan? Saatuansa myöntävän
vastauksen, elää hän kevytmielisesti naisten kanssa, niin että taas
täytyy paeta. Tätä lähtöä suree sekä hän että neidot aivan kuin
painetussa Kalevalassa. Tämän jälkeen seuraa viimein sama käynti
Saaressa.[265]

Vaillinaisempi on toinen toisinto:

    Kasvoi kaksi poikalasta:
    Yksi kasvoi Karjalassa,
    Toinen Suomessa yleni,
    Mikä kasvoi Karjalassa,
    Se oli kaunis Kauko-poika;
    Mikä Suomessa yleni,
    Se oli veitikka verevä.
      Veitikka verevä poika
    Teki kopeaa tekoa:
    Kutsui suudit, kutsui santit,
    Jäipä Kauko kutsumatta.
    Tuli ilman kutsumatta,
    Istui ilman käskemättä,
    Joi oluen antamatta.
    Niin tuo riitahan rupesi
    Ja tapahtui tappeluhun;
    Kuraksetta otti kulkun,
    Veitsettä veren valutti.

      Itse Suomehen pakeni,
    Niin nousi reen sepäksi,
    Sai tuo saanin salvajaksi.[266]

Viimeinpä on usein oluen juonti pidoissa liitetty tammen syntyyn. Tämä
muodostus alkaa:

    Jouuin juottohon jumalan,
    Keräjihin Väinämöisen.
    Tuotihin olutta juua;
    Ei synny olutta juua:
    All' on hiiva, pääll' on vaaksi,
    Keskellä olut punainen.

Vieras senvuoksi kaataa pois oluen, josta syntynyt iso tammi sitten
kaadetaan ja laitetaan kaikellaisiksi kaluiksi.[267]

Pohjolanretkeä yhdessä Tieran kanssa vastannee yksi runo, jossa ensin
sisar etsii veljelleen venepuuta, veli, "Untamon Ylervän poika",
veistää veneen, täyttää sen väellä, panee ensin vanhat, sitten nuoret
soutamaan ja purjehtii niemen ohitse.

    Akka rannalla asuvi,
    Ve'en pinnalla pysyvi;
    Ainoa akalla poika,
    Anteroksi kutsutahan;
    Sen antoi Ahin avuksi,
    Antoi tuulen tuntijaksi,
    Meren ilman mielijäksi.

Tullaan näin Pentin linnan alle, jossa Untamo kysyy: onko linnassa
leipää ilman leipomatta, lihaa ilman härkää tappamatta. Silloin
tapetaan iso härkä, jota varten oli tullut tappaja Turusta, luinen
kirves, vaskivarsi kädessä.[268]

Vanhastaan jo tietty on se seikka, että _Kullervon-runot_ kaikkein
täydellisimmässä, kaikkein kauneimmassa muodossansa ovat saadut
Inkeristä.[269] Oikeastaan ei olisi siis ollenkaan tarvis sitä
todistaa. Tähän pantujen näytteitten tarkoitus onkin pikemmin
osoittaminen kuinka paljon Kalevalan toisen laitoksen ulostulon jälkeen
kerätyissä Inkerin runoissa vielä olisi kauniita tai muuten tärkeitä
lisäyksiä tähän sankarirunoelmamme välitapaukseen. Muutamat semmoiset
ovat jo edellisessä luvussa tulleet mainituiksi; mutta ei suinkaan
katsottane haitaksi, jos tähän vieläkin julkaistaan pari erittäin
kaunista.

Untamon sotaretki Kalervoa vastaan on kuvattu seuraavalla
täydellisemmällä tavalla:

    Katsoopi Kalervon nainen
    Oven suusta, ikkunasta:
    "Jo tulee sato (sade) sakea,
    Jo tulee vireä vihma,
    Puuttuvi punainen pilvi!"
      Katsoopi Kalervo itse
    Sakarasta (sic!) ikkunasta:
    "Ei tule sato sakea,
    Ei puna punainen pilvi;
    Untamon sota tulevi
    Kalervoa leikkaamahan;
    Punertaa punainen vaate,
    Sinertää sininen vaate!"[270]
    -- -- --
    "Tulee jo peltojen perille,
    Leikkas vanhat ja vakavat,
    Tulee tarhojen tasalle,
    Leikkas vastasyntynehet,
    Jopa tungeiksen tupahan;
    Akat ampui kiukahalle,
    Leikkas suuret, leikkas pienet,
    Lapset lautsojen välistä".[271]

Muutamien päivien jäljestä lähetti Untamo jälleen orjansa sinne,
katsomaan olisko vielä jotain hävityksestä säilynyttä. Silloin löytyi
yksi poika kätkyestä:

    Orjat näytti miekkojansa,
    Poika täytti nauramahan.

Orjat tästä rohkeudesta pelästyneenä juoksivat Untamon luokse takaisin,
joka sitten ryhtyi noihin tuttuihin surmayrityksiin.[272]

Toiset runot taas, kuvattuansa tarkkaan Kullervon ulkomuodon ennen
mainitulla tavalla, kertovat hänen sotaanlähtöänsä näillä sanoilla:

    Meni soittain Suomen maille.
    Soitti Suomen sillan päällä;
    Suomen silta notkahteli,
    Aluspalkit paukahteli,
    Linttilääppä (nauhahattu) läikähteli.
    Likat (Immet?) katsoi ikkunasta:
    "No kun tuo minun olisi,
    Joka huomen harjoaisin,
    Sylissäni kanteleisin".[273]

Liikuttava on lisäys siihen paikkaan, missä Kullervo, sisaren
turmelemisen jälkeen, kohtaa äitinsä. Tämä kysyy:

    "Mit' olet pahinta tehnyt?
    Vai olet miehen tappanunna,
    Urohon upottanunna?" --
    "Eihän se paha olisi,
    Kun öisin miehen tappanunna!
    Makasin oman sisaren!"[274]

Viipurinkin puolisessa Inkerin runo-alueen osassa on runsaasti
Kullervon runoja; ne ovat siellä rakkaimmat ja yleisimmät kaikista
Kalevalan aineisista. Yhtähyvin ovat ne paljoa laihemmat kuin etenkin
Länsi-Inkerissä. Ensiksikin lauletaan alkusanat kolmen veljeksen
hajoamisesta;[275] surma-yritykset, olo sepän luona ja kosto emännälle
hyvin yleisesti,[276] soittaminen poislähtiessä ja vaikutus
Ilmariseen,[277] sisaren turmeleminen,[278] sotaan lähtö ja
kuolonsanomat,[279] viimein hänen itsemurhansa, kumminkin yhdessä
toisinnossa, vaikka tosin toiseen yhteyteen sekoitettuna.

_Samporetkestä_ ei Inkerissä tiedetä yhtään mitään; Käkisalmen puolella
sitä vastaan on siitä pari hämärää jälkeä. Parissa kanteleen synnyn
toisinnossa näet ilmautuu Joukamoisen kehoitus laulamaan samoilla
sanoilla kuin paluumatkalla Pohjolasta:

    "Laula, laula, Väinämöinen,
    Hyräile, hyväsukuinen".
    "Varahain on laulaakseni,
    Aikainen ilon teoksi."[280]

Paitsi sitä tavataan myös Pohjolan kokon perään-ajo yhdessä
katkelmassa:

    Tuli kukko[281] Turjanmaalta,
    Laskihe Lapista lintu;
    Tuoll' oli silmät siiven päässä,
    Näkimet sulan nenissä;
    Sata miestä siiven alla,
    Sata miestä höyhenillä.[282]

Samoilta seuduilta on myös pari _Kanteleen synnyn_ kappaletta saatu,
jotka jokseenkin käyvät yhteen painetun Kalevalan edellisen
kanteleen-runon kanssa. Hänen laulunsa on niin voimallinen, että

    Järvet järkkyi, maa järisi,
    Linnat liikkui, hongat huojui;
    Vuoret vaskiset vapisi,
    Kivet rannalla rakoili,
    Pajat[283] paukkui kalliolla,
    Portit Pohjasta repesi,
    Ilman kaaretki katkesi.

Sen jälkeen hän lähettää poikia "pohjiin" (Pohjolaan), tuohon kylmään
kylään. Lopussa on Väinämöisen haava, jonka parantamiseksi haetaan
Naarvan tietäjiä.[284]

Tämä kanteleen synnyn muodostus on kuitenkin oikeastaan outo Inkerin
alueelle ja epäilemättä vaan eksynyt pohjoisemmilta seuduilta. Täällä
omituinen kanteleen synty on seuraavaa johtoa: "minä" saa palveluksella
Virossa ohria, kylvää ne kaskeen, oinas sattuu sinne laihoa syömään,
"minä" sen tappaa, käskee sepän sarvista takomaan kanteleen, jonka
koppa kuitenkin todella tehdään koivupuusta, kielet immen hiuksista;
sitten koettavat kaikki uutta soittoa, mutta eivät osaa; viimein sokea
ukko uunilla (joskus nimitetty Väinämöiseksi) ottaa kanteleen ja
soittaa ihmeellisellä taidolla; kaikki elävät tulevat kuultelemaan ja
kaiken-ikäiset, kaikensukuiset ihmiset ovat ihastuksessa.[285]

_Veneretkeä_ kertovia runoja kuitenkin lauletaan yleisesti. Enimmiten
"velloni" (veljeni, joka siellä monessa muussakin runossa on astunut
tavallisten henkilöin sijaan) taikka "minä" etsii venepuuta, jolloin
ensimmäinen honka ei sano kelpaavansa. Sitten vene veistetään,
täytetään väellä, vanhat ja nuoret soutavat, ja näin saavutaan
linnalle, missä väelle väsynehelle vaaditaan lihaa,[286] taikka myös
ihmemaalle, missä on puut punaiset, maat siniset, hopeasta hongan
oksat, kullasta petäjän kelkät.[287]

Välistä tavataan myös toisinto tähän tapaan:

    Velloni on venosen seppä,
    Laivan seppä laklueni,
    Vesti hiekalla venoja,
    Somerolla sorvaeli
    Kultaisella kirvehellä,
    Hopeaisella terällä,
    Vaskisella vartuella.
    Iski kerran, syntyi laita,
    Iski toisen, syntyi toinen,
    Kolmasti koko venonen.
    Veno syntyi veistämättä,
    Laiva lastun pilkkumatta.
    Tuo vene hyväntapainen,
    Laiv' oli kolmen kostelinen,
    Pyrki viemättä vesille,
    Laskematta lainehille.
    Ostin purjehen punaisen,
    Toisen purjehen sinisen,
    Mastot maksan karvalliset.
    Laittoi laivansa merelle,
    Kuin on kuilaita (kuhilaita) arolla;
    Laittoi laivahan väkeä,
    Kuin lyhteitä kuilahassa.
    Pani tuo vanhat soutamahan,
    Nuoret päältä katsomahan;
    Vanhat sousi, päät tutaji.
    Pietari perästä huusi:
    "Miks' ei meiltä matka jou'u,
    Matka jou'u, tie lyhene?
    Miks' on vanhat soutamassa,
    Nuoret päältä katsomassa?"
    Pantiin nuoret soutamahan:
    Nuoret sousi, airot nousi,
    Vesi kiehui keltanansa,
    Vaahti pallossa pakeni.
    Sousi Suomen rantuelle;
    Suomen nei'ot sotkemassa.
    Päät valot (= valkopäät) valostamassa.
    Kysyi Suomen neitosilta:
    "Onko Suomessa sijoa,
    Missä maata matkalaisen
    Ja levätä lentolaisen,
    Pilloniekan pilkistellä?"[288]

Usein neidot vielä vastaavat tähän kysymykseen, sanoen sijaa ei olevan,
koska "Suomi on täynnä soltatteja".[289]

Viimeinkin löytyy hyvin tärkeä runo auringon ja kuun vapauttamisesta:

    Ennen päivättä elettiin,
    Kuun valotta kuukkaeltiin;
    Käsin maita etsittihin,
    Käsin maita, sormin teitä.
    Varpailla vaon väliä;
    Tehtiin kylvö kynttilällä,
    Valettiin vahan nojalla.
    Pah' on päivättä eleä,
    Kuun valotta kuukkaella.
    _Turo_, tuima mies kavala,
    Se keri unen kerälle,
    Otti mettä makeaista,
    Pisti luiseen kormantohon;
    Istui mustalle oriille,
    Liinaharjalle hevolle,
    Ajoi Wiipurin mäelle.
    Yks oli aittanen mäellä,
    Kolm' oli neittä aittasessa;
    Yksi päivyttä piteli,
    Toinen kuuta kuivaeli,
    Kolmas armoja Jumalan.
    Turo, tuima mies kavala,
    Se viskas unokeräsen,
    Nukutti kolmen neiokkaisen (sic).
    Turo, tuima mies kavala,
    Kuun otti käteen kukaksi,
    Päivän präskäksi (soljeksi) kypärän,
    Otti armon Armollisen.
    Toi päivän omille maille;
    Pani päivän maan perälle;
    Se päivä Jumalan luoma
    Se paistoi isällisille,
    Se paistoi isättömille.[290]

Samasta paikasta saadussa toisinnossa taas sepän tytär meni kuuta
etsimään, päivää tavoittamaan, ottaen mukaansa sieran ja häränsarvessa
mettä, halkaisi näiden avulla mahdottoman, tien poikki olevan haon ja
pääsi paikkaan, missä Saksan noidat, Viron suuret noidat, kuun
salasivat. Vielä kolmannessa toisinnossa myöskin sieltä sepän tytär
kulki vähäisen matkaa, niin:

    Hiien huonehet näkyvi,
    Hiien huone kuumottavi;
    Nuopa kuuhutta pesevi,
    Päivyttä puhastelevi.
    Otti kuun olgallehen,
    Käänsi käsivarrellehen,
    Tuli matkoja vähäisen,
    Piti tietä virstan verran.
    Katsahti takaaeksehen (sic!);
    Ollaan kiinni-ottamassa
    Ja kiinni tapailemassa!
    Otti sieran seslestähän,
    Viskas paitapovestahan:
    "Kasvakohon paksu paasi,
    Paasi paksu ja järeä,
    Jottei päästä ylitse!"
      Tuli matkoja vähäisen,
    Piti tietä virstan verran,
    Katsahti takaaeksehen:
    Ollaan kiinni-ottamassa,
    Ja kiinni tapailemassa!
    Otti harjan seslestähän,
    Viskas paitapovestahan:
    "Kasvakohon kuiva kuusi,
    Kuiva kuusi, rauta-oksa,
    Jottei päästä ylitse!"
    -- -- --
    Paistoi päivä rikkahille,
    Köyhille kereäjille.[291]

Näillä otteilla luulemme täydesti todistaneemme: että runolaulu
Inkerissä ja Viipurin läänin eteläisissä rajapitäjissä vielä on paljoa
runsaampi ja täydellisempi, kuin mitä Kalevalan toisen painoksen
ulostullessa saatettiin arvata. Jos nyt taas palaten takaisin
alkuperäiselle lähtöpaikallemme, sieltä alamme kulkea länteen ja
koilliseen päin, niin emme tosin tapaa enään yhtä runsaita
runo-aarteita kuin Inkerissä, mutta kuitenkin verrattomasti paljoa
enemmän kuin mitä tavallisesti arvellaan ja luullaan.

Ottakaamme ensiksi yhteisesti tarkastellaksemme _Savo, Suomen
Pohjois-Karjalan_ lutherilaiset pitäjät, joiden kansa pää-osakseen on
savolaista, sekä Oulun lääni _Pohjanmaasta_. Tässä huomaamme sen
merkillisen seikan, että eteläisempi puolisko Pohjois-Karjalasta on
antanut melkoisesti lukuisia ja tärkeitä epillisiä runoja, jota vastaan
pohjoisemmasta: Pielisjärven ympärystästä sekä Kaavilta ja Liperistä,
tuskin on saatu muuta kuin lyyrillisiä, niitäkin varsin niukalta. Savo
sitä vastoin on tämän vuosisadan alussa vielä ollut hyvin rikas
runoista, pohjoinen osa erittäin epillisistä. Sitä vastoin eivät
Pohjois-Hämeen savolaiset pitäjät silloin enään ole antaneet monta
sipaletta, vaikka ne 300 vuotta ennen, niinkuin sieltä muuttaneitten
Wermlantilaisten runoista näkyy, olivat hyvin rikkaat. Minkätähden ne
Pohjois-Hämeestä pikemmin katosivat kuin Pohjois-Savosta on mahdoton
ymmärtää, ja vielä vaikeampi, mistä syystä Pielisjärven seutu jäi
osattomaksi, vaikka sillä oli tai vieläkin on hyviä runo-paikkoja
ympärillään joka haaralla. Tässä on edessämme vielä mutkikkaampi pulma
kuin ennen mainitussa Laatokan länsirannikon osassa. Pohjanmaalla ei
runo Kajaanin kulmalla ole vielä nytkään vaiennut, ja Oulun läänin
läntisillä rantamailla oli se viime vuosisadan lopussa, niinkuin myös
tämän alussa, raittiisti raikkuva.

Yksi katkelma Pohjanmaalta kertoo _Väinämöisen syntymän_, siirtäen
kuitenkin sen tapauksen hänen isänsä nimelle:

    Kave ukko, Pohjan herra,
    Ikäinen ikiturilas,
    Isä vanhan Väinämöisen,
    Makas äitinsä kohdussa
    Kolmekymmentä kesä'ä.
    Ikävystyi aikojaan,
    Oudostui elämitään,
    Viilaisi äitinsä kohdun
    Sormella nimettömällä,
    Vasemalla varpahalla.
    -- -- --
    Päästin (sic!) miehen miekkoineen,
    Satuloine'en orihin,
    Kupehesta Runottaren,
    Lapsen vaimon lappiosta.[292]

Laveampi toisinto on saatu Suomen Karjalasta: Oli neito Pohjolassa,
joka ei suostunut sulhasiin. Viimein kuitenkin hän astui alas meren
selälle ja siellä hänet meren ukko, parkka-äijä, teki raskaaksi.
Kolmenkymmenen kesän kuluttua Väinämöinen ikävystyi elämäänsä äidin
kohdussa ja syntyi samalla tavalla kuin painettu Kalevala kertoo.[293]

_Maailman synty pääskysen munasta_ oli täälläkin tuttu, kuitenkin
ainoasti uudemmissa muodostuksissansa, niin että maailman sijasta
syntyy hylkeitä[294] tai saari, johonka jälkimmäiseen toisintoon tässä
aina on Saaren neidon kosinta liitetty.[295]

_Puitten kylvämisestä_ on Pohjois-Savossa laulettu täydellisemmin kuin
tiettävästi missään muussa paikassa. Yhdessä kappaleessa[296] Ahti
arvelee mistä saisi nurmen juuren polttajan, niin että pelto
"tomeromman touon toisi, paremman terän tekisi." Kuka saataisiin
noutamaan Sämpsä Pellervoinen siihen työhön? Susi siihen suostuu,
saatuaan tuuheamman turkin, jolla paremmin tarkeneisi pakkasessa.
Sämpsä tulee, tuo mukanaan siemeniä ja sanoo Ahdille:

    "Hyvinpä teit sinäik,
    Minun tänne tullessani:
    Sulaisit jokien suita,
    Jäitä järvistä alensit!"

Hän rupeaa sitten kylvämään kaikki puut eripaikoilleen:

    Ennen Ahti maita puuttui,
    Ennenkuin Sämpsä siemeniä.
    Etelähän ensin kylvi,
    Sitten siuvotti itähän,
    Pohjan puolelle porotti,
    Lopettaapi luoteesehen.

Toisessa, viime vuosisadalta, kyntö tapahtuu Vennon härän Uljamoisen
avulla.[297] _Ison tammen kasvattaminen ja hakkaaminen_ on ainoasti
harvoin yhdistetty Pellervoisen kyntöön,[298] mutta sitä vastaan
jokseenkin tavallinen tunnetussa loitsussa pistoksia vastaan.

Harvinainen on _Väinämöisen ja Joukavaisen kilpalaulu_ ja enimmiten
vaillinainen, niinkuin Viipurin läänissä.[299] Onpa kuitenkin viime
vuosisadalla vielä saatu täydellisempikin Pohjanmaalta.[300]
Sanakiistan jälkeen Väinämöinen pistää Joukkavaisen keihäällä läpi
sydämen, josta tuskauneena tämä rukoili jumalia ja saikin avun neitsyt
Maarialta, niin että yhdessä yössä jälleen parani. Hän kehoitti sitten
Väinämöistä laulamaan, jolloin:

    Leuat liikkui, pää järisi,
    Kivet rannoilla rakoopi,
    Paaet paukkui kalliolla,
    Väinämöisen laulaessa.
    Portit Pohjolan repesi,
    Ilman kannet katkieli,
    Väinämöisen laulaessa.

_Aino-runon_ tapaisia balladeja, semmoisia kuin Inkerin alueessa, on
tavattu muutamia kappaleita samaa toisintoa. Siinä tyttö lähtee
paimeneen, varas vie korut, tyttö juoksee itkien kotiin, äiti lohduttaa
häntä ja käskee aittaan uusia koruja ottamaan.[301]

Paremmin edustettuna ovat _kosintarunot_. Näissä molemmissa maakunnissa
yksistään näet on tavattu tuo _pilven päällä istuvan immen kosinta_,
josta kahdeksas runo kertoo. Välistä se päättyy Väinämöisen
polvenhaavan parantamiseen,[302] välistä vielä jatkuu sillä, että
Väinämöinen kuitenkin saa veneensä valmiiksi, täyttää sen väellä,
soudattaa vanhat ja nuoret, tarttuu haukeen, rakentaa kanteleen ja
soittaa koko luonnon ihastukseksi.[303] Paljoa yleisempi on polvenhaava
ja verensulku erillään kosinnasta, välistä yksinään,[304] välistä
kanteleensynnyn yhteydessä.[305]

_Kilpakosinnasta_ on ainoasti katkelmia tallella, nimittäin pari
palasta ansiotöitten kuvauksesta[306] sekä kultaneidon takominen.[307]

_Vipusesta_ on saatu muutamia täydellisempiä tai katkonaisempia runoja.
Enimmiten ne päättyvät jo siihen, kun Väinämöinen saa sen tiedon, että
Vipunen on kuollut.[308]

Joskus harvoin laulettiin _isosta härästä_.[309]

Tältä alueelta saatu on ainoa täydellinen runo Lemminkäisen kosimisesta
Pohjolassa, ansiotöistä, kuolosta koskeen sekä äidin haravoimisesta,
siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa.[310] Hänen surmaansa sekä
uudestaan herättämistänsä nähtävästi myös muistuttaa yllä esiin tuotu
Ganander'in runo Joukkavaisesta ja Väinämöisestä.

Kyllikki oli ainakin 300 vuotta takaperin tunnettu Pohjois-Savossa; sen
todistaa hänen nimensä, mainittu "kiven emuena" eräässä loitsussa.[311]

Hiukkaa runsaammat ovat jäljet retkestä Pohjolan häihin. Muutamassa
häälaulussa[312] ilmauntuu Lemminkäisen kerskaus:

    "Sen mä mieheksi sanoisin,
    Urohoksi arveleisin,
    Joka jouseni vetäisi,
    Kaareni kiinnittäisi".

Edempänä sitten kuvataan myrkky-oluen tarjominen; käärmeitten onkiminen
sekä oluen juonti. -- Vielä pienempiä katkelmia löytyy Savossa sekä
Karjalan lutherilaisissa pitäjissä useampiakin.[313]

Pohjanmaalla on oluen syntyä laulettu täydellisesti useissa paikoissa
Kajaanin puolella,[314] ja yhdessä toisinnossa on Tuonelassa käynti
Päivölän retken yhteydessä.[315] Myös on sieltä saatu koko Lemminkäisen
toinen retki.[316] Viimein on Pohjanlahden rannaltakin vielä löydetty
katkelma, jossa

    Juopui Ahto, juopui Kauko,
    Juopui veitikka veräjä[317]
    Sariolan juomingissa,
    Kirjoverkulan vakoissa.
    Silloin laskit laulujahan,
    Opetit osan minulle.[318]

Viimein mainitaan Lemminkäinen eräässä luultavasti Pohjanmaalta
saadussa vanhassa katkelmassa "Väinämöisen merimiehenä:"

    Sitten vanha Väinämöinen
    Fani lieto Lemminkäisen (airoille);
    Äsken keikkui venehen keula,
    Purajasi purren nokka.[319]

_Kullervosta_ laulettiin Pohjanmaalla hyvin täydellistä runoa samaan
tapaan kuin Kalevalan ensimmäisessä painoksessa. _Soini l. Sole_, siksi
häntä nimitetään,

    Se kalki Kalevan poika,
    Kun ensin emästä syntyi
    Viidellä vesikivellä,
    Hetikohta kolmi-öisnä
    Katkaisi kapalovyönsä.
    Nähtihin hyvä tulevan,
    Kenitihin (keksittihin?) kelpoavan,
    Myytihin vierahalle.
    Karjalahan kaupittihin
    Sepoille Köyretyiselle.
    Pantiin lasta katsomahan;
    Katsoi lasta, kaivoi silmät,
    Syötti lasta, söi itekin;
    Lasta taudilla tapatti,
    Kätkyen tulella poltti.

Sitten hän pantiin aitaamahan ja pilasi parhaan hirsikön. Viimein hän
lähetettiin paimeneen. Siellä hän katkaisi veitsensä kiveen, jonka
emäntä oli leipään leiponut, kutsui vimmoissaan sudet ja karhut karjaa
surmaamaan, laittoi pillin lehmän säärestä ja toi peto-lauman soitellen
kotiin.

    Pani karhut kahleisiin.
    Sudet rautoihin rakensi;
    Neuvoilevi karhuja'an,
    Susillehen suin puheli:
    "Repäise emännän reisi!"
    Tarttui karhu kantapäähän,
    Repäisi emännän reiden.
    Sillä kosti piian pilkan,
    Naisen naurun paransi,
    Pahan vaimon palkan maksoi.[320]

Paljoa katkonaisemmat ovat Kullervon jäljet Savossa. Hämärä muisto
kivikakusta löytyy paimenen laulussa auringolle.[321] -- Parissa
katkelmassa on kuvattu "Kojosen pojan" (= Kullervon) lähtö Ilmarisen
talosta tai sotaan:

    Kävin mä piennä paimenessa,
    Lassa lammasten ajossa,
    Pistin pillit pussihini,
    Soitin suolla mennessäni,
    Kajahutin kankahalla,
    Kuului se sepän pajahan;
    Seppä seisahtui pajassa.
    Vasara vajos käestä,
    Kulta kiehui kattilassa.[322]

Joskus se alkaa luikun tekemisellä lehmän luusta.[323] Tavallisesti
päättyvät nämät runot niinkuin Inkerin alueessa Saaren neidon
kosinnalla. -- Jäähyväisetkin vanhemmille ovat jokseenkin täydellisesti
tallella.[324]

_Kanteleen synty_ laulettiin yleisesti ja täydellisesti niin hyvin
Savossa kuin myös Pohjanmaalla.[325] Nykyjään on myös saatu yksi
kappale oinaansarvista kanteletta Inkerin tapaan[326] ja katkelma,
jonka Gottlund toi Vermlannista[327] ja jossa soittaja sanotaan
sokeaksi pojaksi, näkyy osoittavan että tämä toisinto ennen muinoin oli
Savossakin laulettu.

_Pohjolan emännän perään-ajosta_ on molemmissa maakunnissa välistä
palanen nähtävänä loitsuin seassa.[328] -- Ennen jo mainitussa runossa
Väinämöisen ja Joukavaisen kilpailusta löytyy, sekaan eksyneenä,
_kehoitus lauluun_ Samporetkeläisten palausmatkalla:

    "Laula, laula, Väinämöinen,
    Hyräile, hyväsukuinen!"
      Tuopa vanha Väinämöinen
    Varmoin kyllä vastaeli:
    "Varainen on laulannaksi,
    Aikainen ilonteoksi".[329]

Savossa tiedetään myös varmaan koko Samporetken olleen tunnettuna.
Ihme kyllä saamme tämän todistuksen Ruotsinmaan sydämestä,
Vermlannin vuoristosta, n. vuoden 1600 paikoilla sinne muuttaneitten
Pohjois-Savolaisten jälkeisiltä. V. 1817 kuuli näet Gottlund heidän
tarinoivan seuraavalla tavalla: "Vanha Wäinämöinen ja nuori Jompainen
(= Joukahainen) lähtivät Pohjanmaalle _Sammasta_ hakemaan. Sieltä
saatiin Sammas kiinni. Sanoi Jompainen Wäinämöiselle: 'aloita jo
virtes!' -- 'Viel' on virsille varainen; vielä Pohjolan portit näkyy,
tuvan uuni kuumoittaa'. -- Lensi Sammas pilveen. Löi nuori Jompainen
kaksi varvasta Sampaalta poikki. Toinen lensi mereen, siitä suolat
meressä; toinen maalle, siitä heinät maalla. Jos olisi useamman saanut,
niin olisi vilja tullut kylvämättä."[330]

Täälläkin laulettiin runo _päivän ja kuun vapauttamisesta_. Se alkaa
kysymyksellä mihin taivaan valot ovat kadonneet, Sitten lentää kyy
pajalle, missä Väinämöinen takoo, ja ilmoittaa kuun taas päässeen
kivestä, päivän kalliosta irti. Kumma kyllä Väinämöinen nyt vasta menee
Pohjolaan. Tultuansa joelle hän huijahuttaa, jolloin tuuli hänet
lennättää toiselle rannalle. Pohjolan tuvassa ovat miehet mettä
juomassa. Mitellään miekkoja ja sitten Väinämöinen omallaan sivaltaa
poikki Pohjan poikien päitä kuin nauriin napoja.[331]

Viimeinpä vielä on ollut tuttu _Väinämöisen tuomio_. Eräässä
katkelmassa näet pikku-lapsi sanoo tuomarilleen:

    "Sinä vanha Wäinämöinen,
    Te'it huorin kolmi-öisnä.
    Kuss' on kintaani kiviset.
    Maan karvaiset vanttuhuni,
    Isäni tulinen turkki,
    Äitini punainen paita?"[332]

Paitsi näitä tavataan myös sekä Savossa että Pohjanmaalla suuri osa
niitä loitsurunoja, jotka on Kalevalaan otettu; mutta ne ovat enimmiten
ilman mitään yhteyttä kertomarunoin kanssa.

Siirtyessämme nyt viimein _Länsi-Suomeen_, täytyy meidän kohta aluksi
tunnustaa, että sieltä ei ole saatu ainoatakaan itsenäistä Kalevalaan
kuuluvaa runoa. Loitsuja sekä vanhoja lyyrillisiä runoja on kuitenkin
vielä ollut jommoinenkin määrä koko Hämeessä ja Satakunnassa sekä
Suu-Pohjan sisämaan pitäjissä.[333] Aivan tyhjät niistä ei ole olleet
muut kuin Varsinais-Suomi sekä Uusimaa.[334]

Yhtähyvin eivät ole epilliset runot olleet Länsi-Suomessakaan
tuntemattomat; sen todistavat sangen lukuisat muiden runoin sekaan
eksyneet katkelmat sekä suorasanaiset tarinat.

_Satakunnassa_ laulettiin pieni runopalanen, joka selvästi on kuulunut
Kullervon paimenessa oloon:

    Kulu, päivä, kulje, päivä.
    Heitä, päivä, heinikolle,
    Harppa'a haravan varren,
    Viittä, kuutta viikatevartta!
    Ei kulu kivinen kakku
    Orpolapsen kainalosta:
    Syrjän söi, sydämen vei
    Emännälle leipojalle,
    Piialle vanuttajalle.[335]

Luultavasti samoissa seuduin syntyneessä _Piispa Henrikin virressä_
tapaamme pari vanhaa muistoa. Siinä ensiksi näkyy olevan jälki _Hiiden
hirven hiihtämisestä_. Lähteissään piispaa tappamaan Lalli

    Lykkäsi lylyt lumelle,
    Kun oli vuoltu, vuoleskeltu;
    Syöksi kalhut kaljamalle,
    Kuin on talvisen jäniksen.
    Sitten hiihti hirmuisesti,
    Lyly juoksi vinheästi:
    Tuli suitsi suksen tiestä,
    Savu sauvan somman tiestä.[336]

Kuvaus Henrikin ajosta koreassa korjassansa on myös hyvin sen tapainen
mitä ainakin muutamat toisinnot kertovat _Ilmarisen kosintomatkasta_:

    Latoi lauman laulajia
    Päänsä päälle laulamahan,
    -- -- --
    Jänön valkoisen hypitti
    Edellänsä viltin päällä.
    Karhu oli rautakahlehissa,
    Teeri rautainen kukersi
    Karhun rautaisen kidassa.[337]

Myöskin runo _Elinasta ja Klaus Kurjesta_ (syntynyt Tampereen seudulla
n. 1500) sisältää pari yhtäläisyyttä Kalevalan runoin kanssa. Klaus
Kurki, näön vuoksi lähteissään keräjille Pohjanmaalle, käskee vaimoansa
tarpeellisiin matkan varustuksiin näillä sanoilla:

    "Oh mun vähä Elinani,
    Viillä voita vakkasehen,
    Sääli säkkihin evästä,
    Liikkiö sianlihaa,
    Minun kauas mennäkseni!"

Melkein samoilla sanoilla Lemminkäinen käsikirjoituksissa pyytää
äitiänsä, ja painettuun Kalevalaan ne ovat tulleet jo tehdyn teon
kuvauksena.[338]

Saman laulun lopussa taas on tunnonvaivoissaan olevan Klaus Kurjen
lähtö kotoa sekä itsemurha kerrottu tällä tavalla:

    Pisti pillit pussihinsa.
    Soitti suolla mennessänsä,
    Kajahutti kankahalla,
    Järähytti järven päässä;
    Ajoi päin sula'a merta,
    Alle aaltojen syvinten.

Näistä värssyistä tapaamme ensimmäiset neljä sanasta sanaan useissa
Kullervon sotaanlähdön kappaleissa. Seuraavat kaksi vastaavat yhtä
toisintoa Kullervon kuolosta, jonka Lönnrot oli pannut kirjaan
Vuokkiniemen tienoilla ja jonka loppu on näin kuuluva:

    Ajoi päin sinistä merta.
    Alle aaltojen syvien.
    Päälle mustien murien.[339]

Samallaisia yhtäläisyyksiä tapaamme niissä runoissa, joita ennen aikaan
laulettiin _Hämeessä_, Sääksmäen Ritvalan Helka-juhlassa.

Ensimmäisessä niistä, _Mataleenan vesimatkassa_, Mataleena, kun Jesus
häneltä vettä pyytää, vastaa ynseästi, sanoilla, jotka Pohjolan emännän
vastausta Lemminkäiselle muistuttavat:

    "Ei oo mulla astiata,
    Eik oo kannuni kotona;
    Pikarit pinona vieri,
    Kannut halkona kalisi".[340]

Kolmannen Helkavirren, _Kestin lahjan_ seassa, taas on jälki Hiiden
hirvestä sekä isosta tammesta:

    Hikos hirvi juostuansa,
    Toi hirvi janottuansa
    Heränteestä hettehestä;
    Siihen kuolansa valotti,
    Siihen karvansa karisti.
    Karskasi kataja kaunis,
    Tuomehen hyvä hedelmä,
    Katajahan kaunis marja.
    Joka siitä oksan otti,
    Se otti ikuisen onnen;
    Joka siitä lehden leikkas,
    Siihen kasvoi tuomi kaunis,
    So leikkas ikuisen lemmen.[341]

Varsinais-Suomessakin on meille tarjona muutamia tähän vivahtavia pikku
seikkoja. Erittäin merkillinen on Rauman murteella sepitetty, n. v.
1600 syntynyt runo Kaarle herttuan sodasta uppiniskaista Suomen aatelia
vastaan. Siinä me näemme seuraavat paikat:

    Hyvä herra, herttu Kaarle
    -- -- --
    Hankitsevi haaksiansa.
    Laitteleksi (laittelevi) laivojansa;
    Purjeet raakaiset rakensi
    Hahden suuren hartioille.
    Oli haaksi hankittuna,
    Päällä purjehet punaiset,
    Viherjäiset viirit päällä.
    Antoi soutaa Suomen vaimon.

Laivan varustus on tässä hyvin sen tapainen kuin Viipurin puolen
laivaretkissä. Airoille asetettu Suomen vaimo taas ei juuri voi olla
muuta kuin muisto Väinämöisen veneessä soutavista neidoista; sillä
Kaarle herttuan laivassa ei hänellä tietysti ole mitään virkaa.

Tultuansa Suomen rannalle herttua

    Otti tulta tuttisesta,
    Takelita taskustansa;
    Meri häälyi, ranta raskui,
    Kalliot kovin kajasi,
    Hahdet hartaasti vapisi,
    Pyssyt parkui partahilla.

Ensimmäiset kaksi riviä nähtävästi tarkoittavat Väinämöisen hätäkeinoa
Pohjolan laivan saavuttaissa; ne ovat vaan tässä uuden-aikuiseen
kanuunilla ampumiseen sovitetut. Loppu otteesta näkyy olevan muunnos
Väinämöisen laulun mahtavan vaikutuksen kuvauksesta, joka muuallakin
välistä on Samporetkeen yhdistetty.

Myöskin ansainnee huomiota tapa, jolla on kuvattu Suomen herrain
suuttumus Kaarle herttuan lähettämästä kirjeestä; sanat näet ovat aivan
samat, joita Kalevalassakin aina käytetään vihan tai surun
osoitukseksi. Suomen herrat

    Purit huulta, vääristit päätä,
    Kallisteli kallojansa.[342]

Vielä edempänä on kuvattu kuinka Suomen sotajoukon kävi:

    Huovi häijy Hamoseen,
    Häijyn juoniseen jokehen;
    Siitä hauit haukkelivat,
    Ahvenet otti osansa.[343]

Samoin Inkerin alueessa Lemminkäisen surmaa vastaavissa balladeissa
välistä lauletaan:

    Jo oli siika silmät syönyt,
    Hauki hartiat halaissut.[344]

Viimeinkin on ko'oltansa vähäinen, vaan sijaltansa erittäin omituinen
muisto muinaisrunoistamme säilynyt eräässä Maskun Hemmingin n. 1600
sepittämässä _virressä_! Yksi kohta siinä kuuluu:

    Pilvet taituit, taivaat notkuit,
    Pyhäin polvet kumarteli.[345]

Mutta nämät rivit eivät ole mitään muuta kuin hengelliseen
tarkoitukseen hiukan muodosteltu toisinto parista _tulen-synnyn_
värssystä:

    Hopeiset orret notkui;
    -- -- --
    Pilvet liikkui, taivot naukkui,
    Taivon kannet kallistihe.[346]

Näin olemme siis, pakanuuden-aikuisten laulujemme jälkiä seuraten,
saapuneet ihan Suomen kirkollisuuden emän, Turun, porttein edustalle,
vieläpä Henrikin tuomiokirkon pyhäin katonkaarienkin alle! Mutta vielä
paljoa enemmän, kuin nämät hajanaiset runokatkelmat, sisältävät useat
Länsi-Suomesta saadut suorasanaiset tarinat.

Oli Hyytiö niminen mies, niin kerrotaan Tuuloksessa
Etelä-Hämeessä,[347] ja sillä vaimo, joka tuli raskaaksi. Siitä suuttui
jättiläinen, nimeltä Häyrinen, joka ei kärsinyt kuulla lapsen itkua.
Hän pisti siis vaimon tynnyriin ja _vieritti mereen_: mutta tuuli ajoi
tynnyrin saareen, jossa se _rikkui_ kiveen. Näin pääsi vaimo ulos ja
synnytti pojan, jolle pantiin _Kauko_ nimeksi. Kasvaessaan poika
_mielellään katseli ohitse kulkijoita_. Viimein hän teki itsellensä
vesimaton, jolla läksi purjehtimaan. Jättiläinen sen huomasi ja rupesi
Kaukoa kivien viskaamisella ahdistamaan: mutta kotka otti hänet
selkäänsä ja kantoi korkealle vuorelle, josta hän pääsi kotiin. _Nyt
varusti Kauko suuren sodan, jossa kaatoi jättiläisen pojan_, ja _isä_,
siitä tuskastuneena, _rakensi_ erityisistä aineksista _laivan_, joka
kulki maitse, meritse sekä ilman kautta, ja läksi matkalle, jolta ei
enään ole kuulunut eikä näkynyt palauvan.[348]

Toisessa samasta paikasta saadussa[349] mies suri, kun hänellä ei ollut
vaimoa eikä lasta. Löysi hän sitten munan ja hautoi, siksi kun siitä
_tuli ihmeen väkevä poika. Mies lähetti hänet kaskea kaatamaan_. Poika
otti kirveen ja _kaatoi hirmuisesti metsää_. Siitä suuttuneena isä ajoi
hänet pois kodistaan. Poika palkkausi nyt suureen linnaan rengiksi ja
sai ensityökseen suuren laakson raivaamisen, kivistä puhdistamisen. Hän
otti hirmuisen hongan tyvestä kiinni ja veti sitä perässänsä, joten
koko laakso kerrassaan tuli viljelysmaaksi. Kotiin tultua _pojalle
annettiin sammalista ja suomudasta leivottu kakku, jonka laadun hän
vasta leikatessaan huomasi. Kostoksi soitti hän torvellaan kokoon
metsän karhut ja ussutti ne isännän päälle_. Hädissään tämä lupasi
Munapojalle tyttärensä sekä perintönsä omaksi. Mutta tytön äiti ei
olisi suonut lastansa köyhälle miehelle; hän läksi pyytämään apua
_Pohjolan akalta_, Tämä suostuikin auttamaan, jos saisi tytön omalle
pojallensa. Nyt _Pohjolan noita-akka rakensi laivan_ ja tuli poikansa
kanssa neitoa noutamaan; _vaan Munapoika veti laivan semmoista vauhtia
maalle, että se meni pirstoiksi_. Pohjolan akka näki että Munapojalla
oli koira; _hänkin nyt sylki koiran ja molemmat talonvartijat pantiin
vastakkain tappelemaan_. Munapoika silloin taas _kutsui karhuja
metsästä_, jotka repivät koiran ja _haavoittivat akan_. Tämän huutoon
riensi avuksi _laiva, jossa oli tuhat rautapaitaista soturia_. Syntyi
nyt hirveä tappelu, niin että kalliot järisivät, mutta viimein
Munapoika pääsi voitolle. Haavan saaneelle morsiamelleen hän
mehiläisellä haetti mettä ulkomaalta ja paransi hänet jälleen
terveeksi.[350]

Kauvatsalta Satakunnassa[351] kerrotaan sama satu, mutta vähän toisin.
Munapoika kuninkaan palveluksessa _lähetetään puitten hakkuusen. Siellä
hän kaataa yhden puun maahan ja samassa romahti koko iso korpi kumoon,
niin pitkältä kuin kirveen kalkahdus oli kuulunut_. Sitten piti tuoda
halot kotiin. Munapojan kuormaansa vetäessä tuli karhu vastaan; hän sen
koppasi niskasta kiinni ja viskasi halkojensa päälle. _Kotona hän sen
pisti härkänavettoon ja aamulla, kun mentiin katsomaan, oli karhu
tappanut koko lauman, että oli kaikki vallan lihana_. Kuningas nyt
_tahtoi päästä tuosta vastuksellisesta palvelijasta ja lähetti hänet
helvetistä ijankaikkista veroa tuomaan_: mutta hän palasi sieltäkin
eheänä. Nyt hän käskettiin perkaamaan Limingan niittyä.

Kullervon runoin tapaisia kohtia löytyy vielä useissa muissa tämän
kanssa[352] sukulaisuudessa olevissa saduissa, joissa tuo väkevä poika
syntyy leppäpölkystä taikka on karhun ja papinrouvan tahi jonkun miehen
(useimmiten papin tai sepän) ja metsän neidon sikiö.

Useissa näistä,[353] joissa _seppä_ on pojan isä tai kumminkin isäntä,
viedään tuo väkevä hirviö pajaan. Hän kysyy siellä _saako lyödä voiman
vai taidon kanssa_? Seppä siihen vastaa: "_se on ykskaikki, jos
semmoinen mies lyö voiman tai taidon kanssa_!" tai myös: "_kyllähän
voimatkin tarvitaan kaikkityyni_!" Silloin poika nostaa moukkarin ja
lyö sillä alaisimen maan alle näkymättömiin, kuulumattomiin.
Pelästyneenä siitä _seppä hänet_ yhdessä toisinnossa _myö_
kuninkaalle.[354]

Joskus väkevä poika _nimitetäänkin Kalevan pojaksi_. Eräässä Sahalahden
sadussa[355] "Kalavan poika" lupasi hakata naurishuuhdan muutamalle
ukolle. Hän söi ensin koko päivän ja _hioi kirvestänsä_; iltahämärässä
vasta hän läksi metsään, ja _kun sitten kerran vaan läimäytti, niin
metsä kaatui, niin kauas kuin kirves kuului_.

Toisin paikoin kerrotaan Kalevanpojan niityn raivaamisesta tai
niittämisestä. Ylöjärvellä esim. "papin poika" päivässä raivasi
kymmenen kapan alaa niittyä ja latoi sen ympäritse korkean
kiviaidan.[356] Suuret niityt Marttilan ja Pöytyän välillä ovat hänen
niittämänsä, jolloin heinä kaatui kerrassaan niin laajalta, kuin
viikatteen viuhina kuului.[357] Tämän jo Agricolakin tiesi, joka
Hämäläisten jumalia luetellessaan mainitsee:

    Calewan pojat niitut ja mwdh löit.

Kullervon muistakin uhkatöistä, joissa hän kaikkea turmelee, ovat
muutamat tutut Länsi-Suomessa. Sahalahdessa[358] "väkevä Matti"
Paholaisen palveluksessa _tappaa lapsen, jonka katsominen hänelle
oli uskottu_, ja sen jälkeen _häntä itseään tahdotaan tappaa_.
Laitilassa[359] hän toisten ollessa riihessä vaan makaa. Viimein hänkin
tulee, potkaisee riihen päädyn pois, ajaa kaikki elot luuvaan, ottaa
maston ja "jumppaa" sillä. Kun työ on tehty, panee hän jyvät suureen
purjeesen ja vie ne aitan portaille.

Karhun kotiintuonnistakin on toisellainen toisinto, saatu Eurajoelta
Varsinais-Suomessa.[360] Poika oli metsässä sälyttänyt rekeen semmoisen
kuorman, ettei härät jaksaneet sitä vetää. Hän meni senvuoksi ruoskaa
leikkaamaan ja sillä ajoin karhu söi härät. Mutta poika ei ollut siitä
milläänkään, valjasti karhun sijaan ja ajoi sillä kuorman kotiin.

Laitilassa kerrottiin kuinka _Kalevanpoika_ kantoi kiviä _kostoksi
Untamalaisille_. niin että heidän niittynsä jäi niittämättä.[361]

Paitsi sitä ilmautuu Kalevanpojan t. Kalevanpoikien nimi monissa muissa
saduissa, joissa kerrotut seikat eivät ole yhtäpitävät Kullervon runoin
kanssa.[362]

Halikossa kerrottiin vielä tämän vuosisadan alussa vaskivaimosta, jonka
seppä oli itselleen takonut.[363]



II. Kalevalan runot Vironmaalla.


Löytöretkellämme, Kalevalan runojen ha'ussa, on meidän nyt poikkeeminen
Suomen lahden poikki, niiden veljiemme luokse, jotka siellä elävät
Virolaisten nimellä. He ovat kaikkein kau'impana epoksemme nykyisestä
parhaasta säilypaikasta; mutta yhtähyvin tapaamme heilläkin aivan
arvaamattoman rikkauden vanhoista runoista ja taruista, jotka monin
suhtein ovat vieläkin täydellisemmät kuin Inkerissä.

_Luomistarusta_ on Virolaisilla hyvin paljon ja tärkeitä toisintoja.
Yksi[364] kertoo, kuinka oli neljä neitoa, sisarusta soutavata: yksi
oli joen näkki, toinen neito tähden tytär, kolmas kuun kasvatti, neljäs
päivän pääskyläinen. Ne kutoivat Taaran (ylijumalan) käskystä hopea- ja
kultakankaita päivälle ja kuulle vaatteiksi, vedelle pitsiverhoa,
maalle utuvaippaa. Mutta viimein he siihen työhön kyllästyivät:

    Aika lähti ikäväksi,
    Ajan kierto kipeäksi,
    Kapeen kierto kapeen kanssa;
    Ei ole miehet maistamassa,
    Puolisot ei kaitsemassa.

Mikä ihmeellinen yhtäläisyys _Kapeen_, Ilman immen, ensimmäisten
olo-aikain kanssa! Tosin on suomalaisessa runossa puhe ainoasti yhdestä
neidosta, virolaisessa neljästä. Mutta tapaammepa me Kalevalassakin
toisin paikoin useampia Luonnottaria.

Joen näkkiä vastannee Kalevalassa veden emoksi muuttunut ilman impi.
Päivätär ja Kuutar myös ilmautuvat meidän runoissamme; niillä on
hopea- ja kulta-kangasten kutominen virkanansa aivan kuin heidän
virolaisilla sisarillansa. Huomattava on että toisessa paikassa taas
suomalainenkin "impi ilman päällä" soutaa venehellä vaskisella,
purrella punaperällä.[365] Parissa paikoin ilmautuu Kalevalassa kolme
Luonnotarta, esim. kun he lypsävät rautamaitoa,[366] tai kun käärmeen
synnyttävät.[367]

Toisessa virolaisessa runossa[368] Siuru-lintu, sinisiipi, ilman emän
hautomatta syntynyt, lentää ympäri kaikkia ilmoja:

    Lensi paljon, liukui paljon,
    Lensi, liukui lounaan alle,
    Pyörähti poikittain pohjosehen

ja tapasi viimein niin-ikään neitosia, jotka valittivat, että on ikävä
yksin eläessä.

Kolmas virolainen runo[369] saattaa meidät kappaleen edemmäksi,
nimittäin itse luomistaruun. Pääskynen, päivän lintu, Inkerin alueen
tapaan, munii neitojen laivaan, myrsky viskaa munat mereen, jolloin
niistä syntyy kalojen hopeiset suomukset. Tässä toisinnossa oli siis
taru maailman synnystä jo hämmentynyt; mutta selvänä tapaamme sen
Virossakin useammissa toisissa lauluissa. Yhdessä[370] pyhä
"purjelintu" kauan etsii pesinsijaa ja munii viimein kullankarvaiseen
pensaasen. Pojistaan hän sitten panee yhden kuuksi taivahalle, toisen
päiväksi ilman päälle, kolmannen kiveksi hakaan. Toisessa[371] taas
Pohjan kotka laittaa pesänsä Kalevin kalliolle, muna varastetaan,
viedään laivaan, vierähtää mereen, jolloin panee päivän paisumaan, kuun
kasvamaan ynnä sen lisäksi vielä synnyttää kaikellaisia saaria sekä
laivoja.

Suorasanainen taru taas antaa toisen selityksen maailman luomisesta.
Sen alku-aineet on näet Vana Isa tehnyt; mutta hänen levätessään sitten
_Ilmarinen_ takoi teräksestä taivaan kannen ja kiinnitti siihen kuun,
tähdet sekä viimein Vana Isan lampun auringoksi.[372]

Näin luotu maailma oli kuitenkin vielä autio ja tyhjä, järjestämätöntä
_kaosta_. Se oli nyt eläväin olentoin asuttavaksi _kynnettävä ja
kylvettävä_. Tästäkin on Virolaisilla taruja, vielä selvempiäkin kuin
meillä Suomalaisilla. Sama jo mainittu runo,[373] missä oli puhe Ilman
impein töistä, kertoo sitten myös, kuinka "Kalevallan" pojat, emän
kantamatta syntyneet, Taaran käskystä kyntivät suot ja vuoret,
raivasivat korvet, mättivät mäet kokoon, laajensivat lakeudet. Toisessa
taas[374] Kalevanpoika

    Laittoi aisat aurallansa,
    Orhin auransa etehen,
    Ruunan kynnölle rakensi:
    Läksi suolle sahroinensa,
    Kuivaa maata kyntämähän,
    Aron pintaa kääntämähän.
    Kynti maan pinnan tomuksi.
    Kivet survoi someroiksi,
    Savet siemenenkasvajoiksi.
    Tomun idun imettäjäksi.
    Kynti paikoittain peltomaaksi,
    Väkeväksi viljamaaksi.
    Toiset kohdat karjamaaksi,
    Nurmimaaksi, heinämaaksi.
    Kylvi suohon sinikoita,
    Sammaleesen juovikoita,
    Mättähisin muuraimia.
    Muutamin paikoin mustikoita.
    Kynti paikoittain metsämaaksi.
    Laajat paikat korpimaaksi;
    Kylvi metsät kasvamahan.
    Tammet korkeat nousemahan,
    Pensastikot paisumahan,
    Kynti paikoin lakeuksia,
    Laajoja aroja, laajoja nunnia,
    Hauskoja kävelypaikkoja;
    Kynti mäet keikkumahan,
    Kummut kaikki kiikkumahan.
    Kynti orot, kynti salot,
    Nurmet (?), luhdat viherjöimään.
    Kylvi mansikat mä'ille.
    Pensaan alle puolukoita,
    Kynti kukat kasvamahan,
    Kaunoiset rehoittamahan.

Näistä runoista on edellinen yhtäpitävä maailman järjestämisen
kuvauksen kanssa, niinkuin se ilmautuu vanhassa Kalevalassa, missä näet
Wäinämöinen meret kyntää, niemet ja lahtemat muodostaa. Toinen kertoo
kasvikunnan syntymisen samalla tavalla kuin Kalevalan toinen runo.

Paras ja myöhimmin syntynyt kaikista on Kalevalan mukaan, niinkuin
tiedämme, _tammi_, Jumalan oma puu. Tässäkin on Virolaisilla hyvin
runsaasti runoja. Yksi[375] laulaa meille: kuinka Päivän vanhin poika,
Taaran poika, kylvi tammen terhon kytömaahan. Sitten kuvataan sen
kasvaminen melkein sanasta sanaan, niinkuin meidän lauluissamme:

    Tammi nousi, tammi joutui,
    Nousi vaaksan paksuiseksi;
    Tuli tuulonen tuhisten,
    Vihma vierähti vihisten,
    Tuuli tammea kohotti,
    Vihma kostutti vähäistä,
    Nosti tammen kasvamahan.
    Vähäisen venähtämähän.
    Tammi nousi, tammi joutui,
    Tammi nousi taivahille,
    Saatti pilvet hajoomahan,
    Taivon laajan laukeemahan,
    Rupes päivää peittämähän,
    Kuutakin sammuttamahan.
    Tähtiäkin tappamahan.

Toinen[376] vielä yhtäpitäväisemmin suomalaisen kanssa kuvaa maahan
hakkaamista. Kotkan siiven alta löytyi pikku mies, kahdeksan vaaksan
korkeuinen, Kalevan peukalon pituinen. Tämä pikku-mies pihalle
tultuansa:

    Kasvoi kyynärän, kasvoi kaksi,
    Sirkosi vielä monta syltä.

Sitten hän rupesi tammea hakkaamaan.

    Hakkas päivän, hakkas kaksi,
    Kappalehen kolmattakin;
    Tammi alkoi tuikutella,
    Kannon päässä kiikkuella,
    Latvapuoli lankeemahan.
    Tammen tyvi peitti saaren,
    Latva kaatui lainehesen.

Tammesta sitten tehtiin kuuluisa Suomen silta, jonka toinen haara
Saaresta meni Viroon, toinen Suomeen.

Kolmas laajalle ympäri Viroa levinnyt toisinto tähän kuvaukseen vielä
lisää kertomuksen mitä siitä tehtiin:

    Saatiin tynnyrit tyvestä,
    Kannosta olutpuolikoita,
    Latvasta lasten kätkyitä.
    Sydämestä syömäpöytä.
    Lukkarin luetuspöytä;
    Mi jäi laudoista jäljelle,
    Siitä sauna veljelleni,[377]

Lähinnä työnä nyt oli Wäinämöisellä tai oikeastaan Pellervoisella
_kasken kaataminen_, jota tehdessään hän kuitenkin jätti yhden koivun
lintujen leposijaksi. Samallainen huolenpito metsän laulajista
ilmaantuu myöskin muutamassa virolaisessa lyyrillisessä laulussa.[378]

_Wäinämöisen ja Joukahaisen taistelun_ tapaisia suorasanaisia tarinoita
kuuluu olevan Vironkin kansassa.[379] Mahdollisesti on myös tähän
luettava Kalevinpojan taistelu Manalan hallitsijan Sarvikon kanssa,
jossa jälkimmäinen viimein nivuslihoja myöten pistetään maan
sisään.[380]

Runsaasti, vaikka kuitenkin ainoasti katkelmina, ovat _Aino_-runot
edustettuna. Yhdessä[381] nuori tyttö laulaa:

    Läksin luutia tekemähän,
    Kultaluutaa kuusikosta,
    Hopeaista haavikosta,
    Tarkan tammen lehtisistä.
    Otin puukkoni pivohon,
    Helmahan raudan heleän,
    Karkean raudan kainalohon.
    Tuli vastahan Sulevi,
    Sulevi Kalevinpoika,
    Pyysi multa huimasti suuta,
    Huimasti suuta, kiusalla kättä.
    Minä sulka en suonut suuta,
    Sepelpää en kääntänyt päätä.

Eipä tyttö tyytynyt tähänkään vastenmielisyyden osoitukseen, vaan pisti
puukollaan Sulevin kuolijaksi. Siitä hän meni itkien kotiin, jossa isä
ja äiti tiedustavat syytä itkuun. Mutta kun tyttö kertoo murhatekonsa,
saa hän siitä vaan kiitoksia, ylistyksiä. Samalla lailla toisessa
runossa neito kävelee metsässä, jolloin varas vie hänen korunsa.
Itkevää tytärtänsä lohduttaa äiti, luvaten ostaa uudet korut.[382]
Kolmas runo laulaa tapauksen samalla lailla, kuin myös joskus Inkerissä
on tapana:

    Läksin mereen kiikkumahan
    -- -- --
    Panin helmet heinämaalle,
    Vitjat pitkän luo'on päälle,
    Sormukset someron päälle,
    Nauhat laajan hiekan päälle.

Tulee sitten hauki ja pääskynen ja varastavat ne korut; loppu on
melkein sama kuin edellisessä toisinnossa.[383] Neljännessä[384] on
alku samallainen, mutta tyttö ei mene kotiin, vaan huutaa apua, jolloin
kallion poika, Ruotsin kanteleen soittaja, tulee siihen, soittaa niin
lumoovasti, että laineet jäävät kesken vieremistään seisomahan, pilvet
pitkältä katsomaan, ja hauki sekä pääskynen tuovat ryöstetyt korut
takaisin. Kallionpoika palkinnoksi avustansa pyytää tyttöä omaksensa,
vakuuttaen:

    "Meill' on pyhä jokapäivä,
    Pitkin vuottamme pitoja!"

Mutta ei tyttö kuitenkaan suostu häneen. Kalliopoika tässä nähtävästi
on väännös Kalevanpojasta, ja lisäys "kanteleen helistäjä" sekä tapa,
jolla korut takaisin toimitetaan, näyttää selvästi että tässä ei ole
kenestäkään muusta puhe, kuin vanhasta, vakavasta Wäinämöisestä. Tosin
on hän tässä häväistyksen tekijästä muuttunut auttajaksi, mutta lopussa
hänelle annetut rukkaset kääntävät kuitenkin laulun jälleen vanhalle,
oikealle ladullensa.

Ainon kuolema taas on välitapauksena Kalevipoeg-runostossa.[385]
Tässäkin tyttö lähtee mereen kiikkumahan, heittäen vaatteensa ja
korunsa rannalle. Häntä ei kuitenkaan viekoita sinne "paasi
kullanpaistavainen", niinkuin Suomen runossa, vaan sen sijaan meren
pohjasta välkkyvä kultamiekka, jonka me myös Inkerissä jo olemme
tavanneet samassa yhteydessä. Vaskimies nousee merestä ja lupaa hankkia
sen miekan sieltä, jos tyttö hänelle tahtoisi tulla kotikanaksi. Tyttö
ei siihen suostuisi, mutta hänen jalkansa livahtasi ja hän hukkuu
mereen. Sureville vanhemmille, jotka tulevat meren rannalle häntä
hakemaan, ilmoittaa hän kohtalonsa, lopettaen melkein samoilla sanoilla
kuin suomalaisessakin runossa:

    Läksin mereen kiikkumahan,
    Lainehisin laulamahan;
    Sinne ma kana katosin,
    Sinne lintunen livahdin,
    Näivehdyin ma nuori neito,
    Kaunis kukkanen lakastuin.[386]

Moitittu on Lönnrot'ia siitä, että hän Kalevalan uudessa laitoksessa on
antanut Ainon saada surmansa mielen häiriössä, vaikka hän useammissa
toisinnoissa menee kuoloon täydellä päätöksellä. Tämä virolainen
muodostus kuitenkin todistaa, että taitava mestarimme herkällä
aistillansa oli valinnut oikean toisinnon. Nähtävästi ei henno Suomen
runotar vierittää niin suuren rikoksen kiveä viattoman, onnettoman
Ainon päälle. Tähän loppuu Kalevipoeg-runostoon otettu laulu neidon
kuolemasta; mutta Kalevalassa kuvattu äidin suru löytyy Virossakin
melkein samoilla sanoilla erään lyyrillisen laulun seassa:[387]

    Silmät vettä vierettävät,
    Kosket laskee lainehia,
    Vesi vieree silmistäni,
    Silmistäni poskilleni,
    Poskiltani kaulahani
    Kaulastani rinnoilleni,
    Rinnoiltani helmoilleni,
    Helmoiltani polvilleni,
    Polviltani säärilleni,
    Sääriltä jalan lavalle,
    Jaloiltani varpahille,
    Varpailta maahan vajosi.

Siitä sitten syntyi jokia. Kalevalassa kasvaa vielä jokiin saaria,
saariin koivuja, ja koivuihin käkiä. Yhdessä jaksossa edellisen kanssa
ei sitä Virolaiset laula tällä lailla; mutta yhtähyvin on heilläkin
muisto käkien kukunnasta säilynyt erikseen toisen lyyrillisen runon
seassa:[388]

    Kodasmäell' on suuri kuusi,
    Lepät laajat Leuvalassa,
    Tammi Tarvasten mäellä;
    Kukkuvi käkeä kolme,
    Laulaa kolme linnukaista;
    Yksi kukkui: "kuole, kuole!"
    Toinen kukkui: "murhe, murhe!"
    Kolmas kukkui: "kullan kainaloon!"
    Joka kukkui: "kuole, kuole!"
    Sen ma itsellen' ehitän,
    Mikä kukkuu "murhe, murhe!"
    Sen mä laskelle lähetän;
    Mikä kukkuu "kullan kainaloon!"
    Kullakseni kasvattelen.

Viimeinkin on vielä kalaksi muuttuneen Ainon pyytämisestäkin
Virolaisilla tallella pieni, mutta syntyperäänsä selvästi osoittava
katkelma.[389] Se kertoo kuinka joessa on kolme kalan lajia:

    Yks on siika mustaselkä,
    Toinen hanki halliselkä,
    Kolmas lohi laajalauko.
    Otin ma kalan kätehen,
    Vein minä kalan kotihin,
    Kävin kalaa keittämähän
    Isän pitkällä pinolla,
    Veljen lastuilla leveillä.
      Kala virkkoi vastahani:
    "Ei mua tuotu tuoreheksi,
    Eipä viety verekseksi;
    Tuotihin ma laulamahan,
    Laulamaan, livertämähän!"

Kalevalan _kosioretkiä_ vastaa varsinkin yksi virolainen runo, mutta se
erittäin selvä sekä merkillinen.[390] "Minä", tuo kaikkiin kykenevä,
tässäkin lähtee kauas kalaan:

    Mull' oli vene luikon-luinen,
    Airot hanhen sulkasista,
    Astimet (= teljot?) sillin hampahista.
    -- -- --
    Sieltä sousin Saarenmaalle,
    Saarelta viistoon Suomenmaalle.
      Mitä kalaa sain merestä,
    Suomesta salasilakkaa?
    Vein ma vaimon Suomenmaalta,
    Nuorikon Norrangan (= Norjan?) rajalta,
    Kapenen kalliomaan keskeltä,
    Pohjan päällikön pereestä,
    _Tauran_ (sic) tietäjäin suvusta.
    Hääkutsuihin tuli joukoin suurin
    Poikasia Pohjanmaalta,
    Miehiä metsän takoa,
    Naisia neljästä vallasta,
    Tyttöjä Turkilan rajalta.
    Kuormittain kokoon ko'ottiin
    Aartehia Narvanmaalta,
    Kultaa Kungelan ääriltä;
    Antehista aavistelin
    Puolisoni kalliin hinnan.
    Sata päivää häät pidettiin,
    Pohjolan ilopitoja:
    Merestä makeiset tuotiin,
    Ruotsin rannoilta rahnakalaa,
    Kaukaa korvesta karhun lihaa,
    Peuran lihaa Pohjan piiriltä,
    Rasvalintuja lainehilta.
      Jop' oli nyt kiiru kotihin,
    Omaisia oppimahan,
    Nuorikkoa näyttämähän,
    Kuinka oli minut myös ylennetty.
    Ostin Hiiomaalta (= Hiidestä) hevosen,
    Tuurasta toisen orihin,
    Panin parin korjan eteen,
    Kiidätin kallioita myöten merelle.
    Kansi klasinen merellä,
    Klasi kallion kovuinen,
    Kantoi kuormat katkeematta,
    Kultakuormat kiikkumatta.
    Nainen nauroi Suomen kielin,
    Hepo hirnui Hiiden kielin,
    Ori karjui Tuuran kielin.
    Kulkuset kullasta kulisi,
    Korja lauloi Narvan kielin,
    -- -- --
    Vihriä esliina Ruotsin kielin,
    Punapaita Pohjolaa pajatti.
      Ratsut rannalla rakensin,
    Kolmet köyteni kohensin,
    Panin päälle luisen luokin,
    Kaulaan rahkehet rahaiset,
    -- -- --
    Läksin lystisti ajohon,
    Käänsin kotipuoleheni;
    Ajoin päivät päivän valolla,
    Yöt kuu-kullan valolla,
    Kauneulla Pohjan emännän,
    Ruijan tulten tuikkehella --
    Äidin helmien hopeisten,
    Kultasoljen kuumottaissa,
    Varjossa vanhan otavan;
    Vartaat[391] johti vieraan tietä,
    Koi-tähti kutsui kotihin.
      Loppui meren kalliosilta,
    Läksin maita liukumahan,
    Myöten hankia ajelin,
    Kynsin pitkiä kujia,
    Ajoin näin kylä kylältä,
    Kaupungista kaupunkihin.
      Nuorikon tuli ikävä,
    Itki kaukaista kotia.
    Minä naista mielittelin:
    "Ällös itke, armaiseni,
    Älä kaipaa, kultaseni!
    Ennen koittoa kotihin saamme,
    Ennen valkenemista äidin syliin,
    Koiton perästä perintömaalle! --
    Oikoa, orit väsynyt,
    Jalkoa, rauennut ruuna!
    Kaurat kutsuvat kotihin,
    Suitseet mieltäs mielittävät!" --
      Pihan portille ajelin,
    Korjani katoksen alle.
      Tuli tyttö katsomahan,
    Orja korjaa korjaamahan,
    Ulos riensi äiti armas,
    Vastahan vanha isoni.
      Minä kuulustin emolta,
    Vierain kielin väännätellen:
    "Tuokaa juomaa uusin kannuin,
    Huulen kastetta Marille!"
      Äiti säikähti, vastaa tuohon:
    "Kusta otan, kusta löydän?
    Rainta kultainen ravistui,
    Kannu rautainen katosi!"
      Isä huutavi ovesta:
    "Ota kulta-haarikkamme,
    Vanhan Lempitin murhe-astia,
    Sammuta jano nuorikolta!"
      Toinpa vaimoni tupahan:
    Kalliit vaatteensa kahisi,
    Kultavitjansa kilisi.
    Isä ällistyi tuvassa,
    Emo vaipui kiukaan eteen,
    Sisko kätkihe kammarihin,
    Veikko viinakellarihin.
    Isä huusi ihmetellen:
    "Se on Kunglan kuuluisa tytär,
    Se on puoliso kuninkaan!
    Vaan ken mainio on miesi,
    Mi sai morsion mertahansa?" --
      "Tule, taatto, tunne poikas,
    Tule, maammo, tunne poikas!"
    Eipä tunne taatto, maammo,
    Eipä tunne veikot nuoret;
    Tunsipa sisaren silmä
    Neulomastansa nutusta,
    Kirjaamistaan kintahista.

Erittäin Wäinämöisen kosimisesta kertoo suorasanaisesti muistoon pantu
taru. Ukko soitti ja lauloi, niin kauniisti kuin suinkin taisi, erään
talon edessä. Ihastuen siitä juoksi sieltä kolme neitoa ulos.
Wäinämöinen kääntyi ensin vanhimman puoleen, mutta se hänet kohta
nauraen hylkäsi. Toinen salli ukon ottaa kiinni hänen kädestään ja
viedä hänet tanssiin. Mutta sitten hän myös antoi kieltävän vastauksen.
"Kyllä", sanoi hän, "osaat laulaa ja soittaa kauniisti, vaan ei jalkasi
enää kelpaa tanssiin eikä harmaa partasi suunantoon". Kolmas ihastui
tosin lauluun, niin että kyynelet silmistä vieri, vaan ilmoitti
kuitenkin itsellään jo olevan nuoren sulhasen.[392]

Mitä muuta vielä löytyy Viron runoissa tähän kuuluvaa, on enimmiten
katkonaista ja hämärätä. Kalevinpojan uiminen Suomeen on kuitenkin
nähtävästi muisto Wäinämöisen samallaisesta tulosta Pohjolaan.[393]
Värssyt

    Pani kädet soutamahan,
    Jalat takaa tyyrimähän,
    Hiukset päässä purjehiksi;
    Souti kiiruin Suomen puoleen,
    Tyyrieli Turjaa kohti,
    Purjehteli Pohjaa kohti[394]

näyttävät näet vielä selvästi, minnekä matka alkuansa kävi. Tämän
retken tarkoituksesta, joka ei ollut kosiminen, tulee edempänä puhe.
Suurelle maailmanretkelle lähtiessään teettää sitten Kalevinpoika
itselleen, samoin kuin Wäinämöinen, suuren laivan tuosta isosta
tammipuusta.[395] Tämän aluksen rakentamista varten täytyy
Wäinämöisen käydä Tuonelassa; samoin Kalevinpoikakin, noutaessaan
lautoja rakettavaa linnaa varten, käypi Manalassa (põrguessa =
perkeleessä).[396] Mutta se tapahtuu vaan sattumalta, ilman mitään
yhteyttä, matkan tarkoituksen kanssa, eikä ole myös näiden molempien
Tuonelan retkien sivuseikat ollenkaan yhtäläiset. Vipusesta on ainoasti
nimi (Viboane) ynnä se tieto, että hän oli mainio joutsimies, säilynyt
Suomenlahden eteläpuolella.[397] Muuten ei ollut Virolaisillekaan
tietojen hakeminen Manalasta suinkaan outo; sen todistaa nimi
_mana-tarkka_, jolla Kalevipoeg-runostossa kunnioitetaan taitavimpia,
mahtavimpia tietäjiä.

Hämärä muisto siitä, kuinka Annikki Ilmariselle tuopi sanoman
Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle, on kenties tallella seuraavassa
katkelmassa.[398] Anni neito hyppii lautaa, lauta livahtaa ja hänen
kaulavitjansa, rintasolkensa menevät rikki. Hän rientää silloin sepän
luokse ja pyytää: "Seppäseni, veikkoseni, paranna mun helmeni, ojenna
soljen reunat". Seppä sen lupaa tehdä, jos Anni menee hänen pojalleen
vaimoksi. Mutta Anni kieltää, koska sepän lapset on sysiset, takojan
lapset tahmaiset. Loppu tässä siis taas pitää yhtä Pohjolan emännän
varoituksen kanssa, koska Ilmarinen tulee hänen tytärtänsä kosimaan.

Ilmarisen toisen kosintoretken tapainen on yksi runo, jossa veli,
sodasta tultuaan, kosii itselleen morsiamen, mutta kotimatkalla kysyy
hevosiltansa: "syöttekö neidon lihaa, juotteko neidon verta?" Kun ei
hevoset siitä huoli, tappaa hän nuorikon itse.[399]

Kalevalan kosijain ansiotöistä ei Viron runot tiedä yhtään mitään. Sitä
vastaan tapaamme taas koko joukon muistoja Pohjolan mainioista häistä.

_Isosta härästä_ puhuu nähtävästi eräs katkelma, joka on eksynyt
elonleikkuu-laulun sekaan.[400] Siinä kiitetään, ylistetään
herrasväkeä, joka on talkkoita varten hankkinut niin suuren, lihavan
elukan:

    Ruvetaan härkää tappamahan,
    Härkää hengiltä ottamahan;
    Tuhat miest' oli niskassa,
    Sata miest' oli sarvessa.
    Saatiin tuhat tynnyriä lihaa,
    Saatiin sata vadillista verta.

Myöskin _oluen synnystä ja sen vaikutuksesta_ on Virolaisilla muutamia
runoja. Yksi[401] kertoo, kuinka humala kasvaa, kuinka se olueksi
keitetään ja sitten pyörryttää mielen miesten päässä, puolen mielen
naisten päässä. Toinen,[402] joka kuvaa harjakaispidot, sen jälkeen kun
Kalevinpoika oli ostanut miekan Suomen sepältä, kuuluu täten:

    Seitsemän päivää kesti pidot,
    Lepäs vasarat, alaisimet,
    Lepäsivät rautapihdit.
    -- -- --
    Humala, uhkea pensaan oksa,
    Käpy kaunis köynnöksessä,
    Oli pitojen isäntä,
    Suuren ilon lysti luoja;
    Oli tunkeinut tynnyrihin,
    Pujahtanut puolikkohon,
    Sieltä kannuihin karasi,
    Pikareihin häijy pääsi;
    Sieltä päihinkin valahti,
    Otti mielen miesten päästä,
    Puolen mielen poikain päästä,
    Tanun (hunnun) tarkkain naisten päästä,
    Ujouden impien otsasta.
    Olut tuolla hullutteli,
    Mesi nurmella melusi:
    Naiset tanssivat tanutta,
    Miehet möyräili lakitta,
    Neidot kaikki nelin ryömin,
    Kontillansa, kuukuillansa.[403]

Yhdessä laulussa Salmen häistä on kenties tarkoitettu samantapaista
häätuvan koristusta kuin Kalevalassa:

    Tupa on tu'ista tehty,
    Hernevarsista valettu.[404]
    Katosta alkain alas-laskettu,

Itse häitten kuvauksessa ja häävirsissä on vielä enemmän yhtäläisyyttä
virolaisten ja suomalaisten runojen välillä. Vävyn vastaan-otosta
lauletaan Salmen häälaulussa[405] melkein samoilla sanoilla kuin
Kalevalassa:

    Talliin viekää tähden[406] hevonen.
    Tähden laukki liiterihin;
    Heittäkäätte heinäsiä,
    Kantakaatte kaurasia,
    Peittäkää hienoihin liinoihin,
    Kattakaa leveällä kankaalla,
    Varjostakaa silkkivaipalla;
    Silmät samettiin makaamaan,
    Kaviot kauroihin lepäämään![407]


Tähden poika itse istutetaan:

    Etehen hiotun seinän,
    Taakse tahotun seinän;
    All' on penkki pihlajainen,
    Pöytä leveä edessä.[408]

Anoppi nyt kehoittaa vävyä:

    "Syö'ös, tähti, juo'os, tähti,
    Tähti, riemulla eläös!"
    Kannusrautoja ratisti:
    "En tahdo syödä, enkä juoda;
    Tuokaa omani tupahan,
    Saattakaa Salme permannolle!"[409]

Samoinpa Ilmarinenkin, kun hänelle tervetuliaistuoppia tarjotaan,
vastaa:

    "En ennen sinä ikänä
    Juone näitä juomisia,
    Kuin mä saan nähä omani:
    Onko valmis valvattini!"[410]

Mutta vielä paljoa enemmän, melkein sanasta sanaan yhtäpitävä
virolaisen kanssa on tämän tapauksen kertomus vanhemmassa muodossa,
runossa "Suomettaren kosijat".[411]

Pohjolan hää-iloa enentää, niinkuin tiedämme Wäinämöinen suloisella
musiikillansa; olipa olutkin jo ennen häitten alkua uhannut särkeä
tynnyrinsä, jos ei saisi kuulla laadullisten laulua. Sama uhkaus löytyy
myös Virolaisilla.[412]

Niin-ikään melkein samoilla sanoilla kuvaa sitten eräs virolainenkin
runo laulun voimaa:

    Kun ma lauluhun rupean,
    Laulan meret nurmikoiksi,
    Meren kaltaat kukkasiksi,
    Meren pohjat peltomaiksi,
    Meren rauniot rahoiksi,
    Meren hiekkaset helyiksi,
    Salmen suuhun tattareita,
    Salmen karit kauramaiksi,
    Salmen luotoihin pellavia,
    Kun ma lauluhun rupean,
    Ennen puuttuu Pursa puita,
    Pursa puita, Pamma maita,
    Kura kuivia kaloja,
    Sörvenniemi säynähiä,
    Ennen kuin minä sanoja.[413]

Viimein lähtiessään häitten jälkeen kodistansa Kalevin kanssa, sanoo
Linda:

    "Käskyjalka, käännä korja,
    Korjan aisat akkunahan,
    Korjan kylki kynnyksehen,
    Reen kuomu koiton puoleen!"[414]

Yhtä suuri on myös yhtäläisyys niissä neuvomis-virsissä, joita häissä
on tapa laulaa. Kalevinpojan kerta tullessa veljiensä kanssa yhteen
taloon, luullaan heidät kosijoiksi ja otetaan siis vastaan seuraavilla
sanoilla:

    "Mistä tiesitte tänne tulla,
    Osasitte pihaan ajella?
    Ei ollut merkkiä mättähässä,
    Tunnustähteä aidaksessa,
    Että kasvaapi kanoja,
    Täällä hautuu sorsasia.
    Tytöt kasvoi salatuvassa,
    Kultakangasta kutoen,
    Silkkipauloja punoen,
    Kultasormus sormessansa,
    Suuret soljet rinnassansa,
    Kalliit taalerit kaulassa.
    Te kävitte kullan valolla,
    Ajoitte soljen valolla".[415]

Morsianta itketetään ja varoitetaan Virossakin tällä lailla:

    "Oi sisar, matala neiti,
    Kun sinä kotona kasvoit,
    Mit' oli sulla muretta?
    Poski piti pestä, pää sukia,
    Hiukset hoitaa huomenella.
    -- -- --
    Jätä nyt pois jo neidon huoli,
    Neidon huoli, lapsen mieli,
    Kun saat päähäs naisen hunnun,
    Otsaan naisen huolen merkin,
    Silmille sinikypärän.
    Jätä tuimuutes kotihin,
    Vihat veljesi pihoille.
    Älä tule tänne nukkumahan;
    Meill' ei nukkujaa tuvassa,
    Ei ole unista naista.
    -- -- --
    Jos on appesi äkeä,
    Tyhjästä toruu anoppi,
    Ollos vaiti ja vakainen.
    Älä vie sanaa kylähän,
    Juttuja toiseen pereesen.
    -- -- --
    Äl' ole kovin kopea,
    Äl' ole ylen älykäs,
    Niin olet apen hyvä miniä,
    Anopin hyvä miniä,
    Oman miehen mesimarja".[416]

Toisessa häävirressä jatketaan vielä:

    Kuink' anopin mieltä noudat,
    Tahtoa apen, anopin?
    Ole aamulla ahkera,
    Varhain ennen valkenemista.
    Tulta puhalla tuvassa,
    Lietso liekki kiukoasen.
    Kysy kaukalo kydyltä,
    Anopilta kelpo amme,
    Nadoltasi pyykkinuija;
    Pese apen hienot paidat,
    Anoppisi uudet sukat.
    Puhtaaksi pese pataset,
    Hiero laidat kiiltäviksi.
    Kanna vettä kaivosesta,
    Pannosi pata tulelle.
    Kun tulevi kylpypäivä,
    Ota kälyn lapsi kätkyestä,
    Vie se saunaan kylpemähän,
    Pue päälle paitukainen,
    Pane päälle paulokainen,
    Solmi solkinen etehen,
    Uinuta uudestaan unehen.
    -- -- --
    Tulee miehesi mereltä,
    Työstä vaikeesta väsynyt,
    Riisu pois märjät pukimet,
    Riisut märjät, anna kuivat.[417]

Kolmannessa varoitetaan morsianta, ettei olisi tyly talon karjalle,
palvelijoille eikä lapsille. Jälkimmäisistä erittäin sanotaan hänelle:

    Hoida lapsi-raukkasia,
    Alta pöydän anna suuta,
    Päältä pöydän pää silitä,
    Voida voileipä kätehen,
    Silitä sianlihainen![418]

Tyttö itse Virossakin kehuu naimatonta eloansa:

    Ohoh hyvää neidon eloa!
    Niin paistoin minä kotona,
    Kuin on mansikka mäellä,
    Niinkuin puolukka palolla,
    Omena omenapuussa,
    Varsi täynnä vaapukoita.
    Läksin nurmelle munanen,
    Yli aitojen omena;
    Isä huusi hellikiksi,
    Emä hertta-tyttäreksi,
    Veli Riian ristilöiksi,
    Sisar kaapunsa koruiksi.[419]

Sulhaselle taas kehutaan morsiamen taitavuutta:

    Se on tyttö työtä tehnyt,
    Kauan kangasta kutonut,
    Tehnyt silkkisukkasia,
    Heitellyt heleät langat;
    Ei ole nukkunut puhtehilla,
    Torkkunut ei työn ajalla.[420]

Sitten kehoitetaan häntä nuorikkoansa hyvin pitämään:

    Sulho, veli-veikkoseni,
    Pidä tää sisar hyvästi,
    Helmikaula kaunihisti,
    Kiitä vaimoas hyväksi,
    Kutsu kultakumppaliksi.
    Äl' aja hänt' orjatyöhön,
    Palkollisten pakkotyöhön.
    Äl' aja käsikivelle,
    Utuhun hevon hakuhun;
    Itse etsiös udusta;
    Ole (vankkana) metsänä edessä,
    Vieressä tuki tukeva.[421]

Toinen toisinto on vielä enemmän Kalevalan tapainen:

    Sulhaseni, poikaseni,
    Tiesit viedä tyttäreni,
    Tiesit viedä, tiedä hoitaa,
    Tiedä uskolla eleä.
    Äl' anna häntä lasten lyödä,
    Lasten lyödä, naisten syödä,
    Turjuttaa tuli-rusikan,
    Rautakämmenen rajuta.
    Seiso seinänä edessä,
    Ole varjona välillä;
    Raivaa vastaan niinkuin rauta,
    Pane vastaan niinkuin pölkky.
      Sulhokainen, poikaseni,
    Jos hoidat siskon hyvästi,
    Niin, kun tulet toisten meille
    Ja sä jakkaraa kyselet,
    Tuoli alles annetahan,
    Pölkky alles paiskatahan;
    Hirnuu heiniä hevoses,
    Kaurat kannetaan etehen,
    Rokka-saavi sille tuodaan.[422]

Selvän muiston Ilmarisen _kultaneidosta_ näemme taas seuraavassa
katkelmassa:[423]

    Tahdoin puusta naista tehdä,
    Tahkoa tammen tyvestä.
    Panin kultaa kaulahansa,
    Hopeata olkapäihin.
    Läksin kullan kanssa makuulle,
    Hopean kanssa vuotehelle.
    Mikä kylki kultaa vasten,
    Se on kylki kylmää vasten;
    Mik' on kylki vaippaa vasten,
    Se on kylki lämpöä vasten.

_Lemminkäisestä_, Suomen runottaren lemmikistä, ovat hänen virolaisen
sisarensa tiedot ihmeesti niukat ja hämärät. Nimensä (_Lämmeküne_)
ilmautuu ainoasti yhdessä suorasanaisena meille tiedoksi annetussa
tarinassa[424] sekä (muodossa Lemmingine) yhdessä runossa Salmen
häistä:[425] Sen lisäksi tulee muutamia hajanaisia, sangen hämäriä
jälkiä. Kenties voinee olla joku muisto hänestä, että tytöt
jokapaikassa haluavat Kalevinpoikaa omaksensa. Niin esim., kun hän
täydessä, kalliissa puvussansa ratsastaa sotatanterelle:

    Viron neidot katselevat,
    Vilkuttavat Järven piiat,
    Harjun armaat huokailevat:
    "Jospa se mies meidän olisi,
    Olis se sulho meille luotu!
    Seisoisimme suven syömättä,
    Talven murua maistamatta;
    Syöttäisimme häntä sianlihalla,
    Kasvattaisimme kananmunilla,
    Voideltaisiin voi-viilakkeilla.
    Panisimme patjoille makuulle,
    Silkkisänkyyn uinumahan,
    Sametille lepäämähän!"[426]

Samaan suuntaan vivahtaa niin-ikään Kalevinpojan oma kevytmielinen
käytös Tuonelasta tavattuja neitosia[427] sekä Saaren tyttöä
kohtaan.[428] Mutta toiselta puolen on Kalevinpoika kumminkin
todellisille naimistuumille aivan vastahakoinen. Lemminkäisen
kerskaamista ensimmäisellä Pohjolan retkellä mahdollisesti vastannevat
ne uhkarohkeat sanat, joilla Kalevinpoika aloittaa taistelunsa Suomen
noitaa vastaan:

    "En mä pelkää kurjan karjaa,
    Noidan seurajoukkiota,
    Enkä perkeleen perettä!
    En ma säikähdy suurimpia,
    Enkä pelkää uljaimpia.
    Hiukkanen minuss' on isän väestä,
    Tilkkanen voimaa äidin maidosta,
    Palanen omaakin pontevuutta,
    Kasvin-ajasta perittyä!"[429]

Virolaisessakin runossa luodaan hevonen, yhtä kummallisista aineista
kuin Hiiden hirvi, jota sitten Lemminkäisen on ajaminen:

    Kasteheinästä kaviot,
    Silmät pübe-leht-kasvista,
    Korvat rannan ruokosista.[430]

Eräässä leikkilaulussa taas näkyy olevan Hiiden hirvi ja hevonen
sekoitettuna. Hevosta etsitään ja kysytään: "näitkö sä meidän hevosta?"

    "Se läksi läpi pihamme,
    Se teki paljon pahoja,
    Söi meidän sikojen syömät,
    Lakki meidän lasten liemet,
    Karjamaallemme katosi,
    Läksi Mönnusten mäelle!" --
    "Hirnu, hirnu, Hiiden halli,
    Karju, laukkipää Kalevin,
    Yli aidan koe karata,
    Tähän on tehty seivästarha!"[431]

Kuoloon, josta Lemminkäinen kuitenkin jälleen herätetään, voisi
mahdollisesti verrata seitsemänviikkoisen unen, johon eräs noita
loitsullaan nukutti Kalevinpojan.[432] Hänen haravoimistansa Tuonen
koskesta sitä vastaan epäilemättä vastaa kertomus siitä, kuinka Saaren
neiti pyydetään merestä. Hukkunut neito rukoilee äitiänsä:

    "Oi mun armas äitiseni,
    Tee sä pitkävartinen harava,
    Haravahan pitkät piit,
    Varsi vanhasta vaskesta,
    Piit tukevasta teräksestä;
    Mene merta haravoimaan,
    Lainehia vetämähän!"

Ja äiti ottaakin semmoisen haravan ja astuu "mereen polvia myöten,
kalankutuhun kaulaa myöten".[433] Mainittakoon tässä vielä leppätiiran
lähettäminen lääkärin avun hakuun, koska vanha Kalevi makaa
kuolinvuoteellaan, samalla lailla kuin myös Lemminkäisen äiti haettaa
mehiläisellä voiteita poikaansa parantamista varten. Mutta tämmöinen
yleinen loitsuluku saattoi tulla käytetyksi eritapauksissa eikä siis
ole mikään todistus itse tapausten sukulaisuudesta.

Muistoa Lemminkäisen toisesta Pohjolan-retkestä taas lienee se paikka
ylempänä painetussa kosintaretken kuvauksessa, missä kotiin tullut
kosija pyytää saada olutta nuorikolleen, mutta äiti, häntä tuntematta,
vastaa:

    "Kust' otan, kusta löydän?
    Rainta kultainen ravistui,
    Kannu rautainen katosi!"

Kalevinpojan taistelussa Sarvikon kanssa, jota varten _ulos pihalle
mennään_, samoin voisi kenties olla vastine Lemminkäisen ja Pohjolan
isännän kahdenmiekkasille.[434] Kalevinpojan kotiintulo metsästä,
jolloin äiti ei ole siellä, vaan joutunut Pohjan noidan saaliiksi,
muistuttaa viimein mieleen Lemminkäisen palaamista Saaresta.[435]

Mutta jos ovat Viron runot olleet niukat Lemminkäiselle, niin on sitä
runsaampi määrä tullut _Kullervolle_ osaksi. Tämä runojakso rehoittaa
siellä tuoreemmin ja voimallisemmin kuin mikään muu Kalevalan osa.

Kohta Kalevipoeg-runoston alussa näemme saman veljesten hajoomisen kuin
Kullervo-jaksossakin. Pohjan perillä seisoi talo, talossa kasvoi kolme
poikaa.

    Yksi vierähti Venäälle,
    Toinen tuiskus Turjanmaalle,
    Kolmas istui kotkan selkään.
    Se, ken vierähti Venäälle,
    Kasvoi kauniiksi kauppiaaksi,
    Puotipitsien punojaksi;
    Se, ken tuiskus Turjanmaalle,
    Sirkosi uljaaksi sotilaaksi,
    Nousi tapparan tavoittajaksi;
    Ken ajoi kotkan selässä,
    Lensi paljon, liukui paljon,
    Kunnes kannettiin kalliolle,
    Viskattiin alas Viron rantaan.[436]

Tämä kotkan selässä Viroon tullut veli oli Kalevi; hänen kuoltuansa
vasta syntyi nuorin poikansa _Sooni, Soini, Sohni_[437] l.
_Kalevinpoika_. Hänkin varttui pienenä poikasena ihmeen väkeväksi.
Kätkyessään hän jo

    Katkaisi kapalovyönsä.
    Kiskoi paulansa piiruksi,
    Kaikki katkoi kätkytlaudat,
    Pääsi liekusta permannolle.[438]

Yliluonnollista voimaansa osoittaa hän kaikellaisissa leikeissä ja
töissä, kuitenkin toisissa kuin meidän Kullervomme. Hän viskaa "kurnia"
(linna-palikoita) suurilla kallion-lohkareilla, laittaa itselleen
lelurekosia isoista hongista y.m. Löytyypä Virossa myös edes hämärä
muisto yhdestä Kullervon tekemistä töistä, nimittäin hirrenhakkuusta.
Eräs runo laulaa:

    Kuhun ääni kuulunevi,
    Sini metsä murtukohon,
    Puut ne lähteköön pinohon,
    Halot ristikkäin latoukoon,
    Ilman nuoritta miehittä,
    Terävittä kirvehittä.[439]

Vieläkin hämärämmäksi kulunut on kuvaus Kullervon olosta paimenena:

    Paimen saattoi karjan kauas,
    Lehmät laajaan lepikköön,
    Vasikkansa viidakkohon;
    Itse istahti kivelle,
    Kannon päälle, mättähälle:
    "Kovin kolkko on isäntä,
    Kovin on tyly emäntä,
    Pihakoiran elo parempi,
    Kuin on kurjalla orjalla.
    Taatto ei raatsi ruokaa suoda,
    Emäntä ei piimää lekkeriini.
    Vähäinen on leipäkakkuni,
    Sekin silkuista seottu;
    Kuiva leivän kannikainen
    Orvon on eväslaukussa;
    Silkku hampaissa kalisee,
    Akanat kielen kantimessa".[440]

Metsänpiika pienokainen sitten tätä paimenpoikaa lohduttaa, aivan kuin
myöhemmin "siniviitta viidan eukko" ilmautuu murehtivalle Kullervolle
ja neuvoo hänelle kuolleiksi luultuin vanhempien piilopaikan.

Kostosta Ilmarisen emännälle ei tiedä Viron runot mitään; ainoasti
eräässä sadussa[441] näemme paimenpojan syöttävän karjansa susille ja
tuovan nämät pedot kotiin tarhaan, jossa ne emännän palasiksi repivät.
Kuitenkin tekee myös runoissa Kalevinpoika tuota kostoa muistuttavan
teon. Käydessään Suomen sepän pajassa, miekkaa itsellensä teettämässä,
riitautuu hän siellä sepän pojan kanssa ja tappaa hänet uudella
miekallaan.[442]

Vastineensa on myöskin Kullervon valituksella, sen jälkeen kun hän
kostotyönsä tehtyään on paennut Ilmarisen talosta. Kalevinpoika laulaa
melkein samoilla sanoilla, kuitenkin ennen tuloansa sepän luokse:

    Kaikk' kullat kotiin lähtevät,
    Kaikki huoneisin hopeat,
    Kaikki tuttuihin taloihin.
    Mull' on kolkko metsä kotina,
    Laaja korpi mun tupani,
    Kammarini kuusikossa,
    Tuulessa tulisijani,
    Satehessa saunaseni,
    Uinumis-paikka udussa.
    Ilmoilta läksi isäni,
    Ennen kuin pääsin päivän alle;
    Äiti kaatui surman sänkyyn,
    Jätti orvoksi jäljelle;
    Veljet on kaukana Virossa;
    Toiset Turkkilan rajoilla.
    Jäin kuin lakia lainehille,
    Sorsan poika parvestani,
    Kotka korkealle kalliolle,
    Ypö-yksin elämähän.[443]

Juuri tässä tilaisuudessa tulee viidan eukko ilmoittamaan Kullervolle,
mihin hänen vanhempansa ovat ottaneet turvansa. Samoin vanha akka
neuvoo Kalevinpojalle Suomen sepän asunnon. Tämä paikka on
merkillisimpiä kohtia Suomen ja Viron yhteisessä vanhassa runoudessa;
sillä tuskin on missään muussa sanat säilyneet niin aivan yhtäpitävinä.
Akka kysyy vastaan-tulijalta:

    "Kunne lähdet kiirein käynnin,
    Armainen Kalevinpoika?"

Ja tämä puolestansa vastaa siihen:

    "Tulipa mieleen hyvä miete,
    Hyvä ajatus aivoihini".

Hän tahtoisi teettää itsellensä kelpo-miekan ja tarvitsisi neuvoa,
miten päästä Suomen sepän luokse. Silloin akka hänelle selittää tietä
tällä tavoin:

    "Helposti voit sä, veikkoseni,
    Ilman oppaatta osata.
    Mene laajan korven läpi,
    Kauniin kuusikon keskitse,
    Kiidä joen kallasta myöten;
    Kulje päivä, kulje toinen,
    Kulje vielä kolmas päivä;
    Käänny sitten lännen puoleen,
    Löydät mäen lakealla,
    Korkean kummun tien vieressä.
    Mene mäen äärtä myöten,
    Käänny vasemmalle kummusta,
    Niin tulee sulle joki vastaan,
    Oikealla puolella tien vieressä.
    Kulje joen kallasta myöten,
    Kohta näet kauniin laakson,
    Kauniin laakson keskellä,
    Korkean mäen juuressa,
    Siellä on Suomen sepän talo!"[444]

Kullervo nyt saapuu vanhempainsa taloon, mutta on siinä ensin outona
vieraana; häntä ei tunneta, ei tahdotakaan uskoa omaksi pojaksi. Samoin
myös eräässä virolaisessa runossa, joka kenties on tähän kuuluva
katkelma, sodassa käynyt poika palaa kotiin, hirnuttelee hiiroansa,
kalistaa kannuksiansa ja sanoo: "tule, isä, tunne poikas!" Mutta ei
häntä isä tunne, ei myös äiti, eikä veli. Sisar se vihoviimein
kuitenkin tuntee hänet omakutomastansa paidasta, oma-ompelemastansa
nutusta.[445]

Suomenmaalle uidessansa poikkee Kalevinpoika saareen ja tapaa siellä
nuoren tytön, jonka turmelee.[446] Kuultuaan sitten kuka tuo vieras
nuorukainen oli, huudahtaa tyttö säikähdyksestä ja viskaa itsensä meren
pohjaan. Enempää ei meille runo siinä paikassa selitä. Mutta myöhemmin
tuo hukkunut tyttö meren pohjasta laulaa Suomesta palauvalle
Kalevinpojalle ja puhuttelee häntä silloin veljeksensä; siitä me
näemme, että tässä on tapahtunut sama kamottava seikka kuin meidänkin
runossamme.[447] Saaressa kohtaa Kalevinpoika myöskin tämän tytön isän
ja äidin, siis omat vanhempansa, vaikka ne jo edellisten runoin mukaan
olivat aikaa sitten kuolleet. Tämä on jälleen merkillinen yhtäläisyys
Kalevalan kanssa.

Äsken mainitulla uimaretkellänsä Suomeen tarkoitti Kalevinpoika kostoa
Suomen noidalle, joka on ryöstö-yrityksellään tullut syyksi hänen
äitinsä kuolemaan.[448] Siinä on siis vastine Kullervon sodalle Untamoa
vastaan.[449]

Vironkin runotar ensin, samoin kuin suomalainen, kuvaa sankarinsa
tunteita sotaan mennessä:

    "Soisin sotaan kuolevani,
    Vainon syliin vaipuvani,
    Ilman pitkättä piinatta,
    Ilman kuolon vaivaamista,
    Ilman taudin tappamatta.
    Kaunis on sotaan nukahtaa,
    Lipun alle kaatua,
    Miekan meluun henki heittää,
    Nuolen kautta kohmettua!
    Ei ole taudista vastusta,
    Tuskaumista suruihin,
    Vaivasängyssä valvomista;
    Sotasurma on suurin ilo!"[450]

Hämärämpi on muisto Kullervon jäähyväisistä:

    Tuomas syö herran pöydässä,
    Kauppamiehen kammarissa.
    Tuotiin sana: "joudu kotiin!
    Kotona yksi kuolemassa,
    Tupa valkean vallassa!"
    Tuomas tuohon vastoavi:
    "Aitan saan kahdeksasta hirrestä,
    Majan uuden markalla;
    En tule minä kotihin!"
    Tuotiin sana: "joudu kotiin!
    Hiirenkarva (orit) kuolemassa,
    Halli henkeä heittämässä".
    Tuomas tuohon vastoavi:
    "Hiiron toisen torilta tuomme,
    Hallin etukaupungista!"
    Tuotiin sana: "joudu kotiin;
    Isä kuolevi kotona,
    Äiti henkeä heittämässä,
    Veli vietihin sotahan!"
    Jo tuli Tuomas kotihin.[451]

Vähän selvempi ja eriäväisyydessäänkin inkeriläiseen toisintoon
vivahtava on toinen katkelma, jossa krouvissa juovalle pojalle tuodaan
käsky:

    "Tule kotiin, nuori miesi,
    Kuollut on isä kotona,
    Hautaa kaivetaan isälle!"

Mutta poika vastaa väliä pitämättä:

    "Olkoon niinkin, voihan olla;
    Jääköön niinkin, voipi jäädä!"[452]

Äidin kuolema sitä vastaan saattaa Kalevinpojan puhkeemaan haikeampiin
valituksiin:

    "Oh mun armas äitiseni,
    Kylläpä mua kasvattelit,
    Käden kahden kiikuttelit,
    Luulit tulevan tukea,
    Arvelit nousevan apua,
    Silmäis kiinnipainajata;
    Mutta nyt kuolit yksinäsi,
    Näivehdyit näkemättäni".[453]

Kalevinpoika käypi sitten isänsä hautakummulla apua ja lohdutusta
pyytämässä; mutta tämä käynti on yhtä turha, kuin Kullervonkin äitinsä
kalmalla.

Kalevinpojan sotaanlähtö kaikessa komeudessaan taas suuresti muistuttaa
inkeriläistä toisintoa Kullervon ulosmarssista:

    Ajoi Suomen siltaa myöten,
    Rahatietä raksutteli;
    Harjun paadet paukahteli,
    Viron tie kovin tärisi.
    Hepo alla niinkuin ahjo,
    Tähden kaltainen tulinen,
    Itse päällä niinkuin päivä,
    Valituissa vaattehissa,
    Päässä kullattu kypäri,
    Vöillä vyö hopeapeltti,
    Kultakannukset jalassa.
    Kussa liikkui, taivas läikkyi,
    Kussa käypi, taivas kiikkuu.
    Viron neidot vaikeroivat,
    Ikävöivät Läänen piiat:
    "Ois se mies meidän omamme!"[454]

Tuttu-luttu! torahti sitten Kalevinpojan sarvi.

    Mäki huomas, metsä heräs,
    Tuuli tykkänään pysähtyi,
    Asettihe aallot kaikki,
    Vastaan kalliot kohahti.
    Joutuin juoksivat soturit
    Lipun kantajan jälestä
    Sotatietä tallaamahan,
    Veritietä vieremähän.[455]

Kalevinpojan tappelu Suomen noidan sotavoimaa vastaan on kuvattu
toisilla sanoilla ja hiukkaa laveammin, kuin Kullervon sota Untamoa
vastaan:

    Miehiä kaatui nurmikolle,
    Kuin sadetippoja tomulle,
    Vainion rajalle rakeita,
    Lunta pellon pientarille.
    Vöille nousi veri-oja,
    Kasvoi kainaloihin asti;
    Virtas pellolle pihasta,
    Virtas pellolta hakahan;
    Veri virtasi jokena;
    Joki järveksi levisi.[456]

Kalevinpojan kuolemaa on verrattu Kullervon surmaan ja sanottu että
virolainen käsitys on vähemmin tragillinen. Kalevinpoika tuskin näkyy
käsittävänkään pahan tekonsa miksikään rikokseksi; hän saapi surmansa
satunnaisesti, miekkansa kautta. Eräs noita näet oli sen häneltä
varastanut ja Käpajokeen pudottanut. Kalevinpoika silloin oli lausunut
sen kirouksen, että miekka joskus tappaisi sen, jonka kädessä se oli
ollut. Hän oli sillä tietysti tarkoittanut noitaa, sen viimeistä
pitäjää; mutta hän sattuu arvelematta itse kaalaamaan Käpajoen poikki,
ja silloin tulee kirous hänessä itsessänsä täytetyksi.[457] Vaan niinpä
Kullervonkin kuolo löytyy vaan yhdessä toisinnossa, ilman oikeaa
yhteyttä sisaren turmeluksen kanssa,[458] ja lienee erehdysmuoto.

Ei puutu siis Virolaisilta paljon mitään meidän Kullervojaksomme
aineksista; mutta näistä aineksista on suurin osa, lukien pois muutamat
hajanaiset katkelmat, liittynyt kokoon runoelmaksi, joka koko
hengeltään, vaikka pienissä seikoissa usein ihmeesti yhtäpitävä
suomalaisen kanssa, kuitenkin on perijuurisesti eri luontoinen.
Niinkuin provessori Schott[459] nerokkaasti huomauttaa, on kaikkina
aikoina vapaana ollut Suomen kansa tehnyt Kullervonsa _orjaksi_,
kovassa orjuudessa kitunut Viron kansa sitä vastaan Kalevinpoikansa
melkein jumalain vertaiseksi _jättiläiskuninkaaksi_.

Kullervon käsittäminen kuninkaaksi ei ole kuitenkaan Suomenkaan
runoissa aivan outo. Wäinämöisen tuomio Marjatan lapsesta, joka
painetussa Kalevalassa on Jesukseen sovitettu,[460] tarkoittaa
oikeastaan Kullervoa, niinkuin useammat toisinnot osoittavat.
Yhdessä[461] lapsi aivan Kullervon sanoilla valittaa:

    Syrjin synnytti emoni,
    Kaltoin katsoi vanhempani.
    Isä heitti iljenelle j.n.e.

Sitten tiedustellaan hänen äitiänsä, ja kun ei siitä selvää saada,
tuomitsee Wäinämöinen pienokaisen kuolemaan. Mutta puolikuinen poika,
kaksiviikkoinen Kaleva, väittää tuomion vääräksi. Tuosta sitten hän
ristitään Metsolan kuninkahaksi, Rahavaaran vartijaksi. -- Toisessa
neiti Marjatalle syntyy avioton poika. Isä kutsuu hänet Umoriksi, emo
ehtopojaksensa, sisaret sotijaloksi.[462] Kolmannessa Pohjan neidolle
syntyy poika. Wäinämöinen sen tuomitsee kuolemaan; mutta poika
puolikuinen suuttuu, katkaisee kapalovyönsä ja moittii Wäinämöistä.
Ilmarinen tuosta nimittää hänet "kauniiksi Kalevanpojaksi", ja poika
tulee Rahasaaren vartijaksi, Metsolan kuninkahaksi. Wäinämöinen,
häveten väärää päätöstänsä, lähtee kurimuksen kulkkuun piilemään.[463]

Eipä olekaan tämä kertomus Wäinämöisen tuomiosta ainoa kohta, jossa
Kullervo ilmautuu korkeassa arvossansa. Yksi runo mainitsee hänet
Päivän ja Otavan rinnalla kauniin Katrinan kosijana. Neito hylkää muut
ja valitsee Kullervon:

    "Kullervolla kaunis olla,
    Kullervo mies kuningas!"[464]

Virossa on sitten kuninkaallisen Kalevinpojan nimen ympäri myös
ryhmittynyt suuri osa muista, eteläpuolella Suomenlahtea liikkuvista
Kalevalan aineksista, niin että hän monissa suhteissa samassa on
Virolaisten Wäinämöisenä, Ilmarisena sekä Lemminkäisenä.

Yksi näitä Kullervo-taruun alkuansa kuulumattomia, mutta nyt
Kalevinpojalle omistettuja töitä on hänen purjehduksensa Pohjan
perille, joka sangen monessa seikassa likeisesti vastaa meidän
runojemme meriretkiä. Ensi-aluksi on Kalevinpojalla aikomus lähteä
hevosella,[465] aivan kuin Wäinämöisellä ja Ilmarisella.[466] Sitten
hän lähettää rakennusmestarinsa Olevinpojan kaatamaan suurta tammea
laivan tarvepuiksi,[467] jonka asian Kalevalassa Wäinämöisen apulainen
Pellervoinen toimittaa. Tosin on meidän painetuissa runoissamme tämä
laivanrakennus kuuluva Wäinämöisen toiseen kosimis-yritykseen, mutta
käsikirjoituksissa se oikeastaan tapahtuu kanteleen synnyn tahi muiden
meriretkien valmistuksissa. Olevinpoika virolaisissa lauluissa ei
saakaan kuitenkaan tammea kaadetuksi, vaan kehoittaa Kalevinpoikaa
rakentamaan laivaansa raudasta, että se paremmin kestäisi Pohjanperän
Ruijan-tulten palaessa.[468] Tähänkin on Kalevalassa jonkunlainen
vastine; kehuuhan Wäinämöinen myrskyä pelkäävälle Lemminkäiselle:

    "Sentähen sotavenosen
    Rinta rautahan rakettu,
    Ja tehty teräsnenähän,
    Jottei tuulen tuiki vieä,
    Eikä viskoa vihurin".[469]

Laivansa, _Lennokin_, täyttää sitten Kalevinpoika monenlaisella väellä:
merimiehillä, sotureilla sekä tietäjillä.[470]

Löytyypä Virolaisilla toinenkin runonkatkelma, joka on vielä tarkemmin
yhtäpitävä suomalaisen kertomuksen kanssa Wäinämöisen laivaväestä:

    Jaan (Juhana) teki Veltsasen venehen.
    Ullakon alla uuden laivan;
    -- -- --
    Jaan pani päälle purjehia,
    Niinkuin neidot liinasia;
    Jaan pani päälle nuorasia,
    Niinkuin hopealankasia.
    Lykkäsi laivan hiekalle,
    Tyrkkäs tervatun vetehen.
    Jaan pani vanhat soutamahan;
    Vanhat souti, parta vapisi;
    Jaan pani nuoret soutamahan:
    Nuoret souti, purjeet jouti.[471]

Näin meni Jaan kultamaalle ja nai sieltä halvan orjatytön. Hämärämmän
muiston samasta matkasta näkyy myös sisältävän seuraava kappale
virolaisessa kosiolaulussa:

    "Tehkää, miehet, toiset laivat,
    Paremmat kosiopaatit,
    Pankaa päälle silkkiseilit,
    Pankaa vanhat soutamahan!
    Soutakaa, vanhat, voimattomat,
    Soutakaa laiva Suomenmaalle,
    Komea paatti Pohjanmaalle!"[472]

Ennen lähtöänsä Sammon ryöstöön teettää Wäinämöinen Ilmarisella
itselleen uuden aseen, josta tulee "miekka miestä myöten, kalpa
kantajan mukahan". Iloissansa kehuu Wäinämöinen sillä lyövänsä vaikka
vuoret poikki.[473] Samoin Kalevinpoika, saatuansa miekan Suomen
sepältä, hakkaa sillä alaisimen halki ja huudahtaa:

    "Sepä on miekka miestä myöten,
    Siinä on tuki tukevan!"[474]

Purjehtiessaan pohjoiseen päin kulkee Kalevinpoika ensin Suomen, sitten
Lapin ohitse, josta jälkimmäisestä ottaa viisaan Varrak'in mukaansa
oppaaksi. Se näkyy tarkoittavan kolmannen apulaisen tuloa Wäinämöisen
seuran lisäksi.

Edempänä saapuvat retkeläiset ihmeelliselle maalle:

    "Siinä kukot kultaa syövät,
    Kukot kultaa, kanat rautaa,
    Hanhet hohtavaa hopeeta,
    Vanhaa vaskea varikset,
    Pesälinnut penningeitä,
    Viisaat linnut taalereita;
    Siinä ruohot rehoittavat,
    Kaalit kuusen korkuisiksi".[475]

Tämä vastaa painetussa Kalevalassa lähimmästi Lemminkäisen kuvausta
Saaren hyvistä oloista:

    Puut siellä punalle paistoi,
    Puut punalle, maat sinelle;
    -- -- --
    Siell' oli mäet simaiset,
    Kalliot kananmunaiset j.n.e.[476]

Käsikirjoituksissa ei tämä ihmemaa kuitenkaan ilmau siinä kohdassa,
vaan muun muassa Inkerin alueessa, niinkuin näimme, laivaretken
tarkoitusperänä, aivan kuin virolaisessa.

Kalevinpojan tarkoitus purjehduksellansa Pohjan perille onkin aivan
toinen kuin Wäinämöisen; hän ei toivo eikä pyydäkään mitään saalista;
hän tahtoo ainoasti saada nähdä, minkänäköistä on maailman
äärimmäisellä rajalla, "kussa taivaan korkea katos, räystään raja tapaa
maata". Ja tämä viimeinen Pohjan perä, niin hänelle viisas kaarne oli
ilmoittanut, on siinä kohdassa, kussa hän

    Näkevi selän sinisen,
    Lavealta lainehia,
    Vaan on siellä ruokoranta,
    Vuohenmiekkoja veden ääressä.[477]

Tässä voisi nähdä hämärän muiston saraheiniä kasvavasta Pohjolan
rannasta, jos ei Saraja olisi aivan satunnainen ja ainoasti harvoihin
Samporunoihin eksynyt lisäys.

Myöskin Wäinämöisen laulu ja soitto on tuttu Virolaisille; onpa heissä
säilynyt joku muisto vanhan kansallisen soittokalumme synnystäkin. Yksi
runo laulaa, kuinka murhatun neidon ruumiista kasvoi kallis koivu.
Tästä koivusta veistettiin kanteleen koppa.

    Mistäs laudat kanteleesen?
    Lohen suuren leukaluusta,
    Hau'in pitkistä hampaista.
    Kusta kielet kanteleesen?
    Hiuksista neidon nuoren,
    Tukasta kotikanasen.
    Ei ollut pillin pieksijätä,
    Kanteleen helistäjätä. --
    "Minun armas veikkoseni,
    Viepä kannel kammarihin,
    Säädä sängyn reunan päälle;
    Piekse itse peukalolla,
    Osaa itse hyppysillä,
    Rapsi rautalyöttimillä!" --
    Niinpä huusi veikon pilli,
    Haleasti surusoitto,
    Niinkuin itkee Viron immet,
    Lähteissään isän kotoa,
    Haleasti Harjun neidot,
    Lähteissään isän kodista,
    Lähteissään emon kodista,
    Miehelähän mennessänsä,
    Puolison kotiin käydessänsä.[478]

Itse Wanemuisen (Wäinämöisen) soitosta on Fählmann säilyttänyt
saksalaisen suorasanaisen käännöksen. Siihenkin soittoon ihastui koko
luonto: Emäjoki seisahtui juoksussansa, tuuli pysähtyi kesken
tuiskuansa, metsä nelijalkaisineen, lintuneen kuulteli; tirkistelipä
salon "kierosilmä" kaikukin lehtien lomasta. Ja kuunnellessaan
omistivat itselleen kaikki luodut jotain siitä soitannosta, ottaen sen
omituiseksi ääneksensä. Puut ottivat suhinan, joka syntyi Wanemuisen
alas maan päälle tullessa, Emäjoki hänen helmainsa hohinan, tuuli
laulun kimakimmat nuotit, muutamat elävät naulojen narinan, toiset
kielien räminän. Kalat ei jaksaneet nousta niin korkealle, että heidän
korvansa olisivat olleet veden pinnan yli; siitä syystä ovatkin he
ääneti. Ainoasti ihminen käsitti Wanemuisen laulun ja soiton täydesti,
kaikin puolin. Mutta vanhus itsekin tuli niin liikutetuksi, että
kyyneleitä virtasi hänen silmistänsä, läpi hänen kuuden nuttunsa,
seitsemän paitansa.[479]

Tämän kauniin tarinan perusteena ollut virolainen alkuperäinen runo on
valitettavasti kadonnut; meille tarjona olevat ovat vaan katkelmia,
mutta sisältävät kuitenkin siitä selviä muistoja.[480] Yksi kehoittaa:

    "Sisaruet, armahaiset,
    Iloitkaamme, melutkaamme!
    Ilo kuuluu Hiiomaalle,
    Melu herramme hovihin.
    Siell' juoksee joki kovera,
    Joess' on kalat kavalat,
    Siiat suuret, mustaseljät,
    Lohet laajat laukki-otsat,
    Hauit pitkät, päät jämeät;
    Seisovat selin meressä,
    Lipin lapin lainehissa".[481]

Sukua tälle on niin-ikään Aino-jakson vertauksessa jo mainittu runo,
missä kallion poika, Ruotsin harpun helistäjä, soitti niin
liikuttavasti, että meri seisahtui kuulemaan, pilvet pitkin silmin
katsomaan, ja pääskynen sekä hauki toivat takaisin neidolta ryöstämänsä
kalut.[482]

Saakoon tässä vielä paikkansa kolmas tähän kuuluva pieni pala. Nuorin
Kalevinpoika lauloi kerran

    Niin että meri myrisi,
    Vastaan kalliot kajahti,
    Puitten latvat maahan painui,
    Mäen huiput heiluilivat,
    Pilvet puhkesi hajalle.
    Metsänhaltijan ainoa tytär,
    Metsän piiat pienokaiset,
    Näkin neidot kultahiukset,
    Ikävöivät nuorta miestä:
    Olis se miesi meille suotu,
    Kasvais meille puolisoksi![483]

Wanemuisen nimi ei tule ilmi monessa virolaisessa runossa. Näin laulaa
kuitenkin yksi katkelma:

    "Mistä kehitän kultalauluni,
    Solmean sanat hopeasolmulle?"
    -- -- --
    "Vieretänkö Vanemuisesta,
    Jonk' oli kannel kullasta,
    Kanteleen pohja hopeasta,
    Kielet Jutan hivuksista?"[484]

Toinen taas kuuluu:

    Lauluin luoja, laulu-kukko,
    Muistorikas Wanemuine,
    Kummulla, kuusen juurella
    Kuulteli kiurun viserrystä,
    Laulurastaan raksutusta,
    Käki-kullan kukkumista,
    Kyntölinnun liverrystä;
    Siitä sovitti sanansa,
    Laulusia lystikkäitä,
    Niin myös haikeita haluja.[485]

Kalevinpojan taistelut Pohjolan-matkallansa eivät ole missään
yhteydessä Sampo-retken kanssa. Yhtähyvin tulee meidän teroittaa
huomiomme siihen seikkaan yhdessä yllämainitussa luomisrunossa, että
nimittäin myrsky vierähyttää neitoin laivaan munitun munan mereen,
jolloin kalat saavat hopeasuomuksensa. Siinä kenties voisi piillä
hämärä muisto Sammon katoamisesta mereen, jonka kautta Ahtolaiset
saivat sen murut aarteiksensa.[486]



KOLMAS LUKU

Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin.



I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa.


a. Lappalaisissa.

Kalevalan jäljet ovat edellisessä luvussa vieneet meidät runojemme
nykyisestä paraasta säilypaikasta, Venäjän ja Suomen Karjalan
rajapitäjistä, Pohjanlahden viimeiselle perukalle, Ahvenanmeren
äyräille sekä Riianlahden rantamille, kaikissa näissä paikoissa
suomalaisen kansallisuuden äärimmäisille länsirajoille asti. Tähänkään
eivät nämät jäljet kuitenkaan vielä pääty; ensiksimainitusta
loppukohdasta jatkuvat ne vielä aivan selvinä ja yhdessä jaksossa yhä
lounaasen päin, Skandinavian tunturiharjun itäisiä rintehiä pitkin.
_Jukkasjärvestä_ Tornionjoen läheisyydessä, aina _Herjeådaliin_ saakka
lauloivat poroineen kuljeksivat Lappalaiset vielä tämän vuosisadan
alussa pitkiä lauluja, jotka silmäänpistävästi osoittavat likeisintä
sukulaisuutta meidän sankari-runojemme kanssa.

Suurin niistä, nimeltä _Päiven paarne_ (Päivän pojat)[487] kertoo
kuinka alussa Päivän mailla oli vähän poikia, vähän neitoja; ei ollut
oikeastaan enempää kuin yksi ainoa pariskunta. Näille syntyi poika,
joka jo kätkyestä asti oli ruumiiltaan vahva ja jäntevä, hengeltään
muinaisten Äijön poikien (Kalla-paarne'in) kaltainen.

Saipa tämä _Päivän poika_ kerran kuulla kaukaisesta _ihmemaasta_,
tuolla puolla pohjantähden, kuun ja päivän länsipuolella, jossa _kaikki
oli kullasta ja hopeasta, kalliot kultaiset, liesikivet ja verkkain
kivekset hopeasta_. Sinne rupeaa nyt hänen mielensä palamaan. _Hän
työntää purtensa vesille_, valitsee uskotuita kumppaneita ja _lähtee
purjehtimaan ulapalle aukealle_. Kuljetaan, kuljetaan; jo ollaan niin
kaukana, että aurinko ja kuu näyttävät pienemmiltä pohjantähteä, tämä
taas suuremmalta kuin päivän kehrä meillä. Viimein kohoaa ranta,
Jättiläisten maa, purjehtijain eteen. Siellä _Jättiläisen neito nuori,
Sokean ukon ompelija, pesee pyykkiä_ nuotion valossa. Tulijalta neito
kysyy: "_Tuonenko_ pöytää etsit, Päivän poika? _Tuletko isälleni
herkuksi_, langoilleni atriaksi, itselleni imupalaksi?" Päivän poika
vastaa tulleensa _etsimään itselleen kumppalia_ elämän ja kuoleman
ajaksi. Siitä heltyy tytön sydän ja hän suostuu kosintaan. Isä ei
myöskään kiellä tytärtänsä, kunhan vaan kosija ensin on todistanut
miehuutensa _ansiotyöllä_, sormikoukun vetämisellä hänen kanssansa.
Neidon neuvosta juottaa Päivän poika ukon juovuksiin tervalla ja
kalanrasvalla, jonka jälkeen pistää sokealle rautaisen ankkurikoukun
käteen omien sormiensa sijasta. Tällä tavoin saa Päivän poika neidon,
saapa myös luvan ottaa kultia, hopeita myötiäisiksi, niin paljon kuin
vaan laivansa kannattaa. Näiden lisäksi viepi vielä neito
_salakammiosta_ kolme _arkkua_, jotka _sisältävät rauhan ja sodan,
tulen ja veren, taudit sekä kuoleman_.

Nuoren pariskunnan lähdettyä palajavat Jättiläisen pojat
kotiin mursun- ja valaskalan-pyynniltä. Vimmastuneina sisaren
naimiseen-menosta _lähtevät he perään-ajoon_.

    Kuuluvi jo airon isku,
    Kohti saa kova kohina,
    Äänten melske, aaltoin polske.

Silloin jättiläis-neito päästää ensimmäisen tuulisolmun, pian
toisenkin, josta heidän veneensä kiihtyneellä vauhdilla jättää
vainoojat jäljelle. Mutta ei aikaakaan, niin nämät kuitenkin taas
rupeavat lähenemään:

    _Rustot rytki, seljät notkui,
    Kourat kiskoi, jytki, nytki,
    Sydän hehkui, venhe vieri,
    Halki aaltojen ajeli_;
    Veljet alkoi saavutella.

Tässä hädässä päästää Jättiläisneito kolmannenkin, viimeisen
tuulisolmun auki, josta riehahtaa hurja hirmumyrsky:

    -- -- -- mastot huojui,
    Pahoin purje poikkelehti,
    Vene hyppi kallistuen.

Morsian itsekin _säikähtyy siitä pahanpäiväiseksi, laskeutuu
veneen pohjaan ja peittää silmänsä_. Mutta, jos peloittava, oli tämä
myrsky kuitenkin pakenijoille pelastukseksi, sillä se viivytti
kiinnisaavuttamisen siksi, kunnes aurinko nousi ja perään-ajavat
jättiläiset sen valon kautta muuttuivat kiviksi. Nuori pariskunta pääsi
onnellisesti kotiin, jossa heistä sitten laveutui _Päivän l. Äijön
poikien (Päiven- l. Kalla paarne'in)_ kuuluisa suku. Viimeinen heistä
kuoli naimatonna _Ruotsissa; toinen haara on Karjalassa, kolmas
Etelämailla, Tanskan takana_.

Pintapuolisimmallakin silmäyksellä kohta huomaa, että tässä on meillä
edessämme Kalevalan kosinto- ja Samporetkien toisinto, yhdeksi
valettuna, niinkuin monesti hyvissäkin Karjalan runopaikoissa saadaan
kuulla. Näissä saapi Pohjan neito Sammon myötijäisiksi, mutta sitten
Pohjolan emäntä kuitenkin jälleen katuu ja lähtee vävyänsä
peräänajoon.[488] Eikä rajoitukaan tämä yhtäläisyys ainoasti tähän
tapauksen yleiseen juoksuun, vaan ulottuu myös kaikellaisiin
pienempiinkin piirteisin. Jättiläisen tytär on vaatteita pesemässä
aivan kuin Viipurin läänin ja Inkerin runoissa Suomen neidot "velloni"
tullessa. Pohjoisempana tämä seikka, niinkuin tiedämme, kuuluu
kilpakosintaan. -- Jättiläisten maassa tervehditään tulija
herkkupalaksi; samoin sanotaan Kalevalassa Pohjola aina "miesten
syöjäksi kyläksi". Ansiotyö tehdään kumpaisissakin runoissa kosittavan
neidon neuvolla. Salakammarista varastettu arkku, joka kaikellaisia
voimallisia lahjoja sisältää, saattaisi muistuttaa Sammosta.
Kallioitten sekä tavallisten kaluinkin kultaisuus, hopeaisuus
puolestaan liittyy Inkerin alueen puoleisten toisintojen kuvauksiin
ihmemaasta. -- Jättiläisen poikien soudun kuvaus on melkein sama, jonka
näemme Kalevalassa, silloin kun Ilmarinen ja Lemminkäinen voimallisilla
käsillänsä airoihin tarttuvat. Jättiläisneidon säikähdys myrskyssä
milt'ei sanasta sanaan vastaa Ilmarisen pelkoa Samporetkellä.[489]
Jättiläisten kivettyminen koittavan auringon säteitten säihkyessä ei
löydy semmoisenaan Sampo-runoissa. Mutta kuitenkin on myös Wäinämöisen
varjeluskeinossa lähenevää Louhen venettä vastaan kenties jotakin
siihen vivahtavaa. Ukko näet viskaa mereen _piin ja taulan_, siis
_tulukset_, ja luopi täten _kivikarin_. Piilisikö siinä joku hämärä
muisto, että _valo_ oli Pimentolan haltijoille surmaksi?[490]

Päivän poika, joka tässä on lappalaisen runon pääsankarina, ilmautuu
joskus suomalaisissakin. Inkerin runoissa olemme nähneet hänet
Tuonelasta kosimassa, johon voisi verrata, että tässä lappalaisessa
jättiläisen pöytä sanotaan Tuonen pöydäksi. Samoin hän toisissa kosii
kilpaa kuun ja tähden pojan kanssa. Vielä hän ilmautuu Wäinämöisen
apulaisena tulen synnyssä, ja ison tammen runossa tehdään poltettuin
heinien tuhkasta ensin lipiää, "pestä silmät Päivän pojan".

