Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Pörssiylimys - Erään amerikalaisen miljoonamiehen elämäntarina
Author: Sinclair, Upton
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pörssiylimys - Erään amerikalaisen miljoonamiehen elämäntarina" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PÖRSSIYLIMYS

Erään amerikalaisen miljoonamiehen elämäntarina


Kirj.

UPTON SINCLAIR


Suomentanut H. P.



K. Kaatra, Tampere, 1907.

Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki, 1907.



I.


Tämä on sivistyneen ihmisen elämäntarina -- ei kyhätty unelmista eikä
ilmalinnoista, vaan yksinkertaisesta todellisuudesta, joka meitä
kaikkialla ympäröi.



II.


Jokaista sananlaskua, jokaista lennokasta sutkausta voitaisiin kutsua
innostuskivettymäksi. Ne ovat aikoinaan olleet eläviä sanoja,
mielentilan ilmaisuja, ihmissielusta toiseen singahtelevia kipinöitä,
joita nyt puheessa käytämme ollenkaan ajattelematta niitten oikeata
alkuperää. Kun minun kertomukseni pohjana oleva tapaus ensin tuli
tunnetuksi, huomauttivat sanomalehdet heti Robert van Rensselaerin
syntyneen "onnenpojaksi."

Tarkempi tutustuminen tähän viimeiseen tapahtumaan vaikuttaviin
seikkoihin ei hyödyttäisi meitä ensinkään. Riittää jo kun tiedämme
sankarimme maailmaan tulon olleen hänen äidilleen jotenkin
epämieluista, varsinkin koska tämä ei ollut ikänään kokenut
minkäänlaisia vaikeuksia.

Hänen isänsä, herra Chauncey van Rensselaer oli pääkaupungin
korkeimmissa piireissä sangen arvossa pidetty henkilö, jossa yhdistyi
kaksi oivaa ominaisuutta: hän oli rikas ja harvinaisen hienosti
kasvatettu mies.

Van Rensselaer vanhempi asui upiuudenaikaisessa miljoonapalatsissa,
numero viisituhatta neljäkymmentäneljä Viidennen avenyn varrella. Mutta
kertomuksemme alussa mainitun epämiellyttävän tapahtuman ajaksi oli hän
ottanut pakonsa muutamien lähimpien ystäviensä pariin, jossa koetti
kuluttaa aikaansa biljardinpeluulla. Kun sitten vihdoin telefooni
kilisi, alkoivat sampanjapullojen korkit paukahdella, ja ystävykset
joivat van Rensselaer nuoremman menestykseksi.

Kun isä vähän myöhemmin seisoi himmeästi valaistussa huoneessa
katsellen pientä, punasinertävää elävää olentoa, paisui hänen sydämensä
ilosta ja ylpeydestä, ja hän lupasi juhlallisesti tehdä Robert van
Rensselaerista gentlemanin, isänsä kaltaisen.

Minun täytynee heti huomauttaa sankarini elämänsä alusta saakka
kokeneen tavatonta osanottoa sanomalehdistön ja asiaaharrastavan
yleisön puolelta. Herra Chauncey van Rensselaer oli rikas mies,
New-Yorkin oloihinkin nähden, ja pikku Robert van Rensselaerille
hankittiin, ennenkuin itse näitä asioita ollenkaan ymmärsikään,
vaatevarasto, jonka väitettiin maksaneen noin seitsemäntoista
tuhatta dollaria. Minulla on hallussani kokonainen pinkka
sanomalehtiuutisia van Rensselaereista, ja olisin yhtäjaksoisesti
julaissut nämät perinpohjaiset kuvaukset säilyttääkseni ne
kiitolliselle jälkimaailmalle. Mutta ystävämme Robert van Rensselaer on
tällä ajalla ehtinyt tulla jo aikamieheksi. Siksi kiiruhdankin
heti muutamia vuosia ajassa eteenpäin. Tapaamme hänet silloin
puolikasvuisena poikana, jolla on kaksi opettajatarta, useita
opettajia, tallirenki -- ja sitäpaitsi kaikki muu palvelus, jota
jokainen poika välttämättömästi tarvitsee.



III.


Moni poika on elämänijäkseen pilattu tällaisella hemmottelulla. Meidän
täytyy sentähden totuuden nimessä edeltäkäsin sanoa, että Robbie ei
koskaan joutunut pilalle, sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan pysyi
ikänsä kaiken "kelpo poikana", joka vaan joskus oli pahankurinen ja
kiukutteli, silloin, näet, kun ei saanut tehdä kaikkea oman päänsä
mukaan.

Muutaman vuoden kuluttua lähetettiin hänet suureen, hienoon
oppilaitokseen, koko perheen esirukouksien, tallirengin ja lakeijan
seuraamana. Kouluaikana oli hänen hallussaan suuri huoneusto, kaksi
hevosta ja koiria, joiden sukujuuret ulottuivat kauvemmaksi taaksepäin
kuin hänen omansa. Tällöin opetteli hän polttamaan erityisen hienoja
sikareja, pelaamaan pokeria, harrastamaan kilpa-ajoja y.m.s. Ja tällöin
hän myöskin, ollessaan juuri aikeissa asettua erääseen maan
kuuluisimmista yliopistoista, joutui sangen jännittävään seikkailuun.

Tämä kirja on kuvaus räikeästä todellisuudesta, ja sellaiset menevät
aina pikkuseikkoihin saakka kysymyksen koskiessa tämänlaatuisia
asioita. Siksipä mainitsemmekin Robbien mielettömästi rakastuneen
erääseen kauniiseen, nuoreen tyttöön, joka asui maalla, lähellä koulua;
Robbien itsensä olleen nuoren, kauniin, vilkkaan ja hemmotellun; ja
että, kun hänen tuli aika jättää koulunsa, karkasi tyttö kotoaan ja
seurasi rakastettuaan kaupunkiin; että molemmat nuoret viettivät pari
kuukautta ilossa ja humussa; että he näitten kuukausien kuluttua
joutuivat kaikenlaisiin rettelöihin; että Robbie juuri oli aikeissa
naida tytön; mutta, että ukko van Rensselaerin uteliaisuus oli herännyt
niitten suurenpuoleisten vaatimusten johdosta, joita poika viime
aikoina oli alkanut tehdä hänen kukkaronsa suhteen; ja vihdoin, että
herra Chauncey van Rensselaerin ja herra Robert van Rensselaerin
välillä tapahtui yhteentörmäys edellisen työhuoneessa.

-- No, Robbie, sanoi isä, kuinka kauvan tällaista juttua on kestänyt?

-- Noin vuoden ajan, vastasi Robbie katsellen alas lattiaan.

-- Vuoden? Hm! Miksi et heti sanonut minulle, kun jouduit pulaan?

-- Minä -- minä en voinut.

-- Poikain ei tietysti koskaan pitäisi ryhtyä sellaisiin hommiin, sanoi
isä, mutta kun onnettomuus kerran oli tapahtunut, olisi sinun
velvollisuutesi ollut puhua siitä minulle. Sinä aijot nyt siis mennä
naimisiin?

-- Minä -- minä rakastan häntä, vastasi poika punastuen kovin, sillä
hänestä itsestäänkin kuului tämä vähän naurettavalta.

-- Mutta, Robbie, väitti van Rensselaer vanhempi, mahdotontahan on
naida kaikkia tyttöjä, joita rakastaa.

Kun ei Robbie tähän mitään vastannut, alkoi isä jälleen pienen
vaitiolon perästä puhua.

-- Ja nyt, poikaseni, sano minulle, missä hän asuu, jotta voin
järjestää tämän asian, kuten mukavuutesi vaatii.

Robbie teki kauhistuneen liikkeen.

-- Ethän aikone olla ankara häntä kohtaan, sanoi hän rukoillen.

-- Enhän toki, vastasi isä. En ole koskaan tarpeettomasti ankara
kenellekään. Voin vakuuttaa sinulle tämän tulevan järjestettyä
parhaimmalla tavalla.

Pari päivää tämän jälkeen kertoivat sanomalehdet Robbien aikovan lähteä
vuodeksi ulkomaille. Ja kun hän meni sanomaan jäähyväisiä Daisylle, sai
hän kuulla tämän matkustaneen länttä kohti -- seikka, joka tuotti
hänelle huolta ja surua muutamiksi päiviksi.



IV.


Sankarimme oli matkustanut ulkomaille erään samanmielisen, muutamaa
vuotta vanhemman toverinsa kera. Molemmat viipyivätkin poissa kauvemmin
kuin alussa oli aijottu ja huvittelivat suunnattomasti. He olivat
runsaasti rahoilla varustetut, ja Robbie oli saanut isältään luvan
tehdä, mitä ikinä halusi -- kunhan ei vaan menisi naimisiin. He
kuljeskelivat Euroopan suurkaupungeissa ja katselivat kaikkea, sekä
menneitten aikojen jälkeensä jättämää kauneutta että nykyajan
tarjoilemia ihanuuksia. He asuivat parhaissa hotelleissa ja missä vaan
esiintyivät, pokkuroivat ja kumartelivat ihmiset heitä, jotta sitä
oikein lystikseen katseli, ja lensivät tuulen nopeudella täyttämään
heidän pienimpiäkin käskyjään. Kauniit naiset koettivat kilvassa tehdä
onnelliseksi Robbieta, sillä tämä oli hienomman sukupuolen suosiossa,
koska hän oli antelias herra, joka maksoi aina kaikesta korkeimman
taksan mukaan. Hän vuokrasi pienen, kauniin huvialuksen, jolla sitten
ystävänsä ja parin miellyttävän naisen seurassa teki ihastuttavia
retkiä pitkin Välimeren rannikkoa, jossa taivas on niin sininen, ja
ilma niin lauha. Näillä matkoilla loikoili Robbie mukavassa
nojatuolissa kannella hengittäen hyvien sikarien, harvinaisimpien
hajuvesien hienoa tuoksua, ja suloisen viihdytyksen vallassa avasi
sydämensä matkatovereilleen.

Sitten palasivat nämät molemmat nuoret miehet taas kotiseuduilleen.
Ensin piti Robbien ruveta opiskelemaan eräässä yliopistossa, vuokrasipa
hän jo asunnonkin ja hankki yhtä ja toista oleskeluaan varten siellä.
Tätä kesti kuitenkin vaan vuoden ajan, sillä Robbie oli jo nähnyt liian
paljon maailmaa tyytyäkseen viettämään aikaansa yliopiston ahtaissa
piireissä. Ja kun sitä paitsi vähitellen kaikille selvisi, ettei hän
kumminkaan koskaan tulisi mitään tutkintoja suorittamaan, jätti hän
yliopiston ja palasi New-Yorkiin asettuakseen asumaan sinne.



V.


Ja niin hän nyt vakavasti antautui kohtalonsa määräämälle kutsumukselle
-- hänestä tuli gentlemanni, kuten isänsäkin oli. Hän ei kaivannut
kenenkään opastusta, vaan tuli toimeen omin päin. Ensin hankki hän
itselleen suuremmoisen asunnon, varusti sen silmiä häikäisevällä
loistolla, ja kadehdittavia olivat ne harvat miekkoset, joilla oli
kunnia päästä tätä komeutta katsomaan. Sanomalehdet, joiden toimena oli
ylhäisen maailman elämän kuvaileminen, mainitsivat tämän huoneuston
kaupungin merkillisyyksien joukossa ja puhuivat sen suuresta
kasvattavasta vaikutuksesta. Hän rupesi myöskin jäseneksi pariin
klubiin, vuokrasi aition oopperassa ja teki ylimalkaan kaikki, mitä
hänen asemassaan olevalta nuorelta mieheltä voitiin vaatia.

Selvää on, että Robbie seurusteli vaan hienoimmissa piireissä ja
kutsuttiin päivällisille ja tanssijaisiin, jommoisiin vaan harvoilla
valituilla oli mahdollisuus päästä. Hän saavutti jonkinlaista mainetta
koppipelin ja polon pelaajanakin ja oli ennen pitkää Newportin
ylistetyimpiä purjehtijoita.

Mutta tietysti hän vasta automobiiliennätyksellään saavutti varsinaisen
kuuluisuuden. Joka päivä nähtiin hänet huristavan läpi pääkaupungin
lempivaunussaan "vihreässä hirviössä." Vähän väliä sai lakeija käydä
hänen sakkojaan maksamassa oikeudessa. Kerran hän onnettomuudeksi
sattui ajamaan pienen pojan yli, mutta esiintyi tällöinkin niin
runsaskätisenä, että saattoi ruhtinaallisella anteliaisuudellaan lapsen
vanhemmat ikipäiviksi onnellisiksi.

Robbie oli siis hyvässä alussa saavuttamassa mainetta klubin jäsenenä
ja elostelijana. Hän oli vähitellen oppinut joltisestikin maailmaa
tuntemaan, voimme sanoa hänen tunteneen kaiken, mikä tuntemista
ansaitsi. Hän oli tutkistellut ihmisiä ja ymmärsi heidät töineen,
toimineen perinpohjin. En tahtoisi mitenkään lukijaini luulevan häntä
kyynikoksi -- päinvastoin olen jo maininnut hänen olleen "kelpo pojan."
Mutta hänellä oli aivan erikoinen, kuiva tapansa ilmaista ajatuksiaan,
ja hänen ruvetessaan kertomaan jotain kaskua, vaikeni keskustelu
itsestään, ja piankin jokainen kuunteli vaan häntä. Robbien jutut
koskettelivat kaikkia mahdollisia asioita, mutta tietysti ei voida
vaatia todenmukaisimmankaan elämäkerran sankarin kertovan ihan kaikkia
kokemuksiaan. Luotettava kuvaus hänen elämänsä kulusta riittänee kyllä.

Olisin kovin pahoillani, jos joku saisi sankaristani sen käsityksen,
että hän oli huono ihminen. Ei läheskään! Hän kuului siihen
ihmisluokkaan, jonka oikeauskoisuutta ja kunniallisuutta ei kenelläkään
ole lupa epäillä. Joka sunnuntaiaamu meni hän milloin minkin
moitteettomasti puetun naisen seurassa kirkkoon, jossa sitten yhdessä
kuuntelivat kuuluisaa kaunopuhujaa, tohtori Letence Sprayta.

Kaikissa seurakunnan toimeenpanemissa myyjäisissä hädänalaisten
kansalaisten hyväksi Fidji-saarilla oli Robbie saapuvilla ja osti
kaikki ylijääneet arvat, tai antoi nuorten naisten kukilla koristaa
takkinsa rinnukset. Olipa hän kerran kuusi viikkoa sunnuntaikoulussa
opettajanakin -- myönnettäköön sen kuitenkin tapahtuneen samaan aikaan,
jolloin hän oli silmittömästi rakastunut erääseen nuoreen naiseen, joka
myöskin opetti siellä. Robbie alistui tyynesti kaikkiin hullunkurisiin
kohtauksiin, joihin tämän virkansa tähden joutui. Hän piilotti
Gautierin teokset, jotka tähän asti aina olivat olleet hänen pöydällään
ja kertoi joka lauvantai-ilta pikkupojille, kuinka hyvä Jumala antoi
Gideonin villaisen nahan pysyä kasteessa kuivana, ja kuinka hän käski
sotamiesten laskeutua suulleen juomaan virrasta ja teki paljon muita,
erityisesti pikkupoikiin vaikuttamaan sovellettuja ihmeitä.

Tämä sunnuntaikoulu-juttu loppui kuitenkin lyhyesti, sillä isä
Rensselaerin mielestä eivät naimiskaupat kysymyksessä olevan nuoren
naisen kanssa olleet ensinkään toivottavat. Tästä seurasi, että
nuorukaisemme turvautui entiseen lempipaikkaansa -- ylellisesti
kalustettuun huoneustoon kaupungin länsiosassa. Siellä samppanja
virtana valui ja siellä asui kaksi nuorta naista, Robbien tuttavia.
Kolmena tai neljänä iltana viikossa voitiin nähdä hänen ja parin hyvän
ystävän automobiilin seisovan tämän talon edustalla ja kuultiin huutoa
ja hoilotusta, joka selvästi ilmaisi Robbien olevan sangen onnellisen
-- ja hänenlaisensa kelpo poika sen kyllä hyvin ansaitsikin.



VI.


Olen nyt kertonut niin paljon Robert van Rensselaerin aikaisesta
nuoruudesta, että luulen lukijaini saaneen selvän käsityksen siitä,
kuinka nämät hauskat päivät vietettiin. Kaikkiaan -- oma ja
ystävättäriensä asunto, klubit, automobiilit ja polo-hevoset
lukuunotettuina -- nousivat ystävämme menot noin kolmeensataantuhanteen
dollariin vuodessa. Jos hän olisi ollut ensiluokan runoilija,
säveltaiteilija jumalan armosta tai uutta sanomaa ihmiskunnalle
julistava profeetta, olisi yhteiskunta suonut hänelle hengenpitimiksi
ainoastaan noin tuhannennen osan tästä summasta. Kieltämättä näyttää
yhteiskunta siis pitäneen häntä yhtä suuriarvoisena kuin tuhatta
tuollaista varjo-olentoa yhteensä.

Tätä suloista aikaa kesti noin kolme vuotta. Mutta sitten eräänä
kirkkaana talvipäivänä sai Robbie käskyn saapua isänsä konttooriin.
Siellä oli näillä kahdella pitkä ja vakava keskustelu.

-- Kuulehan nyt, Robbie, alotti isä, minä en ole tähän saakka sanonut
sanaakaan, vaikka sinä olet tehnyt jotenkin paljon tyhmyyksiä. Minun
mielestäni se on luvallista jokaiselle nuorelle miehelle, ainakin
jonkun aikaa, ja minun täytyy tunnustaa, ettet sinä koskaan ole mennyt
liiallisuuksiin. Minun mielipiteeni on, että poikani täytyy saada
kaikkea, mikä gentlemannille kuuluu. Mutta nyt sinun pitäisi alkaa
saada jo kylliksesi. -- Vai kuinka itse luulet?

Robbie hymähti miettivänä. Sitä hän ei vielä ollut ikinä ajatellut.

-- Tiedät kyllä, jatkoi isä, ettei elämä ole pelkkää huvittelua. Meillä
on myöskin vakavat velvollisuutemme täytettävänä täällä maailmassa --
velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan.

-- Niin, sanoi Robbie, epäilemättä. -- Kunhan se vaan ei olisi niin
hiton ikävää!

-- Se voi alussa tuntua siltä, sanoi isä, mutta lopuksi se usein rupeaa
huvittamaankin.

-- Niin, kyllä kai, myönteli Robbie epäillen.

-- Minun tarkoitukseni on, sanoi isä, että sinä heti alat valmistua
johonkin tehtävään yhteiskunnassa. Sinä olet katsellut jo jotenkin
paljon elämää ja ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Et voi koko
ikääsi olla vaan isäsi poika, sinun täytyy ajatella itse puolestasikin
tulla joksikin. Minä voin jonakuna kauniina päivänä kuolla kupsahtaa,
ja silloin tarvitaan välttämättä joku ottamaan asiat hoitoonsa. Sinä
voit myöskin saada halun mennä naimisiin -- johan se on sinulla kaksi
kertaa ollutkin (Robbie punastui), ja kun sinulla itselläsi kerran on
perhe, tulet näkemään sen odottavan sinulta itseltäsi jotakuinkin samaa
kuin sinä olet saanut minulta. Elämä on taistelua, poikani, ja kullekin
ihmiselle koittaa kerran hetki, jolloin hänen täytyy itse ottaa osaa
tähän taisteluun.

Robbie ei koskaan aavistanutkaan isänsä voivan olla sellaisen
filosoofin, ja alussa tämä tuntui hänestä naurettavaltakin. Mutta
heidän keskusteluaan jatkui myöhään iltapäivään, ja ennenkuin he
erosivat, oli Robbie selittänyt olevansa valmis täyttämään muutamia
velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan.



VII.


Robbien isä oli johtajana ja suurimpana osakkaana eräässä
jättiläismäisessä teollisuusyrityksessä. Sitä paitsi oli hän maan kuulu
rikkauksistaan ja maailman pörssimarkkinoitten vaikuttavin mies.

