Title: Pan
Author: Hamsun, Knut
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pan" ***


PAN

Kirj.

Knut Hamsun

Suom. Joel Lehtonen



Yrjö Weilin, Helsinki, 1907.

Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki.



LUUTNANTTI TUOMAS GLAHNIN PAPEREJA



I.


Näinä päivinä olen minä paljon ajatellut Ruijan kesän ikuista päivää.
Tässä istun ja ajattelen sitä ja majaa, jossa asuin, ja majan takaista
metsää, ja sitten rupean kirjoittelemaan jotain aikani kuluksi ja
huvikseni. Aika on niin pitkä, minä en tahdo sitä saada menemään niin
pian kuin tahtoisin, vaikka en surekaan mitään ja vaikka vietän mitä
iloisinta elämää. Olen tyytyväinen kaikkeen, ja kolmikymmenvuotinen
ikäni ei ole ikä eikä mikään; eräänä päivänä sain minä tässä pari linnun
höyhentä kaukaa, eräältä ihmiseltä, joka ei ollut niitä velvollinen
antamaan minulle, mutta kaksi vihreää höyhentä kruunatussa
postipaperiarkissa, suulakalla suljetussa. Minua huvittikin nähdä noita
kahta niin helvetillisen vihreätä linnun höyhentä. Eikä minulla muuten
ole mitään muuta vaivaa kuin silloin tällöin luuvalo vasemmassa
jalassani vanhan pyssyn haavan vuoksi, mikä jo kauan sitten parani.

Minä muistan, että kaksi vuotta sitten kului aika hyvin pian,
suunnattomasti pikemmin kuin nyt, kokonainen kesä meni ennenkuin sitä
huomasinkaan. Kaksi vuotta sitten, v. 1855, minä tuumin kirjoittaa siitä
huvikseni, satuin vaiheisiin, tai ehkä näin unta. Nyt olen unohtanut
niin monta seikkaa siitä ajasta, sillä tuskin olen sitä senjälkeen
ajatellutkaan; mutta minä muistan, että yöt olivat hyvin valoisat. Moni
asia tuntui myös niin nurin kuriselta, vuodessa oli kaksitoista
kuukautta, mutta yö tuli päiväksi, eikä taivaalla ollut niin tähteä. Ja
ihmiset, joita tapasin, olivat niin merkillisiä ja toisen luonteisia
kuin ne, joita ennestään tunsin; yksi ainoa yö voi ponnahuttaa heidät
täyteen ihanuuteensa, kypsiksi ja täyskasvuisiksi. Se ei ollut mitään
velhomaista, mutta en ollut sellaista ennen nähnyt. En ollut.

Suuressa, valkeaksi maalatussa talossa meren rannalla kohtasin minä
ihmisen, joka vähän aikaa askaroitti ajatuksiani. Minä en muista häntä
tarkoin enää, nyt, ehkäpä olen hänet jo unohtanut; mutta minä ajattelen
sitävastoin kaikkea muuta sen aikuista, vesilintujen kirkunaa,
eränkäyntiäni, öitäni, kesän monia lämpöisiä hetkiä; muuten, minähän
tutustuin häneen vain onnen oikusta ja ilman sitä ei hän olisi
ajatuksissani asunut hetkeäkään.

Majaltani näkyi sellainen sarja saaria ja luotoja ja kareja, pilkahdus
merta, pari sinertävää tunturin huippua, ja majan takana oli metsä,
määrätön metsä. Riemulla, kiitoksella minut täytti juurien ja lehväin
tuoksu ja mäntyjen lihaisa sauhu, joka muistuttaa luunytimen hajua;
vasta metsässä mieleni ihan rauhoittui, sen täytti levollisuus ja uhkea
voima. Päivän toisensa jälkeen kulutin minä vain harjanteilla harhaten,
Aesopus vieressäni, enkä toivonut mitään muuta kuin yhä vain saada
kulkea siellä päivä päivältä, vaikka lumi ja sulava sohju vielä melkein
kattoi maan. Ainoana toverinani oli Aesopus; nyt on minulla Cora, mutta
silloin oli minulla Aesopus, koirani, jonka minä sittemmin ammuin.

Usein iltaisin, kun minä palasin kotiin majaani eräretkeltä, saattoi
mieluisa kodikkuuden tunne tulvehtia minussa läpi luiden ja ytimien,
jopa liikuttaa sisimpäni rakkaasti värähtelemään, ja astellessani minä
tarinoin Aesopuksen kanssa oivasta olostamme. Kas niin, nyt me sytytämme
tulen ja paistamme itsellemme linnun tässä tulisijassa, sanoin minä,
mitäs siitä arvelet? Ja kun nuo askareet oli tehty ja me aterioineet,
pujahti Aesopus paikalleen tulisijan taa, mutta minä sytytin piippuni ja
heittäydyin telttavuoteelle hetkeksi ja kuuntelin metsän kuollutta
suhinaa. Kulki hieno viima ilmassa, tuuli oli alaalle majalle päin ja
minä saatoin selvään kuulla teirilinnun kuherruksen kaukaa harjulta.
Hiiskausta ei muuten kuulunut.

Ja monasti minä nukahdin siihen makuusijalleni, täysissä tamineissa,
juuri päivän puvussani, enkä herännyt ennenkuin vesilinnut alkoivat
huutaa. Kun minä silloin katsoin ulos akkunasta, näkyivät hämärästi
kauppapaikan suuret, valkeat rakennukset, Sirilundin laiturit,
ryytipuoti, josta minä ostin leipäni, ja minä viruin yhä hetken
sijallani kummastellen sitä, että minä olin täällä jossakin majassa,
Ruijassa, metsän palteella.

Sitten oikoi Aesopus pitkää hoikkaa ruumistaan tulisijan luona, sen
kaulanauha kilahteli, se haukotteli ja viuhutti häntäänsä ja minä
hypähdin jalkeille tämän kolmi-, nelituntisen unen jälkeen täysin
virkistyneenä ja uhkuen riemua kaikesta, kaikesta.

Niin kului monen moni yö.



II.


Satakoon tai tuulkoon, se ei vaikuta asiaan, usein saattaa pieni ilo
vallata ihmisen sadepäivinä ja johdattaa hänet yksinäisyyden onneen.
Silloin asettuu jonnekin seisomaan ja katsoo suoraan eteensä, hymyilee
hiljaa silloin tällöin ja katselee ympärilleen. Mitä ajattelee silloin?
Kirkasta ruutua akkunassa, auringon sädettä ruudussa, näköalaa pienelle
purolle tai ehkä jollekin taivaan siniselle palteelle. Muuta ei tarvita.

Toisin ajoin taas eivät harvinaiset tapahtumatkaan jaksa riipaista
ihmistä tasaisesta ja köyhästä tunnelmasta; tanssisalin pyörteessäkin
saattaa istua kylmänä, välinpitämättömänä ja tuntematta vaikutusta.
Sillä ihmisen sisäinen olemushan on kunkin surun ja ilon lähde.

Muistan erään päivän. Olin tullut alas rannalle, sade yllätti minut, ja
minä menin avoimeen venevajaan ja istuin sinne sateen ajaksi. Hyräilin
hiljaa, mutta ilotta ja halutta, vain kuluttaakseni aikaani. Aesopus oli
mukana, se kapsahti istualleen kuuntelemaan, minä herkeän hyräilemästä
ja kuuntelen minäkin; kuuluu ääniä ulkoa, ihmisiä tulee. Sattuma, hyvin
tavallinen sattuma! Seurue, kaksi herraa ja neiti, tuli päätä pahkaa
luokseni. Huusivat nauraen toisilleen:

"Joutuin! Täällä saamme suojaa sen aikaa!"

Minä nousin paikaltani.

Toisella herralla oli valkea, kiilloittamaton paidanrinta, jonka sade
päällepäätteeksi oli liottanut riippumaan pusseina; märässä
paidanrinnassa oli timanttihaka. Jalassa oli hänellä pitkät, suipot
kengät, jotka näyttivät hieman keikarimaisilta. Minä tervehdin miestä,
hän oli herra Mack, kauppias, minä muistin tutustuneeni häneen
ryytipuodissa, jossa olin ostamassa leipää. Olipa hän kutsunut minua
käymään perheessäänkin, mutta en ollut käynyt heillä vielä.

"Ah, tuttujahan täällä on!" sanoi hän kun huomasi minut. "Me olimme
menossa myllylle, täytyi kääntyä takaisin. Mainio ilma, vai mitä? Mutta
milloinkas te tulette Sirilundiin, hra luutnantti?" Hän esitteli minut
tuolle pienelle mustapartaiselle herralle, joka oli heidän kanssaan,
tohtorille, joka asui apupitäjän kirkolla.

Neiti nosti harson nenälleen ja rupesi hiljaa rupattelemaan
Aesopukselle. Silmääni pisti hänen jakkunsa, vuorista ja napinlävistä
huomasin, että se oli värjäytetty. Herra Mack esitteli myös hänet, hän
oli hänen tyttärensä, nimeltä Edvarda.

Edvarda katsahti minuun harson läpi, sitten kuiskutteli hän yhä koiralle
ja luki sen kaulanauhasta:

-- Vai niin, sinä olet Aesopus... Tohtori, mikä Aesopus oli? Minä en
muista muuta kuin että hän kirjoitti satuja. Eikö hän ollut
frygialainen? Ei, en minä tiedä.

Lapsi, koulutyttö. Minä katselin häntä, hän oli pitkä, mutta muotopuoli,
noin viisi-, kuusitoistavuotias, pitkät, tummanveriset, hansikattomat
kädet. Hän oli ehkä tänä iltapäivänä katsonut jostain leksikosta
Aesopusta, saadakseen siitä selkoa.

Herra Mack kysyi metsäretkiäni. Mitä ammuin enimmin? Minä saisin koska
tahansa lainata yhden hänen veneistään, ei muuta kuin ilmoittaisin.
Tohtori ei puhunut sanaakaan. Kun seurue lähti, huomasin että tohtori
ontui hieman ja käytti keppiä.

Vaelsin kotiin, yhtä tyhjätunnelmaisena kuin ennenkin ja haluttomuutta
hyräillen. Tämä kohtaus venevajassa ei vaikuttanut mieleeni ottaen eikä
antaen; eniten koko seikasta jäi muistooni hra Mackin likomärkä
paidanrinta, jossa oli timanttihaka, sekin märkä ja kiilloton.



III.


Oli majani kylellä kivi, korkea, harmaa kivi. Näytti kuten se olisi
ollut ystävällismielinen minulle, kuten olisi se nähnyt minut, kun
vaelsin kotiin, kuten olisi se tuntenut minut. Suuntasin kernaasti
kulkuni tämän kiven ohi kun läksin ulos aamuisin ja tuntui kuin olisin
lähtiessäni jättänyt siihen hyvän ystävän, joka kaivaten odotteli
milloin minä palaisin.

Ja metsän harjanteilla alkoi metsästys. Milloin sain ammutuksi jotain,
milloin en...

Saarten takana lepäsi meri raskaassa rauhassaan. Seisoin ja katselin
sitä monasti selänteiltä, korkealta ilmoisilta ylhäisyyksiltä; tyyninä
päivinä seisoivat laivat melkein paikallaan, voi nähdä saman purjeen
kolme päivää, pienenä ja valkeana kuin kalatiira veden kalvolla. Mutta
kumpa tuuli keikahti, voivat etäiset tunturit aivan kuin haihtua, tuli
rajusää, lounasmyrsky, näytelmä, jota minä katselin. Kaikki oli pelkkää
sauhua, maa ja taivas sekaantuivat yhteen, meri myllersi vääntelevässä
tuulentanssissa, loitsi silmiini miehiä, hevosia ja revittyjä lippuja.
Minä seisoin suojassa kallion kamaran alla ja ajattelin kaikellaista,
minun sieluni oli jännityksessä. Jumala ties, ajattelin, minkä
todistajana minä olen tänään, ja miksi meri aukaisee sylinsä silmäini
edessä? Ehkäpä näen minä tänään maan aivojen sisuksen, kuinka niissä työ
käy, kuinka niissä kiehuu! Aesopus oli levoton, silloin tällöin kohotti
se turpaansa ilmaan ja vainusi, säästä sairaana, jalat surkeasti
vavisten; kun minä en sille puhellut, paneutui se maata jalkojeni väliin
ja tuijotti kuten minäkin merelle. Ja ei huutoa, ei ihmissanaa mistään,
ei mitään, vain raskas suhina pääni ympärillä. Tuolla oli kari merellä
kaukana; se oli yksinäinen; kun vesi huojuili sitä vasten, ponnistelihe
se ylös kuin hourupäinen ruuvi, ei, kuten meren jumala, se rynnistihe
märkänä kohti ilmaa ja katseli yli maailman päristellen niin että
hiukset ja parta harrottivat kuin pyörä päänsä ympärillä. Sitten sukelsi
se maininkeihin jälleen.

Ja parhaassa myrskyssä pyrki pieni nokimusta höyry rantaan...

Kun minä iltapäivällä menin alas laiturille, oli se pieni nokimusta
höyry tullut satamaan; se oli postihöyry. Paljon ihmisiä oli rannalla
katselemassa tuota harvinaista vierasta, minä havaitsin, että kaikilla
poikkeuksetta oli siniset silmät, miten erilaisia he muuten olivatkin.
Nuori tyttö, valkea villahuivi päässä seisoi jonkun matkaa muista; hänen
tukkansa oli hyvin tumma ja valkea liina paistoi räikeästi tummaa tukkaa
vasten. Hän katseli uteliaasti minua, nahkaisia pukimiani, kivääriäni;
kun minä juttelin hänelle, tuli hän hämilleen ja kääntyi katsomaan
poispäin. Minä sanoin: Sinun pitäisi aina käyttää tuota valkeaa huivia,
se somistaa sinua. Samassa lyöttäytyi hänen luokseen vankka jäseninen
mies, yllään islantilaisjakku, hän sanoi naista Eevaksi. Hän oli
tiettävästi hänen tyttärensä. Minä tunsin tuon vankkajäsenisen miehen,
se oli seppä, paikkakunnan seppä. Hän oli tässä muudanna päivänä pannut
uuden säkenpuikon yhteen minun pyssyyni...

Ja sade ja tuuli tekivät työtään ja sulattivat kaiken lumen. Jonkun
päivän kulki rauhaton ja kylmä tunnelma yli maan, lahot oksat natisivat
ja varikset kokoontuivat parviin raakkumaan. Sitä ei kestänyt kauan,
aurinko oli lähellä, eräänä aamuna nousi se metsän takaa. Kun aurinko
saapuu, karmii minun suloisesti selkäpiitäni, koko ruumistani;
äänettömästi riemuiten nakkaan minä pyssyn olalleni.



IV.


Tähän aikaan en ollut pulassa metsänriistasta, minä ammuin mitä halusin,
jänistä, teirtä, riekkoa ja kun minä satuin osumaan alas rannikolle ja
tulin jonkun vesilinnun lähitteille, ammuin minä senkin. Ne olivat hyviä
aikoja, päivät tulivat pitemmiksi ja ilma kirkkaammaksi, minä
varustauduin kahden päivän erälle ja kulin aina tuntureille, tunturien
huipuille, minä tapasin porolappalaisia ja sain juustoa heiltä, pieniä,
rasvaisia juustoja, joilla oli ryytimäinen maku. Kävin siellä monta
kertaa. Kun minä palasin kotiin, ammuin aina matkalla linnun tai pari ja
pistin laukkuuni. Minä istuuduin ja kytkin Aesopuksen ketjuunsa.
Peninkulman alapuolellani näkyi meri; kallion kylet olivat märät ja
mustat vedestä, joka lirisi niitä pitkin, tippui ja lirisi ainaisin
hiljaisen vienoin sävelin. Nämä vienot sävelet kaukaisessa tunturin
helmassa kuluttivat monta hetkeäni kun siinä istuin ja katselin
ympärilleni. Nyt lirisi tämä vieno, loputon sävel täällä
yksinäisyydessään, ajattelin, eikä kukaan kuule sitä eikä kukaan
ajattele sitä, mutta kuitenkin lirisee se täällä itsekseen alati vain,
alati vain! Ja minun mielestäni ei tunturiseutu enää ollut aivan autio
kun minä kuulin tämän lirinän. Tuon tuostakin tapahtui jotain: ukkonen
täristi tannerta, kallionlohkare irtautui ja syöksyi alas mereen,
jättäen jälkeensä kivisauhuisen uran; samassa käänsi Aesopus kuononsa
tuuleen ja vainuskeli kummissaan käryistä ilmaa, jonka syntyä se ei
ymmärtänyt. Kun sohjuvesi oli uurtanut railoja kallioon, jaksoi yksi
ainoa laukaus, jopa kova huutokin irroittaa ison kivimöykyn paikaltaan
ja kiikauttaa sen vyörymään...

Tunti kului, ehkä enemmänkin, aika meni niin pian. Minä päästin
Aesopuksen irti, heitin laukun Olalleni ja läksin kotiin päin. Alkoi
hämärtää. Alaalla metsässä osuin sattumalta vanhalle, tutulle polulleni,
kaidalle, kummallisesti mutkittelevalle polun nauhaiselle. Minä noudatin
sen jokaista mutkaa, enkä hätäillyt, ei ollut kiirettä, ei kukaan
odottanut minua kotona; vapaana kuin valtias astelin minä siellä ja
kuleksin rauhallisessa metsässä aivan niin hiljaa kuin tahdoin. Kaikki
linnut vaikenivat, vain teiri kaukana soitti se soitti aina.

Minä tulin metsän kätköstä ja näin kaksi ihmistä edessäni, kaksi
kävelijää, minä saavutin heidät, toinen oli neiti Edvarda, minä tunsin
hänet ja tervehdin; tohtori oli myös kanssa. Minun oli näytettävä heille
pyssyäni, he katselivat kompassiani, laukkuani; minä kutsuin heitä
käymään majassani ja he lupasivat kyllä kerran tulla.

Ehtoo oli ehtinyt. Minä menin kotiin ja sytytin tulen, paistoin linnun
ja aterioin. Huomenna tuli päivä jälleen...

Hiljaista, äänetöntä kaikki. Minä lojun iltahämyssä vuoteellani ja
katselen ulos akkunasta, satuinen loiste lepäili siihen aikaan yli
maiden ja metsien, aurinko oli laskenut ja värittänyt ilmanrannan
mehuisella, punaisella valolla, joka lepäsi liikkumatta kuin öljy.
Taivas oli ylt'yleensä selkeä ja puhdas, minä tuijotin tuohon kirkkauden
mereen ja minusta oli kuin olisin maannut kasvoista kasvoihin maailman
pohjaa vasten ja kuten sydämeni olisi hartaasti sykkinyt tätä paljasta
pohjaa vasten ja viihtynyt kotoisesti siellä. Jumala ties, ajattelin
itsekseni, miksi ilman ranta pukeutuu kullankellervään ja kultaan tänä
iltana, ehkäpä on juhlat maailmalla, suuremmoiset juhlat, soitto
tähdistä ja veneretki pitkin virtoja. Siltä näyttää! Ja minä ummistin
silmäni ja olin mukana tällä veneretkellä ja aatos aatoksen jälkeen
liukui aivojeni läpi...

Niin kului monikin päivä.