Päivän-paarne-runon viimeinen tieto Päivänsuvun laajenemisesta
taas saattaa huomiomme toiseen Kalevalan runoin osaan, nimittäin
Kullervo-jaksohon. Molemmissa jakautuu suku kolmeen haaraan, joista
yksi laulajan kotimaahan jääpi. Paljon muita yhtäläisyyksiä
Kullervo- sekä Lemminkäis-runoin kanssa sisältää niin-ikään _Pissan
Passan pardne_ (Pischan, Paschan poika)[491] Herjeådalista saatu toinen
lappalainen sankarilaulu. Pischa, Päivölän päällikkö; ja Pascha,
Pimentolan päällikön tytär, olivat _vannoneet toisillensa vahvan
uskollisuuden valan_: rikkojalle ei pitänyt toisen maailman valon
koskaan paistaa. Heidän avio-elämänsä ei ollut kuitenkaan pitkällinen,
sillä Staalu (paha olento Lapin tarinoissa) _ottaa Pischan hengiltä_ ja
ryöstää hänen kätketyt aarteensa. _Vaimonsa, joka oli raskas, pääsee
kuitenkin pakoon ja synnyttää pojan_. Tämä kysyy kerran: "kussa on
isäni?" Äiti vastaa: semmoista ei olleenkaan hänellä. "_Onhan_", sanoo
poika, "_naarasteerelläkin koiraksensa, koppelolla metsonsa, vaatimella
härkäporonsa y.m_. Enhän toki minä liene puista, kivistä syntynyt?"
Viimein hän pakoittaa äidin ilmoittamaan isän nimen ja kohtalon. Syy
äidin salaamiseen on ollut pelko, _että poika sitten lähtisi kostolle_.
"Et saa mennä", rukoilee hän nytkin, "tuonne Mustalleharjulle!" Mutta
turha on kaikki epääminen. "_Äitini_", vaatii poika, "_anna minulle
isäni sotisopa ja kypäri!" -- "Nyt mä vanhoilla päivilläni jään
ypöyksikseni_!" valittaa äitiparka; _"ei kukaan kuoltuani kätke minua
tuohten ja hiekan alle!"[492] Turhat ovat myöskin nämät valitukset.
Mustalleharjulle tultuansa, näkee poika siellä _kyykäärmeitä
kiinnisidottuna_, joista lapset nuolimujuja ottavat; hän näkee myös
_pään seipään nenässä_; se on hänen oman isänsä pääkallo. Taistelussa
Staalu _ei saa yhtään kertaa poikaan sattumaan_; ei myös auta hänen
lukuisa joukkonsa. Kostaja pääsee voitolle. Hän ei kuitenkaan surmaa
Staalua, vaan tyytyy siihen, että rikollinen lähtee maanpakolaiseksi,
jättäen melkein kaiken omaisuutensa voittajalle. Pischan poika palaa
riemuiten äitinsä luo ja _rakentaa uudet tuvat isänsä entisille
olopaikoille_.

Lemminkäisestä muistuttaa tässä nähtävästi Pischan ja Paschan luja vala
naimiseen mennessä; äidin pelko pojan aikoessa sotaan; tämän vaatimus,
että isän sotavarukset hänelle tuotaisiin; Mustallaharjulla nähdyt
sidotut käärmeet sekä seipääsen pistetty pää; Staalun menestymättömät
sivallukset; viimein uusien tupien rakentaminen. Kullervo-tarua vastaa
toiselta puolen Paschan jääminen leskeksi raskauden tilassa, pojan
tiedustaminen: kuka on hänen isänsä, kostoretki isän tappajaa vastaan,
sekä äidin valitus yksinäisyydestään.

Molemmat nämät merkilliset runot ovat, niinkuin sanottu, saadut Ruotsin
Lapista, Kölentunturein itäpuolelta. Norjassa asuvilta Lappalaisilta ei
ole enää löydetty mitään kertomarunoja. Mutta useammat juuri heidän
murteesensa kuuluvat omituisuudet tässä esiin tuoduissa lauluissa
kuitenkin todistavat, ettei ne ennen muinoin ole voineet olla
heillekään aivan oudot, ja onpa heilläkin kumminkin suorasanaisia
tarinoita, jotka yhtä ja toista Suomen runoihin vivahtavaa seikkaa
sisältävät. Semmoisia ovat kertomukset: _Talonpojan poika, kuninkaan
poika ja päivän sisar_ sekä "_Bäiven kuninkaan tytär_", molemmat
Tanasta Ruijassa.[493] Edellisessä on puhe ihanasta neidosta idässä,
jonka nimi on _Bäiväsch oabba_ (Päivän sisar) l. _Aamukoitto_ ja jolla
on toinen sisar, _Iltarusko_. Edellinen päivän sisar oli niin paistava,
että hänen astuessaan pimeään huoneesen, kohta tuli valoisa niinkuin
valkealla päivällä. Saadaksensa pitää häät hänen kanssansa, piti
talonpojan-pojan hakata maahan kaikki puut kuninkaan metsässä, jonka
ansiotyön hän tytön neuvosta saikin aikaan sillä keinolla, että,
ensimmäistä puuta kaataissansa, lausui loitsimalla: "näin kaatukoon
koko metsä!" Satu päivän sisaresta, jota talonpojan-poika suutelee,
mahdollisesti, niinkuin Donner arvelee, voisi olla sukua virolaiselle
tarulle Koista ja Ämarikistä. Puitten hakkaaminen taas hyvin muistuttaa
mieleen Kullervon raivaamista Untamon metsässä.


b. Volgan ryhmässä.

Kääntäissämme askelemme nyt jälleen itään päin, on meidän kaikkein
ensiksi tervehtiminen Volgan varrella asuvia heimolaisiamme, joista
varsinkin Mordvalaiset ovat Lappalaisten jälkeen kaikkein likimmät
sukuveljemme.

Heissä tapaamme lavean ja tärkeän tarun _maailman luomisesta_.
Alussa,[494] näin kertovat he, _ei ollut maailmassa mitään muuta paitsi
vettä_. Tällä avaralla ulapalla _uiksenteli ylijumala Tscham- l.
Tschim-Pas_ kiven päällä. Alkoipa hänen siellä ajellessansa tehdä mieli
_luomaan maata, mannerta_. "Mutta kenenkä kanssa voisin neuvotella
siitä", niin hän samassa taas ajatteli, "_eihän minulla ole veljeä, ei
kumppalia_!" Harmistuneena yksinäisyydestään _sylkäisi hän mereen_ ja
ui edemmäksi. Mutta kun hän vähän ajan päästä sattui käännähyttämään
päätänsä taaksepäin, huomasi hän että _sylkensä oli venynyt ja paisunut
koko kasaksi_, joka ui hänen jäljestään. Tschim-Pas sivalsi sitä kasaa
sauvallansa; _silloin siitä hyppäsi Schaitan (Paholainen) esille_.
"Minä rupean sinulle veljeksi!" tokaisi Schaitan rohkeasti
ylijumalalle. "Voithan olla vaikka kumppaninani ja apulaisenani, josko
et juuri veljenä", vastasi Tschim-Pas tähän tarjomukseen, ja yksin
neuvoin ryhtyivät he nyt manteren luomiseen. Tschim-Pas'in käskystä
sukelteli Schaitan meren pohjaan ja toi sieltä mutaa ylös, jonka
ylijumala ripoitti kuoreksi vesien päälle. Näin luotu maa oli alussa
vielä sileä ja tasainen; vuoret ja kukkulat kohosivat siihen vasta
myöhemmin Schaitan'in pahuuden kautta. Tämä näet oli, mutaa ylös
noutaissansa, aina pistänyt yhden osan poskeensa. Hän aikoi, nähtyään
miten ylijumala menetteli, myöskin luoda itselleen toisen manteren.
Mutta sitä myöten kuin Tschim-Pas'in piroittama muta paisui ja levesi
veden pinnalla, paisuivat myös Schaitan'in poskessa piilevät
lönttäreet. Tuskissaan sylkäisi hän ne vihdoin ulos suustansa, jolloin
vielä pehmeä manner tuosta kovasta järähdyksestä rupesi läikkymään ja
jähmettyikin sitten laineitten muotoon, harjuiksi sekä laaksoiksi. --
Eräs toisinto taas selittää kukkulat juuri niiksi mutalönteiksi, jotka
Schaitan sylki ulos maan pinnalle.[495] Tässä tarussa ilmautuu myös
toinenkin eroavaisuus. Schaitan ei näet siinä synnykään Tschim-Pas'in
syljestä, vaan ilmautuu, ilman luomatta, _sorsan muodossa_ ja sukeltaa
sitten, ennen kerrotulla tavalla meren pohjaan.

Ihmisen luomisesta on Mordvalaisilla vielä erinäinen taru.
Muodostettuaan ensin ruumiin savesta, läksi Tschim-Pas siihen henkeä
noutamaan. Poissa-olonsa ajaksi asetti hän puolitekoisen käsi-alansa
viereen koiran vahdiksi, ettei Schaitan pääsisi turmiota tekemään.
Mutta Paholainen oli yhtä kavala kuin ilkeä. Hän laittoi kovan
pakkasen, niin että koiraparkaa, joka siihen aikaan vielä oli karvaton,
sileänahkainen, rupesi kauheasti paleltamaan. Samassa lähestyi kiusaaja
ja tarjosi vartijalle _turkin hyväntekijäisiksi_, jos saisi
hiukkasenkin ylijumalan uutta luomaa katsella. Mikäs auttoi koiran muu
kuin suostuminen. Schaitan silloin sylkäisi ja puhalsi ihmiseen, josta
tähän tarttui tauti sekä synti.[496] Toisen tarun mukaan Schaitan itse
rupesi savesta ihmiskuvaa valamaan. Mutta eipä se työ tahtonutkaan
häneltä menestyä. Syntyi sikoja, syntyi koiria, syntyi muitakin
saastaisia eläviä, mutta ei aiottu luomisen ihme. Silloin Schaitan
rukoili hiirtä, joka silloin vielä oli siivekkäänä, lentämään ylös
taivaasen ja varastamaan ylijumalan käsipyyhettä. Sillä hän sitten
hieroi ja siveli käsi-alaansa, niin että se sai jumalankaltaisen
muodon. Mutta hengen siihen pani itse Tschim-Pas, ajettuansa Paholaisen
pois karulle.[497]

_Manteren peitti nyt Tschim-Pas kauneilla, tuuheilla metsillä_, ja kun
Schaitan, hänelle kiusaksi, oli nostanut hirmumyrskyn, joka paikoittain
mursi metsät maahan, käänsi Luoja sen vahingonkin siunaukseksi. _Hän
muodosti näet lakeiksi tulleet kohdat niityiksi sekä pelloiksi_, ja
opetti ihmisille heinän niittämisen sekä viljan kylvämisen taidon.[498]
Sen lisäksi hän vielä _rakensi ensimmäisen laivan, veisti siihen airot
sekä perämelan, ompeli purjeen_, ja neuvoi ihmisiä vesillä
kulkemaan.[499]

Valmiiksi saatua luomistansa ei Tschim-Pas sitten huolinutkaan enää
itse hoitaa ja pitää voimassa; sitä varten hän loi _naisjumalan_
Ange-Patäin, _josta kaikki muut hyvät jumalat sekä haltijat ovat
syntyneet_.[500] Jälkimmäisiä, joita on jokaisella ihmisellä, eläimellä
sekä kasvilla yksi suojelushenkenänsä, luopi Ange-Patäi sillä keinoin,
_että hän iskee tulta ylijumalan antamilla tuluksilla_, jolloin joka
kipuna muuttuu haltijaksi.[501] Schaitan puolestaan on luonut _pahat
henget, joihin myös taudit, eläviksi olennoiksi käsitettynä,
kuuluvat_.[502]

Itse _Ange-Patäi nyt asuu taivaassa, pilvien päällä, kultaisessa
kodissa_, joka on täynnä kaikkia ihmisten ja eläinten alkuja sekä
kasvein ituja. _Niitä hän yhä piroittelee alas maan päälle_ lumessa,
sateessa, niinkuin varsinkin syksynpuolisissa Kalevan tulissa.[503]
_Vesisateen_ käsittivät Mordvalaiset myös _Ange-Patäin maidoksi_, joka
alastullessaan muka heruttaa lehmäin nisät.[504] Tavallisena välityönä,
silloin kun hän ei luontokappalten sikiämisestä pidä huolta, on hänellä
_kehrääminen ja kutominen_. Villalankoja _hän painaa kirjaviksi taivaan
sinellä, auringon punalla, kuun kellalla sekä koiton ruskolla, ja
kehrättyään liinalankansa hopeisella kuontalolla, kultaisella
värttinällä_, hän niistä _kutoo paitoja_, joihin ompelee nuo kirjavat
langat Mordvan tapaan kaikellaisiksi koristeiksi, ja lahjoittaa viimein
työnsä valmiina jumalille puvuiksi.[505]

_Taivaassa on Ange-Patäi ikuisesti nuorena, kauniina impenä_; mutta
_maan päälle alastullessaan_ pukeutuu hän _ijäkkään eukon_ muotoon.
Täällä on hänen astuntansa erittäin mahtava: _missä hän kulkee, manner
taipuu, mihin hän jalkansa asettaa, syntyy jälki_. Joskus hän myös
ilmautuu _valkoisena, kultanokkaisena, kultahäntäisenä lintuna, joka
ripoittelee siemeniä pelloille_.[506]

Niinkuin tästä luonnollisesti johtuu, on Ange-Patäi avioliittoin
auttaja, _lapsensynnytyksen helpoittaja_ sekä lasten suojelija.[507]
Erittäin rakasti hän runsaasti sikiäväistä kanaa sekä _mehiläistä_, ja
suuressa juhlassa saapi hän uhriksi _kultaisia_ s.o. sipulinkuorilla
keilattuja _munia_.[508] Viimein vielä on hän _parhain lääkäri
taudeissa_.[509]

Ylläkerrotut tarut Ange-Patäistä ovat saadut Ersäläisiltä. Mordvan
kansan toinen heimokunta, Mokschalaiset, puolestaan sanoo häntä
Azyir-avaksi (emäntä-vaimoksi).[510] Toisen lähteen mukaan on
Mokschalaisilla rakkauden sekä avioliittoin suojelijana hänen
tyttärensä _Ved-asyir-ava l. Vedava (veden-emäntä)_.[511] Häntä
rukoillaan, häntä uhreilla kunnioitetaan kaikissa häissä,[512] pyytäen
helppoa lapsensyntymistä sekä muuten varjelusta taudeilta.[513]
Häävirsissä kehutaan aina morsianta siitä, että muka veden-emäntä
hänellä on ollut käsitöissä apuna. _Kun morsian kehräsi, niin myös tuo
luonnon eukko kehräsi, kun hän kirjaili vaatteita, myös jumalatar
ompeli hänen kanssansa_.[514]

Kun nyt näistä taruista perkaamme pois muhamedilaisten Tatarien
uskonnosta niihin sekaantuneet lisä-aineet (Schaitan y.m.), niin astuu
silmiemme eteen mitä suurin yhdenkaltaisuus Suomen ja Viron runoin
kanssa.[515] Tschim-Pas luopi manteren, uiden meressä, samoin kuin
Wäinämöinen vanhassa, veden emonen uudessa Kalevalassa maailman. Apuna
on edellisellä sorsa, jälkimmäisillä eritoisinnoissa sotka, alli, hanhi
y.m. Mordvalaisten sorsa tosin ei laske maailmanmunaa Tschim-Pas'in
polville; vaan kenties ovat nuot Ange-Patäille uhrattavat kultamunat
hämärä jälki tästä tapauksesta. Muistakaamme että Kalevalassa
sotkan munissa on kuusi kultaista, seitsemäs rautainen (s.o.
ruosteenkarvainen, siis myös keltainen).[516] Muistakaamme vielä, että
Mordvalaistenkin Ilman immen toimia Mokschalaisten käsityksen mukaan
hoitaa veden emäntä. Jos sitten vielä tähän liitämme useimmissa
Suomalais-kansoissa vallitsevan uskon, ettei ylijumala omin käsin
ryhdy maailman luomiseen, vaan toimittaa kaikki omaluomansa sijaisen
kautta, niin ei olisi mahdotonta otaksua, Ange-Patäin olleenkin
alkuansa maailman luojana, vaikka se työ, kenties muhamedilais- tai
kristin-uskon vaikutuksesta, myöhemmin on tullut siirretyksi itse
Tschim-Pas'in tekemäksi. Vielä suuremmalla luultavaisuudella voimme
sanoa tuon kohdan Kalevalassa, missä "sininen sotka" meren pohjasta
noutaa ylös Wäinämöisen kyyneleet,[517] muistoksi mordvalaisesta
luomistarusta. Huomatkaamme, että kyyneleetkin siinä ovat muniin
verratut. Kenties niiden muuttuminen _kiiltäviksi_ helmiksi ei siis
olekaan muuta kuin toisinto mereen pudonneitten munankappaleitten
muodostumisesta loistaviksi taivaskappaleiksi.

Yhteydessä tämän kanssa sopii meidän tässä ottaa puheeksi Mordvalaisten
taru ihmisen luomisesta. Samassa muodossa se ei löydy runoissamme,
mutta kuitenkin on sekä meillä että Virolaisilla siihen vivahtavia
tarinoita.[518] Maan luomisen, taivaan tähdittämisen jälkeen, niin
kertoo Virolainen, tahtoi Vana Isa (Vanha Isä l. Ukko) luonnon
kuningasta varten laittaa sopivan asuinpaikan. Hän käski silloin kaikki
elävät Emäjokea (likellä Tarttoa) kaivamaan, jonka rannoilla ihmisen
olisi hauska asua. Kaivannosta luotu muta piti ladottaman korkeaksi
mäeksi, jolle Vana Isa loisi kauniin metsän; paikka paikoin jätettiin
kuitenkin mäkeen rotkoja ja notkelmia ihmiselle suojaksi pahoja säitä
vastaan. Ahkerimmille kaivajille, karhulle ja myyrälle, antoi sitten
Luoja ikuiseksi muistoksi heidän työstään mudankarvaisen turkin.
Tässäkin näemme siis turkin saamisen jonkunlaisen luomistarun
yhteydessä. Toisessa hämärtyneessä muodostuksessa ilmautuu se siellä
myös sadussa siilistä, joka Kalevinpojalle hyvän neuvon antoi ja siitä
sai palan hänen turkinhelmastaan entisen paljautensa peitteeksi.[519]
Meillä taas voisi sulkkuturkki, jonka Wäinämöinen antaa sotkalle
helmien noutamisesta lahjaksi, hyvin olla kolmas toisinto. Sotka olisi
sen silloin saanut maksuksi luomistyössä sukelluksellaan, munan muruin
noutamisella annetusta avusta.

Tschim-Pas'in valitus, ettei hänellä ole kumppalia, sitten taas
täydesti vastaa Suomen Kapeen sekä Viron Ilman impien ikävää
yksinäisyydessään. Maanviljelyksen ja laivankulun keksijänä on hän
toiselta puolen aivan Wäinämöisen, puitten kasvattajana Pellervoisen
kaltainen.[520]

Näyttääpä myös hänen ja Pellervoisen nimissäkin olevan jonkunlainen
sukulaisuus. Pellervoinen sanotaan painetussa Kalevalassa myös
_Sampsaksi_, muutamissa toisinnoissa _Sämpsäksi_,[521] vielä toisissa
_Simpura(ise)ksi, Sampura(ise)ksi_.[522] Sampsa voisi kenties olla
kokoonvedetty vanhemmasta Sampisasta, jolloin jälkimmäinen liittojäsen
kokonaan sopisi yhteen mordvalaisen pas'in kanssa. Tätä näet
käytetään yleisestikin jumalain nimenä; se on siis sukua basse'lle
l. _passille_, joksi Lappalaiset uhripaikkansa, jumalain asuntopaikat,
nimittävät.[523] Pisa taas, joka löytyy korkean Pisavuoren nimessä,
voisi olla pyhä-sanan vanhempana muotona. Alkujäsen mordvalaisen
jumalan nimessä on _Tscha, Tschi_ l. myös _Schi_,[524] joka merkitsee
aurinkoa. Mutta juuri sama merkitys, niinkuin vasta saamme nähdä, on
myös alkuansa _Sammolla l. Sampaalla_, jonka nimi samaten yhteen
juureen viittaa.[525]

Jos ei Ange-Patäin osallisuus luomisessa olekaan muun kuin
luultavaisuuden nojalla, niin on hänen yhdenkaltaisuutensa Ilman immen
kanssa kaikissa tämän muissa toimissa sitä varmempi ja suurempi.
Molempien asunnot ovat aivan samassa paikassa ja samallaiset.[526]
Molemmat, vaikka oikeastaan pilvillä asuvat, astuvat tarvittaissa
kuitenkin tänne alas. Molemmat ovat taivaallisessa kodissansa nuoria
impiä, vaan muuttuvat maan päällä eukoiksi. Myöskin kehrääminen ja
kutominen on kumpaisillakin yhteisenä toimena.[527] Ange-Patäin apu
morsianten käsitöissä taas vastannee niitä koruja, joita muutamat Ilman
immet (Kuutar ja Päivätär) kerran lahjoittivat Ainon äidille. Hänen
mahtava astuntansa on Viron runoissa Kalevinpoikaan sovitettu,[528]
Kalevalassa Lemminkäisen äitiin, joka hakee kadonnutta poikaansa.[529]
Kave-eukko, luonnon tyttö, on mordvalaisen sisarensa tavalla,
lapsensynnyttäjille avullinen;[530] Impi, ilman päällä osaa myös
kumminkin haavoja parantaa,[531] ja siinä on myös Ange-Patäin mielikki,
mehiläinen avullinen.

Ange-Patäin huolenpidolle luontokappalten sikiämisestä taivaasta alas
laskettuin ituin kautta ei näytä ensisilmäykseltä olevan vastinetta
Suomen runoissa. Mutta tarkemmin syntylukuja tutkiessamme löydämme
kuitenkin koko joukon selvempiä tai hämärämpiä todisteita samasta
käsityksestä. Karhu ensiksikin on, Kalevalan mukaan, synnytetty

    Luona kuun, malossa päivän,
    Otavaisen olkapäillä,
    _Ilman impien tykönä,
    Luona Luonnon tyttärien_.

Yksi niistä pudottaa näet villakarvan mereen, aalto sen ajaa rannalle,
ja Mielikki, Tapion vaimo, korjaa sen sieltä, tuudittaa eläväksi.[532]
Toisessa luvussa _Piika pilven päällä, Kapo kaaren kannikalla_
pudottaa, hiuksiaan sukiessaan, mereen yhden kamman piin, josta
läävämato syntyy.[533] Sama on ampiaisen ja tammen alku, sillä
eroituksella, että sukiva neito istuu norossa ja että häneltä piin
sijasta joskus yksi hiuksensa suljahtaa.[534] Susi niin-ikään syntyy
muutamassa loitsussa (katso alempana) silloin, kun Manuen neiti
hiuksiansa sukii.[535] Siikasen (tähkän vihneen) synnyn selitys saattaa
meidät jälleen yli-ilmoihin; se saapi alkunsa helmestä, jonka taivaan
Herra maahan pudottaa.[536] Sama kerrotaan myös sudesta ja
sisäliskosta, kuitenkin sillä tavoin, että helmen pudottaja on maan
päällä, alhaalla.[537] Toisessa tarun muodostuksessa _Kuutar_ itkee
kultiansa, _Päivätär_ hopeitansa, ja alas piranneista kyyneleistä
syntyy tammi.[538] Koivunkin alku on samoin neidon kyyneleistä, vaikka
tämä istuu norossa.[539] Kyykäärme on _Yön tyttären_ kehräämästä
kivilangasta katkennut palanen.[540] Hammasmadon synty on neulasta,
jonka _Luonnotar_, lehdossa kävellessänsä, on kadottanut.[541] Melkein
samoin läävämadon, vaikka naulan kadottaja on Wäinämöinen.[542]
Useammissa näistä synnyistä on nimenomaan Kapo, taikka myös joku muu
Ilman neidoista (Kuutar, Päivätär) mainittu; enimmiten ne antavat
luotaville olennoille alun ylhäisessä kodissansa. Jos ne joskus ovatkin
maan päälle siirretyt taikka jos niiden sijaan on toisia epämyytillisiä
henkilöitä pantu, niin se nähtävästi on tarun myöhempää turmeltumusta.
Huomattava on vielä, että sijitettäväin luontokappalten alut tulevat
alas villoina, hiuskarvoina, helminä, neulasina tai kyyneleinä, joista
viimeinmainitut epäilemättä sadetta, edelliset kaikki luultavasti
vastaavat lunta mordvalaisessa kertomuksessa.

Onpa viimein vielä muutamia suomalaisia lukuja, joissa Luonnotarten
maito vuotaa taivaasta alas ja antaa alun maallisille kappaleille
(raudalle, voiteille).[543] Näissä ilmautuu siis käsitys, joka on
perusteeltaan jokseenkin likeistä sukua mordvalaiselle luulolle lehmäin
herumisesta sateen kautta.

Taudit taas ovat suomalaisessa loitsurunoudessa kuvatut samallaisiksi
eläviksi olennoiksi, joiksi niitä Mordvalainen arvelee. Ne ovat
syntyneet kaiken pahan alun, Pimentolan emännän, tyttärestä
Louhiattaresta, samoin kuin Mordvan tarussa Schaitan'ista.[544] Ja
tämän oma synty taas likeisesti vastaa käärmeen sekä sisäliskonkin
luomista meidän runoissamme. Syöjätär näet sylkee vesille, aalto
venyttää syljen pitkäksi, päivänpaiste sitä hautoo ja Herra sille
viimein antaa hengen.[545] Onpa yhdessä toisinnossa Syöjätär, tätä
tehdessänsä, _soittelemassakin merellä_ venehellä vaskisella, joten
yhtäläisyys on aivan täydellinen.[546]

Näin nyt selville saadut seikat pakoittavat meidät vielä kerran
palajamaan Lappalaisten luokse. Näiltä ei ole enää löydetty mitään
luomistarua; mutta yhtähyvin säilyttävät hekin muutamia hämäriä jälkiä,
jotka näkyvät siihen vivahtavan. Heidän käsityksensä mukaan löytyi
ensin ääretön alku-ulappa (toisen tarun mukaan kuitenkin vasta
vedenpaisumuksen kautta syntynyt), josta ainoasti jotkut harvat
kukkulat, korkeimmat Kölen-tunturiharjusta, törröttivät. Samaa tarua
vahvistavat myös näitten kukkuloitten lappalaiset nimet: Sullui
tschielma (Sulitelma) = saarien kynnys, Suolotschielgge =
saariselkä.[547] Vaikkei Lappalaisilla siis ole varsinaista tarua
luomisesta, kertovat kuitenkin muutamat heistä tämän ei tapahtuneen
ylijumalan Radien atschen, vaan hänen poikansa Radien bardnen l.
kiedden (käden) kautta. Nämät molemmat nimitykset ovat nähtävästi
kristin-uskon kautta vasta tulleet,[548] mutta itse perusteena oleva
käsitys on epäilemättä paljoa vanhempi ja alkuperäinen. Me tiedämmekin
toisten taruin kautta, että Lappalaisten todellinen ylijumala, Diermes
l. Hora-gales, kumminkin jätti luodun maailman hoidon kaikissa
yksityis-seikoissa lähimmäiselle miehellensä, Varaldeolmai'lle.[549]
Tämän nimen edellinen jäsen on skandinavilainen sana verld = maailma
(Karjalaisten puheentavan mukaan _ilma_); jälkimmäinen sana merkitsee
ihmistä. Maailman varsinainen hoitaja, edellisestä tiedosta päättäin
myöskin luoja, on siis _ilman ihminen_. Mutta ylempänä esitetyissä
lappalaisissa kertomarunoissa on kahdessa paikassa _Ilmaratsche_ ( =
Ilmarainen) mainittu maailman valtiaan l. isän ylimmäisenä
palvelijana.[550] Nähtävästi on siis tämä ennen ollut varalde-olmain
oikeana, lappalaisena nimenä.

Paljoa selvempänä on Lapissa tieto Ange-Patäita vastaavista
nais-jumalista. Mader-akka (peri-emä), joka asui "keskimmäisessä
ilmassa", muodosti itsessänsä ihmisten, porojen sekä muittenkin eläväin
olentoin alku-idut. Jos siitä oli naaraspuoli tuleva, antoi hän sen
sitten tyttärellensä Sar-akalle (luomis-akalle, Luonnottarelle), jos
uros-puoli, Juks-akalle (joutsi-akalle). Näistä tyttäristä oli erittäin
Sar-akka Lapissa suurimmassa kunniassa. Hän suojeli raskauden tilassa
olevia naisia sekä eläviä, ja auttoi synnytyksessä.[551]

Kaikki yllä-esitetyt mordvalaiset myytilliset tarut ovat saadut
suorasanaisessa muodossa. Tähän asti julistetuista[552] Mordvan
lauluista emme voi saada paljoa lisää; löytyypä yhtähyvin niissäkin
samoin kuin myös tavallisissa kansansaduissa joskus hämäriä muistelmia.
Niin esim. yhdessä laulussa[553] metsämies tahtoo ampua sorsaa pesältä.
Mutta tämä kieltää: "älä ammu, sillä minä _olen suuren jumalan
lähettiläs, suuren kuninkaan suuren tyttären hoitilas_. Jos tapat, niin
höyheneni lentävät ympäri taivasta, munani kuoret ympäri maata".
Toisessa[554] muu lintunen laulelee huolissaan: "jos teen pesäni tammen
latvaan, niin siihen ukkonen iskee, sitä tuuli turjuttaa; jos teen
karjalaituimen laidalle, niin siellä on paimenet; jos teen pellolle,
niin puhdistava (kitkevä?) vaimo ottaa pois munat." Edellisessä luulisi
olevan jäljen maailman luomisessa apuna olevasta sorsasta;
mahdollisesti myös munan muruin ja höyhenten hajoominen tarkoittaisi
maailman munan murenemista. Jälkimmäinen tuskin kuulunee tähän
yhteyteen, vaan kaikissa tapauksissa on kertomustapa samankaltainen
kuin Kalevalan sotkan lennon kuvauksessa, joka ei myös tiedä, minne
munia.

Parissa muussa laulussa näkyy taas ilmautuvan joku muisto Wäinämöisen
isosta tammesta. Mordvalainen näet laulaa mahdottomasta _koivusta,
jonka juuret ovat levinneet ympäri koko maapallon, oksat ympäri
taivaan_, ja jonka lehdet ovat kämmenen, urvat piiskanvarren
kokoiset.[555] Myös muutamassa suorasanaisessa sadussa kasvaa tammi
taivaasen asti.[556]

Yksi merkillinen laulu kertoo _humalan synnyn_. Missä syntyi, missä
kasvoi humala? Kosteassa paikassa se syntyi pajustossa. Tuuli sen
puhalsi joen rannalle, keittohuoneesen, jossa olutta keitetään,
sammion laitaan. _Siellä alkoi humala puhutella ruista: ruis-emonen,
ruis-emonen, annas nyt kun saatamme puhumattomat puhelemaan,
tappelemattomat tappelemaan, tanssimattomat tanssimaan_.[557]

Useammissa häälauluissa taas on vertauskuva, joka hyvin muistuttaa
mieleen erästä kohtaa virolaisessa Salme-laulussa. Morsian on näet
näkevinään unta, että päivän jumala on hänen oikealla puolellansa, kuun
jumala vasemmalla, ukkonen hänen päänsä yli, ukkosen ympärillä
tuikkivat tähtöset. Tähän uneen hänelle annetaan selitys: päivä on
anoppi, kuu appi, ukkonen nuori miehensä, tähdet langot ja kälyt taikka
myös tuleva suuri lapsijoukko.[558]

Paitsi tätä sisältävät Mordvalaisten häätavat yhtä ja toista, joka
yksityisiä paikkoja Kalevalassa selittää ja sen kautta todistaa niissä
ilmautuvan käsityksen vanhaksi, alkuperäisesti suomalaiseksi.
Kihlajaisissa esim. ei mordvalainen kosija suostu syömään eikä juomaan,
ennen kuin päättävä suostumus-sana on lausuttu.[559] Vierasten tulee
häihin tuoda mukaansa runsaasti ruokavaroja talon kustannusten
helpoitukseksi.[560] Hääreki koristetaan mitä komeimmalla tavalla;
siitä oikein tehdään ennalta varsinainen suostumus, ja monesti vedetään
sittemmin sulhanen oikeuteen, jos ei ole lupaustansa siinä suhteessa
täyttänyt.[561] Vertaa tähän Ilmarisen vaatimusta, saadakseen ennen
ateriaa nähdä omaansa: huomaa hänen koreata rekeänsä; samoin
Lemminkäisen muistutusta Pohjolassa, kun ei hänelle olutta suoda, että
hän toki oli runsaammin kuin muut tuonut ohria.[562]

Tscheremissitkin kertovat luomisesta samaa, mitä Mordvalaiset. Juma,
ylijumala, toimittaa sen työn, nuoremman veljensä Keremet'in avulla.
Tämä myös sorsana noutaa manteren veden pohjasta, ja vuoret syntyvät
hänen suustaan ulossyljetyistä mutalönteistä. Ihmisen luomisesta on
niinikään juuri sama taru.[563] Muutamat tutkijat tuovat paitsi sitä
esiin merkillisen nimen _Kala l. Kava_, joka tarkoittaa Juman käskyjä
toimittavaa ja Tscheremissein selityksen mukaan kristittyin enkeleihin
verrattavaa haltijaa. Toisessa paikassa mainitaan vielä _Kaba Juma_,
"jumalan ylimmäinen pyhimys" ja hänen äitinsä.[564] Yksi tutkija sanoo
Kaba-Juman varsinaisesti kaskenpolton suojelijaksi.[565] Nämät haltijat
suuresti muistuttavat meille mieleen _Kapeita_, jotka Ganander'in
mukaan aurinkoa pimenemisestä varjelevat, Kave-ukkoa, joka syntyi
samoin kuin painetussa Kalevalassa Wäinämöinen,[566] sekä Kavetta,
Ilman impeä. -- Samat luomistarut tavataan viimein vielä myös
tatarilais-sukuisissa Tschuwascheissa, Wolgan Suomalaisten lähimmissä
naapureissa.[567] Tietävätpä Tschuwaschit sen lisäksi kertoa
_Kebe_-haltijoistakin, jotka heitä auttavat.[568]


c. Perman ryhmässä.

Tästä Suomen suvun haarasta emme saa paljon aineesemme kuuluvia
tietoja. Syrjänit sekä Varsinais-Permalaiset ovat jo kaikki kristityt
ja pakanallisen uskonsa jokseenkin unohtaneet; Wotjakeista on tosin
yksi osa pakanoita, mutta heidän tarunsa ovat vielä liian vähän
tutkitut.[569] Merkillinen on kuitenkin Syrjänein ja Wotjakein
ylijumalan nimi _In-mar_, joka meidän Ilmarista vastaa.[570] Maailman
luomisesta kuuluu muutamilla Wotjakeillakin olevan sama taru kuin
Wolgan Suomalaisilla.[571] Mutta useimmilla ei ole siitä mitään tietoa,
ainoasti ihmisen synnystä ja syntiinlankeemuksesta kertomus, joka
perusteeltaan nähtävästi on osaksi kristillinen. Ainoa huomattava
omituinen piirre siinä on se, että pahaan kiusaava henki Keremet (l.
Schaitan) sanotaan In-mar'in nuoremmaksi veljeksi, joka alussa oli
hyvä.[572]

Lauluja kaikilla tähän ryhmään kuuluvilla kansoilla on varsin vähän.
Syrjäneillä on kuitenkin häävirtensä, jotka muutamissa piirteissä
muistuttavat suomalaisista. Ensimmäisenä hääpäivänä laulettavassa
lausuu tyttö vanhemmilleen:

    Oudon isän, äidin luokse aiotte minua,
    Oudon veikon ja siskon luokse ajattelette;
    Sadan pään ymmärrystä vaaditaan heidän luonaan,
    Kumartavin päin on heidän kanssaan eläminen.
    Jos kohtaa minua onni ja menestys,
    Ja jos ei kohtaa minua onni ja menestys,
    En koskaan unhota elämää isän, äidin luona.[573]

Sitten, kun kaikki sukulaiset ovat kokouneet, jatkaa hän:

    Kaiken onneton jätän tänä päivänä;
    Itsenäinen hyvä mielivaltani lakkaa;
    Hyvän elämäni isän, äidin luona jätän,
    Laihona jätän elopaikkani,
    Jätän hyvän leivän syömäpaikan,
    Jätän hyväin vaatetten pitopaikan,
    Jätän uinailu-paikkani,
    Jätän kultaisen hyvän kukkulan liepeen.
    Keskitietä minä vaelsin teidän luonanne tallaellen,
    Viherjäisenä minä vaeltelin hyvällä vainiolla,
    Nauraen vaeltelin silein kasvoin.[574]

Ja viimein vielä hän jättää hyvästi kaikille omaisilleen, kaikille
lapsuudesta tutuille paikoille:

    Hyvästi kahdenpuolinen valkea huoneheni,
    Hyvästi kasvinpaikkani, jossa kasvoin kuin laiho,
    Paikka, jossa kaunistuin pajun kuoren muotoiseksi,
    Hyvästi, läheinen naapuristo, hyvät naapurit.[575]

Yhtä paljon, jos ei vielä enemmän näkyy kuitenkin näissä Syrjänein
häävirsissä venäläistä vaikutusta, ja Varsinais-Permalaiset laulavat
häissä ainoasti Venäjän kielellä.[576]


d. Ugrilais-ryhmässä.

Tämä heimolaistemme viimeinen ryhmä on meistä kaikkein kaukaisin niin
hyvin asuntopaikkaansa kuin myös kieleensä nähden; mutta yhtähyvin
tarjoo se meille taruissaan melkein suurempia ja useampia
yhtäläisyyksiä omien laulujemme kanssa kuin molemmat edelliset, paljoa
läheisemmät haarat. Syy siihen on aivan selvä ja samassa hyvin
valaisevainen varsinkin Permalais-ryhmästä saatuin tietojen
niukkuudelle. Pohjan perillä pysyneet Ugrilais-kansat, Vogulit sekä
Ostjakit, ovat vielä suureksi osaksi pakanoita ja siis paremmin
säilyttäneet muinaisuutensa. Tähän tulee sitten vielä lisäksi, että
onni saattoi näiden kansojen luokse tarujen keräämiseen tavattomasti
taitavan tutkijan, Unkarilaisen Regulyn.[577] Paha vaan, että kaikki
ostjakinkieliset keräelmänsä niinkuin myös suuri osa vogulilaisista
(eteläiset) vielä ovat painattamatta, selittämättä. Mutta tähän asti
selvillä olevistakin jo saamme mitä runsahimman, tärkeimmän saaliin.

Merkillisin tässäkin taas on luomistaru.[578] Alussa, kertovat Vogulit,
oli mies ja vaimo. Numi Taarom isä, Taarom ukko (ylijumala) laski
heidät taivaasta alas _hopealankaisessa kätkyessä, rautalangan päässä_.
Numi Taarom nosti sitten _kovan alatuulen (eteläisen), joka tuon
pariskunnan ajoi ylimeren päähän, ja taas kovan ylituulen (pohjaisen),
joka ajoi alimeren päähän. Koska tämä levoton liehuminen alkoi heille
käydä vaivaksi_, loi ylijumala heille kodan suuruisen palasen maata
asuinsijaksi. Sen päällä he taas _ajelivat meren toisesta päästä
toiseen_. Heidän kodastansa nainen _kerran meni ulos, tuli raskaaksi_
ja sitten synnytti pojan, jolle pantiin nimeksi _Elem-pi, Ilman
poika_.[579] Tämä tuskautui tuohon loppumattomaan ajelemiseen merellä,
muutti itsensä oravaksi ja kiipesi ylös taivaasen Numi Taarom'ilta
neuvoa ja apua rukoilemaan. Sieltä sai hän sorsan ja koskelon nahan
sekä käskyn sukeltaa meren pohjaan ja noutaa sieltä mantereen luomiseen
tarpeellinen muta. Elem-pin ensimmäinen sukellusyritys sorsan muodossa
ei onnistunut; _mutta koskelona sukeltaissaan hän sai meren pohjasta
kolme kourallista mutaa. Ensimmäisestä hän loi joet ja ojat, toisesta
järvet, kolmannesta metsät ja nurmet_. Näin luotu maa oli kuitenkin
vielä vahvuutta vailla; se keikkui ja läikkyi, se pyöri ja hyöri yhä.
Silloin Elem-pi köytti sen ympäri Numi Taarom'in hopeakupulaisen vyön,
Ural'in vuoriharjun,[580] ja sai niin tavoin manteren pysyväiseksi.
Joka kerta käyden Numi Taarom'ilta neuvoa pyytämässä, jatkoi Elem-pi
näin luomistansa. Multaa ja lunta yhteensekoittamalla laittoi hän
ihmisen sekä kaikellaiset nelijalkaiset ja linnut. Kalat sitä vastaan
hän sai valmiina taivaasta, istutti ne vaan erilaisiin vesihin. Nyt hän
opetti luomiansa ihmisiä jousella metsäriistaa ampumaan, patomuksilla,
merroilla, nuotilla kaloja pyytämään, joten he saivat ruokaa sekä
pukimia. Hän asetti myös avioliiton, jakaen ihmiset pariskuntiin. Mutta
heitä rupesi sen kautta pian liiaksikin karttumaan, niin ettei
metsänriista eikä veden anti enää riittäneet heitä elättämään. Silloin
toi Elem-pi taivaasta Kulj-ater'in alas, joka on tautien ja kuolon
alku. Sen jälkeen oli eloon jääneillä ihmisillä kyllin ravintoa ja
kaikellainen onni.

Tässäkin luomistarussa tapaamme taas mitä suurimman yhdenkaltaisuuden
suomalaisen kanssa.[581] Aivan kuin Kalevalan Ilman impi Elem-pin
äitikin (miehensä kanssa) ensin leijuilee keski-ilmassa, sitten ajelee
tuulta myöten meressä. Uiskenteleminen kodansuuruisen maapalasen päällä
taas muistuttaa mordvalaisen Tschim-Pas'in ajelemista kiven päällä.
Numi Taarom'in luoma alkuvaimo sitten menee kodasta ulos ja tulee
siellä raskaaksi, arvattavasti tuulen kautta, niinkuin suomalainen
vastineensa. Pojan syntymisen seitsemän vuorokauden jälkeen voisi
verrata Wäinämöisen ilmaantuloon seitsemänsadan vuoden kuluttua. Näin
syntynyt Elem-pi l. Ilm-pi sitten luopi maailman, samoinkuin
Wäinämöinen tai Kave Kalevalassa, vaikka tämän työn toimitustapa
enemmän soveltuu yhteen mordvalaisen tarun kanssa. Mutta luomisessa
apuna oleva sorsa, sotka on kaikilla kolmella kansahaaralla yhteinen.
Sitten Elem-pi luopi elävät niinkuin Suomen Luonnotar, kasvattaa metsät
ja niityt sekä opettaa ihmisille metsästyksen ja kalastuksen, samoin
kuin Wäinämöinen ja Tschim-Pas edistynempään sivistyskantaan kuuluvat
maanviljelyksen ja veneenkulun taidot. Viimein vielä on huomautettava
yksi merkillinen pieni seikka. Elem-pin vanhemmat laskee Numi Taarom
alas hopealankaisessa kätkyessä, rautaisen kahleen päässä. Tämäkin
ajatus on tuttu suomalaiselle tarulle, vaikka toiseen yhdistykseen
muutettuna. Tuli, joka monesti sanotaan auringon pojaksi, oli ensin
taivaassa Ilman immen hoidettavana; se tuuti, heiluskeli siellä
niinkuin Taarom'in luomat alku-olennot,

    Kultaisessa kätkyessä,
    Hihnoissa hopeisissa.[582]

Sama ajatus ilmautuu Voguleilla toiseenkin taruun sovitettuna. Numi
Taarom'in impi, karhu, eli alkuaan taivaassa hopea-ortisessa huoneessa,
vaskisessa, autuaassa pesässä, istuen kirjatulla istuimella, leikiten
kauneilla hopealeluilla. Menipä kerran Numi Taarom ulos metsästykselle
ja kielsi impeänsä, ettei se hänen poissa-ollessaan kävisi ulkona.
Mutta karhu tietysti kuitenkin pistäiksen ulos ovesta ja katsoo alas
alamaailmoille. Sielläpä vasta on ihmeitä: koko maa täynnä makeita
marjoja, kaikki puut täynnä herkullisia käpyjä, ja nurmikolla aivan
impi-karhun kaltainen uroskarhu leikkimässä! Kotiintultuansa rankaisee
Numi Taarom tottelematonta tytärtänsä sillä, että panee hänet
_hopea- ja kulta-lankaiseen kätkyesen, köyttää sen vaskisen langan
päähän_ ja näin laskee alas _keski-ilmoihin heilumaan_. Siellä _tuulet
ajelevat kätkyttä meren päästä toiseen_ ja karhu-paralle tulee
_laulujen viimeinen tuska, tarinoiden viimeinen vaiva_. Lopuksi Numi
Taarom laskee karhun kokonaan alas maan päälle, ennustaen hänelle hänen
vastaista elämätänsä. Karhu on löytävä runsaasti marjoja sekä käpyjä,
hänellä on oleva virkana ihmisten valojen kuuleminen ja valapattojen
repiminen. Talven tullen on hän sitten menevä lepomajaansa, josta
metsästäjä hänet löytää, tappaa ja saattaa kotiinsa suuren kunniaan.
Karhu siellä asetetaan nelilautaiselle vuoteelle, _hänen kuononsa ja
kämmenensä peitetään hopealla, lepuutetaan pehmeälle silkille ja
veralle_. Viimein, koska määrätyt 4-5 juhla-yötä ovat kuluneet, viedään
karhu ulos ja hän palajaa sitten ylös taivaasen Numi Taarom'in luokse,
tuoden saadut uhrit kanssansa.[583]

Paitsi tätä karhunsynty-runoa on Pohjois-Voguleilla[584] neljä
muutakin karhunlukua, jotka otson elämää maan päällä kuvaavat.[585]
Ensimmäisessä niistä Numi Taarom'in poika, karhu, syksyllä ma'ata
pannessaan, _peittää kunniallisen nahkansa kuuluisilla kattehilla,
mainioilla peittehillä_. Toisessa metsästäjä tulee miehen ja naisen
jalan käymättömälle pyhälle järvelle, siellä hän näkee _suuren kiven_
-- "huoneellisen ihmisen suuren huoneen" -- jossa ei ovea, ei ikkunata.
Sieltä kuuluu ääni, joka hänelle karhun polun neuvoo. Sillä välin karhu
tapaa _Metsän ukon_ ja saapi häneltä käskyn, miten pitää elää, kuinka
kulkea. Kesäkauden syötyänsä marjoja ja siitä lihottuansa tulee hänen
mennä _jumaloittavan suuren akan_ kolmelautaiseen korkeaan aittaan
levolle, jossa tämä akka hänelle pitkän talvisen ajan kuluksi laulaa
hänen loppukohtalonsa vaiheet.

Tässä olemme siis samassa löytäneet sangen merkillisiä,
toisinaan sanasta sanaan yhtäpitäviä vastineita suomalaisille
karhunpeijais-lauluille. Aivan kuin Vogulin karhu, niin Suomenkin
mesikämmen laskee Rahakarvansa"[586] levolle kultaisille sijoille,
säteriselle sängylle".[587] Suuri, jumaloittava akka on nähtävästi
meidän Mielikki, metsän emäntä, ja Metsän ukko tietysti ei voi olla
kukaan muu kuin itse Tapio. Luultavasti hän on sama, joka asuu
"kivisessä linnassa" ja neuvoo metsämiestä.[588] Tapetun karhun komeat
peijaiset Voguli-kylässä ovat niin-ikään melkein kuin mukaillut meidän
runostamme. Yhtä vaan me vielä kaipaamme: vakuutusta karhulle, ettei
metsästäjä suinkaan ole hänelle vahinkoa tehnyt; itse hän muka on
horjahtanut syksyisillä liukkailla poluilla ja surmannut itsensä.[589]
Mutta luultavasti on tämä seikka ainoasti sattumalta jäänyt pois niistä
toisinnoista, jotka Regulylle olivat käsiin tulleet; sillä muista
kertomuksista tiedämme Vogulienkin karhunpeijaisissaan aina pyytävän
anteeksi saaliiltansa.[590]

Luomistarussa mainittu ilman poika kenties vielä esiytyy toisellakin
nimellä. Erään kertomuksen mukaan näet Numi Taarom alussa loi useampia
jättiläisiä, joita sitten mainittiin Numi Taarom'in pojiksi. He olivat
hyvin suuret ja sotaisat sekä mainioita loitsijoita. Sankaritöittensä
jälkeen he aina nukkuivat mahdottoman pitkiä aikoja, Viron Kalevinpojan
tavalla.[591] Jokaisella Voguli-heimolla on yksi tämmöinen Taarom-pi
suojelushaltijanansa; mutta kaikilla yhteinen varjelija on Numi
Taarom'in nuorin poika Sarnju-ater (kultapäällikkö), joka myös
mainitaan Lunt-ater'in (hanhi-päällikön) nimellä, _koska lentelee
ympäri metsähanhen muodossa_.[592] Tämä seikka näkyy liittävän hänet
yhteen maailmaa luovan Ilmanpojan kanssa. Muutamassa suorasanaisessa
tarinassa taas Sarnju-ater lentää kaarneena ja sanotaan myös _Päivän
pojaksi_.[593] Sarnju-ater'in laulussa[594] puhutellaan niin-ikään tuo
kultainen ruhtinas "maata myöten kulkevaksi ihmiseksi, nousevan päivän
säteileväksi ruhtinaaksi". Siitä kaikesta ei sopine päättää muuta, kuin
että Ilman poika, maan luoja, on auringon haltija.

Kulj-ater'ista, joka jo luomistarussa tuli mainituksi, löytyy useampia
muitakin sangen merkillisiä tietoja. Kulj-ater'in virressä,[595] joka
veisataan tälle haltijalle pidettävässä juhlassa, tulee hän esiin Numi
Taarom isänsä talossa, seitsemällä vaskikatolla peitettyyn linnaan
suljettuna, kahleilla sidottuna. Sieltä kerran katsahtaissaan ulos maan
päälle, rupeaa hänkin ikävöimään tänne alas. Taarom ensin ei päästäisi
häntä, sanoo: "koska ihmiselle määrätyn ijän hetki tulee, silloin
lasken ihmisiä syövän, suurisilmäisen Uotpet'in[596] alas". Mutta,
tottelemattoman poikansa alin-omaisista kärttämisistä suuttuneena,
tempaa hänet Taarom viimein jalasta ja viskaa mereen. Tässä Kulj-ater
saapi _turvapaikan madekalan nenässä_.[597] Toisissa lauluissa
Kulj-ater kertovärssyissä usein asetetaan yhteen Térn'in kanssa, esim.

    Térn ylhäältä sinkoo, maanpinnalla kulkee,
    Kulj maan alipuolta kulkee;

taikka myös:

    Térn'istä vapaasen kansaan laskit Térn'in alas,
    Kulj'ista vapaasen kansaan laskit Kulj'in alas.[598]

Tämä _térn_ merkitsee _tautia_, erittäin tarttuvaa ruttoa, joten se
hyvin sopii yhteen kuoloa tuottavan Kulj-ater'in kumppaliksi; mutta
samassa se myös on virva_tuli_ ja tér-njäl on taivaalla lentävä noidan
nuoli. Täten näemme siis Kulj-ater'in putoomisessa taivaasta ja
piilemisessä kalassa luultavasti jotakin meidän tulensynnyn tapaista.
Eikä ole tuo tulen yhteys tautien kanssa suomalaisellekaan käsitykselle
suinkaan outo. Ilmassa kulkevat tähdenlennot luullaan meilläkin noidan
nuolina äkillisten tautein tuottajiksi. Sama ajatus arvattavasti
niin-ikään ilmautuu taudin lumouksessa, jossa sairaan kylvettäjä
rukoelee Jumalaa:

    "Pyyhi pois pyhät kipunat,
    Pyhät saastat sammuttele".[599]

Tulensynty-runostamme vielä tiedämme, että tuli

    Ensin poltti paljo maita,
    Paljo maita, paljo soita,
    Sitten vierähti vetehen,
    Aaltoihin Aluenjärven.

Tämä sitten siitä

    Kuohui kuusien tasalle,
    Ärjyi päälle äyrähien,
    Tuon tuiman tulen käsissä.[600]

Raudansynnyssä taas, jonka likeisen yhteyden edellisen kanssa Castrén
jo huomautti, on puhe siitä, kuinka

    Meri kuivi, taivas kuivi
    Sinä suurna poutavuonna,
    Tulivuonna voimatonna.[601]

Sama käsitys kenties tulee vastanamme Vogulien tarussa seitsemän kesää,
seitsemän talvea yhtämittaa raivoavasta kulovalkeasta, joka poltti
maata ja jonka jälkeen seurasi ääretön kiehuvan veden tulva. Siihen
hukkui enin osa ihmisistä sekä kaikki luontokappaleet; tulvan laskeuttua
täytyi Numi Taarom'in uudestaan luoda sekä manteren elävät että myös
veden kalat.[602]

Viimein vielä on Voguleilla jotain Vipusen-tarun kaltaista. Eräs
matkalainen tulee vanhan ukon mökkiin. Tämä, kun huomaa vieraansa
olevan nälässä, ottaa sukset, ottaa joutsensa nuolineen, avaa vanhan
äitinsä suun levälle, hiihtää sinne sisään ja palajaa jonkun ajan
kuluttua jälleen, kantaen metsäriistaa selässänsä.[603]

_Ostjakeilta_ saadut, Regulyn tuomat laulut ja tarut ovat, niinkuin
tiedämme, vielä kääntämättä. Muut siellä käyneet tutkijat eivät ole
löytäneet taikka ei kumminkaan julkaisseet mitään, josta meille olisi
apua.[604]

_Magyareilta_ ei ole edes mitään saaliin toivoa. Vanhasta uskonnosta
ovat he vaan enään säilyttäneet pari nimeä, esim. _föld anyan_
(maan-emän), _Manó'n_ (Manan), kolme parantavaa neitoa (Luonnotarta),
jotka ilmautuvat eräässä loitsussa,[605] vaan ei mitään taruja. Yhtä
tyhjät yhtäläisyyksistä Kalevalan kanssa ovat myös Magyarein sadut,
paitsi mitä koskee yleiseen kaikkien tai kumminkin itämaisten kansain
saduissa löytyviä kohtia. Semmoisia ovat esim. se kuvaus tytön
kauneudesta, että rinnoilta kuu kumottaa, otsalta päivä, poskipäiltä
taivaan tähdet; samoin noidan edestä pakenevan käsky kumppalilleen
katsahtamaan taaksensa ja kun tämä sanoo näkevänsä pilven longan,
selitys että se onkin heitä tavoitteleva vihollinen; kuolleen
herättäminen elämän vedellä j.n.e.[606]



II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan muissa
heimoissa.


Siperian matkoillansa oli Castrén'in onnistunut saada muutamia lauluja
ja tarinoita Samojedeilta sekä Altai-vuoriston Tatareilta. "Jos", sanoo
hän näistä, "tatarilaiset sankarilaulut vertaamme suomalaisiin tahi
samojedilaisiin, niin huomaamme sangen merkillisiä yhtäläisyyksiä niin
hyvin kokonaisuudessa kuin myös monessa erinäisessä kohdassa.
Ensiksikin on tuo käsityksen suunnattomuus niissä kaikissa yhteinen
omituisuus, tuo Suomen lauluissa nähtävä luonnon rikkaus hopeasta ja
kullasta, nuot taivaankorkuiset puut, nuot elävät, jotka ruumiillansa
meret, manteret peittävät, nuot urhot, joiden huutaessa meri kuohahtaa,
maa järähtää, vuoret halkeaa -- ne kaikki ja paljon muuta lisäksi
tavataan melkein sanasta sanaan tatarilaisissa sekä myös, vähän
karkeammassa muodossa, Samojedein sankarilauluissa. Suuri sukulaisuus
ilmautuu niin-ikään tuossa tuntehikkaassa elävyydessä, jonka mainittuin
kansain runot luovat luontokappaleisin, suoden jokaiselle linnulle ja
kalalle, jokaiselle pensaalle, kivelle ja aidaksellekin sydämen, joka
tuntee iloa, surua ja kaipausta. Monta vertauskohtaa tarjoovat vielä
näiden kolmen kansan runot, mitä loitsu-uskoiseen käsitystapaan tulee.
Siinä suhteessa tahdomme huomauttaa, että myös Tatareissa loitsutaidon
s.o. viisauden voima on suuremmassa arvossa kuin miekan. Usein
kuljetaan maat, manteret läpi viisaan neuvon haussa, ja monesti heikko
vaimokin saa ikivoittoisen urhon voitetuksi viisautensa kautta. Tähän
voimme vielä lisäksi muistuttaa, että Tatarienkin käsityksen mukaan
_laulu_ on viisauden ylin ilmaumisen tapa. Ei ole sitä olentoa
luonnossa, joka voipi laulun voimaa vastustaa. Olen kuullut Tatarien
suurella hartaudella kertovan, kuinka taivaan seitsemän Kudai'ta
(ylijumalaa) istuvat pilven sakaralla, kuullellen kanteleen
mukasoinnulla laulettuja ihania runoja. Sanotaanhan Aina'inkin
(Manalaisten) kohottaivan maan sisästä rintaansa myöten, saadakseen
ihaella soiton ja laulun säveliä, jotka myös viekoittavat luokse ilman
linnut, veden kalat ja metsän elävät, vieläpä liikuttavat vuoriakin ja
kovia kallioita. Kenelle, tätä kuullessaan, ei muistuisi mieleen
Wäinämöisen laulu, silloin kun ikirunojamme ensikertaa helisteli uuden,
hau'in leukaluusta sepitetyn kanteleensa kieliä!"[607]


a. Samojedeissa.

Toisessa paikassa sanoo hän erittäin Samojedeista: Paitsi
loitsu-uskontoansa ovat Tom-joen Samojedit myös säilyttäneet
sankarilauluja. Samankaltaisia löytyy myös pohjoisissa Samojedeissa
sekä Ostjakeissa -- onpa Suomen Kalevalakin ainoasti katsottava
kauniiksi kukaksi, joka noista Samojedein lauluissa jo piilevistä
siemenistä on kehkiynyt. Kalevalan sankarit tavallisesti lähtevät
taisteluun, nuoren neidon sydäntä ja kättä omakseen saadaksensa, ja
sama on myös yleisin aine Samojedein lauluissa. Ja kun samojedilaiselta
laulajalta kysymme, kuinka muuten niin perin halvaksi katsottu vaimo
voi lauluissa olla jaloin urhotöitten tarkoitusperänä, niin hän
epäilemättä vastaa seuraavilla sanoilla: "Hamasta esi-isien ajoista on
meillä pidetty se tapa pyhänä, ettei saa ottaa vaimoa omasta
heimokunnasta, vaan vieraasta. Mutta eri-heimokunnat ennen muinoin
tavallisesti olivat vihollisuudessa keskenään, jonkatähden monesti oli
vaikea hyvällä saada vaimo itsellensä. Ei ainakaan häntä saatu ilman
naimislunnaita, jotka olivat sangen kalliit muinoin tavallisen
monivaimoisuuden ja siitä tulleen naimattomain naisten vähyyden tähden.
Päästäkseen tuosta maksusta ottivat väkevät miehet itselleen vaimoja
oman kätensä oikeudella". Kalevalassa taas sanotaan Pohjolan neidon
_kauneus_ vaikuttimeksi, joka viekoitti sankarit ulos taisteluihin ja
vaaroihin. Lunnaista ei kukaan pyrkinytkään vapaaksi. Näin on siis
Suomen runossa puhtaampi, jalompi henki kuin samojedilaisessa; mutta
luultavasti ovat kuitenkin kaikki runojaksot Kalevalassa, mitkä
Wäinämöisen, Ilmarisen tai Lemminkäisen kosintaretkiä kuvaavat,
saaneet alkunsa samasta mutaisesta lähteestä kuin Samojedein
naimispyynti-laulut. Kumminkin on huomattava asia, että myös
Kalevalassa kosittava neito kuuluu vieraasen, viholliseen heimokuntaan
eikä häntä saada ilman kalliita lunnaita (Sampoa). Muitakin
pienempiä yhtäläisyyksiä ovat Suomen ja Samojedin runot täynnä
läpiläpitsensä.[608]

Todisteeksi tuopi hän sitten esiin kaksi samojedilaista sankarirunoa.
Tuota yhtäläisyyttä pienemmissä seikoissa, josta hän puhuu, ei
kuitenkaan ole kovin paljon. Lukematta alin-omaisia muuttumisia
eläviksi sekä kuolleitten herättämisiä noitavoiman kautta, joita
yleiseen saduissa voi tavata, rajoittuvat vertaamiseen syytä antavat
kohdat seuraaviin harvoihin. Edellisessä laulussa sankari _jo kätkyessä
on aika mies_ ja rupeaa ajattelemaan naimista. Hän ottaa miekan sekä
joutsen ja lähtee _ratsastamaan ilman kautta kotkan selässä_, niinkuin
Wäinämöinen ensimmäisellä Pohjolan retkellänsä. Kuninkaan linnoille
päästyään laskeikse kotka puuhun ja sankari kiipee, soopelin haahmossa,
alas maahan. Ansiotöitä ei häneltä vaadita, jos ei sitä tahdottane
lukea semmoiseksi, että neidon veljet kaksittain käyvät hänen
kimppuunsa ja painimisella koettavat hänen voimiansa. Häitten jälkeen
hänen täytyy taistella koko sankarijoukkoa vastaan, jotka myös olivat
tulleet samaa kaunotarta kosimaan. Sillä aikaa nuorikko lentää kotkansa
selässä tiehensä. Sankari rientää jäljestä ja _hänen kotkansa iskee
rintansa niin kovasti siihen linnaan_, johon neito on pakonsa ottanut,
_että vaskikatto särkyy_. Tätä kenties voitaisiin verrata yhteen,
häärunoistamme, jossa suuri kotka nokallaan iski miesten linnaan, vaan
ei päässyt sisään, koska siinä oli rautakatto. Samoin esti hänet
naituin vaimoin vaskikatto. Mutta neitten linnassa oli vaan liinakatto,
jonka hän helposti puhkaisi ja näin muodoin sai tilaisuutta iskemään
paraan neidon parvesta.[609] -- Samojedilais-sankari ei silläkään
saanut vaimoaan takaisin; hänen täytyi nyt taistella linnan vartijoita
vastaan. Suurella vaivalla pääsi hän viimein voitolle nuoren lankonsa
avulla, joka riensi hätään, kotkansa kannattamana. Kovan ponnistuksensa
jälkeen _nukkui sitten sankari seitsemän vuotta yhtä mittaa_, siis
vielä kauemmin kuin Kalevinpoikakin, joka siinä taidossa oli aika
mestari. Toisessa laulussa tulee sankarille veljensä avuksi, _kiitäen
tuulen voimalla_, niinkuin Ilmarinen Pohjolaan. -- Samojedein
saduissa[610] niin-ikään tapaamme yhden ja toisen Kalevalaan vivahtavan
seikan, enimmiten kuitenkin ainoasti aivan yleisiä, kaikissa
tällaisissa kertomuksissa ilmitulevia.[611] Omituinen sitä vastaan on
seuraava keskustelu kahden sisaren välillä. Toinen niistä oli kuollut
ja toinen tiedusteli häneltä noitarummun avulla, mihin paikkaan hän
mieluimmin haluaisi hautansa. Kuusikkoonko? -- Ei, sillä siellä käy
niin paljon väkeä, jotka häiritsevät lepoa. -- Koivikkoonko? -- Ei;
siellähän ihmiset yhä käyvät hakkaamassa halkoja. -- Männikköönkö? --
Eipä siihenkään; siellä käyvät lapset taittamassa oksia.[612] --
Johonkin määrään muistuttaa tämä Lemminkäisen ja äidin neuvoittelua
soveljaasta piilopaikasta.[613]

Toisessa kohdassa taas Castrén kertoo jotakin Wäinämöisen lopullisen
lähdön kaltaista. Muinais-aikoina eli maan päällä Urier niminen mies,
mestari Tadibein (noitien) joukossa, semmoinen, jonka vertaisia ei
tämän aikuinen maailma enää saakaan nähdä. Jos oli joku poro kadonnut,
tai tavaraa varastettu, taikka terveys, rikkaus, mikä onni hyvänsä
hankittava, niin siihen oli Urier'illa taitoa, jos kelläkään. Mutta
viimein, koska metsän riista, peuranjäkälän saalis ja poroin
sikiäväisyys yhä väheni maan päältä ja sen sijaan varkaus, petos, ynnä
muu paha ihmisissä eneni, valjasti Urier neljä poroa reen eteen ja
läksi vaimoinensa pois tästä matoisesta maasta taivaasen.[614]

Niinkuin tästä näkyy, ei ole yhtäläisyydet Samojedin ja Suomen
hengentuotteitten välillä ylen monet eikä ylen suuret. Siihen vielä
tulee lisäksi, että yllä esiintuoduissa sankarilauluissa, jotka ovat
Etelä-Samojedeiltä saadut, ilmautuu niin kokoonpanossa yleiseen kuin
myös yksityis-seikoissa silminnähtävä, läpikäyvä sukulaisuus läheisten
Tatarien runoin kanssa. Pohjois-Samojedein "jättiläislaulut", joista ei
Castrén tuo esiin esimerkkiä, kuuluvat olevan ihan toista laatua.
Myöskin sanotaan niissä sankarit Sjadubeä'iksi (jättiläisiksi), jota
vastaan eteläisissä niiden nimenä on _Mádur_, nähtävästi lainattu
tatarilaisesta _Matyr'istä l. Batyr'istä_.[615] Täysi syy on siis
otaksua, että Etelä-Samojedit vaan ovat mukailleet naapuriensa lauluja.


b. Tatareissa.

Arvaamattoman runsaaksi sitä vastaan tulee saalihimme, niin
pian kun nyt siirrymme vielä edemmäksi, Tatarien alalle, ja täälläkin
kohtaa meitä taas heti tuo vanha tuttavamme, luomistaru.[616]
Alussa, niin kertovat Altain Tatarit, jotka eivät ole vielä Muhammedin
oppiin kääntyneet, vaan säilyttäneet vanhan loitsu-uskontonsa, oli
ainoasti vettä; _ei ollut mannerta, ei taivasta, ei aurinkoa eikä
kuuta_. Alku-ulapan ylitse lenteli Jumala, lenteli hänen kanssansa myös
yksi ihminen, _molemmat mustien hanhien muodossa_. Ihminen kerran
ylpeydessään pyrki Jumalaa korkeammaksi, josta suuttuneena tämä hänet
sysäsi taivaasta alas mereen. Täällä masentui ihminen nöyräksi ja
rukoili apua. Jumala silloin lausui: "syntyköön kivi!" ja meren
pohjasta heti kohosi _kivi, jonka päällä ihminen saattoi purjehtia
vesien pinnalla. Jumala tuosta käski hänen sukeltaa pohjaan ja noutaa
sieltä mutaa_. -- Manteren luominen tapahtuu sitten aivan kuin
Mordvalaistenkin tarussa, sillä pienellä eroituksella, että Jumalan
apulaisen ulossylkemistä lönteistä ainoasti syntyy soitten mättäät.
Jumala nyt sanoi alku-ihmiselle: "sinä olet synnillä saastutettu ja
kaikkien sinun alamaistesi mieli tulee yhtä pahaksi; minun alamaiseni
sitä vastaan tulevat pyhiksi. He saavat nähdä auringon, he saavat nähdä
valon. Oikea Kurbystan[617] on oleva minun nimeni; sinun nimes olkoon
tästä lähtein Erlik (paha henki). Se ihminen, joka syntinsä minulta
peittää, olkoon sinun; se, joka itsensä synnistä erottaa, on minun
omani". -- Kasvoipa nyt uudesta manteresta pitkä, oksaton puu.
"Oksaton puu ei ole hauska katsella", virkkoi Jumala, "kasvakoon siihen
yhdeksän oksaa, joka oksan juurelle yksi ihminen, joka ihmisestä
eri-kansakunta". Siihen syntyi samassa, paitsi ihmisiä, myös
nelijalkaisia, lintuja, kaikkia, joissa on henki. Erlik pyysi
itselleenkin jonkun osan tuosta elävien paljoudesta, vaan ei Jumala
antanut. Tuosta suuresta puusta ihmiset saivat ravintonsa; mutta heidän
oli ainoasti lupa syödä hedelmiä itäänpäin kallistuvista oksista;
kielletylle puolelle oli Jumala asettanut koiran ja käärmeen
vartijoiksi. Vaan kerta, kun käärme oli nukahtanut, pujahti Erlik sen
sisään ja houkutti ihmiset syömään kielletystä hedelmästä. Siitä
karisivat heidän ihonsa peittävät karvat pois ja he rupesivat
häpeemään. Jumala nyt tuomitsi käärmeen ihmisen ikivihollisuuden
alaiseksi ja vaimon synnyttämään tuskalla sekä kivulla. Erlik pantiin
kolmannen maakerroksen alle, pimentolaan asumaan, johon ei päivä
paista, eikä kuu kumota. Jumala myös ilmoitti: ei tulevansa enään itse
langenneitten luotujensa puheille, vaan lupasi kuitenkin lähettää
Mai-Teren[618] heille kaikellaista hyödyllistä neuvomaan. _Tämä Jumalan
lähettiläs opetti sitten ohran_, räätikän, sipulin y.m. _viljelyksen_.

Jonkun ajan kuluttua sai Erlik jälleen Jumalan lepytetyksi ja luvan
rakentaa taivaan vahvuuden asunnoksensa; siellä hän sitten eli sukunsa
kanssa. Mutta yksi jumalinen ihminen, Mandischire nimeltään, pani sen
ihmeeksi, että viettelijän piti taivaassa riemuita, vaikka hänen
kauttansa syntiin syöstyn ihmiskunnan täytyi vaivalla elättää henkeänsä
täällä alhaalla. Hän läksi senvuoksi sotaan Erlik'iä vastaan ja särki
hänen linnansa Jumalalta saadulla keihäällä. Taivaallisen linnan
kappaleet putosivat alas maan päälle, ja niistä ovat nuot monet täällä
nähtävät kivet, kalliot ja vuoret saaneet alkunsa. Erlik'in suku
samassa myös hävitettiin. Hän rupesi sentähden jälleen luomaan
itsellensä uusia alustalaisia; hän teki palkeen, pani pihdit
alaisimelle ja rupesi vasaralla päälle lyömään. _Ensin syntyi hänen
ahjostaan sammakko, sitten käärme, karhu, metsäkarja, pari pahaa henkeä
ja viimein kameli_. Jumala nyt viskasi Erlik'in aseet tuleen, ettei
syntyisi enempää saastaisia eläviä. Mutta pihdeistä ja vasarasta
kuitenkin vielä muodostui rotta, palkeesta haikara.

Sitten lausui Jumala omaluomillensa ihmisille: "Olen teille antanut
karjaa, ruokaa, kirkasta vettä; eläkää te nyt siivosti minun
mielikseni! Podo-Sünkün lähetän _kiinnittämään aurinkoa ja kuuta
paikoillensa_. Mandischiren _käsken opettaa teitä onkimaan, hamppua
kehräämään, nuottaa kutomaan, venettä rakentamaan, pyssyä kruuteineen
sepittämään ja niillä oravia ampumaan!" Näin tapahtuikin, _vaan yhtenä
päivänä tuuliaispää vei Mandischiren pois maan päältä_.

Tom-joen varrella asuvat Tatarit[619] puolestaan tarinoivat: "Muinoin,
muinoin suuri Pajana loi ihmisen, vaan ei osannut luoda häneen sielua.
Hän meni siis suuren Kudain (ylijumalan) luokse semmoista pyytämään ja
asetti sillä välin koiran vartijaksi." Tämän jälkeen jatkautuu taru
aivan kuin Mordvalaisilla, ainoasti sillä eroituksella, että
Schaitan'in nimi tässä on Erlik ja että Kudai viimein tuomitsee
uskottoman vartijan "koiran elämään" s.o. että häntä jokainen saa
piestä, vaikkapa kuolijaksi.[20]

Pää-asiallisesti on siis Altailaisten luomistaru samallainen
kuin Volgan rantalaisilla, vaikka osaksi täydellisempi ja
alkuperäisempi.[621] Senvuoksi ei olekaan tarvis uudestaan vertailla
kaikkia sen kohtia suomalaisiin runoihin. Siinä olkoon kyllin, että
otamme huomioon Erlik'in takomisen, jossa, samoin kuin Ilmarisen
työssä, ilmautuu erilaisia tuotteita yksi toisensa perästä.
Mandischiren katoominen tuuliaispäässä, sen jälkeen kun hänen toimensa
täällä on täytetty, saattaisi taas vastata Wäinämöisen lähtöä.

Sankarirunoissansa Tatarit, niinkuin Castrén jo huomautti, sangen usein
laulavat uljaita, vaarallisia retkiä kauniitten neitoin saamiseksi.
Näissäkin ilmautuu jo tuo korkeampi käsityskanta, jonka meidän kuuluisa
tutkijamme Kalevalalle omisti, sillä nämät kosintoretket eivät ole
ulkonaisen pakon vaatimia ryöstämisiä, vaan ritarillisia sankaritöitä,
joihin neidon kauneus on innon sytyttänyt. Tämä ihanuus on välistä
kuvattu melkein samoilla sanoilla kuin meidän runoissamme: Jos hän
tännepäin katsahtaa, ovat kasvot kirkkaat niinkuin kuu, jos tuonne,
niin paistavat auringon tavalla. Lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin
näkyvi; koko teltan neito valaisee kauneudellaan.[622] Mutta ylpeyskin
on monesti tämän ihanuuden vertainen. Neidoilla on naimis-asioissa
usein oma mielensä. Kerran veli ei sano uskaltavansa päättää sisarensa
kädestä, koska tämä on häntä itseään vanhempi.[623] Toisessa
tapauksessa ei tyttö huoli isänsäkään tuomasta kosijasta, vaan vastaa
rohkeasti: "ennen ottaisin vaikka karhun salolta, vaikka kannon
kankahalta!"[624]

Joskus vaaditaan kosijalta ansiotöitä. Yhden sankarin esim. täytyy,
päästäkseen toivonsa perille, sitoa tiukusia kolmen lehtikuusen
joka lehteen ja lisäksi vielä täyttää koko saari karhuilla sekä
susilla.[625] Toista käsketään noutamaan erästä kiveä meren pohjasta.
Välisti pannaan useammat kosijat kilpaa ratsastamaan taikka joutsella
ampumaan.[626] Mutta tämmöiset ehdot eivät ole tavalliset; useammin on
vaara siinä, että sankarin ensin täytyy voittaa kilpakosijansa
verisellä tappelulla. Tämmöinen taistelu tekeekin tatarilaisen sankarin
mielestä kosimisen ainoasti sitä hupaisemaksi; pääsisällyksenä
lauluissa ei olekaan useimmiten kosimiset, vaan ritarilliset retket,
joissa vaarat ja tappelut haetaan oman hauskuutensa ja tuottamansa
maineen tähden. Tässä suhteessa on siis ainoasti meidän Lemminkäinen,
sekin oikeastaan sanoissansa, tatarilaisten veljiensä tapainen.

Nämät jälkimmäiset ovat ko'oltaan sekä kaikissa liikunnoissaan
samallaisia jättiläisiä kuin Viron Kalevinpoika. Kahden sankarin
tapellessa maa kiikkuu, kalliot halkeaa ja meri kuohahtaa äyräittensä
yli.[627] Saman vaikutuksen tekee heidän paljas ratsastuksensa,[628]
jopa huutonsakin.[629] Eräässä sadussa jää sankarin hevosesta ijäksi
jälkiä kallioon.[630] Heidän piiskanläiskähdyksestäänkin taivas pimenee
ja musta maa keikahtaa.[631] Kaukaa nähden luullaan lähenevä tai
makaava urho usein korkeaksi vuoreksi.[632] Mutta jos he taistelussa
tai muuten retkillänsä eivät säästä voimiaan, niinpä on heillä
joutessaan myös ihmeellinen lepäämisen mahti. Jos he joskus 3-9 päivää
nukkuvat, on se vaan pikkuista koiran unta; mutta monesti he eivät
herää ennen kuin 1-9 vuoden kuluttua.[633] Kukkuissansa he kuorsaavat,
niin että kuuluu taivahasen asti.[634]

Paitsi sankareita ja heidän ratsujansa ilmaantuu muitakin suunnattoman
suuria olentoja. Onpa erittäin Pohjolan mainiolla sonnilla,
jonka pää Kemissä keikkui, Hämehessä häntä heilui, täällä täydet
vertaisensa "sini-härässä", minkä maha maata laahaa, sarvet pilviä
puhkaisevat,[635] taikka mustassa mullikassa, Altain isännässä, minkä
alihuuli maan puita pureksii, ylihuuli taivaan tähtiä nuolee.[636]

Juuri samoilla äskenmainituilla sanoilla on niin-ikään summattoman
Ker-jutpa kalankin suun avaruus kuvattu. Siitä säikähtymättä astui
kuitenkin nuori sankari lähemmäksi, kiinnitti alihuulen maahan,
ylihuulen taivaan kanteen, ja meni kalan sisään. Halkaistuaan sen
vatsan, sai hän sieltä ulos paljon hopeaa ja kultaa, paljon karjaa ja
rikkautta, minkä kaiken Ker-jutpa oli niellyt.[637] Juuri sama seikka
tapahtuu toisessa laulussa Tschylan-Khan-jättiläiselle.[638]

Lähinnä tässä tietysti johtuu mieleen tuo jättiläisvaimo
vogulilais-sadussa, jonka sisässä metsästetään; mutta tämä tulee
samassa näiden toisintoin kautta varmemmin yhteenliitetyksi Vipusen
kanssa. Viimein, jos vielä jäisi hiukankin epäilystä, niin poistaa sen
muutama suomalainen runo, jossa Ilmarinen, pyytäessään Pohjolan
kaunista tytärtä, joutuu suuren hau'in nieltäväksi, vaan sen vatsassa
takoo rautanokkaisen linnun, joka hakkailee hauin vatsaa, siksi kun
tämä suostuu antamaan Ilmariselle kaunoisen Katrinan.[639]

Useammissa tatarilaisissa lauluissa ja tarinoissa näemme muutamia
seikkoja, jotka meidän Kullervosta muistuttavat. _Poikanen
kaksipäiväisenä jo särkee kätkyensä_ ja lähtee kaloja pyytämään.[640]
-- Eräs nuori sankari kuusivuotisena leikitessään aina joka
napsahduksella tappaa jonkun kumppaneistaan.[641] Senvuoksi hän
pistetään puolikkoon ja viskataan mereen, mutta pääsee onnellisesti
rannalle.[642] -- _Turhaan yritetään tappaa kolmevuotista poikaa, josta
pahaa pelätään_. Miekat, keihäät, nuolet, joita häntä vastaan
käytetään, eivät tee hänelle mitään vahinkoa.[643] -- Muutamassa
Kirgiseiltä saadussa suorasanaisessa tarinassa[644] ruhtinas, joka
eräältä paimenelta tahtoo ryöstää hänen kauniin vaimonsa, lähettää
nuoren miehen noutamaan karhun sekä pantterin maitoa. _Paimen ilman
vahinkoansa tuokin koko lauman karhuja ja panttereita kotiin, ajaa
tarhaan_ ja lypsää niinkuin lehmiä. Mutta ruhtinas kiireesti käskee
hänen toimittaa ne metsään takaisin, _sillä tullessaan olivat ne
tehneet hirmuisia tuhoja sekä karjalle että kansalle_. Sen jälkeen
yritetään hävittää häntä toisella tavalla, _kasataan kokoon 80 kuormaa
puita, sytytetään tämä rovio ja viskataan hänet liekkiin_; mutta hänen
vaimonsa lentää sinne kyyhkysenä ja kantaa hänet pois.

Toisissa taas on kaikellaisia Lemminkäis-taruun vivahtavia kohtia.
Muutamassa laulussa vaimo kysyy mieheltänsä, joka synkkämielisenä
istuu: "Alten-Khan,[645] sä valittuni, _etkö ole saanut mitään syötävää
vai eikö vaattees ole sinulle mieltä myöten? Vai onko hevoses
pilatta?"[646] Toisessa on pari lasta murhattu ja vartijoita asetettu
haudalle. Heidän varsansa lähtee heitä hakemaan, tulee tytön haamussa
haudalle, _laulaa niin ihanasti, että kaikki metsän elävät sekä ilman
linnut rientävät sinne kuulemaan ja että vartijain valppaus nukahtaa_.
Sen lisäksi juottaa hän heitä viinillä. _Näin muodoin saa hän lapset
maasta kaivetuiksi ja jälleen henkiin herätetyiksi_.[647] -- Usein
_elähytetään_ näissä lauluissa _kuolleet elämänveden avulla, jolloin
heräävät "entistä parempina"_.[648] -- Khan Pydäi _lähtee sotaretkelle.
Tiellä sattuu hänelle suuri tuli esteeksi, jonka hän sammuttaa sillä
keinoin, että taivaasta sadattaa lunta yhdeksän vaaksan paksulta_. Sen
jälkeen hän vielä _saa kiinni kolme karhua_ sekä _pyytää valaskalan_
sinisestä merestä.[649] -- Kerran on 40 poikaa ja neitosta yhdessä
_kisailemassa; kesken iloa ryntää sankari sinne ja ryöstää yhden
neitosista_.[650] -- Sankari ampuu yhden _nuolen_ koivuun ja sanoo:
_jos sen sulkaset karisevat tai sen väri vaalenee, niin on ystävä
kuollut_![651]

Toisinaan myös kohtaamme Kullervo- ja Lemminkäis-runoihin kuuluvia
tapauksia yhdessä, samaan tapaan kuin lappalaisessa Pischa-Paschassa.
Khan Pildäi _kaatuu sotaan_ molempia Moos'eja vastaan. _Isän kuolon
jälkeen syntyy leskelle poikanen_. Vähän vartuttuaan kysyy tämä
äidiltä, missä hänen isänsä on, vaan ei saa vastausta. Hän menee sitten
leikkimään kylän lapsien kanssa ja voittaa kaikki. Siitä suutuksissaan
pilkkaavat häntä kumppalit: "jos olet mokoma sankari olevinas, miks'et
lähde isääsi kostamaan?" Hänen kysyessään ilmoittavat pojat isän
surmaajain nimet. _Nyt nuori sankari menee äitinsä luokse ja pyytää
hevosta, lähteäksensä taisteluun. Turhat ovat kaikki äidin varoitukset.
Viimein vanhus-parka valittaa: "nyt mies-jurtta (teltta) meillä jää
kylmille; äitisi jätät tänne itkemään!"[652] -- Kaksi khan'ia
(ruhtinasta) kihlaavat vasta toivossa olevat lapsensa keskenään.
_Toinen näistä khaneista kuolee_ ja toinen sitten, _kun lapset ovat
syntyneet_, peruuttaa lupauksensa, kun ei tahdo antaa tytärtänsä
turvattomalle orvolle puolisoksi. Pieni Kosy Körpöz sillä välin kasvaa
ja varttuu tavallista vahvemmaksi. Leikitessään hän voittaa kaikki
kylän lapset. Yksi näistä tuosta sanoo hänelle: "jos minä tuommoinen
sankari olisin, menisin sinuna ryöstettyä morsianta omakseni ottamaan."
Kotiin tultuansa Kosy Körpöz pyytää äitiänsä nisujyviä paistamaan. Äiti
täyttää pyynnön ja antaisi ne hänelle kauhalla; mutta poika rukoilee
antamaan kädellä. Kun äiti senkin tekee, _pitää häntä poika kädestä
kiinni, siksi kun äidin, jota kuumat jyvät kovin polttavat, täytyy
ilmoittaa_, kuka Kosy Körpöz'ille luvattu morsian on ja mihin hän on
viety. Nuori sankari tuosta _pyytää ja saa äidiltä isän hevosen,
miekan, keihään sekä joutsen_, ja lähtee kosiotielle.[653] Muutamassa
toisinnossa, jonka alkupuoli on melkein samallainen, _äiti_ lopussa
_kaikin mokomin epää poikaansa lähtemästä tuolle vaaralliselle
retkelle_. "Jos et palajaisi", vaikeroi hän, "enkä enempää saisi nähdä
sinua, niin en enää tahtoisi elääkään koko tässä talossa. _Huomaa mitä
vaaroja sinulle tielläsi tulee vastaan_: ensin kohtaa 40 sutta, kuinka
selviät niiden kynsistä? -- kuinka sitten pääset tiheikön taakse, josta
hiirikään ei voi läpi pujahtaa? -- kuinka joudut vuoren tuolle puolle,
jonka ylitse ei kukaan vielä ole kiivennyt? -- kuinka viimein uit
tuon äärettömän meren toiselle rannalle?"[654] Pienen vivahduksen
Wäinämöisen laulun vaikutukseen olemme jo äsken nähneet, silloin kun
varsa-tyttö lauloi haudan vartijoille. Sama käsitys ilmautuu muutamissa
muissakin lauluissa. Eräs vaimo pukeutuu joutsenhaamuun; kun hän sitten
oikeata siipeänsä liikahuttaa, niin helähtää siitä 40 laulua, jos
vasempaa, niin 70 laulua. _Sitä kuullessaan kaikki ilman linnut
pysähtyvät kesken lentoansa ja ihastuvat, kaikki maan elävät
seisahtuvat kesken juoksuansa ja itkevät_.[655] -- Muutama sankari taas
_soittaa kanteleella_ 40 laulua _niin ihmeen ihanasti, että
vanhoiltakin ihmisiltä kyyneleet vieree pitkin poskia ja linnut kolme
kertaa lentävät hänen ympärinsä, kauemmin saadakseen ihaella noita
säveleitä_.[656]

Pienempinä yhtäläisyyksinä lisättäkööt tähän vielä: että täälläkin
joskus _kotka kantaa sankaria_, niinkuin Wäinämöistä,[657] että eräälle
pariskunnalla rakennetaan Pohjolan häätuvan kaltainen, _pilviin saakka
ulottuva, kullalla ja hopealla koristettu uusi teltta_.[658] Niin myös
tuo Castrénin jo huomauttama ylimalkainen suuri rikkaus jaloista
metalleista ja silkistä sekä monet alin-omaiset loitsimiset. Viimein
vihdoin useammat kaikille saduille yhteiset kohdat: neitoin lentäminen
joutsenpuvussa y.m. Huomattava on sitä vastaan ettei Tatarein eikä
Kirgisein häälauluilla ole vähintäkään yhtäläisyyttä Kalevalassa
olevien kanssa_.[659]


c. Mongoleissa.

Myöskin mongolinsukuiset Burjatit Irkutsk'in seuduilla tuntevat monesti
kerrotun luomistarumme. Alussa, sanovat he, oli ääretön meri, ja sen
pohjassa mutaa sekä savea. Jumala käski valkoisen kakertajan
sukeltamalla noutaa ylös näitä aineita. Kakertaja ne levitti meren
pinnalle mantereksi, jolle sitten kasvoi kaikellaisia kasveja.[660]
Heillä on niin-ikään sama taru, kuin Tatareilla, ihmisen luomisesta.
Siinä he vaan hiukan poikkeevat, että paha henki ei houkuta
vartioivaa koiraa pois turkin lupauksella, vaan karkoittaa hänet
hirmumyrskyllä.[661]

Niinkuin tiedämme ovat Mongolit nyt Buddhan-uskolaisia. Yllämainitut
kertomukset, jotka eivät Buddhalaisten luomistarun kanssa ole missään
yhteydessä,[662] ovat siis taikka vanha muisto entisiltä noita-uskonnon
ajoilta, taikkapa myös tatarilaisilta naapureilta saadut.[663]
Mongolien nykyisessäkin opissa on kuitenkin yksi merkillinen seikka,
jota ei saata olla puheeksi ottamatta. Buddhan-uskonnon mukaisessa
luomistarussa on näet puhe ihmeellisestä _Sambu_-baraka-nimisestä
puusta, joka kasvaa keskellä suurta merta ja jonka makeat, suuret
hedelmät ovat taivaan haltijoitten ravintona.[664] Tätä puuta tahtoi jo
Grimm[665] aikanaan nimen puolesta vetää meidän Sammon verroille, eikä
voi kieltää, että siinäkin selityksessä on yhtä ja toista viehättävää.
Onhan muutama Sampoon kuuluva seikka nähtävästi likeisessä yhteydessä
suuren tammen kanssa. Jälkimmäisenkin oksat antoivat ikuisen onnen,
latvat ikuisen tai'an, lehvät ikuisen lemmen. Kumpaisenkin kappaleita
(muruja, lastuja) putoo mereen, jossa tuulen ajona kulkevat ja viimein
saapuvat rannalle ihmisten käytettäviksi.[666]

Mongolien sankarilauluissa Bogdo-Dschangar'ista[667] ja
Bogdo-Gässär-khan'ista[668] on yleisen luonteen puolesta joitakuita
yhtäläisyyksiä tatarilaisten ja suomalaisten runoin kanssa. Niissä
ilmautuu sama mielikuvituksen suunnattomuus. Dschangar'in palatsin
huippu esim. on vaan kämmenen vertaa matalampi ilman kantta;
Khongor-sankarin selkälihasten väliin katoisi kameli kuormineen
näkymättömiin; kaksi urosta pitää puoltansa kahden kesken kuusi vuotta
lakkaamatta 7,000 vihollista vastaan; Scharra Gurgo hallitsee 70
miljonaa maata y.m. Myöskin nähdään sama komeus: kultaa, hopeaa sekä
silkkiä loistaa kaikissa kaluissa ja puvuissa. Mutta siihen loppuukin
vertaamisen tilaisuus; aineesensa ja tapausten eriseikkoihin nähden
ovat mongolilaiset laulut tatarilaisistakin hyvin erilaiset.



III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germanilaisessa heimokunnassa.


Kaukaisilta Itämailta on meidän nyt taas palaaminen takaisin
Suomen kansan likirajoille. Me olemme koettaneet poimia kokoon
ne yhteiset, vanhasta kodista tuodut muistot, jotka vielä
säilyvät avaralle hajonneen heimomme monissa haaroissa sekä sen
kaukaisemmissakin sukulaisissa. Mutta yhtäläisyys käsitteissä
ei riipu yksistään yhteisestä sukuperästä ja yhteisestä alkukodista.
Pitkällinen yhdessä-eläminen ja tiheä kanssakäynti voi usein tehdä
naapuruksina asuvain, toisilleen aivan vieras-sukuistenkin kansain
maailmankäsityksen ja tarut, niinkuin myös niille perustuvat
kansanrunot sangen yhtäpitäviksi. Senvuoksi emme saa päättää
tutkimusretkeämme ural-altailaisen sukukunnan piirihin, vaan on se
välttämättömästi vielä jatkettava Suomalaisten kanssa jo ikivanhoista
ajoista likeisissä suhteissa olleen indo-eurooppalaisenkin heimokunnan
alalle.


a. Germaneissa.

Ennaltakin voisi jo luonnollisista syistä arvata, että Suomalaisissa
liikkuville taruille ei voi missään indo-eurooppalaisessa kansakunnassa
löytää niin paljon ja niin läheisiä vastineita, kuin Germaneissa,
joiden vaikutuksen alla meidän kansamme on ollut hamasta tietyn
historian alusta. Tarkempi tutkimus näyttääkin tämän ennakkopäätöksen
täydeksi todeksi.

Kohta Kalevalan ensimmäisen käännöksen ilmauttua, Saksalainen
Grimm[669] jo huomautti melkoisen joukon yhtäläisyyksiä tässä
suomalaisessa runoelmassa ja Germanein taruissa, esim. Sammon ja
Grotte-myllyn, viisauden taistelut Wäinämöisen ja Joukahaisen sekä
Odin'in ja Vafthrudner'in välillä, Wäinämöisen käynnin Vipusen vatsassa
ja Odin'in Valan haudalla y.m. Samoin Castrén[670] toi uudestaan esiin
nämät samat vertailut, osoittaen sen lisäksi vielä suuren sukulaisuuden
Lemminkäisen surman ja Balder'in kuolon, Pohjolan emännän Louhen ja
Asain vihollisen Lokin, Kalevalan pääsankarin Wäinämöisen sekä
Germanein ylijumalan Odin'in luonteen ja tointen välillä. Myöhemmin on
maisteri Alcenius[671] lähemmin ja laveammassa määrässä selittänyt
Lemminkäis-runoin yhdenkaltaisuuden Balder-tarun kanssa ja provessori
Donner täällä,[672] akatemikko Schiefner[673] Pietarissa, sekä herrat
Schott[674] Mannhardt[675] ja Kuhn[676] Saksassa kukin keksineet
lisäksi muutamia uusia yhteenvivahtavia piirteitä. Näihin edellisiin
töihin niinkuin myös uusiin lähdetutkimuksiin perustuu tässä nyt
seuraava vertailus.

Merkillinen on Germanein (samoin kuin ylimalkain Indo-Eurooppalaisten)
jumalaistarussa taipuvaisuus kolmilukuun. Luomisjutussa ja myös joskus
muuallakin näemme yksissä toimissa Odin'in (ilman), Hoenir'in (veden)
ja Lokin (tulen), joita jättiläisissä vastaavat Kári (tuuli), Oegir
(vesi) ja Logi (tuli).[677] Juuri samallaisen kolminaisuuden, vaikka
vielä vähemmin täydellisesti personoittuna ja luonnonperustuksestaan
eronneena tapaamme suomalaisessa raudansynty-runossa:

    Ilma on emoja ensin,
    Vesi vanhin veljeksiä,
    Rauta nuorin veljeksiä,
    Tuli kerran keskimmäinen.[678]

Tässä on vaan käytännöllisen tarpeen tähden rauta pantu lisäksi
nuorimmaksi veljeksi ja ilma sen sijaan muutettu kaikkien emäksi.
Kári-jättiläisen lapsina mainitaan sitten _Frosti_ (pakkanen), Jökull
(jäätikkö), Snör (lumi) y.m.[679] Näistä on kumminkin ensimmäisellä
suomalainen vastineensa. Pakkasen luvussa[680] sanotaan näet pakkanen
"Puhurin pojaksi". -- Myöhemmin tuo alkuperäinen germanilainen
jumala-kolminaisuus muuttui osittain toiseksi. Odin (ilma) pysyi
paikallaan; mutta Hoenir'in (veden) sijaan tuli Tyr tahi Freyr
(molemmat auringon jumalia) ja Lokin ruvettua Asain viholliseksi, otti
Thor (ukkonen) hänen asemensa.[681] Jumalain kolminaisuuksia vastasivat
sitten myös samallaiset sankaritaruissa; niin esim. Völunder-laulun
kolme veljestä: Völunder, Eigil ja Slagfidr. Ensinmainittu näistä oli
kuuluisa seppä, toinen tarkka joutsimies. Kolmannesta eivät vanhat
tarinat tiedä mitään erinäistä taitoa mainita; mutta myöhemmistä,
siihen vivahtavista saduista päättää Simrock, hänen olleen syvä-oppisen
lääkärin, s.o. muinais-ajan käsityksen mukaan loitsijan.[682] Selvä on
myös veljesten synty tuosta ensimmäisestä jumala-kolminaisuudesta;
sillä Odin oli runoin ja loitsuin taitaja, Hoenir nimitetään
"nuolikuninkaaksi" ja Völundr on seppänä tulen hallitsija samoin kuin
Loki, paitsi sitä samassa myös vasaramies niinkuin Thor. Toiselta
puolen ei voi olla huomaamatta silmäänpistävää yhtäläisyyttä Kalevalan
kolmen pääsankarin kanssa, joista Wäinämöinen oli paras loitsija ja
lääkäri, Ilmarinen ijan-ikuinen takoja ja Lemminkäinen on ainoa
sankarirunoelmassamme ilmauva metsästäjä.[683] Painetussa Kalevalassa
he eivät tosin, ainakaan kaikki kolme, tule esiin veljeksinä, mutta
useissa toisinnoissa kerrotaan heidän syntynsä yhdestä emosta,[684] ja
yksi Europaeus'en tuoma runopalanen kuvaa kunkin omituiset toimet tällä
tavoin:

    Kolm' oli meitä veljeksiä:
    Toinen kaaren kalkuttaja,
    Yks oli hirven hiihdännässä,
    Kolmas venon veistännässä.[685]

Huomatkaamme että luomisessakin on kolme osallisna, nimittäin
Wäinämöinen ja Ilmarinen, sekä, kumminkin oman puheensa mukaan,
Joukahainen.

       *       *       *       *       *

Ruvetkaamme nyt tällä perustuksella tarkemmin vertaamaan kutakin meidän
sankareistamme vastineisinsa Germanein taruissa.

Ensisilmäykseltä tosin näyttää tyyni, vakaa _Wäinämöinen_,
"Suvantolainen", ihan toisellaiselta kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin,
niinkuin on selitetty, osoittaa vimmaa (Wuth), ja joka ennen muinoin
sotatanterilla riehui sekä vielä nytkin kansan luulon mukaan
myrskyisinä syksy-öinä kauhealla pauhinalla ratsastaa läpi ilman
joukkionsa kanssa.[686] Mutta molempien perusteena on kuitenkin sama
_ilma_; se on Odin'in valtakunta, se on Wäinämöisen synnyttäjä. Germani
on vaan luonteensa mukaan enemmän vetänyt näkyviin ilman rajun puolen,
Suomalainen sitä vastaan tyynen. Huomattava on sen lisäksi, ettei
Odinkaan edusta turmiollista myrskyä, vaan sitä, joka asettaa
vaihtelevat säät vakavaisiksi. Tästä selviää, kuinka hänestä voitiin
sanoa, että hän sanallaan tyynnyttää meren aallot,[687] samoin kuin
meillä _Väinämöisen tieksi_ sanotaan venejuova tyyneksi tulleella
järven selällä. Alkuansa oli Odin myös päivänpaisteen ja viljavuuden
suoja, vaikka se virka sitten siirrettiin Freyr'in omaksi. Wäinämöinen
on Kalevalassa yhä vielä maanviljelyksen keksijä ja suojelija. Mutta
eivätpä ole myös Odin'in sotaisat työtkään hänelle aivan oudot. Sen
osoittavat jo vähän hänen taistelunsa Pohjolan kansaa vastaan; sen
todistaa vielä enemmän seuraava loitsurunon pala:

    Vaippa vanhan Wäinämöisen,
    Kaapu kauka-Lappalaisen,
    Sepä tänne tuotakohon
    Suurilta sotakeoilta.
    Veripellon pientarilta,
    Jonka suojasta sotisin,
    Jonka tappelen takoa.[688]

Juuri tämä pitkä, leveä kaapu on Odin'in ainainen tunnusmerkki ja
hänkin joskus käyttää sitä mielisankareinsa suojelukseksi. Niin esim.
pisti hän Hadding-kuninkaan sen alle peittoon ja kuljetti hänet
kanssansa merien, maitten yli.[689] Tuulen hallitsijana oli Odin'illa
valtaa merenkin yli; kuitenkaan ei hän ollut oikeastaan veden, vaan
pikemmin merenkulun jumala. Hän osasi sanallaan kääntää pois tuulet ja
asettaa aallot, etteivät tehneet aluksille vahinkoa.[690] Hänen
omakseen arvelivat monet Skidbladnir-laivan,[691] jolla aina oli
myötätuuli, minne ikinä se meni. Joskus ratsastaa taas Odin
hevosellakin aaltoja myöten, samoin kuin Wäinämöinen ensimmäiselle
Pohjolan retkelle lähtiessään.[692]

Vielä suurempi on yhtäläisyys Wäinämöisen ja Odin'in viisaudessa,
niinkuin myös heidän runo- ja loitsutaidossansa. Syvän oppinsa
osoitti jälkimmäinen esim. _keskustelussaan Vafthrudnir-jättiläisen
kanssa_,[693] joka tuntuu aivan kuin toisinnolta meille tutusta
kilpaväittelystä Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä. Vafthrudnir'in
kysymykseen, kuka hän on, vastaa hän, olevansa _Gangrader_ (matkailija)
nimeltään, joka aivan vastaa Kalevalan kertomusta, että Wäinämöinen,
Joukahaista kohdatessaan.

    Oli teittensä ajaja,
    Matkojensa mittelijä.[694]

Vafthrudnir nyt vieraaltaan kyselee kaikellaisia taivaan ja maan
kappalten nimityksiä. Sitten taas Odin vuorostaan tiedustelee
jättiläiseltä noita syntyjä syviä, maailman alkuasioita, sekä myös
viimeisten aikain salaisuuksia. Tässä näemme siis, aivan kuin
Kalevalassa, edistymisen pintapuolisesta muistotiedosta syvempään
syitten käsittämiseen. Kaikkiin osaa viisas Vafthrudnir vastata,
paitsi viimeiseen kysymykseen. Tästä tuntee hän viimein kenenkä kanssa
hän on sanasilla. "Kuoloon tuomitun huulilla", huudahtaa hän
säikähdyksissänsä, "puhuin tietoni muinais-ajoista; mutta nyt on
viisauteni tullut koetetuksi Odin'ia vastaan. Sinä olet _ikiviisain
maailmassa_!" Nämät loppusanat ovat melkein puustavista puustaviin
samat kuin Wäinämöisen ainainen maine "tietäjä ijan-ikuinen".
Vafthrudnir on säikähtynyt, senvuoksi että tietää tuhonsa olevan
lähellä, sillä jättiläiset muuttuivat _kiviksi_, jos heitä viivytettiin
puheilla, siksi kun päivä koitti. Näinpä Wäinämöinenkin viimein laulaa
Joukahaiselle kivikengät jalkaan, hänen hevosensa rantakiveksi.

Viisautensa todisteita on Odin paitsi tätä myös jättänyt
jälkimaailmalle vanhan Eddan Hávamál'issa (korkeassa laulussa), sekä
Lodfafnir'in laulussa. Samaa tarkoittavat nähtävästi Wäinämöisen
alin-omaiset loppumoraalit Kalevalassa ja niin-ikään hänen erikseen
säilyneet sanansa_.[695] Mutta jos Wäinämöisen taistelu Joukahaisen
kanssa oli paljoa syvempi germanilaista vastinettansa, niin ovat
toiselta puolen nämät hänen viimeksimainitut lausehensa arkipäiväisintä
laatua ja kaukana Eddan elämän-ohjeitten ylevästä jaloudesta.

Loitsutaitonsa oppi Odin silloin, kun hän yhdeksän[696] päivää, ilman
syömättä, ilman juomatta, riippui Yggdrasil-saarnissa. Senjälkeen
sanottiin hän loitsulukujen isäksi.[697] "Runoja osaan", kehui hän
sitten, "_joita ei edes kuninkaan puolisot taida, eikä mikään
ihmislapsi_".[698] Melkein sanasta sanaan yhtäpitävästi ylistää
Kalevalakin vanhan tietäjänsä taitoa:

    Ei ole laulut lasten laulut,
    Lasten laulut, naisten naurut;
    Ne on partasuun urohon,
    Joit' ei laula kaikki lapset,
    Eikä pojat puoletkana,
    Kolmannetkana kosijat.[699]

Myöskin osasi Odin, niinkuin yleisesti Suomen noidat, antaa ruumiinsa
ma'ata kuolleena (lovessa), jolla aikaa sielu lintuna, kyynä tai kalana
kulki kaukaretkillä.[700]

Yhtähyvin ei ollut Odin, vaikka niin suuri noita, kaikkitietävä eikä
kaikkivaltias enempää kuin meidän Wäinämöinen. Hänen täytyi, jos tahtoi
tietää tulevia asioita, _kuulustella niitä kuolleilta_. Vegtamsqvidassa
ratsastaa hän Hel'in asunnoille (Tuonelaan) ja tulee Valan (velhon)
haudalle. Hän herättää vainajan loitsuluvuilla ja _sauvallansa_
kuolemanunesta, aivan kuin Wäinämöinen Vipusen tuuralla pistämällä.
Vala on pahoillaan tästä häiritsemisestä. "Minua peitteli lumet, ja
piekseli sateet, ja kasteli kasteet -- kuollut olin jo kauan!" sanoo
hän Odinille. Vipunen oli niin-ikään jo kauan maannut nurmen alla, niin
että suuria puita oli kasvanut hänen päällensä. Tässäkin näemme siis
jonkun yhtäläisyyden Kalevalan kanssa, vaikka muuten sivuseikat
Wäinämöisen käydessä sanoja Vipuselta saamassa ovat sangen erilaiset.
Eroitusta on myös siinä, että Odin lähtee Manalan majoille koko
maailman säilymistä tai häviötä koskevilla asioilla, Wäinämöinen sitä
vastaan aivan joutavan, yksityisen tarpeen tähden.

Loitsurunoin kanssa oli muukin runous likeisessä yhteydessä. Odin
mainitaan senvuoksi yleiseenkin runo- ja laulutaidon keksijäksi.
Kaikki, mitä hän puhui, oli rakettu semmoisiksi riimeiksi, joita nyt
lauletaan ja sanotaan runoelmiksi; siitä syystä pantiinkin hänelle sekä
hänen papeilleen nimi _sangesmede_ (runosepät).[701] Mutta niin
suuressa määrässä, kuin Wäinämöisen, ei nähdä kuitenkaan enää Odin'in
harjoittavan tätä taidetta; se oli tullut siirretyksi hänen myöhemmin
muodostuneelle pojalleen Bragelle sekä hänen tyttärelleen Sagalle.
Näistä ei ole kummastakaan mitään jälkeä suomalaisissa runoissa; mutta
Virolaiset tuntevat Wanemuisen tyttären _Jutan_ (jutt = juttu = saga),
jonka hiukset otettiin kanteleen kieliksi ja jonka huntu näytti kaikki
tapahtuneet seikat.[702] Löytyypä kuitenkin muutamia jälkiä siitä, että
Odinkin ennen muinoin oli ollut suuri laulu- ja soittomestari.. Ne
löytyvät enimmiten sankarilauluissa, joissa, niinkuin Mannhardt
nerokkaasti on huomauttanut, usein vanhemmat jumalaistarun piirteet
säilyvät, kauan sen jälkeen kun uskonnolliset laulut, kansan
käsityksen aikaa myöten muuttuessa, jo ovat saaneet toisen muodon.[703]
Gudrun-laulussa Horant laulaa niin lumoovasti, että sitä kuullaksensa
pikku linnut herkeävät omasta viserryksestään, metsän elävät syömästä,
kalat ja madotkin rientävät likemmäksi.[704] Mutta Hiarrandi, josta
tämän Horant'in nimi on muodostunut, onkin yksi Odin'in liikanimistä.
Saxon historiassa[705] taas sokea Hother, ihmiseksi tehty Balder'in
veli ja surmaaja Höder, ihastuttaa ja viekoittaa kaikkia Balder'in
leirissä laulullansa, soitollansa. Vaan sokea Höder, niinkuin Simrock
näyttää,[706] on hyvin likeisessä yhteydessä tois-silmäisen Odin'in
kanssa. Vielä lisätodisteena on ruotsalaisen vedenhaltijan Näck'in
ihmeellinen soitanto, jolla hän voipi puita tanssittaa, koskia
seisahuttaa; sillä Hnikar l. Nikuz ovat myös Odin'in liikanimiä, ja
edellisellä hän, niinkuin tiedämme, tulee myrskyä asettamaan.
Perusteena tällä Odin'in musiikkitaidolla on alkuaan myrskyn
voimallinen sävel, jonka kuuluessa puut kumartavat, aallot nousee meren
pohjasta.[707]

Tässä lueteltuin monien ja tärkeitten asiallisten yhtäläisyyksien
lisäksi voimme viimein vielä tuoda esiin heidän nimiään yhteen
liittävän seikan. Liivinmaan rannalla on näet pieni saari, jolla on
kaksi nimeä; Viron ruotsinkieliset saarelaiset sanovat sen _Odinsöksi_,
Virolaiset puolestansa _Osmasaareksi_.[708] Mutta Osmalaiseksi Kalevala
nimittää Wäinämöistä sangen monessa paikassa ja sille likeinen _Asmund_
on Odin'in monien sivunimien joukossa lueteltu.[709]

       *       *       *       *       *

_Ilmarisella_ ei ole Germanein jumalais-tarussa oikein selvää
vastinetta. Loki tosin on tulen hallitsija, niinkuin Ilmarinen sen
pitelijä; Loki myös kyllä hankkii Asoille kaikki heidän kalleutensa:
Odin'in peitsen, Thor'in vasaran, Freyr'in kultaharjaisen karjun,
Freyjan kultavitjat y.m.; mutta hän ei niitä sepitä itse, vaan taottaa
ne kääpiöillä.[710] Enemmän yhtäläisyyttä on Ilmarisella Thor'in,
ukkosen jumalan kanssa, kun hän useimmissa tulensynty-luvuissa iskee

tulta taivahasta. Ilmarinen on niin-ikään takonut ilman kannen[711] ja
virolaisen tarun mukaan[712] kiinnittänyt taivaan valot; Thor
puolestaan on kumminkin kiinnittänyt Örvandil'in varpaan sekä Thiassin
silmät tähdiksi taivaasen ja Mannhardt tästä tahtoo päättää, että hänet
entisinä aikoina on mahdettu pitää auringonkin (taivaan suuren silmän)
asettajana paikoillensa.[713] Onpa muutamia saksalaisia lauluja, vaikka
kyllä myöhäisempiä, joissa on puhe _taivaallisesta sepästä_.[714] Tämä
ilman rautio ei kuitenkaan välttämättömästi tarkoita Thor'ia. Asuivat
alkuaan pilvi-vuoressa myös kääpiöt, jotka olivat kuuluisat
takomistaidostansa. Muutaman tarun mukaan olivat he _auringon ja kuun_
sepittäneet _ja ne taivaan kanteen kiinnittäneet_.[715] Erittäin on
mainittu yksi heistä, nimeltä _Lofar l. Loft_ (= ilma), siis nimeltään
meidän sepän kaima.[716] Perijuurtansa oli yllämainittu mainio takoja
Völunderkin alfein s.o. kääpiöin sukua.[717]

Kaikki nämät yhtäläisyydet rajoittuvat kuitenkin ainoasti yleisimpiin
piirteisin; ihan toiseksi sitä vastaan muuttuu asian laita, niin pian
kun me, jumalaistarut jättäen, siirrymme sankaritarinain alalle, joissa
entiset jumalalliset olennot jo ovat vedetyt alas maan päälle täysiksi
ihmisiksi.

Vilkinatarina (Vilkina-saga) kertoo meille, kuinka Vilkinamaan kuningas
Vilkinus eräällä meriretkellään _ihastui kauniisen veden neitoon, josta
hänelle syntyi_ Vade-jättiläinen.[718] Tämä, sitten vuorostaan
naituansa, sai pojan, nimeltä Velint ja päätti siitä tehdä
_työntekijän, ei sotasankaria_, sillä hän oli itsekin rauhan mies. Hän
antoi hänet siis oppiin kahden kääpiön luokse, jotka asuivat _Kallovan_
(l. myös Ballovan) vuoressa. Nämät osasivat raudasta, kullasta sekä
muista metalleista takoa vaikka mitä kaluja tahansa. Heidän johtonsa
alla oppi Velint niin taitavaksi sepäksi, ettei maailmassa missään
hänen vertaansa. Kerran hän läksi matkoille ja tuli meren rannalle.
Siellä hän _koversi ison puun onteloksi_, astui sen sisään kaluineen
päivineen ja _kulki näin tuulen työntämänä, aaltoin ajelemana
Pohjoiseenpäin_, siksi kun saapui Juutinmaan rannalle, Niding kuninkaan
hoviin.[719] Täällä hän joutui kiistaan kuninkaan sepän kanssa, kumpi
heistä olisi taitavampi, ja päätettiin, että Velint mestarityöksensä
takoisi miekan, hoviseppä rautapaidan. Mutta kun Velint tahtoi
taontaan ryhtyä, ei löytyneetkään hänen sepänkalunsa siitä kätköstä,
maakuopasta, johon hän ne maalletullessaan oli talteen pannut. Nyt
muisti hän oudon herran tulleen hänelle vastaan likellä sitä paikkaa,
johon hän aarteensa piiloitti; tämä mies se varmaan oli kalut vienyt.
Kaikki hovinherrat nyt kutsuttiin kokoon, mutta ei Velint tuntenut
yhtään heistä varkaaksensa. Silloin _hän takoi kultaisen kuvan, joka
oli ihan sen herran näköinen_, ja asetti sen etuhuoneesen.
Iltahämärässä ohitse astuessaan huomasi kuningas siinä sen kuvan ja
huusi iloisesti: "jokos olet, Regin, tullut takaisin retkeltäsi?" Niin
hyvin oli kuva tehty varkaan muotoiseksi. Tällä lailla saatuaan kalunsa
takaisin rupesi Velint vihdoin työhön.[720] Hän takoi kelpo miekan,
_johon kuningas suuresti ihastui. Mutta Velint ei ihastunutkaan_; hän
viilasi miekan puruiksi, pani ne _maidon sekä jauhoin_ sekaan ja syötti
vellin _linnuille_. Näiden sonnan pani hän sitten ahjoon raudan lisäksi
ja sai tällä tavoin syntymään miekan kahta vertaa kaunihimman.
_Kuningas jälleen ihastui suuresti; vaan Velint ei ihastunut_, teki
vielä kerran saman tempun. Näin syntyi vihdoin kolmannella kerralla
miekka, joka myös tekijänsä tyydytti. Hän koetti sitä nyt sillä
lajilla, että viskasi _villahöytäleen_ veteen, joka, koska se hiljaa
virtaa myöten kulkiessaan sattui miekan terää vasten, leikattiin
kahteen puoliskoon.[721] Voitettuaan hovisepän pääsi Velint itse tämän
virkaan ja takoi tästä lähtein Niding'ille kaikellaisia tarvekaluja.
Lähdettiinpä sitten kerta kaukaiselle sotaretkelle ja huomasi kuningas
iltaa ennen ratkaisevaa tappelua, että hänen _voitonkivensä_ oli
unohtunut, _joka aina tuotti onnea kaikissa sodissa_. Tuskissaan
_lupasi kuningas tyttärensä sille, joka yön kuluessa hänelle tuon kiven
toisi_. Velint sen nouti kotoa ennen tappelupäivän koittoa, mutta eipä
kuningas nyt tahtonutkaan täyttää lupaustansa. Seppä parka ajettiin
pois maanpakolaiseksi ja kun hän, silmittömässä rakkaudessaan kuninkaan
tyttäreen, kuitenkin vasten kieltoa tuli takaisin, leikattiin häneltä
kinnersuonet poikki, niin ettei hän enää kyennyt astumaan. Näin
vaivaisena täytyi hänen istua pajassansa ja takoa kuninkaalle. Mutta,
raudan kiehuessa ahjossa, kiehui aina myös kostonhimo hänen
sydämessään. Kun kuninkaan tytär kerran tuli pajaan, rikkimennyttä
sormustansa laitattamaan, _turmeli Velint hänet väkisin_. Samoin hän
sitten houkutti luokseen kuninkaan pienet pojat, tappoi ne ja _takoi
heidän luistaan juoma-astioita, kynttilänjalkoja_ y.m. _kuninkaan
pöytää varten_.[722] Viimein vielä hän laittoi itselleen _siivet_,
kohottihe niillä kuninkaan ikkunan eteen ja ilmaisi kaikki kostotyönsä,
jonka jälkeen lensi pois omalle maallensa takaisin.[723]

Ensisilmäyskin ilmaisee meille tässä koko joukon Kalevalaan vivahtavia
seikkoja. Me tapaamme Ilmarisen takoman kultakuvan, vaikka tosin
toisessa muodossa. Miekan sepityksessä on Velint aivan yhtä ankara
teoksilleen kuin Ilmarinen kultaneidon taonnassa. Vaikka muut niihin
hyvinkin ihastuvat, huomaa hän niissä yhä vikoja ja viskaa ne
uudestaan ahjoon, lisä-aineksilla sekoitettuna, että tulisivat oikein
erin-omaisiksi. Sammon takomista ei sovi tähän verrata, koska sen
kuvaus painetussa Kalevalassa on juuri kultaneidon runosta otettu.
Mutta Sammon alku-aineet ovat kaikkityyni tavalla tai toisella
edustettuna.[724] Ohran jyvää ja maholehmän maitoa vastaavat raudan
sekaan pannut jauhot sekä maito, joutsenen kynää linnut, joille
sekoitus syötettiin, ja uuhen untuvakin tulee esiin tuossa
villahöytäleessä, millä miekan terä koetettiin. Näillä yhtäläisyyksillä
ei kuitenkaan liene kovin suurta todistusvoimaa, koska ne suomalaiseen
Sampo runoon nähtävästi ovat tulleet toisista runoista, ja itse Sammon
valmistuskin on myöhempi muodostus. Sammon ihmevoimaa ja sen
hankinnasta luvattua neitoa muistuttaa tuo juttu voittokivestä, vaan ei
tämä yhtäläisyys yhtähyvin liene muuta kuin satunnainen. Viimeinkin
Velint'in lento kotimaalle voisi olla jossain yhteydessä sen tavan
kanssa, jolla Ilmarinen ensikertaa tulee Pohjolan tuville, "tuulen
teitä, ahavan ratoa myöten"[725] jos kohta kyllä tämä ei ilmau muissa
toisinnoissa kuin luultavasti nuoremmissa.

Kuninkaan tyttären tuloa Velint'in luokse yhtä koristeitansa
korjauttamaan vastaa Annikin juoksu pajaan sekä pyyntö että hänelle
sormuksia y.m. taottaisiin. Vastauksessaan Ilmarinen muun muassa lupaa
päällispangan _parantaa_.[726] Vielä likempi Velint'in tarinaa on
inkeriläinen laulu manteren sepän l. Ismaron käynnistä Saaressa.[727]
Kostotöitä voisi vastata Ilmarisen (Kojosen pojan) menetys ryöstettyä
neitoa kohtaan, kun hän silpoo hänet palasiksi ja viepi rinnat
paistettuna anopille tuomisiksi.[728] Vilkinatarinaan on tämä kostotapa
luultavasti tullut Niflungasagasta, jossa Gudrun puolisolleen Atlelle,
kostoksi veljensä surmaamisesta, syöttää hänen poikiensa sydämet.[729]
Mutta luultavammin on koko se seikka suomalaisiin runoihin saatu
eräästä venäläisestä laulusta.

Paitsi tässä osoitettuja sisältää tarina Velint'istä vielä
Wäinämöistäkin koskevan pienen seikan. Velint'in tulo Juutinmaalle
ontelossa puussa on hyvin sen kaltainen kuin Wäinämöisen ensimmäinen
Pohjolan retki, jolloin hän uiskenteli meressä tuulen ajona, "kuusisna
hakona, petäjäisnä pehkiönä".[730]

Vilkinatarina on sangen myöhään, vasta 13:lla vuosisadalla tullut
käännetyksi Saksasta Islannin kielelle.[731] Mutta useammat siinä
kerrotut seikat löytyvät myös jo Vanhassa Eddassa, Völundar-qvidassa,
joka luetaan kaikkein vanhimpien joukkoon,[732] ja muistettava on,
ettei Edda koskaan kerro mitään tarua täydelleen, vaan ainoasti
muutamia erittäin liikuttavia kohtia, olettaen loput tunnetuiksi. Koska
nyt vuorostaan tämän Völunder-laulun tutkittavaksi otamme, niin
tapaamme siinä vielä yhden merkillisen seikan, josta ei Vilkinasaga
enää tiedä. Völunder näet tulee veljiensä kanssa järven rannalle.
Siellä he tapaavat kolme Valkyriaa (lentävää sotaneitoa), jotka
hetkiseksi ovat riisuneet joutsenpukunsa. Näiden pukimien ryöstämisellä
saavat veljekset neidot omiksensa; mutta muutamien vuosien kuluttua
ikävystyvät neidot rauhaiseen koti-elämään ja lähtevät kerran, miesten
par'-aikaa ollessa metsäretkellä, _jälleen joutsenina lentoon_. Sangen
lähellä tätä näkyy olevan Suomen runon kertomus Ilmarisen väkisin
ryöstetystä, uskottomasta morsiamesta, jonka hän vihastuksissansa
viimein muuttaa ijäti lenteleväksi kalalokiksi, siis myös
merilinnuksi.[733] Samaa tarua myös nähtävästi tarkoittaa Viron runo,
jossa Läänen leski aamulla varhain karjamaalta löytää teeren munan,
kanan sekä variksen pojan. Niistä sitten kasvoi Salme neito, Linda
neito sekä pieni orjapiika, joista tähden poika nai ensinmainitun,
Kalevi keskimmäisen.[734] Kalevin kuoltua Suomen noita ryöstää Lindan,
niin että yhtenä iltana, Kalevinpoikien palatessa metsältä, runsas
saalis olalla, koti on autio ja tyhjä.[735]

       *       *       *       *       *       *

Vilkinatarinassa taannoin huomasimme muutamia Sampoa hämärästi
muistuttavia seikkoja.[736] Mutta selvästi ja samassa muodossa
kuin nykyisessä Kalevalassa ilmautuu se skandinavilaisessa
Grotte-laulussa[737] ja siihen liittyy vielä lisäksi useampia
pikkukohtia, jotka tekevät tämän tarun ihmeesti yhtäläiseksi
Wäinämöisen ryöstöretken kanssa. Tanskassa, niin kertoo Grotte-laulun
edellä käyvä suorasanainen selitys, eli ennen muinoin kuningas Frode,
mahtavin kaikista Pohjoismaiden valtiaista. Hänellä oli _käsikivi, joka
jauhoi mitä ikinä vaan jauhattaja tahtoi_. Tätä kiveä vääntämään, joka
oli sangen raskas, osti Frode Ruotsista kaksi jättiläis-vaimoa,
Fenjan sekä Menjan, _ja jauhatti heillä kultaa, rauhaa sekä onnea_.
Ahneudessaan ei hän koskaan suonut orjillensa joutoaikaa kauemmin, kuin
he lauloivat yhden laulun. Siitä vihoissansa _lauloivat_ Fenja ja Menja
Grotte-laulun ja _jauhasivat samassa sotajoukon_, niin että yöllä
Mysingr niminen merikuningas tuli rannalle ja tappoi Froden. Voittaja
vei sitten kaikki saaliit, niissä myös Grotten sekä molemmat
jättiläis-tytöt, kanssansa. Matkalla _käski hän heitä suoloja
jauhaamaan_, ja kun he sydän-yön aikana kysyivät, eikö jo olisi suolaa
kylliksi, niin hän vaan tylysti käski jatkaa työtä. Silloin he miesten
nukkuessa jauhasivat suolaa niin ylenmäärin, että laiva _Grotten kanssa
upposi meren pohjaan_; siitä asti on sitten merivesi aina ollut
suolainen. -- Itse orjain laulussakin on vielä muutamia huomattavia
kohtia. Fenja ja Menja _lauloivat siksi, kun Frode väkensä kanssa oli
nukahtanut uneen.[738] Laulun päätettyään jauhasivat orjat niin
kovasti, että kivenpuu katkesi ja _käsitovi lensi kahtia_.[739]

Tässä on meillä siis Kalevalan Sampo ilmi-elävänä edessämme, johon
Ilmarinen oli takonut

    Laitahan on jauhomyllyn,
    Toisehen on suolamyllyn,
    Rahamyllyn kolmantehen.[740]

Ilmarinenkin oli väkisin saatettu Sammon taontahan, samoin kuin
jättiläisnaiset jauhatustyöhönsä. Pohjolan väen nukuttamisella
Wäinämöisen laulun kautta ja tähän retkeen tarpeellisen väen luomisella
loitsulla on kumpaisellakin selvä vastineensa. Samoin myös Sammon
rikkumisella ja uppoomisella meren pohjaan. Vielä enemmän
skandinavilaisen tarinan mukainen on suorasanainen selitys, jonka
venäjänkarjalaiset runonlaulajat kysyttäessä välistä lisäävät: mereen
jauhomaan jäi se ijäkseen, tuohon Valkeaanmereen. Suoloja jauhoi
viimeksi, sitä nyt yhä jauhoo. Ei voi vettä juoda, niin suolainen on
meri.[741]

Saksassakin on saduissa säilynyt muutamia muistoja Grotte-tarusta,
todistaen että se oli tuttu ympäri koko germanilaisen kansakunnan.
Köyhä mies ryöstää taistelulla paholaisilta käsikiven, joka jauhoo
ruokaa, kultaa, kaikkea, mitä hän haluaa. Viimein hän sen myöpi
laivurille, joka sillä jauhattaa suoloja, siksi kun laiva myllyineen
uppoo mereen ja tekee meren suolaiseksi. Myöskin saksalaisissa
kansanlauluissa on puhe myllyistä, jotka yön kuluessa tahi joka aamu
jauhovat hopeaa sekä kultaa.[742] Westphalissa sanotaan linnunrata
taivaalla myllytieksi ja arvellaan auringon päivällis-ajalla seisovan
sen keskellä. Siebenbürgen'in Saksalaiset nimittävät sen jauhotieksi.
Molempien nimien arvelee Kuhn[743] tarkoittavan, että linnunrata on
tie, jota myöten päästään koitteessa kultaa ja hopeaa jauhovalle
myllylle s.o. auringolle.