Tästä kaikesta oli Robbiella vaan hämärä aavistus ja hän halusi saada
enempi tietoja. Seuraus tästä oli, että hän tottui nousemaan aamuisin
kello kymmeneltä ja unohti ajaa automobiilinsa alakaupungille.
Klubeihinsa tuli hän yhä harvemmin, eikä hänen iloista nauruaan enään
koskaan siellä kuulunut.

Ihmeellinen muutos oli näet Robbiessa tapahtunut. Tämän ilmiön voin
paraiten selittää viittaamalla hänen isänsä jo ennenmainittuun
lauseeseen. Hän oli alkanut oppia elämän olevan taistelua, hän, joka
tähän saakka oli tuntenut sitä vaan hauskalta puolelta. Golf-pelissä
esim. saa ponnistaa kaiken voimansa voittamatta sitten muuta urhoutensa
palkinnoksi kuin hopeapikarin ja ylistyksiä sanomalehdissä. Mutta
pörssipelissä voitetaan suunnattomasti kilisevää kultaa ja
arvopapereita.

Tähän uudenlaiseen peliin oli Robert van Rensselaer nyt ryhtynyt. Ja
koska hän oli kunnon poika, jolla oli toivottava määrä pääomaa,
mainittiin hänen nimensä piankin arvokkaimpain joukossa. Hän suoritti
pari taitavaa temppua, jotka suorastaan hämmästyttivät hänen
ihastunutta isäänsä. Tämä pääsi piankin maksamasta rahoja poikansa
pankkitiliin.

Ennenkuin viisi vuotta oli ehtinyt kulua oli Robert van Rensselaer
useitten suurien yrityksien hallinnossa. Hänen sanojaan kuunneltiin
mielenkiinnolla, sillä jos hän huomasi, ettei sitä tehty, voi hän saada
halun ruveta toimimaan toisella taholla, ja tämä tuotti säännöllisesti
jollekulle liikekumppaneista katumusta ja mielipahaa.

Tällaisissa olosuhteissa hän luonnollisesti kokonaan muuttui. Vanhat
ystävät kyllä kutsuivat häntä edelleenkin Robbieksi, samoinkuin kuka
muu tahansa; tietysti hänellä myöskin oli automobiilinsa ja
ennenmainittu huoneusto kaupungin länsiosassa. Mutta hänellä, jolla ei
ennen koskaan ollut ainoatakaan vihollista, oli niitä nyt tuhansittain,
ja hänen täytyi päivästä päivään käydä elämästä raivoisaa taistelua,
yhtä loppumatonta kuin aarniometsissä. Siksi ilmestyi kova piirre hänen
suunsa ympärille ja otsaansa syviä ryppyjä. Ja kun hän nyt ei toisinaan
voinut ajaa tahtoansa perille, tuli hän kovin äreäksi ja kiukkuiseksi.

On tärkeätä huomauttaa tästä seikasta, koska juuri näinä aikoina
sanomalehdet erityisesti mainitsivat ystävästämme, ja hän saavutti
jonkinlaista kuuluisuutta antamalla eräässä tilaisuudessa vallan
huonolle tuulelleen, täten joutuen ikävähköön selkkaukseen. Tämä
tapahtui hänen oltuaan noin kymmenen vuotta äsken kuvaamanamme
uutena ihmisenä ja päästyään isänsä jälkeen suuren ja tärkeän
teollisuuslaitoksen johtajaksi.

Lukija onkin jo arvannut minun tarkoittavan Hungervillen melkein
historialliseksi käynyttä lakkoa, joka joku aika takaperin tuotti
sekasortoa ja levottomuutta yli koko maan.



VIII.


Osakeyhtiö Hungervillen tehtaat kuuluivat niihin yrityksiin, jotka
vanhan van Rensselaerin asioimisnero oli alkuunpannut. Tehtaat olivat
kyllä ennenkin olleet olemassa, mutta ne olivat olleet kahden keskenään
kilpailevan yhtiön hallussa, jotka alituisesti jupakoivat keskenään,
joten niiden osakkeetkin olivat joutuneet sananparreksi pörssissä.
Mutta eräänä päivänä levisi jokin huhu Wall Streetillä ja heti alkoivat
Hungervillen tehtaitten osakkeet hinnassa kohota kaksi askelta
kerrallaan. Ja kun ne olivat huippuunsa nousseet, pysyivät ne siellä,
ja pian piti koko maailma niitä varmuuden ja hyvinvoinnin esikuvina.

Van Rensselaer oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen niin
monta osaketta, että hänellä oli suurin sananvalta molemmissa
yhtiöissä. Pari viikkoa myöhemmin yhdistettiin ne ja osakeyhtiö
Hungervillen tehtaat alkoivat toimintansa.

Ensi aikoina vallitsi tietysti kova kilpailu hinnoista ja tämä pakoitti
pikku tehtaat toinen toisensa perästä tekemään konkurssin. Osakeyhtiö
oli jo vähällä itsekin syöksyä turmioon, ja tietysti sen palveluksessa
olevat henkilöt olivat etupäässä vaarassa. Mutta yhtiön lannistumaton,
terävä-älyinen johtaja syyti rahaa liikkeelle yhä enemmän, kunnes
vihdoin kaikki kilpailijat olivat kukistetut ja hinnat voitiin taas
korottaa.

Osakeyhtiön olemassaolo oli turvattu.

Tehtaitten työmiehet olivat olleet apuna näitä koetuksia kannettaissa,
ja koska ne nyt olivat voitetut, laativat työläiset uuden
palkkausehdotuksen, jossa pyysivät kahdenkymmenen prosentin
palkankorotusta. He saivatkin viisi prosenttia, ja tulevaisuus näytti
lupaavalta. Mutta pian alkoi terästankojen hinta, jonka mukaan palkat
laskettiin, aleta, yhtä nopeasti kuin toisten tavarain hinnat
nousivat. Uusien lakien mukaan oli säädetty tavattoman pieni tulli
terästangoista, ja ihmeekseen huomasivat kaikki, että yhtiöllä lienee
ollut tästä tieto jo edeltäkäsin.

Muutamia vuosia senjälkeen sattui tavattoman ankara talvi, jolloin
kaduilla oli kahden jalan vahvuudelta lunta ja hiilien hinta yleni
viisi prosenttia kuussa. Hungervillen tehtaitten johtajan luo tulvasi
lähetystöjä eri ammattikunnista; tämä oli hänelle hyvin kiusallista,
varsinkin kun hän ei ollut vielä oikein perehtynyt uuteen asemaansa. Ei
ole luultavaa hänen sentään esiintyneen jyrkästi ja omavaltaisesti.
Tämän yhteydessä en voi olla kertomatta eräästä kunniallisesta
pappismiehestä, jota joku ammattiyhdistys oli pyytänyt lähetystöänsä
johtamaan. Pappi suostuikin ja läksi esittämään asiaansa tehtaitten
johtajalle; tämä kertoi hänelle muutamia ylen hauskoja kaskuja ja pyysi
sitten anteeksi, ettei voinut kauvemmin nauttia arvoisan vieraan
seurasta. Hänen täytyi välttämättä mennä pelaamaan pokeria tänä iltana.
Ja nauraen teki hän papille lupauksen lahjoittaa koko tämäniltaisen
voittonsa köyhille.

No, mitäpä siihen oli pappi paralla sanomista! Varsinkin kun herra van
Rensselaer pari kuukautta sitten oli lahjoittanut hänen kirkkoonsa
erittäin kauniin lasimaalauksen, kuvaava ihmetyötä, joka tehtiin
kaloilla ja leivällä.



IX.


Hirveä talvi kului ilman minkäänlaisia muutoksia oloissa ja ilman
luvattua korotusta terästankojen hinnassa. Hungervillen säästöpankin
täytyi lakkauttaa toimintansa, ja poliisilla oli täysi työ estäessään
työväenpuhujia pitämästä kapakoissa kiihotuspuheita jo ennestään
tarpeeksi ärsytetyille joukoille.

Mutta koko pitkän, kuuman kesän työskentelivät valtavan suuret tehtaat
tuottaen kymmenin tuhansin dollareita ja tuhansin tonnein terästä.

Työväen lähetystöt eivät enään voineet mennä johtajan puheille, sillä
hänen suuremmoinen huvialuksensa "Aurora", jonka rakentaminen oli
tullut maksamaan kaksisataa viisikymmentä tuhatta dollaria, ihastutti
juuri tähän aikaan koko maata verrattomilla ennätyksillään
purjehduskilpailuissa Newportissa.

Ja sitten saapuivat koleat syyspäivät ennustaen taas uutta, pelottavaa
talvea ja terästankojen yhä suurempaa halpenemista. Herra Robert van
Rensselaerin komea höyryalus, "Pyrstötähti", oli juuri valmiina
lähtemään pienelle retkelle pitkin Floridan rannikkoa, kun sen omistaja
kutsuttiin Hungervilleen pikasähkösanomalla, joka ilmoitti hädän olevan
käsillä.

Ja todellakin oli levottomuutta ilmassa Hungervillessa. Johtajakin sen
heti huomasi. Kaupungin kaduilla tapasi kalpeita, kivulloisia lapsia,
murtuneita, kuihtuneita naisia ja kulmainsa alta murjottavia miehiä.
Rapistuneista hökkeleistä viskeltiin ulos ihmisiä ja kurjia
talouskapineita; hurjistuneet joukot kuuntelivat erästä villin näköistä
miestä, joka piti puhetta heille vieraalla kielellä.

Tämän kaiken huomasi johtaja ajoneuvojensa kiitäessä pitkin katuja.
Mutta hän ei vähintäkään näkemistään pelästynyt, ja ammattiyhdistysten
lähettiläät palasivat tuoden tiedon, ettei mihinkään myönnytyksiin
suostuttaisi. Seuraavana päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa
ammattiyhdistysten ehdottaneen viimeistä keskustelua, ja jos ei silloin
tehtäisi myönnytyksiä, alettaisiin lakko ja taistelu viimeiseen mieheen
asti.



X.


Johtaja oli jo alusta alkain hyvin huonolla tuulella mennessään
kokoukseen. "Pyrstötähden" matka oli täytynyt siirtää huomiseen,
sitäpaitsi oli häntä heitetty kivellä päähän muutama minuutti sitten.
Mainitsen erityisesti tämän kivenheittämisjutun, koska kuten ennen olen
viitannut, eräs vastenmielinen tapaus sattui myöhemmin kokouksen
kestäessä.

Nyt istuivat siis kokouksen osanottajat lokakuun iltana pitkän pöydän
ympärillä. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan miestä -- seitsemän heistä
kalpeita, vapisevia, hermostuneina hypistellen hattujaan, ryppyjen
uurtamin kasvoin, jotka todistivat pitkistä, työssä ja puutteessa
vietetyistä vuosista, vainottu, harhaileva katse silmissään -- tämän
katseen metsästäjät kyllä tuntevat, vaikka eivät koskaan pane siihen
huomiota.

Herra Robert van Rensselaer oli nyt neljänkymmenen vuotias gentlemanni,
lihavahko, kasvot punertavat, vaikka eivät suinkaan liian värikkäät.
Hän oli aina ollut huomiota herättävän näköinen -- nytkin olisi häntä
voinut luulla joksikin valtiomieheksi -- tai vähintäin kenraaliksi.

Hän oli vähän kalpea ja äänensä värähti silloin tällöin kokousta
avatessaan. Hän alkoi, niin sanoakseni, alusta. -- Hän kuvaili, kuinka
suuria tappioita tehdas oli kärsinyt ja että se vasta äskettäin oli
alkanut tuottaa hyötyä. Hän puhui uusista koneista ja ilmoitti niitten
kunkin hinnat. Asetti nähtäville valtavan paperikasan ja koetti
selittää, kuinka uudet koneet olivat lisänneet työpajojen tuotantokykyä
ja että ne ajan pitkään vaikuttaisivat palkkojen ylennyksen. Sitten
siirtyi hän puhumaan terästankojen hinnasta, osoitti markkinain tilan
piirretyillä kuvioilla ja näytti selvästi, minkälaisia hintoja olisi
odotettavissa. Tätä kaikkea -- esitelmä kesti lähes kaksi tuntia --
kuuntelivat läsnäolijat jännitetyllä tarkkaavaisuudella.

Sitten sai puheenvuoron eräs työmiesten edustaja, pieni, laiha,
mustapartainen unkarilainen. Hän joutui piankin pois itse asiasta ja
alkoi puhua ruokatavarain hinnoista, työväen asemasta, puheenjohtajan
silminnähtäväksi harmiksi. Tämä koetti palauttaa häntä asiaan takasin
ja alkoi taas selailla papereitaan. Niin keskustelivat he pitkän ajan
ihan tuloksitta. Herra van Rensselaerin kiukku oli monta kertaa vähällä
puhjeta ilmi.

-- Te puhutte täällä työmiesten ehdoista, huudahti hän vihdoin
naputellen lyijykynällä pöytään. Millä minä voin niitä parantaa?
Sanotte, etteivät he voi elää palkoillaan. Kuka voi oikeastaan sen
kysymyksen ratkaista? Mikä riittää toisen tarpeisiin, ei riitäkään
toiselle. Otaksukaa työmiesten tuhlaavan suuren osan palkastaan
väkijuomiin, ja sitten tulevat he väittämään, etteivät voi elää.
Otaksukaa -- --

Mutta tässä keskeytti johtaja puheensa, rypisti julmistuneena otsaansa
ja jatkoi muuttuneella äänellä:

-- Mutta ei maksa vaivaa keskustella näistä asioista. Minä olen
koettanut selittää teille tavaramarkkinain tilaa ja kuinka suuret
kustannukset ovat yhtiön suoritettavina. En voi tehdä tässä asiassa
enempää. Teidän täytyy ymmärtää meilläkin olevan huolemme ja että
osakeyhtiökin voi joutua häviölle. Taloudelliset lait ovat yhtä pätevät
yhtiöihin kuin yksityisiinkin nähden. Niidenkin olemassaolon ehdot ovat
rajoitetut.

Johtaja vaikeni, ja pian alkoi työväen lähetystön puheenjohtaja puhua
ja huomautti:

-- Me emme ole havainneet yhtiöllä olevan mitään hätää.

Johtaja katsoi tiukasti häneen.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, vastasi mies matalalla äänellä, että kuka tahansa
voi saada selvän käsityksen työväen tilasta kävelemällä tunnin ajan
kaupungin kaduilla. Tiedän täällä toissa päivänä lapsen kuolleen
nälkään. Mutta en ole kuullut kenenkään yhtiön herroista kärsineen
puutetta.

Johtajan kasvot lensivät tummanpunaisiksi.

-- Aijotteko te ruveta hävyttömäksi, karjasi hän.

-- En ensinkään, vastasi työmies, syvän hiljaisuuden vallitessa hänen
ympärillään. Mutta puhuittehan tekin äsken häikäilemättä työmiesten
juoppoudesta.

-- Riittää, huudahti johtaja, tämä alkaa tosiaankin mennä jo liian
pitkälle. Paras on tehdä asiasta selvä heti paikalla. Olkaa hyvät ja
heretkää vähäksi aikaa lörpöttelemästä ja kuulkaa tarkkaan, mitä minä
sanon! Näin: että Hungervillen tehtaat kuuluvat Robert van
Rensselaerille eikä kenellekään muulle, olkoon se sitten vaikka
ammattiyhdistys; että niitä hoidetaan ihan niinkuin Robert van
Rensselaer tahtoo niitä hoidettavan; että hän käyttää niitä oman
mielensä eikä kenenkään muun mielen mukaan; että palkat, joita siellä
maksetaan, ovat hänen mielestään kohtuulliset; ja että se, joka ei ole
palkkoihin tyytyväinen, koettakoon onneansa muualla. Menkää tiehenne ja
kertokaa tämä tovereillenne -- älkääkä enään ikinä, jumal'auta, tulko
minun omaan konttooriini minua solvaamaan!

Hän vaikeni, raivosta tulipunaisena. Ammattiyhdistyksen jäsenet
istuivat muutaman sekunnin ja tirkistelivät vuoroin häntä ja toisiaan.
Vihdoin nousivat he ja lähtivät huoneesta.

Johtaja heitti kiukkuisen katseen suljettua ovea kohti.



XI.


Käveltyään hetken aikaa edestakaisin huoneessaan meni herra van
Rensselaer kirjoituspöytänsä luo ja allekirjoitti määräyksen tehtaitten
sulkemisesta. Sitten lähetti hän kaksi sähkösanomaa, toisen sikäläisen
valtion kuvernöörille ja toisen Hungervillen poliisimestarille. Hän
ilmoitti levottomuuksien olevan puhkeamaisillaan, kehoitti heitä
ylläpitämään lakia ja järjestystä kaikella ankaruudella ja selitti
edesvastuun mahdollisista vahingonteoista olevan yhteisen.

Sitten soitti hän isännöitsijän luokseen.

-- Herra Grinder, sanoi hän, minä olen sulkenut tehtaat ja jätän ne nyt
teidän hoitoonne. Te tilaatte tänne kolmesataa yksityissalapoliisia --
tai kolmetuhatta, jos niin tarvitaan -- suojelemaan meidän
omaisuuttamme. Hankitte sitten uusia työmiehiä, jotta tehtaat voidaan
viikon kuluttua taas panna käyntiin. Toimikaa ripeästi ja varmasti!
Minä olen pannut päähäni kerrassaan lopettaa nuo tyhmyydet. Työpajat
täytyy avata jälleen ja heti, vaikka sentähden tarvitsisi panna
liikkeelle koko maan sotavoima. Sitä minä vaan tahdoin sanoa... Mutta
vielä yksi asia... Ammattiyhdistysten jäseniä ei oteta työhön millään
ehdolla, paitsi yksitellen. Hyvästi!

Hän veti palttoon ylleen ja meni ulos vaunuihinsa. Sataa vihmoi, hän
napitti takkinsa ja katseli suoraan eteensä vaunujen kiitäessä katua
alaspäin. Äkkiä ajopelit pysähtyivät. Hän heräsi haaveiluistaan ja näki
tien väkijoukon sulkemaksi. -- He olivat pysähtyneet vanhan,
rappeutuneen talon eteen. Joukko viheliäisiä huone- ja talouskaluja oli
kasattu sivukäytävälle. Kaksi nälkiintynyttä, värisevää lasta oli
tarrannut kiini vanhaan sänkyreteliin, jota pari miestä parhaillaan
raahasi ulos, ja eräs nainen lapsi sylissä, seisoi kyyryssään
porttikäytävässä. Hänen hysteerinen itkunsa kuului yli väkijoukon
kumean kohinan.

Äkkiä huomasivat ympärilläseisojat vaunuissa istuvan miehen. Joka
taholla nousi huuto: "Se on van Rensselaer! Van Rensselaer!"

Mahtavan aallon lailla vyöryi joukko vaunuja kohti. Vihellys ja ulvonta
täyttivät ilman. Miehet pudistivat nyrkkejään hänelle, naiset
huutelivat törkeitä haukkumasanoja -- ja äkkiä singahti jostain kivi.
Johtaja kumartui kuskinsa selän suojaan.

-- Aja, kirkui hän. Anna mennä!

Mies epäili, loi silmäyksen väkijoukkoon edessään ja katsahti sitten
isäntäänsä.

-- Aja päälle! ulvoi tämä.

Silloin sivalsi kuski piiskalla hevosia. Täyttä karkua syöksyivät ne
väkijoukkoon. Useita henkilöitä tallattiin maahan, ja loput
hajaantuivat pelästyneinä joka taholle. Vaunut kiitivät eteenpäin, ja
niitä seurasi oikea raekuuro kiviä ja julmia kirouksia.



XII.


Herra Robert van Rensselaer ajoi asemalle, jossa hänen yksityinen
salonkivaununsa odotti. Tiellä käski hän ensin toimittaa itselleen
jotain juotavaa, sytytti sitten sikarin ja istui syviin ajatuksiin
vaipuneena, kunnes saavuttiin New-Yorkiin.

Tuskin oli hän ehtinyt ulos vaunusta, kun kuuli sanomalehtimyyjäin
huutoja: "Lisälehti! Lisälehti!" Hän osti yhden, astui automobiiliinsa
ja huudahti: "Aja kotiin!"

Matkalla tarkasteli hän lehteä. Siinä oli jo julkaistuna koko kokouksen
meno, tietysti asianmukaisesti väritettynä. Edelleen kerrottiin
lakkopäätöksestä ja ensimäisistä levottomuuksista.