Minä vaeltelin kaikkialla ja katselin miten lumi muuttui vedeksi ja
miten jäät irtautuivat. Monena päivänä en ampunut panoksiakaan
pyssystäni, kun minulla jo oli kylliksi ruokaa majassani, minä vain
maleksin maita mantereita vapaudessani ja annoin ajan kulua. Kunne
kulinkin, kaikkialla oli yhtä paljon nähtävää ja kuultavaa, kaikki
muuttui päivä päivältä hieman, pajut ja katajatkin odottivat kevättä.
Menin esimerkiksi alas myllylle, se oli vielä jään kytkeissä; mutta
tanner sen ympärillä oli monina Herran vuosina tallattu ja siitä näki,
että ihmiset olivat tulleet sinne elosäkit selässä ja saaneet ne
jauhetuiksi. Minä kulin kuin ihmisten parissa siellä, seiniin oli
kaiverrettu myös paljon kirjaimia ja vuosilukuja.

No niin.



V.


Kirjoittaisinkohan vielä? Mitäpä siitä lie. Voin vähän huvikseni ja ajan
kuluksi kertomalla, miten kevät tuli kaksi vuotta sitten ja miltä maa
näytti. Maa ja meri alkoi hieman lemahtaa, lemahti imelähköltä
rikkikäryltä entisistä lehdistä, jotka mätänivät metsissä, ja harakat
lensivät risuja kulettaen ja tekivät pesiään. Kului vielä pari päivää ja
purot paisuivat ja alkoivat kuohua, silloin tällöin lenteli joku
nokkosperho ja kalastajat palasivat pyydyksiltään. Kauppiaan kaksi
alusta tuli täydessä kalalastissa ja ne ankkuroivat kuivauspaikkojen
ääreen; alkoi yhtäkkiä elämä ja liike suurimmalla saarella, missä kaloja
kuivattiin. Minä näin kaiken sen akkunastani.

Mutta majalle ei häly yltänyt, minä olin ja elin yksin. Silloin tällöin
kulki joku ohitse, minä näin Eevan, sepän tyttären, hänen nenäänsä oli
tullut pari teirenpilkkua.

"Minnekä sinä menet?" kysyin minä.

"Puita hakemaan", vastasi hän hiljaa. Hänellä oli kädessä nuora puun
kantamista varten ja hänellä oli se valkea huivi päässään. Minä katsoin
miten hän meni, mutta hän ei katsonut taakseen.

Moneen päivään en sitten nähnyt ketään.

Kevät tunkihe tulla, ja metsä kuunteli; kovin hupaisa oli katsella
rastaita, jotka istuivat puiden latvoissa ja tuijottivat aurinkoon ja
kirkuivat; joskus olin jalkeilla jo kahden ajoissa aamulla ehtiäkseni
siihen riemun tunnelmaan, joka remahti linnuista ja eläimistä auringon
noustessa.

Kevät oli kai minullekin tullut ja vereni jyskytti joskus kuin
anturoilla astuen. Istuin majassani ja tuumin tarkastella vapojani ja
onkiani, mutta minä en pannut niin rikkaa ristiin tehdäkseni mitään,
iloinen ja outo levottomuus tulvehti sydämessäni. Sitten kavahti Aesopus
yhtäkkiä ylös, seisoi liikkumatta, jäykin jaloin ja haukahti. Majaa
läheni ihmisiä, ripeästi tempasin hatun päästäni ja kuulin jo neiti
Edvardan äänen ovelta. Ystävällisesti ja vaatimattomasti tulivat hän ja
tohtori käymään luonani niinkuin olivat sanoneet.

"Kyllä, hän on kotona", kuulin minä neiti Edvardan sanovan. Ja hän tuli
luo ja ojensi minulle aivan tyttömäisesti kätensä. "Me oltiin täällä
eilenkin, mutta Te ette olleet silloin kotona", selitti hän.

Hän istuutui telttasänkyyni, peitolle ja katseli majaa; tohtori istuutui
minun viereeni pitkälle penkille. Me puhelimme keskenämme, me juttelimme
oikein innokkaasti, minä selitin heille muun muassa mitä eläimiä
metsässä oli mitä riistaa en enää saisi ampua, kun se oli rauhoitettua.
Nyt oli teiri rauhoitettu.

Tohtori ei nytkään puhunut monta sanaa; mutta kun hän huomasi
ruutisarveni, jossa oli Panin kuva, rupesi hän selittelemään
Pan-myyttiä.

"Mutta", sanoi Edvarda yhtäkkiä, "milläs Te elätte, kun kerran _kaikki_
riista on rauhoitettua?"

"Kalalla", vastasin minä. "Enimmäkseen kalalla. Aina minä saan sen
verran, että syömään pääsen."

"Mutta Tehän voitte tulla meille syömään", sanoi hän. "Viime vuonna oli
täällä eräs englantilainen, jolla oli Teidän majanne, hänkin tuli meille
usein syömään."

Edvarda katsoi minuun ja minä häneen. Minä tunsin tässä
silmänräpäyksessä sydämeni liikahtavan kuin pienestä
ystäväntervehdyksestä. Johtui keväästä ja kirkkaasta päivästä, minä olen
sitä sittemmin tuuminut. Sitä paitse ihmettelin hänen kaarevia
kulmakarvojaan.

Hän virkkoi jonkun sanan minun asumuksestani. Minä olin ehtinyt ripustaa
seinät täyteen jos jonkinlaisia nahkoja ja linnun siipiä, maja muistutti
sisältäpäin karvettunutta karhun pesää. Siihen hän mieltyi. "Niin,
karhunpesä tämä on", sanoi hän.

Minulla ei ollut antaa vieraille mitään, jota he ehkä olisivat
halunneet, minä tuumiskelin ja esitin, että paistaisin pilanpäin linnun;
he saisivat syödä sitä eränkävijän tapaan, sormillaan. Se voisi vähän
hauskuttaa.

Ja minä paistoin linnun.

Edvarda kertoi englantilaisesta. Hän oli vanha ja omituinen mies, hän
puheli ääneen itseksensä. Hän oli katolilainen ja ihka aina sillä oli
taskussa pieni rukouskirja, jossa oli mustat ja punaiset kirjaimet.

"Kai hän siis oli irlantilainen?" kysyi tohtori.

"Oliko hän irlantilainen?"

"Eiköpä, koska hän oli katolilainen?"

Edvarda punastui, hän sammalteli ja katseli muualle.

"No, niin, ehkäpä hän oli irlantilainen."

Samassa muuttui hän raukeamieliseksi. Minua rupesi hän niin säälittämään
ja minä tahdoin hyvittää häntä, minä sanoin:

"Ei, tietysti Te olette oikeassa, että hän oli englantilainen.
Irlantilaiset eivät matkustele Norjassa."

Me päätimme lähteä kerran soutelemaan ja katsomaan
kalankuivauspaikkaa...

Kun minä olin saattanut vieraita vähän matkaa, tulin minä takaisin ja
asetuin askartelemaan kalastusvehkeitteni kimpussa. Haavini oli ollut
naulassa oven pielessä ja monta silmää oli pilautunut ruosteesta; minä
teroitin muutamia koukkuja, punoin ne kiinni ja tarkastin tapsit. Miten
kehnosti työ sujui tänään! Asiaan kuulumattomia ajatuksia vilisi
päässäni, mieleeni juolahti että olin tehnyt tuhmasti kun annoin Edvarda
neidin istua koko ajan telttalavitsalla, pyytämättä häntä sen sijaan
istumaan penkille. Minä näin yhtäkkiä sielussani hänen ruskeat kasvonsa
ja ruskean kaulansa; esiliinan oli hän sitonut hieman alas vatsalle
tehdäkseen vyöhyensä pitkäksi, muodin mukaan; hänen peukalonsa puhdas
neitsytmäisyys hellytti minua, aivan kuten hellytti minua, ja rystyen
pari poimua olivat pelkkää suopeutta. Hänellä oli suuri, hiiluva suu.

Nousin paikaltani, avasin oven ja kuuntelin ulkoilmaan. En kuullut
mitään eikä minulla ollut mitään kuuntelemistakaan. Panin oven kiinni
jälleen; Aesopus tuli makuupaikaltaan ja näki levottomuuteni. Juohtui
mieleeni, että pitäisi juosta neiti Edvardan jälestä ja pyytää häneltä
hiukan silkkirihmaa korjatakseni haaviani; se ei ollut tekosyy, minä
voin näyttää hänelle haavia ja sen ruostuneita silmiä. Olin jo ehtinyt
ulos ovesta, mutta silloin muistin, että minulla oli silkkirihmaa
itselläni, perhoskirjassani, enemmän kuin tarvitsinkaan. Ja minä menin
hiljaa ja apeana jälleen sisään, kun minulla oli silkkirihmaa itselläni.

Vieras ilmanhenkäys leyhähti vastaani majasta, kun astuin sisään, tuntui
kuin en olisikaan siellä ollut yksin enää.



VI.


Muudan mies kysyi minulta, enkö ampunutkaan enää: hän ei ollut kuullut
harjanteilta laukausta pyssystäni, vaikka oli liikkunut lahdella kalalla
kaksi päivää. En, minä en ollut ampunut, minä pysyttelin majassani
kotona, kunnes minulla ei ollut enää lainkaan ruokaa.

Kolmantena päivänä menin metsälle. Metsä vihersi hiukan, kävi tuoksu
maasta ja puista, valkokukka pilkisteli jo vihreänä jäisen sammalen
sisästä. Pääni oli täynnä mietteitä ja minä istahdin usein. Kolmeen
päivään en ollut nähnyt kuin yhden ainoan ihmisen, sen kalastajan, jonka
tapasin eilen; minä ajattelin: ehkäpä tapaan jonkun tänä iltana, kun
menen kotiin, metsän palteella, missä tapasin tohtorin ja Edvarda neidin
viimeksi. He saattavat olla siellä jälleen kävelemässä, ehkä tai ei.
Mutta miksikä ajattelin minä juuri näitä kahta? Minä ammuin pari riekkoa
ja valmistin toisesta heti ruuan; sitten kytkin minä Aesopuksen.

Aterioidessani lojuin kuivalla tantereella. Hiljaisuus oli maailmassa,
vain tuuli lempeästi suhahti ja lintu siellä täällä äänteli. Lojuin ja
katselin oksia, jotka keinuivat hiljaa tuulen leyhkässä, tuuli hentoinen
oli puuhassaan ja kuletti siitinpölyä oksalta oksalle ja täytti jokaisen
puhtaan tiehyen; metsä henki hurmiossa. Vihreä lehtimato, mittarimato,
vaeltelee vaeltelemistaan pitkin oksaa, vaeltelee pysähtymättä ikäänkuin
ei se voisi levätä. Se tuskin näkee mitään, vaikka sillä on silmät,
usein tököttää se ihan pystyssä ja tunnustelee ilmasta jotain tukea; se
on näköjään kuin vihreä langan pätkä, mikä ompelee ompelusta hitain
pistoksin pitkin oksaa. Illaksi se ehkä ehtii matkan määrään.

Yhä hiljaista. Nousen paikaltani ja lähden kulkemaan, istahdan ja nousen
taas; kello on noin neljä; kun kello tulee kuusi menen minä kotiinpäin
näkemään tapaanko ketään. Minulla on vielä kaksi tuntia aikaa, ja minä
olen jo hieman levoton ja suin kanervia ja sammalta vaatteistani. Minä
tunnen kulkupaikkani, puut ja kivet ovat siellä yksinäisinä kuten
ennenkin, lehdet kahisevat jaloissani. Yksisävyinen suhina ja tutut puut
ja kivet kiehtovat minua kovasti, minut täyttää merkillinen
kiitollisuuden tunne, minä rakastan kaikkea. Minä otan maasta risuoksan
ja pidän sitä kädessäni ja katselen sitä, istuessani ja aprikoidessani
tuumiani, oksa on melkein mädännyt, sen kaarna kehno, synnyttää kumman
tunteen, sääli varistaa sydäntäni. Ja kun minä nousen lähteäkseni, en
minä heitä oksaa etäälle, vaan asetan sen maahan ja seison ja pidän
siitä; viimein katson sitä viime kertaa vesissä silmin, kun jätän sen
sinne yksin.

Ja kello tulee viisi. Aurinko näyttää minulle ajan väärin, minä olen
kulkenut läntiseen koko päivän ja olen ehkä ehtinyt puoli tuntia edelle
majani auringonmerkeistä. Kaiken tämän otan minä huomioon; mutta
kuitenkin on minulla tunti aikaa kello kuuteen, siksi nousen minä ja
kulen taas kappaleen matkaa.

Ja lehdet kahisevat jalkojeni alla. Niin kuluu tunnin aika.

Näen alapuolellani pienen joen ja sen pienen myllyn, joka on ollut
talven jään kytkyissä, ja minä seisatun; mylly jauhaa, sen hurina
herättää minut, minä töksähdän ihan äkkiä paikalleni. Olen liian myöhään
ulkosalla! sanon minä ääneen. Tuska riipaisee läpi ruumiini, minä
käännyn silmänräpäyksessä takaisin ja alan kulkea kotiin ja koko ajan
tiedän minä olevani liian myöhään ulkosalla. Minä alan astella
rivakammin, alan juosta; Aesopus tajuaa, että jokin lie kyseissä, se
kiskoo hihnaa, vie minua muassaan, se haukkuu ja sillä on kiire. Kuivat
lehdet ryöppyvät ympärillämme. Mutta kun me tulemme alas metsän laitaan,
ei siellä ollut ketään, ei ketään, kaikki äänetöntä, ei ollut ketään.

Täällä ei ole ketään! sanon minä. Ja enkähän minä ollut muuta
odottanutkaan.

En seisoskellut kauan, vaan läksin liikkeelle ajatusteni ajamana, majani
ohi, alas Sirilundiin, Aesopus mukana, laukkuineni ja pyssyineni,
kaikkine kamppeineni.

Herra Mack otti minut vastaan kovin ystävällisesti ja pyysi minua heille
illaksi.



VII.


Minä luulen, että kykenen hieman näkemään niiden ihmisten sieluihin,
jotka liikkuvat ympäristössäni; ehkä luulen väärin. Niin, kun minä olen
hyvällä päällä, tuntuu minusta kuin näkisin hyvin syvälle toisten
sieluihin, vaikken olekaan mikään älyniekka. Istutaan jossain seurassa,
muutamia miehiä, muutamia naisia ja minä tunnen näkeväni mitä näiden
ihmisten sisimmässä liikehtii ja mitä he tuumivat minusta. Minä
ajattelen jotain merkitsevän joka pilkahdukseen, mikä välkähtää heidän
silmistään; joskus nousee veri heidän poskiinsa ja punaa ne, toisin
ajoin näyttää kuin ne katselisivat toisaalle ja pitäisivät kuitenkin
minua syrjästä silmällä. Siinä näen istuessani kaiken tuon eikä kukaan
aavista, että minä näen joka sielun pohjaan. Monta vuotta olen luullut
voivani nähdä kaikkien ihmisten sieluihin. Ehkä luulen väärin...

Olin koko illan herra Mackin luona. Samantekevä jos olisin lähtenyt pois
kohta, minua ei huvittanut istuskella siellä; mutta enkö ollut tullutkin
juuri siksi että aatokseni ajoivat minut tänne? Ja voinko siis lähteä
heti tieheni? Me pelasimme vistiä ja joimme totia ruuan päälle, minä
istuin selin huoneen keskustaan ja painoin pääni kumaraan; takanani
liikkui Edvarda edestakaisin huoneesta huoneeseen. Tohtori oli
matkustanut kotiin.

Herra Mack näytteli minulle uusien lamppujensa rakennetta, ensimäisten
pohjolaan ehtineiden parafiinilamppujen, loistokappaleiden, joilla oli
raskaat lyijyjalat, hän sytytti ne itse joka ilta, ettei vain
onnettomuutta sattuisi. Hän puheli pari kertaa isoisästään, konsulista:
minun isoisäni, konsuli Mack sai tämän hakasen Kaarle Juhanan omasta
kädestä, sanoi hän näyttäen sormellaan timanttihakastaan. Hänen vaimonsa
oli kuollut, hän näytti minulle hänestä öljymaalauksen eräässä
sivuhuoneessa, ylhäisen näköinen nainen, päässä pitsimyssy, huulilla
kohtelias hymy. Samassa huoneessa oli myös kirjakaappi, jossa oli
vanhoja ranskalaisiakin kirjoja, jotka näyttivät kulkevan perintönä,
nitoukset olivat hienoja ja kullattuja ja monta omistajaa oli piirtänyt
niihin nimensä. Kirjain joukossa oli paljon valistavia kirjoitelmia;
herra Mack oli aatteiden mies.

Hänen ryytipuotinsa kaksi kauppapalvelijaa oli kutsuttava vistiin; he
pelasivat hitaasti ja hapuillen, miettivät tarkkaan ja tekivät kuitenkin
virheitä. Edvarda auttoi toista heistä. Minä kaasin lasini, hätäännyin
ja nousin ylös.

"Voi, minä kaasin lasini!" sanoin minä.

Edvarda purskahti nauruun ja vastasi:

"Juu, siltä näyttää."

Kaikki vakuuttivat minulle hymyillen, ettei se haitannut mitään. Minulle
tuotiin pyyhe kuivatakseni itseäni ja me jatkoimme peliä. Kello tuli
yksitoista.

Outo epäsointu heräsi minussa Edvardan nauraessa, minä katsoin häneen ja
huomasin, että hänen kasvonsa olivat tulleet ihan ilmeettömiksi ja
melkein rumiksi. Herra Mack lopetti vihdoin pelin sanoen tekosyyksi sen,
että puotipalvelijain tarvitsi päästä levolle, sitten nojautui hän
selkäkenoon sohvalleen ja alkoi jutella kyltin asettamisesta laiturinsa
päätyyn ja kysyi minun mieltäni asiassa. Minkä väriseksi hän sen
laitattaisi? Minä olin kyllästynyt, minä vastasin mustavärisen, asiaa
yhtään ajattelematta ja herra Mack sanoi kohta samoin:

"Mustavärisen, aivan niin minäkin olen ajatellut. Suolan ja tyhjien
tynnörien varasto, suurilla, mustilla kirjaimilla, se on pulskinta...
Edvarda, etkö sinä jo mene nukkumaan?"

Edvarda nousi, kätteli meitä molempia toivottaen hyvääyötä ja lähti. Me
istuuduimme jälleen. Me puhelimme rautatiestä, joka valmistui viime
vuonna, ensimäisestä telegraafilinjasta. Jumala ties, milloin
telegraafit tulisivat tänne pohjolaan. Hiljaisuus.

"Katsokaas", sanoi herra Mack, "minä olen tullut jo neljänkymmenen
kuuden vuotiaaksi, tukkani ja partani ovat harmenneet. Minä tunnen, että
olen tullut vanhaksi. Te näette minut päivällä ja luulette minua
nuoreksi; mutta kun ilta tulee ja minä jään yksikseni, raihnastun minä
paljon. Sitten istun täällä huoneissa ja pelaan pasianssia. Se käy
helposti, kun vähän hutiloi. Haha."

"Käykö pasianssi, kun vähän hutiloi?" kysyin minä.

"Käy se."

Minusta tuntui kuin olisin nähnyt hänen sieluunsa.

