Title: Punainen huone - Kuvauksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Punainen huone - Kuvauksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä" ***


PUNAINEN HUONE

Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä


Kirj.

AUGUST STRINDBERG


Suomennos.



Yrjö Weilin, Helsinki, 1902.



    _Rien n'est si désagréable
    que d'être perdu obscurément._

                          _Voltaire_



ENSIMMÄINEN LUKU.

Tukholma linnunsilmällä katsottuna.


Oli ilta toukokuun alkupuolella. Mosebackenin pieni puutarha ei
vielä ollut avattu yleisön käytettäväksi eivätkä kukkaispenkereet
vielä olleet kuokitut; lumipisarat olivat työntäytyneet esille
menneenvuotisten lehtikasojen alta ja olivat juuri lopettamaisillaan
lyhyen kukoistusaikansa, antaakseen tilaa aremmille saframikukille,
jotka olivat asettuneet hedelmättömän päärynäpuun suojaan; syreenit
odottivat etelätuulta puhjetakseen kukkaan, mutta lehmukset tarjosivat
vielä puhkeamattomissa ummuissaan rakkaussuojattimia peipoille,
jotka olivat alkaneet rakentaa jäkäläisiä pesiään rungon ja oksain
väliin; vielä ei ainoakaan ihmisjalka ollut astunut hiekkakäytäville
viimetalvisen lumen lähdettyä ja sen vuoksi elivät siellä niin eläimet
kuin kukatkin huoletonta elämää. Kotivarpuset kokoilivat roskia,
joita sitten piilottivat merikoulun kattotiilien alle; ne kiistelivät
rakettikoteloista, joita oli jäänyt viime syysilotulituksista, ne
noppivat oljet nuorista puista, jotka edellisenä vuonna olivat
päässeet Rosendalin taimitarhasta -- ja kaiken ne näkivät! Ne löysivät
baregilappuja lehtimajoista ja osasivat penkinjalkojen puusäröjen
välistä kiskoa esiin karvatukkoja, joita oli tarttunut viime vuoden
Josefiinan päivänä tappelevista koirista. Siellä oli elämää ja
taistelua.

Mutta aurinko paistoi Liljeholman ylitse ja heitti kokonaisia
sädekimppuja itäänpäin; ne tunkivat Bergsundista nousevan sauhun
läpi, riensivät yli Riddarfjärdin, kapusivat Riddarholman kirkon
ristiin asti, heittäysivät yli Saksalaisen kirkon jyrkälle katolle,
leikkivät satamassa olevien laivojen viireissä, pitivät ilotulitusta
ison Meritullin ikkunoissa, valaisivat Lidingön metsät ja häipyivät
rusottavaan pilveen kauas, kauas etäisyyteen, missä meri on. Ja sieltä
tuli tuuli ja se kulki samaa tietä takaisin läpi Vaxholman, linnotuksen
ohi, ohi Meritullin, pitkin Sicklaötä, puhalsi Hästholman taa, katseli
kesähuviloita; ja taas se jatkoi, tuli Danvikeniin, pelästyi ja ryntäsi
pitkin eteläistä rantaa, tunsi hiilen, tervan ja traanin hajua, syöksyi
vasten Stadsgårdia, riensi Mosebackenia ylös, sisälle puutarhaan ja
törmäsi siellä seinään. Samassa muuan piika, joka juuri oli ottanut
pois sisäikkunat, avasi seinän; hirveätä paistirasvan käryä, oluen
pärskettä, kuusenhavuja ja sahajauhoja lehahti ulos ja ne vei tuuli
kauas pois, ja samalla kun kyökkipiika veti keuhkoihinsa raitista
ilmaa, käytti tuuli tilaisuutta hyväkseen ja vei ikkunapumpulit, joille
oli ripoteltu paljettia ja happomarjoja sekä orjantappuraruusun lehtiä,
alkaen sitten piiritanssin pitkin käytäviä, johon kohta kotivarpuset ja
peipposet yhtyivät, nähdessään siten kodin perustamishuolten suureksi
osaksi hälvenneen.

Kyökkipiika kuitenkin jatkoi puuhaansa sisäikkunain otossa ja muutaman
minuutin kuluttua avautui ravintolasalista verannalle vievä ovi ja
puutarhaan astui yksinkertaisesti, mutta hienosti puettu nuori herra.
Hänen kasvonsa eivät osottaneet mitään erikoisempaa, mutta hänen
katseestaan kuvastui surua ja levottomuutta, joka kuitenkin katosi, kun
hän, tultuaan ulos ahtaasta ravintolahuoneesta, tapasi silmäinsä edessä
aavan näköpiirin. Hän kääntyi vasten tuulta, avasi päällystakkinsa
ja veti muutamia aimo hengenvetoja, jotka näyttivät keventävän hänen
rintakehäänsä ja mieltään. Sitten alkoi hän kulkea edestakaisin pitkin
aidan vierustaa, joka erottaa puutarhan järven puoleisista jyrkänteistä.

Kaukana hänen allaan myllersi uudesti herännyt kaupunki; höyryvintturit
surisivat alhaalla Stadsgårdin satamassa, rautatangot rämisivät
rautavaa'assa, sulkuvahtien pillit vihelsivät, höyrylaivat Skeppsbron
luona höyrysivät, Kungsbacken omnibukset hyppivät kalisten pitkin
mukulaista katukivitystä; melua ja huutoja kuului kalastajakujalta,
purjeet ja liput liehuivat virralla, lokkien huudot, Skeppsholman
torventoitahdukset, komentohuudot Södermalmin torilta, työläisten
puukenkien kalina Lasitehtaankadulta, kaikki tuo teki elämän ja
liikkeen vaikutuksen, joka näytti valveuttavan nuoren herran tarmoa,
sillä nyt olivat hänen kasvonsa saaneet uhmaavan ja elämänhaluisen ja
päättävän leiman, ja hänen nojautuessaan kaidepuulle ja katsellessaan
jalkainsa alla olevaa kaupunkia tuntui hänestä kuin hän katselisi
vihollista. Hänen sieramensa laajentuivat, silmänsä säkenöivät ja hän
kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, kuin olisi hän tahtonut vaatia
kaupunkiraukan taisteluun kanssansa tai uhata sitä.

Nyt löi kello Katarinan kirkossa seitsemän ja Marian kirkko säesti sitä
kaihomielisellä diskantillaan; Suurikirkko ja Saksalainen täydensivät
niitä bassoillaan ja koko avaruus väreili pian kaupungin kaikkien
seitsenkellojen äänistä. Mutta kun ne olivat vaienneet, toinen toisensa
jälkeen, kuului vielä kaukaa viimeisen rauhallinen iltalaulu; se oli
korkeampiääninen, puhtaampisointuinen ja nopeampilyöntinen kuin toiset
-- sillä sellainen se on! Hän kuunteli, kokien saada selville mistä
ääni tuli, sillä se näytti herättävän hänessä muistoja. Silloin hänen
ilmeensä leppyi ja kasvoissa kuvastui tuska sellainen, jota tuntee
lapsi huomatessaan jääneensä yksin. Ja hän oli yksin, sillä hänen
isänsä ja äitinsä lepäsivät Klaran kirkkomaalla, josta kellon ääni
vielä kuului, ja lapsi hän oli, sillä hän uskoi vielä kaikkeen, niin
toteen kuin satuihinkin.

Klaran kello vaikeni ja askeleet santakäytävällä havauttivat hänet
ajatuksistaan. Verannalta tuli häntä vastaan pieni mies, jolla oli
suuri poskiparta, silmälasit, jotka enemmän näyttivät tarkotetun
suojaamaan katsetta kuin silmiä, häijy suu, joka aina sai ystävällisen,
jopa hyväntahtoisenkin ilmeen, puoliksi rutistunut hattu, siisti
päällystakki, josta nappeja puuttui, puolitankoon kiskotut housut,
käynti osottaen sekä varmuutta että arkuutta. Hänen epämääräisestä
ulkoasustaan oli mahdoton määritellä hänen yhteiskunnallista
asemaansa tai ikäänsä. Häntä voi yhtähyvin pitää käsityöläisenä kuin
virkamiehenäkin ja hän näytti olevan 29 ja 45 vuoden välillä. Nyt häntä
kuitenkin näytti mairittelevan sen henkilön seura, jota vastaan hän
meni, sillä hän nosti painunutta hattuaan harvinaisen korkealle ja
hymyili hyväntahtoisesti.

-- Tuomari ei kai ole odottanut?

-- En lainkaan; kello juuri herkesi lyömästä seitsemän. Kiitän teitä
hyväntahtoisuudestanne, kun tulitte; sillä minun täytyy myöntää, että
tällä kohtauksella on minulle hyvin suuri merkitys. Suoraan sanoen on
kysymys minun tulevaisuudestani, herra Struve.

-- Oh -- hoo!

Herra Struve räpäytti silmäluomiaan, sillä hän oli ainoastaan odottanut
todinjuontia ja välitti hyvin vähän vakavasta keskustelusta, johon
hänellä kylläkin oli syynsä.

-- Jotta voisimme paremmin puhella, jatkoi tuomari, istumme ulkona,
ellei teillä ole mitään sitä vastaan, ja juomme lasin totia.

Herra Struve veti oikean poskipartansa suoraksi, painoi varovasti hatun
syvemmälle ja kiitti kutsusta, mutta oli levoton.

-- Ensiksikin, minun täytyy pyytää, ettette minua enää kutsu
tuomariksi, jatkoi nuori herra keskustelua, sillä se en koskaan ole
ollut, vaan ainoastaan ylimääräinen notario ja viime mainittunakin
olemasta olen tänä päivänä lakannut ja olen ainoastaan herra Falk.

-- Mitä?

Herra Struve näytti siltä kun olisi hän kadottanut hienon tuttavuuden,
mutta oli yhä edelleen hyväntahtoinen.

-- Te, joka olette mielipiteiltänne vapaamielinen mies...

Herra Struve koetti saada suunvuoroa selittääkseen asiaa, mutta Falk
jatkoi:

-- Koska olette vapaamielisen Punahilkan toimittajia, niin etsin minä
teidät käsiini.

-- Pyydän, minä olen vain kovin vähäpätöinen avustaja...

-- Olen lukenut teidän leimuavat kirjotuksenne työväenkysymyksestä ja
kaikista muistakin kysymyksistä, jotka ovat meille sydämen asioita. Me
kirjotamme nyt vuotemme III, roomalaisilla numeroilla, sillä nyt on
kolmas vuosi, jolloin uusi eduskuntamme kokoontuu ja me saamme kohta
nähdä toiveemme toteutuvan. Olen lukenut Talonpojan Ystävästä teidän
erinomaiset elämäkertanne johtavista valtiollisista miehistä, kansan
miehistä, jotka vihdoinkin ovat saaneet tuoda esille sen, mitä niin
kauan raskaasti ovat mielissään kantaneet te olette edistyksen mies ja
minä kunnioitan teitä!

Struve, jonka katse, sen sijaan että olisi syttynyt tulisesta puheesta,
oli sammunut, vastaanotti mielihyvällä ukkostajohtavan tarjouksen ja
tarttui innokkaasti puheeseen.

-- Minun täytyy sanoa, että todellisella ilolla kuulen tunnustusta
niin nuorelta, ja, minun täytyy se sanoa, erinomaiselta mieheltä, kuin
Te, herra tuomari, mutta toiselta puolen, miksi puhumme asioista,
jotka ovat aivan liian vakavia, etten sanoisi surullista luonnetta,
täällä, kun olemme ulkona luonnon helmassa, tänä kevään ensi päivänä,
jolloin kaikki on kukkaan puhkeamassa ja aurinko levittää lämpöään
koko luontoon; olkaamme suruttomia ja juokaamme rauhassa lasimme.
Suokaa anteeksi, mutta minä luulen olevani vanhempi ylioppilas -- ja --
uskallan -- kenties sentähden esittää...

Falk, joka kuin piikivi oli lähtenyt etsimään terästä, tunsi iskeneensä
puuhun. Hän suostui tarjoukseen erikoisesti lämpenemättä. Ja siinä nyt
uudet veljet istuivat eikä heillä ollut toisilleen mitään sanottavaa,
muuta kuin se pettymys, jonka heidän kasvonsa ilmaisivat.

-- Minä äsken mainitsin veljelle, alkoi Falk keskustelun, että tänään
olen tehnyt tilin entisyyteni kanssa jättämällä virkamiesuran; nyt
tahdon vain lisätä, että aion ruveta kirjailijaksi!

-- Kirjailijaksi! Mutta Herran nimessä minkä tähden? Sehän on synti.

-- Ei se ole synti, mutta nyt on minun kysyttävä, tietääkö veli minne
minä lähtisin etsimään työtä?

-- Hm! Sitä on todella vaikea sanoa. Joka puolelta virtaa paljon väkeä.
Mutta elä ajattele sitä. On todella vahinko, että sinä keskeytät urasi;
tämä kirjailijan toimi on vaikeata!

Struve näytti siltä, kuin se olisi hänen mielestään ollut vahinko,
mutta ei voinut salata jonkillaista tyytyväisyyttä saadessaan
onnettomuustoverin itselleen.

-- Mutta sanohan, jatkoi hän, minulle syy, miksi jätät uran, jolla
saisit sekä kunniaa että valtaa.

-- Kunniaa niille, jotka ovat anastaneet itselleen vallan, ja valtaa
niille, jotka ovat häikäilemättömiä.

-- Laskettelet loruja! Ei kai se niin hullusti ole.

-- Etteikö ole? No -- yhtähyvin kuin puhumme jostain muusta, niin.
Kuvailen sinulle vain yhden niistä kuudesta virastosta, joihin
kirjottausin. Viisi ensimmäistä jätin siitä luonnollisesta syystä,
ettei niissä ollut mitään työtä. Joka kerran kun tulin virastoon ja
kysyin, oliko mitään tehtävää, vastattiin aina: Ei! enkä minä myöskään
nähnyt koskaan kenenkään mitään tekevän. Ja tämä kaikki huolimatta
siitä, että olin niin työteliäissä virastoissa kuin _Kollegio
Viinanpolttoa varten, Kanslia veronsäädäntöä varten_ ja _Virkamiesten
eläkkeiden Pääjohtokunta._ Mutta kun näin tuon virkamiesten paljouden,
jotka matelivat toistensa päällä, pälkähti päähäni ajatus, että
siinä virastossa, jonka piti maksaa näiden kaikkien paikat, toki
lienee jotain tehtävää. Kirjottausin siis _Kollegioon Virkamiesten
palkanmaksua varten._

-- Olitko siinä virastossa? kysyi Struve, jonka mieltä asia alkoi
kiinnittää.

-- Olin. En koskaan unohda sitä vaikutusta, jonka tulo tähän
täydelliseen ja hyvin järjestettyyn virastoon minuun teki. Saavuin
sinne klo 11 e.p.p., koska virasto siihen aikaan piti avattaman.
Vahtimestarihuoneessa makasi pöydällä käsivarsiensa nojassa kaksi
nuorta vahtimestaria, lukien Isänmaata.

-- Isänmaata?

Struve, joka edellisen aikana oli viskellyt sokeria varpusille, höristi
korviaan.

-- Niin! Sanoin hyvää huomenta! Heikko, käärmemäinen liike pitkin
herrojen selkiä osotti, että tervehdykseni vastaanotettiin ilman
erikoista vastenmielisyyttä; tekipä toinen liikkeenkin oikealla
kengänkorollaan, joka kai merkitsi kädenlyöntiä. Kysyin, oliko
jommallakummalla herralla aikaa näyttää minulle huoneistoa. He
selittivät olevansa estetyt; heillä oli määräys pysyä vahtihuoneessa.
Kysyin, eikö ole useampia vahtimestareita. Oli, kyllä oli useampia.
Mutta ylivahtimestarilla oli virkalomaa, ensimmäisellä vahtimestarilla
oli virkavapautta, toinen vahtimestari oli lomalla, kolmas oli
postissa, neljäs sairaana, viides hakemassa juomavettä, kuudes oli
pihalla ja "siellä hän on koko päivän"; sitäpaitsi "ei kellään
virkamiehellä ollut tapana tulla ennen kuin vasta klo yhden korvissa".
Samalla sain viittauksen sopimattomasta, varhaisesta ja häiritsevästä
käynnistäni ja huomautuksen siitä, että vahtimestaritkin olivat
virkamiehiä.

Mutta selitettyäni päättäneeni katsella virkahuoneita, saadakseni siten
käsityksen työn jaosta näin peräti tärkeässä ja laajassa virastossa,
sain nuoremman heistä seuraamaan itseäni. Suuremmoinen näky kohtasi
minua, kun hän avasi oven ja kuusitoista huonetta, suurempaa ja
pienempää, yhdessä jonossa oli edessäni. Täällä mahtanee olla työtä,
ajattelin ja tunsin, että olin saanut onnellisen päähänpiston. Äänet
kuudestatoista koivutulesta, jotka loimusivat kuudessatoista uunissa,
hajottivat miellyttävästi paikan herättämää yksinäisyyden tunnetta.

Struve, joka yhä tarkkaavammin oli kuunnellut, etsi liivin kankaan
ja vuorin välistä esille lyijykynää ja kirjotti 16 vasempaan
kalvostimeensa.

"Tämä on ylimääräisten huone", ilmotti vahtimestari.

"Vai niin! Onko tässä virastossa monta ylimääräistä"? kysyin minä.

"Ojaa -- kyllä niitä riittää."

"Mitä ne tekevät?"

"Kirjottavat tietenkin, vähäsen..." -- Tätä sanoessaan näytti hän
niin tuttavalliselta, että katsoin parhaaksi keskeyttää hänet.
Kuljettuamme kopistien, notarioiden, kanslistien, reviisorien,
revisioonisihteerin, tarkastajan, tarkastussihteerin, kanneviskaalin,
apukamreerin, arkistonhoitajan ja kirjastonhoitajan, kamreerin,
rahastonhoitajan, asiamiehen, protonotarion, protokollasihteerin,
aktuaarion, reistraattorin, toimitussihteerin, virastopäällikön ja
toimituspäällikön huoneitten läpi, pysähdyimme vihdoin oven luo, jossa
kullatuilla kirjaimilla oli: PRESIDENTTI. Minä aioin avata oven ja
astua sisälle, mutta siitä esti minut kunnioituksella vahtimestari,
joka todella levottomana tarttui käsivarteeni kuiskaten: "Hiljaa!" --
"Nukkuuko hän?" en malttanut olla kysymättä, ajatellen erästä vanhaa
kaskua. -- "Luojan tähden, elkää puhuko mitään; tänne ei kukaan saa
mennä, ennenkuin presidentti soittaa." "Soittaako presidentti usein?"
-- "Ei, en minä ole kuullut hänen soittavan tänä vuonna, jonka täällä
olen ollut." -- Me näyimme taaskin tulleen tuttavalliselle alalle,
jonka vuoksi minä keskeytin.

Kun kello läheni kahtatoista alkoivat ylimääräiset virkamiehet saapua,
ja minä hämmästyin koko lailla tavatessani yksinomaan vanhoja tuttavia
Virkamiesten eläkkeiden pääjohtokunnasta ja Kollegiosta viinan polttoa
varten. Mutta vielä enemmän hämmästyin nähdessäni apukamreerin
Veronsäädäntö-virastosta kävelevän sisään ja sitten istuutuvan
aktuaarion huoneeseen nahkatuoliin sekä olevan täällä yhtä kotonaan
kuin edellisessäkin paikassa.

Vein erään nuorista herroista syrjään ja kysyin häneltä, eikö hänen
mielestään ollut sopivinta mennä tervehtimään presidenttiä. "Hiljaa!"
oli hänen salaperäinen vastauksensa, viedessään minua kahdeksanteen
huoneeseen! Taaskin tuo salaperäinen "hiljaa"!

Huone, jossa nyt olimme, oli yhtä pimeä, mutta likaisempi kuin muut.
Jouhitöyhtöjä pisti esiin huonekalujen päällysnahkojen lomista;
kirjotuspöydällä, jota peitti paksu tomu, oli kuivettunut mustepullo,
käyttämätön lakkatanko, johon entinen omistaja oli kaivertanut
nimensä anglosaksilaisilla kirjaimilla, paperisakset, joiden terät
ruoste oli syövyttänyt lukkoon, päivämääränosottaja, joka oli
pysähtynyt juhannuspäivään viisi vuotta takaperin, viisi vuotta vanha
valtiokalenteri ja arkki harmaata paperia, jolle oli kirjotettu vuoroin
Julius Caesar, Julius Caesar, Julius Caesar ainakin sata kertaa ja
vuoroin Ukko Noa, Ukko Noa, yhtä monta kertaa.

"Tämä on arkistonhoitajan huone, täällä saamme olla rauhassa", sanoi
seuralaiseni.

"Eikö arkistonhoitaja tule tänne?" kysyin minä.

"Hän ei viiteen vuoteen ole ollut täällä, ja nyt kai hän häpeää
ilmaantua tänne!"

"Mutta kuka hänen virkaansa hoitaa?"

"Kirjastonhoitaja."

"Mitä työtä heillä sitten on tällaisessa virastossa kuin Kollegio
virkamiesten palkanmaksua varten?"

"Työ on siinä, että vahtimestarit järjestävät kuitit kronologisesti
ja kirjaimellisesti ja lähettävät ne kirjan sitojalle, jonka jälkeen
kirjastonhoitaja pitää huolta niiden asettamisesta sopiville hyllyille."

Struve näytti jo nauttivan keskustelusta ja piirsi silloin tällöin
jonkun sanan kalvostimeensa ja Falkin keskeyttäessä katsoi hän
velvollisuudekseen sanoa jotain tärkeätä ja painavaa.

-- Mutta miten arkistonhoitaja nosti palkkansa?

-- Se lähetettiin hänelle kotiin! Eikö se ole yksinkertaista. Nuori
toverini neuvoi nyt minua kuitenkin kaikitenkin tekemään kumarrusmatkan
aktuaarion luo ja pyytämään, että hän esittäisi minut toisille
virkamiehille, jotka nyt alkoivat saapua kohentamaan valkeata uunissaan
ja nauttiakseen hehkuvien hiilten viime säteistä. Aktuaario oli hyvin
mahtava ja samalla hyvänsuopa henkilö, kertoi ystäväni, ja piti siitä,
että hänelle oltiin huomaavaisia.

Minulla, joka tunsin aktuaarion apukamreerina, oli tosin ollut hänestä
aivan toinen käsitys, mutta minä uskoin toveriani ja menin hänen
luokseen.

Tuo pelättävä istui leveässä karmituolissa uunin edessä ja ojenteli
jalkojaan poronnahalla. Hän oli ankarassa työssä: poltteli tupakkaa
oikealla merivahaimukkeella, jonka ympäri oli ommellut hansikasnahkaa.
Jottei olisi toimetonna oli hän ottanut luettavakseen eilispäivän
Postilehden, saadakseen välttämättömiä tietoja hallituksen toiveista.

Tuloni näytti tekevän hänet huolestuneeksi; hän kohotti silmälasejaan
ja asetti ne kaljulle päälaelleen; oikean silmänsä piilotti hän lehden
reunan taa ja laukaisi vasemmasta minuun oikean suippokuulan. Esitin
asiani. Hän otti imukkeen oikeaan käteensä ja katsoi, miten pitkälle
oli sauhuttanut. Hirmuinen äänettömyys, joka nyt seurasi, osotti kaikki
epäilykseni oikeiksi. Hän karisti kurkkuaan ja sai sitten aikaan
pitkällisen jätinän hehkussa. Sitten muisti hän sanomalehden ja jatkoi
lukemistaan. Katsoin velvollisuudekseni toistaa sanottavani vähän
eri sanoilla. Silloin hän ei kauempaa kestänyt. "Mitä perhanaa herra
meinaa? Mitä pirua herra minun huoneestani tahtoo? Enkö minä saa olla
rauhassa omassa huoneessani? Häh! Ulos, ulos, ulos, herra! Mitä pirua,
eikö herra näe, että minulla ei ole aikaa! Puhutelkaa protonotariota,
jos jotakin haluatte! Älkää minua!" -- Menin protonotarion luo.

Siellä pidettiin suurta tarveaineneuvottelua, jota jo oli kestänyt
kolme viikkoa. Protonotario istui puheenjohtajana ja kolme kanslistia
hoiti pöytäkirjaa. Hankkijoiden lähettämät näytteet olivat levitetyt
pitkin pöytiä, joiden ääressä kaikki vapaat kanslistit, kopistit
ja notariot istuivat. Oli, huolimatta suuresta mielipiteitten
eroavaisuudesta, päätetty tilata kaksi paalua Lessebon paperia ja
monien koeleikkelemisien jälkeen otettu 48 sakset Grätorpin palkittua
tekoa (jossa tehtaassa aktuaariolla oli 25 osaketta); koekirjottaminen
teräskynillä oli vienyt aikaa kokonaisen viikon ja siitä laadittu
pöytäkirja oli niellyt kaksi riisiä paperia; nyt oli päästy
kynäveitsiin, ja kollegio istui juuri koettelemassa veitsiä mustiin
pöytälautoihin.

"Ehdotan Sheffieldin kaksiteräisiä N:o 4, ilman korkkiruuvia", sanoi
protonotario ja vuolasi pöydästä niin suuren sälön, että sillä olisi
voinut sytyttää tulen. "Mitä sanoo ensimmäinen notario?"

Tämä, joka koevuolemisessa oli sattunut viiltämään liian syvälle
ja siten satuttanut veitsensä naulaan ja tärvellyt kolmiteräisen
Eskilstunan N:o 2, ehdotti tätä lajia.

Kun kaikki olivat käyttäneet puheenvuoroja ja ankarasti perustelleet
mielipidettään käytännöllisillä kokeillakin, esitti puheenjohtaja, että
otettaisiin 2 grossia Sheffieldiä.

Ensimmäinen notario pani vastalauseensa tätä vastaan pitemmässä
puheessa, joka otettiin pöytäkirjaan, sitten sitä kopioitiin kaksi
kappaletta, jotka rekisteröitiin, lajiteltiin (aakkosellisesti ja
kronoloogisesti), sidottiin ja vahtimestarit kirjastonhoitajien
valvonnan alaisina asettivat sopivalle hyllylle. Vastalauseesta
huokui lämmin isänmaallinen tunne ja pyrittiin siinä pääasiallisesti
osottamaan, miten välttämätöntä on, että valtio kannattaa kotimaista
teollisuutta. Koska tämä lausunto sisälsi syytöksen hallitusta vastaan,
se kun sattui yhteen hallituksen virkamieheen, täytyi protonotarion
puolustaa hallitusta. Hän alkoi tavaradiskonton synnystä ("diskonttoa"
mainitessa höristivät kaikki ylimääräiset korviaan), loi katsauksen
maan taloudelliseen kehitykseen viime 20 vuotena, jolloin hän niin
syventyi yksityisseikkoihin, ettei ehtinyt itse aineeseen, ennenkuin
Riddarholman kello löi kaksi. Onnettoman kellonlyönnin kajahtaessa
ryntäsivät kaikki virkamiehet istuimiltaan kuin olisi tuli ollut irti.
Kysyessäni eräältä nuorelta toveriltani, mitä tämä merkitsi, vastasi
vanha notario, joka oli kuullut kysymykseni: "Virkamiehen ensimmäinen
velvollisuus on olla täsmällinen, hyvä herra!" Kaksi minuuttia yli
kahden ei ollut niin sieluakaan noissa monissa huoneissa! "Huomenna
saamme kuuman päivän", kuiskasi muuan toveri minulle rappusissa. "Mitä
herran nimessä silloin on?" kysyin levottomana. "Lyijykynät!" vastasi
hän.

Ja kuumia niistä päivistä tulikin! Lakkatangot, kirjekotelot,
paperiveitset, imupaperi, seililanka. Mutta mukiin se meni,
sillä kaikilla oli tointa. Mutta oli tuleva päivä, jolloin tämä
kaikki loppui. Minä silloin rohkasin itseni ja pyysin jotain
tehtävää. Antoivat minulle seitsemän riisiä paperia kotona
puhtaaksikirjotettavaksi, hankkiakseni itselleni "virka-ansioita".
Tein tämän työn hyvin lyhyessä ajassa, mutta sen sijaan, että olisin
saanut tunnustusta ja kehotusta työstäni, kohdeltiin minua epäluulolla,
sillä ahkerista ihmisistä ei pidetty. Sen jälkeen en saanut koskaan
enää mitään työtä. Säästän sinua kuulemasta ikävää selvitystä siitä
vuodesta, täynnä nöyryytyksiä, lukemattomia pistosanoja ja rajatonta
katkeruutta. Kaikkea, jota pidin naurettavana ja pikkumaisena,
kohdeltiin juhlallisella vakavuudella ja kaikkea, jota kunnioitin
suurena ja kiitettävänä, sätittiin. Kansaa nimitettiin roskajoukoksi,
joka oli olemassa ainoastaan sotaväkeä varten, ja jota tarvittaessa
voitiin ammuskella. Julkisesti häväistiin uutta valtiomuotoa ja
talonpoikia kutsuttuun pettureiksi. [Tämä kuvaus ei enää ole
todenmukainen, kun virastojen suuri uudestijärjestely on tapahtunut.]
Tätä kaikkea minä kuuntelin seitsemän kuukautta; minua alettiin
epäillä, kun en ottanut nauruun osaa ja minua ärsytettiin. Seuraavan
kerran, kun käytiin "oppositsionikoirien" kimppuun, sisuni purkautui
ja pidin selittävän puheen, jonka seuraus oli, että tiedettiin, mitä
miehiä minä olin, ja minusta tuli mahdoton. Ja nyt teen minä samoin
kuin monet muutkin haaksirikkoiset: syöksyn kirjallisuuden helmoihin!

Struve, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen typistettyyn loppuun,
pisti lyijykynän pois, joi totinsa loppuun ja näytti hajamieliseltä.
Kuitenkin katsoi hän velvollisuudekseen puhua.

-- Rakas veli, sinä et vielä ole oppinut elämän taitoa; saatpa nähdä,
miten vaikeata on ansaita leipäänsä, ja näet, miten siitä vähitellen
tulee pääasia elämässä. Tehdään työtä, saadakseen leipää, ja leipää
syödään, voidakseen ansaita vielä enemmän leipää, voidakseen tehdä
työtä! Usko minua, minulla on vaimo ja lapsia ja minä tiedän, mitä se
tahtoo sanoa. Täytyy mukautua olosuhteisiin, näetkös. Täytyy mukautua!
Ja sinä et tiedä millainen kirjailijan asema on. Kirjailija on
ulkopuolella yhteiskuntaa!

-- Olkoon, se on rangaistus siitä, kun hän tahtoo asettua yläpuolelle
yhteiskuntaa! Muuten, minä inhoan yhteiskuntaa, sillä se ei perustu
vapaaseen sopimukseen, se on valheista kudottu kangas -- ja minä
pakenen ilolla siitä!

-- Tulee jo kylmä, huomautti Struve.

-- Niin tulee, joko menemme?

-- Ehkä menemme.

Keskustelun liekki oli sammunut.

Sill'aikaa oli aurinko laskenut, puolikuu oli noussut taivaanrannalle
ja paistoi nyt yli Ladugårdsgärdetin, yksi ja toinen tähti taisteli
päivänvalon kanssa, jota vielä oli avaruudessa, kaasulyhdyt sytytettiin
alhaalla kaupungissa, jossa melu alkoi vaieta.

Falk ja Struve kulkivat yhdessä pohjoista kohti, keskustellen
kaupasta, merenkulusta, elinkeinoista ja kaikesta siitä, joka ei heitä
huvittanut, jonka jälkeen he erosivat molemminpuoliseksi helpotukseksi.

Uusien ajatusten itäessä kulki Falk Strömgatania alaspäin
Skeppsholmalle päin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli lentänyt
ikkunaruutua vasten ja nyt makaa loukkaantuneena, luullessaan
levittäneensä siipensä ja lentäneensä vapaaseen avaruuteen. Hän
istuutui rannan penkille ja kuunteli aaltojen loiskunaa. Vieno
tuulenhenki suhisi kukkivain vaahterien läpi ja puolikuu loisti
heikosti mustan veden päällä. Pari-, kolmekymmentä venettä oli
kiinnitetty laituriin ja ne tempoivat ketjujaan ja nostivat kokkiaan
toinen toistaan ylemmäs, silmänräpäykseksi vain, taasen sukeltaakseen
alas. Tuuli ja aallot näyttivät niitä ajavan eteenpäin ja ne
hyökkäilivät siltaa vasten kuin usutettu koiralauma, mutta ketju nykäsi
ne takaisin ja silloin ne näykkivät ja jyskyttivät kuin olisivat
tahtoneet toinen toisensa repiä.

Siihen jäi hän istumaan puoliyöhön; silloin tuuli nukahti, aallot
paneutuivat levolle, vangitut veneet eivät enää ketjujaan kiskoneet,
vaahterat eivät enää suhisseet ja kaste lankesi maahan.

Silloin hän nousi ja kulki uneksien kotiin yksinäiseen vinttikamariinsa
kauas Ladugårdslandetiin.

Näin teki nuori Falk, mutta vanha Struve, joka samana päivänä oli
liittynyt vanhoillisen Harmaanviitan toimitukseen, saatuaan potkut
Punahilkasta, meni kotiinsa ja kirjotti epäiltyyn Kansan lippuun
artikkelin "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten", neljä
palstaa á viisi kruunua palsta.



TOINEN LUKU.

Veljesten kesken.


Liinarihkamakauppias Carl Nicolaus Falk, edesmenneen
liinarihkamakauppiaan, yhden porvariston viidenkymmenen vanhimman
ja porvariston jalkaväen kapteenin, kirkkoneuvoston ja Tukholman
kaupungin palovakuutuskonttorin johtokunnan jäsenen herra Carl
Johan Falkin poika ja entisen ylimääräisen notarion, nyttemmin
kirjailija Arvid Falkin veli, piti liikettään tahi, kuten hänen
vihamiehensä sitä mieluummin kutsuivat, puotia Österlånggatanin
varrella; se oli niin vinottain Ferkenin kujaan, että puotipalvelija
nostaessaan silmänsä romaanista, jota piilotteli tiskin alla, voi
nähdä palasen höyrylaivaa, ratassuojan, kokka-puomin tai jotain
sinnepäin ja puunlatvan Skeppsholmalta sekä ylhäältä palasen ilmaa.
Puotipalvelija, joka totteli Anderssonin vähemmän harvinaista nimeä,
ja hän oppi tottelemaan, oli nyt aamulla avannut puodin, ripustanut
ulos pellavakuontalon, rysän, ankeriasmerran, kimpun onkivapoja ja
kopallisen riipimättömiä höyheniä. Sitten oli hän lakaissut puodin
ja ripottanut sahajauhoja lattialle ja istuutunut tiskin taa, jonne
oli tyhjästä kynttilälaatikosta laittanut itselleen jonkinlaisen
rotanpyydyksen, jonka oli virittänyt polakoukulla ja johon hän voi
pudottaa romaaninsa minä hetkenä hyvänsä, jos patruuna tai joku
tämän tuttavista sattuisi astumaan puotiin. Ostajia hän ei näkynyt
pelkäävän tulevaksi, osin sentähden, että oli niin varhain aamulla,
osin sentähden, ettei ollut tottunut niiden ylenpalttisuuteen. Liike
oli perustettu autuaan Fredrik kuninkaan aikana -- Carl Nicolaus Falk
oli perinyt tämän sanantavan, kuten kaiken muunkin, isältään, joka
taasen oli saanut sen suoraan alenevassa polvessa isoisältään, --
se oli kukoistanut ja antanut kelpo-lailla voittoakin ennen, kunnes
muutama vuosi sitten tuo onneton "eduskuntaehdotus" tuli ja lopetti
kaiken kaupan, hävitti kaikki toiveet, ehkäisi kaiken yritteliäisyyden
ja uhkasi saattaa porvariston perikatoon. Niin kertoi Falk itse, mutta
toiset arvelivat, ettei kauppaa hoidettu ja että vaarallinen kilpailija
oli ilmestynyt alemmaksi, Slussplanille. Falk ei sentään suotta puhunut
kaupan rappiotilasta ja hän oli kyllin viisas mies valitsemaan sekä
tilaisuuden että kuulijat sitä kieltä koskettaessaan. Kun joku hänen
vanhoista kauppatuttavistaan ystävällisesti ihmetteli vähentynyttä
liikettä, silloin hän sanoi harjottavansa enemmän tukkukauppaa
maaseudulla ja pitävänsä puotia vain kylttinä, ja he uskoivat häntä,
sillä hänellä oli pieni konttori puodin takana, jossa hän enimmäkseen
oleskeli, ellei ollut ulkona kaupungilla tai Pörssissä. Mutta kun
hänen tuttavansa -- se oli aivan toista --, notario ja maisteri,
ilmaisivat samaa ystävällistä levottomuutta -- silloin huonot,
eduskuntaehdotuksesta johtuvat ajat olivat syynä seisaukseen.

Mutta Andersson, jota muutamat pojat olivat häirinneet kysymällä
ovelta, paljonko onkivavat maksaisivat, oli sattumalta katsastanut
kadulle ja nähnyt nuoren herra Arvid Falkin. Koska hän oli saanut
kirjan lainaksi juuri häneltä, niin sai se jäädä tiskille, ja hän
tervehti entistä leikkitoveriaan tuttavallisella äänellä, kasvot
osottaen salaista ymmärtämystä, tämän astuessa puotiin.

-- Onko hän ylhäällä? kysyi Falk hieman levottomasti.

-- Juo paraikaa kahvia, vastasi Andersson ja viittasi kattoon. Samassa
kuului miten tuolia työnnettiin pitkin lattiaa aivan heidän päittensä
yläpuolella.

-- Nyt hän nousi pöydästä, herra Arvid.

He näyttivät molemmat aivan hyvin tuntevan tuon äänen ja sen
merkityksen. Sitten kuului jotensakin raskaita, narisevia askelia
kulkevan huoneessa ristiin rastiin ja kumea jyrinä tunki välikaton
lävitse nuorten kuuntelevien miesten korviin.

-- Oliko hän kotosalla eilen illalla? kysyi Falk.

-- Ei, hän oli ulkona.

-- Ystävienkö kanssa vaiko noiden tuttujen?

-- Tuttujen.

-- Ja tuli myöhään kotiin?

-- Koko myöhään.

-- Luuleeko Andersson hänen tulevan pian alas? En mene mielelläni ylös,
kälyni vuoksi.

-- Hän on pian täällä, päättäen askelista.

Samassa kuului, miten ovi ylhäällä paiskattiin kiinni, ja alhaalla
vaihdettiin merkitseviä silmäyksiä. Arvid teki liikkeen, kuin olisi
aikonut lähteä, mutta rohkasi itsensä. Hetken päästä alkoi konttorista
kuulua ääntä. Pahanlainen yskä tutisutti pientä huonetta ja sitten
kuuluivat tutut askeleet, jotka panivat: rapp -- rapp, rapp -- rapp!

Arvid meni tiskin sisäpuolelle ja koputti konttorin oveen.

-- Astukaa sisään!

Arvid seisoi veljensä edessä. Tämä näytti olevan nelikymmenvuotias ja
olikin niillä vaiheilla, sillä hän oli 15 vuotta vanhempi veljeään ja
sentähden ja muistakin syistä oli hän oppinut pitämään tätä poikana,
jolle hän oli isä. Hänellä oli vaaleahko tukka, vaaleat viikset,
vaaleat kulmakarvat ja ripset. Hän oli jotensakin lihava ja siksi osasi
hän niin hyvin narisuttaa saappaitaan, jotka parkuivat hänen tanakan
ruumiinsa painon alla.

-- Sinäkö se vain oletkin? kysyi hän hieman hyväntahtoisesti ja hieman
halveksivasti, molemmat hänessä toisistaan erottamattomia tunteita,
sillä hän ei ollut niille vihainen, jotka jossain suhteessa olivat
hänen alapuolellaan, ja hän halveksi heitä. Mutta nyt hän näyttikin
pettyneeltä, sillä hän oli odottanut kiitollisempaa esinettä, johon
purkaisi kiukkunsa, ja veli oli vaatimaton ja ujo luonne, joka ei
koskaan tarpeettomasti asettunut vastakynteen.

-- En kai häiritse sinua, veli Carl? kysyi Arvid, joka oli pysähtynyt
ovelle. Tällä nöyrällä kysymyksellä oli se vaikutus, että veli
päätti ilmaista hyväntahtoisuuttaan. Itse otti hän sikarin isosta,
ompeluksilla koristetusta nahkakotelostaan ja tarjosi sitten veljelle
laatikosta, jonka paikka oli kamiinin lähettyvillä, koska sikarit
-- "ystävien sikarit", joiksi hän niitä suoraan kutsui, ja hän
oli avonainen luonne -- olivat olleet mukana haaksirikossa, joka
teki ne hyvin mieltäkiinnittäviksi, vaikk'eikaan niin hyviksi, ja
rannikkohuutokaupassa, joka taas teki ne hyvin halvoiksi.

-- Noo, mitä sinulla on kerrottavaa? kysyi Carl Nicolaus,
sytyttäessään sikarinsa ja pistäen sitten tulitikkulaatikon taskuun
-- hajamielisyydestä, sillä hän ei voinut koota ajatuksiaan muuta
kuin yhteen paikkaan, piiriin, joka ei suinkaan ollut laaja; hänen
räätälinsä osasi tuuman päälle sanoa _kuinka_ laaja, ottaessaan mittaa
hänen vyötäisistään.

-- Ajattelin saada puhua meidän afääreistämme, vastasi Arvid
hypistellen sytyttämätöntä sikariaan.

-- Istu! komensi veli.

Hänen tapansa oli aina käskeä ne ihmiset istumaan, joita hän aikoi
ruveta löylyttämään, sillä silloin ne olivat alakynnessä, ja hän voi
helpommin musertaa heidät -- jos niin tarvittiin.

-- Meidän afääreistämme! Onko meilläkin asioita? alkoi hän. Ei minun
tietääkseni! Onko _sinulla_ asioita, _sinulla?_

-- Tarkotin vain, että haluaisin tietää, onko minulla vielä jotain
saatavaa.

-- Mitähän se mahtaisi olla, jos saan luvan kysyä? Rahojako ehkä? Häh?
laski Carl Nicolaus leikkiä antaen veljen nauttia hienon sikarinsa
hajusta. Koska ei saanut mitään vastausta, jota ei tahtonutkaan, täytyi
hänen itsensä puhua.

-- Saatavaa? Etkö jo ole nostanut kaiken saatavasi? Etkö itse ole
kuitannut laskun holhouslautakunnalle; enkö minä ole sen jälkeen
elättänyt ja vaatettanut sinua, tahtoo sanoa antanut sinulle etukäteen,
sillä sinun on maksettava se takaisin, jos joskus voit sen tehdä, kuten
itsekin olet pyytänyt. Olen kirjottanut kaikki muistiin, jotta sitten
tiedän, kun ansaitset leipäsi itse, ja sitä sinä et vielä ole tehnyt.

-- Sen juuri minä nyt aion tehdä ja siksi tulin tänne saadakseni
selville, onko minulla jotain saatavaa vai olenko jotain velkaa.

Veli heitti uhriinsa läpitunkevan silmäyksen, saadakseen selville,
oliko tällä joitain taka-ajatuksia. Sitten alkoi hän narisevilla
saappaillaan kävellä lattiaa lävistäjän suuntaan sylkilaatikosta
sateensuojapitimeen; kellonperien helyt helisivät ikäänkuin varottaen
ihmisiä tulemasta tielle ja tupakan savu kieri ylös uhkaaviksi ja
pysähtyi pitkiksi pilviksi uunin ja oven välille ikäänkuin ennustaen
ukkosta. Hän astui kiivaasti, pää kumarassa ja olkapäät eteenpäin
työnnettyinä, kuin olisi lukenut roolia. Kun hän näytti sen osaavan,
pysähtyi hän veljen eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin pitkällä,
merivihreällä, petollisella silmäyksellä, jonka piti sisältää
luottamusta ja tuskaa, ja äänellä, joka oli tarkotettu kuulumaan kuin
tulisi se perhehaudasta Klaran kirkkomaalta, hän sanoi:

-- Sinä et ole rehellinen Arvid! Sinä et ole re-hel-li-nen!

Kuka kuulija tahansa, paitsi Andersson, joka seisoi kuunnellen puodin
oven takana, olisi tuntenut tulevansa liikutetuksi näistä sanoista,
jotka veli sanoi veljelle syvällä, veljellisellä tuskalla. Arvid, jota
jo lapsuudesta asti oli totutettu uskomaan, että kaikki muut ihmiset
olivat erinomaisia ja hän itse huono, mietti tosiaankin silmänräpäyksen
ajan, onko hän rehellinen vaiko ei, ja kun hänen kasvattajansa olivat
sopivilla keinoilla hankkineet hänelle hyvin herkän omantunnon, huomasi
hän olleensa vähemmän rehellinen tai ainakin vähemmän suora, kun hän
äsken, vähemmän suoralla tavalla, oli esittänyt kysymyksen siitä, onko
hänen veljensä roisto.

-- Olen tullut siihen tulokseen, sanoi hän, että sinä olet petkuttanut
minulta osan perinnöstäni. Olen laskenut, että olet ottanut liian
suuren maksun huonosta ruuastasi ja käytetyistä vaatteistasi; tiedän,
ettei omaisuuteni ole voinut kulua hirveisiin opinnoihini, ja luulen,
että sinä olet minulle velkaa koko suuren summan, jonka minä nyt
tarvitsen, ja jonka nyt haluan -- saada.

Hymy valaisi veljen vaaleat kasvot ja ilme niin levollisena, elje niin
varmana, kuin olisi hän harjotellut sitä useita vuosia, ollakseen
valmis astumaan esiin niin pian kuin repliikki sanottiin, pisti hän
käden housuntaskuun, helisti avainkimppuaan ennen kuin veti sen esille,
antoi sen tehdä keikahduksen ilmassa ja meni hartaudella kassakaapin
luo. Hän avasi sen nopeammin kuin oli aikonut ja paikan pyhyys ehkä
olisi sallinut, otti esille paperin, joka myöskin oli ollut valmiina ja
odottanut repliikkiä. Hän ojensi sen veljelle.

-- Oletko sinä kirjottanut tämän? -- Vastaa! Oletko kirjottanut tämän?

-- Olen!

Arvid nousi lähteäkseen.

-- Ei, istu! -- Istu, istu!

Jos huoneessa olisi ollut koira, olisi se heti istunut.

-- No, miten siinä sanotaan? Lue? -- "Minä, Arvid Falk, tunnustan ja
vakuutan saaneeni -- veljeltäni -- määrätyltä holhoojaltani -- Carl
Nicolaus Falkilta -- täyden perintöosani -- suuruudeltaan j.n.e."

Hän häpesi mainita summaa.

-- Sinä olet siis tuossa tunnustanut ja todistanut asian, jota et
ole uskonut! Saanko luvan kysyä, onko se rehellistä? Ei, vastaa
kysymykseeni! Onko se rehellistä? Ei! Siis olet antanut väärän
todistuksen. Sinä olet siis roisto! Niin, se sinä olet! Enkö ole
oikeassa?

Kohtaus oli liian kiitollinen ja riemu liian suuri, jotta siitä olisi
voinut nauttia ilman kuulijoita. Syyttömästi syytetyllä täytyi olla
todistajia; hän avasi puotiin vievän oven.

-- Andersson! huusi hän. Vastaappa minulle erääseen kysymykseen: kuule
tarkoin! Jos minä kirjotan väärän todistuksen, olenko minä silloin
roisto vaiko en?

-- Patruuna on tietysti roisto! vastasi Andersson hetkeäkään
arvelematta ja lämmöllä.

-- Kuulitko, hän sanoi, että minä olen roisto -- jos allekirjotan
väärän kuitin. No, mitäs minä äsken sanoin? Sinä et ole rehellinen,
Arvid; sinä et ole rehellinen! Sitäpä minä aina olenkin sinusta
sanonut! Sävyisät ihmiset ovat useimmiten roistoja; sinä olet aina
ollut sävyisä, ja myöntyväinen, mutta minä olen huomannut, että sinä
salassa olet hautonut toisellaisia ajatuksia; sinä olet roisto! Niin
sanoi isäsikin, minä sanon "sanoi", sillä hän sanoi aina sen, mitä
ajatteli, ja hän oli suora mies, Arvid, mutta sinä -- et -- ole!
Ja ole varma siitä, jos hän nyt eläisi, niin hän sanoisi tuskalla
ja mieliharmilla: Sinä et ole rehellinen, Arvid! Sinä et -- ole --
rehellinen!

Hän käveli taas muutamia kertoja lattian poikki ja kuulusti aivan
siltä kuin hän olisi jaloillaan osottanut kohtaukselle suosiotaan
ja hän soitteli avainkimpulla ikäänkuin antaen esiripulle merkkiä.
Loppurepliikki oli niin pyöristelty, että pieninkin lisäys olisi
tärvellyt kokonaisuuden. Huolimatta raskaasta syytöksestä, jota hän
tosiaankin jo useita vuosia oli odottanut, sillä hän uskoi aina,
että veljellä oli petollinen sydän, oli hän sangen tyytyväinen,
että kaikki nyt oli ohi ja niin onnellisesti ohi, ja niin hyvin tai
niin näppärästi ohi, että hän miltei tunsi itsensä iloiseksi, jopa
hieman kiitolliseksikin. Sitäpaitsi, olihan hän saanut niin mainion
tilaisuuden purkaa mieltään, kun häntä ensin tuolla ylhäällä perheen
keskuudessa oli ärsytetty, ja sisun purkaminen Anderssoniin oli vuosien
vieriessä kadottanut viehätyksensä -- purkaa sisuansa tuolla ylhäällä
-- siihen hän oli kadottanut halun.

Arvid oli mykistynyt; hän oli tuommoinen kasvatuksen pelästyttämä
luonne ja luuli aina menettelevänsä väärin; hän oli aina lapsuudesta
asti kuullut nuo hirmuiset suuret sanat: oikeudentuntoinen, rehellinen,
suora, totuudenmukainen lausuttavan joka päivä ja joka hetki, joten
ne olivat hänelle ikäänkuin tuomareita, jotka aina sanoivat hänelle:
syyllinen! Sekunnin ajan hän uskoi erehtyneensä arveluissaan ja että
veli oli syytön ja hän itse todellakin roisto. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä näki hän veljessään petkuttajan, joka halpamaisella
asioimisellaan oli soaissut hänet, ja hän tahtoi paeta, jottei joutuisi
riitaan, paeta sanomatta hänelle toista asiaansa, nimittäin että aikoi
vaihtaa uraa.

Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin mitä aiottu oli. Carl Nicolauksella
oli siten aikaa muistissaan läpikäydä äskeiset voittonsa. Kieltä
hiveli, kun sai lausua tuon pienen sanan "roisto", se maistui yhtä
hyvältä kuin jos sai antaa potkun. Ja oven avaaminen, Anderssonin
vastaus ja paperin esilleotto, kaikki oli mennyt niin hyvin;
avainkimppu ei ollut unohtunut yöpöydälle, lukko oli toiminut
moitteettomasti, todistelu ollut sitova kuin lanka, johtopäätös oli
juossut kuin haukiuistin kelalta ja ollut kietova. Hän oli tullut
hyvälle tuulelle; hän oli antanut anteeksi, ei, hän oli unohtanut,
unohtanut kaikki, ja kun hän paiskasi kassakaapin oven kiinni, niin hän
sulki ainiaaksi lukkoon tuon epämieluisan asian. Mutta hän ei tahtonut
erota veljestään; hänen oli tarvis puhua tämän kanssa jostain muusta,
viskata pari lapiollista lorupuhetta tuon epämieluisan aiheen päälle,
nähdä hänet jokapäiväisissä oloissa, esimerkiksi istuvan pöydän ääressä
ja vaikkapa syömässä ja juomassa. Ihmiset näyttävät aina tyytyväisiltä
syödessään ja juodessaan, ja hänkin tahtoi nähdä veljensä tyytyväisenä
ja hyvällä mielin; tahtoi nähdä hänen kasvonsa rauhallisina ja kuulla
hänen äänensä värisevän vähemmän ja siksi päätti hän pyytää veljen
aamiaiselle. Oli vaikeata keksiä, miten siirtyä toiseen aiheeseen,
löytää sopiva silta, jonka työntäisi äkkisyvän poikki. Hän etsi
päästään, mutt'ei löytänyt, hän etsi taskustaan ja onnistui -- löysi
tulitikkulaatikon.

-- Hitossa, ethän sinä ole sytyttänyt sikariasi poika! sanoi hän
todellisella, ei teeskennellyllä lämmöllä.

Mutta poika oli hypistellyt keskustelun aikana sikarinsa rikki, eikä se
voinut enää palaa.

-- Kas tässä, ota uusi!

Hän sai esille suuren nahkakotelonsa:

-- Kas tuossa! Otahan pois! Ne ovat hyviä sikareja!

Veli, joka oli kyllä niin onneton, ett'ei voinut ketään loukata, otti
vastaan tarjouksen, kiitollisesti kuin sovinnoksi tarjotun käden.

-- No niin, poikaseni, jatkoi Carl Nicolaus, ruveten puhumaan säyseällä
seurusteluäänellä, jota hän niin hyvin osasi käyttää; tulehan nyt, niin
menemme Rigaan haukkaamaan palan aamiaiseksi! Tule!

Arvid, joka ei ollut tottunut ystävällisyyteen, tuli tästä niin
liikutetuksi, että nopeasti puristi veljensä kättä ja riensi ulos, läpi
puodin, hyvästelemättä Anderssonia, ja juoksi ulos kadulle.

Veli seisoi hämmästyneenä; tuota hän ei voinut käsittää; mitä se
merkitsi? Juosta tiehensä saadessaan aamiaiskutsun? Juosta tiehensä,
eikä hän edes ollut kiukuissaan? Juosta! Niin ei koirakaan olisi
tehnyt, jos sille olisi heittänyt lihapalasen!

-- Hän on niin eriskummallinen! mutisi hän, astuskellessaan pitkin
lattiapalkkeja. Sitten meni hän pulpettinsa ääreen, kiersi tuolin niin
korkealle kuin se meni ja kapusi istumaan. Tältä ylhäiseltä paikalta
oli hänen tapana katsella ihmisiä ja oloja ikäänkuin korkeammalta
kannalta ja hän huomasi ne tavallisesti pieniksi, ei kuitenkaan niin
pieniksi, ettei hän voinut niitä tarkotuksiinsa käyttää.



KOLMAS LUKU.

Lill-Jansin uutisasukkaat.


Kello oli 8 ja 9 välillä sinä kauniina toukokuun aamuna, kun Arvid,
veljensä luona sattuneen kohtauksen jälkeen, käyskenteli pitkin katuja,
tyytymättömänä itseensä, tyytymättömänä veljeensä ja tyytymättömänä
kaikkeen. Hän toivoi, että taivas olisi ollut pilvessä ja että hänellä
olisi ollut huonoa seuraa. Että hän oli roisto, sitä hän ei täysin
uskonut, mutta hän ei ollut tyytyväinen itseensä, hän oli tottunut
asettamaan itselleen suuria vaatimuksia ja hän oli opetettu veljessään
näkemään jonkinlaisen isäpuolen, jota hän piti suuressa arvossa,
melkeinpä kunnioitti. Mutta toisiakin ajatuksia sukeltausi esiin ja
ne saivat hänet huolestuneeksi. Hän oli ilman rahaa ja ilman tointa.
Viimemainittu oli kenties pahinta, sillä toimettomuus oli hänen paha
vihollisensa, hänelle kun oli suotu väsymätön mielikuvitus.

Hautoen koko lailla epämieluisia mietteitä oli hän tullut Lilla
Trädgårdsgatanille; hän kulki pitkin vasenta katukäytävää ohi
Dramaatisen teatterin ja oli piankin Norrlandsgatanilla; hän
käyskenteli ilman päämäärää ja kulki suoraan eteenpäin; katukivitys
alkoi käydä epätasaiseksi, kivitalojen jälkeen seurasi puuhökkeleitä,
huonosti vaatetetut ihmiset heittivät epäluuloisia silmäyksiä siististi
puettuun henkilöön, joka niin aikaisin kävi heidän korttelissaan,
ja nälkäiset koirat murisivat vihaisesti vieraalle. Tykkiväki-,
työläis-, panimorenki-, pesuakka-, ja oppipoikajoukkueiden lomitse
kiiruhti hän viime askeleitaan Norrlandsgatanilla ja tuli Stora
Humlegårdsgatanille. Hän meni Humlegårdiin. Pääkenttäkangasmestarin
lehmät olivat jo ottaneet karjalaitumensa käytäntöön, vanhat, kaljut
omenapuut yrittivät kukkia, lehmukset seisoivat vehreinä ja oravat
leikkivät ylhäällä latvoissa. Hän meni karusellin ohitse, teatteriin
vievälle lehtokujalle. Siellä istui poikia, jotka olivat jääneet
pois koulusta, pelaten nappikuoppaa. Etäämpänä makasi maalari-poika
selällään ruohikossa katsellen pilviin korkeiden lehtiholvien lävitse
ja vihelteli suruttomasti, ikäänkuin ei mestari eivätkä kisällit häntä
odottaisi, kärpästen ja muiden lentäväisten päistikkaa hukkuessa hänen
maalipönttöihinsä.

Falk tuli ankkalammen luona olevalle kummulle; hän pysähtyi sinne
tutkistelemaan sammakoiden kehitysasteita, katselemaan hevos-iilimatoja
ja ottamaan kiinni vesikiitäjiä. Sitten rupesi hän viskelemään kiviä.
Tämä pani hänen verensä kiertämään ja hän tunsi itsensä nuortuneeksi,
tunsi itsensä laiskottelevaksi koulupojaksi, vapaaksi, uhmaavan
vapaaksi; sillä tämän vapauden oli hän jotensakin suurilla uhrauksilla
itselleen vallannut. Ajatellessaan, että saisi vapaasti ja mielin
määrin seurustella luonnon kanssa, jota hän paremmin ymmärsi kuin
ihmisiä, jotka vain olivat kohdelleet häntä pahoin ja koettaneet tehdä
hänet huonoksi, tuli hän iloiseksi, ja levottomuus hänen mielestään
häipyi; ja hän nousi jatkaakseen matkaansa kauemmaksi ulkopuolelle
kaupungin. Hän kulki ristin läpi ja oli Norra Humlegårdsgatanilla. Hän
näki, että lauta-aidasta, vastapäätä, puuttui moniaita lautoja ja että
toiselle puolelle oli polettu polku. Hän ryömi aidan läpi ja pelästytti
vanhan akan, joka poimi nokkosia; kulki suurten tupakkamaiden läpi,
siitä, jossa nyt on Huvilakaupunki, ja seisoi pian Lill-Jansin portilla.

Täällä oli kevät toden teolla puhjennut pienen sievän maatilan ylle,
jonka kolme rakennusta oli kuin haudattu kukkivien syreenien ja
omenapuiden suojaan, ja jota kuusimetsä maantien toisella puolen
suojeli pohjatuulilta. Tänne oli sukeutunut täydellinen idylli.
Kukko kiekui, istuen rankkitynnyrin aisan päällä, kahlekoira makasi
auringonpaisteessa näykkien kärpäsiä, mehiläiset ympäröivät pilvenä
pesiään, puutarhuri oli polvillaan taimilavan ääressä, harvennellen
retiisiä, pajukertut ja leppälinnut lauloivat karviaismarjapensaissa,
puoliksi puetut lapset ajoivat kanoja, jotka halusivat tutkia muutamien
vastakylvettyjen kukkassiementen itäväisyyttä. Ja tämän kaiken yllä
kohosi heleän sininen taivas ja takana musta metsä.

Taimilavan luona, lauta-aidan suojassa, istui kaksi miestä.
Toisella oli päässään musta korkea hattu ja yllään kuluneet mustat
vaatteet, hänen kasvonsa olivat pitkät, kalpeat ja kapeat ja hän
näytti pappismieheltä. Toinen oli sivistynyt talonpoikaistyyppi,
ruumis murtunut, mutta lihavahko, silmäluomet riippuvat, viikset
mongolilaiset. Hän oli hyvin huonosti puettu ja näytti miltä tahansa
-- hampuusilta, käsityöläiseltä tahi taiteilijalta -- hän näytti
erikoisella tavalla rappeutuneelta.

Laiha, jota tuntui palelevan, huolimatta siitä, että aurinko paistoi
suoraan hänen päällensä, luki lihavalle, joka näytti siltä, kuin olisi
hän koetellut maapallon kaikkia ilmanaloja ja voisi hyvin sietää niitä
kaikkia, ääneen erästä kirjaa.

Kun Falk meni veräjästä isolle maantielle päin, kuuli hän selvästi
lauta-aidan läpi lukevan sanat ja hän katsoi voivansa pysähtyä
kuuntelemaan, varastamatta silti mitään salaisuuksia.

Laiha luki kuivalla, yksitoikkoisella äänellä, josta puuttui kaikki
sointu, ja lihava osotti silloin tällöin mieltymystään myhisemällä,
joka väliin muuttui röhkimiseksi ja lopulta sylkemiseksi, silloin kun
kuulemansa viisauden sanat menivät tavallisen ihmisjärjen yläpuolelle.
Pitkä luki:

-- "Korkeimpia periaatteita on, kuten sanottu, kolme: yksi
absoluuttisesti ehdoton ja kaksi relatiivisesti ehdotonta. Pro
primo: absoluuttisesti ensimmäisen, puhtaasti ehdottoman periaatteen
tulee ilmaista sitä tekoa, joka on kaiken tietoisuuden perusteena
ja joka yksinomaan tekee tämän mahdolliseksi. Tämä periaate on
Identiteetti, A = A. Tämä jää jälelle eikä sitä mitenkään voi ajatella
pois, kun erotetaan kaikki tietoisuuden empiiriset määritelmät. Se
on tietoisuuden alkuperäinen tosiasia ja se siis ehdottomasti on
tunnustettava; eikä se sitäpaitsi ole, kuten jokainen muu empiirinen
tosiasia, mitään ehdollista, vaan vapaan teon seurauksena ja sisältönä
on se aivan ehdoton."

-- Ymmärrätkös, Olle? keskeytti lukija.

-- Oi, ymmärrän, se on suloista! -- "Se ei ole, kuten jokainen muu
empiirinen tosiasia, mitään ehdollista." -- Oi, millainen mies!
Enemmän, enemmän!

-- "Kun vaaditaan", jatkoi lukija, "että tämä lause on tosi ilman
mitään muita perusteita --"

-- Kuules millainen veijari -- "tosi ilman mitään muita perusteita",
alkoi kiitollinen kuulija, joka siten tahtoi ravistaa yltään kaikki
epäluulot siitä, etteikö hän ymmärtäisi, "ilman mitään _muita_
perusteita"; miten hienosti, miten hienosti, sen sijaan että vain olisi
sanonut "ilman _mitään_ perusteita".

-- Jatkanko minä, vai aiotko sinä keskeyttää minut useammin? kysyi
vääryyttä kärsinyt opettaja.

-- En keskeytä, jatka vain, jatka vain!

-- "Niin", tässä seuraa johtopäätös (mainio tosiaankin): "omaksutaan
itselleen taito asettaa jotakin".

Olle myhähti.

-- "Siten ei aseteta A" (iso A) "vaan ainoastaan, että A on A, jos
ja siinä määrin kuin A ylipäänsä on olemassa. Ei ole kysymys lauseen
sisällöstä, vaan ainoastaan sen muodosta. Lause A = A on siis
sisällöltään ehdollinen (hypoteettinen) ja ainoastaan muodoltaan
ehdoton."

-- Huomasitko niiden olevan isoja A:ta?

Falk oli kuullut tarpeeksi. Polacksbackenin peljättävän syvällinen
filosofia oli eksynyt aina tänne asti kukistamaan raakaa
pääkaupunkilaisluontoa; hän tarkasti, eivätkö kanat olleet pudonneet
orsiltaan ja eikö persilja ollut lakannut itämästä, kuullessaan
syvällisintä, mitä kielillä koskaan oli Lill-Jansissa puhuttu. Hän
ihmetteli, että taivas oli vielä paikoillaan, huolimatta että se oli
ollut todistajana sellaisessa ihmishengen voimannäytteessä, samalla kun
hänen inhimillinen alempi luontonsa esitti oikeuksiaan ja hän tunsi
kurkkuansa pahasti kuivaavan, jonka vuoksi hän päätti mennä sisälle
johonkin tupaan pyytämään lasillisen vettä.

Hän siis käänsi kulkunsa ja tallusti siihen tupaan, joka on oikealla
puolen kaupungista tulevaa tietä. Ovi isosta entisestä leipomotuvasta
oli auki eteiseen, joka ei ollut matka-arkkua suurempi. Huoneessa oli
ainoastaan kaappisänky, rikkinäinen tuoli, maalaustelineet ja kaksi
henkilöä; toinen heistä seisoi telineitten edessä puettuna paitaan ja
housuihin, joita kannatti nälkävyö. Hän näytti sälliltä, mutta oli
taiteilija, koskapa maalasi alttaritaulun luonnosta. Toinen oli nuori
mies, hienonnäköinen, ja, katsoen paikan varallisuuteen ja asemaan,
todella hienoissa vaatteissa. Hän oli ottanut takin päältään, käärinyt
paidan alas ja palveli tällä kertaa maalaria komealla rinnallaan.
Hänen kauniissa, jalopiirteisissä kasvoissaan näkyi edellisen yön
irstailun jälkiä ja hän nyökäytti tämän tästä päätään, saaden silloin
ylimääräisen ojennuksen mestariltaan, joka näytti ottaneen hänet
suojelukseensa. Loppusanat tuollaisesta nuhtelusta sai Falk sattumalta
kuulla, astuessaan eteiseen.

-- Että oletkin sellainen sika, että menet juomaan tuon hutiluksen
Sellenin kanssa. Nyt olet täällä ja kulutat hukkaan aamupäiväsi, sen
sijaan että olisit Kauppaopistossa -- kohota hieman oikeata olkapäätä
-- kas noin! Tuhlasitko tosiaankin kaikki vuokrarahasi, niin että et
uskalla mennä kotiin. Eikö sinulla ole mitään jälellä? Eikö rahtuakaan?

-- O-ja, on minulla vähän, vaikkei se pitkälle riitä. Nuori mies otti
housuntaskusta esiin paperitukon ja kääri sen auki, jolloin näkyviin
tuli kaksi riksin seteliä.

-- Anna nuo minulle, niin minä säilytän ne sinua varten, neuvoi mestari
ja otti isällisesti setelit haltuunsa.

Falk, joka turhaan oli koettanut tehdä itsensä huomatuksi, katsoi
nyt hyväksi lähteä tiehensä yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Hän
meni siis vielä lantakasan ja molempien filosofien sivu ja läksi
kulkemaan vasemmalle, kuningatar Kristinan tielle päin. Hän ei ollut
kulkenut kauas, ennenkuin näki nuoren miehen, joka oli pystyttänyt
maalaustelineensä pienen, leppiä kasvavan järven rannalle, siihen,
missä metsä alkaa. Miehellä oli hieno, solakka, miltei siro vartalo,
kasvot hieman terävät ja tummahkot. Pulpahteleva elämä tulvi koko hänen
olennostaan, kun hän siinä seisoi työskennellen kauniin taulun ääressä.
Hän oli riisunut päältään hatun ja takin ja näytti olevan erinomaisen
terve ja mitä parhaimmalla tuulella. Hän vuoroin vihelteli, lauleskeli
ja jutteli.

Tultuaan tieltä kylliksi kauas, jotta sai nähdä hänet sivulta, Falk
kääntyi:

-- Sellén! Terve, vanha toveri!

-- Falk! Vanhoja tuttuja, täällä metsässä! Mitä Herran nimessä tämä
merkitsee! Etkö sinä ole virastossasi tähän aikaan päivästä?

-- En. Mutta asutko sinä täällä?

-- Asun, muutin tänne muutamien toverien kanssa ensimmäisenä päivänä
huhtikuuta; kaupungissa asuminen tuli liian kalliiksi -- isännätkin
ovat niin turhantarkkoja!

Viekas hymy leikki toisessa suupielessä ja ruskeat silmät kiiluivat.

-- Vai niin, jatkoi Falk, silloin sinä ehkä tunnet nuo elävät, jotka
istuvat taimilavojen luona lukien?

-- Filosofitko? Kyllä! Se pitkä on ylimääräisenä huutokauppakamarissa,
saa 80 riksiä vuodessa ja sen lyhyen, Olle Montanuksen, pitäisi
oikeastaan istua kotona ja olla kuvanveistäjä, mutta sen jälkeen
kun hän yhdessä Ygbergin kanssa rupesi tutkimaan filosofiaa, on hän
lakannut tekemästä työtä ja menee nyt taaksepäin aika vauhtia. Hän on
keksinyt, että taide on aistillista!

-- No, mutta millä hän elää?

-- Ei juuri millään! Joskus on hän käytännöllisen Lundellin mallina
ja saa silloin palasen palttuleipää, jolla hän sitten elää päivän tai
pari, ja talvisin saa hän maata Lundellin huoneen lattialla, sillä
"aina hän vähän lämmittää", sanoo Lundell, kun halotkin ovat niin
kalliita; ja täällä oli aika kylmä huhtikuussa.

-- Miten hän malliksi kelpaa, joka on näöltään kuin mikäkin Quasimodo?

-- Kyllä kelpaa; hän esittää ristiltä alasottamisessa toista ryöväriä,
jonka luut jo ovat murskatut, ja sillä miespahasella on ollut
lonkkatauti, joten hänestä tulee koko hyvä, kun hän asettuu makaamaan
tuolin selkänojan päälle. Toisinaan saa hän kääntyä selin ja silloin
esittää hän toista ryöväriä.

-- Miksei hän itse tee jotakin; eikö ole kykyä?

-- Olle Montanus, hyvä veli, on nero, mutta hän ei tahdo tehdä työtä,
hän on filosofi ja hänestä olisi kyllä tullut suurmies, jos olisi
saanut opiskella. On todella ihmeellistä kuulla hänen ja Ygbergin
puhuvan; tosin Ygberg kyllä on lukenut enemmän, mutta Montanuksella on
niin terävä pää, että hän joskus näpäyttää toista sormille ja silloin
Ygberg menee tiehensä ja lukee päähänsä jonkun paikan lisää; mutta
Montanus ei koskaan saa lainata hänen kirjaansa.

-- Vai pidätte te Ygbergin filosofiasta? kysyi Falk.

-- Oi, se on niin hienoa, niin hienoa! Kai sinä pidät Fichtestä? Oi,
oi, oi, millainen mies!

-- No, keskeytti Falk, joka ei pitänyt Fichtestä, keitä nuo kaksi
tuvassa-olijaa olivat?

-- Vai olet sinä nähnyt heidätkin? Toinen heistä oli käytännöllinen
Lundell, muotokuva- tai oikeammin kirkkomaalari ja toinen oli ystäväni
Rehnhjelm.

Viimeiset sanat koetti hän lausua hyvin välinpitämättömällä äänellä,
jotta vaikutus olisi sitä voimakkaampi.

-- Rehnhjelm?

-- Niin, oikein kunnon poika.

-- Hän seisoi mallina.

-- Vai niin? Niin, se Lundell, hän osaa käyttää ihmisiä hyväkseen; hän
on ihmeteltävän käytännöllinen mies. Mutta tule mukaan, niin menemme
sisälle härnäämään häntä, se on hupaisinta, mitä minulla täällä on
tarjottavana; silloin kenties samalla saat kuulla Montanuksen puhuvan
ja se on toden teolla hauskaa.

Ei niin paljon sen houkuttelemana, että saisi kuulla Montanuksen
puhuvan, vaan pikemmin siitä syystä, että saisi lasillisen vettä,
seurasi Falk Selléniä, auttaen häntä kantamaan telineitä ja
maalilaatikkoa.

Tuvassa oli kohtaus sen verran muuttunut, että malli oli saanut
istuutua rikkonaiselle tuolille ja että Montanus ja Ygberg olivat
asettuneet kaappisänkyyn. Lundell seisoi telineitten ääressä poltellen
rätisevää puista nysää köyhien toveriensa edessä, jotka iloitsivat
pelkästä piipun läsnäolostakin.

Kun tuomari Falk oli esitetty, otti Lundell hänet heti huostaansa,
tahtoen kuulla hänen mielipiteensä taulusta. Huomattiin, että taulu
muistutti Rubensia, ainakin aiheensa, joskaan ei värien ja piirustuksen
puolesta. Sitten Lundell purki mieltään taiteilijoille epäsuotuisista
ajoista, repi alas akatemian ja sätti hallitusta, joka ei tehnyt
mitään kotimaisen taiteen hyväksi. Hän maalasi paraikaa alttaritaulun
luonnosta Träskålan kirkkoon, mutta oli aivan varma siitä, ettei sitä
hyväksytä, sillä ilman juonitteluja ja suosituksia ei saavuteta mitään.
Tätä sanoessaan heitti hän tutkivan silmäyksen Falkin vaatteisiin,
nähdäkseen, kelpaisiko tämä suosittajaksi.

Toisellaisen vaikutuksen oli Falkin tulo tehnyt molempiin filosofeihin.
He olivat hänessä heti keksineet "oppineen" ja he vihasivat häntä,
sillä hän voisi anastaa heiltä heidän maineensa tässä pienessä
yhteiskunnassa. He vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, jotka Sellen heti
käsitti ja joka sentähden joutui kiusaukseen esittää nämä ystävänsä
loistossaan ja jos mahdollista saada aikaan sanasodan. Pian keksi hän
eripuraisuuden omenan, tähtäsi, heitti ja se osui.

-- Mitä sanoo Ygberg Lundellin taulusta?

Ygberg, joka ei ollut niin pian odottanut saavansa sananvuoroa,
ajatteli muutamia sekunteja. Sitten vastasi hän painokkaalla äänellä
seuraavasti, Ollen hieroessa hänen selkäänsä, jotta se pysyisi jäykkänä:

-- Taideteos voidaan minun mielestäni erittää kahteen luokkaan:
sisällykseen ja muotoon. Mitä tämän taideteoksen sisällykseen tulee,
on sisältö syvällinen ja yleisinhimillinen, aihe on hedelmällinen,
sellaisenaan ja sinänsä, sekä sisältää kaikki ne käsitemääritelmät ja
potenssit, jotka voivat tulla kysymykseen taiteellisessa tuotannossa;
mitä taasen muotoon tulee, jonka itsessään de facto on ilmaistava
käsite, tahtoo sanoa absoluuttinen identiteetti, oleminen, minuus --
niin ei voi olla huomaamatta sitä vähemmän adekvaatiksi.

Arvostelu mairitteli Lundellia, Olle hymyili autuaallisesti, aivan kuin
olisi nähnyt taivaalliset sotajoukot, malli nukkui ja Sellen huomasi,
että Ygberg oli saavuttanut loistavan menestyksen. Nyt kääntyivät
kaikkien katseet Falkiin, jonka oli nostettava maasta viskattu
taisteluhansikas, sillä että se oli hansikas, siitä olivat kaikki
yksimielisiä.

Falkia sekä huvitti että suututti ja hän etsi muistinsa vanhoista
romusäiliöistä joitakin filosofisia ilmapyssyjä, kun hänen katseensa
osui Olle Montanukseen, joka lopulta oli saanut kasvoihinsa
kouristuksia, jotka merkitsivät, että hän aikoi puhua. Falk tähtäsi
umpimähkään, latasi Aristoteleella ja laukasi.

-- Mitä notario tarkottaa sanalla adekvaatti? Aristoteles ei
muistaakseni käytä sitä sanaa metafysikassaan.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa ja saattoi tuntea, että tässä
oli taistelu Lill-Jansin ja kustavilaisuuden välillä. Äänettömyys tuli
pitemmäksi kuin oli toivottu, sillä Ygberg ei tuntenut Aristotelesta
ja olisi ennemmin kuollut kuin myöntänyt sen. Ollen hidas tekemään
johtopäätöksiä, ei hän huomannut sitä aukkoa, jonka Falk oli jättänyt,
mutta sen huomasi Olle ja hän sieppasi lauaistun Aristoteleen, tarttui
siihen molemmin käsin ja viskasi sen takaisin vastustajaansa.

-- Vaikka olen oppimaton, uskallan minä kuitenkin ihmetellä, tokko
tuomari on kumonnut vastustajansa todisteet. Luulen, että sanan
adekvaatti voi asettaa määräykseksi loogillisessa päätelmässä ja että
se sinä voi ollakin, huolimatta, siitä ettei, Aristoteles mainitse
tuota sanaa metafysikassaan. Olenko oikeassa, hyvät herrat? En tiedä!
Minä olen oppimaton mies, ja tuomari on näitä asioita tutkinut.

Hän oli puhunut silmät puoleksi ummessa; nyt hän sulki ne kokonaan ja
näytti hävyttömän vaatimattomalta.

-- Olle on oikeassa, mutistiin joka puolelta.

Falk tunsi, että tässä on tartuttava asiaan rautakourin, jos mieli
pelastaa Upsala-kunnia; hän teki filosofisella korttipakalla tempun, ja
sai esille ässän.

-- Herra Montanus on kieltänyt ylälauseen eli aivan yksikertaisesti
sanonut _nego majorem!_ Hyvä! Minä selitän taasenkin, että hän on
tehnyt itsensä syypääksi _posterius priukseen;_ hän on, kun hänen piti
tehdä sarvipäätelmä, eksynyt ja tehnyt päätelmän _ferioquen_ mukaan,
sen sijaan että olisi tehnyt _barbaran_; hän on unohtanut kultaisen
säännön: _Caesare Camestres festino barocco secundo_ ja siksi hänen
päätelmästään tuli _limitatiivinen_! Enkö ole oikeassa, hyvät herrat!

-- Aivan oikeassa, aivan oikeassa, vastasivat kaikki muut, paitsi
molemmat filosofit, jotka eivät koskaan olleet pidelleet käsissään
logikkaa.

Ygberg näytti siltä, kuin olisi puraissut hampaansa naulaan, ja Olle
irvisteli aivankuin olisi saanut nuuskaa silmiinsä; mutta ollen
ovela mies, oli hän huomannut vastustajansa menettelytavan. Hän siis
nopeasti päätti olla vastaamatta kysymykseen ja puhua jostain muusta.
Hän siis etsi muististaan esiin kaiken, mitä oli oppinut ja kuullut,
alkaen selostamalla Fichten tiedeoppia, jota Falk äsken oli kuunnellut
lauta-aidan läpi, ja se kesti suuren osan aamupäivää.

Sill'aikaa maalaili Lundell, kärisyttäen märkää puupiippuaan. Malli oli
nukahtanut rikkonaiselle tuolille ja hänen päänsä painui yhä alemma
ja alemma, kunnes se kahdentoista aikaan riippui polvien välissä,
joten matematikko olisi voinut laskea, milloin se joutuisi maan
keskipisteeseen.

Sellén istui avoimessa ikkunassa nauttien, ja Falk parka, joka oli
uneksinut saavansa loppumaan tuon onnettoman filosofian, oli pakotettu
viskaamaan vastustajiensa silmille kokonaisia kourallisia filosofista
nuuskaa. Kidutus olisi ollut rajaton, ellei mallin painopiste
vähitellen olisi siirtynyt tuolin arimmalle puolelle, niin että tuoli
meni rytisten rikki ja parooni putosi lattialle, jolloin Lundell sai
tilaisuuden purkaa sappeaan juoppouden synnistä ja sen surkeista
seurauksista sekä itselle että muille, joilla jälkimmäisillä hän
tarkotti itseään.

Falk, joka halusi pelastaa hämille joutuneen nuorukaisen pulasta,
kiirehti tekemään kysymyksen, joka saattoi vetää puoleensa mitä
yleisintä mielenkiintoa.

-- Missä herrat aikovat syödä päivällistä tänään?

Syntyi sellainen hiljaisuus, että kuuli kärpästen surinan; Falk ei
tiennyt polkeneensa viidelle liikavarpaalle yht'aikaa. Lundell katkaisi
äänettömyyden. Hän ja Rehnhjelm söisivät Padassa, kuten tavallista,
sillä siellä oli heillä luottoa; Sellen ei tahtonut siellä syödä,
koska ei ollut tyytyväinen ruokaan, eikä hän vielä ollut päättänyt
missä syödä, jota valhetta sanoessaan hän heitti kysyvän, huolestuneen
katseen malliin. Ygbergillä ja Montanuksella "oli paljon työtä",
joten eivät tahtoneet "tärvellä päiväänsä pukeutumalla ja menemällä
kaupunkiin", vaan aikoivat hankkia täältä itselleen jotakin; mitä se
olisi, sitä he eivät sanoneet.

Sitten alkoi pukeutuminen, johon pääasiallisesti kuului peseytyminen
ulkona vanhan puutarhakaivon luona. Sellen, aina kuitenkin keikari,
oli kaappisängyn alle piilottanut sanomalehtipaperin, josta hän
otti esille paperisia kauluksia, kalvostimia ja edustoja, sitten
könötti hän pitkän aikaa polvillaan kaivon aukon edessä, nähdäkseen
solmita ruskeanviheriäisen silkkinauhan, jonka oli saanut joltakin
tytöltä, ja laittaakseen tukkansa erikoisella tavalla; kun hän
sitten oli hangannut kenkiään takkiaisen lehdellä, harjannut hatun
takkinsa hihalla, pistänyt hyasintin napinreikään ja ottanut esille
kaneliruokonsa, oli hän valmis. Hänen kysymykseensä, tulisiko Rehnhjelm
pian, vastasi Lundell, ettei hänellä ole vielä muutamaan tuntiin aikaa,
hänen piti auttaa häntä, Lundellia, piirustamisessa ja Lundellin
oli tapana aina piirustaa kello kahdentoista ja kahden välillä.
Rehnhjelm oli alistuvainen ja totteli, vaikka hänen oli vaikeata erota
ystävästään Sellénistä, josta hän piti, jota vastoin tunsi ehdotonta
vastenmielisyyttä Lundellia kohtaan.

-- Joka tapauksessa illalla tavataan Punaisessa Huoneessa? sanoi Sellén
lohduttavasti, ja siitä kaikki olivat yhtä mieltä, filosofitkin ja
siveellinen Lundell.

Kaupunkimatkalla kertoi Sellén ystävälleen Falkille kaikellaisia
läheisiä seikkoja, mitkä koskivat Lill-Jansin uutisasukkaita ja joista
kävi selville, että hän itse oli rikkonut välit akatemian kanssa,
koska oli eri mielipidettä taiteesta; hän tiesi itsellään olevan
taipumuksia ja onnistuisi, vaikka siihen ehkä menisi jonkun aikaa ja
vaikka oli tavattoman vaikeata saavuttaa nimeä, ennenkuin oli saanut
kuninkaallisen mitalin. Luonnollisiakin esteitä oli hänen tiellään;
hän oli syntynyt Hallannin metsättömällä rannikolla, oli oppinut
rakastamaan sen luonnon suuruutta ja yksinkertaisuutta; yleisö ja
arvostelu pitivät nykyään yksityiskohdista, pikkuseikoista, ja siksi
hän ei saanut myydyksi hänhän kyllä voisi maalata kuten nuo toisetkin,
mutta sitä hän ei tahtonut.

Lundell sitävastoin, hän on käytännöllinen mies -- Sellén lausui aina
sanan käytännöllinen vissillä halveksumisella. -- Hän maalasi kansan
maun ja toivomusten mukaan; häntä ei koskaan vaivannut haluttomuus;
hän oli tosin jättänyt akatemian, mutta salaisista, käytännöllisistä
syistä eikä hän ollut rikkonut välejään sen kanssa, vaikka hän
komeili kertomalla siitä. Hän elätti itseään aika hyvin piirustamalla
kuvalehtiin ja onnistuisi varmasti vielä joskus, huolimatta vähäisistä
lahjoistaan, suositusten ja varsinkin juonien avulla, joita oppi
Montanukselta, joka jo oli tehnyt muutamia suunnitelmia, joita Lundell
menestyksellä oli käyttänyt hyväkseen -- ja Montanus -- hän oli nero,
vaikka oli niin hirveän epäkäytännöllinen.

Rehnhjelm oli muinoin varallisuudestaan kuuluisan miehen poika
Norrlannista. Isä oli omistanut suuren maatilan, joka lopulta oli
joutunut pois häneltä, hoitajan käsiin. Nyt tuo vanha ylimys oli
jotensakin köyhä ja hänen toivomuksensa oli, että poika ottaisi hänen
entisyydestään oppia ja rupeamalla pehtoriksi hankkisi huonekunnalle
sen omaisuuden takaisin, ja siksi poika nyt kävi Kauppaopistoa,
oppiakseen maatalouskirjanpitoa, jota hän inhosi. Hän oli kiltti poika,
mutta vähän heikko ja antoi Lundellin johtaa itseään, tämän, joka ei
vähäksynyt ottaa siveellisyyssaarnoistaan ja suojeluksestaan korvausta
luonnossa.

Sillä aikaa olivat Lundell ja parooni ryhtyneet työhön, jota tehtiin
siten, että parooni piirusti ja mestari makasi kaappisängyssä valvoen
työtä, s.o. tupakoi.

-- Jos nyt olet ahkera, niin saat tulla kanssani syömään päivällistä
_Tinanappiin,_ lupasi Lundell, joka mielestään oli rikas, kun oli
pelastanut nuo kaksi riksiä häviöstä.

Ygberg ja Olle olivat vetäytyneet metsänrintaan mäelle nukkumaan yli
päivällisajan. Olle oli säkenöivällä tuulella voittojensa jälkeen,
mutta Ygberg oli synkkä; oppilas oli voittanut mestarinsa. Sitäpaitsi
olivat hänen jalkansa käyneet kylmiksi ja hän oli tavattomasti
nälissään, sillä vilkas keskustelu syömisestä oli herättänyt uinuvat
tunteet, jotka eivät kokonaiseen vuoteen olleet saaneet tyydytystä. He
paneutuivat kuusen alle maata, Ygberg kätki kallisarvoisen kirjansa,
jota ei koskaan tahtonut lainata Ollelle, hyvin paperiin käärittynä
päänsä alle ja oikaisihe suoraksi täyteen pituuteensa. Hän oli kalpea
kuin ruumis, kylmä ja tyyni kuin ruumis, joka on jättänyt kaikki
ylösnousemuksen toiveet sikseen. Hän näki, miten pikkulinnut söivät
kuusensiemeniä hänen päänsä päällä, pudotellen kuoret hänen päälleen,
näki, miten täyteläinen lehmä kulki syöden lepikossa, ja näki savun
nousevan puutarhurin kyökinpiipusta.

-- Onko sinulla nälkä, Olle? kysyi hän laimealla äänellä.

-- Ei, sanoi Olle nälkäisesti silmäellen ihmeellistä kirjaa.

-- Jospa edes olisin lehmä! huokasi Ygberg, risti kätensä rinnan päälle
ja uskoi sielunsa kaikkiarmahtavan unen huomaan.

Kun hänen heikko hengityksensä oli käynyt kyllin säännölliseksi,
veti valvova ystävä viekkaasti esille kirjan, niin varovasti, ettei
nukkuva häiriintyisi; sitten heittäysi hän mahalleen ja alkoi ahmia
kallisarvoista sisällystä, unohtaen sekä Tinanapin että Padan.



NELJÄS LUKU.

Herroja ja koiria.


Oli kulunut muutamia päiviä. Carl Nicolaus Falkin
kaksikymmentäkaksi-vuotias vaimo oli juuri lopettanut kahvinjuonnin
sängyssään, tavattoman suuressa mahonkisängyssä, avarassa
makuuhuoneessa. Kello oli vasta 10. Mies oli ollut ulkona jo kello
seitsemästä aamulla ja ostanut pellavia sillan luona, mutta ei suinkaan
siinä luulossa, ettei tämä tulisi kotiin, ottanut nuori rouva vapautta
nukkua näin kauan, vaikkakin se muuten oli vastoin talon totuttuja
tapoja. Pikemmin näytti häntä huvittavan saada rikkoa kaikkia talon
piintyneitä tapoja. Hän oli ollut naimisissa ainoastaan kaksi vuotta,
mutta silti oli hänellä ollut aikaa panna toimeen perinpohjaisia
uudistuksia vanhassa, vanhoillisessa porvaristalossa, missä kaikki oli
vanhaa, yksin palvelijatkin; ja tähän hän oli saanut vallan silloin,
kun mies teki rakkaudentunnustuksensa hänelle ja hän armollisesti
antoi suostumuksensa s.o. armossa vapautti itsensä vihaamastaan
kodista, jossa oli saanut nousta ylös aamusin kello kuudelta ja tehdä
työtä pitkän päivän. Kihlausaikansa hän oli käyttänyt hyvin; hän oli
nimittäin silloin koonnut takeet saadakseen omalta kohdaltaan viettää
vapaata ja riippumatonta elämää, miehen siihen sekaantumatta; nämä
takeet tosin olivat vain rakastuneen miehen antamia lupauksia, mutta
hän, ollen silloin täydessä tajussaan, painoi ne tarkoin muistiinsa.
Mies sitävastoin oli kaksivuotisen, lapsettoman avioliiton jälkeen
alkanut osottaa taipumusta unohtaa kaikki nämä sitoumukset, että rouva
saisi nukkua niin kauan kuin tahtoisi, juoda kahvia sängyssä y.m.;
olipa mies ollut niinkin epähieno, että oli hänelle muistuttanut
nostaneensa vaimonsa liejusta, pelastaneensa hänet helvetistä ja
että oli näin ollen uhrautunut mennessään epäsäätyiseen avioliittoon
-- vaimon isä oli näet nimipäällikkö laivastossa. Maatessaan hän
mietti nyt vastauksia näihin ja samantapaisiin syytöksiin, ja kosk'ei
hänen selvä järkensä koskaan heidän tuttavuutensa aikana ollut
tunnehuumausten sokaisemana, osasi hän vielä sitä käyttää täydellisesti
-- ja hän käyttikin. Siksi hän todellisella ilolla kuuli miehensä
aamiaiselle tulon oireita. Ruokasalin ovissa alkoi nimittäin paukkua
samalla kun kuului mahtavata karjuntaa, jolloin rouva pisti päänsä
peitteen alle salatakseen nauruaan. Askelia kuului vierashuoneen
matolla, ja makuuhuoneen ovessa näyttäytyi vihastunut mies, hattu
päässä. Rouva käänsi selkänsä sinnepäin ja mielisteli imelimmällä
äänellään:

-- Pieni pojanlyntyksenikö sieltä tulee? Astu sisään, astu sisään!

Pojanlyntys -- se oli hyväilynimi ja herrasväki käytti niitä sangen
eriskummallisia -- ei ollut halukas tulemaan, vaan pysähtyi ovelle ja
huusi:

-- Miksei aamiainen ole pöydässä? Häh?

-- Kysy piioilta, en minä ole ottanut toimekseni pöydänkattamista! Ja
ole niin hyvä ja ota hattu päästäsi, kun tulet sisälle, herra hyvä!

-- Mihin olet pannut lakkini sitten?

-- Poltin sen! Se oli niin rasvassa että hävetti.

-- Poltit! No, siitä puhumme sittemmin! Miksi makaat ja venyttelet
itseäsi koko aamun, sen sijaan että paimentaisit piikoja.

-- Siksi, että se huvittaa minua!

-- Luuletko minun naineen vaimon, joka ei tahdo talostaan huolehtia?
Häh?

-- Luulen kyllä! Ja miksi luulet minun menneen sinun kanssasi
naimisiin? Olen sen sinulle tuhat kertaa sanonut -- siksi, että
pääsisin tekemästä työtä, ja sen olet sinä luvannut minulle! Etkö
olekin luvannut? Voitko kunniasi kautta vannoa, ettet ole luvannut?
Näetkös nyt millainen mies sinä olet. Aina kuin muutkin sinä olet!

-- Niin, se oli siihen aikaan se!

-- Siihen aikaan! Mihin aikaan? Eivätkö lupaukset ole aina sitovia? Vai
pitääkö ne antaa jonakin erityisenä vuodenaikana?

Mies tunsi liiankin hyvin tuon järkähtämättömän johdonmukaisuuden, ja
vaimon hyvä tuuli teki saman vaikutuksen kuin kyyneleet tällaisessa
tapauksessa -- hän antautui.

-- Minä aion kutsua tänä iltana vieraita, selitti hän.

-- Vai niin, vai aiot kutsua. Herra-vieraita?

-- Tietysti! En kärsi naisia!

-- No, silloin kai olet jo tehnyt ostoksesi?

-- En ole, ne sinä saat tehdä!