Robert van Rensselaer hymyili itsekseen lukiessaan.

Vihdoin saapui hän asuntoonsa -- se ei enään ollut pikkunen huoneusto,
vaan kokonainen suuri palatsi, pari kadun kulman väliä isänsä
palatsista. -- Hän hautoi yhä mielessään tuota lakkojuttua, mutta
yht'äkkiä heräsi mietteistään, kun ovea avaava hovimestari häädetyllä
äänellä ilmoitti:

-- Anteeksi! Mutta eräs nainen odottaa teitä salongissa.

Herra van Rensselaer teki hämmästystä osoittavan liikkeen.

-- Nainen? kysyi hän.

-- Niin ... ainakin näyttää hän siltä.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Hän ei ilmaissut nimeään. Sanoi vaan täytyvänsä tavata teitä eikä
lähtenyt pois.

-- Hm! mutisi van Rensselaer, minä menen sinne.

Hän meni salonkiin ja tuijotti hämmästyneenä naiseen. Tämän kasvoja
peitti paksu harso, mutta hän nosti sen ylös paljastaen kasvonsa --
aavemaisen valkeat ja niin luurankomaiset, että van Rensselaer vetäytyi
ehdottomasti taaksepäin.

-- Tunnetteko minut? kysyi nainen.

Herra van Rensselaer vastasi empien:

-- E-en.

-- Etkö sinä todellakaan tunne minua, Robbie?

Äkkiä puhkesi mies läähättäen sanomaan:

-- Kyllä -- nyt -- Daisy!

-- Niin, sanoi nainen, "Daisy."

He istuivat parin minutin ajan vaijeten ja katselivat toisiinsa; nainen
pyöreisiin, terveisiin kasvoihin ja täyteläiseen vartaloon, mies
vapisevaan, luurangonkaltaiseen olentoon.

-- No, sanoi mies sitten, mitä sinä tahdot?

-- En mitään ... omasta puolestani. Näetkös, minulla ei ole enää
pitkältä jäljellä.

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Keuhkotauti...

-- Hm!... Siitä on jo kauan aikaa. Mitä sinä olet koko tämän ajan
tehnyt?

-- Minä olen elättänyt itseäni Albanyssa... Otin toisen nimen
lähtiessäni New-Yorkista... Mutta lapsesta onkin kysymys, Robbie.

-- Lapsesta? Niin, luonnollisesti. Onko se poika?

-- Ei, tyttö.

-- Hm... Hän on kai ... maltahan ... hän on nyt kahdentoistavuotias.

-- Kolmentoista, Robbie. Olen tullut tänne hänen tähtensä.

-- Niin, minä ymmärrän. Onko hän täällä ... New-Yorkissa.

-- Ei, hän on Albanyssa ... eräässä kunniallisessa perheessä... En
mielestäni voinut ottaa häntä mukaani, mutta minä ... minä...

Nainen vaikeni katsoen miestä silmiin. Sitten ojensi hän laihat
käsivartensa tätä kohti ja jatkoi:

-- Sinä olet pitävä huolen hänestä, vai kuinka, Robbie? Sitähän minä
vaan tahdoin sinulta pyytää. Minä kuolen pian enkä voi olla hänelle
tukena -- mutta sinä voit. Minä olen kokenut kovia päiviä, mutta siitä
ei hänellä ole aavistustakaan. Hänellä on sinulta saamani medaljonki,
mutta muuten olen tarkoin säilyttänyt salaisuuteni -- hän ei tiedä edes
isänsä nimeä. En koskaan ole ollut sinulle haitaksi, Robbie, mutta tee
nyt hänen puolestaan, mitä sinun olisi pitänyt tehdä minun puolestani
ennen vanhaan.

-- Minä luulin isäni huolehtineen sinusta kaikin puolin. Eikö hän sitä
olekaan tehnyt? sanoi van Rensselaer liikemiehen äänellä.

-- Minä en valita, vastasi nainen. Lupaa vaan tehdä jotain hänen
hyväkseen... Se ei koskaan ole sinua vahingoittava. Lupaa se minulle.

Hänen äänensä vapisi, ja koko ruumistaan puistatti tukahutettu
itkukohtaus. Hän kumartui eteenpäin tuolissaan ja koetti tyyntyä.

Mies, joka aina oli ollut hyväsydäminen ihminen, tuli oikein
liikutetuksi.

-- Kyllä, lupaan sen, Daisy, sanoi hän. Sen minä lupaan.

-- Lupaatko todellakin? kysyi nainen ja hengähti syvään.

-- Lupaan minä sen.

-- No, se on hyvä, sanoi hän yrittäen nousta seisomaan. Muuta en
tahtonutkaan. Sinä voit helposti löytää hänet. Hänen nimensä ...
hänen...

Äkkiä horjahti hän ja kaatui taaksepäin tarttuen tuolin selustaan.
Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, ja rintansa korahteli raskaasti.

Van Rensselaer kiiruhti naisen luokse, nosti hänet käsivarsilleen. Hän
lepäsi kuin kuollut. Palvelija, joka isäntänsä huudosta oli kiiruhtanut
salonkiin, lähetettiin heti ajoneuvoja hakemaan.

-- Viekää hänet tässä kadunkulmassa olevaan sairashuoneeseen, käski van
Rensselaer.

He kantoivat kuolevan naisen alas vaunuihin ja herra van Rensselaer
palasi hitaasti, ajatuksiinsa vaipuneena takaisin asuntoonsa.

-- Kirottu sattuma tämä, mutisi hän. Millä tavoin nyt saan tytön
käsiini?

Kun palvelija palasi, tiedusteli hän tältä kiireesti:

-- Hän kuoli ennenkuin ehdimme sairashuoneeseen, vastasi mies.



XII.


Kuta enemmän Robert van Rensselaer mietiskeli Daisyn kuolemaa, sitä
ikävämmältä se hänestä tuntui. Antelias kun oli, ei hän olisi
hetkeäkään epäillyt lähettää tytölle pari tuhatta dollaria. Mutta jos
hän nyt koettaisi tehdä sen, voisi hän joutua kaikenlaisiin
epämiellyttäviin selkkauksiin.

Kuolleelta ei voitu tavata mitään, joka olisi ilmaissut, kuka hän oli
eläissään ollut. Jos van Rensselaer olisi turvautunut poliisin apuun
vainajan lasta etsiessään, olisi siitä piankin noussut häväistysjuttu.
On niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmiit uskomaan rikkaasta miehestä
pahaa. Sitä paitsi oli vielä useita henkilöitä elossa, jotka tunsivat
hänen suhteensa Daisyyn. Tietysti eivät he sitä enään muistelleet näin
kauvan jälkeenpäin. Mutta ennen pitkää he kumminkin alkaisivat tehdä
johtopäätöksiänsä. Ja sitten siitä syntyisi supatusta koko kaupungissa.
-- Jos hän kääntyisi jonkun yksityisen etsivän poliisin puoleen
saadakseen asiasta selkoa, herättäisi sekin epäluuloa. Eihän sellaiseen
väkeen ollut ensinkään luottamista, ajatteli hän. He voisivat nuuskia
esiin salaisuuden, ja kuka tietää, mitä sitten tapahtuisi.

Ei ollut varsin hauskaa ajatella oman lihansa ja verensä kärsivän
puutetta. Mutta herra van Rensselaer lohdutti itseään sillä, että
ihmiset kyllä tytöstä huolen pitäisivät, ja kun ei tämä missään
tapauksessa ollut ylellisyyteen tottunut, ei hän ehkä tuntisikaan
oloansa niin tukalaksi. Sitäpaitsi oli hyvinkin luultavaa, että, jos
tytölle lähetettäisiin rahoja, ne vaan houkuttelisivat tätä
tuhlaavaisuuteen ja muihin kiusauksiin.

Ja niin hän tuli siihen loppupäätökseen, että hänen velvollisuutensa
oli antaa asian raueta ja jättää se unhotuksen valtaan.



XIV.


Tähän tapaan hän ajatteli lakeijan auttaessa häntä pukeutumaan
päivällistä varten. Sitten meni hän ulos ja istui automobiiliinsa.
Puolen tunnin kuluttua oli hän satamassa. Oli auringonnousun aika, sade
oli tauonnut, ja joki väreili kullankarvaisessa hohteessa. Van
Rensselaer hengitti ahnaasti raikasta merituulta noustessaan
automobiilistaan ja astuessaan huvialustansa kohti. Se oli jo lähtöön
valmiina, ja kapteeni seisoi maihin vievällä käytävällä.

-- Kaikki kunnossa, sir, sanoi kapteeni.

-- Ovatko kaikki tulleet? kysyi isäntä.

-- Jo puoli tuntia sitten, sir.

-- Hyvä! Irroittakaa!

Komennushuudot kajahtivat, ja herra Robert van Rensselaer meni
peräkannelle, jossa tusinan verran naisia ja herroja istui vaippoihin
ja nuttuihin kääriytyneenä ihailemassa kaunista näköalaa. He ottivat
isännän vastaan nauruilla ja iloisilla huudahduksilla. Ja syytä heillä
oli tunteakin itsensä onnellisiksi, sillä koko Amerikassa ei löytynyt
toista van Rensselaerin vertaista isäntää.

Ja vieraat olivat isännän arvoisia. Siellä oli verraton rouva
Dyemandust, kahdenkymmenenkahden miljonan ja koko hienoston
hallitsijatar, siellä oli rouva Miner Gold, viidenkymmenenseitsemän ja
puolen omistaja; oli Victor de Vere, seurapiirien maun määrääjä ja
sukkelin mies koko kaupungissa; Pidgin, suuresta terästrustista ja
Mergem, kahdenkymmenenkahden rautatien omistaja. Siellä oli neiti
Paragon, johon koko kaupunki oli hullaantunut, ja hänen armonsa
Petiteboursen herttua, huomattava ranskalainen vieras, joka kerta
toisensa perään vakuutti neiti Paragonin olevan "ravissante -- un
miracle!" [Hurmaava -- oikea ihme. Suom. muist.] On melkein liikanaista
rohkeutta mainitakaan sellaisia henkilöitä jossain romaanissa.

-- Kesken kaikkea, sanoi rouva Dyemandust äkkiä, kuinka olette
menetellyt lakon suhteen?

-- Lakon? huudahti herra Robert van Rensselaer kummastuneena -- sen hän
oli jo kokonaan unohtanut. -- "Pyrstötähdellä" ei ole mitään lakkoja!



XV.


Kello yhdeksän illalla, aluksen ollessa kahdenkymmenen penikulman
päässä Sandy Hookista kävi seurue pöytään salongissa.

Herra van Rensselaerin päivälliset kuuluivat niihin asioihin, joita ei
hevillä unohda, samoin oli hänen ruokasalinsa laita.

"Pyrstötähdellä" oli kaksi loistosalonkia. Toinen, josta nyt aijomme
kertoa, oli valaistu lukemattomilla sähkölampuilla, joiden valo
heijastui kristallista ja hopeasta. Yhdellä seinällä oli tarjoilupöytä,
loistavana ja säteilevänä. Toisilla seinillä oli maalauksia
luonnollisessa koossa, hehkuen lämpimissä väreissä, jommoisia ainoastaan
suuri taiteilija uskaltaa käyttää. Aiheet olivat otetut Decameronesta
-- kauniita puutarhoja, ylhäisiä herroja ja naisia sen ajan mukaisissa,
komeissa puvuissa; ja heidän päänsä yllä leijaili kuolemattomia
olentoja, joista he uneksivat, hattaraisia näkyjä, runoilijan
mielikuvituksen esiin loihtimia.

Ja pöytä sitten! Herra Robert van Rensselaer ei ainoastaan ollut
amerikalainen miljoonamies, hän oli myöskin mies, jolla oli hienosti
kehittynyt maku, paljon matkustellut mies, asiantuntija. Jokainen esine
hänen pöytäkalustossaan oli valmistettu erityisen piirustuksen mukaan,
useimmat niistä olivat kuuluisan Germainin tekoa. Pöydän molemmissa
päissä seisoivat kukkakorit täynnä verrattoman kauniita intialaisia
orchideoja. Jokaisen kuvertin vieressä oli silkille käsin maalattu
ruokalista. Se lupasi erinomaisen aterian, ainoan laatuaan.

Herra Robert van Rensselaerin viinit olivat arvoituksena pääkaupungin
hienostolle. Hän tuotti niitä ulkomailta, joltain omistamaltaan,
tuntemattomalta maatilalta -- jos ei hän tilannut niitä suoraa päätä
itse paholaiselta. Riittäköön kun sanon, että jokainen mies ja nainen
New-Yorkissa luopui mieluummin mistä huvista tahansa saadakseen maistaa
Hungervillen tehtaitten johtajan viinejä. Kun häneltä kerran niistä
kysyttiin, hymyili hän vaan rakastettavalla tavallaan ja sanoi: "On ne
parle pas de cela!" [Sellaisesta ei kannata puhua. Suom. muist.]

Liemen jälkeen tarjottiin pullo ihmeellistä madeiraa ja senjälkeen,
ikäänkuin alkusoitoksi, pieni lasillinen kuivanmakuista sisilialaista
viiniä -- yleisesti tiedettiin erään pankinjohtajan luvanneen palkinnon
sille, joka voisi toimittaa hänelle tarkempia tietoja tästä viinistä.

Seuraava viini oli burgundilaista, type cate de Nuits, jolla oli
luonteenomainen maku, muistuttava bordeuxta, täyteläistä, tulista,
vähäsen "enveloppe" [verhottua. Suom. muist.], mutta erinomaisen hienon
makuista.

Paistin kera tarjottiin sampanjaa, sellaista, jota joskus on
kuolevaisen sallittu unelmissaan aavistaa, joka ei ole rahalla
ostettavissa.

Väliruuan ohella tarjottiin bordeauxta, Saint Estephea. Sitten seurasi
toisenlaisella merkillä varustettua sampanjaa. Ja jälkiruuan kera
uudenlaista portviiniä, syvän purppurapunaista väriltään. Hänen armonsa
Petiteboursen herttua kohotti lasinsa katsellen sitä kauvan tutkivasti.
Seurue odotti hengitystään pidättäen hänen tuomiotaan, sillä hänen
armonsa oli kuuluisa viinien tuntija.

-- Magnifique, huomautti hän miettivästi. C'est d'un goût savoureux,
d'une grande rondeur! Corsé, mou Dieu! [Oivallista. Hyvänmakuista,
kovin täyteläistä. Paksua, jumalani. Suom. muist.]

Sellaisia olivat viinit. Huomautamme vaan vielä pienestä,
salonginviereisestä huoneesta, josta näkymättömän kvartetin hurmaavat
säveleet kuuluivat. Päivällisillä olevaa seuruetta ei kynäni kykene
kuvailemaan -- yksin rouva Dyemandustin puvun kuvailemiseen
tarvittaisiin jo kokonainen luku. Yhtä vähän uskallan yrittää kuvailla
keskustelua. Ihmisyyden kukat, ja niiden sieluun sytyttämässä kipinöitä
viini, jota jumalatkin kadehtisivat! -- Kenties löytyy kirjailijoita,
jotka kykenisivät heidän keskusteluaan kuvailemaan -- minä sitä en voi.



XVI


Puolen yön tienoissa nousivat vieraat kannelle.

Ilta oli viileä, mutta hurmaava. Tähdet kimaltelivat kuin timantit, ja
kevyet mainingit meressä nousivat ja laskivat aluksen kiitäessä
päämääräänsä kohti ja laineiden loiskiessa kehtolaulujaan sen laitoja
vastaan.

Van Rensselaer ja hänen vieraansa istuivat lämpimiin peitteisiin ja
saaleihin käärittyinä keskustellen tai katsellen merelle. Mutta pian he
nousivat ja alkoivat kaksitellen kävellä kannella. Isäntä käveli
hurmaavan neiti Paragonin rinnalla. Kun tätä hetken päästä alkoi
paleltaa, menivät he yhdessä salonkiin.

"Pyrstötähden" toinen salonki oli ihastuttava huone. Mutta me
mainitsemme vaan yhden osan siitä, itämaisen sokkelon, mattoineen,
silkkiverhoineen ja lamppuineen, joka levitti vienoa valoa ympäri
huonetta.

Neiti Paragon, tumma, raukea kaunotar, pitkine, mustine silmäripsineen
ja viekottelevine katseineen vaipui kevyesti huoahtaen erääseen
sohvaan. Hän oli puettu tulipunaiseen pukuun, tehty pehmeästä,
kevyestä, ihmeen kauniista kankaasta ja oli lumivalkeine käsivarsineen,
pyöreine kauloineen ja kuvankauniine olkapäineen elävä taideteos,
sangen vaarallinen miehen katsella.

Herra Robert van Rensselaer istui kumartuneena häntä kohti ja
keskustellessaan ahmi silmillään edessään olevaa ihanaa näkyä. Herra
Robert van Rensselaer oli juonut sangen paljon kalliita viinejään.

Voi olla joku, joka ei kykene ymmärtämään tämän kohtauksen runollista
puolta, joku, joka väittää, ettei neiti Paragon ole lempeä,
helläsydäminen nuori nainen, vaan henkilö, joka älyää, mitä tekee.
Robbie huomasi sen myöskin, varsinkin kun hän oli ollut tilaisuudessa
keskustella tästä isänsä kanssa jo monta kertaa.

Rahallisessa suhteessa oli neiti Paragon tuskin kyllin arvokas hänelle.
Mutta hän piti itseään jo tarpeeksi rikkaana voidakseen ottaa huomioon
tämän kauneudenkin.

Ja hänen puheensa sai lentoa, sanansa kävivät yhä hellemmiksi. Ja neiti
Paragon loi häneen hiukenevia katseita, kunnes hän vihdoin uskalsi
tarttua tämän käteen. Ja neiti Paragon salli hänen pidellä kättään,
jonka paljas kosketuskin sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja
teki hänet kaunopuheliaaksi.

Hän sanoi neiti Paragonille kuinka kauvan jo oli tätä ikävöinnyt,
kuinka hurmaava tämä hänen mielestään oli. Käsivarsi puoleksi hänen
vyötäistensä ympärillä, toiselle polvelleen vaipuneena, tunnusti hän,
mitä ei enään voinut salata -- että rakasti häntä koko sielullaan. Ja
kun ihmeellinen, verraton neiti Paragon, sädehtien kauneudesta, vastasi
hänelle kuiskaten, painoi hän tämän intohimoisesti rintaansa vasten ja
suuteli hänen poskiaan ja huuliaan.

Kun hilpeä seurue tuli salonkiin, kaasi herra van Rensselaer viiniä
laseihin pöydällä seisovasta karahviinistä. Ja kun kaikki parin
minuutin perästä olivat sinne kokoontuneet, vei isäntä herra de Veren
-- sukkelapuheisen herra de Veren -- syrjään ja kuiskasi hänen
korvaansa muutamia sanoja, joiden johdosta hän kovin hämmästyneenä löi
kätensä yhteen.

Heti sen jälkeen piti herra de Vere pienen puheen, niin
vastustamattoman leikkisän, että vieraat olivat nauruun pakahtua. Ja
isännän seisoessa punastuneena kuin koulupoika, suosionosoitusten
yllättämänä, kaatoivat hänen vieraansa sampanjaa laseihin ja joivat
myöhään yöhön tulevan rouva Robert van Rensselaerin onneksi. Jo koitti
päivä, kun he vihdoinkin erosivat, ja taivas alkoi valjeta Marylandin
rannikon yllä, jonka ohi "Pyrstötähti" juuri viiletti matkallaan länttä
kohti.



XVII.


Tästä alkain muuttuikin matka kuherruskuukausien vietoksi. Ei koskaan
ole iloisempaa, onnellisempaa seuruetta purjehtinut aaltoilevalla
syvyydellä, eikä koskaan ole nähty onnellisempaa sulhasta kuin Robbie.
Hän voi istua kaiket päivät ja ahmia katseillaan säteilevää
morsiantaan, kuiskaten tavan takaa itselleen, että tämä oli hänen
omansa.

Niin matkasivat he pitkin Floridan rannikkoa ja saapuivat vihdoin Palm
Beachiin, jossa nousivat maihin.

Siellä odotti van Rensselaeria sähkösanoma, jonka oli allekirjoittanut
Hungervillen tehtaitten päällikkö.

    Herra R. van Rensselaer.
        Palm Beach.
            Florida.