Hän nousi ylös ja käveli akkunan luo ja katseli ulos; hän seisoi hyvin
selkä kumarassa, ja hänen niskansa ja kaulansa olivat hyvin haiveniset.
Minäkin nousin. Hän kääntyi ja asteli minua vastaan pitkine, suippoine
kenkineen, hän pisti peukalonsa liivin taskuihin ja heilutti hieman
kyynäspäitään kuin siipiä ikään; ja hymyili. Sitten tarjosi hän
uudelleen minulle venettä käytettäväkseni ja ojensi kätensä.

"Muuten, suokaa minun saattaa Teitä", sanoi hän ja puhalsi lamput
sammuksiin. "Niin, minä kävelen vähän, nyt ei ole myöhä vielä."

Me menimme ulos.

Hän osoitti mäkeen sepän taloa ja sanoi:

"Tätä tietä! Se on lyhin."

"Ei", vastasin minä, "laiturien kautta on lyhin."

Me väittelimme tästä hiukan, emmekä tulleet yksimieliksi. Minä uskoin
varmasti olevani oikeassa, enkä ymmärtänyt hänen väitettään. Viimein
ehdotti hän, että me lähtisimme kumpikin omaa tietään; se joka ensin
tulisi perille, odottaisi majalla.

Me läksimme. Hän katosi pian metsään.

Minä kävelin tavanmukaista menoani ja uskoin tulevani perille ainakin
viisi minuttia aikaisemmin kuin hän. Mutta kun tulin majalle, seisoi hän
jo siellä. Hän huusi tullessani:

"Näettekös nyt! Ei, kyllä minä kulen aina tätä tietä, se on kuin onkin
lyhin."

Minä katselin hyvin hämmästyneenä häneen, hän ei ollut hiostunut eikä
näyttänyt juosseen. Hän jätti kohta hyvästi, kiitti illasta ja meni
takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Minä seisoin paikallani ja ajattelin: Tämähän on kummallista! Kyllähän
minä nyt vähän matkoja osaan arvioida ja minä olin kulkenut molempia
näitä teitä monta kertaa. Ukko paha, sinä hutiloit nytkin! Oliko vain
tekosyytä?

Näin hänen selkänsä häviävän metsään.

Läksin heti hänen perästään, varovasti ja kiiruhtaen, minä näin hänen
pyyhkivän kasvojaan pitkin matkaa ja minä en ollut enää varma siitä,
ettei hän ollut juossut. Hän kulki nyt hyvin verkkaan ja minä pidin
häntä silmällä, hän seisattui sepän talon kohdalla. Minä kätkeydyin ja
näin että ovi avautui ja herra Mack meni sisään.

Kello oli yksi, minä näin sen merestä ja ruohosta.



VIII.


Kului muutamia päiviä miten kului, ainoa ystäväni oli metsä ja suuri
yksinäisyys. Hyvä Jumala, en ollut kertaakaan ennen ollut niin yksin
kuin ensimäisenä näistä päivistä. Kevättä oli kaikki, minä löysin
metsätähtiä ja kärsämöitä ja sekä peippo että hamppulintu olivat
tulleet, minä tunsin kaikki linnut. Väliin otin pari lanttia taskustani
ja kilistelin niitä vastakkain häiritäkseni hiljaisuutta. Minä
ajattelin: Annas, jos Diderik ja Iselin tulisivat!

Ei tahtonut yötä enää tullakaan, aurinko vain kastoi hieman kiekkoaan
mereen ja palasi jälleen ylös, punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt
alaalla ja juonut. Minun oli niin kummallista öisin, kukaan ei sitä voi
arvata. Istuiko Pan puussa ja katsoi minuun, mitä minä tekisin? Ja oliko
hänen mahansa auki ja kyyköttikö hän sillä tavoin kyttyrässä, että hän
istui kuin juoden omasta mahastaan? Mutta hän vain pälyi minua ja piti
minua silmällä ja koko puu hytkyi hänen hiljaisesta naurustaan, kun hän
näki miten minun ajatukseni kiidättivät minua mukaansa. Koko metsä oli
täynnä pikku touhua, eläimet vainusivat, linnut houkuttelivat toisiaan,
heidän kutsuäänensä kajahtelivat kaikkialla. Ja oli turilaan lentoaika,
sen ääni yhtyi yöperhosten surinaan, kävi kuin kuiskina ja kävi kuin
supatus kaikkialla metsässä. Miten paljon oli kuuntelemista! Kolmeen
yöhön minä en nukkunut, minä ajattelin Diderikiä ja Iseliniä.

Katso, ajattelin minä, he voisivat tulla. Ja Iselin ottaisi ja
houkuttelisi Diderikin etäämmä puun luo ja sanoisi:

Seisopa tässä, Diderik, ole varuillasi, pidä silmällä Iseliniä, minä
annan tämän metsästäjän sitoa kengännauhani.

Ja metsästäjä olen minä ja hän ottaa ja vilkauttaa minulle silmää, että
ymmärtäisin. Ja kun hän tulee, ymmärtää minun sydämeni kaiken ja se ei
tyki enää, se jyskyttää. Ja hänen ruumiinsa on alaston harsossaan
kiireestä kantaan ja minä kosken häneen.

Sido minun kengännauhani! sanoo hän palavin poskin. Ja hieman sen
jälkeen kuiskii hän samoin suutani vasten, huuliani vasten: Oo, sinä et
sido minun kengännauhaani, sinä rakkaani, oo sinä et sido... et sido
minun...

Mutta aurinko kastaa kiekkonsa mereen ja palaa sitten jälleen ylös,
punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt alaalla ja juonut. Ja ilma on
kuisketta kauttaaltaan.

Tunnin päästä hän sanoo minulle suutatusten:

Nyt täytyy minun lähteä.

Ja hän vilkuttaa minulle mennessään ja hänen kasvonsa hehkuvat vielä,
hänen kasvoillaan on hellyys ja hurmaus. Ja taas hän kääntyy minuun päin
ja vilkuttaa.

Mutta Diderik tulee puun juurelta ja sanoo:

Iselin, mitäs teit? Minä sen näin.

Hän vastaa:

Diderik, mitä näit? En minä tehnyt mitään.

Iselin, minä näin, että teit, sanoo Diderik taas. Minä näin, Iselin.

Hänen kirkas ja iloinen naurunsa helisee metsässä ja hän lähtee
Diderikin kanssa, riemuiten ja syntisenä kiireestä kantaan. Ja minne hän
menee? Uuden poian luo, metsän erästäjän.

       *       *       *       *       *

Oli keskiyö. Aesopus oli kiskoutunut irti ja erästeli omin päin, minä
kuulin sen haukunnan ylhäältä harjulta ja kun vihdoin sain sen käsiini,
oli kello yksi. Tuli paimentyttö, hän kutoi sukkaa ja hyräili ja katseli
ympärilleen. Mutta missä oli hänen karjansa? Ja miksi hän kulki metsässä
sydänyöllä? Ei miksikään, ei miksikään. Ehkä levottomuutensa vuoksi,
ehkä ilonsa vuoksi, se ei kuulunut kellekään. Minä ajattelin: hän kuuli
Aesopuksen haukunnan ja tiesi, että minä olin metsässä.

Kun hän tuli, nousin minä ylös ja seisoin ja katselin häntä, hän oli
niin hentoinen ja nuori. Aesopus myös seisoi ja katseli häntä.

"Mistä sinä tulet?" kysyin minä häneltä.

"Myllyltä", vastasi hän.

Mutta mitäpä olisi hänellä ollut asiaa myllylle näin myöhään yöllä?

"Miten sinä uskallat kulkea täällä metsässä näin myöhään yöllä, kun olet
niin hentoinen ja nuori?"

Hän naureskellen vastasi:

"En minä ole niin nuori, minä olen yhdeksäntoista."

Mutta ei hän voinut olla yhdeksäätoista, minä olen aivan varma siitä,
että hän valehteli kaksi vuotta, oli vain seitsemäntoista. Mutta miksi
valehteli hän olevansa niin vanha?

"Istupa", sanoin minä, "sanopa minulle mikä sinun nimesi on."

Ja hän istui punastellen minun viereeni ja sanoi että hänen nimensä oli
Henriette.

Minä kysyin:

"Onko sinulla lemmityistä, Henriette, ja onko hän sinua koskaan
syleillyt?"

"On", vastasi hän arasti hymyillen.

"Miten monasti?"

Ei virka.

"Miten monasti?" kysyin minä uudelleen.

"Kaksi kertaa", sanoi hän hiljaa.

Minä vedin hänet puoleeni ja kysyin:

"Miten hän syleili? Syleilikö hän näin?"

"Näin", kuiskasi hän värähdellen.

Kello tuli neljä.



IX.


Minä puhelin Edvardan kanssa:

"Rupee pian satamaan", sanoin minä.

"Mitä kello on?" kysyi hän.

Minä katsahdin aurinkoa ja vastasin:

"Noin viisi."

Hän kysyi:

"Voitteko Te sen nähdä auringosta ihan tarkkaan?"

"Voin", vastasin minä, "ihan tarkkaan."

Hiljaisuus.

"Mutta mitenkä Te tiedätte ajan silloin, kun ette näe aurinkoa?"

"Elelen muiden seikkain mukaan. Luoteen ja vuoksen, ruohon, joka painuu
levolle omina aikoinaan, linnun laulun, joka vivahtelee erilaisena;
muutamat linnut rupeevat laulamaan kun toiset vaikenevat. Vielä näen
minä ajan kukista, jotka sulkevat umpunsa iltapäivällä, lehdistä, jotka
joskus ovat kiiltävän vihreät, joskus samean vihreät; ja sitä paitse
minä tunnen."

"Vai niin", sanoi hän.

Minä tiesin sateen tulevan enkä tahtonut viivyttää Edvardaa keskellä
tietä, minä tavoittelin hattuani. Silloin pidätti hän minua yhtäkkiä
uudella kysymyksellä ja minä jäin. Hän punehtui ja kysyi minulta, minkä
tähden minä oikeastaan olin täällä, miksi minä metsästelin ja
minkävuoksi elin niin ja minkävuoksi näin. Minä ammuin vain mitä
välttämättä tarvitsin ruuakseni, minä annoin Aesopuksen levätä.

Hän punehtui ja kävi suopeaksi. Minä käsitin, että joku oli puhunut
minusta ja hän oli ollut kuulemassa, hän ei puhunut omasta päästään.
Sitten kiihdyin tunnelmaan hänestä, hän näytti niin yksinäiseltä, minua
hellytti se, että hän oli äiditön, ohkaisten käsiensä vuoksi näytti hän
niin huonosti hoidetulta.

Ei, minä en ampunut murhatakseni, minä ammuin vain elääkseni. Minä
tarvitsin tänään yhden teiren, siksi en ampunut kahta, vaan ammuin
toisen huomenna. Miksi ampuisin useampia? Minä elin metsässä, minä olin
metsän poika; ensimäisestä päivästä kesäkuuta oli myös riekko ja jänis
rauhoitettu, minulla ei ollut juuri mitään ammuttavaa enää, hyvä, niinpä
kalastin ja elin kalalla. Saisin veneen hänen isältään kulkeakseni
vesillä. Ei toki, en minä ollut metsästäjä ainoastaan ampuakseni, vaan
elääkseni metsässä. Siellä minun oli hyvä olla, minä lojuin tannerpöydän
ääressä kun aterioin, enkä istunut kuin tikku tuolilla; minä en kaatanut
lasiani. Metsässä tein mitä tahdoin, sain heittäytyä selälleni ja
ummistaa silmäni jos tahdoin, sain myös sanoa mitä tahdoin. Joskus
halusi jotakin sanoa, puhua ääneen, ja sanat tulivat kuin suoraan
sydämestä metsässä...

Kun minä kysyin häneltä, ymmärsikö hän tätä, niin hän myönsi.

Minä puhelin yhä, sillä hän katseli vain minua. "Jospa tietäisitte mitä
kaikkea minä mailla näen", sanoin minä. "Talvella kulkiessani näen ehkä
lumessa riekon jälet. Yhtäkkiä katoovat jälet, linnut ovat lähteneet
lentoon. Mutta siipien sipumista voin nähdä minnepäin riista on lentänyt
ja minä löydän ne tuossa tuokiossa. Siinä on minulle joka kerta aina
jotakin uutta. Syksyllä voi jotain tuumia tähden lennoista. Olikohan,
ajattelen minä silloin itsekseni, tuo maailma, jota kohtasi suonenvedon
kouristus? maailma, joka hajosi sirpaleiksi silmäini edessä? Ja minun --
minun suotiin nähdä tähden lento elämässäni! Mutta kun kesä tulee, on
ehkä joka lehdellä pieni eläväinen eläin, minä huomaan, että jotkut
niistä ovat siivettömiä, ne eivät pääse minnekään, niiden täytyy elää ja
kuolla tällä pienellä kasvin lehdellä, jossa ovat maailmaan syntyneet.
Ajatelkaas sitä. Joskus näen sinisen kärpäsen. Niin, tämä tuntuu niin
vähäpätöiseltä, en tiedä, tokko Te ymmärrätte."

"Kyllä, kyllä minä ymmärrän."

"Niin. Ja joskus katselen minä ruohoa ja ehkäpä ruoho katselee minua,
mistä me sen tiedämme? Minä katselen ruohon kortta, se siinä vapisee
hiukan ja minusta tuntuu kuin se merkitsisi jotakin; minä ajattelen
itsekseni: tuossa nyt tuo ruohon korsi vapisee! Ja jos satun mäntyä
katselemaan, niin katselen ehkä jotain sen oksaa, joka voi saada minut
ajattelemaan jotain siitäkin. Mutta joskus voin tavata myös ihmisiä
tuntureilla, sellaista sattuu."

Minä katsoin häntä, hän seisoi etukumarassa ja kuunnellen. Hän oli ihan
muuttunut. Hän kuunteli niin tarkkaavaisena, ettei lainkaan pitänyt
vaaria itsestään, vaan tuli ruman ja typerän näköiseksi, hänen huulensa
lerppui pitkällä.

"Vai niin", sanoi hän ja oikaisi vartaloaan.

Alkoi sade pisarrella.

"Sataa", sanoin minä.

"Niin, jopas sataa", sanoi hänkin ja jo mennä kiiruhti.

En saattanut häntä kotiin, hän vaelsi yksin tiensä, minä kiiruhdin ylös
majaani kohti. Kului muutamia minutteja, alkoi sataa rankasti. Yhtäkkiä
kuulen jonkun juoksevan jälestäni, minä seisatuin ja näin Edvardan. Hän
oli punainen ponnistelusta ja hymyili.

"Unohdin", sanoi hän hengästyneenä. "Se retki kuivauspaikalle. Tohtori
tulee huomenna, joudatteko Te silloin?"

"Huomenna? Hyvä! Kyllä minä joudan."

"Minä unohdin", sanoi hän jälleen ja hymyili.

Kun hän meni, huomasin minä miten hänen jalkansa olivat ohuet, kauniit,
ne olivat kastuneet hyvin ylös. Hänen kenkänsä olivat läntistyneet.



X.


Minä muistan vielä hyvin erään päivän. Se oli minun kesäni tulon päivä.
Aurinko alkoi jo paistaa yöllä ja kuivasi märän maan aamuksi, ilma oli
leyhkeä ja kevyt viimeisestä sateesta.

Iltapäivällä minä menin laiturille. Vesi lepäsi ihan tyynenä, me
kuulimme naurua ja rapatusta kaukaa saarelta, jossa miehiä ja naisia
askarteli kalain kimpussa. Se oli iloinen iltapäivä.

Vai eikö ollutkin iloinen iltapäivä. Meillä oli ruokaa ja viiniä mukana
koreissa, suuri seurue kahteen venekuntaan jakautuneena, nuoria naisia
vaaleissa puvuissa. Minä olin tyytyväinen, minä hyräilin.

Ja veneessä minä sitten ajattelin mistä kaikki, nämä nuoret inehmot
olivat ilmestyneet. Siellä oli nimismiehen ja piirilääkärin tyttäret,
pari kotiopettajatarta, pappilan naiset; minä en ollut nähnyt heitä
ennen, minä en heitä tuntenut, ja kuitenkin olivat he niin luottavaisia,
kuten olisimme olleet jo kauan tuttuja. Minä tein silloin tällöin
vikoja, minä olin tullut tottumattomaksi seurustelemaan ihmisten kanssa
ja sinuttelin usein nuoria naisia; mutta siitä ei pahastuttu. Minä
sanoin kerran: Rakas, tai: Rakkaani; mutta minun menettelyäni
hemmoteltiin eikä oltu tietävinään että niin sanoin.

Herra Mackilla oli kuten tavallisesti kovettamaton paidanrinta
timanttihakoineen. Hän näytti olevan erinomaisella tuulella ja huusi
meidän veneestä toiseen:

"Varokaa putelikoria, hullut! Tohtori, Te vastaatte pulloista."

"Hyvä!" vastasi tohtori toisesta veneestä. Ja pelkästään nämä kaksi
huutoa vesillä veneestä toiseen tuntuivat minusta niin juhlakkailta ja
iloisilta.

Edvardalla oli päällä sama puku kuin eilenkin, ikäänkuin hänellä ei
olisi ollut toista pukua tai kuten hän ei olisi tahtonut pitää toisia.
Samat olivat kengätkin. Minusta eivät hänen kätensä näyttäneet oikein
puhtailta; mutta päässä oli hänellä aivan uusi höyhenhattu. Värjättyä
jakkuaan piti hän istuessa allaan.

Herra Mackin tahdosta minä ammuin laukauksen maihin päästessä, kaksi
laukausta, molemmat piiput, sitten huudettiin eläköötä. Me nousimme
saarelle, kuivausväki tervehti meitä kaikkia ja herra Mack jutteli
työläistensä kanssa. Me löysimme päivänkakkaroita ja voikukkia ja
pistimme niitä napinläpiin; jotkut löysivät sinikelloja.

Ja vesilinnut parvissaan rääkyivät ja huusivat ilmassa ja karikoissa.

Me asetuimme ruohikolle, jossa oli muutamia valkorunkoisia
vaivaiskoivuja, korit aukaistiin, ja herra Mack avasi pulloja. Vaaleita
pukuja, sinisiä silmiä, lasien kilinää, meri, valkeat purjeet. Lauloimme
hiukan. Ja posket punertuivat.

       *       *       *       *       *

Tunnin päästä paisuu mieleni riemua; pikku seikatkin kiihdyttävät minua;
jonkun hatussa liehuu harso, tuossa aukenevat hajalleen hiukset, silmät
siristyvät naurusta ja minä siitä ailahdan. Sitä päivää, sitä päivää!

"Olen kuullut että Teillä, herra luutnantti, on pieni, hauska maja?"

"Niin on, pesä. Herra Jumala, miten se on mieleni mukainen! Tulkaa
kerran käymään luonani, neiti; se on vain koju sellainen. Ja kojun
takana on suuri metsä."

Toinen tulee luokseni ja sanoo ystävällisesti:

"Te ette kai ole ollut täällä pohjoisessa ennen?"

"En", vastaan minä. "Mutta minä olen jo kaiken tuttu, hyvät naiset.
Öisin katson kasvosta kasvoihin vuoria, maailmaa, aurinkoa. En muuten
tahdo pöyhkeillä. Millainen kesä Teillä onkaan! Se tulla ammahtaa yhtenä
yönä, kun kaikki nukkuvat, ja siinä se on aamulla. Minä tähystelin ulos
akkunasta ja näin itse miten se tuli. Minulla on kaksi pientä akkunaa."

