Title: Avioelämää II - Kahdeksantoista aviojuttua
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Avioelämää II - Kahdeksantoista aviojuttua" ***


AVIOELÄMÄÄ II

Kahdeksantoista aviojuttua


Kirj.

AUGUST STRINDBERG


Suom. ["Giftas"] Joel Lehtonen.



K. Kaatra, Tampere, 1907.



SISÄLLYS:

 Johdanto.
 Post-Scriptum.
 Syksy.
 Leivän puute.
 Lapsi.
 Rikollinen luonto.
 Maksua vastaan.
 Ilman vihkimistä ja vihittyinä.
 Kaksintaistelu.
 Paripuolet.
 Ei riitä.
 Eräs nukkekoti.
 Vahvempi.
 Kuten kyyhkyt.
 Hänen runonsa.
 Vanua, vanua!
 Afääriä.
 Taikauskoa.
 Hänen piikansa eli debet ja kredit.
 Perheen elättäjä.



Johdanto.


Rakastaa, se on: jatkaa elämää tulevassa sukupolvessa jonkun
tois-sukupuolisen yksilön kanssa, näyttää olevan pelkästään miehen
ominaisuus.

Mies uhraa sentähden kaikki saadakseen elää sen naisen kanssa, jota hän
rakastaa.

Nainen rakastaa miehessä ainoastaan niitä etuja ja miestä ainoastaan
niine etuineen, joita tämä hänelle tarjoo. Tätä miehen ominaisuutta on
nainen aina käyttänyt hyväkseen ja miehestä tuli siten toden tosiaan
orja, sillä se joka tekee työtä toisen hyväksi ilman korvausta, on
orja.

Kun nainen siis sanoo olevansa orjatar, niin hän valehtelee.

Nainen on keksinyt ruveta ottamaan maksua lemmestään. Prostitutsionissa
ottaa hän maksun kerralta, avioliitossa pitkäaikaisella kontrahdilla.
Mutta maksun kaikessa tapauksessa. Teeskennellen vastustelevansa, on
hän kiihoittanut miehen intohimoa ihan heikkopäisyyteen, joka ilmenee
naisten jumaloimisessa ja eroottisessa runoudessa, ja jonka vuoksi mies
aina meidän päiviimme saakka on elänyt itsepetoksen autuudessa
tuntematta alennustilaansa ja naisen oikeaa olemusta ja hänen
vallitsevaa asemaansa.

Miksi ei minkään maan kirjallisuudessa löydy ainoaakaan naisen
kirjoittamaa ylistyslaulua miehelle? Siksi että nainen halveksuu
masentamaansa miestä.

Kun nainen on laiskiintunut, on mies tehnyt työtä. Mies on kantanut
koko kuorman, viljellyt maan, jalostanut raaka-aineet, hävittänyt
taikauskon, tehnyt kaikki keksinnöt, suojellut hengellään kotia ja
isänmaata, naisen ollessa rauhassa ja nauttiessa hedelmät miehen työstä
ja vaivoista. Ja tästä hyödyllisestä yhteiskunnan jäsenestä on nyt
tehty narri, tätä uhrautuvaa aviopuolisoa, joka on ahertanut voimansa
loppuun vaimon ja lasten edestä, kohdellaan nyt kuin rikollista.

Nainen valehtelee sanoessaan, että häntä on aina sorrettu ja ettei hän
koskaan ole saanut toimia yhteiskunnallisissa töissä.

Hän on kaikkina aikoina päässyt johtovirkoihin.

Hän on ollut keisarinnana tuntematta maan lakeja, abbedissana käymättä
korkeakouluja, ja hänellä, jonka tukena on ollut työtä tekevä ja huolta
pitävä puoliso, on ollut mitä parhain aika antautua tieteelle ja
taiteelle.

Miksei ole antautunut?

Hän on ollut laiska.

Nainen valehtelee sanoessaan että lapset ja talous ovat vieneet hänen
aikansa.

Sillä hän on lykännyt työnsä 1:o kätilölle, joka on hänet päästänyt
synnytyksissä, 2:o ämmälle, joka on imettänyt, 3:o koulumamselille,
joka on kasvattanut, 4:o "köksälle", joka on valmistanut ruuan, 5:o
sisäkölle, joka on siistinyt miehen huoneen, 6:o "huusalle", joka on
korjannut miehen paidat ja ommellut nuo ylistetyt napit housuihin, 7:o
taloudenhoitajattarelle, joka on hoitanut koko talouden.

Mitäs sitten on nainen tehnyt?

Hän on laiskotellut!

Mitä yhteiskuntaan tulee, niin näyttää nainen sekautuneena siihen
puuhaan rakentaneen koko tuon mainion vehkeen. Se on nimittäin
rakennettu patriarkaatille eli isän velvollisuudelle elättää naisen
synnyttämät lapset. Hyvin viekas keksintö, sillä isyyttä ei voida
todistaa. Oikeudenmukaisimmin olisi yhteiskunta pitänyt rakentaa
matriarkaatille, sillä ainoastaan äitiyden voi todistaa.

Mutta matriarkaatissa olisi äidin pitänyt tehdä työtä -- ja se ei häntä
huvittanut.

Näin on tullut vallitsemaan se kummallinen vääryys, että mies yksin saa
elättää naisen, joka on ollut osakkaana heidän yhteisessä huvissaan, ja
kaikki naisen lapset. Eikä nainen ole hävennyt ottaa lahjaa vastaan.

Mutta orjilla eläminen on aina turmellut ja alentanut orjain haltijaa.
Siksi on nainen jäänyt takapajulle. Laiskuudesta ovat hänen ruumiinsa
lihakset tulleet heikommiksi kuin miehen, ajattelun puutteesta on hänen
älynsä jäänyt tylsemmäksi.

Nainen saattaa taideratsastajana ja nuorallatanssijana, johon ammattiin
yleisön suosio ja onni hänet viettelee, kehittää lihaksiaan, mutta ei
koskaan sellaisiksi kuin mies.

Nainen on säätänyt lakia, hallinnut, huseerannut, propageerannut
uskontoja [Constantinus suuren vaimohan teki tuon oivan kristinopin
Europan valtiouskonnoksi], politikoinut, sytyttänyt sotia, järjestänyt
uskonvainoja kaikkina aikoina, mutta sentään useimmiten piilossa
miesrukan selän takana, sillä nainen on aina ollut kavala pelkuri.

Hän on ollut perustuslaillinen monarkki ja miehet vastuunalaisia
ministereitä.

Meidän päivinämme näyttää nainen heränneen ja nähneen kieron asemansa
ja ruman tehtävänsä ja sen että valta luisuu hänen käsistään; sillä
mies on myös herännyt ja alkanut huomata, että häntä on petetty.

Sen kautta, että pelkuri ja laiska nainen on ajanut miehen yksin
sotaan, on miesten luku vähentynyt.

Myös sen kautta, että miehet ovat saaneet tehdä työtä yksinään yli
voimain, on miesten sukupuoli pilattu työllä. Nyt kun miehet taas
eivät tahdo antautua avioliittoon pelkiksi naisen hyödyttäjiksi, on
paljon naisia jäänyt naimattomiksi, s.o. ilman miehiä, joita he
orjuuttaisivat.

Siitäpä johtuu naissukupuolen raivoisa kirkuna, joka muodostaa niin
sanotun naiskysymyksen.

Nyt nainen herää ja katuu. Katuu tuhmuuttaan, ei vikojaan. Nyt tahtoo
hän ehtiä toisen edelle, viekkaudella ja petoksella.

Sanoo tahtovansa tehdä työtä. Valehtelee: tahtoo valtaa ja omaisuutta.
Ensin tahtoo hän n.s. Naidun Naisen Omistusoikeudella hommata
poikkeuslain, joka täydellisesti vapauttaa hänet elättämästä lapsiaan.

Miehen, joka on yksin luonut maan kaikki hyödykkeet, järjestänyt
työmarkkinat, kaupan ja teollisuuden, tulisi oikeastaan olla kaiken
omaisuuden omistaja. Ja jos oikeus vallitsisi, ei nainen saisi periä.
Nyt on hänellä kuitenkin perintöoikeus ja, mikä vielä pahempi,
naimaosakin.

Avioliiton kautta on mies yksinään velvollinen elättämään vaimon ja
hänen lapsensa, olivatpa lapset sitten miehen tai ei.

Naisen perimä, tai työllä ansaitsema, omaisuus pitäisi nyt
luonnollisesti käyttää kaikkien yhteiseen elantoon.

Mutta nyt vaativat naiset saada huvitella omallaan. He puhuvat
perinnöstä kuin omastaan. Kuka on työllään koonnut sen, mitä he perivät
(isältä tai äidiltä)? Tietysti joku mies, (isä tai isoisä) ei nainen.
On aivan kohtuullista, jos niitä vähiä murusia, joita vaimo joskus tuo
myötäjäisinään avioliittoon, käytetään miehen velkoihin, mitkä oli
tehty saavutetun työtaidon hankkimiseksi.

Tapahtuu luonnoton vääryys, jos nekin muruset eroitetaan vaimolle niin
että rikas vaimo usein voi antaa köyhän miehen elättää itseään.

Jo nykyjään säätää Ruotsin laki, että avioehdon kautta naisen omaisuus
(miehen kokooma) eroitetaan perheen ylläpidosta. Milloin pelastetaan
miehen omaisuus (hänen tai muiden miesten kokooma) tuhlaavaisen,
komeutta rakastavan naisen käyttövallasta? Naimakaaren 9:nen luvun 1 §
säätää:

Jos vaimo jotakin omalla työllään ansaitsee, saakoon hän myös sitä
hallita.

Mutta jos nainen työskentelee kodin ulkopuolella, on miehen palkattava
palvelijat, jotka tekevät hänen tehtävänsä (?) kotona. Siten on mies
Ruotsissa todenteolla naisen hyödyttäjäorja, ja sittenkin kirjoittavat
miehet nimensä naisten omistusoikeusanomusten alle.

Norjassa on mies täydellisesti naisen mielivallan alla. Siellä saavat
merimiesten vaimot nostaa miehen palkan laivain isännistöltä, kun mies
on matkoilla. Ja kun mies palaa kotiin, on perhe usein lisääntynyt
ilman hänen myötävaikutustaan!

Monet miehet eivät tahdo mennä naimisiin, koska heillä on saatavilla
jos miten paljon huvinhaluisia naisia, jotka, maksua vastaan tietysti,
(mies ei koskaan saa maksua) ovat taipuisia antautumaan vapaisiin
suhteisiin.

Täten ovat monet miehet pelastuneet avioliiton orjuudesta. Mutta nyt
kiukkuavat nuo älykkäät naiset näille suhteille, jotka estävät
avioliittojen syntymistä. Tämä on federatsioonin suuri salaisuus.
Naiset näkevät, että miehet ovat olleet heitä viisaampia ja tahtovat
nyt pakottaa miehiä laillistettuun prostitutsiooniin (= avioliittoon).

Uusi surkea todistus naisen pilaantumisesta. He eivät tahdo synnyttää
lapsia, sanovat naiset. Hyvä! Mutta naimisiin he kyllä tahtovat.
Se on: tahtovat antaa miehen elättää itseään täyttämättä niitä
velvollisuuksia, jotka heille tulee ottamalla vastaan elatusta. Tämä on
petosta!

Vielä tahtovat he äänioikeutta. Ilman velvollisuuksia luonnollisesti.
Suorittamatta sotapalvelusta. Se on: he äänestävät miesten hengestä
panematta omaansa vaaralle alttiiksi. He määräävät verot, säätävät
lait, päättävät sodasta ja rauhasta. He määräävät kaiken, sillä he ovat
enemmistönä.

Olkaa varuillanne, miehet!

M:me Adam, joka asetettiin ehdokkaaksi viime vaaleissa Ranskassa,
kieltäytyi ehdokkuudesta kirjoitelmalla, jossa hän kehoitti naisia
ajattelemaan velvollisuuksiaan ennenkun vaativat oikeuksia.

Ajaakseen miehen avionuottaan, ovat naiset nyt onnistuneet saamaan
kapakatkin kiinni. Miehen on seurusteltava "perheissä".

Kyllä olemme paljon saaneet lukea nuorista miehistä, jotka käyvät
tanssiaisissa ja matkustelevat kylpylaitoksiin onkimaan rikkaita
perijättäriä. Lukekaamme nyt muutamia hyviä kertomuksia
(objektiivisia!) hellistä äideistä, jotka kulettavat alastomia
tyttäriään kylpypaikoille ja tanssiaisiin pauloakseen niille elättäjiä.

Kun nyt nainen, levättyään hyvässä unessa 6,000 vuotta, tahtoo hädän
pakottamana tunkeutua työmarkkinoille, jotka mies on järjestänyt, on
hänet, etenkin kun hän tunkeilee julkeasti ja pilattuna, niiltä
karkoitettava! Työmarkkinat on perheen elättäjän!

Ulos kuhnurit!

Mutta nainen ei tahdokaan työmarkkinoille, hän tahtoo virkoihin ja
johtajan paikoille. Miksi tahtovat kaikki tytöt tulla lääkäreiksi?
Tietysti siksi, että pappien suistuttua lääkärit ovat sallimana,
velhomaisuutensa kautta, jota heidän virkansa vahvat etuoikeudet
suojelevat.

Kun Tukholman korkeakoulussa jaettiin miehisen matematiikan professorin
palkka ja annettiin puolet naiselle, tehtiin rikos oikeutta vastaan.

Ja siitä miehet riemuitsivat!

Ja naiset ilkiävät valittaa, että heillä on huonommat palkat kuin
miehillä. Ensinnäkin on se osaksi valetta. Niillä markkinoilla, jotka
nainen itse on järjestänyt, on hänellä aina paremmat palkat. Paheen
markkinoilla saa hän yksin palkkaa, mies ei mitään, ja voi miestä, jos
tohtii pyytää! Näyttämöllä, jossa ruumiillisista sulouksista maksetaan,
ei yksikään oopperalaulaja saa sellaisia honoräärejä kuin arvokas
tanssijatar. Opettajattarena, johon virkaan nainen pääsee kohtalaisen
tutkinnon suoritettuaan, saa nainen paremman palkan kuin mies, joka on
suorittanut vaikean tutkinnon. Vuonna 1867 maksettiin gradueeratulle
opettajalle 750 kruunua, mutta kansakoulunopettajattarille aina 1,800
kruunuun. Ja opettajattarille annettiin stipendejä mennäkseen
opintomatkoille ulkomaille.

Ja jos nainen tunkeutuu perheen elättäjän (miehen) työalueelle, tekee
hän murtovarkauden. Sitäpaitse on hänen työnsä huonompaa kuin miehen,
sillä hän on heikompi ja laiskempi kuin mies; siksi on hänelle
maksettava vähemmän palkkaa.

Naisella on myös sentähden vähemmän palkkaa, ettei laki velvota häntä
elättämään perhettä. Myös sentähden, että nainen elää vähemmällä. Miksi
vähemmällä? Siksi, että mies kaikissa huvituksissa maksaa naisen
puolesta. Lista-tanssiaisissa on pilettejä sekä herroja että naisia
varten, mutta mies lunastaa molemmat. Aina on miehen kutsuttava. Nainen
on ahnas. Hän ottaa maksun kaikesta, hamasta seurastaan hempeensä
saakka. Onko koskaan maailmassa sisar "bjuudannut" veljeään? Mies saa
maksaa kaiken, ne joululahjatkin, jotka nainen hänelle antaa.

Nainen on useimmiten hutiloija ja kun hän on pankkiviroissa, täytyy
miesten tarkastaa hänen tekemänsä työt. Maalla, tiesi muudan maamies
kertoa, täytyy vahtia naisia kun ne on ulkotöissä, kitkemässä tai
paimenessa, muuten ne kyykähtävät nurmelle lörpöttelemään. Humbuugia
siis tuo naisen ahkeruus!

Ensimäinen Ruotsissa ylioppilastutkinnon suorittanut nainen lunttasi
tutkinnossa hullummin kuin koskaan pojat ennen. Hän antoi nitoa Raben
kieliopin latinan sanakirjan lehtien väliin.

Sai reput, muistaakseni, sillä kertaa; mutta pääsi vuoden päästä. Ja
kun hän kuoli, juhlittiin häntä kyynelin kuten uranuurtajaa, sekä
naisten että -- miesten!

Voi niitä kilttiä miehiä!

Nainen on säätänyt kaksi moraalilakia: toisen miehiä, toisen naisia
varten. Jos mies ja nainen ovat yhteydessä keskenään, sanotaan naista
marttyyriksi ("vietelty" tyttö parka) ja miestä raukaksi (sellainen
roisto ja viettelijä).

Miten tuollainen viettely nyt oikeastaan tapahtuu, sitä ei jokainen
tiedä kokemuksestaan; mutta Perustuslaki (luultavasti naisten salaa
säätämä) kieltää siitä puhumasta.

Jos tulee lapsi. Heti esiintyy laki ja mies tuomitaan _yksinään_
kustantamaan sen orpokotiin tai elättämään sitä. Miksei kumpaistakin?
Molemmathan tuosta suloudesta nauttivat. Jos mies ei jaksa maksaa,
pannaan hänet vankeuteen. Mutta nainen on vapaa! Tuo kurja viettelijä
saa siten vastata yhteisestä viasta.

Vielä: avioliitossa petetty aviomies on naurettava, petetty vaimo on
traagillinen. Päin vastoin pitäisi olla, sillä uskoton mies ei hommaa
perheeseen vierasta jäsentä, mutta vaimo kyllä usein hommaa. Ja
sitäpaitse on vaimolla suurempi velvollisuus pysyä uskollisena kuin
miehellä, sillä vaimo ottaa maksua mieheltä uskollisuudestaan; mutta
mies ei!

Naisella on siis kaksi moraalilakia.

Vielä eräs seikka. Vietellylle tytölle ei tule mitään muuta vahinkoa
kuin se että hän menettää naisväen kunnioituksen sentähden, että hän
oli typerä. Miehet naivat sekä vieteltyjä tyttöjä ja leskiä että
prostiteerattuja naisia. Ne eivät juonittele lainkaan niissä asioissa.
Vain naiset ja Björnson nykyään vaativat puhtaita nuorukaisia.

Nainen on kuten sanottu, aina kiskonut hyötyä pettämältään mieheltä ja
kiihoittamalla ja tyydyttämällä hänen auttamatonta intohimoaan, pitänyt
häntä rakkauden kahleissa.

Nainen kutsuu itseään, tuossa ijänikuisessa itsemairittelussaan,
nimellä Mykkä. Hän ei muka osaa puhua, ei vainkaan! Ja kuitenkin on
naisväen kieli aina Sokrateen päiviltä saakka kuuluisa. Mykkä! Hyvä se
että hän vaikenee seurakunnassa, sillä ken on valehdellut 6000 vuotta
ja kauemmankin, hän ei voi eroittaa totuutta valeesta. Hän, joka ei
koskaan ole ajatellut niin ainoaa hyödyllistä keksintöä eikä tehnyt
työtä, hän on menettänyt sananvaltansa kunnes hän katuu, kääntyy ja
tekee parannuksen.

Hän ei ole koskaan välittänyt mistään muusta kuin itsestään, ei
milloinkaan yleisasioista. Jos olisi tahtonut, olisi hän kauan sitten
ymmärtänyt hyvin kaikki yhteiset asiat.

Karakteristista muuten, miten nainen, joka sai valikoida kaikkia aloja,
valitsi vain kehnoja: keisarinnana ja kuningattarena on hän ollut
tyrannillinen, vähäpätöinen tai huono, abbedissana punonut konnan
juonia pappien kanssa, näyttelijänä ja nuorallatanssijana näyttänyt
ruumistaan, prostitueerattuna ja vaimona kaupannut hempeään.

Mitenkähän sitten naisten jumaloiminen on oikeastaan syntynyt ja mitä
se on? Minä arvelin ennen, että se oli pojan kunnioitusta äitiä
kohtaan, mutta pelkäänpä erehtyneeni. Minä en usko enää että on
erikoisen kunnioitettavaa "synnyttää eläviä sikiöitä." Mutta nainen lyö
rahaksi kaikki: äitiyden on hän saanut julistetuksi pyhäksi. Raskauden
aikana on hän irtautunut kaikista perheen emännän velvollisuuksista ja
on paukannut visusti miehen päähän sen, että häntä täytyy hoidella mitä
paraiten ja lellitellä mitä eniten. Hän on viekkaudella hankkinut
itselleen oikeuden tehdä mitä tahtoo yhdeksänä kuukautena. Hänen täytyy
loikoa sohvalla, lukea rauhallisia kirjoja, jotka eivät häntä säikytä
(ei Nordauta eikä Schopenhaueria), saada paraita ruokia, ajella
vaunuilla; ja mies ei saa inttää häntä vastaan, sillä siitä voisi
koitua ikävyyksiä lapselle. Ja mies uskoo mokomaa, vaikka hän tietää
alaluokan naisten synnyttävän helpoimmin sentähden, että he tekevät
raskasta työtä, uskoo, vaikka tietää lääkärin määränneen jonkun ensi
kertaa raskaana olevan naisen luuttuamaan lattioita. Hyvin käytetyn
yhdeksän kuukauden päästä, kun mies on lopullisesti dreseerattu,
tulevat muutaman tiiman kivut, huomatkaa, seuranaan mitä suurin ilo ja,
sanokaamme suoraan, nautinto.

Tämän parin tunnin kärsimyksen mies saa korvata elinkautisella
vankeudella.

Sitten on äidinrakkaus puhkeeva ihanina kukkina kuorestaan ja nainen,
äiti, madonna loistossaan ilmestyvä.

Äidinrakkaus ilmenee seuraavalla tavalla. Hankitaan imettäjä, joka
täyttää äidin "armaimman" velvollisuuden. Äiti on liian heikko
imettämään itse ja hänellä "ei ole antaa". Sitten jätetään äidinhuolet
lapsenpiialle, sitten koulun opettajattarelle ja vihdoin miehelle.

Äidinrakkaus on kuolemaa väkevämpi: kirjoittaa eräs herrasmies!

Jumaliste niitä herrasmiehiä!

Heti kun joku mies suurilla lahjoillaan saa vaikuttavan aseman,
ilmestyy nainen kiskomaan hyötyä hänestä ja alentamaan häntä.

Sokrateella oli vaimo, joka, kun ei voinut pakottaa miestään mairimaan
naisia, häpäisi hänet.

Kun Kristus tuli muotiin ja suurvallaksi, alkoivat naiset tuumia miten
saisivat hänestä hyötyä tai hänet viralta.

He eivät olisi hänestä hyötyneet, sillä hän oli naisvihaaja, siksi
panivat he hänet viralta. Kun hänellä ei ollut vaimoa, eivät he voineet
ylentää hänen vaimoaan miestä alentaakseen. Aprikoivat asiaa neljä
sataa vuotta, ja jo keksivät. Ottivat ja tekaisivat hänen äitinsä,
timmermannin vaimon, "Jumalan äidiksi." Kun kerran Jeesus oli Jumalan
Poika, niin oli Jumalan äiti Jeesuksen mummo. Kylläpä vaati tällainen
keksintö oikein naisen aivoja! Ei tämä tosin varsin viisasta ollut,
paremminkin hölmöä, mutta kavalaa se oli, sillä määrään päästiin. Mies
(Jeesus) oli pantu viralta ja nainen (madonna) nostettu valtaan.

Lahjakkaan marttyyrin sijalle typerä nainen!

Mutta sitten piti Jumalan äidin tietysti tulla äidiksi ilman
epäpuhdasta yhteyttä miehen kanssa.

Ja sitten tehtiin timmermanni Joosepista aisankannattaja ja sitten
julistettiin Jeesus isättömänä syntyneeksi kuten Phylloxera ja
mahoampiainen.

Sitten sopi nainen asioista pappien kanssa ja sitten poltettiin ne,
jotka eivät uskoneet tuohon ihanaan madonnaan.



Post-Scriptum.


Ylläolevan kirjoitettuani on eräs artikkeli Matriarkaatin historiasta,
tämän vuoden Nouvelle Revuessa maalisk. 15 p:ltä, yhä vahvistanut
epäilyksiäni siitä, että naisliike on palautumista naisvaltaan, joka
muinoin on ollut olemassa ja jonka peruja ovat naisen jumaloiminen,
madonnan palvelus, naidun naisen omistusoikeus y.m. Artikkelin tekijä,
Paul Lafargue, lopettaa kirjoitelmansa seuraavasti:

"Patriarkaalinen perhe on siis verrattain nuori yhteiskunnallinen muoto
ja se vihittiin monen monilla rikoksilla, jotka kaikki ehkä
tulevaisuudessakin uusiintuvat, jos yhteiskunnat koettavat jälleen
muodostua matriarkaateiksi."

Sitä koetetaan paraikaa, vaikka kavalasti hyökäten. Ja keinot ovat

    _Naidun naisen omistusoikeus_

               ja

    _nainen työmarkkinoilla_,

jos nimittäin mies yhä jää perheen elättäjäksi. Siis miehet, olkaa
varuillanne!



Syksy.


He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta. Onnellisinako? Mikäli olot
sallivat. He olivat kiskoneet tasaväkisesti, tasaväkisesti, kuten kaksi
yhtä vahvaa nautaa, jotka vetävät kukin köydenpäästään.

Ensimäisenä vuotena haudattiin tietysti paljon kuvitteluja avioliiton
absolutisesta autuudesta. Toisena vuonna tulivat lapset ja elämän
ankara aherrus ei jättänyt paljon aikaa aprikoimiseen.

Mies oli kotirakas, ehkä hyvinkin, ja perhe oli hänen pieni maailmansa,
jonka keskipisteenä hän oli; lapset olivat säteitä ja vaimo koetti
hänkin olla jonakin sisustan pisteenä, mutta ei keskellä ympyrää, sillä
siinä oli mies, ja siksi lankesivat säteet joskus yhteen, joskus
erilleen ja kokonaisuus särkyi.

Nyt kymmenentenä vuonna nimitettiin mies vankilain tarkastuslaitoksen
sihteeriksi ja hänen oli lähdettävä matkoille. Tämä uhkasi hänen
kotoisia tapojaan ja hän oli melkein tyytymätön kun hänen kohta oli
koko kuukaudeksi lähdettävä kodistaan. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän
tulisi enimmän kaipaamaan, vaimoa vaiko lapsia; ehkä kaikkea.

Lähtöpäivän edellisenä iltana istuu hän sohvallaan ja katsoo kun vaimo
latoo vaatteita hänen matkalaukkuunsa. Vaimo on polvillaan permannolla
ja laittelee laukkuun liinavaatteita. Hän puhdistaa pölyn mustista
vaatteista, kääntää ne huolekkaasti, jotta ne sopivat mahdollisimman
pieneen tilaan; eihän mies sellaisia asioita ymmärrä. Vaimo ei ollut
kodissa koskaan ruvennut palvelijan asemaan, tuskin hänen
vaimokseenkaan. Hän oli äiti: lasten ja miehen. Hän ei koskaan
nöyryytetyin mielin ryhtynyt parsimaan miehen sukkia, hän ei koskaan
tarvinnut kiitoksia. Eikä hän koskaan arvellut miestä tällaisesta
velalliseksi, sillä antoihan mies vastineeksi hänelle ja hänen
lapsilleen sekä ehyitä sukkia että paljon muuta, jota hän olisi saanut
hankkia raskaalla työllä maailmalla lasten täytyessä jäädä yksin
kotiin.

Mies istui sohvan nurkassa ja katseli vaimoaan. Nyt kun jäähyväisten
hetket lähenivät, alkoivat jo pienet kaipauksen ennakkosuoritukset. Hän
katseli naisen vartaloa. Lapaluut olivat jo vähän pönkällään, ja selkä
oli koukistunut työstä kehdon, silityslaudan ja lieden luona. Miehenkin
selkä oli kumarassa työstä kirjoituspöydän ääressä ja hänen oli
täytynyt hankkia apulaiset silmilleen. Mutta nyt ei hän tosiaan
ajatellut itseään. Hän huomasi, että naisen palmikot olivat ohuemmat
kuin ennen ja että jakauksessa näki valkenemisen oireita. Hänenkö
vuoksensa nainen oli kukoistuksensa kadottanut, hänenkö ainoastaan? Ei,
koko sen pienen yhteiskunnan, jonka he kaikki muodostivat; sillä olihan
vaimo tehnyt työtä itsensäkin puolesta. Ja miehenkin päälaella oli
tukka ohennut taistelussa kaikkien edestä. Hän olisi ehkä ollut
nuorekkaampi, ellei niin monta suuta olisi ollut odottamassa, jos hän
olisi ollut yksin, mutta hän ei hetkeäkään toivonut, että hän olisi
ollut yksin.

-- Hyvää tekee, kun pääset vähän kotoa jaloittelemaan, sanoi vaimo,
sinä oletkin istua kyköttänyt sisällä ihan liian paljon.

-- Olet hyvilläsi kun pääset minusta, sanoi mies hiukan katkerana,
mutta minulle tulee teitä ikävä.

-- Sinä kaipaat kuin kotikissa lämmintä nurkkaa, vaan en minä luule,
että sinä kaipaat minua kovinkaan hirveästi.

-- No entäs lapsia?

-- Niin, kun olet poissa, mutta kun olet kotona, niin kitiset niiden
tähden, ei pahasti tietysti, mutta kuitenkin! Oo, ei, kyllähän sinä
niistä pidät, uskonhan minä, en tahdo sinua väärin syyttää.

Illallisella oli mies hyvin lauhkea ja tunsi mielensä alakuloiseksi.
Hän ei lukenut iltalehtiä, mutta koetti vain päästä puheisiin vaimonsa
kanssa; mutta tällä oli niin paljon huolehtimista, ettei hän ruvennut
pitkiin tarinoihin ja sitäpaitse olivat hänen tunteensa ehtineet hyvin
terästyä kymmenen vuoden ottelussa lasten kamarissa ja keittiössä.

Mies oli kovin tuntehikas, vaikkei tahtonut sitä näyttää ja
epäjärjestys hänen huoneessaan vei häneltä sielun rauhan. Hän näki
jokapäiväisen elämänsä, olemassaolonsa kappaleita nakeltuina sinne
tänne tuoleille ja piirongeille ja avonainen, musta matkalaukku ammotti
hänestä kuin ruumiskirstu, jossa valkeat vaatteet olivat kääriliinoina
mustien vaatteiden ympärillä, joissa näkyivät hänen polviensa ja
kyynäspäittensä jälet ja hänestä oli kuin viruisi hän itse tuossa
valkeassa tärkkipaidassa valmiina suletun kannen alla pois
kannettavaksi.

Huomisaamuna, elokuun aamuna, hyökkäsi hän ylös sängystä, pukeutui
sydän kurkussa ja oli hyvin hermostunut. Hän meni lasten kamariin ja
suuteli kaikkia lapsia, jotka hieroivat unta silmistään, ja syleiltyään
vaimoaan hypähti hän ajurin rattaille lähteäkseen asemalle. Matka,
esimiesten seurassa, hauskuutti häntä ja hänestä tuntui tosiaan hyvältä
vähän virkisteleidä. Koti jäi taakse kuin tympeä sänkykamari ja hän oli
oikein iloinen saapuessaan Lindköpingiin.

Seuraava päivä vietettiin hienoilla vankilapäivällisillä suuressa
hotellissa, jossa juotiin maaherran, mutta ei vankien menestykseksi,
vaikka viimemainitun kuitenkin luulisi olleen matkan tarkoituksen.
Mutta sitten tuli ilta ja olo yksinäisessä huoneessa. Sänky, kaksi
tuolia, pöytä, komuuti ja yksi steariinikynttilä, joka levitti kehnoa
valoa alastomille tapeteille. Sihteeri oli ihan hädissään. Ei ollut
mitään: ei tohveleja, yönuttua, piippuhyllyä, kirjoituspöytää; ei noita
pikkukapineita, jotka muodostivat ihan koko hänen elämänsä. Entä vaimo
ja lapset? Mitenkähän ne nyt voivat? Olivatkohan terveitä? Sihteeri
tuli rauhattomaksi ja synkeäksi. Kun hän aikoi vetää kelloaan, ei ollut
kellonavainta. Se jäi kotiin kellotelineelle, jonka kerran hänen
vaimonsa morsiamena ollessaan oli hänelle ommellut. Hän asettui
makuulle ja sytytti sikarin. Mutta sitten täytyi hänen nousta
ottaakseen erästä kirjaa matkalaukustaan. Kaikki oli siihen niin
huolellisesti ladottu, että hän pelkäsi tekevänsä pahaa siivoa. Mutta
kun hän siinä kaiveli, niin löysi tohvelit! No kaikkea se eukko ehtii
ajatella! Ja sitten sai hän kirjan käsiinsä! Mutta ei tullut luvusta
mitään. Siinä loikoessaan ajatteli hän menneitä päiviä, vaimoaan
kymmenen vuotta sitten. Ja silloin ilmestyi kuva menneiltä ajoilta ja
nykyinen haihtui sikarin sinisen ruskeihin sauhuihin, jotka kierrellen
kohosivat sadeveden tahraamaan lakeen. Ja hän kaipasi rajattomasti.
Jokainen lausuttu tyly sana viilsi hänen korvaansa ja hän katui vaimon
jokaista karvasta hetkeä, joiden tuloon hän oli syypää. Viimein
nukahti.

Huomenna työtä ja uudet päivälliset ja maljat tirehtöörin, mutta ei
vieläkään vankien menestykseksi. Ilta yksinäisyyttä, autiota, kolkkoa.
Hän halusi puhella vaimolleen. Ja hän otti esiin paperia ja asettui
kirjoituspöydän ääreen. Ensimäiseen kynänvetoon kirje töksähti. Mitä
hän panisi? "Mamma hyvä", kirjoitti hän aina silloin kun lähetti kotiin
kirjelapun, jossa ilmoitti syövänsä kaupungilla. Mutta nyt ei
hän kirjoittanutkaan mammalle, vaan entiselle morsiamelle,
rakastajattarelle. Ja sitten hän kirjoitti "Lilly, rakkaani", kuten
muinoin. Kömpelösti se alussa kävi, sillä niin monta kaunista sanaa oli
jokapäiväisen, arkipäiväisen elämän raskas, kuiva kieli unohduttanut;
mutta pian hän lämpeni, ja nyt muistuivat ne jälleen mieleen kuin
menneet säveleet; valssin tahtia ja romanssi-katkelmia; sireeniä ja
pääskysiä, auringonlaskuisia iltoja peilikirkkailla ulapoilla; kaikki
elämän kevätmuistot häilyivät esiin auringon pilvinä ja ympäröivät
häntä. Sivun alimmaiseen laitaan laittoi hän tähden kuten rakastavaiset
tavallisestikin ja kirjoitti sen viereen -- aivan kuin ennen --
"Suutele tähän!" Kun hän oli kirjoittanut kirjeen ja luki sen läpi,
tunsi hän poskiaan kuumentavan ja oli vähän kuin nolona. Miksi, sitä ei
hän tarkoin tiennyt. Mutta hänestä tuntui kuin olisi hän uskonut
salaisimmat tunteensa jollekin, joka ei ehkä niitä ymmärtänyt.

Pani kuitenkin kirjeen postiin.

Kesti pari päivää ennenkuin vastaus tuli. Odotellessaan kuleksi hän
lapsellisen hämillään ja hermostuneena.

Mutta sitten tuli vastaus: mies oli koskenut oikeaan kieleen ja
keittiön kärystä ja lapsenkamarin melusta kuului laulu kirkas ja
sointuisa, lämmin ja puhdas kuin ensimäinen rakkaus. Ja sitten alettiin
lähetellä rakkauskirjeitä kahden puolen. Mies kirjoitti joka ilta ja
saattoipa päivilläkin lähettää postikortin. Toverit kummastelivat
häntä. Hän alkoi nimittäin pitää puvustaan ja ulkomuodostaan
niin tarkkaa huolta, että alettiin epäillä hänen joutuneen
rakastelusuhteisiin. Ja hän olikin rakastunut, uudelleen! Hän lähetti
vaimolleen valokuvansa, ilman silmälasia, ja vaimo hänelle kiharan
päästään. He kirjoittelivat lapsellisuuksia ja mies oli ostanut
värillistä kirjepaperia, jossa oli kyyhkysten kuvia. Mutta eiväthän he
vielä olleetkaan kuin keski-ikäisiä ihmisiä, eivät lähelläkään
viittäkymmentä, vaikka olivat elämän taistelujen vuoksi ruvenneet
tuntemaan itseään vanhoiksi. Mies oli viime vuonna lyönyt laimin
vaimonsa avioliitossa, ei niin paljon kylmyydestä kuin kunnioituksesta,
sillä vaimo oli hänelle etupäässä lasten äiti.

Matka läheni loppuaan. Nyt alkoi hän tulla levottomaksi ajatellessaan
kohtaamista. Hän oli vaihdellut kirjeitä lemmityn kanssa; tokkohan äiti
ja perheen äiti hänelle riittäisikään? Hän pelkäsi pettyvänsä kotiin
palatessaan? Hän ei tahtoisi nähdä vaimoaan kyökkiriepu käsissä eikä
lapset helmoissa kun tämä lähestyisi häntä syleilläkseen. Heidän oli
tavattava jossain muualla, kahden. Kutsuisiko hän hänet vastaansa
kohtaukseen Vaxholmalle, ravintolaan, jossa he kihlausaikoinaan olivat
viettäneet niin monta iloista hetkeä? Kas sepä oli hyvä keksintö!
Sielläpä asuen sopisi parina päivänä palautella muistoon menneiden
kevätpäivien ensimäistä iloaikoja, jotka eivät koskaan palaa.

Hän istuutui tekemään ehdotustaan pitkällä, hehkuvalla kirjeellä, johon
vaimo vastasi myöntävästi heti ensi postissa, onnellisena kun mies oli
esittänyt ihan hänen tuumansa.

Kahden päivän päästä oli mies Vaxholmalla ja laittoi huoneet
ravintolassa kuntoon. Oli kaunis syyskuun päivä. Söi päivällisensä
yksin suuressa salissa, joi lasin viiniä ja tunsi itsensä nuoreksi
jälleen. Niin valoisaa ja ilmakasta täällä oli! Tuolla siniset
vedenselät ja vain rantain koivut olivat väriä vaihtaneet. Puistossa
kukkivat vielä upeimmillaan daliat, ja resedat tuoksuivat kukkapenkkien
laiteilla. Joku mehiläinen pujahti vielä ehtyviin kupuihin, mutta
palasi pettyneenä takaisin pesäänsä. Salmeen tulivat ja sieltä lähtivät
purjehtijat heikossa tuulessa ja käännöksissä leputtivat purjeet ja
piiskasivat jalusnuorat ja lokit lensivät pelästyksissään ja kirkuen
silakan pyytäjäin luota, jotka istuivat ryypiskellen veneissään.

Hän rupesi kahville verannalle ja odotteli höyrylaivaa, joka oli tuleva
kello kuusi.

Levottomana, kuin outoa kohtaloa odotellen, maleksi hän edestakaisin
balkongilla, tähystellen tuonne selälle ja kaupungin puoleiselle
salmelle nähdäkseen joko laiva tulee.

Vihdoin kohosi savu Tenölandetin männiköiden takaa. Sydämensä alkoi
hieman jyskyttää, hän joi lasin likööriä. Lähti sitten alas rantaan.
Nyt näkyi savupiippu keskellä salmea ja pian näki hän keulatangon
lipun. Tulikohan hän vai oliko sattunut esteitä? Ei muuta kuin jollekin
lapselle jotain, ja hän ei olisi lähtenyt kotoa ja sittenhän olisi
miehen oltava yötä yksin täällä hotellissa. Lapset, joita hän ei ollut
muistellut viime viikkoina hyvin paljon, tuntuivat ilmestyvän nyt kuin
jokin haitta vaimon ja hänen välilleen. Viimeisissä kirjeissään olivat
he puhelleet hyvin vähän lapsista, kuten koettaen karkoittaa
tunteistaan häiritseviä sivuseikkoja tai todistajia.

Asteli pitkin laituria, joka narisi jalkain alla, kunnes pysähtyi
seisomaan pollarin viereen ja tuijotteli laivaan, jonka runko suureni
ja vanavesi virtaili sulavana kultana sinisellä, hieman värähtelevällä
veden pinnalla. Nyt näki hän väkeä liikehtivän yläkannella ja
matroosien puuhaavan keulassa touvien kimpussa.

Ja sitten vilkkuu valkoista tuolla yläällä perämiehen kopin vieressä.
Mies on yksin laiturilla, ei siis voitane juuri vilkuttaa muille kuin
hänelle; eikä kukaan muu vilkuttane kuin vaimo. Mies ottaa nenäliinansa
ja vastaa tervehdykseen. Mutta huomaa, ettei hänen nenäliinansa ole
valkea, sillä jo kauan sitten alkoi hän käyttää värillisiä,
säästeliäisyydestä. Höyrylaiva huutaa, singnaleerataan ja kone
hiljentää, laiva lähenee nyt laituria ja mies tuntee vaimonsa.
Tervehtivät silmillään, mutta eivät vielä voi puhua pitkän välimatkan
vuoksi. Laiva tulee laituriin. Hän se on, eikä kuitenkaan hän. Kymmenen
vuotta! Muoti on muuttunut, vaatteiden kuosi toinen. Ennen saarsi hänen
hienoja, tummia kasvojaan kuin kehyksiin siihen aikaan käytetty
bahytti, joka soi otsan paistaa avoinna; nyt hänen kasvojaan varjosti
jonkinlainen miehen hattua ilkeästi apinoiva päähine; ennen kuulsi
hänen sorea vartalonsa pienin, leikkivin piirtein kauniisti poimuilevan
visiittikapan peitosta, joka veikistellen kätki ja ilmaisi olkapäiden
pyöreyden ja käsivarsien liikkeet; nyt rumisti koko olentoa pitkä
kuskitakki, joka kuvasti vaatteet, mutta ei vartaloa, ja kun vaimo
astui laivan porraslaudalta, näki mies hänen pienen jalkansa, johon hän
oli ihan rakastunut ennen, silloin kun se oli tiiviissä nappikengässä,
virutettuna suippuiseen kiinalaistohveliin joka ei sallinut jalkaterän
ponnahdella noissa tanssivissa rytmeissä, mitkä häntä ennen hurmasivat.

Hän, eikä hän! Mies syleili häntä, suuteli. Kysyivät vointia ja mies
lasten vointia. Ja lähtivät rannalta.

Sanat kömpelöitä, kuivia, vastahakoisia. Kummallista! He ikäänkuin
häpesivät toisiaan, kirjevaihtoonsa eivät vihjailleetkaan.

Viimein rohkaisi mies mielensä.

-- Lähdemmekö kävelemään ennenkuin aurinko laskee?

-- Lähtään, mielelläni, vastasi vaimo ja luottautui miehen
kyynäskoukkuun.

Kulkivat katua pitkin pieneen kaupunkiin. Kaikki kesäiset huvipaikat
oli sulettu luukuilla, puutarhoista oli kukoistus riistetty. Joku
lehväin taakse piiloutunut omena oli niissä vielä, mutta kukkapenkeistä
oli kukat viety. Verannat, joista oli telttamarkiisit poistettu,
näyttivät luurangoilta ja äänetöntä oli nyt siellä, missä ennen iloinen
nauru oli kajahdellut ja kasvot ilosta loistaneet.

-- Näyttää niin syksyiseltä, sanoi vaimo.

-- Niin, kolkkoa on nähdä kesäiloja tällaisina.

Vaelsivat edelleen.

-- Mennään katsomaan entisiä asumuksiamme, sanoi vaimo.

-- Mennään, se on hauskaa.

Ja he kulkivat kylpylaitoksen ohitse.

Tuossa oli pienoinen tupa ahtaassa tilassa, puutarhurin ja
luotsivanhimman asumusten välillä, punaisen säleaidan sisällä,
verannoineen ja puutarhatilkkuineen.

Muinaiset muistot havahtivat. Tuolla, tuossa kamarissa syntyi
ensimäinen. Riemua, juhlaa! Laulua ja nuoruutta! Tuossahan oli heidän
istuttamansa ruusupensas. Tuohon he laittoivat maamansikkalavan, mutta
ei ollut sitä siinä enää, se oli nurmikoksi ruohottunut. Saarnipuissa
oli keinun jälet, mutta keinua ei ollut.

-- Kiitos kauniista kirjeistäsi, sanoi vaimo ja puristi miehen
käsivartta.

Mies punastui, ei vastannut. Sitten kääntyivät he kulkemaan hotellille
päin, miehen kertoessa kaikellaista matkaltaan.

Mies oli antanut laittaa aterian suureen saliin, heidän entiselle
pöydälleen, jossa he muinoin olivat aterioineet. Ruokaluvuitta
rupesivat syömään.

Ja nyt olivat he kahden jälleen. Mies otti leipäkorin ja tarjosi
vaimolleen. Tämä hymyili. Eipä mies ollut aivan tuonoon ollut niin
kohtelias. Mutta oli nyt taas niin uutta ja hauskaa aterioida
ravintolassa ja pian keskustelivat he lämmenneinä, kuten duettoa,
toinen ehättäen jotain kertomaan toisen puhuessa, muistutellen sitä tai
sitä mennyttä, ja he elivät muistoissa. Katseet loistivat ja kasvojen
pienet rypyt tasoittuivat. Oi sitä kultaista, ruusunhohteista aikaa,
joka on ihmisellä vain kerta, jos on, jota niin monilla, monilla ei ole
ollenkaan. Herkkuihin päästyä kuiskasi mies jotain tarjoilijattarelle,
joka pian toi pöytään pullon sampanjaa.

-- Rakas Aksel, mitä sinä ajatteletkaan? sanoi rouva kuten nuhdellen.

-- Kevättä, mikä meni, mutta mikä palaa. -- Mutta hän ei ajatellut
oikeastaan sitä, sillä vaimon nuhteissa juolahti mieleen tummana
hiipien kuin kissa, kuva lapsenkamarista ja jauhopuurosta.

Mutta mieli selkeni jälleen, ja ruusunpunainen viini kosketti taas
muistojen kieliin ja he antautuivat menneisyyden lumoisaan huumaukseen.

Mies istui nyt kyynärpää pöytää vasten ja käsi silmillä kuten koettaen
karttaa häiritsevää nykyhetkeä, nykyhetkeä, jota hän niin oli halunnut.

Hetket kuluivat vireästi. Nousivat pöydästä ja menivät kahville saliin,
jossa oli piano.

-- Kuinkahan minun pienoiseni jaksavat, tuumi rouva, heräten nyt vasta
huumauksesta.

-- Istupas ja laula, sanoi mies ja avasi soittimen.

-- Mitä minä laulan? Tiedäthän sinä, etten ole laulanut moniin
aikoihin.

Kyllä, hän tiesi kyllä, mutta nyt hän tahtoi laulua. Vaimo asettui
pianon ääreen ja soitteli preludioita. Rämisevä kapakkapiano kalisi
kuin irtohampaat.

-- Sano mitä minä nyt laulan? kysyi vaimo ja kääntyi miehen puoleen.

-- Sinä tiedät, Lilly, vastasi mies tohtimatta hänen silmiinsä
katsahtaa.

-- Sinun laulusi! Niin, kun minä sen vaan muistaisin!

-- Ja sitten hän lauloi: "Maa kaukainen mikä se lienee, miss' armaani
asustelee."

Mutta oi, ääni oli ohut, terävä ja mielenliikutus sen teki
epäpuhtaaksi, hetkin kuin huuto sielun sisimmästä, tunne keskipäivän
katoamisesta ja illan lähenemisestä. Sormet, jotka olivat askaroineet
raskaassa työssä, eivät helposti osuneet oikeihin tangentteihin ja
soitin oli soitettu pilalle; vasaroista kangas kulunut ja vain puut
napsahtelivat metallikieliin.

Kun oli laulanut, ei vaimo pitkään aikaan tohtinut käännähtää
istuimellaan, hän aivan kuin odotteli että mies tulisi hänen luokseen
ja sanoisi jotain. Mutta hän ei tullut, ja äänetöntä oli huoneessa. Kun
vaimo kääntyi tuolillaan, niin mies sohvalla itki. Vaimo halusi
hypähtää hänen luokseen, puristaa hänen päätään käsiinsä ja suudella
häntä kuten muinoin, mutta hän ei voinut nousta, istui liikkumatta,
katseli lattiaan.

Miehellä oli polttamaton sikari peukalon ja etusormen välissä. Kun hän
kuuli laulun vaikenevan, purasi hän sikarista pään, raapaisi tulta.

-- Kiitos, Lilly, sanoi mies sauhutellen. Tahdotko nyt kahvia?

Joivat kahvia ja puhuivat ylimalkaisesti kesähuveista ja tuumivat missä
asuisivat ensi suvena. Mutta keskustelu alkoi kuivua ja asiat toistua
samoina.

Vihdoin sanoi mies, tukauttelematta pitkää haukotustaan:

-- Nyt minä menen makaamaan!

-- Minä menen kanssa, sanoi rouva, nousten ylös. Mutta ensin menen
vähän balkongille.

