Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Avioelämää I - Kaksitoista kertomusta avioelämästä
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Avioelämää I - Kaksitoista kertomusta avioelämästä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



AVIOELÄMÄÄ I

Kaksitoista kertomusta avioelämästä


Kirj.

AUGUST STRINDBERG


Suom. ["Giftas"] Siimes Kanervio



K. Kaatra, Tampere, 1907.

Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki, 1907.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
   Puhuttelu.
 Alkulause.
   Alkulause.
   Naisen oikeudet.
   Puhuttelu.
 Hyveen palkka.
 Rakkaus ja jyvät.
 Päästä naimisiin.
 Täytyy.
 Korvaus.
 Huono onni.
 Viilloksia.
 Luonnoton valinta, tai rodun synty.
 Uudistusyritys.
 Luonnonesteitä.
 Fenix-lintu.

Tästä osasta puuttuu kertomus "Ett Dockhem", joka julkaistaan
esiintulleista syistä vasta jälkimäisessä osassa.



ESIPUHE.


Puhuttelu.

_Puhuttelija_: No tehän olette taas tekassut uuden romanin.

_Kirjailija_: Niin hullusti on tosiaankin käynyt! Tiedän kyllä siitä
kovasti rangaistavan, mutta en voinut pidättäytyä.

_Puhuttelija_: Minun ymmärtääkseni on koko lailla epäjohdonmukaista
moittia kirjailemista ja kuitenkin sitten itse kirjailla. Myönnättekö
sen?

_Kirjailija_: Myönnetään!

_Puhuttelija_: Myönnätte siis toimivanne epäjohdonmukaisesti?

_Kirjailija_: Se on totta. Minä olen niinkuin kaikki maailmassa
kehityksen lakien alainen, ja kehityshän edistyy taka-askelinkin. Tämä
romani on myöskin pieni taka-askel, mutta älkää siitä suuttuko. Parin
vuoden päästä lakkaan kokonaan tekemästä romaneja, näytelmiä ja runoja,
jos suinkin mahdollista!

_Puhuttelija_: Mihinkäs toimeen te sitten ryhdytte?

_Kirjailija_: Aijon tulla puhuttelijaksi. Olen tosiaankin sitä
ajatellut. Katsokaas, minä olen väsynyt arvaamaan ihmisten aikomuksia,
varsinkin kun he kirjottavat kirjoja; teen kuin te: menen ja kysyn
heiltä. Mutta palatkaamme asiaan! Mitä pidätte uudesta kirjastani?

_Puhuttelija_: Se on mielestäni huonosti tehty. Se ei ole
johdonmukaisesti kehitetty.

_Kirjailija_: Te olette tosiaankin oikeassa! Se ei ole loppuun saakka
kehitetty. Siinä on asian ydin. Aikomukseni oli kertoa koko joukon
tapauksia, tavallisia tapauksia miehen jo vaimon keskinäisestä
suhteesta, ei neljää poikkeustapausta niinkuin rouva Edgren, eikä
ihmetapauksia kuin Ibsen, mitkä kuvaukset sitten otetaan kaikkien
tapausten kaavaksi. Siitä syystä olen vaan kertonut illallisista
Stallmästargårdenilla, missä on kahta lajia lohta, dilliä, tuoretta
gurkkua, pieniä pihviä, espanjan-sipulia, kukkopoikaa ja mansikoita.
Sitäpaitsi on minulla rapuja (naarasrapuja) Rejnersillä, pannukakkuja
Djurgårdenilla; Norrtullsgatanilla puisto, jossa on kukkiva omenapuu,
kuudenlajisia kukkia ja pari yökehrääjää. Vielä on minulla Adolf
Fredrikin kirkko, yksi floretti ja vähintään kolmekymmentä
merimiessanaa, mitkä olen ottanut merenkulkusanakirjasta! Eikös se ole
kylliksi realistista?

_Puhuttelija_: Kyllä, mutta olisitte kirjottanut jotakin kornetti
Vanadiksesta tai kuvannut luontoa Schweizerdalenissa, mitä niin hyvin
osaatte. Kuvaukset eivät ole, niinkuin jo sanoin, täydelliset.
Sitäpaitsi on kirjanne epäsiveellinen. Myönnättekö sen?

_Kirjailija_: Se on kyllä sitä teidän käsitteittenne mukaan, sillä jos
siveellisyys on sitä miksi se on tullut, rikos luontoa vastaan, niin
silloin on kirjani epäsiveellinen, se kun on luonnon mukaan kirjotettu.

_Puhuttelija_: Tulemme taas Rousseauhon, ja siihen ei tarvitse mitään
vastata! Mutta kolmanneksi on teidän kirjanne vanhoillinen. Te joka
olette mukamas vapaamielinen, ivailette naiskysymystä. Kuinka sitä
uskallatte?

_Kirjailija_: myönnän kyllä, että vaaditaan suurempaa rohkeutta ajan
muotihulluuden ivaamiseen, kuin virran mukana kulkemiseen!

_Puhuttelija_: Voitteko sanoa nykyistä naiskysymystä hulluudeksi?

_Kirjailija_: Yhtä rikollista on tahtoa vapauttaa naista luonnosta kuin
miestäkään. Painakaa se mieleenne, herra puhuttelija, että nykyiset
yritykset naisen vapauttamiseksi luonnosta ovat sellaisessa kapinassa
luontoa vastaan, että ne rankaisevat itsensä. -- Mutta jos haluatte
lukea alkulauseeni, niin saatte kuulla täydellisesti mitä minä
ajattelen asiasta. Haluatteko?

_Puhuttelija_: Lainaisin sen mieluummin.

_Kirjailija_: Ja painattaisitte sen! Mielellään! Sitä parempi kuta
useammat sen saavat lukea. Tässä se on!



ALKULAUSE.


Naiskysymykselle, jolla yhteiskunnan perusteitten nykyään väitetään
lepäävän, näyttää minusta annetun liian suuri arvo. Naiskysymys,
sellaisena kuin se nykyään hurmehtii, koskee vaan kulturinaista, ehkä
10 prosenttia väestöstä, ja on siis erään ryhmän etuja käsittelevä
kysymys. Mutta kulturi-ihmisen työ pitää aina suurta melua itsestään ja
näyttää helposti siltä kuin se koskisi koko ihmiskuntaa. Naiskysymys on
jo ratkaistu jos otetaan maan koko väestö huomioon, tai maalaisväestön
keskuudessa. Seuraavassa esimerkki.

Talonpojalla ja hänen vaimollaan on yhtäläinen kasvatus. Jos toinen
osaa kirjottaa, osaa toinen laskea. He ovat jakaneet työn (menemättä
yksityisseikoissa niin pitkälle kuin kulturi-ihminen), niin että ovat
ottaneet osansa luonnon viittauksen mukaan, eikä toinen vallitse
ainetta jota toinen ei ymmärrä. He ovat siis jokseenkin oikein
sanottuna: henkisessä avioliitossa. Talonpojan vaimo ei voi kadehtia
miehensä vapaata asemaa, sillä ei ole kunniakkaampaa liikkua
lantaläjällä kuin keittää puuroa, ei kunniakkaampaa kesyttää varsoja
kuin kasvattaa lapsia. Hauskempi pikemminkin on istua lämpimässä
tuvassa tai navetassa kuin savisessa ojassa survoa ja paistattaa
aurinkoa selkäänsä tai kädet jääsohjon peittäminä vetää nuottaa. Jos
mies hoitaakin ne vähät rahat mitkä kokoon saadaan, niin on vaimolla
avain aittaan. Mitä vaimo ansaitsee kehruulla talvi-iltasin, sen hän
saa pitää omana rahastonaan ja ostaa sillä kahvia ja sokeria. Maa,
jonka vaimo mahdollisesti perii, ei kuulu naimaoikeuteen. Vaimo tulee
siis varsin hyvin toimeen ilman "naidun naisen omistusoikeutta." Jos
sanomalehdissä on kuultu puhuttavan talonpojan vaimoista, jotka ovat
saaneet selkään miehiltään, niin on myöskin, vaikkei sanomalehdissä
(sillä mies ei koskaan kirjota sellaista lehtiin) talonpoikain kuultu
saavan selkään vaimoiltaan. Vahvin aina vallitsee, olkoon se sitten
mies tai vaimo. Talonpojan vaimo on harvoin uskoton miehelleen,
osittain siitä syystä, että hänellä ei ole aikaa, osittain siitä
syystä, että naimattomilla pojilla on tarpeeksi tyttöjä. Mies taas on
harvoin uskoton, kun tytöt eivät mielellään halua "äijämiestä",
heillähän on vallan tarpeeksi poikia.

Miehen ja vaimon ominaisuudet luonnonihmisissä ovat jokseenkin samat.
Kun vaimo raskaana ollessaan on vähemmän puolustuskykyinen ja
synnytyksen jälkeen tarvitsee ruokaa lapsilleen ja suojaa heille, on
hän asettunut miehen turviin. Mies ei siis ole pakottanut häntä
valtansa alle. Miehen rakkaus vaimoonsa puolisona ja lasten äitinä on
aina ollut takauksena siitä, ett'ei häntä ole orjana kohdeltu. Ja
kunnioitus, jolla mies kohtelee naista talonpoikaiselämässäkin, johtuu
siitä, että hänet kasvatti nainen -- äiti. Nainen sitävastoin ei
kohtele miestään samalla kunnioituksella, sillä hän on pöllyyttänyt
poikasia niitten pieninä ollessa ja tuntee siitä syystä vieläkin
ylivoimansa. Hän on aina ja ennen kaikkea äiti. Katsohan vanhaa
isoäitiä takan ääressä, kuinka hän kohtelee perheen isää, aina kuin
poikaa.

Kulturinainen sitävastoin on yhtä turmeltunut kuin mieskin.
Kulturirakkaus on hyvin monimutkainen asia. Pohjalla on suvun
jatkamisvaisto. Kun yhteiskunta alkoi vaatia takeita lapsille ja keksi
avioliiton, ja avioliiton mukana seurasi omaisuus ja yhteiskunnallinen
asema, työnnettiin luonnonrakkaus takasijalle, sai yläluokan silmissä
aistillisuuden leiman ja piti verhottaman rakastelulla. Kun mies etsi
puolisoa itselleen, täytyi rakastelun verhoon peittää semmoiset
harrastukset kuin saada vaimokseen hyväsukuinen nainen, saada
omaisuutta ja niinedespäin. Siitä syntyi vastenmielinen, teeskennelty
naispalvelus. Kun naamari sitten avioliitossa putosi, katsoi vaimo
joutuneensa petetyksi, ja siitä syntyi niin monta onnetonta
avioliittoa.

Kulturinaista ei sorreta! Kun herra istuu sohvalla vieraassa huoneessa
ja nainen astuu huoneeseen, nousee herra seisomaan. Kun nainen on
juonut teensä, nousee joku herra ja nostaa kupin pois. Koskaan ei ole
nähty päinvastaista. Jos joku naimaton herra asuu Söderillä, niin hän
ei uskalla olla menemättä Kungsholmenille, kun joku pyytää häntä
saattamaan jotakin naista kotiin. Kun miehet ja naiset juhlivat
yhdessä, juo mies naisen maljan ja kiittää kunniasta minkä nainen on
hänelle osottanut! Kihlausaika on miehelle harjotusta kaikenlaisissa
palvelustoimissa, joita hän avioliitossa, lisääntyneen työn tähden ei
enää ehdi suorittaa. Vaimo kaipaa palvelijaansa ja löytää vertaisensa.
Silloin luulee hän saaneensa sortajan.

Mutta minkälaista sortoa harjottaa sitten mies avioliitossa? Mies
valitsee tavallisesti vaimon ja on tavallisesti rakastunut häneen.
Naimisen vaikeus saattaa hänet toivomaan ehdotonta onnea avioliitossa,
niin että hän todellisuudessa sitten tavallisesti tuntee itsensä
noloksi. Hän huomaakin enkelin vaan tavalliseksi ihmiseksi ja tämä
pettymys panee hänet huonolle tuulelle. Mutta hän rakastaa vaimoaan!
Aina ei ole varma, että vaimo rakastaa miestään, eihän vaimo ole
valinnut. Vaimo on siis edullisemmassa asemassa. Ja niin on laita
useimmissa avioliitoissa. "Kotirauhan" säilymiseksi tekee mies mitä
myönnytyksiä tahansa, sillä kotirauha kuului hänen rohkeimpiin
unelmiinsa avioelämän autuudesta. Useimmissa tapauksissa on rouva
herrana talossa ja mies herrana ulkopuolella taloa. Tästä ei ole
rouvalla mitään vahinkoa. Rouva määrää piikojen työt, ruuan laiton,
lastenkasvatuksen ja hoitaa tavallisesti rahat. Mies jättää
tavallisesti tulonsa vaimolleen, jättää hänelle neularahat, joita vaimo
saa käyttää selvää niistä tekemättä. Itse täytyy miehen selvittää joka
penni minkä on käyttänyt sigarreihin -- ja punschiin! Vaimon asema ei
siis ole orjattaren eikä miehen asema sortajan!

Katsokaamme nyt kuinka Ibsen, joistakin tuntemattomista,
käsittämättömistä syistä on pilakuvannut kulturinaisen ja kulturimiehen
teoksessaan "_Et dukkehjem_", joka on tullut oikeaksi uskonkirjaksi
naiskysymysintoilijoille.

Et dukkehjem on näytelmä. Kirjotettu ehkä jollekulle suurelle
näyttelijättärelle, jonka esitykset sfinksimäisessä luomisessa ovat
aina saavuttaneet menestystä. Kirjailija on tehnyt varsin väärin miestä
kohtaan, kun ei esitä perinnöllisyydessä mitään miehen puolustukseksi,
mutta kylläkin vaimon, jonka jälkimmäisen puolustusta hän usein
painostaa puhuessaan hänen isästään. Mutta katselkaamme lähemmin tätä
Noraa, joka nyt on tullut kaikkien turmeltuneitten kulturinaisten
"ihanteeksi."

Ensimäisessä näytöksessä valehtelee hän miehelleen. Salaa
vekselinväärennyksen, kujeilee takana ja riitelee yksinkertaisten
asiain tähden, näöltään pelkästä valheen halusta. Mies sitävastoin
luottaa häneen avoimesti kaikessa, jopa pankkiasioissakin, mikä
osottaa, että hän kohtelee Noraa kuin todellista vaimoaan, kun
sitävastoin vaimo ei puhu koskaan miehelleen mistään asiasta.
Mies ei siis pidä Noraa nukkena, mutta Nora sensijaan miestään. Että
Nora olisi väärentänyt vekselin tietämättömyydestä, sitä ei kukaan
usko! Se voi olla mahdollista vaan kun istuu teatterissa ja katselee
miellyttävää näyttelijätärtä. Enkä minä usko sitäkään, että Nora olisi
väärentänyt vekselin _yksinomaan_ miehensä tähden, sillä usein oli Nora
puhunut siitä kuinka sanomattoman ihanaa oli päästä Italiaan. Laki ja
lakimies eivät hyväksyisi sellaista puolustusta. Nora ei siis ole
mikään suuri pyhimys, vaan parhaassa tapauksessa kanssarikollinen, joka
on yhdessä nauttinut varkauden hedelmää. Sitten sekaantuu Nora
asioissaan! Mies saa vielä kerran tilaisuuden, vastoin kirjottajan
tahtoa, osottaa kuinka suuresti hän luottaa vaimoonsa ja häntä
kunnioittaa keskustellessaan Noran kanssa erään pankkiviran
täyttämisestä. Ajatelkaas mikä tyranni se onkaan joka ei tahdo ottaa
vekselinväärentäjää pankkikamreriksi! Mitä olisikaan Nora sanonut jos
herra Helmer olisi tahtonut erottaa palveluksesta jonkun piian? Siitä
olisi tullut toinen leikki!

Tulee sitten se näytös, jossa Nora tahtoo lainata rahoja
kuppatautiselta tohtori Rankilta. Siinä on Nora tosiaankin suloinen!
Hän näyttää tohtorille, ikäänkuin lainahommansa johdannoksi,
ihonväriset sukkansa. -- _Nora_: "Eivätkö ole kauniit? Täällä on nyt
niin pimeä; mutta huomenna." -- "Ei, ei, ei: Te saatte vaan nähdä
jalkaterän. No niin, kyllähän saatte nähdä ylemmäksikin!" -- _Rank_:
"Hm!" -- _Nora_: "Miksi niin arvellen katselette? Luuletteko etteivät
ne sovi?" -- _Rank_: "Siitä minulla tosiaankaan ei ole mitään varmaa
käsitystä!" -- _Nora_: (katsoo hetkisen tohtoria) "Hyi häpeä!" (Lyö
tohtoria keveästi korvalle sukillaan) "Siinä saatte!" (Panee kokoon
sukat). -- _Rank_: "Mitähän muita suloja minä saan nähdä?" -- _Nora_:
"Te ette saa nähdä mitään enää; tehän olette taitamaton." (hyräilee
itsekseen ja etsii jotakin neulomatavaroista). -- Senmukaan mitä minä
voin käsittää tarjoo Nora itsensä -- käteistä maksua vastaan. Sehän on
hyvin ihanteellista ja sievää! Kaikki tietysti rakkaudesta mieheen!
Häntä pelastaakseen! Mutta mennä ja tunnustaa asemansa miehelleen, ei,
se ottaisi todella liian kovasti ylpeyteen! Noran kielellä kuuluu se,
ettei hän vielä ollut varma siitä näyttäisikö mies jo hänelle sen
"hirvittävän!"

Seuraa sitten Tarantella-näytös, jossa vartavasten Helmer esitetään
väärässä valaistuksessa. Nyt unohtaa katselija, että Nora on hupakko,
jota Helmer kohtelee kuin järkevää naista, nyt saadaan nähdä Helmerin
_vaan_ kohtelevan Noraa kuin nukkea. Se näytös on kunniaton! mutta se
tekee suuren vaikutuksen! Se on _näytös_ sanalla sanoen!

Se että Helmer yöllä rakastelee vaimoansa osottaa vaan, että hän on
nuori ja Nora on nuori. Mutta kirjottaja osottaa tällä että Helmer,
jolla ei ole aavistustakaan Noran rumista keinotteluista, on
aistillinen, liian aistillinen olento, joka ei osaa antaa arvoa
vaimonsa erinomaisille henkisille ominaisuuksille, joita Nora tosin ei
ole näyttänytkään, ja Nora saa väärän martyrisädekehän. Tämä näytös on
epärehellisin niistä mitä Ibsen koskaan on kirjottanut! Seuraa sitten
selvitys, jossa on paljo sekasotkua, paljo petollista hämärää ja paljo
valetta. Helmer herää ja huomaa olleensa sidottu valehtelijaan,
teeskentelijään. Mutta nyt on katselijan myötätunto niin kokonaan Noran
puolella, että hänen mielestään Helmer on väärässä! Jos Helmer olisi
nähnyt sen näytöksen missä sukat ja tohtori esiintyivät, niin ei hän
olisi pyytänyt Noraa jäämään, mutta hän ei sitä nähnyt. Sitten saa
Helmer tietää, että hän, vaimonsa ja lapsensa ovat pelastuneet
yhteiskunnallisesta kuolemasta ja vararikosta, ja hän tulee iloiseksi!
Pane käsi sydämelle perheen isä, ja kysy itseltäsi etkö tulisi
iloiseksi saadessasi tietää, ettei rakasta vaimoasi, lapsiesi äitiä
viedäkään vankilaan? Mutta ne ovat vaivaisia tunteita! Ei, korkeampia
niitten pitää olla! Korkealle ihanteellisuuden valetaivaaseen! Helmer
pitäisi ruoskittaman. Hän on rikollinen! Ja kuitenkin puhuu hän niin
ystävällisesti valheelliselle vaimolleen. -- "Ah", sanoo hän, "sinulla,
Nora, on varmaan ollut kolme kauheata päivää!" Mutta sitten katuu
kirjottaja taas rehellisyyttään miesraukkaa kohtaan ja panee vääriä
sanoja hänen suuhunsa. Se on luonnollisesti kehnoa kun Helmer sanoo
Noralle antavansa anteeksi! Olisi kai ollut kolloa Noran ottaa vastaan
anteeksiantoa mieheltään, joka kuitenkin kohteli häntä, Noraa, täydellä
luottamuksella, vaimon valehdellessa koko ajan. Ei, Noralla on
suuremmat näköalat. Ja sitten unohtaa Nora niin jalomielisesti kaiken
menneisyyden, että hän unohtaa kaiken senkin mitä ensimäisessä
näytöksessä tapahtui. Näin puhuu Nora nyt, ja teatteriyleisö on myöskin
unohtanut ensimäisen ja toisen näytöksen, sillä nyt ovat nenäliinat
esillä.

_Nora_: "Eikö ole mielestäsi merkillistä, että me kaksi, sinä ja minä
nyt ensi kertaa puhumme keskenämme vakavasti?" Helmer hämmästyy
tällaisen valheellisen kysymyksen sisällyksestä niin, että hän (tai
kirjottaja) vastaa: "Niin, vakavasti -- mitä se merkitsee?" -- Tarkotus
on saavutettu: saada Helmer elukaksi. Helmerin olisi pitänyt vastata:
"Ei, pikku muruseni, ei se mielestäni niin suurta merkitse. Vakavasti
me jo puhuimme silloin kun lapsemme syntyivät, sillä me puhuimme
niitten tulevaisuudesta, me puhuimme hyvin vakavasti silloin kun sinä
tahdoit saada vekselinväärentäjän Krogstadin kamreriksi pankkiin,
vakavasti me olemme puhuneet silloin kun koko minun elämäni oli
kysymyksessä, vakavasti niinikään rouva Linderin saatavasta, kodin
taloudellisesta asemasta, kuolleesta isästä, kupansyömästä tohtorista;
me olemme puhuneet vakavasti kahdeksan pitkää vuotta; mutta leikkiäkin
me olemme puhuneet ja siinä tehneet oikein, sillä ei elämä ole
yksinomaan vakavuutta. Me olisimme puhuneet enemmänkin vakavista
asioista, jos sinä olisit minulle uskonut huolesi, mutta siihen sinä
olit liian ylpeä sillä sinä tahdoit mieluummin olla minun nukkeni kuin
minun ystäväni." Mutta herra Ibsen ei anna Helmerin sanoa näitä sanoja,
sillä todistaahan piti että Helmer on elukka, ja muutenhan piti Noran
saada lausua loistopuhelunsa, jota sitten perässälaususkellaan
kaksikymmentäviisi vuotta. _Nora_ nimittäin vastaa: "Kahdeksana
(8!) pitkänä vuonna -- pitemmänkin aikaa -- aina ensimäisestä
tutustumishetkestä saakka, emme koskaan ole puhuneet vakavaa sanaa
vakavista asioista!" -- Nyt täytyy Helmerin, uskollisena ikävälle
elukka-osalleen, vastata: "Pitäisikö minun sitten yhäti uskoa sinulle
huolia, joita et kuitenkaan voisi hartioiltani keventää?" -- Tässähän
Helmer puhuu hyvin kauniisti, mutta se ei ole totta, sillä vaimon olisi
pitänyt Helmerille asiansa uskoa. Tämä näytös on tavattomasti väärä. Ja
sitten laskettelee Nora muutamia hienoja (ranskalaisia) puheluja,
joitten hohkainen viisaus on niin kevyttä, että se haihtuu kun siihen
puhaltaa.

_Nora_: "Te ette ole koskaan minua rakastanut! Teistä on vaan ollut
hauskaa olla rakastunut minuun!" Missä on ero? Ja sitten sanoo Nora:
"Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt!" Se ei ollut Helmerille niinkään
helppoa, kun Nora aina oli teeskennellyt. Sitten saa Helmer-raukka
sanoa sellaisia tyhmyyksiä kuin että hän kasvattaa Noraa. Sellaista kai
mies viimeksi sanoo jollekulle naiselle. Mutta Helmerinhän täytyy olla
yksinkertainen sillä leikki lähestyy loppuansa ja Noran täytyy
"nykästä." Sitten tulee Helmer lempeämieliseksi. Hän pyytää anteeksi:
anteeksi siitä että _Nora_ on väärentänyt vekselin, valehdellut ja
pettänyt.

Sitten sanoo Nora järkevän sanan. Hän tahtoo erota avioliitosta
löytääkseen itsensä. Syyllä voidaan kysyä eikö se kävisi päinsä samassa
kodissa missä lapsetkin ovat, elämän todellisuudessa ja suhteessa
Helmeriin, sillä Noran rakkaus kuoli kaatuessa. Mutta se on makuasia.
Se taas, ettei Nora muka katsoisi itseään kyllin arvokkaaksi
kasvattamaan lapsiaan, on valetta hänen suustaan, koskapa hän juuri
vähää ennen keikkui kovin korkealla läksyttäessään viatonta Helmeriä.
Johdonmukaisemmin hän olisi menetellyt jäädessään lastensa luo tässä
tapauksessa, kun kerran luuli miestään sellaiseksi raukaksi, joka ei
ymmärtänyt "hirvittävää." Sillä kuinka hän olisikaan voinut uskoa
lasten kasvatuksen sellaiselle vajavaiselle olennolle. Noran lepertely
siitä "hirvittävästä", että Helmer ilmiantaisi itsensä syylliseksi
Noran rikokseen, on niin romantisen -- naurettavaa, ettei se sanaakaan
selitystä kaipaa. Se taas, että "sadattuhannet naiset" olisivat
uhrautuneet miestensä tähden, on sellainen kohteliaisuus naisia
kohtaan, että Ibsenin luulisi olevan jo liian vanhan sanoakseen
sellaista. Sitten puhelee Nora kaikenlaista turhuutta: hän on
rakastanut miestään, ja kuitenkin sanoo Nora kahdeksan vuotta olleensa
vieras nainen joka on synnyttänyt vieraan miehen lapsen! Helmer myöntää
ettei hän ole ollut täydellinen ja lupaa muuttua toisenlaiseksi! Sehän
on varsin kaunista ja kaikki takeethan viittaavat siihen, että jatko
tulee paremmaksi kuin alku. Muta se ei luonnollisesti sovi näytelmään!
Pamahdus täytyy kuulua kun esirippu laskee! Sitten todistaa (?) Nora
olleensa nukke! Eikö Helmer ollut sijottanut huonekaluja tahtonsa
mukaan? No! Mutta jos rouva vaan olisi suvainnut lausua tahtonsa, olisi
kyllä saatu nähdä missä kaappi olisi ollut!

Miksei Nora tehnyt sitä? Se oli kaiketi hänen mielestään yhdentekevää:
ja siinä hän saattoi olla oikeassa. Jos sitten Nora oli nukke, niin ei
suinkaan se ollut Helmerin vika, sillä hän kohteli Noraa luottamuksella
kuten vaimoaan ainakin, mutta sitä ei Ibsen tahtonutkaan todistaa, vaan
vastakohta oli todistettava, mutta siihen ei hänellä ollut kylliksi
voimaa, sillä hän ei uskonut tehtäväänsä ja hänen oikeudentuntonsa
murtautui joskus esiin!

Mitä kirjottaja itse on ajatellut tästä teoksestaan, sitä ei koskaan
saada tietää. Se teki vaikutuksensa, käsiteltiin yleensä sorretun
naisen manifestiksi ja herätti sellaisen myrskyn, että tyynimmätkin
luonteet siinä kiihtyivät. Sillä teoshan todistaa aivan päinvastaista
mitä sen pitäisi todistaa. Vai onko teos vaan todistuksena
siitä kurjuudesta mikä syntyy vakavia asioita käsittelevästä
teatterikappaleesta? Vai, valitaksemme toisen näkökohdan, eikö se
olekaan sorretun naisen puolustamista, vaan pikemmin esitys
perinnöllisyyden vaikutuksesta luonteeseen? Silloin olisi kirjottajan
pitänyt olla siksi kunniantuntoinen, että hän myöskin Helmerin
puolustukseksi olisi laskenut hänen perinnölliset taipumuksensa. Vai
onko se Noran huono kasvatus? Sitä Nora tosiaankin paljo syyttää.
Miksei Helmer saa syyttää huonoa kasvatustaan? Vai onko se semmoisenaan
vaan pelkkä näytelmä ja uudenaikaista naisten hempeilyä, silloin se
sopivimmin kuulukoon "Yleisten huvien" joukkoon. Ei siitä silloin
tarvitse vakavasti keskustella, vielä vähemmin ansaitsee se sitä
kunniaa, että se yllyttää ihmiskunnan kaksi puoliskoa toisiaan vastaan.

Kuitenkin tuli tämän "Nukkekodin" kautta kysymys onnettomista
avioliitoista päivän polttavaksi. Kaikki rouvat pitivät miehiään
tyranneina ja itseään joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä
nukkeina. Siten saatiin kirjallisuudessa nähdä kokonainen sarja
aviomiehiä, jotka väärensivät vekseleitä ja loppunäytöksessä saivat
selkään rouviltaan. Mutta kirjailijattaret eivät olleet yhtä
kohteliaita kuin Ibsen, he eivät tuoneet puolustukseksi miehille
perinnöllistä vekselinväärennystaipumusta. Saatiinpa myöskin nähdä
miehiä, jotka haaskasivat vaimojensa rahoja, mutta miestensä rahoja
tuhlaavia vaimoja ei oikeuden tähden koskaan nähty. Huolimatta kaikesta
tyhmästä mitä kirjotettiin, voitettiin sentään senverran, että
avioliittolaitoksen jumalallisuutta ruvettiin epäilemään ja
tunnustettiin vihdoinkin oikeutetuksi avioero keskenään sopimattomien
aviopuolisoiden välillä. Ja se oli hyvä!

Syyt onnettomiin avioliittoihin ovat monet. Ensinnäkin avioliiton oma
luonne. Kaksi ihmistä, eri sukupuolta sitäpaitsi, antaa toisilleen
varomattoman lupauksen elää yhdessä koko ikänsä.

Avioliitto perustuu siten mahdottomuuteen. Toinen kehittyy yhtäälle,
toinen toisaalle, ja siten särkyy liitto. Tai toinen jää entiselleen
kun toinen kehittyy, ja rikki menee suhde silloinkin. Epäsopu
puolisoiden kesken voi syntyä siitäkin, että kaksi vahvaa luonnetta
sattuu yhteen ja molemmat huomaavat, että jokainen sopimus on mahdoton
muulla ehdolla kuin sillä, että toinen mukaantuu, ja se synnyttää vihan
liittoa kohtaan. Jos he olisivat vapaat, taipuisivat he; nyt he eivät
sitä tahdo, sillä se olisi henkilöllisyytensä uhraamista. Lopuksi
voivat he kehittyä sille asteelle, että he, pelastaakseen
henkilöllisyytensä sekaantumisen, vaistomaisesti, itsesäilytysvaistosta
vihaavat toistensa ajatuksia, ja vastaansanominen tulee tarpeeksi,
takaukseksi siitä, että kumpikin saa pitää itsensä ja omat ajatuksensa.
Tämä on ylen tavallinen tapaus, jota maailman on ollut niin vaikea
selittää. He rakastivat toisiaan, heillä oli samat ajatukset, mutta
äkkiä syntyi tämä käsittämätön vastenmielisyys, ja sitten nähdään vaan
kaksi eripuraista aviopuolisoa. Seuraa sitten ne tapaukset jolloin
niinkutsuttu uskottomuus on erottanut puolisot. Nyt on asia niin
surullisesti, että muutamat ihmiset ovat syntyneet monogamiaan
[yksiavioisuuteen], siis uskollisuuteen, mikä ei ole hyve, vaan
ominaisuus, toiset taas polygamiaan [moniavioisuuteen], siis
uskottomuuteen. Jos nyt vastakohdat sattuvat yhteen niin syntyy siitä
suuri kurjuus.

Luonnossa, ainakin kehittyneempien eläinten keskuudessa, on tämä
sukupuolisuhde säännöllinen. Härkä on polygamisti, kukko niinikään.
Sorsa on villissä tilassa monogamisti, mutta kesynä (ankka)
polygamisti. Kulturin vaikutusta siis. Petoeläimet ovat yleensä
villissä tilassa monogamisteja ja uros seuraa naarasta uskollisesti
niinkauvan kun emällä on poikasia. Kyyhkysten rakkautta ovat runoilijat
paljon ylistäneet, ja kyyhkyset perustavat tosiaankin pesuuskunnan
elämää varten, mutta (kauhea mutta runoilijoille) jos puoliso
vahingottuu, haavottuu tai muuten rampaantuu, niin rakkaus haihtuu
tipotiehensä ja puoliso etsii itselleen uuden elämänkumppanin. Tämähän
on kaikkea muuta kuin runollista, eikä siitä syystä kukaan runoilija
olekaan uskaltanut paljastaa kyyhkysten kehuttua rakkautta, peläten
naisten vihaa. Yleensä on luonnossa nähtävissä se seikka, että
ravintoaineitten saanti vaikuttaa ratkaisevasti avioelämään. Petolinnut
munivat vaan pari munaa, koska saalis on kovassa, ja uros auttaa
naarasta munien haudonnassa, toisen saalista hakiessa, sillä näitten
eläinten ruokaa ei ole joka pensaassa. Sehän on oikea avioliitto.
Merilinnut kohtaavat toisensa soidinojalla. Kun uros on tehnyt rakkaan
työnsä lentää se merille voimaan hyvin, naaras saa tehdä pesää, hautoa
munat ja hankkia ruuan yksin. Kun sitten syksyllä poikaset jo ovat
suuriksi kasvaneet, kohtaavat kaikki toisensa ulkona merellä.
Naaraksista tuskin mikään on niin kovalla kuin ampiainen. Kun se
syksyllä on hedelmöittynyt etsii se kolon itselleen puun kuoressa
etelän puolella ja asettuu sinne talvilevolle. Koirakset kuolevat ensi
pakkasen tullessa. Kun kevät tulee, saa naaras yksin rakentaa
taidokkaan pesänsä monine lokeroineen, joihin se asettaa munat. Ja
sitten täytyy sen elättää suuri joukko poikasia. Luonto on sälyttänyt
sen selkään suuren työtaakan, mutta vielä ei ole siinä huomattu mitään
halua vapautua luonnonlaista. Se voisi kuitenkin tehdä sen niin
helposti asettumalla vaan talveksi puun pohjoiselle puolelle, sillä
silloin se paleltuisi, ja ihmiskuntaa kohtaisi se suuri tappio, ettei
sillä olisi ensinkään ampiaisia. Näemme siis, että eläinten siveys
riippuu suuresta joukosta taloudellisia, fysillisiä, geologisia y.m.
suhteita. Olemme nähneet kuinka kulturi tekee polygamisteja esim.
koirasta, joka kesynä saa ruokansa ilmaiseksi. [Se polisiasetus, että
naaraskoirat on suljettava huoneisiin, on synnyttänyt luonnottomia
paheita tässä uskollisessa eläimessä.]

Yhden ainoan tapauksen polyandriasta [monimiehisyys] mainitsee Darwin
kehittyneempien eläinten keskuudessa: kottaraisen pesässä on tavattu
useampia koiraksia. Muuan toinenkin ilmiö on luonnossa, seikka mikä
kulturin ohella häviää, se on säännöllinen kiima-aika. Villit nisäkkäät
pariutuvat kerran tai kahdesti lämpimänä vuodenaikana. Kotieläimet
ja ihminen milloin tahansa. Voiko siitä syystä sanoa ihmistä
epäsiveellisemmäksi? Ei, se johtuu vaan siitä, että ihmisen on kaikkina
vuoden aikoina yhtä helppo tai vaikea saada ruokaa ja lämmintä
poikasilleen, mikä ei ole asianlaita eläimiin nähden. Niitten täytyy
kiirehtiä keväällä saadakseen poikaset valmiiksi taisteluun ennen
syksyn tuloa. Saattaa olla, että miehissä usein tavattava taipumus
polygamiaan, on perinnöllisyyttä jo menneiltä kehityskausilta. Olkoon
asian laita miten tahansa, surullista se joka tapauksessa avioliitossa
on, sillä se rikkoo sopimuksen ja häiritsee luottamusta. Vielä
ikävämpää on polyandria naisissa, sillä jos mies onkin uskoton, ei hän
pakota vaimoaan elättämään toisen lasta, mutta jos nainen on uskoton,
saattaa hän miehensä tekemään työtä toisen miehen lapsen hyväksi, ja se
on ruma muoto varkautta.

Kun nyt avioliitto, inhimillisenä laitoksena ja puhtaasti
käytännöllisistä syistä syntyneenä, on niin täynnä puutteellisuutta ja
loukkauskiviä, kuinka voi sitten niin moni avioliitto kestää? Sen pitää
koossa vaan yhteinen etu, luonnon ikuinen avioliittotarkotus, lapset.
Ihminen on alituisessa taistelussa luonnon kanssa, mutta joutuu aina
alakynteen. Tuolla kulkee kaksi rakastavaista, jotka tahtovat muuttaa
yhdessä asumaan, osaksi huvin vuoksi, osaksi nauttiakseen toistensa
seurasta. Loukkauksena pidettäisiin puhua tulevista lapsista. Jo kauvan
ennenkuin lapsi syntyykään huomaavat he, ettei se autuus ollutkaan niin
taivaallista, ja siten muodostuu suhde ikäväksi. Sitten syntyy lapsi!
Silloin kaikki muuttuu jälleen uudeksi ja suhde muodostuu ihanaksi,
sillä ruma itsekkäisyys kahdenkeskisestä seurustelusta häviää.
Avioliitto ilman lapsia on surullista, eikä se mikään avioliitto
olekaan. Laki onkin aina alkuajoista saakka suonut tässä tapauksessa
helpon pääsyn eroon. Hedelmätön tai lapseton vaimo on hyvin
surkuteltava, mutta siitä huolimatta hän on poikkeus luonnossa, siitä
syystä ei hän ymmärrä oikein miehen ja vaimon keskinäistä suhdetta,
eikä hänen sanojensa pitäisi mitään merkitsemän. Samasta syystä ei
pitäisi antaa neljälle Ruotsissa nykyään kirjottavalle rouvalle, heidän
sanalleen mitään erikoisempaa arvoa, sillä kaikki neljä he elävät
lapsettomissa avioliitoissa. Mikä ero onkaan neiti Brennerin
naisihanteella ja Lean tai rouva Schwartzin? Lapseton nainen ei ole
nainen. Eikä hän ole myöskään mies. Siitä syystä on nykyaikainen
naisihanne epämiellyttävä hermafroditi [Hermes ja Afrodite-sanoista:
mies-nainen], joka muistuttaa koko paljo grecicismiä. Lapset siis
pitävät koossa avioliiton.

Mutta nyt seuraa suuri, pohjaton kysymys siitä, onko yksilö,
jatkaessaan sukua velvollinen uhraamaan yksilöllisyytensä
omistautuakseen kokonaan lapselle! Luonnossa, jos sieltä vastausta
etsimme, ei ole sitä mitä me kutsumme yksilöllisyydeksi. Ja mitä on
sitten ihmisen yksilöllisyys? Kokoelma luulotteluja joittenkuitten
päämäärien saavuttamisesta elämässä; useimmiten hyvinvoinninhalua,
joskus, kun yksilö tuntee edustavansa kärsivää sukua, pyrkimys saada
elää koko suvun, eikä yksistään poikasiensa tähden. Jälkimmäisessä
tapauksessa saavat omat poikaset auttaa itseään. Mutta Noralla,
ihanteella ei voi katsoa olevan mitään sellaisia harrastuksia. Hän
pyrkii vapauteen, itsekkääseen, nautintorikkaaseen, ibseniläiseen
vapauteen, asettaakseen huonekalut mihin tahtoo, päästäkseen pyytämästä
anteeksi tyhmiä tekosiaan, vapaudessa hautoakseen ajatuksiaan,
vaivatakseen niitä kuin savea, sitten tehdäkseen niistä pieniä
epäjumalankuvia, vapauteen imettäjän ja äidin tehtävistä, sanalla
sanoen: vapauteen luonnonlaeista. Nora on romantinen ihmeolento, tulos
siitä kauniista maailmankatsomuksesta jota idealismiksi kutsutaan, ja
joka on tahtonut ihmisille uskotella, että he olivat jumalia ja että
maa oli pieni taivas. Siitä, että kirjailija itsekin on käsittänyt
Noran aatteet oikuiksi, oli todisteena sekin, että Ibsen näytelmäänsä
korjatessa antaa Noran jäädä kotiin. Jos Noralla olisi ollut jokin
kutsumus, mikä ei muuten ensinkään ilmene hänen viimeisistä
puheluistaan, olisi hän varmaan mennyt; ja jos hän sen lisäksi olisi
ollut heikko ihminen, olisi hän kenties palannut takaisin jälleen.

Kysytään siis: onko naisen asema todellakin yhdenmukainen luonnon
kanssa? Eikö hänen pitkä äitiytensä ole martyriutta, ja ovatko nämä
vapautusyritykset niin aivan vastoin luontoa?

Katsokaamme kuinka asia on "toisten" eläinten keskuudessa. Suurempien
nisäkkäitten keskuudessa, joitten elinikä on sama kuin ihmisen, kestää
äitiys vuoden tai kaksi. Sitten on hän vapaa, kunnes seuraava kerta
sattuu. Ihmisen naaras on kulturiolojen tähden sidottu lähipitäen koko
ijäkseen. Pojat lasketaan vapauteen noin 20 vuotiaina, tytöt samoin,
jos heitä koskaan lasketaan. Miksei heitä aikaisemmin lasketa?
Sentähden, etteivät voi aikaisemmin elättää eivätkä suojella
itseään. Perhe on siis ihana polisilaitos, jonka yläluokka on
perustanut nuorison suojelemiseksi (puhun koko ajan yläluokan- tai
kulturiavioliitosta). Kulturinaisen tyytymättömyydessä pitkään
äitiyteen on siis jotakin luonnollista, ja hänen näennäinen
kulturinvastustamisensa ja miehensä tyraniuden vastustaminen,
se on yksinkertaisesti kapina samaa vihollista vastaan, jota
mieskin vihaa, nurinpäinen yhteiskunta, vaikka vaimo näkee
miehessään tämän yhteiskuntasorron henkilöityneenä. Luonnonihmisten
(talonpoikaispiireissä) keskuudessa ei nainen kärsi niin pitkää
äitiyttä. Ensinnäkin siitä syystä että lapset alkavat olla apuna jo
tuossa seitsemän kahdeksan vuoden vanhoina; toisekseen kun koti ei
ummehdu, mies kun asuu tuvassa vaan syödessään ja maatessaan ja muun
päivän oleilee ulkosalla. Kaupungissa säätyläispiireissä sulloudutaan
pieniin huoneisiin, ja surkuteltavampaa olentoa ei silloin ole kuin
nuori tyttö. Hänen ja vangin kohtalo muistuttavat suuresti toisiaan.
Äidin täytyy alati vartioida ettei vaan jonkun "huonomman" rodun koiras
hedelmöittäisi hänen tytärtään!

Pohjolan kotia on paljo ylistetty. Etelän kodit ovat vähemmän
helteisiä. Se on ilmastokysymys. Pohjolan koti sisäikkunoineen, jotka
turmelevat ilman, kaakeliuunit (kotoinen liesi!), pitkä talvi ja syksy
ja kevät, jotka pakottavat ihmisiä, yhdessä kasassa kiusaantumaan, ne
ovat tehneet tämän kodin minun mielestäni kaikkea muuta kuin ihanaksi.
Sitä ei huomaa omassa perheessään, vaan toisten. Ensin isä ja äiti
yhteenkytkettyinä elinaikaisilla siteillä. Jos toisella on jokin ajatus
jota toinen ei hyväksy, niin opettelee edellinen vaikenemaan
viideksitoista vuodeksi tai ainakin teeskentelemään. Ja sitten pitkät
pojat. Kotona siveellisyyttä, ulkona epäsiveellisyyttä. Valehdella
vanhemmille tai ainakin vaijeta. Keskenään, päästyään tappelemasta,
riitelevät ja kinaavat he, sillä se on ihmisen luonteessa. Ja sitten
tuntevat he vahempien salaisen toivomuksen: nähdä heidät jossakin
asemassa elämässä, s.o. ajaa heidät ulos! Sitten kasvatus. Isän ja
äidin alituinen vikojen vaaniminen heissä. Viat pysyvät ja lopulta
tunnetaan vihaa niitä kohtaan, jotka vaan tarkastelevat ja vaanivat.
Lapsi alkaa hiljakseen arvostella vanhempiaan ja kadottaa
kunnioituksensa häneen. Siinä on kokonainen sarja teeskentelyä, ja koti
tulee rumaksi, paitsi romaneissa. Kun lapset sitten pääsevät elämään ja
vapauteen, tuntevat he itsensä niin rajattoman onnellisiksi, että he
parhaassa tapauksessa käyvät kotona vaan sunnuntaisin syömässä
päivällistä. Nyt istuvat vanhemmat yksinään eivätkä uskalla ajatusta
keskenään vaihtaa pelosta että häiritsisivät kotirauhan, ja kotirauha
on lasten jälkeen perheen perusta. Sen säilyttämiseksi taipuu lujinkin
tahto, tai ainakin oppii teeskentelemään alistuvansa. Tämä on tosin
yleispiirteinen, liioiteltu kuvaus, mutta olkoonpa avioliitto kuinka
onnellinen tahansa, siinä on kuitenkin aina jotakin nujerrettua,
jotakin salaista teeskentelyä, ja pohjalla molemminpuolinen
orjuudentila. Mutta varmaankin on jotakin epätäydellisyyttä pitkässä
äitiydessä, ja sitä taas vaatii kulturi.

Onnellisen avioliiton muodostumiseen vaikuttavat monet yhteensattuvat
suotuisat olosuhteet, niinkuin sopusointu luonteissa, maussa ja
vioissa. Ja missä molemmat puolisot tuntevat mieltymystä toisiinsa,
siellä on suurimmat takeet onneen, sillä rakkaus on luonnonvoima joka
voittaa yksilön järkeilyn, voittaa hänen tahtonsa lujuudessa, ja
murtumatta kestää mitkä myrskyt tahansa, mitkä koukut tahansa.
Tällaisissa tapauksissa saa rakkaus, näennäisestä itsekkäästä
pyrkimyksestään huolimatta, kun se näyttää etupäässä koskevan
puolisoita eikä lapsia, jotakin suurta ja oikeutettua itseensä, ja
useimmin se saisi vapaammin vaikuttaa, jos sukupuolet saisivat
vapaammin seurustella, sillä miehellä on nyt kerta kaikkiaan
alkuunpano-oikeus, ja tyttö istuu ja odottaa sulhoa saapuvaksi, sitä
oikeata ja omaa, mutta kun sitä ei kuulu, ottaa hän ensimmäisen paraan.

Nykyisissä oloissa on kuitenkin naiskysymyksen tempaaminen
ympäristöstään mahdotonta ja vahingollista. Naisen halu vapautua on
sama kuin miehenkin levoton pyrkimys vapautukseen. Vapauttakaamme vaan
siis miehet ennakkoluuloistaan niin naisetkin saavat vapautensa. Mutta
meidän tulee työskennellä tätä päämäärää varten yhdessä kuin ystävät
eikä kuin viholliset. Mitä nainen tulevaisuudelta, lähemmältä tai
kaukaisemmalta on oikeutettu vaatimaan, sen tahdon seuraavassa,
vapautuakseni siitä epäluulosta, että vanhoillisia ajatuksia
puolustaisin, esittää:


NAISEN OIKEUDET

    jotka luonnon mukaan hänelle kuuluvat, mutta jotka nurinpäisen
    yhteiskuntajärjestyksen kautta (ei miesten tyranniuden kautta)
    on häneltä riistetty.

1:o. Oikeus saada samanlainen kasvatus kuin mies. Tällä en tarkota, en
kyllin usein voi sitä huomauttaa, että nainen nyt kuvittelisi tulevansa
_korotetuksi_ miehen tasalle, oppimalla kaikkia niitä tarpeettomia
asioita, joita mies nyt saa ahtaa päähänsä. Tulevaisuus, joka varmaan
poistaa eron kansa- ja alkeiskoulujen väliltä, ylioppilas- ja muitten
tutkintojen väliltä, on tunteva velvollisuudekseen järjestää yksi ainoa
yhteinen kansalaistutkinto, joka korvaa ripillepääsyn. Tämä tutkinto on
sama miehelle ja naiselle, ja käsittää täydellisen luku-, kirjotus- ja
laskutaidon, tiedon isänmaan lainlaadinnasta, kansalaisoikeuksista ja
velvollisuuksista, sekä yhden elävän kielen. Joka sitäpaitsi tahtoo
tietää mitä Cicero ajatteli Lucius Sullasta ja mitä Moses aikoi
Israelin lapsille, hän etsiköön ne tiedot, jos hänellä nimittäin on
aikaa sellaiseen ylellisyyteen, kun tulevaisuus on vaativa jokaiselta
kansalaiselta, että hän ruumiillisella työllä hankkii elantonsa,
niinkuin luonto sen on määrännyt.