Tulee kolmas. Hän on äänensä ja pienten käsiensä tähden niin viehko. Ja
kaikki he olivat niin viehättäviä! Hän sanoo:

"Vaihdetaanko kukkia? Se on onneksi."

"Vaihdetaan", sanoin minä ja ojensin käteni, "vaihdetaan kukkia ja minä
kiitän Teitä. Miten Te olette kaunis, Teillä on hurmaava ääni, olen
kuunnellut sitä koko ajan."

Mutta hän vetää sinikellonsa pois ja sanoo lyhykäisesti:

"Mikä Teillä on? Enhän minä Teitä tarkoittanut."

Eihän hän minua tarkoittanut! Olin tuskissani, kun olin tehnyt
tyhmyyden, olisin tahtonut olla kotona, poissa majassani kaukana, missä
vain tuuli minulle puheli. "Suokaa anteeksi", sanon minä. Muut naiset
katsovat toisiinsa ja väistyvät pois, ettei minun tarvitsisi heidän
nähtensä nöyrtyä.

Samassa tuli eräs inehmo kiiruhtaen luo, kaikki näkivät hänet, hän oli
Edvarda. Hän tulee suoraan minua kohti, hän ei puhu, heittäytyy
kaulaani, rutistaa käsivartensa kaulaani ja suutelee minua monta kertaa
suulle. Hän sanoo joka suutelolle jotakin, mutta minä en kuule mitään.
Minä en tajunnut mitä koko meno merkitsi, sydämeni ei sykähtänyt, minä
tiesin vain hänet ja hänen hehkuvan katseensa. Kun hän päästi minut,
aaltoili hänen pikku rintansa rajusti. Siinä hän seisoi yhä, ruskea
kasvoisena, ruskein kauloin, pitkänä ja solakkana, säihkyvin silmin ja
tiedottomassa hurmiossa; kaikki katsoivat häntä. Toisen kerran ihastutti
hän minut tummilla kulmakarvoillaan jotka kaartuivat korkeasti otsalle.

Mutta hyvä Jumala, ihmisrukka oli suudellut minua kaikkien nähden!

"Mitä nyt, neiti Edvarda?" kysyin minä ja kuulin sydämeni jyskeen,
kuulin kuten syvältä nielustani, en jaksanut sen tähden puhua selvästi.

"Ei mitään", vastaa hän. "Ei muuta kuin että vain tahdoin sitä. Ei se
tee mitään."

Otan hatun päästäni ja pyyhin koneellisesti tukkaa otsaltani jaksamatta
mitään ajatella, ja katselen ja katselen vain häntä. Vai ei se tee
mitään? ajattelin.

Silloin kuuluu herra Mackin ääni toisaalta saarelta, hän puhuu jotain,
mitä emme voi kuulla; mutta minä iloitsen ajatellessani, ettei herra
Mack nähnyt mitään, tiedä mistään. Miten hyvä oli, että hän juuri nyt
oli toisaalla saarella! Se keventää sydäntäni, minä menen seurueen luo
ja sanon hyvin välinpitämättömänä muille:

"Minun täytyy pyytää Teiltä kaikilta anteeksi äskeistä sopimatonta
käytöstäni; minä olen tuskissani siitä. Minä käytin hyväkseni
silmänräpäystä, jolloin neiti Edvarda tahtoi vaihtaa kukkia kanssani,
loukatakseni häntä; minä anon häneltä ja teiltä anteeksi. Ajatelkaas
minua: minä elän yksinäisyydessä, minä en ole tottunut seurustelemaan
naisväen kanssa; sitä paitsi olen tänään vielä juonut viiniä, johon
myöskään en ole tottunut. Älkää katsoko vikaani."

Minä nauroin ja olin olevinani välinpitämätön koko pikku tapahtumasta,
saadakseni sen unhoon; mutta sisimmässäni olin totinen. Puheeni ei
myöskään tehonnut Edvardaan, hän ei mielinyt mitään salata ja laimentaa
kiihtymyksensä vaikutusta muihin, hän päin vastoin istahti lähitteelleni
ja katseli minua katselemistaan. Aina väliin puheli hän minulle jotain.
Kun sitten myöhemmin leikimme leskisillä, sanoi hän kovasti:

"Minä tahdon luutnantti Glahnia. Minä en viitsi juosta kenenkään muun
jälestä."

"Olkaa nyt hitolla hiljaa, hullu", kuiskasin minä polkaisten jalkaani.

Hänen kasvoilleen lennähti yllättynyt ilme, nenä kurtistui tuskasta ja
hän hymyili häpeissään. Se kävi minuun kovin, en jaksanut sietää hänen
katseensa ja koko hennon olemuksensa orpomaisuutta, minä pidin hänestä
ja otin hänen pitkän, kapean kätensä käteeni.

"Myöhemmin", sanoin minä. "Ei enää nyt. Voimmehan tavata huomenna."



XI.


Yöllä kuulin minä Aesopuksen nousevan nurkastaan ja murisevan, minä
kuulin sen unien horteessa; mutta kun minä juuri uneksin metsästäväni,
sopi se murina uneeni enkä minä siitä herännyt ihan valveille. Kun minä
menin ulos kello kahden aikaan aamulla, näin minä ruohikossa ihmisjalan
jälkiä; joku oli käynyt siellä, ensin toisen, sitten toisen akkunan
alla. Jälet sitten katosivat näkymättömiin alaalle tielle.

       *       *       *       *       *

Hän tuli minua vastaan hehkuvin poskin, ikisäteilevin kasvoin.

"Odotitteko?" sanoi hän. "Minä pelkäsin Teidän odottavan."

Minä en ollut odottanut, hän oli ehtinyt ennen minua.

"Nukuitteko hyvin?" sanoin minä. En tiennyt oikein mitä sanoa.

"En nukkunut, minä valvoin", vastasi hän. Ja hän kertoi, ettei hän ollut
nukkunut yöllä, vaan oli istunut tuolilla silmät ummessa. Hän oli myös
käynyt vähän kävelemässä.

"Joku oli käynyt majani luona yöllä", sanoin minä. "Minä näin jälkiä
ruohikossa tänä aamuna."

Ja hänen kasvonsa punehtuvat, hän tarttuu käteeni siinä tiellä eikä
vastaa mitään. Minä katson häneen ja kysyn:

"Olitteko se Te?"

"Olin", vastaa hän ja painautuu rintaani vasten, "minä se olin. En
suinkaan minä Teitä herättänyt, minä kävin niin hiljaa kuin suinkin
saatoin. Minä se olin. Minä olin lähi Teitä taas kerran. Minä pidän
Teistä niin."



XII.


Joka päivä, joka päivä minä tapasin häntä. En salaa totuutta, minä
tapasin häntä mielelläni, niin, sydämeni lensi hänen lähitteilleen.
Siitä on nyt kaksi vuotta, nyt ajattelen sitä vain milloin haluan, se
seikkailu vain huvittaa ja kuluttaa aikaani. Ja mitä noihin kahteen
vihreään höyheneen tulee, niin kerronpa vähän ajan päästä niistä.

Meillä oli monta kohtauspaikkaa, myllyllä, tiellä, jopa majassanikin;
hän tuli minne vain tahdoin. Hyvää päivää! huusi hän aina ensin, ja minä
vastasin päivää.

"Sinä olet iloinen tänään, sinä laulat", sanoo hän ja silmänsä
loistavat.

"Niin, minä olen iloinen", vastaan minä. "Sinun olkapäässäsi on läikkä,
se on tomua, ehkä se on lokaa tieltä; minä tahtoisin suudella sitä
läikkää ihan, anna minun suudella sitä. Kaikki sinussa hellyttää minua,
minä ihan sekapäisesti kaipaan sinua. Viime yönä en saanut unta."

Totta puhuinkin, monena muunakaan yönä en ollut saanut unta.

Me kävelemme rinnakkain tietä pitkin.

"Sanopas mitä ajattelet, käyttäydynköhän minä mieleisesti sinulle?"
sanoo hän. "Lörpöttelenköhän minä liiaksi? Enkö? Niin, mutta sinun pitää
sanoa mitä ajattelet. Toisinaan ajattelen minä itsekseni, ettei tämä käy
hyvin..."

"Mikä ei käy hyvin?" kysyn minä.

"Tämä, meille. Ettei siinä tule käymään hyvin. Usko tahi elä, mutta
minua paleltaa nyt tässä kävellessäni; minun selkäpiitäni jäätää kun
minä vain hiukan tulen sinua lähi. Onnesta."

"Samaten", vastaan minä, "jäätää minunkin koko olentooni kun vain näen
sinut. Hyvin käy. Ja nyt minä taputan vähän selkääsi että sinulle tulee
lämmin."

Hän suo minun vastahakoisesti taputtaa, minä taputan hiukan kovemmin,
vain pilalla, minä nauran ja kysyn, eikö se ota auttaakseen.

"Oi, ei, elä ole niin hyvä ja mukita minua selkään enää", sanoo hän.

Nuo sanat kuuluivat niin avuttomilta, kun hän sanoi: elä ole niin hyvä.

Kävelimme edelleen pitkin tietä. Oliko hän pahastunut pilastani? tuumin
itsekseni ja ajattelin: saas nähdä. Minä sanoin:

"Muistuu tässä mieleeni muudan tapaus. Kerran jollakin veneretkellä eräs
nuori nainen otti valkean silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen minun
kaulaani. Iltasella sanoin minä naiselle: Saatte liinanne takaisin
huomenna, minä annan pestä sen. Elkää, vastasi hän, antakaa se minulle
nyt, minä tahtoisin tallettaa sitä sellaisenaan, aivan niin kuin Te
olette sitä pitäneet. Ja minä annoin hänelle liinansa. Kolmen vuoden
päästä tapasin nuoren naisen jälleen. Entäs liina? sanoin minä. Hän toi
liinan. Se oli paperissa aivan niin pesemättömänä kuin ennenkin, minä
näin sen itse."

Edvarda vilkasi minuun.

"No? Entä sitten?"

"Ei mitään sitten", sanoin minä. "Mutta minusta hän menetteli niin
kauniisti."

Hiljaisuus.

"Missä se nainen nyt on?"

"Ulkomailla."

Emme puhuneet enää siitä. Mutta aikoessaan lähteä kotiin, sanoi hän:

"Hyvää yötä! Mutta ethän huoli enää ajatella sitä naista; vai? Minä en
ajattele ketään muita kuin sinua."

Minä uskoin häntä, minä näin hänen puhuvan niinkuin hän ajatteli,
minulle riitti ijäti ilo siitä että hän ajatteli minua. Minä menin hänen
perästään.

"Kiitos, Edvarda!" sanoin minä. Sitten lisäsin koko sydämestäni: "Sinä
olet liian hyvä minulle, mutta minä olen kiitollinen sinulle kun sinä
tahdot minua; Jumala on palkitseva sinua siitä. En minä ole niin
erinomainen kuten monet muut, joita sinä saisit; mutta minä olen ihan
kokonaan sinun, väkivaltaisesti sinun, kautta ijankaikkisen sieluni.
Mitä sinä ajattelet? Sinulle tuli vedet silmiin."

"Ei se ollut mitään", vastasi hän. "Tuntui niin kummalliselta, että
Jumala palkitsee minua siitä. Sinä sanot kuten... minä rakastan sinua
niin!"

Hän kavahti yhtäkkiä kaulaani aivan keskellä tietä ja suuteli minua
rajusti.

Kun hän oli mennyt, poikkesin minä metsään mennäkseni kätköön ja
ollakseni yksin ilossani. Ja heltyneenä minä juoksin takaisin tielle
katsomaan oliko kukaan huomannut minun poikkeavan metsään. Mutta kukaan
ei ollut nähnyt.



XIII.


Kesäöitä ja tyyniä vesiä ja ikuisen hiljaisia metsiä. Ei huutoja, ei
jalan kapsetta teiltä, sydämeni täyttää kuin tumma viini.

Koit ja yöperhoset tulevat äänettömästi lennellen sisään akkunastani,
tulisijan hohteen ja lintupaistini tuoksun houkuttelemina. Ne
napsahtavat pehmeästi kattoon, liihoittelevat korvieni ohi niin että
minua vilu varistaa ja asettuvat valkealle ruutisarvelleni seinällä.
Minä katselen niitä, ne istuvat väristen ja katselevat minuun, siinä on
kehrääjiä, nävertäjiä ja koita. Minusta ovat jotkut niistä kuten
lentäviä keto-orvokkia.

Menen ulkosalle majasta ja kuuntelen. Ei ääntä mitään, kaikki unessa.
Ilma kimaltaa liihottelevia hyönteisiä, lekottavien siipien myriaadeja.
Tuolla metsän palteella on sananjalkoja ja ukonhattuja; sianpuola
kukkii, minä rakastan sen pieniä kukkasia. Ole kiitetty, jumala,
jokaisesta kanervan kukkasesta minkä näin; ne ovat olleet polullani kuin
pienet ruususet ja minä itken kun niitä niin rakastan. Jossakin
lähistöllä on ketoneilikoita, en näe niitä, mutta tunnen niiden tuoksun.

Mutta nyt yön hetkillä on yhtäkkiä puhjennut suuria, valkeita kukkia
metsään, niiden suut on auki, ne hengittävät. Ja pörröiset hämäräperhot
laskeutuvat alas niiden lehdille ja väristävät kasvin joka solua.

Minä kulen kukalta kukalle, ne on päihtyneitä, ne on päihtyneitä kukkia,
ja minä näen miten ne päihtyvät.

       *       *       *       *       *

Kevyitä askelia, inehmon hengähdys, iloinen hyvää iltaa.

Minä tervehdykseen vastaan ja heittäydyn maan tomuun ja syleilen noita
polvia ja tuota kehnoa hamosta.

"Hyvää iltaa, Edvarda!" sanon minä vieläkin kerran, onnen kalvamana.

"Miten sinä rakastat minua", kuiskaa hän.

"Miten minä olen kiitollinen", vastaan minä. "Sinä olet minun omani ja
minun sydämeni ei hievahda kaikkena päivänä ja ajattelee vain sinua.
Sinä olet ihanin Jumalan maailmassa ja minä olen suudellut sinua. Usein
punehdun ilosta kun vain ajattelen, että minä olen suudellut sinua."

"Miksi olen minä sinusta niin rakas juuri tänä iltana?" kysyy hän.

Ja sitä oli hän niin lukemattomista syistä; kun minä vain ajattelin
häntä, niin tuli hän rakkaaksi. Tuo katse korkeasti otsalle kaartuvain
kulmakarvain alta, tuo tumma, armas iho!

"Kuinkasta et olisi minulle rakas", sanoin minä. "Minä käyskennellen
kiitän joka puuta siitä, että sinä olet terve ja reipas. Kerran kemuissa
oli nuori nainen, hän istui tanssin ajan toisensa jälkeen ja kaikki
antoivat hänen istua. Minä en tuntenut häntä, mutta hänen kasvonsa
saivat minut tunteisiin, ja minä kumarsin hänelle. Eikö? Ei, hän pudisti
päätään. Neiti ei tanssi? sanoin. Voitteko tajuta, vastasi hän että
minun isäni oli kaunis, ja minun äitini oli kaunotar, ja minun isäni
otti äitini myrskynpuuskassa. Mutta minusta tuli rampa."

Edvarda katsahti minuun.

"Istuudutaanpa alas", hän sanoi.

Ja me istuuduimme kanervikkoon.

"Tiedätkö, mitä ystäväni sanoo sinusta?" hän aloitti. "Sinun silmäsi
ovat kuin eläimellä, hän sanoo, ja kun katsot häneen, menee hän
suunniltaan. Hän sanoo, että tuntuu ihan siltä kuin koskettelisit
häntä."

Outo ilonväristys kävi läpi ruumiini tuon kuultuani, ei omasta
puolestani, vaan Edvardan, ja ajattelin itsekseni: Löytyy vian yksi,
josta välitän kovasti; mitä tuo yksi sanoo silmieni katseesta? Ja kysyin
häneltä:

"Kuka ystäväsi oli?"

"Enpäs kerro", hän sanoi. "Mutta se oli yksi niistä, jotka olivat mukana
saarella tuona päivänä."

"Vai niin, olkoon sitten."

Ja me puhuimme sitten muista asioista.

"Isäni matkustaa Venäjälle muutaman päivän kuluttua," sanoi hän, "ja
silloin minä järjestän juhlat. Oletko koskaan käynyt Korholmassa? Meillä
tulee olla kaksi koria viiniä; pappilan tytöt tulevat mukaan, ja isäni
on antanut minulle jo viinin. Ethän sitten katso häneen uudelleen,
ethän? Ystävätärtäni, vai? Mitä? _Ethän_? Tai en pyydä häntä ollenkaan
mukaan."

Ja enempää sanomatta hän heittäytyi intohimoisena kaulaani, ja katseli
minuun, tuijotti kasvoihini, ja hengitti raskaasti. Hänen katseensa oli
ihan musta.

Kavahdin ylös ja sanoin sekaisuudessani vain:

"Vai niin, matkustaako sinun isäsi Venäjälle?"

"Miksi nousit niin yhtäkkiä?" kysyi hän.

"Siksi kun on jo myöhä, Edvarda", sanoin minä. "Nyt sulkevat valkeat
kukat kupunsa, aurinko nousee, tulee päivä."

Minä saatoin häntä läpi metsän ja seisoin ja katsoin niin kauan kuin
näin miten hän meni; pitkän matkan päässä alaalla kääntyi hän ja huusi
hiljakseen: hyvää yötä. Sitten hän katosi.

Samalla hetkellä aukesi sepän talon ovi. Mies, jolla oli valkoinen
paidan edusta, astui ulos, katsahti ympärilleen ja vetäisi hattunsa
syvemmälle ohimolleen ja lähti kulkemaan tietä alas Sirilundiin.

Edvardan hyvää yötä soi yhä korvissani.



XIV.


Riemu päihdyttää. Minä laukaisen pyssyni ja unohtumaton kaiku vastaa
vaaralta vaaralle, liitelee kauas yli meren ja kajahtaa yön valvoneen,
väsyneen ruorimiehen korvissa. Mistä minä iloitsen? Ajatuksesta, joka
pälähtää päähäni, muistosta, jostain metsän soinnusta, ihmisestä. Minä
ajattelen häntä, minä sulen silmäni ja seison liikkumatta polulla ja
ajattelen häntä, minä luen minuttien vierähtämistä.

Sitten minua janottaa ja minä juon purosta; nyt astelen lukien sata
askelta eteeni ja sata askelta taakse; nyt on jo aika, ajattelen minä.

Tuliko jotain väliin? Kuukausi on kulunut, kuukausi ei ole aika mikään;
mitään ei tullut väliin! Jumala tietää, miten tämä kuukausi on ollut
lyhyt. Mutta yötpä ovat monen monasti pitkiä, ja minä keksin kastaa
hattuani purossa ja kuivatan sitä jälleen, vain lyhentääkseni aikaani
odottaessani.

Minä laskin aikani öissä. Joskus tuli yö ja Edvarda ei tullut, kerran ei
hän tullut kahteen yöhön. Kahteen yöhön. Ei ollut tullut mitään väliin,
mutta minusta tuntui silloin kuten onneni ehkä olisi ollut
suurimmillaan.