Viron runoissa, niinkuin tiedämme, ei ole selvää tietoa Sammosta.
Kalevinpojan suuri meriretki tarkoittaa tiedonhalun tyydyttämistä,
on löytöretki. Juuri samallainen tavataan myös myöhemmässä
skandinavilaisessa tarinassa. Kuningas Gormos, kertoo tanskalainen
munkki Saxo 13 vuosisadan alussa,[744] tahtoi isiltä perityn
uskaliaisuutensa pikemmin näyttää _luonnon salaisuuksien tutkimisella_,
kuin sota-aseilla. Hän päätti siis mennä Geruthus'en maalle, josta oli
saanut kuulla Thulen asukkailta. _Geruthus'en sanottiin olevan
äärettömästi rikkaan, mutta tien hänen luokseen täynnä kaikellaisia
vaaroja_, tuskin kuoleman-alaisille mahdollisen. _Piti purjehtia
valtamerta, sikskun aurinko ja tähdet katosivat näkymättömiin
takaiselle taivaan rannalle, kulkea yhä edemmäksi alinomaisessa
pimeydessä. Oppaaksi vei Gormos kanssansa Thorkil'in_, joka tuon
kaiken oli hänelle kertonut. Tämä kokenut mies _käski rakentaa
tavallista vahvemman_ laivan. _Merellä ajellessa tuli nälkä, koska
eväät loppuivat_. Hyväksi onneksi kuultiin samassa kaukainen
rantamainingin kohina ja päästiin saareen, _jossa laituimella olevasta
karjasta tarpeellinen määrä teurastettiin_. Yöllä karkasi matkalaisten
päälle suuri joukko jättiläisiä, joiden oma karja oli. _Yksi muita
suurempi, nuijalla varustettu, kaalasi kauas mereen, laivoille asti ja
uhkasi surmaa, siksi että hänelle lepytys-uhriksi annettiin yksi mies
kustakin laivasta. Sieltä purjehdittiin vielä edemmäksi äärimmäiseen
Bjarmiaan, _jossa on alin-omainen pakkanen eikä kasva mitään viljaa_.
Siellä nähtiin kultasilta, joka erotti ihmisten ja jättiläisten maat.
Sen sillan takana näkyi mustan pilven näköinen kaupunki, Geruthus'en
asunto, jonka portilla hirveä karhu väijyi, katto oli keihäistä, lattia
käärmeistä; siinä oli siis toisilla sanoilla sanoen Manala.

Kalevinpoika niin-ikään, aikoessaan tiedustella maailman perimmäistä
äärtä, rakennuttaa sitä varten tavallista vahvemman aluksen.
Purjehtiessaan joutuvat retkeläiset tiheään sumuun, joka seitsemän
yötä, seitsemän päivää peittää heiltä paistavan päivän ja tuikkivat
tähdet. Viimein päästään oudolle rannalle, joka tunnetaan Lapiksi ja
josta saadaan viisas tietäjä Varrak oppaaksi. Eräässä maassa, mihin he
sitten saapuvat, viepi nuori jättiläisneito muutamia vakomaan ulos
lähetettyjä miehiä esiliinassaan kotiinsa, mutta kantaa ne sitten
isänsä käskystä jälleen takaisin, kaalaten merta laivaan asti.
Edemmäksi kulkiessa purjehditaan jäälohkareitten lomitse, hirmuisella
pakkasella. Sitten tullaan kultamaalle, jossa kukot kultaa syövät,
hanhet loistavaa hopeaa; sen jälkeen Koirankuonolaisten rannalle, joita
vastaan sotiessa Kalevinpoika menettää hyvän ratsunsa ja vimmassaan
kiroo maan, ettei se enää saisi kasveja kasvattaa, ei viljanjyviä
valmistaa. Siellä tavattu tietäjä varoittaa häntä vielä kauemmaksi
pyykimästä, sillä tuo Kalevinpojalle kotona neuvottu maailman
ääripaikka, missä avaran ulapan rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja
kohoaa, on Manalan salaportti, Tuonen tupien veräjä.[745]

Yksi pieni seikka Kalevinpojan retkestä on vielä viimein lisättävä.
Jättiläinen, kun hänen tyttärensä on tuonut muutamia Kalevinpojan
miehistä hänelle näytteeksi, panee heidät arvoituksille ja tuntee
heidät älykkäistä vastauksistaan ihmisiksi. Tähänkin löytyy taas
vastine Gormos'in tarinassa. Thorkil näet, kun kuninkaan käskystä
toistamiseen on lähtenyt Pohjan äärimmäisille perille, eksyy siellä
vallitsevassa pilkkopimeydessä eikä osaa enää takaisin kotimaalle.
Utgardiloki, jonka luokse hän vihdoin sattumalta saapuu, lupaa hänelle
neuvoa tietä, jos Thorkil lausuisi kolme kieltämätöntä totuutta.[746]

Jos sitten taas edelliseen retkeen palaumme, niin näemme siinä auringon
jäämisessä matkalaisten taakse tapauksen, joka meille on tuttu
lappalaisesta Päivänpojan retkestä. Toisen kohdan tapaamme taas
varsinaisesti suomalaisissa runoissa. Se on nimittäin veneretkeläisten
nälkä ja lihanpyynti useammissa Inkerin ja Viipurin puolen
toisinnoissa. Samaa kuvaa myös Lemminkäisen kolmas onnistumaton retki
Pohjolaa vastaan. Hänkin ottaa avukseen kumppalin, Tieran l. Kuuran,
jäätyy kiinni keskimerelle Pohjolan emännän nostaman pakkasen voiman
kautta ja joutuu viimein Nälkäniemeen, missä ei ole lihaa eikä
kalaa.[747] Gormos'in retki, Simrock'in epäilemättä oikean selityksen
mukaan, on vaan ihmis-maailmaan alas vedetty ja monilla sivuseikoilla
lisätty toisinto Thor'in retkistä Utgardilokin ja Geirröd'in
luokse.[748] Ylläviitattu Lemminkäis-runo todistaa, että myös Thor'in
käynti Hymir'in luona[749] on kumminkin suomalaisiin toisintoihin
antanut aihetta. Hymir'in sisään-astuessa kotiinsa näet _jäätiköt
paukkuvat ja hänen oma partansa on härmässä_. Illalliseksi _syöpi Thor
niin paljon härän lihaa_, että jättiläinen _pelkää talon varain
loppuvan_ ja viepi Thor'in seuraavana päivänä kanssansa kalastamaan.

Myöskin Kalevalan kertomus kuun ja auringon joutumisesta Pohjolan
valtaan sekä vapauttamisesta Wäinämöisen kautta on alkuperäisessä
muodossansa, johonka me inkeriläisen toisinnon kautta tutustuimme,[750]
sangen likeistä sukua erään Thor'ia koskevan tarun kanssa.
Suomalaisessa runossa on hänen nimensäkin säilynyt. _Turo_, tuima mies
kavala, nukuttaa neidot (toisinnossa: noidat), jotka taivaan valot
vankeudessa pitävät, ja saattaa ne takaisin paikallensa, virkahansa.
Skandinavit puolestaan tarinoivat muutaman jötunin (jättiläisen)
tarjouneen Asoille rakentamaan linnoituksen heidän asuntonsa ympäri,
sillä ehdolla että _saisi auringon, kuun_ sekä Freijan _omaksensa_.
Työn piti valmistua yhdessä talvikaudessa, muuten luvattu palkka oli
menetetty. Väliin tulleen esteen kautta jääpikin rakennus
keskenvalmistamatta ja Thor tappaa itse mestarin.[751] Tämän tarun
muodon päättää kuitenkin Mannhardt myöhemmäksi ja arvelee taivaan
valoin alkuaan todella joutuneen Asain vihollisen valtaan, josta Thor
ne päästi ja toi takaisin. Todisteeksi osoittaa hän muun muassa pari
värssyä Voluspássa, joissa Asat neuvottelevat: kukahan lienee
sekoittanut koko ilman turmeluksella ja _antanut pois kuun sekä
auringon jötuneille?[752]

Virolaisten sankari-runoelmaan on vielä sekaantunut koko joukko
Thor-taruja, joista ei meidän Kalevalamme tiedä mitään. Kalevinpoika,
Thor'in tavalla, kaalaa syviä vesiä,[753] rakentaa siltaa[754] ja
taistelee noitia, samoin kuin hänen germanilainen veljensä jättiläisiä
vastaan.[755] Nukkuvalta Kalevinpojalta varastaa noita miekan,[756]
samoin Thor'ilta Thrymr-jättiläinen vasaran.[757] Tuo törkeä juttu
noitatytöstä ja vedenpaisumuksesta, johon Kalevinpoika on
hukkumaisillaan,[758] on samallainen kuin Thor'ille tapahtunut seikka
matkalla Geirröd'in luokse.[759] Pikkumiehen lennättäminen jättiläisten
tuvassa[760] on nähtävästi vaihdos siitä, kuinka Geirröd syöksi Thor'in
tuoleinensa ylös lakeen.[761] Kalevinpojan kravustaminen, kokkahonka
vapana, kokonainen hevosen raato syöttinä[762] on niin-ikään
laimentunut toisinto siitä tarusta, missä Thor Ymir'in luona pistää
häränpään koukkuunsa ja onkii Midgård-käärmeen ylös meren
pohjasta.[763] Kalevinpojan sukeltaminen kaivoon, haltijan tyttären
sormusta noutaaksensa, ja myllykiven nostaminen sieltä[764] on
saksalaisen myöhemmän sadun välityksen kautta sukulaisuudessa
Thor'in kattilantuonnin ja Skrymer'in kalloon turhaan yritettyin
vasaranlyöntein kanssa.[765] Kertomukset Kalevinpojan ja hänen
kumppaniensa häränkeitosta Manalan portilla, hänen molemmista
käynneistänsä Manalassa, jossa äiti-vainaja häntä neuvoo ja hän juopi
voimavettä,[766] ovat viimein myöskin muuttuneita Thor-taruja,
muodossa, joka lähinnä on yhtäpitävä slavilaisissa kansoissa hyvin
yleisen sadun kanssa.[767]

Samoin on _Lokista_, vaikkei hän vastaa Ilmarista, paljon muita jälkiä
Kalevalan runoissa.

Kavaluutensa tähden uhkaavaa kostoa peläten pakeni hän viimein
erämaahan kosken äyräälle. Sielläkin uskalsi hän ainoasti yöllä istua
piilopirtissänsä, päivällä muutti itsensä aina loheksi ja kätkeytyi
virran pohjaan. Yhtähyvin, vaikka näin turvattuna, oli hän
alin-omaisessa pelossa ja mietiskeli yhä mitä keinoja Asat
mahdollisesti voisivat keksiä, häntä kiinnisaadaksensa. Kerran _yhtenä
yönä_ hän otti _pellavalankaa_ ja solmi sen silmukoiksi, niin että
_nuotta syntyi_. Samassa hän kuitenkin näki Asain lähenevän ja viskasi
teoksensa tuleen, etteivät he hänen uutta pyydystänsä ottaisi ja
käyttäisi häntä vastaan. Mutta _tuhkaan_ jäi ruutuisia jälkiä
silmukoista, joiden mukaan Kvasir, viisain Asoista, kutoi nuotan. Asat
vetivät nyt yhden apajan ja Thor kaalasi keskivirtaa nuotan jäljessä.
Vaan Loki _piili kahden kiven välissä ja nuotta meni ylitse_. Sentähden
sidottiin nuottaan kiveksiä, _jotta se pohjan tapaisi_. Loki nytkin
yritti hypätä, mutta Thor koppasi hänet kiinni.[768]

Tässä tarussa ei pintapuolisinkaan katsahdus voi olla huomaamatta
läpikäyvää yhtäläisyyttä suomalaisen tulen-synnyn kanssa. Tulisoronen
oli, taivaasta pudottuaan, vierähtänyt Aluenjärveen, jossa sen sinervä
siika nieli; tämä sitten vuorostaan joutui kulean kuujan (s.o.
lohilajin) ja se taas halean hau'in kitaan. Wäinämöinen ja Ilmarinen
ensin kutovat niinisen, katajaisen nuotan, ja lähettävät Kalevan kansan
vedäntään; mutta ei saada sitä kalaa, mitä tahdottaisiin. Kylvettiin
nyt tuhkaan siemen, josta yhtenä kesäisnä yönä pellava kasvoi,
leikattiin, liotettiin ja loukutettiin, kehrättiin langaksi ja
kudottiin nuotaksi. Tällä läksivät Wäinämöinen ja Ilmarinen itse
apajalle; mutta ei puuttunut halea hauki sittenkään heidän käsiinsä.
Täytyi laittaa nuotta suuremmaksi, vetää apaja syvemmältä, ennen kuin
pyytäminen vihdoin onnistui. Mutta kalaa aukaistessa pujahti tulikipuna
vielä kerran karkuun ja poltti paljon maita, siksi kun viimein
tavattiin kahden kannon välistä.[769]

Färö-saarilta saadussa laulussa,[7770] tapaamme näiden lisäksi vielä
pari yhtäläisyyttä, joita ei ollut Eddassa. Eräs jättiläinen tahtoo
tappaa talonpojan poikaa; mutta tämän pyynnöstä Odin _yhdessä yössä
kasvattaa ja kypsyttää_ ruispellon pakenijalle piilopaikaksi.
Jättiläinen rupeaa noukkimaan tähkäpäitä; silloin Hönir muuttaa pojan
höyheneksi ja kätkee hänet keskelle joutsenkarjaa. Jättiläinen puree
joutsenilta kaulat poikki; silloin Loki lähtee pojan kanssa merelle,
_onkii kalan, onkii toisen, kolmannenkin, ja tähän viimeiseen kätkee
pojan_ mätijyvän muodossa. Jättiläinen _onkii pois kaikki kolme kalaa_,
soutaa rantaan, _perkaa kalat ja saapi jo mätijyvän käteensä_. Mutta
Lokin neuvosta _pujahtaa poika yht'-äkkiä rannalle ja lähtee kepein
jaloin juoksemaan_, mitään jättämättä.[771]

Viimein vielä kertoo saksalainen satu[772] kuinka kipunasta syttyi
suuri kulovalkea, joka tahtoi polttaa koko maata; mutta puro sattui
vastaan, johon hypättyään tuli ei päässyt enään edemmäksi. Harmissaan
rupesi se kuitenkin vaivaamaan estäjäänsä, niin että _puro tuskissansa
vääntelihe_ välin sinne, välin tänne, aivan kuin Aluenjärvi
suomalaisessa luvussa ja sitten myös kalat, jotka kipunan
nielivät.[773] Ylläkerrotulla tavalla saatuaan Lokin valtahansa,
kiinnittivät Asat hänet kolmeen kallioon yhden hänen poikansa suolilla,
jotka _samassa muuttuivat raudaksi_. Hänen ylitsensä asetettiin myrkkyä
tippuva käärme, jonka suun alla Lokin vaimo pitää maljan; mutta kun hän
sen aika ajoin tyhjentää ja silloin joku pisara sattuu Lokin kasvoihin,
niin tämä tuskissansa _vääntää itseään niin kovasti, että koko maa
järähtää_.[774] Vähää ennen oli myös hänen poikansa Fenrir-susi tullut
kahlituksi. Asat _toivat hänelle vahvan kahleen ja pyysivät häntä
koettamaan sitä päällensä_; tietysti se muka ei voisi niin väkevää
petoa kiinni pitää, ja siitä oli hänelle tuleva laaja maine, suuri
kunnia. Fenrir-suden houkutti turhamainen ylpeys; hän suostui
ehdoitettuun koetukseen. Ensimmäisen kahleen hän repäisi poikki, vaikka
se oli raudasta; samoin toisenkin, vielä paksumman; mutta kun hän
sitten kytkettiin kolmannella, joka oli kokoonpantu kissankäpälän
kapseesta, naisen parrasta ynnä muista sellaisista mahdottomista
aineista, niin hän jäi, kun jäikin, vangiksi.[775]

Tästä on silminnähtävästi jälkiä tuossa tunnetussa runossa Luojan
kuolennasta.[776] Poikansa kuolon jälkeen menee Maaria haudalle ja
rukoilee aurinkoa:

    "Paista hetki heltehesti,
    Toinen himmesti hiosta,
    Kolmansi koko terältä!"

Ja aurinko totteleekin pyyntöä, lentää alas ja nukuttaa vartijat:

    Nuoret miekkojen nojahan,
    Vanhat vasten sauvojansa,
    Keski-ijän keihä'ille.

Viimein vielä se pehmittää hautakivet, niin että Kristus pääsee ulos.
Hän pukeutuu nyt kerjäläiseksi ja menee Hiiden kylään. Siellä hän
näkee, kuinka pajassa taotaan rautakahletta ja saa tietää sen olevan
aiotun Jumalan pojan uudestavangitsemiseksi. Seppä kuitenkin valittaa,
ettei oikein tiedä Kristuksen kaulan mittaa. Kerjäläinen sanoo sen
olevan juuri yhtä pitkän ja leveän kuin sepän oman kaulan. Näin
houkutetaan rautio pistämään päänsä renkaasen, jonka Kristus äkkiä
painaa lukkoon; senjälkeen kiinnittää hän kahleen kallioon yhdeksän
syllän syvälle ja lausuu sepälle:

    "Kilju nyt kivi kovaksi.
    Karju rauta karkeaksi.
    Pysy siinä sen ikäsi,

kunnes ei ole enää kuuta tai aurinkoa, ei maata eikä ihmisiä!" Hiiden
seppä on epäilemättä yhtä Lokin kanssa, joka kahlittiin Balder'in
kuolon tähden. Kiven ja raudan koveneminen läheisesti muistuttaa meille
Lokin vangitsemisessa tapahtuneen suolien muuttumisen raudaksi; kahleen
koettaminen sepän kaulaan on taas Fenrir-suden kytkemisestä mukailtu.

Viron runoissa Kalevinpoika kiinnittää voitetun Manalan haltijan,
Sarvikko-taaton, kahleella kallioon.[777] Ja lopulla hänelle
itselleenkin tulee samallainen kohtalo osaksi. Hänen kätensä, jolla hän
Manalan portin on halkaissut, jääpi jälleen kokoon-iskevien kallioitten
väliin ja sankari vangiksi. Turhaan yrittää hän välistä temmaista
kättänsä sieltä irti, jokaisella ponnistuksellaan, samoin kuin Loki,
synnyttäen maanjäristystä. Hänen täytyy Taaran päätöksen mukaan pysyä
siellä Sarvikon vartijana, kunnes kerran maailman lopussa tuli sulattaa
häntä kiinnipitävät kalliot.[778]

Lokia ovat useat jo ennen verranneet meidän Louheemme, Pohjolan
emäntään. Yhtäläisyyttä niiden välillä ilmautuukin varsin tuntuvasti
useissa tärkeissä kohdissa. Näennäinen vaan on se, joka nähdään siinä,
että Louhi alussa on Kalevalaisten ystävä, sitten vihollinen, samoin
kuin Loki Asain.[779] Sillä Louhen nimi tavataan vaan yksi ainoa kerta
epillisissä runoissamme. Mutta loitsuissa se on hyvin yleinen. Loki oli
Hel'in, Manalan haltijattaren, niinkuin myös noiden hirviöitten,
Fenrir-suden ja Midgård-käärmeen isä.[780] Meidän loitsuissamme[781]
Loviatar synnyttää kaikki pahat, kuolettavat taudit. Mutta Loviatar ei
ole mikään muu kuin Louhiatar, Pohjolan emäntä.[782] Se sama Loviatar
myös synnyttää suden[783] ja Louhiatar koiran;[784] viimein vielä on
Syöjättärellä, joka joskus myös Pohjolan emäntänä ilmautuu,
tavallisesti osa käärmeen synnyssä.[785] Pohjolan emäntä sen lisäksi
hyvin monessa loitsussa nimen-oman sanotaan Manalan hallitsijaksi. Ei
voi siis olla epäilemistä Louhen ja kuolon valtakunnan kuningattaren
yhteydestä. Toiselta puolen taas Hel'in asunto Niflhem sanotaan olevan
äärimmäisellä Pohjan perällä, ijänikuisen pakkasen kodissa.[786]
Molempien ulkomuotokin on kuvattu samoilla sanoilla. Hel on musta
karvaltansa ja sokea; Loviatar mustallainen, umpisilmä.[787] Sen
lisäksi tulee, että Loki itsekin joskus, Utgarda-lokina, sekoitetaan
tyttärensä kanssa ja kuvataan Manalan hallitsijaksi.[788] Ilmaantuupa
Loki paitsi sitä kerran naisen muodossa, sinä jättiläis-akkana, joka ei
suostu itkemään Balder'in kuoloa ja sillä estää hänen palaumistaan
ylämaailmoille.[789] Vihdoin on myös merkillinen yhtäläisyys Lokin ja
Louhen nimissäkin huomattava, jonka jo Castrén oli osoittanut.[790]

Meidän _Lemminkäisen_ työt ja kohtalot ovat useissa kohdissa hyvin
senkaltaiset kuin Skandinavein Freyr'in ja Balder'in. Kerran, niin
vanha Edda laulaa,[791] nousi Freyr ylös Odin'in korkealle istuimelle,
josta silmä kannatti koko maailmanpiirin yli. Sieltä hän kaukana
jättiläisten maassa näki neidon, jonka käsivarret paistoivat, antaen
loistoa, sekä ilmalle että merelle. Silmittömäksi ihastuneena lähetti
Freyr palvelijansa Skirner'in tätä neittä hänen omakseen kosimaan.
Lähettiläs ratsasti sinne kaikellaisten vaarain läpi: ensin kohtasi hän
_savuavan ihmeellisen tulen_, sitten _vihaisia koiria_, jotka olivat
aituuksen porttiin sidottuna. Portin edessä oli myös _karjapaimen_
vartijana. Puhemiehen pyyntöön _Gerda-neito ensin antoi jyrkän,
kieltävän vastauksen_. Turhaan tarjosi Skirner kalliita lahjoja,
turhaan heilutteli Freyr'iltä lainattua _tulista miekkaa_ (päivän
sädettä). Vasta kun hän uhkasi mahtavilla loitsuillansa laulaa Gerdan
inhottavan Tursaan morsiameksi, antoi tyttö viimein suostumuksensa. --
Tätä tarua kertoissansa osoittaa Simrock jälkiä siitä, että se
nykyisessä muodossaan on myöhempi toisinto; alkuaan oli Freyr itse
käynyt kosimassa.[792] Samassa Simrock myös näyttää toteen, että tuo
jättiläisten maa oikeastaan on Tuonela. Täten me saamme oikeuden
toisistakin kuolleitten asuntoa koskevista taruista ottaa lisään
piirteitä Gerdan kodin kuvaamiseksi. Fjölsvinsmál'issa on se, paitsi
liehuvalla tulella ja vihaisilla koirilla, myös _rautaisella
aituuksella_ suojeltu.[793] Toisessa paikassa kerrotaan tämän _aidan
olevan käärmeen seljillä läpipunotun_;[794] ja viimein, yksi, tosin
myöhempi tarina lisää vielä, _että jokaisen seipään nenään oli ihmisen
pää pistetty_.[795] -- Ennen kosimistaan oli Freyr, Skirnis-laulun
mukaan, _tappanut Bele-jättiläisen, Gerdan veljen_, jonka johdosta on
huomattava, että germanilaisissa taruissa jättiläiset sangen usein
ilmautuvat _lohikäärmeen muodossa_. Mainitussa runossa ei ole
semmoisesta muuttumisesta tosin mitään puhetta; mutta sankarilaulussa,
jonka useat katsovat saman runon myöhemmäksi muodostumaksi, Sigurd
tappaa lohikäärmeen, ennen kuin liehuvan tulen läpi pääsee Sigrdrifan
luokse.[796]

Me olemme siis tässä tavanneet kaikki pääseikat, joilla Kalevalassa
Lemminkäisen toinen retki Pohjolaan on kuvattu. Hänkin ratsastaa
tulisen kosken ja palavan kuopan yli. Hän tapaa Pohjolan veräjällä
verenhimoisia karhuja sekä susia.[797] Pohjolan aituus on rautainen,
teräksinen,

    Keihä'illä seivästetty,
    Maan ma'oilla aiastettu,
    Käärmehillä vitsastettu.

Nämät käärmeet olivat vaan selästänsä kiinni aidassa, sillä oli

    Heitty hännät heilumahan,
    Pääkurikat kuilumahan.

Poikin puolin itse porttia makasi hirmuinen lohikäärme,

    Pitelämpi seinähirttä,
    Paksumpi kujapatsasta.

Viimeinkin oli pihamäki täynnä seipäitä, miehen pää joka seipäässä.
Sisään tultuansa Lemminkäinen tappoi Pohjolan isännän, joka oli kositun
neidon isä, siis lähisukulainen, vaikkei veli.[798]

Näihin yhtäläisyyksiin Lemminkäisen ja Freyr'in välillä liittyy vielä
toisia, yhtä suuria, jotka hänestä tekevät Balder'in vastineen. Tätä
emme saakaan kovin kummeksia, sillä Freyr ja Balder olivat keskenään
mitä likintä heimoa, oikeastaan saman luonnon-ilmiön, päivänpaisteen,
ilmauksia. Balder oli paras kaikista olennoista, niin että hänestä
ainoasti hyvää oli puhuttavana; hän oli niin kaunis ja kirkas, että
loisti ja välkkyi, ja niin lempeä, että häntä kaikki rakastivat.[799]
Samaten Edda monessa paikassa Freyr'istäkin laulaa, että hän on paras
Asoista, jalo luonteeltaan ja tavoiltaan, niin ettei hänessä ole mitään
moitteen sijaa; hän ei ketään impeä eikä miehen vaimoa itketä; hän on
loistava, kirkas ja siunausta tuova.[800] Aivan kuin hänen molemmat
germanilaiset veljensä oli meidän Lemminkäinenkin ylenmäärin kaunis ja
yleiseen rakastettu, kumminkin naisissa. Onpa itse hänen nimensäkin
otettu juuri samasta _lempeydestä_, joka oli Freyr'in ja Balder'in
pää-ominaisuutena.[801] Mutta jo on aika että me käännämme huomiomme
erinäisiin taruihin Balder'ista.

Hänellä, niin Eddat tarinoivat,[802] oli kerta ollut _pahaa ennustava
unennäkö_. Vähää ennen olivat niin-ikään Thrain ja Dain kääpiöt
_unissaan_ saaneet aavistuksen salaa lähenevästä surusta. Sankarit
Valhallassa, Odin'in taivaallisessa salissa, näkivät Nannan, _Balder'in
puolison, surevan_. Samoin Idun-neiti, joka kaikki synnyt, ijänmäärät
sekä loput tiesi, itki, jumalien kysymyksiin vastaamatta. Yhteisessä
neuvottelussa päätettiin näistä enteistä, että kaikkein lemmityiselle
Balder'ille mahtoi olla kuolema tulossa. Sitä estääksensä _meni hänen
äitinsä ulos ja vaati pyhän valan kaikilta luonnonvoimilta sekä
luontokappaleilta_, tulelta ja vedeltä, kiviltä ja metalleilta, maalta
puittensa, käärmeittensä, lintujensa ja nelijalkaistensa kanssa,
niin myös taudeilta. Kaikkein piti vannoa, etteivät tee vahinkoa
Balder'ille. Ainoasti _mistel-vesalta ei otettu mitään valaa_, koska se
Frigg'in, Balder'in äidin mielestä oli liika nuori ja mitätön. Näin
pidettyänsä huolen lemmikkinsä turvallisuudesta, tulivat jumalat
jälleen iloisiksi, rupesivat huvitteleimaan leikeillä. He asettivat
Balder'in pilkkutauluksi, ammuskelivat häntä, ken nuolella, ken
peitsellä, ja riemuitsivat siitä, kuinka kaikki aseet, häntä väistäen,
lensivät ohitse. Mutta häijy Loki otti mistel-vesan ja antoi sen
Balder'in _sokealle_ veljelle Höder'ille, kehoittaen häntäkin
yrittämään ampumista ja luvaten hänelle suunnittaa asetta. _Söder ampui
ja samassa Balder, mistel-vesan lävistämänä, kaatui kuolijana maalian_.
Kun ensihämmästys ja tuska tästä arvaamattomasta tapaturmiosta vähän
oli asettunut, kysyi Frigg: kuka Asoista hänelle mielennouteeksi
tahtoisi ratsastaa Tuonelaan ja _koettaa eikö saisi Balder^ia
lunastetuksi Hel'in vallasta_. Siihen tarjoutui _Hermoder_, Odin'in
uljas poika. Hän ratsasti yhdeksän yötä syviä, pimeitä notkoja, joissa
ei voinut mitään silmin nähdä, siksikun saapui _Gjöll-virralle_, jonka
sillan kohdalla Módgudr-neiti istui vartijana. Tämä tiedusteli tulijan
nimeä sekä sukua, kummastellen miksi hän ajoi Hel'in tietä, vaikkei
hänen näössään ollut kalman merkkiä. Jonkun aikaa näin lähettilään
kanssa puheltuansa, neuvoi neito hänelle kuitenkin tien Hel'in
asunnolle_,[803] joka oli vielä perempänä Pohjosessa. Hermoder'in
hartaisin rukouksiin suostui viimein Hel, mutta ainoasti yhdellä
ehdolla. Hän lupasi antaa Balder'in takaisin, jos tämä todella oli niin
yleiseen rakastettu, kuin mitä huhu kertoi; siitä se oli näkyvä, jos
saataisiin kaikki, mitä taivaassa ja maan päällä on, hänen kohtaloansa
itkemään. Frigg'in pyynnöstä itkivätkin nyt Balder'ia kaikki kappaleet
ja olennot, kaikki luonnonvoimat ja jumalat; yksin vaan vanha
jättiläisvaimo Thökk, jonka muotoon Loki oli pukeunut, kieltäytyi
itkemästä, ja senvuoksi täytyi Balder'in, suureksi suruksi jumalille
sekä kaikille luoduille, maailman loppuun saakka jäädä Manalaisten
valtaan.

Verratkaamme nyt tähän mitä Kalevala laulaa Lemminkäisen surmasta. Kun
hän ilmoittaa aikomuksensa lähteä Pohjolaan, varoittivat häntä niin
hyvin äitinsä kuin vaimonsakin, ja jälkimmäinen sanoo nähneensä pahaa
ennustavan unen:

    "Tuli ahjona ajeli
    Aivan ikkunan alatse;
    Siitä tuiskahti tupahan,
    Siltalau'oista lakehen,
    Ikkunasta akkunahan".[804]

Tässä ilmautuu siis se pieni erilaisuus, että Eddassa uni on kääpiön
sekä itse Balder'in näkemä, Kalevalassa taas peloittaa Kyllikkiä. Mutta
saksalaisessa Niebelungenlied'issä, jonka useat arvelevat Freyr- ja
Balder-taruista muodostuneeksi, näemme _Kriemhild-neidon, Sigfried'in
vastaisen puolison, levottomana pahan-enteisten uniensa tähden_.[805]
Kriemhild'in mielikuvitelmain sisällys on tosin aivan toisellainen kuin
Lemminkäisen vaimon näkeminen; hänen edessään näet kaksi kotkaa iskee
nuoreen, jaloon haukkaan, jonka he repivät palasiksi. Mutta toisessa
Sigurd-laulun muodostuksessa Högnin vaimo Kosthera koettaa aivan
Kyllikin unen kaltaisella enteellä evätä miestänsä seuraamasta
Giukinpoikia Atlin pitoihin. "Leimuava liekki", kertoo hänkin, "söi
sinun hurstiasi, korkealle kohosi tuli, läpipolttaen minun
salini".[806]

Pohjolassa Lemminkäinen loitsii kaiken väen vahingoittamattomaksi.
Ainoasti eräs umpisilmäinen karjapaimen jääpi koskematta, joka
Lemminkäisen mielestä on liian katala, koska on nuoruudessansa
luonnottomia ilkitöitä tehnyt. Tämä kaikkein lumoaminen, paitsi yhden
halveksitun, likeisesti muistuttaa mieleen Frigg'in vannotukset. Vielä
selvempi yhtäläisyys ilmautuu useammissa loitsuluvuissamme, joissa
raudalta, karhulta y.m., ennen kuin heille luomisessa täysi voima
suodaan, vaaditaan vala, etteivät rupea väärinkäyttämään sitä lahjaa
ihmisten eikä karjain vahingoksi.[807] Syyt mistel-vesan
laiminlyömiseen ja paimenen jättämiseen näyttävät tosin ensin
erilaisilta; edellinen oli muka liian pieni, jälkimmäinen kovin
inhottava. Mutta Simrock'in todennäköisen selityksen[808] mukaan onkin
mistel-vesa oikeastaan ja pikemmin tullut hylätyksi _luonnottomuutensa_
tähden (koska se toisissa paikoissa kasvaa ilmassa eikä maassa). Täten
tämä syy sitten täydesti vastaisi paimenen kammomista hänen
luonnotonten tekojensa vuoksi. Mutta vielä lähempänä mistel-vesaa on
itse surma-ase, jolla karjapaimen tappaa Lemminkäisen, nimittäin tuo
outo "umpiputki". Sekin oli jäänyt lumoamatta; katkerasti valittaa
Lemminkäinen kuolinhetkellänsä, ettei hän, varustaessaan itseään
kaikkea muuta vastaan, ollut muistanut äidiltänsä kysyä loitsua tämän
vesan tekemää vikaa vastaan.[809] Äidin mainitseminen varjeluslukujen
tietäjänä liittää tämän tarun vielä likemmin skandinavilaiseen, missä
Frigg poikansa puolesta kaikki toimittaa.

Eräässä kertovärssyssä[810] tulee umpiputken sijasta esiin toinenkin
kuolettamisen välikappale, nimittäin vesikyy. Sama elävä ilmautuu
sitten myös Sigurd-lauluissa kumminkin yhden etevän uroon, jos kohta ei
pää-sankarin, surman syynä. Niissä kaikissa Kriemhild'in veli Gunnar l.
Günther saapi loppunsa käärmekuopassa.[811]

Halveksittu paimen on muuten silminnähtävästi sukua tuolle
karjankaitsijalle, joka Skirnisför-laulussa, samoin kuin useammissa
muissakin germanilaisissa taruissa, tavataan Hel'in asunnon
edustalla.[812] Hänen umpisilmäisyytensä taas yhdistää hänet Balder'in
sokean tappajan Höder'in kanssa. Tämän yhteyden tekee Pohjolan
paimenen liikanimi "märkähattu" vielä varmemmaksi. Myöhemmissä
skandinavilaistaruin muodostuksissa, joita Saxo Grammaticus on Tanskan
historiaansa varten käyttänyt, on Höder'in nimi vaihtunut
_Hother'ukseksi_,[813] Mutta _höttr_ vanhassa Skandinavian kielessä
merkitsee _hattupäätä_. Nähtävästi ovat siis Suomalaiset, tuon nimen
kuullessansa, väärin käsittäneet sen merkityksen[814] ja omalla
tavallansa kääntäneet sen kielelleen. Eipä liene saman liikanimen
alkupuolikaan tullut ilman syyttä. Sokea Höder, niinkuin Simrock
selittää,[815] paljon käy yhteen tois-silmäisen Odin'in kanssa. Mutta
tämän moniin liikanimiin kuuluu myöskin _Sidhöttr_ = lierohattu;
hänellä näet aina oli päässään _leveäreunainen, silmille alasriippuva_
hattu,[816] siis juuri sellainen, mimmoiseksi rankkasateessa ollut
"märkä" hattu tulee. -- Eddassa ilmautuu Höder rakastavaisena veljenä,
joka tietämättänsä ilman tahattansa tappaa jumalain lemmikin; yhtähyvin
mainitsee häntä jo Nuori Edda yhdessä kohdassa[817] nimellä _Heljar
sinni_ (Tuonen kumppali) ja Saxon kertomuksessa on hän kokonaan kuvattu
Balder'in viholliseksi. Nämät seikat tekevät siis yhteyden Lemminkäisen
murhaajan kanssa vielä täydellisemmäksi. -- Viimein on Pohjolan ilkeän
karjapaimenen personaan sulaunut vielä kolmaskin germanilaisen tarun
henkilö. Lemminkäinen soimaa häntä siitä, että hän

    Kaikki herjasi hevoset,
    Tamman varsat vaivutteli.[818]

Tämä muistuttaa mieleen yhtä tarua Lokista, joka estääksensä ennen
mainittua jättiläistä oikealla ajalla saamasta linnoitusta Asain
asunnon ympärille valmiiksi, _muuttui tammaksi ja viekoitti pois oriin,
jättiläisen välttämättömästi tarpeellisen työkumppalin_.[819] Hyvin
luonnollisella tavalla on tässä Balder'in oikea murhamies tullut
sekoitetuksi yhteen hänen ohjaamansa viattoman tappajan kanssa, ja
sitten yksi edellisen muusta historiasta tuttu seikka samaan yhteyteen
liitetyksi.

Uljas sankari, joka yksin uskalsi lähteä tuolle vaaralliselle Tuonelan
retkelle, Balder'ia lunastamaan, oli, niinkuin tiedämme, _Hermoder_
nimeltänsä. Mahdollisesti on jälkipuolisko tässä sanassa taaskin tullut
väärin-ymmärretyksi ja niin muodoin ollut alku-aiheena Suomen
runottaren ihanaan toisintoon, jossa _äiti_[820] etsii surmattua
Lemminkäistä, haravoipi hänet Tuonelan koskesta ja saattaa jälleen
eläväksi.

Näihin vanhemmissa lauluissa ja runoissa löytyviin yhtäläisyyksiin
liittyy vielä koko joukko uudempia, jotka ovat omituiset myöhemmille
suorasanaisille Sigurd-tarinoille.[821] Ottakaamme niistä varsinkin
Völsungasaga tarkastettavaksi, joka on kaikkein nuorimpia.

Brynhild on tässä kuvattu _ylpeäksi, miehille taipumattomaksi_. "Ei ole
sitä miestä maailmassa, jolle hän olisi suonut istuinsijaa rinnallansa
tai jolle hän olisi kädestään tarjonnut oluthaarikan.[822] _Hänellä on
vaan sankarityöt ja sotaretket mielessänsä_". Kun Sigurd yhtähyvin
kosijana tulee hänen luokseen, varoittaa häntä Brynhild: "_viisain
neuvo on se, ettei mies rakenna luottamustansa naisen sydämeen, sillä
he aina rikkovat lupauksensa_!" Tässä siis kohtaavat meitä melkein
samat sanat, jotka Lemminkäinen Kyllikille lausuu, kun tämä koettaa
evätä häntä lähtemästä. Suuttuneena tiuskaa urho:

    "En usko unia naisten,
    Enkä vaimojen valoja".[823]

Sigurd'in yhä edelleen ahdistaessa, Brynhild esteleikse sillä, ettei
_vielä ole kyllästynyt sotiin, vaan tahtoisi jatkaa elämätänsä
Valkyriana_. Yhtähyvin antaa hän viimein taivuttaa itsensä ja he
_vaihtavat keskenänsä kalliita valoja: Brynhild vannoo luopuvansa
sotaretkistä ja tulevansa tavalliseksi rauhalliseksi aviovaimoksi,
Sigurd puolestaan lupaa, ettei hän koskaan ole rakastava yhtään toista
neitoa_.[824] Tässä on meillä siis täysi Lemminkäisen ja Kyllikin
valojen vastine; suomalaisessa muodostuksessa on ainoasti näiden
sisällys vaihtunut: Lemminkäinen vannoo olla lähtemättä retkille,
Kyllikki käymättä kylän kisoissa, ja että tällä lupauksella oli sama
tarkoitus kuin Sigurd'in lausumalla, sen todistavat eräässä toisinnossa
lisään liitetyt sanat:

    Käydä ei Kyllikki kylässä
    Toisen miehen tarpehella.[825]

Syy vaihtoon onkin aivan luonnollinen, koska Valkyriain, sotaa
käyväin impein käsite oli Suomen kansalle kovin outo. Matkoillansa saa
Sigurd sitten kuulla Gudrun'ista, joka _on ylt'ympäritse mainio
kauneudestaan_.[826] Ihastuneena, lumottuna naipi sankari tämän
kaunottaren ja saattaa petoksella Brynhild'in taas lankonsa puolisoksi.
Hylätty vaimo kiihoittaa valheellisilla syytöksillä Gunnar'in vimmaan
Sigurd'ia vastaan. Kuningas rupeaa lähimmän veljensä kanssa
neuvoittelemaan Sigurd'in murhaamisesta; mutta molemmat katsovat sen
teon itselleen mahdottomaksi, _koska olivat veljeyden valan Sigurd'ille
vannoneet_. Kolmas veli oli yksin jäänyt valaa vannomatta, senvuoksi
kun vielä oli kovin nuori. Hänelle nyt vanhemmat veljet syöttävät
_käärmeen_ ja suden lihan sekoitusta, jolla saattavat pojan semmoiseen
raivoon, että hän tappaa Sigurd'in. Tässä toisinnossa on siis käärme
itse pääsankarin kuoloon välikappaleena ja tavallansa tullut
mistel-vesan sijaan.[827]

Virolaisissa runoissa tapaamme näiden lisäksi vielä useampia
Sigurd-lauluin piirteitä, jotka eivät Kalevalassa ole saaneet sijaa.
Kalevinpoika, meren poikki uituaan, pääsee Suomen sepän luokse; samoin
Sigurdkin Faeröläisten lauluissa[828] joen yli menee Regin'in tykö.
Raution kanssa sitten kauppaa tehdessään, iskee Kalevinpoika aivan kuin
Sigurd poikki yhden miekan toisensa jälkeen, siksi kun viimein saapi
isänsä kalvan ja sillä halkaisee alaisimen.[829] Tämä ihmeellinen ase
oli seitsemästä rantalajista kokoonkiehutettu, seitsemän erijärven ja
joen vedessä karaistu sekä kaikella tavalla komeasti koristettu.[830]
Samoin myös Vilkina-tarinassa[831] Afrik-kääpiön, joka kuuluisaa
Eckesax-miekkaa takoo, piti mennä yhdeksän kuningaskunnan taakse, ennen
kuin karkaisuun soveliasta vettä löysi. Sen jälkeen luetellaan siinä
tämän miekan koristukset; muun muassa näytti, ikään kuin olisi
kultainen käärme juossut kärjestä kahvan terää myöten.[833] Suomen
sepän luona harjakaisissa humaltuneena kerskaa Kalevinpoika Saaren
neidon viettelyksestä,[833] ja nämät sopimattomat lauseet _tuottavat_
sitten _sankarille_, niinkuin _Sigurd'ille vaimonsa samallainen
pilkkapuhe_, viimein _turmion_; sillä seppä kiroo Kalevinpojalle myödyn
miekan omistajansa surmaksi.[834] Tämä miekan loitsiminen niin-ikään
myös muistuttaa sitä samallaista _kirousta, joka oli kiintynyt
Sigurd'in anastamaan Fafner'in kulta-aarnioon_.[835] Ennen viimeistä
suurta sotaansa kätkee Kalevinpoika kaiken kultansa maahan, kiinnittäen
sen siihen tenhokkalla loitsulla,[836] niinkuin Högni, ennen lähtöä
turmiota tuottaville Atlin pidoille, _viskaa Sigurd'ilta saadun aarteen
Reinvirran aaltoihin_, josta ei sitä enään ole saatu ylös.[837]
Viimeisen tappelunsa jälkeen Kalevinpoika vetäytyy pois korpeen ja elää
yksinänsä. Siellä tulee kerta muutamia noista maahan tulleista
rautamiehistä hänen luoksensa, tarjoovinaan sovintoa, vaan yrittävät
kesken tätä ystävällistä keskustelua häntä tappaa. Hyväksi onneksi
kuvastuu salamurhaajan kohotettu käsi aseineen Koivajoen veteen, jonka
rannalla istuttiin, niin että Kalevinpoika kerkeää sivallusta väistää
ja viholliset tappaa.[838] Tämä kertomus osoittaa silminnähtävää
sukulaisuutta Sigurd'in (l. Sigfried'in) kuolon kanssa, niinkuin siitä
Saksalaiset tarinoitsevat.[839] Färöläisessä laulussa, joka tässä
suhteessa pitää yhtä saksalaisten toisintojen kanssa, tulee vielä se
seikka lisään, että Sigurd'in miekka on kotiin unohtunut, samoin kuin
myös Kalevinpoika viimeisessä tappelussa on ilman kelpo asettansa.[840]

Paitsi näitä Freyr- ja Balder-taruista muistuttavia seikkoja sisältävät
meidän Lemminkäis-runomme myös yhtäläisyyksiä muutamien Odin'in ja
Thor'in tekoin kanssa. Asoilla, niin kertoo nuorempi Edda,[841] oli
sota Vanein kanssa. Viimein he kuitenkin tekivät sovinnon, jonka
vahvistukseksi _molemmin puolin sylkivät_ yhteen astiaan. Syljestänsä
he loivat erittäin viisaan miehen, jolle pantiin nimi Kvâsir. Tämä sai
sitten surmansa kahdelta kääpiöltä, jotka laskivat hänen verensä
Odhrörir-kattilaan, _panivat hunajaa sekaan ja tekivät siten ylen
väkevän meden, josta juoden kuka hyvänsä voi tulla runoniekaksi_.
Sitten samat kääpiöt myös houkuttivat erään jättiläisen kanssansa
_merelle ja kumosivat veneen, niin että hän hukkui_. Mutta kun
jättiläisen veljenpoika Suttung tahtoi sitä pahantekoa heille kostaa_,
he antoivat hänelle ihmeellisen metensä henkensä lunastimeksi. Suttung
vei _meden kotiinsa, kätki sen vuoreen_ ja asetti tyttärensä Gunnlöd'in
sen vartijaksi. -- Sattuipa Odin matkoillansa kerran yhteen paikkaan,
missä yhdeksän renkiä oli heinää niittämässä. Hän hioi näiden
viikatteet niin hyvin, että he pyysivät hänen kovasintansa omakseen.
Silloin hän viskasi kiven ilmaan, ja rengit, sitä tavoitellessaan
leikkasivat toinen toiseltaan kaulan poikki. Näin Baugi jättiläinen,
Suttung'in veli, jäi kiireimmällä heinä-ajalla ilman rengeittä. Odin
tarjoutui hänelle niittäjäksi ja vaati yhden siemauksen Suttung'in
mettä palkastaan. He menivät nyt salaa Suttung'in vuorelle, Odin
_porasi oralla vuoreen läven ja pujahti matona sisään_. Siellä makasi
Odin kolme yötä Gunnlöd'in luona ja sai häneltä kolme siemausta
medestä, jolloin astian kokonaan tyhjensi. _Sitten hän muuttihe
kotkaksi ja lensi pois. Suttung, sen huomattuaan, myös pukeutui kotkan
haamuun ja ajoi häntä takaa, mutta ei saavuttanut enää_.

Vanhassa Eddassa on tästä ainoasti muutamia viittauksia, mutta ne
sisältävät kuitenkin pari lisätietoa.[842] Odin _juopui humalaan_
Gunnlöd'in luona. Hän näkyy luvanneen neidolle avion, _mutta jätti
hänet kuitenkin sitten_ petollisesti. Suttung ei itse aja takaa, vaan
näkyy _kaatuneen_. Seuraavana päivänä tulivat jättiläiset Asain luokse
kuulustamaan Odin'ia ja _soimasivat häntä siitä, että oli valansa
Gunnlöd'iä kohtaan rikkonut_.[843]

Tässä tapaamme siis useimmat meidän oluensyntymme piirteet. Osmotar saa
oluesensa hapattimeksi muun muassa tappelevaa eläväin kuolan ja panee
vielä mehiläisen tuomaa simaa sekaan. Olut sitten vaatii laulajaa ja
uhkaa rikkoa vanteensa, jos ei semmoista saa kuulla. Väinämöinen
silloin tulee, mutta runolta kesken laulua rikkuu reki, jonkatähden
hänen, saadakseen sitä korjatuksi, täytyy mennä Tuonelaan oraa
hakemaan. Siellä hän matona l. käärmeenä pujahtaa Tuonen ukon verkkoin
läpi. Tavallisesti lauletaan myös tämän runon jatkoksi niin sanottu
Päivölän virsi, nimittäin se, jossa Lemminkäinen häitten jälkeen tulee
Pohjolaan. Siinä hän hyvin usein tohtii muuttaa itsensä toiseksi ja
pujahtaa seinän kautta sisään.[844] Muutamien toisintojen mukaan hän
Saaressa piillessään jättää yhden neidon rakastamatta, joka sitten
loitsii hänen laivansa kumoon, niin että hän hukkuu. Yhdessä ainoassa
lähtee Päivöläisen poika isänsä tapon jälkeen kotkan haamussa häntä
takaa ajamaan, mutta turhaan. Välistä lauletaan myös siitä, kuinka
Päivölän pidoissa juopui Ahto, juopui Kauko, juopui veitikka
verevä.[845]

Muutamat tähän vivahtavat kohdat me myös näemme Samporetkessä.
Väinämöinen pujahtaa matona lukkojen läpi siihen vuoreen, missä Sampo
on kätkössä. Pohjolan emäntä, ryöstön huomattuaan, tavoittaa häntä
kotkan haamussa. Yhdessä. toisinnossa viimein hän soimaa Väinämöistä
siitä, että muka on pettänyt emonsa.[846]

Vielä on yksi Thor'in ja Lokin tekoja kertova taru täynnä
yhtäläisyyksiä Päivölän virren kanssa.[847] Asat aikoivat tulla
pitoihin Oegir'in, meren jumalan luokse. "_Anna jumalille juomista_!"
sanoi hänelle Thor. Mutta ukko, joka ei olisi huolinutkaan noista
vieraista, estelihe sillä, että muka _hänellä ei ollut kattilaa_. Tyr
silloin ilmoitti Thor'ille, että hänen isällään Hymir-jättiläisellä oli
erin-omaisen suuri kattila. Perille tultua talon suotuisa emäntä _toi
olutta_ ja kätki vieraat _kattilain alle_. Hymir-jättiläisellä, kun hän
myöhään illalla tuli kotiin, oli parta hyyssä, _hänen astuessaan
jäävuoret paukkuivat_. Illallisella Thor _syödä ahmasi kaksi kokonaista
härkää, niin että lihat loppuivat talosta_. Piti mennä kalaan, että
olisi ruokaa seuraavaksi ateriaksi. _Thor mursi ulkona laitumella
suurelta härältä pään poikki ja pisti sen syötiksi onkeensa. Siihen
tarttui summaton Midgård-käärme_, joka meressä makaa manteren
ympäritse. Thor sitä löi päähän ja päästi jälleen irti. Kotiin tultua
ruvettiin voittosille. Thor'ille annettiin pikari särjettäväksi; hän
sen viskasi useat kerrat turhaan; viimein hän sen lennätti jättiläisen
omaan otsaan ja silloin _pikari meni pirstaleiksi_. Sitten käskettiin
häntä nostamaan kattilaa; _kaksi kertaa hän yritti kaikella
voimallansa, vaan ei kattila liikahtanut; vasta kolmannella kerralla_
se onnistui vihdoin viimein.

Nyt, kun kattila oli saatu, Oegir pani olutta ja laittoi pidot Asoille.
Kaikki vieraat kehuivat Oegir'in hyviä palvelijoita, mutta Lokille se
kävi kiusaksi ja _hän tappoi_ toisen niistä. Asat silloin ajoivat hänet
metsään, mutta jonkun ajan kuluttua hän palasi ja _vaati olutta. Asat
ensiksi eivät olisi tahtoneet sitä antaa, vaan suostuivat kuitenkin
viimein pyyntöön_. Lokin kiitos oli siinä, että hän rupesi soimaamaan
muita Asoja, luetellen jokaisen pahoja puolia. _Erittäin kehui hän
nauttineensa useimpain jumalatarten kaiken suosion_. Kesken tätä ivaa
astui Thor sisään, joka oli myöhästynyt. Nyt tuli Lokelle kiirut; _hän
muutti itsensä kohta loheksi ja läksi virtaan pakoon_. Päivölän
virressä samoin Lemminkäistä käsketään seisahtumaan kattilain sijalle.
Sitten hän pyytää olutta, mutta hänelle vastataan, että kannut on
roukkioon rovittu, pikarit pinona vierreet. Niin ikään ilmoitetaan
ettei ole lihaa talossa. Silloin hän arvelee: "en liene lempivieras,
jos ei härkää isketä, eikä tuotane olutta." Olut viimein tuodaan, mutta
täynnä kyitä, käärmeitä, jotka hän kannusta onkii. Syynä, miksi ei
häntä pitoihin kutsuta, välistä sanotaan se, kun hän on sata naista
narrannut, tuhat piikaa pitänyt. Isännän tapettuansa Lemminkäinen
viimein pyrkii piiloon, jolloin hänelle myös muun muassa ehdoitetaan se
pelastuskeino, että menisi mereen hauiksi.

Suomalaisissa toisinnoissa on pidoissakävijä välistä sanottu
_Ahti Saarelaiseksi_, ja vielä useammin ilmautuu tämä pitotalon
isäntänä.[848] Tavallisesti on luultu, että tämä vaan on yksi
Lemminkäisen liikanimistä, mutta niin ei ole suinkaan laita; tässä
epäilemättä tarkoitetaan Ahtia, meren haltijaa. Castrénkin jo
huomautti tämän likeistä sukulaisuutta skandinavilaisen meren
jumalan Oegir'in eli Aegir'in kanssa, jonka nimen vanhempi muoto,
muinaissaksalaisesta päättäin, oli Agi. Aivan oikein päätti Castrén,
että _t_ Ahdissa vaan on lisäke, joka erittäin Suomeen lainatuissa
sanoissa usein liittyy jälkeen.[849] Ei ole siis ollenkaan kummaa, jos
hän ilmautuu pitojen isäntänä tässä runossa, jossa on muutenkin niin
paljon yhtäläisyyttä Oegir'in juominkein kanssa. Mutta myös
esiintymisellä pitovieraana on vastineensa skandinavilaisessa tarussa.
Bragaroedhuriksi sanottu nuoremman Eddan osa alkaa näet sillä, että
_Oegir l. Hlér, joka asui Hlesey-saaressa_ ja oli ylen taitava
loitsija, _tuli pitoihin Asain luokse_.[850] Oegir'illä oli myös toinen
nimi Gymir. Semmoisena hän oli sen kauniin Gerdan isä, jota Freyr,
niinkuin yllä nähtiin, kosi. Tässä näemme samassa mistä syystä Ahti
meillä sanotaan _Saarelaiseksi_ ja miksi Päivölän pitoihin lähtijä
hyvin usein sanoo menevänsä _Luotolahan lankoihinsa, anoppiinsa_.
Joskus taas hän menee _Saareen sisariinsa, veljiinsä_, joka voi
muistuttaa Tyr'in käynnistä Thor'in kanssa isänsä luona.

Thor'in käyntiä Hymir'in luona vastaa taas Lemminkäisen retki
Pohjolaan, jossa hän jäätyy merelle. Hymirkin ilmautuu jään ja pakkasen
haltijana. Nuoremmassa Eddassa on samasta tapauksesta lavea kertomus;
vähää ennen samalla matkalla toinen Thor'in vuohista, joilla hänellä
oli tapa ajaa, oli tullut vaivaiseksi, jonka tähden hänen täytyi jatkaa
matkansa laivalla.[851] Meidän runossamme on Ahti siirtynyt Thor'in
sijaan. Sitä vastaan on hänen kumppalinsa Tyr paremmin säilynyt;
melkein sama nimi on hänen suomalaisella vastineellansa Tieralla, joka
muuten on erittäin sotahaluinen, aivan kuin Tyr, Skandinavein
aikaisempi sotajumala.

Pari tähän vivahtavaa kohtaa meille taaskin myös esiintyy
Samporetkessä. Yksi on Sammon turha kohotteleleminen kaksi kertaa,
ennen kun se sitten kolmannella onnistuu. Toinen on Iki-Tieran Lieran
pojan, painetun Kalevalan Lemminkäisen, lisääntuleminen niemen nenästä
muutamissa toisinnoissa.[852] Tämä kohta on nähtävästi tähän eksynyt
Ahdin retkestä ja Tieran lisänimi Lieran poika tulee siitä että Gymir
jättiläinen on sekoitettu Hymir'in kanssa, joka on sama kuin Oegir e.
_Hlér_.[853]

Vanhassa Eddassa[854] taas kehuu Odin käyneensä rakkausretkillä. "Viisi
talvea", sanoo hän, "vietin Fjölvar'in luona, _tuossa Saaressa_, jonka
nimi on Ainaviherjä. Siellä me sodimme ja kaadoimme vihollisia,
koetimme yhtä ja toista, ja kosimme neitosia". -- "Kuinka siellä kävi
naisten?" kysyy Thor. -- "_Olipa meillä siellä_", jatkaa Odin "_sieviä
naisia, jos vaan olisivat olleet taipuisammat: oli meillä kauniita
tiaisia, jos vaan olisivat olleet suotuisammat. Minä yksin vaan voitin
kaikki_ viekkaudella, _makasin seitsemän sisarta ja nautin leikillä
heidän suosionsa_." Eikö ole tämä ikään kuin otettu siitä runosta, joka
kuvaa Lemminkäisen kepposia Saaressa?

Myöskin Lemminkäisen ansiotöitten seassa ilmautuva _hirvenhiihtäminen_
näkyy olevan mukailtu germanilaisesta. Saksalaisissa tarinoissa on hyvin
tavallinen kertomus kummittelevasta _metsästäjästä, joka ijätkaikki ajaa
otusta takaa, koskaan sitä saavuttamatta_.[855] Monessa semmoisessa ajo
tarkoittaa _hirveä_; muutamissa hirvi viimein houkuttaa pyytäjänsä
_helvettiin_. Tuo hurja metsästäjä, niinkuin Simrock osoittaa, ei ole
alkuansa kukaan muu kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin joskus vielä on
säilynyt kansan muistossa. Mutta pyydettävä elävä näkyy olevan _auringon
hirvi_ (se on aurinko itse), josta parissa paikassa Eddassa on
puhe.[856] Meidänkin hirvenhiihtäjältämme samoin useimmissa toisinnoissa
pyyntö menee tyhjäksi; Inkerin puolella hän välistä hiihtää Surman suun,
Kalman kartanon (= helvetin) ohitse, ja hirven alkuperäinen sukulaisuus
auringon kanssa paistaa vielä monessa paikoin läpi. Hyvin monissa Suomen
ja Inkerin toisinnoissa[856] hirveä pestään ja valkaistaan ennen
juoksulle lähtöänsä, aivan kuin Inkerin auringon-etsorunoissa tehdään
päivälle ja kuulle.[858] Sitten hirvi tavallisesti juoksee "vasten
varvikkomäkeä, vasten vuorta korkeata", niinkuin nouseva aurinko, ja
lopulla "juo järven janottuansa", samoin kuin aurinko mereen laskee.
Hyvin usein hän myös vuorella "puree varvan juostuansa". Tämä taas
muistuttaa mieleen Eddassa _maailman puun latvassa syövää hirveä_ sekä
niitä neljää, jotka sen oksilla _urpia pureksivat_.[859]

Vielä selvemmin ilmautuu tämä käsitys parissa tähän kuuluvassa Inkerin
alueen ja Suomen Karjalan runossa.

Yhdessä metsästäjä, kun hirvi häneltä on päässyt, sanoo suoraan:

    "Ei minussa päivän perijä,
    Eikä kuien kysyjä!
    Kuannu (sic!), päivä, salolle,
    Pyörähä, kuu, salon sisähän,
    Rautavaara vastahasi,
    Tuli koivu kohtahasi,
    Joki juoksi juuaksesi,
    Järvi levätäksesi".[860]

Lopuksi vielä muutamia hajanaisia yhtäläisyyksiä. Haravoidessaan
Tuonelan joessa, Lemminkäisen äiti sai poikansa rungon ylös vedestä;

    Vaan oli pikkuista vajalla:
    Yhtä kättä, puolta päätä,
    Paljo muita muskuloita.[861]

Senvuoksi hän rupesi uudestaan haravoimaan eikä tyytynyt, ennen kuin
oli saanut kaikki vielä puuttuvat kappaleet. Sitten hän latoi ne kokoon
täydelliseksi ruumiiksi:

    Liitteli lihat lihoihin,
    Luut on luihin luikahutti,
    Jäsenet jäsenihinsä,
    Suonet suonten sortumihin.[862]

Tämmöinen _koko_ ruumiin yhteenliittäminen katsottiin myös
germanilaisissa taruissa aivan välttämättömäksi. Thor esim. teurasti ja
söi vuohensa, joilla hänellä oli tapa ajaa; mutta senjälkeen hän kokosi
kaikki luut poisnyljetyn nahan sisään ja virotti juhtansa jälleen
henkiin vasarallaan koskemalla. Eräässä tilaisuudessa talonpoika, jonka
luona hän oli yötä, vasten hänen kieltoansa särki yhden sääriluista,
imeäksensä siitä ydintä; siitä oli seuraus, että toinen vuohista tuli
jalastaan vaivaiseksi. Tästä tarusta, niinkuin Mannhardt näyttää,[863]
ovat peräisin samallaiset kertomukset surmattujen herätyksestä
lukemattomissa saduissa.

Itse yllämainitut sanat, joilla kuvataan jäsenien kokoonlatominen sekä
joilla äiti sitten rukoelee Ilman impeä irtonaiset osat jälleen
yhteenliittämään:

    Sijallensa suonet laita,
    Suutatusten suuret suonet,
    Valtasuonet vastatusten,
    Limitysten liutasuonet,
    Pienet suonet pääksytysten,[864]

ovat taas hyvin yhtäpitäväiset ikivanhan, pakanallisen saksalaisen
loitsun kanssa. Vodan'in ja Phol'in (Balder'in) ratsastaessa on heidän
hevosensa jalka niuvahtanut, ja he laittavat sen sijoilleen lauseilla:

    Luu luuhun,
    Veri verehen,
    Jäsen jäseneen,
    Ikäänkuin olisi liimattu.[865]

Saatuaan poikansa eheäksi, lähetti äiti sitten Mehiläisen otavaisen
olkapäitse, seitsentähtyen selitse, itse Luojan kellariin voidetta
tuomaan, jolla hän virotti Lemminkäisen jälleen henkiin, laittaen hänet
vielä entistäkin ehommaksi.[866] Virolaisessa runossa samoin leppätiira
Lindan käskystä lentää, liitelee yli mannerten, merien, yli kolmen
valtakunnan, paljon maata Pohjan puoleen, paljon maata Lounaan puoleen,
kyynärän kultamäkeä, ja hakee lääkäriä sairaalle Kaleville.[867]

Samallaisia loitsulukuja löytyy hyvin laajalta kaikissa germanilaisissa
maissa. Leppätiira katsottiin pyhäksi eläväksi; sen saksalaiset nimet
auringonlehmä, kuunvasikka, taivaan-itikka osoittavat, että sillä
arveltiin olevan tekemistä ylä-ilmain kanssa. Skandinaviassa taas
sanottiin muinoin leppätiira Freijan kanaksi, josta näkyy että se oli
tälle jumalattarelle pyhitetty. Mutta Freija otti paljon osaa veljensä
Freyr'in toimiin lämpimän päiväpaisteen ja viljavuutta tuovan sateen
suomisessa. Senvuoksi usein vielä lennätetään leppätiiraa ja laulamalla
käsketään häntä päivänpaistetta tuomaan. Yleinen on myös sen
käyttäminen ennustavana lintuna, erittäin kun tahdotaan tietää, missä
vastaisella sulhasella on kotinsa. Freija näet oli rakkauden suojelija
ja Freyr oraakeli-jumala.[868] Jälkimmäistä käsitettä lähinnä on
virolainen luku, jossa leppätiira tietäjiltä kysyy, voiko Kalevinpoika
tulla terveeksi. Samassa kuitenkin on siihen jo myös liitetty
suomalaisessa toisinnossa pää-asiaksi tullut lääkärin-avun hakeminen.
Missä suhteessa on tämä siis edelliseen? Siinä aivan luonnollisessa,
että Freyr'in ja Freijan hallussa päivänpaisteen ohessa oleva pilvien
vesi alkuaan on se "elämän vesi", joka keväällä antaa maalle uuden elon
ja sitten saduissa myös käytetään kuolleitten ihmisten herättämiseksi.

Germanilaisissa leppätiiran-luvuissa löytyy sitten vielä yksi
huomattava seikka. Hyvin usein käsketään näet hänen _lentää idät,
lentää lännet, lentää pohjoiset, etelät_, lentää viimein armahan
asuntoon.[869] Liiteleminen kaikille ilmansuunnille tavataan välistä
germanilaisissa lauluissa toisissakin yhteyksissä, esim. färöläisessä
arvoituksessa ja englantilaisessa tulenluvussa.[870] Tästä näemme
jäljen myös virolaisessa luvussa. Meillä ei niin lauleta Mehiläisen
lennätys-sanoissa,[871] vaan sen sijaan ilmautuu sama lausetapa
luomisrunossa, missä sotka (tai muu lintu) lentelee, liitelee, etsien
pesän sijaa.[872]

Mitä taas tulee Lemminkäisen virkoomiseen paremmalla voimalla ja
kauneudella, on jo Mannhardt huomauttanut[873] semmoisen olevan
elämänveden luonnollisen vaikutuksen, joka myös samassa on
nuorennusvetenä. Alussa mahdettiin sillä tarulla tarkoittaa kuolleen ja
samassa vanhentuneen luonnon herättämistä, uudelleenkaunistamista,
sittemmin siirrettiin sama käsitys myös inhimillisiin oloihin.

       *       *       *       *       *

Yksi osa Balder-tarusta on ylläkerrotussa vielä jäänyt koskematta;
se on se, josta sitten muitten aineitten sekaantulemisella
muodostui kertomus Sigurd'in lapsuuden kohtaloista sekä aikaisimman
nuoruuden teoista, ja joka on mitä likeisimmässä yhteydessä meidän
_Kullervo-runojemme_ kanssa.

Balder'in tapon jälkeen oli, germanilaisen käsitteen mukaan, kosto siitä
välttämätön, vaikka kohta surmatyö ei ollut tehty tahallaan, vaan ilman
tietämättä. Nuorempi veli Vali, jonka Odin sitten synnytti Rindan (s.o.
Maanpinnan) kanssa, _täytti jo yksi-öisenä kostovelvollisuutensa_. "Ei
pese hän kättään, ei su'i hän tukkaansa, kunnes on saattanut
polttoroviolle Balder'in tappajan", niin laulaa siitä Edda.[874] Se on
palajava kevät, uusi Balder, joka tuskin synnyttyään jo taittaa niskat
talvelta. Tämä taru antoi hyvin aikaiseen aiheen Germaneissa laajalle
levinneisin sankarilauluihin. Sceaf'ista l. Scild'istä (= Skjöld'istä),
anglosaksilaisten tai tanskalaisten kuningas-sukujen esi-isästä,
kerrottiin myös, että hän pikkupoikasena taikkapa vielä syntymätönnäkin
saapui veneessä rantaan ja tappoi ennen häntä maassa hallitsevan pahan
kuninkaan.[875] Myöskin Rheinjoen suulla tavattiin siitä jälkiä jo
Tacitus'en aikana.[87y] Vanhemmassa Eddassa kerrotaan Helgistä, että
hän jo _yhden päivän vanhana seisoi rautapaidassa ja 15-vuotisena
tappoi mahtavan Hunding'in_.[877] Sigurd-lauluista kuulemme sitten,
kuinka Völsungi Sigmund _kaatui sodassa Hunding'in poikia vastaan_ ja
hänen leskensä meni uuteen naimiseen.[878] _Sigmund'in poika Sigurd
annettiin kasvatettavaksi _Regin-kääpiölle, joka yli muiden miesten oli
käsitöissä taitava. Regin takoi oppilaalleen taikamiekan, joka oli niin
vahva ja terävä, että Sigurd sillä hakkasi hänen alaisimensa halki_.
Nyt alkoi Regin kehoittaa Sigurd'ia tappamaan Fafner-käärmettä ja
ryöstämään sen aarteita; mutta nuori sankari aina estelihe, sanoen
_isänsä surman vielä olevan kostamatta_, joka työ oli ennen kaikkea
muuta suoritettava. Sitä varten hän saikin viimein isintimältänsä
laivaston, jonka avulla täytti kostovelvollisuutensa.[879]

Vielä paljoa laveammaksi kehittyneenä ilmautuu sitten sama tarina
Färöläisten Sigurd-lauluissa sekä suorasanaisissa Vilkina- ja
Völsunga-sagoissa, erittäin viimeinmainitussa, jonka siis tässä otamme
perustaksi, muista molemmista ainoasti lisäten meille tärkeitä
erilaisuuksia.

_Völsunga-saga_ on historia kuuluisasta, perijuurtaan itse Odin'iin
lukevasta Völsung'ien suvusta,[880] jonka melkein jokaisessa
polvikunnassa uudistuu taru Balder'in surman kostamisesta, enimmiten
erittäin tätä tehtävää varten ja eriskummallisella tavalla syntyneen
pojan kautta.

Sige, ensimmäinen tätä sukua, sai surman lankonsa kädestä, _jolta,
niinkuin sukulaiselta, ei olisi voinut semmoista vihollisuutta arvata_.
Myös kaikki hänen henkivartijansa kaatuivat tässä tilaisuudessa; _ei
jäänyt muuta kuin hänen poikansa Rerer, joka kosti enolleen_ ja peri
valtakunnan.[881]

Rerer sitten eli mahtavana, onnellisena kaikissa asioissa, paitsi
siinä ettei saanut perillistä. Viimein kuitenkin Freija, rakkauden
jumalatar, kuuli hänen alin-omaiset rukouksensa ja lähetti yhden
Valkyria-neidoistansa, joka _variksen haamussa_ lensi kuninkaan
linnalle ja _laski omenan hänen polvelleen_.[882] Vanhus vei omenan
vaimolleen syötäväksi ja _kuoli pian sen jälkeen_. Mutta leski oli
_omenasta tullut raskaaksi_. Tämä tila kesti kovin kauan, _kesti
kaikkiaan seitsemän vuotta eikä tahtonut hiomaton sikiö luopua
hänestä_.[883]

Näin syntynyt ihmelapsi, joka nimitettiin Völsung'iksi, hallitsi sitten
isältä perittyä Hunan maata ja rakensi itselleen komean salin, jonka
keskelle istutti _omenapuun, minkä oksat verhosivat koko laen_.[884]
Hänen tyttärensä Signy naitettiin Siggeir-kuninkaalle, joka kuitenkin
jo häissään _suuttui vaimonsa sukulaisille ja päätti hävittää heidät
viimeiseen asti_. Pahan tuumansa täytti hän suurissa pidoissa, joihin
hän oli kutsunut appensa kaikin poikinensa. Ainoasti _nuorin, Sigmund,
pääsi pakoon_ ja meni metsään piiloon. Signy, joka veljensä lymypaikan
tiesi, vaihtoi nyt muotoa erään noitavaimon kanssa ja _kävi näin
tuntemattomana veljensä luona_. Heidän yhtymisensä hedelmänä oli poika
Sinfjötle.[885] Kun tämä oli tullut _kymmenen vuoden vanhaksi_, vei
hänet äiti veljensä luokse ja tarjosi apulaiseksi kostotyöhön
Siggeir'iä vastaan. Joku aika sen jälkeen löysivät isä ja poika
_sudenhaamuja, pukeutuivat niihin ja tekivät petoina paljon pahaa
Siggeir'in valtakunnassa_.[886] Viimein he muuttivat itsensä jälleen
ihmisiksi, menivät yöllä _Siggeir'in kartanolle ja polttivat sen
asukkaineen päivineen_. Sisarensa kutsui Sigmund ulos ja olisi vienyt
hänet pois kanssansa; mutta Signy ei tahtonut pelastetuksi tulla. Hän
ilmoitti nyt luonnottoman tekonsa veljelleen, joka ei siitä ollut
mitään tiennyt; hän sanoi tehneensä sen sitä varten, että saataisiin
poika, joka olisi Völsungi sekä isän että äidinkin puolelta ja siis
kaksin verroin luotu sukunsa kostajaksi. "Vaan näin", lopetti hän
synkästi, "olen kostoni tähden rikkonut kaikki luonnon rajat, niin
ettei elämällä enään ole silmissäni mitään arvoa!" Sen sanottuaan
_hyppäsi hän takaisin keskelle leimuavaa liekkiä_.[887]

Sigmund palasi nyt isänsä valtakuntaan, karkoitti sen, joka hänen
poissa-ollessansa oli vallan anastanut, ja hallitsi kauan aikaa
onnellisesti. Mutta vanhoilla päivillänsä nai hän kovaksi onnekseen
nuoren, kauniin neidon, nimeltä Hjördis, jota myös Lynge, _Hunding'in
poika_, oli pyytänyt omaksensa. Hylätty kosija ryntäsi päälle suurella
sotavoimalla. Tappelussa _katkesi Sigmund'in kelpo miekka kahtia_,
jonka kautta hän menetti voiton ja _kaatui kaikkien miestensä
kanssa_.[888] _Hunding'inpoika näin luuli tehneensä lopun koko
Völsungisuvusta_, ettei siitä ikinään enää olisi mitään pelkoa.
Siitä hän vaan oli pahoillansa, kun ei kaunis Hjördis, jota hän oli
toivonut voittonsa palkinnoksi, löytynyt mistään paikasta. Sigmund
näet oli _puolisonsa, joka oli raskas, lähettänyt yhden orjatytön
kanssa metsäpirttiin piiloon_. Seuraavana päivänä kävi Hjördis
tappelutanterella ja korjasi sieltä puolisonsa miekan kappaleet. Mutta
samassa huomasi hän rannalla suuren joukon aluksia, jotka luuli Lyng'in
laivastoksi. Senvuoksi vaihtoi hän vaatteita orjatyttönsä kanssa, ettei
häntä tunnettaisi. Laivamiehet, jotka olivatkin toista väkeä, veivät
molemmat naiset kanssansa Tanskanmaalle. _Näin saapui Hjördis
sotavankina, orjaksi luultuna, uuteen asuntopaikkahansa_. Siellä tuli
hänen säätynsä jonkun ajan jälkeen ilmi ja laivaston päällikkö, Tanskan
kuninkaan poika, otti hänet vaimokseen. Tätä ennen oli leskikuningatar
kuitenkin _jo orjana synnyttänyt pojan_, tuon sittemmin yli kaikkein
maitten kuuluisan Sigurd'in.[889]

Vilkina-tarinassa ovat tämän sankarin syntymis-seikat kerrotut vähän
eriävällä tavalla. Sigmund kuningas oli uskonut valheellisen kanteen
vaimonsa uskottomuudesta ja käskenyt viedä hänet synkkään metsään
tapettavaksi. Mutta sitä varten lähetettyin ritarein välillä syttyi
siellä riita. Heidän keskenään tapellessaan synnytti kuningatar pojan,
jonka asetti lasimaljaan vierellensä. Yksi tappelijoista sattumalta
potkaisi astian jalallaan, niin että se vierähti keskijokeen. Täten
_kulki nyt poika astiassaan_ virtaa myöten _mereen_; mutta par'aikaa
olikin pakovesi, niin että hänen aluksensa pian seisahtui luodolle.
Siellä kasvoi hän vähässä ajassa niin väkeväksi, että _rikkoi kätkyenä
olevan astian_ ja astui ulos maalle.[890]

Färöläiset laulavat mielisankarinsa syntymän Völsungasagan tavalla,
mutta lisäävät sitten vielä muutamia uusia seikkoja hänen ensimmäisestä
lapsuudestaan. _Sigurd kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin muut
lapset puolessa vuodessa_.[891] Vähän suuremmaksi tultuansa osoitti hän
peloittavaa voimaa. Leikitellessään hovissa muiden poikien kanssa
_tempasi hän suuria tammia juurinensa maasta_ ja hosui niillä
kumppaleitaan, joista moni tällä tavoin sai surmansa. Pojat käskivät
hänen pikemmin mennä tappamaan isänsä kaatajia, kuin heitä viattomia.
Silloin Sigurd kysyi ja saikin tietää äidiltänsä, kuka oli ollut hänen
isänsä.[892]

Völsunga-tarina edelleen kertoo, kuinka Tanskan kuningas Hjalprek antoi
Sigurd'in viisaalle Regin'ille kasvatettavaksi. Tämä kerran huomautti
oppilaalleen, että hänen, kuninkaanpojan, oli sopimaton aina jalkaisin
astua. Sigurd silloin kuninkaan luvalla meni _valitsemaan hevosta ja
sai viimein Odin'in avulla itselleen jalon, ihmeellisen ratsun_.[893]
Senjälkeen rupesi Regin kehoittamaan kasvattiansa Fafner-lohikäärmeen
tappamiseen. Sigurd olikin siihen kohta altis, jos vaan saisi oikein
hyvän miekan. Regin takoi niitä hänelle useampia; _mutta ne menivät
aina poikki, kun Sigurd niillä läimäytti alaisimeen_. "Vaikea", virkkoi
Regin, "on takoa _sinulle miekka miestä myöten_!" Viimein pyysi Sigurd
äidiltään _isänsä miekan kappaleet_ ja taotti ne jälleen yhteen.
Niistä tuli taas kalpa semmoinen, _että, kun Sigurd kaikella
sankarivoimallansa sivalsi, rautainen alaisin halkesi kahdeksi
puoliskoksi_. Mutta yhtähyvin ei Sigurd vielä nytkään ottanut
täyttääkseen kasvattajansa käskyä. "_Ensin minun pitää isäni surma
kostaa_!" oli hänen ainainen vastauksensa.[894] Hän saikin
Hjalprek'iltä lukuisan laivaston sekä valitun urhojoukon
_kostoretkehensä Hunding'in poikia vastaan_. Matkalla _nousi hirmuinen
myrsky_, mutta, kun eräs _tuntematon mies, joka seisoi niemen päässä,
oli mukaan otettu, asettuivat aallot kohta_. Arvaamaton auttaja sitten
nimitti itsensä Hnikar'iksi, joka oli yksi Odin'in liikanimistä.[895]
Perille päästyänsä _tappoi Sigurd suuressa tappelussa Hunding'in pojat
kansoinensa ja poltti, hävitti koko maan autioksi_.[896]

Vilkina-tarinassa taas _kuuluisa seppä_ Mimer[897] löytää vedestä
pelastuneen ja sitten _metsässä_ oleskelleen Sigurd'in ja vie hänet
kotihinsa. Siellä kasvaa ja vahvistuu poika ihmeesti, _niin että jo
yhdeksän-vuotisena oli verraton voimassa_. Mutta hän oli samassa niin
ilkeä luonteeltansa, että yhä _pieksi sepän sällejä_. Tätä estääkseen
tahtoi Mimer tuolle vallattomalle veitikalle tosityötä antaa. Hän
asetti rautaa alaisimelle ja käski Sigurd'ia takomaan. _Mutta poikapa
löi niin kovasti, että alaisin halkesi, pihdit katkesivat poikki ja
moukkari lensi pitkän matkan erilleen varresta_. "Mitä muuta
mahtaneekin tulla sinusta maailmassa" tiuskaisi siitä suuttunut rautio,
"_niin etpä kumminkaan työhön kelpaa!" Seppä nyt rupesi pelkäämään
itselleenkin turmiota tuosta ylen väkevästä kasvatistaan ja päätti
senvuoksi saattaa hänet pois hengiltä_. Hän laittoi Sigurd'in metsään,
sysiä pajaa varten polttamaan; oikea tarkoitus kuitenkin oli, että
poika siellä joutuisi Mimer'in veljen, Regin-lohikäärmeen, syötäväksi.
Sigurd sai mukaansa yhdeksän päivän _eväät_ sekä _kirveen ja läksi
määrätylle työlle. Mutta hän ei _viitsinytkään_ laittaa varsinaista
miilua, _hakkasi vaan suuren joukon jättiläispuita, mätti ne
päällekkäin hirveäksi rovioksi_ ja sytytti tuleen. Näin valmistui
yhdeksänpäiväiseksi arvattu työ yhdessä aamurupeamassa. _Nyt istahti
Sigurd syömään_ ja söi kaikki mukaan tuodut yhdeksän päivän eväät
yhdeksi atriakseen.[898]

Näissä tarinoissa Sigurd'in nuoruudesta ja hänen sukunsa kohtaloista
on, niinkuin näemme, vastinetta useimmille Kullervo-runojemme
pienimmillekin seikoille, ja saammepa kohta tilaisuutta tätä
hämmästyttävää yhtäläisyyttä vielä enemmän täydentämään. Löytyy näet
näissä sekä muissakin germanilaisissa muistelmissa hajallaan vielä
useampia merkillisiä kohtia, jotka ovat jääneet mainitsematta, etteivät
yhtäjaksoista kertomusta estäisi, vaan tulevat sovitettaviksi
paikoillensa nyt seuraavaan vertailuun.

Yksi semmoinen seikka kohtaa meitä tuossa ennen jo esiintuodussa
Völnudar-qvidassa. Joutsen-neitojen lähdettyä lentoon, _palajavat
Völunder ja veljensä metsäretkeltä ja tapaavat tupansa tyhjinä_.
Silloin kaksi heistä lähtee kukin haarallensa, karkureita hakeakseen:
_yksi meni itään, toinen kääntyi länteen; kolmas yksin jäi kotiin_,
siinä toivossa, että rakkaus kuitenkin oli tuova hänen puolisonsa
viimein takaisin. Tämä tapaus on silminnähtävästi lähintä sukua
Kullervon runoin alulle. Siinäkin kolme veljestä, yhden emon
hautamaa, eroo enteilleen, yksi itään (Karjalaan), toinen etelään
(Venäjälle), kolmas pysyy kotona. Onpa ensimmäisissä värssyissä myös
ikäänkuin vähäinen viittaus järvestä, uimisesta kiinnisaatuihin
Valkyria-neitoihin; lauletaan siinä näet:

    Kasvatti emo kanoja,
    Suuren joukon joutsenia;
    Kanat aialla asetti,
    Joutsenet joelle saattoi.[899]

Viron runossa Kalevi ja hänen veljensä niin-ikään hajoovat samalla
tavalla, vaikka osaksi toisille ilmansuunnille.[900] Vielä suuremman
yhtäläisyyden skandinavilaisen laulun kanssa osoittaa toinen virolainen
toisinto, missä Kalevinpoika molempien veljiensä kanssa tulee kotiin
suurelta metsäretkeltä, runsas metsäsaalis selässä; mutta koti on
kylmillä, äiti poisryöstetty. Näistäkin veljeksistä sitten kaksi
lähtee kaukamaille, ainoasti nuorin rakentaa asuinhuoneensa
syntymäpaikoilleen.[901] Tämä yhtäläisyys vahvistuu vielä senkautta,
että, niinkuin jo ennen mainittiin, Kalevinpojan äiti ja hänen molemmat
kasvatus-sisarensa ovat saaneet alkunsa linnuista tai linnun
munista.[902] Samoin on suomalaisessakin tähän vastaavassa runossa:
"Suomettaren kosijat"[903] kaikkein kosittava neito muodostunut
sorsasta.

Ylläkerrotuissa Sigurd-tarinoissa olemme sitten jo nähneet vastineita
veljes-riidalle (langosten tai apen ja vävyn välisenä vihollisuutena)
sekä Kalervon kaatumiselle koko kansansa keralla, niin että ainoasti
yksi raskas vaimo jääpi jäljelle, joka viedään sotavangiksi ja orjana
synnyttää Kullervon. Kätkyen rikkominen ja uinti meressä olivat yhdeksi
yhdistyneinä Vilkina-sagan toisinnossa Sigurd'in synnystä. Sigurd'in
löytyminen metsästä taas nähdään siinä suomalaisessa runossa, missä
Kullervo tavataan suolta, jolloin Wäinämöinen hänestä lausuu
tuomionsa.[904] Kullervon aikaiset ja alin-omaiset kostotuumat
vastaavat täydesti yksi-öisen Valin veljentappoa y.m.s. sekä Sigurd'in
pyrkimistä sotaan isänsä tappajan rankaisemiseksi, ennen kuin hän
tahtoo mihinkään muuhun urhotyöhön ryhtyä. Sigurd'in kovista leikeistä
ei Kalevalassa suorastaan ole puhetta, jos ei hänen uhkamielisiä
jättiläistöitänsä tahdo vetää verraksi; mutta virolaisissa runoissa
Kalevinpoika pikkaraisena piimäsuuna jo muun muassa tempaa pitkiä
koivuja maasta, rakentaakseen niistä lelu-kelkkasia.[905] Untamon
aavistuksen, että tuosta ihmepojasta on kasvava hänen surmansa, olemme
myös löytäneet Mimer'in pelossa kasvattinsa yliluonnollisesta voimasta.
Sen seurauksesta hankitaan Sigurd'ille kuoloa samoin kuin Kullervolle.
Keino tosin on tässä tarinassa toisellainen; mutta löytyypä kuitenkin
Germanilaisten muissa muistelmissa yhtä ja toista, joka Kullervon
vaaroja lähemmältä vastaa. Puolikossa uimisen olemme jo nähneet
syntymis-jutun yhteydessä. Toinen Kullervon surman-yritys, tammeen
hirttäminen, taas muistuttaa _Odin'in riippumista Yggdrasil-puussa_
yhdeksän yötä, jolloin hän oppi loitsuja laulamaan ja _riimuja
piirtämään_.[906] Mimer'in luona takoessaan särkee Sigurd kaikki kalut,
aivan kuin Kullervo työnsä pilaa; onpa sitten edellisen miilun-teko
melkein sanasta sanaan yhtäpitävä jälkimmäisen kaskenhakkuun kanssa.
Lopuksi julistetaan molemmat työhön kelpaamattomiksi.[907] Nämät pahat
kepposensa tekee Kullervo vanhaan Kalevalaan otetussa toisinnossa
kaikki jo sepän luona, samoin kuin Sigurd Mimer-raution tykönä. Uusi
Kalevalan painos on siirtänyt ne erilleen Untamon taloon ja jättänyt
ainoastaan paimenessa käynnin Kullervon tehtäväksi uudessa
palveluspaikassa. Tällä hänen virallansa ei ole vastinetta
germanilaisissa tarinoissa; kuitenkaan ei voi olla huomauttamatta, että
se myös jollakin tavalla näkyy yhdistyvän erään germanilaisen
muinaiskäsityksen kanssa. _Vasaramies Thor_ on näet _karjanhoidon
nimen-omainen suojelija_.[908]

Juttu sotavankeuteen joutuneesta kuninkaanpojasta löytyy myöskin Saxon
historiassa, sisältäen useampia seikkoja, jotka Kullervo-runoin syntyyn
luovat merkillistä valoa. Tanskasta oli Jarmerik lapsena joutunut hänen
isänsä voittaneen Slavilais-kuninkaan _Ismar'in_ valtaan. Siellä hän
ensin pidettiin linnaan suljettuna, _sitten käytettiin orjatöihin
pellolla_; mutta vähitellen pääsi hän isäntäväkensä suosioon, niin että
koroitettiin orjavoudiksi, viimein kuninkaan lähimmäksi uskotuksi
mieheksi. Yhtähyvin paloi aina hänen mielensä sieltä takaisin omille
maille. Tapahtuipa kerta että kuningas piti hautajaiset kuolleelle
veljelleen. Hänen istuessaan useimpain miestensä kanssa pitkissä
pidoissa, Jarmerik kaisloista kyhäsi _ihmisen-kaltaisen, ontelon
kuvan_, pisti elävän koiran sisään ja puki kuvan päälle omat
vaatteensa, peittäen kasvot näkymättömiksi. Tämän laitoksensa hän
asetti palatsin porstuaan seisomaan ja meni itse piiloon. Kun sitten
koira kuvan sisässä tuskissaan lakkaamatta haukkui, selitti Jarmerik'in
vankeuskumppali: ystävänsä tulleen mielipuoleksi ja senvuoksi pitävän
tuommoista luonnotonta ääntä. Kuningatar käski ajaa hänet ulos; täten
petettiin tämä muuten erin-omaisen valpas rouva, joka ei olisi
päästänyt vankeja silmiensä alta, siinä pelossa, että he miesväen
poissa-olon pakoon käyttäisivät. Ulkona molemmat ystävät _tappoivat_
harvat vartijat, jotka myös olivat aivan humalassa; samoin _kuninkaan
puolison_, kun hän melun kuultuansa riensi pihalle. Näin muodoin
pääsivät Jarmerik ja hänen kumppalinsa Tanskaan takaisin.[909] Ei voi
olla myöntämättä, että tämä kertomus muutamissa kohdin on likempänä
meidän Kullervo-runoja, kuin mikään yllä esiintuotu. Huomatkaamme, että
sotavanki tappaa isäntänsä vaimon ja että tuo ihmisenkaltainen kuva,
jonka Velint'in tarinassa olemme toisessa yhteydessä tavanneet, tässä
on yhteen sovitettu orjuuteen kyllästymisen ja emännän tapon kanssa.
Kaiken sen lisäksi tulee viimein kuninkaan nimi Ismar. Tämä sama
ilmautuu hiukan vaihtuneessa muodossa myöskin eräässä färöläisessä,
Sigurd-jaksoon kuuluvassa laulussa. Siinä _Ismal kosii Sigurd'in
puolisisarta_ ja saapi neidon itselleen luvatuksi, niin pian _kun
ansiotyöksi on tappanut muutamia käärmeitä_.[910] Mutta _Ismaroksi_
nimitetään myös Inkerin runoissa sangen usein se seppä, joka kosii ja
saapi kuuluisan neidon (juuri samalla tavalla kuin painetussa
Kalevalassa Ilmarinen) taikka myös, kun ei sitä anneta, takoo itselleen
kultaneidon.[911]

Tästä poikkeuksesta palaamme nyt jälleen Kullervon paimentamiseen
takaisin. Vaikkei näet Germanilaiset siitä tiedä mitään, löytyy
yhtähyvin useampia meidän runoissamme siihen liittyneitä seikkoja
myöskin heidän tarinoissaan. Kullervo, laulaessaan auringolle, rukoilee
kirkasta lämmön-antajaa paistamaan yksistään hänelle eikä myös pahalle
emännälle. Tämä rukous tavataan melkein samoilla sanoilla
italialaisessa laulunsipaleessa Piemont'ista:[912] "Päivyt, päivyt,
ihmepäivönen, -- -- levitä lämmintäsi, -- -- levitä paahdettasi, tule
minua lämmittämään, älä vanhaa akkaa, joka on lymyssä vuoteensa
takana!" -- Kullervon puukko taas, joka on isältä peritty[913] ja
katkeaa, muistuttaa Sigurd'ille osaksi tulleet isänsä miekan kappaleet.
-- Vielä lähemmässä sukulaisuudessa ovat karjan muuttuminen pedoiksi
Kullervon kirouksen kautta ja Sigmund'in sekä Sinfjötlen kostotyöt
sudenhaamuissa. -- Murha sepän talossa tapahtuu niinhyvin Germanien
tarinoissa kuin meidän runoissamme. Eroitus on vaan se, että
edellisessä seppä itse, jälkimmäisissä hänen vaimonsa saapi surmansa.
Viron toisinnossa Kalevinpoika tappaa isällään apumiehenä pajassa
olevan sepän pojan, joka seikka läheisesti sopii yhteen Sigurd'in
pieksämien sällein kanssa. -- Kostokeinon Ilmarisen emäntää vastaan
neuvoo Kullervolle varis tahi korppi;[914] samoin Eddoissakin
kotkat[915] kehoittavat Sigurd'ia tappamaan Regin'iä, ettei tämä
kenties kostaisi veljensä Fafnir'in kuoloa. Mutta tämä yhtäläisyys
mahtaa olla satunnainen; sillä yhdessä Kullervon toisinnoista tosin on
Luoja neuvomassa, toisessa äiti, vaan painetussa Kalevalassa
ilmaantuvaa ei ole mistään käsikirjoituksesta löytynyt. -- Regin'in
sanat, että oli vaikea saada aikaan Sigurd'ille miehen mukaista
miekkaa, ovat aivan samat, mitkä Kullervo lausuu, käskiessään itselleen
kirvestä.[916] Tämä toisinto tosin on harvinainen, vaan yhdessä sen
kappaleessa hän sitten vielä teettää miekankin "miestä myöten".[917]
Jälkimmäinen seikka lauletaan välistä Wäinämöisestäkin, joka Pohjolan
retkelle aikoo. Urholle yhtä tarpeellisen ratsun sai Sigurd suurella
vaivalla ja ainoasti Odin'in avulla. Tämä tapaus näkyy meillä
säilyneen Lemminkäisen ansiotyön muodossa, kun hän Ukon sadattamien
rautarakeitten myötävaikutuksella saapi Hiiden varsan valtanansa.[918]
-- Sigurd'in tiedusteleminen äidiltänsä, kuka hänen isänsä on ollut,
puuttuu Suomen runoista; mutta sen olemme taas löytäneet lappalaisessa
Pischa-Paschassa. -- Molemmin puolin Suomenlahtea laulettu Kullervon
vanhempain löytyminen piilopirtistä, vaikka kumminkin isä alussa oli
sanottu kuolleeksi, lienee saanut alkunsa siitä seikasta, että
Sigurd'in äiti antautuu uuteen naimiseen. -- Kullervo lähtee
kostosotaan Untamoa niinkuin Sigurd Hunding'in poikaa vastaan.

Yhdessä suhteessa on, niinkuin tiedämme, Kalevanpojan kohtalo
perinjuurisesti eritavoin muodostunut toisella ja toisella puolella
Suomen lahtea: Virossa hän on kuuluisa kuningas, Suomessa halveksittu
orja. Kumpainenkin näistä käsityksistä voi kuitenkin tueksensa viitata
Sigurd-tarinoihin. Hän on tosin aina sanottu kuninkaan pojaksi; mutta
hänen äitinsä häntä synnyttäessään ei ollut oikeassa arvossansa, oli
sotavanki, orjaksi luultu; siinä halvassa muodossa siis myös hänen
poikansa ensiksi ilmaantui maailmaan. Sen vuoksi ihmetteleekin sitten
Fafner niin suuresti nuoren sankarin urhoutta:

    "Jos oisit kasvanut heimos keskellä,
    Arvaisi sinun tulleen sotijaloksi;
    Vaan _sotavankina_ elit täällä;
    Vapiseehan aina sidottu mies!"[919]

Samoin sitten Brynhildkin pilkkaa Gudrunia siitä, että tämän puoliso
Sigurd muka on ollut _orjana_ Hjalprek'in hovissa.[920]

Viimeksi vielä pari sanaa Kullervo-runoissa ilmautuvista nimistä.
_Untamossa_, ei voi olla tuntematta germanilaisten tarinoiden
Hunding'in poikia. _Mo_ ei ole muuta kuin nimiä muodostava
lisäke,[921] _ing_ niin-ikään sukuun kuulumista osoittava pääte. _H:n_
poiskatoomiseen on viimein luultavasti ollut syynä halu saada nimelle
suomalaista sointua. -- _Kullervossa_, taas on runkona sana _kulta_. Se
muistuttaa meille ehdottomasti mieleen, mitä Völsunga-saga kertoo
Sigurd'in matkasta Fafner'in tapon jälkeen. Hän oli lohikäärmeen
luolasta löytänyt summattoman aarnion, jonka mätti kahteen _arkkuun_ ja
sälytti hevosensa selkään, itse viimein istahtain kuorman päälle.[922]
Myös kaikki hänen varuksensa ja aseensa olivat paksulta silatut
kullalla. Näin kulkien ihmeytti hän kaikkia loistollansa. "Se on
varmaan joku jumala, joka lähenee", huudahti yksi herra Gjuken hovissa;
"sillä tästä miehestä säteilee kauas kullan säihky!"[923]

Kullervoa sanotaan toisella nimellä myös Kalervon l. Kalevan
pojaksi.[924] Tämä antaa meille tilaisuuden lähemmin tarkastaa ja
lujemmin vahvistaa yhtä akatemikko Schiefner'in arvelua.[925] Vanhassa
Eddassa ovat näet kuuluisain, jumalista lähteneitten kuningas-sukuin
joukossa, Skjöldung'ein, Völsung'ein y.m. rinnalla, myös _Skilfing'it_
mainitut.[926] Anglo-saksilaisessa ikivanhassa Beowulf-runoelmassa
saavat Ruotsalaiset nimen _Scylfingas_, Tanskalaiset Scildingas,
arvattavasti hallitsijasukuinsa mukaan, samoin kuin Frankit joskus
sanottiin Karolingeiksi.[927] Kaikkein yllälueteltuin kuningassukuin
yhteinen esi-isä oli Halfdan Vanha,[928] Skjöld'in, Odin'in pojan,
poika.[929] Kuuluipa _Skilfing l. Skilving_ myös Odin'in omiinkin
monilukuisiin nimihin.[930] _Skelfing'iksi_ niin-ikään nimitetään
nuoremmassa Eddassa sotaisaa kuningasta, jonka suku, _Skilvingit_,
sitten hallitsi _Itämaissa_ s.o. Muinais-Skandinavien puhetavan mukaan
suomalaisten kansain maassa.[931] Myöhemmin muuttui tämä nimi
Skandinavian taiderunoudessa ylimalkaan kuninkaan tai suuren sankarin
osoitteeksi. Suorasanaisissa tarinoissa esiytyy se välistä vähän
muuttuneessakin, nähtävästi suomalaistuneessa muodossa. Egil-tarinassa
esim. Thorolf, joka Norjan kuninkaalta, Harald Kaunotukalta, oli saanut
Lapin veron läänityksekseen, saa kuulla: _Kylfing'ein_ idästä päin
rynnänneen maahan ja ryöstäneen Ruijassa.[932] Toisessa paikassa
_Kylfingialand_ (Kylflng'ein maa) selitetään samaksi, jota tarinat
muuten Holmgårdlksi s.o. Novgorodiksi nimittävät.[933] Hyvin
yhtäläiseltä kuuluvan nimen tuopi myös eräs venäläinenkin lähde esiin
viimeksimainitussa kaupungissa. Novgorodin lakikirja (Novgorodskaja
Pravda), määrätessään sakon miehen loukkaamisesta, jatkaa sitten: jos
syytetty on Slavilainen, niin tuokoon vieraita miehiä viattomuutensa
puolustuksekseen; jos hän sitä vastaan on _Varjägi l. Kolbjagi_, niin
puhdistakoon itsensä valalla.[934] Nähtävästi käytettiin siis Kylving-,
Kaleva-nimi Slavilaisten ja Suomalaisten keskuudessa valtaan päässeestä
Rurikin suvusta.[935] Se selittäisi Ganander'in mainitseman tarun, että
Suomen kuningas Kalevan poikien avulla valloitti koko laajan
Venäjänmaan;[936] sillä Rurikin jälkeiset todellakin pian anastivat
Kiev'in ja levittivät valtansa eteläisempäinkin Slavilais-heimokuntain
yli. Kalevanpoikien 12-luvussa taas ilmaunee vanhempi mythillinen,
mutta myös skandinavilaiseen lähteesen viittaava muisto; se on näet
yhtäpitävä Asain luvun kanssa, jotka suureksi osaksi olivat Odin'in,
siis Skilfing'in poikia.[937]

Useammassa paikassa puhuvat Eddat _summattomasta saarnista_,
Yggdrasil'ista, joka on suurin ja paras kaikista puista. _Sen oksat
leviävät koko maailman yli, latva kohoaa taivastakin korkeammalle.
Kolme on sillä laajaa juurta: yksi ihmis-asunnoissa_ (tai Asoissa),
_toinen Hrimthurseissa, kolmas Niflheim'issä_ (Hel'in asunnossa).
Jokaisen juuren kohdalla on lähde: ensimmäisellä Urd'in, _kaikki
menneet ajat tietävän Nornan_, toisella Mimer'in, jolta Odin
_ikiviisauden_ juoman saapi.[938] Huomattakoon myös, että Odin _tässä
puussa_ riippuen, _oppii loitsutaitonsa_.[939] _Varjellaksensa
Yggdrasil'ia kuihtumasta, Norna-neidot sitä jokapäivä kastelevat
valkealla sumulla_; siitä tulee kaste, joka maan päälle alas tippuu
mehiläisten ravinnoksi ja nimitetään simakasteeksi.[940] Latvassa istuu
_kotka_; siellä on myös neljä hirveä, jotka yhä syövät sen lehtiä, ja
alhaalla taas on suuri joukko käärmeitä kaluamassa sen juuria.[941]
Yhdessä laulussa nimitetään tuo maailman yli levinnyt saarni
Mimen-puuksi. Sitä ei rauta, ei vesi voi vahingoittaa; _sen hedelmät
paistettuna saattavat naiset synnyttämään_.[942]

Samoin Kalevalankin runot kuvaavat verratonta tammea, Jumalan puuta,
jonka latva täytti taivahalle asti, lehvät levisivät kaikille ilmoille,
niin että se pidätti pilvet juoksustansa ja peitti päivän paistamasta,
kuun kumottamasta.[943] Tämän vuoksi Wäinämöinen kaadattaa sen jälleen
maahan, jolloin oksista taitettiin ikuinen taika, lehvistä ikuinen
lempi; lastuista viimein tekevät noidat tenhokkaat nuolensa.[944]
Kalevan tammen juurista ei meidän runot virka mitään; mutta
merkillisesti kyllä Sammosta, jolla, niinkuin jo näimme,[945] yhdessä
ja toisessa suhteessa on silmin-nähtävä yhteys maailmapuun kanssa,
lähtee kolme juurta, jotka kiinnitetään aivan samoille paikoille kuin
Yggdrasil'in kannattimet, nimittäin yksi maa-emähän (= ihmisten
asunnoille), toinen vesiviertehesen (Thursein tyys-sijaan), kolmas
kotimäkehen (siis Pohjolan s.o. Tuonelan vuoreen).[946] Kotka ei tosin
istu meidän tammen latvassa; mutta ilmautuupa sekin kohta jättiläispuun
kaatamisen jälkeen ja iskee tulta Wäinämöisen kaskenpolttamista
varten.[947] Molempien lintuin epäilemättömän yhteyden osoittaa Indian
ja Persian tarut verraksi vetävä Kuhn'in todistus, että kotka
Yggdrasil-puussa on ukkosen leimaus.[948]

Eddassa saadussa muodossansa on tuo maailmanpuu pantu yhteyteen
myöhemmin syntyneen maaihnanhäviön tarun kanssa. Nuot pureksivat elävät
yhdessä summattoman suuruuden kanssa tekevät sen maailman äärettömän
avaruuden ja lopullisen katoomisen vertauskuvaksi. Vaan lehviltä
alastippuva simakaste saattaa meidät alkuperäisemmän merkityksen
jäljille. Yggdrasil ei ole näet alkuansa mitään muuta, kuin suuri, maan
ja taivaan peitoksi kohoava pilvi, joka viljavuutta tuovan sateen
antaa. Pohjois-Saksassa vieläkin nimitetään erästä, luultavasti
monihaaraista, pilvenmuotoa _ilmapuuksi_ (Wetterbaum).[949] Tämä
vanhempi, luonnonmukainen käsitys on vielä pää-asiallisesti vallitseva
Kalevan tammessa, joka taivaan valot peittää ja sitten kaatuessaan
levittää kaikellaista siunausta. Ainoasti tämän jälkimmäisen
kuvaamisessa näemme jo uudemman kehkiämiskannan, niin että puusta ei
enää lähde viljavuutta, vaan onnea ylimalkaan, lisättynä, samoin kuin
skandinavilaisessa muodostuksessa, tai'alla (= loitsutaidolla ja
viisaudella) sekä lemmellä (= lapsionnella).

Jättiläis-tammen kaatamiseksi nousee merestä mies, joka ensin ainoasti
on

    Miehen peukalon pituinen,
    Vaimon vaaksan korkeuinen,

mutta äkkiä kasvaa ja kohoaa ihmeellisellä tavalla, niin että

    Jalka maassa teutaroivi,
    Päähyt pilviä pitävi.

Hän hakkaa tammea niin voimakkaasti, että

    Tuli tuiski kirvehestä,
    Panu tammesta pakeni.[950]

Tämä kääpiö-jättiläinen on äkkiä paisuva, toisen pilven leimauksellaan
rikkirepivä ukkosenpilvi, se on personoittuna Thor, joka, Utgardalokin
taloon astuessaan, tämän jättiläisen silmissä näyttää pikkupojalta,
mutta kuitenkin sitten ihmeyttää voimallaan.[951] Selityksemme
vahvistaa toinenkin paikka runoissamme. Pohjolan mahdottoman suurta
härkää, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä heilui Hämeessä, jonka
sarvien väliä pääskynen lensi koko kuukauden j.n.e., ei kyennyt kukaan
tappamaan. Viimein tuli taas merestä musta mies, niin pieni että

    Alle maljan ma'ata mahtui,
    Alle seulan seisomahan.

Hän iski härän maahan, josta sitten, niinkuin tammestakin, kaikellaista
hyvää saatiin, muun muassa

    Verta seitsemän venettä,
    Kuuta kuusi tynnyriä.[952]

Veri ja kuu siinä on alasvirtaava sade, sillä härkäkin on
Germanilaisten, niinkuin muittenkin Indo-eurooppalaisten, taruissa
yleisesti pilven kuvana, jonka johdosta monessa paikassa tehdäänkin
Thor-jumala härän tappajaksi; muun muassa hän kaataa kaikkein suurimman
sonnin, nimeltä _taivaanhalkaisija_ (Himinbriötr), josta voi päättää
sen sarvien ylettyneen taivaan kanteen asti.[953]

Kolmannessakin kohdassa sankari-runoelmassamme nousee apumies merestä;
se on _Tursas_, joka polttaa heinistä tuhkan, mihin tammen terho
istutetaan.[954] Tämä nimi osoittaa, että runojemme kertomuksiin
kääpiö-jättiläisestä myös oli sekaunut toinenkin käsite, nimittäin,
ihme kyllä, juuri Thor'in perivihollisten _Thurs'ien_.[955]
Huomattakoon vielä se maine häräntappajasta, että hänellä oli päässä
paasikypärä, jalassa kivikengät.[956] Samoin on Eddain jättiläisillä
tavallisesti kivinuijat ja kilvet;[957] onpa eräällä heistä,
Hrungnir'illä, päänsäkin sekä kolmikulmainen sydämensä samasta
aineesta.[958] Voitettuna he muuttuvat kokonaan kiviksi,[959] samoin
kuin Wäinämöinen Joukahaiselle laulaa jalkaan kiviset kengät,
Lemminkäinen Pohjan noidille kivet suuhun, paadet lappeille.[960] Noita
Thurs'eja oli kolmea lajia: vesi-thurs'it ja tulithurs'it, jotka meidän
tammenkaatajaa ja häräntappajaa vastaavat, sekä myrsky-thurs'it, joiden
vastineena taas on Samporetkeltä palauvan Wäinämöisen eteen nouseva ja
hirveää aaltoa kohottava Iki-Turso.[961] _Thurs'in_ nimen selittää
Simrock _janoiseksi_ (siis juojaksi), _jotun'in_ l. jättiläisen
(anglosaks. eotan) _syöjäksi_ (verbistä itan = syödä).[962] Samoin myös
Kalevalaisten vihollinen Pohjola mainitaan "miesten syöjäksi sijaksi"
ja Pohjolan emännän asemassa on muutamissa toisinnoissa _Syöjätär_,
joka taas joskus vastaavassa kertovärssyssä myös _Juojattareksi_
sanotaan. Viimein vielä on huomattava, että Germanein tarinoissa,
erittäin myöhemmissä, kääpiöt ja jättiläiset usein vaihtelevat. Toinen
veljeksistä voi edelliseen sukuun kuulua, toinen jälkimmäiseen.[963]
Muuttuvatpa välistä samatkin haltijat tarpeen mukaan suuremmiksi tai
pienemmiksi.[964]

Niinkuin näimme, Nornat, joita oli kolme, pitivät huolen maailmanpuun
rehoittamisesta. Myöskin Kalevalassa on muutamilla neidoilla (heitä on
neljä, viis, ja sanotaan joskus Sotkottariksi) tekemistä ison tammen
kasvattamisessa. He niittävät näet heinät, joiden tuhkaan sitten tammi
istutetaan,[965] taikka muutamain toisintoin mukaan itse löytävät ja
istuttavat lemmen lehden, tammen terhon.[966] Tässä ilmautuva
sukulaisuus näiden suomalaisten Luonnotarten ja germanilaisten Nornain
välillä vahvistuu toisten lisääntulevain todistusten kautta aivan
varmaksi.

Saksalaisissa lastenlauluissa nähdään usein kolme ilman impeä. Yksi
kehrää silkkiä, toinen punoo vitjoja, kolmas kutoo kangasta (tai sen
sijasta päästää auringon ulos taivaan ovesta).[967] Sama työ, niinkuin
tiedämme, on heidän suomalaisten ja virolaisten sisartensa askareena,
ja kolmeluku on meilläkin tavallinen. Joskus tulee kuitenkin
germanilaisissa lauluissa, samoin kuin meillä, neljäs lisäksi, joka
Mannhardt'in arvelun mukaan mahtaa olla Holda, kaiken elämän antaja ja
viimein jälleen korjaaja. Hänkin kehräilee ja hänen langoistansa syntyy
ilmassa lentelevät hämähäkin siimat. Kulkiessaan purjehtii hän
pilvilaivassa,[968] samoin kuin Luonnottaret Suomen ja Viron
runoissa.[969] Luultavasti oli kaikilla muillakin Germanein ilman
immillä samallaiset laivat.[970] Helgin laulusta saamme vielä tietää,
että Nornat kehrätessään kultaisia kohtalon lankoja synnyttivät kovan
raju-ilman.[971] Tässä on kuitenkin samassa se toimi mainittuna, joka
Eddassa enimmiten on syössyt heidän alkuperäisen Luonnotar-ammattinsa
syrjälle: Kun jonkun lapsen oli syntyminen, oli heidän määrättävä minkä
sielun tuosta summattomasta varastosta pilvien päällä oli vuoro tulla
alas maailmaan. He säätivät niin-ikään lapsen ominaisuudet ja
kohtalon.[972] Samallainen käsitys näkyy monesti vanhoissa
saksalaisissakin tarinoissa. Neidet Vilbett, Varbett ja Einbett, joita
joskus _nunniksi_[973] sanotaan, kehräävät lankaa kalliosta kallioon
_terveyslähteen_ äärellä. _He antavat lapsia_ hedelmättömille
aviopareille, _auttavat lapsensynnytyksessä ja parantavat sairaita_,
erittäinkin päästäen rutosta.[974] Näissä jälkimmäisissä toimissa he
ovat katkenneita suonia kiinniompelevan ja raskaita vaimoja auttavan
suomalaisen ilman immen heimoa ja sieluin sovittamisessa heille
tuleviin ruumiisin taas vastaavat Lapin "akkoja". Toisten tarinain
mukaan tuossa pilvien päällisessä maassa, missä Nornat asuivat, oli
kaikkein ruohoin, viljain ja hedelmäin, jopa pienten itikkainkin
talvikoti, josta he keväällä tulivat tänne alas.[975] Samaa näkyy
tarkoittavan se kertomus, että Maarian rinnasta taivaasta maahan
pirahtanut maito muuttui mehukkaaksi kasviksi.[976] Tässä suhteessa
siis ilmautuu suuri yhdenkaltaisuus Suomen loitsurunoin ja
Mordvalaisten käsityksen kanssa.[977] -- Nornien kanssa olivat alkuaan
Valkyriatkin aivan yhtä. Eddassa on vielä muutamia jälkiä heidän
alkuperäisestä pilvineito-luonteestansa tallella. Heidän hevostensa
harjasta, kun he ilman ratoja ratsastivat, tippui kaste, antaen maalle
viljavuutta ja Völunderqvidassa nuot joutsenina lentävät sotaneidot,
laskeuttuaan järven rannalle lepäämään, kehräävät kalliita kankaita.
Ilman impein käsitys sodanhimoisiksi Valkyrioiksi onkin, niinkuin
Mannhardt osoittaa, myöhemmin syntynyt, kansainvaellusten ja
Skandinavian sotaretkein aikana, jolloin germanilaisten kansain koko
mieli tuli täyteen yksistään "sotaisia haluja ja kuvia".[978]
Suomalaiset Luonnottaret ovat pysyneet vanhemmalla luonnon kannalla,
edes muuttumatta Nornain tavalla kohtalon haltijoiksi.

       *       *       *       *       *

Ylläkerrottuin lukuisain taruin esiintuomisella emme ole sittenkään
tyhjentäneet koko yhtäläisyysvarastoa, joka germanilaiset ja
suomalaiset muinelmat niin monin langoin yhteen sitoo. Löytyy vielä
melkoinen joukko pienempiä, hajanaisia yhteisiä piirteitä, joiden nyt
tässä täytyy saada sijansa sekalaisena lisäkkeenä.

Jäniksen katsoivat Germanilaiset pahaa aavistavaksi eläimeksi; erittäin
oli sen ilmauminen kuolon enteenä; se selittää meille miksi Kalevalassa
juuri paltsasilmä vie perille sanoman Ainon surmasta.[979] -- Kuolleet
Eddan mukaan ei tulleet kaikki yhteen paikkaan. Sotatantereelle
kaatuneet sankarit pääsivät Odin'in Valhallan (osaksi myös Freijan
kansasalin) iloon; hukkuneet veti Aegir'in, merenjumalan, puoliso
Ean valtakuntaansa; tautiin nääntyneet tulivat mustan Hel'in
omaisuudeksi.[980] Jonkunlainen hämärtynyt muisto siitä piillee kenties
Kalevalan kertomuksessa Wäinämöisen keskustelusta Tuonen neidon kanssa;
siinäkin ovat toisistaan erotetut raudan l. teräksen saattamat, veden
aallon tuomat ja Tuonen l. Manan omavetämät.[981] Kuolleet orjat
korjasi Thor haltuhunsa; täten ilmautuu siis hänkin Manalan haltijana,
ja Mannhardt'in todistuksen mukaan on tämä virka alkuaan ollut hänelle
aivan yleiseen uskottu. Kaikkien kuolleitten ennen muinoin luultiin
menevän Thor'in luokse; myöhemmin vasta kansainvaelluksen herättämä
sotaisa henki erotti kunniatanterella surman saaneet soturit Odin'in
perintökansaksi erikseen maineettomasti kuolleista ja halvoista
työntekijöistä.[982] Tässä vanhemmassa muodostuksessaan näkyy Thor
tai oikeastaan Etelä-Germanein _Thonar_ antaneen nimensä meidän
Tuonelle.[983] -- Muuten tavataan Skandinavein tarinoissa joskus sekin
käsitys kuolleista, että he kukin erikseen makasivat horroksissa
kummussansa, josta unesta kuitenkin oli mahdollinen heidät herättää.
Färöläisessä laulussa esim. poika menee isänsäisän haudalle: "valvotko,
ukkoseni? minä, poikasi poika olen täällä!" -- "Vaikka olisit kuka
hyvänsä, minä en pääse ulos". -- Uhkaamalla saa poika yhtähyvin viimein
vanhukselta hänen kelpo miekkansa.[984] Juuri sama tapaus kerrotaan
Hervarar-sagassa sotaisasta Hervör-neidosta, joka Samsö-saaressa yöllä
käy sinne haudatun kuuluisan isänsä Angantyr'in puheilla ja saa
miekan.[985] Myöskin suomalaisissa ja virolaisissa runoissa ovat
semmoiset käynnit hyvin tavalliset.[986] -- Valhallassa saivat sankarit
ijan-ikuisen ravintonsa suuresta Sährimner-siasta, joka yöllä aina
jälleen kasvoi eheäksi.[987] Luultavasti on sama taru antanut alun
suomalaiselle runolle Pohjolan isosta härästä, joka arvelu on sitä
todennäköisempi, koska tämä härkä erittäinkin Inkerin toisinnoissa
vielä on sikana.[988] -- Viimeinkin vielä on mainittava se luulo
Germaneissa, että se, joka söi tai joi Manalaisten tarjoomia herkkuja,
ijäkspäiviksi oli sidottu heidän valtakuntaansa; se sama näkyy olleen
Wäinämöiselläkin mielessä, kun ei tahtonut ottaa Tuonelan
oluttuoppia.[989] -- Manalasta saa Kalevinpoika ihmeellisen,
leikatuista kynsistä tehdyn hatun, joka siten on muodostettu samaan
tapaan kuin Naglfar-laiva, millä maailman hävittäjät Muspelln pojat
viimeisenä päivänä saapuvat.[990]

_Unineulat_ tuottavat Eddoissakin lumotun, syvän unen, samoin kuin
Pohjolan väelle.[991] -- Germanein jumalat, Kalevalassa esiytyväin
henkilöin tavalla, yhä muuttuvat eläimiksi. Tapahtuupa semmoista myös
joskus myöhemmissä sankarilauluissa ja tarinoissa.[992] -- Samaten niin
myöhäisessä teoksessa kuin Saxon historiassa usein nostetaan loitsulla
myrskyä, tehdään vihollisen miekat tylsiksi y.m.[993] Nuoremman Eddan
kokoonpanijan Snorre Sturleson'in konunga-sögur'eissä taas selitetään
Odin'ista tai muista Asoista kerrotut ihmeet loitsun kautta
tapahtuneiksi.

Orvar Odd'in tarinassa näemme sitten laivan kokan raudalla
varustettuna, niinkuin Wäinämöisen Sampo-aluksen, ja sen lisäksi ynnä
lippuinsa kanssa kullattuna, jotka siis ovat vielä komeampana
Wäinämöisen koreita liehuimia.[994] Itse sankari Orvar Odd, joka tuolla
laivalla purjehtii, sanotaan alinomaisten meriretkiensä tähden joskus
Aegir'iksi, aivan kuin meidän vikingi Lemminkäinen Ahdiksi.

Saksalaisissa saduissa viimein sankarit jättävät ennustavia merkkejä
jälkeensä, niinkuin Lemminkäinen harjansa; vaaditaan kosijoilta
ansiotöitä; hierotaan hätähetkinä, Lemminkäisen tavalla, höyheniä tai
villoja, jolloin eläviä tai lintuja rientää avuksi; jättiläisen
haavoitetusta varpaasta syntyy suuri verentulva, niinkuin Wäinämöisen
polvesta.[995] Vielä kysytään neuvoja auringolta kuulta sekä
tähdiltä,[996] ja elähytetään elämän vedellä, jolloin herännyt sanoo:
"kauanpa minä nukuin!" Eräässä saksalaisessa laulussa kumarretaan tietä
jumalana, aivan kuin Lemminkäisen äitikin tekee.[997]



IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa.


Ensimmäisenä silmäänpistävänä vertauskohtana astuu tässäkin
kansakunnassa tuo jo niin monesti tavattu luomistaru etenemme. Se on
myös Slavilaisissa hyvin laajalta tunnettu; tämän vuoksi täytyy meidän
tarkkaan tutkia sen monellaisia muodostuksia, tullaksemme vakavaan
vakuutukseen, onko se ural-altailaisten vanhaa perintöä vai myöhemmin
tullut heille näiltä naapureilta.

Alussa, näin Iso-Venäläiset tarinoivat,[998] oli Jumala luonut hurskaan
Noan ja asettanut viereen koiran vartijaksi, ettei kukaan pääsisi
ruumiisen koskemaan. Piru sai kuitenkin koiran viekoitetuksi turkin
lupauksella ja sylki Noan ihan saastaiseksi. Jumala senvuoksi käänsi
luotunsa nurin, niin että saasta tuli sisustaan, ja kirosi koiran,
ettei hän ikinä saisi kuulla kirkon kelloja. -- Tämän jälkeen seuraa
jokseenkin Raamatun-mukainen kertomus Eevan luomisesta, syntiin
lankeemuksesta sekä ulos-ajosta paratiisista. -- Suuttuneena karttuvan
ihmiskunnan yhä enenevästä ilkeydestä päätti sitten Jumala hukuttaa
kaikki vedenpaisumuksella; ainoasti hurskaan Noan hän tahtoi säästää;
senvuoksi hän antoi tälle käskyn rakentaa laiva pelastuksekseen
kenellekään asiasta virkkamatta. Mutta piru, kun veistohankkeet näki,
arvasi kohta jotain kamalaa olevan tekeillä. Hän toi Eevalle
humalankäpyjä, opetti hänet kaljaa keittämään, käski sillä juottaa Noan
juovuksiin ja sitten tiedustaa hänen salaisuuttansa. Pirun neuvosta
Eeva vielä, kun vedenpaisumus oli alkanut, viivytteli niin kauan
arkkiin tulematta, kunnes viimein Noa suuttui ja tiuskaisi: "Jouduhan,
sinä sen vietävä, jo tänne sisään!" Tämän kautta sai piru, joka oli
Eevan vaatteisin kätkeynyt, mahdollisuuden hänen muassansa päästä
laivaan ja pelastua, niin että Jumalan tuuma, hukuttaa pahuus juurineen
päivineen, raukesi tyhjäksi.

Uusi manner oli nyt jälleen luotava, koska ei ollut missään muuta kuin
vettä näkyvissä. Jumala noudatti siis pirulla, joka hänelle tarjoutui
vähemmäksi veljeksi, kourallisen multaa meren pohjasta. Sitä Jumala
piroitti kolmelle haaralle, luoden täten niityt sekä metsät. Piru oli
pistänyt osan mullasta poskehensa, josta, kun hänen täytyi se sylkeä
ulos, vuoret syntyi. Jumalan käskystä sitten leivottuaan talonpoikia
savesta, herrasväkeä vehnätaikinasta, kysyy Noa: mihin hän heidät
asettaisi asumaan? Jumala silloin rakentaa tuvan. Samoin hän myös, Noan
kysyttyä: millä keinoin he voisivat työtä tehdä? antaa hänelle hevosen,
laittaa valjaat ja opettaa valjastamaan.[999]

Eräässä toisinnossa, joka vaan luomisjutun sisältää, piru myös on osan
mullasta pistänyt poskeensa. Kun Jumala sitten häneltä jotain kysyy,
rykäisee hän ja lähtee, rangaistusta salaamisestaan peläten, juoksulle.
_Missä hän tällä matkalla levähtää, siihen tulee kumpu, mihin rykäisee,
siihen mäki, missä hypähtää, siihen pilveinkorkuinen tunturi_.[1000]

Vielä enemmän suomalaisen ja tatarilaisen kaltainen on kolmas
Aunuksesta saatu.[1001] Äärettömällä alkumerellä ui kaksi sotkaa,
valkoinen (Jumala) ja musta (piru). Mullasta, jonka jälkimmäinen oli
tuonut meren pohjasta, loi Jumala helppokulkuiset tasangot,
jälkimmäinen läpipääsemättömät rotkot sekä korkeat tunturit. Jumala
sitten vasarallaan iski kiveen ja loi taivaan voimat, piru samalla
keinoin kaikki haltijat. Näiden välillä alkoi sota, jossa alussa piru
oli voitolla, vaan sitten kukistettiin. Arkki-enkeli Mikael viskasi
taivaasta maahan pirun väen: mitkä putosivat metsään, tulivat
metsänhaltijoiksi, mitkä veteen, vetehisiksi j.n.e.