2:o. Koulujen täytyy olla yhteisiä pojille ja tytöille, niin että
molemmat sukupuolet aikaisin oppivat tuntemaan toisensa, eikä niinkuin
nyt, että pojat kuvittelevat tyttöjä enkeleiksi ja tytöt luulevat
poikia ritareiksi. Täten vältetään myöskin kaikki mielikuvituksen
ennenaikaisen kehityksen mykät synnit, jotka juuri perustuvat
sukupuolten eristämiseen.

3:o. Tytöllä täytyy olla sama vapaus "kulkea irrallaan" ja valita
seuransa mistä tahtoo.

4:o. Täydellinen yhdenvertaisuus sukupuolten kesken poistaakseen
vastenmielisen teeskentelyn, jota kutsutaan galanteriaksi tai
kohteliaisuudeksi naisia kohtaan. Tyttö ei siis vaadi, että poika
nousee seisaalleen ja jättää paikkansa, sillä se on orjan
alamaisuusmerkki, eikä veljeä saa totuttaa siihen, että sisaret
laittavat hänen sijansa tai neulovat hänen paitansa napit; sellaiset
työt hän tehköön itse.

5:o. Naisella täytyy olla äänioikeus. Kun vastaisuudessa hänen
ripillepääsynsä on siinä, että häntä kuulustellaan tiedoissa sen
yhteiskunnan lainlaadinnassa jossa hän elää, ja kun yhteiskunta joka
vuosi, niinkuin yhtiöt nykyään, saa tehdä vuosikertomuksen jokaiselle
kansalaiselle, saa nainen niinkuin mieskin arvostella mille henkilölle
tai asialle hän antaa äänensä.

6:o. Nainen on vaalikelpoinen kaikkiin toimiin, mikä ei tule
vaikeammaksi itsehallinnon vaikuttaessa, ja nyt, kun hän,
epäjohdonmukaista kylläkin, voi tulla hallitsijaksikin. Itsehallinto ei
tule ammattihallinnoksi, vaan sellaiseksi kuin kunnallishallinto,
luottamustoimeksi, joka suoritetaan joutilaina hetkinä. Onko viisaampaa
ja sopivampaa ihmistä hallitukseen kuin vanha äiti, joka äitiydessään
ja kotiaskareissa on tottunut hallitsemaan ja vallitsemaan? (Meidän
esi-isillämme oli niin suuri kunnioitus vanhojen vaimojen järkeä
kohtaan, että he laskivat sen yliluonnollisten asiain joukkoon).

7:o. Tämän kautta tulevat tavat ja lait lempeämmiksi, sillä kukaan ei
ole oppinut antamaan anteeksi niin paljon kuin äiti, ei kukaan muu niin
hyvin voi olla kärsivällinen ja vähän vaativainen puutteellisiin
ihmislapsiin nähden.

8:o. Nainen vapautetaan sotapalveluksesta. Joka tätä pitää
epäoikeutettuna, ottakoon huomioon, että luonto sen tasottaa raskaassa
äitiydessä. Tulevaisuudessa ei muuten ole mitään kunniakasta toimittaa
santarmipalvelusta. Se on vaan velvollisuus.

9:o. Kun tulevaisuuden yhteiskunta, oikeudenmukaisesti jakamalla
luonnon yhteiset rikkaudet, takaa kaikille syntyneille ravinnon ja
opetuksen, jää avoliitto, joka nyt on takaajana näistä eduista,
tarpeettomaksi. Mies ja vaimo tekevät sopimuksen, suullisen tai
kirjallisen, liitosta, niin pitkäksi aikaa kuin tahtovat, ja on heillä
oikeus, ilman lakia ja evankeliumia, rikkoa se kun niin hyväksi
näkevät; näinollen luonnollisesti sattuu sellaistakin, että kaksi
koirasta tahtoo saada saman naaraksen, se on tiettykin, mutta taistelu
ei tule niin julmaksi, ja naaras ratkaisee vaalin, mikä nyt ei ole
asian laita, sillä ei kukaan enää silloin nai arvon tai rahan tähden,
kun sellaisia ei enää ole. Vapaa valinta tulee täten luonnolliseksi ja
rotu senkautta paranee.

       *       *       *       *       *

Tämä tulevaisuuden naisesta ja avioliitosta. Mitä nykyisissä oloissa
voidaan tehdä avioliiton ajalliseksi parannukseksi, se on:

1:o. Että seurustelu poikien ja tyttöjen kesken tulee vapaammaksi.

2:o. Että poikien kasvatus tehdään yksinkertaisemmaksi, jotta
tyttöjenkin kasvatus kohtuudella voidaan yksinkertaistuttaa.

3:o. Että tyttö vapautetaan (samoin kuin poikakin) lukemasta niin paljo
menneisyydestä, mutta pakotetaan sensijaan ottamaan selvä nykyisestä
yhteiskuntajärjestyksestä, niin että nainen voi:

4:o. Mitä pikemmin saada äänioikeuden.

5:o. Valheellinen naisten palveleminen lakkaa itsestään, ja mies ja
nainen seurustelevat keskenään kuin miehet nyt. Ei niin, että miehet
pitävät yksinään juhlia, jotka päättyvät siihen että juodaan malja
naisen onneksi, joka istuu kotona ja syö puuroa ja maitoa.

6:o. Siviliavioliitto saatetaan voimaan, jotenka avioero tehdään
helpommaksi. Ei sentähden, että olisi luultavaa avioerojen
lisääntyminen; kun eron saanti on helpompi, niin tuntuu side
keveämmältä, ja mies saadaan pois siitä luulottelusta, että hän omistaa
vaimon. Lapset pitävät kyllä yhdessä puolisot, jollei satu mitään
erittäin raskasta.

Vastenmielinen lakipykälä papiston varotuksesta tai välttämättömästä
"karkaamisesta" häviäisi siten.

7:o. Lakipykälät miehen esimiehisyydestä lakkautetaan.

8:o. Nainen tulee täysi-ikäiseksi 18 vuotiaana, ilman mitään
rajotuksia.

9:o. Avioehtokirja ja pesäero tulevat välttämättömiksi.

10:o. Naisella olkoon oikeus (kun hänen kasvatuksensa on tehty miehen
kasvatuksen kaltaiseksi) päästä kaikkiin virkoihin ja harjottaa mitä
tointa tahtoo. (Mutta veriseksi tulisi kilpailu jos nyt laskettaisiin
pari miljonaa naista työmarkkinoille. Tässä täytyy mahdollisesti,
nykyisissä oloissa, taipua epäjohdonmukaisuuteen, jollei
kenties työvoimain liiallisuus pakottaisi syntymään uutta
yhteiskuntajärjestystä.)

11:o. Mies olkoon velvollinen avioliittoon mentäessä pitämään yllä
henkivakuutusta, niin ettei hän kuoleman sattuessa jättäisi vaimoa ja
lapsia hätään, varsinkin olkoon tämä velvollisuutena, jos hän on nainut
naisen tuottavasta toimesta.

12:o. Nainen pitää nimensä, eikä hänen tarvitse ottaa miehen arvonimeä
naispäätteellä, sillä arvonimi on nykyisissä oloissa omaisuutta, usein
varsin kalliisti ansaittu ja rahan arvoinen. Yhdenvertaisuus vaatii
sitä. Ja näin välttyy moni nainen kiusauksesta ostaa rahoillaan
arvonimi. Pojat saavat isän nimen, tyttäret äidin.

13:o. Aviovuode on jaettava. Sillä "siveellisyyttä" loukkaava
yhteinen makuuhuone ja vuode rankaisee itsensä, aiheuttaa suhteen
häiriintymistä, inhoa ja kyllästymistä, vieläpä pahempaakin. Nainen
saisi täten vapaamman aseman ja säilyttäisi omistusoikeuden
ruumiiseensa.

14:o. Vaimolla pitää olla, jos hän on vaan miehensä vaimo ja lasten
äiti, omistamatta itsenäistä tointa, erityinen rahaerä vaatteisiin ja
huveihin. Älköön hänellä olko palkkaa, älköönkä saako vaatteita
lahjana, josta pitää kiittää. Mutta hänellä pitää silloin myöskin olla
_oikeus_ maksaa itse huveistaan, miehenkin läsnäollessa, ja vapautua
siitä että "tarjotaan."

15:o. Jos nainen avioliitossa ansaitsee erityisellä toimella jotain,
eikä hoida kotia, niin olkoon hän velvollinen ansioistaan jättämään
kotia varten yhtä paljo kuin mieskin. Jos nainen kotiakin varten
työskentelee, niin pitäköön ansionsa, sillä hänen ansiotaan kotona
pidetään senkautta lisänä, eikä kuten nyt, orjanpalveluksena.


PUHUTTELU.

_Kirjailija_: Oletteko nyt selvillä siitä mitä minä tarkotan?

_Puhuttelija_: Varsin tarpeeksi!

_Kirjailija_: Ei siis mitään väärinkäsitystä? Se on hyvä!

_Puhuttelija_: Te olette uskaltanut käydä Ibsenin kimppuun; se on
vaarallista!

_Kirjailija_: Joka on uskaltanut käydä Kaarle XII:sta kimppuun, se ei
pelkää pirua eikä männinkäisiä! Seitsemän kertaa olen pudonnut ja
noussut jälleen ylös; sietää vielä kerran pudota! Muuten olenkin
ahdistellut Nukkekotia vaan uskonkirjana! En pidä uskonkirjoista! Kun
tällainen uskonkirja kerran tehdään, niin siihen sitä sitten juututaan
kiinni kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi, eikä päästä paikalta
hievahtamaan! Mitä Ibseniin tulee, niin on hänen esimerkkinsä näyttänyt
kaunokirjallisuuden vaarat. Hän kirjotti Brandin Kristinuskoa
_vastaan_, ja lukijat tekivät siitä kristinopin uskonkirjan! Sehän oli
kaunista! Hän kirjotti Gengangere epäsiveellisyyttä vastaan, ja
siveelliset tekivät siitä epäsiveellisyyden uskonkirjan. Hän kirjotti
Folkefienden yhteiskuntaa vastaan, ja yhteiskunnan pahimmat viholliset
heittivät kiviä hänen peräänsä. Sellaista on olla Moses vuorella ja
puhua kielillä, vaan riepu pään päällä. Hän kirjotti nuoruutensa
suruista ja pettymyksistä Kongs-Emnernessä, ja muuan filosofian
kandidati Helsingissä kirjottaa siitä yliopistollisen väitöskirjan ja
todistaa sen olevan puhtaasti historiallisen näytelmän. Jos kandidati
olisi menetellyt perinpojaisemmin, olisi hän kirjottanut Ibsenille ja
kysynyt asian oikeata laitaa; silloin olisi hän, jos Moses olisi
vastannut, saanut selvän asiasta. Ibsen otti kerran rievun pois ja
puhui ihmisten kielillä. Se tapahtui kuten muistetaan Gengangeren
jälkeen. Silloin kielsi hän itsensä! Ehkä hän tahtookin tulla
väärinymmärretyksi! Silloin olen minä paraiten ymmärtänyt Nukkekodin.
Mutta jättäkäämme tämä. Oletteko muuta ymmärtänyt väärin?

_Puhuttelija_: Kyllä, tehän olette sosialisti!

_Kirjailija_: Se on totta, niinkuin kaikki sivistyneet ihmiset meidän
aikanamme. Enkö saisi olla sosialisti?

_Puhuttelija_: Ihmettelen sitä.

_Kirjailija_: Ihmettelette? Perustuslaki ei tahdo kenenkään omaatuntoa
pakottaa tai antaa pakottaa! Minulla on siis oikeus olla sosialisti!
Mutta jos te itseänne anarkistiksi kutsutte niin valehtelette. Onko
vielä jotakin?

_Puhuttelija_: Te olette itse kirjottanut naisesta näytelmän, jota minä
en ymmärrä!

_Kirjailija_: Se voi olla minun vikani, mutta se voi olla myöskin
teidän. Te tarkotatte Herra Bengtsin vaimoa! Niin, hyvä herra, se on
1:o hyökkäys naisen romantista kasvatusta vastaan. Luostari, se on
naiskasvatuslaitos! Ritari, se on mies; kaikki ovat ritareita nuorten
tyttöjemme mielestä. Kun sitten elämän todellisuus alkaa, huomaakin
nainen, että mies on talonpoikaiskollo. Mies luulee naista
lepertelijäksi, mutta todellisuus kehittää hänet naiseksi, jota
kasvatuslaitos ei voinut tehdä. 2:o se puolustaa rakkautta sellaisena
luonnonvoimana, joka voittaa kaikki riitaisuudet ja kukistaa vapaan
tahdon. 3:o se pitää naisen rakkautta laadultaan korkeampana (kun
lisätään äidinrakkaus) kuin miehen. 4:o se on puolustuspuhe naisen
oikeudelle saada omistaa itsensä. 5:o se on näytelmä ja se on synti.
Mutta se sai rangaistuksensa. Muuan romanttinen haukku, jolla oli liian
matala otsa, puri minua sääreen ja tahtoi todistaa, että minä olin
romantikus, minun juuri panetellessani ja ivatessani romantikia, ja se
oli oikein minulle, sillä ei tarvitse kirjottaa näytelmiä kun tahtoo
puhua vakavasti. Muistakaa, että kaikkia näytelmiä ilmotetaan "Yleisten
huvien" joukossa.

_Puhuttelija_: Mutta tehän hyökkäätte käsittämättömällä tavalla
naisasianajajien kimppuun ja itse olette kuitenkin radikali!

_Kirjailija_: Juuri niin! Minä ahdistelen sitä puolustamatonta
tapaa jolla kysymystä käsitellään. Ja naiskysymys on saanut ruman
lemmiskely-vivahduksen meidän päivinämme. Koko Nukkekoti on
vanhanaikaista, romantista naispalvelua, täynnä ihanteellista
raihnaisuutta. Ranskassa on Dumas nuorempi tahtonut nyt antaa
äänioikeuden kaikille pappien kasvattamille kasvatuslaitostytöille.
Tiedättekö mitä siitä seuraisi? Se että jesuitat ja kapusinit
äänestettäisiin pääsemään jälleen maahan ja keisarinna Eugénie
asetettaisiin valtaistuimelle! Minä olen ahdistellut naisen pyrkimystä
vapautua synnyttämisestä, ei kehdosta eikä keittiöstä. Olen ahdistellut
naisten halua saada turmella äidit opettamalla heille latinaa, niinkuin
isät jo ennen on turmeltu. Minä olen, painakaa se mieleenne, ahdistanut
avioliittoa _nykyisissä oloissa_, olen osottanut, että täydellinen
autuus on mahdotonta, olen osottanut, että nainen _nykyisissä
olosuhteissa_ on usein (ei aina) kasvatuksen kautta tullut tallukaksi,
olen siis, huomatkaa se, ahdistanut naisten kasvatusta, kirkollista
avioliittoa ja miesten naispalvelus-vapauttamista, en ole siis
moittinut naista, vaan olen moittinut, kirjottakaa se muistiin suurilla
kirjaimilla, _Nykyisiä Olosuhteita_.

Nainen ei tarvitse minun puolustustani! Hän on äiti ja siitä syystä on
hän maailman hallitsijatar. Ja vapaus jota hän nyt tahtoo on se sama
vapaus, jota kaikki miehetkin tahtovat! Sen me hankimme ystävinä eikä
vihollisina, sillä silloin emme mitään saisi. Oletteko nyt käsittänyt?



Hyveen palkka.


Kun äiti kuoli oli poika kolmentoista vuotias. Pojasta tuntui siltä
kuin olisi ystävänsä kadottanut, sillä sinä yhtenä vuotena jona äiti
vuoteessa sairasti, oli poika ikäänkuin lähemmin tutustunut äitiinsä;
muuten sangen harvinainen ilmiö vanhempien ja lasten suhteessa. Poika
oli nimittäin aikaisin kehittynyt ja hänellä oli hyvä ymmärrys; hän oli
lukenut paljon muitakin kuin koulukirjoja, sillä hänen isänsä oli
kasvitieteen professori Tiedeakademiassa ja hänellä oli hyvä kirjasto.
Muta äiti ei ollut saanut kasvatusta, naimisissa ollessaan oli hän
miehensä ensimmäinen taloudenhoitajatar ja monien lapsien hoitaja. Kun
äiti sitten joutui vuoteen omaksi kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ijässä,
monien lapsivuoteitten murtamana ja uupuneena monien vuosien
yövalvonnasta (hän ei ollut kuuteentoista vuoteen saanut nukkua yhtään
kokonaista yötä), ja kun ei hän enää voinut taloustoimiinkaan ryhtyä,
joutui hän tutustumaan vanhimman jälkeiseen poikaansa; vanhin veli oli
kadetti ja kävi kotona vaan sunnuntaisin. Kun äiti ei enää ollut
perheenemäntä vaan ainoastaan sairas, katosi entinen kurisuhde, mikä
aina on vanhempien ja lasten välillä. Kolmentoista vuotias poika istui
melkein aina äitinsä vuoteen vieressä, milloin vaan joutui koulultaan ja
luvuiltaan, ja silloin luki hän ääneensä äidilleen. Paljon oli äidillä
kysyttävää ja paljon oli pojalla selitettävää; senkautta katosivat
heidän väliltään ne arvoastemerkit, mitkä ikä ja asema olivat
asettaneet, ja jos jompikumpi heistä nyt oli etevämpi, oli se poika.
Mutta äidillä oli entisestä elämästään paljon opettamista pojalleen, ja
siten olivat he vuorotellen opettajana ja oppilaana. He voivat lopulta
puhua kaikesta. Ja poika, joka silloin oli kypsymis-ijässä, sai monta,
äidin hienotunteisuudella ja toisen sukupuolen kainoudella annettua
neuvoa ja tietoa siitä salaperäisestä ilmiöstä, jota kutsutaan suvun
lisäämiseksi. Poika oli vielä viaton, mutta koulussa hän oli nähnyt ja
kuullut paljon sellaista, mikä oli hänestä vastenmielistä ja häiritsi
häntä. Äiti selitti kaikki mitä selittää saattoi, varotti poikaansa
nuoruuden vaarallisimmasta vihollisesta ja otti pojaltaan pyhän
lupauksen, ettei hän koskaan antaisi houkutella itseään huonojen
naisten luo, ei edes uteliaisuudesta, sillä ei kukaan voi taata itseään
sellaisessa tapauksessa. Ja äiti neuvoi poikaansa puhtaaseen
elämäntapaan ja kääntymään rukouksella Jumalan puoleen kun kiusauksen
hetki lähestyi.

Isä oli kokonaan antautunut itsekkäästi nauttimaan tieteestään, mikä
oli kuin suljettu kirja hänen vaimolleen. Isä oli, äidin ollessa
viimeisillään, tehnyt keksinnön, mikä hänen nimensä saattaisi
kuolemattomaksi oppineessa maailmassa. Hän oli nimittäin eräällä
kaatopaikalla Norrtullin pohjoispuolella löytänyt muunnoksen eräästä
saviheinästä, jolla oli kaarevia karvoja muuten suorakarvaisessa
kukkakehässä; ja parhaillaan neuvotteli hän Berlinin tiedeakademian
kanssa saadakseen tämän muunnoksen Flora Germanicaan, ja hän odotti
joka päivä sellaista vastausta, että akademia ikuistuttaisi hänet
antamalla kasville nimen, joka kokonaisuudessaan kuuluisi: Chenopodium
molle B; Vennerstraemianum. Kuolinvuoteen ääressä oli hän hajamielinen,
muissa ajatuksissa, melkein epäystävällinen, sillä hän oli juuri saanut
akademian myöntävän vastauksen, ja hänen mieltään pahotti se, ettei hän
voinut riemastuttaa itseään eikä vielä enemmän vaimoaan tällä suurella
uutisella. Sillä äiti ajatteli vaan taivasta ja lapsiaan. Jo
tuntui miehestä itsestäänkin naurettavalta puhua nyt vaimolleen
kaarevakarvaisesta kukkakehästä; mutta, puolusteli hän itseään, tässä
ei ollut kysymys kaareva- tai suorakarvaisesta kukkakehästä, vaan
tieteellisestä keksinnöstä, vieläpä hänen omasta ja hänen lastensa
tulevaisuudesta, koskapa isän kunnia oli heidän leipänsä.

Kun vaimo illalla kuoli, itki mies katkerasti; eikä hän ollut itkenyt
moniin, moniin vuosiin. Hän tunsi kauheita omantunnontuskia
menneisyyden pientenkin vääryyksien tähden, sillä hän oli erinomainen,
mallikelpoinen aviomies, hän katui ja häpesi kylmyyttään ja
hajamielisyyttään edellisenä päivänä, ja eräänä tyhjyyden hetkenä
huomasi hän kurjan itsekkäisyydenkin tieteessään, jota hän luuli
ihmiskunnan hyväksi viljelevänsä. Mutta ei tämä liikutus kestänyt
kauvan. Olihan vaan kuin olisi raottanut vieterillä varustettua ovea;
se meni kiinni nopeasti, ja seuraavana aamuna, kirjotettuaan sanamuodon
hautauskorttiin, istuutui hän uudelleen ja kirjotti kiitoskirjelmän
Berlinin tiedeakademialle. Senjälkeen ryhtyi hän jälleen työhönsä
akademiassa. Palattuaan kotiin päivemmällä, aikoi hän mennä vaimonsa
luo puhumaan ilostaan, sillä vaimo oli aina ollut hänen uskollisin
ystävänsä surussa, ja koko hänen elämässään ainoa sellainen, joka ei
kadehtinut hänen menestystään. Nyt kaipasi hän suuresti tätä
ystäväänsä, joka aina oli "myöntänyt", niinkuin hän sanoi, joka ei
koskaan sanonut vastaan, koska ei tiennyt mitä olisi sanonut, kun mies
vaan esitti käytännölliset tulokset tutkimuksistaan. Jo ajatteli isä
hetkisen lähemmin tutustua poikaansa, mutta he eivät tunteneet
toisiaan, ja isä oli aina ollut sellaisessa suhteessa poikaansa kuin
upseeri sotamieheen. Hänen arvonsa ei myöntänyt lähestymistä, ja poika
muutenkin häntä jonkinverran epäilytti kun hänellä oli terävämpi pää
kuin isällä, ja siitäkin syystä, että poika oli lukenut joukon uusia
teoksia, joita isä ei tuntenut, mistä joskus sattui seikka
sellainenkin, että isä, professori, oli vallan tietämättömänä poikansa,
lukiolaisen edessä. Tällaisissa tapauksissa täytyi isän joko lausua
halveksiva tuomio uusista tyhmyyksistä, tai käyttää mahtikieltä ja
sanoa, että koulupoikien täytyy pysyä läksyissään. Silloin saattoi
tapahtua, että poika viittasi johonkin "läksykirjaan", ja silloin
raivostui professori, hänen mielestään olivat uudet oppikirjat "päin
helvettiä."

Isä syventyi uudelleen kasvikokoelmiinsa ja poika meni omille
askareilleen.

He asuivat Norrtullikadulla länteen Observatoriokentästä.
Pieni yksikerroksinen kivirakennus, jota ympäröitsi laaja,
puutarhayhdistyksen entinen puisto, oli perintönä joutunut
professorille. Mutta kun hän tutki vaan deskriptivistä kasvitiedettä
välittämättä ensinkään paljoa hauskemmasta kasvifysiologiasta ja
morfologiasta, joka hänen nuoruudessaan oli vielä kapaloissaan, oli
elävä luonto hänelle miltei vieras. Hän antoi siitä syystä ihanan
puutarhan rappeutua ja vuokrasi sen eräälle puutarhurille sillä
ehdolla, että hän ja lapset saisivat muutamia etuoikeuksia puutarhaan.
Poika kulki puutarhassa kuin puistossa ikään, nautti sen luonnosta,
semmoisenaan, välittämättä mitään sen tieteellisestä puolesta.

Hänen luonteensa oli kuin huonosti tehty heiluri: liian paljo äidin
pehmeätä metallia, liian vähän isän kovaa. Siitä syntyi kiistaa ja
epätasaisuutta. Välistä äärimmäisyyteen asti herkkämielinen, välistä
kova, epäilevä. Äidin kuolema otti häneen kovasti. Poika suri äitiään
niin kovasti, että äiti jäi hänen sieluunsa esikuvaksi kaikesta
hyvästä, kauniista ja suuresta. Sitä seuraavan kesän vietti poika
mielikuviaan hautomalla ja lukien romaneja. Mutta suru ja varsinkin
toimettomuus olivat järkyttäneet hänen hermostonsa ja saaneet hänen
mielikuvituksensa toimintaan; kyyneleet olivat lämpimän huhtikuunsateen
kaltaiset, mikä hedelmäpuut herättää eloon unestaan ja houkuttelee ne
kukkimaan ennen aikaansa ja paleltumaan: toukokuunhallat ennenkuin
hedelmöittyminen on päättynyt. Hän oli viidentoista vuotias, siinä
ijässä jolloin kulturi-ihminen on kypsynyt antamaan elämää tuleville
sukupolville, ja mistä hänet estää se, ettei voi hankkia ravintoa
poikasille. Hän oli siis astumassa siihen vähintään kymmenvuotiaaseen
kärsimysaikaan, jonka kuluessa nuori mies saa alituisesti taistella
itsevaltaista luontoa vastaan, ennenkuin hän saa toivoa voivansa
ansaita oikeuden täyttää luonnon laki.

       *       *       *       *       *

On muuan lämmin iltapäivä helluntain seutuvilla. Omenapuut ovat täynnä
valkoista kukkaa, jota luonto tuhlaten yhä uutta umpustaan aukaisee.
Tuuli heiluttelee puita ja siitepölyä on ilmassa kaikkialla; osa pääsee
täyttämään tehtäväänsä ja herättää elämää, osa putoo maahan ja hukkuu.
Mitäpä välittää äärettömän rikas luonto siitä mihin joku kourallinen
pölyä joutuu! Ja kun kukkanen on hedelmöittynyt, pudottaa se hennot
lehtensä, mitkä pian kuihtuvat hiekkakäytävällä, ensi sateen jälkeen
mätänevät, hajoavat, muuttuvat mullaksi ja nousevat jälleen kukkiakseen
ja sillä kertaa ehkä hedelmänkin kantaakseen. Mutta nyt alkaa taistelu;
ne jotka onnekseen ovat joutuneet päivänpuolelle, menestyvät hyvin;
hedelmä paisuu yhä, ja jollei hallaa tule, niin hedelmä tuleentuu;
mutta ne, jotka ovat joutuneet pohjoispuolelle, kaikki raukat, jotka
värjöttävät muitten varjossa, eivätkä koskaan saa nähdä aurinkoa, ne
kuihtuvat ja puutarhuri lakasee ne kokoon ja vie kottikärryllä
takapihalle. Ja sitten ovat omenapuun oksat täynnä puolikypsiä
hedelmiä, pieniä, turpeita, kullankeltaisia raakaleita, joitten posket
punaisina hohtavat; alkaa uusi taistelu: jos ne kaikki saavat elää,
niin taittuvat oksat ja puu kuolee. Siitä syystä tulee myrsky! Silloin
täytyy varren olla vahvan jotta kiinni pysyy; voi heikkoja, sillä ne on
tuomittu häviämään. Sitten tulevat hyönteiset! Niillekin on annettu
elämä ja velvollisuus jatkaa sukuaan! Toukat syövät omenan aina vartta
myöden ja se putoo hiekkakäytävälle. Mutta madolla on hyvä maku, ja se
valitsee vahvimmat ja terveimmät, sillä muuten jäisi elämään liian
monta vahvaa ja taistelu tulisi liian kiivaaksi.

Mutta illan tullen ja päivän hämärtäessä alkavat eläinten vaistomaiset
himot herätä. Yökehrääjä laskeutuu vastakaivetulle lämpimälle
multapenkereelle ja houkuttelee puolisoaan. Mitä? Sen saavat koirakset
ratkaista!

Ja kotikissa hiipii täysinäisenä ja lämpimänä muurinnurkastaan juotuaan
vastasiivilöidyn iltamaitonsa ja kulkee varovaisesti narsissien ja
keltaisten liljojen keskellä, peläten tulevansa kasteesta märäksi ja
pörröiseksi ennenkuin rakastaja joutuu. Ja sitten haistelee se
vastapuhjennutta lavendelia, ja päästää houkuttelevan nauvunnan.
Naapurin aidan läpi tulee musta kissa leveäselkäisenä kuin näätä ja
vastaa kutsuntaan; mutta sitten tulee puutarhurin kolmivärinen kissa
karjapihasta, ja nyt syntyy taistelu. Musta, pehmeä ruokamulta ryöppyää
niitten ympärillä ja vastakylvetyt redisit ja spenatintaimet temmataan
äkkiä hiljaisesta unestaan ja tulevaisuudenunelmistaan. Vahvin voittaa
ja naaras odottaa puolueettomana antautuakseen sitten voittajan
intohimoisiin syleilyihin. Voitettu pakenee etsiäkseen uutta taistelua
missä se mahdollisesti on vahvin.

Ja luonto hymyilee tyytyväisenä, sillä se ei muuta uskottomuutta tunne
kuin sen mikä rikkoo sen määräyksiä, ja se antaa voimakkaimmalle hänen
oikeutensa, sillä se tahtoo vahvoja lapsia, vaikkapa se sitten
surmaisikin pienen yksilön "äärettömän" minän. Eikä ole siinä mitään
hämminkiä, ei arveluita eikä huolta seurauksista, sillä luonto antaa
ruokaa kaikille -- paitsi ihmiselle.

Poika meni puutarhaan kun illallinen oli syöty ja isä istuutui
makuuhuoneen ikkunan ääreen polttaakseen piippua ja lukeakseen
iltalehdet. Poika kulki pitkin käytäviä ja tunsi kaikki ne tuoksut
joita kasvi ilmaan huokuu vaan kukkaa tehdessään, hienoimman ja
vahvimman ydyn ilmaöljyistä, jotka itseensä keskittävät yksilön koko
voiman voidakseen kohota sukunsa edustajaksi. Hän kuuli lehmusten
latvoista hyttysten häälaulun, joka korvaamme soi valittaen kuin
surulaulu, hän kuuli yökehrääjän houkuttelevat äänet, hän kuuli
kissojen kiimaisen porun, aivan kuin kuolo eikä elämä perintöä
lahjottaisi; sontiaisen surinan, yöperhosen lepatuksen, yökköjen
piipityksen.

Poika pysähtyi narsissiryhmän eteen, taittoi kukan ja haisteli sitä
kunnes suonet ohauksissa alkoivat jyskyttää. Ei koskaan hän ollut niin
tarkkaan katsellut sitä kukkaa. Mutta viime lukukaudella oli hän
lukenut siitä nuorukaisesta, joka muuttui narsissiksi. Ei hän ollut
tässä tarussa huomannut mitään erikoista ajatusta. Nuorukainen ei saa
vastarakkautta, vaan hänen himonsa kohdistuu häneen itseensä, ja
lopulta hänet liekki syö, rakastunut kun on omaan kuvaansa, minkä näkee
lähteestä! Nyt, tarkastellessaan näitä valkeita sisälehtiä, ja
terälehtiä, jotka olivat vahankeltaiset kuin sairaan posket, ja niitä
hienoja, punaisia suonia, samanlaisia kuin keuhkotautisilla, joitten
veri yskiessä on tunkeutunut ihon äärimmäisiin, hienoimpiin huokosiin,
tuli hän ajatelleeksi erästä koulutoveriaan, muuatta nuorta
aatelismiestä, joka oli kulkenut merikadettina kesällä, ja jolla oli
samanlainen muoto.

Kauvan kukkaa haisteltuaan haihtui siitä vahva neilikan tuoksu ja
jälelle jäi äitelä, suovankaltainen haju, joka häntä iletti.

Poika kulki edelleen kunnes käytävä kaareutui oikealle leppien alla.
Hämärässä näki hän etäällä suuren, vihreän keinun, joka heilui edes ja
takaisin. Toisella laudalla seisoi tyttö ja antoi keinulle vauhtia
siten että taivutti polvensa ja heitti ruumiinsa eteenpäin pitämällä
käsillään kiinni korkealta keinunaisoista. Se oli puutarhurin tytär
joka oli päässyt ripille pääsiäisenä ja oli hiljan saanut pitkän
hameen. Mutta tänä iltana oli äiti antanut hänen pukeutua puolipitkään
hameeseen, jonka hänen piti käyttää rikki kotona. Nähdessään nuoren
herran tuli tyttö ensin vähän hämilleen kun hänen sukkansa näkyivät,
mutta hän jäi keinuun seisomaan; ja Teodor-herra meni lähemmäksi ja
katseli tyttöä.

-- Älkää seisoko siellä, herra Teodor, -- sanoi tyttö joka parhaillaan
sai keinun täyteen vauhtiin.

-- Miksen saisi täällä seisoa, -- vastasi poika, joka tunsi tytön
hameen liepeitten hulmahtelevan kuumiin ohimoihinsa.

-- Ei saa, sanoi tyttö.

-- Kun vaan pääsen sinne niin keinutan Augustaa, -- sanoi herra Teodor
ja heittäytyi ripeästi keinuun.

Ja niin seisoi poika keinussa vastapäätä tyttöä. Ja kun keinu nousi
niin kietoutuivat tytön hameen liepeet pojan säärien ympäri, ja kun
keinu meni alas, seisoi poika nojautuneena tyttöä vastaan yläpuolella
ja katsoi tyttöä suoraan silmiin, jotka loistivat pelosta ja
nautinnosta; ja ohut pumpulipusero hiipi tiviisti nuorten rintojen
mukaan, jotka selvästi kohosivat ohuen kankaan alta; ja tytön suu oli
puoleksi avoinna niin että hänen valkoiset, terveet hampaansa
hymyilivät pojalle, aivan kuin hän olisi tahtonut purra tai suudella
poikaa. Yhä korkeammalle kohosi keinu, kunnes se jo huiski vahteran
korkeimpien oksien päitä. Silloin päästi tyttö kiljahduksen ja putosi
pojan syliin, niin että tämän täytyi istuutua laudalle. Kun poika tunsi
tytön lämpimän, pehmeän ruumiin painautuvan hänen ruumistaan vastaan,
kulki kuin sähköisku kautta koko hänen hermostonsa, hänen silmänsä
pimenivät ja hän olisi varmaan hellittänyt tytön jollei olisi tuntenut
tämän vasenta rintaa oikeassa olkavarressaan. Keinu hiljeni. Tyttö
hypähti ylös ja istuutui vastapäiselle keinulaudalle. Ja siinä he
istuivat maahan katsellen; toistensa kasvoihin he eivät uskaltaneet
katsella. Kun keinu pysähtyi, nousi tyttö pois ja vastasi muka johonkin
huutoon, vaikkei kukaan kutsunutkaan häntä; ja herra Teodor jäi yksin.

Veri juoksi pojan suonissa. Hän tunsi elinvoimansa kasvaneen
kaksinkertaiseksi. Mutta hän ei tiennyt selvään mitä oli tapahtunut.
Hän kuvitteli hämärästi olevansa sähkötin, jonka positivinen sähkö oli
purkautumisen kautta yhtynyt negativiseen sähköön. Ja tämä oli
tapahtunut heikon, ulkonaisesti viattoman kosketuksen kautta nuoreen
naiseen. Sellaista ei hän ollut tuntenut esim. silloin kun hän
painiskelllessaan toveriensa kanssa heitä voimakkaasti syleili. Hän oli
siten tuntenut naisen vastakkaisen polaritetin ja hän tunsi nyt mitä
merkitsi olla mies. Ja hän oli mies. Se ei ollut liian aikaisin
kehittyneisyyttä, joka luonnolle väkivaltaa tekemällä olisi liian
aikaisin puhjennut, sillä hän oli vahva, karaistu, terve nuorukainen.

Kulkiessaan siinä käytävillä tunsi hän uusien ajatuksien kohoavan
sieluunsa. Elämä tuntui hänestä vakavammalta, velvollisuudentunto
kaikui hänen sielussaan yhä selvemmin. Mutta hän oli vasta viidentoista
vuotias. Hän ei ollut vielä päässyt ripille, ei voitu häntä vielä
moneen vuoteen merkitä yhteiskunnan kirjoihin, eikä niinollen voinut
ajatellakaan itsensä elättämistä, vielä vähemmin vaimon ja lapsien.
Hänen vakava mielialansa ei nimittäin johtanut häntä mihinkään hatariin
ajatuksiin, vaan nainen oli hänelle jotakin itse elämää varten; hänen
toinen polaritetinsa, hänen täydennyksensä. Hän oli nyt henkisesti ja
aineellisesti kypsä hankkiakseen itselleen elantoa. Mikä esti häntä?
Hänen kasvatuksensa, joka ei ollut opettanut hänelle mitään
hyödyllistä; hänen yhteiskunnallinen asemansa, joka ei sallinut hänen
ryhtyä käsityöhön; kirkko, joka ei ollut vielä saanut hänen valaansa
siitä, että hän olisi papistolle uskollinen; valtio, joka ei ollut
vielä saanut hänen valaansa siitä, että hän olisi uskollinen
Bernadottelle ja Nassaulle; koulu, joka ei vielä ollut saanut puristaa
häntä kypsäksi yliopistoa varten; yläluokan salainen liittoutuminen
alaluokkaa vastaan; kokonainen vuosi hassutuksia lepäsi hänen ja hänen
nuoruutensa päällä. Hänestä tuntui nyt, kun hän tunsi olevansa mies,
ikäänkuin koko edessäoleva kasvatus olisi laitos, jossa hänet ensin
piti salvettaman ennenkuin uskallettiin laskea haremiin, missä
mieskuntoisuus olisi ollut vaarallista, sillä mitään muuta aatetta ei
hän kaikesta tästä löytänyt. Siten vajosi hän jälleen nykyiseen
holhouksenalaiseen tilaansa. Hän tunsi olevansa kuin valkosallatin
taimi, joita sidotaan nippuihin ja asetetaan kukkaruukun alle jotta ne
tulisivat niin valkoiseksi ja hauraaksi kuin mahdollista, ja siitä
syystä estetään saamasta auringonvaloa, työntämästä vihreätä lehteä,
kukkimasta, ja varsinkaan hedelmää kantamasta.

Näissä mietteissään kulki hän edes ja takaisin puutarhan käytävillä
kunnes kello löi kymmenen Adolf Fredrikin kirkossa. Silloin kääntyi hän
jälleen rakennukseen päin mennäkseen huoneeseensa ja laskeutuakseen
levolle. Mutta etehisen ovi oli jo sulettu. Hänen täytyi koputtaa
keittiökamarin ikkunaan. Palvelustyttö tuli alushameissaan aukaisemaan
ja poika näki tytön paljaat olkapäät kun paita oli valunut alas.

Kaikki haaveilu oli silmänräpäyksessä kadonnut, hän tahtoi tarttua
kiinni tyttöön, painaa hänet rinnalleen, sanalla sanoen, pariutua,
sillä nyt oli nainen hänelle vaan naaras. Mutta tyttö oli jo kerinnyt
sisälle ja sulkenut oven jälkeensä. Silloin häpesi poika ja meni
huoneeseensa.

Sisälle tultuaan avasi hän ikkunan, huuhtoi kasvonsa pesuvadissa ja
sytytti lamppunsa.

Päästyään vuoteeseen alkoi hän lukea Arndtin "Hengellisiä Aamuääniä",
jonka kirjan hän oli perinyt äidiltään, ja josta hän aina luki palasia
varmuuden vuoksi iltasilla, sillä aamulla oli aika täpärällä. Kirja
palautti hänen mieleensä sen viattomuudenlupauksen, jonka hän oli
antanut äidilleen, ja silloin sai hän tunnonvaivoja. Muuan kärpänen,
joka lensi lampunlasia vastaan ja siivet kärventyneenä surisi
yöpöydällä, johti hänen ajatuksensa muualle epävarmempaan, ja kun hän
oli pannut pois Arndtin sytytti hän sigarrin. Hän kuuli kuinka isä veti
jaloistaan pois saappaita makuuhuoneessa alakerroksessa; kuinka hän
kolisti piippunsa uuninreunaa vastaan; kaatoi vettä pullosta lasiin ja
valmistaikse vuoteeseen. Sitten ajatteli hän kuinka yksinäiseltä isästä
mahtoi tuntua nyt kun hänen vaimonsa oli poissa. Ennen kuuli hän
lattian läpitse kuinka he tuttavallisesti keskustelivat puoliääneen
asioista, joista he aina olivat yhtä mieltä; mutta nyt ei kuulunut enää
mitään ääntä, ainoastaan kuollutta kolinaa yksinäisen ihmisen
puuhailusta, josta syntyneet äänet täytyi asettaa yhteen niinkuin kuvat
kuva-arvoituksessa, saadakseen niihin jotakin elämää.

Vihdoin pani poika pois sigarrinsa, sammutti lampun ja luki hiljaa
Isämeidän, mutta ei ehtinyt kauvemmaksi kuin viidenteen käskyyn kun jo
nukkui.

Keskellä yötä heräsi hän unesta. Hän oli pitänyt puutarhurin tytärtä
sylissään. Missä ja koska, sitä hän ei muistanut, sillä hän oli vallan
huumaannuksissa, ja hän vaipui kohta taas uneen.

Aamulla oli hänen mielensä raskas ja päätänsä kivisti. Uudelleen
suuntautuivat hänen ajatuksensa tulevaisuuteen, mikä raskaana painosti
hänen mieltään ja tukahuttavasti ahdisti koko hänen oloaan. Pelolla hän
näki kesän joutuin rientävän ja yhä nopeammin lähenevän alennustilan
koulussa, missä hänen omat ajatuksensa tukehtuivat toisten ajatuksien
alle, missä omaperäisestä toiminnasta ei ollut mitään apua, koska
ainoastaan määrätty luku kuluneita vuosia saattoi viedä hänet
päämäärään. Se oli vallan kuin olisi matkustanut tavarajunassa; veturin
täytyi olla niin ja niin kauvan asemalla, ja kun höyrypaine tuli liian
raskaaksi sentähden ettei voimaa tarpeeksi käytetty, täytyi avata
vara-aukko. Liikennehallitus oli aikataulut laatinut, eikä saatu siitä
syystä tulla liian aikaisin asemille. Se oli pääasia.

Isä huomasi kyllä pojan kalpenevan ja laihtuvan, mutta hän luuli sen
johtuvan äidin kuoleman surusta.

       *       *       *       *       *

Tuli sitten syksy. Ensinnä koulu. Poika oli kesällä seurustellessaan
aikaihmisten kanssa ja romanien taisteluita lukiessaan tottunut
pitämään itseään täysi-ikäisenä. Nyt puhuttelivat opettajat häntä
sinuksi. Toverit, pojat, jotka eivät vielä kunnioittaneet ruumiillista
vapautta, kävivät häneen käsiksi, mikä taas puolestaan pakotti hänet
menettelemään samalla tavalla. Ja kuinka täytti tehtävänsä tämä
sivistyslaitos, jonka piti jalostaa ja kehittää häntä yhteiskuntaelämää
varten; mitä se opetti ja kuinka se jalosti? Oppikirjat olivat
kauttaaltaan kirjotetut yläluokan tarkastuksen alla, ja niitten
tarkotus oli saada alaluokka ihailemaan yläluokkaa. Opettajat puhuivat
joskus oikein liikutettuina oppilaille siitä kuinka kiittämättömiä he
olivat; he eivät tienneet, mitä etuja heidän vanhempansa heille
antoivat, lahjottamalla heille tämän sivistyksen, jota ilman niin monet
köyhät saivat jäädä. Ei, nuoret eivät tosiaankaan olleet vielä niin
turmeltuneita, että he olisivat voineet selvästi nähdä koko tämän
petosjärjestelmän suunnattoman laajuuden ja edut. Antoiko opetus pelkän
aineensa tähden koskaan mitään puhdasta iloa? Ei! Siitä syystä täytyi
opettajien lakkaamatta vedota oppilaitten huonoihin intohimoihin,
kunnianhimoon (sievempi nimi sille alhaiselle ahneudelle, että toista
pidetään suuremmassa arvossa kuin toista), itsekkäisiin etuihin.

Mikä kurja naamiohuvi koko koulu! Ei yksikään nuorukaisista uskonut
mitään hyvää siunaantuvan siitä, että lueteltiin vihattuja kuninkaita,
opittiin kuolleita kieliä, todistettiin aksiomeja, määriteltiin
itsestään selviä asioita, laskettiin kukkien heteitä, ja käyntiniveliä
hyönteisten takajaloissa, lopuksi kuitenkin sen enempää tietämättä kuin
että niitä kutsuttiin sillä nimellä latinaksi. Kuinka monta pitkää
tuntia haaskattiin siihenkin, että koetettiin tieteellisesti
jakaa suorakulma kolmeen yhtäsuureen osaan, vaikka se voitiin
"epätieteellisesti" (s.o. käytännöllisesti) suorittaa yhdessä minutissa
astemittarilla.

Kuinka halveksittiinkaan kaikkea mikä oli hyödyllistä! Sisaret, jotka
lukivat Ollendorffin ranskan kielioppia, puhuivat ranskaa parin vuoden
kuluttua, lukiolaiset eivät osanneet sanoa sanaakaan kuuden vuoden
kuluttua. Ja kuinka ylhäisellä sääliväisyydellä he lausuivatkaan sanan
Ollendorff, se muka sisälsi kaiken sen tyhmyyden, mikä oli tehty sitten
maailman luomisen.

Mutta kun sisaret pyysivät selitystä ja kysyivät eikö kieli ollut
olemassa sitä varten että ihminen voisi lausua ajatuksensa, niin
vastasi nuori sofisti lauseparrella, jonka muuan opettaja oli nähnyt
mainitun Talleyrandin lausumaksi: Ei, kieli on olemassa ihmisen
ajatusten salaamiseksi. Tätä ei luonnollisesti voinut nuori tyttö
käsittää, sillä miehet osaavat aina salata järjettömyytensä, mutta
tyttö luuli että veli oli hirmuisen oppinut, eikä hän enää väitellyt.

Ja sitten väärennetty estetika, joka heitti lainatusta loisteesta ja
väärästä kauneudesta tehdyn harsonsa yli kaiken. "Seiso uljaana, valon
ritarivahti", saatiin laulaa, "rohkeana eri teilläsi!" Mikä ritarivahti
aateliskirjoineen, ylioppilastodistuksineen! Kaikki tyyni vääriä
todistuksia, ainakin sen mukaan mitä he itse ymmärsivät valolle, se on
yläluokalle, jolla oli hirvittävä etunsa pitää alaluokkaa pimeydessä
kouluillaan ja uskonnollaan. "Ja eteenpäin, eteenpäin valon tiellä!"

Aina mainittiin asiaa käännetyllä nimellä! Luonnollisesti siitä syystä,
että kun "alaluokka" toisi valoa oloihin, niin se saataisiin
valmistettua jo etukäteen siihen, että se levittäisikin pimeyden
oppeja! Sinä nuori, "reipas" taistojoukko! Tosiaankin olivat
reippaita kaikki nämä nuoret miehet, joita veltostutti toimettomuus,
tyydyttämättä jäänyt sukupuolinautinto, kunnianhimo ja halveksiminen
kaikkia niitä kohtaan, joilla ei ollut varaa tulla ylioppilaiksi! Oi
niitä yläluokan runoilijoita, kuinka ihanasti he ovatkaan valehdelleet
Olivatko he pettureita vai petettyjä?

Mitä nämä nuorukaiset puhuivat keskenään? Luvuistako juttelivat? Ei
koskaan! Korkeintaan todistuksesta! He puhuivat ruokottomuuksia.
Aamusta iltaan! Tyttökohtauksista, biljardipelistä, punschista,
sukupuolitaudeista, joista olivat kuulleet vanhempien veljiensä
puhuvan. Päivällisajalla menivät he "ottamaan paradin", ja se joka
asioista eniten oli selvillä saattoi sanoa luutnantin nimenkin ja missä
hänen tyttönsä asui. Kerran oli kaksi "valon ritarivahtia" kuudennelta
luokalta mennyt yksinkertaisesti Hasselbackenille keskellä kirkasta
kesäpäivää kahden prostitueratun naisen kanssa ja asettunut julkisesti
parvelle syömään päivällistä. He erotettiin yksinkertaisuutensa tähden
oppilaitoksesta. Ettei se tapahtunut rikollisesta kehnoudesta
voitiin huomata siitä, että he vuotta jälkeenpäin suorittivat
ylioppilastutkinnon, voittaen siten aikaa kokonaisen vuoden, ja että
he, päätettyään lukunsa Upsalassa, lähetettiin erääseen Europan
pääkaupunkiin valtakunnan lähetystössä edustamaan yhdistettyjä
kuningaskuntia Ruotsia ja Norjaa.

Tällaisessa ympäristössä kiusaantui nuori herra Teodor parhaan
nuoruutensa ajan. Hän oli kyllä huomannut petollisuuden oloissa, mutta
ei voinut tehdä selvää pesäeroa! Kuinka se kävisi päinsä, kysyi hän
usein itseltään, mutta ei saanut vastausta. Hän tuli luonnollisesti
kanssarikolliseksi ja oppi vaikenemaan!