Eikö niin ollutkin?

"Kuule, Edvarda, miten levotonta on metsässä tänä yönä? Supisee alati
mättäillä, ja suuret lehdet värisevät. Jotakin on tekeillä; mutta enhän
minä sitä tarkoittanut sanoa. Minä kuulen miten lintu laulaa harjulla,
se on vain tiitinen; mutta se on istunut yhdessä kohden kaksi yötä ja
kutsunut, houkutellut. Kuuletko tuota yksisointuista, yksisointuista
säveltä?"

"Kuulen minä. Miksi sitä kysyt minulta?"

"Joutenpäiten. Se on istunut siellä kaksi yötä. Tarkoitin vain sanoa
sitä... Kiitos, kiitos kun tulit tänä iltana, rakkaani! Minä istuin
täällä ja odotin sinua tänä iltana tai huomeniltana, minä tulin niin
hyvilleni, kun sinä tulit."

"Ja minäkin olen odottanut. Minä ajattelen sinua, minä olen koonnut
kätköön sen lasin sirut, jonka sinä silloin kaasit; muistatko sinä sitä?
Isäni matkusti viime yönä, minä en mitenkään voinut tulla, minun täytyi
laitella matkatavaroita ja muistutella häntä. Minä tiesin että sinä
kuleksit ja odottelit täällä metsässä ja minä itkin ja laitoin
tavaroita."

Mutta kaksihan yötä kului, ajattelin minä, mitä teki hän ensimäisenä
yönä? Ja miksi ei silmissään ole yhtä suurta iloa kuin ennen?

Kului tiima. Tiitinen vaikeni harjulla, metsä oli kuollut. Ei, ei mitään
ollut tullut väliin, kaikki oli ennallaan, hän sanoi minulle kädestä
hyvää yötä ja katsoi minuun rakkaasti.

"Huomenna?" sanoin.

"Ei, ei huomenna", vastasi hän.

En kysynyt syytä.

"Huomennahan meillä on se juhla", sanoi hän hymyillen. "Minä aioin sinua
yhtäkkiä yllättää sillä, mutta kun tulit niin onnettoman näköiseksi,
täytyi minun ilmoittaa sinulle kohta. Minä aioin kutsua sinua
kirjeellä."

Ja minun sydämeni keveni sanomattomasti.

Hän meni nyökäten hyvästiksi päätään.

"Kuulehan vielä", sanoin minä liikkumatta. "Miten kauan sitten sinä
kokosit ja kätkit ne lasinsirut?"

"Mitenkö kauan?"

"Niin, onko siitä viikko, kaksi viikkoa?"

"Ehkä kaksi viikkoa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?

"Ei, nyt minä puhun totta, eilen minä ne kätkin."

Eilen hän ne kätki, vielä eilen oli hän ajatellut minua! No, ei mitään
hätää.



XV.


Kaksi venettä oli veteen lykätty ja me menimme niihin. Me lauloimme ja
juttelimme. Korholma oli saarten takana, kesti hyvän aikaa soutaa sinne
ja pitkin matkaa me puhelimme veneestä toiseen. Tohtori oli pukeutunut
vaaleisiin kuten naiset; en ollut ennen nähnyt häntä niin tyytyväisen
näköisenä, hän tarinoi, hän ei enää pysytteleinyt mykkänä kuuntelijana.
Minusta tuntui siltä, että hän oli hieman maistellut ja oli iloisella
päällä. Kun saavuimme määrään, pyysi hän hetkeksi seurueen huomiota ja
lausui meidät tervetulleiksi. Minä ajattelin: kas Edvarda on valinnut
hänet isännäksi.

Sanomattoman rakastettavasti huvitteli hän naisia. Edvardalle oli hän
kohtelias ja ystävällinen, usein isällinen ja pedanttisen opettavainen
kuten sangen monasti muulloinkin. Edvarda puhui aikamääristä, hän sanoi:
"Minä olen syntynyt kolmekymmentä kahdeksan", ja tohtori kysyi: "Tuhat
kahdeksansataa kolmekymmentä kahdeksan?" Minun sanoessani jotain
kuunteli tohtori tarkkaavasti eikä pitänyt minua halpana.

Eräs nuori neiti tuli luo ja tervehti. Minä en enää häntä tuntenut, minä
en voinut häntä muistaa ja minä sanoin kummastelevani mitä hän nauroi.
Hän oli rovastin tyttäriä, minä olin seurustellut hänen kanssaan
kuivauspaikalla ja pyytänyt häntä käymään majassani. Me juttelimme
keskenämme vähän aikaa.

Kuluu parisen tiimaa. Minulla on ikävä, minä juon viiniä jota lasiini
kaadetaan, ja tuppaudun kaikkien pariin, hupsuttelen kaikkien kanssa.
Taas teen minä tyhmyyksiä, nämä puuhat ovat minulle outoja ja minä en
heti hoksaa miten vastaisin ystävällisiin sanoihin, tuon tuostakin puhun
minä sekavasti tai en kerrassaan vastaa mitään, ja olen siitä
harmissani. Tuolla ison kiven luona, joka meillä on pöytänä, istuu
tohtori ja seurustelee vilkkaasti.

Sielu! Mikä on sielu? sanoi hän. Rovastin tytär oli syyttänyt häntä
vapaa-ajattelijaksi; hyvä, eikös vapaasti ollutkin ajateltava?
Kuviteltiin että helvetti on talo maan sisässä ja paholainen
toimitusjohtaja, -- ei, majesteetti hän on. Häntä halutti puhua
apupitäjän kirkon alttaritaulusta: Kristus, juutalaismiehiä ja -naisia,
vettä viininä; hyvä. Mutta Kristuksella oli glooria päässä. Mikä on
glooria? Keltainen tynnyrin vanne kolmen hiuskarvan varassa.

Kaksi naisista löi kauhuissaan kämmeniään yhteen. Mutta tohtori pelasti
itsensä ja sanoi leikillä:

"Hirveitä sanoja, vai mitä? Myönnän kyllä. Mutta jos toistaa sitä tai
tätä viisi, kuusi kertaa itsekseen ja ajattelee vähän, niin kuuluu se jo
paremmalta... Saanko kunnian juoda arvoisain naisten kanssa!"

Ja hän rupesi polvilleen ruohikkoon noiden kahden naisen eteen eikä
pannut hattuaan päästä maahan, vaan piti sitä koholla ilmassa vasemmalla
kädellään ja joi lasinsa tyhjäksi kallistaen kaulaansa. Minuakin
ihastutti hänen taitavuutensa ja minä olisin tahtonut kilistää hänen
kanssaan, mutta hän oli jo juonut lasinsa tyhjäksi.

Edvarda katseli häntä. Tulin Edvardan lähitteille, minä sanoin:

"Leikitäänkö leskisillä tänään?"

Hän vähän vavahti ja nousi ylös.

"Muistakaa, ettemme sinuttele toisiamme nyt", kuiskasi hän.

En minä ollut sinutellutkaan. Minä lähdin muualle taas.

Kuluu jälleen tiima, päivä on pitkä, minä olisin jo kauan sitten halusta
soutanut kotiin yksin jos vain olisi ollut kolmas vene; Aesopus oli
kytkyessä majassa, se ehkä ajatteli minua. Edvardan ajatukset varmaan
liitelivät kaukana minusta, hän puheli miten onnekasta olisi saada
matkustaa pois täältä toisille seuduille, hänen poskilleen nousi polte
siitä aatoksesta, ja hän puhui virheellisestikin:

"Kukaan ei olisi enemmän onnellisempi kuin minä, jos kerran..."

"Enemmän onnellisempi", sanoo tohtori.

"Mitä?" kysyy Edvarda.

"Enemmän onnellisempi."

"En ymmärrä."

"Te sanoitte enemmän onnellisempi, ei muuta."

"Sanoinko? Suokaa anteeksi. Ei kukaan olisi onnellisempi kuin minä, jos
kerran saisin seistä laivalla lähdössä. Joskus kaipaan minä seuduille,
joista en itsekään tiedä."

Hän kaipasi pois, hän ei muistanut minua. Siinä seisoin minä ja näin
hänen kasvoistaan että hän oli unohtanut minut. No, mitäpä siitä; mutta
siinä seisoin ja näin sen itse hänen kasvoistaan. Ja minutit vierivät
niin surullisen verkkaan. Minä kysyin yhdeltä ja toiselta, emmekö
lähtisi jo kotiin, oli niin myöhä jo, sanoin minä, ja Aesopus oli
kytkyessä majassani. Vaan kukaan ei tahtonut kotiin.

Minä menin kolmannen kerran rovastin tytön puheille, minä ajattelin: hän
se on puhunut minun eläimen katseestani. Me joimme yhdessä; hänellä oli
värisevä ilme silmissä; ne eivät koskaan katselleet levossa, hän katseli
yhäti minuun.

"Kuulkaa, neiti", sanoin minä, "eikö Teidän mielestänne näiden seutujen
ihmiset ole samantapaisia kuin näiden seutujen lyhyt kesäkin? Ne on
häilyviä ja hurmaavia kuin sekin."

Minä puhuin kovalla, varsin kovalla äänellä, puhuin tahallani. Minä yhä
juttelin kovasti ja pyysin taas neitiä käymään luonani katsomassa
majaani. "Jumala siunatkoon Teitä siitä", sanoin minä hädässäni, ja minä
ajattelin jo itsekseni, että kai pitäisi keksiä jotain lahjaa hänelle,
jos hän mielisi tulla; minulla ei kai olisi muuta kuin ruutisarveni,
ajattelin minä.

Ja neiti lupasi tulla.

Edvarda istui muualle katsellen ja soi minun puhua miten halusin. Hän
kuunteli mitä seurassa puheltiin ja sukasi silloin tällöin sanan väliin.
Tohtori povasi nuorille naisille kädestä ja soitti suuta; hänellä
itsellään oli hienot, pienet kädet ja sormus sormessa. Minä tunsin
olevani tarpeeton seurassa, minä istuin kauan aikaa yksinäni jossain
kivellä. Päivä ehti vitaisilleen. Tässä sitä nyt istun ypöyksin kivellä,
tuumin itsekseni, ja ainoa ihminen, joka minut voisi kutsua tästä, ei
muista minua. Ja sekin on samantekevää.

Alkaa tuntua kuin olisin kovin hylätty. Keskustelu kajahteli korviini
takaa, minä kuulin että Edvarda nauroi; naurun kuullessani nousin äkkiä
ylös ja menin toisten luo.

"Vain hetkinen", sanoin minä. "Juolahti mieleeni tuolla istuessani, että
te ehkä tahtoisitte nähdä perhoskirjaani." Ja minä otin esiin
perhoskirjani. "Pyydän anteeksi, etten muistanut sitä ennen. Ettekö
tahtoisi olla hyvä ja tarkastella niitä, se ilahuttaisi minua, katsokaa
kaikkia kerrassaan, siinä on sekä punaisia että keltaisia perhosia." Ja
puhuessani minä seisoin hattu kädessä. Minä huomasin itse, että oli
hassua seistä hattu kädessä, sentähden panin minä sen kohta päähäni.

Ei kuulunut hiiskausta hetkeen eikä kukaan ottanut kirjaani. Viimein
ojensi tohtori kätensä tahtoen sitä ja sanoi kohteliaasti:

"Tosiaan, kiitoksia, katsellaanpas näitä vehkeitä. En ole koskaan
aavistanut, miten perhosia valmistetaan."

"Minä teen ne itse", sanoin minä ylen kiitollisena tohtorille. Ja minä
rupesin kohta selittelemään miten minä niitä tein. Se oli joutavan
helppoa, minä ostin höyhenet ja koukut; eihän niistä hyviä tullut, mutta
nehän oli vain minua itseäni varten. Kyllä niitä sai valmiitakin
perhosia ostaa ja ne olivat hyvin kauniita.

Edvarda katsahti välinpitämättömästi minuun ja kirjaani ja jatkoi sitten
jutteluaan ystävättäriensä kanssa.

"Täällä on aineksiakin", sanoi tohtori. "Nepä on kauniita höyheniä."

Edvarda kohotti katseensa.

"Nuo vihreät on kauniita", sanoi hän; "näyttäkääs minulle, tohtori."

"Ottakaa ne", huusin minä. "Voi, ottakaa, pyydän sitä vain tänään. Ne on
kaksi vihreää linnun höyhentä. Olkaa hyvä minua kohtaan, se on muisto."

Hän katseli niitä ja sanoi:

"Ne on sekä vihreitä että kultaisia, miten niitä kääntelee auringon
paisteessa. No kiitos, kun kerran haluatte antaa, niin."

"Kyllä, minä haluan ne antaa, kyllä", sanoin minä.

Hän pisti höyhenet povelleen.

Vähän ajan perästä antoi tohtori minulle kirjan takaisin ja kiitti. Hän
nousi paikaltaan ja kysyi eikö jo alettaisi tuumia kotiinlähtöä.

Minä sanoin:

"Lähtään, Jumalan nimessä, lähtään. Minulla on koira siellä kotona;
katsokaas, minulla näet on nyt koira, se koira on minun ystäväni, se
makaa ja ajattelee minua ja kun minä tulen kotiin, katsoo se etukäpälät
ikkunalla ja tervehtii minua. Päivä on ollut niin kaunis, pian se
päättyy, lähtään soutelemaan kotiin. Minä kiitän Teitä kaikkia."

Minä varroin etäämpää katsellen mihin veneeseen Edvarda menisi, ja minä
päätin mennä toiseen veneeseen. Yhtäkkiä kutsui hän minua. Minä katsoin
ihmeissäni häntä, hänen kasvonsa hehkuivat. Sitten tuli hän luokseni,
ojensi minulle kätensä ja sanoi hellästi:

"Kiitos höyhenistä... Mehän kai menemme samaan veneeseen?"

"Jos tahdotte", vastasin minä.

Me istuuduimme veneeseen, hän asettui minun viereeni, minun tuhdolleni,
ja kosketti minua polvellaan. Minä katsoin häneen ja hän vastasi minulle
kerran katseellaan. Hän teki minulle hyvää kun kosketti minua
polvellaan, minä aloin tuntea päiväni karvaudet palkituiksi ja minä
aloin jo tulla iloiseksi, kun hän yhtäkkiä siirtyi toisella tapaa
istumaan, kääntyi selin minuun ja alkoi puhella tohtorin kanssa, joka
istui perässä. Neljännestuntiin ei hän tiennyt minua olevankaan. Silloin
tein tekosen, jota kadun, jota en vieläkään ole unohtanut. Kenkä
irtautui hänen jalastaan, minä tempaisin sen ja nakkasin kauas veteen,
iloissaniko siitä, että hän oli lähelläni, vai sielun pakostako päästä
huomatuksi ja muistuttaakseni häntä siitä, että olin olemassa, -- en
tiedä. Se tapahtui kuin tuli, en ajatellut mitään, se vain pälähti
päähäni. Naiset kiljahtivat. Minä aivan kuin halvaannuin teostani; mutta
mitäs se auttoi? Tehty kuin tehty. Tohtori kiiruhti turvakseni, hän
huusi: "Soutakaa!" ja ohjasi kenkää kohti; heti tavoittikin soutumies
sen, juuri kun se oli vajoamassa veden kalvon alle; miehen käsivarsi
kastui kainaloon saakka. Sitten kajahti monikuoroinen hurraa molemmista
veneistä, koska kenkä oli pelastettu.

Minä olin hyvin häpeissäni, ja minä tunsin miten kasvoni vaihtelivat
väriään ja vääristyivät kun minä kuivasin kenkää nenäliinallani. Edvarda
otti sen minulta mitään virkkamatta. Vasta jonkun hetken päästä sanoi
hän:

"Enpä ole mokomaa nähnyt?"

"Niin, ettepä mokomaa", sanoin minäkin. Minä hymyilin ja röyhistin
rintaani, minä olin olevinani kuten olisin tehnyt kepposeni jostain
erikoissyystä, kuten siinä olisi jokin salaisuus. Mutta mikäpä salaisuus
siinä oli? Tohtori katsoi ensi kertaa halveksien minuun.

Kului hetki, veneet liukuivat kotia kohti, seurasta hävisi tukala tuuli,
me lauloimme, me lähenimme laituria. Edvarda sanoi:

"Kuulkaa, me emme ole juoneet viiniä loppuun vielä, sitä on vielä paljon
jälellä. Me laitamme vielä juhlat, uudet juhlat joskus, tanssitaan, me
panemme toimeen tanssiaiset meidän salissamme."

Kun tulimme maihin, tahdoin minä pyydellä Edvardalta anteeksi.

"Voi miten minä kaipaan takaisin majaani", sanoin minä. "Tämä on ollut
tuskallinen päivä."

"Onko se ollut Teille tuskallinen päivä, herra luutnantti?"

"Tarkoitan", sanoin minä kartellen, "tarkoitan, että olen ollut kiusana
sekä itselleni että muille. Minä nakkasin Teidän kenkänne veteen."

"Niin, se oli merkillinen päähänpisto."

"Anteeksi!" sanoin minä.



XVI.


Mitähän pahemmaksi voi vielä käydä? Minä päätin pysytellä levollisena,
tuli mitä tuli, Jumala sen tietää. Minäkö tässä ensin olin tungetellut
hänen lähitteelleen? En, en toki, minä seisoin vain kerran hänen
tiellään kun hän kulki ohi. Tätä pohjolan kesää! Turilas oli jo herennyt
lentelemästä, ja ihmiset tulivat minusta yhä ja yhä kärsimättömämmiksi,
vaikka aurinko paistoi heille yötä päivää. Mitä he katselivat yhä
sinisin silmin ja mitkä aatokset liikkuivat heidän merkillisissä
otsissaan? Muuten sama minusta mitä he olivat. Minä otin rihmani ja
kalastelin kaksi päivää, neljä päivää; mutta öisin lojuin minä silmät
avoimina kojussani...

"En ole nähnyt Teitä neljään päivään, Edvarda?"

"Neljään päivään, aivan niin. Minulla on ollut kiire. Tulkaa katsomaan."

Hän vei minut saliin. Siellä oli pöydät viety pois, tuolit asetettu
pitkin seiniä, joka kapinetta siirretty; kynttiläkruunu, kaakeliuuni ja
seinät merkillisesti koristeltu kanervilla ja mustilla kankailla, jotka
oli otettu kauppapuodista. Klaveri oli nurkassa.

Näin oli hän valmistellut "tanssiaisia."

"Mitäs tästä arvelette?" kysyi hän.

"Kummallista", vastasin minä.

Lähdimme salista.

Minä sanoin:

"Mutta kuulkaahan nyt, Edvarda, oletteko Te ihan tyyten minut
unohtanut?"

"En käsitä nyt Teitä", vastasi hän kummissaan. "Näittehän, mitä kaikkea
minä olen puuhannut? Miten minä silloin voin tulla Teidän luoksenne?"

"Niin", sanoin minäkin, "miten Te muka voitte tulla minun luokseni."
Minä olin valvonut ylen määrin, väsynyt, sanani tulivat tyhjänpäiväisinä
ja kiihkeinä, minä olin ollut onneton koko päivän. "Ei, ettehän Te
voinut tulla luokseni. Sitä vain aioin sanoa: kaiken kaikkiaan, kaikki
on muuttunut, jotain on tullut väliin. Niin on. Mutta minä en jaksa
arvata kasvoistanne mitä. Miten Teidän otsanne on merkillinen, Edvarda!
Nyt sen huomaan."