Näiden lisäksi on tschehiläinen tutkija Erben julkaissut koko joukon
samallaisia taruja Slavilaisten läntisiltä aloilta.[1002]

Vähävenäläisessä tarussa Jumala alussa uidessaan vesillä näkee suuren
_palan kovettunutta vaahtoa, jonka päällä piru purjehtii_. Jumala
käskee Paholaisen sukeltaa ja noutaa hiekkaa, samassa lausuen: "Jumalan
nimeen sinut otan!" Kun ei piru näin sanonut, ei hänellä ylöstullessaan
ollutkaan mitään kourassa. Toisella kerralla hän lausui: "otan sinut
hänen nimeensä!" koska Jumalan mainitseminen hänestä tuntui kovin
vaikealta. Nytkin hävisi siis enin osa hiekasta, mutta jäipä kuitenkin
hiukkanen kynsien alle. Siitä Jumala loi manteren.

Harjkov'in seudulla tarinoidaan alku-aikuisesta Tiverian merestä.
Jumala kerran sitä myöten kulkeissaan näkee kakertajan. Se on Satanail,
joka oli meren vaahdosta syntynyt. Jumala haettaa hänellä pohjasta
hiekkaa sekä piikiveä. Edellisestä hän luo manteren, jälkimmäisen
rikkoo kahdeksi kappaleeksi. Toista vastaan hän viskaa hiekkaa, niin
että säkenöitä säihkyy; se oli enkelien synty. Toisen kappaleen hän
antaa Satanail'ille, joka samalla tavoin luo itselleen väkensä. Sitten
jakavat he taivaan keskenänsä: Satanail saa pimeän, kylmän puoliskon,
itse pitää Jumala kirkkaan ja suvisen.[1003]

Yhdessä _Koljadka'ssa_, se on joululaulussa.[1004] Rusinit
Karpativuoristossa niin-ikään laulavat alku-ajasta, jolloin ei vielä
ollut taivaan kantta, ei mannerta, ainoasti ääretön meri ja sen
keskellä kaks jättiläistammea. Näiden latvoihin istahti kaksi kyyhkystä
ja puhuivat keskenänsä: "Kuinkas me saisimme maailman luoduksi?
Sukeltakaamme meren pohjaan, noutakaamme hiekan soraa sekä sinisiä
kiviä, kylväkäämme hiekka sekä sinikivet meren pinnalle!" Hiekansorasta
syntyi täten maan musta multa, raikas vesi sekä vihreäinen ruoho;
sinisistä kivistä muodostui sinitaivas, kirkas aurinko, kuu ja tähdet.

Servialaiset taas tarinoivat kuinka Satanail piruinensa luopui
Jumalasta ja lensi alas maan päälle, vieden auringonkin keihäänsä
päähän pistettynä kanssansa. Näin lähelle tuotuna, aurinko poltti maata
pahasti. Senvuoksi lähetti Jumala Mikaelin aurinkoa Paholaiselta
varastamaan. Arkkienkeli tekeytyi Satanail'in ystäväksi ja ehdoitti
kilpaleikkiä: "koettakaamme kumpi paremmin osaa sukeltaa!" Mikael
ensiksi sukelsi ja toi ylös hiekkasirusen, todisteeksi että oli käynyt
pohjassa. Piru pystytti keihäänsä rantaan ja läksi vuorostansa veteen.
Mikael silloin risti veden, luoden siihen yhdeksän kyynärän paksun
jään, ettei Satanail kohta pääsisi takaa-ajoon, ja näin tavoin sai
auringon viedyksi takaisin taivaan kannelle.[1005]

Ulkopuolella luomisjuttua ei löydy kovin monta yhtäläisyyttä
Suomalaisten ja Slavilaisten jumalaistaruissa. Jälkimmäisten mythologia
onkin köyhänlainen, enimmiten vaan paljaita nimiä mainitseva, harvoin
laajemmalta selittävä jumaliensa virkatoimia, vielä harvemmin tuova
esiin täydesti muodostuneita tarinoita heidän elämänvaiheistaan.

Me tapaamme kuitenkin joitakuita jälkiä pilvineidoista, jotka meidän ja
Lapin Luonnottarista, Germanein Nornista ja Valkyrioista muistuttavat.
Sloveneilla Karintiassa on Kosjenizat (Synnyttäret) ja Susjenizat
(Tuomiottaret), jotka äskensyntyneitten elämänsuunnan määräävät.[1006]
Tschehein saduissa kohtaloa säätävät haltijattaret samalla lajilla
sanotaan Osudenka'iksi. Osudizka'iksi, Osudnizeiksi (Tuomioneidoksi).
Sen ohessa heillä on myös toinen nimi Vila.[1007] Vilat taas
ilmautuvat tiheästi Servialaisten lauluissa (Villat lähisukuisilla
Illyrialaisilla). He kokoovat pilvet torneiksi, ovat taitavia
ennustajoita ja voivat antaa lääkkeitä. Rumäniassa, jossa kansantarut
enimmäksi osaksi ovat slavilaisten kaltaiset, Vilvat, pilvissä kulkien,
antavat hyvää säätä niinkuin myös turmelevia rankkasateita.[1008] Samaa
sukua ovat nähtävästi myös vanhassa tschehiläisessä runoelmassa
mainitut sisarukset Libussa, Kassa l. Bjela ja Tjetka, jotka kaikki
olivat kuuluisat ennustus-taidosta sekä muusta loitsimisestaan.[1009]

Eräässä etelävenäläisessä sadussa näemme vilauksen auringon-jumalan
koti-elämästä, jolla näkyisi olevan Suomessakin vastineensa. Ivas saa
herraltaan käskyn mennä tiedustamaan, miksi aurinko kolme kertaa
päivässä muuttaa muotoansa. Hän tulee auringon tornille ja saa
seuraavan vastauksen: "Meressä asuu kaunis Anastasia, joka aamuin,
illoin pirskoittaa vettä kasvoilleni, niin että ne jäähtyvät ja
punastuvat. Mutta keskipäivällä, ylhäällä taivaan kannella kulkeissani,
missä saan katsella yli avaran maailman, on näköni iloinen ja
kirkas".[1010] Samaa tarkoittaa luultavasti myös yksi kohta tuossa
ennen osoitetussa inkeriläisessä toisinnossa päivän ja kuun
vapauttamisesta. Siinä Turu, niiden vankeuspaikkaan tultuansa, näkee
kolme neittä, jotka päivää pitelevät, kuuta kuivailevat (toisinnon
mukaan: kuuta pesevät, päivyttä puhdastelevat).[1011] -- Kuun käsittivät
muuten Slavilaiset tähden puolisoksi ja ylimalkain on usein puhe
avioliitoista taivaan valonkantajain välillä.[1012] Meilläkin sekä
Virolaisilla niin-ikään aurinko, kuu ja tähti kilpaa kosivat
ihmeneitoa.[1013] Sen lisäksi tulee yksistään eteläpuolella
Suomenlahtea tunnettu ihana taru Koitosta ja Ämarikusta
(Hämärättärestä). -- Tschehit vielä lisäksi tarinoivat auringon
valtakunnasta meren takana, missä on ikuinen kesä ja josta meille vilja
sekä linnut tulevat.[1014] Tähän voisi verrata Suomen runoin kuvausta
ihmemaasta, jossa

    Puut ne paistavi punalle,
    Puut punalle, maat sinelle,
    Hopealle hongan oksat,
    Kullalle kukat kanervan,

ja joka kuvaus välistä on Lemminkäisen pakopaikkaan, Saareen
sovitettu.[1015]

Valkean-Venäjän laulut taas puhuvat kevään ja viljavuuden jumalasta
Jaryilosta (jaryi = loistava, siis Jaryilo = aurinko): mihin hän
katsoo, siinä tähkä kypsyy, mihin astuu, siinä ruis kohoaa.[1016] Juuri
samalla tavalla Viron runossa ainoan veljen ratsastaessa: suo sinelle
paistaa, kaikki arot puhkeevat kukiksi. Kuka tämä veli oikeastaan on
(Kalevipoeg-runostossa on tähän Kalevinpojan nimi sovitettu) sen voimme
arvata muutamista edellisistä värssyistä, joissa hän puhuu tulta
merehen, liekkiä lainehisin, rakentaa tuvan taivaankaarelle, itse istuu
päivän päällä.[1017] Kenties voisi tähän myös verrata Wäinämöisen
astuntaa (kuitenkin laulajana), jonka kautta:

    Kukat kulkivat kutuhun,
    Vesat nuoret notkahteli.[1018]

Tschehiläinen Libussa, josta ylempänä on puhe, tulee kuningattareksi ja
valitsee puolisokseen miehen, joka paraikaa on kyntämässä. Tämä suostuu
hänelle tarjottuun avioon ja kuningas-arvoon, mutta surkuttelee, että
häntä on tultu noutamaan kovin aikaiseen, ennen kuin hän oli kerjinnyt
kyntää koko Bömin maan, sillä nyt on jälkeentuleville polville aina
joskus tuleva katovuosia. Jos olisi hän saanut tehdä työnsä loppuun
asti, ei olisi Bömin kansa ikinä tarvinnut ostoleipään turvata.[1019]
Kyntäjä tulee samoin Puolalaisten ensimmäiseksi kuninkaaksi ja
Karintiassa ennen muinoin jokaisen uuden herttuan piti, ennen kuin hän
arvoonsa huudettiin, kyntää yksi vako. Venäläisilläkin on
sankarilauluissaan puhe mahtavasta kyntäjästä, joka, useammista
pienistä piirteistä päättäin, epäilemättä on Länsi-Slavilaisten
auranpitäjäin läheistä sukua. Paitsi sitä on heillä satuja suuren vaon
kyntämisestä halki koko maan, joka tulee rajaksi ihmisten asuntoin sekä
lohikäärmeen valtakunnan välille. Auran eteen valjastetaan siinä
lohikäärme itse.[1020]

Tähän liittyy läheisesti suomalainen taru Sampsa Pellervoisen
kylvämisestä ja vielä lähemmin virolainen Kalevinpojan kynnöstä.[1021]
Lohikäärmeen käyttämistä auran vetäjänä erittäin vastaa
mahdollisesti kyisen pellon kyntäminen, joka Ilmariselle ansiotyöksi
määrättiin.[1022] Venäläisessäkin sadussa on tämän työn kanssa seppä
yhteydessä, niin nimittäin, että hän valjastettavan lohikäärmeen ottaa
kiinni pihdeillään.

Yhdessä venäläisessä laulussa ilmautuu Dunai l. Don sankari, joka
hetkellisessä suuttumuksessa ampuu kauniin ja taitavan puolisonsa
Dniepran ja sitten omantunnon vaivoissa tekee lopun omastakin
elämästänsä. Molempien veristä saavat samannimiset joet alkunsa.[1023]
Tähän tuntuu verentulva Wäinämöisen polvesta olevan heikontunut
vastine, johon arveluun myöskin joesta otettu sankarimme nimi antaa
vahvistusta.[1024]

Ison maailmanpuun näimme jo yllä esiintuodussa joululaulussa
Karpateilta. Se sama ilmautuu niin-ikään eräässä servialaisessa
laulussa yhteydessä Vilain kanssa.[1025] Venäjällä tavataan se ainoasti
hämärtyneenä muistona saduissa. Ukko ja akka, kun heiltä leipä loppui,
keräsivät tammen terhoja hätäleiväkseen. Yksi niistä putosi kolpitsaan
(lattian-alaiseen kellariin), josta kasvoi läpi lattian, sitten läpi
katon taivaasen saakka. Ukko kiipesi sitä myöten ylös ja sai
taivaasta ihmeellisen käsikiven, joka ijäti jauhoi piirakoita sekä
pannukakkuja.[1026] Tässä näemme siis ison tammen yhteydessä ihmemyllyn
kanssa; se muistuttaa meille mieleen Ilmarisen kiipeemisen kuuseen
kukkalatvaan, jonka oksilta valekuu ja vale-aurinko paistoivat, ja
josta tuuli vei hänet Pohjolaan, Sammon taontaan.[1027] Tammen
alkuperäisen suuren merkityksen Venäläistenkin jumalaistarussa
todistanee, että se oli Perun'ille pyhitetty,[1028] samoin kuin
Kalevalassakin "Jumalan puu" on sille tuleva arvonimi.[1029]

       *       *       *       *       *

Koska nyt siirrymme varsinaisiin sankarirunoihin, jotka jo ovat
jumalaistarullisen luonteen kokonaan kadottaneet, niin huomaamme
useimpain ja selvimpäin niissä ilmautuvain yhtäläisyyksien vastaavan
Lemminkäisrunoja. Suuri sija niissä on näet nuorella, uljaalla
_Dobryinuschkalla_, meidän veitikkamme kaimalla, jonka elämäkertaan
myös on sekaantunut sangen paljon aineita Freyr-Balder- ja
Sigurd-taruista, jota paitsi se myös sisältää useampia, ainoasti Suomen
ja Venäjän runoille omituisia yhteisiä seikkoja.

Dobryinuschkalla, niinkuin muuten muillakin Venäläisten lauluin
nuorilla sankareilla, _on leski-äiti_, joka pojastansa pitää hellää
huolta ja häneltä vastalahjaksi aina saa rakkautta sekä kunnioitusta.
Kerran kun urhon tekisi mieli pitkin Kiev'in kaupunkia kävelemään,
_varoittaa häntä äiti_ poikkeemasta yhdelle kadulle. "Käy sinä muuten
kaikki kadut", neuvoo vanhus, "älä vaan sitä ainoaa, missä
Marinuschkalla on asuntonsa; sillä hän on _ilkeä noita ja on jo
hävittänyt monta kuninkaanpoikaa, monta sankaria." Vasten varoitusta
menee Dobryinja_ kuitenkin juuri sille kadulle, astuu ylös Marinan
torniin[1030] ja loitsitaan häräksi. _Sen kuultuansa äiti_ (muutamissa
toisinnoissa sisar t. kummi) _rientää Marinan luokse, uhkaa häntä_
itseään muuttaa harakaksi, jos ei peruuta sanojansa, ja _saapi täten
poikansa pelastetuksi_. Marina, ennen kuin Dobryinuschkan jälleen
ihmiseksi muuttaa, _on vaatinut valallisen lupauksen, että tämä hänet
on ottava vaimokseen_. Tämän valansa täyttääkin nuorukainen empimättä,
mutta "_opettaa" sitten puolisoansa sillä lailla, että silpoo häneltä
kädet, jalat, viimein päänkin poikki_.[1031] Eräässä toisinnossa on
vielä se lisäys, että äiti sanoo Marinan _talon ympärillä olevan
rautaisen aidan, nuorukaisen pää joka seipään nenässä_.[1033]

Toisella kerralla taas äiti varoittaa Dobryinuschkaa lähtemästä
Sorotschin'in vuorelle, käärmeenpoikia tallaamaan ja venäläisiä vankeja
vapahtamaan; samoin myös tulisessa _Putschai-joessa uimasta_. Kun
Dobryinuschka siitä huolimatta heittää itsensä siihen jokeen, lentää
hirveä lohikäärme hänen päällensä. Sankari kuitenkin pääsee voitolle,
jolloin käärme hänelle tarjoo sovinnon vastaisiksi ajoiksi. _He
vannovat toisillensa valansa_: Dobryinuschkan pitää olla vanhempana
veljenä, käärmeen nuorempana; jälkimmäinen ei saa enää ryöstää ihmisiä
Venäjänmaalta, Dobryinuschka lupaa olla luolaan tulematta, käärmeen
poikia tallaamatta. Tämän taistelun jälkeen menee Dobryinja Kiev'iin ja
saa sijan Vladimir-suuriruhtinaan sankar-joukkoon. Saapuupa kerta
kesken pito-iloa sinne se kauhea sanoma, että lohikäärme on vienyt
Venäjän hallitsijan sisarentyttären Sabava Putiätitschnan l. Maria
Divovnan. Neidon vapahtaminen annetaan uudelle tulokkaalle toimeksi.
_Alla päin, pahoilla mielin palajaa Dobryinuschka kotiinsa. "Miksi, mun
lapseni, et ole iloinen", kysyy huolellinen äiti, "miksi, mun
kantamoiseni, on pääsi kallellaan_?" Eikö ollut siellä ruoka mieltäs
myöten, eikö juomat makua myöten? _Vai onko sinua joku narri nauranut_,
juopunut soimannut? _Vai on sarkka (pikari) viety sinun sivuitsesi_?
Saatuaan tietää surun syyn, lohduttaa äiti häntä, _antaa hänelle isän
sotaratsun_ y.m. niinkuin myös hyviä neuvoja tappelua varten.
_Lohikäärme sitten soimaa Dobryinjaa valapattoisuudesta, mutta saa
kohta vastamuistutuksen, että se itse ensiksi oli rikkonut sovinnon.
Urho tappaa käärmeen poikinensa_ ja vapauttaa kaikki vangit.
Riemustunut Sabava tarjoutuu pelastajallensa puolisoksi, mutta tämä
kieltäytyy nöyrästi, siitä syystä muka, _että neito on ruhtinaallista
sukua, hän itse alhaista_.[1033]

Eräässä toisinnossa _äiti myös varoittaa poikaansa pitoihin menemästä_,
ja surun syytä tiedustelee seuraavilla, vielä enemmän suomenmukaisilla
sanoilla: "Eikö ollut sulla sija mieltä myöten, _vai sarkka kannettiin
ohitsesi, vai kauniit naiset sinua nauroivat_?"[1034]

Nämät samat merkilliset sanat kuulemme Vasili Buslajevitsch'in äidin
suusta, kun nuori urho tulee Novgorodilaisten pidoista, suruissaan
siitä että ajattelemattomasti on luvannut tulla epätasaiseen
taisteluun.[1035] Samassa laulussa ilmautuu sekin toinen yhtäläisyys,
_että Vasili oli kuuluisan röykkeytensä ja tappeluhalunsa tähden
jätetty pitoihin kutsumatta_. Senvuoksi äiti oli evännytkin häntä
lähtemästä, mutta hän oli vastannut: "_Minne minut istutetaan, siihen
istahdan, mitä saan, sen syön ja juon_".[1036] Pitopaikassa oli hänet,
muutaman toisinnon mukaan, otettu vastaan epäkohteliaalla tavalla:
"_täällä ei ole sijaa kuokkavieraille_!" Mutta hän oli virkkanut
nöyrillä sanoilla: "kutsutulle paljon kunniata, kutsumattomalle miten
sattuu!"[1037] Joskus kuvataan kuitenkin hänen käytöksensä
röykkeämmäksi, hänen maineensa mukaisemmaksi. _Kun ei häntä sanota
tervetulleeksi, istahtaa hän omin luvin ylimmäiselle sijalle, sysäten
muut vieraat ulos_.[1038] -- Poikansa vaarallisen lupauksen kuultuansa
tarjoo äiti Novgorodin miehille paljon kalleuksia, jos päästäisivät
nuoren Vasilin irti sanastaan. Mutta he vastaavat: "_emme huoli
kullasta tai hopeasta, emmekä kalleista kivistä; Vasili Buslajevitschin
pää on ainoa, mitä tahdomme_!"[1039]

Muissakin venäläisissä sankarilauluissa ovat yllämainitut äidin
tiedustelusanat hyvin tiheään käytetyt, mutta, yksi epätietoinen
poikkeus pois luettuna, yksistään Aunuksesta tai Arhangel'in lääneistä
saaduissa.[1040]

Äidin varoitukset aiotusta retkestä näemme viimein vielä myös laulussa
rikkaasta Djuk'ista, joka Vladimir'in hoviin pyrkii. Äiti luettelee
hänelle kaikki matkalla kohtaavat vaarat: yhteenlyövät vuoret,
_noukkivat, raatelevat linnut_ sekä _suuren lohikäärmeen_. Poika
yhtähyvin hankkiutuu lähtöön, siitä huolimatta. _Silloin äiti rukoilee
häntä kumminkin tuolla hovissa olemaan siivolla, välttäen röykkeää
kerskaamista_. Mutta sekin varoitus on tuuleen puhuttu. Vladimirin
pitoihin tultuansa, nuorukainen kohta rupeaa kehumaan ääretöntä
rikkauttansa ja joutuu sen kautta suureen vaaraan.[1041]

Dobryina-lauluissa sankari lohikäärmeen tappamisen jälkeen tapaa
aukealla arolla "poljanizan" s.o. Valkyrian, Nastasia Mikulitschnan,
joka nukkuu, hevosen selässä istuen. Dobryinuschka hänet herättää,
aivan kuin Sigurd Brynhild'in, miekalla, sillä eroituksella vaan, että
sotaneito siitä suuttuu, ryhtyy taisteluun ja pääsee voitolle.
Ensihetkellä on hänellä aikomus tappaa vastustajansa; mutta sitten hän
mieltyy nuorukaiseen ja tarjoutuu hänelle vaimoksi. "_Tee minun
kanssani suuri vala_!" lausuu hän Dobryinjalle. _Kauan ei ole
kuitenkaan tälle sallittu nauttia uutta avio-onneansa, ennen kuin hän
Vladimir'ilta saa käskyn lähteä maan rajaa varjelemaan. "Mille osalle
nyt jätät minut ja nuoren vaimosi_?" kysyy jäähyväisissä murheellinen
äiti; nuori vaimo puolestansa tiedustelee, milloin saisi odottaa
miestänsä kotia? Dobryinuschka käskee odottaa kuusi vuotta;
jos ei häntä sittenkään vielä kuuluisi takaisin, saapi vaimo mennä
uusiin naimisiin kenenkä hyvänsä, paitsi ainoasti Aljoschka
Popovitschin kanssa. Mutta määrä-ajan kuluttua juuri tämä tuopi
valhesanoman sankarin kuolosta ja saa Nastasian suostumaan itseensä.
Häitä par'-aikaa juotaessa palajaa sillä välin Dobryinuschka
toivioretkeläisen puvussa, käypi ensin kodissaan, _missä äiti alussa ei
tunnekaan häntä pojaksensa_, ja sitten, kuultuansa kaikki, hän rientää
häätaloon, suuriruhtinaan palatsiin. Täällä hän ilmoittaa itsensä,
rankaisee valehtelijan ja ottaa vaimonsa takaisin.[1042]

Eräässä toisinnossa Vladimir _antaa Dobryinjalle käskyn mennä_ Tatarin
khanin luokse, _veroa viemään_. Kotiintulevalta tiedustelee äiti surun
syytä monesti jo mainituilla sanoilla ja nuori urho vastaa: "_Voi
äitini, jospa et olisikaan minua synnyttänyt_! Taikka jos olisit
synnyttänyt valkoiseksi kiveksi, _käärinyt hienoon, valkoiseen hihaasi
ja viskannut valtameren pohjaan_!"[1043] Tatarien leiriin tultuansa
osoittaa hän kuitenkin yhtä suurta miehuutta kuin taitoa, päästen täten
voittajaksi kaikissa toimeenpannuissa kilpataisteluissa. Loppupäätös on
se, että _khanin täytyy luopua kaikesta saatavasta ja päinvastoin
Dobryinjaa myöten lähettää veroa Venäjän suuriruhtinaalle_. -- Toisen
tähän kuuluvan runon lopussa Dobryinuschka, häihin tultuansa, sanoo
Vladimir'ille: "kiitoksia paljon laittamistasi pidoista; _vaan minun
asiani ei ole vielä valmiiksi varustettu, minun vihreä viinani ei
poltettu, minun juomani ei keitetty!"[1044]

Dobryinja, vaikka nimeltään ja monilta vaiheittensa seikoilta meidän
Lemminkäistä vastaava, on kuitenkin luonteeltansa ihan toisellainen.
Hän ei ole ollenkaan meidän liedon rakastelijan tapainen; pikemmin
olisi (päättäen tuosta tapauksesta Sabavan kanssa) syytä verrata häntä
Raamatun kainoon Jooseppiin. Mutta löytyypä Venäjän sankarilauluissa
toinen henkilö, jossa mainittu Lemminkäisen ominaisuus silminnähtävästi
astuu esiin.[1045] Tämä henkilö on juuri sama Aljoschka Popovitsch,
jolle ainoalle Dobryinja ei soisi leskeänsä puolisoksi. Syyksi sanoo
hän sen, että _tuo kumppalinsa on niin taipuvainen nauramaan vieraita
vaimoja sekä kauniita neitoja_.[1046] Tätä luonnettansa osoittaa
Aljoschka teossakin toisessa laulussa.

Vielä kolmannessa luomassansa on venäläinen runotar kuvannut naisten
yleisen rakkauden Lemminkäiseen. Se on kaunis, kalleilla vaatteillaan
koreileva teikkari Tschurilo Plenkovitsch, jonka kävellessä kaduilla ja
heilutellessa keltaisia kiharoitansa, neidot salaa tirkistelevät, niin
että aidat ritisee, nuorikot kurkistelevat, että ikkunat kilisee, ja
vanhat akat tuskitellen vaatteitaan repivät taikka sauvojansa
pureksivat.[1047] Ihastuipa itse suuriruhtinas Vladimir'inkin puoliso
tuon kauniin nuorukaisen ensikertaa nähdessään niin silmittömästi, että
veitsi, joka hänellä oli kädessä, luiskahti sormen lihaan.[1048]
Lopulla saa Tschurilo surmansa rakkausseikassa, johon hänet vanhan
Permjatan nuori vaimo oli houkuttanut.[1049]

Me olemme siis näissä lauluissa tavanneet vastineita sangen monille
kohdille Lemminkäis-runoissamme. Suomalaisilla ja Venäläisillä
Germanilaisten kanssa yhteiset ja edellisessä jaksossa jo tutkitut
olivat Dobryinjan uinti tulijoessa ja tappelu lohikäärmeen kanssa,
vaarat Djuk'in kuljettavalla tiellä, pää-aituus, molemminpuoliset
valalliset liitot ja äidin varoitukset vaarallisesta retkestä erittäin
pitoihin. Dobryinjan pelastus loitsun alta on samoin nähtävästi vaihdos
Balder'in takaisinpyytämisestä; mutta koko kuvaus, esim. Marinan
sanominen ilkeäksi, turmiolliseksi noidaksi ja lumouksen peruuttaminen
äidin uhkausten tähden, on jo paljoa läheisempi kertomusta Lemminkäisen
ensimmäisestä Pohjolan retkestä.[1050] Näihin tulee vielä lisäksi
melkoinen joukko yhtäläisyyksiä yksistään suomalaisten ja venäläisten
lauluin välillä. Kumpaisissakin on sankarilla hellä, huolehtiva äiti,
jonka neuvoista ei kuitenkaan pidetä suurta lukua. Vladimir'in
pidoista kotiin tulleelta Dobryinjalta tiedustellaan syy hänen
alakuloisuuteeasa, aivan kuin Lemminkäiseltä Pohjolan isännän tapon
jälkeen.[1051] Tätä meidän sankariamme, niinkuin nuorta Djuk'iakin,
varoitetaan, koska hän välttämättömästä pyrkii pitoihin, kumminkin
siellä käyttämään itseänsä siivosti, vaan hän tekee juuri päinvastoin
neuvoa.[1052] Niin on myös Vasili Buslajevitsch'inkin laita, joka
samasta syystä kuin Kaukomieli oli jäänyt pitoihin kutsumatta
ja tosin Lemminkäisen puheelle perinvastaisilla sanoilla lupaa
nöyryyttä, vaan kuitenkin kohtelee pitoväkeä meidän veitikan
tavalla.[1053] Dobryinuschkan muistutus Sabavalle, olevansa liian halpa
sukuperältänsä, on juuri sama, jolla äiti epää Lemminkäistä Kyllikkiä
kosimasta.[1054] Vastanaineen Dobryinuschkan käskeminen sotaan
taas on hyvin läheistä sukua Tieran kutsumiselle Lemminkäisen
kumppaliksi.[1055] Kukaties on viimein Dobryinjan muistutus
Vladimir'ille viinansa valmistumattomuudesta jossain yhteydessä
Pohjolan emännän vastauksen kanssa, koska Lemminkäinen vaatii
olutta.[1056]

Myös slavilaisissa saduissakin on useampia Lemminkäisen kohtaloista
muistuttavia pikkuseikkoja. Vaaralliselle retkelle lähtevä sankari
viskaa kintahansa, puukkonsa tai pyyhinliinan seinään: "_jos siitä veri
alkaa vuotaa, niin on minulle surma tullut_!"[1057] Kun tämä sitten on
tapahtunut, _lähtee äiti, sisar tai joku muu ystävä häntä hakemaan ja
virottaa jälleen henkiin elämänveden avulla_.[1058] Tavallinen on
_kadonneen tiedustaminen auringolta, kuulta sekä tähdiltä_.[1059]
Kuollut sankari herätessään sanoo: "_ohoh, kauanpa olenkin nukkunut_!"
johon pelastaja vastaa: "_olisit ilman minutta nukkunut ijät
kaikki_!"[1060] Taistelussa lohikäärmeen kanssa sankari huutaa
viholliselleen: "_katsopas taakses_, tuolta sun veljes tulevat; vaan
kyllä mä nekin voitan!" ja _kun lohikäärme niin tekee, sivalletaan
siltä samassa kaula poikki_.[1061] Lemminkäisen ja Pohjolan isännän
noitataistelun tapainen on usein nähtävä kilpa taitavan nuorukaisen ja
noidan välillä, jolloin _molemmat muuttavat itsensä eläviksi_, (poika
hevoseksi, noita sitä vainoovaksi sudeksi, poika kiiskeksi, noita
hau'iksi j.n.e.), _kunnes poika viimein yhdessä semmoisessa haamussaan
saa noidan tapetuksi_.[1062] Eräässä sadussa toinen taistelijoista
ehdoittaa, _että lähdettäisiin tuvasta ulos tanterelle, jossa "on tila
liikkua, oikein käyttää voimiansa"_.[1063]

Yllä esiintuodut laulut sisälsivät samassa myös muutamia
Kullervo-runoihin vivahtavia piirteitä. Semmoisia ovat Dobryinjan
jäähyväiset sotaan lähtiessä,[1064] valituksensa kurjasta
kohtalostaan,[1065] hänen palaamisensa tuntematonna äidin luokse,[1066]
sekä viimein lähteminen veron vientiin, josta hän tuo arkut täynnä
kultaa takaisin.[1067] Paitsi näitä löydämme vielä muitakin, sangen
merkillisiä vastineita Kullervon vaiheille toisissa venäläisissä
lauluissa ja saduissa.

Aljoschka Popovitsch, kerran metsästellessään, näkee variksen hongan
latvassa. Hän yrittää sitä ampumaan, mutta varis kehoittaa häntä
pikemmin sammuttamaan verenhimoansa taistelulla kahta Tataria vastaan,
jotka ovat nuoren venäläisen tytön ryöstäneet ja nyt kotimatkallaan
pitävät lepoa läheisessä paikassa. Aljoscha rientää sinne, tappaa
Tatarit ja _päättää ottaa tytön morsiameksensa_. Nostettuaan hänet
taaksensa tarakkaan hevosensa selkään, kysyy hän: "Mit' olet,
neitoseni, sukua? Tsaarinko vai pajarin, ruhtinaan vai kauppiaan, vaiko
vihoviimeistä, talonpoikaista?" -- "En ole", vastaa tyttö, "yhdestäkään
noista säädyistä, olen papin tytär Rostov'ista". Riemuiten huudahtaa
silloin Aljoscha Popovitsch (papin poika): "minä luulin saavani
morsiamen, mutta löysinkin oman armaan sisareni!"[1068]

Koko tragillisessa kauheudessaan, täydesti vastaten meidän Kullervon
kohtaloa, ilmautuu tämä veljen ja sisaren yhtyminen laulussa yhdeksästä
rosvosta. Muutamalla leskellä on yhdeksän poikaa ja yksi tytär.[1069]
Pojat lähtevät pois kotoa ja tulevat rosvoiksi; tytär joutuu sitten
kauppiaan vaimoksi. Kerta, kun tämä on merellä puolisonsa ja pienen
poikansa kanssa, karkaa rosvojoukko heidän päällensä, tappaa miehen
sekä lapsen ja tekee väkivaltaa vaimolle. _Onnettomalta leskeltä
tiedustelee sitten päällikkö hänen sukuansa_. -- "Mitä vasten sitä
minulta kysyt?" vastaa vaimo. "_Olenpa vaan halpaa sukua_, lesken
tytär, yhdeksän kodista lähteneen veljen sisar". Tästä tuntevat hänet
rosvot, itkevät katkerasti tekoansa, jakavat kaiken tavaransa köyhille
ja hajoovat kaikille maailman haaroille.[1070]

Toisia yhtäläisyyksiä Kullervo-runoin kanssa sisältää slavilaisissa
kansoissa laajalta tuttu satu _Iivana Karhunpojasta_. Papin _rouva
eksyy metsään_ ja kohtaa viimein karhun, joka hänet vie emännäkseen
luolanansa. _Täällä syntyy rouvalle poika_, joka muuten on ihmisen
kaltainen, ainoasti karhunkorvilla varustettu. Tästä saa hän nimen
Ivaschko Karhunkorva taikka myös Ivaschko Karhunpoika. Jonkun ajan
kuluttua onnistuu rouvan päästä pakoon poikansa kanssa ja palata
entiseen kotiinsa. _Poika kasvaa pian tavattoman väkeväksi_, kaikissa
leikeissä katkaisee kumppaneilta kädet, jalat. Siitä nousseitten
alin-omaisten valitusten tähden _suuttuneena yrittää pappi päästä_
epämukavasta _pojantimestaan_. Hän käskee Ivaschkon mennä eksynyttä
hallavaa lehmää kotiintuomaan; sillä retkellä toivoo hän pojan saavan
surmansa, koska korpi oli täynnä petoja. Ivaschko _kohtaa karhun,
luulee sen kadonneeksi elukaksi, ajaa kotiin ja sulkee tarhaan, jossa
otso ruhtoo koko talon karjan kuolioksi_. Nyt keksii pappi toisen
keinon, _lähettää pojan pirulta veroa vaatimaan_. Ivaschko menee järven
jäälle ja rupeaa kolistamaan; piru, siitä säikähtyneenä, rukoilee,
ettei häiritsisi kotirauhaa, ja kun ei muu auta, tuopi säkillisen
rahaa. Ivaschko kantaa sen kotiin ja _viskaa semmoisella voimalla
pöydälle, että tämä rikkuu pieniksi pirstaleiksi_, "Kylläpä näen",
lausuu hän tuosta kotiväelle, "ettei minusta täällä pidetä. Antakaa
siis minulle evästä, niin lähden maailmalle!"[1071]

Toisinnossa Orenburg'ista Ivanko Medvedko (Karhu) äitinsä kodissa pilaa
kaikki työt, joihin hän asetetaan. Niin esim. käsketään häntä
teurastamaan yhtä lammasta. -- "Mitä niistä?" kysyy hän. -- "Vaikka
sitä, joka sisääntullessas sinuun katsahtaa". -- Silloin hän tappaa
koko lauman, koska muka kaikki häneen katsahtivat. Päästäkseen hänestä
lähettää hänet isintimä pirua järvestä onkimaan. _Tämä lupaa Ivankolle
hatullisen kultaa lunnaiksensa ja mättää sitten kaikki aartehensa
reijälliseen hattuun, jonka alle poika oli kaivanut syvän
kuopan_.[1072]

Tver'istä saadussa sadussa poika, joka leikkikumppaneilleen aina tekee
pahaa, määrätään työhön, _kasken kaadantaan. Hän ottaa kirveen,
heilahduttaa vaan sitä toisella metsän reunalla, niin kaatuu koko
hongikko toisellekin reunalle saakka_. Kaskeen kylvetään kauroja, vaan
karhu niitä käy syömässä. Pappi käskee poikaa sitä "hevosta"
kiinniottamaan, joka viljalle vahinkoa tekee. _Poika suistaa karhun ja
tuo kotiin_. Pappi lähettää häntä uudella hevosellansa metsään puita
tuomaan. Poika tuo koko suuren metsän yhdessä kuormassa ja _pinoo puut
ylt'ympäri kylän sillä tavoin, ettei voi päästä ulos eikä sisään_.
Hänkin sitten lähtee maailmalle ja tekee suuria töitä kahden kumppalin
seurassa.[1073]

Surma-yrityksiä vastenmielistä nuorukaista vastaan näemme viimein vielä
sadussa rikkaasta Markosta, jolle on ennustettu, että eräs köyhän
mökkiläisen poika on perivä kaikki hänen tavaransa. _Hän viskaa hänet
senvuoksi tynnyrissä mereen ja lähettää käärmeitten kuninkaalta veroa
tuomaan, mutta kaikki turhaan_.[1074] Samoin myös lauluissa
Urhoollisesta Yrjöstä (Egorij Xrabryj) pakanakuningas, joka ei saa
Yrjöä kumartamaan epäjumalia, hakkauttaa häntä kirveillä, viskauttaa
hänet kiehuvaan tervaan y.m.; mutta Yrjö vahingoittumatonna seisoo ja
veisaa virsiä.[1075]

       *       *       *       *       *

Sankarilauluista, joihin me nyt taas palaumme, löydämme vielä useampia
merkillisiä yhtäläisyyksiä. Rikas Novgorodin kauppias Sadko purjehtii
merellä, koko suurella laivastolla kuljettaen kalliita tavaroita.
_Yht'-äkkiä seisahtuvat laivat keskelle meren aavaa selkää eikä
liikahda paikaltaan_. Sadko käskee: "_veikkoset, laivamiehet!
tutkikaapas rautaisella naaralla, onko siinä luoto, vai kivi, vaiko
hietasärkkä_!" Ei ole siinä karia eikä luotoa; siitä nähdään, että Ahti
itse pitää laivat kiinni. Viskataan osa tavaroista mereen hänelle
veroksi, mutta ei se auta; päätetään siis uhrata yksi miehistä ja arpa
sattuu itse Sadkoon. Hän tulee meren pohjassa Ahdin valtakuntaan, jossa
_mukaantuodulla kanteleellansa soittaa niin viehättävästi, että meren
kuningas kaikin väkineen rupeaa tanssimaan_.[1076] Tässä näemme siis
selvän vastineen Samporetkeläisten veneen puuttumiselle haukeen, jopa
ovat Sadkon sanat väellensä samat kuin Wäinämöisen. Sen lisäksi on tämä
tapaus vielä yhteydessä kaikkia lumoovan kanteleensoittamisen kanssa.

       *       *       *       *       *

Suurimmassa arvossa pidetty kaikista Kiev'in sankareista on vanha Ilja
Muromilainen, joka aina tietää neuvoa, koska muut jo hätäilevät. Hänen
lopustansa kertoo yksi toisinto,[1077] että hän _yhdessä Dobryinjan
kanssa haukka-laivassa läksi aavalle valtamerelle. Siellä he
suurella vaivalla pääsivät suurta sinistä kotkaa pakoon, mutta
katosivat kuitenkin sitten ijäksi kuulumattomiin_. Tässä luulisi
Samporetkeläisten taistelun Louhi-kotkan ja Wäinämöisen lopullisen
lähdön

    Venehellä vaskisella,
    Kuutilla kuparisella,
    Yläisihin maa-emihin,
    Alaisihin taivosihin,[1078]

olevan yhteen sekoitettuna. Toiselta puolen myös näkyy, niinkuin
Buslajevkin venäläisestä laulusta muistuttaa, siinä piilevän muisto
muinaisesta, niin hyvin Germaneilla kuin Slavilaisilla monesti
käytetystä hautaustavasta, että sankarin ruumis aseineen asetettiin
laivaan, joka työnnettiin tuulen viedä, aaltoin ajaa.[1079]

Kerran sama Ilja Muromilainen ratsastaa avaralla arolla kahden muun
sankarin, _Kolyivan'in ja Samson'in_ seurassa. Rupeavatpa he siinä,
rajattoman voimansa tunnossa, kerskaamaan. "Jos olisi patsas maahan
lyöty, rengas patsaassa, niin vääntäisin siitä koko maan ympärinsä!"
sanoo jokainen heistä vuorostansa. Nää suuret sanat kuultuansa suuttuu
siitä Herra, ylinen Luoja, ja laskee alas kontin, jonka sisään on pantu
koko maan kuorma. Samson sankari siihen kohta käy käsiksi, vaan ei saa
liikahtamaan; Ilja Muromilainen väännellessään uppoo polvia, Kolyivan
rintaa myöten maahan; mutta turhat ovat heidänkin ponnistuksensa.[1080]
Tämä muistuttaa mieleen Lemminkäisen yritystä saada Sampo irti:

    Sylin Sampoa syleili,
    Eipä Sampo liikukana,
    Polvin maassa puuhaeli,
    Kirjokansi kallukana.[1081]

Vielä merkillisempi on yhden Iljan kumppanin nimi _Kolyivan_,
joka silminnähtävästi on yhtä meidän Kalevan kanssa. Samoin
Svjatyigor-sankari, joka tavallisesti käypi tuon raskaan kontin
kimppuun, joskus nimitetään _Kolyivanovitsch'iksi_ s.o.
Kalevanpojaksi.[1082] Ilmautuupa Kolyivan'eja välisti toisissakin
lauluissa. _Kolyivan_ Ivanovitsch kerran vartioi rajaa Ilja
Muromilaisen kumppalina.[1083] Eräässä toisinnossa hän sanotaan _Samson
Kolyivanovitschiksi_.[1084] _Kolyivan Ivanovitsch_ tulee myös esiin
Vladimir'in hovissa.[1085]

       *       *       *       *       *

Lopuksi vielä muutamia pienempiä, hajanaisia yhtäläisyyksiä.
Runoelmassa Igor'in sotaretkestä sanotaan Venäläinen sankari
_Dasj-bog'in (auringon jumalan) pojanpojaksi_,[1086] samoinkuin välistä
Kalevalaiset toisinnoissa.[1087] Idolischtsche (epäjumala)
jättiläisellä, jota vastaan Ilja Muromilainen taistelee, on pää suuri
kuin kattila, _syltä hartioitten, kolme vaaksaa kulmien, nuolen pituus
korvien väli_:[1088] Kalevalassa on merestä nousseella miehellä

    Syltä silmien välitse,
    Syltä housut lahkehesta,
    Puoltatoista polven päästä,
    Kahta kaation rajasta.[1089]

_Taistelu alkaa tuvassa_, mutta pian _vetää Ilja vastustajansa ulos
tanterelle_, ennen kuin hänet surmaa; _hän ei tahdo veristää
suuriruhtinaan lattiaa_;[1090] Lemminkäinen niin-ikään samasta syystä
kehoittaa Pohjolan isäntää miekanmittelyä pihalla jatkamaan.[1091]
Jättiläinen on myös _Svjatyigor-sarikari, vuorenkokoinen_.[1092]
Varsinaisten _venäläistenkin urhoin huutaessa maa vavahtaa, järvien
vesi läikähtää rantainsa yli, taivas järähtää_,[1093] aivan kuin
virolaisissa runoissa lauletaan Kalevinpojasta.

Venäläisissä saduissa ilmautuu usein pieni, vaan ihmeen väkevä _ukko
kynnenkorkuinen, parta kyynärän pituinen_;[1094] Kalevalassa pikkuinen,
merestä noussut mies oli miehen peukalon pituinen, mutta parta edessä
polven päällä, tukka kannoilla takana.[1095] Venäläisten sankarein
_hevosien suusta liekki läikkyy, korvista savu tupruaa_;[1096] samoin
Hiiden varsan tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua.[1097] Elämän
vettä noutamaan pyrkivää sankaria varoitetaan: "_paljon on sinne
mennehiä, vähän palanneina_!"[1098] siis juuri samoilla sanoilla kuin
Wäinämöistä, joka Manalan maille aikoo.[1099] Kaunottaret kuvataan
samoin kuin useissa Kalevalan runoin toisinnoissa: "_sulkien läpi_ (hän
oli silloin joutsenpuvussa) _iho näkyvi, ihon läpi luut, luiden läpi
ytimen virtaaminen_".[1100] Pakenijat viskaavat, niinkuin Wäinämöinen
Samporetkellä, taulan, taaksensa harjan, suan ja pyyhkeen, joista
syntyy vuori, metsä ja joki tahi meri.[1101]

Venäläiset häävirret ovat ylimalkaan luonteeltansa ja sisällykseltänsä
aivan toiset kuin suomalaiset; niin esim. puuttuu niistä opettavainen
osa melkein kokonaan; ne ovat enimmäksi osaksi vaan itkuja erosta ja
ylistyksiä häissä läsnäoleville. Yhtähyvin löytyy erinäisissä
vertauskuvissa ja lauseparsissa joitakuita yhtäläisyyksiä Kalevalaan
otettujen kanssa. Kaikkein enimmin ilmautuu tämmöisiä vertauskohtia
Perman läänistä saaduissa.[1102]

Kaunis tyttö pukee päälleen kodissaan; uljas nuorukainen sen näkee ja
ihastuu. Hän sanoo: "otan sun omakseni, kaunis neito". Tyttö uhkaa
paeta kalaksi sinimerehen, kosija häntä pyytää nuotalla; tyttö koivuksi
lehtoon, nuorukainen jäljestä, kirves kädessä; tyttö järveen harmaaksi
sorsaksi tai näädäksi mustaan metsään, nuorukainen pyssyllä häntä
ampumaan; tyttö tähdeksi taivahalle, nuorukainen lupaa lukea tähdet,
siksi kun hänet löytää; tyttö takaisin isän kotiin esiripun taakse
piiloon, nuorukainen sanoo tutkivansa kaikki tytöt, siksi kun hänestä
saapi selvän.[1103] -- Samalla tavalla Ilmarisen ryöstämä nuorempi
Pohjolan neiti tahtoo mennä mereen kalaksi, kärpäksi metsään, kiuruksi
pilven taakse, mutta Ilmarinen aina näyttää sen turvakeinon turhaksi,
koska hän on tuleva jäljestä haukena, saukkona, kokkona.[1104]

Juuri samoilla sanoilla kuin Kalevalassa kuvailee Perman Venakko
elämäänsä miniänä: "_kysy harmaalta hanhelta, kuinka hänen on uidessa
vasten virtaa_?"[1105] Sanottiin kosijan peitoin olevan nisuilla
kylvettynä; mutta ovatpa ne kylvetyt murheella, kastellut katkeroilla
itkuilla, aidatut suruilla, sidotut apeoilla. _Siellä täytyy elää
taitavasti, pitää pää kumarruksissa, painaa huima sydän nöyräksi;
täytyy kaikkia kumartaa, vanhoja sekä nuoria, pahoja niinkuin
hyviäkin_.[1106] Morsiamelle lähtiessä muistutetaan: "Unhotit kotiin
kolme kulta-avainta -- etpä kolmea kulta-avainta, unhotit
isäsi sävyisän vallan, äitisi suuren lemmen, oman neitsyisen
kauneutesi!"[1107] Ylistyslaulussa sulhasen vanhemmille taas neito
lausuu: "Ompelin kolme kallista tikkausta: aamuruskon kirkkaan koiton
kanssa, heleän nuoren kuun ja tähdet, kauniin auringon sateineen. Ne
ovat minun palava rakkauteni hellän sydämeni kanssa, rakas appi
poikinensa, ja armas anoppi tyttärineen".[1108] Nämät molemmat
muistuttavat Kalevin huomautuksesta nuorikollensa Lindalle matkalla
häitten jälkeen: "Kolmet olet, armaiseni, unhottanut kotiin: kuun
tupanne edustalle -- se on sun vanha isäsi, auringon aitan viereen --
se on sun vanha enosi, koivut ikkunan alustalle -- ne ovat sun verevät
veljesi".[1109] Puhemiestäkin ylistetään mitä koreimmilla sanoilla: Kun
hän astuu porstuaan, porstua läikkyy, kun istahtaa ratsun selkään,
ratsu riemastuu, kun piiskalla läiskähyttää, hevonen tanssimaan, kun
merelle ajaa, meri lainehtimaan, joelle, joki kovemmin virtaamaan,
puutarhaan, puutarha viherjöimään, lintuset laulamaan.[1110] Samoin
häävirsissä sanotaan saajanaisesta:

    Luulin kuun kumottavaksi,
    Kun kumotti kultasolki;
    Luulin päivän paistavaksi,
    Kun on paistoi pai'an kaulus.[1111]

Verrattomasti köyhemmät yhtäläisyyksistä ovat ne häävirret, jotka
muista Venäjän osista ovat saadut.[1112] Näissä ei ilmau muuta kuin
yllämainittu kolmen avaimen unhottaminen, neuvo nöyryyteen ja miehelän
surullinen kuvaus.[1113] Sen lisäksi tulee vaan tytön valitus: "_kun
minä jätän vihreät lehtoni, niin kaikki kukkaset lakastuvat_!"[1114]
Vielä tyhjemmät ovat, ihme kyllä, Aunuksessa ja Vienan läänin
rajaseuduissa tavalliset laulut.[1115] Ainoa hiukan suomenkaltainen
niissä on häävieraitten ylistys: _heidän loistavilta kasvoiltansa
paistaa armas aurinko, heidän selästänsä kirkas kuu, heidän päänsä
päällä tiheät tähdet pilkoittavat_.[111y] Kalevalassa Wäinämöinen
kiittää läsnä-olevia näillä sanoilla:

    "Kaikk' on kansa haljakassa,
    Kuni metsä huutehessa;
    Alta on kuin aamurusko,
    Päältä niinkuin päivän koite".[1117]

Viron runossa taas Lindan astuessa tupaan heloittavassa hääpuvussaan,
äiti ihmetellen huudahtaa:

    "Kuukos tää on vaiko päivä,
    Vaiko iltatähden tyttö?"[1118]


c. Liettualaisissa.

Liettualaiset eivät ole synnyttäneet mitään suurempaa sankarirunoelmaa;
ainoat laulunsa kertovaista laatua ovat puolilyyrillisiä ballaadeja.
Samoin on myös heidän jumalaistaruistansa ainoasti katkelmia tallella,
vaikka kyllä he hyvin myöhään, vasta 1400 vuoden paikoilla, taipuivat
kristin uskoon. Yhtähyvin löydämme tämänkin kansan muistelmista
muutamia yhtäläisyyksiä runojemme kanssa.

Kalevalan Luonnottaria ja vielä enemmän Germanein Nornia vastaa
Laima-neito. Hän määrää äskensyntyneitten lasten elämänjuoksun. "Niin
on Laima säätänyt!" näillä sanoilla lohduttaa Liettualainen itsensä
vastoinkäymisessä.[1119] Samoin Laima päättää, mitkä nuorukaiset ja
neidot saavat yhdistyä pariskunniksi. Siinä tarkoituksessa sitoo hän
heidät yhteen langoilla, jotka hän, vuoren kukkulalla istuen, on
kehrännyt.[1120] Viimeinkin vielä hän valittavalla huudollaan ennustaa
kuoloa.[1121]

_Tammi_ oli Liettuanmaalla erittäin suuressa arvossa. Se oli pyhitetty
Perkunas'ille (Ukolle) ja koska tämä nimen-omaan mainittiin
Devaitis'iksi (jumalaksi), niin oli siis tammi sielläkin "puu jumalan".
Romovessa oli pakanallisilla Preussilaisilla, Liettualaisilla sekä
Samaiteilla yhteinen kuuluisa pyhä paikka, missä jättiläistammen alla
seisoivat kolmen ylimmän jumalan kuvat. Tuo kunnioitettu puu
nimitettiin _Rommotaksi l. Ruombotaksi_ (s.o. monipoimuiseksi l.
ryppyiseksi), joka kenties voisi olla yhtä kuin Rutimo-raita meidän
runossamme.[1122] Siitä taitetut lehdet varjelivat ihmisiä sekä
elukoita, joihin ne sidottiin, kaikesta vahingosta; samoin Kalevalan
tammen osat antoivat onnea.[1123] Saman puun luultiin olevan jossain
yhteydessä maanviljelyksen kanssa; arveltiin näet ensimmäisten
nisun siementen tulleen alas maan päälle tammenterhon kuoreen
kätkettynä;[1124] meillä taas ensimmäisen viljan kylvö tapahtui kohta
ison tammen kaatamisen jälkeen.[1125] Myöhemmissä lättiläisissä ja
liettualaisissa lauluissa "veli" tai "minä", samoin kuin Virossa,
Inkerissä y.m., kaataa tammen ja tekee kannosta rummun, oksista
pillejä, keskityvestä mehiläistukin, latvasta sisarelle kapio-arkun
taikka laivan ja reen.[1126] Yhdessä nähtävästi vanhassa laulussa
Perkunas itse halkaisee tammen, joka seisoi Päivän talon
veräjällä.[1127] Liettuan saduissa taas, samoin kuin venäläisissäkin,
ilmautuu meidän tammenkaatajan kaltainen väkevä pikkumies.[1128]

Yllämainittu tammen hävitys tapahtui Kuun- tai Tähden-pojan häissä
Päiväntyttären kanssa. Tammen veret pirskahtivat Päiväntyttären
vaatteille ja seppeleelle, jonka lakastuneita lehtiä hänen sitten kolme
vuotta täytyy poimiskella. Inkerissä sekä Virossa taas Jumalan
juotossa, Väinämöisen pulmissa (häissä) pirskoitetaan hiukka olutta
maahan ja siitä kasvaa iso tammi.[1129] Suojärvellä iso tammi yhdessä
runossa pilkotaan polttopuiksi Päivölän häitä varten.[1130] Vaatteille
pirskumista Päivölän häissä niin-ikään muistuttaa se toisinto
Inkerissä, missä riita Kalervon pojan (Päivölän isännän) ja
Kauon välillä syntyy siitä, kun edellinen viskaa olutta toisen
kaavulle.[1131] Tämmöisistä taivaan valoin keskinäisistä avioliitoista
laulavat ja tarinoivat Liettualaiset hyvin mielellään.[1132] Tässä on
siis niiden virolaisten ja suomalaisten runojen vastine, joissa
Päivän-, Kuun- ja Tähden-poika kosivat Salmea t. Suometarta. Virossa
paitsi sitä, niinkuin tiedämme, löytyy tuo ihana taru Koitosta ja
Hämärättärestä, jotka aina aamulla sytyttävät Taaran lampun, auringon,
ja uskollisesta palveluksestaan viimein saavat palkinnoksi luvan
yhdistyä aviopariksi, mutta mielummin pysyvät kihlattuina, niin että
heille on suotu suudella toisiansa yksi kerta vuodessa, pisimpänä
kesäpäivänä, jolloin Hämärätär sytyttää Koiton soihdun, ennen kuin
omansa sammuttaa. Katkelma tästä tarusta on Liettuassakin tallella
siinä laulussa, missä Vakanne (iltatähti) kylvettää laskevaa aurinkoa
ja laittaa sille vuoteen, mutta Auskrine (aamutähti) päivän noustessa
taas sen uuden loiston virittää.[1133] Toisen muistelman mukaan
Perkunaan äiti illalla meressä kylvettää pitkästä kulusta väsynyttä ja
tomuista aurinkoa, niin että tämä aamulla jälleen kirkkaalla loistolla
voi lähteä ulos uudelle retkelle.[1134]

Muutamissa lauluissa ei tulekaan Päivän tytär yllämainituille
kosijoille, vaan itse Ukolle omaksi. Meren taa, niin tietää yksi
niistä, ajaa Perkunas vaimoa noutamaan; aurinko seuraa häntä
kapioineen, jotka luovat loistoa kaikille metsille. Kuuset saavat
kultakintaat, männyt vihriäiset villahuivit, koivut kultasormukset
hienoihin, valkoisiin sormihinsa.[1135] Samaa arvattavasti tarkoittaa
toinen laulu, jossa Päivölän portin eteen ajaa Jumalan (= Perkunaan)
hevonen, Maarian vaunut, ja kositaan Päivätärtä.[1136] Joskus myös
puhutaan avioliitoista Jumalan poikien ja Päivän tyttärien välillä,
joista itse Ukko-Jumala näkyy olevan pahalla mielellä.[1137] --
Ensinmainittuihin kenties sopinee verrata niitä monia runoja, joissa
Ukosta muodostunut Ilmarinen (tai Inkerissä manteren matala seppä)
kosii.[1138] Viimein esitetty taru taas muistuttaa mieleen Viron tarun
Taaran pojista, joille Ilman neitoset naitettiin.[1139] Samoin tapaamme
toisenkin, tähän vivahtavan virolaisen laulun, missä Kalevinpoika menee
kaivoon sormusta noutamaan, jonka Metsänhaltijan tytär siihen on
pudottanut.[1140] Liettuassa lauletaan kirkkaasta lähteestä vaahteran
juuressa, jossa Päiväntyttäret aamulla pesevät silmiänsä. Sinne yhdeltä
heistä sormus kirposi, mutta Jumalan pojat tuovat silkkinuottansa ja
vetävät sen jälleen ylös.[1141]

Myöskin päivän vangitsemisesta tietävät Liettualaiset tarinoida.
_Tapahtui kerta_, sanovat he, _että moneen kuukauteen ei nähty päivän
valoa; eräs mahtava kuningas oli näet saanut auringon valtahansa ja
sulkenut sen vahvaan torniin_. Viimein vihdoin eläinradan kaksitoista
kuvaa läksivät sinne, särkivät tornin suurella rautavasaralla ja
_päästivät vangin ulos_.[1142] Nuot 12 kuvaa epäilemättä tarkoittavat
Asoja, ja tuo vasara taas todistaa silminnähtävästi, että he vaan
olivat myöhemmin tulleet Thor'in, Inkerin runoin Turun, sijaan.[1143]

Useammissa liettualaisissa lauluissa tapaamme seikkoja, jotka myös
meidän Aino-runoissa tulevat esiin. Neitonen laulaa: "_oi minun armas
äitiseni, oi minun kallis kantajani, rakkaudella minut kasvatit, etpä
rakkaudella luvannut miehelle! Lupasit minut_ kelvottomalle juomarille,
_joka ei ollut minulle vielä sanaakaan puhunut_. Olisitpa, äitiseni,
ennemmin viskannut minut jokeen, syvän virran aaltoihin! _Olisivat
sitten kalastajat minut pyytäneet_ silkkinuotalla, _olisivat saaneet
kirjavan hau'in sijasta_; olisin tullut kalamiehen miniäksi".[1144]
Muutamissa toisinnoissa tulee toisia yhtäläisyyksiä lisäksi. _Vanha
leskimies kosii nuorta neitoa. Tämä, hänestä pelastaakseen, muuttuu
kirjavaksi hauliksi_, kätkeytyy lahden vihriäiseen ruohikkoon.
Leskimies menee jäljestä, _pyytää häntä silkkinuotalla, kiinnisaatuansa
hau'in, tarkkaan katsastelee saalistaan ja viimein sanoo: "kah tuo
kirjava hauki olikin kaunis neitonen_!"[1145] Yhdessä laulussa tyttö
vielä rukoelee äitiä: "Viskaa minut ennemmin syvimpään merehen. _Siellä
sitten ovat kalat minun sukuni, terävä-eväinen ahven minun lankoni,
punasilmä särki natoni, meren pohja pehmeä vuoteeni, meren ruoho vihriä
silkkiliinani_!"[1146]

Käkien surulaulua vastaavia paikkoja tavataan myös liettualaisissa
lauluissa. Isän pihalla, sanoo yksi, kasvaa pitkä lehmus, _lehmuksessa
yhdeksän oksaa ja joka oksalla on kirjava käkönen suloisesti
laulamassa_.[1147] Memel-virran rannalla, kertoo toinen, _rehoittelee
kolme vaahteraa, niissä vaahteroissa huutaa hoilottaa kolme kirjavaa
käköstä_. Ne käet olivatkin oikeastaan neitosia, jotka keskenään
riitelivät yhden pojan lemmestä. _Ensimmäinen huusi: "hän on minun!"
Toinen lausui: "niinkuin Jumala tahtoo!"_ Kolmas istui ääneti ja
itki.[1148]

Huomatkaamme näiden lisäksi vielä pari seikkaa. Väinämöinen vaatii,
ettei Aino pitäisi korujansa, muun muassa punalankoja päässänsä, muita
kuin häntä varten. Niissä sanoissa on kentiesi syvempi tarkoitus, kuin
mitä näyttäisi. Liettuan lauluissa on näet pääkoristeena olevan
ruudunlehtiseppeleen kariseminen yhtä kuin neitsyyden kadotus.[1149]
Toiseksi on merkillistä, että molemmilla Aino-runoilla, joita Inkerissä
ja Wiipurin puolella lauletaan, on rinnallaan pääasiallisesti
yhtäpitäviä toisintoja, joissa samat tapaukset kerrotaan veljestä.
Neito menee lehtoon vastaksia taittamaan taikka mereen kylpemään, varas
ryöstää hänen korunsa, hän tulee itkien kotihin, äiti lohduttaa ja
käskee aitasta ottaa toisia kaunistuksia; veli samoin menee pellolle
kyntämään, jossa sudet syövät tai varas vie hänen hevosensa, hän tulee
itkien kotihin, isä lohduttaa sillä, että lehmä juuri on saanut
vasikan, jonka hinnalla ostetaan toinen orit.[1150] Sitten taas neito
rannalla sukii päätänsä, suka luiskahtaa mereen, sitä tavoitellessa
neito itsekin putoo mereen (missä tavallisesti löytää miekan); veli
puolestansa myös meren äyräällä kampaa hiuksiansa, kampa kirpoo
kädestä, hän itse sitä pyytäessään hukkuu, mennessään vielä huutaen
kotoväelle samaa varoitusta, kuin Ainokin, etteivät ottaisi vettä
lahdesta, joka on täynnä hänen vertansa.[1151] Tämmöisiä kaksoislauluja
ei muuten ollenkaan löydy meidän runoudessamme; mutta ne ovat sitä
vastoin juuri Liettuan balladein merkillisimpiä omituisuuksia.

Kenties on myös näiden Aino-runoin alkuperäinen tarullinen pohja
tallella eräässä lyhyessä liettualaisessa katkelmassa, jossa Päivän
tytär hukkuu mereen, niin että enää ainoasti kruununsa sieltä paistaa,
ja Jumalan poika, vuorella kultaristiä heilutellen, hänen pois-menoaan
katselee. Se on silminnähtävästi mereen laskeva aurinko, joka viimeiset
säteensä kruunun tavoin luo taivaan äärelle. Sama ajatus myös näkyy
ilmautuvan yhdessä suomalaisessa päätänsä sukiessa hukkuvan nuorukaisen
toisinnossa; tämä poika näet sanotaan siinä _Päivän pojaksi_.[1152]

       *       *       *       *       *

_Kullervoon_ otettuun aurinko-lauluun vivahtaa pari pientä katkelmaa.
"Riennä, armas aurinko", rukoilee karjassa oleva lapsi, "mene jo
mailles, armahda jo lapsias! Puoleksi paleltuneet ovat paimenet, kovin
väsyksissä rengit".[1153] Toisessa taas pyydetään: "Aurinkoinen, armas
emonen, näytä silmiäs paimenelle! Pitkäksi tuntuu päivä paimen-parasta,
jos ei hän sinua saa nähdä".[1154] Kolmas laulu näyttää, ettei tämä
rukous ollutkaan turha. Kun näet auringolta kysytään, missä hän on niin
kauan viivytellyt, niin se vastaa: "paimenille paistamassa, orpoja
lohduttamassa".[1155] -- Kullervon tavoin painetussa Kalevalassa
liettualainenkin nuorukainen, sodasta palatessaan, tapaa kotinsa
tyhjänä. Ei näy tuvassa isää eikä äitiä; ei ole nurkassa sisaren
kirjattu vakka, ei vaarnassa hänen vihriäinen seppeleensä; ei seiso
tallissa veljen ruuna; ei rehoita enää pihalla entinen vihreä tammi ja
lehmus, niistä on tehty isän hautaristi.[1156] -- Liettuan saduissa
taas näemme yhden, joka on meidän Mikko Metsolaisen kaltainen ja siis
yhtäpitävä Kalevinpojan Manalan-retken kanssa, vaan ei sisällä noita
venäläisistä saduista löytämiämme Kullervon-tapaisia töitten
pilaamisia.[1157] Samoin on vedenhaltijan kullantuonnilla Alevinpojan
pohjattomaan hattuun vastineensa.[1158]

Toisissa liettualaisissa saduissa elämänveden avulla kuolosta herätetty
sankari, niinkuin meidän _Lemminkäinen_, sanoo sikeästi nukkuneensa,
mutta saapi tavallisen vastauksen.[1159] Lauluissa taas tiedustellaan
kadonnutta (lammasta) kointähdeltä, iltatähdeltä, kuulta sekä
auringolta. Viimemainittu armahtaa ja lupaa hakea.[1160] Niin-ikään
sotaan menevä nuorukainen usein antaa morsiamelleen merkin, josta voi
tuntea hänen kohtalonsa; nämät merkit ovat kuitenkin aivan toisellaiset
kuin meidän runoissamme.[1161]

       *       *       *       *       *

Liettuan häälaulut ovat muutamissa kohdissa suomalaisten kanssa
heimolaisuudessa. Tyttö kuvaa itselleen vaikeata elämää anoppilassa:
"Ei niin monta lehteä ruutukukan varressa, kuin minun päälleni on
satava valheellisia sanoja; niinkuin lehdet karisevat, niin ovat
tippuvat minun kyyneleeni!" -- "Kuinka", kysyy hän sitten, "voin
tyynnyttää anopin vihan, kuinka lepyttää natojani? Minä nousen aamulla
ilman herättämättä, kohennan tulta käskemättä, kohennan tulta anopille,
noudan villoja nadolle". -- Joskus vasta palatessa vanhaan kotiinsa --
niin nuorikko toivoo -- on pihan nurmi heleämmin vihannoiva, koska
näkee talon tyttären jälleen astuvan päällänsä; oven kädensija on
loistava, kammarin avain ilosta kilkahtava, kun näkee entisen
kättelijänsä.[1162] Yhdessä häälaulussa ilmautuu myös palanen
oluenkeitto-runoa. "Voi sua vihreää kiipeäjäistä", moititaan humalaa;
"niin kauan kuin yksin elit, oli aina suloinen sovinto; mutta siitä
ajoin, kun jouduit ohran kumppaliksi, sinä yhä vaan nostat riitaa sekä
eripuraisuutta!" -- Toisessa katkelmassa ohra kylvetään vuoren taa,
ettei humala häntä huomaisi. Mutta tämä kavala köynnös kiipee puuhun ja
kurkistelee sieltä. -- Kolmannessa ohrajyvä hinkalossa kehuu: "minun on
voima ja väki!" Humala lavalla huutaa: "minä olen virkku ja iloinen!"
Hiiva tynnyrissä tirskuu: "ettehän te olekaan mitään ilman minutta!"
Ruis viimein heitä sovittelee: "Olkaa vaiti, mitä te turhia
jaarittelette! Kun kaikki yhdessä kannun täytämme, silloin puhukaamme
kukin, miten sopii, saattakaamme rikas kerskaamaan, väkevä uskaltamaan,
nuori halailemaan, vanha piehtaroimaan!"[1163]

Isosta härästä eivät Liettualaiset tiedä mitään; mutta eipä näy sen
tappaja kuitenkaan olevan heille aivan outo. Kalevalassa yrittää vanha
_Virokannas_ sitä iskemään.[1164] Virossa ilmautuu lähisukuinen nimi
_Viruskundre_ kodinhaltijalla.[1165] Tämä taas on nähtävästi
muodostunut _dvar-gontista_, joksi Liettualaiset talon varjelija-henkeä
mainitsevat. Toisella nimellä, _vais-ganthos'ina_ (vais = talo, ganthos
= varjelija), on sama olento Liettuassa myös avion suojaajana.[1166]
Mutta Etelä-Grermaneilla oli Thor sekä kotilieden jumala että myös
alkuaan avio-onnen antaja.[1167] Se selittää, kuinka talonhaltijan nimi
on voinut tulla meillä käytetyksi pilvi-härän kaatajasta.
Silminnähtävästi on Virokannaksen personaan sen lisäksi vielä
sulautunut toinenkin liettualainen aines. _Vurskuit'eiksi l.
Virskuit'eiksi_ näet sanottiin Liettuassa uhripapit, jotka jumalille
luvatut elukat teurastivat. Semmoiseksi voi tavallaan myös ajatella
Virokannasta härän tapossa, ja tämä arvelu saapi vielä vahvistusta sen
seikan kautta, että hän toisessa kohdassa taas ristii Jesus- l.
Kullervo-lapsen, siis toimittaa toistakin papin viran osaa.[1168]

Yksityisissäkin runollisissa puheenparsissa on paljon yhtäläisyyttä
suomalaisten ja liettualaisten runoin välillä. Näissä jälkimmäisissäkin
tuhlataan oikein tuhlaamalla kalleita aineita: on silkkisiä nuottia ja
purjeita, hopeisia vöitä ja kangaspuita, kultaisia nauloja, veneitä,
hiuksia sekä tammia, timanttisia seppeleitä, kuontalolta y.m. Samoin on
koko luonto mielellinen, kielellinen: puhutellaan hevosia, puita,
seppeleitä j.n.e. Yhdeksän-luku oli Liettuassakin pyhä ja alin-omaa
käytetty. Eräässä sadussa kuninkaan puolison kauneutta kehuttaessa
sanotaan: auringon paistavan hänen päänsä päältä, kuun hänen
takaraivoltaan, tähtien tuikkivan otsan ympärillä.[1169] Usein tavataan
tuo jo yhdessä Aino-runoa vastaavassa laulussa huomautettu
kuvaamistapa, että esim. puhutaan puusta, jossa on oksia, oksilla
lintuja j.n.e. Itse lauluvarat viimein Liettuassakin ajatellaan
lippaassa tallella oleviksi. "Nyt tahdon laulaa, mä iloinen
laulu-poika", alkaa yksi runo; "mä aukaisen laululippaitani, päästän
siitä virret ulos!"[1170]


d. Muutamissa kaukaisemmissa kansoissa.

Myöskin useitten kaukaisempain kansain runoissa ja taruissa löytyy yhtä
ja toista meidän Kalevalaamme vivahtavaa. Mutta suureksi osaksi on se
vaan yleis-inhimillistä laatua, osaksi ei se ainakaan ole voinut
suorastaan, vaan ainoasti naapurikansojemme välityksen kautta vaikuttaa
meidän epokseemme. Siitä syystä ei ole näiden taruin perinpohjaisempi
tutkimus ollut tarpeellinen, vaan voimme tyytyä muutamien
silmäänpistävien, tärkeämpäin seikkain esiintuomiseen.[1171]

_Kreikkalaisten_ ikivanhoissa pyhissä virsissä, jotka ovat tutut
_Orpheun hymnien_ nimellä, on maailman luominen kerrottu seuraavalla
tavalla. _Vesi se oli kaiken alku. Vedestä Ilys kohosi_, joka yhdessä
veden kanssa synnytti elävän olennon, nimeltä Kronos l. Herakles. Tämä
Herakles synnytti _summattoman suuren munan_, joka synnyttäjänsä
voimasta hieroutuen _halkesi kahtia. Ylipuolesta muodostui taivas,
alipuolesta maa_.[1172]

Noiden hymnien luullusta sepittäjästä taas kertoi taru jokseenkin
samaa, mitä meidän Väinämöisestämme. Hänen soittaessaan harppua koko
luonto ihastui, kivet ja kannot hyppi kankahalla, leijonat sekä partit
kävivät kesyinä makaamaan hänen jalkainsa juureen.

_Foinikialaisissa_ tapaamme saman luomistarun kuin Kreikkalaisissa.
Sanchuniathon kirjoittaman Foinikian historian katkelmassa puhutaan
alkujumaluudesta, jolla oli nimi Zophasemin (taivaan kannet) ja _munan
muoto_. Tästä munasta syntyi Mot (alku-aine) _auringon, kuun sekä
muitten tähtein kanssa_. Toisessa katkelmassa, joka on jäänyt Mochus
Sidonilaisen maailman-selityksestä, _tämä muna murtuu kahtia ja
toisesta puoliskosta syntyy taivas, toisesta maa_.[1173]

Vielä kuuluu samallainen taru löytyneen Chaldealaisissa
Babyloniassa.[1174] Luultavasti se on juuri seuraava, joka
Assyrialaisillekin omistetaan. _Eufratesjoessa_, sanotaan näiden
kertoneen, ui alku-aikoina _muna_, jonka kala viskasi rantaan sekä
_kyyhkynen hautoi valmiiksi, ja jonka murtuessa maailma syntyi
nykyiseen muotoonsa_.[1175]

Kaikista näistä kansoista on toteen näytetty, että he suuren osan
uskontonsa alkeista ovat _Egyptistä_ perineet.[1176] Siellä me myös
tapaamme tutun luomisemme. Kreikkalainen kirjailija Porphyrios näet
kertoo että he uskoivat Knäf nimisen jumalan laskeneen suustansa suuren
_munan_. Tästä munasta sitten syntyi Fta, sama kuin Kreikkalaisten
Hephaistios (s.o. siis tulen jumala); _mutta munan arveltiin
merkitsevän maailmaa_.[1177]

       *       *       *       *       *

_Persialaisten_ mainiot sankarilaulut, jotka Firdusi sitten
Schah-nameh'issa sulatti yhteen suureksi historialliseksi
epokseksi, ovat toiselta puolen tuntuvasti vaikuttaneet venäläisiin
kertomarunoihin, osittain myös germanilaisiin taruihin,[1178] ja
toiselta puolen niiden jälkiä näkyy Tatarein sekä Vogulienkin
mielenkuvituksen kokeissa.[1179] Mutta yhtähyvin ne tarjoavat ainoasti
vähän meidän Kalevalaamme verrattavaa. Ensimmäisten viisaitten
keksinnöt elinkeinoihin nähden ovat aivan omituista laatuansa,
ilman-alan, maan luonnon sekä kansan korkeamman kehityskannan
mukaiset, niin että sukulaisuus niiden sekä Väinämöisen tahi Vogulien
Elmpin välillä on ainoasti yleis-inhimillinen. Hiukka enemmän on
Schah-nameh'issa meidän Lemminkäisestä ja Kullervosta, Lappalaisten
Pischan Paschan pojasta tai Viron Kalevinpojasta muistuttavaa.
_Feridun'in äiti, isän kaaduttua tappelussa_ verivihollistaan Zohak'ia
vastaan, _pakenee metsään ja siellä synnyttää pojan_. Kuusitoista
vuotta täytettyänsä tämä vaatii äitiä ilmoittamaan isän oman sekä hänen
surmaajansa nimen. Turhaan _äiti sitten epää häntä taistelusta_; hän
lähtee, voittaa Zohak'in, mutta ei tapakaan häntä, vaan kiinnittää
kahleilla Demavend-vuoren kylkeen. Joka kerta, kun vanki siellä
liikahtaa, syntyy maanjäristys.[1180] Feridun'in poika Rustem,
persialaisten lauluin kuuluisin sankari, oli jo yksipäiväisenä yhtä
suuri kuin vuoden vanhat lapset.[1181] _Hänen ensikertaa lähtiessään
sotaan, äiti itkee: "jos jätät minut tänne suruun, mitä voit toivoa
Jumalalta?"_ Mutta Rustem lujasti vastaa: "en ole itse valinnut
elämänrataani, se on kohtalon määräämä!"[1182] Uupumatta hän sitten
rientää urhotyöstä urhotyöhön; mutta yhtähyvin hän kerran nukkuu yhtä
syvästi ja pitkään kuin Kalevinpoika; turhaan koettaa uskollinen ratsu
herättää häntä lohikäärmeen lähetessä.[1183] Eräs neito, jonka hän
sotaretkellä kaukaisessa maassa on tavannut, vaan sitten hylännyt,
synnyttää Sohrab'in. _Tämä vahvistuu ja varttuu yhtä aikaiseen kuin
isä_. Kolme vuotta täytettyään hän jo harjaantuu sota-aseitten
käytäntöön: viiden vuoden ijässä on leijonan vertainen rohkeudessa. Nyt
hän vaatii tietoa isästänsä, uhaten äidille kuolemaa, jos ei saisi
vastausta. Kuultuansa, että hän on mainion Rustem'in poika, valitsee
hänkin itselleen hevosen ylläkerrotulla tavalla ja lähtee sitten
isäänsä hakemaan. Mutta tuntematta he kohtaavat toinen toisensa Persian
rajalla, taistelu syttyy ja Rustem saa surmansa pojan kädestä.[1184]

Tähän kenties voisi lisätä, että Zoroaster'in opin mukaan maailma
luotiin pallon muotoon, jolla, jos Plutarchon kertomus tästä opista
pitää paikkansa, oli _munan_ muoto. Tämä on kuitenkin vaan hämärä ja
epätietoinen jälki luomistarusta.[1185] Vielä suuremmalla
varovaisuudella sopii mainita _Kaveh_-seppää, suuren kuningas-suvun
perustajaa,[1186] sekä kuvausta valkoisesta Divistä (pahasta
haltijasta), jonka ruumis oli vuoren kokoinen, hartiain väli 10 syltä,
käsivarsien pituus sama verta,[1187] vaan sillä olemmekin perinpohjin
tyhjentäneet koko sen lavean runoelman.[1188]

_Indian_ sadustossa epäilemättä olisi paljonkin saalista saatavana
ainettamme varten; mutta siinä löytyvät yhtäläisyydet mahtanevat olla
enimmiten samat, jotka olemme tavanneet lähempäinkin kansain, sieltä
peräisin olevista saduista. Tärkeämmät meille ovat Indialaisten
ikivanhat uskonnolliset kirjat. Sivumennen vaan mainiten, että
niissäkin ilmautuu _Kavi_, loistavan Bhrgun (pitkäsen) pojan
nimenä[1189] sekä _Jama_, samoin kuin Lappalaisilla _Jabme_ (alkuaan
_Jame_), Tuonelan haltijana,[1190] ryhdymme kohta tärkeään
luomistaruun. Vedoissa, Indian kirjallisuuden esikoisissa, on _vesi_
esitetty alku-aineeksi, josta kaikki muu on syntynsä saanut. Siitä ovat
ylimmät kolme jumalaakin, Indra, Varuna ja Agni, kohonneet ilmiin.
Tämmöisenä kaikkien synnyttäjänä saa vesi nimen _emo l. emot_ ja
muodostuikin pian Indialaisten mielenkuvituksessa vaimoksi, Majaksi,
veden emoksi.[1191] Myöhemmin tämä taru sai vielä laveamman kehityksen.
Chandogya Upanischad'issa kuuluu siitä: Alussa tää kaikki ei ollut
olemassa. Se (tad) vaan oli. Se muuttui _miinaksi_; se makasi vuoden,
se _halkesi kahtia; toinen kuori oli hopeaa, toinen kultaa, kullasta
kuvautui taivas, hopeasta maa muodostui_.[1192]

Siihen loppuu mitä Vedat tietävät maailman luomisesta; mutta niitä
myöhemmissä Puranoissa on taru vielä enemmän kehitettynä. Matsya Purana
esim. laulaa: Nârayâna (ylimmäinen henki) _syntyi yksin_. Miettimiseen
vaipuneena, haluten saada aikaan monimuotoisen maailman, hän _ensiksi
loi vedet_ ja niihin viskasi siemenen. Vuosituhansien vierressä tämä
siemen paisui _kullankaltaiseksi munaksi_, joka loisti kuin 10,000
aurinkoa, Hän itse tunkeutui sen sisään ja _loi sen molemmista osista
taivaan sekä maan_. Samallainen taru löytyy myös Manun lakien
esipuheessa, jotka ovat vielä Puranoja nuoremmat.[1193]


e. Raamatusta saatuja aineksia.

Kalevalan koko kuvaus- ja käsitystapa on luultavasti melkoisessa
määrässä ollut kristin-uskon vaikutuksen alainen ja sen kautta saanut
lempeämmän, lauhkeamman muodon. Niin esim. monet rukoukset loitsulukuin
seassa tuskin ovat voineet syntyä kristillisen hengen koskematta. Mutta
kertomarunomme ovat myös sen lisäksi ottaneet sekaansa useampia
aineksia Raamatusta, Semmoinen on nähtävästi viimeisessä runossa
kertomus kuolemaan tuomitusta, sitten Karjalan kuninkaaksi ristitystä
lapsesta, jolla mahtaa olla esikuvansa Herodeksen vainossa maailman
valtiaaksi aiottua Kristus-lasta vastaan.[1194] Enin osa tätä runoa,
nimittäin koko kertomus Marjatan raskaaksi tulemisesta, lapsen
synnystä, katoomisesta ja etsimisestä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu
tähän, vaan on otettu aivan erinäisestä kristityntapaisesta
legenda-runosta. Ainoasti alussa on kuvaus Marjatan immenkainoudesta
taas Kalevalan jaksoon todella kuuluva, vaikk'ei tähän yhteyteen, vaan
itse Väinämöisen syntymän toisintoihin. Ja siinäkin taas ilmautuu
kristityn kirkon vaikutus immen kuvaamisessa ja samaten paastoamisessa.

Samporetkeen on[1195] sekaantunut kertomus myrskystä Genezarethin
järvellä, jolloin kaikki opetuslapset Jesuksen nukkuessa olivat
kauheassa pelossa. Tämän kohdan toisinnoissa, jotka ovat hyvin
harvinaiset, enimmiten kovin vaillinaiset, ei kuitenkaan kohtaa
Väinämöisen tai hänen kumppaleinsa nimiä, vaan Antti on airoilla,
Pietari perässä, Jesus keskellä venettä. Se olisi pidettävä
Sampo-jaksolle ihan vieraana eri runona, jos ei täydellisimmässä
toisinnossa Sampsa Pellervoinen hankkisi puuta Luojan purtta varten ja
kumminkin yhdessä muussa seuraisi isoon haukeen tarttuminen, myrskyn
jäljestä.[1196]

Pohjolan pitoihin viimein on liittynyt muisto kuninkaan pojan häistä.
Siinä näet kutsutaan kaikki ihmiset: rujot ja rammat, sokeat ja köyhät,
aivan kuin Raamatun vertauksessa. Sanotaanpa muutamissa toisinnoissa
nämät Pohjolan häät "_suurisynnyn syömingeiksi_", käytetään siis
pitoisännästä sama nimitys, jolla kreikan-uskoiset Karjalaiset
jokapäiväisessä puheessaan Vapahtajaa mainitsevat.[1197] Toisessa
toisinnossa[1198] kysyy kutsumaan lähetetty piika, kun häntä
varoitetaan Kaukomieltä kutsumasta:

    "Mistä tunnen Lemminkäisen?"
    "Siitä tunnet Lemminkäisen:
    Yli kansan katselevi,
    Sokeille saapi silmät,
    Käet saa käettömille,
    Jalat saa jalattomille."

Siinä on siis taas Lemminkäinen, pitovieras (runoissa hyvin tavallisen
vaihtumisen kautta) tehty Kristukseksi.


f. Jälkikatsahdus näihin vertaamisiin.

Pitkässä, miltei loppumattomassa sarjassa ovat kulkeneet sivuitsemme
kaikkien niiden kansain tarut sekä laulut, jotka jollakin lajilla ovat
voineet olla yhteydessä meidän esi-isiemme kanssa. Ja ihmeellä, jopa
hämmästyksellä olemme huomanneet, että enin osa Kalevalan aineksista
myös on tuttu muille kuin suomensukuisille kansoille. Astuu nyt
kiertämättä, välttämättä se tärkeä kysymys etehemme, mitä meidän on
tästä päättäminen?

Ihmisten mielenkuvitus, niin muutamat väittävät, on kaikissa paikoissa
yhtä laatua ja siihen vaikuttavat luonnonilmiötkin pääpiirteissänsä
yhdenkaltaiset; siitä seuraa aivan luonnollisesti, että kansain tarut
ja laulut muodostuvat ylimalkaan samalla tavalla. Toiset taas tahtovat
selittää näissä taruissa ja lauluissa ilmautuvat yhtäläisyydet
lainoiksi. Edellinen arvelu, minun ymmärtääkseni, pitää paikkansa
ainoasti tarujen kaikkiin yksinkertaisimpiin muodostumisiin, ikäänkuin
alku-ituihin nähden. Jos esim. kahdessa kansassa näen ukkosen jyrinää
selitettävän taivaan jumalan ajamiseksi ilman kantta myöten tai
taivaankaarta hänen jousekseen, niin on se käsitys niin luonnollinen,
ilmiön vaikutuksesta aistimiin seuraava, ettei ole tarvis otaksua
mitään lainaa. Ja kuitenkin ilmautuu jo näissä yksinkertaisissakin
käsitteissä monikirjava kuvitelmien erilaisuus. Jyrinää ei suinkaan
joka paikassa selitetä yllämainitulla tavalla; on kansoja, jotka sen
luulevat taivaan jumalan takomiseksi taikka huutamiseksi. Samoin myös
taivaankaari monesti käsitetään sillaksi tai pikariksi. Näistä
esimerkeistä kyllin näkyy, ettei luonnon-ilmiöitten vaikutus ole
minkään matematikallisen tehtävän kaltainen, josta voi sanoa, että se
välttämättömästi vie siihen tai siihen johtopäätökseen eikä mihinkään
muuhun. Tässäkin taruin lajissa ovat siis lainat mahdolliset ja monesti
toteennäytettävissä, vaikka päätös tavallisesti on varsin vaikea saada
aivan varmaksi. Tarkka tutkiminen, onko epäilty taru puheen-alaisessa
kansassa yleinen vai harvinainen, ja tavataanko se myös sukukansoissa,
voipi kuitenkin suureen todennäköisyyteen, joskus varmuuteen saattaa.

Kun sitten käymme eteenpäin kehittyneempiin taruihin, joissa tulee
esiin kokonaisia moniseikkaisia kertomuksia personoittuneitten
luonnonvoimain l. jumalain elämästä ja keskinäisistä suhteista, niin
on, minun ymmärtääkseni, täydellisemmän yhtäläisyyden syntyminen
itsenäisellä tavalla sotiva kaikkea sielutieteellistä mahdollisuutta
vastaan. Jos näin tahtoisi olettaa, että meidän runomme Lemminkäisen
kuolosta ja äidin etsosta, vaikka se useimmissa pikkuseikoissa on
yhtäpitävä skandinavilaisen Balderin-tarun kanssa ja vaikka molempien
kansojen pitkällinen ja alin-omainen kanssakäynti teki tarujenkin
leviämisen niin ylen helpoksi, kuitenkin on saanut alkunsa ihan
itsenäisesti, toisesta tietämättä, niin esim. voisi samalla syyllä
väittää, että saksalainen runoilija Bürger itse on keksinyt aineen
Leonora-balladiinsa eikä ottanut sitä vanhasta, laajalle levinneestä
kansanlaulusta.

Jos siis useimmat yllä esiintuodut yhtäläisyydet eivät voi olla muuta
kuin lainoja, niin nousee siinä samassa toinen, tästä välttämättömästi
seuraava kysymys: kumpi on lainan-ottaja? Jokaisessa eritapauksessa
tulemme, äskenmainittuin perusteitten nojassa, vasta tarkemmin
tutkimaan näitä seikkoja: mutta edeltäpäin tahdon tässä jo tunnustaa,
että minun vakaumukseni mukaan Kalevalan ainekset suureksi osaksi ovat
meille tulleet naapurikansoista.[1199] Siinä näemme vaan saman ilmiön,
joka useimmilla muillakin sivistyksen aloilla on huomattava, niinkuin
monet lainasanat todistavat. Castrénkin jo oli, mitä muutamiin taruihin
tulee, joutunut samaan päätökseen ja sanoi siitä: "Kenties ei ole
suomalaiselle kansallisuudelle edullista, että tämä ajatus lausutaan
ilmi; mutta tiede vaatii, että asia kerta saatetaan puheeksi. Ei mikään
ole ilahuttava minua enemmän, kuin jos oikeutta noudattava tarkastus
kumoisi ne mielipiteet, jotka nyt aion esiintuoda."[1200]

Siinä on Castrén epäilemättä aivan oikeassa, kun hän asettaa tieteen
vaatimuksen kaikkein ylimmäiseksi. Ei saa oman kansansakaan etua tahi
kunniaa perustaa petokselle tai valheelle. Jos myönnytys, että suurin
osa Kalevalan aineksista on ulkolainaa, riistäisikin Suomen kansalta
kunnian tästä ikimainiosta teoksesta, niin se olisi kuitenkin
velvollisuus lausua, vaikka tuntuisi kuinka katkeralta.

Mutta hyväksi onneksi ei ole mitään syytä yhtyä Castrén'in pelkoon,
että Kalevalan ainesten todistaminen lainaksi tuottaisi suomalaiselle
kansallisuudelle vahinkoa. Jos Suomalaiset ovat muualta lainanneet
ulkomaisia aineksia, niin he vaan ovat tehneet, mitä kaikki muutkin
kansat näkyvät tehneen jumalaistaruissaan sekä kansanrunoudessaan.
Vertaileva mythologia on todistanut, että tuo muka niin aivan
itseperäisesti luova Kreikan kansa on saanut sangen monen
alkukäsitteistään, muinaistaruistaan Egyptistä taikka Aasiasta.
Romalaisista ei ole liioin puhumistakaan, sillä historiallisesti on
tietty, kuinka he temppeleihinsä kokoilivat mitä kirjavimman
jumalain sekä jumalanpalvelusten sekaseuran, ja viliseepä heidän
taiderunoutensakin kreikkalaisista lainoista. Skandinavilaisten
kuuluisista Edda-lauluista ovat Norjalaiset Bugge ja Bang alkaneet
väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat kokoonpantuna raamatusta
sekä klassillisesta kirjallisuudesta ammennetuista aineksista,
ja jos erikohdissa lieneekin vielä paljon epäiltävää, niin tuskin
saanee väitettä kokonaisuudessaan enää kumotuksi. Venäläisistä
sankarilauluista taas on Stasov osoittanut, että ne aineksiinsa,
vieläpä koko kuvaustapaankin nähden ovat olleet ihmeesti voimallisen
itämaisen (indialaisen, persialaisen ja varsinkin tatarilaisen)
vaikutuksen alaisina.[1201] Entäs kansansadut viimein -- eikö nyt
jokainen asiantuntija tiedä, että ne melkein kaikkityyni ovat
Eurooppaan tulleet varsin myöhäisellä ajalla ja oikeastaan peräisin
Indiasta. Lainaa, lainaa ja taaskin lainaa tapaamme siis jokapaikassa,
kun ryhdymme lähemmältä tutkimaan kansantarustoa ja kansanrunoutta! Ja
mitäpä siinä ajatuksessa olisikaan niin suuresti surtavata? Tosin
saattaisi se luulo, että oma kansa on osannut omasta päästänsä luoda
kaikki, jollakin tavoin suloisesti kutkuttaa kansallis-ylpeyttä; mutta
eikö ole toiselta puolen paljoa ylentävämpi silmämme tunkeuminen
ihmiskunnan kehittymisen kauan aikaa peitossa olleesen salaisuuteen, ja
tuo jalo näkö, kuinka yksi ja sama suuri sivistysvirta, vyöryen
kansasta kansaan ja jokaisesta uutta lisää saaden, kulkee eteenpäin yhä
valtavammassa majesteetillisuudessa. Lainaamiset yksin tässä ei millään
muotoa todista mitään kykenemättömyyttä, saamattomuutta: ne osoittavat
kaikellaisten asianhaarain vaikuttamaa myöhempää yhteensattumista
sivistysvirran kanssa.

Itse asiassa ei runoelmain ansio pää-asiallisesti riipukaan _aineesta_,
Oikea taiteellisuus osoittautuu _aineen kuvaamisessa, muodostamisessa_:
siinä runoilija vasta oikein näyttää neronsa ja samassa luonteensa
itsenäisen omituisuuden. Eihän taiderunoudessakaan aine ole aina
runoilijan omasta päästä (taikka, oikeammin sanoen, hänen huomionsa
kautta ympärillä olevasta ulkonaisesta tahi sisällisestä elämästä)
otettu. Ammensihan Shakespearekin hyvin usein aineensa kaikellaisista
novelleista, aikakirjoista sekä kansantarinoista. Mutta kuka uskaltaisi
sanoa, että hänen näytelmänsä eivät ole alkuperäisintä runoutta? Eihän
Schillerkään itse ole keksinyt tarua Wilhelm Tellistä; mutta hän on
kuitenkin siihen painanut neronsa merkin, niin että, kun nyt tulee puhe
Wilhelm Tellistä runollisena teoksena, ei kukaan voi ajatellakaan muuta
kuin Schiller'iä sen luojaksi, Maria Stuart'in elämänvaiheet ovat
tosihistorian esiin tuomat: mutta kuitenkin ovat kaksi runoilijaa,
Schiller sekä Björnstjerna Björnson, ne anastaneet omaisuudekseen ja
niistä tehneet ihan erilaisia taidekuvia, joihin kumpaankin tekijänsä
erilainen nero on eritavoin kuvaunut.

Näin ei myös, mitä Kalevalaan tulee, ainesten lainaaminen, annas olla
vaikka suurimmaksi osaksi, ollenkaan vaikuta sen arvoon alkuperäisenä,
itseperäisenä runoteoksena. Verrattakoon vähäisenkin missä muodossa ja
yhteydessä nämät ainekset ovat niissä kansoissa, joilta ne, minun
vakaumukseni mukaan, ovat lainatut, ja kuinka ne ovat käytettynä
meidän Kalevalassamme. Kuinka itsenäisellä nerolla ne ovat tässä
erilleensulatetut ja yhteenvaletut, kuinka perisuomalainen luonne ja
henki on läpitunkenut nuot sankaritkin, joiden kohtaloista ja teoista,
niin moni on lainattu. Kuinka monin verroin ihanamman, runollisemman,
taiteellisemman uuden muodon ne tässä ovat saaneet -- ihan kuin
kirkastettuna uudessa, henkisemmässä ruumiissa. Ei, ja tuhat kertaa:
ei! Kalevalalla ja Suomen kansalla ei ole mitään pelkäämistä
vertailevasta tarututkinnosta. Kyllä epoksessamme ilmautuva
runoilijannero kestää tieteen tulisoihdun läpitunkevimmankin
valaistuksen.

Tarujen lainaamista vastaan on joskus tuotu esiin se väite, että muka
miehet eivät paljon huoli semmoisista joutavista ja naiset liian vähän
liikkuvat ulompana kotoansa, voidaksensa oppia niitä muukalaisilta,
Erittäin mitä satuihin tulee, on v. Hahn lausunut tämän mielipiteen,
nojautuen kokemukseensa Kreikassa ja Albaniassa. Nähtävästi on
kuitenkin kansa hänen käymissään maissa kasvanut pois siitä
kehityskannasta, jolla sadut huvittavat.[1202] Meillä Suomessa ovat
myös sekä sadut että runot jo ylenkatsotut Länsi-Suomessa; mutta
Itä-Suomessa, erittäin kreikan-uskolaisissa, ja samoin Venäjän
Karjalaisissa, ovat ne kaikenikäisten parhaana huvituksena. Vienan
läänissä Murmanin rannoilta palauvilta kalastajilta aina ensiksi
kysytään, ovatko tuoneet kanssansa uusia satuja. Työn jälkeen Jäämeren
äyräällä yhden nuotion ääressä istuvat Karjalaiset, Suomalaiset ja
Lappalaiset, Venäläiset ja Norjalaiset näet vaihtavat keskenään
kotiseutunsa tarinoita. Sama epäilemättä muinais-ajalla oli
jokapaikassa tapa, niissä sotureita t. kauppiaita erikansoista sattui
yhteen. Vielä suuremman ja tärkeämmän vaikutuksen teki epäilemättä
ainakin Suomalaisten rajamailla yleinen tapa sodassa tappaa viholliset
miehet, mutta ryöstää naiset omaksensa. Uuteen kotiinsa nämät silloin
varmaan levittivät synnyinmaansa tarinoita ja tapoja.

Katsokaamme viimein vielä parista esimerkistä, miten kansanrunous
tämmöisiä ulkomaisia lainoja omistaa ja tekee kotimaisiksi.
Esimerkeiksi valitsen semmoisia, joiden aineksia ei umpisilmäisinkään
kansallis-ylpeys voine luulla Suomen kansan omasepittämiksi. Toiseksi
sopii hyvin hyvästi _Luojan surmavirsi_.[1203] Maaria synnytti Jesuksen
puhtaana neitseenä, niin kertoivat raamatun mukaan lähetys-saarnaajat.
Suomalaisessa tarussa on ihmeellinen syntyminen myös säilynyt; mutta
neitsyen nimen sekä niiden kansansatujen vaikutuksesta, joissa esim.
kalan syöminen raskaaksi tekee, on pyhän hengen sijaan tullut
puolamarja. -- Pojan syntyminen tallissa ja Herodeksen vihollisuus ovat
sitten sulatetut yhteen perisuomalaiseksi kuvaukseksi siitä, kuinka
Maaria turhaan pyytää päästäksensä Ruotuksen saunaan, niin että hänen
on pakko lähteä talliin Tapiomäelle. Samoin on temppelissä opettavan
Jesuksen kaipaaminen saanut itsenäisen muodostuksen. Maarian sukiessa
päätänsä -- runoissamme usein käytetty aihe -- poika luiskahtaa
polvilta ja katoaa. Äiti lähtee tuskalla etsimään

    Kultaista omenuttansa,
    Hopeaista sauvoansa,
    Puiten puut, jaellen ruohot,
    Hajotellen hienot heinät.

Tämä etso ilmaantui jo germanilaisissakin kansoissa omituisena
kansanrunona,[1204] mutta jos se epäilemättä onkin suomalaiselle ollut
tuttu ja esikuvana, on tämä kuitenkin taas antanut sille uuden
muodostuksen. Saksalaisessa tulee Maarialle vastaan hieno herra (ein
feiner Mann), joka antaa tiedon Jesuksen piinaamisesta ja kuolosta:
ruotsalaisessa ja tanskalaisessa se on Jooseppi, toisessa
tanskalaisessa Halleluja. Mutta meidän runottaremme on niiden sijaan
asettanut tähden, kuun ja päivän joilta se oli tottunut samallaisissa
tilaisuuksissa kysymään neuvoa.[1205] Kristuksen ylösnouseminen on
niin-ikään raamatusta saatu aines, mutta se kerrotaan tässä
omakeksimällä tavalla tapahtuneeksi äidin ja auringon avulla. --
Viimeinkin "Luoja" näkee pajassa kahletta taottavan, saa kuulla, että
se on aiottu ristiin-naulittua Jumalata varten, houkuttaa sepän itse
koettamaan kahletta, lukitsee sen ja kiinnittää yhdeksän syllän
syvyyteen, lausuen semmoisen kirouksen, että pysyköön tästä lähtein
kivi kovana, rauta karkeana. Tällä lopulla ei tietysti ole raamatussa
mitään vastinetta, mutta se ei ole myöskään kokonaan suomalaista
keksintöä. Me olemme jo ennen nähneet, että sen perus-aineksena on
skandinavilainen taru Lokesta ja Fenris-sudesta.[1206]

Yhtä valaiseva on runo _Ogoista_ ja _Hovatitsasta Papin pojasta_, joka
ei ole painettu, vaan jota useammat toisinnot Laatokan pohjoispuolelta
ovat tallella Kirjall. Seuran arkistossa.

    "Kaunis nainen kauppamiehen
    Joi viinat, joi oluet,
    Joi oman tyttärensä."

Senjälkeen hän lähettää Ogoi tyttärensä rannalle Gauro veikkoa
odottamaan, nähtävästi että se, jolle hän on neidon luvannut, saisi
hänet ryöstää.[1207] Ogoi istuu rannalla ja näkee veneen lähestyvän:

    "Ollet veikkoni venonen,
    Tule näille rantasille,
    Teräksisille teloille,
    Vaskisille valkamoille!"

Tästä vaarallisesta paikasta veli hänet tapaa (yhdessä toisinnossa
lunastaa Venäläisen venehestä) ja vie kotiinsa, jossa sulkee yhdeksän
lukon, kymmenennen takasalvan taakse. Nyt hän tiedustelee äidiltä,
missä sisko on; äiti sanoo hänet kuolleeksi. Gauro tahtoo nähdä
"kalmaaa" s.o. hautaa; se on nurmettunut -- tuhkaa, sen on tuuli
vienyt. Suutuksissaan näistä valheista uhkaa Gauro äidin päätä leikata.

Nyt hän laittaa suuret pidot, joihin kutsuu rujot, rammat ja sokeat.
Juodessa kaikki rupeavat kerskailemaan: ken hyvää hevostansa, ken hyvää
morsiantansa, Gauro puolestaan kehuu siveätä sisartansa, joka aina
istuu yhdeksän lukon, kymmenen takasalvan takana. Silloin Hovatitsa
Papinpoika kehuu käyneensä Ogoin luona tornissa ja saaneensa hänen
lempensä. Päätetään tutkistella asiaa. Gauro menee siskon ikkunan alle
ja viskaa lumipallon ylös.

    "Elä luo lumella,
    Jääpalalla jäykkäele,
    Tule itse tukkunansa,
    Vilustuu vehnäveroset."

Huomattuaan erhetyksensä tyttö häpeissään ottaa vyön ja hirttää itsensä
orren päähän, ja Hovatitsa Papinpoika, kun oroltansa sai kuulla Ogoin
kohtalon, "omah veitseh mäni." Veli tahtoi vielä kuolemassakin rakkaat
erottaa ja haudatti ne eripaikkoihin, kirkon eri nurkkiin (toisessa
toisinnossa eri puolen jokea); mutta haudoista kasvoi kaksi koivua:
Yhteh juuret juurustuttih, yhteh latvat lapustihe -- veli hakkasi
koivut maahan, mutta yhteen taas lastutkin lensivät.[1208]

Tässä runossa on enin osa ainesta lainattu venäläisistä, Aunuksessa
yleiseen lauletuista balladeista. Yhdessä kauppamiehen (tai ylimalkaan
alempisäätyinen) rouva istuu pidoissa, missä kaikki kerskailevat, mikä
kulta-aarteellaan, mikä nuorella vaimollaan. Rohkaistuneena liiasta
juomisesta ottaa rouva maljan käteensä ja menee korkean ruhtinaan
tytärtä pojallensa Hoteille l. Hoten'ille kosimaan. Tämä tarjomus
hylätään ylenkatseella. "Minun tyttäreni," sanoo ruhtinaan puoliso,
"istuu korkeassa tornissa, missä ei häntä päivä paahda, eikä tuuli
ahavoita. Ei hän moiselle maailmankuljeksijalle jouda kuin sinun
pojallesi." Kotiin tultuansa äiti kertoo pojalleen hänelle tehdyn
häväistyksen, ja tämä päättää kostaa. Hän ajaa neidon tornille, missä
tämä asuu monen lukon takana, ja särkee nuijallansa kaikki nastat sekä
portit. Pelolla tarjotaan hänelle kultaa, hopeaa lunnaiksi, mutta hän
ei ota. Viimein hänelle annetaan nuori neito, jonka kanssa hän menee
tyytyväisenä kotiinsa, kehuen äidille että nyt on häväistys pois
huuhdottu.[1209]

Kerskaaminen neidon rakkaudesta muistuttaa likeisestä toisesta
venäläisestä balladista,[1210] ja runon loppu viimein kuuluu
kolmanteen.[1211] Siinä nuori ruhtinas rakastuu halpasäätyiseen
neitoseen. Ruhtinaan äiti, siitä suuttuneena, on molemmille
tarjoovinaan tervetulijais-maljaa, mutta panee myrkkyä neidon pikariin.
Morsian siitä tietämättä juo itse ja antaa myös nuoren ruhtinaan juoda,
Molempien näin saatua surmansa, äiti haudattaa heidät erikseen,
poikansa oikealle, neidon vasemmalle puolelle (arvattavasti kirkkoa).
Edellisen haudasta kasvoi kultapaju, jälkimmäisestä sypressi. Puitten
latvat kietoutuivat yhteen, lehdet valuivat kokoon. Silloin äiti
hakkasi ne maahan.[1212]

Näihin laina-aineksiin on sitten suomalainen runo vielä lisännyt
omamaisiakin tai lännestä lainattuja; tytön istumisen rannalla ja
tulevan veneen puhuttelemisen, joka on Inkerissä ja Laatokan
länsirannalla yleinen pienenä eriballadina -- lunastamisen Venäläisen
venheestä, koko Suomessa tavallisen, ruotsalaisesta mukaellun balladin
-- kaikellaisten vaivaisten kutsumisen, otetun Päivölän pidoista --
neidon surman, joka on yhtäpitävä "Ainon" tavallisen kuolintavan
kanssa.[1213]

Juuri tämä niin monellaisten, erihaaroilta haalittuin ainesten
kutominen yhteen uudeksi kokonaisuudeksi tekee tämän runon erittäin
valaisevaksi. Se on meille selvä ja epäilemätön todiste kansanrunouden
menetystavasta ja viittaa täten monen itsessään paljoa tärkeämmän
Kalevalaan kuuluvan runon syntyä.



NELJÄS LUKU.

Kalevalan synty.



I. Missä Kalevala on syntynyt?


Missä Kalevalan runot ovat saaneet alkunsa? Se kysymys on hamasta
epoksemme ilmitulemisesta asti luonnollisesti ollut tutkijain mielessä.

Castrén arveli Pohjois-Aasian noidan vanhain runojemme alkukodiksi,
samoin kuin myös kansammekin kehdoksi. Todisteeksi hän veti
silminnähtävän yhtäläisyyden muutamien Kalevalan osien ja Ostjakkein,
Samojedein, Tatarein ynnä muiden noiden seutuin kansojen laulujen ja
tapojen kanssa. "Ei ole mahdollistakaan," niin hän lausuu, "että kaikki
nuot kaukaiset kansat olisivat käyneet Karjalaisten opissa, vaan on
välttämätön taipua siihen mieleen, että Kalevalan runot suuremmaksi tai
vähemmäksi osaksi ovat Suomen kansan sekä muiden sukulaisheimojemme
yhteinen perintö." Epäilemättä aasialaisperäisiksi hän katsoi
luomistarun, kosintaretket ja Väinämöisen laulun. Samporunosta hän oli
kahden vaiheilla; länteenpäin veti Grimm'in esiintuoma vertailus
Grotte-myllyyn, itäänpäin toiselta puolen tuo Burjäteiltä kuultu,
temppeliä merkitsevä Sangfu-nimi. Kullervo-jakson sitä vastaan hän
varmaan päätti Suomessa syntyneeksi.[1214]

Kohtuullisesti rajoitettuna tämä Castrén'in arvelu pitääkin paikkansa.
Kalevalassa epäilemättä, niinkuin jo edellisestä voimme nähdä,
on osia, joiden ei ankarinkaan tutkimus voi kieltää olevan
Suomalais-ugrilaisten, jopa Ural-altailaistenkin yhteistä omaisuutta.
Mutta suurin osa epoksemme aineksista on itäisille sukulaisillemme
tietymätön ja päinvastoin läntisten sekä eteläisten naapurien kanssa
yhteinen. Näiden osien muodostus on siis välttämättömästi tapahtunut
lännempänä, jossain paikassa, missä Suomalaiset ovat voineet olla
likeisessä seurustelussa noiden naapurien, etenkin Germanein kanssa.

Semmoiseksi näkyykin ensikatsannolta luonnollisesti tarjoutuvan se
seutu, johon Lönnrot määräsi kokoonpanemainsa runoin alkupesän.[1215]
"Muita asianmukaisemmalle", hän sanoo, "näyttää se arvelu, joka
pitää ne Perman vallan aikana syntyneinä Vienan l. Valkean meren
kaakkois-rannoilla,[1216] taikka noiden, kaaressa Suomenlahden ja
Onegan-vuonon välillä leviävien suurten järvien, Laatokan, Äänisen ja
Voikojärven (oik. Uikujärven) seuduilla. Se osa Suomalaisia Venäjän
Karjalassa, joissa nämät runot ovat halki vuosisatojen säilyneet,
näyttää olevan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Perman kansan
jälkisukua. Sillä on vielä, yli muiden Suomalaisten, joku ulkonainen
perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta
yhteis-elämästä, erin-omainen kauppa-into, nopsa sekä ruumiin liikunto
että äly yrityksissään, joka kaikki, samassa kuin heidän nykyinen
asuinsijansa, runomuistinsa, kielessänsä tavattavat ruotsinsukuiset
sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Perman
ajoista parhaan selityksensä."

Onpa Lönnrot toisessa paikassa[1217] yrittänyt asettaa itse
Samporetkenkin, historialliseksi tapaukseksi selitettynä, samoille
seuduille. Pohjola tämän mukaan olisi Perman valta Vienan suulla.
Siellä nähdään vielä raunioita muinaisesta Holmogorista, joka muka oli
sama kuin Skandinavein tarinain mahtava Holmgård'in kaupunki,[1218] ja
tämä nimi on vaan käännös Saariolasta, joka meidän runoissamme on yhtä
kuin Pohjola.[1219] Luotelaksi tätä paikkaa runoissa myös nimitetään,
syystä että se oli luoteessa päin ylempänä Vienanjoen latvoilla
asuvista Karjalaisista l. Kalevalaisista. Pohjolaan mentiin yht'-aikaa
sekä maitse että vesitse; siitä näkyy että se oli joen varrella.
Pohjolan kansa sanottiin myös Jumalisiksi (Lemminkäinen menee
Jumalisten juominkihin); sen maineen he olivat saaneet siitä, että
heidän hallussaan oli tuo iso, kuuluisa temppeli, runoin Sampo.[1220]

Yksimielinen Lönnrot'in kanssa on myöskin Ahlqvist,[1221] mennen
vieläkin pitemmälle, niin että päättää suomalaisen runouden koristeen,
alkusoinnunkin siellä saaneen alkunsa Skandinaveilta kuultuin lauluin
mukaan.

Tämä mielipide on kuitenkin monesta syystä peräti mahdoton.
Skandinavilaisen vaikutuksen olisi pitänyt tapahtua Vienan suulla,
sillä kauemmaksi sisämaahan eivät vikingit tiettävästi koskaan
uskaltaneet mennä. Mutta näin pohjoista alkuperää meidän runomme itse
jyrkimmällä tavalla vastustavat. Kansanrunoelmissa tietysti ei voi
luonto olla kuvattu muuksi kuin runoinsepittäjäin asuinpaikan
mukaiseksi. Oppinut runoilija saattaa tosin kirjallisten tietojensa
avulla vapautua tästä ahtaasta piiristä ja sijoittaa mielikuvituksensa
tuotteen tapahtumatanteren mihin vieraasen maahan hyvänsä. Mutta
kansanrunoilijan on pakko melkein yksinomaisesti pysyä siinä, minkä
jokapäivä ympärillään näkee. Kauemmaksi syntymäpaikoiltansa
siirryttyään runo sitten sitkeästi pitää tämän alkuperäisen luonteensa,
sillä tavoin aina viitaten takaisin alkukotiinsa. Niin esim. venäläiset
kertomarunot, joita nyt paraasta päästä lauletaan Aunuksen ja Vienan
läänissä, yhtähyvin kuvaavat tapaustensa tantereksi Etelä-Venäjän
äärettömät tasangot ja kaikki retket tapahtuvat uljaan ratsun selässä,
taikka, jos joskus vesitse, sitten suurta virtaa myöten. Tästä jo voisi
varmaan päättää, että mainitut laulut ovat Venäjän vallan vanhan
keskustan, Kievin puolella saaneet alkunsa,[1222] vaikkei tietäisikään
sitä historiallista seikkaa, että mainittuin läänein venäläiset
asukkaat ovat varsin myöhään tulleita siirtolaisia.

Minkälainen sitten on luonnonkuvaus Kalevalan runoissa? Semmoinen ettei
se millään muotoa sovi yhteen vienalaisen alkuperän kanssa. Näemmekö
siinä Jäämeren rantojen puuttomat tasangot, näemmekö edes Vienanjoen
itäpuolisten korpien setri- ja lehtikuuset? Se on tosi: Suomen runotar
tuopi myös joskus silmiemme eteen Pohjan perän maat laakeat l. laukeat,
kyntämättömät, leivättömät, ahot vesattomat; mutta että niillä ei
tarkoiteta Samojedin tundratasangoita, sen samassa seuduissa kohoavat
vankat vaarat, tuimain tunturein (s.o. vuorten) laet todistavat. Myös
on tosi, että Kalevalan luonnonkuvauksen ylimalkaiset piirteet --
rämeinen, järvinen, mäkinen, metsäinen maa, joka kuusia, honkia,
koivuja, haapoja y.m. kasvaa -- sopivat sangen laajalle vyöhykkeelle,
jonka pohjois-raja, ainakin Vienanjoen länsipuolella, ulottuu
Valkeaanmereen saakka. Mutta yllämainittujen puitten rinnalla myös
ilmaantuu runoissamme tammet ja lehmukset, vaahterat ja saarnit,
vieläpä omenapuut. Voisi kenties sanoa näiden olevan muualta kuultuja
nimiä, jotka koristuksen vuoksi on sekaan pistetty; mutta huomattava on
ettei niistä suinkaan puhuta, niinkuin kaukamaisista harvinaisuuksista,
siihen tapaan kuin esim. häärunoissamme Saksan laahkoista ja Saksan
saappaista; ne ovat päinvastoin aivan tavallisia aineksia, joista
veistetään tavallisessa elämässä tarpeellisia esineitä. Kalevalan
eläimistöstä enin osa on yhteinen yllämainitulle leveämmälle
vyöhykkeelle; semmoiset esim. ovat karhu ja kettu, peura ja hirvi,
orava ja jänis, kotka ja haukka, joutsen ja sorsa y.m. y.m. Näiden
lisäksi tapaamme Pohjanperän epäilemättömistä asukkaista valaskalan ja
mursun, vaan emme jääkarhua emmekä edes naalia, ja ensinmainituille
vastaa toiselta puolen aivan eteläinen tevana l. kameli.[1223] Toiset
kuin toisetkin tulevat kuitenkin ainoasti harvoin esiin, nähtävästi
tapaustanteren ulkopuolella nähtyinä muukalaisina. Varmempi
tunnusmerkki on sika, joka ei nytkään vielä ole Vienan Karjalaisilla
koti-elukkana. Siihen lienee myös luettava siili, joka ei ole
tavattavana kovin pohjoisilla seuduilla. Sekä kasvi- että eläinkunta
siis auttamattomasti viittaavat suomalaisen asutuksen eteläiselle
rajalle, ja useat seikat (vuoret, Koillis-Venäjän omituisten puulajien
puute) lännemmäksi Vienanjokea.

Lisäksi tulee vielä tärkeä kohta, joka vastustaa Lönnrot'in arvelua,
nimittäin runoissamme tavattavat monet yhtäläisyydet vanhan
skandinavilaisen runouden kanssa, sillä ne edellyttävät pitkällistä ja
alin-omaista seurustelua molempien kansain välillä. Mutta tämmöiseen ei
ollut Vienan suulla mitään tilaisuutta. Ensimmäinen sinne osannut
Skandinavi oli Othar, Englannin kuninkaan Alfredin aikana, siis
yhdeksännen ja kymmenennen vuosisadan rajalla. Lähinnä seuraavallakin
ajalla näkyvät tämmöiset retket oudoille Pohjan perille olleen sangen
harvinaiset. Joka kerta esim. kun kuuluisa viikingi Orvar Odd jossain
maassa ilmaisi nimensä, kysyttiin häneltä aina ihmetellen: "Sinäkö olet
se Orvar Odd, joka Bjarman maalla olet käynyt?"[1224] Matkustus Vienan
suulle siihen aikaan nähtävästi katsottiin yhtä suureksi urhotyöksi,
kuin meidän päivinämme Nordenskiöldin purjehdus Aasian ympäri. Eivätpä
näy Skandinavein käynnit Permassa myöhempinäkään aikoina koskaan
tulleen kovin tavallisiksi; muuten ei olisi tanskalainen historioitsija
Saxo Grammaticus (n. 1200) voinut siihen asettaa Geruthus'en
valtakuntaa s.o. Tuonelaa. Onko siis millään tavoin mahdollista, että
Skandinavit noilla harvoilla retkillään Vienan suulle, joilla
kaupankäynti ja tappelut kyllä täyttivät enimmän ajan, olisivat
kerjinneet opettaa Suomalaisille niin suuren osan taruistansa, vieläpä
runouden ja runomitan alkeetkin, niinkuin Ahlqvist selittää? Toinen
yhtä painava historiallinen vastasyy on sekin että Syrjääneillä,
Permalaisilla ja Votjakeilla, joita kai myös Bjarmeihin on lupa lukea
(jos eivät lienekin oikeat ja ainoat), ei ole Kalevalan lauluista
mitään tietoa, eikä sen taru-aineksista niinkään paljon kuin muutamilla
muilla suomensukuisilla kansoilla. Kuinka voisi olla mahdollista, että
he, aivan likellä niin mahtavaa runolähdettä asuen, eivät olisi siitä
ammentaneet edes tippaakaan omaksi tarpeeksi?

Jättäen Vienan päälliset vedet voimme siis täydellä omantunnon rauhalla
siirtyä kappaleen lännemmäksi, Venäjän Karjalaan, jota jo Lönnrot'inkin
yllämainittu lause samassa viittaa. Tämän maakunnan yleinen maine
runojen säilymispaikkana näkyykin antavan suuren tuen sille arvelulle,
että se samassa olisi niiden alkuperäinen synnyinpaikka. Mutta
tarkemmin tutkistellen huomaamme pian, ettei runo suinkaan rehoita koko
Venäjän Karjalassa.[1225] Aunuksen läänin keski-osassa, Äänisjärven
rantapuolella asuvilla Vepsäläisillä on tuskin mitään jälkeäkään
siitä.[1226] Hyvin vaillinainen ja ainoasti Suomen rajaa lähimpiin
pitäjiin rajoittuva on se myös saman läänin läntisessä osassa Laatokan
puolella asuvissa Liiviläisissä, jotka ovat karjalais-vepsäläistä
sekakansaa. Paljoa runsaampana se jo ilmautuu Aunuksen pohjois-osan
varsinaisissa Karjalaisissa, mutta niissäkin ainoasti Himolan ja
Repolan pitäjissä, jotka ovat Suomen lähimmät naapurit, ynnä muutamissa
pohjoisemmissa kylissä Vienan läänin rajalla, jotka tiettävästi ovat
saaneet runonsa viimeinmainitusta seudusta. Enimmälle osalle Aunuksen
läänin Karjalaisistakin on runolaulu vielä oudompi kuin Vepsäläisille.
Vasta Vienan läänin luoteiskulmalla runo-ala laajenee paljoa
leveämmäksi itäänpäin; tässä runontaito on yleinen jokapaikassa ja
runot itse verrattomasti täydellisemmät kuin etelässä.

Siinäkös se sitten viimein olisi löydetty tuo paljon kehuttu runola,
josta laulu on levinnyt sekä länttä että etelääkin kohti? Semmoinen
näkyy olevan ainakin muutamien runonlaulajien oma arvelu asiasta. Yksi
näillä seuduilla joskus tavattava runo alkaa tällä tavoin:

    Missä syntyi virren synty,
    Sanan sepp' on maalle saanut?

ja vastaa siihen itse:

    Tuolla syntyi virren synty,
    Syntyi syämellä Venäjän,
    Kahen Karjalan välillä,
    Kahen riikin riitamaalla.[1227]

Paha kyllä täytyy kuitenkin arkipäiväisen tutkimuksen tässä, niinkuin
monessa muussakin tapauksessa, armottomasti reväistä rikki runollisen
mielenkuvituksen kutomukset.

Ensiksikin on näet tämä seutu pohjoisen asemansa tähden melkein yhtä
suuressa ristiriitaisuudessa Kalevalan luonnonkuvausten kanssa kuin
Vienan rannat. Ja toiseksi ei olekaan tämä Pohjan perän sopukka vielä
ollutkaan kovin kauan ihmis-olentoin asuntona. Keskipuolella 16:tta
vuosisataa vasta saivat Satakunnan, Hämeen ja Savon pohjoislatvat sekä
Kajaanin kulma vakinaiset asukkaansa. V. 1500 oli silloisessa
Käkisalmen läänissä[1228] venäläisten verokirjain mukaan, koko
Yli-Karjala vielä melkein autio. Kaavilla ei ollut vielä yhtään taloa,
Liperissä 10, Pielisjärven kaikilla rantamailla yhteensä 19. Ei siis
voi ajatellakaan että noilla Maanselän karuilla itävietteillä, paljoa
pohjoisempana kuin useimmat yllämainitut seudut, maassa, jota ei mikään
vuoriharju suojele Jäämeren kuolettavasta viimasta, jo olisi silloin
ollut mitään asutusta. Tämän itsessään jo niin luonnollisen
johtopäätöksen tekee paitsi sitä myöhempi historiallinen tieto
epäilemättömäksi. V. 1581 läksi Herman Klaunpoika Fleming
ryöstöretkelle Venäjän puolelle. Hän kulki Savonlinnasta ensin
itäänpäin kansarikkaalle Tulemajärven pogostalle Laatokan
koilliskulmalla, aivan liki Suomen nykyistä rajaa. Sieltä hän aikoi
kauas Pohjan perille, Jyskyjärvelle,[1229] äsken rakennettua venäläistä
hakulilinnaa hävittämään. Jonkun matkaa kuljettuansa sai hän tietää,
että se linna jo oli hylätty, jonka tähden hän päätti kääntää
paluumatkansa suoraan Oulunjärveä kohti. Mutta kaikki asiantuntijat
epäsivät häntä siitä retkestä, koska koko välitaipaleella ei sanottu
olevan yhtään taloja, joista voisi saada väelle ja hevosille
ravintoa.[1230] Tämä taipale epäilemättä olisi käynyt Vienan
runo-alueen halki; sillä Repolan pitäjä, josta hänen myös olisi ollut
mahdollinen mennä Oulunjärvelle, jos hän jo etelämpänä olisi kääntynyt
tieltänsä, ei suinkaan voinut olla siihen aikaan niin autio. Muuten
eivät olisi Venäläiset rauhanhieromisessa suinkaan niin itsepintaisesti
pitäneet siitä kiinni. Pitkin Vienan meren länsirantaa tosin asui
silloin karjalainen, nyt venäläistynyt tai sydänmaalle siirtynyt
väestö; voi siis väittää, että runot mahdollisesti olivat heille tutut
ja sittemmin vasta siirtyneet länteen päin. Tätä kuitenkin vastustavat
kaikki laulajoilta runoin leviämisestä saadut tiedot niinkuin myös
runojen keskinäinen suhde vienalaisen laulu-alueen läntisissä ja
itäisemmissä osissa. Sen lisäksi on tämän laulu-alueen ja nyt
venäläisen rantakaistaleen välillä sangen leveä vyöhyke karjalaista
kansaa, joka ei osaa runoja. Saattaisi kyllä taas tähänkin väittää
vastaan, että kenties venäläinen vaikutus siellä on saattanut
omakieliset laulut ylenkatseen alaiseksi, niinkuin se tiettävästi on
paikoittain tehnyt Inkerissä. Mutta löytyypä samallainen runoton
Karjalaisvyöhyke myös mainitun laulualueen pohjoispuolella, missä ei
ole juuri mitään venäläistä vaikutusta, eikä naapureina olevat,
äärettömässä autiomaassa siellä täällä asuvat kurjat Lappalaiset
suinkaan ole voineet olla haitaksi.

Tosisyy tuohon omituiseen seikkaan onkin aivan yksinkertaisesti siinä,
että Vienan läänin runo-alueen kansa ei ole alkuperäisesti Venäjän
Karjalaisten sukua. Heidän puheensa, samoin kuin runoin kieli, on
kovakonsonanttinen Suomen maan murteitten tavan mukaan.[1231] Se
sisältää paitsi sitä suuren joukon sanoja, jotka sillä ovat yhteiset
meidän kanssamme, vaan muille Karjalaisille upioudot. Samoin kuulee
siinä suuren osan runoissa esiintulevista ruotsalaisista lainasanoista,
joita niin-ikään pohjoisempana, idempänä ja etelämpänä ei kukaan
Karjalainen ymmärrä.[1232] Mitä nämät kielisuhteet jo selvästi
viittaavat, sen viimein asukasten omat muistotkin täydesti
vahvistavat. Castrénille, jonka päätehtäviä 1838 vuoden matkalla oli
asutus-seikkojen tutkiminen, kerrottiin Vuokkiniemen pitäjässä, juuri
kaikkein parhaassa runopesässä, että useimmat suvut ovat ennen aikaan
tulleet sinne Suomesta, yksi osa Latvajärveläisistä esim. kuusi
miespolvea takaperin Orihvedeltä Hämeessä. Ainoasti harvain
sukuin sanottiin olevan lappalaista, vielä harvempain venäläistä
sukuperää.[1233] Lönnrot puolestaan sai Uhtuessa kuulla, että tämä iso
kylä Sarkasodan aikana hävitettiin sukupuuttoon, jonka jälkeen
ensimmäiset uudet asukkaat muuttivat sinne Kiannalta.[1234] Mitä
erittäin kuuluisimpain runonlaulajain sukuihin tulee, ovat ne kaikki,
niinkuin Borenius on ottanut selville, alkuperäisin Suomesta:
Latvajärven Perttuset sekä Vuonnisen Maliset Oulunjoen varrelta,
Kellovaaran Kieleväiset Kuusamosta j.n.e.[1235] Maliset sanovat
olleensa nykyisillä asuinsijoillaan kuusi miespolvea, Perttuset noin
viisi. Nämät kuusi miespolvea, à 33 vuotta luettuna, veisivät meidät
takaisin 1680 vuoden paikoille. Luultava on kuitenkin että miespolvet
puheen-alaisilla seuduilla, missä naimisiin hyvin aikaiseen käydään,
ovat supistettavat lyhyemmiksi, joten voisi päästä Ison-vihan aikaan,
samaan, johon Uhtuelaisetkin viittaavat. Mainittuna hirmu-aikana pakeni
kosolta kansaa pohjoiseen päin; silloin esim. Ruija sai ensimmäiset
suomalaiset asukkaansa. Luultavasti muutti myös kovakonsonanttinen
väestö vasta siihen aikaan Vienan läänin luoteisperukalle.