Mies meni sänkykamariin. Rouva oli hetken ruokasalissa ja jutteli
emännän kanssa sylttysipulista, jonka jälkeen he joutuivat tarinoimaan
villavaatteiden pesusta. Tarinaa kesti puoli tuntia.

Kun rouva palasi, pysähtyi hän sänkykamarin ovelle kuuntelemaan. Ei
hiiskausta, kengät olivat oven edessä. Rouva naputti, mutta ei
vastattu. Silloin avasi hän oven ja meni sisään. Mies makasi.

Nukkui!

       *       *       *       *       *

Huomisaamuna kahvipöydässä herran päätä kivisti ja rouva näytti
levottomalta.

-- Ush, minkälaista kahvia, sanoi herra irvistäen.

-- Se on Brasilialaista, sanoi rouva.

-- Mitäs me nyt tänään tehdään? sanoi herra ja kaivoi kellon
taskustaan.

-- Sinun pitää ottaa voileipä, tuumi rouva, eikä äkäillä kahville.

-- Juu, sen minä teenkin, sanoi mies, ja pikku naukku. Se sampanja,
brr!

Herran eteen tuotiin voileipätarjotin ja viinapullo ja hän virkistyi.

-- Nyt mennään Luotsivuorelle katsomaan näköalaa.

He nousivat ja lähtivät. Ilma oli hurmaava ja kävely raikasta. Mutta
vuorelle kapuaminen oli hidasta, rouvan henkeä ahdisti ja herran polvet
olivat kangistuneet. Nykyisiä entisiin ei vertailtu.

Sitten lähtivät lehtoihin.

Niityt oli niitetty kauan sitten ja äpäre koluttu niin ettei kukkaa
kuultanut. Istuivat parille kivelle.

Mies alkoi jutella vankilain tarkastuksesta ja toimestaan, rouva
lapsista.

Kulkivat jälleen sanaa vaihtamatta vähän matkaa. Mies katsoi kelloaan.

-- Vielä on kolme tuntia päivälliseen, sanoi hän. Ja ajatteli: mitähän
ihmettä me teemme huomenna. Palasivat hotelliin. Mies haki sanomalehtiä
lukeakseen. Rouva hymyili ja istui hiljaa hänen vieressään.

Päivällisillä jotenkin hiljaista. Vihdoin alkoi rouva luvun piioista.

-- No, mutta jumalan nimessä, älä nyt viitsi piioista, huudahti mies.

-- Niin, emmehän tulleet tänne toraamaan, vastasi rouva.

-- Olenko minä torannut?

-- No, en suinkaan minäkään.

Ja tuli hirvittävä paussi. Mies olisi halunnut, että jokin olisi sen
lopettanut. Vaikka puhe lapsista! Tämä tête-à-tête alkoi käydä
kiusalliseksi. Mutta sitten vihlaisi sydäntä, kun ajatteli eilispäivän
kirkkaita hetkiä.

-- Mennään Tammiston mäelle, sanoi rouva, poimimaan mansikoita.

-- Ei näin myöhään ole mansikoita; nythän on syksy!

-- Mennään kuitenkin!

Ja he lähtivät. Mutta ei tullut puheesta. Mies katseli ja haki jotain
esinettä, jotain paikkaa tien varrella josta sopisi puhua, mutta kaikki
oli kuivaa, sanottua. Vaimo tunsi miehen kaikki ajatukset kaikista
asioista, eikä hyväksynyt niistä läheskään kaikkia. Sitäpaitse, nyt
tahtoi mies kotiin, lasten luo. Olihan ihan hullua maleksia täällä
kummituksena ja pelätä joka hetki kinasteluja. Viimein pysähtyivät,
sillä rouvaa väsytti. Mies istuutui tien viereen ja piirteli hietaan
kepillään ja toivoi vain että rouva alkaisi jostain puhetta.

-- Mitä sinä ajattelet, kysyi rouva viimein.

-- Niin minä, vastasi mies kuin taakan alta päästen. -- Niin, sitähän
minä, että me olemme jo vanhoja, mamma; me olemme leikit leikkineet ja
saamme tyytyä siihen mikä on mennyttä. Ehkäpä sinä ajattelet niinkuin
minäkin. -- Lähdetäänkö iltalaivalla kotiin. Vai?

-- Sitähän minä olen ajatellut koko ajan, ukko kulta, mutta sinunhan
piti saada pitää oma pääsi.

-- No tule sitten, niin lähtään kotiin. Ei ole kesää enää. On syksy.

-- Niin on!

He kulkivat kevein askelin takaisin. Miestä vähän nolosti tällainen
asiain yhtäkkinen proosalliseksi kääntyminen ja hänen teki mieli ruveta
selittelemään sitä filosoofisesti.

-- Katsos, mamma, sanoi hän, minun rak ... hm, (sana oli
liian vahva) minun mieltymyksessäni sinuun on vuosien kuluessa
tapahtunut evolutsiooni, kuten nykyään sanotaan. Se on kehittynyt,
anplifieerautunut, niin sanoakseni, niin että kun se alussa kohdistui
indiviidiin, on sen esineenä nyt perhe kollektiiviteettinä. Se ei
kohdistu nyt sinuun persoonallisesti, ei lapsiin, vaan koko...

-- Tai kuten eno aina sanoi, että lapset ne on ukkosenjohtoja!

Filosoofisen selittelynsä jälkeen tuli mies taas entiselleen. Hauskaa
oli nakata pois tämä juhlatakki yltään; ja tuntui kuin olisi hän taas
pukeutunut yönuttuun.

Ja kun he tulivat huoneisiinsa hotelliin, kävi rouva heti kapsäkkien
kimppuun ja oli hyvällä päällä.

Ja tultuaan laivaan, menivät he heti alas ruokasaliin. Häpeissään kun
oli, kysyi mies sentään ensin, eivätkö he jäisi katselemaan auringon
laskua, mutta ei rouva halunnut.

Ja illallisella otti mies ruokaa ensin omalle lautaselleen ja rouva
kyseli tarjoilijattarelta, missä hinnoissa hapanleipä on.

Ja syötyään makonsa täyteen ja kohottaessaan portterilasia huulilleen,
ei mies voinut olla virkkamatta ajatusta, jolle hän mielessään oli
naureskellut jo pitkän aikaa:

-- Vanha hupakko, häh! sanoi ja hymyili vaimolle, joka suu ruokaa
täynnä sattui häneen katsahtamaan.

Mutta vaimo ei suonut hymyä vastaukseksi tuolle säteilevälle
lihavanaamalle, vaan hänen silmänsä välähtivät ja saivat niin
musertavan arvokkaan ilmeen, että mies joutui ihan hämilleen.

Lumous haihtui, viimeiset rakastajattaren sävyt katosivat; mies oli
lasten äidin seurassa ja hän tunsi olevansa nolattu.

-- Älähän halveksi minua sentään, jos olin hupakko jonkun
silmänräpäyksen, sanoi rouva vakavasti. Mutta miesten mieltymys onkin
suureksi osaksi halveksimista; se on merkillistä.

-- Entäs naisten sitten?

-- Vielä enemmän, se on totta! Mutta naisilla onkin suuremmat syynsä.

-- Jumala ties! Taitavat olla yhtä suuret, vaikkei samat. Mutta
luultavasti ovat molemmat väärässä. Sitä, jota on vaikea saada ja jota
siis on ruvennut pitämään liian suuressa arvossa, alkaa pian halveksia.

-- Miksi sitä sitten pitää liian suuressa arvossa?

-- Miksikäs sitä on niin vaikea saada?

Höyrypilli heidän päänsä päällä lopetti keskustelun.

Tultiin perille.

Kun he jälleen tulivat kotiin ja mies näki hänet keskellä lapsilaumaa,
tunsi hän pian, että hänen "mieltymyksensä" häneen oli muuttunut ja
että vaimon mieltymys oli miehestä siirretty lapsiin ja jaeltu noille
huutaville piimäparroille. Ehkäpä mies oli ollut vain välikappaleena,
silloin kun vaimo oli häneen mieltynyt. Miehen osahan tässä näytelmässä
oli niin lyhyt, siksi tunsi hän itsensä syrjäytetyksi. Ellei häntä
olisi tarvittu leivän hankkijaksi, olisi hänet luultavasti jo hylätty.

Mies meni työhuoneeseensa, pani yönutun ylleen ja tohvelit jalkaan,
pisti piippuun ja viihtyi taas kuin kotonaan.

Akkunoita hakkasi sade ja tuuli ja takan torvessa vinkui.

Päästyään lasten luota tuli vaimo sisään.

-- Eipä ole mansikan poimimis-ilma, sanoi hän.

-- Ei, muoriseni, kesä on mennyt ja syksy tullut.

-- Niin, syksy on tullut, vastasi vaimo, mutta ei talvi vielä sentään,
ja se lohduttaa.

-- Lohduttaa! Huono lohdutus, kun ihmisellä ei ole monta elämää.

-- On kaksi, kun on lapsia, kolme, kun saa nähdä lastensa lapset!

-- Mutta siihen se loppuukin sitten.

-- Loppuu, jos ei ole elämää tämän jälkeen.

-- Siitä ei varmaa! Mutta mikäpä tietää? Minä kyllä uskon, mutta eihän
minun uskoni todista mitään!

-- Niin, mutta on niin hauskaa uskoa, uskotaan pois, uskotaan, että
meillekin tulee vielä kerran kevät! Uskotaan nyt!

-- Niin, uskotaan, sanoi mies ja kietoi kätensä vaimon vyötäisille.



Leivän puute.


Hän oli ylimääräisenä kauppakollegiumissa 1200 kruunun palkalla. Hän
oli rakastanut nuorta tyttöä, jolla ei ollut myötäjäisiä; rakkaudesta,
kuten hän itse selitti; päästäkseen juoksemasta tanssiaisissa ja
kaduilla, sanoivat ystävät. Miten liekään ollut, parin yhdyselämä oli
alussa onnellista.

-- Ai kuinka huokeaa on elää naimisissa, -- huudahti hän kerran,
häätouhut kestettyään. -- Sama summa, joka tuskin riitti ennen
poikamiehelle, riittää nyt miehelle ja vaimolle. Se avioliitto, on se
sentään mainio keksintö. Neljän seinän sisällä on miehellä mitä hän
ikinä kaipaa: asunto, kellari, sveitseria -- kaikki. Eikä ruokalistoja,
ei juomarahoja, ei uteliasta porttivahtia aamuisin kurkkimassa, kun
lähtee kaupungille rouva käsikynkässä.

Elämä hymyili hänelle, voimansa kasvoivat yhä ja hän teki työtä miehen
lailla. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut elonvoiman niin itsessään
tulvehtivan ja aamuisin hypähti hän sängystä kuin ponnahtaen ja
mainiolla tuulella; hän oli kuin nuorentunut.

Kahden kuukauden päästä, kun ikävystymistä ei vielä tuntunut, ilmaisi
pikku rouva hänelle eräitä toiveita. Uutta iloa, uusia huolia, mutta
niin ihania kantaa! Oli heti hommattava tulot suuremmiksi, jotta
voitaisiin ottaa arvokkaasti vastaan tuota tuntematonta maailman
mattia. Mies hankki käännöstyötä. Pieniä, somia vaattehuisia oli siellä
täällä huonekalujen päällä, kehto se odotti porstuassa ja pieni tuli
terveenä ja ehin nahoin surujen maailmaan.

Isä oli hurmiossa; mutta kuitenkin tunkihe sieluun jonkinlainen
pelko katsellessa tulevaisuutta kasvoista kasvoihin. Menot ja tulot
eivät pysyneet tasapainossa. Täytyi kuroa kukkaron viilekkeitä
toalettirasioissa. Bonjourin ompeleet alkoivat valeta, paidan rinnan
kätki suuri lapiokravatti, housunlahkeisiin ilmestyi rimsuja, joiden
tähden viraston vahtimestarit alkoivat häntä katsella halveksien.
Sitäpaitsi täytyi hänen pitentää työpäiväänsä.

-- Tässä pitää panna toppi piimäparroille, -- tuumi hän itsekseen. --
Mutta millä tavalla?

Sitä ei hän tiennyt.

Kolmen kuukauden päästä valmisti hänen vaimonsa häntä valituin sanoin
tietämään, että hänen isänilonsa tulisi suurentumaan kaksinkertaiseksi.
Mies ei oikein ihastunut. Mutta eihän tässä tieltä kääntyä auttanut,
vaikka avioliitto näkyikin olevan kaikkea muuta kuin huokea laitos.

-- Mutta antaahan olla, tuumi hän ja rupesi iloisemmaksi, --
nuorempihan perii vanhemman kapalorievut, vai mitä? Ne ei siis maksa
mitään ja muuten, täytyyhän niiden elää niidenkin.

Tuli isäksi toisen kerran.

-- Sinä pusket täydellä höyryllä, -- ilmaisi aivoituksensa eräs toveri,
joka oli nainut mies, mutta jolla ei ollut lapsia kuin yksi.

-- Piru vie, mutta mitäs siinä tekee?

-- Pitää olla järkevä!

-- Järkevä? Kuulehan nyt, hyvä veli! Naimisiinhan sitä mennään sen
tähden että -- -- minä tarkoitan, ei juuri vartavasten sitä varten,
jotta, että -- -- mutta kuitenkin kaikessa tapauksessa myöskin
sentähden jotta -- -- Hyvä! Me olemme naimisissa, sillä hyvä.

-- Eipä ihan. Ja toinen asia, veli, jos toivot, että sinun kannattaisi
käyttää puhdasta tärkkipaitaa ja olet taipuvainen huolimaan
virkaylennystä, niin on absoluuttisesti välttämätöntä, ettei
housunlahkeistasi roiku rimsuja eikä hattusi paista punaiselta.

Ja tuo järkevä kuiskasi muutamia jären sanoja hänen korvaansa.

Niin kävi nyt aviomiesrukan, joka tuumi päässeensä hyville päiville,
sai elellä nälkäruuilla.

Ja sitten alkoi mullin-mallistus.

Ensin liiaksi kiihtyneet hermot, yöt unettomat ja päivän työ kehno; ja
sitten lääkäri. Kolme kruunua joka resepti. Ja millaisia reseptejä,
herra jumala! Hän ei voisi tehdä työtä. Hän oli tehnyt liiaksi työtä,
aivot olivat liiaksi rasittuneet. Mutta työttömyys, se olisi heille
kuolema! Ja työ se oli myös kuolema!

Teki työtä!

Eräänä päivänä kun hän istui virastohuoneessa köyristyneenä loputtomain
numerokolummien yli, pyörtyi hän ja komahti lattialle.

Uusi käynti lääkärin luona, joka oli spesialisti -- 18 kruunua. Uudet
määräykset: virkaloma kivuloisuuden tähden, oiva ratsastusretki joka
aamu, aamiaiseksi pihviä ja lasi hyvää portviiniä.

Ratsuja ja portviiniä!

Mutta vielä pahempaa oli se, että hän alkoi sielussaan tuntea
kylmäkiskoisuutta tuota rakastettua vaimoa kohtaan -- ei tiennyt miksi.
Miestä pelotti lähestyä häntä ja samalla hän himoitsi häntä; hän
rakasti, rakasti yhä, mutta rakkaudessa oli jotain katkeraa.

-- Sinähän laihdut, -- tokaisi eräs toveri.

-- Niin, minä tosiaan luulen, että olen laihtunut, -- vastasi aviomies.

-- En minä sitä tarkoittanut, -- peruutti toinen. -- Kieroa peliä,
poika!

-- En ymmärrä hölyn pölyä, mitä sinä tarkoitat!

-- Puoli surussa, nainut mies! Älä sinä rupee, ystäväni.

-- Hitto soi, en minä vaan ymmärrä!

-- Ei auta puskea päin tuuleen! Ei, käännä purjetta sopivasti ja saat
nähdä, ettei hätää mitään. Usko minua, kyllä minä nämä asiat ymmärrän.
Kai älyät puolesta sanasta?

Notari jätti hyvät neuvot silleen, hyvin tietäen, etteivät tulot
lisäänny samassa suhteessa kuin lapsilauma, mutta jotensakin varmaan
luullen tietävänsä myös sairautensa syyn.

Kesä oli vähitellen tullut. Perhe oli muuttanut maalle. Eräänä kauniina
iltana oli aviopari lähtenyt kävelemään kahden jyrkkää järvenäyrästä
pitkin, jota äsken lehteen puhenneet lepät siimestivät. Mies oli
pahoilla mielin, alakuloinen; synkät ajatukset liikkuivat pakottavissa
aivoissa. Elämä oli hänestä pohjaton kuilu, joka avautui nielläkseen
heidät, kaikki ne, joista hän niin paljon piti.

He alkoivat ennehtiä, että hän kai kohta menettäisi paikkansa;
päällikkö oli nimittäin pahastunut siitä, että hän taas anoi
virkalomaa. Mies valitteli toverin tylyyttä, tunsi olevansa kaikkien
hylkäämä ja kärsi tuskaa, kun ajatteli, että vaimo oli häneen
kyllästynyt.

Ei, ei toki, vaimo rakasti häntä yhä yhtä kiihkeästi kuin ennen
onnenpäivinä, jolloin he olivat äsken kihlautuneet; voiko mies
sellaista epäillä?

Oi, ei, mutta hän oli kärsinyt niin paljon, hän ei voinut hallita omia
ajatuksiaan. Ja hän painoi hehkuvan poskensa toisen poskea vasten,
pujotti kätensä hänen uumilleen ja suuteli suutelemistaan kuumin huulin
hänen silmiään.

Hyttyset hyppivät ylös ja alas häätanssissaan koivun latvassa, ilman
huolia niistä tuhansista pienoisista, jotka heidän luvallinen
huvituksensa saattaisi elämään; hauet kutivat kaislikossa huolettomasti
hyläten miljoonat vaimosensa; pääskyset suutelivat lennossa keskellä
selvää päivää, eivätkä olleet hiukkaistakaan levottomia säännöttömäin
rakkaussuhteidensa seurauksista.

Yhtäkkiä kavahti mies ylös ja venyttelihe kuten pahoista unista heräten
ja hengitti täysin keuhkoin hempeää ilmaa.

-- Mikä sinulla on? -- kuiskasi vaimo ja punehtui.

-- En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä elän, että hengitän jälleen!

Ja säteilevän iloisena, kirkkain kasvoin ja kiiltoisin silmin, kurotti
hän vahvat kätensä vaimon puoleen, nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja
suuteli rajusti hänen otsaansa. Pohkeidensa lihakset paisuivat kuin
antiikisen jumalan, selkä suoristui joustavaksi kuin viidan puun, ja
onnen ja elinvoiman huimaamana kantoi hän rakkaan taakkansa polulle,
jossa laski hänet maahan.

-- Sinä uuvutat itsesi, rakkaani -- sanoi vaimo häädellen, turhaan
koettaen irtautua hänen syleilystään.

-- Oh, en! Minä voin kantaa sinua maailman ääriin ja minä kannan
kaikkia teitä, miten monta lieneekään, tai -- lisäsi hän -- miten monta
tulleekaan!

Ja riemua hehkuen astelivat he kotiin käsi kädessä.

-- Miten lieneekään, rakkaani, täytyy tunnustaa, että on jotenkin
hauskaa hypähtää sen kuilun yli, joka eroittaa sielun ja ruumiin.

-- Mitä sinä puhut!

-- Jospa vain sen olisin tiennyt, olisin säästynyt paljolta
onnettomuudelta. Voi idealisteja.

Ja he menivät huoneeseensa.

Vanha hyvä aika alkaa jälleen ja uusi, parempi näyttää luontuvan. Herra
toimii taas virastossa ja eletään uudelleen rakkauden keväässä.

Ei tohtoria tarvita ja mieli on mitä parhain.

Kolmansien ristiäisten jälkeen alkaa miestä arveluttaa jälleen ja
hän rupee taas kieroon peliin ja seuraukset on tutut. Lääkäri,
virkavapautta, ratsastamista, portviiniä! Tämä täytyy lopettaa! Joka
kerta teki vaurion budgettiin.

Ihan uuvuksissa, koko hermokoneisto sijoiltaan, täytyi hänen päästää
luonto valtoihinsa. Ja menot kasvoi ja tulot väheni heti.

Ei hän tosiaan ollut rikas, mutta ei köyhäkään.

-- Toden totta, muija kulta, tästä tulee taas ihan entinen peli, sanoi
mies.

-- Määrättyyn hetkeen saakka, ystäväni, -- vastasi naisparka, jolla
paitse äidin velvollisuuksia oli myös kaikki palvelijan tehtävät
täytettävänä.

Neljännen lapsivuoteen jälkeen ei vaimo enää jaksanut ja täytyi ihan
pakosta hankkia lapsentyttö.

-- Nyt riittää! -- ilmaisi lohduton aviomies. -- Nyt pannaan piste.

Köyhyys irvisti ja kodin perusta horjui.

Ja kolmenkymmenen vuoden ikäisinä, tuona hedelmällisenä aikana, jolloin
kaikki kukat saavat vaatia hedelmöitymistään, täytyi nuorten
aviopuolisojen turvautua inhottavaan, häpeälliseen celibaattiin. Mies
oli ärtyisä, hipiä tuhkan harmaa ja silmät sammuneet. Vaimon upea
kauneus lakastui, voimakas povi litistyi ja hän sai sietää äidin koko
kärsimyksen nähdessään lapsensa verettöminä ja huonoissa vaatteissa.

Eräänä päivänä paistoi hän hellalla silliä, kun eräs naapurin rouva
tuli sisään vähän tarinoimaan.

-- Mitenkäs nyt rouva jaksaa? -- alkoi vieras.

-- Kiitos, siinä menee! Entä itse?

-- Voi, minä olen niin heikko! Eipä se naimisissa olo ole paljonkaan
arvoinen, kun aina täytyy vahtia!

-- Luuletteko olevanne yksinänne siinä kohtalossa...?

-- Ah -- --? -- -- --

-- Tietkääs rouva, mitä se sanoi. Täytyy säästää juhtaa, sanoi. Ja minä
kärsin, sen rouva arvaa! Onhan tosiaan erinomaista olla naimisissa!
Toinen tai toinen saa sitä kokea. Jompi kumpi.

-- Tai molemmat! --

-- Ei taida mikään siinä auttaa.

-- Entä oppineet, ajavat hottiinsa ruunun ruokaa? --

-- Niin, oppineet, niillä on niin paljon parempaa ajateltavaa, ja onhan
sopimatonta kirjoittaa tällaisista asioista; niitä ei voisi lukea
ääneen.

-- Mikä on pääasia.

Jonka jälkeen nuo kaksi naista alkoivat kertoa toisilleen kovia
kokemuksiaan.

Seuraavana kesänä täytyi asua kaupungissa kellarikerroksessa kaidan
kujan varrella ja tyytyä näköalana katuojaan, joka löyhki niin, ettei
akkunoita voitu avata.

Vaimo ompelee samassa huoneessa, jossa lapset leikkivät; mies, jonka on
täytynyt erota virastaan, kun ei ollut siistiä pukua, kirjoittaa
puhtaaksi vierushuoneessa ja murisee pienoisten meluamista. Väliovesta
kohdellaan toisiaan tylyin sanoin.

On helluntai, iltapäivä. Mies venyy repaleisella nahkasohvalla ja
tarkastelee ruudusta kujan toisella puolella näkyvää akkunaa. Siellä
hoksaa hän tytön, jonka mainittiin viettävän huonoa elämää,
koristeleivan iltakävelylleen. Toalettipeilin vieressä on hänellä
syreenikimppu ja kaksi appelsiinia. Välittämättä uteliaista katseista,
kiskoo hän kureliivit kiinni tanakoille povilleen.

Eipä nuo vietä niinkään huonoa elämää, tuumi celibaattiin tuomittu
itsekseen, yhtäkkiä leimahtaen liekkiin. -- Tässä maailmassa saa elää
vain kerran ja elettävä on, vieköön se sitten vaikka mihin.

Vaimo, joka juuri tulee huoneeseen, hoksaa hänen katseittensa esineen.
Silmänsä leimahtavat; loppuun palavan rakkauden viimeinen kipenä
tuikkii tuhkan alta ja sytyttää hetkellisen mustasukkaisuuden.

-- Eiköhän lähdetä lasten kanssa Eläintarhaan? kysyi vaimo.

-- Näyttelemään viheliäisyyttä? -- vai? Kiitos kunniasta!

-- Mutta täällä on niin kuuma. Minä lasken uutimet alas.

-- Avaisit paremminkin akkunan!

Mies arvaa vaimon ajatukset ja nousee itse avaamaan akkunaa. Ulkona
istuu hänen neljä pienokaistaan katukäytävän laidalla lähellä
likaviemärin suuta. Ne tallustelevat kuivassa katuojassa ja leikkivät
appelsiinin kuorilla, jotka ovat löytäneet kadulta roskien seasta.
Miehen sydäntä kalvaa ja itku tuli kurkkuun; mutta köyhyys oli
tylsistänyt hänet niin että hän vain seisoi toimetonna kädet ristissä.

Yhtäkkiä pullahti kaksi liejuvirtaa likaviemärin torvesta, täytti
tulvallaan katuojan ja kasteli lasten jalat, ne alkoivat huutaa
tukehtumaisillaan löyhkään.

-- Pane lasten päälle, että pääsevät ulos, mutta joutuin! -- huusi mies
aivan lohdutonna tuosta sydäntä vihlovasta näystä.

Isä lykkäsi korivaunua, jossa pienin oli, ja äiti talutteli toisia. He
tulivat Klaran hautausmaalle, tavalliseen käyntipaikkaansa
tummarunkoisten lehmusten lehväkatoksen alle, joka oli vihreä ja
rehevä, kuten maa olisi lannoitettu ruumiilla, jotka tänne oli
haudattu. Soitettiin iltakirkkoon. Köyhiä mummoja kulki ryhmittäin
kirkkoon istumaan niille paikoille, jotka olivat jääneet tyhjiksi
rikkailta penkinomistajilta, mitkä olivat virkistäneet sieluaan
puolipäiväsaarnalla ja nyt hyllyivät vaunuissaan kuninkaallisessa
Eläintarhassa. Lapset kiipeilivät latteilla hautakivillä, jotka oli
koristettu vaakunoilla ja muistokirjoituksilla.

Aviopuolisot istuivat penkille lähellä lapsen vaunua, jossa pienin
kellotti imien maitopulloaan. Kaksi koiraa, läheisen haudan ruohikosta
liikehtien, antautui kevättunnelmiinsa pyhäin kellojen soidessa.

Nuori, elegantti aviopari, taluttaen silkkipitseihin ja samettiin
puettua tyttöstään, asteli ohi. Puhtaaksikirjoittaja-rukka
katseli nuorta keikaria ja tunsi hänen olevan entisen toverinsa
Kauppakollegiosta; mutta eipä tämä viitsinyt tervehtiä. Katkera
kateuden tunne kalvoi kirjurin mieltä niin kovin, että hän tunsi tämän
n.s. epäjalon tunteen nöyryyttävän itseään pahemmin kuin surkean
kohtalonsa. Kantoiko hän kaunaa tuolle toiselle sen vuoksi, että tämä
nyt oli saanut toimen, jota hän itse muinoin oli tavoitellut? Ei. Mutta
saattoihan kateus olla hänen oikeudentuntonsa toinen puoli ja hänen
kärsimyksensä sitä suurempi, kun tunsi kokonaisen kansanluokan
tuomituksi aivan perinnöllisesti samaan kurjuuteen. Hän oli vakuutettu
siitä, että nuo yhteiskunnallisen hyväntekeväisyyden ikeellä kytketyt
vaivaishoitolais mummo-rukat kadehtivat hänen vaimoaan, ja oli ihan
varma, että monet näistä jalosyntyisistä vainajista, jotka lepäsivät
täällä vaakunaisissa hautaholveissaan, olisivat kadehtineet häntä hänen
lastensa vuoksi, kun heidän itsensä oli täytynyt erota elämästä ilman
sukukartanonsa perijää. Tosin on elämä aina vajanaista, mutta miksi
pitää lihavain palain joutua niille, joilla ennestään on mukava olla ja
mistä se johtuu, että voitto aina lankee suurarpajaisten järjestäjille?
Ne jotka eivät jätä jälkeensä perintöjä, saavat tyytyä messuun,
iltakirkossa nimittäin (heidän noudatettavakseen ovat luodut se moraali
ja ne hyveet, joita halveksivat muut, joille taivaan portit aukeavat
kultaa kilistämällä). Mutta hyvä, vanhurskas Jumala, miten on hän
jakanut onnen lahjat niin väärin? Parempi olisi tosiaan ollut elää
hyviä päiviä ilman huonoa jumalaa, joka vielä on ollut kyllin
rehellinen ilmoittamaan, että "tuuli puhaltaa kusta hän (tuuli) tahtoo"
ja tunnustamaan, ettei hän puutu meidän asioihimme. Mutta ilman kirkkoa
ei ole lohdutusta nykyisissä olosuhteissa! Mutta pitääkö sitten olla
lohdutusta? Parempihan on laittautua siihen kuntoon, ettei ole pakko
turvautua lohdutukseen. Vai mitä?

Nämä hänen mietteensä keskeytti vanhin tytär pyytäen lehmuksen oksaa
päivänvarjoksi nukelleen. Isä tuskin ehti nousta penkiltä sitä
taittaakseen, kun jo poliisikonstaapeli huomautti tivakasti, ettei
puihin saa koskea. Uusi nöyryytys! Ja samalla käski konstaapeli hänen
pitämään huolta, etteivät lapset nouse hautakiville, sillä oli olemassa
asetus, joka sen kielsi.

-- Parasta on kun mennään kotiin -- huudahti kirjuri sortuneena. --
Hyvää pidetään huolta kuolleista, huonoa elävistä!

He vaelsivat kotiin.

Mies ryhtyi taas työhönsä. Hänen oli kirjoitettava manuskriptien
jälkeen puhtaaksi akateeminen väitöskirja "Liika-asutuksesta".

Hän ei voinut olla tutkimatta vähän sisältöä ja hän alkoi siis lukea
vihkoa.

Nuori kirjoittaja, joka oli n.s. eetillistä eli naissuuntaa, saarnasi
paheellisuutta vastaan.

-- Mitä paheellisuutta? kysyi kirjuri itsekseen. -- Sitä, jonka
voimasta olemme tähän maailmaan tulleet; sitä, jota pappi vihkiessään
käskee harjoittamaan sanoilla: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!"

Ja nuori kirjailija kirjoitti: Suvun lisääminen avioliiton ulkopuolella
olisi tuhoatuottava pahe, sen surullisen kohtalon takia, johon ne
lapset joutuvat, joilta on riistetty tarvittava hoito. Avioliitossa
sitä vastoin oli velvollisuus päästää halunsa valloilleen. Tätä
todistaa muun muassa se seikka, että laki turvaa naisen muniakin, ja
hyvällä syyllä.

-- On siis olemassa, ajatteli kirjuri, -- hyvä sallima aviolapsilla,
mutta ei äpärillä. Mokomaa nuorta filosoofia! Ja kappas lakia, kun
turvaa munia! Millä oikeudella irtautuvat siis nämä mikroskooppisen
pienet oliot joka kerta, kun kuu muuttaa muotoaan? Olisipa sietänyt
panna poliisi vartioimaan pyhiä munia.

Tällaisia apinamaisuuksia täytyi hänen kirjoittaa puhtaaksi niin
kauniilla käsialalla kuin ikinä osasi.

Mikä moraalin tulva, eikä niin valistavaa sanaa!

Koko pakinoimisen moraalinen tai oikeammin sanoen epämoraalinen ajatus
oli: on olemassa jumala, joka elättää ja vaatehtii kaikki aviossa
syntyneet lapset; kai taivaassa; mutta entäs maassa? Täytyypä miettiä!
Tosin lienee hän kerran astunut alas taivaasta nauluuttaakseen itsensä
ristiin, kun ei ollut voinut, vaikka miten yritti, saada selviksi
ihmisten sotkuisia afäärejä. Hän ei mahtanut niille mitään.

Lopuksi kirkui nuori filosoofi kurkkunsa käheäksi, että vehnän suuri
menekki on epäämätön todistus siitä, ettei liika-asutus meitä uhkaa ja
että uusmalthusianismin teoria oli väärä ja sitäpaitse rikoksellinen,
sekä porvarillisen lain että moraalin kannalta.

Ja tämä perheenisä-raukka, joka ei pariin vuoteen ollut pistänyt
suuhunsa niin vehnäsen palaa, nousi paikaltaan ja meni houkuttelemaan
lapsia nielemään sitä ruisjauhopuuroa ja sinertävää maitoa, jota he
ajoivat makoonsa tuntematta itseään kylläisiksi.

Synkeää oli, ei vesipuuro pahinta, mutta entinen raisu mieli, tuo
lumoava haltijatar, joka osasi muuttaa mustan rukiin kultaiseksi
vehnäksi, tuo kaikkivaltias rakkaus runsauden sarvineen oli kadonnut;
se oli haihtunut sumuksi, pisara pisaralta. Lapsista oli tullut pelkkä
taakka ja rakastettu vaimo oli nyt kätketty vihollinen, salaisesti
halveksiva, halveksittu.

Entä syy kaikkiin näihin onnettomuuksiin? Leivän puute! Ja samalla aikaa
tuhoutuvat Uuden maailman suuret kauppahuoneet liian paljon viljasadon
paineesta! Kyllä on maailmassa ristiriitoja! Kyllä siis lie
puutteellisuutta siinä tavassa, jolla leipä jaetaan?

Tiede, joka on tullut uskonnon jälkeläiseksi, ei tähän kysymykseen
vastaa, se vain konstateeraa faktoja ja antaa lasten kuolla nälkään ja
vanhempien janoon.



Lapsi.


Hänen isänsä kuoli varhain ja sitten jäi hän äidin, kahden sisaren ja
joidenkuiden tätien hoitoon. Veljiä ei ollut. He elivät maatilallaan
Södermanlannin sisämaassa eikä heillä ollut juuri naapureita, joissa
olisi "voinut" käydä. Seitsenvuotiaana tuli hänelle ja sisarille
guvernantti ja naisserkku, jonka aika kului taloustoimiin.

Hän nukkui sisarten kanssa samassa huoneessa, leikki heidän leikkejään,
kylpi heidän kanssaan yhdessä eikä kenenkään päähän pistänyt ajatella,
että hän oli eri sukupuolta kuin siskot. Vanhemmat sisaret rupesivatkin
pian häntä hoitelemaan ja heistä tuli hänen koulumestarinsa ja
tyranninsa.

Hän oli aika vankka poika, mutta, niin monien hellyyden esine kun oli,
lelliteltiin hänet vähitellen pilalle ja avuttomaksi.

Kerran livahti hän vapauteen muonalaisten poikain kanssa. He menivät
metsään ja reittivät puihin, särkivät linnunpesiä ja kivittelivät
oravia. Fritiof oli onnellinen kuin vankilasta päässyt ja ei tullut
kotiin päivälliselle. Pojat poimivat mustikoita ja uivat järvessä. Ensi
kerran eläissään oli hänellä hauska päivä. Kun hän iltapuoleen tuli
kotiin, niin sielläkös oli hätä. Äiti oli levoton ja murheissaan ja
purki suoraan iloaan, kun sai hänet kotiin jälleen, mutta naimaton täti
Agata, rouvan vanhempi sisar, joka talossa valtikoi, kiehui kiukusta.
Oli rikos, ettei poikaa kuriteta. Fritiof ei käsittänyt, mikä tässä
oikeastaan oli rikos, mutta täti Agata sanoi, että tottelemattomuus oli
rikos. Fritiof väitti vastaan ja sanoi, ettei häntä koskaan oltu
kielletty leikkimästä muonalaisten lasten kanssa, eikä sitä oltukaan,
sillä olihan itsestään selvää, ettei sitä sallittaisi. Mutta täti piti
päänsä ja äidin näkyvissä raahasi hän pojan huoneeseensa antaakseen
hänelle vitsaa. Hän oli kahdeksan vuoden ikäinen ja aika
rohkeakasvuinen.

Kun täti työnsi kätensä hänen pöksyn kaulukseensa avatakseen pöksyt,
värisi pojan ruumis kuin vilutaudissa; kurkkua tukeutti ja sydän
jyskytti. Hän ei huutanut, mutta tuijotti kuin älytön tuohon vanhaan
eukkoon, joka melkein mairitellen pyysi häntä tottelemaan eikä
vastustelemaan. Mutta kun nainen paljasti hänen ruumiinsa, kuohahti hän
häpeästä ja raivosta ja hyppäsi sohvalle, josta huimi sokeasti
ympärilleen. Hän tunsi jotakin saastaista, hämäräperäistä, ilettävää
lehahtavan tuosta naisesta ja hänen sukupuolihäveliäisyytensä nousi
vastarintaan.

Mutta täti karkasi vihan vimmassa hänen kimppuunsa, kaatoi hänet
tuolille, raastoi paidan auki ja pieksi häntä. Ensin hän huusi, huusi
kiukusta, sillä kipua ei tuntunut, potki kuin puistutuksissa
päästäkseen irti; sitten hän yhtäkkiä oli ihan liikkumatta ja vaiti.

Kun kääkkä oli työnsä tehnyt, ei poika noussut, vaan virui maassa
pitkällään.

-- Nouse ylös, sanoi täti apealla, särkyneellä äänellä.

Poika nousi ja katsahti häneen. Naisen toinen poski oli kalpea, toinen
punainen. Silmissä kiilui outo liekki ja joka jäsenensä vapisi. Poika
katsoi häntä kuin ilkeää elukkaa ja ylimielisesti hymyillen, kuten
tietäen tätin sytyttämässä halveksumisentunteessaan itsensä tuota
naista paremmaksi, säväytti hän hänelle päin silmiä vain tuon ainoan,
ylpeän ja halveksivan: "Perkele!", jonka oli äsken oppinut muonalaisten
lapsilta. Sitten vetäisi hän vaatteet ylleen ja juoksi pois; äidin luo,
joka istui ruokasalissa ja itki.

Hän tahtoi kaivata vääryyttä äidilleen, mutta äiti ei uskaltanut häntä
lohduttaa. Silloin meni hän kyökkiin, jossa piiat antoivat hänelle
rusinoita kaapista.

Tästä lähtien ei hän saanut nukkua siskojen huoneessa, vaan muutettiin
hänet äidin sänkykamariin. Hänestä siellä oli kuumaa ja ikävää ja kun
äiti hellyydessään monta kertaa yössä tuli käärimään peittoa hänen
ympärilleen, häiriytyi hänen unensa ja hän vastaili äkäisesti äidin
kysellessä oliko hänellä hyvä olla.

Hän ei kertaakaan saanut lähteä ulos jonkun olematta pukemassa hänen
päälleen ja hänellä oli niin monta villaista kaulahuivia, ettei hän
tiennyt minkä niistä oikeastaan käärisi kaulaansa. Jos hän pujahti
varkain ulos, niin heti kiruttiin akkunoista häntä tulemaan ja saamaan
jotain ylleen.

Sisarten leikit alkoivat häntä tuskastuttaa. Höyhenpallon hypittäminen
ei enää tyydyttänyt hänen vahvoja käsivarsiaan, jotka tahtoivat
nakella kiviä; ja seisoskeleminen tyhjää hinaillen turhantarkassa
krokettipelissä, johon ei tarvittu lihasten ponnistelua eikä älyä,
ärsytti hänen hermojaan.

Ja sitten vielä aina hännässä se guvernantti, joka puhui hänelle
ranskaa hänen vastatessaan ruotsiksi. Samea viha koko olemassa oloa ja
ympäristöä vastaan alkoi hänessä kyteä.

Hän huomasi myös pian itseään halveksittavan, kun hänen läheisyydessään
käyttäydyttiin niin kursailematta ja häntä kyllästytti pian kaikki.
Ainoa häntä kohtaan hienotuntoinen oli äiti, joka oli antanut aidata
hänen sänkynsä isolla sermillä.

Hänen pakopaikkanaan oli vihdoin kyökkikamari, jossa hänellä toki oli
puoltajia. Joskus sai hän siellä sentään kuulla juttuja, joiden olisi
luullut ärsyttävän pojan uteliaisuutta, mutta hän ei tiennyt
mysterioita olevankaan. Niinpä oli hän kerran sattumalta tullut
uimapaikalle tyttöjen uidessa. Guvernantti oli kiljaissut, mutta hän ei
ymmärtänyt minkätähden, vaan rupesi juttelemaan tyttöjen kanssa, jotka
seisoivat tai kellottivat vedessä ihan alasti. Tuosta ei poika ollut
milläänkään.

Kasvoi nuorukaiseksi. Nyt täytyi hankkia pehtori, joka opettaisi
hänelle maanviljelystä, sillä hänethän oli määrätty kerran ottamaan
kartanon hoitoonsa. Hankittiin vanha, mielenlaadultaan uskonnollinen
mies. Eipä siis nuorukaiselle kovinkaan virkistävää seuraa, mutta toki
parempaa kuin entinen. Hän oppi näkemään asioita uudella silmällä ja
pääsi toimimaan. Mutta pehtori sai alituiseen niin paljon ohjeita
naisväeltä, että hän lopulta muuttui pelkäksi puhetorveksi.

Fritiof sai kuudentoista-vuotiaana Kristuksen ruumista ja kultakellon
ja luvan ratsastaa, mutta mennä pyssy olalla metsään, jota hän
unelmissaan haaveksi, ei hän saanut. Hänen ei tosin tarvinnut pelätä
verivihollisensa selkäsaunaa, mutta äidin kyyneleitä. Häntä pidettiin
aina vain lapsena, ja muiden mielihalujen ehdoton kunnioitus oli hänen
päähänsä pänttäytynyt.

Ja kasvoi ja täytti kaksikymmentä vuotta. Eräänä päivänä seisoskeli hän
kyökissä katsellen kun kyökkipiika suomusteli ahvenia. Nuori, sievä,
hienohipiäinen tyttö. Fritiof rupesi leikittelemään hänen kanssaan,
pujotti kätensä leningin kauluksen väliin hänen selkäänsä.

-- Fritiof-herran pitää olla kiltti, sanoi tyttö.

-- Kilttihän minä olenkin, vastasi hän ja alkoi lähennellä.

-- Ai, Jessus sentään, jos rouva tulisi.

-- Noo, no -- -- --.

Rouva kulki samassa avoimen kyökin oven ohi, mutta kääntyi heti pois ja
meni pihalle.

Fritiofista tuntui tukalalta ja hän pujahti huoneeseensa.

Heille oli tullut uusi puutarhuri. Naisväki viisaudessaan oli
hankkinut siihen toimeen naineen miehen, päästäkseen kyökin ovissa
juoksentelemisista. Mutta kova onni, puutarhuri oli ollut naineena
miehenä niin kauan, että hänen avioliittonsa hedelmä oli ehtinyt kypsyä
hempeäksi neitoseksi.

Eipä Fritiof-herra kauan ollut hoksaamatta tuota ihanaista kukkaista
tarhan muiden ruusujen joukosta. Koko hänen säästetty suopeutensa
toista ihmissuvun puolta kohtaan, jota puolta hän itse ei osunut
olemaan, alkoi nyt ilmetä ja kohdistui tuohon nuoreen tyttöön, joka
oloihinsa nähden oli kasvultaan kaunis ja joka oli vähän saanut
sivistystäkin.

Fritiof alkoi maleksia puutarhassa ja seisoskeli pitkät ajat jutellen
hänen kanssaan tytön kyykkiessä lavoilla tai kitkiessä kukkia. Mutta
tyttö hakasteli ja siitä pojan mieltymys kasvoi.

Eräänä päivänä ratsasti hän metsässä ja näki siihen aikaan sielussaan
ainaisina hourekuvina tytön, joka oli hänestä kaiken täydellisyyden
ilmaus. Hänen mielensä oli ihan sairas kaivatessaan saada olla yksin
tämän läheisyydessä ilman vahteja ja pelkoa siitä, että joku
pahastuisi. Hänen kiihtynyt mielikuvituksensa oli suurennellut tuon
kaivatun onnen niin äärettömäksi, että hän ei enää tuntenut voivansa
elää ilman tyttöä.

Hevonen kulki käymäjalkaa ohjat höllällään yli polun ja metsästäjä
myykätti hajamielisenä selässä. Yht'äkkiä näki hän jotain vaaleaa
vilkkuvan puiden välissä ja sieltä tuli puutarhurin tytär. Herra
Fritiof laskeutui satulasta ja tervehti. Sitten kulkivat he tietä
pitkin puhellen keskenään ja hevonen käveli heidän jälestään. Fritiof
puhui hämärin sanoin rakkaudestaan, mutta tyttö hylki tarjouksia.

-- Mitäs haastelemme mahdottomia, sanoi tyttö.

-- Mitä mahdottomia? huudahti toinen.

-- Mitenkäs minä, tyttö rukka, rikkaan ja hienon herran rouvaksi.

Huomautus oli oikea ja herra Fritiofin oli peräytyminen. Rakkautensa
oli rajaton, mutta hän tiesi, että hänen oli mahdoton viedä tyttöä sen
hurttaparven läpi, joka vartioi kotia ja kontua ja joka varmaan repisi
hänen hirvi-rukkansa kappaleiksi.

Tämän keskustelun jälkeen vaipui hän hiljaiseen, synkeään
toivottomuuteen.

Syksyllä muutti puutarhuri tuntemattomasta syystä pois. Herra Fritiof
suri lohduttomasti kuusi viikkoa, sillä hänen ensimäinen ja ainoa
rakkautensa oli mennyt, koskaan ei hän enää muka rakastaisi. Ja niin
meni syksy.

Joulunaikaan vihittiin uusi piirilääkäri lähistöllä virkaansa. Hänellä
oli täysikäisiä lapsia, ja kun tätit aina olivat sairaina, alettiin
seurustella. Lääkärin täysikäisissä lapsissa oli myös yksi täysikäinen
tyttö. Eipä kestänyt pitkää aikaa kun jo Fritiof rakastui häneen
kuolettavasti. Hän häpesi ensin uskottomuuttaan edellisen muistolle ja
äkkiä alkoi hän arvella, että rakkaus lienee kai jotain persoonatonta,
koska se kohdistuu milloin siihen, milloin tähän; omistajalle asetettu
valtuutus.

Heti kun vahtiväki oli saanut hajua tästä taipumuksesta, pyysi äiti
poikaansa kahden kesken puheille:

-- Sinä olet nyt siinä ijässä, alkoi emä, jolloin alkaa katsella
vaimoa.

-- Se on jo katsottu, rakas mamma, sanoi poika.

-- Minä pelkään, että olet kiirehtinyt liikaa, sanoi äiti. Sillä
tytöllä, jonka sinä sanot valinneesi, ei ole sellaiset moraaliset
periaatteet, joita sivistyneellä miehellä on oikeus vaatia.

-- Häh. Amelien moraaliset periaatteet! Ken tohtii niitä moittia!

-- Soo-o! En minä moiti häntä, mutta tiedäthän sinä, hänen isänsähän on
vapaa-ajattelija...

-- Minä olen hyvilläni, jos saan sellaisen miehen sukulaiseksi, joka
ajattelee vapaasti, intresseistä välittämättä.

-- No ei nyt hänestä: mutta, Fritiof, sinulla on aikaisempia suhteita.

-- Mitä? Olisiko...

-- Niin, sinä olet leikitellyt Liisun sydämellä -- --

-- Serkun?

-- Niin! Ettekö ole hamasta lapsuudesta pitäneet toisianne tulevana
parina ja etkö sinä luule, että hän on jättänyt toivonsa ja
tulevaisuutensa sinun varaasi.

-- Minä en ole leikkinyt, vaan te, te olette meillä leikkineet ja
usuttaneet yhteen! vastasi poika.

-- Mutta ajattele nyt vanhaa äitiäsi ja sisariasi, Fritiof. Voitko sinä
tuoda tähän kotiin, joka aina on ollut meidän kaikkein koti, vennon
vieraan naisen, jolla on oikeus käskeä ja vallita meitä.

-- Jassoo, siitäkö kohden puristaa. Liisu on siis valittu
hallitsijattareksi.

-- Ei ketään ole valittu, mutta äidillä on oikeus katsoa pojalleen
vaimoa ja kukaan ei paremmin siihen pysty kuin hän. Epäiletkö sinä
minun aikeitani, sano, voitko sinä luulla oman äitisi tarkoittavan
sinulle pahaa?

No eihän herra Fritiof sitä voinut, mutta -- hän ei rakastanut Liisua;
hän piti hänestä kuin sisaresta, kyllä, mutta... -- Ei rakastanut? Voi,
rakkaus oli niin häilyväinen vehe! Sen varaan ei saisi rakentaa, sillä
se oli katoavaista, mutta ystävyys, yhdenkaltaisuus mielipiteissä ja
tavoissa, yhteiset intressit, toistensa luonteiden täydellinen
tuntemus, kas siinä paraat takeet avio-onnesta. Liisu oli kelpo tyttö,
rakasti taloutta ja järjestystä, ja hän tekisi Fritiofin kodin niin
onnelliseksi kuin Fritiof ikinä voi toivoa.