-- Minä! En! Minulla ei ole rahaa vieraita varten! Minä en käytä
talousrahojani erikoiskestityksiin.

-- Et, sinä käytät ne pukuihisi ja muihin tarpeettomuuksiin.

-- Onko se tarpeetonta, kun ompelen sinulle? Onko tupakkamyssy ehkä
tarpeeton, ovatko tohvelit kenties tarpeettomia? Sano? Vastaa nyt
suoraan!

Vaimo osasi aina muodostaa kysymyksensä siten, että vastauksen täytyi
tulla musertavaksi vastaajalle. Hän oli käynyt miehensä koulua. Ja
tämän täytyi siis, kosk'ei tahtonut tulla muserretuksi, ehtimiseen
muuttaa puheenaiheita.

-- Minulla on tosiaan syytä, sanoi hän eräällä tavoin liikutettuna,
nähdä tänä iltana ihmisiä; vanha ystäväni Fritz Levin postista on
päässyt vakinaiseksi palveltuaan 19 vuotta ylimääräisenä -- se
oli eileniltaisessa Postilehdessä. Mutta koska se ei näytä sinua
miellyttävän, ja sinä tiedät, että aina teen tahtosi mukaan, niin en
välitä koko asiasta, vaan kutsun ainoastaan hänet ja maisteri Nyströmin
luokseni konttoriin.

-- Vai niin, vai on se Levin hulttio nyt päässyt vakinaiseksi; sepä
hyvä se. Nyt kenties saat takaisin kaikki rahat, jotka hän on sinulle
velkaa.

-- Kyllä niin -- olen sitäkin miettinyt!

-- Mutta sanoppas minulle, miksi seurustelet sellaisen hulttion kanssa
kuin hän on; ja tuo maisteri sitten --! Hehän ovat oikeita vetelyksiä,
joilla tuskin on vaatteita päällään.

-- Kuules eukkoseni, minä en sotkeudu sinun asioihisi; anna siis
minunkin itse hoitaa omat asiani.

-- Koska sinulla on konttorissasi vieraita, niin en käsitä, mikä
estäisi minua kutsumasta vieraita tänne ylös.

-- Ei mikään!

-- No, tule siis tänne, pikku lyntys, ja anna minulle vähän rahaa!

Lyntys, joka kaikin puolin oli tyytyväinen lopputulokseen, seurasi
ilolla käskyä.

-- Paljonko sinä tahdot? Minulla on rahan puute tänään.

-- Oo, viisikymmentä kruunua vain.

-- Oletko hassu?

-- Hassu! ole hyvä ja anna se, mitä pyydän; ei minun tarvitse nälkää
nähdä, silloin kun sinä käyt ravintoloissa herkuttelemassa.

Rauha oli tehty ja asianomaiset erosivat molemminpuoliseksi
tyytyväisyydeksi. Mies pääsi syömästä huonoa aamiaista kotonaan, hänen
täytyi syödä ulkona, pääsi syömästä laihaa illallista vaimonsa luona
ja kiusaantumasta naisten vuoksi, sillä hän oli ollut liian kauan
poikamiehenä, eikä hänellä tarvinnut olla omantunnonvaivojakaan, joita
hänellä oli ainoastaan siinä tapauksessa, että vaimo oli yksinään;
mutta nythän hänelläkin oli vieraita ja melkeinpä hän tahtoi miehestään
päästäkin -- ja se kyllä oli viidenkymmenen riksin arvoista se!

Kun mies oli mennyt, soitti rouva sisäkön luokseen, jonka takia hän
tänään oli alistanut makaamaan niin kauan, syystä että tämä oli
selittänyt tässä talossa olevan tapana nousta ylös kello 7. Sitten
käski hän tuoda paperia ja kynän ja kirjotti seuraavan kirjelapun
revisorin rouva Homanille, joka asui vastapäätä.

    Hyvä Evelyn!

    Tule luokseni juomaan teetä tänä iltana, niin saamme puhua tuon
    yhdistyksen säännöistä "Naisen oikeuksien puolesta". Ehkä myyjäiset
    tahi seuranäytelmä olisivat joksikin hyödyksi. Minä niin ikävöin
    saada yhdistyksen syntymään; se on syvä tarve, kuten sinä niin
    usein sanot, ja minäkin tunnen sen hyvin syvästi, jos asiaa
    ajattelen. Uskotko, että hänen armonsa soisi minulle kunnian
    samalla kertaa; ehkä minun ensin täytyy käydä hänen luonaan
    visiitillä. Tule hakemaan minua kl. 12, niin menemme Bergille
    juomaan suklaata. Mieheni on poissa.

                                          _Sinun Eugeniesi_.

    P. S. Mieheni on poissa.

Sitten nousi hän ylös ja pukeutui, ollakseen valmiina kl. 12.

       *       *       *       *       *

Oli tullut saman päivän ilta. Österlånggatanilla oli jo hämärä, kun
kello Saksalaisessa löi 7; ainoastaan heikko valonsäde Ferkenin kujalta
paistoi vielä sisään Falkin liinarihkamakauppaan, jonka Andersson
silloin sulki. Sisäpuolella olevassa konttorissa olivat ikkunaluukut
suljetut ja kaasu sytytetty. Siellä oli lakaistu ja siistitty;
oven luona komeili kaksi korillista pulloja, joiden punalakalla ja
keltalakalla ja tinapaperilla, vieläpä ohuella silkkipaperillakin
ympäröityjä kauloja pisti esiin. Keskellä lattiaa oli valkoisella
liinalla katettu pöytä; sen päällä rehenteli itäintialainen malja ja
raskas, monihaarainen hopeinen kynttiläjalka. Ja lattialla käyskenteli
Carl Nicolaus Falk. Hän oli pukeutunut mustaan pitkääntakkiin ja
oli arvokkaan, mutta samalla iloisen näköinen. Hänellä oli oikeus
vaatia itselleen hupaisa ilta; itse hän sen kustansi ja itse hän sen
oli järjestänytkin; hän oli kotonaan naisten häiritsemättä häntä,
ja vieraansa olivat sitä lajia, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia
ainoastaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, vaan vähän enempääkin.
Heitä tosin oli vain kaksi, mutta hän ei pitänyt paljosta ihmisistä;
nämä olivat hänen ystäviään, luotettavia, uskollisia kuin koirat,
alistuvaisia, miellyttäviä, aina täynnä mairittelua eikä heissä
koskaan ilmennyt taipumusta panna vastaan. Hän olisi kyllä rahoillaan
voinut hankkia parempaakin seuraa ja sellaista hänellä olikin kahdesti
vuodessa, jolloin hänen isänsä vanhat ystävät olivat kutsutut, mutta
hän oli, suoraan sanoen, liiaksi hirmuvaltias viihtyäkseen heidän
seurassaan.

Kello oli jo kuitenkin kolme minuuttia yli seitsemän eikä vieraita
kuulunut. Falk alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli tottunut siihen,
että kun hän kerran tilasi väkensä luokseen, tuli sen olla minuutilleen
saapuvilla. Ajatellessaan minkä lamauttavan vaikutuksen harvinaisen
häikäisevät valmistukset tekisivät, jaksoi hän sentään pysyä
kärsivällisenä sen minuutin ajan, joka kului, ennenkuin notario Fritz
Levin postista astui sisälle.

-- Hyvää iltaa, veliseni -- ei! -- tässä hän pysähtyi päällystakin
riisunnassa, otti silmälasit nenältään ja teeskenteli hämmästystä
suurenmoisten valmistusten takia, kuin olisi tahtonut kaatua
selälleen pelkästä kummastuksesta. Seitsenhaarainen kynttiläjalka
ja tapernaakeli! Hyvänen aika, hyvänen aika! puhkesi hän sanomaan,
nähdessään pullokorit.

Hän, joka näiden tarkkaan opeteltujen hupaisuuksien aikana riisui
päällystakkia yltään, oli keski-ikäinen mies, kaksikymmentä vuotta
sitten muodikasta kuninkaallista sihteerityyppiä, viikset ja poskiparta
yhteen kasvaneet ja tukassa syrjäjakaus ja "tuulenpuuska". Hän oli
kalpea kuin ruumis, ohut kuin käärinliina, hienosti puettu, mutta
näytti siltä kuin palelisi hänen kaikkia niveliään ja kuin hän
salaisesti seurustelisi köyhyyden kanssa.

Falk lausui hänet tervetulleeksi raa'alla ja ylpeällä tavalla, joka
osotti, osaksi sitä, että hän halveksi mairittelua, etenkin siltä
taholta, osaksi sitä, että tulija nautti luottamusta hänen ystävänään.
Sopivaksi nimitysonnitteluksi katsoi hän voivansa puhua isänsä
kuninkaallisesta valtakirjasta porvarikaartin kapteenin virkaan.

-- No, tuntuu hyvältä, kun on kuninkaallinen valtakirja! Mitä? Minun
isälläni oli myöskin kuninkaallinen valtakirja...

-- Suo anteeksi, veliseni, minulla on vain konstitutoriaali.

-- No, konsistoriaali tai kuninkaallinen valtakirja on aivan samaa;
tahdotko sinä neuvoa minulle sitä, sinä! Isälläni oli myöskin
kuninkaallinen valtakirja...

-- Minä vakuutan veljelle!

-- Vakuutat! Mitä sinä vakuuttamisellasi tarkotat! Luuletko sinä, että
minä tässä seison valehtelemassa? Sano? Tarkotatko todellakin, että
minä valehtelen?

-- En suinkaan, elä nyt niin tulistu!

-- Sinä siis myönnät, etten minä valehtele, siis sinulla on
kuninkaallinen valtakirja. Miksi siis löpiset siinä roskaa! Minun
isänic --

Kalpea mies, jolla jo tullessaan konttoriin näytti olevan plutoona
raivottaria kintereillään, sillä kaikki hänen nivelensä tutisivat,
hyökkäsi nyt hyväntekijäänsä kohti, varmana päätöksessään panna juttu
menemään lyhyesti, ennenkuin kemut alkavat, jotta sitten saisi olla
rauhassa.

-- Auta minua, ähki hän kuin hukkuva, vetäen povitaskustaan esiin
vekselilomakkeen.

Falk istuutui sohvaan, huusi Anderssonia, käski hänet vetämään pullot
auki ja rupesi laittamaan boolia. Sitten vastasi hän kalpealle:

-- Auta? Enkö minä ole auttanut sinua? Etkö ole lainannut minulta
lukemattomia kertoja, maksamatta takaisin? Mitä? No, enkö ole sinua
auttanut? Mitä sinä siis tarkotat?

-- Rakas veliseni, tiedänhän minä, että sinä aina olet ollut minulle
hyvä!

-- No, niin, etkö nyt ole vakinainen virassasi? Olet! No siis!
Silloinhan kaikki piti olla hyvin! Kaikki velat piti maksettaman
ja uuden elämän piti alkaa. Tuota virttä minä nyt olen kuullut jo
kahdeksantoista vuotta. No, paljonko sinä nyt saat palkkaa?

-- Tuhat kaksisataa riksiä kahdeksansadan sijasta, jotka ennen sain;
mutta kuule! Valtakirja maksaa sata viisikolmatta, eläkekassa ottaa
viisikymmentä, yhteensä sata seitsemänkymmentä viisi; mistä minä ne
otan! Mutta nyt tulee kaikista pahin -- velkojani ovat pidättäneet
puolet palkastani, joten minulle nyt jää vain kuusisataa millä elää,
sen sijaan että ennen oli kahdeksan, ja tätä minä nyt olen odottanut
yhdeksäntoista vuotta. Tosiaankin hauskaa päästä vakinaiseksi!

-- Mutta miksi olet tehnyt velkoja? Ei saa tehdä velkoja; ei koskaan
saa tehdä velkoja; ei koskaan -- tehdä velkoja! --

-- Kun vuosikausia saa vain sata riksiä lahjapalkkiota.

-- Silloin ei ole siellä mitään tekemistä. Mutta nuo ovat asioita,
jotka eivät liikuta minua! -- eivät -- liikuta -- minua!

-- Etkö nyt tämän ainoan kerran kirjottaisi?

-- Sinä tunnet periaatteeni tällaisessa tapauksessa, minä en koskaan
kirjota. Lopeta nyt!

Levin näkyi olleen tottunut tällaisiin kieltoihin ja tyyntyi. Samassa
saapui maisteri Nyströmkin ja sai aikaan toivotun keskeytyksen
keskustelussa. Hän oli kuiva henkilö, salaperäinen ulkonäöltään
ja iältään; hänen toimensakin oli salaperäinen -- hänen sanottiin
olevan opettajana jossain koulussa etelässä, mutta missä, sitä ei
kukaan kysynyt, eikä hän itsekään ollut herkkä siitä puhumaan. Hänen
tehtävänsä Falkin seurassa oli ensinnäkin käydä arvoltaan maisterista,
silloin kun joku oli kuulemassa, toiseksi olla alamainen ja kohtelias,
kolmanneksi silloin tällöin tulla pyytämään lainaa, enintään viitosta,
sillä kuului Falkin henkisiin tarpeisiin, että käytiin pyytämässä
häneltä rahaa lainaksi, tietenkin hiukan vain, ja neljänneksi kirjottaa
runoja juhlallisiin tilaisuuksiin, mikä ei suinkaan ollut vähäksyttävin
puoli hänen tehtävässään.

Nyt istui Carl Nicolaus Falk tuossa, keskellä nahkasohvaa, sillä ei
saanut unohtaa, että sohva oli hänen, ympärillään pääesikuntansa,
tai koiransa niinkuin myöskin saattoi sanoa. Levinin mielestä oli
kaikki suurenmoista, booli, lasit, kauha, sikarit (koko laatikko
kamiinin reunalta oli pantu esille), tulitikut, tuhkakupit, pullot,
korkit, rautalangat -- kaikki. Maisteri näytti tyytyväiseltä eikä
hänen tarvinnut puhua, sillä siitä pitivät toiset huolen; hänen tuli
ainoastaan olla läsnä, kun häntä tarvittaessa kutsuttiin todistajaksi.

Falk kohotti ensimmäisen lasinsa ja joi -- kenen kunniaksi, sitä
ei kukaan saanut tietää, mutta maisteri luuli päivän sankarin ja
veti senvuoksi esiin runonsa alkaen lukea: "Fritz Levinille, hänen
päästessään vakinaiseksi".

Falk sai silloin ankaran yskänpuuskan, joka haittasi lukemista ja
teki tyhjäksi sukkelimpien kohtien vaikutuksen; mutta Nyström, joka
oli viisas mies, oli jo ennakolta arvannut tämän ja sentähden pannut
väliin seuraavan yhtä kauniisti ajatellun kuin sanotunkin totuuden:
"mihin joutunutkaan ois Fritz Levin, jos ei Falk, Carl Nicolaus, olis'
ollut siin'." Tämä hieno viittaus niihin moniin taskulainoihin, joita
Falk oli antanut varsinaiselle ystävälleen, helpotti yskää, niin että
paremmin voitiin kuulla loppusäe, joka aivan paksunahkaisesti oli
omistettu Levinille, mikä erehdys taasenkin uhkasi häiritä sopusointua.
Falk kaatoi lasin sisällön itseensä, aivan kuin olisi tyhjentänyt
kalkin, joka oli reunoja myöten täynnä epäkiitollisuutta.

-- Et ollut tänään niin sukkela kuin tavallisesti, Nyström! sanoi hän.

-- Ei, hän oli paljoa sukkelampi sinun kahdeksantenaneljättä
syntymäpäivänäsi, auttoi Levin, tietäen mihin suuntaan asia nyt
kääntyisi.

Falk tutki katseellaan hänen sielunsa salaisimmat sopukat nähdäkseen,
piileskelikö siellä vilppiä -- ja ollen liian ylpeä näkemään ei hän
nähnyt mitään. Hän siis jatkoi:

-- Niin, sen ma uskon! Se oli hauskinta, mitä olen kuullut; se oli
niin sukkelaa, että sen voisi painattaa; sinun pitäisi painattaa
sepitelmäsi. Kuules Nyström, kai sinä muistat ne ulkoakin, etkös
muistakin?

Nyströmillä oli kovin huono muisti tai totta puhuaksemme olivat
he juoneet liian vähän, tehdäkseen niin törkeätä väkivaltaa
häveliäisyydelle ja hyville tavoille ja siksi hän pyysi lykkäystä;
mutta Falk, jota tuo hiljainen vastustus ärsytti, ja joka jo oli liian
pitkällä kääntyäkseen takaisin, vaati vaatimallakin. Uskoipa hän
vielä päälle päätteeksi, että hänellä oli jäljennös tuosta runosta
taskussaan; hän etsi lompakostaan ja, aivan niin, sieltä se löytyi.
Häveliäisyys esti häntä itseään lukemasta sitä, sillä senkin oli hän
usein tehnyt, mutta kuuluisi paremmalta, kun joku toinen sen tekisi. Ja
koira parka riisti ketjujaan, mutta ne kestivät. Hän oli hienotunteinen
luonne, tämä maisteri, mutta hänen täytyi olla raaka, jos mieli yhä
edelleen saada vallita elämän kallista lahjaa, ja hän oli ollut raaka
aika lailla. Kaikki elämän sisäisimmät suhteet oli paljastettu, kaikki,
mikä oli yhteydessä kahdeksanneljättävuotiaan syntymän, seurakuntaan
ottamisen, kasvatuksen ja hoidon kanssa, oli tehty naurettavaksi ja
sen olisi täytynyt tuntua asianomaisesta itsestäänkin iljettävältä,
jos se olisi koskenut jotain toista kuin häntä itseään, mutta nyt se
oli erinomainen senvuoksi, että se kosketteli hänen omaa persoonaansa.
Lukemisen jälkeen juotiin Falkin malja riemulla ja se juotiin moneen
kertaan, sillä itsekukin tunsi olevansa liiaksi selvä voidakseen pitää
oikeita tunteitaan aisoissa.

Sitten siivottiin pöytä ja sisään tuotiin mainio illallinen, osteria,
lintua ja muuta hyvää. Falk kulki haistellen asetteja, lähetti
jonkun pois, tarkasti, että englantilainen portteri oli jäähdytetty
ja itsekullakin viinilajilla oli mukaisensa lämpömäärä. Nyt hänen
koiriensa piti häntä palvella ja valmistaa hänelle mieluinen näytelmä.
Kun kaikki oli valmista, veti hän esiin kultakellonsa ja, pitäen sitä
kädessään, teki seuraavan leikillisen kysymyksen, johon vastaajat
olivat niin tottuneet:

-- Paljonko herrojen hopeakellot ovat?

Nämä vastasivat, kuten heidän velvollisuutensa oli, sopivalla tavalla
nauraen: heidän kellonsa olivat kellosepässä. Tämä sai Falkin
loistavalle tuulelle, joka puhkesi ilmi seuraavaan, ei suinkaan
odottamattomaan muotoon.

-- Elukat ruokitaan kello kahdeksan! -- Jonka jälkeen hän istuutui,
kaatoi kolme ryyppyä, otti itse yhden ja käski toisten tehdä samoin.

-- Minä alotan, minä, kosk'ette te tahdo! Tässä ei kursailla! Iskekää
kiinni, pojat!

Ja niin alkoi ruokkiminen. Carl Nikolaus Falkilla, joka ei ollut
erikoisen nälkäinen, oli hyvää aikaa nauttia toisten ruokahalusta,
ja lyönneillä ja iskuilla ja hävyttömyyksillä hän kehotti heitä
syömään. Tavattoman hyväntahtoinen hymy levisi hänen vaalean
auringonpaiste-naamansa yli, kun hän näki heidän intonsa, ja oli
vaikeata sanoa, kumpiko häntä huvitti enemmän: sekö, että he söivät
niin kiltisti, vaiko se, että olivat niin nälkäisiä. Hän istui kuin
kuski ja höpötti ja maiskutti heille huulillaan.

-- Syö, Nyström; et tiedä, koska taasen saat! Aja itseesi, notario;
näytät siltä kuin tarvitsisit lihaa luittesi päälle. Irvisteletkö
ostereille -- eivätkö ne kenties tuollaiselle kelpaa? -- Häh! Ota vielä
palanen! Ota vaan! Et jaksa? Mitä loruja se sellainen on! Kas niin!
Nyt otamme "halvan"! Juokaa olutta, pojat! Enemmän lohta, sinä siellä!
Sinun pitää lempo soikoon, ottaa vielä palanen lohta! Syö, hitto
vieköön! Saman se maksaa!

Kun lintu oli leikattu, täytti Carl Nicolaus erikoisella
juhlallisuudella punaviinilasit, jolloin vieraat, odottaen puhetta,
hetkeksi lakkasivat. Isäntä kohotti lasinsa, haisteli sitä ja sanoi
syvällä vakavuudella seuraavan tervehdyksen:

-- Morjesta, siat!

Nyström vastasi kiitollisena maljaan kohottamalla lasiaan ja juomalla,
mutta Levin ei koskenut omaansa, vaan näytti siltä kuin olisi hän
hionut veistä taskussaan.

Kun illalliset olivat päättyneet ja Levin tunsi vahvistuneensa ruuasta
ja juomasta ja kun viinin höyryt kohosivat hänelle päähän, alkoi hän
tuntea jonkinlaista tavatonta riippumattomuuden tunnetta, ja voimakas
vapaudenhalu heräsi hänessä. Äänensä tuli sointuisammaksi, sanoista
kaikui suurempaa varmuutta ja hän liikkui esteettömästi.

-- Anna sikari tänne, komensi hän, hyvä sikari! Ei nurkantakaista!

Carl Nikolaus, joka luuli tätä hyvin onnistuneeksi pilaksi, totteli.

-- En näe veljeäsi täällä tänä iltana! sanoi Levin ylimielisesti.

Hänen äänessään oli jotain pahaenteistä ja uhkaavaa ja sen tunsi Falk,
sillä hän tuli heti huonolle tuulelle.

-- Et! vastasi hän lyhyesti, mutta epämääräisesti.

Levin viivytteli, ennenkuin antoi seuraavan iskun. Hänen tuottavimpia
toimiaan oli ottaa selko ihmisten asioista, niinkuin sanotaan, ja
hän kuljetti juoruja edes takaisin perheiden välillä, kylvi sinne
tänne pienen eripuraisuuden siemenen, päästäkseen sitten välittäjän
kiitolliseen asemaan. Täten hän hankki itselleen pelottavan
vaikutusvallan ja voi, milloin tahtoi, taluttaa ihmisiä kuin nukkia.
Falk tunsi myöskin tämän epämieluisan vaikutusvallan ja tahtoi siitä
vapautua, mutta ei voinut, sillä Levin ymmärsi niin hyvin tempuilla
ärsyttää hänen uteliaisuuttaan; ja ollen tietävinään enemmän kuin mitä
itse asiassa tiesi, uteli hän ihmisiltä kaikki heidän salaisuutensa.

Mutta nyt oli Levin piiskanvarressa ja hän vannoi suomivansa
sortajaansa. Tosin hän vielä vain läjähytteli ilmassa tyhjää,
mutta Falk odotti selkäsaunaa. Hän koetti muuttaa puheenaihetta.
Kehotti ryyppäämään, ja ryypättiin! Levin tuli yhä valkoisemmaksi ja
kylmemmäksi, mutta humala kohosi! Hän leikki uhrinsa kanssa!

-- Rouvallasi on tänä iltana vieraita, sanoi hän välinpitämättömästi.

-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi Falk ällistyen.

-- Minä tiedän kaikki, vastasi Levin näyttäen hampaitaan. Ja sen hän
melkein tekikin. Hänen laajat raha-asiansa pakottivat hänet käymään
niin useassa julkisessa paikassa kuin mahdollista, ja niissä hän sai
kuulla paljon sellaista, jota puhuttiin sekä hänen että muiden seurassa.

Falk rupesi todella pelkäämään, hän ei itsekään tiennyt miksi, ja
näki hyväksi torjua lähenevää vaaraa. Hän muuttui kohteliaaksi, jopa
nöyräksikin, mutta Levin kävi yhä rohkeammaksi. Lopuksi ei isännälle
jäänyt muuta neuvoksi kuin pitää puhe, muistuttaa sitä todellista
syytä, jonka vuoksi ruokaa ja viiniä näin paljottain nautittiin,
sanalla sanoen antaa tunnustus päivän sankarille. Muuta neuvoa ei ollut
--; hän tosin ei ollut mikään puhuja, mutta nyt sen täytyi tapahtua!
Hän kilisti boolimaljan laitaan, täytti lasit ja muistellen vanhaa
puhetta, jonka hänen isänsä hänelle piti hänen tullessaan itsenäiseksi,
hän nousi ja alkoi hyvin hitaasti.

-- Hyvät herrat! Olen nyt ollut oma herrani kahdeksan vuotta; en
silloin ollut kuin kolmekymmenvuotias.

Asennon muutos hiljaa istumisesta seisomaan sai aikaan äkillisen
verennousun päähän, niin että hän hämmentyi, johon vielä Levinin
ivalliset katseetkin vaikuttivat. Hän joutui niin pois tolalta, että
luku kolmekymmentä tuntui hänestä niin ihmeellisen suurelta, että hän
ällistyi --

-- Sanoinko kolmekymmentä? Minä en -- sitä tarkottanut! Mutta
kuitenkin, olin silloin palvellut isälläni -- monta vuotta, en muista
nyt -- ihan täsmälleen, kuinka monta. Mja! Kävisi liian pitkäksi
kertoa, mitä kaikkea näinä vuosina sain kokea ja nähdä, sillä se on
ihmisen kohtalo! Teidän mielestänne olen kenties itsekäs...

-- Kuulkaa! ähkyi Nyström, joka oli kallistanut raskaan päänsä pöydälle.

Levin puhalteli sauhuja puhujaa kohden, ikäänkuin olisi sylkenyt hänen
päällensä.

Falk, joka nyt oli aivan humalassa, jatkoi ja hänen silmänsä etsivät
kaukaista päämäärää, jota hän ei voinut tavottaa.

-- Ihminen on itsekäs, senhän me kaikki tiedämme. Mja! Isäni, joka piti
minulle puheen, tullessani omaksi isännäkseni, kuten äsken mainitsin...

Tässä puhuja otti esiin kultakellonsa ja irrotti sen vitjoista.
Molemmat kuulijat pyöristivät silmiään. Antaisiko hän Levinille
kunnialahjan?

-- Antoi minulle silloin seuraavan kultakellon, jonka hän oli saanut
isältään vuonna --

Taaskin nuo kauhistuttavat numerot, ja hän pelästyi!

-- Tämän kultakellon, hyvät herrat, olen minä saanut, enkä koskaan --
liikutuksetta -- muistele sitä hetkeä -- jolloin minä sen sain. Olen
teidän mielestänne ehkä itsekäs, hyvät herrat? Mutta minä en ole! Tosin
ei ole kaunista puhua itsestään, mutta, tilaisuudessa sellaisessa
kuin tämä, on aivan luonnollista, että luo silmäyksen taaksepäin --
menneisyyteen. Tahdon vain kertoa yhden ainoan pienen seikan.

Hän oli unohtanut Levinin, unohtanut päivän merkityksen ja luuli nyt
vietettävän hänen poikamiehen kekkereitään. Mutta samassa leijaili
hänen muistoonsa veljen tapaaminen aamulla ja hänen silloin saavuttama
voittonsa. Epäselvästi tunsi hän tarpeen puhua tästä voitostaan,
mutta ei voinut muistaa yksityiskohdista muita kuin sen, että oli
todistanut veljensä roistoksi; koko todisteluketju oli häipynyt hänen
muistostaan ja jäljellä oli ainoastaan kaksi tosiasiaa: veli ja
roisto; hän koetti liittää niitä, mutta ne pysyivät erillään. -- Hänen
aivonsa työskentelivät työskentelemistään, ja uusia kuvia vieri esiin.
Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jostain elämänsä jalomielisestä
piirteestä; muisti antaneensa aamulla vaimolleen rahaa, muisti, että
vaimo saa maata niin kauan kuin tahtoo ja juoda sängyssä aamukahvinsa;
mutta nuo eivät tähän tilaisuuteen sopineet; hän oli sangen tukalassa
asemassa ja heräsi tietoisuuteen pelästyessään syntynyttä hiljaisuutta
ja niitä neljää terävää silmää, jotka herkeämättä tarkastivat häntä.
Hän huomasi seisovansa kello kädessä. Kello? Mistä se oli ilmaantunut!
Miksi istuivat toiset täällä pimeässä ja hän seisoi! Ahaa, niinhän se
olikin, hän puhui heille kellosta ja he odottivat jatkoa.

-- Tämä kello, hyvät herrat, ei tosin ole mikään ihmeellinen kello. Se
on vain Ranskan kultaa.

Hopeakellojen entiset omistajat höristivät korviaan. Se oli heille
uutta!

-- Ja minä luulen, että siinä vain on seitsemän rubiinia -- se ei
ollenkaan ole mikään ihmeellinen kello -- pikemmin se on huono kello!

Jostain salaisesta syystä, jota tuskin hänen aivonsakaan tiesivät,
suuttui hän ja hänen täytyi purkaa johonkin vihaansa. Hän koputti
kelloa pöytään ja huusi:

-- Tämä on pirun huono kello, sanon minä. Kuulkaa, kun minä puhun!
Etkö sinä usko minua, Fritz? Vastaa! Istut siinä kavalan näköisenä.
Sinä et usko, mitä minä sanon! Näen sinun silmistäsi, ettet usko,
mitä minä sanon. Minä, näes, olen ihmistuntija ja voin kyllä vielä
kerran mennä sinulle takuuseen! -- Joko valehtelet sinä tai valehtelen
minä. Kuulkaa, nyt minä todistan, että sinä olet roisto. Mja! Kuules,
Nyström! Jos -- minä -- kirjotan väärän todistuksen -- olenko minä
silloin roisto?

-- Totta helvetissä sinä roisto olet! vastasi Nyström heti paikalla.

-- Niin! -- Mja!

Turhaan hän koetti johdattaa mieleensä, että Levin olisi kirjottanut
jonkun väärän todistuksen tahi ylimalkaan todistuksen -- ja niin asia
raukesi. Levin oli väsynyt ja pelkäsi uhrinsa menettävän tajunsa, niin
ettei sillä enää olisi voimia nauttimaan aiotusta iskusta. Hän siis
katkaisi tilaisuuden kokkapuheella Falkin omaan tapaan.

-- Maljasi, vanha roisto!

Ja sitten antoi hän piiskan vinkua. Hän nimittäin otti esille
sanomalehden ja kysyi Falkilta kylmällä ja murhaavalla äänellä:

-- Oletko lukenut Kansan Lippua?

Falk tuijotti roskalehteä, mutta vaikeni. Välttämättömyyden piti nyt
tuleman.

-- Siinä on lystikäs kirjotus "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua
varten".

Falk tuli valkoiseksi kasvoiltaan.

-- Sanotaan, että veljesi on sen kirjottanut!

-- Se on vale! Veljeni ei ole mikään roskakirjuri! Ei _minun_ veljeni,
mies!

-- Valitettavasti hän siitä kuitenkin saa vastata! Hänet on taidettu
ajaa pois virastostakin.

-- Sen sinä valehtelet!

-- Enpä! Näin hänet tässä muuanna päivänä erään lurjuksen kanssa
Tinanapissa! Sääli poikaa!

Tämä tosiaankin oli pahinta, mitä Carl Nicolaus Falkille voi sattua.
Hän oli häväisty. Hänen nimensä ja hänen isänsä nimi -- kaikki, mitä
nuo vanhat porvarit olivat saaneet aikaan, oli nyt tehty tyhjäksi. Jos
joku olisi tullut kertomaan, että hänen vaimonsa oli kuollut -- se
asia olisi ollut autettavissa, samoin rahavahinkokin. Jos joku olisi
kertonut, että hänen ystävänsä Levin tai Nyström olivat joutuneet
kiinni väärennyksestä, silloin hän aivan yksinkertaisesti olisi
kieltänyt tunteneensa heidät, sillä hän ei koskaan näyttäytynyt heidän
seurassaan ulkona. Mutta sukulaisuutta veljensä kanssa hän ei voinut
kieltää. Veljensä oli tehnyt hänet kunniattomaksi; se oli nyt tosiasia!

Levin oli nauttinut saadessaan tuoda esille tämän jutun; sillä Falk,
joka ei koskaan sanonut kehottavaa sanaa veljestään, silloin kun
tämä itse oli läsnä, tapasi sitä vastoin aina ystävilleen kehuskella
veljeään ja tämän ansioita.

"Veljeni, tuomari! Hm! Sillä se vasta pää on! Hän pääsee vielä
pitkälle, saattepa nähdä!" Näiden epäsuorien moitteiden alinomainen
kuuleminen oli suututtanut Leviniä, sitä enemmän, kun Carl Nicolaus
veti määrätyn, ylitsepääsemättömän rajan notarioiden ja tuomareiden
välille, vaikkakaan hän ei sitä sanoilla voinut tarkoin määritellä.

Levin oli, tarvitsematta nostaa kättänsäkään, saanut loistavasti
kostetuksi ja niin hyvällä hinnalla, että katsoi voivansa olla
jalomielinen ja esiintyä lohduttajana.

-- No, elä siitä nyt niin kiivastu! Voihan sitä olla ihminen, vaikka on
sanomalehtikirjailijakin, ja mitä häväistykseen tulee, niin ei se ole
niin vaarallista. Kun ei hyökkää yksityisten henkilöiden kimppuun, niin
eihän se silloin ole häväisemistä; sitäpaitsi on kirjotus hyvin hauska
esitykseltään, hyvin sukkela ja koko kaupunki lukee sitä.

Nämä viimeiset lohdutuksen pillerit olivat saada Falkin aivan
raivoihinsa.

-- Hän on varastanut minun hyvän nimeni, minun nimeni! Miten minä
uskallan näyttäytyä pörssissä huomenna. Ja mitä sanovat ihmiset!

Ihmisillä hän oikeastaan tarkotti vaimoaan, joka tulisi tapauksesta
hyvin iloiseksi, sillä se tekisi epäsäätyisen avioliiton vähemmän
tuntuvaksi. Hänen vaimostaan tulisi hänen vertaisensa -- tämä ajatus
sai hänet raivoon! Hänet valtasi sammuttamaton ihmisviha! Hän toivoi
olevansa tuon epaton isä, silloin hän ainakin olisi voinut pestä
kätensä ja käyttämällä isällistä etuusoikeutta kirota poikansa ja
olisi ollut siten vapaa, mutta veljellisestä kirouksesta, siitä hän ei
koskaan ollut kuullut puhuttavankaan!

Ehkä hän itsekin oli osaksi ollut syypää häväistykseensä; eikö hän
ollut tahtonut väkisin määrätä veljensä elämänuran valintaa, vai
oliko hän ehkä aamullisella käytöksellään saanut aikaan tämän, vai
taloudellisella ahdinkotilalla, johon oli veljensä saattanut? Hän!
Olisiko hän tämän kaiken saanut aikaan? Ei! Hän ei koskaan ollut
menetellyt alhaisesti; hän oli puhdas, nautti kunnioitusta ja arvoa,
hän ei ollut häväistyskirjottaja, häntä ei oltu ajettu pois; olihan
hänellä taskussaan todistus siitä, että oli mitä parahin ystävä,
jolla oli hyvä sydän, olihan maisteri sen äsken lukenut ääneen. Olipa
tietenkin! Ja hän rupesi juomaan määrättömästi -- ei tukahduttaakseen
omaatuntoaan, sillä sitä ei hänen tarvinnut, koska ei ollut ketään
kohtaan menetellyt väärin, vaan ainoastaan tukahduttaakseen vihaansa.
Mutta se ei auttanut, kiukku kuohui yli äyräittensä, ja ne, jotka
istuivat lähinnä, korventuivat.

-- Juokaa, senkin raukat! Tuossa tuo elukka nukkuu! Nämä muka ovat
ystäviä! Herätä hänet, Levin! Sinä! Sinä!

-- Kenelle sinä huudat? kysyi loukattu Levin, äkäisellä äänellä.

-- Sinullepa tietenkin!

Pöydän yli vaihdettiin silmäyksiä, jotka eivät hyvää ennustaneet. Falk,
joka oli tullut paremmalle tuulelle, nähdessään toisen kiukustuvan,
otti kauhallisen boolia ja kaatoi sen maisterin päähän, viini valui
paidan kauluksen alle.

-- Elä tee tuota enää toista kertaa, sanoi Levin varmasti ja uhkaavasti.

-- Kuka estää?

-- Minä! -- Niin, juuri minä! En salli tuollaista ruokottomuutta, että
tärvelet hänen vaatteensa!

-- _Hänen_ vaatteensa! nauroi Falk. _Hänen_ vaatteensa! Eikö tuo ole
minun takkini, eikö hän ole saanut sitä minulta?

-- Tämä menee jo liian pitkälle -- sanoi Levin ja nousi lähteäkseen.

-- Vai niin, sinä menet nyt! Olet syönyt tarpeeksi, et jaksa enää
juoda, et tarvitse minua enää tänä iltana; etkö halua lainata viitosta?
Häh? Saanko minä kunnian lainata sinulle vähän rahaa? Tai pitääkö minun
taata? Taata!

Falkin sanoessa "taata", höristi Levin korviaan. Aatteles, jos voisi
yllättää hänet tällaisessa kiihtyneessä mielentilassa. Hän tunsi
heltyvänsä sitä ajatellessaan.

-- Elä ole väärämielinen, hyvä veli, alkoi hän taas keskustelun. En
minä ole kiittämätön, minä osaan antaa arvon sinun hyvyydellesi; minä
olen köyhä, niin köyhä, ettet sinä ole niin köyhä koskaan ollut etkä
koskaan voi tullakaan; olen kärsinyt nöyryytyksiä, joita sinä et
todeksi uskoisikaan, mutta sinua olen aina pitänyt ystävänä. Kun _minä_
lausun sanan ystävä -- niin tarkotan minä myöskin sitä. Olet juonut
tänä iltana ja tullut pahalle päälle ja siksi sinä olet kohtuuton,
mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, parempaa sydäntä, kuin
sinulla, Carl Nicolaus, ei ole! Enkä minä tätä sano ensi kertaa. Kiitän
sinua huomaavaisuudestasi tänä iltana, jos nimittäin voin katsoa tämän
kestityksen, jota täällä tänään on tarjottu, ja niiden viinien, jotka
täällä ovat vuotaneet, tarkottaneen minua. Kiitän sinua, hyvä veli, ja
juon sinun maljasi. Maljasi, veli Carl Nicolaus! Kiitos, sydämellinen
kiitos! Et ole tätä turhaan tehnyt. Muista se!

Tämä, joka sanottiin liikutuksesta (mielenliikutuksesta) väreilevällä
äänellä, oli, ihmeellistä kyllä, tehnyt Falkiin vaikutuksen. Hän tunsi
itsensä hyväksi; olihan hänelle taas toistettu, että hänellä oli hyvä
sydän. Hän uskoi sen. Humala tuli nyt sentimentaaliin asteeseen.
Tultiin toisiaan lähemmä, puhuttiin vuorotellen toistensa hyvistä
puolista, maailman pahuudesta, siitä, miten lämpimästi tunnettiin ja
miten hyvää tahdottiin tehdä; puristeltiin toistensa käsiä. Falk puhui
vaimostaan, kuinka hyvä hän tälle oli; puhui, kuinka hänen toimestaan
puuttui henkistä sisältöä, kuinka syvästi hän tunsi sivistyksen
kaipuuta, miten hänen elämänsä oli harhautunutta; ja juotuaan
kymmenennen likörinsä, uskoi hän Levinille, että hän oikeastaan olisi
tahtonut antautua hengelliselle alalle, ruveta lähetyssaarnaajaksi.
Tultiin yhä hengellisemmiksi ja hengellisemmiksi. Levin puhui
äiti-vainajastaan, hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, hylätystä
rakkaudesta ja lopuksi uskonnollisista mielipiteistään, "joista hän ei
puhunut kenen kanssa tahansa"; ja niin oltiin uskonnon alalla. Kello
tuli yksi ja kaksi ja yhä jatkettiin, Nyströmin uskollisesti nukkuessa
pää ja käsivarret pöydällä. Konttori oli hämäränä tupakansavusta,
joka himmensi kaasuliekkien loistetta; seitsenhaaraisen kynttiläjalan
seitsemän kynttilää oli palanut loppuun ja pöytä oli surkean
näköinen. Yksi ja toinen lasi oli menettänyt kantansa, sikarintuhkaa
oli putoellut tahratulle pöytäliinalle, tulitikkuja oli heitelty
hujan hajan lattialle. Ikkunaluukkujen reijistä tunki sisälle
päivänvaloa puhkaisten pitkinä säteinä tupakkapilvet ja muodostaen
pöytäliinalle salaopillisen kuvion molempien uskonsankareiden
välille, jotka innoissaan parast'aikaa korjailivat Augsburgilaista
uskontunnustusta uuteen asuun. He puhuivat nyt sähisevällä äänellä,
heidän aivonsa olivat tylsistyneet, sanat tulivat yhä kuivemmin, mutta
huolimatta ahkerasta lämmittämisestä pieneni jännitys, koetettiin
vielä nostaa innostuksen liekkiä, mutta se vain lekutti, henki
pakeni pois, merkityksettömiä sanoja saatiin vielä sanotuksi, mutta
pian viimeinenkin kipinä sammui; huumautuneet aivot, jotka olivat
työskennelleet kuin ruoskitut hyrrät, hiljensivät vauhtiaan ja
kaatuivat auttamattomasti. Yksi ajatus vain oli selvä -- täytyi lähteä
nukkumaan, tahi muuten alkaisi seura iljettää, tahdottiin olla yksin.

Nyström herätettiin. Levin syleili Carl Nicolausta ja pisti kolme
sikaria taskuunsa. Oli noustu liian korkealle eikä voitu niin pian taas
astua alas, jotta olisi voitu puhua vekselistä. Sanottiin hyvästit,
isäntä päästi vieraat ulos -- ja oli yksin! Hän avasi luukut ja
päivänvalo virtasi sisään -- hän avasi ikkunan, ja raitis ilmavirta
Skeppsbrolta päin tunki esiin pitkin ahdasta kujaa, jonka toista
taloriviä nouseva aurinko valaisi. Kello löi neljä, nuo ihmeelliset
pienet lyönnit, jotka ainoastaan huolien tai taudin unettomalla
vuoteella viruja, aamua kaihoten odottava raukka saa kuulla.
Österlånggatan, paheiden, loan, tappelujen katu, oli autio, yksinäinen,
puhdas. Falk tunsi olevansa syvästi onneton. Hän oli häväisty ja hän
oli yksin! Hän sulki ikkunan ja luukut ja kääntyessään ympäri ja
nähdessään hävityksen, hän alkoi siistitä; poimi kaikki sikarinpätkät
ja heitti ne uuniin, raivasi pöydän, lakaisi, tomuutti, asetti joka
esineen paikalleen. Hän pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi tukkansa;
poliisi olisi luullut häntä murhamieheksi, joka oli poistamassa
työnsä jälkiä. Mutta tämän kaiken ohessa hän ajatteli -- selvästi ja
varmasti. Ja saatuaan huoneen ja itsensä järjestykseen oli hän jo
tehnyt päätöksen, jota hän oli kyllä kauan valmistellut ja joka nyt oli
pantava täytäntöön. Hän aikoi poistaa perin juurin sen häpeän, jonka
hän oli perheessään kärsinyt, hän aikoi kohota, hänestä oli tuleva
mainittu, mahtava mies; hän alkaisi uuden elämän; hänellä oli nimi
ylläpidettävänään ja hän oli sen korottava. Hän tunsi tarvitsevansa
suurta intohimoa pysyäkseen pystyssä sen iskun jälkeen, jonka hän tänä
iltana oli saanut; kunnianhimo oli kauan hänessä kytenyt, nyt se oli
herätetty ja nyt hän oli valmis.

Hän oli nyt täydellisesti selvinnyt humalastaan, sytytti sikarin, otti
ryypyn konjakkia ja meni huoneeseensa, hiljaa ja varovasti, ettei
herättäisi vaimoaan.



VIIDES LUKU.

Kustantajan luona.


Arvid Falk aikoi alkaa kokeensa mahtavan Smithin luona -- sen nimen
hän oli, ylenmäärin ihaellen kaikkea, mikä oli amerikkalaista,
ottanut nuorena käväistessään Lännen suuressa maassa, -- tuon pelätyn
tuhatkätisen turvin, joka voi tehdä kirjailijan kahdessatoista
kuukaudessa melko huonoistakin aineksista. Hänen menettelytapansa
oli tunnettu, mutta ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut käyttää
sitä hyväkseen, sillä siihen tarvittiin verraton määrä julkeutta.
Se kirjailija, jonka hän otti huostaansa, sai olla varma siitä,
että saavutti nimen itselleen, ja siksi Smithin luona juoksenteli
ääretön määrä "nimettömiä" kirjailijoita. Esimerkkinä siitä, kuinka
vastustamaton hän oli ja miten hän osasi työntää henkilönsä esille,
huolimatta yleisöstä ja arvostelusta, mainittiin tavallisesti seuraava.
Nuori poika, joka ei koskaan ennen ollut kirjottanut, oli tehnyt huonon
romaanin, jonka vei Smithille. Tämä sattuu mieltymään ensimmäiseen
lukuun -- enempää hän ei koskaan lukenut -- ja päättää, että maailman
tulee saada uusi kirjailija. Kirja ilmestyy, kansilehden takasivulla
luettiin: _"Veri ja miekka._ Romaani, kirjotti Gustaf Sjöholm.
Tämä nuoren ja lupaavan, jo kauan yleisesti tunnetun ja laajoissa
piireissä arvossa pidetyn kirjailijan esikoisteos j.n.e... Luonteitten
syvyys ... selvyys ... voima. Suositetaan mitä hartaimmin romaaneja
lukevalle yleisölle". Kirja ilmestyi 3 p. huhtikuuta. 4 p. huhtikuuta
oli laajalti luetussa pääkaupunkilaislehdessä _Harmaassaviitassa_, jossa
Smithillä oli viisikymmentä osaketta, arvostelu. Se päättyi: "Gustaf
Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa; ja me
suositamme tätä teosta, emme ainoastaan romaaneja lukevalle, vaan
myöskin romaaneja kirjottavalle yleisölle". 5 p. huhtikuuta ilmotettiin
kirjaa kaikissa pääkaupungin lehdissä ja ilmotuksissa oli seuraava ote:
"Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa".
(Harmaaviitta.)

Samana iltana oli _Lahjomattomassa_ arvostelu, jota ei kukaan lukenut.
Siinä sanottiin kirjan olevan oikea viheliäisen kirjallisuuden
malliteos, ja arvostelija vannoi, että Gustaf Sjöholm (tahallinen
arvostelijan kirjotusvirhe) ei ollut lainkaan mikään nimi. Mutta koska
_Lahjomatonta_ ei luettu, niin ei vastustajien mielipide päässyt
kuuluviin. Toiset pääkaupunkilaislehdet, jotka arvosteluissaan eivät
tahtoneet asettua johtavaa ja kunnianarvoisaa Harmaataviittaa vastaan,
eivätkä Smithin vuoksi uskaltaneetkaan, olivat koko suopeita, mutta
eivät sen enempää. Ne uskoivat Gustaf Sjöholmin työllä ja ahkeruudella
tulevaisuudessa saavuttavan itselleen nimen.

Jonkun päivän oli hiljaista, mutta kaikissa lehdissä, _Lahjomattomassa_
lihavilla kirjaimilla, oli huutava ilmotus: "Gustaf Sjöholm on jo
nimi". Mutta sitten sukeltausi X-köpingin Kaikenlaisiin kirje, jossa
hyökättiin pääkaupungin sanomalehdistön nuorille kirjailijoille
osottamaa tylyyttä vastaan. Kiivasluontoinen kirjeenvaihtaja lopetti:
"Gustaf Sjöholm on yksinkertaisesti nero, huolimatta tieteileväisten
puupäitten vastaväitteistä".

Päivää jälkeen oli ilmotus taas kaikissa lehdissä: "Gustaf Sjöholm on
jo nimi" j.n.e. (Harmaaviitta). "Gustaf Sjöholm on nero!" (X-köpingin
Kaikenlaiset). Seuraavassa aikakauslehden _Maamme_ vihossa, jota Smith
julkaisi, oli päällyslehdessä seuraava ilmotus: "Meillä on ilo ilmottaa
monille lukijoillemme, _että suuressa arvossa pidetty_ kirjailija
Gustaf Sjöholm on _luvannut_ meille seuraavaan numeroon alkuperäisen
novellin", j.n.e. Ja sitten ilmotus sanomalehdissä! Jouluksi ilmestyi
vihdoin kalenteri _Kansamme_. Kirjailijoiden joukossa mainittiin
kansilehdellä: Orvar Odd, Talis Qualis, Gustaf Sjöholm y.m.m. Tosiasia
oli siis: Gustaf Sjöholm oli jo kahdeksannella kuukaudella nimi. Ja
yleisö, niin, se ei asiaa voinut auttaa; sen täytyi niellä se. Se ei
voinut pistäytyä kirjakaupassa katsomassa mitään kirjaa lukematta tätä
siitä, ei ottaa käteensä vanhaa sanomalehden palasta, jossa siitä ei
olisi ilmotettu, niin, ei ollut sellaista elämän olosuhdetta, jossa ei
olisi tavattu tätä nimeä paperipalaseen painettuna; rouvat saivat sen
torikoriinsa lauantaisin, piiat kantoivat sen kotiin ruokapuodista,
rengit lakasivat sen käsiinsä kaduilta ja herrat kantoivat sitä
yönutuntaskussa.

Tietäen tämän Smithin suuren vallan kiipesi nuori kirjailija hieman
ahdistunein mielin ylös hänen pimeitä rappusiaan Storkyrkobrinkenillä.
Hän sai kauan istua odottamassa ja olla mitä kiduttavimpien
ajatusten vallassa, kunnes ovi avataan ja nuori mies, toivottomuus
kasvoissa ja paperikäärö kainalossa, hyökkää ulos. Vavisten astui
Falk sisimpään huoneeseen, jossa tuo pelottava otti vastaan. Istuen
matalassa sohvassa, levollisena ja lempeänä kuin jumala, nyökkäsi
hän ystävällisesti harmaapartaista, sinilakkista päätään, poltellen
piippuaan rauhallisesti, aivan kuin hän ei äsken olisi musertanut erään
ihmisen toiveita tahi sysännyt onnetonta luotaan.

-- Hyvää päivää, hyvää päivää!

Ja hän tutki kahdella jumalaisella silmäyksellä tulijan vaatteita,
jotka huomasi siisteiksi, mutta ei silti käskenyt häntä istumaan.

-- Nimeni on ... Falk.

-- En ole kuullut sitä nimeä. -- Mikä herran isä on?

-- Isäni on kuollut.

-- Noo, hän on kuollut! Hyvä! Mitä voin tehdä herran hyväksi!

Herra veti povitaskustaan käsikirjotuksen ja ojensi sen Smithille; tämä
istuutui sen päälle katsomatta sitä.

-- Noo, ja tämä pitäisi minun painattaa? Se on runoa? Vai niin!
Tietääkö herra, mitä yhden arkin painatus maksaa? Ei, sitä hän ei tiedä!

Tässä hän pisti tietämätöntä piipun varrella rintaan.

-- Onko herralla nimeä? Ei! Onko herra jollain tavalla saattanut
itsensä huomatuksi!? Ei!

-- Olen näistä runoista saanut kiitoslauseen Akatemialta.

-- Miltä akatemialta? Kaunokirjallis-akatemialta! Aaa -- no! Siltä,
joka julkaisee niitä monia piikiviasioita. No!

-- Piikiviasioita!

-- No niin! Tietäähän herra, Kaunokirjallis-akatemian! No! Alhaalla
Strömmenin luona museossa, no!

-- Ei, herra Smith, Ruotsin akatemia, Pörssissä...

-- No niin! Se, jossa on steariinikynttilöitä! Yhtä kaikki. Kukaan
ihminen ei tiedä, mitä hyötyä siitä on! Ei, nähkääs, hyvä herra,
ihmisellä täytyy olla nimi; kuten Tegnellillä, Öhronschlegelillä,
tai -- niin! Meidän maallamme on monta suurta runoilijaa, joita
minä nyt en muista; mutta täytyy olla nimi. Herra Falk! Hm! Kuka
tuntee herra Falkin? En ainakaan minä, ja minä tunnen monta suurta
runoilijaa. Sanoin tässä muuanna päivänä ystävälleni Ibsenille: Kuules
Ibsen -- minä sinuttelen häntä -- kuules nyt, Ibsen, kirjotas jotain
aikakauslehteeni; minä maksan mitä tahansa! Hän kirjotti, minä maksoin
-- mutta sain myöskin maksun. No!

Musertunut nuori mies olisi tahtonut ryömiä lattian rakoihin ja
piilottautua sinne, huomatessaan seisovansa miehen edessä, joka sai
sinutella Ibseniä. Hän tahtoi ottaa käsikirjotuksensa takaisin ja
juosta tiehensä, kuten äsken tuo toinen, kauas pois, jonkin suuremman
vesistön luo. Smith huomasi sen kyllä.

-- No! Herra osaa kirjottaa ruotsiksi, sen kyllä uskon! Herra tuntee
myöskin kirjallisuutemme paremmin kuin minä. No! Hyvä! Olen saanut
ajatuksen. Olen kuullut, että oli suuria, kauniita hengellisiä
kirjailijoita ennen muinoin, Kustaa Eerikinpojan tai hänen tyttärensä
Kristinan aikoina; no, niin, yhtä hyvä! Muistan erään, jolla on suuri,
hyvin suuri nimi, ja joka on kirjottanut ison värsykirjan, Jumalan
luoduista teoista, luullakseni! Håkan on hän etunimeltään.

-- Haqvin Spegel, tarkottaa herra Smith! Jumalan työt ja lepo!

-- Vai niin! No! Olen aikonut julkaista sen. Kansamme kaipaa meidän
päivinämme uskontoa; olen sen huomannut; ja heille täytyy jotain antaa.
Ennen olen tosin antanut heille Herman Frankea ja Arndtia, mutta tuo
suuri laitos voi myydä helpommalla kuin minä, ja siksi tahdon minä
nyt julaista jotain hyvää, hyvästä hinnasta. Ottaako herra sen asian
huostaansa?

-- En tiedä, mitä minun toimekseni jää, kun kysymys on vain uudelleen
painattamisesta, vastasi Falk, joka ei uskaltanut kieltää,

-- No mutta, kuinka tietämätön te olette! Entä toimitus ja korrehturin
luku? Sovittu vai --? Herra julkaisee! Eikö niin? Kirjotammeko pienen
lapun? Teos ilmestyy vihkottain. Eikö niin? Pienen lapun! Antakaapa
minulle mustetta ja kynää, tuolta! -- No!

Falk totteli; hän ei voinut vastustaa. Smith kirjotti ja Falk piirsi
nimensä alle.

-- Kas niin! Se oli se asia! Nyt toinen! Antakaa minulle tuo pieni
kirja, joka on tuossa hyllyllä! Kolmas hylly! Kas noin! Katsokaa
tätä! Lentokirja! Nimi: _Der Schutzengel._ No, ja katsokaas
kansikuvaa! Enkeli, jolla on ankkuri ja laiva -- tasatankoinen
kuunari, luullakseni. Tiedetäänhän, mitä siunausta merivakuutuksesta
on yleisessä yhteiskunnallisessa elämässä. Kaikki ihmisethän ovat
joskus lähettäneet jotain, paljon tai vähän, laivalla meren poikki.
Eikö totta? No! Kaikki ihmiset tarvitsevat siis merivakuutusta. Eikö
totta? No! Tätä eivät kaikki ole oivaltaneet? Ei! Siksipä onkin
tietävän velvollisuus opettaa tietämätöntä? No! Me tiedämme, herra ja
minä tiedämme, siksi on meidän opetettava. Tämä kirja puhuu siitä,
että jokaisen ihmisen on vakuutettava tavaransa lähettäessään ne
meren poikki! Mutta tämä kirja on huonosti kirjotettu! No! Senvuoksi
me kirjotamme sen paremmin! Eikö niin? Herra tekee minulle novellin,
kymmenen sivua, aikakauslehteeni _Maamme,_ ja minä vaadin, että
herralla on ymmärrystä antaa nimen _Triton,_ senniminen on eräs uusi
yhtiö, jonka veljeni poika on perustanut, ja jota minä tahdon avustaa,
ja lähimmäistäänhän tulee auttaa, eikö niin? No! Nimen _Triton_ pitää
esiintyä kaksi kertaa, ei enempää, eikä vähempää; mutta niin, ettei
sitä huomaa! Ymmärtääkö herra?

Falk tunsi jotain vastenmielistä tässä tarjotussa kauppa-asiassa, mutta
vielä ei näissä ehdotuksissa ollut mitään epärehellistä ja hänhän sai
työtä tuolta vaikuttavalta mieheltä, ihan kädenkäänteessä vain, ilman
suurempia ponnistuksia. Hän siis kiitti ja otti vastaan.

-- Herrahan tuntee ko'on! Neljä työtuumaa sivua kohti tekee
neljäkymmentä työtuumaa, á kaksineljättä riviä. No! Me ehkä kirjotamme
pienen lapun.

Smith kirjotti lapun ja Falk piirsi nimensä alle.

-- Kas noin! Kuulkaas nyt, herrahan tuntee Ruotsin historian? Katsokaas
nyt, tuolla hyllyllä taas! Siellä on laatta, puupalanen! Oikealle! No!
Voiko herra sanoa, kuka se nainen on? Sen pitäisi olla joku kuningatar!

Falk, joka ei aluksi voinut nähdä muuta kuin mustan puupalasen, keksi
vihdoin muutamia ihmisellisiä piirteitä ja selitti luulevansa sen
olevan Ulrika Eleonora.

-- Enkö minä sitä sanonut! Hihihii! Tuota laattaa on käytetty Englannin
kuningatar Elisabethina ja se on ollut amerikkalaisessa kansanlehdessä,
ja nyt minä olen saanut sen halvalla hinnalla lukemattomain
muiden joukossa. Nyt minä annan sen mennä Ulrika Eleonorana
rahvaankirjastossani. Meidän rahvas on hyvää; se ostaa niin kiltisti
minun kirjojani. No niin! Tahtooko herra kirjottaa tekstin?

Falkin hienostunut omatunto ei voinut löytää tästä mitään varsinaisesti
väärää, vaikka hänessä oli herännyt epämieluisia tunteita.

-- No, siis kirjotamme pienen lapun! Kuusitoista sivua pientä oktaavia
á kolme työtuumaa, á neljäkolmatta riviä. Kas niin!

Ja sitten taas kirjotettiin! Koska Falk katsoi audienssin päättyneeksi,
yritteli hän saada takaisin käsikirjotuksensa, jonka päällä Smith oli
koko ajan istunut. Mutta tämä ei tahtonut päästää sitä käsistään, hän
kyllä sen lukisi, mutta se viipyisi jonkun aikaa, selitti hän.

-- No, herra on järkevä mies, joka tietää minkä arvoista on aika.
Täällä oli äsken muuan nuori mies, myöskin runoja mukanaan, iso
runoteos, jota minä en voi käyttää. No, tarjosin hänelle samaa kuin nyt
herralle; tietääkö herra, mitä hän sanoi? Hän käski minun tehdä jotain
sellaista, jota en voi sanoa. Niin! niin hän sanoi ja juoksi sitten
tiehensä. Se mies ei elä kauan! Hyvästi! Hyvästi! Herrahan hankkii
Håkan Spegelin! No. -- Hyvästi, hyvästi!

Smith viittasi piipun varrella ovea kohti ja Falk poistui.

Mutta kevein askelin ei hän mennyt. Puunpalanen hänen takintaskussaan
oli raskas, se veti häntä maata kohti, nyki häntä takaisin. Hän
ajatteli kalpeata nuorta miestä käsikirjotuksineen, joka oli uskaltanut
sanoa sellaista Smithille, ja hänessä syntyi ylpeitä ajatuksia. Mutta
sitten muistui mieleen vanhoja isällisiä kehotuksia ja neuvoja, ja
silloin tuli tuo vanha valhe taas esiin, että kaikki työ on yhtä
kunnioitettavaa, ja se soimasi hänen ylpeyttään, ja niin tarttui hän
järjen päästä kiinni ja meni kotiin kirjottamaan kahdeksaaviidettä
työtuumaa Ulrika Eleonoraa.

Koska oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä, istui hän jo kello yhdeksän
kirjotuspöytänsä ääressä. Hän pani tupakkaa isoon piippuun, käänsi
kaksi arkkia paperia, pyyhki teräskynänsä ja koetti muistella, mitä
tietäisi Ulrika Eleonorasta. Hän katsoi Ekelundista ja Fryxellistä.
Niissä oli paljon Ulrika Eleonora otsakkeen alla, mutta hänestä
itsestään tuskin mitään.

Kello puoli kymmenen hän oli tyhjentänyt aiheen; hän oli kirjottanut
muistiin, milloin kuningatar oli syntynyt, milloin hän kuoli, milloin
tuli hallitukseen, milloin siitä erosi, mitkä olivat vanhempien
nimet ja kenen kanssa hän oli naimisissa. Se oli suoranainen ote
kirkonkirjasta -- eikä täyttänyt kuin kolme sivua -- jäljellä siis oli
ainoastaan kolmetoista. Hän poltti muutamia piipullisia. Hän kaivoi
kynällä mustetolppoaan, ikäänkuin olisi onkinut sanoja, mutta sieltä
ei mitään tullut. Hänen täytyi puhua kuningattaren persoonasta, kuvata
hänen luonnettaan; tunsi, että hänen oli lausuttava hänestä arvostelu.
Pitäisikö hänen kiittää vaiko moittia? Koska hän oli kysymyksen suhteen
horjuvalla kannalla, ei hän voinut päättää kumpaakaan, ennenkuin
kello oli yksitoista. Hän moitti kuningatarta, ja oli neljännen sivun
lopussa -- jäljellä oli kaksitoista. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita!
Falkin olisi pitänyt puhua hänen hallituksestaan, mutta koska hän
ei ollut hallinnut, niin ei siitä ollut mitään sanottavaakaan. Falk
kirjotti neuvostosta -- yhden sivun -- jäljellä siis yksitoista; hän
pelasti Görtzin kunnian -- sivu -- jäljellä kymmenen. Hän ei ollut
edes puolivälissä! Kuinka hän vihasi tuota naista! Uusia piipullisia,
uusia teräskyniä! Hän meni ajassa taaksepäin, loi jälkikatsauksen,
ja myrryksissään hän kolhi vanhaa ihannettaan, Kaarle XII:tta, mutta
se kävi niin pian, että siitä vain tuli yksi sivu lisää. Jäännös
yhdeksän! Hän kulki ajassa eteenpäin ja nuiji Fredrik I:stä. Puoli
sivua. Hän katseli kaihoavin silmäyksin paperia, näki, missä oli
puolitie, mutta ei voinut sinne asti koskaan päästä. Hän oli sentään
kirjottanut puolikahdeksatta pientä sivua siitä, mistä Ekelundilla
vain oli puolitoista. Hän viskasi puupalasen lattialle, potkaisi sen
piirongin alle, ryömi hakemaan sitä taas, pyyhki tomun ja pani sen
pöydälle! Mitä tuskia! Hän tunsi sielussaan itsensä niin kuivaksi
kuin puksipuutukki, hän koetti päästä omaksumaan mielipiteitä,
joita hänellä ei ollut, yritti herättää itsessään joitakin tunteita
kuollutta kuningatarta kohtaan, mutta hänen ikävät puuhun kaiverretut
piirteensä tekivät häneen saman vaikutuksen kuin puupalanenkin.
Silloin huomasi hän mahdottomuutensa ja tunsi olevansa epätoivoinen,
alentunut! Ja tämän uran hän oli valinnut tuon toisen sijaan! Hän
tarttui taaskin järjen päästä kiinni ja siirtyi suojelusenkeliin.
Alkuperältään oli se kirjotettu saksalaista yhtiötä varten, jonka nimi
oli _Nereus,_ ja sisälsi lyhykäisyydessä seuraavaa: Herra ja rouva
Schloss olivat siirtolaisina lähteneet Amerikkaan ja siellä hankkineet
laajoja maatiloja, jotka he, jotta kertomus olisi mahdollinen,
epäkäytännöllisesti kylläkin, olivat muuttaneet kallisarvoiseksi
irtaimistoksi ja koristeiksi, ja, jotta nämä varmemmin häviäisivät
eikä mitään voitaisi pelastaa, lähettäneet ne edeltäkäsin eräässä ensi
luokan höyrylaivassa, nimeltä Washington, n:ro 326 Veritaksesta, joka
oli vuorattu kuparilla, varustettu vedenpitävillä laipioilla sekä
vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä _Nereuksessa_
400,000 taalarista. No! Herra ja rouva Schloss lähtevät lapsineen
parhaimmassa White-Star-Linjan höyrylaivassa Bolivarissa, joka oli
vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä _Nereuksessa,_
jolla oli 10,000,000 dollarin pohjarahasto, ja saapuivat Liverpooliin.
Matkaa jatkettiin. He olivat tulleet Skagenin niemen kohdalle. Ilma oli
tietenkin ollut kaunis ja taivas koko matkan säteilevän kirkas, mutta
juuri kun he tulivat Skagenin vaarallisen niemen luo, nousi tietystikin
myrsky; laiva joutui hylyksi, vanhemmat, jotka olivat henkivakuutetut,
hukkuivat ja siten jättivät pelastetuille lapsilleen 1,500 puntaa
sterlinkiä. Lapset tietysti tulivat tästä sangen iloisiksi ja saapuivat
hyvillä mielin Hampuriin ottaakseen haltuunsa sekä henkivakuutusrahat
että vanhempainsa perinnön. Kuvitelkaa heidän hämmästystään, kun he
siellä saivat kuulla, että Washington, neljätoista päivää varemmin,
oli ajautunut maihin Doggersin matalikolla ja että koko heidän
omaisuutensa oli vakuuttamattomana mennyt meren pohjaan. Jäljellä siis
oli ainoastaan henkivakuutusrahat. He kiiruhtivat yhtiön asioimistoon,
mutta kuvitelkaa heidän kauhistustaan, kun saivat kuulla, että
vanhemmat olivat jättäneet maksamatta viimeisen vakuutusmaksun, joka
oli langennut suoritettavaksi päivää ennen -- mikä kohtalon oikku! --
Juuri samana päivänä, jona he hukkuivat! Lapset tulivat tästä hyvin
pahoilleen ja surivat katkerasti vanhempiaan, jotka olivat niin kelpo
tavalla tehneet työtä heitä varten. Itkien vaipuivat he toistensa
syliin ja vannoivat tästä lähtien aina vakuuttavansa tavaransa
merivahingon varalta ja etteivät koskaan unohtaisi maksaa ajoissa
henkivakuutusmaksujaan.

Ja tämä tuli nyt paikallistuttaa ja sovittaa ruotsalaisiin oloihin,
kirjottaa luettavaan kuntoon, novelliksi, joka oli oleva hänen ensi
askeleensa kirjallisuuden alalla. Taas heräsi hänessä ylpeyden piru ja
kuiskasi, että hän on rahjus, jos ryhtyy tuollaisiin asioihin, mutta
tämän äänen vaimensi toinen, joka tuntui tulevan vatsan seutuvilta ja
jota seurasi omituisia imeviä ja pistäviä tunteita. Hän joi lasin vettä
ja poltti piipullisen, mutta vastenmielisyys yltyi; hänen ajatuksensa
synkkenivät; hän huomasi huoneensa ikäväksi, aika tuntui pitkältä ja
yksitoikkoiselta; hän tunsi olevansa väsynyt ja masentunut; kaikki
näkyi nousseen häntä vastaan; hänen ajatuksensa olivat typeriä eivätkä
koskeneet mitään tahi ainoastaan epämiellyttäviä asioita, samalla
kun hänen ruumiillinen haluttomuutensa eneni! Hän varoi, että hänen
oli nälkä! Kello oli yksi eikä hänellä ollut tapana syödä ennenkuin
kolmelta! Hän tarkasti levottomana rahansa. Viisineljättä äyriä! Siis
ei päivällistä! Se tapahtui hänen elämässään ensi kerran! Hän ei
koskaan ennen ollut tuntenut sellaisia huolia! Mutta viisineljättä
äyriä taskussa ei tarvitse nähdä nälkää. Voihan hän lähettää ostamaan
leipää ja olutta. Ei, ei sitä voi, sillä se ei käy laatuun, se ei sovi,
ja mennä itse maitokauppaan? Ei! Tai mennä lainaamaan? Mahdotonta!
Ei ollut ketään, jolta hän olisi tahtonut lainata! Ollen varma tästä
raivosi hänessä nälkä kuin irtipäästetty petoeläin ja repi häntä ja
raastoi ja ajoi ympäri huonetta. Hän poltti piipullisen toisensa
jälkeen, huumatakseen pedon, mutta se ei auttanut. Nyt kuului rummun
pärinää kasarmin pihalta ja hän näki, miten kaartilaiset marssivat,
kuparipulloineen päivälliselle; kaikista savupiipuista, jotka hän
näki, nousi savua, päivälliskello soi Skeppsholmenissa, naapurin,
poliisikonstaapelin, kyökissä kärisi ja paistin höyry tunkihe ulos
avonaisesta eteisen ovesta hänen luokseen; hän kuuli veitsien
ja lautasten kalinaa viereisestä huoneesta ja lapsien lukevan
ruokarukouksensa, kadunkiveäjät nukkuivat kadulla, kylläisinä,
päivällisuntaan, tyhjien ruokapussien päällä; hän oli vakuutettu siitä,
että koko kaupunki tällä hetkellä söi päivällistä, kaikki paitsi hän
yksin! Ja hän suuttui Jumalalle. Silloin leimahti kirkas ajatus hänen
aivoihinsa! Hän otti Ulrika Eleonoran ja suojelusenkelin, kääri ne
paperiin, kirjotti sitten Smithin nimen ja osotteen ja antoi lähetille
viisineljättä äyriään. Silloin hengitti hän keveämmin ja paneusi maata
sohvalleen ja näki nälkää, ylpeys mielessään.



KUUDES LUKU.

Punainen Huone.


Sama päivällisaurinko, joka oli nähnyt Arvid Falkin joutuvan
alakynteen ensimmäisessä taistelussaan nälkää vastaan, paistoi
hauskasti Lill-Jansin tupaan, jossa Sellén seisoi paitahihasillaan
telineittensä edessä ja maalasi tauluaan, joka seuraavana päivänä piti
vietämän näyttelyyn ennen kello kymmentä, valmiiksi vernissattuna ja
kehyksissä. Olle Montanus istui kaappisängyssä lukien tuota ihmeellistä
kirjaa, jonka oli saanut lainata päiväksi kaulahuiviaan vastaan.
Silloin tällöin heitti hän silmäyksen Sellénin maalaukseen ja ilmaisi
hyväksymisensä, sillä hän ihaili Selléniä suurena kykynä. Lundell
ahersi hiljaisuudessa ristiltäottamisensa ääressä; hänellä oli jo kolme
taulua näyttelyssä ja hän odotti ostajaa, kuten moni muukin, vissillä
jännityksellä.

-- Se on hyvä, Sellén, -- sanoi Olle. Sinä maalaat jumalallisesti!

-- Saanko nähdä spenaattiasi, tarttui puheeseen Lundell, joka ei
periaatteensa mukaisesti koskaan ihaillut mitään.

Aihe oli yksinkertainen ja suurenmoinen. Lentohiekkakenttä Hallandin
rannikolta, taustassa meri; syystunnelma, päivänpilkahduksia
rikkonaisten pilvien lomitse, osa etualaa oli lentohiekkaa, jolla äsken
viskautunutta, vielä vettätippuvaa ruskolevää, auringon valaisemaa;
sitten meri, hyvän matkaa ulapalle päin varjossa, korkeita, lakkapäisiä
aaltoja, mutta kauimpana näköpiirissä paistaa jälleen aurinko avaten
äärettömiä näköaloja. Lisäkuvina oli ainoastaan joukko kulkulintuja.

Se oli taulu, joka puhui ja jonka jokainen tärveltymätön mieli ymmärsi,
mieli, joka oli uskaltanut tutustua yksinäisyyden salaperäisyyteen
ja rikkauteen, ja joka oli nähnyt lentohiekan tukahuttavan lupaavia
satoja. Ja tämä oli maalattu haltioituneesti ja taidolla; tunnelma oli
luonut värit, eikä päinvastoin.

-- Sinun täytyy panna jotain etualalle, saarnasi Lundell. Maalaa siihen
etualalehmä!

-- Elä pärpätä tyhjää! vastasi Sellén.

-- Tee niinkuin sanon, hullu, muuten et saa sitä myydyksi. Pane siihen
jotain, tyttö esimerkiksi; minä autan sinua, ellet osaa, kas näin...

-- Kas niin! Ei mitään tuhmuuksia! Mitä hameilla tuulessa tehdään. Sinä
olet patahassu hameiden perään!

-- No, tee kuten tahdot, vastasi Lundell, salaisesti loukkaantuneena,
kun laskettiin leikkiä jostain hänen heikosta puolestaan. -- Mutta
olisit sinä sentään voinut tehdä haikaroita noiden harmaalokkien
sijaan, joista ei tiedä mitä lajia ne ovat. Kuvittelepas niiden
punaisia sääriä tuota tummaa pilveä vasten, mikä vastakohta!

-- Ah, sitä et sinä ymmärrä!

Sellénin vahvoja puolia ei ollut perusteleminen, mutta hän oli varma
asiastaan ja hänen terve vaistonsa johti hänet varmasti kaikkien
erehdysten yli.

-- Mutta sinä et saa myydyksi, jatkoi Lundell, joka piti tarkkaa huolta
toverinsa taloudellisesta menestyksestä.

-- No, saan minä kai silti elää! Olenko minä koskaan saanut myydyksi?
Olenko silti huonompi! Etkö luule minun tietävän, että saisin myydyksi,
jos tahtoisin maalata kuten nuo toiset; etkö usko minun osaavan maalata
yhtä huonosti kuin nekin? Kyllä maarin! Mutta minä en tahdo!

-- Mutta ajattele toki, että sinun täytyy maksaa velkasi! Olet velkaa
mestari Lundille Pataan parisen sataa riksiä.

-- No, ei hän niistä köyhdy! Sitäpaitsi on hän saanut minulta taulun,
joka on kahdesti sen arvoinen!

-- Sinä nyt olet itserakkain ihminen, minkä olen tavannut! Se taulu ei
ollut edes kahdenkymmenen riksin arvoinen.

-- Minä arvostelen sen viiteensataan, nykyisten hintojen mukaan! Mutta
maku on niin erilainen tässä maailmassa, jumala paratkoon. Minun
mielestäni sinun ristiinnaulitsemisesi on viheliäinen, itse mielestäsi
se on hyvä. No! Siitä ei kukaan voi sinua syyttää! Eri maku, näes!

-- Joka tapauksessa olet tärvellyt meidän muiden luoton Padassa;
mestari Lund sanoi minut eilen irti enkä minä tiedä, mistä tänään saada
päivällistä!

-- No, mitä sinä päivällisellä tekisit! Saat luvan elää ilmankin! Minä
en ole syönyt päivällistä kahteen vuoteen!

-- Oo, sinä ryöväsit kyllä itsellesi tässä tuonnoin päivällisen tuolta
tuomarilta, jonka sait kynsiisi.

-- Se on totta, se! Hän on kiltti poika! Hän on muuten kyky, hänen
runoissaan oli paljon luontoa; luin eräänä iltana muutamia. Mutta minä
pelkään, että hän on vähän liian pehmeä, voidakseen päästä eteenpäin
maailmassa; se kanalja on niin hellätunteinen!

-- Jos hän saa sinun seurassasi olla, niin kyllä hän karaistuu. Mutta
minun mielestäni on jumalatonta nähdä, kuinka sinä tässä lyhyessä
ajassa olet turmellut nuoren Rehnhjelmin. Sinä olet tainnut saada hänen
päähänsä sen, että hänen tulisi mennä teatteriin!

-- No! onko hän puhunut siitäkin! Niin, se on aika vekkuli! Kyllä
hänestä hyvä tulee, jos vain elää saa; mutta sekään asia ei ole niin
aivan helppoa, kun on niin hirveän niukalti ruokaa! -- Jumaliste! Nyt
on väri lopussa! Onko sinulla valkoista? No jumalauta, eikös olekin
kaikki putket puserretut niin kuiviin -- että -- sinun täytyy antaa
minulle väriä.

-- Ei minulla ole muuta kuin omiksi tarpeikseni ja jos olisikin, niin
varoisin itseäni antamasta sinulle mitään!

-- No, elä puhu pötyä; tiedäthän, että on kiire.

-- Vakavasti, minulla ei ole sinun värejäsi! Jos sinä säästäisit, niin
riittäisivät kauemmin...

-- Niin, tuon me tiedämme. Tuo tänne rahoja sitten!

-- Rahoja, no niitä tässä vielä pitäisi olla!

-- Olle, nous' ylös! sinun pitää mennä panttaamaan!

Kuullessaan sanan panttaamaan tuli Olle heti iloisen näköiseksi, sillä
hän tiesi, että silloin saataisiin myöskin ruokaa. Sellén alkoi etsiä
ympäri huonetta.

-- Mitä täällä on! Pari saappaita. Niistä saa viisikolmatta äyriä,
mutta parempi on myydä ne...

-- Ne ovat Rehnhjelmin, niitä et saa ottaa, keskeytti Lundell, joka
aikoi käyttää niitä iltapäivällä, mennessään kaupunkiin. -- Otatko sinä
toisten tavaroita, sinä?

-- Otan, mitä se tekee. Hän saa niistä sitten maksun! Mikä käärö tämä
on? Samettiliivit! Nepä kauniit! Ne otan minä, niin saa Olle viedä
omani! Kauluksia ja kalvostimia! Ah, ne ovat paljasta paperia vain!
Pari sukkia! Kas siinä, Olle, viisikolmatta äyriä! Kääri ne liivien
sisään! Tyhjät pullot saat luvan myydä! Luulen, että on parasta myydä
kaikki tyynni!

-- Myytkö sinä toisten tavaroita; sinulla ei ole minkäänlaista
oikeudentuntoa, keskeytti Lundell uudelleen, joka vahvasti oli luullut
vakaumuksen tietä pääsevänsä käärön omistajaksi, joka häntä kauan oli
tuon houkutellut.

-- Ah, hän saa siitä maksun myöhemmin! Mutta ei tästä mitään tule!
Täytyy ottaa pari lakanaa sängystä! Mitä se tekee? Emme me lakanoita
tarvitse! Kas niin, Olle! Kääri kokoon vain!

Olle teki suurella taituruudella yhdestä lakanasta pussin ja pisti
kaikki tyynni siihen, huolimatta Lundellin vilkkaista vastaväitteistä.

Kun pussi oli valmis, otti Olle sen kainaloonsa, napitti kiinni
rikkinäisen pitkän takkinsa voidakseen paremmin salata liivien puutetta
ja läksi vaeltamaan kaupunkiin.

-- Hän näyttää varkaalta, sanoi Sellén, seisoessaan ikkunassa ja
katsellen veitikkamaisesti tielle. -- Jos hän vain saa kulkea rauhassa
poliisilta, niin hyvä on! -- Kiiruhda, Olle! huusi hän poismenevän
jälkeen. Osta kuusi ranskanleipää ja kaksi puolikasta olutta, jos jää
jotain värirahoista jäljelle!

Olle käännähti ympäri ja heilautti hattuaan niin luottavaisesti, kuin
olisi hänellä jo ollut kestit takataskuissaan.

Lundell ja Sellén olivat yksin. Sellén seisoi ihaillen uusia
samettiliivejään, jotka niin kauan olivat olleet Lundellin hiljaisen
halun esineenä. Lundell raapi palettiaan ja heitti kateellisia
silmäyksiä kadotettuun komeuteen. Mutta ei hän nyt siitä tahtonut
puhua, eikä se ollut se, josta hänen oli niin vaikea päästä alkuun.

-- Vilkaiseppas tätä minun tauluani hieman, sanoi hän. Mitä sinä siitä
pidät, vakavasti puhuen!

-- Elä sinä sitä nopostele ja piirustele, vaan maalaa. Mistä valo
tulee? Vaatteistako, alastomista osistako! Sehän on aivan hullusti!
Mitä nuo ihmiset hengittävät? Väriä, liinaöljyä! Minä en näe ilmaa!

-- No, arveli Lundell, tuon suhteen on maku niin erilainen! Mutta mitä
sinä sommittelusta arvelet?

-- Liian paljon väkeä!

-- Niin, sinä olet kamala; minä melkein tahtoisin siihen vielä pari
lisää.

-- Annas, kun katson! Tässä näin on virhe! -- Sellén katseli
sitä pitkin silmäyksin, jotka ovat ominaisia rannikkolaiselle ja
aavikonasujamelle.

-- Niin, siinä on virhe! Huomaatko sen? myönsi Lundell.

-- Siinä on vain miesväkeä! Se vaikuttaa liian kuivasti!

-- Aivan oikein! Kumma, kun sen huomasit!

-- Tahdot siis saada naisen?

Lundell katsoi, laskiko toinen leikkiä, mutta sitä oli vaikea huomata,
sillä nyt hän vihelteli.

-- Minulta puuttuu naismalli, vastasi hän. Seurasi äänettömyys, ja se
oli epämieluista, kun oltiin niin vanhoja tuttavia ja kahden kesken.

-- Kunpa voisin ymmärtää, mistä saisin käsiini mallin. Akatemian
malleista en huoli, sillä ne tuntee koko maailma, ja tämä aihe
sitäpaitsi on uskonnollinen.

-- Tahdot jotain parempaa? Oui! Minä ymmärrän! Ellei sen pitäisi olla
alasti, niin voisin minä ehkä...

-- Ei sen alasti pidä olla, oletko sinä hullu, suuressa miesjoukossa;
sitäpaitsi on aihe uskonnollinen...

-- Niin, niin, sen me jo tiedämme. Hänellä pitää joka tapauksessa olla
puku, hieman itämaalainen, seisoa kumartuneena eteenpäin, arvelen
ma, olla ottavinaan jotain maasta, näyttää olkapäänsä, kaulansa ja
ensimmäiset selkänikamansa, ymmärrän, ymmärrän! Mutta uskonnollisesti,
näes, kuten Magdaleena! Oui! Noin linnunsilmällä katsoen, näes!

-- Sinä nyt pilkkaat kaikkea; ja vedät kaikki maahan!

-- Asiaan! Asiaan! Sinun täytyy saada malli, sillä sellainen täytyy
olla; et itse tunne ketään! Hyvä! Uskonnolliset tunteesi estävät
sinua itseäsi hankkimasta sitä, siis Rehnhjelm ja minä, molemmat
kevytmielisiä poikia, hankimme sen sinulle!

-- Mutta hänen tulee olla säädyllinen tyttö, sen sanon edeltäkäsin!

-- Luonnollisesti! Katsotaan, mitä asiassa voimme tehdä, ylihuomenna,
kun saamme rahoja.

Ja taas maalattiin, ääneti ja hiljaa, kunnes kello tuli neljä, ja
kunnes se tuli viisi. Silloin tällöin heitettiin levottomia silmäyksiä
tielle päin. Sellén ensiksi katkaisi tuskallisen äänettömyyden.

-- Olle viipyy! Hänelle on varmaan tapahtunut jotain! sanoi hän.

-- Niin, nyt ei ole oikein asiat, mutta miksi sinäkin aina lähetät tuon
raukan liikkeelle! Voisit itse toimittaa asiasi.

-- Oo -- hänellä ei ole muutakaan työtä ja hän menee niin mielellään!

-- Sitä et sinä tiedä, ja muuten sanon sinulle, että ei sitä tiedä,
miten Ollen vielä käy. Hänellä on suuria suunnitteluja ja voi minä
päivänä hyvänsä taas olla pystyssä, ja silloin voi olla eduksi kuulua
hänen ystäviinsä!

-- Ei mutta, mitä sinä sanot! Mitä suurtekoja hän aikoo tehdä? Uskon
kyllä, että Ollesta tulee suuri mies, vaikkei kuvanveistäjänä! Mutta
kylläpä se pakana viipyy! Uskotko hänen tuhlanneen rahat?

-- Niin, niin! Hän ei pitkään aikaan ole saanut luojan luotua killinkiä
ja viettelys oli ehkä liian suuri, vastasi Lundell ja kiristi kaksi
reikää nälkävyötään, samalla tuumaillen, kuinka itse olisi Ollen
sijassa tehnyt.

-- No, ihminen on ihminen, ja jokainen on itseään lähinnä, jatkoi
Sellén, joka oli täydellisesti selvillä siitä, kuinka hän itse olisi
menetellyt. En kuitenkaan, enää uskalla odottaa; minun täytyy saada
väriä, vaikkapa sen sitten varastaisin! Menen ja haen käsiini Falkin.

-- Häntäkö raukkaa taas menet imemään! Sinähän eilen otit häneltä
kehyksiin! Eikä se ollut mikään pieni summa!

-- Voi, rakas sielu! Minun on jo täytynyt puraista hävyn pää poikki,
ei sitä enää auttaa voi. Kaikkeen sitä saa alistua! Muuten on Falk
ylevämielinen mies, joka käsittää asiat. Nyt minä kuitenkin menen. Jos
Olle tulee kotiin, niin sano hänelle, että hän oli nauta! Hyvästi!
Kurkista _Punaiseen Huoneeseen,_ niin saamme nähdä, onko Herramme niin
armollinen, että antaa meille jotain syötävää ennen auringonlaskua! --
Sulje ovi, kun menet, ja pistä avain kynnyksen alle. Hyvästi!

Hän meni ja hetken päästä oli hän Falkin oven takana, kaukana
Gref-Magnikadulla. Hän koputti, mutta ei saanut vastausta! Silloin
avasi hän oven ja astui sisälle. Falk, joka nähtävästi oli nähnyt
rauhattomia unia, havahtui unesta ja tuijotti Selléniin, tuntematta
häntä.

-- Hyvää iltaa, veli, tervehti Sellén.

-- Ahaa, sinäkö se olet! Minä mahdoin uneksia jotain ihmeellistä! Hyvää
iltaa, istu alas ja pane piippuun! Onko jo ilta?

Sellén, joka luuli tuntevansa oireet, ei ollut mitään huomaavinaan,
vaan tarttui puheeseen.

-- Veli ei tainnut olla Tinanapissa tänään?

-- En, vastasi Falk hämillään, en ollut siellä. Kävin Idunassa!

Hän ei todellakaan tiennyt, oliko sen uneksinut, vaiko ollut siellä,
mutta hän ilostui siitä, että sanoi sen, sillä hän häpesi kovaa onneaan.

-- Niin, se oli oikein tehty, vahvisti Sellén. Ruoka Tinanapissa ei ole
hyvää!

-- No ei juuri voi kehua! sanoi Falk. Heidän lihasoppansa on niin pirun
huonoa!

-- Niin, ja sitten tuo vanha kellarimestari laskee voileivät, se lurjus.

Sana voileivät herätti Falkin täyteen tajuntaan, mutta hän ei enää
tuntenut nälkää, joskin hänen jalkojaan hieman väsytti. Keskusteluaine
kuitenkin oli epämieluinen ja sitä täytyi ensi tilassa vaihtaa.

-- No, sanoi hän, taulusi on kai huomiseksi valmis?

-- Ei, jumala paratkoon, niin hyvin ei ole asiat.

-- No, mitä nyt sitten?

-- En millään ehdi.

-- Et ehdi? Miksi et istu kotona ja tee työtä?

-- Voi, veli hyvä, vanha, iankaikkinen juttu. Puuttuu väriä! Väriä!

-- Kai se on autettavissa! Vai eikö sinulla ehkä ole rahoja?

-- Silloinpa ei hätää olisikaan!

-- Eikä minullakaan ole? Mitäs me nyt teemme!

Sellén loi silmänsä alas, kunnes katseet tulivat Falkin liivintaskun
kohdalle, johon melko paksut kultaiset vitjat menivät; eipä sillä,
että Sellén olisi niitä kullaksi luullut, leimatuksi kullaksi, sillä
hän ei voinut käsittää, kuinka voisi olla niin ylellinen, että pitäisi
niin paljon rahaa liivien ulkopuolella. Hänen ajatuksensa olivat nyt
kuitenkin saaneet määrätyn suunnan ja hän jatkoi:

-- Jospa minulla edes olisi jotain pantattavaa, mutta me olimme
siksi varomattomia, että veimme talvitakkimme säilöön ensimmäisenä
aurinkoisena päivänä huhtikuussa.

Falk punastui. Hän ei ennen ollut sellaisissa asioissa ollut.

-- Panttaatteko te päällystakkeja? kysyi hän. Saatteko niistä mitään?

-- Kaikesta sitä aina jotain saa -- kaikesta, huomautti Sellen. Kunhan
vain on mitä antaa.

Falkin silmissä maailma pyöri ympäri. Hänen täytyi istuutua. Sitten
veti hän esiin kultakellonsa.

-- Mitä luulet tästä saatavan, vitjoineen?

Sellén punnitsi tulevia pantteja kädessään ja katseli niitä tuntijan
tavalla.

-- Onko ne kultaa? kysyi hän heikolla äänellä.

-- On, kultaa!

-- Leimattua?

-- Leimattua!

-- Molemmat?

-- Molemmat!

-- Sata riksiä! selitti Sellen ja pudisti kättään, jotta kultaiset
vitjat helisivät. -- Mutta se on vahinko! Ei veljen pidä luopua
tavaroistaan minun vuokseni!

-- No itseni vuoksi sitten, sanoi Falk, joka ei halunnut näyttää
epäitsekkäältä, koska ei ollut. Minäkin tarvitsen rahaa. Jos tahdot
muuttaa nuo rahaksi, niin teet minulle palveluksen!

-- No, oli menneeksi sitten, sanoi Sellén, joka ei tahtonut vaivata
ystäväänsä epähienoilla kysymyksillä. Minä panttaan ne! Pue päälles
nyt, veli! Elämä on näes joskus katkeraa, mutta elettävä se kuitenkin
on!

Hän taputti Falkia olalle niin sydämellisesti, että sitä ei usein
päässyt tunkeumaan sen iva-varustuksen läpi, jolla hän itsensä oli
ympäröinyt, ja he läksivät ulos.

Kello oli seitsemän, ennenkuin asia oli toimitettu. Sitten menivät he
ostamaan väriä ja taivalsivat sen jälkeen Punaiseen Huoneeseen.

Bernsin sali oli juuri näihin aikoihin alkanut näytellä
sivistyshistoriallista osaansa Tukholman elämässä, kun se tappoi
epäterveellisen café-chantant -elämän, joka eräänä kuusikymmenenluvun
aikakautena kukoisti tahi raivosi pääkaupungissa ja sieltä levisi
ympäri koko maan. Tänne kokoontui seitsemän ajoissa joukottain nuorta
väkeä, jotka olivat siinä säännöttömässä tilassa, joka vallitsee
silloin, kun vanhempien koti jätetään, ja kestää siihen asti, kunnes
päästään omaan; täällä istui parvittain nuoria miehiä, jotka olivat
paenneet yksinäistä kamaria tai ullakkohuonetta istuakseen valossa ja
lämmössä ja tavatakseen jonkun ihmisolennon, jonka kanssa puhella.
Paikan isäntä oli tehnyt monta koetta huvittaakseen yleisöään
pantomiimeilla, voimistelulla, baletilla ja muulla sellaisella,
mutta hänelle oli aivan selvästi osotettu, että sinne ei tultu
huvia hakemaan, vaan saadakseen olla rauhassa, että etsittiin
keskusteluhuonetta, kokoontumishuonetta, mistä varmasti aina sai
käsiinsä jonkun tuttavan; ja koska soitto ei mitenkään estänyt
keskustelemasta, päinvastoin, niin suvaittiin sitä ja kuului se
vähitellen tukholmalaisen iltaruokajärjestykseen punssiin ja tupakan
ohessa. Siten tuli Bernsin salista koko Tukholman poikamiesten klubi.
Ja siellä kukin seurue valitsi itselleen nurkkansa, ja Lill-Jansin
asujamet olivat anastaneet itselleen sisemmän shakkihuoneen
eteläisen lehterin sisäpuolelta, joka punaiseen kalustoonsa nähden
ja lyhykäisyydenkin vuoksi vähitellen sai Punaisen Huoneen nimen.
Siellä varmasti aina tavattiin, vaikka päivän kuluessa olisi oltukin
hajalla kuin akanat tuulessa; sieltä sitten toimeenpantiin täydellisiä
etsiskelyjä ympäri salin, kun hätä oli suuri ja oli kyseessä rahojen
hankinta; silloin muodostettiin ketju; kaksi miestä tarkasteli lehterit
ja kaksi etsi pitkin salin sivustoja; se oli kuin nuotan vetoa, ja
harvoin se turhaan potkittiin, koska aina illan varrella yhä uusia
vieraita saapui. Tänä iltana ei sellaista työtä tarvittu tehdä, ja
siksipä Sellén ylpeästi ja levollisesti istuutui Falkin viereen
punaiseen peräsohvaan.