Rippikoulu tuli hänelle samanlaiseksi ivanäytelmäksi kuin koulukin oli
ollut. Nuoren papinapulaisen, joka oli opettajana, piti opettaa neljänä
kuukautena Lutherin katekismusta hänelle, joka oli lukenut teologiaa,
exegetikaa, dogmatikaa, uuden testamentin kreikaksi ja niin edespäin.
Mutta ankara pietismi, joka vaati totuutta elämältä ja elintavoissa,
vaikutti hänen sieluunsa voimakkaasti.

Eräänä marraskuunaamuna oli heidät sitten kutsuttu kirkkosaliin
sisäänkirjotusta varten. Herra Teodor oli äkkiä jäsenenä sellaisessa
piirissä, mikä oli vallan toinen kuin se, mikä häntä koulussa
ympäröitsi. Kun hän astui saliin, tarkastelivat häntä ainakin sadat
silmät, jotka kaikki katselivat häntä kuin vihollista. Siellä oli
tupakkatehtaalaisia Ljunglöfistä, nokikolaripoikia ja oppipoikia
kaikista ammateista. He näyttivät tosin olevan vihollisia keskenäänkin,
sillä he huutelivat hokunimiä toisilleen, mutta tämä vihamielisyys eri
ammattien kesken oli vaan tilapäistä laatua; ja vaikkapa he
riitelivätkin niin lopulta sentään aina olivat sovussa. Hän tunsi
merkillisen tukahuttavan ilman tulevan vastaansa, ja siinä vihassa,
jolla häntä ilmeisesti katseltiin, oli halveksimista, jos kohta
jonkinlaista kunnioitusta, tai kateuttakin. Turhaan haki hän silmillään
toveria, jonka kanssa olisi voinut pitää yhtä, joka oli samoin
vaatetettu. Sellaista ei ollut. Seurakunta oli köyhä ja rikkaat
lähettivät lapsensa saksalaiseen seurakuntaan, joka silloin oli
muodissa. He olivat kansan lapsia; he kuuluivat alaluokkaan, jonka
kanssa hän nyt Herran alttarin ääressä tuli yhdenvertaiseksi. Hän
kysyi itseltään mikä juopa heidät oikeastaan erotti! Eivätkö he
ruumiillisesti olleet yhtä hyvät kuin hänkin? Kyllä, ehkä parempiakin,
sillä kaikki he jo ansaitsivat itse elantonsa, jopa toiset kykenivät
auttamaan ijäkkäitä vanhempiaankin. Oliko heidän järkensä mahdollisesti
huonompi? Sitä hän ei voinut väittää, sillä hän kuuli heidän
ivapuheitten muodossa letkauttelevan toisiaan mitä terävimmillä
huomioilla ympäristöstään, he laskettelivat niin juurevia sukkeluuksia,
että ylpeys vaan esti häntä nauramalla palkitsemasta niitä; ja kun hän
muisteli niitä monia pölkkypäitä joita hänen tovereissaan oli koulussa,
ei hän voinut keksiä mitään selvää rajaa näiden poikien ja itsensä
välillä. Mutta se oli kuitenkin olemassa! Rumat vaatteet, rumat kasvot,
vai karkeat kädetkö sen muodostivat? Niin, osittain kyllä! Ja heidän
rumuutensa häntä etupäässä vierottikin! Mutta olivatko he huonompia
sentähden että olivat rumia?

Hänellä oli mukanaan floretti, sillä hän meni iltapäivällä
miekkailuharjotukseen. Sen pani hän erääseen nurkkaan, ettei se
herättäisi epämieluista huomiota. Mutta se jo huomattiin. Kukaan ei
tiennyt mikä se oikeastaan oli, mutta sen he käsittivät että se
aseentapainen oli. Rohkeimmat tekivät asiaa nurkkaan päin tutkiakseen
sitä. He koettelivat kahvan päällystää, raapustelivat kynsillään
suojeluslevyä, taivuttelivat terää ja koettelivat sormillaan kärjessä
olevaa pientä nahkapalloa. Oli kuin jänikset olivat haistelleet
metsästä löytämäänsä pyssyä. He eivät ymmärtäneet mihinkä sitä
käytetään, mutta he tunsivat siinä olevan jotakin vihamielistä, jotakin
salattua tarkotusta. Lopulta tuli muuan satulasepänoppilas, jonka veli
oli kaarttilainen, ja selitti läsnäolijoille koko kysymyksen: ettekö
näe että se on sapeli, senkin räkäkuonot! Ja näin sanoen heitti hän
kunnioittavan katseen herra Teodoriin, katseen, mikä salaista
ymmärtämystä sisältäen tahtoi sanoa: me tämän asian ymmärrämme!

Mutta senpä näki nuoranpunojapoika, joka kerran oli ollut tykkiväessä
päästäkseen rummuttajaksi, ja kun hän tuomiota langetettaessa katsoi
joutuneensa sivuun, ei hän voinut pitää suutaan, vaan selitti, että he
saisivat häntä purra selkään jollei esine ollut miekka! Seurauksena oli
sellainen tappelu, joka pian muutti koko kirkkosalin yhdeksi suureksi
koiratarhaksi, jossa tomu tuoksahteli ja kiljunta kovana soi.

Silloin avautui ovi ja kynnyksellä seisoi papinapulainen. Nuori,
kalpea, laiha mies, pisamia kasvoissa ja siniset silmät vetisinä. Ensin
huudahti hän. Pedot lakkasivat tappelemasta. Sitten purki hän
sydämestään sanoja Jesuksen kalliista verestä ja Pahan vallasta
ihmissydämissä. Lopulta sai hän kaikki satakunta poikaa istumaan
penkeille ja tuoleille. Mutta nyt oli hän vallan hengästyksissään ja
huone oli täynnä tomua. Hän heitti silmäyksen ikkuna-aukkoon ja sanoi
raukealla äänellä: avatkaa luukku. Mutta sepä oli kuin myrskyn jälleen
herättäminen. Kaksikymmentäviisi poikaa syöksyi ikkunan luo yhteen
kasaan saadakseen kiinni luukunnuorasta. -- Menkää paikoillenne! --
kiljasi pappi ja juoksi hakemaan keppiään.

Tuli taas hetkiseksi hiljaisuus. Pappi mietti käytännöllisempää keinoa
saadakseen luukun auki ilman tappelua.

-- Sinä, -- sanoi hän, ja osotti muuatta säikähtynyttä raukkaa, -- mene
avaamaan luukku!

Pikkupoika meni ikkunan luo ja koetti selvittää sekaantunutta nauhaa.
Hiljaa ja hengähtämättä odotti seurakunta tulosta, kun samassa muuan
suuri poika, jolla oli yllään merimiespuku, ja joka hiljan oli palannut
Espanjasta "Carl Johan"-nimisellä prikillä, menetti kärsivällisyytensä:

-- Tässä te, saakeli vieköön, näette pojan joka osaa, -- sanoi hän, ja
siinä samassa oli hän riisunut takin yltään, kiivennyt ikkunalaudalle
ja veitsellään leikannut poikki nauhan. -- Töllistelkää vaan minua! --
ehti hän sanoa vielä ennenkuin pappi päästi sellaisen kirkaisun kuin
heikkohermoinen nainen ja siten oikein säikäytti merimiehen, joka
vakuutti että nauha oli niin pahasti sekaantunut, ettei muu auttanut
kuin leikata se poikki.

Pastori oli vallan kauhistuksissaan. Hän oli tullut hiljaiselta
maaseudulta eikä voinut aavistaakaan, että nuoriso saattoi olla niin
turmeltunut, niin vajonnut epäsiveellisyyteen ja syntiin ja kadotuksen
tiellä niin kauvaksi tullut, kuin tämä nuoriso. Ja sitten taas seurasi
pitkät jutut Jesuksen kalliista verestä.

Ei kukaan ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä eivät he käsittäneet mitä
oli vajoaminen kun eivät olleet koskaan korkealla olleetkaan.
Seurakunta pysyi siitä syystä kylmäkiskoisena. Pappi jatkoi sitten
puhettaan Jesuksen kalliista haavoista, mutta ei siitäkään kukaan
tärähtänyt kun ei kukaan tietänyt ketään Jesusta haavottaneensa. Pappi
koetti sitten vaikuttaa perkeleelläkin, mutta sen nimi oli heille niin
tuttu jokapäiväisestä puhetavasta, ettei sekään tehnyt mitään
vaikutusta. Lopulta osasi hän oikeaan! Hän puhui keväällä tapahtuvasta
ripillepääsystä. Hän puhui heille vanhemmista, jotka toivoivat saavansa
lapset täysikuntoisina elämään; mutta kun hän puhui työnantajista,
jotka eivät antaneet työtä ripillepääsemättömille, silloin oli hän
vastustamaton, eikä ollut yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt
ripillepääsyn syvällistä merkitystä. Nyt oli pappi todellinen ja nyt
ymmärsivät häntä kaikki nuoret mielet. Rajuimmatkin lauhtuivat.

Sisäänkirjotus alkoi. Kuinka monta huonoa papinkirjaa siinä olikaan!
Kuinka he voisivatkaan tulla Jesuksen tykö kun eivät heidän vanhempansa
olleet vihityt; kuinka voisivatkaan he päästä syntisen armopöydälle kun
heidän isänsä oli rangaistu ensikertaisesta pahanteosta. Hui! Sellaisia
syntisiä!

Herra Teodoria loukkasi syvästi nämä julkisesti tehdyt häväistykset.
Hän olisi halunnut vähän edes torkahtaakin, mutta ei voinut. Kun hän
vihdoin pääsi esittämään papinkirjansa ja papinapulainen luki: Poika
Teodor, syntynyt sinä ja sinä päivänä ja sinä vuonna; vanhempansa:
Professori ja Ritari ... silloin kulki kuin heikko päivänloiste
apulaisen kasvojen yli ja hän nyökkäsi ystävällisesti kysyessään:
kuinka pappa voi? Ja vetäytyi sitten taas kuin surumielisyyden huntu
hänen kellahtaville kasvoilleen kun hän näki äidin kuolleeksi, minkä
hän muuten jo ennestään tiesi, ja hellähkön rakas, valittavan itkuinen
huokaus: "Hän oli Jumalan lapsi, hän", pääsi hänen suustaan, ikäänkuin
itselleen vaan puhuttuna ja kuin moitteeksi "papalle", joka oli vaan
professori ja ritari. Sitten sai herra Teodor mennä.

Ulos tultuaan luuli hän olleensa todistamassa jotakin sellaista, mitä
ei koskaan luullut voivan ollakaan. Olivatko nämä nuorukaiset niin
syvälle vajonneet siitä syystä, että he kiroilivat ja puhuivat
raakuuksia! Kiroilihan hänen isänsä, enonsa ja koko seurapiiri
keskenään! Mistä tapain turmeluksesta täällä puhuttiin? He olivat
rajumpia kuin hemmotellut lapset, sillä he olivat vahvempia. Oliko se
taas lasten syy, että heillä oli "merkityt" papinkirjat? Hänen isänsä
ei ollut koskaan varastanut, mutta tarvitseeko silloin varastaa kun on
kahdeksantuhannenmarkan tulot ja saa tehdä työtä mielensä mukaan.
Olisihan se ollut naurettavaa tai luonnotonta jos hän olisi varastanut.

Ja sitten meni herra Teodor jälleen kouluun ja siellä tunsi hän mitä
merkitsee se kun on saanut kasvatuksen; siellä ei oltu turhantarkkoja
pikkuvirheistä; omat ja vanhempain heikkoudet saivat täällä olla
jokseenkin rauhassa; täällä oltiin vertaisten keskuudessa ja kaikki
ymmärsivät toisiaan.

Sitten mentiin katsomaan paradia, hiivittiin erääseen kahvilaan
pienelle "munkkituikulle" ja sitten mentiin miekkailemaan. Ja kun
luutnantti täällä kutsui herraksi, tunsivat kaikki nämä notkeajäseniset
vapaaliikkeiset ja ilokasvoiset nuorukaiset, jotka tiesivät hyvän
päivällisen heitä kotona odottavan, että oli kaksi maailmaa, ylempi ja
alempi, ja hänen mielestään tuntui siltä kuin olisi omatunto vähän
riiponut muistellessaan synkkää kirkkosalia ja surullisia ihmislapsia,
joitten kaikkia haavoja ja salaisia vikoja tarkasteltiin
suurennuslasilla, jotta pääsisivät osallisiksi siitä todellisesta
nöyryydestä, jota ilman yläluokka ei olisi saanut rauhassa viljellä
iloisia heikkouksiaan. Ja siten syntyi epäsointu hänen elämäänsä.

       *       *       *       *       *

Toisaalta veti luonto herra Teodoria elämän aavistuksena tunnettuihin
houkutuksiin, toisaalta hiljan saatu taipumus kehotti kääntämään selän
koko elämälle ja suuntaamaan sielunsa taivasta kohden, mutta ei koskaan
rikkonut hän äidilleen antamaa lupaustaan. Voimakkaasti vaikuttivat
häneen rippikoulutunnit kirkossa ja seurustelu sikäläisten toverien ja
papin kanssa. Toisinaan oli hän synkkä ja mietiskeleväinen ja hän
tunsi, ettei elämä ollut sellaista kuin sen piti olla. Tuntui siltä
kuin jokin hirvittävä rikos olisi tehty entisinä aikoina ja että se nyt
peitettäisiiin petoksen mereen; hän tunsi olevansa kuin hämmähäkin
verkkoon kiedottu kärpänen; kun hän reikää itselleen koetti, niin yhä
kiinteämmästi solmiutuivat langat ja yhä tukahuttavammalta tuntui.

Eräänä iltana luettiin kirkon kuorissa, sillä pappi käytti kaikkia
vaikutuskeinoja, saadakseen tottelevaisiksi nuorten kovat sisut. Oli
tammikuu. Pari kaasuliekkiä valaisi heikosti kuorin ja väärensi
hirveästi alttarin marmorikuvien piirteet. Koko suuri kirkko, jossa
kaksi holvia ristikkäin kulki, oli hämäränä. Kauvimpana perällä
heijastui urkujen tinatorvista heikosti kuorin kaasuliekkien valo. Ja
yläpuolella näkyivät tuomiopasuunoihinsa puhaltavat enkelit pimeiltä,
uhkaavilta, yliluonnollisen suurilta ihmisolennoilta. Ristikäytävien
päät peittyivät täydelliseen pimeyteen.

Pappi oli selittänyt kuudetta käskyä. Hän oli puhunut huoruudesta
avioliitossa ja sen ulkopuolella. Kuinka aviopuolisot huoruutta
harjottivat, siitä ei pappi oikein voinut selvää tehdä, vaikka hän itse
oli naimisissa, mutta huoruudesta ulkopuolella avioliittoa oli hän
kyllä selvillä. Sitten johtui hän puhumaan itsesaastutuksesta. Kun
pappi tämän sanan mainitsi, kulki kuin huumaus nuorukaisjoukon läpi, ja
kalpein poskin tuijottivat he pappiin kuin olisivat aavetta katselleet.
Niinkauvan kuin hän puhui helvetin rangaistuksesta olivat pojat
jokseenkin tyyniä, mutta kun hän alkoi lukea kertomuksia eräästä
kirjasta, kuinka muuan kahdenkymmenenviidenvuotias nuorukainen
selkäydin mätänä oli kuollut Jumalan lapsena, silloin luhistuivat he
kokoon penkeilleen ja tunsivat lattian allaan keinuvan! Vihdoin jutteli
pastori heille kertomuksen pojasta, joka kahdentoistavuotiaana
joutui hulluinhuoneeseen; ja neljäntoistavuotiaana kuoli uskossa
vapahtajaansa. Silloin oli poikajoukko kuin sata pestyä ruumista. Lääke
tätä pahaa vastaan, se oli vaan Jesuksen kalliit haavat. Tosin ei pappi
antanut mitään lähempää selitystä siitä mitenkä niitä voitaisiin
menestyksellä käyttää liian aikaisin kehittynyttä miehistymistä
vastaan. Mutta piti pysytellä poissa tansseista, teattereista,
leikkituvista ja ennen kaikkia välttää naisia; se on juuri päinvastoin
mitä pitäisi tehdä. Kokonaan vaikeni pappi siitä, että tämä pahe on
huutava vastalause sille yhteiskuntalakien julistukselle, että mies
vasta täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta olisi mieskuntoinen. Eikä
siihenkään koskettu, että pahetta voitaisiin estää aikaisemmilla
avioliitoilla, siten että hankittaisiin ruokaa kaikille, eikä koottaisi
sitä vaan muutamille. Tulos oli kuitenkin se, että pitäisi heittäytyä
Jesuksen syliin, se on toisin sanoin: käydä valtionkirkoissa, luopua
kaikesta maailmallisesta puuhasta ja jättää se yläluokalle. Ja lopuksi
pyysi pappi juttunsa päätteeksi viittä ensimmäistä ensi penkillä
jäämään kirkkoon puhuteltavakseen. Hänellä olisi heille puhuttavaa
erityisesti kullekin. Siten tulisi hän juttelemaan heidän
kaikkien kanssa vähitellen. Viisi ensimmäistä näyttivät kuin
kuolemaantuomituilta. Heidän rintansa painui selkään kun ei hengitys
enää kulkenut, ja jos tarkkaan olisi katsellut, olisi erottanut kuinka
heidän hiuksensa olivat kohonneet pari senttimetriä ja kuinka se
märkänä valui heidän ruumiinkaltaiselle kamaralleen. Kaikki veri oli
heidän kasvoiltaan paennut ja silmäterät olivat kuin lasipallot
valkoisessa nahassa, liikkumattomina ja kahdenvaiheilla, tunnustaakko
vai puikahtaa rohkean valheen suojaan.

Rukous luettiin ja laulu Jesuksen haavoista laulettiin, mutta tänä
iltana se kävi kuin keuhkotautisilta ja välistä se kokonaan pysähtyi
kuin janoisten kuivaan yskään. Alettiin lähteä. Yksi niistä viidestä
koetti luikkia karkuun, mutta pappi huusi: jää tänne!

Se oli kauhea hetki. Herra Teodor, joka istui etupenkillä, kuului
niitten viiden joukkoon. Hän tunsi ilkeästi moirivan sydäntään. Ei
sentakia että hänellä olisi ollut sydämmellään jotakin syntiä siinä
suhteessa, mutta hän tunsi olevan miehen sielun sisintä loukkaavaa
tällä tavoin riisuutua alasti. Ne neljä muuta istuivat kaukana
toisistaan; satulasepänpoika, joka oli muassa, koetti laskea jonkin
sukkeluuden, mutta se tarttui hänen kurkkuunsa. He näkivät sielunsa
silmissä polisin, vankilan, sairaalan ja taustalla hulluinhuoneen. He
eivät tienneet mikä oli koettavana, mutta heistä tuntui kuin olisi
kysymyksessä "selkäänanto raastuvan portailla." Ainoa lohdutus oli se,
että _hän_, herra Teodor oli muassa. Eivät he tienneet minkävuoksi se
oli lohdutus, mutta he tunsivat ilmassa, ettei ainakaan hänelle,
professorin pojalle voinut tapahtua mitään pahaa.

-- Tule tänne, Vennerström, -- sanoi pappi joka oli sytyttänyt
kaasuliekin sakaristossa.

Vennerström meni sinne ja ovi sulettiin. Neljä jälellejäänyttä koetti
istua kaikissa mahdollisissa asennoissa saadakseen ruumiilleen lepoa,
mutta se ei onnistunut.

Vihdoin tuli Vennerström ulos, itkeneenä, liikutettuna ja hän meni
suoraan kuorinovesta pihalle.

Tultuaan kirkkomaalle muistui hänen mieleensä nopeasti mitä oli
tapahtunut. Pappi oli kysynyt oliko hän tehnyt syntiä. Ei, ei ollut
tehnyt. Näkikö hän unia? Näki! Unet ovat yhtä synnillisiä, sillä ne
paljastavat sydämmemme pahuuden, ja Jumala katsoo sydämmeen. Hän tutkii
ytimet ja munaskuut ja tuomitsee meidät kerran jokaisesta syntisestä
ajatuksesta, ja unet ovat ajatuksia. -- Usko minulle, poikani,
sydämesi, sanoi Jesus. Mene Jesuksen luo, rukoile, rukoile, rukoile.
Mitä viatonta, puhdasta ja suloista on, se on Jesus! Jesusta alusta
loppuun, Jesus minun kaikkeni, minun elämäni, minun toivoni, minun
autuuteni! Hillitkää himonne ja olkaa kestäväiset rukouksessa, sanoo
Jesus! Mene Jesuksen nimeen äläkä silleen syntiä tee!

Hän tunsi sielunsa olevan kapinassa, mutta samalla murtuneen. Eikä hän
sitä voinut auttaa, että se oli murtunut, sillä hän ei ollut koulussa
vielä oppinut mitään tervettä järkeä -- Jesuistista sofistikaa vastaan.
Tosin hän silläkin vähäisellä sielutieteenopilla, minkä oli koulussa
saanut, olisi voinut sitä väittää mielikuvituksen tuotteeksi, että unet
olivat ajatuksia, mutta saman tekevä, ei Jumala katso sanoja! Logikansa
sanoi hänelle, että oli jotakin luonnonvastaista tässä aikaisessa
naishimossa. Ei hän voinut naida kuudentoistavuotiaana, kun ei kerran
voinut elättää vaimoaan, mutta ei hän myöskään päässyt selville
seuraavasta ajatuksessa kysyäkseen miksi hän ei voinut elättää vaimoaan
kun kerran jo oli mieskuntoinen, sillä, jos hän sitä olisi tahtonut,
olisi häntä vastassa kuitenkin ollut: yhteiskuntalaki, jonka yläluokka
oli laatinut ja nyt suojeli pistimillä. Luontoa oli siis jollain
tavalla loukattu kun mieskuntoisuus tuli nopeammin kuin kyky hankkia
leipää. Se oli turmelusta! Hänen mielikuvituksensa oli turmeltunut, ja
hän tahtoi puhdistaa sen kieltäytymyksellä, rukouksella ja taistelulla.

Kotiin palattuaan huomasi hän isän ja sisaruksien jo syövän illallista.
Teodor häpesi heitä kuin olisi hän ollut saastainen. Isä kysyi kuten
tavallisesti oliko Teodor jo saanut kuulla koska he pääsivät ripille.
Sitä ei Teodor tiennyt. Hän ei syönyt mitään syyttäen pahoinvointia.
Mutta tosisyynä oli se, ettei hän uskaltanut syödä iltasin. Sitten meni
hän huoneeseensa lukemaan erästä Schartaun kirjottamaa teosta, jonka
oli saanut papilta. Siinä puhuttiin järjen turhuudesta. Tässä, juuri
siinä viimeisessä kohdassa missä luuli edes vähän selvyyttä saavansa,
sammutettiin valo. Järki, jonka avulla hän joskus oli heikosti toivonut
voivansa päästä pois pimeiltä vuorilta, sekin oli syntiä; vielä
synnillisempää kuin mikään muun, sillä se nousi kapinaan Jumalaa
vastaan, iski siihen mihin ei olisi saanut iskeä! Miksei "siihen" saisi
kajota, sitä ei selitetty, mutta se oli kai siitä syystä, että jos
"siihen" olisi kajottu niin samalla olisi petos tullut ilmi.

Hän ei enää kapinoinut vaan antautui! Ennen vuoteeseen menoaan luki hän
Arndtista pari aamuääntä, koko synnintunnustuksen, Isämeidän ja
Herransiunauksen. Hänen oli hirvittävästi nälkä, mutta hän tunsi siitä
jonkinlaista vahingoniloa, aivankuin hänen vihollisensa olisi joutunut
tappiolle.

Sitten nukkui hän. Yöllä heräsi hän. Hän oli nähnyt unta olleensa
Norrbackalla syömässä hyvän illallisen ja juoneensa champagnea ja
menneensä illallisen jälkeen yksityishuoneeseen jonkun tytön kanssa. Ja
nyt herättyään muisti hän tarkkaan koko kauhean illan!

Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, heitti raidit ja patjat lattialle ja
laskeutui pelkälle jouhialustalle ottaen vaan ohuen villavaipan ylleen.
Hän paleli ja oli nälissään, mutta perkele täytyi kuolettaa. Hän
rukoili vielä kerran Isämeidän höystäen siihen vähän omaansakin. Aivot
alkoivat sitten vähitellen pimetä, ankarat piirteet kasvoissa
herposivat, suu hymyili, ja kevyitä, iloisia olennoita, pientä
puheenrupatusta, naurua ja valssinsäveleitä kaikui hänen korvaansa,
hohtavia laseja, avoimia, elämänraikkaita kasvoja ja vapaita katseita
tuli hänen silmäänsä; oviverho nousee; punaisten silkkiverhojen raosta
näkyy pieni pää, suu hymyilee ja silmät elävät, kaula on paljas aina
rintojen kaartoon asti, olkapäät pyöreät kuin pehmeän käden
muovailemat; vaatteet putoavat alas hänen nähtensä ja nainen on hänen
sylissään. Kun hän heräsi, löi kello kolme. Hän oli taas hävinnyt. Nyt
repi hän jouhialustankin pois vuoteesta; polvistui uuninkivien viereen
ja rukoili omin sanoin palavasti Jumalaa pelastamaan häntä, sillä nyt
tunsi hän olevansa taistelussa itse perkeleen kanssa. Hän laskeutui
maata pelkille vuoteen pohjalaudoille, ja omituinen nautinto oli
hänestä tuntea kuinka vyöt viilsivät käsivarsiin ja nilkkoihin.

Ja aamulla heräsi hän täyteen kuumeeseen.

       *       *       *       *       *

Kuusi viikkoa oli hän vuoteessa. Jalkeille päästyään tunsi hän itsensä
terveemmäksi kuin ennen. Lepo, hyvä ravinto, lääkkeet olivat
vahvistaneet hänen voimiaan, ja siitä syystä tuli taistelu kahta
kiivaammaksi jälestäpäin. Mutta hän taisteli. Keväällä pääsi hän
ripille. Se järisyttävä näytelmä, jolloin yläluokka otti valan
alaluokalta Kristuksen ruumiin ja veren kautta, ettei jälkimäinen
sekaantuisi koskaan edellisen asioihin, vaikutti häneen kauvat aikoja.
Se häpeämätön petos, joka näyteltiin Högstedtin Piccardon-viineillä à
65 äyriä kannu, ja Lettströmin maissinäkyleivillä à 1 kruunu naul., ja
jota pappi jakoi yli 1800 vuotta sitten teilatun kansanvillitsijän
Jesus Nazarenuksen lihana ja verenä, se ei pannut häntä tarkemmin asiaa
ajattelemaan, sillä siihen aikaan ei ajateltu, saatiin vaan
"tunnelmia."

Vuotta jälkeenpäin suoritti hän ylioppilastutkinnon. Ylioppilaslakki
tuotti hänelle suurta iloa, sillä vaistomaisesti tunsi hän siinä
saaneensa pääsykirjan yläluokkaan. Jotakin kuvitteli hän ja
toverinsakin tietävänsä, ja opettajat selittivät heidät kypsiksi
tietoon. Mutta tunsivatko kaikki nämä ylpeät nuorukaiset edes sen
palturin josta niin kerskasivat! Jos olisi kuultu kuinka he
ylioppilasillallisilla kerskasivat ei tietävänsä viittä prosenttiakaan
niistä oppikirjoista joista heille oli todistus annettu, ja kuinka
he vakuuttivat pitävänsä kerrassaan ihmeenä sitä että olivat
ylioppilastutkinnosta suoriutuneet, niin olisi sivullisen ollut vaikea
uskoa heitä. Ja jos samoilla illallisilla olisi kuultu kuinka muutamat
nuoremmat opettajat, nyt, kun raja-aita oli poistettu eikä enää
tarvinnut teeskennellä, avonaisesti, puoleksi juopuneina viittilöiden
vannoivat, ettei koko opistossa ollut ainoatakaan opettajaa, joka olisi
kunnolla voinut suoriutua ylioppilastutkinnossa, niin olisi selvä mies
uskonut, että ylioppilastutkinto oli vaan nuora, jota mieltä myöten
voitiin jännittää yläluokan ja alaluokan välillä, ja silloin tuntui
koko ihme kuulumattomalta petokselta. Olipa muuan opettaja joka
yhteismaljasta maistellessa väitti, että olisi järjetöntä uskotella
itselleen ihmisaivojen voivan samaan aikaan pitää muistissaan ne
kolmetuhatta vuosilukua mitkä olivat historiassa, maailman viisituhatta
kaupunginnimeä, kuusisataa kasvia ja seitsemänsataa eläintä, luut
ihmisen ruumiissa, maan kivilajit, jumaluusopilliset rodut maailmassa,
tuhat ranskankielen lauselmaa, tuhat englantilaista, tuhat saksalaista,
tuhat latinalaista, tuhat kreikkalaista, puolimiljonaa sääntöä ja
poikkeusta, viisisataa matematista, fysikalista, geometristä ja
kemiallista määritelmää. Hän otti todistaakseen, että sellaiset aivot
olisivat yhtäsuuret kuin Upsalan tähtitornin kupu. Humboldt ei lopulta
enää muistanut kertomataulua eikä tähtitieteen professori Lundissa
jakaa kahta kuusinumeroista kokonaista lukua. He luulivat osaavansa
kuutta kieltä, eivätkä he edes osanneet omankaan kielensä
kahdestakymmenestätuhannesta sanasta muuta kuin korkeintaan
viisituhatta. Ja sitten puhui hän siitä kuinka oli huomannut poikien
petkuttavan. Niin, hän tunsi kyllä kaikki temput! Kyllä hän oli nähnyt
kuinka pojat olivat kirjottaneet vuosilukuja kynsiinsä, kuinka heillä
oli kirjat kannen alla ja kuinka he kuiskasivat! -- Mutta, -- niin
lopetti hän. -- mitä pirua sille tekee? Jollei vähän silmiään
ummistaisi, niin ei koskaan tulisi ylioppilaita.

Kesäksi jäi Teodor kotiin puutarhaan Norrtullgatan varrelle. Paljo hän
mietiskeli tulevaisuuttaan ja vastaista uraansa. Ne arvonimet joita hän
oli saanut siinä suuressa jesuitikongregationissa, joka yläluokan
nimellä oli yhteiskunnan perustanut, ja jonka salaisuuksia hän koskaan
ei voinut nähdä, tekivät hänet tyytymättömäksi elämään ja pappina
tahtoi hän pelastua epätoivosta. Mutta maailma houkutteli häntä.
Valoisalta ja kirkkaalta se näytti hänen silmissään, ja voimakas,
kuohuva veri huusi elämään. Taistelu häntä repeli ja työttömyys teki
taistelun yhä kovemmaksi. Hänen synkkyytensä ja terveytensä
huononeminen jo huolestuttivat isää. Tämä kyllä käsitti mitenkä asian
laita oli, mutta hän ei voinut pakottaa itseään puhumaan pojalleen
suoraan niin arkaluontoisesta asiasta. Eräänä sunnuntai-iltana kävi
professorin veli, linnotusväen kapteeni tervehtimässä veljeään. He
istuivat puistossa ja joivat kahvia.

-- Oletkos huomannut kuinka Teodor viimeaikoina on muuttunut? -- kysyi
professori.

-- Niin, hänen aikansa on tullut, -- sanoi kapteeni -- luulenpa sen jo
olleen kauvan!

-- No, -- sanoi professori, -- etkö sinä haluaisi puhua hänelle, minä
en sitä voi!

-- Jos olisin nuorimies, näyttelisin sedän osaa, -- sanoi kapteeni, --
mutta lähetänpä Kyöstin hänen kimppuunsa! Pojan täytyy saada tyttöjä
maistaa, muuten hän pilaantuu. Vahvaa rotua tämä Vennerströmien, vai
kuinka? -- Niin, sitä se on, -- sanoi isä, -- minä olin mieskuntoinen,
viidentoistavuotiaana, mutta olipa minulla muuan koulutoveri joka ei
päässyt ripille siitä syystä että oli tehnyt lapsen eräälle
rippikoulutytölle!

-- Katsohan Kyöstiä, miltä se poika näyttää! Eikös piru vieköön sillä
ole leveät lantiot ja reidet kuin vanhalla kapteenilla! Hän pitää
huolta itsestään, hän!

-- Minä kyllä tunnen mitä se maksaa, mutta sekin parempi kuin tautia
itseensä hankkivat, -- sanoi isä. -- Pyydäpäs sinä, että Kyösti ottaisi
Teodorin mukaansa ja vähän haistattaisi maailmaa.

-- No sen teen, -- sanoi kapteeni.

Ja niin tuli selväksi se asia.

       *       *       *       *       *

Eräänä heinäkuun iltana, kun kesä uhkui parasta lämmintään ja kaikki
oli täydessä kukassaan, luonto siunatussa tilassa, kun keväällä
hedelmöitetty emä hedelmään kypsyy, istui herra Teodor huoneessaan ja
uneksi. Hän oli seinälleen naulannut suuren taulun "Tule Jesuksen
tykö", jonkinlaisen "älkäämme väitelkö" luutnanttiveljelle, joka
silloin tällöin pistäysi kotona rykmenttinsä leiripaikalta. Hän oli
iloinen sielu, joka aina oli "hoitanut itseään", niinkuin setä sanoi,
ja helkkunaan heitti hän kaikki mietiskelyt tämän maailman turhuudesta.
Tänä iltana oli hän luvannut tulla tapaamaan Teodoria kello seitsemän,
he puhuisivat isän syntymäpäivän viettämisestä. Teodorin salainen
ajatus oli saada veli äkkiyllätyksellä parempiin ajatuksiin. Mutta
Kyöstin salainen suunnitelma oli saada Teodor järkiinsä.

Kellon seitsemää lyödessä pysähtyi pika-ajuri (herra luutnantti tuli
aina ajurilla) portille, ja heti senjälkeen kuuli Teodor portaissa
kannuksen kilinää ja sapelin helinää.

Hyvää päivää vanha myyrä, -- tervehti vanhempi veli. Miehellä oli
nuori, voimakas vartalo. Kiiltävien ratsusaapasvarsien alta näkyivät
mitä parhaimmat pohkeet; ja sotilastakin pitkien liepeitten alta
näkyivät lanteet sellaiset kuin percheronhevosella. Kultainen
miekkahihna teki rinnan kuin leveämmäksi ja kannikehihnan ristike oli
sellaisilla pakaroilla, että niillä olisi voinut istua!

Hän heitti silmäyksen "Tule Jesuksen tykö"-tauluun, irvisti, mutta ei
puhunut mitään siitä asiasta.

-- Tule mukaan nyt Teodor niin mennään Bellevuen puutarhurille
valmistelemaan ukon juhlaa. Ota päällesi vaan ja lähde matkaan, vanha
Baruch.

Teodor olisi vähän vastustellut mutta veli tarttui hänen käsivarteensa,
pani lakin takaraivolle veljensä päähän, pisti sigarrin hänen
suupieleensä ja avasi pesukaapin oven. Teodor tunsi vähän
pöllämystyneensä ja joutuneensa pois osastaan, mutta hän seurasi.

-- Aja nyt Bellevuehyn, -- sanoi luutnantti ajurille, -- mutta ajakin
niin että oriittesi maha maata viistää!

Teodorin täytyi nauraa veljensä varmuudelle. Ei koskaan olisi hän
voinut kutsua vanhaa, nainutta ajuria sinuksi.

Tiellä puhua purpatti luutnantti kaikenmoista, ja kaikkia
vastaantulevia tyttöjä hän silmäsi. Niin kulkivat he erään kotiin
palaavan hautauskulkueen ohi.

-- Näetkös, näetkös, -- sanoi Kyösti, -- kuinka saakuran sievä tyttö
istui viimeisessä vaunussa!

Ei, Teodor ei ollut nähnyt, eikä tahtonut nähdä.

Sitten tuli heitä vastaan omnibus, jossa oli Norrbackan tyttöjä.
Silloin nousi luutnantti seisaalleen ja heitti lentomuiskuja tytöille,
keskellä katua. Se oli vallan hassua.

Senjälkeen suorittivat he asiansa Bellevuessä. Kotimatkalla käänsi
ajuri ilman lähempää määräystä hevosensa Stallmästargårdenille.

-- Täytyy saada vähän haukattavaa suuhunsa -- sanoi Kyösti ja työnsi
veljensä ulos ajurista.

Teodor oli kuin huumauksissa. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään
raittiuslupausta eikä hän nähnyt mitään sopimatonta siinä että meni
ravintolaan, vaikkei ollut ennen tullut sitä tehneeksi. Hän seurasi
veljeään, vaikka sydän kurkussa.

Etehisessä kohtasi luutnantti kaksi tyttöä, jotka seuraavassa
silmänräpäyksessä olivat hänen sylissään.

-- Hyvää päivää, kyyhkyläiseni, -- tervehti hän heitä ja suuteli
kumpaistakin. -- Tässä te näette oppineen veljeni, hän on vielä
koskematon, mutta sitähän en ole minä, vai kuinka Jossan?

Tytöt katselivat kainosti Teodoria, joka ei tiennyt mihinkä silmänsä
loisi, niin repäisevältä ja hämmästyttävältä kuului veljen puhe; ja
niin riensivät he ylös portaita. Päästyään yhdet portaat ylöspäin
kohtasivat he pienen mustan tytön joka oli itku silmissä; hän näytti
siistiltä ja teki Teodoriin hyvän vaikutuksen.

Luutnantti ei suudellut häntä vaan kuivasi nenäliinallaan hänen
kyyneleensä ja tilasi hyvän illallisen.

Se oli valoisa, iloinen huone, jossa oli peilejä ja piano, ja
järjestetty juuri tällaisia juhlia varten. Luutnantti avasi pianon
kannen sapelillaan, ja ennenkuin Teodor vielä oikein pääsi selville
missä ollaankaan, istui hän jo pianotuolilla ja kädet soittimilla.

-- Nyt soitat valssin, -- sanoi veli.

Ja katso, herra Teodor soitti valssin. Ja luutnantti riisui sapelinsa
ja tanssi Jossan kanssa kauhean valssin, niin että kannuksen pyörät
iskivät tuolin- ja pöydänjalkoihin. Sitten heittäytyi hän sohvalle ja
kiljasi:

-- Tänne, orjattaret, leyhyttelemään kasvoihin raikasta ilmaa!

Teodor vaipui mollisointuihin ja pian siitä oli hän Gounodin Faustissa.
Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan taakseen.

-- Menkää antamaan hänelle suutelo, -- kuiskasi veli, mutta sitä ei
uskaltanut kukaan tytöistä tehdä. Ei, he pelkäsivät niin häntä ja hänen
synkkää soittoaan.

Mutta rohkein heistä meni pianon luo ja tahtoi sanoa jotakin.

-- Eikö se ole Noita-ampuja? -- kysyi tyttö.

-- Ei, -- vastasi Teodor kohteliaasti, -- se on Faust.

-- Hän näyttää niin siivolta, tuo sinun veljesi, -- sanoi pieni musta
tyttö, jonka nimi oli Riken. -- Hän on vallan toista maata kuin sinä,
vanha Schajasi!

-- Hän onkin pappi, -- kuiskasi luutnantti.

Se teki syvän vaikutuksen tyttöihin, eivätkä he enää suudelleet
luutnanttiakaan muuta kuin salaa, ja Teodoria katselivat he hämillään,
arkoina kuin kanat ketjukoiraa. Tuli sitten illallinen! Ja niin
helkkunasti ruokaa! Siinä oli kahdeksantoista lautasta ilman
lämmintäruokaa. Ja Kyösti iski sitten ryyppyihin.

-- Kippis sinä vanha papinkisälli, -- sanoi hän. Eikä Teodorkaan voinut
olla maistamatta paloviinaa. Se lämmitti niin suloisesti, ohut, lämmin
huntu laskeutui hänen silmilleen ja ruokahalu heräsi kuin villieläin
hänen sisuksissaan. Mainiolta maistui tuore lohi erikoisine makuineen
ja dilli sen höysteenä huumaavana; redisit karmivat kurkkua ja huusivat
olutta, ja pienet biffit portugalilaisine sipuleineen, joista lähti
tuoksu sellainen kuin nuoresta tanssivasta tytöstä, ja hummeri
merenrantatuoksuineen, ja raikasmakuiset gurkut, jotka hampaissa niin
ihanasti narskuivat; ja sitten kukkopoikaa persiljalla höystettynä,
mikä muistutti puutarhuria. Portteri souteli suolissa kuin lämpimät
laavavirrat, mutta puutarhamansikoitten päälle, hei, jo pamahtikin
champagne, ja tyttö tuoda tyllytteli tätä kuohuvaa juomaa, joka
pulppueli kuin lähde. Ja pitihän tytönkin ottaa lasi. Puhua rupatteli
sitten luutnantin kanssa kaikenmoista ja Teodor oli kuin mäihäinen puu,
ruoka kuhisi hänen ruumiissaan niin että hän luuli itseään
tulivuoreksi. Uusia ajatuksia, uusia tunteita, uusia mietteitä ja uusia
näkökohtia leijaili kuin perhosia hänen aivoissaan. Ja niin istuutui
hän jälleen pianon ääreen, mutta mitä hän soitti sitä hän ei enää
tietänyt. Koskettimet hänen sormiensa alla tuntuivat kuin kovilta
luukappaleilta, joista hänen sielunsa tahtoi hengen ulospuristaa,
järjestää, koota ja taas murtaa, hajottaa. Ei hän tiennyt kuinka kauvan
hän soitti, mutta kun hän lakkasi astui veli huoneeseen. Hän näytti
onnelliselta kuin jokin korkeampi olento ja hänen kasvonsa loistivat
elämää ja voimaa. Ja sitten tuli Riken huoneeseen tuoden ison
juomamaljan, ja heti senjälkeen tulivat kaikki tytöt huoneeseen. Ja
luutnantti joi heidän maljansa, yhden onneksi toisensa jälkeen. Ja
Teodorin mielestä oli kaikki niinkuin ollakin piti ja lopulta tuli hän
niin rohkeaksi että suuteli Rikenin olkapäätä. Mutta tyttö vetääntyi
pois, näyttipä loukkaantuneeltakin, ja silloin häpesi Teodor.

Ja kun kello oli yksi täytyi heidän lähteä. Kun Teodor pääsi
huoneeseensa yksinäisyyteen tunsi hän elämänsä hyvin sameriaiseksi. Hän
repi seinältä "Tule Jesuksen tykö"-taulun, ei siitä syystä ettei enää
olisi uskonut Jesukseen, vaan koska se tuntui hänestä kerskailulta. Hän
ihmetteli uskonnollisuutensa löyhyyttä, joka oli kuin pyhätakki, ja hän
ihmetteli eikö ollutkin sopimatonta kulkea pyhävaatteissa koko viikkoa.
Hän tunsi olevansa yksinkertainen arkipäiväihminen, jota hän itsekin
hyvin saattoi sietää, ja suurempaa rauhaa tunsi hän sielussaan
löytäessään itsensä tällaiseksi yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi. Ja
yönsä nukkui hän raskaassa, virkistävässä unessa. Seuraavana aamuna
vuoteesta noustessa olivat hänen kalpeat poskensa kuin täyteläisemmät
ja hän tunsi itsessään iloista elämänhalua. Hän lähti kävelemään, ja
kuinka siinä kulkikin, niin joutui Norrtullille. -- Jos menisin
Stallmästargårdeniin katsomaan kuinka tytöt voivat, ajatteli hän. Ja
ennenkuin hän vielä oikein huomasikaan istui hän jo heidän pöydässään
sakset kädessä perkaamassa karviaismarjoja. Ja he juttelivat
edellisestä illasta, veljestä, siitä kuinka hauskaa heillä oli ollut.
Eikä lausuttu yhtään sopimatonta sanaa. Tämä oli hänen mielestään kuin
elämää perheen keskuudessa, eikä hän sitä voinut katsoa tynniksi.
Juotiinpa sitten kahviakin, Teodor tarjosi tytöille. Tuli siihen
lopulta ravintolan emäntäkin ja luki seuralle ääneensä Dagbladia, ja
Teodorista tuntui aivan kuin olisi ollut kotonaan.

Ja hän tuli sinne toistekin. Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän yhtä
porrasta ylemmäksi Rikenin huoneeseen. Tyttö istui neulomassa. Teodor
kysyi oliko hän tälle vaivaksi. -- Oi, ei suinkaan, päinvastoin. Ja
sitten puhuivat he veljestä. Hän oli leiriharjotuksilla ja
tarkastusretkillä eikä palaisi pariin kuukauteen. Sitten joivat he
punschia ja kutsuivat toisiaan sinuksi.

Eräänä päivänä kohtasi Teodor Rikenin Hagapuistossa. Tyttö poimi
kukkia. He istuivat ruohikkoon. Tytöllä oli yllään niin ohut kesäpuku,
että poika näki kuinka rinnat kuulakkaina kohosivat ja rintakuoppa oli
tummempana niiden välissä. Poika kietoi käsivartensa tytön vyötäisten
ympärille ja suuteli häntä. Tyttö suuteli takaisin niin että maailma
pojan silmissä pimeni. Silloin veti poika tytön syliinsä kuin
tukehuttaakseen hänet, mutta tyttö riistäytyi irti ja sanoi hyvin
vakavasti, että Teodorin täytyi olla hiljaa jos mieli häntä uudelleen
kohdata.

Ja niin he sitten seurustelivat pari kuukautta. Teodor oli rakastunut
tyttöön. Hän piti pitkiä, vakavia juttuja elämän korkeimmista
tehtävistä, rakkaudesta, uskonnosta, kaikesta, ja sillä välin koetti
tehdä hyökkäyksiään tytön siveyttä vastaan, mutta sai aina takaisin
omilla sanoillaan. Ja sitten häpesi hän taas niin kauheasti, että oli
voinut ajatella jotakin sellaista viattomasta tytöstä. Hänen
intohimonsa nousi lopulta suuresti ihailemaan tätä tyttö-raukkaa, joka
niin monien kiusauksien keskellä oli voinut säilyä puhtaana. Hän oli
heittänyt kokonaan mielestään kaikki pappisajatukset, aikoi suorittaa
muun tutkinnon, ja -- kukatiesi -- ehkä naida Rikenin. Hän luki nyt
runoja tytölle, ja tämä neuloi. Suudella sai hän niin paljon kuin vaan
tahtoi, hyväillä ja puristellakin koko rohkeasti, mutta ei enempää.

Vihdoin tuli veli kotiin. Silloin pantiin heti toimeen kekkerit
Stallmästargårdenilla ja Teodor sai tulla mukaan. Mutta hänen täytyi
soittaa heille, soittaa lakkaamatta. Hän soitti parhaillaan valssia,
jota ei kukaan tanssinut, kääntyi samassa katsomaan taakseen ja huomasi
olevansa yksin salissa. Hän nousi tuolilta ja meni etehiseen. Tuli
moniin pikkuhuoneisiin, ja tuli lopulta makuuhuoneeseen. Siellä näki
hän näyn mikä pani hänet heti syöksemään ulos, ottamaan hattunsa ja
häviämään ulos yöhön.

Vasta aamulla tuli hän huoneeseensa Norrtullgatanille, yksin,
murrettuna, ja hävinnyt oli häneltä usko elämään, rakkauteen ja
_naiseen_ luonnollisesti, sillä oli vaan yksi nainen maailmassa ja se
oli Riken Stallmästargårdenilla!

Kun tuli syyskuun 15 päivä, matkusti hän Upsalaan suorittamaan
papintutkintoa.

Vuosia kului. Hänen terve järkensä samertui vähitellen kaikista niistä
tyhmyyksistä, joita hän nyt ahtoi päähänsä. Mutta kun yö tuli ja
vastustus lakkasi, mursi luonto tien itselleen ja otti väkivallalla
sen, minkä kapinallinen ihminen tahtoi siltä kieltää. Hän tuli
kivuloiseksi. Hänen kasvonsa laihtuivat ja hänen pääkallonsa
ulkonevimmat luuosat työntyivät selvästi näkyviin, hänen ihonsa tuli
kellertäväksi kuin väkiviinassa säilytettävän sikiön ja näytti aina
märältä ja ohuitten parranhaituvien välistä puhkesi pisamia. Silmä oli
sammunut; kädet niin laihat että jäntereet kaikki nahan alta
paistoivat. Hän oli kuin kuvapiirros jossakin sellaisessa teoksessa
jonka tarkotus oli osottaa inhimillisiä paheita, ja kuitenkin oli hän
puhdas.

Eräänä päivänä pyysi siveysjumaluusopin professori, itse nainut mutta
ankara mies, saada puhutella häntä yksityisesti. Professori kysyi niin
hienotunteisesti kuin mahdollista oliko hänellä jotakin sydämellään,
tunnustaisi sen vaan. Ei, hänellä ei ollut surunaan syntiä, mutta hän
oli onneton. Professori kehotti häntä valvomaan, rukoilemaan ja olemaan
vahvan.