Fritiof ei keksinyt muuta keinoa puheista päästäkseen kuin pyytää
mietintöaikaa.

Mutta sillävälin olivat naiset tulleet terveiksi uskomattoman nopeasti
ja lääkärin oli tarpeetonta käydä talossa. Lääkäri tuli kuitenkin
kerran vieraisiin, mutta hänet otettiin vastaan kuin murtovaras, joka
tuli tutkimaan lukkoja ja salpoja. Hän oli tarkkasilmäinen ja tajusi
heti asiain tilan. Fritiof lähti vastavierailulle, mutta hänet otettiin
vastaan kuin ilmiantaja, ja seurustelu loppui.

Fritiof pääsi täysikäiseksi.

Nyt alkoi väkirynnäkkö. Tätit matelivat uuden hallitsijan edessä,
kohtelemalla häntä kuten älytöntä ja koettivat hänelle todistaa, ettei
hän mitenkään tulisi ilman heitä toimeen. Siskot olivat äidillisempiä
kuin koskaan ennen, ja Liisu rupesi pitämään vahvaa huolta
toaletistaan. Hän puristi uumilleen kureliivit ja pörrötti tukkaansa.
Ei ollut ruma tyttö, pois se, mutta katseensa oli kylmä ja suu livakka.

Fritiof ei häntä kuitenkaan ajatellut sen kummemmin kuin jotain
suvutonta otusta, koska ei hän ollut huomannut hänessä tyttöä.

Nyt äidin tiedonannon jälkeen alkoi serkun läheisyydessä-olo häntä
vaivata, etenkin kun serkku alkoi oleilla limaskaisesti. Joka paikassa
se oli vastassa: portailla, puutarhassa, tallissakin. Eräänä aamuna
tuli serkku hänen huoneeseensa kun hän vielä oli makuulla ja pyysi
lainata nuppineulasia. Yllään kampuujakku, oli olevinaan niin kaino.

Hän alkoi ilettää Fritiofia, ja kuitenkin hän häntä ajatteli.

Ja äiti uudisti taas keskustelunsa pojan kanssa ja tätit ja siskot
vihjailivat väsymättä odotettuja häitä.

Elämä kävi nuorelle miehelle sietämättömäksi. Ei niin repeämää nähnyt
hän tässä verkossa. Liisusta oli tosin tullut hänelle jotain muuta kuin
sisar ja toveri, mutta ei hän ollut häntä ruvennut rakastamaan; mutta
mahdollista avioliiton yhtymää ajatellen, rupesi hän viimein
Fritiofista tuntumaan naiselta, ehkä vastenmieliseltä kyllä, mutta
kuitenkin naiselta. Naimakauppa kaikessa tapauksessa muuttaisi hänen
asemansa toisellaiseksi, ehkäpä pelastaisi hänet orjuudesta. Hän ei
nähnyt niin vilausta naisesta koko pitäjässä; miksipä ei siis Liisu,
paremman puutteessa.

Vihdoin meni hän äidin luo ja esitti ehtonsa kauppaan Liisun kanssa:
oma talous sivurakennuksessa ja oma ruoka; ja vielä se, että äidin oli
kosittava hänen puolestaan, sillä sitä hän ei itse mitenkään tulisi
tehneeksi.

Kompromissi hyväksyttiin ja Liisu talutettiin saamaan Fritiofin
halailua ja hyvin kainoa suudelmaa. He itkivät molemmat, miksi, sitä
eivät tienneet, mutta sitten häpesivät he toisiaan koko päivän iltaan
saakka.

Sitten oli heidän välinsä aivan ennallaan, mutta tätien ja siskojen
äidillisyydellä ei enää ollut rajoja. He sisustivat sivurakennuksen ja
järjestelivät huonekalut paikoilleen, jakoivat huoneet tuleville
puolisoille ja määräilivät kaikessa. Fritiofin mieltä ei kysytty. Ja
sitten ruvettiin hääpuuhiin. Vanhat sukulaiset nuuskittiin maaseutujen
kätköistä virkapalvelukseen, todistajiksi. Ja sitten oli häät.

Häiden jälkeisenä aamuna oli herra Fritiof jalkeilla jo hämärässä. Hän
lähti sänkykamarista niin pian kuin mahdollista, sanoi olevan tärkeitä
peltotöitä. Liisu, joka oli unissaan, ei väittänyt vastaan, mutta juuri
kun Fritiof oli ovessa, sanoi hän:

-- Et tietysti unohda, että aamiainen syödään kello yksitoista. Kuin
käskemällä.

Fritiof meni huoneeseensa, veti jalkaan varsisaappaat, pani päälleen
metsästystäkin ja otti pyssyn piilosta kaapista ja lähti metsälle.

Kaunis, kuurainen lokakuun aamu. Hän astui kiivaasti kuten peläten,
että hänet kutsuttaisiin takaisin tai kuten olisi hän paennut jotain.
Metsä-ilma oli kuin raikas kylpy. Hän tunsi olevansa vapaa, ja ensi
kertaa eläissään lähti hän vapauttaan käyttäen pyssyn kanssa metsään.
Mutta hän tunsi ruumiillisen vapautensa vain tilapäiseksi. Tähän saakka
oli hänellä ollut oma makuuhuone; hänen päivänsä ajatukset ja yön unet
olivat olleet hänen omiaan. Ei enää nyt. Etenkin makuuhuone kiusasi
häntä kuin jokin iletys. Vähinkin häveliäisyys riisutaan kuin naamari,
hienotuntoisuus halveksittuna, kaikki kuvittelut ihmisen korkeasta
alkuperästä luhistuvat, totta vain eläin; sitä ei sietänyt hän,
idealistien kasvatti. Koskaan ei hän ollut aavistanut yhdyselämän
ulkokultaisuutta näin suureksi ja uskonut, että vain seurausten pelko
oli tuon niin sanotun "lausumattoman naisellisen" ytimenä. Mutta jospa
olisi ollut lääkärin tai puutarhurin tytär? Luultavasti olisi kahden
olo heidän kanssaan ollut autuutta, jota vastoin se nyt oli painostavaa
ja rumaa; silloin olisi kaikki verhoutunut hämyyn ja uteliaisuuden ja
tarpeen tyydyttämisen raaka himo olisi häipynyt huumaukseen, mikä tarve
kuten huumauskin oli enemmän sielullista kuin ruumiillista.

Hän vaelteli metsän helmaan ilman määrää, tietämättä mihin tähdätä,
mutta häntä oudosti himotti kuulla pyssyn pamahtavan ja eläimen
kaatuvan, mutta otusta ei ollut. Linnut olivat muuttaneet muille maille
tai toisille seuduille. Vain orava näkyi hyppelehtivän männyn rungolla
ja pilkistelevän häneen pullosilmillään. Hän nosti pyssyn ja laukaisi,
mutta vikkelä eläin ehti rungon toiselle puolen ennenkuin haulit
rämähtivät puuhun. Mutta pamaus virkisti hänen hermojaan. Hän poikkesi
polulta ja lähti viidakkoon. Kun näki sienen, potkasi rikki. Hän oli
tuhoavalla tuulella. Ja hän toivoi tapaavansa käärmeen, että saisi
polkea ja ampua.

Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että hänenhän oli mentävä kotiin;
ja että nyt oli hänen hääaamunsa. Tuumiessaan, mitenkä hän sietäisi
kaikki häneen tähdätyt hävyttömät katseet, tuntui hänestä, kuin
aiottaisiin häntä häväistä jostain rikoksesta, siveyttä, jopa
luontoakin vastaan tehdystä. Hän olisi halunnut paeta maailman ääriin,
mutta mitenkä kotona tekisi.

Viimein tylsistyivät ajatukset aina samaa latua laahattuaan tai ehkä
vain siksi, että hänelle tuli nälkä. Hän lähti siis kotiin aamiaiselle.

Kun hän tuli pihalle, olivat kaikki talossa öitsineet häävieraat
latautuneet etehisen portaille seisomaan ja tervehtivät häntä
leikillisillä hurraahuudoilla. Horjuvin askelin kulki hän pihan poikki
ja huonosti tunteensa salaten kuuli hän vieraidensa leikilliset
kuulustelut hänen terveytensä tilasta. Hän riuhtautui heidän kimpustaan
ja meni kiireesti sisään huomaamatta, että vaimo oli joukossa odotellen
hänen tervehdystään.

Aamiaispöydässä kesti hän kidutuksen, jota ei ikänään unohtanut,
vieraiden pilasanain pistellessä ja vaimon hyväilyjen paahtaessa. Hänen
ilopäivänsä oli inhottavin koko elämässä.

Parin kuukauden päästä oli nuori rouva asettunut talon valtijaksi,
apulaisina tätit ja sisaret. Fritiof oli yhä nuorin ja älyttömin.
Häneltä kysyttiin neuvoa, mutta ei koskaan noudatettu sitä, ja häntä
vaivattiin samalla huolenpidolla kuin ennenkin. Aterioimiset vaimon
kanssa kahden nähtiin pian mahdottomiksi sillä mies itsepäisesti pysyi
mykkänä, mitä Liisu ei jaksanut sietää, vaan hankki ukonjohdattimekseen
yhden sisaristaan, joka muutti sivurakennukseen. Fritiof teki useita
emancipationi-yrityksiä, mutta kukistui aina ylivoiman alle; niitä oli
liian monta ja ne papattivat kunnes hän meni metsään.

Illat häntä nykyjään kauhistivat. Hän vihasi sänkykamaria ja meni sinne
kuin mestauslavalle. Hän tuli araksi ja kulki enimmäkseen yksin omissa
ajatuksissaan. He olivat olleet naimisissa kaksi vuotta, silloin äiti
eräänä päivänä käytti jotain tilaisuutta hyväkseen ja puheli poikansa
kanssa kahden.

-- Etkö sinä olisi hyvilläsi, kun saisit pojan esimerkiksi, sanoi emo.

-- Olisin, -- sanoi toinen.

-- Sinä et ole kohtelias vaimollesi, sanoi äiti niin lauhealla äänellä
kuin mahdollista.

Mies kuohahti.

-- Mitä? Mitä te sanotte? Onko jotain valittamista? Tullaanko
hokistelemaan päivätyö-velvollisuuksia? Hm! Liisu onkin ihan toista
kuin mitä he luulivat! Mutta mitä se muihin kuuluu? Tehkää kannekirja,
kyllä minä vastaan.

Ei, eihän toki äiti sitä! Fritiof huomasi nyt yksinäisyydessään, että
pehtori oli nuori mies, joka mielellään joi ja löi korttia. Hän
lyöttäytyi hänen seuraansa ja vietti ikävät iltansa hänen huoneessaan;
tuli myöhään kotiin, niin myöhään kuin mahdollista. Eräänä iltana
valvoi vaimo vuoteellaan ja odotteli häntä.

-- Missä sinä olit? kysyi hän tivakasti ja varmasti.

-- Se ei kuulu sinuun, vastattiin.

-- Sellaisilla ehdoilla on hyvä olla naimisissa, sanoi vaimo. -- Kun
olisi edes lapsi.

-- No se ei ole minun syyni, sanoi mies.

-- Ei minunkaan, sanoi vaimo.

Ja nyt sukeutui kiista siitä, kenen oli syy, ja kiistaa kesti kaksi
vuotta.

Liisu koetteli kaikki keinot. Hän koketeerasi miehelle, mutta mies
inhosi; ärsytti miehen ylpeyttä, mutta tuli yhä vastenmielisemmäksi.

Kun ei kumpikaan tahtonut selvyyttä yksinkertaisimmalla tavalla,
turvautumalla asiantuntijaan, lääkäriin, oli seuraus tavanmukainen;
herra tuli naurettavaksi, rouva traagilliseksi. Lapseton rouva on pyhä,
sillä "Jumalan" kirous lepää hänen päällään, tuntemattomista syistä. Ei
ollut kenenkään mieleen edes pälkähtänyt, että "Jumala" alentuisi
miehen päällä lepuuttamaan kiroustaan.

Mutta Fritiof herra tunsi hyvin, että kirous lepäsi hänen elämänsä
päällä, sillä se oli synkeää, sairaloista. Luonto oli luonut kaksi
sukupuolta, jotka joidenkuiden olosuhteiden vallitessa ovat keskenään
ystäviä, toisten vallitessa vihollisia. Ja Fritiof oli saanut
vihollisen, ylivoimaisen vihollisen.

Eräänä päivänä kysyi eräs sisarista ompeluksensa äärestä sattumalta,
kuten näytti, Fritiofilta, mitä "kapuuni" merkitsi.

Fritiof ei vastannut, mutta tarkasti tuikeasti sisarta ja näki, ettei
tämä sitä tiennyt, vaan oli luultavasti kuullut sen muilta ja tullut
uteliaaksi.

Nyt tuli myrkyksi elämänsä. Hän oli naurettava. Ja tuli epäluuloiseksi.
Mitä ikinä hän kuuli ja näki, piti hän pistoksena. Mutta kiukun
puuskassa kerran meni hän ja vietteli yhden palvelustytöistään,
toivotulla tuloksella. Hän oli tullut isäksi! Liisusta tuli marttyyri
ja Fritiofista kurjimus. Viimemainitusta arvostelusta ei hän piitannut,
sillä hänen kunniansa oli pelastettu, sillä pidettiin tervekasvuisuutta
kunniana eikä onnena.

Mutta tämä tapaus sai Liisun mustasukkaiseksi ja, kumma kyllä,
jonkunlainen rakkaus mieheen alkoi herätä. Rakkaus, joka oli hyvin
kiusallista laatua, sillä se ilmeni etupäässä hermostuneena, alati
valvovana vahtimisena ja samalla äidillisenä suopeutena, joka ei
tiennyt rajojaan. Liisu tietysti aina tarkasti oliko pyssy latingissa,
ja rukoili polvillaan häntä pukemaan lujasti päälleen, jos mies oli
ulos lähdössä j.n.e. Kotona oli vaimo pedanttinen; siivosi ja pyyhki
pölyä lakkaamatta. Mullisteli puhdistuksilla miehen huonetta, pesetti
lattian joka lauantai, pieksi matot ja tuuleutti vaatteet. Mies ei enää
saanut koskaan olla omillaan, ei koskaan ollut varma siitä, saisiko
olla rauhassa huoneessaan.

Työhön ei häneltä aikaa vähääkään kulunut, sillä naisväki hoiti taloa.
Hän alkoi itsekseen lueksia maanviljelysoppia ja tahtoi tehdä joitakin
parannuksia tilalla, mutta hänet estettiin. Kun hän koetti päästä
yksinvaltaan, rettelöitiin hänet toimettomuuteen.

Viimein hän väsyi. Kauan sitten oli hän jo herennyt puhumasta, sillä
hän oli varma, että aina vängättäisiin vastaan. Samoin ajattelevain
seuraa ja onnettomuustovereita kun puuttui, tylseni hänen järkensä;
hermostonsa oli pilalla ja hän ei piitannut ulkoasustaan ja alkoi
juoda. Oli ani harvoin kotona enää. Löydettiin joskus humalassa
majatalosta tai talonpoikain luota. Hän joi kenen kanssa tahansa,
lakkaamatta. Hänestä tuntui helpommalta silloin kun sai alkohoolin
avulla aivonsa toimimaan, ja silloin hän joskus puhelikin. Vaikea
arvata, joiko saadakseen vain puhella jonkun vastaan vänkäämättömän
kanssa, tai pelkästään juodakseenko.

Saadakseen rahaa möi hän salaa talonpojille etuuksia tai viljaa, sillä
kassa oli naisten hallussa. Viimein teki hän murtovarkauden: särki oman
kassakirstunsa, varasti.

Nyt täytyi aina pitää talossa mielenlaadultaan uskonnollista pehtoria,
sillä äskeinen oli täytynyt eroittaa palveluksesta juoppouden tähden.
Kun viimein oli papin avulla saatu väkijuomain tarjoilu majatalossa
lopetetuksi, alkoi Fritiof-herra ryyppiä renkiensä kanssa. Skandaali
toisensa perästä.

Fritiof-herrasta tuli patajuoppo, joka sai kaatuvan taudin kohtauksen
ellei vähään aikaan saanut väkeviä.

Viimein täytyi hänet viedä juoppolaitokseen, jonne jäi
parantumattomana.

Joinakin selkenemishetkinä kun hän saattoi ajatella koko elämäänsä,
säälittivät häntä kovasti nuoret tytöt, mitkä naitetaan miehille, joita
he eivät rakasta, ja säälinsä oli sitä syvempi, kun häneen itseensä oli
kohdistunut koko ankaruudessaan väkivallalla kohdellun luonnon kirous,
ja hänhän oli kuitenkin vain mies.

Mutta hän piti onnettomuutensa syynä myös perhettä ekonoomisena
laitoksena, joka kahlii lapsia pääsemästä oikeaan aikaan itsenäiseen
yksilön elämään. Vaimoaan ei hän syyttänyt koskaan, sillä olihan vaimo
yhtä onneton kuin hän itsekin ja kuten hänkin niiden epäkohtain uhri,
joita kunnioitettiin nimellä: laki.



Rikollinen luonto.


Kutteri kulki hiljaisessa tuulessa viimeisten saarten lomitse ja meri
avautui iltapäivävalaistuksessa.

Tohtori haeskeli sanoja ilmaistakseen hurmautumistaan, sillä hän oli
syntynyt kaukana maan sydämessä ja oli nähnyt merta ainoastaan
höyrylaivan kannelta pari kertaa.

Kun luutnantti oli kääntänyt ruoria ja suunnannut Landsortin majakkaa
kohti, komensi hän pöytään punssia ja sikareja.

Yksinäisyys, hiljaisuus, katsetta kiinnittäväin esineiden olemattomuus
viritti mielet herkkäpuheisiksi ja vaikka nuo kaksi nuoruuden toveria
oli jo kolme vuorokautta tarinoinut paljon vanhaa ja uutta, ilmestyi
yhä uusia puheenaiheita.

-- Mahtaa olla ihanaa elää merellä, sanoi tohtori ja katseensa liukui
ilman rannan piiriä pitkin.

-- Niin tällä tavoin, hyvässä seurassa ja omana herranaan, sanoi
luutnantti. Mutta laivalla palveluksessa, Jumala varjelkoon! Ensiksi on
siellä kuin vankina; laiva on koppi, kuvittelepas, ja horisontti, kun
on tottunut sitä näkemään, se kutistuu, se siniviiva, jonka takana
nuorena uneksin jotain ääretöntä, muuttuu harmaaksi kiviseinäksi.
Kuvittelepas: kopissa muurien sisällä keskellä vankilan pihaa. Ja
sitten; jos on vihamies laivalla, niin tiedätpä mitä maksaa.

-- Mutta se on sittenkin tervettä elämää.

-- Tervettä. Niin luulisi, mutta ajatukset eivät tule terveiksi, kun
aivot eivät saa vaikutteita ulkoapäin ja kun tuijottaa kauan tyhjään,
niin tylsistyy. Mutta on niitä vielä muita varjopuolia merimiehen
elämässä, muita, ei ollenkaan terveitä.

Luutnantin kasvot synkkenivät ja hän katsahti ensin olivatko miehet
kyllin etäällä etteivät voisi kuunnella.

-- Huomaa, että se on munkin ja vangin toisesta sukupuolesta eristettyä
elämää.

-- Ah, kyllä te olette kauniisti eristettyjä kun pääsette maihin,
keskeytti tohtori.

-- Niin, mutta ennen kun pääsemme maihin! Kuukausi, parikin merellä!
Tuskin nimeksi tointa. Ajatukset kulkevat omia teitään, tahto omaa
päätään, vuotaa yli oikeudentunnon, loikkii yli moraalin, kunnian
käsitteiden ja muun sellaisen. Paljon merkillistä sitä on nähty
merillä.

-- Olenhan kuullut, että miehistö oli hyvin hurjistelevaa, sanoi
tohtori.

-- Sääli naineita, sillä, katsos, nuo runoelmat merimiehen vaimosta,
joka istuu surren akkunansa ääressä, ne ovat runoja vain, ei muuta!
Mutta mies, nainut mies, hän noin vain menee remuilemaan kun tullaan
maihin, joten kyllä hän saa rahoillaan hauskaa!

Tavallisinta on, että vaimon suru on lohdutettu jo kauan ennenkun mies
tulee kotiin! Mutta, katsopas, on vielä toisia puolia, yöpuolia kuten
sanotaan, sellaisia kostavan luonnon purkauksia, jotka meistä tuntuvat
niin kamalilta sentähden, kun emme voi niitä ensi tarkastuksella
selittää, ja kun niiden vuoksi yksilöä pidetään rangaistuksen
ansaitsevana, vaikka hän on ainoastaan uhri.

-- Jaha, vai on sitäkin laivoilla. Siitä saa yleensä niin vähän kuulla,
vaikka se on ajan merkittävimpiä ilmiöitä ja sitä on ollut kaikkina
aikoina.

-- Sinä et siis pidä sitä rikoksena, kysyi luutnantti merkillisen
innokkaasti ja imi sikariaan.

-- Rikoksenako? Mikä sitten on rikos? Se, josta nostetaan kanne ja
joudutaan tuomarin eteen. Luonto kyllä rikkoo silloin, kun sukupuoli
jää pitkäksi aikaa syntymisen jälkeen määräämättömäksi, kuten huomaa
noista nimenmuutto-ilmoituksista, joita joskus näkee.

Luonto oikkuilee paljon ja kulttuuri lisää oikkuja, mutta ihmiset
voisivat olla nykyaikaan jo niin valistuneita, etteivät rankaisisi
synnyntävammoista.

-- Vai niin, oletko sitä mieltä? Hauska kuulla älyn sanoja yleisessä
kirkunassa.

-- Oh, minä tiedän varmaan, Ranskassa on jo kamareissa ehdotettu
poistettavaksi niitä lakipykäliä, jotka käsittelevät tätä luuloteltua
rikosta.

-- Ihanko totta! Ja täällä ne kulkevat kuin spitaaliset ja palavat
tuhkaksi yhä kalvavassa rauhattomuudessaan, että heitä epäiltäisiin tai
heidät älyttäisiin. Minä kerron tapauksen, jonka näin omin silmin, niin
saat päättää onko se pahetta, pilaantumista tai mitään muuta kuin
ilmiö, jonka syitä emme tunne.

-- Minusta on samantekevää, miksi sitä sanotaan, se on moukkien ja
merimiesten ammattisairautta; ilmiö on yhtä intressantti kuin se että
luonto tekee ihmisen sikiölle vasikan pään tai kolme kättä.

-- Vähän kummallisempi sentään lienee, etenkin kun se ilmenee
psyykillisenä, kaikkine miehen ja naisen välisine, viattomasta
lemmenhaaveilusta johtuvine symptoomeineen.

-- Viattomasta? Hm!

-- Ihan niin, viattomasta, tarttui luutnantti. Minä tiedän, että
sellainen suhde voi olla viaton.

-- Niin, jonkun aikaa! Minä en saa ja nainen ei tohdi! Kyllä se
tiedetään! Mutta puhupa pakinasi.

He imaisivat punssia ja sytyttivät uudet sikarit.

-- Tiedätkö sinä, mikä mies fregatin kapteeni on? alotti luutnantti ja
asetti ruoritangon parraspuuhun. Se on porsliinijumala. Laivalla, mutta
ei näyttäydy. Hän ei ole ylin päällikkö, sillä se on sekondi, mutta hän
on ylimmän päällikön yläpuolella. Mereläiset sanovat tavallisesti
päällikköä "ukoksi", aivan kuten talonpojat puhuvat "ukon" ilmasta.
Sekondi on "ukko" sotalaivalla; päälliköllä ei ole nimeäkään. Hän istuu
ovi lukossa salongissaan, ei puhele muille kuin sekondille; syö yksin,
paitsi yhtenä päivänä viikossa, jolloin hän kutsuu päällystön pöytäänsä
ja toisena päivänä, jolloin päällystö on hänet pyytänyt luokseen. Hän
ei oikaise virheitä koskaan, ei palkitse koskaan; ei komenna koskaan.
Vain sekondi tietää, mitä ukko tekee. Jos hän tulee kannelle, ei hän
koskaan mene peräpurjetta keulemmalle.

Laiva on täydellisin kaikista yhteiskunnista ja on rakenteeltaan tuhat
vuotta ajastaan jälellä! Se olisi epätäydellinen, jos siellä olisi
naisia.

No niin. Minä tein ensimäisen kadettimatkani Thor-fregatilla.

Elämä ei ollut sellaista, miksi oli sen koulupoikana uneksinut
nähdessään merikadetin koketin takin ja tikarin. Se oli ihan toista!
hyvin raakaa, hyvin rumaa! ennen kaikkea hyvin epärunollista.

Eräänä päivänä olin vahtivuorossa, perärattaalla, hyvin
vastuunalaisella paikalla; tuijotin keulaan taklauksen ja touvien läpi,
miehistön yli, koettaen pitää ajatuksiani koossa, ainoastaan ajatellen
suuntaa. Mutta osaksi rauhattomana tärkeästä toimestani, kun minulla
oli koko aluksen miehistö tunnolla, osaksi hermostuneena, kun tunsin
jonkun itseäni tarkastavan, unohdin tehtäväni. Talja vinkui, kokkakara
jiirasi ja ajopurje alkoi lepattaa, kun apukapteeni ilmestyi viereeni
ja huusi:

-- Seis siinä!

Ja minä tunsin rattaan rajusti riipaistavan käsistäni ja samassa sain
tuustin niin että lensin pitkin kantta.

Minä kierin ilmassa kuin kinnas ja seisoin suureksi hämmästyksekseni
en enemmän enkä vähemmän kuin itsensä päällikön edessä. Näin
kellanharmahtavat kasvot, kuten rikkaan suurkauppiaan. Suu oli
teräväpiirteinen, pielissä pari vääristynyttä juonnetta, jotka tekivät
sen ilkeän näköiseksi, mutta tätä vaikutusta lievensivät vaaleat
pulisongit. Näytti kuin olisi hän halunnut paiskata minut mereen, mutta
hän vaikeni, kuten olisi hän ollut kahdella päällä, alentuisiko
puhuttelemaan vai ei moista kurjimusta.

Vihdoin lauhtuivat ankarat piirteet ja hän katseli minua kuin pientä
lasta.

-- Mikä on nimesi, kadetti? kysyi hän.

Sanoin.

-- Ja isäsi?

-- Kuollut, vastasin minä. Mutta hän olikin everstiluutnantti
mekaanisessa osastossa.

-- Niinkö? Minä tunsin kyllä sinun isäsi; me olimme nuoruuden ystäviä
ja minä kunnioitin häntä suuresti. Mene takaisin paikallesi ja pidä
ajatuksesi koossa.

Minä menin jälleen perärattaalle ja koetin kaikin voimin olla
tarkkaavainen. Mutta päällikkö käveli kannella edestakaisin ja minä
tunsin, että hän katseli minua.

Kun vahtivuoro päättyi ja minä tulin alas kadettimessiin, kokoontuivat
toverit ympärilleni ja kyselivät mitä päällikkö oli sanonut.

Kun he saivat kuulla, että hän oli tuntenut minun isäni, katsoivat
nuoremmat kuten kunnioittaen minua, mutta vanhemmat näyttivät pahasti
virnuvan, en ymmärtänyt miksi.

Eräänä päivänä tämän jälkeen istuimme, pari toveria ja minä,
peräkannella ja plitsasimme touvia. Puhelimme sitä ja tätä, mutta minä,
joka olen aina ollut temperamentilta hyvin hermostunut, herkkätuntoinen
kuin kompassineula, tulin jollakin tavoin levottomaksi, kuten olisi
joku tarkastellut minua. Katsoin monta kertaa ympärilleni, kenen silmät
ne niin itsepäisesti ja sitkeästi tähystelivät minua. Vihdoin sattui
silmäni pieneen, pyöreään akkunaan, joka oli päällikön ulkokajutan
seinässä, ja minä näin vain kaksi vääristynyttä juonnetta suupielissä;
silmät olivat ennättäneet piiloon uutimen taa. Tulin levottomaksi, en
tiennyt minkä tähden.

Kaksi kuukautta tämän jälkeen illalla lähetettiin minua kutsumaan
päällikön salonkiin. Se oli komeasti sisustettu huone, kirjahyllyjä,
tauluja, valokuvia ja urkuharmoonia. Sekondi oli päällikön luona.
Hänellä oli hattu kädessä ja hän näytti olevan hämillään.

-- Komentajakapteeni, alkoi päällikkö puhua luonnottoman keveällä
äänellä, tämä nuori mies on erään jo kuolleen lapsuuden ystäväni poika,
joka kerran auttoi minua suurista vaikeuksista. Tunnen olevani velkapää
tuolle jalolle miehelle ja minä tahdon ottaa hoitooni tämän pojan.
Tahdon ohjata hänen kasvatustaan niin kauan kun hän on täällä
laivallani. -- Tahdotko tulla koulittavakseni? lisäsi hän kääntyen
minun puoleeni.

Kiihtyneenä noista suurista eduista, joita isävainaani ystävä tarjosi,
en kyennyt muuta kuin änkyttämään joitakin käsittämättömiä sanoja
kiitollisuudestani.

Päällikkö pyysi minua sitten istumaan ja sekondi sai merkin, että
audienssi oli lopussa.

Olimme kahden. En tiennyt mikä hänessä minua pelotti. Ei se päällikkö,
epäjumalan kuva, vaan jokin muu. Hän käyttäytyi arkaillen ja puhui
sujuvan kiusallisesti.

Ensin ei hän katsonut minua silmiin.

-- Onko sinulla taipumuksia matematiikkaan, poikani? alkoi hän.

-- Eipä juuri, vastasin.

-- Osaat kai ratkaista toisen asteen ekvationeja?

-- Kyllä, aika hyvästi.

-- No, sitten rupeemme logaritmeihin. Katsos (sanoi hän) merimies ilman
logaritmeja on kuin laiva ilman kompassia.

Hän nousi ylös ja otti hyllyltä logaritmitaulut. Toi tuolin pöydän
ääreen ja otti kynän ja paperia.

Puhuttuaan jonkun aikaa niitä näitä karakteristiikasta ja mantissasta,
jotka hän, kuten sitten jälestä huomasin, sotki, pani hän kynänsä
pöydälle.

-- Noo, keskeytti hän, mitenkä sinä viihdyt täällä laivalla?

-- Hyvin, herra amiraali, vastasin minä.

-- Entä toverit?

-- Ei puhuta, lensi sanat suustani ennenkun ehdin huomata, miten
moittivia ne olivat.

-- Oikein, poikani, sanoi hän ja katsoi minuun kuten ijäkkäät
nuorempiin, kun sallivat heidän uljailla.

-- Tahdotko lasin punssia? kysyi hän, täällä on vähän kosteaa.

Mahdoton oli kieltää, kun en ollut raittiusmies. Mutta samalla minä
sielussani säikähdin: jospa joku tulisi sisään ja näkisi päällikön
juomassa kadetin kanssa! Hetki oli tukala. Oletko koskaan tuntenut
häpeäväsi ja olevasi hämillä toisen puolesta! Minä pelkäsin hänen
tähtensä!

Hän avasi jonkin klaffin ja otti esiin lasit ja karafiinin ja vei ne
hyttiinsä.

-- Käy sisään, sanoi hän.

Tulin yhä levottomammaksi; koko menettely tuntui niin kierolta;
epäjumala suistui ehdottomasti korkeudestaan.

Hytissä istuutui hän minua vastapäätä ja katseli minua kuin
jättiläinen, joka aikoo syödä peukaloisen.

-- Sinä olet kelpo poika, sanoi hän tyhjentäen lasinsa (toki
kilistämättä!) ja ulkonäkösi takaa menestystä urallesi. Tiedätkö, että
olet kaunis poika?

Minä tunsin, että punastuin, enkä tiennyt, mitä hän oikein aikoi.
Huomasin vain hänen kasvoissaan uuden, merkillisen ilmeen ja hänen
silmänsä lekuttivat kuin kaasuliekit.

-- Oletko sinä jo ollut rakkausseikkailuissa? kysyi hän taas ja hänen
silmänsä alkoivat hehkua.

En tiennyt mitä vastata, sillä minua arasteli isän ystävä.

Hän nousi paikaltaan ja käveli edestakaisin.

-- Jospa olisit minun poikani, sanoi hän viimein, jospa olisit!

Hän ei ollut nainut mies, sen tiesin ja luulin ymmärtäväni vanhan
poikamiehen yksinäistunteen purkauksen.

Kuului ruokatoitotus ja minun piti lähteä.

-- Huomisiltana samaan aikaan! sanoi päällikkö.

Tein kunniaa ja läksin.

Iltaopetusta kesti sitten pitkän aikaa. Hän tuli yhä sydämellisemmäksi.
Tämä vaivasi minua joskus kovasti. Jos tahallani tunnilta myöhästyin,
näytti hän olevan murheissaan.

-- Sinä olet kyllästynyt minuun, sanoi. Minä olen niin vanha ja ikävä
mies.

Ja silloin minua alkoi tuo erakkoparka säälittää, hän ei voinut korkean
arvonsa vuoksi seurustella muiden kanssa.

Saavuimme viimein Havannaan, ja minä sain loman mennä maihin, mutta
minun täytyi luvata päällikölle, etten menisi toverien kanssa pahoihin
paikkoihin. Hän suorastaan vaati lupaukseni. Kun palasin laivalle,
kysyi hän minulta, olinko ollut tyttöjen luona. Vastasin ei, mikä
olikin totta.

-- Oikein, poikani, sanoi hän. Varo sinä naisia! Varo aina naisia,
poikani!

Ja taas lähdimme merelle.

Eräänä iltana, en unohda sitä koskaan, Madeiran kohdalla, ilma kuuma
kuin ansarissa ja me oleksimme paitasillamme ja housuillamme ja tyyntä
oli ollut neljä päivää.

Tulin kello kahdeksan aikaan kapteenin hyttiin, täydessä puvussa. Hän
oli hyvin kiihdyksissään. Tuskin voi puhua.

-- Hirveän kuuma, huokasi hän, ota takki pois. No, se oli minulle
mieleen, vaikka loukkasikin mitä pahimmin ohjesääntöjä ja hyvää tapaa.

Hän istuutui viereeni, melkein taakseni. Minä tunsin hänen kuuman
henkensä käyvän niskaani ja aloin sanomattomasti pelätä, minua alkoi
ahdistaa.

Luimme trigonometriaa ja minä olin kumarassa paperieni ääressä. Päässä
tuntui raskaalta ja virkistääkseni itseäni oikaisin vartaloani ja
nakkasin päätäni taaksepäin. Samassa osui katseeni peiliin, joka oli
vastapäätä. Näkö peilissä kauhisti minua niinkuin olisin yhtäkkiä
nähnyt luonnon kiertyvän nurin narin ja näyttävän nureansa. Kuin
aurinko olisi ollut sininen ja taivas keltainen, puut punaiset tai
kuusta kimmonnut salamoita. Hänen kasvonsa olivat olkapääni kohdalla ja
hän ahmi silmillään paitani sisustaa. Minä taisin kiljaista ja aioin
hypähtää ylös, mutta hän piti minua kiinni ja suuteli minua suulle,
kuin härän karkealla kielellä ja kasvoillani kävi läähätys kuten olisi
hyle minua nuoleskellut.

Elämä, luonto, kaikki kaamotti mustana. Olin nähnyt ilkeyden
ilmestyksen, vilauksen itse pahasta.

-- Ja siihen se tuttavuus loppui! sanoi tohtori kylmästi ja joi
lasistaan.

-- Ei vielä kokonaan. Arvaapas, mitä se sitten teki? Se kirjoitti
kirjeitä minulle. Minä luin ainoastaan yhden. Se oli oikea rakkauden
kirje. Hän rakasti minua.

-- Kuten Sokrates Alkibiadesta! Luuletko tällä jotain uutta keksineesi!
Ja luuletko, että nuo ilmiöt syntyvät vain eristetyissä oloissa tai
liiaksi kehittyneestä kulttuurista. Niitä on villeissä kansanheimoissa,
jopa eläimissäkin. Minun mielestäni pitäisi ummistaa silmänsä
sellaisilta luonnon oikuilta tahi ei ainakaan rangaista viattomia,
niinkuin äsken sanoinkin. Haluatko kuulla toisen samanlaatuisen jutun
niin kerron.

-- Kyllä, mutta mennään puraisemaan voileipää ensin; näkyy pöytä olevan
katettu tuolla sisällä.

Luutnantti huusi laivamiehen pitämään huolta ruorista ja he menivät
salonkiin.

Koettelivat puhella muista asioista, mutta miten lie ollut, aina
osuivat he tähän seikkaan.

-- Muistatko, alkoi tohtori jutella, miten koulussa ollessa oltiin
ystävyyssuhteissa samanikäisten kanssa? Aina lähdettiin yhdessä
koulusta, aina oltiin toistensa luona loma-ajoilla, aina oltiin yhtä
poikaa, rahatkin tasattiin. Melkeinpä saattoi olla mustasukkainen
ystävästään, jos hän oleksi toisten kanssa liiaksi. Eikö niin?

-- Juu, mutta se oli ystävyyttä?

-- Tietysti, sitä oli! Mutta samalla tavallahan alkaa rakkaus eri
sukupuolten välillä. Ystävyys on jo hyvin pitkällä, ennenkun jompikumpi
sallii tai edes kaipaa toisen ruumiin kosketusta suudelmana tai
hyväilynä. Tytöt sitävastoin ilmaisevat tätä ystävyyttä syleilemällä ja
suutelemalla. Ihan viatonta se on, en sitä sano, mutta merkit ovat
hyvin yhtäläiset kuin niin sanotulla rakkaudella. Se on yhtä viatonta
kuin sekin tunne, joka pakottaa vanhemmat ottamaan syliin ja
suutelemaan lapsiaan. Mikä sen tietää, mikä on puhdasta tai rumaa,
ruumiillista tai henkistä? Sitä on vaikea sanoa, sillä vanhempain
rakkaus lapsiin vaatii välttämättä ruumiillista kosketusta ja eihän
sitä kuitenkaan mitenkään käy epäileminen aistilliseksi. Mutta annappas
jos asuu köyhä perhe, kaikki yhdessä huoneessa, isä ja tyttäret
nukkuvat yhdessä, tytöt kasvavat isoiksi, kas silloin _voivat_ nuo
tunteet luonteeltaan muuttua. Ulkonaiset seikat siinä ovat
vaikuttimina, kuten esimerkiksi bestialiteettia tiedetään olevan
etupäässä paimenissa ja ratsuväessä. Ei tarvitse luulla, että tässä
ilmenee jokin uusi, luonnoton elementti, se on samaa luontoa vain,
vaikka se silloin kun purkautumistiet suletaan, avaa omat uransa, aivan
kuin ruumiin kudokset avautuvat paiseeksi kun jokin sairaus tukkii
eristystiehyet.

No niin, nyt sen juttuni.

Eräs poika oli pienikasvuinen ja vähäpätöinen ja tytöt eivät
pienenäkään hänestä välittäneet, kun eivät tunteneet hänestä koituvan
ei rakastajaa eikä suojelijaa. Sen vuoksi alkoi hän epäillä itseään ja
karttaa toista sukupuolta. Kun hän sitten tuli vanhemmaksi ja rupesi
tytöstämään, hoksasi hän sen, mitä me muut pidimme ihan luonnollisena
seikkana, että naiset ottivat maksua. Se loukkasi häntä. Miksi vain
toinen sai maksua, eikä toinen, vaikka molemmat nauttivat? Sitten
rupesi hän pieniin suhteisiin erään ompelijattaren kanssa. Se piti
hänestä ja ei ottanut maksua. Mutta tytöltä alkoivat pian viedä rauhan
kummalliset unet, jotka tekivät pojankin levottomaksi. Joskus näki
tyttö unta, että poika vei hänet teatteriin, joskus että hän lahjoitti
hänelle hansikkaat, viimein, että poika maksoi hänen vuokransa. No
ystäväni ei ollut taitava unien selittäjä, sillä hän oli köyhä, ja
tytön unet eivät käyneet toteen. Ystäväni ajatteli, että hänpä se oli
maksanut kaikki illalliset, mutta toinen ei yhtään; vaan näistä
tuumistaan ei hän puhunut tytölle. Mutta vähitellen kyllästyi
tyttö elämään unissa ja hän lahjoitti pian rakkautensa eräälle
konttoristille, jolla oli varoja toteuttaa hänen unensa. Ystäväni
katkeroitui naisille, jotka olivat moisia materialisteja eivätkä
osanneet rakastaa vain rakastaakseen. Sitten pitemmän ajan jälkeen hän
rakastui. Kun tuli kysymys naimisista, meni hän isän luo, joka tietysti
kysyi, oliko hänellä varoja. "Jaha, vai on täälläkin maksettava", tuumi
hän. Maksettava joka paikassa! Mutta hän oli rakastunut ja hän päätti
tehdä kaupat. Hän oli voimistelun ja uimisen opettaja. Joko alat
ymmärtää. Nai. Näki ensimäisen lapsen tultua, että vaimolla oli
taipumuksia "korkeampiin tarkoituksiin" ja ettei tämä tahtonut lisää
lapsia. Myrsky ja myllerrys! Ja sitten vähän tyyntä. Joskus tuntui
miehestä kohtuuttomalta maksaa tyhjästä, mutta mikä oli tehty, oli
tehty. Sitä kesti viisitoista vuotta, celibaattia ja vaimo vältteli
reippaasti hyökkäykset selvittäen suhdetta. "Minä olen sinun lapsesi
äiti, jona minulla on oikeus olla talossa". Mutta eipäs, hän ei
ollutkaan lapsensa äiti, sillä hän puuhaili raamatunselityksiä ja
muitakin korkeampia tarkoituksia valistuksen tukeuttamiseksi, mutta
unohti olevansa aviopuoliso. No! Viidentoista vuoden päästä, pamaus
uimakoululla! Ystäväni oli ryhtynyt johonkin sellaiseen, jota Darwin
olisi sanonut generationin vaihtamiseksi. Viidentoista vuoden
celibaattielämän analyyseistä voit laittaa kokonaisen venäläisen
romaanin; en moskaa viitsi! Seurauksena oli salainen poliisitutkinta.
Vapautus -- ja uusi lapsi avioliitosta. Ja hyvä taas. Tässä oli kaksi
vaikutinta: ammattisairaus eli hyvä tilaisuus toisella ja puute
toisella puolen.

-- Ja myös kolmas, keskeytti luutnantti.

-- Mikä niin?

-- Puute nuorena.

-- No sitten neljäskin!

-- Mikä?

-- Liian korkea työpalkka.

-- Ei, lähtään nyt jo kannelle, sanoi luutnantti, rupeaa tuntumaan
liian "märältä" kun näin syventyy.

-- Juu, mutta aikansa kullakin. Tiedätkö, että Dijonin yliopisto viime
vuonna määräsi 10,000 frangin palkinnon sille, joka voisi tyydyttävästi
vastata kysymykseen: miksi ei saa kirjoittaa niinkuin ajattelee?

-- No, kuka sai?

-- Muudan Växiön sonni. Sanoi syyksi, että jos kirjoittaisi kuten
ajattelisi, joutuisi Långholmiin.

-- Sinulla on ne juttusi!

-- Kas, kuutarkin jo näyttäikse, huudahti tohtori kun tulivat kannelle.

-- Sanotko kuutar, eikös kuu ole "miehinen".

-- Niin, jospa vaikka. Mutta eipäs ennen, Kreikassa!

-- No, kreikkalaiset eivät pitäneetkään sukupuolia kovin selvillä.
Tiedätkö miksei?

-- Kai uskonnollisesta vakaumuksesta. Zeus piti Ganymedeestä! Ja he
olivat suurta, sivistynyttä kansaa, joka kunnioitti uskonnollisia
vakaumuksia!



Maksua vastaan.


Tytön isä oli kenraali ja äiti aikaisin kuollut. Sen jälkeen kävi
heillä etupäässä herroja. Ja isä kasvatti häntä itse.

Tyttö sai ratsastella isän kanssa, nähdä manööverejä,
voimistelunäytöksiä, tarkastuksia.

-- Kun isä oli seurapiirissään korkea-arvoisin, kunnioittivat häntä
kaikki aina enemmän kuin toisiaan yhdenvertaiset koskaan. Ja koska
tyttö oli kenraalin tytär, kunnioitettiin häntä yhtä suuresti kuin
isää. Hän oli arvoltaan kenraali ja sen hän tiesi.

Eteisessä istui alati lähetti, joka kavahti jalkeille hirveällä
räminällä kun tyttö meni ulos tai tuli sisään. Tanssiaisissa pyysi
häntä aina majuri; kapteeneja piti hän alemman asteen ihmisinä ja
luutnantit olivat vain pahankurisia poikasia.

Täten oppi hän arvioimaan ihmisiä arvo-asteiden mukaan. Siviilit olivat
nahkiaisia; kohtalaisesti puetut moskaa ja köyhät roskaa.

Mutta naiset olivat arvoasteikon yläpuolella. Isä, jonka alapuolella
kaikki miehet olivat ja jota tervehdittiin kunnianosoituksin minne hän
vain tuli, ei koskaan toki ollut nousematta istualtaan naisen edessä,
oli se sitten nuori tai vanha, suutelematta kädelle tutumpia ja
juoksentelematta joka kaunottaren pikku asioilla, minkä vain tapasi.

Täten sai hän varhain käsitteen naispyhyydestä ja -paremmuudesta ja
oppi pitämään miehiä joinakin halvempina olentoina.

Kun hän lähti ratsastelemaan, oli aina ratsupalvelija muassa. Kun hän
suvaitsi pysähtyä katsellakseen maisemaa, pysähtyi palvelija. Se
seurasi häntä kuin varjo. Mutta minkä näköinen se oli, vanhako vai
nuori, ei neiti tiennyt. Jos ken olisi kysynyt, mitä sukupuolta se oli,
ei neiti olisi osannut vastata, sillä koskaan ei hän ollut ajatellut,
että varjo voisi olla jotain sukupuolta, ja kun hän satulasta
laskeutuessaan astui pikku kenkänsä palvelijan kämmenelle, astui hän
kuin mille puulle tai kivelle tahansa, ja jos hän silloin sattui
kohottelemaan helmojaan vähän liian korkealle, ei hän siitä sävähtänyt
sen kummemmin kuin jos ei ketään olisi ollut läsnä.

Nämä synnynnäiset arvoaste-katsantokannat ilmenivät kaikkialla hänen
elämässään. Hän ei koskaan voinut tulla majurin tai kapteenin tyttärien
hyväksi tuttavaksi, sillä heidän isänsä olivat arvoltaan alempia kuin
hänen. Eräissä tanssiaisissa oli eräs aliluutnantti tohtinut pyytää
häntä tanssiin. Rangaistakseen tomppelia, ei hän vastannut, kun
kavaljeeri tanssien välillä halusi jutella. Kun hän sitten sai tietää,
että aliluutnantti oli prinssi, kävi hän ihan lohduttomaksi. Hän, joka
tiesi mikä eroitus oli rykmentin upseereilla ja subalterneilla, joka
osasi ulkoa kaikki tähdet ja tittelit, hän ei tuntenut prinssiä.
Kauheaa!

Hän oli kaunis, mutta ylpeys jäykisti piirteensä niin etteivät
ihastelijat tohtineet lähetä. Naimisiin menoa ei hän koskaan ollut
ajatellut. Nuoret eivät olleet kylliksi kvalificeerattuja ja
virka-arvoiset vanhat olivat liian vanhoja. Jos hän olisi mennyt
naimisiin jonkun kapteenin kanssa, olisi hänen pitänyt istua pöydässä
alempana majurien rouvia, hänen, kenraalin tyttären. Sehän olisi
alennusta. Ja sitäpaitse ei hän ollenkaan halunnut joutua miksikään
lisäkkeeksi tai salonkikoristeeksi miehelle. Hän oli tottunut käskemään
ja toteltavaksi, hän ei voinut ketään totella. Vapaa, miesmäinen
oleksiminen miesten joukossa oli sitäpaitse tehnyt kaikki naisten
toimet hänestä aivan vastenmielisiksi.

Myöhään heräsi sukupuolielämänsä. Kun hän oli vanhaa sukua, joka isissä
oli tuhlannut voimansa hengettömiin sotilastoimiin, yövalvontaan ja
juopotteluun, ja äideissä tukeuttanut hedelmällisyyden estääkseen
perintötilain jakoja, näytti luonto kovin epäröineen miksi sukupuoleksi
hänet tekisi -- tai ehkei se hänessä huomannut kylliksi voimia, jotta
olisi voinut päättää jatkaako rotua vai ei. Hänen olemuksestaan puuttui
naisellisuus, terveen luonnon tarkoituksiinsa kehittämä, eikä hän
yrittänyt keinotekoisesti vajavaisuuttaan täyttää.

Hänen vähät naistoverinsa tiesivät hänet kylmäksi, välinpitämättömäksi
kaikissa sukupuolten välisissä asioissa. Itse hän lausui halveksivansa
moisia seikkoja, piti niitä saastaisina ja ei voinut ymmärtää, miten
nainen voi heittäytyä miehelle.