Näyteltyään ensin pienen komedian keskenään siitä, mitä juotaisiin,
päättivät molemmat ensiksi syödä. He olivat juuri alottaneet
illallisen, ja Falk tunsi voimiensa karttuvan, kun pitkä varjo
laskeutui heidän pöytänsä yli -- ja heidän edessään seisoi Ygberg
yhtä kalpeana ja kuihtuneena kuin tavallisesti. Sellén, joka oli
onnellisissa olosuhteissa ja silloin aina hyvä ja kohtelias, kysyi
heti, tahtoiko vieras tehdä heille seuraa, johon pyyntöön Falk yhtyi.
Ygberg kursaili, luoden yleissilmäyksen asettien sisältöön, tulisiko
täysin ravituksi vaiko vain puoliksi.

-- Tuomarilla on terävä kynä, sanoi hän johtaakseen huomion pois
kahvelinsa retkeilystä tarjottimen ympäri.

-- Kuinka niin? Minullako on? vastasi Falk ja leimahti intoihinsa; hän
ei luullut kenenkään tutustuneen kynäänsä.

-- Se kirjotus on saavuttanut suurta suosiota!

-- Mikä kirjotus? En käsitä!

-- Oo -- kyllä! Tuo Kansan Lippuun painettu kirjoitus Kollegiosta
Virkamiesten palkanmaksua varten!

-- En minä sitä ole kirjottanut!

-- Niin kuitenkin kollegiossa sanotaan! Tapasin erään tuttavan
ylimääräisen sieltä; hän ilmotti sen teidän kirjottamaksenne, ja
suuttumus ei taida olla kovinkaan pieni.

-- Mitä sanotte?

Falk tunsi itsensä puolittain syylliseksi, ja nyt hänelle selvisi,
mitä Struve tuona iltana Mosebackenilla oli kirjotellut. Mutta Struve
oli sentään vain ollut referentti, Falk oli puhunut, ja hän katsoi
velvollisuudekseen pysyä sanoissaan, uhalla, että häntä voitaisiin
pitää vaikka -- häväistyskirjottajana! Tuntiessaan peräytymistien
olevan katkaistun, huomasi hän pian olevan jäljellä vain yhden ainoan
keinon: jatkaa!

-- No hyvä, sanoi hän, minä olen tuon kirjotuksen alkujuuri. Puhukaamme
jostain muusta! Mitä notario pitää Ulrika Eleonorasta. Eikö hän ole
mieltäkiinnittävä henkilö? Tai merivakuutusosakeyhtiö Tritonista? Tai
Haqvin Spegelistä?

-- Ulrika Eleonora on mieltäkiinnitävin luonne koko Ruotsin
historiassa, vastasi Ygberg vakavasti; minä olen juuri saanut tilauksen
laatia kirjotuksen häneltä.

-- Smithiltäkö? kysyi Falk.

-- Niin, mistä sen tiedätte?

-- Silloin tunnette Suojelusenkelinkin?

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Lähetin ne tänään päivällisen aikaan takaisin.

-- On väärin, kun ei tee työtä! Te kadutte sitä vielä! Uskokaa minua!

Taudillinen punastus oli noussut Falkin poskille ja hän puhui
kuumeellisesti. Sellén istui levollisesti, poltti ja kuunteli musiikkia
enemmän kuin puhetta, joka osaksi ei huvittanut häntä, ja jota hän
osaksi ei käsittänytkään. Sohvan nurkasta, jossa istui, voi hän
molempien oviaukkojen läpi, jotka johtivat eteläiselle lehterille
jättäen salin silmälle avonaiseksi, nähdä pohjoisellekin lehterille.
Valtavan savupilven läpi, joka aina leijui molempien lehterien välisen
kidan päällä, voi hän sentään erottaa niiden kasvot, jotka olivat
toisella puolella. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa johonkin, kauas
etäisyyteen. Hän nykäisi Falkia käsivarresta.

-- Senkin velikulta! Katso, tuonne vasemman uutimen taa!

-- Lundell!

-- Niin, juuri hän! Hän etsiskelee Magdaleenaa! Katso, nyt hän
puhuttelee häntä! Mikä potra poika!

Falk punastui, niin että Sellén sen huomasi.

-- Täältäkö hän etsii malleja itselleen? kysyi hän kummastuneena.

-- Niin, mistä muutoin! Eihän niitä pimeästä voi valita!

Kohta sen jälkeen tuli Lundell sisälle ja Sellén tervehti häntä
suojelevalla nyökkäyksellä, jonka merkityksen tämä luuli voivansa
ymmärtää, ja jonka vuoksi hän kumarsikin tavallista kohteliaammin
Falkille ja ilmaisi loukkaavalla tavalla kummastuksensa Ygbergin
läsnäolon johdosta. Ygberg, joka tarkoin tämän huomasi, käytti
tilaisuutta hyväkseen ja kysyi, mitä Lundell suvaitsisi nauttia,
jolloin tämän silmät suurenivat; hän näytti olevan pelkkien pohattojen
joukossa. Ja hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, tuli helläksi ja
ihmisystävälliseksi ja saatuaan illallista, johon kuului myöskin
lämmintä ruokaa, tunsi hän tarpeen pukea tunteensa sanoiksi. Hänellä
oli jotain sanottavaa Falkille, se oli aivan ilmeistä, mutta hän ei
sitä nyt muistanut. Pahaksi onneksi orkesteri silloin juuri soitti "Hör
oss, Svea!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä "Jumala ompi linnamme".

Falk tilasi lisää juomia.

-- Tuomari rakastaa kuten minäkin vanhaa hyvää kirkkolaulua, alkoi
Lundell.

Falk ei tiennyt pitävänsä oikeastaan mitään kirkkolaulua parempana kuin
toista, ja kysyi sentähden Lundellilta, haluaisiko tämä juoda punssia.
Lundell epäröitsi; ei tiennyt, uskaltaisiko. Hän kenties ensin söisi
vähän enemmän, hän oli niin huono juomaan, minkä hän katsoi asiakseen
todistaa yskimällä pahasti, mutta lyhyeen, kumottuaan kolmannen ryypyn.

-- _Sovinnonsoihtu_ on hyvä nimi, jatkoi hän; se osottaa samalla
sovinnon syvää, uskonnollista tarvetta ja sitä valoa, joka tuli
maailmaan, kun ihmeistä suurin tapahtui, se, joka on ylpeille pahennus.

Samassa pisti hän lihapyörylän viimeisen poskihampaansa taakse ja
katseli, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi -- mutta häntä ei
juuri mairitellut se, että kolmet tyhmät kasvot, joista kuvastui mitä
suurin hämmästys, kääntyi häntä töllistämään. Hänen täytyi puhua
selvemmin.

-- _Spegel_ on suuri nimi ja hänen puheensa ei ole kuin fariseusten
puhe. Me muistamme kaikki, että hän on kirjoittanut tuon ihanan virren
_Nyt vaikenevat valittavat äänet,_ jonka vertaista saa etsiä! Maljanne,
tuomari; minua ilahuttaa, että te olette sellainen edustaja!

Tässä Lundell huomasi, että hänen lasinsa oli tyhjä. -- Luulenpa, että
minun täytyy ottaa vielä naukku.

Kaksi ajatusta surisi Falkin päässä: 1:o mieshän juo viinaa! 2:o mistä
hän tietää nuo asiat Spegelistä? Epäluulo valtasi hänet sitten kuin
salama, mutta hän ei halunnut mitään tietää, vaan sanoi ainoastaan:

-- Maljanne, herra Lundell!

Epämieluisan keskustelun, joka tietenkin olisi äskeisestä seurannut,
keskeytti onneksi Ollen tulo. Sillä hän tuli todellakin, tuli
tavallista räsyisempänä, tavallista likaisempana ja ulkonäöstä päättäen
entistä vaivaisempana lonkiltaan, jotka pistivät esiin kuin kokkapuut
pitkän takin alta, jota nyt enää yksi ainoa nappi ensimmäisen kylkiluun
yläpuolelta piti kiinni. Mutta hän oli iloinen ja nauroi nähdessään
niin paljon ruokaa ja juomaa pöydällä, ja Sellénin kauhuksi alkoi hän
tehdä selkoa retkensä tuloksista ja suorittamaan asioitaan. Hän oli
todella joutunut poliisin kynsiin.

-- Tästä saat kuitit!

Hän ojensi kaksi viheriäistä panttilappua pöydän yli Selénille, joka
silmänräpäyksessä muutti ne paperikuulaksi.

Sitten oli hänet viety vartiokonttoriin. Hän näytti, että toinen
takinkauluksen puolikas puuttuu. Sitten sai hän ilmottaa nimensä.
Se tietenkin oli väärä! Ei kenenkään ihmisen nimi ole Montanus!
Sitten syntymäseutu: Västmanland! Se luonnollisesti oli väärä, sillä
ylikonstaapeli oli itse sieltä ja hän kyllä tunsi maanmiehensä.
Sitten ikä: 28 vuotta. Se oli vale, "sillä hän on vähintään 40".
Asunto: Lill-Jans! Sekin oli vale, sillä siellä ei asunut muita kuin
puutarhuri. Toimi: taiteilija! Sekin oli vale, "sillä hän näytti
rantajätkältä".

-- Täss' on värit, neljä pötkyä! Tarkasta ne! Sitten oli nyytti revitty
auki, jolloin toinen raideista repeytyi.

-- Sentähden sain minä niistä vain 1:25 molemmista! Katso kuittia, niin
näet, että se on oikein!

Sitten kysyttiin häneltä, mistä hän nuo tavarat oli varastanut.
Olle oli vastannut, että hän ei ollut niitä varastanut, jolloin
ylikonstaapeli oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että tässä ei
ollut kysymys siitä, _oliko_ hän ne varastanut, vaan siitä, _mistä_ hän
ne oli varastanut! Mistä! Mistä! _Mistä!_

-- Täss' on rahaa takaisin, viisikolmatta äyriä. Minä en ole ottanut
mitään.

Sitten oli tehty pöytäkirja "varastetuista tavaroista", jotka oli
lukittu kolmella sinetillä. Turhaan oli Olle vakuuttanut olevansa
syytön, turhaan oli hän vedonnut heidän oikeudentuntoonsa ja
ihmisyyteensä. Tästä viimeisestä vetoamisesta seurasi, kuten näytti,
se, että konstaapeli esitti pöytäkirjaan pantavaksi, että "vanki" --
hän oli jo vanki -- tavattaessa oli ollut väkevien juomien liikuttama,
joka tulikin pöytäkirjaan, kuitenkin siten muutettuna, että sanat
"väkevien juomien" jäivät pois ja sanottiin vain "liikutettu".
Kun ylikonstaapeli useita kertoja oli pyytänyt konstaapelin
muistuttelemaan, eikö vanki kiinniotettaessa tehnyt vastarintaa,
ja tämä oli vakuuttanut, ett'ei hän voi ottaa valalleen vangin
vastarinnantekoa (joka tällaisessa tapauksessa kylläkin olisi voinut
olla raskauttavaa, koskapa vanki oli kavalan ja uhkaavan näköinen),
mutta kyllä sen, että hänestä vanki oli "yrittänyt" tehdä vastarintaa
pakenemalla erääseen porttikäytävään, niin otettiin tämä pöytäkirjaan.

Sitten tehtiin raportti, jonka alle Ollen käskettiin kirjottaa.
Raportti kuului: että mieshenkilö, joka oli kavalan ja uhkaavan
näköinen, oli tavattu hiiviskelemästä pitkin Norrlandsgatanin vasenta
puolta, k:lo 4 ja 35 i.p.p., kädessä epäilyttävä nyytti. Vangittu
mieshenkilö oli puettu viheriäiseen korderoi-kankaasta tehtyyn
pitkään takkiin (puuttui liivit), sinisiin boiji-housuihin, paita
merkitty kauluksessa kirjaimilla P.L. (joka osotti, joko että se oli
varastettu tai oli vangittu ilmottanut väärän nimen), harmaarantuisiin
villasukkiin ja matalaan huopahattuun, jossa oli kukonsulka. Vangittu
oli ilmottanut väärän nimen Olle Montanus, valehteli olevansa syntyisin
talonpoikaisvanhemmista Västmanlandista, ja koetti uskotella, että
hän oli taiteilija, sekä ilmotti asunnokseen Lill-Jansin, mikä
todistettavasti oli väärin. Yritti vangittaessa tehdä vastarintaa
pakenemalla porttikäytävään.

Seurasi määrittely nyytissä olevista tavaroista. Koska Olle kieltäytyi
tunnustamasta raporttia oikeaksi, sähkötettiin heti vankilaan, ja ajuri
vei sitten pois vangin, nyytin ja yhden konstaapelin. Kun he olivat
ajaneet Myntgatanille, oli Olle nähnyt pelastajan, valtiopäivämies Per
Ilssonin Träskålasta, maanmiehensä, jonka hän huusi luokseen ja joka
todisti raportin vääräksi, jolloin Olle päästettiin vapaaksi ja sai
takaisin nyyttinsä. Ja nyt oli hän täällä, ja --

-- Tässä ovat ranskanleivät! Viisi vain on jäljellä, yhden olen syönyt.
Ja tässä on olut.

Hän laski todellakin pöydälle viisi leipää, jotka hän otti
takataskuista, ja kaksi pulloa olutta, jotka veti esiin
housuntaskuista, jonka jälkeen hänen vartalonsa taas sai entisen
epäsuhtaisuutensa.

-- Veli Falk saa suoda Ollelle anteeksi, hän ei ole tottunut olemaan
ihmisten seurassa -- pane pois leivät, Olle; mitä tyhmyyksiä tuo on!
oikaisi Sellén.

Olle totteli. Lundell ei tahtonut päästää tarjotinta luotaan,
huolimatta siitä, että oli näpertänyt pois kaikki niin sievästi,
ettei jäännöksistä voinut päättää, mitä aseteilla oli ollut, mutta
viinapullo lähestyi vähä väliä lasia, jolloin Lundell aivan kuin
ajatuksissaan otti naukun. Silloin tällöin nousi hän ylös tai kääntyi
tuolillaan "nähdäkseen" mitä soitettiin; jolloin Sellén tarkasti piti
silmällä hänen liikkeitään. Sitten tuli Rehnhjelm. Hiljaisena ja
humalassa istuutui hän ja etsi harhaileville katseilleen päämaalia,
jossa ne voisivat levätä, sillä aikaa kun hän kuunteli Lundellin
nuhteita. Hänen väsynyt katseensa kääntyi vihdoin Selléniin ja pysähtyi
samettiliiveihin, jotka viimemainitut lopun iltaa olivat hänen
hiljaisten mietteittensä alinomaisena esineenä. Silmänräpäykseksi
kirkastuivat hänen kasvonsa, aivan kuin nähdessään vanhan tuttavan,
mutta sitten sammui valo taas, kun Sellén, joka tunsi "vetoa",
napitti takkinsa. Ygberg tarjoili Ollelle illallista eikä väsynyt
mesenaattimaisesti kehottamasta häntä käyttämään ruokia hyväkseen
ja täyttämästä hänen lasiaan. Soitto tuli yhä eloisammaksi, kuta
pitemmälle ilta kului, ja samoin keskustelukin. Falk nautti koko lailla
tästä huumaustilasta; täällä oli lämmin ja valoisa, melua ja savua,
ja täällä istui ihmisiä, joiden elämää hän oli jatkanut muutamilla
tunneilla, ja jotka sen vuoksi olivat onnellisia ja iloisia kuin
kärpäset, jotka auringonsäteet olivat eloon herättäneet. Hän tunsi
olevansa sukua heille, sillä he olivat oikeastaan onnettomia, ja he
olivat vaatimattomia, he ymmärsivät mitä hän sanoi ja sanoessaan jotain
puhuivat he kuin ihmiset, eivätkä kuin kirjat; heidän raakuudellaankin
oli viehätyksensä, sillä siinä oli niin paljon luontoa, niin paljon
viattomuutta, eikä Lundellin ulkokultaisuuskaan voinut herättää hänen
vastenmielisyyttään, sillä se oli niin teeskentelemätöntä ja oli niin
löyhästi häneen liisteröityä, että sen milloin tahansa voi repiä pois.
Ja niin ilta kului ja loppui se päivä, joka hänet peruuttamattomasti
oli heittänyt kirjailijan ohdakkeiselle uralle.



SEITSEMÄS LUKU.

Jeesuksen seuraaminen.


Seuraavana aamuna herätti siivoojatar hänet, ojentaen kirjeen, joka oli
sisällöltään seuraava:

    Timot. luk. X, v. 27, 28, 29. Ensimmäinen Korint. luk. VI.,
    v. 3, 4, 5.

    Kallis V--i!

    Meidän H:me J. Kr. Armo ja Rauha, Isän rakkaus ja P. H:n osallisuus
    j.n.e. Amen!

    Näin eilisiltaisesta Harmaastaviitasta, että aiot julkaista
    Sovinnonsoihtua. Tule tapaamaan minua toimessani huomen-aamulla
    ennen 9.

    Pelastettu.

                                            _Nathanael Skåre'si_.

Nyt ymmärsi hän osaksi Lundellin arvotukset!

Hän ei tosin tuntenut tätä suurta jumalanpalvelijaa Skårea
persoonallisesti eikä tiennyt mitään Sovinnonsoihdusta, mutta hän oli
utelias ja päätti seurata tungettelevaista kutsua.

Kl. 9 oli hän Regeringsgatanilla mahtavan nelikerroksisen talon
edustalla, jonka fasaadi oli täynnä kylttejä aina kellarikerroksesta
hamaan kattolistaan asti. _Kristillinen Kirjapaino Osakeyhtiö
Rauha, 2 k. Jumalan lasten perinnön toimitus, 1/2 k. Viimeisen
Tuomion toimisto, 1 k. Rauhanpasuunan toimisto, 2 k. Lastenlehti:
Ruoki lampaitani, toimitus, 1 k. Kristillisen Rukoushuoneosakeyhtiö
Armoistuimen Johtokunta, toimittaa maksuja ja myöntää lainoja
ensimmäistä kiinnitystä vastaan, 3 k. Tule Jeesuksen luo, 3 k_. Huom.
Säännölliset myyjät, jotka voivat antaa takuun, saavat täältä työtä.
_Lähetys-Osakeyhtiö Kotka_ jakaa 1867 vuoden voittoa korkokupongeilla,
2 k. _Kristillisen Lähetyshöyrylaiva Zululu'n konttori_, 2 1/2 k.

Laiva lähtee, jos Jumala tahtoo, t.k. 28 p. Tavaroita otetaan
konnossementtia ja kuittia vastaan konttorissa Skeppsbron luona, jossa
laiva lastaa.

_Ompeluseura Muurahaispesä_ ottaa vastaan lahjoja alakerrassa. _Papin
kauluksia_ pestään ja silitetään _Portinvartijan luona! Öylättejä_ à
1,50 naula myydään _Portinvartijalla!_ Huom! _Mustia hännystakkeja_,
jotka sopivat Rippilapsille, vuokrataan. _Käymätöntä viiniä_ (Math.
19:32) saa ostaa _Portinvartijalta_ à 75 äyriä kannu, ilman astiaa.

Alakerrassa portista vasemmalle oli kristillinen kirjakauppa. Falk
pysähtyi ja luki ikkunaan asetettujen kirjojen nimiä! Se oli sitä
vanhaa tavallista: epähienoja kysymyksiä, nenäkkäitä syytöksiä,
loukkaavia tuttavallisuuksia, kaikki jo entuudestaan hyvin tunnettuja.
Mutta enemmän kiinnittivät hänen huomiotaan monet kuvitetut
aikakauslehdet, jotka suurine, englantilaisine puupiirroksineen olivat
levällään houkutellen ihmisiä. Varsinkin lastenlehdillä oli ärsyttävä
ohjelma, ja puotipalvelija tiesi kertoa, miten vanhat ukot ja akat
tuntikausia voivat seisoa ikkunan ääressä katsellen kuvia, jotka
näyttivät tekevän liikuttavan vaikutuksen heidän hurskaisiin mieliinsä
ja herättävän jo menneen -- ehkä turhaan menneen -- nuoruuden muistoja.
Falkin valtasi silmänräpäykseksi jumalaton ajatus, jonka hän kuitenkin
heti karkotti sen siveellisen saarikansan luo, joka syö verta ja juo
leipäänsä, ja ajatuksensa hävetti häntä.

Hän kapuaa pompeijilaisten seinämaalausten välitse leveitä rappusia
ylös, jotka koko lailla muistuttavat sitä tietä, joka ei johda
autuuteen, ja saapuu sitten suureen huoneeseen, joka on sisustettu
kuin pankin sali pulpeteilla vielä ylösnousemattomia kamreereja,
kasöörejä ja kirjanpitäjiä varten. Keskellä huonetta on kirjotuspöytä,
suuri kuin alttari, mutta muistuttaen moniäänisiä urkuja, joita
ensinmainittuja tässä osottaa kokonainen koskettimisto ilmatelegraafin
nappuloita ja trumpettimaiset puhetorvet, jotka johtavat kaikkiin
rakennuksen huoneistoihin. Lattialla seisoo iso mies, ratsusaappaissa,
papintakissa, joka on kiinni kaulan luota viimeisellä ylänapilla,
niin että se muistuttaa avonaista univormutakkia, kaulassa valkoinen
rusetti ja sen yläpuolella merikapteenin naamari, sillä oikeat kasvot
ovat kadonneet pulpetin lokeroon tai pakkalaatikkoon. Iso mies ruoskii
ratsusaappaidensa kiiltäviä varsia ratsupiiskalla, jonka nuppi,
symboolisesti, kuvaa hevosen jalkaa, ja polttaa väkevää sikaria, jota
ahkerasti pureksii pitääkseen, kuten näyttää, suutaan käynnissä. Falk
katseli ihmetellen tuota suurta miestä.

Tämä siis oli tällaisten ihmisten viimeinen kuosi, sillä ihmisilläkin
on oma kuosinsa! Tämä siis oli tuo suuri julistaja, jonka oli
onnistunut tehdä nykyaikaiseksi syntisyys, armon janoominen, huonous,
köyhyys, kurjuus, sanalla sanoen kaikilla tavoin raadollisena oleminen!
Tämä mies oli tehnyt pelastuksesta hienon muodin! Hän oli keksinyt
Stora Trädgårdsgatania varten evankeliumin! Oli saatu kuulla armon
järjestys! Pidettiin synnillisyydessä kilparatsastuksia, joissa
huonoin sai palkinnon, mutta pantiin toimeen ajometsästyksiä köyhien,
pelastettavien sielujen pyydystelemiseksi, mutta pidettiin myöskin,
tunnustakaamme se, ajoja sellaisten uhrien tavottamista varten, joilla
pyytäjät opettelivat itseään parannukseen saattamalla heidät mitä
julmimman hyväntekeväisyyden esineiksi.

-- Vai niin, te olette herra Falk! sanoo naamio. Tervetuloa, ystäväni!
Te kenties haluatte nähdä minun toimeni! Anteeksi, onhan herra Falk
lunastettu? Niin! No! Tämä on kirjapaino-osakeyhtiön toimisto -- suokaa
anteeksi, silmänräpäys.

Hän menee urkujen luo ja vetää ulos parisen ääntä, jolloin vastaukseksi
kuuluu vihellys.

-- Olkaa niin hyvä ja katsokaa ympärillenne sen aikaa!

Hän panee suunsa torveen ja huutaa: -- _"Seitsemäs pasuuna ja
kahdeksas tuska!_ Nyström! Mediaevel, 8, varastossa, fraktuuralla
otsakirjotukset, nimet harvennetut!"

Ääni vastaa samasta torvesta: "Puuttuu käsikirjotusta!" Naamio istuutuu
urkujen ääreen, ottaa kynän ja arkin paperia ja antaa kynän kiitää
paperin yli puhuen sikari hampaissa.

-- Tämä toimi -- on -- niin laaja -- että se piankin menee -- yli
voimieni -- ja -- terveyteni olisi -- huonompi kuin se -- on -- ellen --
minä sitä hoitaisi -- niin -- hyvin.

Hän ponnahtaa ylös ja vetää toisesta äänestä ja huutaa toiseen torveen:
_Oletko maksanut velkasi?_ korrehtuuri -- Ja sitten hän jatkaa
puhumalla toista ja kirjottamalla toista.

-- Te ihmettelette -- miksi -- minä -- käyn jalassani -- näin --
ratsusaappaat. Sen vuoksi -- koska -- minä -- ensiksikin -- ratsastan
-- terveyteni vuoksi.

Poika tuo korrehtuuria. Naamio ojentaa sen Falkille ja sanoo nenällään
-- sillä suu ei ole vapaa -- "lue tuo!", samalla huutaen pojalle
silmillä: "odota!"

-- Toiseksi -- (korvain liikkeellä sanoo hän kehuvasti Falkille:
"kuuletteko, että seuraan mukana!") -- koska mielestäni -- hengen
miehen -- ei tule herättää -- huomiota -- ulkomuodollaan -- toisten --
ihmisten -- suhteen -- sillä -- sitä -- sanotaan -- hengelliseksi --
kopeudeksi -- ja se -- antaa -- moittijille -- syytä.

Kirjanpitäjä tulee sisälle ja naamio tervehtii häntä otsanahalla, ainoa
osa, joka ei ole käytännössä.

Ennemmin kuin istuisi toimetonna ottaa Falk korrehtuurin ja lukee.
Sikari jatkaa puhettaan.

-- Kaikilla muilla -- ihmisillä -- on ratsusaappaat -- minä en millään
muotoa tahdo poiketa heistä -- ulkoasuuni nähden -- sentähden -- koska
-- en ole -- mikään -- ulkokullattu -- käytän minä -- ratsusaappaita.

Sitten antaa hän käsikirjotuksen pojalle ja karjasee -- suullaan:
"Neljä latomahaallista _Seitsemättä pasuunaa_ Nyströmille!" -- ja
sitten Falkille:

-- Nyt olen vapaa viisi minuuttia! Suvaitsetteko tulla
varastohuoneeseen.

Kirjanpitäjälle:

-- Zululu lastaa?

-- Paloviinaa, vastaa kirjanpitäjä ruostuneella äänellä.

-- Käykö se päinsä? kysyy naamio.

-- Se käy päinsä! vastaa kirjanpitäjä.

-- No, Jumalan nimeen siis! -- Tulkaa, herra Falk. He astuvat
huoneeseen, joka on täynnä hyllyjä, joilla on kirjapakkoja. Naamio
sipasee ratsupiiskallaan pitkin niiden selkiä, ja sanoo ylpeästi --
suoraan:

-- Nämä minä olen kirjottanut! Mitä siitä sanotte? Eikö ole paljon?
Tekin kirjotatte -- vähän! Jos saatte jatkaa, niin kirjotatte tekin
vielä näin paljon! -- Hän puri ja repi sikariaan ja sylkäsi sitten
palaset suustaan, jotka lentelivät kuin paarmat, ennenkuin tarttuivat
kirjain selkämyksiin, ja hän näytti siltä kuin olisi ajatellut jotain
halveksuttavaa.

-- Sovinnonsoihtu? Hm! Minun mielestäni se on tyhmä nimi! Eikö
teidänkin? Tekö sen olette keksinyt?

Ensi kerran Falk nyt sai tilaisuuden vastata hänen puheeseensa, sillä
kuten kaikki suurmiehet vastasi hän aina kysymyksiinsä itse, ja vastaus
oli ei. Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin naamio taas oli käynnissä.

-- Minun mielestäni se on hyvin tyhmä nimi! Noo! Te luulette sen
leviävän?

-- En tiedä mitään koko asiasta, enkä tiedä mistä te puhutte.

-- Ette tiedä mitään?

Hän ottaa lehden ja näyttää.

Falk lukee ällistyneenä seuraavan ilmotuksen:

"Tilausilmotus: _Sovinnonsoihtu._ Aikakauslehti kristillistä
yleisöä varten. Ilmestyy kohdakkoin Arvid Falkin toimittamana.
(Kaunokirjallisuus-Akatemian palkitsema kirjailija). Ensimmäinen
vihko sisältää Håkan Spegelin Jumalan luodut teot, tunnustettavasti
uskonnollista henkeä ja syvää kristillisyyttä uhkuva runoteos".

Hän oli unohtanut peruuttaa Spegelin ja siinä hän nyt seisoi sanatonna!

-- Kuinka suuri on painos? Hä? 2,000 otaksun minä. -- Liian vähän:
Ei kelpaa! Minun _Viimeistä Tuomiotani_ leviää 10,000 ja minä en
kuitenkaan saa siitä enempää kuin -- mitä mä sanoisin -- viisitoista
puhdasta!

-- Viisitoista?

-- Tuhatta, poikaseni!

Naamio näytti unohtaneen roolinsa ja joutuneen joillekin vanhoille
jäljilleen.

-- No hyvä, jatkoi hän. Te tiedätte, että minä olen suosittu
saarnamies, voin sanoa sen ilman kehumista, koskapa koko maailma sen
tietää! Te tiedätte, että minusta paljon pidetään, sitähän minä nyt
en voi auttaa, mutta niin se on! Minähän olisin teeskentelijä, jos
sanoisin, etten tiedä sitä, minkä koko maailma tietää! No siis, minä
avustan teidän yritystänne alussa! Te näette tämän säkin! Jos sanon,
että se sisältää kirjeitä henkilöiltä, naisilta -- niin, niin, olkaa
huoleti: minä olen naimisissa -- jotka pyytävät muotokuvaani, niin en
ole sanonut liikaa.

Se nyt tosin vain oli pussi, jota hän ruoski.

-- Säästääkseni heiltä ja itseltäni paljon vaivaa ja tehdäkseni samalla
toiselle suuren palveluksen olen ajatellut antaa teille luvan laittaa
lehteen elämäkertani, muotokuvan seuraaman, jolloin teidän ensimmäistä
numeroanne leviäisi 10,000 ja te voitte siten pistää taskuunne,
ainoastaan siitä numerosta, tuhannen puhdasta!

-- Mutta, herra pastori -- (hän yritti sanoa: kapteeni) -- minä en
tiedä mitään koko tästä asiasta!

-- Ei merkitse mitään! Ei kerrassaan mitään! Kustantaja itse on
kirjottanut minulle ja pyytänyt muotokuvaani! Ja teidän on laadittava
minun elämäkertani! Helpottaakseni tehtäväänne olen antanut erään
ystäväni panna kokoon pääsisällön siitä, joten teidän tarvitsee
laittaa vain johdanto -- lyhyt ja henkevä, korkeintaan muutamia
latomahaallisia! Nyt sen tiedätte!

Falk tuli hämilleen niin suuresta ennaltatietämyksestä, ihmetellen että
muotokuva oli niin erilainen kuin alkukuva ja että ystävän käsiala oli
niin samanlainen kuin naamion oma käsiala.

Naamio oli antanut muotokuvan ja käsikirjotuksen sekä ojensi nyt
kätensä saadakseen siitä kiitosta.

-- Tervehtikää -- -- kustantajaa! -- Hän oli niin vähältä sanoa
Smithiä, että heikko punerrus kohosi hänen poskipartansa väliin.

-- Mutta eihän pastori tunne minun mielipiteitäni -- väitti Falk
vastaan.

-- Mielipiteitänne? Hä? Olenko minä kysynyt teidän mielipiteitänne?
Minä en koskaan pyydä keltään ihmiseltä mielipiteitä! Varjelkoon
taivas! Minä? En koskaan!

Hän suomi vielä kerran kustannustavaroittensa selkämyksiä, avasi oven,
osotti elämäkertansa kirjottajalle tien ja palasi alttaripalvelukseensa.

Falk ei voinut, kuten tavallisesti, ja se oli hänen onnettomuutensa,
ennenkuin vasta jäljestäpäin keksiä sopivaa vastausta ja hän oli jo
kadulla, kun hän sen löysi. Kellarin luukku, joka sattumalta oli
auki (ja jossa ei ollut ilmotuksia), sai vastaanottaa elämäkerran ja
muotokuvan huostaansa.

Sitten meni hän lähimpään sanomalehden toimitukseen peruuttaakseen
uutisen Sovinnonsoihdusta ja sen jälkeen kulkemaan varmaa nälkäkuolemaa
kohti.



KAHDEKSAS LUKU.

Isänmaa parka!


Muutamia päiviä tämän jälkeen löi Riddarholman kello 10, kun Falk
saapui valtiopäivätalolle avustaakseen Punahilkan selostajaa Toisessa
kamarissa. Hän kiiruhti askeliaan, sillä tässä laitoksessa, arveli hän,
jossa maksettiin kunnollisia palkkoja, ollaan kai täsmällisiä. Hän
meni sisälle valiokunnan tietä ja sieltä osotettiin hänelle tie Toisen
kamarin vasemmalle selostajaparvekkeelle. Hän astui juhlallinen tunne
mielessään niille harvoille lankuille, jotka olivat kuin kyyhkyslakka
ripustetut kattolistan alle ja jossa "vapaan sanan miehet saisivat
kuunnella, kuinka kansan arvokkaimmat jäsenet pohtivat maan pyhimpiä
asioita". Tämä oli Falkille aivan uutta, mutta hän ei menehtynyt
suurista vaikutelmista, katsoessaan alas hyllyltään ja nähdessään
allaan tyhjän salin, joka koko lailla muistutti Lancasterkoulua. Kello
oli viisi minuuttia yli kymmenen, mutta vielä ei ollut ketään muuta
elävää sielua läsnä paitsi hän. Muutaman minuutin vallitsi hiljaisuus,
joka muistutti maalaiskirkon äänettömyyttä ennen saarnaa; hiljainen
naperrus kuuluu halki salin. "Rotta", ajattelee hän; mutta samassa
huomaa hän avaruuden läpi, vastapäätä olevalla selostajalehterillä,
pienen, poljetun olennon, joka terottaa lyijykynää kaidepuuta vasten,
ja hän näkee miten lastut satavat alas laskeutuen alla oleville
pöydille. Paljoa ei ole, mihin hänen ympäri tyhjiä seiniä vaeltava
katseensa voisi asettua, mutta lopuksi pysähtyy se vanhaan seinäkelloon
Napoleon I:sen ajoilta, jonka keisarilliset, vastakullatut tunnusmerkit
ovat kuvaannollisesti esittävinään jotain uudestikeitettyä vanhaa.
Mutta viisarit, jotka osottavat 10 minuttia yli 10, esittävät myöskin
kuvaannollisesti -- ivallisesti -- jotain, kun ovet taustassa
paiskataan auki ja eräs mies astuu sisälle. Hän on vanha; hänen
hartiansa ovat alkaneet käyristyä yleisten toimien taakan alla, hänen
selkänsä oli painunut kunnallisten toimien kuormasta, kaulansa taipunut
pitkällisen olon aikana kosteissa virkahuoneissa, komiteasaleissa,
pankkiholveissa ja muissa sellaisissa; hänen intohimottomissa
askeleissaan on jotain eläkettä nauttivaa, kun hän astuu pitkin
kookosmattoa, joka johtaa kateederille. Tultuaan keskelle käytävää,
keisarillisen kellon kohdalle, pysähtyy hän -- hän näyttää olevan
tottunut pysähtymään puolitiehen ja katsomaan ympärilleen ja taaksekin
päin; mutta nyt hän pysähtyy ja vertaa pintelikelloaan seinäkelloon,
ja hän pudistaa tyytymättömänä vanhaa, paljon käytettyä päätään: liian
nopeasti! liian nopeasti! ja hänen kasvonsa osottavat ylimaailmallista
levollisuutta, levollisuutta siitä, ettei hänen kellonsa voi kulkea
liian hitaasti. Hän jatkaa kulkuaan käytävää pitkin samoilla askelilla
kuin jos kulkisi elämänsä päämäärää kohti, ja ankara kysymys olikin
siitä, eikö hän sitä ollut saavuttanutkin tuolla kunniakkaassa
nojatuolissa kateederilla.

Tultuaan päämääräänsä hän pysähtyy, ottaa esiin nenäliinansa ja
niistää seisoallaan nenänsä; sitten antaa hän katseensa kulkea
loistavan kuulijakunnan, s.o. pöytien ja penkkien yli ja sanoo jotain
merkillepantavaa, esim. "Hyvät herrat, nyt minä niistin nenäni!" ja
sitten hän istuutuu ja vaipuu presidenttimäiseen lepoon, joka voisi
olla unta, ellei se olisi valvomista; ja yksin, kuten luulee, suuressa
huoneessa, yksin Jumalansa kanssa, valmistautuu hän kokoomaan voimia
päivän vastuksia varten, kun äänekäs naperrus vasemmalta, korkealta
katon rajasta, saa hänet hätkähtämään ja kääntämään kaulaansa, jotta
hän kolmeneljäsosa-silmäyksellä voi surmata sen rotan, joka uskalsi
hänen läsnäollessaan näpertää. Falk, joka ei ollut laskenut resonanssin
vahvuutta kyyhkyslakassaan, vastaanottaa kuoliniskun surmaavasta
katseesta, joka kuitenkin lievenee kulkiessaan alaspäin kattolistasta
ja ennättää kuiskata, sillä se ei uskalla sanoa sitä ääneen: "se oli
vain selostaja, pelkäsin, että se olisi rotta". Mutta sitten valtasi
murhaajan syvä katumus synnistä, jonka hänen silmänsä olivat tehneet,
ja hän kätkee kasvonsa käteensä -- ja itkee? -- Ei, hän hieroo
pois tahran, jonka iljettävän esineen näkeminen oli tehnyt hänen
silmäkalvoonsa.

Mutta ovissa aletaan käydä, edustajia saapuu ja seinäkellon viisarit
matelevat eteenpäin, eteenpäin. Puheenjohtaja jakaa lahjapalkkioita
nyökkäysten ja kädenlyönnin muodossa hyville sekä rankaisee huonoja
kääntämällä kasvonsa heistä pois, sillä hänen täytyy korkeimpana olla
oikeudenmukainen.

Nyt tulee Punahilkan selostaja, rumana, humalassa ja nukkumattomana;
siitä huolimatta näkyy hän mielellään antavan totuuden mukaisia
vastauksia vastatulleen kysymyksiin.

Ovissa käydään kerran vielä, ja sisään tulee henkilö varmoin askelin,
aivan kuin olisi kotonaan, apukamreeri Kansliasta Veronsäädäntöä varten
ja aktuaario Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten; hän menee
aina nojatuolin luo ja tervehtii tutusti puheenjohtajaa ja penkoo
papereita kuin olisivat ne hänen omiaan.

-- Kuka tuo on? kysyy Falk.

-- Hän on ylikirjuri, vastaa Punahilkalainen.

-- Mitä? Kirjotatteko te täällä myöskin!

-- Myöskin! Sen pian näet! Heillä on tuolla kokonainen kerros täynnä
kirjureita; vintit täynnä kirjureita, ja kohta hankkivat he kirjureita
kellariinkin!

Nyt alhaalla kuohuu kuin muurahaispesässä. Vasara putoo ja tulee
hiljaista. Ylikirjuri lukee pöytäkirjan edellisestä kokouksesta ja se
hyväksytään ilman vastustusta. Sitten sama mies lukee Jon Jonssonin,
Lerbakasta, pyynnön saada 14 päivää virkavapautta.

Myönnetään!

-- Onko teillä täällä virkavapauttakin! kysyy vastatullut kummastuneena.

-- On toki! Jon Jonsson menee kotiinsa panemaan perunoita Lerbakaan.

Nyt alkaa koroke tulla täyteen nuoria miehiä, kynällä ja
paperilla varustettuja. Pelkkiä vanhoja tuttavia entisiltä
ylimääräisenäolo-ajoilta. He istuutuvat pienten pöytien ympärille ikään
kuin muodostaakseen preferanssipiirejä.

-- Nuo ovat kirjureita, ilmottaa Punahilkka. -- Näyttävät tuntevan
sinut!

Ja sen he todella tekevät, sillä he asettavat kakkulat nenälleen ja
katselevat kaikki kyyhkyslakkaan päin, yhtä alentuvaisesti ylöspäin
kuin parkettipaikkalaiset teatterissa katsovat riveille. Nyt he
kuiskuttelevat keskenään ja vaihtavat mielipiteitä poissaolevasta,
jonka, kaikista merkeistä päättäen, täytyy olla sillä tuolilla, jolla
Falk istuu.

Falk tuntee itsensä niin syvästi liikutetuksi niin suuresta
huomaavaisuudesta, ettei tervehdi kovin ystävällisesti Struvea, joka
tulee kyyhkyslakkaan, umpimielisenä, ujostelemattomana, renttumaisena
ja vanhoillisena.

Ylikirjuri lukee pyynnön eli esityksen määrärahan myöntämisestä eteisen
uusiin köysimattoihin ja kalossihyllyjen messinkinumeroihin.

Myönnetään!

-- Missä istuu oppositsiooni, kysyy asioihin perehtymätön.

-- Niin, hitto tietköön, missä se istuu.

-- Hehän vastaavat kaikkeen "jaa."

-- Odotahan hieman myöhempään, niin saat kuulla.

-- Eivätkö he sitten vielä ole tulleet?

-- Täällä mennään ja tullaan, niinkuin hyväksi nähdään.

-- Tämähän on siis aivan kuin joku virasto konsanaan!

Vanhoillinen Struve, joka oli kuunnellut tuota kevytmielistä puhetta,
katsoo velvollisuudekseen puolustaa hallitusta.

-- Mitä se pikku Falk siellä sanoo? Ei pidä mukista.

Falk tarvitsee niin pitkän ajan valitakseen sopivan vastauksen, että
istunto alhaalla ennättää alkaa.

-- Elä sinä hänestä välitä, lohduttaa Punahilkka; hän on aina
vanhoillinen, kun hänellä on rahoja päivälliseksi, ja äsken lainasi hän
minulta viitosen!

Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 54 koskeva Ola
Hipssonin esitystä aitojen poistamisesta.

Puupatruuna Larsson Norrlannista vaatii ehdotonta hyväksymistä: "Miten
käy metsiemme?" sanoo hän, "tahdon vain kysyä: miten käy metsiemme!" ja
hän viskautuu läähättäen penkkiinsä. Tämä ytimekäs kaunopuheliaisuus
on joutunut muodista viimeisinä 20 vuotena ja kohtaus vastaanotetaan
tirskunnalla, jonka jälkeen kuolontyö norrlantilaisten penkissä
itsestään lakkaa.

Voionmaan edustaja ehdottaa hiekkakivimuureja; Skånen edustaja pitää
puksipuupensasaitoja parempina; norrbottenilaisen mielestä ovat aidat
tarpeettomia, kun ei ole peltojakaan, ja eräs puhuja Tukholman penkiltä
esittää, että asia lykättäisiin komiteaan, jossa on asiantuntijoita;
hän panee erikoista painoa asiantuntijoihin. Mutta silloin nousee
myrsky. Mieluummin kuolema kuin komitea! Pyydetään äänestystä. Ehdotus
hylätään ja aidat saavat jäädä paikoilleen kunnes itsestään kaatuvat.

Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 66 koskeva Carl
Jönssonin esitystä määrärahan lakkauttamiseksi Raamattukomissioonilta.
Kun tämän kunnianarvoisan satavuotisen laitoksen nimi lausutaan, sammuu
irvistys ja kunnioittava hiljaisuus syntyy saliin. Kuka uskaltaisi
hyökätä uskonnon perusmuurien kimppuun, kuka uskaltaisi antautua
alttiiksi yleiselle hylkimiselle! Ystadin piispa pyytää puheenvuoroa.

-- Kirjotanko minä? kysyy Falk.

-- Et, tuo ei liikuta meitä mitä hän sanoo.

Mutta vanhoillinen Struve kirjottaa seuraavan selostuksen:

"Isänmaan pyhim. edut. Uskonn. ja ihmisk:n yhdistetyt nim. vuon. 829.
vuon. 1632. Epäuskon sank. Uudistelija. Jumalan sana. Ihmis. san.
Satavuotta Ansgar. Harrast. Oik. muk. Puolueet. Taitav. Oppi. Ruots.
kirk. olemass. Ikivanha Ruotsin kunnia. Kustaa I. Kust. II. Lützenin
kummut. Europan silmät. Jälkimailman tuomio. Suru. Kunniattomuus.
Viheriä turve. Kätten pesu. Eivät ole tahtoneet".

Carl Jönsson pyytää puheenvuoroa.

-- Nyt me kirjotamme! sanoo Punahilkka.

Ja he kirjoittavat, sill'aikaa kun Struve kaunistelee piispan sanoja.

"Loruja! Suuria san. Kom. istunut 100 vuotta. Maksanut 100,000 riks.
9 arkkipiisp. 30 profess. Ups. yhteensä 500 vuotta. Palkkionsaajia.
Sihteer. Amanuens. Ei mitään tehty. Näytearkit. Huonoa työtä. Rahoja,
rahoja, rahoja! Joka asiaa sen omalla nimellä! Humb. Virkam. Nylk.
järjestelmä".

Ei ääntäkään kohoa vastaan, mutta äänestettäessä esitys hyväksytään.

Punahilkan tottuneella kädellä puhdistellessa Jönssonin hakkaavaa
esitystä ja pannessa siihen vahvan otsakkeen, levähtää Falk. Mutta kun
hänen katseensa sattumalta osuu kuulijaparvekkeelle, tapaa se sieltä
vanhan tuttavan pään, joka makaa kaiteen nojassa ja jonka omistaja
on Olle Montanus. Hän on tällä hetkeltä koiran näköinen, joka makaa
vahdaten luuta, ja eipä hän sitä tekemättäkään ollut, mutta sitä taas
ei Falk tiennyt, sillä Olle oli hyvin salaperäinen.

Nyt näyttäytyi oikean lehterin alla olevan penkin luona, juuri siinä,
johon tuo poljettu olento oli antanut lyijykynän jälkien sataa, muuan
herra sinisessä siviiliunivormussa, kolmikulmainen hattu kainalossa ja
kädessä paperikäärö.

Nuija paukahti, syntyi ivallinen, ilkeämielinen hiljaisuus.

-- Kirjota, sanoi Punahilkka, mutta vain numerot; minä otan muun.

-- Kuka se on?

-- Kuninkaallisia esityksiä.

Nyt luettiin paperikääröstä: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan
korottamisesta osastolle, joka tarkottaa kehittää aatelisia nuorukaisia
elävissä kielissä, otsakkeen kohdalla: kirjotusaineet ja tarverahat
50,000 riksistä 56,000 riksiin 37 äyriin."

-- Mitä ovat tarverahat? kysyy Falk.

-- Vesikarahviinejä, sateenvarjopitimiä, sylkylaatikoita, kaihtimia,
päivällisiä Hasselbackenilla, lahjapalkkioita ja muuta sellaista. Pidä
suus'; tulee lisää vielä!

Paperikäärö jatkaa: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan
myöntämisestä 60 uutta upseerinpaikkaa varten Vestgötan ratsuväessä."

-- Oliko se 60? kysyy Falk, jolle valtiomiesasiat olivat aivan vieraita.

-- Oli 60! Kirjota vaan!

Paperikäärö purkautui auki ja suureni suurenemistaan.

"Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan myöntämisestä viittä
uutta vakinaista kanslistin paikkaa varten Kollegiossa Virkamiesten
palkanmaksua varten".

Suurta liikettä preferanssipöytien ääressä; suurta liikettä Falkin
tuolilla.

Paperikäärö kääriysi taas kokoon, puheenjohtaja nousi ylös, kiitti
kumarruksella, joka kysyi "eikö haluta enempää?", ja paperikäärön
omistaja istuutui penkkiin ja alkoi puhallella pois lastuja, joita
poljettu oli pudottanut, mutta hänen kankea kullalla kirjailtu
kauluksensa esti häntä joutumasta samaan synnin kiusaukseen, johon
puheenjohtaja oli aamulla sortunut.

Asiain käsittelyä jatkui. Sven Svensson Torrlösasta pyytää puheenvuoroa
vaivashoitoasiassa. Kuin saatuaan määrätyn merkin nousevat kaikki
selostajat istumasta, haukottelevat ja ojentelevat jäseniään.

-- Nyt menemme alas syömään aamiaista, ilmottaa Punahilkka
suojatilleen. Meillä on aikaa tunti ja kymmenen minuuttia.

Mutta Sven Svensson puhuu.

Kamarin jäsenet alkavat liikuskella, jotkut menevät ulos. Puheenjohtaja
keskustelee muutamien hyvien jäsenten kanssa ja ilmaisee siten
hallituksen puolesta paheksumisensa siitä, mitä Sven Svensson tulee
sanomaan. Kaksi vanhempaa edustajaa tukholmalaisten penkeiltä vie
näöltään vastatulleen nuoren herran puhujan eteen näyttääkseen hänelle
tätä kuin ihmeotusta; he katselevat häntä muutaman silmänräpäyksen ajan
silmiin, huomaavat hänet naurettavaksi ja kääntävät selkänsä.

Punahilkka katsoo kohteliaisuuden vaativan häntä ilmottamaan Falkille,
että puhuja on kamarin "vitsaus". Hän ei ole kylmä eikä lämmin, mikään
puolue ei voi häntä käyttää, minkään asian hyväksi häntä ei voida
voittaa, mutta hän puhuu, puhuu. Mutta mistä hän puhuu -- sitä ei
kukaan voi sanoa, sillä mikään lehti ei ole koskaan hänen puheitaan
selostanut, eikä kukaan ole viitsinyt katsoa pöytäkirjoista, mutta
kirjurit pöytien ääressä ovat vannoneet, että kun kerran saavat vallan,
niin antavat hänen vuokseen muuttaa perustuslait.

Mutta Falk, jolla on jonkunlainen heikkous kaikkea sitä kohtaan, mikä
jää huomaamattomaksi, jää paikalleen ja saa kuulla sellaista, mitä
ei ole kuullut pitkään aikaan: kunnian miehen, joka tietään kulkee
moitteettomasti ja joka esittää sorrettujen ja huonostikohdeltujen
valituksen -- jota ei kukaan kuuntele.

Struve on maamiehen nähdessään tehnyt päätöksensä ja mennyt
ravintolaan, jonne nyt toisetkin seuraavat ja jossa he tapaavat puolet
kamaria.

Syötyään ja tultuaan jonkun verran humalaan, menevät he takaisin
jälleen ja istuutuvat orrelleen, ja saavat vielä jonkun aikaa kuulla
Sven Svenssonin tai oikeammin nähdä hänen puhuvan, sillä nyt aamiaisen
jälkeen on juttelu niin vilkasta, että ei kuule sanaakaan puhujan
puheesta.

Mutta kerran se kuitenkin päättyy. Kellään ei ole mitään sen johdosta
sanottavaa, puhe ei johda mihinkään toimenpiteisiin, on, niinkuin sitä
ei koskaan olisi pidettykään.

Ylikirjuri, joka sill'aikaa on ennättänyt juosta kollegioissaan,
katsastanut postilehtiänsä ja kohentanut tulta pesissä, on taasen
paikallaan ja lukee:

"Valtiovarainvaliokunnan memoriaali n:o 72 Per Ilssonin Träskålasta
esityksen johdosta 10,000 riksin suuruisen määrärahan myöntämisestä
vanhojen kuvanveistosten korjaamiseksi Träskålan kirkossa."

Koiranpää kuulijaparvekkeen kaidepuun päällä näytti uhkaavalta, kuin
tahtoen varjella luutaan.

-- Tunnetko tuon epäsikiön tuolla lehterillä? kysyi Punahilkka.

-- Olle Montanuksen, luulisinpa.

-- Tiedätkö, että hän on träskålalaisia? O o, hän on viisas mies!
Katsopas tuota puhuvaa päätä, nyt kun Träskåla astuu esille.

Per Ilssonilla on puheenvuoro.

Struve kääntää halveksuen puhujalle selkänsä ja leikkaa palasen
tupakkaa, mutta Falk ja Punahilkka asettavat kynänsä toimintakuntoon.

-- Ota sinä sananparret, sanoo Punahilkka, niin minä otan asiat!

Falkin paperi oli neljännestunnin kuluttua peitetty seuraavilla
kirjaimilla:

"Isänm. valist. aikakirj. Taloudell. edut. Syyt. materialm. Fichten
muk. mater. Isänm. siv. ei mater. Ergo syyt. heit. tak. Kunnianarv.
templ. Aamuauringon loisteessa. Jonka viiri kohti korkeutta. Pakanuuden
ajoilta. Filos. ei uneksinut. Kansakunn. pyh. oikeudet. Pyhimm. edut.
Isänm. val. Kirj. hist. ja muin. muist. akademia."

Tämä sekamelska, joka osaksi herätti hauskuutta, varsinkin kun kuollut
Fichte kaivettiin esille, sai kuitenkin aikaan vastauksen pääkaupungin
penkiltä ja Upsalan penkiltä.

Edellinen sanoi: että vaikkakaan ei tuntenut Träskålan kirkkoa eikä
Fichteä ja vaikkakaan ei tiennyt, olivatko vanhat kipsiukot sen
arvoisia, että niihin voisi uhrata 10,000 riksiä, niin katsoi hän
kuitenkin, edistääkseen kaunista tekoa kamarissa, koska hän nyt ensi
kerran oli kuullut jonkun enemmistön joukosta pyytävän määrärahaa
jotain muutakin kuin siltoja, aitoja, kansakouluja j.m.s. varten,
velvollisuudekseen kannattaa ehdotusta.

Upsalan penkiltä puhuvan mielestä (Struven muistiinpanojen mukaan)
oli: esityksentekijä a priori oikeassa; hänen peruslauseensa,
että isänmaallista sivistystyötä tuli pitää arvossa, oikea;
johtopäätöksensä, että 10,000 riksiä oli myönnettävä, sitova;
tarkotuksensa, tarkotusperänsä, suuntansa kaunis, kiitettävä,
isänmaallinen, mutta tässä oli tehty virhe. Kuka sen oli tehnyt?
Isänmaa? Valtio? Kirkko? Ei! Esityksentekijä! Järjen mukaisesti
katsottuna oli esityksentekijä oikeassa, ja siksi ei puhuja voinut,
hän pyysi saada toistaa sen, muuta kuin kiittää tarkotusta,
tarkotusperäisyyttä ja suuntaa ja hän oli seuraava esityksen vaiheita
lämpimällä myötätuntoisuudella, ja hän kehotti kamaria isänmaan nimessä
ja sivistyksen nimessä ja taiteen nimessä antamaan sille äänensä; itse
täytyi hänen, koska katsoi esityksen, käsitteen mukaisesti katsottuna
vääräksi, perustelemattomaksi, epävarsinaiseksi, koska sen tarkotus
oli sovelluttaa seudun käsite valtio-käsitteen alaiseksi, vaatia sen
hylkäämistä.

Pää kuulijaparvekkeella pyöritti silmiään ja liikutti huuliaan
kouristuksentapaisesti sillä aikaa, kun äänestystä kesti, mutta kun
se oli toimitettu ja määräraha myönnetty, räjähti pää ja katosi
tyytymättömän ja tuupitun kuulijakunnan läpi.

Falk näytti ymmärtäneen yhteyden Per Ilssonin esityksen ja Ollen
läsnäolon ja katoomisen välillä. Struve, joka aamiaisen jälkeen oli
tullut vielä vanhoillisemmaksi ja äänekkäämmäksi, lausui peittelemättä
mielipiteensä yhdestä ja toisesta. Punahilkka oli levollinen ja
välinpitämätön; hän oli lakannut kummastumasta.

Mutta mustan ihmispilven läpi, johon Olle oli tehnyt railon, sukelsi
nyt esiin selkeät ja vaaleat kasvot, kiiltävät kuin aurinko, ja
Arvid Falkin, jonka katseet olivat suunnatut sinnepäin, täytyi luoda
silmänsä alas ja kääntyä poispäin -- siinä oli hänen veljensä,
perheen pää, nimen kunnia, joka kerran oli tekevä sen suureksi ja
loistavaksi. Nicolaus Falkin olkapään takaa näkyi puolet mustista
kasvoista, joiden lempeät, epärehelliset piirteet näyttivät kuiskaavan
salaisuuksia vaalean selkään. Falk ei ennättänyt enempää kuin
kummastua veljen läsnäoloa tässä huoneessa, koska hyvin tunsi tämän
vastenmielisyyden uutta valtiomuotoa vastaan, kun puheenjohtaja
antoi Anders Anderssonille oikeuden jättää anomuksen, jota oikeutta
tämä suurella levollisuudella käytti hyväkseen ja luki: "Kylliksi
pätevien syiden nojalla saan minä täten anoa, että Valtiopäivät
puolestaan päättäisivät, että Kunink. Majest. tehtäisiin yhteisesti
vastuunalaiseksi kaikkien niiden yhtiöiden kanssa, joitten säännöt se
on hyväksynyt."

Aurinko kadotti valonsa kuulijaparvekkeella ja salissa syntyi
hirmumyrsky!

Kreivi von Splintilla on puheenvuoro:

-- Quousque tandem Catilina! Niin pitkälle piti sen menemän! Unohdetaan
itsensä aina siihen saakka, että uskalletaan moittia hallitusta!
Kuulitteko sen, hyvät herrat! Moititaan hallitusta, tahi, mikä on
vielä pahempaa, se saatetaan alttiiksi leikinlaskulle, raa'alle
leikinlaskulle, sillä muuta kai ei voida otaksua tämän anomuksen
olevan. Leikin, sanon minä, ei, murhayrityksen, petoksen! Voi
isänmaatani! Sinun epäkelvot poikasi ovat unohtaneet, mitä ovat sinulle
velkapäät! Mutta miten voisi toisin ollakaan, kun olet menettänyt
ritarivahtisi, kilpesi, turvasi! Minä pyydän, että tuo mies Per
Andersson, tai mikä hänen nimensä lienee, ottaa takaisin anomuksensa,
tai, kautta Jumalan, on hän näkevä, että kuninkaalla ja isänmaalla
vielä on uskollisia puolustajia, jotka voivat nostaa kiven ja heittää
sillä petollisuuden monipäistä lohikäärmettä päähän!

Hyväksymistä kuulijaparvekkeelta, paheksumista salissa.

-- Haa, luuletteko te, että minä pelkään!

Puhuja heittelee käsivarsiaan kuin viskaisi kiviä, mutta lohikäärme
hymyilee satoine kasvoineen. Puhuja etsii uutta lohikäärmettä, joka ei
hymyile, ja hän tapaa selostajalehterin.

-- Tuolla, tuolla! -- Hän viittaa kyyhkyslakkaa kohti ja heittää
silmäyksiä kuin näkisi hän pohjattoman kuilun avautuvan seinässä.
Tuolla on korppien pesä! Minä kuulen niiden rääkyvän, mutta ne eivät
pelota minua! Ylös, Ruotsin miehet, ja hakatkaa puu maahan, sahatkaa
palkit poikki, repikää alas lankut, potkikaa rikki tuolit, sälöiksi
pulpetit, lastuiksi, niin pieniksi kuin tämä --

(Hän mittaa jonkun verran pikkusormeaan) -- ja polttakaa sitten
roju miehineen päivineen, niin olette näkevä, että valtio kukoistaa
levossa ja sen yrtit vuotavat rieskaa. Niin puhuu ruotsalainen ylimys!
Muistakaa se, talonpojat!

Tämä puhe, joka kolme vuotta takaperin olisi otettu vastaan
Ritaritalon torilla hyvä huudoilla ja merkitty pöytäkirjoihin
sana sanalta, sittemmin erikseen painettavaksi ja jaettavaksi
valtakunnan kansakouluihin ja muihin julkisiin armeliaisuuslaitoksiin,
vastaanotettiin kuin ajankuluksi, sitä muodosteltiin pöytäkirjoissa
aika lailla ja selostettiin, merkittävää kylläkin, ainoastaan
vastustuspuolueen lehdissä, jotka muuten eivät mielellään sellaista
painattaneet.

Sitten Upsalan penkki pyysi puheenvuoroa. Se yhtyi asiallisesti
täydelleen edelliseen puhujaan ja oli hienotajuisella korvallaan
käsittänyt esitelmässä jotain muinaista miekankalskahdusta; nyt tahtoi
se itse puolestaan puhua jotain yhtiöaatteesta, aatteena, mutta
pyysi saada selittää, että yhtiö ei ollut keräymä rahoja, ei joukko
henkilöitä, vaan yhtiö oli siveellinen persoonallisuus ja sellaisenaan
syyntakeeton --

Nyt syntyi sellainen nauru ja puhelu salissa, että selostaja ei voinut
saada sen enempää selkoa esitelmästä, joka päättyi siihen, että
isänmaan edut olivat kyseessä, käsitteen mukaisesti katsottuna, ja
että, ellei anomusta hylätä, isänmaan etuja lyötäisiin laimin ja valtio
siten joutuisi vaaraan.

Sitten esitti kuusi puhujaa päivällisiin asti otteita Ruotsin
virallisesta tilastosta, Naumannin perustuslaeista, lakitieteellisestä
käsikirjasta ja Gööteporin Handelstidningistä, josta oli aina
seurauksena, että isänmaa joutuisi vaaraan, jos Kun. Maj.
selitettäisiin puolestaan vastuunalaiseksi kaikista yhtiöistä, joiden
säännöt se oli hyväksynyt, ja että isänmaan edut olivat alttiina. Joku
oli kyllin rohkea väittämään, että isänmaan edut olivat arpanappulan
varassa, mutta toiset katsoivat niiden olevan yhden ainoan kortin
varassa, muutamain mielestä ne riippuivat yhdestä hiuskarvasta, mutta
viimeinen puhuja esitti, että ne riippuivat yhdestä langasta.

Kun päivällistunti tuli, evättiin anomukselta lähete valiokuntaan;
s.t.s.: isänmaa pääsi kulkemasta valiokuntamyllyn, kansliasihdin,
valtion silppuarkun, klubilihdan ja sanomalehtiloukun läpi. Isänmaa oli
pelastettu! Isänmaa parka!



YHDEKSÄS LUKU.

Tilauksia.


Carl Nicolaus Falk ja hänen rakas vaimonsa istuivat kahvipöydän ääressä
eräänä aamuna jonkun aikaa edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien
jälkeen. Herra ei ollut, vastoin tapaansa, puettuna yötakkiin ja
tohveleihin, ja rouvalla oli yllään kallis aamutakki.

-- Niinpä niin, he kävivät täällä eilen valittamassa surua kaikki viisi
-- sanoi rouva iloisesti nauraen.

-- Se nyt on itse...

-- Nicolaus! Muista! Nyt on pöytä puhdas!

-- Mitäs silloin pitää sanoa, kun suuttuu?

-- Ensiksikin, ei suututa, vihastutaan! Ja sitten voihan sanoa: "Sehän
nyt on merkillistä!"

-- No sehän nyt on merkillistä, että sinä aina tarjoilet minulle
epämiellyttäviä asioita. Ole puhumatta sellaisesta, mikä minua ärsyttää.

-- _Vihastuttaa_, ukkoseni! -- Vai niin, minun pitää kantaa kaikki
huoleni yksinään, mutta sinä aina kasaat. --

-- Sälytät, sanotaan!

-- Kasaat, sanotaan, minun päälleni vihasi. Kuules! Sitenkö sinä
lupasit naimisiin mennessämme?

-- Kas niin! Ei viisasteluja, eikä logiikkaa! Jatka vain! He olivat
täällä kaikki viisi, äiti ja viisi sisartasi!

-- Neljä sisartani! Sinä et juuri suuresti sukuasi rakasta!

-- Sinun sukuasi! No, et sinäkään!

-- En! Minä en pidä heistä!

-- No, he olivat täällä ja valittivat sitä, että lankosi oli ajettu
pois virastosta, ja sen olivat he lukeneet Isänmaasta. Eikö ollut niin?

-- Oli! Ja sitten olivat siksi hävyttömiä, että sanoivat minulle, ettei
minulla enää ole mitään oikeutta olla röyhkeä.

-- Ylpeä, eukkoseni!

-- Röyhkeä, sanoivat he; minä en koskaan olisi alentunut käyttämään
sellaista sanaa!

-- No, mitä sinä vastasit? Annoit kai heitä kynsille.

-- Annoin, siitä saat olla varma! Ja niin, että muori uhkasi olla
koskaan tulematta minun ovieni sisäpuolelle.

-- Ei, sanoiko hän niin? Luuletko hänen pitävän sanansa?

-- En, sitä en luule! Mutta varmaa on, että ukko...

-- Elä sinä kutsu isääsi ukoksi, niin että joku kuulee.

-- Luuletko, että niin tekisin! Kuitenkaan ei ukko -- näin meidän
kesken -- enää tule koskaan tänne.

Falk vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän jatkoi:

-- Onko sinun äitisi ylpeä? Onko häntä helppo loukata? Minä niin
epämieluisasti loukkaan ihmisiä, kuten tiedät! Sinun täytyy sanoa
minulle hänen heikot, arat puolensa, niin minä koetan olla kajoamatta
niihin.

-- Onko hän ylpeä? Tavallaan, sen kai tietänet. Jos hän esimerkiksi
saisi kuulla, että meillä on ollut kutsut, joihin ei häntä eikä sisaria
oltu pyydetty, niin ei hän koskaan enää tulisi tänne.

-- Varmastiko?

-- Varmasti, siitä voit olla vakuutettu!

-- Se nyt on merkillistä, että hänen säätyisensä ihmiset...

-- Mitä sinä sanot?

-- No -- no! Että naiset voivat olla niin tunteellisia! Kuules, miten
on sinun yhdistyksesi laita nykyään? Miksi sinä sitä nimitit?

-- "Naisen oikeuksien puolesta"!

-- Mitä oikeuksia ne muka ovat?

-- Että nainen saa itse hallita omaisuuttaan.

-- No, etkö sinä saa?

-- En, minä en saa!

-- No, mitäs omaisuutta sinulla sitten on, jota et saa hallita?

-- Puolet sinun omaisuudestasi, ukkoseni! Naimaosani!

-- Herra varjele, kuka sinulle tuollaisia tuhmuuksia on opettanut?

-- Ne eivät ole mitään tuhmuuksia, se on ajanhenkeä näetkös! Uusi
lainsäädäntö tulisi tällainen: minä saisin puolet mennessäni naimisiin
ja sillä puolella saisin minä ostaa, mitä tahdon.

-- Ja kun olet ostanut sen loppuun, niin saisin minä kuitenkin elättää
sinut? Se olisi kauniisti tehty!

-- Olisit siihen pakotettu, sillä muutoin saisit työhuonetta! Niin
säätää laki siitä, joka ei tahdo elättää vaimoaan.

-- Ei, kuulehan, tämä menee liian pitkälle! Mutta kaikissa tapauksissa.
Onko teillä ollut kokousta? Mitä väkeä siinä oli? Kerro!

-- Me vielä vaan laittelemme sääntöjä, alustavissa kokouksissa.

-- No, mitä ihmisiä niissä käy?

-- Revisorin rouva Hornan ja hänen armonsa Rehnhjelm nyt aluksi.

-- Rehnhjelm! Se on koko hyvä nimi! Luulen kuulleeni sen ennenkin.
Mutta eikö ollut kysymys jostain ompeluseurasta myöskin, jonka te
muodostaisitte?

-- Perustaisitte, sanotaan! Oli kyllä, ja voitko ajatella, että pastori
Skåre tulee lukemaan jonakin iltana.

-- Pastori Skåre on mainio saarnamies ja hän seurustelee suuressa
maailmassa. Se on oikein, eukkoseni, että kartat huonoa seuraa. Ei
mikään ole vahingollisempaa ihmiselle kuin huono seura. Sen sanoi isäni
aina eläissään, ja se on ollut minun ankarimpia periaatteitani.

Rouva poimi leivänmuruja ja koetti niillä täyttää tyhjän kahvikuppinsa,
herra etsi liivintaskustaan hammastikun kaivaakseen sillä pois
hampaastaan sinne tarttunutta kahvia.

Aviopuolisot olivat toistensa seurassa noloina. He tunsivat toistensa
ajatukset ja tiesivät, että se, joka äänettömyyden katkaisisi,
sanoisi jonkun tuhmuuden, jotain moitteenalaista. He valikoivat
mielessään uusia aiheita, koettelivat niitä, mutta huomasivat ne
kelvottomiksi; kaikki olivat ne jossain yhteydessä tahi ainakin ne voi
saattaa johonkin yhteyteen sen kanssa, mitä edellä oli sanottu. Falk
koetti keksiä jotain vikaa tarjoamisessa, joka voisi herättää hänen
paheksumistaan. Rouva katseli ulos ikkunasta nähdäkseen, tulisiko
jotain muutosta ilmassa, mutta -- turhaan.

Silloin tuli palvelija ja heitti pelastavan oljenkorren sanomalehtien
muodossa, samalla ilmottaen notario Levinin.

-- Pyydä odottaa! käski herra.

Sitten antoi hän saappaiden karjua hetken aikaa poikki lattian, jotta
odottaja parka eteisessä aikoinaan saisi tiedon hänen korkeasta
saapumisestaan.

Levin, johon vasta-keksitty eteisessä odottaminen oli tehnyt eloisan
vaikutuksen, saatettiin lopuksi vapisevana herran huoneeseen, jossa
hänet vastaanotettiin lyhyesti kuten ainakin anoja.

-- Onko sinulla paperi mukanasi? kysyi Falk.

-- Luullakseni on, vastasi hämillään oleva, ja kaivoi esiin tukun
maksuosotuksia ja vekselilomakkeita kaikenlaatuisia ja suuruisia. --
Mihin pankkiin veli mieluummin haluaa? Minulla on papereita kaikkiin
paitsi yhteen?

Huolimatta hetken juhlallisuudesta täytyi Falkin hymyillä nähdessään
puoleksikirjotettuja maksuosotuksia, joista puuttui toinen nimi,
kirjotettuja vekselejä ilman hyväksyjää ja valmiiksi kirjotettuja
vekselejä, jotka oli hylätty.

-- Otamme kai Köydenpunojain pankin, sanoi Falk.

-- Se tosiaankin on ainoa, joka ei kelpaa, -- sillä -- siellä minut
tunnetaan!

-- No Suutarien pankki, Räätälien pankki, mikä tahansa, mutta pian!

Yhdyttiin Nikkarien pankista.

-- Nyt, sanoi Falk, katseessaan ilme, kuin hän olisi ostanut toisen
sielun. Nyt pitää sinun hankkia itsellesi uudet vaatteet, mutta
univormuräätäliltä, jotta sitten voit saada vormusi velaksi.

-- Vormuni? Ei sitä kukaan käytä...

-- Vaiti, kun minä puhun! Sen pitää olla valmiina nousevalla viikolla
torstaina, jolloin minun luonani on suuret kutsut. Tiedäthän, että
minä olen myynyt puotini varastoineen ja että minä huomenna saan
tukkukauppiaan arvonimen.

-- Oo, toivotan onnea...

-- Vaiti, kun minä puhun! Nyt menet vieraisille Skeppsholmeniin.
Kavalalla seurustelutavallasi ja tavattomalla ominaisuudellasi osata
puhua pötyä olet sinä onnistunut voittamaan puolellesi anoppini. No!
Sinun tulee kysyä häneltä, mitä hän piti suurista kutsuista sunnuntaina
täällä meillä.

-- Täällä? Oliko sinulla...

-- Vaiti ja tottele sinä vain! -- Silloin hän tulee kiukusta
viheriäiseksi ja kysyy, olitko sinä kutsuttu? Sinä et tietenkään
ollut, kosk'ei täällä mitään kutsuja ole ollutkaan! No! Te ilmaisette
molemminpuolisen tyytymättömyytenne, tulette hyviksi ystäviksi,
parjaatte minua, sillä minä tiedän, että sen sinä osaat; mutta sinun
pitää kehua vaimoani! Ymmärrätkö?

-- En, en oikein.

-- Sitä sinun ei tarvitsekaan, ainoastaan totella! Yksi asia vielä:
voit sanoa Nyströmille, että minä olen tullut ylpeäksi, enkä tahdo
enää seurustella hänen kanssaan. Sano se suoraan, niin puhut kerrankin
totta! -- Ei, seis! Annetaan sen olla, vielä jonkun aikaa. Menet hänen
luokseen, puhut torstain merkityksestä, selität hänelle suuria etuja,
monia hyviä töitä, loistavia toiveita j.n.e. Ymmärräthän.

-- Ymmärrän.

-- Mutta sitten viet käsikirjotuksen kirjapainoon ja -- sitten --

-- Sitten me hänet syöksemme alas!

-- No, jos haluat siten sanoa, niin oli menneeksi!

-- Ja minä luen runon kutsuissa ja jaan sitä?

-- Hm, niin! Vielä yksi asia! Koeta tavata veljeäni! Ota selville
millaisissa oloissa hän nykyään on ja kenen kanssa hän seurustelee!
Tungettele hänen seuraansa ja varasta hänen luottamuksensa -- se
on helppoa; rupea hänen ystäväkseen! Kerro hänelle, että minä olen
pettänyt häntä, sano hänelle, että olen ylpeä, ja kysy häneltä,
paljonko hän vaatii, jos suostuu muuttamaan nimensä!

Levinin valkoisten kasvojen yli kulki ohut viheriä varjo, jonka piti
olla olevinaan punehdusta.

-- Tuo viimeinen oli hieman ilkeätä, sanoi hän.

-- Mitä? Kuules nyt! Vielä yksi asia! Liikemiehenä tahdon minä, että
asiani ovat järjestyksessä. Menen takuuseen niin ja niin suuresta
summasta; minä saan sen maksaa -- sehän on selvä!

-- Oo -- oo!

-- Ah, älä löpise! Kuolemantapauksen sattuessa, ei minulla ole
minkäänlaista vakuutta. Kirjota minulle tämä velkakirja, joka on
asetettu omistajalle ja maksettavaksi vaadittaessa; sehän on vain
muotoseikka!

Kuultuaan sanan omistajalle kulki heikko väristys läpi Levinin
jäsenten, ja hän tarttui epäröiden kynään, vaikka tiesikin, ettei
enää ollut mahdollista peräytyä. Hän näki joukon puolisiistejä miehiä
seisomassa kujana kepit kädessä, silmälasit nenällä ja povitaskut
pullollaan leimattuja papereita; hän kuuli naputuksia oville, juoksua
rappusissa, kutsuja, uhkauksia, lykkäysaikaa; kuuli raastuvan kellon
lyövän, kun miehet tekivät kunniaa espanjanruokoisilla kepeillään,
ja hänet vietiin jalkaraudoissa mestauspaikalle, jossa hän itse
päästettiin vapaaksi, mutta hänen kansalaiskunniansa joutui piilun alle
ihmisjoukkojen riemuitessa.

Hän allekirjotti. Vastaanotto oli lopussa.



KYMMENES LUKU

Sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta.


Ruotsi oli työskennellyt 40 vuotta saavuttaakseen sen oikeuden, jonka
jokainen täysi-ikäisyyden saavuttanut tapaa saada. Oli kirjotettu
lentokirjasia, perustettu sanomalehtiä, viskattu kiviä, syöty
illallisia ja pidetty puheita; oli pidetty kokouksia ja kirjotettu
anomuksia, matkustettu rautateitse, puristettu käsiä, muodostettu
vapaaehtoisia joukkoja, ja niin lopulta saatiin suurella jyryllä se,
mitä tahdottiin. Innostus oli suuri ja oikeutettu. Ooperakellarin
vanhat koivupöydät tulivat valtiollisiksi puhujalavoiksi,
reformipunssin höyryt kasvattivat siellä monta politikkoa, jotka
sitten pitivät suurta melua, reformisikarien käry herätti monta
kunnianhimoista unelmaa, jotka sitten eivät toteutuneet; vanha tomu
pestiin pois reformisaippualla ja luultiin, että kaikki oli hyvin,
ja niin mentiin paljon puuhan jälkeen maata, odottamaan loistavia
seurauksia, jotka nyt tulisivat itsestään. Nukuttiin parisen vuotta,
mutta kun herättiin, oli edessä todellisuus, ja luultiin, että oli
erehdytty. Yhtä ja toista napinaa kuului; niitä valtiomiehiä, joita
äsken oli kohotettu pilviin, alettiin tarkastaa lähemmin; olipa yksin
opiskelevan nuorisonkin joukossa sellaisia, jotka olivat huomanneet,
että koko ehdotus oli otettu maasta, joka oli hyvin likeisessä
suhteissa ehdotuksen tekijään, ja että se voitiin alkuperäisenä lukea
eräästä hyvin tunnetusta käsikirjasta. Lyhyesti: sille ajalle oli
luonteenomaista jonkunlainen nolaus, joka kohta muuttui yleiseksi
tyytymättömyydeksi eli kuten sitä kutsutaan -- oppositsiooniksi. Mutta
se oli uudenlaista oppositsioonia, sillä se ei, kuten tavallisesti,
kohdistunut hallitukseen, vaan valtiopäiviin. Se oli vanhoillista
oppositsioonia, ja siihen liittyivät sekä vapaamieliset että
vanhoilliset, nuoret ja vanhat, joten maassa vallitsi suuri kurjuus.

Nyt tapahtui, että sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta, joka oli
syntynyt ja kasvanut vapaamielisten olojen aikana, alkoi herpaantua,
kun sen tuli puolustaa mielipiteitä (jos nyt voi puhua yhtiön
mielipiteistä), jotka eivät olleet yleisessä suosiossa. Johtokunta
esitti silloin yhtiökokoukselle ehdotuksen muutamien erinäisten
mielipiteitten muuttamisesta, jotka eivät enää hankkineet yrityksen
toimeentulolle tarvittavaa tilaajamäärää. Kokous hyväksyi ehdotuksen,
ja Harmaaviitta kuului nyttemmin vanhoillisiin. Mutta, tässä oli yksi
mutta, joka kuitenkaan ei suuresti vaivannut yhtiötä; täytyi vaihtaa
toimittajaa, jotta ei itseään olisi häväisty; että näkymätön toimitus
pysyisi paikallaan, katsottiin itsestään selväksi. Toimittaja, joka
oli kunnian mies, otti eronsa. Toimitus, joka kauan oli kärsinyt
pilkkaa punaisuudestaan, vastaanotti ehdotuksen riemulla, koska se
siten ilmaiseksi pääsi "parempien ihmisten" kirjoihin. Jäljellä oli
huoli hankkia uusi toimittaja. Yhtiön uuden ohjelman mukaan tuli
hänellä olla seuraavat ominaisuudet: ensiksikin piti hänen nauttia
jakamatonta luottamusta kansalaisena, kuulua virkamiessäätyyn,
omata arvonimi, anastettu tahi saatu, jota tarpeen tullessa voitiin
parantaa; sitäpaitsi piti hänen olla ulkomuodoltaan arvokas, jotta
häntä voitiin näyttää juhlissa ja muissa julkisissa huveissa; hänen
tuli olla epäitsenäinen, hieman typerä, koska yhtiö tiesi, että tosi
tyhmyyttä aina seuraa vanhoillisuus ajatustavoissa ja samalla joku
määrä kavaluutta, joka tuntee ilmassa esimiesten toivomukset, ja
joka ei koskaan unohda, että yhteishyvä on yksityistä laatua, oikein
ymmärrettynä tietenkin; samoin tuli hänen olla puoli-vanha, koska häntä
silloin paremmin voisi ohjata, ja nainut, koska yhtiö, johon kuului
liikemiehiä, oli nähnyt, että naineet rengit käyttäytyvät paremmin kuin
naimattomat.

Henkilö löydettiin ja hänellä oli suuressa määrin kaikki mainitut
ominaisuudet. Hän oli ihmeellisen kaunis mies, jolla oli jotensakin
hyvä vartalo, pitkä, hulmuileva vaalea kokoparta, joka peitti kaikki
ne heikot paikat, joita hänen kasvoissaan oli, ja joista sielu muuten
esteettömästi olisi pilkistänyt esiin. Hänen suuret, avonaiset kavalat
silmänsä vangitsivat katsojan ja ryöstivät häneltä luottamuksia,
joita sitten väärinkäytettiin rehellisellä tavalla; hänen jonkun
verran peitetty äänensä, joka ainoastaan puhui rakkauden, rauhan,
vanhurskauden ja ennen kaikkea isänmaallisuuden sanoja, houkutteli
monta harhaanjoutunutta kuulijaa kokoontumaan sen punssipöydän
ääreen, jossa tämä erinomainen mies iltansa vietti jakaen oikeutta
ja isänmaallisuutta. Oli ihmeteltävää kuulla millainen vaikutusvalta
tällä kunnian miehellä oli huonoon ympäristöönsä; _nähdä_ sitä ei
voinut, mutta sen kuuli. Koko tuo joukkue, joka vuosikausiksi oli
päästetty irralleen kaiken vanhan ja arvokkaan kimppuun, joka oli
usutettu hallituksen ja virkamiesten päälle, joka kaiken kukkuraksi
oli hyökännyt raastamaan korkeimpiakin kysymyksiä, he olivat nyt
hiljaisia ja täynnä rakkautta muita, paitsi vanhoja ystäviä, kohtaan,
olivat rehellisiä ja säädyllisiä ja vanhurskaita, paitsi sydämissään.
He seurasivat kaikin puolin uutta ohjelmaa, jonka uusi toimittaja oli
säätänyt astuessaan hallitukseen ja jonka ydinkohtana oli -- harvoin
sanoin -- vainota kaikkea uutta hyvää, edistää kaikkea vanhaa huonoa,
ryömiä vallan edessä, kohottaa niitä, jotka olivat onnistuneet, lyödä
maahan niitä, jotka halusivat nousta, jumaloida onnistumista ja
parjata onnettomuutta, vaikkakin tästä ohjelman vapaassa käännöksessä
sanottiin: "tunnustaa ja hyväksyä vain se, mikä on koeteltua ja
taatusti hyvää, vastustaa kaikkia uudistelupuuhia, ankarasti, mutta
oikeamielisesti vainota yksityisen pyrinnöitä saavuttaa epäoikeutetusti
sitä menestystä, jota ainoastaan rehellisen työn tulee tuottaa."
Salaperäisyydellä tässä viime kohdassa, joka oli toimituksen sydäntä
lähinnä, oli kuitenkin selityksensä, jota ei kovinkaan kaukaa tarvinnut
etsiä. Toimitukseen nimittäin kuului henkilöitä, jotka kaikki,
tavalla tai toisella, olivat nähneet toiveensa murskautuvan, useimmat
ollen siihen kuitenkin itse syypäät, pääasiallisesti laiskuuden ja
juoppouden tähden; muutamat olivat n.k. yliopistoneroja, joilla
kerran oli ollut suuri nimi laulajina, puhujina, runoilijoina tahi
pilanlaskijoina ja jotka sittemmin olivat tulleet karkotetuksi
oikeudenmukaiseen unhoon, jota he sanoivat vääräksi. Nyt oli heidän
vuosikausia täytynyt kirvelevin mielin edistää ja kiittää kaikkien
vasta-alkajien yrityksiä ja ylipäänsä kaikkea uutta; ei siis ollut
ihmeteltävää, jos he nyt käyttivät suotuisaa tilaisuutta hyväkseen
käydäkseen mitä rehellisimmillä tekosyillä käsiksi kaikkeen uuteen
hyvään ja huonoon, sekasin ja erotuksetta. Varsinkin toimittaja
oli oikea epeli vainuamaan humbuugia ja väärintekoja. Jos joku
valtiopäivämies vastusti ehdotuksia, joitten tarkotuksena oli
yksityisten ryhmäetujen vuoksi saattaa häviöön maa, niin nimitettiin
tätä heti humbuugiksi, joka tahtoi tekeytyä muista erikoiseksi, joka
janosi valtioneuvoksen hännystakkia, hän ei sanonut salkkua, sillä
hän kiinnitti enemmän huomiota vaatteisiin. Mutta politiikka ei ollut
hänen vahvoja puoliaan, tai suoremmin sanottuna hänen heikkouksiaan,
vaan se oli kirjallisuus. Hän oli kerran Pohjoismaisessa juhlassa
pitänyt runomittaisen puheen naisille ja silloin tärkeältä osalta
kartuttanut runokirjallisuutta, joka runo sitten monistettiin niin
useassa maaseutulehdessä kuin tekijä katsoi kuolemattomuudelleen
olevan tarpeellista. Siten hän nyt oli runoilija ja osti suoritettuaan
tutkintonsa toisen luokan piletin Tukholmaan, astuakseen elämään
ja vastaanottaakseen sen kunnioituksen, jota hänellä runoilijana
oli oikeus vaatia. Kovaksi onneksi eivät pääkaupunkilaiset lue
maaseutulehtiä. Nuori mies oli tuntematon ja hänen kykynsä arvioimaton.
Viisaana miehenä, sillä hänen pieni järkensä ei ollut koskaan siinä
suhteessa vahingoittunut liiallisesta mielikuvituksesta, peitti hän
haavan ja teki siitä elämänsä salaisuuden. Katkeruus, joka oli syntynyt
siitä, että hän oli nähnyt rehellisen työnsä, joksi hän sitä sanoi,
jäävän palkitsematta, teki hänet erittäin sopivaksi kirjallisuuden
senssoriksi, mutta hän ei itse kirjottanut, sillä paikkansa esti häntä
ottamasta osaa sellaisiin henkilökohtaisiin toimiin, vaan hän jätti sen
viran vakinaiselle arvostelijalle, joka seisoi kaikkien yläpuolella
oikeamielisyydessä ja lahjomattomassa ankaruudessa. Tämä oli itse
kirjotellut runoja 16 vuotta, ilman että kukaan ihminen oli niitä
lukenut, ja hän oli silloin käyttänyt salanimeä, kenenkään viitsimättä
kysyä, mikä kirjailijan oikea nimi oli. Hänen runonsa kaivettiin
kuitenkin tomusta esiin joka joulu ja niitä kehui Harmaassaviitassa
tietystikin joku puolueeton henkilö, joka silloin aina pani
nimimerkkinsä kirjotuksen alle, jottei yleisö luulisi kirjailijaa
itseään sen kirjottajaksi, sillä yhä vielä toivottiin yleisön tuntevan
kirjailijan. Seitsemännellätoista vuodella katsoi kirjailija ajan
tulleen panna uuteen kirjaan (uusi painos vanhasta) oikea nimensä
näkyviin. Mutta silloin salli kova onni, että Punahilkka, jota
toimitti nuori väki, joka ei koskaan ollut kuullut vanhan salanimen
oikeata nimeä, käsitteli kirjailijaa kuten ainakin vasta-alkajaa ja
lausui julki hämmästyksensä niin hyvin siitä, että kirjailija ensi
kerran esiintyessään pani nimensä ilmi, kuin samalla siitä, että
nuori mies voi kirjottaa niin kuivasti ja niin vanhanaikaisesti. Se
oli kova isku; vanha salanimi sai kuumeen, mutta toipui; ja saatuaan
loistavan hyvityksen Harmaassaviitassa, joka yhdessä hengenvedossa
löi maahan koko yleisön, nimitti sitä siveettömäksi, epärehelliseksi,
koska ei voinut antaa arvoa rehelliselle, terveelle ja siveelliselle
kirjalle, joka voitiin panna vaikka lapsen käteen tekemättä vahinkoa.
Tästä viime kohdasta piti muuan pilalehti suurta hauskutusta, niin
että salanimen tauti uusiintui, minkä jälkeen hän vannoi ikuista
kuolemaa kaikelle kotimaiselle kirjallisuudelle, jota siitä hetkestä
alkaen syntyisi, kuitenkaan ei kaikelle, sillä terävä huomiontekijä
oli havainnut, että Harmaassaviitassa koko usein kiitettiin kurjaa
kirjallisuutta, vaikkakin laimealla, usein kaksimielisellä tavalla, ja
oli sama huomiontekijä pannut merkille, että tätä kurjaa kirjallisuutta
julkaisivat eräät määrätyt kustantajat, mutta senhän ei silti tarvinnut
merkitä sitä, että salanimi antoi joittenkin ulkonaisten seikkojen,
kuten kaalikääreiden tahi happamen silakan, vaikuttaa itseensä,
sillä hän, kuten koko toimitus, olivat oikeamielisiä miehiä, jotka
varmaankaan eivät olisi uskaltaneet niin kovasti tuomita muita,
elleivät itse olisi olleet nuhteettomia.

Sitten tuli teatteriarvostelija. Hän oli saanut kasvatuksensa ja
harjottanut draamallisia opinnoitaan kutsuntakonttorissa X-köpingissä
ja siellä ollessaan osunut rakastumaan erääseen suuruuteen, joka ei
missään muualla ollut suuruus kuin X-köpingissä. Koska hän ei ollut
siksi valistunut, että olisi voinut erottaa yksityisen mielipiteensä
yleisemmästä, niin tapahtui hänelle se seikkailu, että kun hänet
ensi kerran päästettiin irti Harmaanviitan palstoilla, hän kerrassaan
musersi maan ensimmäisen näyttelijättären ja väitti, että tämä siinä
osassa matki mamselli -- mikä hänen nimensä lienee ollutkaan. Että
tämä tapahtui säädyttömällä tavalla, sitä ei kai tarvitse sanoa, eikä
sitäkään, että se tapahtui, ennenkuin Harmaaviitta oli purjeensa
kääntänyt. Tämä kaikki hankki hänelle nimen s.o. vihatun, halveksitun
nimen, mutta kuitenkin nimen, joka sai aikaan, ettei hänen herättämänsä
vastenmielisyys voinut häntä vahingoittaa. Hänen etevimpiin, vaikka
myöhään arvoa saaneihin ominaisuuksiinsa teatteriarvostelijana
kuului, että hän oli kuuro. Koska kului useita vuosia, ennenkuin
tämä huomattiin, ei tiedetty, oliko se jossain yhteydessä sen
kaksinkohtauksen kanssa, jonka hänen arvostelunsa aiheutti eräänä
iltana ooperaeteisessä sen jälkeen, kun kaasu oli sammutettu. Nyttemmin
harjotti hän käsivoimiaan ainoastaan nuoreen väkeen, ja se, joka
olot tunsi, voi hänen arvostelustaan täsmälleen tietää, milloin
hänelle oli sattunut kulisseissa joku onnettomuus, sillä luulotteleva
pikkukaupunkilainen oli jostakin lukenut, että Tukholma oli Pariisi, ja
niin hän itsekin uskoi.

Taidetuomari tahollaan oli vanha akateemikko, joka ei koskaan ollut
pensseliin tarttunut, mutta joka kuului loistavaan taiteilijaseuraan
Minervaan. Siten hänellä oli tilaisuus kuvailla yleisölle taideteoksia,
ennenkuin ne olivat tehtyjäkään, niin että yleisöltä säästyi vaiva
itse muodostaa niistä mielipiteensä. Hän oli aina lempeä tuttavilleen
eikä koskaan unohtanut heistä ainoatakaan selostaessaan näyttelyä, ja
hänellä oli niin monivuotinen tottumus kirjottaa kauniisti heistä,
ja miten olisikaan hän muuta uskaltanut, että hän osasi mainita
kaksikymmentä nimeä puolella palstalla, joten hänen arvostelunsa
muistuttivat tunnettua leikkiä "tauluja ja kilpikirjotuksia." Nuoria
hän sitävastoin omantunnonmukaisesti ei maininnut koskaan, niin että
yleisö, joka ei kymmeneen vuoteen ollut kuullut muiden kuin vanhojen
nimiä, alkoi tulla toivottomaksi taiteen tulevaisuudesta. Yhden
poikkeuksen hän kuitenkin oli tehnyt, ja sen hän oli tehnyt nyt juuri,
ja ikävä kyllä onnettomana hetkenä, ja sentähden Harmaaviitta oli
liikutetussa mielentilassa tänä aamuna.