    Levottomuudet ohi, lakko kukistettu. Vahingot korjatut ja
    tehtaat täydessä käynnissä. Ammattiyhdistysten jäsenet
    ovat pääasiallisesti syrjäytetyt.

    Sanomalehdet kiukuissaan.

                                           _Grinder_.

Herra van Rensselaer taitti kokoon sähkösanoman, pisti sen taskuunsa ja
hymyili.

-- Kirotut sanomalehdet! mutisi hän itsekseen ja lähetti palvelijan
ostamaan joitakuita. Ne saatuaan istuutui hän kannelle lukemaan,
raittiin merituulen viillytellessä hänen otsaansa.

Hungervillessa näkyi tapahtuneen tavattomia. Lakkolaiset olivat
pitäneet kokouksia ja koko kaupunki oli ollut kapinassa. Niin kummalta
kuin se kuuluukin, oli suuri osa sanomalehdistöä työväen puolella.
Varsinaisia väkivaltaisuuksia ei ollut tapahtunut, ennenkuin uudet
työmiehet olivat näyttäytyneet kaupungissa. Silloin sytytettiin tuleen
muutamia tavaravaunuja tehtaitten ulkopuolella. Sitten oli viisisataa
salapoliisia tullut tehtaisiin, joiden ympäri rakennettiin korkea
valli, varustettu ampumareijillä.

Kolmantena päivänä oli yhtiö lähettänyt sinne vaununlastittain
ammattiyhdistyksiin kuulumatonta työväkeä -- miehiä, jotka olivat
olleet työttöminä koko vuoden tai siitä asti kun yhtiön kanssa
kilpailevat tehtaat kukistettiin. Heti joutui koko kaupunki kuohuksiin,
ja kaikista varokeinoista huolimatta otettiin työhaluiset vastaan
kivisateella ja joutuivat he muutenkin pahoinpitelyn alaisiksi.
Salapoliisit ampuivat väkijoukkoon, josta kolme miestä, yksi nainen ja
kaksi lasta kaatui ja noin tusinan verran haavoitettiin. Samana iltana
lähetettiin poliisimestarin pyynnöstä sotaväkeä kaupunkiin.

Niin kului kolme päivää mitä suurimman kiihkon vallassa ja pari kertaa
sattui vakavia yhteentörmäyksiäkin. Sotamiehet ampuivat väkijoukkoihin,
ja yhä useampi työmies sai surmansa, eräs sotamieskin pistettiin
kuoliaaksi. Mutta yhtiö pysyi lujana päätöksessään -- tehtaat täytyi
saada käyntiin uudelleen. Ja kun lakkolaisilta kokonaan puuttui rahoja,
alkoivat he piankin kärsiä puutetta ja joukottain pyrkiä takaisin
työpajoihin. Viimeiset uutiset tiesivät kertoa ammattiyhdistysten
olevan aikeessa lopettaa lakon, jotta niiden jäsenet saisivat itselleen
pysytetyksi vielä täyttämättä olevat paikat.

Herra van Rensselaer luki uudestaan sähkösanoman läpi ja hymyili.

-- Mitä iloisia uutisia olet saanut, rakkaani? kysyi neiti Paragon.

-- Että sinä pian tulet omakseni, vastasi hän.



XVIII.


Häät vietettiin neljä viikkoa myöhemmin, heti kun neiti Paragonin
myötäjäiset ehtivät saapua Pariisista. Mahdoton on minun kuvaillakaan
näitä häitä. Viikkokausia edeltäkäsin olivat sanomalehdet pohtineet
niitten järjestämistä, sisältäneet palstan täysiä kuvauksia
häävalmistuksista, morsiamen ja sulhasen sukulaisista, heidän
rikkauksistaan ja huomattavista ominaisuuksistaan. "Liittoutuneet
lehdet" julkaisivat kaksi eri selostusta morsiuspuvusta -- teknillisen,
ammattimiehen laatiman ja runollisen vapaan, taiteilijan laatiman.
Häitten edellisenä päivänä ikuistettiin sekä kynällä että kuvilla
Viidennen avenyn varrella sijaitseva, kukkalaitteilla ylenmäärin
koristeltu kirkko -- sama, jossa Robbie aikoinaan oli toiminut
sunnuntaikoulun opettajana ja kolmenkymmenen vuoden aikana kuunnellut
tohtori Letence Sprayn mieltäylentäviä saarnoja -- ja suuren tapahtuman
jälkeen sisälsivät kaikki New-Yorkin lehdet -- ensisivullaan --
perinpohjaisen kuvauksen juhlamenoista uteliaitten lukijainsa iloksi ja
ylösrakennukseksi.

Tähän aikaan oli äärimmäisen vapaamielinen sanomalehdistökin
luonnollisesti kokonaan unohtanut vanhat vihansa Hungervillen lakon
johdosta, ja herra Robert van Rensselaer oli taas tunnettu ja
kunnioitettu rahamies, yhteiskunnan tukipylväitä, kelpo kansalainen ja
verraton kaskujen kertoja.

Vähän jälkeenpäin, kun nuori pari oli onnellisesti vihitty ja viettänyt
kuherruskuukautensa "Pyrstötähden" kannella, muistan lukeneeni eräästä
New-Yorkin lehdestä puheen, jonka ystävämme Robbie oli pitänyt
muhamettilaisessa nuorten miesten yhdistyksessä, Podunkissa, ja jonka
aiheena oli "teollisuuden veljeys eli pääoman ja työn yhteiset edut."



XIX.


Nyt siirtyköön lukija hyväntahtoisesti viisi vuotta ajassa eteenpäin.
Tapaamme rouva Robert van Rensselaerin kahden lapsen äitinä,
seurapiirinsä ylpeänä, vastustamattomana kuningattarena, suurena
maailmannaisena, joka tyynin mielin kantaa korkean asemansa vaatimat
velvollisuudet.

Herra Robert van Rensselaerin taas tapaamme vaikuttavana mahtina maansa
liike-elämässä, miehenä, joka yhdellä ainoalla kynänvedolla luo
senaattoreita. Hänen liikeasiansa ovat yhä edistyneet ja hänen
käskystään puhkeavat esiin rikkaudet kuten hedelmäpuut intialaisen
fakiirin käskystä. Hän on järjestänyt suuren renkaan yhtiön entisistä
kilpailijoista estääkseen turmiollisen kilpailun sekä monilla muillakin
toimillaan saattanut Wall Streetin hämmästymään.

Minua suuresti epäilyttää ruveta kuvailemaan sankarimme elämänuraa
tästä lähtien, sillä kykyni ei luultavasti riitä kuljettamaan häntä
ehjin nahoin "kujan" kaikista sokkeloista. Mutta onneksi ovat tämän
kaiken jo ennemmin varmasti luotettavat asiantuntijat kertoneet, ja
minä, lukijaini luvalla, lainaankin tietoni heiltä. Tietysti vilisee
heidän kielessään teknillisiä sanontatapoja, mutta onhan kullakin
tieteen haaralla oma erityinen sanavarastonsa, ja jokaisen tietoja
haluavan täytyy ensin perehtyä siihen. Van Rensselaerin elämä oli tähän
aikaan samanlaista kuin Wall Streetillä yleensä; on sentähden tärkeätä
saada tietää, minkälaiseksi hänen elämänsä oli muodostunut.

Jabbergrabin kirjassa "Rahamaailman sankarit" luemme sivulla 1492
seuraavaa:

"Tapa, jolla Robert van Rensselaer eräässä tilaisuudessa säilytti
osakkeitten arvon, on vieläkin kaupunkilaisten mieluisimpana
keskustelunaiheena. Oli tiistai -- unohtumaton päivä!-- ja hän oli
juuri astumassa maihin 'Aurorasta', kun hänelle ojennettiin
sähkösanoma, joka sisälsi tiedon, että osakkeitten hinnan alentamiseksi
keinottelevat -- he olivat, ohimennen sanoen, silminnähtävästi
halveksineet hänen aluksensa purjehduskykyä! -- olivat alkaneet uuden
kiihkeän hyökkäyksen osakeyhtiötä 'Kalamaron ilmalaivat' vastaan."

"Tässä oltiin nähtävästi tekemisissä salaliiton kanssa. Osakkeitten
hinta aleni alenemistaan. Van Rensselaer sähkötti välittäjilleen, jotta
he hankkisivat kaikki saatavissa olevat osakkeet. Tästä seurasi, että
hän saapuessaan ylimääräisellä junalla New-Yorkiin oli kaikkien K.I:n
osakkeitten omistaja, lukuunottamatta muutamia harvoja, joita ei oltu
voitu käsiin saada."

"Van Rensselaer oli todellakin harmissaan, sillä K.I. oli hänen
lempiyrityksensä. Matkallaan kaupunkiin oli hän koko ajan pohtinut tätä
asiaa. Perille päästyään antoi hän kaikille hintojen alentamiseksi
toimiville liikkeille käskyn muuttaa kurssi ja ostaa käteisellä rahalla
osakkeita ja myydä ne takaisin kuukauden maksuajalla. Hänen
tarkoituksensa oli, että alennus-keinottelijat, jotka tiesivät van
Rensselaerin haluavan pitää osakkeet, vetäisivät tästä sen
johtopäätöksen, että hän oli rahapulassa ja sentähden myi käteisellä,
samalla kuin osti viivytyksellä pelastaakseen yhtiönsä."

"Juoni onnistui täydellisesti. Van Rensselaerin omat lähettiläät
ostivat saatavissa olevat osakkeet, ja alennus-keinottelijat, jotka
olivat saaneet uutta rohkeutta, kilpailivat hänen kanssaan. Van
Rensselaer osti osakkeita viivytyksellä viisikymmentuhatta kerrallaan,
kunnes uuvutetut vastustajansa vihdoinkin antoivat perään."

"Luonnollisesti olivat rahat hänellä valmiina ja hän antoi
vahingoniloisena panoksen räjähtää. Maksun lykkäys päättyi, eikä enään
ollut ainoatakaan K.I:n osaketta markkinoilla! Hinnat nousivat
huippuunsa. Ne alkoivat 110:llä, ja ennenkuin pörssi sulettiin,
tarjottiin niistä 190, mutta turhaan. Kuusikymmentä tuhatta osaketta,
jotka olivat myydyt 110:llä, mutta joita ei voitu saada 190:llä."

"He tulivat hänen luokseen kerjäämään armoa. Ja hän selitti
armollisesti ja jalomielisesti, että he eivät saisi osakkeita 190:een,
mutta voisivat tehdä sopimuksen ja saada lykkäystä viittä prosenttia
vastaan päivältä, laskettuna osakkeitten nimellisarvon mukaan."

"He eivät vieläkään kyenneet huomaamaan hänen viekkauttaan, vaan
luulivat piankin romahduksen tulevan ja suostuivat sen tähden ilolla
hänen ehdotukseensa. He maksoivat korkoja kymmenen päivää, mutta yhtiö
pysyi yhtä lujana. Lopuksi maksoivat he hänelle 260 kappaleelta. Hän
ansaitsi siis kaksisataa dollaria jokaisesta kuudestakymmenestä
tuhannesta dollarista."

"Kesti kauvan aikaa, ennenkuin alennus-keinottelijat uskalsivat
hätyyttää jotain Robert van Rensselaerin lempiyritystä."



XX.


Samana päivänä, jolloin tämä eriskummallinen "sopimus" tehtiin, olivat
ystävämme ja hänen uhrinsa istuneet ja keskustelleet myöhäiseen iltaan
asti. Sitten nousi van Rensselaer vaunuihin ja karautti kaupungista.
Mutta koska hän tunsi tarvitsevansa liikuntoa ja raitista ilmaa, astui
hän, vastoin tavallisuutta, alas vaunuista ja lähti kävelemään pitkin
Broadwayta.

Hän ei ollut tullut syöneeksi päivällistä kotona ja oli sentähden
matkalla klubiansa kohti, kun hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa
kirkkaasti valaistun ravintolan edustalle. Soiton säveleet kuuluivat
sieltä houkuttelevina. Hän seurasi äkillistä päähänpistoaan ja astui
sisälle.

Tässä ei ollut mitään merkillistä, sillä se oli hieno ravintola, jossa
oli naisia vaaleissa pukimissa ja herrat polttelivat sikarejansa. Van
Rensselaer istui vähän aikaa katsellen ympärilleen. Sitten alkoi hän
tutkia ruokalistaa.

Huolimatta vähän väliä toimeenpanemistaan suurenmoisista kemuista, oli
van Rensselaer oikeastaan sangen vaatimaton mies. Hänen loistava
vierasvaraisuutensa tarkoitti vaan toisten ilahuttamista. Hän tilasi
ensin cocktailin, maisteli sitä mietteissään, tarjoilijan pannessa
pöytään erittäin hienoa ja herkullisen lajisia ostronia. Ennenkuin
ryhtyi niitä syömään, tilasi hän seuraavan ruokalajin, erityisellä
tavalla valmistettua vasikan kylkeä ja peltopyytä paahdetun leivän,
sparriksen ja silpoherneitten kera.

Tarjoilija kuunteli huomaavaisena hänen määräyksiään, kuinka nämät
lajit olisivat laitettavat, ja mitä kastiketta hän tahtoi sparriksen
kera.

-- Ja tuokaa mulle sitten pullo chambertinia, lisäsi hän. Parasta, mitä
teillä on.

Tarjoilija kiirehti täyttämään hänen käskyjään, ja herra Robert van
Rensselaer alkoi tuntijan tavalla maistella ostroneja. Ruuat olivat
moitteettomia ja viini parempaa kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Hän
tunsi itsensä tyytyväiseksi koko maailmaan. Silloin tällöin herkesi hän
syömästä hengähtääkseen vähän ja katsellakseen ympärilleen. Hän oli
todellakin alkanut käydä lihavahkoksi, ja se vaivasi häntä syödessään.
Vihdoinkin oli hän päättänyt ateriansa, maiskutteli huuliaan, nojautui
mukavasti taaksepäin tuolissaan ja sytytti sikarinsa.

Robert van Rensselaerin sikarit olivat -- kuten kaikkikin, mitä hän
käytti -- hänen itse ulkomailta tuottamiaan, ja niiden tuoksu oli
suoraan sanoen jumalallinen. Ystävämme istui silmät puoliummessa ja
tunsi olevansa sangen onnellinen, miellyttävä lämpimyys ja kylläisyys
hyvästä ruuasta ja viinistä levisi hänen jäseniinsä. Mitä voi sivistynyt
ihminen enempää toivoa?

Kyllä, yhtä vielä, yhtä ainoata. Ja herra Robert van Rensselaer,
katsellessaan ympäri huonetta, äkkäsi sen, mitä kaipasi. Erään pöydän
ääressä huoneen vastaisella seinällä istui kaksi naista, joihin hänen
katseensa pysähtyi.

Toinen oli lihava, vaaleanverinen, jalokivillä koristettu, mutta toinen
-- sellaista hän ei vielä ikinä ollut nähnyt!

Se oli vallan nuori tyttö, mutta ihmeen hieno ja hento kaunotar. Hän
oli vaatimattomasti puettu ja kovin kalpea, mutta hänen ihonsa
muistutti ruusunväristä marmoria, ja hänen kasvonsa -- Van Rensselaer
ei mitenkään voinut kääntää silmiään hänen kasvoistaan.

Vanhempi nainen huomasi hänen katseensa, hymyili, ja näkyi polkasevan
nuorempaa naista jalalle. Tyttö käänsi katseensa van Rensselaeria
kohti, lehahti tulipunaiseksi ja loi silmänsä lautaseensa.

Van Rensselaerin sydän alkoi sykkiä kiivaammin. Hän joi kiireesti
kahvinsa ja viskasi pois sikarinsa. Nähdessään molempain naisten
alkavan lähteä, kutsui hän tarjoilijan, silmäsi laskua, antoi miehelle
kahdenkymmenen dollarin setelin ja käski hänen itsensä pitää loput.
Sitten otti hän päällystakkinsa ja lähti hiljalleen kadulle.

Seuraavassa kadunkulmassa saavutti hän molemmat naiset. He kääntyivät
siitä eräälle poikkikadulle.

-- Ystävättärenne näyttää vähän kainostelevan, sanoi hän hymyillen
astuessaan nuoren tytön rinnalle ja otti hiljaa tämän käsivarren
omaansa.

-- Niin, hän on todellakin vielä ujo, vastasi nainen. Hän on ollut
New-Yorkissa vasta pari päivää. Neiti Harrison -- herra -- herra --?

-- Herra Green, vastasi van Rensselaer.

-- Herra Green, toisti nainen ja naurahti. Minun nimeni on rouva Lynch.

Näin kävi esittely nopeasti ja lystikkäästi.

-- Minne matka, kysyi herra Green.

-- Olemme juuri menossa kotiin, vastasi rouva Lynch.

He kulkivat katua eteenpäin. Van Rensselaer tunsi tytön hennon
käsivarren vapisevan, mutta tämä ei puhunut mitään eikä edes nostanut
katsettaan, kun häntä puhuteltiin. Rouva Lynch piti keskustelua
vireillä, kunnes he saapuivat erään ruskean kivitalon edustalle.
Ikkunaverhot olivat alaslasketut, mutta niiden välistä vilkkui valoa,
ja naisen avatessa eteisen ovea, kuului sisältä naurua ja iloisia
ääniä. Ovi salonkiin oli auki, mutta he menivät sen ohi ja astuivat
pieneen, niukasti valaistuun huoneeseen, sulkivat oven jälessään, ja
kaikki hiljeni taas.

-- Olkaa kuin kotonanne, sanoi rouva Lynch ja rupesi riisumaan hattuaan
ja päällystakkiaan. Herra Green teki samoin ja istahti sitten sohvaan.

Nuori tyttökin istuutui. Hän vapisi yhä ja oli hyvin kalpea. Mutta
rouva Lynch ei ollut sitä huomaavinaan, hän keskusteli vaan innokkaasti
uuden tuttavan kanssa.

Äkkiä nousi hän seisomaan ja sanoi:

-- Toivon teidän suovan anteeksi, mutta minun täytyy mennä toimittamaan
eräs asia.

Nuori tyttö koetti estellä, mutta nainen katsahti vihaisesti häneen.
Sitten katosi hän sulkien oven jälissään.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Sitten nousi
herra Green ja meni tytön viereen istumaan.

-- Kertokaa minulle, kuinka on laitanne, sanoi hän.

Tyttö peitti käsillään kasvonsa.

-- Niin, puhukaa minulle kaikki, jatkoi mies hellällä äänellä.
Luotattehan minuun, eikö totta?

Tyttö katsahti mieheen, ja kyyneleet alkoivat virrata hänen poskilleen.

-- Oi, säälikää minua, rukoili hän. Minä en voi! Minä en voi! Te ette
aavistakaan, kuinka onneton minä olen.

Robbie -- tunnen halun tällaisessa tilaisuudessa kutsua häntä
Robbieksi, vaikka hänen hiuksensa olivat jo harmaat -- katseli kaunista
tyttöä ajatellen itsekseen, ettei vielä koskaan ollut nähnyt mitään
niin ihmeellistä.

-- Kuulkaahan nyt, sanoi hän ystävällisesti, teidän ei tarvitse
ensinkään pelätä minua. Kertokaa, kuinka teidän laitanne on, ja kuinka
oikeastaan olette tänne joutunut.

Tyttö silmäili häntä arasti.

-- Minä olen ollut täällä vasta muutamia tunteja, sanoi hän koettaen
hillitä kyyneleitään. Se on tavallinen juttu, eikä siitä ole teillä
mitään huvia. Isäni on kuollut, äitini myöskin, ja kun olin köyhä,
täytyi minun tehdä työtä. Ja sitten satuin tapaamaan nuoren miehen,
johon rakastuin.

Hän kohotti epätoivoissaan kätensä.

-- Jatkakaa, sanoi Robbie lempeästi.