Luonto oli likaista ja puhtaus oli sama kuin puhtaat paidat, kovetetut
hameet ja paikattomat sukat. Köyhyys, likaisuus ja paheellisuus oli
hänestä sama asia.

Kesäisin asui hän isänsä kanssa maatilallaan.

Maaseudusta ei hän pitänyt. Luonnossa hän pieneni, metsä oli
hirvittävä, järvi pöyristi, niityn vihreässä ruohossa piili vaaroja.
Talonpojat olivat hänestä kavaloita, ilkeitä elukoita; ja likaisia.
Sitäpaitse oli heillä paljon lapsia ja pojat ja tytöt paheellisia.
Suurina juhlina, kuten juhannuksena ja kenraalin syntymäpäivinä,
kutsuttiin moukat sentään hoviin olemaan köörinä oopperassa ja
huutamaan hurraata ja tanssimaan taulun kuvioina.

       *       *       *       *       *

Oli kevät jälleen. Helène oli lähtenyt ratsastelemaan yksinään
rotutammallaan ja joutui kauas maantielle. Väsyi ja laskeutui
satulasta; sitoi hevosen läheisen haan aitaan. Meni sitten poimimaan
ojan reunalta kämmekkään kukkia. Ilma oli lämmin ja koivikoista,
nurmikoista nousi huuru. Sammakot pulahtelivat ojassa.

Yhtäkkiä hirnahti tamma ja Helène näki notkean eläimen kurottavan
kaulaansa aidan yli ja sieramet litteinä kiskovan sisäänsä ilmaa.

Alice, tyttö, huusi hän, ole hiljaa! Ja hän jatkoi työtään punoen
kimppua noista kainoista kukista, jotka niin huolellisesti kätkevät
salaisuutensa suloisten, somien uudintensa taa, mitkä ovat kuin
koneella painettua karttuunia.

Mutta taas hirnahti tamma. Kaukaa haasta pähkinäpensaiden takaa vastasi
toinen hirnunta, mutta väkevämpi, syvempi. Helteeseen nääntyvä haan
tanner jymisi, kivet räiskivät valtavista kavion iskuista ja viidakosta
ravasi musta orhi. Pää voimakas, kaula jäntevä ja lihakset paisuivat
suonteina välkkyvän nahan alla. Oriin silmät leimusivat kun se näki
tamman. Ori seisahtui ensin ja kurotti kaulaansa kuten haukotellen,
virnisti ylähuulensa koholle ja näytti hampaansa. Sitten alkoi se
laukata ruohikolla ja läheni aitaa.

Helène kapaisi hameensa ja juoksi päästäkseen suitsiin kiinni; mutta
tamma oli jo riuhtoutunut irti ja hyppäsi aidan yli. Sitten alkoi
kosinta.

Helène houkutteli aidan takaa, mutta villi eläin ei kuullut.
Aituuksessa lyötiin volttia vimmatulla vauhdilla ja situatsiooni alkoi
käydä helläksi. Ori korskutti valkeaa vaahtoa, joka suitsui sieramista
kuin savu.

Helène tahtoi paeta, sillä näky oli kauhistava. Hän ei ollut koskaan
nähnyt luonnon voimain riehuvan elävissä ruumiissa ja hän oli
ylenmäärin kuohuksissa tästä peittelemättömästä purkauksesta.

Hän tahtoi juosta aituukseen ja tuoda tammansa pois, mutta ei tohtinut
hurjistuneen oriin vuoksi. Tahtoi juosta hakemaan apua, mutta silloinpa
olisi hän vain hankkinut todistajia. Kotiin ei voinut mennä, matka oli
pitkä. Hän kääntyi selin temmellykseen ja päätti odottaa.

Kuului kavion kopinaa maantieltä. Tuli vaunut.

Helène ei voinut paeta, vaikka hävetti tähänkin jäädä. Nyt olikin liian
myöhäistä, sillä kuski oli hiljentänyt vauhtia ja seisahtui hänen
eteensä.

-- Niin, mutta se on kaunista, sanoi toinen vaunuissa istuva nainen,
joka oli ottanut esiin kultalornettinsa tarkastaakseen luonnon
näytelmää, mikä nyt oli täydessä käynnissä.

-- Mutta miksi pysäyttää, herran nimessä, huusi toinen nainen. Anna
mennä!

-- Eikö se ole kaunista! vastasi vanhempi nainen.

Kuski hymyili paksuun partaansa ja nykäsi hevoset liikkeelle.

-- Mikä letus sinä olet, rakas Amelie, kuului edellinen ääni, minulle
se on kuin katselisin ukonilmaa tai myrskyävää järveä kun...

Muuta ei kuulunut, Helène oli ihan lamassa kiukusta, häpeästä ja
kauhusta.

Tuli tuolla joku renkimies. Helène kiiruhti häntä vastaan estääkseen
häntä näkemästä ja samalla saadakseen apua, mutta ei ehtinyt.

-- Aa, taitaa olla myllärin musta liikkeellä, tuumi renki vakavasti.
Kyllä se on parasta odotella kunneka ne joutuu, sillä ei siihen ole
hyvä tuppautua. Jos fröökynä menee kotiin, niin minä tuon tamman
jälestä.

Ja hyvillään kun pääsi erilleen, meni Helène matkaansa.

Kun pääsi kotiin, tuli kipeäksi. Tammaa ei tahtonut nähdäkään enää. Se
oli epäpuhdas.

Tämä vähäpätöinen tapaus vaikutti arvaamattomasti Helènen
sielunelämään. Luonnonvietin raaka purkautuminen, jonka
peittelemättömyydestä ihmistä rangaistaan vankeudella, vaivasi häntä
kuin mestauksen muisto. Se häiritsi hänen ajatuksiaan päivällä ja
uniaan yöllä. Se sai hänet yhä enemmän kammomaan luontoa ja hän heitti
entisen amatsoonielämänsä. Sulkeutui kamariinsa ja alkoi lueskella.

Herrastalossa oli kirjasto. Mutta pahaksi onneksi oli sen kasvu
keskeytynyt kenraalin isän kuoltua. Kaikki kirjat olivat siis
miehenijän liian vanhoja ja Helène sai niistä eltaantuneita ihanteita.
M:me Staëlin Corinne sattui ensin käsiinsä. Se oli kylellään hyllyllä,
kuten tarjottuna käytettäväksi, ja sitähän se olikin. Nidottuna vihreän
ja kullan kirjaviin kansiin, imperiaalityyliä, kuluneena ja piirrettynä
täyteen äitivainajan huomautuksia ja pyyhkeitä, tuli se henkiseksi
seurusteluksi kuolleen kanssa, johon nyt tyttö jälleen täysikäisenä
tutustui. Siihen oli lyijykynällä kuvattu kokonainen ihmissielu.
Tyytymättömyys elämän arkisuuteen, luonnon raakuuteen kiihoitti
mielikuvitusta luomaan unelmain maailmaa, jossa sielut elävät ilman
ruumiita. Se maailma oli aristokraatinen, sillä täytyy olla
taloudellisesti riippumattomassa asemassa voidakseen ajatella vain
sielua. Se oli rikkaiden evankeliumi, tuo aivotulehdus, jota sanotaan
romantiikaksi ja joka tulee naurettavaksi surkeuksineen kun se tarttuu
alaluokkaan.

Corinnesta tuli Helènelle nyt ihanne: runoilijatar, joka sai
vaikutuksensa ylhäältä, joka kuten keskiajan nunnat teki siveyden
lupauksen elääkseen puhtaana ja joka tietysti loistavan parvensa
ihailemana oli muita pieniä arkipäiväisiä kuolevaisia korkeammalla!
Vain muunnos kenraali-ihannetta! Kunniaa; kiväärikomennuksia!
Etumaiseksi! Sitä, että m:me Staël itse kehittyi Corinne-ihanteestaan
ja vasta todellisuutta noudattaen nousi arvoonsa, ei Helène saanut
koskaan tietää. Hyläten kaiken toiminnan ulkomaailmassa, vetäytyi hän
kuoreensa ja mietiskeli omaa itseään. Perintö, jonka hän oli saanut
äidiltä noissa jälkeenjääneissä nooteissa, alkoi itää. Hän henkilöi
itsensä Corinneksi ja äidiksi ja hän tuhlasi paljon aikaa kutsumuksensa
tuumiskelemiseen. Hylkäsi sen, että hänen kutsumuksensa oli elää suvun
hyväksi, hänen velvollisuutensa auttaa itämään ja kasvamaan niitä
siemeniä, jotka luonto oli hänen ruumiiseensa kätkenyt. Hänen
kutsumuksensa oli näyttää, mitä madame Staëlin Corinne oli ajatellut
viisikymmentä vuotta sitten, mutta hän kuvitteli nyt, että ne olivat
hänen omia ajatuksiaan, jotka hänen sielussaan kärsivät ja pyrkivät
kuohahtamaan näkyviin.

Hän rupesi kirjoittelemaan. Eräänä päivänä runoja. Luonnistivat. Rivit
yhtä pitkiä ja loput rimmasi. Silloinkos hän hoksasi: hän oli luotu
runoilijaksi. Puuttui vain ajatuksia, ja ne hän sai valmiina
Corinnesta. Ja niin sikisi paljon runoja. Mutta nyt oli maailmankin ne
saatava, ja mitenkäs muuten kuin lehdissä. Hän lähetti kerran tekeleen
nimeltä "Sapho" johonkin kuvalehteen nimimerkillä Corinne. Jyskivin
sydämin vei hän kyhäyksen postiin ja pannessaan sitä laatikkoon,
lähetti hiljaisen rukouksen "Jumalalle". Seuraavat kahden viikon päivät
olivat hirvittäviä. Hän ei syönyt, tuskin nukahti, karttoi seuraa.
Ensimäisenä lauantaina, jona lehti ilmestyi, tärisi hän kuin horkassa
ja luhistui sitten ihan kokoon, kun ei nähnyt runoaan painettuna, eikä
edes selittelyä "kirjevaihto"-osastossa. Seuraavana lauantaina oli hän
varma ainakin vastauksen ilmestymisestä ja vei lehden avaamattomana
mukaansa metsään. Siellä, pensaikon perukassa, veti hän lehden salaa
esiin ja vilkasi ympärilleen oliko kukaan väijyksissä, aukoi lehteä ja
tähysteli palstan toisensa jälkeen. Siellä oli vain yksi ainoa runo,
nimeltä Bellmanin päivä. Mutta sitten "kirjevaihtoa". Noiden pikku
rivien ensimäisellä vilkaisulla rutistui lehti hänen sormiensa
rutaisusta, hän hykersi sen palloksi ja nakkasi pensaikkoon. Ensi
kertaa eläissään oli häntä solvattu. Hän olikin oikein satulasta
suistettu. Se tuntematon sanomalehti-kirjoittelija oli tohtinut tehdä
pahempaa kuin kukaan muu, se oli lausunut epäkohteliaisuuden. Helène
oli lähtenyt varustustensa sisältä tantereelle, jossa virka-arvot eivät
paljoa painaneet, jossa voiton sai se luonnonvoima, jonka nimi oli
kyky, ja jonka edessä oikeudeton mahtikin nöyrtyi, kun ei sitä enää
voinut kieltää. Mutta myös naisena oli tuntematon häntä loukannut. Näin
oli hän tohtinut kirjoittaa: "Vuoden 1807 _Corinne_ olisi laittanut
ruokaa ja tuudittanut lapsia, jos hän olisi elänyt vuonna 1870. Mutta
ettehän te ole mikään Corinne!"

Siinä kohtasi häntä ensi kertaa _se_ vihollinen, perivihollinen, mies.
Vai ruokaa laittaa ja tuudittaa kehtoa! Senpähän näkisi!

Helène lähti kotiin päin. Koko ruumiinsa oli rusennuksissa ja lihakset
tuskin tottelivat heikkoja hermoja. Mutta kulettuaan vähän matkaa,
kääntyi hän yhtäkkiä takaisin. Sillä voisihan joku löytää lehden! Hänen
tuumansa paljastuisi. Hän meni takaisin, otti kepakon ja veti sillä
lehden pensaikosta. Sitten kohotti hän maasta sammalturvetta, piiloitti
lehden sen alle ja vieritti kiven päälle. Niin haudattiin siinä toive,
mutta myös todiste. Rikoksestako? Niin, siltä hänestä tuntui! Kuten hän
olisi tehnyt jotakin väärää. Kuten hän olisi paljastanut itsensä
toiselle sukupuolelle!

Sen päivän perästä alkoi uusi sisällinen taistelu. Kunnianhimo ja
julkisuuden pelko kamppailivat; tulosta ei mitään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana syksynä kuoli isä. Kun oli kuluttanut öitään kortin peluussa
ja tapannut, jäi häneltä maksamattomia velkoja. Mutta koska hän oli
kenraali, ei se asia ollut kovin vaarallista. Helènen ei tarvinnut
mennä tupakkapuotiin, mutta hänet otti hoitoonsa muudan tähän saakka
näkymättömänä pysytelleinyt täti.

Mutta isän kuolemasta tuli mullistava muutos hänen elämäänsä.
Kiväärikomennukset vaikenivat itsestään; rykmentin upseerit rupesivat
nyökkäämään päätään sedällisesti ja luutnantit tohtivat tulla
pyytämään tanssiin. Nyt huomasi hän, että hänen ylhäisyytensä ei
johtunutkaan hänen persoonallisesta arvostaan, vaan oli se lainattua.
Hän tunsi kuin olisi hänet arvossa alennettu ja hänessä heräsi kiihkeä
myötätuntoisuus kaikkia subalterneja kohtaan, tunsipa hän mielessään
oikein rakastavansa niitä, jotka nyt nauttivat hänen entisestä
arvo-asteestaan. Siten kasvoi myös persoonallisen tunnustuksen tunne,
arvo-asteen, joka oli kaikkia muita korkeampi, vaikkei sitä ollut
arvolistoissa.

Hän halusi kunnostautua, raivata tiensä, ja, miksipä ei, hallita.
Hänellä oli kykyjä, joita hän oli tohtinut harjoittaa, vaikkeivät ne
vielä olleet kohonneet eikä kohottaneet häntä keskinkertaista
korkeammalle; hän soitti pianoa. Nyt alkoi hän tutkia sointu-oppia ja
puhui G-molli-sonaatista ja Fiss-duuri-symfoniasta kuten olisi itse ne
sepittänyt. Ja alkoi holhoilla säveltaiteilijoita.

Puoli vuotta isän kuoleman jälkeen tarjottiin hänelle paikka
hovinaisena. Ja hän meni. Siten palasivat hänen elämäänsä rummun
pärinät ja kiväärikomennukset ja Helènen myötätuntoisuus subalterneja
kohtaan laimeni. Mutta ihminen on häilyvä kuin onni ja Helène sai uusia
ajatuksia uusien kokemusten keralla.

Hän hoksasi nimittäin pian olevansa palvelija. Herttuatar ja hän
istuivat Logårdenissa. Herttuatar virkkasi.

-- Minun mielestäni ovat nämä sinisukat tuhmia.

Helène lensi tuhkanharmaaksi ja katsoi tivakasti herttuattareen sekä
vastasi:

-- Ei minun mielestäni.

-- Minä en ole tahtonut tietää mikä on Teidän mielipiteenne, vastasi
herttuatar ja pudotti keränsä kierimään pitkin hietakäytävää.

Helènen jalat vapisivat, hän näki tulevaisuuden ja tulojen suhahtavan
luotaan tuossa tuokiossa. Nousi noutamaan kerää. Natisi leningin
vyötäre kumartuessa maahan ja hän oli leimuvan punainen antaessaan
kerän herttuattarelle, kiitosta saamatta.

-- Oletteko vihainen? kysyi herttuatar ja katsoi nenäkkäästi uhriinsa.

-- En, teidän kuninkaallinen korkeutenne, valehteli Helène.

-- On väitetty, että Te olette sinisukka, jatkoi herttuatar. Onko se
totta?

Helènestä tuntui kuin olisi hänet riisuttu alasti, hän ei vastannut.

Kerä putosi jälleen. Helène ei ollut näkevinään ja puri huultaan
pidättääkseen kiukun kyyneliä.

-- Olkaa hyvä, antakaa kerä, sanoi herttuatar. Helène röyhisti
rintaansa, katsoi despoottia silmästä silmään ja sanoi:

-- En, minä en anna!

Ja lähti. Hieta kirisi anturan alla ja laahustin tupsutti pilvinä
tomua. Hän melkein juoksi ylös portaita ja katosi holvikäytävään.

Siihen päättyi hoviura. Mutta muudan oas siitä jäi; Helène sai nyt
tuta, mitä on olla epäsuosiossa ja vielä selvemmin sai hän tajuta, mitä
seuraa paikastaan lähdöstä. Yhteiskunta ei pidä siitä, että paikkoja
muutellaan, ja kukaan ei voinut käsittää, kuinka hän omasta tahdostaan
oli voinut hylätä hovin päiväpaisteen. Hänet oli tietysti "potkittu
pois". Juuri tuolla lauseella. Potkittu! Tämä oli suurin nöyryytys mitä
hän oli kärsinyt, se oli häväistys. Hänet oli yläluokasta alennettu ja
hän näki sukulaisten vetäytyvän pakoon luotaan, kuin peläten häneen
kohdistuneen epäsuosion heihinkin tarttuvan. Hän näki ylhäisten
ystävättäriensä kylmenevän ja supistavan tervehdyksensä mitä
vähimpään, mutta keskiluokan väki se otti hänet vastaan liikuttavan
tuttavallisesti kun näki hänen lähenevän heitä lankeemuksensa
kukkulalta. Heidän ystävällisyytensä kaiveli häntä ensin enemmän kuin
noiden toisten kylmyys, mutta sitten valitsi hän osansa ja pitäen
parempana olla ensimäisenä alhaalla kuin viimeisenä ylhäällä,
heittäytyi hän siviilivirkamiesten ja akademian opettajain
seurapiiriin, jossa hänet otettiin avosylin vastaan. Keskiluokassa
vallitsee taikauskoinen kunnioitus linnaa kohtaan, hän tuli heti
ihailluksi. Hän itse rupesi kenraaliksi ja kiiruhti järjestämään
joukkoja ympärilleen. Lauma nuoria oppineita pestautui heti ja hän
alkoi puuhata luennoita naisille. Vanhaa, akateemista roskaa koottiin,
pölyytettiin ja jaettiin yleisölle uutena. Platoa ja Aristotelesta
luennoitiin tyhjäksi raivatussa ruokasalissa kuuntelijajoukolle, jolla
tietysti ei ollut avaimia näihin viisauden pyhimysarkkuihin. Helène
tunsi nousseensa tietämättömän aristokratian yläpuolelle tietämällä
nämä vapaamuurarisalaisuudet. Tämä kuviteltu nousemus sai hänet lujasti
tuntemaan etevämmyytensä ja esiintymään varmuudella, joka imponeerasi.
Miehet palvelivat häntä hänen kauneutensa ja antautumattomuutensa
vuoksi, mutta miesten lähentely ei tehnyt häntä levottomaksi. Heidän
nöyryytensä otti hän vastaan kuin naiselle tulevan veron ainakin ja ei
oppinut hän kunnioittamaan noita pikenttipoikia, jotka hyppivät
paikaltaan ja rupesivat jaloihin asentoihin joka kerta kun hän kulki
ohi.

Mutta hänen asemansa naimattomana ei kauan tuntunut tyydyttävältä ja
katein ajatteli hän rouvain vapautta. Ne voivat kuleksia irtaimina
kaduilla, jutella kenen miehen kanssa tahansa, viipyä poissa kotoa
iltasilla miten myöhään tahtoivat ja aina oli pikentti, mies, valmiina
heitä noutamaan. Sitä paitse: rouvalla oli suurempi arvo, suurempi
vaikutusvalta. Kuinka ylempiarvoisesti kohtelivat naidut matroonat
kaikkia nuoria tyttöjä! Mutta naimisiin menoa ajatellessa tuli mieleen
taas se tammajuttu, ja häntä alkoi kauhistaa niin että hän tuli
kipeäksi.

Mutta toisen työvuoden alkupuolella ilmestyi Helènen seurapiiriin
muudan professorin rouva Upsalasta, jolla paitsi asemaansa oli myös
ruumiin suloudet. Helènen tähti himmeni ja hänen henkiset ihailijansa
luopuivat hänestä ja rupesivat palvelemaan uutta aurinkoa. Kun
Helènellä ei ollut entistä yhteiskunnallista arvoa tukena ja hovin ja
armeijan tuoksu oli haihtunut kuin hajuvesi nenäliinasta, oli hän
ehdottomasti tappiolla. Ainoa hänelle enää uskollinen oli etiikan
dosentti, joka ennen ei ollut tohtinut tungeksia hänen läheisyyteensä.
Nyt koitti dosentin päivä. Hänen huomaavaisuuttaan alettiin pitää
arvossa ja hänen ankara etiikkansa herätti rajatonta luottamusta. Hänen
ahkerat kunniatervehdyksensä alkoivat sentään aiheuttaa juoruja,
kunnioituksella sanoen tietysti, mutta niistä ei Helène välittänyt. Hän
oli niitä ylempänä.

Eräänä iltana istuivat he rottinkituoleillaan tuossa tyhjäksi
raivatussa ruokasalissa, kun professori vapaan matkan ja pienen
kädenpuristuksen maksulla oli pitänyt esitelmän "eetillisestä
momentista avioliitollisessa rakkaudessa eli avioliitosta absoluuttisen
identiteetin manifestatsioonina."

-- Teidän mielipiteenne on siis se, jatkoi Helène, että avioliitto on
koexistensi-suhde kahden identisen minän välillä.

-- Mielipiteeni on, kuten minulla jo esitelmässäni on ollut kunnia
esittää, vastasi dosentti, että oleminen ainoastaan kahden kongruentin
identiteetin relatsionisuhteessa voi konflueerata tulemisen
korkeammassa potensissa.

-- Minä tulemisen? kysyi Helène ja punastui.

-- Se on kahden vitaliteetin postexistensi uudessa minässä.

-- Kuinka? Onko teidän mielipiteenne se, että se minän kontinenteetti,
jonka kahden analogisen olemisen kohabitatsionin kautta välttämättä
täytyy inkorporeerautua tulemiseksi paikassa...

-- Ei, neitiseni, minä tarkoitin ainoastaan että, käyttääkseni
profaania kieltä, avioliitto ainoastaan sielujen kompatibiliteetin
ehdolla, muodostaa reciprocitin kautta uuden henkisen minän, jota ei
voida differencieerata sexuksena. Minä tarkoitin, että sen uuden olion,
joka syntyy avioliitossa, tulee olla miehen ja naisen konglomeraatti,
uusi olento, johon molemmat ovat antaneet persoonallisuutensa, ykseys
moninaisuudessa, tulee olla, käyttääkseni erästä tunnettua
ilmaisumuotoa, hommefemme. Miehen tulee lakata olemasta mies ja naisen
olemasta nainen.

-- Sielujen yhteyttä! huudahti Helène hyvillään kun oli saanut
luovituksi tuon pahan salakarin ohi.

-- Sielujen harmoniaa, josta Plato puhuu. Se on totista avioliittoa,
sellaista, jollaisesta minä olen unelmoinut, mutta jota minä,
valitettavasti, hm, en koskaan tässä existenssimuodossa uskalla toivoa
näkeväni realiseerattuna. Hm!

Helène katseli kruunukoukkuun ja jatkoi kuiskien:

-- Miksipä ei sellainen eliittihenki kuin Te näkisi sitä unelmaa
realiseerattuna?

-- Siksi, että se, joka minun sieluani atraheeraa, ei usko, hm,
rakkauteen.

-- Ei ole niinkään varma, ettei hän usko?

-- Jos hän uskoisikin, vaivaisi häntä aina epäilys sellaisen tunteen
totisuuden olemassa olosta. Muuten, ei ole ainoaakaan naista, joka
tahtoisi minua rakastaa. Ei ainoaakaan!

-- On, sanoi Helène ja katsoi dosentin emaljisilmään (hänen toinen
silmänsä oli hyvin taitavasti emaljista valmistettu).

-- Tiedättekö varmaan?

-- Ihan varmaan! sanoi Helène. Sillä Te ette ole samallainen kuin muut
miehet; Te ymmärrätte, mikä sielujen rakkaus on! Sielujen!

-- Jos se nainen olisi olemassa, en koskaan tahtoisi avioliittoa hänen
kanssaan.

-- Miksette?

-- Asua samassa huoneessa!

-- Ei ole tarpeen! Madame Staël asui vain samassa kerroksessa miehensä
kanssa.

-- Ihanko!

-- Mihinkäs mieltäkiinnittäviin keskusteluihin herrasväki on
syventynyt? kysyi professorin rouva tullen salista.

-- Puhelimme Laokoonista, vastasi Helène, jota professorin rouvan
mahtaileva sävy kiukutti, ja nousi paikaltaan. Hän oli tehnyt
päätöksensä.

Viikko sen jälkeen ilmoitettiin dosentin ja Helènen kihlaus, ja he
aikoivat mennä naimisiin samana syksynä ja asettua asumaan Upsalaan.

       *       *       *       *       *

Oli "Seurassa" pidetty jymisevät poikamiesseksat etiikan professorille.
Oli juotu hirveästi, ja kaupungin ainoa taideniekka, Katedraalikoulun
piirustuksen opettaja, oli mahtavissa tauluissa historiallisesti
kuvaillut uhrin entistä sukupuolikehitystä. Se oli juhlan loistonumero.
Etiikka on opetusaine ja leipäammatti kuten monet muut, mutta
yhteiskuntaan ja yksityiselämään ei sitä liioin sovelleta. Dosentti ei
ollut suinkaan elänyt kuin pyhimys, vaan kokenut kuten kaikki muutkin
seikkailunsa, jotka yleisesti tunnettiin, kun hänellä ei ollut koskaan
syytä niitä salata. Vilpittömästi hymyillen hän siis katseli niitä, kun
ne isossa koossa, hiilellä ja värillä kuvattuina availtiin hänen
humalaisten silmäinsä eteen hupaisia riimiä lausuttaessa. Mutta kun
esitettiin hän tulevan autuutensa viimeinen apoteoosi yksinkertaisin,
mutta voimakkain kädenvedoin, silloin tuli hän kovin noloilleen ja
aivoissaan välähti kuin salama: mitähän jos Helène näkisi.

Seksan jälkeen, joilla hän oli vanhaa hyvää tapaa kunnioittaen
kallistanut kahdeksan naukkua, tuli hän huomattavasti humalaan ja hänen
pelkonsa puhkesi tuttavallisiksi tiedonannoiksi. Kemujen hommaajana oli
muun muassa eräs nainut mies ja hänen puoleensa kääntyi tuo kuritettava
saadakseen neuvoja ja opastusta. Humalassa kun olivat, valitsivat he
salaiseksi neuvottelupaikakseen tuolit keskellä lattiaa kruunun alla,
joten heitä pian ympäröikin iso kuuntelijalauma.

-- Kuules! Sinä kun olet nainut mies, alkoi dosentti huutaen minkä
ikinä jaksoi, etteivät ympärillä olevat kuulisi. -- Kuules! Sinun pitää
sanoa minulle sana, mutta ainoastaan yksi ainoa sana, sillä minä olen
tänä iltana niin saakelin hienotunteinen tässä asiassa etenkin.

-- Minä sanon sinulle, veljeni, sanan, ainoastaan yhden ainoan sanan!
huusi ystävä ja pani kätensä toisen kaulaan aikoen kuiskata jotain
hänen korvaansa. Ja jatkoi täyttä kurkkua huutaen:

-- Jokainen toiminta, hoc est joka actus, jakautuu kolmeen kokonaiseen
momenttiin, veli, progressus, culmen et regressus. Progressus, siitä
minä nyt sinulle puhun, culmenista ei yleensä puhuta. Katsos nyt!
Initsiatiivi, niin sanoakseni, se on mies, se olet sinä! Sinun on siis
ryhdyttävä initsiatiiviin, sinun on pantava alkuun, ymmärrätkös.

-- Niin, mutta jos toinen puoli ei pidä initsiatiivia asiaan kuuluvana?

Ystävä katsoi hämillään noviisiin; sitten nousi hän paikaltaan ja
käänsi halveksien selkänsä.

-- Hölmö! sanoi hän.

-- Kiitoksia! ehti vastaamaan kiitollinen oppilas, joka nyt ymmärsi
yskän.

Seuraavana päivänä lekkui tuli hänen ruumiissaan eilen hotkimainsa
väkijuomain vaikutuksesta, ja hän lähti lämpöiseen kylpyyn, sillä
huomenna oli hänen mentävä naimisiin.

       *       *       *       *       *

Häävieraat olivat lähteneet, palvelijat riisuneet pöydän; he olivat
kahden.

Helène pysyttelihe verrattain levollisena, mutta mies oli aika lailla
hermostunut. Heidän kihlausaikansa oli kulunut kaikellaisissa
keskusteluissa ja he eivät olleet koskaan muuta kuin kihlattu pari; he
eivät olleet syleilleet, suudelleet toisiaan. Helènen kylmä katse hääsi
dosentin yrittämästäkään lähennellä. Mutta dosentti rakasti häntä kuten
mies ainakin naista, sekä ruumiillaan että sielullaan.

He kulkivat edestaas pitkin salin mattoa ja koettivat keskustella
jostakin. Mutta ei aihetta tavattu. Kruunun kynttilät olivat palaneet
tynkiinsä ja steariini herui pitkinä iskoksina manseteille. Huoneessa
lemusivat ruuan ja viinin höyryt ja peilipöydällä oli Helènen
kukkavihko, josta kävi neilikan ja heliotroopin huumaava tuoksu.

Viimein kääntyi dosentti Helènen eteen, ojensi häntä kohti kätensä ja
sanoi väkinäisen keveästi:

-- Ja viimein olet sinä vaimoni!

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? vastasi Helène töykeästi.

Dosentti perin masentui ja kätensä vaipuivat. Mutta sitten suisti hän
arkuutensa ja sanoi hirtehisesti:

-- Minä tarkoitan, että me olemme mies ja vaimo.

Helène katsoi häntä kuin humalaista ja vastasi: -- Selitä!

Mutta sitäpä ei dosentti osannutkaan. Kaikki filosofian ja etiikan
sillat hävitettiin edestä ja hän oli tekemisissä kylmän, hyvin ilkeän
todellisuuden kanssa.

Hän on kaino, -- ajatteli dosentti, -- siihen hänellä on oikeus, mutta
minun täytyy panna alkuun ja täyttää velvollisuuteni.

-- Oletko sinä ymmärtänyt minut väärin? kysyi Helène ja äänensä alkoi
epäröidä.

-- Ei, enhän toki, mutta ... pikku ystäväni, hm, me, hm...

-- Ja miten suvaitset ruveta puhuttelemaan? Pikku ystäväni? Minä sinä
minua oikein pidät? Ja mitä sinä tahdot? Albert, Albert? jatkoi hän
odottamatta vastausta, jota ei halunnut. -- Ole sinä suuri, ole sinä
jalo ja opi näkemään naisessa jotain naista korkeampaakin! Tee niin ja
tulet onnelliseksi ja suureksi!

Albert oli masennettu! Avutonna häpeästä ja kiukusta väärälle
ystävälle, joka oli huonosti häntä neuvonut, lankesi hän Helènen eteen
polvilleen ja änkytti:

-- Anteeksi, Helène; sinä olet ylevämpi kuin minä, puhtaampi, parempi,
sinä olet jalompi luonne kuin minä ja sinun tulee nostaa minua silloin
kun minä rupeen vaipumaan materiaan!

-- Nouse ylös ja ole vahva, Albert, sanoi Helène profeetallisella
äänellä, mene rauhaan ja näytä maailmalle, ettei rakkaus ole alhaisia,
eläimellisiä himoja. Hyvää yötä.

Albert nousi ylös ja katsoi miten vaimo meni huoneeseensa ja lukitsi
oven.

Puhtaiden tunteiden ja jalojen aikeiden vallassa meni Albertkin
huoneeseensa. Hän riisui hännystakin ja sytytti sikarin. Ihan
poikamiehen huoneen oli hän itselleen sisustanut. Makuusohva,
kirjoituspöytä, kirjahyllyjä ja pesukaappi.

Riisuuduttuaan hauteli hän ruumistaan kylmässä vedessä kastetulla
pyyhkeellä. Heittäytyi sohvaan ja avasi Dagligt Allehandan, jota alkoi
lueskella poltellen sikariaan. Luki pätkän suojelustulleista. Sitten,
kuten olisi ajatuksensa palannut jälleen normaaliuralle, laski hän
lehden käsistään ja alkoi mietiskellä asemaansa.

Oliko hän nainut vai poikamies? Poikamies, kuten ennenkin; vain se
eroitus, että hänellä oli nyt naispuolinen täyshoitolainen, joka ei
maksanut hoidostaan. Julma ajatus, perin tosi. Kyökkipiika hoitaisi
talouden ja sisäkkö siistisi huoneet. Mitäs sitten Helène? Kehittäisi
itseään. Eikös roskaa, ajatteli hän, sehän on hassua, ja hän tunsi
olevansa naurettava. Jospa ystävä oli oikeassa, ajatteli hän, jospa
Helène vain letusteli naisten tapaan. Eihän Helène voinut tulla hänen
luokseen, siis oli hänen kai mentävä Helènen luo. Ellei hän menisi,
voisi Helène ehkä vielä hänelle huomenna nauraa, ehkäpä olla
loukkaantunutkin. Niin niin, naisväki on kummallista, täytyy yrittää.

Hän kavahti ylös, vetäisi yötakin ylleen ja meni saliin. Kuunteli
polvet tutisten tokko Helènen huoneesta mitään kuului.

Ei kuulunut! Rohkaisi mielensä ja meni ovelle, naputti. Silmissään
siniset salamat huiskivat.

Ei vastausta. Ruumiinsa tärisi kuin horkassa ja hiki valui otsaltaan.

Naputti vielä kerran ja lausui niin piipattavalla äänellä kuin kuivalla
suullaan suinkin voi:

-- Minä se vain olen!

Ei vastausta! Silloin joutui hän taas häpeilleen ja puikki huoneeseensa
nolona ja jäähdytettynä.

Totta se siis oli!

Hän kömpi sänkyynsä ja alkoi taas katsella lehteä. Mutta vain vähän
aikaa hän ehti lukea, kun kuuli liikuttavan alaalla kadulla. Askeleet
kopisivat sitten hiljaa ja viimein niitä ei kuulunut. Mutta sen sijaan
heikkoja musikaalisia äänen tapailuja ja nyt alkoi kaksinkertainen
kvartetti:

Integer vitse scelerisque purus...

Dosentti heltyi! Miten kaunista. Purus! Hän tunsi itsensä niin
materiasta kohotetuksi. Ajan henkeä se oli, se, että vaadittiin
korkeampia tarkoitusperiä avioliitolta; nuorison oli vallannut ajassa
kuohuva eetillinen virtaus.

Nec venenatis... Onni, ettei Helène päästänyt. Hän nyykkäsi hiljaa
tahtia päällään ja tunsi olevansa aivan niin suuri, niin jalo kuin
Helène oli tahtonut.

Fusce pharetra! Avaisikohan akkunan ja kiittäisi opiskelevaa nuorisoa
puolison puolesta? Nousi ylös!

Nelinkertainen, räjähtelevä pilkkanauru kajahteli akkunaan kun hän
tavoitti rullauudinten nauhaa.

Juu, tässä sitä nyt oltiin! Ne nauroivat. Raivoissaan hyppelehti hän
huoneen perälle ja törmäsi kirjoituspöytää vastaan. Hän oli naurettava!
Alkoi kyteä hiljainen viha tämän nöyryytyksen aikaansaajaa kohtaan
mutta rakkaudesta leppyi hän Helèneen, ja nyt tunsi hän kiukkunsa
iskeytyvän noihin kujeileviin kelmeihin, jotka hän toimittaisi
konsistorion eteen. Mutta alati palasivat ajatuksensa häneen itseensä
ja hän oli vimmoissaan, kun oli antanut kujeilla itsellään.

Hän käveli lattialla edestaas aamupuoleen yötä, kunnes viimein retkahti
sänkyynsä ja nukkui katkerana ja suruissaan hääpäivänsä lopusta,
elämänsä ihanimman päivän, joka oli oleva autuain.

       *       *       *       *       *

Huomenna kahvipöydässä tapasi hän Helènen. Tämä oli kylmä ja ylhäinen
kuten tavallisesti. Albert ei tietysti ollut serenaadista niin
tietävinään. Helène puheli suurista tulevaisuuden tuumistaan,
erittäinkin prostitutsionin lakkauttamisesta. Albert oli suosiollinen
ja lupasi toimia asian hyväksi miten parhaiten voi. Ihmisten tuli olla
puhtaita, sillä vain eläimethän eivät olleet puhtaita.

Sitten lähti hän luennolle. Epäluuloisena luuli hän huomaavansa
auditoriossa eleitä viimeöisestä tapauksesta, ja toverit onnittelivat
häntä erityisellä tavalla, joka häntä loukkasi.

Suuri, lihava, elämänhaluinen apulainen tukkesi hänen tiensä keskellä
Carolinan eteistä, tarttui häntä rinnuksiin ja kysäisi naama
mahdottomassa naurun virnistyksessä:

-- Noo?

-- Häpeä! vastasi äskennainut, kiskoutui toisen käsistä ja kiiruhti
portaita pitkin alas.

Kun hän tuli kotiin, oli se täynnä ystävättäriä. Albert pujahti
piiloon, sotkien koipensa hameisiin, nojatuoliin leninkien taa.

-- No, teillähän oli serenaadikin eilen, sanoi professorin rouva.

Albert kalpeni, mutta Helène sanoi:

-- No sehän ei ollut liikaa se. Mutta olisivat voineet olla edes
selviä. Tuo opiskelevan nuorison juopottelu on nykyään ihan kauheaa.

-- Mitä ne sitten lauloivat? jatkoi professorin rouva.

-- Sitä tavallista "On eloni aalto" ja muuta sellaista, sanoi Helène.

Albert katseli kummastuen Helèneä ja ihaili häntä. Päivä kului kuivissa
jutuissa ja väittelyissä. Albertia alkoi jo väsyttää. Hauskaa kyllä oli
yleensä tarinoida naisväen kanssa pari tuntia illalla työpäivän päälle,
mutta tämä tuntui jo liialta. Ja täytyi vastailla kaikkeen myönnellen.
Jos yritti vastustella, heti nolattiin.

Tuli ilta ja oli mentävä levolle. Sanoivat hyvää yötä kädestä ja
kumpikin lähti omaan huoneeseensa.

Taas alkoi epäilys ja levottomuus dosenttia ahdistaa. Hän luuli
huomanneensa Helènen katsahtaneen häneen kerran hellästi ja muistelipa
Helènen melkein puristaneen hänen kättänsäkin. Sytytti sikaarin ja
lueksi lehteä. Joka kerta kun ajatus palstoja tirkistäessä vilahti
todellisuuteen, tunsi hän silmiensä aukeavan.

-- Hö, höhähti hän itsekseen ja heitti lehden luotaan. Hölmö!

Ja pukeutui yötakkiin ja meni saliin. Kuuli Helènen huoneessa
liikuttavan. Sitten naputti.

-- Loviisako se on? kuului ääni sisältä.

-- Ei, se olen ainoastaan minä, kuiski hän sydän kurkussa.

-- Mitä sinulla on asiana? Mitä sinä minusta?

-- Minä haluaisin puhella sinun kanssasi, vastasi hän melkein
tajuiltaan.

Avain kiertyi lukossa. Albert ei ollut uskoa silmiään. Ovi avattiin.

Helène oli siinä pukimissaan vielä.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi hän. Samassa huomasi Helène, että mies oli
riisuutunut ja että hänen silmänsä kiiluivat kummallisesti.

Rajusti lykkäsi hän miehen ulos ja paiskasi oven kiinni.

Dosentti kuuli sisällä permannon jysähtävän ja sitten rajua itkua.

Raivoissaan ja häpeissään palasi hän kamariinsa. Ihanko täyttä totta!
Mutta sehän ei voinut olla normaalia!

Seurasi uneton yö ja ajatusten hautominen, ja aamulla sai hän juoda
kahvin yksinään.

Kun hän tuli kotiin päivälliselle, otti Helène hänet vastaan
tuskallisin ja nöyrin kasvonilmein ja lausui:

-- Miksis teit minulle tämän?

Mies pyysi anteeksi, mutta jotenkin nyreästi. Ja lamautui sitä
katuessaan.

Niin eleli hän naineena puolen vuotta. Alati kytkyessä, epäillen,
kiukutellen, rakastaen.

Kasvonsa kävivät harmaiksi, silmänsä samenivat. Tuuli epävakainen ja
aina kiehui samea raivo kylmän kuoren kätkössä.

Helêne väitti hänen muuttuneen, tulleen despoottiseksi, kun hän alkoi
vastustella ja hylkiä yhteisiä kokouksia hakeakseen seuraansa
kaupungilta.

Ja kas, eräänä päivänä kehotettiin häntä hakemaan professuuria. Kun
piti kilpailijoitaan ansiokkaampina, ei hän olisi yrittänytkään, mutta
Helène ahdisti häntä kunnes hän näki parhaaksi suorittaa kokeet.
Seuraus: nimitettiin. Ei tiennyt mitä varten, mutta Helène tiesi.

Samaan menoon oli valittava valtiopäivämiehet. Uusi professori, joka ei
koskaan ollut uneksinut sekautuvansa yleisiin asioihin, ihan hämmästyi
nähdessään nimensä ehdokaslistalla ja vielä enemmän, kun hänet
valittiin. Hän tuumi kieltäytyä, mutta Helène kuvaili ja kuvaili
hänelle miten mieluista on muuttaa täältä maakylästä pääkaupunkiin, ja
hän myöntyi.

Ja sitten he matkustivat Tukholmaan.

       *       *       *       *       *

Mutta sillä välin oli uusi valtiopäivämies ja professori seurustellessa
poikamiesmaailmassa puolen vuotta, sattunut tutustumaan niihin uusiin
ajatuksiin, jotka Englannista olivat tulleet uudistamaan mantereen
vanhaa yhteiskunta- ja moraalioppia ja hän aavisti hetken lähenevän,
jolloin hänen ja hänen "täyshoitolaisensa" tuumat törmäisivät
vastakkain. Tukholmassa, jossa uudet henget rohkaisivat häntä
tunnustamaan näitä jo sielussaan vironneita oppeja, alkoi hänelle uusi
elämä.

Helène sitä vastoin, joka oli tuntenut valtiomahdin pitävän maukkaina
kaikkia vanhoillis-evankeelisia kloakkilöyhkiä, vainusi "konjunktuuria
vanavedessä" ja rupesi uskovaiseksi. Mutta silloin väli hajosi ja
Albert kiimastui. Rakkautensa oli jäähtynyt ja hän kävi "muualla",
sillä hän ei katsonut olevansa vaimolleen uskoton, kun vaimo ei ollut
koskaan pyytänyt häneltä uskollisuutta tässä heidän olemattomassa
suhteessaan.

Toisen sukupuolen kosketuksissa heräsi hänen miehuutensa tunne ja pian
hän huomasi missä alennustilassa hän oli.

Helène näki miehen etenevän luotaan. Yhdyselämä tuli kärtyiseksi ja
koska tahansa voi tulla tuho.

Lähenivät valtiopäiväin avajaiset. Helène näytti levottomalta ja
muuttaneen mieltään miehen suhteen. Puheli lempeämmin kuin ennen ja
huolehti tarkoin siitä, että miehellä oli hyvä olla. Niinpä näkyi
paimentavan palvelustyttöjä toimittamaan tehtävänsä täsmällisesti ja
ruuan ajoissa pöytään.

Mies tuli epäluuloiseksi ja ihmetteli, tarkkaili ja odotteli: jotain
oli mielessä!

Eräänä aamuna kahvilla näytti Helène olevan tavallista avuttomampi.
Nypli liinaa ja ryähteli kuivasti vähän väliä. Viimein otti ja uskalsi
sanoa:

-- Albert, alkoi Helène, sinähän tahdot tehdä palveluksen minulle ja
sille asialle, jota minä ajan.

-- Mikä asia se on? kysyi mies lyhyesti ja kuivasti, sillä nyt oli
valtit hänen kourassaan.

-- Tahdothan sinä toki toimia sorretun naisen hyväksi? Tahdothan!

-- Mikä se on se sorrettu nainen?

-- Mikäkö? Oletko sinä kieltänyt suuren asiamme? Sinä olet luopunut
meistä!

-- Minkä asian?

-- Naisasian!

-- En tiedä mikä se on.

-- Et tiedä, mikä se on? Et tiedä! Voi! Eikö kansan nainen ole mitä
hylätyimmässä asemassa?

-- Ei, minä en voi tietää hänen olevan yhtään sorretumman kuin kansan
miehenkään. Mies on vapautettavaa lypsylehmän asemasta niin hänen
naisensakin vapautuu.

-- Mutta nuo onnettomat, joiden täytyy myydä itsensä ... ja kurjat
miehet...

-- Jotka ovat niin kurjat, että maksavat! Oletko kuullut miehen ottavan
maksua huvista, josta molemmat nauttivat?

-- Ei ole kysymys siitä: mutta siitä, että laki on väärä, kun rankaisee
yhtä, vaan ei toista.

-- Siinä se ei tee vääryyttä. Toinen on alentunut tartunnan lähteeksi
myymällä itseään: valtio kohtelee häntä kuin vesikauhuista koiraa. Jos
tapaat miehen, joka alentuu niin syvälle, niin pane hänet poliisin
huollettavaksi! Kas teitä, mokomat puhtaat enkelit, halveksitte miestä
kuin hän olisi teitä likaisempi eläin! Mitä sinä minulta tahdot? Miksi
sinä minua tahdot?

Albert näki, että Helènellä oli kädessä puhtaaksi kirjoitettu vihko,
jonka hän oli tuonut kaapista. Odottamatta vastausta, otti hän
kirjoituksen Helèneltä ja luki.

-- Esitys valtiopäiville! Minun siis pitäisi ruveta bulvaaniksi ja
esittää tämä! Mokomaa moraalia? Onko se sinun mielestäsi, ankarasti
ajatellen, kunniallista?

Helène nousi paikaltaan, mutta purskahti itkuun ja heittäytyi sohvalle.

Albert nousi myös ja meni vaimon luo. Albert tarttui hänen käteensä
koetellakseen pulssia; oliko taudin kohtaus. Helène takertui
suonenvetoisesti hänen käteensä ja pusersi sitä rintaansa vasten.

-- Älä lähde luotani, nyyhkytti hän, älä hylkää minua, jää ja anna
minun luottaa sinuun.

Ensi kerran näki mies nyt hänen purkavan tunteitaan. Voi toki elää
tuokin hieno ruumis, jota hän niin oli ihaillut ja rakastanut! Hänenkin
suonissaan oli lämmin veri, joka eritti kyyneleitä. Mies silitti hänen
otsaansa.

-- Oi, sanoi Helène, tuntuu niin hyvältä, kun sinä hyväilet minua noin.
Oi Albert, kun meidän olisi aina näin!

-- Niin, sanoi mies, miksei ole? Miksei?

Helène käänsi katseensa maahan ja toisti ainoastaan:

-- Miksei?

Helènen käsi lepäsi hänen kädessään ja hän tunsi ihanan lämmön leviävän
ruumiiseensa tuosta pehmeästä, sametin lauhkeasta jäsenestä, jota hän
puristi, ja hänen entiset tunteensa Helèneä kohtaan leimahtivat tuleen,
mutta nyt toivorikkaina.

Viimein Helène nousi.

-- Älä halveksi minua, sanoi hän, kuule, älä halveksi minua.

Ja Helène meni huoneeseensa.

-- Mitäs se nyt oli? ihmetteli Albert itsekseen mennessään kaupungille.
Tuliko käänne? Aikoiko hänen elämänsä naisena nyt vasta.

Mies oli kaupungilla koko päivän. Meni teatteriin illalla. Esitettiin
Ikävää seuraa. Suuttuiko hän, kun näki platoonista rakkautta, sielujen
yhteyttä, ja sen semmoista noin paljastettavan, loukattavan? Ei, ei
yhtään. Oli kuin olisi hienokutoinen valeiden suomus otettu hänen hyvän
älynsä silmiltä; hän hymyili tuolle rakastettavalle eläimelle, joka
tosissaan pisti päänsä esiin teatterienkelien paperisiipien alta; hän
nauroi melkein vesissä silmin pitkälle, pitkälle itsensä pettämiselle
ja ilkkui omaa hulluuttaan. Mikä helvetin mädännäisyys olikaan tämän
valheellisen moraalin perustana tässä heikkopäisessä raivossa pyrkiä
emansipeerautumaan terveestä luonnosta, idealismin ja kristillisyyden
kieltäymysteoriiain sovelluttamisessa yhdeksänteentoista vuosisataan!

Ja hän häpesi niin hitosti! Petettynä niin kauan! Tullessaan kotiin,
näki hän valoa Helènen huoneesta. Hän kulki oven ohi niin hiljaa kuin
mahdollista. Kuului Helènen kamarista ryintää.