_Tutkimuksemme loppupäätös on niin muodoin se, että Vienan läänin
runonlaulajat, kaikkein parhaimmat Venäjän Karjalassa, ovat tulleet
lännestä, Suomesta päin ja nähtävästi myös tuoneet runontaidon sieltä
mukanansa_. Sen vahvistavat kaikin puolin olot Aunuksenkin läänissä.
Siellä on karjalainen ja liiviläinen kansa pää-asiallisesti pysynyt
suomenpuolisilla aineksilla sekaantumatta ja siellä on runontaito
verrattomasti vaillinaisempi, kaidemmalle alueelle supistettu. Vieläpä
kuulee sielläkin sangen usein laulajain selittävän, että ovat isän tai
äidin puolelta Suomesta sukuisin taikka itse Suomessa käydessään
oppineet runonsa.[1236]

Itse runot vihdoin haihduttavat viimeisen epäilyksen heidän
suomenpuolisesta alkuperästään. Ensisilmäyskin Aunuksen lauluihin
tavallisesti osoittaa, että ne ovat sekavampia, vaillinaisempia
jäljennöksiä Ilamantsin tai Suistamon runoista. Ja Vienastakin saadut
ovat täynnä kaikellaisia tuntomerkkejä, jotka niiden alkuperäisestä
syntymäseudusta todistavat.

Ylempänä jo oli puhe siitä, että nykyisen runo-alueen kieli sisältää
joukon suomenpuolisia sekä ruotsinsukuisia sanoja, jotka varsinaisille
Karjalaisille ovat oudot. Kumpiakin löytyy runoissa vieläkin
kosommalta; puhekieli, oltuaan noin puolitoista vuosisataa
venäjän-karjalaisen vaikutuksen alaisena, on jo niistä nähtävästi
jonkun osan kadottanut. Sen lisäksi tavataan runoissa myös useampia
Venäjän-Karjalaisille, itse laulajillekin jo tuntemattomia
kielimuotoja. Näiden molempien väärinkäsittäminen ja vääntäminen
runoja laulettaessa antaa, erittäinkin pehmeän välimurteen alalla,
usein aiheen eriskummallisimpiin, monesti hyvin naurattaviin
erhetyksiin.[1237]

Toiseksi huomaamme usein runoissa, erittäin loitsuissa, kaikenlaisia
Raamatusta tai pyhimystaruista otettuja henkilöitä alkuperäisten
pakanallisten sijassa. Venäjän Karjalassa ilmautuvat täten _neitsyt_
Maaria, _Santta Pietari, Tahvanus l. Tapani_,[1238] ja Suomen puolella
yhtyvät niihin vielä Santta Katrina, Ristoppi, Yrjänä, Santta Antti,
Pirjatta, Helka, Liispetta.[1239] Ensi silmäyskin todistaa että nämät
kaikki ovat romalais-katolisia ja muotonsa puolesta Germanien kautta
meille tulleita pyhimysnimiä. Näitä löytyy myös Venäjän puolen
runoissa, vaan sielläkin juuri harvoin joku Kreikan kirkon
pyhimyksistä. Tästä ei voine johtaa muuta päätöstä, kuin että
puheen-alaiset runot vasta sen jälkeen, kun kristin-usko jo oli
Suomessa saarnattu, ovat levinneet itäisen rajan taakse.[1240]

Viimeinkin vielä luulisi luonnolliseksi, jos runot olisivat Venäjän
Karjalassa saaneet alkunsa, että niihin olisi runsaasti sekaantunut
senpuolisia paikannimiä. Mutta semmoisia tapaamme juuri harvoin.
Ainoasti _Wienan_ päälliset vedet ilmautuvat useammin; _Sunku_, suuri
markkinapaikka Äänisjärven länsirannalla, kahdessa Kullervo-runoin
toisinnossa;[1241] _Kannanlahti_ myöhemmässä muodostuksessa ison tammen
runosta;[1242] muutamissa ison tammen runoissa Suistamolta ja
Suojärveltä tulee tuuli _Tuuloksesta_, vihuri _Vitelen_ maasta,
ahavainen _Aunuksesta_.[1243] Siinä onkin kaikki; ei ole koskaan
puhetta Äänisestä, saatikka sitten tuosta Lönnrot'in myös osoittamasta
Voiko- l. Uikujärvestä. Ja huomattava on että ylläluetellut nimet
yksinomaisesti tavataan Venäjän Karjalan runoissa[1244] eikä myös
Suomen puolella, niinkuin kuitenkin olisi pitänyt joskus tapahtua, jos
runoin leviäminen olisi idästä länteen käynyt.

Sitä vastoin me Suomen, Inkerin (ja Viron) runoissa hyvin usein
näemme näihin maihin kuuluvia paikannimiä, jopa ovat jotkut
näistä levinneet itärajammekin yli. Suomessa esim. suorasanaisessa
tarinassa Kalevan poika metsän kaatamisella raivaa _Limingan_
niityn;[1245] -- Väinämöinen kanteleen synnyssä soutaa päivän
_Päijännehtä_, toisen _Suovannehta_ (Suvantoa?);[1246] -- iso härkä
kasvaa _Kainuhussa_, pää häilyy _Hämehessä_, häntä keikkuu
Torniossa.[1247] Inkerissä kilpakosinnossa äiti vaatii tytärtänsä
menemään _Laukaan_ (Lugan) sulhaselle;[1248] -- Kauko kasvaa
_Kaarostassa_ (Oranienbaum'issa)[1249] -- taivaskappaleitten
sijaan tulleet kosijat ovat Tuuterista, Venjoelta y.m.;[1250] --
tulen synnyssä Suomessakin tulikalan pyytäjät _Nevan_ nientä
kiertelevät[1251] j.n.e. Näitä suomenpuolisia nimiä tavataan
myös usein Venäjänkin Karjalan runoissa. Iso härkä sielläkin syntyy
_Hämeessä_, sonni _Suomessa_, pää keikkuu _Kemissä_, häntä torkkuu
_Torniossa_;[1252] -- Ilmarinen kosioretkellään ajaa _Suomen_
kankahia;[1253] -- Väinämöinen kanteleen synnyssä istuu purressansa
"niinkuin _Suomen_ suolasäkki, _Tukulman_ tupakkamassi";[1254] -- eräässä
häävirressä saajanaista tuotaessa vinkuu _Viipurin_ veräjät, Sujuu
suuri _Suomen_ silta;[1255] -- Pohjan neittä Sampo-runossa kiittää
puoli _Pohjanmaata_, ikävöitsee _Suomen_ sulhot.[1256] Mutta jo lienee
kyllin näissä esimerkeissä, joita voisi tuoda esiin vaikka kuinka
paljon.

Suomeen viittaavien nimien rinnalla on Viron alinomainen mainitseminen
merkillinen. Ottakaamme lyhyyden vuoksi muutamia esimerkkejä ainoasti
Venäjän Karjalasta, missä sen ilmautuminen on erittäin todistavainen.
Karhun peijais-runoissa tiedustellaan tokko otso _Virossa_ käypi,
_Suomen_ maata sorkehtivi?[1257] -- Päivölän virressä joskus Kaukomieli
Saaresta purjehtii syvemmälle _Ruotsin_ maata, keskelle _Viron_
taroa.[1258] Välistä paitsi sitä nähdään _Tanikan linna_, joka
nähtävästi ei ole muuta kuin Tan-linna l. Tallinna s.o. Rääveli.
Vastaavassa kertovärssyssä on melkein aina _Uusilinna_, Novgorodin
tavallinen nimi Karjalaisten kesken.[1259]

Myöskin Ruotsista lauletaan yhä Venäjän Karjalassa. Äsken jo
esiintuodun paikan lisäksi mainittakoon vielä, että kartanluvuissa
lehmänkello usein sanotaan _Ruotsin_ raudaksi;[1260] -- muutamassa
kilpalaulannassaan Joukahaisen kanssa Väinämöinen sanoo: "jo on
ruostun' _Ruotsin_ kullat, saastun' _Saksani_ (sic) hopeat".[1261] Tässä
tosin voisi väittää, että Ruotsi, niinkuin Venäjän Karjalaisten
tavallisessa puheessa, mahtaa vaan tarkoittaa Suomen maata. Mutta sen
rinnalla joskus ja muutenkin runoissa ilmauva _Tukulma_ haihduttanee
kaiken epäilyksen.

Vielä on sitten Saksakin lisättävä näiden länsimaisten paikannimien
luetteloon. Niissä paikoissa, missä se jonkun kalun kalleutta tai
harvinaisuutta osoittaa, esim. Saksan laahkot, Saksan saappaat, ei ole
tietysti sen todistusvoima kovin suuri. Mutta toinen on laita, missä se
ilmautuu selvänä maantieteellisenä nimityksenä, kun näet puhutaan
_Saksan salmista_ syvistä ja _Suolasalmesta_, jotka tietysti eivät voi
tarkoittaa muuta kuin tuota suurta kulkuväylää, Juutinraumaa.[1262]

Viimeinkin on se tärkeä seikka huomattava, että useat runot, erittäin
puhtaammin tarulliset, joissa jumaluudet vielä vähemmin ovat
muodostuneet inhimillisiksi sankareiksi, siis juuri vanhimmat
runonluonnoksemme, löytyvät Venäjän Karjalassa vaan vaillinaisina
katkelmina, joskus vaan hämäränä kaikuna, niin että muutamat värssyt
niistä ovat eksyneet toisen runon sekaan, taikkapa eivät ole tavattavat
nimeksikään. Ensimmäiseen luokkaan esim. kuuluvat muutama osa _raudan
syntyä_[1263] ja _Sampsa Pellervoisen kylvö_, toiseen _taivaan kaaren
päällä istuvan immen kosiminen_, kolmanteen _Väinämöisen synty_ ynnä
useat _loitsut_.

Näiden monien ja pätevien syitten nojalla tulemme siis auttamattomasti
siihen päätökseen, että _Venäjän Karjala ei millään muotoa ole voinut
olla runojen syntymäpaikka, vaan että ne sinne ovat myöhemmin levinneet
Suomesta, nähtävästi vasta sen jälkeen kun kristin-usko meille jo oli
tullut saarnatuksi_.[1264]

Tällä ei kuitenkaan ole kysymys runojen alkukodista lopullisesti
ratkaistu. Tutkittava on vielä, ovatko ne koko Suomen kansan (ynnä
Virolaisten) yhteinen omaisuus vai ainoasti Karjalaisten sepittämät.
Jälkimmäistä mielipidettä näkyy se tärkeä seikka puolustavan, että
ainakin tarullis-epilliset runot ovat melkein yksin-omaisesti löydetyt
Suomen itäisen murteen alalta, Oulun läänistä, Savosta, Karjalasta,
Viipurin kulmalta sekä lisäksi Inkeristä. Lönnrot senvuoksi epoksemme
ensimmäisen painoksen alkulehteen panikin Kalevalan nimen jälkeen ikään
kuin selitykseksi sanat "_vanhoja Karjalan runoja_". Vielä selvemmin on
hän pian sen jälkeen laveassa kertomuksessa tuonut esiin vakaumuksensa
runojemme karjalaisesta sukuperästä.[1265] Harvat Hämeen runot hän
päättää Karjalasta lainatuiksi. Sama oli myös vielä 1872 provessori
Ahlqvist'in ajatus. "Runoja", sanoi hän, "on tosin tavattu vähäisessä
määrässä Hämeestä ja Virosta. Vaan ei ole vaikea jo itsestä hämäläisten
murteitten luonteesta todistaa, että runon mitta on niille paljoa
hankalampi kuin Karjalan kielelle, miltei vastoinluontoinen. Tämän
tähden onkin runomuoto ja runollisuuskin niin hyvin hämäläisissä kuin
virolaisissakin runolauluissa peräti vaillinainen karjalaisen runon
rinnalla. Hämäläis-sukuisilla Vepsäläisillä ei runoa löydy alunkaan, ja
heidän likeisten sukulaistensa Vatjalaisten runo on yhtä heikkoa kuin
muiden Hämäläisten." Tämän johdosta sanoo hänkin runot Suomen kansan
läntisissä haaroissa perityksi Karjalais-heimokunnalta.[1266] Kummako
siis, jos runojen karjalaisuus on ollut pidetty melkein epäilemättömänä
uskonkappaleena. Onpa asia nykyään käynyt niinkin pitkälle,
että eräs ulkomaalainen oppinut muun muassa tämän laulurikkauden
tähden on tahtonut päättää Karjalaiset kielensä muuttaneiksi
Indo-eurooppalaisiksi ja siis "maailman ainoaan suureen
runoilija-sukuun kuuluviksi."

Yhtähyvin oli Castrén jo aikanansa huomauttanut, että löytyi koko
joukko hämäläisiä ja virolaisia Kalevalan-aineisia katkelmia, joiden,
jos ne (nimittäin silloin tietyt) vaan enimmiten olivatkin
suorasanaisia tarinoita, hän arveli todistavan, että Kalevala on koko
Suomen kansan luoma. Myöhemmin on, niinkuin jo tiedämme, tutkimus
saattanut ilmi vielä enemmän länsisuomalaisia epoksemme jälkiä, ja
viime vuosikymmenen-aikuinen keräys on koonnut niin äärettömästi
virolaisia runoja, ettei ainakaan _sen_ Hämäläis-heimon runoköyhyydestä
enää voi olla puhetta. Täytyy siis, kun täytyykin, ottaa Karjalaisten
yksin-oikeuskirja uudestaan ja tarkemmin tutkimisen alle.

Provessori Ahlqvist perustaa päätöksensä Hämäläismurteitten
heikkoudesta runollisessa suhteessa muun muassa myöskin siihen, että
muka niiden rakennus on vanhalle runomitallemme vastahakoinen. Tällä
hän luultavasti tarkoittaa niitä tunnettuja mainittuin murteitten
ominaisuuksia, ettei ne samaan määrään kuin karjalaiset pehmennä
konsonantteja, eivät ja'a pitkiä vokaaleja kahtia, ja että usein
heittävät pois lyhyet vokaalit sanain sekä lopusta että keskeltä.
Molemmat viimeksimainitut kielikohdat eivät kuitenkaan taida olla kovin
vanhat. Viron valloitushistoriassa mainituissa paikannimissä on vielä
keskivokaali tallella, esim. Sak(k)ala, samoin oli silloin
loppuvokaalin laita, esim. laula, pappi (nyt: papp). Kumpaisetkin ovat
myös paremmissa vanhoissa runoissa säilyneet. Samoissa runoissa ovat
meidän supistuvaisia sanoja vastaavat supistumatta, lyhenemättä, esim.
kirveitä. Monissa kohdissa, missä meidän runokielessämme pitkä vokaali
on hajallaan, on Virossa vanhemmasta kielestä säilynyt _d_ välillä,
esim. partit. poegada (= poikoa), emada (= emeä), elada (= eleä).[1267]
Niin myös jämeda (jämeä, paksu). -- Konsonanttien vähempi
pehmeneväisyys ei näy tekevän mitään haittaa Vatjan runoissa, vaan
tulee päinvastoin runon palveluksessa käytetyksi, esim. _yyzä jalgat_,
jääzä polvet, ani _aigahsi_ yvähsi j.n.e. Niin on myös Turun
rantamurretta noudattavan herttua Kaarlen runon laita, esim. Turun
suutaritten (ein) _sugusta_, Karjan koira(i)n _kodosta_, hahdet
halgoiksi rikomme y.m. Näistä kaikista siis näemme, ettei hämäläisten
murteitten rakennus suinkaan ole minään esteenä runoamiselle, kun vaan
taitava runoniekka osaa muodot oikein sovittaa.

Ei ole myös Suomen läntisistä maakunnista saatuin runoin vähyys
minäkään todisteena niiden ainaisesta köyhyydestä. Koetettakoon tätä
nykyä kerätä runoja Savosta taikka Oulun läänin rantapitäjistä, joista
vielä tämän vuosisadan alussa edellinen oli erin-omaisen rikas,
jälkimmäinen varsin hyvän saaliin suova; varmaankaan ei saisi niistä
paljon mitään muuta kuin loitsuja, nekin laihtuneessa muodossa.[1268]
Eikä tunnettu tämän vuosisadan alussa Savossa enää kaikkia niitä
runoja, jotka Vermlantiin muuttaneet Savolaiset kolmatta sataa vuotta
ennen sieltä lähtiessään veivät kanssansa.[1269] Kuinka monta vertaa
vähäisempi oli myös se saalis, jonka Basilier v. 1884 toi Salmin
kihlakunnasta, Europaeus'en ainoasti kolmekymmentä vuotta ennen saamiin
varoihin verraten.

Päästäksemme totuuden perille tulee meidän siis ryhtyä vielä uusiin
tutkimuskeinoihin. Yksi semmoinen voi olla uudempain, kotiseudultaan
tyystin tiettyin runojen kulun tarkastus. _Maamme itäisessä
puoliskossa_, missä runonlaulu vielä enemmän rehoittaa, _käyvät näiden
tiet enimmäkseen etelästä pohjoiseen_. Epäilemättömiä Inkerin runoja
tapaamme koko Viipurin läänissä ja Savossa, jopa vähin aina
Pohjanmaalla saakka. Niiden alkukoti näkyy usein selvästi niistä
värssyistä, joissa synnyinpaikan nimiä mainitaan. Semmoisia esim. ovat:
Kevyt on _Keltussa_ eleä;[1270] -- Tuhma laatu _Tuuterissa_;[1271] --
Sieltä naivat _Narvan_ herrat;[1272] -- Olin orjana Virossa,
palkanpiika _Pauluskolla_.[1273] Näihin on arvattavasti myös luettava
tavallinen kosinta _Konnun_ kuulusta kylästä.[1274] Toisissa taas
nähdään eteläisiä Viipurin puolen paikkoja, esim. Jää hyvästi,
_Jääsken_ nurmet;[1275] -- tähän myös kuulunee _Vuoksen_ kosken
mainitseminen pakkasen luvussa.[1276] Verrattomasti harvemmassa on
Viipurin läänin eteläkulmalla ja Inkerissä runoja, jotka syystä tai
toisesta täytyy päättää pohjoisesta tulleiksi. Enimmiten ne ovat ihan
uuden-aikaisia, tavallisesti myöskin mitaltansa.[1277] _Poikinpäin
Suomea virta melkein yksin-omaisesti käy lännestä itää ja kaakkoa
kohti_. Jälkiä piispa Henrikin surmavirrestä, joka epäilemättömästi on
Satakunnassa syntynyt, sekä Elinan surmasta, joka on Vesilahdella
Tampereen seudulla alkunsa saanut, tavataan laajalta yli koko
Suomen-Karjalan ja Inkerin, jopa Vienan läänissäkin asti. Menp
_paikoille papittomille, maille ristimättömille_, joka ensinmainitussa
runossa on niin luonnollinen ja siis nähtävästi alkuperäinen,
on sitten sekautunut lukemattomiin loitsuihin, jopa Vienan läänissä
sangen usein Sampojaksoon.[1278] -- Marjatta Luojan surmavirressä
välistä nimittää pientä piikaansa _piltiksi_, samoin kuin Henrik
ohjillis-poikaansa.[1279] -- Ilamantsin kilpakosinta-runossa Anni
nimittää ohitse purjehtivaa Väinämöistä Ruoka-Ruotsiksi, joka vastaa
haukkumanimeä Ruoka-Ruotsi, syömä Saksa, millä Lallin emäntä Henrikkiä
tervehtii.[1280] -- Inkerissä on Kullervo-runon alku usein selvästi
muodostettu Henrikin virren alun mukaan, esim.

    Kasvoi kaksi poikalasta:
    Yks kasvo Kalervikoksi,
    Toinen Unnoksi yleni.
    Untoi Suomessa yleni,
    Söi Suomen sianlihoja;
    Kaukoi kasvoi Kaarostassa
    Kaarostan kananmunilla.[1281]

Vertaa tähän Henrikin runossa:

    Kasvoi ennen kaksi lasta:
    Toinen kasvoi Kaalimaassa,
    Toinen Ruotsissa yleni,
    Toinen Hämeen Heinirikki,
    Toinen Eerikki kuningas.

ja toisessa toisinnossa:

    Oli hemme (Hämeen) Heinirikko,
    Toinen Eerikki ritari;
    Toinen kasvoi kaupungissa,
    Toinen Suomessa sikisi.
    Joka kasvoi kaupungissa,
    Kaupungin kananmunilla,
    Joka Suomessa sikisi,
    Suomen suurilla härillä.[1282]

Elinan surmasta huomaamme erittäinkin Inkerissä selviä jälkiä. Yhdessä
katkelmassa:

    Elimäinen, neito nuori
    Menpä aitalle mäelle,
    Vaskivakka kainalossa,
    Vaski-avaimet vakassa.

Puuttuu poika vastaan, pyytää häntä omakseen. Mutta neito ei huoli,
kysyy vaan, onko hän suurta sukua.[1283] Siinä on siis kappale sisaren
turmelusta liittynyt jatkoksi. Toisessa runossa Ignetta Kojoisen poika
l. Antermo Ylermön poika l. Uros umpiruotsalainen, Andro suuri
Saksalainen kosii Konnun _Korgin_ tyttäriä. He vastaavat: "_siull' on
entinen emäntä_; tapa nainen ennen naitu!" Hän lähtee kotiin, salpaa
vaimonsa saunaan ja sanoo:

    Kylve, kylve, Eeva rukka,
    _Elina emäntyeni_,
    Kylve viime löylyäsi!
    _Syö viime evähiäsi,
    Elä viime viikkojasi_,
    Kohta kuolema tulevi![1284]

Konnun Korgissa on nähtävästi kosijan Kurjen nimi siirtynyt tytön
isään. Vesilahden runossa Elina emäntä, silloin kun Kurki on
lähtevinään Pohjanmaalle, varoittaa puolisoansa kauan viipymästä, koska
hänellä muka on viime viikot, ja varustaa hänelle eväät. Hän poltetaan
sitten. -- Kolmannessa[1285] Hekka tyttö istuu äitinsä luona, kun äkkiä
kuullaan reen kovasti kolahtavan tuvan nurkkaan. Hekka arvaa kosijan
tulevan ja pakenee _aittaan mäellä_, johon sulkee itsensä _yhdeksän
lukon, kymmenennen esilukon taa_. Iivana Kojoisen poika _iskee
nyrkillä, kamahuttaa kannalla uksen auki_, vie tytön ja tappaa hänet,
josta hänelle sitten rangaistukseksi _kaivetaan hauta rautapohja_.
Elinan surmavirressä Elina on Kurjen tullessa aitassa mäellä. Kosija
iskee oven auki miekallaan. Kirsti piika sitten sulkee emäntänsä rengin
kanssa yhteen yhdeksän lukon, takasalvan kymmenennen taa. Lopussa Kurki
vaipuu helvetin pohjaan. -- Yhdessä runossa Päivän poika mennessään
kosijaksi

    Satuloi sata hevosta,
    Satahan satulavyöhön,
    Sata miestä miekoitteli.[1286]

Samoin:

    Iivana Kojosen poika
    Satuloi sata oroa,
    Tuhat jousta jouvutteli,
    Satoihin satulavöihin,
    Kaikki kultahan kuvasi,
    Hopeahan huolitteli.[1287]

Tämä on melkein sanasta sanaan kopioittu Klaus Kurjen tulosta

    Sadan hevosmiehen kanssa,
    Sadan satula-urohon;
    Miehet kultamiekoissansa,
    Hevoset hopea-päissä.

Vienan läänissä tunnetaan paikoin Elinan varoitus lähtöä tekevälle
miehelleen:

    "Juo'os puoli pikaria,
    Anna toisen toinen puoli,
    Pahemman pahempi puoli!" j.n.e.

Tämä kohta lauletaan taikka erinäisenä katkelmana taikkapa myös
Lemminkäisen Pohjolanretkeen sovitettuna.[1288] -- Tuonelassa-käynti
Vienan läänissä joskus alkaa sillä että Väinämöinen ajaa kirkkohon
kivasti, _yli muista ylpeöistä, yli muista rohkeoista_.[1289] -- Elina
sanoo tuntevansa Kurjen tulosta, jolloin häneltä kysytään: "eikö muita
ylpeöitä?"

Viimein vielä ovat Sääksmäen Ritvalan Helkavirretkin, joiden sanasto
ynnä muu asu länsisuomalaista syntyperää osoittaa -- Inkerin runo,
Mataleenan vesimatka sekä Kestin lahja -- levinneet laajalle
kaakkoiseen sekä itään päin kokonaisinaan taikka kumminkin selvinä
jälkinä.[1290]

Sitä vastoin ei ole muussa kuin yhdessä ainoassa Länsi-Suomen runossa
tunnusmerkkejä itäisestä syntyperästä. Se on seuraava pieni Hämeestä
saatu katkelma:

    Kukko lauloi Kuurinmaalla,
    Kana kaakotti Virossa,
    Varsa kiljui _Viipurissa_,
    Pässi määki Pälkäneellä,
    Päivä koitti _Koivistossa_,
    Valkeni _Vatikivessä_.[1291]

Viimeiset kaksi paikannimeä tehnevät näet sangen luultavaksi, että runo
alkuaan on saanut tämän muotonsa Viipurin tienoolla. Savon runoissa on
niin-ikään yksi esimerkki itäisestä syntyperästä; se on madon synty,
jossa ilmautuva sana _siivatta_ = eläin viittaa kreikan-uskoisiin
Karjalaisiin Laatokan puolella.[1292]

Huomattava on vielä, että Kalevalan runoihin kuuluvia nimiä on sangen
paljon löydetty Länsi-Suomessa paikkainnimiin kiintyneinä. Yleisin
niistä on _Kaleva_. Likellä Tamperetta on _Kalevan kangas_ ja siinä
_Kalevan kivi_.[1293] Lopella on senniminen kulma, Paimiossa mainitaan
jo 1545 _Kalevan talo_,[1294] ja on samanniminen _joki_.[1295]
Laitilassa on eräässä kivessä _Kalevan pojan jäljet_.[1296] --
_Untamala_ on paikannimi Laitilassa[1297] ja Turun puolella oli muinoin
kokonainen siksi sanottu pitäjä.[1298] _Undamajärviä_ kuuluu olevan
Virossa Hiiomaalla.[1299] -- _Soini_, Kalevan pojan toinen nimi,
ilmautuu Poomarkussa,[1300] samoin Tyrväällä.[1301] -- _Sampu_-niminen
kylä on Huittisissa, samoin joki, Kokemäenjoessa mainitaan
"_Sambu_"-koski, "_Sampu_"-kylä Tyrväällä, ja -joki Wanajalla. Iitissä
on _Sampo_-niminen talo.[1302] -- Sampas oli miehen sukunimi Saaristen
pitäjässä Hämeessä 1506.[1303] Turun puolisessa Sauvon pitäjässä on
Osmalahti.[1304]

Samaa ylimalkaista leviämisen suuntaa näkyy myös se seikka todistavan,
että useissa semmoisissakin runoissa, joista ei enään ole löydetty
Länsi-Suomesta edes suorasanaisia muistoja, on monta länsimurteillemme
omituista, vaan kaikille itäisille, Suomen rajan sisälläkin oleville
outoa kielimuotoa sekä sanaa. Semmoisia ovat jo ennen mainittu monikon
genitivin muoto _miesten, naisten_ y.m. -- genitivin käyttäminen
allativin sijasta, esim. _Joukahainen_: "Paha minun täällä olla".[1305]
Sanoista mainittakoot esim. _haaksi_ (laiva), _juoni_ (= tie
Agricolankin kirjoissa), _kahja_ (= juhla-olut Päivölän runossa;
Ala-Härmässä sanotaan Keyri Kahjaisiksi),[1306] _kempi_ (Agricolankin
kirjoissa), _lanko_ (sukulainen ylimalkaan; Itä-Suomessa vaan =
suoveri), _leivo_ (Itäs. kiuru), _liiatenkin_ (Itäs. varsinkin),
_mahtaa_ (Itäs. voida l. taitaa), _maku_ (Itäs. vatsa), _malka, orko,
orpana_ (Itäs. serkku l. seukku), _permanto_ (Itäs. lattia), _suvi_
(Itäs. kesä), _tomu_ (Itäs. pöly) _tykö_ (Itäs. luo), vaha (= kallio
Turun murteessa) y.m.

Viimeinkin kohtaamme runoissa joskus tapoja ja pitämyksiä, jotka ovat
epäilemättömästi länsisuomalaiset. Semmoinen on härkien käyttäminen
kyntämisessä (esim. Samporunossa), joka on koko Itä-Suomessa ihan outo.
Semmoinen myös juhla-oluen keittäminen, joka on vieläkin yleinen tapa
Länsi-Suomessa, mutta Savossakin jo ylen harvinainen, puheen mukaan
herrastaloista opittu, idempänä tuiki tuntematon.[13067

Viron ja Suomen välillä näkyy virta olleen molemminpuolinen. Huomiota
ansaitseva seikka on se, että sangen suuri osa runoissamme ilmautuvista
oudommista sanoista on ihan tuntematon Venäjän Karjalaisille, mutta
tavalliset Virossa.[1308] Otettakoon ainoasti muutamia esimerkiksi:
_ailut_ (ael = iskemäpaikka), _ainoisin anella_ (ainus palve = harras
rukous), _astala_ (astel = tuuran kärki), _auvo_ (au = kunnia),
_ehtoinen_ (ehtida = kaunistaa), _haluvesi_ (halu = kipu), _hingata_
(maa hingamine = maasta hengähtänyt rupi), _kahja_ (kahi, g. kahja =
uhrijuoma), _kaiho_ (kahju = vahinko, sääli), _kalki_ (kalk = kova,
kova-osainen), _kapoinen_ (kapos = soma), _kopru_ (kobr = kuohu),
_kuras_ (kuurask = veitsi), _lääniä_ (laanida = siivota) _naljasilmä_
(nali g. nalja = leikki), _palvoa_ (paluda = rukoella), _päällispanka_
(pangel = solki), _sapso_ (lapaluu hevosissa), sorajouhi (sorasilm =
säihkyvä silmä), tulen _soronen_ (sora = säde), _talma_ (tolm = tomu),
_taro_ (= tarha välistä Sampsa Pellervoisen sekä Päivölän
runoissa),[1309] _tihu_ (tige = ilkeä), vaartaa (väärda = voittaa),
_vierin virkkaa_ (veerib sõnu = lausuu joka sanan painolla) y.m.m. --
Liittosanoissa viljelevät runot hyvin usein edellistä jäsentä Viron
tavoin genitivissä, esim. _kullan_sormus, _kullan_solki, _kaupan_miesi
y.m. Tulen synnyssä lauletaan kuinka liinaa

    Loteasti loukuttihin,
    Lipeästi lipsuttihin,
    Hapeasti harjattihin.

Tämä ei semmoisenaan anna mitään mieltä, ennen kuin saamme tietää että
Varsinais-Viron murteessa _sti_ on translativin pääte, joka myös sen
puolen runoissa on käytetty. Samassa on lause selvinnyt
ymmärrettäväksi.

Tähän tulee lisään useampia itse runoihin kuuluvia nimiä ja käsitteitä,
joita ei voi ajatella muuksi kuin Virosta tulleiksi. Niin on esim.
Viron runoissa niin usein ilmautuva _Suomen silta_ siellä aivan
paikallansa, koska se epäilemättä on saanut alkunsa Suomenlahden
poikki, Suomen kansan molempien haarojen välillä kaarittelevasta
taivaankaaresta. Mutta Laatokan pohjoispuolella taikka Vienan läänissä
tavattuna se olisi selvä luonnottomuus, jos ei olisi laina.[1310] Viron
sukuperää on niin-ikään Sullervoinen (= Sulevi), joka hukkuu mereen
eräässä Aunuksen runossa.[1311] Vielä paljoa useammin tavataan
luonnollisesti Viron paikannimiä Inkerissä sekä Viipurin puolen
rantamaassa; nähdäänpä siellä joskus runoja (esim. katkelmia
Salme-runosta), jotka ovat selviä käännöksiä virolaisista.

Toiselta puolen virolaisissakin runoissa joskus nähdään jälkiä
suomalaisesta vaikutuksesta. Semmoisia ovat esim. välistä ilmautuvat
verbein reflexiviset muodot esim.

    Sinisirje linnukene
    Lendelekse, loogelekse.[1312]

Lainaa todistanee myöskin seuraava virolainen laulu:

    Enne siis puudub Pursa puista,
    Pursa puista, Pamma maista,
    Sörve säre säinoesta,
    Enne kui mina sinusta.[1313]

Suomessa lauletaan:

    Ennen puuttui puita pursi,
    Puita pursi, maa kiviä,
    Umpilampi lumpehia
    Ennen kuin runo sanoja.[1314]

Siinä on Virolainen hänelle tuntemattoman _pursi_sanan muuttanut
kylännimeksi ja pannut vielä useampia samallaisia lisäksi.

Viimeksi näkyvät muutamat meidän runoin sankarit olleen alkuaan
tuntemattomat Virolaisille. Vipunen on Viboasen nimellä ainoasti
mainittu yhdessä Fählmann'in esiintuomassa suorasanaisessa tarussa.
Väinämöinen ilmaantuu Viron runoissakin useammin. Mutta hänen nimensä
Vanemuine tuntuu väännökseltä ja, mitä vielä tärkeämpi, se ei ole
koskaan oikein taivutettu. Niin esim. kuuluu yhdessä runossa: murran
mõnda Vanamuinest (murran l. renkuttelen jotakin Väinämöisestä);[1315]
-- Toisessa samaten: Vanamuinest muistetavat (Väinämöisestä
muistuttavat)[1316] y.m. Voisi kenties luulla tämän kirjaanpanijain
taitamattomuuden syyksi; mutta se on aivan yleistä ja ilman yhtään
poikkeusta, täten todistaen että koko nimi kansalle on outo ja muualta
sinne tullut.[1317]

Tähän nyt voimme jättää runojen leviämisen seikat täksi kertaa. Tässä
esiintuodut tiedot eivät ole tietysti vielä muuta kuin yleisiä
viittauksia. Vasta seuraavassa jaksossa, jossa kaikki kertomarunot
yksitellen tulevat tarkastettaviksi, saamme tilaisuuden tutkia ja
punnita kunkin erirunon alkukotia sekä leviämisen historiaa.
Mutta tässä esiintuodustakin jo käynee kyllin selväksi, että
Länsisuomalaisilla sekä Virolaisilla on ollut melkoinen osallisuus
Kalevalan runoin synnyssä. Sen on erityistutkinto vielä enemmän
vahvistava, vaan samassa kuitenkin näyttävä, että näiden runoin
kehittäminen nykyiseen täydelliseen muotoon sekä varsinkin
yhteenliittäminen yhtenäiseksi epokseksi on Karjalaisten, osaksi
yksistään Vienan Karjalaisten ansio. _Täten taidamme siis täydellä
syyllä sanoa Kalevalan Suomen kansan yhteiseksi hiomiseksi ja
omaisuudeksi_.



II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?


Miten syntyi epoksemme? Onkos se, niinkuin kirkonkello mestarin
kaavasta yhdellä valamalla saanut nykyisen muotonsa, vai ovatko sen
runot vuosisatojen vierressä, polvi polvelta kehittyneet, kasvaneet,
kaunistuneet? Tämä kysymys ensikatsahdukselta näyttää mahdottomalta
vastata, sillä enin osa Kalevalasta vasta 1830- ja 1840-luvulla tuli
pelastetuksi Lönnrot'in, Europaeus'en sekä muiden keräilijäin
ahkeruuden kautta, vanhimmatkin epillisten runoin paperillepanot vasta
tapahtuivat viime vuosisadan lopulla, ja vielä kaksi vuosisataa
vanhemmat muodostukset, jotka Gottlund Vermlannista sai 16:n vuosisadan
lopulla sinne muuttaneilta Pohjois-Savolaisilta, vaan ovat vaillinaiset
ja harvalukuiset. Kuinka me siis voimme saada tietää runojemme muodosta
edellisinä vuosisatoina, joista ei ole jäänyt mitään tai tuskin mitään
jälkiä? Hyväksi onneksi on meillä kuitenkin tarjona erin-omainen,
useimmissa tapauksissa selvyyteen saattava muinaisuuden valaistin
noissa lukemattomissa toisinnoissa, joita saamapaikkojansa myöten
ryhmittäessämme ja toisiinsa verratessamme suurella ihmeellä erotamme
kokonaisen uuden, päällekkäin lepääväin muodostusten ja kehitysten
maailman ja siinä kirkkailla kirjaimilla kirjoitetun Kalevalan synnyn
historian.[1318] Siinä on aivan samallainen näkö, samallainen työ
edessämme, kuin koska maansynnyntieteen tutkija, geologi, kaivaa maasta
muinaisten eläinten luurankoja ja niitä ryhmittämällä, vertailemalla
loitsii esiin haudasta elävän kuvan tuhansia vuosia ennen maanpallomme
asukkaissa tapahtuneista kehityksistä. Tässä nyt alkava tutkimus on
pitkällinen, se tulee usein olemaan kuiva ja runoton, vaikka runoja on
sen esineenä; mutta yhtä hyvin uskallan pyytää lukijaa siihen kanssani,
sillä se on aika ajoin taas palkitseva vaivat uusilla, laajoilla
näkö-aloilla, syvillä katsahduksilla kansojen runohengen tähän asti
suljettuna pysyneesen salapajaan.

Suuresti erehtyisimme, jos luulisimme yhdenkään laulajan laulavan koko
Kalevalan siinä yhteydessä ja järjestyksessä, johon kertomarunomme ovat
painetut. Säkeitten lukukin uudessa painoksessa, noin 22,800, on paljoa
suurempi kuin mitä näkyy olevan ihmiselle mahdollinen säilyttää
muistossaan. Kuuluisin Vienan läänin runontaitajoista, Latvajärven
Arhippa Perttunen, osasi kuudettakymmentä runoa, jotka sisälsivät noin
4,500-4,600 värssyä.[1319] Ilamantsin parhaimman laulajan, Sissosen
runoluku on noin 60, säemäärä noin 3,200-3,500.[1320] Virossa on
yhdeltä akalta, Epp Vasarilta, saatu noin 700 laulua; mutta ne ovat
enimmiten niin lyhyitä, ettei niiden värssymäärää suinkaan voine
arvioida suuremmaksi kuin puoleksitoistakymmeneksi tuhanneksi.[1321]
hyvät laulajat tosin osaavat kaikki tai melkein kaikki Kalevala-kirjaan
kootut laulut, mutta ne ovat heillä lyhyemmät, koska Lönnrot on
perusteeksi otettuun aina lisännyt täytteitä toisinnoista. Enimmiten he
myös laulavat kunkin päätapauksen erikseen, ja järjestys, jossa nämät
eri runot tuodaan esiin peräkkäin, on aivan satunnainen, tänään näin,
huomenna toisin, miten milloinkin muistuu mieleen. Keskinäinen yhteys
on vaan sisällinen, ulkonaisessa yhteenliittäymyksessä ilmi-astumatta.
Jotkut laulajat, erittäin Vienan läänissä, ovat kuitenkin jo koettaneet
sulattaa useampia runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, siinä antaen esikuvan
Lönnrot'ille. Suurimman runojoukon yhteensovitettuna näemme erään
Vuonnisen ukon, Vaassila Kieleväisen runossa,[1322] joka sisältää
kappaleita tulen synnystä, Sampojaksosta, kilpakosinnasta, Vellamon
neidon onkimisesta, kultaneidosta, vielä Sampojaksosta, vielä
kilpakosinnasta ja Kojosen pojasta sekä Kullervosta. Tämä runo on
kuitenkin niin sekava ja vaillinainen, ettei sitä sovi sanoa muuksi
kuin loruksi. Verrattomasti arvokkaammat, vaikka hiukkaa vähemmin
runsasvaraiset, ovat muutamat Vienan Rajaryhmän[1323] runot, joissa
Sampojakson seassa myös tapaamme kanteleen synnyn, Tuonelassa käynnin,
kilpakosinnan kultaneidon kanssa ynnä joskus vielä lisäksi Väinämöisen
ja Joukahaisen laulukilvan.[1324] Yleisemmät ovat yhdistykset, jotka
vähemmin erirunoja sisältävät, esim. ainoasti kanteleen synnyn
Sampojakson seassa -- Pilven päällisen neidon kosimisen, polven haavan
ja kanteleen synnyn -- Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn y.m.
Tarkemmin tutkien saamme vasta nähdä, että jo nuot erinäiset, ainoasti
yhtä tapausta laulavat runot monasti ovat useammista aineksista
kokoonliittäyneitä yhteensovituksia. Mutta ensi-aluksi meidän kuitenkin
täytyy olettaa ne yksinkertaisiksi, itsenäisiksi yksilöiksi, niinkuin
ne, tavallisesti ilmautuvatkin kansan laulaessa, ja semmoisina ottaa ne
kukin erällänsä tutkintomme alle.


1. Sampojakso liitteineen.

a. Sampojakso luomisrunon yhteydessä.

Sampojakso on painetussa Kalevalassa koko epoksemme ydin
ja keskuspaikka; samoin se jo myös on niissä suuremmissa
yhteensovituksissa, joita kansa itse on yrittänyt. Luonnollista on
siis että Kalevalan runojen tutkimus alkaa tästä kaikkein tärkeimmästä
ja laveimmasta. Sen yleinen muoto Vienan läänissä, paitsi missä se on
saanut muita lisiä, on lyhykäisyydessä seuraava: Väinämöinen ratsastaa
meren selkää myöten Pohjolaan -- Lappalainen kyyttösilmä, joka pitää
hänelle pitkää vihaa, ampuu, mutta satuttaa ainoasti hevoseen --
Väinämöisen kulkiessa merellä tuulen ajona, sotka (tai muu lintu) munii
munia hänen polvelleen -- munat vierähtävät mereen, särkyvät ja antavat
alun maalle sekä taivaalle -- Väinämöinen vielä lisäksi muodostaa
manteren ja meren keskinäiset suhteet -- viimein tuuli[1325] hänet ajaa
Pohjolaan, jossa emäntä vaatii häntä kotiinviemisen hinnaksi takomaan
Sampoa, itse puolestaan luvaten tyttärensä lisäpalkinnoksi --
Väinämöinen sitoutuu lähettämään Ilmarisen ja saapikin petoksella
veljeä vastaan sanansa täytetyksi[1326] -- Ilmarinen takoo Sammon ja
kertoo palattuansa Pohjolan onnellisesta elämästä tuon ihmekalun
turvassa. -- Siitä kiihtyneenä Väinämöinen varustaa ryöstöretken --
nukuttaa Pohjolan, viepi Sammon ja lähtee laivallaan kotimatkalle --
Pohjolan emäntä ajaa takaa ensin laivalla, sitten kokkona --
taistelussa Sampo rikkuu ja uppoo mereen -- välistä kuitenkin
Väinämöinen saapi kynnön ja kylvön itselleen -- Pohjolan emäntä uhkaa
kostaa, mutta Väinämöinen vastaa hänelle uljaasti.[1327]

Suomenkin puolella ovat tämän runon alku -- Väinämöisen joutuminen
ammutuksi ja maailman synty -- sekä loppu -- Samporetki -- yleisesti
tunnetut ja lauletut, _mutta ei ne ilmau täällä koskaan yhteen
liittäyneinä, vaan aivan itsekseen, erirunoina_.[1328] Kumpi näistä
muodostuksista on alkuperäisempi? -- se tulee siis luonnollisesti
meidän ensikysymyksemme. Alustava tutkimuksemme runojen ylimalkaisesta
leviämisestä tekee meidät tietysti taipuvaisiksi suomenpuolista
syntyperää otaksumaan; ja muutamat tässä runossa ilmautuvat
tunnusmerkit tuovatkin tälle arvelulle lisää vahvistusta. Vienalaisissa
toisinnoissa näet aina lauletaan useammista munista (kolmesta tai
seitsemästä, kahdeksasta); Suomen puolella ei nähdä koskaan enempää
kuin yksi, joka onkin paljoa paremmin yhteensopiva _maailmanmunan_
aatteen kanssa.[1329] Kielellisessä suhteessa tapaamme tässä nuot ennen
mainitut Venäjän Karjalaisille oudot essivin-muodot _kuusissa hakona,
petäjäissä pehkiönä_, jotka käsitetään inessiviksi. Niinkuin tästä
näkyy on suomenpuolinen laulutapa siis epäilemättä vanhempi, Vienassa
nähtävä yhteenliittämys Samporunon kanssa myöhempi kehitys.

Väinämöisen ampujan yhteinen nimi "Lappalainen kyyttösilmä"[1330]
Vienan sekä Pohjanmaan runoissa osoittaa meille mitä tietä tämä runo on
tullut ensinmainitulle seudulle. Suomen Karjalassa hän sitä vastaan
mainitaan "Lappalainen, laiha poika." -- Kalevalan uudemmassa
painoksessa ilmautuu hänen sijaansa Joukahainen, joka muutos
perustuukin muutamiin kansan suusta saatuihin toisintoihin. Mutta enin
osa näistä kuuluu vasta viime vuosikymmeninä tuotuihin; vanhemmissa
keräelmissä ei siitä vielä näy muuta kuin pari esimerkkiä.[1331]
Nähtävästi on siis tässä aivan uusi, vasta nyt yleisemmäksi leviävä
muodostus edessämme. Suomen puolella on Joukamoinen vielä Väinämöisen
osan-ottaja Samporetkessä, useissa runoissa hänen veljekseenkin
sanottu. Mutta kilpalaulannossa heillä on kiista, jopa vihollisuuskin
keskenänsä; siitä nähtävästi kehkeytyi vähitellen se käsitys, että
Joukahainen se mahtoikin olla surman yrittäjä Wäinämöiselle.


b. Luomisruno.[1332]

Ottaissamme nyt luomisen erikseen tutkintomme alle huomaamme kohta
omituisen seikan. Vanhassa Kalevalassa on tämä työ omistettu
Väinämöiselle, uudessa "veen emoselle." Edellinen käsitys on kaikkien
nyt tunnettuin käsikirjoitusten mukainen; kuitenkin näkyy
jälkimmäiselläkin, Lönnrot'in vakuutuksen mukaan, olleen joku peruste
kansan laulussa t. tarussa.[1333] Hän sanoo asettaneensa tämän
harvinaisen toisinnon yleisen sijaan, siitä syystä kun näin muodoin
muutama paha ristiriitaisuus tuli vältetyksi.

Luonnotonhan onkin, se täytyy myöntää, että Lappalainen jo ennen
maailman luomista pitää "viikkoista vihaa" Väinämöiselle.
Silminnähtävästi on meillä tässä erehdysmuoto edessämme; mutta
luullakseni ei ole erehdys siinä, jossa Lönnrot sen näkee, "veen l.
vein emosen" vääntymisessä "Väinämöiseksi." Tämä solmu ei ole niitä,
joita saa auki päästelemällä, vaan ainoasti _poikki hakkaamalla_ Suuren
Aleksanterin tavalla. Tuo ristiriitaisuuden synnyttävä pitkä viha ja
surma-yritys ei olekaan näet suinkaan aina liitetty luomisrunoon.
Sangen laajalta, Virossa, koko Inkerin alueessa, joskus Savossakin,
lauletaan maailman syntyminen munasta aivan itsekseen; siitä me siis
voimme päättää, että niiden yhdistys on myöhempi, satunnainen eikä
suinkaan alkutarullinen.

Mistäs sitten on tullut surma-yritys Väinämöistä vastaan, jota ei
missään ole tavattu erirunona? -- Arvattavasti on monellekin
ajattelevalle lukijalle pistänyt silmään muutamien tämän tapauksen
kohtien yhtäläisyys Lemminkäisen surman kanssa. Kumpaisessakin
vähänäköinen Lappalainen on ampujana, kumpaisessakin ammuttu kaatuu
veteen.[1334] Toisintojen lähempi tarkastus tämän arvelun vielä enemmän
vahvistaa. Yhdessä Suomen runossa Pohjolan pitkä poika ampuu
Wäinämöisen _Tuonelanjokehen_.[1335] Toisessa ampuva Lappalainen
kuvataan ilkeäksi luonteeltansa, vaan ulkonäöltään _somaksi,
vereväksi_,[1336] niinkuin yleisesti Lemminkäinen. Murhattu ja murhaaja
ovat vaan siinä vaihtaneet sijaa, jommoiset keikahdukset runoissa ovat
sangen tavalliset. Salmin kihlakunnassa ja sen läheisyydessä välistä
kaksi kavetta, kolme luonnotarta varoittaa Lappalaista ampumasta
Väinämöistä, samoin kuin Lemminkäistä lähtemästä.[1337] Parissa
toisinnossa Väinämöinen _syöstään sydämen kautta_[1338] aivan kuin
Lemminkäinen. Muutamissa Akonlahden runoissa Pohjan akka _teettää seppä
Ilmollisella haravan, jolla korjaa vedessä ajelevan Väinämöisen
rannalle_.[1339] Voitaneen tosin tuoda vastaväitteeksi esiin se tärkeä
seikka, että Lemminkäinen itse tulee surmatuksi, mutta Lappalainen
kyyttösilmä vaan saa sattumaan Väinämöisen hevoseen. Tämä erilaisuus on
kuitenkin ainoasti näennäinen, sillä niin tavoin lauletaan yksistään
Vienan läänissä yleisesti.[1340] Kaikissa Suomen Karjalan ja muutamissa
Pohjanmaan kappaleissa nuoli tapaa Väinämöisen eikä niissä ole edes
mitään puhetta hevosesta.

Muutenkin nähdään Lemininkäis-runoon kuuluvia seikkoja joskus
Väinämöiseen sovitettuna. Niin esim. on laita tuossa omituisessa
pohjalaisessa kilpalaulannon toisinnossa,[1341] missä Väinämöinen
_pistää_ vähemmin onnellisen kilpaveljensä _keihäällä läpi sydämen_, ja
neitsy Maaria sitten _parantaa haavan eheäksi_. Samoin Väinämöinen
muutamassa Ilamantsin runossa, saatuaan veneenveistossa haavan
polveensa, huutaa laajaan mereen, Pohjan pitkään perään, jolloin
Pohjolan emäntä _loi miehen, uron sukesi_. Ensin kuitenkaan hän siihen
ruvetessaan _ei tiedä vesun vikoa_, mutta saa sitten tietää että:
_veest' on vesusen synty, vesuputki lainehesta_. Hänen avustaan tulee
Wäinämöiselle helpoitus, vaikkei täysi parannus.[1342] Luultavasti on
juuri tämä niitä muodostuksia, jotka välittivät Lemminkäisen surman
muuttumisen uudeksi toisinnoksi, missä Väinämöinen on päähenkilönä.
Toisten tekojen ja kohtaloin siirtäminen tämän kunnioitetun sankarin
nimelle ei ole ylimalkaankin harvinainen. Muutamissa raudan
synnyissä,[1343] esim. on hän asetettu pajaan ruoste-ainetta raudaksi
takomaan, ja samoin hän myös kultaneidonkin sepityksessä usein ilmautuu
Ilmarisen sijassa. Mutta ensimmäisenä syynä, joka mahtoi vaikuttaa
taipumusta sekoittamaan Väinämöistä veteen kaatuvan Lemminkäisen
kanssa, mahtoi olla Suomen Karjalasta parina kappaleena saatu luku,
missä akka vanhan Väinämöisen lähtee merta pyyhkimään, lainetta
lakaisemaan, ja vyörähtää veteen, sukkarihmasta sulaan, jolloin meren
aallot asettuvat, meren tyrskyt tyynistyvät.[1344]

Myöskin ratsastus ja hevosen tappo voitaneen kenties luonnollisella
tavalla selittää. Yhdessä vienalaisista ryhmistä, nimittäin Vuonnisen
runoissa, sattuu vielä joskus Suomen tavalla nuoli itse Väinämöiseen;
molemmissa toisissa aina hevoseen. Mutta näissä on Sampojaksoon sangen
usein liitetty kilpalaulanto, jossa Väinämöinen _ajaa hevosella_.
Mahdollista olisi, että tämä kaikkein ensiksi olisi antanut aiheen
hevosen ilmautumiseen. Mutta siihen sitten nähtävästi liittyi pari
muutakin ainesta, jotka tämän seikan vielä enemmän muodostivat. Hyvin
monissa toisinnoissa on Väinämöisen ratsuna hirvi, toisissa
hiirenkarvainen hevonen. Molemmat nämät tavataan tuossa tutussa
niukahdusluvussa, jossa Jesus ajaa hevosella hiirosella l. hirvisellä.
Tältä hevoselta jalka niukahtuu, ja se on mahtanut muuttaa ajon
ratsastukseksi sekä antaa ampumiselle uuden suunnan. Katsastuksen
tapahtumisen merellä viimein on tainnut vaikuttaa toinen loitsu,
hämähäkin luku, jossa hevonen (sekin välistä hiirenkarvainen)[1345]
pannaan juoksemaan meren jäätä myöten, somerta sirottamaan. Tämän
arvelun todenperäisyyden näyttää ainakin yksi Pohjanmaan toisinto,
jossa koko hämähäkin luku on liittynyt Väinämöisen ratsastuksen
eteen.[1346]

Ampumisenkin kuvaus on otettu eräästä loitsusta, pistoksen synnystä.
Siinä valmistellaan jousta ja nuolta juuri samoilla sanoilla ja
ampuminen käy vasta kolmannella kerralla tarkoitettuun paikkaan. Tämän
lisäyksen sekaanpanon välitti varmaan se seikka pistoksen synnyssä,
että ampuja siinäkin on perisokea.[1347]

Täten olemme nähneet, että ne kohdat, jotka tekevät murha-yrityksen
Väinämöistä vastaan erilaiseksi Lemminkäisen surmasta, ovat kaikki
muista lauluista otettuja, myöhempiä lisäyksiä.

Kaikista liika-aineista puhdistettuna on siis pohjois-suomalainenkin
luomisruno pää-asiallisesti yhdenkaltainen etelä-suomalaisen,
inkeriläisen ja virolaisen kanssa.[1348] Maailma näissä kaikissa luodaan
linnun munasta. Onpa merkillinen yhtäläisyys monissa yksityisissä
värssyissäkin, joka todistaa tämän runon ikivanhuuden.[1349]
Pää-erotuksena on personallisen luojan osan-otto pohjoisessa
toisinnossa, joka puuttuu eteläisestä.

Tärkeimmässä piirteessänsä, nimittäin luomisen tapahtumisessa linnun
avun kautta, on se, niinkuin olemme nähneet,[1350] paitsi sitä
yhteinen koko ural-altailaisella sukukunnalla. Olemmepa sukumme
ulkopuolellakin tavanneet sen erimuodostuksina useimmissa slavilaisissa
kansoissa.[1351] Tulee siis vastattavaksi se kysymys: missä se on
alkuperäinen, missä laina. Castrén näkyy olleen taipuvainen johtamaan
itä-suomalaisten kansain luomistarut Raamatusta.[1352] Siinä
tapauksessa ne olisivat tietysti tulleet heille Venäläisiltä,
joiden samallaisiin käsityksiin, niinkuin tiedämme, kertomus
vedenpaisumuksesta ja Noan arkista on niin silminnähtävästi
vaikuttanut. Mutta slavilaisten luomistaruin tarkempi tutkimus on
varmaan jokaiselle ajattelevalle lukijalle jo osoittanut, että laina on
päinvastaista tietä käynyt. Ovathan ne selvimpinä (jos kohta siinäkin
kristityillä aineilla sekoitettuna) idässä, siis suomalaisten kansain,
erittäin Volgan heimokuntain läheisyydessä, ja tulevat mitä lännempänä,
sitä hämärämmiksi, siksi kun Serbialaisissa ei ole enää muuta kuin
mereen sukeltaminen jäljellä. Tämä on suomalaisista runoista haihtunut
-- nähtävästi sen kautta että muniminen tuli sijaan -- mutta me olemme
kuitenkin löytäneet sen kanteleen synnyn yhteydessä, jossa lisään
tulleella sulkaturkin lupauksella taas on vastineensa toisissa
Ural-altailaisten luomistaruissa.[1353] Munijalintu on melkein joka
paikassa joku vesilintu: kakertaja, hanhi, koskelo, sorsa, sotka.[1354]
Ainoasti virolais-inkeriläisessä runossa on avarammalta toinen lintu,
nimittäin pääskynen. Mutta tässäkin, epäilemättä myöhemmässä
muutoksessa on kuitenkin ikivanha peruskäsitys tallella. Nähtävästi on
maailman luomista arveltu ikään kuin lämpimän suven tuloksi, jonka
sanansaattajat ovat yhtähyvin vesilinnut kuin myös pääskynen.[1355]

Maailman muna, niinkuin olemme nähneet, ei löydy yhdessäkään
Itä-Suomalaisten luomistarussa, mutta sangen laajalta eteläisissä sekä
indo-eurooppalaisissa että semiläis-hamilaisissa kansoissa.[1356] Aivan
selvä oli siis, että se on Itämeren Suomalaisten maailmankäsitykseen
myöhemmin tullut muukalainen lisä. Mutta mitä tietä se on tullut, oli
vallan vaikea osoittaa. Melkein ainoalta mahdolliselta lainapaikalta
näytti India, josta tämä taru olisi saattanut kauppiaitten kautta tulla
Volgajoelle. Mutta arveluttava oli kuitenkin se paha seikka, ettei
Volgan Suomalaiset siitä tiedä mitään.[1357] Tästä epäilyksestä on
meidät nyt päästänyt Liettualaisilta äsken löydetty vanha muisto.
Alussa ei ollut vielä maata, niin he tarinoivat, vaan _munan muotoinen_
suuri möhkäle. Vasta kun aurinko oli tätä möhkälettä paistanut monta
vuosisataa, puhkesi sen kuori ja maa tuli esiin.[1358] Niinkuin näemme
ei voi tämä taru olla Suomalaisilta lainattu, koska se on paljoa
enemmän tuon kaukana etelässä kulkevan kaltainen. Voimme siis
päinvastoin päättää että se meidän ikivanhan maailmankäsityksemme
sekaan on tullut näiltä likeisiltä naapureilta.

Nyt tutkitun täydellisen luomistarun ohessa ilmautuu myös katkelmia
toisesta, tämän kanssa ristiriidassa olevasta. Vienan Samporunossa näet
joskus Väinämöinen, tarjotessaan veljeään Ilmarista vaaditun taikakalun
takojaksi, kehuu hänen taitoansa näillä sanoilla:

    Ei ole seppää selvempätä,
    Takojata tarkempata;
    Se on taivosen takonut,
    Ilman kannen kalkutellut;
    Ei tunnu vasaran jälki,
    Eikä pihtien pitämät.[1359]

Suomenkin puolella tavataan mainitut värssyt enemmän tai vähemmin
täydellisinä, mutta aina eriksensä, jonakin muistolauseena maailman
rakennuksesta.[1360] Virolaisissa me olemme niin-ikään nähneet saman
kertomuksen, vielä jatkettuna sillä, että Ilmarinen kiinnitti taivaan
valot paikoillensa.[1361] Tämä lisäys myös ilmautuu siellä runossa:

    Kun oli Harju alkamatta,
    Järvan piirit piirtämättä
    -- -- --
    Ajoin sinne salaisesti,
    Kussa tähdet tehtiin,
    Päivä saatettiin paikallensa,
    Koti kuulle kuvattihin.[1362]

Itäsuomalaisissa kansoissa ei ole kuitenkaan tästä käsityksestä
vähintäkään jälkeä,[1363] jota vastoin Skandinaveilta edes on saatu
hämärä muisto[1364] ja Liettualaiset nimenomaan kertovat seppätaidon
sekä tulen haltijan Ugniedokaan (tulen antajan) takoneen neljä pieltä,
joiden nojalle asetti ilman kannen. Ahjosta lentelevät kipunat
tarttuivat siihen kiinni ja muuttuivat tähdiksi.[1365]

Tarun perusteena on tietysti ukkosen jyrinän käsittäminen sepän
takomiseksi. Tässä alkuperäisemmässäkin muodossaan löytyy se joskus
harvoin meillä loitsuissamme. Ilman ukkoa, Ilmarisen alkukuvaa,
rukoillaan:

    Poutapilvessä pomisee,
    Pauka ilman palkehessa.[1366]

Mutta sama käsitys on Germaneissa yleinen eikä ole Liettualaisillekaan
outo.[1367] Luultavasti on se siis kaikissa muodostuksissansa lainattu,
taikka kumminkin vasta täällä Itämeren rannoilla kehjinnyt naapurein
vaikutuksen alla.


c. Maailman kyntö ja kylvö.

Yhteydessä varsinaisen luomisen kanssa sopii meidän luonnollisimmin
myös ottaa tutkittavaksi luodun maailman lopullinen muodostaminen ja
järjestäminen.

Muutamissa Vienan Samporunoissa Väinämöinen, vesillä ajellessaan,
tarkemmin määrää meren ja manteren rajat. Aina sitä myöten, miten hän
milloinkin kääntyy, syntyvät luodot ja karit, kalahaudat ja apajat.
Tämä jatke on Suomen puolen luomisrunoissa ihan tuntematon eikä
Vienankaan läänissä yleinen, josta näkyy että se oikeastaan toiseen
paikkaan kuuluu. Luotoin ja karien luominen mereen (joskus sillä
lisäyksellä että tarkoituksena on haaksirikkoin aikaansaaminen)
suuresti vielä muistuttaa luultavasta alkulähteestään Väinämöisen
pelastuskeinosta pakoretkellä. Kalahaudat, joista apajat vaan mahtavat
olla väännös, viittaavat puolestaan kilpalaulantoon.[1368]

Tässä näet Väinämöinen ilmoittaa itsensä maailman muodostajaksi.
Sanansa siinä tilaisuudessa vaihtelevat eritoisinnoissa, mutta saadaan
kuitenkin helposti semmoiseen järjestykseen, joka niiden kehkiämisen
osoittaa. Inkerissä ja Suomessa yhteisesti ne kuuluvat: "minun on
meret kyntämäni (Inkerissä sen lisäksi: kylvämäni), kivet luomani
kokohon".[1369] Välistä vielä kolmas värssy kertoo kuinka maat tai mäet
mylleröittiin.[1370] Suomen Karjalassa tulee tähän lisään: "kolkat
kuokkimani, kalahaudat kaivamani",[1371] Pohjanmaalla sen sijaan:
"Sarkajaot sauvomani, ilman pielet pistämäni". Venäjän puolella ovat
perusvärssyt kokonaan kadonneet ja ainoasti lisäykset tallella,
jatkettuna sillä että Väinämöinen sanoo: tähdittäneensä taivaan,
ojentaneensa otavan, joskus myös: olleensa kolmantena, viidentenä,
kuudentena miehenä luomistyössä.[1372]

Taivaan tähditys ei tietysti ole muuta kuin kaiku Ilmarisen
taivaantaonnasta. Kalahautain kaivaminen, kolkkain kuokkiminen, samoin
kuin sarkain sauvominen[1373] ovat nähtävästi pieni vaihdos
perusvärssyistä, nämät itse viimein lyhyt yhteenveto maailman kynnöstä
ja kylvöstä, joka täydellisemmässä muodossa laajalta tavataan erikseen.
Virossa nähdään joskus varsinaisissa maailmankyntö-runoissa sama
ajatus, että meren pohja kynnettiin viljamaiksi, nähtävästi kaiku
alkuperäisestä suomalaisesta luomistarusta, missä manner otetaan vesien
alla olevista mudista. Niin esim. lauletaan Saarenmaalla[1374] kuinka
kaksi "kallista nimenkantajaa" tahtoi taivaan jakaa, merestä maata
mitata, meren pohjasta peltomaata, meren hiekasta leikkuumaata: näin mä
merta kynnettävän, meren rantaa äestettävän, pellavaa siihen
kylvettävän. Toisessa[1375] joet tehdään, meren pohja pudistetaan,
kalat kylvetään kuoppiin, istutetaan loukeroihin.

Uuden Kalevalan toinen runo, joka tätä ainetta nimenomaan kuvaa, on
kuitenkin kolmesta erinäisestä laulusta kokoonpantu. Ensimmäinen on
maailman kyntö ja kylvö,[1376] toinen ison _tammen kasvaminen ja
hakkaus_,[1377] kolmas _ohran viljelys_.[1378] Ensimmäinen ilmautuu
nyt kansan suussa melkein aina loitsuna ja on silloin jatkettu
puun sanoilla, joilla puusta saatua vammaa koetetaan parantaa.
Viimeinmainitun sisällys käsikirjoituksissa on seuraava: _Tikki,
Pikka t. Pekka_ kaataa kasken, jättäen yhden koivun lintujen
istuimeksi,[1379] pohjois- tai suvituuli polttaa kasken ja Onni ukko l.
ukko Onni kylvää ohran, josta olut saadaan. Tässä siis näemme saman
tarun, jota jo Agricola mainitsi, sanoessaan _Pellon Pekan_ olleen
Karjalaisilla ohran viljelyksen haltijana; hänen toimensa oluen hyväksi
lisätään siihen Ganander'in Mythologiassa. Vaikka puitten ja ohran
kylvö enimmiten lauletaan erikseen, perustuu kuitenkin Lönnrot'in
yhteensovituskin kansan laulutapaan. Yhdessä toisinnossa,[1380] missä
huuhta kaadetaan ja koivu jätetään, on puitten kylväminen alussa ja
kaataja sanotaan Sämpsä Pellervoiseksi. Hiukkaa hämärämpi, mutta
kuitenkin täydesti todistavainen on tämän seikan laita myös tuossa
merkillisessä, Gottlund'in löytämässä runossa.[1381] Siinä näet Ahti
tahtoo pelloilleen pehmitystä, että ne "tomeramman touon toisi,
paremman terän tekisi". Siksi tuotettu Sämsä Pellervoinen tosin kylvää
ainoasti puut, mutta noutamisessa ilmilausuttu tarkoitus osoittaa, että
hän varmaankin samassa pani viljan maahan.[1382] Muutamien loitsuina
käytettyin puun syntyin alussa Pellervoinen "makaa keskellä jyväkekoa,
jyvä-parkan (laivan) parmahalla",[1383] josta ei voine päättää muuta,
kuin että hän myös on viljan kasvattaja. Vironkin runoissa Kalevinpoika
kylvää niin hyvin metsä- ja marjamaat, kuin viljavainiot.[1384] Jonkun
epäilyksen voisi tosin vielä nostaa kylväjäin nimien erilaisuus puun
synnyissä[1385] ja ohranteko-runossa; mutta niidenkin välillä ovat
muutamat välimuodot yhdistys-siteenä. Yllämainitussa runossa, missä
molemmat ainekset ovat yhdistetyt, sanotaan hän, niinkuin näimme,
Sämsäksi; toiselta puolen taas muutamissa puhtaissa puun
synnyissä ilmautuu _Pekka_ poika Pellervoinen t. Poika _pellon_
pohjimmainen.[1386] Ohran kylvön poiskarisemisen puun synnyistä
selittää aivan luonnollisesti tarkoitus, puun tekemien vammojen
korjaaminen, johon ne käytettiin, sen jälkeen kun puun sanat niihin oli
liittyneet.[1387]

Virossa näimme yhdessä toisinnossa itse Vana Isan kyntäjänä ja
kylväjänä.[1388] Samoin suomalaisissakin ohranviljelys-runoissa Pikki
ainoasti kaataa kasken, ja varsinaisena kylväjänä on Onnen _ukko l.
ukko_ onni.[1389] Luultavasti tässä tarkoitetaan itse Ukko
ylijumalaa[1390] ja siinä tapauksessa voisi kasken hakkaajankin nimi
saada luonnollisen selityksensä. Virolaiset näet usein sanovat Ukon
_Pikken'iksi t. Pikker'iksi_ (Pitkäseksi), ja sillä nimellä hän myös
ilmautuu tuossa tunnetussa, Gutzlaff'in säilyttämässä ukkos-papin
rukouksessa pellon kasvun puolesta. Siitä voisivat nimet _Pikki ja
Pikka_ olla syntyneet ensikädessä. Soinnun yhtäläisyys on sitten
mahtanut saada aikaan sekoituksen kristityn nimen _Pekan_ kanssa.[1391]

Viron runoissa Kalevinpoika, saatuaan maailman kynnetyksi, menee
levolle vaivastaan, ja sillä ajalla sudet sekä karhut syövät hänen
hevosensa. Juuri samalla tavoin käypi yhdessä Ilamantsin runossa Pekko
pojalle Pellervoiselle.[1392] Se on ainoa meidänkielinen toisinto,
missä tarullinen nimi ja luonne on täydesti säilynyt; mutta paljaaksi
balladiksi muuttuneena tavataan sama runo hyvin yleisesti Inkerin
alueessa, jopa paikoin myös Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Agricola mainitsi Pellon Pekan Karjalaisten Jumalaksi. Yhtähyvin ei
tämä näy olleen tuttu koko itäiselle heimokunnallemme. Venäjän
puolelta ei näet ole löydetty yhtään ainoaa ohrankylvöön vivahtavaa
kappaletta ja myös puitten kylvö on siellä varsin harvinainen ja
vaillinainen.[1393] Suomesta sitä vastoin on löydetty neljättä kymmentä
kappaletta kaikilta nykyisen runo-alueemme haaroilta.[1394]

Tässä Itä-Suomessako, jota Agricolankin lause epäilemättä
tarkoittaa,[1395] olisi tämän tarun alkuperäinen syntymäpaikka? Sitä
olettamista vastustavat kuitenkin pari seikkaa. Me olemme jo nähneet
että kasken hakkaajan nimi varsin luonnollisesti selviää Viron kielen
kautta. Ja jos tämä arvelu huomattaisiinkin vääräksi, niin sisältävät
useat tämän runon toisinnot kuitenkin toisen samaan suuntaan
viittaavan seikan. Pellervoinen näet joskus menee _taroja l. taaroja_
tihittämään.[1396] Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka tähän
sopisi selitykseksi.[1397] Mutta Virossa on _tara_, joka vastaa meidän
tarhaa ja nähtävästi myös joskus on merkinnyt aidattua viljamaata
(samoin kuin _aid_ = puutarha), koska _taro-hein_ on eräs _viljan_
seassa kasvava rikkaruoho.

Kuitenkaan ei taida tarumme alkukoti vielä olla silläkään löydetty.
Huomattava on, että useitten erityisten puulajien synty loitsuissamme
kuvataan ihan toisella tavalla. Ne saavat alkunsa ilman immen itkemistä
kyyneleistä tahi alaskarisseista hiuksista. Tämän käsityksen me olemme
nähneet yhtäpitäväksi mordvalaisen kanssa; se on siis epäilemättä vanha
Suomen suvussa.[1398] Samoilla Mordvalaisilla tosin tapaamme senkin
tarun, että Tschim-Pas peitti mantereen metsillä, sitten laittoi niihin
niittyjä sekä peltoja ja opetti ihmisille maanviljelyksen.[1399] Mutta
suomalaista vielä likempi muodostus on yleinen koko slavilaisessa
kansakunnassa.[1400] Liettualaisista ei ole tiettävästi löydetty tätä
tarua, mutta heillä oli kuitenkin eri jumala, joka kylvämistä suojeli.
Pääsiäis-aikana uhrattiin hänelle kolme kourallista kutakin viljalajia,
kylvettiin nämät hänelle pyhitetyt siemenet eripaikkaan ja siinä
kasvaneista viljoista _tehtiin olutta_. Tällä jumalalla oli merkillinen
nimi _Ziemberys l. Ziembarys_ s.o. maan sirottaja,[1401] jossa mahtaa
olla meidän Sampsan alku. Tällä näet on hyvin usein toisiakin
liettualaista lähempiä muotoja: yleisesti _Sämpsä_,[1402] joskus
_Simpsa_,[1403] jopa parissa toisinnossa _Semmer_ (siis vartalo
Sempere) t. _Simbura_.[1404] Huomiota viimein ansaitsee, että
Liettualaiset luulivat viljan ensimmäisten siementen tulleen maahan
terhossa; samoin kumminkin yhdessä suomalaisessa puun synnyssä tammi
hakataan poikki, niin että ainoasti juuret jäävät maahan, vaan tuosta
on siemenen sikiö.[1405]

Slavilaisessa ja suomalaisessa tarussa on tuo koko maailman kyntäminen
ja kylväminen yhteistä, kun mordvalaisessa sitä vastoin vaan yleisesti
on viljelysmaitten muodostamisesta sekä viljelyksen opetuksesta
puhe.[1406] Sen lisäksi tulee se seikka, että slavilaisissa välistä
härät kyntämisen jälkeen katoovat pilviin, venäläisissä aura, ettei
sitä varkaat saisi, viskataan ylös taivaasen tai maan sisään. Tämä
seikka hyvin muistuttaa suomalaisen kyntäjän juhdan joutumisen petojen
tai varkaitten saaliiksi. Myöskin käärmepellon kyntäminen runoissamme,
vaikkei se tosin kuulu Pellervoisen taruun, osoittaa että venäläiset
tähän koskevat käsitykset olivat tutut meidän maassamme.[1407] Tämä
suuri yhtäläisyys pikkuseikoissa ei voi olla ainoasti satunnainen ja
tarun yleisyys slavilaisessa maailmassa vastustaa sitä mielipidettä,
että he olisivat sen saaneet meiltä. Mitä liettualaiseen taruun tulee,
on siinä kielessä jotakin merkitsevän nimen laina samassa varma
todistus käsityksen lainaamiselle. Luultavasti ovat molemmilta
naapureilta saadut ainekset meillä vasta sulauneet yhteen, jos ei
kenties Liettualaisillakin ollut nyt kadonnut taru maailman kynnöstä.

Virosta Suomeen levittyään näkyy sitten Sampsa Pellervoisen runo
paikoittain saaneen kolmannenkin lisä-aineksen. Gottlund'in löytämässä
kappaleessa[1408] näet _Ahti_ noudattaa Pellervoisen. Tämä ei ole vaan
yhden laulajan satunnainen mielijohde, vaan näkyy olleen laajemmaltakin
tunnettu käsitys. Kahdessa muussa eriseuduilta saadussa puun synnyssä
Ahti l. Ahti poika Pellervoinen astuu itse esiin kylväjänä.[1409]
Kolmas on Gottlund'in saamaa vielä lähempi:

    Ennen Ahti maita puuttui,
    Kuin on Sämpsä siemeniä.
    Minä oon Sampsan noutanunna,
    Saaresta selällisestä,
    Luotosesta puuttomasta.[1410]

Mitä nyt tämä tarkoittaa, että meren hallitsija on saatettu yhteyteen
kynnön ja kylvön kanssa? Nähtävästi ei mitään muuta, kuin että Ahti,
joka, niinkuin jo tiedämme, on nimeltään sekä monesti teoiltaankin
skandinavilaisen Aegir'in (Agin) mukailus, on suomalaisessa
käsityksessä sekaantunut myöhemmän merenjumalan Njordr'in kanssa, joka
opetti ihmisille pellon ja viinamäen viljelyksen. Hänen maljansa oli
tapa juoda hyvän vuodentulon saamiseksi. Hänen vaimoansa, _maan emää_,
palvelivat Itämeren Kaakkois-rannalla asuvat Sueviläis-Germanit[1411]
Tacitus'en mukaan. _Meren saaressa_ oli tämän jumalattaren pyhä lehto,
josta hän vuosittain ajoi manterelle, _vieden_ kansoille rauhaa ja
_viljavuutta_. Samoin Pellervoinenkin äsken mainitussa runossa tuodaan
saaresta, ja samaa, tai kumminkin tuloa meren yli, tarkoittanee hänen
makaamisensa jyvälaivassa.

Tämä meren jumalan käsittäminen viljelyksen toimeenpanijaksi varmaan
myös lienee syynä, että meidän runoissamme puhutaan meren kolkkain
kuokkimisesta, meren pohjan kyntämisestä, kylvämisestä, ja virolaisissa
kalojen kylvämisestä meren kuoppiin sekä loukeroihin.

Viimeinkin vielä on mainittava merkillinen yhtäläisyys saman
germanilaisen tarun ja muutamain Pellervoisen runon kappaleitten
välillä. Njordr ja Nerthus ovat puolisot, vaikka sisarukset; Vaneissa
näet, joihin he kuuluivat, oli avioliitto näin läheistenkin sukulaisten
välillä luvallinen.[1412] Vaan niinpä Pellervoisestakin on joskus
mainittu, että hän on yhtynyt sisarensa taikka emintimänsä
kanssa.[1413]


d. Iso tammi.

Painetussa Kalevalassa jääpi Sampsa Pellervoisen kylväessä tammi ensin
kasvamatta, mutta ylenee sitten, sen jälkeen kun haltija-neitoin
niittämäin heinäin polttamisella on valmistettu kyllin hyötyisä maa
häntä varten. Kansan laulussa tavataan tammen kasvaminen hyvin harvoin
maailman kylvämisen yhteydessä, eikä ole niissä toisinnoissa mitään
puhetta neidoista eikä tuhkasta. Pellervoinen ainoasti jonkun ajan
päästä menee uudestaan katsomaan ja huomaa toivonsa täytetyksi.
Enimmiten kuitenkin lauletaan tammesta aivan erikseen, ja silloin
nähdään tavallisesti tuon jättiläispuun synnystä yllä mainittu kuvaus,
jonka Lönnrot Pellervoisen istutukseen on liittänyt. Tammenruno on
erin-omaisen yleinen koko suomalaisella ja virolaisella runo-alueella,
venyen yhdessä katkeamattomassa jaksossa Itämeren ranteilta Lapin
tuntureille saakka. Tietysti ei se jokapaikassa voi olla samallainen,
vaan on haarautunut useammiksi toisinnoiksi, joissa erittäin loppu on
vaihteleva.[1414] Yhdessä näistä, jonka yksin-omainen kotimaa on Vienan
lääni,[1415] tammi estää pilvet juoksemasta, mutta yksi pilvi kuitenkin
pääsee ohitse, tässä pilvessä on lampi, lammessa vene, veneessä kolme
miestä, jotka punovat köyttä sulkeaksensa Kannanlahtea. Tämä liite on
nähtävästi uusi ja myöhäinen; runo pilvessä kulkevasta kolmesta
miehestä löytyy Suomen puolella aina erikseen isosta tammesta ja on
myös vailla tuota, niinkuin paikannimi osoittaa, vasta Valkeanmeren
rannalla lisään tullutta lahden sulkemista.[1416] Kaikkein yleisin
toisinto on se, missä kaadetun tammen lastut joutuvat Paholaisen kolmen
pojan, rujon, ramman ja perisokean käsiin. Ensinmainittu veljeksistä
vanuu (s.o. sorvaa) niistä noidan nuolia, toinen jännittää jousen,
kolmas ampuu ihmisen t. elukan ruumiisen. Tästä tulevat pistokset, ja
koko runo sanotaankin senvuoksi _pistoksen synnyksi_. Tähän toisintoon
kuuluvat useimmat Vienan läänistä saadut kappaleet ja Aunuksessa
se on melkein ainoa.[1417] Jommoinenkin joukko on saatu Suomen
Pohjois-Karjalasta, muutamia Savosta sekä Kajaanin kulmalta.[1418]
Mutta Suomen puolella, sitä enemmän, mitä kauempana Venäjän rajasta,
lauletaan kuitenkin paljoa useammin pistoksen synty _ilman tammea_,
alkaen kohta Paholaisen kolmesta pojasta, tai toisen alun liittämällä,
jossa Loveatar t.m. nuo pojat synnyttää. Näistä yksinkertaisemmista
muodostuksista on edellinen Venäjällä melkein tuntematon, jälkimmäistä
ovat ainoasti nykyisimmät kerääjät tuoneet sieltä pari kappaletta.
Tästä on selvä että ison tammen yhteys pistoksen synnyn kanssa myös on
myöhempi muodostus. Välittävä muoto on luultavasti se joskus
ilmautuva, missä tammen lastut viedään Ilmarisen pajaan ja taotaan
sotakeihäiksi.[1419] Huomattava on näet että Paholaisella pistoksen
luvussa joskus, paitsi nuolia, myös on "lehtikeihäitä".

Luonnollisemmalta näyttää se toisinto, jossa ison tammen lehviltä
tippuu voiteita.[1420] Se on vaan, paha kyllä, ylen harvoin tavattava.
Vielä viehättävämpi taruntutkijalle on tuo tammen synnyissä joskus
ilmautuva kappale:

    Kuka siitä oksan otti,
    Se otti ikuisen onnen;
    Kuka siitä latvan taittoi,
    Se taittoi ikuisen taian;
    Kuka siitä lehvän leikkas,
    Se leikkas ikuisen lemmen.

Tämäkin on melkein yhtä harvinainen, mutta ansaitsee kuitenkin enemmän
huomiota, koska se on löydetty niin laajalla alalla, idässä Venäjän
Karjalassa, lännessä Sääksmäellä viimeisessä Helkavirressä.[1421]

Kaikki tähän asti mainitut toisinnot, viimeinmainittu yksi
poisluettuna, ovat saadut semmoisilta seuduilta, missä ei tammi kasva.
Siellä ei siis voi olla runomme synnyinpaikka. Tätä hakiessamme vetää
meidät Sääksmäen runo länttä kohti ja samaan suuntaan myös viittaa yksi
ainakin Pohjanmaalla ja Venäjän Karjalassa jokseenkin yleinen värssy,
jossa kaadetun tammen tyvi työnnetään suurehen _suvehen_.[1422] Mutta
vielä paljoa useammat jäljet käyvät eteläänpäin.

Inkerin alueessa, siis jo tammen kasvinmailla, on tammen-runo varsin
yleinen. Loppu vaan siinä, niinkuin tiedämme, on semmoinen, että
kaadetusta tammesta tehdään kaikellaisia kaluja, Länsi-Inkerissä muiden
lisäksi sauna, jossa luoja lapsinensa kylpee.[1423] Melkein sama on
myös laita Virossa.[1424] Saunassa tosin ei kylve jumalat, vaan on se
muuten niin selvä koko maailman vertauskuva, että kyllä jumalallekin
kelpaisi: kuu on uksena edessä, taivaankaari kattona. Ohitsekulkevien
herrojenkin silmiin se paistaa niin kirkkahasti, että he ihmetellen
kysyvät:

    Onkos se Lihalan linna,
    Vai onkos Rahalan linna,
    Vai on keisarin kirikko?

Mutta vastaus siihen kuuluu:

    Olis se Lihalan linna,
    Niin oisi lihasta tehty;
    Olis se Rahalan linna,
    Niin oisi rahasta tehty;
    Ois se keisarin kirikko,
    Niin ois kultaketjusista.

Joskus ovat nämät värssyt saaneet uudemman muodon, niin että
tarullisten nimien sijaan on tullut Viron kaupungeita tai pitäjiä:

    Onkos se Liholan linna,
    Vai on Keidelän kirikko,
    Vai on raisu Rahkavieri?[1425]

Samalla tavalla kuullaan joskus Länsi-Inkerissäkin:

    Ollook' Kirjamon kirikko,
    Vai ollos raisu Rahkavuori?[1426]

Tässä lienee siis selvä todistus, että runo on Inkeriin levinnyt Viron
puolelta.

Kaikista itäisistä sukulaisistamme on ainoasti
Mordvalaisilla jonkunlainen tieto summattomasta maailman puusta,
koivusta.[1427] Sitä vastoin on tämä taru aivan yleinen kaikilla
Indo-Eurooppalaisilla.[1428] Se yksin on jo riittävä syy päättää sen
olevan lainatun näiltä jälkimmäisiltä, ja tämän arvelun luultavuuden
vielä useat pikkuseikat enentävät, samassa viitaten mitkä kansat
erittäin tässä ovat olleet lähimpinä antajina. Slavilaisissa ovat tähän
kuuluvat muistot kaikkein hämärimmät. Useampia jo tapasimme
Liettualaisista,[1429] jopa oli tilaisuus, jos kohta kenties hiukan
uskaliaasti, johtaa tammen rinnakkaisnimi heidän kielestään. Mutta
kaikkein suurin yhtäläisyys on meidän maailmanpuumme ja Skandinavein
Yggdrasil'in välillä. Ennen jo mainituihin seikkoihin lisättäköön nyt
vielä, että sen juurella useissa toisinnoissa on joku vesi, samoinkuin
nuot kolme lähdettä Eddassa. Suomen Karjalassa nähdään joskus yksi tai
kolme jokea ja kaksi tai kolme merta,[1430] Virossa joki ja oja tai
meri.[1431] Helkavirressä on alkuun liitetty hirvi, joka elävä,
niinkuin tiedämme, myös on syömässä Yggdrasil'in latvaa. Vielä voisi
puunlajien erilaisuus nostaa hiukan epäilystä; mutta Virossa on varsin
usein _saarni_ tammen sijassa.[1432] Näin lienee täydesti todistettu,
että meidän tammenrunomme pää-asiallisesti on lainattu Skandinaveilta,
vaikka kyllä eteläisetkin naapurimme ovat siihen vaikuttaneet.
Luultavammin on tämä taru tunkeunut maahamme kahdelta puolelta: toinen
haara on mahtanut tulla Länsi-Suomen kautta, toinen läpi Viron ja
Inkerin.

Ennen jo on huomautettu, että ison tammen luonnonperäinen alku on ollut
leviävän, auringon peittävän ja pitkäsen leimauksen kautta jälleen
hajoovan pilven näkö.[1433] Tästä käsityksestä on vielä meilläkin
muutamia selvempiä tai hämärämpiä jälkiä tallella. Parissa raudan
synnyssä rauta piilee pilven rannan päällä, tammen latvassa,[1434] joka
seikka, jos ei se ole satunnainen, merkinnee että pilvi ja tammi
ajateltiin yhdeksi. Sama käsitys epäilemättä ilmautuu niissä
Pohjois-Karjalan runoissa, joissa heinän tuhkat osaksi käytetään
"Päivän pojan päätä pestä", osaksi tammen kasvattamiseksi.[1435] Niin
on myös tuon Inkerissä ja Virossa tammesta tehdyn saunan laita, jossa
jumalat kylpevät ja jossa kuu on uksena. Pesu ja kylpy nähtävästi
osoittavat sadetta, tuon suuren tuvan kuvaus jälleen selvinnyttä
taivasta.[1436] Huomattava on että luonnollinen perustus näissä melkein
vielä on selvempänä kuin Yggdrasil-puussa. Ne ovat samalla kannalla
kuin muutamissa saksalaisissa muistelmissa. Kenties on siis
tammen-runon ensimmäinen alku jo tullut meille Gotilaisilta, vaikka se
sitten enemmän kehittyi skandinavilaisen vaikutuksen kautta. Kaikissa
tapauksissa ovat Suomalaiset myös itse lisänneet siihen jotain,
Virolaiset tuon ihmeen runollisen kuvauksen maailman suuruisesta
saunasta ja Inkeriläiset jumalain kylpemisen siinä.

Joskus näkyy Indo-Eurooppalaisissa, joiden alkuperäisessä kotimaassa
liika pouta ja kuivuus on vaivaksi, tammipilvi olleen käsitetty
varjelevaksi suojaksi. Niin kertoo Kuhn[1437] vanhan saksalaisen
aikakirjan mukaan, että muinoin Moseljoen varrella oli tapana
Hebdomadan Torstaina Marxberg'ille (Mars'in s.o. Ukkosen
vuorelle) istuttaa tammi, jonka latvaan pyörä oli kiinnitetty.
Invocavi-sunnuntaina sitten tammi taas hakattiin maahan, pyörä
sytytettiin ja sitä koetettiin saada jokeen asti vieremään. Jos se
onnistui, antoi piispa vierittäjöille kuormallisen viiniä (tulevan
hyvän viinivuoden enteeksi, selittää Kuhn). Samoin Virossakin
(Saksalaisten tuoman menon mukaan?) on yksi tammilauluin laji, jossa
istutetaan tammi isän, äidin y.m., viimein sulhon onnelle, ja sitten,
kun se on kasvanut pilviin saakka, hakataan jälleen kumoon.

Tammen hakkaaja, niinkuin olemme nähneet, on pilven jälleen hajottava
ukkonen.[1438] Hänen kuvauksensa painetussa Kalevalassa on
pää-asiallisesti tehty Venäjän-Karjalan runojen mukaan, ja suurin osa
mainesanoista kuuluu Suomen puolella oikeastaan toisiin runoihin,[1439]
joissa myös mies merestä esiintyy ja joista Venäjän Karjalaiset sen
ovat ottaneet tähän yhteyteen. Suomessa tavallisesti nousee musta mies
merestä, jolla on kirjattu tai kultainen kirves, vaskivarsi.[1440]
Joskus hän myös sanotaan pieneksi, peukalon pituiseksi, mutta se maine
tulee vasta Venäjällä yleiseksi. Kaikissa tapauksissa on hänen
alkuluonteensa kyllin läpinäkyvä ja ison härän tai sian tappo Inkerin
runoissa, missä ukko pelästyy ja kiipee puuhun, "muut jumalat" muihin
puihin, poistaa viimeisenkin epäilyksen.[1441]

Kalut, jotka Virossa ja Inkerissä tehdään kaadetusta tammesta, ovat
niin valitut että muodostavat alkusointua tammen eri-osien kanssa.
Siitä syystä latvasta hyvin usein veistetään laivan ankkureita tai
mastoja, jopa joskus koko laivakin. Tämä nähtävästi antoi aiheen
siihen, että iso tammi välistä saatettiin yhteyteen epillisissä
runoissamme niin laajalta lauletun veneenteon ja veneretken
kanssa.[1442]


e. Sammon ryöstö.

Luomistaru, niinkuin ylempänä on todistettu, on Samporunoon myöhemmin
liittynyt. Joskus ilmautuu sen sijasta Vipusessa käynti[1443] tai
Väinämöisen polven haavoittuminen[1444] tai hevosen haku ja veneen
valitus[1445] runon alkuna ennen Sammonryöstö-retken kuvausta. Kaikki
nämät kolme muodostusta ovat kuitenkin ylen harvinaisia, joka on
riittävä todistus, että ne eivät ole muuta kuin satunnaisia
yhteensovituksia. Tarkempaa tutkimista ansaitsee vielä ainoasti
yhdistys Sammon takomisen ja Pohjolan neidon kosimisen kanssa, joka on
niin yleinen Vienan läänissä ja näyttää niin asianmukaiselta. Erittäin
luonnolliseksi tuntuu se niissä muodostuksissa, joissa kaikki tapahtuu
yhdellä ja samalla retkellä, joissa nimittäin Väinämöinen, hevosensa
ampumisen jälkeen tultuaan Pohjolaan, itse takoo Sammon, saa neidon
palkakseen ja lähtiessään myös vie uuden ihmekalun myötänsä.[1446]
Mutta kaikki paremmat laulajat erottavat kaksi retkeä, toisen, jolla
Väinämöinen lupaa Ilmarisen takojaksi, toisen, jolla hän Sammon
ryöstää. Yhdistys-siteenä molempien välillä on, samoin kuin
painetussakin Kalevalassa, Ilmarisen kertomus Pohjolan onnesta Sammon
varalla. Ja tämä side, jos kohta taitavasti keksitty, ei voi peittää
sitä ristinriitaisuutta, että tuo takoja ijän-ikuinen, joka aikain
alussa on koko ilman kannen kalkuttanut ja nyt äsken saanut Sammon
valmiiksi, ei kykene laittamaan toista samallalsta oman kansansa
tarpeeksi. Tämä ristinriitaisuus tietysti nostaa sen epäilyksen:
kuuluvatko nämät runon molemmat puoliskot oikein yhteen -- ja
suomenpuoliset toisinnot, jotka aina vaan sisältävät ryöstöretken yksin
eivätkä takomisesta tiedä vähintäkään sanaa, todistavat päivän
selväksi, että jälkimmäinen on varsin myöhäinen, vasta Vienan läänissä
lisään tullut uusi muodostus.

Sammonryöstö-retki on siis otettava tutkinnon alle itsekseen,
erotettuna kaikista yllämainituista liitteistänsä. Ensiksi on meidän
kuitenkin vielä karsiminen sangen suuri joukko sivuseikkoja, joilla
Lönnrot on kuvauksen höystyttänyt[1447] ynnä myös pari semmoista,
joilla tosin on perustus kansan laulutavassa, vaan jotka eivät
oikeastaan kuitenkaan tähän yhteyteen kuulu. Toinen niistä on
kanteleen synty, joka muutamassa harvassa toisinnossa ilmautuu juuri
saman muotoisena kuin painetussa Kalevalassa, useammin hiukan
erilaisena.[1448] Syynä tähän liittymiseen on nähtävästi ollut, että
Väinämöinen välistä nukuttaa Pohjolan laululla ja soitolla,[1449]
jolloin katsottiin asiaan kuuluvaksi selittää mistä hän sen soittokalun
oli saanut. -- Toinen on kolmannen matkakumppalin lisääntulo
niemestä,[1450] joka paremmin taitaa kuulua Ahdin (l. Lemminkäisen)
meriretkeen. Hyvin usein on alusta aikain kolme osan-ottajaa
ryöstöhankkeessa. Kolmantena miehenä ei ole kuitenkaan koskaan
Lemminkäinen. Vuonnisen ryhmässä on hänen nimensä Vesi-Liitto Laiton
poika, Latvajärven alueen runoissa Iku-Tiera Lieran poika. Edellinen on
eksynyt tähän veden synnystä, jälkimmäinen viittaa Ahdin retkeen.
Useissa Vienankin läänin toisinnoissa on hän Joukahainen,[1451]
ja samoin aina Suomen puolella, niin hyvin Karjalan ja Savon
täydellisemmissä kuin myös Pohjanmaan ja Viipurin seudun katkelmissa.
Lönnrot on tähän Lemminkäisen nimen sovittanut, siksi että saisi muuten
jokseenkin irtonaiset Lemminkäisrunot Sampojaksoon kiinnitetyksi.[1452]
Paitsi sitä taisi hän arvella Jouhahaisen sopimattomaksi, koska hän
kilpalaulannossa ilmautuu Väinämöisen riitaveljenä ja uuden painoksen
mukaan salaväijyväisenä verivihollisena. Tuskin lienee kuitenkin
Joukahainenkaan alkuansa tähän kuulunut. Luultavasti on vaan hänen
kehoituksensa lauluun kilpalaulannassa tehnyt että hänelle annettiin
samallainen tehtävä Sammonryöstö-retkellä. Väinämöisen nimi mahtoi
kaikkein ensiksi kiintyä tähän uuteen retkeen, koska hän jo ylimalkaan
oli tuttu purjehtijana, ja Ilmarisen sitten siksi, että he tulen
synnyssä yhdessä ilmautuvat.

Samporetken jäljelle jäävät todelliset pääpiirteet ovat täten: lähtö
Pohjolaan -- Sammon vaatimus -- Pohjolaisten nukuttaminen -- Sammon
vieminen laivalla, sen jälkeen kun se tavallisesti suurella vaivalla on
saatu irti -- kehoitus riemulauluun onnistuneesta yrityksestä --
Pohjolan herääminen kurjen huudon kautta -- perään-ajo laivalla --
Pohjolan laivan rikkuminen taulaluotoon -- Pohjolan emännän muuttuminen
kotkaksi -- taistelu hänen kanssansa -- Sammon hukkuminen mereen
suurimmaksi osaksi. Enimmin on tämän runon aineksista vetänyt huomion
puoleensa _Sampo_, tuo salaperäinen taikakalu, kaiken onnen tuoja. Mitä
on Sampo? Siitä ovat oppineet suuresti vaivanneet päätänsä, selittäen
sen mitä erilaisimmalla tavalla. Kohta jo lähinnä seuraavana vuonna
Kalevalan ensimmäisen painoksen ilmitulon jälkeen toi eräs nimensä
ilmaisematon lähettäjä H:fors Morgonhlad'issa esiin sen arvelun, että
Sampo oli _soittokone_.[1453] Pian sen jälkeen, niinkuin jo tiedämme,
Lönnrot selitti sen Permalaisten kuuluisaksi _jumalan kuvaksi_
Vienanjoen suulla. Venäläisiltä lainatulla sanalla mahdettiin
muka sitä nimittää _sam bog_ = itse jumala.[1454] Myöhemmin hän
kuitenkin tästä luopui ja luuli sen merkitsevän _sivistystä_.[1455]
Grimm oli ensimmäinen, joka veti verraksi Skandinavein ihmeellisen
Grotte-myllyn.[1456] Castrén'in mielipidettä myöten Sampo ei ollut
mikään varsinainen kalu, vaan kaikkea onnea antava talismani, jommoisia
noidat vielä nytkin joskus sepittelevät. Kuitenkin saattoi käsitys siitä
olla muodostunut jonkun todellisen kalun mukaiseksi.[1457] Yhteen
aikaan, sen jälkeen kun Siperiassa oli kuullut Mongolein vanhinta
temppeliä mainittavan samaan ääneen vivahtavalla nimellä, tahtoi, hän
siinä nähdä Permalaisten jumalantemppelin, jonka kattoa kenties olisi
sopinut sanoa kirjokanneksi.[1458] Myöhemmin hän oli taipuvainen
Grimm'in arveluun ja luuli Sammon nimen tulleeksi ruotsalaisesta sanasta
_stamp_ = käsikivi.[1459] Schiefner'illäkin oli asiasta sama mieli,
mutta itse nimen hän johti venäläisissä saduissa usein ilmautuvista
taikakaluista, jotka työnsä itsestään tekevät ja joiden maineen alkuun
sen vuoksi on sana _sam_ (= itse) liitetty. Niissä kerrotaan esim. myös
ihmeellisestä, itsestään jauhaavasta myllystä, nimeltä _samomol_.[1460]

Norjalainen provessori Fries arveli Sammon _noitarummuksi_, jonka
omistus tuottaa valtaa sekä rikkautta.[1461] Yllämainitun ulkonaisen
selityksensä ohessa Schiefner myös viittasi koko tarun sisälliseen
luonnonpohjaan: _kirjokansi olisi siis tähtitaivas_ ja _Sampo
itse aurinko_, joka ajoittain on Pohjolan talvisten haltijain
vallassa.[1462] Tähän myös Donner yhtyi, katsoen auringon ja kuun
sulkemisen vuoreen vanhemmaksi ja alkuperäisemmäksi Sampotarun
muodoksi.[1463]

Tärkeä, jos kohta ei sekään yksin ratkaisevainen, on runonlaulajain oma
käsitys. Vienan läänissä on heillä tästä pää-asiallisesti kaksi eri
mielipidettä. Toiset kuvaavat ja sanovat sen _myllyksi_.[1464] Se
jauhaa puhteessa purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen
kotipitoja. Yhdessä toisinnossa laitetaan sen laitaan jauhomylly,
toiseen suolamylly, kolmanteen rahamylly.[1465] Suorasanaisissa
loppulauseissa, joilla laulajat tämän runon usein päättävät, selitetään
monesti nimen-omaan, että se on "mellitsä" (mylly). Mereen pudotessaan
se par'aikaa jauhoi suoloja ja sitä se nyt yhä vielä jatkaa, josta
syystä ei merivesi kelpaa juotavaksi. Muodostus tästä on se, missä
kerrotaan Sammon sisältäneen kaiken maailman hyvyyden, rikkauden ja
viisauden; senvuoksi meri, johon se upposi, nyt on rikas, maa jäänyt
köyhäksi.[1466] Yhdessä runossa muodostetaan se vielä enemmän, niin
että Sampo antaa _kaikki runot ja velhoudet_.[1467] -- Toinen osa
Vienan laulajoista ei nimenomaan sano mitä Sampo itse oli, vaan
ilmoittaa ainoasti, että se tuotti maanviljelykselle siunausta:

    "Siin' on kyntö, siinä kylvö,
    Siinä kasvo kaikellainen!"

ja lopputaistelussa Väinämöinen näin ikään huudahtaa:

    "Tänne kyntö, tänne kylvö,
    Tänne vilja (t. kasvo) kaikellainen!"

josta vimmastuen Pohjolan emäntä uhkaa:

    "Vielä mä tuohon mutkan muistan
    Sinun kyntös, kylvös päälle:
    Sa'an rautaisen rakehen
    Halmettasi hakkaamahan,
    Pieksämähän peltoasi!"[1468]

Samaa käsitystä osoittaa vielä sekin seikka näissä samoissa runoissa,
että ryöstettäissä täytyy _kyntää Sammon juuret irti_. Tähän on myös
luettava se suorasanainen selitys, missä Sammon sanotaan olleen sen
maan, jonka Suomalaiset valloittivat, kirjokannen tähtitaivaan sen
yli.[1469]

Vaikka näin erilaiset, eivät nämät käsitykset tavallisesti ole
kummassakaan ryhmässä aivan jyrkästi erillään. Vuonnisenkin runoissa on
enimmiten tietoa siitä, että Sampo hukkuu mereen, tai kumminkin
hakataan kotkalta, vaikkei se Sampoa tavoita, varpaat poikki. Toiselta
puolen myllykäsitystä sisältävissä Latvajärven runoissa aina kynnetään
Sammon juuret irti. Vanhimmassa suomenpuolisessa toisinnossa, tuossa
Vermlannista saadussa, ovat molemmat käsitykset aivan selvästi
yhdistetyt.[1470]

Viimeinmainitussa toisinnossa huomaamme sen eriskummallisen seikan,
että Sammas poisvietäessä lähtee lentoon ja pyrkii pakoon, jolloin
häneltä hakataan poikki kaksi varvasta. Siitä on tahdottu päättää että
Sampo oli _lintu_. Mutta silminnähtävästi on siinä vaan erehdysmuoto
edessämme. Lento tapahtuu näet kohta Väinämöisen laulun jälkeen ja on
sanottu Sampaan "säikähdyksissään" pyrähtäneen ilmaan. Siinä
on kurki, joka pelästyy muurahaisen puremisesta tai joskus itse
laulustakin,[1471] sekoittunut perään-ajavan kotkan kanssa ja molemmat
yhteensä Sammon käsitykseen vaikuttaneet.[1472]

Ilamantsin runoissa Sammon nimi on kiintynyt siihen _alukseen_, jolla
Väinämöinen saaliinsa pois kuljettaa. Sissonen laulaa:

    Latjaeli laivan täyen,
    Saatto suuren Sammon täyen;
    Laitto laivansa merelle,
    Saatto Sammon lainehille.

Lopputaistelussa Pohjan kotka myös kynsillään tarttuu laivaan kiinni.
Ryöstön esineenä ei ole mikään ihmekalu ollenkaan, vaan tavallista
talon tavaraa. Väinämöinen menee _riistariihen_ luo ja vie sen
sisällyksen; Pohjolan emäntä herätessään huomaa, että hänen _karjansa,
riistansa, elonsa_ on pois kadonnut. Kuvaus on siis siinä aivan
realistinen, tarullinen ihmeretki muuttunut tavallisen, noilla
rajamailla ennen muinoin usein tapahtuvan sissisodan kaltaiseksi.[1473]
Kuitenkin ilmautuu vielä laulukehoituksessa muisto alkuperäisestä
asianlaidasta, kun Väinämöistä kehoitetaan laulamaan "hyvän Sammon
saatuansa." Siinä tietysti Sampo selvästi ilmautuu saaliina.

Tulemajärven pitäjässä Aunuksessa, jonka kosintarunoihin joskus on
sekautunut hämäriä kaikuja Vienan Rajaryhmän Samporunosta, näkyy
"Sampi" olevan käsitetty neidoksi. Väinämöistä näet kehoitetaan
lauluun:

    "Hyvän Sammen saatuasi,
    Valvatin vetäessäsi."[1474]

Mikä nyt näiden selitysten kirjavassa joukossa on oikea ja kuinka me
itse runoin tarjoomista ristinriitaisista kuvauksista voimme saada
tosikuvan Sammosta? Näyttääpä se olevan vielä vaikeampi saada selville,
kuin ennen muinoin taotuksi. Luullakseni pääsee kuitenkin
ristinriitaisuudesta, tuosta pahasta karista, johon tähän-astiset
selityskokeet aina ovat takertuneet, aivan helposti irti, kun vaan
huomaa ettei Samporuno ole yksi, kerrassaan syntynyt taru, vaan sulanut
yhteen kahdesta erisyntyisestä pääaineksesta. Toinen niistä on
epäilemättä tuo skandinavilainen Grotte-taru.[1475] Toinen, nimittäin
se, joka kynnöstä ja kylvöstä sekä sen kautta saadusta vilja-onnesta
puhuu, on minun arveluni mukaan vaihdos Pellervoisen työstä, ja itse
Sammon nimikin vaan väännös Sampsasta. Paitsi yleistä, heti silmään
pistävää yhtäläisyyttä näissä taruissa tahdon vielä lisäksi huomauttaa
muutamia pieniä, mutta todistavaisia seikkoja. Sammon juuret
kynnetään satasarvella härällä; samoin Pellervoinenkin, ainakin
yhdessä pohjalaisessa toisinnossa kyntää maailman Vennon härällä
uljamoisella.[1476] Latvajärven ryhmässä Väinämöinen joskus
lopputaistelussa työntää Sammon itään, työntää länteen, suveen
suurimman palasen;[1477] samoin Gottlund'in löytämässä täydellisimmässä
toisinnossa Pellervoinen kylvää ensin etelään, (arvattavasti parhaan
osan), sitten vasta itään ja pohjoseen.[1478] Yhden Samporunon lopussa
selitti laulaja sen laulun tarkoittavan niitä alku-aikoja, jolloin maa
kynnettiin ja kylvettiin.[1479] Toinen, laulettuansa Sammon
hukkumisesta mereen, lisäsi vielä: "jos olisi maalle päässyt, olisi
maakunta ollut vaikka kuinka rikas".[1480] Samoin Wermlannin toisinnon
mukaan yksi varvas lentää mereen, toinen maalle; tästä jälkimmäisestä
ovat heinät tulleet maalle. Jos olisi useampi varvas tullut, niin olisi
vilja tullut kylvämättä. Molemmat, mutta varsinkin jälkimmäinen,
_vanhin_ kaikista, ovat läheistä sukua tuolle lauseelle Libussan
tarussa, missä surkutellaan että kyntäjä kesken työnsä kutsuttiin
kuninkaaksi. Jos hän olisi saanut kyntää loppuun asti, ei olisi koskaan
tullut katovuosia eikä olisi Bömin kansa milloinkaan tarvinnut
ostoleipää.[1481] Huomattava on vielä, että K. Krohn'in Vuokkiniemestä
saaman ilmoituksen mukaan Sampo-runoa on tapana laulaa kevät- ja
syksykylvöjä tehdessä.[1482] Viimein tapaamme niiden toisintoin
joukossa, jotka Lönnrot vanhaan Kalevalan painokseen on liittänyt,
seuraavan hyvin merkillisen, jossa Sampo ja Pellervoinen nimenomaan
tehdään yhdeksi:

    Ennen mantu maita puuttui,
    Ahti selviä vesiä,
    Kuin on Sampo siemeniä,
    Pellervo jyvän periä.[1483]

Luullakseni on tarun muodon vaihdos tapahtunut tällä tavoin: Sampsa
Pellervoinen oli Agricolan vakuutuksen mukaan Karjalaisten jumalia; hän
mahtoi siis olla vähemmin tuttu Länsi-Suomalaisille. Nämät taisivat
vaan kuulla, että Sampsa makasi jyvälaivassa ja semmoisena tuotettiin
viljaa kylvämään. Toiselta puolen oli heille lännestä tullut tuo taru
ihmemyllystä, joka muun onnen muassa viljarikkauden antoi ja myös
noudettiin meren takaa laivalla. Silloin sulivat heidän käsityksessään
molemmat yhtäläisiltä näyttävät tarut yhteen; he nimittivät onnimyllyn
Sammoksi, lisäten skandinavilaiseen taruun muutamia piirteitä
Pellervoisen töistä. Samporunon länsisuomalaiseen alkuperään viittaavat
useammat seikat. Vienan läänissä ei ole se voinut saada alkuansa, koska
runo-alue siellä 16:n vuosisadan lopulla, jolloin runo jo Savossa oli
tuttu, vielä oli erämaa. Savoa on myös vaikea ajatella sen
syntymäsijaksi, koska Pellervoisen taru siellä oli hyvin tuttu ja
skandinavilainen vaikutus vasta varsin myöhään mahdollinen.
Länsi-Suomessa sitä vastoin tämä vaikutus oli varsin luonnollinen.
Siellä olemmekin tavanneet osaksi yhtä vanhoja, jos kohta ei yhtä
selviä jälkiä Samporunosta herttua Kaarlen runossa Turun ympäristöltä,
eräässä sadussa Hämeestä sekä noissa monissa, osaksi hyvinkin vanhoissa
paikannimissä sekä Varsinais-Suomessa että Satakunnassa.[1484] Samaan
suuntaan viittaa myös tässä runossa välistä ilmautuva selvästi
länsisuomalainen sana suvi.[1485] Täällä Länsi-Suomessa mahtoi siihen
jo myös liittyä kolmas aine, nimittäin Odhrörir-tarusta lainatut
muutamat piirteet.[1486] Ainakin on Pohjolan emännän perään-ajo kotkana
jo nähtävästi ollut tuttu Vermlannin Savolaisille. Muut tähän kuuluvat
seikat -- Sammon kätkeminen vuoreen ja matona pujahtaminen lukon lomia
myöten --, ilmautuvat tiettävästi vasta Vienan läänissä, sielläkin
ainoasti harvoin.[1487]

Länsi-Suomesta on Sampo-runo luultavasti ensin Savoon tullut, sieltä
Pohjanmaalle ja sitten laulajain kanssa Vienan lääniin. Toinen haara,
hiukan muuttuneena, eteni Suomen Karjalaan ja Aunukseen. Viipurin
puoliset pari katkelmaa ovat nähtävästi vasta nykyisinä aikoina tulleet
jonkun muuttolaisen kautta Pohjanmaalta.

Itäisissä heimolaisissamme emme tapaa yhtään mitään, joka Sampo-retkeen
vivahtaisi. Virossa ja Inkerissä nähtävät hämärät jäljet tuntuvat vaan
olevan kaikua Suomen puolelta. Ainoasti lappalainen Päivän pojan retki
saattaisi tulla tähän verratuksi.[1488] Mutta tässäkin on yhtäläisyys
vaan yleinen: retki vaaralliselle pohjoiselle maalle, aarteen ryöstö ja
turha perään-ajo. Yksityis-seikkoja ei ole monta yhteistä, ja jos onkin
muutamia yhdennäköisiä, niin ne ovat vastaavinaan tiettävästi myöhäisiä
muodostuksia taikka siihen Lönnrot'in kokoonpanon kautta tulleita
kohtia.[1489] Näin tavoin seisoo Samporuno suomalais-ugrilaisessa
laulupiirissä ihan yksinään ilman sukua, ilman heimoa, selvä todistus
että sen synnyn johto vieraista lähikansoista on todenperäinen.

Tutkittava olisi nyt enään ainoastaan mistä syystä _Pohjola_ tehtiin
Sammon talletuspaikaksi ja _Pohjolan emäntä_ sen haltijaksi.
Luonnottomaltahan oikeastaan tuntuu, että kyntö ja kylvö taikka
viljanrikkauden kanssa likimmässä yhteydessä oleva ihmemylly ajateltiin
pakkasen ja kolkkouden ikikodin omaksi. Tämän näennäisen umpisolmun
kehittää kuitenkin loitsujemme tutkimus aivan helposti. Niissä ilmautuu
Pohjola, pimeä Pohjola tai Pohjan pitkä perä epäilemättömänä
maantieteellisenä nimityksenä; sillä on näet enimmiten Lapin laakea l.
laukea maa rinnakkaisvärssynä. Pohjoisten seutuin maine kylmänä,
autiona maana, jonka asukkaat luultiin yli muiden taitaviksi noidiksi,
teki kuitenkin että ne käsitettiin kaiken pahan luonnolliseksi
tyys-sijaksi. Senvuoksi manattiin tavallisesti taudit, kivut, pedot
y.m.s. sinne pois oikeitten ihmisten asunnoilta.[1490] Täten kehkeytyi
Pohjolan merkitys _vihollisena maana_. Toiselta puolen ei voitu olla
huomaamatta että samat Pohjan perät, monta vertaa paremmin kuin
eteläisemmät, tiheämmin asutut, antoivat esi-isiemme kalleinta tavaraa:
metsän nahkoja ja ylimalkaan metsän otuksia. Luultiinhan paitsi sitä
Lappalaisilla olevan taidon tuuliaispäässä viedä eteläistenkin
tienoitten metsän riista sinne omansa lisäksi. Siitä syystä metsämiehet
luvuissansa rukoilivat metsän haltijoita, jos ei lähempänä ollut
tarpeeksi saalista, juoksuttamaan lisää _Pohjolasta_, silkistä
rakentaen sillan poikki Pohjolan joesta.[1491] Tämän käsityksen
juurruttua alkoi pimeä Pohjola näissä ynnä sitten myös muissa
loitsuissa saada viereensä kertovärssyn: _tarkka Tapiola_. Täten
muodostui Pohjolan merkitys _rikkauden pesänä_.

Taudit, yhdeksän lajia luvultansa, olivat Muinais-Suomalaisten
käsityksen mukaan syntyneet yhteisestä emosta, nimeltä _Loveatar l.
Louhiatar_. Yllä-huomautettu seikka, kun taudit Pohjolaan manattiin,
mahtoi olla syynä siihen, että tämän ilkimyksen arveltiin siellä
asuvan. Senvuoksi ruvettiin yllämainitun nimen rinnalle välistä
asettamaan kertovärssyä: _Portto, Pohjolan emäntä_.[1492] Toiselta
puolen teki Pohjan perän käsitys Tapiolaksi, että myös Pohjolan emäntä
monesti tuli metsän riistan haltijaksi. Hänelle siinä tilassa annetut
lisämaineet usein vielä selvästi osoittavat kuinka muutos kävi; välistä
ei ole tavallisten metsälukuin ja näiden toisintoin välillä muuta
erotusta, paitsi että Pohjolan emäntä on Metsolan emännän sijaan
tullut.[1493] Häntä kehoitetaan silloin, niinkuin tätä, avaamaan
rahaista (s.o. turkillista) aittaansa tai arkkuansa. Jälkimmäisestä
joskus lisätään:

    Aukaise rahainen arkku (t. aitta)
    Kirjokansi kimmahuta.[1494]

Tästä oli vaan enää pieni askel siihen käsitykseen, että Pohjola oli
rikas kaikesta maallisesta hyvyydestä ja Pohjolan emäntä tämän hyvyyden
hallitsija.

Viimein vielä ansaitsevat huomiota nuot Sammon ryöstöretkellä laajalta
ja vanhoista ajoista asti ilmautuvat värssyt:

    Portit Pohjolan näkyvi,
    Paistavi pahan saranat
    (tai: Paistavi pahat veräjät),
    Pahan ukset uljottavi.[1495]

Tästä ovat ne joskus eksyneet toisiinkin epillisiin runoihin: Päivölän
virteen, Vipusen kanssa yhdistettyyn kanteleen syntyyn, kilpakosintaan,
päivän päästöön.[1496] Parissa kanteleen synnyssä, Väinämöisen laulun
vaikutuksen kuvauksessa tavataan samankaltaiset, vaikka hiukan
muuttuneet värssyt:

    Portit Pohjolan repesi,
    Ilman kannet katkieli.[1497]

Saadaksemme tämän paikan merkityksen selville, tulee meidän taas
turvata loitsuihin. Niissäkin välistä ilmautuu Pohjan portti. Sen
edessä esim. joskus karhu t. susi syntyy,[1498] sieltä tuodaan
hyytä,[1499] riisi käsketään sen sisään.[1500] Veren juoksulle saadaan
salpa Pohjolan portin penkereltä.[1501]

Toisissa nähdään jo kehittyneempi muoto:

    Portit Pohjolan näkyvi,
    Rauta-ukset (t. ääret) ärjöttävi.[1502]

Kysymys on nyt: kumpaisissa Pohjolan portti on alkuperäisempi,
Sampo-runoissa vai loitsuissa. Jälkimmäisten puolesta näkyy se seikka
puhuvan, että niissä nähdään yksinkertaisempiakin muotoja; edellisiin
päin taas kallistuu vaa'an lautanen sen kautta, kun niissä tämä seikka
on niin yleinen, loitsuissa verrattavasti harvinainen, monellaisissa
luvuissa hajallaan, mihinkään erinäiseen vakinaisesti kiintymätön.
Täytyy siis vielä hakea toisia todisteita lisäksi.

Runoissa, jotka jotakin retkeä kuvaavat, tapaamme useinkin
yllämainittuihin vivahtavia, mutta kuitenkin erilaisia värssyjä.
Parissa lajissa Inkerin kosintorunoja näemme hyvin usein värssyt:

    Jo alkoi linna näkyä,
    Kultakatto kuumottaa,
    Vaskikatto vaalottaa.[1503]

Samoin Inkerin päivän päästöissä välistä kuuluu perille päästessä:
Hiiden huonehet näkyvi.[1504] Eräässä Suomen Karjalan runossa viimein,
jossa kuvattu laivaretki luultavasti on vaikuttanut Samporetken
muodostumiseen, näemme säkeet:

    Jo alkoi Pohjola näkyä,
    Kylä kurja kuumottaa,
    Paistoa pahat veräjät.[1505]

Näistä siis tahtoisi päättää, että tosin joku määräpaikan kuvaus on
runoissamme vanhastaan tavallinen, silloin kun ollaan perille
pääsemässä, mutta että Pohjolan portin mainitseminen siinä on myöhempi,
kuitenkin jo 16:lla vuosisadalla tavaksi tullut lisäys, otettu
loitsuista. Näissä viimeinkin sen synty on jokseenkin helposti
selitetty: Pohjolan portti on silminnähtävästi pohjoisen taivaan
loistavimman luonnon-ilmiön, revon l. Ruijan tulen kuva.


f. Auringon ja kuun päästö.

Epoksemme painetussa muodossa Pohjolan emäntä Sampo-taistelun jälkeen
koettaa kaikellaisilla keinoilla häiritä Kalevalaisten alkavaa uutta
onnea. Niinkuin olemme nähneet, oli kuitenkin enin osa hänen
uhkauksistaan, jotka nuot turmelus-yritykset Sampo-retkeen liittävät,
Lönnrot'in omaa lisäystä. Karhun pyynti ja peijaiset eivät täten
todella ole missään yhteydessä epillisten runojemme kanssa, eikä sanota
karhun tappajaa koskaan Väinämöiseksi. Aivan erillään on myös tautien
synty ja parannus Sampo-jaksosta, vaikka jälkimmäinen kuitenkin joskus
harvoin siihen sovitettuin nimien kanssa on epillisen piirin yhteyteen
saatettu. Latvajärven Arhippa näet lauloi siitä, kuinka Väinämöinen
keitti voiteita ja niillä paransi tavattomiin, nimenkin tietämättömiin
tauteihin vaipuneita Väinölän poikia, Vuojolan lapsia.[1506] Paitsi
sitä ilmautuu Pohjolan poikien poteminen, Luotolan lasten lahoominen
parissa Vienan puolen ja yhdessä Suomen Karjalan loitsussa.[1507]
Suomessa, tuo yksi poikkeus poisluettuna, lauletaan noista nimettömistä
taudeista aina ilman mitään tarullisia nimiä mainitsematta, josta,
niinkuin myös niiden vaihtelevaisuudesta Venäjän puolella, varmaan voi
päättää, että ne ovat myöhempiä lisäyksiä.

Vähän toisin on taivaan valojen vangitsemisen ja päästön laita. Ne
tavataan todella yhdessä kanteleen synnyn lopussa, ja ovat siis sen
kautta edes välillisesti liitetyt Sampo-jaksoon. Väinämöisen soittaessa
aurinko ja kuu laskeutuvat alas kuultelemaan, saadaan kiinni ja
suljetaan yhdeksän lukon, kymmenennen takasalvan taa. Joukahainen ja
Ilmarinen turhaan yrittävät murtaa lukot auki; vasta Väinämöiseltä se
onnistuu: pääsi päivä paistamaan, kuu kumottamaan. Mutta tätä toisintoa
löytyykin vaan yksi ainoa kappale, joka on saatu epäiltävästä
runopaikasta[1508] ja itsekin sisältää turmeluksen merkkejä. Päivä näet
tässä laskeutuu puuhun kuultelemaan, samoin kuin kaikissa muissa
kanteleen synnyn kappaleissa metsän emäntä t. isäntä. Nähtävästi se on
aivan uusi muodostus, syntynyt Vienan Samporunosta kuullun hämärän
kaiun vaikutuksesta.[1509] Meidän tulee siis nyt ottaa päivän päästökin
tutkittavaksi aivan erinäisenä, itsenäisenä taruna.

Painetun Kalevalan 49:s runo, joka melkein koko sen tapauksen
laulaa,[1510] on täydennetty Lönnrot'in lisäyksillä.[1511] Näiden
poiskarsimisen jälkeen jäljelle jäävä osa on se runo, jonka jo tiedämme
lauletuksi Pohjanmaalla, Savossa sekä Suomen Pohjois-Karjalassa.[1512]
Mutta ensikatsahduskin näyttää, että tämä semmoisenaan myös on myöhempi
muodostus. Väinämöinen vasta taivaan valojen irtipääsön _jälkeen_
lähtee sotaan Pohjolaisia vastaan, lisäksi vielä ilmoittaen syyksi:

    "Koska kuun kivestä päästin,
    Päivän päästin kalliosta".

Siinä on selvä todistus, että jälkimmäinen osa, Pohjolan retki, ei voi
olla alun, päivän päästön, kanssa yhteenkuuluva. Pohjolassa ei sitten
olekaan mitään puhetta auringosta eikä kuusta, tapellaan vaan ilman
ilmoitettua syytä. Tapa, jolla taistelu kuvataan, osoittaa myöskin
silminnähtävästi, että runon loppupuolisko on Päivölän virrestä
(Lemminkäisen toisesta Pohjolassa-käynnistä) tänne eksynyt. Runon
varsinainen, alkuperäinen sisällys supistuu täten siihen, että päivä
joutuu kallioon, kuu katoo kiveen; Väinämöinen, yöllä synnyttyään,
päivällä menee pajaan ja siellä takoessaan saa kuulla,[1513] että
taivaan valot jälleen ovat päässeet irti takoessa "Väinämöisen" s.o.
arvattavasti takomisen kautta. Sama taru ilmautuu myös vaillinaisempana
sangen monissa katkelmissa, jotka ovat pistetyt erilaisten loitsuin
sekaan. Kaikenmoisessa hädässä rukoillaan Jumalaa, Luojaa, Jesusta
(joskus Maariaa) päästämään pahasta, "niinkuin kuun kehästä päästit,
päivän kalliosta" (t. joskus vaskivantehista).[1514] Välistä on luonnon
perustus vielä selvempi, kun kuu päästetään kehästä, päivä
pilvestä.[1515]

Tässä mainitut päästäjät tietysti eivät voi olla yksikään alkuperäiset,
kristityt hyvinkin luonnollisesta syystä, Väinämöinen sen vuoksi, kun
takominen ei alkuansa ole hänen toimiaan. Parissa runokappaleessa
tapaammekin toisia asianmukaisempia henkilöitä. Ganander'in
mythologiaan on otettu runonkatkelma, jossa:

    Kuumet ennen kuun kehitti,
    _Kavet_ kuun kehästä päästi,
    Riihen rautaisen sisästä,
    -- -- --
    Pääsi ennen Päivän poika
    Päivättären päästäessä,
    Jesus kuun kehästä päästi,
    Päivän päärlystä[1516] ylönsi.[1517]

Vielä vanhemmassa katkelmassa, joka Vermlannin rajalla asuvilta Norjan
Savolaisilta on saatu,[1518] päästäjä sanotaan _Turilaaksi_, johonka
nähden on muistettava, että eräässä Ganander'in painattamassa runossa
_Kave_ ukolla, Pohjan herralla, Väinämöisen isällä, on lisämaine iki
Turilas. -- Toinen runo Norjasta käyttää nimen _Kapo_.[1519] Agricolan,
vielä hiukkasen vanhemmassa muistoonpanossa mainitaan _Kapeet_ kuun
syöjinä vihollisina, mutta siinä on nähtävästi erehdys tapahtunut.