Veljeltään sai hän pitkän kirjeen, jossa veli pyytää häntä unohtamaan
koko tuon pikkutapauksen jonka hän sattui näkemään. Ei tyttöjä pidä
ottaa vakavalta kannalta! Maksaa ja mennä! siinä hänen filosofiansa, ja
sillä tuli hän toimeen mainiosti. Leikkiä piti vielä niinkauvan kuin
oli nuori, vakavat hetket kyllä vielä kerkiäisivät. Avioliitto oli
yhteiskunnallinen laitos suvun jatkamista varten, ei sen enempää. Kun
vakaannutaan niin naidaan j.n.e.

Tähän vastasi Teodor pitkässä, kristillisen hengen täyttämässä
kirjeessä, johon ei tullut vastausta.

       *       *       *       *       *

Kun Teodor oli suorittanut erotutkintonsa keväällä, täytyi hänen lähteä
kesäksi Sköfdeen ottamaan kylmän veden kylpyjä. Syksyllä palasi hän
Upsalaan. Mutta ne uudet voimat joita hän kylpylaitoksessa oli
hankkinut, olivat luonnollisesti vaan uutta polttoainetta tuleen.

Hän tuli yhä huonommaksi ja huonommaksi. Hänen hiuksensa olivat niin
harvenneet että päälaki kuulsi läpitse. Hänen askeleensa olivat
laahustavat, ja kun toverit näkivät hänet kadulla, värisytti heitä kuin
olisivat nähneet hyvin paheisiin vajonneen ihmisen. Hän alkoi itsekin
huomata sen ja tuli araksi. Lähti ulos enää vaan iltasin. Ei uskaltanut
nukkua vuoteessa öisin. Rauta, jota hän oli ottanut liiaksi, oli
turmellut hänen ruuansulatuksensa. Seuraavana kesänä lähetettiin hän
Karlsbadiin.

Seuraavana syksynä alkoi huhu kulkea Upsalassa, ilkeä huhu, joka
ruhkaantui kuin pilvi taivaanrannalle. Tuntui siltä kuin olisi
jätetty auki jokin likaviemärinluukku, ja kauhea haju äkkiä tullut
muistuttamaan, että kaupunki, ihana sivistysluoma, lepäsi mädäntyneellä
perustalla, joka milloin tahansa saattoi särkeä putket ja myrkyttää
koko yhteiskunnan. Kuiskailtiin että Teodor Vennerström jonakin
hulluudenkohtauksen aikana oli ahdistanut kodissaan erästä
miestoveriaan ja tehnyt tälle häpeällisiä ehdotuksia. Sillä kertaa oli
kuiskailtu totta.

Isä tuli Upsalaan ja neuvotteli jumaluusopillisen tiedekunnan
dekanuksen kanssa. Tautioppien professori kutsuttiin neuvotteluun. Mitä
piti tehdä? Lääkäri vaikeni. Lopulta kysyttiin hänen mielipidettään. --
mutta, hyvät herrat, tehän tiedätte niinkuin minäkin, että on vaan yksi
keino.

-- Ja mikä se on? -- kysyi jumaluusoppinut.

-- Pitääkö teidän kysyä sitä millä luontoa parannetaan, -- sanoi
lääkäri.

-- Niin, sitä täytyi tosiaankin, -- sanoi jumaluusoppinut joka
oli naimisissa, sillä se ei ollut luontoa, että ihminen eli
epäsiveellisesti.

Isä sanoi tietävänsä, että tässä tapauksessa auttoi vaan seurustelu
naisen kanssa, mutta hän ei tahtonut antaa pojalleen sellaista neuvoa,
sillä ajatelkaa, jos poika saisi taudin.

-- Sitten hän on aasi jollei kykene suojelemaan itseään, -- sanoi
lääkäri.

Dekanus pyysi, että näin järkyttävän puheaineen käsittely
siirrettäisiin sopivampaan huoneustoon. Hän ei voinut puolestaan sanoa
mitään kysymyksen johdosta. Ja sille kannalle jäi asia.

Asia painettiin villaisella kun Teodor kuului yläluokkaan. Parin vuoden
päästä suoritti hän jumaluusopintutkinnon ja lähetettiin Spaahan.
Kiinapulveri, jota hän oli nauttinut, oli mennyt polviin, ja hän käveli
kahden sauvan varassa. Spaassa säikähdytti hän sairaatkin kauhealla
ulkomuodollaan. Mutta olipa siellä muuan kolmenkymmenenviiden vuotias
saksalaisnainen, jossa näytti heränneen sääli miestä kohtaan. Hän istui
papin kanssa yksinäisessä pensastossa puistikossa ja puhui elämän
korkeimmista kysymyksistä. Hän kuului suureen Evangeliseen
allianssiin, jonka tarkotus oli puhdistaa elämäntapoja. Hänellä
oli valmiita kirjotuksia lehtiin ja aikakauslehtiin jotka tahtoivat
poistaa siveettömyyttä naimattomien kesken, ja erityisesti
poistaa ammattihaureuden. -- Katso minua, sanoi nainen, olen
kolmenkymmenenviidenvuotias, ja enkö ole parhaissa voimissa! Miksi
hullut puhuvat että epäsiveellisyys on välttämätön paha. Minä olen
valvonut ja rukoillut ja taistellut hyvän taistelun Herran Jesuksen
Kristuksen tähden.

Nuori pappi katsoi naista, hänen täyteläisiä rintojaan ja korkeita
lanteiltaan, ja sitten katsoi hän itseään ja ajatteli: on sentään
hirvittävä erilaisuus ihmisten välillä tässä maailmassa!

Syksyllä menivät komministeri Teodor Vennerström ja siveä neitsyt Sofia
Leidschutz kihloihin.

-- Pelastettu, -- huokasi isä, saatuaan kuulla uutisen kodissaan
Norrtullgatanilla.

-- Saa nähdä kuinka käy, -- ajatteli veli kasarmissaan
Ladugårdslandetissa. -- Kun ei vaan rakas Teodor veljeni olisi niitä
tähtiä jotka rakastaessaan kuolevat.

Teodor Vennerström meni naimisiin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin
synnytti hänen vaimonsa maailmaan nivelleiniä potevan pojan.
Kolmetoista kuukautta senjälkeen oli Teodor Vennerström kuollut.

Lääkäri, joka kuolintodistuksen antoi, pudisti päätään, nähdessään
rehevän suurikasvuisen naisen itkien seisovan sen pienen arkun ääressä,
jossa lepäsi kahdenkymmenenkahdeksan-vuotiaan nuoren miehen luuranko.
"Plus oli liian suuri ja minus liian pieni", ajatteli hän, "ja siitä
syystä söi plus sen minuksen."

Mutta isä, joka eräänä sunnuntaina sai sanan poikansa kuolemasta, istui
lukemaan saarnaa. Ja lopetettuaan lukemisen ajatteli hän itsekseen
näin: maailma on vallan mullinmallin kun hyveitten harrastajat saavat
sellaisen palkan.

Ja siveä leski, syntyisin Leidschutz, meni vielä naimisiin kahdesti ja
sai kahdeksan lasta ja kirjotti artikkeleita liikakansotuksesta ja
epäsiveellisyydestä.

Mutta lanko sanoi, että sepä on kirottu nainen joka niin ottaa hengen
miehistään.

Mutta se hyveistä vapaa luutnantti nai ja sai kuusi lasta, ja tuli
majuriksi ja oli onnellinen elämänsä loppuun asti.



Rakkaus ja jyvät.


Notario ei varmaankaan ollut tutkinut viljanhintoja, kun hän lähti
majurin taloon kosimaan, mutta majuri oli.

-- Rakastan häntä, -- sanoi notario.

-- Paljoko ansaitset? -- kysyi vanhus.

-- Tuhat kaksisataa tosin, mutta me rakastamme toisiamme, setä...

-- Se ei kuulu minuun; palkka on liian pieni.

-- Niin ja onhan minulla sivutuloja, mutta Louise tuntee sydämmeni...

-- Älä lörpötä -- paljoko sinulla on sivutuloja?

-- Täällä maalla me tapasimme ensi kerran...

-- Paljoko sivutuloja? -- lyijykynä oli valmiina.

-- Ja tunteitaan, tietääkö setä, niitä...

-- Kuinka paljo sinulla on sivutuloja? -- Hän piirusteli
variksenvarpaita imupaperille.

-- Ah, kyllä siitä selvitään, kunhan...

-- Aijotko vastata, vai etkö! Paljoko sivutuloja?

Numeroita! Tosiasioita!

-- Minulla on käännöstyötä kymmenen kruunua arkilta, on ranskankielen
tunteja, minulle on luvattu oikolukua...

-- Lupaukset eivät ole tosiasioita! Numeroita, poika, numeroita! No,
nyt kirjotan. Mitä saat käännöstyöstä?

-- Mitäkö saan? Ei sitä voi näin vaan sanoa!

-- Eikö voi sanoa? Sinulla on käännöstyötä, sanot, etkö voi sanoa mitä
se on? Mitä lörpötystä tämä on.

-- On Guizot, Sivistyshistoria, 25 arkkia.

-- À 10 kruunua, tekee 250 kr. Mitä vielä?

-- Vielä? Ei sitä edeltäpäin tiedä!

-- Kas niin. Ei tiedä edeltäpäin! Mutta edeltäpäin se on tiedettävä!
Sinä luulet, että avioliitto on sitä, että muutetaan yhteen ja
hullutellaan! Ei, poikaseni, lapsi tulee yhdeksässä kuukaudessa ja se
tarvitsee ruokaa ja vaatteita!

-- Eihän tarvitse saada lapsia siinä samassa, kun rakastetaan _niinkuin
me_ setä, _niinkuin me_...

-- Kuinka pirussa te sitten rakastatte?

-- _Kuinka me_ rakastamme toisiamme? -- Hän asetti kätensä liivinsä
rintamusta vasten.

-- Eikö tule lapsia, kun rakastetaan niinkuin te? Hölmö! Olet
perhananmoinen hölmö! Mutta taidat olla kunnon mies, ja saat mennä
kihloihin; mutta käytä hyvin kihlausaikasi hankkiaksesi leipää, sillä
kovat ajat ovat tulossa. Viljanhinnat nousevat!

Notario ihan punastui kuullessaan lopun, mutta ilo oli sentään niin
suuri, että hän suuteli ukon kättä. Ja taivaan Jumala, kuinka
onnellinen hän oli! Ja kuinka onnelliset he olivat! Kun he ensi kerran
kulkivat käsi kädessä kadulla, niin säteilivät he onnesta, ja heistä
tuntui kuin ihmiset pysähtyisivät avaten rivinsä ollakseen
kunniavartioina heidän riemukulkueessaan, ja he kulkivat ylväin, ylevin
katsein, pystyssä päin ja joustavin askelin.

Ja sitten tuli sulhanen morsiamen kotiin illoin; ja he istuivat
keskellä salia yhdessä lukien oikolukua. Ja ukkokin tuumi, että tämä
oli reima mies. Ja kun he lopettivat, sanoi sulhanen: "nyt olemme
ansainneet kolme kruunua!" Sitten suutelivat he. Ja seuraavana iltana
olivat he teatterissa ja ajoivat kotiin, ja se maksoi kaksitoista
kruunua.

Ja väliin, kun sulhasella olisi ollut iltatunteja, niin -- mitä ei
tekisi rakkautensa tähden -- niin jättikin hän tuntinsa ja tuli
morsiamensa luo. Ja he lähtivät kävelylle.

Mutta häät lähenivät. Se oli toista. He ostelivat huonekaluja.
Tärkeimpiä vain. Louise ei aikonut ensin olla mukana vuoteita
ostettaessa, mutta, kuinka olikaan, hän tuli mukaan. Kaksi vuodetta
tietysti, rinnakkain, ettei tulisi niin monta lasta, tietysti! Ja
pähkinäpuuta kaikki, joka pala, pähkinäpuuta, sitten punaraitaiset
alustat ja höyhenpatjat. Ja kummallakin peitteensä, mutta samallaiset,
ja Louise tahtoi sinistä, sillä hän oli vaalea.

Ja sitten punaverhoinen lamppu ja Venuspatsas. Ja pöytäastiat; tusina
laseja joka lajia hiotuin reunoin. Ja veitsiä ja kahveleita, hienoja
kaikki ja nimikirjaimin merkityitä. Ja lopuksi keittokalusto. Mutta
silloin täytyi äidin tulla mukaan.

Ja touhua oli! Tunnustaa vekseleitä, juosta pankeissa, käydä
käsityöläisillä, hakea asunto, asettaa uutimia. Ja mies ennätti. Työ
sai vähän myöhästyä, mutta odotappas, kun hän oli naimisissa, silloin
sitä alettaisiin taas!

Kaksi huonetta vain aluksi, sillä järkevästi piti alkaa! Mutta koska
nyt vain oli kaksi huonetta, niin voihan ne sisustaa hauskasti. Ja
huoneusto maksoi kuusisataa kruunua toisessa kerroksessa Hallituskadun
varrella. Ja kun Louise huomautti, että viidellä sadalla olisi saanut
kolme huonetta ja keittiön neljännessä kerroksessa, niin nolostui hän
vähän, mutta mitä se teki, kun vaan rakastettiin toisiaan. Niin kyllä
Louisekin arveli, mutta rakkaudelle ei olisi ollut esteeksi, saada
isompi huoneusto halvemmalla. Niin, tyhmä hän oli, mutta ei sekään
mitään tehnyt, kun vaan rakastettiin.

Ja niin olivat huoneet kunnossa. Ja makuuhuone oli kuin pikku temppeli.
Ja vuoteet olivat niin sievinä siinä ja aurinko paistoi sinisille
peitteille ja valkeille raideille ja pienille päänaluksille joihin eräs
naimaton täti oli ommellut nimet; suuria kukkaisia kirjaimia, jotka
kietoutuivat toisiinsa kuin pitkään syleilyyn ja suutelivat siellä
täällä yhteen sattuessaan. Ja rouvalla oli oma osastonsa ja sen edessä
japanilainen suojus. Ja salissa joka oli ruokahuone, työ- ja
vastaanottohuone, siellä oli piano (1200 kruununa), kirjotuspöytä,
jossa kymmenen laatikkoa, "pähkinäpuuta joka pala", ja isot peilit ja
istuimia ja kaappi ja ruokapöytä. "Näkyi todellakin, että siinä asui
hienoa väkeä" eivätkä he voineet käsittää mitä olisi tehnyt eri
ruokahuoneella joka oli semmoinen ikävä huone rottinkituoleineen!

Ja häät pidettiin lauantai-iltana! Ja sitten sunnuntai-aamu! Hei, sitä
elämää! Eikö olekin ihanaa olla naimisissa! Eikö olekin avioliitto
ihana keksintö! Saa totisesti tehdä mitä tahansa, sitten vielä
vanhemmat ja sisarukset onnittelevat lisäksi!

Ja makuuhuone on pimeä vielä klo 9 aamulla. Ei tahdota avata verhoja
vielä, vaan sytytetään punaverhoinen lamppu, joka heittää hurmaavan
valon siniselle peitteelle ja valkeille raideille, jotka ovat vähän
rypistyneet, ja Venus seisoo ruusunpunaisena ja alastomana; ja tuossa
makaa pikku rouva, niin autuaan raukeana, mutta niin kylliksi
nukkuneena, kuin olisi ensi yön elämässään oikein hyvin maannut. Eikä
kaduillakaan ajeta, sillä on sunnuntai, ja kellot soivat, niin
riemuisasti, kuin kutsuisivat ne koko maailman kokoon kiittämään ja
ylistämään sitä, joka loi miehen ja naisen. Ja mies kuiskasi pikku
rouvan korvaan, että tämä kääntyisi poispäin; sillä hän tahtoi mennä
antamaan määräyksiä aamiaisesta. Ja pää katosi päänaluksiin. Hän saa
yönutun hartioilleen ja menee verhon taa vetääkseen vähän vaatteita
ylleen.

Ja niin tulee hän saliin, ja aurinko on levittänyt suuren loistavan
tien yli lattian; eikä hän tiedä, onko kevät, kesä, syksy vai talvi;
hän tietää vain että on pyhä! Ja hän tuntee nuorenmiehen-elämänsä kuin
ilkeän pimennon väistyvän, ja kodissaan tuntee hän tuulahduksen
vanhasta kodista ja tulevain lastensa kodista!

Hei, kuinka voimakas hän on! Hän tuntee tulevaisuuden tulevan kuin
vuoren vastaan. Hän puhaltaa siihen ja se sortuu hiedaksi hänen
jalkoihinsa, ja hän lentää yli kattojen pikku vaimonsa käsivarrellaan.

Ja hän kokoaa vaatteensa, jotka on heitellyt pitkin huonetta; ja valkea
kaulaliina on asettunut taulun kehykselle kuin perhonen.

Hän menee keittiöön. Ah, kuinka uusi vaski välkkyy, ja äsken tinatut
kattilat! Tämä on heidän kotinsa! Palvelustyttö tulee alushameisillaan.
Ihme kyllä ei hän huomaa tämän alastomuutta. Tämä on suvuton hänelle!
Sillä häntä varten on vain yksi nainen olemassa! Hän tuntee olevansa
siveä kuin isä lapsensa edessä ja hän käskee tytön menemään lähi
ravintolaan hakemaan aamiaista, heti, mutta hienoa sen on oltava.
Portteria ja Bourgogne-viiniä! Kellarimestari kyllä tietää. Sanoo
terveisiä minulta!

Ja hän menee sisään, naputtaa makuuhuoneen ovelle.

-- Saanko tulla?

Pikku huuto: -- Et, ystäväni, odota hiukan!

Hän kattaa itse pöydän. Ja kun aamiainen tulee, asettaa hän sen heidän
omille pikkulautasilleen. Ja hän asettaa servietit ja pyyhkii
viinilasit. Ja morsiuskukkavihon panee hän lasiin rouvan lautasen luo.
Ja kun tämä sitten tulee kudotussa aamunutussaan, ja aurinko häikäisee
häntä, pyörryttää häntä hiukan, hiukan vain, ja miehensä auttaa hänet
mukavalle istuimelle ruokapöydän ääreen. Ja nyt täytyy rouvan ottaa
pieni kuminaryyppy likörilasista, ja sitten kaviarivoileipä. "Ah,
kuinka hauskaa! Saa tehdä, mitä ikänä tahtoo, kun on naimisissa!
Ajatteles, mitä mamma sanoisi, jos näkisi Louisensa juovan." Ja mies
tarjoo hänelle ja juoksee ja hoitaa häntä kuin olisi hän morsian vielä.
Millainen aamiainen sellaisen yön jälkeen! Eikä kellään ole oikeutta
"sanoa mitään."

Ja se on oikein, ja huvitella saa parhaalla omallatunnolla, ja se juuri
hauskinta onkin. Onhan sitä nuorena miehenä ollut mukana samallaisilla
aamiaisilla, mutta mikä erotus! Haluttomuutta, levottomuutta, ei, sitä
ei nyt ajatella! Ja kun hän ostereiden päälle juo lasin oikeaa
Göteborgin portteria, ei hän kyllin voi halveksia naimattomia.

"Ajatteles kuinka tyhmiä ihmisiä, kun eivät mene naimisiin! Itsekkäitä
ovat; pitäisi verottaa niitä kuin koiria!" Mutta rouva uskaltaa
väittää, niin ystävällisesti ja hiljaisesti kuin mahdollista, että "hän
kyllä säälii niitä raukkoja, joilla ei ole varoja mennä naimisiin,
sillä muuten he kyllä menisivät kaikki!" Ja notario tuntee piston
sydämessään, ja pelästyy hetkeksi, kuin oltuaan ylimielinen. Koko hänen
onnensa riippuu taloudellisesta kysymyksestä, ja jos, jos. Ah! Lasi
tähän! -- Hän sanoo onneksi: meillä!

-- Oh! Kerta ei ole vielä mitään! Sitten syömme silliä ja perunoita!

-- Syötkö sinä silliä ja perunoita?

-- Luulenpa kyllä.

-- Niin kun olet ollut pienellä rymyllä, ja saat lihalaitteita päälle.

-- Vai semmoista sinä puhut! Ei, terve! Teiri on mainio! Ja sitten
kruunuarsakoita!

-- Ei, mutta oletko ihan mieletön, Ludvig! Kruunuarsakoita tähän vuoden
aikaan! Mitä mahtavatkaan maksaa!

-- Maksaa? Eivätkö ole hyviä? No! Sehän on pääasia. Ja sitten viiniä!
Enemmän viiniä! Eikö elämä ole ihana? Ah! Ihana!

Kello kuusi iltapäivällä olivat hienot ajopelit portilla. Rouva oli
suuttua. Mutta kuinka suloista oli noin puolimakaavassa asennossa
rinnatusten keinua edelleen Eläintarhaa kohti. Oli kuin makaisi
samassa vuoteessa, kuiskasi Ludvig, ja sai näpsäyksen käsilleen
päivänvarjostimella. Ja tuttavat seisoivat tiepuolessa tervehtien ja
toverit viittasivat kädellään kuin sanoakseen: ahaa, poikaveitikka,
olet saanut rahoja! Ja kuinka nuo ihmiset olivat pienet, ja kuinka
tasainen oli tie, kuinka kevyt kulku vietereillä ja nahkapatjoilla.
Niin piti aina olla!

Sitä kesti kokonaisen kuukauden! Tanssiaisia, vierailuja, päivällisiä,
illallisia, teatteri. Ja välillä kotona. Se oli sentään parasta! Kuinka
ihanaa pitojen jälkeen ottaa vaimonsa isältä ja äidiltä, heidän nenänsä
edestä pistää hänet vaunuun, lyödä ovi kiini, nyykäyttää vanhemmille:
nyt menemme kotiimme! Ja siellä teemme, mitä tahdomme. Ja sitten kotona
pieni yöateria ja sitten istua ja lörpötellä aamupuolille!

Ja kotona oli Ludvig aina järkevä! Periaatteessa! Kerran yritti rouva
koetella, miltä suolalohi ja perunat ja kaurakeitto maistuisivat.
Mainiolta! Ludvig oli kyllästynyt siunattuun ruokalistaan. Ensi
perjantaina, kun piti taas tulla lohta, toi Ludvig kotiin kaksi
metsäkanaa! Hän pysähtyi ovelle ja huusi:

-- Voitko ajatellakaan, Liisu, voitko ajatella niin kuulumatonta?

-- Mitä niin?

-- Niin, uskotko, kun sanon, että ostin, itse ostin metsäkanaparin,
niin arvaas mistä hinnasta?

Rouva oli enemmän tyytymättömän kuin arvaamishaluisen näköinen.

-- Ajatteles, kruunu parilta!

Rouva oli ostanut metsäkanoja 80 äyrillä parin, mutta, lisäsi hän
sovittaen, ettei aivan häpäisisi miestään, sinä talvena oli paljo
lunta.

-- Niin mutta sinun täytyy myöntää, että tämä on huokeaa!

Mitäpä ei hän olisi myöntänyt, kun sai nähdä miehensä iloisena. Illalla
oli määrä syödä puuroa, koetteeksi. Mutta kun Ludvig oli syönyt
metsäkanan, oli hän ihan pahoillaan, ettei jaksanut syödä niin paljo
puuroa kuin olisi _tahtonut_ näyttääkseen että hän todella tahtoi syödä
puuroa. Ja puuroa söi hän kernaasti, mutta maito oli tehnyt hänelle
pahaa vilutaudista saakka. Hän ei voinut nauttia maitoa, mutta puuroa
hän syö joka ilta, joka ilta, kun hänen pikku vaimonsa ei vaan ole
vihainen. Eikä puuroa enää tullut!

Kuuden viikon kuluttua sairastui rouva. Päätä kivisti ja annatti ylen.
Vain pieni vilustus. Mutta ylenannatus ei loppunut. Hm! Olisikohan hän
syönyt jotain myrkyllistä. Vaskiastiat olivat äsken tinatut. Lääkäri
kutsuttiin. Hän hymyili ja sanoi, että oli niinkuin pitikin. Kuinka
piti olla? Hullusti? Lörpötystä! Ei ollut mahdollista. Kuinka se voisi
olla mahdollista? Ei, seinäpapereissa oli syy, niissä on kai
arsenikkia! Lähetetään apteekkiin! Myrkytöntä, kirjotti apteekari. Sepä
ihmeellistä? Ei myrkkyä seinäpapereissa. Rouva oli yhä kipeä. Herra
luki terveysoppia, ja sitten kuiskasi hän jotain rouvan korvaan! Kas,
siinähän se olikin! Lämmin jalkakylpy vain!

Neljä viikkoa myöhemmin selitti kätilö, että kaikki oli "niin kuin
pitikin!"

-- Niinkuin pitikin! Niin, tietysti, mutta kovin pianpa se tuli!

No, koska nyt kerta oli niin, niin -- kuinka hauskaa! Aatteles,
pienokainen! Hurraa! Isä ja äiti! Mikä nimi pojalle? Sillä poika se
oli. Tietysti!

Mutta nyt puhui rouva vakavasti miehensä kanssa! Ei ollut näkynyt
käännöstyötä eikä oikolukua häitten jälkeen. Ja palkka ei yksin
riittänyt.

-- Niin, niin, humussa oli eletty. Herrajumala, kerran vaan oli ihminen
nuori, mutta nyt tuli toista.

Seuraavana päivänä meni notario vanhan ystävänsä, aktuarion luo
pyytämään tätä takuuseen. -- Kun on isäksi tulemassa, rakas veli, niin
on menoja edessä!

-- Aivan niin, veliseni, -- vastasi aktuario, ja siksi ei minulla ole
ollutkaan varoja mennä naimisiin, mutta sinä olet onnellinen, kun on
varoja.

Notario ei ilennyt pyytää. Olisiko hänellä otsaa pyytää tämän vanhan
nuorenmiehen auttamaan hänen lastansa, miehen, jolla ei itsellään ollut
varoja hankkia lapsia. Ei, sitä ei hän sentään voinut.

Kun hän tuli kotiin päivälliselle kertoi rouva, että kaksi herraa oli
ollut häntä kysymässä.

-- Miltä ne näyttivät? Olivatko nuoria! Oliko niillä nenäkakkulat?
Varmaankin kaksi luutnanttia, hyviä ystäviä.

-- Ei, luutnantteja ne eivät olleet, näyttivät vanhemmilta!

-- Ahaa, vanhoja Upsalatovereita, jotka tulivat katsomaan, miten vanha
Ludde eli perheen isänä.

-- Ei, ne olivat tukholmalaisia!

Tyttö kutsuttiin sisään. Hänestä ne olivat vähän rojuisen näköisiä ja
niillä oli kepit.

-- Kepit! Hm! -- Mitäs ne olivat! No, ne olivat luvanneet tulla
takaisin. Muuten oli hän ostanut kannun hyötymansikoita ihan
pilkkahinnasta!

-- Ajatteles, ulkomaan mansikoita puoli toista kannulta, tähän vuoden
aikaan.

-- Ludvig, Ludvig, miten tässä käy?

-- Mainiosti. Olen tänään saanut uuden käännöstyön!

-- Mutta sinulla on velkoja, Ludvig!

-- Joutavia! Odotas, kun saan suuren lainani!

-- Lainasi! Sehän on uusi velka!

-- Niin, mutta sellaisilla ehdoilla! Ei puhuta nyt raha-asioista!
Eivätkö mansikat ole hyviä? Mitä? Maistuisiko lasi sherryä. Liina!
Juoksepas tuomaan pullo sherryä, hyvää!

Hänen nukuttuaan päivällisunensa salin sohvalla pyysi rouva sanoa pari
sanaa. Mutta hän ei saanut suuttua!

-- Suuttua? Hän! Herranen aika! Talousrahoja kai?

-- Niin. Puotitili oli maksamatta! Teurastaja karhusi, ajuri "juoksi",
oli vaikeata!

-- Ei muuta! Ne saavat joka killingin huomispäivänä! Hävytöntä, karhuta
tuommoisia rippeitä. Ne saavat joka killingin ja menettävät ostajan!
Mutta ei nyt puhuta siitä. Lähdetään liikkeelle! Ei vaunuja nyt!
Mennään raitiotievaunussa Eläintarhaan vähän tuulettumaan.

Ja niin mentiin eläintarhaan; kun tultiin ravintolaan ja pistäydyttiin
yksityishuoneeseen, kuiskailivat salissa istuvat nuoret herrat.
Luulivat seikkailijoiksi! Niin hassua! Mutta rouva ei oikein pitänyt
siitä.

-- Ja lasku sitten. Ajatteles, jos olisi oltu kotona, mitä kaikkea
olisi saatu niillä rahoilla!

Kuukaudet kuluvat. Aika lähenee! Tarvitaan kehto ja pikkuvaatteita. Ja
tarvitaan paljo. Herra Ludvig on päiväkaudet liikkeessä raha-asioissa.
Mutta viljanhinnat ovat kohonneet. Kovat ajat lähenevät! Ei
käännöstyötä, ei oikolukua. Ihmisistä on tullut materialisteja. He
eivät enää lue kirjoja, vaan ostavat rahoillaan leipää. Kuinka karkea,
prosallinen aika. Ihanteet katoavat maailmasta eikä metsäkanoja saa
alle kahden kruunun paria. Ajurit eivät tahdo kuljettaa notarioita
ilmaiseksi Eläintarhaan, sillä heilläkin on vaimo ja lapset, ja
kauppias tahtoo maksuakin tavaroistaan. Oi, kuinka realistista!

Päivä tulee ja yö on läsnä! Herra saa pukea ylleen ja juosta hakemaan
kätilöä! Sairasvuoteen äärestä saa hän juosta eteiseen ottamaan vastaan
karhuja. Ja niin on hänellä tyttärensä käsivarsillaan! Silloin itki
hän, sillä hän tunsi vastuunalaisuuden olevan voimiaan painavamman ja
hän tekee lupauksia. Mutta hänen hermonsa ovat pilalla. Hänellä on
käännöstyötä, mutta hän ei voi istua sen ääressä, sillä hänen täytyy
alinomaa juosta hoitamaan asioitaan.

Hän töytää appiukon luo, joka on tullut kaupunkiin, viemään iloista
sanomaa.

-- Olen isä!

-- Hyvä, sanoo appi, -- onko sinulla leipää lapselle?

-- Ei, ei tällä kertaa. Sedän täytyy auttaa!

-- Kyllä, tällä kertaa. Mutta ei enempää. Ei ole enempää kuin mitä
lapset tarvitsevat!

Ja rouvan pitää saada kananpaistia ja kuuden markan viiniä. Oikeata!

Ja kätilölle sata kruunua. -- Miksi vähemmän kuin muut. Antoihan
kapteenikin sata?

Rouva on pian jalkeilla. Ah, hän on kuin tyttönen taas, solakka kuin
puun vesa, hieman kalpea, mutta se sopii hänelle.

Appi tulee heille ja puhuu yksityisesti Ludvigille.

-- Nyt olet hyvä etkä hanki lisää lapsia vähään aikaan, -- sanoo hän,
sillä silloin olet hukassa.

-- Mitä isä puhuu! Eikö olla naimisissa! Eikö rakasteta toisiaan! Eikö
pidä saada lapsia?

-- Kyllä, mutta pitää saada leipää lapsille! Rakastaa kyllä kaikki
nuoret tahtovat, leikkiä, pistäytyä sänkyyn, huvitella, mutta
edesvastuu!

-- Appikin on tullut materialistiksi! Oi, kuinka kurja aika. Ei
ihanteita enää!

Talo oli turmiolla. Rakkaus eli, sillä se oli voimakas, ja nuorten
mieli oli pehmeä. Mutta ulosottolaitos ei ollut pehmeä. Ulosmittaus oli
edessä ja konkurssi uhkasi. Ennen sitten ulosmittaus. Appiukko tuli
suurine matkavaunuineen ja vei tyttärensä ja tyttärensä tyttären ja
kielsi vävyn näyttäytymästä ennenkuin hänellä oli leipää ja velat
maksetut. Tyttärelle ei hän sanonut mitään, mutta mentäessä kotiin,
tuntui hänestä kuin toisi vieteltyä. Hän oli lainannut viattoman
lapsensa nuorelle herralle vuodeksi, ja sai hänet takaisin
"turmeltuna." Tämä tahtoi kyllä jäädä miehensä luo, mutta eihän hän
lapsineen voinut kadullakaan asua!

Ja niin sai herra Ludvig nähdä kotinsa hävitettävän. Mutta eihän se
ollut hänen, kun hän ei ollut sitä maksanut. Huu! Nuo kaksi herraa
ottivat vuoteet ja vaatteet; ottivat vaskikattilat ja peltiastiat;
pöytäastiat ja kruunut ja kynttiläjalat, kaikki, kaikki! Ja kun hän
seisoi yksin huoneessaan, kuinka tyhjää, kurjaa. Olisipa Louise täällä!
Mutta mitä tekisi tämä tyhjissä huoneissa! Ei, parempi näin. Hänen oli
hyvä! Ja niin alkoi julman elämän vakavuus! Hän sai oikolukua eräässä
aamulehdessä. Puoliyöstä kello kolmeen kesti työ. Hän sai jäädä
toimeensa, koska ei ollut tullut konkurssia, mutta virkaylennyksestä ei
ollut toivoa!

Lopuksi sai hän luvan käydä katsomassa vaimoaan ja tytärtään kerran
viikossa, mutta aina vartiomisen alaisena. Lauantaiyön nukkui hän
appiukon viereisessä kamarissa. Sunnuntai-iltana täytyi hänen lähteä
takasin kaupunkiin, sillä sanomalehti ilmestyi maanantaiaamuna.

Ja kun hän ottaa jäähyväiset vaimoltaan ja tyttäreltään, jotka
saattavat häntä portille, ja heiluttaa lakkiaan mäeltä, silloin tuntee
hän olevansa niin kurja, niin onneton, niin nöyryytetty. Entäs vaimonsa
sitten? Ludvig on laskenut, että hän tarvitsee kaksikymmentä vuotta
maksaakseen velkansa! Ja sitten! Sitten ei hän vieläkään voi elättää
vaimoa ja lasta. Mutta hänen toivonsa? Ei ole mitään! Jos appiukko
kuolee, ovat hänen vaimonsa ja lapsensa puilla paljailla, eikä hän
uskalla toivoa heidän ainoan tukensa kuolevan!

Oi kuinka elämä on julmaa, se kun ei voi hankkia ruokaa ihmislapsille,
kun se kumminkin voi antaa sitä kaikille muille luoduille olennoille!

Oi niin julmaa, niin julmaa! Kun ei elämä voi antaa metsäkanoja eikä
hyötymansikoita kaikille ihmislapsille! Niin julmaa, julmaa!



Päästä naimisiin.


Saattoi tosiaankin sanoa, että he työnsivät tytön miehen syliin.
Tyttö oli vanhin viidestä sisaresta ja hänellä oli sitäpaitsi kolme
veljeä. Tyttöjen huoneessa oli hyvin ahdasta, eikä ollut mitään
harvinaista pieni kahakka kellosepän perheessä. Sulhanen soitti
alttoviulua hovikapellissa ja puhutteli itseään kuninkaalliseksi
kamarimusikukseksi. Tyttö pääsisi hyviin naimisiin! Mies näki tytön
jossakin ja pisti nenänsä oven raosta sisälle. He asettivat pojan ja
tytön sohvalle, sisaret nappasivat tyttöä selkään, veljet sanoivat "nuo
kahden", ja isä ja äiti olivat kohteliaita, ja siinäpä musikus sai
tytön.

Sulhanen kävi tervehtimässä täsmälleen kello viisi joka iltapäivä ja
hänen täytyi lähteä kello puoliseitsemän, sillä hänen piti olla
teatterissa kello seitsemän. Helvetin ikävää oli olla kihloissa, mutta
tottahan se paranisi kun päästäisiin naimisiin. Ukko, joka myöskin
tahtoi saada jotain hauskuutta vävystä, oli intohimoinen lautapelin
pelaaja. Siinäpä minun mieheni, ajatteli äijä, ja niin täytyi
sulhas-raukan pelata lautaa joka iltapäivä. Tyttö istui vieressä tai
meni ulos huoneesta kauheitten mäjähdyksien tähden ja vävy sai aina
turkkiinsa. Ukko piti hänestä siitä syystä paljo, paitsi kun sulhanen
oli hajamielinen ja teki erehdyksen, mikä tapahtui varsin usein.

Sunnuntaisin oli sulhanen päivällisellä morsiamen luona. Silloin sai
hän puhua teatterijuttuja: mitä näyttelijä se sanoi silloin kun
näyttelijätär se sanoi niin! Ja sitten puheli ukko siitä mitenkä olot
olivat ennen Forsslovin ja Högqvistin eläessä. Ja päivällisten jälkeen,
ukon nukkuessa, pääsivät he hetkiseksi kahden. Mutta missäpä he
olisivat voineet olla yksin? Tyttöjen huone oli täynnä, pojat
valtasivat kaikki sohvat ja ukko piti hallussaan makuuhuonetta. He
saivat istua ruokailuhuoneessa kumpikin rottinkituolillaan ja
vanharouva torkkui keinutuolissa.

Sulhanen oli hirveästi väsynyt ja uninen päivällisten jälkeen ja olisi
myöskin halunnut nojata ruumistaan johonkin, mutta hänen täytyi istua
kuin tikku kovalla rottinkituolilla ja koettaa pitää kättään tytön
vyötäisten ympärillä. Ja kun he suutelivat, oli aina joku irvistelevä
veli oven takana heitä matkimassa, tai istui joku sisar jossain
nurkassa ja näytti kovin siveelliseltä.

Ja minkälainen touhu hänellä olikaan vapaapileteistä! Joka päivä täytyi
hänen hakea molemmat pilettinsä kansliasta jotta perheen teatteritarve
olisi tullut tyydytettyä, ja kuitenkin täytyi hänen sitäpaitsi
salakulettaa pojat joskus kulissien kautta sisälle. Jopa heidän
sukulaisuussuhteensa kävi lopulta niin vahvaksi, että he suikkelehtivat
itse sisälle, ja pisin pojista oli eräänä iltana heitetty ulos kun hän
oli koetellut erään tanssijattaren rintoja, niinkuin oli erään
diplomatin nähnyt tekevän näytöksien väliaikoina.

Lauvantai-iltasin oli sulhanen useimmiten vapaa ja silloin teki hän
morsionsa kanssa pienen retkeilyn Djurgårdeniin. Tietysti täytyi
äitimuorin olla mukana, ja aniharvoin pääsivät he edes silläkään, sillä
ainakin kaksi sisartakin oli matkassa.

-- Pane ylles ja tule matkaan, -- sanoi morsian. -- Adolfilla ei kai
ole mitään sitä vastaan, että menemme kävelemään.

Kuinkas Adolfilla olisi ollut mitään sitä vastaan?

Mutta kun ruoka Alhambralla piti maksettaman, niin tuntui se kuusi
kertaa niin raskaasti kuin jos olisivat olleet kahden. Ja saattoipa
sekin tapahtua, että äitimuori väsähti. Silloin täytyi ottaa vaunut ja
Adolf sai istua nokalla.

Hauskaa tosiaankin saada rahojensa edestä haistella viinahista
ajuria ja istua kuin korkkiruuvi voidakseen kysyä Eliniltä
paleliko hän. Joskus sattui niinkin, että "veljet" tulivat hakemaan
sisaria Alhambralta, ja aina heidän hajuaistinsa ohjasi heidät
tarjoilupuolelle, ja pitkä Carl pyysi aina lankomiestä "pellittämään"
vähän hänen puolestaan, sillä ei hän tullut sinne oikeastaan tullakseen
pöytään kutsutuksi. Ja hyvin saattoi sekin muuten tapahtua, että Erik
kutsui langon vähän sivuun ja "nykäsi" viitosen, hopeaisen tai
pahimmassa tapauksessa viisikymmentä äyriä.

Kun ei sulhanen koskaan saanut olla kahdenkesken morsiamen kanssa, ei
hän päässyt ensinkään tuntemaan tyttöä. Hän tiesi vaan rakastavansa, ja
se sai riittää. Mutta hän odotti paljo avioliitosta jolloin hän
kokonaan saisi omistaa rakastettunsa.

Ja kun hänellä oli sunnuntaina kuulutustodistus taskussaan, söi hän
viimeistä nuorenmiehenpäivällistään Skomakarkällarissa valoisin,
iloisin mielin, ajatellen nuorta vaimoa ja yksinolemista hänen
kanssaan; saada istua samassa sohvassa ja puhua hänelle ilman
irvisteleviä veljiä tai ilkeitä sisaria. Ja kun hän pikku laivalla
kulki Skeppsbrolta Nybrolle, paistoi tammikuun aurinko niin punaisena
ja muodosti loistavan tien jääsohjoiseen veteen veneen jälkeen, ja
Djurgårdenin vihreät kuuset kulkivat silmissä ohitse kuin kunniavahdit
selvästi kuvastuen sinipunervaa iltataivasta vasten, eikä koskaan ollut
hän huomannut sellaista valoa ilmassa eikä maassa. Ja kun hän tuli
kotiin vinttikamariinsa ja riisui arkivaatteet pukeakseen ylleen
hännystakin ja valkean huivin, niin pani hän pois kaiken ikävän, kaiken
pahan, koko nuorenmiehen vastenmielisen ja epäsäännöllisen elämän,
ostettuine naissuosioineen. Eikä tulevaisuudessa yhtään varjoa näkynyt.
Hän kokosi viimeiset pikkuesineet vanhojen vaatteitten joukkoon
matkalaukkuun, mikä piti vietämän hänen uuteen kotiinsa, jossa hän
nukkuisi tämän yön. Vanhan leposohvan jätti hän hyvästi kuin jonkin
erikoisen olennon, ja hän näki vielä jälkiä sen päällisessä viimeisen
tytön nappikengistä. Asuntoakalle sanoi hän hyvästit ilman sen
suurempaa kaipausta omasta puolestaan, mutta sitä suuremmaksi suruksi
akalle. Vaimoparka itki ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta hänelle
ja hänen uudelle kodilleen.

Illalla olivat häät vanhempien luona. Kun hän vihdoin, saatuaan kuulla
koko kuurollisen hävyttömyyksiä langoiltaan, jotka nyt löivät häntä
selkään ja kutsuivat Ravaillaciksi, sittenkun äitimuori, joka kohteli
häntä kuin ryöväriä, oli runsaasti vetistellyt ja hiljaa kehottanut
häntä olemaan hyvä rakastetulle tyttärelleen, vihdoin kietoi kätensä
vaimonsa vyötäisille ja vei hänet vaunuihin, tahtoivat muutamat veljet
seurata mukana kotiin, mutta hän veti vaunujen oven kiinni niin että
ruudut helisivät ja toivotti pojat helvettiin.

Niin he siis vihdoinkin olivat kahden. Mutta nyt, nähdessään miehensä
melkein voitonriemuisena, alkoi vaimo häntä pelätä. Sellaisena ei hän
ollut miestään ennen nähnyt. -- Oliko se ihmeellistä? -- kysyi mies.
Mutta vaimo itki eikä tahtonut ottaa vastaan miehen hyväilyjä. Mies
närkästyi ja hyvin surkeina sitten tultiin uuteen kotiin, jossa
palvelustyttö, joka oli ajanut kuskilaudalla, huomasi unohtaneensa
tulitikut.

Seuraavana aamuna oli miehellä opetustunti kello seitsemän. Heidän
täytyi elää ymmärtäväisesti sillä hänen palkkansa oli pieni, ja hän
tahtoi heti korvata sen mitä oli menettänyt kihlausaikana. Kello
yhdeksän tuli hän kotiin suurukselle. Senjälkeen meni hän
soittoharjotuksiin. Päivällisen jälkeen täytyi hänen levähtää hiukan,
sillä opetustunnit alkoivat taas kello neljältä. Mutta rouvan mielestä
oli karkeata se, että mies otti päivällisunet. Hän istui yksin kotona
odottamassa, ja kun mies vihdoin tuli kotiin, pani hän maata. Mutta
miehen täytyi, muuten ei hän olisi jaksanut kello neljältä. Hänen
täytyi. Kello neljä tuli oppilas. Ja sitten hyvästi vähäksi aikaa,
pikku ystävä!

-- Mutta kyllä sinä sentään voisit lähettää oppilaan kotiin tänään!

-- Mahdotonta, täytyi olla ankara itselleen. -- Ja kun oppilas tuli,
kuuli rouva ulkoa kuinka mies löi tahtia jalallaan lattiaan ja kuinka
kauhea viulu vinkui ijäisesti samaa c d e f g a h.

Mutta sitten soi äkkiä ovikello ja sisään syöksyi veljeä kolme, ja
kaikki neljä sisarta. Ja sitten naurua ja riehkinää. Ja pitkä Carl meni
heti kaapille ja asetti esille punschilasit ja sanoi jotakin törkeätä,
ja sisaret kurkistivat sisarensa silmänalusia, oliko hän hyvinkin
sininen. Ja rouvan täytyi mennä kaapille hänenkin ja ottaa osa
talousrahoista ja lähettää Lina viinikauppaan.

Adolf, joka oli kuullut metelin, avasi oven ja nyökkäsi ystävällisesti
langoille ja kälyille. Hän oli sydämmestään iloinen siitä, että vaimo
sai jotakin ajankulua; iloinen hän todella oli, mutta hänellä ei ollut
aikaa tulla heidän joukkoonsa.

-- Kuules, sinun nenäsihän on vallan viheriä, -- sanoi Erik,
joka oli hyvin kärkevä, ja Adolf vetäytyi jälleen sisähuoneeseen.
C d e f g a h c! Jumala, kuinka opetustunti häntä tänään kiusasi.
Tuolla ulkona kävi meno ja lasien helinä, mutta hän ei saanut olla
mukana. Lopulta koputti rouva ovelle. Adolfin pitäisi edes tulla
juomaan tervetuliaismalja poikien ja tyttöjen kanssa! Niin, sen hän voi
tehdä! Mutta sitten sisälle taas! Kello viisi tuli uusi oppilas.

-- Tämä on tosiaankin sinun hauskaa kuulla, Elin, tämä sianteurastus,
-- sanoi Malla.

Mutta silloin Elin loukkaantui ja sanoi ettei naimisiin mennä huvin
tähden.

-- Mitä varten sitten?

-- Se ei kuulu sinuun.

Alkoipa sisarten väli siinä jo tulistua, kun Adolf tuli ulos,
sanoakseen hyvästi, hänen täytyi mennä Operaan!

Mutta hän pyysi heitä kaikkia jäämään sisaren luo illalliselle jottei
tämän tulisi ikävä. Mutta häntä ei heidän pitänyt odottaa.

Ja he jäivät.

Kun mies tuli kotiin yöllä kello kaksitoista, nukkui vaimo. Sali, hänen
hieno salinsa oli täynnä tupakansavua ja haisi lialle; pöytäliina, joka
vielä eilen oli puhdas, oli nyt tahrainen, rikkinäinen lasi oli
lattialla, oluenjätteet haisivat laseissa. Voi oli syödä syritelty
pieneksi kokkareeksi; kaikki pehmeä leipä oli hotkittu, ja eräällä
lautasella oli viipale rasvasta sianlihaa (ne pirut olivat syöneet
laihan lihan kaikki!), kuivunut kielenviipale kuin guttaperkapallosta
leikattu, ja kaksi ansjouvista, joissa näkyi haarukanjälkiä. Vaimo
heräsi.

-- Onko sinulla siellä mitään syötävää, ukkoseni? -- kuului patjoista.

No olihan sitä, ei hän siitä niin paljoa perustanut. Hän meni itse
hakemaan keittiöstä olutta.

Ja sitten meni hän vuoteeseen. Rouva olisi tahtonut vähän ensin
jutella, mutta mies nukkui kohta.

Seuraavana päivänä tuli anoppi päivällisvierailulle. Kun Adolf tuli
kotiin, haisi salissa portviini. Iltapäivällä tuli appiukko. Adolfilla
oli taas tuntinsa ja äijä lähti pian pois, kiukuissaan, sillä kyllä
sitä saattoi ottaa vähän vapautta kun oli vastanainut. Mutta veljet ja
sisaret pysyivät kiinni. Aina oli joku vapaana, ja he vuorottelivat.
Aina oli punschia pöydällä ja sigarrin tuhkaa matoilla.

Eräänä päivänä uskalsi Adolf tehdä varovaisen huomautuksen siitä
kovasta punschin juomisesta, jossa hän ei voinut olla osallisena.

Hyi kuitenkin! Että kehtasikin; ikänä ei enää kukaan sukulainen
jalallaan astuisi hänen kotiinsa. Vaimo kyllä tiesi, että kaikki oli
miehen, ja sen saisivat muutkin tietää.

-- Ei, pieni ystäväni, oli vaan kysymys siitä, että juotiin punschia
joka päivä, joka päivä, enkelini.