"Mutta minä en ole unohtanut Teitä!" huudahti hän punehtuen ja pujotti
kätensä kainalooni.

"Niin niin, Te ette ehkä ole unohtanut minua. Mutta empä sitten tiedä
kummin sanon. Jommin kummin."

"Huomenna saatte Te kutsun kemuihin. Teidän täytyy tanssia minun
kanssani. Voi miten me tanssimme!"

"Tahdotteko saattaa minua vähän matkaa?" kysyin minä.

"Nytkö? En, en voi nyt", vastasi hän. "Heti kohta tulee tohtori, hän
tulee minua vähän auttamaan, minulla on vielä hiukan hommaa. No, Teidän
mielestänne sali siis tällaisena välttää? Mutta ettekö Te luule..."

Vaunut ajavat portille.

"Tuleeko tohtori hevosella tänään?" kysyin minä.

"Tulee, minä lähetin häntä hakemaan, minä tahdoin häntä"...

"Sääliä, kun hänellä on kipeä jalka, niin. Ei, suokaa minun nyt
lähteä... Päivää, päivää, tohtori. Hauskaa tavata Teitä! Terveenä olette
olleet? Toivon, ettette pahastu, jos nyt menen."

Portaiden edessä käännähdin minä katsomaan taakseni, Edvarda katseli
akkunasta, hän levitti molemmin käsin uutimia nähdäkseen, hän näytti
miettiväiseltä. Hassu riemu riehahtaa sydämessäni, minä menen ripeästi
talosta, kevein askelin ja hämärin katsein, pyssy oli köykäinen kuin
keppi kädessäni. Jos minä saisin hänet, tulisi minusta hyvä ihminen,
ajattelin minä. Minä ehdin metsään ja ajattelin siinä: Jos minä saisin
hänet, palvelisin häntä väsymättömämmin kuin yksikään muu, ja vaikka hän
näyttäisi olevansa arvoton minulle, vaikka hän rupeisi vaatimaan
mahdottomia minulta, tekisin minä kaiken mitä voin, niin, tekisin
enemmän kuin mitä voin, ja iloitsisin vain kun hän olisi minun... Minä
seisatuin, rupesin polvilleni ja nuoleksin nöyryydessäni ja toivossani
ruohonkorsia tien varrella ja nousin sitten jälleen ylös.

Olin viimein melkein rohkealla mielellä. Hänen muuttunut käytöksensä
viime aikoina oli vain hänelle ominaista; hän katseli akkunasta miten
minä menin, katseensa seurasivat minua kunnes minua ei enää näkynyt,
mitäpä hän olisi voinut muuta tehdä? Minä menin ihan tiedoiltani
hurmiosta, minä olin nälissäni, mutta en sitä tuntenut.

       *       *       *       *       *

Aesopus juoksi edeltä, yhtäkkiä rupesi se haukkumaan. Minä katsahdin
eteeni, nainen valkea liina päässä seisoi majan nurkalla; hän oli Eeva,
sepän tytär.

"Hyvää päivää, Eeva!" huusin minä.

Hän seisoi sen korkean, harmaan kiven vieressä, aivan punastuneena, ja
imi yhtä sormeaan.

"Sinäkö se olet, Eeva? Mikä sinulla on?" kysyin minä.

"Aesopus purasi minua", vastasi hän ja katseli hämillään maahan.

Minä katselin hänen sormeaan. Hän oli purrut itse itseään. Aavistus
lentää aivoissani ja minä kysyn:

"Oletko sinä kauan täällä odotellut."

"En kauan", vastasi hän.

Ja kumpikaan meistä ei sanonut mitään, minä otin häntä kädestä ja vein
hänet majaani.



XVII.


Tulin tapani mukaan kalalta ja olin menossa tanssiaisiin pyssyineni,
laukkuineni, olin vain pannut parhaat nahkatamineet ylleni. Oli jo
myöhä, kun ehdin Sirilundiin, minä kuulin että salissa tanssittiin,
sitten pian huudettiin: Täällä on metsästäjä, luutnantti! Nuoria
parveili ympärilläni, tahtoivat nähdä saalistani, minä olin ampunut pari
vesilintua ja pyydystänyt pari koljaa. Edvarda toivotti minut hymyillen
tervetulleeksi, hän oli tanssinut, hän punotti.

"Ensimäisen tanssitte minun kanssani!" sanoi hän.

Ja me tanssimme. Ei tapahtunut tihuja, minua alkoi pyörryttää, mutta en
kaatunut. Isot saappaani kolisivat aika lailla, minä kuulin itse miten
ne kolisivat ja päätin olla tanssimatta vasta, olin repinyt naarmuja
maalattuun lattiaankin. Olin niin hyvilläni, kun en ollut saanut aikaan
mitään suurempaa onnettomuutta!

Herra Mackin kaksi ryytipuodin apulaista oli myös täällä ja he tanssivat
perinpohjin ja vakaisesti, tohtori otti innokkaasti osaa
vuorotansseihin. Paitsi näitä herroja oli siellä vielä neljä aivan
nuorta miestä, herrasväen poikia pääkirkolta, rovastin ja piirilääkärin
poikia. Muudan tuntematon kauppamatkustaja oli myös tullut tilaisuuteen,
häntä ihailtiin kauniin äänensä vuoksi ja hän rallatteli musiikin
tahtiin; silloin tällöin vuorotteli hän naisten kanssa klaverin
soitossa.

En muista enää, miten ensimäiset tunnit kuluivat, mutta minä muistan
aivan tarkoin loppuyön. Aurinko paistoi punaisena akkunoista koko ajan,
ja vesilinnut nukkuivat. Meille tarjottiin viiniä ja leivoksia, me
puhelimme hälisten ja lauloimme, Edvardan nauru kajahteli raikkaasti ja
huolettomasti salissa. Mutta miksi ei hän enää virkkanut minulle
sanaakaan? Minä lähentelin hänen paikkaansa haluten sanoa hänelle jonkun
kohteliaisuuden miten paraiten voin, hänellä oli yllään musta puku, se
oli ehkä hänen rippipukunsa, ja se oli käynyt hänelle liian lyhyeksi,
mutta se somisti häntä tanssiessa, ja sen aioin minä sanoa hänelle.

"Miten tuo musta puku..." aloin minä.

Mutta hän nousi ylös, kietoi kätensä erään ystävättärensä vyöhyille ja
meni muualle hänen kanssaan. Niin tapahtui pari kertaa. Hyvä, ajattelin
minä, minkäs tälle voi? Mutta miksi hän sitten katselee huolekkaan
näköisenä minun jälestäni akkunasta, kun minä lähden hänen luotaan?

Muudan naikkonen vaati minua tanssiin. Edvarda istui siinä lähellä, ja
minä vastasin kovalla äänellä:

"Ei, minä lähden heti kohta pois."

Edvarda katsoi minuun kysyvästi ja sanoi:

"Poisko? Ei, Te ette lähde."

Minä kavahdin ja purin huultani. Nousin ylös.

"Tarkoititte kai tällä jotain, neiti Edvarda, sanoin minä synkeänä ja
läksin ovelle päin."

Tohtori asettui tielleni ja Edvarda kiiruhti hänkin jälestäni.

"Älkää käsittäkö minua väärin", sanoi hän lämpöisesti. "Minä tarkoitin,
että Te toivottavasti olisitte viimeinen, joka lähtee pois, kaikkein
viimeinen. Eikä kellokaan vielä ole kuin yksi... Kuulkaa", lisäsi hän
säteilevin silmin, "Tehän olette antanut meidän soutumiehellemme viisi
taalaria, kun hän pelasti minun kenkäni vedestä. Se oli liian paljon."
Ja hän nauroi sydämellisesti ja kääntyi koko seurueen puoleen.

Minä töllötin suu auki, voimatta mitään, päästä pyörällä.

"Te suvaitsette laskea leikkiä", sanoin minä. "En ole antanut Teidän
soutumiehellenne niin taalarin tapaista."

"Kas vaan, vai ette?" Hän avasi keittiön oven ja kutsui soutajan sisään.
"Muistathan sinä matkan Korholmaan, Jaakko? Sinä pelastit minun kenkäni
kun se putosi veteen?"

"Pelastin", vastasi Jaakko.

"Sinä olet saanut viisi taalaria siitä, että pelastit sen kengän?"

"Olen, antoivathan he minulle..."

"Hyvä. Saat mennä."

Mitä hän nyt tällä kujeella tarkoittaa? ajattelin minä. Haluttaako häntä
häväistä minua? Siinä ei hän onnistu, minä en tästä punastu. Minä sanoin
ääneen ja selkeästi:

"Minun täytyy tehdä tiettäväksi kaikille, että tämä on joko erhetys tai
vale. Minun ei ole edes päähäni pälähtänyt antaa soutumiehelle viittä
taalaria teidän kengästänne. Minun olisi ehkä tullut se antaa, mutta se
on kuin onkin jäänyt antamatta."

"Jonka päälle tanssimme", sanoi Edvarda rypistellen otsaansa. "Miksi
emme tanssi?"

Tämän on hän velvollinen minulle selittämään, tuumin minä itsekseni, ja
vaanin tilaisuutta saadakseni hänet puhumaan. Hän meni sivuhuoneeseen ja
minä menin jälestä.

"Maljanne", sanoin minä tahtoen juoda hänen kanssaan.

"Minun lasini on tyhjä", tokaisi hän.

Vaikka hänellä oli täysi lasi edessään.

"Minä luulin että tuo lasi tuossa oli Teidän?"

"Ei, se ei ollut minun", sanoi hän ja kääntyi vierustoverinsa puoleen.

"Suokaa anteeksi", sanoin minä.

Monet vieraista huomasivat tämän pienen kohtauksen.

Sappeni kiehui, solvaistuna minä sanoin:

"Kai sentään olette velvollinen minulle selittämään..."

Hän nousi ylös, tarttui käsiini ja sanoi sydämeen tunkevalla äänellä:

"Mutta ei tänään, ei nyt. Minä olen niin pahoillani. Jumala, miten Te
katsotte minuun! Olimmehan me kerran ystäviä..."

Minä käännähdin heti pois tunteen tulvahtaessa ja menin jälleen
tanssisaliin.

Vähän ajan perästä tuli myös Edvarda sisään, hän seisattui klaverin luo,
kauppamatkustajan soittaessa jotain tanssia, hänen kasvoiltaan kuulsi
tällä hetkellä salainen raskas huoli.

"Minä en ole oppinut soittamaan", sanoo hän ja katsoo minuun samein
silmin. "Kunpa edes osaisi soittaa."

Siihen en osannut mitään vastata. Mutta sydämeni lieskahti häneen
jälleen ja minä kysyin:

"Mikä huoli Teitä nyt on ruvennut painamaan yhtäkkiä, Edvarda? Jospa
tietäisitte, miten minä siitä kärsin."

"En tiedä", vastasi hän. "Huoli kaikesta. Ah jospa nuo ihmiset
lähtisivät heti pois, kaikki. Ei, ette Te; muistakaa, että viivytte
viimeiseksi."

Ja jälleen herättivät nämä sanat sielussani elämän ja silmäni näkivät
valkeuden auringonpaisteisessa salissa. Rovastin tytär tuli luokseni ja
rupesi tarinoimaan kanssani, minä toivoin hänet sinne missä pippuri
kasvaa, ja vastailin töykeästi. Tahallani minä en häneen katsonut, koska
hän oli puhunut minun eläimen katseestani. Hän alkoi jutella Edvardalle,
että muudan herra oli ajanut häntä takaa kerran kadulla ulkomailla,
muistaakseni Riiassa.

"Se ajoi yhä ja yhä, kadulta toiselle ja hymyili minulle", sanoi hän.

"No oliko se sitten umpisokea?" tokaisin minä muka Edvardalle mieliksi.
Ja keikautin samalla olkapäitäni.

Neitonen ymmärsi heti karkeat sanani ja vastasi:

"Kai se tietysti oli, kun viitsi seurata näin vanhaa ja rumaa kuin
minä."

Mutta Edvardan kiitollisuutta en saanut, hän lähti vetäen ystävätärtään
mukaansa, he kuiskailivat keskenään ja pudistelivat päätään. Siitä
alkaen sain olla aivan yksin.

Tiima vieri vielä, vesilinnut alkoivat herätä kareilla, niiden huudot
kuuluivat avoimista ikkunoista saliin. Ilo tulvahti sielussani
kuullessani näitä ensimäisiä linnun huutoja ja minä kaipasin merelle,
kareille...

Tohtori oli jälleen tullut hyvälle tuulelle ja lumosi kaikki mieltymään
itseensä, naisväki hyöri ja pyöri hänen lähitteillään. Tuoko se nyt on
minun rivaalini? ajattelin minä ja ajattelin myös hänen rampaa jalkaansa
ja hänen kehnoa vartaloaan. Hän oli ruvennut hakemaan uutta sukkeluutta
siunaillessaan, hän sanoi: "Kuolema ja kidutus", ja aina kun hän
vannoili näillä hassuilla sanoilla, rähähdin minä nauruun. Tuskissani
pälähti mieleeni kohdella tätä miestä niin vaatimattomasti kuin suinkin
voin, koska hän oli rivaalini. Minun suussani oli tohtori aina
ensimäisenä ja viimeisenä, minä huusin: Hoi kuulkaa, mitä tohtori sanoo!
ja minä pakoitin itseni nauramaan ääneen hänen sanansutkauksilleen.

"Minä rakastan tätä maailmaa", sanoi tohtori, "minä tarraudun elämään
kiinni kynsin hampain. Ja kun minä kuolen, toivon minä saavani paikan
ikuisuudessa juuri Lontoon tai Pariisin yläpuolella, jotta voin kuulla
ihmisten cancan-töminän lakkaamatta, lakkaamatta."

"Suuremmoista!" huusin minä ja yskiä köhin naurusta, vaikken ollut
yhtään päihtynyt.

Edvarda näytti myös hurmaantuneelta.

Kun vieraat lähtivät, pistäydyin minä pieneen sivuhuoneeseen ja istahdin
odottelemaan. Minä kuulin yhden toisensa jälkeen hyvästelevän ulkona
portailla, tohtorikin sanoi hyvästi ja meni. Viimein äänet tyyten
vaikenivat. Sydämeni jyski kiivaasti, minä odotin.

Edvarda palasi jälleen sisään. Kun katseensa osui minuun, seisattui hän
ja katsoi minuun hetken kummastellen, sitten sanoi hän hymyillen:

"Vai niin, Te olette täällä. Olittepa ystävällinen, kun jäitte viimeksi.
Nyt olen ihan uuvuksissa."

Hän ei istuutunut.

Minäkin nousin ylös ja sanoin:

"Niin, nyt on Teillä aika päästä rauhaan. Minä toivon, että Teiltä on
ikävä mieli mennyt, Edvarda. Olitte niin surullinen äsken ja se koski
minuun niin kipeästi."

"Ei siitä mitään, kun vaan pääsen maata." Minulla ei ollut enää mitään
lisättävää, menin ovelle.

"Kiitos nyt tästä illasta", sanoi hän ojentaen minulle kätensä. Ja kun
hän aikoi saattaa minua vielä portaille, estelin minä.

"Ei tarvitse", sanoin minä, "älkää vaivatko itseänne, kyllä minä
itsekin..."

Mutta hän saattoi minua kuitenkin huoneesta. Hän seisoi eteisessä ja
odotteli kärsivällisesti kun minä etsin hattuani, pyssyäni ja laukkuani.
Nurkassa jossain oli kävelykeppi, minä näin hyvin sen kepin, minä
tuijotin siihen ja tunsin sen tohtorin kepiksi. Kun Edvarda huomaa mitä
minä tuijotan, tulee hän hämilleen niin että punehtuu, voi selvästi
nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli viaton eikä tiennyt kepistä
mitään. Vierii kokonainen minutti. Viimein kiehahtaa kiukkuinen
kärsimättömyys hänessä ja hän sanoo vapisten:

"Keppinne. Ottakaa keppinne!"

Ja hän tarjoo minulle tohtorin keppiä.

Minä katsoin häneen, hän ojensi yhä minulle keppiä, hänen kätensä
vavahteli. Lopettaakseni kujeen, otin minä kepin ja panin sen takaisin
nurkkaan. Minä sanoin:

"Se on tohtorin keppi. Minä en voi ymmärtää, miten tuo rampa voi unohtaa
keppinsä."

"Rampa, rampa!" huudahti hän katkerana ja tuli askeleen minua
lähemmäksi. "Te ette onnu, ette väinkään; mutta jos Te vielä päälle
päätteeksi ontuisitte, niin ette Te olisi hänen veroisensa, ette millään
tavoin, Te ette olisi hänen veroisensa! Ette!"

Minä hapuilin vastausta, menin sekaisin, en sanonut mitään. Syvään
kumartaen vetäydyin minä selin ulos ovesta portaille. Siellä seisoin
hetken ja tuijottelin tuijottelemistaan, sitten lähdin pois.

Vai niin, hän oli unohtanut keppinsä, ajattelin minä, ja hän tuumii
palata tätä tietä sitä hakemaan.

Hän ei salli minun lähteä viimeiseksi talosta... Minä vaelsin mäkeen
verkalleen, päilyillen eteeni ja taakse, metsän laidassa seisatuin.
Viimein, odotettuani puoli tuntia, asteli tohtori vastaani, hän oli
nähnyt minut ja kulki nyt ripeästi. Ennenkun hän ehti sanoa mitään,
nostin minä hattuani koetellakseni häntä. Hän nosti myös hattuaan. Minä
tunkeuduin aivan liki häntä ja sanoin:

"Minä en tervehtinyt."

Hän astui askeleen takaperin ja tuijotti minuun.

"Ettekö tervehtinyt?"

"En", sanoin minä.

Hiljaisuus.

"Niin, samantekevää muuten mitä teitte", vastasi hän kalveten. "Minä
olin menossa hakemaan keppiäni, jonka unohdin."

Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; mutta minä kostin toisella
tapaa, minä asetin kiväärini poikittain hänen eteensä kuten koiralle ja
sanoin:

"Hyppää!"

Ja minä viheltelin ja houkuttelin häntä hyppäämään.

Hetken taisteli hän taisteluaan, hänen kasvoillaan kulkivat mitä
merkillisimmät ilmeet, koko ajan pusersi hän huuliaan vastakkain ja
katseli maahan. Yhtäkkiä katsoi hän terävästi minuun, hieno hymy välähti
hänen kasvoilleen ja hän sanoi:

"Minkätähden Te oikeastaan olette nyt tällainen?"

Minä en vastannut; mutta hänen sanansa tehosivat.

Hän ojensi minulle yhtäkkiä kätensä ja sanoi lauhkeasti:

"Jotain Teissä on hullusti. Kun Te voisitte puhua minulle, mikä on, niin
ehkäpä..."

Ja nyt minä jouduin hävyn ja tuskan valtaan, nuo levolliset sanat
syöksivät minut tasapainosta. Minä tahdoin jotenkin korvata menettelyäni
häntä kohtaan, minä kietasin käteni hänen vyötäisilleen ja puhkesin
puhumaan:

"Kuulkaa, antakaa minulle anteeksi! Ei, mitäs minussa olisi hullusti? Ei
mitään, en minä tarvitse Teidän apuanne. Te varmaan haette Edvardaa? Te
tahdotte tavata hänet kotona. Mutta menkää pian, sillä muuten rupee hän
maata ennenkun Te ehditte; hän oli niin väsynyt, minä näin sen. Minä
puhun nyt parhaan tietoni mukaan, se on ihan totta, Te tapaatte hänet
nyt kotona, menkää jo!"