Inkerin toisinto on, niinkuin tiedämme,[1520] pikkuseikoissaan hyvin
erilainen pohjoisesta. Ylitsepääsemättömäin paaden, kuusen ja meren
luominen pakomatkalla kaikellaisten kalujen viskaamisella taaksensa,
löytyy kuitenkin ainoasti parissa kappaleessa: Se onkin nähtävästi
satujen vaikutuksesta syntynyt vaihdos yleisestä laulutavasta, jonka
mukaan ne esteet päinvastoin tulevat taivaan valoja päästämään
lähteneelle tiellä vastaan ja hän ne poistaa oluen sekä viinan
pirskoittamisella (joskus lisäksi tulen iskemisellä).[1521] Päästäjänä
on täälläkin tavallisimmin Jumalan ainoa poika (joskus lisäksi Jesuksen
käpeä-käsky); parissa, missä "minä" on päähenkilönä, tulee Maaria,
vakainen vaimo avuksi. Vanhempaa kantaa nähtävästi edustavat
harvinaisemmat _Turo_ tuima poika ja sepän tytär.[1522]

Mihin loppupäätökseen nyt nämät seikat meidät saattavat? Epäilemättä
siihen, että puheen-alaisen runon perusteena on jumalataruksi kuvaunut
luonnon ilmiö, auringon (sekä kuun) peittyminen pilveen sekä siitä
jälleen selviäminen. Tämän luonnonperusteen näimme vielä aivan
puhtaanakin muutamassa pohjoisen toisinnon kappaleessa; toisissa jo oli
pilvi muuttunut kiveksi, kallioksi tahi muuksi. Eteläisessäkin esteeksi
ilmautuvat ääretön puu l. hako ja kivi kuuluvat nähtävästi samaan
mielikuvituksen piiriin; edellinen nimittäin likeisesti muistuttaa
taivaan valoineen pimentävästä isosta tammesta.[1523] Oluen ja meden
pirskoitus on mukava selittää pilveä poiskuluttavaksi sateeksi, ja
tulen iskeminen käsitetään ilman selittämättäkin pilveä halkaisevaksi
pitkäsen leimaukseksi. Takominen pohjoisessa toisinnossa sekä sepän
tytär eteläisessä tahtoisi viekoittaa siihen oletukseen, että ukkosen
jyrinäkin katsottiin taivaan selvittämisessä tarpeelliseksi. Sen
ilmautuminen niin erilaisissa paikoissa, vaikka tosin harvoin,
näyttäisi todistavan käsityksen vanhuutta. Myöhäisin tietysti on se
muodostus, missä pilvi käsitetään aitaksi tai rautariiheksi, ja aurinko
siis ikäänkuin joksikin kalliiksi tavaraksi.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, onko tämä taru alkuperäisesti
suomalainen vai naapureilta lainattu. Läpinäkyväisyys, jossa se
runoissamme vielä joskus ilmautuu, puhuisi edellisen oletuksen
puolesta, mutta toiselta puolen on se seikka pahasti epäillyttävä,
ettei päivän päästö ole tavattu yhdeltäkään itäiseltä sukulaiseltamme,
jopa, mikä on vielä merkillisempi, ei ole tiettävästi Virolaisillekaan
tuttu.

Muutamat seikat sen lisäksi silminnähtävästi osoittavat
indo-eurooppalaista vaikutusta. Yllämainitut värssyt auringon ja kuun
päästämisestä tavataan useammin kuin muissa loitsuissa synnytysluvussa;
lapselle rukoillaan päästöä samoin kuin taivaan valotkin ovat tulleet
vapautetuiksi. Tämä on aivan yhdenmukaista yleisen indo-eurooppalaisen
käsityksen kanssa, joka panee tulen synnyn ja päivän selvittämisen
ukkos-pilvestä lähimpään yhteyteen ihmisen synnyn kanssa.[1524] Yhtä
yleinen on Indo-eurooppalaisissa päivän selvittämisen liittäminen
yhteen oluen t. meden synnyn s.o. sateen kanssa. Nämät juomat olemme
Inkerissäkin tavanneet puheen-alaisesta runosta, vaikka tosin
päästämisen välikappaleina; vaan tämä muodon väärentyminen juuri onkin
lainan todistus. Vienan läänissä tavataan myös joskus harvaan viittaus
samaan asiaan oluen synnyssä. Kun ei näet olut ota oikein hapatakseen,
arvellaan syyn tuohon olevan siinä, että on joku "kumma kuun edessä,
terhen päivän tiessä".[1525] Viimeinkin on lukuun otettava, että
indo-eurooppalaisetkin yleisesti kuvasivat pilven vuoreksi. Luultavasti
on siis koko tämä taru lainattu, taikka, jos olisikin kenties meidän
kansassamme syntynyt itseperäisesti täällä Itämeren rannalla, niin se
on silminnähtävästi tapahtunut voimallisen indo-eurooppalaisen
vaikutuksen alla.

Muutamat lisäseikat viittaavat meille mistä erityisistä kansoista tämä
vaikutus on voinut tulla. Yksi semmoinen on Kave l. Kapo päästäjän
nimenä. Se sama, niinkuin tiedämme, ilmautuu myös Volgan Suomalaisissa,
Persiassa ja viimeinkin Indiassa, missä hän on pitkäsen poika ja siis
nähtävästi jossain yhteydessä tämän tarun kanssa.[1526] Vaikea on siis
uskoa, että tämä yhtäläisyys, josta pitkin tietä on jäänyt jälkiä, vaan
olisi satunnainen. Mutta epäiltävä on sitä vastaan, tuliko sieltä muuta
kuin kenties kaukainen kaiku itse tarusta, koska se muuten pitäisi olla
tunnettu myös Volgan rannoilla. Vai olisiko Mordvalaisten taru
haltijain synnystä ainoa jäänyt jälki siitä?

Luultavammalta näyttää laina Germaaneilta, joilla myös tavataan nuot
ylläluetellut yhteiset piirteet, Erittäin Skandinaviaan kenties
viittaavat nimet Turilas ja Turo, jotka tosin ovat ylen harvinaiset,
mutta saadut kovin kaukana toisistaan olevista paikoista, että ne
tahtoisi luulla satunnaisiksi. Ne näkyvät näet tarkoittavan Thor'ia,
päivän valoin vapauttajaa skandinavilaisessa tarussa.[1527]

Noihin muutamiin myöhempiin muodostuksiin Inkerissä, joissa aurinko ja
kuu tallennetaan aitassa, on nähtävästi toinenkin laina sekautunut.
Välistä näet ei ne ole Hiisien eikä niistä vääntyneitten Viron ja
Saksan noitien vaan kahden, kolmen neidon hallussa, jotka niitä pesevät
ja huuhtovat. Siinä näemme aivan selvästi slavilais-liettualaisen tarun
auringon kylvettämisestä yön ajalla.[1528]

Tulisi nyt viimein tutkittavaksi, eikö päivän päästö, vaikkei se
oikeastaan Sampo-jakson yhteyteen kuulu, ole viimeinmainitun tarun
ensimmäisenä, alkuperäisenä luonnoksena. Edellisessä pykälässä
esitettiin jo Schiefner'in ja Donner'in arvelu, että Sampo on aurinko.
Jos katsomme Sammon nykyisessä muodossa yhteensulaneitten aineksien
sisimpää merkitystä, niin ei olekaan epäilemistä, että mainitut
tutkijat ovat oikeassa. Grotte-mylly on silminnähtävästi kehitys tuosta
indo-eurooppalaisessa tarustossa yleisestä tulen kirnuamisesta.[1529]
Myöskin Sämpsä Pellervoisen alkukuva Zemberys (Slavilaisten Zjemik)
tuskin voinee olla muuta kuin personoittu kevät-aurinko, joka kynnön
ja kylvön toimeen panee. Mutta toinen asia on kysymys, oliko
Suomalaisillakin ollut sama perusteena oleva käsitys ja kehittyikö se
meilläkin sitten myllyksi ja personalliseksi haltijaksi. Erittäinkin
tämmöinen luonnon-ilmiön yksinkertaisen kuvan kehittyminen
monimutkaiseksi taruksi, juuri samalla tavalla niin erisukuisissa
kansoissa, tuntuu jo sielutieteen kannalta katsoen kovin
luonnottomalta. Paitsi sitä, ainakin mitä myllykäsitteesen tulee, on se
myös kielitieteen ja sivistyshistorian puolelta katsoen mahdoton.
Mylly- l. käsikivikuva voi erittäin Germaneissa kehittyä
alkuperäisemmästä kirnusta, sen kautta kun he nimittivät molempia,
alkumuodossaan rakennukseltansakin jokseenkin yhtäläisiä kaluja,
melkein samalla nimellä. Gotilaisilla edellinen oli _quairnus_ (ruots.
qvarn), Muinais-Skandinaveilla jälkimmäinen _kirna_. Kivenpuun, jolla
käsikiveä pyöritettiin, sanoivat Skandinavit _möndull'iksi_ (männäksi).
Meidän _käsikivi_ on tietysti kielellisesti kokonaan tämän kehityksen
ulkopuolella. Vanhempi taru tulen kirnuamisesta tosin tavataan välistä
meidänkin loitsuissamme. Panu, poika auringoisen, tai Väinämöinenkin,
nähdään siinä toimessa.[1530] Mutta tämä yksinkertaisempikaan muoto ei
voi olla alkuperäisesti suomalainen; sillä voin teko kirnun ja
männän avulla on, niinkuin nämät sanat todistavat, vasta opittu
naapureilta.[1531] Kuuluvatpa Aunuksessa vieläkin laittavan voita
alkuperäisemmällä tavalla, maitoa lusikoin läikyttämällä.

Donner sen lisäksi tahtoi näyttää toteen, että Sampo-runo on päivän
päästöstä kehjinnyt uudempi muodostus, ja perusti mielipiteensä
useampiin yhtäläisyyksiin molempien runojen yksityis-seikoissa. Mutta
hänen mainitsemansa yhtäläisyydet tavataan ainoasti painetussa
Kalevalassa taikka selviävät satunnaisiksi muodoiksi. Sampo ainoasti
yhdessä ainoassa toisinnossa suljetaan kivimäkeen, vaskivuoreen;[1532]
taivaan valot tosin myös kiveen, vaan ainoasti vaskivanteisin. Pohjolan
emäntä todellisissa kansan runoissa tosin ottaa Sammon haltuunsa; mutta
ei hän koskaan ilmau taivaan valoin kätkijänä. Sampoa ryöstämään
lähtevät usein kaikki kolme Kalevalan veljestä yhdessä tuumin; päivän
päästössä toimii yksistään Väinämöinen, eikä hänkään, niinkuin näimme,
oikeastaan kuulu siihen.

Enemmän huomiota ansaitsee ainoasti se Donner'in esiintuoma
seikka,[1533] että Sampo ja aurinko (eli oikeammin taivas)[1534]
molemmat sanotaan kirjokanneksi. Meidän tulee siis tarkemmin tutkia
missä yhteydessä tätä sanaa käytetään runoissamme. Useimmissa paikoissa
se llmautuu todella kertovärssyssä _taivaan_ rinnakkaisnimenä:

    Läpi tahrahan kaheksan,
    Läpi kuuden kirjokannen.[1535]

Mutta sen ohessa se myös tavataan sangen usein _vakan, arkun, lippaan_,
jopa _aitankin_ mainesanana. Kipusanoissa Kipuneito kipuja kootessaan
joskus istuu:

    Kirjovakkanen käessä,
    Kirjokansi kainalossa.[1536]

Useammin kuitenkin se sana, niinkuin jo Sammon tutkimuksesta tiedämme,
viljellään Metsolan l. Pohjolan emännän rahaisesta arkusta tai aitasta,
jossa kallis metsän vilja on tallella. Tästä se mukavasti saattoi
tulla Sampo-runoon, johon tietysti Pohjolan emännän ilmautuminen
metsäluvuissa antoi luonnollisen aiheen. Mutta myös edellinen merkitys
on helposti voinut siihen vaikuttaa, koska Sammon takoja Ilmarinen
ennen oli myös ilman kannen eli taivaan kalkuttanut. Tämän takomisen
kautta se näkyykin vasta löytäneen tien Sampo-runoon, sillä Suomen
puolella, missä ei takomista vielä ole, ei myös koskaan sanota Sampoa
kirjokanneksi. Tämä sen ilmautuminen ainoasti myöhemmässä
kehitysmuodossa onkin samassa hyvä todistus, että sen liittäminen
Sammon mainesanaksi, vaikka se itse voikin myös taivasta merkitä, ei
millään muotoa saata määrätä itse Sammon merkitystä ja syntyä.[1537]

Donner'in mainitsemain yhtäläisyyksien lisäksi voisi vielä tuoda esiin
pari muuta, mutta nekin raukeavat likemmin katsellessa. Semmoinen on
kiven ynnä muun viskaaminen perään-ajavalle esteeksi parissa Inkerin
toisinnossa, jotka me havaitsimme myöhemmiksi väännöksiksi. Niin myös
joskus Inkerissä suljetaan päivän valot aittaan yhdeksän lukon taakse;
vaan tämäkin seikka on hyvin harvinainen ja Sampo-runoon se ilmautuu
vasta Vienan puolella.

Kaikesta tästä emme siis voi millään lailla tulla muuhun päätökseen,
kuin että päivän päästöllä ja Sampo-retkellä ei ole keskenänsä mitään
tekemistä.


g. Vipusessa käynti.

Niinkuin jo näimme, on Vipusessa käynnin yhteys Sampo-retken kanssa
liian harvinainen, ollaksensa todella asiaan kuuluvainen. Hyvin usein
sitä vastaan jatkuu veneen teko Vipuselta saatuin sanain avulla sitten
kanteleen synnyllä, ja tämän muodostuksen ilmautuminen laajalta sekä
Venäjän Karjalassa että Suomenkin puolella osoittaa, että se on
verrattavasti vanha.[1538] Yhtähyvin tavataan kanteleen synty vielä
paljoa useammin ilman tätä alkua ja samoin löytyy jommoinenkin joukko
Vipusen runoja, joista kanteleen synty puuttuu.[1539] Vielä suuremman
arvon jälkimmäiselle toisintolajille antaa se seikka, että sitä on
erittäin saatu Suomesta ja että siihen kuuluu ainoa jo viime
vuosisadalla kirjaanpantu. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että myös
Vipusessa käynnin ja kanteleen synnyn yhteys on myöhempää syntyä.[1540]
Painetussa Kalevalassa on puheena-oleva runo asetettu kilpakosinnan
valmistukseksi. Sekin yhteenliittyminen perustuu kansan laulutapaan,
mutta tavataan aniharvassa, josta sen satunnaisuus käypi
selville.[1541] Lönnrot'in painattama Vipusen runo on pää-asiallisesti
yhtäpitävä Vienan läänissä yleisen laulutavan kanssa.[1542] Mutta tämä
eroaa sangen tärkeässä seikassa suomenpuolisista toisinnoista:
edellisessä näet _Väinämöinen (tai Ilmarinen) tulee Vipusen vatsaan
niellyksi_; kaikissa läntisissä sitä vastaan _hän ainoasti kaataa puut
pois Vipusen haudalta, herättää hänet ja saa kaivatut sanat kuulla_
(taikkapa sen vastauksen, ett'ei Vipunen niitä saata antaa).[1543]
Ylempänä ollut tutkimus runojen leviämisestä ylimalkaan osoittaa meille
että jälkimmäinen muodostus on alkuperäisempi, ja lisää vahvistusta
siihen vielä antavat muutamat itse tässä runossa ilmauvat pikkuseikat.
Siinä näet tavataan länsisuomalaiset genitivit _miesten, naisten_,
jotka Karjalaisille ovat aivan oudot. Toinen tunnusmerkki Vipusen niin
sanoaksemme, ristimänimi. Se vaihtelee useissa erimuodoissa: _Ankervo_
(l. Ankervoinen), _Antervo_ (l. Antermo l. Kantervo), _Antero_ (l.
Anterus, myös joskus Antti). Mutta näistä Ankervo sivumuotoineen
tavataan melkein yksistään nykyisin kerätyissä runoissa;[1544]
vanhemmissa käsikirjoituksissa löytyy vaan yksi kerta Ankervo (oik.
Angermo).[1545] Antervo on edustettu muutamissa uudemmissa
kirjaanpanoissa, mutta kahta vertaa useammissa vanhoissa. Näissä
jälkimmäisissä on nimi Antero kaikkein yleisin. Vaan ei siinä vielä
kaikki; voimmepa nimen vaihtumisen historian todistaa vielä selvemmällä
tavalla. Mainion Latvajärven Arhipan poika Miihkaali Perttunen,
Borenius'elle laulaessaan, nimitti Vipusta Ankervoksi, hänen isänsä
melkein neljäkymmentä vuotta ennen vielä Antervoksi.[1546]
Viimeksimainittua nimeä käytti v. 1871 Jyrki Malinen Vuonnisessa, mutta
vanha tietäjä Vaassila, joka nähtävästi on ollut hänen opettajansa,
mainitsi Lönnrot'ille vielä Anteroa.[1547]

Tämän kautta lienee epäilemättömäksi todistettu, että Antero on
alkuperäinen muoto, molemmat muut myöhempiä väännöksiä. Antervo on
nähtävästi muodostunut samoin, kuin paikoittain Vienan läänissä
kantelvo l. kantervo kantelesta.[1548] Ankervo l. Angervo-muodon
syntymisessä on nähtävästi tuo onnetonta merkitsevä adjektivi
ankervoinen ollut apuna, joka myös on mahtanut vaikuttaa, että sitä
nimeä parissa toisinnossa taivutetaan, esim. Suuhun Ankervon
Vipusen.[1549] Mutta huomattava on että Suomessa ja sen kanssa
likeisimmin yhtäpitävässä Aunuksen läänissä ei juuri nähdä muita
muotoja, paitsi Anterusta l. Anteroa[1550] ja tämän nimen
länsimaalaisuus (Venäjän Karjalaisilla _Ontrei_) on samassa vahva
lisätodiste koko runon läntiselle sukuperälle.

Jos nyt vatsaan nielemisen ja vatsassa takomisen poistamme pois
myöhempänä lisäyksenä, niin jääpi siis tämän tarun alkuperäiseksi,
yksinkertaiseksi ytimeksi käynti kuolleen puheilla tärkeitten tietoin
saamiseksi.[1551] Semmoisena se ilmautuu inkeriläisessäkin
toisinnossa, ja myös Viron runoissa on haudalla käyminen, sekä
kuolleitten puhutteleminen hyvin tavallinen. Verrattakoon erittäinkin
Kalevinpojan neuvonpyynti isältänsä, vanhalta Kalevilta.[1552] Vielä
yleisempi on tämä tuskassa olevan turvauminen rakkaan vainajan
hautakumpuun Germanein muinaismuistelmissa. Senvuoksi arvelikin Castrén
Vipusen runon sieltä lainatuksi.[1553] Mutta tarkempi tutkimus hävittää
auttamattomasti yhtäläisyyden useimmissa pikkuseikoissa. Käynti
Tuonelassa ja Vipusessa lauletaan, niinkuin jo sanottu, hyvin harvoin
yhdessä. Samoin on rautakangella herättäminen tavattu Suomen puolella
ainoasti yhdestä ainoasta kappaleesta, joka sekin oli aivan rajan
läheisyydestä. Omituisimmat yhtäläisyydet skandinavilaisen tarun kanssa
haihtuvat täten arvottomiksi.

Toiselta puolen on neuvon ja avun hakeminen Manan haltijoilta
schamani-uskon pääkappaleita, Samojedilaisnoita manaa esiin
tadebtsjonsa; samoin hänen suomalainen virkaveljensä monessa loitsussa,
missä suojaa jotain vaarallista retkeä varten varustetaan, kääntyy muun
muassa myös maassa makaaviin miekka- ja hevosmiehiin. Onpa muutamissa
näiden loitsuin toisinnoissa samat sanatkin käytetyt kuin Vipusen
runossa:

    Onko vanhoa väkeä,
    Jok' on viikon maassa maannut,
    Kauan liejussa levännyt?[1554]

Pääperusteeltaan on siis tämä Vipusen tarun osa nähtävästi
perisuomalainen, jos kohta kenties Germaneissa niin yleinen neuvon
hakeminen _yksityisten vanhempain haudasta_ on sen lopulliseen
muodostumiseen vaikuttanut. Niin lienee varsinkin Virossa laita, missä
Kalevinpoika menee ukko Kalevin _künka peal_ (kummun päälle).

Mutta mitenkäs sitten Vienassa tuo vatsaan-nieleminen siihen liittyi?
Kenties voisi siihen olla syynä yhden kaksimielisen sanan
väärinkäsitys, jommoiset erehdykset muulloinkin ovat monesti olleet
tarujen ja kansanrunojen kehittymisessä apuna. Parissa Ilamantsin
runossa näet lauletaan Väinämöisen, vaikka hän ei itse uppoa Vipusen
vatsaan, kuitenkin saaneen tarpeelliset sanansa "ikimennehen _ihosta_,
kadonnehen _kainalosta_, kuolleen _kohdusta_".[1555]

Muutamissa Vienan runoissa kehoitetaan Väinämöistä menemään Vipusen
puheille, koska

    Sill' on suussa suuri tieto,
    Mahti ponneton povessa,
    Vatsassa varat väkevät.[1556]

Sitten vielä tavallisesti jatketaan niin tavoin, että Väinämöiselle,
kun hän on ahdistanut Vipusta rautakangella, vatsan sisään menemättä,

    Puuttui suuhun suuri tieto,
    Mahti ponneton povehen,
    Vatsahan varat väkevät.

Taikka myös:

    Saipa suuhun suuren tiedon,
    Mahtin ponneton (!) povehen,
    Vatsahan varat väkevät.

Mahdollisesti on sana _sai_, joka Karjalassa myös joutumista, tulemista
merkitsee, synnyttänyt sen käsityksen, että Väinämöinen suuritiedon
loitsijan suuhun ja vatsaan upposi.

Mistä sitten tuo takominen Vipusen vatsassa on saanut alkunsa? Ettei
se, niinkuin Aspelin on selittänyt, ole siinä yhteydessä ukkosen
jyriseminen pilven povessa, voimme varmaan päättää sen ilmautumisesta
Vipusen runoon vasta Vienan puolella. Eipä se ole sielläkään kovin
yleinen. Varmaan se ilmautuu ainoasti kymmenkunnassa kappaleessa;
useissa muissa sitä vastaan se tapahtuu ulkopuolella, ennen vatsaan
nielemistä, niin tavoin että sillä valmistetaan Vipusen suuhun
pistettävä kanki. Mutta Vipusen runo ei ole paitsi sitä ainoa, jossa
tuo yliluonnollinen takominen (paidan asettaminen pajaksi y.m. ja
kolkuttaminen pajassa ovettomassa) on tavattava. Vienan läänissä alkaa
Samporuno joskus sillä lailla, jolloin Väinämöinen takoo rautaisen
hevosen, lähteäksensä ratsastamaan.[1557] Eräässä Suomen Karjalan
runossa[1558] Ilmarinen samalla tavoin takoo rautaisen veneen, jolla
purjehtii Pohjolaan. Vielä laajemmalta tavataan se Venäjän
puolella[1559] kanteleen synnyssä, niin että Väinämöinen sillä tavoin
sepittää haravan, jolla kalan ruotoja kanteleen aineksiksi ko'otaan,
taikkapa rakentaa itse soittonsa. Niin-ikään nähdään se kultaneidon
runossa sekä Vienassa että myös Inkerin alueessa.[1560] Näissä kaikissa
on taottujen esineiden tavallisuus ristiriidassa takomisen
ihmeellisyyden kanssa ja antaa syytä siihen arveluun, ettei se alkuaan
mahtane yhteen kuulua. Vipusen runossa yksin voisi niin outoihin
sepinkaluihin turvaaminen tuntua oikeutetulta, jos emme tietäisi koko
vatsassa-oloa myöhäiseksi lisäykseksi; täytyy siis hakea eikö
ihmeellinen takominen ilmau jossain vielä mainitsemattomassa
yhteydessä, joka olisi luonnollinen ja samassa tiettävästi vanha.

Useissa ylläluetelluissa kuvauksissa tavattavat sanat: yöllä syntyi
Väinämöinen tai Ilmarinen, päivällä meni pajahan, saattavat ajatuksemme
ehdottomasti siihen, että tässä mahtaa olla oikeastaan puhe jostain
työstä maailman alussa. Semmoinen tarjoutuukin meille raudan synnyssä,
jossa[1561] Ilmarinen (t. välistä Väinämöinen), yöllä synnyttyään,
päivällä menee pajaan, asettaa paitansa palkeeksi y.m. ja lietsoo
pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa, siksi kun rauta vellinä
venyvi. Me olemme jo ennen nähneet, että taru Ilmarisen l. Ilman ukon
takomisesta on ukkosen jyrinästä saanut alkunsa. Musta, pimeä ukkosen
pilvi on sitten aivan luonnollisesti verrattu ovettomaksi,
ikkunattomaksi pajaksi, ja yhtä luonnollista on myös, että Ilmarisella
maailman alku-aikoina, jolloin rauta vasta luotiin, ei vielä ollut
tavallisia sepinkaluja. _Tässä_ on siis edessämme todellinen
luonnontaru, jonka vanhuutta ei myös sovi epäillä, koska se on yleinen
Suomen puolella.

Huomattava seikka, joka selittää tuon ihmeellisen taonnan siirtymisen
uusiin muodostuksiin, on se, että raudan synty, erittäinkin se osa,
joka kuvaa Ilmarisen osaa työssä, on hyvin harvinainen Venäjän
Karjalassa. Haavojen parantamiseksi siellä sen sijaan käytetään runoa
Väinämöisen polvenhaavasta ja siihen liittyneestä verenseisatuksesta,
joka Borenius'en mukaan on "käytännöllisen hyötynsä tähden" niiden
seutuin tavallisimpia epillisiä runoja. Samoin on Inkerinkin alueessa
raudan synty laihtunut paljaaksi, kaikkia tarullisia aineita vailla
olevaksi manaukseksi; erittäin ei siinä tavata Ilmarin takomista.
Sielläkin on nähtävästi syntyluvun unohtuminen tai tuntemattomuus
tehnyt sen, että tuota yhtä osaa siitä, vielä muistossa pysynyttä tai
muualta opittua, on ruvettu käyttämään uusissa yhteyksissä. Samallainen
ilmiö on huomattava useitten muittenkin runoin kehityksessä.

Viimeksi olisi nyt vielä tutkittava, kuka ja mitä Vipunen oikeastaan
oli? Donner on tahtonut selittää hänet entiseksi metsästyksen
haltijaksi,[1562] Aspelin ukkosen ja auringon jumalaksi.[1563]
Edellinen perustautuu nähtävästi niihin säkeisin, joissa sanotaan
Vipusen kuolleen "vipunsa virittämästä, ahtamasta ansatiensä."[1564] Ne
ovat saadut muutamista suomenpuolisista runokappaleista ja voivat siis
olla vanhat. Virolaisissakin oli, Fählmann'in todistuksen mukaan,
_Viboane_ tuttu mainiona ampujana.[1565] Mutta yllämainitut säkeet ovat
kovin harvinaiset, voidakseen, kaiken muun tuen puutteessa, olla
minäkään varmana todisteena; yhtä mahdollista on, että ainoasti Vipusen
nimi, niinkuin kansantaruissa usein tapahtuu, on antanut niille synnyn.
Ja koko Viboane, josta ei yksikään Viron runo tiedä mitään, tuntuu
kovin epäiltävältä. Kun ei hänen nimensä vaan olisi jonakuna hämäränä
kaikuna eksynyt sinne Suomesta.

Aspelin myös perustaa arvelunsa edellisen puolen samoihin runosäkeisin;
joutsestaan, taivaan kaarestahan Ukko lennättää nuolensa. Jälkimmäisen
puolen tueksi hän tuopi esiin, että Lemminkäinen, auringon jumala,
muutamissa toisinnoissa sanotaan Vipusen pojaksi. Vielä lisäksi hän
huomauttaa, että loitsuissa tuli joskus sanotaan auringon pojaksi; että
säettä: tuskissa _tulen punaisen_ joskus seuraa kertovärssy:
_angervoisen_ ailuhissa; ja että Väinämöinen sekä Ilmarinen yleiseen
iskevät tulta kolmella kokon sulalla, viidellä _vipusimella_.

Ensiksimainitut värssyt: _Virsikäs Vipusen poika, Luottehikas
Lemminkäinen_ löytyvät kymmenkunnassa runokappaleessa, joiden
alkuperäinen kotipesä näkyy olleen Ilamantsi. Siellä kuuluisa Simana
Sissonen Mekrijärvellä oikeastaan lauloi: Poika virsikäs Vipunen,
tehden siis Vipusen ja Lemminkäisen _yhdeksi_ personaksi. Hän jatkoi
sitten sillä tavoin, että Vipunen "tuo viruvi virsissähän,
luottehissansa lojuvi", jolloin Väinämöinen tulee häneltä sanoja
noutamaan.[1566] Mutta haudasta herätetty Vipunen vastaa: "ei ole
miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa!" -- juuri samoilla sanoilla
kuin samalla seudulla joskus Lemminkäinen äidillensä, joka hänet on
Tuonelan joesta haravoinut.[1567] Selvästi näkyy siis, että tässä vaan
on tapahtunut sekoitus, varsin luonnollinen siitä syystä, että molemmat
ovat kuolleet ja jälleen herätetään elämään. Mitään alkuperäistä ja
oleellisempaa yhteyttä ei tämä kohta voi todistaa.

Yhtä vähän myös pitävät paikkansa muutkaan pienemmät todisteet. Jos
tuli sanotaankin angervoiseksi, samoin kuin joskus Vipunen, me jo
tiedämme, että jälkimmäinen nimi on myöhempi väännös. Vipusin
puolestaan ei merkitse muuta kuin lennintä, siipeä, ja on tähän pantu
alkusoinnun vuoksi, viisi-sanan tähden. Tulen synty ei ole millään
tavoin ainoa runo, jossa sitä käytetään. Varpusen vivuttimilla l.
vivutsimilla Lappalainen usein sulittaa nuolensa, kun aikoo Väinämöistä
ampua. Samoin usein ison tammen runossa rujo, rampa ja perisokea, jotka
pistoksia lennättävät. Vipusimella ei ole näin muodoin yhtään mitään
tekemistä Vipusen nimen kanssa. Paljoa todenmukaisemmalta näyttävän
tuen Aspelin'in arvelulle voisi saada muutamista K. Krohn'in Kajaanin
kulmalta tuomista tulen synnyistä. Niissä näet kaikki Sotkamosta
saadut alkavat sanoilla: "Vipunen Vapusen poika, Tuli kulta
auringoinen, Auringoisen pojan poika", ja yksi laulajoista vielä lisäsi
sen suorasanaisen selityksen, että "valkea sanotaan Vipusen pojaksi,
siitä syystä kun lietsomapaikoissa tarvitaan valkea-vipua." Mutta, paha
kyllä, nämät toisinnot ovat aivan yksinänsä; nuot sanat eivät löydy
yhdessä ainoassakaan niistä lukemattomista tulen synnyistä, jotka on
saatu muista Suomen seuduista sekä Venäjän Karjalasta, eipä edes niissä
ennen kerätyissä, jotka ovat samasta Sotkamon pitäjästä kotoisin. Ne
ovat siis epäilemättömästi ja auttamattomasti ihan uusi keksintö.
Vipusen nimi on vaan tullut lisään höystöksi, samoin kuin loitsuihin
muutenkin usein lisätään kertomarunoista otettuja nimiä paremman voiman
vuoksi. Niinhän löylykin joskus sanotaan "vanhan Väinämöisen hieksi",
kivi "nuoren Joukamoisen maksaksi" ynnä muuta.

Auringon ja tulen kanssa ei siis ole Vipusella myös mitään tekemistä.
Loppututkimuksemme päätös on täten kokonaan kieltäväinen. Ainoa tulos
on se, että me Vipusen alkuperäisestä olosta ja merkityksestä emme tätä
nykyä tiedä mitään. Hän on nähtävästi jostain vanhasta, unohtuneesta
tarusta ylijäänyt ja uuteen yhteyteen eksynyt pirstale.


h. Väinämöisen polven haava.

Myös polvenhaava-runo on paljoa useammin kanteleen synnyn kuin
Samporetken yhteydessä. Välistä on silloin vielä, samoin kuin
painetussa Kalevalassa, taivaan kaarella istuvan neidon kosiminen sen
alkuun liitetty.[1568] Enimmiten kuitenkin ilmautuu polven
haavoittuminen ja parantaminen erikseen niin hyvin Suomen kuin Venäjän
puolella;[1569] yllämainitusta kosimisesta sitä vastaan tavataan
Venäjän Karjalassa ainoasti yksi ja toinen säe toisten runoin sekaan
eksyneenä, ja myös polvenhaavan yhdistys kanteleen synnyn kanssa on
melkein yksistään rajamme sisäpuolelta saatu, idempänä ylen harva,
ainoasti viime vuosikymmenellä tavattu.[1570] Tämä jälkimmäinen
muodostus on joskus kosimiseen yhdistetty, joskus ei. Kaikesta tästä
näkyy, että molemmat lisäykset vasta ovat myöhempiä. Eipä voi itse
polvenhaavankaan runo olla aivan vanha, koska se Inkerissä ja Virossa
on tuntematon. Muutama katkelma Satakunnasta[1571] viitannee, että sen
synty on etsittävä Länsi-Suomesta.

Mitä sitten viimein Väinämöisen polven haavoittuminen ja siitä lähtevä
hirveä verentulva merkitsee? Olen ennen tuonut esiin venäläisiä
lauluja, joissa tapettuin sankarien ja kaunottarien veristä syntyy
jokia.[1572] Väinämöisen nimi, jonka luulisi olevan yhteydessä
Väinäjoen kanssa, siihen myöskin ikäänkuin antaa vahvistusta. Mutta
koko tarun tuntemattomuus eteläisessä runo-alueessa ja Väinämöisen
nimenkin vääntynyt muoto Virossa ei tahdo sopia yhteen tämän oletuksen
kanssa. Myös tämän tarun luonnonpohja; jos polvenhaavan runo siis on
alkuperäisesti suomalainen, tuntuu tätä nykyä selviämättömän hämärältä.
-- Täytyy, kun täytyykin, jättää sen arvoituksen arvaaminen vastaisille
tutkijoille.


i. Väinämöisen syntyminen.

Salmin kihlakunnassa tavataan kanteleen synty välistä yhteydessä niin
sanotun _Iron runon_ kanssa. Siinä näet Iro neito, pidettyänsä pitkän
pyhyyden, syöpi marjan ja synnyttää sen vaikutuksesta kolme poikaa:
Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukamoisen. Nämät kohta rakentavat laivan,
lähtevät merelle ja puuttuvat kiinni haukeen, josta tehdyllä
kanteleella sitten Väinämöinen soittaa.[1573] Tavallisemmin on
kuitenkin mainituilla seuduilla sekä Aunuksessa Iron runon jatkona
kilpakosinnan, Vipusessa käynnin ja Sammon ryöstön sekoitus. Aivan
selvästi näkyy, että molemmat nämät yhteydet, jotka vaan tavataan niin
pienellä alalla, niin epäiltävässä runopaikassa ja, ainakin
jälkimmäinen, niin sekavassa tilassa, ovat satunnaiset.

Kumpaisessakin yhteinen Iron runo on toisinto lännempää saadusta, ylen
harvinaisesta Väinämöisen syntymästä.[1574] Tätä tunnemme oikeastaan
vaan kaksi kappaletta; lisäksi voi kuitenkin vielä lukea muutamiin
taudin syntyihin eksyneet samallaiset alut: että sulhasille
vastahakoinen neito viimein syökseytyy mereen ja siellä tulee raskaaksi
tuulen, Turilaan t. veden ukon kautta.[1575]

Meille säilyneessä katkonaisessa, sekavassa muodossa on tämä taru
vaikea tutkia. Ganander'in saamassa kappaleessa on nähtävästi
Väinämöisen isä astunut poikansa sijaan, jommoinen vaihto kansan
muistelmissa ei ole harvinainen. Tämän arvelun vahvistavat hänen
nimensä. Iki-Turilas toisissa toisinnoissa on juuri se, jonka yhtymisen
kautta Ilman immen kanssa Väinämöinen syntyy. "Kave ukko, Pohjan herra"
puolestaan on nähtävästi alkuaan ollut "Kave eukko, Pohjan neito".
Tässä ovat siis isän ja äidin nimitykset sulaneet yhdeksi.
"Parkka-äijä" Blomqvist'in kappaleessa muistuttaa Pellervoisen runosta,
jossa Sampsa "parkassa" l. laivassa makaa, ennen kuin Ahti hänet
haettaa. Sekin viittaa, samoin kuin Turilas, veden haltijaan, joka siis
lienee täydestä syystä pidettävä Väinämöisen isänä. Äiti mainitaan
samassa kappaleessa Pohjan neidoksi, muutamassa taudin synnyssä sitä
vastoin Ilman neidoksi, joka näkyykin olevan alkuperäisempi. Edellinen
nimi on mahtanut tulla sen kautta, että Louhiatar, tautien emo, jonka
kanssa Väinämöisen äiti niin usein sekoitetaan, monesti sanotaan
Pohjolan emännäksi.

Tässä siis Väinämöinen, samoin kuin yhdessä kosintarunossa, ilmautuu
läheisessä suhteessa Ilman neitoon.[1576] Jälkimmäinen runo on
epäilemättä edellisen emä, koska se erimuodoissaan tavataan niin
laajalta ympäri Suomen, vieläpä Virossakin asti. Nähtävästi kansa
tahtoi mainiolle sankarilleen myös saada mainion synnyn, ja silloin
maan kuulu, veden valio, taivaan kaarella loistava neito, jonka kanssa
Väinämöinen jo ennen oli yhteyteen saatettu, oli lähinnä tarjona.

Salmin kihlakunnan toisintoon on vaikuttanut legenda neitsyt Maariasta,
joka marjan syötyään synnyttää pojan. Siellä ilmautuu myös
Väinämöiselle kaksi veljeä, samat, jotka läheisen Ilamantsin runoissa
niin usein ovat ikilaulajamme retkikumppaleina sekä Sammon ryöstössä
että kanteleen synnyssä. Arvattavasti onkin juuri tämä seikka
pääasiallisesti sen kolminaisuuden aikaan saanut. Kuitenkin on
myös toinen seikka voinut olla myötävaikuttamassa. Muistakaamme
Skandinavein jumalaistarussa niin usein ilmautuva kolmiluku,
erittäin Völundar-qvidan kolme veljestä; muistakaamme myös yhden
Korpiselän[1577] runon kolme veljestä, joilla on melkein kullakin sama
virka kuin Völundar'in tarinassa. Saman tapaisia myös tavataan joskus
Inkerin ja Viron runoissa.[1578]


j. Kanteleen synty.

Edellisessä olemme nähneet kaikki yhteydet, joissa kanteleen synnyn voi
tavata, myöhemmiksi kokoon-panoiksi. Nyt olisi siis vuorostaan tämä
runo tutkittava eriksensä.

Painetussa Kalevalassa ilmautuu se kahdessa paikassa, ensin
Sampo-retken välitapauksena, sitten uudestaan Sammon ryöstön
onnistumisen jälkeen. Edellisellä sovituksella, niinkuin tiedämme, on
perustuksensa muutamista Vienan läänin kylistä saaduissa kappaleissa;
jälkimmäinen sitä vastaan on varmaan Lönnrot'in keksimä, hän kun tahtoi
käyttää toisenkin tarjona olevan kauniin toisinnon. Edellinen edustaa
Venäjän Karjalassa ynnä useimmissa Suomen runoalueen osissa yleisen
laulutavan;[1579] jälkimmäinen on pää-asiallisesti Inkerin piirin sekä
Viron runoin mukainen.[1580] Kuitenkin on Lönnrot tähän myös sekaan
pannut osia yhdestä uudesta vesasta, joka oli versonut edellisestä
toisinnosta.

Tässä muodostuksessa, joka on Vienan rajaryhmälle omituinen ja aina
vaan Sampo-runon yhteydessä tavattava, Väinämöinen Pohjolasta tultuansa
taikkapa itse Pohjolassa taottaa Ilmarisella haravan, kokoo merestä
ruo'on ruutut, kaislan kaitut, saapi niiden muassa myös kappaleen kalan
ruotoa ja laittaa siitä kanteleen.[1581] Tämän vaihdoksen synnyn
selittää meille tuo muistutuksessa mainittu Akonlahden runo. Siinä näet
Väinämöinen, Pohjolasta tultuansa, laulaa ihmeellisen kuusen ja astuu
Ilmarisen pajaan kaikkein täydellisempäin runoin tavalla; mutta sitten
ei hän käskekään veljeänsä Pohjolaan, vaan sen sijaan teettää hänellä
haravan. Nähtävästi oli jo unohtunut Ilmarisen luona käymisen oikea
tarkoitus, jota kuusen luominen vielä viittaa, ja uusi tehtävä pantiin
sijaan, koska ei Väinämöisen sopinut kuitenkaan turhaan tulla kuuluisan
sepän puheille. Haravan taottaminen meren läpivetämistä varten oli
silloin hyvin käsillä olevainen täyte. Samassa Akonlahden kylässä,
niinkuin parissa muussakin samaan ryhmään kuuluvassa, oli muutenkin
tämä oikeastaan Lemminkäisen surmavirrestä otettu seikka tullut
Sampo-jaksoon liitetyksi; Pohjolan akka näet muutamissa toisinnoissa
korjaa meressä ajelevan Väinämöisen maalle haravalla, jonka Ilmarinen
on takonut.[1582]

Paitsi tätä löytyy toinen pohjoisesta toisinnosta syntynyt
haaramuodostus, sekin niin-ikään ilmautuva melkein yksistään Vienan
läänissä ja ylen harvinainen. Se tavataan enimmiten Vipusen runon
yhteydessä.[1583] Väinämöisen vene siinä ei tartu haukeen, vaan
luotoon, josta löydetään sorsan luita, kalan ruotoja, ja niistä kannel
pannaan kokoon. Useissa näistä runoista tavattavat värssyt:

    Siihen puuttui _Pohjan_ pursi,
    Vene Väinölän väsähtyi,

selittävät tämän muodostuksen synnyn, nimittäin Sampo-retkellä
taulaluotoon tarttuvan Pohjolan laivan ja haukeen puuttuvan Väinämöisen
purren sekoituksen kautta. Sama sekoitus nähdään myös parissa seudun
Sampo-runossa.[1584]

Itse pohjoinen emäruno ilmaantuu pää-asiallisesti senkaltaisena kuin se
on painettu. Joskus vaan nähdään alussa venepuun hakeminen purren itkun
sijasta; se muodostus on kuitenkin kovin harvinainen ja nähtävästi
satunnainen.[1585] Sama on muutamien toistenkin seikkain laita,
joista merkillisimmät ovat: puhe veneen kanssa veteen laskeumisesta ja
vedessä kulkemisesta ilman avutta[1586] -- kysymys onko vene yhtä
kantava kuin kaunis[1587] -- vesille lähtijän sanat[1588] -- neitosten
ihmettely Väinämöisen laulamisesta vesillä[1589] -- kosken sanat[1590]
-- keskustelu hauin halkomisesta ja keittämisestä[1591] --
kanteleen lähettäminen Pohjolaan soitettavaksi[1592] -- kyynelten
poimiminen[1593] sekä viimein laulun vaikutus vuoriin ja kiviin.[1594]

Painetussa Kalevalassa ovat kaikki kolme pääsankaria mukana kanteleen
synty-retkellä. Lemminkäisen läsnä-olo perustuu kuitenkin, niinkuin jo
tiedämme, oikeastaan ainoasti yhteen Ganander'in säilyttämään
katkelmaan.[1595] Tavallisemmin on kolmantena miehenä Joukamoinen;
mutta sekin muodostus on varsin ahtaasen piiriin rajoitettu.[1596]
Vähää yleisemmin on Väinämöisen apulaisena ainoasti Joukamoinen t.
Joukahainen.[1597] Vaan kaikkein useimmissa kanteleen synnyn
kappaleissa on Väinämöinen ainoana mainittuna sankarina.[1598] Tämä on
siis epäilemättä vanhin muodostus, joten myös Ilmarisen asettaminen
airoille ja toisten kumppanein turhat yritykset sekä hauin
tavoittamisessa että kanteleen soitannossa nähdään myöhemmiksi
lisäyksiksi. Edellisten syntyyn on mahtanut vaikuttaa Sampo-retken
esimerkki, jolla kaikki samalla tavoin yrittävät iskeä Pohjan kotkaa.

Pohjoisen kanteleensynnyn yleiset piirteet ovat siis seuraavat: veneen
valitus -- erilaisen kansan asettaminen veneesen[1599] -- ensin
vanhain, sitten nuorten soutu -- kulun vauhdin kuvaus -- erilaisten
vesien kulkeminen -- haukeen tarttuminen -- hau'in pyytäminen ja
kanteleen kopan rakentaminen siitä -- kanteleen muiden osien alku --
muiden soiton-yritykset -- Väinämöisen oma soittaminen ja luonnon
ihastus -- Väinämöisen itku.

Eteläisen toisinnon muoto on ennen kerrottu.[1600] Oinaan juttu siinä
on silminnähtävästi myöhempi lisäys, sillä, vaikka sen sarvi viedään
sepälle kanteleen aineeksi, ei se tulekaan yhtään käytetyksi. Sama alku
lauletaan paitsi sitä yleisesti Virossa erirunona, melkein aina sillä
jatkolla, että sarvesta taotetaan sepällä hevonen ja satula, joilla
kosiin mennään.[1601] Lisäkkeen tulon sieltä viitanneekin se värssy
inkeriläisessä, että oinas oli saatu työllä Vironmaalla.

Jos nyt molemmat toisinnot näin karsittuna ja puhdistettuna vertaamme
toisiinsa, niin huomaamme pää-erotuksen olevan siinä, että pohjoisessa
kantele tehdään hauin päästä, eteläisessä koivusta. Edellinen aines
tietysti myös vaatii koko tuon etelässä tähän kuulumattoman veneretken.
Kumpi näistä molemmista on alkumuoto? Pohjoisen puolesta näkyisi se
seikka puhuvan, että siinä metsän ja veden jumalatkin tulevat
kuultelemaan, eteläisessä ainoasti elävät sekä ihmiset; edellinen siis
tuntuu olevan vanhemmalla, muinaistarullisella pohjalla. Mutta
jälkimmäinen sitä vastaan on niin paljon yksinkertaisempi, että sen
synty täydellisemmästä olisi vastoin kaikkia kansanrunoin kehityksessä
muutoin vallitsevia sääntöjä. Myös on huomattava että veneretkikin on
tavallinen Inkerin alueessa, vaan aina erillään kanteleen synnystä. Sen
lisäksi tulee viimein että muutamat Pohjois-Suomesta saadut kappaleet,
joissa jumalat ilmautuvat, muuten rakennuksessaan ovat eteläisten
kaltaiset. Merkillisin on yksi Ganander'in painattama, siis jo viime
vuosisadalla, luultavasti Pohjanmaalta saatu, jossa Väinämöinen
kalliolla rakentaa kanteleen, kopan koivusta visaperästä, naulat tammen
oksista.[1602] Katkelma, jonka Gottlund toi Norjan Suomalaisista ja
joka siis on 300 vuotta vanha, tosin on alkua vailla, josta voisi
kanteleen syntytavan nähdä; mutta siinä veden emäntä nousee
ihailemaan _sokean_ miehen soittoa, joksi Väinämöinen aina sanotaan
etelässä.[1603] Syytä on siis olettaa, että ylimalkainenkin rakennus on
noudattanut jälkimmäistä laulutapaa. Pienempiä jälkiä paitsi sitä
löytyy varsin paljon.[1604]

Arvokkaan lisän tämän kysymyksen ratkaisemiseen antavat tietysti myös
kaikki tiedot, mitkä meillä voivat olla puheen-alaisen runon
leviämisestä. Vienan läänissä usein tavattava säe, jossa kerrotaan,
kuinka veden emäntä "_vattalolle l. vattarolle_ vaivoaksi" ja joka
Suomen puolella myös usein nähdään vääntymättömässä, alkuperäisessä
muodossansa "_Vattallehen l. vahtallehen_ vaivoaksen", näkyy varmaksi
tekevän, että ainakin ne kappaleet ovat tulleet läntiseltä
haaralta.[1605] Muista, joissa se värssy ei löydy, voipi sitten ex
analogia tehdä saman päätöksen. Samoin tavataan usein ne säkeet, joissa
Väinämöinen käy istumaan purteensa, "niinkuin Suomen suolasäkki,
_Tukulman_ tupakkamassi." Kulun suunnasta Suomen rajain sisällä voipi
kenties toinen seikka olla jonkunlaisena osviittana. Monesti, joskus
myöskin Pohjanmaalla, tehdään kielet "jouhista _uveh_-hevosen". Tämä
uveh-sana, joka oritta merkitsee, kuuluu sekä Karjalan että Vepsän
kieleen ja tavataan myös Suomen kreikan-uskolaisissa Laatokan
pohjoispuolella.[1606]

Kaikesta tästä näkyy siis voitavan päättää että pohjoisempanakin
Suomessa laulettiin ennen aikaan päärakennukseltaan Inkerin tapainen
kanteleen synnyn laji, jonka ainoana tähdellisempänä eriäväisyytenä
vaan oli jumalien läsnä-olo. Hauin ottaminen ainekseksi ynnä kaikki,
mitä siitä johtui, on silminnähtävästi myöhempi muodostus, arvattavasti
syntynyt Laatokan kreikan-uskoisissa rantalaisissa.

Ensimmäisen aiheen uudemman toisinnon syntyyn mahtoi antaa kanteleen
oma, hauin pään tapainen muoto, jossa naulat hyvin voitiin käsittää
hampaiksi.[1607] Luonnollinen ajatuksen johto siitä oli sitten, että
hauki piti pyydettämän, ennen kuin siitä taisi kalun tehdä. Tämä ajatus
saattoi tulla sitä helpommin, koska Väinämöinen vanhassa tutussa tulen
synnyssä usein ilmautuu kalojen, muun muassa hauinkin pyytäjänä.
Enemmän vielä kehitti laulun tutustuminen novgorodilaiseen Sadko
kauppiaasen, jonka seikkailun liittäminen tähän luonnollisesti tuli
välitetyksi hänen taitavan kanteleen-soitantonsa kautta. Hyvänä
todisteena lainaamisesta ovat melkein sanasta sanaan yhtäläiset
kysymykset, mihinkä laiva on kiinni käynyt.[1608] Viimein otettiin
pikkuseikkoja kuvauksen täydentämiseksi ja runon pitentämiseksi sieltä
täältä. Purjehduksen erikohdat löytyvät jo enimmäksi osaksi
inkeriläisessäkin veneretkessä.[1609] Kanteleen ainesten luettelo
muodostui nähtävästi sen mukaan kuin loitsussa jo ennen laulettiin
käärmeen synnystä.[1610] Väinämöisen kyynelten viereminen on
luultavasti otettu niistä inkeriläisistä ja virolaisista balladeista,
joissa samalla tavalla kadonnutta poikaa tai tytärtä itketään.
Veneen valitus, joka ei löydy sekään kaikissa kanteleen synnyn
kappaleissa,[1611] on silminnähtävästi mukailus purtta varten haetun
tammen puheesta. Erittäin on Virossa laulettu toisinto hyvin läheinen.
Siinä näet metsässä kävelijä kuulee tammen itkevän ja saa
tiedustellessaan sen selityksen, että kaikki muut puut käytetään
johonkuhun tarpeesen, itkijä yksin on jäänyt joka tuulen turjutella,
vihman vingutella.[1612] Yhdessä kappaleessa Tartonmaalta[1613] tammi
vielä lisää: "mato juureni makasi". Sama matojen-makaaminen, lintujen
lepääminen sanotaan Inkerinkin alueessa syyksi puun kelpaamattomuuteen
laivan aineksiksi. Ne vastaavat silminnähtävästi noita säkeitä veneen
valituksessa:

    Matalimmat maan matoset
    Alla kaareni asuvat,
    Ilman linnut ilkeimmät
    Pesän pielessä pitävät.

Mitä meidän nyt viimein tulee sanoa kanteleen synnyn ja soitannon
yksinkertaisimmasta muodosta -- onkos se alkuperäisesti suomalainen?
Castrén, niinkuin tiedämme, luki sen niihin ikivanhoihin taruihin,
jotka kansamme jo Aasiasta on tuonut mukaansa. Perusteena oli hänellä
samallaiset käsitykset laulun vaikutuksesta Tatareissa.[1614] Kieltää
ei voikaan, että joku yhtäläisyys on niissä olemassa. Mutta toiselta
puolen on se seikka kovin arveluttava, ettei, ainakaan tähän asti, ole
löydetty mitään senkaltaista varsinaisilta itäisiltä heimolaisiltamme.
Näyttää siis siltä, kuin olisivat molemmat laulut syntyneet erillään
toisistansa, suomalainen vasta Itämeren rannikoilla. Täälläkin taas
runon suuri harvinaisuus ja vaillinaisuus Virossa[1615] antaa syytä
kaikellaisiin epäilyksiin, jonka lisäksi tulee, että Väinämöisen nimi
nähtävästi on siellä ollut vähän tuttu. Luultavimmalta tuntuu täten,
että tarun ensimmäinen alku on lainattu. Mutta mistä se sitten on
saanut alkunsa?

Epäilemättä on moni klassilliseen kirjallisuuteen perehtynyt ihmeellä
huomannut, kuinka läheistä sukua Väinämöisen, soitannon ja sen
vaikutuksen kuvaus on kreikkalaisen Orpheyn tarun kanssa. Aikojen ja
paikkojen kaukaisuus on luultavasti kuitenkin kohta karkoittanut sen
ajatuksen, että kreikkalainen vaikutus olisi mahdollinen. Kenties
sietäisi asia yhtähyvin vielä hiukan tutkimista. Orpheyn taru kuuluu
näet meidänkin aikoinamme olevan tuttu muhamedin-uskoisille, ylimalkaan
vanhemmalla kannalla pysyneille Bulgareille Rhodope-vuoristossa.[1616]
Siitä me voimme varmaan päättää, että se 900-1000 vuotta takaperin oli
tässä kansassa, samoin kuin Byzantin Kreikkalaisissa yleinen. Mutta
näiden molempien kanssa oli uudella Varjägein valtakunnalla sen
ensimmäisinä aikoina paljon tekemistä. Vuonna 865 jo ilmautui 200
aluksen suuruinen laivasto Rurik'in kumppalien Askoldin ja Dir'in
johdon alla Byzantin muurien edustalle. Oleg kävi samallaisella
retkellä kerran, Igor kaksi kertaa, ja seuraavaltakin ajalta aina
1043:een asti mainitaan useita retkiä.[1617] Oleg'in retkestä erittäin
on se varma tieto, että myös Suomalaisia (Tschudeja) oli mukana,[1618]
ja arvattavasti oli useimmilla muillakin sama laita. Paitsi sitä tuli
silloin joka vuosi Varjägein kauppalaivastoja, laskien Dnjepr-virtaa
myöten alas, Kreikanmaalle, ja niissäkin saattoi olla suomalaisia
kauppiaita mukana, koska Kiev'in ympäristölle perustettuihin
kaupungeihin myös muiden muassa oli asutettu "Tschudein parhaat
miehet."[1619] Tällä tiellä on siis taruja mahdollisesti voinut levitä
Kreikasta meille asti, ja että joskus niin on tapahtunut, siitä on
ainakin Suomen ja Venäjän saduissa sangen yleinen juttu Odysseystä ja
Kyklopeista (tietysti muuttuneilla nimillä) epäilemätön todistus.
Skandinavein taruissa on kyllä myös yhtä toista samallaista,[1620]
mutta yhtäläisyys ei ole kuitenkaan ylimalkaan niin suuri, että olisi
syytä ajatella itse runon aineen lainaa sieltä. Yhtähyvin ei voi olla
huomaamatta jotain vähäisempää vaikutusta siltäkin puolelta. Kantele
sangen useassa runokappaleessa sanotaan _harpuksi_, ja tapa, jolla sen
soittaminen joskus kuvataan, sopiikin todella yksistään mainitulle
germanilaiselle soitolle. Arhipan runossa esim. Väinämöinen

    Pani ponnen polvillehen,
    Kären käänsi taivosehen.[1621]

Virossa, niinkuin tiedämme, kanteleen kielet tehdään Vanemuisen
tyttären Jutan hiuksista.[1622] Tällä Jutalla, niin Virolaiset vielä
tarinoivat, oli lemmitty, nimeltä _Endel_, Ilmarisen poika. Tämä kuoli
ja yksin jäänyt impi itki niin ylenmäärin, että kyyneleistä syntyi
Endlajärvi. Saman sulhasen nimi ilmautuu joskus harvoin myös Inkerin
kanteleen-synnyssä. "_Enteli_ epänäköinen" on silloin se sokea poika
(Väinämöinen), joka ihastuttaa koko luonnon soitollaan.[1623] Jutan
(= Sagan) hillitsemätön suru nuoren ylkänsä ennen-aikaisesta
poismenosta voisi olla kaikua skandinavilaisesta tarusta, jonka mukaan
Nanna itkee rakasta Balder'iaan. Siinä tapauksessa ei olisi mahdoton,
että _Endel_ olisi väännös toisen Odin'in pojan, Heimdal'in
nimestä.[1624] Huomattava on, että juuri hän, yhdessä _runouden
suojelijan_ Bragen kanssa, lähetetään Idun'ilta tiedustamaan tulevia
kohtaloita, silloin kun jumalille oli tullut ensimmäinen aavistus
Balder'ille pian tulevasta turmiosta. Mutta Idun oli kaikkitietävä,
aivan kuin Juttakin hunnustaan luki ainakin tapahtuneet seikat.

Kanteleen synnyn yhteyteen joutunut laivaretken kuvaus tavataan
Inkerissä ja Virossa, niinkuin jo tiedämme, aina siitä erillänsä.
Samassa siinä ilmautuu, ylimalkaisen yhtäläisyyden ohessa, myös
useampia erilaisuuksia.

Merkillisin niistä on se, että pursi pohjoisessa tehdään _laulamalla_,
etelässä yksistään _käsien työllä_. Edellisissä seuduissa lauletaan:

    Lauloi kerran, syntyi laita,
    Lauloi toisen, syntyi toinen,
    Kolmannen koko venonen.

Inkerin alueessa ovat nämät säkeet muuten samat, mutta "lauloi" sanan
sijasta on "iski". Yhtähyvin alkaa edellinenkin toisinto aina sillä,
että Väinämöinen "veisti vuorella venettä", josta näkyy, ettei loitsua
yksin-omaisesti käytetty; toiselta puolen jälkimmäisessä usein sitten
nähdään värssyt:

    Vene syntyi vestämättä,
    Laiva lastun ottamatta,

jotka todistavat, että kätten työ ei ollut niin aivan todellinen.
Nähtävästi ovat kumpainenkin yhdestä alkumuodosta kehkeytyneet, mutta
kumpi se on, on ainakin minun mahdoton saada selville.[1625]

Laivan rakentaja Inkerin alueessa ei ole koskaan Väinämöinen, vaan
enimmiten "velloni" tai "velloni, venehen seppä". Suistamolla ilmaantuu
yhdessä muuten aivan Inkerin tapaisessa laivaretkessä kolme veljestä,
ja koko laulu nimitetään "kolmen veljeksen lauluksi".[1626] Tästä voisi
päättää, että tämä muoto on saanut alkunsa sen kautta, kun Laatokan
pohjoispuolella Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen yhdessä
purjehtivat, ja että koko runo on alkuaan sieltäpäin kotoisin. Tätä
mielipidettä kuitenkin vastustaa se, että velloni Inkerin alueessa sekä
Virossa yleiseen tavataan toisessakin runossa, nimittäin ison tammen
hakkaajana. Luultavasti on hän siis siellä kumpaiseenkin tullut jonkun
unohtuneen tarullisen henkilön sijaan,[1627] ja vellon käyttäminen
laivaretkessä päinvastoin ollut niitä syitä, joiden tähden pohjoisten
retkein kolmea osan-ottajaa ruvettiin pitämään veljeksinä.

Muutamat vasta pohjosempana lisään tulleet seikat laivaväen ja kulun
kuvaamisessa ovat jo kanteleen synnystä puhuttaessa tulleet
mainituiksi;[1628] me voimme siis nyt käydä tutkistelemaan niitä
yhteyksiä, joissa laivaretki tavataan Inkerissä sekä Virossa. Ennen on
jo mainittu,[1629] että retkeläiset välistä tulevat linnalle, missä
vaativat lihaa nälkähänsä, taikkapa ihmemaalle, taikka viimein Suomen
rannalle. Näihin on vielä lisättävä neljäs toisinto, missä he tulevat
naisen luo, jota tervehtivät "leinoksi (s.o. onnettomaksi) leskeksi".
Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan tahdo itsellensä omistaa, koska
hänellä on kolme mahtavaa poikaa. Hänelle ilmoitetaan, että surma ne on
vienyt; silloin hän myöntää todella olevansa leino leski.[1630]

Ensinmainittu jatko nähdään aina tuossa tunnetussa runossa Jaakko de la
Gardien retkestä Riikaa vastaan ja mahtaa siis olla siitä peräisin.
Sijan pyytäminen Suomessa tavataan juuri samoilla sanoilla myös niissä
Inkerin lauluissa, jotka kuvaavat Kaukon käyntiä häissä ja pakoa
isännän tapon jälkeen. Siinä yhteydessä se siis vastaa pohjoisten
Lemminkäis-runojen pakoa Saareen. Ja jos olisi vielä hiukan epäilystä,
kumpaan paikkaan tämä seikka alkuperäisesti kuuluu, niin sen poistaa
välistä nähtävä viimeinen rivi purjehtijan kysymyksessä: "Onko sijaa
matkalaisen maata, lentolaisen levätä, _pillomiehen pilkistellä_?"
Sillä Kauko tulee rikoksellisena Suomeen, vaan ei "vellosta" ole mitään
semmoista tietoa. -- Lesken pojista on yksi Ruotsissa _ritari_, t.
rovasti, toinen _piispa_ pappilassa t. Puolassa _polari_ (porvari?);
siitä näemme selvästi, että meillä on tekemistä uudemman-aikaisen
balladin kanssa. Se löytyykin usein eriksensä ja on väännös
Kantelettareen otetusta Mataleenan virrestä. -- Neljäs jatko, retki
ihmemaalle, tuntuu luonnikkaammalta; mutta sekin ilmautuu niin usein
muissa yhteyksissä ja niin harvoin tässä, ettei sitä uskalla päättää
alkuperäiseksi muodoksi.[1631] -- Virossa laivaretkeläiset tavallisesti
tulevat rantaan, jossa on paljon neitosia ja kosivat niitä, tai
pyytävät heitä tavaraa ostamaan.[1632]

Muutamissa länsi-inkeriläisissä ilmautuvat laivaväen seassa Jumalan
ainoa poika, Pietari ja Mattias. Ensinmainittu laivan rakentaa ja
miehittää; jälkimmäiset sitten myrskyn tultua paheksivat sitä, ettei
matka joudu, kun vanhat ovat soutamassa.[1633] Nämät pyhät miehet
osottavat nähtävästi tuon jo ennen viitatun runon[1634] vaikutusta,
jossa myrsky Genezaret-järvellä on kuvattu. Nimet Pietari ja Matti ovat
selvä todistus, että tämä runo on katolisesta Suomesta saanut
alkunsa.[1635]

Epäiltäväksi täytyy kuitenkin katsoa, onko koko laivaretki alkuaan
ollut tähän legendaan kiinnitetty. Useimmissa virolaisissa ja
muutamissa suomalaisissa kappaleissa havaitsemme näet omituisen alun,
joka kenties toista vanhempaa alkuperää viittaa. Laiva virolaisissa
tehdään laklan luista, purjeet sorsan luista, airot hanhen luista,
suomalaisissa välistä karhun luista, välistä kaikellaisten kalain
suomuksista. Jälkimmäisissä tulee matkalla mies niemestä lisään, joka
näkyy kuuluvan Ahdin meriretkeen, ja sitä samaa myös nuo vesilinnut ja
kalat laivan rakennusaineina voisivat tarkoittaa. Linnut ovat kaikki
keväisiä; tämä retki olisi siis ikään kuin kevään tulo Pohjan
perille.[1636] Pahaksi onneksi seisoo yhtähyvin tämäkin arvelu tätä
nykyä hyvin horjuvain perustusten päällä; ainoa, mitä varmuudella
voimme sanoa, on se, ettei laivaretken alkuperästä eikä tarkoituksesta
ole vielä saatu täyttä selkoa.



II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat.


a. Kilpakosinta.

Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta on, niinkuin tiedämme, Vienan
Rajaryhmässä liitetty Sampojaksoon; yhdessä Ilamantsin toisinnossa se
nähdään Vipusen runon ja veneenteon yhteydessä.[1637] Lönnrot'in
yhteensovitus perustuu siis sekä yleisesti, että myös viimeinmainitussa
yksityiskohdassa, kansan laulutapaan. Mutta ylimalkaan kuitenkin
kilpakosinta lauletaan erikseen. Painetussa Kalevalassa se on
jokseenkin yhtäpitävä Vienassa tavallisen toisinnon kanssa.[1638]
Kansan suusta sekä täältä että muualtakin saadut kappaleet ei
kuitenkaan pääty ansiotöiden suoritukseen, vaan jatkuvat vielä
kotiinviemisellä sekä tavallisesti, kumminkin täydellisemmissä
kappaleissa, kultaneidon takomisella, jotka Lönnrot on sovittanut
toisiin paikkoihin, edellisen 48:een runoon, Ilmarisen toiseen
kosintaretkeen, jälkimmäisen 47:een runoon, lohdutus-yritykseksi
Kullervon tappaman vaimonsa kuolosta.[1639]

Vienan kilpakosinnan kanssa on Ilamantsin toisinto ylimalkaan
yhtäpitävä, mutta eroo siitä kuitenkin useissa seikoissa. Vielä
eroavaisempi on Inkerin alueelta saatu. Näiden kaikkien keskinäisen
suhteen arvostelemiseksi on tärkeä ensiksi ottaa selvä siitä, mitä
suuntaa runon leviäminen on mahtanut tapahtua. Siinä suhteessa ovat
jonakuna osviittana ne nimitykset, joilla Anni Vienan läänissä
Väinämöistä puhuttelee. Eteläisimmässä tämän seudun kolmesta
alueesta, Akonlahden ryhmässä, sanotaan hän enimmin _Suvannon
sulhoksi_,[1640] pohjoisemmissa sitä vastaan aina _Uvantolaiseksi_ tahi
_Umantolaiseksi_.[1641] Ensinmainittu nimi on ainoa jotakin merkitsevä,
ikään kuin käännös itse "Väinä"-möisestä; se on siis ilman epäilemättä
alkuperäisin. Muut molemmat ovat nähtävästi vääntyneet alkusoinnun
vaikutuksesta "_ulkonit_"-sanan vuoksi. Siinä on meillä siis todistus,
että leviäminen ainakin Vienan läänissä on käynyt etelästä
pohjoseenpäin.[1642] -- Vienan runoissa on Anni Väinämöisen tullessa
"poukkujen" pesussa, joka sana niillä seuduilla on tuntematon;
vaatteitten pesu näet sanotaan Venäjän Karjalassa _turhaksi_.[1643]
Suomessakaan se tietääkseni ei ole käytännössä, paitsi Viipurin läänin
eteläisissä pitäjissä; Inkeristä se on ainakin saatu yhden lyyrillisen
runon seassa, ja Virossa se on aivan tavallinen.[1644] -- Viimeinkin
nähdään kultaneidon runossa Vienassa milloin Väinämöinen, milloin
Ilmarinen takojana, Suomessa ja Inkerissä yksistään jälkimmäinen
(joskus Ismaro-muodossa), jolle sepän toimi on luonteen-omaisempi.
Kaikki nämät seikat näkyvät selvästi todistavan kilpakosinnan eteläistä
sukuperää,[1645] ja osoittavan yksistään pohjosempana tavattavat seikat
myöhemmäksi lisäykseksi.

Sangen tärkeä semmoinen, ainoasti Vienan läänille omituinen on
Ilmarisen _sisaren_ keskustelu Väinämöisen kanssa; Ilamantsissa itse
kosittava neito puhuttelee purjehtijaa ja sitten lentää kyyhkysenä tai
mataa käärmeenä asiata ilmoittamaan Ilmariselle, joka jo oli häntä
ennen vaimoksensa varoittanut.[1646] Täten pääsemme siitä
luonnottomuudesta, että Ilmarisella, joka välistä sanotaan Väinämöisen
veljeksi, on erinäinen sisar, ja että Väinämöinen tätä, siis omaa
sisartansa kosii. Sisar tosin välistä ilmautuu Ilamantsinkin
kilpakosinnassa, mutta ainoasti saunan varustajana ja vaatteitten
tuojana (vuoroin äidin kanssa.)[1647]

Vienassa lisääntulleet ovat vielä Väinämöisen veneen arvaaminen
kala- t. lintuparveksi,[1648] ja Annin kehoitus veneelle lähenemään
valkamalle, jos se on kotolaisten oma, mutta jatkamaan kulkua, jos se
on vieras.[1649] Aivan harvinainen Vienassakin ja siis satunnainen on
tytön vastaus vanhemmille: "ei menevänsä osan hyvyydelle, vaan otsan
hyvyydelle".[1650]

Molemmille pohjoisille toisinnoille yhteiset, mutta Inkerissä
tuntemattomat ovat sangen useat kohdat. Semmoinen on purjehtivan
Väinämöisen ja rannalla seisovan tytön (Annin) keskustelu.
Silmäänpistävä on tämän läheinen sukulaisuus Väinämöisen ja Tuonen
neidon puheitten kanssa, siksi kun edellinen pääsee Manalan joen
poikki. Kumpaisessakin vanhus ensin kielastelemalla kiertelee, ennen
kun viimein tunnustaa totuuden. Toinen on siis nähtävästi mukailus
toisesta eikä voine kauan epäillä jälkimmäisen parempaa oikeutta
alkukuvana pitämiseen. Onhan se puhtaasti jumalaistarullinen, edellinen
tavalliseen ihmis-elämään alasvedetty.[1651] -- Väinämöisen selitykset
retkensä tarkoituksesta eivät ole aina samat: Ilamantsissa puuttuu
hanhien ajo, Vienassa sodankäynti; ainoasti kalan pyynti on molemmissa
yhteinen ja niin muodoin vanhin. Sangen mahdollinen, jopa luultava on,
että tämä seikka on kilpakosintaan tullut tulen synnystä. Kahdessa
viimeinmainitun runon kappaleessa Suomen Karjalan lutherilaisesta
osasta[1652] näet tulee tuli-kalan pyyntiin lähteneille Väinämöiselle
ja Ilmariselle vastaan vaimo, joka sanoo olevansa heidän äitinsä,
ensimmäinen itselöistä, ja kysyy kuhun he ovat menossa? He vastaavat
olevansa tulta pyytämässä.[1653] Vähän toisellainen on heidän
vastauksensa eräässä vaillinaisessa Sakkulan tulen synnyssä;[1654]
monissa muissa kappaleissa Maaria, joka hyvin usein muulloinkin on
tullut Ilman immen sijaan, on tuli-kalan pyynnissä avullinen, jos kohta
ei ilmau matkan perän tiedustajana.[1655] Tietysti ei tämä seikka voi
olla tulensynnyn alkuperäisiä osia, koska se puuttuu useimmista
kappaleista; mutta toiselta puolen se täydellisenä tai kumminkin
viitattuna tavataan kovin monessa, ollaksensa aivan satunnainen.
Näyttää siltä, kuin tämä tulen synnyn laajennus olisi ollut vahvistunut
toisinto Suomen lutherilaisissa Karjalaisissa, joilta se paraasta
päästä on talteen saatu. Heidän läheiset naapurinsa, Ilamantsilaiset,
ovat ensimmäiset, joiden kilpakosinnassa tuo keskustelu ilmautuu: siinä
on ainakin hyvin todennäköinen selitys puheen-alaisen kohdan
syntyyn.[1656]

Saunan lämmitys sekä Ilmarisen peseyminen ja pukeuminen tavataan joskus
harvoin Inkerinkin alueella, mutta eivät kuulune kuitenkaan runon
alkuperäisiin aineksiin, vaan lienevät otetut häävirsistä.[1657]
Vaikeampi on ratkaista kilpakosinnan ja häävirsien suhdetta, mitä tulee
koiran haukkumiseen sekä talonväen lähettämiseen katsomaan. Paikannimet
Simasalo ja Lemmenlahti melkein viittaavat pikemmin jälkimmäisiin.
Mutta mainittu seikka ei ole kovin yleinen edes Suomen ja Venäjän
Karjalan häävirsissä, ja inkeriläisissä aivan outo. Enemmin olisi siis
syytä luulla, epillisen runon olleen lainan-antajana.

Ansiotöitten suoritus on yhteinen Suomelle ja Venäjän Karjalalle,[1658]
mutta itse työt eivät ole aina samat. Useimmissa käsikirjoituksissa,
samoin kuin painetussa Kalevalassa, nähdään kyisen pellon kyntö ja
Tuonen hauin pyyntö; kolmantena on verrattain tavallisin pyhän varsan
valjastus.[1659] Viimeinmainitun on Lönnrot, niinkuin tiedämme,
siirtänyt Lemminkäisen tehtäväksi, ja sen sijaan pannut karhuin ja
susien suistamisen, joka vaan perustuu yhteen runokappaleesen.[1660]
Ensinmainittu näistä ansiotöistä näkyy olevan kaikua slavilaisesta
maailman jaosta ihmisten ja käärmeen välillä.[1661] Toisesta en ole
enempää selvää saanut. Kolmas kenties on mukailus Sigurd'in hevosen
ha'usta.

Kotiin vieminen on myöskin viimein molemmille pohjoisille toisinnoille
omituinen piirros; mutta se kuvataan niissä erilailla. Vienan läänissä
se on Kojosen pojan runon kaltainen, ja että se onkin siitä lainattu,
sen todistaa epäilemättömästi Ilmarisen nimen joskus vielä nähtävä
vuoroitteleminen Kojosen kanssa;[1662] Ilamantsissa Ilmarinen matkalla
poikkee yöksi taloon, jossa hänen nukkuessansa toinen hänen "naistansa
naurattaa." Siitä suuttuneena hän muuttaa uskottoman kalalokiksi.[1663]

Yksistään Ilamantsissa tavataan kilpakosinnan seassa arvan asetus, joka
oikeastaan on erinäinen loitsu, ja ainoasti Repolassa kilpaveljein
sopimus, ettei neitoa ryöstetä väkisin, vaan annetaan hänen itse
päättää kohtalostansa.[1664] Molemmat ovat siis satunnaisia lisäyksiä.

Paikka, josta Väinämöinen keskustelussaan Annin kanssa viimein
ilmoittaa aikovansa kosia, on painetussa Kalevalassa _Pohjola_. Tämä
nimitys perustuukin muutamiin käsikirjoituksiin, vaan ei suinkaan
kaikkiin. Yleinen se on ainoasti Vienan läänissä; Ilamantsista ja
Aunuksesta sitä vastaan on sitä ainoasti saatu pari kappaletta.
Viimeinmainituissa seuduissa tarkoittaa kosinta melkein aina _Hiiden_
ukon tytärtä. _Vuoren_ "vunukkaa" (s.o. pojan tytärtä)[1665] Tästä jo
voisimme päättää Pohjolan olevan myöhemmin tähän sovitetun maineen ja
lisää vahvistusta siihen saamme vielä muutamain toisten seikkain
kautta. Haukkuja, joka ilmoittaa kosijain tuloa, sanotaan tosin usein
_Pohjan_ koiraksi, mutta myös yhtä usein _Saaren_ halliksi t.
vartijaksi.[1666] Edellisen vanhemmuuden todistaa sen ilmautuminen
Vuonnisen Ontrein runossa, jota vastaan poikansa jo käyttivät
"Pohjan"-muotoa.[1667] Vanhemmissa Vienasta saaduissa keräelmissä
sanotaan Väinämöistä puhutteleva Anni useimmiten _Saaren_ neidoksi.
Harvemmin oli hänellä maine "Anni neito, aino neito", joka nähtävästi
on lainattu niin sanotusta Aino-runosta.[1668] Ilamantsissa kutsutaan
häntä _yön tytöksi, hämärän neidoksi_. Mikäs tässä kirjavuudessa voi
antaa ratkaisevan päätöksen? Epäilemättä Inkerin laulutapa, jossa
Ilmarisen kosinta aina tapahtuu _Saaresta_. Pohjolan nimi nähtävästi on
tullut tavaksi runoissa ylimalkaan yhä enemmän heräävän
yhteenliittämishalun kautta; tahdottiin vetää kilpakosintakin
lähemmäksi Sampojaksoa. Ilamantsin runoin eriäväisiin nimiin ei voi
panna liioin arvoa; ne ovat nähtävästi yltä-yleensä vaihtuneet
uudempiin.[1669] Saman Saarennimen ilmauminen leviämisjakson
kumpaisessakin päässä lienee kyllin varma todistus vanhuudesta.

Yhteiset kaikille kolmelle toisinnolle ovat näin muodoin:[1670] sepän
tulo Saareen, koristeitten takominen erittäin neidoille t. neidolle
(pohjoisissa toisinnoissa tämä taonta tapahtuu palkaksi tuodusta
sanomasta, ja Ilamantsissa tuntuu sen alla piilevän jotain enempääkin,
nimittäin naimislupaus, koska seppä sen jälkeen muistuttaa neitoa
valasta ja saakin hänen apunsa ansiotöihin), sepinkalujen
poisviskaaminen (Inkerissä senvuoksi, kun sepän teoksia ei kiitetä tai
häntä häissä soimataan; pohjoisempana, kuultua kilpaveljen menosta
kosintaretkelle); viimein kultaneidon takominen.[1671] Juuri nämät
jäljelle jääneet piirteet ja erittäinkin niiden molemmat eteläisemmät
muodostukset osoittavat silmäänpistävää yhtäläisyyttä Velint-tarinan
kanssa.[1672] Valmisten takeitten hylkääminen on vaan miekasta
siirtynyt kultakuvaan.

Ensimmäinen syy, mikä välitti ulkomaalta opitun uuden tarinan
liittymisen juuri Ilmarisen, ilman ja ukkosen jumalan nimeen, on varsin
helppo ymmärtää. Olihan hän jo ennestään tullut käsitetyksi pilvessä
takojaksi, sitten taivaan kannen kalkuttajaksi. Mutta tämän asian
helpoitti vielä luultavasti Skandinavein lauluissa ja tarinoissa
nähtävät nimet _Ismal ja Ismar_, joista toinen ilmautuu kosijana,
toinen ihmeellisen ihmiskuvan rakentajana.[1673] Luultavasti käytettiin
Suomen kielelle siirtyneessä runossa ensi-alussa ainoasti Ismaro,
niinkuin Inkerissä vielä monesti on laita, ja sitten vasta myöhemmin
Ilmaro t. Ilmaroinen.

Inkerissä vielä Ilmarinen kosii yksin, samoin kuin myös Velint, hänen
alkukuvansa; kilpakosinnaksi on runo muuttunut vasta Ilamantsissa.
Tähän vaihtumiseen kenties jo vähän vaikutti Velint'in kilpa
takomistaidossa kuninkaan entisen sepän kanssa, ja loppulykkäyksen
uuteen suuntaan mahtoi antaa Inkerissä yleinen runo päivän, kuun ja
tähden kilpakosinnasta. Löysimmehän sieltä jo yhden kappaleen,[1674]
jossa Ismaron runon seassa on tähän vivahtavia kohtia.

Tähän-astiset jäljet ovat johdattaneet meidät Länsi-Inkeriin, Narvan
seuduille, mutta vaikea on ajatella sitä seutua runon syntymäsijaksi,
koska ei voi käsittää, milloin ja kuinka skandinavilainen vaikutus
olisi juuri siihen seutuun, kreikan-uskoiseen väkeen tapahtunut.
Ismaron nimi viittaisi erittäin tanskalaisiin tarinamiehiin, koska
juttu Ismar'ista ja hänen rakentamastaan ihmiskuvasta löytyy Saxon
historiassa. Luonnollisemmalta siis tuntuisi, että laina olisi
tapahtunut Virossa, joka toista vuosisataa oli heidän valtansa alainen.
Viime-aikoina saadut keräelmät ovatkin osoittaneet, että samankaltainen
toisinto kuin Inkerin sielläkin on ollut tuttu. Yhdessä kappaleessa
seppä takoo vallalle valjaita, neidoille veitsiä, mutta jättää niihin
lomia ja lovia. Siitä soimattuna hän vihastuu, viskaa pihdit pilviin,
poimii kokoon kultia ja takoo kultaneidon, jonka kuitenkin huomaa
kylmäksi. Muut kappaleet ovat kovin vaillinaiset.[1675] Sangen yleinen
useissa Viron maakunnissa on sitä vastaan tuo jo ennen mainittu
balladi, jossa Anni tahtoo sepällä parannuttaa kiikkuessa katkenneet
korunsa.[1676] Kultaneidosta lauletaan myös laajalta, aina Setukaisten
maalla asti; mutta Varsinais-Viron ulkopuolella hän tehdään puusta,
kullalla ja hopealla ainoasti kaula siloitellaan, vaikka usein
kuitenkin loppu: -- kullan kylmäksi tuntuminen, -- on samallainen.
Uskaltaako näiden vähäisten ja vaillinaisten jälkien perusteella
päättää runon syntyneen Varsinais-Virossa, vai onko se Länsi-Inkeristä
myös levinnyt länteen ja lounaasen.[1677] Mahdoton ei olisi myös, että
tämäkin runo, niinkuin tiettävästi moni muu, olisi tullut Inkeriin
Länsi-Suomesta, jossa ainakin kultaneito on ollut tuttu. Mutta se asia
täytyy tätä nykyä jättää ratkaisematta.[1678]


b. Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa ja Sammon taonta.

Kaikkia tutkijoita, jotka tyystemmin ovat Kalevalaa tarkastelleet, on
mahtanut oudoksuttaa se seikka, että Pohjolan emäntä rantaan uivaa
Väinämöistä puhuttelee juuri samoilla nimillä kuin Anni veneessä
ohikulkevaa: _Suvannon sulhoksi, Uvantolaiseksu, Umantolaiseksi ja
Ulontolaiseksi_. Se johtaa heti sen ajatuksen mieleen, että tämä
Sampojakson osa, jota ei Suomessa tunneta, mahtanee olla väännös
kilpakosinnasta. Lähempi katsahdus yhä vahvistaakin tätä arvelua.
Väinämöinen kummassakin tapauksessa lähenee mereltä, häntä puhutteleva
nainen huomaa hänet rannalta, jossa on askareillaan. Useissa
kappaleissa Pohjolan emäntä ottaa sirkun siivet, leivon lentimet ja
täten rientää Väinämöisen luo, samoin kuin yön tyttö Ilamantsissa
Ilmariselle sanan viepi. Molemmat veljekset täydellisemmissä
toisinnoissa ilmautuvat kilpakosijoina ja Ilmarinen se vaaditun
ansiotyön toimittaa.

Tässä uudessa muodostuksessaan otti kuitenkin kilpakosinta sekaansa
muutamia uusia lisäseikkoja,[1679] joista tärkeimmät ja yleisimmät
ovat: Pohjolan emännän (t. piian) aamupuuhat, r. 7: 133-62, otetut
molemmin puolin rajaa yleisestä balladista; lunnaitten vaatiminen
kotiinviennistä, nähtävästi mukailus saduista; puhe Ilmarisen taivaan
taonnasta, r. 7: 333-8, niinkuin näimme, Suomen puolella erinäisenä
runonpalasena; Sammon ainekset, niinkuin jo on selitetty, varsinkin
Kojosen pojan retkestä; kuusi kukkalatva ja Ilmarisen lähettäminen
Pohjolaan tuulta myöten, r. 10: 31-42, 113-78, edellinen nähtävästi
uusi keksintö, jälkimmäinen kenties mukailtu siitä, kuinka tuuli Suomen
päivänpäästössä lennättää Väinämöisen Pohjolan joen poikki; kuvaus
sulhasille vastahakoisesta immestä, r. 10: 83-6, Suomessa kuuluva
taivaan kaaren päällä istuvan neidon kosintaan.[1680]


c. Kojosen pojan kosinta.

Hyvin yleinen sekä Inkerissä että myös Suomen ja Venäjän Karjalassa on
runo kavalasta Iivana Kojosen pojasta, joka kosii kaunista tyttöä,
viimein saatuansa silpoo hänet palasiksi ja vie rinnat paistettuna
anopille tuomisiksi. Inkeriläinen ja pohjoisempi (Suomen sekä Venäjän
Karjalan) eroavat kuitenkin toisistansa muutamissa yksityis-seikoissa.
Edellisessä Kojonen nähtävästi on suuttunut monista vaikeista ja
vaarallisista ansiotöistä, jotka häneltä on vaadittu, ja käskee nyt
nuorikkoansa samallaisiin: hänen pitää kutoa paita yhdestä liinan
kuidusta, tehdä verkaviitta yhdestä villatöppösestä. Kun nuorikko sen
mahdottomaksi sanoo, Kojonen hänet silpoo palasiksi ja vie rinnat
paistettuna anopille tuomisiksi.[1681] Jälkimmäisessä neito
kotiinvietäessä katuu kauppaansa ja ilmoittaa mieluummin olevansa
kaikkein tien poikki hypänneitten elävien kuin uuden sulhon kumppalina.
Siitä vimmastuneena Kojonen kysyy miekkansa mieltä; Loppu on taas
ensinmainitun mukainen.[1682] Runon alkuna on silminnähtävästi eräs
venäläinen laulu. Yksi Vladimir suuriruhtinaan pajareista, nuori
_Iivana Godinavitsch_ (lue: Godjinovitsch, josta hyvin luonnollisesti
Iivana Kojonen) kosii erään kauppiaan ihanaa tytärtä. Tämä tosin jo on
luvattu ruhtinas Koschtscheille l. Koschtscheritsalle,[1683] mutta
Iivana hänet vie väkisin. Kotimatkalla he kohtaavat kolme jälkeä:
jalopeuran, valkoisen hirven ja mustan näädän jäljet. Kumppalit
lähtevät kaikkia näitä eläviä pyytämään, viedäksensä ne tuomisiksi
kotiin.[1684] Iivana nuorikkonsa kanssa sillä aikaa lepää teltassa.
Mutta Koschtschei tulee sinne ja sitoo nuorikon avulla Iivanan
tammipuuhun. Kotschtschei sitten ampuu yhtä lintua, mutta nuoli
alaspudotessaan tappaa hänet itsensä. Nuorikko nyt päästää Iivanan
siteistä, mutta tämä ei annakaan anteeksi, vaan sieppaa miekkansa ja
silpoo pois yhden neidon jäsenistä toisensa jälkeen, sanoen: "en sitä
tarvitse, kun sillä olet tuota pakanaa halaillut, silmäillyt" y.m.[1685]

Niinkuin näkyy, on runo Laatokan puolella Suomen Karjalassa saanut
suomalaisen muotonsa. Muista kosintarunoista on siihen liittynyt
Kojosen ajon sekä kosimisen kuvaus ja ansiotyöt; eläväin jäljet ovat
saaneet omituisen kotimaisen vivahduksensa. Inkerin toisinnossa on
arvattavasti vaikeitten töitten vaatiminen nuorikolta muodostunut ex
analogia ansiotöitten mukaan.

Muutamissa kappaleissa Inkerin alueella ja Suomen Karjalassa on Kojosen
pojan ristimänimi muuttunut Ilmariksi; siihen on mahtanut olla pääsyynä
ensimmäisen kirjaimen yhtäläisyys, samoin kuin joskus tavataan Ignaatta
t. Iivari Iivanan sijasta. Myöskin molempien ilmaantuminen kosijoina on
tietysti ollut apuna. Tämä sekoitus sitten Vienan läänissä nähtävästi
antoi aiheen tuohon muodostukseen, jossa Kojosen pojan kotimatka on
kilpakosintaan liitetty. Lönnrot'in kokoonsovitus perustuu siis kansan
laulutapaan. Aihe siihen, että painetussa Kalevalassa Ilmarinen
lähetetään toistamiseen kosimaan, jolloin Pohjolan emäntä ei hänelle
anna toista tytärtänsä, koska muka on "tappanut naisen ennen naidun",
on myös todellisesta kansan runosta saatu. Joskus näet on Inkerin
kosintarunoihin sekaantunut kappaleita Elinan surmasta, niin että
käsketään kosijan tappaa entinen emäntä, vaan sitten kuitenkin joskus
hylätään hänet tämän tapon tähden. Niissä runoissa, joissa Kojonen on
Ilmarina, on kaksi kosintaretkeä liitetty peräkkäin, ja myös
yllämainittu kiellon syy käytetty: ne ovat epäilemättä olleet
Lönnrot'in esikuvana. Oikeastaan asiaan kuuluviin seikkoihin on
kuitenkin painetussa Kalevalassa lisätty yhtä toista.[1686]


d. Ilman immen kosinta.

Taivaan kaarella istuvan immen kosinta ei ole missään suorassa
yhteydessä Sampojakson kanssa; eipä se ole edes tuttukaan Vienan
läänissä,[1687] missä Sampojakso vasta on täydelliseksi muodostunut.
Aiheen niiden yhdistämiseen on Lönnrot kuitenkin saanut siitä, kun
puheena-oleva runo Suomessa aina on liitetty yhteen polvenhaavan kanssa
ja tämä jälkimmäinen kumminkin joskus eksynyt Sammon ryöstö-retken
alkuun.

Runon kuulumattomuus Sampojaksoon näkyy siitäkin kohdasta, että
kosittava impi ei käsikirjoituksissa olekaan Pohjan neito, vaan
_Honkelan miniä, Tuulikki Tapion neiti, Salakaarron kaunis
vaimo_.[1688] Nämätkään nimet eivät kuitenkaan tunnu alkuperäisiltä,
sillä Tapion neidon oikea paikkahan on maan päällä, sinisen salon
sisässä, Havulinnassa. Katsokaamme senvuoksi tarkemmin Honkelan
miniän ilmautumista muissa runoissa. Hän tavataan, useimmiten
_Hongatar_-muodossa, melkein yksistään karjan luvuissa sekä karhun
synnyssä. Jälkimmäisessä hän aina, edellisessä usein, on tekemisissä
karhun kanssa. Mutta karhu syntyy yläilmoissa, luona kuun ja päivän,
_Ilman immen_ toimen kautta ja vasta maan päälle alas laskettuna joutuu
Hongattaren tuuditettavaksi, hoidettavaksi. Tulen synnyssä toiselta
puolen on säkenen tuudittaminen enimmiten Ilman immen työnä. Nähtävästi
on tämä kumpaisellekin yhteinen tuudittaminen ollut syynä molempain
haltijain sekoittamiseen ja Honkelan miniä anastanut tuon korkean
istuimen taivaan kaarella, pilven päällä, sekä sen kosijan, joka
alkuaan oli _Ilman immen_ oma. Mainittakoon vielä pari pikkuseikkaa
tämän arvelun vahvistukseksi. Yhdessä Pohjanmaalta saadussa
kappaleessa[1689] saa impi vielä lisänimen _Katrina kipokäpeä_. Se sama
ilmautuu myös eräässä Pohjanmaan loitsussa[1690] tulen tuudittajana, ja
_Kati kaunis, ilman tyttö_ toisessa ikivanhassa[1691] synnyttää karhun.
Ja karhun syntyin seassa joskus päinvastoin nähdään jälkiä neidon
vaatimista ehdoista. Tämän loitsun kautta on siis sekaannus nähtävästi
saanut alkunsa.

Ratkaiseva on viimein se seikka, _että Ilman impi todella tavataan
kosimisen esineenä_ muutamissa runoissa laulu-alueemme äärimmäisessä
eteläpäässä, Setukaisissa, Pihkovan läänin kreikan-uskoisissa
Virolaisissa, sekä niiden naapurina olevalta Võrun seudulta.[1692]
Niissä ilman kaunis impi istuu ilman äären päällä, kuun kultapuoliskon
päällä, paistaen kauas yli maan, manteren. Kosijaksi ei tule kuitenkaan
Väinämöinen, vaan _Päivän, Kuun ja Tähden pojat_, joista
viimeinmainittu saa neidon omakseen.

Tämä taivaskappalten kilpakosinta on Virolaisissa hyvin yleinen.[1693]
Yllämainitun eteläisimmän piirin ulkopuolella on kuitenkin neidon nimi
melkein aina _Salme l. Solme_.[1694] Sangen monessa toisinnossa tämä
neito syntyy ihmeellisellä tavalla, jota seikkaa ei kuitenkaan voi
pitää alkuperäisestä runoon kuuluvana, koska useimmat kappaleet ovat
sitä vailla ja koska tämä synty on niin monta erilaatua.[1695]

Muutamissa, tietysti uudemmissa, muodostuksissa, jotka kuitenkin muuten
ovat yhtäpitävät Salmen-runoin kanssa, on taivaskappalten sijaan
astunut kosijoita Viljannista, Tarvastusta sekä omasta kylästä.

Inkerinkin alueessa on taivaskappaleitten kosiminen hyvin yleinen; sitä
on tallella enemmän kuin kolmekymmentä kappaletta. Parista näkyy ihan
selvästi, että ovat käännöstä Virosta.[1696] Enimmäkseen on kuitenkin
tämä kosinta, niinkuin tiedämme, liittynyt myös itseksensä tavattavaan
runoon siivottomasta Katrinasta.[1697] Niinkuin jo tiedämme,[1698] ovat
siellä tarulliset kosijat ainoasti Länsi-Inkerissä paremmin säilyneet,
idempänä enemmän tai vähemmin muuttuneet uudemmiksi.[1699] Siellä myös,
jos ei tähteä enää mainita, kolmas kosija enimmiten on Peri-Virosta.
Tästä ei voine päättää muuta, kuin että taivaskappalten kosinnalla on
Virossa alkukotinsa, josta se, vähitellen muuttuen, on levinnyt
Inkerinmaalle sekä Viipurin puolelle.

Onpa kuitenkin saman runon kappaleita löytynyt pohjoisempaakin
Suomesta, ulkopuolelta Inkerin aluetta. Sitä on laulettu, myös Laatokan
pohjoispuolella, jopa on muutama kappale saatu Aunuksesta asti.[1700]
Näissä ovat tarulliset nimet enimmiten yhtä hyvin säilyssä kuin
Länsi-Inkerissä. Mutta melkein kaikissa ilmautuu myös kosija
Peri-Virosta, joka todistanee samaa alkuperää kuin Inkerin
runoilla.[1701] Nähtävästi on kuitenkin Inkeri ollut välittäjänä, koska
näissäkin kappaleissa aina tuo juttu siivottomasta neidosta on lisään
liittynyt. Kenties on runo tullut suoraan Länsi-Inkeristä, Narvassa
majailevain Karjalan sotamiesten kautta.[1702]

Ilman neidon tai hänestä muodostuneen Salmen kosiminen Päivän,
Kuun ja Tähden kautta on nähtävästi myöhempi kehitys tuosta
tunnetusta kauniista virolaisesta tarusta Koiton ja Hämärän neidon
rakkaudesta. Kilpakosinnaksi se luultavasti muuttui kahden
Virossa yleisen muun runon vaikutuksesta. Toisessa niistä näet neidolle
tulee merestä kolme kosijaa: kulta-, hopea- ja leipämies, toisessa
päivältä, kuulta ja tähdeltä peräkkäin tiedustellaan jotain
kadonnutta.[1703] Koiton ja Ämarikin taru puolestaan nähtävästi on
saanut alkunsa slavilais-liettualaisista taruista, joissa alin-omaa on
puhe kuun tai tähden pojan ja päivän tyttären naimisliitosta.[1703]
Suomen suvussa ei ole idempänä ainoaakaan tähän vivahtavaa jälkeä ja
Virolais-Suomalaisissa on runon leviämisen tie aivan selvä.[1705]

Tarun muuttuessa runoksi on samassa kosittava neitokin hiukan
muuttunut: Hämärän tyttärestä on tullut Ilman impi. Nähtävästi on
siihen vaikuttanut halu saada morsian niin kuuluisaksi kuin
mahdollista, ja silloin tietysti ei voitu keksiä mitään loistavampaa
kuin tuo korkealla ilmassa hallitseva impi, joka kaikkein eläväin ja
kasvein synnyttämisessä on apuna ja ihmistenkin avioliittoin suojelija.
Välitysmuotona näkyy olleen tuo Ilman impien ikävöiminen
yksinäisyydessään.[1706]

Suomeen on, paitsi tuota uudempaa taivaskappalten kosintaa, myös
aikaisemmin tullut vanhempi muodostus, Väinämöisen kosinta. Tämä ukko
itse tietysti ei kuitenkaan voi olla siinä alkuperäinen, vaan tullut
asetetuksi siihen asemaan, siitä syystä kun niin valiolle neidolle
tahdottiin kaikkein mainioin kosija.[1707] Virossa näin ikään joskus,
vaikka harvoin, on sen puolen runoin kuuluisin sankari, Kalev, pantu
Salmen (t. Lindan) kosijaksi.[1708]


e. Loppukatsahdus kosintaretkiin.

Niinkuin yllä-olevat tutkimukset osoittavat, näkyvät kaikki tähän asti
tarkastettavina olleet kosintarunot olevan alkuaan muukalaista
syntyperää. Tämä tulos sotii perinjuurin Castrén'in ajatusta vastaan,
joka arveli niiden tulleen Suomen kansan kanssa aina Aasiasta asti.
Meidän tulee siis tyystemmin katsastaa hänen esiintuomat syynsä.

Samojedein (samoin muidenkin läheisempäin ja kaukaisempain
sukulaistemme) kosintarunoissa, niin on hänen arvelunsa pääperuste,
kuuluu neito vieraasen, viholliseen heimokuntaan, josta häntä ei saada
ilman kalliitta lunnaitta.[1709] Samoin on myös Kalevalassa laita
(Kalevala ja Pohjola, Sampo). Mutta me olemme nähneet, että tämä
yhtäläisyys vaan on myöhemmissä muodostuksissa tai näennäinen. Sammon
vaatiminen lunnaaksi ei ole Sampo-jakson alkuperäisiä osia; Pohjola ei
ole kilpakosinnassa kilpaveljein oikeana tarkoitusperänä; pilven päällä
istuvan immen on vaan Lönnrot ristinyt Pohjan neidoksi; Kojosen poika
ei ole alkuansa sama kuin Ilmarinen, ja kansan laulu ei tiedä mitään
siitä, että Ilmarinen toistamiseen lähtee Pohjolasta kosimaan, vielä
vähemmin siitä, että hänen ei olisi ollut lupa lähempääkin ottaa vaimo.

Ansiotöitä ei sovi hyvin verrata Itämailla vielä vaadittuun kalym'iin
l. naimahintaan. Jos ne olisivat toinen muodostus siitä, niin
löytyisivät myös aina Tatarein kosintarunoissa; mutta, niinkuin
tiedämme, ne ovat näissä hyvin harvinaiset.[1710] Paitsi sitä eivät
naimishinnan vaatiminen ja vaimon ryöstäminen itselleen suinkaan ole
yksin-omaiset ural-altailaiselle sukukunnalle; ne ovat vaan alhaisempia
kehityskantoja kaikensukuisten kansain naimistavoissa. Venäläisissä oli
vielä Varjägien perustaman vallan ensivuosisatoina jälkimmäinen keino
(umykanie) aivan tavallinen. Heidän sukulaisillaan Vendeilläkin
Itämeren pohjoisrannikolla oli Tanskan Valdemarin valloittamisen aikana
(12:n vuosisadan keskipaikoilla) myös sama tapa, ja Tanskalaiset
opettivat heille oman edistyneemmän pitämyksensä, vaimoin ostamisen
lunnailla.[1711]

Tuon yleisen yhtäläisyyden vahvistukseksi, joka on samankaltaisen
sivistyskannan seuraus, pitäisi tulla yhtäläisyyttä kertomuksen
erinäisissä pikkuseikoissa, ennen kun voisi arvella Suomen ja
Pohjois-Aasian kansojen kosintarunot yhteiseen ikiperintöön kuuluviksi,
niinkuin luomisrunoissa todella on laita. Mutta yhtäläisiä
pikkuseikkoja ei niissä voi tavata ollenkaan.

Viimeinkin vielä pitäisi olla samallaisia runoja myös lähempänä meitä,
Aasialaisten ja meidän välillämme asuvilla heimolaisillamme. Mutta ei
ole Syrjääneillä, Tscheremisseillä, Mordvalaisilla niistä tiettävästi
pienintäkään jälkeä.[1712]

Kaikki tämä epäilemättömästi ja auttamattomasti kumoo Castrén'in
arvelun kosintarunojemme aasialaisesta sukuperästä.



III. Lemniinkäis-runot.


a. Päivölän retki.

Lemminkäisen käynti Pohjolan pidoissa t. _Päivölän l. Lemminkäisen
virsi_[1713] on tätä nykyä sekä Venäjän että Suomen Karjalan rakkaimpia
kertomarunoja. Koko joukko kappaleita on myös, niinkuin tiedämme, saatu
Pohjanmaalta, Savosta ja Inkeristä, niin ikään muutamia siihen kuuluvia
toisintoja Virosta, ja onpa jälkiä tavattu Hämeessäkin asti.[1714]

Tällä äärettömällä alueella ei se tietysti voi olla joka paikassa ihan
sama; mutta eriäväisyydessä on sen synnyn tutkimiselle sangen tärkeä
säännöllisyys: toisinnot tulevat näet yhä täydellisemmäksi, mitä
kauempaa Pohjosessa ovat saadut.[1715] Siinä on jo itsessään hyvä
viittaus, mihin suuntaan leviäminen on tapahtunut, ja tämän seikan
todistusvoiman vahvistavat vielä useammat muutkin kohdat. Ensiksikin
Lemminkäinen Vienan läänissä aina pyytää äitiänsä: "tuo tänne
_sotisomani_!" -- etelämpänä, sekä Aunuksessa että Suomen Karjalassa,
"_sotisopani_." Tämä sana, joka on yleinen Laatokan puolella ja Virossa
asti, on Vienassa tuntematon ja senvuoksi vääntynyt tutummaksi. Samoin
tavataan usein vääntyneinä useat suomenpuoliset sanat (esim. _susit_;
emoseni, _vaino_ (pro: vaimo) vanha). Vienassa Lemminkäinen
tunnustuksessansa äidille käyttää olematonta sanaa: "tapoin miehen,
_uin_ urohon!" -- Inkerissä hän sanoo: "tapoin miehen, sain petohon"
(hätään = Ven. beda). Viimeinkin selittävät Vienalaiset, että tämä runo
on loitsuna laulettava oluenpanossa; mutta heillä ei pannakaan ikinä
sitä juomaa.[1716]

Näitä jälkiä myöten eteläänpäin kulkiessamme, tapaamme vielä
Inkerissäkin runon pää-rungon yhdessä. Siinäkin, samoin kuin enimmiten
kaikissa pohjoisemmissa maakunnissa, näemme seuraavat seikat: oluen
synnyssä veden keittämisen koko kesä y.m. --- oluen panon -- hapatuksen
ha'un[1717] -- oluen uhkauksen -- kutsut;[1718] -- ja itse retkessä
aikomisen Luotolahan lankoihinsa sekä sijan osoittamisen kattilain
välille[1719] -- kyy-olueen tarjoomisen -- miekan mittelyn -- ulos
pihalle lähtemisen -- ovihakaan iskemisen[1720] -- isännän pään
sivaltamisen niinkuin naatin nauriista -- eväitten pyytämisen äidiltä
-- piilon-ehdoitukset, sijan pyytämisen Saareen, vallattoman elämän
siellä sekä viimein molemminpuolisen surun erosta.[1721] Vielä
eteläisemmät toisinnot Virosta näyttävät meille sitten, ett'ei tämäkään
muodostus ole ihan ensimmäinen, vaan pantu kokoon useammista
aineksista. Mutta ennen kun voimme ne erottaa toisistansa, on
välttämätön tarkastaa muutamia Päivölän virressä ilmautuvia nimiä.

Painetussa Kalevalassa on pidoissa-kävijä sanottu _Lemminkäiseksi_.
Semmoinen ei ole kuitenkaan hänen nimensä kaikissa käsikirjoituksissa.
Niissä runoissa, jotka Lönnrot'in aikana kerättiin Vienan läänistä, on
se melkein aina _Kaukomieli_ (joskus sen rinnalla _Ahti Saarelainen_ ja
_veitikka verevä)_; sama on myös laita yhdessä silloin Kajaanin
kulmalta saadussa ja kaikissa inkeriläisissä. Suomen Karjalassa ja
Aunuksessa sitä vastaan nähtiin jo siihen aikaan aina Lemminkäinen,
joka tätä nykyä Vienankin läänissä on melkein kokonaan sysännyt
Kaukomielen, pois tieltänsä.[1722]

Tällä seikalla on luonnollinen selityksensä siinä, että Suomen
Karjalassa surmavirsi, johon Lemminkäisen nimi ennen näkyy
yksin-omaisesti kuuluneen, on sulanut yhteen pidoissa käynnin kanssa,
tuoden myös oman sankarinsa kanssansa. Kaukomieli eli oikeastaan _Kauko
t. Kaukamoinen_, Inkerin laulutavan mukaan, on siis alkuperäinen
pitovieras.

Myöhempi samaten on painetussa Kalevalassa käytetty pitopaikan nimi
_Pohjola_. Tämä muodostus, vaikk'ei sekään Lönnrot'in omakeksimä,
perustuu ainoasti muutamiin harvoihin toisintoihin.[1723] Oikea
häätalon nimi on _Päivölä_, joka ilmautuu melkein kaikissa
toisinnoissa.[1724] Kertovärssyssä tulee Suomen Karjalassa, Aunuksessa
ja Inkerissä yleisesti lisään _jumalisten, jumaliston t. jumalan_
juomingit, jotka samaten tarulliseen alkuperään viittaavat.

Tulijan kanssa riitelevä ja häneltä viimein surmansa saava talon-isäntä
on vaan yhdessä ainoassa toisinnossa _Pohjan ukko_.[1725] Vienassa
häntä melkein aina nimitetään _Päivölän isännäksi t. Päiväläisen,
Päivölän, Päivän pojaksi_. Aunuksessa, samoin kuin joskus Vienan
rajaryhmässä, ilmautuu hänen sijassansa _Ahti Saarelainen_. Muutamin
paikoin Vienan läänissä, niinkuin myös yhdessä Ilamantsin ja Inkerin
kappaleessa sanotaan hän _veitikaksi vereväksi_, joka maine muuten
hyvin usein on vuoroin Kaukoon, vuoriin Ahtiin liitetty; joskus hän
ilmautuu ikään kuin kolmantena henkilönä. Useissa katkelmissa on näin
tavoin puhe siitä, kuinka: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikka
verevä.[1726] Välistä Ahti Saarelainen ilmautuu Kaukomielen sivunimenä.
Mutta huomattava on, että tämä molempien yhteensulaminen erittäin
vallitsee Vienan läänissä, niiden käsittäminen eripersoniksi
etelämpänä/ Tärkeä on myös että, jos kohta Ahti astuu esiin
vaihtelevaisna, toisin paikoin isäntänä, toisin vieraana, Kauko
kumminkin aina ilman poikkeuksetta pysyy jälkimmäisessä virassa.

Ottakaamme nyt Päivölän retkeen kuuluvista Inkerin runoista ensiksi
esiin se, jossa "Jumalan juotossa" tuotu olut viskataan pois ja siitä
syntynyt iso tammi kaadetaan ainoan veljen kirveellä.[1727] Sama runo
on myös hyvin yleinen Virossa, välistä silläkin vaihdoksella, että
tammi kasvaa poisviskatun olutkannun särkyneistä vanteista tai
laudoista,[1728] ja me tiedämme jo, että Inkeriläiset ovat sen saaneet
läntisiltä naapureiltansa.[1729] Mutta yhden Tarton seudulta saadun
toisinnon mukaan _tammen veret kaadettaissa pirskahtavat virstan
päähän_.[1730] Täten me siis eteläisimmässä muodostuksessa näemme
selvän jäljennöksen ennen mainitusta liettualaisesta tarusta, jossa
Perkunas Päivän tyttären häissä pirskauttaa tammen veret.[1731] Alussa
näkyy runo levinneen kauemmaksikin tuossa alkumuodossaan; sen todistaa
Suojärveltä saatu toisinto, jossa tammi kaadetaan polttopuiksi Päivölän
häitä varten. Myöhemmin on se alkanut vaihtua toiseen tapaan. Veren
pirskoittammen on muuttunut pidoissa tietysti tarpeellisen oluen
pirskoittamiseksi, useimmiten maahan, jolloin kaadettava tammi siitä on
saanut alkunsa, osaksi Kaukon kaavulle, jolloin se antaa aiheen myös
liettualaisessa tarussa kuvatulle pitovieraan vihastukselle.

Tämän pidoissakävijän nimi on vielä hyvänä lisätodistuksena tarun
liettualaiselle sukuperälle. Siinä kansassa on näet _Kaukas_ (gen.
_Kauko_)[1732] hyvin tuttu. Hän on pikkuinen, pitkäpartainen kodin
haltija. Paitsi liedenvalkeaa hän nähtävästi samassa myös hoitaa
taivaallista tulta; sillä _Kauk-spennis (Kaukon nisä)_ on sama kuin
meidän Ukon vaaja. Muodoltaan hän näin muodoin on aivan samankaltainen
kuin meidän runoissamme ison tammen kaataja, viraltansa toiselta puolen
tulee yhteen liettualaisessa tarusssa esiintyvän Perkunaan, ukkosen
hallitsijan kanssa. Tämän nimi oli jo ennestään meidän kieleemme
lainattu ja saanut pahan merkityksen (perkele); luultavasti se oli
syynä, miksi puheen-alaista tarua lainatessa vielä kaupanpäälliseksi
otettiin toinen samaan tarkoitukseen sopiva ja maineeltansa saastumaton
olento.[1733]

Virolaisten runoissa pidoissa-kävijänä on nyt ainoasti tuo
uuden-aikainen, yleinen Maailman Matti "minä." Mutta _Kõu_ (gen. Kõuu)
on heillä yhä vielä yhtenä ukkosen jumalan nimenä ja on ennen muinoin
kuulunut täydellisemmin _Kõuke, Kõuge, Kõuko_.[1734] Thor'insa
Skandinavit usein mainitsivat "björn'in" liikanimeltä, arvattavasti
hänen myrinänsä tähden. Samoin on _kõuke-mees_ eräässä Viron sadussa
käytetty öisin petona kuljeksivasta miehestä,[1735] ja Pohjois-Suomessa
on _kouko_ sama kuin karhu.[1736] Mutta Kauko meilläkin on useissa
tulensynnyissä jossakin yhteydessä ukkosen valkean kanssa; hän
kasvattaa näet liinan, josta nuotta kudotaan tulikalan pyytämistä
varten.[1737] Merkillistä kyllä on hänellä siinä toimessa
kumppalina toinenkin Liettualainen, nimittäin _Liiko_, joka
meidän jumalantarustossamme muuten on ihan outo, vaan ei voi olla
kukaan muu kuin kevään, ilon ja rakkauden jumala _Ligo l. Lihgo_
(lue: _Liigo_), jonka kunniaksi Lättiläiset vieläkin laulavat lauluja
Juhannus-aattona.[1738] Tämä seikka samassa vahvistaa Kaukon
heimolaisuuden ukkosen jumalan kanssa sekä myös liettualaisen
alkuperän.

Tuo yhteinen seikka, ukkosen jumalan käynti ja riita pidoissa, näkyy jo
aikaiseen antaneen aihetta, että skandinavilaiset tarut _Thor'in
kattilan tuonnista_ ja _Aegir'in pidoista_[1739] liittyivät yhteen
yllätarkastetun liettualaisen kanssa. Jälki siitä ilmautuu jo tuossa
Virossa yleisessä muodossa, missä olutkannu viskataan rikki, samoin
kuin Thor rikkoo pikarin Hymir'in luona. Mutta se ilmautuu myös paljoa
täydellisempänä yhdessä Viron toisinnossa. "Minä", lähtee Viroon
veljihinsä, Saarenmaalle sisarihinsa. Perille tultua hänelle määrätään
sija ikkunan kohdalle, peräpadan alle. Kuitenkin tuodaan hänelle
siihenkin halpaan sijaan olutta. Hän juo, särkee kannun ja viskaa
vanteet tuhkaan, jossa niistä summaton tammi kasvaa. Pikku veli sen
kaataa, ja yhdestä pilstareesta tehdään neidolle kaunis kapiovakka. Sen
nähtyänsä päivä, kuu ja tähti kosivat kilvoitellen.[1740] Tässäkin
näemme siis Päivölän häät, vaikka vähän toisessa muodossa. Thor'in
tapainen kalan onkiminen, kokonainen häränpää syöttinä, ei ilmau tosin
tässä runossa; mutta sekin on kuitenkin tavattu Virossa, jos kohta
suorasanaisessa muodossa, puolestaan antaen lisätodisteen siihen, että
mainittu skandinavilainen taru on ollut siellä tuttu.[1741]

Inkerissä on sukulaisiin meneminen siirtynyt Ilmarisen kosintaan
Saaresta ja kattilain alle asettauminen tuntematon, mutta sen sijaan on
kyy-olueen tarjoominen (jos sitä voi käärmeen onkimiseen verrata) ja
piiloin-ehdoitus tullut lisään.[1742]

Pikkuseikkain yhtäläisyys Thor'in kattilantuonnin kanssa on liian
suuri, ollaksensa satunnainen. Yhtä epäilemätön on myös
skandinavilaisen tarun vanhemmuus. Siinä on vielä tapaus kokonaan
tarullinen; meillä jo puoleksi vedetty alas tavalliseen
ihmismaailmaan.[1743] Samoin nimi Ahti vielä on ikään kuin leima
osoittamassa entistä omistajaa, ja sen indo-eurooppalainen sukuperä on
täysin todistettu sillä, että se eri muodoissaan tavataan Indiassa
asti.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, missä tämä taru on saanut suomalaisen
muodon ja missä sulanut yhteen ensiksi mainitun liettualaisen tarun
kanssa. Viro olisi siksi luonnollisin paikka, sitä soveliaampi, koska
Thor'in taruja siellä ylimalkaan näkyy olleen paljon liikkeellä. Mutta
siinä tapauksessa meidän täytyy otaksua, että useat tärkeät kohdat ovat
Virolaisilta unohtuneet. Inkerissä ne ovat tallella, vaikka tosin sen
sijaan toisia on karissut erilleen. Tässä me myös tapaamme Ahdin, jos
kohta ainoasti meriretkellä, ei tämän runon yhteydessä. Vasta Suomessa
näemme Ahdin ja Kaukon yksissä juomingeissa. Tämä antaisi syytä arvella
että ainakin Thor'in kattilanhaku ja Aegir'in pidot on tulleet Inkeriin
meidän puoleltamme. Siinä tapauksessa runo olisi tietysti saanut
ensimmäisen muodostuksensa Länsi-Suomessa, jossa skandinavilainen
vaikutus oli helpoin ja josta tiettävästi on myös löytynyt muutamia
jälkiä.[1744]

Inkerissä samoin ensikerran tapaamme _oluen synnyn_ sekä itsekseen,
että yhteydessä edellisen runon kanssa. Sen yhtäläisyydet
skandinavilaisen _Odhrörir_-tarun kanssa[1745] eivät löydy kuitenkaan
täällä kaikki koossa. Täydellisimpänä ne tätä nykyä ilmaantuvat
ainoasti Vienan toisinnoissa, niitä lähinnä pohjalaisissa.[1746] Suomen
Pohjois-Karjalassa on Lemminkäisen surmarunon sisääntunkeuminen syössyt
pois useampia tähän kuuluvia seikkoja; jälkiä muutamista kuitenkin
vielä näemme yhdessä ja toisessa sen puolen runossa.[1747] Inkerissä on
varsinainen oluenpano muutamin kohdin täydellisempi kuin Suomen
Karjalassa; mutta sen sijaan on tärkeästä Tuonelassa-käynnistä ainoasti
hämäriä jälkiä tallella.

Tuonelassa käynnin oikea paikka näet, jos vertaaminen Odhrörir-tarun
kanssa pitää paikkansa,[1748] on oluen synnyn yhteydessä.
Siinä me sen tapaammekin Vienan läänissä ja Pohjanmaalla. Olut
vaatii laulajata, Väinämöinen toimeen ryhtyy, mutta kesken laulua reki
runolta rikkuu, jolloin hänen täytyy noutaa ora Tuonelasta sen
korjaamista varten.[1749] Useissa Vienan toisinnoissa on kuitenkin
Tuonelassa-käynti siirtynyt tästä toiseen paikkaan, niin että
Kaukomieli t. Lemminkäinen menee sinne pahantekoansa piilemään; joskus
se on eksynyt aivan erilleen toisiin yhteyksiin.[1750] Tavallisesti
näissäkin runoreen korjaamisen asettaminen tuon vaarallisen retken
tarkoitukseksi osoittaa alkuperäistä yhteyttä laulajaa vaativan oluen
kanssa. Parissa kappaleessa vaan Väinämöinen hakee oraa Tuonelasta
veneen rakennusta varten,[1751] ja tämän muodostuksen luonnottomuus
näkyykin selvästi siitä, että oralla siinä oikeastaan ei olisikaan
mitään virkaa, koska veneenteko pohjoisissa runoissamme aina tapahtuu
_laulamalla_ (ei, niinkuin Inkerissä, veistämällä). Johdonmukaisemmat,
vaikka tietysti vielä myöhemmät, ovat ne muodostukset, joista ora on
kokonaan pois jätetty, ja Tuonelasta ainoasti pyydetään sanoja.[1752]
Luultavasti on syy runoreen muuttumiseen veneeksi haettava parista
säkeestä, jotka kanteleen synnyssä joskus nähdään:

    Puuttui pursi laulajalta,
    Takertui veno runolta.[1753]

Ilamantsista saadut Tuonelassa-käynnit eivät tiedä mitään reestä
eikä veneestä. Inkerin alueessa (samoin kuin myös pohjoisempaakin
Suomessa) tapaamme sitä vastaan runoreen rikkumisen erillänsä, ilman
Tuonelassa käyntiä. Pohjalainen pitkä poika t. Karjalainen kauppamiesi
t. Virolainen virren seppä (yhdessä kappaleessa[1754] kuitenkin
Väinämöinen virren seppä) vetää virsikuormaa, reki kilkahtaa
salvoimeen, aisat menevät poikki ja virret hajoovat tielle, josta
kuulija ne poimii ja vie kotiinsa.[1755]

Reen rikkumisen ilmauminen erillään Tuonelassa käynnistä ei ole
itsessään mitään kummaa, sillä sitä ei myöskään vastaa mikään
Odhrörir-tarun kohta. Yhtähyvin näkyy silläkin olevan alkukuvansa
germanilaisessa tarustossa, jolla on jonkunlainen yhteys taivaanjuoman
kanssa. Kaikki indo-eurooppalaiset kansat näet ovat käsittäneet
auringon pyöräksi, josta sitten heidän mielenkuvituksensa aikaa
voittain muodosti vaunut hevosineen, ajajineen. Saksalaiset esim.
tarinoivat jumalattaresta, jolta vaunuilla ajaessa pyörä menee rikki
(pilvi puoleksi peittää auringon) ja korjataan.[1756] Tämän tarun panee
syvämielinen tutkija Kuhn yhteyteen taivaan tulen ja taivaasta saadun,
runo-intoa y.m. antavan ihmejuoman (kaikkea virvoittavan sateen)
kanssa.[1757] Siitä on meidän runomme epäilemättä laina; todistaa
_rattaitten_ muuttuminen _reeksi_, jossa ei mistään aurinkoa kuvaavasta
pyöreästä osasta voi olla puhe. Nimi _runo_-reki eteläisissäkin
toisinnoissa on toiselta puolen todistus, että sitä on Suomessa
käsitetty runo-olueen syntyyn kuuluvaksi.[1758]

Meidän oluensyntymme ja Odhrörir-taru ovat kovin monessa kohdassa
yhtäläiset, että voisi ajatella niiden syntyneen kumpaisenkin
itseksensä. Tästä sitten johtuvassa punnitsemisessa, kumpi niistä on
alkukuva, kallistuu vaaka silminnähtävästi skandinavilaisen puoleen.
Sama taru, jos kohta vielä vähemmin kehittyneissä muodoissa, on näet
yhteinen koko indo-eurooppalaiselle sukukunnalle,[1759] jota vastaan
meidän itäisten heimolaistemme kertomukset oluen synnystä ovat ihan
toisellaiset.[1760]

Vaikeampi ratkaista on tässäkin jälleen se kysymys, missä Odhrörir-taru
ensiksi on saanut suomalaisen muodon ja Päivölän runoon liittynyt.
Vienassa on tosin tämä runo täydellisinnä, mutta me tiedämme jo, että
sen synty siellä ei ole mahdollinen. Pohjanmaakaan, joka sitä lähinnä
tulisi puheeksi, ei ollut vielä asuttu siihen aikaan, jolloin tämä
täysipakanallinen taru voi tulla Ruotsista. Paitsi sitä yksi
pikkuseikka erittäin tässä runon osassa viittaa etelää kohti. Vienassa
saadaan hapatus välin tappelevien oriitten ja tammojen, tavallisemmin
oriitten ja karhujen kuolasta. Jälkimmäinen on yksin-omainen Suomen
Karjalassa. Savossa kuola kaatuu _karjun_ suusta, _porsaan_ kidasta,
Inkerissä kahden _ärnään (?) sian_ suusta. Karhut ovat helposti voineet
vääntyä karjuista, samoin kuin oriit oras-sioista, tammat viimein tulla
karhuin sijaan oriitten luonnollisiksi kumppaleiksi. Päinvastainen
muutos on tuskin mahdollinen ajatella. Mutta karjut ja siat
ehdottomasti saattavat mieleen Sährimnen, joka Asa'in pidoissa oli
paraana herkkuna. Nähtävästi on ulkoa tullut tieto jumalien riidasta ja
sylkemisestä sekaantunut mainitun karjun kanssa, ja näin saanut
vähemmin oudon muodon.

Savo ja Inkeri ilmaantuvat täten runomme vanhimpina tiettyinä
lähtöpaikkoina. Mutta kumpi niistä on vanhempi? -- sillä kahdesta
eripaikasta se tuskin on voinut saada alkunsa. Jos se on Savo, niin se
edellyttää runon tulemista sinne Länsi-Suomesta, koska aikainen
skandinavilainen vaikutus Suomen sydämessä ei ole mahdollinen ajatella.
Yleinen ja vanha joulu-oluen panon tapa Hämeen ja Turun puolen
talonpojissa, joka sitä vastoin Savossa on harvinainen,[1761] Suomenkin
Karjalassa tuiki tuntematon, näkyy suuresti puolustavan sitä arvelua,
että siihen kuuluva oluen synty myös on ollut tuttu Länsi-Suomessa.
Sieltä onkin useista paikoin löydetty ainakin yksi Odhrörir-tarun
kohta, joka vaan ei ole runoon tullut, nimittäin Odin'in
heinänniitto.[1762] Siihen on kiintynyt Kalevan nimi, jossa suhteessa
sopii huomauttaa, että oluen panijakin on Osmotar, Kalevatar.[1763]
Runon leviäminen Länsi-Suomesta Länsi-Inkeriin ei olisi myöskään
millään tavoin mahdoton, koska Narvan seudulla muutenkin tavataan
useita varmaan sieltä tulleita runoja. -- Toiselta puolen puhuu Inkerin
puolesta se seikka, että ison sian runo tiettävästi ainoasti siellä (ja
joskus Virossa) on tuttu.[1764] Oluen pano onkin siinä maakunnassa
tapana. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin skandinavilainen
vaikutus luultavasti tapahtunut pikemmin Virossa, jossa niinikään
tarinoidaan Kalevinpojan heinänniitosta. Siellä on myös vielä
käytännössä _kahja_-sana, joka tavataan muutamissa Päivölän retken
kappaleissa.[1765]

Päivölän runon omituinen luonne, että se on pitojen kuvaus, avasi
nähtävästi oven myös venäläisten kertomarunoin vaikutukselle, joissa
keskustana tai lähtöpaikkana enimmiten ovat juomingit suuriruhtinas
Vladimir Suuren hovissa. Tämän yhteensulamisen mahtoi vielä suuresti
helpoittaa se seikka, että Vladimir sangen usein mainitaan "päivöseksi"
(solnyischko), joten juhla hänen luonansa voitiin katsoa juuri kuin
Päivölän pidoiksi.

Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa, missä kaikki muut sankarit ovat
läsnä, _unohtuu kuuluisa Ilja Muromilainen kutsumatta_, Suuttuneena
siitä hän nuolillaan ampuu maahan kultanastat suuriruhtinaan palatsin
katolta, vie ne krouviin ja laittaa komeat pidot, _joihin kutsuu kaikki
krouvin ryysyläiset_ (godj kabatskaja)[1766] Muutamissa toisinnoissa
hän tulee krouviin köyhän toivioretkeläisen vaatteissa ja _pyytää
olutta, mutta isäntä ei tahdo antaa_. Krouvin ryysyläiset panevat
kokoon viimeiset roponsa ja maksavat hänen puolestaan. Kiitokseksi
siitä hän yliluonnollisella voimallansa murtaa auki krouvin
taikkapa suuriruhtinaan kellarin ja tuo sieltä viinatynnyreitä
hyväntekijöillensä. Vielä toisissa hän on suuriruhtinaan käskystä
syvään käähkänään suljettu, mutta päästetään irti, koska eräs
tatarilainen valloittaja tulee kaupunkiin ja käyttää itseänsä
röykkeästi. Hän nyt tekee pilaa muukalaisesta, joka vihastuneena
_viskaa veistänsä, mutta satuttaa ainoasti oveen_. Ilja puolestaan
tarttuu Tatarilaista niskaan ja _vetää_ (ainakin muutamissa
toisinnoissa) _hänet ulos pihalle, missä vasta tappaa, ettei
suuriruhtinaan huone tulisi verillä saastutetuksi_. Yhdessä kappaleessa
suuriruhtinas, kun Ilja köyhille pidettyin juominkein jälkeen tulee
hänen luokseen, _ei tervehdi, vaan tiuskaa: "mitäs tulit tänne,
kutsumaton vieras_?"[1767] Näiden yhteisten piirteitten tulon meille
lainana näkyy todistavan köyhien kutsuminen, joka meillä vaan on tyhjä
koriste, mutta venäläisessä laulussa itse tapaukseen kuuluvaan
luonnolliseen syyhyn perustettu. Tuvasta ulos vaatimisen tappeluun
erittäin olemme nähneet myös etelävenäläisissä saduissa, joka
osoittanee sen alkuperäisyyttä kaakkoisissa naapureissamme.[1768]
Näiden uusien kohtien lisääntulo on varmaankin tapahtunut Inkerissä.
Siellä ovat näet vielä useat toisinnot kutsuja vailla, ja ainoassa,
missä ne ilmautuvat, käsketään vaan "suntit ja santit" vieraiksi.[1769]
Suomessa Laatokan pohjoispuolella ei kutsut enää koskaan puutu ja
koskevat enimmiten köyhiä ja kurjia, joskus harvoin pippien ja pappien
lisäksi rujoja, rampoja sekä sokeita. Pohjoisempana on ainoasti tämä
lisäys yksin nähtävänä. Näin tavoin venäläisen laulun mukaiset köyhät
ovat vähitellen muuttuneet vaivaisiksi. Tämä on tapahtunut juuri
samoilla seuduilla, missä Päivölän pidot myös mainitaan Suurisynnyn
(s.o. Kristuksen) syömingeiksi, täysi todistus noiden uusien
pitovieraitten sekaantuloon Raamatusta.[1770]

Näin olemme nyt samassa tulleetkin suomenpuoliseen Pohjois-Karjalaan.
Nyt lisään tulevista seikoista on enin osa, niinkuin tässä Novgorodin
vanhassa alusmaassa luonnollista onkin, saatu venäläisistä lauluista.

Täällä, samoin kuin myös joskus Vienan läänin rajakylissä, ei tahdota
kutsua Lemminkäistä siitä syystä, kun hän _teki häissähän häpeän, pyysi
naiselta pyhältä_. Tämä silminnähtävästi muistuttaa Aljoschkan
kepposesta Dobryinjalle.[1771] Ennen viitattuihin seikkoihin sopisi
vielä lisätä, että viimeinmainittu tuntematonna _saa sijansa uunin
päälle_ ja muutamissa toisinnoissa _laahaa Aljoschkan ulos pihalle,
ennenkuin tappaa_. Lupauksensa alainen, yksin jäänyt vaimo on
luonnollisesti voinut tulla käsitetyksi "pyhäksi naiseksi."[1772]
Dobryinjan esiin-astuminen hää-ilon häiritsijänä toiselta puolen on
antanut aiheen sekoitukseen vallattoman Aljoschkan kanssa.[1773] Tähän
kuuluvain pikkuseikkain puuttuminen Savosta sekä Inkeristä osoittaa,
että ne ovat Laatokan rannoilla lisään tulleet.[1774] Dobryinjan
lauluin yleisyys Venäjällä tekee epäilemättömäksi, että ne siellä ovat
alkuperäiset. Suuri yhtäläisyys useitten meidän runossamme jo ennestään
löytyväin seikkain kanssa teki yhteenliittymisen helpoksi.

Suomen Pohjois-Karjalassa niin ikään ilmautuvat lisään ne kohdat,
joissa olemme nähneet yhtäläisyyttä Vasili Buslajevitsch'in seikkailun
kanssa.[1775] Ainoasti Lemminkäisen riitaisuuden mainitseminen
kutsumatta jättämisen syynä tavataan vasta Vienan rajakylissä. Tässä ei
ole laina yhtä selvästi todistettavissa kuin useissa muissa paikoissa,
mutta kuitenkin ex analogia hyvin todenmukainen.

Samalta puolelta on viimein vielä varmaan tullut loitsutaistelu
Lemminkäisen ja Päivölän isännän välillä, joka ainoasti Suomen
kreikan-uskolaisissa ja Venäjän puolella on nähtävänä ja venäläisissä
saduissa aivan yleinen.[1776]

Aunukselle yksin-omainen on, paitsi jotain sukkeluutta (esim. penkin
rasahtamista Lemminkäisen istahtaissa), kuvaus neitojen yleisestä
rakkaudesta Lemminkäiseen. Siinä on siis epäilemätön todistus, että sen
alkulähde on venäläinen laulu Tschurilosta.[1777]

Ainoasti Pohjanmaalla, siinäkin ainoasti yhdessä kappaleessa, lauletaan
Lemminkäisen rinnusten riisumisesta Pohjolan pihalle tullessa. Se on,
niinkuin Gottlund oikein huomautti,[1778] selvä vaihdos Väinämöisen
ajosta talosta taloon polvenhaavan runossa.

Viimeinkin tapaamme vielä Vienan läänin toisinnoissa koko joukon
etelämpänä tuntemattomia pikkukohtia. Tärkeimmät niistä ovat: kehoitus
istumiseen puolella sijalla y.m. nähtävästi sekaan tullut Elinan
surmavirrestä[1779] -- äidin kysymys: onko Lemminkäistä hevosilla
voitettu? y.m. varmaan Venäjän sukuperää, jos kohta se sielläkään ei
löydy etelämpänä. Suomeksi se näet ilmautuu yksistään yhdessä ainoassa
kappaleessa[1780] -- useat sukkeluudet[1781] y.m. Yksistään johonkin
Kivijärven runoon on tullut sekaan Lemminkäisen viekas huomautus
Päivölän isännälle, että muka kaulansa rusoittaa,[1782] epäilemättä
venäläisistä saduista -- ainoasti yhdessä Uhtuen runossa tavataan
haukan jäljestä lentäminen[1783] -- enimmiten vaan Vuonnisessa
Lemminkäinen sysää miekkansa maahan.[1784]


h. Ahdin meriretki.

Nykyisessä muodossansa, niinkuin se ilmautuu painetun Kalevalan 30:ssä
runossa, on Lemminkäisen meriretki sekoitettu kaikellaisilla, sille
alkuansa vierailla aineilla. Kaikki nuot surkeat valitukset lopussa on
Lönnrot ottanut useammista lyyrillisistä lauluista.[1785] Hänen
lisäämänsä on niin-ikään melkein koko pakkasen lumous.[1786] Eipä kuulu
Lemminkäisen nimikään oikeastaan tähän, vaan sankarina on aina _Ahti
Saarelainen_. Runon varsinainen ja oikea sisällys on siis ainoasti
tämän päätös lähteä sotaan ja kehoitus vanhalle sotakumppalilleen,
Tieran hetaus siihen, vaikka juuri on vaimon nainut, kauniin keihään
varustaminen, molempien lähtö ja jäätyminen keskimerelle.

Kansan suussa on puheen-alainen runo ylen harvinainen; sitä ei löydy
muuta kuin yksi täydellinen ja yksi vaillinainen kappale. Edellinen on
saatu Uhtuesta Vienan läänissä,[1787] jälkimmäinen -- ainoasti
sisältävä alun: kuinka Ahti ja Kauko tulevat tuttaviksi, päättävät
lähteä sotaan, ja saavat soutajaksi purteensa lisään "akan ainoan
pojan" -- Länsi-Inkeristä.[1788] Jälkiä siitä muiden runojen seassa
löytyy kuitenkin varsin runsaasti. Useissa pakkasen synnyissä sekä
Vienan läänissä että Pohjanmaalla nähdään säkeet: Silloin kylmi suuren
kylmän, kun kylmi Ahin merelle.[1789] Latvajärven ryhmässä Iki-Tiera
tulee niemestä Samporetkeläisille avuksi.[1790] Pohjanmaalla hän
ilmautuu muutamissa loitsuissa.[1791] Jos miehen lisääntulon niemestä
uskaltaisi pitää tähän kuuluvana, niin olisi samaan sarjaan vielä
luettava se harvinainen Suomen Karjalan runo, jossa Vähä Väini Maunun
poika t. Ilmarinen lähtee merelle ja sillä lajilla saa kumppalin.[1792]
Luultavasti sitten myös niemessä ohitsekulkijoita katseleva ja viimein
purjehtimaan lähtevä Kauko hämäläisessä sadussa[1793] on samaa jaksoa.
Vielä varmemmin voimme sen päättää lappalaisesta Varrak'ista, joka
Virossa käypi oppaaksi Kalevinpojan Pohjolan retkelle.[1794] Näin
näemme siis täydellisen runon niin kaukana toisistaan olevissa
seuduissa kuin Vienan läänissä ja Inkerissä ynnä sen lisäksi suuren
joukon enemmän tai vähemmän selviä katkelmia; siinä on varma todistus
että tässä on edessämme jäännös muinoin yleiseen tutusta, nyt jo
melkein unohtuneesta tarusta.

Kotoisin on se nähtävästi Skandinaviasta. Tieran (Tyr'in) kumppanius ja
taistelo pakkasta vastaan näyttää, että se on sama kuin Thor'in retki
pakkasjättiläistä vastaan, joka myöhemmissä muodostuksissa tapahtuu
laivalla.[1795] Sen tuttavuuden Suomalaisille olemme jo ennen nähneet
todistetuksi; niin myös on osoitettu, kuinka Ahti on voinut astua
Thor'in sijaan. Mutta nähtävästi on tähän vielä yhdistynyt toinenkin
taru, nimittäin Ahdin kanssa läheisessä yhteydessä olevan Njordh'in
purjehdus saarestansa mannermaalle viljavuutta tuomaan.[1796] Sen
näyttää sen yhdistäminen useihin runoihin Sämpsä Pellervoisen kynnöstä.


c. Ahti ja Kyllikki.

Yhdessä kappaleessa viimeinmainittua runoa Uhtuesta[1797] on alku,
jossa Ahti ja Kyllikki toisilleen vannovat valat: toisen ei käydä sotaa
60:nä kesänä, toinen ei kylässä toisen miehen tarpehella. Kyllikki
rikkoo valansa, josta suuttuneena Ahti lähtee uudelle retkelle. Sama
runo, joka tähän on eksynyt nähtävästi yhteisen sankarin-nimen tähden,
on myös erinänsä ja täydellisempänä saatu Repolan pitäjästä
Aunuksessa.[1798] Siinä tulee vielä lisään Ahdin vaiva (saappaitten
kulutus) Kyllikkiä pyytäessä, Anni sisaren ilmoitus nuorikon
uskottomuudesta, Kyllikin epääminen sotaretkestä ja unensa kertominen
sekä koti-oluen y.m. hylkääminen. Lopulla Ahti lähtee suksillansa
hiihtämään, samoin kuin Uhtuenkin toisinnossa, vaikka jälkimmäisessä
vasta silloin kun merelle on kiinni jäätynyt.[1799]

Niinkuin näkyy, on tämä runo tätä nykyä kovin harvinainen ja ainoasti
saatu Venäjän puolelta. Kuitenkin voimme Vermlannista[1800] löydetystä
Kyllikin nimestä päättää, että se ennen oli Savossa ja arvattavasti
laajemmaltakin tunnettu.

Me olemme jo ennen nähneet useampia vertauskohtia runomme sekä
muutamien Sigurd Fafnisbanen ja Dobryinuschkan kohtaloin välillä.[1801]
Yhdenkaltaisuus on kovin läpitsekäyvä, että olisi voinut itsenäisesti
kehittyä, ja Suomen runo on liian harvinainen, voidaksensa olla toisten
molempain, hyvin yleisten emä. Mutta vaikeampi on päättää, kummalta
kansalta me olemme lainan saaneet. Muutamat kohdat ovat kaikissa
kolmessa yhteiset, joka onkin luonnollista, koska Sigurd'in tarina
nähtävästi on Dobryinjan lauluihin syvältä vaikuttanut; vaan onpa myös
koko joukko eriäväisyyksiä. Kyllikin unennäkö puuttuu venäläisestä
peräti, ja valatkin ovat suomalaisessa hiukkaa enemmän skandinavilaisen
esikuvan kaltaiset. Mutta toiselta puolen on myös seikkoja, jotka
ainoasti meidän ja Venäläisten laulussa ovat yhteiset: äidin varoitus
ja lupaus olla 60 vuotta sotimatta, samoin kuin Dobryinja määrää
vaimollensa 3, 6, 9, 12 vuoden odotus-ajan. Tähän tulee lisään se ennen
huomaamatta jäänyt kohta, että äiti kieltäessään Dobryinjaa lähtemästä,
kehoittaa häntä mieluummin kotona kyllältä syömään leipää, juomaan
viinaa ja kantamaan aarteita.[1802] Luultavasti on siis vaikutus tullut
molemmilta suunnilta, enemmän venäläiseltä. Paikasta, missä Kyllikin
runo sai alkunsa, ei käy mitään päättäminen ainesten vaillinaisuuden
tähden. Samoin en tiedä selittää, miten Ahdin nimi siihen on kiintynyt.


d. Lemminkäisen surma.

Tämänkin runon on Lönnrot täydentänyt uusilla lisäyksillä;[1803] mutta
paitsi sitä sisältävät myös kansan suusta saadut kappaleet yhtä toista,
joka nähtävästi ei ole aina siinä yhteydessä ollut. Ainoasti yhdessä
kappaleessa, joka sekin on Lemminkäisen nimeä vailla, ilmautuu
täydellisemmin äidin varoitus noidista ja Lemminkäisen kerskaavainen
vastaus siihen.[1804] Aisojen riisuminen tavataan kyllä
epäilemättömässä ja hänen nimellään varustetussa Lemminkäis-runossa,
mutta myös vaan kahdessa kappaleessa ja on silminnähtävästi vaihdos
avun hakemisesta polvenhaava-runossa.[1805] Itse kosioiminenkaan ja
siihen kuuluvat ansiotyöt ei näy olevan muuta kuin satunnaisesti
yhteenliittyneet Lemminkäisen surmarunon kanssa. Ne ilmautuvat ainoasti
kahdessa kappaleessa[1806] ja muutamat tunnusmerkit viittaavat selvästi
vieraasen alkuperään. Ankara anoppi näet siinä Lemminkäisen

    Pään mäkäsi mättähäksi,
    Jalan raian haarukaksi,
    Muun ruumiin lahoksi puuksi,

aivan samalla tavalla kuin Kojosen poika monesti menettää morsiamensa,
ennenkuin vie palat anopille. Ansiotöistä Hiiden hevosen suistaminen
mahtaa olla otettu kilpakosinnasta. Joutsenen ampuminen _joesta_ (ei
Tuonelan joesta) ilmautuu useissa lyyrillisissä lauluissa, joissa poika
kysyy, millä voi maksaa maammonsa maidon ja muun ohessa myös ehdoittaa
tämän.[1807] Alkuperänsä tunnusmerkiksi ovatkin tähän Lemminkäisen
surman kappaleesen jääneet säkeet:

    Sillä maksat maammon maion,
    Kostat emosen kohun,

jotka Lapin emännän suussa tosin voivat merkitä palkkaa tyttären
kasvatuksesta, vaan kuitenkaan eivät tunnu oikein luonnollisilta.

Kolmas ansiotyö viimein on Hiiden hirven hiihtäminen, joka yleisesti
lauletaan erirunona ja nähtävästi vaan sattumalta on eksynyt tähän
yhteyteen.[1808] Täydellisenä, siihen tapaan kuin painetussa
Kalevalassa, ei hirven hiihdäntää ole saatu muualta kuin Venäjän
Karjalasta sekä Salmin kihlakunnasta Suomen puolella, jonka runot
suureksi osaksi ovat tulleet edellisestä seudusta. Mutta varmoja
jälkiä, niinkuin tiedämme, tavataan paljoa laajemmalta. Ilamantsista on
saatu katkelma, joka vaan kertoo kuinka Hiidet hirven valmistavat ja
lähettävät juoksuun.[1809] Samassa pitäjässä ja Savossa, Viipurin
läänin etelä-osassa sekä Pohjois-Inkerissä ilmautuu sama katkelma
myös yhdistettynä pilven pisarassa uivan veneen kanssa. Yhdessä
inkeriläisessä toisinnossa on hiihtämisenkin kuvaus jatkona.[1810]
Hämeessä olemme tavanneet hirven juoksun toisessa sille oudossa
yhteydessä.[1811] Hiiden hirven hiihdäntä näkyy siis olleen yleinen
koko Suomessa.[1812] Tarun germanilaisesta alkuperästä on jo ennen
ollut puhe.[1813]

Poisluettuamme erilleen lisä-ainekset, jääpi siis yksistään
Lemminkäisen surma ja uudestaherätys jäljelle. Tässä huomaamme useampia
eriäväisiä laulutapoja. Siinä toisinnossa, mihin kosinta on liittynyt,
on "ankara anoppi" murhaajana. Ilamantsissa se on osaksi Märkähattu
paimen,[1814] osaksi Väinämöinen;[1815] Vienan läänissä hänen sijassaan
ilmautuu Ulappalan umpisilmä ukko,[1816] Luotolan isäntä[1817] tai
Pohjolan akka.[1818] Yhtä kirjava on myös surmatapa. Anoppi "mäkää"
pään mättähäksi; toisissa Lemminkäinen lauletaan Tuonen jokeen tai
mereen;[1819] hän syöstään läpi umpiputkella, vesumalla, joka on vedestä
otettu,[1820] tai samasta paikasta saadulla vesikyyllä; hän leikataan
miekalla;[1821] hänen veneensä lauletaan kiveen, niin että hän hukkuu,
kostoksi siitä ettei ole Saaressa myös rakastanut erästä vanhaa
piikaa.[1822] Erilainen on viimein loppukin; toisissa kappaleissa hän
herätetään uudestaan eloon, toisissa jääpi Tuonelan omaksi.[1823]

Yllä esiintuotu monellaisuus saadaan kuitenkin sangen helposti
selviämään. Väinämöinen on tähän nähtävästi tullut samasta syystä kuin
koiran syntyyn ukko l. akka Väinölän sokea;[1824] sen vuoksi näet kun
hän eteläisissä kanteleen synnyissä kuvataan sokeaksi. Luotolan
isännäksi murhaaja myös sanotaan, koska välistä Päivölän retket alkavat
sillä, että Lemminkäinen lähtee Luotolaan lankoihinsa. Pohjolan emäntä
on sukupuolensa vuoksi vähemmin sopiva veriseen tekoon. Muutamat näistä
ei olekaan tavattavat muuten kuin uudemmissa kirjaanpanoissa;
Märkähattu paimen ja Ulappalan umpisilmä sitä vastaan ilmautuvat
ainoasti vanhoissa. Syy on siis pitää erittäin edellinen alkuperäisenä.
-- Surman välikappaleista on Saaren piian kirous nähtävästi kaikua
balladista Kestin lahja; miekalla leikkaaminen on muisto Päivölän
virrestä. Tuonen jokeen tai mereen laulaminen luultavasti on tullut
Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannosta (vert. Ganander'in
sekoitus); pään makaaminen on peräisin Kojosen runosta; vesikyy mahtaa
olla väännös vesumasta. Näin jääpi siis viimeinmainittu, myös
umpiputkeksi sanottu, yksin jäljelle.[1825] Mitä viimein herätykseen
tulee, ovat ne toisinnot, joissa hän ei enää kuolleista nouse, kaikki
vanhat, ja se seikka siis nähtävästi alkuperäinen; nouseminen löytyy
muutamissa vanhoissa ja kaikissa uudemmissa. Näin tavoin lisistä
puhdistettuna[1826] ja vanhimpaan muotoonsa takaisin saatettuna on taru
Lemminkäisen surmasta niin yhdenlainen Balder'in kuolon kanssa,[1827]
ettei voi olla näkemättä siinä mukailusta jälkimmäisestä. Päinvastaisen
oletuksen jyrkästi kieltää runon olemattomuus muussa Suomen suvussa,
jopa Virossakin.



IV. Kullervon runot.


Tuo syvän syvästi liikuttava murhenäytelmä, joka on tuttu Kullervon
nimellä, ei ole syntynyt yhdellä valamalla, vaan useat sen osat olivat
ennemmin itsenäisinä lauluina, niiden sankarit aivan toisia henkilöitä,
joilla ei Kullervon kanssa ollut mitään yhteyttä. Eipä ole Kullervon
nimikään alkuperäinen eikä edes vielä yleinen tähän jaksoon kuuluvissa
runoissa. Se ilmaantuu vaan noin puolessa neljättä kymmenessä
kappaleessa ja on melkein yksin-omaisesti rajoitettu Suomen
Pohjois-Karjalaan sekä Aunukseen.[1828] Huomattava on vielä, että se
varsin harvoin tavataan itse Kalevanpojan päärunossa, enimmin vaan
noissa myöhemmin lisäänliittyneissä osissa. Kaikkein useimmin on se
kiintynyt _kuolon sanomiin_, josta runosta se luultavasti onkin saanut
alkunsa. Siitä se vasta on mahtanut levitä samansukuiseen _sotaan
lähtöön_ sekä sitten _sisaren turmelukseen_.[1829] Arvattavasti on
syynä sen vääntymiseen _Kalevan pojasta_, joka näissä runoissa sitä
aina seuraa ja myös joskus vielä tavataan yksin, ollut kuolon sanomissa
hänen soittamisestaan käytetty sana "_kullervoipi_ kankahalla."

Ottakaamme nyt selvyyden vuoksi ensin tutkittavaksi ne lisärunot, jotka
vasta myöhemmin ovat Kullervon Kalervon pojan nimen ympäri ryhmittyneet
ja säästäkäämme sitte alkuperäinen runo viimeiseksi.


a. Sisaren turmelus.

Ne sisaren turmelusrunon kappaleet, joissa nimi joskus ilmautuu[1830]
eivät alakaan veromatkalla, niinkuin painetussa Kalevalassa, vaan neito
ryöstetään keskeltä kisajoukkoa.[1831] Tämä ryöstö, jota ei tavata
ulkopuolella Vienan runo-aluetta, on syntyperältään hämärä. Tosin kuvaa
se meidänkin heimossamme yleistä vanhaa kosimistapaa ja saattaisi siis
sen puolesta olla hyvinkin vanha suomalainen hengentuote. Mutta
toiselta puolen tekee ilmauminen yksistään Vienan puolella sen
vanhuuden sangen epäiltäväksi. Kenties vastainen tutkimus voi asian
paremmin valaista.[1832] Mutta sisaren turmelus ei siihen ainakaan
alkuansa kuulu, sillä se alkaa Vienassakin usein ja etelämpänä aina
veronviennillä.[1833]

Tässä toisinnossa on sisaren turmelijan nimi Venäjän puolella sekä
Suomen Pohjois-Karjalassa aina _Tuiretuinen_,[1834] Käkisalmen
seuduilla ja Pohjois-Inkerissä välistä _Tuurituinen_, mutta
tavallisemmin, etenkin rajan eteläpuolella, _Tuurikkinen_,
Länsi-Inkerissä _Turo_. Sangen usein yli koko Inkerin[1835] viimein on
vaan sanottu, että veronmaksusta palajava poika _Tuurista l. Turkista_
tulee, _Tattarista_ tallajaa. Sen kautta ehdottomasti johtuu mieleemme
Dobryinjan veronvienti Tatarin khaanille. Siinä on hyvä selitys tuolle
muuten oudolle seikalle, että Tuiretuisella, veronmaksusta palatessaan,
vielä on kirstut täynnä kultaa reessänsä; sillä Dobryinja toi veron
lisättynä takaisin.[1836] Useimmissa kappaleissa, joissa veronviejä
tulee Tuurista, sisar sanoo olevansa _papin_ sukua. Tämä on selvä
todistus, että arveluni sisaren turmeluksen lainasta Venäläisiltä on
oikea; sillä tavallinen henkilö venäläisessä laulussa on Aljoschka
Popovitsch s.o. papin poika. Sisaren turmeluksen yhteensulamisen
veronviennin kanssa välitti nähtävästi se seikka, että myös
Dobryinuschka joskus ilmautuu edellisessä Aljoschkan sijassa,
jonka kanssa hän muutenkin on usein sekoitettu.[1837] Yhdessä
kappaleessa[1838] neito sanoo Tuurituisen olevan yhden hänen viittä
veljeänsä; siinä siis näkyy vaikutus tuosta toisesta venäläisestä
toisinnosta, jossa rosvot tai pikemmin vielä Ilja Muromilainen
ilmautuu.[1839] Yhdessä Länsi-Inkerin kappaleessa viimein[1840] poika
Tuurista tullessaan näkee tiellä teeriparven, joen ääressä
joutsenparven ja yrittää sitä ampumaan, mutta lintu häntä kieltää.
Juuri sama alku on tavallisesti sillä venäläisellä toisinnolla, missä
Aljoschka on päähenkilönä.

Inkeri on siis nähtävästi se paikka, missä tämä venäläinen laulu ensin
on saanut suomalaisen muotonsa. Tuuri, missä veronviejä käypi, muuttui
vähitellen hänen omaksi nimekseen,[1841] joka sai vähennyspäätteen ja
sitten vielä muuttui pohjoisiksi muodoiksi.

Inkerin alueessa pahanteko sovitetaan karjalla, joka pahasti
mylvien ilmoittaa surunsa siitä, kun sen tuommoisen syyn tähden
täytyy jättää kotiinsa. Samoin tapahtuu vielä joskus Laatokan
pohjoispuolellakin,[1842] mutta tavallisesti siellä äiti kehoittaa
poikaansa piiloon pakenemaan, osoittaen että kyllä on "suurta Suomen
nientä, sankkaa Savon rajaa", johon ei tuomarin käsi ulotu. Luultavasti
välitti tämä piiloon pakeneminen sekaantumisen Kaukon l. Lemminkäisen
kanssa, johon vielä lisäksi tuli, että Pohjois-Inkerissä sekä
Käkisalmen puolella Tuurituinen kertovärssyssä usein sanotaan _Lemmen
ämmän t. Lemetyisen l. Lemmityisen_ liekuttamaksi.[1843] Se oli syynä
että Venäjän puolella ruvettiin sisaren turmelusta jatkamaan oikeastaan
Päivölänretkeen kuuluvilla piilon-ehdoituksilla sekä Saaressa
käynnillä.[1844]

Kun sitten Kullervon Kalevanpojan nimi siihen oli alkanut kiintyä,
liitettiin välistä vielä perään paimenen kosto, joskus, vaikka
harvemmin, kaskenkin kaataminen.[1845] Viimein kirveen taottaminen tätä
varten, niinkuin jo tiedämme, antoi aiheen miekan taottamisen ja
itsemurhan lisään-ottoon.


b. Sotaanlähtö ja kuolonsanomat.[1846]

_Sotaanlähdössä_ tavataan Kullervon nimi ainoasti kahdessa kappaleessa:
toisessa[1847] joka on ainoa laatuansa, äiti ennustaa sodasta ainoasti
vahinkoa; toisessa, joka on paljoa yleisempää lajia, Kullervo kysyy
kotolaisilta aikovatko he itkeä häntä.[1848] Muissa kappaleissa tätä
viimeinmainittua on aina toisia nimiä, enimmiten Anterus sorea
sulho.[1849] Itse seikka ilmautuu käsikirjoituksissa kahdessa
erimuodossa: tavallisesti muut omaiset lupaavat itkeä, mutta morsian
tai vaimo sanoo mielellään itsekin kiihoittavansa tulta, jos näkisi
poltettavan. Joskus päinvastoin morsian on ainoa, joka lupaa itkeä.
Äidin kauniit sanat ovat kovin harvinaiset.[1850]

_Kuolon sanomissa_ tavataan Kullervon Kalevan pojan nimi enimmiten
Aunuksessa sekä Salmin kihlakunnassa, johon se edellisestä seudusta on
levinnyt;[1851] muutamat harvat vaan on saatu Vienan läänistä ja
Ilamantsista. Kaikissa näissä kappaleissa muiden omaisten kuolo ei
vaikuta häneen mitään; vasta sanoma oman vaimon poismenosta saattaa
Kullervon valittamaan.[1852] Viipurin läänin etelärajalla ja
Pohjois-Inkerissä[1853] on sotaanlähtijän nimi _Anterus_ t.
"_Pääskynen_." Sukulaistensa kuolosta hän, niinkuin ylempänä, ei huoli;
hän ei sano joutavansa tulla kotiin, koska

    Viel' on Turkki tuntematta,
    Tattarlainen tappamatta.

Mutta kun oma vaimokin on kuollut, hän lupaa tulla:

    Jo nyt. on Turkki tunnettuna,
    Tapettuna Tattarlainen.

Paljoa yleisempi koko Inkerin alueessa on kuitenkin toinen muodostus:
"_Minä" lähtee kouluun, jonne saa jälkeensä kuolonsanomia; omat
sukulaisensa hän käskee haudata kaikenmoisella kunnialla, mutta oman
sulhasensa tai vaimonsa pahimmalla häväistyksellä.[1854] Muutamat tähän
kuuluvat alkavatkin Anteruksen sotaanlähdöllä.[1855] Virossa on
kuolonsanoma hyvin tavallinen, mutta taas toista laatua. Se tuodaan
melkein aina krouvissa istujalle. Tavallisesti hän ei huoli mitään
hevosensa eikä sukulaistensa kohtalosta ja lähtee kotiin vasta, kun saa
kuulla vaimostaan.[1856] Viimeinkin on muistutettava, että Inkerissä
samantapainen laulu joskus on rinkileikkinä. Rouvaa käsketään itkemään,
koska isä j.n.e. ovat kuolleet; hän ainoasti vastaa; kyllä kylä hautaa!
Kun tuodaan tieto sulhasen kuolosta, hän uhkaa hankkia itselleen
toisen. Sitten vuorostaan tulee sana, että ne kaikki jälleen ovat
henkiin vironneet, ja kun hän sen sulhasestakin on kuullut, hän
huudahtaa: Jumalalle suuri kiitos![1857] Tämä leikkilaulu, joka on
mukailus vanhasta ruotsalaisesta,[1858] mahtaa olla perustusmuotona
koko sarjalla. Useimmille muillekin yhteinen on se seikka, että
kotolaisten kuolo ei synnytä murhetta, vasta oman sulhasen, morsiamen
tai vaimon. Päinvastainen seikka, että viimeinmainitut ovat vihatut, on
nähtävästi myöhempi väännös. Lisään sitten liittyi kaikellaista muuta.
Tuo syy viipymiseen, että on vielä "Tattarlainen tappamatta", on
arvattavasti saanut alkunsa siitä Dobryinjan laulusta, missä hän
viipymistään viipyy sotaretkillä, kaukana ikävöivästä vaimostaan. Ennen
tämän pikkuseikan lisääntuloa oli kuitenkin jo Anteruksen t. Pääskysen
sotaanlähtö liittynyt runoomme. Se löytyy myös erikseen, jolloin
kuvataan hänen komeaa kulkuaan, niin että Suomen silta notkahtelee,
samaan tapaan kuin Virolaiset Kalevinpojastakin laulavat.[1859] Koko
sotaanlähtö on siis epäilemättä myöhempi lisäys kuolon sanomiin.
Pohjoisempana tähän runoon sitten Kalevan poika Kullervo tuli
sankariksi. Aiheen siihen mahtoi antaa usean loitsun alussa ilmautuva
kuvaus kuinka _Istervo_ itsensä sotaan varustaa.[1860] Kun tämä
sankarin muutos oli tapahtunut, liittyi joskus Vienan läänissä tämän
runon alkuun vielä lisään kappale Kalevan pojan uhkatöistä.[1861] Näin
valmisti jo kansa tässäkin suhteessa Lönnrot'in kokoonpanoa.[1862]


c. Kalevanpojan kosto.

Varsinainen Kalevan l. Kalervon pojan runo ilmautuu kahtena
erimuodostuksena, joilla molemmilla kuitenkin on se yhteistä, että
kosto on päävaikuttimena.

Toisessa toisinnossa[1863] Kalevan (l. Kalehvan poika) synnyttyään
kohta repii kapalonsa,[1864] myödään sepälle,[1865] tappaa
katsottavaksi uskotun lapsen, kaataa mahdottoman kasken, panee
hirmuisen aidan,[1866] rikkoo veneen sekä repii nuotan soutaessaan ja
tarpoessaan,[1867] lähetetään viimein paimeneksi, jolloin kivileivän
tähden kostaa emännälle.[1868] Riihen puinti tavataan ainoasti yhdessä
kappaleessa Himolasta,[1869] emännän moite kostosta ja Kullervon
vastaus siihen muutamissa Inkerin kappaleissa,[1870] pyynti, että
Kullervo sanansa peruuttaisi, ainoasti yhdessä[1871] ja kostonrukous
melkein vaan Uhtuessa.[1872]

Suorasanaisessa muodossa olemme tämän runon sisällyksen jokseenkin
täydellisesti nähneet Länsi-Suomessa.[1873] Samoin tavataan Virossa
useammat tähän kuuluvaiset seikat.[1874] Kalevan nimen tiheä
ilmautuminen paikannimissä samoilla mailla on selvä todistus, että taru
siellä ensiksi sai suomalaisen muotonsa. Oliko se jo Länsi-Suomessa
saanut runo-asun, siitä ei ole meillä mitään todistuskappaletta
tarjona; se on kuitenkin sangen luultava, koska niin on Virossakin
laita. Jos Kalevan nimi, niinkuin todennäköiseltä tuntuu, on Suomen
kielen mukainen väännös Skilfing'istä, niin hän alkuaan on ollut yhtä
kuin Odin. Ei ole siis kumma, jos näemme Kalevanpojan yleisesti, sekä
Suomessa että Virossa, heinänniitossa, samoin kuin Odin'in, ennenkuin
hän sai Odhrörir-meden omaksensa.[1875] Vaihdos siitä on epäilemättä
metsän kaataminen. Näin oli Kaleva saanut merkityksen: ylen väkevä
mies, jättiläinen. Senvuoksi arvattavasti häneen kiintyi myöskin
Thor'in töitä. Niitä on sekä Suomessa että Virossa häränpäällä
onkiminen, joka vastaa Thor'in tekoa Ymir'in luona. Samalla
onkimisretkellä _Ymu ensin ei tahtonut Thor'ia mukaansa; mitä apua muka
niin pienestä ja nuoresta miehestä. Sitten Thor kuitenkin souti
aikatavalla_. Midgård-käärmettä _ongella ylösvetäessään hän sitten
ponnisti niin kovasti, että puhkaisi veneen pohjan_ ja tuli seisomaan
meren pohjassa.[1876] Siinä on nähtävästi alkukuva Kalevanpojan
mahdottomalle, turmiolliselle soutamiselle ja tarpomiselle.

Helppo on ymmärtää kuinka näin muodostuneesen tarunrunkoon sitten
liittyi seikkoja tuosta sadusta, jossa ihmeellisesti syntynyt, väkevä
poika kaikki työt turmelee. Tämän sadun olemme laajalta tavanneet yli
koko Venäjän,[1877] ja pojan nimitys useissa Länsi-Suomestakin
saaduissa kappaleissa: "papin poika", jopa "Iivanais-papin
poika",[1878] ei anna sijaa muulle päätökselle kuin että satu on tullut
meille kaakkoisilta naapureiltamme.[1879] Tästä lähteestä on siis
karjan syöttäminen pedoille, luultavasti myös aidanpäno.[1880] Lapsen
katsominen ja riihen puinti keksittiin sitten edellä mainittuin
turmiotöitten jatkoksi.

Karhun kotiintuominen ja karjan hävittäminen sillä antoi nähtävästi
aiheen vielä uuden lisän liittymiseen. Eräässä hyvin yleisessä[1881]
lyyrillisessä paimenlaulussa kovaonninen karjankaitsija valittaa
surkeasti emännän ilkeydestä, välistä erittäin siitä että on saanut
kiven leivän sekaan. Tämä pantiin yhteyteen karhun tuonnin kanssa, ja
sen sijaan kun sadussa pedot olivat ainoasti karjan syöneet,
surmautettiin nyt niillä itse emäntä.[1882]

Viimein näkyy sepän palveluksessa oleminen saattaneen aikaan
Sigurd-tarinan lähestymistä, josta joku seikka eksyi lisään. Semmoisia
ovat suorasanaisessa Länsi-Suomen sadussa voimain takaa takominen.

Paitsi tähän asti tarkastamaamme Kalevan pojan runoa, jonka näimme
laajalle alalle Suomessa, osaksi myös Virossa levinneeksi, löytyy vielä
toinen, tätä nykyä kumminkin pää-asiallisesti Inkerin runopiiriin
rajoittuva. Se on tarina Kalervon ja Untamon sukuriidasta.[1883]
Yhteistä edellisen kanssa on sillä vaan sankarin nimi ja paimenen
kosto, joka kuitenkin myös usein on poissa, niin ettei näy alkuaan
kuuluneen asiaan. Oikeana alkuna tuntuu olevan veljesten riita, sillä
lintujen kasvatus ja hajoominen on yleinen erikseen laulettu
lyyrillinen laulu, joka puuttuu hyvin monesta kappaleesta runoamme.
Veljesten viereminen erimaihin on toiseen yhteyteen kuuluva
skandinavilainen muisto,[1884] jota ei aina nähdä tässä yhteydessä,
vaikka tosin se siihen näkyy aikaiseen liittyneen, koska tavataan
Virossa, Suomessa sekä Lapissakin.[1885] Sekaan on myös, niinkuin
tiedämme, joskus tullut hiukka Henrik piispan surmavirren alkua.[1886]
Myötävaikuttamassa tähän muodostukseen on myös varmaan ollut
alin-omainen sissisota kieliheimolaisten välillä valtionrajalla; näin
on taistelevista veljeksistä Untamo enimmin "Suomessa sijinnyt",
harvemmin, niinkuin painetussa Kalevalassa, "kotiin heitetty," Kalervo
puolestaan asuu Karjalassa tai Venäellä.[1887] Sodan kuvaukseen on
Lönnrot tehnyt pienen muutoksen. Untamo oikeastaan ei varusta omaa
väkeään, vaan, kumma kyllä, metsän, panee lepät hopeavyölle, kannot
kassara olalle j.n.e. Se näkyy olevan otettu metsäluvusta.[1888] Pojan
syntyminen vankeuteen viedystä äidistä ilmautuu vaan yhdessä ainoassa
kappaleessa;[1889] muulloin lauletaan ainoasti: jäi yksi Kalevan poika.
Liekkumisen kuvaus tavataan ainoasti Länsi-Inkerissä ja mahtaa olla
mukailus karhun tai tulen synnystä. Surman-yrityksistä on hirttäminen
harvinainen, vaikka sangen laajalta alalta saatu.

Sukulais- sekä naapurikansojen taruja ja tarinoita tarkastellessamme
olimme löytäneet sangen paljon tähän Kalevan pojan runoon verrattavaa.
Hyvin laajalta tuttu näkyy olevan tuo jo lapsesta asti yli
tavallisuuden väkevä sankari, joka hyvin usein sitten lähtee isänsä
surmaa kostamaan. Me olemme tavanneet sen Persialaisissa, Tatareissa,
Samojedeissa sekä Germaneissa.[1890] Erittäin näimme Tatareissa sen
voiman osoituksen, että pikku poika rikkoo kätkyensä samoin kuin
meidän Kalevan poikamme.[1891] Samassa kansassa myös kerrotaan
surman-yrityksistä pelättyä poikaa vastaan. Lappalaisessa
Pischa-Paschassa niin-ikään tapasimme sekä yleisen yhtäläisyyden erään
tatarilaisen tarinan kanssa että lisäksi vielä yhden sen kanssa
yhteisen yksityisen ja omituisen pikkukohdan, äidin käden polttamisen,
siksi kun hän ilmoittaa jonkun tärkeän tiedon.[1892] Viimeinmainittu
todiste on epäilemättä ratkaisevainen, kun on puhe siitä, onko voinut
olla tatarilaista vaikutusta Itämeren Suomalaisten mielenkuvitukseen.
Nähtävästi ovat siis nuot Kalevan pojan runossa huomattavat
yhtäläisyydet kaikua kaukaisesta Itämaasta. Jälkimmäisellä
mainitsemistamme seikoista onkin välitteensä venäläisissä lauluissa
Urhoollisesta Yrjöstä.[1893] Toiselta puolen kuitenkin on
inkeriläisessä Kalevanpojan runossa kaikellaista, joka läntiseen
suuntaan viittaa. Germanilaisissa lauluissa ja tarinoissa kaiken alkuna
on vihollisuus likeisten sukulaisten välillä, ja toinen heimo
hävitetään sukupuuttoon, niin että vaan yksi poika jääpi eloon;
turmiota tuottavan Hunding'in nimi näkyy olevan sukua Untamolle;
Sigurd'illa aina, samoin kuin Kullervolla, on isän vielä kostamaton
surma mielessä, jonka vuoksi ei jouda muuhun; isän katkennut miekka
muistuttaa Kullervon veitsestä.[1894] Luultavasti ovat näin muodoin
tatarilainen ja skandinavilainen vaikutus yhdistyneet tämän
Kalevanpojan kostotarinan muodostamisessa. Sinfjötlen ja Sigmund'in
ilmautuminen suden haamuissa, samoin kuin myös verrattuin tatarilaisten
ja venäläisten tarinain kertomus kotiin tuoduista pedoista[1895]
mahtoivat sitten antaa aiheen paimenen koston lisääntuloon toisesta
ja nähtävästi vanhemmasta Kalevanpojan runosta. Se voi tapahtua sitä
helpommin, koska jo joku kohta Sigurd-laulusta nähtävästi oli liittynyt
viimeinmainittuunkin toisintoon. Siitä luultavasti sankari perikin
nimensä, jos ei siihen ollut syynä se yleisempi seikka, että Kaleva jo
oli muuttunut yhteiseksi korkeasukuisten urhoin maineeksi.

Mutta missä tämä uusi muodostus sai alkunsa? Inkerissä ei germanilainen
vaikutus ole hyvin luultava. Virossa, jossa se olisi luonnollisempi,
tosin ilmautuu Kalevinpojan elämäkerrassa useampia silminnähtävästi
Sigurd-tarinasta otettuja seikkoja, mutta toisia kuin meillä.[1896]
Venäjän Karjalasta on tavattu pari lyhyttä kappaletta inkeriläistä
Kalevanpojan runoa; mutta yksi niistä on Inkeristä Aunukseen muuttaneen
miehen laulama ja muutkin mahtavat olla samaa sukua.[1897] Suomesta on
vaan löydetty yksi ainoa Ilamantsista[1898] ynnä muutamia pikkuisia
jälkiä. Eräässä Ilamantsin raudan synnyssä Ilmarinen takoo miekan
Kalevanpojalle, joka tahtoo mennä sotaan, mutta siinä sitten

    Kaattihin Kalevanpoika,
    Kullervo kukistettihin.[1899]

Yhdessä Kuhmosta Kajaanin puolella saadussa kappaleessa Kalevanpojan
vanhempaa kosto-runoa näemme lopussa säkeet:

    Kalevala vyötettihin (= voitettihin),
    Yksi poika heitettihin
    Räkäturpa, räämäsilmä,
    Täiturkki, matokyperä.[1900]

Kaikki nämätkin tuntuvat olevan Inkerin runon viimeisiä kaikuja
pohjoisessa.

Länsi-Suomessa emme tapaa muuta kuin että Kalevanpoika kostoksi kantoi
kiviä Untamolaisten niitylle. Itse teko ei ole Inkerin runon kanssa
missään yhteydessä, mutta sitä enemmän koston-alaisten nimi, sillä se
ei kuulu vanhempaan kosto-runoon. Ja Untamola on Kalevan ohessa
Länsi-Suomen useissa kohdin sekä vanhoilla ajoilla tuttu
paikannimi.[1901] Olisi siis mahdollista, jopa todennäköistä, että
inkeriläinenkin Kalevanpojan runo on siellä nähnyt päivänvalon ja
sitten monen muun kanssa siirtynyt Inkeriin ja syntymäseuduillaan,
itään sekä pohjoiseen leviämättä, unohtunut. Sisälsikö se jo siellä
surman-yritykset poikaa vastaan vai tulivatko nämät vasta Inkerissä
lisään, on mahdoton ratkaista, mutta mainitun seikan itäisen sukuperän
tähden on jälkimmäinen arvelu melkein luultavampi.


d. Väinämöisen tuomio.

Surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan ovat antaneet aiheen hänen
nimensä kiintymiseen vielä yhteen runoon. Vienan läänin Vuonnisen sekä
Lonkan kylissä tavataan näet varsin usein laulu, jossa isätön poika
löydetään suolta, jokainen tahtoo hänelle nimen oman mielensä
mukaan,[1902] etsitään ristijää, jolloin Väinämöinen tuomitsee lapsen
puulla päähän lyötäväksi, takaisin suolle vietäväksi. Mutta poika
vastaa ettei Väinämöistä itseäänkään ole näin ankarasti tuomittu,
vaikka hän nuorempana on tehnyt kaikellaisia ilkeyksiä. Loppupäätös on
se, että joku muu ristii pojan Metsolan l. Pohjolan kuninkahaksi,
Rahasaaren l. Rahavaaran vartijaksi. Siitä suuttuneena Väinämöinen
lähtee ijäksi pois vaskisessa veneessä.[1903]

Väinämöisen nimi on tähän vasta myöhemmin kiintynyt. Ainoassa Suomesta
löydetyssä täydellisessä kappaleessa, joka ihan selvästi osoittaa
olevansa toisten emä,[1904] on vielä hänen sijassansa ukko Virokannas.
Muinais-ajan mahtajan pois-lähtö purressa uuden valtiaan tai kansan
tullessa, on meille Länsi-Suomesta hyvin tuttu erinäinen tarina.[1905]
Pohjassa siinä mahtanee piillä vanha suomalainen luomistaru,[1906]
jossa jumala alussa ui vesien päällä. Mutta nähtävästi on myös se
Skandinavein tapa, että kuollut mahtava sankari pantiin aseineen
kaluineen laivaan, joka sitten lykättiin ulos merelle, voinut antaa
aihetta purren ilmautumiseen näissä muodostuksissa.[1907]

Tuomitsijan poislähtö on siis nähtävästi myöhempi lisäys isättömän
lapsen tuomioon. Tämä jälkimmäinen tavataankin hyvin usein eriksensä
sekä Inkerin alueessa että Suomen Pohjois-Karjalassa. Onko tämä runo,
jolla on varsin uudenaikuisen balladin muoto, pohjoisen toisinnon emä,
vai joku muu kadonnut, sen kaltainen, on vaikea saada ratkaistuksi.
Yllä viitatun yleisen sukulaisuuden tähden Kalevan pojan runon kanssa
näkyy Väinämöisen tuomioon jo kohta alusta tulleen lisäksi pikku kohtia
edellisestä. Enon kappaleessa jo löydetty poika kolmi-öisenä pääsee
päälle peittehensä ja katkaisee kapalovyönsä.[1908] Venäjän puolella
hän joskus nimen-omaan mainitaan Kalevaksi t. Kalevan pojaksi.[1909]

Muutamissa kappaleissa on lapsen äidiksi tehty tuo ylen kaino Marjatta.
Siitä on Lönnrot saanut aiheen asettamaan Jesus-lapsen Väinämöisen
tuomittavaksi, joten tämän voitollepääsö ja Väinämöisen poislähtö
päättää pakananaikaisen epoksemme hyvin sopivalla tavalla.[1910] Mutta
kansan laulussa ei ole siitä mitään tietoa.



V. Aino-jakso.


Aino-jakso, niinkuin se meille näyttäytyy painetussa Kalevalassa, on
Lönnrot'in käden kautta kokoonpantu kolmesta erinäisestä päärunosta.
Yksi niistä on _kilpalaulanto_ eli Väinämöisen ja Joukahaisen taistelu
viisaudessa ja loitsutaidossa, toinen varsinainen _Aino-runo_, kolmas
_Vellamon neidon onkiminen_. Sopivin lienee tutkia ensin- ja
viimeinmainittu ensiksi, ennen keskimmäistä, koska se on runko, johon
toiset ovat tulleet kiinnijuotetuksi.


a. Kilpalaulanto.

Kilpalaulanto, niinkuin sanottu, on kansan suussa enimmiten erinäinen
runo, ja jos se joskus tavataankin toiseen runoon liitettynä, niin se
on melkein aina Sampojakson eikä koskaan Ainon kohtalon yhteydessä.
_Aino_ l. oikeastaan _Anni_[1911] ei olekaan koskaan sanottu
Joukahaisen sisareksi eikä ole hänen kosijansa _Väinämöinen_, vaan
_Osmoinen, Kalevainen_. Ainoa seikka, joka näkyy osoittavan alkavaa
taipumusta kansassa molemmat runot yhteen liittämään, on Annin
ilmautuminen Joukahaisen sisaren nimenä muutamissa harvoissa
kilpalaulannon kappaleissa.[1912] Tämä vielä pieni alku on nähtävästi
antanut Lönnrot'ille aiheen kokoonpanoonsa.

Painetussa muodossaan sisältää kilpalaulanto useita Lönnrot'in
lisäyksiä[1913] ja paitsi sitä ovat kansan laulajat itsekin aikaa
voittain liittäneet siihen kaikellaisia uusia seikkoja. Myöhäisin
niistä näkyy olevan sukuperän tiedusteleminen, arvattavasti sisaren
turmelus-runosta.[1914] Vienan puolella, kukin enimmiten ainoasti
yhdessä kappaleessa, ovat tavatut kaaret[1915] ja pellot[1916]
lunnas-ehdoituksina, siaksi laulamisen[1917] ja likapaikkaan
asettamisen[1918] uhkaus, muutamat Joukahaisen esiintuomista
tiedoista,[1919] otetut didaktisista runoista samaan tapaan kuin sitten
Lönnrot on tehnyt suuremmassa määrässä. Harvinaiset samoilla seuduilla
ovat vielä kullat lunnas-ehdoituksena,[1920] ja Joukahaisen eläväin ja
kaluin muuttaminen loitsulla.[1921] Väinämöisen laulun voiman kuvaus
nähdään vaan parissa Suomesta saadussa kappaleessa,[1922] joissa
kehoitus lauluun Sampo-runosta on liittynyt lisään. Vaatimus miekan
mittelöön, lainattu Päivölän runosta, ei löydy muualla kuin
Jaakkimassa, Salmin kihlakunnassa ja muutamissa Vienan läänin
rajakylissä,[1923] ja on nähtävästi levinnyt edellisiin jälkimmäisistä.
Vene ja ori lunnas-ehdoituksina nähdään ulkopuolella Vienan aluetta
Suomen puolella ainoasti Ilamantsissa.[1924] Sisarenkaan ehdoittaminen
alkuaan tuskin on voinut runoon kuulua. Se löytyy Suomessa,
paitsi Ilamantsissa, ainoasti yhdessä tosin vanhassa Pohjanmaan
kappaleessa.[1925] Myöhemmältä lisäykseltä niin-ikään tuntuu
Joukahaisen laulaminen suohon. Se löytyy näet tosin tuossa vanhassa
pohjalaisessa kappaleessa, yhdessä savolaisessa[1926] ja kaikissa
Suomen pohjois-karjalaisissa, mutta puuttuu muuten aina niin hyvin
Suomessa kuin Inkerissä.[1927] Nähtävästi se on mukailus noita- ja
manaus-luvuista, joissa paha noita usein manataan samoilla tai
samallaisilla sanoilla.

Alussa ei meidän runomme siis näy sisältäneen muuta kuin Väinämöisen ja
Joukahaisen ajon vastakkain ja kysymyksen tiedoista, jolloin
jälkimmäinen kehuu kyntäneensä meren pohjat, luoneensa kivet kokoon, ja
Väinämöinen sanoo sen valheeksi. Heidän työnsä, josta he kehuvat, on,
niinkuin ennen näytettiin, otettu maailman kyntämis-runosta, ja sanat,
joilla se ilmituodaan, viittaavat Inkeriä runon lähtöpaikaksi.[1928]
Tässä tapauksessa pohjana oleva taru tuskin voinee olla lainattu
suoraan Odin'in ja Vafthrudner'in keskustelusta.[1929] Useat
pikkuseikat kilpalaulannossa, jotka tätä arvelua näkyivät vahvistavan,
olemmekin huomanneet myöhemmiksi, joskus aivan harvinaisiksi, siis
satunnaisiksi lisäyksiksi. Mutta Eddan taru löytyy johonkin määrään
muodostuneena Venäläisillä tarinassa Volot Volotovitsch'in
keskustelusta Taavetti Jessenpojan kanssa. Jälkimmäinen tiedustelee
maailman synnyn historiaa, edellinen mitkä kaikki kutakin lajia ovat
ensimmäiset, Taavetti lopuksi taas viimeistä tuomiota.[1930] Lainattu
näkyy kuitenkin olevan ainoasti perus-ajatus: keskustelu maailman alkua
koskevista asioista. Itse keskustelun sisällys on itsenäisesti
suoritettu ja vielä enemmin itsenäinen runon koko myöhempi kehitys.


b. Vellamon neidon onkiminen.[1931]

Vellamon neidon onkiminen ei ilmau kansan suussa koskaan Aino-runon
yhteydessä. Yhdessä kappaleessa se tosin on liitetty yhteen
kilpalaulannon ja siis tavallaan välillisesti Aino-runon kanssa;[1932]
mutta ne ovat siinä vaan aivan höllästi jäljekkäin ripustetut, ilman
mitään yhteensulattamisen yritystä. Useammissa toisissa kappaleissa on
sama runo sen vaikuttanut, että onkija valittaa kovaa onneansa
äidilleen ja saa häneltä lohdutusta; se on nähtävästi vaan satunnainen
sivuseikan laina, jommoisia usein tavataan erirunoin välillä. Jos
kansan laulu siis onkin ikäänkuin viitannut tietä Lönnrot'ille, ei se
kuitenkaan ole tehnyt sitä tieten taiten.

Onkijan nimi on useimmissa kappaleissa _Väinämöinen_, samoin kuin
painetussa Kalevalassa; mutta tarkempi tutkimus osoittaa, että ne
kappaleet melkein kaikki ovat Vuonnisesta tai sen lähimmästä
naapuriudesta.[1933] Muualla Vienan läänissä se on _Lemminkäinen_,[1934]
ainoassa tietyssä ilamantselaisessa _Kaukamoinen_.[1935] Se on siis
nähtävästi alkuperäisempi muoto. Syynä Väinämöisen siirtymiseen sijaan
Vuonnisen toisinnossa on varmaan se, että tämä sekä kanteleen synnyssä
että tulen loitsussa ilmautuu kalan pyytäjänä. Itse neito ei ole missään
sanottu Joukahaisen sisareksi. Hän on aina _Vellamon neito, Ahdin
lapsi_. Usein myös hänestä lauletaan, että hän on "vyötön _Väinön_
tyttäreksi." Se ei kuitenkaan voi olla mitään muuta kuin väännös _veen_
tyttärestä, niinkuin Lönnrot onkin sen painetussa Kalevalassa
korjannut.[1936] Hän on siis täydellinen meren neito eikä mikään
ihminen.

Lopussa Väinämöinen joskus sitten takoo lohdutuksekseen kultaneidon.
Toisissa kappaleissa hän tai Lemminkäinen ilmoittaa surunsa äidilleen
ja välistä näissä jatkuu runo vielä pitemmäksi. Hän kysyy äidiltä:
missä Vuojola elävi, Väinön (s.o. Veen on) tyttäret asuvi -- ja saa
tiedoksi: niiden asuvan sinisen meren selällä, kiven kirjavan malossa
tai koskessa kohisevassa, virrassa vipajavassa, yhdeksän (t. 100:n)
lukon, kymmenennen takasalvan takana.[1937] Tässä tietysti on vaan se
tarkoitettu, että hän vielä kerran tahtoo tavata kadonnutta meren
neitoa. Mutta Väinön tyttären mainitseminen on nähtävästi ollut syynä,
että Lemminkäinen nyt joskus lähtee Väinölään l. Päivölään
kosiotielle.[1938] Sinne ei tietysti Väinämöisen sovi mennä, kun hän on
onkijana, mutta sen sijaan hän lähetetään Pohjolan tuville ja runo
jatkuu kilpakosinnalla.[1939]

Useimmat kappaleet kuitenkin jo päättyvät neitokalan ilmoitukseen, että
hän ei ole tullut keitettäväksi, syötäväksi, vaan kodin haltijaksi.
Siinä siis arvattavasti näemme runon alkumuodon. Sama on myös loppu
vastaavassa, vaikka paljoa vaillinaisemmassa virolaisessa.[1940]
Välistä siellä onkija leikatessaan löytää kalan niskasta neidon
kaulakirjat, keskestä vyökirjat, hännästä sukkakirjat,[1941] taikka
paistaa hänelle vastaan kaulasta neidon helmet, rinnasta solki,
keskipaikasta vyö.[1942] Onkija on Virossa enimmiten nimetön; mutta
viimein mainitussa kappaleessa tapaamme ihmeeksemme Lemmikin leinon
pojan, siis saman kuin Pohjan perillä. Kuinka on tämä Virossa muuten
niin vähän tunnettu nimi tähän tullut? Merkitseekö se, että koko
neitokalan onkiminen Virossa on kaikua pohjoisesta? Vai onko runon
kulku ollut tavallinen, etelästä pohjoiseen ja Lemminkäinen vaan
sattumalta siihen yhtynyt? Mikä viimein on näiden ja tuon ylempänä
verralle vedetyn liettualaisen laulun keskinäinen suhde?[1943] Näihin
kaikkiin en uskalla antaa varmaa vastausta, vaan jätän ne vastaisen
tutkimuksen ratkaistavaksi. Luultavammalta minusta tosin näyttää, että
Viron runo yksinkertaisimmassa rakennuksessaan on vienalaisen
alkumuoto. Lemminkäinen t. Kaukamoinen on voinut tulla siihen
sekoitetuksi sen kautta, kun hän Päivölässä onkii madot ja käärmeet
oluestansa. Liettualaisen kanssa saattanee peri-ajatus olla yhteinen,
mutta pikkuseikoissaan se on liian kehittynyt, voidakseen olla
virolaisen esikuvana.[1944]


c. Varsinainen Ainon-runo.

Myöskään se laulu viimein, jossa Ainon traagillinen kohtalo meille
kerrotaan, ei ole mikään yhtenäisenä kansan suusta saatu runoelma, vaan
mosaikki-työtä, Lönnrot'in kädellä kokoonladottu useista balladeista.

Päärunossa, niinkuin se lauletaan Vienan alueessa ja nähdään vanhassa
Kalevalan painoksessa, on seuraava sisällys: Anni tyttö, aino neiti,
käy vastassa lehdossa; Kalevainen, Osmonen sanoo hänet röykkeillä
sanoilla omaksensa. Anni vastaa ylpeästi, valittaa sitten itkien
kotolaisille, mutta äiti käskee hänen mennä aittaan parempiin koruihin
pukeumaan. Hän tekee niin, mutta kuristaa itsensä kuitenkin aitasta
löydetyllä kultavyöllä. Äidin suru ja itku on sitten kuvattu meille
tutulla tavalla.[1945]

Niinkuin näkyy, on Ainon kuolintapa tässä aivan toisenlainen ja paljoa
vähemmin runollinen kuin painetussa Kalevalassa. Senvuoksi Lönnrot sen
jo ensimmäisessä painoksessa muutti mereen syöksemiseksi. Uudessa
laitoksessa hän on tuon luultavasti omakeksimänsä muutoksen sijaan
hyvin taitavasti sovittanut kokoon kappaleita kahdesta erinäisestä
Inkerin balladista. Toisessa, joka on Ainon-runon sukua, neito käypi
kylpemässä, ja sillä ajalla hänen korunsa varastetaan.[1946]
Joskus nähdään tämän laulun seassa myös uiminen kivelle ja sen
uppoominen;[1947] useammin kuitenkin se paikka löytyy toisissa
yhteyksissä ja on siis tässä satunnainen. Neidon toivotukset, ettei
kotolaiset käyttäisi merivettä, johon hän on hukkunut, tavataan siinä
balladissa, missä veli, päätään sukiessaan, hukkuu.[1948] Samaa runoa,
niinkuin tiedämme, löytyy myös toisinto, jossa neito sukaa
tavoittaessaan putoo mereen, siihen kuitenkaan hukkumatta.[1949]
Lönnrot on muuttanut neidon edelliseen toisintoon ja sitten sulattanut
sen yhteen meressä kylpemisen kanssa. Näin syntyneen yhdysrunon
liittämiseen Ainon-runon yhteyteen antoi hänelle se hyvän aiheen, että
suuri osa kuvausta on viimeinmainitulla yhteinen meressä kylpemisen
loppu-osan kanssa.

Päärunoon taas palataksemme on huomattava, että se myös löytyy Suomen
Pohjois-Karjalassa läheisessä, vaikka kuitenkin johonkin määrään
eriävässä muodossa. Kaunis Katri (joskus Kirsti) aikaiseen aamulla
lakaisee tuvan ja vie rikat pihalle. Siellä rikas _Riion_ poika, paksu
_pajarin_ poika puhuttelee häntä samalla tavalla kuin Osmonen Annia.
Katri vastaa myös samoin ja valittaa itkien äidille. Tämän lohdutus ja
neidon itsemurha ovat niin-ikään molemmissa runoissa yhteiset. Mutta
sitten on jatko toisellainen. Sanoma tuosta surkeasta tapauksesta
saatetaan Pajarilaan eläinten kautta.[1950] Riion poika tuosta kysyy
miekaltansa: "syötkö syyllistä lihaa?" -- työntää sen perin peltoon ja
itse syökseytyy kärkeen.[1951]

Neidon itsemurha hirttämisellä ja Riion miekanponnen peltoon
sysäämisellä löytyy eräässä keski-aikaisessa Ruotsin ja Tanskan
balladissa, jossa syynä neidon tekoon on se, että hän toisen tähden
tuli hylätyksi. Myös sama kysymys miekalta on Ruotsin balladeissa
välistä tavattava.[1952]

Kuolonsanoman saattaminen eläinten kautta ei voi alkuansa kuulua
Ainon-runoon, koska se vaan niin ahtaassa alueessa on siihen liitetty.
Se löytyykin paitsi sitä toisissa yhteyksissä. Joskus se on loppuna
tuossa äsken mainitussa runossa, missä veli sukaa tavoittaessaan hukkuu
mereen;[1953] löytöpaikoista päättäen se voisi olla siihen tullut juuri
Riion pojan runosta, koska sen muut kappaleet ovat tätä lisäystä
vailla. Mutta noiden muutamien kappaleitten vanha muoto (hukkuva on
Päivän poika) tekisi päinvastaisenkin päätöksen mahdolliseksi. Sen
lisäksi nähdään sama kohta myös muutamissa Sämpsä Pellervoisen kynnön
kappaleissa. Meille jo tutussa savolaisessa susi lähetetään kylväjää
noutamaan.[1954] Selvempänä on se äsken W. Porkan kautta Inkeristä
saadussa kappaleessa, jonka ikivanhuuden todisteena lienee se, että
sitä vieläkin joku aika takaperin oli käytetty uhreissa kesäjuhlassa.
Suden ohessa ilmautuu siinä myös jänis ja tuuli kutsujina; mutta Sämpsä
ei tule, ennen kuin kesäpoika saapuu ja ilmoittaa tuulleensa puut
lehdellisiksi, heinät helpehellisiksi. Tässä on talvella liikkuvain
eläinten turha kutsuminen varsin luonnollinen; luultavasti on siis
mainitun kohdan oikea sija juuri Sampsan runossa.[1955]

Vienalaisessa Ainon toisinnossa on, niinkuin tiedämme, toinen loppu:
tulvaileva itku ja käkien surkutteleva kukunta. Kumpikaan ei voi
alkuperäisesti kuulua siihen runoon, koska ne ainoasti niillä seuduilla
tavataan sen yhteydessä. Molemmat yhdessä nähdään myös joskus Salmin
kihlakunnassa eräässä lasten laulussa;[1956] mutta kun sama laulu
muualla aina on ilman sitä lisäystä, ei niillä siinäkään mahda olla
oikea sijansa. Yksikseen kyynelvirta ilmautuu kanteleen synnyssä ja
onkin siinä yhteydessä epäilemättä vanhempi, koska myös Virosta on
löydetty. Mutta se on usein erinäisenäkin lauluna, erittäin
Virossa.[1957] Vielä tavallisemmin on käkien laulu ihan erikseen
lyyrillisenä laulunsipaleena, niin hyvin Vienan läänissä ja Suomessa
kuin myös Inkerissä sekä Virossa.[1958] Laulun sisällys vaihtelee
hiukkasen, mutta on pää-asiassa aina samaa laatua. Kenties koko laulu
on kotoisin Liettuasta, missä sitä myös lauletaan.[1959]

Kun Vienan ja Suomen Pohjois-Karjalan Ainon-runosta otamme pois nuot
myöhemmin lisään liittyneet loput, niin jääpi jäljelle melkein sanasta
sanaan yhteinen sisällys. Ja jos sitten vielä pyyhimme alusta kosijan
julkeat sanat, niin saamme sen runon pääpiirteet, joka rehoittelee
laajalta Viipurin läänissä, Inkerissä sekä Virossa, harvemmin
pohjoisempana. Ainoasti alku vaihtelee sen eritoisinnoissa vähän.
Yhdessä neito lehdosta löytää mettä (lammesta t. metsästä); siitä
juotuaan hän nukahtaa, jolloin varas saa tilaisuuden viedä hänen
korunsa.[1960] Taikka tapahtuu ryöstö tytön paimenessa ollessa,[1961]
toisinaan meressä kylpiessä. Joskus hän saa korunsa pilven piirtä
myöten kävellessään.[1962] Vastaksien leikkaaminen lehdossa, jolla
vienalainen toisinto alkaa, on tuntematon kaikissa yllämainituissa
suomalaisissa ja inkeriläisissä, mutta tavataan jälleen Virossa.
Inkerissä se on kiintynyt runoon myödystä neidosta.[1963]

Nämät eteläiset yksinkertaiset toisinnot ovat nähtävästi Ainon-runon
ensimmäinen alku. Pohjoisempana ne saivat yhtätoista lisää sekaan ja
kehittyivät viimein vienalaiseksi muodoksi.[1964] Mutta mitä nuot
yksinkertaiset toisinnot alkuansa merkitsevät -- ovatko ne syvempää
tarullista syntyperää vai ainoasti mielenkuvituksen leikkiä? -- on
vaikea sanoa ainakin tätä nykyä.[1965] Ei myös varmaan voi päättää
ovatko ne alkuperäisesti suomalaisia vai aineeltansa lainattuja.
Merkillinen seikka, josta ennen jo huomautettiin, on se, että ainakin
yhdellä niistä on vastineensa, missä rosvo tekee pojalle pahaa,
samoin kuin tässä tytölle. Se on liettualaiselle kansanrunoudelle
yksin-omainen tunnusmerkki; mutta ei löydy tietääkseni mitään
liettualaista laulua, johon tätä saattaisi verrata.[1966]



III. Milloin syntyi Kalevala?


Tähän kysymykseen sopisi tavallansa se vastaus, että se joka hetki
syntyy uudestaan. Mitä erittäin ulkonaiseen pukuun tulee, on Steinthal
epäilemättä oikein esittänyt asian, kun hän sanoo kansan runouden ei
olevan valmiin runoelman, vaan alin-omaista runoilemista.[1967]
Pitempiä runoja ei samakaan laulaja koskaan laula kaksi kertaa aivan
samalla tavalla. Hän lisää tai jättää pois säkeitä, muuttelee sanojen
muotoja (esim. yksiköstä monikoksi), vaihtelee yksityisiä sanoja,
joskus koko säkeitäkin toisiksi, asettaa jonkun säkeen sanat taikka
koko säkeitäkin toiseen keskinäiseen järjestykseen.[1968] Nämät
eriäväisyydet koskevat ainoasti aivan pikkuseikkoja; mutta suurempiakin
ja tärkeämpiä nähdään välistä luonteeltaan häilyväisempäin laulajain
runoissa, erittäin kun kahden laulattamisen välillä on kerjinnyt
pitempi aika kulua. He antavat nähtävästi muualta kuultuin toisintojen
vaikuttaa itseensä.[1969] Paljoa enemmän eroavat tietysti laulut
toisistaan, kun ne ovat menneet perintöön laulajalta toiselle.
Suhteellisesti ne vielä paremmin säilyvät silloin, kun poika oppii
isältänsä, kuullen niitä monta erää yhä uudestaan; tuntuvampi on
muutos, kun ne vaan juhlatiloissa kuultuna siirtyvät toiseen sukuun,
toiseen kylään, vaikka tosin silloinkin on ihmeteltävä noiden
luonnonlasten tarkka muisti, joka välistä yhdellä ainoalla kuulemisella
omistaa itselleen jokseenkin pitkän runon kaikki tähdelliset kohdat.

Asiain näin ollen ei ole kumma, jos Kalevalan-runoissamme tapaamme
ikivanhan seassa niin paljon ihan uuden-aikuista. Muinaiset käsitteet
sekä sanat käyvät vaikeiksi ymmärtää, jonka tähden ne välistä
vaihdetaan ajanmukaisempiin, tutumpiin. Moni Väinämöisen rukous esim.
voisi hyvin olla otettu jostain kristillisestä rukouskirjasta.
Toisinnoissa tapaamme tämmöistä vielä paljoa suuremmassa
määrässä, sillä Lönnrot luonnollisesti kartti säkeet, jotka liian
meidän-aikuisiin oloihin vivahtavat. Niinpä esim. Joukamoinen eräässä
Sammon-ryöstön toisinnossa tarkastelee lähenevää Pohjolan laivaa
_kiikarilla_ -- Päivölän emäntä olutta vaativalle Lemminkäiselle joskus
ilmoittaa, että jo on _kahvit_ kannuin kannettuna, jossa säkeessä
tavallisesti on vanhempi sana _kaljat_, jopa muutamissa kappaleissa
ikivanha _kahjot_ (s.o. uhrijuoma).[1970]

Eipä olekaan muuttumisen alainen yksistään tässä puheena ollut
ulkomuoto, vaan niinkuin edellisessä jaksossa laveasti on osoitettu,
myös itse sisällys. Sankarit vaihtuvat toisiksi, alkuperäiselle tarulle
aivan oudoiksi; tapaukset ja seikat ymmärretään laulun siirtyessä
uuteen paikkaan joskus toisin ja muuttuvat tuntuvasti; osia varsinkin
unohdukseen joutuvista tai siinä seudussa vähän tunnetuista runoista
liitetään aivan uusiin yhdistyksiin; kokonaiset runotkin, joilla ei
alkuaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, sulavat yhteen
suuremmaksi kokonaisuudeksi; ulkoa lainataan lisään aineksia kaikilta
ilman suunnilta ja valetaan ennestään tunnettujen sekaan.

Tämä sisällyksen muuttuminen ei ole kuitenkaan yhtä jokahetkinen ja
satunnainen kuin ulkomuodon. Se tapahtuu hitaasti, pitempien
ajanjaksoin kuluessa; se voidaan senvuoksi historiallisilla luvuilla
enemmän tai vähemmin varmaan ja tarkasti määrätä. Ensimmäinen koe
siihen suuntaan on seuraavan tutkimuksen tarkoitus.

Me olemme ylempänä nähneet, että runoja laulava väestö Vienan
läänin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjissä todennäköisesti on muuttanut
Suomesta nykyisille asuinsijoilleen Ison vihan aikana. Siitä
on selvä johtopäätös, että _ainoasti siellä tavattavat uudet
muodostukset ovat kaikki syntyneet vasta kahden viimeinkuluneen
vuosisadan ajalla_. Myöhemmät eivät voi olla useimmat epoksemme
erirunoin yhteensulattamisen yritykset: runojaksot semmoiset kuin
Vuonnisen Vaassilan,[1971] sekä kanteleen synnyn, kilpakosinnan,
kilpalaulannan,[1972] Tuonelan retken, Vipusessa käynnin, ison tammen,
ja Vellamon neidon liittyminen Sampojaksoon. Onpa itse Sampojaksokin
vasta tällä ajalla muodostunut Sammon-ryöstön ja luomisrunon
yhteensovituksella uuden kilpakosinnan toisinnon kautta. Samoin
Kullervon uhkatyöt ja paimenessa-olo sulivat kokoon sisaren turmeluksen
kanssa ja saivat asianmukaisen lopun itsemurhassa. Ahdin meriretki ja
Kyllikin kosinta, vaikka vielä pysyivät erillään, vedettiin kuitenkin
Lemminkäisrunojen piiriin, sen kautta että Ahti Päivölän virressä tuli
Kaukomielen lisänimeksi. Useat runot kehittyivät laajemmiksi,
muuttuivat olennollisesti tai kasvattivat aivan uusia toisintoja. Itse
Väinämöisen sijasta ammuttiin nyt vaan hevonen, joten se tapaus
luonnollisemmin sopi seuraaviin. Vipusen luona käynti muuttui
alas-astumiseksi hänen vatsaansa ja takominen tuli lisään. Kanteleen
synnystä muodostui kaksi ennen tuntematonta toisintoa. Kilpakosinnassa
erosi kosittava neito siitä, joka Väinämöistä puhuttelee ja vie sanan
Ilmariselle. Siihen myös liittyi Kojosen pojan runo (Ilmarisen toinen
kosinta). Ainon-runo sai lopullisen muotonsa ja otti omaksensa
kyynelvirran sekä käkien kukunnan. Kuvaus viimein tuli vilkkaammaksi
erittäin toisista lauluista lainattuin pikkukohtain kautta, esim.
Sampo-runossa Joukahaisen ampumisen kuvaus pistoksen synnystä;
kilpakosinnassa Väinämöisen veneen arveleminen linnuksi y.m. Inkerin ja
Lalmantin balladista; Päivölän virressä äidin pyyntö, ettei
Lemminkäinen astuisi kuin puoli askelta y.m., Elinan surmasta;
kysymys oliko häntä Pohjolassa naisin naurettu y.m. venäläisistä
lauluista;[1973] kilpalaulannossa useat Joukahaisen esiintuomat
opinnäytteet didaktisista runonkappaleista j.n.e. Tähän samaan aikaan
kuuluu vielä nähtävästi yksistään Salmin kihlakunnassa tavattu päivän
vangitseminen Väinämöisen laulun aikana sekä Iron runo.

Me tiedämme kuinka vaikea lauluin on ollut päästä nykyisen itärajamme
yli Aunukseen ja että niiden laajempi leviäminen Vienan läänissä on
yksistään seuraus suuresta sisäänmuutosta Suomen puolelta. Tästä
näkyisi voivan tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että myös
vanhempi valtionraja oli yhtä haittaavana esteenä. Ei näytä kovin
luultavalta, että semmoiset länsimaiset ainekset, jotka vasta
ruotsalainen valloitus on tuonut maahan, olisivat voineet päästä
Käkisalmen lääniin, ennen kuin se oli yhdistetty muun Suomen kanssa.
Varsin todennäköistä on siis, että ne loitsut, joissa ilmautuu
katolisten pyhimysten nimiä, vasta 1617:n rauhasovinnon jälkeen ovat
tunkeuneet nykyiseen Suomen Karjalaan. Samaan aikaan myös kuuluu
Ilamantsin toisinto Ainon-runosta, jonka loppu, niinkuin tiedämme, on
muodostunut ruotsalaisen Keski-ajan balladin mukaan. Vanhemmat
skandinavilaiset lainat olisivat jo voineet tulla aikaisemmin, ennen
kuin Suomen heimot olivat tulleet jaetuksi kahden toisilleen vihollisen
valtion välille; ne olisivat myös, niinkuin pian tulee puheeksi,
mahdollisesti voineet tulla etelästä, Inkeristä päin. Mutta tulee
kuitenkin huomata muutamia seikkoja, jotka näkyvät viittaavan useimpain
näidenkin ainesten tuloa Käkisalmen lääniin saman-aikaiseksi kuin
yllämainittuin. Ihmeellinen on tästä läänistä 17:n vuosisadan alussa ja
keskipalkoilla Tver'in, Novgorod'in ja Jaroslav'in kuvernementteihin
siirtyneiden Karjalaisten runoköyhyys niihin sangen runsaihin varoihin
verraten, jotka Gottlund tapasi 1600:n paikoilla Vermlantiin
muuttaneissa Savolaisissa. Edellisiltä ei tuo taitava ja ahkera kerääjä
Europaeus saanut muuta kuin joitakuita vaillinaisia loitsuja ja
balladeja (jälkimmäiset samoja, joita vielä lauletaan Salmin
kihlakunnassa); Vermlannissa paitsi loitsuja oli myös säilynyt useampia
epillisiä katkelmia. Lukuun tietysti täytyy ottaa, että Ruotsin, ja
Norjan Savolaiset tämän vuosisadan alussa vielä asuivat melkein aivan
erikseen jylhissä metsissään ja vuoristoissaan, jota vastaan
poismuuttaneet Karjalaiset epäilemättä ovat olleet paljoa suuremman
vieraan vaikutuksen alaiset. Myös voi myöntää, että se neljäs osa
vuosisataa, joka kului Gottlund'in ja Europaeus'en käyntien välillä
(1821, 1847) on jotakin merkitsevä. Mutta toiselta puolen oli
Vermlannin Suomalaisia ainoasti muutamia tuhansia, Tver'in puolen
Karjalaisia toista sataa tuhatta, joten runojen säilymisen mahdollisuus
niin paksussa joukossa olisi ollut suurempi.

Tähän tulee lisään, että Salmin kihlakunta,[1974] jonka väestö näkyy
pysyneen paikoillaan eikä ole saanut paljon mitään läntisiä
muuttolaisia sekaansa, olisi melkein yhtä köyhä epillisistä runoista,
jos ei ennen mainittu Aunuksen Himolasta tullut Hoschkasen suku olisi
viime vuosisadasta asti levitellyt niitä edes muutamiin pitäjiin.
Toisin on laita Ilamantsissa; mutta siinä onkin vanha kreikan-uskoinen
väestö ainoasti kolmas osa asukasmäärästä. Tosin ovat tätä nykyä
kreikan-uskolaiset paraina runontaitajina; mutta sen seikan voisi
kenties selittää sillä lailla, että lutherilaiset, jos kohta maahan
tullessaan toivat runot muassaan, sitten ovat hylänneet ne leviävän
kirja-opin ja erittäin heissä laajalta tapahtuneen hengellisen liikkeen
(pietistaisuuden) vaikutuksesta.

Viimeinkin vielä ei saa olla huomaamatta, että Agricola 16:n
vuosisadan keskipalkoilla sanoo Väinämöisen ja Ilmarisen, useimpain
kertomarunojemme pääsankarit, yksin-omaisesti Hämäläisten
jumaliksi,[1975] ja hänen alussa paljon epäillyt tietonsa ovat toisissa
kohdin tulleet yhä enemmän vahvistetuiksi uudemman tutkimuksen kautta.

Ei näytä siis aivan mahdottomalta, että myös pakanalliset
skandinavilaiset tarut vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen levisivät
Suomen Karjalan puolelle. Jos niin on tapahtunut, niin on meillä taas
raja määrätty useille epoksemme muodostuksille. Vanhemmat 17:ttä
vuosisataa ei sitten voisi olla Väinämöisen ampumisen muodostus
Lemminkäisen surmasta,[1976] -- Ilmarisen lisääntulo Samporetkelle --
purjehtivan Väinämöisen ja neidon keskustelu matkan tarkoituksesta
y.m. --

Vähää aikaisemmaksi on ylimalkaan venäläisten laina-ainesten tulo
Suomalaisiin asetettava. Harvat vaan löytyvät yksistään Vienan ja
Aunuksen lääneissä (äidin kysymys: onko Lemminkäinen naisilla naurettu
y.m.; huomautus Päivölän isännälle että hänen kaulansa rusoittaa;
naisten yleinen rakkaus Lemminkäiseen niinkuin Tschurilon laulussa);
edellisessä tapauksessa ne varmaan eivät ole 18:tta vuosisataa
vanhemmat, jälkimmäisessä kenties hiukkaa aikaisemmat. Mutta enin osa
jo ilmautuu Ilamantsissa ja Inkerissä. Tämän vaikutuksen selittämiseksi
on huomattava, että se näihin Novgorod'in vapaavallan, sitten Moskovan
tsaarin alusmaihin on osaksi mahtanut tulla sinne virkoihin lähetettyin
pajarien ja heidän seuralaistensa kautta, vielä suuremmaksi luultavasti
sen venäläisen väestön kautta, joka ennen asui laajalta Inkerissä,
niissä seuduissa Nevajoen eteläpuolella, missä nyt on lutherilaisia
Suomalaisia, ja jota myös Pohjois-Inkerissä ja vielä ylempänä aina
Käkisalmeen saakka nähtiin lukuisia kyliä Karjalaisten seassa. Pajarit
seuralaisineen katosivat tietysti yhdessä ruotsalaisen vallan alkaessa.
Samoin tiedetään venäläisen väestön Inkerissä tehneen jo Stolbovan
rauhasovinnon aikoina ja mitä heitä sinne ja Käkisalmen lääniin vielä
lienee jäänytkin, se ainakin pakeni Kaarle X:n sodan jälkeen.
Venäläisten ainesten laina on siis välttämättömästi tapahtunut
viimeistään ennen 17:n vuosisadan keskipaikkaa, pikemmin vielä ennen
sen alkua. Sen jälkeen kammosi ja esti hallitus, minkä suinkin taisi,
kaikkea uutten voittomaitten yhteyttä Venäläisten kanssa.

Aikaisimpaa mahdollista rajaa toiselta puolen löytääksemme on meidän
tarpeellinen saada käsitys venäläisten lauluin omasta ijästä.
Venäläinen oppinut Stasov, joka tätä seikkaa erittäin on tutkinut,
päättää ettei ne voi olla Tatarilais-tulvaa aikaisemmat.[1977] Niinkuin
jo tiedämme, hän tahtoo selittää niiden sekä ainekset että myös koko
kuvaustavan Tatarein välityksen kautta Itämailta tulleiksi. Tämä
vaikutus, hän arvelee, olisi tosin voinut aikaisemminkin tapahtua
Itämaan kaupan kautta; siinä tapauksessa olisi kuitenkin edes joku osa
myös levinnyt läntisille ja eteläisille Slaveille, jotka silloin vielä
olivat vilkkaassa yhteysliikkeessä Venäläisten kanssa. Mutta muut
sukulaiset eivät näistä lauluista tiedä mitään. Stasov on
selityksessään yksipuolinen; hän ei huomaa että venäläisissä
sankarilauluissa, paitsi tuota epäilemätöntä ja hyvin voimallista
itämaista, myös voi havaita tuntuvaa vaikutusta Skandinavian taruista
ja tarinoista, samoin persialaisia lainoja ynnä viimein useampia
ikivanhoja yhteis-slavilaisia aineksia ja Venäjän vallan aikaisimpaan
aikakauteen kuuluvia historiallisia seikkoja. Mutta yhtähyvin on
nähtävästi hänen ajanmääräyksensä aivan oikein. Myöskin Buslajev, joka
avarammalta näkökannalta katsastelee asiaa, sanoo venäläisen epoksen
siihen samaan aikaan täydesti muuttaneen luonnettansa, niin että se
puolitarullisesta tuli täydesti historialliseksi, käyttäen
Tatarilaisten päällekarkausten ja vallan synnyttämät uudet olot
ulkonaiseksi ajanmukaiseksi puvuksi.[1978] Myöskin syrjästä katsojaan,
jos asian-omaisten tutkijain lausuntoihin lienee lupa jotakin lisätä,
tekevät mainitut laulut sen vaikutuksen, että ne nykyisessä muodossansa
ovat Tatarilais-tulvaa myöhemmät. Tietyssä ensimmäisessä venäläisessä
epoksessa Igor'in sotaretkestä (slovo o polku Igorev, joka päätetään
olevan 12:lta vuosisadalta),[1979] on sekä runomitta että koko henkikin
ihan toisellainen. Täällä puheena-olevien sankarilauluin (byliny'in)
sankareissa on muutamia historiallisia henkilöitä, jotka tiettävästi
ovat eläneet 12:n vuosisadan lopulla tai 13:n alkupuolella. Aljoschka
Popovitsch useitten aikakirjain mukaan kaatui Khalkan tappelussa
Tatareja vastaan v. 1224. Saman kertoo yksi aikakirja myös Dobryinja
Kultavyöstä, ja kaikissa tapauksissa mainitaan hän vähää ennen eräässä
keskinäis-sodassa.[1980] Rikkaan Sadko kauppiaan tiedetään rakentaneen
kirkon Novgorod'iin v. 1167.[1981] Uhkarohkea Vasilii Buslajevitsch
kuoli samassa kaupungissa v. 1171.[1982] Provessori Buslajev'in
ylimalkaan todenmukaisen huomautuksen mukaan historialliset laulut
tavallisesti syntyvät "vielä lämpimälle jäljelle." Mutta kuitenkin on
bylinoissa nähtävä yksi tärkeä merkki, joka minun mielestäni lykkää
niiden lopullisen muodostumisen ainakin 14:n vuosisadan loppuun. Niissä
näet Tatarit tosin kuvataan lakkaamatta uhkaavaksi vaaraksi, mutta
lopulla ne kuitenkin aina tulevat voitetuksi. Ei luulisi siinä
näkevänsä Tatarilaisvallan alku-aikojen masennusta, vaan pikemmin jo
vaikutuksen ensimmäisistä onnistuneista vastarinnan-yrityksistä esim.
voitosta Kulikov'in kentällä v. 1380.

Oli se seikka miten oli, mutta tuskin voinee asettaa niiden leviämisen
Karjalaisiin aikaisemmaksi vuotta 1400, koska niillä toki ensin piti
olla aikaa omassa kansassaan vakautua. Useissa Kalevalaan tulleissa
venäläisissä aiheissa näkyy ihan selvästi tuon Tatarilais-ajan
merkkejä, joka saattaisi kenties venäläisten laulujen vanhempaan
kehityskantaan kuulua. Tämän mukaan meille 1400-1600 välillä tulleet
ainekset tavataan melkein kaikki Lemminkäis- ja Kullervon runoissa:
Päivölän virressä Kaukon kutsumatta jättäminen, hänen kuvauksensa
häiden häpäisijänä ja tappelu ulkona pihalla,[1983] äidin varoitukset,
surmat ainakin osaksi, loitsutaistelu ynnä muita pikkuseikkoja[19834 --
suuri osa Kyllikin runosta -- Ahdin meriretkessä Tieran lähtö sotaan,
vaikk' on vastanainut. -- Sisaren turmelus (jossa poika nimen-omaan
tulee veromatkalta Tattarista), sotaan lähtö, kysymiset mitä
kotolaisille osaksi jääpi ja surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan
(alkuaan myös Tatarein lauluissa). -- Näiden lisäksi vielä
kantele-runon uusi muoto (synty hauista) -- Kojosen pojan kosinta --
kilpalaulanto -- kilpakosinnassa käärmepellon kyntäminen, kyyhkysen
ilmoitus ja neidon muuttumiset milloin miksikin eläväksi. Huomattava
on, että nämät lisäykset suureksi osaksi ovat tulleet sekaan Inkerissä
taikkapa, jos Ilamantsissa, kuitenkin semmoisiin runoihin, joita on
syytä arvella Inkerin puolelta sinne tulleiksi. Tämä niiden kulku ja
yhteensulaminen toisten ainesten kanssa on siis hyvin voinut tapahtua
ennen Ruotsin valloitusta. Osaksi sitä vastaan, jos ylempänä esitetty
arvelu pitää paikkansa, olisivat ne vasta Stolbovan rauhasovinnon
jälkeen liittyneet suomalaisiin runoihin, oltuansa siihen asti
luultavasti suorasanaisina muistelmina.

Paljoa syvemmälle muinaisuuteen vievät meidät skandinavilaiset aiheet.
Niiden aikakauden tarkassa määräämisessä kohtaa meitä kuitenkin se kova
vastus, että Eddan ijästä par'aikaa kestää kiihkeä, vielä ratkaisematon
taistelu. Norjalainen provessori Bugge on muutamia vuosia takaperin
alkanut tutkimusjakson, jossa hän päättää enimmän osan Eddan sisältöä
muodostuneeksi osaksi Raamatun kertomuksista tai Keskiajan
pyhimystarinoista, osaksi klassillisen kreikkalais-romalaisen
kirjallisuuden kaiuista, jotka viikingit retkiltään Britanniaan ja
Irlantiin toivat mukaansa. Täten olisi siis Edda syntynyt vasta 9:llä
ja 10:llä vuosisadalla. Toiselta puolen on muiden muassa lehtori
Stephens Köpenhaminassa huomauttanut erästä ikivanhaa kiviristiä
Pohjois-Englannissa, jonka hän päättää olevan 7:ltä vuosisadalta ja
johon hakatut kuvat, Raamatusta otettuin ohessa, näkyvät tuovan esiin
skandinavilaisia jumalaistaruja. Siinä on Thor'in ja Hymir'in
onkiminen, härän pää syöttinä; siinä kahleissa makaava Loki ynnä hänen
vaimonsa Sigyn, joka pistää maljan lohikäärmeen suusta tippuvan myrkyn
alle; siinä Vidar, joka viimeisessä taistelussa repäisee lohikäärmeen
kidan, y.m.[1985] Samoin mainio muinaistutkija Vorsane Köpenhaminassa
tahtoo selittää kahteen Tanskassa maasta löydettyyn ja jo 6:een
vuosisataan luettuun kultasarveen piirretyt kuvat Balder'in taruun
kuuluviksi.[1986] Asian nykyisellä kehkiämiskannalla on syrjäisen
mahdoton päästä varmaan vakaumukseen, joten lienee paras tutkia
molempia mahdollisuuksia.

Siinä tapauksessa että Bugge on oikeassa, olisi meillä tietysti varma
ajanpyykki siltä suunnalta tulleille aiheille. Silloin voisi otaksua
että ne vasta olisivat saapuneet meille valloituksen aikana, Suomeen
Ruotsalaisten, Pohjois-Viroon Tanskalaisten kanssa. Mitään peräti
mahdotonta ei olisikaan tässä oletuksessa. Saxo Grammaticus'en
historiasta voimme nähdä, että Tanskassa vielä 1200:n seudulla
muistettiin kaikellaista vanhoista jumalais- sekä sankari-lauluista.
Tietysti mahtoi näitä Ruotsissa, jossa kristin-usko 12:n vuosisadan
keskipalkoilla oli vasta nykyisin valtaan päässyt, olla tallella vielä
paljoa runsaammassa määrässä. Virossa onkin Kalevinpojan Pohjolanretki
kovin läheinen kopio Saxon kertomasta Gormos'in käynnistä Geruthus'en
luona, ettei olisi tullut maahan Tanskalaisten kanssa. Sama sukuperä
tekisi myös mieli lukea sille kilpakosinnan muodostukselle, jota yksi
täydellinen kappale, paitsi katkelmia, on löydetty Virosta ja
jossa[1987] Inkerin maalla Ismaro seppä niin silmäänpistävästi
muistuttaa Saxon historiassa ihmekuvan yhteydessä mainitusta
Ismar-kuninkaasta. Viron-Inkerin toisinto onkin muutamissa seikoissa
enemmän myöhemmän, Vilkinasagassa nähtävän Vieland'in tarinan kuin
vastaavan Eddan laulun mukainen. Kysymys on vaan siitä, kuinka tämä
runo siirtyi valtionrajan yli, vaikka tietysti suurempi kielen-eroitus
tässä epäilemättä pani lisä-esteen, jota ei sanottavasti ollut Suomessa
Savon ja Karjalan välillä? Samallainen leviäminen, jonka me olemme
nähneet muutamissa muissakin runoissa, tekee kuitenkin asian
epäilemättömäksi. Voisi tosin arvella ylimenon tapahtuneen vasta
silloin, kun Viro ja Inkeri jo olivat molemmat Ruotsin valtikan alla.
Mutta sitten venäläisten lisä-ainesten liittyminen Ilamantsissa kävisi
paljoa pahemmaksi selittää. Luultavasti oli suurempi vaikeus runojen
siirtymisessä pohjoisessa (jos nimittäin ylempänä esiintuodut
todennäköiset seikat pitävät paikkansa) tullut sen kautta, että siellä
vanhempina aikoina oli avarat erämaat rajan kohdalla, Viron ja Inkerin
välillä sitä vastaan ainoasti joki, ja molemmin puolin tiheästi asutut
seudut, jotka eivät suinkaan voineet olla pitämättä kanssakäyntiä.

Mahdollisesti voi vastainen tutkimus vielä keksiä syytä lukea useampia
skandinavilaisia aiheita tähän myöhäiseen aikaan; minun käsittääkseni
on kuitenkin meille levinneitten varsinaisten jumalaistaruin muoto niin
puhdas ja alkuperäinen, ettei sovi arvella niitä kristittyin tai edes
puolikristittyin suusta kuulluiksi. Katsokaamme missä vääntyneessä
muodossa ne ilmaantuvat Saxon historiassa, sekä aikaisimman Keskiajan
synnyttämissä tanskalaisissa ja ruotsalaisissa Kämpa-visoissa. Onpa
meillä viimein pari varmaa, jos kohta pikkuista historiallista
todistetta, jotka tekevät ainakin kaikkien skandinavilaisten
tarulainain tulon vasta siihen aikaan mahdottomaksi. Niinkuin tiedämme,
on Kalevan nimi, jota on syy pitää yhdestä Odin'in liikamaineesta
otetuksi, Virossa kiintynyt moneen paikkataruun. Muun muassa kertoo
kansa Tuomiopää-mäen Räävelissä olevan hänen hautakumpunsa. Mutta sen
kohdalle rakennettua linnaa mainitsivat maahan karanneet Venäläiset v.
1223 _Kolyivan'iksi_.[1988] Aivan epäilemättä oli siis jo silloin se
paikallistaru vanha ja vakaunut. Suomessa ei ole meillä yhtään niin
vanhaa todistuskappaletta, mutta Kalevan, Untamon, Sammon tiheä
ilmautuminen jo 1400-luvulla tekee kuitenkin sangen luultavaksi, että
näin yleisesti kiintyneet nimet jo ovat olleet kauemmin aikaa tutut.

Yllämainittua lähin aika, jolloin suurempaa skandinavilaista vaikutusta
Suomalaisiin sopii olettaa todennäköiseksi, on Varjägien asettauminen
Slavilaisten ja Suomalaisten keskelle yhdeksännen vuosisadan
keskipaikoilla. Siinä tapauksessa olisi uusien runosiementen kylvö
pitänyt luonnollisimmin tapahtua Inkerinmaalla ynnä Laatokan
rantamailla matkalla Novgorod'iin ja tämän kaupungin ympäristöllä.
Samoin oli otollinen seutu Länsi-Virossa Väinäjoen suulle ja sieltä
Kiev'iin vaeltavien joukkojen kautta. Me olemmekin todella Inkerissä
tavanneet useampia skandinavilaisia aineksia (Päivölän virressä Thor'in
kattilantuonnin, Aegir'in pidot, Odhrörir-meden synnyn -- Ahdin
meriretkessä Thor'in Pohjolassa-käynnin -- ison sian t. härän tapon --
Kalevan pojan koston) -- Virossa vielä paljon useampia. Mutta toiselta
puolen nousee myös monta sangen tärkeätä syytä tätä oletusta vastaan.
Miksi ovat silloin epäilemättä paljoa lähempänä Novgororod'ia asuvat
Vepsäläiset jääneet kaikkea tämän skandinavilaisen vaikutuksen jälkeä
vaille? Venäläisiin sankarirunoihin ja tarinoihin ovat Varjägit
tuntuvasti painaneet merkkinsä. Mutta melkein kaikki nähtävästi heidän
kauttansa tulleet piirteet kuuluvat Sigurd'in-lauluun taikka
sagoihin.[1989] Jumalaistarullisia yhtäläisyyksiä ei venäläiset
tutkijat huomauta muuta kuin seuraavat. Taistelussa Dobryinjaa vastaan
yliluonnollinen soturineito (Valkyria) nukkuessaan kauan aikaa ei
tiedäkään mitään venäläisen sankarin iskuista, viimein huomaa ja sanoo:
"luulinpa sääskien minua purreen!" Sitten hän voittaa urhon ja pistää
hänet vankeuteen taskuunsa. Tätä on verrattu Thor'in yölepoon
Skrymir'in kintaan peukalossa ja jättiläisen kysymykseen, sen jälkeen
kun Thor on yrittänyt häntä tappaa vasaralla päähän lyömällä: "onko
joku tammenterho pudonnut päähäni?"[1990] -- Ilja Muromilaisen, välistä
myös Dobryinjan hevosen kavion iskuista syntyy lähteitä, samoin kuin
Odin'in Sleipnir-ratsun jälkiin. -- Volot'in ja Taavetin keskustelu
muistuttaa Odin'in ja Vafthrudner'in viisauskilvasta. -- Vaon
kyntäminen maailman halki rajaksi ihmisasuntojen ja lohi-käärmeen
valtakunnan välillä mahdollisesti voi olla muodostus muurin
rakentamisesta Midgård'in ympäri. -- Kaikkien venäläisten sankarien
kaatuminen viimeisessä taistelussa Tatareja vastaan näkyy olevan
mukailu Asain lopusta.[1991]

Tietysti on mahdollinen, että yksi ja toinen taru on jälleen voinut
unohtua; mutta kun ottaa huomioon lainattuin sankarilauluin ainesten
verrallisen runsauden, niin on se päätös varsin lähellä, että Varjägien
kautta Venäjälle tullut jumalatarusto ei ollut varsin suuri. Huomattava
on myös että, paitsi kilpalaulantoa, ei ole yhtään ainoaa Venäläisillä
ja Inkeriläisillä yhteistä skandinavilaista tarua. Tuskin on siis
luultava, että kumpaistenkin lainat ovat tulleet samaa tietä. Melkein
kaikki Inkeristä tavatut voidaankin helposti selittää toisen maakunnan
välittämiksi, useimmat Viron kautta tulleiksi. Oluen synnyssä, jolla
ei ole vastinetta Virossa, todistaa aivan epäkarjalainen muoto
"_nuorten_ juoma" tuloa Suomesta.[1992] Sama mahtaa myös olla Aegir'in
pidoista lainatun pakoon pyrkimisen, ja Saaressa elämisen laita, jotka
ovat vaan Länsi-Inkeristä tutut. Sieltä saatu ainoa vaillinainen
kappale Ahdin retkeä sitten samalla lailla selvinnee kai'uksi Suomesta,
vaikkei sen syntypaikkaa käy tarkemmin määrääminen.

Mennen nyt yli Buggen vastustajien puolelle, voimme olettaa
puheen-alaiset tarulainat yhdeksättä vuosisataa vanhemmiksi. Silloin
tietysti johtuu kohta mieleen tuo suuren sivistys-sanain lainaamisen
kautta todistettu voimallinen germanilainen vaikutus Itämeren
suomalaisiin heimoihin. Gotilaiskielestä, joka on Ulfilaan Raamatun
käännöstä, siis 4:n vuosisadan keskipaikkaa vanhempi, olemme ottaneet
noin 70 kaikellaisiin kultuurin oloihin kuuluvaa sanaa. Näistä on
puolet yhteiset kaikilla Yhteis-Suomen murteilla, ja lopuista suuri osa
on tietty kumminkin tarkkaan tutkituissa niistä.[1993] Aivan selvästi
näkyy tästä, että gotilainen vaikutus kohtasi Suomalaisia jo silloin,
kun he vielä kaikki olivat yhtenä kansana, taikka, jos jo olivat
alkaneet muodostaa erimurteita, kumminkin asuivat likekkäin yhdessä
ryhmässä, idempänä Suomen lahtea Laatokan ja Äänisjärven rannoilla.
Tämän ohessa voi havaita kielessämme toisen vielä paljoa suuremman
sivistyssanain ryhmän, joka näkyy olevan peräisin hyvin aikaisesta
Skandinavian kielen muodosta, semmoisesta, josta aikaisimmat
riimukirjoitukset vanhemman rautakauden hautakivissä ovat säilyttäneet
esimerkkejä. Mutta näitä sanoja emme löydä yhtä tasaisesti ympäri koko
Yhteis-Suomen kielikuntaa. Meidän-maamme kielessä ne löytyvät taas
kaikki, 160 luvultansa, Virossa vielä enin osa, vaan muissa
itäisemmissä murteissa varsin vähän.[1994] Tästä me taas yhtä selvästi
näemme, että skandinavilaisen kielen vaikutus vasta on tapahtunut
silloin, kun Suomen kansa oli hajonnut eri heimoiksi ja läntiset
saapuneet tai alkaneet saapua nykyisille asuinsioilleen. Provessori
Aspelin'in mukaan Hunnien aikaansaama suuri kansanvaellus pani
välillisesti suomalaisetkin heimot liikkeelle,[1995] niin että
Virolaiset ja Liiviläiset ottivat omakseen Suomenlahden eteläisen,
Suomalaiset sen pohjoisen rannikon. Nähtävästi on siis suurempi
skandinavilainen vaikutus luettava vasta noin _5:n vuosisadan alkua
myöhemmäksi. Siinä on meillä sitten samassa myös skandinavilaisten
tarulainain aikaisin mahdollinen raja_, sillä niiden alkumuodot
nähtävästi löytyvät ainoasti enimmin länteen tunkeuneissa heimoissa,
samoissa, joissa kielivaikutus on ollut kaikkein voimallisin.

Tällä ei ole kuitenkaan suinkaan todistettu, että nuot tarut jo
itseteolla tulivat meille niin aikaiseen. Tuntuva skandinavilainen
kielivaikutus on näet tullut sekä Suomalaisille että Virolaisille
osaksi niiden Ruotsalaisten kautta, jotka myöhemmin, vaikka kauan ennen
kristin-uskon tuontia, siirtyivät asumaan Turun puolen ja Uudenmaan
saaristoon sekä Hiiosaareen Virossa. Edellisistä mainitsee Agricola
Uuden Testamentin esipuheessa, että he ovat pakanuuden ajalla tulleet
Gotlannista,[1996] ja vanha Gauta-tarina puolestaan kertoo, että kerran
kovan nälkävuoden aikana paljon kansaa siitä saaresta muutti meren
poikki Dagheitin saareen (Hiiomaalle). Niiden olon viimeinmainitussa
paikassa v. 1200:n seudulla näkyy se todistavan, että Henrik
Lättiläisen aikakirjassa puhutaan kaikkien Saarenmaan ja sen rinnalla
olevan Muhosaaren pitäjien kukistuksesta, mutta ei Hiiomaasta hiiskuta
yhtään sanaa. Arvattavasti olivat senkin ruotsalaiset asukkaat jo
kristityt eikä käännytysretkeä ollut tarvis. Luultavin on siis, että
tarulainat tulivat juuri näiltä naapureilta, joiden kanssa asuttiin
pitkät ajat aivan rajakkain, alin-omaisessa yhteydessä. Se selittäisi
hyvin miksi tarulainoja on tullut yksistään Virolaisille ja
Länsi-Suomalaisille, vaan ei muille Suomen kansan heimoille muuten kuin
edellisten välityksen kautta, vaikka murteet kuitenkin ovat jossain
määrin olleet sanalainoissa osalliset. Ajasta, milloin tämä
ruotsalainen väestö muutti Suomeen ja Viroon, ei ole meillä mitään
varmempia tietoja. Tuskin se kuitenkin lienee tapahtunut aivan
pian sen jälkeen, kun Suomalaiset tullessaan olivat pois tunkeneet
Länsi-Suomessa ennen heitä asuneet Skandinavit. Eikä ole luullakseni
mikään, joka estäisi olettamasta noiden Saarelaisten muuttoa niinkin
myöhäiseksi, että se sopisi yhteen Buggen arvelun kanssa, jos se
todeksi nähtäisiin. Mutta ensi aluksi vaan täytynee siihen tyytyä,
_että skandinavilaiset aiheet ovat voineet saapua meille 400:n ja
1000:n välillä_.

Yhtähyvin tuntuu kuin voisi niissä havaita myöhemmän ja aikaisemman
kerroksen. Edelliseen nähtävästi kuuluu Sigurd'in-laulusta muistuttavat
seikat Kalevanpojan kostossa ja Kyllikin kosinnassa -- Eddan
Völunder-laulun mukaiset piirteet Ilamantsin kilpakosinnassa (morsiamen
uskottomuus ja lokiksi muuttaminen, samoin Virossa äidin poissa-olo
veljesten kotiintullessa ja heidän hajoamisensa erihaaroille äitiä
hakemaan = Suomen Kalevan pojan runon alku) -- Grotte-laulua vastaava
osa Sammon ryöstössä -- oluen synty (= Odhrörir'in synty) -- Päivölän
virren lainat Thor'in kattilantuonnista ja Aegir'in pidoista -- Ahdin
pakkasretki, (= Thor Hymir'in luona) -- Balder'in kuoloa muistuttavat
kohdat Lemminkäisen surmassa, Tuonelassa käynnissä ja Entelin sekä
Jutan tarussa Virossa (kats. kanteleen synty) -- muistot Odin'in ja
Thor'in töistä vanhemmassa Kalevanpojan kostonrunossa -- iso tammi t.
saarni Virossa (= Yggdrasil), -- iso sika jumalain pidoissa (=
Sährimner). -- Mutta näiden ohessa on muutamia seikkoja, jotka Eddassa
ovat myöhempäin taruin kautta hämmentyneet tai siitä kokonaan
puuttuvat, vaan Etelä-Germanein ylimalkain vanhemmalla kannalla
jääneissä muistoissa ovat säilyneet. Niihin lukisin Ahdin osan-oton
maailmankylvöön ja Sampsan hakemisen saaresta (= Nerthus'en,
luultavasti Njordr'in puolison viljavuutta tuova tulo Saaresta) --
runoreen rikkumisen (= auringon vaunun rikkuminen) -- Hiiden hirven
ajon (= tarinat ikuisesta metsästäjästä) -- Päivän päästön alkumuodon.
Viehättävä olisi lukea nämät tämmöiset tarut jo Gotilais-vallan
tuomisiksi; mutta sitä vastaan näkyy puhuvan niiden puuttuminen idässä
(maailman kylvön myös Venäjän Karjalassa). Ainoa noihin germanilaisen
vaikutuksen alku-aikoihin luettava seikka epillisissä runoissamme
voisivat kenties olla nuo kasvien siemenet ja elävien idut hallussaan
pitävät ilman immet, jotka myös ilmautuvat Mordvalaisten taruissa.
Mutta ne saattavat myös olla tulleet Liettualaisilta.

Liettualaisetkin ovat, niinkuin lukuisat sivistys-sanain lainat
todistavat, kauan ja voimallisesti Suomalaisiin vaikuttaneet. Noin
sadasta meille tällä tavoin tulleesta sanasta on 2/5 kaikilla tai
melkein kaikilla suomalaisilla heimokunnilla yhteisiä; yhtä monta
tapaamme ainoasti läntisissä heimoissa (Suomalaisissa, Virolaisissa,
Liiviläisissä ja Vatjalaisissa yhteiseen tai kolmessa heistä, osaksi
vaan Suomalaisissa ja Virolaisissa).[1997] Sen lisäksi tulee joukko
sanoja, jotka yksistään löytyvät Virossa ja Liivissä tai yksistään
jälkimmäisessä.[1998] Tästä on luonnollinen johtopäätös, että
ensinmainittu vaikutus jo on aikaisimman gotilaisen aikuinen, jos ei
vielä vanhempi; toinen näkyy kohdanneen länteen päin jo kulkevia
suomalaisia heimoja, vaan kuitenkin luultavasti ennen kuin Suomalaiset
nykyiseen maahansa poikkesivat; viimeinen on tietysti senjälkeinen, kun
nykyiset asumus-olot jo olivat vakauneet.[1999]

Tarulainat Liettualaisilta eivät löydy Länsi-Suomessa muuten
kuin hämäränä kaikuna (Sampsa Sammossa, Kauko). Vielä 16:lla
vuosisadalla mainitsee Agricola Pellon Pekan (Sampsan), Kekrin ja
Rongoteus'en yksin-omaisesti karjalaisiksi jumaliksi. Näissäkään eivät
puheen-alaiset tarut ole levinneet Suomen nykyisen itärajan yli muuten
kuin hämäränä kaikuna (pari huonoa maailmankylvön katkelmaa) tai
välitetyssä muodossa (Sampo-runo). Paitsi sitä olemme nähneet useita
varmoja todistuksia runojen kulusta Virosta Karjalaan. Tästä ei voine
päättää muuta, kuin että _liettualaiset tarulainat kuuluvat sanalainain
kolmanteen jaksohon; ne eivät siis myöskään voi olla 5:ttä vuosisataa
aikaisemmat_. Luultavasti ovat ne kuitenkin paljoa myöhemmin saapuneet
Karjalaan, sillä muuten olisivat toki kerjinneet yli koko sen heimon
levitä. Siihen ajanjaksoon nähtävästi kuuluvat munan lisääntulo
luomistaruun -- ilman pielten ja taivaan takominen -- Sampsan
maailmankylvö -- osa ison tammen tarua -- auringon pesu -- Ilman neidon
kosinta ja taivaskappalten kosinta -- Päivölän virren alku (= Perkunaan
tammen hakkaus). -- Vanhimpaan vaikutusaikaan sitä vastaan lienee
luettava Ilman neitoin huolenpito luonnosta (jos ei se ole gotilaista
sukuperää), tulen kirnuaminen Panun kautta (se sana Mordvalaisillekin
tuttu) ynnä yksi ja toinen muu seikka loitsuissa.

Muutamat näistä skandinavilaisista ja liettualaisista aiheista
kehittyivät sitten, niinkuin tiedämme, Suomessa itsenäisesti, mutta
näiden kehitysten ilmaantumis-aikaa on vaikea määrätä. Grotte-taru suli
yhteen Sampsan kylvön kanssa Sammon ryöstöksi. Lopulla 16:tta
vuosisataa se jo vietiin Savosta Vermlantiin, ja samaan aikaan me
näimme sen jälkiä Turun seudulla; mutta siitä päättäin, että se jo
silloin ilmautuu ihan valmiina niin kaukana lähtöpaikastaan, voi
päättää sen olleen olemassa varsin kauan aikaa. Balder'in kuolo nähdään
Karjalan lutherilaisissakin pitäjissä yhdistettynä kosinnan kanssa, on
siis semmoisena voinut tulla lännempätä, mutta milloin ne yhteen
liittyivät, ei voi edes arvatakaan. Väinämöisen ilmautuminen Ilman
neidon kosijana Koiton pojan sijassa mahtaa olla hyvinkin vanha, koska
epäilemättä taivaskappalten kilpakosinta on myöhempi. Nuorempi tietysti
on yllämainitun kosinnan yhdistäminen polvenhaavan ja kanteleen synnyn
kanssa; jälkimmäinen, Käkisalmen läänistä tulleena, ei ole suinkaan
voinut liittyä siihen ennen 17:ttä vuosisataa. Myöhempi Ilman immen
kosintaa on nähtävästi hänen ilmaumisensa Väinämöisen äitinä. Päivölän
virrestä mukaeltu auringon vapauttamisen kehitys, joka Savosta ja
Pohjanmaalta on tavattu, tuskin lienee myöskään Stolbovan rauhasovintoa
myöhempi, koska toinen aines on muodostunut Käkisalmen läänissä. Niin
mahtaa samasta syystä olla Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn
yhdistyksenkin laita. Itse Vipusen tarun ja polven haavan alku viimein
ovat aivan hämärässä, koska ei niitä voi lainatuiksi arvata.

Ikivanhaa aasianperäistä viimein, jonka ikä tietysti seisoo kaikkein
laskuin ulkopuolella, on tuo koko ural-altailaisella sukukunnalla
yhteinen luomistaru. Sen vesat suomalaisissa epillisissä runoissa:
Väinämöisen kyynelten poimiminen kanteleen synnyssä ja Väinämöisen
lähtö löytölapsen tuomiossa, ovat vaan tietysti paljoa myöhemmin
joutuneet nykyisiin yhteyksiinsä, edellinen arvattavasti vasta Ison
vihan jälkeen, koska yksistänsä löytyy Vienan läänissä, jälkimmäinen
ainakin 16:n vuosisadan jälkeen.



IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai jumalaistarullinen?


Tämä kysymys erotti kohta alusta ja erottaa vieläkin tutkijamme kahteen
vastakkain seisovaan puolueesen. Ennen Kalevalan ilmituloakin jo G.
Rein päätti silloin käsillä olevien runokatkelmien perustuksella, että
Väinämöinen alkuaan on ollut ihminen, joka viisaudellaan ja
rohkeudellaan ansaitsi kansalaistensa kiitollisuuden, niin että he
lauluissaan häntä ylistelivät ja lisäsivät hänelle kaikenlaisia
yliluonnollisia, jumalallisia avuja. Useita niistä kuitenkin voi
luonnollisestikin selittää. Maine hänen sankariudestansa oli niin
suuri, että sitten loitsussa rukoeltiin hänen vaippaansa suojaksi
sodassa. Väinämöinen opetti kansaansa laivoja rakentamaan ja niillä
purjehtimaan. Tätä merenkulkua hän tarkoittaa, kun Joukahaiselle kehuu
kyntäneensä meret. Samassa keskustelussa ilmautuva puhe sarkajakojen
sauvomisesta tarkoittaa yhteismaitten jakamista. Koko taistelukin
Kalevalan ja Pohjolan välillä on Rein'in mielestä historiallinen.
Suomalaisten täytyi maahan tullessaan kovasti taistella Lappalaisia
vastaan, siksi kun nämät karkoitettiin pohjoisiin seutuihin. Senvuoksi
Pohjola sai sen maineen, että se oli vihollinen, vaarallinen paikka,
johon kaikki kivut ja turmiot asetettiin.[2000]

Lönnrot väitöksessään _De Väinämöine_ 1827 teki epoksemme pääsankarin
historialliseksi henkilöksi, joka opetti Suomalaisille laivakulkua ja
oikeata pellonviljelystä. Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheessa
hän samoin kokee kaikin tavoin toteen näyttää, että Väinämöinen ja
Ilmarinen eivät suinkaan olleet jumalia, vaikka muutamat tarut heitä
siksi muka tahtoivat tehdä. He eivät toimita mitään, mihin jumalallista
voimaa olis ollut tarvis. Väinämöinen tosin yhdessä runossa esiytyy
Luojana, mutta se työ on varmaankin ollut jonkun todellisen jumalan
tekemä ja vaan muutettu hänen nimelleen. Ilmarinen ei ole muuta kuin
mainio seppä, Väinämöinen viisas ja laulussa sekä soitannossa taitava
sankari. Vanha Kaleva, heidän esi-isänsä, mahtoi olla se päällikkö,
jonka johdon alla Suomalaiset valloittivat nykyisen asuinmaansa. Jos
Ilmarinen olisi ollut tuulen jumala, joksi häntä hänen nimensä tähden
tahdotaan tehdä, niin ei häntä olisi voitu vasten tahtoaan lennättää
Pohjolaan tuulta myöten, eikä hän olisi istunut jouten, kun Pohjolan
emäntä Sammon ryöstäjiä myrskyllä ahdisti. Väinämöisen, jos hän olisi
jumala, ei olisi tarvis niin usein rukoilla apua todelliselta jumalalta
Ukolta. -- Uuden painoksen esipuheessa hän selittää Kalevalan ja
Pohjolan taistelun aivan samoin kuin Rein, vaikka Lappalaisten sijaan
tahtoo jonkun muun Suomalaisheimon asettaa.

Castrén tosin tuli siihen loppupäätökseen, että Väinämöinen, Ilmarinen,
Lemminkäinen ja Louhi kaikki ovat alkuaan olleet jumalia, vaikka sitten
kansan käsityksessä ovat muuttuneet ihmisiksi ja epillisissä runoissa
esiytyvät melkein aina semmoisina. Mutta mitä Kalevalan runoin
sisällykseen tulee, pitää hänkin kiinni niiden historiallisesta
pohjasta. Jyrkästi vastustaa hän erästä siihen aikaan esiintuotua
siveellis-tarullista selitystä,[2001] että muka taistelu Kalevalassa on
Hyvän ja Pahan keskinäinen sota. Hän näyttää Suomen kansan runojensa
syntymis-aikana ei vielä kohonneenkaan sille kehityskannalle, että
olisi selvästi erottanut hyvän ja pahan toisistaan. Taistelu Kalevalan
runoissa on Suomalaisten ja Lappalaisten sota jälkimmäisten hallussa
olevasta yli muitten tehokkaasta taikakalusta. Vielä historiallisempi
on hänen mielestänsä kosintarunoin pohja; sillä ne perustuvat siihen
ikivanhaan tapaan koko ural-altailaisessa sukukunnassa, ett'ei saa
naida omasta heimosta, vaan täytyy hankkia itselleen puoliso vieraasta,
usein vihollisesta kalliitten lunnaitten maksamisella, taikkapa ryöstää
hänet väkivallalla.[2002]

Likeisessä yhteydessä tämän historiallisen selitystavan kanssa ovat
niin-ikään olleet yritykset osoittaa Kalevalassa kuvattuin seikkain
tapahtumatannerta. Puhe on jo ollut siitä, että Lönnrot yhteen aikaan
asetti sen Vienajoen rannoille. Toisen arvelun mukaan on Louhen,
Pohjolan emännän asuntopaikkana ollut Sariola lähellä Sortavalaa.
Summaksi se sanottiin runoissa siitä syystä, kun Pohjolan vallan alle
arvattavasti myös kuuluivat metsänahkain runsaudesta kuuluisat Vienan
rannat ja siinä on vielä _Sum_ erään kauppalan nimenä. Sinne olivat
Kalevalan sankarit purjehtineet Laatokan meren poikki, _Untolassa_ unta
nähneet, _Tulolassa_ maalle tulleet ja _Impilahdesta_[2003] vieneet
immet ynnä muun saaliin kanssa.

Melkein yhtä vanha on myös päinvastainen mielipide, vaikka se ensin
alussa astui esiin kovin haaveksivassa, epätieteellisessä muodossa. Tuo
jo mainittu, Castrén'in vastustama taistelun selitys Hyvän ja Pahan
riidaksi on F. Collan'in oma. Muuten hän kokee kaikin tavoin todistaa
Väinämöisen ja Ilmarisen jumaluutta, jos kohta myöntää että runoissa
myös historiallista on sekaantunut alkuperäisen tarullisen kanssa ja
jumalat sen kautta osaksi tulleet vedetyksi alas ihmismaailmaan. Mutta
yhä vielä, maan päälläkin eläessään, he toimittavat yliluonnollisia
töitä, jotka heidän alkuperäistä luonnettansa todistavat. Niin esim.
Väinämöinen ja Ilmarinen nousevat taivaan kannelle tulta iskemään ja
Väinämöinen _luopi_ karin Pohjolan laivan turmioksi. Voisi kyllä
arvella, että he alkuaan olivat sankareita ja sitten vasta korotettiin
jumaliksi. Mutta sitä vastustaa se seikka, että jumalaistyöt eivät ole
kaiken heidän toimensa loppu, vaan päinvastoin alku. Paitsi sitä ei
Suomen kansalla ole koskaan voinut mitään sankari-aikaa olla. Se ei ole
koskaan ollut yhdistyneenä suurta kansallista yritystä varten, vaikka
kyllä eriheimot joskus kävivät urhoollisilla retkillä. Senvuoksi ei
voinut nousta kuuluisia, kaikille yhteisesti rakkaita sankareita. Ei
edes onnellinen valloitus-sota Lappalaisia vastaan voinut semmoisia
synnyttää; sillä Lappalaisten poiskarkoittaminen kävi aivan vähitellen,
hajallisilla taisteluilla.[2004]

Myöhemmin nähdään perinpohjaisempia, nyky-ajan tieteellistä
tutkimustapaa noudattavia selityskokeita. Sivumennen vaan on Schiefner
kajonnut tähän asiaan, kun sanoo Sammon perustus-käsitteenä olevan
auringon ja kirjokannen tarkoittavan tuikkivaa tähti-taivasta.[2005]
Sama on myös, niinkuin tiedämme, Donner'in käsitys asiasta,
ja hän katsoo päivän ja kuun päästön vankeudesta Samporunon
alkumuodoksi.[2006] Ennen jo oli hän käyttänyt samaa selitystapaa
luonnon-ilmiöin kautta vertailevassa kirjoituksessaan: Kalevipoeg
jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna.[2007]
Siinä hän osoittaa että Salmen häät tähden pojan ja Lindan Kalevin
kanssa vaan ovat uudempia muodostuksia Koiton ja Hämärättären rakkauden
tarusta. Kalevi itse täten tehdään tähdenpojaksi ja ylijumalan pojaksi.
Iso tammi näytetään olevan kasvava ja koko taivaan peittävä ukkospilvi,
iso härkä joku muu taivaan ilmiö. Viimein on El. Aspelin alkanut koko
sarjan "Kalevalan tutkimuksia", seisoen tällä samalla kannalla.
Ensimmäinen vihko sisältää selityksen Pohjolan ja Kalevalan oikeasta
merkityksestä. Ne kuvaavat hänen mielestänsä Pohjan perän eri
vuoden-aikoja. Talvella ovat pohjoiset maat pimeimmät ja kylmimmät;
kesällä ovat ne jälleen valoisimmat. Talvella Pohjolan paha valta on
hallitsemassa; kesällä vietetään Päivölässä,[2008] joksi Pohjola on
muuttunut, pitoja, häitä, joissa mettä ja olutta yltäkyllin vuotaa
kaikelle kansalle. Kesällä on Pohjola viljava Rahasaari, Tapiola,
Metsola, se on Päivän pojan, Väinön, jumalain poikain, ihanan Saaren
neidon maa; talvella se on Pimentola, Tuonela, Pohjan sokeiden
asukasten, noitien, Tuonen väen asunto. -- Toisessa kirjoituksessaan
hän selittää Vipusen runon sillä tavoin että takominen vatsassa on
jyrinä ukkos-pilvessä. Vipunen itse on ukkosen ja samassa auringon
jumala.

Tarullisissa selityskokeissa näemme siis kaksi erilaista
katsantokantaa. Collan teki Kalevalaisten ja Pohjolaisten sodan
siveellisen taistelun vertauskuvaksi. Mutta vertauskuvallinen runous on
mahdoton kansanrunoudessa, missä ei äly vielä ollenkaan vaikuta. Ihan
toista ovat ne tarulliset selitykset, jotka osoittavat tarujen
perusteena olevat luonnon-ilmiöin käsitykset. Ne perustuvat aivan
luonnollisiin, sielutieteellisiin, juuri lapsuudessa, kansainkin
lapsuudessa erittäin voimallisesti vaikuttaviin sääntöihin. Ne ovat
siis peri-aatteeltaan epäilemättä oikeat ja todenmukaiset.