Hän meni huoneeseensa ja rupesi levolle. Luki lehteään ja sytytti
sikaarin. Tutki hetken asevelvollisuusasiaa, kun yhtäkkiä kuuli Helènen
kamarin oven aukeavan ja salista askeleita ja kiljaisun. Hän hypähti
ylös katsomaan mikä hätänä, oliko tuli irti.

Salissa seisoi Helène yöpuvussa. Kun hän näki miehensä, kiljahti hän ja
pakeni huoneeseensa, josta kurotteli päätään oven raosta:

-- Anteeksi, Albert, sinäkö se olit. En tiennyt sinun olevan ulkona,
luulin tulleen varkaita. Anteeksi.

Ja ovi sulettiin.

Mitä tämä oli? Rakastiko Helène häntä?

Hän meni huoneeseensa ja seisahtui peilin eteen. Voiko nainen rakastaa
häntä? Hänhän oli ruma. Mutta sieluthan rakastavat toisiaan ja monet
rumat miehet olivat saaneet kauniita naisia. Mutta silloin olivatkin
miehet melkein aina rikkaita tai mahtavia!

Olisikohan Helène huomannut kieroilevansa! Tai olisiko hän huomannut
miehen loittonevan ja tahtoi nyt kietoa hänen pauloihinsa? Mies ei
ymmärtänyt mikä Helènellä oli.

Huomenna kahvipöydässä oli Helène hyvin lauhkea. Professori huomasi,
että hänellä oli yllä uusi, pitsikoruinen aamukauhtana, joka somisti
häntä entistä kauniimmaksi.

Kun mies tavoitti sokeria, sattuivat heidän kätensä yhteen.

-- Anteeksi, rakas, sanoi Helène kasvoillaan ilme, jota mies ei koskaan
ennen ollut nähnyt; kuin nuoren tytön.

Puhelivat joutavanpäiväistä.

Aamupäivällä avattiin valtiopäivät.

Helène oli yhä myöntelevämpi ja tuli päivä päivältä yhä
tunteellisemmaksi ja tunteellisemmaksi.

Esitysaika läheni loppuaan.

Professori palasi eräänä iltana hyvin iloisella päällä kotiin oltuaan
klubilla. Hän meni levolle kuten tavallista ja luki lehteään ja
poltteli sikaria. Hetken päästä kuuli hän Helènen avaavan oveaan.
Sitten hetki ihan hiljaista. Viimein naputettiin hänen oveensa.

-- Kuka se? huusi hän.

-- Minä se vain, Albert! Pane päällesi ja tule tänne, sillä minun
täytyy saada puhella sinun kanssasi.

Hän pukeutui ja meni saliin. Helène oli sytyttänyt lampun ja istui
sohvassa pitsi-peignoiri yllä.

-- Anteeksi, mutta en voinut nukkua. Päässäni tuntuu niin
kummalliselta. Tule tänne puhumaan minun kanssani.

-- Sinä olet hermostunut, ystäväni, sanoi Albert ja tarttui häneen
käteensä, sinun pitää saada lasi viiniä.

Hän meni ruokasaliin ja toi viinikarahvin ja kaksi lasia.

-- Onneksi, rakkaani, sanoi Albert.

Helène joi, hänen poskensa alkoivat liekehtiä.

-- Mikä sinulla on? kysyi mies ja pani kätensä hänen vyötäisilleen ...
Etkö ole oikein sopusoinnussa?

-- En! Minä en ole onnellinen.

Miehestä tuntuivat kyllä sanat kuivilta ja haetuilta, mutta intohimonsa
oli herännyt ja kaikki kävi täydestä.

-- Tiedätkö, miksi et ole onnellinen? kysyi Albert.

-- Ei, en ymmärrä itseäni. Mutta sen tiedän: minä rakastan sinua.

Albert veti hänet syliinsä, rutisti häntä rintaansa vasten ja suuteli
hänen kasvojaan.

-- Oletko minun vaimoni vai etkö? kuiskasi hän.

-- Olen vaimosi, henkäisi Helène, jonka ruumis lamautui kuten kaikki
hänen hermonsa olisivat katkeilleet.

-- Kokonaan? kuiskasi Albert hervottaen häntä suudelmillaan.

-- Kokonaan, läähätti Helène ja hänen ruumiinsa vääntelehtii hiljaa
kuin tiedottomana puistatuksissa, kuten olisi hän unissaan koettanut
torjua jotain vaaraa.

       *       *       *       *       *

Kun Albert seuraavana aamuna heräsi, heräsi hän selvänä, kyllin
nukkuneena ja täysin tietoisena. Ajatuksensa olivat vahvat ja selkeät
kuin hyvän, oikean unen jälkeen. Eilisen tapauksen muisti hän elävästi
mielessään. Totuus ilmeni tinkimättömänä, suorana, varmana.

Helène oli myynyt itsensä!

Kello kolme aamulla oli mies huumattuna, hellänä, hulluna, luvannut
lukea Helènen esityksen kamarissa.

Entä palkinto! Levollisena, kylmänä, liikkumattomana oli Helène ottanut
hänet.

Mikä nainen ensinnä keksi, että hempeä voi myydä? Ja kuka, että mies on
hyvä ostaja? Hän oli avioliiton ja prostitutsionin perustaja. Ja
väitettiin sitten, että avioliiton oli asettanut Jumala.

Albert näki omansa ja Helènen alennustilan! Helène tahtoi ylpeillä
voitolla ystävättäriensä silmissä, ollen ensimäisenä vaikuttamassa
lainsäädäntöön, ja voiton oli hän päättänyt ostaa.

Mutta mies päätti kiskoa verhot hänen yltään. Hän näyttäisi Helènelle,
mikä tämä oikeastaan oli! Hän sanoisi tälle, ettei prostitutsioonia
koskaan maailmassa voitaisi poistaa, ellei nainen luopuisi pyytämästä
etujaan myymällä itseään.

Näillä päätöksillä hän pukeutui.

Tultuaan ruokasaliin, sai hän hetken odottaa vaimoaan. Mies tuumiskeli
mitä pian tapahtuisi ja miehistihe kohtaamaan Helèneä.

Ja sitten hän tuli! Levollisena, hymyillen, voitonriemuisena, mutta
kauniimpana kuin koskaan ennen.

Tumma tuli silmissä; ja mies, joka oli luullut hänet näkevänsä alas
luoduin luomin, punastui kuin vastanainut, masentui perin pohjin.
Nainen se nyt oli voitollinen viettelijä ja mies kaino vietelty.

Mietityt sanat eivät miehen huulilta tulleet; hän nousi ylös,
voitettuna, meni nöyrästi häntä vastaan ja suuteli hänen kättään.

Helène keskusteli kuten tavallisesti, sanallakaan osottamatta käänteen
elämässään tapahtuneen.

Kun mies sitten vei Helènen kirjoitelman valtiopäivätalolle, riehui
raivo hänen sielussaan, mutta tulevan autuuden toivo rauhoitti hänet.

Iltasella, kun hän aivan uskaliaasti naputti Helènen ovelle, oli se
lukossa.

Se oli lukossa kolme viikkoa. Albert ryömi kuin koira vaimon helmoissa,
totteli hänen pienintäkin vihjaustaan, täytti kaikki mitä hän tahtoi;
turhaan.

Silloin puhkesi kiukku valloilleen ja hän sanoi Helènelle päin kasvoja
kaikki. Helène vastasi rajusti, mutta kun vaimo huomasi olleensa liian
luja ja miehen hioneen poikki kahleensa, niin hän antautui!

Ja mies oli taas kahleissa. Hän puri, repi niitä, mutta ne pitivät.

Helène oppi pian tietämään minkä verran mies sieti ja kun pula uhkasi
tulla, niin hän antoi myötä.

Mies alkoi fanaattisesti kaivata nähdä häntä äitinä. Se ehkä tekisi
hänestä naisen, ajatteli hän, se houkuttelisi terveen luonnon hänessä
eloon. Mutta hän ei tullut äidiksi.

Oliko kunnianhimo, yksilön itsekäs tuli, ehdyttänyt koko elämän
lähteen! Sitä ei mies tiennyt.

Eräänä päivänä ilmoitti Helène miehelle, että hänen täytyy matkustaa
pariksi päiväksi sukulaistensa luo.

Kun Albert tuli Helènen lähdettyä illalla kotiin, jonka näki tyhjänä,
valtasi hänet hirveä tyhjyyden ja kaipuun tunne. Nyt huomasi hän, miten
koko hänen olentonsa oli pelkkää rakkautta tuohon naiseen. Asumus oli
kolkko kuin hautajaisten jälkeen.

Helènen paikka pöydässä tyhjä, Albert ei syönyt paljon mitään.

Illallisen jälkeen pani hän tulen salin kruunuun. Istuutui Helènen
paikalle sohvaan, hyväili hänen siihen jättämäänsä käsityötä -- lapsen
mekkoa, jonnekin tuntemattomaan, vasta perustettuun lasten seimeen
aiottua. Neula oli vielä ompeluksessa. Albert pisti sillä sormeensa
kuten koetellakseen kivun suloutta.

Sytytti sitten kynttilän ja meni Helènen makuuhuoneeseen. Hän säpsähti
sinne astuessaan kuten olisi tehnyt rikoksen. Mutta huone ei ollut
mikään naisen huone. Yhdenmaattava sänky ilman verhoja. Shiffonieri,
kirjahylly, yöpöytä ja sohva. Aivan kuin miehenkin huone. Ei toalettia,
vain pieni seinäpeili.

Tuossa oli Helénen leninki. Hän näki miten paksuun, kirjailtuun
läikesilkkiin olivat painuneet hänen ruumiinsa muodot. Hän silitti
kädellään kangasta ja painoi kasvonsa kaularöyhelöön; kiersi kätensä
vyötäisten ympäri, mutta hame kutistui tyhjäksi ja ontoksi kuin haamu.

-- Ja sanotaanpa sitten, että sielu on henki, tuumi hän. Mutta siinä
tapauksessa se on ruumiikas henki.

Hän kulki vuoteen luo kuten odottaen näkevänsä näyn. Hän kosketteli
joka paikkaa, hypisteli kaikkea.

Vihdoin, kuten olisi hän etsinyt jotain, vastausta johonkin
arvoitukseen, alkoi hän nykiä shiffonierilaatikkoja; mutta laatikot oli
kaikki lukossa. Sattui silloin vetäisemään auki yöpöydän laatikon.
Mutta samassa paiskasi hän sen kiinni, paraiksi ehdittyään lukea erään
kiertokirjeen nimen ja aavistaa siellä olevain outojen kapistusten
tarkoituksen.

Sitä se oli! Fakultatiivinen Steriliteetti! Siitä, jonka olisi tullut
olla tilapäisenä köyhyydestä pelastumisen keinona, hetken hyvänä työnä
alaluokalle, miltä oli ryöstetty elämisen välineet, siitä oli tullut
egoismin, idealismin selvän seurauksen välikappale. Oliko yläluokka
degeneroitunut, koska se ei enää tahtonut lisääntyä, vai oliko se
moraalisesti mädännyt? Kai molempaa, koskapa sen mielestä oli
epämoraalista synnyttää lapsia ilman vihkimistä ja halpaa synnyttää
niitä vihittynä.

Mutta mies tahtoi välttämättä lasta! Hänellä oli elämisen välineet ja
hän piti velvollisuutenaan ja oikeutettuna nautintonaan tuntea
olemuksensa jatkuvan uutena olemuksena. Se oli todellisen, terveen
egoismin tie altruismiin. Mutta Helène, hän kulki muita polkuja ja hän
neuloi kolttuja vieraille lapsille. Oliko se kauniimpaa? Ehkä puusta
katsoen. Mutta Helène vain pelkäsi äitiyden kiusaloisuuksia ja
huokeampaa ja helpompaa oli neuloa kolttua salin divaanilla kuin elää
lapsenkamarin vaivaloisissa puuhissa.

Oli alettu hävetä olla äiti, suvullinen olento, muistaa olevansa
naaras.

Se oli tarkoitus: tehdä työtä taivaan, korkeampain intressien,
ihmisyyden hyväksi, sanottiin; mutta turhamaisuuden itsekkyyden,
julkisuuden tähden tehtiin.

Ja mies oli vielä surkutellut Helèneä, surrut, kun oli mielestään
kohdellut häntä tylysti hänen hedelmättömyytensä vuoksi. Ja ollut
monien "hyväin ja oikeinajattelevain" ihmisten halveksumisen esineenä
kun ei ollut puhunut velvollisesti kunnioittaen onnettomuudesta ja
hedelmättömistä naisista, jotka ovat "pyhiä" sentähden, että heitä on
kohdannut kaikkein suurin onnettomuus, mikä naista voi kohdata.

Ja minkä puolesta tämä nainen teki työtä? Edistymisen; ihmiskunnan
pelastumisenko?

Ei! Edistymistä, vapautta, valistusta vastaan! Hän oli äskettäin
suunnitellut uutta esitystä uskonnonvapauden supistamiseksi.
Kirjoittanut lentokirjasen palvelusväen kurittomuudesta! Työskenteli
sotalakien koventamiseksi! Tuki agitatsioonia tyttöjen pilaamiseksi
samalla kurjalla kasvatuksella, jolla nyt pojat pilataan.

Mies vihasi hänen sieluaan, sillä hän vihasi hänen ajatuksiaan! Ja
kuitenkin rakasti hän häntä. Mitä hän siis hänessä rakasti?

-- Luultavasti, vastasi hän itselleen ja vaipui ehdoin tahdoin
filosofisiin mietiskelyihin, -- sitä uuden olennon siementä, jota vaimo
kantoi, mutta jonka vaimo myös tahtoi tukehuttamalla tappaa.

Mitäpä muuta?

Mutta mitä rakasti vaimo miehessä? Hänen arvonimeään, asemaansa ja
valtaansa.

Ja tällaisten vanhain kanssa oli työskenneltävä uuden yhteiskunnan
rakentamiseksi.

Hän olisi tahtonut puhua suunsa puhtaaksi vaimolle, kun tämä tulee
kotiin; mutta tiesi, ettei puhuisi. Hän tiesi, että hän ryömisi Helènen
helmoissa ja kerjäisi hänen suosiotaan, että pysyisi yhä hänen orjanaan
ja möisi kerta toisensa jälkeen sielunsa kuten tuo nainen möi
ruumiinsa. Hän tiesi sen tekevänsä, sillä hän rakasti!



Ilman vihkimistä ja vihittyinä.


Raastuvanoikeuden notaari meni kauniina kevätiltana kävelylle vanhaan
Humlegärdiin. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundalta ja näki valon
virtailevan suurista akkunoista ja heijastavan hohdettaan
äskenpuhenneiden lehmusten varjoon.

Meni sisään ja istuutui yksityisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja
tilasi totia.

Ensin lauloi joku koomikko surullisen laulun Kuolleesta rotasta. Sitten
ilmestyi lavalle nuori tyttö ruusunpunaisissa vaatteissa ja esitti: "Og
intet er saa deiligt som en maanskinstur". Hän näytti verrattain
viattomalta ja omisti laulunsa viattomalle notaarillemme. Sellaisesta
mainiosta kunnioituksesta ihastuneena alkoi notaari sarjan välipuheita
pullolla oikeaa Liljeholmia, ja sovittelut päättyivät kahteen
kalustettuun huoneeseen ja keittiöön tarpeellisine mukavuuksineen
Ladugàrdslandetissa. Nuoren miehen tunteiden analyysi ei kuulu tämän
jutun suunnitteluihin, ei myös huonekaluston ja välttämättömäin
ulkohuoneiden kuvaaminen.

Sanon vain että he olivat hyviä ystäviä.

Mutta ajan sosialististen virtausten yllättämänä ja kaivaten aina nähdä
onnensa silmäinsä edessä, päätti notaari itse muuttaa huoneustoon ja
ottaa ystävättärensä taloudenhoitajakseen, johon tämä mielellään
suostui.

Mutta nuorella miehellä oli perhekin; se on, hänen perheensä piti häntä
jäsenenään ja koska hänen katsottiin loukanneen yleistä moraalia ja
siten pilanneen perheen kunniaa, kutsuttiin hänet vanhempain ja
sisarusten eteen varoituksille. Mutta kun hän piti itseään liian
vanhana kuunnellakseen mokomaa loppuun, katkesivat sovittelut ja välit.

Se sitoi hänet yhä lujemmin omaan kotiin, ja hänestä tuli hyvin
kotirakas avio-, ei, anteeksi, -- avioton mies. He olivat ikiautuaita,
sillä he pitivät toisistaan eivätkä kytkyet heitä rasittaneet. He
olivat alati iloisen levottomia, peläten kadottavansa toisensa ja
koettivat siksi kaikin keinoin säilyttää toisiaan. He kaksi olivat
yksi, mutta heidän elämästään puuttui jotain: seurapiiriä. Yhteiskunta
ei huolinut heistä eikä notaaria kutsuttu suuren maailman keskuuteen.

Oli joulunaaton aatto, karvas päivä niille, joilla on perhe. Notaari
sai aamukahvilleen kirjeen. Eräs sisarista pyysi niin sydäntä
särkevästi häntä tulemaan aattoillaksi kotiin. Vanhain tunteiden kielet
alkoivat väreillä ja notaarin tuli ikävä. Voisiko hän antaa
ystävättären, vaimon jäädä yksin kotiin tuoksi illaksi? Ei! Tulisiko
notaarin paikka olla tyhjänä kotoisessa joulupöydässä, missä hän ennen
oli ollut? Hm! Näitä aprikoi hän työhön mennessään.

Aamiaistunnilla tuli muudan toveri hänen luokseen ja kysyi niin
varovaisesti kuin mahdollista:

-- Vietätkö sinä jouluaattoa perheessä?

Notaari kuohahti. Olikohan tuo kutsujain juonessa? Vai mitä se
tarkoitti?

Toinen tunsi polaisseensa liikavarpaalle, joten jatkoi vastausta
odottamatta.

-- Tuota, näes, jos olet yksin, niin tuumin että ehkä tahtoisit tulla
minun, hm, meidän luo. Sinä ehkä tiedät, hm, minä olen sellaisissa
pienissä suhteissa, hm, katsos, se on niin siivo ja kunnon tyttö, hm...

Tuo oli hyvää ja notaari oli valmis suostumaan ehdotukseen, jos he
molemmat saisivat tulla. Tietysti; ja siten oli jouluaatto- ja
seurustelukysymys ratkaistu.

He tulivat ystävän luo kello kuuden tienoissa, ja "ukot" istuivat
porhoina ja joivat portviiniä ja rouvat puuhailivat keittiössä.

Ja sitten he kaikki neljä kattoivat toisiaan autellen pöydän ja ukot
levittivät pöydän laajimmilleen ja kyykkivät permannolla kiiloineen ja
pienoineen, ja rouvat olivat keskenään niin hyviä ystäviä, sillä heitä
yhdisti toisiinsa tuo yhteinen, jotensakin näkyvä side, jota suurin
nimin sanotaan maailman tuomioksi. Ja he kunnioittivat toisiaan ja
olivat niin hienotunteisia ja osanottavaisia kuin vain heidän laisensa
voivat olla. Ja he karttoivat tuota epäilyttävää kuhertelua, jolla
aviopuolisot tavallisesti huvittelevat keskenään, ollessaan
näkymättömissä lapsilta, kuten tahtoen sanoa: nythän saamme!

Torttujen tultua puhui notaari omalle kodille, jonne me pakenemme
maailmalta ja ihmisiltä ja jossa me vietämme paraat hetkemme
tosiystäväimme seurassa.

Silloin pillahti Marie-Louise itkuun ja kun notaari kysyi häneltä,
oliko hän pahoillaan, eikö ollut onnellinen, nyyhkytti hän kyllä
näkevänsä, että notaari kaipasi siskojaan ja äitiään.

Notaari vastasi, ettei hän yhtään heitä kaivannut ja että Marie-Louise
varmaan toivoisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, jos joutuisi
heidän läheisyyteensä.

-- Niin, mutta miksi he eivät voineet mennä naimisiin?

-- Eivätkö he sitten olleet naimisissa?

-- Juu, mutta oikein!

-- Niin pipit ja papitko? Notaari ei uskonut pappien olevan muita kuin
läksyissä hyväksyttyjä ylioppilaita ja heidän noitalukunsa ovat vain
pakanallisia satuja.

Sitä ei Marie-Louise ymmärtänyt, mutta sen hän tiesi, ettei näin ollut
oikein hyvä olla, ja asuntopaikan väki osoitteli häntä sormellaan.

-- No osoitelkoot!

Nyt huomautti Sophie kyllä tietävänsä etteivät he olleet kyllin hienoja
miestensä sukulaisille, mutta hän siitä viis. Kukin pysyy paikallaan,
omillaan, ja on tyytyväinen.

Mutta seuraliitto oli solmittu ja sovussa elettiin, mikä on harvinaista
perheiden kesken. Oli aina olemassa tuo yhdysside ja toiselta puolen
taas ei ollut tuota toista sidettä. Ja puolisot olivat yhä keskenään
kuin rakastavaiset, joutumatta avioliiton pahoille tavoille, kuten
esimerkiksi epäkohteliaiksi toisilleen ja sen silleen.

Mutta muutamien vuosien kuluttua näki notaari yhdyselämänsä siunautuvan
pojalla. Rakastajatar oli niin kohotettu arvossa hänen lapsensa äidiksi
ja menneet oli menneitä. Kärsimysten ja huolten kautta tuon
äskensyntyneen hyväksi oli Marie-Louise jättänyt vanhat, itsekkäät
tapansa olla aina miellyttävä ja saavuttaa ainoastaan miehensä
rakkautta.

Marie-Louisessa huomasi oireita sellaisia kuin olisi hän nyt ruvennut
tuntemaan itseään ystävätärtä ylemmäksi ja alkanut kohdella entistä
varmemmin miestään.

Eräänä päivänä palasi mies kotiin ilosta säteillen ja ilmoitti suuren
uutisen. Oli tavannut vanhimman sisaren kadulla ja hän tietysti tiesi
jo kaikki. Hän tahtoi niin välttämättä nähdä veljenpoikaansa ja halusi
viimeinkin tulla heille vieraisille.

Marie-Louise kauhistui ja alkoi siivota ja pölyyttää ja notarin täytyi
vihdoinkin hankkia hänelle uusi leninki. Ja sitten odoteltiin viikon
päivät. Uutimet pestiin, kakluunien messinkiluukut kiilloitettiin,
huonekaluja hangattiin, sillä sisaren piti nähdä, että järjestystä
rakastavan ihmisen pariin se hänen veljensä oli joutunut.

Ja sitten keitettiin kahvi kello yhdeksitoista päivällä, jolloin siskon
piti tulla.

Hän tuli, suorana kuin seiväs ja antoi kättä kuin kalikkaa. Hän
tarkasteli sänkykamarin kalustoa, ei huolinut kahvia, ei katsonut kälyä
kasvoihin. Mutta äsken syntynyt häntä sentään vähän intresseerasi ja --
sitten hän lähti.

Mutta Marie-Louise oli mitannut hänen kappansa, arvioinut hänen
leninkinsä kankaan hinnan ja keksinyt uuden kampauskuosin hänen
tukastaan. Hän ei ollut toivonut paljon sydämellisyyttä vieraissa
kävijältä. Käynti riitti hänelle sinään, ja talossa tiedettiin kohta,
että käly oli heillä käynyt.

Mutta lapsi kasvoi ja pian tuli vielä lisää tyttö.

Nyt alkoi Marie-Louise olla hellästi huolissaan lasten tulevaisuudesta
ja vakuutti notaarille yhä ja yhä, että vain vihkiminen voi ne
pelastaa.

Lisäksi tulivat siskon vihjailut mahdollisesta sovinnosta vanhusten
kanssa, jos notaari vain olisi oikeissa naimisissa.

Kahden vuoden kamppailun päästä, öin, päivin ajatellen lasten
tulevaisuutta, päätti notaari vihdoin antautua noihin mytologisiin
seremonioihin.

Mutta ketä kutsuisi häihin? Marie-Louise tahtoi häät pidettäviksi
kirkossa. Mutta sinne ei Sophien passaisi tulla. Ei toki! Sellainen
tyttö! Marie-Louise osasi jo lausua sanan "tyttö" erityisen
moraalisesti ja painavasti. Notaari muistutti, että Sophie oli ollut
heidän ystävättärensä ja ettei pitäisi olla kiittämätön. Marie-Louise
muistutti, että lasten vuoksi täytyy luopua henkilökohtaisista
mieltymyksistä, ja Marie-Louisen tahto voitti.

Häät oli. Ja häät meni. Ei kutsuja vanhuksilta. Järetön kirje
Sophielta, ja väli särkyi ijäksi.

Nyt oli Marie-Louise rouva. Yksin, yksinäisempänä kuin ennen.
Pettymyksestään karvaana, varmana miehestään, joka nyt oli siteissä,
rupesi hän omavaltaiseksi aviovaimon oikeuksien mukaan. Mikä ennen
annettiin hyvästä tahdosta, ilman rescontraa, se otettiin nyt vastaan
verona verovelvolliselta. Rouva valliutui kunnianimensä varuksiin,
miehen lasten äidiksi, ja sieltä teki hän hyökkäyksiään. Typeränä kuin
muutkin naisten kasvattamat petetyt miehet, ei notaari koskaan ennen
ollut tullut tuumineeksi, mikä siinä niin pyhää oli, jos vaimo oli
_hänen_ lastensa äiti. Jonkunhan piti olla isänä, eikä notaari lainkaan
käsittänyt minkä vuoksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä kuin
muiden lapset ja hän itse.

Rauhoittuneena kuitenkin siitä, että hänen lapsensa nyt tosiaan olivat
saaneet lakimääräisen äidin, alkoi hän pujahdella pienille huviretkille
kotoa katsellakseen maailmaa, jonka hän oli jo vähin unohtanut
rakkautensa ensimäisessä huumeessa ja josta ei ollut sitten pitänyt
huolta, kun oli jollakin tavoin pelännyt jättää lapsia ja vaimoa yksin.

Miehen vapaa liikuskelu ei rouvaa miellyttänyt ja kun hänen ei nyt
tarvinnut kursailla ja kun hän oli suora luonne, puhui hän suunsa
puhtaaksi muitta mutkitta.

Notaari, joka oli nuuskinut kaikki juridiikan sokkelot, antoi sanan
sanalta.

-- Onko sinusta sopivaa jättää lastesi äiti näin ja istua itse
kapakassa?

-- Minä, muori, en luullut, että sinä minua kaipaat, vastasi notaari
varustautuen.

-- Kaipaan? Kyllä sitä kaipaa paljonkin, kun mies juopottelee
kaupungilla talousrahat.

-- Ensiksikin, minä en juopottele, sillä minä syön vain murun ruokaa ja
juon niukan kahvia päälle; toiseksi, minä en juo talousrahoja, sillä ne
ovat sinulla lukon takana; minulla on nimittäin muita rahoja, jotka
minä "juopottelen".

Paha kyllä, eivät naiset pidä huumorista ja leikillä huiskutettu
suopunki nakattiin heti notaarin omaan kaulaan.

-- Jaha, sinä siis tunnustat, että sinä juopottelet?

-- Minäkö? Ei, minä toistin leikillä vain sinun sanojasi.

-- Leikillä. Vai leikitellään sitä nyt vaimolla. Eipäs ennen niin.

-- Itsehän sinä tuota mytologiaa toivoit. Miksemme me ole nyt kuin
ennen? Siinä sen näet!

-- Siksi tietysti, että olemme naimisissa.

-- Kai siksi; mutta myös siksi, että huumauksen tapa on haihtua ja
hävitä.

-- Vai niin, se olikin siis vain huumausta sinun puoleltasi.

-- Ei ainoastaan minun; sinun myös, kuten muillakin. Vähemmän tai
kauemman kestävää, näes!

-- Vai niin, miehille on rakkaus siis vain huumausta.

-- Ei heille, mutta kaikille!

-- Mutta huumausta sentään?

-- Niin, niin! Mutta ollaan nyt siltä ystävät.

-- Mutta silloin ei tarvitsisi mennä naimisiin.

-- Ei, samaa mieltä olin minäkin.

-- Sinäkö? Etkö juuri sinä tahtonut, että annettaisiin vihkiä itsemme?

-- Juu, kun sinä olit tahtonut sitä yötä päivää kolme vuotta.

-- Niin, mutta sittenkin tahdoit sinä!

-- Niin, kun sinä tahdoit. Kiitä minua hyvästä tahdostani.

-- Kiittääkö siitä, että jätät lastesi äidin yksin kotiin lasten kanssa
ja asut kapakassa.

-- Ei siitä, mutta siitä, että annoin vihkiä itseni sinun kanssasi.

-- Mutta kiitollinen pitää vain olla?

-- Aivan niin, kuten jokaisen säädyllisen joka saa tahtonsa täytetyksi.

-- On tämä ihanaa naimisissa oloa? Kuin mikäkin muu hemppu, eikä miehen
sukulaisetkaan anna arvoa.

-- Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä? Enhän minäkään
ole mennyt naimisiin sinun sukulaistesi kanssa.

-- Siksi kun ne eivät ole kyllin hienoja, Jumala paratkoon!

-- Mutta minunpa olivat kyllin hienoja sinusta. Jos olisin ollut
suutarin perheestä, niin tokkopa olisit ollut niin taipuvainen?

-- Suutarin perheestä? Mikä vika niillä? Ihmisiähän ne on kai
suutaritkin.

-- Juu, kyllä minusta, mutta enpä luule, että sinä heidän jälestään
hyppisit.

-- Hyppisin? Minä en ole kenenkään jälestä hypännyt.

-- No hyvä kun et, hyvä.

Mutta ei ollut hyvä eikä hyväksi tullutkaan. Mistä lie johtunut,
vihkimisestä vai mistä, mutta Marie-Louisesta oli kuitenkin ennen ollut
parempi; oli ollut "lystikkäämpää", kuten hän sanoi.

Mutta notaari ei pitänyt syynä juuri yksinomaan vihkimistä, sillä hän
oli nähnyt juonikkaita siviliavioliittojakin. Ja mikä pahinta, hän joka
ennen oli salaisesti ihaillut vanhaa toveriaan ja Sophieta, sai kerran
nähdä miten "sekin loppui", eivätkä he olleet vihittyjä eikä mitään.
Joten ei sekään juuri ollut syynä, ei juuri sekään!



Kaksintaistelu.


Hän oli ruma, siksi eivät hänestä välittäneet raa'at nuoret miehet,
jotka eivät osanneet pitää arvossa ruman pinnan alle kätkettyä kaunista
sielua. Mutta hän oli rikas ja hän tiesi, että miehet kärkkyvät naisten
rahoja, vaikkei selitellyt itselleen, mistä syystä, siitäkö, että rahat
ovat pelkästään miesten työllä koottuja, joten kaikki omaisuus miesten
mielestä kuuluu heidän sukupuolelleen, vaiko siksi, että laki on väärin
tuominnut miehet yksin tekemään työtä toisen sukupuolen ja sen
jälkeläisten hyväksi, -- vai muistako enemmän tai vähemmän
perustelluista syistä! Kun oli rikas, opetettiin hänelle yhtä ja toista
ja kun hän suuresti epäili ja halveksi miehiä, pidettiin häntä
lahjakkaana naisena.

Oli päässyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Äiti eli ja tytär ei halunnut
enää odottaa viittä vuotta päästäkseen omaisuutensa haltijaksi. Siksi
yllätti hän ystävättärensä eräänä päivänä kihlauskortilla.

-- Se menee naimisiin saadakseen miehen, sanoivat jotkut.

-- Saadakseen pikentin ja päästäkseen vapaaksi, sanoivat toiset.

-- Hullu kun menee naimisiin, sanoivat muutamat; ei tiedä, että hän
sitten vasta oikein joutuu holhuunalaiseksi. -- Elkää pelätkö, tuumivat
toiset, kyllä se pääsee valtoihinsa vaikka menee naimisiinkin!
Minkänäköinen oli sulhanen? Kuka se oli? Miten tyttö oli sen saanut
käsiinsä?

Nuori asianajaja hän oli, naisellinen näöltään, leveälanteinen ja
kainotapainen. Hän oli ainoa poika, äidin ja jonkun tädin kasvatti. Hän
oli aina kammonut nuoria tyttöjä ja vihannut luutnantteja, ne kun
olivat niin miehekkäitä ja aina anastivat etusijat tanssiaisissa ja
illatsuissa. Semmoinen hän oli.

He kohtasivat toisensa tanssiaisissa runnilla. Asianajaja oli tullut
liian myöhään ja naista ei enää hänelle ollut. Nuoret tytöt vastasivat
tavallisuuden mukaan voitonriemuisesti "ei", kun hän tuli heitä
pyytämään, ja he viuhuttelivat ohjelmillaan häneen kuten karkoitellen
tungettelevaa kärpästä luotaan.

Solvattuna, nöyryytettynä meni hän yksin ulos ja istuutui verannalle
tupakoimaan. Kuu paistoi puiston lehmuksien ylitse ja resedat
tuoksuivat lavallaan. Hän näki miten parit yhä huiskahtelivat
akkunain ohi tanssisalissa ja valssin hekumallinen tahti sai hänet
värisemään lamatun olennon voimattomain kiihkojen epämääräisestä
mustasukkaisuudesta.

-- Vai täällä se tuomari haaveilee? virkkoi joku hänelle. Eikä tanssi?

-- Miksette, neiti, sitten itse tanssi? kysyi hän katsoen puhujaan.

-- Siksi, kun olen niin ruma eikä kukaan minusta piittaa, vastasi
toinen.

Asianajaja katseli neitiä. He olivat vanhoja tuttuja, mutta asianajaja
ei ollut ennen ajatellut minkä näköinen hän oli. Tytön puku oli
aistikas. Hänellä oli silmissään tällä hetkellä sellainen tuska,
epätoivon ja voimattoman vihan tuska luonnon vääryyttä vastaan, niin
että asianajaja heltyi hänelle myötätuntoiseksi.

-- Ei kukaan huoli minuakaan, sanoi mies. Mutta luutnanttien
puolellahan on oikeus. Luonnollisessa valinnassa on tietysti
väkevämmillä ja koreammilla oikeus. Katsokaas olkapäitä ja
epoletteja...

-- Hyi mitä Te puhutte!

-- Suokaa anteeksi! Mutta sitä tulee niin karvaaksi epäsuhtaisessa
taistelussa! Tahtoisitteko tanssia minun kanssani?

-- Säälistäkö?

-- Niin, säälistä itseeni. Ja hän heitti pois sikarinsa.

-- Oletteko koskaan tunteneet olevanne kohtalon potkima, ajama,
oletteko tunteneet mitä on joutua aina viimeiseksi? jatkoi asianajaja
lämmeten.

-- Olenko tuntenut? Mutta tällaisissa tilaisuuksissa eivät aina
viimeiset joudu viimeisiksi, lisäsi neiti painavasti. On arvoa
muillakin ominaisuuksilla kuin kauneudella tässä maailmassa.

-- Mitä ominaisuuksia siis pidätte miehessä arvokkaimpina?

-- Hyvyyttä, vastasi tyttö varmasti. Sillä sitä ei ole monella
miehellä.

-- Hyvyys ja heikkoushan ovat veljeksiä, ja naiset rakastavat voimaa.

-- Minkälaiset naiset? Raaka voima on jo aikansa vallinnut ja tulisihan
meidän, kun olemme näin pitkällä sivistyksessä, toki älytä pitää hyvää
sydäntä arvokkaampana kuin lihasten voimaa ja raakuutta.

-- Tulisi! Ja, kuitenkin! Katsokaapas kohtauksia tuolla sisällä.

-- Tosimiehuus minusta on tunteen aateluudessa ja sydämen
intelligensissä.

-- Te siis pitäisitte miestä, jota koko maailma sanoo heikoksi,
nahjukseksi...

-- Mitä minä maailmasta! Sen sanoista!

-- Mutta kuulkaas, Tehän olette tavaton nainen! tuumi tuomari yhä
mieltyneempänä.

-- En yhtään tavaton! Mutta te miehet olette tottuneet pitämään meitä
naisia jonkinlaisina huvinukkina --

-- Minkälaiset miehet? Minä, neiti, olen lapsuudestani saakka
kunnioittanut naista jonakin ihmisen korkeampana ilmestysmuotona ja
aina siitä hetkestä saakka, jona joku nainen minua rakastaisi ja minä
häntä, olisin minä hänen orjansa.

Adèle katsoi häneen kauan ja syvään. Sitten sanoi hän:

-- Tehän olette tavaton mies.

Sitten kun he lähemmin olivat sanoneet toisiaan kehnon ihmissuvun
tavattomiksi lajeiksi, ja purkaneet sappeaan tanssihuvin koreilun
haluisille ja aprikoineet kuun melankolisuutta, menivät he sisään ja
etsivät vis-à-vis'n franseesiin.

Adèle tanssi erinomaisesti ja tuomari valtasi täysin hänen sydämensä,
sillä tuomari tanssi kuin "viaton tyttö".

Franseesin jälkeen istuivat he taas verannalle.

-- Mitä on rakkaus? kysyi Adèle ja katseli kuuhun kuten tahtoen
taivaasta vastausta,

-- Se on sielujen sympatiaa, kuiskasi tuomari niin hiljaa kuin tuulosen
lehahdus.

-- Mutta sympatia voi helposti muuttua antipatiaksi, sitä kyllä
tapahtuu, jatkoi Adèle.

-- Silloin se ei ole oikeaa sympatiaa. On materialisteja, jotka
sanovat, ettei rakkautta olisi olemassa ellei olisi kahta eri
sukupuolta, ja he tohtivat väittää, että aistillinen rakkaus kestää
kauemmin kuin muu. Huu miten alhaista, eläimellistä, nähdä
rakastetussaan pelkkä toinen sukupuoli.

-- Älkää nyt materialisteista!

-- Juu, minun täytyy niistä puhua, että te voisitte ymmärtää, miten
korkeana minä pidän rakkauttani naiseen, jos joskus tulisin jotain
naista rakastamaan. Ei hänen tarvitsisi olla kaunis; kauneus katoo. Hän
olisi minun hyvä toverini, ystäväni. Minä en häpeisi häntä koskaan
kuten jotain tyttöä. Minä menisin suoraan hänen luokseen kuten teidän
nyt, sanoisin hänelle: tahdotko tulla minun ystäväkseni, elinijäksi! Ja
sen sanoisin olematta hämillä kuten kosijat tulkitessaan tunteita
rakastamilleen, hämillä sen tähden, etteivät heidän tunteensa ole
puhtaat.

Adèle katsoi ihastuneena nuoreen mieheen, joka oli tarttunut hänen
käteensä.

-- Te olette ihanteellinen luonne, sanoi Adèle, ja Te olette puhunut
kuin minun sydämestäni. Te olette pyytänyt minun ystävyyttäni, ellen
käsitä väärin. Te saattekin, mutta ensin koe. Tahdotteko näyttää
voivanne sietää nöyryytystä ja pilkkaa hänen tähtensä, josta Te sanotte
pitävänne.

-- Tahdonko! Käskekää, minä tottelen!

Adèle avasi takokultaisen kaulanauhansa, jossa riippui medaljonki.

-- Kantakaa tätä kaulassa ystävyytemme merkkinä.

-- Minä kannan, vastasi tuomari hiukan arkaillen; mutta ehkä rupeevat
sanomaan, että me nyt olemme kihloissa.

-- Ja sitäkö Te pelkäätte?

-- En, jos sinä haluat sitä. Haluatko sitä?

-- Kyllä, Axel! Haluan sitä; sillä maailma ei salli mitään
ystävyyssiteitä miehen ja naisen välillä; maailma on niin kurja ettei
se usko puhtaaseen suhteeseen kahden eri sukupuolta olevan henkilön
välillä.

Ja hän kantoi kahlettaan. Maailma, joka on hyvin materialistinen kahden
kesken, sanoi kuten ystävättäret: -- Tyttö nai päästäkseen naimisiin ja
mies: saadakseen hänet. Se teki myös muutamia rumia viittauksia siihen,
että Axel otti tytön rahojen tähden, koska hän itse selitti, ettei
heidän välillään ollut mitään niin alhaista kuin rakkaus, ja ystävyys
ei pakota ketään käyttämään samaa sänkykamaria, kuten naineilla on
tapana.

He menivät naimisiin. Maailma oli saanut vihjeen, että he tulisivat
elämään kuten sisarukset, ja maailma asettui ilkeästi virnistäen
odottamaan tulosta siitä suuresta uudistuksesta, joka olisi muodostava
avioliiton uudestaan.

Vastanaineet matkustivat ulkomaille. Vastanaineet palasivat kotiin.
Rouva oli kalpea ja huonolla tuulella. Hän alkoi heti ottaa
ratsastustunteja. Maailma höristi korviaan ja odotti jotain. Tuomari
näytti siltä kuin olisi tehnyt jotain rumaa ja käyskentelisi
häpeissään. Ja niin todettiin:

-- Nuo ovat nukkuneet sisarussängyssä, sanoi maailma.

-- Siitä tulee kai sisaruslapsia, sanoivat ystävättäret.

-- Ja ilman rakkautta? Mutta sehän on! Niin, mitä se on?

-- Se on henkinen avioliitto, tai sukurutsausta, sanoi eräs anarkisti.

Tosiasia pysyi, mutta sielujen sympatia alkoi ehtyä. Halveksittu
todellisuus murtautui esiin kostaakseen.

Tuomari harjoitti ammattiaan, ja rouva antoi imettäjän ja piian
harjoittaa omaansa. Siksi hänellä ei ollut mitään puuhaa. Toimettomuus
antoi hänen ajatuksilleen tilaisuuden kehittyä, ja hän alkoi pohtia
asemaansa. Sen havaitsi hän vähemmän tyydyttäväksi. Oliko lahjakkaan
ihmisen toimena olla tekemättä mitään? Tuomari rohkeni kerran
huomauttaa, ettei hänen tarvinnut, ettei ollut pakko olla tekemättä
mitään. Mutta sitä hän ei rohjennut enää koskaan uudelleen.

-- Hänellä ei ollut mitään toimitettavaa.

-- Ei, olla puuhailematta mitään ei ollut toimi. Miksi hän ei
imettänyt?

-- Imettää? Hän halusi jotain, jolla voisi ansaita rahaa.

-- Oliko hän siis ahne? Hänellähän oli enemmän kuin he kuluttivat;
miksi hänen pitäisi siis ansaita rahaa?

-- Tullakseen miehen kanssa tasa-arvoiseksi.

-- Tasa-arvoisia heistä ei voisi koskaan tulla, sillä hänellä olisi
aina asema, jota mies ei voisi koskaan saavuttaa. Luonto oli laittanut
niin, että naisesta tulisi äiti, mutta miehestä ei.

-- Sepä oli tyhmää se.

-- Se olisi voinut olla myös päinvastoin, mutta asia olisi joka
tapauksessa ollut yhtä raivostuttava.

-- Niin, mutta tästä elämästä tuli sietämätöntä. Hän ei voinut elää
vain perheelleen, hän halusi elää myös muille.

-- Silloin voisi hän kuitenkin aloittaa perheestään, muita voisi sitten
alkaa ajatella myöhemmin.

Keskustelua olisi voinut jatkua iäisyyteen, mutta se kesti melkoisen
ajan kuitenkin.

Tuomari oli luonnollisesti useimmiten asiakaskäynneillä kaiket päivät,
ja kun hän tuli kotiin, oli hänellä vastaanotto. Silloin oli Adèle
epätoivoinen. Hän näki miehensä sulkeutuvan sisään toisten naisten
kanssa ja ottavan vastaan näiden luottamusasioita, joita tämä ei voinut
ilmoittaa hänelle. Heidän välissään oli aina salaisuuksia, ja hänestä
tuntui siltä, että mies oli hänen yläpuolellaan.

Kalvava viha alkoi kasvaa hänen sisässään; viha epäoikeudenmukaisuutta
kohtaan tässä suhteessa, ja hän etsi nyt keinoa saada mies alennetuksi.
Miehen täytyi alentua, jotta tasa-arvoisuus astuisi voimaan.

Eräänä päivänä tekee Adèle esityksen sairaskodin perustamisesta. Mies
ei aluksi kannattanut, koska hänellä oli kylliksi praktiikkansa
hoitamisessa. Mutta sitten mies ajatteli, että olisi hyvä hänen saada
jotain toimitettavaa, joka rauhoittaisi hieman tilannetta.

Adèle sai sairaskotinsa, ja mies meni hänen kanssaan mukaan
johtokuntaan. Adèle istui nyt johtokunnassa ja hallitsi. Hallittuaan
puoli vuotta tunsi hän itsensä niin perehtyneensä lääkärintaitoon, että
hän alkoi antaa neuvoja ja ohjeita omin päin.

-- Se ei ollut mikään konsti, tuumi hän.

Erään kerran sattui Adèle havaitsemaan virheen, jonka sairaskodin
lääkäri oli tehnyt, ja sen jälkeen hänellä ei enää ollut mitään
luottamusta tätä kohtaan. Seurauksena oli, että hän eräänä päivänä
luonnollisessa ylemmyyden tunteessaan lääkärin poissa ollessa otti ja
kirjoitti reseptin. Resepti onnistui menemään läpi, ja potilaskin
nautti sen kuoleman tuottavin tuloksin.

Täytyi heti muuttaa toiseen kaupunkiin. Mutta näin oli tasapaino
häiriintynyt, ja se häiriytyi vielä enemmän uuden perillisen
ilmestymisestä maailmaan. Huhu kuolemantapauksesta oli myöskin
levinnyt.

Puolisoiden välinen suhde oli surullinen ja ankea, sillä siinähän ei
ollut koskaan ollut rakkautta; terveen ja voimakkaan luonnonvietin
heijastumaton perusta puuttui, ja se oli vain surkea egoistisen
ystävyyden löysiin laskelmiin perustuva yhteiselo.

Mitä tapahtui hänen palavassa päässään kuviteltua ylempää etsiessään
tehdyn erehdyksen havaitsemisen jälkeen, siitä hän ei puhunut, mutta
mies sai kokea sen.

Hänen terveytensä alkoi olla hauras, hän menetti ruokahalunsa eikä
tahtonut koskaan lähteä ulos. Hän laihtui ja alkoi yskiä. Mies antoi
tutkia hänet kerta toisensa jälkeen, mutta lääkäri ei voinut löytää
sairauden syytä. Lopuksi mies tottui niin jatkuvaan valitteluun, ettei
hän enää kiinnittänyt siihen huomiota.

-- On ikävää omata sairas vaimo, sanoi hän.

Hän tunnusti sisimmässään, ettei se ollut mikään ilo, mutta jos hän
olisi rakastanut vaimoaan, ei hän olisi koskaan tuntenut tai
tunnustanut mitään sellaista.

Adèle kuihtui huomattavasti, ja hänen täytyi lopulta mukautua tukemaan
tämän päätöstä matkustaa kuuluisan professorin vastaanotolle.

Adèle matkusti professorin luo.

-- Kuinka kauan olette ollut sairas? kysyi tämä.

-- En ole koskaan ollut terve sen jälkeen, kun tulin maalta, jossa olen
kasvanut.

-- Ette siis viihdy kaupungissa?

-- Viihdy? Kuka välittäisi siitä, viihdynkö minä vai en, vastasi hän
marttyyrin ilmein.

-- Luuletteko, että maalaisilma tekisi teille hyvää? kysyi professori.

-- Luulen, että se on ainoa, mikä voisi pelastaa minut, jos saan sanoa
suoraan.

-- No, asettukaa siis asumaan maalle.

-- Mutta mieheni uraa ei kai voida keskeyttää minun tähteni?

-- Oo, mutta hänhän on rikkaissa naimisissa ja asianajajia meillä on
aivan tarpeeksi.

-- Professori on siis sitä mieltä, että meidän pitää muuttaa maalle?

-- Kyllä, jos luulette, että se hyödyttää teitä. En näe muuta sairautta
kuin niin kutsutun hermostuneisuuden ja luulen, että tekisi teille
hyvää.

Adèle tuli kotiin murtuneena... No? -- Professori oli tuominnut hänet
kuolemaan, jos hän jatkaisi kaupungissa asumista.

Tuomari meni aivan pois tolaltaan, mutta kun hän ei voinut salata
itseltään, että tämä johtui pääasiassa pakosta hylätä praktiikkansa,
sai hän täydelliset todisteet siitä, ettei hän välittänyt vähääkään
vaimonsa hengestä.

Hänkö ei uskonut, että oli kyseessä tämän elämä? Uskoiko hän sitten,
että professori ymmärsi tämän paremmin kuin hän? Tahtoiko hän vaimon
kuolemaa? Ei tosiaan tahtonut ja sentähden ostettiin maatila. Sitä
hoitaisi pehtori. Koska maalla oli nimismies ja kruununvouti, joutui
tuomari nyt toimettomaksi. Päivät viruivat loputtomiksi, elämänsä oli
tukalaa. Kun hänellä ei enää ollut tuloja, täytyi hänen elää vaimonsa
koroilla. Ensimäisenä vuonna hän lueksi ja pelasi Fortuna-peliä.
Toisena vuonna herkesi hän lukemasta, kun ei tiennyt mitä tarkoitusta
varten luki. Kolmantena rupesi hän brodeeraamaan.