Tapahtuma oli seuraava:

Sellén, jos muistamme tämän vähäpätöisen nimen eräästä edellisestä,
jotenkin vähäpätöisestä tilaisuudesta, oli tullut tauluineen näyttelyyn
viime hetkessä. Kun taulu oli saanut niin huonon paikan kuin saada
voi, kosk'ei tekijällä ollut kuninkaallista mitalia eikä kuulunut
Akatemiaan, saapui "Kaarle IX:nnen Professori." Häntä nimitettiin
siksi, koska hän ei milloinkaan maalannut muuta kuin kohtauksia
Kaarle IX:nnen historiasta; tämä taas johtui siitä, että hän kerran
eräästä huutokaupasta oli ostanut viinilasin, pöytäliinan, tuolin
ja pergamentin Kaarle IX:nnen ajoilta, joita hän nyt oli maalannut
kaksikymmentä vuotta, joskus ilman kuningasta, joskus kuningas mukana.
Mutta hän oli nyt professori ja ritari ja sitä ei voitu auttaa. Hänellä
oli nyt tuo akateemisesti sivistynyt seurassaan, kun hänen silmänsä
sattuivat osumaan hiljaiseen vastustusmieheen ja hänen tauluunsa.

-- Vai niin, herra on taas täällä? -- Hän otti esiin kakkulat. -- Vai
niin, tuon pitäisi nyt olla sitä uutta tyyliä! Hm! Kuulkaapas nyt,
herra! Totelkaa te vanhaa miestä; viekää tuo pois! Ottakaa se pois,
tahi minä kuolen. Ja herra tekee itselleen suuren palveluksen! Mitäs
veli tästä sanoo?

Veljen mielestä se oli, suorastaan, hävytöntä ja hän tahtoi ystävänä
neuvoa herraa rupeamaan ammattimaalariksi.

Sellén väitti sävyisästi, mutta pistävästi, että koska sillä uralla
oli niin paljon kunnollista väkeä, niin hän siksi oli valinnut
taiteilijauran, jolla sitäpaitsi oli paljon helpompaa päästä eteenpäin,
kuten oli osottautunut. Tästä nenäkkäästä vastauksesta professori
joutui suunniltaan ja käänsi selkänsä muserretulle, mutisten uhkauksen,
jonka akateemikko vaihtoi pariksi lupaukseksi.

Sitten oli valistunut osto-komitea kokoontunut -- suljettujen ovien
takana. Kun ovet jälleen avattiin, oli kuusi taulua ostettu niillä
rahoilla, jotka yleisö oli maksanut kotimaisten taiteilijoiden
kehottamiseksi. Pöytäkirjan ote, joka julkaistiin sanomalehdissä,
kuului näin: Taideyhdistys osti eilen seuraavat teokset: 1:o "Vettä
ja härkiä." Maisema, maalannut tukkukauppias K. 2:o "Kustaa Adolf
ennen Magdeburgin polttamista." Historiallinen maalaus, maalannut
liinarihkamakauppias L. 3:o "Niistävä lapsi." Laatumaalaus, maalannut
luutnantti M. 4:o "Höyrylaiva Bore satamassa". Merimaalaus, maalannut
laivansuorittaja N. 5:o "Puita ja naisia". Maisema, maalannut
kuninkaallinen sihteeri O. 6:o "Kanoja sampinjoonien kera". Stilleben,
maalannut näyttelijä P.

Näitä taideteoksia, jotka keskimäärin maksoivat 1,000 riksiä, ylisti
sitten Harmaaviitta kahdella ja kolmellaneljänneksellä palstalla
(á 15 riksiä palsta), ja tämähän nyt ei ollut mitään erikoisempaa,
mutta arvostelija oli, osaksi saadakseen palstan täyteen, osaksi
ajoissa ehkäistäkseen yltyvän pahan, käynyt käsiksi siihen
säädyttömyyteen, jota oli alkanut esiintyä, nimittäin että nuoret,
tuntemattomat seikkailijat, jotka olivat karanneet akatemiasta, nyt
ilman opinnoita, ainoastaan tehontavottelulla ja tempuilla koettivat
saattaa harhaan yleisön terveen arvostelukyvyn. Tämän jälkeen
otettiin Selléniä korvista ja piestiin niin pahanpäiväisesti, että
se oli hänen vihamiehistäänkin väärin -- ja silloinhan sen jo voi
arvata! Ei siinä kyllin, että häneltä kiellettiin kyvyn haimenkin
ja että häntä nimitettiin humbuugiksi, mutta hyökättiin hänen
yksityisen taloudellisen asemansakin kimppuun, viittoiltiin niihin
huonoihin paikkoihin, joissa hänen täytyi syödä päivällistään,
huonoihin vaatteisiin, joissa hänen täytyi käydä, hänen huonoon
siveellisyyteensä, kelvottomaan ahkeruuteensa, ja lopetettiin
ennustamalla hänelle, uskonnon ja siveellisyyden nimessä, tulevaisuutta
jossain yleisessä työlaitoksessa, kosk'ei hän näyttänyt tahtovan
parantua ajoissa.

Tämä oli suuri konnantyö, jonka oli saanut aikaan kevytmielisyys ja
omanvoitonpyynti, ja ihme oli, ettei ainoatakaan sielua mennyt hukkaan
sinä iltana, jolloin Harmaaviitta ilmestyi.

Vuorokauden kuluttua ilmestyi Lahjomaton. Se teki erinäisiä nenäkkäitä
huomautuksia siitä, miten yleisön varoja hoiti joku nurkkakunta;
miten viime ostossa ainoakaan taulu ei ollut maalarin maalaama,
vaan virkamiesten ja elinkeinonharjottajain, jotka olivat kyllin
häpeemättömiä kilpailemaan taiteilijoiden kanssa, joiden ainoat
markkinat olivat täällä; miten nämä ryövärit pilasivat maun ja
turmelivat siveellisesti taiteilijat, joitten ainoana pyrkimyksenä
tästälähin täytyi olla se, että koettaisivat maalata yhtä huonosti
kuin ne, jotka saivat myydyksi, jos mieli heidän välttää turmioon
joutumista. Sitten vedettiin Sellén esiin. Hänen taulunsa oli
kymmeneen vuoteen ensimmäinen, joka oli lähtenyt ihmissielusta; taide
oli 10 vuotta ollut värien ja pensselien tuotetta; Sellénin taulu
oli rehellistä työtä, täynnä mielijohdetta ja innostusta, täysin
alkuperäistä, jonka ainoastaan se, joka on katsellut luonnon henkeä
kasvoista kasvoihin, on voinut tehdä. Arvostelija varotti nuorta
maalaajaa koettamasta päästä vanhojen rinnalle, sillä niiden ohi oli
hän jo mennyt, ja kehotti häntä uskomaan ja toivomaan, sillä hänellä
oli kutsumuksensa j.n.e.

Harmaaviitta vaahtosi kiukusta.

-- Saattepa nähdä, että mies onnistuu! huudahti toimittaja. Piru vie,
että me häntä kohtelimme niin kovakouraisesti! Ajatelkaapa, jos hän
onnistuu! Silloin me olemme häväisseet itsemme! -- Mutta akateemikko
vannoi, että mies ei onnistu, ja meni kotiinsa rauhattomuus mielessään
ja luki kirjojaan ja kirjotti tutkimuksen, joka yhä edelleen todisti,
että Sellén oli humbuugia ja että Lahjomaton oli lahjottu.

Harmaaviitta hengähti, mutta ainoastaan saadakseen uuden iskun.

Seuraavan päivän aamulehti ilmotti, että hänen majesteettinsa oli
ostanut Sellénin "mestarillisen maiseman, joka jo monena päivänä oli
houkutellut yleisöä näyttelyyn".

Nyt elivät Harmaanviitan purjeet ja ne lepattivat kuin rätti
aidanseipäässä. Käännyttäisiinkö vai kuljettaisiinko täysin purjein
eteenpäin. Kysymys oli lehdestä ja arvostelijasta. Silloin päätti
toimittaja (toimeenpanevan johtajan käskystä), että arvostelija
uhrataan ja lehti pelastetaan. Mutta miten? Muistettiin Struve, joka
oli täysin perehtynyt kaikkiin sanomalehtimiestaidon sokkeloihin, ja
hänet kutsuttiin. Silmänräpäyksessä oli hän asemasta selvillä ja lupasi
muutamaan päivään saada aluksen kääntymään vasten tuulta. Ymmärtääkseen
Struven temppuilua täytyy tietää muutamia hänen elämäkertansa
tärkeimpiä kohtia. Synnyltään oli hän yliopisto-vetelehtijä ja
puutteen tähden joutunut kirjallisuuden helmoihin. Ensin tuli hänestä
sosiaalidemokraatisen Kansan Lipun toimittaja; sitten siirrettiin hänet
vanhoillisiin Talonpojankiusaajaan; mutta kun tämä muutettiin toiseen
kaupunkiin, kalustoineen, painoineen ja toimittajineen, muutettiin nimi
Talonpojanystäväksi ja samalla saivat mielipiteetkin toisen värin.
Sitten Struve myytiin Punahilkkaan, johon hän sopi erinomaisesti,
kun hän tunsi kaikki vanhoillisten metkut, samaten kuin hänen suurin
ansionsa nyt Harmaassaviitassa oli se, että hän tunsi perivihollisen
Punahilkan kaikki salaisuudet, joita nyt väärinkäytti mitä suurimmalla
vapaudella.

Struve alkoi puhdistamistyönsä painattamalla kirjotuksen Kansan
Lippuun, josta sitten lainattiin muutamia rivejä Harmaaseen viittaan,
jotka kuvailivat suurta näyttelyssä-käyntiä. Sitten kirjotti
hän "Lähetetyn" Harmaaseenviittaan, jossa hyökkäsi arvostelija
akateemikkoa vastaan, mitä seurasi muutamia rauhottavia sanoja,
Toim. allekirjottamia. Nämä sanat kuuluivat: "Vaikkakaan emme
koskaan ole olleet yhtä mieltä arvoisan arvostelijamme kanssa herra
Sellénin suuresti ja oikeutetusti kiitetystä maisemasta, emme
kuitenkaan toiselta puolen voi täysin hyväksyä arvoisan lähettäjän
todistuskappaleita, mutta koska periaatteisiimme kuuluu sallia
toistenkin lausua mielipiteensä palstoillamme, emme ole epäröineet
painattaa ylläolevaa kirjotusta".

Nyt oli jää rikottu. Struve, joka kertoman mukaan on kirjottanut
kaikesta -- paitsi kufisista rahoista -- kirjotti nyt loistavan
arvostelun Sellénin taulusta ja allekirjotti sen hyvin luonteenomaisella
merkillä "Dixi". Ja niin oli Harmaaviitta pelastettu, ja,
ymmärrettävästi, myöskin Sellén, vaikkakaan se nyt ei ollut niin
tärkeätä.



YHDESTOISTA LUKU.

Onnellisia ihmisiä.


Kello on seitsemän illalla. Orkesteri Bernsissä soittaa Häämarssia
Kesäyönunelmasta ja sen juhlatunteisten sävelten kaikuessa astelee
Olle Montanus Punaiseen Huoneeseen, jonne ei vielä kukaan jäsenistä
ole saapunut. Hän on komea, tuo Olle, tänään. Päässä korkea hattu,
jollaista hänellä ei ole ollut sitten ripille menonsa. Hänellä on
uudet vaatteet, ehyet saappaat, on kylpenyt, parta ajeltu ja hiukset
käherretty, kuin menisi hän häihinsä; raskaat messinkiketjut riippuvat
liivien päällä ja huomattava kohotus näkyy vasemman liivintaskun
kohdalla. Aurinkoinen hymy lepää hänen kasvoillaan ja hän näyttää niin
hyvältä, kuin tahtoisi hän auttaa koko maailmaa pienellä rahalainalla.
Hän riisuu pois tavallisesti niin tarkkaan napitetun päällystakkinsa ja
istuutuu keskelle peräsohvaa, aukaisee takkinsa pielukset ja laittelee
esille valkoisen paidanrinnustan, jotta se napsahtaen on pullollaan
kuin holvi, ja kun hän liikahtaa, ritisee uusien housujen ja liivien
vuorit. Tämä näyttää häntä huvittavan, huvittavan yhtä paljon kuin
narisuttaessaan saappaitaan sohvanjalkaa vasten. Hän ottaa esille
kellonsa, vanhan rakkaan nauriinsa, joka on istunut Riddarholman
tornissa vuoden ja yhden ylimääräisen kuukauden, ja ystävykset näkyvät
iloitsevan vapaudestaan molemmat. Mitä siis on tapahtunut tälle
ihmisparalle, joka näyttää niin sanomattoman onnelliselta? Tiedämme,
ettei hän ole voittanut arpajaisista, ei saanut perintöä, eikä
kunniakasta tunnustusta, eikä saavuttanut sitä suloista onnea, jota ei
mikään riitä, kuvaamaan; mitä siis on tapahtunut? Yksinkertaisesti: hän
oli saanut työtä!

Ja sitten tulee Sellén: samettitakissa, kiiltonahkakengissä,
vaippa ja matkakiikari remelissä riippuen, kaneliruoko, keltainen
silkkikaulaliina, vaaleat hansikkaat ja kukka napinlävessä.
Rauhallisena ja tyytyväisenä kuten aina; ei jälkeäkään niistä
tärisyttävistä tapauksista, joita hän viime päivinä oli saanut kokea,
näy hänen laihoissa, intelligenteissä kasvoissaan. Hänen seurassaan
käyttäytyy Rehnhjelm tavallista hiljaisemmin, sillä hän tuntee, että
hänen on erottava ystävästään ja suojelijastaan.

-- No, Sellén, sanoo Olle, nyt olet sinä onnellinen? Eikö totta?

-- Onnellinen? Mitä loruja tuo on? Olen saanut yhden teoksen myydyksi!
Ensimmäisen viiteen vuoteen! Onko se liian paljon?

-- Mutta olet kai lukenut sanomalehdistä? Sinulla on nimi!

-- Ah! Elkäämme siitä välittäkö! Elä uskokaan, että minä sellaisista
pikku asioista välitän. Kyllä minä tiedän, miten pitkä taival minulla
vielä on edessäni, ennenkuin minusta jotain tulee! Kymmenen vuoden
päästä, Olle, silloin puhumme siitä asiasta.

Ja Olle uskoo toisen puolen ja on uskomatta toista ja antaa
paidanrinnustan napauttaa ja vuorin ritistä, niin että Sellénin huomio
kiintyy häneen, ja tämä katsoo olevan aihetta sanoa:

-- Oho, kuinka veli on hienona!

-- Oo -- niinkö olen, mielestäsi? Mutta sinähän näytät oikein
leijonalta.

Ja Sellén piiskaa kiiltonahkakenkiään kanelinruo'olla, haistelee
kainosti kukkasta napinlävessä ja näyttää huolettomalta.

Mutta sitten ottaa Olle esiin nauriinsa, katsoakseen, eikö Lundell
kohta tule; ja silloin täytyy Sellénin ottaa esille kiikarinsa
nähdäkseen lehterille, olisiko hän mahdollisesti siellä. Mutta silloin
saa Olle luvan sivellä kädellään samettitakkia tunnustellakseen, miten
pehmoinen se on, sillä Sellén vakuuttaa, että se on harvinaisen hyvää
samettia hintaansa nähden. Ja silloin Ollen täytyy kysyä mitä se maksaa
ja sen sanoo Sellén, joka siitä korvaukseksi ihailee Ollen kalvostimien
nappeja, jotka ovat tehdyt näkinkengistä.

Ja niin näyttäytyy Lundell, joka hänkin on saanut suurista kemuista
luupalasen, sillä hän maalaa vähäisestä maksusta alttaritaulua
Träskålan kirkkoon, mutta se ei ole näkyvästi vaikuttanut mitään
hänen ulkonaiseen ihmiseensä, elleivät hänen lihavat poskensa ja
loistava ilmeensä osota jotain korkeampaa ruokajärjestystä. Ja hänen
kanssaan tulee Falk. Totisena, mutta iloisena, sydämestään iloisena
koko maailman puolesta sentähden, että ansiokkuus on saanut oikeutta
osakseen.

-- Minä onnittelen sinua, Sellén, mutta se oli vain oikeus ja kohtuus,
sanoo hän. -- Ja samaa mieltä on Sellénkin.

-- Olen maalannut yhtä hyvin viisi vuotta ja minulle on irvistelty,
katsohan, ja irvisteltiin vielä toissapäivänäkin, mutta nyt! Hyi
hitto, millaisia ihmisiä! Kas tässä kirje, jonka olen saanut tuolta
pässinpäältä Kaarle IX:nnen Professorilta.

Silmät suurina ja katseet terävinä tahdottiin likeltä nähdä sitä
sortajaa, pitää häntä käsissään ja ainakin runnella sitä paperia, johon
hän oli nimensä kirjottanut.

-- "Paras herra Sellén!" Kuulkaas häntä! "lausun teidät tervetulleeksi
meidän joukkoomme" -- hän pelkää, se vekkuli! "Olen aina ajatellut
suuria teidän kyvystänne" -- senkin imartelija! Revi kappaleiksi tuo
surkeus ja unohtakaamme hänen tuhmuutensa!

Ja sitten Sellén kehottaa juomaan ja hän juo Falkin kanssa ja toivoo,
että tämäkin antaisi kohta kuulua kynästään, ja Falk epäröi ja punastuu
ja lupaa antaa, kun aika on, mutta hänen opintoaikansa on oleva pitkä
ja hän pyytää, etteivät ystävät väsyisi odottamiseen, ja hän kiittää
Selléniä hyvästä seurasta, jossa hän on oppinut, miten tulee olla
kärsivällinen ja miten kokea kieltäymystä. Ja Sellén pyytää, ettei
puhuttaisi roskaa; mikä on kärsiessä, kun ei ole muuta valittavana, ja
mitä kummaa siinä on, että kieltäytyy, kun ei mitään saa?

Mutta Olle hymyilee niin hyväntahtoisesti, ja paidanrinnusta paisuu
ilosta, niin että punaiset housunkannattimet näkyvät, ja hän juo
Lundellin kunniaksi ja pyytää hänen ottamaan oppia Sellénistä, ettei
hän egyptiläisten lihapatojen vuoksi unohtaisi luvattua maata; sillä
hänellä on kykyä, sen on Olle nähnyt, ja sitä silloin, kun hän on oma
itsensä ja maalaa omia ajatuksiaan, mutta kun hän teeskentelee ja
maalaa toisten ajatuksia, silloin hän on huonompi kuin muut, sentähden
tulee hänen nyt ottaa kirkkomaalaus afäärinä, jonka avulla hän saa
tilaisuuden sittemmin maalata oman päänsä ja sydämensä mukaan.

Falk aikoo käyttää tilaisuutta saadakseen kuulla, mitä Olle ajattelee
itsestään ja taiteestaan, mikä hänelle kauan aikaa on ollut arvotus,
kun Ygberg astuu Punaiseen Huoneeseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
ollaan häntä jo pyytämässä istumaan seuraan, sillä hänet oli unohdettu
noina myrskyisinä päivinä ja tahdotaan näyttää, että siihen ei
ollut itsekkäitä syitä; mutta Olle kaivaa oikeaa liivintaskuaan
ja liikkeellä, jonka tulisi olla hyvin huomaamaton, pistää hän
kokoonkäärityn paperipalan Ygbergin takin taskuun, ja tämä käsittää,
sillä hän vastaa kiitollisella silmäyksellä.

Hän kohottaa lasinsa Sellénille ja on sitä mieltä, että voi sanoa,
minkä hän jo toiselta puolen on sanonut, että Sellén on onnistunut.
Taas toiselta puolen katsottuna, voi taas sanoa, että niin ei ole
tapahtunut. Sellén ei ole täysin kehittynyt, hän tarvitsee vielä
monta vuotta, sillä taide on pitkä, sen tiesi Ygberg itse, joka oli
ehdottomasti epäonnistunut, ja jonka senvuoksi ei voitu epäillä
mitenkään olevan kateellisen sille, joka jo oli niin tunnustettu kuin
Sellén.

Esiinpistävä kateellisuus Ygbergin puheessa puhalsi esiin hattarapilven
aurinkoiselle taivaalle, mutta vain hetkeksi, sillä kaikki tiesivät,
että kateellisuuteen oli syynä pitkän, tyhjiinrauenneen elämän
katkeruus!

Sitä iloisemmin tuntein ojensi hän suojelevasti vastapainetun kirjasen
Falkille, joka hämmästyneenä näki Ulrika Eleonoran mustan kuvan
piirteet kansilehdellä. Ygberg ilmotti suorittaneensa tilauksen
päivälleen! Smith oli mitä suurimmalla tyyneydellä vastaanottanut
Falkin hylkäyksen ja peruutuksen ja oli nyt aikeissa painattaa Falkin
runot.

Kaasuliekit kadottivat Falkin silmissä valonsa ja hän vaipui syviin
aatoksiin, sillä hänen sydämensä oli liian täysi purkautuakseen.
Hänen runonsa painettaisiin ja Smith kustantaisi tuon kallisarvoisen
työn. Siis ne sittenkin olivat jotain! Siinä oli hänelle kylliksi
mietiskelemistä siksi illaksi.

Nopeasti kuluivat illan tunnit onnellisilta ja soitto vaikeni ja
kaasuliekkejä alettiin sammuttaa; täytyi lähteä, mutta erota, se oli
vielä liian aikaista, ja niin käveltiin pitkin satamalaitureita,
keskusteltiin pitkästi ja puhuttiin filosofiaa, kunnes oltiin
väsyksissä ja janoissaan, jolloin Lundell tarjoutui viemään seuran
Marin luo, jossa voitaisiin saada olutta. Ja niin vaelsi seura
Ladugårdslandetiin päin ja tuli kujaan, joka on lankkuaitaa vasten,
joka taas antaa Ladugårdsgärdetiin rajoittavaa tupakkamaata vasten.
Siinä he nyt seisoivat vanhan kaksikerroksisen kivitalon edessä,
jonka pääty oli katuun päin. Portin yläpuolella irvisti kaksi muuriin
upotettua hiekkakivestä tehtyä päätä, joiden korvat ja leuvat
haihtuivat lehti- ja näkinkenkämuodostelmiin, ja niiden välissä oli
miekka ja piilu. Se oli vanha telottajan asunto. Lundell, joka näytti
tuntevan huoneiston, antoi merkin erääseen alakerran ikkunaan, jonka
jälkeen rullakaihdin vedettiin ylös, ruutu avattiin ja naisen pää
pisti esiin kysyen, oliko se Albert. Kun Lundell oli tunnustanut tämän
"sotanimensä", avasi nainen portin päästäen seurueen sisään, jos
nämä lupaisivat kulkea hiljaa, ja koska tämä lupaus annettiin ilman
vaikeuksia, oli Punainen Huone pian sisällä ja esitettiin Marille
tilaisuutta varten keksityillä nimillä.

Huone ei ollut iso; ennen se oli ollut keittiönä ja takka oli vielä
jäljellä. Huonekaluina oli piironki, sellainen kuin tavallisesti
on palvelustytöillä; sen päällä valkoisen musliiniverhon peittämä
peili; peilin yläpuolella väritetty kivipiirros, kuvaava Vapahtajaa
ristinpuussa; piirongilla oli pieniä posliiniesineitä, hajuvesipulloja,
virsikirja ja sikarin pidike, ja se näytti peilineen ja molempine
sytytettyine steariinikynttilöineen, muodostavan pienen kotialttarin.
Ulosvedettävän sohvan päällä, jossa vuode vielä oli tekemättä, ratsasti
seinällä Kaarle XV hevosen selässä, ja häntä ympäröitsi leikkauksia
Isänmaasta, enimmäkseen kuvaten poliisivirkamiehiä, kaikkien
Magdaleenojen vihollisia. Ikkunassa kitui fuksia, geraniumi ja myrtti
-- Venuksen ylpeä puu köyhäinhuoneen kasvin vieressä! Ompelupöydällä
oli valokuva-albumi. Ensimmäisellä lehdellä oli kuningas, toisella
ja kolmannella isä ja äiti, köyhää maalaisväkeä, neljännellä
ylioppilas -- viettelijä, viidennellä lapsi ja viimeisellä sulhanen --
käsityöläiskisälli. Se oli hänen tarinansa, samanlainen kuin useimpien
muidenkin. Naulassa takan vieressä riippui upea puku, jossa oli
paljon laskoksia, samettikappa, ja sulkahattu -- se oli keijukaisen
hahmo, jossa hän meni pyydystelemään nuorukaisia. Entä hän itse!
Korkeakasvuinen nelikolmattavuotias nainen, ulkomuodoltaan tavallinen.
Joutilaisuus ja valvonta oli tehnyt hänen ihonsa kuultavan valkoiseksi,
samanlaiseksi kuin rikkaitten, jotka eivät tee työtä, mutta hänen
käsissään näkyi vielä nuoruuden vaivaloisten toimien jälkiä. Puettuna
kauniiseen yöpukuun ja tukka hajallaan voi hän kylläkin käydä
Magdaleenasta. Hänellä oli verrattain kaino esiintymistapa ja hän oli
iloinen, kohtelias ja käytöksessään siivo.

Seurue jakautui ryhmiin, jatkoi keskeytyneitä puheluja ja alkoi
uusia. Falk, joka nyt oli runoilija ja mielellään halusi löytää
kaikesta jotain mieltäkiinnittävää, alotti sentimenttaalin keskustelun
Marin kanssa, josta tämä paljon piti, koska häntä mairitteli se,
että häntä ihmisiksi kohdeltiin. Tavallisuuden mukaan joutuivat
he keskustelemaan siitä, miten Mari oli tälle uralleen joutunut.
Ensimmäisestä viettelemisestään hän ei suuria välittänyt, "siitä
ei ole mitään puhumista"; sitä synkemmin värein kuvaili hän
palvelijattarenaolo-aikaansa, tuota orjanelämää, kun täytyy totella
toimettoman rouvan päähänpistoja ja nurinaa, elämää loppumattomassa
työnteossa. Ei, mieluummin sittenkin vapaus!

-- No, mutta kun kerran olette kyllästynyt tähän elämään?

-- Silloin menen naimisiin Vestergrenin kanssa!

-- Ja hän ottaa teidät?

-- Sinä päivänä hän oikein riemastuu, ja sitäpaitsi panen minä pystyyn
pienen kaupan säästöpankkirahoillani. Mutta tätä on niin moni ennenkin
kysellyt. -- Onko sinulla sikareja?

-- On, kyllä on! Kas tuossa! Mutta saanko minä nyt puhua tästä asiasta!

Falk otti hänen albuminsa ja avasi esille ylioppilaan -- Mefistofelesta
esittää aina joku ylioppilas, tuhman näköinen, valkoisessa
kaulaliinassa ja ylioppilaslakki polvella.

-- Kuka tämä on?

-- Se, se oli kiltti mies!

-- Viettelijäkö? Niinkö?

-- Vaiti sinä; se oli minun syyni yhtä paljon kuin hänenkin ja
niin se on aina, kultaseni; siinä on molemmilla syytä! Tuossa näet
lapseni! Hänet korjasi Herra, ja se olikin parasta se. Mutta puhutaan
nyt jostain muusta! -- Mikä epeli tuo on, jonka Albert on tänne nyt
tuonut, tuo, joka istuu takassa tuon pitkän vieressä, joka ylettyy aina
savupiippuun asti?

Olle, jota puhe koski, tunsi itsensä aivan kainoksi siitä
mairittelevasta huomiosta, jota persoonansa oli herättänyt, ja hän
korjasi käherrettyä tukkaansa, joka oli alkanut monien juomauhrien
jälkeen suoristua.

-- Se on komministeri Månsson, sanoi Lundell.

-- Hyi helkkari, onko se pappi? Sen saatoin arvatakin hänen ovelista
silmistään. Tietäkää, että täällä oli menneellä viikolla muuan pappi.
-- Tules tänne, Masse, että saan katsoa sinua!

Olle kapusi alas liedeltä, jossa oli istunut ja jauhanut Kantin
kategoorista imperatiivia Ygbergin kanssa. Hän oli niin tottumaton
siihen, että naiset häneen kiinnittivät huomiotaan, että heti tunsi
itsensä nuoremmaksi, ja notkuvasti käyden läheni hän kaunotarta,
jota jo oli tarkastellut toisella silmällään ja huomannut hänet
viehättäväksi. Hän punoi viiksiään niin paljon kuin mahdollista
ja kysyi hyvin teeskennellyllä äänellä, samalla kun uskalsi tehdä
kumarruksen, joka ei ollut tanssisalissa opittu:

-- Näytänkö minä neidin mielestä papilta?

-- Et, sillä huomaan nyt, että sinulla on viikset. Sinulla on liian
siistit vaatteet ollaksesi käsityöläinen -- saanko katsoa kättäsi --
oo, sinähän olet seppä!

Olle loukkaantui syvästi.

-- Olenko minä niin ruma, neiti hyvä? sanoi Olle liikuttavalla äänellä.

Mari katsoi häntä hetken.

-- Olet sinä koko lailla ruma! Mutta näytät kunnolliselta!

-- Oi, neiti hyvä, jospa tietäisitte, miten te sydäntäni haavotatte.
Ei koskaan ole ollut naista, joka olisi pitänyt minusta; olen nähnyt
useita, jotka ovat olleet onnellisia ja olleet rumempia kuin minä,
mutta nainen on sellainen kirottu arvotus, jota ei kukaan voi selittää,
ja siksi minä häntä halveksin!

-- Se on hyvä, Olle, kuului ääni savupiipusta, jossa Ygbergin pää
sijaitsi. Se on hyvä!

Olle tahtoi mennä takaisin liedelle, mutta oli nyt kosketellut aihetta,
joka huvitti Maria siksi paljon, ettei tämä tahtonut sitä katkaista, ja
näpäyttänyt kieltä, jonka äänen Mari tunsi. Hän istuutui Ollen viereen
ja he syventyivät kohta laajaan vakavaan keskusteluun -- naisesta ja
rakkaudesta.

Mutta Rehnhjelm, joka koko illan oli ollut vaiti ja tavallista
hiljaisempi, ja jota kukaan ei oikein käsittänyt, oli vähitellen
virkistynyt ja oli nyt Falkin läheisyydessä sohvankulmauksessa. Hänellä
oli kauan aikaa ollut sydämellään jotain, jota ei voinut saada esiin.
Hän otti olutlasinsa ja naputti pöytään, kuin tahtoen pitää puheen,
ja saatuaan lähimmät naapurinsa vaikenemaan, puhui hän vapisevalla ja
huolimattomalla äänellä:

-- Hyvät herrat! Te luulette, että minä olen nauta, tiedän sen, Falk,
tiedän, että sinä luulet minua tyhmäksi, mutta saattepa nähdä, pojat,
saatte, piru vie, nähdä --

Hän korotti ääntään ja löi olutlasin rikki pöytään ja vaipui sitten
sohvaan ja nukahti.

Tämä tapahtuma, joka nyt ei ollut niin tavatonta laatua, veti kuitenkin
Marin huomion puoleensa. Hän nousi ja keskeytti puhelun Ollen kanssa,
joka vielä kaupan päällisiksi oli alkanut siirtyä pois asian puhtaasti
abstraktisesta puolesta.

-- Ei, mutta katsokaa, kuinka kaunis poika! Mistä te hänet olette
saaneet? Pikku raukka! Hänen on niin uni! En minä huomannutkaan häntä!

Hän asetti tyynyn hänen päänsä alle ja peitti hänet saalillaan.

-- Katsokaa, kuinka pienet kädet! Sellaisia ei teillä talonpojilla
ole! Ja millaiset kasvot! Niin viattomat! Hyi, Albert; sinä se olet
narrannut hänet juomaan niin paljon!

Lundellko vai joku muu, ei se nyt tässä tapauksessa niin paljoa
merkinnyt, sillä mies oli juovuksissa, mutta se oli varmaa, ettei
kenenkään tarvinnut häntä siihen houkutella, sillä hänessä paloi
ainainen tarve tukahuttaa jokin sisällinen levottomuus, joka näytti
ajavan hänet työstään pois.

Lundellia eivät kumminkaan huvittaneet ne mietelmät, joita hänen
kaunis ystävänsä herätti, ja yhä kasvava huumaus sai vireille hänen
uskonnolliset tunteensa, jotka illan runsas ruoka oli kelpo lailla
tylsistyttänyt. Ja koska humala alkoi tulla yleiseksi, katsoi hän
olevan syytä muistuttaa hetken merkityksestä ja niistä tunteista, joita
ero aina synnyttää. Hän nousi paikaltaan, täytti olutlasit, nojautui
piironkia vasten ja vaati yleistä tarkkaavaisuutta.

-- Hyvät herrat -- hän hoksasi, että Magdaleena oli läsnä -- ja naiset!
Me olemme tänä iltana syöneet ja juoneet ja, tullaksemme aineeseen,
tehneet tämän tarkotuksessa, joka, jos nyt sivuutetaan materialistinen
puoli, joka on ainoastaan alhainen, aistillinen, eläimellinen osa
kaikessa meidän olemisessamme; joka tällaisena hetkenä, jolloin
hyvästijätön hetki lähenee -- me näemme tässä surullisen esimerkin
siitä paheesta, jota kutsumme juoppoudeksi! On todella uskonnollista
tunnetta tärisyttävää, kun illan jälkeen, henkilöiden parissa vietetyn,
tuntee itsessään kutsumuksen kohottaa lasinsa sille henkilölle,
jolla on näyttäytynyt olevan ylevää kykyä -- tarkotan Selléniä --
silloin uskoisi, että itsekunnioitusta jossain määrin syntyisi.
Sellainen esimerkki, väitän minä, on täällä suuremmassa mitassa käynyt
tuntuvaksi, ja siksi ... muistelen niitä kauniita sanoja, jotka
aina tulevat korvissani kaikumaan niin kauan kuin muistan, ja olen
vakuutettu, että me kaikki muistamme ne, vaikkakaan ei paikka olisi
sopivimpia; tämä nuori mies, joka on joutunut sen paheen uhriksi,
jota nimitämme juoppoudeksi, luullakseni, on valitettavasti hiipinyt
yhteiskuntaan ja, pulmakseni lyhyeen, näyttänyt surullisempia tuloksia,
kuin oli syytä otaksua. Maljasi, jalo ystävä Sellén, minä toivotan
sinulle kaikkea sitä onnea, jota jalo mielesi ansaitsee, ja sinunkin
maljasi, Olle Montanus. Falk on myöskin jalo mies, joka on vielä
suuremmassa määrin pääsevä esiin, kun hänen uskonnollinen tunteensa on,
ennättänyt saavuttaa sen vakavuuden, jota luonteesta päättäen sille voi
olettaa. Ygbergistä en tahdo mitään mainita, sillä hän on jo osansa
valinnut, ja me toivotamme hänelle kaikkea onnea sillä uralla, jonka
hän niin kauniisti on alkanut -- filosoofisella; se on vaikea ura ja
minä sanon kuten psalmista: Ken voi sen meille sanoa? Kuitenkin, meillä
on täysi syy toivoa tulevaisuudestamme mitä parasta, ja minä uskon,
että me aina voimme sitä toivoa, niin kauan kuin olemme jalotunteisia
emmekä etsi turhaa ja pysymätöntä voittoa, sillä, hyvät herrat, ihminen
ilman uskontoa on nauta. Sen vuoksi kehotan minä herroja yhteisesti
kohottamaan lasinsa ja juomaan ne pohjaan kaiken sen jalon, kauniin ja
ihanan kunniaksi, johon me pyrimme! Maljanne, hyvät herrat!

Uskonnollinen tunne sai nyt niin suuren vallan Lundellissa, että seurue
näki parhaaksi ajatella poislähtöä.

Rullakaihtimen ulkopuolta oli jo kotvan aikaa aurinko valaissut ja
maisema ritarilinnoineen ja neitoineen säteili nyt aamuauringon ensi
säteitten loisteessa. Kun kaihdin vedettiin ylös, virtasi päivä
huoneeseen ja loi valonsa siihen osaan seuruetta, joka oli edessä päin,
niin että he näyttivät ruumiilta. Ygbergiä, joka nukkui liedellä kädet
ristissä olutlasin ympäri, valaisi vielä kasvoihin stearinikynttilän
punainen valo, joka teki mainion vaikutuksen. Mutta Olle piti
maljapuheita naiselle, keväälle, auringolle, kaikkeudelle, jolloin
hänen täytyi avata ikkuna, saadakseen tuulta tunteilleen. Nukkuvat
ravistettiin hereille, jäähyväisiä vaihdettiin ja koko seura marssi
porttikäytävästä ulos. Heidän tultuaan kujalle kääntyi Falk ympäri;
siinä makasi Magdaleena avonaisessa ikkunassa; aurinko paistoi hänen
valkoisiin kasvoihinsa ja hänen pitkä, musta tukkansa, jonka aurinko
värjäsi tummanpunaiseksi, valui alas kaulalle ja näytti siltä kuin
syöksyisi se monina puroina katuun; ja hänen päänsä päällä riippui
miekka ja piilu ja molemmat irvistelevät naamat; mutta omenapuussa
kujan toisella puolen istui musta ja valkoinen paarmalintu laulaen
kaihomielistä säveltään, joka ilmaisi hänen iloaan siitä, että yö oli
ohitse.



KAHDESTOISTA LUKU.

Merivakuutusosakeyhtiö Triton.


Levi oli nuori mies, joka, ollen syntynyt ja kasvatettu kauppiaaksi,
juuri oli aikeissa rikkaan isänsä avulla perustaa oman liikkeen, kun
isä kuoli eikä jättänyt jälkeensä muuta kuin turvattoman perheen. Tämä
oli nuorelle miehelle suuri pettymys, sillä hän oli nyt siinä iässä,
jolloin katsoi saavansa lakata itse tekemästä työtä ja antaa toisten
ruveta puolestaan tekemään; hän oli viisikolmattavuotias ja hänellä
oli edullinen ulkomuoto; leveät hartiat ja tykkönään puuttuvat lanteet
tekivät hänen vartalonsa erittäin soveliaaksi kantamaan pitkäätakkia
tavalla, jota hän niin usein oli ihaillut eräissä ulkomaalaisissa
valtiomiehissä; hänen rintakehänsä oli luonnostaan upeasti kaareva,
joka voi saattaa paidanrinnustan neljä nappia täyteen arvoonsa,
huolimatta siitä, että henkilö itse vaipui nojatuoliin täysijäsenisen
johtokunnan pitkän pöydän päähän; hyvin jaettu täysiparta teki hänen
nuoret kasvonsa miellyttäviksi ja samalla luottamusta herättävän
näköisiksi; hänen pienet jalkansa olivat luodut astelemaan
brysselimatolla johtokunnan huoneessa ja hänen hyvin hoidetut kätensä
soveltuivat erinomaisesti kevyempään työhön, kuten kirjottamaan
nimikirjotuksia, mieluummin painetun kaavakkeen alle. Siihen aikaan,
sitä sanotaan nyt hyväksi, vaikka se itse asiassa monellekin oli melko
huono, oli äskettäin tehty tuo suuri, vuosisadan suurin keksintö,
se: että on helpompaa ja hauskempaa elää toisten rahoilla, kuin
omalla työllään. Monet, monet olivat sen jo omaksuneet, ja kun sitä
ei suojannut mikään patenttilaki, ei kukaan ihmetelle, että Levikin
kiirehti omaksumaan sen, varsinkin koska hänellä nyt ei itsellään ollut
rahoja eikä halua tehdä työtä perheen hyväksi, joka ei ollut hänen
omansa.

Hän puki siis eräänä päivänä ylleen parhaat vaatteensa ja suuntasi
askeleensa setä Smithin luo.

-- Vai niin, vai olet sinä saanut idean, no, annas kuulua! Se on hyvä,
kun saa ideoita.

-- Arvelin muodostaa yhtiön.

-- Hyvä! Silloin Aaronista tehdään kamreeri, Siimonista sihteeri,
Iisakista kasööri ja toisista pikkupojista kirjanpitäjiä; se on hyvä
idea. Jatka vaan! Miksi sinä aiot yhtiön nimittää?

-- Merivakuutusyhtiöksi, olen ajatellut.

-- No niin! Se on hyvä. Kaikkien ihmisten on vakuutettava tavaransa,
kun menevät merelle. Mutta ideasi? No!

-- Se on minun ideani.

-- Ei se mikään idea ole! Meillähän on iso Neptun yhtiö. No! Se on
hyvä yhtiö! Mutta sinun yhtiösi pitää olla parempi, jos mieli tarjota
kilpailua! Mikä sinun yhtiössäsi on uutta?

-- Ahaa! Minä ymmärrän! Minä alennan vakuutusmaksut ja silloin saan
minä kaikki Neptunin liiketuttavat!

-- No, niin! Se on idea! Siis prospekti, jonka tietystikin minä
painatan, sisältää alkusoittona: Koska jo kauan on ollut tuntuva tarve
saada merivakuutusmaksut huokeammiksi, ja kilpailun puute on tehnyt,
ettei alennusta ole tullut, niin on allekirjottaneilla täten kunnia
kutsua merkitsemään osakkeita yhtiöön... No?

-- Triton!

-- Triton? Mikä mies se on?

-- Se on merenjumala!

-- No, hyvä! Triton! Siitä tulee hyvä kyltti. Se sinun pitää antaa
valmistaa Rauchilla Berliinissä, niin julkaisemme siitä sitten
kuvan Maamme lehdessä. No! Allekirjottajat! Niin! Aluksi nyt minä!
Mutta siinä täytyy olla suuria, kauniita nimiä! Annas minulle
valtiokalenteri! Kas noin!

Smith selaili kotvan aikaa.

-- Merivakuutusyhtiössä täytyy olla suuri meriupseeri. No,
katsotaanpas! Amiraaliksi sellaista sanotaan.

-- Äh, eihän niillä rahoja ole!

-- Ai, ai, ai! Niinkö vähän sinä liikeasioita ymmärrät, poikaseni!
He merkitsevät, mutta heidän ei tarvitse maksaa; ja sitten saavat
he korkonsa siitä hyvästä, että ovat läsnä kokouksissa ja johtajan
päivällisillä! No! Tässä on kaksi amiraalia! Toisella on Pohjantähden
ritarikunnan komendöörinnauha, mutta toisella venäläinen Annan risti!
Mitäs nyt tehdään? No! -- So! -- Otamme tuon venäläisen, sillä Venäjä
on hyvä merivakuutusmaa! Noin!

-- Mutta luuleeko setä, että he ovat noin vaan otettavissa?

-- Ah, ole vaiti! Nyt meillä täytyy olla yksi entinen valtioneuvos!
No! So! Sellaista nimitetään ylhäisyydeksi! Niin! Hyvä! -- Ja
sitten, kreivi! Se on vaikeampaa! Kreiveillä on niin paljon rahoja!
Saamme ottaa professorin! Heillä ei ole paljoa! Onko professoreja
purjehduksessa? Se olisi liikkeelle eduksi! Eikö eteläisen
teatterikellarin luona ole purjehdustalo? Niin! No niin! Nyt asia on
selvä! Aa -- minä unohdin tärkeimmän. Lakimies! Hovioikeudenneuvos! No
niin! -- Tuossa se on!

-- Niin se; mutta vielä emme ole saaneet rahoja?

-- Rahoja! Mitä rahoilla yhtiötä perustettaessa tehdään! Eikö
tavaroiden vakuuttaja itse maksa niitä? Kyllä! Pitääkö meidän maksaa
heidän puolestaan? Ei! Siis: he maksavat vakuutusmaksuillaan! No!

-- Mutta kantarahasto?

-- Ah! Kirjotetaan kantarahastositoumuksia.

-- Niin, mutta jonkun verran on maksettava käteistäkin!

-- No, maksetaan käteistä kantarahastositoumuksilla. Eikö se ole
maksamista? No! Jos minä annan sinulle sitoumuksen jostain summasta,
niin saat sillä rahoja joka pankista. No, eikö sitoumus ole rahaa? No!
Ja missä laissa sanotaan, että käteinen on samaa kuin setelit? Silloin
eivät yksityiset pankkisetelitkään ole käteistä! Häh?

-- Kuinka suuri kantarahasto täytyy olla?

-- Hyvin pieni! Ei pidä sitoa isoja kapitaaleja. Miljoona! Josta
kolmesataatuhatta maksetaan käteistä ja loput suoritetaan sitoumuksilla!

-- Mutta, mutta, mutta! Ne kolmesataatuhatta riksiä ovat kai seteleissä
maksettavat!

-- Voi, sinä suuri luoja! Seteleissä? Ei setelit ole rahaa! Jos on
seteleitä, niin on hyvä, ellei ole, niin! No! Siksi täytyy innostuttaa
pikkuihmisiä -- vain niillä on seteleitä!

-- Mutta suuret? Millä he maksavat?

-- Osakkeilla, obligatsiooneilla, velkakirjoilla tietenkin. No, no,
no! Se tulee sitten! Anna heidän vain merkitä, kyllä me sitten loput
hoidamme!

-- Mutta ainoastaan kolmesataatuhatta? Sen verranhan maksaa yksi ainoa
suuri höyrylaiva? Jos nyt vakuutetaan tuhat höyrylaivaa?

-- Tuhat? Ah! Neptunilla oli kahdeksan viidettätuhatta vakuutusta viime
vuonna ja pysyi pystyssä!

-- No, sen pahempi! No, entäs jos, jos menee kumoon...

-- Niin suoritetaan!

-- Suoritetaan!

-- No, tehdään vararikko! Siksi sitä sanotaan! Ja mitä sitten, jos
yhtiö tekee vararikon? Et sinä, en minä, eikä hän sitä tee! Mutta
tavallisesti toimeenpannaan uusi osakkeiden merkintä, tai myöskin
voidaan laskea liikkeeseen obligatsiooneja, jotka valtio voi sitten
hyvästä hinnasta lunastaa huonojen aikojen tullessa.

-- Siis, ei ole mitään vaaraa?

-- Ei! Ja sitäpaitsi! Mitä vaaraa sinulla olisi? Onko sinulla
äyriäkään? Ei! No! Onko minulla mitään vaaraa? Viisisataa riksiä! Minä,
näes, en ota useampia kuin viisi osaketta! Ja viisisataa on minulle
näin paljon!

Hän nuuskasi, ja niin oli asia selvä.

Tämä yhtiö syntyi, uskoipa sen tai oli uskomatta, ja jakoi näinä
kymmenenä vuonna, jolloin se oli toiminut, 6, 10, 10, 11, 20,
11, 5, 10, 36 ja 20 prosenttia. Tapeltiin osakkeista ja liikkeen
laajentamiseksi toimeenpantiin uusi merkintä, mutta heti sen jälkeen
pidettiin yhtiökokous, ja sitä nyt Falkin piti selostaa Punahilkalle,
jonka ylimääräinen selostaja hän oli.

Kun hän aurinkoisena kesäkuun iltapäivänä saapui Pieneen Pörssisaliin,
vilisi siellä jo väkeä. Se oli loistava seura. Valtiomiehiä, neroja,
oppineita, korkeimpia sotilas- ja sivilivirkamiehiä; virkapukuja,
tohtorin hännystakkeja, rintatähtiä, komendöörinnauhoja, kaikki tänne
kokoontuneina samasta suuresta yleisestä harrastuksesta: edistääkseen
sitä ihmisrakasta laitosta, jota nimitetään merivakuutukseksi. Ja
kysyttiin suurta rakkautta panemaan alttiiksi rahoja hätään joutuneiden
vertaisten hyväksi, niiden, joita onnettomuus oli kohdannut, ja
täällä oli rakkautta; niin paljoa rakkautta ei Falk milloinkaan ollut
nähnyt koossa yhdellä kertaa! Hän melkein hämmästyi sitä, vaikka
häneltä eivät harhaluulot vielä olleet peräti haihtuneet; mutta
hän hämmästyi yhä enemmän, kun näki tuon pienen rentun, entisen
sosiaalidemokraatin Struven ryömivän ympäri vilinässä kuin syöpäläisen,
ja näki hänen kättään puristettavan, häntä olkapäähän taputettavan,
hänelle nyökättävän ja korkeissa asemissa olevain henkilöiden häntä
puhuttelevan. Erikoisesti huomasi hän, miten eräs vanhempi henkilö,
jolla oli komendöörinnauha, häntä tervehti, jolloin Struve sentään
punastui ja lymysi erään kirjaillun selän taa, osuen silloin tulemaan
likelle Falkia, joka heti tarttui häneen kysyen, ketä hän tervehti.

Struven nolous kasvoi suuressa määrin ja käyttäen hyväkseen koko
hävyttömyyttään hän vastasi: se sinun pitäisi tietää; hän oli
presidentti kollegiossa virkamiesten palkanmaksua varten.

Sanottuaan tämän sai hän asiaa huoneen kauimpaan päähän, mutta niin
nopeasti, että epäluulo valtasi Falkin: häpesiköhän tuo minun seuraani?
Kunniaton henkilö häpeisi rehellisten ihmisten seuraa?

Nyt alkoi tuo loistava seura asettua paikoilleen. Mutta puheenjohtajan
tuoli oli vielä tyhjä. Falk katseli ympärilleen etsien selostajien
pöytää, ja nähdessään Struven ynnä Vanhoillisen selostajan istuvan
pöydän ääressä sihteerin oikealla puolella, rohkaisi hän itsensä ja
kulki loistavan kokouksen läpi; mutta juuri kun hän oli päässyt pöydän
luo, pysähytti sihteeri hänet kysyen: "mistä lehdestä?"

Salissa syntyi hetken äänettömyys, ja pelokkaalla äänellä vastasi Falk:
"Punahilkasta", sillä hän tunsi sihteerissä aktuaarion kollegiosta
virkamiesten palkanmaksua varten.

Tukahutettu mutina kulki kautta kokouksen, jonka jälkeen sihteeri
sanoi, äänekkäästi: "Herran paikka on tuolla". Hän viittasi ovelle
päin, jossa todella oli pieni pöytä. Nyt käsitti Falk silmänräpäyksessä
ja tunsi, mitä vanhoillinen merkitsee, ja mitä merkitsee
sanomalehtimies, joka ei ole vanhoillinen, ja kiehuvin mielin hän kulki
takaisin pilkallisesti nauravan joukon läpi; mutta kun hän mittaili
sitä palavin katsein, kuin tahtoen haastaa sen taisteluun, tapasi hänen
silmänsä toiset, kaukaa seinän luota, ja ne silmät, jotka olivat niin
niiden kaltaiset, jotka nyt ovat sammuneet, mutta jotka kerran olivat
katselleet häntä rakkaudella, olivat kiukusta viheriät ja tunkivat
hänen lävitseen kuin neula, ja hän oli itkeä surusta nähdessään, miten
veli voi katsoa veljeään.

Hän asettui vaatimattomalle paikalleen oven luo eikä mennyt tiehensä,
vain sentähden, ettei tahtonut paeta. Pian herätti hänet näennäisestä
levostaan eräs henkilö, joka oli tullut sisälle ja nyt tuuppasi häntä
selkään päällystakkia riisuessaan, minkä jälkeen hänen tuolinsa alle
asetettiin pari kalossia. Koko seurakunta tervehti sisälle tulevaa
nousemalla ylös kuin yksi mies. Hän oli Merivakuutusosakeyhtiö Tritonin
johtokunnan puheenjohtaja, mutta oli hän muutakin. Hän oli entinen
maamarsalkka, vapaaherra, yksi Ruotsin akatemian kahdeksastatoista,
ylhäisyys ja Kunink. Majesteetin ritarikunnan komendööri y.m. y.m.

Vasara paukahti ja puheenjohtaja kuiskasi äänettömän hiljaisuuden
vallitessa seuraavan tervehdyksen (jonka äsken oli pitänyt eräässä
kivihiiliosakeyhtiössä käsityökoulun huoneistossa):

"Hyvät herrat! Kaikista isänmaallisista ja ihmiskunnalle
siunaustatuottavista yrityksistä lienevät harvat, jos harvatkaan, niin
jaloja ja tarkotusperältään ihmisystävällisiä, kuin vakuutuslaitokset."

-- Hyvä! Hyvä! kaikui kautta kokouksen, tekemättä mitään vaikutusta
maamarsalkkaan.

"Mitä ihmiselämä muuta on kuin taistelua, taistelua elämästä ja
kuolemasta, voitaisiin sanoa, luonnonvoimia vastaan, ja harvat meistä
voinevat välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin niiden kanssa
taisteluun".

-- Hyvä!

"Kauan on ihminen, eritoten luonnontilassa ollessaan, ollut
luonnonvoimien uhrina; leikkipallona, hansikkaana, jota on sinne
tänne viskelty kuin ruokoa tuulessa! Niin ei enää ole laita! Ihminen
on tehnyt vallankumouksen, verettömän vallankumouksen, ei sellaista,
jonka kunniansa unohtaneet isänmaanpetturit muutamia kertoja ovat
toimeenpanneet laillisia hallitsijoitaan vastaan, ei, vaan luontoa
vastaan, hyvät herrat! Hän on julistanut sodan luonnonvoimia vastaan ja
sanonut: tähän saakka menet, mutta et edemmäksi!"

-- Hyvä! Hyvä! (Kättentaputusta.)

"Kauppias lähettää vesille laivansa, höyrylaivansa, prikinsä,
kuunarinsa, parkkinsa, jahtinsa, mistä minä tiedän? Myrsky rikkoo hänen
-- niin! Kauppias sanoo: riko sinä vain! Ja kauppias ei ole hävinnyt
mitään! Tämä on vakuutusaatteen suuri näkökanta eli idea! Ajatelkaamme,
hyvät herrat, kauppias on julistanut sodan myrskyä vastaan -- ja
kauppias on voittanut."

Hyvähuutojen myrsky nosti voitonhymyn tuon suuren miehen huulille ja
hän näytti siltä, kuin se myrsky olisi hänelle hyvin suloinen.

"Mutta, hyvät herrat! Me emme saa nimittää vakuutuslaitosta liikkeeksi!
Se ei ole mikään liike; emme me ole mitään liikemiehiä, emme millään
muotoa! Me olemme koonneet rahoja, jotka olemme valmiit panemaan
alttiiksi, eikö niin, hyvät herrat?"

-- Niin, niin!

"Me olemme koonneet rahoja, lausuin minä, varalle häntä varten, jota
onnettomuus kohtaa; sillä se prosentti, _yksi_ luulen ma, jonka hän
antaa, siitä ei voi sanoa mitään kokoontuvan, siksi sitä aivan oikein
nimitetään vakuutusmaksuksi, eipä suinkaan siten, että me tahtoisimme
saada jotain maksua pienistä palveluksistamme, jotka me yksinomaan,
pyydän puolestani sen lausua, teemme harrastuksesta, puhtaasta
harrastuksesta -- asiaa kohtaan, ja minä toistan, etten luule kenenkään
epäilevän sitä, se ei tulisi kysymykseenkään, mutta en luule, että
kukaan herroista tuntisi mitään tuskaa nähdessään sen, mitä hän on
antanut kokoon ja mitä nyt tahdon sanoa osakkeiksi, käytettävän asian
hyväksi."

-- Ei! Ei!

"Suvaitseeko toimeenpaneva johtaja lukea vuosikertomuksen."

Johtaja nousi. Hän oli kalpea, kuin olisi ollut myrskyssä, hänen isot
kalvostimensa onyx-nappineen tuskin voivat peittää vähäistä käden
tutajamista, hänen viekkaat silmänsä koettivat hakea lohdutusta ja
mielenlujuutta Smithin parrakkaista kasvoista, hän avasi takin ja antoi
suuren paidanrinnustansa pullistua, aivan kuin hän valmistautuisi
vastaanottamaan nuolisateen -- ja sitten hän luki.

"Ihmeelliset ja arvaamattomat ovat todella Kaitselmuksen tiet --"

Kuullessaan sanan Kaitselmus kalpeni seurakunnasta hyvä joukko,
mutta maamarsalkka nosti katseensa kattoon, ikäänkuin olisi valmis
vastaanottamaan sen pahinta iskua (= 200 riksin tappiota).

"Äsken loppuunkulunut vakuutusvuosi on aikakirjoissa kauan oleva
ikäänkuin ristinä niiden onnettomuuksien haudalla, jotka täydellisesti
ovat pilkanneet viisaimmankin kaukonäköisyyttä ja nousseet yli
varovaisimmankin arveluiden."

Maamarsalkka peitti silmänsä käsillään, aivan kuin olisi rukoillut,
mutta Struve luuli, että valkoinen palomuuri heijasti, ja syöksi ylös
laskeakseen alas kaihtimet, mutta sihteeri ehti ennen häntä.

Lukija joi lasillisen vettä. Tämä sai kärsimättömyyden leimahtamaan
ilmi.

-- Asiaan! Numeroihin!

Maamarsalkka otti pois kätensä ja hämmästyi huomatessaan olevan
pimeämpää kuin äsken. Silmänräpäyksen nolous ja myrsky oli tulossa.
Unohdettiin kaikki kunnioitus.

-- Asiaan! Jatkakaa!

Johtajan täytyi sivuuttaa joukko kauniita sanoja ja käydä käsiksi itse
kertomukseen.

"No niin, hyvät herrat, puhun lyhyesti!"

-- Jatkakaa, hemmetissä!

Vasara paukahti. "Hyvät herrat!" Näissä ainoissa sanoissa: hyvät
herrat oli niin paljon ritarihuonetta, että heti muistettiin, mihin
kunnioitukseen oltiin itseään kohtaan velkapäät.

"Yhtiöllä on vuoden kuluessa ollut vastattavana pyörein luvuin 169
miljoonaa!"

-- Oo -- oo!

"Ja se on vakuutusmaksuja kantanut puolitoista miljoonaa."

-- Hyvä!

(Falk teki tässä kiireimmän kautta pienen laskelman ja huomasi,
että jos koko vakuutusmaksujen määrä, 1,5 miljoonaa, meni, ja
koko kantarahasto, 1 miljoona [sellainen kuin se nyt oli] myöskin
otettiin lukuun, niin jäisi jälelle noin 166 miljoonaa, joista yhtiö,
hävyttömästi kyllä, väitti vastaavansa, ja hän alkoi käsittää, mitä
tarkotettiin kaitselmuksen teillä.)

"Vahingonkorvauksia on yhtiön, valitettavasti kylläkin, täytynyt maksaa
1,728,670 riksiä 8 äyriä".

-- Se on hävytöntä!

"Kuten näette, hyvät herrat, on kaitselmus..."

-- Antakaa kaitselmuksen olla! Numerot! Numerot! Osingot!

"Tuskalla ja mieliharmilla en minä siis toimeenpanevana johtajana voi
näissä epäedullisissa oloissa esittää muuta osingonjakoa kuin viisi
prosenttia sisäänmaksetulle pääomalle."

Nyt puhkesi myrsky, jota ei mikään maailman kauppias voinut voittaa.

-- Häpeällistä! Hävytöntä! Huijareita! Viisi prosenttia! Hyi perhana,
silloinhan voi lahjottaa pois rahansa!

Mutta kuului myöskin ihmisystävällisempiä lausuntoja, kuten tällaisia:
Pikku kapitalisti parat, joilla ei olla muuta kuin rahansa, millä
elää! Mihin he joutuvat! Herra varjele, mikä onnettomuus! Tässä täytyy
valtion tulla avuksi. Voi, voi!

Kun tuli mahdolliseksi jatkaa, luki johtaja hallinnon ylistyspuheet
toimeenpanevalle johtajalle ja kaikille virkailijoille, jotka "vaivaa
säästämättä ja erikoisella ahkeruudella ovat hoitaneet epäkiitollisia
tehtäviä" j.n.e. Tämä vastaanotettiin suoralla, rehellisellä ivalla.

Sitten luettiin tilintarkastajien kertomus. He olivat (kun kaitselmusta
taas oli jäsäytetty) huomanneet asiat kaikin puolin hyvin, jotteivät
sanoisi huolellisesti, hoidetuiksi ja he olivat inventeerausta
tehdessään havainneet kaikki takuusitoumukset oikeiksi (!), jonka
vuoksi he puolsivat täydellistä vastuunvapautta hallitukselle, samalla
lämpimästi tunnustamalla sen rehelliset ja vaivaloiset pyrkimykset.

Vastuunvapaus luonnollisesti myönnettiin. Sen jälkeen selitti
toimeenpaneva johtaja, ettei hän katsonut voivansa vastaanottaa
hänelle tulevaa osapalkkaa (100 riksiä), vaan tahtoi hän luovuttaa
sen vararahaston vahvistamiseksi. Tämä otettiin kättentaputuksella ja
naurulla vastaan. Lyhyen iltarukouksen jälkeen, s.o. kun oli nöyrästi
pyydetty kaitselmusta tulevana vuonna antamaan 20 prosenttia, hajotti
maamarsalkka vuosikokouksen.



KOLMASTOISTA LUKU.

Kohtalon sallimus.


Rouva Falk oli samana iltana, jolloin mies oli mennyt Tritonin
kokoukseen, saanut kotiin uuden sinisen samettileningin, jolla hän
nyt jo etukäteen aikoi suututtaa revisorin rouva Homania, joka asui
vastapäätä, kadun toisella puolella. Eikä mikään ollut helpompaa ja
yksinkertaisempaa, sillä hänen tarvitsi vain näyttäytyä ikkunassa
-- ja siihen hänellä oli tuhansia syitä, tarkastellessaan niitä
kotivalmistuksia, joilla hän "musertaisi" vieraansa, joita hän
odotti saapuvan kello seitsemältä. Lastenseimi Betlehemin johtokunta
nimittäin kokoontuisi tarkastamaan ensimmäistä kuukausikertomusta, ja
kun johtokuntaan kuuluivat: revisorin rouva Homan, jonka mies, rouva
Falkin mielestä, oli ylpeä, siksi että oli virkamies, hänen armonsa
rouva Rehnhjelm, joka oli ylpeä sentähden, että oli aatelia, ja
pastori Skåre, joka oli kotisaarnaaja kaikissa hienoissa perheissä ja
piti siksi muserrettaman, niin oli koko johtokunta muserrettava niin
suurenmoisella ja rakastettavalla tavalla kuin suinkin. Näytelmä oli
pantu alulle jo varemmin suurissa kutsuissa, jolloin kaikki vanhat
huonekalut, joilla ei ollut vanhuuden tahi taidearvoa, oli hylätty ja
korvattu häikäisevän uusilla. Esiintyviä henkilöitä hoitelisi rouva
kokouksen loppuun saakka, jolloin sitä häiritsisi Falk, joka saapuisi
kotiin jonkun amiraalin seurassa -- hän oli luvannut vaimolleen
amiraalin, virkapuvussa ja kunniamerkit rinnassa -- ja sitten Falk
ja amiraali pyytäisivät päästä seimen maksaviksi jäseniksi ja Falk
samalla lahjottaisi jonkun määrän siitä voitosta, jonka hän niin
ansaitsemattomasti oli saanut Triton yhtiön osinkojen jaossa.

Rouva oli lopettanut askareensa ikkunan luona ja järjesti nyt
helmiäisillä kirjailtua jakarandaista pöytää, jonka ääressä kertomuksen
korehtuuri luettaisiin. Hän pyyhki pölyn agaatti-mustepullosta,
asetti hopeaiset kynävarret kilpikonnan-luiseen pitimeen, käänsi
krysoprassi-vartisen sinetin siten, ettei porvarillista leimaa näkyisi,
ravisti varovasti hienoimmasta teräslangasta valmistettua rahalipasta,
jotta muutamien sinne pistettyjen arvopaperien (hänen käsikassansa)
numerot voi lukea, ja jakoi sitten viimeiset käskynsä palvelijalle,
joka oli juhlapuvussa. Ja sitten istui hän salonkiin huolettomaan
asentoon, jossa hänet sitten yllättäisi ilmotus ystävättärensä
revisorskan tulosta, joka kyllä saapuisi ensiksi -- ja sen hän
tekikin. Ja rouva Falk syleili Evelyniä ja suuteli häntä poskelle,
ja rouva Homan syleili Eugenietä, joka otti hänet vastaan ruokasalin
kohdalla, jossa hän tätä pidätti, kysyäkseen tämän neuvoa uuden
kaluston suhteen. Ja revisorin rouva ei tahtonut viipyä linnotusmaisen
Kaarle XII:nnen aikuisen tammikaapin ääreen eikä nähdä sen korkeita
japanilaisia maljakoita, koska tunsi itsensä siitä muserretuksi,
vaan hän kääntyi kynttiläkruunuun päin, joka oli hänestä liian
uudenaikainen, ja ruokapöytään, joka ei ollut samaa kuosia; sitäpaitsi
hänen mielestään ei öljyväripainoksilla ollut mitään tekemistä vanhojen
perhemuotokuvien joukossa ja hän tarvitsi hyvän aikaa selittääkseen
erotusta öljymaalauksen ja öljyväripainoksen välillä. Rouva Falk
töytäsi kaikkiin huonekalun kulmauksiin herättääkseen ystävättären
huomiota uuden samettileninkinsä kahinalla, mutta onnistumatta. Hän
kysyi ystävättäreltä, mitä hän pitää salongin uudesta brysselimatosta,
ja tämän mielestä se oli verhoihin verraten väreiltään räikeä, josta
rouva suuttui ja lakkasi kysymästä.

Istuuduttiin salonkipöydän ääreen ja alettiin heti käyttää hyväkseen
pelastusrenkaita -- valokuvia, luettavaksi kelpaamattomia runokirjoja
ja muuta sellaista. Pieni paperilehti osui revisorin rouvan käsiin; se
oli kultareunuksista ruusupaperia ja otsikko kuului: "Tukkukauppias
Nicolaus Falkille, hänen täyttäessään neljäkymmentä vuotta."

-- Ah, kas tuossa on se runo, joka luettiin kutsuissa. Kuka sen nyt
taas onkaan kirjottanut?

-- Oo, hän on eräs kyky, joka on hyvä ystävä mieheni kanssa. Hänen
nimensä on Nyström.

-- Hm! Kummallista, ettei sitä nimeä ole kuultu! Sellainen kyky! Mutta
miks'emme saaneet nähdä häntä juhlassa?

-- Hän oli valitettavasti sairaana, rakkaani, joten hän ei voinut tulla.

-- Vai niin! No, rakkahin Eugenie, lankosi laitahan on hyvin surkea!
Hän on niin huonoilla jäljillä!

-- Elä puhu hänestä; se on häpeä ja suru koko perheelle, jotta ihan
hirvittää!

-- Niin, tiedätkös, kutsuissa oli tosiaankin oikein ikävää, kun ihmiset
tulivat kysymään hänestä minulta. Niin, rakkahin Eugenie, minä oikein
häpesin sinun puolestasi...

Tämä oli Kaarle XII:nnen aikuisesta kaapista ja japanilaisista
maljakoista, ajatteli revisorska.

-- Minun puolestani? Oo, pyydän, minun mieheni, kai tarkotat? iski
rouva Falk.

-- No, se kai on samantekevä, otaksun ma!

-- Ei suinkaan! Minä en suinkaan aio vastata kaikista heittiöistä,
joiden kanssa mieheni suvaitsee olla sukua!

-- Voi, miten suuri vahinko, että vanhempasikin osuivat olemaan
sairaana viime kutsujen aikana. Kuinka rakas pappasi nyt jaksaa?

-- Kiitos, sangen hyvin! Sinä olet luonteeltasi niin kiltti ja
huolehtiva, näen mä.

-- No niin, eikö tule ajatella muitakin kuin itseään! Onko hän hyvin
kivuloinen, tuo vanhus -- miksi saan häntä kutsua?

-- Kapteeniksi, jos suvaitset!

-- Kapteeniksi? Minä aivan olen muistelevinani, että sanottiin hänen
olevan -- nimipäällikkö, mutta se mahtanee olla samaa. Eikä kukaan
tytöistäkään ollut sinä iltana mukana.

Se oli brysselimatosta, arveli revisorska.

-- Ei! He ovat niin oikullisia, että heistä ei koskaan voi olla varma.

Rouva Falk katseli läpi koko albuminsa, niin että selkämys natisi. Hän
oli aivan punainen kiukusta.

-- Kuules, pikku Eugenie, jatkoi hän, mikä oli sen epämiellyttävän
herran nimi, joka luki tuon runon sinä iltana?

-- Tarkotat Leviniä, kuninkaallista sihteeriä Leviniä; hän on mieheni
läheisin ystävä.

-- Oo, todellakin. Hm! Kuinka ihmeellistä! Mieheni on revisori samassa
virastossa, jossa hän on notario, enkä minä suinkaan tahdo pahottaa
mieltäsi tai sanoa mitään ikävää; sellaista en sano ihmisille koskaan;
mieheni väittää, että hänen asiansa ovat hyvin huonossa kunnossa, niin
että hän ei suinkaan ole mikään sopiva seura miehellesi.

-- Sanooko hän niin? Se on asia, jota en tunne, ja johon en
sekaannukaan, ja sanon sinulle, rakas Evelyn, etten minä koskaan puutu
mieheni asioihin, joskin tapaa sellaisia ihmisiä, jotka niin tekevät.

-- Suo anteeksi, rakkaani, mutta luulin tekeväni sinulle palveluksen
puhumalla asiasta!

Se oli kynttiläkruunusta ja ruokapöydästä! Jäljellä oli samettileninki!

-- No, jatkoi taas tuo hyvä revisorska, sinun lankosihan taitaa olla,
mikäli olen kuullut...

-- Sääli minun tunteitani eläkä puhu rappiolle joutuneesta ihmisestä!

-- Onko hän todellakin joutunut rappiolle! Olin kuullut, että hän
seurustelee mitä huonoimpien ihmisten kanssa, mitä voi nähdä...

Tässä rouva Falkia armahdettiin, sillä palvelija ilmotti hänen armonsa
rouva Rehnhjelmin.

Oi, kuinka hän oli tervetullut! Oi, miten rakastettava hän oli, kun soi
heille sen kunnian!

Ja rakastettava hän todella oli, tuo vanha hyväntahtoisen näköinen
nainen, jollainen ainoastaan se voi olla, joka on käynyt myrskyjen läpi
todellisella rohkeudella.

-- No, rakas rouva Falk, sanoi hänen armonsa, istuuduttuaan: minä voin
tervehtiä teitä lankomieheltänne!

Rouva Falk ihmetteli, mitä pahaa hän tälle ihmiselle oli tehnyt, koska
hänkin alkoi pistellä, ja hän vastasi vääryyttä kärsineen äänellä --
vai niin!

-- Oi, hän on niin rakastettava nuori mies; hän oli tervehtimässä
tänään veljenpoikaani; he ovat hyviä ystäviä! Oi, hän on oikein
erinomainen nuori mies.

-- Niin, eikö olekin? puuttui puheeseen revisorska, joka ei koskaan
jäänyt rintamamuutoksista pois. Me olemme juuri puhelleet hänestä.

-- Vai niin! Ja mitä enin hänessä ihailen, niin hänen rohkeuttaan
antautua sellaiselle uralle, jolla helposti joutuu karille, mutta sitä
ei hänen suhteensa tarvitse pelätä, sillä hänellä on luonteenlujuutta
ja periaatteita; eikö teidänkin mielestänne, rouva Falk?

-- Kyllä, kyllä minä aina niin olen sanonut, mutta mieheni ei ole ollut
samaa mieltä.

-- Voi, sinun miehesi, sanoi revisorska, hänellä on aina omat tuumansa.

-- Vai niin, vai seurustelee hän teidän armonne veljenpojan kanssa?
jatkoi rouva Falk kiihkeästi.

-- Kyllä, heitä on pieni seura, johon kuuluu taiteilijoitakin. Tehän
luitte kai nuoresta Sellénistä, jonka taulun Hänen Majesteettinsä osti.

-- Kyllä, me olimme näyttelyssä ja näimme sen. Kuuluuko hänkin siihen?

-- Kuuluu kyllä. Heillä taitaa olla joskus hyvin vaikeatkin olot,
noilla nuorilla miehillä, kuten nuorilla miehillä enimmäkseen, kun
heidän täytyy työskennellä päästäkseen eteenpäin tässä maailmassa.

-- Hänhän taitaa olla runoilija, tuo lankosi, sanoi revisorska.

-- On, luullakseni; hm, hän kirjottaa erinomaisesti; sai tässä muuanna
vuonna akatemian palkinnon, ja hänestä kyllä vielä aikaa myöten tulee
jotain suurta, vastasi rouva Falk täysin vakuuttavasti.

-- Niin, enkös minä sitä ole aina sanonut, vahvisti revisorska.

Ja nyt käytiin huutokauppaa Arvid Falkin erinomaisuudella, niin että
hän oli jo maineen temppelissä, kun palvelija ilmotti pastori Skåren.
Tämä astui sisälle nopein askelin ja tervehti pikaisesti naisia.

-- Pyydän anteeksi, että tulen niin myöhään, mutta minulla ei ole
montakaan minuuttia aikaa; minun täytyy mennä kokoukseen kreivitär
Fabelkrantzin luo kello puoli yhdeksän ja tulen suoraan toimestani.

-- Voi, että herra pastorin on niin kiire!

-- Niin, minun laaja toimeni ei suo minulle koskaan rauhaa. Ehkä siis
heti ryhdymme asioihin käsiksi.

Palvelija toi sisälle virvokkeita.

-- Suvaitseeko herra pastori kupin teetä, ennenkuin alotamme? kysyi
emäntä, joka jälleen tunsi pettymyksen mielipahaa.

Pastori heitti silmäyksen tarjottimen yli.

-- Kiitos, ei; koska on punssia, niin maistan sitä. Olen ottanut
tavakseni, hyvät naiset, etten koskaan halua olla ulkonaisessa
elämässäni kanssaihmisiäni huomattavampi. Kaikki ihmiset juovat
punssia, minä tätä juomaa en rakasta, mutta en halua, että maailma
sanoisi, että olen parempi kuin se itse, ja ulkokultaisuus on pahe,
jota minä inhoan! Saanko luvan lukea asiakirjat?

Hän istuutui kirjotuspöydän ääreen, kastoi kynän ja alkoi:

"Toukokuussa lastenseimi Betlehemille tulleita lahjoja, joista hallinto
täten tekee tilin." Allekirjoittanut "Eugenie Falk."

-- Syntynyt, jos saan luvan kysyä...

-- Ah, ei sitä tarvita, vakuutti rouva Falk.

"Evelyn Homan."

-- Syntynyt, jos saan luvan...

-- von Bähr, hyvä herra pastori!

"Antoinette Rehnhjelm."

-- Syntynyt, teidän armonne...

-- Rehnhjelm, herra pastori.

-- Aa, se on totta, naimisissa serkkunsa kanssa, mies kuollut,
lapseton! Jatkakaamme! "Saatu..."

Yleinen (melkein yleinen) hämminki!

-- Mutta, väitti revisorska, eikö herra pastori pane siihen nimeään?

-- Minä pelkään niin ulkokultaisuutta, hyvät naiset, mutta jos niin
haluatte! Olkoon menneeksi!

"Nathanael Skåre."

-- Maljanne, herra pastori; juokaa vähän, jos suvaitsette, ennenkuin
alotatte, selitti emäntä huulillaan suloinen hymy, joka heti sammui,
kun hän näki, että pastorin lasi oli tyhjä, jonka takia hän riensi sitä
täyttämään.

-- Kiitän, hyvä rouva, mutta ei saa pitää liian kovaa kiirettä!
Alotamme siis! Suvaitsetteko seurata käsikirjotusta!

"Saatuja lahjoja: Hänen majesteettinsa kuningatar: 40 riksiä. Kreivitär
v. Fabelkrantz: 5 riksiä ja yksi pari villasukkia. Tukkukauppias
Schalin: 2 riksiä, puntti kirjekuoria, kuusi lyijykynää ja pullo
mustetta. Neiti Amanda Libert: pullo hajuvettä. Neiti Anna Feif: yhdet
kalvostimet. Pikku Calle: 25 äyriä säästöpankistaan. Neitsyt Johanna
Pettersson: puoli tusinaa pyyheliinoja. Neiti Emilie Björn: uusi
testamentti. Ruokatavarakauppias Persson: pussi kauraryyniä, nelikko
perunoita ja pullo hillosipulia. Kauppias Scheike: 2 paria villaisia
alushou..."

-- Hyvä herrasväki! keskeytti hänen armonsa. Saanko luvan kysyä: onko
tarkotus, että tämä painetetaan?

-- On, tietystikin! vastasi pastori.

-- Silloin pyydän minä erota johtokunnasta.

-- Uskotteko siis, teidän armonne, että seura voisi pysyä pystössä
vapaaehtoisilla lahjotuksilla, ellei lahjottajien nimiä painettaisi?
Pois se!

-- Ja hyväntekeväisyyden tulee siis antaa loistetta ja kunniaa mitä
halpamielisimmälle turhamaisuudelle!

-- Pois se! Ei niin! Turhamaisuus on pahasta, aivan niin; me käännämme
pahan hyväksi, me muutamme sen hyväntekeväisyydeksi, eikö ole hyvä niin?

-- On kyllä, mutta emme saa kutsua viheliäistä asiaa kauniilla nimellä;
se on ulkokultaisuutta!

-- Hänen armonsa on ankara! Sanassa sanotaan, että ihmisen tulee olla
anteeksiantavainen; antakaa heille anteeksi heidän turhamaisuutensa!

-- Niin, herra pastori, minä annan anteeksi heille, mutta en itselleni!
Että toimettomat naiset huvittelevat itseään hyväntekeväisyydellä,
se on anteeksiannettavaa, se on hyvä, mutta että he nimittävät
kauniiksi teoksi sitä, joka heille on ainoastaan huvitusta, suurempaa
huvitusta kuin mikään muu, senvuoksi että siinä on julkisuuden
viehätystä, suurimman julkisuuden, mitä on olemassa, nimittäin painosta
julkaisemisen, se on häpeällistä.

-- Vai niin, puuttui rouva Falk hirvittävän loogillisuutensa koko
voimalla puheeseen; tarkottaako hänen armonsa, että hyväntekeväisyys on
häpeällistä?

-- En, pikku ystäväni, mutta se, että painetaan, että on lahjotettu
pari villasukkia, se minun mielestäni on häpeällistä.

-- No, mutta villasukkaparin lahjottaminen on kai hyväntekeväisyyttä,
siis hyväntekeväisyys on häpeällistä...

-- Ei, vaan sen painattaminen, lapsukaiseni; teidän pitää kuunnella,
mitä minä sanon, oikaisi hänen armonsa itsepäistä emäntää, joka ei
sittenkään antautunut, vaan jatkoi:

-- Vai niin, painattaminen on häpeällistä! No, mutta raamattuhan on
painettu, siis senkin painattaminen on häpeällistä...

-- Onko herra pastori hyvä ja jatkaa asiakirjojen lukemista, keskeytti
hänen armonsa, hieman loukkautuneena siitä epähienosta tavasta, jolla
emäntä tuhmuuksiaan puolusti, mutta tämä ei sittenkään antanut perään.

-- Vai niin, hänen armonsa katsoo arvoaan alentavaksi vaihtaa
mielipiteitä niin vähäpätöisen henkilön kanssa kuin minä olen...

-- En, lapseni, mutta pitäkää te mielipiteenne; minä en halua vaihtaa.

-- Sanotaanko tätä keskusteluksi, jos saan luvan kysyä? Ehkä pastori
tahtoo olla niin hyvä ja selittää meille, voidaanko sitä nimittää
keskustelemiseksi, kun toinen puolue kieltäytyy vastaamasta toisen
todisteluihin?

-- Parahin rouva Falk, tätä kylläkään ei voida sanoa keskustelemiseksi,
vastasi pastori kaksimielisesti hymyillen, mikä oli vähältä saada
rouva Falkin itkemään. Mutta elkäämme tärvelkö hyvää asiaa riidalla,
hyvät naiset. Me siirrämme painattamisen siksi, kunnes rahasto karttuu
suuremmaksi. Olemme nähneet tämän nuoren yrityksen itävän kuni siemenen
ja olemme nähneet, kuinka moni hyväntahtoinen käsi on halukas tätä
nuorta taimea hoitamaan; mutta meidän täytyy ajatella tulevaisuutta.
Seuralla on rahasto; tätä rahastoa täytyy hoitaa, meidän on toisin
sanoen ajateltava, mistä voisimme saada hoitajan, käytännöllisen
miehen, joka voi myydä kertyneet tavarat ja muuttaa ne rahaksi; meidän
täytyy toisin sanoen valita kamreeri. Sellaista henkilöä, pelkään minä,
emme voi saada ilman rahallista uhrausta -- ja mitä ihminen saa ilman
sellaista uhrausta? Onko arvoisilla naisilla ehdotettavana sopivaa
henkilöä mainittuun toimeen?

Ei, sitä naiset eivät olleet ajatelleet.

-- No, silloin saanen minä ehdottaa erään nuoren miehen, jolla on
vakavat mielipiteet, ja jonka luulen sopivan. Onko johtokunnalla
mitään sitä vastaan, että notario Eklund valitaan seimen kamreeriksi
kohtuullista palkkiota vastaan?

Ei, sitä vastaan ei naisilla ollut mitään, varsinkin koska pastori
Skåre häntä suositteli, ja sen pastori Skåre voi tehdä sitä mieluummin,
koska notario oli hänen läheinen sukulaisensa. Ja niin seura sai
kamreerin, kuudensadan riksin palkkiota nauttivan.

-- Hyvät naiset, puhui pastori, voimmeko katsoa työskennelleemme
kylliksi viinamäessä tänä päivänä?

Hiljaisuus. Rouva Falk silmää ovelle, eikö mies jo tule.

-- Minun aikani on täperällä, ja huomaan, etten enää voi viipyä.
Onko kellään mitään lisättävää? -- Ei! -- Rukoillen Jumalan apua
yrityksellemme, joka niin kauniisti on alkanut, toivon minä meille
kaikille armoa ja siunausta, enkä voi tehdä sitä paremmilla sanoilla
kuin hän itse meille on opettanut, opettaessaan meidät rukoilemaan
Abba, rakas Isä, Isä meidän...

Hän vaikeni, kuin hän olisi pelännyt kuulla omaa ääntään, ja seura
peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin olisivat hävenneet katsoa toisiaan
silmiin. Äänettömyys tuli pitkä, pitempi kuin saattoi odottaa;
siitä tuli liian pitkä, mutta kukaan ei uskaltanut sitä lopettaa;
tirkistettiin sormien lomitse, eikö joku alkaisi liikkua, kun kiivas
soitto eteisessä vetäisi seuran taasen maan päälle.

Pastori otti hattunsa, joi lasinsa pohjaan ja hän muistutti hieman
sellaista, joka aikoo hiipiä tiehensä. Rouva Falk säteili, sillä nyt
tulisi muserrus, ja kosto, ja hyvitys, ja pirteä tuli säteili hänen
silmistään.

Ja kosto tuli ja muserrus myöskin, sillä palvelija toi kirjeen, jonka
huomattiin olevan mieheltä ja se sisälsi -- sitä eivät vieraat saaneet
tietää, mutta näkivät tarpeeksi, selittääkseen heti, etteivät he
kauemmin tahdo vaivata, ja että heitä kotona odotetaan.

Hänen armonsa, joka mielellään tahtoi jäädä rauhottamaan nuorta
rouvaa, jonka ulkomuoto ilmaisi suurta levottomuutta ja mielipahaa, ei
kuitenkaan saanut siihen kehotusta, vaan hänelle päinvastoin osotettiin
niin silmäänpistävää huomiota saamaan päällysvaatteet ylleen, että
näytti siltä, kuin tahdottaisiin hänet nähdä kadulla niin pian kuin
suinkin.

Erottiin koko lailla hämillään, askeleet kaikuivat rappusissa, ja
poismenijät voivat päättää hermostuneista nykäyksistä lukossa, joka
suljettiin heidän jälkeensä, että emäntä parka kaihosi yksinäisyyttä
päästääkseen tunteensa valloilleen. Ja sen hän teki. Jäätyään suuriin
huoneisiin yksikseen purskahti hän hillittömään itkuun; mutta ne eivät
olleet niitä kyyneliä, jotka putoavat kuin toukokuun sade vanhaan,
tomuuttuneeseen sydämeen, vaan kiukun ja vihan sappi nyt himmensi
sielun peilit ja sitten tippui alas ja söi kuin happo terveyden ja
nuoruuden ruusuja.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Absinttia.


Kuuma iltapäiväaurinko paahtoi katukiviä suuressa X-köpingin
vuorikuntakaupungissa. Kaupunginkellarin salissa oli vielä äänetöntä ja
hiljaista; kuusenhavut lattialla tuoksusivat hautajaisilta; asteisiin
jaetut likööripullot seisoivat osastoissaan ja vetivät päivällisunta
vastapäätä viinapulloja, jotka, komendöörinketjut kaulassaan, olivat
saaneet lomaa iltaan saakka; Moran-kello, joka ei koskaan saanut
nukkua päivällisunta, seisoi siinä seinää vasten pitkänä kuin mikäkin
nahjus ja vähittäin möi aikaa, samalla kun se näytti lukevan valtavaa
teatteriohjelmaa, joka oli lävistetty viereiseen vaatenaulakkoon;
sali oli hyvin pitkä ja kapea ja molemmilla pitkillä seinämillä
oli koivuisia pöytiä, jotka pistivät ulospäin seinästä, jotta sali
näytti tallilta, nelijalkaiset pöydät kun kävivät seinään sidotuista
hevosista, joiden takapuolet olivat saliin päin; mutta nyt nukkuivat
kaikki, tuon ja tämän takajalka hieman maasta koholla, sillä lattia
oli koko lailla kuoppainen, ja että ne nukkuivat, sen saattoi nähdä
siitä, että kärpäset kuljeskelivat häiritsemättä pitkin niiden selkää;
mutta kuusitoista-vuotias viinuri, joka istui nojaten Moran nahjukseen,
teatteriohjelman vieressä, hän ei nukkunut, sillä hän huitasi aika
ajoittain valkoisella esiliinallaan kärpäsiä, jotka äsken olivat
olleet kyökissä syömässä päivällistä ja nyt ruvenneet leikkimään,
ja sitten vaipui hän taasen nojaamaan korvaansa Moran-miehen suurta
vatsaa vasten, aivan kuin olisi ottanut selville, mitä tämä oli
syönyt päivälliseksi. Ja sen hän oli saapa kohta tietää, sillä
nyt tuota pitkää roikaletta nikotti ja täsmälleen neljän minuutin
kuluttua nikotti häntä taas ja sitten alkoi hänen suuressa ruumiissaan
ratista ja päristä, niin että poika ponnahti pystöön ja kuuli, miten
se kauheasti koristen äänsi kuusi kertaa perätysten, sitten taasen
palatakseen työhönsä ja hiljaisuuteen.

Mutta poika sai mennä työhönsä, ja hän teki nyt kierroksen tallissaan,
suki konejaan esiliinalla ja järjesti, aivan kuin olisi odottanut
vieraita. Hän asetti tulitikkuja eräälle pöydälle kauas salin perälle,
mistä katsoja voi silmäyksillään pommittaa koko salia. Tulitikkujen
viereen asetti hän pullon absinttia ja kaksi lasia, liköörilasin ja
juomalasin. Sitten meni hän kaivolle ja toi suuren juomakannullisen
vettä ja asetti sen tulenarkojen esineiden viereen pöydälle ja sitten
käveli hän muutamia kertoja lattialla, asettuen mitä odottamattomimpiin
asentoihin aivan kuin olisi jotakuta matkinut. Nyt seisoi hän
käsivarret ristissä rinnalla, pää riipuksissa ja vasen jalka ojossa
ja heitteli haukansilmäyksiä seinien raapiutuneisiin papereihin; nyt
seisoi hän sääret ristissä, oikean käden rystyset pöydänlaidalla, ja
hypisteli vasemmalla kädellään portterilangasta tehtyä lorgnettia,
jonka läpitse hän ivallisesti tarkasteli kattolistoja, kun ovi
aukeni ja viisineljättä-vuotias mies astui sisään varmana, kuin
hän olisi tullut omaan kotiinsa. Hänen parrattomat kasvonsa olivat
jyrkkäpiirteiset, kuten niiden, jotka ahkerasti harjottavat
naamalihaksiaan ja mitä huomaa ainoastaan näyttelijöissä sekä lisäksi
yhdellä yhteiskuntaluokalla; näki kaikki lihakset ja suonisiteet
tumman parransängen varjostaman ihon läpi, mutta ei nähnyt sitä kurjaa
lankajärjestelmää, joka panee liikkeelle nämä hienot koskettimet, sillä
hän ei ollut mikään tavallinen klaveeri, joka kaipaa pedaalia. Korkea
otsa, kapeahko, painuneine ohimoineen, kohosi kuni oikea korinttilainen
pylväänpää, ja sitä myöten köyntelivät mustat, järjestymättömät
hiuskiharat kuin villit kasvit, joiden välissä riippui pieniä, suoria
käärmeitä ja ikäänkuin koettivat ylettyä silmäkuoppiin asti, jonne
eivät koskaan päässeet. Hänen suuret, tummat silmänsä näyttivät
lepotilassa ollessaan lempeiltä ja surevilta, mutta hän osasi niillä
laukaistakin ja silloin olivat terät kuin revolverin suut.

Hän istuutui kuntoon-pannun pöydän ääreen ja katsahti huolestunein
ilmein vesikannua.

-- Miksi sinä aina asetat esille vettä, Gustaf?

-- Siksi, ett'ette, herra Falander, syty palamaan.

-- Mitä se sinua liikuttaa, jos minä palan! Enkö saa sitä tehdä, jos
tahdon!

-- Älkää nyt, herra Falander, olko nihilisti tänään!

-- Nihilisti! Kuka sinulle tuon sanan on opettanut? Mistä sen olet
saanut? Oletko hullu, poika? Sano!

Hän nousi pöydästä ja ampui pari laukausta tummista revolvereistaan.

Gustaf mykistyi pelosta ja hämmästyksestä, nähdessään ilmeen
näyttelijän kasvoissa.

-- No, vastaa poika, mistä sait tuon sanan?

-- Se oli herra Montanus, joka sen sanoi eräänä päivänä, kun hän oli
Träskålasta käymässä täällä, vastasi Gustaf pelokkaana.

-- Vai Montanus! jatkoi synkkä mies ja istui taas. Montanus on minun
miehiäni; hän on mies, joka ymmärtää. Kuules, Gustaf, sinä voit aivan
hyvin sanoa minulle, millä nimellä, liikanimellä, ymmärräthän, tämä
teatterisotku minua kutsuu. Kas niin! Elä pelkää!

-- En, se on niin ruma, että en minä sitä tahdo sanoa.

-- Miks'et tahdo, kun niin vähällä voit minua ilahuttaa. Enkö minä
sinunkin mielestäsi tarvitse jotain huvituksekseni? Näytänkö minä niin
hiton iloiselta? Sano vaan! Miten he sanovat kysyessään, olenko minä
käynyt täällä? Eivätkö he sano näin: 'Onko...

-- Piru...

-- Ahaa! Piru? Se on hyvä nimi. No, luuletko, että he vihaavat minua?

-- Kyllä, tavattomasti!

-- Hyvä! Mutta miksi? Olenko minä tehnyt heille mitään pahaa?

-- Ette, sitä en voi sanoa!

-- En ole, niin luulisin minäkin!

-- Mutta he sanovat, että te, herra Falander, olette tärvellyt ihmisiä!

-- Tärvellyt?

-- Niin, he sanovat, että herra Falander on tärvellyt minut, senvuoksi,
että minusta on kaikki vanhaa!

-- Hm, hm! Onko sinulla tapana sanoa heille, että heidän sukkeluutensa
ovat vanhoja?

-- On, kaikki, mitä he sanovat, on sitäpaitsi vanhaa; he ovat niin
vanhoja kaikki tyynni, että aivan iljettää!

-- Soo! Eikö sinusta ole vanhaa olla tarjoilijakin?

-- On, tietysti se on; vanhaa on elää, vanhaa kuolla, kaikki on vanhaa
-- ei -- ei -- näyttelijäksi tuleminen!

-- On kyllä, ystäväiseni, se se on kaikista vanhinta. Ole vaiti nyt,
niin saan huumata itseni!

Hän joi absinttinsa ja vaipui selkäkenoon, pää vasten seinää, jossa
näkyi pitkä ruskea raita siinä kohdin, missä savu hänen sikaristaan
oli noussut niiden kuuden pitkän vuoden varrella, joina hän täällä oli
istunut. Auringonsäteet tunkivat ikkunasta huoneeseen, mutta suuret
haavat, joitten kevyitä lehtiä iltatuuli leyhytteli, siivilöivät ne
ensin, niin että pitkälle seinälle syntyvä varjo muodosti liikkuvan
verkon, jonka alimpaan nurkkaan synkän miehen pää, epäjärjestyksessä
olevine kiharoineen, loi varjon, joka näytti suurelta hämähäkiltä.

Gustaf oli jälleen istuutunut kuuntelemaan Moran-miestä ja pysyi
nihilistisesti hiljaa katsellessaan, kuinka kärpäset tanssivat
piiritanssia argandilaisen kattolampun ympärillä.

-- Gustaf! kuului hämähäkinverkosta.

-- Niin, kaikui kellokaapista!

-- Elävätkö vanhempasi?