-- Näimme viimeksi toisemme menneellä viikolla, sanoi tyttö. Mutta nyt
en enään ikinä saa nähdä häntä. Hän pyysi minua tulemaan luokseen
asumaan -- se oli silloin, kun juuri olimme tulleet tuntemaan toisemme.
Hän oli hyvin rikas, eivätkä vanhempansa antaneet hänen naida minua.
Mutta minä rakastin häntä enkä välittänyt siitä. Tahdoin ainoastaan
saada olla hänen luonaan. Siitä on nyt vuosi. Sitten hän matkusti
luotani. Hän sanoi vanhempainsa tietävän kaikki. Kuulin hänen
matkustaneen New-Yorkiin ja läksin hänen jälestään -- ainoilla
rahoillani matkustin. Tietysti en tavannut häntä enkä voinut saada
työtäkään. Koko viime ja toissa yön kuljeskelin pitkin katuja. Ja
sitten -- niin, sitten mulla ei ollut enään muuta keinoa -- minä olin
puolikuollut nälästä ja väsymyksestä.

Nuoren tytön puhuessa punastuivat hänen kasvonsa mielenliikutuksesta.
Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Mies kehotti häntä jatkamaan, ja
hän kertoi koko elämäkertansa, sillä tämä oli ensimäinen osanottavainen
ihminen, jonka hän New-Yorkissa tapasi.

Ja Robbie puhui hänelle aivankuin entinen Robbie oli puhunut naisille,
hellästi ja miellyttävästi, säädyllisesti ja hienotunteisesti. Hän oli
kaunis mies ja henkevä mies, ja tyttö unohti ensin tuskansa, sitten
epätoivonsa ja lopuksi surunsa. Kukaan ei häirinnyt heitä, ja he
jatkoivat keskusteluaan tunnin, kaksi. Ja minuutti minuutilta kasvoi
myötätuntoisuus heidän välillään. Robbien veri alkoi yhä kiivaammin
kuohua. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, vaan myöskin viisas ja hyvä
-- oikea kallis helmi keskellä kurjuutta ja saastaisuutta. Ja siksi
kävi hänen äänensä yhä hellemmäksi ja yhä varomattomammin alkoi tyttö
avata sydäntään hänelle.

Aika kului, tuli puoliyö, ja vihdoin uskalsi Robbie tarttua tytön
käteen ja istahtaa hänen viereensä. Ystävämme Robbie vapisi kuin
koulupoika, veri hehkui hänen suonissaan, ja puna hohti tytön
kasvoilla.

-- Kuulkaa minua, kuiskasi mies, te ette aavistakaan, kuinka sydämeni
säälii teitä, kuinka ihailen teitä ja kuinka kernaasti tahtoisin auttaa
teitä. Te olette niin kaunis -- minä en koskaan ole nähnyt niin
kaunista naista -- ja minä, minä tahdon pelastaa teidät täältä, eikä
teidän tarvitse tällaisesta kuulla enään sanaakaan. Minä pidän huolen
teistä, minä varjelen teitä. Minä teen kaikki, mitä voin, jotta
tulisitte onnelliseksi. Sillä minä rakastan teitä, oi, en voi sanoin
ilmaista, kuinka teitä rakastan! On hirveätä sanoa sitä teille
tällaisessa paikassa. Mutta onhan yhdentekevä, mitä meistä täällä
ajatellaan. He eivät aavista mitään, mutta eihän se meitä liikuta. Oi,
minä rukoilen teitä, tulkaa omakseni! Minä en vielä tiedä, kuinka tämän
asian järjestäisin, mutta sen vaan tiedän, etten salli ikinä teille
tehtävän mitään pahaa. Enkä minä koskaan jätä teitä, en koskaan!

Hän puhui nopeasti, hengästyneenä, mutta vastustamattoman kiehtovasti.
Hän kiersi varovaisesti käsivartensa tytön vyötäisille, sitten uskalsi
hän painaa suudelman hänen huulilleen ja vihdoin, nähdessään tytön
vapisevan, ja liikutuksen kyyneleitten kimaltelevan hänen silmissään,
painoi hänet intohimoisesti rintaansa vastaan.

-- Ja nyt, sanoi Robbie, kun rouva Lynch astui sisään, tehkäämme yksin
tein selvä koko asiasta!



XXI.


Vähän sen jälkeen oli Mary Harrisonille -- se oli tytön nimi --
vuokrattu pieni, kaunis asunto Harlemissa, ja siellä voitiin tavata
usein Robbie onnellisena ja iloisena, jollaisena hän oli ollut nuorena,
viattomana poikana, kun ei hänellä vielä ollut aavistustakaan maailman
pahuudesta ja petollisuudesta. Mutta emme ole tilaisuudessa kertoa
enempää tästä, vaan täytyy meidän kiireesti palata takaisin Wall
Streetille ja niihin ikävystyttäviin liikeasioihin, jotka kiinnittivät
hänet sinne.

Tapaukset kehittyivät nopeasti tässä osassa kaupunkia. Ennenkuin mielet
vielä olivat ehtineet tyyntyä viimeisen taistelun jälkeen "Kalamaron
ilmalaivat"-yhtiötä vastaan, suunnitteli Robert van Rensselaer jo
täyttä päätä elämänsä suurta tehtävää, "Atlantintakaisen -- maanalaisen
rautatie"-yhtiön kukistamista. Tästä vimmatusta taistelusta täytyy
lukijan saada täydellisen, tyydyttävän kuvauksen.

Wall Streetillä on puhtaita, väärentämättömiä pelaajia, jotka
keinottelevat hintojen ylentämiseksi ja alentamiseksi millä osakkeilla
tahansa, kunhan vaan toivovat ansaitsevansa jotain. Mutta toisaalta
löytyy myöskin henkilöitä, jotka ryhtyvät ainoastaan kunniallisiin
yrityksiin. Kunniallinen osakekeinottelija oli Robert van Rensselaerin
mielestä sellainen mies, joka tutki rahallisia ja taloudellisia oloja
koko maapallolla ja koetti vaikuttaa hintoihin haluamaansa suuntaan.
Jos mies oli vaan kyllin terävänäköinen ja tyytyi keinottelemaan
vahingollisten osakkeitten hinnan alentamiseksi, voi hän pitää itseänsä
hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä, ja -- mikä vielä parempi -- hän voi
olla varma siitä, että ikuiset luonnonlait olivat järkähtämättä hänen
puolellaan.

Kertomus suuresta "Atlantintakainen-maanalainen-rautatie"-yhtiötä
vastaan käydystä taistelusta, sankarimme urotöistä kuuluisimmasta,
taistelusta, jota Wall Streetin miehet eivät ikipäivinä unohda, on
kerrottuna Jabbergrabin teoksessa, sivulla 1906, ja kuuluu:

"Sen väitetään olevan ilmaus tästä ihmeellisestä kyvystä käsittää
asiain tila ja mitä kulloinkin pohjalla liikkuu, jota hän on osoittanut
ennenkin. Yli vuoden ajan oli van Rensselaer mielenkiinnolla seurannut
A.-M.-R:n kehitystä ja johtoa. Hän oli tutkinut asiaa kaikin puolin,
kunnes vihdoin voi puhkaista tämän häikäisevän saippuakuplan, joka
väärällä sädeloistollaan oli pettänyt useita maailman terävänäköisimpiä
liikemiehiä."

"Robert van Rensselaer oli alusta alkain epäillyt tätä yhtiötä, koska
hänen oli onnistunut saada tietoonsa eräitä seikkoja sen sisällisestä
tilasta. Hän oli tutkinut radan tulevaisuustoiveita, johtoa,
suunnittelua ja liikkeelle laskettua ylenmääräistä osakepaljoutta,
jonka piti olla sangen vahingollista, mutta, joita osakkeita ihmiset
kuitenkin kilvassa ostivat. Ja vihdoin hän, osaksi niitten tietojen
perustuksella, joita hänen oli onnistunut saada salaisilta urkkijoilta,
osaksi markkinain epäilyttävästä suunnasta oli saanut selville tämän
yhtiön takana seisovain rahamiesten aikovan keinotekoisesti korottaa
osakkeitten hintaa. Tätä vastaan hänellä ei ollut mitään sanomista.
Päinvastoin koetti hän kaikin voimin auttaa heitä nostamaan hintoja
huippuunsa, jotta sitten paremmin saisi perille ajetuksi omat
suunnitelmansa. Vasta kun luuli heidän alkavan väsyä, kääntyi hän
vastarintaan. Ja nyt alkoi uusi jättiläistaistelu."



XXII.


Kukaan ei aavistanut van Rensselaerin seisovan kaiken tämän takana.
Sillä historiankirjottajamme kertomuksen mukaan oli hänellä ihmeellinen
kyky vaikuttaa salassa. Hänellä oli välittäjänsä kaikkialla Wall
Streetillä ja ne kilpailivat usein tietämättään keskenään. Ulkopuolella
olijat näkivät vaan A.-M.-R:n osakkeitten nousseen huimaavasti, ne
olivat siis varmistuneet ja tulleet halutuiksi markkinoilla.
Asiantuntijat tiesivät vähän enemmän, nimittäin, että oli olemassa
joku, joka myi alennetulla hinnalla maksun lykkäystä vastaan. Mutta
kuka tämä oli, sen tiesi ainoastaan yksi ihminen koko maailmassa.

Nämät asiat ovat yhtä sotkuiset kuin ikävätkin. Mutta meidän täytyy
kertoa niistä, jotta voisimme ymmärtää Robert van Rensselaerin
elämässä juuri samaan aikaan tapahtuneen ratkaisun. Ystävämme
ei ollut niitä miehiä, joka piti osakkeitaan leikin asiana --
harvoin hän ryhtyi johonkin yritykseen ennenkuin tiesi olevansa
oikeassa, mutta jos hän sen kerran teki, silloin olikin tosi
kysymyksessä. Vaikka ei markkinoilla ollut vähintäkään aavistusta
siitä, oli hän varustaunut taisteluun elämästä ja kuolemasta
"Atlantintakaisen-maanalaisen-rautatie"-yhtiön kanssa.

Tiistaina alotti van Rensselaer taistelunsa ostamalla osakkeita kolmena
päivänä.

Se oli kerrassaan tavatonta kilpailua, jonka tarkoituksena oli kolmen
päivän kuluessa yhä uudestaan myymällä osakkeita alentaa niitten hintaa
niin paljon kuin suinkin. Todellisuudessa ei hän aikonut antaa heille
aikaa kolmeakaan päivää. Hän tahtoi kukistaa A.-M.-R:n jo
keskiviikkona, ensimmäisenä todellisena taistelupäivänä.

Tämä tapaus muistutti K.-I.-taistelua, sillä eroituksella vaan, että
kukaan ihminen ei aavistanutkaan, että voitaisiin tehdä hyökkäys
A.-M.-R:ta vastaan. Sen osakkaat olivat levinneet yli koko maan. Niitä
oli pantu liikkeelle kymmenenkin miljoonaa kerrallaan, ja verrattain
vähän olivat sentähden van Rensselaer ja hänen vastustajansa voineet
saada niitä käsiinsä. Mutta me mainitsimme ystävällämme olleen -- tai
ainakin hän luuli olevan -- "ikuiset luonnonlait" puolellaan.

-- Sen täytyy kukistua, sanoi van Rensselaer päättävästi. Sen täytyy
kukistua!



XXIII.


A.-M.-R:n takana seisovat rahamiehet pitivät tiistai-iltana kokouksen,
jossa muodostivat renkaan. He olivat yksimieliset siitä, että
osakkeitten hintaa alentava, tuntematon henkilö oli pakoitettava
antautumaan ja päättivät sentähden seuraavana päivänä ostaa
sataviisikymmentä tuhatta A.-M.-R:n osaketta nähdäkseen, kestäisikö
tämä tuntematon sitä.

Van Rensselaer oli valmistunut kestämään sangen paljon. Tiistaina,
markkinain kiihkeimmillään ollessa, oli hän myynyt jokainoan muulla
taholla, esim. suuressa terästrustissa, omistamansa osakkeen ja sitä
paitsi lainannut niin paljon kuin suinkin luotollaan sai. Kaikki nämät
rahat olivat nyt hänen välittäjillään, ja keskiviikko-aamuna markkinain
alkaessa seisoi hän sähkösanomakoneen ääressä yksityiskonttoorissaan,
uskotun konttoristin ollessa valmiina sähköttämään hänen määräyksiään
kaikille tahoille.

Taistelu kävi alussa hitaasti. Se oli aivankuin kamppailua etuvartiosta
kahden jättiläisen välillä, jotka kumpikin koettivat ottaa selkoa
vastustajansa voimasta. Renkaan välittäjät tarjosivat korkeita hintoja
A.-M.-R:n osakkeista, mutta van Rensselaer odotti ja oli varuillaan.
Osa myytiinkin, ei kuitenkaan hänen hallussaan olevia, ja hän odotti
vaan hinnan vielä kohoavan, jotta vihollisensa tulisivat rohkeammiksi,
ja hänen oma asemansa varmemmaksi.

Noin kello yhdentoista tienoissa alkoi taistelu täydellä todella.
A.-M.-R. alkoi 155:llä, hinnan nopeasti vaihdellessa. Osakkeita
myytiin noin viisi tuhatta, ja niitten hinta oli noussut 155-1/2 ja
156-1/2:een. Sitten nousi se 158:aan ja jäi siihen.

Hinta oli selvästi nyt juuri niin korkealla kuin vastustaja tahtoi sen
nousevan. Ja hetken päästä lähetti van Rensselaer määräyksensä --
kaksituhatta osaketta viidelle eri välittäjälle. A.-M.-R. horjui, laski
157-5/8:aan hitaasti vaihdellen. Lisättiin viisitoista tuhatta. Van
Rensselaer antoi uusia määräyksiä, uusia tarjouksia tehtiin, ja hänen
välittäjänsä hyväksyivät ne. Pörssihuoneustossa tunkeili mieletön
joukko kirkuvia, käsillään huitovia miehiä, kokoontuneina A.-M.-R:n
ilmoitustaulujen ympärillä. Kuukausiin ei oltu tällaista nähty.
Epäilemättä oli jotain erinomaista tekeillä. Vielä ei ollut kenenkään
huomio kiintynyt siihen seikkaan, että hinnan korottajat pyrkivät
pidättämään osakkeita, ja hurjia huhuja oli liikkeellä. A.-M.-R:n
osakkeet eivät koskaan olleet nousseet näin korkealle ja mahdotonta
niitten oli pysyäkin sellaisessa hinnassa. Mutta ne pysyivät kuitenkin
ja tarjous toisensa perästä tehtiin. Vasta puolenpäivän aikaan alkoivat
ne laskea ja silloin oli rengas ostanut sataviisikymmentä tuhatta omaa
osakettaan, joista van Rensselaer oli myynyt satakolmekymmentä tuhatta.

Silloin alkoivat hänen välittäjänsä tehdä tarjouksiaan. Hinnat laskivat
hitaasti. Renkaan jäsenet kokoontuivat lyhyeen neuvotteluun. Selvästi
valmistui vihollinen kaikkine joukkoineen vastarintaan. Vaara oli
uhkaava, sillä heti kun ihmiset saivat tietää tämän olevan hyökkäyksen
hintojen alentamiseksi, joutuisivat he levottomuuden valtaan.
Tuskallisen jännityksen vallassa odottaisivat tuhannet kunnes yhden
ainoankin prosentin eroitus saisi aikaan kauhean sekasorron ja
pakottaisi vaa'an painumaan toiselle tai toiselle puolelle ja viskaisi
sadointuhansin osakkeita markkinain pyörteisiin. Muutaman minuutin
keskustelun jälkeen sitoutui rengas vielä ostamaan kolmesataa tuhatta
osaketta.

Nyt vallitsi raivoisa kiihko markkinoilla. A.-M.-R:n osakkeet laskivat
157-1/2:een ja seisahtuivat siihen. Renkaan välittäjät kirkuivat, jotta
pörssihuoneusto kaikui, mutta van Rensselaer tyynenä ja kaikkien
mahdollisuuksien varalle valmiina myi niin paljon kuin he halusivat, ja
joka kerta, kun he taukosivat ostamasta, alkoi hän alentaa osakkeitten
hintaa. Seuraus tästä oli, että hinta horjui sinne tänne -- milloin
nousi, milloin laski yhden prosentin ja osakkeitten kauppa oli
kiihkeämpi kuin ennen milloinkaan.

Ei ollut enään epäilystäkään, mikä tässä oli tarkoituksena. Salaliitto
oli tehty yhtiön kukistamiseksi. Ja selvää oli myöskin, että
salaliittolaiset kuuluivat maan mahtavimpiin. Robert van Rensselaerin
omaisuus arvioittiin siihen aikaan kahdeksikymmeneksi miljoonaksi
dollariksi, s.t.s. hän voi, hintojen tällään ollessa, ostaa 1,25
miljoonaa osaketta. Hän ei tiennyt, voisivatko vastustajansa mennä niin
pitkälle, mutta hän istui siinä päättävänä ja piti silmällä
sähkösanomakonettansa, taistelun raivotessa, ja mieletöntä kiihkoa
osoittavan huudon ja rähinän noustessa kadulta hänen korviinsa.

Kolme jälellä olevaa, pitkää, väsyttävää tuntia, kului hitaasti. Iskun
toisensa perästä hän tähtäsi vastustajiinsa, mutta nähtävästi
tuloksetta. Hermostunut hän ei ollut, mutta otsansa synkkeni yhä
enemmän ja silloin tällöin mutisi hän kirouksen. Hän oli pannut
alttiiksi kaikki, mitä hänellä oli, taistelussa vihollisen
tuntemattomia voimia vastaan. Jos ei hänen viimeisen määräyksensä
onnistuisi niitä kukistaa, seisoisi hän itse piankin typö tyhjänä.

Ainoastaan pari minuttia oli jälellä tästä kauheasta, unohtumattomasta
päivästä. Kymmenkunta hänen välittäjiään seisoi ja tarjosi kaupan
osakkeita huimaavista hinnoista. Kerrankin myytiin kaksikymmentä
tuhatta osaketta yht'aikaa. Hän tähtäsi viimeiset iskunsa, jotka saivat
markkinat horjumaan ja ihmiset kauhusta kalpenemaan. Mutta joka kerta,
kun hän teki tarjouksen, tarttuivat vastustajat siihen halukkaasti, ja
A.-M.-R. ei väistynyt tuumaakaan.

Ja niin seisoi se pystyssä vieläkin, kun pörssi suljettiin, ja tämä
peloittava päivä oli lopussa.



XXIV.


Robert van Rensselaer käveli edestakaisin konttoorissaan kädet selän
takana. Hänellä ei ollut enään yhtään rahoja, mutta se ei häntä
peloittanut. Nyt, kuten ainakin, luotti hän ikuisiin luonnonlakeihin,
ja hänellä oli sitäpaitsi vielä pari valttia käsissään.

Hän käveli mietteissään, puhellen silloin tällöin itsekseen.

-- Joka tapauksessa minä tästä voitan, joten ei taida olla vahingoksi
antaa heidän vielä käyttää yhtä tilaisuutta hyväkseen.

Hän soitti sihteerinsä luokseen ja käski tämän lähettää viisi
telefoonisähkösanomaa. Neljä niistä oli hyville ystäville, innokkaille
Wall Street-keinottelijoille, joilla oli tapana säännöllisesti auttaa
häntä. Viides oli herra Chauncey van Rensselaerille. Muutamien
minuuttien kuluttua seisoi jo neljä heistä hänen konttoorissaan
hengästyneinä ja poissa suunniltaan.

-- No, kysyi van Rensselaer, mitä te tästä tuumaatte?

-- Tällaista emme ole ikinä nähneet! huudahti yksi heistä. Se oli
Shrike, tunnettu vehnäkeinottelija. Ei ikinä! Kenen sinä sen luulet
olevan ja kuinka luulet tämän päättyvän?

-- Sitävartenhan minä juuri lähetinkin teitä hakemaan, sanoi van
Rensselaer. Istukaa!

He istuivat ja hän alkoi tehdä heille selkoa asiain tilasta.

-- Minä tiedän kuka se on, mutta minä en ole oikeutettu sanomaan
enempää. Sen verran voi vielä lisätä, että tiedän heidän voittavan ja,
että huomenna aijon panna peliin viimeisen senttini, jotta siitä tulisi
oikein komea keikaus. Minä tunnen kutka seisovat A.-M.-R:n takana --
etupäässä Smith ja Shark -- ja tiedän, minkä arvoisia he molemmat ovat.
Itse yhtiöstä on minulla myöskin tarkat tiedot: se on häviön partaalla.
Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, koko komeuden olevan vaan
keinottelua, ja että ihmiset yleensä ovat taipuvaiset työntämään syyn
sen niskoille, joka on joutunut alakynteen. Se rengas, joka on tämän
jutun toimeenpannut, on ehdottomasti suoriutuva kunnialla, mutta minun
täytyy hankkia pari henkilöä lisää varmuuden vuoksi, ja kysyn teiltä,
tahdotteko tulla mukaan. Meidän tarvitsee vaan panna kaikki yhdellä
kertaa peliin ja sitten julistaa seisovamme kaiken tämän takana.
Silloin ei tarvitse odotella montakaan sekuntia, ennenkuin kaikki
romahtaa.