Mutta vaimo heittäytyi heti maanviljelyspuuhiin ja tallusteli itse
karjakartanolla hameet kintuissa ja tuli huoneisiin likaisena ja löyhki
lehmältä. Hän voi niin hyvin ja komenteli väkeä niin että oikein, sillä
hän oli maalla kasvanut ja ymmärsi nämä asiat.

Kun tuomari valitteli toimettomuuttaan, vastasi vaimo: rupee jotain
tekemään. Kyllä talossa aina työtä löytyy.

Hän tuumi esittää rupeevansa ulkohommiin, mutta varoipas!

Hän söi, makasi, käveli. Jos meni luhalle tai navetalle, oli hän aina
tiellä ja muija torui.

Kun hän eräänä päivänä oli valitellut tavallista enemmän ja piiat eivät
olleet pitäneet vaaria lapsista, sanoi vaimo tinkimättä: Kaitse lapsia,
siinähän sitä on työtä.

Mies katsoi vaimoonsa: tarkoittikohan tuo totta: -- No, eikö hän voisi
muka katsoa omia lapsiaan? Oliko tämä nyt niin merkillistä?

Mies tuumiskeli tyystin ja hoksasi, ettei se tosiaan ollut niin
merkillistä.

Nyt kulki hän säännöllisesti joka päivä lasten kanssa kävelemässä.

Eräänä aamuna kun heidän piti lähteä, ei oltu pantu lasten päälle.
Tuomari suuttui ja meni rouvan luo, sillä piikoja hän pelkäsi.

-- Miksei ole pantu lasten päälle?

-- Siksi, että Marilla on muuta hommaa! Pane sinä niiden päälle, ei
sinulla ole muutakaan tekemistä. Ei suinkaan ole mikään häpeä pukea
omia lapsiaan?

Mies tuumiskeli hetken ja huomasi, ettei se ollut mikään häpeä. Sitten
hän puki.

Eräänä aamuna huvitti häntä lähteä ulkosalle yksin pyssy mukana,
vaikkei hän koskaan ampunut.

Kotiin tullessa oli rouva vastassa.

-- Miksi sinä et ole tänään ollut lasten kanssa kävelemässä? sanoi hän
tuiman nuhtelevalla äänellä.

-- Siksi, ettei se minua tänään huvittanut!

-- Huvittanut! Kai minua sitten huvittaa teuhata töryssä ja pölyssä
kaiken päivää? Ei näy huvittavan tehdä mitään hyödyllistä edestäsi.

-- Edestäni? Ruokaniko edestä? kai tarkoitat.

-- Minkä tahansa, tarkoitan vain. Ja minusta tosiaan sellainen vanha
mies kuin sinä voisit hävetä loikomasta joutilaana sohvalla.

Mies häpesi tosiaan ja sitten oli hän vakituisena lapsenpiikana.
Täsmällensä työnsä teki. Ei hän tässä mitään väärää huomannut, mutta
kärsi kuitenkin. Jokin oli hänestä nurin narin, mutta vaimo kyllä aina
osasi asiat oikein päin kääntää.

Vaimo istui konttorissa ja hänen luonaan kävivät pehtorit, rättärit;
vaimo seisoskeli aitassa ja mittaili jyvät alusväelle. Ken ikinä tuli
taloon, haki vain rouvaa, kukaan ei herraa,

Kerran kävelymatkalla sattui herra menemään niitylle jossa oli
nautakarjaa. Hän tahtoi näyttää lapsille lehmiä ja talutteli heitä
varovasti syövän karjan ohitse. Yhtäkkiä kohosi musta pää toisten
eläinten selkäin takaa ja katseli vieraita hiljaa mörähdellen.

Tuomari kopaisi lapset syliinsä ja juoksi minkä jaksoi takaisin aidan
luo. Sinne päästyään nakkasi hän lapset miten sattui aidan yli ja
yritti hypätä itsekin, mutta takertui aidakseen. Näki naisia haassa ja
alkoi huutaa minkä jaksoi:

-- Sonni, sonni!

Mutta naiset nauroivat ja auttoivat pahoin ryvettyneet lapset ojasta.

-- Ettekö näe, sonni! huusi tuomari.

-- Eihän sitä sonnia olekaan, sanoi vanha akka. Se lahattiin kaksi
viikkoa sitten!

Herra tuli kotiin nolona ja kiukuissaan. Kaipaili vaimolle väen päälle.
Vaimo vain nauroi. Iltapäivällä olivat he kahden salissa. Oveen
noputettiin.

-- Sisään! huusi rouva.

Muudan eukko, joka oli ollut sonniseikkailussa, tuli sisään kädessään
tuomarin kaulanauha.

-- Tämä on kai rouvan, sanoi hän epäröiden. Adèle katsoi ensin naiseen,
sitten mieheen, joka silmät selällään tuijotti kytkyeeseensä.

-- Ei, se on herran! vastasi rouva ja otti nauhan naiselta. Kiitokset,
hyvä ystävä. Herra maksaa sinulle löytäjäisiä.

Herra istui kalpeana ja liikkumatta.

-- Ei minulla ole rahaa, pyytäkää rouvalta, sanoi tuomari hypiskellen
kaulapantaansa.

Rouva otti kruunun kukkarostaan ja antoi naiselle, joka lähti,
nähtävästi juonta ymmärtämättä.

-- Olisit voinut jättää tämän minulle tekemättä! sanoi herra
tuskallisesti.

-- Eikö sinussa ole miestä pitämään sanaasi ja vastaamaan teoistasi.
Häpeätkö kantaa yhtä minun lahjaani, kun minä kannan sinun lahjojasi?
Oletpa vainenkin pelkuri! Ja olet olevinasi mies!

Siitä lähin ei tuomarilla ollut sielun rauhaa. Mihinkä hän menikin,
näki hän itselleen virnisteltävän ja piiat ja rengit saattoivat koska
tahansa huutaa nurkan takaa: sonni! sonni! aina kun hän kulki ohi.

       *       *       *       *       *

Rouvan piti matkustaa huutokauppaan ja viipyä poissa viikon päivät.
Sillä aikaa oli herran pidettävä väkeä silmällä.

Ensimäisenä päivänä tuli kyökkipiika pyytämään rahaa sokeriin ja
kahviin. Hän antoi minkä pyydettiin. Kolmen päivän päästä tuli
kyökkipiika taas pyytämään rahaa samaan tarkoitukseen. Herra ihmetteli
sitä, että edelliset olivat loppuneet.

-- En minä niitä yksinäni hotki, sanoi piika. Ja rouva ei milloinkaan
ole mitään muistuttanut.

Hän antoi rahat. Mutta haluten uteliaasti tietää, oliko väärässä, avasi
hän talouskirjan ja alkoi laskea.

Ihme summa tuli noista kahdesta menoerästä. Kun hän laski yhteen
kuukauden ajan naulat, tuli leivisköitä. Hän jatkoi tarkastustaan ja
kaikkialla samat tulokset. Siirtyi pääkirjaan ja näki paitse
kohtuuttomia summia myös mitä järettömimpiä yhteenlaskuvirheitä.
Loppuhuomioksi tuli, ettei rouva osannut ei laatu- eikä desimaalilukuja
ja että alustalaiset mitä julkeimmin petkuttaen vievät taloa
perikatoon.

Rouva tuli kotiin. Tuomarin täytyi kuunnella huutokauppakertomukset
loppuun. Sitten kakistelihe mies ja aikoi alkaa, mutta rouva itse
tarttui langan päähän:

-- No, mitenkäs sinä, ukko paha, tulit toimeen piikain kanssa?

-- Ooja, kyllähän minä niiden kanssa, mutta ne eivät varmaankaan ole
rehellisiä.

-- Eivät rehellisiä?

-- Ei, menoerät kahviin ja sokeriin esimerkiksi ovat liian suuret.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Katsoin talouskirjasta.

-- Jaha, vai nuuskit sinä minun kirjojani?

-- Nuuskin! En, mutta minun teki mieli tarkastaa.

-- Mitä sinulla niissä on tekemistä...

-- Ja huomasin, että sinä pidät kirjaa etkä osaa laatu- etkä
murtolukuja.

-- Minäkö? En osaa?

-- Et, sinä et osaa; ja siksi uhkaa taloutta tuho. Pikku humbuugia
olet, muori paha. Usko pois!

-- Mitä se kehenkään, mitä minun kirjoissani on?

-- Kyllä, näes laki voi panna, luultavasti minut, vankeuteen väärästä
kirjanpidosta,

-- Laki? Pyh! Minä vähät laista!

-- Sen kyllä uskon, mutta sittenkin se pitää meidät kurissa, se on
varma. Ja siksi pidän minä itse tästä lähin kirjaa.

-- Otetaan kirjanpitäjä!

-- Ei tarvita! Minulla ei ole muuta tekemistä. Ja päätetty.

Mutta kun tuomari asettui pulpetin ääreen ja väki tuli hänen eteensä,
alkoi rouvan maanviljelys- ja karjanhoitoharrastus kadota.

Tuli raju reaktsioni ja rouva ei pian piitannut ei lehmistä eikä
vasikoista, vaan istui sisällä. Ja siellä hän istua kykki ja hautoi
uusia tuumia.

Tuomari virkeni uuteen eloon. Hän yhtyi maanviljelyspuuhiin ja piti
talonväen aisoissa. Nyt oli hänellä ylivalta. Hän hallitsi ja järjesti
ja määräsi menot ja tarkasti tulot.

Eräänä päivänä tuli rouva konttoriin ja pyysi tuhat kruunua uutta
pianoa varten.

-- Mitä sinä oikein ajattelet? sanoi mies. Juuri kun navetta on
korjattava. Ei meillä ole varaa.

-- Mitä ihmettä? vastasi rouva. Eikö meillä ole varaa? Eikö minun
rahani riitä?

-- Sinun rahasi?

-- Minun tietysti, myötäjäiseni?

-- Ne tulivat perheen rahoiksi naimakaupassa.

-- Siis sinun rahoiksesi.

-- Ei, ystäväni, vaan perheen. Perhe on kommuuni, ainoa, jossa
omaisuuden yhteisyys on suvaittu, hoitajana mies, tavallisesti.

-- Miksi hän, eikä nainen?

-- Siksi, että hänellä on enemmän aikaa, kun hänen ei tarvitse
synnyttää lapsia.

-- Mikseivät molemmat voi olla hoitajina?

-- Samasta syystä, josta yhtiölläkin on vain yksi johtaja. Jos myös
nainen olisi hoitajana, olisivat lapsetkin, sillä omaisuus on heidän.

-- Pelkkiä advokaattijuonia. Mutta kyllä minusta on kovaa se, että
minun täytyy pyytää lupaa saada ostaa itselleni pianoa omilla
rahoillani.

-- Ne eivät ole nyt enää sinun rahojasi.

-- No sinunko ne sitten on?

-- Ei, ei minunkaan, ne on perheen, ja kuules vielä. Älä luikuilekaan
pyytämällä minulta lupaa; jos olet viisas, niin kysyt vain hoitajalta
käykö päinsä perheen raha-asiain tällään ollessa menettää niin paljon
ylellisyyteen.

-- Onko piano sitten ylellisyyttä?

-- Uusi piano silloin kun vanha vielä on olemassa, voi olla
ylellisyyttä. Nyt ovat raha-asiat huonot, siksi _ne_ eivät salli sinun
ostaa uutta pianoa, vaikka _minä_ en tietysti voi enkä tahdo sinua
vastustaa.

-- Eihän nyt tuhat kruunua vie konkurssiin.

-- Kyllä, turhanaikaisella tuhannen kruunun velalla voi aiheuttaa
luisumisen konkurssiin.

-- Sinä siis et anna minun ostaa uutta pianoa.

-- Ei ollenkaan siis. Tilan epävarmat raha asiat...

-- Milloin, milloin koittaa se päivä, jolloin nainen saa hoitaa itse
omaisuuttaan eikä tarvitse kerjätä mieheltä?

-- Silloin, kun hän itse tekee työtä. Mieshän, sinun isäsi, on koonnut
työllään sinun omaisuutesi. Miehethän ovat työllään koonneet kaiken
omaisuuden, siksi, näes, on ollut oikeudenmukaista, että sisar sai
periä vähemmän kuin veli, etenkin kun veli jo syntyessään tuli
velvolliseksi elättämään vaimonsa, mutta sisar ei ollut velvollinen
elättämään miestään. Ymmärrätkös?

-- Niin, se on muka oikeutta se, että jaetaan epätasaisesti. Onko
oikeudenmukaista jakaa epätasaisesti? Luulisi sinulla olevan niin
paljon älyä, ettet sitä voi väittää! Tasanhan aina olisi jaettava.

-- Eipä, ei aina. On jaettava suhteellisesti ansioiden mukaan.
Laiskuri, joka köllöttelee nurmella, katsoa töllöttelee kun muurari
rakentaa, on saapa vähemmän kuin muurari, joka rakentaa.

-- Jaha, minä olen siis laiska.

-- Hm! Parasta on olla virkkamatta mitään. Mutta kun minä makasin
sohvalla ja lueksin, pidit sinä minua hyvin laiskana ja muistanpa sinun
jotain sinnepäin vihjailleenkin; jotenkin selvästi.

-- No mitä minun sitten on tehtävä?

-- Mene kävelemään lasten kanssa.

-- Minä en ole sopiva lapsille.

-- Mutta pitipäs minun olla sopiva lapsille. Kuulepas, ystäväni:
nainen, joka sanoo, ettei hän ole sopiva lapsille, ei ole mikään
nainen. Eikä hän ole mieskään? Mikä hän sitten on?

-- Hui, hui kuinka voitkaan puhua lastesi äidistä!

-- Mitä sanotaan miehestä, joka ei välitä naisista? Kai jotain varsin
kaunista?

-- Oh, en viitsi kuunnella enää.

Ja siksi meni rouva huoneesta ja sulkeutui omaansa. Tuli kipeäksi.
Lääkäri, tuo kaikkivaltias, joka oli anastanut ruumiit sitten kun pappi
oli menettänyt sielut, selitti maaseutu-ilman ja yksinäisyyden rouvalle
epäterveelliseksi ja nyt oli muutettava kaupunkiin, jotta rouva
saataisiin lääkärin hoitoon.

Kaupunki vaikutti erinomaisen edullisesti rouvan terveyden tilaan ja
katuviemärien ilma loihti hänen poskilleen uuden raikkauden.

Tuomari antautui praktiikkaansa ja puolisojen eripuraisilla luonteilla
oli taas ukonjohdattimensa.

Eräänä päivänä julistivat lehdet, että teatteri oli ottanut
näyteltäväkseen erään teatterikappaleen, jonka rouva oli sepittänyt,

-- Näetkös nyt, sanoi rouva miehelleen, että nainenkin voi elää
korkeampia tarkoitusperiä kuin lapsen hoitoa ja ruuan laittoa varten.

Ja mies tunnusti ja pyysi anteeksi.

Kappale näyteltiin. Mies istui etuaitiossa kuin kylmän suihkun alla ja
näytelmän päälle sai hän olla isäntänä seksalla.

Rouvaa saarsivat ihailijat, joille mies sai kaataa naukkuja ja niistää
sikareja.

Sitten pidettiin puheita. Mies seisoi vahtimestarin vieressä ja piti
huolta sampanjapullojen kunniapamauksista kun juotiin malja naiselle ja
suurista tulevan ajan toiveista puhui nuori runoseppä, joka uskoi
naiseen.

Muudan näyttelijä tuli ja taputti tuomaria olalle ja pyysi hänen
tuomaan sisään Garte Blanchea tuon kehnon Roederin asemesta; kyypparit
juoksentelivat kyselemässä rouvan miestä; ja rouva kehoitti lakkaamatta
miestä pitämään huolta siitä, että arvostelijat saivat juomaa.

Nyt oli mies alakynnessä ja se tuntui hänestä hyvin pahalta. Kun he
illalla palasivat kotiin, säteili rouva riemusta.

Sielunsa oli laajentunut ja tulvehti joka soluun, jännitti joka hermoa.
Menestys oli nostanut painot rinnalta ja hän hengitti vapaasti ja
korkeasti; hän oli puhunut ja häntä oli kuultu; hän oli ollut mykkä ja
saanut puhelahjansa. Hän haaveili tulevaisuuttaan, uusia suunnitelmia,
uusia voittoja.

Mies mökötti hiljaa kuin märkä puupukki eikä hänestä kosketellessa
tullut vastakaikua. Mikäli nainen nousi, sikäli mies vaipui.

-- Olet kateellinen, sanoi rouva keskeyttäen hehkuvan puheensa.

-- Ellen olisi miehesi, en olisi kateellinen. Minä iloitsen
menestyksestäsi, mutta se työntää minua syrjään. Olet oikeassa, mutta
minä myös. Avioliitto on ihmissyömistä. Ellen minä syö sinua, syöt sinä
minut. Nyt söit sinä minut. Minä en voi sinua rakastaa enää.

-- Oletko sinä minua koskaan rakastanutkaan.

-- Ei, en tosiaan, me rakensimme aviomme ilman rakkautta, siksi se ei
menestynyt. Minusta tuntuu kaikessa tapauksessa siltä kuin avioliitto
olisi saman kohtaloinen kuin monarkia. Monarkia voi olla olemassa vain
itsevaltiutena. Avioliitto oli monarkinen hallitusmuoto, ja siksi
täytyy sen hävitä.

-- Mitäs sijaan tulee?

-- Tasavalta tietysti! vastasi mies ja meni makaamaan.



Paripuolet.


Minä tapasin heitä kolmena vuotena tavallisesti joka päivällisaikaan
mennessäni kotiin kirjastosta.

Ensimäisenä vuonna oli mies ryhdikäs ja notkea kuin luutnantti, joka
hän olikin. Vaimo kulki tanssien hänen sivullaan ja kallisti päänsä
vinoon nähdäkseen miehen silmiin. Mies kalpeni, mutta vaimo rusoitti
yhä.

Toisena vuonna kulkivat he vielä käsikynkässä, mutta katsoivat suoraan
eteensä ja vaimo ei koskaan kallistanut päätään vinoon nähdäkseen
miehen kuoppaisiin silmiin.

Kolmantena vuonna tuli mies yksin. Kaulansa näytti venyneen ja leuka
oli pitkällä. Poskinahkat kuten liimattuina tiivisti leukapieliin ja
silmät mustissa puitteissa. Kun hän oli uniformussa, roikkui sapelin
nauhakset alaalla vatsan puolella ja keltaiset yleis-esikunnan riväärit
lepattivat laihoilla koivilla. Vaimo tuli joskus yksin. Käyntinsä oli
keveä ja hypähtelevä kuin ennenkin; mutta kasvoilla tyytymätön, kova
ilme. Sieraimet pörhöttivät auki kuin saalista vainuten ja silmät
vilkuivat toiselle katukäytävälle kuin pälyen tyydytystä. Neljäntenä
vuonna ei mies tullut.

-- Oletteko kuullut, että kapteeni X on kuollut? kysyi eräänä päivänä
muudan ystävä.

-- En, minä en tunne kapteeni X:ää.

-- Vai ette, nuori, lahjakas mies, suuri tulevaisuus. Kyllä te varmaan
olette nähneet hänet, sillä hän asui saman kadun varrella kuin tekin.

-- Aa, jaa, oli yleis-esikunnassa, ja nuori, kaunis vaimo?

-- Ihan sama!

-- No, mikä sen tappoi?

-- Niin, mikä? Oletteko nähneet Erotaan pois?

-- En.

-- Lukekaa se sitten!

-- Puhuuko se aviopuolisoista?

-- Ei, paripuoliskoista!



Ei riitä.


Madame St. Briellä on perhepensioni Passyssa. Hän on leski,
kahdeksan viidettä ijältään, hänellä on kolme poikaa. Yksi
kahdeksannellakolmatta, nainut. Toinen kuusikolmatta, nainut. Kolmas
neljäkolmatta, naimaton ja taiteilija. Mies oli lääkäri ja kuoli,
dekoreerattuna, kaksi vuotta sitten.

Hänellä on vähäiset korot, joilla hän voi tulla yksinään toimeen, mutta
pojan, joka on maalari, täytyy saada modelleja, väriä, siveltimiä,
kangasta, ateljeeri ja absenttiä. Siksi on hänellä pensioni, mutta myös
siksi, että hän rakastaa ihmisseuraa.

Vanhemmat pojat eivät käy kotona koskaan. Miniät ovat vieroittaneet
heidät tykkänään äidistä. Äiti on uhrannut koko elämänsä lasten
hyväksi, ilman mitään muita harrastuksia. Nyt ovat muut pesästä
lentäneet, äiti on yksin nuorimman kanssa, joka ei ole koskaan kotona.
Äidillä lienee ikää vielä pari kolmekymmentä vuotta, mutta hänellä ei
ole ketään kenen hyväksi elää ja itsensä hyväksi ei hän voi elää, sillä
hän oli syntynyt ja kasvatettu äidiksi eli elämään muiden hyväksi.

Charles, taiteilija, on kiristänyt häneltä paljon rahaa nyt
huhtikuussa, sillä hänen täytyy salonkiin nyt ensi kertaa ja paraikaa
odotellaan vastausta jurylta.

Tänä aamuna tuli Charles-herra aamiaispöytään. Naama kelmeän
keltaisena, silmäin alukset mustan puhuvina, silmät kuin vihreällä
koneöljyllä rasvatut. Kylmä hiki asuskeli hiusrajassa ja henki löyhki
saastaiselta.

-- Missä sinä olit eilen, pikku Charles? kysyy äiti ja latoo kuusi
osteria vadille hänen eteensä.

-- Mitä se sinuun kuuluu? vastaa Charles ja haistelee ostereita.
Portugalilaisia! Hyi!

-- Ja minä kun olin tuovinani sinulle oikein makuruokaa, sanoo äiti.

-- Älä sinä pidä minusta yhtään huolta, sanoo Charles-herra. Sinä
kiusaat minut hengiltä ja piru vieköön, minä muutan matkaani, jos yhä
pidetään tätä peliä.

Äiti kääntyy erään hoitolaisensa puoleen, nuoren rouvan, kaksi pientä
poikaa helmoissaan.

-- Ompa sitä lapsistaan iloa, kaksi lensi pesästä ikipäiviksi ja tämä
on viimeinen. Onko hän kiltti äidilleen.

-- Eipä liiaksi, vastaa hoitolainen.

Charles-herra nousee ylös, punaisena, niin punaisena kuin vetelä
verensä sallii, ja karjaisee:

-- Hyvästi! Minä lähetän hakemaan tavarani aamiaisen jälkeen.

Pariovet paukkuvat ja Charles-herra menee.

Äiti purskahtaa itkuun.

Aamiaisen jälkeen tulee toimitsija hakemaan tavaroita.

Äiti kokoilee itkien Charlesin piirustusvehkeet, tyhjentää piirongin
laatikot ja panee liinavaatteet kapsäkkiin. Ottaa taulut seiniltä ja
käskee piian pölyyttämään vaatteet. Ja sitten on huone tyhjä.

Pojat pois lentäneet ja pesä on hylätty. Mitä varten hän nyt eläisi,
kenen hyväksi hän nyt nokittaisi rintaansa ehkä kolmekymmentä vuotta,
koko miespolven ijän?

-- Sellainen on luonnon sääntö, rouva St. Brie-parka, sanoo
hoitolainen. Ja ei meidän ole kasvatettava lapsia itseämme varten.
Kuten itse lensimme vanhempain luota, niin lentävät lapset meidän
luotamme. Vaadimme liikaa elämältä, joka antaa niin vähän.

-- Mutta mitä sitä sitten tekee, kun kaikki ovat lähteneet pois?
väittää hylätty äiti.

-- Työtä itselleen, kaiketi, vastaa hoitolainen.

-- Ei se riitä. Minä en voi elää yksin, minulla täytyy, täytyy olla
joku.

Ja nyt on leski yksinään ja suree. Mutta koko hyvyytensä tuhlaa hän nyt
hoitolaisen pikku pojille. Hän leikkii heidän kanssaan, lukee ja
luettaa, pelaa dominoa heidän kanssaan ja hoitelee heitä, kun he ovat
kipeinä. Ja hänellä on joku, jolle elää, koko kuukauden ajan.

Mutta kun kuukausi loppuu, matkustavat he pois. Hän seisoo portailla
kun he nousevat vaunuihin ja kun ajoneuvot vierivät avenyelle päin,
katsoo hän kauan, kauan heidän jälkeensä, kuten he veisivät mukanaan
taas palasen hänen sydämestään. Mutta se sydän on kuin Prometheuksen
maksa. Se kasvaa sikäli kuin kotka nokkii.

Ja sitten tulee uusi hoitolainen, mikä lie, matkustelee maita
mantereita suurta surua pois löyhytellen. Ja sitten tapaa hän sen
nokitun äidin sydämen. Ja sitten saa hän palasen hänkin kun vuorostaan
nokkii, ja ottaa ajurin ja ajaa tiehensä aikansa tultua ja antaa
piioille kullekin lois-dorin tuon kalvamansa sydämen edestä. Mutta
leskelle hän ei anna mitään, se ei ole soveliasta. Ei, mutta, avasihan
hän rintansa ja antoi äidille souvenirin, palasen suruaan, ja toinen
otti sen vastaan ja kätki säästöjensä joukkoon.

Mutta miten tuhmaa onkaan elää toisten hyväksi, ei se riitä, ei riitä.



Eräs Nukkekoti.


He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta, mutta he olivat yhä kuin
äsken kihlautuneet. Mies oli kapteeni sotalaivastossa ja oli
harjoitusretkillä pari kuukautta joka kesä ja kaksi kertaa oli hän
ollut suurella retkellä. Ne olivat niin terveellisiä nuo pikku matkat;
jos aviosuhde oli ruvennut tuntumaan ummehtuneelta yhdellä paikoin
ollessa talvella, niin raikasti sen jälleen kesämatka. Ensimäisenä
kesänä kirjoitteli hän vaimolleen ihan rakkauskirjeitä ja hän ei voinut
antaa yhdenkään purjeen kulkea ohi merellä signaleeraamatta postia! Ja
kun vihdoin Ruotsin saaristo näkyi, paloi hän kiihkosta päästä mitä
pikimmin näkemään vaimoaan. Mutta sen tiesi vaimo. Landsortissa
tullessaan sai mies sähkösanoman: se tulee häntä vastaan Dalaröhön. Ja
kun ankkuri laskettiin Jutholmenin edustalla ja mies näki sinisen
nenäliinan liehuvan kievarin verannalla, tiesi hän, että vaimo se
siellä oli. Mutta laivalla oli niin paljon puuhaa ja ilta ehti,
ennenkun hän sai lähteä maihin. Mutta kun hän sitten tuli laivaveneellä
ja plihthukari puski laituriin ja hän näki vaimon sillalla, yhtä
nuorena, yhtä kauniina, yhtä terveenä kuin ennen, oli ilo kuin
ensimäisinä hääaikoina. Ja kun he tulivat kestikievariin, niin kas
miten nätit illalliset vaimo oli älynnyt hommata noihin kahteen pieneen
huoneeseen, jotka oli tilannut! Ja säihkyi viini ja läiskyivät
suudelmat ja nyt pärähti iltasoitto ulkoa virralta. Mutta se ei häntä
liikuttanut, hän lähtisi vasta kello yksi. Mitä? Oliko hänen
lähdettävä?

-- Oli, hänen piti nukkua laivalla, mutta jos hän ehtisi vain
aamuhuutoon, niin ei mitään hätää!

-- Mihin aikaan aamuhuuto?

-- Kello viisi!

-- Hyi miten aikaiseen!

-- Mutta missäs sinä asut tämän yön?

-- Sitäpä ei sanota!

Sen mies arvasi ja sitten tahtoi hän nähdä missä vaimo asui. Mutta
vaimo asettui oven eteen! Toinen suuteli häntä, ja avasi oven.

-- Hui miten iso sänky! Sehän oli kuin suuri parkassi! Mistä se sen oli
saanut?

Herra Jumala, miten toinen punastui. Mutta hänhän oli miehen kirjeistä
saanut sen käsityksen, että he "asuisivat" täällä kievarissa.

-- Niin, tietysti he asuvat, vaikka miehen piti ehtiä laivalle
aamuhuutoon, tuohon vietävän aamurukoukseen, josta tuhannen viis!

Hui miten hän puhui!

-- Nyt kahvia ja tulta uuniin, lakanat tuntuvat kosteilta! -- Sellainen
pieni älykäs vekkuli, hankkinut niin ison sängyn! Mistä hän sen oli
saanut?

-- Ei hän sitä ollut saanut.

-- Vai ei, kyllähän sen uskoi! Tietenkin sen uskoi!

-- Hän oli niin tuhma, niin!

-- Tuhma? -- Mies kaapaisi vaimoa vyötäreiltä.

-- Ei, oli pysyttävä siivolla!

-- Siivolla; helppo sanoa!

-- Tyttö, halkoja!

Kun kello löi kaksi ja aamu alkoi leimuta saarien takana ja vetten
päällä, istuivat he avoimen akkunan ääressä. Tuntui näet ihan kuin
vaimo olisi ollut hänen rakastajattarensa ja hän rakastaja. Eikö
tuntunut? Ja nyt täytyisi hänen lähteä vaimon luota! Mutta hän palaisi
kello kymmenen aamiaiselle ja sitten lähtisivät he purjehtimaan. Ja
sitten pani mies kahvin kiehumaan matkakeittiöönsä ja he joivat kahvia
auringon noustessa ja lokkien kirkuessa. Tuolla virralla oli
kanuunavene ja mies näki keulavahdin hukarin välähtävän silloin
tällöin. Vaikea oli erota, mutta hupaista tietää että pian taas
tavattaisiin. Ja sitten suuteli hän vaimoa viimeisen kerran, sitoi
sapelin vyölleen ja meni. Ja kun mies tuli sillalle ja huusi "vene
hoi", piiloittautui rouva uudinten taa ihan kuin häveten. Mutta mies
heitteli lentomuiskuja molemmin käsin yhä ja yhä kunnes matruusit
veneineen tulivat. Ja sitten viimein "hyvää unta, uneksi minusta" ja
kun mies kääntyi keskellä virtaa katsomaan taakseen ja asetti
kaukoputken silmälleen, niin näki hän vielä pienen, mustatukkaisen
olennon tuolla majatalon kamarissa ja aurinko paistoi hänen paidalleen
ja paljaihin olkapäihinsä ja hän oli kuin vedenneito!

Ja sitten meni aamuhuuto! Signaalitorven pitkät sävelet kiirivät
vihreiden saarien välitse kauas kimaltaville vesille ja palasivat
jälleen toisia teitä mäntymetsäin taitse. Ja sitten kaikki pojat
kannelle ja "Isä meidän" ja "Jesus suo mun aina alkaa". Dalarön pieni
kellotapuli vastasi lyhyellä soitolla, sillä oli sunnuntaiaamu. Ja nyt
liiteli kuttereita aamutuulessa ja liput liehuivat, laukauksia pamahti,
vaaleita kesäpukuja vilkkui tullisillalta. Vedenrajasta punaiseksi
maalattu höyry tuli Utöstä, kalastajat nostivat verkkojaan ja aurinko
paistoi yli virehtiväin, sinisten vetten ja vihreän maan.

Kello kymmenen lähdettiin veneellä laivasta ja kuusi paria airoja sousi
maata kohti. Ja nyt olivat he jälleen toistensa luona. Ja kun he olivat
aamiaisella suuressa ruokasalissa, kuiskasivat toiset vieraat
keskenään: onko se hänen vaimonsa? Mies puheli hiljaisesti kuin
rakastaja ja vaimo katsoi vähä väliä alas kuten hämillään ja hymyili
tai läimäsi miestä servetillä sormille.

Pursi odotti laiturin kylessä ja vaimon oli käytävä ruoriin. Mies hoiti
keulapurjetta. Mutta mies ei malttanut olla katselematta yhä vain
vaimoa, kesäpukuista, vaaleaa olemusta, korkeaa, kiinteää povea,
suppuista, päättäväistä suuta ja tiukkaa katsetta, joka tähtäsi tuuleen
hirvennahkahansikkaisen käden pidellessä suurjalustaa. Mies ei tahtonut
voida olla loruamatta ja kuhni usein käänteissä. Silloin häntä
toruttiin kuten laivapoikaa ja sekös hänestä oli hauskaa.

-- Mikset ottanut pikkuista mukaan? -- ärsytteli mies.

-- Mihinkä minä sen olisin pannut?

-- Siihen isoon parkassiin tietysti!

Ja vaimo hymyili ja miehestä oli niin hauskaa nähdä hänen hymyilevän
noin!

-- No mitäs tuumi emäntä aamulla? -- jatkoi mies.

-- Mitäs se tuumi?

-- Sanoiko nukkuneensa hyvin viime yönä?

-- Miksei olisi nukkunut?

-- Noo, enpä tiedä, olisivathan rotat voineet rapista lattian raoissa
tai vanha ullakkoluukku narista; mistäs sen tietää, mikä vanhan
mamselin suloista unta häiritsee.

-- Jos et sinä nyt pidä suutasi, niin panen kiinni jalusnuoran ja
kaadan sinut mereen!

Ja he laskivat pienen saaren poukamaan ja puraisivat murkinapalaa
pienestä koristaan; ja sitten ampuivat he pilkkaan revolverilla. Sitten
rupesivat he ongelle ja olivat onkivinaan, mutta ei syönyt, ja he
lähtivät taas purjehtimaan. Selille, joilla telkät lentelivät, lahteen,
jossa hauki kaislikossa polskahti, ja taas selille; eikä mies väsynyt
juttelemasta, katselemasta häntä, suutelemasta kun käsiksi pääsi.

Niin tapasivat he toisiaan Dalarössä kuutena kesänä ja aina olivat he
yhtä nuoria, aina yhtä huimia ja onnellisia. Ja talvisin olivat he
Skeppsholmenilla pienissä "kajuutoissaan". Ja silloin taklasi mies
laivoja pojille tai huvitti heitä Kiinan ja Etelämeren saarten
seikkailuilla ja rouva kuunteli ja hänen täytyi nauraa miehen hulluille
jutuille. Ja heilläkös oli ihastuttava huone, jota ei ollut muilla.
Siellä oli japanilaisia päivävarjoja ja sota-asuja, itäintialaisia
pienoispagoodeja, australialaisia jousia ja keihäitä, neekerien rumpuja
ja kuivattuja lentokaloja, sokeriruokoja ja opiumipiippuja. Ja pappa,
jonka pää alkoi tulla jo kaljuksi, ei viihtynyt poissa kotoaan. Joskus
läiskäsi hän lautaa sotatuomarin kanssa ja joskus pikku viiraa ja
tehtiin kohtuullinen kroki. Rouva oli ennen pelannut hänkin, mutta
sitten kun heille oli tullut neljä lasta, ei hänellä ollut aikaa, mutta
hän istui mielellään hetkisen miesten luona ja kurkisteli kortteihin ja
kun hän tuli papan tuolin luo, otti pappa häntä vyötäreiltä ja kysyi:
hassaisikohan noilla lapuilla.

Korvetin oli lähdettävä merelle kuudeksi kuukaudeksi. Kapteenista
tuntui meno kauhealta, sillä lapset olivat jo suuria ja mamman oli
vähän vaikea hoidella laajaa piirikuntaansa. Ja kapteeni ei ollut enää
niin nuori ja riehakas kuin ennen, mutta -- ei auttanut. Ja hän lähti.
Jo Kronborgissa pisti hän postiin ensimäisen kirjeen ja se oli
seuraavanlainen:

    "Pieni rakas huippuheili!

    Tuuli heikko S.S.O. t. O + 10° C, 6 las. vapaavahdissa. Minä en
    voi kirjoittaa, miltä tuntuu olla täällä matkalla, erossa
    sinusta! Kun me kiskoimme varppiankkurin Kastelholman edustalla
    (6 ja 30 i.p. vahvalla N.O.T.N.) oli kuin olisi ajettu palli
    rintaristikoihin ja tuntui ihan akuraatisti siltä kuin olisi
    ajettu kettinki molemmista korvaklyyseistä. Sanotaan, että
    merimiehet tuntevat aavistuksen ennen kun onnettomuus tulee.
    Minä en tiedä sitä, mutta ennen kun saan sinulta ensimäisen
    kirjelapun, olen ganz unruhig! Mitään kummempaa täällä ei ole
    tapahtunut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täällä saa
    mitään tapahtua. Mitenkä Te voitte siellä kotona? Joko Popi sai
    uudet saappaansa? Käykö ne hyvin jalkaan? Minä olen huono
    kirjeentekijä ja sen sinä tiedät ja minä lopetan nyt tähän!
    Suurella pusulla juuri tähän kryssiin x!

                                            Sinun vanha Pall.

    P. S. Hanki nyt itsellesi jotain seuraa, lapsukainen,
    (naisväkeä, tietysti!) Ja muistapa sanoa Dalröna mamselille,
    että hän korjauttaa sen ison parkassin siksi kun minä tulen
    kotiin! (Tuuli lisääntyy, kääntyy yöksi Pohjoiseen!)"

Portsmouthin luona sai kapteeni vaimoltaan seuraavan kirjeen:

    "Rakas vanha Pall.

    Täällä on niin kolkkoa kun sinä olet poissa, sen sinä arvaat!
    Ja tukalaahan se nyt on ollut, kun Alicekin on nyt saanut
    hampaansa. Tohtori sanoi, että tämä oli harvinaisen aikaista,
    ja se taitaa merkitä, että (sitäpä en sanokaan!). Popin saappaat
    kävivät oikein mainiosti ja Popi on niistä niin ylpeää poikaa.
    -- Sinä sanoit kirjeessäsi että minun pitäisi hankkia itselleni
    jotain naisseuraa. Nyt minä jo olen hankkinut, tai oikeastaan,
    tuli hän itse minun toverikseni. Hänen nimensä on Ottilia Sandegren
    ja hän on käynyt seminaaria. Hän on hyvin vakava, ei Pallin siis
    pidä pelätä, että hän johdattaa hänen huippuheilinsä harhapoluille.
    Ja vielä on hän uskonnollinen. Juu, juu, kyllä meidän jokaisen
    pitäisi vähän ajatella vakavammin myöskin uskonasioita. Hän on
    erinomaisen kunnon nainen. Ja nyt lopetan minä tällä kertaa, sillä
    Ottilia tulee minua hakemaan. Hän tuli nyt juuri ja pyytää sanomaan
    tuntemattomana terveisensä.

                                             Sinun oma Gurlisi."

Kapteeni ei ollut kirjeeseen oikein tyytyväinen! Se oli liian lyhyt
eikä niin iloinen kuin tavallisesti. -- Seminaari, uskonnollinen,
vakavaluontoinen. Ja Ottilia, kaksi kertaa Ottilia! Ja entä Gurli.
Miksei Kultu kuten ennen. Hm! -- Viikon päästä sai hän Bordeaux'in
luona uuden kirjeen, jota seurasi ristisiteessä kirja. "Rakas Wilhelm!"
-- Hm! Wilhelm! Ei enää Pall! -- "Elämä on taistelua hamas..." Mitä
piruja? Mitä meillä on elämän kanssa tekemistä! "hamasta alusta loppuun
saakka! Levollisena kuin puro Kidronissa..." Kidron! Sehän on
raamattua! -- "on meidän elämämme kulkenut edelleen. Me olemme kuin
unissakulkijat kävelleet kuilujen yli niitä näkemättä!" -- Seminaari,
seminaari! -- "Mutta sitten vaativat sijaa eetilliset" -- Eetilliset!
Ablativus ai ai! Hm, hm! -- "kysymykset korkeimmissa potenseissa!" --
Potenseissa? -- "Ja kun minä nyt herään meidän pitkästä unestamme ja
kysyn itseltäni: onko meidän avioliittomme ollut sitä totista
avioliittoa? niin täytyy minun katumuksella ja häpeällä vastata, että
se ei ole sitä ollut! Rakkaus on taivaallista alkuperää (Math. XI: 22
ja seuraavat v.)" Kapteenin täytyi nousta paikaltaan ja ryypätä lasi
rommivettä ennenkun jaksoi jatkaa. -- "Miten maailmallinen, miten
konkreettinen meidän on ollut. Ovatko meidän sielumme eläneet siinä
harmoniassa, josta Plato puhuu (Phaidon, VI kirja, II. 9 §.)? Ei, pitää
meidän vastata! Mitä olen minä ollut sinulle? Taloudenhoitaja ja -- voi
häpeää! -- rakastajatar! Ovatko meidän sielumme ymmärtäneet toinen
toistaan? Ei, pitää meidän vastata!" -- Pirkeleen pirkele, kaikki
Ottiliat ja saatanan seminaarit! Onko hän ollut minun huushollerskani?
Vaimoni ja lasteni äiti on hän ollut! -- "Lue tämä kirja, jonka minä
sinulle lähetän. Se antaa sinulle vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Se
lausuu julki sen, mikä on piillyt koko naissuvun sydämissä vuosisatain
aikana! Lue sinä se, ja sano sitten, tokko meidän avioliittomme on
ollut oikeaa avioliittoa! Polvillaan rukoillen, sinun oma Gurlisi."

Tämän pahan kapteeni oli aavistanut. Hän oli joutua järiltään, hän ei
voinut ymmärtää, mikä hänen vaimoaan riivasi! Tämähän oli pahempaa kuin
körttiläisyys!

Hän repi auki ristisiteen ja näki nidotun kirjan ja sen kannessa:
Henrik Ibsen, Nukkekoti. Nukkekoti! Niin. Juuri niin! Hänen kotinsa oli
ollut kuten pieni, hieno nukketalo, ja hänen pikku vaimonsa oli ollut
hänen pikku nukkensa ja hän oli ollut vaimon iso nukke. He olivat
leikitellen kulkeneet elämänsä särmäisillä muserokivillä ja he olivat
olleet onnellisia! Mitä heiltä siis puuttui? Mitä pahaa he olivat
tehneet? Hänen oli otettava siitä selko, koskapa sen sai tästä kirjasta
tietää.

Kolmessa tiimassa hän sen lukaisi! Mutta järki seisoi. Mitä tämä kuului
häneen ja hänen vaimoonsa! Ei hölyn pölyä! Olivatko he väärentäneet
vekseleitä? Vai eivätkö olleet rakastaneet toisiaan? Juu! -- Kapteeni
sulkeutui kajuuttaansa ja luki kirjan uudelleen ja merkkaili sitä
sinisillä ja punaisilla viivoilla ja kun alkoi tulla aamupuoli, ryhtyi
hän tekemään kirjettä vaimolleen. Ja hän kirjoitti:

"Hyvää tarkoittava, pieni Ablativus ai ai näytelmävehkeilystä
Nukkekoti, kyhäillyt vanha Pall Vanadiksella Atlantin valtamerellä
Bordeaux'in edustalla (lat. 45° long 160)."

§ 1. Likka oli mennyt miehen kanssa naimisiin sentähden, että mies
rakasti likkaa, ja siinä teki tyttö hiton hyvästi, sillä jos hän olisi
ruvennut odottamaan sitä, jota hän itse rakasti, olisi voinut tapahtua,
ettei se toinen häntä rakastanutkaan, ja silloin olisi hän tavannut
pirun rustirenkaassa. Sillä ylen harvoin sattuu että molemmat ovat
hullautuneet toisiinsa.

§ 2. Hän väärentää vekselin. Tuhmuus se on, mutta älköön hän sanokokaan
sitä tehneensä vain miehen vuoksi, sillä eihän hän ole koskaan
rakastanut miestään; jos hän olisi sanonut, että hän sen teki heidän
molempain ja lasten vuoksi, puhuisi hän totta! Selväkö?

§ 3. Jos mies tanssiaisten jälkeen pitää vaimosta, todistaa vain että
hän rakastaa vaimoaan eikä se ole vika miehessä; mutta tällaisen
esittäminen teatterissa on vika. Il y a des choses qui se font mais qui
ne se disent point, lausuu muistaakseni muudan ranskalainen. Muuten
olisi kirjailija, jos hän olisi oikeudenmukainen, voinut esittää
vastakkaisen tapauksen: la petite chienne veut, mais le grand chien ne
veut pas, sanoo Ollendorff. (Vert. Dalarön parkassia!)

§ 4. Se että vaimo tahtoo sitten kun näkee, että mies on emä nahjus --
jota mies onkin, koskapa antaa vaimolleen anteeksi sentähden, ettei
petkutus tullut ilmi -- lähteä lastensa luota, kun "ei ole arvokas
niitä kasvattamaan", on hyvin älytöntä koketteriaa. Jos vaimo oli nauta
(sillä ei suinkaan seminaarissa opeteta, että on luvallista väärentää
vekseleitä) ja mies härkä, niin piti heidän kelvata hyvin aisakkaiksi.
Missään tapauksessa ei hänen sopisi jättää lapsiaan sellaisen hölmön
kasvatettaviksi, jota hän halveksii.

§ 5. Noralla on siis sitä suurempi syy jäädä lastensa luo, kun huomaa
miehensä elukaksi.

§ 6. Se ettei mies ollut huomannut hänen oikeaa arvoaan ennen, ei ole
miehen syy, sillä oikeaan arvoonsahan Nora joutui vasta kalabaliikin
jälkeen.

§ 7. Nora oli jo ennen höpsö, sitä ei hän itsekään kiellä.

§ 8. Löytyy kaikki takeet siitä, että he tästä lähin kiskoisivat
kuormaansa tasaisemmin: mies on katunut syntejään ja tahtoo tehdä
parannuksen, vaimo myös! Bon! Käpälää päälle, nyt aletaan uudestaan! Ei
pata kattilaa soimaa. Velka velasta. Sinä olit nauta ja minä olin
härkä! Sinä, pikku Nora, olit huonosti kasvatettu; minä, pässinpää, en
ollut parempaa oppinut. Surkutelkaa meitä molempia! Nakelkaa
mädänneillä munilla meidän kasvattajiamme, mutta älkää pommittako
niillä vain minun pääkupuani. Minä olen, vaikka mies olenkin, yhtä
viaton kuin sinäkin! Ehkä hiukan viattomampikin, sillä minä menin
naimisiin rakkaudesta, vaan sinä rahain vuoksi! Olkaamme siis ystäviä
ja opettakaamme yhdessä lapsillemme elämämme kalliita kokemuksia.

"Selvä? All right! -- Tämän on Pall kapteeni jäykillä sormillaan ja
hitaalla älyllään kirjoittanut.

"Ja nyt, pieni, rakastettu nukkeni, nyt olen minä lukenut sinun kirjasi
ja lausunut siitä ajatukseni. Mutta mitä se meihin kuuluu? Emmekö ole
rakastaneet toisiamme? Emmekö vieläkin rakasta? Emmekö ole kasvattaneet
kumpikin itseämme ja höylänneet kulmat pyöreiksi, sillä muistathan,
että kyllä niitä oli alussa oksia ja känsiäkin! Mitä hullutuksia tämä
on! H----tiin kaikki Ottiliat ja seminaarit! -- Ruotaisen kirjan sinä
lähetit. Huonosti merkitty kulkuväylä, jossa voi ajaa milloin tahansa
karille. Mutta minä otin mittavehkeet, minä ja merkitsin karttaan ja
pääsin tyvenelle vedelle. Mutta empä tee sitä enää toista kertaa. Piru
halaiskoon pähkinöitä, jotka on mustat sisältä, kun on kerran niihin
reiän saanut. Ja nyt toivotan minä sinulle rauhaa ja onnea ja entistä
hyvää järkeä. Miten minun piskuiseni jaksavat? Unohdit kirjoittaa
niistä! Kai olivat esteenä huolet Noran siunatuista mukuloista (joita
ei löydy muualla kuin tuossa näytelmäkirjassa!) Itkeekö poju, soittaako
sirkku, laulaako satakieli, tanssiiko pikku nukke? Aina hän tanssikoon,
sillä siitä on Pall-vanha hyvillään. Ja nyt Jumala sinua siunatkoon
älköönkä salliko pahoja ajatuksia välillemme. Olen niin pahoillani,
etten voi sanoa! Ja pitää sitten istua ja kirjoitella arvostelevia
artikkeleita teatterikappaleista! Jumala holhotkoon sinua ja pienoisia,
pusi heitä suulle vanhan, uskollisen Pallin puolesta."

Kun kapteeni oli saanut kirjeensä valmiiksi, meni hän alas ruokasaliin
ja hankki krokinsa. -- Lääkäri oli siellä myös. -- Höi, yökkäsi
kapteeni, -- tiedätkö miltä haisee vanhat mustanhousun hapanneet. Höi,
Surabaja! Piru hissais kattauspylppyrällä keulan huippuun ja tuulettais
pohjaan reivatulla N.V.T.N. -- Mutta lääkäri ei ymmärtänyt hölyn pölyä!
Ottilia, Ottilia helv...! Kingottimella se kuranssia sietäisi! Viedä
vietävän harmaa hapan kanssikoppiin ja usuttaa toinen ruokakunta päälle
ja reikäluukut tukkoon!