-- Mutta se ei ollut totta, sillä eilen ei juotu yhtään.

-- Tosi kyllä, mutta jos yhtenä päivänä kolmestakymmenestä ei juotu,
niin voitiin kyllä kuvaannollisesti sanoa, että juotiin joka päivä.

Vaimo ei ymmärtänyt kuvaannollista puhetta. Ei ollut saanut niin hienoa
sivistystä, että olisi kuvia ymmärtänyt, mutta piikit hän ymmärsi. Voi
sentään, ei hän ollut voinut aavistaakaan, että naimisissaolo oli
sellaista. Mieshän ei ollut koskaan kotona, ja kun hän oli kotona, niin
hän joko makasi tai riiteli. Ja sitten sanoi mies vielä karkeasti, että
koko pesä oli hänen.

Onnettomuudeksi oli pitkä Carl samana päivänä turhaan koettanut
lainata, hän oli saanut kieltävän vastauksen, ja sen lyhköisen,
ilman anteeksipyyntöjä. Huhu siitä levisi pian samoinkuin
punschihistoriastakin, ja Adolf huomattiin ahneeksi rakkariksi ja
petolliseksi rakkariksi, sillä ei hän ollut koskaan sellainen heidän
kihloissa ollessaan.

Adolf ei ollut läsnä ja sai puolustaa itseään sillä, että hänellä oli
siihen varaa ollessaan yksin, mutta ettei se käynyt, yksinkertaisen
yhteenlaskun mukaan, enää päinsä, kun hän oli kaksi, mutta mitäpä
siitä, se otettiin vaan nuhteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut jotenkin
pakotettu elättämään kellosepän tytärtä.

Seuraus oli tästä se, että Adolf itse toi pöytään punschin kun
heinäsirkat tulivat, ja silloinhan hän ei voinut puhua mitään
talousrahojen kulutuksesta, kun hän itse niitä haaskasi sillä tavalla.

Eräänä yönä tuli Adolf kotiin väsyneenä ja nälkäisenä kuten
tavallisesti. Juusto oli kuin kaapittu nauris, tyhjillä lautasilla oli
merkkejä pienistä pihveistä, toisella maksamakkaroista. Rasvaista
sianlihaa oli vähän jälellä, muutamia munankuoria, eikä yhtään voita.

Mies oli hyvin nälkäinen ja hermostunut, olisipa suuttunutkin jos olisi
jaksanut, mutta hän päätti päästä irti kurjasta asiasta laskemalla
leikkiä. Vaimo oli jo vuoteessa ja odotti vaan myrskyä.

-- Kuules, ystäväni, -- sanoi mies, -- eikö sinun kaikissa veljissäsi
ole ketään joka pitäisi sianrasvasta?

Kaikki-sanassa oli kärki.

-- Onko minulla mielestäsi niin paljon veljiä?

-- Onpahan niitä! Enemmän sinulla on veljiä kuin minulla voita.

-- Eikö siellä ole voita? -- Niin, vaimo ei ollut tosiaankaan sitä
huomannut ja oli pahoillaan, mutta peräytyä hän ei tahtonut. Siitä
syystä sanoi hän:

-- En ole sinun palvelijasi!

-- Sitä ei mies ollut koskaan uskonutkaan, sillä jos olisi niin ollut,
niin toista olisi silloin näkynyt.

-- Mitä toista?

-- No, se oli samantekevää!

-- Oh, sehän oli hirveätä, mies aikoi lyödä häntä...

-- Niin, jos hän olisi palvelustyttö, mutta ei nyt!

-- Mies siis kuitenkin tahtoi lyödä häntä?

-- Niin, jos hän olisi palvelija, nyt ei hän ollut sitä, eikä häntä
siis lyötäisi!

-- Se oli parasta! Hän oli mennyt naimisiin ollakseen vaimo eikä
palvelija! Jos jotakin oli epäjärjestyksessä niin saisi mies puhua
siitä palvelijalle, eikä hänelle riidellä. Hän oli jättänyt hyvän
kotinsa ja heittäytynyt tuollaisen miehen syliin!

"Hyvä koti"-sanojen kohdalla yskähti herra Adolf, varomattomasti kyllä!

-- Eikö se ollut hyvä koti? Oliko hänellä jotakin muistuttamista sen
johdosta? Eikö siellä ollut tarpeeksi hienoa j.n.e.

Sellaista se sitten oli lähes joka ilta.

Sitten tuli lapsi. Rouva ei yksin voinut hoitaa lasta. Mallan täytyi
tulla sinne vähäksi aikaa. Malla tuli ja asettaikse saliin ensinnä.
Herra Adolf luuli olevansa monivaimoisuudessa, sillä Mallan alushameet
olivat usein makuuhuoneessa hänen housujensa päällä. Ja pöydässä
tarjosi Malla. Makuuhuone tuli lapsihuoneeksi, ja saadakseen salin
rauhaan, täytyi herra Adolfin jättää oma huoneensa.

Hän ei tietysti voinut enää pitää "sianteurastusta" omassa kodissaan,
vaan sai juosta pitkin taloja ja soittaa vierailla ovilla, kuulla
anteeksipyyntöjä sellaisia, että pikku-Fredrik oli sairas tai koulussa,
venyä kapakoissa odottaessaan uutta tuntia, kun oli liian pitkältä
kotiin.

Harvoin hän enää tuli kotiin.

Iltasin istui hän Operakellarilla tovereineen ja puhui soitosta ja
muusta sellaisesta mikä häntä miellytti. Haukkumista sai hän kyllä
kuulla kotiin palatessaan, niin ettei sinne ollut niin erityistä
kiirettä.

Kotona oli helvetti, se oli kaikki mitä hän tiesi, eikä hänellä
mielestään ollut mitään vaimoa; ei ollut koskaan ollutkaan; tuskin
uskoi koskaan saavansakaan. Mutta lapsia hän sai.

Missä vika oli, siitä hän ei koskaan päässyt selville. Vaimo sanoi sen
johtuvan siitä, ettei mies koskaan ollut kotona, ja mies puolusteli
itseään sillä että toimi oli sellainen. Ja molemmat he olivat oikeassa.
Mutta eihän mies voinut valita muuta tointa! Ei, sehän oli mahotonta!
Eihän voitu teatterissa näytellä päivisin, kun kaikki ihmiset tekivät
työtä päivänvalossa.

Mies myönsi auliisti, ettei vaimo voinut olla iloinen ollessaan
avioliitossa sellaisen miehen kanssa, joka tuli kotiin vaan öiksi kuin
jonkun porton luo (ja tuskin sitäkään); se oli nyt kerran sillä
tavalla, eikä elämä aukaise kaikkia pähkinöitä mitkä kulturin
pähkinäpensastossa ovat kasvaneet; täytyi mukautua siihen, niinkuin
niin paljoon muuhunkin. Vaimo oli mennyt naimisiin päästäkseen
naimisiin, ja sitä oli mieskin, voiko mies kieltää sitä? Siksipä oli
heidän laitansa sellainen kuin se oli. Sitä ei kukaan ihminen voinut
auttaa. Sitä ei voinut pirukaan auttaa -- nykyisissä olosuhteissa!



Täytyy.


Juuri tasan kello puoliyhdeksän seisoo eräänä talvi-iltana muuan mies
ovella joka johtaa ravintolan lasiparvekkeelle. Vetäessään
matematisella tarkkuudella käsistään kastorhansikkaita, katsoo hän yli
sumentuneitten silmälasiensa ensin oikealle, sitten vasemmalle,
nähdäkseen mahdollisesti jonkun tuttavan. Sitten ripustaa hän
päällystakkinsa sen tavalliseen koukkuun, oikealle lämmitysuunista.
Tarjoilija Gustaf, maisterin entinen oppilas, on määräystä odottamatta
mennyt ja korjannut leivänmurut hänen pöydältään, sekottanut sinapin,
helistänyt suola-astian ja kääntänyt toisapäin pyyheliinan. Sitten
menee hän määräyksettä edelleen noutamaan pullon Medhamraa, avaa
puolikkaan Yhdistykseläistä, jättää maisterille kuin näönvuoksi
ruokalistan ja sanoo enemmän tyhjänä muodollisuutena kuin kysymyksenä:
-- Rapuja.

-- Naarasrapuja? -- sanoo maisteri.

-- Suuria naarasrapuja, -- sanoo Gustaf ja menee keittiöluukulle ja
huutaa:

-- Suuria naarasrapuja, maisterille, ja paljo dilliä!

Sitten menee hän noutamaan voita ja juustoa, leikkaa pari viipaletta
leipää ja vie maisterin pöydälle. Tämä on sillävälin tehnyt retkeilyn
parvekkeella saadakseen iltalehtiä, mutta on löytänyt vaan
Posttidningenin. Korvaukseksi ottaa Dagbladetin, jota hän ei
päivällisillä ehtinyt lukea; ja sitten panee hän alleen tuolille
Dagbladetin, kääntelee Posttidningeniä ja asettaa sen vasemmalle
puolelleen leipäkorin päälle. Sitten sivelee hän veitsellään
muutamia matematisia voikuvioita leivälleen, leikkaa suorankulman
sveitsinjuustoa, kaataa lasiin kolmeneljännestä viinaryypyksi ja vie
sen suunsa kohdalle: siinä pidättää hän hetkisen, kuin epäillen
lääkettä ottaisi, heittää päänsä taaksepäin ja sanoo huh! Niin on hän
tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän kuolinpäiväänsä asti.

Kun ravut, kuusi kappaletta, on tuotu, tutkii hän niitten sukupuolta,
ja kun ei ole mitään vastaansanottavaa, käy hän nautintorikkaaseen
työhönsä. Pyyhkeen kulma pannaan irtokauluksen alle, kaksi
juustovoileipää pannaan valmiiksi lautasen viereen ja hän kaataa lasiin
olutta ja puolikkaan sitä toista. Sitten ottaa hän pienen rapupuukon ja
alkaa teurastuksen. Ei ole muita kuin hän, joka osaisi syödä rapuja
Ruotsissa, ja kun hän sattuu näkemään jonkun syövän rapuja, sanoo hän:
sinä et osaa syödä rapuja. Ensin tekee hän leikkauksen ravun pään
ympäri, ja kun on saanut suunsa lävelle, imee hän.

-- Se on kaikkein hienointa, -- sanoo hän. Sitten irrottaa hän
selkäkilven muusta ruumiista, kaapii rasvan kilvestä, iskee hampaansa
sitten itse runkoon ja imee syvin siemauksin; sitten massuttelee hän
pieniä jalkoja kuin sparrista. Senpäälle syö hän vähän dilliä, juo
kulauksen olutta ja purasee voileipää. Tarkkaan avattuaan sakset ja
imettyään kaikista raoista syö hän lihan ja siirtyy häntään. Kun hän on
syönyt kolme rapua, juo hän taas vähän ja lukee virkanimitykset
Posttidningenistä. Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin
tekee hän aina vastakin.

Hän oli kahdenkymmenenvuotias alkaessaan syödä tässä ravintolassa, ja
nyt on hän kolmenkymmenenkahden vanha, ja Gustaf on ollut tarjoilijana
täällä kymmenen vuotta! Hän on vanhin tarjoilija ravintolassa, hän on
vanhempi kuin kellarimestari, sillä tämä on omistanut liikkeen vasta
kahdeksan vuotta! Hän on nähnyt monta ryhmää päivällisvieraita; toiset
kestivät vuoden, kaksi ja viisikin; sitten hävisivät he, menivät
toiseen paikkaan, muuttivat toiselle seudulle tai menivät naimisiin.
Hän tuntee itsensä hyvin vanhaksi, eikä hän kuitenkaan ole kuin
kolmenkymmenenkahdenvuotias! Tämä on hänen kotinsa, sillä huoneessaan
Ladugårdslandetissa hän vaan nukkuu!

Kello tulee kymmenen. Silloin nousee hän ja menee pieneen
ravintolasaliin, missä toti häntä odottaa. Nyt tulee kirjakauppias. He
pelaavat shakkia tai puhuvat kirjoista. Kello puoliyksitoista tulee
toinen viulu Dramatiselta. Se on muuan vanha puolalainen joka pakeni
Ruotsiin 64:n jälkeen ja elättää nyt pakosta itseään sillä mitä ennen
piti huvinaan. Puolalainen ja kirjakauppias ovat jo täyttäneet 50
vuotta, mutta he viihtyvät maisterin seurassa kuin ikäisensä kanssa
ainakin.

Tarjoilupöydän takana istuu kellarimestari. Hän on vanha merikapteeni,
joka on rakastunut etusalonkiin ja päätti siitä syystä yhdistää
kohtalonsa tarjoilijattaren kanssa. Rouva vallitsee nyt keittiössä ja
antaa keittiöluukun olla aina auki pitääkseen silmällä ukkoa, ettei
tämä menisi ja ottaisi "naukkua" ennenkuin vieraat ovat lähteneet.
Mutta sitten kun kaasu on sammutettu ja vuode kunnossa, saa ukko
astiallisen rommitotia unijuomaksi.

Kello yksitoista alkaa tulla nuoriaherroja, jotka kulkevat varovasti
tarjoilupöydän luo ja kuiskaten kysyvät kellarimestarilta onko hänellä
"yksityistä huonetta" vapaana yläkerroksessa, ja sitten kuuluu
hameitten kahinaa; ne koettavat kulkea nopeasti eteisen läpi
päästäkseen huomaamatta ylempään kerrokseen.

-- No, -- sanoo kirjakauppias, joka on saanut puheaineen kuin
ilmaiseksi; -- etkös jo ole ajatellut suvun jatkamista, vanha Blom.

-- Minulla ei ole varoja, -- sanoo maisteri. -- Miksi et mene itse
naimisiin?

-- Ei kukaan huoli minusta nyt enää, -- sanoo kirjakauppias, --
sittenkun pääni on tullut sellaiseksi kuin vanha hylkeennahkalaukku.
Sitäpaitsi minulla on vanha Stafvani, minulla.

Stafva oli salaperäinen olento, jota kukaan ei uskonut löytyvän. Hän
sai täydentää kirjakauppiaan toteutumattomat unelmat.

-- Mutta entäs herra Potocki? -- kysyi maisteri.

-- Hän on jo kerran ollut naimisissa, eikö se riitä, -- sanoo
kirjakauppias.

Puolalainen nyökkää kuin metronomi ja sanoo:

-- Niin, olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, -- ja sitten juo hän
totiaan. -- Hush!

-- Niin, -- sanoo maisteri, -- jolleivät nuo naiset olisi sellaisia
hatukoita niin saattaisipa asiaa ajatella, mutta kun ne ovat sellaisia
kirottuja hatukoita. Puolalainen nyökkää taaskin päällään ja hymyilee,
sillä hän ei tiedä mitä hatukka merkitsee ruotsiksi.

-- Olen ollut onnellisissa naimisissa -- hush!

-- Ja sitten alkaa lasten poru ja happamat vaatteet uuninreunalla, --
jatkaa maisteri, -- ja sitten palvelijoita ja keittiönkäryä. Ei, suuri
kiitos! Ja sitten saa tuskin nukkuakaan yöllä!

-- Hush! -- sanoi puolalainen.

-- Herra Potocki sanoo hush, hän, -- lisäsi kirjakauppias nuorenmiehen
tavallisella vahingonilolla, kun hän kuulee jonkun naineen miehen
puhuvan moittien avioliitosta.

-- Mitä minä sanoin? -- kysyi puolalainen ihmetellen.

-- Hush, -- matki kirjakauppias, ja keskustelu päättyi yhteiseen
irvistykseen ja tupakkapilveen.

Ja sitten tulee kello kaksitoista. Yläkerrassa vaikenee piano, joka on
säestää rämistänyt mies- ja naisäänistä kuoroa; tarjoilijat lakkaavat
juoksemasta parvekkeen ja keittiöluukun väliä; kellarimestari asettelee
jääsäiliöön viimeisiä champagnepulloja, joita viedään yläkertaan;
kaasuliekki sammutetaan; ja kolme ystävystä nousee ja lähtee, kukin
kotiinsa, "viattomaan nuorenmiehenvuoteeseensa", mutta kirjakauppias
kotiinsa Stafvansa tykö.

       *       *       *       *       *

Maisteri Blom oli kahdenkymmenenvuotiaana keskeyttänyt lukunsa
Upsalassa ja mennyt pääkaupunkiin ylimääräiseksi opettajaksi. Antamalla
sitäpaitsi opetustunteja koulun ulkopuolellakin tuli hän toimeen
hyvästi. Hän ei pyytänyt paljoa elämältä. Järjestys ja rauha oli kaikki
kaikessa. Huoneessaan Ladugårdslandetissa, jonka hän oli vuokrannut
eräältä vanhalta mamselilta, sai hän enemmän kuin mitä nuorimies
tavallisesti haluaakaan, sillä hän sai hoitoa ja ystävällisyyttä,
kaikkea sitä hellyyttä minkä luonto tässä naisessa oli aikonut toiselle
ikäpolvelle hänen vertansa; se tuli nyt ilmaiseksi maneerille. Neiti
piti hänestä hyvää huolta. Mutta maisteri, jonka äiti jo varhain oli
kuollut, ei ollut tottunut saamaan tällaista huolehtimista ilmaiseksi,
ja ottikin siitä syystä lahjan vastaan kuin jonkinlaisena
tunkeilemisena vapauttaan vastaan, mutta hän otti sen vastaan!
Ravintola oli kuitenkin hänen kotinsa. Siellä maksoi hän kaikesta ja
tunsi olevansa vapaa, ei velvollisuuden eikä kiitollisuudentunnetta
ketään kohtaan.

Syntyneenä maaseutukaupungissa Keski-Ruotsissa, oli hän muukalainen
Tukholmassa. Ei hakenut ketään! Ei käynyt vieraisilla perheissä ja
kohtasi vaan ravintolassa tuttujaan, puheli heidän kanssaan, mutta ei
uskonut heille mitään tärkeämpää, eikä hänellä sellaista olisi
ollutkaan. Hänen toimensa koulussa, missä hän vaan opetti kolmannella
luokalla, teki hänestä mielestään sellaisen keskenkasvannaisen. Olihan
hän päässyt kolmannelta luokalta ja tullut seitsemännelle, aina
ylioppilaaksi asti; mutta nyt istui hän kuitenkin paikallaan
kolmannessa luokassa, hän oli istunut siinä kaksitoista vuotta, eikä
koskaan edemmäksi päässyt. Hän opetti vaan Euclideksen toisen ja
kolmannen kirjan, se oli luokan opintomäärä. Koko elämä näytti siis
hänestä vaan palaselta, mutta palaselta ilman alkua ja loppua: toinen
ja kolmas kirja. Vapaana aikana luki hän arkeologiaa ja sanomalehtiä.
Arkeologia on muotitiede, ajan sairaus, voi sanoa. Ja se on
vaarallista, sillä se osottaa useimmissa tapauksissa, että inhimillinen
hassutus on ollut jokseenkin pysyväistä laatua.

Sanomalehdissä näki hän shakkipelin; -- politika oli hänelle
mieltäkiinnittävää peliä -- kuninkaasta, ei sen enempää, sillä hän oli
kasvatettu, hän niinkuin kaikki muutkin, siihen käsitykseen, joka oli
tullut hänelle kuin uskoksi, että meitä ei liikuttanut se mitä
maailmassa tapahtui, siitä pitivät huolen ne, joille Jumala oli antanut
vallan. Tämä tapa katsoa maailmaa antoi hänen sielulleen suuren ja
hiljaisen rauhan, ei hän ketään häirinnyt, eikä häntä kukaan. Kun
hänestä joskus näytti jokin seikka kovasti hassulta, niin hän
lohdutteli itseään sillä, että sitä ei nyt voinut pirukaan auttaa!
Kasvatus oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä itsekkään, ja katekismus
oli opettanut hänelle, että kun kukin pitää omista asioistaan huolta,
niin hyvin käy, tulkoon mitä tahansa. Hän hoitikin toimensa koulussa
erinomaisesti; ei tullut koskaan liian myöhään; ei ollut koskaan
sairas; ja yksityiselämässään oli hän nuhteeton. Maksoi vuokransa
päivälleen, ei koskaan syönyt laskuun ja meni "naisten" tykö kerran
viikossa (hän ei koskaan sanonut menevänsä "tyttöjen" tykö). Hänen
elämänsä kulki kuin juna kirkkailla raiteilla, kellon mukaan, pysähtyi
määrätyille asemilleen, ja hän vältti kuin älykäs mies ainakin kaikkia
yhteentörmäyksiä. Tulevaisuutta ei hän koskaan ajatellut, sillä oikea
itsekäs mies ei koskaan ajattele niin kauvaksi, siitä yksinkertaisesta
syystä, että tulevaisuus on hänelle vaan korkeintaan pari --
kolmekymmentä vuotta. Niin kului hänen elämänsä!

       *       *       *       *       *

Oli juhannuspäivän aamu, kirkas, aurinkoinen niinkuin sen ollakin
pitää. Maisteri makasi vuoteellaan ja luki egyptiläisten sotataidosta,
kun mamselli Augusta toi kahvia. Päivän kunniaksi oli neitsyt leikannut
safranileipää ja pistänyt muutamia sireninkukkia tarjottimelle,
sitäpaitsi oli hän jo edellisenä iltana pannut muutamia koivunoksia
uunin taka, hakenut puhdasta hietaa ja sen päälle pari keltaesikkoa
sylkylaatikkoon ja peilipöydälle lasiin muutamia kieloja.

-- No eikös maisteri lähde pienelle huvimatkalle tänäänkin? -- kysyi
muija ja heitti silmäyksen ympärilleen niihin kaunistuksiin, joita oli
pieneen huoneeseen hankkinut, saadakseen sanasen tunnustukseksi tai
kiitokseksi.

Mutta maisteri ei ollut huomannut koreuksia, sanoi vaan kuivasti:

-- Ei, mamseli Augusta, tietäähän hän hyvin, etten minä koskaan lähde
huvimatkoille ihmisten survottavaksi, kuulemaan kakarain kauheata
porua.

-- No mutta eihän nyt voi kaupungissakaan kulkea näin kauniina
juhannuspäivänä? Kyllä kai maisteri nyt ainakin Djurgårdeniin menee?

-- Sitä vielä viimeiseksi tekisin, varsinkaan tänään, kun kaikki kansa
näyttää sinne menevän. Ei, minun on täällä kaupungissa niin hyvä olla,
ja joskus ne kaiketi loppuvat nämä pyhärehkinätkin.

-- Rakas maisteri, -- intti akka, -- paljo on sellaisia ihmisiä,
joitten mielestä on aivan liian vähän pyhiä vuosikautisessa raskaassa
työssä. Mutta jos maisteri nyt olisi hyvä ja sanoisi mitä hän tahtoo,
niin laitettaisiin järjestykseen, sillä sisar ja minä aijomme lähteä
Mariefrediin ja palaamme sieltä vasta kello kymmenen illalla?

-- Hauskaa matkaa, mamselli Augusta, en tarvitse mitään, tulen kyllä
yksin toimeen! Portinvartija saa siivota, kun lähden päivälliselle.

Ja hän jäi yksin kahvitarjottimineen. Kun hän oli kahvin juonut sytytti
hän sigarrin ja jäi makuulle vuoteeseensa tutkimaan egyptiläisten
sotataitoa. Ikkuna, avoinna kun oli, narisi saranoillaan heikon
eteläisen tuulen puhaltaessa. Kello kahdeksan alkoivat kaikki
Ladugårdslandetin kirkonkellot soida, suuret ja pienet, ja Katarina,
Maria ja Jakob yhtyivät niihin, ja kävi sellainen helinä ja kumina että
pakanakin olisi siitä tullut epätoivoon. Kun kellonsoitto oli
tauvonnut, alkoi muuan tykkiväensoittokunta soittaa erästä francaisea
Nybrohamnissa. Maisteri kieriskeli raideissaan vuoteellaan, jopa olisi
vaivautunut nousemaankin ja sulkemaan ikkunan, jollei olisi ollut niin
liiaksi kuuma. Ja sitten kuului muutamia rummunpärrytyksiä Carl
XIII:sta torilta, mutta sen keskeytti taas uusi torvisoittokunta
eräästä toisesta laivasta Nybrohamnissa.

Mutta pahaenteinen rummunpärrytys Carl XII:sta torilta lähestyi. Ne
olivat tarkka-ampujia, ja he kulkivat Storgataa pitkin. Ja nyt sai hän
kuulla Norrköpingin tarkka-ampujamarssin kuudesti; sitä säestivät
laivain huudot, kirkonkellot ja -- torvisoittokunnat, mutta lopulta se
kulki Kastellholmaan päin ja hävisi sinne.

Hän nousi vuoteestaan kello kymmenen, pani parranajovettä lämpiämään
väkiviinakeittiöönsä. Paita oli piirongin päällä valkeana ja kovana
rinnastaan kuin lauta. Neljännestunnin sai hän työskennellä ennenkuin
sai napit reikiin. Sitten ajeli hän partaansa puolisen tuntia.
Senjälkeen kampasi hän hiuksensa huolellisesti, aivan kuin olisi
suorittanut jonkin hyvin tärkeän toimituksen. Ja kun hän veti housuja
jalkaansa varoi hän niitä pääsemästä maahan, etteivät pölyyntyisi
lattiasta.

Hänen huoneensa oli yksinkertainen, hyvin yksinkertainen ja hyvässä
järjestyksessä. Siinä ei ollut mitään yksilöllisyyttä, se oli
ylimalkainen kuin hotellihuone. Ja kuitenkin oli hän asunut siinä
kaksitoista vuotta. Muitten ihmisten huoneeseen kokoontuu tavallisesti
jo sellaisena aikana yhtä ja toista pikkuesinettä: lahjoja, pieniä
korukaluja, loistoesineitä. Täällä ei ollut edes piirrosta seinällä,
mikä jossain kuvalehdessä on saanut tunteitten kielet väräjämään, ei
ystävällisen sisaren neulomaa sohvakoristetta, ei valokuvaa joistakin
rakkaista kasvoista, ei kirjaeltua kynänpyyhjettä kirjotuspöydällä;
kaikki oli ostettu halvasta hinnasta, tarpeettomien kulujen
vähentämiseksi ja omistajan riippumattoman aseman säilyttämiseksi.

Hän meni ikkunalle nähdäkseen kadulle ja Tykistökentän yli satamaan.
Melkein vastapäätä olevassa talossa näki hän eräässä huoneessa naisen
liivisillään sukivan hiuksiaan. Hän kääntyi pois kuin jostakin rumasta
tai sellaisesta mikä saattoi häiritä hänen rauhaansa. Alhaalla
satamassa liehui kaikilla purje- ja höyryaluksilla lippuja, ja virta
välkehti auringonpaisteessa. Kirkkoon meni muutamia muijia virsikirjat
käsissään. Tykistötalon edustalla käveli vahti sapeleineen ja näytti
tyytymättömältä, silloin tällöin vilkaisten tornikelloon, vieläkö oli
pitkältä vahdinvaihtoon. Muuten olivat kadut tyhjiä, harmaita,
helteisiä. Hän katsoi taas naista joka pukeutui. Nainen oli ottanut
ihojauhosivelimen ja siveli jauhoa parhaillaan sieramiinsa peilin
edessä, venyttäen kasvojaan niin että hän näytti apinalta. Maisteri
lähti ikkunalta ja istuutui keinutuoliin. Hän suunnitteli ohjelmaa
päivän varalle, sillä kaikista huolimatta pelkäsi hän sentään
yksinäisyyttä. Arkipäivisin oli hänen ympärillään koulunuorisoa, ja
vaikkei hän rakastanutkaan näitä villipetoja joita hänen piti kesyttää,
se on opettaa teeskentelyn vaikeata taitoa, tunsi hän jonkinlaista
erityistä tyhjyyttä kun he eivät olleet hänen ympärillään. Nyt
kesälomalla oli hän järjestänyt jonkinlaiset lomakurssit, mutta hekin
olivat nyt lyhyellä lomalla, ja useita päiviä oli hän nyt ollut
yksinään, ottamatta lukuun ruokailuaikoja, jolloin hänellä oli aina
varmasti seurana kirjakauppias ja toinen viulu.

Kello kaksi ajatteli hän, kun paradi on päättynyt ja kansajoukko
ehtinyt hajaantua, menen ravintolaan ja syön päivällistä, siellä on
hiljaista ja rauhallista tänään ja siellä juomme kahvia ja punschia,
kunnes ilta tulee, jolloin mennään Rejnersiin (se nimi oli ravintolalla
Berzeliuksen puiston luona).

Kellon lyödessä kaksi, otti hän hattunsa, harjasi huolellisesti
vaatteensa ja lähti ulos.

-- Olisipa ihme jollei heillä olisi tänään keitettyjä ahvenia, --
ajatteli hän. -- Ja ehkäpä tänään voisi ottaa sparristakin, kun kerran
on juhannus!

Ja sitten käveli hän alaspäin, etsien varjoa kruununleipomon korkean
seinän suojassa. Berzeliuksen puistossa istui työläisperheitä
lapsivaunuineen samoilla penkeillä missä arkisin istui Suuren
Puutarhakadun ylhäisiä _bonneja_. Hän näki erään äidin antavan lapselle
rintaa. Se oli suuri, uhkuva rinta, johon pienokaisen kätönen melkein
vajosi kun hän siihen kiinni tarttui. Maisteri kääntyi pois inholla.
Näitten vieraitten olo _hänen_ puistossaan häiritsi häntä. Hänestä se
oli samaa kuin nähdä palvelusväkeä salongissa herrasväen ollessa
poissa. Eikä hän voinut sitä antaa heille anteeksi, että he olivat
rumia.

Niin tuli hän ravintolan lasiparvekkeen luo ja aikoi juuri laskea
kätensä ovenripaan, vielä kerran ajatellen ihania ahvenia "ja runsaasti
persiljaa", kun hän samassa huomaa valkean paperilapun, johon on
jotakin kirjotettu ja joka oli kiinnitetty lasiruutuun. Hänen ei
tarvinnut lukea sitä, sillä hän tiesi mitä siihen oli kirjotettu: että
ravintola oli juhannuspäivän sulettuna, mutta hän oli sen unohtanut!
Hänestä tuntui kuin olisi hän iskenyt päänsä johonkin lyhtypaaluun
katukäytävällä! Hän raivostui. Ensin suututti häntä kellarimestari joka
oli sulkenut ravintolan, sitten se, että hän itse oli unohtanut tämän
sulkemisen! Hänestä tuntui niin tavattomalta se, että hän oli saattanut
unohtaa sellaisen asian, niin tavattomalta, ettei hän sitä uskonut,
vaan haki jotakuta, joka oli ollut siihen syynä. Se oli luonnollisesti
kellarimestari. Hän oli pois suunniltaan, lamassa, epäkunnossa,
murtunut. Hän istuutui eräälle penkille ja oli vähällä itkeä kiukusta.

Pom! ja samassa iski pallo keskelle paidanrinnustaa. Hän kimmahti
seisaalleen kuin härsytetty vaapsiainen ja tahtoi saada käsiinsä
rikollisen, kun hän näki pienten, rumien tytönkasvojen nauravan hänelle
päin silmiä, ja tytön takana erään työmiehen, jolla oli yllään
pyhävaatteet ja päässä panamahattu, ja joka hymyillen otti tyttöä
kädestä ja kysyi herralta tekikö kipeätä, ja sitten näki hän kokonaisen
liudan palvelustyttöjä ja kaarttilaisia, jotka nauroivat. Hän etsi
silmillään polisikonstapelia, sillä hän tunsi tulleensa loukatuksi
ihmisoikeuksissaan, mutta kun hän näki konstapelin tuttavallisesti
juttelevan lapsen äidin kanssa, ei hän tuntenut mitään halua riidellä
vaan meni suorastaan Norrmalmin torille ottaakseen ajurin ja mennäkseen
kirjakauppiaan luo, sillä nyt ei hän enää kauvempaa voinut olla yksin.
Päästyään ajurinrattaille tunsi hän itsensä jotenkin turvatuksi, ja nyt
kuivasi hän nenäliinalla paidanrintamuksensa, jossa oli pölyinen pallon
jälki.

Päästyään Götgatalle maksoi hän ajurin varmana siitä että tapaisi
kirjakauppiaan kotona. Mutta kulkiessaan ylös portaita alkoi häntä
huolestuttaa! Jos ei kirjakauppias olisikaan kotona! Hän ei ollutkaan
kotona! Eikä koko rakennuksessa ketään muutakaan! Sillä niin tyhjältä
se kuulosti hänen koputtaessaan ovelle, ja askeltensa kuuli hän
kaikuvan portaissa.

Kun hän vihdoin taas seisoi yksin kadulla, ei hän tiennyt mihinkä
menisi. Potockin osotetta hän ei tiennyt ja mahdottomalta näytti
hänestä saada käsiinsä osotekalenteriakaan tänään, kun kaikki myymälät
olivat sulettuina!

Hän kulki, tietämättä minne tie johti, alas Götgataa, Skeppsbrolle,
Norrbrolle ja Carl XIII:sta torille. Ei yksiäkään tuttuja kasvoja
kohdannut hän, ja hän tunsi haavottavasti iskevän tämän kansajoukon,
joka oli vallannut kaupungin herrojen poissaollessa, sillä hän oli
kasvatettu ylimysmieliseksi niinkuin me muutkin, valtion kouluissa.

Nälkä, joka ensi temmellyksessä oli lauhtunut, alkoi taas herätä.
Silloin valtasi hänet uusi kauhea ajatus, jota hän raukkamaisuudesta ei
ennen ollut uskaltanut ajatella loppuun asti: missä saan päivällistä?
Hän oli lähtenyt ulos, taskussaan vaan päivällislippuja ja rahaa yksi
kruunu ja viisikymmentä äyriä, koko hänen rahastonsa. Pilettejähän
saattoi käyttää vaan Rejnersillä ja yhden kruunun oli hän jo käyttänyt
ajamiseen.

Hän tuli jälleen Berzeliuksen puistoon. Siellä istui työläisperheitä ja
söi ruokakoreistaan: keitettyjä kananmunia, rapuja, pannukakkuja! Eikä
polisi sanonut mitään! Tuollapa istui jo muuan konstapeli voileipä
kädessä ja olutlasi toisessa. Eniten kävi hänen sisulleen se, että nämä
ihmiset, joita hän halveksi, olivat hänestä voitolla tällä kertaa!
Mutta mikseipä hän voinutkin mennä johonkin maitokauppaan ja tyydyttää
nälkäänsä. Miksei? Niin! Vastauksen karkotti hän luotaan kuin
röyhtelyn; ja niin meni hän alas laivasillalle lähteäkseen
Djurgårdeniin, missä hänen täytyi tavata tuttavia, joilta saattoi, niin
vastenmielistä kuin se olikin, lainata rahaa päivällisiin, mutta
hienoihin päivällisiin, Hasselbackenilla!

Laivalla oli paljon väkeä, niin että maisterin täytyi seistä koneen
vieressä joka lämmitti hänen selkäänsä ja pirskotti talisulaa hänen
vaatteilleen, samalla kuin hänen täytyi seistä ja katsoa tuijottaa
erään keittäjättären hiussykeröä ja haistella pahentunutta hiusrasvaa.
Mutta ei yksiäkään tuttuja kasvoja!

Päästyään Hasselbackenille oikaisi hän runkonsa niin suoraksi
kuin mahdollista ja koetti saada arvokkaan ja vapaan ryhdin. Kenttä
ravintolan edustalla muistutti teatterikatsomoa ja näytti täyttävän
sellaisen tarkotuksenkin, nimittäin olevan kohtaus- ja näyttelypaikka
sellaisille joilla on jotakin näytettävää. Kauvimpana perällä istui
upseeria, sinisinä kasvoiltaan liiallisesta syönnistä ja juonnista;
heidän lähellään muutamia ulkovaltojen edustajia, harmaina ja
uupuneina siitä voimiakysyvästä työstä, että puolustivat joitakuita
maanmiehiään jotka olivat tapelleet satamassa, tai että olivat läsnä
juhlanäytännöissä, lastenkastajaisissa, häissä, hautajaisissa y.m.
Mutta siinäpä olikin sitten hieno yleisö. Sillä keskellä kenttää huomaa
maisteri Ladugårdslandetin nokikolarin perheineen, kellarimestarin
"Helvetin Kuningas"-ravintolasta, provisorin "Sjubben"-apteekista ynnä
muita ja heidän ympärillään kulkee vihreä vartija hopeakoruissaan ja
kädessään kullattu sauva ja heittää halveksivia katseita tähän seuraan,
ikäänkuin kysyäkseen mitä heillä oli täällä tekemistä. Maisteri tuntee
kovasti hämmästyvänsä niistä monista katseista jotka kaikki näyttävät
sanovan: katsos tuolla hän kulkee ja hakee päivällistään. Mutta hänen
täytyy kulkea edemmäksi! Ja hän tulee parvekkeille missä syödään
ahvenia ja sparrista, missä juodaan sauternea ja champagnea. Ja hei,
siinäpä jo häntä lyökin tuttu käsi olalle, ja kun hän kääntyy, näkee
hän tarjoilija Gustafin loistavat kasvot, ja hän ottaa vastaan
kädenpuristuksen ja teeskentelemättömän: -- no mutta kas kun
maisterikin on täällä; mitäs kuuluu?

Ja tarjoilija Gustaf, joka oli niin iloinen saadessaan tuntea itsensä
hetkiseksi rinnastetuksi herransa kanssa, tuntee kankean puupalikan
lämpimässä kourassaan ja kohtaa pari katsetta, teräviä kuin
neulankärjet. Ja tämä kova käsi painoi eilenillalla niin lämpimästi
kymmenenkruunun setelin hänen kouraansa ravintolasalissa ja tämä mies
kiitti häntä puolenvuoden palveluksesta ja huomaavaisuudesta kuin
ystävää. Ja tarjoilija Gustaf menee entiselle paikalleen toveriensa
luo, hämillään ja suuttuneena. Mutta maisteri menee katkerin mielin
jälleen ulos, ulos läpi koko väkijoukon, joka hänen mielestään ivaillen
kuiskailee: ei hän saanut päivällistä!

Ja sitten tulee hän kauemmaksi nurmikoille. Tuolla seisoo Kasperi ja
saa selkään vaimoltaan. Tuolla taas muuan merimies näyttää Onnen
tähdessä sitä odotettua palvelustytöille, tykkimiehille, kaartilaisille
ja kisälleille. He ovat syöneet päivällistä kaikki nämä ja näyttivät
iloisilta, ja hetkisen hän jo mielestään oli huonompikin kuin he, mutta
sitten muisti hän, etteivät he tietäneet kuinka egyptiläinen leiri
linnotettiin, ja silloin tunsi hän olevansa jälleen ylhäällä, eikä hän
voinut ymmärtää kuinka ihmiset saattoivat vajota niin syvälle, että he
tunsivat iloa sellaisesta surkeudesta mikä nyt juuri heitä huvitti!

Hän oli kuitenkin menettänyt halunsa tutkia useampia ravintoloita ja
meni Novillaan päin, ohi Tivolin ja Singelbackenin. Siellä
nurmikentällä tanssi nuoriso viulun soidessa; vähän matkaa siitä oli
muuan perhekunta asettunut nurmelle erään tammen alle; mies,
perheenisä, oli polvillaan, paitahiasillaan, paljain päin, olutlasi
toisessa kädessään ja makkaralla höystetty voileipä toisessa; hänen
lihavat, iloiset kasvonsa, jotka olivat suun ympäriltä hyvin ajellut,
loistivat ilosta ja hyväntahtoisuudesta, kun hän kehotti vieraitaan,
luultavasti vaimoaan, appivanhempiaan, lankojaan, puotipalvelijoitaan,
palvelustyttöjä, syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä tänään oli
juhannus koko päivän. Ja tuo iloinen mies lasketteli sukkeluuksia niin
että koko seura kierteli ruohossa nauraen sydämmensä pohjasta. Ja kun
pannukakkua tarjottiin ja sormin syötiin ja portviinipullo kiersi
ympäri, piti vanhin puotipalvelija puheen, milloin lausuen jotakin niin
sydämmellistä, että rouvat ottivat esiin nenäliinansa, ja isäntä pisti
toisen poskipartansa kärjen suupieleen, milloin taas niin hauskaa, että
hyvähuudot ja nauru keskeyttivät puhujan; silloin sumentui
maisterin mieli; mutta hän ei mennyt tiehensä, vaan istuutui eräälle
kivelle muutaman männyn taakse, katsellakseen "eläimiä". Kun puhe
oli päättynyt, joivat isäntä ja emäntä maljan, joka päättyi
hurraahuutoihin. Samalla säestettiin sitä harmonikoilla ja kaikilla
lautasilla jotka suinkin olivat vapaina. Sitten nousi seurue
lähteäkseen juoksemaan leskistä. Ja isoäiti meni erään pensaan taka
auttamaan kaikkein nuorinta ja äiti itse sai napittaa keskulaisten
housut.

-- Mitä eläimiä -- ajatteli maisteri itsekseen ja kääntyi poispäin,
sillä luonnollinen oli hänestä rumaa, koskapa kaunis oli luonnotonta,
paitsi "tunnustettujen" mestarien tauluissa kansallismuseossa.

Ja sitten näki hän kuinka nuoretherrat riisuivat paitahiasilleen ja
tytöt ripustivat kalvosimensa orapihlajapensaisiin; ja sitten
asettuivat he riviin ja sitten juoksivat he.

Ja tytöt nostivat hameitaan niin että sukkanauhat näkyivät, punaisia ja
sinisiä nauhoja joita saa ostaa rihkamapuoteista; ja kun ritari oli
saanut kiinni naisensa, otti hän sen syliinsä ja pyöritti niin että
tytön polvetkin näkyivät, ja silloin nauroivat vanhat ja nuoret niin
että vuoret kaikuivat.

-- Oliko se viattomuutta vai turmelusta? -- ajatteli maisteri taas.
Mutta varmaankaan ei seura tietänyt mitä merkitsi outo sana korruption,
ja siksi iloitsivat he.

Kun he olivat juoksemiseen väsyneet, oli kahvikin jo valmista. Eikä
maisteri voinut käsittää mistä ritarit olivat oppineet olemaan niin
kohteliaita naisille, sillä he ryömivät nelinkontin hakemaan
sokeriastiaa ja kermaa palvellakseen tyttöjä, ja kiristäjät hikisissä
liivinselkämyksissä olivat kuin "selkään istutetut rivat".

-- Siinä koirakset naaraksille kiemailevat, -- ajatteli hän -- mutta
odottakaahan!

Mutta sitten näki hän isännän, iloisen sielun, kohteliaasti tarjoovan
kahvia vanhalle appi-isälleen ja anoppi-äidilleen, vieläpä
vaimolleenkin, ja kaikille puotipalvelijoille ja palvelustytöille, ja
kun joku kieltäytyi tarjouksesta sanoen: "herran pitää ottaa itse",
vastasi tämä, että hän kyllä ehtisi sittenkin. Ja sitten näki hän
appi-isän tekevän pajupillejä pikkupojille, ja isoäiti hääräsi siinä
ympärillä kuin piika ja tahtoi pestä kaikki astiat! Ja silloin ajatteli
maisteri, että itsekkäisyys oli sentään merkillinen asia, kun se voi
ottaa niin inhimillisiä muotoja, niin jakaa, että näytti siltä, kuin
kaikki antaisivat ja ottaisivat ihan yhtä paljo, sillä itsekkäisyyttä
se oli, se oli selväkin!

Ja sitten leikkivät he panttileikkejä, ja lunastivat jokaisen pantin
suuteloilla, oikeilla suuteloilla keskelle suuta niin että mäiskyi, ja
kun iloinen kirjuri "seisoi kaivossa" ja sai suudella suurta tammea,
teki hän sen niin hassunkurisesti ja syleili paksua runkoa aivan kuin
halataan tyttöä, kun ei kukaan näe, ja riemuisasti sille naurettiin,
sillä kaikki tiesivät kuinka se käy, vaikkei kukaan tahtonut tehdä sitä
toisten nähden.

Maisteri, joka aluksi oli arvostellen katsellut näytelmää korkealta
näkökannaltaan kivellä, oli vähitellen niin kiintynyt heidän iloonsa,
että hän melkein tunsi olevansa mukana seurassa. Jopa hän saattoi
hymyilläkin puotipalvelijan sukkeluuksille, ja isäntä, joka näytti
olevan pikkukauppias, oli yhdessä tunnissa saanut hänen myötätuntonsa.
Mutta sepä olikin sitten ensiluokkainen ilokukko. Hän osasi "nylkeä
kissaa", "kulkea rapuna", "maata" puunrungolla, "niellä rahoja", "syödä
tulta" ja tehdä kaikkia konsteja. Ja kun hän otti kahvileivänviipaleen
erään nuoren tytön kureliiveistä ja antoi sen sitten hävitä oikeaan
korvaan, silloin nauroi maisterikin niin että hänen tyhjä vatsansa
hyppi.

Ja sitten alkoi tanssi. Maisteri oli lukenut Rabesin kieliopista
sellaisen lauseen kuin "Nemo saltat sobrius, nisi forte insanit" [ei
kukaan tanssi selvänä jollei ole kovin raivostunut] _Cic_, ja hänestä
oli aina tuntunut, että tanssi oli hulluuden ilmaus. Hän oli tosin
nähnyt koiranpenikoiden ja varsojen tanssivan, kun ne olivat iloisia,
mutta hän ei luullut Ciceron aikoneen ulottaa väitettään aina eläimiin
asti, ja eläinten ja ihmisten välille oli maisteri oppinut vetämään
paksun viivan. Mutta kun hän nyt näki näitten nuorien ihmisten,
selvinä, mutta muuten kylläisinä pyörähtelevän harmonikan ryhdikkään
poljennan mukaan, tuntui siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut
keinuun, jonka hänen silmänsä ja korvansa panivat liikkeelle, eikä hän
lopulta voinut muuta kuin polkea jalallaan tanssintahtia hänkin,
hiljaa, pehmeätä sammalta vastaan.

Kun oli kolme tuntia kulunut, nousi hän ylös. Mutta hänestä tuntui
melkein vaikealta lähteä sieltä; oli kuin olisi pitänyt keskeyttää
hauska seurustelu; sillä hän tunsi kuin olleensa heidän mukanaan, mutta
lempeämmäksi hän oli tullut sydämmeltään ja tunsi rauhaa ja suloista
raukeutta aivan kuin itsekin olisi huvitellut.

Ilta oli tullut; jokunen kiiltokylkinen vaunu laahasi muutamia naisia,
jotka makasivat, yllään valkeat teatterikapat, vaunun takaistuimella
kuin käärinliinoissa ruumiit, valkeaksi sivuttuina ja silmien alla
mustat juovat, maalattuina, sillä oli siihen aikaan muodissa se, että
piti näyttää ylösnousseelta ruumiilta. Maisterin ensi ajatuksenkulku
sai hänet miettimään, että noilla naisilla mahtoi olla hyvin ikävä,
mutta ei hänen käynyt heitä sääliksi, ei hiukkastakaan. Mutta suuren
maantien alapuolella, avaralla laivareitillä tulivat höyrypurret
takaisin huvimatkoilta, lippujen liehuessa ja soiton raikuessa, ja niin
hurrattiin, soitettiin ja laulettiin, että se kuului aina
Djurgårdsbergille asti.

Maisteri ei ollut koskaan tuntenut elämäänsä niin yksinäiseksi kuin
tässä kansanvilinässä, ja hänestä tuntui kuin ihmiset katselisivat
säälien häntä, joka yksin kulki siinä kuin mikäkin jörri, ja hän
itsekin tunsi sääliä itseään kohtaan. Hän olisi tahtonut mennä
puhuttelemaan ensimmäistä vastaantulijaa, ketä tahansa, vaan saadakseen
jälleen kuulla oman äänensä, sillä siinä yksinäisyydessään tunsi hän
kuin joku vieras olisi kulkenut hänen rinnallaan. Ja nyt alkoi muuan
muisto kiusata hänen omaatuntoaan. Hän muisti tarjoilija Gustafin
Hasselbackenilla, miehen joka ei voinut hillitä iloaan nähdessään
hänet. Jo pääsi hän niin pitkälle, että toivoi tulevan vastaan kenen
tahansa ja lausuvan ilonsa hänet tavatessaan! Mutta ketään ei tullut.

Jopa sentään tulikin; kun hän istui höyrypurressa, tuli muuan
lintukoira, joka oli isännästään hukkunut, ja laski päänsä hänen
polvelleen. Ei maisteri tavallisesti sietänyt koiria, mutta nyt ei hän
sitä hätistänyt luotaan; polveen tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä,
ja eksynyt eläin katsoi häntä niin silmiin, kuin olisi tahtonut häntä
ottamaan selvää isännästä.

Mutta kun he pääsivät maihin Nybron luona, juoksi koira tiehensä.

-- Se ei tarvinnut minua enää -- ajatteli maisteri, ja sitten meni hän
kotiin ja pani maata.