Nämät neljä herraa jäivät vielä pariksi tunniksi van Rensselaerin
konttoriin. He pohtivat asiaa kaikin puolin, A.-M.-R:n heikkoja kohtia
tällaisiin yrityksiin nähden ja niitä huhuja, joita mahdollisesti voisi
päästää liikkeelle. Tuhansittain osakkeenomistajia toivoi hintojen
kohoamista ja olivat pelvossa ja vapistuksessa niiden mahdollisen
alenemisen tähden. He harkitsivat, mitä etuja Smithillä, Sharkilla ja
muilla A.-M.-R:n takana seisovilla rahamiehillä olisi tarjolla, ja mitä
he itse voisivat odottaa. Ja vihdoin suostuivat he yhdessä ostamaan
kaikki A.-M.-R:n osakkeet, jotka huomenna olisivat kaupan, ja kello
yhdeltätoista päättivät he antaa pommin räjähtää ja pirstoa kaikki.



XXV.


Muutamia minuutteja ystäväinsä lähdettyä, istui sankarimme taas
automibiiliinsa ja ajoi täyttä vauhtia klubiin. Hän meni
yksityishuoneeseensa, ja heti sen perästä tuli hänen luokseen
punanenäinen, luuvalon murtama, ylhäisen näköinen herrasmies.

-- Mitä hittoa sinä tällä tavalla lähetät minua hakemaan, huudahti hän
heti huoneeseen päästyään.

Se oli herra Chauncey Rensselaer. Poika saattoi hänet kunnioittavasti
tuoliin istumaan ja kysyi sitten:

-- No, mitä sinä asemasta arvelet?

-- Eihän se ollut vastaus minun kysymykseeni, murahti isä. Mutta, hyvä
jumala, Robbie, minkälainen tämä päivä on ollut minulle! Sinä kai
tiedät minulla olevan viisi tuhatta A.-M.-R:n osaketta? Ja nyt olen
koko päivän ollut hulluksi tulemaisillani. Minä olen odottanut ja
odottanut --

-- Hm! sanoi Robbie hymyillen. Mitä sinä olet odottanut?

-- Mutta eikös sinulla sitten ole osakkeita? huudahti isä. Etkö sinä
tiedä, keitä renkaaseen kuuluu?

-- Kyllä, sanoi Robbie, minä luulin niitten olleen A.-M.-R:n herroja ja
Smithin ja Sharkin.

-- Ihan niin, sanoi isä, ja sinä saat olla varma siitä, että he
tietävät, mitä tahtovat. Saat nähdä osakkeitten huomenna nousevan
200:aan. -- Mutta onko sinulla aavistustakaan, kutka hölmöt koettavat
heitä vastaan taistella?

-- Ei minun tarvitse sitä aavistaa, sanoi Robbie, minä tiedän sen.

-- Keitä ne sitten ovat?

-- Ne eivät ole "keitä" ollenkaan.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Minä tarkoitan, että siinä on vaan _yksi_ mies.

-- Yksi mies! Kukahan se olisi?

-- Se on Robert van Rensselaer.

Vanha herra poukahti seisaalleen luuvalostaan huolimatta.

-- Hyvä jumala, Robbie, oletko sinä tullut hulluksi?

-- En, sanoi Robbie, ei se ole hulluutta ensinkään.

-- Mutta sitten sinut hukka perii.

-- Eipä taida. Myönnän panneeni alttiiksi koko omaisuuteni, mutta
hukassa en ole. Huomenna pari minuuttia yli yhdentoista olen oleva
New-Yorkin rikkain mies. Silloin olen omistava joka sentin, jonka
A.-M.-R-yhtiön herrat ja Smith ja Shark saavat kokoon kerjätyksi ja
lainatuksi ja sen lisäksi kaiken, mitä muilla etevillä kansalaisilla
on talletettuna pankeissaan, oma vanha, rakastettu isänikin
lukuunotettuna.

Vanha, rakastettu isä oli, suoraan sanoen, tukehtumaisillaan.

-- Sinä olet mennyttä miestä, Robbie! huudahti hän. Se on aivan
mahdotonta. Kuinka sinä voit tämän kaiken aikaansaada ilman rahoja?

-- Minähän olen muodostanut renkaan, vastasi Robbie hymyillen.

-- Ilman rahoja?

-- Eiväthän he tiedä, ettei mulla ole rahoja, vastasi poika
levollisesti. Muuten aijonkin varmuuden vuoksi saada vähän sinulta.

-- Hm! sanoi herra Chauncey van Rensselaer lakoonisesti.

-- Ensiksi, sanoi poika, saat myydä osakkeesi huomenaamulla kello
kymmenen, toiseksi saat myydä niin monta A.-M.-R:n osaketta kuin
kaupaksi saat; ja yhdentoista aikaan saat sitten nähdä romahtavan --
olkoon se vaikka taivas itse!

-- Kuinka se käy päinsä?

-- Muun muassa siten, että itse olet siellä ja myyt lykkäystä vastaan.
Te, vanhat veikot siellä Wall Streetilta, olette kuin kotkat haaskan
kimpussa. Kun vaan ihmiset näkevät teidän tulla lönkyttävän, tietävät
he heti suuren keikauksen olevan tekeillä. Ja jos he panevat liikkeelle
huhun sinun myövän A.-M.-R:n osakkeitasi, saat nähdä, että loppu käy
itsestään.

-- Onhan tuossa järkeä, myönsi vanhus hetken mietittyään.

-- Mutta siitähän minun oikeastaan ei pitänytkään puhua kanssasi, sanoi
Robbie hymyillen. Pääasia on tämä: sinun pitää antaa minulle pari
miljonaa dollaria nyt heti.

Herra Chauncey van Rensselaer hätkähti tuolissaan ja tuijotti poikaansa
silmät selällään.

-- Vähintäin kaksi miljonaa dollaria, jatkoi Robbie nähdessään isänsä
olevan sanattomana hämmästyksestä. Ja minun pitää saada ne omakseni
eikä lainaksi. Jos pyytäisin niitä lainaksi, olisi sulla oikeus vaatia
kaikenlaisia selityksiä. Ja vaikka minä selittäisin sinulle kuinka
kauvan tahansa, et sinä kumminkaan ymmärtäisi sitä niin hyvin kuin minä
itse. Tahdon siis vaan sanoa, että olen ollut hyvä poika, joka olen
elättänyt itseäni kolmetoista vuotta pyytämättä vanhalta isältäni
senttiäkään. Mutta nyt minä tarvitsen rahoja oikein toden teolla. Ja
kun sinä kerran kuolet, jätät joka tapauksessa kumminkin kaikki
minulle. Mutta silloin se ei hyödyttäisi minua vähääkään. Sillä jos
tämä temppu ei onnistu, niin silloin olisi se aivan liian vähän, tai
onnistuu se, ja silloin on pari miljoonaa vaan pisara meressä. Siksi
minä tahdon sinun antamaan rahat nyt heti.

Herra Chauncey hengähti syvään. Sitten kumartui hän eteenpäin ja vetäsi
tuolinsa lähemmäksi pöytää.

-- Robbie, sanoi hän, kerro minulle vähän enemmän tästä jutusta! Kerro,
millä tavalla sen olet järjestänyt.

-- Ensin tahdon saada ne kaksi miljoonaa.

-- Peevelin poika! murahti isä. Tiedäthän sinä saavasi rahat, jos
todella niitä tarvitset. Mutta silloin täytyy sinun olla vähemmällä
vehkeilemättä ja selittää tarkoin, mitä sinulla on tekeillä.

Silloin alkoi Robbie kertoa. Ja ennenkuin hän oli lopettanut, hieroi
ukko tyytyväisenä käsiään. Vähän myöhemmin nähtiin hänen nilkuttavan
ulos huoneesta lähettämään välittäjilleen käskyä myymään kaikki
A.-M.-R:n osakkeet päivän hintoihin. Sitten sai hänen pankkiirinsa
käskyn suorittaa herra Robert van Rensselaerille kolmen miljoonan
dollarin suuruisen summan.

Tällävälin jatkoi herra Robert van Rensselaer kävelyään edestakaisin
huoneessa. Siinä astellessaan kädet selän takana, tyytyväisyyden ilme
kasvoillaan, oli hän epäilemättä onnellisin ja tyytyväisin ihminen koko
New-Yorkissa.

Äkkiä naputettiin ovelle, eräs palvelija toi kirjeen.

-- Kirje teille, sir, sanoi hän. Päälle on kirjoitettu "tärkeä."

Ystävämme otti kirjeen ja odotti kunnes palvelija oli poistunut. Hän
avasi sen ja luki seuraavaa:

    Herra _Robert van Rensselaer_.

    Pyytäkää hyväntahtoisesti ystäväänne, herra Greeniä, vielä
    tänä iltana tulemaan vanhan ystävättärensä, rouva Lynchin luo.
    Hänelle itselleen sangen tärkeä asia on kysymyksessä. Joten
    hänen ehdottomasti täytyy tulla!



XXVI.


Jätämme mainitsematta herra Robert van Rensselaerin muistutukset
kirjeen luettuaan, koska ei kenelläkään ole niistä hyötyä eikä huvia.
Lukija on varmaan kuvitellut, ettei ystävämme tähän aikaan ollut
missään tekemisissä rouva Lynchin kanssa. Niin hän uskoi itsekin. Mutta
yksi elämän pikku ilojen varjopuolia on se, etteivät ne jätä meitä
rauhaan silloin, kun tahtoisimme unohtaa ne.

Sankarimme mietti miettimistään, kuka olisi tämän kirjeen kirjoittaja.
Ja koko ajan hän joko käveli edestakaisin huoneessa tai istui
liikahtamatta, eteensä tuijottaen tuolilla.

Saatuaan vihdoinkin päätöksensä tehneeksi, ei hän ensinkään ollut
iloisella tuulella. Otsansa oli synkkä ja silmänsä loistivat oudosti.
Hän lähti huoneesta pitkin, raskain askelin, ja pari sekuntia myöhemmin
kiidättivät ajoneuvot häntä Mary Harrisonin asuntoa kohti. Ajettuaan
kappaleen matkaa, käski hän ajajan pysäyttää ja astui alas vaunuista.
Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, astui hän toisiin, joilla ajoi lopun
matkaa.

Nuori tyttö otti hänet vastaan onnesta säteillen. Hänen yllään oli
punainen silkkipuku, ja hän oli niin ihmeen kaunis, että Robbien kasvot
ehdottomasti kävivät lempeämmiksi. Mutta tyttö oli kumminkin huomannut
jo hänen synkän katseensa ja huudahti pelästyneenä:

-- Mitä on tapahtunut?

-- Mary, sanoi hän lyhyesti, ja katseensa tuli yhä ankarammaksi, Mary,
meidän täytyy erota.

Tyttö katseli häntä hämmästyneenä.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.

-- Sitä mitä sanonkin, vastasi mies. Meidän täytyy erota.

Mutta nähdessään tytön kalpenevan, sulki hän hänet syliinsä ja istahti
sitten sohvalle.

-- Kuule nyt, Mary, sanoi hän lempeämmin, sinä olet hyvä tyttö, ja minä
voin sanoa sinulle koko totuuden. Sinun vikasi ei tietysti ole, että
olen joutunut suuriin ikävyyksiin ja voin ainoastaan tällä tavoin
päästä niistä.

-- Mitä sinä tarkoitat, Jim? läähätti tyttö. (Hän oli oppinut kutsumaan
van Rensselaeria Jimiksi.)

-- Mary, sanoi hän, tiedäthän minun olevan naimisissa, vai kuinka?

-- Tiedän, vastasi tyttö, mutta ... onko se --

-- Tiedät ehkä myöskin minun olevan sangen rikkaan miehen? No, sanalla
sanoen, rouva Lynch on alkanut kiristää rahoja.

Tyttö vetäysi taaksepäin.

-- Mitä -- mitä? sammalsi hän huohottaen raskaasti.

-- Niin se on. Minä olen jo maksanut hänelle useita tuhansia dollareja.

-- Oi, Jumalani! kirkasi tyttö. Se on mahdotonta!

-- Se on totta. Muuta keinoa ei ole enään kuin erota



XXVII.


Mary Harrison horjui kuin juopunut. Hän sai kiinni eräästä tuolista.

-- Jim, läähätti hän, mihin minä joudun?

-- Tiedät minun joka tapauksessa pitävän huolen sinusta, sanoi mies.

-- En minä sitä tarkoita! huudahti tyttö. Mutta, voi, minä rakastan
sinua. -- -- En voi sinutta elää! Mihin, taivaan nimessä, minä joudun?

Ja tyttö heittäytyi hänen syliinsä äärettömän epätoivon vallassa.

-- Mihin minä joudun? Mihin minä joudun? huusi hän vähän väliä. Kuinka
voin kestää tämän!

Mies koetti turhaan rauhoittaa häntä.

-- Kuule, sanoi hän tukahutetulla äänellä, älä nyt ole niin suruissasi.
Ehkä voit unohtaa minut vielä. Kas niin, koetahan nyt olla
ymmärtäväinen!

Tytön koko ruumis vapisi.

-- Ei, ei, huusi hän. Tämä vielä tappaa minut!

Äkkiä hypähti hän ylös, ja silmänsä salamoivat.

-- Minä tapan sen naisen, kuiskasi hän. Minä tapan hänet.

Mies veti hänet luokseen koettaen rauhoittaa häntä.

-- Ei, Mary, se olisi vielä pahempi minulle. Sanothan rakastavasi
minua? Silloin täytyy sinun myöskin luopua minusta. Muulla keinoin ei
tästä pulasta päästä.

Tyttö istui kalman kalpeana, ja valittava voihkina tunkeutui hänen
huuliltaan. Sitten sipaisi hän hiukset otsaltaan ja tuijotti hurjan
näköisenä eteensä.

-- Luopua sinusta, kuiskasi hän käheästi. Luopua sinusta!

Ystävämme Robbie oli hyvin pahoillaan. Hyväsydäminen mies ei mielellään
kiusaa naista, varsinkaan sitä, jota rakastaa. Hän oli kumminkin jo
kerran tehnyt päätöksensä ja aikoi järkähtämättä pysyä siinä.

-- Enkö saa sinua enään koskaan nähdä ... edes vilaukselta ... joskus
vaan, vaikeroi Mary nojaten päänsä hänen rintaansa vastaan ja itki
ikäänkuin sydämensä olisi pakahtua.

-- Et, sanoi mies lujasti. Etkö sinä ymmärrä, Mary, ettei maailmassa
ole ainoatakaan paikkaa, johon voisin sinut kätkeä, josta tuo nainen ei
nuuskisi sinua esiin? Hän on ottanut selville, kuka minä olen ja
seurannut minun jälkiäni tänne. Ymmärräthän, Mary, että hän musertaa
minut, kenties pakottaa minut surmaamaan itseni.

Tyttö kauhistui.

-- Ei, se ei saa tapahtua, sanoi hän. Sinä näyt olevan oikeassa, ja
minun täytyy uhrautua. Minä tahdon poistua. Luulen voivani kestää sen.
Mutta, Jim, Jim, en ole ikinä rakastanut ketään muuta kuin sinua enkä
tule koskaan rakastamaankaan.

-- En minäkään unohda sinua, Mary, sanoi mies. Saat kaikkea, mitä
tarvitset. Rahaa ei sinulta pidä puuttuman.

Tyttö kuunteli hajamielisenä hänen puhettaan. Hän ei tällä hetkellä
rahoja ajatellut.

-- Mihin aijot matkustaa, kysyi mies hetken vaitiolon päästä.

-- En tiedä, vastasi tyttö. Kotia minulla ei ole. Niin, mihin minä
oikeastaan menisinkään? Ajattelen, parasta lienee palata takaisin
syntymäseudulleni -- Albanyyn.

Tämä nimi herätti äkkiä eloon erään muiston Robert van Rensselaerin
sielussa.

-- Albanyyn? toisti hän. Et ole koskaan maininnut olevasi sieltä
kotoisin.

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:

-- Ehkä sinä tunnet siellä erään nuoren tytön ... mutta enhän minä
tiedä edes hänen nimeään, lopetti hän kevyesti naurahtaen.

-- Vai niin, sitten luulen, etten voi antaa sinulle mitään tietoja
hänestä, sanoi tyttö, koettaen hymyillä hänkin. Muuten tunnen siellä
ainoastaan joitakuita ihmisiä. Enkä tuntenut ketään, ennenkuin äitini
matkusti pois muutamia vuosia sitten.

-- Matkusti pois? kysäsi mies. Luulin sinun kertoneen, että hän on
kuollut.

-- Kuollut hän varmaan onkin, koska hän oli kovin sairas lähteissään,
vastasi tyttö. Mutta minä en tiedä, kuinka hänelle kävi. Hän ei koskaan
palannut.

Mies tuijotti hämmästyneenä tyttöön.

-- Ei koskaan palannut, toisti hän. Mikä sinun äitisi nimi oli?

-- Helena, vastasi tyttö.

Mies lyyhähti tuolilleen takaisin.

-- Oi, kauheata sitä on ajatellakin! jatkoi tyttö värähtelevällä
äänellä. Rakas äitiparkani! Hän työskenteli aamusta varhain myöhään
iltaan elättääkseen minua. Hän oli niin hyvä, niin hyvä. Hän tappoi
työllä itsensä, Jim, se on ihan totta.

-- Mikä häntä sitten vaivasi?

-- Keuhkotauti, vastasi tyttö.

Mies säpsähti, ja hän huomasi sen.

-- Mikä sinun on? kysyi tyttö.

-- Ei mikään, sanoi mies, tämäpä on omituinen sattuma. Mikä sinun isäsi
nimi oli?

-- En ole koskaan tuntenut isääni, vastasi tyttö. Äitini ei ole hänestä
mitään kertonut. Mutta minä aavistin, etteivät he olleet naimisissa ...
ja että...

Hän pysähtyi hämmästyneenä miehen oudosta näöstä. Mutta sitten jatkoi
hän:

-- Luulen isäni olleen hyvin rikkaan, kauniin ja hyvän. Äiti antoi
minulle medaljongin, jossa oli isäni kuva, ja jonka avaimen äiti sanoi
olleen isälläni, jotta sitä ei kukaan muu voisi avata. Hän itse oli
hukannut sen avaimen, jonka oli isältäni saanut.

Tyttö vaikeni taaskin. Aaveentapainen, tuhkanharmaa kalpeus oli
levinnyt Robert van Rensselaerin kasvoille. Hän nojautui tyttöön,
silmänsä tuijottaen kauhistuneina. Ojensi sitten tyttöä kohti kätensä,
joka vapisi kuin haavanlehti.

-- Medaljonki! Medaljonki! läähätti hän. Jumalani! Onko se sulla
tallella?

-- On, huudahti tyttö hämmästyneenä, kiiruhtaen piironkinsa luo. Hän
ojensi medaljongin miehelle. Tämä katsahti siihen, horjahti takaisin
kuin olisi saanut tikarin piston rintaansa. Ja hurjasti, hirvittävästi
parkaisten tarttui molemmin käsin päähänsä ja oli vähällä kaatua.

Mutta Mary oli kauhistuneena kiiruhtanut hänen luokseen.

-- Jim, Jim, huusi hän. Mitä tämä on?

Hän yritti tarttua mieheen kiini, mutta tämä pakeni kauhistuneena häntä
kuin villiä eläintä.

-- Ei, ei! huusi mies ryömien nurkkaan, pelko ja kauhistus katseessaan.
Älä! Mene pois! Mene pois!

-- Mutta, Jim, mitä tämä on? huusi tyttö. Mikä sinulle on tullut?

Mies oli vaipunut polvilleen ja kouristukset vavahuttelivat hänen
ruumistansa.

-- Oi, Jumalani! voihki hän. Oi, Jumalani!