-- Eivät, senhän herra Falander tietää.

-- Se on onneksi sinulle se!

Pitkä äänettömyys.

-- Gustaf!

-- Jaha!

-- Saatko nukkua öisin?

-- Mitä tarkotatte, herra Falander? vastasi Gustaf ja punastui.

-- Sitä, mitä sanon!

-- Tietysti minä saan! Miksi en saisi?

-- Miksi tahdot ruveta näyttelijäksi?

-- Sitä en voi sanoa! Luulen, että tulisin onnelliseksi.

-- Etkö nyt ole onnellinen?

- Sitä en tiedä! En luule ainakaan!

-- Onko herra Rehnhjelm ollut täällä, sen jälkeen kuin tuli?

-- Ei, ei ole ollut, mutta hän sanoi tulevansa tapaamaan herra
Falanderia näihin aikoihin.

Pitkä äänettömyys; jonka jälkeen ovi aukenee ja varjo syntyy suureen
verkkoon, joka heiluu, jolloin hämähäkki tekee nurkassa äkillisen
liikkeen.

-- Se on herra Rehnhjelm! sanoo synkkä pää.

-- Herra Falander?

-- Tervetuloa! Olette etsinyt minua jo varemmin tänään?

-- Niin olen, tulin kaupunkiin päivällä ja koetin heti saada tavata
teitä. Te arvaatte asiani; aion pyrkiä teatteriin.

-- Oo! Todellakin! Se ihmetyttää minua!

-- Ihmetyttääkö se teitä?

-- Kyllä, ihmetyttää se! Mutta miksi niin ollen tulette ensin minun
luokseni?

-- Siksi, kun tiedän, että te olette etevin näyttelijä, ja siksi, että
eräs yhteinen tuttavamme, kuvanveistäjä Montanus, suositteli minulle
teitä erinomaisena henkilönä.

-- Vai niin, onko hän? Mitä minä siis voin tehdä puolestanne?

-- Antaa minulle neuvon!

-- Suvaitsetteko istua pöytääni?

-- Kiitän, jos saan olla isäntänä.

-- Sitä en voi sallia...

-- Omasta puolestani, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?

-- Kuten suvaitsette! -- Pyydätte neuvoa? Hm! Tahdotteko vilpittömän
neuvon? Tietysti tahdotte! Mutta kuunnelkaa silloin ja ottakaa se
todeksi, minkä teille sanon, elkääkä koskaan unohtako, että niin ja
niin minä sanoin tänä päivänä, sillä minä olen ikäänkuin vastuunalainen
siitä, mitä sanon.

-- No! Sanokaa mielipiteenne, olen valmis!

-- Oletteko käskenyt valjastaa hevoset? Ette! Tehkää se siis, ja
matkustakaa kotiin takaisin.

-- Olenko minä siis teidän mielestänne kelpaamaton näyttelijäksi?

-- Ette, ette suinkaan! Minun mielestäni ei kukaan ole siihen
kelpaamaton! Päinvastoin! Kaikilla ihmisillä on enemmän tai vähemmän
taipumuksia näyttelemään ihmisiä!

-- Noo?

-- Voi, se on aivan toista, kuin mitä te aavistatte! Te olette nuori,
verenne on liikkeessä, tunnette tuhansia kuvia, kauniita, heleitä kuin
satukirjoissa, ryömivän sikinsokin aivoissanne, mutta te ette tahdo
niitä kätkeä, tahdotte saada ne valoon, kantaa niitä käsillänne ja
näyttää niitä, ennen kaikkea näyttää niitä maailmalle ja tuntea siitä
suurta iloa -- eikö totta?

-- Kyllä, kyllä! Te lausutte julki minun ajatukseni!

-- Minä oletin nyt paraimman ja tavallisimman tapauksen, sillä minä en
kaikkeen etsi huonoja syitä, vaikkakin minä ajattelen hyvin alhaista
-- melkein kaikesta! No hyvä, tämä halu on niin voimakas, että te
tahtoisitte kärsiä hätää ja nöyryytystä, antaa vampyyrien itseänne
imeä, menettää kansalaisluottamuksenne, tehdä vararikon, joutua
perikatoon ... mieluummin kuin peräytyä! Eikö totta?

-- Kyllä! Voi, miten hyvin te minut tunnette!

-- Tunsin kerran erään nuoren miehen -- nyt en enää häntä tunne, sillä
hän on niin muuttunut! Hän oli viisitoista-vuotias päästessään ulos
siitä rangaistuslaitoksesta, jota jokainen seurakunta ylläpitää niitä
lapsia varten, jotka ovat joutuneet sen hyvin tavallisen rikoksen
uhriksi, että ovat syntyneet maailmaan, ja jossa noiden viattomien
pienokaisten on sovitettava vanhempiensa syntiinlankeemus, sillä
kuinka muutoin kävisi ... olkaa hyvä ja muistuttakaa minua, että
pysyisin asiassa! Sen jälkeen oleskeli hän Upsalassa viisi vuotta ja
luki hirveän paljon kirjoja; hänen aivonsa jaettiin kuuteen lokeroon,
joihin asetettiin kuudenlaisia tietoja, numerotietoja, nimiä,
kokonaisia makasiineja valmiita arvosteluja, johtopäätöksiä, teorioja,
päähänpistoja, tuhmuuksia. Se vielä kävi päinsä, sillä aivot ovat
tilavat; mutta niiden piti vastaanottaa muidenkin ajatuksia, vanhoja,
mädänneitä ajatuksia, joita toiset elämänsä iän olivat pureskelleet, ja
joita nyt sylkivät suustaan; silloin rupesi häntä oksettamaan ja sitten
-- hän oli kaksikymmenvuotias, kun meni teatteriin. Katsokaas minun
kelloani; katsokaa sekuntiviisaria; kuusikymmentä kertaa, ennenkuin
tulee minuutti, 60 kertaa 60 ennenkuin tulee tunti, 24 kertaa se, ja
silloin vasta on vuorokausi, 365 kertaa se -- ja se on vasta vuosi.
Ajatelkaa, _kymmenen_ vuotta! Herra -- oletteko ollut odottamassa
rakasta tuttavaa portilla? Ensimmäinen neljännes menee itsestään;
toinen neljännes -- sen kävelee niin mielellään sen puolesta, josta
pitää; kolmas neljännes: hän ei tule; neljäs: toivoa ja pelkoa; viides:
lähdette pois, mutta käännytte takaisin; kuudes: Herra Jumala, olen
kadottanut turhaan aikani; seitsemäs: mutta jään kuitenkin, koska jo
niin kauan olen ollut; kahdeksas: raivoa, sadatuksia; yhdeksäs: menen
kotiin, panen sohvalle maata ja tunnen itsessäni levon, ikäänkuin
kulkisin kuolema kainalossa. Hän odotti kymmenen vuotta, kymmenen
vuotta! Eikö nivukseni nouse pystyyn, kun sanon kymmenen vuotta?
Katsokaapas! Ne ovat kiinni kuitenkin! Kymmenen vuotta kului, ennenkuin
hän sai osan. Ja silloin hän onnistui -- heti. Ja silloin oli hän
tulla hulluksi kymmenen turhaan menneen vuoden tähden ja silloin hän
raivostui siitä, ettei tämä ollut tapahtunut kymmentä vuotta varemmin,
ja sitten hän hämmästyi sitä, ettei häntä kohdannut onni tehnyt häntä
onnelliseksi, ja niin tuli hänestä onneton.

-- Tarkotatteko siis, ettei hän tarvinnut noita kymmentä vuotta
tutkiakseen taidettaan?

-- Eihän hän saanut koskaan tutkia, kun ei milloinkaan saanut näytellä;
ja hänestä tuli ohjelmaan naurun aihe, hylkiö; ja johtokunta sanoi,
ettei hänestä ole mitään hyötyä, ja kun hän kääntyi toisen johtokunnan
puoleen, niin sanoi se, ettei hänellä ole mitään ohjelmistoa!

-- Mutta miksei hän ollut onnellinen onnistuttuaan?

-- Uskotteko te, että kuolematon sielu tyytyy onnistumiseen? --
Mutta miksi puhua tästä? Teidän päätöksenne on peruuttamaton! Minun
neuvoni ovat turhia! Ei ole muuta opettajaa kuin kokemus, ja se on
niin oikullinen, tahi edeltä-laskeva, aivan kuin opettaja koulussa;
toiset ovat aina suosiossa, toiset aina saavat selkäänsä; te olette
syntynyt saamaan suosiota; elkää uskoko, että sanon tämän tarkottaen
syntyperäänne; olen kyllin valistunut ollakseni lukematta sen ansioksi
hyvää tai pahaa; se on tässä tapauksessa aivan huomiotta jätettävä
tekijä, sillä nyt on kysymys ihmisestä ihmisenä! Toivon, että
onnistuisitte niin pian kuin mahdollista, jotta valistuisitte -- niin
pian kuin suinkin! Te ansaitsette sen, luulen ma!

-- Mutta ette siis ollenkaan kunnioita taidettanne? Taiteista suurinta
ja ihaninta?

-- Se on arvioitu liian suureksi, kuten kaikki, mistä ihmiset ovat
kirjottaneet kirjoja. Se on vaarallinen, sillä se voi vahingoittaa!
Hyvin sanottu valhe voi tehdä pysyväisen vaikutuksen! Se on
kuin kansankokous, jossa sivistymätön enemmistö ratkaisee. Jota
pintapuolisempi, sitä parempi -- jota huonompi, sitä parempi! Silti en
ole sanonut, että se on tarpeeton!

-- Mahdotonta, että tarkotatte sitä, mitä sanotte.

-- Se on minun tarkotukseni, mutta eihän sen silti tarvitse olla totta.

-- Mutta eikö teillä todellakaan ole mitään kunnioitusta taidettanne
kohtaan?

-- Taidettani? Miksi minä omaani kunnioittaisin enemmän kuin
toistenkaan.

-- Tehän olette näytellyt mitä syvämielisimpiä osia; olettehan
näytellyt Shakespearea? Olette näytellyt Hamletia? Ettekö todella
ole tuntenut sisällistä järkytystä lausuessanne tuota syvällistä
yksinpuhelua "Ollako vai ei?"

-- Mitä te tarkotatte syvällisellä?

-- Syvämielistä, syvämietteistä!

-- Selittäkää! Onko niin syvällistä sanoa näin: "Tapanko minä itseni
vaiko en? Tekisin sen aika mielelläni, jos tietäisin, mitä seuraa
kuoleman jälkeen, ja niin muutkin tekisivät, mutta kun nyt emme sitä
tiedä, niin siksi emme uskalla tappaa itseämme." Oliko tuo nyt niin
syvällistä?

-- Ei, ei niin...

-- No! Tekin olette varmasti joskus ajatellut lopettaa itsenne! Eikö
totta?

-- Olen kyllä, sitä ovat kai kaikki ajatelleet!

-- No, miks'ette tehnyt sitä? Siksi, että te, samaten kuin Hamlet, ette
uskaltanut, kosk'ette tiennyt, mitä tuleman piti. No, olitteko te nyt
niin syvämielinen silloin?

-- En, en tietenkään!

-- No, se oli siis aivan yksikertaisesti jokapäiväistä. Tai yhdellä
sanalla sanottuna -- miksi sitä sanotaan, Gustaf?

-- Se on vanhaa! vastattiin kellokaapista, jossa nähtävästi oli
odotettu sananvuoroa.

-- No, se on vanhaa! Mutta jos kirjailija olisi voinut jotenkuten
otaksuttavasti kuvailla tulevan elämän olemusta, silloin se olisi ollut
uutta!

-- Onko kaikki uusi niin erinomaista? kysyi Rehnhjelm, hyvin
alakuloisena uusista asioista, joita oli saanut kuulla.

-- Uudella ainakin on yksi etu -- ja se on juuri se, että se on uutta!
Koettakaa miettiä ajatuksenne itse ja te olette aina huomaava itsenne
uudeksi. Uskotteko, että minä tiesin, mistä te puhuisitte minun
kanssani, ennenkuin tulitte ovesta sisään, ja että minä tiedän, mitä
te seuraavalla kerralla kysytte minulta, kun satumme Shakespearen
läheisyyteen.

-- Te olette ihmeellinen ihminen; minun on tunnustaminen, että olette
oikeassa siinä, mitä sanotte, vaikkakaan minä en voi sitä hyväksyä.

-- No, mitä te pidätte Antoniuksen ruumispuheesta Caesarin paarien
ääressä? Eikö se ole ihmeellinen?

-- Sitä juuri aioin teiltä kysyä! On aivan kuin te voisitte lukea minun
ajatukseni!

-- No, sanoinhan minä sen teille jo äsken. Ja onko se niin vaikeata,
kun kaikki ihmiset ajattelevat, tahi oikeammin sanovat samaa. No, mitä
syvällistä te siitä löydätte?

-- Sitä minä en voi sanoin sanoa...

-- No, mutta eikö se teidän mielestänne ole jotensakin tavallinen
ivallisen puheen muoto? Sanotaan päinvastaista kuin tarkotetaan, ja
jos kärkiä vähän hioo, niin ei kukaan ole niillä itseään pistelemättä.
No, entä oletteko lukenut mitään kauniimpaa kuin Julian ja Romeon
vuoropuhelu hääyön jälkeen?

-- Voi niin, tuo paikka, jossa hän sanoo, että se on satakieli, vaikka
se olikin leivo.

-- Mitäpä muuta paikkaa minä tarkottaisin, kun koko maailma tarkottaa
sitä. No, vaikutushan perustuu yksityiseen, paljon käytettyyn
runolliseen kuvaan, ja uskotteko te, että Shakespearen suuruus perustuu
runollisiin kuviin?

-- Miksi te revitte minulta kaikki palasiksi, miksi otatte minulta pois
kaiken tuen?

-- Minä viskaan pois kepit, jotta oppisitte kävelemään -- itse! Muuten,
pyydänkö minä teidän myöntymään siihen, mitä sanon?

-- Te ette pyydä, te pakotatte siihen!

-- Silloin tulee teidän karttaa minun seuraani. -- Vanhempanne surevat
tätä teidän askeltanne?

-- Tietysti! Mistä sen tiedätte?

-- Niin kaikki vanhemmat tekevät! Miksi te arvioitte liian suureksi
minun arvostelukykyni. Älkää arvioiko liikaa ylipäänsä.

-- Luuletteko, että silloin voi tulla onnellisemmaksi?

-- Onnellisemmaksi? Hm! Tunnetteko te jonkun, joka on onnellinen?
Vastatkaa nyt omilla ajatuksilla älkääkä toisten sanoilla!

-- En!

-- No, kun ette usko ketään onnelliseksi, kuinka siis silloin voitte
puhua onnellisemmasta? -- Vai niin, teillä on vanhemmat! Se on tuhmaa
se!

-- Kuinka niin? Mitä tarkotatte?

-- Eikö teidän mielestänne ole luonnotonta, että vanha sukupolvi
kasvattaa uutta ja syöttää sille vanhentuneita tuhmuuksiaan. No,
vanhempanne vaativat teiltä kiitollisuutta? Eikö niin?

-- No mutta, totta kai tulee olla kiitollinen vanhemmilleen?

-- Kiitollinen siitä, että he laki puolellaan ovat hankkineet meidät
tähän kurjuuteen, ruokkineet meitä huonolla ruualla, lyöneet meitä,
polkeneet meitä, nöyryyttäneet meitä, vastustaneet meidän toiveitamme.
Uskotteko, että vielä puuttuu yksi vallankumous? Ei, kaksi! Miksette
juo absinttiä? Pelkäättekö sitä? Oh! Pullossahan on Genèven risti,
katsokaa! Se parantaa haavottuneita taistelukentällä, ystäviä ja
vihollisia; se huumaa tuskan, tylsistyttää ajatuksen, poistaa muistin,
tukahuttaa kaikki jalot tunteet, jotka narraavat ihmisen tekemään
hullutuksia, ja se sammuttaa lopulta järjen valon. Tiedättekö te,
mitä on järjen valo? Ensiksikin se on sananparsi, toiseksi virvatuli,
tiedättehän, tuollaista valoa, joka väikkyy sellaisten paikkojen
päällä, missä on ollut kalaa mätänemässä ja synnyttänyt fosforivetyä;
järjen valo on fosforivetyä, harmaan aivokudoksen synnyttämää. Onhan
ihmeellistä, että kaikki hyvä täällä maan päällä katoaa ja unohtuu.
Minä olen kymmenvuotisten retkeilyjeni ja näennäisen toimettomuuteni
aikana lukenut läpi kaikki seurojen kirjastot, mitä näissä
pikkukaupungeissa on; kaikki huono ja merkityksetön, mitä kirjoista
löytää, on lainattu ja uudestaan painettu, mutta hyvä on kätkössä. --
Tahtoisin sanoa -- muistuttakaa minua, että pysyn asiassa.

Kello alkoi nyt meluta ja jyristi seitsemän kertaa. -- Ovi temmattiin
auki ja sisälle työntäysi suurella melulla muuan henkilö. Hän oli
viisikymmenvuotias; hänen lihava, raskas päänsä lepäsi kuin mörssäri
lihavain olkapäiden välissä, aivan kuin lavetti, joka on alinomaa
45 asteen nousussa, ja näyttäen tahtovan heittää tähtiä pommeilla.
Kasvot näyttivät siltä, kuin voisi niiden omistaja harjottaa kaikkia
keksittyjä rikoksia ja keksimättömiä paheita, mutta että pelkuruus on
estänyt hänet niitä tekemästä. Hän heitti synkän päälle kranaatin ja
hönkäisi tarjoilijalta rommitotia, kieliopillisella, raa'alla kielellä
ja äänellä kuin korpraali.

-- Se on teidän kohtalonne hallitsija, kuiskasi synkkä Rehnhjelmille.
Hän on suuri murhenäyttelijä, näyttämöllinen johtaja ja intendentti,
minun veriviholliseni.

Rehnhjelmiä puistatti katsellessaan tuota hirveätä olentoa, joka oli
vaihtanut syvintä vihaa hehkuvan silmäyksen Falanderin kanssa ja nyt
istui pommittaen käytävää sylkilaukauksilla.

Sitten avautui ovi uudestaan ja sisälle liukui puolihieno,
puolivanha mies, jonka tukka oli öljytty ja viikset vahatut. Hän
istuutui tuttavallisesti tirehtöörin pöytään; tämä ojensi hänelle
karneolisormuksella koristetun keskisormensa tervehdykseksi.

-- Se on kaupungin vanhoillisen lehden toimittaja, valtaistuimen ja
alttarin puolustaja. Hänellä on vapaa pääsy kulissien väliin ja hän
tahtoo vietellä kaikki tytöt, joihin johtaja ei heitä silmiään. Hän
on ennen ollut kuninkaallinen virkamies, mutta hänen täytyi jättää
paikkansa, häpeän sanoa minkä tähden, selitti Falander. Mutta minä
häpeän myöskin istua samassa huoneessa kuin nämät herrat ja sitäpaitsi
pidän tänä iltana tuolla sisällä pienet kemut ystävilleni eilisen
lahjanäytäntöni johdosta. Jos teitä haluttaa olla huonossa seurassa,
huonoimpien näyttelijäin, kahden huonomaineisen naisen ja erään vanhan
herra rentun kanssa, niin tervetuloa sinne kello kahdeksan.

Rehnhjelm ei epäröinyt silmänräpäystäkään vastaanottaa kutsua.

Hämähäkki kapusi seinällä verkkonsa läpi, juuri kuin kokeakseen sen,
ja sitten se katosi. Kärpänen istui vielä hetken aikaa. Mutta aurinko
piilottausi tuomiokirkon taa, verkon silmät hajosivat niinkuin ei niitä
olisi koskaan ollutkaan ja haavat vapisivat ikkunoiden edustalla. Mutta
silloin korotti tuo suuri mies ja näyttämöllinen johtaja äänensä ja
huusi, sillä hän oli unohtanut puhumisen; ja hän sanoi:

-- No! Olet kai nähnyt, miten Viikkolehti taasenkin on hyökännyt
kimppuuni!

-- Äh, ei veljen pidä sen loruilemisesta välittää!

-- Eikö minun pidä välittää! Mitä pirua sinä sillä tarkotat? Eikö
koko kaupunki lue sitä? Kyllä, kyllä minä siitä välitän! Menen hänen
luokseen hänen kotiinsa ja annan köniin, sen minä teen! Hän väittää
aivan hävyttömästi, että minä liiottelen ja teeskentelen.

-- No, lahjo hänet sitten! Mutta elä pane toimeen skandaalia!

-- Lahjo! Luuletko, etten ole koettanut? He ovat pirun merkillistä
väkeä nuo vapaamieliset sanomalehtikirjottajat. Jos on ystävä ja
tuttava heidän kanssaan, niin voivat he kirjottaa sievästi, mutta
lahjoa heitä, se ei käy, vaikka olisivat miten köyhiä tahansa!

-- Äh, sinä et ymmärrä sitä! Ei saa suoraan käydä heidän kimppuunsa,
vaan pitää lähetellä lahjoja, joita voi pantata, tai myöskin käteistä
rahaa, salaisesti, eikä siitä sitten enää sen enempää välittää!

-- Kuten tehdään sinulle? Ei, kuules, se ei onnistu heihin nähden;
kyllä minä olen koettanut. On ihan hittoa, kun tapaa ihmisiä, joilla on
mielipiteitä.

-- Minkä uhrin sinä luulet, vaihtaaksemme nyt keskustelun aihetta,
pirun saaneen kynsiinsä?

-- Se ei liikuta minua!

-- Ehkäpä sentään! Gustaf! Kuka tuo herra oli, joka istui Falanderin
seurassa?

-- Hän aikoo teatteriin ja on nimeltään Rehnhjelm!

-- Mitä! Aikooko hän teatteriin? Hän! huusi johtaja.

-- Kyllä, kyllä hän aikoo, vastasi Gustaf.

-- Ja aikoo näytellä tragediaa, tietenkin! Ja on Falanderin
suojeluksessa? Eikä käänny minun puoleeni? Ja aikoo ottaa minun
osani? Ja suoda meille sen kunnian? Enkä minä tiedä sanaakaan koko
asiasta? Minä! Minä! Säälin häntä! Mikä hirvittävä tulevaisuus! Minun
tietenkin pitää suojella häntä! Minun pitää ottaa hänet siipieni
suojaan! Tunnetaan minun siipieni voima, vaikka minä en lennäkään!
Ne kannattavat joskus! Hän oli komea mies! Hieno mies! Kaunis kuin
Antigonus! Vahinko, ettei hän tullut ensin minun luokseni, niin olisi
hän saanut kaikki Falanderin osat, jok'ainoan! Oi! Oi! Oi! Mutta ei se
vieläkään ole liian myöhäistä! Haa! Antaa pirun ensin tärvellä hänet!
Hän on vielä vähän liian tuore! Hän näytti todella turmeltumattomalta!
Poika parka! Niin, sanon vaan: Jumala häntä varjelkoon!

Viimeisen rukouksen sanat häipyivät meluun, joka syntyi, kun kaikki
kaupungin totivieraat tulivat sisälle.



VIIDESTOISTA LUKU.

Teatteriosakeyhtiö Phoenix.


Seuraavana päivänä heräsi Rehnhjelm ennen puoltapäivää
hotellisängyssään. Edellisen yön muistot nousivat kuin haamut
esiin ja ympäröivät hänen sänkynsä keskellä kesänkirkasta päivää.
Hän näki kauniin, runsaasti kukilla koristetun huoneen, jossa
mässäystä pidettiin, sisäluukut kiinni ruuvattuina; hän näki
viisineljättä-vuotiaan näyttelijättären, jonka eräs kilpailija oli
alentanut esittämään akka-osia; hän tulee sisälle epätoivoissaan ja
raivostuneena uusista loukkauksista, juo itsensä humalaan ja ojentaa
jalkansa sohvan laidalle, ja kun huoneessa tulee liian kuuma, aukaisee
hän leninkinsä yhtä suruttomasti kuin herrat avaavat liivinsä vahvan
päivällisen jälkeen; siellä kippelehtää vanha koomikko, joka on hyvissä
ajoin saanut jättää rakastaja-alan ja lyhyen kukoistuksen jälkeen
vaipunut ilmottaja-osiin ja niin hauskuuttaa alempaa porvaristoa
lauluillaan ja ennen kaikkea kertomalla suuruudenajoistansa; mutta
savun ja humalakangastusten läpi näkee hän nuoren kuusitoistavuotiaan,
joka tulee kyynelsilmin kertomaan synkälle Falanderille, kuinka tuo
suuri tirehtööri taasenkin on tehnyt hänelle häpeällisiä tarjouksia ja
hänen kieltäydyttyään vannonut kostavansa niin, että hän tästälähtien
saa vain piikaosia; ja hän näkee Falanderin, joka vastaanottaa kaikkien
surut ja huolet ja puhaltaa niiden päälle, niin että ne häviävät;
miten hän hälventää kaikki: loukkaukset, nöyryytykset, aasinpotkut,
onnettomuudet, hädän, kurjuuden ja valitukset mitättömiksi; miten
hän opettaa ja kehottaa ystäviään, etteivät arvioisi mitään liian
suureksi, varsinkaan eivät omia surujaan. Mutta alati näkee hän
pienen, viattomannäköisen kuusitoistavuotiaan, jonka ystävä hänestä
tuli ja jolta hän hyvästijättäessään oli saanut suutelon, kiihkeän,
intohimoisen suudelman, jota hänen tulehtuneet aivonsa nyt vilpittöminä
ollessaan muistavat pitäneensä jotensakin odottamattomana. Mutta mikäs
hänen nimensä oli?

Hän nousee tarttuakseen vesikannuun ja saa käsiinsä pienen nenäliinan,
jossa on viinitahroja! Ah! Tuossa se on häviämättömästi kirjotettuna
merkkausmusteella -- Agnes! Hän suutelee kahdesti sen puhtainta
paikkaa ja pistää sen sitten matka-arkkuunsa. Sitten pukeutuu hän
huolellisesti, mennäkseen teatterin johtokunnan puheille, joka tavataan
varmimmin kahdentoista ja kolmen välillä.

Jottei tarvitseisi syyttää itseään mistään, menee hän yhtiöön kl. 12 ja
tapaa vahtimestarin, joka kysyy hänen asiaansa ja eikö hän voisi olla
avuksi. Rehnhjelmin mielestä on se mahdotonta ja hän kysyy uudestaan,
voiko tavata johtajaa, jolloin saa tietää, että johtaja tällä haavaa on
tehtaassa, mutta että hän kyllä tulee päivemmällä. Rehnhjelm luulee,
että teatteria tuttavallisessa keskustelussa sanotaan tehtaaksi, mutta
saa sittemmin tietää, että toimeenpaneva johtaja oikeastaan harjottaa
tulitikkuteollisuutta. Hänen lankonsa, kamreeri, on postissa eikä
tavallisesti tule tänne ennen kahta ja tämän poika, sihteeri, on
sähkösanomalennätinkonttorissa, eikä häntä koskaan varmasti voi tavata.
Koska vahtimestari kuitenkin luuli ymmärtävänsä Rehnhjelmin asian,
niin antoi hän omasta ja teatterin puolesta yhden kappaleen teatterin
sääntöjä, joita lukemalla nuori kokeilija saisi kuluttaa aikaansa,
kunnes joku johtokunnan jäsen osuisi tulemaan. Hän varustautui siis
kärsivällisyydellä ja istuutui sohvaan tutkimaan. Hänen luettuaan
läpi säännöt oli kello ainoastaan puoli yksi. Sitten puheli hän
vahtimestarin kanssa neljännestä vailla yhteen. Sitten istuutui hän
tutkimaan sääntöjen ensimmäistä pykälää: "Teatteri on siveellinen
laitos, siksi tulee sen jäsenien harrastaa jumalanpelko, hyveitä ja
hyviä tapoja." Hän käänteli lausetta, koettaen saada sen oikeaan
valoonsa, onnistumatta. Jos teatteri jo on siveellinen laitos, niin
eihän jäsenten, jotka juuri (johtajan, kamreerin, sihteerin, koneiden
ja kulissien kanssa) muodostavat tuon laitoksen, silloin tarvitse
harrastaa tuota kaikkea kaunista, miksi sitä nyt sanottaneekin. Jos
olisi kirjotettu näin: teatteri on siveetön laitos ja siksi ... niin,
silloin siihen olisi tullut ajatusta, eikä se varmaankaan ollut
johtokunnan tarkotus. Ja sitten ajatteli hän Hamletin "sanoja, sanoja,"
mutta muisti heti, että on vanhaa käyttää Hamletin sanoja ja että tulee
lausua omat ajatuksensa omin sanoin, ja niin hän valikoi ja pysähtyi
sanomaan tuota lorupuheeksi, mutta senkin hän hylkäsi, kosk'ei sekään
ollut itsenäistä, mutta eihän alkuteoskaan ollut.

Toinen pykälä auttoi häntä sitten tekstineen kuluttamaan
neljännestunnin: "Teatteri ei suinkaan ole huvitusta varten. Ei vain
huviksi". Tuossa sanottiin: teatteri ei ole huvitusta varten ja tässä:
teatteri ei ole vain huviksi, siis on se (myöskin) huviksi. Sitten
hän ajatteli milloin teatterissa on hauskaa: silloin on hauskaa, kun
näkee lapsien, varsinkin poikien, petkuttavan vanhemmiltaan rahoja,
varsinkin jos vanhemmat ovat säästäväisiä, kilttejä ja järkeviä;
toiseksi, kun vaimot pettävät miehiään; varsinkin on tämä hyvin
hauskaa, jos mies on vanha ja tarvitsee vaimonsa tukea; sitten hän
vielä muisti nauraneensa tavattomasti kahdelle vanhalle miehelle,
jotka olivat kuolemaisillaan nälkään, sentähden että heidän liikkeensä
oli taantunut, ja että vielä tänä päivänäkin nauretaan samalle
asialle erään klassillisen kirjailijan näytelmässä. Vielä muisti hän
nauttineensa erään vanhanpuoleisen miehen onnettomuudesta, joka oli
menettänyt kuulonsa, ja että häntä ynnä kuuttasataa muuta henkilöä
oli suuresti huvittanut eräs pappismies, joka koetti luonnollisella
tavalla parantaa sitä hulluutta, johon itsensäpidättäminen hänet oli
vienyt, ja se ulkokultaisuus, johon hänen täytyi turvautua päämääränsä
saavuttaakseen. Millekä siis naurettiin? kysyi hän itseltään. Ja
kosk'ei hänellä ollut muuta tehtävää, koetti hän vastata siihen! Niin,
naurettiin onnettomuudelle, hädälle, kurjuudelle, paheelle, hyveelle,
hyvän häviölle, pahan voitolle. Tämä tulos, joka osaksi oli hänelle
uutta, sai hänet hyvälle tuulelle, häntä huvitti suuresti tällainen
ajatuksien leikki. Kun johtokuntaa ei vielä kuulunut, jatkoi hän
leikkiään, ja niin tuli hän, ennenkuin oli kulunut viisi minuuttia,
siihen lopputulokseen, että murhenäytelmässä itketään juuri samalle
asialle, jolle huvinäytelmässä nauretaan. Mutta siihen hän pysähtyi,
sillä sisään ryntäsi nyt tuo suuri johtaja, ryntäsi Rehnhjelmin sivu,
ollen laisinkaan häntä näkemättä, ja heittäysi erääseen vasemmalla
olevan huoneeseen, josta hetken kuluttua kuului soittokellon ääni,
jota voimakas käsi helisti. Vahtimestari tarvitsi puoli minuuttia
ennättääkseen sisälle ja taasen takaisin ilmottamaan, että hänen
korkeutensa ottaa vastaan.

Kun Rehnhjelm astui huoneeseen, oli johtaja jo ennättänyt röyhistää
rintaansa ja suunnata mörssärinsä niin korkealle, että hänen
oli mahdoton nähdä tuota kuolevaista, joka tuli sisään pikkasen
vavisten. Mutta hän mahtoi kuulla hänen tulevan, sillä hän kysyi heti
loukkaavalla äänellä, mitä tulija tahtoi.

Rehnhjelm selitti haluavansa saada koenäytännön.

-- Haa! Suuren koenäytännön! Innostus suuri! Onko herralla mitään
ohjelmistoa? Näytellyt Hamletin, Learin, Richard Sheridanin,
Tarjokkaan, huudettu esiin kymmenen kertaa kolmannen näytöksen jälkeen?
Mitä! Häh!

-- En ole koskaan ennen esiintynyt.

-- Vai niin, se on eri asia!

Hän istuutui hopeoituun, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin
ja hänen naamaansa nousi sellainen ilme, kuin olisi se määrätty
kuvittamaan jotakin Svetoniuksen elämäkertaa.

-- Saanko sanoa herralle suoran mielipiteeni? Mitä? Luopukaa tältä
uralta!

-- Mahdotonta!

-- Minä toistan: luopukaa tältä uralta! Se on hirvein ura kaikista! Se
on niin täynnä nöyryytyksiä, ikävyyksiä, pistoksia, okaita, herrani,
jotka, uskokaa minua, tekevät elämänne niin katkeraksi, että toivotte
ett'ette koskaan olisi syntynyt!

Hän näytti todellakin luottamusta herättävältä, mutta Rehnhjelmin
päätös oli järkähtämätön.

-- No, ottakaa huomioon sanani! Minä juhlallisesti neuvon teitä
luopumaan siitä ja selitän, että toiveet ovat niin pienet, että kenties
saatte olla statistina useat vuodet! Ajatelkaapa sitäkin! Ja elkää
tulko sitten minulle valittamaan! Tämä ura on niin helvetillisen
vaikea, herra, että jos sen tietäisitte, ette koskaan sille antautuisi!
Elämä on oleva teille helvetti; uskokaa pois, minä olen sen sanonut.

Se oli turhaa puhetta.

-- Eikö herra sitten nyt heti tahtoisi liittyä teatteriin ilman
koenäytäntöä; se olisi vähemmän vaarallista.

-- Kyllä tietenkin, mutta sitä en ole ottanut huomioon.

-- Olkaa hyvä ja allekirjottakaa siis tämä välikirja. Palkkaa tuhat
kaksisataa riksiä ja kahden vuoden sitoumus. Kelpaako?

Hän otti esiin valmiiksi kirjotetun ja johtokunnan allekirjottaman
välikirjan, joka oli imupaperin alla, ja ojensi sen Rehnhjelmille
täytettäväksi, minkä Rehnhjelm, jolle nuo tuhat kaksisataa olivat
nousseet päähän, lukematta teki.

Tämän jälkeen lainasi johtaja hänelle keskisormensa, jossa oli
karneolisormus, ja sanoi: Tervetuloa! näyttäen samalla yläleukansa
ikeniä ja vihertäväteräisten silmäinsä keltaista ja veristävää
valkuaista.

Ja niin oli vastaanotto lopussa. Mutta Rehnhjelm, jonka mielestä kaikki
oli tapahtunut aivan liian nopeasti, jäi vielä ja rohkeni kysyä, eikö
hänen tulisi odottaa johtokunnan kokousta.

-- Johtokunnan? puhkesi suuri murhenäyttelijä puhumaan; johtokunta
olen minä! Jos hänellä on jotain kysyttävää, niin kääntyy vain minun
puoleeni! Jos haluaa neuvoja, niin kääntyy minun puoleeni. Minun,
herra! Eikä kenenkään muun! Kas niin! -- Mars!

Näytti kuin olisi Rehnhjelmin takin lieve tarttunut johonkin naulaan
juuri hänen mennessään ulos, sillä niin äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi
ympäri ikäänkuin nähdäkseen, miltä viimeiset sanat näyttivät, mutta
hän näki ainoastaan punaiset ikenet, jotka muistuttivat kidutuskonetta
ja verellä marmoroidut silmät, jonka vuoksi hän ei tuntenut halua
vaatia selitystä, vaan riensi kaupunginkellariin syömään päivällistä ja
tapaamaan Falanderia.

Tämä istui jo pöytänsä ääressä tyynenä ja välinpitämättömänä,
ikäänkuin olisi valmistautunut vastaanottamaan pahinta, olkoon mitä
lajia tahansa. Häntä ei siis ihmetyttänyt, että Rehnhjelm oli saanut
välikirjan, vaikkakin hän synkkeni melkoisesti kuultuaan sen.

-- Mitä muuten pidät johtajasta? kysyi Falander.

-- Yritin antaa hänelle korvapuustin, mutta en uskaltanut.

-- Sitä ei johtokuntakaan uskalla tehdä ja siksi hän hallitsee.
Tulet aina näkemään, että raakuus hallitsee. Tiedätkö, että hän on
näytelmäkirjailijakin?

-- Olen kuullut niin!

-- Hän tekee jonkunlaisia historiallisia näytelmiä, jotka aina
menestyvät ja saavuttavat suosiota, mikä johtuu siitä, että hän
kirjottaa rooleja luonteiden asemasta; hän laittaa näyttämöltä
poistumiset sellaisiksi, että niille taputetaan käsiä, kiskoo voittoa
n.s. isänmaallisella tunteella. Muuten eivät hänen henkilönsä
milloinkaan osaa puhua, vaan ne riitelevät eli, kuten sanotaan,
nalkuttavat: miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, kaikki tyynni, niin
että hänen tunnettua näytelmäänsä "Kuningas Kustaan pojat" syystä
sanotaankin viisimellakkaiseksi historialliseksi nalkutukseksi, sillä
siinä ei ole kohtauksia, vaan selviä mellakoita, perhemellakoita,
katumellakoita, valtiopäivämellakoita ja niin edespäin. Repliikkien
sijasta sanotaan pistopuheita, jotka eivät saa aikaan kohtauksia, vaan
mitä kauheimpia kahakoita. Vuoropuhelujen sijaan hän panee kinasteluja,
joissa esiintyvät sättivät toisiaan, ja suurin dramaattinen vaikutus
saadaan aikaan käsirysyllä. Arvostelu sanoo, että hän on suuri
kuvatessaan historiallisia luonteita. Kuinka on hän siis kuvannut
Kustaa Vaasan mainitsemassani näytelmässä? Leveäharteiseksi,
pitkäpartaiseksi, kovaääniseksi, hillitsemättömäksi ja käsistään
väkeväksi mieheksi -- hän muun muassa rikkoo pöydän Vesteråsin
valtiopäivillä ja potkaisee mäsäksi ovenpeilin Vadstenan kokouksessa.
Mutta kerran oli arvostelussa, että hänen näytelmissään ei ole
ajatusta; silloin hän suuttui ja rupesi kirjottamaan tapahuvinäytelmiä,
joissa oli ajatusta. Hänellä on poika, joka kävi koulua (hän on nainut,
tuo kummitus) ja käyttäytyi huonosti, niin että sai patukkaa. Heti
kirjotti isä tapahuvinäytelmän, johon piirsi opettajat ja osotti, miten
epäinhimillisesti nuorisoa nykyaikana kohdellaan. Toisen kerran sai hän
oikeudenmukaisen arvostelun, ja heti värkkäsi hän tapahuvinäytelmän,
johon piirsi kaupungin vapaamieliset sanomalehtimiehet! No niin, saa
hän minulta olla rauhassa!

-- No, mutta miksi hän vihaa sinua?

-- Siksi, että kerran eräässä harjotuksessa sanoin don Pasqvale, vaikka
hän oli selittänyt sen olevan Paskal. Seuraus: minut pakotettiin sakon
uhalla sanomaan niinkuin hän käski, jolloin hän selitti, että koko
maailma saa sanoa miten tahtoo, mutta täällä sanotaan Paskal, _sillä
niin se on_.

-- Mistä hän on tullut? Mikä hän on ollut?

-- Etkö voi nähdä, että hän on ollut vaunumaakarin kisälli? Mutta jos
hän tietäisi, että sinä sen tiedät, niin myrkyttäisi hän sinut! Mutta
puhuaksemme nyt jostain muusta, miten voit eilispäivän jälkeen?

-- Erinomaisesti! Olen unohtanut kiittää sinua!

-- No! Sehän hyvä! Ja pidät tytöstä? Agneksesta?

-- Kyllä, pidän hänestä paljon!

-- Ja hän on sinuun rakastunut! Sehän sopii hyvin, se! Ota sinä hänet!

-- Voi sinun puheitasi! Emmehän me vielä voi naimisiin mennä!

-- Kuka sitä on sanonut?

-- Mitä sinä sitten tarkotat?

-- Sinä olet kahdeksantoista vuotias, hän kuudentoista! Rakastatte
toisianne! No niin! Kun olette yhtä mieltä, niin tietenkin tehtävänne
on hyvinkin yksityistä laatua.

-- En ymmärrä sinua! Kehotatko minua huonoon tekoon? Vai miten?

-- Kehotan sinua hieman tottelemaan luonnon suuria ääniä eikä
tuhmien ihmisten. Jos ihmiset eivät hyväksy tekoanne, niin on
se kateellisuutta, ja moraali, jota he tarjoovat, se on heidän
häijyyttään, joka on pukeutunut sopivaan, esiteltävään muotoon. Eikö
luonto jo useita vuosia ole kutsunut teitä suureen juhlaansa, josta
jumalat iloitsevat, mutta yhteiskunta kauhistuu, peläten saavansa
maksaa lapsenruokkoapua?

-- Miksi et kehota meitä avioliittoon?

-- Siksi, että se on aivan toista! Ei sidota itseään koko elämän ajaksi
yhden illan yhdessäolon jälkeen, eikä ole sanottu, että se, joka on
mukana ilossa, on mukana vastoinkäymisessä! Avioliitto on sielujen
välinen asia; tämä taasen ei ole! Sitäpaitsi ei minun tarvitse kehottaa
teitä siihen, joka kuitenkin tulee tapahtumaan. Rakastakaa toisianne
nuoruudessa, ennenkuin se on liian myöhäistä, rakastakaa kuin linnut,
ajattelematta pesäntekoa, tahi kuin sen luokan kukat, jonka nimi on
Dioecia.

-- Et saa puhua noin ylenkatseellisesti siitä tytöstä! Hän on hyvä,
viaton ja surkuteltava, ja joka uskaltaa sanoa muuta, valehtelee.
Oletko nähnyt viattomampia silmiä kuin hänen, eikö jo hänen äänensä
soinnussakin ole totuutta! Hän ansaitsee syvää ja puhdasta rakkautta,
ei sellaista, josta sinä puhut, ja minä toivon, että tämä on viimeinen
kerta, jolloin esität jotain sellaista! Ja voit hänelle sanoa, että
minä pitäisin suurimpana onnenani ja suurimpana kunnianani kerran, kun
olen tullut hänen arvoisekseen, saada tarjota hänelle käteni!

Falander heilutti päätään, niin että käärmeet kiemurtelivat.

-- Hänen arvoisekseen? Kätesi? Mitä sinä sanot?

-- Sanassani pysyn!

-- Sehän on kauheata! Jos sanon sinulle, että tältä tytöltä ei
ainoastaan puutu kaikkia niitä ominaisuuksia, joita sinä hänelle
omistat, vaan että hänellä myöskin on aivan päinvastaisia, niin et sinä
usko minua, vaan tulet vihamiehekseni!

-- Niin tulen!

-- Maailma on niin täynnä valhetta, ettei uskota sitä ihmistä, joka
puhuu totta!

-- Miten voisi uskoa sinua, jolla ei ole mitään moraalia?

-- Kas siinä se taas on tuo sana! Se on ihmeellinen sana; se vastaa
kaikkiin kysymyksiin, katkaisee kaikki keskustelut, puolustaa kaikkia
vikoja, omia, mutta ei toisten, lyö maahan kaikki vastustajat, puhuu
puolesta ja vastoin aivan kuin asianajaja! Nyt sinä iskit minua sillä,
seuraavan kerran isken minä sinua! Voi hyvin, minun täytyy mennä
kotiin, sillä minulla on tunti kello kolme! Voi hyvin! Ja onnea!

Ja Rehnhjelm jäi yksin päivällisensä ääreen, mietteisiinsä.


       *       *      *       *       *


Kun Falander tuli kotiin, pukeutui hän aamunuttuun ja tohveleihin,
aivan kuin ei suinkaan odottaisi vieraita. Mutta kiivas
mielenlevottomuus näytti saavan hänet toimintaan, sillä hän käveli
edes takaisin lattialla pysähtyen silloin tällöin ikkunaverhon taa
voidakseen näkymättä katsella kadulle. Sitten hän meni peilin luo,
otti kauluksen kaulastaan ja pani sen sohvapöydälle. Hetken käveltyään
istuutui hän sohvaan, otti korttitarjottimelta naisen valokuvan, pani
sen tavattoman ison suurennuslasin alle ja tarkasti sitä aivan kuin
tarkastetaan mikroskooppista laitetta. Tässä työssä istui hän melko
kauan. Silloin kuuli hän askelia portaissa, pisti nopeasti valokuvan
muiden sekaan sinne, mistä sen oli ottanutkin, ponnahti ylös ja
istuutui kirjotuspöydän ääreen selkä oveen päin. Hän oli täydessä
kirjottamisen touhussa, kun ovesta kuului naputus -- kaksi lyhyttä ja
heikkoa kaksoislyöntiä.

-- Sisään, huusi Falander äänellä, joka ei kuulustanut
sisäänkutsuvalta, vaan ennemmin sopi uloskäskyyn.

Huoneeseen astui nuori tyttö, kasvultaan lyhyt, mutta miellyttävä
vartalonsa ääriviivoilta; hienoja, soikeita kasvoja ympäröi tukka, joka
oli ikäänkuin auringonpaisteessa haalistunut, sillä väri ei ollut sitä
selvää vaaleata, joka on synnynnäistä. Pieni nenä ja hienopiirteinen
suu loihtivat esiin hauskasti leikkiviä pikku juomuja, jotka muuttivat
alituisesti muotoaan aivan kuin kuviot kaleidoskoopissa; kun hän
esimerkiksi liikutteli sieramiaan ja vaaleanpunainen välirusto kuvastui
kuin sinivuokon lehdeksi, avautuivat huulet ja näkyviin tuli hyvin
pienten tasaisten hampaiden päät, jotka, vaikkakin olivat omat,
olivat liian tasaiset ja valkeat herättääkseen luottamusta. Silmät
kulmautuivat ylöspäin nenänjuurta kohden ja laskivat alaspäin ohimoita
kohti, mikä sai aikaan alituisesti rukoilevan, eleegisen ilmeen, joka
vaikutti lumoavan epäsointuisasti kasvojen alempiin leikkiviin osiin
verraten; mutta silmäterä oli levoton ja voi tuokiossa muuttua hienoksi
kuin neulan kärki ja seuraavassa laajentua ja tuijottaa kuin yökiikarin
objektiivi.

Hän astui nyt sisälle ja salpasi oven, otettuaan avaimen sisäpuolelle.

Falander jäi istumaan ja kirjotti.

-- Tulet myöhään tänään, Agnes! sanoi hän.

-- Niin teen, vastasi hän uhmaillen, ottaessaan hattua päästään ja
koteutuen.

-- Niin, me valvoimme kauan viime yönä.

-- Miksi et nouse tervehtimään? Niin väsynyt ei sentään saa olla!

-- Ah, anna anteeksi, että unohdin!

-- Unohdit? Olen huomannut, että viime aikoina unohdat milloin mitäkin.

-- Vai niin? Kuinka kauan aikaa olet sellaista huomannut?

-- Kuinka kauanko? Mitä tarkotat? Ole hyvä ja ota aamunuttu ja tohvelit
yltäsi!

-- Rakkaani, tänään on se tapahtunut minulle ensimmäisen kerran ja
sinun mielestäsi se on pitkän aikaa! Kyllä on ihmeellistä? Eikös ole!

-- Sinä pilkkaat minua! Mikä sinua vaivaa? Olet ollut niin
eriskummallinen jonkun aikaa!

-- Jonkun aikaa? Tuossa se taas on! Miksi sanot jonkun aikaa? Siksi,
että valehtelet! Miksi valehtelet?

-- Vai niin, sinä syytät minua valehtelemisesta?

-- Ah en! Minä vain laskin leikkiä.

-- Etkö sinä luule, etten minä näe, kuinka sinä olet kyllästynyt
minuun. Etkö luule, etten sitä eilen illalla nähnyt, kun sinä olit niin
huomaavainen tuota yksinkertaista Jennyä kohtaan, ettei sulta riittänyt
ainoatakaan sanaa minulle koko iltana.

-- Sinä siis olet mustasukkainen?

-- Minä? En, tiedätkö, en rahtuakaan! Jos pidät häntä minua parempana,
niin ole hyvä! Se ei liikuta minua ei niin hituistakaan!

-- Soo? Sinä et ole mustasukkainen? Se on tavallisissa oloissa ikävä
asia!

-- Tavallisissa oloissa? Mitä sinä sillä tarkotat?

-- Tarkotan -- hyvin yksinkertaisesti -- että olen kyllästynyt sinuun,
kuten äsken itse sanoit!

-- Sen sinä valehtelet! Sinä et ole!

Hän liikutti sieramiaan, näytti hampaitten latvoja ja pisti
silmäneuloillaan.

-- Puhukaamme jostain muusta, sanoi Falander. -- Mitä sinä pidät
Rehnhjelmistä?

-- Paljon! Hän on hyvä poika! Ja hieno poika!

-- Hän rakastui sinuun korviansa myöten!

-- Älä puhu tyhjää!

-- Mutta pahinta on se, että hän tahtoo mennä kanssasi naimisiin!

-- Ole hyvä ja säästä minua kuulemasta mokomia tuhmuuksia!

-- Mutta kun hän on vasta kaksikymmenvuotias, aikoo hän odottaa, kunnes
tulee sinun arvoiseksesi, kuten hän sanoi!

-- Mokoma hupsu!

-- Arvoisella tarkottaa hän: olla tunnettu näyttelijä! Ja siksi ei hän
voi tulla, ennenkuin saa rooleja! Etkö sinä voi hankkia niitä hänelle?

Agnes punastui, viskautui sohvan nurkkaan ja näytti siroja
kultatupsuisia puolisaappaitaan.

-- Minä? Joka en itsekään saa mitään! Sinä pilkkaat minua!

-- Niin tein!

-- Sinä olet piru, Gustaf! Uskotko sen?

-- Ehkä! Ehkä en! Sellaista on vaikea ratkaista! Kuitenkin, jos olet
järkevä tyttö...

-- Ole vaiti!

Hän otti terävän paperiveitsen pöydältä ja kohotti sen uhkaavasti
leikillä, joka näytti todelta.

-- Sinä olet niin kaunis tänään, Agnes! sanoi Falander.

-- Tänään? Mitä tarkotat? Tänään? Etkö sitä ole ennen nähnyt?

-- Ojaa! Olen kyllä!

-- Miksi sinä huokaat?

-- Niin tehdään aina, kun on oltu hurjastelemassa.

-- Saanko katsoa sinua? Ovatko silmäsi kipeät?

-- Yövalvonta, kultaseni!

-- Menen pois, niin saat maata päivällisunta!

-- Elä mene pois minun luotani! En kumminkaan voi nukkua.

-- Luulen, että minun sentään täytyy mennä! Tulin tänne oikeastaan vain
sitä sanomaan!

Hänen äänensä muuttui vienoksi ja hänen silmäluomensa painuivat hiljaa
umpeen aivan kuin esirippu kuolinkohtauksen jälkeen. Falander vastasi:

-- Teit kiltisti, kun sentään tulit sanomaan.

Agnes nousi ja sitoi hatun päähänsä peilin edessä.

-- Onko sinulla täällä minkäänlaista hajuvettä? kysyi hän.

-- Ei, se on teatterissa!

-- Sinun pitää lakata polttamasta piippua; se tarttuu niin tavattomasti
vaatteisiin.

-- Minä teen sen!

Agnes kumartui ja sitoi kiinni sukkanauhansa.

-- Suo anteeksi! sanoi hän ja heitti pyytävän katseen Falanderiin.

-- Mitä niin? vastasi tämä hämillisen näköisenä, ikäänkuin ei olisi
mitään nähnyt.

Koska vastausta ei tullut, rohkaisi hän itseään, hengitti syvään ja
kysyi:

-- Mihin sinä menet?

-- Menen koettelemaan leninkiä, niin että ei sinun tarvitse olla
lainkaan levoton! vastasi hän itse mielestään hyvin sujuvasti. Mutta
Falander kuuli vääristä äänenpainoista, että se oli opeteltua, ja hän
sanoi ainoastaan:

-- Hyvästi sitten!

Agnes tuli häntä vastaan saadakseen suutelon. Hän otti tytön syliinsä
ja painoi hänet rintaansa vasten kuin olisi tahtonut tukehuttaa hänet,
sitten suuteli hän tyttöä otsalle, vei hänet ovelle, työnsi hänet ulos
ja sanoi aivan lyhyesti: hyvästi!



KUUDESTOISTA LUKU.

Valkeilla vuorilla.


Eräänä elokuun iltapäivänä istuu Falk taaskin Mosebackan puutarhassa,
nytkin yksin, kuten hän on ollut koko kesän; ja hän tekee summittaisen
laskun kokemuksistaan tänä neljännes-vuotena, joka on kulunut
siitä, kun hän oli tällä viimeksi, niin toiveita täynnä, niin
rohkeana ja voimakkaana. Hän tuntee itsensä vanhaksi, väsyneeksi,
välinpitämättömäksi; hän on katsonut kaikkien noiden monien talojen
sisään, jotka ovat tuolla alhaalla; ja aina näytti toisenlaiselta kuin
hän luuli. Hän on ollut maailmalla ja nähnyt ihmisiä moninaisissa
olosuhteissa, jollaisina vain köyhäinlääkäri tai sanomalehden selostaja
saa heidät nähdä, kuitenkin se erotuksena, että referentti saa nähdä
heidät sellaisina kuin he näyttäytyvät, mutta lääkäri tavallisesti
saa nähdä heidät sellaisina kuin he ovat; hänellä oli ollut tilaisuus
nähdä ihminen yhteiskuntaeläimenä kaikissa mahdollisissa muodoissa.
Hän oli käynyt valtiopäivillä, kirkonkokouksissa, yhtiökokouksissa,
hyväntekeväisyystarkotuksia varten pidetyissä kokouksissa,
poliisitutkinnoissa, juhlissa, hautajaisissa, kansankokouksissa;
kaikkialla suuria sanoja, ja paljon sanoja, sanoja, joita ei koskaan
käytetä jokapäiväisessä puheessa, jonkunlaisia erikoisia sanoja, jotka
eivät ilmaise mitään ajatusta, eivät ainakaan sitä, joka oli sanottava.
Siten oli hän saanut ihmisestä yksipuolisen käsityksen eikä koskaan
voinut nähdä häntä muuna kuin valheellisena yhteiskuntaeläimenä, jonka
täytyy sinä olla, koska sivistys kieltää julkisen sodan; seurustelun
puute sai hänet unohtamaan, että on toinen eläin, joka maljan ääressä
seinien sisällä on koko lailla rakastettava, ellei sitä vaan ärsytä,
ja joka mielellään näyttäytyy kaikkine vikoineen ja heikkouksineen
niin pian kuin ei ketään todistajia ole läsnä. Tämän hän oli unohtanut
ja sentähden oli hän hyvin katkera. Mutta toinen seikka oli vielä
ikävämpi; hän oli menettänyt itsekunnioituksensa! vieläpä ilman että
oli tehnyt ainoatakaan tekoa, jota hänen olisi tarvinnut hävetä!
Mutta toiset olivat sen häneltä riistäneet, ja se käy hyvin helposti
päinsä. Kaikkialla ja missä tahansa hän oli esiintynyt, oli hänelle
osotettu halveksumista, ja miten voisi hän, jolta lapsuudesta asti oli
puuttunut itsetuntoa, kunnioittaa sitä, jota kaikki muut halveksuivat!
Mutta mikä hänet sai aivan onnettomaksi, niin se, kun hän näki,
miten vanhoillisten selostajia, s.t.s. niitä, jotka puolustivat
kieroutta tai ainakin olivat hyökkäämättä sen kimppuun, miten suurta
kohteliaisuutta heitä kohtaan osotettiin. Häntä ei siis yleisesti
halveksittu sanomalehtikirjailijatoimensa vuoksi, vaan sen vuoksi,
että hän oli sorrettujen puolustaja. Joskus olivat julmat epäilykset
häntä raadelleet! Hän oli esim. selostaessaan Tritonin yhtiökokousta
käyttänyt sanaa huijaus. Siihen oli Harmaaviitta vastannut
pitkässä kirjotuksessa ja niin selvästi todistanut, että yhtiö oli
kansallisisänmaallinen hyväntekeväisyysyritys, että hän itsekin melkein
luuli olleensa väärässä ja hänellä oli kauan omantunnonvaivoja siitä,
että hän niin kevytmielisesti oli käsitellyt ihmisten mainetta. Hän oli
nyt eräänlaisessa tilassa, joka häilyi yltiöpäisyyden ja täydellisen
välinpitämättömyyden välillä, riippui ainoastaan seuraavasta
vaikutteesta, mihin suuntaan se purkautuisi.

Elämä oli hänelle tänä kesänä ollut niin hapanta, että hän
vahingonilolla tervehti jokaista sadepäivää ja hän tunsi nyt verrattain
suurta mielihyvää nähdessään, kuinka yksi ja toinen kuihtunut lehti
kulkea rapisteli hiekkakäytävillä. Hän istui tutkistelemassa omaksi
lohdutuksekseen saatanallisen hauskalta näkökannalta olemassaoloa
ja sen tarkotusta, kun hän tunsi laihan, luisevan käden laskeutuvan
olalleen ja toisen tarttuvan käsivarteensa, ikäänkuin kuolema olisi
käynyt kiinni hänen sanoihinsa ja tahtonut viedä hänet tanssiin. Hän
katsahti ylös ja säikähti: siinä seisoi Ygberg, kalpeana kuin ruumis,
kasvot kuihtuneina ja silmissä niin vetinen väri, jollaisen ainoastaan
nälkä synnyttää.

-- Kas, hyvää päivää, Falk, kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja
koko hänen ruumiinsa tutisi.

-- Hyvä päivää, veli Ygberg, vastasi Falk ja tunsi tulevansa oikein
hyvälle tuulelle. Hitto soi, paina puuta ja juo kuppi kahvia! Kuinka
voit? Näytät siltä kuin olisit maannut jään alla.

-- Oo, minä olen ollut niin sairas, niin sairas!

-- Sinulla siis on ollut hauska kesä, kuten minullakin!

-- Onko se sinullekin ollut niin vaikea? kysyi Ygberg, samalla kuin
heikko toivo siitä, että niin olisi asianlaita, valaisi hänen keltaisen
vihreitä kasvojaan.

-- Minä sanon sinulle vain: Jumalalle kiitos, että tämä kirottu kesä
nyt on ohitse! Minun puolestani voisi olla koko vuoden talvea! Ei siinä
kyllin, että saa itse kärsiä, täytyy vielä katsella, kuinka toiset
huvittelevat! Minä en jalallanikaan ole ollut tullien ulkopuolella!
Oletko sinä?

-- Minä en ole nähnyt kuusta sen jälkeen kuin Lundell jätti Lill-Jansin
kesäkuussa! Mutta miksi juuri pitäisi nähdä kuusia! Ei se niin
välttämätöntä ole! Eikä se ole mitään ihmeellistäkään! Mutta se, että
ei saa niitä nähdä, se se tuntuu niin katkeralta!

-- Niin, siitä me emme nyt välitä; tuolla idässä menee pilveen, niin
että huomenna saamme sadetta, ja kun aurinko taas näyttäytyy, niin on
meillä syksy. Terve!

Ygberg katseli punssia kuin olisi luullut sitä myrkyksi, mutta joi
kumminkin.

-- No, jatkoi Falk, sinähän se kirjotit Smithille tuon kauniin
kertomuksen suojelusenkelistä eli merivakuutusyhtiö Tritonista. Eikö se
ollut vastoin vakaumustasi?

-- Vakaumustani? Ei minulla ole mitään vakaumusta!

-- Eikö sinulla ole?

-- Ei! Ainoastaan tuhmilla ihmisillä on!

-- Oletko sinä siveetön, Ygberg?

-- En! Katso, jos tuhma ihminen saa ajatuksen, joko itsestään tahi
toiselta, niin korottaa hän sen vakaumuksekseen ja pitää siitä kiinni
ja ratsastaa sillä, ei siksi että se on vakaumus, vaan siksi että se
on _hänen_ vakaumuksensa! Mitä kyseessäolevaan yhtiöön tulee, niin
uskon minä sen olevan huijausta! Se kyllä vahingoittaa monta ihmistä,
osakkeenomistajia, mutta samalla saattaa se toisille, johtokunnalle ja
virkailijoille, sitä enemmän iloa, ja silloinhan se siis kumminkin on
saanut aikaan paljon hyvää!

-- Oletko sinä kadottanut kaikki käsitykset kunniasta, ystäväiseni?

-- Täytyy velvollisuutensa vuoksi uhrata kaikki.

-- Kyllä, sen minä myönnän!

-- Ihmisen ensimmäinen ja suurin velvollisuus on elää -- elää mistä
hinnasta tahansa. Jumalallinen laki sitä vaatii, ja sitä vaatii
inhimillinenkin laki.

-- Mutta kunniaa ei saa uhrata.

-- Molemmat mainitut lait vaativat, kuten sanottu, että uhraa kaikki --
ne vaativat köyhältä, että hän uhraa tuon n.s. kunnian! Se on julmaa,
mutta sille ei köyhä mitään voi!

-- Sinulla ei ole vallan iloiset mielipiteet elämästä!

-- Mistä minä ne olisin saanut?

-- Niin, se on totta!

-- Mutta puhuaksemme jostain muusta, niin olen minä saanut kirjeen
Rehnhjelmiltä. Luen sinulle muutamia paloja, jos se sinua huvittaa!

-- Hänhän on mennyt teatteriin, kuulin minä!

-- Niin on, ja siellä hän ei näy hyviä päiviä elävän! Ygberg otti
povitaskustaan kirjeen, pisti sokuripalan suuhunsa ja luki:

    Jos helvetti on olemassa tämän elämän jälkeen, joka on melko
    lailla epäiltävää...

-- Pojasta on tullut vapaa-ajattelija!

    Niin ei se voi pahemmaksi tulla kuin mitä minun oloni nykyään
    on. Olen ollut kiinnitetty laitokseen kaksi kuukautta ja minusta
    tuntuu kuin olisin ollut kaksi vuotta! Muuan piru, entinen
    vaunumaakarinsälli, nyttemmin teatterinjohtaja, on ottanut
    kohtaloni käsiinsä ja hän hoitaa sitä niin, että olen ajatellut
    kolmesti päivässä karata, mutta kaiken varalta ovat välikirjan
    rangaistusmääräykset niin ankarat, että minä häpäisisin vanhempieni
    nimen, joka oikeusjutun syntyessä tulisi ilmi, niin että sen vuoksi
    pidän parempana jäädä. Ajattele, jok'ainoana iltana olen esiintynyt
    statistina enkä vielä ole saanut sanoa sanaakaan. Kahtenakymmenä
    iltana perätysten olen saanut hieroa ruskeata väriä naamaani ja
    kulkea mustalaispuvussa, josta ei ainoakaan vaatekappale minulle
    sovi: trikoot ovat liian pitkät, kengät liian isot, takki liian
    lyhyt. Muuan alempi piru, jota kutsutaan kulissikuiskaajaksi,
    pitää tarkoin silmällä, etten saa vaihtaa näitä vaatekappaleita
    sopiviin, ja joka kerran, kun koetan ryömiä kansanjoukon taakse,
    jonka muodostavat tehtailijajohtajan nuuskanjauhajat, avaavat he
    rintaman ja tuuppaavat minut etualalle, ja jos minä silloin katson
    kulissiin, niin näen alapirun nauravan, ja jos katson salonkiin,
    näen itse paholaisen istuvan häränsilmässä ja nauravan. Hän näyttää
    ottaneen minut palvelukseen vain omaksi huvikseen eikä siksi,
    että teatterilla olisi minusta jotain hyötyä. Kerran uskalsin
    huomauttaa hänelle, että minun pitäisi harjotella itseäni jonkun
    kerran puheosiin, jos mieli minusta tulla näyttelijä. Silloin tuli
    hän hävyttömäksi ja selitti, että ensin on ryömittävä, ennenkuin
    osataan kävellä! Vastasin hänelle osaavani kävellä. Hän sanoi,
    että se on vale, ja kysyi, luulenko minä, että näytelmätaide,
    kaunein ja vaikein kaikista taiteista, ei vaadi mitään koulua?
    Kun vastasin hänelle, että se juuri oli ajatukseni, ja että minä
    sentähden malttamattomana odotin saada alottaa tuota koulua, sanoi
    hän, että olen sivistymätön koira ja että hän potkaisisi minua!
    Kun panin sitä vastaan, kysyi hän vielä, luulenko minä, että hänen
    teatterinsa on pelastuslaitos nuorukaisia varten, joilla on huonot
    raha-asiat, ja minä vastasin suoraan ehdottomasti, iloisesti:
    kyllä! Silloin selitti hän tappavansa minut, ja sitä hän nykyään
    tekee! Tunnen, miten sieluni palaa tyhjiin kuin talikynttilä
    ristivedossa, ja olen pian vakuutettu siitä, että "paha voittosi
    viimein on, vaikka se pilvissä piilee", vai miten katkismuksessa
    sanotaan. Mutta kaikkein pahinta on, että kadotan kunniotukseni
    tätä taidetta kohtaan, joka on ollut minun nuoruuteni rakkaus ja
    unelma. Mitenkä olisi mahdollistakaan muu kuin että alan arvioida
    vähäiseksi tätä taidetta, kun näen tänne tulevan henkilöitä, jotka
    ovat ilman kasvatusta, ilman sivistystä, ruumiillisesta työstä
    ja ammateista, kadulta, ainoastaan turhamaisuuden ja laiskuuden
    kannustamina, ilman innostusta ja ymmärrystä, ja kun näen, miten he
    parin kuukauden päästä näyttelevät luonneosia, historiallisia osia,
    kohtalaisen hyvästi, ilman että heillä on kipinääkään aavistusta
    siitä ajasta, jossa liikkuvat, tai hajuakaan siitä merkityksestä,
    mikä henkilöllä, jota esittävät, todellisuudessa oli.

    Minä olen hitaan salamurhan uhrina ja minusta tulee tämän
    roskajoukon parissa -- (muutamat jäsenet ovat olleet tekemisissä
    rikoslain pykäläin kanssa) joka minua polkee, se, mitä en koskaan
    ole ollut -- ylimys, sillä niin vaikealta ei koskaan sivistyneitten
    sorto voi tuntua sivistymättömistä.

    Mutta yksi valopilkku sentään on tässä pimeydessä: minä rakastan.
    Tyttöä, joka on puhtainta kultaa tämän kuonan joukossa. Tietysti
    häntäkin poljetaan, ja hän on samallaisen hitaan telotuksen uhrina
    kuin minäkin, ylpeästi ja halveksien torjuttuaan regissöörin
    häpeälliset tarjoukset. Hän on ainoa nainen kaikkien niiden täällä
    loassa matelevien eläinten joukossa, jolla on elävä henki, ja hän
    rakastaa minua koko sielustaan ja hän on nyt salaisesti minun
    kihlattuni. -- Oi, minä odotan vain sitä päivää, jolloin onnistun
    ja jolloin voin tarjota hänelle käteni, mutta milloin? Usein olemme
    ajatelleet kuolla yhdessä, mutta sitten tulee petollinen toivo ja
    narraa meidät jatkamaan kurjuuttamme! Nähdä häntä, tuota viatonta
    tyttöä, nähdä miten hän kärsii ja häpeää, kun hänet pakotetaan
    esiintymään riettaissa puvuissa, se on enemmän kuin sietää voi!
    Mutta jätän nyt tämän surullisen luvun sikseen.

    Ollelta voin tervehtiä ja samoin Lundellilta! Olle on niin
    muuttunut. Hän on alkanut harrastaa erästä uudenlaista filosofiaa,
    joka repii kaiken alas ja kääntää kaikki asiat ylösalaisin,
    jotta ne seisovat päällään. Sitä on hyvin hauska kuunnella ja
    tuntuu se joskus melkolailla todeltakin, mutta ajan pitkään
    se käy vaaralliseksi. Luulen, että hän on saanut nämä aatteet
    seurustellessaan erään täkäläisen näyttelijän kanssa, jolla
    on sangen hyvä pää ja suuret tiedot, mutta joka on hyvin
    epäsiveellinen ja jota minä samalla sekä pidän rakkaana että
    vihaan! Hän on ihmeellinen ihminen! Hän on pohjaltaan hyvä,
    uhraantuvainen, jalo, ylevä, sanalla sanoen en voi hänessä mainita
    ainoatakaan huonoa ominaisuutta -- mutta hän on epämoraalinen ja
    moraaliton ihminen on kaikissa tapauksissa raukka! Eikö totta?

    Nyt täytyy minun keskeyttää, sillä näen enkelini, hyvän
    hengettäreni tulevan, ja nyt taasen saan viettää hetken,
    jolloin kaikki pahat ajatukset pakenevat pois ja minä tunnen
    jälleen olevani parempi ihminen! Tervehdi Falkia ja pyydä häntä
    ajattelemaan kohtaloani, silloin kun hänen on vaikea olla.

                                                Ystäväsi R.

-- No, mitäs tästä sanot?

-- Se on vanha tarina villipetojen taisteluista! Tiedätkö, Ygberg,
luulen, että täytyy tulla huonoksi ihmiseksi, jos mieli edistyä
maailmassa!

-- Koeta, koeta! Se kenties ei ole niinkään helppoa!

-- Oletko missään asioissa Smithin kanssa enää?

-- En, luojan kiitos! Oletko sinä?

-- Kävin hänen luonaan runojeni vuoksi! Hän osti ne kymmenestä riksistä
arkin, joten hän nyt voi murhata minut samoin kuin tuo vaunumaakari
Rehnhjelmin. Ja minä pelkään jotain samantapaista, sillä vielä en ole
kuullut hiiskaustakaan. Hän oli hirvittävän hyväntahtoinen, niin että
voin odottaa pahinta, kunpa vain tietäisin, mitä lajia siitä tulee!
Mutta mikä sinua vaivaa, veliseni? Sinähän tulet aivan valkoiseksi
kasvoiltasi!

-- Niin, näes, vastasi Ygberg ja piteli kaidepuusta, en ole syönyt
enempää kuin nämä viisi sokeripalasta kahteen päivään! Luulen
pyörtyväni!

-- Jos olet autettu sillä, että saat jotain syödäksesi, niin käy se
hyvin päinsä, sillä minulla onneksi on rahaa.

-- Tietysti se syömisellä on autettu, kuiskasi Ygberg väsyneellä
äänellä.

Mutta niin ei nähtävästi ollutkaan asian laita heidän tultuaan sisälle
ravintolahuoneeseen ja saatuaan ruokaa pöydälle, sillä Ygberg tuli yhä
huonommaksi ja Falkin täytyi ottaa häntä käsikynkästä ja viedä hänet
kotiin sinne kauas Valkeille vuorille, missä tämä asui.

Se vanha yksikerroksinen puutalo oli kavunnut vuorentöyräälle ja
nyt näytti siltä kuin se potisi lonkkatautia; se oli täplikäs kuin
spitalitautinen, sillä kerran yritettiin sitä maalata, mutta työ
pysähtyi paklaukseen; se näytti kaikin puolin raihnaiselta ja tuskin
saattoi uskoa palovakuutusmerkkiä, joka seinässä ruostui, luvaten
että joku Fenix voisi nousta sen tuhasta. Talon juurella kasvoi
voikukkia, nokkosia ja pihatattaria, kaikki ihmisen uskollisia
seuralaisia kurjuudessa. Ja varpuset peseytyivät hehkuvan kuumassa
mullassa tupruttaen sitä ympärilleen, ja isomahaiset ja kalpeakasvoiset
lapsimukulat, jotka näyttivät syntyneen ruumiissaan yhdeksänkymmentä
prosenttia vettä, sitoivat itselleen kaulaketjuja ja rannerenkaita
voikukkien varsista ja koettivat ylipäänsä katkeroittaa toistensa
surullista olotilaa häiritsemällä ja haukuskelemalla toisiaan.

Falk ja Ygberg nousivat huojuvia ja nitiseviä rappusia ylös ja tulivat
suureen huoneeseen, jossa asui kolme taloutta, jotka liituviivoilla
olivat jakaneet huoneen kolmeen piiriin. Kahdessa näistä harjottivat
ammattejaan nikkari ja suutari; kolmas piiri oli yksinomaa omistettu
perhe-elämälle. Kun lapset alkoivat huutaa, mikä tapahtui joka
neljännes-tunti, joutui nikkari raivoihinsa ja alkoi kirota ja
sadatella, joka taas sai aikaan suutarin puolelta raamatunlauseita
ja kehotuksia. Puusepän hermot olivat niin turmeltuneet näistä
iänikuisista valitushuudoista, kurituksista ja riidoista, että hän,
vaikkakin oli päättänyt olla kärsivällinen, joutui aina uudestaan
raivoihinsa viisi minuuttia senjälkeen, kun suutari oli tarjonnut
sovintonuuskan, ja hän oli enimmäkseen raivoissaan koko päivän, mutta
pahinta oli, kun hän kysyi vaimolta, "miksi ne hitot hankkivat niin
paljon lapsia maailmaan", sillä silloin tuli esille naisasia ja silloin
annettiin sana sanasta.

Tämän huoneen läpi kulkivat Falk ja Ygberg päästäkseen viimemainitun
koppiin; mutta vaikka he kulkivat hiljaa ja ääneti, sattuivat he
kuitenkin herättämään lapsista kaksi, jonka vuoksi äiti alkoi laulaa
kehtolaulua, kesken suutarin ja nikkarin välistä keskustelua, jolloin
jälkimmäinen heti joutui raivonpuuskaan.

-- Vaiti, akka!

-- Vaiti itse! Eikö anneta lasten nukkua?

-- Metsään lapsinenne! Ovatko ne minun lapsiani? Pitääkö minun kärsiä
senvuoksi, että toiset ovat olleet irstaita? Häh! Olenko minä itse
irstas? Hä! Onko minulla lapsia. Suu kiinni, tai höylällä päähän!

-- Kuulkaas nyt, mestari, mestari! puuttui suutari puheeseen; ei pidä
siten sanoa lapsista; Jumala se lapset maailmaan lähettää.

-- Se on vale, suutari! Ei, paholainen ne lähettää, itse pää-piru! ja
irstaat vanhemmat sitten syyttävät Jumalaa! Ah, tietäisitte huutia!

-- Mestari, mestari! Ei pidä kirota! Sanassa sanotaan, että lasten on
taivaan valtakunta!

-- Vai niin, vai on niillä taivaassa tuollaisia!

-- Hyvä Jumala, kuinka hän puhuu! puhkesi suuttunut äiti sanomaan.
Jos hän joskus itse saa lapsia, niin rukoilen minä hänen puolestaan,
että niistä tulee rampoja ja raajarikkoja; rukoilen, että niistä
tulee mykkiä ja kuuroja ja sokeita; rukoilen, että ne joutuisivat
kuritushuoneeseen ja hirttomäelle; sen minä teen!

-- Tehkää se, senkin irstas olento, minä en aio hankkia lapsia
maailmaan puutetta kärsimään; teidän pitäisi joutua työhuoneeseen,
teidän, joka synnytätte tuollaisia raukkoja kurjuuteen! Te olette
naimisissa? Olette! Pitääkö teidän siis olla irstaita senvuoksi, että
olette naimisissa? Häh!

-- Mestari, mestari, Jumala se lapset lähettää!

-- Se on vale, suutari! Olen lukenut eräästä lehdestä, että se on tuo
saatanan peruna, joka tekee, että köyhät saavat niin paljon lapsia,
sillä, nähkääs, peruna sisältää kahta ainetta, joita nimitetään typeksi
ja hapoksi; kun niitä esiintyy eräässä määrätyssä yhteydessä ja
runsaasti, niin naiset tulevat hedelmällisiksi.

-- No, miten se siis on autettavissa? kysyi suuttunut äiti, jonka
tunteet olivat talttuneet hänen kuunnellessaan mieltäkiinnittävää
luentoa.

-- Täytyy olla syömättä perunoita, sen kai voitte käsittää!

-- Mitä sitten pitää syödä, ellei saa syödä perunoita?

-- Pihviä sinun on syötävä, akka! Pihviä sipulin kanssa! Hä! Käykö
laatuun? Tahi shattoo-briangia! Tiedätkö, mitä se on! Hä! Isänmaassa
oli joku aika sitten, että muuan vaimo oli syönyt häränjyviä ja oli
lapsineen vähältä heittää henkensä siitä!

-- Mitä hän sanoo? kysyi vaimo ja höristi korviaan.

-- Oletko utelias? Mitä?

-- Onko se todellakin totta tuo häränjyväjuttu? kysyi suutari siristäen
silmiään.

-- On, se ajaa sekä maksan että keuhkot maalle, ja sen käyttämisestä
saa lisäksi ankaran rangaistuksen, ja se on oikein!

-- Onko se oikein? kysyi suutari kumealla äänellä.

-- Tietysti on! Joka on irstas, sitä on rangaistava; ja eihän lapsia
saa surmata liioin!

-- Lapsia! On kai siinäkin sentään erotusta, sanoi suuttunut äiti
nöyrästi. Mutta mitä se on tuo aine, josta mestari puhui!

-- Vai niin, aiot laittaa useampia lapsia, senkin kuvatus, vaikka olet
leski ja sinulla niitä jo on viisi! Varo tuota suutaripirua; hän on
hyvin ankara naisia kohtaan, vaikka on jumalinen! Pannaanpa nuuskaksi
sen asian päälle, suutari!

-- Vai niin! Onko todellakin kasvi...

-- Kuka on sanonut että se on kasvi? Sanoinko minä, että se on kasvi?
En vaankaan! Se on eläintieteellinen aine. Kaikki aineet, nähkääs,
ja niitä on lähes kuusikymmentä, aineet jaetaan kemiallisiin ja
eläintieteellisiin; tämän latinalainen nimi on cornutibus secalias ja
sitä saadaan ulkomailta; pari kappaletta Kalabrian niemimaalta.

-- Luuleeko mestari, että se on kovin kallista? kysyi suutari.

-- Kallista! toisti nikkari ja ojensi höylän kuin olisi tähdännyt
karbiinilla! Se on niin saatanan kallista!

Falk, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut koko tätä
keskustelua, hätkähti, kun hän avoimesta ikkunasta kuuli ajopelien
pysähtyvän kadulle ja kahden naisäänen, jotka hän luuli tuntevansa,
alottavan seuraavan keskustelun:

-- Tämä talo näyttää hyvältä.

-- Näyttääkö se hyvältä? kysyi vanhempi nainen. Minusta se näyttää
kauhealta.

-- Tarkotan, että se näyttää sopivalta meidän tarkotukseemme. Tietääkö
ajuri, asuuko tässä talossa köyhiä?

-- En minä sitä tiedä, mutta luulen, että voi vannoa asuvan!

-- On synti vannoa, niin että sitä ei tarvita! Olkaa hyvä ja odottakaa
sen aikaa, kun me käymme siellä toimimassa.

-- Kuules, Eugenie, emmekö pysähdy ensin tänne alas puhuttelemaan
lapsia, sanoi revisorska Homan rouva Falkille.

-- Sen me teemme! Tule tänne, poikaseni; mikä sinun nimesi on?

-- Albert! vastasi pieni haalistunut kuusvuotias.

-- Tunnetko sinä Jeesuksen, poikaseni?

-- En! vastasi pienokainen nauraen ja pisti sormen suuhunsa.

-- Sehän on hirveätä, sanoi rouva Falk ja otti esille muistikirjansa.
Minä kirjotan näin "Katrinan seurakunta, Valkeat vuoret. Syvää henkistä
pimeyttä alaikäisissä". -- Voipiko sanoa pimeyttä? -- No, etkö tahdo
oppia tuntemaan häntä? kysyi rouva edelleen.

-- Een!

-- Tahdotko lantin, poikani?

-- Joo!

-- Kyllä, kiitos, sanotaan! -- "Suurimmassa määrässä huonosti
hoidettuja; onnistuttiin sentään lempeydellä saamaan heidät osottamaan
parempaa käytöstä".

-- Tämäpä kamala haju on; jatkakaamme nyt, Eugenie, pyysi rouva Homan.

He nousivat rappusia ylös ja astuivat suureen huoneeseen koputtamatta.

Puuseppä tarttui höyläänsä ja kävi käsiksi oksaiseen lautaan, jotta
naisten täytyi huutaa, saadakseen äänensä kuuluviin.

-- Onko täällä joku, joka janoo pelastusta ja armoa? huusi rouva Homan,
rouva Falkin ruiskuttaessa hajuvettä lasten päälle, jotka alkoivat
huutaa silmien kirvelemisestä.

-- Tarjoaako nainen pelastusta? kysyi puuseppä, joka keskeytti työnsä.
Mistä nainen sitä on saanut? Ehkä teillä on hyväntekeväisyyttäkin, ja
nöyryytystä ja ylpeyttä? Hä!

-- Te olette raaka ihminen, joka joudutte kadotukseen, vastasi rouva
Homan. Rouva Falk kirjotti muistikirjaansa ja sanoi: tuo oli hyvin
sanottu.

-- Puhukoon hän! sanoi revisorska.

-- Me tunnemme tuon! Ehkä naiset haluavat puhua minun kanssani
uskonnosta! Minä voin puhua kaikesta! Tietävätkö naiset, että Niceassa
oli vuonna 829 kokous, jossa pyhä henki otettiin Schmakhaldinin
artikkeleihin.

-- Ei, sitä me emme tiedä, hyvä mies!

-- Miksis sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä, paitsi Jumala
yksin, sanotaan sanassa! Vai niin, vai eivät naiset tiedä mitään
Nicean kokouksesta v. 829? Kuinka te silloin tahdotte opastaa toisia,
kun ette itse mitään tiedä? No, jos nyt aiotte harjottaa jonkunlaista
hyväntekeväisyyttä, niin käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun minä
käännän selkäni, sillä totinen hyväntekeväisyys tapahtuu salassa.
Mutta harjottakaa sitä kaikella muotoa lapsiin, sillä he eivät voi
puolustautua; elkääkä tulko meidän luo! Antakaa meille työtä, jos
haluatte, ja oppikaa työstä maksamaan, niin ei teidän tarvitse juosta
ympäri tuolla tavoin! Nuuskaksi, suutari!

-- Voipiko kirjottaa näin, Evelyn? kysyi rouva Falk. -- "Suurta
epäuskoa, nurjuutta..."

-- "Paatumusta" on parempi, rakas Eugenie.

-- Mitä ne naiset kirjottavat muistiin? Meidän syntejämmekö? Siihen
kirja on aivan liian pieni.

-- N.s. "työväenyhdistyksen hedelmiä"...

-- Aivan niin, sanoi revisorska.

-- Varokaa te työväenyhdistyksiä, te, sanoi puuseppä. Kuninkaita tässä
on parisen sataa vuotta paukuteltu, mutta nyt olemme huomanneet,
että eivät he syypäät ole; seuraavan kerran isketään kaikkia niitä
toimettomia, jotka elävät toisten työstä; silloin te saatte nähdä itse
elävän perkeleen!

-- Vaiti, vaiti, sanoi suutari.

Suuttunut äiti, joka tämän kohtauksen aikana oli katsellut rouva
Falkia, käytti nyt äänettömyyttä hyväkseen ja kysyi:

-- Suokaa anteeksi, ettekö ole rouva Falk?

-- En, en ole! vastasi kyseessä oleva henkilö sellaisella varmuudella,
että se hämmästytti rouva Homaniakin.

-- Voi, Herra Jumala, kuinka te olette sen naisen näköinen; minä tunsin
hänen isänsä, minä, nimipäällikkö Rånockin, saaresta, siihen aikaan kun
hän oli matruusina!

-- Vai niin, se on hyvin hauskaa se, mutta sehän ei kuulu tähän...
Asuuko tuolla sisällä muita, jotka tarvitsevat pelastusta...

-- Ei, sanoi puuseppä, pelastusta ne eivät tarvitse, mutta ruokaa
ja vaatetta, tahi kaikkein mieluimmin työtä, paljon työtä ja hyvin
maksettua työtä. Mutta naisten ei pidä mennä sisälle, sillä yksi heistä
sairastaa isoarokkoa...

-- Isoarokkoa! kirkasi rouva Homan; eikä siitä ole sanottu sanaakaan!
Tule, Eugenie, niin lähetämme poliisin heidän kimppuunsa. Hyi,
millaisia ihmisiä!

-- Mutta entäs lapset! Ken niitä hoitaa? Vastatkaa! sanoi rouva Falk
uhaten lyijykynällä.

-- Minä, rouva hyvä! sanoi äiti.

-- Mutta mies! Missä mies on?

-- Hän pysytteleikse poissa tällä haavaa, sanoi puuseppä.

-- Vai niin! Silloin lähetämme poliisin hänen kimppuunsa! Ja me
panetamme hänet työhuoneeseen! Tästä tulee eri komento! -- Tämä oli
oikein hyvä talo, tämä, kuten sanoin, Evelyn!

-- Eikö rouva suvaitse istua? kysyi puuseppä. Istualta käy puhe
paremmin, mutta meillä ei ole tuoleja tarjottavana eikähän se
mitään tee; ei meillä ole sänkyjäkään, ne vietiin kaasuverosta,
pro primo, jotta te pääsisitte kulkemasta pimeässä teatterista
tullessanne; _meillä_ ei ole kaasuvaloa, kuten näette; ja pro sekundo
vesijohtoverosta, jotta teidän piikanne pääsisivät kulkemasta
rappusissa; _meillä_ ei ole vesijohtoa; ja pro tertio parantolasta,
jotta teidän poikainne ei tarvitse maata kotosalla...

-- Tule, Eugenie, Luojan tähden; tämä käy sietämättömäksi...

-- Minä vakuutan teille, hyvät naiset, että tämä jo on sietämätöntä,
sanoi puuseppä. Ja tulee päivä, jolloin se käy vielä pahemmaksi, mutta
silloin, silloin me tulemme alas Valkeilta vuorilta, Skinnarvikin
vuorilta, Tyskbagar-vuorilta, ja me tulemme suurella jymyllä kuin
vesiputous ja me pyydämme takaisin sänkymme. Pyydämme? Ei, otamme! ja
te saatte maata höyläpenkeillä, kuten minä olen saanut, ja saatte syödä
perunoita, jotta mahanne pullistuvat pingoiksi kuin rumpukalvo, aivan
kuin olisitte suorittaneet vesikokeen kuten me...

Naiset olivat kadonneet ja jättäneet jälkeensä tukun lentolehtisiä.

-- Hyi perkele, kuinka täällä haisee hajuvesi: Aivan kuin olisi ollut
katutyttöjä sanoi puuseppä. Nuuskaksi, suutari!

Hän pyyhkäisi otsaansa sinisellä esiliinallaan ja tarttui höylään,
seuran vaipuessa mietteisiin.

Ygberg, joka oli koko ajan uinunut, heräsi nyt ja valmistausi lähtemään
Falkin kera ulos. Avoimesta ikkunasta kuului vielä kerran rouva Homanin
ääni:

-- Mitä hän tarkotti nimipäälliköllä? Isäsihän on kapteeni?

-- Häntä sanotaan siten! Muuten on päällikkö ja kapteeni sama asia!
Senhän sinä tiedät! Eivätkö sinun mielestäsi olleet hävytöntä joukkoa
nuo. Sinne en mene enää koskaan! Mutta hyvä raportti siitä tulee, se on
varma! Ajakaa Hasselbackenille!



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Luontoa...


Falander istui eräänä iltapäivänä kotonaan lukien erästä osaa, kun
heikko koputus, kaksi kaksoislyöntiä, kuului ovelta. Hän hyppäsi ylös,
otti päälleen takin ja avasi.

-- Agnes! Sepä harvinainen vieras!

-- Niin, minun täytyi tulla tervehtimään sinua; on niin helkkarin
ikävää nykyään!

-- Kylläpä sinä kiroilet!

-- Anna minun kirota: se on niin ihanaa!

-- Hm! hm!

-- Anna minulle sikari; en ole polttanut kuuteen viikkoon! Tämä
kasvatus tekee minut hulluksi!

-- Onko hän siis niin ankara?

-- Hän on hitonmoinen!

-- Hyi, Agnes, miten sinä sanot.

-- Minä en saa polttaa, en kirota, en juoda punssia, en olla poissa
iltasin! Mutta annas, kun pääsen naimisiin! Silloin!!

-- Aikooko hän todellakin?

-- Aivan! Katsos tätä nenäliinaa!

-- A.R. ja kruunu; yhdeksän kuulaa!

-- Meillä on samat nimikirjaimet ja minä olen saanut lainata hänen
levynsä! Eikös olekin hienoa?

-- Onhan se hienoa! Vai on se kehittynyt jo niin pitkälle!

Sinipukuinen enkeli viskautui vallattomasti sohvaan ja tuprutti
sikaria. Falander tarkasteli hänen ruumistaan silmäyksillä kuin olisi
tehnyt kustannusarviota, jonka jälkeen sanoi:

-- Juotko lasin punssia?

-- Kiitos, mielelläni!

-- No, rakastatko sinä sulhastasi?

-- Hän ei ole niitä miehiä, joita oikein voi rakastaa. Enkä minä
sitäpaitsi oikein tiedä. Rakastaa? Hm! Mitä se on oikeastaan?

-- Niin, mitä se on?

-- Oi! Sen sinä kyllä tiedät! -- Hän on hyvin kunnioitettava, ihan
hirvittävässä määrässä, mutta, mutta, mutta.

-- Noo?

-- Hän on niin säännöllinen!

Hän katseli Falanderia huulissaan hymyily, joka olisi pelastanut
poissaolevan sulhasen, jos olisi sen nähnyt.

-- Hän ei ole sinulle kohtelias? kysyi Falander uteliaalla ja
levottomalla äänellä.

Tyttö tyhjensi punssilasinsa, piti taidepaussin, pudisti päätään ja
sanoi huoaten teatterimaisesti:

-- Ehei!

Falander näytti olevan tyytyväinen vastaukseen ja hänen sydämensä
keveni huomattavasti. Sitten jatkoi hän inkvisitsiooniaan.

-- Voi kestää kauan, ennenkuin pääset naimisiin. Hän ei ole vielä
saanut yhtään osaa.

-- Ei ole, tiedän sen.

-- Se on sinulle ikävää se?

-- Saa luvan tyytyä!

-- Tässä täytyy käyttää kidutusta, ajatteli Falander.

-- No, sinä tiedät, että Jenny on minun rakastajattareni tätänykyä.

-- Tuo vanha ja ruma vietävä!

Joukko valkoisia revontulia liekehti hänen kasvoillaan ja kaikki
lihakset joutuivat liikkeeseen ikäänkuin galvanisen sähkön
vaikutuksesta.

-- Ei hän niin vanha ole, sanoi Falander kylmäverisesti. Oletko
kuullut, että kaupunginkellarin tarjoilija kokeilee Don Diegona uudessa
kappaleessa ja että Rehnhjelm näyttelee hänen palvelijaansa. Kyyppari
kyllä onnistuu, sillä se osa näyttelee itse itsensä, mutta Rehnhjelm
parka aivan murtuu häpeästä.

-- Taivaan Jumala, mitä sinä sanot!

-- Niin on asia!

-- Se ei tule tapahtumaan!

-- Kuka sen voi estää?

Agnes ponnahti ylös sohvalta, tyhjensi lasin, purskahti rajuun itkuun
sanoen:

-- Oi, kuinka maailma on katkeran katkera! On aivan kuin joku paha
voima väijyisi kaikkia meidän toivomuksiamme voidakseen niitä
vastustaa, vakoilisi meidän toiveitamme voidakseen musertaa ne, arvaisi
meidän ajatuksemme tukahuttaakseen ne. Jospa voisi itselleen toivoa
kaikkea pahaa, pitäisi se tehdä, jotta siten voisi vetää tuota voimaa
nenästä!

-- Sangen totta, ystäväni! Sentähden täytyy aina lähteä siitä
edellytyksestä, että käy huonosti! Mutta se ei ole surullisinta!
Kuules, kun lohdutan sinua. Sinä tiedät, että kaikki onni, jonka sinä
saat, tulee toisen kustannuksella; jos saat osan, niin jää toinen
ilman, ja silloin hän kiemurtelee kuin poljettu mato, ja sinä olet
tahtomattasi tehnyt pahaa; siksi on itse onni myrkytetty. Lohdutuksesi
onnettomuudessa on se, että sinä jokaisessa vastoinkäymisessä, jonka
saat kokea, olet tehnyt -- vaikkakin tahtomattasi -- hyvän työn, ja
hyvät työmme ovat ainoat puhtaat nautinnot, joita meillä on.