       *       *       *       *       *

Tämän juhannuspäivän vähäpätöiset tapaukset olivat kuitenkin
järkyttäneet maisterin varmuutta. Hän huomasi nimittäin, että
huolellisuus, varovaisuus ja älykäs harkinta ei riittänyt ihmiselle.
Hän tunsi ympärillään jonkinlaista epävarmuutta. Jopa ravintolakin,
hänen kotinsa, oli niin epäluotettava, että hän saattoi milloin tahansa
tulla suljetuksi sen ovien ulkopuolelle. Gustafin osottama kylmyys
alkoi myöskin tuntua hänestä painostavalta. Tarjoilija oli tosin yhtä
kohtelias kuin ennenkin, huomaavaisempikin tavallistaan, mutta ystävyys
oli kadonnut, luottamus niinikään. Tämä teki maisterin epäluuloiseksi,
ja joka kerta kun hän sai kuivan lihapalan tai liian vähän perunoita,
ajatteli hän: aha! nyt hän kostaa minulle!

Kesä tuli maisterille hirveäksi, sillä toinen viulu matkusti pois, ja
kirjakauppias oleksi enimmäkseen Mosebackenilla.

Eräänä syksyiltana istuivat toinen viulu ja kirjakauppias ravintolassa
juomassa totiaan, kun maisteri tulee huoneeseen kainalossa muuan käärö,
jonka hän huolellisesti kätki erääseen tyhjään pullon koriin
romunurkassa. Maisteri oli ärtyisällä tuulella ja hyvin hermostunut.

-- No, vanha Blommi, -- alkoi kirjakauppias jo varmaankin sadannen
kerran, -- etkö jo mene naimisiin?

-- Piru menköön naimisiin; eikö tässä ole kylliksi muutenkin huolta! Ja
mikset mene itse naimisiin? -- purasi maisteri.

-- Oh, minullahan on vanha Stafvani, minulla, -- vastasi kirjakauppias,
joka oli kaavaan valanut joukon vastauksia joukkoon kysymyksiä.

-- Minä olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, -- sanoi puolalainen.
-- Mutta minun vaimoni on nyt kuollut, hush!

-- Tosiaankin, -- sanoi maisteri -- mutta kuinkas herra sitten on
leskimies?

Puolalainen ei ymmärtänyt käännettä, muuta kuin nyökkäsi vaan päällään
myönnytyksen merkiksi. Maisterin mielestä he tuntuivat väsyttäviltä.
Keskustelu liikkui aina samaan suuntaan, samoista asioista; ja hän
tiesi heidän vastauksensa ulkoa.

Kun hän lähti hakemaan sigarria päällystakkinsa taskusta etehisestä,
juoksi kirjakauppias romunurkkaan ja otti maisterin paketin. Kun ei se
ollut sen tarkemmin sulettu, sai hän sen pian auki ja avasi kääröstä
hyvän amerikalaisen yöpaidan, jonka hän huolellisesti levitti maisterin
tuolin selkämykselle.

-- Hush! -- sanoi puolalainen ja irvisti kuin jotakin rumaa nähdessään.

Kellarimestari, joka piti hyvästä pilasta, kyykistyi tarjoilupöydän
alle ja nauroi ääneensä, tarjoilija jäi saliin, ja pian pisti muuan
keittäjätär päänsä ulos luukusta.

Kun maisteri palasi huoneeseen ja sai nähdä koiruuden, kalpeni hän
raivosta, ja kohta epäili hän kirjakauppiasta, mutta kun hän näki
Gustafin eräässä nurkassa nauravan, juolahti hänen mieleensä entinen
ajatus: hän kostaa minulle! Ja sanaakaan sanomatta tempasi hän paidan,
heitti rahat pöydälle ja meni!

Siitä päivästä lähtien ei maisteria enää Rejnersillä nähty.
Kirjakauppias oli kuitenkin saanut tietoonsa, että hän söi
Ladugårdslandet-ravintolassa. Ja niin hän tekikin! Mutta hän oli hyvin
tyytymätön! Ruoka ei ollut huonoa, mutta se ei ollut laitettu
sellaisella tavalla johon hän oli tottunut. Tarjoilijat eivät olleet
huomaavaisia. Usein aikoi hän jo palata Rejnersille, mutta ylpeys esti
häntä siitä. Siten oli hänet heitetty kodistaan; siten oli monivuotinen
tuttavuus särkynyt viidessä minutissa.

Syksyllä sattui uusi isku. Mamselli Augusta oli saanut pienen perinnön
Nyköpingistä ja aikoi jättää Tukholman lokakuun alussa. Maisterin
täytyi muuttaa. Ja hän muutti joka kuukausi, sillä ei hän voinut nyt
mihinkään tyytyä. Toinen paikka ei ollut huonompi kuin edellinen, mutta
se ei ollut sama! Hän oli niin tottunut kulkemaan vanhoja katujaan,
että hän joskus joutui entisen asuntonsa portille saakka ennenkuin
huomasi erehdyksensä. Hän oli sanalla sanoen vallan sekaisin. Lopuksi
kävi niin, että hän muutti perheeseen asumaan, niin sydämmestään kuin
hän olikin sitä aina vihannut ja kauhistunut. Ja siinäpä sitten
tuttavilta hänen jälkensä katosivat.

Taasenkin eräänä iltana Rejnersillä istuu puolalainen yksin, poltellen,
juoden ja hikotellen, itämaalaisen tavoin haaveillen, mikä ominaisuus
on hänen rodulleen ominaista. Silloin tulee kirjakauppias sisälle kuin
myrskytuuli; iskee hattunsa lyttyyn pöytää vasten ja huudahtaa:

-- Herran Jesta sentään, olettekos kuulleet ihmeempää?

Puolalainen herää konjakki- ja tupakkanirvanastaan ja mullistelee
silmiään.

-- Herran Jesta nyt sentään, olettekos tosiaankaan kuulleet mokomaa?
Hän on mennyt kihloihin!

-- Kuka on mennyt kihloihin? -- kysyy puolalainen vallan
säikähtäneenä hatun rääkkäämisestä ja vapahtajan nimen niin viljalta
väärinkäyttämisestä.

-- Maisteri Blom! -- Ja kirjakauppias pyytää totilasin
ikäänkuin korvaukseksi siitä ravinnosta jota hän on tarjonnut. Ja
kellarimestarinkin täytyy tulla esiin tarjoilupöydän takaa kuulemaan.

-- Onko siinä rahoja? -- kysyy hän ilkkuen.

-- Ei, sitä en luule, -- sanoo kirjakauppias, joka nyt on sankari ja
jakaa vaan vähittäin lahjojaan.

-- Onko hän kaunis? -- kysyy puolalainen. -- Minun vaimoni oli niin
kaunis, niin, hush!

-- Ei, ei hän ole edes kauniskaan, -- sanoo kirjakauppias. -- Mutta hän
näyttää hyvältä tytöltä!

-- Oletteko nähnyt sitten heitä? -- kysyy kellarimestari. Onko hän
vanha? -- Ja hän kurkistaa keittoluukkuun päin.

-- Ei, hän on nuori!

-- Entäs hänen vanhempansa? -- jatkaa kellarimestari.

-- Isä kuuluu olevan satulaseppä Örebrossa!

-- Mutta sepä vasta lurjus oli! -- sanoo kellarimestari, -- ja uskokaa
minua, ei kukaan vältä kohtaloaan!

Ja sanottuaan tällaisen viisauslauselman ikäänkuin siunatuksi lopuksi,
menee hän jälleen tarjoilupöytänsä taakse.

Kun vähän on tyynnytty siitä ettei ole raha kysymyksessä, ruvetaan
mietiskelemään "millä he elävät." Ja kirjakauppias tekee ylimalkaisen
laskelman maisterin tuloista ja siitä "mitä hän voi ansaita
opetustunneillaan." Kun se kysymys oli loppuun käsitelty, tahtoo
kellarimestari kuulla lähempiä seikkoja. "Missä tapasi hän tytön? Onko
hän vaalea vai tumma? Rakastaako hän sulhastaan?" Tätä viimeistä
kysymystä ei pidetä ensinkään vähäarvoisena, ja kirjakauppias "luulee
niin", sillä hän näki kuinka tyttö roikkui maisterin käsivarressa
illalla erään myymälän ikkunan edessä Arsenalsgatalla. -- Niin, mutta
että hän tosiaankin, sellainen puupölkky, saattoi rakastua! -- se oli
ihan uskomatonta. Mutta millainen aviomies hänestä mahtaa tulla?
Kellarimestari tiesi, että maisteri oli ruokiin nähden "kirotun"
turhantarkka, ja sitä ei saa olla kun aikoo naimisiin (kurkistaa
keittiönluukulle!) ja sitten tahtoo hän kovin mielellään ottaa
totilasin illalla. Luuliko hän sen käyvän päinsä joka ilta kun oli
naimisissa? Ja eikähän maisteri sietänyt lapsiakaan! Hui! vihelsi hän,
ei siitä hyvää tule! -- Uskokaa minua, ei siitä hyvää tule! Ja sitten
voin teille, herrat, mainita vielä yhden asian (tässä nousi hän
seisaalleen, vilkasi ympärilleen ja jatkoi kuiskaten), luulenpa piru
vieköön, että sillä vanhalla hipokritillä on jokin lemmensuhde. Ettekös
muista, herrat, sitäkin iltaa kun -- hihihihi -- yöpaita! Sepä se! Ei
siinä ollakaan missään lehmän selässä! Pitäköön vaan rouva Blom huolta
siitäkin, odottakaa vaan! Pahempaakin on nähty! Mutta en minä sano
mitään!

Tosiseikka kuitenkin oli, että maisteri oli kihloissa ja aikoi mennä
naimisiin parin kuukauden kuluttua.

Mitenkä sitten kävi, se ei kuulu enää kertomukseen, ja vaikeatapa onkin
tietää mitä kodin luostarimuurien sisäpuolella tapahtuu, missä
vaitiololupaus jokseenkin tarkkaan pidetään.

Varmaa on vaan se, ettei maisteria enää senjälkeen koskaan nähty
kapakassa. Kirjakauppias sai, tavatessaan kerran maisterin yksin
kadulla, kuulla pitkän ripityksen siitä, että hänen pitäisi mennä
naimisiin. Niin, maisteri oli ruvennut ahdistelemaan nuoriamiehiä, ja
sanonut heitä itsekkäiksi, kun eivät tahtoneet jatkaa sukua, että
sellaisille käille pitäisi panna suuri vero, sillä kaikki välilliset
verot kohtaavat etupäässä perheenisää, niin, hän meni niinkin pitkälle,
että vaati laadittavaksi lakia, joka rankaisisi nuorenmiehensäädyn kuin
rikoksena, joka "sotii luontoa vastaan." Kirjakauppias, jolla oli hyvä
muisti, lausui arveluita siitä, että sitoisi itsensä johonkin
"hanheen", johon maisteri vastasi, että _hänen_ vaimonsa oli älykkäin
nainen maan päällä.

Kaksi vuotta sen jälkeen oli puolalainen nähnyt maisterin rouvineen
teatterissa, ja "hänen mielestään he näyttivät onnellisilta, hush!"

Kolme vuotta myöhemmin oli kellarimestari tehnyt huvimatkan
juhannuksena Mariefrediin. Siellä linnan vieressä nurmikolla oli hän
nähnyt maisterin lykkäävän lapsivaunuja ja kantavan ruokakoria,
muassaan kokonainen karavani herroja ja naisia, jotka näyttivät "olevan
maalta." Maisteri oli päivällisen jälkeen laulanut lauluja ja juossut
"pukkusilla" nuorten herrojen kanssa. Hän näytti kymmentä vuotta
nuoremmalta ja oli oikea ritari naisia kohtaan.

Kellarimestari, joka oli vallan lähellä seuruetta, oli päivällistä
syötäessä kuullut herran ja rouvan puhelusta osan. Kun rouva otti
ruokakorista astiallisen rapuja, oli hän pyytänyt ettei Albert olisi
vihainen, mutta hänen oli vallan mahdoton saada naaraksia vaikka oli
hakenut läpi koko Munkbron. Ja silloin oli maisteri kietonut kätensä
vaimonsa vyötäisille ja vakuuttanut syövänsä yhtä mielellään
koirasrapuja, ja tyytyväinen oli hän siihen mitä oli. Ja kun sitten
pikkuruinen alkoi huutaa vaunussa, oli maisteri nostanut hänet
käsivarrelleen ja kantanut kunnes itku taukosi. No, nehän olivat
pikkuasioita, mutta kuinka ihmiset saattoivat elää naimisissa, vaikka
he poikamiehinäkin vaan tuskalla tulivat toimeen, se oli tosiaankin
arvotus. Mutta näytti siltä kuin lapset toisivat ruokaa muassaan
tullessaan maailmaan, siltä se tosiaankin näytti!



Korvaus.

Aikanaan pidettiin häntä yliopistonerona, eikä ollut epäilystäkään
siitä, ettei hänestä tulisi jotakin suurta. Mutta lakitieteen
kandidatiksi päästyään täytyi hänen mennä Tukholmaan ansaitsemaan.
Väitöskirjan teko täytyi siirtää tuonnemmaksi. Hän oli hyvin
kunnianhimoinen, mutta varoja ei ollut. Siitä syystä oli hän päättänyt
mennä rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin. Ja siksipä nähtiinkin hänen
Upsalassa ja sittemmin Tukholmassa seurustelevan hienoimmissa piireissä
mihin hän vaan saattoi päästä. Upsalassa joi hän vanhempana
ylioppilaana aina veljenmaljan vastatulleitten aatelismiesten kanssa,
ja nämä tunsivat itsensä hyvin mairitelluiksi vanhemman maanmiehen
tuttavuudesta. Ja sitten tultiin ystävyyssuhteisiin, hänelle
edullisiin, ja kesällä kutsuttiin hän vanhempien hoviin.

Ja siellä hän sitten vainueli.
 Hänellä oli seurustelutaitoa, soitti ja
lauloi ja jutteli hyvin sujuvasti naisten kanssa, ja siksipä häntä
suosittiinkin. Hänen pukunsa puhui suurempaa loistoa kuin minkä hänen
varansa olisivat sallineet, mutta koskaan hän ei lainaillut rahoja
aatelismiehiltä eikä ystäviltään. Olipa hän ostanut pari arvotonta
osakettakin Kropp & Wäng oy:ssä, eikä hän unohtanut sopivassa
tilaisuudessa huomauttaa, että oli mentävä yhtiökokoukseen.

Toista kesää oli hän jo hakkaillut muuatta aatelisneitiä, jolla oli
jonkinlainen maatila, ja jo puhuttiin hänen hyvästä menestyksestään,
kun hän äkkiä hävisi hienoista piireistä ja meni kihloihin sellaisen
köyhän tytön kanssa, jonka isä oli tynnyrintekijä ja vailla maatilaa.

Hänen ystävänsä eivät voineet ymmärtää sitä, että hän niin itsestään
iski mäihään. Hän kun oli niin hyvässä vireessä, jo piti saalista ihan
haarukan nokassa, ei muuta kuin hotkaista. Niin, ei hän sitä itsekään
voinut käsittää kuinka hänen monivuotiset suunnitelmansa niin nopeasti
saattoi sekottaa muuan tytöntypykkä, jonka oli nähnyt vaan kerran
eräällä laivalla. Hän oli lumoissa, aivan varmaan. Hän kysyi
ystäviltäänkin eikö tyttö ollut kaunis. Ei, sitä he eivät tosiaankaan
voineet sanoa, suoraan puhuakseen.

Mutta älykäs se tyttö kuitenkin oli. Katsokaapas sen silmiin! Ne
puhuvat. Ystävät eivät voineet mitään nähdä, vielä vähemmin kuulla,
sillä tyttö ei koskaan puhunut.

Mutta hän kävi tynnyrintekijän kodissa joka ilta, ja kas se
tynnyrintekijäpä vasta oli älykäs mies, saakeli soikoon! Tuomari oli
polvillaan, ikäänkuin muistutellen kesäistä hovielämäänsä, ja piteli
lankavyhtiä; hän lauloi tytölle, soitti, puhui teatterista ja
uskonnosta, ja aina oli hän huomaavinaan myöntävän vastauksen tytön
syvissä silmissä. Hän kirjotti tytölle runoja, ja laski hänen
jalkoihinsa laakeriseppeleensä, kunnianhimoiset unelmansa, jopa
väitöskirjansakin. Ja sitten meni hän naimisiin.

Tynnyrintekijä joi häissä itsensä hutikkaan ja piti tytöille
ruokkoomattoman puheen; mutta varatuomari näki äijän esiintymisessä
niin paljo tervettä luontoa, niin paljo rakastettavaisuutta, ettei hän
ukkoa pidätellyt, pikemmin vaan yllytti häntä pahempaan. Hän viihtyi
niin hyvin näitten yksinkertaisten ihmisten keskuudessa; siellä sai
olla oma itsensä.

-- Kas siinä on rakkaus, -- sanoivat ystävät. -- On se rakkaus sentään
jotain ihmeellistä!

Ja niin olivat he avioliitossa. Kului kuukausi, kaksikin kuukautta. Ja
mies oli niin onnellinen. Iltasin istuivat he kahden ja mies lauloi
Rosen i Nordanskog; se oli vaimon mielilaulu. Ja mies puhui teatterista
ja uskonnosta, ja vaimo kuunteli niin hartaasti! Mutta ei vaimo koskaan
mitään puhunut, hän oli vaan yhtä mieltä miehensä kanssa ja virkkasi
sohvankoristeita.

Kolmantena kuukautena rupesi mies jo vanhaan tapaansa ottamaan
päivällisunensa. Rouva tahtoi istua vieressä sillä ei hän voinut olla
yksin. Tämä vaivasi miestä, sillä hän olisi mielellään halunnut olla
omissa aatoksissaan.

Joskus tuli rouva miestään vastaan Norrbrolle, ja se hyvin hänen
ylpeyttään kutkutti kun sai nähdä miehensä juoksevan toverien luota
hänen tykönsä. Ja sitten vei hän miehensä kotiin kuin voittokulussa;
mies oli yksin _hänen_!

Neljäntenä kuukautena ei mies enää _jaksanut_ laulaa Rosen i
Nordanskog. Se oli niin kulunut! Ja sitten otti hän käteensä kirjan, ja
niin istuivat he vaiti.

Eräänä iltana piti miehen mennä muuatta kuolinpesää selittävään
kokoukseen, jonka jälkeen syötäisiin illallinen. Silloin oli hän
ensimmäistä iltaa poissa kotoa. Rouvan piti kutsua joku ystävätär iltaa
viettämään ja panna sitten aikaisin maata, sillä mies viipyisi kauvan.

Ja ystävätär tuli, ja sitten lähti hän kello yhdeksän. Rouva istui
saliin odottamaan, sillä hän ei menisi maata ennenkuin mies tulisi
kotiin. Ei hän kuitenkaan voisi nukkua.

Ja niin istui hän huoneistossa aivan yksin. Mitäpä hän olisi tehnyt!
Tyttö oli jo mennyt levolle, ja kaikki oli hiljaa. Seinäkello naksutti
yksikantaan. Mutta kello ei ollut vasta kuin kymmenen, kun hän
väsyneenä pani pois virkkuunsa. Hän meni sinne ja tänne, puhdistelikin
vähän paikkoja ja oli hermostunut. Tämä se oli avioelämää. Temmataan
irti ympäristöstään ja pannaan kolmeen tyhjään huoneeseen, kunnes mies
tuli kotiin humalaisena ja raakana. Mutta rakastihan mies häntä, ja
olihan nyt pakko olla liikeasioissa. Hassuahan oli sitä ihmetellä.
Mutta rakastiko mies häntä vielä? Eikö hän tässä hiljankin kieltäytynyt
pitelemästä lankavyhtiä, jota tointa ennen niin himoitsi -- ennen
naimisiinmenoa. Eikö hän eilen näyttänyt vähän tyytymättömältä kun
Norrbrolla tavattiin ennen päivällistä! Ja vaikkapa hän olisikin
kokouksessa illalla, niin tarvitsiko siltä olla illallisella.

Kello oli vasta puoliyksitoista kun hän oli nämä seikat miettinyt.
Oikein häntä ihmetytti se, etteivät nämä ajatukset jo ennen olleet
hänen mieleensä juolahtaneet. Ja sitten ne synkät mietteet taas
virisivät ja sielun silmissä ohitse vilistivät. Mutta nyt ne olivat jo
saaneet vahvistusta. Mies ei hänelle enää juuri paljo puhunutkaan. Ei
koskaan enää laulanut, ja piano oli sulettuna. Ja valehdellut oli
siinäkin, että nukkui päivällisen päälle, makasihan se vaan ja luki
ranskalaista romania.

Hän oli siis valehdellut vaimolleen!

Kello oli vasta puoli kaksitoista. Hiljaisuus oli kauheata. Hän avasi
ikkunan ja katseli kadulle. Siellä pari herraa teki kauppoja kahden
naisen kanssa. Niin, sellaisia ne miehet ovat! Jospa vaan hänenkin
miehensä! Silloin menisi hän järveen!

Rouva sulki ikkunan ja sytytti kynttiläruunun makuuhuoneessa. "Täytyy
nähdä mitä tekee", oli mies sanonut eräänä tuttavallisena hetkenä.
Vielä oli siellä kaikki niin kirkasta ja hienoa. Viheriäinen sijapeite
oli kuin niitty josta heinä on hiljan tehty, ja pienet valkoiset
poskipatjat kuin kissanpoikaset kedolla; hänen pukunsa oli
silkoisenloistava; peilissä ei ollut vielä vesipirskeitten rumia
jälkiä, ja hopeaiset pinnat hiusharjassa, ihojauhorasiassa ja
hammasharjassa olivat vielä niin kirkkaat. Heidän tohvelinsa vuoteen
alla olivat vielä niin uudet ja kankeat, kuin eivät koskaan
joutuisikaan ajelehtimaan. Kaikki oli vielä niin nuorteansiroa, mutta
sittenkin oli se jo niin vanhaa. Hän tunsi kaikki miehensä laulut,
kaikki hänen salonkikappaleensa, kaikki hänen sanansa, kaikki hänen
ajatuksensa. Hän tiesi tarkkaan mitä mies sanoisi päivällispöytään
istuessaan, kaikki mitä hän sanoisi kun he olivat kahdenkesken illalla.

Hän oli kyllästynyt, hän oli väsynyt kaikkeen. Oliko hän rakastanut
miestään? Oli kyllä! Oli tosiaankin! Mutta tässäkö ne nyt sitten olivat
kaikki hänen nuoruutensa unelmat! Tulisiko koko elämä tällaiseksi!
Niinpä kai! Mutta ... hehän saisivat lapsia! Niin, mutta vielä ei
näkynyt merkkiä siitä! Hei! Silloinpa ei hän enää olisikaan yksin;
silloin saisi mies olla poissa niin paljo kuin tahtoisi, sillä olisihan
kotona silloin joku jota hän, vaimo, saisi hoitaa ja hyssytellä, jolle
puhella. Ehkä tästä puuttuikin vaan lapsi. Ehkä olikin avioelämän
tarkotus toista kuin se, että herra sai pitää kotonaan naiseläjän, ja
pitää sitä lain turvissa yksin, rauhassa! Niin kyllä! Mutta pitäisihän
miehen sentään häntä rakastaa; ja sitä hän ei tehnyt! Ja sitten itki
rouva!

Kun mies tuli kotiin kello yksi, oli hän vallan selvä. Mutta hän oli
vähältä suuttua nähdessään vaimon vielä ylhäällä.

-- Mikset ole pannut maata? -- oli hänen ensimmäinen tervehdyksensä.

-- Kuinka minä olisin voinut nukkua kun odotin sinua?

-- No mutta tämähän nyt vasta on merkillistä. Sittenhän en minä koskaan
uskalla lähteä ulos! Luulenpa että olet itkenytkin!

-- Niin, minä olen itkenyt, ja itkeä kai minun täytyy, kun et sinä --
rakasta -- minua -- enää.

-- Enkö minä rakasta sinua kun minun täytyy kulkea liikeasioissa?

-- Eihän illallinen ole mikään liikeasia.

-- Kas niin! Nyt ei enää uskalla uloskaan mennä! Sehän nyt vasta on
pirua kuinka naisten pitää olla kintereillä aina!

-- Kintereilläkö! Niin, sen kyllä näin eilen päivällä kohdatessani
sinut Norrbrolla. Mutta en enää koskaan tule sinua ottamaan vastaan
kotimatkalla.

-- Mutta, pikku ystäväni, kun minä kuljin päällikköni kanssa...

-- Huhuhu! Nyt pääsi rouvalta itku ja hän sai väristyksiä. Täytyi mennä
herättämään Lina ja saada hauteita.

Mies itki, hänkin! Sydämmen kyyneleitä! Omaa kohtaloaan, kovuuttaan,
kelvottomuuttaan, toiveitaan, kaikkia! Mutta tässähän oli enemmän kuin
toiveet! Mieshän rakasti häntä! Eikö ollut niin? Sanoihan vaimokin
rakastavansa häntä, nyt, kun mies oli polvillaan sohvan vieressä ja
suuteli vaimonsa silmiä. Niin, he rakastivat toisiaan! Pilvi vaan oli
kulkenut ohitse! Pahoja aatoksia yksinäisyydessä. Vaimon ei tarvitsisi
enää koskaan, ei koskaan olla yksinään. Ja niin nukkuivat he toistensa
syliin, ja vaimo hymyili jälleen.

Mutta seuraavana päivänä ei vaimo mennyt miestään vastaan. Mies ei
kysynyt mitään päivällispöydässä. Mies puhui paljo, mutta vaan
puhuakseen, ja tuntui siltä kuin hän puhuisi vaan itselleen. Illalla
kertoi hän vaimolleen pitkiä juttuja elämästä Sjöstaholmilla, ja mitä
neidit sanoivat paroonille ja mitä nimiä kreivin hevosilla oli. Ja
seuraavana päivänä puhui hän väitöskirjastaan.

Eräänä päivällisaikana tuli mies kotiin hyvin väsyneenä. Vaimo istui
salissa ja odotti. Hänen lankakeränsä oli pudonnut lattialle. Mies
kulkee ohitse, ja lanka sekaantuu hänen jalkoihinsa; pitsi heltiää
vaimon käsistä ja laahaantuu lattialle. Mies suuttuu ja potkaisee
langan jaloistaan; hän oli liian väsynyt kumartuakseen ja ottaakseen
kerän lattialta.

Vaimo sanoo jotakin kiivasta miehen epäkohteliaisuudesta.

Mies vastaa ettei hänellä ole aikaa ajatella vaimon askaruksia, ja
saattaisipa vaimo muuten ryhtyä tekemään jotakin hyödyllistäkin.
Miehen täytyi ajatella väitöskirjaansa jos tahtoi pitää huolta
tulevaisuudestaan. Ja siitä syystä täytyi heidän koettaa supistaa
menoja.

Ja siinä sitä oltiin.

Seuraavana päivänä istui vaimo kutomassa sukkaa miehelleen, kyyneleet
silmissä. Mies selitti, että tuli halvemmaksi ostaa koneella kudottuja
sukkia. Silloin purskahti rouva taas itkuun. Mitäpä hän tekisi? Lina
piti huolta taloudesta, eikä keittiössä ollut työtä muuta kuin
kahdelle. Rouva siisti itse huoneet. Tahtoiko mies, että Lina piti
erottaa.

-- No eihän nyt sitä!

-- No kuinka sitten!

Sitä ei mieskään voinut sanoa, mutta jotakin täytyi olla hullusti.
Talous tuli liian kalliiksi. Siinä oli kaikki! Se ei käynyt päinsä
pidemmältä, eikä mies voinut koskaan kirjottaa väitöskirjaansa. Ja
sitten kyyneleitä ja suuteloita ja suuri sovinto!

Mutta mies alkoi nyt olla poissa pari iltaa viikossa. Liikeasioita!
Miehen täytyi luonnollisesti näyttäytyä ulkosalla. Niin täytyi tehdä,
muuten hänet unohdettiin.

Voi niitä pitkiä iltoja! Mutta nyt meni rouva aina maata ja oli
nukkuvinaan kun mies tuli kotiin.

Jo oli vuosi kulunut, eikä vieläkään näkynyt mitään merkkiä lapsesta.
Varatuomarista alkoi tämä kovasti muistuttaa erästä suhdetta mikä
hänellä ennen oli erääseen tyttöön, sillä erotuksella vaan, että tämä
oli paljoa ikävämpi ja kalliimpi. Keskustelusta ei tullut enää mitään,
tyhjänpäiväisistä talousasioista vaan joskus sananen vaihdettiin.
Vaimohan oli miehen mielestä liian yksinkertainen. Itseäänhän mies vaan
oli kuunnellut, ja vaimon silmien syvyyshän johtui vaan siitä, että
hänellä oli niin suuret silmäterät, niin tavattoman suuret silmäterät.
Mies puhui nyt jo suoraan entisestä rakkaudestaan mikä jo alkoi sammua.
Ei, se riipasi sydämmeen niin kipeästi, niin armottomasti. Se ei voinut
kuolla. Mutta niin puheli hän itselleen joskus. Kaikki tässä maailmassa
kuluu. Mikseipä sitten kuluisi myöskin Rosen i Nordanskog. Kun oli sitä
saanut kuulla kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa, niin kuluihan se, ei
siinä auttanut pirukaan. No! Oliko vaimo oikeassa tehdessään siitä sen
johtopäätöksen, että rakkauskin oli kulunut. Ei, ja kuitenkin hiljainen
oli! Mutta jos tämä olikin vaan lihallisten himojen tyydyttämistä?
Sitäpä kai se oli, kun ei kerran lapsia tullut.

Eräänä päivänä päätti mies kysyä neuvoa eräältä naineelta toverilta;
hehän olivat molemmat jäseniä naineitten vapaamuurariliitossa.

-- Kuinka kauvan olet ollut naimisissa, veli?

-- Kuusi vuotta!

-- Onko mielestäsi ikävää olla naimisissa?

-- Alussa se vähän tuntui siltä, mutta kun lapset tulivat, sai taas
hengittää.

-- Mutta kuules, miksenhän minä saa lapsia?

-- Se ei ole sinun vikasi, mutta se on helposti autettavissa. Lähetä
vaimosi lääkäriin!

Mies puhui hienoisesti vaimolle, ja tämä meni lääkäriin. Hei! Kuusi
viikkoa senjälkeen oli asia oikealla laidallaan.

Ja nytpä tuli häärinää taloon! Kas sellaista puuhaa! Ja sitten
oli pikkuvaatteita salin pöydällä, ja niitä pistettiin piiloon
valokuva-albumien ja runokirjojen alle kun joku tuli ovelle. -- Ja
uudestaan ne taas puikahtivat esille kun se olikin vaan mies joka tuli
huoneeseen. Ja sitten piti nimeä mietittämän pojalle. Sillä pojan sen
piti olla. Ja sitten neuvoteltiin "rouvan" kanssa, ja siinä piti
ostettaman lääkärinkirjoja, kehtoja ja sijavaatteita.

Ja sitten se tulikin! Ja se oli poika!

Ja kun mies näki "pienen, punaisen, voiltahaisevan babianin" lepäävän
niillä rinnoilla, joita hän ennen oli pitänyt leikkikaluinaan, ja kun
hän näki pienen naisen olevan todella naisen, ja suuret silmäterät,
jotka katsoivat pienokaista niin syvästi kuin olisivat tulevaisuuteen
katselleet, silloin käsitti hän näissä silmissä kuitenkin olevan
jotakin syvää, syvempää kuin mitä hänen teatterinsa ja uskontonsa
saattoi käsittää. Ja nyt leimahti jälleen liekkiin se ensimmäinen,
vanha rakkaus, ja muassaan se toi jotakin uutta, jotakin sellaista
minkä hän oli kyllä aavistanut, mutta ei ymmärtänyt.

Ja kuinka kaunis olikaan vaimo päästessään jälleen jalkeille. Ja niin
älykäs kaikessa siinä mikä koski pienokaista.

Ja mies tunsi itsensä mieheksi. Sensijaan että hän ennen puhui kreivin
hevosista ja paronin krikettipelistä, puhui hän nyt melkein liiaksi
pojastaan.

Ja ollessaan illalla ulkona halusi hän kotiin, ei siitä syystä, että
vaimo olisi istunut odottamassa kotona kuin paha omatunto, vaan
senvuoksi, että mies tiesi vaimolla olevan seuraa. Ja miehen palatessa
kotiin makasivat he, sekä vaimo että pikkuinen. Mies oli oikein kuin
mustasukkainen pikkuisen vuoksi. Ja tunsi itsensä syrjäytetyksi, sillä
olihan se kuin jonkinlainen viehätys, kun tiesi jonkun kaipaavan.

Nyt sai mies ottaa päivällisunenkin; ja kun Harald jo voi olla
ihmistenkin seurassa, silloin avattiin pianokin uudelleen, ja silloin
laulettiin Rosen i Nordanskog, sillä se oli ihan uusi Haraldille, ja se
tuli uudeksi Laura-raukallekin, joka ei ollut saanut kuulla sitä niin
pitkiin aikoihin.

Eikä äidillä ollut enää koskaan aikaa virkata, mutta talopa olikin
täynnä pitsikoruja. Mutta eipä tullut mitään väitöskirjaakaan.

-- Sen saa Harald kirjottaa, -- sanoi varatuomari, sillä nyt tunsi hän,
ettei elämä ollut lopussa kun se loppui.

Ja sitten istuivat he monena iltana kuin ennenkin, ja puhelivat, mutta
nyt puhuivat he molemmat, sillä nyt ymmärsi vaimokin jo mitä he
puhuivat. Hän tunnusti olevansa yksinkertainen kuin kana, joka ei
mitään ymmärtänyt teatterista eikä uskonnosta, mutta vaimohan olikin
sen sanonut miehelleen, vaikkei tämä ollut sitä uskonut. Mutta nyt ei
mies uskonut sitä laisinkaan.

Ja he lauloivat Rosen i Nordanskog, ja Harald kirkui joukkoon, ja he
tanssivat Rosen i Nordanskogin sävelten mukaan, ja he tuutivat sen
mukaan, eikä se koskaan kulunut, eipä!



Huono onni.


Voithan ajatella kuinka herkullista on asua yhdessä saman naisen kanssa
koko ikänsä, kun pari miestoveriakin vaan vaivoin voivat kestää pari
lukukautta. Ja miehillähän sentään on enemmän samallaisia tapoja ja
juonia. Ole varoillasi vaimoa valitessasi, ja opi tuntemaan morsiosi
ennenkuin nait hänet!

Niin varotteli vanha setä tavallisesti nuorta veljenpoikaansa, mutta
mitä se auttoi? Mies ei _valitse_ vaimoaan, vaan se vaali, luontainen
valinta, tapahtuu useimmiten itsestään.

Ja niin tapasi tämäkin mies omansa! Se oli muuan komea,
kahdenkymmenenkahdenvuotias tyttö. Hän oli ollut valmis naimisiin jo
seitsemäntoistavuotiaana ja oli sitten istunut viisi vuotta kotonaan ja
odottanut päästäkseen naimisiin, pois kodin pakosta, äidin jankutuksesta
ja sisarien kalvamisesta. Ja sitten tuli mies, pelastaja, ritari.
Ritari oli tukkukauppias ja oli perinyt vanhan, hyvän liikkeen
Skeppsbron luona. Hänellä oli tyynet, hiljaiset tavat, ja hänen suurin
halunsa oli vaan perustaa koti ja päästä rauhaan. Hän oli tosiaan luotu
mitä parhaimmaksi ja sopuisimmaksi aviomieheksi. Ja sitten menivät he
naimisiin!

Mies oli järjestänyt kaikki, laskenut ja suunnitellut mitä heidän
onneaan varten tarvittaisiin.

No! Häitten jälkeisenä päivänä ei vielä asiat olleet järjestyksessä,
sillä he olivat päivällisillä appivanhempien luona. Mutta seuraavana
päivänä! Miehen piti olla konttorissa kello yhdeksän.

-- Mehän kai juomme kahvia kello kahdeksan, -- sanoi mies vaimolleen.

Rouva vastasi myöntävästi, hän oli niin nukuksissa vielä. Mies nousi
ylös kello puolikahdeksan ja piti huolta kahvipöydän kattamisesta, ja
sitten asetti hän kukkia vaimonsa lautasen luo, ja sitten sytytti hän
tulen munankeittäjään. Sitten meni hän makuuhuoneeseen.

-- Ylös nyt, pikku muijaseni, kahvi on valmista -- sanoi hän.

Mutta vaimo kääntyi seinään päin ja sanoi että hän tahtoi vielä vähän
maata.

-- Hm! Mies siis odottaisi puoliyhdeksään. Sitten tuli hän uudelleen
makuuhuoneeseen.

-- Sehän nyt ihmeellistä on, ettet anna minun maata! Juo sinä vaan
kahvisi, minä saan kyllä myöhemminkin.

Mies tuli alakuloiseksi, mutta päätti kuitenkin odottaa. Ikävää se
kuitenkin oli, sillä hänen piti mennä konttoriin katsomaan aamupostia.
Mutta sitä hauskempaahan olisi sitten. Pieni kahdestaanseurustelu
kahvipöydässä oli aina väikkynyt hänen mielessään yhtenä kotoisen onnen
tärkeimpänä kohtana.

Kello puolikymmenen uskalsi mies taas uudelleen yrittää. Mutta nyt se
oli vielä ihmeellisempää ettei vaimo saanut maata. Hän oli tottunut
makaamaan niin kauvan kuin tahtoi, ja hän toivoi, ettei mies enää
ruvennut häntä kasvattamaan. Miksei mies ollut juonut kahviaan? Mikä
oli häntä estänyt? Vaimo halusi saada kahvin vuoteeseen kun heräsi,
mutta unensa tahtoi hän nauttia häiritsemättä.

Silloin tuli mies murheelliseksi, mutta ei hänellä ollut siihen mitään
sanottavaa. Ja juodessaan sitten kahvia yksinään, tuntui hänestä kuin
olisi poikamies jälleen. Eikä hän ollut iloinen mennessään konttoriin.

Päivällisruoka oli kaikki kerrassaan sokeroitua. Mies inhosi makeita
ruokia, mutta ei tahtonut pahottaa vaimonsa mieltä. Kuitenkin kysyi
hän, oliko se tapahtunut vaimon vai keittäjättären tahdosta. Se oli
vaimon mielen mukaan, sillä hän oli tottunut siihen kodissaan.
Sallatissa oli kermaa ja sokeria. Mies taas kysyi eikö vaimo pitänyt
enemmän öljyssä höystetystä sallatista. Ei, vaimo ei sitä voinut
sietää. Mutta voitiinhan miehelle laittaa osa erittäin öljyssä. Ei hän
tahtonut nirsuilla, ei se sitä kannattanut. Olkoon miten tahansa.

Ruoan jälkeen joi mies tavallisesti kahvia, mutta lääkäri oli kieltänyt
sen rouvalta. Mies sai juoda kahvinsa yksin. Lukisiko hän sanomalehtiä
vaimolleen? Siellä oli muuan hyvä artikkeli Irlannin-kysymyksestä.

-- Hui, ei mitenkään! Ei vaimo halunnut kuulla mitään sellaista ikävää.

Sitten viritti mies sigarrin. Se oli hyvä havannasigarri, jonka hän oli
ostanut suorastaan Bremenistä. Suuri hämminki!

-- Poltatko sinä?

-- Tietysti. Etkö siitä tiennyt?

-- En!

-- Isäni piti polttamista hyvin siivottomana tapana, ja minulle tekee
pahaa tupakansavu.

Mies laski sigarrin pöydänreunalle ja katseli haikeasti kuinka se
vähitellen hiiltyi hienoksi tuhaksi, valkeaksi kuin pumpuli.

Illalla aikoi mies lukea ääneensä. Mitä ihmettä? Dickensiäkö? Ei, vaimo
ei voinut kärsiä englantia eikä englantilaisia kirjailijoita. Eikö
miehellä ollut ranskalaisia. Ei, mies taas inhosi kaikkea mikä tuli
Ranskasta.

-- Se oli vahinko!

Ja sitten täytyi miehen mennä tanssiaisiin, illallisille ja teatteriin.
Viimeinen kiusasi häntä eniten, sillä helposti huomasi hän
näyttelemisen katsomossa olevan mieltäkiinnittävämpää kuin näyttämöllä.
Ja sitten ei saanut puhella, ei pitää toisiaan kädestä, vielä vähemmin
suudella.

Keväämmällä täytyi heidän luonnollisesti saada kesähuvia. Mies äänesti
Mälaria, sillä hän oli kasvanut sen rannalla, mutta vaimo ei voinut
asua Mälarin rannalla, sillä hän oli saanut siitä yskää, ja niin
asettuivat he erääseen paikkaan Saltsjön rannalla. Mies rakasti
kalastusta ja metsästystä, ja hänellä oli purjevene. Ne olivat hänen
elämänsä kolme intohimoa, ja niitten avulla paranteli hän lyhyenä
kesäaikana terveyttään, joka talvella oli huonontunut.

Ensimmäisenä sunnutai-aamuna maalle päästyään nousi mies ylös kello
viisi, otti mukaansa ruokapussin, kalakomppeet ja avukseen yhden
miehen. Ja kuinka hyvältä maistuivatkaan piippusauhut ja kuinka
suloista oli kiskoa vedestä ahvenia!

Ja sitten tuli hän kotiin mitä parhaimmalla tuulella kello kaksitoista.
Hän riensi kohta suutelemaan vaimoaan, mutta tämä työnsi hänet
takaisin. Mies haisi raa'alle kalalle ja tupakalle. Että sivistynyt
mies tosiaankin saattoi nauttia moisesta karkeasta huvituksesta. Ja
vaimo oli sitten vielä saanut odottaa suurukselle.

Kissa sai syödä niin paljo ahvenia kuin tahtoi, ja loput heitettiin
tunkiolle.

Päivällisellä tulisi kai vaimo jälleen hyvälle mielelle, sillä miehellä
oli varattuna yllätys. He tulivat puistoon ja joutuivat sillalle.

Siellä oli hieno purjevene, ja muuan mies merimiehen vaatteissa odotti
herrasväkeä, lähteäkseen viemään heitä merelle.

-- Purjehditko sinä? Onko se sinun veneesi?

-- Onpa niinkin, ystäväni, -- sanoi mies ylväästi.

-- Etkä siitä ole minulle sanaakaan maininnut! En koskaan voi päästää
sinua purjehtimaan. Sinun täytyy luvata minulle, Ernst, ettet koskaan
mene purjehtimaan. Kuuletkos! Jos rakastat minua!

Ernstin täytyi luvata, vaikka hän epäillen miettikin kummanko
valitsisi, epäsuosion vai korkeimman huvituksensa.

Tosiaan on minulla ollut hirvittävän huono onni. Ja sitten menivät he
puistoon, ja heillä oli ikävä. Mutta rouva pani iltapäivällä toimeen
vieraskutsut, ja silloin tuli luutnantteja ja varatuomareita, ja he
istuivat parvekkeella ja puhuivat teatterista ja soitosta, ja herra
Ernst sai kulkea ja niistää heidän sigarreitaan ja tarjota valkeeta ja
täyttää punschilaseja, niin että kun ilta tuli, oli hän väsynyt kuin
ravintolatarjoilija. Ja kun hän koetti sekaantua keskusteluun, sai hän
aina sellaisia sutkauksia, joihin ei osannut vastata, sillä
nuoretherrat olivat niin näsäkkäitä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän
ollut kellarimestari koko iltapäivän ja kuin hänen kotinsa olisi ollut
kapakka.

Syksyllä alkoi näkyä merkkejä raskaudentilasta. Rouva suuttui, suuttui
mieheensä ja itseensä. Mutta hän kiristi liivit tiukalle ja kulki
maailmalla viimeisiin asti. Pari viimeistä kuukautta oli hän vallan
raivoissaan. Tällaista ei enää koskaan saisi tapahtua! Miehen täytyi
lukea ranskalaisia romaneja jotka häntä ilettivät, ja laahata kotiin
joitakuita ystäviä jotka saattoivat rouvaa huvittaa. Ja talo oli täynnä
ystäviä.

Sitten syntyi lapsi. Rouva ei luonnollisesti tahtonut itse imettää,
sillä hän ei olisi sitten enää voinut kulkea avokauloin juhlissa.

Terveeksi tultuaan puhui rouva miehelleen ratsastustunneista. Mies
kysyi lääkärin neuvoa. Tämä epäsi. Seuraavana päivänä tuli rouva kotiin
professorin luota, joka oli määrännyt ehdottomasti ratsastamista. Hän
oli "määrännyt", kuuletkos! Sitä ei voinut auttaa.

Herra Ernstiä hirvitti kovasti koko ratsastuslaitos. Sinne tullessa
löyhkäsi vastaan kiimaisten eläinten, hien ja ammoniakin haju.
Avoimissa pikkuovissa näkyi puolialastomia naisia, yllään vaan housut
ja paita. Vastenmieliseltä tuntui hänestä myöskin se ruumiillinen
kosketus, kun tallimestari auttoi hänen rouvaansa satulaan, kun tuo
vahvapakarainen kersantti tarttui hänen vaimoaan vyötäisille ja
asetteli polvet oikeaan paikkaan satulassa. Ja kaikki nämä kavalierit
ja hehkuvat katseet, mitkä seurasivat hänen vaimonsa vartalon kaikkia
liikkeitä. Täällä oli irstaisuutta ilmassa, ja täällä tapahtui pahaa
salassa. Mutta lääkäri oli "määrännyt."

-- Ratsasta sinä kanssa, -- sanoi vaimo, kun mies kerran
oli tyytymätön. Mies ratsasti mukana pari kertaa, mutta sai
sydämmentykytyksen ja pudotti hattunsa, sai haukkumisia tallimestarilta
ja joutui naurunalaiseksi.

Lopulta tuli vaimo eräänä päivänä ja sanoi ratsastustuntien siirretyn
iltatunneiksi. Heidän piti harjotella kadrillia soiton säestyksellä.
Mies saisi katsella parvelta jos tahtoi. Yhden illan mies siellä istui,
mutta ei istunut enää toisten. Hän sai välillä juosta ja palvella
herroja ja naisia, availla champagnepulloja ja tarjota sodavettä.

Vihdoin sai hän jäädä yksin kotiin lapsen luo. Sitä onnea hän olikin
uneksinut! Ja sitten ajatteli hän kaikkia niitä vaimoja, jotka saavat
istua yksin kotona, sillä aikaa kun miehet juovat kapakoissa. Miksei
hän ollut kohdannut elämänsä polulla sellaista onnetonta naista,
eivätpä he kaksi olisi silloin olleet yksin? Huono onni! Huono onni!

Kadrillia ajettiin yhä uudestaan ja pian sitä seurasivat illalliset.

Eräänä yönä kello kahdentoista tienoilla kuului eteisen ovesta hirveätä
kellonsoittoa. Herra Ernst istui tapansa mukaan lapsihuoneen vieressä
ja luki Dickensiä. Hän hyppäsi aukasemaan; hänen vaimonsa seisoi siellä
ulkopuolella yksin, ja mies kuuli kuinka askeleet hiipivät ulos
portaita. Rouva oli sairas. Mies vei hänet sisälle. Rouva oli aivan
kalpea ja silmissä oli omituinen kiilto.

-- Ernst, -- sanoi hän ja purskahti hermostuneeseen nauruun joka oli
kuin itkua -- Rakastatko minua?

Rakastihan mies.

-- Olen sairas, niin sairas.

Rouvan kasvonpiirteet veltostuivat ja hänen suunsa hymyili
surumielisesti.

-- Voi, kuinka sinua rakastan!

Herra Ernst tuli levottomaksi, sillä sellaisia sanoja ei hän ollut
kuullut moneen, moneen aikaan.

-- Oletko minulle vihainen? -- sanoi rouva ja kiemurteli tuskissaan.

Mieskö, eihän laisinkaan, mutta onnellisempi hän olisi, jos vaimo ei
olisi niin paljoa poissa kotoa.

-- Vai niin, hän oli liiaksi poissa; kun lääkäri oli "määrännyt" sen.
Eikö siis hänen terveytensä merkinnyt mitään miehelle?

-- Kyllä, kyllä, mutta pikkulapsi!

-- Oliko sillä mitään puutetta, pienokaisella! Eikö hän ollut yhtä hyvä
äiti lapselleen kuin joku muukin, joka lapsirakkaaksi tekeytyy...

Nyt täytyi rouvan nousta tuolilta -- ja hän oli sairas.

Mies auttoi vaimonsa makuuhuoneeseen ja aikoi kutsua Kirstiä.

-- Ei, ei mitään tarvittu, ei Kirstiä, ei ketään! Ja sitten sai hän
juodakseen vettä ja istui sohvalle. Herra Ernst oli ihan kalpea. Huone
haisi konjakille -- ja tupakalle!