Mary juoksi hänen luokseen ja löi käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Jim! Jim! kirkui hän hysteerisesti. Sinun täytyy sanoa, mitä tämä on
-- sinun täytyy -- sinun täytyy! Tiedätkö sinä, kuka minun isäni oli?

-- Tiedän! oihki hän ja kiemurteli kuin mato, tiedän -- tiedän!

-- Kuka hän sitten oli? Kuka? Sano!

Mies yritti puhua, mutta sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa. Äkkiä
vavahti koko ruumiinsa. Hän tempasi itsensä irti tytön syleilystä niin
kiivaasti, että tämä lensi vastakkaiseen seinään. Sitten hoippui hän
ovelle voihkien ja valittaen.

Vielä silmäys tytön kasvoihin, sitten pakeni hän kuin mielipuoli
rappuja alas.

Vaunut odottivat vielä kadulla. Hän ei nähnyt niitä, mutta ajaja huusi
hänelle, kun hän aikoi kiiruhtaa ohi. Hän tointui silmänräpäykseksi ja
hyppäsi vaunuihin.

-- Mihin? kysyi ajaja.

-- Yhdentekevä! huusi hän. Aja vaan!

Ja niin mentiin täyttä vauhtia pitkin katuja. Van Rensselaer istui
kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, väännellen epätoivoissaan käsiään.

Sama ajatus palasi aina hänen mieleensä, ajatus, joka sai veren
hyytymään hänen suonissaan. Hänen ruumiinsa vääntelehti kovissa
kouristuksissa.

Kauvan hän ei voinut tätä kestää, vaan käski ajajan seisauttaa, hyppäsi
alas ja nakkasi tälle rahan. He olivat tulleet Parkin syrjäiseen osaan.
Hän kääntyi ympäri ja pakeni pimeyteen.



XXVIII.


Mary oli yksin. Peloittava hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään.
Vainotun otuksen tavoin makasi hän siinä huoneen nurkassa, johon oli
kaatunut. Kasvonsa olivat tuhkanharmaat, silmänsä pyörivät villinä, ja
vapisevissa käsissään piteli hän onnetonta medaljonkia.

Hän tuijotti sitä kauhun lyömänä, voimatta paikaltaan liikahtaa. Hän
tahtoi avata sen, mutta kului kymmenen minuuttia ennenkuin hän jaksoi
nousta ja hoippua lattian yli.

Hän sai käsiinsä taltan, paneutui tuskasta melkein mielipuolena
lattialle pitkäkseen ja koetti avata medaljonkia. Kätensä vapisivat, ja
tuon tuostakin löi hän sormiinsa, jotta veri juoksi.

Äkkiä aukesi medaljonki, ja yksi ainoa silmäys siihen oli kyllin
riittävä. Seuraavassa tuokiossa liukui se hänen hervottomista käsistään
lattialle, ja hän päästi valittavan huokauksen. Silmänräpäyksen ajan
seisoi hän ikäänkuin tukea etsien, sitten kääntyi hän ja syöksyi
kirjoituspöytänsä luo. Haparoivin sormin haki hän jotain laatikosta.

Laukaus pamahti, ja hän vaipui lattialle verisenä, värähtelevänä
kasana, ja aivonsa valuivat matolle.



XXIX.


Jo ennen yhdeksää torstaiaamuna oli Wall Street tungokseen asti täynnä
väkeä. Kaikkialla juoksenteli joukottain miehiä edes takaisin, kirkui
ja töytti toisiaan. Pörssihuoneuston perällä oli tuskin ainoatakaan
tyhjää paikkaa. Lontoosta saapuneet hintailmoitukset olivat jokaisen
suulla, jännitys ja pelko kuvastuivat kaikkien kasvoilla ja täyttivät
ilmankin, jota ihmiset hengittivät.

Kaikki tiesivät ratkaisevan silmänräpäyksen olevan käsillä, ja että
koko totuus -- olipa se sitten millainen tahansa -- pian tulisi päivän
valoon.

Robert van Rensselaer tunkeutui meluavan, kiihkoisan väkijoukon
keskitse. Mutta kukaan ei tuntenut häntä, kukaan ei huomannut häntä.
Vaatteensa olivat loan tahraamat, hattunsa revitty ja painettu alas
silmille. Kasvonsa hohtivat, silmänsä veristivät, ja hän hapuili
eteensä käsillään. Hän oli juovuksissa.

Hän saapui konttooriinsa, hoiperteli sisään ja lyyhistyi tuolille
istumaan.

-- Tuokaa vähän whiskya, ähkyi hän sihteerilleen. Ja pian!

Sihteeri tuijotti hämmästyneenä häneen.

-- Ettekö te kuule, mitä sanon? Sulkekaa sitten ovi ja katsokaa, ettei
kukaan pääse tänne. Kiireesti nyt!

Mies lähti. Van Rensselaer istui yhä tuolillaan tuijottaen eteensä,
hurja, sekava ilme silmissään. Hän oli koko pitkän tien Harlemista Wall
Streetille kulkenut kuin unissakävijä yhden ainoan ajatuksen
vainoamana, hokien yhtämittaa itsekseen: Wall Streetille! Wall
Streetille! Kello kymmenen!

Hän käännähti ja silmäsi sähkösanomakonetta, nousi ja horjui sen luo.
Hetken aikaa hän hoiperteli sinne tänne ja sai vihdoin kiini jostain.
Luki jo saapuneet tiedot ja katsoi kelloa. Se oli kymmentä vailla
kymmenen.

-- Oh, ähkyi hän. Pelastettu! Pelastettu!

Sihteerinsä palasi tuoden whiskya, van Rensselaer tarttui pulloon ja
joi siitä. Sitten sanoi hän:

-- Minä kirjoitin eilen Jones & Kumpp:ille ja käskin heidän maksaa
kolme miljoonaa välittäjilleni. Pitäkää huolta, että se tulee tehdyksi.
Käskekää välittäjien myydä A.-M.-R:n osakkeet niin pian kuin suinkin,
joka ainoan. Ja tulkaa sitten takaisin. Mutta katsokaa, ettei kukaan
pääse tänne sisään -- ei ainoakaan sielu, kuuletteko, ei ainoakaan!
Ymmärrättekö?

-- Kyllä, sanoi mies ja meni kummastellen tiehensä. Ensi työkseen käski
hän oman välittäjänsä myymään kaikki hallussaan olevat A.-M.-R:n
osakkeet. Sihteeri ei koskaan ollut nähnyt van Rensselaerin menettäneen
malttiansa liian aikaisin.

Tällä välin istui van Rensselaer kädet nyrkissä, mutisten itsekseen.
Katseensa oli kiintynyt kellon tauluun ja whiskypullo seisoi hänen
vieressään.

Minuutit vierähtivät, ja vihdoin löi kello kymmenen.



XXX.


Pörssi tarjosi tällä kertaa katsomista ansaitsevan näyn. Tuhansittain
miehiä aaltoili saman paikan ympärillä kuin kohiseva meri, ja kun
kellon lyönti kajahti, puhkesivat he korvia huumaaviin huutoihin.

Atlantintakainen -- maanalainen! Atlantintakainen -- maanalainen!
Muista osakkeista ei kukaan välittänyt vähääkään, ja useat pikku
toiminimet olivat sulkeneet ovensa, koska eivät uskaltaneet pitää niitä
auki tällaisena päivänä.

Sähkösanomakoneen läheisyydessä seisojat lukivat vaan A.-M.-R. --
157-1/2 -- 157-1/2 -- 157-3/8 -- ja niin edespäin.

Osakkeitten nousu ja lasku oli kuin painiskelua kahden jättiläisen
kesken, jotka kierielivät sinne tänne taistellen elämästä ja
kuolemasta. Van Rensselaerin silmiä ilahutti tämä näky, ja ensi kerran
monen tunnin kuluttua tunsi hän olevansa vapaa mies. Kauhu, joka tähän
asti oli vainonnut hänen kintereillään, oli menettänyt mahtinsa, ja
mielenkiihko karkoitti whiskyhöyryt hänen päästään.

Hän oli kyllä vieläkin huumaantunut, mutta tällä kertaa taistelun
ihanuudesta! Joka numero tuntui hänestä viholliseen sattuneelta
sotatapparan iskulta. Hän istui ja kuvitteli tämän iskun isänsä
lyömäksi, tämän itsensä, tämän viimeisen taas Shriken antamaksi -- ja
niin edelleen. Hän pusersi kätensä nyrkiksi ja mutisi ikäänkuin olisi
silmäinsä edessä nähnyt koko taistelun: Antakaa vaan niille! Alas ne!
Kukistakaa ne!

Ja yhä jatkoi kone kulkuaan levollisesti, tahdikkaasti: A.-M.-R. -- 100
-- 157-1/2; A.-M.-R. -- 500 -- 157-5/8; A.-M.-R. -- 3000 -- 157-3/8;
A.-M.-R. -- 10,000 -- 157-1/4 -- Ja niin edespäin, melkein taukoamatta.
Tuntui kuin olisi katsellut suureen kaivoon, joka on reunojaan myöten
täytetty tuskissaan kiemurtelevilla ihmisruumiilla.

Niin kului puolituntinen, sitten toinen, jotka tuntuivat van
Rensselaerista ijäisyydeltä. A.-M.-R. piti yhä puoliaan. Van Rensselaer
oli saanut apua, mutta rengas myöskin, nähtävästi. Koko Wall Street oli
jakautunut ikäänkuin kahteen vastakkaiseen leiriin, joiden yhteisenä
tunnusmerkkinä oli säästää vihollista niin vähän kuin suinkin.

Yhä kesti taistelua. Kello oli enään neljännestä vailla yksitoista. Nyt
vihdoin alkoi A.-M.-R. horjahdella -- 157-3/4 on korkein hinta, johon
osakkeet olivat nousseet. Van Rensselaer otti suuren kulauksen
pullostaan ja soitti kiivaasti kelloa.

-- Kuulkaa tarkkaan, mitä minä sanon, virkkoi hän lopen väsyneelle
konttoristille. Ratkaiseva hetki on tullut. Kiiruhtakaa, minkä
kerkiätte, kertomaan kaikille, jotka tapaatte, että Arkansasin
lakiasäätävä kokous on korottanut A.-M.-R:n rahtimaksut
kaksinkertaisiksi. Kymmenkunta muuta yhtiötä on saanut saman
määräyksen. Odottakaa sitten viisi minuuttia -- ei sekunttiakaan
enempää, kuuletteko! -- ja kertokaa sitten kaikille, että minä
olen A.-M.-R:n vastustaja, ja että Shrike ja kaikki muut ovat minun
puolellani!

Mies nyökkäsi päällään, katosi, ja van Rensselaer katsahti taas
sähkösanomakonettansa. Oli silmänräpäyksen loma-aika. Hän astui akkunan
luo ja katseli ulos.

Sitten alettiin uudelleen. A.-M.-R. piti edelleen puoliaan. Van
Rensselaer tiesi koneen olevan muutaman minuutin markkinoista jälessä
ja hän kiroili kärsimättömänä. Sitten tarttui hän lyijykynään ja alkoi
niin hyvin kuin vapisevilla käsillään voi kirjoittaa muutamia lukuja
paperipalalle.

Hän oli pannut 2,7 miljoonaa dollaria tähän yritykseen ja ostanut noin
1-3/4 miljoonaa osaketta. Niitä ei todellisuudessa ollut niin paljoa,
mutta tällainen menettely on hyvin tavallista Wall Streetillä. Hän
ajatteli varmasti voittavansa 1-3/4 miljoonaa dollaria vastustajiltaan
joka prosentilta, jonka A.-M.-R:n osakkeet laskivat. Mutta jos ne
nousivat ja pysyivät korkealla, kunnes aika oli ohi, joutuisi hän
heille maksamaan saman summan.

Äkkiä alkoi sähkökone uudelleen työskennellä. Kello oli nyt viittä
vailla yksitoista, ja A.-M.-R. pysyi vieläkin horjumatta -- 157-5/8 --
157-3/8 -- 157-1/2.

Hän ei voinut enään kestää tätä hirveätä jännitystä, vaan tyhjensi
pullon yhdellä siemauksella ja syöksyi ovea kohti. Seuraavassa
silmänräpäyksessä seisoi hän kadulla.



XXXI.


Mennessään pörssihuoneustoon kohtasi van Rensselaer joukottain miehiä,
jotka juoksentelivat sinne tänne, hurja, tuijottava katse silmissään.
Hän kuuli ohimennen katkonaisia sanoja: "rahtimaksut -- häviö -- van
Rensselaerit -- Shrike." -- Hän saapui ovelle ja päästettiin heti
sisään tähän suureen hullujenhuoneeseen. Kiihoittunut väkijoukko, joka
tunkeili ilmoitustaulun luokse, veti hänet mukanaan sisäänkäytävään,
johon hän pysähtyi tuijottamaan taululla seisovaa lukua -- se oli 157.

Hän kuuli samoja huutoja kuin ulkonakin -- "rahtimaksut -- van
Rensselaerit --" j.n.e.

Lähellään äkkäsi hän jättiläisen kokoisen miehen, joka liehutti jotain
paperia kädessään ja huusi kauvaksi kaikuvalla äänellä. Se oli eräs van
Rensselaerin omista välittäjistä parhaimpia; ja kun hän sai kuulla
tämän äänen, tunsi hän sydämensä taukoavan lyömästä. Otollinen hetki
oli tullut!

-- Minä tarjoon kaksikymmentä tuhatta osaketta kolmen
päivän lykkäyksellä A.-M.-R. -- kaksikymmentä tuhatta -- sata
viisikymmentäseitsemän! -- sata viisikymmentäseitsemän! --
Kaksikymmentä tuhatta kolmen päivän lykkäyksellä -- sata
viisikymmentäkuusi ja kolme neljäsosaa!

Melu kasvoi ja tukahutti hänen äänensä. Sadasta eri paikasta alettiin
huutaa: tuhannen sadasta viidestäkymmenestäkuudesta ja puolesta!
Kolmetuhatta viisisataa sadasta viidestäkymmenestäkuudesta! Sata
viisikymmentäkuusi! sata viisikymmentäviisi ja puoli!

Mielettömänä, huumaantuneena, raivosta silmittömänä pudisteli van
Rensselaer nyrkkiään ilmassa ja karjui:

-- Alas! Alas ne! Lyökää alas ne! Lyökää! Lyökää!

Hän tiesi voiton olevan saavutetun, se tuntui jo ilmassa. Se oli
keikaus, hurja, raivoisa pyörremyrsky, joka juurineen repii kaikki
irti. Ei ollut enään ostajia. Vihollinen oli suinpäin pakenemassa.
Mutta yhä karjui hän ja nauroi kuin mielipuoli. Väkijoukko tungeskeli
ilmoitustaulun ympärillä yhtä mielettömänä ilosta tai tuskasta. Siinä
oli henkilöitä, jotka menettivät miljoonan joka prosentilta -- ne
miljoonat, jotka van Rensselaer voitti -- ja näkivät häviön ja
perikadon ammottavan vastassaan. He raivosivat, ulvoivat, tarjosivat
A.-M.-R:n osakkeita sadasta viidestäkymmenestäkuudesta, sadasta
viidestäkymmenestäviidestä, sadasta viidestäkymmenestäkolmesta. Eivätkä
sittenkään saaneet ostajia, ei millään hinnalla!

Myrsky oli puhjennut koko voimallaan. Se ei ollut enään ainoastaan
sekasorto, vaan täydellinen hävitys. Markkinain suunta oli vihdoinkin
kääntynyt. Ne, jotka olivat pitäneet osakkeitten hintaa korkealla,
olivat maahan kukistetut ja nyt syöksyi yleisö esiin ja otti asiain
hoidon omiin käsiinsä. Hinnat laskivat huimaavaa kyytiä, kolme
prosenttia, viisi, kymmenen prosenttia kerrallaan. Nopeuden määräsi
vaan aika, jonka sähkösanomat ja telefoonitiedot tarvitsivat
levittääkseen hämminkiä yli koko maan. Välittäjät saivat käskyn
toisensa perästä myydä osakkeet millä hinnalla hyvänsä, ja koko ajan
seisoi van Rensselaerin jättiläismäinen asiamies jyrisevällä äänellään
ja kahdellakymmenellä tuhannella osakkeellaan alentamassa hintoja
viisi, kymmenen prosenttia kerrallaan.

Vihdoin van Rensselaer ei enään voinut kestää tätä kauheata jännitystä.
Hän työntyi joukon lävitse ja meni istumaan eräälle penkille salin
perällä. Hän itki ja nauroi yht'aikaa uupuneen lapsen tavalla ja ensi
kerran puolen tunnin kuluessa jaksoi hän sen verran malttaa mielensä,
että voi ruveta huomaamaan, mitä ympärillään tapahtui.

A.-M.-R:n osakkeet olivat nyt laskeneet seitsemäänkymmeneenkuuteen ja
alkoivat saada ostajia. Täten oli peloittava sekasorto jo lähellä
loppuaan.

Van Rensselaer oli laskenut osakkeitten todellisen arvon
yhdeksäksikymmeneksi. Hän etsi välittäjänsä ja antoi heille määräyksen
ostaa kaikki, mitä käsiinsä saivat.



XXXII.


Vaivoin pääsi sankarimme ahdingon läpi tunkeutumaan. Miehet kiroilivat,
repivät tukkaansa ja pudistelivat nyrkkiään kohti korkeutta. He olivat
menettäneet koko omaisuutensa, ja perikato ja nälkä uhkasivat heitä.

Tämä oli kamala, helvetillinen näytelmä, mutta se ei tehnyt mitään
vaikutusta van Rensselaeriin. Hänellä oli kyllin tekemistä hillitessään
sisässään kuohuvaa mielenliikutusta. Vaikeata on kuvailla hänen
ajatuksiaan ja tunteitaan tällä hetkellä, jolloin hän oli ansainnut
seitsemänkymmentäkahdeksan dollaria kappaleelta kahdesta miljoonasta
osakkeesta ja tunnin kuluessa tullut New-Yorkin rikkaimmaksi mieheksi.

Muutamia minuutteja myöhemmin tulla nilkutti van Rensselaer vanhempi
hänen konttoriinsa ja heittäytyi poikansa kaulaan.

-- Robbie, änkytti hän, Robbie!

Mutta sitten tukehutti mielenliikutus hänen äänensä, eikä hän voinut
enempää puhua. Shrike ja ne kolme muuta tulivat heti sen jälkeen, ja
nämät viisi herraa olivat puolihulluina ilosta, he lauloivat,
nauroivat, tanssivat ja lopuksi lankesivat toistensa syliin
ylenpalttisessa onnessaan.

Minä sanon nimenomaan viisi, sillä van Rensselaer nuorempi, kumma
kyllä, otti sangen vähän osaa yhteiseen iloon. Hän istui raukeana
tuolissaan ja hymyili hermostuneesti isänsä laskiessa hänen tarumaisia
voittojaan. Toisinaan hän eteenpäin kumartuneena tuijotti sammunein
katsein seinään ja hypisteli vapisevin käsin esineitä ympärillään.

-- Robbie raukka, sanoi hänen helläsydäminen isänsä. Hänen voimansa
ovat aivan lopussa, näkeehän sen. Otappas tästä kulaus!

Hän ojensi pojalleen taskumatin ja katseli hämmästyneenä, kuinka tämä
tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sillä nyt kun jännitys oli lauennut,
peloittava painostus poissa, valtasi tuska äkkiä uudella voimalla
Robert van Rensselaerin. Hän nousi, pyysi anteeksi ja lähti ulos.

Alhaalla kadun kulmassa vilisi loppumaton lauma miehiä, jotka huusivat
ja kirkuivat epätoivon ensi puuskassa. Robert van Rensselaer tunkeutui
niiden välitse ilman päämäärää, paljain päin, kädet nyrkissä. Hän oli
koettamalla koettanut tottua ajattelemaan olevansa nyt New-Yorkin
rikkain mies. Mutta se ei tahtonut oikein hänelle onnistua.

Äkkiä valtasi hänet epätoivon päättäväisyys. Hän hyppäsi ajurin
rattaille ja huusi: "Aja satamaan!"