-- Minä en tahdo tehdä mitään hyviä töitä, en tahdo mitään puhtaita
nautintoja, minä olen yhtä oikeutettu onnistumaan kuin muutkin ja minä
-- onnistun!

-- Mistä hinnasta tahansako?

-- Mistä hinnasta tahansa täytyy minun lakata näyttelemästä sinun
rakastajattaresi kamarineitoa!

-- Aa, sinä olet mustasukkainen! -- Opi epäonnistumaan aistikkaasti,
ystäväni, se on suurempaa -- ja paljon mieltäkiinnittävämpää!

-- Sano minulle eräs asia! Rakastaako hän sinua?

-- Pelkään hänen olevan liian vakavasti kiintynyt minuun!

-- Ja sinä?

-- Minä? Minä en tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua Agnes.

Hän tarttui tytön käteen.

Tämä ponnahti ylös sohvalta, niin että sukka näkyi.

-- Uskotko sinä olevan olemassa mitään sellaista, jota nimitetään
rakkaudeksi? kysyi hän ja katsoi suurin silmin Falanderia.

-- Uskon olevan monenlaista rakkautta.

Agnes käveli yli lattian pysähtyen ovelle.

-- Rakastatko sinä minua kokonaan, jakamattomasti? kysyi hän käsi
lukossa.

Falander mietti kaksi sekuntia ja vastasi:

-- Sielusi on paha, ja pahaa minä en rakasta!

-- En minä sielusta välitä! Rakastatko sinä minua? Minua?

-- Rakastan! Niin paljon...

-- Miksi sinä usutit Rehnhjelmin minun kimppuuni?

-- Siksi, että tahdoin nähdä, miltä tuntuu, kun ei omista sinua!

-- Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olet minuun kyllästynyt!

-- Niin tein!

-- Sinä, sinä piru!

Agnes oli ottanut avaimen sisäpuolelle ja Falander laskenut
puolakaihtimet alas!



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Nihilismiä.


Kun Falk eräänä hyvin sateisena syyskuun iltana käveli kotiin päin
ja tuli Gref-Magni-kadulle, näki hän ihmeekseen ikkunastaan valoa.
Tultuaan lähemmäs, niin että hän alhaalta voi katsoa huoneeseen,
näki hän katossa varjon, joka muistutti jotakuta, jonka hän ennen
oli nähnyt, mutta ei voinut muistaa ketä. Se oli surullinen hahmo ja
näytti lähempää vieläkin surkeammalta. Falkin astuessa huoneeseen
istui Struve hänen kirjotuspöytänsä ääressä, pää käsien varassa. Hänen
vaatteensa olivat sateesta märkänä ja valuttivat lattialle vesipuroja,
jotka juoksivat lattianrakoihin; hänen tukkansa riippui suortuvissa ja
hänen tavallisesti jäykkä englantilainen poskipartansa riippui kuin
tippukivet hänen märälle takilleen. Pöydällä hänen vieressään oli hänen
musta hattunsa, joka oli lyhistynyt omasta painostaan ja näytti surevan
mennyttä nuoruuttansa, sillä siihen oli kiinnitetty pitkä suruharso.

-- Hyvää iltaa, sanoi Falk; sepä komea vieras.

-- Elä pilkkaa minua, pyysi Struve.

-- Miks'en sitä tekisi? En tiedä mitään syytä, miksi sitä en tekisi.

-- Vai niin, sinäkin olet turmeltunut!

-- Olen, siitä voit olla varma, niin että kohta minustakin tulee
vanhoillinen! Sinulla on surua, näen minä; toivon saavani onnitella.

-- Olen kadottanut pienokaisen.

-- No, silloin saan onnitella häntä! -- Sanoppa minulle, mitä sinä
oikeastaan minusta tahdot? Sinä tiedät, että minä halveksin sinua, ja
niin kai sinä luullakseni itsekin teet? Eikö totta?

-- Tietysti, mutta kuules, ystäväni, eikö sinusta elämä ole kyllin
katkeraa ilman että tarpeettomasti teemme sen toisillemme vielä
katkerammaksi? Jos Jumala eli kaitselmus sillä huvittaa itseänsä, niin
ei kai ihmisen pidä siihen alentua!

-- No, se oli järkevä ajatus; se on sinulle kunniaksi! Etkö halua ottaa
aamunuttuani päällesi siksi aikaa, kun pitkä takkisi kuivaa; sinua
varmaankin palelee.

-- Kiitos vaan, mutta minun täytyy kohta mennä.

-- Voit aivan hyvin viipyä täällä hetken, niin saamme kerrankin puhua
asiat selviksi.

-- Puhun vastenmielisesti onnettomuuksistani.

-- Puhu sitten rikoksistasi!

-- Sellaisia minä en ole tehnyt!

-- Olet ja suuria! Sinä olet vainonnut poljetuita, olet polkenut
haavottuneita, olet pilkannut kurjia! Muistatko viimeistä lakkoa,
jolloin asetuit järjestysvallan puolelle!

-- Lain puolelle, veli hyvä!

-- Vai lain! Sinä hullu, kuka on kirjottanut köyhälle lain! Rikas! Se
on: herra orjalle!

-- Lain on kirjottanut koko kansa ja yleinen oikeudentunto -- sen on
kirjottanut Jumala!

-- Säästä suuria sanojasi puhuessasi minun kanssani! Kuka kirjotti
1734 vuoden lain? Herra Cronstedt! Kuka kirjotti viimeisen lain
raipparangaistuksesta? Sen teki eversti Sabelman -- se oli hänen
anomusehdotuksensa -- ja hänen ystävänsä, jotka silloin olivat
enemmistössä, ajoivat sen läpi! Eversti Sabelman ei ole kansa
eivätkä hänen tuttavansa olleet yleinen oikeudentunto. Kuka kirjotti
lain yhtiöiden oikeudesta? Tuomari Svindelgren! Kuka kirjotti
uuden valtiopäiväjärjestyksen? Asessori Vallonius! Kuka sai aikaan
lain "laillisesta turvasta" s.o. lain, joka turvaa rikkaan köyhän
oikeudenmukaisilta vaatimuksilta? Tukkukauppias Kryddgren! Pidä
sinä suusi! Minä osaan sinun sananpartesi! Ketkä kirjottivat uuden
vallanperimysjärjestyksen? Lainrikkojat! Ketkä ovat kirjottaneet
metsälain? Rosvot! Ketkä kirjottivat lain yksityispankkien
setelinanto-oikeudesta? Huijarit! Ja sinä väität Jumalan tehneen kaiken
tämän? Jumala parka!

-- Saanko antaa sinulle neuvon, koko elämäksesi neuvon, jonka kokemus
on antanut minulle. Jos tahdot välttää sitä itsepalamista, jota kohti
sinä kiihkoilijana kuljet, niin omaksu mitä pikimmin uusi katsantokanta
asioiden ja olojen suhteen; totuttele näkemään maailma linnunsilmällä
ja tulet huomaamaan, kuinka pieneltä ja merkityksettömältä kaikki
näyttää; lähde edellytyksestä, että maailma on rikkaläjä, että
ihmiset ovat perkeitä, munankuoria, porkkananvarsia, kaalinlehtiä,
räsytilkkuja, niin ei sinua enää koskaan yllätetä, sinä et koskaan enää
kadota mitään harhanäkyjä, vaan saat päinvastoin kokea paljon iloa,
joka kerran kun näet kauniin piirteen, hyvän työn; sanalla sanoen,
omaksu levollinen ja hiljainen maailmanhalveksuminen -- etkä silti
tarvitse pelätä tulevasi sydämettömäksi.

-- Sitä katsantokantaa minulla tosin ei vielä ole, mutta
maailmanhalveksumista osaksi. Mutta se onkin minun onnettomuuteni, sillä
kun näen jonkunkaan todistuksen hyvyydestä tahi jalomielisyydestä,
rakastan minä taasen ihmisiä, ajattelen heistä liian suurta ja petyn
uudestaan!

-- Rupea itsekkääksi! Anna ihmisille palttua!

-- Pelkään, etten sitä voi!

-- Hae itsellesi toinen toimiala. Lyöttäydy yhteen veljesi kanssa;
hän näyttää viihtyvän täällä maan päällä. Näin hänet eilen
kirkonkokouksessa Nikolain kirkossa.

-- Kirkonkokouksessa?

-- Hän on kirkkoneuvoston jäsen! Se on mies, jolla on tulevaisuutta.
Pastori primarius nyökäytti hänelle päätään! Hänestä tulee kyllä pian
valtuusmies kuten kaikista tontinomistajista.

-- Kuinka käy Tritonin nykyään?

-- He laskevat nykyään liikkeelle obligatsiooneja. Siinä ei veljesi ole
mitään hävinnyt, jos ei ole mitään voittanutkaan, ei, hänellä on toisia
asioita.

-- Elkäämme puhuko siitä miehestä.

-- Mutta hän on kuitenkin veljesi!

-- Onko se hänen ansionsa, että hän on veljeni? Mutta nyt olemme
puhuneet sitä ja tätä; sano minulle nyt asiasi!

-- Voi, minun pitää huomenna mennä hautajaisiin eikä minulla ole
hännystakkia.

-- No, sen voit saada...

-- Kiitos, hyvä veli, sinä pelastat minut suuresta pulasta. Se siitä,
mutta on vielä toinen, arkaluontoisempi asia...

-- Miksi valitset minut, vihamiehesi, uskotuksesi arkaluontoisissa
asioissa? Se ihmetyttää minua.

-- Siksi, että sinä olet ihminen, jolla on sydän...

-- Elä siihen enää luota! No, jatka...

-- Sinä olet tullut niin hermostuneeksi ja niin erilaiseksi, sinä, joka
ennen olit niin lempeä!

-- Sitähän minä sanoin! Anna tulla nyt!

-- Tahdoin kysyä, haluaisitko sinä seurata minua kirkkomaalle?

-- Hm! Minä? Miksi et pyydä tovereitasi Harmaastaviitasta?

-- Siksi, että on asianhaaroja. Sinulle voin sen sanoa! Minä en ole
naimisissa.

-- Et naimisissa? Sinä, alttarin ja tapojen puolustaja, höllytätkö sinä
pyhiä siteitä?

-- Köyhyys, asianhaarat! Mutta minä olen yhtä onnellinen silti! Vaimoni
pitää minusta ja minä hänestä, siinä kaikki! On vielä toinenkin asia!
Lapsi jäi sattuneesta syystä kastamatta; se oli kolmen viikon vanha
kuollessaan; ja siksi se ei saa pappia haudalle, mutta sitä minä en
uskalla sanoa vaimolleni, hän joutuisi epätoivoon. Siksi olen sanonut
hänelle, että pappi yhtyy meihin kirkkomaalla; tämä sitä varten, että
tiedät. Hän jää tietystikin kotiin. Sinä tapaat ainoastaan kaksi
henkilöä: toisen nimi on Levi, Tritonin johtajan nuorempi veli ja
on yhtiön konttorissa; hän on rakastettava nuorukainen, harvinaisen
hyväpäinen ja vielä hyväsydämisempi. Älä naura, näen kyllä, että sinä
luulet minun lainanneen häneltä rahaa; niin tosin olen tehnytkin, mutta
hän on mies, josta sinä varmaan tulet paljon pitämään! Ja sitten vanha
ystäväni tohtori Borg, joka on hoitanut lasta. Hän on ennakkoluuloton
mies ja hyvin edistysmielinen -- häntä kyllä tulet ymmärtämään. No, nyt
kai tulet; vaunuihin menee meitä neljä ja tietenkin pieni kirstu.

-- Kyllä minä tulen!

-- Mutta nyt pyydän sinulta vielä yhtä asiaa. Katsos, vaimollani on
uskonnollisia epäilyksiä pienokaisen autuudesta, koska tämä kuoli
kastamatta, ja hän kysyy asiasta kaikkien ihmisten mielipidettä
saadakseen mieleensä rauhan.

-- No, kai sinä osaat augsburgilaisen tunnustuksen?

-- Ei nyt ole kysymys mistään tunnustuksista.

-- Mutta kirjottaessasi lehteen on aina kysymys virallisesta uskosta.

-- Lehdessä, niin, sehän on yhtiön asia -- jos yhtiö tahtoo ylläpitää
kristinuskoa, niin saahan se sen tehdä; kun minä olen yhtiön työssä
niin ... se on asia sinänsä se... Ole yhtä mieltä hänen kanssaan, jos
hän sanoo uskovansa, että lapsi on autuas!

-- No niin, tehdäkseni ihmisen onnelliseksi minä kyllä voin kieltää
uskonnon, varsinkin kun se ei ole minun. Mutta sinun täytyy sanoa nyt
myöskin, missä sinä asut!

-- Tiedätkö, missä Valkeat vuoret ovat?

-- Kyllä tiedän! Sinä asut ehkä tuossa paklatussa puutalossa kallion
töyräällä?

-- Mistä sen tiedät?

-- Olen kerran ollut siellä.

-- Tunnet ehkä tuon sosialistin Ygbergin, joka tärvelee minulta
ihmiset. Minä olen talossa Smithin varaisäntä ja asun vuokratta siitä
hyvästä, että kokoan hyyryt; mutta kun he eivät voi maksaa, puhuvat
he jonkinlaista pötyä, jota hän on heille opettanut, "työstä ja
kapitaalista" ja muusta sellaisesta, jota on roskalehdissä kirjotettu.

Falk vaikeni.

-- Tunnetko sinä tuon Ygbergin?

-- Tunnen kyllä! Tahdotko nyt koettaa hännystakkia?

Kun Struve oli pukenut hännystakin ylleen, veti hän märän pitkän
takkinsa sen päälle, napitti sen leukaan asti, sytytti pureksitun
sikarinpätkän, joka nökötti tulitikun päässä -- ja meni. Falk valaisi
häntä rappusissa.

-- Sinulla on pitkä matka kuljettavana, sanoi Falk tehdäkseen
hyvästijätön sovinnollisemmaksi.

-- Niin on, Jumala nähköön! Eikä minulla ole sateenvarjoa.

-- Eikä päällystakkia! Etkö halua lainata minun talvitakkiani?

-- Kyllä, kiitos vaan, mutta se on liian ystävällistä!

-- Saanhan sen takaisin sitten, kun sopii!

Falk palasi huoneeseen, toi päällystakin ja pudotti sen Struvelle, joka
seisoi alhaalla portailla, ja sanottuaan lyhyesti hyvää yötä meni hän
sisälle. Mutta ilma tuntui hänestä niin raskaalta, että hän aukaisi
akkunan. Ulkona virtasi rankka syyssade rapisten kattopeltejä vasten
ja syöksyi likaiselle kadulle. Vastapäätä olevasta kasarmista kuului
iltahuuto, siellä laulettiin kuorossa ja avonaisista ikkunoista tunkihe
korviin katkonaisia virren säkeitä.

Falk tunsi itsensä yksinäiseksi ja väsyneeksi. Hän oli toivonut
saavansa aikaan taistelun sen kanssa, joka edusti kaikkea hänelle
vihamielistä, mutta vihollinen oli paennut ja osaksi voittanut hänet
samalla. Jos hän koetti selittää itselleen, mitä taistelu oikeastaan
koski, ei hän sitä voinut, ja kuka oli oikeassa, sitä hän ei myöskään
saanut selville. Ja hän alkoi miettiä, eiköhän koko asia, jonka hän
oli ottanut omakseen, nimittäin sorrettujen, vain ollut mahdottomuus.
Silmänräpäyksen kuluttua moitti hän itseään tästä pelkuruudesta ja
se alituinen kiihkoisuus, joka hänessä kyti, leimahti jälleen; hän
kirosi heikkouttaan, joka alituisesti narrasi häntä myönnytyksiin;
äsken oli vihollinen ollut hänen käsissään, ja hän ei ainoastaan ollut
näyttämättä hänelle syvää halveksumistaan, vaan oli kohdellut häntä
hyväntahtoisesti ja osottanut hänelle myötätuntoisuutta; mitä mahtoi
tämä tästälähin hänestä ajatella. Tämä hänen hyväntahtoisuutensa ei
ollut mikään etu, koska se esti häntä tekemästä lujia päätöksiä, se
oli vain siveellistä velttoutta, joka saattoi hänet kykenemättömäksi
taisteluun, johon hän yhä vähemmän tunsi pystyvänsä. Hän tunsi
elävästi, miten välttämätöntä oli sammuttaa tuli pannujen alta,
jotka eivät enää voisi kestää niin korkeata painetta, kun höyryä
ei kulutettu, ja hän ajatteli Struven neuvoa, ja hän ajatteli niin
kauan, että lopuksi oli niin sekaisin, että totuus ja valhe, oikea ja
väärä tanssivat suloisessa yksimielisyydessä, ja hänen aivonsa, jossa
käsitteet, kiitos akateemisen kasvatuksen, olivat olleet kauniisti
lajiteltuina, näyttivät kohta sekotetulta korttipakalta. Hän onnistui
ihmeellisen hyvin asettautumaan välinpitämättömyyden tilaan, hän
harjottelihe etsimään kauniita syitä vihollisten teoille, ja hän
vähitellen myönsi itse olleensa väärässä, tunsi sovinnollisuutta
maailmanjärjestykseen, saavutti lopulta korkean katsantokannan ja
huomasi, että itse asiassa ylipäänsä merkitsi sangen vähän, oliko
kaikki mustaa vai valkoista; ja jos se oli mustaa, niin eihän ollut
mitään varmuutta siitä, ettei sen niin pitänyt ollakin, ja silloin ei
ollut hänen asiansa toivoa sitä toiseksi.

Hän huomasi tämän sieluntilan miellyttäväksi, sillä se toi mukanaan
levollisuuden tunteen, jollaista hän ei ollut tuntenut niinä monina
vuosina, jolloin oli ollut huolissaan ihmiskunnan tähden. Hän nautti
tästä levosta vahvan piipputupakan ohella, kunnes siivoojatar tuli
sisälle tekemään vuodetta ja samalla ojensi kirjeen, jonka kantaja
äsken oli tuonut. Kirje oli Olle Montanuksen allekirjottama ja hyvin
pitkä sekä näytti tekevän Falkiin osaksi elähyttävän vaikutuksen.
Muuten kuului se seuraavasti:

    Rakas Veli!

    Vaikka Lundell ja minä olemme nyt lopettaneet työmme ja kohta
    saavumme Tukholmaan, on minun kuitenkin tarvis koota saamani
    vaikutukset täällä viettämistäni päivistä, koska niillä on ollut
    suuri merkitys minulle ja henkiselle kehitykselleni, sillä
    olen tullut johtopäätökseen -- ja olen nyt ihmeissäni kuin
    vasta munasta päässyt kananpoika, katsellen maailmaa uudestaan
    auenneilla silmillä ja potkien munankuoria, jotka niin kauan ovat
    estäneet minua näkemästä. Tämä johtopäätös ei tosin ole mikään
    uusi; jo Plato on sen sanonut, ennenkuin kristinusko esiintyi
    todellisuutena: maailma, nimittäin se, jonka me voimme nähdä,
    on vain varjoa, aatteiden varjokuva; s.o. todellisuus on jotain
    alhaista, merkityksetöntä, toisarvoista, satunnaista. No niin!
    Mutta minä tahdon menetellä synteettisesti ja alottaa yksityisestä,
    siitä johtuakseni yleiseen.

    Ensiksikin tahdon puhua työstäni, josta valtiopäivät ja
    hallitus yhteisesti joutuivat huolehtimaan. Träskålan kirkon
    alttarilla seisoi kaksi puukuvaa; toinen oli rikkoutunut, mutta
    toinen ehyt. Ehyellä oli kädessä risti ja se oli naispuolinen;
    rikkonaisesta kuviosta oli jäljellä kaksi säkillistä palasia,
    joita säilytettiin kirkon sakastissa. Eräs oppinut muinaistutkija
    oli tutkinut molempien säkkien sisällön voidakseen määritellä,
    minkä näköinen särjetty kuva oli, mutta sai tyytyä ainoastaan
    arveluihin. Hän menetteli sentään perinpohjaisesti; hän otti
    näytteen siitä valkoisesta väristä, jolla kuva oli maalattu, ja
    lähetti sen farmaseuttiseen laitokseen ja sai siten selville,
    että värissä oli lyijyä eikä sinkkiä, siis oli kuva vanhempi kuin
    1844, koska sinkkivalkoinen vasta sinä vuonna tuli käytäntöön.
    (Mitä sanot sellaisesta johtopäätöksestä, sillä olisihan kuva
    voinut olla uudelleen maalattu). Sitten lähetti hän puunäytteitä
    nikkariammattiosastolle Tukholmaan ja sai vastauksen, että se on
    koivua. Kuva siis oli koivusta, valmistettu ennen 1844. Mutta
    siihen hän ei tahtonut tulla, vaan hänellä oli syitä (!), s.o.
    hän toivoi kunniansa vuoksi, että kuvat olisivat 1500-luvulta,
    ja hän olisi mieluimmin halunnut, että suuri (tietysti suuri,
    koskapa hänen nimensä oli niin hyvin tammeen leikattu, että se oli
    säilynyt meidän päiviimme asti) Burchard von Schiedenhanne, joka
    on leikannut Västeråsin tuomiokirkon kuorituolit, on ne tehnyt.
    Oppineita tutkimuksia jatkettiin edelleen. Hän oli varastanut
    hieman kipsiä Västeråsin kuvasta ja tämä lähettiin nyt ynnä
    Träskålan sakastista otettu kipsinäyte Ekole Pollyteknikiin (minä
    en osaa sitä tavata) Pariisiin. Vastaus oli pilkkaajille musertava:
    analyysi osotti kipsien olevan kokoomukseltaan samanlaista, 77
    ekvivalenttia kalkkia ja 23 rikkihappoa ja siis (!) olivat kuvat
    samalta aikakaudelta. Kuvien ikä siis oli määritelty; ehyestä
    piirrettiin kuva ja se "lähetettiin" (noilla oppineilla on tavaton
    intohimo "lähettää" kaikkea) muinaiskaluakatemiaan; oli vielä
    määriteltävä ja uudestaan muodosteltava tuo rikkonainen kuva.
    Kahtena vuonna kulkivat nuo molemmat säkit Upsalan ja Lundin väliä;
    molemmat professorit sattuivat tällä kertaa onneksi olemaan eri
    mieltä, josta syntyi riita; Lundin professori, joka juuri pääsi
    rehtoriksi, kirjotti kuvasta rehtoriväitöskirjansa ja musersi
    Upsalan professorin, joka sen sijaan sai vastata lentokirjasella.
    Onneksi toi samalla hetkellä eräs professori Tukholman
    taideakatemiasta esiin aivan uuden mielipiteen, ja siitä johtui,
    kuten aina, että Herodes ja Pilatus "sovittivat" mielipiteitään ja
    karkasivat tukholmalaisen kimppuun kaikella pikkukaupunkilaisen
    sapella. "Sovittelu" oli, ja siinä pysyttiin, että rikkonainen
    kuvio oli esittänyt Epäuskoa, koska ehyen kuvion täytyi esittää
    Uskoa, jota risti kuvasi. Arvelu (lundilainen), että rikkonainen
    kuvio oli esittänyt Toivoa, koska toisesta säkistä oli löydetty
    ankkurinkynsi, hylättiin, koska kynnen täytyi (!) edellyttää
    kolmatta kuvaa, rakkautta, josta ei ollut mitään jälkeä eikä
    paikkaakaan, jota paitsi osotettiin (esimerkeillä historiallisen
    museon lukuisasta nuolenkärkikokoelmasta), että ankkurinkynsi ei
    ollut ankkurinkynsi, vaan nuolenkärki, joka kuuluu niihin aseisiin,
    jotka kuvaannollisesti esittävät Epäuskoa, katso Ep. Hep. 7 l. 12
    v., jossa puhutaan epäuskon sokeista laukauksista, verrattuna Jes.
    29 l. 3 v., jossa monesti mainitaan epäuskon nuolia. Nuolenkärjen
    muoto, joka täydellisesti oli valtionhoitaja Sturen aikaisten
    kärkien kaltainen, poisti viimeisen epäilyksen kuvion iästä.

    Minun tehtäväkseni tuli nyt laatia professorien käsityksen
    mukainen kuva Epäuskosta, toveriksi Uskolle. Ohjelma oli selvä
    eikä mitään epäilyksiä ollut. Hain itselleni miehisen mallin,
    sillä mies se täytyi olla; sain kauan hakea, mutta löysin hänet
    ja luullakseni löysin itse Epäuskon omassa persoonassaan -- ja
    onnistuin -- mainiosti! Siellä seisoo nyt näyttelijä Falander
    alttarin vasemmalla puolella, kädessään mexikolainen Ferdinand
    Cortez näytelmästä lainattu kaari ja yllään ryövärin viitta Fra
    Diavolosta; mutta kansa sanoo, että Epäusko siinä laskee aseensa
    Uskon edessä, ja konrahtirovasti, joka piti vihkimäsaarnan, puhui
    niistä ihanista lahjoista, joita Jumala joskus voi ihmiselle
    antaa ja nyt erikoisesti minulle, ja kreivi, jonka luona söimme
    vihkimäpäivälliset, selitti, että olin tehnyt mestariteoksen,
    jota aivan hyvin voi verrata muinaisaikaisiin (joita hän oli
    nähnyt Italiassa), ja eräs ylioppilas, joka oli kotiopettajana
    kreivin luona, käytti tilaisuutta saadakseen painattaa ja jakaa
    runon, jossa hän selvitteli ylevän kauneuden käsitettä ja loi
    historiallisen katsauksen pirutaruihin.

    Nyt olen minä kuten todellisesti itsekäs ihminen puhunut itsestäni!
    Mitä sanoisin Lundellin alttaritaulusta? Se on tämän näköinen:
    Kristus (Rehnhjelm) taustalla ristinpuussa, vasemmalla paatunut
    ryöväri (minä; -- se lurjus oli tehnyt minut vielä todellisuuttakin
    rumemmaksi); oikealla katuva ryöväri (Lundell itse katsoen
    tekopyhillä silmillään Rehnhjelmiin); ristin juurella Maria
    Magdaleena (Mari, tiedäthän, olkapäät ja rinta pitkälle paljaina);
    roomalainen sotilas (Falander) hevosen selässä (lautamies Olssonin
    eskvadroonan astuja).

    En voi selittää sitä kauheata vaikutusta, jonka sain, kun saarnan
    jälkeen peite putosi ja kaikki nämä tutut kasvot korkealta
    paikaltaan alttarin luota tuijottivat seurakuntaan, joka hartaana
    kuunteli papin suuria sanoja taiteen ylevästä merkityksestä,
    varsinkin silloin kun se palvelee uskontoa. Minun edestänikin
    putosi silloin peite, joka paljasti paljon, paljon, ja mitä
    sittemmin olen ajatellut uskosta ja epäuskosta, sen saat joskus
    kuulla; mitä mietin taiteesta ja sen ylevästä tehtävästä, sen puen
    esitelmään, jonka pidän jossain julkisessa huoneistossa heti, kun
    tulen kaupunkiin.

    Että Lundellin uskonnollinen tunne on ollut hyvin korkeassa
    kurssissa näinä "kalleina" päivinä voit arvata. Hän on verrattain
    onnellinen äärettömässä itsepetoksessaan eikä tiedä olevansa aika
    veitikka.

    Nyt olen luullakseni puhunut tärkeimmistä asioista ja loput selitän
    suullisesti, kun tapaamme. Siihen asti hyvästi ja voi hyvin.

    Tosi ystäväsi

                                                _Olle Montanus_.

    P.S. Unohdin puhua antikvaarisen tutkimishistorian loppuun asti.
    Se päättyi siten, että vaivastalon Janne, joka lapsuudestaan
    muisti, minkänäköisiä kuviot olivat, selitti, että niitä oli ollut
    kolme, nimeltään: Usko, Toivo ja Rakkaus, ja koska Rakkaus oli
    suurin (Math. 12:s ja 9:s), niin oli sen paikka ollut alttarin
    yläpuolella. Ukkonen oli iskenyt siihen ja Uskoon 1810-luvulla.
    Kuviot oli hänen isänsä, joka oli ollut laivanikkarina
    Karlskronassa, tehnyt. Sama.

Luettuaan tämän kirjeen asettui Falk kirjotuspöytänsä ääreen, tarkasti,
että lamppu oli hyvin täytetty, sytytti piipun ja otti pöytälaatikosta
esiin käsikirjotuksen ja istuutui kirjottamaan.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Uudelta hautausmaalta Norrbackaan.


Harmaana, lämpimänä ja rauhallisena peitti syyskuun iltapäivä
pääkaupungin, kun Falk käveli eteläisille mäille. Katarinan
kirkkomaalla istui hän levähtämään; hän tunsi todellista mielihyvää
nähdessään, miten vaahterat olivat punaisiksi paleltuneet viime
öinä, ja hän tervehti pimeää syksyä harmaine pilvineen ja putoavine
lehtineen sydämellisesti tervetulleeksi. Ei tuulen henkäystä; oli kuin
luonto olisi levännyt, väsyneenä lyhyestä kesätyöstä; kaikki lepäsi;
ihmiset makasivat tuossa turpeittensa alla, niin hiljaa ja sävyisinä,
jollaisia eivät koskaan elämässään olleet, ja hän toivoi kaikki sinne,
itsensäkin. Kello löi tornissa ja silloin hän nousi lähtien kävelemään
pitkin Trädgårdsgatania, poikkesi Nya gatanille, joka oli ollut
uusi sata vuotta, kulki Nytorgetin poikki ja oli perillä Valkeilla
vuorilla. Siellä pysähtyi hän täplikkään talon edustalle ja kuunteli
lasten puhetta, sillä vuoren töyräällä oli kuten tavallista lapsia,
jotka puhuivat sekä ääneen että peittelemättä terotellessaan pieniä
tiilikiviä, joita tarvitsivat hypätessään ruutua.

-- Mitä sinä sait päivälliseksi, Janne.

-- Liikuttaako se sinua!

-- Liikuttaa? Sanotko sinä liikuttaa? Varo, etten voitele sinua!

-- Sinä! Älä nyt! Et noilla silmilläsi!

-- Kuules! Enkö minä voidellut sinua tässä muuanna päivänä Hammarbyn
järven rannalla! Häh!

-- Tuki turpas!

Janne "voidellaan" ja levottomuus lakkaa.

-- Etkö kenties ollut mukana varastamassa krasseja Katariinan
kirkkomaalta? Hä?

-- Onko tuo ontuva Olle sen juorunnut?

-- No, ja eikö poliisi tullut? Häh!

-- Luuletko sinä minun pelkäävän poliisia? Saatpa nähdä!

-- Ellet pelkää, niin saat tulla mukaamme Zinkensdammille tänä iltana
puhaltamaan päärynöitä.

-- Kurkkimaan, niin? En pääse lankun yli, minä tunnen ne vihaiset
koirat!

-- Luuletko, ettei Kolari-Pelle mene sen lankun yli kuin lemmessä vaan,
ja totta kai koiria voi potkia.

Terottaminen keskeytyy, kun piika tulee ulos ripottamaan kuusenhavuja
ruohoa kasvavalle kadulle.

-- Mitä pirua ne nyt siellä ylhäällä hautaavat?

-- Se on tuo varaisäntä, joka taasen on teettänyt akallaan lapsen.

-- Kitsas saatana, tuo varaisäntä! Eiks' oo'?

Vastauksen sijasta vihelsi hän erikoisella tavalla tuntematonta säveltä.

-- Me potkiskelemme hänen ketunpoikiaan, kun ne tulevat koulusta. Ja
hänen akkansa se se vasta on paisunut. Se pirun noita jätti meidät
taivasalle lumeen yhdeksi yöksi, kun emme maksaneet vuokraa, niin että
meidän täytyi kömpiä Blecktornin latoon.

Keskustelu loppui, sillä viimeinen tieto ei näyttänyt tekevän
minkäänmoista vaikutusta kuulijaan.

Falk ei astunut vallan iloisin tuntein sisälle tämän näiden kahden
katupojan esittelyn jälkeen. Ovessa tervehti häntä Struve, kasvoissa
muka surullinen ilme, ja tarttui häntä käsivarteen ikäänkuin
ilmaistakseen jonkun salaisuuden tai puristaakseen esiin kyyneleen
hänen läsnäollessaan, kumpaa tahansa, jotakin täytyi tehdä -- ja pani
käsivartensa hänen vyötäisilleen.

Falk tuli saliin, jossa oli ruokapöytä, kaappi, kuusi tuolia ja
ruumiskirstu. Akkunoissa riippui valkoiset lakanat, joitten läpi
tihkusi päivänvaloa taittuen kahden streariinikynttilän punaisista
valoa vasten; ruokapöydällä oli tarjottimella viheriäisiä viinilaseja
ja soppamaljakossa georgiineja, leukoijoja ja astereita.

Struve otti häntä kädestä ja talutti hänet arkun luo, jossa pieni
nimetön makasi tylliin käärittynä höylänlastuissa ja ympärillään
verenpisaran lehtiä.

-- Täällä, sanoi hän -- täällä!

Falk ei tuntenut muuta vaikutusta kuin sen, jonka aina tuntee ruumiin
läheisyydessä, eikä senvuoksi keksinyt tilaisuuteen sopivia sanoja,
vaan tyytyi puristamaan isän kättä, jolloin tämä sanoi:

-- Kiitos, kiitos! ja poistui mennäkseen viereiseen huoneeseen.

Falk jäi yksin; nyt kuuli hän ensin kiivaan kuiskauksen sen oven takaa,
jonne Struve katosi; sitten tuli hetkisen hiljaisuus; mutta sitten
alkoi huoneen toisesta päästä ohuen lautaseinän läpi kuulua mutinaa;
hän saattoi vain osaksi erottaa sanat, mutta hän näytti tuntevan äänet.
Ensin kuului kimeä diskantti, puhuen pitkiä lauseita hyvin nopeasti.

Se kuului kuin:

-- Babebibobubybobäbö. -- Babebibobubybäbobö. -- Babebibobubybobäbö.

Siihen vastasi kiukkuinen miehen ääni, höylän säestämänä: hvitsho --
hvitsho -- hvitsh -- hvitsh -- hitsh -- hitsh.

Ja sitten hitaasti kuuluva mum -- mum -- mum -- mum. Mum
-- mum -- mum -- mum. Jonka jälkeen höylä alkoi sylkeä ja
aivastella: hvitsh, hvitsh. Ja sitten taasen myrskynä:
babili-bebili-bibili-bobili-bubili-bybili-bobili-bäbili-bö!

Falk luuli ymmärtävänsä, mitä tämä keskustelu koski, ja muutamista
äänenpainoista oli hän huomaavinaan, että pikkuinen kuollutkin oli
sekotettu asiaan.

Sitten alkoi taasen ankara kuiskaus Struven oven takana, nyyhkytyksen
keskeyttämänä, ja sitten aukeni ovi ja ulos tuli Struve taluttaen
mustiin puettua ja punasilmäistä pesijätärtä. Perheenisän arvokkuudella
esitteli Struve:

-- Vaimoni; tuomari Falk, vanha ystäväni!

Falk puristi kättä, joka oli kova kuin karttu, ja sai osakseen
hymyilyn, joka oli kuin pikkelsiä. Hän yritti kiireesti mielessään
muovailla jonkin kohteliaisuuden, joka sisälsi sanat "rouva" ja "surua"
ja onnistui siinä jotakuinkin, jonka johdosta Struve tarjosi hänelle
syleilyn.

Rouva, joka, hänkin, tahtoi olla avuksi ystävällisyydessä, alkoi
harjata miehensä selkää ja sanoi:

-- Kauheata, kuinka tuo Kristian voi tahria itsensä; aina ja alati
hänen selkänsä on tomussa, eikö hän tuomarinkin mielestä näytä
porsaalta?

Falk parka pääsi vastaamasta tähän rakastavaiseen kysymykseen, sillä
äidin selän taa tuli näkyviin kaksi punaista päätä irvistäen vieraalle.
Äiti tarttui hellästi heidän päihinsä, sanoen:

-- Onko tuomari ennen nähnyt näin rumia poikia? Eivätkö ne ole kuin
ketun penikoita?

Todellisuudessa olikin asian laita niin, jopa siihen määrään, että Falk
tunsi olevansa pakotettu jyrkästi kieltämään tämän tosiseikan.

Eteisen ovi aukeni ja sisälle astui kaksi herraa. Ensimmäinen oli
hartiakas kolmekymmenvuotias mies, pää neliskulmainen ja etupuolellaan
esittävinään naamaa; iho näytti puoleksi mädänneeltä siltalankulta,
johon madot ovat sokkeloitaan kyntäneet; suu oli leveä ja alati
raollaan, jolloin neljä terävää kulmahammasta aina näkyi; kun se
hymyili, jakautuivat kasvot kahteen osaan ja silloin näki hamaan
neljänteen poskihampaaseen asti; ainoaakaan parranhaiventa ei ollut
uskaltanut nousta tähän hedelmättömään maaperään; nenä oli asetettu
niin huonosti, että edestä voi nähdä hyvän matkaa pään sisään; kallon
yläosassa kasvoi jotakin, joka muistutti kokosmattoa.

Struve, joka ymmärsi aateloida ympäristönsä, esitti kandidaatti
Borgin tohtori Borgiksi. Viimemainittu ei antanut tyytyväisyyden
eikä tyytymättömyyden merkkiä, ojensi vain päällystakkinsa hihan
seuralaiselleen, joka heti riisui tuon vaatekappaleen ja ripusti sen
eteisoven saranaan, jolloin rouva huomautti "että tämä vanha talo on
niin huono, että ei ole edes vaatenaulakkoa". Takinriisuja esiteltiin
herra Leviksi. Hän oli pitkä nuorukainen; hänen pääkallonsa näytti
syntyneen siten, että nenäluu oli kehittynyt taaksepäin; vartalo,
joka ulottui aina polviin asti, tuntui muodostuneen sillä tavoin,
että pääkallo oli vedetty vetoraudan läpi niinkuin rautalankaa
vedetään; olkapäät olivat luisut kuin laskurännit, lanteista ei ollut
merkkiäkään, pohkeet ulottuivat reisiin, jalat olivat läntistyneet kuin
vanhat lanttaan poljetut kengät; sääret pyrkivät ulospäin ja alaspäin
kuten työmiehellä, joka on kantanut raskaita taakkoja tahi seisonut
suurimman osan elämästään -- hän oli täydellinen orjan perikuva.

Kandidaatti oli pysähtynyt ovelle vapauduttuaan päällystakista; hän oli
riisunut hansikkaat, pannut pois kepin, niistänyt nenänsä, pistänyt
nenäliinan taskuunsa vähääkään välittämättä Struven uudistetuista
esittely-yrityksistä; hän katsoi vielä olevansa eteisessä; mutta otti
nyt hatun päästään, raapasi jalallaan ja astui askeleen eteenpäin.

-- Hyvää päivää, Jenny! Kuinka voit? sanoi hän ja tarttui rouvan
käteen, tärkeästi kuin olisi ollut kysymyksessä tämän elämä. Sitten
kumarsi hän tuskin huomattavasti Falkille, irvistäen kuin koira, joka
näkee vieraan koiran pihallaan.

Nuori Levi herra seurasi kandidaatin jälkiä, pani merkille hänen
hymyilynsä, osotti suosiota hänen pistopuheilleen ja antoi toisen
ylemmyyden polkea itseään.

Rouva aukaisi pullon reiniläistä viiniä ja kaatoi laseihin. Struve
tarttui omaansa ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Kandidaatti avasi
kitansa, laski lasin sisällyksen viemäriksi muodostamalle kielelleen,
irvisteli kuin hän ottaisi rohtoja ja nielaisi.

-- Tämä on kauhean hapanta ja huonoa, sanoi rouva; ehkä Henrik tahtoo
lasin punssia!

-- Niin, kyllä se on koko huonoa, myönsi kandidaatti ja sai Levin
jakamattoman hyväksymisen.

Punssia tuli pöydälle. Borgin kasvot kirkastuivat; hän katseli
ympäriltään tuolia; Levi toi heti.

Seurue istuutui ruokapöydän ympärille. Leukoijat tuoksuivat väkevästi
ja niiden höyryt yhtyivät viinin höyryihin, kynttilät heijastuivat
laseihin, puhe alkoi luistaa ja pian kohosi savupatsas kandidaatin
kohdalta korkeuteen. Rouva heitti levottoman silmäyksen ikkunaan päin,
jossa pienokainen makasi, mutta katsetta ei kukaan nähnyt.

Silloin kuultiin vaunujen pysähtyvän kadulle. Kaikki nousivat paitsi
tohtori. Struve yski ja sanoi matalalla äänellä, aivan kuin olisi
sanonut jotakin epämieluisaa: laittaudummeko kuntoon?

Rouva meni kirstun luo, kumartui ja itki katkerasti; noustessaan näki
hän miehensä seisovan arkunkansi valmiina ja silloin hyrskähti hän
valtavaan itkuun.

-- Kas niin, kas niin! tyynny! sanoi Struve ja kiiruhti panemaan kantta
päälle, ikäänkuin hän tahtoisi kätkeä jotain. Borg heitti lasillisen
punssia viemäriinsä ja oli sitten kuin haukotteleva hevonen. Levi herra
auttoi Struvea kannen kiinniruuvaamisessa, tehden sen niin luontevasti
kuin olisi laittanut pakkilaatikkoa.

Heitettiin rouvalle hyvästit, puettiin päälle ja mentiin; rouva pyysi
herrojen olemaan varovaisia rapuissa; "ne ovat niin vanhat ja huonot".

Struve meni edellä kantaen arkkua; kun hän tuli kadulle ja näki
pienen kansanjoukon, hänen kunniakseen kokoontuneen, valtasi hänet
ylpeyden henki, niin että hän kiukutteli kuskille, joka ei ollut
avannut vaunujen ovea eikä laskenut astinta; tehdäkseen vaikutuksen
suurenmoisemmaksi, sinutteli hän suurta, livreapukuista miestä, joka
hattu kädessä kiiruhti täyttämään käskyt; tämä sai aikaan, että muuan
poika, jonka nimi oli Janne, yskähteli häijysti ja kun siten oli
kääntänyt ympärillä olevien huomion puoleensa, rupesi katselemaan
silmät leveinä savupiippuja ikäänkuin nokikolaria odotellen.

Vaunun ovi läjähti neljän herran perässä kiinni, ja seuraava keskustelu
syntyi muutamien nuorempien kansanjoukon jäsenten kesken, jotka nyt
tunsivat itsensä levollisemmiksi:

-- Kuules? Niin paisunut arkku! Näitkö sen?

-- Kyllä! Mutta huomasitko, ettei laatassa ollut nimeä?

-- Eikö ollut?

-- Ei, näkihän sen aivan hyvin, se oli aivan kirkas!

-- Mitä se merkinnee?

-- Etkö sitä tiedä? Se oli huorikakara!

Onneksi piiska läimähti ja vaunu lähti vierimään eteenpäin. Falk
silmäsi akkunaan; siellä seisoi rouva, joka jo oli ottanut pois pari
raitia ja sammuttanut kynttilät, vieressään molemmat ketunpojat
kummallakin viinilasi kädessä.

Vaunu kulki rämisten eteenpäin, katua ylös, toista alas, kukaan ei
yrittänytkään puhua. Struve näytti vaivaantuneelta istuessaan arkku
polvillaan, ja vielä oli niin valoisa, että hän mieluummin olisi
halunnut pysyä näkymätönnä.

Uudelle kirkkomaalle oli pitkä matka, mutta loppuihan sekin ja päästiin
perille. Portin edustalla oli pitkä jono vaunuja. Ostettiin seppeleitä
ja haudankaivaja otti arkun. Hyvänlaisen kävelymatkan jälkeen pysähtyi
pieni kulkue vasta muokatulle hiekkakentälle, kirkkomaan pohjoisimpaan
päähän. Haudankaivaja laittoi kantimet kuntoon ja tohtori komensi:
kiinni! laskekaa! irti! ja niin päästettiin pieni nimetön kolme
kyynärää maan alle; syntyi äänettömyys; kaikki seisoivat vaiti, päät
kumarassa, katsellen hautaan ikäänkuin odottaen jotakin; raskaana
ja harmaana kaareutui taivas suuren, aution hiekkakentän yli, jossa
valkeat ristit seisoivat kuin pienten lasten haamut, jotka täällä
olivat joutuneet eksyksiin; metsänranta näkyi tummana kuin varjokuvien
tausta, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Silloin kuului ääni, ensin
vavisten, mutta kohta selvänä ja varmana, ikäänkuin vakaumuksen
tukemana; Levi oli noussut paaripeitteelle ja puhui paljastetuin päin:

"Korkeimman suojaamana, leväten hänen kaikkivaltansa varjossa. Minä
sanon Ikuiselle: sinä olet minun turvani varma. Sinä linnani iäisesti
luja, Jumala, johon minä luotan. -- Kaddish. -- Herra Kaikkivaltias
Jumala, suo, että pyhää nimeäsi palvottaisiin ja pyhitettäisiin siinä
maailmassa, jonka sinä kerran olet uudistava, sinä, joka kuolleet
herätät ja kutsut heidät uuteen elämään. Sinä, joka annat ikuisen
rauhan taivaassasi vallita, lahjota meille ja koko Israelille rauhasi,
amen!

"Nuku rauhassa, pienokainen, joka et nimeä saanut; Hän, joka omansa
tuntee, on kyllä sinua nimeltä kutsuva; nuku hyvin syysyössä, pahat
henget eivät sinua häiritse, vaikk'et saanutkaan pyhitettyä vettä;
iloitse päästessäsi taistelemasta elämän taisteluja, sen riemuja kyllä
voit olla ilman. Onnellinen sinä, joka pääsit pois, ennenkuin ehdit
maailmaan tutustua; puhtaana, tahratonna jätti sielu hennon majansa,
siksi emme heitä sinun päällesi maata, sillä se on katoavaista, vaan
peitämme sinut kukkasilla, sillä kuten kukka on kohonnut maasta, niin
on sinun sielusikin kohoava pimeästä haudasta valoon, sillä hengestä
olet sinä tullut ja hengeksi olet sinä jälleen tuleva!"

Hän pudotti seppeleensä ja pani hatun päähänsä.

Struve meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
lämpimästi, jolloin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi
lainata Leviltä nenäliina. Tohtori, joka oli heittänyt seppeleensä
hautaan, alkoi jo kävellä poispäin ja toiset seurasivat häntä
hiljakseen. Mutta Falk seisoi mietteissään kumartuneena haudan yli ja
tuijotti syvyyteen; ensin näki hän ainoastaan neliskulmaisen pimeyden,
mutta vähitellen tuli näkyviin vaalea pilkku, joka suureni muodostuen
määrätyksi kuvioksi; se tuli pyöreäksi ja heijasti valkoista kajastusta
kuin peili -- se oli pienokaisen kirjottamaton elämäntaulu, joka loisti
pimeyden läpi, vain kuvastaen taivaan taittumatonta valoa. Hän pudotti
seppeleensä; kuului heikko kumea ääni ja valo sammui. Silloin kääntyi
hän ympäri, seuratakseen toisia.

Vaunun luona mietiskeltiin, mihin matka nyt suunnattaisiin; Borg
ratkaisi asian hyvin lyhyesti ja komenti: "Norrbackaan!"

Parin minuutin kuluttua oli seurue toisen kerroksen suuressa salissa,
missä heidät otti vastaan tyttö, jota Borg tervehti syleillen ja
suudellen. Sitten viskasi hän hattunsa sohvan alle, käski Levin
vetämään päällystakin päältään, tilasi kannun punssia, viisikolmatta
sikaria, puoli tuoppia konjakkia ja topan sokeria. Sitten riisuutui hän
paitahihasilleen ja valtasi itselleen salin ainoan sohvan.

Struven kasvot alkoivat loistaa nähdessään valmistukset juominkeihin ja
hän pyysi soittoa. Levi istuutui pianon ääreen rämpyttämään valssia,
ja Struve tarttui Falkia vyötäisistä ja alkaen hänen kanssaan kävellä
keskusteli helppotajuisesti elämästä ylimalkaan, surusta ja ilosta,
ihmisen häilyväisestä luonteesta, y.m., josta tuli se tulos, että on
syntistä surra sitä, mitä jumalat -- hän käytti sanaa jumalat, koska
jo oli sanonut syntistä, jottei Falk luulisi häntä heränneeksi --
olivat antaneet ja ottaneet. Tämä keskustelu tuntui olevan johdanto
siihen valssiin, jonka hän heti sen jälkeen tanssi tytön kanssa, joka
toi sisälle boolin. Borg täytti lasit, kutsui luokseen Levin, viittasi
muuatta lasia ja sanoi:

-- Nyt juomme sinunmaljan, jotta sitten voimme haukkua toisiamme!

Levi iloitsi suuresti tästä kunniasta.

-- Maljasi, Iisakki, sanoi Borg.

-- Minun nimeni ei ole Iisakki...

-- Luuletko minun välittävän siitä mikä sinun nimesi on. Minä sanon
sinua Iisakiksi ja sinä olet minun!

-- Oletpa sinä hauska pentele...

-- Pentele?? Tiedätkö huutia, juutalaiskakara...

-- Meidänhän piti haukkua toisiamme...

-- Meidän? Minun piti haukkua sinua!

Struve katsoi velvollisuudekseen mennä välittämään:

-- Kiitos, veli Levi, sanoi hän, kauniista sanoistasi. Mikä rukous se
oli, jonka sinä luit?

-- Se oli meidän hautausrukouksemme.

-- Se on hyvin kaunis!

-- Paljaita fraaseja, minun mielestäni, heitti Borg väliin. Tuo
epäuskoinen koira rukoili ainoastaan Israelin puolesta eikä se siis
koskenut kuollutta!

-- Kaikki kastamattomat luetaan kuuluviksi Israeliin, vastasi Levi.

-- Ja sitten sinä moitit kastetta, jatkoi Borg. Minä en salli kenenkään
moittivan kastetta -- sen tahdomme tehdä itse! Ja sitten sinä näykit
vanhurskauttamisoppia! Älä tee sitä; en kärsi kenenkään toisen
näykkivän uskontoamme.

-- Siinä Borg on oikeassa, sanoi Struve, jos nimittäin rajottaudumme
siihen, ettemme lainkaan moiti kastetta emmekä muita pyhiä totuuksia,
ja minä pyydän, että kaikki tällainen kevytmielinen keskustelu
kiellettäisiin tästä seurasta tänä iltana.

-- Sinä pyydät? karjasi Borg. Mitä sinä pyydät? -- No! Minä annan
sinulle anteeksi, jos pidät suusi kiinni. Soita Iisakki! Soittoa! Miksi
vaikenee soitto Caesarin juhlassa! Soittoa, mutta ei mitään vanhaa!
Uutta sen olla pitää!

Levi istuutui pianon ääreen ja soitti Mykän alkusoiton.

-- Kas niin, nyt puhellaan, sanoi Borg. Tuomari näyttää niin
surulliselta; tulkaa juomaan!

Falk, joka oli tuntenut ahdistusta Borgin läsnäolosta, vastaanotti
tarjouksen vastahakoisesti. Mutta keskustelua ei syntynyt, ikäänkuin
pelättiin yhteentörmäystä. Struve harhaili kuin koi, etsien huvia
löytämättä sitä, aina kuitenkin palaten punssipöydän luo; otti silloin
tällöin tanssiaskelia, luulotellen itselleen, että oli hauskaa ja
juhlallista, mutta ei vaan ollut. Levi kulki pianon ja punssin väliä;
hän koetti laulaa hauskan laulunkin, mutta se oli liian vanha, jotta
kukaan olisi viitsinyt kuunnella sitä. Borg karjui saadakseen aikaan
"mielialaa", kuten sanoi, mutta kaikki tulivat yhä hiljaisemmiksi,
melkeinpä tuskallisiksi. Falk kulki edestakaisin lattialla, vaiteliaana
ja pahaenteisenä kuin täyteen ladattu ukkospilvi.

Borgin käskystä katettiin valtava illallinen. Istuttiin pöytään
uhkaavan äänettömyyden vallitessa. Struve ja Borg joivat
määräämättömästi viinaa. Jälkimmäisen kasvot näyttivät syljeksityiltä
uuninluukuilta; sinne tänne nousi punaisia täpliä ja silmät tulivat
keltaisiksi; Struve sitävastoin oli kuin vernissattu eidamerijuusto,
tasaisesti punainen ja rasvainen. Kun näki Falkin ja Levin tässä
seurassa, näyttivät he lapsilta, jotka jättiläisten luona söivät
viimeistä illallistaan.

-- Anna häväistyskirjottajalle lohta, komensi Borg Leviä,
katkaistakseen yksitoikkoisen hiljaisuuden.

Levi ojensi vadin Struvelle. Tämä työnsi silmälasit otsalle ja kiehui
sappea.

-- Tiedä huutia, juutalainen, sähisi hän viskaten servietin Levin
silmille.

Borg laski raskaan kätensä hänen kaljulle päälaelleen sanoen:

-- Vaiti, myyrä!

-- Mihinkä seuraan olenkaan joutunut; minä sanon teille, hyvät herrat,
että en ole tottunut tällaiseen ja olen liian vanha saamaan sellaista
kohtelua kuin mikäkin poika, sanoi Struve vapisevalla äänellä, unohtaen
tavaksi ottamansa hyvänluontoisuuden.

Borg, joka nyt oli ravittu, nousi pöydästä sanoen:

-- Hyi helvetti, millaista seuraa! Maksa sinä tämä, Iisakki, niin saat
minulta sitten; minä menen edeltä!

Hän otti päällystakin ja hatun ylleen, kaatoi juomalasin täyteen
punssia, terästi sitä konjakilla, tyhjensi sen yhdellä siemauksella,
sammutti sivumennessään pari kynttilää, rikkoi muutamia laseja, pisti
kourallisen sikareja ja tulitikkulaatikon taskuunsa ja hoippuroi ulos.

-- Vahinko, että tuollainen nero juopottelee, sanoi Levi hartaasti.

Minuutin päästä oli Borg taasen huoneessa, meni ruokapöydän luo, otti
kynttiläjalan ja sytytti sikarin, puhalsi savun Struven silmille, pisti
kielen ulos suustaan näyttäen poskihampaansa, sammutti kynttilät ja
meni. Levi makasi mahallaan huutaen ihastuksesta.

-- Mihin hylkiöseuraan sinä suvaitset minut viedä? kysyi Falk vakavasti.

-- Veli hyvä, hän on nyt humalassa, mutta hän on sotilaslääkärin ja
professorin poika...

-- Minä en kysynyt, kuka on hänen isänsä, vaan mikä hän on itse, mutta
nyt sinä vastasit, miksi annat tuollaisen koiran polkea itseäsi! Voitko
vastata siihen kysymykseen, miksi hän seurustelee kanssasi?

-- Pyydän päästä kaikista tuhmuuksista, sanoi Struve ylevästi.

-- Niin, pyydä vaan päästä kaikista maailman tuhmuuksista, mutta pidä
ne!

-- Kuinka voit, veli Levi? sanoi Struve mairittelevasti; sinä olet niin
totinen!

-- On sentään suuri vahinko, että sellainen nero kuin Borg juo niin
kauheasti.

-- Miten ja milloin hänen neronsa ilmenee? kysyi Falk.

-- Voi olla nero, vaikka ei kirjotakaan runoja, sanoi Struve
pisteliäästi.

-- Sen kyllä uskon, sillä runojen kirjottaminen ei edellytä mitään
neroa -- yhtä vähän kuin sekään, että on elukka, sanoi Falk.

-- Maksammeko nyt? sanoi Struve ja sai asiaa mennä ulos.

Falk ja Levi maksoivat. Kun he tulivat ulos, satoi vettä ja taivas oli
musta, kaasuvalo kaupungista vain heijastui punaisena pilvenä etelässä.
Vuokravaunut olivat ajaneet kotiin ja täytyi siis nostaa takinkaulukset
pystyyn ja kävellä. He eivät päässeet keilarataa edemmäs, ennenkuin
kuulivat kauhean parkaisun ylhäältä ilmasta.

-- Vietävä! kuului heidän päittensä päältä ja samalla näkivät he Borgin
keinuvan korkeimman lehmuksen latvaoksilla. Oksa taipui maahan päin,
mutta kohosi seuraavassa silmänräpäyksessä, suunnattomassa kaaressa.

-- Oo, se on suurenmoista! karjui Levi. Se on suurenmoista!

-- Sellainen huimapää, hymyili Struve, ylpeillen suojatistaan ja nosti
pystyyn takinkauluksen.

-- Tule tänne Iisakki, ärjäsi Borg ilmasta, tule, juutalaispoika, niin
lainaamme toisiltamme rahoja.

-- Paljoko tahdot? kysyi Levi heiluttaen lompakkoa.

-- Minä en koskaan lainaa vähempää kuin viisikymmentä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Borg alhaalla puusta ja pisti setelin
taskuunsa.

Sitten otti hän päällystakin yltään.

-- Pane päällesi! sanoi Struve käskevästi.

-- Pitääkö minun panna päälleni! Mitä sinä sanot! Käsketkö sinä minua?
Hä! Sanotko sinä, että minun pitää? Sanotko! Tahdotko tapella!

Ja samalla löi hän hattunsa puuta vasten, niin että se meni rikki,
otti sitten hännystakin ja liivit päältään ja seisoi paitahihasillaan
sateessa!

-- Tule tänne, myyrä, niin tapellaan! Samassa tarttui hän Struvea
vyötäisiin, peräytyi hänen kanssaan, niin että molemmat kaatuivat
lokaviemäriin.

Falk läksi kävelemään kaupunkiin päin niin nopeasti kuin voi,
mutta vielä kauas kuuli hän Levin naurunhohotukset ja hyvähuudot:
jumalallista, suurenmoista -- suurenmoista! ja Borgin: kavaltaja,
petturi!



KAHDESKYMMENES LUKU.

Alttarilla.


Moran-kello X-köpingin kaupunginkellarissa jymisi seitsemää eräänä
lokakuun iltana, kun kaupungin vakinaisen teatterin näyttämöllinen
johtaja vääntäytyi ovesta sisälle. Hän näytti säteilevältä kuin
rupisammakko, joka on saanut hyvän aterian, näytti iloiselta, mutta
hänen kasvolihaksensa olivat siihen tottumattomia, niin että ne
heittivät ihon levottomiin kurttuihin ja rumensivat entistä enemmän
hänen hirvittävää muotoaan. Hän tervehti armollisesti pientä, kuivaa
kellarimestaria, joka seisoi tiskin sisäpuolella laskien vieraitaan.

-- Wie steht's? huusi johtaja -- hän oli nimittäin aikoja sitten
lakannut puhumasta, kuten muistamme.

-- Schön Dank! vastasi kellarimestari.

Koska herrojen saksankieli loppui tähän, niin jatkoivat he ruotsiksi.

-- No, mitä sanotte pojasta, Gustafista! Eikö hän ollut erinomainen Don
Diego! Hä? Minä osaan tehdä näyttelijöitä, minä.

-- No sen mä sanon! Se poika! Mutta on, kuten johtaja sanoi, helpompaa
tehdä kyky henkilöstä, joka ei ole tärvellyt itseään tuhmilla
kirjoilla...

-- Kirjat eivät kelpaa mihinkään! Sen minä parhaiten tiedän! Muuten!
Tietääkö kellarimestari, mitä kirjoissa on? Minä sen tiedän, minä!
Saattepa nyt nähdä, kun tuo nuori Rehnhjelm näyttelee Horatiota, kuinka
hän sen tekee. Siitä tulee kaunista! Lupasin hänelle osan, kun hän
sitä niin kärtti, mutta sanoin samalla, etten auta häntä, sillä en
tahdo olla vastuunalainen hänen epäonnistumisestaan. Sanoin hänelle
myöskin, että hän saa osan, näyttääkseni hänelle, kuinka vaikeata
sen on näytellä, jolle luonto ei ole antanut lahjoja. -- Oo! Minä
nujerran hänet, niin että hän ei enää moneen aikaan kurki osia. Sen
minä teen! Mutta eihän meidän siitä pitänyt puhua! Kuulkaas, onko
kellarimestarilla huoneita vapaana?

-- Molemmat pienetkö?

-- Niin juuri!

-- Aina johtajan käytettävänä!

-- Illallinen kahdelle hengelle, hieno! Kello kahdeksan! Kellarimestari
tarjoilee itse.

Hän ei huutanut tätä viimeistä sanoessaan, ja kellarimestari kumarsi
merkiksi, että ymmärsi.

Samassa tuli Falander. Johtajaa tervehtimättä meni hän vanhalle
paikalleen. Johtaja nousi heti ja sanoi mennessään tiskin ohi
salaperäisesti: kello kahdeksan, ja meni.

Kellarimestari toi nyt absinttipullon tarpeineen Falanderille. Koska
tämä ei näkynyt yrittävänkään alottaa keskustelua, otti kellarimestari
pyyhkeensä ja alkoi pyyhkiä pöytää; kun tämäkään ei auttanut, täytti
hän tulitikkupitimen sanoen:

-- Illalliset tänä iltana; pienissä huoneissa! Hm!

-- Kenestä ja mistä te puhutte?

-- Hm! Tuosta, joka meni, tiedän mä.

-- Vai hänestä! Sepä kummallista kuulla hänestä, joka on niin kitsas!
Kai yhdelle hengelle?

-- Ei, kahdelle, sanoi kellarimestari iskien silmää. -- Pienissä
huoneissa! Hm!

Falander höristi korviaan, mutta häpesi samassa, että oli kuunnellut
juoruja, antaen aiheen raueta; mutta se ei ollut kellarimestarin
tarkotus.

-- Kukahan se mahtanee olla, sanoi hän! Hänen vaimonsa on huonona ja...

-- Mitä se meitä liikuttaa, kenen kanssa tuo kummitus suvaitsee syödä
illallista. Onko kellarimestarilla iltalehtiä?

Tämä pääsi vastaamasta letkaukseen, sillä sisälle astui Rehnhjelm,
säteillen kuin nuorukainen, joka näkee uransa valkenevan.

-- Pane pois absintti tänä iltana, sanoi hän, ja anna minun tarjota.
Minä olen niin iloinen, että voisin itkeä!

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Falander huolestuneesti; et kai ole saanut
osaa?

-- Olen, pessimisti, olen saanut Horation... Falander synkkeni:

-- Ja hän Ofelian, sanoi hän.

-- Mistä sen tiedät?

-- Arvasin!

-- Sinun aavistuksesi! Sitä ei ollut vaikea aavistaa. Eikö hän sinun
mielestäsi sitä ansaitse? Onko koko teatterissa parempaa?

-- Ei ole, sen myönnän! No, pidätkö sinä Horatiosta?

-- Se on ihana!

-- On kummallista, kuinka erilaisia mielipiteet voivat olla!

-- Mitä sinä siitä ajattelet?

-- Minusta hän on suurin raukka kaikista hovimiehistä; hänhän myöntyy
kaikkeen! "Kyllä, prinssi, kyllä, prinssi hyvä." Jos hän olisi prinssin
ystävä, niin pitäisihän hänen edes joskus sanoa ei, eikä aina myönnellä
kuin mikäkin imartelija.

-- Joko sinä taasen tärvelet minulta kaikki?

-- Jo, ihan kaikki! Kuinka sinä, jonka mielestä kaikki roska, jonka
ihmiset ovat tehneet, on suurta ja ihanaa, kuinka sinä, niin kauan kuin
siten ajattelet, voit pyrkiä johonkin ajattomaan; jos sinun mielestäsi
kaikki on täällä täydellistä ja erinomaista, kuinka sinä voit kaivata
todellista täydellisyyttä. Usko minua, pessimismi on todellisinta
idealismia, ja pessimismi on kristillistä oppia, jos se voi
omaatuntoasi lohduttaa, sillä kristinusko opettaa maailman huonoutta,
josta meidän on pyrittävä vapautumaan.

-- Etkö voi sallia minun pitää maailmaa ihanana, enkö saa olla
kiitollinen sille, joka kaiken hyvän antaa, ja iloita siitä, mitä
elämällä on tarjottavana?

-- Kyllä, kyllä, iloitse, poikaseni, iloitse, usko ja toivo. Kun
ihmiset maan päällä ajavat takaa samaa asiaa -- onnea -- niin sinun
mahdollisuutesi saavuttaa se on sama kuin yksi 1,439,145,300:s osa, kun
nimittäin ihmisten luku on yhtä suuri kuin tuon murtoluvun nimittäjä.
Onko se onni, jonka tänään olet saavuttanut, näiden kuukausien tuskain
ja nöyryytyksien arvoinen? Ja sitäpaitsi: mikä sinun onnesi nyt
oikeastaan on? Olet saanut huonon osan, jossa et voi, kuten sanotaan,
onnistua -- en tahdo sanoa sentähden, että epäonnistuisit. Oletko niin
varma siitä, että...

Hänen täytyi hengittää.

-- Että Agnes onnistuu Ofeliana. Ehkä hän innoissaan käyttää tätä
harvinaista tilaisuutta tehdäkseen osasta liian paljon, se on
tavallista! Mutta minä kadun, että olen pahottanut sinua, ja pyydän
sinua kuten aina olemaan uskomatta sanojani; eihän ole sanottu, että
tämä on totta!

-- Ellen tuntisi sinua, uskoisin sinun kadehtivan minua!

-- Ei, poikaseni, toivon sinulle kuten kaikille ihmisille, että he niin
pian kuin mahdollista saavuttaisivat toivomuksensa, kohdistaakseen
ajatuksensa johonkin parempaan, joka kuitenkin lienee elämän tarkotus.

-- Tuon sinä aivan hyvin voit sanoa, sinä, joka jo olet onnistunut.

-- No, eikös meidän kaikkien tule päästä siihen! Me emme siis toivo
onnistuvamme, vaan toivomme, että voimme näin istua hymyillen suurille
pyrkimyksillemme, suurille, kuuletko!

Kello löi nyt kahdeksan, että sali kaikui. Falander nousi äkkiä
tuoliltaan, kuin olisi aikonut mennä, pyyhkäsi sitten kädellä otsaansa
ja istui jälleen.

-- Onko Agnes täti Beatan luona tänä iltana? kysyi hän
välinpitämättömällä äänellä.

-- Mistä sen tiedät?

-- No, voin ymmärtää sen, koska sinä istut täällä kaikessa rauhassa!
Tahtoi kai lukea osansa tädille, arvaan ma, kosk'ei teillä ole monta
päivää aikaa!

-- Aivan niin! Oletko tavannut hänet tänä iltana, koska senkin tiedät?

-- En, kautta kunniani! En voinut ajatella muuta syytä teidän eroonne
iltana, jolloin emme näyttele.

-- Siinä olet aivan oikeassa. Sitäpaitsi pyysi hän, että menisin ulos
etsimään seuraa, kun olin istunut kotosalla niin kauan. Hän on niin
hellä ja ajattelevainen, tuo rakas tyttö!

-- Niin, hän on hyvin hellä!

-- Hän ei ole ollut poissa luotani muuta kuin yhden ainoan illan,
jolloin hänen täytyi olla tätinsä luona, eikä lähettänyt peruutussanaa.
Olin tulla hulluksi enkä voinut nukkua koko yönä.

-- Se oli 6 päivä heinäkuuta, eikö totta?

-- Sinä pelästytät minua! Vakoiletko sinä meitä?

-- Miksi sitä tekisin? Minähän tunnen teidän suhteenne ja suosin sitä
kaikin puolin! Ja mistä tiedän, että se tapahtui tiistaina 6 päivänä
heinäkuuta, johtuu siitä, että olet sen niin monesti sanonut.

-- Se on totta, se!

Seurasi pitkä äänettömyys.

-- Ihmeellistä, katkaisi Rehnhjelm viimein vaitiolon, kuinka onni voi
tehdä ihmisen surumieliseksi; minä olen tänä iltana niin levoton ja
tahtoisin kernaasti saada Agneksen seuraan. Mennäänkö pikkuhuoneisiin
ja lähetetään sana hänelle? Voihan hän sanoa, että on tullut
matkustavaisia kaupunkiin.

-- Sitä hän ei koskaan sanoisi; hän ei voisi valehdella!

-- Oo, ei se niin vaarallista ole! Kaikki naiset sitä voivat!

Falander tarkasti Rehnhjelmiä tavalla, jonka tarkotusta tämä ei voinut
ymmärtää; sitten sanoi hän:

-- Käyn ensin katsomassa, ovatko pikkuhuoneet vapaana, niin saa asia
riippua siitä!

-- Oli menneeksi!

Falander pidätti hänet, kun hän aikoi seurata mukana, ja meni. Kahden
minuutin kuluttua hän palasi. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan,
mutta rauhallinen, ja sanoi ainoastaan:

-- Ei ollut vapaa!

-- Sepä harmillista!

-- No, saamme pitää toisilleme seuraa niin hyvin kuin voimme!

Ja he pitivät toisilleen seuraa ja söivät ja joivat ja puhuivat
elämästä ja rakkaudesta ja ihmisten pahuudesta; ja he tulivat
kylläisiksi ja humaltuivat ja menivät kotiin nukkumaan!



KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Sielu mereen.


Rehnhjelm heräsi seuraavana aamuna kello 4 siihen, että oli kuulevinaan
jonkun huutavan nimeään. Hän nousi istualleen sängyssä ja kuunteli --
kaikki oli hiljaista. Hän veti rullakaihtimen ylös ja näki harmaan,
sateisen ja tuulisen syysaamun. Hän paneutui jälleen maata ja koetti
turhaan saada unta. Tuulessa oli niin paljon kummallisia ääniä; ne
valittivat ja varottivat, itkivät ja inisivät. Hän koetti ajatella
jotain hauskaa: onneaan; otti osansa ja alkoi lukea; mutta siitä tuli
vain "kyllä, prinssi" ja hän ajatteli Falanderin sanoja ja huomasi
tämän osaksi olleen oikeassa. Hän koetti ajatella, miltä hän näyttäisi
Horationa näyttämöltä; kuvitteli mielessään Agneksen Ofeliana ja näki
hänessä ulkokullatun juonittelijan, joka Poloniuksen kehotuksesta
heitteli verkkoja hänen eteensä; hän tahtoi karkottaa tämän kuvan ja
sai Agneksen sijaan mielistelevän mamselli Jacquetten, jonka viimeksi
oli nähnyt näyttelevän Ofeliaa kaupunginteatterissa. Turhaan koetti
hän hälventää näitä ikäviä ajatuksia ja kuvia, mutta ne vainosivat
häntä kuin sääsket. Kun hän oli taistellut itsensä väsyksiin, nukahti
hän ja sai läpikäydä samat tuskat unissaan, ja hän riuhtasi itsensä
irti niistä ja heräsi, mutta nukahti jälleen, jolloin samat näyt
uusiintuivat. Kello 9 korvilla heräsi hän omaan huutoonsa ja silloin
ponnahti hän ylös sängystä kuin olisi hän tahtonut paeta pahoja henkiä,
jotka häntä ahdistivat. Kun hän asettui peilin eteen, huomasi hän
itkeneensä. Hän pukeutui nopeasti, ja kun hänen piti vetää saappaat
jalkaansa, juoksi hämähäkki lattian yli. Hän ilostui, sillä hän uskoi
hämähäkkeihinkin, ja ne muka ennustavat onnea; hän tuli mainiolle
tuulelle ja sanoi itselleen, ettei saa iltasin syödä krapuja, jos
mieli nukkua hyvin. Hän joi kahvinsa, poltti piipullisen ja istui
hymyillen sadekuuroille ja tuulelle tuolla ulkona, kun hänen ovelleen
naputettiin. Hän hätkähti, sillä hän pelkäsi kaikkia tietoja tänä
päivänä, hän ei tiennyt miksi; sitten muisti hän hämähäkin ja avasi
levollisesti oven.

Se oli herra Falanderin piika, joka pyysi hänen vihdoin tulemaan herra
Falanderin luo täsmälleen kello 10 hyvin tärkeän asian vuoksi.

Jälleen valtasi hänet tuo selittämätön tuska, joka oli hänen
aamu-untansa vaivannut. Hän koetti kuluttaa vielä jäljellä olevan
tunnin. Mutta se oli mahdotonta. Silloin puki hän päälleen ja kiiruhti
sydän vasemmassa kainalokuopassa Falanderin luo.

Tämän luona oli jo siistitty ja hän oli valmis ottamaan vastaan. Hän
tervehti Rehnhjelmiä ystävällisesti, mutta harvinaisen vakavana. Tämä
esitti hänelle joukon kysymyksiä, mutta Falander vastasi, ett'ei hän
sanoa mitään ennen kello 10:tä. Rehnhjelm tuli levottomaksi ja tahtoi
tietää, onko se jotain ikävää; Falander sanoi, ettei mikään ole ikävää,
kunhan vain ymmärtää ottaa sen oikealta tavalla. Ja hän selitti,
että monet seikat, jotka tuntuvat meistä sietämättömiltä, ovat hyvin
helposti kestettävissä, kunhan vaan ei arvioi niitä liian suuriksi.
Siten kului aika kello 10:een.

Silloin kuului kaksi heikkoa naputusta ovelta, joka samalla
aukeni, ja sisään astui Agnes. Huomaamatta huoneessa olevia otti
hän avaimen sisäpuolelle, sulki oven ja seisoi huoneessa. Mutta
hänen hämilläänolonsa, kun hän yhden sijasta näki kaksi, kesti vain
sekunnin ja muuttui iloiseksi yllätykseksi, että hän saa tavata täällä
Rehnhjelminkin. Hän heitti sadetakin päältään ja juoksi häntä vastaan;
Rehnhjelm sulki hänet syliinsä, painoi hänet rajusti rintaansa vasten
kuin olisi kaivannut häntä kokonaisen vuoden.

-- Olet ollut kauan poissa, Agnes!

-- Kauan? Mitä sillä tarkotat?

-- En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan. Sinä näytät terveeltä
tänään; oletko nukkunut hyvin?

-- Näytänkö sinusta tavallista terveemmältä?

-- Näytät; sinä olet niin punainen eikä sinulla ole kuoppia poskissa!
Etkö tervehdi Falanderia?

Tämä seisoi rauhallisesti, kuunnellen keskustelua, mutta hänen kasvonsa
olivat valkoiset kuin kipsi ja hän näytti tuumailevan.

-- Kylläpä sinä näytät sairaalta, sanoi Agnes tehden lattialla
pyöräyksen kissanpojan pehmeillä liikkeillä, liuvuttuaan ensin
Rehnhjelmin sylistä.

Falander ei vastannut. Agnes katseli häntä tarkemmin ja tuntui hetken
ajan näkevän hänen ajatuksensa; hänen kasvonsa muuttuivat kuin veden
pinta vihurin tullessa, mutta sekunniksi vain; seuraavana hetkenä oli
hän tyyni jälleen ja valmis vastaan ottamaan mitä tahansa, katseella
tutkisteltuaan Rehnhjelmiä ja ymmärrettyään aseman.

-- Voiko saada tietää, mitkä tärkeät seikat ovat kutsuneet meidät tänne
näin varhain? sanoi hän iloisesti lyöden Falanderia olalle.

-- Kyllä, alkoi tämä varmasti ja päättävästi, niin että Agnes kalpeni,
mutta ravisti samassa silmänräpäyksessä päätään, ikäänkuin antaen
ajatustensa vaihtua toiselle tolalle -- tänään on minun syntymäpäiväni
ja minä tahdoin kutsua teidät aamiaiselle!

Agnes, joka tunsi samoja tunteita kuin se, joka on nähnyt junan tulevan
huristaen vastaansa, mutta päässyt sen alta pois, purskahti helisevään
nauruun ja syleili Falanderia.

-- Mutta koska olen tilannut vasta kello 11:ksi, niin saamme olla
täällä sen aikaa. Olkaa hyvät ja istukaa!

Seurasi hiljaisuus, hirvittävä hiljaisuus.

-- Enkeli kulkee huoneen läpi, sanoi Agnes.

-- Se olit sinä, sanoi Rehnhjelm suudellen kunnioittavasti ja hellästi
hänen kättään.

Falander oli kuin satulasta pudonnut, joka koettaa kämpiä ylös.

-- Minä näin hämähäkin tänä aamuna, sanoi Rehnhjelm. Se tietää onnea.

-- Araignée matin: chagrin, sanoi Falander; sinä et sitä ymmärrä.

-- Mitä se merkitsee? kysyi Agnes.

-- Aamulukki, surulukki.

-- Hm!

Jälleen seurasi hiljaisuus ja sateen ajoittainen rapina
ikkunanruutuihin korvasi keskustelun.

-- Minä luin yöllä niin järkyttävän kirjan, alkoi Falander, etten
nukkunut juuri ollenkaan.

-- Mikä kirja se oli? kysyi Rehnhjelm, asiasta suurestikaan
välittämättä, sillä hän oli edelleen levoton.

-- Sen nimi oli Pierre Clement ja käsitteli tuota tavallista
naishistoriaa, mutta se oli esitetty niin elävästi, että se teki
tavattoman vaikutuksen.

-- Mikä se on tuo tavallinen naishistoria, jos saan luvan kysyä? sanoi
Agnes.

-- Uskottomuus ja epärehellisyys tietysti!

-- No, tuo Pierre Clement? sanoi Agnes.

-- Hän tuli tietenkin petetyksi. Hän oli nuori maalari, joka rakasti
toisen rakastajatarta...

-- Nyt muistan lukeneeni tuon romaanin, sanoi Agnes, ja pidin siitä
paljon. Eikö tyttö sittemmin mennyt kihloihin sen kanssa, jota todella
rakasti? Niin se oli ja sillä aikaa jatkoi hän vanhaa suhdettaan. Sillä
tahtoi kirjailija osottaa, että nainen voi rakastaa kahdella tavalla,
mutta mies vain yhdellä. Se oli aivan oikein. Eikö totta?

-- Oli! Mutta sitten tuli päivä, jolloin hänen sulhasensa tuli jättää
näyttelyyn taulu -- lyhyesti -- nainen antausi prefektille ja Pierre
Clement tuli onnelliseksi -- ja sai mennä naimisiin.

-- Ja sillä tahtoi kirjailija sanoa, että nainen voi uhrata kaikki sen
puolesta, jota rakastaa, kun taasen mies...

-- Se on konnamaisinta, mitä koskaan olen kuullut! ärjäsi Falander.

Hän nousi ja meni piironkinsa luo. Tempasi laatikon auki ja otti sieltä
esille mustan lippaan.

-- Tuossa, sanoi hän antaen lippaan Agnekselle; mene kotiin ja päästä
maailma yhdestä hylkiöstä!

-- Mitä tämä on? sanoi Agnes naurusuin avaten lippaan ja ottaen esille
kuusipiippuisen revolverin. -- Voi, miten sievä; etkö sinä käyttänyt
tätä Karl Moorissa? Käytit niinkin! Luullakseni tämä on ladattu!

Hän kohotti revolveria, tähtäsi nokiluukkua kohti ja laukasi.

-- Pane pois se nyt! sanoi hän; nuo eivät ole leluja, ystäväiseni!

Rehnhjelm oli istunut äänetönnä. Hän ymmärsi kaikki, mutta ei saanut
suustaan sanaakaan ja hän oli siinä määrin tytön lumoavan vaikutuksen
alainen, ettei edes voinut löytää häntä kohtaan mitään epäystävällisiä
tunteita. Hän kyllä tiesi, että veitsi oli isketty hänen sydämeensä,
mutta tuskaa ei vielä tuntunut.

Falander oli joutunut sanattomaksi näin suunnattomasta julkeudesta
ja tarvitsi hetken toipuakseen, sitten kun koko hänen siveellinen
mestauskohtauksensa oli epäonnistunut ja hänen teatterikaappauksensa
rauennut tyhjiin hänelle vähemmän suotuisalla tavalla.

-- Emmekö lähde nyt? sanoi Agnes järjestäen peilin edessä tukkaansa.

Falander avasi oven.

-- Mene! sanoi hän, ja ota kiroukseni myötäsi; sinä olet tärvellyt
rehellisen miehen sielunrauhan.

-- Mitä sinä höpiset! Sulje ovi, täällä ei ole lämmin.

-- Vai niin, meidän täytyy siis puhua selvemmin. Missä sinä olit
eilesiltana?

-- Sen tietää Hjalmar ja se ei liikuta sinua!

-- Sinä et ollut tätisi luona; olit syömässä illallista johtajan kanssa!

-- Se ei ole totta!

-- Minä näin sinut kello 9 kaupunginkellarissa!

-- Sen sinä valehtelet! Minä olin kotona siihen aikaan; voit vaikka
kysyä tädin tytöltä, joka saattoi minut kotiin.

-- Tällaista en koskaan olisi odottanut!

-- Emmekö voi lopettaa tätä keskustelua, että pääsisimme joskus
lähtemäänkin! Elä lue öisin tuollaisia tuhmia kirjoja, niin että sitten
päivisin olet päästäsi pyörällä. Pukekaa päällenne!

Rehnhjelmin täytyi tarttua päähänsä tunnustellakseen, onko se vielä
paikoillaan, sillä kaikki oli nyt hänen silmissään ylösalaisin.
Päästyään selville siitä, että kaikki oli kuten ollakin piti, koetti
hän etsiä järkevää ajatusta, joka olisi voinut asiaa valaista, mutta ei
löytänyt.

-- Missä olit 6 p:nä heinäkuuta? kysyi Falander, tuomarin musertava
ilme kasvoissaan.

-- Kuinka tyhmiä kysymyksiä sinä teet; miten voisin muistaa, mitä kolme
kuukautta sitten tapahtui?

-- Sinä olit minun luonani, mutta Hjalmarille sanoit olleesi tätisi
luona.

-- Älä kuuntele häntä, sanoi Agnes, lähestyen hyväilevästi Rehnhjelmiä;
hän puhuu niin paljon tuhmuuksia.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Rehnhjelm häntä kurkusta ja
viskasi hänet takaperin uuninnurkkaan, jonne hän jäi hiljaa ja
liikkumattomana makaamaan halkokasan päälle.

Sitten pani hän hatun päähänsä, mutta Falanderin täytyi auttaa
päällystakki hänen ylleen, sillä kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

-- Tule, mennään pois, sanoi hän, sylkäsi uunin kiville ja meni ulos.

Falander viipyi hetken, tutki Agneksen valtimoa ja seurasi Rehnhjelmiä,
jonka saavutti alhaalla eteisessä.

-- Minä ihailen sinua, sanoi Falander Rehnhjelmille; asia oli
todellakin ulkopuolella kaiken keskustelun.

-- Pyydän, että annat olla edelleenkin; meillä ei ole enää monta tuntia
nautittavana toistemme seurasta; karkaan seuraavassa junassa kotiin
tekemään työtä ja unohtamaan! Menkäämme nyt kellariin ja huumatkaamme
itsemme, kuten sinulla on tapana sanoa!

He saapuivat kellariin, ottivat yksityisen huoneen, mutta pyysivät
päästä "pikkuhuoneista".

Pian istuivat he hyvin katetun pöydän ääressä.

-- Ovatko hiukseni harmaat? kysyi Rehnhjelm, koetellen tukkaansa, joka
oli aivan kostea ja pitkin pääkalloa.

-- Ei, ystäväni, ei se niin pian käy; enhän minäkään ole.

-- Loukkasiko hän itseänsä?

-- Ei!

-- Tässä huoneessa ensi kerran --!

Hän nousi pöydästä, käveli muutamia askelia, hoiperteli ja lankesi
polvilleen sohvan luo, johon nojasi päänsä ja purskahti itkuun, kuten
lapsi, joka itkee äitinsä sylissä.

Falander istui hänen viereensä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin.
Rehnhjelm tunsi jotakin kuumaa -- ikäänkuin tulikipinän -- putoavan
kaulallaan.

-- Missä on filosofia, ystäväni? Tuo se tänne! Minä hukun! Oljenkorsi!
Tänne!

-- Voi, poika parka!

-- Minun täytyy nähdä hänet! Täytyy pyytää häneltä anteeksi! Minä
rakastan häntä! kuitenkin! Kaikesta huolimatta! Loukkasiko hän itsensä?
Voi, taivaan Jumala, että voi elää ja olla niin onneton kuin minä!


       *       *      *       *       *


Kello kolme iltapäivällä matkusti Rehnhjelm junassa Tukholmaan.
Falander sulki itse vaunun oven hänen jälkeensä ja pani sen hakaan.



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Ankaria aikoja.


Syksy oli saanut aikaan suuria muutoksia Selléninkin elämässä. Hänen
korkea suojelijansa oli kuollut ja nyt piti kaikki muistot hänestä
poistettaman; yksin hänen hyvien töidensä muistokaan ei saanut elää
hänen jälkeensä. Itsestään seurasi, että stipendi lakkautettiin,
varsinkaan kosk'ei Sellén ollut niitä, jotka pyytävät; sitäpaitsi
ei hän mielestään enää tarvinnut mitään tukea, kun hän kerran oli
saanut niin hyvän jalansijan ja hän näki monta nuorempaa, jotka olivat
paremmin avun tarpeessa. Mutta hän oli huomaava, että ei ainoastaan
aurinko ollut sammunut, vaan kaikki pienet kiertotähdetkin joutuneet
täydelliseen pimennykseen. Vaikka hän ahkerasti opiskellen oli koko
kesän kehittänyt taitoansa, selitti prefekti hänen huonontuneen ja
hänen keväällisen menestyksensä olleen onnenpotkaus; maisemamaalauksen
professori sanoi hänelle ystävänä, ettei hänestä koskaan tule mitään,
ja akateeminen arvostelija käytti tilaisuutta saadakseen hyvitystä
ja pysyi entisessä mielipiteessään. Sitäpaitsi muuttui ostavan s.o.
makuamääräävän, tietämättömän ja rikkaan joukon maku; maisemien
tuli olla valokuvia kesähuviloista, jos mieli saada niitä myydyksi,
joka kuitenkin oli vaikeata, sillä oikeastaan kävivät kaupaksi vain
itkunsekaiset tai puolialastomat kabinettitaulut. Ne olivat siis
ankaria aikoja Sellénille ja hän koki kovaa, sillä hän ei voinut
maalata vastoin parempaa tunnettaan.

Nyt hän oli kuitenkin vuokrannut itselleen tyhjän valokuvausatelieen
kaukaa Regeringsgatanin varrelta. Huoneistoon kuului atelieehuone,
jonka lattia oli laho ja katto ravistunut, mikä ei kuitenkaan näin
talvella ollut haitaksi, koska katolla oli lunta -- sekä entinen
laboratoriohuone, joka haisi kollodiumilta, niin ettei sitä voinut
käyttää muuksi kuin hiili- tai halkovajaksi, milloin asiat sen
sallivat. Huonekaluina oli pähkinäpuinen puutarhasohva, josta naulat
pistivät esiin, ja niin lyhyt, että sitä käytettäessä sänkynä, joka
tapahtui aina silloin, kun omistaja (lainaaja) oli öisin kotona, se
yletti tuskin polviin. Sänkyvaatteina oli vaipan puolikas, toinen
puolikas oli pantattu, ja salkku pullollaan harjotelmia. Hiilivajassa
oli vesijohtolaitos -- se oli pukuhuoneena.

Eräänä kylmänä iltapäivänä, juuri joulun edellä, seisoi Sellén
maalaamassa, kolmatta kertaa, uutta taulua vanhalle kankaalle. Hän oli
äskettäin noussut kovalta vuoteeltaan; siivoojatar ei ollut käynyt
lämmittämässä, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut siivoojatarta,
osaksi sentähden, ettei hänellä ollut millä lämmittää; samoista syistä
ei siivoojatar tullut harjaamaan hänen vaatteitaan eikä tuomaan kahvia.
Mutta hän seisoi silti yhtä iloisena vihellellen ja värittäen ihanaa
auringonlaskua Gaustafjälliltä, kun ovelle lyötiin neljä kaksoisiskua.
Sellén avasi empimättä ja sisälle astui Olle Montanus puettuna hyvin
yksinkertaisesti ja ohuesti, ilman päällystakkia.

-- Hyvää huomenta, Olle! Kuinka voit? Oletko nukkunut hyvin?

-- Kiitos kysymästä!

-- Kuinka on metallikassan laita kaupungilla?

-- Huonosti!

-- Entä setelistön?

-- Kovin vähän on setelejä liikkeellä.

-- Vai niin, eivät tahdo enää laskea niitä lisää! Entäs arvoaineiden?

-- Niitä ei ole!

-- Luuletko tästä tulevan ankaran talven?

-- Näin paljon tilhiä aamulla Bälstassa -- ja se merkitsee kylmää
talvea!

-- Oletko ollut aamukävelyllä?

-- Olen kävellyt koko yön lähdettyäni kello 12 yöllä Punaisesta
Huoneesta!

-- Vai olit sinä eilen illalla siellä.

-- Niin olin ja tein kaksi uutta tuttavuutta: tohtori Borgin ja notario
Levinin!

-- Vai niin, vai ne veitikat! Tunnen heidät! No, miksi et pyytänyt
päästä kiinaamaan?

-- He olivat hieman ylpeitä, kun ei minulla ollut päällystakkia,
ja minä häpesin. Voi, minä olen niin väsynyt, panen hetkeksi
sohvallesi maata! Kävelin ensin Katrinebergiin Kungsholman tullin
tuolle puolen, käännyin sitten takaisin kaupunkiin ja menin
Norrtullin kautta Bälstaan! Tänään aion mennä ottamaan värväyksen
koristekuvanveistäjältä, muutoin kuolen.

-- Onko totta, että olet liittynyt työväenyhdistys Pohjantähteen?

-- On! Sunnuntaina pidän siellä esitelmän, Ruotsista!

-- Sepä sievonen aihe! Koko lailla!

-- Jos nukahdan tähän sohvalle, niin älä herätä minua; olen niin
tavattomasti väsynyt!

-- Elä siitä välitä! nuku sinä vain!

Parin minuutin kuluttua oli Olle sikeässä unessa ja kuorsasi! Hänen
päänsä retkotti toisen sivunojan ulkopuolella, joka tuki hänen paksua
kaulaansa, ja hänen jalkansa riippuivat toisen nojan ulkopuolella.

-- Mies parka, sanoi Sellén heittäen vaipan hänen päälleen.

Nyt koputettiin jälleen, mutta ei millään erikoisesti säädetyllä
tavalla, jonka vuoksi Sellén ei nähnyt hyväksi avata; mutta silloin
alkoi niin ankara jyskytys, että pelko, että kysymys oli vakava,
katosi, ja Sellén avasi oven tohtori Borgille ja notario Levinille.
Borg johti puhetta:

-- Onko Falk täällä?

-- Ei!

-- Mikä puusäkki tuossa makaa? jatkoi Borg osottaen Ollea lumisella
saappaallaan.

-- Se on Olle Montanus!

-- Vai se klassillinen ilmiö, joka oli Falkin kanssa eilen-illalla.
Nukkuuko hän vielä?

-- Nukkuu!

-- Kiinasiko hän täällä yötä?

-- Kyllä!

-- Miks'et sinä ole lämmittänyt? Täällä on niin pahuksen kylmä!

-- Siksi en, ettei minulla ole puita!

-- No, lähetä hakemaan! Missä on siivoojatar, niin ajan hänet ylös!

-- Hän on ripillä.

-- Aja ylös tuo härkä, joka tuossa nukkuu, niin lähetän hänet!

-- Ei, anna hänen nukkua! pyysi Sellén vetäen vaipan Ollen päälle, joka
koko ajan oli kuorsannut ja vieläkin kuorsasi.

-- No, siiloin opetan sinulle toisen keinon. Onko lattian alla maa- vai
soratäyte?

-- Sitä en ymmärrä, vastasi Sellén ja asettui varovasti muutamien
lattialle levitettyjen pahvilevyjen päälle.

-- Onko sinulla enemmän tuollaista pahvia?

-- On, kuinka niin? kysyi Sellén ja punastui hieman hiusten rajasta.

-- Tarvitsen sitä ja hiilihangon!

Borg sai pyytämänsä esineet Selléniltä, joka ei tiennyt, mitä tämä
kaikki tarkotti, ja joka nyt otti maalarituolinsa asettuen levitettyjen
pahvilevyjen päälle, johon jäi istumaan aivan kuin olisi aarretta
vartioinut.

Borg riisuutui paitahihasilleen ja alkoi hiilihangolla murtaa irti
hapannutta ja tippuveden mädättämää lattialankkua.

-- Ei, oletko sinä villi! huusi Sellén.