-- Noo, missä sinä nyt olet huvitellut, vanha toukka? -- sanoi vaimo.
-- Olet varmaan lukenut taas Dickensiä! Hui, kun minä olen kipeä!

Ja niin oli hän kipeä taas!

Sitten tahtoi hän mennä suutelemaan pienokaista! Mutta mies asettui
tielle ovella.

-- Sinä et mene sinne!

-- Kuka sen kieltää?

-- Minä! Sinä, saatana, olet juovuksissa!

-- Hahahaha! Et sitä turhaan sanonut! Sellainen aasi mikäs olet, etkä
mies, hyi piru!

Rouva aikoi heittää miestään eräällä kirjalla, mutta kaatui lattialle.

Herra Ernst herätti Kirstin ja sai rouvan vuoteelle. Sitten laskeutui
hän maata parille matolle lapsihuoneen oven eteen ja makasi siinä koko
yön.

       *       *       *       *       *

Mies ei nähnyt vaimoa aamulla. Mutta konttoriin mennessään päätti hän
varmasti ottaa eron vaimostaan. Mutta millä perusteella?
Juopumuksestako? Laki ei ollut edellyttänyt sellaista tapausta. Entä
sitten häpeä! Seurapiiri! Mutta sen täytyi tapahtua!

Mies ajatteli läpitse yön tapahtumat. Mitä sanoja olikaan heitetty!
Ilman valmistuksia, heti. Mutta salassa se oli valmistettu.

Koko aamupäivän kulki hän kuin surevainen ja piti itseään kuolleena.
Mitä saattoi elämä hänelle enään antaa? Ja lapsi ilman äitiä! Raskain
askelin meni hän kotiin päivälliselle. Mikä myrsky siellä mahtoikaan
olla vastassa! Mitä tulisikaan tapahtumaan! Hän kulki viimeistä
katuosaa; pysähtyi erään myymälän kohdalle ja katseli tavaroita
ikkunassa. Menisikö kotiin ollenkaan? Eikö olisi parasta tehdä loppu
koko kurjuudesta? Mutta lapsi, lapsi!

Tultuaan portaille kuuli hän laulua ja pianonsoittoa. Kun hän pääsi
sisälle istui hänen vaimonsa ja säesti pianolla erästä ystävätärtä joka
lauloi. Ja sitten juoksi vaimo rakasta ukkoaan vastaan ja suuteli
häntä. Ja miehestä tuntui kuin olisi hän saanut terveytensä jälleen
takaisin. Ja kaunis oli vaimo tänään. Ja millä sulolla hän kertoikaan
ystävättärelle kuinka sairas hän oli ollut yöllä, mainitsematta mitään
epämiellyttäviä yksityiskohtia. Ja heillä oli hauska päivällinen
kolmisin.

Ja sitten jäivät he kahden. Ei sanaakaan puhuttu eilisestä. Mies makasi
vuoteessa ja katseli kuinka vaimo riisui. Vaimo näytti miehen mielestä
julkeammalta kuin ennen, mutta samalla kauniimmalta. Mies vihasi
vaimoaan, mutta hänen lihansa oli kahleissa. Ei koskaan voisi hän elää
ilman tätä naista.

Ja niin jatkettiin entistä elämää. Mies istui ratsastushuoneen parvella
ja avasi champagnepulloja. Hän seisoskeli ruokasalien ovilla ja olla
rääpösti valveilla kokonaiset tanssiaisyöt, sillä itse hän ei
tanssinut. Hän istui teatterissa ja kantoi vaimonsa shaalia, pani hänen
kenkänsä nappiin vaan saadakseen hetkisen nähdä hänen pohkeensa.

Mutta joskus hän sentään väsyi ja istui kotona.

-- Mikä elukka, -- sanoivat herrat.

-- Mikä naisko se rouva, -- sanoivat muutamat naiset.

Eräänä päivänä sai mies lukea eräästä lauvantailehdestä kuvauksia erään
hienoon maailmaan kuuluvan naisen elämästä. Ne olivat kauheita asioita.
Oli nähty hänen suutelevan miehiä porttikäytävissä. Kauhea epäluulo
heräsi miehessä. Mutta hän ei voinut saada todistuksia, sillä
sellaisille retkille ei oteta todistajia. Mutta hänen rauhansa oli
mennyt. Hän tunsi itseään petettävän, mutta ei voinut tehdä sille
mitään.

Eräässä raivonpuuskauksessa hankki hän itselleen rakastajattaren.
Nainen petti hänet kahden kuukauden kuluttua. Mies otti uuden; ja sama
oli seuraus. Hän halusi vaimon saavan tietää siitä. Mutta vaimo ei
mitään tiennyt, tai teeskenteli tietämättömyyttä.

Ja niin elettiin edelleen, vuodesta vuoteen! Erotako? Ei, sitä ei mies
voinut lapsen tähden. Eikä hän sitäpaitsi voinut elää ilman vaimoaan.

Eräänä yönä, juotuaan vahvasti erään ystävänsä luona, avasi hän
sydämmensä ja sanoi kaikki mitä ystävä jo ennestään tiesi.

-- Et sinä ole ainoa, sinä, -- sanoi ystävä. Miehellähän vaan on
alkuunpano-oikeus. Siitä seuraa, että hän melkein joka tapauksessa on
orja, sillä joka rakastaa, se on orja. Melkein kaikki avioliitot
syntyvät miehen rakkauden perusteelle. Niin on luonnossakin. Koirakset
tekevät hyökkäyksen, naaras istuu ja odottaa. Kuka? Kuka sattuu
tulemaan! Ja usko pois, naiset ne hallitsevat maailmaa, vaikkei heillä
olekaan äänioikeutta. Nainen meni naimisiin päästäkseen pois kodista,
ja niin tekevät useimmat naiset. Sinä nait päästäksesi kotiin! Onko
vaimosi rikollinen? Ei, se on hänen luonteessaan, hän on syntyään
polyandristi; luonto on sinut taas tehnyt monogamistiksi. Huono onni
teidät vaan on yhteen saattanut! Huono onni, ystäväni!

Niin, se oli kyllä selitys herra Ernstinkin mielestä, mutta mikään
lohdutus se ei ollut!

Erehdys oli tehty, mutta se ei ollut korjattavissa.

-- Sillä jos sovitaan toisilleen, se saadaan tietää vasta jälestäpäin,
ja silloin se on myöhäistä! -- sanoi ystävä.

-- Mitä sitten pitää tehdä? _Mitä_ pitää tehdä?

-- Pitää kai lopulta tehdä kuin maalaispojat, sanoi leikkisästi ystävä,
joka jo alkoi kyllästyä.

-- Mitäs he tekevät sitten?

-- Ottavat selvän siitä jo etukäteen! Jaa, ne saakulin maalaispojat, ne
ovat viekkaita!



Viilloksia.


Hänen silmänsä olivat auvenneet näkemään maailman hassuutta, muta
hänellä ei ollut voimaa tunkeutua pimeyden läpi ja nähdä syytä tähän
hassuuteen; siitä syystä joutui hän epätoivoon ja särkyyntyi. Sitten
joutui hän rakastamaan tyttöä, joka meni naimisiin toisen miehen
kanssa. Hän valitteli sitä ystävilleen ja ystävättärilleen, mutta nämä
vaan nauroivat hänelle. Siten kulki hän kappaleen tietään yksin,
"väärinkäsitettynä." Hän kuului hienostoon ja otti osaa sen huveihin,
koska ne olivat hänelle unohdusta; mutta hän halveksi niitä, eikä sitä
salannutkaan.

Eräänä iltana oli hän jälleen tanssiaisissa. Hän tanssi siellä erään
nuoren tytön kanssa, joka oli harvinaisen kaunis, ja jolla oli
ilmeikkäät kasvot. Valssin loputtua vei hän tytön seinävierelle.
Jotakin oli puhuttava, mutta mitä. Vihdoin lopetti tyttö äänettömyyden
ja sanoi: Parooni on kai hyvin huvitettu tanssista? -- Ei, ei
ensinkään! vastasi tämä. Oletteko te? -- En tiedä mitään hassumpaa,
vastasi tyttö. -- Parooni oli löytänyt oikean naisen! -- Miksi sitten
tanssitte? kysyi parooni. -- Samasta syystä kuin te, vastasi tyttö. --
Voitteko tietää ajatukseni? kysyi parooni. -- Mitä vaikeutta siinä
olisi. Henkilöt, jotka ajattelevat samoin, tuntevat aina toistensa
ajatukset. -- Hm! Te olette merkillinen tyttö; uskotteko rakkauteen? --
Ei! -- En minäkään! Mutta naidahan sentään täytyy! -- Niin, alan
tosiaankin uskoa niin! -- Tahtoisitteko tulla naimisiin minun kanssani?
-- Miksei? Me emme kuitenkaan koskaan tappelisi! -- Hyi! Mutta mistä
sen tiedätte? -- Sentähden että olemme samaa mieltä! -- Niin kyllä,
mutta se voi tulla yksitoikkoiseksi! Meillähän ei ole koskaan mitään
kertomista toisillemme, kun me jo etukäteen tunnemme toistemme
ajatukset! -- Se on totta, mutta yksitoikkoisempaa sentään olisi elää
naimatonna, väärinkäsitettynä; tiedättehän! -- Se on totta! Tahdotteko
ajatusaikaa? -- Kyllä, kotiljongiin asti! -- Ei pidemmältä? -- Miksi
pidemmältä?! --

Parooni johdatti tytön salonkiin ja jätti sinne. Sitten joi hän
muutamia laseja champagnea. Illallisten kestäessä tarkasteli hän
tyttöä. Tämä antoi parin nuoren diplomatin palvella itseään, mutta
näytti ilmeisesti ivaavan heitä ja kohtelevan kuin tarjoilijoita.

Kun tuli kotiljongin aika, meni hän suoraan tytön luo ja jätti
kukkavihkonsa. -- Hyväksyttekö? kysyi parooni. -- Hyväksyn, vastasi
tyttö. -- Ja niin he olivat kihloissa.

Se oli oikea avioliitto, sanoi maailma. He olivat kuin luodut
toisilleen. Sama yhteiskunnallinen asema, samat varallisuussuhteet, ja
samat "väljehtyneet" käsitykset elämästä, Väljehtymisellä tarkotti
maailma sitä, etteivät he pitäneet tanssiaisista, näytännöistä,
basareista, ja muista jaloista huvituksista, jotka antavat elämälle sen
oikean arvon. Ja he olivat kuin kaksi vastapestyä kivitaulua,
samanlaiset vielä, mutta aavistamatta vähääkään kuinka elämä tulisi
niihin kirjottamaan. Koskaan he eivät kysyneet kihlausajan hellinä
hetkinä: Rakastatko minua; sillä he tiesivät, etteivät toisiaan
rakastaneet, koskeivät kerran uskoneet rakkautta olevan. He puhuivat
vähän, mutta he ymmärsivät toisiaan niin hyvin. Ja sitten menivät he
naimisiin.

Mies oli aina huomaavainen, aina kohtelias, ja he olivat hyviä ystäviä.
Lapsi ei mitään muuttanut heidän suhteessaan, jollei sitä, että nyt
saivat jotakin puheenaihetta.

Miehessä alkoi kuitenkin jonkinlainen toimintahalu herätä. Hän
alkoi tuntea vastuunalaisuutta, ja mikä tärkeämpää, ikävystyä
toimettomuuteen. Hän eli koroillaan, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään
valtionvirkaan. Hän alkoi nyt kuitenkin miettiä jotakin sopivaa tointa,
mikä saattaisi täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Hän kuuli henkien
ensimmäiset aamuhuudot kun he alkoivat herätä, ja hänen mielestään
vaati velvollisuus häntä ottamaan osaa siihen suureen tutkimustyöhön
inhimillisen kurjuuden alkusyistä. Hän alkoi lueskella, seurata
politikaa, ja kirjotti vihdoin erääseen lehteen artikkelin
oppikoulukysymyksestä. Siitä seurasi se, että hänet pantiin
oppikouluvaliokuntaan. Mutta siitä alkoikin tutkiminen, sillä
kysymykset täytyi perusteellisesti selittää.

Paroonitar makasi sohvalla ja luki Chateaubriandia tai Mussetiä. Hän
oli kadottanut kaiken toivonsa ihmiskunnan pelastamisesta, ja häntä
vaivasi se, että möyrittiin sitä tomua ja kuonaa, minkä vuosisadat
olivat verhonneet inhimilliset laitokset. Mutta hän huomasi kuitenkin
jäävänsä miehestään jälelle. He olivat kuin kaksi kilpa-ajohevosta. He
punnittiin ennen lähtöä, ja he huomattiin samanpainoisiksi; he olivat
luvanneet pitää radalla yhtä jalkaa; kaikki oli niin hyvin laskettu,
että he päättäisivät juoksun samaan aikaan ja pääsisivät kilpailusta
samalla hetkellä. Mutta nyt oli mies jo häntä edellä kokonaisen hevosen
mitan. Jollei hän kiirehtisi, jäisi hän jälelle.

Niin kävikin! Vuotta senjälkeen oli mies valtionrevisori. Hän oli
matkoilla kaksi kuukautta. Nyt tunsi paroonitar rakastavansa miestään,
hän tunsi sen siitä, että pelkäsi kadottavansa hänet.

Miehen palattua oli vaimo kuin tulenliekki, mutta miehen pää oli täynnä
matkalla tehtyjä huomioita. Mies näki kyllä, että eronhetki oli läsnä,
mutta hän tahtoi lykätä sen tuonnemmaksi, estää sitä jos suinkin
mahdollista. Sitten alkoi mies kertoa vaimolleen suurissa, elävissä
kuvissa, kuinka oli järjestetty se jättiläiskoneisto, jota valtioksi
kutsutaan; koetti selittää pyörien kulun, kehityksen moninaisuuden, sen
pidättäjät ja ha'at, huonot heilurit ja epävarmat ilmareijät. Vaimo
seurasi mukana vähän aikaa, mutta sitten hän väsyi. Tuntiessaan
huonommuutensa, antautui hän kokonaan lapsenkasvatukseen; hän tahtoi
oikeana malliäitinä osottaa, että hänkin johonkin kelpasi. Mutta mies
ei pitänyt sitä arvossa, Hän oli nainut hyvän toverin, mutta nyt
hänellä oli vaan hyvä lapsenhoitaja. Kuka saattoi sitä auttaa, kuka
saattoi kaikki edeltäpäin nähdä?

Talo oli nyt täynnä valtiopäivämiehiä ja revisoreja, ja herrat puhuivat
politikaa päivällispöydässä. Rouvan työ rajottui siihen, että piti
silmällä tarjoilun hoitoa. Parooni oli aina siksi hienotunteinen,
että asetti yhden nuoren kirjurin emännän kummallekin puolelle
puhumaan teatterista ja soitosta, mutta paroonitar vastasi aina
lastenkasvatuksella. Jälkiruokaa syötäessä ei koskaan unohdettu juoda
emännän maljaa, ja sitten päätäpahkaa lentää herran huoneeseen,
tupakoiden puhumaan politikasta. Paroonitar meni silloin lastenkamariin
ja tunsi katkeruudella että mies oli nyt niin paljo edellä, ettei hän
enää koskaan miestään saavuttaisi. Mies työskenteli paljo kotona
iltasin, ja kirjotti myöhään yöhön, mutta silloin oli huone aina
lukittu. Kun mies sitten näki vaimonsa itkeneen, otti se hänen
sydämmeensä kovasti, mutta eihän heillä ollut mitään toisilleen
sanottavana. Heillä ei ollut ennenkään toisilleen mitään puhuttavaa.
Mutta kun työ miestä joskus ikävystytti, kun hän tunsi oman henkilönsä
yhä köyhtyvän, tunsi hän tyhjyyttä, kuivuutta, ja kaipasi jotakin
lämmintä, läheistä, josta hän muisteli nuoruudessaan uneksineensa.
Mutta jokaisen sellaisen ajatuksen heitti hän pois kuin jonkin
uskottomuuden, ja korkea käsitys oli hänellä velvollisuudesta
vaimoaan kohtaan. Tehdäkseen vaimonsa elämän edes jossainmäärin
siedettävämmäksi, ehdotti mies, että kutsuttaisiin perheeseen vieraaksi
talvikaudeksi muuan naisserkku, josta vaimo oli niin usein puhunut,
mutta jota mies ei ollut koskaan nähnyt. Tätä oli paroonitar jo kauvan
toivonut, mutta nyt, kysymyksen todella tultua vireille, ei hän sitä
tahtonutkaan. Hän ei tahtonut sitä missään tapauksessa. Mies kysyi
syytä, mutta sitä ei vaimolla ollut. Tämä kiihotti miehen
uteliaisuutta, ja lopuksi tunnusti vaimo, että hän pelkäsi tätä
serkkua; voisi vielä riistää miehen häneltä; mies rakastuisi. Sepä
ihmeellinen tyttö, se täytyy nähdä. Paroonitar itki ja varotti mutta
parooni nauroi, ja niin tuli serkku.

Oli päivällisen aika. Parooni tuli kotiin väsyneenä kuten tavallisesti,
oli unohtanut serkun ja uteliaisuutensa tähän tyttöön nähden. He
istuivat syömään. Parooni kysyi serkulta pitikö tämä teatterista. Ei,
siitä hän ei pitänyt. Piti enemmän todellisuudesta kuin kuvallisesta.
Serkku oli perustanut kotiseudullaan ompelukoulun ja yhdistyksen
vapautettujen vankien auttamiseksi. -- Haha! Täällä oli juuri
vankeinhoitokysymys käsiteltävänä. Serkulla oli useita valaisevia
tietoja annettavana. Ja vankeinhoidosta puhuttiin sitten koko
päivällisaika. Ja serkku lupasi kirjottaa asiasta pienen artikkelin,
minkä parooni sitten tarkastaisi ja lopullisesti muokkaisi.

Tapahtui kaikki mitä paroonitar oli aavistanut. Herra parooni meni
henkiseen avioliittoon serkun kanssa, ja vaimo jäi syrjään. Mutta
serkku oli myöskin kaunis, ja kun hän nojasi paroonin kirjotuspöydän
vieressä, tunsi tämä jonkinlaista lämmintä suloutta, kun serkun pehmeä
käsivarsi koski hänen olkapäähänsä tai kuuma hengitys tuntui poskeen.
Eivätkä he aina puhuneet vankeinhoidosta. He puhuivat myöskin
rakkaudesta. Serkku uskoi sielujen rakkauteen, ja hän selitti niin
hyvin kuin voi, että avioliitto ilman sielujen rakkautta oli
laillistettua haureutta. Parooni ei ollut seurannut rakkautta koskevien
uusien käsityksien kehitystä, ja hänen mielestään oli tämä kovaa
puhetta, mutta perusteita sillä tosiaan oli.

Mutta serkulla oli muitakin ominaisuuksia, mitkä tekivät hänet vallan
erinomaiseksi oikeaan henkiseen avioliittoon. Hän sieti tupakkaa ja voi
polttaa paperossia. Tästä seurasi se, että hän päivällisten jälkeen voi
mennä herrojen huoneeseen ja puhua politikaa. Silloin oli hän
kerrassaan viehättävä. Omantunnon silloin vähän loukuttaessa, saattoi
parooni nousta istuimeltaan hetkiseksi, mennä vaimonsa luokse
lapsihuoneeseen, suudella häntä ja pienokaista ja kysyä heidän
vointiaan. Ja paroonitar oli kiitollinen, mutta hän ei ollut
onnellinen. Parooni palasi seuraan loistavalla tuulella aivankuin olisi
täyttänyt jonkin velvollisuuden, ja seurassa hän pysyi. Joskus loukkasi
se häntä, ettei _hänen_ vaimonsa voinut olla mukana, ja hän tunsi kuin
painostaisi tämä toinen puoli häntä alas.

Kun kevät tuli, ei serkku lähtenytkään kotiin, vaan seurasi talonväkeä
kylpypaikalle. Siellä pani hän toimeen seuranäytännön seudun köyhien
hyväksi, ja hän ja parooni näyttelivät vastakkain, luonnollisesti
rakastajaa ja rakastajatarta. Sillä yhtä luonnollisella seurauksella,
että liekki leimahti palamaan, vankeinhoitokysymys sai kesälomaa ja
rakkaus syttyi ilmituleen. Mutta se oli vaan henkistä tulta. Yhteiset
harrastukset, samat käsitykset ja kenties samanlaiset luonteet.

Paroonittarella oli ollut hyvää aikaa ajatella asemaansa. Eräänä
päivänä sanoi hän miehelleen, että kun kaikki heidän välillään kerran
oli lopussa, niin paras oli erota. Tätä ei mies sentään tahtonut ja
joutui epätoivoon. Serkku sai lähteä ja vaimo sai nähdä eikö hän
sentään ollut kunniallinen mies.

Serkku lähti pois. Sitten alkoi kirjeenvaihto. Paroonittaren täytyi
lukea kaikki kirjeet. Hän ei olisi sitä tahtonut, mutta parooni tahtoi
sitä. Lopulta paroonikin mukautui ja luki itse kirjeensä. Ja vihdoin
tuli serkku takaisin! Silloin se repesi! Parooni oli huomannut ettei
hän voi tulla toimeen ilman häntä! Mitä piti tehdä? Erotako? Se olisi
kuolema! Jättääkö? Mahdotonta! Purkaa avioliitto, jota paroonikin nyt
piti laillistettuna haureutena, ja mennä uusiin naimisiin? Niin, se oli
ainoa rehellinen menettelytapa, vaikka se olikin tuskallista.

Mutta sitä ei serkku tahtonut! Hän ei tahtonut joutua siihen huutoon
että oli houkutellut miehen vaimonsa luota; ja häpeä, häväistysjutut!

-- Mutta epärehellistä oli salata sitä vaimolta, epärehellistä oli
jatkaa tällaista suhdetta; ei saattanut tietää kuinka pitkälle se
menisi!

-- Mitä? Mitä ajatteli hän? Mihinkä se menisi?

-- Sitä ei saattanut tietää!

-- Oh! Häpeällistä! Mitä ajatteli parooni hänestä?

-- Että serkku oli nainen! -- Ja sitten laskeutui mies polvilleen ja
tunnusti hehkuvan rakkautensa, että hän heitti helvettiin serkun
vankeinhoidot ja koulut, ettei hän tiennyt oliko serkku se vai tämä,
mutta sen tiesi, että rakasti häntä! -- Silloin halveksi serkku häntä
ja matkusti suorastaan Parisiin. Parooni matkusti heti jälessä ja
kirjotti Hamburgista kirjeen vaimolleen. Selitti heidän tehneen
erehdyksen ja olisi epäsiveellistä antaa suhteen jatkua. Pyysi eroa!

He erosivat, ja vuotta jälkeenpäin oli parooni nainut serkun. Silloin
heillä oli lapsi. Mutta se ei häirinnyt heidän onneaan, päinvastoin.
Siellä ulkona oli paljo uusia aatteita, ja vahvat tuulet siellä
puhaltelivat! Mies sai vaimon kirjottamaan teoksen "Nuorista
rikoksentekijöistä." Se arvosteltiin huonoksi. Silloin raivostui rouva
ja vannoi ei koskaan enää kirjottavansa. -- Silloin rohkeni mies kysyä
kirjottiko vaimo vaan saadakseen mainetta, oliko hän kunnianhimoinen.
-- Vaimo taas kysyi miksi mies kirjotti! -- Tästä syntyi pieni
sananvaihto. Mutta virkistävää oli vaan saada kerran kuulla toinenkin
mielipide kuin omansa. -- Omansa? Mitä se merkitsi? Eikö vaimolla ollut
omia ajatuksia. -- Tästä lähtien oli hänen suurin ylpeytensä saada
näyttää omaavansa itsenäisiä mielipiteitä, ja niitten täytyi siitä
syystä olla aina toisia kuin miehen, ettei vaan mitään sekaannusta
syntyisi. -- Silloin selitti mies, että vaimolla sai olla mitä
mielipiteitä tahansa, kunhan vaan rakasti miestään. -- Rakastaa? Mitä
se oli? Mieshän oli eläin kuten kaikki miehet, ja hän oli ollut
petollinen vaimolle. Mies ei rakastanut hänen sieluaan vaan hänen
ruumistaan! -- Niin, molempia rakasti mies, vaimoaan semmoisenaan,
kokonaisenaan! -- Voi kuinka petollinen oli mies ollut! -- Ei, ei
petollinen, vaan itsepetoksen uhri, luullessaan rakastavansa ainoastaan
vaimonsa sielua.

He olivat kulkeneet väsyksiin Boulevardilla ja päättivät siitä syystä
istua lepäämään erään kahvilan edustalle. Vaimo sytytti paperossin
palamaan. Tarjoilija tuli luo, varsin epäkohteliaasti, ja sanoi ettei
täällä polteta. Tarjoilija sanoi tämän olevan paremman paikan, ja siitä
syystä ei tahdottu karkottaa pois muita vieraita, laskemalla sisälle
"sellaisia naisia."

He nousivat, maksoivat ja lähtivät. Parooni raivosi; nuori paroonitar
oli vähältä itkeä. -- Katsos, siinä on ennakkoluulojen valta!
Polttaminen oli miehen tekona tyhmyys, sillä tyhmyyttähän on polttaa,
mutta naiselle se oli rikos! Poistakoon sen ennakkoluulon kuka voi! Ja
joka tahtoo! Parooni ei tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi
ensimmäiseksi uhriksi, ja saisi sen jokseenkin vähäarvoisen kunnian,
että oli rikkonut ennakkoluuloja vastaan. Sillä muutahan se ei ollut.
Venäjällähän polttavat hienon maailman naiset eri ruokalajien välillä
suurilla juhlapäivällisilläkin. Käsitteet siis muuttuivat sillä tavalla
leveysasteitten mukaan. Eivätkä nämä pikkuasiat sentäänkään olleet
vailla merkitystään elämässä, sillä pikkuseikathan juuri muodostavat
elämän. Jos miehillä ja naisilla oli samat pahat tottumukset, niin
saattaisivat he helpommin seurustella keskenään, oppia tuntemaan
toisensa ja helpommin toisiinsa sopiutua kuin nyt! Jos he saisivat
samallaisen kasvatuksen, olisivat heille edutkin samat, eivätkä he
koskaan elämässä eroaisi. -- Tässä pysähtyi parooni aivan kuin olisi
jotakin tyhmää sanonut. Mutta paroonitar ei kuunnellutkaan, sillä hänen
ajatuksensa eivät olleet seisahtuneet loukkaukseen. -- Häntä oli
solvaissut muuan tarjoilija, hänet oli ajettu pois paremman kansan
seurasta. Tässä oli jotakin takana! Varmasti! Heidät tunnettiin täällä!
Varmaankin, hän oli sen jo ennenkin huomannut. -- Mitä oli hän
huomannut? -- Sen että heitä kohdeltiin halveksien ravintoloissa. Ei
luultu heidän olevan naimisissa, kun he kulkivat käsikoukkua ja olivat
kohteliaita toisilleen. Kauvan oli vaimo sitä sietänyt, mutta nyt ei
hän enää voinut. Mutta mitä se oli verrattuna siihen mitä kotoa kuului?
-- Mitä oli hän kuullut kotoa sellaista, josta ei ollut miehelleen
kertonut? -- Oh! Sellaisia asioita! Sellaisia kirjeitä! Ja varsinkin ne
nimettömät kirjeet! -- Entäs parooni sitten! Häntä kohdeltiin kuin
rikoksellista! Eikä hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta! Hän oli
noudattanut kaikkia lain vaatimuksia, eikä ollut tehnyt aviorikosta.
Hän oli lähtenyt maasta lain määräyksen mukaan, antanut peräänkuuluttaa
itseään ja saanut avioerolupakirjan kuninkaalliselta konsistoriolta;
papisto, pyhä kirkko oli leimatulla paperilla vapauttanut hänet
entisestä avioliittolupauksestaan; hän ei siis ollut rikkonut sitä
vastaan! Voitiinhan vapauttaa kokonaisia kansoja hallitsijalleen
tekemästä uskollisuudenvalasta, kun maa vallotettiin, miksei
yhteiskunta tunnustanut tätä vapautusta lupauksestaan? Eikö juuri
yhteiskunta ollut antanut konsistoriolle oikeutta purkaa avioliittoja?
Kuinka siis saattoi yhteiskunta tuomita omaa lakiansa? Yhteiskunta oli
siis sodassa itseään vastaan! Häntä kohdeltiin todella kuin
pahantekijää! Eikö lähetystösihteerikin, hänen vanha ystävänsä, ollut
lähettänyt takaisin vaan yhtä käyntikorttia, kun hän oli lähettänyt
oman ja vaimonsa kihlakortin! Eikö häntä sivuutettu kaikissa julkisissa
kutsukorttijaoissa? -- No niin, paroonitar oli saanut kärsiä
pahempaakin. Muuan Parisissa asuva ystävätär oli sulkenut ovensa
häneltä, ja useat olivat kääntyneet poispäin, kun hän tuli kadulla
heitä vastaan.

Ei kukaan tiedä mistä kenkä puristaa ennenkuin saa sen jalkaansa! He
olivat nyt saaneet jalkaansa kengät, oikeat espanjalaiset saappaat, ja
he olivat nyt sodassa yhteiskuntaa vastaan. Hieno maailma oli
karkottanut heidät luotaan! Hieno maailma! Tuo kokoelma lähes
pähkähulluja ihmisiä, jotka elivät salassa keskenään kuin koirat, mutta
kunnioittivat toisiaan niinkauvan kun ei mitään töyssähdystä tullut, se
on, olivat kylliksi rehellisiä irtisanomaan sitoumuksen, odottamaan
lankeamispäivää ja voittamaan sen vapauden minkä laki myönsi. Ja tämä
hienosto, yhteiskunnan huippu, jakoi kaikessa valheellisessa
rikollisuudessaan yhteiskunnallista arvoa, sellaisen mittakaavan
mukaan, jossa kunniallisuus oli alempana nollaa. Yhteiskunta oli siis
valheista kudottu! Kun sitä ei oltu ennen huomattu. Mutta nyt piti
tutkiskella vähän tätä kaunista rakennusta ja tarkastella sen
perusteita.

Pitkään aikaan eivät he olleet niin yksimielisiä kuin tullessaan kotiin
sinä päivänä. Paroonitar jäi senjälkeen lapsensa luokse kotiin, ja hän
odotti toista. Tämä taistelu kävi hänelle raskaaksi, ja hän oli siihen
jo kyllästynyt! Hän oli väsynyt kaikkeen! Hieno maailma oli mielellään
mukana komeasti kalustetussa ja lämpimässä huoneessa kirjottamassa
vapautetuista vangeista ja tarpeeksi pitkän välimatkan päässä
ojentamassa heille hyvin hansikoidun käden, mutta hieno maailma ei
tahtonut ojentaa kättään naiselle, joka oli mennyt naimisiin
avioliitosta eronneen miehen kanssa. Miksei? Siihen ei ollut helppo
vastata.

Parooni eli kuitenkin mukana maailmassa. Edustajahuoneessa, kokouksissa
ja kaikkialla kuuli hän kiivaasti moitittavan yhteiskuntaa. Hän luki
sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, seurasi kirjallisuutta ja tutkiskeli.
Hänen vaimoansa uhkasi sama kohtalo kuin edellistäkin: jäädä jälkeen!
Mutta ihmeellistä se oli! Vaimo ei voinut seurata kaikkia
yksityisseikkoja miehen tutkimuksissa, useita kohtia uusissa opeissa
hän ei voinut hyväksyä, mutta hän tunsi miehensä olevan oikeassa ja
toimivan hyvän asian puolesta. Mies taas tiesi varmaan kotona olevan
"avustajan", joka ei väsyisi, ystävän joka tarkotti hänen parastaan.
Heidän yhteinen kohtalonsa ajoi heidät yhteen kuin säikähtyneet
kyyhkyset rajuilman tullessa. Vaimossa virisi nyt ilmiliekkiin
naisellisuus, jota nyt niin vähässä arvossa pidetään, ja joka on osa
äidistä, siitä luonnonvoimasta, minkä nainen on saanut. Se laskeutui
kuin lämpö takasta lapsien yli, kuin auringonpaiste mieheen, kuin rauha
kodin ylitse. Mies ihmetteli usein sitä, ettei hän enää kaivannut
entistä toveria, jonka kanssa hän ennen saattoi puhua kaikesta, hän
huomasi ajatuksiensa voimistuneen senjälkeen kun hän lakkasi niitä
kohta julkilausumasta; ja hän tunsi enemmän voittaneensa hiljaisessa
hyväksymisessä, ystävällisessä hyökkäyksessä, osaaottavassa
kädenpuristuksessa. Hän tunsi itsensä vahvemmaksi kuin ennen ja
vapaammaksi aarteittensa tarkastuksessa; hän oli yksin nyt, mutta
yksinäisempi ennen, sillä silloin vastustettiin häntä niin, että se
herätti vaan epäilystä.

Oli jouluaatto Parisissa. Heidän pienessä asunnossaan Cours la Reinen
varrella oli arkihuolet syrjäytetty ja suuri joulukuusi haettu Saint
Germainen metsästä. Parooni ja paroonitar aikoivat lähteä ulos
suuruksen jälkeen ostamaan joululahjoja pikkulapsille. Paroni kulki
syvissä mietteissä, sillä hän oli hiljan saanut painosta julaistun
kirjasen nimeltä: Onko hienosto yhteiskunta? Mutta hän ei tiennyt
mitenkä se oli otettu vastaan. He joivat kahvia kauniissa ruokasalissa
ja ovet olivat auki aina lapsikamariin asti. He kuulivat kuinka
imettäjä leikki lasten kanssa, ja paroonitar oli tyytyväinen ja
onnellinen. Hän oli tullut niin lauhkeaksi ja hänen onnensa oli niin
tyyntä. Muuan pienoisista jostain syystä kiljahti, ja rouva nousi
pöydästä katsomaan. Samassa toi palvelija postin ruokasaliin. Parooni
aukaisi kaksi ristisidettä. Toinen oli "suuri ja arvossapidetty" lehti.
Parooni käänteli ja katseli sitä ja huomasi kohta lihavan
päällekirjotuksen: "Warg i Weum!" Ja sitten luki hän muutamia riviä:
"Joulu oli tullut! Tämä pyhien aika, rakas kaikille puhtaille
sydämmille. Nämä pyhät, joita kaikki kristityt kansat pyhittävät,
jolloin rauha ja lepo vallitsee koko ihmiskunnassa, jolloin
murhamieskin panee puukon taskuunsa, ja varas kunnioittaa pyhää
omistusoikeutta, näinä pyhinä, jolloin varsinkin Pohjolassa, sekä
historiallisen tavan perusteella, että esi-isien ajoilta perityn
kunnioituksen mukaan j.n.e. Ja sitten tulee kuin haju jostain
likaviemäristä, muuan henkilö, joka ei ole katsonut arvoansa
alentavaksi murtaa pyhimpiäkään siteitä, ja syöksee kiukkuansa
yhteiskunnan arvokkaimpia jäseniä kohtaan, kiukkua, mikä on johtunut
mitä alhaisimmasta kostonhimosta..." Parooni taittoi kokoon lehden ja
pisti sen takintaskuun. Hän aukasi toisen ristisiteen. Siinä oli
ivakuva hänestä ja hänen vaimostaan. Hän antoi tämän lehden mennä samaa
tietä kuin edellisenkin, äkkiä, sillä vaimo tuli huoneeseen. Mies joi
kahvinsa ja nousi lähteäkseen pukeutumaan. Sitten menivät he ulos
yhdessä.

Aurinko paistoi kirkkaasti kuuraisiin platanipuihin Champs
Elysées'illä, ja Place de la Concorde avautui kuin suuri aurinkoinen
keidas keskellä kiviaavikkoa. He kulkivat käsikkäin, mutta miehestä
tuntui kuin vaimo tukisi häntä. Vaimo puhui siitä mitä he ostaisivat
lapsille, ja mies vastasi niin hyvin kuin voi. Vihdoin keskeytti mies
puhelun kuin katkaisten ja lausui kuin vaan muuna mietteenä: --
Tiedätkö mikä ero rangaistuksella ja kostolla? -- Ei, sitä ei vaimo
ollut ajatellut. -- Olisipa ihmeellistä jollei se olisi niin: että kun
nimetön sanomalehtikirjailija kostaa, silloin on se rangaistus, mutta
kun nimeään käyttävä ei-sanomalehtikirjailija rankaisee, silloin on se
kosto! Kirjottautukaamme uusien profetain joukkoon! -- Vaimo pyysi,
ettei mies häiritsisi jouluiloa muistelemalla sanomalehtiä. -- "Nämä
pyhät", kertasi mies itsekseen, "jolloin rauha ja sovinto j.n.e."

He kulkivat pitkin Rivoli-katua, menivät Boulevardeille ja tekivät
ostoksia. Vaimo oli mitä reippaimmalla mielialalla ja koetti ilahuttaa
miestään. Mutta mies oli aatoksissaan. -- Lopulta lausui mies: --
Kuinka voisi olla paha omatunto kun on tehnyt oikein? -- Sitä ei vaimo
tiennyt! -- Oliko se siitä syystä, että hienosto kasvatti meitä saamaan
pahan omantunnon joka kerta kun me nousimme sitä vastaan? Luultavasti!
Eikö sillä ollut oikeutta ahdistaa vääryyttä, jota vääryys oli
loukannut? Siitä syystä, ettei kukaan muu kuin se, jota oli loukattu,
tulisi kostaneeksi, ja hienosto ei tahtonut tulla koston uhriksi.
Miksei hän hyökännyt hienostoa vastaan vielä siihen kuuluessaan? Siitä
syystä luonnollisesti, ettei hän tuntenut sitä! Täytyi katsella taulua
etäämmältä voidakseen saada siitä kokonaiskäsityksen! -- Miksi puhua
niin julmia asioita nyt jouluaattona. -- Se on totta, nyt oli
jouluaatto, "nämä pyhät..."

Ja sitten ajoivat he kotiin. Ja joulukuusessa kynttilät sytytettiin, ja
siitä loisti valoa ja onnea, mutta synkästä kuusesta tuli hautajaisten
haju, ja se näytti kolkolta, kolkolta kuin paroonin kasvot. Mutta
sitten toi imettäjätär huoneeseen pienokaiset. Silloin kirkastuivat
paroonin kasvot, sillä hän ajatteli, että kun lapset ovat kasvaneet,
niin saavat he niittää iloa siitä mihin vanhemmat ovat kyyneleitä
kylväneet, silloin on heillä paha omatunto kun rikkovat luonnon lakeja
vastaan, eikä kuin nyt, kun me aaveitten ajamina pakenemme, rottingin
piiskaamina, pappien juttujen säikäyttäminä ja hienoston kasvattamina
hienoston hyväksi. Ja paroonitar istui pianon ääreen, kun tytöt tulivat
huoneeseen ja palvelija. Ja rouva soitteli vanhoja, surumielisiä
tanssikappaleita, joista pohjolan asukas iloitsee, ja palvelijat
tanssivat lapsien kanssa, mutta he eivät näyttäneet iloisilta. Se oli
kuin jokin velvollisuus julkisessa jumalanpalveluksessa. Sitten saivat
lapset ja palvelusväki joululahjansa. Ja sitten menivät pienokaiset
nukkumaan.

Paroonitar meni saliin ja istuutui erääseen nojatuoliin. Parooni istui
eräälle pikkutuolille vaimonsa jalkoihin. Sitten nojasi hän päänsä
vaimonsa syliin. Voi, se oli niin raskas, niin raskas! Ja vaimo silitti
miehensä tukkaa, mutta ei sanonut mitään. -- Mitä! Mies itki? -- Niin,
mies itki. Vaimo ei ollut koskaan nähnyt miehen itkevän! Se oli
kauheata! Miehen koko voimakas ruumis vapisi, mutta hän ei
nyyhkyttänyt, eikä hän ääntä päästänyt! -- Miksi hän itki? -- Hän oli
niin onneton? Onnetonko vaimonsa kanssa? -- Ei, ei, ei hänen kanssaan,
mutta kuitenkin! -- Olivatko he olleet pahoja hänelle? -- Olivat! --
Voiko hän puhua siitä? -- Ei! -- Mies vaan tahtoi istua siinä, vaimonsa
luona! Niinkuin hän oli äitinsä turvissa, kerran, kauvan sitten!

Vaimo puhua leperteli hänelle kuin lapselle! Hän suuteli miehen
silmäkansia ja kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä. Vaimo tunsi
itsensä niin ylpeäksi, niin ihmeellisen vahvaksi, eikä hän itkenyt;
mutta kun mies näki vaimonsa sellaisena, sai hänkin jälleen rohkeutta.
-- Että hän tosiaankin saattoi olla niin heikko! Oli tosiaankin kauhean
raskasta kantaa näitä teennäisiä vastaopinioneja! Uskoivatko hänen
vihollisensa itse mitä sanoivat? Se oli mahdotonta ajatella, mutta niin
he sentään tekivät. Nähtiinhän kivien kiinnikasvavan mäntyihin, kuinka
eivät sitten aatteet kasvaisi aivoihin! -- Mutta vaimohan uskoi hänen
olevan oikeassa, hänen tahtovan hyvää! -- Sen hän uskoi! Mutta mies ei
saisi suuttua! eikö mies kaivannut lastaan, sitä toista! -- Kaipasi
kyllä, mutta sitähän ei voinut auttaa! Ei, ei vielä! Mutta miehen ja
niitten muitten, jotka työskentelivät tulevaisten pelastukseksi, täytyi
miettiä jokin pelastuksen keino niille! Vielä ei miehellä ollut mitään
ehdotusta, mutta vahvemmat päät kuin hänen ja monet yhdessä voisivat
kyllä kerran ratkaista sen kysymyksen mikä nyt näytti mahdottomalta. --
Niin, heidän täytyi! -- Mutta heidän avioliittonsa, nyt, oliko se oikea
avioliitto, kun mies ei tahtonut sanoa vaimolle suruaan? Eikö sekin
ollut pro...? -- Ei, se oli oikea avioliitto, sillä he rakastivat
toisiaan; se ei ollut laita ennen, silloin! Eivätkö he rakastaneet
toisiaan? Saattoiko vaimo kieltää sen? -- Ei, rakkahin, sitä ei hän
voinut! -- No, silloin se oli oikea avioliitto Jumalan ja luonnon
mielen mukaan!



Luonnoton valinta, tai rodun synty.


Parooni oli suurella ja jalolla suuttumuksella (todella synnynnäisellä)
lukenut "Työnorja"-lehdestä kuinka yläluokan lapset pian kuolisivat,
jolleivät ne riistäisi äidinmaitoa alaluokan lapsilta. Hän oli lukenut
Darwinia ja tullut siihen käsitykseen, että ylimyslapset valinnan
kautta olivat korkeampia kehitysasteita eläinsuvusta ihminen. Mutta
perinnöllisyysoppi oli hänessä herättänyt suuren vastenmielisyyden
käyttää imettäjiä, koska mahdollisesti alaluokan maidossa voisi
ylimyksellisiin suoniin virrata eräitä alaluokkalaiskäsitteitä,
mielikuvia ja harrastuksia. Hän oli siitä syystä hyväksynyt
periaatteen, että hänen vaimonsa imettäisi itse, ja jollei se maito
riittäisi, annettaisiin lapselle lehmänmaitoa pullosta. Maidon
ottaminen lehmistä oli kaiketi hänen oikeutensa, koska lehmät söivät
hänen omaa heinäänsä, ja ne ilman sitä kuolisivat nälkään tai eivät
olisi syntyneetkään.

Ja sitten syntyi lapsi. Se oli poika! Parooni oli ollut vähän levoton
ennenkuin ilmotettiin poika syntyneeksi, sillä hän oli köyhä mies,
mutta vaimo oli hyvin rikas. Vaimon rikkauksia ei mies kuitenkaan
voinut päästä nauttimaan, jollei avioliitto tulisi siunatuksi
perillisellä naimakaaren 00:n luvun ja 00:n pykälän mukaan. Ilo oli
siitä syystä suuri ja teeskentelemätön. Poika oli pieni, läpikuultava,
täysirotuinen olento, jolla oli sinisiä suonia ihonpinnassa. Mutta veri
oli siitä huolimatta ohutta. Äiti oli enkelin kaltainen, ruokittu
valituilla särpimillä, suojeltu turkiksilla ilmanalan haitallisia
vaikutuksia vastaan, ja hipiältään ylhäisenkalpea, kuten hienon rodun
naiset ainakin.

Äiti imetti itse lastansa, ja katso, nyt ei tarvinnut lypsää
maalaisnaisia saadakseen kunnian jäädä elämään! Ne olivat pelkkää
juttua. Lapsi imi ja parkui neljätoista päivää. Kaikkihan ne lapset
pieninä poraavat, niin ettei se mitään merkillistä ollut. Mutta lapsi
laihtui. Se laihtui vallan hirvittävästi. Lääkäri kutsuttiin antamaan
neuvoa. Salaisessa neuvottelussa miehen kanssa selitti lääkäri suoraan,
että lapsi kuolisi jos äiti sitä edelleen imettäisi, sillä äiti oli
sekä hermostunut että tyhjärintainen. Niin, lääkäri oli tieteellisesti
tutkinut maidon ja osotti yhtälöillä, että lapsi kuolisi nälkään, jos
tällaista menettelyä jatkettaisiin. Mitä piti siis tehdä, sillä lapsi ei
saanut kuolla? Imettäjä vai pullo? Lääkäri suositti kuitenkin
imettäjää.

Pulloa ruvettiin siis käyttämään. Paras hollantilainen lehmä, mikä oli
saanut kultamitalin maanviljelysnäyttelyssä, otettiin taloon ja
ruokittiin heinällä. Kuivalla nurmiheinällä. Lääkäri tutki maidon ja se
oli hyvää. Ja kaikki kävi pullolla ruokittaessa mainiosti! Kuinka sitä
ei tultukaan ennen huomanneeksi! Kuinka sievästi nyt päästiinkään
imettäjästä, kotityrannista, siitä kelvottomasta, jota sai ruokkia ja
hyvitellä, jolla sitäpaitsi oli ehkä jokin tarttuva tauti!

Mutta lapsi laihtui siitä huolimatta ja porasi. Huusi yötä ja päivää!
Sillä oli selvästi vatsankipu. Oli hankittava uusi lehmä ja uusi
tarkastus maidosta tehtävä. Maitoa pestiin Karlsbadervedellä (oikealla
Sprudel-vedellä), mutta lapsi vaan porasi.

-- Ei auta muu kuin ottaa imettäjä --, selitti lääkäri.

Ei, sitä ei tahdottu.

Ei tahdottu riistää maitoa toisten lapsilta, se oli luonnotonta, ja
sitäpaitsi pelättiin "perinnöllisyyttä."

Kun kerran parooni tahtoi puhua luonnosta ja luonnottomuudesta, niin
saattoi lääkäri selittää herra paroonille, että jos luonto saisi
vaikuttaa, niin kaikki aateliset suvut häviäisivät ja niiden
maaomaisuus joutuisi kruunulle. Niin viisaasti oli luonto sen
järjestänyt, ja ihmisen kulturi oli vaan naurettavaa taistelua itse
luontoa vastaan, taistelua, jossa ihminen kuitenkin lopulta sortuisi.
Herra paroonin rotu oli tuomittu häviöön, se näkyi siitä, ettei hänen
vaimollaan ollut kylliksi ravintoa sikiölleen; elämän ylläpitämiseksi
täytyi siis ryöstää (tai ostaa) toisten naarasten maitoa. Rotu eli siis
ryöstöllä aina pikkuseikkoihin asti.

-- Olisiko sekin ryöstöä, kun maito ostettiin! Kun se ostettiin?

-- Kyllä, sillä ne rahat, joilla kansan äidinmaitoa ostettiin, olivat
nekin työn tulos. Kenen työstä tulos? Kansan! Sillä eihän aateli tehnyt
työtä!

-- Mutta lääkärihän oli sosialisti?

-- Ei, hän oli darwinisti. Mutta salli kyllä mielellään
sosialistiksikin kutsuttavan, sillä se oli hänestä yhdentekevää!

-- Niin, mutta oliko ostaminen ryöväystä? Se oli kova puhe!

-- Kyllä, kun ostettiin sellaisilla rahoilla joita ei oltu ansaittu.

-- Ei siis ansaittu ruumiillisella työllä.

-- Niin!

-- No, mutta sittenhän oli lääkäri myöskin ryöväri?

-- Niin kyllä! Mutta ei kai se estänyt häntä puhumasta totuutta? Eikö
parooni muista sitä ryöväriä, joka teki parannuksen? Kuinka totta hän
puhui.

Puhelu keskeytettiin, mutta lähetettiin hakemaan professoria.

Tämä sanoi paroonia murhaajaksi kun ei jo ollut hankkinut imettäjää!

Paroonin täytyi taivuttaa vaimonsa. Hänen täytyi purkaa koko entinen
todistelurakennuksensa ja esittää yksinkertainen tosiseikka: rakkaus
lapseensa (verrattuna perintökaareen).