Ja minä pyörähdin ja kiiruhdin pois hänen luotaan, kiisin pitkin askelin
läpi metsän kotiin majalleni.

Kauan aikaa istuin minä lavitsallani samassa, yhä samassa mielentilassa
jollaisena olin kotiin tullutkin, laukku olalla ja pyssy kädessä.
Merkillisiä ajatuksia alkoi itää aivoissani. Minkä ihmeen tähden minä
olin paljastanut ajatukseni tohtorille! Minua harmitti kun olin kietonut
käteni hänen vyötäreilleen ja katsonut häneen vesissä silmin; hän ilkkuu
siitä, ajattelin minä, ehkäpä hän juuri tällä hetkellä virnattelee sille
Edvardan kanssa. Hän oli jättänyt keppinsä eteiseen. Aivan niin, jos
minä vielä päällepäätteeksi ontuisin, niin en voisi olla tohtorin
veroinen, minä en lähimainkaan olisi tohtorin veroinen, sen oli Edvarda
itse sanonut...

Minä astun keskelle lattiaa, viritän pyssyn hanan, asetan piipun
vasemmalle jalalleni ja liipaisen. Panos puhkasee jalkaterän ja menee
lattian läpi. Aesopus haukahtaa kerran kauhuissaan.

Vähän ajan päästä kolkutetaan ovelle.

Tulija oli tohtori.

"Anteeksi, että häiritsen", alkoi hän. "Te läksitte niin joutuin, minä
ajattelin ettei ehkä haittaisi hiukan jutella kanssanne. Minusta haisee
täällä ruudilta?"

Hän oli aivan selvällä päällä.

"Tapasitteko Edvardan? Saitteko keppinne?" kysyin minä.

"Sain. En tavannut, Edvarda oli ruvennut maata ... Mitä tuo on?
Jumaliste, tehän olette haavoittunut?"

"Jonnin joutavaa. Aioin panna pyssyn paikalleen, se laukesi; ei se tee
mitään. Piru Teidät periköön, mitä varten minun tässä täytyy ruveta sitä
Teille selittelemään? ... Vai niin, Te siis saitte keppinne?"

Hän tuijotti topakasti minun rikkiammuttuun saappaaseeni ja
huppelehtivaan hurmeeseen. Ripeästi pani hän keppinsä maahan ja otti
hansikkaat kädestään.

"Istukaa hiljaa, saapas täytyy ottaa jalasta", sanoi hän. "Sitä se oli,
olinhan minä kuulevinani laukauksen."



XVIII.


Ja kun minä sitten kaduin tätä hullua laukausta! Koko tekonen ei ollut
mistään kotoisin, ei siitä ollut hyötyä, se kytki minut majaani moneksi
viikoksi. Sen ajan harmit ja kiusat muistan vielä päivän selvään,
pesumuijani täytyi käydä joka päivä majassani ja melkein oleskella
siellä, ostaa ruokani, hoitaa taloutta. Niin meni monta viikkoa. No niin!

Tohtori rupesi erään kerran puhumaan Edvardasta. Minä kuulin hänen
nimensä, kuuntelin hänen tekemisiään, sanomisiaan, eikä ne minua enää
kovin järkyttäneet, oli kuin olisi tohtori puhunut menneistä, minuun
kuulumattomista asioista. Niin pian sitä voi unohtaa! ajattelin minä
kummastellen.

"Noo, mitäs Te itse arvelette Edvardasta, koska kyselette? Minä en ole
totta puhuen ajatellut häntä moneen viikkoon. Annas olla, eikös Teidän
välillänne ollut jotain, Te olitte usein yhdessä, Te olitte isäntänä
eräällä veneretkellä ja hän emäntänä. Tunnustakaa pois tohtori, oli
jotain, jonkinlaista ymmärtämystä. Ei, älkää Jumalan tähden vastatko
minulle, ette Te ole velvollinen mitään minulle selittelemään, en minä
kysele saadakseni tietää, puhutaan nyt jostain muusta, jos tahdotte.
Milloin minä pääsen käymään jalallani?"

Minä jäin yksinäni istuskelemaan ja ajattelemaan, mitä olin sanonut.
Miksi minä sydämen sisimmässäni pelkäsin että tohtori puhuisi minulle?
Mitä minulla oli Edvardan kanssa tekemistä? Minä olin unohtanut hänet.

Vieläkin kerran sattui Edvarda puheeksi ja minä keskeytin tohtoria taas,
Jumala tietköön, miten kovin minä pelkäsin saada kuulla hänestä.

"Miksi Te keskeytätte?" kysyi hän. "Ettekö Te voi sietää että minä
mainitsen hänen nimeäänkään?"

"Sanokaa", sanoin minä, "mitä Te oikeastaan arvelette Edvarda neidistä?
Minua huvittaisi tietää."

Hän katsoi epäillen minuun.

"Mitäkö oikeastaan arvelen?"

"Te ehkä voitte kertoa minulle uutisia tänään. Te ehkä olette kosinutkin
ja hän on suostunut. Saanko onnitella Teitä? Eikö? Jaa, piru Teitä
uskokoon, ha ha ha."

"Jahaa, sitäkö Te pelkäsitte!"

"Pelkäsin? tohtori hyvä!"

Hiljaisuus.

"Ei, minä en ole kosinut eikä hän suostunut", sanoi hän; "Te ehkä
olette. Edvardalle ei kosinta auta, hän ottaa sen, johon on mieltynyt.
Ei kai hän mielestänne ole mikään karjapiika? Te tapasitte hänet täällä
Ruijan perukassa ja olette itse sen nähneet. Hän on lapsi, joka on
saanut liian vähän vitsaa, ja nainen, joka on oikkuja täynnä. Kylmäkö?
Kaukana siitä. Lämmin? Ei, mutta selvää jäätä. Mitä hän siis oikeastaan
on? Kuuden-, seitsemäntoista-vuotias pikku tyttö, niinhän? Mutta
koetappas vain vallita tätä pikku tyttöstä, niin näet miten puuhasi
lyöttyy pilkaksi. Ei edes isä voi pitää häntä aisoissa; hän näennäisesti
tottelee isää, mutta tosiasiassa hän itse vallitsee. Hän sanoo, että
Teillä on eläimen katse..."

"Te olette erehtynyt, se on toinen se, joka sanoo että minulla on
eläimen katse."

"Toinenko? Kuka toinen?"

"En tiedä. Eräs hänen ystävättärensä. Ei, Edvarda se ei ole. Älkääs,
ehkäpä se sittenkin on Edvarda itse..."

"Kun Te katsotte häneen, vaikuttaa se häneen niin tai niin, sanoo hän.
Mutta luuletteko, että siten pääsette hiuskarvaakaan häntä lähemmäksi?
Erehdys. Katsokaa vain häneen, älkääkä säästäkö silmiänne; mutta heti
kun hän huomaa Teidän häntä katselevan, alkaa hän tuumia: Kas miten tuo
mies nyt tuossa minua katsoa tollottaa, ja luulee voittaneensa pelin! Ja
hän karkoittaa Teidät yhdellä ainoalla katseella tai kylmällä sanalla
kymmenen peninkulman päähän. Uskokaa pois, kyllä minä hänet tunnen!
Miten vanhaksi Te häntä luulette?"

"Hänhän on syntynyt kolmekymmentä kahdeksan."

"Valetta. Minä otin huvin vuoksi siitä selon. Hän on kahdenkymmenen,
eipä tietäisi, vaikka sanottaisi häntä viidentoista vanhaksi. Onnellinen
ei hän ole, pikku aivoissaan käy alati kamppailu. Kun hän milloin
katselee vuoria tai metsiä ja hänen suuhunsa ilmestyy se piirre tähän,
se tuskan piirre näin, silloin on hän onneton; mutta hän on liian ylpeä
ja itsepintainen itkeäkseen. Hänellä on seikkailun sielu, on kiihkeä
mielikuvitus, hän odottaa prinssiä. Miten oli sen viistaalarisen, jonka
Te muka olitte antaneet?"

"Ilveilyä. Ei siinä ollut mitään perää..."

"Sekin oli merkillistä. Samantapaiset tepposet teki hän kerran minulle.
Siitä on vuosi. Olimme postilaivalla, joka ankkuroi täällä satamassa.
Satoi ja oli kylmä. Muudan vaimo istuu pieni lapsi sylissä viluissaan
kannella. Edvarda kysyy häneltä: Eikö Teillä ole vilu? Vaimolla oli
tietysti vilu. Eikö pikkuisella ole myös vilu? Tietysti, pikkuisella oli
myös vilu. Miksi Te ette mene alas salonkiin? kysyy Edvarda. Minulla on
kansipiletti, vastaa vaimo. Edvarda katsoo minuun. Tuolla vaimolla on
vain kansipiletti, sanoo hän. No minkäs sille mahtaa, ajattelen minä
mielessäni. Mutta minä ymmärrän mitä Edvarda tarkoittaa. Minä en ole
syntyjäni pohatta, minä olen kohonnut omalla työlläni aivan köyhästä ja
minä en tuhlaa rahoja. Minä jätän siis vaimon oman onnensa nojaan ja
ajattelen: jos hänen puolestaan tässä välttämättä on maksettava, niin
maksakoon Edvarda itse, hänellä ja hänen isällään on enemmän varaa kuin
minulla. Ja Edvarda maksaakin itse. Siinä suhteessa on hän tosiaan
suuremmoisen antelias, sydämetön ei ole väinkään. Mutta niin totta kuin
tässä olen, oletti hän tosiaan että olisin maksanut salonkilipun
vaimolle ja hänen pienokaiselleen, minä näin sen hänen silmistään. No
annas olla? Vaimo nousi ylös ja kiitti hyvästä avusta. Elkää kiittäkö
minua, vaan tuota herraa tuossa, vastaa Edvarda ja osoittaa ihan
levollisesti minua. Mitäs tästä arvelette? Minä kuulen kuinka vaimo
kiittää minuakin, ja minä en tiedä mitä vastata, minä annan asian mennä
menojaan. Tämä nyt on vain yksi tapaus, minulla olisi kertoa
useampiakin. Ja mitä tulee noihin soutajan viiteen taalariin, niin itse
hän varmaan ne rahat antoi. Jos Te olisitte ne antanut, olisi hän
kavahtanut kaulaanne; Teidän arvoonne olisi kuulunut tehdä moisia
hienoja pähkäpäisyyksiä läntistyneen kengän vuoksi, se oli hänen
haaveittensa mukaista, niin oli hän arvellut. Kun Te ette sitä tehneet,
teki hän sen itse. Sellainen hän on, mieletön ja tuumia punova samalla
kertaa."

"Eikö sitten kukaan voi häntä voittaa?" kysyin minä.

"Hänen pitäisi saada kuria", vastasi tohtori vältellen. "On niin hullua,
hän saa vehkeillä liiaksi, hän saa tehdä mitä ikinä tahtoo ja voittaa
niin paljon kuin häntä huvittaa. Hänen ympärillään hääritään, hänelle ei
olla välinpitämättömiä, aina on joku, johon hän saa koettaa mahtiaan.
Oletteko Te huomannut, miten minä kohtelen häntä? Kuin koulutyttöä,
tytön typykkää, minä olen kuin koulumestari, moitin hänen kieltään,
vaanin ja saatan hänet pahaan pulmaan. Ettekö luule, että hän ymmärtää
paha-aikeisuuteni? Ah, hän on ylpeä ja jäykkäniskainen, se karvastelee
häntä alati; mutta hän on myös liian ylpeä ilmaistakseen miten häneen
sattui. Mutta sellaista hän tarvitsee. Silloin kun Te tulitte, olin minä
jo kurittanut häntä vuoden ajan, se alkoi jo tepsiä, hän itki tuskasta
ja mieliharmista, hänestä alkoi tulla oikea ihminen. Sitten Te tuhositte
koko puuhan. Sitä se on, yksi hänet jättää ja toinen hänet ottaa; Teidän
jälkeenne tulee tiettävästi joku kolmas, kai."

Ahaa, tohtorilla oli jostakin syystä kosto mielessä, ajattelin minä ja
sanoin:

"Sanokaas minulle nyt, tohtori, minkä tähden Te oikeastaan olette
ruvennut tähän suureen puuhaan ja vaivaan ja puhunut minulle koko tämän
pitkän tarinan? Pitäisikö minun auttaa Teitä kurittamassa Edvardaa?"

"Ja kuuma hän on kuin tulivuori", jatkoi tohtori eikä ollut kuulevinaan
kysymystäni. "Kysyitte, eikö kukaan voisi häntä voittaa. Miksei! Hän
odottaa prinssiään, sitä ei ole tullut, hän erehtyy luulossaan yhä ja
yhä, hän luuli Teitäkin prinssikseen, etenkin kun Teillä oli eläimen
katse, ha ha. Kuulkaa, herra luutnantti, Teidän olisi välttämättä
pitänyt tuoda univormunne mukaanne. Sillä olisi tehovoimaa nyt. Miksipä
ei kukaan voisi häntä voittaa? Minä olen nähnyt hänen vääntelevän
käsiään kaivaten sitä, joka vain tulisi ja ottaisi hänet, veisi hänet
mukanaan, hallitsisi hänen ruumistaan ja sieluaan. Olen. Mutta hänen
täytyy olla jostain muualta, pöllähtää ilmoille kuin ihme. Aavistelen,
että herra Mack on toimitusretkillä, hänen matkallaan on jokin
salatarkoitus. Kerran ennenkin lähti herra Mack matkoille, ja kun hän
palasi, oli eräs herra hänen mukanaan."

"Eräs herra?"

"Niin, mutta hän ei kelvannut", sanoi tohtori tuskallisesti hymyillen.
"Hän oli noin minun ikäiseni, hän ontui kuten minäkin. Hän ei ollut
prinssi."

"Ja minne se sitten lähti?" kysyin minä katsellen tarkasti tohtoria.

"Minnekö lähti? Täältäkö? En minä tiedä", vastasi hän hämmentyneenä. "No
nyt olemme jutelleet liian kauan näistä asioista. Viikon päästä saatte
nousta jalkeille. Näkemiin!"



XIX.


Minä kuulen naisen äänen majani ulkopuolelta, veri kiehahtaa päähäni,
ääni on Edvardan:

"Glahn, Glahn, onko Glahn kipeänä?"

Ja pesijättäreni vastaa oven takana:

"On jo melkein terve."

Tuo "Glahn, Glahn" viilsi läpi luiden ja ytimien, hän toisti nimeni
kaksi kertaa, se varisti minua, hänen äänensä oli kirkas ja heltynyt.

Hän avasi oveni kolkuttamatta, tuli kiiruusti sisään ja katsoi minuun.
Yhtäkkiä elin kuin entisiä päiviä, hänellä oli yllä se värjätty jakku ja
hän oli sitonut esiliinansa hieman alas vatsalle saadakseen vyöhyensä
pitemmän näköiseksi. Huomasin tuon heti ja hänen katseensa, hänen
ruskeat kasvonsa, kulmakarvat kaartuen korkeasti otsalle, hänen kättensä
merkillinen hellä sävy, kaikki kiihdytti minua ja sai minut
hämmennyksiin. Häntä olen minä suudellut! ajattelin minä. Nousin
seisomaan.

"Te nousette, seisotte", sanoi hän. "Voi istukaa toki, teidän jalkanne
on kipeä, Te olette ampunut itseänne. Hyvä Jumala, miten se tapahtui?
Minä sain tietää siitä vasta nyt. Minä ajattelin ja ajattelin: Mikähän
Glahnilla on? Kun ei tule enää luo. Minä en tiennyt mistään. Te olitte
ampunut itseänne, monta viikkoa sitten, sain nyt kuulla, ja minä en
tiennyt mistään. Mitenkä Te nyt voitte? Te olette tullut niin kalpeaksi,
ei tahdo tuntea Teitä enää. Entä jalka? Jäättekö Te ontuvaksi? Tohtori
sanoo, että Te ette jää ontuvaksi. Miten iloissani minä olen kun Te ette
jää ontuvaksi, minä kiitän Jumalaa siitä. Minä toivon, että Te annatte
minulle anteeksi, kun tulen näin tänne, minä pikemmin juoksin kuin
kävelin..."

Hän kumartui puoleeni, hän oli minua lähi, hänen hengityksensä lämmitti
kasvojani, minä tavoitin häntä käsin. Silloin siirtyi hän loitommalle.
Hänen silmänsä olivat vielä kyyneleiset.

"Se tapahtui näin", sammaltelin minä: "minä aioin panna pyssyn
nurkkaansa, minä pitelin sitä huolettomasti, näin, piippu alaspäin; ja
kuulin yhtäkkiä pamauksen. Se oli tapaturma."

"Tapaturma", toisti hän ajatuksissaan ja nyykäytti päätään. "Antakaas
kun katson, se oli vasen jalka; mutta miksi juuri vasen? Niin, se oli
sattuma..."

"Ihan niin, sattuma", keskeytin. "Mistäs minä tiedän, miksi juuri vasen
jalka? Näettehän itse, minähän pidin pyssyä näin, siis ei se voinut
sattua oikeaan. Niin, se ei ollut tosiaankaan hauskaa."

Hän katseli aprikoiden minuun.

"No, Te alatte siis jo pian parata", sanoi hän tarkastellen majaani.
"Miksi Te ette lähettänyt muijaa hakemaan meiltä ruokaa? Millä Te olette
elänyt?"

Puhuimme vielä hiukan keskenämme. Minä kysyin häneltä:

"Kun Te tulitte, olivat Teidän kasvonne hellät, ja silmänne loistivat,
Te ojensitte minulle kätenne. Nyt ovat silmänne jälleen
välinpitämättömät. Erehdynkö?"

Hiljaisuus.

"Eihän sitä aina voi olla samallainen..."

"Sanokaa minulle vain nyt tämä ainoa kerta", sanoin minä, "millä minä
esimerkiksi nyt täällä olen Teitä loukannut sanalla tai teolla? Voisin
ehkä sen mukaan parantaa käytöstäni."

Hän katseli akkunasta, ulos kaukaisille ilman äärille, seisoi, katseli
omissa mietteissään ja vastasi minulle, takanaan istuvalle:

"Ette millään Glahn. Pälähtäähän sitä joskus tuumia päähän. Oletteko Te
nyt tyytymätön? Kuulkaa, jotkut antavat vähän ja se anti on heille
paljon, toiset antavat kaikkensa, ilman arveluita; kumpi on antanut
enemmän? Te olette käynyt raskasmieliseksi sairautenne aikana. Miten me
näistä jouduimme puhumaan?" Ja yhtäkkiä katsoo hän minuun, ilo elähyttää
hänen kasvojaan, hän sanoo: "Mutta tulkaa nyt terveeksi pian. Me näemme
kyllä toisemme."

Ja hän ojensi minulle kätensä.

Nyt sattui pistämään päähäni olla antamatta hänelle kättä. Nousin ylös,
panin kädet selkäni taa ja kumarsin syvään; niin tahdoin häntä kiittää
hänen rakastettavasta vierailustaan.