Kyllä hän tiesi, mitä vanha kääkkä siesi. -- Mutta hittoko sinulla on,
Pall-paha? kysyi lääkäri. -- Plato, Plato! Hyi hitto, Plato! Niin! Kun
on merillä kuusi kuukautta, silloin se tulee se Plato! Ja eetillinen!
Eetillinen! Höi. Piikkipultti sisarhakaisiin, saisipa Ottilia
lämpyisensä niin tokko olisi suussa sen Plato, Plato. -- Mutta mitäs
sinä tarkoitat? -- Ooh, ei mitään. Kuule, sinä kun olet lääkäri,
mitenkäs se oikeastaan on naisten? Hä? Eikö ole vaarallista olla kauan
naimattomina? Tulee hiukan noin kukkelikui, yhdestä hangasta? Hä? --
Lääkäri laati lausuntonsa, joka päättyi valituksella siitä, etteivät
kaikki naaraat saata tulla hedelmöitetyiksi. Luonnossa, jossa koiraat
enimmäkseen olivat polygameja -- hyvällä syyllä, sillä pojille oli
ruokaa, (paitsi petoeläimillä), -- ei ollut moisia abnormiteetteja kuin
naimattomat naaraat. Mutta kulttuurioloissa, joissa vain onnenpotkusta
sai riittävästi leipää, oli se tavallista, etenkin kun naisia on
enemmän kuin miehiä. Tulisi siis olla kiltti vanhoille piioille, sillä
heidän kohtalonsa on surkea! -- Jaa, kiltti! Helppo sanoa, mutta eivät
itse voi olla kilttejä! -- Ja nyt tarinoi kapteeni kaikki, senkin, että
hän oli kirjoittanut arvostelun teatterikappaleesta! -- Osh, ne
kirjoittavat niin paljon roskaa, -- sanoi lääkäri ja sulki totikannun
kannen. -- Tiede se vain pystyy suuria kysymyksiä ratkaisemaan! Tiede!

Kun kapteeni kuuden kuukauden poissa olon ja ikävän
kirjevaihdon jälkeen, jossa vaimo oli pahoin pöllyyttänyt hänen
teatterikritiikkiään, viimein astui maihin Dalarössä, oli häntä
vastaanottamassa vaimo, kaikki lapset, kaksi piikaa ja Ottilia. Vaimo
oli hellä, mutta ei sydämellinen. Hän kurotti otsansa suudeltavaksi.
Ottilia oli pitkä kuin harus ja hän oli kulinut tukkansa lyhyeksi niin
että niska oli kuin köysiluuta. Illalliset ikävät teevesineen. Parkassi
lastattiin lapsilla ja kapteeni pantiin vinnikamariin. Voi miten kaikki
oli muuttunut! Pall-pahainen näytti niin vanhalta ja nolo oli hän myös.
Tämähän nyt oli ihan helvettiä, tuumi hän; naimisissa, eikä vaimoa!

Huomisaamuna tahtoi hän viedä rouvansa purjehtimaan. Mutta Ottilia ei
sietänyt merta. Hän oli voinut niin pahoin matkustaessaan tänne
Baggensfjärdistä. Ja sitäpaitsi oli sunnuntai. Sunnuntai? Sepä se!
Mutta he voisivat lähteä kävelemään sen sijaan. Heillä olisi kyllä
paljon puheltavaa. Niin mutta mistä olisi heillä puheltavaa. Vaan
Ottilia ei saisi tulla mukaan!

He lähtivät käsikoukkua. Mutta he eivät puhelleet paljoa; ja mitä
puhuivat, puhelivat paremminkin sanoja, joilla tahdottiin salata
ajatuksia, kuin ajatuksia, joita ilmaistiin sanoilla. Kulkivat pienen
koleraisten hautausmaan ohi ja kääntyivät Schweizer-laaksoon. Heikko
tuuli hengähteli kuusikossa ja tummain havujen lomitse loisti vihreä
veden selkä. Istuivat kivelle. Mies vaimon jalkoihin. Pian paukahtaa,
tuumi mies. Ja paukahti!

-- Oletko sinä ajatellut sitä meidän avioliittoamme? alkoi rouva.

-- En, -- vastasi mies, niinkuin olisi juonensa valmistanut, -- minä
olen sitä vain tuntenut! Minä luulen nimittäin, että rakkaus on tunteen
asia; purjehditaan rannikon mukaan, mutta jos turvaudutaan kompassiin
ja merikorttiin, niin ajetaan karille.

-- Juu, mutta meidän avioliittomme on ollut vain Nukkekotia.

-- Valetta, suvaitkaa. Et sinä ole väärentänyt vekseleitä, et näytellyt
sukkiasi syfiliittiselle tohtorille, et tahtonut lainata häneltä rahoja
vastineella in natura; et ole koskaan ollut niin romantisen hölmö, että
olisit ajatellut miehesi menevän ilmaisemaan itsensä rikoksesta, jonka
vaimo oli tyhmyyksissään tehnyt ja josta ei tullut edes rikosta, kun ei
syyttäjää ollut; et sinä ole koskaan minulle valehdellut! Minä olen
kohdellut sinua yhtä kunnollisesti kuin Helmer vaimoaan, kun hän teki
hänet paraaksi uskotukseen, salli hänen jutella pankin asioista,
virkain täyttämisestä "and so on"! Me olemme siis olleet täydellisesti
mies ja vaimo, sekä vanhain että uusmuotisten käsitteiden mukaan.

-- Niin, mutta minä olen ollut sinun taloudenhoitajasi!

-- Valetta, ellet pahastu! sinä et ole milloinkaan syönyt keittiössä,
et ollut palkalla, et koskaan tarvinnut tehdä tiliä rahoista, et
koskaan saanut toria, jos jokin ei mennyt kuten piti! Ja pidätkö minun
ammattiani; hilata ja ponnistaa, laskea ja viskata touvia ja kirkua:
kunniaa! ja -- lukea silliä ja mittailla ryyppyjä, pidätkö sitä
kunniakkaampana kuin vahtia piikoja, käydä torilla, synnyttää lapsia ja
kasvattaa niitä!

-- En, mutta sinä saat palkan työstäsi; sinä olet oma isäntäsi, sinä
olet mies, sinä vallitset.

-- Mutta pikku ystäväni! Tahdotko sinä minulta palkkaa? Tahdotko sinä
oikein ruveta huushollerskakseni? On vain sattuma, että olen mies,
sillä vasta kuudentena kuuna se asia ratkaistanee! Se on ikävää, sillä
nykyjään on rikos olla mies, mutta eihän se ole meidän syy. Ja piru
vieköön hänet, joka on ärsyttänyt ihmiskunnan eri sukupuolet taisteluun
keskenään! Sen on paljosta vastattava. Minäkö vallitsen? Emmekö
vallitse molemmat? Ryhdynkö minä mihinkään merkittävään tehtävään
kysymättä neuvoa sinulta. Häh? Mutta sinä, sinä kasvatat lapsesi oman
mielesi mukaan! Muistatkos, kun minä tahdoin lakkauttaa tuudittamisen,
jota pidin rikoksena, kun sillä huumataan lasta. Silloin sait sinä
vallita. Vuorotellen sinä ja minä! Tultiin kuitenkin hyvin toimeen
tähän saakka. Sinä olet hylännyt minut Ottilian vuoksi!

-- Ottilian! Aina Ottilia! itsehän sinä minulle hänet toimitit!

-- En juuri häntä! Mutta nyt hän sittenkin vallitsee.

-- Kaikesta mistä minä pidän, tahdot sinä minut erottaa!

-- Onko Ottilia "kaikki"? Siltä näyttää!

-- Mutta minä en voi häntä lähettää pois nyt kun olen ottanut hänet
kotiopettajaksi, lukemaan tyttöjen kanssa kasvatusoppia ja latinaa.

-- Latinaa! Ablativus ai ai! Herra Jeesus, pitääkö heidätkin nyt
turmella!

-- Jaa, heidän tulee tietää yhtä paljon kuin miehenkin naimisiin
mennessään, että avioliitosta tulisi oikea avioliitto.

-- Mutta, rakas ihminen, eiväthän kaikki aviomiehet osaa latinaa! Minä
en osaa kuin yhden ainoan sanan latinaa ja se on Ablativus ja ai ai, ja
me olemme kuitenkin onnellisia! Ja sitäpaitse aiotaan juuri lakkauttaa
latina hyödyttömänä miesten opetuksessa. Pitääkö teidän nyt kokeilla
samaa kirousta! Ettekö nyt voi varoa esimerkkiä! Eikö se riitä että
miessukupuoli on pilattu; pitääkö vielä naisetkin pilata! Ottilia,
Ottilia, minkäs minulle tehnyt olet!

-- En viitsi enää keskustella tästä asiasta! Mutta meidän rakkautemme,
Vilhelm, ei ole ollut sellaista kuin sen olisi pitänyt olla! Se on
ollut aistillista!

-- Rakas kulta, mitenkä meillä olisi voinut olla lapsia, jos se ei
olisi ollut -- myöskin aistillista? Mutta se ei ole ollut ainoastaan
aistillista.

-- Mikä voi olla samallaikaa mustaa ja valkeaa! Kysyn vain? Vastaappas!

-- Kyllä, päivänvarjosi on päältä musta ja sisästä valkea!

-- Sofisti!

-- Kuule, hyvä ystävä, puhupa omalla kielelläsi ja omalla sydämelläsi,
äläkä Ottilian kirjoilla! Pidä älysi aisoissa ja ole vain omaa itseäsi,
minun oma, rakas vaimokultani!

-- _Sinun, sinun oma_, sinun omaisuutesi, jonka sinä ostat sillä, minkä
_sinä_ ansaitset työllä, _omalla_ työlläsi!

-- Aivan samoin kuin, ota vaari, _minä_ olen _sinun_ miehesi, sinun
_oma_ miehesi, jota yksikään muu nainen ei saa vilaistakaan, jos aikoo
säilyttää silmänsä, ja jonka sinä _sait lahjaksi_, ei, korvaukseksi
siitä, että hän sai sinut! Eikö tämä ole partie égale!

-- Mutta olemmehan eläneet aina kuin leikillä? Eihän meillä ole ollut
mitään korkeampia intressejä, Vilhelm!

-- Kyllä. Meillä on ollut korkeampia intressejä, Gurli; me emme ole
eläneet aina kuin leikillä, meillä on ollut vakaviakin hetkiä! Meillä
on ollut kaikkein korkeimmat intressit mitä löytyy; sillä me olemme
antaneet elämän tulevalle sukupolvelle, olemme otelleet ja ahertaneet
aika uljaasti noiden pienten puolesta, joista tulee kerran suuria, etkä
sinä suinkaan ole otellut vähemmän kuin minä. Olet ollut kuoleman
kielissä neljä kertaa heidän tähtensä! Olet halveksinut yön lepoa niitä
tuudittaessa, päivän iloja niitä hoidellessa; olisihan meillä voinut
olla kuusi huonetta ja keittiö Kuningattaren kadun varrelta ja lakeija
eikä meidän olisi tarvinnut asua Långaradenissa, ellei meillä olisi
ollut noita pienokaisia: olisihan Kultu voinut käydä silkissä ja
sametissa ja vanha Pall housun polvet harakanpesittä, jos olisimme
tahtoneet olla ilman lapsia! Olemmeko siis nukkeja? Olemmeko niin
itsekkäitä kuten vanhat kääkät väittävät, jotka usein hylkivät miehiä,
kun eivät niitä saa? Otapa selkoa, miksi on niin paljon naimattomia
tyttöjä! Kaikki ne osaavat kehua kosijoillaan, ja kuitenkin ovat ne
niin mielellään marttyyrejä! Korkeammat intressit! Latinaa! "Pukeutua"
puolialastomaksi hyväntekeviin tarkoituksiin ja antaa lasten virua ja
tärveltyä märissä rievuissa! Luulenpa että minulla on korkeammat
intressit kuin Ottilialla: tahdon vahvoja, iloisia lapsia, jotka voivat
kerran elämässä suorittaa sen, jota me emme ennättäneet suorittaa!
Mutta latinan avulla sitä ei suoriteta! Hyvästi, Gurli! Menen vartioon!
Seuraatko sinäkin?

Vaimo ei noussut paikaltaan, ei vastannut. Mies meni, raskain askelin,
kovin raskain. Ja sininen ulappa synkeni ja päivä ei hänelle enää
paistanut. -- Pall, Pall, mihin mennään, mihin mennään, huokasi hän
itsekseen kun hän kapusi hautausmaan aidan portaita; makaisinpa tuolla
päreristikoiden alla, tuolla puun juurten seassa; mutta en varmaan
saisi rauhaa jos makaisin yksinäni.

Gurli, Gurli!

       *       *       *       *       *

-- Nyt on asiat huut hiiteen, anoppi, -- sanoi kapteeni eräänä päivänä
kun tuli mummon luo Sturenkadun varrelle.

-- Miten niin, rakas Ville.

-- Eilen ne olivat meillä. Toissa päivänä olivat prinsessan luona. Ja
pikku Alice tuli niin huonoksi. Sattui vain tulemaan kipeäksi,
tietysti, ja minä en uskaltanut lähettää hakemaan Gurlia, sillä hän
olisi tietysti luullut minun joutavillani sanovan Alicen olevan
sairaana. Ooh! Kun keskinäinen luottamus on hävinnyt, niin... Kävin
tässä äskettäin sotakomissarion luona ja kysyin onko meillä Ruotsin
lain mukaan oikeutta savustaa kuoliaaksi vaimon ystävättäriä! Ei muka
ollut. Ja jos olisi, ei uskaltaisi, sillä silloin loppuisi tyyten
kaikki. Hitto, paljon parempi kun olisi rakastaja; ottaisi niskasta ja
nakkaisi ulos. Mitä minä nyt teen?

-- Jaa, jaa, paha tämä nyt on, Ville, mutta täytyy keksiä jotain. Ethän
sinä, iso mies, voi olla näin naimattomana.

-- En, sitäpä minä juuri!

-- Minä sanoinkin sille ihan tärkilleen tässä, että jos hän ei ole
siivolla, niin miehensä lähtee tyttöjen luo tuossa paikassa!

-- No, entäs se?

-- No hän että: menköön, että jokainen on ruumiinsa herra!

-- Hän kanssa, tietysti! Koreita teoriioja. Harmaat hapset minulle
tulee, anoppi!

-- Vanha hyvä temppu, jolla hänet saa mustasukkaiseksi. Tavallinen
radikaalikuuri, rakkaus tulee kuorestaan, jos sitä on!

-- On sitä!

-- On tietysti! Sillä rakkaus ei kuole vain noin napauttamalla;
vuosikaudet sitä täytyy kaluta, jos sekään auttaa. Rupeeppas
kurtiseeraamaan Ottiliaa, niin saa nähdä!

-- Kurtiseeraamaan! Ottiliaa!

-- Koetas! Etkös tunne jotain alaa, mikä häntä intresseeraa?

-- Juu, antaapas! Nyt niillä on se statistiikkansa! Langenneet naiset,
tarttuvat taudit, hyi! Jospa johtaisi sen matematiikkaan! Sitä minä
ainakin osaan!

-- No kas niin! Ala matematiikalla, jatka saalin tuonnilla ja kengän
auttamisella. Saata kotiin iltasella. Juo sinun-maljat hänen kanssaan
ja suutele häntä Gurlin nokan edessä. Jos tarvitaan, niin lähentele.
Ooh, ei hän suutu, elä luulekaan! Ja matematiikkaa, paljon, niin
paljon, että Gurli saa kuunnella tuppisuuna. Tule viikon päästä ja
kerro!

Kapteeni meni kotiin ja luki läpi viimeiset lentokirjaset
epäsiveellisyydestä ja ryhtyi toimeen.

Viikon päästä istui hän iloisena ja tyytyväisenä anoppinsa luona ja
ryyppäsi aika lasin sherryä. Oikein iloisena.

-- No kerro, kerrohan nyt, -- sanoi mummo ja lykkäsi silmälasit
otsalleen.

-- Niin, tuota, ensimmäinen päivä otti kovalle, se epäili minua. Luuli
minun kujeilevan. Mutta sitten mainitsin minä, miten ääretön vaikutus
probabiliteettikalkyylillä oli Amerikassa siveellisyyskysymykseen. Se
oli sanalla sanoen ollut epookin tekevä. Vai niin, sitä hän ei
tiennytkään; se ärsytti häntä. Minä sujautin esimerkin ja todistelin
numeroilla ja kirjaimilla, että voitiin jotenkin tarkasti laskea
lankeavain naisten luku. Tämä häntä hämmästytti. Nyt näin, että hän oli
utelias ja halukas hankkimaan itselleen valtin ensi kokoustaan varten.
Gurli oli hyvillään kun näki että meistä voi tulla ystäviä ja hän
oikein meitä tyrkytteli toisillemme. Tunki meidät minun huoneeseeni ja
sulki oven; ja me istuimme ja laskimme koko iltapäivän. Kääkkä se oli
onnellinen, sillä se arveli minusta tiedoissa hyötyvänsä, ja parissa
kolmessa tunnissa olimme me ystäviä. Illallisella tuumi Gurli, että
minä ja Ottilia hänen mielestänsä olimme olleet niin kauvan tuttuja,
että voisimme ruveta sinuiksi. Minä avasin pullon vanhaa hyvää
sherryäni juhlatapauksen kunniaksi. Ja sitten suutelin Ottiliaa
keskelle suuta, Jumala syntejäni siunatkoon! Gurli näytti olevan hieman
hämillään, mutta ei närkästynyt. Ottilia, sulaa onnea. Sherry vahvaa,
Ottilia heikko. Autoin kapan hänen päälleen ja saatoin hänet kotiin.
Puristin hänen käsivarttaan Skeppsholmin sillalla ja selitin koko
taivaan tähtikannen. Ah! Hän oli hurmaantunut. Aina rakastanut tähtiä,
mutta ei ollut saanut oppia niiden nimiä. Naisrukathan ei saa mitään
oppia. Haaveili oikein kuntoon ja me erosimme parhaina ystävinä, jotka
olivat ymmärtäneet toisiaan väärin niin kauan, kauan! Ja lisää
matematiikkaa. Olimme yhdessä aina illalliseen saakka. Gurli pistäytyi
huoneeseen pari kertaa ja nyykäytti meille päätään. Mutta illallisella
oli puhe pelkästään matematiikasta ja tähdistä ja Gurli istui vaiti ja
kuunteli. Sitten saatoin hänet kotiin. Mutta rantasillalla tapasin
kapteeni Björnin. Puikittiin Grand Hotelliin ottamaan pari lasia
punssia. Tulin kotiin kello yksi.

-- Gurli valvoi pukeissaan. "Missä sinä olet ollut näin kauvan,
Vilhelm?" sanoi.

Silloin meni piru minulle sisään ja minä vastasin: käveltiin ja
juteltiin Holmbrolla niin kauan että ihan unohdin mitä kello oli. Se
naula veti.

"Minun mielestäni ei ole oikein sopivaa kävellä kaupungilla yöllä
nuoren naisen kanssa", sanoi.

-- Minä olin olevinani hämilläni ja änkyttelin, että kun on niin paljon
puhumista, niin ei aina muista, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta.

"Mistä te sitten puhuitte?" sanoi Gurli ja nyrpisti suutaan.

-- Enhän minä sitä voi muistaa.

-- Hyvää menoa, poika, hyvin ajettu, -- sanoi mummo. -- Entäs sitten?

-- Kolmantena päivänä, -- jatkoi kapteeni, -- tuli Gurli huoneeseeni
käsitöineen ja oli siellä aina matematiikan loppuun. Illallisateria ei
ollut varsin iloinen, mutta sitä astronoomisempi. Autoin päällyskengät
kääkän koipiin, mikä teki Gurliin syvän vaikutuksen, joten hän antoi
vain poskensa Ottilian suudeltavaksi, kun hän lähti. Puristin hänen
käsivarttaan Holmbrolla ja puhuin sielujen sympatiasta ja tähdistä,
sielujen kodista. Join punssia Grand Hotellissa ja tulin kotiin kello
kaksi. Gurli valvoi pukimissaan; näin sen, pujahdin suoraan huoneeseni,
olin poikamies nyt, ja Gurli ei ilennyt tulla jälestäni kyselemään.
Seuraavana päivänä astronomiaa, Gurli sanoi, että hän hyvin mielellään
tutkiskelisi meidän kanssamme, mutta Ottilia sanoi, että me olimme jo
liiaksi syventyneet aineeseen ja että hän sitten selittäisi Gurlille
ensimäiset alkeet. Gurli närkästyi, lähti huoneesta. Paljon sherryä
illallisella. Kun Ottilia kiitti ruuasta, kopaisin häntä vyötäreiltä ja
suutelin häntä.

Gurli kalpeni. Kun panin Ottilialle päällyskenkiä jalkaan, kopaisin
vähän kädelläni, noin hm...

-- Älä kursaile, Ville, -- sanoi mummo, -- minä olen vanha jo!

-- ... noin, pohkioista. Ei muuten kehnot lainkaan! Hm! Ei kehnot
lainkaan! Höi! Mutta kun minun piti panna palttoo ylleni, niin: hast du
mir gesehen! siinä seisoo Liina, saattaakseen fröökinää kotiin. Ja
Gurli pyyteli anteeksi minun puolestani; minä olin vilustunut tänä
iltana; pelkäsi yöilman minua vahingoittavan. Ottilia nolona; ei
suudellut Gurlia lähtiessään. Huomenna piti minun näytellä Ottilialle
tähtitieteellisiä koneita siellä koululla kello kaksitoista. Hän tuli
kyllä, mutta oli pahoillaan. Oli juuri tullut Gurlin luota, joka oli
ollut hänelle epäystävällinen. Ei voinut ymmärtää miksi. Kun minä tulin
kotiin päivälliselle, oli Gurli merkillisesti muuttunut. Kylmä ja mykkä
kuin kala. Hän kärsi. Mutta veitsi sydämeen vaan.

Mitä sinä sanoit Ottilialle, kun hän oli niin pahoillaan? -- aloin.

"Mitäkö? Sen sanoin, että Ottilia on koketti. Sen sanoin."

-- Kuinka sinä voit, sanoin. Et suinkaan sinä vain ole mustasukkainen!

"Minä, mustasukkainen, tuolle!" huudahti hän.

-- Se olisikin ihmettä! sillä eihän noin intelligentti ja älykäs nainen
toki voi lähennellä toisen miestä!

"Ei (nyt se tuli!), mutta toisen mies voi käyttäytyä tuhmasti toista
naista kohtaan." -- Huhuhuu! Itku pitkästä ilosta. Minä puolustin
Ottiliaa kunnes Gurli sanoi häntä kääkäksi ja minä yhä jatkoin
puolusteluitani. Ja iltapäivällä ei Ottilia tullut. Hän kirjoitti
haalean kirjeen ja pyyteli anteeksi, mutta sanoi huomanneensa olevansa
"viidentenä pyöränä." Minä protesteerasin ja tahdoin mennä häntä
hakemaan. Mutta silloin Gurli ihan hurjistui. Hän näki muka, että minä
olin rakastunut tuohon Ottiliaan, ettei hän (Gurli) ollut minusta
minkään arvoinen; hän tiesi, että hän oli hupelo, joka ei tainnut
mitään, ei kelvannut mihinkään ja että hänelle, huhuhuu, matematiikka
on ihan mahdotonta! Minä lähetin hakemaan komiskat ja me ajoimme
Lindingöbrohon. Siellä joimme lämmitettyä viiniä ja söimme jumalattoman
seksan ja meillä oli taas kuin häät ja sitten me ajoimme kotiin!

-- Entä sitten? -- kysyi mummo ja tirkisteli silmälasiensa ylitse.

-- Sitten! Hm! Jumala syntejäni siunatkoon! Minä viettelin hänet! Hitto
vie, omassa poikamiehen sängyssäni, ja ne oli häitä ne! -- Mitäs
tuumit, mummo?

-- Hyvin teit! Ja sitten?

-- Ooh, sitten! Sitten, jaa sitten oli kaikki all right, ja nyt me
puhelemme lasten kasvatuksesta ja naisten vapauttamisesta vanhasta
taikauskosta ja kääkistä ja romantiikasta ja perhanasta ja hänen
ablatiiveistaan, mutta me puhelemme nyt kahden kesken. Ja sitenhän
ymmärtää toisiaan paraiten. Eikö niin, mummo?

-- Juu, pulska poju, ja pian minä tulen Teitä taas katsomaan.

-- No tule! Ja saat nähdä miten nuket tanssivat ja leivoset ja
käenpiiat laulavat ja visertävät ja meillä taas ilo kattoa kohottaa,
sillä katsos, siellä ei kukaan odottele kummituksia, joita ei ole
muualla kuin satukirjoissa! Katsos, siellä saat nähdä sen oikean
nukkekodin!



Vahvempi.


Genevessä asuu muudan rouva X., joka julkaisee lehteä nimeltä
Europan Yhdysvallat. Eurooppalaisen liittotasavallan aate periytyy
Saint-Simonisteista, ja Europan yhdysvaltoja suunnitteli mielessään jo
Napoleon III:s, joka oli sosialisti ennen kun tuli keisariksi. Naituaan
Eugènie Maria de Montijon, joka oli vahvempi kuin hän, muutti hän
ohjelmaansa.

Rouva X ei muuta. Hän oli ollut naimisissa vanhan Saint-Simonistin
kanssa. Avioliitto oli lapseton. Rouva X:stä, joka oli idealisti, oli
alentavaa hoidella taloutta. Mies, joka hänkin oli lukenut, laittoi
ruuan ja siisti huoneet. Hänestä se ei ollut lainkaan alentavaa. Mutta
hän joutui naurettavaksi.

Eihän siinä naurettavaa ollut, jos hän teki naisväen töitä, mutta se
oli naurettavaa, että hän teki ne yksin. Jos molemmat olisivat tehneet,
ei kumpikaan olisi ollut naurettava.

Nyt kuuluu hän toisten kertoman mukaan kuolleen, toisten taas olevan
Amerikassa. Tuntuu siis siltä kuin tuo avioliitto ei olisi ollut oikea
avioliitto, eikähän se ollutkaan, kun heillä ei ollut lapsia.

Hyvän aiheen vapaasti sommiteltuun novelliin saisi heidän vähän
tunnetusta elämän tarinastaan ja kaikki puoluenäkökannat siitä voisivat
saada kannatusta. Minä olen hartaasti koettanut hankkia enempiä
tietoja, vaan turhaan.

Naurettavuuteensako mies suistui? Pitikö hän asemaansa sietämättömänä?
Oliko rouvasta halventavaa olla miehen elättinä?

Herra ties!

Victor Hugon hautajaisissa odottivat yksinäiset ajoneuvot
Porte-Maillotin kohdalla valmiina lähtemään kulkueeseen. Ne olivat
yhden hevosen vedettävät, yksinkertaiset, köyhyyttä todistavat,
sellaiset, joilla humalaista tai kadulla sairastunutta saatetaan
talteen. Kuskipukille oli laitettu jokin obeliskintapainen, verhottu
mustalla kankaalla ja koristettu kuusenhavuista ja kukkasista tehdyllä
seppeleellä, jonka keskelle oli kyhätty säkeitä Victor Hugolle.

Ajoneuvoissa istui kaksi vanhanpuoleista naista ja mies, viimemainittu
taka-istuimella. Naisilla oli iso lippu, jonka he levittivät tuulen
liehuteltavaksi. Siihen oli maalattu taulu, jokin maisema, jossa
seisoivat maailman kaikkien kansakuntain edustajat ojentaen toisilleen
kättä. Yläällä oli kultakirjaimilla: La République Universelle ja sen
alla eräät Victor Hugon Maailman Tasavallalle omistamat säkeet.

Kaikki ohikulkijat, sekä pusero- että takkiniekat, dekoreeratut
ja dekoreeraamattomat, niin naiset kuin miehet, seisahtuivat
velvollisimmasti nauramaan kuvatukselle. Ja ne, jotka eivät tahtoneet
nauraa, nauroivat pakosta, kunnian ja intelligensinsä säilyttämiseksi.

Mutta nuo kaksi naista kohottivat uljaasti lippua, lausuen silloin
tällöin selityksiään, vakavasti, ystävällisesti, vihatta ja kiihkotta.

Eivätkö ne nähneet, miten heille naurettiin? Tietysti, se on selvä.
Mutta he kai eivät olleet muuta odottaneetkaan, ja siksi he eivät
hämmästyneet, eivät suuttuneet. He kyllä kaipasivat tulevan ajan
ihanteellisuutta, mutta nykyajalta eivät he näyttäneet kaipaavan
kerrassaan mitään.

Mutta peräistuimella olija, mies, hän huomasi naurun kyllä ja siksi
kääntelehti hän levottomana kuin syntipukki tuomiolla. Minkätähden oli
hän niin arka?

Tulin ajatelleeksi rouva X:ää. Hänkö se siinä piti lippua ja koetteliko
mies piiloitella?

Ja sitten ajattelin Napoleon III:tta. Mitähän hän olisi tuuminut, jos
olisi nähnyt nuoruutensa utopian lipussa liehumassa, Napoleon pienen
kirjoittajan ruumissaatossa. Ja Eugènie Marie de Montijo olisi tullut
Avenue de la Grande Arméelta ja tavannut rouva X:n täällä ajopeleissä
istumassa (jos se nyt oli rouva X.)

-- Ka, päivää, olisi hän sanonut, vai sinä varastit minun Ludvigini
aatteen!

Ja rouva X vastaisi:

-- Eihän hän sitä uskalla tunnustaa, vätys, ei uskalla sinun vuoksesi,
ja siksi minä sitä julistan. Katsopas tuota raukkaa miestä, joka istuu
tuossa pukilla ja vapisee. Ne on sankareja, ne! Ja puhuvatpa sitten
vielä heikosta sukupuolesta.

-- Siitä ei Ludvig koskaan puhunut. Hän kyllä tiesi, että historiassa
pitäisi olla: Eugènie I 1853-1870 siinä missä on Napoleon III
1852-1870.

-- Ja ei tahdota meille antaa äänioikeutta?

-- Mitä me äänioikeudella, kun on kerran absoluuttinen veto-oikeus?
Keisari oli vähäpätöisin koko keisarikunnassa; sillä hänellä ei ollut
ääni- eikä veto-oikeutta. Minulla oli ainakin viimeinen.

-- Niin. Oli paha tällä kertaa, että se teillä oli.

-- Hyvä tai paha, mies tai nainen, vahvempi vallitsee kaikessa
tapauksessa.

-- Ja tällä kertaa olen vahvempi minä, sanoo rouva X ja liehuttaa
lippua.

Ja poliisi huutaa luetellessaan: La République Universelle, antaa
mennä!

Ja maailman tasavalta ajaa erään soutuklubin ja lauluseuran välissä,
urheiluosastoon merkittynä.

Mutta keisarinnaa ei huudeta, sillä hän on Chiselhurstissa ja ottaa
vierailuille bonapartisteja, jotka agiteeraavat kolmannen keisarikunnan
hyväksi.



Kuten kyyhkyt.


He rakastivat toisiaan, se on varma, ja rakastivat totisesti, terveen
nuorison harkitsemattomin, naivin tuntein, jotka eivät eksy aprikoimaan
yhteisiä määriä samoin ajatteluita.

Rakastivat vuoden, mies sai halvauksen. Hän oli soittotaiteilija,
toinen oli laulajatar.

Ja sitten oli heidän matkustettava Lysekiliin, jossa miehen oli
ruvettava kylpemään.

He asuivat seurahuoneella. Vaimo kävi kävelemässä sairaan kanssa
päivällä. Hän marssi hitaasti kuin vanha mummo toverinsa vieressä.
Hänestä tuli toisen kainalosauva. Ja hän oli nuori ja veri kiehui. Hän
näki miten nuoret leikkivät, kuuli kuinka he soittivat, tanssivat.

Kaksi vuotta eli hän kuin sairaanhoitajatar ainakin. Maailma surkutteli
häntä, mutta kukaan ei tahtonut auttaa.

Kolmantena vuonna tulivat he jälleen Lysekiliin. Eräänä iltana
istuessaan sairaan huoneessa ja nähdessään akkunasta, miten tulet
loistivat seurahuoneen salista, jossa meriupseerit tanssivat nuorten
tyttöjen ja rouvien kanssa, ja kuullessaan pianon viettelevät sävelet,
syttyi hänessä hehkuva halu päästä mukaan. Nuoruutensa nousi kiihkeään
kapinaan sairashuonetta, kahletta vastaan. Hän nousi ylös ja sanoi:

-- Anna minun mennä vähän tanssimaan, yksi tanssi vain. Ei suinkaan
sinulla mitään sitä vastaan ole?

-- En minä siitä hyvillänikään ole, mutta sinun pitää päästä.

Ja hän meni.

Sairas jäi yksin, ei saanut unta. Lakanat polttivat ruumista ja hän
tahtoi nousta ylös ja lähteä tanssipaikalla, vaan ei voinut.

Aamulla palasi vaimo, rusoittavana, säkenöivän iloisena.

Mies iloitsi nähdessään häntä sellaisena ja samalla se häntä loukkasi.

Seuraavana ehtoona illallisen jälkeen jäi nainen seurapiiriinsä kun
mies lähti levolle. Mies valvoi vuoteellaan ja kuuli hänen laulavan
muille heidän laulujaan.

Seuraavana iltana jäi mieskin toisten luo, sillä hän luuli saavansa
hauskaa. Mutta seurustelu kävikin äänettömäksi, jäykäksi. Häntä nukutti
hirveästi, mutta hän ei tahtonut lähteä. Viimein ei auttanut muu. Hän
nousi ja sanoi hyvät-yöt. Kääntyi sitten vaimonsa puoleen.

-- Minä olen luvannut laulaa tänä iltana, sanoi vaimo.

Mies ei ilennyt pyytää vaimoa lähtemään. Ja lähti yksin.

Päästyään huoneeseensa, kuuli hän pianon soivan valssia ja näki
akkunasta vieraan herran syleilevän vaimoaan rinta rintaan
puserrettuna, pää herran olkapäätä vasten, ohi liihoitellen.

No ihmeppäs nyt tämä? Hän oli tanssinut erään herran kanssa. Niin,
mutta hänhän oli sanonut laulavansa?

Viikko tämän jälkeen näki mies kaksi tummaa olentoa puutarhassa
jasmiinipensaikon takana. Ja tiesi ken oli toinen, sillä hän tunsi
jokikisen hienon piirteen vaimonsa ruumiista. Ja he syleilivät, kuten
tanssiessakin, ja he suutelivat. No ihmepäs tämä nyt oli? Jos
suutelivat. Mutta vaimo oli luvannut suudella vain miestään. Miksi
pitää mennä lupailemaan sellaista, jota ei voi pitää!

Mies kuoli kohta tämän jälkeen; ja maailma rupesi istumaan oikeutta.
Vainaja vapautettiin, mutta eloon jäänyt tuomittiin syylliseksi.

Paha kyllä langetettiin tuomio ilman tutkimusta. Paha kyllä ei olisi
tutkia voitukaan, kun toinen asianomainen oli kuollut.

Siksi pitäisi tuomitseminen yleensä jättää valistuneen tulevaisuuden
tehtäväksi.

Se, joka ei niin kauan jaksa odottaa, voi tutkia mitä kirjoitettu on.
Satu Tobiaasta ei ole niinkään typerä, vaikka onkin apokryyfinen; laulu
Asrasta on siitä vialla, että se on runoutta. Ja "Erään nuoruuden
ystävän varoitus" on liian moraalinen.



Ihanteellisuuden tavoittelu.


Meidän realistisena aikanamme näyttävät elämän ihanteellisuuden
vaatimukset suunnattomasti suurenevan. Luonnollisesti sentähden, että
usko toiseen elämään on vähenemässä, joten halutaan elää tässä ainoassa
elämässä niin mukavasti kuin mahdollista.

Niinpä eräs nuori, kahdenkymmenen korvissa oleva tyttö selitti, ettei
hän aio mennä naimisiin, sillä hänen maansa laki sallii pulmallisessa
synnytyksessä surmata äidin, jos siten voidaan pelastaa lapsi. Voisi
kirjoittaa pari postillaa saarnoja tästä pääjuonesta. Ensin laista,
vanhasta kristillisestä laista, joka puolustaa sukua yksilöä vastaan;
toiseksi tytöstä, tuosta ateistisesta, darwinistisesta tytöstä, joka
pitää yksilöä sukua arvokkaampana.

Kun Gamahut, kuuluisa murhamies, viime talvena mestattiin Pariisissa,
selitti muudan ateistinen lehti tehtävän väärin, kun otetaan nuoren,
voimakkaan miehen elämä korvaukseksi ikäkulun mummon hengestä.

Ateistit eivät siis vielä ole muutelleet moraaliaan filosofiansa
mukaiseksi.

       *       *       *       *       *

Onko välttämätöntä synnyttää lapsia? kysyvät ateistit-malthusiaanit.

Luonnolle se ei ole lainkaan välttämätöntä, sillä kuuden ihmislajin
sukupuuttoon kuoleminen on sille ihan yhden tekevää kuin muinaisten
5,000:n ammoniittalajin sukupuutto-surma. Mutta ateisti-naisen elämän
ilolle on synnyttäminen välttämätöntä, sillä se on sekä terveellistä
että hauskaa.

Se, että lapsivuoteeseen _saattaa_ kuolla, ei mitenkään jäävää
avioliittoa. Tuollainen suru on yhtä joutavaa kuin entisten
kortinpelaajain, jotka keskeyttivät pelinsä ruvetakseen itkemään
Homeron kuolemaa. Ja yhtä hengenvaarallista on kävellä kadullakin,
kattotiilet voivat koska tahansa romahtaa niskaan.

Kattotiilejä ei laki vielä ole kieltänyt, vaikka ne ovatkin
hengenvaarallisia, kuten myös savupiiput, pillastuneet hevoset, järven
rannat, purjealukset ja etenkin lokomotiivit ja tuliaseet.

       *       *       *       *       *

Muudan aviopari sai kaksi lasta. Lapset kuolivat lavantautiin. Sitten
ei heille enää tullut lapsia, mutta rouva hankki kaksi rakkia niiden
sijaan. Hän eli sitten niiden ja kodin hyväksi, mies siihen luettuna.
Hän ei koskaan toivonut, että lapset olisivat olleet syntymättä, vaikka
niistä oli tullut hänelle surua, sillä niistä oli myös aikansa ollut
iloa. Ja hän ei suosittele hankkimaan rakkikoiria lasten asemasta,
sillä hän tietää, että myös rakit kuolevat jonkun vuoden päästä.

Tämä nainen on kristitty ja idealisti, mutta hänen ihanteellisuuden
tarpeensa ovat pienemmät kuin realistien.



Hänen runonsa.


Hän oleksii mieluimmin poikamiesten parissa, sillä hänellä on häjy
vaimo.

Pieni, ruma, häjy, toraava tyranni, joka nauttii lain väärää suojelusta
naista kohtaan.

Kuullapa miehen puhetta öisin tai aamupuoleen kun viini laskee
rullakaihteet peittäen nykyisyyden ja antaa menneisyyden valojen
loistaa! Varsin ominaista.

Tässä äskettäin istui hän sängyn laidalla erään ystävän, näyttelijän,
luona ja puhui vaimostaan. Otti muinaisuudesta taulun toisensa jälkeen,
kultaisilta kihlausajoilta, ensimäisiltä aviovuosilta. Ja nykyisyys ja
mennyt sulautuivat yhteen. Hänellä oli luomakunnan kaunein nainen,
hellin, älykkäin, kunnokkain. Oikea mestariteos. Mies tunnusti
tehneeksi usein vääryyttä hänelle, olleensa ilkeä, arvoton vaimolleen.

Pantuaan palttoon päälleen ja tyhjennettyään viimeisen lasin, kävi hän
yhtäkkiä vakavaksi.

-- Yksi vika vain on hänellä kuin muillakin, sillä kukaan ei ole
virheetön, sanoi mies. Hän ei pidä siitä, että olen poissa kotoa öillä.

-- Miksi olet sitten poissa kotoa öillä? tokaisi joku poikamies.

-- Miksikö? Miksikö poissa öillä?

Rullakaihteet kohosivat ja päivän valo paljasti koko surkeuden.

Ja me huomasimme hänen suupieltensä kankeista lihaksista ja silmäinsä
ryppyisistä palteista, että liian kauan oli hän jo tuijottanut Gorgonin
kilpeen.

-- Mutta hän on hyvä sittenkin, lopetti hän ja kompuroi ulos.

Sittenkin!

-- Nordau sanoo naista humalaisen miehen runoelmaksi, sanoi poikamies.
Milloinka kuulemme naisen sepittävän ylistyslaulun miehelle?

-- Sitten kun nainen voi rakastaa miestä! vastasi toinen, joka näytti
hyvin raihnaalta. Mutta sitäpä saa odottaa. Rakastaa on miehinen
ominaisuus; olla rakastettu naisellinen etuus.

-- Mies antaa ja nainen ottaa. Autuaampaa on antaa kuin ottaa. Mutta
tuhmempaa.

-- Tuo hölmö, äskeinen, se yhä tekee runoelmaansa, mutta päivällä,
selvänä ollessa, se ei suju. Tulee paljasta proosaa. Ymmärrättekö nyt,
miksi hän on öillä poissa kotoa?



Vanua, vanua!


Kun kala alkoi kutea ja lintu olla soitimella, läksivät ihmisten lapset
kisapaikoilleen parittelemaan. Äidit hepentelivat nuoria narttujaan
houkuttelemaan koiraita; ompelijattaret panivat vanua leningin
lanteille ja räätälit täytteitä saketteihin ja bonjoureihin. Ja sitten
lähdettiin luonnon helmaan valitsemaan sopivaa keskustaa tälle
luonnolliselle toimitukselle, jota nyt valmisteltiin. Merenranta se
oli. Sinne tuli tukkukauppias rouvineen ja tyttärineen ja sinne tuli
luutnantti univormuineen ja velkoineen.

Ja eräänä iltana kun itikat tanssivat ja kissat naukuivat, tanssivat
tytöt seurahuoneen salissa ja he olivat leikanneet ison lapun pois
leninkinsä yläpuolesta ja vedättäneet alas rullakaihtimet jotta heidät
valossa paremmin huomattaisiin. Ja luutnantti nojailihe akkunakomerossa
tukkukauppiaan tyttäreen ja kysyi silmillään:

-- Maksatko sinä minun velkani? Mutta huulet sanoivat: Lupaatko
rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?

Ja tukkukauppiaan tytär vastasi silmillään: lupaan, jos sinä teet
minusta kreivinnan ja viet minut hienoon seurapiiriini, jos annat papan
pelata korttia kenraaliesi kanssa ja jos mamma saa sinutella
kreivinnojasi, jos elätät minua kuolemaani asti ja annat minun aina
vain huvitella.

Luutnantti lupasi ja kauppa oli tehty.

Kaksi vuotta oli mennyt. He istuivat tylsinä ja ikävissään aamunutut
yllä ja puhuivat pari totuuden yksinkertaista sanaa.

-- Vanua! sanoi mies ja osoitti rouvan leninkiä, joka pullistelihe
tuolin seluksella.

-- Vanua! vastasi rouva ja osoitti tohvelillaan herran sortuuttia, joka
roikkui pyyhintelineellä.

Herra kiersi yötakin ympärilleen eikä vastannut mitään.

Kahden vuoden päästä sattui tukkukauppias tekemään konkurssin. Siten
tuli mahdottomaksi enempi kortin peluu noiden luvattujen kenraalien
kanssa ja kreivinnat lakkasivat seurustelemasta mummon kanssa. Tytär ei
ollut toivottu vieras ja luutnantista alkoi mennä mukiin yksityiselämä
kotona, etenkin kun apen apurahat loppuivat. Eräänä päivänä kun
luutnantti oli ollut hyvin totuutta rakastava kreivinnalleen, näki tämä
syytä olevan ruveta puhumaan yksityiskohdittain.

-- Etpä ole enää liian kohtelias minulle, kun tulin köyhäksi, sanoi
rouva.

-- En ole ollut ennenkään, vastasi mies, joten ei siis köyhyys
yksinomaan...

-- Niin, mutta sinä olit kohteliaampi ennen papalle.

-- Niin, kun hänen ainoa ansionsa oli se että hän oli rikas. Nyt kun
hän on kadottanut tämän kunnioitettavan ominaisuuden, en tiedä syytä,
miksi häntä liiallisesti kunnioittaisin.

-- Tunnustat siis suoraan, että nait pelkän rahan vuoksi?

-- Tietysti! Onhan kaunista tunnustaa -- hm -- ominaisuuksiaan.

-- Etkö häpeä tätä sanoa?

-- Juu, kyllä häpeen, mutta et suinkaan sinä voi kuvitella itsellesi,
että otit minut -- miksi sitä sanotaankaan? -- rakkaudesta? Minä olen
taipuisa olemaan vakuutettu siitä, että sinä maksoit nuo minun
vaivaiset kymmenen tuhannen velkani kreivinnan tittelin vastineeksi. Se
ei ollut kallis. Dickson sai maksaa pari sataa tuhatta päästäkseen
yksinkertaiseksi aatelismieheksi ja L.O. Smith maksoi kuusikymmentä
tuhatta Vaasan ritarimerkistä! Minä en ole petkuttanut sinua, sillä
sinä olet kreivinna, mutta sinä petkutit minua, sillä sinä tarjosit
rikasta appea ja tässä sitä nyt ollaan köyhänä vävynä! Vanua, vanua!
Alusta loppuun!

-- Niin, mutta minäpä en mennytkään naimisiin rahain vuoksi.

-- Et, mutta tittelin, ja -- mutta se nyt on yhdentekevää.

-- Sano suoraan vain! Se, joka tohtii hävittää köyhän naisen rahat ...
voi tohtia mitä tahansa.

-- Kuule nyt, puluseni.

-- Minä en ole mikään pulu!

-- Noo! Myötäjäisiäsi oli kymmenen tuhatta. Tiedätkö, miten paljon
minulta on kulunut neljänä vuonna? Neljäkymmentä tuhatta! Isäsi karisti
lisää viisi. Miten paljon olet siis sinä hävittänyt tuon köyhän
luutnantin rahoja?

-- Ettet häpeä! Vaimon kai tässä nyt olisi mieskin elätettävä?

-- Ei! Mutta ei saa sanoa, että mies on hävittänyt vaimon rahat, kun he
yhdessä ovat ne kuluttaneet, ja muuten, vaimonko rahat? Mistä ne rahat
tulivat? Vaimoko ne kokosi työllä? Älkää _te_ tulko puhumaan rahoista,
jotka kaikki menette naimisiin rahain vuoksi!

-- Ja tällä sinä tahdot ilmaista, että sinä pidät minua kuin jotain
muuta naista?

-- Minä en tahdo mitään ilmaista, koskapa sinä sen huomaat itsekin.
Kuitenkin: hyvä niinkuin on, sillä jos nyt tahdot kuulla koko totuuden:
meidän täytyy muuttaa elintapaa kun näin kävi. Etkö haluaisi käyttää
tilaisuutta hyväksesi ja vapautua, emansipeerautua syömästä armoleipää?

-- Tietysti, se on selvä se.

-- Vapaudu siis! Tee työtä!

-- En minä ole oppinut mitään.

-- Tee mitä voit! Hoida kotiasi!

-- Eihän se ole työtä.

-- Se on totta, se. Siksi täytyy vain jatkaa tyhjän tekemistä.
Yhteiskunta on määrännyt sinulle sen osan.

-- Hieno osa!

-- Huomaat nyt!

-- Kyllä. Olen tuomittu kuolinpäiviini syömään miehen leipää. Kun ei
isäni enää voinut minua elättää, vei äiti minut markkinoille
keksiäkseen jonkun, joka voi minut elättää.

-- Ja keksi minut. Siten kohosi isäsi luotto ja minä olen luultavasti
monin kerroin hankkinut hänelle takaisin sen, mitä hän kulutti minun
vuokseni. Niin on asiat ja minkäs mielestäsi niille tekee?

-- Ei mitään!

-- Ei. En minäkään tiedä minkä tekee. Sellaista se on: onteloa,
täytettyä. Vanua! Silkkaa vanua!

Luutnantti tuli kärtyiseksi ja rouva onnettomaksi. Kahden vuoden päästä
olivat he eronneet. Luutnantti tuomittiin maksamaan rouvalle
elinkautinen eläke.

-- Ne on vähän kalliita peliä nuo tuollaiset, tuumi kapteeni
päivällisillä kellarilla kerran.

-- Hyvä tavara, vahva hinta, sanoi luutnantti, mutta kun se on niin
kallista, niin pitäisi edes saada koetella ensin.



Afääriä.


Mikäs sen tietää, rakastiko tyttö häntä, sillä poika se kosi ja tyttö
tahtoi mielellään naimisiin. Mutta poika oli rakastunut tyttöön. Ei
tiennyt, tytön kauneuden, hyveiden, pikku vikain vai hänen
älykkäisyytensäkö vuoksi, tiesi vain, että rakasti. Sitten alkoi hän
käydä iltaisin tytön kotona. Ja sitten valmistautuivat he tulevaan
yhdyselämään käymällä teatterissa, konserteissa ja tanssiaisissa.