Mutta mistä saisi imettäjän? Ei ollut ajattelemista kaupungista, sillä
siellä olivat kaikki ihmiset mätiä! Ei, maalaistyttö se täytyi olla.
Mutta rouva ei tahtonut tyttöä, sillä olihan sellainen tyttö, jolla oli
lapsi, epäsiveellinen olento, ja olisihan kauheata, jos poika saisi
perinnöllisen taipumuksen.

Lääkäri sanoi, että kaikki imettäjät olivat tyttöjä, ja jos nuori
parooni saisi perinnöllisen taipumuksen mennä tyttöjen tykö, niin
osotti se vaan hänen terveyttään, ja sellaisia taipumuksia täytyy aina
pitää suuressa arvossa. Ketään talonpoikaisvaimoa ei varmaankaan voisi
saada, sillä jolla on maata se tahtoo myöskin saada lapsia itse.

-- No, mutta jos naitettaisiin tyttö jonkun rengin kanssa.

-- Saisi silloin odottaa yhdeksän kuukautta.

-- Niin, mutta jos naitettaisiin tyttö, jolla jo oli lapsia?

-- Se ei olisi tosiaankaan hullumpaa!

Parooni tiesi kyllä sellaisen tytön, sillä hänellä oli kolmenkuukautias
lapsi. Hän tiesi sen liiankin hyvin, sillä hänen kihlausaikansa oli
kestänyt kolme vuotta, ja lääkärin oli lopulta täytynyt "määrätä" hänen
olemaan uskoton. Parooni meni itse tytön luo ja kysyi asiaa. Tyttö
saisi itselleen torpan jos hän menisi naimisiin talli-Antin kanssa ja
tulisi imettäjäksi hoviin. No sehän oli selväkin, että tyttö mieluummin
sitä halusi kuin kantaa häpeätä tällä tavalla. Tulevana sunnuntaina
kuulutettaisiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, ja Antti saisi
mennä kotiinsa pariksi kuukaudeksi.

Parooni katseli tytön lasta ihmeellisellä kateudentunteella. Se oli
suuri ja vahva pojankölliskö. Kaunis se ei ollut, mutta kestämään se
tulisi monta sukupolvea. Se oli tosiaankin syntynyt elämään, mutta se
ei ollut sen kohtalo.

Anna itki kun poika vietiin lastenseimeen, mutta kartanon hyvä ruoka
lohdutti häntä vähitellen, sillä hän sai syödä herrasväen ruokaa ja
juoda porteria ja viiniä niin paljo kuin tahtoi. Sitten sai hän ajella
ulkosalla suurissa vaunuissa, joissa oli eri palvelija vielä
kuskilaudalla. Sai lukea "Tuhannen ja yksi yötä." Eikä hän koskaan
eläissään ollut päässyt sellaisille päiville.

Mutta parin kuukauden päästä palasi Antti kotiin. Hän oli käynyt
tervehtimässä vanhempiaan. Oli syönyt, juonut ja lepäillyt. Hän ryhtyi
nyt torpantöihin mutta kaipasi kovasti Annaansa. Eikö saisi edes
kävästä Anttia katsomassa. Ei, sitä ei rouva voinut sallia. Ei mitään
sekaannusta!

Annalta alkoi maito vähetä, ja pieni parooni alkoi porata. Kysyttiin
neuvoa lääkäriltä.

-- Päästäkää ne yhteen, -- sanoi hän.

-- Mutta jos se on vahingollista?

-- Päinvastoin! Mutta Antti piti sitä ennen "tarkastettaman."

Siihen ei Antti suostunut. Antti sai pari hyvää lammasta, ja sitten hän
tarkastettiin.

Eikä pieni parooni enää itkenyt.

Mutta sitten tuli sairashuoneelta sellainen sana, että Annan poika oli
kuollut kurkkutautiin. Anna sai maidonheiton ja pieni parooni porasi
taas kovasti.

Annaa ei voitu enää pitää, hän meni Antin tykö kotiin, ja uusi imettäjä
oli hankittava. Antti oli mielissään siitä että pääsi oikein naimisiin,
mutta Anna oli saanut omat tapansa. Hän ei voinut juoda enää
brasilialaista, vaan tahtoi jaavalaista. Eikä hänen terveytensäkään
sitä kestänyt, että kuudesti viikossa syötiin silakoita. Hän ei
jaksanut kylliksi puuhata taloudessa, ja siitäpä syystä alkoi leipä
vähetä.

Vuoden päästä täytyi Antin lähteä kartanosta, mutta paroni oli hänelle
lempeä, ja hän sai jäädä torppaan.

Anna teki päivätöitä kartanoon ja näki usein pienen paroonin, mutta ei
se tuntenut häntä, ja hyvähän se oli. Mutta poika oli kuitenkin maannut
hänen rinnoillaan. Sentähden hän oli uhrannut oman poikansa hengen.
Mutta hän oli hedelmällinen ja sai vielä paljo poikia, joista tuli
torppareita, rautatientyömiehiä, ja yhdestä tuli vanki.

Mutta vanha parooni ajatteli levottomuudella sitä päivää, jolloin nuori
parooni menisi naimisiin ja saisi perillisiä. Paljo tyynempi hän olisi
ollut, jos se toinen pieni parooni, joka kuoli lastentarhassa, olisi
elänyt kartanossa. Ja kun hän luki "Työnorjaa", täytyi hänen myöntää,
että yläluokka eli alaluokan armoilla, ja kun hän luki Darwinia, niin
ei hän voinut kieltää sitä, että valinta, sellaisena kuin se nykyään
on, oli kaikkea muuta kuin luonnollista. Mutta se oli nyt kerta
kaikkiaan sillä lailla, eikä sitä voitu muuttaa, sanokoot tohtori ja
sosialistit mitä tahansa.



Uudistusyritys.


Hän oli inhoten nähnyt, miten tytöt kasvatettiin tulevien miestensä
taloudenhoitajiksi. Siksi hän oli opetellut muuatta ammattia, joka voi
elättää häntä elämän kaikissa olosuhteissa. Hän osasi tehdä kukkasia.

Mies oli tuskaisena nähnyt, miten tytöt istuivat ja odottivat,
että heidän tulevat miehensä pitäisivät huolen heistä; hän tahtoi
naida vapaan, itsenäisen naisen, joka osasi elättää itsensä; silloin
näkisi hän vaimossaan vertaisensa ja elontoverin, eikä vain
taloudenhoitajansa. Ja kohtalo tahtoi, että he kohtasivat toisensa.
Mies oli maalari, taiteilija, ja nainen teki, kuten sanottu, kukkasia,
ja Parisista olivat he saaneet nuo uudet aatteet.

Sepä oli aistikas avioliitto. He olivat vuokranneet kolme huonetta
Passystä.

Atelieri oli keskellä; herran huone toisella ja rouvan toisella
puolella. He eivät tahtoneet käyttää yhteistä vuodetta; moista
sikamaisuutta, jolla ei ollut vähintäkään vastinetta luonnossa, ja joka
vain synnytti liiallisuutta ja vallattomuutta. Entä samassa huoneessa
riisuutuminen, hui! Ei, kumpikin omassa huoneessaan, ja sitten yksi
puolueeton huone, atelieri. Ei yhtään palvelijaa; sillä he toimittivat
yhdessä kyökkiaskareet. Vain muuan vaimo, joka tuli aamuin ja illoin.

Se oli hyvin suunniteltua, ja se oli aivan oikein ajateltu.

-- Mutta kun saatte lapsia? -- kysyi epäilijä.

-- Me emme lapsia saakaan!

Hm! Hekö eivät saisi lapsia!

Se olisi ihastuttavaa! Mies meni joka aamu torille ja teki ostokset.
Sitten hän valmisti kahvin. Vaimo lakasi, laittoi kuntoon vuoteet ja
siivosi. Ja sitten ryhtyivät he töihinsä.

Kun he väsyivät siihen, niin puhelivat he hetken, antoivat toisilleen
pieniä neuvoja, nauroivat ja pitivät sangen hauskaa. Ja kun päivällisen
aika tuli, teki mies tulta ja vaimo huuhtoi vihannekset. Mies hääräsi
vaimon juostessa ryytikauppaan, ja sitten vaimo valmisti pöydän
miehensä kantaessa ruokia siihen.

Mutta eivät he eläneet kuin sisarukset. He sanoivat joka ilta
toisilleen hyvää yötä ja sitten he menivät kumpikin huoneeseensa. Mutta
sitten naputettiin rouvan ovelle ja silloin huudettiin: Sisään! Mutta
vuode oli liian ahdas, eikä iloa kestänyt kauvan, vaan kumpikin heräsi
aamulla omassa vuoteessaan. Ja silloin naputettiin seinään.

-- Huomenta tyttöseni! Miten voit tänään?

-- Kiitos, sangen hyvin, miten voit itse? Joka aamu tuntui tapaaminen
aina uutuudelta, eikä se vanhentunut koskaan.

Ja iltasin läksivät he ulos yhdessä ja kohtasivat kansalaisiaan
Syrachissa. Eikä rouva pelännyt tupakansavua, sillä ei hän ujostellut
koskaan.

Se oli avioliiton ihanne, arvelivat toiset, eivätkä he olleet koskaan
nähneet niin onnellista paria.

Mutta tytöllä oli vanhemmat, jotka asuivat sangen kaukana. Ja he
kirjottivat ja kysyivät nimenomaan, eikö Liisalla ollut toivoa
vieläkään, sillä he toivoivat niin mielellään saavansa lapsenlapsen.
Liisan tuli muistaa, että avioliitto oli lasten vuoksi, eikä
vanhempien. Liisa arveli tämän olevan sangen vanhanaikaisen
mielipiteen. Mutta silloin kysyi äiti, oliko uusien aatteiden
tarkotuksena hävittää ihmissuku sukupuuttoon. Sitä ei Liisa ollut
ajatellut, eikä hän siitä suuria piitannutkaan. Hän oli onnellinen,
samoin hänen miehensä, ja nyt oli maailma vihdoinkin nähnyt onnellisen
avioliiton, ja sen vuoksi oli maailma kateellinen.

Mutta hauskaa heillä oli. Kumpikaan ei ollut toisensa herra, ja kassan
jakoivat he keskenään. Toisinaan ansaitsi mies enemmän, toisinaan
rouva, mutta he tasasivat toisensa.

Entä kun heidän syntymäpäivänsä oli! Silloin heräsi rouva siihen, että
tuo vanha vaimo toi hänelle kukkavihon ja pienen kirjelapun maalattuine
kukkasineen, ja silloin saattoi hän lukea: "Rouva Kukannupulle
toivottaa onnea hänen maalarinsa, joka kutsuu hänet erinomaiselle
aamiaiselle huoneeseensa -- nyt heti!" Ja sitten naputettiin herran
ovelle ja sitten -- sisään! Ja he söivät aamiaista miehen vuoteessa ja
akka jäi sinne koko iltapäiväksi. Se oli ihastuttavaa! Eikä se koskaan
tuntunut vanhalta. Sillä sitä kesti kaksi vuotta. Ja kaikki ennustivat
väärin. Sellaisen tuli avioliiton olla.

Mutta sitten tapahtui niin, että rouva sairastui. Hän uskoi sen
tapettien syyksi, mutta mies arveli bakterien. Niin, varmasti olivat
bakterit syylliset.

Mutta jotakin oli myös epäkunnossa. Kaikki ei ollut kuin sen olisi
tullut olla. Varmaankin se oli vilustuminen. Ja sitten tuli rouva niin
lihavaksi. Hän oli mahtanut saada kasvin, josta saatiin lukea niin
paljon. Niin, varmaankin se oli kasvi. Ja sitten meni rouva lääkäriin.
Ja kotiin tullessaan hän itki. Se oli tosiaankin pieni kasvi, mutta
sellainen, joka pyrki päivänvaloon aikanaan ja tahtoi kukoistaa ja
kantaa hedelmiä sekin!

Mies ei itkenyt. Hän piti sitä oivallisena, ja sitten läksi tuo lurjus
kerskumaan sitä Syrachiin. Mutta rouva itki taasen. Miten oli heidän
keskinäinen suhteensa nyt muuttuva? Ei hän enää voinut ansaita rahaa
työllään, ja hänen oli syötävä miehensä leipää. Ja sitten oli heidän
hankittava palvelijatar. Huh, niitä palvelijattaria!

Välttämättömyys oli ajanut karille kaikki suunnitelmat, mietiskelyt ja
ennustukset.

Mutta rouvan äiti kirjotti leimuavan onnentoivotuskirjeen ja toisti
kerran toisensa jälkeen, että Jumala oli luonut avioliiton lasten
tähden, vanhempain ilo oli vain sivuseikka.

Aku vakuutti, ettei hän koskaan ajattele sitä, ettei rouvansa ansaitse
mitään! Eikö hänellä ollut kyllin työtä hoitaessaan miehensä lasta,
eikö sekin ollut rahan arvoista! Eikö raha ole vain työtä! Hän siis
maksoi sillä lailla osansa. Mutta rouvan mieltä apeutti kauvan se, että
hänen oli syötävä miehensä leipää; mutta kun pienoinen tuli, unohti hän
kaikki. Ja hänestä tuli miehensä vaimo ja toveri kuin ennenkin, mutta
hänestä tuli sitä paitsi miehensä lapsen äiti, ja sitä piti mies
kaikista paraimpana.



Luonnonesteitä.


Tyttö oli isänsä huolenpidon kautta saanut oppia kirjanpitoa, siinä
tarkoituksessa, ettei hänen osakseen tulisi naisen tavallinen,
surullinen kohtalo: istua ja odottaa miestä.

Tyttö oli nyt ollut kirjurina rautatien tavaratoimistossa ja
tunnustettiin kunnolliseksi kirjuriksi. Renkejä hän komensi niin että
sitä oli hauska nähdä, ja edessäpäin hänellä oli kaunis tulevaisuus.

Sitten tuli viheriä metsästäjä metsäopistosta, ja sitten mentiin
naimisiin. Mutta lapsia ei tehtäsi. Siitä tulisi vaan henkinen
avioliitto sitä oikeata mallia, ja maailma saisi nähdä, että nainen oli
sielullinen olento eikä mikään pelkkä naaras.

Puolisot kohtasivat toisensa päivällisellä ja yöllä, ja se oli oikea
avioliitto, kahden sielun yhdistys, ja olihan se tosin ruumiittenkin,
mutta siitä ei luonnollisesti puhuttu.

Eräänä päivänä kertoi rouva kotiin tullessaan, että työaika oli
muutettu. Valtiopäivät olivat määränneet Malmöseen tulemaan uusia
yöjunia, ja hänen täytyi tästä lähtien olla virassa kello kuudesta
yhdeksään iltasin. Se tekikin mutkan laskuihin. Mies taas ei voinut
tulla kotiin mitenkään ennen kello kuutta. Se oli mahdotonta!

Nyt saivat he syödä päivällistä kumpikin yksin ja tapasivat toisensa
vaan yöllä. Se oli miehen mielestä liian vähän. Ja kuinka ne illat
olivat pitkiä!

Mies tuli hakemaan vaimoaan. Mutta hänestä ei ollut ensinkään hauskaa
istua samalla paikalla tavaratoimistossa ja olla siinä renkien ja
kantajien tölmittävänä. Aina hän oli tiellä. Ja kun hän joskus aikoi
vähän jutustaa vaimonsa kanssa, tämän istuessa kynä korvan takana, niin
saattoi hän saada sellaisenkin huomautuksen että: ole nyt hiljaa vielä
vähän aikaa!

Ja silloin kääntyivät rengit poispäin, mutta hän saattoi heidän
selkäpuolestaan nähdä, että he virnistelivät.

Joskus ilmotti joku kirjuri hänen läsnäolonsa lauseella: "Rouvan mies
odottaa rouvaa!"

Ja "rouvan mies" ei kuulunut juuri mieluisalta.

Mutta eniten kiusotti häntä se, että hänen rouvallaan oli polvitoverina
työpöydän ääressä nuorukainen, joka katseli hänen vaimoaan suoraan
silmiin ja joskus kumartui hänen olkapäänsä ylitse katsoakseen
pääkirjaan, niin että hänen leukansa kosketti rouvan rintaa!

Ja he puhuivat fakturoista ja sertifikateista ja asioista, mitkä
saattoivat merkitä mitä tahansa, sillä ei hän niistä mitään ymmärtänyt.
He seurustelivat keskenään hyvin tuttavallisesti ja näyttivät tuntevan
paremmin toisensa ajatukset kuin mies ja vaimo. Ja sehän oli
luonnollistakin kun kerran vaimo seurusteli sen iloisen nulkin kanssa
enemmän kuin miehensä kanssa. Ja kun mies tahtoi puhua metsänhoidosta,
vastasi vaimo aina tavaraliikenteellä, sillä suu puhuu sydämmen
kyllyydestä. Mies alkoi yhä useammin arvella, että se ei sittenkään
ollut oikea henkinen avioliitto, sillä jos se sellainen olisi ollut,
olisi hänen täytynyt olla tavaratoimistossa. Mutta nyt hän oli
metsänhoitolaitoksessa.

Eräänä päivänä, tai paremmin eräänä yönä sanoi vaimo, että hän aikoi
lähteä seuraavana lauvantaina erääseen rautatieläisten kokoukseen, ja
sen jälkeen illallisille. Mies kuuli tämän esityksen mielipahalla.

-- Lähdetkö sinä tosiaankin? -- kysyi mies kaikessa
yksinkertaisuudessaan.

-- Mikä kysymys?

-- Niin, mutta sinähän olet ainoa nainen niin monien miesten seurassa,
ja kun miehet ovat juovuksissa, käyvät he raaoiksi!

-- No mutta menethän sinäkin opettajakokouksiin ilman minua?

-- Niin kyllä, mutta en yksin suurempaan naisseuraan!

Miehet ja naisethan olivat yhdenarvoisia, ja erittäin kummastutti
vaimoa se, että _mies_, joka aina oli saarnannut naisen vapauttamista,
saattoi vastustaa hänen lähtemistään!

Mies kyllä myönsi, että ne olivat vanhoja ennakkoluuloja hänen
päässään, hän myönsi että vaimo oli oikeassa ja _hän itse_ väärässä,
mutta siitä huolimatta pyysi hän vaimoaan jäämään pois tuolta matkalta;
se tuntui hänestä niin vastenmieliseltä! Hän ei voinut päästä siitä
tunteesta irti!

-- Se oli epäjohdonmukaisuutta!

-- Niin, se oli kyllä epäjohdonmukaisuutta, mutta tarvittiinpa varmaan
kymmenenkin sukupolvea, jotta yksilöt samasta tunteesta vapautuisivat!

-- Niin, mutta sitten ei saanut mieskään enää mennä opettajakokouksiin!

-- Suhde ei ollut sama, sillä siellä oli vaan miehiä! Ei se olisi
mitään että hän meni yksin pois, ilman miestään, vaan se, että vaimo
meni yksin niin suureen miesseuraan.

-- Hän ei tulisi olemaan yksin, sillä rahastonhoitajan rouva tulisi
kanssa mukaan ollakseen...

-- Mitä?

-- Rahastonhoitajan rouva!

-- No ehkäpä mies sitten sai tulla mukaan sillä oikeudella että hän oli
"rouvan mies!"

-- Oh! Tahtoisiko hän tosiaankin nöyryyttää itsensä sillä lailla ja
kulkea kintereillä!

-- Kyllä, hän tahtoi nöyryyttää itsensä.

-- Oliko hän mustasukkainen?

Oli kyllä! Hän pelkäsi, että jotakin voisi tulla heidän välilleen.

-- Hyi! Mies oli mustasukkainen, mikä loukkaus! Mikä häväistys, mikä
epäluulo. Mitä mies ajattelikaan hänestä?

-- Kaikkein parasta! Hän tahtoi sen näyttää vaimolle, ja siitä syystä
sai tämä mennä, yksin!

-- Jaha, hän sai tosiaankin sen kunnian, että sai luvan lähteä ulos
yksin. Mikä armollisuus.

Vaimo meni! Ja tuli kotiin aamulla! Hänen täytyi herättää mies ja
kertoa kuinka hauskaa heillä oli ollut! Ja kuinka sen kuuleminen
huvittikaan miestä! He olivat pitäneet puheita hänen vaimolleen,
laulaneet kuorossa ja tanssineet.

-- Kuinka oli vaimo sitten tullut kotiin?

-- Herra Nulkki oli saattanut häntä portille.

-- Olisipa tosiaankin ollut hauskaa jos joku miehen tuttavista olisi
nähnyt hänen rouvansa kulkevan käsikoukkua herra Nulkin kanssa kello
kolme aamulla.

-- Mitä se tekisi? Oliko vaimolla huono maine?

-- Ei vielä, mutta hän voisi sen saada!

-- Kaikkia vielä! Mies oli vaan mustasukkainen, ja mikä pahinta,
kateellinen. Hän ei suonut vaimolleen mitään huvia. Niin, sellaista oli
olla naimisissa! Kun poissa kotoa ollessa oli vähänkin hauskaa, sai
kotiin palatessa taas nuhteita! Hyi kuinka tyhmää avioliitto sentään
oli! Ja oliko tämä edes mikään avioliitto! He tapasivat toisensa vaan
yöllä kuin muukin naimakansa. Ja miehet olivat kaikki samallaisia.
Kohteliaita kyllä ennen häitä, mutta sitten, sitten! Ja mies oli aivan
samallainen kuin kaikki muutkin miehet. Hän katsoi omistavansa vaimon
ja voivansa kokonaan tätä hallita! -- Mies luuli, että he kerran olivat
uskoneet saavansa omistaa toinen toisensa, mutta hän oli erehtynyt.
Vaimo se omisti hänet, niinkuin omistetaan koira, josta aina saa olla
varma. Oliko mies muuta kuin vaimon vahtimestari, joka sai iltasin
hakea hänet virastosta, oliko hän muuta kuin "rouvan mies?" Mutta
tahtoiko vaimo olla miehen rouva? Oliko se yhdenvertaisuutta.

-- Vaimo ei ollut tullut kotiin saadakseen riidellä. Hän tahtoi aina
olla miehensä rouva, ja mies olisi aina hänen pieni miehensä.

-- Champagne vaikuttaa! -- ajatteli mies ja kääntyi seinään päin.

Vaimo itki ja pyysi miestään olemaan oikeamielinen ... ja suomaan
anteeksi hänelle.

Mies kääriytyi peitteeseen.

Vaimo kysyi vielä kerran, eikö mies tahtoisi olla ... eikö mies
tahtoisi, että hän olisi hänen rouvansa?

-- Kyllä, tahtoihan mies! Mutta hänellä oli eilen illalla niin kauhean
ikävä ettei hän enää koskaan soisi elävänsä sellaista iltaa.

-- Niin, mutta unohtakaamme se nyt!

Ja he unohtivatkin sen, ja vaimo oli jälleen miehensä pikku rouva.

Kun viheriä metsästäjä seuraavana iltana tuli taas hakemaan rouvaansa,
oli tämä varastohuoneessa, mies jäi yksin konttoriin ja istuutui
vaimonsa tuolille. Avautuu muuan lasiovi ja herra Nulkki kysyy:

-- Annikki! Oletko siellä?

-- Ei, se oli hänen miehensä!

Mies nousi ja lähti matkaansa. Herra Nulkki kutsui hänen Annaansa
Annikiksi ja sinuksi! Annikki!

Se oli jo liikaa.

Kotiintuloa vietettiin suurella riidalla, jolloin viheriä metsästäjä
tuli selvästi huomaamaan, että hänen oppinsa naisen vapauttamisesta oli
pelkkää teeskentelyä koskapa hän ei olisi sallinut vaimonsa kutsuvan
sinuksi tovereitaan.

Pahinta oli se, että mies itse tunnusti teoriansa valheeksi!

-- Se ei ollut tarkotus! Mieskö muuttaisi mielipidettään? Mitä?

-- Niin, herraparatkoon! Mielipiteitten täytyi muuttua todellisuuden
mukaan, mikä oli niin muuttunut sekin! Mutta jos hän ennen oli uskonut
henkiseen avioliittoon, niin nyt ei hän uskonut avioliittoon
laisinkaan. Sehän oli edistystä juureviin parannuksiin päin! Ja mitä
taas tuli siihen avioliiton henkiseen puoleen, niin oli rouva
henkisesti avioliitossa enemmän herra Nulkin kanssa, jonka kanssa hän
päivän pitkään vaihtoi ajatuksia tavaraliikenteestä, kuin hänen
kanssaan, jonka metsänhoidosta rouva ei ensinkään ollut innostunut!
Oliko sitten heidän avioliittonsa niin henkistä? Oliko se tosiaankin
niin henkistä?

-- Ei, ei nyt enää! Heidän rakkautensa oli kuollut. Mies oli sen
tappanut hylätessään heidän suuren uskonsa, uskon ... naisen
vapautukseen!

Suhde kävi yhä vaikeammaksi, ja viheriä metsästäjä haki henkisiä
avioliittoja metsänhoitajien seurassa ja hylkäsi koko tavaraliikenteen,
jota koskaan ei ollut ymmärtänyt.

-- Sinä et ymmärrä minua, -- sanoi rouva usein!

-- Ei, en ole sitä oppinut, -- sanoi mies. Eräänä yönä, tai paremmin
eräänä aamuna sanoi mies aikovansa lähteä kasvitieteelliselle retkelle
muutaman naisopiston oppilaitten kanssa. Hän oli opettajana eräässä
naisopistossa.

-- Oh! Eikä mies ollut siitä ennen puhunut mitään! Olivat kenties jo
suuriakin tyttöjä?

-- Mahdottomia! Kuudentoistavuotiaasta kahteenkymmeneen asti.

-- Hm!... Se oli kai aamupäivällä?

-- Ei, iltapäivällä! Ja sitten piti heidän mennä pienille illallisille
Lidingöbrolle?

-- Hm! Opettajatar oli kai mukana?

-- Ei! Mutta hän luotti niin täydellisesti metsäherraan kun tämä oli
naimisissa! Katsos, joskus on mukavaakin olla naimisissa.

Seuraavana päivänä oli rouva sairas. Oliko miehellä tosiaankin sydäntä
jättää vaimonsa kotiin?

-- Virka ennen muuta! Oliko rouva hyvinkin sairas?

Ah, niin kauheasti!

Lähetettiin hakemaan lääkäriä rouvan vastustelemista huolimatta.
Lääkäri selitti sairauden aivan vaarattomaksi, mies kyllä saisi mennä!

Ja vasta tuossa aamupuoleen tuli viheriä metsästäjä kotiin! Hei, kuinka
hän oli iloinen! Ja hauskaa heillä oli ollut, saakelin hauskaa!
Sellaista päivää ei hänellä ollut moniin, moniin aikoihin!

Ja nyt se repesi: Huhuhuhu! Se taistelu oli tosiaankin rouvalle liian
ankara! Ja valallaan täytyi miehen vakuuttaa ei koskaan muita kuin
rouvaansa rakastavansa! Ei koskaan!

Rouva sai hermokohtauksen, ja viinietikkaa haettiin!

Mies oli liian jalomielinen kertoakseen yksityisseikkoja illallisilta
Lidingöbrolla, mutta ei hän voinut olla koskettamatta vanhaa vertausta
omasta koiranasemastaan, ja hän rohkeni kiinnittää vaimon huomiota
siihen seikkaan, että rakkauskäsitteeseen sisältyy omistusoikeus --
myöskin naisen puolelta. Ja mitä rouva sitten oikeastaan itki? Samaa
minkä johdosta mies kiroili silloin kun vaimo oli liesussa
kahdenkymmenen miehen kanssa! Pelkäsikö hän menettävänsä miehen! Mutta
kadottaahan voidaan vaan se mikä omistetaan! Omistetaan!

Ja sillä tavalla sitten taas elää repostettiin, paikkaamalla. Mutta
tavaratoimisto ja tyttöopisto leikkasivat saksillaan sen mitä kokoon
saatiin harkituksi, eikä se ollut mikään sopusointuinen avioliitto.

Mutta hei! Yhtäkkiä tuli rouva sairaaksi. Hän oli varmaan nostanut
varastohuoneessa liian kovasti jotakin esinettä. Hän oli niin innokas,
eikä voinut sietää renkien kuhnailua. Hän tahtoi usein tarttua kiinni
omin käsin. Vatsassa oli vika! Siellä tuntui vähän kovalta, selitti
kätilö.

Ja niin oli asia valmis! Ja kuinka rouva olikaan suuttunut! Kiukuissaan
miehelle, joka varmaankin koiruuksissaan oli sen tehnyt! Kuinka nyt
kävisi vaimon ja hänen tulevaisuutensa? Heidän täytyi jättää lapsi
johonkin lastenseimeen. Niin oli tehnyt Rousseaukin. Hän oli tosin
vähän hassahtanut mies, mutta tässä kohdassa hän oli oikeassa.

Ja niitä oikkuja sitten! Metsäherran täytyi heti lopettaa opetuksensa
tyttökoulussa, ihan heti.

Mutta pahinta oli se, ettei rouva voinut enää mennä varastohuoneeseen.
Hän sai vaan istua ja kirjottaa konttorissa. Ja kaikkein pahinta oli
se, että hänelle annettiin konttorissa avustaja, jonka salainen tehtävä
oli tulla hänen sijaansa, kun hän joutuisi lapsivuoteeseen.

Eivätkä työtoveritkaan enää olleet entisenlaisia. Ja rengit
irvistelivät. Hui, hän olisi tahtonut näkymättömiin kätkeä häpeänsä.
Mieluummin sulkeutua kotiin ja keittää siellä ruokaa kuin kulkea täällä
ihmisten ihmeenä. Voi, mitkä ennakkoluulojen kuilut ammottavatkaan,
miesten petollisissa sydämmissä.

Viimeisenä kuukautena otti rouva virastosta lomaa. Hän ei jaksanut
kulkea Ladugårdslandetiin ja sieltä pois neljästi päivässä. Ja sitten
tuli hänelle nälkä keskellä aamupäivää ja täytyi lähettää hakemaan
voileipiä. Joskus oli hän pahoinvoipakin ja oli käytävä vuoteeseen.
Minkälaista elämää! Mikä surullinen kohtalo sentään olikaan tullut
naisen osaksi! Ja sitten syntyi pienokainen!

-- Lähetetäänkö se lastenseimeen? -- kysyi metsäherra.

-- Voi, eikö hänellä ollut sydäntä?

-- Olipa niinkin.

Ja pienokainen jäi kotiin!

Mutta sitten tuli liikennehallituksesta hyvin kohtelias kirje, jossa
kysyttiin pikkurouvan vointia!

Rouva voi hyvin ja tulisi toimeensa jo ylihuomenna. Hän oli vielä
heikko ja ajoi siitä syystä toimistoon hevosella. Mutta hänen täytyi
lähettää juoksupoika kotiin kysymään pikkuruisen vointia, aluksi pari
kertaa päivässä, sitten joka toinen tunti. Ja saatuaan kuulla lapsen
itkeneen tuli hän vallan kiihkoihinsa ja juoksi kotiin. Mutta avustaja
oli aina saatavissa. Hallitus oli hyvin kohtelias eikä puhunut mitään.

Eräänä päivänä huomasi rouva imettäjän ehtyneen, eikä se hylky vielä
sitä edes ilmottanut, tietysti pelosta menettää paikkansa. Täytyi taas
pyytää lomaa jotta ehti hakemaan uutta imettäjää! Oh! Kaikki ne olivat
samallaisia. Ei mitään kiintymystä toisten lapsiin, raakoja ja
itsekkäitä olivat vaan. Eikä niihin koskaan voinut luottaa!

-- Ei, -- sanoi mies, -- siinä tapauksessa voi luottaa vaan itseensä!

-- Sinä kai tarkotat, että minun pitäisi jättää paikkani.

-- Minun puolestani saat tehdä mitä tahdot!

-- Ja tulla sinun orjattareksesi!

-- Ei, sitä en ollenkaan tarkota!

Pikkulapsi tuli kipeäksi kuten kaikki pienet lapset tulevat. Se alkoi
saada hampaita! Lomaa otti rouva lomalta päästyään! Pikkuinen sai
hammaspolton! Piti kiikuttaa kehtoa yöllä, mennä virastoon päivällä,
unisena, väsyneen, levottomana, ja sitten taas lomaa. Viheriä
metsästäjä oli hyvä, kanniskeli yökaudet itkevää lasta, mutta ei
puhunut sanaakaan rouvan virasta.

Mutta rouva tunsi miehensä ajatukset. Mies vaan tyynesti odotti rouvan
lopultakin jäävän kotiin; mutta hän oli petollinen ja vaikeni
sentähden! Kuinka miehet sentään ovat petollisia! Hän vihasi nyt
miestään ja olisi mieluummin tappanut itsensä kuin luopunut virastaan
ja jäänyt miehensä orjattareksi!

Metsäherra oli nyt kokonaan heittänyt kaiken toivonsa naisen
vapauttamisesta luonnonlaeista, _nykyisissä olosuhteissa_, lisäsi hän,
älykkäästi kyllä.

Kun lapsi oli viidenkuukautias, oli rouva taas raskas. Herra Jumala
sentään!

-- Niin, kas kun se kerran alkaa, niin on paha itse irti!

Metsäherran täytyi uudelleen ruveta opettamaan tyttökoulussa, ansion
tähden, ja nyt -- nyt laski rouva aseensa!

-- Nyt olen sinun orjattaresi, -- huokasi hän, palatessaan virastosta,
josta oli saanut eron, -- nyt olen orjattaresi.

Siitä huolimatta vallitsee rouva taloa ja mies jättää joka pennin hänen
huostaansa. Halutessaan ostaa sigarrin, pitää hän ensin pitkän puheen
ennenkuin uskaltaa esittää itse asian. Vaimo ei koskaan kiellä, mutta
miehestä on sentään vähän kiusallista kerjätä joka penniä. Ja
kollegioissa hän saa istua, mutta ei illallisilla, ja päättyneet ovat
myöskin kasvitieteelliset ulkoilmaretkeilyt tyttöjen kanssa!

Eikä hän sitä erityisesti kaipaakaan, sillä hänen mielestään on
hauskinta leikkiä lapsen kanssa!

Toverit sanovat hänen olevan tohvelin alla, mutta sille hän vaan
hymyilee, ja sanoo sen sillä tavalla parhaiten menestyvän, sillä hänen
vaimonsa on niin älykäs ja hyvä nainen.

Mutta vaimo väittää yhä olevansa miehensä orjatar, ja se hän onkin, ja
se onkin hänen ainoa lohdutuksensa surkeudessa, pikku raukka!



Fenix-lintu.


Mansikka-aikana näki hän tytön ensikerran pappilassa. Paljo hän oli
tyttöjä ennenkin nähnyt mutta tämän nähdessään tiesi hän että se oli
hänen tyttönsä. Mutta ei hän uskaltanut mitään sanoa, ja tyttö hymyili,
sillä poika oli vasta lyseolainen. Mutta hän palasi ylioppilaana. Ja
silloin kietoi hän kätensä tytön vyötäisille ja suuteli häntä.

Tyttö oli neljäntoistavuotias nainen. Korkeina kohosivat hänen
täyteläiset rintansa, aivan kuin varroten pieniä, ahneita turpasia ja
pieniä kiinnitarraavia kätösiä, joustavaa oli hänen astuntansa, ja
lanteitten soudanta sellainen kuin voisi hän kantaa paria pienokaista
sydämmensä alla koska tahansa. Hänen hiuksensa olivat heleänkeltaiset
kuin puhdistettu hunaja ja vesihuurun tavoin ne kaarehtivat hänen
otsansa ympärillä. Silmistä säihkyi tuli, ja hipiä oli raikas, ja
pehmeä kuin hansikkaan nahka. He olivat kihloissa ja suutelivat
toisiaan kuin linnut puutarhassa lehmuksen alla, metsässä, ja elämä
aukeni heidän eteensä kuin aurinkoinen, täysiheinäinen niitty. Mutta
pojan täytyi ottaa tutkinto, vuoritutkinto, ja se kesti
ulkomaanmatkoineen kymmenen vuotta! Kymmenen vuotta!

Ja sitten matkusti poika Upsalaan! Kesäksi palasi hän taas pappilaan,
ja tyttö oli aina yhtä suloinen. Kolme kertaa tuli poika sillä tavalla,
mutta neljännellä kertaa oli tyttö kalpea. Hänellä oli pieniä, punaisia
juovia sieramissa ja povi oli laskeutunut. Kun kesä tuli kuudennen
kerran, otti tyttö rautaa, seitsemäntenä kesänä matkusti hän
kylpylaitokseen. Kahdeksantena oli hän hermostunut ja kärsi
hammassärkyä. Tukka oli kadottanut loisteensa, ääni käynyt teräväksi,
nenään ilmestynyt pieniä, mustia pilkkuja, povi poissa kokonaan, käynti
laahustavaa ja posket lontossa. Talvella sai hän hermokuumeen ja tukka
oli leikattava. Kun se uudelleen kasvoi, oli se tuhkanvärinen. Poika
oli rakastunut vaaleaveriseen, neljätoistavuotiaaseen tyttöön, hän ei
voinut sietää tummia, ja hän nai kaksikymmentäneljävuotiaan tytön,
jonka tukka oli tuhkanharmaa, ja joka ei tahtonut olla häissään
avokauloin.

Mutta mies rakasti häntä siitä huolimatta. Hänen rakkautensa ei ollut
niin myrskyistä kuin ennen, mutta se oli vakavaa ja tyyntä, ja pienessä
vuoristokaupungissa ei mikään häirinnyt heidän onneansa. Vaimo sai
kaksi poikaa perätysten, mutta mies tahtoi niin mielellään tyttöä. Ja
tulikin sitten vaaleaverinen tyttö.

Ja siitä tuli isän silmäterä. Tyttö kasvoi ja tuli äitinsä näköiseksi.
Hän tuli seitsemänvuotiaaksi, ja kahdeksanvuotiaana hän oli täydellisesti
samannäköinen kuin äitinsä oli ollut siinä ijässä. Eikä isä muuta
joutunut tekemäänkään kuin puuhailemaan tyttärensä kanssa, kun vaan
vähänkin sai joutoaikaa. Äiti oli saanut talousaskareita suorittaessaan
karkeat kädet. Nenä oli madonsyömä ja ohimot kuopallaan. Hänen
vartalonsa kävi kumaraiseksi muurin luona seisomisesta. Ja isä ja äiti
tapasivat toisensa vaan aterioidessa ja yöllä. Eivät he koskaan
riidelleet, mutta ei se ollut sellaista kuin ennen.

Mutta tytär oli isän ilona. Olisipa melkein voinut sanoa, että isä oli
rakastunut tyttäreensä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tyttäressä
jälleen syntynyt äiti, ja kun hän jälleen saisi nähdä tyttäressään sen
näyn, minkä niin pian oli menettänyt silmistään. Isä melkein kainosteli
tytärtään, eikä koskaan mennyt huoneeseen tyttären pukeutuessa. Hän
epäjumaloitsi tytärtään.

Eräänä aamuna jäi tytär vuoteeseen eikä tahtonut nousta ylös. Äiti
luuli tytärtä vaan koulukipeäksi, mutta isä lähetti noutamaan lääkäriä.
Kuolonenkeli oli tullut tervehtimään; sairaus oli kurkkumätää. Toisen
vanhemmista täytyi paeta toisten lasten kanssa. Isä ei tahtonut paeta.
Äidin täytyi muuttaa kaupunkiin toisten lasten kanssa, ja isä jäi
kotiin sairaan luo. Ja siellä hänen tyttärensä nyt makasi! Tulikiveä
poltettiin niin että kultaukset taulunkehyksissä mustenivat ja samoin
hopeakalut ruokakaapissa! Isä oli epätoivoissaan, kulkiessaan yksin
tyhjissä huoneissa, ja kun hän yöllä makasi yksin suuressa vuoteessa,
tuntui hänestä siltä kuin olisi hän leski. Isä osti leikkikaluja
pienokaiselle, ja tyttö hymyili leikkiessään Kasperia vuoteen reunalla,
ja hän kysyi äitiään ja sisariaan.

Ja isä meni äidin asunnon luo, nyökäytti päätään ylös ikkunaan äidille
ja heitti lentosuukkosia lapsille. Ja äiti sähkötti punasilla ja
sinisillä paperipalasilla ikkunaruudulla.

Mutta eräänä päivänä ei pikkutyttö enää tahtonut leikkiä Kasperia, eikä
hän enää hymyillytkään. Ei voinut enää puhuakaan. Kuolema tuli, tuli
pitkine rystöisine käsineen ja tukahutti hänet. Mutta taistelu oli
kova.

Silloin tuli äiti sinne! Ja omatunto nuhteli siitä, että hän oli
jättänyt lapsensa. Talossa oli suuri valitus ja suuri hätä.

Ja kun lääkäri tahtoi avata pienen ruumiin, niin ei isä olisi sitä
sallinut. He eivät saisi tehdä veitsellään pahaa hänen tyttärelleen;
sillä ei hän isälle ollut vielä kuollut. Mutta ruumiinavauksen täytyi
tapahtua. Ja silloin tahtoi isä lyödä ja purra lääkäriä.

Mutta pienokaisen haudalle rakennutti isä patsaan ja kävi haudalla joka
päivä koko vuoden. Toisena vuonna harvemmin. Työ oli raskas ja aikaa
vähän. Vuodet alkoivat painostaa, askeleet kävivät raskaammiksi ja
surun haava kasvoi umpeen. Joskus hävetti häntä se, ettei hän
katkerammin surrut, mutta sitten hän sen unohti. Hän sai vielä kaksi
tytärtä, mutta se ei ollut sama; ei sitä ensimmäistä voinut mikään
korvata.

Elämä oli ankaraa, kultaus oli huomaamatta kulunut siitä nuoresta
naisesta, joka kerran oli sellainen -- ettei maanpäällä toista. Kultaus
oli myöskin kulunut kerran niin loistavasta pesästäkin. Lapset olivat
tehneet lommoja rouvan hopeaiseen kihlajaislahjakalustoon, kolhineet
vuoteen ja potkineet tuolinjalkoja. Täyte pistihe näkyviin sohvan
rikkiöimistä, eikä pianoa oltu avattu moniin vuosiin. Laulu oli
vaiennut lasten kirkunan tieltä, ja äänet olivat tulleet koviksi.
Hyväilysanat oli pantu pois kuin lastenvaatteet, ja hyväilyjen siassa
oli nyt hierontaa. Alettiin vanheta ja väsyä. Isä ei ollut enää
polvillaan äidin edessä, vaan istui kuluneessa nojatuolissaan ja antoi
äidin hakea tulitikkuja kun tarvitsi piippuunsa valkeata. Oltiin
vanhoja!

Sitten kuoli äiti, isän ollessa viidenkymmenvuotiaana. Mutta silloin
virisi eloon kaikki se vanha. Kun vaimon murtunut ja kuolinkamppailujen
rumentama ruumis kätkettiin maan poveen, silloin heräsi eloon nuoren
neljäntoistavuotiaan tytön muisto. Silloin suri mies sitä minkä hän oli
menettänyt jo niin kauvan sitten, ja kaipauksen mukana seurasi katumus.
Mutta ei isä ollut koskaan ollut paha vanhallekaan äidille, ja sille
samallehan hän oli ollut uskollinen, sitä samaa holhonnut ja hänen
eteensä polvistunut kun äiti oli neljäntoistavuotiaana pappilassa. Ja
rehellisesti sanoakseen kaipasikin hän juuri etupäässä sitä nuorta
tyttöä, vaikka kaipauksessa oli myöskin osansa vanhan äidin hyvää
ruokaa ja ehtymätöntä huolenpitoa, mutta se oli kuitenkin toista.

Mutta tämän tapauksen jälkeen oli isä hellempi lapsilleen.
Muutamat olivat jo lentäneet ulos pesästä, toiset olivat vielä
siellä. Kokonaisen vuoden vaivattuaan ystäviään vaimonsa elämän
yksityisseikoilla, tapahtui äkkiä jotain merkillistä. Hän sai äkkiä
nähdä erään nuoren kultakiharaisen tytön, joka oli vallan samannäköinen
kuin hänen vaimonsa neljäntoistavuotiaana. Hän piti sitä kuin
jonkinlaisena merkkinä lempeältä taivaalta, joka vihdoinkin tahtoi
hänelle antaa sen ensimmäisen. Mies rakastui tyttöön kun tämä oli niin
sen ensimmäisen näköinen. Ja niin meni hän uusiin naimisiin. Nyt oli
hän siis saanut sen. Mutta lapset, varsinkin tytöt, osottivat nuorelle
äitipuolelleen nurjaa mieltä, heitä hävetti katsoa häntä, heidän
mielestään oli suhteessa jotakin likaista, että isä oli uskoton heidän
äidilleen. Ja sitten joutuivat he pois kodista, ulos avaraan maailmaan!

Mies oli onnellinen! Ja oli ylpeä siitä, että nuori tyttö suostui
häneen.

-- Jälkiniittoa vaan! -- sanoivat hänen vanhat ystävänsä.

Vuoden päästä sai rouva pikkuisen. Isä oli tottumaton lapsenporuun ja
halusi nukkua yönsä. Hän muutti huoneisiinsa kokonaan, mutta rouva
itki. Isän mielestä olivat naiset niin aina kintereillä. Nuori rouva
oli mustasukkainen edelliselle rouvalle. Mies oli nimittäin, heidän
kihloissa ollessaan, ajattelemattomasti kyllä sanonut, että rouva
muistutti muodoltaan suuresti hänen ensimmäistä rouvaansa. Ja sitten
oli rouva saanut lukea heidän rakkaudenkirjeensä. Nyt enemmän yksin
ollessaan muistui rouvan mieleen kaikki. Niinpä hän muisteli perineensä
kaikki hyväilynimensäkin vaan siltä edelliseltä ja olevansa siten vaan
jonkinlaisena sijaisena. Se kiusasi häntä, ja hän teki kaikki, kaikki
mahdolliset tyhmyydetkin, voittaakseen miehen itselleen vaan oman
itsensä tähden. Tämä väsytti miestä. Ja kun hän yksinäisyydessä teki
vertailuja, joutui uusi rouva koko paljon häviölle. Tämä ei ollut niin
lempeä kuin se edellinen, ja tämä kiihotti hänen hermojaan. Sitäpaitsi
alkoi hän kaivata lapsiakin, jotka hän oli ajanut ulos pesästä. Tuli
sitten vielä pahoja uniakin, ja mies luuli olleensa uskoton edelliselle
vaimolleen.

Ei ollut kotona enää hauskaa. Se oli tyhmää mikä oli tehty, ja se olisi
voitu jättää tekemättä.

Sitten alkoi mies kulkea ravintoloissa. Mutta silloin raivostui rouva.
Mies oli pettänyt hänet. Hän oli vanha haikara, mutta varokoon itseään.
Sellaisen _vanhan_ toverin ei ollut hyvä jättää _nuorta_ rouvaansa
yksin, se saattoi olla vaarallista!

-- Vanha? Oliko hän vanha? Sepä saatiin nähdä.

Ja sitten muuttivat he taas yhdessä asumaan. Mutta elämä tuli silloin
seitsemän kertaa pahemmaksi. Mies ei tahtonut auttaa yöllä lapsen
kiikuttamisessa ja aina pienokaisen täytyi olla lapsihuoneessa! Ei,
sillä lailla ei mies ollut menetellyt sen _ensimmäisen_ lasten kanssa.

Mies väsyi ja kiusaantui kokonaan. Kahdesti oli hän luullut näkevänsä
fenix-linnun kohoavan sen neljäntoistavuotiaan tuhasta, ensin
tyttäressä, sitten toisessa vaimossa, mutta hänen sielussaan eli nyt
vaan se ensimmäinen, se pappilan pikkutyttö, mansikka-ajalla, lehmuksen
alla, metsässä, se jota hän ei koskaan saanut; mutta nyt, hänen
aurinkonsa laskiessa mailleen ja päivien lyhetessä, nyt näki hän
synkkinä hetkinään vaan kuvan "vanhasta äidistä", joka oli hyvä häntä
ja lapsia kohtaan, joka ei koskaan riidellyt, joka oli ruma, joka
seisoi keittiössä, joka korjasi poikien nahkahousut ja tyttöjen hameet;
ja kun hänen voitonhuumauksensa oli haihtunut, ja hän näki kirkkaasti,
niin ihmetellen ajatteli hän, että eikö vanha äiti sentään ollutkin
se oikea fenix-lintu, joka nousi niin kauniina ja tyynenä sen
neljäntoistavuotiaan tuhkasta, munittuaan munansa ja nypittyään untuvat
rinnastaan poikasilleen ja elätettyään niitä verellään kuolemaansa
saakka!

Kauvan hän sitä ihmetteli, ja kun hän vihdoin laski väsyneen päänsä
patjoille ei enää koskaan noustakseen, silloin oli hän varma siitä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Avioelämää I - Kaksitoista kertomusta avioelämästä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home