-- Näin minä tein Upsalassa, sanoi Borg.

-- Niin, mutta se ei käy päinsä Tukholmassa.

-- Siitä minä vähät; nyt minua palelee ja tulta tässä saada pitää!

-- Ole murtamatta keskeltä lattiaa! Sehän näkyy paikalla!

-- Mitä siitä, jos näkyy; enhän minä täällä asu; mutta se on liian
kovaa.

Hän oli lähestynyt Selléniä ja työnsi nyt hänet tuolineen kumoon, ja
kaatuessaan veti Sellen pahvilevyt mukanaan, niin että lattiatäyte tuli
näkyviin.

-- Senkin roisto! Tässä hänellä on oikea halkokaivos eikä sano
sanaakaan.

-- Tuon on tippuvesi tehnyt!

-- Viisi siitä, kuka sen on tehnyt, mutta nyt saadaan tulta.

Muutamalla vahvalla nykäyksellä irrotti hän pari lankun palasta ja
kohta loimusi kamiinassa tuli.

Levin oli sillä aikaa ollut levollinen, odottava ja kohtelias. Borg
istuutui tulen ääreen ja kuumensi hiilihankoa.

Taasen kuului koputus, mutta kolme lyhyttä ja yksi pitkä lyönti.

-- Se on Falk, sanoi Sellén ja meni avaamaan Falkille, joka astui
sisälle sairaalloisen punaisena.

-- Tarvitsetko rahoja? kysyi Borg tulijalta ja löi povitaskuaan.

-- Kysymys sekin! vastasi Falk epäilevästi.

-- Paljonko tarvitset? Minä voin hankkia!

-- Ihanko todella? sanoi Falk ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Todella! Hm! Wie viel? Summa! Numero! Laji!

-- Noo, noin kuusikymmentä riksiä ei olisi pahitteeksi!

-- Tuopa on vaatimaton mies, sanoi Borg kääntyen Levinin puoleen.

-- Tavattoman vähän, sanoi tämä! Ota enemmän, Falk, saadessasi.

-- En halua! En tarvitse enempää enkä voi ottaa suurempaa lainaa.
Sitäpaitsi en tiedä, milloin se on maksettava!

-- Kaksitoista riksiä joka kuudes kuukausi, neljäkolmatta riksiä
vuodessa, kahdessa erässä, vastasi Levin varmasti ja selvästi.

-- Helpot on ehdot, sanoi Falk. Mistä niillä ehdoilla rahoja saatte?

-- Vaunumaakarien pankista! -- Ota esille paperia ja kynä, Levin!

Tällä oli jo vekselilomake, kynä ja taskussa pidettävä mustetolppa
kädessä. Lomakkeen olivat toiset jo täyttäneet. Kun Falk näki numeron
800, epäröi hän hetken.

-- Kahdeksansataa? sanoi hän kysyvästi.

-- Ota sitten enemmän, ellet siihen tyydy.

-- En, en tahdo; samantekevä kuka rahat ottaa, kunhan ne vaan
kunnolleen maksetaan. Muuten, saatteko te rahoja tällaisilla
papereilla, ilman vakuutta?

-- Ilman vakuutta? Olemmehan me takuussa, vastasi Levin
ylenkatseellisesti ja luottavaisesti.

-- Niin, enhän minä siitä mitään sano, sanoi Falk; olen kiitollinen,
kun te takaatte, mutta en usko, että mitään saadaan!

-- Hoh, hoh, hoh! Se on myönnetty jo, sanoi Borg ottaen esille
"myönnytyskirjan", joksi hän sitä nimitti. No, kirjota alle!

Falk kirjotti nimensä. Borg ja Levin seisoivat hänen vieressään kuin
poliisit.

-- "Varatuomari", sanoi Borg.

-- Ei, minä olen kirjailija, vastasi Falk.

-- Ei kelpaa, sinut on ilmotettu varatuomariksi, ja sitäpaitsi olet
sinä vielä osotekalenterissakin.

-- Oletteko katsoneet?

-- Muotoseikoissa täytyy olla ankara, sanoi Borg vakavasti.

Falk kirjotti.

-- Sellén tule todistamaan! käski Borg.

-- En tiedä, uskallanko, vastasi tämä. Olen nähnyt tuollaisten saavan
aikaan paljon kurjuutta kotona maalla...

-- Nyt et ole maalla etkä tekemisissä talonpoikain kanssa! Kirjota
todistavasi, että Falk itse on kirjottanut nimensä, sen kai voinet
tehdä!

Sellen kirjotti, mutta päätään pudistaen.

-- Aja nyt ylös tuo vetojuhta, niin saa hänkin kirjottaa alle.

Kun Ollea turhaan oli koetettu saada eloon ravistamalla, otti Borg
hiilihangon, joka nyt oli tullut punaiseksi, ja piti sitä nukkuvan
nenän alla.

-- Herää, koira, niin saat ruokaa! karjasi hän. Ja ylös nousi Olle,
hieroen silmiään.

-- Sinun pitää todistaa Falkin nimikirjotus, ymmärrätkö.

Olle otti kynän ja kirjotti molempien takuumiesten sanelun mukaan,
jonka tehtyään hän jälleen aikoi mennä nukkumaan, mutta Borg esti hänet.

-- Odota vähän! Falkin täytyy ensin kirjottaa täytetakuu.

-- Elä mene takuuseen, Falk, sanoi Olle; se ei ole hyväksi; se on
suruksi!

-- Vaiti, koira! karjasi Borg. Tule tänne, Falk. Me olemme äsken
menneet sinulle takuuseen, omavelkaiseen takuuseen, ymmärrätkö; nyt
sinun pitää kirjottaa tähän täytetakuu Struven sijaan, jolta on haettu
ulos.

-- Mitä on täytetakuu? kysyi Falk.

-- Se on vain muodon vuoksi; laina oli kahdeksansataa maalarien
pankista; ensimmäinen lyhennys on maksettu, mutta silloin antaa Struve
uloshakea itseltään, niin että meidän täytyy hankkia nimi hänen
sijaansa. Sehän on vanha, hyvä laina, niin ettei siinä ole mitään
vaaraa; rahat on saatu jo vuosi sitten!

Falk kirjoitti ja todistajat todistivat.

Borg käänsi kokoon paperit huolellisesti kuten asiantutkija ainakin ja
antoi ne Levinille, joka heti läksi.

-- Ellet ole täällä tunnin päästä rahat taskussasi sanoi Borg, menen
heti poliisin luo ja annan etsiä sinut!

Sitten nousi hän ylös ja paneutui tyytyväisenä pitkälleen sohvalle,
jossa Olle oli maannut.

Tämä mennä hoippui kaminin luo ja paneutui lattialle sykkyrään kuin
koira.

Tuli hetken äänettömyys.

-- Kuules Olle, sanoi Sellén; jos mekin kirjottaisimme tuollaisen
paperin!

-- Silloin joutuisitte Rindöhön, sanoi Borg.

-- Mikä on Rindö? kysyi Sellén.

-- Se on saaristossa, mutta jos herrat pitävät Mälarnia parempana, niin
on siellä paikka, jonka nimi on Långholmen!

-- Mutta vakavasti, kysyi Falk, kuinka silloin käy, ellei
lankeemispäivänä voi maksaa?

-- Silloin otetaan uusi laina Räätälien pankista, vastasi Borg.

-- Miks'ette ota lainojanne valtionpankista? kysyi Falk.

-- Se on pilattu, vastasi Borg.

-- Ymmärrätkö sinä tuota? sanoi Olle Sellénille.

-- En sanaakaan! vastasi tämä.

-- Opitte sen kerran, kun pääsette akatemiaan ja saatte nimenne
osotekalenteriin!



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Vastaanottoja.


Nicolaus Falk istui konttorissaan aamulla jouluaaton aattona. Hän ei
ollut aivan näköisensä; aika oli harventanut vaaleata tukkaa hänen
päälaeltaan ja intohimot olivat ojittaneet pieniä uurteita kasvoihin
kaikelle sille hapolle, joka pursui esiin vesiperäisestä maasta. Hän
istui kumartuneena pieni, kaitaisen katkismuksen muotoinen kirja
edessään, ja siinä työskenteli hänen kynänsä ikäänkuin pistelisi
mallikuvioita.

Ovelle koputettiin ja silmänräpäyksessä katosi kirja pulpettilaatikkoon
ja sen sijalle tuli aamulehti. Falk oli vaipunut lukemiseen, kun hänen
rouvansa astui sisään.

-- Istu! sanoi Falk.

-- Ei ole aikaa nyt? Oletko lukenut Aamulehteä?

-- En!

-- Minusta sinä sitä juuri luet!

-- Alotin juuri!

-- Olet kai lukenut Arvidin runoista?

-- Niin, sen luin!

-- Noo! Hän sai kiittävän arvostelun!

-- Sen on hän itse kirjottanut!

-- Niin sanoit eilen-illallakin lukiessasi Harmaataviittaa!

-- No, mitä tahdot?

-- Tapasin äsken amiraalin rouvan; hän kiitti kutsusta ja ilmaisi
ilonsa, kun saa tavata nuoren runoilijan!

-- Sanoiko hän niin?

-- Sanoi!

-- Hm! Niin, voihan sitä erehtyä! En sano, että silti on niin tehty!
Tarvitset kai taasen rahoja?

-- Taasen? Milloinka minä viimeksi sain?

-- Tuoss' on! -- Mene nyt! Mutta elä tule pyytämään lisää ennen joulua;
tiedäthän, että vuosi on ollut huono!

-- En, sitä en tiedä! Kaikki ihmiset sanovat, että vuosi on ollut hyvä!

-- Niin, maanviljelijälle, mutta ei vakuutusyhtiöille. Hyvästi!

Rouva meni ja Fritz Levin tuli sisälle varovaisesti kuin peläten
väijyntää.

-- Mitä sinä tahdot? tervehti Falk.

-- Minä vain sivumennen tulin katsomaan.

-- Se oli viisaasti; tahdoin juuri puhutella sinua.

-- Vai niin!

-- Sinähän tunnet nuoren Levin?

-- Kyllä!

-- Lue tämä paperi, ääneen!

Levin luki: "_Suurenmoinen lahjotus._ Meidän kauppiaillemme
nyttemmin usein tavaksi tulleella auliudella on tukkukauppias Carl
Nicolaus Falk, viettäessään onnellisen avioliiton vuosipäivää -- --
lastenseimi Betlehemin johtokunnalle antanut 20,000 kruunun suuruisen
lahjoituskirjan, josta puolet maksetaan heti ja toiset puolet jalon
lahjottajan kuoleman jälkeen. Lahjalla on sitä suurempi arvo, koska
rouva Falk on yksi tämän ihmisrakkaan laitoksen perustajista."

-- Kelpaako? kysyi Falk.

-- Erinomaista! Uunnavuonna saat Vaasan tähden!

-- No, sinun pitää nyt viedä johtokuntaan, s.o. rouvalleni, tämä
lahjotuskirja ja rahat ja sitten pitää sinun etsiä käsiisi nuori Levi.
Ymmärrätkö?

-- Täydellisesti!

Falk antoi pergamentille präntätyn lahjotuskirjan ja summan.

-- Laske, saitko oikein! sanoi hän.

Levin avasi tukun papereita ja ällistyi. Siinä oli viisikymmentä koko
arkkia paperia kivipaino työtä, kaiken mahdollisen värisiä ja monen
riksin arvoisia.

-- Nämäkö ovat rahat? kysyi hän.

-- Ne ovat arvopapereita, vastasi Falk, 50 Tritonin osaketta à 200,
siirretyt lastenseimi Betlehemille.

-- Vai niin, vai vajoaa laiva, koska rotat lähtevät?

-- Kuka sen on sanonut, vastasi Falk häijysti nauraen.

-- Mutta jos niin on, silloin tekee lastenseimi vararikon!

-- Mitä se minua liikuttaa ja sinua vielä vähemmän. Nyt toiseen asiaan!
-- Sinun täytyy -- tiedäthän, mitä tarkotan, kun sanon sinun täytyy --

-- Tiedän, tiedän; uloshakuja, selkkauksia, velkakirjoja -- jatka,
jatka!

-- Sinun täytyy hankkia Arvid minun päivällisilleni kolmantena
joulupäivänä!

-- Sehän on samaa kuin hankkia kolme haiventa jättiläisen parrasta!
Katso nyt, kuinka hyvä oli, etten vienyt hänelle sinun terveisiäsi
silloin keväällä! Enkö sanonut, että näin kävisi!

-- Sanoitko! Mitä pirua sinä sanoit! Tuki nyt suusi ja tee kuten
käsken! Se siitä! -- Vielä eräs! -- Olen huomannut jonkunlaisia
katumuksen oireita vaimossani! Hän on mahtanut tavata äitinsä tai
jonkun sisaristaan. Joulu on sentimenttalinen vuodenaika. Mene
Holmeniin ja lämmitä hieman!

-- Nuo eivät juuri ole hauskoja toimitettavia...

-- Mars! -- Seuraava mies!

Levin meni ja hänen sijalleen tuli maisteri Nyström, joka päästettiin
sisään huoneen taustassa olevasta salaovesta, jonka jälkeen ovi
suljettiin. Nyt katosi aamulehti ja tuo pitkä, kaitainen kirja tuli
esiin.

Nyström näytti surkean rappeutuneelta; hänen ruumiinsa oli kuivunut
kolmannekseksi entisestään ja hänen vaatteensa olivat hyvin huonot. Hän
pysähtyi nöyrästi ovensuuhun, otti esille hyvin kuluneen lompakon ja
odotti.

-- Selvä? kysyi Falk pannen etusormen kirjalle.

-- Selvä! vastasi Nyström avaten lompakkonsa.

-- N:o 26. Luutnantti Kling: 1,500 riksiä. Maksettu?

-- Ei maksettu!

-- Pidennetään rangaistuskorolla ja provisionilla. Velotaan kotoa!

-- Ei ota koskaan vastaan kotona!

-- Uhataan postitse, että käydään kasarmista hakemassa! -- N:o 27.
Tuomari Dahlberg: 800 riksiä. Odotas! Isä tukkukauppias, joka on
verotettu 35,000:sta; saa jäädä toistaiseksi, jos maksaa korot! Pidä
häntä silmällä!

-- Hän ei koskaan maksa korkoja!

-- Velotaan kirjelapulla, -- tiedäthän! Ilman koteloa -- joka osotetaan
virastoon! -- N:o 28. Kapteeni Stjärnborst: 4,000. Siinähän se poika
on! Ei maksanut?

-- Ei maksanut!

-- Hyvä! Ohjeet: haetaan vahdista k:lo 12 aikaan. Puku -- sinun
nimittäin -- häpäisevä. Tuo punainen päällystakki, jonka saumat ovat
keltaiset -- tiedäthän!

-- Ei auta; olen etsinyt häntä vahtihuoneesta ylläni pitkä takki
keskellä talvea!

-- Silloin menet takuumiesten luo!

-- Olen käynyt ja he käskivät minun mennä hiiteen! Takuu on vain muodon
vuoksi, sanoivat he.

-- Silloin käyt tapaamassa häntä itseään jonakin keskiviikkopäivänä
k:lo 1, jolloin hän on Tritonin johtokunnassa; ota Andersson mukaasi,
niin on teitä kaksi!

-- Sen olen jo tehnyt!

-- No, miltä johtokunta näytti? kysyi Falk vilkuttaen silmiään.

-- Nololta!

-- Ahaa! Näyttikö oikein nololta?

-- Jotenkin!

-- Entä hän itse?

-- Hän vei meidät eteiseen ja sanoi maksavansa, jos lupaamme, ettemme
enää koskaan käy etsimässä häntä sieltä!

-- Vai niin! Soo-o! Istuu siellä kaksi tuntia viikossa ja saa 6,000,
siitä hyvästä että hänen nimensä on Stjärnborst! -- Annas, kun katson!
Tänään on lauantai! -- Ole Tritonissa täsmälleen k:lo 1/2 1; jos näet
minut siellä, joka on varmaa, niin -- ei silmäystäkään. -- Ymmärrät!
Hyvä! -- Uusia hakemuksia?

-- Viisineljättä!

-- Niin, niin! Huomenna on joulunaatto.

Falk selaili vekselitukkua; silloin tällöin leikki hymy hänen
huulissaan ja hän sanoi muutaman sanan.

-- Herra Jumala! Onko hänkin joutunut niin pitkälle! Ja hän -- hän --
jota pidetään niin varmana! Niinpä niin, niinpä niin, niinpä niin!
Tästä tulee vielä ajat! -- Vai niin, hän tarvitsee rahoja? Silloin minä
ostan hänen talonsa! --

Ovelle koputettiin. Pulpetti paiskattiin kiinni, paperit ja katkismus
olivat poispuhalletut ja Nyström meni ulos salaovesta.

-- K:lo 1/2 1, kuiskasi Falk hänen jälkeensä. -- Kuules! Onko sinulla
runo valmiina?

-- On, vastattiin maan alta.

-- Hyvä! pidä Levinin vekseli valmiina jätettäväksi kansliaan. Kohta
kiristän häntä! Hän on viekas, se saatana.

Sitten korjasi hän kaulahuiviansa, veti esille kalvostimet ja avasi
vierashuoneeseen vievän oven.

-- Kas! Hyvää päivää, herra Lundell! Palvelijanne! Olkaa hyvä ja
astukaa toki sisään! Mitä kuuluu? Olin sulkeutunut sisään hetkeksi!

Tulija oli todellakin Lundell, puettuna kuin konttoristi, viimeisen
muodin mukaan, kellonvitjoineen, sormuksineen, hansikkaineen ja
kalosseineen.

-- Minä ehkä häiritsen herra tukkukauppiasta?

-- Ei, ette suinkaan! Luuleeko herra Lundell, että saamme sen
huomiseksi valmiiksi?

-- Pitääkö sen välttämättömästi olla valmis huomenna?

-- Ehdottomasti! Lastenseimellä on juhla, jonka minä tarjoon,
ja vaimoni tulee silloin julkisesti lahjottamaan muotokuvan
ripustettavaksi ruokasaliin!

-- No, silloin ei saa olla mitään esteitä, vastasi Lundell ja otti
esille eräästä komerosta melkein valmiiksi maalatun kankaan ja
telineen. Suvaitsetteko, herra tukkukauppias, olla ystävällinen ja
istua silmänräpäyksen, niin saan hieman korjata sieltä täältä!

-- Mielelläni! Hyvin mielelläni! Tietysti!

Falk heittäysi tuoliin, heitti toisen säärensä toisen yli ja otti
valtiomiesmäisen asennon ja ylhäisen ilmeen.

-- Olkaa hyvä ja puhukaa! sanoi Lundell. Teidän kasvonne ovat kyllä
sinänsä mieltäkiinnittävät, mutta kuta useampia luonteenvivahduksia ne
voivat ilmaista, sen parempi!

Falk hymähti ja mielihyvän ja tyytyväisyyden loiste valaisi hänen
raakoja piirteitään.

-- Herra Lundell syö päivällistä minun luonani kolmantena joulupäivänä?

-- Kiitän...

-- Silloin herra saa nähdä erittäin ansiokkaiden miesten kasvoja, jotka
ehkä olisivat arvokkaammat kankaalle kiinnitettäväksi kuin minun.

-- Ehkä voisin saada kunnian maalata heidät?

-- Aivan varmaan, jos minä annan puoltolauseen.

-- Luuletteko todellakin?

-- Aivan varmasti!

-- Nyt näin uuden piirteen. Olkaa hyvä ja säilyttäkää tuo ilme! Kas
noin! Erinomaista! Pelkään, että meidän on käytettävä koko tämä päivä,
herra tukkukauppias. On vielä koko joukko pikkukohtia jäljellä,
jotka vasta vähitellen voi huomata! Teidän kasvoissanne on runsaasti
mieltäkiinnittäviä piirteitä.

-- No, niin ollen syömme yhdessä päivällistä ulkona! Ja seurustelkaamme
ahkerasti, että herra Lundell saa tilaisuuden paremmin tutkia minun
kasvojani toista painosta varten -- joka aina voi olla hyvä olemassa!
Minun täytyy todellakin sanoa, että harvat ihmiset ovat kuvanneet minut
niin miellyttävällä tavalla kuin te, herra Lundell!...

-- Oo, pyydän.

-- Ja minä sanon teille, herrani, että minä olen tarkkanäköinen, joka
vallan hyvin erotan toden imartelusta.

-- Sen minä huomasin heti, vastasi Lundell tunnottomasti. Ammattini on
kehittänyt minua ihmisten arvostelutaidossa.

-- Herralla on tarkka silmä; kaikki eivät todellakaan osaa minua
arvostella. Vaimoni esimerkiksi...

-- No, naisilta sitä ei voi vaatia.

-- Ei, sitähän minä aina olen sanonut! -- Kuulkaa, ehkä saa luvan
tarjota lasin hyvää portviiniä?

-- Kiitän, herra tukkukauppias, mutta periaatteeni on, etten koskaan
juo työtä tehdessäni...

-- Se on aivan oikein! Minä kunnioitan sitä periaatetta -- kunnioitan
aina periaatteita -- varsinkin kun olen aivan samaa mieltä!

-- Mutta kun en ole työssä, silloin juon mielelläni lasin.

-- Samaten kuin minäkin -- aivan kuin minä.

Kello löi puoli yksi. Falk kimmahti seisoalleen.

-- Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi poistua asioilleni, mutta
palaan pian!

-- Kaikella muotoa! Asiat ennen kaikkia.

Falk pukeutui ja meni; Lundell oli yksin konttorissa.

Hän sytytti sikarin ja asettui katselemaan muotokuvaa. Se, joka nyt
olisi tarkastellut hänen kasvojaan, ei olisi voinut nähdä hänen
ajatuksiaan, sillä hän oli jo oppinut niin paljon elämisen taitoa,
ettei hän ilmaissut yksinäisyydellekään ajatuksiaan, niin, hän pelkäsi
ilmaista niitä omalle itselleenkään.



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Ruotsista.


Oli päästy jälkiruokaan. Samppanja kimalteli laseissa, joihin
kattoruunusta Nicolaus Falkin huoneiston ruokasalissa Skeppsbron luona
tulvivat valosäteet taittuivat. Arvid sai ystävällisiä kädenpuristuksia
kaikilta tahoilta, kohteliaisuuksia ja onnitteluja, varotuksia
ja neuvoja; kaikki tahtoivat olla mukana ottamassa osaa hänen
menestykseensä, sillä menestys oli nyt ehdoton.

-- Tuomari Falk! Minulla on kunnia! sanoi virkamiesten palkkakollegian
presidentti, nyökäyttäen päätään pöydän toiselta puolen. Se on ala,
jota minä ymmärrän.

Falk vastaanotti loukkaavan kohteliaisuuden levollisesti.

-- Miksi te kirjotatte niin synkkämielisesti? kysyi muuan nuori
kaunotar, joka istui runoilijan oikealla puolella. Voisi luulla teidän
olleen onnettomasti rakastunut!

-- Tuomari Falk! Saanko luvan juoda kanssanne! sanoi Harmaanviitan
toimittaja vasemmalta, pyyhkien pitkää, vaaleta partaansa syrjään.
Miks'ei tuomari kirjota minun lehteeni?

-- En luule, että herrat painattaisivat sitä, mitä minä kirjottaisin!
vastasi Falk.

-- Enpä tiedä, mikä olisi esteenä?

-- Mielipiteet!

-- Aah! Ei se niin vaarallista ole. Kyllä siitä sovittaisiin! Ei meillä
ole mielipiteitä!

-- Maljasi Falk! huusi hurjistunut Lundell pöydän takaa. Hei!

Levin ja Borgin täytyi hillitä häntä, ettei hän nousisi pitämään
puhetta.

Hän oli ensimmäisen kerran ihmisissä, ja komea seura ja loistavat
laitokset olivat nousseet hänelle päähän; mutta kun kaikki vieraat
olivat juhlatuulella, ei hän onneksi herättänyt mitään kiusallista
huomiota.

Arvid Falk tunsi kyllä lämpenevänsä nähdessään kaikki nämä ihmiset,
jotka jälleen olivat ottaneet hänet yhteiskuntaansa, pyytämättä mitään
selityksiä tahi vaatimatta anteeksipyyntöä. Hän tunsi turvallisuutta
istuessaan näillä vanhoilla tuoleilla, jotka olivat osia hänen
lapsuutensa kodista; kaiholla tunsi hän suuren pöytäkaluston, joka
ennen aikaan ainoastaan kerran vuodessa otettiin esille; mutta monet
uudet ihmiset saivat hänet hajamieliseksi. Hän ei antanut heidän
ystävällisten ilmeittensä pettää itseään; he kyllä eivät tahtoneet
hänelle mitään pahaa, mutta heidän hyväntahtoisuutensa johtui
olosuhteista. Sitäpaitsi tuntui hänestä koko juhla naamiohuveilta.
Mitä oli professori Borgilla, suurimaineisella tiedemiehellä, yhteistä
harrastusta hänen sivistymättömän veljensä kanssa? He olivat samassa
yhtiössä! Mitä oli kopealla kapteeni Gyllenborstilla täällä tekemistä?
Tuliko hän tänne syömään? Mahdotonta, joskin ihmiset syödäkseen tekevät
melko paljon. Ja presidentti? Ja amiraali? Tässä oli näkymättömiä
siteitä, vahvoja, ehkäpä katkeamattomia!

Ilo oli ylimmillään, mutta nauru liian kimakkaa, sukkeluuksia
lenteli, mutta ne olivat happamia; Falkia ahdisti ja hänestä tuntui
kuin olisivat isän kasvot tuolta muotokuvasta, joka riippui pianon
yläpuolella, vihaisesti tarkastaneet seuraa.

Nicolaus Falk säteili tyytyväisyyttä; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään
epämieluista, mutta hän koetti karttaa veljen katsetta niin paljon kuin
mahdollista. Sanaakaan eivät he vielä olleet vaihtaneet, sillä Arvid
oli Levinin neuvosta saapunut vasta sitten, kun kaikki vieraat olivat
kokoontuneet.

Päivällinen oli loppupuolella. Nicolaus piti puheen "omasta voimasta
ja järkkymättömästä tahdosta", joka vie ihmisen päämäärään;
"taloudellisesta riippumattomuudesta" ja "asemasta". "Kaikki tämä
yhdessä", sanoi puhuja, "kasvattaa itsetuntoa ja antaa luonteelle sen
lujuuden, jota ilman emme voi mitään hyötyä tuottaa; emme hyödyttää
sitä, mikä on yleistä ja joka on suurinta, mihin voimme päästä,
ja sinne, hyvät herrat, me kaikki kuitenkin pyrimme, kun totuus
tulee esille! Juon arvoisien vieraitteni maljan, jotka tänään ovat
läsnäolollaan huonettani kunnioittaneet, ja minä toivon vielä monesti
saavani nauttia samasta kunniasta!"

Tähän vastasi kapteeni Gyllenborst, joka jo oli jotenkin juovuksissa,
pitemmässä, leikillisessä puheessa, jota toisen mielialan vallitessa ja
toisessa talossa olisi pidetty häväistyksenä.

Hän kävi käsiksi siihen kauppamieshenkeen, joka nykyään oli alkanut
levitä, ja selitti leikillisesti, ettei hän suinkaan ollut vailla
itsetuntoa, vaikkakin hän suuressa määrin oli vailla taloudellista
riippumattomuutta; hänellä oli juuri tänään aamupäivällä ollut
koko lailla ikävä asia -- mutta siitä huolimatta oli hän kylliksi
lujaluontoinen tullakseen näille päivällisille, ja mitä hänen asemaansa
tulee, oli se hänen mielestään yhtä hyvä kuin jonkun toisenkin -- ja
luultavasti muidenkin mielestä, koskapa hän sai kunnian istua tässä
pöydässä, tämän ihastuttavan isäntäväen seurassa!

Hänen lopetettuaan hengitti seurue helpommin, sillä "oli tuntunut kuin
ukkospilvi olisi mennyt ohitse", huomautti kaunotar Arvid Falkille,
joka täydellisesti yhtyi tähän lausuntoon.

Ilmassa oli niin paljon valhetta ja niin paljon petollisuutta, että
Falkia ahdisti ja hän halusi ulos. Hän näki, miten nämä ihmiset, jotka
aivan varmaan olivat rehellisiä ja kunnioitettavia, ikäänkuin kulkivat
kiinnitettynä näkymättömiin ketjuihin, joita he silloin tällöin
pureskelivat tukahdetulla raivolla -- niin, kapteeni Gyllenborsthan
kohteli isäntää suoralla, vaikkakin leikkisällä ylenkatseella. Hän
sytytti salissa sikarin, asettui sopimattomiin asentoihin, eikä
ollut näkevinäänkään naisia. Hän syleskeli uuninkiville, arvosteli
säälimättömästi seinillä olevia öljypainoksia ja puhui halveksivasti
mahonkisista huonekaluista. Toiset herrasmiehet käyttäytyivät
välinpitämättömästi, heille itselleen sopivalla tavalla ja näyttivät
säestävän.

Kuohuksissa ja tyytymättömänä jätti Arvid Falk kenenkään huomaamatta
seuran ja poistui. Alhaalla kadulla odotti Olle Montanus.

-- Luulin todellakin, ettet tulisi, sanoi Olle. Siellä oli niin
koreasti valaistu!

-- Vai siksi! Toivoin, että olisit ollut mukana.

-- No, miltä Lundell näyttää parempien ihmisten seurassa?

-- Elä kadehdi häntä! Hän saa kyllä kokea katkeria päiviä, jos
aikoo ruveta muotokuvamaalariksi! -- Puhukaamme nyt jostain muusta!
Minä olen todellakin niin paljon ikävöinyt tätä iltaa, jolloin saan
nähdä työmiehet läheltä! Oi, minusta tuntuu, että se on vaikuttava
kuin raitis ilma kaiken tuon ummehtuneen jälkeen; on kuin pääsisin
sairashuoneessa maattuani taas metsään! Häipyyköhän tämäkin mielenhaire
olemattomiin!

-- Työmies on epäluuloinen, sinun pitää olla varovainen!

-- Onko hän jalo? Onko hän pikkumaisuudesta vapaa? Vai onko sorto hänet
tärvellyt?

-- Saatpahan nähdä! Maailmassa on paljon toisin kuin miksi sen
kuvittelemme!

-- Niin on, jumala paratkoon!

Puolen tunnin päästä olivat he työväenyhdistys Pohjantähden suuressa
salissa, joka jo oli täynnä väkeä! Falkin musta hännystakki ei tehnyt
hyvää vaikutusta ja hän sai synkeistä kasvoista monta nyreää katsetta.

Olle esitteli Falkin pitkälle, hoikalle, yskivälle ja intohimoisen
näköiselle miehelle:

-- Puuseppä Eriksson!

-- Vai niin, sanoi tämä. Onko tämäkin niitä herroja, jotka tahtovat
päästä valtiopäiville? Siksi on hän ulkonäköjään minusta kuitenkin
liian hinterä!

-- Ei, ei, sanoi Olle, hän tulee lehden puolesta!

-- Minkä lehden! On niin monenlaisia lehtiä! Ehkä hän on tullut tänne
tekemään meistä pilaa?

-- Ei suinkaan, sanoi Olle; hän on työväen ystävä ja on tekevä kaikki
teidän puolestanne!

-- Vai niin, se on eri asia! Mutta minä pelkään tuollaisia herroja;
muuan heistä asui meillä s.o. samassa talossa Valkeilla vuorilla; hän
oli varaisäntänä -- Struve oli sen kanaljan nimi.

Vasara paukahti ja puheenjohtajan tuolille kävi keski-ikäinen mies
istumaan. Se oli vaunumaakari Löfgren, kaupunginvaltuusmies ja Litteris
et Artibus mitalin omistaja. Harjaantuneena hoitamaan kunnallisia
toimia oli hän saavuttanut suuren teatteritottumuksen ja hänen
ulkomuotoonsa oli tullut kunnianarvoisuuden leima, joka osasi hillitä
myrskyjä ja tukahuttaa rähinää. Suuri tuomarin peruukki varjosti
leveitä kasvoja, joita poskiparta ja silmälasit koristivat.

Hänen vieressään istui kirjuri ja Falk tunsi hänet palkkiovirkamieheksi
suuresta kollegiosta. Hänellä oli nenäkakkulat ja hän ilmaisi
talonpoikaisella irvistelyllä hylkäyksensä melkein kaikesta, mitä
sanottiin. Ensimmäisellä penkillä, puheenjohtaja-korokkeen ääressä
istuivat ylhäisemmät jäsenet, upseerit, virkamiehet, tukkukauppiaat,
jotka voimakkaasti kannattivat kaikkia lojaalisia ehdotuksia ja
etevämmällä parlamenttarisella kyvyllään tukahuttivat kaikki
uudistushankkeet.

Kirjuri luki pöytäkirjan, jonka ensimmäinen penkki hyväksyi ja
tarkisti. Sitten esitettiin ensimmäinen keskustelukysymys.

-- "Valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto Pohjantähti
puolestaan tahtoisi lausua sellaista paheksumista, jota jokaisen
oikein ajattelevan kansalaisen täytyy tuntea niitä laittomia liikkeitä
kohtaan, joita lakkojen nimellä tapahtuu melkeinpä koko Europassa".

-- Katsooko liitto...

-- Jaaa! äänsi ensi penkki.

-- Herra puheenjohtaja! huusi puuseppä Valkeilta vuorilta.

- Kuka siellä rähisee? kysyy puheenjohtaja tirkistäen silmälasiensa
alta kuin aikoisi hän ottaa esille rottingin.

-- Ei täällä kukaan rähise; minä pyysin puheenvuoroa! sanoi nikkari.

-- Kuka minä?

-- Puuseppämestari Eriksson!

-- Onko hän mestari? Milloin hän siksi tuli?

-- Minä olen kisälliksi oppinut eikä minulla koskaan ole ollut varoja
pyytää porvarioikeuksia, mutta minä olen yhtä taitava kun joku
toinenkin ja työskentelen itsekseni! Sen minä sanon!

-- Olisiko puusepänsälli Eriksson hyvä ja istuisi eikä häiritsisi meitä
enää. -- Katsooko liitto, että asiaan on vastattu myöntävästi?

-- Herra puheenjohtaja!

-- Mistä on kysymys?

-- Minä pyydän puheenvuoroa! Ja kuulkaakin se, herra! ärjäsi Eriksson.

-- Erikssonilla on puheenvuoro! mumistiin takaa.

-- Kisälli Eriksson -- kirjottaako hän nimensä x:llä vai z:lla? kysyi
puheenjohtaja, jolle kirjuri oli kuiskannut.

Ensi penkillä nauraa hohotettiin.

-- Minä en kirjota ollenkaan, hyvät herrat, minä keskustelen! sanoi
puuseppä silmät hehkuen; niin, sen minä teen! Jos minulla olisi sana
vallassani, sanoisin minä lakkolaisten olevan oikeassa, sillä jos
mestarit ja patruunat lihovat, jotka eivät tee muuta kuin juoksevat
touhuamassa kunniatervehdyksillä ja muilla reissuilla, niin se maksaa
työmiehen hien! Mutta me tiedämme kyllä, miksi te ette tahdo maksaa
meidän työtämme; siksi, ett'emme me saisi äänestää valtiopäiville,
sillä sitä pelätään...

-- Herra puheenjohtaja!

-- Ratsumestari von Sporn!

-- Ja sen me kyllä tiedämme, että taksoituslautakunta alentaa veron,
niin pian kun se on noussut tuohon numeroon. Jos minulla olisi sana
vallassani, sanoisin minä vielä paljon enemmän, mutta se hyödyttää niin
vähän...

-- Ratsumestari von Sporn!

-- Herra puheenjohtaja, hyvät herrat! On sangen odottamatonta,
että seurassa sellaisessa kuin tämä, joka aina (nyt viimeksi
ruhtinashäissä) arvokkaalla esiintymisellään on saavuttanut niin hyvän
nimen, henkilöiden, joilta täydellisesti puuttuu parlamenttaarinen
laadullisuusaisti, sallitaan saattaa huonoon valoon arvossa pidetty
liitto osottamalla julkeaa ja häikäilemätöntä halveksumista kaikkia
muotoseikkoja kohtaan. Uskokaa minua, hyvät herrat, sellaista ei olisi
tapahtunut maassa, jossa jo nuoruudesta asti on opittu sotilaallista
nuhteettomuutta...

-- (Yleinen asevelvollisuus! sanoi Eriksson Ollelle).

-- ... jossa on totuttu hillitsemään itseään ja muita! Minä lausun
sen yhteisen toivomuksen, ettei enää tuollaista häiritsevää kohtausta
toistamiseen joukossamme tapahtuisi ... sanon joukossamme -- sillä
minäkin olen työmies ... me olemme kaikki työmiehiä Kaikkivaltiaan
edessä ... ja minä sanon tämän tämän liiton jäsenenä, ja se päivä
olisi surun päivä, jolloin minun pitäisi peruuttaa ne sanat, jotka
minä eräässä toisessa kokouksessa tässä muuanna päivänä -- niin,
asevelvollisuuden ystävien kansallisliiton kokouksessa! -- lausuin:
minä ajattelen suurta Ruotsin työmiehestä!

-- Hyvä! Hyvä! Hyvä!

-- Katsooko liitto valmistusvaliokunnan ehdotukseen vastatun
myöntävästi?

-- Jaa! Jaa!

Toinen kysymys: -- "Yksityisen esityksentekijän ehdotuksesta saa
valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto, h.k.k. Taalain
herttuan ripillepääsyyn nähden, tunnustukseksi Ruotsin työmiehen
kiitollisuudenvelasta kuningashuonetta kohtaan ja nyt erikoisesti
ilmaistakseen paheksumistaan niitten työväen levottomuuksien johdosta,
jotka Kommuunin nimellä raivoavat Ranskan pääkaupungissa, yhtyisi
keräämään varoja kunniakirjaksi, jonka arvo kuitenkaan ei saisi nousta
yli kolmentuhannen riksin."

-- Herra puheenjohtaja!

-- Tohtori Haberfeld!

-- Ei, minä sitä, Eriksson, pyysin puheenvuoroa!

-- Vai niin! No! Erikssonilla on puheenvuoro!

-- Minä ilmottaisin, ettei työmies ole tehnyt Parisin kommuunia,
vaan että virkamiehet, asianajajat -- upseerit, juuri tuollaiset
asevelvolliset -- ja sanomalehtikirjurit sen tekivät! Jos minulla olisi
sana vallassani, niin pyytäisin minä näitä herroja tuomaan esille
tunteensa ripillepääsyalbumissa!

-- Katsooko liitto kysymykseen vastatun myöntyvästi?

-- Jaa! Jaa!

Ja sitten alkoi kirjuri kirjottaa ja ruvettiin kirjotettua vertailemaan
ja juttelemaan ihan kuin itse valtiopäivillä.

-- Onko täällä aina tällaista? kysyi Falk.

-- Onko tämä herran mielestä hauskaa? vastasi Eriksson. Tämä on niin
hirvittävää, että voisi repiä hiukset päästään. Tahtoisin nimittää
tätä turmeltumiseksi ja petturuudeksi. Omanvoitonpyyntiä vain ja
raukkamaisuutta; ei ainoatakaan miestä, jolla olisi sydäntä ja joka
voisi viedä asiata eteenpäin; siksi tuleekin siitä sellaista kuin tulee!

-- Mitä siitä tulee?

-- Saammepahan nähdä! -- sanoi puuseppä tarttuen Ollen käteen. Oletko
valmis? jatkoi hän. Seiso kannallasi, sillä täällä sinua arvostellaan!
Olle nyökäytti ovelasti päätään.

-- Koristekuvanveistäjänsälli Olof Montanus on ilmottautunut pitämään
esitelmän Ruotsista, alkoi puheenjohtaja; aihe tuntuu minusta koko
laajalta ja ylimalkaiselta, mutta jos hän lupaa pitää sen puolessa
tunnissa, niin me kai kuuntelemme; vai mitä herrat sanovat?

-- Kyllä!

-- Herra Montanus, olkaa hyvä ja astukaa esiin.

Olle pudistelihe kuin koira ennenkuin hyppää ja meni esille joukon
läpi, joka katseillaan häntä tarkasteli.

Puheenjohtaja alkoi keskustelun ensi penkin kanssa ja kirjuri
haukotteli, ennenkuin otti esille sanomalehden, osottaakseen miten
vähän hän aikoi esitelmää kuunnella.

Mutta Olle nousi korokkeelle, painoi kiinni suuret silmäluomensa,
purasi muutaman kerran uskotellakseen kuulijoille, että hän alkoi,
ja kun tuli oikein hiljaista, niin hiljaista, että voi kuulla, mitä
puheenjohtaja sanoi ratsumestarille, alkoi hän.

-- Ruotsista. -- Muutamia näkökohtia.

Seurasi äänettömyys.

-- Hyvät herrat! Sallittanee kai pitää varmempana kuin ainoastaan
todistamattomana otaksumana, että meidän päiviemme hedelmällisin aate
ja voimakkain pyrkimys on poistaa ahdasmielinen kansallistunto, joka
erottaa kansat toisistaan ja saattaa ne vihollisiksi toisiaan kohtaan;
olemme nähneet ne keinot, joita tähän tarkotukseen käytetään --
maailmannäyttelyt ja niiden vaikutukset -- kunniadiplomit!

(Katsottiin toisiaan kysyvästi. -- "Mikäs pistos tuo oli?" sanoi
Eriksson. "Se tuli liian äkisti, muuten oli hyvä!")

-- Ruotsin kansa kulkee, kuten aina, tässäkin suhteessa sivistyksen
etunenässä ja on suuremmassa määrässä kuin mikään muu sivistynyt
kansakunta osannut saattaa kosmopoliittisen aatteen hedelmiä kantavaksi
ja, jos saa tuomita sen mukaan, mitä numerot osottavat, on se jo
päässyt hyvin pitkälle. Tähän ovat harvinaisen suotuisat seikat
vaikuttaneet ja niitä aion minä nyt hetkisen lähemmin tarkastella,
siirtyäkseni sitten johonkin helpommin sulavaan, kuten hallitusmuotoon,
verotiloihin ja muuhun sellaiseen.

("Tästä tulee pitkä", sanoi Eriksson tuupaten Falkia kylkeen; "mutta
hän on huvittava!")

-- Ruotsi on, kuten joka mies tietää, alkuaan saksalainen siirtomaa,
ja kieli, joka on säilynyt kutakuinkin puhtaana aina meidän
päiviimme asti, on alasaksaa kaksinetoista murteineen. Tämä seikka,
nimittäin vaikeus, joka eri maakunnilla on ymmärtää toisiaan,
on suuresti vaikuttanut epäterveellisen kansallisuuskäsitteen
kehittymisen vastustamiseksi. Muut onnelliset seikat ovat kuitenkin
estäneet yksipuolista saksalaista vaikutusta, joka kerran meni niin
pitkälle, että Ruotsi oli Saksaan liitetty maakunta, kuten Albrecht
Mecklenburgilaisen aikana. Tähän luen minä ensiksikin tanskalaisten
maakuntien, Skånen, Hallandin, Blekingen, Bohusläniin ja Dalslandin
vallotuksen; Ruotsin rikkaimmissa maankunnissa asuu tanskalaisia,
jotka yhä vielä puhuvat maansa kieltä ja kieltäytyvät tunnustamasta
ruotsalaista valtaa.

("Mihinkä Herran nimessä hän aikoo? Onko hän hullu?")

-- Skånelainen, esimerkiksi, pitää vielä tänäkin päivänä Köpenhaminaa
pääkaupunkinaan ja skånelaiset ovat valtiopäivillä hallitusvastaisena
puolueena. Samaten on tanskalaisen Gööteporin laita, joka ei tunnusta
Tukholmaa valtakunnan pääkaupungiksi; siellä on kuitenkin nyttemmin
englantilaisilla etusija ja he ovat perustaneet siirtokunnan. Tämä
kansa, Englannin kansa, kalastaa rannikolla ja hallitsee kaupungissa
talvisin melkein kaikkea suurkauppaa; kesäsin matkustavat he takaisin
ja nauttivat kokoamistaan aarteista kodeissaan Skotlannin ylängöillä.
Erinomaisen kelpo kansaa muuten! Englantilaiset ylläpitävät myöskin
suurta sanomalehteä, jossa he kiittävät omia töitään, toistenkaan töitä
juuri moittimatta.

Sitten on meidän kiinnitettävä huomiomme niihin maahanmuuttoihin, joita
silloin tällöin on tapahtunut. Suomalaismetsissä on meillä suomalaisia,
mutta on niitä pääkaupungissakin, jonne ovat tulleet maassaan
vallitsevina vaikeina valtiollisina aikoina.

Meidän suuremmissa rautatehtaissamme on paljon wallooneja, jotka ovat
tulleet tänne 1600-luvulla ja jotka vielä tänäkin päivänä puhuvat
murteellista ranskaansa. Kuten tunnettua, on eräs wallooni pannut
toimeen Ruotsin uuden valtiosäännön, joka on otettu Walloniasta.
Vankkaa kansaa ja sangen rehellistä!

("Ei, mutta mitä hittoa tämä on!")

-- Kustaa Aadolfin aikana muutti tänne suuri joukko skottlantilaista
rojua ja värväytyi sotilaiksi, jonka vuoksi he pääsivät
ritarihuoneeseenkin!

Itärannalla on paljon perheitä, joiden perintötavat viittaavat muuttoon
Liivinmaasta ja muista slaavilaisista maakunnista, jonka vuoksi siellä
usein tapaa puhtaasti tattarilaisia tyyppejä.

Minä väitin, että Ruotsin kansa on hyvää kyytiä vierottumassa
kansallisuudestaan! Avatkaa Ruotsin aatelin vaakunakirja ja laskekaa,
montako ruotsalaista nimeä siitä löydätte. Jos niitä on päälle 25
prosentin, niin saatte leikata minulta nenän poikki, hyvät herrat!

Avatkaa osotekalenteri noin umpimähkään; minä olen itse laskenut
G-kirjaimen ja sen 400 nimestä oli 200 ulkomaalaista. Mikä siihen on
syynä? Niitä on monta, mutta pääasiallisimpia: ovat: ulkomaalaiset
hallitsijasuvut ja vallotussodat. Kun ajattelee, kuinka moni
halju on istunut Ruotsin valtaistuimella, niin täytyy ihmetellä,
että kansa vielä tänäkin päivänä voi olla niin kuningasmielinen.
Sellaisen perustuslainmääräyksen, että Ruotsin kuninkaan on aina
oltava ulkomaalainen, täytyy ehdottomasti johtaa suoraan päämäärään,
epäkansallistumiseen; ja niin se on tehnytkin! Että maalle on hyödyksi
tällainen vieraisiin kansakuntiin liittyminen, siitä olen vakuutettu,
sillä mitään se ei voi kadottaa, koska kadottaa ei voi sitä, mitä
ei ole olemassa. Kansalta puuttuu yksinkertaisesti kansallisuus, ja
sen huomasi Tegnér 1811 ja sitä hän niin ahdasnäköisesti valittaa
Sveassaan, mutta se oli liian myöhään, sillä sotaväenotot noiden
tuhmien vallotussotien aikana olivat jo tärvelleet rodun. Siitä yhdestä
ainoasta miljoonasta asukkaita, joka maassa oli Kustaa II Aadolfin
aikana, otettiin sotaväkeen ja tärveltiin 70,000 täysimittaista miestä.
Kuinka monta miestä Kaarle X:s, XI:s ja XII:s tärvelivät en voi sanoa,
mutta voi ymmärtää, minkälaista sukua kotona olevat siittivät, kun
kaikki olivat hylättyjä ruuminraakkeja!

Palaan lausuntooni, että meillä ei ole kansallisuutta. Voiko
kukaan mainita minulle mitään ruotsalaista Ruotsissa, muuta kuin
mäntymme, kuusemme ja rautakaivoksemme, joita niitäkään ei kohta enää
markkinoilla tarvita! Mitä ovat kansanlaulumme? Huonoja käännöksiä
ranskalaisista, englantilaisista ja saksalaisista romansseista! Mitä
ovat kansallispuvut, joiden katoamista me suremme? Vanhoja räsyjätteitä
keskiajan herraspuvusta! Jo Kustaa I:sen aikana pyysivät taalalaiset,
että rangaistaisiin niitä, jotka pitivät tikattuja ja kirjavia
vaatteita, luultavasti eivät kirjavat hovipuvut, burgundilainen
vaateparsi, vielä olleet tulleet Taalainmaan tytöille! Ja varmasti on
heillä ollut useita kuosien muutoksia sen jälkeen!

Sanokaa minulle edes yksikään ruotsalainen runoteos, taideteos,
sävelteos, joka on puhtaasti ruotsalainen, joka sen erottaisi kaikista
ei-ruotsalaisista! Näyttäkää minulle yksi ruotsalainen rakennus! Niitä
ei ole, ja jos on, niin ne ovat joko huonoja tahi ulkomaalaisten
mallien mukaan tehtyjä.

En luule sanovani liikoja väittäessäni, että Ruotsin kansa on lahjaton,
pöyhkeä, orjamielinen, kateellinen, pikkumainen ja raaka kansakunta! Ja
siksi kulkee se kohti häviötään suurin askelin!

(Nyt syntyi salissa melu! Katkonaisia huutoja Kaarle XII:sta kuului
kuitenkin yli metelin.)

-- Hyvät herrat, Kaarle XII:s on kuollut, ja antakaa hänen nyt
nukkua seuraavaan riemujuhlaan asti! Häntä me saamme kiittää
epäkansallistumisestamme, ja siksi pyydän minä herroja yhtymään
nelikertaiseen eläköönhuutoon! -- Hyvät herrat! Eläköön Kaarle XII:s!

("Pyydän kutsua seuraa järjestykseen!" huusi puheenjohtaja.)

-- Voiko ajatella suurempaa nautamaisuutta kansassa, jonka pitää
muualta käsin opetella runoilemaan! Ajatelkaa noita härkiä, jotka
kulkivat aurankurjessa 1600 vuotta eivätkä hoksanneet ruveta tekemään
viisuja! Mutta sitten ilmestyi muuan veijari Kaarle XI:nnen hovista
tärvelemään koko epäkansallistuttamistyön! Ennen kirjotettiin saksaksi,
mutta nyt piti kirjotettaman ruotsiksi! Pyydän sen vuoksi herroja
yhtymään kanssani huutoon: Alas tuo tuhma koira Georg Stjernhjelm!

("Mikä hänen nimensä oli?"--"Edvard Stjernström!" Puheenjohtaja lyö
nuijan pöytään! Hälinää! "Jo riittää! Alas kavaltaja! Hän tekee meistä
pilkkaa!")

-- Ruotsin kansa osaa vain huutaa ja tapella, kuulen ma! Ja koska
minä en saa jatkaa enkä puhua hallituksesta enkä kruununverotiloista,
niin tahdon vain sanoa, että tuollaiset orjamaiset lurjukset, joitten
puheita tänä iltana olen kuullut, ovat kypsiä yksinvaltiuteen koska
tahansa! Ja te saatte sen! Uskokaa pois! Te saatte yksinvaltiuden!

(Tuuppaus takaapäin työnsi sanat puhujan kurkusta, ja hän tarttui nyt
puheenjohtajan pöytään pysytelläkseen paikallaan.)

-- Ja kiittämätön suku, joka ei tahdo kuulla totuutta...

("Ajakaa hänet ulos! Repikää hänet palasiksi!" Olle viskattiin alas
korokkeelta, mutta vielä viime silmänräpäyksessäkin huusi hän kuin
hullu iskujen ja lyöntien sataessa: "Eläköön Kaarle XII:s. Alas Georg
Stjernhjelm!")

Olle ja Falk olivat kadulla.

-- Mikä sinulle tuli? kysyi Falk; kadotitko järkesi?

-- Luulenpa melkein! Olin lukenut puhettani lähes kuusi viikkoa, tiesin
täsmälleen, mitä minun piti sanoa, mutta tullessani esiin ja nähdessäni
kaikki nuo silmät rikkoontui kaikki; koko minun taidokas todisteluni
sortui kuin muurarinteline, tunsin maan vajoovan jalkaini alla ja
kaikki ajatukset menivät sekaisin! Oliko se hyvin hassua?

-- Oli se, ja sinä saat kyllä sanomalehdet niskaasi!

-- Se on ikävää se! Ja minusta kaikki oli niin selvää! Mutta oli
sentään suloista saada hieman korventaa heitä!

-- Sinä vahingoitat asiaasi tuolla tavalla etkä voi enää koskaan päästä
esiin!

Olle huokasi.

-- Mitä Herran nimessä sinulla oli Kaarle XlI:nnen kanssa tekemistä? Se
oli pahinta kaikesta!

-- Elä kysy! Minä en tiedä mitään!

-- Rakastatko sinä vielä työmiestä? jatkoi Olle.

-- Minä surkuttelen häntä, joka antaa onnenonkijain viedä itseään
harhaan, enkä minä koskaan jätä hänen asiaansa, sillä hänen asiansa
on lähiajan kysymys eikä koko teidän politiikkanne ole siihen nähden
penninkään arvoista!

Olle ja Falk vaelsivat pitkin katuja ja tulivat pian kaupunkiin,
kävelivät Lilla Nygatanilla, jossa menivät kahvila Naplekseen.

Kello oli nyt 9 ja 10 välillä ja kahvila oli melkein tyhjä. Siellä
istui vain yksi ainoa vieras tiskin luona olevan pöydän ääressä.
Hän luki erästä kirjaa tytölle, joka istui vieressä ommellen. Ryhmä
näytti hyvin sievältä ja kodikkaalta, mutta mahtoi tehdä voimakkaan
vaikutuksen Falkiin, sillä hän teki äkillisen liikkeen ja hänen
kasvonilmeensä muuttui.

-- Sellén! Sinäkö täällä! Hyvää iltaa, Beda! sanoi Falk teeskennellyn
sydämellisesti, mikä hänelle oli hyvin vierasta, ottaessaan nuorta
tyttöä kädestä.

-- Kas, veli Falk, sanoi Sellén. Löytääkö veli tännekin! Aavistin
jotain olevan tekeillä, koskapa näemme toisiamme niin harvoin
Punaisessa Huoneessa.

Falk ja Beda vaihtoivat silmäyksen. Nuorella tytöllä oli hieno
ulkomuoto ollakseen tällaisessa paikassa; hienot, älykkäät kasvot,
joista kuvastui suru; solakka vartalo, jonka viivat olivat vallattomat,
mutta kainot; silmät kulmautuivat vähän ylöspäin ikäänkuin tähystäen
taivaalta onnettomuutta, mutta osasivat muuten leikkiä kaikkia niitä
leikkejä, mitä hetkellinen luonne kulloinkin osaa keksiä.

-- Kylläpä sinä olet totinen! sanoi hän Falkille katsoen neulettaan.

-- Olen ollut vakavassa kokouksessa, sanoi Falk punastuen kuin tyttö.
Mitä te luitte?

-- Minä luin Faustin Omistelmuksen, sanoi Sellén, ojentaen kätensä
leikkiäkseen Bedan neuleella.

Synkkä varjo nousi Falkin otsalle. Keskustelu kävi väkinäiseksi ja
sietämättömäksi. Olle istui vaipuneena mietteisiin, jotka näyttivät
koskevan itsemurhaa.

Falk pyysi sanomalehden ja sai "Lahjomattoman". Yht'äkkiä hän
hoksasi, ettei hän ole muistanut katsoa, mitä se on kirjottanut
hänen runoistaan. Hän avasi lehden ja vilkasi kolmannelle sivulle;
sieltä hän löysi mitä etsi. Siinä ei ollut kohteliaisuuksia, mutta ei
törkeyksiäkään, sillä arvostelu oli kirjotettu todellisella ja syvällä
mielenkiinnolla. Arvostelijan mielestä ei Falkin runous ollut parempaa
eikä huonompaa kuin muidenkaan samanaikuisten, vaan yhtä itsekästä
ja merkityksetöntä; se kosketteli ainoastaan kirjailijan yksityisiä
asioita; luvattomia suhteita, luuloteltuja tai todellisia, kiemaili
pikkusynneillä, mutta ei suuria surrut: se ei ollut rahtuakaan parempaa
kuin englantilainen toalettirunous, ja kirjailija olisi aivan hyvin
voinut panna teräspiirroksen itsestään kirjan alkuun, niin olisi
teksti ollut kuvitettukin y.m. Nämä yksinkertaiset totuudet tekivät
syvän vaikutuksen Falkiin, joka oli ainoastaan lukenut Harmaanviitan,
Struven kirjottaman ostokehotuksen ja Punahilkan persoonallisesta
hyväntahtoisuudesta lähteneen arvostelun. Hän jätti lyhyesti hyvästi ja
nousi lähteäkseen.

-- Joko sinä menet? kysyi Beda.

-- Jo! Tavataanko huomenna?

-- Kyllä, kuten tavallista! Hyvää yötä!

Sellén ja Olle seurasivat mukana ulos.

-- Se on herttainen elävä, tuo tyttö, sanoi Sellén, kun jonkun aikaa
olivat kävelleet ääneti pitkin katua.

-- Pyydän, että puhut vähän varovaisemmin hänestä!

-- Ymmärrän, veli on rakastunut häneen?

-- Niin olen ja toivon, että suot sen minulle anteeksi!

-- Tietysti, en minä tielle tule!

-- Pyydän, ettet ajattele hänestä mitään pahaa...

-- Sitä en teekään! Hän on ollut teatterissa...

-- Mistä sen tiedät! Siitä hän ei koskaan ole puhunut minulle mitään!

-- Ei, mutta minullepa on! Ei saa koskaan uskoa tuollaisia pieniä
penteleitä!

-- No, eihän siinä mitään pahaa ole! Minä aion ottaa hänet paikastaan
niin pian kuin voin; meidän seurustelumme rajottuu siihen, että joka
aamu klo 8 kävelemme Hagaan ja juomme vettä lähteestä.

-- Miten viatonta! Ettekö koskaan mene ulos syömään iltasin?

-- Ei koskaan ole pälkähtänyt päähänikään esittää hänelle niin
sopimatonta ehdotusta, jonka hän halveksien hylkäisi! Sinä naurat,
sinä; tee se; minä uskon vielä naiseen, joka rakastaa, kuulukoon hän
mihin luokkaan tahansa, niin, olkoon hänen menneisyytensä kuinka
kirjava hyvänsä! Hän on sanonut minulle, ettei hänen elämänsä ole
ollut puhdas, mutta olen luvannut, etten koskaan kysele mitään hänen
menneisyydestään!

-- Se on siis oikein vakavaa!

-- On, se on vakavaa!

-- Se on eri asia! Hyvää yötä, veli Falk! Olle tulee kai minun kanssani!

- Hyvää yötä!

-- Falk parka, sanoi Sellén Ollelle; nyt hänenkin täytyy juosta
kujanjuoksunsa, mutta niinhän se on; se on niinkuin hampaitten
vaihtuminen; ei tule miestä ennen kuin on ollut oma historiansa!

-- Minkälainen on tyttö sitten? kysyi Olle pelkästä kohteliaisuudesta,
sillä hänen ajatuksensa olivat kaukana.

-- Hän on kyllä tavallaan hyvä, mutta Falk ottaa asian vakavasti; niin
on tyttökin ottavinaan niin kauvan kuin luulee voivansa hänet voittaa,
mutta jos asia viipyy, niin hän väsyy, eikä ole laisinkaan varmaa, eikö
tyttö etsi sillä välin jostain muualta ajanviettoa itselleen. Ei, te
ette voi käsitellä tällaisia asioita; ei saa kehvellellä turhia, vaan
tarttua heti käsiksi, muutoin tekee sen joku toinen. Etkö sinä koskaan,
Olle, ole ollut tällaisilla asioilla?

-- Kotona maalla minä tein meidän piialle lapsen ja isä ajoi minut sen
vuoksi talosta. Sen jälkeen en ole tahtonut niille sylkäistäkään!

-- Tuo nyt ei ollut niin erikoista! Mutta tulla petetyksi, kuten
sanotaan, se tuntuu, se; voi! voi! voi! Hermojen täytyy olla kuin
viulunkielet, jos mieli sitä leikkiä leikkiä! Saa nähdä, kuinka Falk
sen hitsin kestää; on sellaisia luonteita, jotka antavat tuollaisen
vaikuttaa liian syvästi itseensä, ja se on tuhmaa! -- Vai niin, portti
on auki! Astu sisään, Olle; toivon, että siellä on vuoteet laitettuna,
niin että saat maata oikein hyvin; mutta saat suoda anteeksi vanhalle
siivoojattarelleni, ettei hän voi oikein kunnollisesti patjaa pöyhiä;
hänellä on niin huonot peukalovoimat, näes, joten vuode kenties tuntuu
hieman paakkuiselta ja kovalta.

He olivat kavunneet rappusia ylös ja olivat nyt perillä.

-- Astu sisään, astu sisään! sanoi Sellén. Tuntuu siltä kuin ei Stava
olisi tuulettanut täällä, tahi kenties on hän pessyt lattian; minusta
täällä haisee siltä.

-- Mitä ilvehdit, kuinka täällä voisi lattiata pestä, kun ei sitä ole
olemassakaan.

-- Eikö ole? Se on eri asia! Mihin se on joutunut? Ehkä se on palanut?
No, yht' lystiä! Saamme kai silloin maata maaemollamme, tai soralla,
mitä hän lienee!

He paneutuivat vaatteet yllään lattiatäytteelle, tehtyään vuoteen
taulukankaan palasista ja vanhoista piirustuksista ja pantuaan kumpikin
salkun päänalusekseen. Olle raappasi valkeata, otti housuntaskustaan
kynttilän pätkän ja asetti sen viereensä lattialle; heikko valo lepatti
suuressa, tyhjässä atelieessa ja näytti tekevän tavatonta vastarintaa
pimeydelle, jota tukuttain tulvi sisään suurista ikkunoista.

-- Onpa kylmä ilta, sanoi Olle vetäen esille rasvaisen kirjan.

-- Kylmä? Ei! Ulkona on vain kaksikymmentä astetta ja silloin täällä
sisällä on vähintään kolmekymmentä, me kun asumme niin korkealla. Mitä
luulet kellon olevan?

-- Minusta Johanneksen kello äsken löi!

-- Johanneksen? Ei niillä siellä kelloa ole! He ovat niin köyhiä, että
ovat panneet sen pois.

Tuli pitkä äänettömyys, jonka Sellén ensin rikkoi.

-- Mitä sinä luet, Olle?

-- Samapa se mitä!

-- Samako? Etkö ymmärrä olla kohtelias ollessasi vieraissa?

-- Tämä on vanha keittokirja, jonka olen lainannut Ygbergiltä.

-- Elä, hitossa, onko? Luetaanpa hieman; minä en ole syönyt muuta kuin
kupillisen kahvia ja kolme lasia vettä tänään.

-- Mitä lajia tahdot? sanoi Olle selaillen kirjaa. Tahdotko kalaruokaa?
Tiedätkö, mitä marjoneesi on?

-- Marjoneesi? En! Lueppas! Se kuulostaa hyvältä!

-- No, kuunteleppas nyt sitten! "139. Marjoneesia. Voita, jauhoja
ja vähän englantilaista sinappia käristetään ja hämmennetään
hyvään lihaliemeen. Kun se kiehuu, hämmennetään joukkoon muutamia
munankeltuaisia; jonka jälkeen se saa jäähtyä".

-- Ei, hyi hitto, ei siitä tule kylläiseksi...

-- Noo, ei se vielä loppunut. "Hienoa ruokaöljyä, viinietikkaa, vähän
kermaa ja valkopippuria" --, niin, kyllä minäkin nyt huomaan, ettei se
kelpaa. Tahdotko jotain tukevampaa?

-- Haeppas kaalikääreet; ne ovat parasta, mitä tiedän!

-- En minä jaksa lukea ääneen, anna minun olla!

-- No, lue nyt vaan!

-- Ei, anna minun olla rauhassa!

Seurasi taas äänettömyys. Sitten sammutettiin kynttilä ja tuli aivan
pimeä.

-- Hyvää yötä, Olle; kääri ympärillesi, ettet palele.

-- Mitä minun pitää kääriä?

-- En minä tiedä. Eikö sinusta ole hauskaa elää tällaista elämää?

-- Ihmettelen, miks'ei tehdä itsemurhaa, kun on näin kylmä!

-- Ei pidä tehdä! Minusta on mieltäkiinnittävää nähdä, miten tässä
lopuksi käy.

-- Onko sinulla vanhempia, Sellén?

-- Ei, minä olen äpärä; onko sinulla?

-- On, mutta se on samantekevä!

-- Sinun pitää olla kiitollinen kaitselmukselle, Olle; aina pitää olla
kiitollinen kaitselmukselle -- vaikka en minä juuri tiedä, mitä se
hyödyttää! Kai sen niin olla pitää!

Tuli taasen äänettömyys; tällä kertaa häiritsi Olle.

-- Nukutko sinä?

-- En, minä mietiskelen tässä Kustaa Aadolfin patsasta; uskotko, että...

-- Eikö sinua palele?

-- Palele? Täällähän on niin lämmin!

-- Oikeaa jalkaani ei enää tunnu olevankaan.

-- Vedä värilaatikko päällesi ja pistä pensselit ympärillesi, niin on
parempi.

-- Uskotko, että kenenkään elämä on ollut näin vaikeata kuin meidän?

-- Vaikeata? Onko vaikeata meidän, joilla on katto päämme päällä! On
akatemian professoreja, joilla on kolmikulmainen hattu ja miekka, ja
joiden on ollut paljon vaikeampaa kuin meidän. Professori Lundström
on nukkunut puolet huhtikuuta Humlegårdin teatterissa! Se minusta oli
upeata! Hänellä oli koko vasen häränsilmä hallussaan, ja hän väittää,
ettei ainoakaan permantopaikka ollut tyhjänä klo 1:n jälkeen yöllä;
talvisin aina hyvä huone, mutta kesäsin huono! Hyvää yötä, nyt minä
nukun!

Ja Sellén kuorsasi. Mutta Olle nousi ylös ja käveli edestakaisin
lattialla, kunnes, idässä alkoi valjeta; silloin armahti päivä häntä
antaen hänelle levon, jota yö ei ollut suonut.



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Viimeinen pelinoppa.


Ja talvi kului, onnettomilta hitaasti, vähemmän onnettomilta
nopeammin. Ja kevät tuli ja sen mukana murtuneet toiveet auringosta ja
vehreydestä, kunnes oli kesä, syksyn lyhyt valmistusaika.

Eräänä toukokuun aamuna kulki kirjailija Arvid Falk "Työmiehenlipun
toimituksesta" auringon paahteessa pitkin Skeppsbrota katsellen,
kuinka laivat lastasivat ja läksivät rannasta. Hänen ulkomuotonsa ei
ollut yhtä huolellinen kuin ennen; hänen musta tukkansa oli pitempi
kuin muoti salli ja hänen partansa oli kasvanut á la Henri IV, joka
antoi melkein villin ilmeen hänen laihtuneille kasvoilleen. Hänen
silmissään paloi onnettomuutta ennustava tuli, josta tavallisesti
tuntee kiihkoilijan tahi juopon. Hän näytti valikoivan aluksia, mutta
ei tahtonut saada päätöstään tehdyksi. Kauan epäröityään meni hän erään
merimiehen luo, joka paraillaan vieritteli tavaroita prikiin. Hän nosti
kohteliaasti hattuaan.

-- Voiko herra olla hyvä ja sanoa minulle, mihin tämä laiva menee?
sanoi hän kainosti, vaikka itse luuli puhuvansa hyvinkin rohkeasti.

-- Laiva? Minä en näe mitään laivaa!

Ja ympärillä-olijat nauroivat.

-- Mutta jos herra tahtoo tietää mihin priki, menee, niin lukekaa
tuosta!

Falk oli tullut hämilleen, mutta toipui ja jatkoi kiukkuisesti:

-- Ettekö te osaa vastata kohteliaasti kohteliaaseen kysymykseen?

-- Te? Mene helvettiin, eläkä siinä rähise! Pitäkää varanne, siellä!

Keskustelu katkesi ja Falk teki vihdoin päätöksen. Hän kääntyi ympäri,
meni erään kujan läpi, yli Köpmantorgetin ja poikkesi Kindstugatanille.
Siellä pysähtyi hän muutaman likaisen talon portille. Taasen hän
epäröi, sillä helmasyntiään päättämättömyyttä ei hän koskaan voinut
voittaa. Silloin tuli pieni, räsyinen, vinosilmäinen poika juosten,
kädet täynnä pitkiä korrehtuurisiekaleita aikoen Falkin sivu, kun tämä
hänet pysähytti.

-- Onko toimittaja siellä? kysyi hän.

-- On ollut jo kello seitsemästä asti, vastasi poika henki kurkussa.

-- Onko hän kysynyt minua?

-- On, monta kertaa!

-- Onko hän vihainen?

-- On kyllä.

Ja poika kiiti kuin nuoli rappuja ylös! Mutta Falk meni heti perästä
ja astui toimitushuoneeseen. Se oli koppi, jossa oli kaksi akkunaa
pimeälle kadulle päin; kummankin edessä oli maalaamaton puupöytä,
papereineen, kynineen, sanomalehtineen, saksineen ja liimapulloineen.

Toisen pöydän ääressä istui ystävämme Ygberg, puettuna rikkikuluneeseen
mustaan pitkääntakkiin ja lukien korrehtuuria; toisen pöydän ääressä,
joka oli Falkin, istui eräs herra paitahihasillaan, päässä musta
silkkimyssy, sellainen, jota kommunardit pitävät. Hänen kasvonsa olivat
punaisen täysiparran peitossa ja hänen tanakka, karkea vartalonsa
ilmaisi työmiestä. Falkin astuessa sisälle teki kommunardi äkillisen
liikkeen jaloillaan pöydän alla ja kääri ylös paidanhihat, jolloin
sininen tushitatueeraus, ankkuri ja anglosaksinen R.- kirjain, tuli
näkyviin. Sitten hän otti sakset, pisti ne erään aamulehden ensi sivun
läpi, leikkasi ja sanoi raa'asti, selkä Falkiin päin:

-- Missä herra on ollut?

-- Olen ollut sairaana, vastasi Falk uhmaten, kuten itse luuli, mutta
nöyrästi kuten Ygberg jäljestäpäin vakuutti.

-- Se on vale; herra on ollut juomassa! Istui eilen illalla
Napleksessa; minä näin hänet!

-- No, sen kai saanen tehdä...

-- Herra saa istua missä haluaa, mutta täällä pitää hänen olla
täsmälleen, sopimuksen mukaan! Kello on jo neljänneksen yli kahdeksan.
Tiedän kyllä, että tuollaiset herrat, jotka ovat olleet yliopistossa,
missä luulevat oppivansa niin tavattoman paljon, eivät opi järjestystä
eivätkä kuntoa! Eikö ole sopimatonta tulla liian myöhään? Eikö
herra käyttäydy kuin nahjus, antaessaan työnantajansa tehdä työnsä
puolestaan? Hä? Nykyään on kaikki ylösalasin, näemmä! Työnottaja
hunsvoteeraa mestariaan, s.o. työnantajaa, ja kapitaalia sorretaan!
Niin se on!

-- Milloin on toimittaja nuo mielipiteet saanut?

-- Milloin? -- Nyt, herra! Juuri nyt! Ja toivon niiden mielipiteiden
olevan silti yhtä hyviä! Mutta minä olen päässyt perille jostain
muustakin! Herrahan on taitamaton ihminen; ei osaa kirjottaa kieltä!
Katsokaapas tätä, olkaa hyvä! Mitäs tässä on? Lukekaa! "Me toivomme,
että kaikki ne, jotka tulevana vuonna menevät asevelvollisiksi" -- onko
kuultu mokomaa! "Kaikki ne, jotka"...

-- Niin, se on oikein! sanoi Falk.

-- Onko se oikein? Kuinka herra sellaista voi väittää! Jokapäiväisessä
puheessa sanotaan "kaikki net, jotka", siis pitää kirjottaakin "kaikki
net, jotka".

-- Se on murteellista...

-- Ei tarvita oppineisuuksia; niillä ei pitkälle potkita! Herran ei
pidä puhua minulle roskaa! No, ja sitten kirjottaa herra "menevät
asevelvollisiksi" vaikka sanotaan "äkseeraamaan"! Vaiti nyt! Sanotaanko
äkseeraamaan...? Vastatkaa!

-- Kyllähän sitä juuri sanotaan...

-- Sanotaan, siis se on äkseeraamaan, sillä se ei voi olla toisin kuin
sanotaan! Minä kenties olen tuhma, kun kaikki käy ympäri, ehkä en osaa
_puhuakaan_ tätä kieltä! Minä olen korjannut sen! Kas tuossa, jatkakaa
nyt ja passatkaa päälle toisella kertaa!

Hän hyökkäsi ärjästen ylös tuolilta ja läjähytti korvapuustin
korrehtuuripojalle.

-- Vai niin, vai nukut sinä keskellä kirkasta päivää, vetelys! Sinut
minä ainakin opetan valvomaan! Sinä et ole liian vanha saadaksesi
selkääsi.

Hän tarttui uhriaan housuntamppiin, viskasi hänet myymättä olevalle
sanomalehtitukulle ja pieksi häntä nälkävyöllään, jonka oli irrottanut.

-- En minä nukkunut, minä vain ummistin silmäni! kiljui poika
tuskissaan.

-- Vai niin, vai kiellät sinäkin! Olet oppinut valehtelemaan, mutta
minä opetan sinut puhumaan totta. -- Nukuitko vaiko et? Puhu totta,
tahi sinut piru perii!

- Minä en nukkunut! änkytti onneton, joka oli aivan liian nuori ja
viaton osatakseen valheella pelastua kiipelistä.

-- Vai niin, kiellät sittenkin! Tuopa paatunut veitikka! Valehdella
noin julkeasti!

Hän aikoi juuri kurittaa enemmän nuorta totuuden puhujaa, kun Falk
nousi, meni toimittajan luo ja sanoi varmalla äänellä:

-- Elkää lyökö poikaa; minä näin, ettei hän nukkunut!

-- Kuulkaapas tuota, hänpä on lystikäs! "Elkää lyökö poikaa!" Kuka
sen sanoi! Tuntui kuin olisin kuullut sääsken korvassani surisevan!
Tahi kenties kuulin väärin! Minä toivon sitä! Jumal'auta, minä toivon
sitä! -- Herra Ygberg! Herra on kunnon mies! Herra ei ole lukenut
yliopistossa! Kuulkaas nyt, näkikö herra sattumalta, nukkuiko tämä
poika, jota minä nyt pidän kuin kalaa housuntampista, nukkuiko hän?

-- Ellei hän nukkunut, vastasi Ygberg sävyisästi ja mielistelevästi,
niin oli hän juuri nukkumaisillaan!

-- Se on oikein vastattu! Olisiko herra Ygberg hyvä ja pitäisi tätä
kiinni housunkauluksesta, niin minä kepilläni opetan nuorukaista
puhumaan totta!

-- Herralla ei ole oikeutta lyödä häntä, sanoi Falk. Koskekaapa häneen,
niin avaan ikkunan ja huudan tänne poliisin.

-- Minä olen isäntä ja lyön oppipoikiani! Hän on oppipoika, sillä
hänestä tulee myöhemmin toimittaja! Tulee piru vie, vaikka on
yliopistosivistyksenkin saaneita, jotka eivät usko, että voi
toimittaa lehteä ilman heidän apuansa! Kuules, Kustaa, etkös opikin
sanomalehtiammattia? Hä? Vastaa, mutta puhukin totta, muuten...!

-- Ovi aukeni ja sisään pistihe pää -- se oli hyvin erikoinen pää ja
odottamaton tässä paikassa, mutta se oli hyvin tuttu pää, sillä se oli
ollut viisi kertaa kuvattuna.

Tällä merkityksettömällä päällä oli kuitenkin se vaikutus, että
toimittaja heitti takin päälleen, kiinnitti nälkävyönsä, kumarsi ja
irvisteli suurella tottumuksella.

Valtiomies kysyi, onko toimittaja vapaa, johon vastattiin tyydyttävästi
samassa kuin barrikaadilakki otettiin päästä, jolloin loputkin
työmiestä katosi.

Molemmat herrat astuivat toimittajan yksityiseen huoneeseen ja ovi
suljettiin huolellisesti.

-- Mitähän kreivi nyt suunnittelee? sanoi Ygberg istuutuen
vallattomasti tuolilleen, kuten koulupoika maisterin poistuttua.

-- Minua se ei lainkaan ihmetytä, sanoi Falk, sillä nyt minä luulen
tietäväni minkälainen lurjus hän on ja minkälainen lurjus toimittaja
on, mutta minä ihmettelen, kuinka sinä oltuasi nauta olet voinut
muuttua kunniattomaksi koiraksi, joka antautuu häpeämättömyyksiä
tekemään.

-- Elä nyt ole niin kiivas, hyvä veli! -- No, sinä et ollut istunnossa
viime yönä!

-- En! Minusta valtiopäivillä ei ole mitään merkitystä, muuta kuin
yksityisten eduille. Miten kävi Tritonin huonojen afäärien?

-- Yhteisessä äänestyksessä päätettiin, että valtio, yrityksen
aatteen suureen, kansalliseen tarkotukseen nähden, ottaisi haltuunsa
obligatsioonit, sillä aikaa kun yhtiö suorittaa ... tai selvittää asiat.

-- Se on -- valtio tukee taloa, sillä aikaa kun perustus hajoaa, jotta
hallinnolla on tilaisuus korjata luunsa!

-- Tahtoisit siis mieluummin, että kaikki nuo pienet...

-- Minä osaan tuon! Kaikki nuo pienet koronsaajat -- niin, tahtoisin
mieluummin, että he työskentelisivät pienellä pääomallaan kuin
että makaavat laiskoina ja harjottavat sillä koronkiskomista,
mutta kaikkein mieluimmin näkisin petkuttajien joutuvan linnaan,
niin ei tuollaisia huijausyrityksiä syntyisi toiste. Sitä sanotaan
poliittiseksi taloudenhoidoksi! Hyi saatana! -- Yksi asia vielä! Sinä
kurkit minun paikkaani! Saat sen! Sinun ei tarvitse istua nurkassasi
ja olla minulle katkera, senvuoksi että sinun täytyy korjata minun
korrehtuuriani. Tuon vapauskoiran hallussa, jota halveksun, viruu aivan
liian monta artikkeliani painamattomana viitsiäkseni enää leikellä
ryövärihistorioita. Punahilkka oli minusta liian vanhoillinen, mutta
Työväenlippu on liian likainen!

-- Sepä hauskaa, että heität ilmalinnasi ja rupeat järkeväksi. Liity
sinä Harmaaseenviittaan; siellä sinulla on tulevaisuutta!

-- Heitän sen ilmalinnan, että sorrettujen asia on hyvissä käsissä, ja
luulen, että on suuri tehtävä saattaa yleisölle selväksi, mitä yleinen
mielipide, varsinkin painettu, on, ja miten se syntyy, mutta asiaa,
sitä minä en heitä koskaan!

Toimittajan huoneen ovi aukeni ja ulos astui toimittaja itse. Hän
pysähtyi keskelle lattiaa ja puhui luonnottoman taipuisalla, melkein
kohteliaalla äänellä:

-- Suvaitseeko tuomari pitää huolta toimituksesta minun poissa
ollessani -- minun täytyy matkustaa pois päiväksi hyvin tärkeissä
asioissa. Notario voi olla juoksevissa toimissa apuna. Herra kreivi jää
huoneeseeni vähäksi aikaa -- toivon, että herrat eivät ole palvelematta
herra kreiviä, jos tarvitaan.

-- Ei tarvitse, ei millään muotoa, sanoi kreivi huoneesta, jossa istui
käsikirjotuksen ääressä, jota paraillaan kirjotti.

Toimittaja poistui, ja, ihmeellistä, kreivi meni myöskin noin parin
minuutin tahi niin pitkän ajan kuluttua, kuin tarvittiin siihen, että
hän pääsi kulkemasta yhdessä Työväenlipun toimittajan kanssa.

-- Oletko varma, että hän matkusti? kysyi Ygberg.

-- Toivottavasti! sanoi Falk.

-- Silloin minä menen Munkbrolle katsomaan, miten rouvat tekevät
kauppaa. Kesken kaiken, oletko tavannut Bedaa sen jälkeen?

-- Sen jälkeen?

-- Niin, sen jälkeen kun hän jätti Naplesin ja asettui
yksityishuoneisiin.

-- Mistä sen tiedät?

-- Koeta olla levollinen, Falk! Muuten sinun ei käy hyvin!

-- Niin, kai minun täytyy, muuten kadotan järkeni! Aatteles, tuo
pieni naikkonen, jota minä rakastin niin, niin --! Hän petti minua
häpeällisesti! Mitä hän minulta kielsi, sen hän antoi tuolle paksulle
ruokakauppiaalle! Ja tiedätkö, mitä hän sanoi? Hän sanoi sen todistavan
miten puhtaasti hän minua rakasti!

-- Sepä vasta hienoa dialektista työtä! Hän oli oikeassa, sillä
ylälause oli aivan oikea; hän rakastaa sinua vieläkin?

-- Ainakin hän vainoaa minua!

-- Entä sinä?

-- Minä vihaan häntä sydämeni pohjasta, mutta minä pelkään hänen
läheisyyttään.

-- Joka on samaa kuin: sinä rakastat häntä vielä!

-- Vaihtakaamme puheenainetta!

-- Ole levollinen, Falk! Katsoppa minua! Nyt minä kuitenkin menen
ulos paistattamaan itseäni; ihmisen täytyy nauttia olemassa-olostaan
tässä ajallisessa elämässä. Kustaa, saat mennä Saksalaiselle kaivolle
pelaamaan nappia pariksi tunniksi, jos tahdot.

Falk oli yksin. Aurinko heittäysi alas vastapäätä olevalta jyrkältä
katolta ja lämmitti huonetta; hän avasi ikkunan ja katseli ulos,
hengittääkseen raitista ilmaa, mutta hänen nenäänsä nousi huumaavia
höyryjä katuojasta; hän antoi katseensa liitää oikealle pitkin niitä
solia, joita sanotaan Kindstugataniksi ja Saksalaiseksi rinteeksi,
ja hän näki kaukana etäisyydessä osan höyrylaivasta, muutamia
Mälarnin aaltoja, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa, ja kappaleen
Skinnarvikin vuoria, joiden lomiin nyt vasta, sinne tänne, oli
ilmaantunut vehreyttä. Hän ajatteli niitä, jotka nyt saavat matkustaa
tuolla laivalla kesäasunnolleen, saavat kylpeä noissa aalloissa ja
lepuuttaa silmiään tuolla vihreydellä. Mutta nyt alkoi peltiseppä
alakerrassa takoa levyä, niin että talo ja akkunaruudut helisivät; ohi
ajoi pari työläistä kalisevilla, haisevilla kärryillä ja kapakasta,
kadun toiselta puolen, tulvi viinan, kaljan, sahajauhojen ja
kuusenhavujen hajua. Hän veti pois päänsä ja istui pöytänsä ääreen;
hänen edessään oli satakunta maaseutulehteä valmiina leikattaviksi.
Hän otti pois kalvostimet ja alkoi tarkastella lehtiä; ne haisivat
kimröökiltä ja öljyltä ja mustasivat -- se oli päävaikutelma; se,
mikä hänen mielestään niissä oli leikkaamisen arvoista, se jätettiin,
sillä hänen täytyi ajatella lehtensä ohjelmaa. Jos työmiehet jossain
tehtaassa olivat lahjottaneet mestarille hopeisen nuuskarasian, se piti
heti leikata, mutta jos patruuna oli lahjottanut viisisataa riksiä
työmiesten rahastoon, se oli jätettävä. Jos Hallamain herttua oli
vihkinyt paalukranan ja ylivalvoja Trälund kirjottanut tilaisuuteen
runon, se piti leikata runoineen päivineen, "sillä sellaista ihmiset
mielellään lukevat"; jos hän voi lisätä siihen jotain ilkeätä,
niin sen parempi, he saavat sen kuitenkin nielläkseen. Muuten
kuului leikkauskäsky: kaikki, missä kiitettiin sanomalehtimiehiä
ja ruumiillisen työn tekijöitä, kaikki, mikä häpäisi pappeja,
sotilashenkilöltä, suurkauppiaita (ei pieniä), akateemikkoja, suuria
kirjailijoita ja tuomareita. Sitäpaitsi tuli hänen vähintään kerran
viikossa hyökätä kuninkaallisen teatterin johtokunnan kimppuun sekä
haukkua pikkuteatterien kevytmieliset laulukappaleet "siveellisyyden
ja säädyllisyyden nimessä", sillä toimittaja oli huomannut, etteivät
työmiehet näistä teattereista pidä. Kerran kuussa tuli syyttää
kaupunginvaltuusmiehiä (ja tuomita!) tuhlaavaisuudesta, jonka ohessa,
niin usein kuin tilaisuutta oli, tulisi moittia hallitusmuotoa, mutta
ei hallitusta; ankaran sensuurin oli toimittaja pidättänyt itselleen
erikoisiin valtiopäivämiehiin ja valtioneuvoksiin tähdättävien
hyökkäyksien suhteen. Keihin? Se oli salaisuus, jota ei edes toimittaja
tuntenut, sillä se riippui olosuhteista, ja ne voi ainoastaan
sanomalehden salainen kustantaja arvostella.

Falk työskenteli saksillaan, kunnes hänen toinen kätensä oli musta,
ja liisteröi; mutta liimapullo haisi niin pahalta ja aurinko paahtoi
niin kuumasti; aloe parka, joka janosi kuin kameli ja kärsi kaikki
teräskynän pistokset, näytti surulliselta ja teki erämaankaltaisen
vaikutelman kammottavan eläväksi; se oli aivan mustantäplikäs
pistoksista ja sen lehdet kohosivat kuin tukku aasinkorvia
nuuskankuivasta maasta. Jotain tuollaista mahtoi Falk ajatella,
istuessaan vaipuneena toimettomuuteen, sillä ennenkuin hän ennätti
katua, oli hän liistänyt poikki kaikki lehdenpäät. Sitten, ehkä
tukahuttaakseen omaatuntoaan, ehkä jotain tehdäkseen, pyyhki hän
liimaa haavojen päälle katsellen, kuinka aurinko sen kuivasi; sitten
aprikoi hän hetkisen, mistä saada päivällistä, sillä hän oli nyt
tullut kadotuksen tielle -- eli n.k. "huonojen raha-asioiden" tielle;
hän sytytti piipullisen Mustaa ankkuria ja antoi huumaavan sauhun
tupruta ja sekaantua lyhytaikaiseen auringonpaisteeseen; tämä sai
hänet hieman leppeämmäksi Ruotsi parkaa kohtaan, joka, kuten luullaan,
tuossa oli edustettuna niissä päivittäisissä, viikottaisissa ja
puoliviikottaisissa tiedonannoissa, joita nimitetään sanomalehdiksi.
Hän pani sakset pois, viskasi lehdet nurkkaan ja jakoi aloen kanssa
veljellisesti savipullon sisällyksen; silloin näytti se raukka hänestä
jotensakin siipirikolta -- miltä vaan -- esimerkiksi sorsalta, joka oli
päällään mutavedessä, kaivaen jotakin -- mitä tahansa -- esimerkiksi
helmiä, tahi ainakin helmettömiä simpukoita. Sitten tarttui häneen
jälleen epätoivo, kuten nahkuri pitkillä haoillaan, ja työnsi hänet
alas, alas lika-ammeeseen, jossa häntä ensin peitottaisiin, ennenkuin
veitsi tulee raaputtelemaan hänen nahkaansa, niin että hän käy
toisten ihmisten kaltaiseksi. Eikä hän tuntenut omantunnon tuskia
eikä katumusta hukkaan menneestä elämästään, vaan yksinkertaisesti
epätoivoa, siksi, että hänen täytyy kuolla nuorena, kuolla henkinen
kuolema, ennenkuin oli ehtinyt tehdä hyötyä, epätoivoa siitä, että
hänet viskataan kuin tarpeeton korsi, kuin risukimppu tuleen!

Kello löi 11 Saksalaisessa ja nyt alkoi kellonsoitto: "Tääll' on
jumalhyvä olla" ja "Elämäni on kuin laine"; ikäänkuin saman aatteen
valtaamana alkoi italialainen posetiivi Poltetun tontin luona
tavanmukaisella huiluäänellään veivata: "An der schönen blauen Donau";
niin paljon samall'kertaista musiikkia antoi peltisepälle uutta eloa
ja hän rupesi takomaan kahta innokkaammin; tämä melu teki, ettei Falk
kuullut, miten ovi avattiin ja kaksi henkilöä astui sisään. Toinen
oli pitkä, laiha, tumma olento, jolla oli haukannenä ja polkkatukka,
toinen oli paksu, vaalea, jänterä mies, jonka kasvot kiilsivät
hiestä ja jotka enimmän muistuttivat sitä eläintä, jota heprealaiset
pitivät likaisimpana kaikista. Heidän ulkomuotonsa osotti tointa,
joka ei paljoakaan kysy sielun- eikä ruumiinvoimia; siinä oli sitä
epämääräisyyttä, joka ilmaisee työn ja elämäntapojen säännöttömyyttä.

-- Pst! kuiskasi pitkä; oletko yksin?

Falkia näytti vierailu hämmästyttävän sekä mieluisasti että
vastenmielisesti.

-- Aivan ypö-yksin; punainen on matkustanut pois.

-- No, tule sitten haukkaamaan palanen ruokaa.

Sitä vastaan ei Falkilla ollut mitään, vaan hän sulki toimiston ja
seurasi heitä ravintola Tähteen Österlånggatanille, jossa he asettuivat
pimeimpään soppeen.

-- Katsos, viinaa! sanoi paksu ja hänen sammunut katseensa kirkastui
viinapullon nähdessään.

Mutta Falk, joka oli tullut mukaan saadakseen etupäässä osanottoa ja
lohdutusta, ei kiinnittänyt tarpeeksi suurta huomiota tarjolla oleviin
autuuksiin.

-- En ole tuntenut itseäni näin onnettomaksi pitkään aikaan! sanoi hän.

-- Ota sillivoileipä! sanoi pitkä. Meidän pitää saada Rydingenin
kuminajuustoa. -- Pst! Kyyppari! -Blombergin sekotusta!

-- Voitteko antaa minulle nyt hyvän neuvon, yritti Falk taasen; en
jaksa enää tuon "punaisen" kanssa ja minun täytyy etsiä...

-- Pst! Kyyppari! Bergmannin aterialeipää! -- Juo nyt, Falk, eläkä puhu
pötyä!

Falk oli heitetty satulasta eikä enää yrittänytkään hakea lohdutusta
henkiseen hätäänsä tältä taholta, vaan koetti toista hyvin tavallista
tietä.

-- Sanoitko, että meidän pitää juoda? No, niin kernaasti kuin sieluni
elää!

Viina kiersi hänen suonissaan kuin myrkky, sillä hän ei ollut tottunut
väkeviin juomiin aamupäivisin; mutta ruuankäry ja kärpästen surina ja
puolimädäntyneen kukkavihon, joka oli likaisen mausteikon vieressä,
levittämä haju tekivät häneen omituisen hyvinvoinnin vaikutuksen. Huono
seurakin -- nuo resuiset paidat, tahraiset takit ja kampaamattomat
hirtehisnaamat -- sopivat niin yhteen hänen oman alennustilansa kanssa,
että hän tunsi villiä iloa.

-- Me olimme eilen Eläintarhassa ryyppäämässä! sanoi paksu,
uudistaakseen ajatuksissaan nuo menneet nautinnot.

Tätä vastaan ei Falkilla ollut mitään muistutettavaa ja hänen
ajatuksensa olivatkin heti toisaalla.

-- Eikö ole ihanaa olla aamupäivällä vapaana? sanoi pitkä, joka näytti
omaksuneen viettelijän osan.

-- On, se on ihanaa, vastasi Falk ja ikäänkuin mitatakseen vapauttaan
katsoi hän ulos ikkunasta, mutta näki ainoastaan palotikapuut ja
roskasäiliön takapihalla, jonne kesäinen taivas heikosti kajasti.

-- Nyt otamme "halvan"! Kas noin. -- Ah! -- No, osakeyhtiö Triton? Ha,
ha, ha, ha!

-- Elä naura, sanoi Falk; monta raukkaa joutuu siinä kärsimään!