Eräänä iltana kun he olivat päässeet perähuoneen sohvaan ja tyttö
nojaili niskatukkaansa hänen englantilaiseen paidanrintaansa, sanoi
tyttö:

-- Robert, rakastatko sinä minua?

-- No kysytkin nyt sitä!

-- Sitten et suutu, jos pyydän sinulta jotain.

-- Suutu! Ah!

-- Tiedätkö sinä, että minulla on myötäjäisiä?

-- En.

-- On, neljätuhatta kruunua korkoja, puolet Pekan nuppineulatehtaassa,
puolet Paavon sinkkikaivoksissa.

-- Vähät niistä! Minä en ole ottanut sinua rahain vuoksi, sillä minä en
tiennyt, että sinulla on rahoja.

-- Niin, sinä olet sellainen, Robert, mutta kaikki miehet eivät ole
sellaisia.

-- No mitä sinä nyt oikein tahdot?

-- Niin, näes, minä olen jäsenenä Yhdistyksessä Naidun naisen
omistusoikeuden hankkimiseksi ja minä tahtoisin näyttää esimerkkiä
maailmalle. Tehdään sentähden sellainen sopimus, että minä saan pitää
korkoni. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Etkö sinäkin tahdo tulla
yhdistykseen?

-- En, ystäväiseni, vastasi Robert, en ollenkaan, sillä oikean
avioliiton tulee perustua samoille oikeuksille, samoille
velvollisuuksille. Jos naidulla naisella tulee olla omistusoikeus,
tulee myös naineella miehellä olla. Tämän on laki jo oivaltanut ja
siksi on säädetty asetus avioehdosta.

-- Mikä se on?

-- Pitäisihän sinun se toki tietää, ennenkun haluat ruveta lakia
uudestaan säätelemään! Kas, se on sellainen pieni laki, jonka nojalla
kukin saa pitää omaisuutensa!

-- Niin, mutta sehän on juuri naidun naisen omistusoikeus!

-- Aivan niin. Mutta se on samalla naineen miehen omistusoikeus.
Tahdotko, että laadimme avioehtokirjat?

-- Hm! Sitä en ole tullut ajatelleeksi.

-- Ei, mutta, pikku ystäväni, täytyyhän toki vähän ajatella ennenkun
ryhtyy tällaiseen. Minä pidän omat ja sinä omat korkosi! Kumpikin
omillaan! Sehän on oikeutta? Vai mitä!

-- On, on!

Ja sitten he menivät naimisiin avioehdolla. Herrasta oli vähän
arkipäiväistä se että morsian puhui afääreistä, kun hän itse ei ollut
koskaan ottanut niitä puheeksi. Mutta oli hyvillään kuitenkin ajaessaan
maatilalleen ja viedessään nuorta rouvaansa kotiin.

Vuosi kului, tuli pienokainen. Robert-herran tila oli kyllin suuri
elättämään vaimon ja lapsen, mutta siitä ei herunut palmuhuoneisiin ja
berliniläisiin. Mutta lapsivuoteen jälkeen oli rouva tullut huonoksi
eikä voinut lähteä ulkosalle. Rockelstan paroonilla oli palmuhuone,
jossa paronitar kävi kävelemässä. Robert-herralle vihjattiin, että
hänen olisi myös rakennettava palmuhuone. Ei sitä kannattanut, sillä se
maksoi kuusituhatta kruunua, tilan koko vuositulot. Viimein täytyi
hänen se rakentaa, sillä tohtori oli määrännyt. Robert-herra noitui
tohtoria, uutta kotityrannia, ja tuumi että miksei hän yhdellä tiellä
määrännyt matkaa Afrikaan tai hovilinnaa tai jotain Meissonierin
taulua. Mutta vain itsekseen, samoin kuin teki senkin huomion, ettei
talon budgetti ollut mitenkään vaurastunut rouvan koroista. Vain
itsekseen.

Ja rouva sai palmuhuoneensa, mutta se maksoi tosin vain kolmetuhatta
kruunua. Palmut eivät kuitenkaan olleet kelvollisia ja rouvan päätä
alkoi syksyllä kivistellä. Tohtori selitti, ettei maaseutuilma sopinut
rouvalle ja että heidän oli asuttava kaupungissa talvella.

Mies ei voisi asua kaupungissa, sillä tila menisi hunningolle, eikä
hänellä ollut varaa pitää huoneustoa kaupungissa.

-- Eikö ollut varaa?

-- Ei ollut! Mutta rouvalla pitäisi olla, hän kokosi korkoja.

-- Jaaha, mies tahtoi käsiksi hänen vähiin rahoihinsa!

-- Eipäs. Hän ei tahtonut rouvaa rakentamaan itselleen palmuhuonetta,
hän ei tahtonut rouvaa pitämään miehelle eri huoneustoa, mutta hän ei
jaksanut käsittää...

-- Mitä ei käsittää.

-- No, se nyt on samantekevää!

-- Aha, vai samantekevää! Mies tahtoi käsiksi hänen rahoihinsa.

-- Ei, mutta rouva tahtoi miehen, sillä vielä ei ollut mies nähnyt niin
vilausta rouvan rahoista, vaikka he olivat toimineet rouvan pään mukaan
ja jakaneet.

-- Jaha, rouvanko siis piti elättää miestään.

-- Eikä. Miehen mielestä he vain kustantaisivat taloa molemmat. Siten
ei rouvasta olisi vaikeaa olla miehen elättinä ja sitähän rouva oli
tahtonutkin!

-- Ehkäpä! Niin, ihan niin: mies oli oikeassa! Rouva kirjoittaisi
papalle ja tahtoisi korkoja!

Hän kirjoitti papalle, joka pitkän kirjevaihdon päälle valitteli, että
tytär oli mennyt raukalle, joka ei kyennyt elättämään itse vaimoaan ja
lastaan, vaan hävittää vaimon rahat. Viimein tipautti hän kolme tuhatta
kruunua. Tehdasafäärit olivat huonolla kannalla, ja osakkeet eivät
olleet antaneet hyvin osinkoa.

Nyt täytyi heidän lähteä Tukholmaan, sillä rouva se nyt kustansi. Tätä
eivät Robert-herran kassakirjat voineet hyväksyä. Sillä talous maalla
maksoi kuusituhatta kruunua, josta rouvan olisi pitänyt ottaa osalleen
puolet. Mutta mitäs sillä nyt väliä!

Seuraavana vuonna ei tullut korkoja lainkaan, sillä tehdasafäärit eivät
käyneet lainkaan. Nyt oli rouva pakotettu syömään toisen leipää.
Katkeraa, katkeraa! Mies ei koskaan sanaa kurahtanut, mutta rouva sitä
enemmän. Hän valitteli aamusta iltaan, että hän kostuttaa nöyryytyksen
kyyneleillä kovaa leipäänsä. Mutta kyynel on tavattoman joutuisa
kuivamaan ja rouva tuli pian jälleen iloiseksi eikä tullut paljoa
sittenkään pahoilleen kun seuraavana vuonna sai kuulla, että yhtiöt
molemmat olivat menneet nurin.

Ja he lähtivät talveksi Tukholmaan ja siellä pyhittiin poskilta pois
viimeiset kyynelten merkit.

Keväällä Robert-herra sairastui ja kuoli, kuoli paljon joutuummin kuin
romaanin lopuksi sopisi kuolla. Ja uskotut miehet tulivat ja tekivät
kalunkirjoituksen ja sen tehtyään tulivat he siihen johtopäätökseen,
ettei rouva, kiitos ja kunnia avioehdon, saisi niin äyriä periä; talo
myytiin ja myös huonekalut; varat pantiin holhouskamariin ja rouva sai
laputtaa papan luo kotiin.

-- Mutta pappakos oli sapessaan! Vihovietävän ideat, sanoi!

-- Onpas, tuumi rouva, lainsäädännössä vika sittenkin; sitähän minä
aina sanoin! Ei, kyllä naidun naisen omistusoikeus on paljoa parempi.

Tämän kaskun kertoja tuumi, että kyllä naineen miehen omistusoikeus on
vielä sitäkin parempi, mutta kertojahan oli mies ja viis siis hänen
sanoistaan.



Taikauskoa.


Naisten ihanteellisuuden vaatimukset miehen suhteen eivät tosiaan ole
pienet. He eivät vaadi muun muassa enempää eikä vähempää kuin että
miehen on "uskottava naiseen". Miten ylevästi harmissaan huudahti tässä
äskettäin muudan vallasnainen, joka ei käsittänyt Villisorsaa: "Hän ei
usko naiseen enää!"

Se on: siis on hän kuollut, kuollut ihmisenä ja kirjailijana.

Mitä sitten nyt oikein on tuo: uskoa naiseen?

Kai jotain ihka erityistä. Sanotaan että uskotaan Jumalaan tai ei
uskota Jumalaan, elämään tämän jälkeen, hyveen voittoon tai muuhun
sellaiseen. Mutta uskoa naiseen? Uskoa mieheen, sitä käsitettä ei ole
olemassa. Uskoa naisväkeen ei myöskään merkitse mitään. Uskoa naisiin,
-- ei, uskoa naiseen se pitää olla. Ei myös kelpaa, jos sanoo uskovansa
naisesta jotain hyvää tai pahaa; pitää sanoa uskovansa naiseen.

Analogisesti tämä olisi sama kuin sanoa: uskon että nainen on olemassa,
kuten Jumala on olemassa; ja: uskon että hänessä yhdistyvät kaikki
hyvät ominaisuudet, pahoja ei ole.

Mutta tämähän ei ole mitään muuta kuin vanhaa satua enkelistä,
sinisestä linnusta, immistä ja lemmestä ja sen sellaista.

Uskoa naiseen!

Ajanlaskumme alussa yritettiin suuremmoisesti luoda uskoa mieheen,
nikkarin poikaan. Yritys sujui hyvin parisen sataa vuotta. Mutta vuonna
323 teki Fausta (naimisissa Constantinus Suurella) kristinopin
valtiouskonnoksi. Siitä alkaen väheni Kristuksen palveleminen ja
Maria-kultti alkoi. Äiti oli pojan edellä ja poika saa väistyä
taemmaksi. Mutta entäs isä? Mies? Timmermanni? Hänet jätettiin silleen!
Muitta mutkitta. Ja keskiaikana on mies polvillaan naisen edessä,
äidin, naaraan.

Äly hoi!

Nainen erehtyi, kun teki miehen perheen edusmieheksi ja sitten myös
valtion. Siksi tuntuu nyt miehestä niin raskaalta joutua viralta.

"Luomakunnan herroiksi" sanovat naiset miehiä vain leikillä, mutta
maljat naiselle, ne ovat totta ne.

Naisen ylivalta on pysynyt vankkana ja henkii taiteessa, symboliikassa.
Michel Angelo tekee Kristuksen Viimeisessä tuomiossaan naiseksi ja
Pietàssa panee hän täysikäisen miehen äidin polville kuin sylivauvan.
Tasavalta kuvataan aina naiseksi, sekä Sveitsissä että Ranskassa.

Heinäkuun muistopylväässä on vapaus nainen, samoin myös Bavaria
Müchenin edustalla ja Svea Davidssonin talolla.

Naisen väittää eräs uudenaikainen, mutta hyvin alakuloinen
koiraskirjailija olevan korkeammalla siveysasteella kuin miehen. Se on
pötyä! Petetyn koiraan veren pakkautumista! Naiset ovat ihan yhtä
suuria kaljahousuja kuin mieskin, ellei mies ole korkeammalla. Nainen
on keksinyt hemmen myymisen, keksinyt prostitutsioonin, keksinyt
avioliiton. Avioliitto on naiselle elinkorko, jonka jälkeen hän usein
vielä saa eläkkeen, nainen nimittäin; sillä mies ei saa eläkettä naisen
kuoltua.

Ei myöskään ylioppilas, jos tahtoisi naida naisprofessorin, saa
professorin titteliä.

Rohkeus on hyve, sanotaan. Mutta siinä hyveessä on nainen kehnompi kuin
mies, sillä hän menee piiloon, kun mies lähtee sotaan. Blenda ja Jeanne
d'Arc ovat pari kärpästä, jotka eivät kesää tee ja Blendan
taistelutapaa pitäisi sitä paitse mies alhaisena.

Miehen alamaisuudesta se johtuu, että nainen voi olla julkeampi
arkielämässä. Syyttäköön vain nainen sitä, ettei häntä ole laskettu
sotaan; ei auta, hän on aina saanut mitä on tahtonut. Hän heitti miehen
niskoille sodan käynnin "raakaa" voimaa vastaan; itse hän päätti käydä
sotaa älyllä, kavaluudella ja viimein, kuten nykyään, valeella, kun hän
uskottelee olevansa orjatar ja jumalaisolento samalla kertaa.

Puhutaan niin paljon vietellyistä tytöistä. Onhan niitäkin, en vastaan
väitä, mutta minäpä kerron vietellyistä pojista, näyttääkseni, että on
_niitäkin_, en väittääkseni, että kaikki pojat ovat vieteltyjä ja
etteivät tytöt ole koskaan viettelijöitä. Tahdon sillä myös osoittaa,
että on vaarallista nuorten poikien "uskoa naiseen" kuten johonkin
mallikelpoisuuteen, puhtaaseen, virheettömään olentoon tai sen
semmoiseen. Ja samalla huomauttaa, että miehen "aistillinen" rakkaus on
puhtaampaa kuin naisen, sillä siinä ei ole tavallisesti taloudellisten
etujen syrjävaikuttimia, jotka ovat naisen, yhteiskuntaolojen kautta,
paha kyllä, saastuttaneet.

Äitinä olo, se on kunnia, mutta äidiksi tullessa tietysti tapahtuu
viettely. Hierokaamme siis tuosta rumasta "viettelijä" sanasta pois
edes joku siihen väärin räiskytetty tahra.

Mies, joka on hyvässä taloudellisessa asemassa ja takaa vaimolleen
elinkoron, voi saada "vietellä" minkä tytön tahansa, ja laillistuttaa
tekonsa, vieläpä kirkon siunauksellakin.

Äidithän haalaavat sitä tarkoitusta varten tyttäriään kylpylaitoksiin
ja hyvässä taloudellisessa asemassa olevaa "viettelijää" halutaan ihan
avoimin sylin.

Viettelijä on vain se, joka lähtee matkaansa maksamatta. Yksikään
nainen ei ole vielä poistuessaan maksanut. Avioliiton tulee perustua
hartaaseen rakkauteen, joka ei tee laskelmia, sanoo mies. Kyllä! Mutta
se perustuukin etupäässä miehen maksulle. Muuten se ei ole totista
avioliittoa lain ja Jumalan edessä!

Nainenhan antaa lapselle elon, sanotaan puolustellen; se on totta,
mutta mies antaa sekä vaimolle että lapselle elot.

Mutta tokkohan naisesta, joka ei synnytä lapsia miehelle, joka ei tahdo
tai ei voi synnyttää lapsia, tuntuu vastenmieliseltä ottaa elatuksensa
(maksua) mieheltä aviohemmestä? Eipä siltä näytä. Ikävä kyllä, näyttää
paremminkin olevan syytä pelätä, että naiset itse ovat tahtoneet
itselleen juuri tällaisia oloja, muuten ne eivät olisi sellaiset. On
hyvä, jos he niistä pyrkivät pois, mutta heidän asemansa voi muuttua
ainoastaan siten, että he valtaavat olemassa olon keinot itselleen ja
valtaus käy joko taistelulla tai kompromissilla.

Emansipatsioni tahtoo riistää mieheltä olemassa olon keinot, sosialismi
tahtoo ne jakaa miesten ja naisten välillä! Kumpi on parempaa?

       *       *       *       *       *

Barbisonissa, taiteilijasiirtolassa, oli nuori englantilainen maalari,
haaveilija, viaton, kokematon. Hän oli aina uskonut naiseen ja ajatteli
suuria hänestä.

Hän rakastui kylän porttoon ja ilmaisi tälle rakkautensa. Nainen
suostui häneen kun mies lupasi naida hänet.

Menivät kihloihin.

Toverit pitivät velvollisuutenaan huomauttaa pojalle, mikä nainen
oikeastaan luontoaan ja ammattiaan oli. Hän vastasi että nuo puheet
olivat panetteluja ja että hän tiesi naisensa viattomaksi.

Toverit todistivat hänen erehtyneen. Hän vastasi, että he valehtelivat,
olivat kyynillisiä ja muuta jos jotain, ja hän vakuutti, etteivät he
voineet järkyttää hänen uskoaan naiseen.

Oli sitten kansanjuhlat ja tanssit kylässä.

Englantilainen oli tansseissa morsiamineen. Julmaa nähdä! Nainen
koreillen kuin kummitus, silmänalukset ruskeat; vanha, yövalvonnasta
pilautunut; liukuili entisiin ostajiinsa: sulhanen onnellisena,
ylpeänä, viattomana, talonpoikain ivan esineenä.

Mutta sulhanen ei huomannut mitään, ei nähnyt mitään muuta kuin
naisensa. Sillä hän rakasti häntä. Jos hän olisi tavannut tytön jonkun
miehen kanssa vaikkapa itse työssä, olisi hän keksinyt verukkeita tytön
puolustukseksi tai ei olisi uskonut silmiään.

Kas se on miehen rakkautta se. Hän rakastaa. Miksi? Siksi että
rakastaa. Motiivit? Vain rakastaa. Pyyteet? Että vain rakastaa.

Toverit surkuttelevat häntä ja sanovat syyksi hänen kokemattomuutensa.

-- Hyveen palkka, sanovat toverit vaikkeivät ole lukeneet Avioelämän
ensimäistä osaa.

       *       *       *       *       *

Toinen poika, josta minun piti puhua, oli ollut mallikelpoinen aina
kolmenkymmenen ikäiseksi. Oli hyvästä perheestä; sisar hänellä oli
naimisissa erään loistorykmentin upseerin kanssa ja itse oli hän
virassa, minkä merkkinä oli kolmikulmainen hattu ja kalunat.

Hän oli varhain vakaa mies. Hänellä oli koira, hän nuuskasi, käytti
Spanjan ruokoista keppiä ja vanhan miehen vaatteita.

Ja ottipa sitten kerran ja rakastui yleiseen naiseen. No meidän
idealistirouvamme eivät tosin vaadi, että miehen on uskottava
yleiseenkin naiseen, mutta hän, ystävämme, hän uskoi. Hän tiesi
tietysti koko tuon naisen elämän, mutta sittenkin hän häntä rakasti.
Hän rakasti niin, että rikkoi yhteiskunnalliset lait tyydyttääkseen
hänen loistonhimoaan, seurauksena se, että eroitettiin virasta. Hän
matkusti naisen kanssa Amerikaan ja meni naimisiin. Sitten en heistä
tiedä.

Eräästä naisesta, jolle minä tämän tarinan kerroin, teki nainen
komeasti, kun lähti miehen kanssa. Oli vain luonnollista hänestä se,
että mies naista rakasti.

       *       *       *       *       *

Tulliportin kadun varrella asui vanha hutka, joka oli vetäytynyt
yksityiselämään afääristään ja oli nyt noin neljänkymmenen viiden
korvissa. Hänellä oli kolme märkäsilmäistä King-Charles koiraa. Hänellä
oli harmaansekainen tukka ja hän käytti aina surupukua.

Kaunismuotoinen ja aatelissukuinen aliluutnantti rakastui häneen. Hänen
rakkautensa todisteeksi vaati nainen, että aliluutnantti kävelisi hänen
kanssaan käsikynkkää keskellä päivää Kuningattaren kadulla.

Hän käveli; sai potkut virasta ja katosi. Sitten tuli notaari. Nuori,
komea ja hyvin kokenut rakkauden praktiikassa. Rakastui hänkin, ehkä
tosissaan ensi kertaa eläessään. He menivät naimisiin.

Vähääkään pelkäämättä tulevansa naurettavaksi meni hän kadulle
lohduttelemaan noita kolmea märkäsilmäistä koirarakkia.

Sitten kuoli nainen ja notaari suri häntä kauheasti. Minä näin hänen
monta aikaa sen jälkeen kulkevan noiden kolmen koirarakin kanssa
Uudelle kirkkomaalle. Sitä että hän päätti päivänsä nimen väärentäjänä
vankeudessa, ei minun pitäisi kertoa, sillä se kai ei johtunut hänen
rakkaudestaan eikä kuulune asiaan. Kuulune!

Otapas ja tiedä?

Sommittelunovellissa olisi tietysti kirjailijan velvollisuus ollut
antaa kaikkien näiden seikkain määrätä kokonaistuloksen. Lopuksi olisi
silloin tietysti tullut: hän teki velkoja hankkiakseen vasikkakotlettia
rakeille ja siksi piti hänen väärentää nimiä.

Mutta tämä ei liene todenmukaista. Mutta totta on, että hän uskoi
naiseen!



Hänen piikansa eli debet ja kredit.


Mr Blackwood oli veistämön päällikkönä Brooklynissä ja oli nainut miss
Danckwardin, joka toi myötäjäisinä moderneja katsantokantoja. Ettei
tarvitsisi nähdä rakastettua vaimoaan piikana, oli mr Blackwood
asettunut vaimoineen täyshoitoon erääseen boarding-houseen.

Rouva, jolla ei ollut mitään tekemistä, kulutti päivänsä musiikilla ja
biljardipelillä sekä puolet öitään krokilla ja keskusteluilla
naisasiasta.

Miehellä oli 5,000 dollarin palkka, jonka hän säännöllisesti jätti
vaimon hallinnolliseen käyttöön. Rouvalla oli 500 dollaria taskurahoja,
joita hän sai käyttää mihin huvitti.

Sitten tuli lapsi. Hankittiin lapsenpiika, joka 100 dollarilla otti
kalliit äidin huolet sydämelleen.

Kaksi lasta lisää. Ja katso, lapset kasvoivat ja kaksi vanhinta alkoi
käydä koulua. Mutta rouvalla oli ikävä eikä kuitenkaan mitään
tekemistä.

Eräänä päivänä tuli hän humalassa aamiaiselle.

Mies tohti johdattaa hänen mieleensä, ettei moinen ollut soveliasta.
Rouva sai hermotäristyksen ja hänet kannettiin sänkyyn ja kaikki
perheen ystävättäret kävivät hänen luonaan kukkaistervehdyksillä.

-- Minkätähden sinä juot, ystäväni? kysyi mies niin hellästi kuin
suinkin. Suretko jotakin?

-- Miksen surisi minä, jonka elämä on mennyt hukkaan?

-- Mennyt hukkaan? Sinä olet synnyttänyt kolme lasta ja voisit käyttää
aikasi heitä kasvattaaksesi.

-- Minä en sovellu lapsille.

-- Hm, hm! Sinä et sovellu lapsille. Mutta sinun tulisi koettaa
sovelluttaa itseäsi lapsille; se on työtä yhteiskunnan hyväksi ja
kunniakas elämäntehtävä, kunniakkaampi kuin veistämönpäällikön virka.

-- Niin, jos olisin vapaa.

-- Sinä olet vapaampi kuin minä. Minä olen sinun hallintosi alla. Sinä
määräät minun tulojeni käytön. Sinulla on 500 dollaria taskurahoja
käytettävänä mielin määrin, mutta minulla ei ole taskurahoja yhtään.
Minun täytyy kerjätä kassasta, se on sinulta, kun tahdon tupakkarahoja.
Etkö olekin vapaampi kuin minä?

Rouva ei vastannut, mutta koetteli ajatella. Tuloksena oli se että he
päättivät ruveta pitämään omaa taloutta. Ja rupesivat.

"Kallis ystäväni", kirjoitti rouva Blackwood joku aika sen jälkeen
eräälle ystävättärelleen, "minä kärsin ja olen kuolon väsynyt. Mutta
minä tahdon kärsiä loppuun saakka, sillä ei elämässä ole mitään enää
onnettomalle naiselle, jolla ei ole mitään minkä hyväksi elää. Minä
tahdon näyttää maailmalle, että minä en voi alistua syömään miehen
armoleipää, ja siksi tahdon minä tappaa itseni -- työllä..."

Hän nousi ylös ensimäisenä aamuna kello 9 ja siivosi miehen huoneen.
Sitten eroitti hän kyökkipiian palveluksesta ja meni ostoksille
kello 11.

Kun mies tuli kello 1 kotiin aamiaiselle, ei ruoka ollut kelvollista.
Piian vika.

Rouva oli hirveän väsynyt ja itki. Mies ei hennonut valittaa. Ja hän
söi kärventyneen kotletin ja lähti toimeensa. Mutta virkkoi
lähtiessään: -- Älähän vain liiaksi vaivaa itseäsi, ystäväni! --

Illalla oli rouva niin väsynyt että hänen täytyi jättää yksi partiia
pelaamatta ja hän meni levolle kello 10. Seuraavana aamuna kun mr.
Blackwood meni hyvää huomenta sanomaan, hämmästyi hän kun rouva näytti
niin terveeltä.

-- Olet nukkunut hyvin, ystäväni? kysyi hän.

-- Miten niin? vastasi rouva.

-- Kun sinä näytät niin terveeltä.

-- Näy-tänkö -- minä -- terveeltä?

-- Näytät. Pieni puuha tekee sinulle hyvää.

-- Pieni? Onko tämä pientä? Mikähän sinusta sitten olisi kylliksi!

-- No, no, no, en minä tarkoittanut pahaa.

-- Et, sinä tarkoitit, että minä teen työtä liian vähän. Vaikka minä
olen kuin piika siivonnut sinun huoneesi ja paahtunut hellan ääressä.
Etkä sinä tietysti sitä tunnusta, että minä olen sinun piikasi.

Mennessään sanoi mies piialle:

-- Teidän on noustava ylös kello 7 siistimään minun huonettani. Rouvan
ei tarvitse toimittaa teidän tehtäviänne.

Illalla tuli mr. Blackwood kotiin hyvin iloissaan; mutta rouva oli
vihoissaan.

-- Miksen saa siivota sinun huonettasi? kysyi hän.

-- Siksi, että minä en tahdo, että sinä olet minun piikani.

-- Ja mikset sinä sitä tahdo?

-- Siksi että se vaivaa minua!

-- Mutta ei vaivaa se, että minä laitan sinun ruokasi ja hoidan sinun
lapsiasi?

Nyt kävi mies miettiväiseksi. Ajaessaan tramwaylla Brooklyniin, mietti
hän miten olla kuin eleä.

Kun hän palasi kotiin illalla, oli hän mietteissään päässyt aika
pitkälle.

-- Kuules nyt, ystäväni, sanoi hän; minä olen ajatellut paljon sinun
asemaasi kodissa ja minä en tietysti tahdo, että sinä olet minun
piikani. Minä olen senvuoksi tuumiskellut, että tehtäisiin näin. Minä
rupeen sinulle täyshoitoon ja maksan asunnostani. Silloin olet sinä
herrana talossa ja minä käyn täällä syömässä maksulla.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi rouva vähän levottomana.

-- Sitä, mitä sanonkin. Me siis oletamme että sinulla on boarding-house
ja minä olen siinä täyshoidolla. Me oletamme vain.

-- No, anna tulla; mitä sinä maksat?

-- Minä maksan tietysti niin paljon, ettei sinun tarvitse ajatella,
että minä jään velkaa sinulle. Minun asemani tulee myös siten
mukavammaksi, sillä niin en joudu saamaan mitään armosta.

-- Armosta?

-- Niin, sinä paiskaat eteeni puoliraakoja ruokia ja jankutat
alituisesti, että olet minun piikani, ja että teet minulle työtä
ilmaiseksi.

-- No mitä sinä oikein haluat sanoa?

-- Onko mielestäsi 3 dollaria päivässä kyllä minun täyshoidostani?
Boarding-housessa saan sen 2 dollarilla.

-- Kyllä siinä 3 dollarissa on kyllin.

-- No hyvä. Siitä tulee tasaluvuissa 1,000 dollaria. Ja tästä saat ne
etukäteen!

Hän asetti pöydälle laskun.

-- Kas tässä jaoittelu, sanoi.

    Vuokraan ................. 500 dollaria
    Lapsenpiian palkka ....... 100    "
    Keittäjättären palkka .... 150    "
    Vaimon vivre ............. 500    "
    Vaimon puetus ............ 500    "
    Lapsenpiian vivre ........ 300    "
    Keittäjättären vivre ..... 300    "
    Lasten vivre ............. 700    "
    S:n puetus ............... 500    "
    Lämpö, valo, apuun ....... 500    "
                             4,050 dollaria

-- Ja'a nyt tämä 2:lla, koska me ositamme tasan, ja jäännös on 2,025
dollaria. Vähennä minun l,000:teni ja anna minulle 1,025 dollaria. Jos
sattuu olemaan mukanasi, sitä parempi.

-- Ositamme tasan! änkytti rouva. -- Pitääkö minun maksaa sinulle?

-- Tietysti, jos ollaan suhteellisia. Minä maksan puolet sinun
vivrestäsi, puolet lasten. Vai tahdotko, että minä maksan kaikki,
4,050. No hyvä, minä maksan sitten 4,050 dollaria + 1,000 dollaria
täyshoidostani. Mutta minä maksan erityisesti vuokran, ruoka-aineet,
valon, lämmön, serviisit. Mitä minä siis saan täyshoitomaksullani?
Ruuan laitetuksi 4,050 dollarilla.

Jos minä nyt tästä tosiaan vähennän puolet, sen mitä olen velvollinen
maksamaan, 2,025 dollaria, niin jää 2,025 dollaria ruuan laitatukseen.
Mutta koska minä maksan erityisesti kyökkipiialle ruuan laittamisesta,
miten voin minä siis joutua maksamaan 2,025 dollaria ruuan
laittamisesta ja kuitenkin vielä lisäksi 1,000 dollaria.

-- En minä ymmärrä!

-- En minäkään. Mutta sen minä tiedän, etten minä ole sinulle velkaa
mitään, kun minä elätän sinut, kaikki sinun lapsesi, kaikki piikasi,
jotka tekevät sinun työsi, jota sinä pidät minun työni veroisena tai
sitä suurempana. Vaikka työsi olisikin enemmän arvoista, niin saathan
sinä 500 dollaria erityisesti siitä, eristettynä talousmenoista, jota
vastoin minä en eristä itselleni mitään.

-- Johan minä sanoin, etten minä ymmärrä sinun laskelmiasi.

-- Enkä minäkään. Ehkä siis jätämme tuon täyshoitopuuhan. Taitaa olla
parasta. Ja selvitämme vain talouden tulot ja menot. Mutta ehkäpä
tahdot nähdä konttosi, katsos tätä.

An rouva Blackwood kotiavusta rouva Blackwoodin kyökkipiialle ja
lapsenpiialle:

    Vivre & vuokra ............ 1,000 dollaria
    Puetus ....................   500    "
    Huvit .....................   100    "
    Käteistä taskurahaa .......   500    "
    Hänen lastensa vivre ...... 1,200    "
    Ja kasvatus ...............   600    "
    Piiat, jotka toimittavat
      hänen kotiaskareensa ....   850    "
                                4,750 dollaria.

                    Maksettu: m:r Blackwood
                      Veistämön päällikkö.

-- On hävytöntä tuoda laskuja vaimolleen.

-- Vastalaskuja, ystäväni. Eikä sinun tarvitse niitäkään maksaa, sillä
minä maksan laskut kaikki.

Rouva mytisteli paperin ruttuun.

-- Pitääkö minun maksaa sinun lastesikin kasvatus.

-- Ei, se on minun maksettava ja sen minä maksan ja maksanpa vielä
sinunkin lastesi kasvatuksen. Minä, yksinäni! Mutta sinä et maksa niin
sentin pyöreää minun lapsistani. Onko tämä tasapuolista? Mutta minä
vähennän pois minun lasteni ja minun piikojeni elatuksen: ja sinä saat
vielä 2,100 dollaria minun piioilleni antamastasi kotiavusta. Vieläkö
tahdot laskelmia?

Rouva ei tahtonut, ei milloinkaan enää!



Perheen elättäjä.


Hän herää aamulla nähtyään pahoja unia langenneista vekseleistä ja
painoon ehtimättömistä käsikirjoituksista. Tuskan hiki tukassa, posket
tärisevät pukeutuessa. Mutta hän kuulee lasten livertelevän viereisessä
huoneessa, ja hän huuhtoo kylmää päätään kylmässä vedessä, juo
kahvinsa, jonka keittää itse ettei tarvitsisi näin aikaisin, kello
puoli kahdeksan herättää lapsenpiika-parkaa. Sitten korjaa hän
vuoteensa, harjaa vaatteensa ja istuutuu kirjoittamaan.

Kuume nousee, kuume, joka luo hourekuvia paikoista, joita hän ei ole
koskaan nähnyt, seuduista, joita ei milloinkaan ole ollut, ihmisistä,
joita et löydä osoitekalenterista. Kirjoitusten ääressä on kuoleman
kauhu. Ajatusten tulee olla selviä, sanain korrekteja ja maalaavia,
tyyli kelvollista, toiminnan pitää olla vilkas, mielenkiinto ei saa
laimeta, kuvailun pitää käydä repäisevästi, repliikit säkenöiviä. Ja
hänelle irvistelevät yleisön automaatit, joiden aivot hänen tulee vetää
vireeseen, arvostelijat kateuden kakkulat nenällä, jotka hänen täytyy
pakottaa suopeiksi; kustantajan nyreä naama, joka hänen täytyy
kirkastaa. Hän ehkä näkee jurymiesten istuvan mustan pöydän ympärillä
raamattu keskessä, hän kuulee hiljaa narahtavan vankilan portin, jossa
vapaa-ajattelijat saavat sovittaa sen rikoksen, että ovat ajatelleet
laiskojen hyväksi. Kuulee hotellin isännän sipsuttavia askeleita, sillä
se tuo kahta laskua. Ja kuume se polttaa, ja kynä syöksyy paperia
pitkin, suoraan, epäröimättä hetkeäkään kustantajien ja jurymiesten
näköä, ja sen jälet ovat punaisia viiruja, kuten hyytynyttä verta,
jotka sitten kuivuvat, mustuvat. Kun hän kahden tiiman päästä nousee
paikaltaan, jaksaa hän toki paraiksi laahustaa sänkynsä luo ja
heittäytyä siihen. Siinä makaa hän kuin kuoleman kourissa. Se ei ole
virkistävää unta, ei horrosta; se on kauan kestävää pyörtymystä, mutta
ei tiedotonta, hän tuntee kauhulla voimainsa loppuneen, hermot ovat
hervottomina, sydän onttona.

Soi pensionin kello. Voilà le facteur! Posti tuli.

Hän syöksyy säpsähtäen ylös ja menee hoippuen eteiseen. Saa käärön.
Korehtuuria, luettava heti. Eräs nuori kirjailija lähettää kirjeen,
pyytää arvostelua; polemiikkia eräässä lehdessä, vastattava; kirje,
jossa pyydetään antamaan avustusta erääseen kalenteriin ja varoittava
kirje kustantajalta. Kaikkiin puututtava, voimia vailla. Lapsenpiika on
nyt noussut ylös, pukenut lapset, juonut kahvia hunajan ja voileipäin
kanssa, jotka on valmistettu ja laitettu hotellissa. Sitten lähtee
lapsenpiika kävelylle luonnon helmaan.

Kello yksi soitetaan déjeuner'lle. Vieraat kokoontuvat ruokapöydän
ympärille, mies asettuu toveritta syömään.

-- Missä rouva on? kysellään.

-- En tiedä, on vastaus.

Miten raaka! kuiskivat naiset, juuri aamunuttuihin pukeutuneina.

Sitten tulee rouva. Tarjoileminen keskeytetään hänen tähtensä ja nuo
nälkäiset, jotka olivat tulleet ajoissa ruualle, saavat odotella toista
ruokalajia.

Naiset kysyvät nyt miten rouva jaksaa, oliko nukkunut hyvin, eikö ole
hermostunut. Mutta kukaan ei kysele miten mies jaksaa. Sillä senhän he
tietävät ilmankin.

-- Se on kuin haudankaivajalta karannut, sanoo yksi nainen.

Sen näköinen hän onkin.

-- Se elää kai hyvin huonosti, sanoo toinen nainen. Mutta hän ei elä
huonosti.

Hän ei puhele pöydässä, sillä hänellä ei ole mitään sanottavaa näille
naisille. Mutta hänen rouvansa kyllä puhuu.

Ja mies nieleksii ruokaansa kuunnellen kai varsin iloissaan kaikkea
kehnoa ylistettävän ja hyvää soimattavan.

Pöydästä noustua pyytää mies saada vähän puhella rouvan kanssa.

-- Ystäväni, sanoo hän, voisitkohan olla hyvä ja lähettää Loviisan
viemään räätäliin minun takkiani, siitä on ompeleet ratkenneet, enkä
itse joudu menemään.

Rouva ei vastaa paljon sitä eikä tätä, mutta ei lähetä Loviisaa, vaan
ottaa itse takin käsivarrelleen ja lähtee menemään kylään, jossa
räätäli on.

Puutarhassa tapaa hän pari "vapautettua" naista, jotka kysyvät minne
rouva on menossa.

Hän vastaa niin rehellisesti kuin mahdollista menevänsä räätäliin
miehensä tähden.

-- Ja räätäliin se lähettää hänet! Ja hän antaa kohdella itseään kuin
piikaa!

-- Ja itse makaa ruokalevolla, nuori mies. On sekin puoliso!

Hän makaa tosiaan päivälevolla, sillä hän kärsii verenpuutetta. Ja
sitten soittaa postin tuoja kello kolme ja nyt on hänen kirjoitettava
yksi vastaus Berliniin saksaksi, toinen Parisiin ranskaksi ja kolmas
Lontooseen engelskaksi.

Sitten kysyy rouva, joka on tullut räätälistä ja ehtinyt juoda yhden
konjakkia, eikö miestä haluttaisi lähteä nuorten kanssa huviretkelle.
Mutta miehellä on niin paljon kirjoitettavaa.

Kun hän on saanut kirjeet valmiiksi, nousee hän lähteäkseen kävelylle
ennen päivällistä. Häntä haluttaisi saada jutella jonkun kanssa. Mutta
hän on yksin. Hän menee lasten luo.

Lihava piika istuu puutarhasohvalla ja lukee Oikeita naisia, jonka
rouva on antanut hänelle lainaksi. Lapsilla on ikävä, ne tahtovat
uuteen paikkaan ja liikuskella.

-- Miksei Loviisa kävele lasten kanssa? kysyy mies.

-- Rouva sanoi, että nyt on liian kuuma.

Rouva sanoi!

Herra ottaa lapset mukaansa, lähtee kulkemaan tuonne maantietä pitkin,
mutta huomaakin, että lapsia ei ole pesty, niiden kengät ovat
rikkonaiset. Hän kääntyy takaisin.

-- Miksi on lapsilla rikkonaiset kengät? kysyy hän Loviisalta.

-- Rouva sanoi...

Rouva sanoi!

Hän lähtee kävelylle yksin.

Tulee murkina-aika, kello on seitsemän. Nuoret eivät ole vielä
palanneet. Kun on tarjoiltu kaksi ensimäistä ruokalajia, silloin ne
tulevat. Tulevat remuten, nauraen, punaisina hehkuen.

Rouva ja hänen ystävättärensä ovat etenkin riemuissaan ja löyhkävät
konjakilta.

-- Mitäs hauskaa ukko on sillaikaa saanut? sanoo rouva miehelle.

-- Kävin kävelemässä lasten kanssa, sanoo mies...

-- Eikö Loviisa ollut kotona?

-- Juu, mutta hän ei joutanut.

-- Ei minusta ole yhtään liikaa jos mieskin vähän hoitelee lapsiaan,
sanoo ystävätär.

-- Ei minustakaan, vastaa mies. Ja siksi huomautin minä Loviisalle,
ettei hän saa antaa lasten kulkea likaisina ja repaleissa.

-- Aina hävyttömyyksiä, kun tulee kotiin, sanoo rouva. Ei koskaan
huvitella ilman ettei solvaista. -- Ja hyvin pingotettu kyynel
tunkeutuu punottavasta silmästä.

Ystävätär ja muut naiset katsovat mieheen raivoissaan.

Valmistetaan hyökkäystä ja ystävätär hioo kieltään.

-- Onko herrasväki lukenut Lutherin pöytäpuhetta vaimojen oikeudesta?
alkaa hän.

-- Mistä oikeudesta? kysyy vaimo.

-- Hankkia itselleen toinen mies, jos nykyinen ei ole sovelias.

Paussi.

-- Vaarallinen oppi rouville, sanoo mies. Sillä siitä johdutaan miehen
oikeuteen hankkia itselleen toinen vaimo, jos nykyinen ei ole sovelias,
mikä viimemainittu on paljon tavallisempaa.

-- En ymmärrä, sanoo rouva.

-- Se ei kai ole Lutherin eikä minun syyni, vastaa mies. Yhtä vähä kuin
sekään välttämättä aina on miehen syy, ettei hän sovellu vaimolle. Hän
voi nimittäin soveltua jollekin toiselle aivan erinomaisesti.

Kuolon hiljaisuus pöydästä noustaessa. Mies menee huoneeseensa. Rouva
ja ystävätär asettuvat paviljonkiin.

-- Miten brutaali! sanoo ystävätär. Ja sinä hienotunteinen,
intelligentti nainen voit olla tuon egoistin piikana.

-- Hän ei ole minua milloinkaan ymmärtänyt, huokaa rouva.

Saadessaan lausua nämä musertavat sanat tuntee hän niin suurta
itsetyydytystä, ettei mitenkään voi muistaa miehen niin monasti
toistamaa vastausta: "Oletko sinä, ystäväni, niin syvä, etten minä,
joka olen jotenkin hyvä-älyinen, voisi sinua ymmärtää? Etkö ole
koskaan tullut ajatelleeksi, että mahdollisesti sinun pintapuolisuutesi
estää sinua ymmärtämästä minua!"

Mutta huoneessaan istuu mies, yksin.

Hän suree; kärsii kuten olisi äitiään lyönyt. Mutta vaimohan oli lyönyt
häntä kauan, lyönyt julkisesti, vuosikausia, ja hän ei ollut iskenyt
koskaan takaisin ennenkun nyt.

Tuo raaka, sydämetön, kyynillinen nainen, jota hän oli jumaloinut,
jolle oli tahtonut antaa koko sielunsa, ajatuksensa, kaikki hienot
tunteensa, tuo oli havainnut hänen valtiutensa ja siksi oli se häntä
pilkannut ja alentanut ja laahannut loassa, ja raastanut hiuksista ja
häväissyt. Oliko mies siis suuresti rikkonut, jos oli viimein kerran
lyönyt takaisin, kun häntä oli julkisesti pilkattu. Oli, hän tunsi
itsensä sittenkin niin rikolliseksi kuin olisi surmannut paraan
ystävänsä.

Lämmin kesä-ilta lankee hämärtäen ja kuu nousee.

Kuuluu laulua salista. Mies lähtee puutarhaan ja istuutuu pähkinäpuun
varjoon. Yksin! Pianon soinnutukset sulautuvat lauluun:

    Usein, kun yö tuli harmaan
    maailman melskeesen, vaivaan,
    huokasi aalto ja puu,
    sain syliss' uinua armaan; --
    ääriltä tähtisen taivaan
    katseli onneemme hiljainen kuu.
    Nyt saan itkeä salaa
    kaipauksen kyyneleen.
    Ah, se ei konsana palaa
    rakkauden kevääni kukkasineen!

Hän nousi kävelemään pitkin puutarhan käytävää ja katsoi akkunaan.
Siellä hän oli, hänen runoelmansa, jonka hän oli itselleen runoillut.
Ja vaimo lauloi kyyneleisin äänin. Naiset sohvilla katselivat
merkitsevästi toisiinsa. Mutta laakeripensaiden takana puutarhasohvalla
tarinoi melkein supatellen kaksi herraa, sikaria sauhutellen. Hän
kuunteli:

-- Pelkkää konjakkia.

-- Niin, se taitaa juoda.

-- Ja siitä syyttävät miestä.

-- Hävytöntä. Se rupesi juomaan jo Julianin ateljeerissä. Tiedäthän,
että se aikoi maalariksi, vaan ei kyennyt. Ja kun hänet hylättiin
näyttelyistä, kävi hän tuon poloisen kimppuun ja korvasi tappionsa
naimakaupalla.

-- Niin, olenhan minä kuullut. Ja sitten piinasi toista, niin että
toinen on kun luuranko. Pitivät ensin omaa taloutta, ja vaikka sillä
oli Parisissa kaksi piikaa, väitti olevansa miehen piika. Itse määräili
kaikesta, väitti olevansa orjatar. Hoiti kehnosti kotia, jota piiat
kavalsivat, ja toisen täytyi ristissä käsin katsoa miten mentiin
perikatoon. Kun mies esitti pelastuksen keinoa, vastusti rouva; esitti
mustaa, rouva tahtoi valkeaa. Niin se tuhosi miehen tahdonvoiman ja
hävitti hänen intelligensinsä. Sitten muuttivat he pensioniin että
rouva pääsisi vapaaksi taloudesta ja saisi antautua taiteelleen. Nyt
kun hänellä ei ole ruuanlaittoa eikä muuta hommaa, ei hän niin hipaise
pensseliä, huvittelee vain ystävättärensä kanssa. Hän halusi karkoittaa
miehen työstäkin ja häväistä hänet juopottelulla, mutta eipäs
onnistunut. Siksi vihaa hän miestä kuten moraalisesti valtiaampaansa
ainakin, ja sitähän mies onkin.

-- Niin, mutta raukkapa on mies, vastasi toinen.

-- Niin siinä suhteessa, mutta sitähän olemme kaikki -- siinä
suhteessa. Hän on yhä vaimoaan rakastanut, ja kaksitoista vuotta on
kulunut. Mutta pahinta on se, että hän, joka ennen oli niin vahva,
jonka sanaa pelättiin kamarissa ja lehdissä, alkaa lamautua. Minä
puhelin hänen kanssaan aamupäivällä ja hän on kainoimmin sanoen sairas.

-- Kertovat, että vaimo tahtoisi häntä hullujen huoneeseen ja että
ystävätär auttaa häntä aikeissa.

-- Oh, hyi hitto! Ja siinä se viitsii olla mokoman huvilentun orjana!

-- Vaan tiedätkö, minkätähden se halveksii miestään enimmin? Siksi kun
ei toinen voi elättää häntä hänen mielensä mukaan. Mies, joka ei voi
elättää vaimoaan, ce n'est pas grand' chose, sanoi hän tässä eräänä
päivänä päivällisillä. Ja minulla on vahvat syyni uskoa, että se
muinoin tuumi, että mies kynällään toitottaisi hänet maalariksi.
Onneksi ei toinen voinut poliittisten mielipiteittensä vuoksi ryhtyä
mihinkään tekemisiin valtalehtien kanssa, ja sitten kartti hän
taiteilijamaailmaa päämäärilleen vieraana.

-- Vaimo siis tahtoi hyötyä miehellään, mutta kun mies ei kelvannut,
niin hänet kaseerattiin. Kelpaapas toki vielä perheen elättäjäksi.

    "Nyt saan itkeä salaa
    kaipauksen kyyneleen," kuului salista.

-- Pam! napsahti lyhyesti pähkinäpuun takaa. Joku oksa rusahti poikki,
hieta rasahti.

Herrat hypähtivät paikaltaan.

Ruumis hienossa puvussa oli hietakäytävällä, pää penkin jalkaa vasten.

Laulu vaikeni, naiset juosta puhalsivat ulos.

Ystävätär hajuvesipulloineen rupesi pirskoittamaan kuollutta.

-- Hyi, kuollut, huudahti hän ja hypähti taapäin ja tukki nenäänsä kun
näki ettei se ollutkaan pyörtynyt.

Vanhempi herroista, joka kumartui kuuntelemaan kuolleen rintaa, kohotti
päätään, sanoi:

-- Hiljaa, naiset!

-- Miten brutaali! sanoi ystävätär.

Vaimo pyörtyi ystävättärensä syliin ja naiset huolehtivat hellästi
hänestä.

-- Heti hakemaan lääkäriä, huusi vanhempi herra. Juoskaa!

Ei kukaan liikahtanutkaan, kaikki tungeksivat vain pyörtyneen vaimon
ympärillä.

-- Minkä surun teki vaimolleen! Mikä mies, mikä mies! vaikeroi
ystävätär!

-- Ette pane niin tikkua ristiin kuolevan tähden, mutta kyllä
pyörtyneen. Ajakaa siihen konjakkia, niin kyllä selviää!

-- Oh! Oh! Kurja mies, hän ansaitsi kohtalonsa! selitti ystävätär.

-- Ei, hän ei olisi tosiaan ansainnut niin kurjaa kohtaloa kuin joutua
elävänä teidän käsiinne! Tietäkää huutia naiset, kunniaa perheen
elättäjälle!

Hän nousi ylös ja hellitti kuolleen käden.

-- Loppu tuli, sanoi hän.

Ja se tuli.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Avioelämää II - Kahdeksantoista aviojuttua" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.