Myöntää kuitenkin täytyy, että tämä selitystapa vielä suuresti kaipaa
vakaunutta, tarkasti tieteellistä tutkimusmetoodia. Se antaa sinne
tänne liitelevälle mielenkuvitukselle liian paljon valtaa. Se muuttuu
senvuoksi useassa ulkomaan tutkijassa jonkunlaiseksi monomaniaksi, niin
että yksi tahtoo selittää kaikki tarut päivän paisteen ja pimeyden
vaiheiksi, toinen jokapaikassa vaan on näkevinään myrskyjä. Ensimmäinen
työ, ennenkuin itse tarujen selitykseen käydään kiinni, pitää olla itse
ainesten, tarujen tarkka seulominen. Pitää esim., mitä painettuun
Kalevalaan tulee, ensiksi purkaa sen saumat auki ja katsastaa mikä
kenties vaan on kokoonpanijan kautta tullut siihen ja siihen yhteyteen.
Paljoa luotettavampia aineksia ovat tietysti itse kansan suusta
saadut käsikirjoitukset. Mutta nekin vielä vaativat vaivaloista,
monenkertaista pohtimista. Paikkakunnallis-historiallisen tutkimuksen
kautta tulee ottaa selvää, mitkä muodot ovat satunnaisia, mitkä
myöhempiä synnyltään, mitkä piirteet ovat heille alkuansa vieraasen
yhteyteen joutuneet j.n.e., siksi kun todella saadaan alkuperäisimmät
muodostukset käsille, ainoat, joista luonnon-ilmiöllistä perustusta
hakiessa on apua.

Täten useat kohdat meidänkin sankarirunoelmassamme (paljoa useammat
tietysti loitsuissa, joista ei tässä tällä kertaa ole puhe) ilmautuvat
alkuperäisessä, luonnon-ilmiötä kuvaavassa muodossa. Suomen heimon
yleinen luomistaru esim. on nähtävästi muodostunut jokavuotisen
kevääntulon mukaan. Ilmarisen käsitys sepäksi, joka ovettomassa pajassa
takoo, kehittyi aivan luonnollisesti siitä, kun ukkosen jyrinää
mustassa pilvessä oli aljettu kuvata poukkamiseksi ilman poutapilvessä,
ilman palkehessa. Väinämöisen ihastus ja kosiminen, kun hän taivaan
kaarella kajottavan immen näkee, on epäilemätön kehitys Koiton ja
Hämarikin tarusta, siis iltaruskon ja aamukoiton yhtymisestä kesäisinä
aikoina. Sammon mylly-osa on vaihdos tulen kirnuamisesta, joksi
auringon koittamistakin oli ruvettu käsittämään. Auringon ja kuun
vuoreensulkeminen on näyttäynyt alkuperäiseksi taivaskappaleitten
peittymiseksi pilven taakse j.n.e.

Erirunojen syntyä koskevissa tutkimukseni osissa on usein ollut
viittauksia tämmöiseen tarujen luonnon-ilmiölliseen alkuperään.
Enimmiten se tosin on tapahtunut ainoasti sivumennen ja
pintapuolisesti, mutta syynä on ollut vakaumukseni, jota pitkin matkaa
olen koettanut todistuksilla toteen näyttää, että alkuperäinen
luonnon-ilmiöin käsitys, itse taruin synty ylimalkain, ei ole
tapahtunut meidän kansassamme. Yksinkertaisimmista taruin iduista,
jommoisia, sen myönnän, on koko joukko meidänkin runoissamme (varsinkin
loitsuissa), saattaisi vielä monesti olla jotain epäilystä. Niin esim.
olisi hyvin helppo kuvata itsellensä, että Ilman Ukon poukkaminen ilman
palkeessa olisi voinut Suomalaisissa itseperäisesti syntyä, sillä itse
se käsitys on niin luonnollinen. Mutta näissäkin tapauksissa tekee
saman käsityksen yleisyys indo-eurooppalaisissa naapurikansoissa ja
perinjuurinen puute omissa sukukansoissamme yhtähyvin asian kovin
epäiltäväksi. Miksi Suomalaiset olisivat turhaan vaivanneet päätänsä ja
uudestaan keksineet asian, josta he epäilemättä joka päivä saivat
kuulla naapureiltansa? Ja mitä kehittyneempiin muodostuksiin tulee,
joissa kertovainen aine jo on ylivallan saanut ja alkuperäisen tarun
peittänyt, tutkimuksessani todistettu ihmeellinen yhtäläisyys
alkukuvain kanssa juuri niissä suomalaisissa muodostuksissa, mitkä
paikallisesti ovat naapureita lähimpänä, minun luullakseni tuskin
jättänee epäilykselle mitään sijaa, jos ei kenties vastainen tutkimus
saa koko esitystäni runojen synnynhistoriasta kumotuksi.

Historiallista ainetta Kalevalassa tosin on nähtävästi myöskin,
mutta ainoasti hiukkasen vertaa, vähemmin kuin missään muussa
kansan-epoksessa, arvattavasti luonnollinen seuraus siitä, kun Suomen
kansalla on ollut niin vähän ulkonaista historiaa. Ainoat jäljet
semmoisesta ovat tietääkseni Pohjolaisten sekoitus Lappalaisten kanssa,
joita Suomalaisten täytyi nykyisestä asuinmaastamme karkoittaa. Samoin
Kalervon ja Untamon riita näkyy saaneen vähäisen vaikutusta
rajariidoista valtionrajalla ruotsinpuoleisten Suomalaisten ja Venäjän
Karjalaisten välillä. Viimein vielä tuntuu Lemminkäisen ja Tieran
sotahalu niinkuin myös teloillaan makaavan purren ikävöiminen
tappeluihin olevan muistoa suomalaisten vikingein retkistä maan
valloitusta lähinnä edellisinä aikoina.



V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.


Entisinä aikoina yleiseen pidettiin Iliadia ja Odysseiaa, ainoita
silloin tiettyjä suuria sankarirunoelmia, yhden miehen, Homeroon,
sepittäminä.[2009] Vasta v. 1795 uskalsi saksalainen oppinut Fredrik
August Wolf, kuvaavaisella huudahduksella "alea jacta est!" (arpa on
heitetty) tuoda esiin siitä eroavaisen mielipiteen. Hän koetti näyttää
toteen, että sillä aikaisella aikakaudella, jolloin mainitut runoelmat
nähtävästi ovat saaneet alkunsa, ei kirjoitustaito vielä voinut olla
tuttu Kreikan kansalle. Vaan ilman sitä taitoa ei ollut mahdollista
yhden miehen, ainoasti muistin avulla panna kokoon niin suuria teoksia.
Iliadilla ja Odysseialla, arveli hän, on siis ollut useita
sepittäjöitä, jotka ensin loivat koko joukon erilaisia pikkulauluja
ilman yhtenäistä tuumaa, ainoasti tarun yleisen kaavan mukaan. Nuot
laulajat eli rapsodit yhdistyivät laulukouluiksi eli yhtiöiksi, joissa
laulut säilytettiin. Vasta sivistyneemmällä, taiteellisemmalla,
myöhemmällä aikakaudella yhdistettiin nuot pikkulaulut, yhtä ja
toista poiskarsimalla, lisäämällä ja muuttamalla, yhtenäiseksi
kokonaisuudeksi. Tämän työn ovat Athenassa Peisistratoon asettama
runoilijakomitea ynnä senjälkeiset diaskeuastit toimittaneet.[2010]

Wolf'in selitystä Homeroon laulujen synnystä, että ne ovat
kokoonsulauneet erinäisistä pienemmistä lauluista, pyysi myöhemmin
Kaarle Lachmann[2011] tueta tieteellisellä todistuksella. Hän osoitti
kuinka paljon ja pahoja ristinriitaisuuksia on Iliadissa, jotka tekevät
sen syntymisen yhden ainoan runoniekan päästä mahdottomaksi. Sen vuoksi
hän rupesi purkamaan tämän Homeroon nimellä kulkevan runoelman saumoja
ja erottamaan erilauluja erikseen. Hänen yrityksensä ei kuitenkaan
onnistunut kuin varsin vähäksi osaksi, niin että se päinvastoin antoi
vahvistusta Wolf'in selitystä vastustaville mielipiteille. Mutta
johonkin määrään oli näidenkin täytynyt antaa myöten. Niinpä
Nitzsch[2012] ei tahdo kieltää, että jo ennen Homerosta on ollut
olemassa erinäisiä kansanlauluja, joista muutamat ovat mahtaneet tulla
sanasta sanaan otetuksi epokseen; mutta hän väittää että vasta tämän
runoniekan nero on sulattanut ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Samojen
perisääntöin mukaan on myös yritetty selittämään toistenkin yhtenäisten
sankarirunoelmain syntyä. Lachmann itse esim. oli jo ennen koettanut
paloittaa Niebelungenlied'iä.[2013] Leon Gautier ensin sovitti sen
tutkimustavan franskalaiseen Roland'in lauluun, vaikka hän sittemmin
muutti mielipiteensä Nitsch'in arvelun kaltaiseksi.[2014]

Tärkeän askelen asian oikeaan käsittämiseen päin astui viimein
Steinthal, kun hän lausui sen ajatuksen, että _yhtenäiset
sankarirunoelmat kokonaisuudessaankin, eikä ainoasti alku-aineksiltaan,
ovat kansanrunoelua_. Hän sanoo kansanrunoelun perusmerkiksi sen, että
siinä ei ilmau älynviljelystä, josta seuraa ettei myös voi olla mitään
itselöisyyttä. Laulut ja runot eivät ole tämän tai tuon runoilijan
yksin-omaiset; ne ovat koko kansan omat. Tietysti on aina ensin joku
yksityinen henkilö ollut sen ja sen laulun sepittäjä; mutta aine on
yhteinen, laulutapa, puheen parret, runomitta, kokoonpano, kaikki, mikä
runon runoksi tekee, on yleistä omaisuutta. Senvuoksi jokainen kuulija,
joka siihen kykenee, omistaa sen omaksensa ja muuttelee, muodostelee
sitä laulaessaan mielensä mukaan. Tässä lakkaamattomassa vaihtelussa ei
oikeastaan voi puhua kansanrunoelmista, vaan ainoasti kansanrunoelusta.

Kansanrunous on lähimmässä yhteydessä elämän kanssa, ei ole siitä
erotettu mielenkuvituksen valtakunta tavallisen elämän ohessa, niinkuin
taiderunous. Sivistyneissä säädyissä lukee tai laulaa ken hyvänsä
rakkauden lauluja, vaikkei sillä hetkellä sattuisikaan olemaan
rakastunut, talvellakin lekkuvan valkean ääressä saatamme lukea
kevätlauluja. Kansassa sitä vastoin lauletaan häälaulut yksistään
sulhasen ja morsiamen läsnä-ollessa, lauluja kuolleille ainoasti
ruumis-arkun ääressä. Samoin ei sankarirunoin laulaminen ole
mielivaltainen, vaan rajoitettu määrättyihin tilaisuuksiin.[2015] Sen
kautta kansanrunoilu saa jotakin perinnöllistä, kaavallista; mutta
jokaisella on kuitenkin samassa valta pienillä muutoksilla sovittaa se
omien yksityisten olojensa mukaiseksi.

Harvat ovat ne ajat, joina syntyy paljon aivan uusia lauluja;
tavallisesti vaan vanhat runot kerrotaan tai oikeastaan muodostellaan
yhä uudestaan. Ja uudetkin laulut ottavat kaikellaista vanhoista.
Vanhat tarut siirretään myöhempäin sankarein nimelle ja muutellaan
niille sopiviksi. Myös tulee aikoja, jolloin vanha taru lauletaan uuden
laulutavan mukaan, mutta se tapahtuu ainoasti silloin, kun ylimalkaan
nähdään kansan hengessä suuria muutoksia.

Tämän yleisen johdatuksen jälkeen hän, niinkuin tämän teoksen alussa jo
on esiintuotu, jakaa kansan epokset kolmeen lajiin: erinäisiin,
liitännäisiin ja yhtenäisiin, ja päättää ylimenon yhdestä lajista
toiseen, varsinkin toisesta kolmanteen mahdottomaksi. Tosin voi joku
kansa omistaa itselleen toisen tai toisen edistyneemmistä
laulutavoista, noudatettuaan ensin ainoasti jotakin alempaa; voipa se
saman aineen, josta se ensin vaan loi erinäisiä lauluja, myöhemmin
uudestaan valaa yhtenäiseksi runoelmaksi. Niin on Saksassa tapahtunut,
missä muinoin epäilemättä laulettiin erinäisiä Sigurd'in-lauluja samaan
tapaan kuin Skandinavein Eddassa säilytettyjä. Mutta semmoinen muutos
edellyttää perinjuurisen mullistuksen kansan koko runohengessä. Vanhat
laulut silloin semmoisinaan ovat hylättävät ja ihan uudet luodaan uuden
hengen voimalla. Syntyy joku keskus ja sen ympäri ryhmittyvät tutut
lauluainekset, valitut suuresta vanhain lauluin rikkaudesta, ja saavat
kukin keskustasta riippuvan paikkansa.

Tässä merkityksessä, aivan uudesti valamisen kautta, vaan voi
erinäisistä lauluista syntyä yhtenäinen epos. Mutta ei se ikinä tapahdu
sillä tavoin, että joku yksityinen laulu lyhyemmästä venyisi pitemmäksi
tai haarautuisi useammiksi yhteenkuuluviksi lauluiksi. Yhtä mahdoton on
myös että jakso erinäisiä tai liitännäisiä lauluja, jakso yksityisiä
seikkailuita, tapahtumia ja tekoja sulaisi yhteen yhtenäiseksi
kokonaisuudeksi. Se on ihan kuin jos tahtoisi luoda lihaa kivistä tai
olkikorsista. Pääsyynä siihen on erilauluin umpinaisuus; niillä on
jokaisella oma alkunsa ja loppunsa, jotka sulkevat kaiken muun laulun
pois luotansa. Ne ovat kukin itsenäisiä itselöitä, jotka eivät taivu
korkeamman kokonaisuuden jäseniksi.

Se, joka varsinkin erottaa yhtenäisen sankarirunoelman liitännäisestä,
on juuri se, ett'ei siinä ole mitään vakinaisia jaksoja, mitään
"runoja", "lauluja", "rapsodioita" t.m.s. Mitä laulaja kullakin kertaa
yhteen jaksoon laulaa, se on siksi hetkeksi erilaulu tai runo. Hän
laulaa tietysti aina niin, että tulee joku alku ja loppu. Mutta
huomenna hän voi ottaa aluksi jonkun seikan, joka tänään oli laulun
keskikohdassa, ja asettaa lopun tuonnemmaksi. Määrättynä ovat ainoasti
koko runoelman omasta aatteesta riippuva mahdollinen yleinen alku ja
mahdollinen loppu, niinkuin esim. Iliadissa Achilleen riita Agamemnonin
kanssa ja hänen surunsa Patrokloon kuolemasta. Mutta näiden välillä on
lukemattomia muita, myös runoelman aatteen määräämiä kohtia, jotka
kaikki voivat laulajan ja kuulijain mielivallan mukaan tulla kulloinkin
laulettavan runon mahdolliseksi aluksi ja lopuksi. Kuinka siis voi olla
runoelman kokonaisuus olemassa, kun joka kerralla ei kuulla muuta kuin
joku vähäinen osa siitä? Samalla lailla kuin kielen kokonaisuus, vaikka
puhuessamme joka kerta vaan käytämme jonkun vähäisen osan sen sanoja ja
muotoja. Tämä kokonaisuus ei vasta tule epokseen jonkun erinäisten
lauluin kokoonpanijan kautta, vaan elää jo niissä niitä hallitsevana
voimana.[2016]

Niinkuin tästä näkyy, on Steinthal'in onnistunut pääasiallisesti keksiä
vanhain eposten syntysana, että ne nimittäin ovat kansanrunoelmia.
Hyvin tarkasti ja todenmukaisesti on hän myös yleisessä johdatuksessaan
käsittänyt kansanrunoilun omituisen luonteen. Mutta mitä erittäin
yhtenäisten sankarirunoelmain syntyyn tulee, on kelvollisten ainesten
puute vienyt hänet harhateille.

Meillä Suomalaisilla on se suuri onni, että kansamme on saanut luoduksi
yhden maailman harvoista yhtenäisistä epoksista; meillä on sen ohessa
vielä sekin onni, että tuhansissa toisinnoissamme on säilynyt tämän
epoksen syntymisen historia. Niiden kautta on meillä yksin tilaisuus ja
mahdollisuus ratkaista kysymys yhtenäisten eposten synnystä
todellisten, epäilemättömäin seikkain perustuksella.

Ensiksi me tiedämme yhä vielä elävän epillisen laulumme kautta, että
yhtenäistäkään sankarirunoelmaa ei lauleta tuolla Steinthal'in
tuulettelemalla tavalla. Ei laulajat tänään esim. laula Väinämöisen
veneenveistosta Vipusen vatsaan astumiseen asti, huomenna
polvenhaavasta kilpakosintaan saakka. _Yhtenäisessäkin epoksessa runot
ovat vakinaiset_, nimittäin lauletaan määrätyssä paikassa, määrätyllä
aikakaudella samalla tapaa, alkaen samasta alusta ja edistyen samaan
loppuun. Toista tietysti on se, että ne, toiseen paikkaan levittyään
tai samassakin paikassa jonkun ajan kuluttua, voivat saada muuttuneen
alun ja lopun, niinkuin ylimalkaan muodon.

Samoin on edellä esiintuotu selitys runojen syntymisen tavasta selvästi
osoittanut Steinthal'in erehdyksen, kun hän väittää ettei yhtenäinen
epos voi syntyä erinäisten lauluin yhteensulamisen kautta. Alkuansa ei
ole mitään muuta kuin "pikkulauluja;" mutta nämät sitten kehittyvät
juuri niillä molemmilla tavoilla, jotka Steinthal on mahdottomiksi
väittänyt. Ne voivat lyhyemmistä venyä pitemmiksi, siten että laulaja
lisää kaikellaisia seikkoja, enimmiten toisista hänelle tietyistä
runoista tai taruista, joskus harvoin myös omasta päästänsä.
Katsokaamme esim. Päivölän virren kasvamista toisessa kuin toisessakin
suhteessa. Myös voivat erinäiset laulut sulaa yhteen suuremmaksi
kokonaisuudeksi, niinkuin olemme nähneet lukemattomista esimerkeistä.
Näin tavoin ei kuitenkaan synny ensin muuta kuin pitempiä
erinäisrunoja. Mutta useat tämmöiset voivat myös keskenänsä ja
lyhyempäin lauluin kanssa yhdistyä suuremmaksi jaksoksi, ikään kuin
pieneksi yhtenäis-epokseksi. Ensimmäinen aste siinä on tavallisesti se,
että erirunot nimien muuttamisen kautta saavat yhteisen sankarin. Niin
esim. Päivölän virsi, Lemminkäisen surma, Kyllikin kosinta ja Ahdin
pakkasretki kiintyivät toisiinsa, sen kautta että ensiksi mainituissa
Lemminkäinen tunki pois Kaukon ja että sai Ahdin lisänimekseen.
Samoin Kalevan poika tuli kuolon sanomain, sotaanlähdön ja
sisarenturmeluksen sankariksi, joten Kullervo-jakson eri-runot
lähennettiin toisiansa. Varsinainen yhteenliittyminen on välistä vasta
tapahtunut tämän jälkeen, kun esim. yksi osa pohjoista kostonrunoa tuli
sisarenturmeluksen loppuun kiinnitetyksi. Välistä nimenmuutos näkyy
olevan yht'aikainen yhteensulamisen kanssa, esim. Ilamantsin Päivölän
virressä. Joskus viimein on sankarin uusi nimi vasta seuraus itse
runoin liitosta; Joukahaisen asettaminen Väinämöisen ampujaksi esim.
tuntuu olevan myöhempi kuin kilpalaulannon ja Sampojakson laulaminen
yhdessä. Myöskin ne viittaukset runosta runoon, jotka oikeastaan
kaikkein enimmin tekevät runoelman yhtenäiseksi, saattavat toisinaan
ilmaantua ennen kuin itse runot ulkonaisesti yhteen sovitetaan,
toisinaan vasta olla yhteensulamisen viimeisenä asteena. Pohjan neidon
lausunto Ontrei Malisen kilpakosinnassa: että neito on sille annettava,
joka on Sammon takonut, välttämättömästi edellyttää Sampojaksoa ja siis
vahvasti liittää nuot kaksi runoa yhteen, vaikkei niitä Vuonnisessa
vielä, Rajaryhmän tavalla, lauleta yhteen jaksoon. Viimein ilmautuu
taipumus suuremmatkin runojaksot yhteen liittämään. Sepän emäntä, jonka
Kalevan poika surmaa metsän pedoilla, tehdään Ilmarisen vaimoksi, joten
Kullervon runot ja kilpakosinta saavat elimellisen yhteyden. Päivölän
virressä Päivölä, johon Lemminkäinen retkeilee, kilpakosinnassa Saari,
josta neito kositaan, alkavat muuttua Pohjolaksi, joten ne sidotaan
lähemmäksi Sampojaksoa.

Steinthal panee yhtenäisen sankarirunoelman synnyn ehdoksi etenkin
suuren taruin runsauden sekä suurenmoisen (laulavan kansan) vaikutuksen
historiassa. Edellisen todeksi myöntäin tahtoisin toista vastaan
tuoda esiin sen kumoomattoman tosiseikan, että Suomen kansa, vaikkei
sen ulkonaista historiallista vaikutusta suinkaan sovi sanoa
suurenmoiseksi, kuitenkin on luonut Kalevalan. Pääseikka yhtenäisen
epoksen syntymisessä onkin mielestäni aivan toinen; se tapahtuu näet
silloin, kun taruin ja lauluin runsaudesta kohoaa yksi semmoinen, joka
sisältää kyllin suurenmoisen ja tärkeän sankarityön, vetääksensä yli
muiden kansan huomion puoleensa ja voidaksensa tulla keskustaksi.
Meillä on Sampojakso semmoiseksi tekeynyt; siksi kaikki muut runot
pyrkivät pyrkimistään sen yhteyteen, vaikka vielä ovat hyvin
erilaisella liittymisen asteella. Se on vaikuttanut niinkuin valtava
veden-napa, joka vastustamattomalla voimalla nielee kaikki, mitä sen
läheisyyteen sattuu. Venäläisillä sankarilauluilla tosin on keskustansa
Vladimir-ruhtinaan hovissa ja pidoissa, jotka ovat yhteisenä lähtö- tai
loppupalkkana, jos ei tapauksen koko tanterena. Mutta, vaikka komeat,
eivät ne kuitenkaan sovi yhtenäistä sankarirunoelmaa luovaksi
keskuspisteeksi; sillä niissä ei tapahdu mitään koko kansalle tärkeätä,
suurta sankaritekoa. Siitä syystä ne vaan ulkonaisesti sitovat
erinäiset sankarityöt yhteen, samoin kuin lanka kirjan lehdet, mutta
eivät kykene alistamaan toisten itsenäisyyttä, tehden ne paljaiksi
välitapauksiksi.

Niin täydellisesti elimelliseksi, kuin se meille esiintyy painetussa
Kalevalassa, ei ollut kuitenkaan epillisten runojemme yhteys vielä
ehtinyt kaikin paikoin, silloin kun ne tulivat kansan suusta kerätyksi.
Ei voi kieltää, että Lönnrot on useissa kohdin tehnyt yhteyden
kiinteämmäksi, jopa vetänyt siihen semmoisiakin aineksia, jotka kansa
itse vielä oli jättänyt erilleen. Samassa hän on lisännyt paljon
täytettä ja höystettä toisista lauluista ja järjestänyt runot tavalla,
jonka kautta yhtenäisen juonen kulku paremmin astuu esiin. Mutta tässä
toimessansa hän on useimmiten vaan noudattanut kansanlaulussa jo
ilmautuvia, jos kohta hämäriä viittauksia, ja kaikissa tapauksissa
tehnyt juuri sitä, mitä jokainen kansanlaulaja yhä tekee. Itsekin hän
on puolustanut menetystänsä seuraavilla sattuvilla sanoilla: kun
tiesin, ettei kukaan yksityinen runonlaulaja enää voinut vetää vertaa
minulle tiedossani runoin lukumäärään nähden, arvelin itselläni olevan
saman oikeuden, minkä useimmat runonlaulajat katsovat omakseen, saada
järjestää runot miten ne toisiinsa parhaiten sopivat, eli runon
sanoilla:

    Itse loime loitsijaksi,
    Laikahtime laulajaksi.[2017]

Ja Lönnrot'in hienolle tosikansalliselle aistille on paras todistus
siinä, että kansa hänen keräyksensä jälkeen muutamin kohdin on jatkanut
yhdistystänsä juuri samaan suuntaan kuin painettu Kalevala. Silloin
vielä ylen harva Joukahaisen ilmauminen Väinämöisen ampujana esim. on
nyt tullut yleisemmäksi, ja Kullervon itsemurha, joka hänen aikanaan
saadussa ainoassa vienalaisessa kappaleessa vielä oli kovin hämärässä
ja löyhässä yhteydessä sisaren turmeluksen kanssa, on sitten Inkerissä
muodostunut aivan selvästi pahanteon luonnolliseksi seuraukseksi.
Vaikutusta painetusta ei voi tämmöisissä tapauksissa ottaa
selitykseksi; sillä tuossa kreikan-uskoisessa väessä, josta
puheen-alaiset esimerkit ovat saadut, ei kukaan osaa lukea, ainakaan ei
suomalaista kirjoitusta.

Sanotusta näkyy selvästi, että, jos runolaululle ei jo olisi häviämisen
aika tullut uuden-aikuisten sivistys-ainesten ja vielä enemmän vieraan
kansallisuuden yhä voimallisemman sisääntunkeumisen kautta Suomenmaan
rajain ulkopuolella oleviin laulupaikkoihin, niin olisi epoksemme
epäilemättä kansassakin aikain kuluessa kehittynyt vielä
yhtenäisemmäksi, täydellisemmäksi ja vielä vähemmän kuin nyt
tarvinnut kokoonpanijan apua.

Mitä viimein siihen voimaan tulee, joka tässä muodostumisessa
vaikuttaa, pitäisi luullakseni vielä enemmän, kuin mitä Steinthal jo
tekee, panna sen itsetajuttomuuteen ja itselöttömyyteen painoa.
Enimmiten ei näy runonlaulajilla olevan vähintäkään omaa runolahjaa.
Arhipan poika Miihkaali Latvajärvellä, nykyisessä miespolvessa paras
runontaitaja, yritti äsken omasepittämällänsä runolla kiittämään
hänelle Helsingistä tulleesta eläkerahasta, mutta ei saanut aikaan
muuta kuin jonninjoutavan lorun, ei ainoastaan sisällyksen, mutta myös
runomitankin puolesta. Ja mikä vielä ihmeempi -- Lönnrot itse on
osoittanut siinäkin olevansa juuri noiden runonlaulajain sukua. Vaikka
hän Kalevalan järjestämisessä, kokoonsovituksessa sekä täydentämisessä
on menetellyt niin hienolla runollisella aistilla, ovat hänen omat
harvat runokokeensa aivan arvoa vailla. Niissä olisi jo kyllin
todistusta Kalevalan kansanperäisyyden epäilijöitä vastaan, vaikkei
olisikaan meillä alkukäsikirjoitukset enää tallella. Hänkin noudatti
nähtävästi vaan itsetajutonta, vaistomaista tunnetta.[2018]

Minun luullakseni tapahtuu paljon kansan-eposten syntymisessä niin
itsetajuttomasti, että se miltei ole koneentapaista. _Muistilla_ näkyy
siinä olevan varsin tärkeä osa. Sen tarkkuus tekee pitempäin
runojaksoin säilymisen mahdolliseksi; sen hetkittäiset pettämiset ovat
voimallinen runojen kehitin. Laulaja ylimalkaan tahtoo runonsa
uskollisesti kerrota niinkuin on kuullut; hänellä ei ole aikomuskaan
niitä muutella. Mutta hänen päässään voivat erilaulut joskus hämmentyä,
niin että hän toisesta siirtää piirteen toiseen. Tämä voi kenties
useammin kerroin näin laulettuna kiintyä siihen paikkaan, ja niin on
samassa uusi kehitysmuoto pantu alulle. Niin tapahtuu erittäin silloin,
kun runo, mistä joku kohta tulee lainatuksi, on paikkakunnassa oudompi.
Muistakaamme esim. kuinka Vienan puolella vähän tunnetusta
raudansynnystä yliluonnollinen takominen yhtyi Vipusen tarun sekaan ja
muutti sen muodon tuntuvasti. Vielä pikemmin sattuvat tämmöiset
sekaannukset, kun ainoasti hämärästi kuultuja aineksia lainataan
vieraalta kansalta. Täten esim. yksi osa Odhrörir-tarua erosi oikeasta
yhteydestään ja yhdistyi Sammon ryöstöön.[2019]

Melkein yhtä koneellisesti myös _yhtäläistämis-taipumus_ usein
vaikuttaa, joka varsinkin suuresti edistää runoin yhteensulamista. Kun
joku sankari on käynyt kansalle oikein rakkaaksi, ryhmittyy hänen
nimellensä aivan itsestään kaikellaista hänelle alkuaan ihan vierasta.
Koska hän niin paljon on toimittanut, miettii laulaja huomaamattansa,
niin on hän varmaan vielä senkin teon tehnyt. Samaten kun joku tapaus
erittäin on mieleen painunut, liittyy siihen vaistomaisesti mitä ikinä
vaan laulaja sattuu kuulemaan pääluonteessa tai edes jossain
silmäänpistävässä piirteessä yhdenkaltaista. Näin Päivölän virteen
vähitellen tuli lisään kaikki tarut pidoista tai semmoiset, joissa edes
tapaus on jossain yhteydessä pitoin kanssa.

Likeistä sukua edelliselle on _niin-ikään jatkamishalu_. Kun joku
oikein miellyttävä piirre on tavalla tai toisella runoon tullut, tekee
mieli enentämään sen vaikutusta toisen, jopa parinkin samallaisen
lisäämisellä. Kilpakosinnassa esim., keskustelussa Väinämöisen ja Annin
välillä, ei näy edellinen ensi-alussa ilmoittaneen muuta syytä
matkahansa, kuin että se oli kalaretki. Mutta siihen liittyi sitten ex
analogia hanhen pyynti (joskus vielä lisäksi näädän pyynti), toisin
paikoin sodankäynti. Muodostus tästä on logillinen jatko. Luomistarussa
vanhastaan ilmauva lintu teki maailma-munan lainan Liettualaisilta
melkein välttämättömäksi; eihän lintua voi ajatella ilman munimista.
Yhtä luonnollinen oli ison tammen kiintyminen Väinämöisen
laivanrakennukseen. Siihen tietysti oli aineksia tarvis, ja silloin
maailmapuu oli sovelijain niitä antamaan, sen kasvattaja Pellervoinen
niitä noutamaan. Kilpalaulanto jatkui aivan itsestään paljoa
täydellisemmäksi. Joukahainen oli röykkeydellänsä suututtanut
Väinämöistä, se ei voinut jäädä ilman rangaistusta. Kun hän näin oli
suohon laulettu, ei voinut tietysti käydä muuten, kuin että hän halusi
pois ja tarjosi Väinämöiselle lunnaita. Tämä aivan luonnonmukaisesti ei
voinut tyytyä halpoihin, tavallisiin antimiin, vaan ainoasti kauniin
sisaren lupaukseen.

Tämä jälkimmäinen jatkamisen tapa ei kuitenkaan enään ole aivan
koneentapainen, ja muutenkin täytyy myöntää että eposten synnyssä
henkisemmätkin voimat vaikuttavat kuin nuot aivan umpisokeat. Ne voivat
vaan edistää varsinaista kertovaa ainetta, runoelman aineksellista
(Saksan: stofflich) puolta; mutta tämän elähdyttäminen ja kirkastaminen
taideteokseksi tietysti vaatii oikeata runolahjaa, avonaista silmää,
joka luontoa, elämää ja ihmis-sielua käsittää, sekä eläviä, selviä,
kauniita kuvia luovaa kuvitusvoimaa. Omakeksimä tai muualta saatu aine
on runolliseen muotoon valettava; jälkimmäisessä tapauksessa se samassa
kuvataan uudestaan aivan omamaiseksi. Untamon ja Kalervon riita esim.
saa ulkopiirteensä riidoista Ruotsin ja Venäjän huonosti pyykityllä
rajalla, jolloin molemmin puolin käytiin välisellä riitamaalla kaskea
kaatamassa. Lainattuun Tuonelan ja sen joen varrella vartioivan neidon
kuvaukseen lisättiin jokapäiväisestä elämästä tuttu verkkoin kutominen
ja niiden käyttäminen joessa. Hauska on tässä suhteessa nähdä
luonteitten luominen, jossa muun muassa myös on huomattava pyrintö
saada sankari omassa kansassa nähtäväin esikuvain kaltaiseksi, vaikka
itse henkilö olisikin muualta lainattu. Sekään ei kuitenkaan tapahdu
aina yhdellä iskulla, vaan usein hyvin vähitellen. Väinämöinen ihan
alusta näkyy kuvautuneen kansan mielessä vanhaksi, vakavaksi ja
viisaaksi. Niin hän ilmautuu loitsuissa, esim. tulen synnyssä, niin
myös luomistarussa ja Sammon ryöstössä. Myöhemmin vasta tämä viisaus
välistä vivahtaa kavaluuteen, esim. Tuonelassa käynnissä, keskustelussa
Annin kanssa, Ilmarin lennättämisessä Pohjolaan. Myöhempi on
nähtävästi myös hänen liika taipumuksensa naiskentelemiseen,
joka hänet hiukan naurettavaksi tekee. Ensin hän vaan kosii Ilman
neittä; ex analogia hän sitten saatetaan kilpakosintaan Ilmarisen
kanssa; viimein myös kilpalaulannossa ja Vellamon neidon onkimisessa
kuvataan naislemmelle liian ahneeksi. Ilmarinen loitsuissa sekä
kilpakosinnan alkuluonnoksessa on vaan taitava takoja; hänen
luonteestaan ei ole vielä mitään puhetta; kilpakosinnan pohjoisissa
muodostuksissa ja Samporunossa ilmautuu vasta hänen epäröimisensä
ja sentimentaalisuutensa. Luonteitten vastakohdat tulevat vielä
selvemmiksi, kun Ilamantsissa ja Vienan puolella sankarit kaikki
kolme tehdään Sampo- ja kantele-retkiin osan-ottajiksi.[2020]

Tämmöiseen kehittämiseen arvattavasti ei kuitenkaan mikä runonlaulaja
hyvänsä kykene. Huolimatta itsetajuttomuudesta tuntuu minusta selvästi
ilmautuvan lahjain erilaisuus. Tavalliset ja useimmat laulajat,
niinkuin yllä sanottiin, eivät suinkaan tahdo mitään muuta kuin
säilyttää runoperintöä, niin hyvin kuin osaavat. Joukossa kuitenkin
näkyy joskus olevan niitä, jotka sitä myös tahtovat ja voivat
kartuttaa. Muulla tavoin ei voi selittää, että paikkapaikoin tapaa
erittäin runollisia lisiä ja muodostuksia ainoasti yhdessä tai parissa
kappaleessa. Ne eivät voi olla muuta kuin tuommoisen lahjakkaamman
runonlaulajan yksityistä luomaa, joka ei ole sattunut tulemaan
yleisemmäksi. Näin on esim. Kullervon äidin verrattomasti kauniin
vastauksen laita, niin Samporunossa tytön vastaus: ettei hän huoli
mennä osan, vaan otsan hyvyydelle y.m.[2021]

Mutta siinäkin osoittautuu taas kansanrunoelman itsetajuttomuus, että
tämmöiset erittäin kauniit kohdat voivat jäädä peittoon ja taas
kadotakin yleisemmiksi leviämättä. Koko kansanrunoelu tuntuu minusta
luovan kauneuttaan melkein samalla tavalla kuin luonto. Nuot vuoret,
tuo järvi ja tää koivikkoranta voivat muodostaa ihastuttavan maiseman.
Mutta samat ainekset voivat myös sattua toisiinsa semmoiseen suhteesen,
että kuva tulee varsin tavallinen. Samalla lailla on kansanrunoilunkin
luomissa suuri sattumuksen mielivalta. Usein syntyy uusia runoin
yhteyksiä, jotka eivät ole ollenkaan kauniita, vieläpä kokonaan mieltä
vailla. Välistä joku laulaja kuvaa sankarinsa luonteesen jonkun
tavallisten käsitysten kanssa aivan ristinriitaisen piirteen.
Epäröivä Ilmarinen esim. muutamissa kappaleissa on juuri se, joka
Sammon-ryöstöön kehoittaa; joskus tuo arkipäiväisyyden edustaja on se,
joka kanteleen sepittää ja sen soittamisella kaikkia ihastuttaa.

Johonkin määrään korjautuu tämä satunnaisuus kansassa jo
ojennusnuoraksi vakauneen käsityksen kautta. Lemminkäisen
luonteenkuvauksessa esim. ei tapaa mitään horjumista. Mutta kaikissa
tapauksissa on paremmin tai vähemmin onnistuneitten toisintoin yleisyys
kuitenkin aina sattumuksen nojassa, ja yhdessä toisinnossa voi olla
yksi piirre runollisemmin luonnistunut, toisessa toinen. Viimeinkin
pysynee ainoasti kansan suussa liikkuvan suuren sankarirunoelman
yhtenäisyys monin kohdin aina vaan alun kannalla; _Senvuoksi
kansan-epokset lopulla välttämättömästi vaativat valitsevaa,
kokoonpoimivaa, järjestävää ja viimestävää kättä_. Kokoonpanija yksin
ei voi erinäisiin kansanlauluihin yhtenäisyyttä luoda; sen on
Macpherson osoittanut, vaikka hän näkyy "omiansa" paljonkin sekaan
panneen. Mutta missä kansa itse on työn valmistanut, sen verran kuin
sen piirissä on mahdollista, siinä saattaa taitava runointuntija saada
täydellisyyttä aikaan. Runoelman alkuperäisen luonteen säilymiselle on
silloin edullisin, jos viimestäminen tapahtuu niin herkällä kädellä
kuin mahdollista, ja onnellisinta on, jos kokoonpanija itsekin
runollisessa suhteessa on kansanlaulajia niin likellä kuin mahdollista.
Niin on meidän Lönnrot ollut, ja niin myös näkyy olleen kreikkalaisten
eposten kokoonpanijain laita, jos kohta he silminnähtävästi ovat
yhteenvalamistyönsä paljoa omavaltaisemmin ja taiderunoutta lähenevällä
tavalla toimittaneet. Niebelungenlied'in yhteensovittaja Kürenberger
puolestaan oli kansan laulutavasta enemmän vieraantunut; hän on kenties
valanut koko runoelman uudestaan, luultavasti runomittaa muuttain, ja
seuraus on ollut semmoinen, että se ulkopuvussaan on aivan vailla
kansanrunouden naivisuutta, tuoreutta ja jaloa yksinkertaisuutta.[2022]
Voisi tosin kenties käsittää asian silläkin lailla, että Saksan
kansan runoilu jo oli turmeluksen kannalla, sen henki muuttunut
arkipäiväiseksi ja matalaksi, samoin kuin meidän-aikuinen
talonpoikainen runoilu Suomessa. Mutta sitä oletusta kuitenkin
vastustaa runoelman perusjuonen ja luonteitten kuvauksen jalous.



OIKAISTAVIA:


Sivulla 14 on yhtenäisyyden todisteitten joukossa mainittu
sekin, että kotka kiitollisuudesta istumapuun jättämisestä kantaa
Väinämöisen Pohjolaan. Tämä kantaminen ei kuitenkaan löydy mistään
käsikirjoituksesta. Siitä syystä vertaukset siihen s. 216 ja 227
raukeavat.

Sivu 82. Huomautus orjuuden vaikutuksesta Ilmarin emännän mielen
koventumiseen kuuluu Cygnaeus'en kirjoitukseen Kullervosta, vaikka se
unohtui mainitsematta.

Sivu 191. Uusien tupien rakentamisen on Lönnrot muualta ottanut lisäksi
Lemminkäis-runoon.

Sivu 196. Munien seitsenluku on myöhempi muodostus.

Sivu 197. Pellervoinen, eikä Väinämöinen, on käsikirjoituksissa
ohrankin kylväjä.

Sivu 223. Ilmarisen joutuminen hauin vatsaan tavataan vaan myöhemmissä
satunnaisissa muodostuksissa eikä siis kelpaa verrattavaksi.

Sivu 225. Herätys ei ole käsikirjoituksissa aivan samallainen kuin
painetussa Kalevalassa.

Sivu 234. Nuot yhdestä emosta syntyneet sankarit ovat oikeastaan
käsikirjoituksissa Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen.

Sivu 237. Osmalainen ei näykään kuitenkaan tarkoittavan Väinämöistä,
vaan on Kalevaisen rinnakkaisnimi.

Sivu 244. Ilmarisen lennättäminen Sammon takomiseen on myöhempi
muodostus.

Sivu 287. Lemminkäisen halpaa säätyä osoittava paikka ei löydy minulle
tietyissä käsikirjoituksissa (vert. s. 313).

Sivu 290. Kaskea varten tulta iskevä kotka ei löydy käsikirjoituksissa.
Lönnrot on sen nähtävästi lainannut tähän tammen runosta, jossa joskus
kotka iskee tulta heinien polttamista varten. -- Juurien haarautuminen
tällä tapaa ei kuulu Sampoon.

Sivu 388. Olkinen, hernevartinen hevonen näkyy olevan alkuperäinen
inkeriläisestä laulusta Venjoelta N 95.

Sivu 399. Maisteri Porkalta, jonka runsas kokoelma valitettavasti vielä
oli pikakirjoituksista tavalliseen kirjoitustapaan muuttamatta, niin
etten sitä ole voinut käyttää, sain kuulla, että Inkerissä vielä
paikoittain "Ukko-päivänä", Pietarin päivänä, Heinäk. 13 p., lauletaan
Sampsan runoa "Ukon virren" nimellä. Toisessa hänen tuomassaan
kappaleessa susi lähetetään (samoin kuin Savossakin) Sämpsää noutamaan,
mutta tämä vaan loikuu sängyssään eikä nouse, moittii sitä, kun susi
teki pahaa karjalle (vert. Savonkin kappaletta). Jänis ja tuuli samoin
käy turhaan; edellinen saa nuhteet siitä, kun on kauroja syönyt,
jälkimmäinen syystä että tuuli puut lehdettömäksi, heinät
helpeettömäksi. Vasta kun Päivöi tulee, Sämpsä nousee: "puhuit puut
lehdelliseksi, heinät helpeelliseksi." Toisessa kappaleessa ovat
kutsujina ainoasti talvi- ja kesäpoika, joista edellinen toimittaa
samaa kuin tuuli. Viimeinmainittuin kutsuin kaikua tavataan myös
yhdessä vienalaisessa Päivölän virren kappaleessa, jossa Päivölän
emäntä ensin lähettää talvi-, sitten kesäpojan vieraita kutsumaan. Se
on siihen sekaantunut sen kautta, että Suomen Karjalassa Sampsan
ohrankylvö joskus on liittynyt yhteen Päivölän virren kanssa.

Sivu 399. Tare on Inkerissäkin tuttu tanhuan merkityksessä (katso
Törner. N 377).

Sivu 479. Aiheen kultaneidon takomisen sovittamiseen Sammon
aikaansaantiin on Lönnrot tainnut saada yhdestä Kellovaaran runosta (A
II 9 N 6), jossa kanteletta tehdessä ahjosta ensin ilmautuu neito,
sitten ori, viimein soitto.

Sivu 512. Lemminkäisen palkkaumisen paimeneksi Kyllikin runossa on
Lönnrot ottanut muutamista Päivölän virren kappaleista, joissa
Lemminkäinen Saaressa käytyään menee Pohjolaan paimeneksi (sekaannus
Kalevanpojan kanssa).



VIITESELITYKSET:


[1] Zeitschrift für Völkerpsychol. u. Sprachwissensch. B. 5.

[2] Litteraturbl. 1850 s. 36-8.

[3] Ueb. die ep. Dicht. d. finn. Völker, besond. d. Kalevala.

[4] Esipuhe Kalevalan uuteen laitokseen § 9.

[5] Fosterländskt Album I.

[6] Ennen mainitussa paikassa.

[7] Kirjall. Kuukauslehti 1879 N:o 5 ja 7.

[8] Tillfäll. uppsatser s. 71.

[9] Den homeriska frågan s. 55 y.m.m. paikkaa.

[10] Verhandl. d. gelehrt, Estn. Gesellschaft zu Dorpat, B.V.H. 4, s.
16.

[11] Lönnrot'in esipuhe uuteen Kalevalan laitokseen, § 1.

[12] Lönnrot, Anmärkn. t. d. nya Kalevala-upplagan, Litteraturblad 1849
s. 16.

[13] Esipuhe uut. Kalevalaan, § 5.

[14] Vischer, Aesthetik, die Dichtkunst §§ 865-870.

[15] Vanhan Kalevalan runo 30, v. 84-94. Uudessa laitoksessa on
käytetty siitä poikkeeva toisinto; mutta vertaus Viron runoihin
todistaa, että tähän otettu muoto on alkuperäinen, sillä maailman
alku-aineitten järjestyskin, samoin kuin kasvikunnan luominen, kuului
Kalevan _poikien_ tehtävään.

[16] R. 7, v. 89; vertaa myös r. 2, v. 279.

[17] R. 5, v. 230.

[18] R. 10, v. 270.

[19] R. 43, v. 233.

[20] R. 23 v. 711.

[21] R. 29 v. 413, 452.

[22] R. 7.

[23] R. 2 v. 265, 361.

[24] R. 15 v. 230.

[25] R. 42 v 75

[26] R. 10 v. 423, r. 47 v. 21.

[27] Tässä on kuitenkin molemmat Wäinämöisen soitannon toisinnot luetut
yhdeksi runoksi.

[28] Huomattava yhtähyvin on että eräs inkeriläinen toisinto sisältää
hauskan lisäyksen kostoretkeen. Siinä nimittäin Kullervo perille
tultuaan tervehtii: "terve, selkeä setäni, Selkeät setäni lapset,
Selkeä sedän miniä!" Toiset eivät häntä tunne; silloin hän taas lausuu:
"etkö muista murtovuotta, Tai et tappelukevättä, Kun tapoit minun
taloni, Tapoit tarkat vanhempani, Vain et tappanut minua? Ei olis
paljoa pitänyt; Vaaksan ois vaatetta pitänyt, Kaksi laudan kappaletta.
Nyt miusta kasvoi valmis kaiho, Ja viipyi vihan pitäjä!" Länkelän
keräelm. Inkeristä, Soikkulasta, vihko P, VIII toisinto 23.

[29] Vertaa meidän kirjallisuudessamme: N. af Ursin, Den Homeriska
frågan.

[30] Niebelungenlied'in valajaksi nykyiseen muotoon arvellaan erästä
Kürenberger nimistä runoniekkaa 12:lla vuosisadalla; kuitenkin on
huomattava, että saksalaisten kansanrunoelmain syvä tutkija Simrock
tätä arvelua jyrkästi vastustaa.

[31] Esipuhe uuteen Kalevalaan, § 1.

[32] R. 42 v. 61.

[33] R. 43 v. 3-12.

[34] R. 12 v. 59-118.

[35] R. 36 v. 25.

[36] R. 39 v. 51-61, 109-114.

[37] R. 39 v. 167.

[38] Kanteletar III, 21.

[39] Lönnrot'in Mehiläinen v. 1837 Tammikuun numero.

[40] Vertaa tästä, niinkuin myös Kalevalaa läpikäyvästä ajatuksesta,
myös Tengström'in kirjoitusta _Kalevala_, Fosterl. Album I.

[41] Ueber d. finn. Epos, A. Höfers Zeitschrift f. d. Wissensch. d.
Sprache, 1846 I. 1, 8. 13.

[42] Rosencrantz Geschichte d. Poesie s. 287.

[43] Vorlesung. üb. d. Wissensch. d. Sprache I s. 269.

[44]  Niinkuin tästä näkyy, on hänen käsityksensä täydellisten
kansan-eposten nimeä ansaitsevista runoelmista toinen kuin
Steinthal'illa, onpa hän joukkoon pannut Sháname'nkin, joka on
taiderunoilijan tekemä.

[45] Aesthetik, III, d. Dichtkunst § 876.

[46] R. 3 v. 295.

[47] R. 42 v. 469.

[48] R. 43 v. 83.

[49] R. v. 187.

[50] R. 35 v. 56.

[51] R. 8, v. 11.

[52] R. 10 v. 7. -- Katso paitsi näitä vielä esim. hääpitojen kuvausta
r. 25 v. 383-404, Louhen sotavalmistusta r. 43 v. 1-22 y.m.

[53] R. 39 v. 299. Painetussa Kalevalassa ei järjestys ole oikein
luonnollinen; tässä on käytetty asianmukaisempaa, johon useat
toisinnotkin antavat syytä.

[54] 10 v. 311-408.

[55] R. 43 v. 41-74.

[56] R. 6 v. 65.

[57] Huomattava on kuitenkin, että Kalevalan jumalat, aivan toisin kuin
kreikkalaiset, ovat kaikkea omituista luonnetta vailla; se tulee niiden
itsenäisyyttä puuttuvasta asemasta Suomen loitsu-uskonnossa, niinkuin
tässä luvussa vähän myöhemmin tulee esitettäväksi.

[58] R. 44 v. 207.

[59] R. 37 v. 13.

[60] R. 15 v. 51.

[61] R. 15 v. 123.

[62] R. 36 v. 126-155.

[63] R. 23 v. 447.

[64] Kylkiluut hakattiin irti elävän vangin selkäpiistä ja väännettiin
sitten ulospäin ikäänkuin siiviksi.

[65] Tosin löytyy toisinto Ilmarisen toisesta kosintoretkestä, jossa
hän silpoo rinnat ryöstetyltä morsiamelta ja viepi ne paistettuina
anopille syötäväksi. Mutta se on, niinkuin vasta tulee nähtäväksi,
laina Germaneilta.

[66] R. 7 v. 247.

[67] R. 30 v. 363-438.

[68] R. 34 v. 43-86.

[69] Thersiteen kuvaus Iliadissa ei ole viatonta pilaa, vaan katkerata
pilkkaa; kertomus ontuvasta Hefaistosta on ainoa humorillinen.

[70] R. 30 v. 103-106.

[71] Saxbäck'in keräelm. Inkeristä N:o 4575, runo 474.

[72] R. 18 v. 9-12, 19-22.

[73] R. 18 v. 409-416.

[74] R. 21 v. 153-174.

[75] R. 25 v. 375.

[76] R. 46 v. 399.

[77] R. 9 v. 161.

[78] R. 17 v. 560.

[79] R. 24 v. 35.

[80] R. 25 v. 663.

[81] R. 25 v. 283.

[82] R. 25 v. 631.

[83] R. 4 v. 199.

[84] R. 44 v. 84.

[85] Vischer, Aesthetik, Die Dichtkunst § 858.

[86] Prov. Ahlqvist on ainoa, joka on Ruotsiksi kääntänyt kappaleen
Kalevalasta vaihtelevalla ja sen kautta juuri alkuperäistä enemmän
vastaavalla runomitalla.

[87] Niebelungenlied on jo melkein jättänyt syrjään
eriskummallisuuksien maailman, jota vastaan niillä vielä Eddan
sankarilauluissakin on tärkeä sija (esim. Fafner-lohikäärme,
liekkipiirissä nukkuva Sigrdrifa). Venäläisten "vanhempain sankarein"
töissä on loitsimisella sangen suuri osa, "nuorempien" seikkailuissa
se on harvinaisempi, vaikkei kuitenkaan vielä peräti kadonnut.
Suunnattomia jättiläisiä y.m.s. nähdään kumpaisissakin. Mutta yhtähyvin
ei ole loitsu näiden runoin koko henkeen niin kiintynyt, kuin
Kalevalaan.

[88] R. 20 v. 123.

[89] R. 20 v. 21.

[90] Ainoa poikkeus siitä on tavallansa Wäinämöisestä lähtevä ääretön
veritulva, joka täytti seitsemän venettä. R. 9 v 17.

[91] R 19 vv. 203-288.

[92] Tämä seikka näkyy kuitenkin olevan lainattu.

[93] R. 3 vv. 285-330.

[94] R. 12 vv. 253-296.

[95] R. 9 vv. 271-392.

[96] R. 14 vv. 31-78, 106-230.

[97] R. 32 vv. 49-158, 207-314, 493-542.

[98] Ainoat itsenäisemmät jumalat ovat metsänhaltijat. Jokapäiväinen
kova kokemus oli nähtävästi suomalaiselle metsäkansalle todistanut,
ettei Tapion saloilla aina oma voima auta.

[99] Katso esim. r. 9 v. 579, r. 16 v. 401, r. 36 v. 351, r. 37 v. 241.

[100] R. 18 vv. 111-160.

[101] R. 16 vv. 181-226.

[102] Tämä nuoruuden kuvaus on kuitenkin vasta myöhempää syntyä;
alkuaan, niinkuin vanha Kalevala näyttää, oli Wäinämöinen kohta
syntymisensä jälkeen järjestänyt Kaos'in maailmaksi; niin myös
virolaisten toisintoin mukaan Kalevin poika, joka tässä arvattavasti on
Wäinämöinen, itse istuttaa puut ja kasvit, ilman Pellervoisen avutta.
Hän oli siis ajateltu syntymästä asti kaikkiviisaaksi.

[103] R. 7 v. 83.

[104] K. 19 v. 511.

[105] R. 39 v. 112.

[106] R. 39 v. 173.

[107] R. 40 v. 141.

[108] R. 40 v. 259.

[109] R. 40 v. 307.

[110] R. 2 v. 368.

[111] R. 41 v. 23.

[112] R. 41 vv. 175, 176, 183, 184.

[113] R. 41 v. 283. Toinen toisinto, jonka 44:s runo sisältää, kuvaa
kanteleen synnynkin hyvin runollisella tavalla. Wäinämöinen kuulee
koivun itkevän kovaa kohtaloansa, lohduttaa sitä ja veistää siitä
kanteleen kopan. Kielet sai hän tuon immen hiuksista, joka ei itkenyt,
ei iloinnut, ainoasti lauleli, ikävöiden sulhoansa. Senvuoksi Suomen
lyyrillisessä runoudessa heliseekin "murhe, mutta murhe ruusun
punertava!"

[114] R. 43 v. 78.

[115] R. 49 v. 403.

[116] R 18 v. 247.

[117] R. 10 v. 107.

[118] R. 17 v. 43.

[119] R. 40 v. 216.

[120] Unohtaa tosin ei saa, että Ilmarinen omin päin keksii raudan ja
että hän ilman tiettyä käskyä on kuun sekä auringon valmistanut; mutta
nämät molemmat nähtävästi kuuluvat aikaisempaan runojemme muotoon.

[121] R. 10 v. 291.

[122] %. 39 v. 35.

[123] R. 38 v. 279. Mahdollisesti lainattua.

[124] R. 37 v. 209.

[125] R. 24 v. 467.

[126] R. 18 v. 267.

[127] R. 37 vv. 1-34.

[128] R. 10 v. 480.

[129] R. 10 v. 89.

[130] R. 8.

[131] R. 8 v. 71.

[132] R. 8 v. 93.

[133] R. 10 v. 245.

[134] R. 10 v. 441-462.

[135] R. 18 v. 650.

[136] R. 18 v. 657.

[137] R. 18 v. 679.

[138] R. 22 v. 75.

[139] R. 22 v. 99.

[140] R. 22 vv. 137-183.

[141] R. 22 v. 314.

[142] R. 22 v. 249.

[143] R. 22 v. 263-272.

[144] R. 22 v. 295-311.

[145] R. 22 v. 403.

[146] R. 23 v. 29.

[147] R. 23 v. 83.

[148] R. 23 v. 231.

[149] R. 23 v. 169.

[150] R. 23 v. 185.

[151] R. 23 v. 217.

[152] R. 23 v. 291.

[153] R. 23 v. 313.

[154] R. 23 v. 419.

[155] R. 23 v. 423.

[156] R. 23 v. 437.

[157] R. 24 v. 107-116.

[158] R. 24 v. 140.

[159] R. 24. v. 148.

[160] R. 24 v. 199.

[161] R. 24 v. 211-264.

[162] R. 24 vv. 443-462.

[163] R. 29 v. 227.

[164] R. 11 v. 75.

[165] R. 11 v. 247.

[166] R. 11 v. 261.

[167] R. 11 v. 277.

[168] Yksi toisinto (Lönnr. keräelm. A II 6) Ven. Karjalasta kuitenkin
lisää: Miehen toisen tarpehella.

[169] R. 12 v. 62.

[170] R. 12 v. 75.

[171] R. 12 v. 100.

[172] R. 12 v. 115.

[173] R. 12 v. 151.

[174] R. 12 v. 221.

[175] R. 13 v. 97.

[176] R. 13 v. 203.

[177] R. 15 v. 75.

[178] R. 15 v. 612.

[179] R. 20 v. 485.

[180] R. 26 v. 15.

[181] R. 26 v. 91.

[182] R. 26 v. 93.

[183] R. 26 v. 107.

[184] R. 26 v. 345.

[185] R. 26 v. 349.

[186] R. 26 v. 357.

[187] R. 26 v. 393-412.

[188] R. 27 v. 19.

[189] R. 27 v. 23.

[190] R. 27 v. 36.

[191] Niin oli vielä tämän vuosisadan alussa tapa kumminkin Wiipurin
läänissä. Katso Raussin kertomusta Vehkalahden pitäjästä Kirjall.
Seuran käsikirjoitus-kokoelmassa.

[192] R. 27 v. 61.

[193] R. 27 v. 68.

[194] R 27 v. 134.

[195] R. 27 v. 259.

[196] R. 27 v. 284.

[197] R. 27 v. 319.

[198] R. 27 v. 401.

[199] R. 29 v. 359.

[200] R. 29 v. 365.

[201] R. 29 v. 387.

[202] R. 29 v. 479.

[203] R. 29 v. 501.

[204] R. 29 v. 589.

[205] R. 30 vv. 55-116.

[206] R. 4 v. 15.

[207] R. 4 v. 215.

[208] R. 4 v. 235.

[209] R. 4 v. 255.

[210] R. 4 v. 267.

[211] R. 4 v. 305.

[212] R. 4 v. 323.

[213] R. 4 v. 489.

[214] Vischer, Aesthetik, d. Dichtkunst § 876.

[215] Esipuhe uuteen Kalevalaan § 3.

[216] Lönnrot'in Kantele I s. 6. Se on tässä useitten värssyin
poistamisella lyhennetty.

[217] Kanteletar III, 10, s. 259.

[218] R. 36 v. 129.

[219] R. 30 v. 95.

[220] R. 27 v. 68, 184.

[221] R. 27 v. 206.

[222] R. 43 v. 9, r. 40 v. 14.

[223] Esim. Groundstroem N:o 7 Konnun kylistä likellä Kaarostaa;
Reinholm 12. N:o 81 Toksovalta ja Sakkulasta. Muutamissa toisinnoissa
pääskynen munii vuorelle (Europaeus v. 3 N:o 47 Järvisaaresta
Itä-Inkerissä) tai koivun latvaan (Europ. s. 22 Toksovalta).

[224] Esim. Gottl. N:o 140 Taipalsaaresta.

[225] Esim. Europ. v. 3 N:o 17 Inkeron pitäjästä.

[226] Esim. Slöör Y. I N:o 3 Raudulta.

[227] Esim. Europ. K s. 178 Uudeltakirkolta. -- Länsi-Inkerissä siitä
joskus tehdään sauna, jossa jumalat kylpevät. -- Siellä myös välistä on
tammenruno liitetty Lemminkäis-runoihin, josta edempänä.

[228] Törneroos v. 10 N:o 377 b.

[229] Esim. Länkelä P VII s. 8; Reinh. XII N:o 95 Sakkulasta.

[230] Esim. Pyhäjärveltä (v. A. Ahlqvist III N:o 30), Koivistolta (v.
K. Europaeus s. 173), Antrean pitäjästä (sam. p. s. 4); Markkovasta
Itä-Inkerissä (Europ. III N:o 203), Lempaalasta Pohj.-Inkerissä,
(Reinh. VIII s. 39).

[231] Esim. Ahlq. A. IX N:o 20 Raudulta, Stråhlm. N:o 60 Venjoelta.

[232] Esim. Saxbäck N:o 274 Vuoteelta, Törneroos 396 b.

[233] Esim. Törner. N:o 136 Länsi-Inkeristä, Ahlq. A. II N:o 5
Pyhäjärveltä.

[234] Esim. Tyröstä Keski-Inkerissä (Stråhlm. I. 17) Venjoelta (sam.
N:o 106). Nämät muodostukset ovat siis yhtäpitävät Kantelettaren III:n
kirjan N:o 21:n kanssa.

[235] Lempaalasta (Ahlq. A. XIV s; 9).

[236] Nähtävästi hänelle annetaan rukkaset kosiessa, vaikka kertomus on
hiukan hämärä. -- Esim. Länkelä VII N:o 10 Soikkulasta ja Narusista.

[237] Esim. Slöör Y. N:o 56 Raudulta, Europaeus K. N:o 665 Lempaalasta,
Reinholm v. 11 N:o 278 Sakkulasta.

[238] Europ. v. 3 N:o 218 Keski-Inkeristä. Tässä luulisi näkevänsä
hämärän muiston Väinämöisen uinnista, jos ei se ylimalkain olisi
myöhempi, ainoasti pohjoisempana tavattava muodostus.

[239] Esim. Reinh. 11 N:o 278 Sakkulasta.

[240] Paikkoja Inkerissä.

[241] Länk. VII s. 5 Soikkulasta.

[242] Länk. VII s. 9 myös Soikkulasta.

[243] Idempänä Keski- ja Pohjois-Inkerissä samoin kuin Viipurin
puolella on samallaisia alkuja -- niin että pääskyläinen päivän lintu
munii mereen tai että Kullervo soittaa lehmänluista torvea, josta
säikähtyneeltä Ilmariselta pihdit putoo ja kultamuru singahtaa mereen
ja kummassakin tapauksessa saari j.n.e. syntyy -- hyvin yleisesti
sovitettuna balladiin, jossa yli maiden manterein kehuttu neito ei
huoli hänelle tulevista monista kosijoista (välistä hän niinkuin
painetun Kalevalan Kyllikki, sanoo: Suotta kultanne kuluvi y.m.), siksi
kuin yksi mies tulee, joka kääntää mielen, tai Kojosen poika hänet
viepi ja tappaa, taikka Nurmi-Tuomas s.o. kuolema tempaa. -- Viimeksi
mainittu alku on nähtävästi kilpakosinnasta peräisin, jossa
Ilmariselta niin-ikään pihdit putoo, kun hän saa tiedon Väinämöisen
kosintaretkestä, sekoitettuna yhteen Kullervon riemusoiton kanssa sepän
emännän tapon jälkeen; ja siitä on mahtanut muodostua Kullervon
kulkeminen kultineen (joka sisaren turmelukseen kuuluu), ja Ilmarisen
nimi taas välitti tuon tulen synnystä otetun alun, missä hän iskee
tulta. Viimeinkin on pääskynen tullut tähän sovitetuksi sen kautta, kun
sen munasta uudemmissa toisinnoissa monesti syntyy saari. Itse näihin
alkuihin liitetty balladi löytyy muuten myös erikseen.

[244] Esim. Stråhlm. II Tyrö N:o 34, Länkelä IV 28 Seitskarron
saaresta.

[245] Esim. Europ. v. 3 N:o 83 Markkovasta, N:o 139 Inkerolta.

[246] Esim. Ahlqvist A. N:o 125 Pyhäjärveltä Käkisalmen puolella, Slöör
XII N:o 24 Lempaalasta.

[247] Pohjois-Inkerissä sekä Käkisalmen puolella, esim. Slöör VIII N:o
35, Ahlq. A. N:o 277.

[248] Soikkulasta (Groundstroem N:o 239).

[249] Esim. Groundstr. N:o 79 Skuoritsasta, N:o 138 Narusista. --
Toisellainen toisinto alkaa sillä, että äiti aamulla varhain niittää
heiniä, polttaa ne poroksi ja tekee lipeää niillä pojan päätä pestä,
joka sitten lähtee Tuonelta (välisti myös Konnulta) kosimaan. Esim.
Stråhlm. Tyröltä N:o 33. Huomattava on tämän alun yhtäpitäväisyys
monien tammen syntyjen kanssa, jossa samalla tavoin tehdään lipeää
_Päivän pojan_ päätä pestä. (Nämät toisinnot tavataan varsinkin Suomen
Pohjois-Karjalassa.)

[250] Esim. Ahlq. A. N:o 409 Raudulta, N:o 542 Lempaalasta. Tämä
toisinto löytyy yksistään Pohjois-Inkerissä ja Käkisalmen puolella.
Joskus harvoin tapahtuu kosinta Saaresta, joskus nimitetään kosija
"Ilmari Kojosen poika", joskus on kultaneidon takominen tähän liitetty.
Yleisempi on Kojosen pojan kosiminen Konnusta, jolloin monilla
ansiotöillä saatu morsian tavallisesti ilmautuu paksuksi, rumaksi
pallukaksi.

[251] Saxbäck v. 9 N:o 938 Toksovalta Pohj.-Inkerissä.

[252] Europ. K. s. 176 Uudelta Kirkolta.

[253] Reinh. v. 12 N:o 95.

[254] Reinh. v. 12 N:o 8 y.m.

[255] Groundst. N:o 223 Soikkulasta Narvan seudulla, Reinholm v. 8 s. 2
Pohjois-Inkeristä, Ahlq. A. VII s. 16 Sakkulasta y.m.

[256] Törneroos v. 10 N:o 131 Länsi-Inkeristä, Saxbäck v. 9 N:o 215
Vuoteelta Pohj.-Inkerissä, Ahlq. A. N:o 75 Pyhäjärveltä.

[257] Reinh. v. 8 s. 45.

[258] Reinh. v. N:o 8 Sakkulasta.

[259]  Reinh. v. 12 N:o 84 Heinäjoelta. Tämä viimeksi mainittu on
vaillinainen toisinto yhdestä Kerimäen runosta ja luultavasti sieltä
kuultu. Ylimalkaan tuntuvat nämät muistot Lemminkäisestä pohjoiselta
kaiulta.

[260] Esim. Europ. v. 3 N:o 109 Markkovasta, Saxbäck v. IX N:o 8
Raudulta.

[261] Esim. Törner. N:o 196.

[262] Yksistään Pohjois-Inkeristä ja Käkisalmen seudulta eli, niinkuin
lyhyyden vuoksi vasta sen yhteisesti nimitämme, Pohjois-Inkerin
saarekkeesta. Esim. Slöör v. Y. IX N:o 11 Lempaalasta, Sirelius v. V.
N:o 20 Pyhäjärveltä.

[263] Esim. Slöör IX N:o 7 Lempaalasta, V N:o 45 Raudulta.

[264] Törner. N:o 173 Länsi-Inkeristä.

[265] Törner. N:o 374 Lounais-Inkeristä.

[266] Groundstr. N:o 172. Kattilasta Länsi-Inkerissä. Samaan runoon
kuuluvia katkelmia löytyy usein muissakin yhteyksissä. Niin joskus
Kojosen poika tai joku muu ryöstää tytön ja rupeaa mittaamaan
kauneuttansa ja mielevyyttänsä hänen kanssaan. Kun tyttö hänet voittaa,
mitataan miekatkin, mennään ulos Torajoelle, jossa hän leikkaa tytön
kaulan, "niinkuin kannelta kapustan" (esim. Groundstr. 207 Soikkulasta).
Turvan etso samoista paikoista milloin minkin pahanteon jälkeen
tavataan useassa runossa, joskus myös sijan pyytäminen Suomeen. -- Tämä
jälkimmäinen on usein myös sovitettu veneen veistoon ja veneretkeen,
mutta välistä ilmautuvat säkeet: paeta pahantekijän, piillä pilloniekan
näyttävät mihin tämä loppu oikeastaan kuuluu. (Esim. Europ.
I N:o 441 Venjoelta). -- Yhdessä lyyrillisessä runossa Toksovalta
Koillis-Inkerissä (Saxb. 926) nähdään Saaresta lähtijän surusanat
hiukan muuttuneina. -- Myös ilmautuu lyyrillisissä lauluissa jokseenkin
usein kysymys: Mikset eilen meillä käynyt, Kun olvet jokena juoksit,
Viinat virtoina välisit, Olvet läikkyit lähtehessä, Tuopit rotjossa
romoit, Pikarit pinon välissä (esim. Saxb. 499 Vuoleelta, Groundstr.
N:o 144 Narusista Länsi-Inkerissä). Viimeinkin on usein lyyrillisissä
ja häärunoissa kuvaus kevytmielisestä elämästä; Ei ole sitä kylää Joss'
ei 10 taloa y.m. (esim. Saxb. 125 Vuoleelta, Europ. K. N:o 560 Uudelta
Kirkolta).

[267] Groundstr. N:o 252 Soikkulasta.

[268] Groundst. v. 1 N:o 223 Soikkulasta; Törneroos v. 10 N:o 373
luultavasti samoilta paikoilta.

[269] Katso Kirjallis. Seur. kokoelmia vihk. I, K, ja 3 (Europ.), A,
(Ahlqv.), P, (Länkelä), Y, (Slöör), 10 (Törneroos ja Tallqvist),
Stråhlman'in keräelmiä, 8 (Reinholm), 1 (Groundstroem); Pieni runoseppä
(Europ.)

[270] Soikkulasta (Groundstr. N:o 242).

[271] Sam. p. N:o 235.

[272] Groundstr. N:o 235 Soikkulasta; vertaa myös Länkelä VII s. 18
Soikkulasta.

[273] Groundstr. N:o.201 Kattilasta.

[274] Y. Slöör VIII s. 2 Lempaalasta.

[275] Pyhäjärveltä (v. _A_, Ahlqvist II s. 5), Antrealta ja Kurkijoelta
(v. 77, Saukko s. 26, 28).

[276] Pyhäjärveltä (v. _A_, Ahlqvist II s. 10), Kuolemajärveltä (v.
_K_, Europaeus s. 220), Hiitolasta ja Antrealta (v. _U_, Saukko s. 24,
25) y.m.

[277] Uudeltakirkolta (v. _K_, Europaeus s. 187), Kuolemajärveltä (v.
_I_, Europaeus III s. 6).

[278] Pyhäjärveltä (v. _A_, Ahlqvist III s. 10), Sakkulasta (sam. p. VI
s. 11), Raudulta (sam. p. XI s. 2).

[279] Pyhäjärveltä (v. _A_, Ahlqvist IV s. 9), Sakkulasta (sam. p. VII
s. 12), Raudulta (sam. p. IX s. 9), Antrealta (v. 77, Saukko s. 26)
y.m.

[280] Reinh. v. 11 N:o 324 Sakkulasta, Gottl. N:o 187.

[281] Sic!

[282] Ahlqv. A. X s. 17 Raudulta.

[283] Sic! -- paadet.

[284] Reinh. v. 12 N:o 95 Sakkulasta.

[285] Esim. Länkelä P. VI s. 30 Soikkulasta, Ahlqv. A. XIII s. 14
Toksovalta Pohj.-Inkerissä; Ahlq. A. II s. 1 Pyhäjärveltä, Merón v. 3
s. 19 Hiitolasta.

[286] Enemmän Inkerissä esim. Länk. VIII s. 15 Narusista likellä
Narvaa, Ahlqv. A. XIII s. 5 Toksovalta; Sirelius V. s. 28 Pyhäjärveltä.

[287] Enemmän Käkisalmen puolella, esim. Ahlqv. A. IV s. 20
Pyhäjärveltä, Europ. K. s. 186 Uudeltakirkolta, Groundstr. s. 8 Konnun
kylistä likellä Oranienbaum'ia y.m.

[288] Europ. I. N:o 441 Inkerinmaalta. Tähän on nähtävästi myös
sekoittunut loppuun joku muisto Lemminkäisen paosta Saareen. Lyhyempiä
samantapaisia toisintoja on myös Toksovalta (I s. 67).

[289] Esim. Länkelä VIII s. 20 Soikkulasta.

[290] Soikkulasta (v. P, Länkelä III s. 1).

[291] Samaan tapaan kuin keskimmäinen toisinto lauletaan myös Tyrössä
(Stråhlman I s. 6).

[292] Ganander Mythol. fenn. v. 1789 s. 34.

[293] Lönnr. S. N:o 42 saatu pastori Blomqvistt'iltä.

[294] Esim. Lönnrot v. S. N:o 109 Juvalta.

[295] Esim. Sirelius v. V N:o 79 Kiteeltä, Lönnrot v. S. N:o 112
Juvalta, K. Krohn N:o 322 Hyrynsalmelta.

[296] Gottlund N:o 578 b luultavasti Pohjois-Savosta. Toinen
Gottlund'in saama (N:o 582 Karttulasta) sisältää selvän viittauksen
tähän. Muut, joita on koko joukko (esim. Lönnr. S. N:o 163 Kerimäeltä,
Arvidsson v. C. XII N:o 3 Kiuruvedeltä, Aspelin A. II 24 Sotkamolta)
ovat yksinkertaisemmat, painetun Kalevalan kaltaiset.

[297] Ganander Mytholog. fenn. s. 108. Luultavasti Savosta.

[298] Lönnrot. Q. N:o 7 Kiteeltä.

[299] Esim. Gottl. N:o 83 Juvalta.

[300] Rudbeck v. U. N:o 30 lapsivaimon luvun seassa Kivijärveltä t.
Viitasaaresta; Ganand. Myth. fenn. s. 23-24, Pohjanmaalta.

[301] Gottlund Pien. run. II N:o 2 Juvalta, K. Krohn N:o 274
Hyrynsalmelta.

[302] Topelius vanh. run. I s. 18 Kemistä, viime vuosisadalla
tapahtuneesta kirjaanpanosta, Lönnr. S. N:o 43 Suomen Karjalasta.

[303] Becker, Lis. Ganand. Mythologiaan s. 98-101, Lavonius O. N:o 152
Puumalasta.

[304] Esim. Aspelin A. II N:o 2 Sotkamolta, Arvidsson C. VI, arkki e.
Kiuruvedeltä.

[305] Esim. K. Krohn N:o 167, Paltamosta.

[306] Lönnr. A. II 8 N:o 3 (loitsun seassa kokon kynnen kilpistyminen
kalliosta ynnä myös kultaneito) Kajaanin puolelta; pala hauin ja kotkan
taistelusta, Gottlund N:o 434 Juvalta ison härän runon seassa, niin
myös K. Krohn N:o 307 Hyrynsalmelta.

[307] Arvidss. C. VI lehti h luultavasti Kiuruvedeltä (tähän on
sekautunut legenda pyhästä Katrinasta, jota Väinämöinen väkisin kosii),
Lönnr. S. N:o 228 Kerimäeltä.

[308] Topel. käsikirj. N:o 46 Kemistä, viime vuosisadalta, Becker Tur.
Viikkosan. 1820, Lönnr. A. II 3, 57 Kajaanin puolelta, Murinan T. N:o
23 Sodankylästä (palanen riiden synnyn seassa), Gottl. N:o 351 Juvalta
(samoin raudan luvun seassa), Lönnr. S. N:o 258 Iisalmesta (jatkettu
veneretkellä).

[309] Ahlman v. 3 lehti 14 Juvalta (voiteen luvussa). Ganand. s. 10
luultavasti Pohjanmaalta y.m.

[310] Lönnr. S. N:o 210 (Kantele II s. 3 Kerimäeltä). Niinkuin
mainittu, näkyy tämä myös levinneen etelämmäksi, Sakkulaan.

[311] Aminoff, Suomi XI s. 242. Se sama myös Gottlund'in keräelmässä.

[312] Kiteeltä (Kantele IV s. 19).

[313] Kaavilla (V. U, Roschier N:o 37) äiti varoittaa poikaansa
menemästä Hiitolan häihin, kuvaten kumminkin yhden surman. -- Juvalla
(Gottl. 441) orava lähetetään (arvattavasti hapatuksen hakuun) jonka
jälkeen äiti varoittaa poikaansa Pohjolan retkestä. -- Pohjois-Savossa
v. Z. N:o 14 (viime vuosisadalta) humala kasvaa ja hapatus oluesen
saadaan tappelevien karjuin kuolasta. -- Toisessa luultavasti samalta
seudulta (V. Z. N:o 7 Matti Kinnuselta) Hiitola, paha joukko pitää
pitoja, Juutas tulee sinne, istuu rahille ja hänelle tuodaan olutta. --
Salvurin sanoissa (Juvalta? Gottl. N:o 685) isä, emo sekä kolme
Luonnotarta varoittavat ja sitten olutta tarjotaan sekä juodaan.

[314] Lönnr. A. II 2 N:o 21 Lentiirasta, Becker A. II 650 N:o 5
Paltamosta, Lönnr. A. II 8 N:o 13.

[315] Lönnr. A. II 2 N:o 23 Lentiirasta.

[316] Aspelin A. II N:o 4 Sotkamolta aivan täydellisenä, Lönnr. A. II
11 N:o 1 oluen juontiin saakka.

[317] Sic! verevä.

[318] Becker N:o 30, Arvidsson II s. 19.

[319] Ganander Mythol. fenn. s. 49.

[320] Ganand, s. 86, 87 Kemistä, vert. Topelius Vanh. run. L s. 38,
Castrén A I N:o 5 Kuhmosta, K. Krohn N:o 199 Ruistijärveltä y.m.

[321] Gottl. N:o 62 Juvalta.

[322] Lönnrot S. N:o 85 Juvalta y.m.

[323] Gottl. N:o 19 Juvalta.

[324] Gottl. Pien. run. II N:o 9 Juvalta.

[325] Esim. Arvidsson v. C VI s. 39, XII s. 11 Kiuruvedeltä; Topel.
Vanh. run. I. s. 30 Kemistä. Sama oli myös Ganander'ille tuttu, ja
nyky-aikanakin on vielä löydetty katkelmia, esim. Murman v. T. s. 23
Kittilästä.

[326] K. Krohn N:o 314 Hyrynsalmesta.

[327] Gottl, N:o 774.

[328] Gottl. Pien. run. I. N:o 9 Juvalta; Topel. vanh. run V s. 39
Paavolasta.

[329] Ganand. Mythol. s. 24.

[330] Gottl. De proverb. fenn. s. 10.

[331] Pohjanmaalta Becker Z. N:o 3 y.m.; Savon Kangasniemestä Gottl.
N:o 592 c.

[332] Kalajoelta (v. 7, Petterson N:o 21).

[333] Fellman kokoelmassaan eteläiseltä Pohjanmaalla arvelee, ettei ne
siellä ole kotoperäiset, vaan tuotetut, niinkuin hän yhden sitä varten
matkustaneen noidan esimerkillä todistaa, Oulun läänistä tahi Savosta.

[334] Orimattilasta kuitenkin olen herra Erkon kautta saanut 4 rivisen
katkelman, joka on yhtäpitävä Kullervon lähdön kanssa (Soitti suolla
mennessänsä j.n.e.).

[335] Ruovedeltä v. 7 Paldani N:o 16 Paimenen laulu auringolle
ylimalkaan on lyyrillinen eikä Kullervon jaksoon kuuluva. Mutta tässä
kappaleessa "kivinen leipä" on vahvempi todiste.

[336] Suomi 1856 s. 48 vv. 94-103; vert. Kaleval, r. 13 vv. 145-6,
197-200. Viimeiset kaksi värssyä oikeastaan eivät löydy Hiiden hirven
käsikirjoituksissa, vaan metsäluvuissa.

[337] Sam. p. s. 47 vv. 52-59. Vert. Aunuksen toisintoja esim. Europ. I
N:o 8 Tulemajärveltä; Kaleval. r. 25 vv. 31-6.

[338] Kanteletar III N:o 8 w. 100-3; vert. Kalev. r. 29 vv. 3 6.
Kenties on kuitenkin päinvastoin mainittu paikka tästä runosta levinnyt
Lemminkäisen lauluun. Ainakin on niin varmaan toisen kohdan laita, sen
nimittäin, missä Elina pyytää Klausta juomaan puolen siemausta y.m. Se
tavataan ainoasti parissa vienanpuolisessa Lemminkäisen toisinnossa
ynnä sen lisäksi pari kertaa erikseen, niin ettei se millään tavoin olo
voinut vanhasta laulusta tulla uudempaan.

[339] Lönnr. Mehiläin. 1836 Heinäk., Tuiretuisenpoika.

[340] Kanteletar III N:o 5 vv. 32-5. vert Kalev. r. 27 vv. 91-2.
Kenties kuitenkin on puheen alainen kohta tästä runosta levinnyt
Lemminkäislauluihin. Se ei näet ilmau yleisemmin jälkimmäisissä muualla
kuin Vienan läänissä, muuten vaan yhdessä kappaleessa Kajaanin puolelta
ja yhdessä Pohjois-Inkerin lyyrillisessä laulussa. Myöskin Mataleenan
laulun alku kuinka hän: Kauan kotona kasvoi ja hirren kynnystä kulutti
hienoilla helmoillaan y.m. on siirtynyt moneen balladiin. -- Samoin on
toisessa Helkavirressä, Inkerin runossa, (Kanteletar III N:o 9) tuo
kohta, missä morsian Lalmannin laivan nähdessään sanoo: jos
lienet lintuparvi, niin sä lähde lentämähän y.m. saanut sijan
venäjän-karjalaisissa kilpakosinnan toisinnoissa, ja niistä tullut
painettuun Kalevalaan.

[341] Kanteletar III N:o 32.

[342] Kaarle herttuan runosta on kaksi vähän eriävää käsikirjoitusta
tallella, toinen yliopiston kirjastossa, toinen Turun linnassa.

[343] Yliopiston toisinnossa.

[344] Esim. Slöör Y. IX N:o 7 Lempaalasta.

[345] Vanhan virsikirjan N:o 168 v. 2.

[346] Kalev. r. 47 vv. 89-92.

[347] Nylander'in kokoelma N:o 3.

[348] Tässä on siis sekaisin jälkiä Kullervosta, Kaukon taistelusta
Pohjolassa, Lemminkäisen kurkistamisesta niemessä, kun Samporetkeläiset
kulkevat ohitse, sekä Väinämöisen lopullisesta lähdöstä.
Pyhässämaassakin Turun puolella tarinoidaan että Hiidet sieltä läksivät
pois punaisessa paatissa ja Turun saaristolaisten puheen mukaan Kalavan
pojat purjehtivat pois Suomesta paaden päällä. Reinholm'in käsikirjoit.
63 vihko.

[349] Nyand. N:o 4.

[350] Tässä on siis taas selviä muistoja Kullervosta, Sampotaiatelusta
sekä kenties loitsutaistelusta Lemminkäisen ja Pohjolan isännän
välillä.

[351] Setälä, Munapoika, Lännetär 1882 s. 5-9.

[352] Kolmas Munapojan kappale on Mynämäeltä, Turun lähiseudulta.

[353] Ne ovat melkein kaikki Lounais-Suomesta (Setälä s. 12).

[354] Sahalahdesta Hämeessä (Järvisen kok. III N:o 27).

[355] Nylander I N:o 7.

[356] Paldani I N:o 11.

[357] Reinholm'in käsikirj. 64 vihko. Turun seudulla ja Orimattilassa
Uudellamaalla, hän siinä työssä suuttuu ja viskaa kovasimensa. Setälä
s. 16. Joskus sanotaan niitty Limingan niityksi ja huomattava on että
Munapoikakin käy tätä perkaamaan, josta nähdään että he ovat yksi
henkilö.

[358] Nyland. N:o 45.

[359] Setälä s. 20.

[360] Setälä s. 21.

[361] Reinh. 6 v.
[362] Esim. Nyland. I N:o 6 ja N:o 65 Sahalahdesta. Jälkimmäisessä on
puhe linnasta, jossa nuot 12 Kalevanpoikaa asuvat.

[363] Reinh. 6:s vihko.

[364] Pinkovasta, Kreutzwald Myth. Lied. V a.

[365] K. 15 vv. 330-332.

[366] R. 9 v. 43.

[367] R. 26 v. 707.

[368] Pinkovasta. (Myth. L. V b).

[369] Pinkovasta (Myth. L. IV).

[370] Jarvasta (Neuss, Estn. Volkslied 7); samallaisia myös
Varsinais-Virosta ja Läänestä.

[371] Pihkovasta (Neuss, 1); huomaa yhtäläisyyttä pesinpaikassa
muutamien inkeriläisten runoin kanssa.

[372] Verh. d. estn. Ges. B. II, H. 2 s. 64.

[373] Pihkovasta (Myth. L. 5, a). Vertaa myös Myth. L. 2 c Pihkovasta,
jossa kuitenkin Vana isa (samoin kuin Ukko Kalevalassa r. 9 vv. 33-6)
itse toimittaa kaikki.

[374] Kalevipoeg VIII w. 648-681.

[375] Pihkovasta (Myth. L. 3).

[376] Kalevip. VI vv. 772-908.

[377] Varsinais-Virosta (Neuss 10).

[378] Järvasta (Neuss 56 6).

[379] Tohtori Wesken suullisen ilmoituksen mukaan.

[380] Kalevip. XIV vv. 828-36; suorasanaisen tarinan mukaan.

[381] Varsinais-Virosta (Neuss 2).

[382] Tarton murteen alalta (Hurt Vana kannel N:o 106).

[383] Varsinais-Virosta (Neuss 100 d.).

[384] Järvamaalta (Myth. L. 6).

[385] Läänestä (R. 4 vv. 616 j.s.).

[386] Sama paik. vv. 823-7; vert. Kalevalan r. 4 vv. 333, 334.

[387] Varsinais-Virosta (Neuss 52 b).

[388] Varsinais-Virosta (Neuss 75 b).

[389] Varsinais-Virosta (Neuss 21 a).

[390] Pihkovasta (Neuss 115).

[391] Tähtisikerö = seula.

[392] Verh. d. estn. Geselsch, B. II h. 4 s. 73.

[393] Kalevala r. 7.

[394] Läänestä (Kalevip. IV vv. 47-52). Vertaa suomal. toisinnoissa:
joutui sormet soutimiksi, kämmenet käsimeloiksi.

[395] Kalevip. r. 16.

[396] Inkerin toisinnoissa joskus rakennetaan tammesta kirkko.

[397] Fählmann (Verhandl. d. estn. Gesellsch. II, h. 2 s. 84).

[398] Varsinais-Virosta (Neuss 38).

[399] Tarton murteen alalta (Hurt, Vana kannel N:o 109).

[400] Varsinais-Virosta (Neuss 63 c); sama härkä myös tapetaan
Kalevinpojan juhlapitoja varten, jolloin hänestä laveammalta lauletaan
(r. 19 vv. 313-41).

[401] Kalevip. r. 19 vv. 678-693.

[402] Läänestä (Kalevip. r. 6 vv. 550-576).

[403] Samallainen, vaikka ei niin raju, on Kalevalassakin kuvaus oluen
vaikutuksesta, r. 20 vv. 415-424.

[404] Varsinais-Virosta (Neuss 3 d v. 10-13), vert. Kaleval, r. 21 vv.
153-174.

[405] Varsinais-Virosta (Neuss 3 a, 6), e; niin myös lisättynä
Kalevipoeg-runostossa r. 1.

[406] Tähti on onnellinen kosija.

[407] Varsinais-Virosta Neuss 3 a vv. 42-49; vert. Kalevalan r. 21 w.
69-114.

[408] Sama paik. vv. 50-54, Kalevip. r. 1 vv. 265-270; vert. Kalevalan
r. 21 vv. 220-224.

[409] Sam. p. vv. 57-64.

[410] Kalevala. r. 19 vv. 5-14.

[411] Kanteletar III N:o 1.

[412] Varsinais-Virosta (Veske Eesti rahvalaulud I N:o 48).

[413] Saarenmaalta (Neuss 24 b). Tarton murteen alalta (Hurt, Vana
Kannel, N:o 14); vert. Kaleval, r. 21 vv, 369-374 ja 392-400.

[414] Kalevip. r. 1 v. 808-812; Kaleval. r. 24 vv. 323-6.

[415] Kalevip. r. 8 vv. 145-161; vert. ensimmäistä häävirttä, r. 19 vv.
407-482.

[416] Saarenmaalta (Verhandl. d. gelehrt. estn. Ges. z Dorpat, B. VII
h. 2, Holzmayer Osiliana s. 94).

[417] Saarenmaalta (samassa paik. 95); vert. Kaleval, r. 23.

[418] Varsinais-Virosta (Veske N:o 63).

[419] Tarton murteen alalta (Hurt, Vana Kannel N:o 54 e). Vert.
Kaleval, r. 23.

[420] Kalevip. r. 8 v. 186, vert. Kaleval, r. 24.

[421] Saarenmaalta (enn. mainit. paik. s. 97); vert. Kaleval, r. 24.

[422] Varsinais-Virosta (Veske, Eesti rahva laulud, esim. annus N:o
71); samassa kirjassa on myös useammissa muissa häälauluissa tähän
vivahtavia lyhyempiä kohtia. Sitä vastaan pari Neuss'in kirjaan otettua
häävirttä Rahkavieren seudulta (84) ovat vähä enemmän yhden kaltaiset,
joka löytyy Kantelettaressa (I 126).

[423] Varsinais-Virosta (Neuss, 15).

[424] Fählmann (Verh. d. estn. Gesellsch. II h. 2 s. 64).

[425] Varsinais-Virosta (Veske, Verh. d. estn. Ges. VIII h. 3 s. 66).

[426] Kalevip. r. 17 v. 126; vertaa myös r. 7 v. 117.

[427] Kalevip. r. 13.

[428] Kalevip. r. 4.

[429] Läänestä (Kalevip. r. 5 v. 458); vert. Kaleval. r. 12 vv.
159-172, 428-432; katso myös r. 26 v. 291.

[430] Kalevip. r. 17 v. 95.

[431] Saarenmaalta (Verh. d. estn. Ges. VII, h. 2 s. 57).

[432] R. 12.

[433] Läänestä (Kalevip. r. 4 vv. 548-61, r. 5 vv. 205-6); vert.
Kaleval. r. 15 vv. 195-204, 245-8, 259.

[434] Kalevip. 14 vv. 765-6, suorasanaisen tarinan mukaan.

[435] Kalevip. r. 3 vv. 560-637; vert. Kaleval, r. 29 vv. 453-82.

[436] Kalevip. r. 1 v. 80.

[437] Verh. d. estn. Gesellsch. B. V h. 4 s. 16; vertaa nimeä _Soini_
Pohjanmaalta saadussa Kullervo-runossa.

[438] Kalevip. r. 2 v. 660; vert. Kaleval. r. 31 v. 87.

[439] Varsinais-Virosta (Neuss 24, d); vert. Kaleval, r. 31 v. 279.

[440] Kalevip. r. 12 vv. 770-981; vert. Kaleval. r. 33 vv. 1-14, 25-36,
69-80.

[441] Eestirahva ennemuistes. jutud s. 283.

[442] Läänestä ja Varsinais-Virosta (Kalevip. r. 6 vv. 582-640); osaksi
runoa.

[443] Kalevip. r. 6 v. 43; vert. Kaleval, r. 34 vv. 49-54, 71-86.

[444] Läänestä (Kalevip. r. 6 vv. 85-128); vert. Kaleval, r. 34 vv.
111-116, 141-162.

[445] Pihkovasta (Neuss 92, a); vert. Kaleval, r 34 vv. 179-188.

[446] Läänestä (Kalevip. r. 4 vv. 246-358, 418-475).

[447] Läänestä (Kalevip. r. 7 v. 200).

[448] Läänestä (Kalevip. r. 3 vv. 277-382).

[449] Huomattava on, että Untamokin Suomessa sikesi.

[450] Pihkovasta (Neuss 93); vert. Kaleval, r. 36 vv. 23-36.

[451] Pihkovasta (Neuss 39).

[452] Varsinais-Virosta (Neuss. 101, k.); vert. Kaleval, r. 36 vv.
163-174.

[453] Kalevip. r. 7 vv. 318-342; vert. Kaleval, r. 36 vv. 211-220.

[454] Kalevip. r. 17 vv. 106-119, 126-30.

[455] Kalevip. r. 20 vv. 137-247. Katso tätä kaunista kuvausta, joka on
verrattomasti laveampi vastaavaa Kalevalassa, r. 36 vv. 155-162.

[456] Kalevip. r. 5 vv. 489-496, 505-510.

[457] Kalevip. r. 20 v. 835-880 suorasanaisesti kerrottu.

[458] Europ. K. N:o 315 Jyskyjärveltä.

[459] Abhandl. d. Berliner Akad. d. Wiss. v. 1862 s. 417.

[460] Runo 50 v. 447.

[461] Vuonnisesta (E, Borenius v. 1872 N:o 121).

[462] Vuonnisesta (sam. p. N:o 114).

[463] Vuonnisesta (v. E, Borenius v. 1872, N:o 87).

[464] Pyhäjärveltä (v. A, Ahlqv. IV s. 5); vert. myös toisinto Raudulta
(sam. paik. VIII s. 7).

[465] Kalevip. r. 16 vv. 13-27; vert. Kaleval, r. 39 vv. 127-145.
Kalevinpojan 16 r. on tuttu koko Pohjois-Virossa.

[466] Tämän jälkeen hän pyytää kotkaa kantamaan itseänsä perille
(Kalevip. v. 16 vv. 28-42). Samoin isä Kalevikin saapui kotkan selässä
Viroon. (Kalevip. r. 1 vv. 97-108). Nämät kohdat sopisi verrata
Wäinämöisen ensimmäiseen tuloon Pohjolaan, mutta kotka siinä
ilmautuukin ainoasti painetussa Kalevalassa (r. 7 v. 119), ei koskaan
kansan suusta saaduissa toisinnoissa.

[467] Kalevip. r. 16 vv. 100-135; vert. Kaleval, r. 16 vv. 9-18. Myös
virolaisessa sadussa _Helde-puu-rajuja_ (Ennemuist. jut. s. 318) on
tähän kuuluva muisto.

[468] Kalevip. r. 16 vv. 206-217.

[469] Kaleval. r. 39 v. 422.

[470] Kalevip. r. 16 vv. 272-286.

[471] Läänestä (Neuss 83 b); vert. Kaleval, r. 39 v. 299-310; katso myös
Louhen valmistushankkeita merelle r. 43 vv, 13-18.

[472] Kalevip. r. 2 vv. 850-858.

[473] R. 39 vv. 101-2, 112-114. Sampojakson toisinnoissa tämä
oikeastaan ei kuitenkaan tule ilmi; se löytyy vaan yhdessä runossa,
jossa Wäinämöinen aikoo Pohjolaan.

[474] Kalevip. r. 6 vv. 464-474 (suorasan.) ja 477-8 (run.).

[475] Kalevip. 16 vv. 758-766.

[476] Kalev. r. 29 vv. 577-588.

[477] Kalevip. r. 16 vv. 35-38, 48-53.

[478] Varsinais-Virosta (Neuss 13); vert. Kaleval, r. 40 vv 235-9,
284-288; r. 44 vv. 205-214.

[479] Järvasta ja Varsinais-Virosta (Verhandl. d. gel. estn.
Gesellsch., B. I h. 1 s. 42); vert. Kaleval, r. 41 vv. 31-210.

[480] Saksalaisessa käännöksessäkin voipi monin paikoin alkusoinnun
vaatimusten avulla selvästi erottaa runon muodon. Niin esim. ovat
kyyneleet epäilemättä virranneet "läbi kuue villakuue, läbi seitsme
siidisärgi".

[481] Varsinais-Virosta (Neuss 25).

[482] Järvasta (Myth. Lied. 6).

[483] Kalevip. r. 3 v. 529.

[484] Tarton piirikunnasta (Neuss 51 b); tässä mainitun Jutan sanoo
Fählmann Wanemuisen tyttäreksi.

[485] Pihkovasta (Myth. Lied. 7).

[486] Kaleval. r. 43 vv. 271-6. Niinkuin näimme tulee sama seikka myös
esiin inkeriläisissä toisinnoissa.

[487] Donner, Lappalaisia lauluja, Suomi, toinen jakso, 11:s osa
s. 58-64.

[488] Esim. v. E, Borenius N:o 17 Aunuksen läänistä. Kuitenkin on
muistettava että tämä toisinto nähtävästi on varsin myöhäinen muodostus
ja siis tuskin sopinee verrattavaksi.

[489] Tämä kohta kuitenkin alkuaan ei kuulu Samporetkeen, vaan erääsen
legendaan.

[490] Länsi-Suomesta on saatu suorasanainen tarina, joka
pää-asiallisesti on yhtäpitävä tämän lappalaisen laulun kanssa.

[491] Donner, Lapp. laul. (ent. paik. s. 80-86). Vertailut tässä, niin
kuin edelliseen nähden, osaksi Donner'in mukaan.

[492] Vanha lappalainen hautaustapa.

[493] Fries, Lappiska Eventyr o. Folkesagn s. 140-161.

[494] Meljnikov, Otsherky byta Mordvy (Russk. Vestnik 1867 v. IX s.
219); saatu Samaran läänin Ersäläisilta.

[495] Simbirsk'in läänistä (sam. p. s. 228).

[496] Sama p. s. 228; myöskin Simbirsk'istä.

[497] Sam. p. s. 229. Myös Nischni-Novgorod'in läänistä.

[498] S. 228.

[499] S. 228.

[500] S. 221.

[501] S. 224.

[502] S. 229.

[503] Meljnikov (Russk. Vestn. X s. 399, 421).

[504] Sam. p. s. 401.

[505] S. 400, 401.

[506] S. 399.

[507] S. 398, 400.

[508] S. 400, 402.

[509] S. 403.

[510] Meljnikov (Russk. Vestn. IX s. 220).

[511] Mainov, Otsherky byta Mordvy, brak s. 54.

[512] Sam. p. 109, 124, 134.

[513] S. 134.

[514] S. 133.

[515] Osaksi on jo Unkarilainen Barna tätä huomauttanut.

[516] Kalev. r. 1 vv. 211, 212.

[517] Kaleval. r. 41. vv. 247-66.

[518] Verhandl. d. estn. Gesellsch. B. I h. 1 s. 41; Vert. myös tarua
suden syntymisestä (Wiedemann, Aus d. inner. u. äusser. Leben d. Esten
s. 440).

[519] Kalevip. r. 12 vv. 152-164, 182-270.

[520] Sekin on muutamassa toisinnossa Wäinämöisen omana toimena (v. E,
Borenius 1872 N:o 76 Vienan läänistä).

[521] V. Q, Lönnrot, C. s. 18, luultavasti Suomen Karjalasta.

[522] V. E, Borenius vuonna 1871 N:o 27 Aunuksesta, y.m.

[523] Fries, Lapp. mythol. s. 133-137.

[524] Meljnikov (Russk. Vestn. 1867 s. 222).

[525] Sampo olisi aivan luonnollinen vähennysmuoto Sampaasta, samoin
kuin Tuomo Tuomaasta.

[526] Esim. Kaleval. r. 41 vv. 99-102, 109, 110.

[527] Kalev. r. 41 vv. 103-8 y.m.; Myth. Lied. 5 a, v. 51 y.m.

[528] Kalevip. r. 11 vv. 23-32.

[529] Kaleval. r. 15 vv. 53-6.

[530] Kaleval. r. 45 v. 117.

[531] Kaleval. r. 15 v. 330.

[532] Kaleval. r. 46 vv. 355-398.

[533] Suom. kans. loitsurunoja s. 292.

[534] Sam. p. s. 274, 334.

[535] S. 332.

[536] S. 328.

[537] S. 329, 331.

[538] S. 293.

[539] S. 283.

[540] S. 285.

[541] Suom. kans. loitsur. s. 275.

[542] S. 295.

[543] S. 313, 345.

[544] Kaleval. r. 45.

[545] Suom. kans. loitsur. s. 286, 287, 329.

[546] S. 288.

[547] Fries Lapp. mythol. s. 168.

[548] Sam. p. s. 57; Radien on = råda (hallita).

[549] S. 72.

[550] Päiven paarne v. 195; Pischan Paschan poika v. 66.

[551] Fries Lapp. myth. s. 85-92.

[552] Tähän asti painetut ovat melkein kaikki puhtaasti lyyrillisiä,
joku pieni balladintapainen poisluettuna; kuuluu kuitenkin myös
löytyvän epillisiä, jotka valitettavasti vielä ovat arkistoissa
kätkössä (Mainov, Otsherky byta Mordvy s. 94).

[553] Mordvin közlések (Budenz'in järjestämistä Regulyn papereista),
Nyeltudomanyi közlemények V s. 150, saatu Mokschalaisilta.

[554] Ahlqvist Mokscha-Mordvin. Sprachlehre s. 32.

[555] Sam. p. s. 133, Reguly s. 112. Tätä yhtäläisyyttä Kalevalan
tammen kanssa Donnerkin huomautti (Lappal. laul.).

[556] Ahlqvist s. 109.

[557] Ahlqvist'in matkakertomus (Suomi 1857 s. 10). Tätä yhtäläisyyttä
Ahlqvistkin jo huomautti.

[558] Reguly s. 85, 108; vert. myös s. 103, kaikki Ersäläisiltä.

[559] Mainov s. 82.

[560] Sam. p. s. 93.

[561] Sam. p. s. 130.

[562] Liitettäköön tähän lopuksi vielä täydellisyyden vuoksi pari
otetta mordvalaisista lauluista ja saduista, joissa jotain hiukan
meidän Kalevalaamme vivahtavaa ilmautuu, vaikka niin kovin vähäisessä
määrässä, ettei sitä voi sukulaisuudeksi sanoa. Muutamassa sadussa
(Ahlqvist'in kieliop. s. 108) on mieheltä vaimonsa tullut ryöstetyksi.
Mutta hän soittaa ryöstäjille niin taitavasti, että he tanssivat
itsensä uuvuksiin ja nukkuvat. Näin hän saapi vaimonsa jälleen pois
viedyksi. Eräässä laulussa (Reguly s. 112 Ersäläisiltä) taas
sotapalvelusta pelkäävä poika soisi syntyneensä koivuksi tai kiveksi;
edellisessä tapauksessa veli hänet hakkaisi tulisoihtu-puiksi,
jälkimmäisessä louhisi soraksi pihalle. Kummassakaan tapauksessa hän ei
lähtisi kotoa, vaan olisi omaisilleen hyödyksi. Tuo satu, niinkuin
näemme, hiukan muistuttaa Wäinämöisen menettelystä Sampoa ryöstäessä,
laulu taas Lemminkäisen äidin neuvoja, mihin poikansa saisi mennä
Pohjolan kostoa piilemään.

[563] Ermans Archiv f. wissensch. Kunde v. Russland XVII s. 387.
(Wischnevski aikakauskirjassa Vestn. georgaf. obschestvo).

[564] Aleksandra Fuchs (Zapiski o Tschuvasch. i Tscheremis. Kazansk
kub. s. 254, 294).

[565] Behterev (Votjaki, Vestn. Europy 1880 Syysk. v. s. 167).
Oikeastaan on tämä kirjoitus Wotjakeista, vaikka hän vertailun tähden
myös ottaa Tscheremissein uskon puheeksi.

[566] Ganander Myth. fenn. s. 34.

[567] Meljnikov (enn. main. paik. s. 231).

[568] Fuchs s. 93; Zbojev Ermans Arch. XIII s. 70-73.

[569] Par'-aikaa on heistä kuitenkin nyt teoksia tekeillä lehtori
Aminoff'illa sekä tohtori Buch'illa.

[570] Aminoff'in matkakertomus (öfvers. af vetenskaps-societ. förhandl.
XXI s. 232).

[571] Meljnikov s. 231.

[572] Behterev (enn. main. p. s. 151). Hän puhuu myös In-mar'in äidistä,
Mumu-Kaltsina'sta, joka tekee maan viljavaksi ja pitää huolen eläväin
sikiämisestä; siis olisi hän Ange-Patäin sekä Ilman immen vastine.
Mutta Aminoff taas arvelee Mu-kylds-in'iä miespuoliseksi, maassa
eläväksi maan jumalaksi.

[573] Syrjän. häälaul., koonnut Castrén, käänt. Aminoff s. 14; vert.
Kaleval, r. 22 vv. 329-334, r. 23 vv. 101-4; 55-78; 449-452. Vert. myös
syrjän. häälaulua Sawaitov'in kieliopissa s. 154.

[574] Syrjän häälaul., koonnut Castrén, käänt. Aminoff s. 15; vert.
Kalev. r. 22 vv. 273-304, r. 23 vv. 35-48.

[575] S. 19; vert. Kalev. r. 22 vv. 77, 78; r. 24 vv. 443-462.

[576] Rogov (Materialy dlja opisan. byta Tsermjakov) Permsk. sborn. II
s. 74-105.

[577] Katso Reguly Antal Hagyomanyai I, s. 67-70 (Unkarin
tiede-akatemian vuosikirjan 12 os. I vihk.), missä hänen keräelmänsä
ovat nimeltä luetellut.

[578] Mà kuljitem mait (maan luomisen taru), suorasanainen, saatu
Pohjois-Voguleilta (main. paik. s. 119-134).

[579] Hunfalvyn selityksen mukaan.

[580] Tämä sanottiin vielä 16:lla vuosisadalla, Herberstein'in siellä
käydessä, Maailman vyöksi, sam. p. s. 2.

[581] Sen on myös Hunfalvy jo osaksi huomauttanut.

[582] Kalev. r. 47 vv. 87-8.

[583] Reguly, a Vogul föld és nép, s. 200-207, Numel vajlem éri
(Taivaasta alastulon virsi).

[584] Etelä-Voguleilta saaduista ei ole vielä saatu selvää.

[585] Reguly s. 208-233.

[586] Kalev. r. 46 v. 350.

[587] Vv. 97-8.

[588] Vert. Tapion "kivistä linnaa" r. 14 v. 116.

[589] Kalev. r. 46 vv. 107-116.

[590] Hunfalvy yllämainitussa Regulyn teoksessa s. 234, Strahlenberg'in
ja Pallas'in mukaan.

[591] Reguly s. 136, 141.

[592] S. 137.

[593] Kältesch-sadussa, Reguly s. 144.

[594] S. 165.

[595] S. 166-8.

[596] Nähtävästi toinen Kulj-ater'in nimitys.

[597] Tarun jatko on sitten hämärä, koska Hunfalvy ei oikein ole saanut
selvää eteläis-vogulilaisesta murteesta, jolla se on kirjoitettu.
Huomautettakoon siinä ainoasti vielä se merkillinen seikka, että _käki
neuvoo_ Kulj-ater'ia, aivan kuin Kalevalassakin merestä noussutta
Wäinämöistä.

[598] Reguly s. 140.

[599] Kalev. r. 45 vv. 215-6.

[600] R. 47 vv; 225-6, 233-5.

[601] R. 9 vv. 380-2.

[602] Reguly, s. 156-8.

[603] S. 147. Hunfalvynkin huomion on tämä yhtäläisyys vetänyt
puoleensa ja erittäin on hän siihen verrannut sen Vipusen tarun muodon,
joka ilmautuu suorasanaisessa sadussa Seppo Ilmarisen kosinnasta (Suom.
kans. sat. ja tarin. I s. 3-4).

[604] Castrén'in kertomuksessa Ostjakkein uskonnosta (Res. o. forskn.
I s. 298-312) ainoasti veden hengen Kulj'in nimi muistuttaa
vogulilaisesta tarusta. Toisessa paikassa (II s. 167) hän kyllä
mainitsee Ostjakeillakin olevan sankarilauluja, vaan ei tuo yhtään
esiin. Ahlqvist'in kielinäytteet Pohjois-Ostjakin murteesta (Ueb. d.
Sprache d. Nord-Ostjaken) ei myös sisällä mitään.

[605] Katso Barna, a Finn Költeszétröl ja Mordvaiak pogány istenei,
joihin tätä ainetta koskevat tutkimukset ovat kootut. Unkarilaisista
loitsuista tulee vasta tämän teoksen toisessa osassa puhe, yhdessä
Suomen loitsuin kanssa.

[606] Vert. Aranyin, Erdélyin, Krizsan keräelmiä.

[607] Castrén, Res. o. forskn. II s. 306-7.

[608] Res. o. forskn. II s. 169.

[609] Kalev. r. 19 vv. 357-400.

[610] Res. o. forskn. IV s. 167-192.

[611] Esim. neitoin lentämisen joutsen-puvussa, kuolleitten
herättämisen elämänvedellä, sieran, piin ja kamman viskaamisen
taaksensa, joista kasvaa jyrkkä-äyräinen joki, vuori ja metsä
perään-ajajan esteeksi.

[612] Res. o. forskn. IV s. 178.

[613] Kalev. r. 28 vv. 185-234.

[614] Res. o. forskn. I s. 272-3 Pohjois-Euroopasta.

[615] Res. o. forskn. II s. 167. Tatarilainen sankarin nimi taas on
saatu persialaisesta Batur'ista l. Bahadur'ista.

[616] Radloff, Prob. d. Volkslitterat. d. türkische Stämme
Südsibiriens, I, 175-84.

[617] Schiefner'in selityksen mukaan persialaisen Ormuzd'in nimi, siinä
muodossa, joksi sen jo Buddhan-uskoiset Mongolit ovat vääntäneet.

[618] Mai-tere ja Mandischire ovat Buddhan uskolaisilta lainattuja
Jumalan-arvoon pyrkiviä pyhimyksiä; Podo-Sünkü Schiefner'in arvelun
mukaan samasta uskonnosta otettu Buddha Sakjamuni. (Katso Schiefner'in
esipuhetta Radloff'in I:een osaan).

[619] Radloff I s. 285.

[620] Saakoon tässä myös vielä sijansa samalta heimokunnalta saatu taru
tulen synnystä, vaikkei sitä sovi sanoa suomalaisen kaltaiseksi.
Luotuansa ihmisen, sanoi näet Kudai: "Kuinkas tää alaston raukka on
tarkeneva pakkasessa, pitää hänelle tulta hankkia". Ulgön'in kolme
tytärtä eivät osanneet sitä keksiä. Kudai tuli silloin itse sinne, vaan
kompastui pitkään partaansa, josta tytöt nauruun purskahtivat. "Miträs
te minua pilkkaatte", tiuskasi heille ylijumala, "te, jotka ette edes
osaa keksiä kiven terävyyttä ettekä teräksen kovuutta!" Tämän puheen
ottivat tytöt opiksi, ja iskivät tulta neuvotulla tavalla. (Radl. I s.
285).

[621] Huomatkaamme kuitenkin myös sekaan tulleita kristillisiä ja
Buddhan-uskoisia aineita.

[622] Radl. I s. 11 Altailta. Vert. Kuvauksia Pohjan neidosta
toisinnoissa esim. V. E, Borenius 1871 N:o 65 Vuonnisesta.

[623] Schiefner, Heldensag. d. Minusinskisch. Tataren s. 354.

[624] Radl. II s. 613, Sagailaisilta.

[625] Radl. I s. 105 Altailta.

[626] Schiefner esipuheessa.

[627] Schiefner esipuheessa. Vert. Kalevinp. astuntaa r. 17 vv.
110-125.

[628] Schiefner s. 152, 284. Vert. Kalevip. r. 17 vv. 99-105.

[629] Schiefner s. 236. Vert. Kalevip. r. 3 vv. 631-7 (run.).

[630] Radl. I s. 188 Altailta; Kalevinpojan makaamisesta jää moneen
paikkaan merkkejä.

[631] Kadloff II s. 119.

[632] Schiefner s. 187, 271; Kalevip. kaalaa syvien järvienkin läpi.

[633] Esim. Schiefn. s. 71, 186; Kadl. I s. 86 Altailta; Kalevip.
monessa paikassa.

[634] Schiefn. s. 238; Vert. Kalevip. r. 11 v. 276-284.

[635] Schiefn. s. 246.

[636] Radl. I s. 73 Altailta.

[637] Radl. I s. 39 Altailta. Toisessa laulussa ilmautuu samallainen
käärme (Schiefn. s. 204-5).

[638] Radloff I s. 352 Schorheimolta.

[639] Vihko E N:o 1, Borenius, Seämärveltä Aunuksessa. Toisinnossa
Pyhärveltä (N:o 11) on hau'in sijassa neidon isä, Hiihten ukko.

[640] Suorasanainen tarina, Radloff I s. 225 Altailta, Tatarilaiset
sankarit ovat ylimalkaan hyvin nuoret; tavallisesti lähtevät retkilleen
viimeistään 9-vuotisina; vert. Kullervoa, run. 31 vv. 90, 95.

[641] Tämä voiman-osoitus, joka myös löytyy suomalaisessa Mikko
Mieheläinen nimisessä sadussa ja muutenkin on laajalle levinnyt
germanilaisiinkin ja venäläisiin lauluihin, kuuluu alkuperäänsä
persialaiseen sankarirunohon.

[642] Laulu, Radloff II s. 254-8; vert. r. 31 vv. 121-140.

[643] Laulu, Schiefn. s. 7.

[644] Radloff III s. 335-64; vert. Kullervon kosto r. 33 ja polttaminen
r. 31 vv. 151-170.

[645] Merkitsee kulta-ruhtinas; tämmöisiä _kullasta_ otettuja nimiä on
hyvin paljon Tatarilaisten lauluissa.

[646] Schiefn. s. 7; vert. äidin kysymystä Lemminkäiseltä, joka
Pohjolan isännän on surmannut (r. 28 vv. 69-114).

[647] Schiefn. s. 60; vert. Lemminkäisen herätystä äitinsä kautta ja
melkein samalla tavalla kerrottua Pohjolan väen nukutusta, ennenkuin
Sampo ryöstetään (r. 15, 211-238, r. 42 vv. 65-80).

[648] Esim. Schiefn. s. 289, 307; vert. Kalev. r. 18 vv. 535-556,
603-8.

[649] Radloff I s. 79, 80, 84 Altailta; vert. Lemminkäisen toista
retkeä Pohjolaan r. 26 sekä Ilmarisen hau'inpyyntiä ansiotyönä.

[650] Radloff II s. 202-3 Altailta; vert. Kyllikin ryöstöä r. 11.

[651] Radloff II s. 602 Sagailaisilta; vert. Lemminkäisen
jäähyväissanat r. 12 vv. 201-212.

[652] Radloff I s. 24-5 Altailta. Vert. Kalervon kaatuminen ja
Kullervon synty (r. 31), Lemminkäisen ja Kullervon keskusteluja äitinsä
kanssa r. 26, 38 ja Pischa-Pascha tämän kirjan s. 191.

[653] Radloff IV s. 13-14, Baraba-heimolta. Hyvin merkillinen on,
paitsi muita yhtäläisyyksiä, myös tuo muiden, välillä olevain kansain
lauluissa löytymätön seikka, että Kosy Körpöz polttamalla pakoittaa
äitiänsä tunnustamaan. Juuri samalla lajilla Pischa Paschan poikakin
leivottaa leivän äidillään ja pitää häntä kädestä kiinni, siksi kun
äiti kuuman leivän polton tuskissa ilmoittaa hänelle isän murhaajan
nimen. Olisivatko _Altai- ja Baikal-nimet_, joita tästä lappalaisesta
runosta on luultu löytäneensä, muuta kuin sulaa satunnaisuutta? (Katso
Donner, Lappal. lauluja, Pischan Paschan pardne vv. 46, 47).

[654] Radloff IV s. 341 seur. Tomsk'in ja Tymen'in Tatareilta.

[655] Radloff II s. 407 Sagailaisilta; vert. r. 41.

[656] Sam. p. 708, Sagailaisilta saatu suorasanainen tarina; vert. r.
44 vv. 273-83.

[657] Esim. Schiefner s. 197.

[658] Schiefner s. 335; vert. r. 20 vv. 119-126, r. 21 vv. 153-174.

[659] Katso Radloff II s. 658 seur. ja III s. 8-22.

[660] Schaschkin schamanin-uskonnosta (o shamanstk) Venäl. maantiet.
seuran toimit. 1883 v. II s. 30. -- Sama luomistaru on laajalle
levinnyt Pohjois-Amerikan Indianeinkin kesken. Koirankylki- ja
Chippeway-Indianit kertovat ainoasti olleen vettä; ei ollut muita
olentoja, paitsi Isoa Henkeä _suuren linnun muodossa_, jonka silmäys
oli salama, siipien lekutus synnytti jyrinää. _Kerran hän sukelsi meren
pohjaan ja nouti sieltä maailman rakennus-aineet_ (Mannhardt German.
Myth. s. 40, otettu Klemm'in kirjasta Kulturgeschichte II s. 155, 160).

[661] Schaschkin s. 33.

[662] Katso Bergmann Nomad. Streifer. unt. d. Kalmücken III ja Hardy,
a manual of Budhism.

[663] Mahdollisesti ovat ne Venäläisiltäkin myöhemmin tulleet,
joilla samat tarut myös löytyvät, ja jotka varmaankin ovat tuoneet
Burjateille noiden taruin kanssa usein yhteenliitetyn kertomuksen
vedenpaisumuksesta sekä Noasta (Schaschkin s. 34).

[664] Bergman III s. 198.

[665] Deutsche Mythol. s. 1229. Castrénkin, niinkuin tiedämme, tahtoi
johtaa Sammon nimen buddhalaisesta lähteestä. Hän oli näet eräältä
Burjatilais-papilta saanut kuulla Tibet'issä olevan sennimisen kirkon.
Sanaa Sampo sanottiin Tibetin kielellä äännettävän Sang-fu ja sen
merkitsevän salalähteen (Res. o. forskn. II s. 398-9). Schiefner
kuitenkaan ei arvellut jälkimmäistä sananselitystä paikkaansa
pitäväksi.

[666] Vert run. 2 vv. 191-216, r. 43 vv. 277-88, 385-98.

[667] Bergmann IV.

[668] Bergmann III.

[669] Katso ruotsal. käännöstä hänen kirjoituksestaan, Fosterl. album
II.

[670] Föreläsn. i finsk mythologi s. 273-5, 308-14, 324.

[671] Finl. Allm. Tidn. 1871 N:o 56, 58.

[672] Kalevipoeg jumalaistar. ja histor. kannalta katsottuna (Suomi V
1866).

[673] Ueb. d. estn. Sage v. Kalevipoeg, Ueb. d. Wort Sampo im finn.
Epos, Ueb. Kalevala u. Kalevingen (Kaikki Pietarin tiedeakatemian
toimittamissa Mélanges russes v. IV).

[674] Ueb. d. Sage v. Kullervo; Die estn. Sagen v. Kalevipoeg (molemm.
Berlin'in tiedeakatemian toimittamissa Abhandlungen'issa v. 1852,
1862).

[675] German. Mythen v. 1858.

[676] D. Herabkunft d. Feuers u. des Göttertranks 1859.

[677] Simrock, Deutsche Mythol. s. 93.

[678] Kalev. r. 9 v. 29.

[679] Simr. s. 412.

[680] Kalev. r. 30 v. 185.

[681] Simr. s. 94, 154-7. Kuitenkin on Thonar l. Thor Saksalaisilla jo
vanhastaan ollut tulen haltijana palveltu ja ilmautui siellä
kolminaisuutena monesti Vodan, Thonar ja Thyr.

[682] Katso muistutukset Eddan käännökseen s. 422.

[683] Huomaa hirven ja joutsenen pyyntiä 13:ssa ja 14:ssä runossa,

[684] Esim. vihko G. Europaeus s. 158 Melaselästä.

[685] Vihko H. s. 90 luultavasti Aunuksesta. Veljesten nimet siinä
kyllä ei ole mainitut, mutta toimista päättäin ei voi runo tarkoittaa
ketään muuta.

[686] Odin'in kuvaus, jos ei toista paikkaa mainita, on otettu
Simrock'in saksalaisesta mythologiasta.

[687] Völsungasaga I. 17.

[688] Ganander Mythol. s. 103.

[689] Saxo Grammaticus Histor. Daniae lib. II s. 41.

[690] Vanh. Edda, Runatal. v. 17.

[691] Toisissa taruissa taas omistetaan se Freyr'ille.

[692] Samassa tilaisuudessa, jolloin hän Hadding'ia kantaa. Kuitenkin
on Wäinämöisen ratsastus myöhempi muodostus.

[693] Vanh. Edda, Vafthrudnismál.

[694] R. 3 v. 87. Tämä vaan ilmaantuu yhdessä ainoassa toisinnossa ja
on siis nähtävästi satunnaista.

[695] Kanteletar I, 90.

[696] Yhdeksänluku on muutenkin merkillinen ja tavallinen Germanein
taruissa. Gerda esim. lupaa 9 yön jälkeen tulla Freyr'in omaksi,
maailmata löytyy yhdeksän y.m. Niinpä on Kalevalassakin hyvin usein
laita. Mehiläinen esim. lentää yli meren yhdeksän, puolen kymmenettä.
Wäinämöinen on syntymättä 9 yrön ikeä j.n.e. Samoin Viron runoissa 9 on
armo-yötä, 9 perittyä pyhää y.m.

[697] Vanh. Edda, Vegtamsqvida.

[698] Vanh. Edda, Runatal v. 9.

[699] R. 3 v. 287.

[700] Simr. s. 464, Ynglinga sagan mukaan. Sama kerrotaan muuten myös
venäläisistä ja servialaisista noidista. (Buslajev, Russk. Nar. poezia
s. 246).

[701] Ynglingasaga luku 6.

[702] Neus, Estn. Volkslied. 51 h; Wiedemann, Aus d. äusser. u. inner.
Leb. d. Esten s. 420.

[703] Hän sanoo: se juuri onkin sankari-laulun olento, että se jumalat,
jotka jo uskonnollisessa käsityksessä olivat saaneet täydesti
inhimillisen muodon ja vapaasti liikkuvan ihmisluonteen, nyt todella
vetää alas ihmiskunnan piiriin. Mutta samassa ottaa se sankareinsa
kuvauksiin koko joukon vanhoja luonnonperäisiä piirteitä, jotka nyt
näin kiintyneinä, kivettyneinä säilyttävät muiston edellisistä
taruaikakausista, sillä aikaa kuin samat jumalat, eläen elävässä, yhä
edistyvässä uskonnollisessa tunteessa, ovat kansan maailmankäsityksen
kaikkein vaihtelemisten alaiset ja yhä enemmän kadottavat niitä
piirteitä, jotka heidän alku-aikaista luonnonperäisyyttänsä
muistuttavat (Germ. Myth. s. 565).

[704] Gudrun, Simrock'in käännös, värssyjaksot 379, 389.

[705] Saxo Lib. III s. 111, 123. Vertaa sokea soittaja Inkerin
runoissa.

[706] S. 87.

[707] Mannhardt 44, 47, y.m.

[708] Katso Wiedemann'in sanakirjaa. Osman on Viroksi myös valurauta ja
nähtävästi otettu ruotsalaisesta vanhasta _Ozmunds-jern'istä_. Olisiko
tämä kenties jossain yhteydessä, vaikkei siihen tiedetä todisteita,
Odin'in ja jonkun raudan keksintötarun kanssa. Vanha Edda Völuspássa
(v. 7) ainoasti kertoo, että Asat rakensivat ahjoja ja takoivat rautaa,
luoden pihtejä sekä muita hyviä sepänkaluja.

[709] Simr. s. 407.

[710] Nuor. Edda, Skalda I. 35.

[711] Kalev. r. 7 vv. 333-8.

[712] Wiedem. Aus d. äuss. u. inn. Leb. d. Esten s. 420.

[713] Mannh. s. 142-3.

[714] Grimm, Mythol. s. 165, Mannhardt Germ. Mythen s. 418.

[715] Mannh. s. 378 Skaldskaparmál'in mukaan.

[716] Vanh. Edda, Völuspá v. 14, 16.

[717] Mannh. s. 207.

[718] Luku 18.

[719] L. 19, 20.

[720] Vilkinasaga 1. 21, 22. Odinkin takoo kultakuvan, joka varkaan
ilmoittaa (Simrock s. 337 Saxon mukaan).

[721] L. 23.

[722] Vilkinasaga 1. 25, 26, 28, 29.

[723] L. 30.

[724] Kalevala-runoin toisinnoissa ei kuitenkaan tule aina esiin kaikki
nämät aineet eikä ain