-- Ketkä raukat! Kapitalisti paratko? Onko sinusta sääli niitä, jotka
eivät tee työtä, vaan elävät rahoillaan? Ei, poikaseni, sinä olet vielä
ennakkoluulojesi vallassa! Mutta Herhiläisessä oli hauska kertomus
eräästä tukkukauppiaasta, joka lahjotti 20,000 riksiä lastenseimi
Betlehemille ja sai siitä Vaasan ritarimerkin; mutta sitten huomattiin,
että ne olivat Tritonin yhteisvastuuseen velvottavia osakkeita ja nyt
saa seimi tehdä vararikon. Eikö olekin ihanaa! Varat olivat 25 kehtoa
ja öljyvärimuotokuva -- tekijä tuntematon! Sehän on ihanaa! Muotokuva
arvioitiin 5 riksin arvoiseksi. Eikö se ole suloista!? Hoh, hoh, hoh,
hoh!

Falkia ei aihe miellyttänyt, sillä hän tunsi sen paremmin kuin toiset.

-- Näitkö, että Punahilkka paljasti tuon humbuugi Skönströmin, joka
julkasi jouluksi nuo huonot runot? sanoi paksu. Oli oikein rattoisaa
lukea tosisanoja tuosta roskasta kerrankin! Minä olen parisen kertaa
Espingissä häntä rökittänyt ja oikein tuntuvasti!

-- Niin, mutta olet tehnyt hänelle hiukan vääryyttä; ei hänen runonsa
niin huonoja olleet, sanoi pitkä.

-- Huonoja? Ne olivat paljon huonompia kuin minun, jotka Harmaaviitta
haukkui pataluhiksi -- muistathan!

-- Kuules, Falk, kesken kaiken, oletko ollut Eläintarhan teatterissa?
kysyi pitkä.

-- En!

-- Se on vahinko se!

-- Siellä mellastaa nykyään Lindholmin rosvojoukko! Se vasta on julkea
veijari! Hän ei ollut lähettänyt Espingille pilettejä, ja kun tulimme
sinne eilen illalla, ajoi hän meidät ulos! Se hänelle vielä maksaa!
Rökitäppä sinä sitä koiraa! Tuossa on paperia ja lyijykynä! Minä
kirjoitan! "Teatteria ja Musiikkia", "Eläintarhan teatteri". Kirjota
sinä nyt!

-- Mutta enhän minä ole nähnyt hänen seuruettaan!

-- Mitä pirua se tekee! Etkö ennen ole kirjottanut siitä, mitä et ole
nähnyt?

-- En, en ole; olen paljastanut humbuugia, mutta en ole koskaan
ahdistanut viattomia, ja minä en tunne hänen seuruettaan.

-- Se on huono! Paljasta roskaa! vahvisti paksu. Terota kynäsi ja pistä
häntä kantapäähän, sinä, joka osaat!

-- Miksi ette pistä itse? kysyi Falk.

-- Siksi, että latojat tuntevat meidän käsialamme ja he näyttelevät
siellä iltasin kansaa. Muuten on Lundholm niin rajupäinen mies, että
tulla rynkäisee toimitukseen, ja silloin täytyy hänelle näyttää,
että se on puolueettomain mielipide! Kas niin, nyt kirjottaa Falk
teatterista, minä laitan musiikista. Eikö Ladugårdslandin kirkossa
ollut konsertti tällä viikolla.

-- Eikö hänen nimensä ollut Daubry? y:llä?

-- Ei, i:llä! vastasi paksu. Muista nyt vain, että hän oli tenori ja
lauloi Stabat Materin!

-- Kuinka se kirjotetaan?

-- Katsotaan, sanoi paksu Espingin toimittaja, ottaen esille tukun
rasvaisia sanomalehtiä kaasumittarikaapista.

-- Tuossa on sinulle koko ohjelma, ja luulenpa, että lehdessä on
arvostelukin.

Falk ei voinut olla nauramatta.

-- Ei kai arvostelu voi olla saman päivän lehdessä kuin ilmotus?

-- Voi kyllä! Mutta sitä ei tarvita, sillä kyllä minä osaan ilmankin
arvostella tuota ranskalaista roskaväkeä! -- Pidä sinä huolta
kirjallisuudesta, paksula!

-- Lähettävätkö kustantajat Espingille kirjoja? kysyi Falk.

-- Oletko hullu?

-- Ostatteko te itse saadaksenne huviksenne arvostella?

-- Ostatte? -- Puupää! Ota ryyppy ja ole iloinen, niin saat kotletin!

-- Te ette kenties luekkaan kirjoja, joita arvostelette?

-- Kellä sinä luulet olevan aikaa lukea kirjoja? Eikö ole kylliksi, kun
kirjottaa niistä! Luetaan lehtiä ja siinä tarpeeksi! Sitäpaitsi meidän
periaatteemme on rökittää kaikkia!

-- Mutta sehän on tuhma periaate!

-- Eipäs! Sen avulla saa kaikki kirjailijain vihamiehet ja kadehtijat
mukaansa -- ja silloinhan on enemmistö. Puolueettomat lukevat
mieluummin toisista rääväystä kuin kiitosta! Se, joka on jäänyt
huomaamattomaksi, saa mielensä kohotusta ja lohdutusta nähdessään,
kuinka ohdakkeinen kiitoksen tie on! Eikö totta?

-- Mutta, pidellä sillä tavoin ihmisten kohtaloja!

-- Se tekee niin hyvää sekä vanhoille että nuorille, sen tiedän minä,
joka nuoruudessani en koskaan saanut muuta kuin haukkumista.

-- Tehän viette harhaan yleisön arvostelukyvyn!

-- Yleisö ei tahdo mitään arvostelukykyä, yleisö tahtoo saada
tyydytetyksi intohimonsa. Jos minä kiitän sinun vihannestasi, niin sinä
vääntelet itseäsi kuin mato ja sanot minulta puuttuvan arvostelukykyä;
jos minä kiitän sinun ystävääsi, sanot sinä minulla olevan
arvostelukykyä! Suomi sinä, paksula, dramaattisen teatterin viimeistä
kappaletta, joka äskettäin on ilmestynyt!

-- Oletko varma, että se on ilmestynyt?

-- Olen! Aina voit sanoa, että siitä "puuttuu toimintaa", sillä
siihen on yleisö tottunut, ja sitten voit vatkuttaa hänen "kaunista
kieltään"; se on vanhaa, hyvää, alentavaa kehumista; ja rökitä sitten
teatterin johtokuntaa, joka on ottanut kappaleen näyteltäväksi; sano
myöskin, että kappaleen "siveellinen sisällys" on vähän niin ja näin
-- sillä sitä voi sanoa kaikesta; jätä puhumatta näyttelemisestä, vaan
kun panet: "jätämme tilanpuutteen tähden toistaiseksi", niin et mene
puhumaan tuhmuuksia, koska et ole tuota siivoa nähnyt.

-- Kuka onneton tuon kappaleen on kirjottanut? kysyi Falk.

-- Sitä ei vielä tiedetä!

-- Ajatelkaa toki hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan, jotka tuon kenties
lukevat, tuon arvostelun, joka voi olla mitä väärämielisin.

-- No, mitä niillä on Espingin kanssa tekemistä? Luulivat saavansa
lukea vihamiehistään jotain pisteliästä; ole varma siitä; he tietävät
kyllä mitä Esping tavallisesti sisältää.

-- Eikö teillä ole omaatuntoa?

-- Onko yleisöllä, "arvoisalla yleisöllä", omaatuntoa, joka meitä
ylläpitäisi? Etkö luule, että me ilman heitä kuolisimme! Tahdotko
kuulla rahtusen nykyajan kirjallisuuden tilasta, jonka olen
kirjottanut; se ei ole niinkään tuhmaa, usko pois. Minulla on vedos
mukanani! Mutta ensin pitää meidän saada vähän portteria! Kyyppari!
Pst! -- Kuuntele nyt, niin saat kuulla; ota itseesi, jos tahdot!

"Pitkään aikaan ei kai ole ollut sellaista valitusta ruotsalaisessa
runonrustauksessa; se on aivan epätoivoista ruikutusta; suuret,
pitkät miehet älisevät kuin kollikissat maaliskuussa! Ja he tahtovat
herättää maailman huomiota, kun eivät muuten voi, niin kalvetustaudilla
ja polyypeillä; keuhkotautia eivät uskalla tuoda esille, sillä se
on liian vanhanaikuista. Ja kuitenkin ovat leveitä selästään kuin
panimohevoset ja kasvoistaan punaisia kuin viininkuljettajat. Tuossa
tuo valittaa naisen uskottomuutta, hän, joka ei koskaan ole kokenut
muuta kuin porton uskoa maksuun; ja tuo, joka kirjottaa, ettei hänellä
'ole kultaa, vaan ainoastaan kanteleensa' -- senkin valehtelija;
hänellä on viisituhatta korkoja ja sukuoikeudella tuleva tuoli Ruotsin
akatemiassa! Ja tuo uskoton, ruokoton iivottaja, joka ei osaa suutansa
avata löyhkäämättä pahaa henkeä, hän löpisee jumalisuudesta. Heidän
runonsa eivät ole rahtuakaan paremmat kuin ne, joita pappilanmamsellit
kolmekymmentä vuotta sitten laittelivat kitaran nuotteihin; heidän
pitäisi kirjottaa värsyjä sokerileipurille 12 äyristä tuuma, eikä
vaivata kustantajia, painajia ja arvostelijoita tekemään heistä
runoilijoita! Mistä he kirjottavat? Eivät mistään, s.o. itsestään!
On sopimatonta puhua itsestään, mutta siitä sopii kirjottaa! Mitä he
valittavat? Kyvyttömyyttään! Onnistua! Siinä sana! Ovatko he tuoneet
ilmille ainoaakaan ajatusta, joka voisi liikkua muissakin, ajassa,
yhteiskunnassa; ovatko he kertaakaan puhuneet kurjien puolesta; jos
olisivat, niin olisivat heidän syntinsä heille anteeksi annetut,
mutta he eivät ole puhuneet; siksi ovat he kuin helisevä malmi --
ei, kuten rämisevä rautaromu ja haljennut narrinkulkunen -- sillä
heillä ei ole rakkautta muuhun kuin seuraavaan painokseen Bjurstenin
kirjallisuushistoriaa, Ruotsin akatemiaan ja itseensä!" -- Se on
karvasta, tuo! Eikös ole?

-- Minun mielestäni se on vääryyttä! sanoi Falk.

-- Minun mielestäni siinä on vauhtia, sanoi paksu. Sinun täytyy
myöntää, että se joka tapauksessa on hyvin kirjotettu. Eikö olekkin?
Hänellä on kynä, tuolla pitkällä, joka menee pohjanahankin läpi.

-- Pitäkää suunne ja kirjottakaa, pojat, niin saatte sitten kahvia ja
konjakkia!

Ja he kirjottivat ihmisten arvosta tai arvottomuudesta ja särkivät
sydämiä, niinkuin nakutellaan rikki munia!

Falk kaipasi sanomattomasti raitista ilmaa; hän avasi ikkunan pihalle,
mutta se oli korkea, kaitainen, pimeä piha, jossa tuntuu kuin olisi
haudassa ja josta näkyy vain neliö taivasta, kun taivuttaa päänsä
kenoon. Ja hän olikin istuvinaan hautansa pohjalla, viinan höyryssä
ja ruuan käryssä, viettäen nuoruutensa, hyvien aikeittensa ja
kunniansa hautajaisia; hän yritti haistella syreenejä, jotka olivat
ruokapöydällä, mutta niistä levisi vain mädännyt haju, ja hän koetti
vielä kerran ikkunasta tähystää jotain esinettä, joka ei olisi häntä
iljettänyt; mutta hän näki vain vastatervatun rikkalaarin, joka oli
kuin ruumisarkku, sisässään hylätyitä koreuksia, loppuun käytetyitä
hyödyllisyyksiä; hän antoi ajatuksensa kivuta palotikapuita ylös, jotka
näyttivät johtavan liasta ja löyhkästä ja häpeästä taivaan sineen,
mutta niitä myöten ei kulkenut enkeleitä ylös ja alas, eikä ylhäällä
näkynyt ystävällisiä kasvoja, vaan ainoastaan sininen tyhjyys.

Falk tarttui kynään ja alkoi varjostaa kirjaimia otsakkeessa Teatteri,
kun voimakas käsi tarttui hänen käsivarteensa ja päättäväinen ääni
sanoi:

-- Tule mukaan, niin saan puhutella sinua!

Falk katsoi puhujaan, hämmästyneenä ja häpeissään. Borg seisoi hänen
vieressään eikä näyttänyt aikovan hellittää otettaan.

-- Saanko esittää ... alkoi Falk.

-- Et, sitä et saa, keskeytti Borg; minä en tahdo tulla tuntemaan
ketään viinakirjailijoita. Tule nyt vain!

Ja hän veti Falkin mukaansa ovelle, vastustamattomasti.

-- Missä hattusi on? Kas noin! Tule nyt vaan! He olivat kadulla. Borg
otti häntä käsipuolesta ja talutti hänet Järntorgetille; siellä hän vei
hänet laivatarpeiden kauppaan ja osti parin purjehduskenkiä, sitten
hän veti hänet sulun poikki Stadsgårdin satamaan; siellä oli purjevene
valmiina lähtemään; veneessä istui nuori Levi lukien latinan kielioppia
ja syöden voileipää.

-- Tässä, sanoi Borg, näet sinä purjevene Urian; nimi on ruma, mutta
se purjehtii hyvin ja on vakuutettu Triton yhtiössä. Tuossa istuu
laivan isäntä, juutalaispoika Iisakki lukien Raben kielioppia -- se
hassu aikoo ylioppilaaksi -- ja nyt olet sinä hänen kotiopettajansa
kesäkauden ja nyt purjehdimme me kesää viettämään Nämdöhön. Kaikki
laivaan! Suu poikki! -- Selvä? -- Päästäkää irti!



KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Kirjevaihtoa.


_Kandidaatti Borgin kirje kirjailija Struvelle_.

    Nämdössä, kesäkuulla 18--

    Vanha häväistyskirjottaja!

    Koska olen aivan varma siitä, ettet sinä eikä Levin maksa
    uudistusosaanne meidän lainastamme Suutarien pankkiin, niin
    lähetän minä täten vekselin uutta lainaa varten Rakennusmestarien
    pankista. Ne rippeet, jotka eivät mene uudistukseen, jaettakoon
    kristillisesti, ja lähetä minun osani höyrylaivalla Dalaröhön,
    josta käyn hakemassa.

    Veli Falk on nyt ollut minun hoidossani kuukauden ajan ja
    luullakseni on hän paranemaan päin. Muistathan, että hän hylkäsi
    meidät heti Ollen esitelmän jälkeen ja että hän, sensijaan että
    olisi käyttänyt hyväkseen veljeään ja tuttavuussuhteitaan, liittyi
    Työväenlippuun, jossa häntä rääkättiin 50 riksistä kuukaudessa.
    Tuo Kindstugatanin vapausilma mahtoi kuitenkin vaikuttaa häneen
    siveellisesti turmelevasti, sillä hän rupesi karttamaan parempia
    ihmisiä ja pukeutumaan huonosti. Minä pidin kuitenkin kaiken aikaa
    häntä silmällä tuon Beda lutkan kautta -- tiedäthän -- ja kun
    huomasin hänet kypsyneeksi rikkomaan nuo kommunardisuhteensa, kävin
    noutamassa hänet. Hain hänet kellari Tähdestä, jossa hän istui
    kahden häväistyskirjottajan seurassa viljellen viinaa -- luulenpa
    melkein, että he kirjottivatkin! Hänen tilaansa noutaessani hänet
    nimittäisitte te surulliseksi. Kuten tiedät, katselen minä ihmisiä
    ehdottoman välinpitämättömyyden silmillä; kohtelen heitä kuin
    geoloogisia valmisteita, kuin kivennäisaineita; toiset kiteytyvät
    tässä järjestelmässä, toiset tuossa; miksi ne niin tekevät, se
    riippuu laeista tai seikoista, joiden suhteen meidän tulee olla
    välinpitämättömiä; minä en itke kalkkisälpää sen vuoksi, ett'ei se
    ole niin kovaa kuin vuorikristalli; siksi en myöskään voi sanoa
    Falkin tilaa surulliseksi; se oli yksinkertaisesti tulos hänen
    temperamentistaan (jota te sanotte sydämeksi) + olosuhteista, jotka
    hänen temperamenttinsa oli aiheuttanut. Tuossa tilaisuudessa oli
    hän kuitenkin hieman "alhaalla". Vein hänet veneeseen ja hän pysyi
    passiivisena. Mutta juuri kun olimme päässeet laiturista ja saaneet
    vauhtia, kääntyi hän taakseen, ja silloin seisoi Beda, luulen
    että hän itse oli sinne tullut, rannalla huiskuttamassa. Silloin
    hullaantui mies; tahtoo maihin, huusi hän, ja uhkasi hypätä mereen.
    Tartuin häntä käsivarteen ja pistin hänet kajuttaan, jonka jälkeen
    ovi suljettiin. Sivuuttaessamme Vaxholman viskasin kaksi kirjettä
    postiin, toisen Työväenlipun toimittajalle, jossa pyysin anteeksi
    Falkin jatkuvaa poissaoloa, ja toisen hänen emännälleen, jossa
    pyysin hänen vaatteitaan lähetettäväksi tänne.

    Hän tyyntyi kuitenkin ja nähdessään suuret vedet ja saariston tuli
    hän sentimenttaliseksi ja puhui paljon roskaa, ettei hän muka enää
    koskaan ollut luullut saavansa nähdä Jumalan (!) viheriäistä maata,
    y.m.s. Mutta sitten sai jonkunlainen omatunto hänessä vallan. Hän
    katsoi, ettei hänellä ole oikeutta olla niin onnellinen ja saada
    nauttia toimettomuudesta, kun monet ihmiset ovat onnettomia;
    hän katsoi pettäneensä tuon Kindstugatanin mörön ja tahtoi
    palata takaisin; minun kauheisiin kertomuksiini hänen menneestä
    elämästään hän selitti, että ihmisten velvollisuus on kärsiä ja
    työskennellä toistensa puolesta; tämä mielipide on hänessä tullut
    uskonnon luontoiseksi (minä olen kuitenkin ottanut sen hänestä
    pois vichyvedellä ja suolakylvyillä). Mies näytti olevan aivan
    rikki ja minulla on ollut paljon vaivaa hänen korjaamisessaan,
    sillä oli vaikea erottaa sielullista ruumiillisesta. Minun täytyy
    sanoa, että minä muutamissa suhteissa häntä ihmettelen -- minä en
    koskaan ihaile. -- Mahtaa olla ihmeellinen se kiihko, joka ajaa
    hänet tekemään ihan vastoin hänen omaa hyötyään. Aatteles, kuinka
    hyvä hänen asemansa nykyään olisi, jos hän olisi pysynyt tyynellä
    virkamiesurallaan, varsinkin kun veli siinä tapauksessa oli
    luvannut auttaa häntä suuremmalla rahasummalla. Sen sijaan tärvelee
    hän arvonsa menemällä raa'an työmiehen orjaksi -- ja kaikki tuo
    noiden aatteitten vuoksi! Se on liian ihmeellistä!

    Hän näyttää kuitenkin olevan paranemaan päin, varsinkin viime
    läksytyksen jälkeen. Ajatteleppas, kun hän sanoi täkäläistä
    kalastajaa "herraksi" ja nosti hänelle hattuaan. Sitäpaitsi hän
    ryhtyi tuttavallisiin keskusteluihin väestön kanssa tahtoen tietää
    "miten heidän laitansa oli". Seuraus oli, että kalastaja höristi
    korviaan ja tuli eräänä kauniina päivänä kysymään minulta, maksaako
    "tuo Falk" itse täyshoitonsa vai maksaako tohtori (minä) sen!
    Kerroin tämän Falkille ja hän tuli pahoilleen, kuten aina milloin
    hän kadottaa hyvät luulonsa jostakin. Jonkun aikaa sen jälkeen
    hän meni puhumaan kalastajalle laajennetusta äänioikeudesta;
    seuraus oli, että tämä tuli minulta kysymään, onko Falkilla huonot
    raha-asiat.

    Ensi päivät kulki hän pitkin rantoja ja oli haltioissaan; joskus
    läksi hän uimaan kauas selälle ikäänkuin ei aikoisikaan palata, ja
    kun aina olen pitänyt itsemurhaa ihmisen pyhimpänä oikeutena, koska
    hän on saanut luonnolta sen lahjan, en tahtonut millään tavalla
    sekaantua hänen tapoihinsa. Iisakki kertoi, että Falk on joskus
    pitänyt hänelle pitkiä puhepurkauksia tuosta Beda neitsyestä, joka
    on tainnut petkuttaa häntä oikein perinpohjin.

    Kesken kaiken, Iisakilla, sillä on terävä pää, sen saat uskoa.
    Hän on päntännyt päähänsä Raben nyt yhdessä kuukaudessa ja lukee
    Caesaria kuten me luemme Harmaataviittaa, ja mikä vielä enemmän,
    hän tietää, mitä se sisältää, seikka, jota me emme koskaan
    tienneet. Mutta hänen päänsä on oikeastaan reseptiivinen, s.o.
    vastaanottavainen ja samalla laskeva, ja se on lahja, jonka avulla
    monesta on tullut nero, vaikka he ovat olleet jotenkin typeriä.
    Hänen käytännöllisyytensäkin täytyy joskus päästä valloilleen, ja
    äskettäin oli meillä loistava esimerkki hänen afäärinerostaan.
    Minä en tunne hänen taloudellista asemaansa, sillä sen suhteen
    on hän hyvin salaperäinen, mutta eräänä päivänä oli hän levoton,
    sillä hänen oli maksettava parisen sataa. Koska hän ei voinut
    kääntyä Tritonissa puuhaavan veljensä puoleen, jonka kanssa hän
    on riidassa, kääntyi hän minun puoleeni. Minä en voinut häntä
    auttaa. Silloin otti hän postipaperiarkin ja kirjotti kirjeen, joka
    lähetettiin ylimääräisestä ja sitten ei kuulunut muutamaan päivään
    mitään.

    Sen tuvan edustalla, jossa asumme, oli kaunis tammilehto, joka
    antoi miellyttävää varjoa ja suojeli samalla merituulilta. Minä
    en ymmärrä puita enkä yleensä luontoa, mutta kuumalla ilmalla
    pidän minä katveesta. Eräänä aamuna nostaessani rullakartiinin
    en tiennyt, missä olin! Ikkunain edessä lepäsi avara selkä ja
    kaapelimitan päässä rannasta ankkurissa jahti. Koko tammilehto
    oli hakattu maahan ja erään kannon päässä istui Iisakki lukien
    Euclidestä ja laskien puut aina sitä mukaa, kuin ne vietiin
    jahtiin. Herätin Falkin; hän joutui epätoivoon, suunniltaan ja
    sanasotaan Iisakin kanssa, joka tuossa kaupassa pisti 1,000 riksiä
    puhdasta taskuunsa. Kalastaja sai 200 hienoa -- hän ei ollut
    enempää pyytänyt. Minä olin suutuksissani -- en puiden vuoksi,
    vaan siksi, etten itse ollut tuota keksinyt. Falk sanoo, että se
    oli epäisänmaallista, mutta Iisakki vannoo, että näköala parani,
    kun saatiin pois "tuo roska", ja hän aikoo tulevalla viikolla
    ottaa veneen käväistäkseen samassa tarkotuksessa naapurisaarilla.
    Kalastajan muija itki koko päivän, mutta ukko matkusti Dalaröhön
    ostaakseen hänelle kauniin hamekankaan; hän pysyi poissa kaksi
    vuorokautta ja oli sitten kotiin tullessaan aivan humalassa,
    mutta vene tyhjä ja, kun vaimo kysyi kangasta, selitti ukko sen
    unhottaneensa.

    Hyvästi! Kirjota pian ja kerro joitakin häväistysjuttuja ja hoida
    lainat hyvin!

    Verivihollisesi ja takuumiehesi.

                                                     _H. B._

    P. S. Näin sanomalehdistä, että par'aikaa perustetaan
    virkamiespankkia. Ketkä siihen rahoja panevat? Pidä se kuitenkin
    kiikarissa, niin heitämme sinne aikanaan pienen paperin.

    Pyydän saada seuraavan uutisen Harmaaseenviittaan, katsoen
    piakkoiseen lisensiaattitutkintooni:

    _Tieteellinen löytö_. Lääketieteen kandidaatti Henrik Borg, eräs
    meidän nuoremmista etevämmistä lääkäreistämme, on tehdessään
    zootoomisia tutkimuksiaan Tukholman saaristossa löytänyt uuden
    lajin Clypeaster-sukua, jolle hän on antanut varsin sattuvan
    nimen: Maritimus. Se voitanee lyhyimmiten kuvata seuraavasti:
    Ihokilvet viidessä huokoisessa ambulacralipinnassa ja viisi
    interambulacralipintaa, joissa on ainoastaan piikkipitimet. Eläin
    on herättänyt vilkasta huomiota oppineessa maailmassa.

       *       *       *       *       *

_Arvid Falkin kirje Beda Petterssonille_.

    Nämdössä, elokuulla 18 ..

    Kävellessäni meren rannalla ja nähdessäni, kuinka rantakukat voivat
    versoa kirjotussannassa ja piikivien välissä, muistelen sinua,
    kuinka sinä voit kokonaisen talven kukkia kapakassa pikku Nygatanin
    varrella.

       *       *      *       *       *

    En tiedä mitään ihanampaa kuin maata pitkällään rantakallioilla ja
    tuntea kuinka gneissisirut kutittavat kylkiluitani, katsellessani
    merelle; sillä silloin tulen minä ylpeäksi ja ajattelen olevani
    Prometheus, mutta korppikotka -- se olet sinä! -- saa maata
    vieterisängyssä Sandbergsgatanin varrella syömässä elohopeaa.

    Ruskolevistä ei ole mitään iloa, kun ne kasvavat meren pohjassa,
    mutta kun ne ajautuvat maihin ja mätänevät, haisevat ne jodilta,
    ja se on hyvä rakkautta vastaan, ja bromilta, ja se on hyvää
    hulluudelle.

       *       *      *       *       *

    Maan päällä ei ollut helvettiä, ennenkuin paratiisi oikein
    valmistui, s.o. nainen tuli! (Vanhaa!!)

       *       *      *       *       *

    Uloimpana aavan meren partaalla asuu haahkapariskunta sinne
    asetetussa nuuskanelikossa. Kun tietää, että haahkan siivenkärkien
    väliä on kaksi jalkaa, täytyy ajatella ihmettä -- ja se rakkaus
    onkin ihme! Minä en nyt enää saa tilaa koko maailmassa!

       *       *      *       *       *

_Beda Petterssonin kirje tuomari Falkille_.

    Tukholmassa, elokuulla 18 ..

    Rakkas Ystävä!

    Minä sain vastaan ottaa sinun kirjesi juri nyt, mutta minä en voi
    sanoa, että minä sen ymmärsin, mutta minä kuulin, että sinä luulit,
    että minä olin Sandbergsgatanilla, mutta se on ijankaikinen vale ja
    minä voin ymmärtää, että se on tuo hämpsä, joka sen on levittänyt,
    se on ijäkaikinen vale, ja minä vakuutan sinulle, että minä
    rakastan sinua yhtä korkeasti kun ennenki, minä kaipan joskus saaha
    nähdä sinua, mutta en kai pian saa.

    Uskollinen _Bedasi_.

    Jälkikirjotus. Hyvä Arvid, jos sinä voisit auttaa minua 30 riksillä
    15 päivään asti niin olisit niin hyvä sinä saat ne varmasti
    takaisin 15, sillä silloin minä itse saan rahoja. Olen ollut
    hyvin sairas ja olen joskus niin pahoillani että tahtoisin olla
    kuollut. Kahvilan mamselli oli ilkimys joka oli minun päälleni
    mustasukkainen tuon paksun Berglundin vuoksi, ja siksi minä siellä
    lopetin. Kaikki mitä he minusta puhuvat on vain juorua ja valhetta.
    Voi aina hyvin ja elä unohda sinun omaa

                                                      Sama.

    Sinä voit lähetä rahat Huldalle kahvilan niin saan net.

       *       *      *       *       *

_Kandidaatti Borgin kirje kirjailija Struvelle_.

    Vanhoillinen roisto!

    Oletko kavaltanut rahat, koska ensiksikään en ole nähnyt mitään ja
    toiseksi olen saanut Suutarien pankista karhumakirjeen. Luuletko
    silti saavan varastaa, vaikka "onkin vaimo ja lapset"! Tee selvä
    heti tahi tulen minä kaupunkiin ja teen skandaalin!

    Uutisen olen lukenut, mutta siinä oli tietysti painovirheitä; oli
    zoologisia zootoomisien sijasta ja Crypeaster, vaikka piti olla
    Clypeaster. Toivon, että se kuitenkin teki hyvää.

    Falk on tullut pähkähulluksi saatuaan eräänä päivänä naisen
    käsialalla kirjotetun kirjeen. Joskus on hän puitten latvoissa,
    joskus merenpohjassa. Hänellä on luultavasti käännekohta -- puhun
    hänelle järkeä myöhemmin.

    Iisakki on myynyt purjeveneensä minulta lupaa kysymättä, jonka
    vuoksi olemme joutuneet tilapäisiksi vihollisiksi; hän lukee nyt
    Liviuksen toista kirjaa ja perustaa kalastusyhtiötä.

    Sitäpaitsi on hän ostanut hailiverkon, hyljepyssyn, 25
    piipunvartta, lohisiiman, 2 ahvenverkkoa, nuottakodan ja --
    kirkon. Viime mainittu kuuluu uskomattomalta, mutta on totta!
    Ryssät sitä tosin vähän ovat polttaneet (1719), mutta muurit ovat
    vielä pystyssä (seurakunnalla on uusi kirkko, jota käytetään
    tavanmukaisella tavalla; vanhaa käytettiin kunnanmakasiinina).
    Hän aikoo lahjottaa sen Kirjallisuusakatemialle, sillä hän luulee
    saavansa Vaasan ritarimerkin. Kummempiakin on nähty! Hänen setänsä,
    joka on kapakoitsija, sai Vaasan siitä hyvästä, että tarjosi
    kuuromykille olutta ja voileipiä, kun nämä syksyisin olivat
    maneesissa. Hän teki sen kuutena vuonna ja lopulta onnistui! Nyt
    eivät kuuromykät enää koskaan saa voileipiä, joka osottaa, kuinka
    turmiollinen Vaasan ritarimerkki on!

    Ellen minä sitä miestä hukuta, ei hän lopeta, ennenkuin on ostanut
    koko Ruotsin.

    Herääppäs nyt horroksistasi ja ole rehellinen, muutoin tulen minä
    kuin Jehu sinun päällesi ja silloin sinä olet mennyttä miestä.

                                                       _H.B._

    P. S. Kun kirjotat uutisen Dalarön kylpyvieraista, niin mainitse
    minut ja Falk (varatuomari), mutta elä Iisakkia; alan hieman hävetä
    sitä seuraa -- ja sitten möi hän sen purjeveneen.

    Lähetä minulle vähän vekselilomakkeita (sinisiä, soola-) samalla
    kun rahat tulevat.

       *       *      *       *       *

_Kandidaatti Borgin kirje kirjailija Struvelle_.

    Kunnon poika!

    Laput saatu! Näyttivät vaihdetuilta, sillä Rakennusmestaripankilla
    ei ole tapana antaa muita kuin skånelaisia viisikymmenisiä! No,
    yhtä hyvä!

    Falk on terve ja kestänyt käännekohdan kuin mies; hän on
    saavuttanut jälleen itsetuntonsa, tuon hyvin tärkeän elimen
    edistyäksemme elämässä, mutta joka, mikäli tilasto osottaa,
    suuresti heikontuu niissä lapsissa, jotka aikaisin kadottavat
    äitinsä. Olen nyt antanut hänelle reseptin, jonka hän on sitä
    mieluummin hyväksynyt, koska itse on sen keksinyt. Hän palaa
    virkamiesuralle -- vastaanottamatta rahoja veljeltään (se on
    hänen viimeinen tuhmuutensa, jota en voi kunnioittaa); palajaa
    takaisin yhteiskuntaan, rekisteröi itsensä nautakarjaan, muuttuu
    arvokkaaksi, saa yhteiskunnallisen aseman -- ja pitää suunsa
    kiinni toistaiseksi -- kunnes sanansa ovat saaneet auktoriteettia.
    Tämä viimemainittu on aivan välttämätöntä, jos hän mielii jatkaa
    tätä elämää, sillä hänessä on taipumusta hulluuteen ja hän katoaa
    jäljettömiin, ellei hylkää kaikkia aatteitaan -- joita minä
    oikeastaan en ymmärrä eikä hän luullakseni itsekään osaa sanoa,
    mitä tahtoo.

    Hän on jo ottanut parannuskeinonsa ja minä aivan tuperrun hänen
    edistymistään! Varmasti päättää hän päivänsä jossain hovivirassa!
    Niin minä luulin! Mutta sitten sai hän eräänä päivänä käsiinsä
    sanomalehden ja sattui lukemaan Pariisin kommuunista. Heti
    ilmaantui tauti uudestaan ja hän alkoi taasen kiipeillä puissa --
    mutta sitten taltui hän siitä eikä hän enää uskalla vilkaistakaan
    sanomalehtiä. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut! Saatte varoa sitä
    miestä, kun hänestä kerran tulee valmis!

    Iisakki on nyt alkanut lukea kreikkaa! Hänen mielestään ovat
    oppikirjat liian typeriä ja liian pitkiä ja sentähden repii
    hän ne rikki ja leikkaa niistä tärkeimmän, minkä sitten
    liisteröi reskontraan, jonka hän on muodostanut jonkunlaiseksi
    yleiskatsausteokseksi ylioppilastutkintoa varten.

    Hänen lisääntyneet tietonsa klassillisissa kielissä ovat kuitenkin
    tehneet hänet julkeaksi ja epämiellyttäväksi. Tässä muuanna päivänä
    uskalsi hän lautapelin aikana kiistellä pastorin kanssa uskonnosta,
    väittäen että juutalaiset olivat keksineet kristinuskon ja että
    kaikki kristityt ovat juutalaisia. Tuo latina ja kreikka on
    turmiollista! Pelkään, että olen karvaisella povellani kasvattanut
    käärmettä; jos niin on, täytyy vaimon siemenen rikkipolkea käärmeen
    pää.

    Hyvästi!

                                                      _H.B._

    P. S. Falk on ajanut amerikkalaisen partansa pois ja lakannut
    nostamasta hattua kalastajalle.

    Nyt et saa enää meiltä tietoja Nämdöstä; muutamme kaupunkiin
    maanantaina!



KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Parantuminen.


Ja taasen on syksy; kirkkaana marraskuun aamuna lähtee Arvid Falk
nyttemmin komeasta asunnostaan Storgatanilla --manien tyttökoulukotiin
Kaarle XIII:n torin varrelle, jonne hän tulee historian ja
ruotsinkielen opettajaksi. Hän on käyttänyt syyskuukaudet hyvin
astuakseen jälleen sivistyneeseen yhteiskuntaan ja silloin tullut
huomaamaan, millainen raakalainen hänestä vaellusretkillään oli tullut;
hän on luopunut ryövärihatustaan ja hankkinut itselleen uuden, korkean,
joka ensi alussa ei tahtonut pysyä päässä; hän on ostanut itselleen
hansikkaat, mutta oli niin villiintynyt, että kun puotimamselli kysyi
häneltä numeroa, vastasi hän 15, joka sai nuo monet mamsellit nauraa
kikattamaan; muoti oli suuresti muuttunut siitä, kun hän viimeksi
osti itselleen vaatteita, ja hän on mielestään kuin sunnuntaikeikari
kävellessään pitkin katuja, ja hän peilailee silloin tällöin
puodinakkunoihin nähdäkseen, onko kaikki kunnossa. Nyt kävelee hän
edestakaisin katukäytävällä dramaattisen teatterin edustalla odotellen,
että Jakobin kello löisi 9; hän on levoton ja vaivaantunut, aivan
kuin pitäisi hänen itsensä mennä kouluun; katukäytävä on liian lyhyt
ja hän on juoksentelevinaan kuin ketjukoira, tämän tästä kääntyen;
silmänräpäyksen aikoo hän vakavasti jatkaa matkaansa pitemmälle, sillä
hän tietää, että tämä katu jatkaa Lill-Jansiin, ja hän muistelee sitä
aamua, jolloin sama katukäytävä johti hänet pois tästä yhteiskunnasta,
josta hän karkasi vapauteen, luontoon ja -- orjuuteen!

Kello tulee 9! Hän on eteisessä; koulusaliin vievät ovet ovat kiinni;
hämärässä näkee hän monet pienet lastenvaatteet riippumassa pitkin
seiniä; hattuja, kaulapuuhkia, hilkkoja, paslikoita, lapasia, muhvia
on pöydillä ja ikkunasyvennyksissä ja lattioilla on rykmentittäin
solkikenkiä ja kalosseja. Mutta ei haise kosteat vaatteet eikä märkä
nahka, kuten valtiopäiväin eteisessä, tahi työväenliitto Phoenixissä
tahi -- ah, tuulahti kuin vastaniitetyn heinän tuoksua -- se tuli
varmaankin tuosta pienestä muhvista, joka mustine nyppyineen on kuin
valkea mustantäplikäs kissanpoika, ja jossa on sininen silkkivuori
ja riippuvat tupsut; hän ei malttanut olla ottamatta sitä käteensä
ja antamatta new-mown hay hajuveden -- mutta eteisen ovi aukenee
ja sisälle tulee pieni kymmenvuotias palvelijattarensa saattamana;
hän katselee maisteria suurin, pelottomin silmin ja niiaa pikkusen
kiemailevasti, johon maisteri melkein hämillään vastaa kumartaen,
jolloin pieni kaunotar hymyilee -- samoin kuin palvelijatarkin! Hän
tulee liian myöhään, mutta se ei näytä häntä säikäyttävän, sillä hän
antaa palvelijattaren riisua yltään päällysvaatteet ja päällyskengät,
ilme niin levollisena kuin olisi hän tullut tanssiaisiin. Nyt -- mitä
ääniä huoneesta -- hänen rinnassaan sykähti -- mikä se oli? -- Ah! Ne
olivat urut! Hm! Vanhat urut! Niin!

Ja kokonainen lapsijoukko laulaa: Jeesus, suo mun aina alkaa! Hän
tuntee mielensä lannistuvan ja hänen täytyy ajatella Borgia ja Iisakkia
saavuttaakseen tasapainonsa. Mutta seuraa vielä pahempaa: Isä meidän,
joka olet taivaassa! -- Hyvä Jumala sentään! Vanha Isä meidän! Ei hän
sitä eilen... Seuraa hiljaisuus, niin äänetön, että voi kuulla, kuinka
kaikki nuo pienet päät kohoavat ja rutistavat kaulukset ja esiliinat,
ja sitten ovet avataan ja kokonainen kukkaismaa nuoria tyttöjä
kahdeksan-nelitoistavuotisia aaltoilee edestakaisin. Hän kainostelee
ja tuntee itsensä kuin kiinni saaduksi varkaaksi, kun vanha johtajatar
ojentaa hänelle kätensä lausuen hänet tervetulleeksi; silloin syntyy
liikettä kukkamaahan, kuiskaillaan ja vaihdetaan silmäyksiä ja
supatellaan.

Ja nyt istuu hän pitkän pöydän toisessa päässä ympärillään
kahdetkymmenet raikkaat ilokatseiset kasvot, kaksikymmentä lasta,
jotka eivät koskaan ole tunteneet maallisen elämän katkerinta surua,
köyhyyden nöyryytystä; ja he katsovat rohkeasti ja uteliaasti häntä
silmiin, mutta hän on kaino, ennenkuin tottuu heihin; mutta kohta on
hän tuttava Anne-Charlotten ja Georginen ja Lisenin ja Harryn kanssa,
ja tunti kuluu iloisesti, ja pariton saa olla parillinen, ja Ludvig
XIV:s ja Aleksanteri saavat edelleenkin olla suuria, kuten kaikki,
joita on onnistanut, ja Ranskan vallankumous oli hirmuinen tapaus, joka
onnettomasti lopetti jalon Ludvig XVI:nnen ja siveän Marie Antoinetten
päivät ja niin poispäin. Ja kun hän sitten meni Ratsuväkirykmenttien
heinänhankintakollegioon, tunsi hän lämmenneensä ja nuortuneensa.

Tässä kollegiossa, jossa hän luki Vanhoillista, istui hän kello
yhteentoista, jolloin meni Viinanpolttokansliaan; siellä hän söi
aamiaista ja kirjotti kaksi kirjettä -- Borgille ja Struvelle.

Lyönnilleen kello yksi on hän Vainajien verotusosastossa. Siellä
hän kollatsioneeraa perunkirjotuksen, josta saa satakunnan riksiä,
jonka jälkeen hänellä ennen päivällistä on aikaa lukea korrehtuuria
uuteen, tarkastettuun laitokseen metsälakia, jota hän julkaisee. Ja
niin tulee kello kolme. Se, joka silloin kulkee Riddarhustorgetin
poikki, tapaa sillalla nuoren tärkeännäköisen herran, taskuissa
paperikääröjä ja kädet selän takana hiljakseen kävelemässä vanhan,
laihan, harmahtavan, viidennelläkymmenellä olevan herran rinnalla.
Se on kuolleitten aktuario; kaikkien, jotka kuolevat kaupungin
tullien tällä puolen, täytyy sille miehelle ilmottaa omaisuutensa,
jonka jälkeen hän ottaa niistä prosenttinsa; toiset sanovat tämän
olevan hänen toimensa, toisten mielestä hän edustaa maata ja hänen on
tarkastettava, etteivät kuolleet vie täältä mitään mukanaan, täältä,
jossa kaikki on vain lainaa -- korotonta! Lyhyesti, hän on mies, jota
enemmän huvittavat kuolleet kuin elävät, ja siksi viihtyy Falk niin
hyvin hänen seurassaan; syy, minkä vuoksi hän on liittynyt Falkiin, on
se, että tämä kokoilee rahoja ja nimikirjotuksia -- kuten hän itsekin,
ja se, ettei hän pane koskaan vastaan, mikä on nuorissa ihmisissä kovin
harvinaista. Nyt menevät molemmat vanhat ystävykset Rosengrenille,
missä ovat jotenkin rauhassa nuorilta ihmisiltä, ja siellä he puhuvat
numismatikasta ja autografiasta. Sitten he juovat kahvia istuen
jossakin Rydbergin sohvassa ja merkitsevät rahaluetteloja kello kuuteen
asti, jolloin Postilehti ilmestyy ja he saavat lukea nimitykset. He
ovat niin onnellisia toistensa seurassa, sillä he eivät koskaan joudu
riitaan; Falk on niin mielipiteistä vapaa, että hänestä on tullut mitä
rakastettavin ihminen ja senvuoksi pitävät esimiehet ja toverit häntä
arvossa ja kunniassa. Joskus viipyvät he kauemmin, syövät silloin
Hamburger Börsissä ja ottavat sitten pienen pullon Oopperakellarissa,
kenties kaksikin. Jos saa nähdä heidät tulla töpsöttävän kello 11
Ladugårdslandetin päin, niin se näyttää oikein kauniilta. Falk on hyvin
usein päivällisillä ja illallisilla perheissä, jonne Borgin isä on
vienyt hänet; naisten mielestä on hän hupaisa, mutta he eivät koskaan
tiedä, millä puolen heitä hän on, sillä hän hymyilee aina ja sanoo
heille sillä välin hauskoja ilkeyksiä.

Mutta saadessaan perhe-elämästä ja yhteiskunnallisesta valheesta
tarpeekseen, menee hän Punaiseen Huoneeseen ja siellä tapaa hän
hirvittävän Borgin, ihailijansa Iisakin, salaisen vihollisensa ja
kadehtijansa Struven, jolla ei koskaan ole rahaa, ja purevan Sellénin,
joka vähitellen ja toisen kerran on onnistumassa, kun kaikki hänen
matkijansa ensin totuttivat yleisön uuteen suuntaan. Lundell, joka
on luopunut uskonnollisuudesta alttaritaulunsa valmistuttua ja nyt
elää muotokuvamaalauksella, joka toimi tuo mukanaan loppumattomasti
yksityisiä päivällis- ja illalliskutsuja, joita hän väittää
välttämättömiksi "luonnetta tutkiakseen", on muuttanut lihovaksi
epikurolaiseksi, joka ei koskaan tule Punaiseen Huoneeseen, paitsi
tarvitessaan syödä ja juoda ilmaiseksi. Olle, joka yhä vielä on työssä
koristekuvanveistäjällä ja joka on tullut synkäksi ja ihmisviholliseksi
suuren tappionsa jälkeen valtiomiehenä ja puhujana, ei tahdo "häiritä"
seuraa, vaan kuljeksii itsekseen. Falk on raisu ja huima tullessaan
Punaiseen Huoneeseen, ja Borgilla on mielestään hänestä suurta kunniaa;
niin, hän on oikea sapööri, jolle ei mikään ole pyhää -- paitsi
politiikka; -- siihen hän ei koskaan kajoa. Mutta jos hän silloin
näkee, lähetellessään toisten huviksi rakettejaan, tupakansavun läpi
toisella puolen salia Ollen, tulee hän synkäksi kuin yö merellä ja juo
suuret määrät väkeviä aineita, ikäänkuin tahtoen sammuttaa tulen tahi
palaa poroksi. Mutta nyt ei Olle ole näyttäytynyt pitkään aikaan!



KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Haudan toiselta puolen.


Lumihiutaleet putoavat niin keveästi, niin hiljaa, niin valkoisina
Uudelle Kungsholman sillalle, jota pitkin Falk ja Sellén illalla
kävelevät Tulimyllyn ja Serafimer-sairaalan sivu noutaakseen Borgin
Punaiseen Huoneeseen.

-- Ihmeellistä, kuinka ensi lumi tekee, en tahdo sanoa juhlallisen,
vaikutuksen, virkkoi Sellén. Likainen maa tulee...

-- Oletko sentimenttalinen? keskeytti Falk pisteliäästi.

-- En, puhuin vain maisemamaalarina.

He vaelsivat ääneti lumen halki, joka narisi heidän jalkainsa alla.

-- Tämä Kungsholma sairaaloineen on aina tuntunut minusta vähän
kammottavalta, huomautti Falk.

-- Oletko sentimenttaalinen? sanoi Sellen pisteliäästi.

-- En, en ole, mutta tämä kaupunginosa tekee aina vaikutuksen minuun.

-- Loruja! Ei se mitään vaikutusta tee; sinä erehdyt! Nyt olemme
perillä ja Borgilla on valoa. Onkohan hänellä mitään hauskoja ruumiita
tänä iltana?

He seisoivat nyt Laitoksen portilla; suuri rakennus tuijotti heihin
monilla pimeillä ikkunoillaan ikäänkuin kysyen, ketä he hakevat tänä
myöhäisenä tuntina; he kahlasivat pitkin käytävää pyörylän ohi ja
menivät pikkurakennukseen oikealle. Salin toisessa päässä istui Borg
yksinään lamppunsa ääressä tutkistellen erästä palasiksi leikellyn
ruunun-työmiehen osaa, jonka oli julmalla tavalla repinyt.

-- Hyvää iltaa, pojat! sanoi Borg ja pani pois veitsen. Haluatteko
tavata tuttavan?

Hän ei odottanut vastausta, joka jäikin tulematta, vaan sytytti lyhdyn,
otti päällystakkinsa ja avainkimpun.

-- En luullut meillä täällä olevan tuttavia, sanoi Sellén, joka tahtoi
kohottaa lannistunutta mielialaa.

-- Tulkaa! sanoi Borg.

He menivät pihan poikki suureen rakennukseen; portti kitisi ja
sulkeutui heidän jälkeensä, ja kynttilän pätkä, joka oli jäänyt
jäljelle viime kortinpeluusta, heitti punaista, heikkoa valoaan
valkoisille seinille. Molemmat vieraat kokivat lukea Borgin kasvoista,
olisiko mahdollisesti kysymys jostain pilasta, mutta niistä ei näkynyt
mitään.

Nyt läksivät he vasemmalle käytävää myöten, joka kaikui heidän
askelistaan, aivan kuin joku olisi kulkenut heidän perästään. Falk
koetti päästä heti Borgin jälkeen ja saada Sellénin taakseen.

-- Tuossa! sanoi Borg pysähtyen keskelle käytävää.

Kukaan ei nähnyt muuta kuin seiniä. Mutta kuului ikäänkuin heikon
sateen ääni, ja kummallinen haju kuin kosteasta kesantopellosta tahi
kuin lokakuisesta havumetsästä lehahti heitä vastaan.

-- Oikealle, sanoi Borg.

Oikea seinä oli lasista ja sen läpi näkyi kolme valkoista ruumista
makaavaan selällään.

Borg haki avaimen, avasi lasioven ja meni sisälle.

-- Tässä! sanoi hän pysähtyen toisen ruumiin ääreen.

Siinä oli Olle! Hän makasi käsivarret ristissä rinnan päällä, kuin
nukkuisi hän päivällisunta; huulet olivat vetäytyneet ylöspäin, niin
että hän näytti hymyilevän; muuten oli hän säilynyt hyvin.

-- Hukkunut? kysyi Sellén, joka ensiksi toipui.

-- Hukkunut! -- Tunteeko kumpikaan teistä hänen vaatteitaan?

Seinällä riippui kolme raihnaista vaatekertaa, joista Sellén heti
erotti oikean, sinisen nutun ja parin mustia housuja, polvet valkoiset.

-- Oletko varma? sanoi Falk.

-- Tunnen kai oman takkini -- jonka olen lainannut Falkilta!

Nutun povitaskusta veti Sellén esiin suuren lompakon, joka oli hyvin
paksu ja limainen ja josta riippui viheriäisiä leviä, joiden nimeksi
Borg mainitsi enteromorpha. Hän avasi sen lyhdyn valossa tarkastaen
sen sisältöä -- muutamia langenneita panttilappuja ja tukku täyteen
kirjotettuja papereita, joiden päällyslehdessä oli: "Sille, joka tahtoo
lukea".

-- Oletteko nyt töllistelleet tarpeeksenne? sanoi Borg. -- Silloin
menemme Piperin muuriin!

Kolme surevaa (ystävää oli sana, jota ainoastaan Lundell ja Levin
käyttivät rahoja tarvitessaan) perustautui Piperin muurissa Punaisen
Huoneen valiokunnaksi. Leimuavan lieden ja väkevien aineiden ääressä
alkoi Borg lukea jälkeenjääneitä papereita, mutta hänen täytyi tämän
tästä käyttää avukseen Falkin "autografi"-taitoa, sillä vesi oli
hajottanut musteen, jotta näytti kuin kirjottaja olisi itkenyt, kuten
Sellén leikillisesti huomautti.

-- Hiljaa siellä! sanoi Borg ja joi totinsa yhdellä irvistyksellä, niin
että poskihampaat näkyivät. Nyt minä alotan ja pyydän, ettei keskeytetä.

_"Sille, joka tahtoo lukea."_

Se, että nyt lopetan itseni, on minun oikeuteni, varsinkin kun minä sen
kautta en sekaannu kenenkään muun ihmisen oikeuksiin, vaan pikemmin
onnellistutan, kuten sanotaan, ainakin yhden; yksi toimi ja 400
kuutiojalkaa ilmaa päivässä tulevat vapaiksi.

Minä en tee tätä tekoa epätoivosta, sillä ajatteleva ihminen ei ole
koskaan epätoivoinen, vaan jotensakin levollisella mielellä; että
tällainen askel tuottaa mielenliikutusta, sen ymmärtää kai jokainen;
viivyttää tätä työtä, peläten sitä, mitä perästäpäin seuraa, sen tekee
ainoastaan maan orja, joka etsii tätä veruketta saadakseen jäädä sinne,
jossa hänellä varmaankaan ei ole ollut paha olla. Tunnen vapautusta
ajatellessani, että saan jättää tämän olemassaolon; sillä pahempaa en
voi saada, mutta kyllä parempaa. -- Ellen saa sitä ollenkaan -- silloin
on kuolema oleva autuus jo niin suuri kuin saada raskaan ruumiillisen
työn jälkeen nukahtaa hyvin laitettuun vuoteeseen; se, joka on pannut
merkille, kuinka ruumis silloin ikäänkuin irtautuu kaikista nivelistään
ja sielu vähitellen hiipii pois, se ei pelkää kuolemaa.

Miksi ihmiset pitävät niin suurta melua kuolemasta, niin siksi, että
he ovat kaivautuneet liian syvälle tähän maahan, että irtinykäseminen
siitä tuntuu tuskalliselta. Minä olen aikoja sitten heittänyt
kaikki, minua eivät pidätä mitkään perhesiteet, eivät taloudelliset,
valtio-oikeudelliset eivätkä juriidiset, ja minä lähden täältä siitä
yksinkertaisesta syystä, että olen kadottanut elämisen halun. En tällä
tahdo kehottaa toisia, joiden on hyvä olla, tekemään niinkuin minä;
heiltähän puuttuu itse syy eivätkä he siis voi tuomita minun tekoani;
onko se raukkamainen vai ei, sitä en ole viitsinyt miettiä, sillä se
on yhdentekevää; sitäpaitsi on tämä seikka mitä alkeellisinta laatua.
En ole koskaan pyytänyt päästä tänne ja siksi on minulla oikeus lähteä
milloin itse suvaitsen.

Miksi minä lähden? Siihen on syitä useampia ja syvällisempiä kuin
minulla nyt on aikaa ja taitoa kertoa. Siksi puhun nyt lähimmistä ja
niistä, joilla on erikoisempi merkitys minulle ja teolleni.

Lapsuudessani ja nuoruudessani olin ruumiillisen työn tekijä; te,
jotka ette tiedä, mitä merkitsee tehdä työtä auringon noususta sen
laskuun, vaipuakseen sitten eläimelliseen horrostilaan, te ette ole
tulleet osallisiksi syntiinlankeemuksen kirouksesta -- sillä on kirous
tuntea, kuinka sielu seisahtuu kasvussaan ruumiin kaivautuessa multaan.
Kulje auraa vetävän härän jäljessä ja katsele harmaata maaturvetta
päivät päästään ja sinä unohdat lopulta katsoa taivaalle; seiso lapio
kädessä kaivamassa ojaa polttavassa auringonpaahteessa, ja sinä
olet tunteva, kuinka vajoat vesiperäiseen maahan ja kuinka kaivat
sielullesi hautaa. Tätä ette te tiedä, jotka huvittelette kaiket päivät
ja työskentelette joutoajallanne aamiaisen ja päivällisen välillä,
levähyttääksenne sitten sielujanne kesällä, kun maa on viheriä --
jolloin Te nautitte luonnosta niinkuin jalostavasta ja ylentävästä
näytelmästä. Maatyömiehelle ei luontoa sellaisenaan ole olemassa;
pelto on ruokaa, metsä on halkoja, järvi pesuastia, niitty juustoa ja
maitoa -- kaikki on maata ilman sielua! Nähdessäni, että toinen puoli
ihmisistä sai työskennellä sielullaan ja toinen ruumiillaan, luulin
ensin, että maailmassa on kaksi suunnitelmaa kahdenlaisia ihmisiä
varten; mutta sitten kielsi järki tämän. Silloin teki sieluni kapinan
ja minäkin päätin päästä syntiinlankeemuksen kirouksesta -- ja rupesin
taiteilijaksi.

Nyt minä voin eritellä tuon paljon puhutun taiteilijavietin, koska itse
olen ollut sen vallassa. Se lepää perimmältään laajalla vapaudenhalun
pohjalla, pyrkien vapautumaan hyödyllisestä työstä; siksipä onkin
eräs saksalainen filosofi määritellyt kauneuden = hyödytön; sillä jos
taideteos tahtoo olla hyödyllinen, ilmaista tarkotusta eli tendenssiä,
on se ruma; vielä perustuu vietti ylpeyteen; ihminen tahtoo taiteessa
leikkiä Jumalaa, ei niin, että hän voisi luoda jotain uutta (sitä hän
ei voi!), vaan tehdä uudestaan, parantaa, järjestää. Hän ei alota
ihailemalla esikuvia, s.o. luontoa, vaan hän alottaa arvostelemalla.
Kaikki näyttää niin puutteelliselta, ja tahdotaan tehdä parempaa. Tämä
ylpeys, joka kannustaa, ja tämä vapaus syntiinlankeemuksen kirouksesta,
työstä, vaikuttaa, että taiteilija tuntee olevansa yläpuolella toisten
ihmisten, niinkuin hän tavallaan onkin, mutta hänellä on myöskin tarvis
saada alituisesti muistutusta siitä, sillä muuten pääsee hän helposti
selville itsestään -- s.o. hän huomaa, miten mitätöntä hänen toimensa
on ja miten epäoikeutettua pako siitä, mikä on hyödyllistä. Tämä
alituinen tarve saada tunnustusta hyödyttömästä työstään tekee hänet
turhamaiseksi, levottomaksi ja usein syvästi onnettomaksi, jos hän taas
pääsee selville itsestään, lakkaa usein hänen tuotantokykynsä ja hän
tuhoutuu, sillä ikeeseen, kun kerran on maistanut vapautta, voi palata
ainoastaan se, joka on uskonnollinen.

Erottaa nerot ja kyvyt toisistaan, asettaa nero uudeksi ominaisuudeksi,
on tuhmaa, sillä silloin täytyy myöskin uskoa erikoiseen ilmestykseen.
Suurin taiteilija on saanut vissejä taipumuksia teknilliseen
kätevyyteen; harjotuksen puutteessa ne kuolevat; siksi joku onkin
sanonut, että nero on ahkeruutta; voihan sitä niinkin sanoa, kuten
paljon muutakin, josta yksi neljäs-osa on totta; jos siihen vielä tulee
lisäksi sivistys (joka on harvinaista, koska tietäminen pian ilmaisee
harhan, jonka tähden sivistynyt harvoin antautuu taiteen palvelukseen)
ja hyvä ymmärrys, niin syntyy nero kokonaisen suotuisain asianhaarojen
sarjan tuotteena.

Minä kadotin pian uskoni tuohon taipumuksessani (kutsumuksessani,
Jumala paratkoon!) olevaan korkeampaan, sillä minun taiteeni ei voinut
tuoda ilmi ainoatakaan aatetta, se osasi korkeintaan kuvata ruumiin
siinä tilaisuudessa, joka tavallisesti ilmottaa sen mielenliikutuksen,
joka seuraa sitä ajatusta -- siis ilmaista jotakin vasta kolmannessa
kädessä. Se on kuin kenttälennätin -- merkityksetön kaikille muille
paitsi niille, jotka tuntevat annetun merkin tarkotuksen. Minä näen
vain punaisen lipun, mutta sotamies näkee käskyn: Eteenpäin! Sitäpaitsi
huomasi jo Plato, joka oli hyväpäinen ja sen lisäksi idealisti,
taiteen mitättömyyden, koska se vain oli näön (= todellisuuden) näkyä,
jonka tähden hän karkottikin taiteilijan ihannevaltiostaan. Se oli
todentekoa, se!

Kuitenkin yritin minä palata takaisin orjuuteen, mutta se oli
mahdotonta! Koetin pitää sitä pyhimpänä velvollisuutenani, koetin
alistua -- mutta se ei onnistunut. Sieluni vahingoittui ja minä
olin tulemaisillani naudaksi; joskus minusta tuntui, että työn
paljous oli suorastaan syntiä, mikäli se vastusti tuota korkeampaa
päämäärää, sielun kehittämistä; silloin vetelehdin minä ja karkasin
päiväksi luonnon helmaan, jossa elin mietiskelyissä, jotka tekivät
minut sanomattoman onnellisiksi -- mutta tämä onni tuntui minusta
itsekkäältä nautinnolta, kuitenkin yhtä suurelta, jopa suuremmaltakin
kuin se, jota taiteellisessa työssäni tunsin, ja silloin tuli omatunto,
velvollisuudentunto, päälleni kuin raivotar ja minä pakenin jälleen
ikeeni alle, joka silloin tuntui suloiselta -- päiväkauden!

Vapauttaakseni itseni tästä sietämättömästä olotilasta ja saadakseni
selvyyttä ja rauhaa, kuljen minä nyt kohti tuntemattomuutta. Te, jotka
saatte nähdä ruumiini -- näytänkö minä kuolemassani onnettomalta?

_Hajanaisia muistiinpanoja kävelyretkillä luonnon helmassa_.

Mainen suunnitelmahan on aatteen vapauttaminen aistillisuudesta, mutta
taidehan koettaa sisällyttää aatteen aistilliseen kuoreen, että se
tulisi näkyväiseksi. Siis...

       *       *       *       *       *

Kaikki korjaa itsensä. Kun taiteileminen kävi liian vaikeaksi
Firenzessä, silloin tuli Savonarola -- voi sitä syvämielistä miestä! --
ja sanoi "roskaa!" = se ei ole mitään! Ja taiteilijat -- ja millaiset
taiteilijat! -- tekivät rovion taideteoksistaan. Voi, sitä Savonarolaa!

       *       *       *       *       *

Mitä luullaan kuvanraastajain Konstantinopelissa tahtoneen? Mitä
tahtoivat anabaptistit ja kuvanraastajat Alankomaissa? Sitä en uskalla
sanoa, sillä silloin minusta piirretään kuva lauvantaina -- tahi
kenties jo perjantaina!

       *       *       *       *       *

Aikamme suuri aate: työnjako johtaa suvun edistymiseen ja yksilön
kuolemaan! Mitä siis on suku? Se on kokonaisuuskäsite, aate, sanovat
filosofit, ja yksilöt uskovat sen ja kuolevat aatteen puolesta!

       *       *       *       *       *

Kummallista, että ruhtinaat aina tahtovat sitä, mitä kansa ei tahdo.
Eikö sellainen epäkohta olisi autettavissa hyvin yksinkertaisella ja
helppotajuisella tavalla?

       *       *       *       *       *

Lukiessani kypsyneemmällä iällä uudelleen koulukirjojani ei minua
ihmetytä, että me ihmiset olemme sellaisia nautoja! Minä luin tässä
eräänä päivänä Lutheruksen katkismusta ja silloin tein minä myöskin:

_Muutamia muistutuksia katkismukseen ja Ehdotuksen uudeksi_.

Ei ole jätettävä komitealle, ja kuten alempana sanotaan, niin paljon
kuin olen kirjottanut.

_Ensimmäinen käsky_. Kumoaa uskon yhteen Jumalaan, sillä se edellyttää
toisten jumalien olemassaolon, minkä kristinuskokin tunnustaa.

Muist. Yksijumaluus, jota niin juhlitaan, on vaikuttanut ihmisiin
huonosti, sillä se on riistänyt heiltä kunnioituksen ja rakkauden
yhteen ainoaan ja todelliseen, sen kautta että pahan selitys on jäänyt
pois.

_Toinen ja kolmas käsky_ sisältävät suoranaisia herjauksia, kirjailija
kun on pannut Herramme suuhun sellaisia pikkumaisia ja tuhmia
määräyksiä, jotka ovat loukkaus tämän kaikkiviisautta kohtaan ja jotka
olisivat saattaneet kirjailijan syytteeseen, jos tämä olisi meidän
päivinämme elänyt.

_Neljännen käskyn_ tulisi kuulua seuraavasti: Elä anna synnynnäisen
kunnioituksentunteesi vanhempiasi kohtaan saattaa itseäsi ihailemaan
myöskin heidän vikojaan, eikä sinun tarvitse kunnioittaa heitä enemmän
kuin he ansaitsevat. Sinä et millään ehdolla ole missään kiitollisuuden
velassa vanhemmillesi, sillä he eivät tehneet sinulle mitään palvelusta
hankkiessaan sinut maailmaan; ruokkimaan ja vaatettamaan sinua vaatii
heitä sekä heidän itsekkäisyytensä että porvarillinen laki. Ne
vanhemmat, jotka pyytävät (on niitäkin, jotka vaativat) kiitollisuutta
lapsiltaan, ovat kuin koronkiskurit: antavat mielellään kapitaalin
joutua vaaran alaiseksi, kunhan vain saavat nostaa korot.

Muist. 1. Miksi vanhemmat (varsinkin isät) useammin vihaavat kuin
rakastavat lapsiaan johtuu siitä, että lapset pienentävät heidän
taloudellista hyvinvointiaan. On vanhempia, jotka kohtelivat lapsiaan
kuin osakkeita, joista ehtimiseen vaativat osinkoa.

Muist. 2. Tämä käsky on laskenut perustuksen kaikista hallitusmuodoista
kauheimmalle, perhehirmuvallalle, jonka suhteen tuskin mikään
vallankumous voi auttaa. Ihmiskunnalla olisi enemmän kunniaa
lastensuojelusyhdistyksistä kuin eläinsuojelusyhdistyksistä. (Jatk.)

Ruotsi on siirtomaa, jolla on ollut kukoistuskautensa,
suurvalta-aikansa, ja näyttää nyt lepäävän kuten Kreikanmaa, Italia ja
Espanja iankaikkista unta.

Se hirvittävä taantumus, joka on tullut vuoden 1865, toiveitten
kuolinvuoden, jälkeen, on vaikuttanut siveellisesti turmelevasti
uuteen, kasvaneeseen polveen. Suurempaa välinpitämättömyyttä yleisten
asiain suhteen, suurempaa itsekkyyttä, suurempaa uskottomuutta ei ole
historiassa nähty pitkään aikaan. Maailmalla käy myrsky ja kansat
karjuvat vihaa sortoa vastaan, mutta tässä maassa vain vietetään
riemujuhlia.

Herännäisyys on ainoa sielunelämän ilmaus nukkuvassa kansassa;
tyytymättömyys on siinä heittäytynyt uskonnollisen alistuvaisuuden
syliin, jottei se joutuisi epätoivoon tahi kykenemättömään raivoon!

Heränneet ja pessimistit lähtevät samasta periaatteesta: olemassaolon
kurjuudesta ja tähtäävät samaan päämäärään: kuolla pois maailmasta,
elää Jumalan kanssa.

Olla vanhoillinen keinotteluhalusta on suurin synti, minkä ihminen
voi tehdä. Se on kolmen killingin murhayritys maailman suunnitelmaa
vastaan, sillä vanhoillinen koettaa estää kehitystä; hän panee selkänsä
pyörivää maata vasten sanoen: seiso paikallasi! Sillä on ainoastaan
yksi puolustus: tuhmuus; huonot raha-asiat eivät ole mikään puolustus,
mutta kylläkin syy!

       *       *       *       *       *

Eiköhän Norjasta tule meille vielä uusi rätti vanhaan vaatteeseen!

       *       *       *       *       *

Stjernhjelm, joka nyt oli tuhma mies, kirjotti jo 1600-luvulla
Ruotsista näin:

Joko on maamme siirtynyt, vaihtunut ja muuttunut tahi svealaiset, kuten
ennen, vaeltaneet pakkasestaan göötien kera pois; sijaansa he ovat
jättäneet ulkomaalaista väkeä -- raukkoja viisaudeltaan ja älyltään,
mutta merkillisen kilttejä hupsuudessa. Jos se suku tahtoisi kerääntyä
yhteen paikkaan, niin tuskinpa siellä näkisi tuhannesta viittäkymmentä
entisen veroista...

       *       *       *       *       *

-- No, mitä tästä sanotte? kysyi Borg lopetettuaan lukemisen ja
juotuaan hieman konjakkia.

-- Eipä niinkään hullua; hieman sukkelampaa se tietenkin olisi voinut
olla, sanoi Sellén.

-- No, mitä sanoo Falk?

-- Sehän on tuota tavallista parkua -- ei mitään muuta. Menemmekö nyt?

Borg katsoi häneen saadakseen selville, oliko se ivaa, mutta mitään
huolestuttavaa ei näkynyt.

-- Vai niin, sanoi Sellén, Olle on lähtenyt etsimään autuaallisempia
metsästysmaita; niin, hänen on kyllä hyvä olla, hänen; nyt on päässyt
päivällishuolistaan. Mitähän Napin kellarimestari mahtanee tästä sanoa;
hänellä oli kai Ollellekin pieni "lappu", joksi hän niitä sanoo! Niin!
Niin!

-- Miten sydämetöntä, miten raakaa! Hyi helvetti tuollaista nuorisoa!
puhkesi Falk sanomaan, viskasi pöydälle rahoja ja puki päällensä.

-- Oletko sentimenttaalinen? pilkkasi Sellén.

-- Olen! Hyvästi!

Ja hän meni.



KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Katsaus.


_Lisensiaatti Borgin kirje Tukholmasta maisemamaalari Sellénille
Parisiin_.

    Veli Sellén!

    Kokonaisen vuoden olet nyt odottanut minulta kirjettä, mutta nyt
    minulla onkin jotain kirjotettavaa. Minun pitäisi, periaatteitteni
    mukaan, ensin puhua itsestäni, mutta minun täytyy totutella
    kohteliaaksi, sillä pian lähden minä ansaitsemaan leipääni;
    alotan siis sinusta! Onnittelen, että sait taulusi salonkiin
    ja että se siellä teki vaikutuksen. Uutisen siitä pani Iisakki
    Harmaaseenviittaan, toimittajan tietämättä, jonka vuoksi tämä
    vaahtosi raivosta, kun sai lukea sen, sillä hän oli vannonut,
    ettei sinusta koskaan tule mitään. Kun siis täten olet ulkomailla
    saavuttanut tunnustusta, olet tietysti samalla maineessa täällä
    kotonakin, eikä minun siis enää tarvitse hävetä sinun puolestasi.

    Etten unohtaisi mitään ja voidakseni lyhyesti puhua kaikesta,
    sillä minä olen sekä laiska että väsynyt ankarasta työstä
    lapsenpäästölaitoksessa, niin kirjoitan kirjeeni uutismuotoon aivan
    kuin mikäkin Harmaaviitta, joten helpommin voit sivuuttaa sen, mikä
    sinua ei huvita.

    _Valtiollinen asema_ tulee yhä mieltäkiinnittävämmäksi; kaikki
    puolueet ovat lahjoneet toisiaan lahjoilla ja vastalahjoilla,
    niin että ne nyt ovat harmaita jok'ainoa. Tämä taantumus päättyy
    luultavasti sosialismiin. On kovasti kysymyksessä enentää läänien
    lukumäärää 48:aan, sillä valtioneuvoksen uran on nyttemmin
    huomattu olevan suorin tie ylenemiseen, varsinkin kun siihen
    ei tarvitse edes kansakoulunopettajatutkintoa. Puhuttelin
    muuatta koulutoveriani, joka jo on entinen valtioneuvos,
    tässä eräänä päivänä, ja hän väitti olevan paljon helpompaa
    olla valtioneuvoksena kuin toimitussihteerinä. Työt kuuluvat
    muistuttavan suuresti takuuseen menemistä -- tarvitsee ainoastaan
    kirjottaa nimensä! Maksusta ei ole väliä, kun on vastatakaajia.

    Mitä _sanomalehdistöön_ tulee -- niin, senhän sinä tunnet!
    Enimmäkseen on niistä muodosteltu afäärejä, s.o. se seuraa päivän
    enemmistön mielipidettä, ja enemmistö, s.o. useimmat tilaajat,
    on vanhoillinen. Kysyin eräänä päivänä eräältä vapaamieliseltä
    sanomalehtimieheltä, minkätähden hän kirjotti sinusta niin
    kauniisti tuntematta sinua. Hän sanoi sen riippuvan siitä, että
    yleinen mielipide, s.o. useimmat tilaajat, on sinun puolellasi.
    "No, jos yleinen mielipide kääntyy häntä vastaan!" -- "Silloin minä
    hänet luonnollisesti kukistan!"

    Sellaisissa oloissa voit ymmärtää, että koko vuoden 65 jälkeen
    kasvanut suku, joka ei ole edustettuna, on epätoivoisena, siksi he
    ovatkin nihilistejä, s.o. -- kaikessa, tahi katsovat he etujensa
    mukaiseksi ruveta vanhoilliseksi, sillä vapaamieliseksi ei
    tuollaisilla ehdoilla hittokaan rupea.

    _Taloudellinen tila_ on painoksissa. Setelistö, ainakin minun,
    on vähentynyt; hienoimmatkaan paperit, kaksi lääketieteen
    lisensiaattia, eivät mene missään pankissa.

    _Triton yhtiö_ selvitti, kuten tiedät, asiansa siten, että johtajat
    ja selvittäjät ottivat kaiken painetun setelirahan, mutta osakkaat
    ja tallettajat saivat sekalaista kivipainostyötä Norrköpingin
    tunnetusta yhtiöstä (ainoa, joka on kunnollisesti kannattanut
    näinä huijausaikoina); näin erään lesken, joka oli saanut muutaman
    marmorilouhimon karttoja käden täyden; ne olivat suuria, kauniita
    kokoarkkeja, punaisella ja sinisellä painettuja, joihin tiheään,
    hyvin tiheään, oli kaiverrettu _tuhat kruunua_ ja alla, aivan
    kuin takuumiehinä, oli henkilöiden nimiä, joista ainakin kolme
    saa osakseen serafiimi-soiton, sitten kun ovat lakanneet olemasta
    osakkeenomistajia tässä matoisessa maailmassa.

    Ystävämme ja veljemme _Nicolaus Falk_, joka on alkanut kyllästyä
    yksityiseen lainausliikkeeseensä, koska se ei suonut hänelle
    täydellistä kansalaisarvoa, jonka sen sijaan julkinen suo, päätti
    yhdessä muutamien asiantuntijain (!) kanssa perustaa pankin. Uusi
    ohjelma kuului näin: "Koska kokemus on osottanut -- todellakin
    surullinen kokemus! -- (Levin oli kirjottaja, huomaa se!) -- että
    talletustodistukset eivät kyllin varmasti turvaa toisten käsiin
    uskotun tavaran -- se on -- tallettujen rahojen -- takaisinsaantia,
    niin olemme me allekirjottaneet, epäitsekkään innon elähyttäminä,
    kohottaaksemme kotimaista teollisuutta ja hankkiaksemme suuremman
    vakuuden rahaaomistavalle yleisölle, muodostaneet pankin
    nimeltä Talletus-vakuusosakeyhtiö. Uutta ja turvallista, sillä
    kaikki uusi ei ole turvallista, meidän aatteessamme on se, että
    tallettajat arvottomien talletustodistusten sijasta saavat
    arvopapereita talletetun summan _täydestä_ arvosta" j.n.e. Liike
    on vielä käynnissä, ja voit arvata millaisia papereita annetaan
    talletustodistusten sijaan! Tarkalla silmällään huomasi Falk,
    kuinka suurta hyötyä hänelle olisi sellaisesta henkilöstä kuin
    Levin, jolla oli suuri taloudellinen kokemus ja joka sitäpaitsi
    kinailuillaan oli saavuttanut tavattoman henkilötuntemuksen;
    mutta valmistaakseen hänet kunnollisesti ja tutustuttaakseen
    hänet täydellisesti kaikkiin liikkeen sokkeloihin ja eritoten sen
    lakipuoleen, ahdisti hän häntä velkakirjallaan ja pakotti hänet
    tekemään vararikon. Sen jälkeen esiintyi hän pelastajana ja teki
    hänestä jonkinlaisen taloudellisen neuvonantajan, arvonimeltään
    johtokunnan sihteeri, ja nyt istuu Levini poika siellä yksityisessä
    huoneessa eikä saa näyttäytyä pankissa. Kamreerina on Iisakki;
    hän on suorittanut ylioppilastutkinnon (latina, kreikka ja heprea
    aineina, juridikofilin ja filosofian kandidaatin korkeimmilla
    arvosanoilla kaikissa aineissa -- luonnollisesti mainittiin
    Harmaassaviitassa hänen tutkinnoistaan!). Hän lukee nyt
    juriskandidaattitutkintoa ja tekee sillä välin kauppoja omin päin.
    Hän on kuin ankerias, hänellä on yhdeksän elämää ja elää tyhjästä!
    Hän ei käytä väkeviä juomia eikä nikotiinia missään muodossa;
    harjottaako hän mitään muitakaan paheita, en tiedä, mutta hän on
    pelättävä! Hänellä on rautakauppa Härnösandissa, tupakkakauppa
    Helsingissä, kamakauppa Söderteljessä ja omistaa sen lisäksi pari
    puuhökkeliä etelässä! Hän on tulevaisuuden mies, sanoo kansa,
    minun mielestäni hän on nykyisyyden mies! Hänen veljensä, Levi, on
    Tritonin selvityksen jälkeen vetäytynyt hoitamaan yksityisasioitaan
    omistaen, kuten sanotaan, sievosen omaisuuden. Hän on tainnut
    tehdä tarjouksen Skoklosterista, jonka hän aikoo korjata sen
    uuden tyylin mukaiseksi, jonka hänen piirustusakatemiassa oleva
    setänsä on keksinyt. Ostotarjous kuitenkin hylättiin. Levi tästä
    loukkaantui ja kirjotti Harmaaseenviittaan uutisen otsakkeella:
    _Juutalaisvainoa yhdeksännellätoista vuosisadalla_, jolla sai
    puolelleen koko sivistyneen yleisön myötätuntoisuuden, ja hänestä
    voi sen kepposen perästä tulla valtiopäivämies, jos haluaa. Hän
    sai vastaanottaa kiitosadressin "uskonveljiltään" (juuri kuin
    Levillä olisi uskoa), jossa he kiittivät häntä (se oli painettuna
    Harmaassaviitassa!) siitä, että hän oli valvonut juutalaisten
    "oikeuksia" (nimittäin ostaakseen Skoklosterin!). Adressi
    ojennettiin hänelle juhlassa Gröna Jägarnissa, jonne myöskin
    joukko ruotsalaisia (minä johdan aina juutalaiskysymyksen sen
    oikealle alalle = kansantieteelliselle!) oli kutsuttu syömään
    pilaantunutta lohta ja juomaan väljähtynyttä viiniä. Tilaisuudessa
    lahjotti päivän sankari yleisen liikutuksen vallitessa (katso
    Harmaataviittaa!) 20,000 kruunua (Ruumisosakkeissa!) "Evankelista
    uskontunnustusta olevien langenneiden poikien kodille" (aina
    niiden pitää vetää esille se uskontunnustus!). Minä olin myöskin
    juhlassa ja näin jotain, jota en koskaan ennen ollut nähnyt --
    Iisakin juovuksissa! Hän selitti vihaavansa minua ja sinua ja
    Falkia ja kaikkia "valkoisia" -- hän nimitti meitä "valkoisiksi" ja
    "alkuasukkaiksi" ja "_rocheksi_" -- vuorottain; viimeksi mainittua
    sanaa en tunne, mutta kun hän sen lausui, kertyi ympärillemme
    heti lukematon joukko "mustia", niin hirmuisen näköisinä, että
    Iisakki vei minut sivuhuoneeseen. Siellä hän purki mielensä:
    puhui kärsimyksistään lapsena Klaaran koulussa, kuinka opettajat
    ja toverit kohtelivat häntä pahoin ja syrjäyttivät hänet, kuinka
    katupojat tukistivat häntä kadulla. Liikuttavinta oli hänen
    kertomuksensa asevelvollisuusajaltaan: rukouksessa kutsuttiin
    hänet rintaman eteen lukemaan Isä meidän, ja kun ei hän sitä
    osannut, pilkattiin häntä. Hänen kertomuksensa sai minut muuttamaan
    mielipidettä hänestä ja hänen heimostaan.

    _Uskonnollinen keikailu_ ja hyväntekeväisyyskolera raivoavat
    suuressa määrässä ja tekevät olon isänmaassa hyvin miellyttäväksi.
    Muistathan nuo kaksi paholaisen kasvattia: rouva Falkin ja
    revisorska Homanin; halpamaisempia, turhamaisempia ja häijympiä
    olentoja ei ole toimettomana koskaan virunut; muistathan
    heidän lastenseimensä ja sen lopun; nyt ovat he perustaneet
    Magdaleena-kodin, ja ensimmäinen, joka sinne otettiin -- minun
    suosituksestani -- oli Nygrändin Mari! Se raukka oli lainannut
    kaikki säästönsä eräälle kisällille, joka karkasi, maksamatta. Nyt
    oli hän iloinen saadessaan vapaan hoidon ja kansalaisluottamuksensa
    takaisin. Jumalansanan paljouden, joka seuraa kaikkea tuollaista
    hyväntekeväisyyttä, selitti hän olevan siedettävissä, kunhan hän
    vaan saisi aamukahvia.

    Muistathan myöskin _Pastori Skåren_; hän ei päässyt pastori
    primariuksen jälkeläiseksi, ja kiukuissaan siitä kerjää hän
    paraillaan kokoon varoja uutta kirkkoa varten, ja nyt näkee
    painettuja kerjäyslistoja, Ruotsin rikkaimpien mahtimiesten
    allekirjottamia, vetoamassa yleiseen armeliaisuuteen. Kirkko, josta
    tulee kolme kertaa niin suuri kuin Blasieholman kirkko ja johon
    yhdistetään pilviä piirtävä torni, rakennetaan Katriinankirkon
    nykyiselle paikalle; tämä nimittäin ostetaan ja revitään,
    koska se on osottautunut liian pieneksi tyydyttämään sitä
    suurta uskonnollista tarvetta, joka nyt riivaa Ruotsin kansaa.
    Kokoonkerjätyt varat ovat jo niin suuret, että on täytynyt nimittää
    kamreeri (jolla on vapaa asunto ja puut) niitä hoitamaan. Arvaappas
    kenestä se tehtiin? -- Kuule! Struvesta! -- Hän on viime aikoina
    tullut hieman uskonnolliseksi -- sanon hieman, sillä paljon se
    ei ole, mutta kuitenkin riittävästi hänen pienille oloilleen,
    sillä nyt suojelevat uskovaiset häntä. Mutta tämä ei estä häntä
    jatkamasta sanomalehtitointaan ja juopotteluaan; mutta hänen
    sydämensä ei ole heltynyt; hän on päinvastoin hyvin katkeroitunut
    kaikille niille, jotka eivät ole joutuneet rappiolle, sillä, meidän
    kesken, hän on äärettömästi rappiolla, siksi vihaa hän Falkia
    ja sinua ja on luvannut "nitistää" teidät, niinpian kun annatte
    kuulua jotain itsestänne jälleen. Kuitenkin, voidakseen muuttaa
    kamreerihuoneistoon polttamaan halkoja, täytyi hänen vihityttää
    itsensä, joka tapahtui kaikessa hiljaisuudessa Valkeilla vuorilla.
    Minä olin todistajana (tietysti juovuksissa) ja katselin tuota
    siivoa. Vaimokin on ruvennut jumaliseksi kuultuaan, että se on
    hienoa. -- _Lundell_ on täydellisesti luopunut uskonnollisesta
    tunteestaan ja maalailee vain toimitusjohtajien muotokuvia, jotka
    ovat tehneet hänet piirustusakatemian jäseneksi. Nyttemmin on
    hän kuolematonkin, sillä hän on saanut taulun Kansallismuseoon.
    Tapa oli hyvin yksinkertainen ja seurattava: Smith lahjotti sinne
    Lundellin maalaaman laatukuvan ja siitä hyvästä maalasi Lundell
    ilmaiseksi hänen muotokuvansa! -- Mainiota! Eikös olekkin?

    _Romaanin loppu_. Istuin eräänä sunnuntaiaamupäivänä, sinä lyhyenä
    hetkenä, jolloin kauheat kirkonkellot eivät häiritse sapattirauhaa,
    huoneessani tupakoiden. Silloin koputetaan ovelle ja sisään astuu
    pitkä komea mies, jonka olin tuntevinani -- se oli Rehnhjelm.
    Molemminpuolinen tutkinto. Hän on suuren tehtaan hoitajana ja
    jotenkin tyytyväinen maailmaansa. Kuuluu toisen kerran koputus.
    Sisään tulee Falk (enemmän hänestä tuonnempana!). Vertaillaan
    vanhoja muistoja ja yhteisiä tuttavia! Sitten tuli tuo tuttu hetki,
    jolloin vilkkaan keskustelun jälkeen syntyy vaitiolo ja kummallinen
    äänettömyys! Rehnhjelm otti käteensä lähimmän kirjan ja silmäili
    sitä, alkaen lukea ääneen:

    -- "_Keisarileikkaus_. Akateeminen väitöskirja, joka korkeasti
    kunnioitettavan lääkintöopillisen tiedekunnan luvalla
    tulee pienemmässä Kustaalaisessa oppisalissa julkisesti
    puolustettavaksi." -- Nämäpä kauheita kuvioita; kuka onneton näin
    kummittelee kuolemansa jälkeen!

    -- Katso, sanoin minä; sivulla 2 se sanotaan.

    Hän luki edelleen.

    -- "Lantio, joka säilytetään numerossa 38 Akatemian pataloogisissa
    kokoelmissa..." -- Ei se tämä ollut. "Naimaton nainen Agnes
    Rundgren..."

    Mies tuli naamaltaan valkoiseksi kuin kalkki ja hänen täytyi nousta
    juomaan vettä.

    -- Tunsitko hänet? kysyin minä saadaksemme hieman ajankuluketta.

    -- Tunsinko häntä? Hän oli teatterissa X-köpingissä ja tuli sitten
    tänne Tukholmaan johonkin kahvilaan, jossa nimitti itseään Beda
    Petterssoniksi.

    Olisitpa nyt nähnyt Falkin. Siitä syntyi kohtaus, joka päättyi
    siten, että Rehnhjelm lausui muutamia kirouksen sanoja naisesta
    yleensä, johon Falk kiivaasti vastasi, että on kahdenlaisia
    naisia, hän pyysi kiinnittää huomiota siihen, ja että naisilla
    on yhtä suuri ero kuin enkeleillä ja piruilla! Ja hän puhui niin
    liikuttavasti, että Rehnhjelmin silmät kyyneltyivät.

    Falk, niin! Hänet säästin minä viimeiseksi. Hän on kihloissa! Miten
    se tapahtui? Itse hän sen kertoi näin: "Me näimme toisemme!" Kuten
    tiedät, ei minulla koskaan ole mielipiteet valmiina, vaan odottelen
    uusia huomioita, mutta sen nojalla, mitä tähän saakka olen nähnyt,
    ei voitane kieltää, että rakkaus on jotakin, jota me poikamiehet
    emme voi arvostella -- se, mitä me tuolla nimellä nimitämme, on
    vain irstaisuutta! Naura sinä vain, vanha irvihammas!

    Minä en muuten koskaan, paitsi huonoissa näytelmissä, ole nähnyt
    niin nopeata luonteen kehittymistä kuin sillä kertaa Falkissa.
    Elä luule, että kihlaus aivan päistikkaa tapahtui. Isä oli
    vanha leskimies, itsekäs, eläkkeennauttija, joka piti tytärtään
    pääomana, joka rikkailla naimisillaan valmistaisi hänelle mukavat
    vanhuudenpäivät (hyvin tavallinen asianlaita!). Hän sanoi
    jyrkästi: ei! Olisitpa silloin nähnyt Falkin! Hän meni kerran
    toisensa jälkeen ukon luo ja ajettiin ulos, mutta meni uudelleen
    ja sanoi ukolle vasten naamaa, että he menevät naimisiin ilman
    hänen suostumustaan, ellei hän tahdo olla asiassa mukana; en
    tiedä, mutta luulen heidän tapelleen! Sitten tuli eräs ilta; Falk
    saattoi kihlattunsa kotiin tämän sukulaisten luota, jonne hän oli
    tunkeutunut. Tultuaan kadulle näkivät he lyhdyn valossa ukon olevan
    akkunassa -- hänellä on Hornstullsgatanin varrella pieni talo,
    jossa hän asuu yksin. Falk ryskyttää lankkuporttia; hän ryskytti
    neljännestunnin, mutta kukaan ei avaa! Hän kapuaa lankkuportin
    yli, suuri koira hyökkää hänen kimppuunsa, jonka hän ottaa kiinni
    ja sulkee rikkasäiliöön (aatteles, tuo arka Falk!), sitten
    pakottaa hän talonmiehen nousemaan avaamaan portin; he olivat nyt
    pihalla; vielä oli jäljellä talon ovi; hän jyskyttää sitä suurella
    kivellä, mutta sisältä ei kuulu hiiskaustakaan; silloin menee
    hän puutarhasta noutamaan tikapuut ja kapuaa niitä myöten ukon
    akkunaan (aivan kuin minäkin olisin tehnyt!) ja huutaa: avatkaa
    ovi tahi minä lyön rikki ikkunan! Silloin kuuluu sisältä ukon
    ääni: "lyöppäs, senkin veijari, niin ammun sinut!" Falk löi rikki
    ikkunan! Oli hetkisen kuolon hiljaista. Viimein kuului rikkonaisen
    ruudun takaa: "se oli potra teko!" (ukko on ollut sotilas), "sinä
    olet minun poikiani!" -- "Minä en mielelläni riko ikkunoita", sanoi
    Falk, "mutta teidän tyttärenne vuoksi teen minä mitä tahansa!" ja
    niin oli asia selvä.

    Hän meni kihloihin! Et tiedä, että sen jälkeen, kun valtiopäivät
    suorittivat virastoissa suuren uudestijärjestelynsä, joka
    lisäsi palkkoja ja paikkoja toisella mokomalla, voi nuori mies
    vihdoinkin mennä naimisiin jo ensimmäisessä palkka-asteessa
    ollessaan! Hän menee naimisiin syksyllä! Morsian pysyy yhä edelleen
    opettajattarena, kuten tähänkin asti! Minä tunnen naiskysymystä
    hyvin vähän, sillä se ei minua liikuta, mutta luulen, mikäli
    olen nähnyt, että meidän sukupolvemme poistaa avioliitosta sen
    aasialaisuuden, jota siinä vielä on. Molemmat asianomaiset tekevät
    vapaan sopimuksen, kumpikaan ei luovu itsenäisyydestään, toinen
    ei koeta kasvattaa toista, opitaan pitämään arvossa toistensa
    heikkouksia ja siten syntyy elinkautinen toveruus, joka ei käy
    väsyttäväksi toisen alinomaisesta hellyyden karttamisesta. Rouva
    Nicolaus Falkia, tiedäthän, tuota hyväntekeväisyys-pirua, en
    pidä muuna kuin "femme entretenue'nä", ja sinähän hänkin pitää
    itseään; useimmat rouvat menevät naimisiin saadakseen hyvän olon
    ja päästäkseen tekemästä työtä ja omaan kotiin; että niin harvoja
    avioliittoja solmitaan, se on naisen vika ja miehen!

    Mutta Falk, hän on läpitunkematon; hän on käynyt käsiksi
    numismatikaan innolla, joka ei ole täysin luonnollinen, niin,
    kuulinpa hänen erään kerran mainitsevan, että hän on aikeissa
    kirjottaa siitä aineesta oppikirjan ja että koettaisi saada sen
    hyväksytyksi kouluihin, joissa rahatieteen tulisi muodostaa
    yksi opetusaine; hän ei koskaan lue sanomalehteä, ei tiedä
    koskaan, mitä maailmassa tapahtuu; ja kirjailijaksi tulemisensa
    näyttää hän kokonaan jättäneen. Hän elää yksistään viralleen ja
    morsiamelleen, jota hän jumaloi; mutta minä en tuohon kaikkeen
    luota. Falk on valtiollinen kiihkoilija, joka tietää palavansa
    poroksi, jos antaisi liekille ilmaa, ja siksi sammuttaa hän sen
    ankarilla, kuivilla opiskeluilla; mutta en luule sen onnistuvan,
    sillä vaikka hän kuinkakin koettaisi itseään hillitä, niin
    pelkään, että räjähdys kuitenkin tapahtuu kerran; sitäpaitsi
    -- näin meidän kesken sanoen -- luulen hänen kuuluvan johonkin
    noista salaisista seuroista, joita taantumus ja rautavalta
    mannermaalla ovat synnyttäneet. Kun näin hänet eräänä päivänä
    valtaistuinsalissa airuena valtaistuinpuhetta luettaessa, puettuna
    punaiseen purppuraviittaan, päässään sulkatöyhtöinen hattu ja
    kädessä sauva, valtaistuimen juurella (valtaistuimen juurella!)
    -- silloin ajattelin -- niin, on synti sanoa sitä; mutta kun
    ministeri tuli jättämään Kunink. Majesteetin armollista esitystä
    valtakunnan tilasta ja tarpeista, silloin näin minä Falkin silmässä
    katseen, joka sanoi näin: mitä tietää M:tti valtakunnan tilasta ja
    tarpeista? -- Se mies, se mies!

    Nyt luulen tehneeni katsauksen, ketään unohtamatta. Hyvästi siis,
    tällä kertaa! Pian saat minulta tietoja taasen!

                                                     _H.B._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Punainen huone - Kuvauksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.