Muutaman minuutin kuluttua oli hän joen rannassa, jossa "Pyrstötähti"
kellui. Ilma oli myrskyinen ja aallot vyöryivät vaahtopäisinä poukaman
pohjaan asti. Mutta van Rensselaer ei ilmaa ajatellut ensinkään, vaan
kiiruhti kannelle ja huusi kapteenille:

-- Käskekää lämmittää, komensi hän. Ja sitten heti vesille!

Ihmetellen katseli kapteeni häntä.

-- Mihin aijotte, sir, kysyi hän.

-- Merelle, vastasi toinen.

-- Tällaisessa myrskyssä! Mahdotonta.

-- Minä en, piru vieköön, myrskystä välitä! huusi van Rensselaer. Minä
tahdon päästä pois täältä -- ymmärrättekö te sen? -- pois tästä
kirotusta kaupungista! -- No, mitä te viivyttelette?

-- Mutta, herra van Rensselaer, puolet miehistöstä on poissa -- ja
ruokavarat -- -- --

-- Suoriutukaa kuten parhaiten taidatte! ulisi van Rensselaer.
Kiiruhtakaa! Tehkää, mitä käsken! Saatte ottaa laivalle, kenen käsiinne
saatte, kunhan vaan lähdette heti, kun höyry on valmiina. Joutukaa!

Hän poistui kapteenin luota horjuen salonkiin. Ja miehistön touhutessa
kannella, tulen leimutessa pannujen alla, istui hän whiskya
ryypiskellen. "Pyrstötähden" vihdoin lähtiessä liikkeelle, makasi hän
rentona nojaten pöytää vasten, tunnottomana, väkijuomain huumaamana.



XXXIII.


Siinä hän makasi tiedotonna koneen jyskyessä ja laivan kyntäessä
aaltoja yli kuohuvan lahden. Vasta kun he olivat saapuneet aavalle
merelle, ja jättiläisaallot kohahtelivat laivaa vastaan, heräsi hän
äkkiä siitä, että alus kallistui syrjälleen. Töytäyksestä oli hän
kierähtänyt tuolilta lattialle. Hän tarttui pöytään ja pääsi vaivoin
jaloilleen. Kaikki hänen ympärillään huojui ja aluksen reuna melkein
kosketti vettä. Meri möyrysi oudosti, huumaavasti, eikä mies alussa
oikein ymmärtänyt, mihin oli joutunut.

Ovi aukeni, ja kapteeni astui sisään.

-- Nyt olemme ulapalla, sanoi hän äreästi. Mihin te aijotte mennä?

-- Yhdentekevä, vastasi toinen. Antakaa mennä, mihin tahdotte, kunhan
jätätte minut rauhaan!

-- Hyvä! sanoi kapteeni. Ohjataan sitten koilliseen. Se suunta on
varmin myrskyssä. Huomenaamulla varhain olemme karien ulkopuolella.

Ilta kului, aurinko laski, tuli pimeä. Myrsky yhä yltyi. Van Rensselaer
oleskeli edelleen salongissa, yksin kauhunsa kera. Tunnin toisensa
perästä istui hän kokoonkyyristyneenä tuolillaan väristen kuin
kuumetautinen tai makasi tunnotonna keinuvalla lattialla. Siten vietti
hän suurimman osan yöstä, aavistamatta, mitä ympärillään tapahtui. Hän
ei kuullut ohivyöryviä, kohisevia aaltoja, jotka nostivat aluksen
pilvenkorkuisille harjoilleen ja löivät kumisten keulaan. Hän ei
tiennyt kapteenin tuskan valtaamana seisovan yövartijana, neljän miehen
epätoivoisina ponnistellessa ruorissa pitääkseen laivaa pystyssä.
Ylimalkaan hän ei ajatellut eikä tuntenut mitään, ennenkuin alus
törmäsi jotain vastaan, ja sen perästä kuului ruskava, kitisevä ääni
ikäänkuin koko alus olisi haljennut keulasta perään saakka. Vasta
silloin katsahti hän tylsästi ylös ja huomasi laivan liikkeitten
muuttuneen siten, että se nyt kallisteli kyljeltä toiselle ja aallot
löivät raivokkaammin kuin ennen.

Salongin ovi temmattiin auki, ja kapteeni syöksyi sisään.

-- Keula on murtunut! oihki hän. Kone on pilalla!

Robert van Rensselaer tuijotti höperön näköisenä häneen.

-- Mitä te sanotte? kysyi hän.

-- Keula on murtunut! ulvoi toinen, ja hänen äänensä kuului yli myrskyn
mylvinän.

-- No, mitä sitten? kysyi van Rensselaer. Mitä se mulle kuuluu?

-- Me olemme hukassa! huusi kapteeni. Ettekö te tajua sitä? Me
ajaudumme -- me syöksymme kallioita kohti.

Van Rensselaer puristi pöydän syrjää tuijottaen kapteeniin. Hän toisti
puoliääneen itsekseen tämän sanoja, ikäänkuin ne eivät vieläkään olisi
hänelle selvinneet:

-- Ajaudumme? Syöksymme kallioita kohti?

Mutta sitten hän yhtäkkiä huomasi villin, kauhistuneen katseen
kapteenin silmissä ja hyökkäsi häntä päin.

-- Me emme saa syöksyä! Hulluhan te olette! Tehkää edes jotain!
Pysäyttäkää!

Kapteeni huomasi hänen olevan juovuksissa. Mutta hänen siinä
seisoessaan, alkoikin pelästys karkoittaa viinanhöyryjä hänen päästään,
aivankuin innostus oli tehnyt edellisenä iltana.

-- Missä me olemme? huusi hän. Missä me olemme?

Peloittava täräys vavistutti koko alusta. Se keikahti syrjälleen, ja
molemmat miehet seisoivat parin sekunnin ajan tuskan ja jännityksen
valtaamina.

Seuraavassa hetkessä nousi se taas pystyyn, ja kapteeni vastasi:

-- Me olemme Mainen rannikolla, noin viisikymmentä penikulmaa maalta.
Mutta me olemme tuuliajolla emmekä voi tehdä mitään. Jos ei apua tule,
olemme hukassa.

-- Apua täytyy tulla! huusi van Rensselaer, joka vihdoinkin ymmärsi
asian oikean laidan. Oletteko te hullu! Se on mahdotonta!

Hän töytäsi ovelle, kapteeni seurasi perässä. Sitä avatessaan täytyi
hänen kyyristyä alas myrskyn kauhean raivon edessä. Ulkona oli
pilkkopimeä, mutta tuuli oli kuin elävä olento, joka kiukuissaan pieksi
häntä kasvoihin, ja vihmova kuohu pisteli ihoa kuin neulalla. Van
Rensselaer näki juuri raketin lentävän kannelta halkaisten pimeyden.
Sitten hoiperteli hän takaisin salonkiin.

Asema oli hänelle täysin selvillä, ja kuoleman kauhun edeltä saivat
kaikki muut tunteet väistyä. Hän hoippui ympäri, horjahti aina aluksen
kallistuessa puolelta toiselle, pudisteli nyrkkejään taivasta päin ja
kirkui tuskasta mielettömänä:

-- Jumalani! Jumalani! Se ei ole mahdollista! Se on valhetta! Pelasta
meidät! Mitä pitää meidän tehdä?

Näin vaikeroi hän, kunnes kapteeni inhoten jätti hänet ja poistui
kannelle velvollisuuttaan täyttämään.

Mutta van Rensselaer ei huomannut kapteenin lähtöä. Hän jatkoi
epätoivoista kävelemistään tuskasta mielipuolena. Kaikki oli hänessä
kuollut, paitsi villi, eläimellinen itsensäsäilytysvaisto -- jos
hänessä yleensä muuta oli koskaan ollutkaan. Hän tahtoi elää, hän
tahtoi päästä maihin, olihan hän sadanmiljoonan dollarin omistaja --
niin, se hän oli! Mahdotonta hänen nyt oli hukkua kuin pyydykseen
joutunut rotta! Hän kirkui, hän huusi jumalaa avuksi -- hän itki -- hän
rukoili -- hän kirosi. Ja yhä raivosi myrsky hillittömällä voimalla, se
ulvoi, se mylvi hänen häkkinsä ulkopuolella kuin petoeläin, joka tahtoi
saada hänet kynsiinsä ja syöstä pienen aluksen turmioon. Ja häntä,
pyydykseen joutunutta rottaa, ei kukaan kuullut, vaikka hän kirkui ja
raivosi niin, että vaahto suusta valui.



XXXIV.


Kului tunti -- pari. Aamu alkoi sarastaa ja päivän valo tunki himmeänä
ikkunoista sisään. Van Rensselaer yhä huusi ja ulvoi, vaikka hän oli jo
niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi.

Taas temmattiin salongin ovi auki, ja kapteeni tuli sisään. Hän oli
hyvin kalpea, mutta tyyni ja päättäväinen.

-- Nyt on kaikki ohi, sanoi hän. Ilman apua olemme hukassa.

Van Rensselaerin silmät hehkuivat kuin mielipuolen.

-- Mitä tarkoitatte? huusi hän.

-- Tulkaa ulos katsomaan, kuului vastaus, ja van Rensselaer hoiperteli
kannelle. Hän nojasi salonkiin vievän käytävän oveen ja tirkisteli
ympärilleen villin näköisenä, ensi hetkessä käsittämättä muuta kuin
oman rajattoman kauhunsa.

Ympärillä oli kuohuva sekamelska, ja alus hyppelehti kuin kaarnapala
vuorenkorkuisten aaltojen välissä. Milloin oli se alhaalla aallon
pohjalla syvässä laaksossa, melkein kuohuihin haudattuna, ja van
Rensselaer oli kauhusta tukehtumallaan; milloin vyörähti mahtava
aaltovuori nostaen aluksen harjalleen, yhä korkeammalle, huimaavaa
vauhtia, aina vaahtoiseen huippuun asti, ja vesi kiehui, sähisi,
vihelsi ja kohisi hänen ympärillään.

Sellaisen aaltovuoren harjalta voi van Rensselaer vihdoin oikein nähdä
ympärilleen, ja huuto takertui hänen kurkkuunsa. Tuskin puolen
peninkulman päässä heidän edessään oli rannikko, villi, autio, tuhoa
uhkaava rannikko terävine huippuineen ja armottomine kallioineen.

Tämä näky sai van Rensselaerin unohtamaan loputkin ihmisarvostaan. Hän
nyyhkytti, hän valitti ja olisi heittäytynyt pitkäkseen kannelle, jos
ei vaisto olisi pakoittanut häntä pitämään kiini ovipielistä, jotka
olivat hänen ainoat tukensa. Että seisoi siinä elävänä, terveenä ja
askel askeleelta ajautui kuolemaa kohti, että oli avuton leikkikalu
sokeitten luonnonvoimien käsissä -- se ajatus oli toki liikaa! Hän ei
enää koettanutkaan hallita itseänsä. Pelko teki hänestä eläimen,
narrin. Hän kirkui, hän nauroi, hän nyyhkytti. Ja hänen sanoissaan ei
ollut enään mitään tolkkua.

Hän seisoi koko ajan tähdäten katseillaan mustia kallioita. Jo kuuli
hän aaltojen kohinan niitten murtuessa rannikkoa vastaan. Se oli
läpitunkeva, raju ääni, kuten aina luonnonvoimain otellessa keskenään.
Kerran vaan kääntyi hän ja näki silloin miehistön viimeisin voimin
ponnistelevan aluksen pelastamiseksi viskaamalla ankkurin mereen. Hän
näki laivan pyörähtävän, ankkurin ottaessa pohjaan. Mutta kun aallot
nostivat sen harjalleen, rusahtivat köydet poikki kuin langat, ja alus
joutui tuuliajolle.

Sen perästä näki hän miehistön yrittävän saada venettä vesille. Hän
hyökkäsi heti esiin ja odotti sivulla sormellaankaan heitä auttamatta,
hän seisoi vaan pidellen kiini köysistä miesten puuhaillessa. Mutta
heti kun hän näki heidän saavan veneen ulos, tyrkkäsi hän erään heistä
syrjään ja hyppäsi itse siihen. Toisia tuli perässä, ja pian kuului
huuto: "Enään ei oteta ketään." He etenivät aluksesta, kiikkuivat
hetkisen aalloilla, mutta sitten syöksi suuri hyökylaine veneen kumoon.

Van Rensselaer nousi pian veden pinnalle, puoleksi tukehtuneena,
haukkoen ilmaa tuskasta mieletönnä. Vene ei ollut kaukana, ja parilla
vedolla ui hän ihan sen viereen. Eräs merimies oli lähellä, ojensi
kätensä ja tarttui hänen jalkaansa, jossa koetti pysytellä, mutta
toinen potki hurjistuneena -- potkasi pois hänet, syvyyteen potkasi
hänet. Ja vihdoin riippui hän yksin kiini myrskyssä ajelehtivan veneen
laidassa.

Alkoi hirvittävä taistelu. Aallot melkein tukehuttivat hänet ja
uhkasivat joka silmänräpäys kokonaan haudata hänet kylmään syliinsä.
Hän ponnisteli epätoivoissaan pysyttääkseen päänsä veden pinnalla,
aaltojen ajellessa häntä yhä lähemmäksi raudanlujaa rannikkoa vasten.
Hän tuijotti kauhulla tätä hirviötä, joka seisoi valmiina iskemään
hampaansa häneen, musertamaan hänet.

Nyt se oli jo ihan lähellä. Hyrskyjen kohina kuului selvästi hänen
korviinsa ja täytti hänen sielunsa kauhistuksella, huumasi hänet --
tämän värisevän, elävän tomuhiukkasen. Sitten hän äkkiä tunsi
uppoavansa -- syvälle laaksoon. Hän tunsi itsensä sinkautettavan ylös
ja alas, kiikutettavan ikäänkuin olisi istunut puunlatvassa -- ja
sitten kävi kulku ylöspäin, yhä ylemmäs aina aallon vaahtoiselle
harjalle asti. Hän kirkui, väänteli ja paiskeli itseään -- ikäänkuin
kamalan painajaisen kynsissä. Mutta aalto tarttui häneen -- hän tunsi,
kuinka se otti kiini hänet ja veti mukanaan, ensin hitaasti, sitten
nopeammin -- ja nopeammin -- nuolen nopeudella -- ja vihdoin viskasi
hänet kallioihin.

Rikkiruhjotuin kasvoin, särkynein jäsenin ja pää murskana makasi hän
siinä. Ja viimeinen elonkipinä sammui hänessä -- elon, josta hän oli
niin rajattomasti nauttinut niin kauvan kun sitä hänessä rahtunenkin
oli jäljellä.



XXXV.


En tahdo väittää aaltojen itsetietoisesti ja tarkoituksella kohdelleen
van Rensselaerin ruumista siten kuin ne tekivät. Ihan sattumalta vaan
eivät ne tänään antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa, vaan hakkasivat
alituiseen häntä kiviä vasten; aalto toisensa perästä vyöryi tarttuen
häneen ja yhä vimmatummin ne pieksivät ja kierittelivät häntä, kunnes
hän enään ei ollut ihmisolennon näköinenkään. Vasta illan tullen, kun
tuuli tyyntyi, löysivät ne alempana rannalla pienen hiekkasen poukaman
ja ajoivat hänet sinne.

Se oli rauhaisa paikka, ja koko pitkänä kuutamoisena yönä ei sinne
kuulunut muita ääniä kuin aaltojen huutoja toisilleen heidän
viskellessään kuollutta ruumista edestakaisin välissään. Ja aamun
koittaessa oli se turvonnut, sinertynyt ja makasi puoliksi hiekkaan
hautaantuneena.

Aurinko yleni, mutta yhä makasi ruumis peittämättä, kunnes
kokonainen armeija pieniä olentoja alkoi lähestyä sitä; ne olivat
kömpelöliikkeisiä olentoja, varustetut pitkillä aseilla, joita
heiluttelivat eestakaisin ilmassa. Yksi niistä kiipesi piankin kuolleen
kasvoille ja iski kyntensä sen huuliin, ja tämän perästä seurasi toisia
niin pian kuin suinkin pääsivät.

Ja harvinainen saalis se olikin! Enemmän kuin neljänkymmenen vuoden
ajan oli läpi koko maan etsitty tavaroita, jotka olisivat kylliksi
harvinaisia ja kallisarvoisia Robert van Rensselaerin käytettäväksi.
Ajatelkaa vaan niitä maljallisia kallisarvoisia viinejä, joita oli
haudattu tähän ruumiiseen! Niitä monia laatikollisia harvinaisia
sikareja, joista se oli saanut hienon tuoksunsa! Ostronit,
metsänriista, ihmeellisesti maustetut kastikkeet, loppumattomat herkut
ja ruokalistat hienoine, ranskalaisine, silkille maalattuine nimineen!
Eikö tuhansittain miehiä ja naisia ollut työskennellyt näitä
tavaroita valmistaakseen, jotta niitä sitten voitaisiin kristalli- ja
hopea-astioissa tarjota tälle kallisarvoiselle ruumiille --
työskennelleet vaatettaakseen sitä, valmistaakseen sille asunnon ja
raivatakseen jokaisen kiven sen tieltä? Ja nyt lepäsi se hiekassa
nälkäisen rapujoukon syötävänä.

Koitti toinen päivä. Iltapäivällä sattui kaksi kalastajavenettä
soutamaan ohi. Eräs miehistä huomasi ruumiin, nousi toverinsa kera
maihin ja huusi toisessa veneessä olijoille, että jokin laiva
luultavasti oli joutunut haaksirikkoon, ja että he soutaisivat
rannikkoa ylöspäin nähdäkseen, löytyisikö jotain.

Sitten meni hän kuolleen ruumiin, tai oikeammin, sen jäännöksen luo.
Vaatteet sillä olivat koskemattomat, ja hän alkoi tutkia niitten
taskuja. Sai ensin käsiinsä erinomaisen kultakellon, jonka van
Rensselaer oli ostanut Genuasta tuhannen kahdeksansadan dollarin
hinnasta. Se herätti hänen uteliaisuuttansa, ja hän alkoi kiireesti
tarkastella toista taskua, josta löysi lompakon, sisältävän vähän rahaa
ja muutamia käyntikortteja. Niistä oli kirjoitus jo puoleksi hävinnyt,
mutta tarkkaan katsomalla voi siitä kuitenkin vielä saada selvän.

Kalastaja huudahti:

-- Hyvä jumala, tässähän on Robert van Rensselaerin nimi!

-- Kuka on Robert van Rensselaer? kysyi toinen kummastellen.

-- Etkö sinä koskaan ole kuullut hänestä puhuttavan? Sehän on rikkain
mies tässä maassa.

Täynnä kunnioitusta katseli puhuja kuollutta ruumista. Mutta hänen
toverinsa astahti vähän taaksepäin ja sanoi:

-- Haisee se kumminkin kuin tuhannen helvettiä!



XXXVI.


Pian palasi toinenkin vene takaisin, ja miehet tiesivät kertoa
"Pyrstötähden" joutuneen haaksirikkoon, ja että olivat löytäneet vielä
pari ruumista. Muutamia tunteja myöhemmin oli uutinen saapunut
New-Yorkiin, jossa se synnytti uuden hämmingin Wall Streetillä ja syvän
surun onnettoman miljoonamiehen perheessä. Ennen iltaa tiesivät
sanomalehdet kertoa Robert van Rensselaerin maallisten jäännösten -- ne
käyttivät tätä sanantapaa -- olevan matkalla pääkaupunkiin
ylimääräisellä junalla.

Luonnollisesti tuli niitten osaksi juhlallinen vastaanotto. Kaksi
päivää myöhemmin tapahtui hautaus -- vaikuttava ja mieltäylentävä
tilaisuus. Minä voisin tähän lainata useita palstoja näistä
hautajaiskuvauksista. Mutta, koska kertomukseni alkaa jo venyä liian
pitkäksi, tahdon vaan enään mainita, että hautajaisjuhlallisuudet
vietettiin suuressa kirkossa Viidennen avenyn varrella, että
siellä oli läsnä pääkaupungin koko rikas ylhäisö, ja että hänen
korkea-arvoisuutensa, tohtori Letence Spray piti siellä yhden
parhaimpia saarnojaan, jonka aiheena oli lause: "Autuaat ovat
miljoonanomistajat, sillä he saavat maan periä, eikä kenenkään pidä
sitä heiltä pois ottaman."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pörssiylimys - Erään amerikalaisen miljoonamiehen elämäntarina" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home