"Anteeksi, etten voi saattaa Teitä pitemmälle", sanoin minä.

Hänen mentyään vaivuin mietteisiin ja ajattelin kaiken tapahtuneen
jälleen alusta loppuun. Minä kirjoitin kirjeen ja pyysin lähettämään
univormuni.



XX.


Ensi päivää metsässä.

Minä olin iloinen ja uupunut, kaikki eläimet lähentelivät tirkistelemään
minua, lehtipuissa oli koppakuoriaisia, ja toukolaisia juoksi polulla.
Hauskaa tavata! ajattelin minä. Metsän tuntu läikehti tajuissani, minä
itkin rakkaudesta ja olin aivan riemuissani, minua herkytti kiitollisuus
yliten kaiken. Sinä hyvä metsä, kotini, Jumalan rauhaa, sanon sinulle
koko sydämestäni... Minä pysähtelen, katselen ympärilleni kaikkialle ja
mainitsen itkien nimeltä lintuja, puita, kiviä, ruohoja ja kukkia,
katselen taas ja nimitän niitä järjestyksessä. Minä katson tuntureita
kohti ja ajattelen: Niin, nyt minä tulenkin! kuten vastaten kutsuvalle.
Siellä korkeuksissaan pesi kerihaukka, minä tiesin sen asuinsijat. Mutta
ajatellen pesivää kerihaukkaa korkeuksissaan, liiti mieleni kauas pois.

Puolipäivän aikaan soudin minä merelle, tulin pienelle saarelle, meren
aavan äyräille. Siellä oli punaisenkellerviä kukkia, korkeavartisia, ne
ulottuivat aina polviini, minä kahlasin kummallisessa kasvikossa,
vatukoissa, karkeassa sarakossa; ei siellä ollut ainoatakaan eläintä
eivätkä ihmisetkään ehkä olleet siellä käyneet. Meri kuohuili lempeästi
saarta vasten ja kietoi minut suhinansa harsoon, kaukana "Pesäsaarilla"
kirkuivat ja lentelivät rannikoiden linnut. Mutta meri saarsi minut
ylt'ympäri kuin syleillen. Siunatut olkoot elämä ja taivas ja maailma,
siunatut olkoot minun vihamieheni, minä tahdon tällä hetkellä olla
pahimmallekin vihamiehelleni armorikas ja sitoa hänen kenkänsä paulat...

Raikas vivunnostajain laulu kajahtaa korviini eräältä herra Mackin
alukselta ja sieluni täyttää tuttu sävel päivänpaisteella. Soudan
laiturin luo, astelen kalamajain ohi ja menen kotiin. Päivä on pitkällä,
minä syön ateriani, jaan ruokani Aesopuksen kanssa ja menen jälleen
metsiin. Lempeät tuulet liidähtelevät äänettömästi kasvojani kohti.
Siunatut olkaat Te, sanon minä tuulille, koska ne tulevat kasvojani
kohti, siunatut olkaat Te; veri suonissani alenteleihe kiitollisuudesta
Teitä kohtaan! Aesopus panee tassunsa polvelleni.

Uupumus minut yllättää ja minä nukahdan.

       *       *       *       *       *

Tuu, tuu! Kellotko soivat? Jonkun peninkulman päässä merellä on vuori.
Minä rukoilen kaksi rukousta, toisen koirani ja toisen itseni puolesta
ja me menemme vuoreen. Portti kumahtaa kiinni jälkeemme, minä säpsähdän
ja herään.

Hehkuvan punainen taivas, aurinko tömähtelee silmissäni, yö, ilmanranta
kumahtelee loistetta. Aesopus ja minä siirrymme varjoon. Kaikkialla
hiljaista. Ei, emmehän me nuku enää, sanon minä Aesopukselle, me
lähdemme metsälle huomenna, tuo punainen aurinko paistaa meihin, me emme
menneetkään vuoreen... Ja merkilliset tunnelmat sielussani sarastavat ja
vereni nousee päähän. Minä tunnen vielä kiihkoissani ja heikosti että
joku suutelee minua, ja suutelo väikkyy huulillani. Minä katselen
ympärilleni, ei ole niin eläväistä. Iselin! sanon itsekseni. Ruoho
kahahti, voi lehti varista, voi joku astella. Tai tuulenpyörtö liitää
läpi metsän, voi liitää Iselinin henkäys, ajattelen minä.

Näissä metsissä on Iselin astellut, täällä kuuli hän kautokenkäisten,
vihreäjakkujen erästäjäin rukoukset. Siellä minun tanhuani tienoilla hän
asui, kaksi neljännestä täältä, hän istui katsellen akkunastaan neljä
sukupolvea sitten ja kuuli metsäluikun kajahtavan ympäriltä kaikkialta.
Täällä oli poroa, hukkaa, karhua silloin ja metsämiehiä oli monta ja
kaikki näkivät he hänen suureksi kasvavan ja kaikki odottelivat he
häntä. Toinen oli nähnyt hänen silmänsä, toinen kuullut hänen äänensä;
mutta kerran nousi uneton poikanen yöllä levoltaan ja näversi reiän
Iselinin kammioon, hän näki hänen valkeansamettisen vatsansa. Iselinin
kahdentenatoista vuonna tuli Dundas. Hän oli skottilainen, hän kauppasi
kalaa, hänellä oli monta laivaa. Hänellä oli poika. Kuusitoistavuotiaana
näki Iselin nuoren Dundasin ensi kerran. Ja Dundas oli hänen
ensirakkautensa...

Ja merkilliset tunnelmat tulvivat sielussani ja niin raskaaksi käy pääni
istuessani siinä; minä sulen silmäni ja tunnen jälleen Iselinin
suutelon. Iselin, oletkos siinä, sinä elon lemmityinen? sanon minä, ja
seisookos Diderik puun takana?... Mutta yhä ja yhä raskaammaksi käy
pääni ja unen aaltoihin minä vaivun.

       *       *       *       *       *

Tuu, tuu! Ääni puhuu, on kuin seitsentähtinen verissäni veisaisi, se on
Iselinin ääni:

Hys. Hys. Nukkuessani minä puhun sinulle rakkaudestani ja kerron sinulle
sieluni ensimäisestä yöstä. Minä muistan sen, minä unohdin lukita oveni;
kuusitoistavuotias olin, oli kevät ja lämpöiset tuulet; Dundas tuli. Hän
oli kuin kotka, joka tuli kohisten. Minä tapasin hänet aamulla ennen
erästysaikaa, hän oli viisikolmatta, ja matkusti etäisiltä mailta, hän
asteli vieressäni puistossa, ja kun hän kosketti minua käsivarrellaan,
aloin minä rakastaa häntä. Hänen otsaansa syttyi kaksi kuumeenhehkuista
läikkää ja minä olisin tahtonut suudella niitä kahta läikkää.

Ehtoolla erästysajan jälkeen menin minä etsimään häntä puistosta ja minä
niin pelkäsin löytää häntä. Minä nimitin häntä hiljaa nimeltä ja minä
niin pelkäsin hänen kuulevan. Silloin ilmestyi hän pensaikosta ja
kuiskasi: Yöllä kello yksi! -- Ja katosi.

Yöllä kello yksi, sanon itsekseni, mitä hän sillä tarkoitti? En
ymmärtänyt mitään. Hän kai tarkoitti, että hän lähtisi matkoille kello
yksi; mutta mitä minulla on hänen matkoissaan?

Ja minä unohdin lukita oveni...

Kello yksi astuu hän sisään.

Eikö oveni ollut lukittu? kysyn minä.

Minä lukitsen sen, vastaa hän.

Ja hän lukitsee oven ja sulkee meidät lukon taa.

Minä niin pelkäsin hänen suurten saappaittensa kolinaa. Elä herätä minun
piikaani! sanon minä. Minä myös niin pelkäsin natisevaa tuolia ja minä
sanoin: Ei, ei, elä istu sille tuolille, se natisee!

Saanko sitten istua sinun luoksesi sohvalle? kysyi hän.

Saat, sanoin minä.

Mutta sanoin vain siksi kun tuoli natisi.

Me istuimme minun sohvallani. Minä siirryin kauemma, hän siirtyi luo.
Minä katsoin maahan.

Sinulla on vilu, sanoi hän ottaen minua kädestä. Hetken päästä hän
sanoi: Oi kuinka sinulla on vilu! ja kietoi kätensä ympärilleni.

Minun tuli lämmin hänen kätensä kierteessä. Me istuimme hetken niin.
Kukko kiekahtaa.

Kuulitkos, sanoi hän, kukko kiekahti, pian on aamu.

Ja hän kosketti minua ja teki minut ihan sekaiseksi.

Oletkos ihan varma siitä että kukko kiekahti, sammalsin minä.

Minä näin jälleen ne kaksi kuumeenhehkuista läikkää hänen otsallaan ja
aioin nousta ylös. Silloin piteli hän minusta, minä suutelin niitä kahta
lemmityistä läikkää ja suljin häneltä silmäni...

Ja sitten tuli päivä, jo oli aamu. Minä heräsin enkä tuntenut kammioni
seiniä enää. Minä nousin enkä tuntenut omia pieniä kenkiäni! solisi
minussa jokin. Mikähän minussa niin solisee? ajattelin minä ja hymyilin.
Ja kuinkahan paljon kello juuri nyt löi? En mistään tiennyt, mutta
muistin vain, että olin unohtanut lukita oven.

Piikani tulee.

Sinun kukkasi eivät ole vedenpisaroita saaneet, sanoo hän.

Olin unohtanut kukkaseni.

Sinä olet rypistänyt hameesi, jatkaa hän.

Missähän minä olen rypistänyt hameeni? ajattelen minä ja sydämeni
hymyilee; mutta kai olen rypistänyt viime yönä?

Vaunut vierivät puiston veräjälle.

Sinun kissasi ei ole ruuan muruista saanut, sanoo piikani.

Mutta minä unohdan kukkaseni, hameeni ja kissani ja kysyn:

Dundasko tuli? Pyydä häntä tulemaan luokseni heti, minä odotan häntä,
oli jotain... jotain... Ja minä mietin mielessäni: Lukinneekohan hän
jälleen oven kun hän tulee?

Hän kolkuttaa. Minä avaan ja lukitsen itse oven palvellakseni häntä
hiukan.

Iselin! huudahtaa hän ja antaa minulle suuta pitkän hetken.

Minä en ole lähettänyt pyytämään sinua, kuiskaan minä.

Etkö? kysyy hän.

Tulen jälleen ihan ujoksi ja vastaan:

Kyllä, minä lähetin pyytämään sinua, minä kaipasin niin sanomattomasti
sinua jälleen. Viivy täällä hetkinen.

Minä peitin silmäni käsilläni rakkaudesta. Hän ei päästänyt minua, minä
uuvuin ja kätkeydyin hänen luokseen.

Minusta taas jokin kiekahti? sanoi hän ja kuunteli.

Mutta kun minä kuulin mitä hän sanoi, keskeytin minä hänet niin pian
kuin taisin ja vastasin:

Ei, mikäpä nyt kiekahti! Eihän kiekahtanut.

Hän suuteli rintaani.

Kana kaakahti, sanoin minä viime hetkellä.

Odotas, minä menen lukitsemaan oven, sanoi hän aikoen nousta ylös.

Minä pitelin hänestä ja kuiskasin:

Se on jo lukittu...

Niin tuli ilta jälleen ja Dundas oli matkustanut pois. Solisi jotain
kultaista minussa. Minä menin peilin eteen ja kaksi lemmestynyttä silmää
katseli minuun; minussa kavahti jokin katsettani katsellessa, ja sorisi
ja porisi sydänalassani. Hyvä Jumala, en koskaan ollut katsonut itseäni
sellaisin silmin ja minä suutelin rakkaudesta omaa suutani peilissä...

Mutta nyt olen minä puhunut sinulle ensimäisestä yöstäni ja sen
huomenesta ja sen huomenen ehtoosta. Joskus puhun sinulle vielä Sven
Herlufsenista. Häntä minä rakastin myös, hän asui peninkulman täältä,
saarella, jonka näet tuolla kaukana, ja minä sousin itse hänen luokseen
tyyninä kesäöinä, kun minä rakastin häntä. Ja minä puhun sinulle myös
Stamerista. Hän oli pappi, minä rakastin häntä. Minä rakastan kaikkia...

       *       *       *       *       *

Minä kuulen unissani kukon kiekahtavan, alaalla Sirilundissa.

Kuulitkos, Iselin, kukko kiekahti meillekin! huudahdan minä riemuissani
ja levitän käteni. Herään. Aesopus on jo jalkeilla. Poissa! sanon minä
suruni poltteessa ja katselen ympärilleni; ei ketään, ei ketään täällä!
Kiihkosta, kiihtymyksestä palaen käyn kotia kohti. On aamu, kukko
kiekahtelee Sirilundissa.

Majan luona seisoo nainen, seisoo Eeva. Hänellä on nuora kädessä, hän on
menossa metsään puun hakuun. Elon aamu säteilee nuoresta tyttösestä,
povensa liikehtii, aurinko kultaa häntä.

"Ette saa luulla..." sammaltaa hän.

"Mitä en luulla, Eeva?"

"Minä en tullut tänne tavatakseni Teitä, kulin vaan ohi..."

Ja tumma puna nousee hänen kasvoilleen.



XXI.


Jalastani oli minulla yhä edelleen huolta ja kiusaa, usein yöllä sitä
syyhytti ja minä en saanut unta, yhtäkkiä viilsi sitä pisto ja ilman
muuttuessa kolotti sitä ilkeä luuvalo. Sitä kesti monta päivää. Mutta
minä en jäänyt ontuvaksi.

Päivät kuluivat.

Herra Mack oli palannut ja minä olin pian kokeva, että hän oli palannut.
Hän otti minulta veneen pois, minä jouduin pulaan, ei ollut vielä
metsästysaika eikä ollut mitä olisin ampunut. Mutta miksi riisti hän
minulta veneen näin muitta mutkitta? Pari herra Mackin laiturityöläistä
oli soutanut merelle aamulla vierasta.

Minä tapasin tohtorin.

"Minulta otettiin vene", sanoin minä.

"Tänne tuli vieras", sanoi hän. "Häntä on soudettava merelle joka päivä
ja tuotava illalla takaisin. Hän tutkii meren pohjaa."

Vieras oli suomalainen, herra Mack oli tutustunut häneen sattumalta,
laivalla, hän oli tullut Huippuvuorilta tuoden kokoelman näkinkenkiä ja
pieniä merieläviä, häntä kutsuttiin parooniksi. Hänelle oli annettu
suuri sali ja vielä toinenkin huone herra Mackin luona asunnoksi. Hän
herätti suurta huomiota.

Minä olen pulassa kun ei ole lihaa, minun pitäisi pyytää Edvardalta
hiukan ruokaa täksi illaksi, ajattelin. Menen Sirilundiin. Heti huomaan,
että Edvardalla on uusi puku, hän näyttää kasvaneen, hänen hameensa on
ihan maata viistävä.

"Anteeksi, että näin istualta", tokaisi hän ojentaen minulle kätensä.

"Niin, ikävä kyllä, minun tyttäreni on vähän pahoinvoipa", sanoi herra
Mack. "Vilustumista, hän on ollut varomaton... Te tulette kai tietämään
venettänne? Minä en nyt voi muuta kuin lainata Teille toisen, kuutin; se
ei ole uusi, mutta kun äyskäröitte ahkerasti ... Niin, katsokaas, meille
on tullut tiedemies taloon, ja ymmärrättehän, että sellainen
mies...Hänen aikansa on tarkalla, hän työskentelee koko päivän ja tulee
kotiin illalla. Elkää nyt menkö ennenkuin hän tulee, niin saatte nähdä
hänet, Teitä varmaan intreseeraa tutustua häneen. Täällä on hänen
korttinsa: kruunu, parooni. Rakastettava mies. Minä tutustuin häneen
aivan sattumalta."

Ahaa, ajattelin minä, eipäs sinua pyydetäkään illaksi. Jumalan kiitos,
minä tulinkin tänne vain kokeeksi, minä voin mennä takaisin kotiin,
onhan minulla vielä vähän kalaa majassani. Kylläpähän ruuasta jokin
neuvo tulee. Paastotaan.

Parooni tuli. Pieni mies, noin neljänkymmenen ijässä, pitkät, kaidat
kasvot, ulkonevat poskipäät, parta ohut, musta. Katseensa oli pistävä ja
läpitunkeva, hän käytti vahvoja kakkulalasia. Myös paidannapeissaan oli
viisiotaiset kruunut, kuten kortissa. Vartensa oli hieman kumara, ja
laihoissa käsissä kuulsi siniset suonet; mutta kynnet olivat kuin
keltaista metallia.

"Ilahuttaa suuresti, herra luutnantti. Onko herra luutnantti ollut
kauankin täällä?"

"Muutamia kuukausia."

Miellyttävä mies. Herra Mack vaati häntä kertomaan näkinkengistään ja
pikku elävistään, ja hän puhuikin mielellään, selitti meille Korholman
rantain savilaadun, meni saliin ja toi sieltä näytteitä Vienanmeren
meriajokkaista. Alituisesti hän vei oikean etusormen nenälleen ja
siirteli paksusankaisia kultakakkuloitaan ylös ja alas. Herra Mack oli
suuresti innostunut. Kului tunti.

Parooni puhui tapaturmastani, harhalaukauksestani. Olinko jo terve?
Tosiaan? Ilahutti häntä.

Kuka hänelle on kertonut tapaturmastani? ajattelin minä. Kysyin:

"Keltä herra parooni on kuullut minun tapaturmastani?"

"Niin... keltäs minä? Neiti Mackiltahan minä muistaakseni. Vai kuinka,
neiti Mack?"

Edvarda lensi punaiseksi.

Minä olin tullut niin köyhänä, monta päivää oli minua painostanut synkeä
epätoivo; mutta vieraan viime sanat elähyttivät minussa jälleen suuren
riemun. En katsonut Edvardaan, mutta minä ajattelin: Kiitos kun toki
olet puhunut minusta, maininnut nimeni, vaikkei se sinulle ole minkään
arvoinen ijäti. Hyvää yötä.

Sanoin hyvästi. Edvarda istui vain, hän kursaili kohteliaisuuden vuoksi,
sanoen olevansa kipeä. Välinpitämättömästi antoi hän minulle kättä.

Ja herra Mack höpötteli innokkaasti paroonin kanssa. Hän puhui
isoisästään konsuli Mackista:

"Minä en muista tokko olen puhunut siitä herra paroonille: tämän hakasen
pani Kaarle Juhana itse omin käsin isoisäni rintaan."

Tulin portaille, kukaan ei saattanut minua. Sivumennen vilkaisin salin
akkunaan, siellä seisoi Edvarda korkeena, pystynä, levittäen molemmin
käsin uutimia syrjään, katsoen ulos. En hyvästellyt, unohdin kaiken,
sekaantumuksen virta minut valtasi ja kiidätti tanhuilta.

Seis, toki vähän! sanoin itselleni kun ehdin metsän laitaan. Taivaan
Jumala tietäköön, mikä loppu tästä tulee! Minä yhtäkkiä kiehahdin
vimmasta ja voihkin. Ah, ei ollut kuntoa rinnassani enää, nipin napin
olin saanut nauttia Edvardan armosta viikon ajan, nyt oli kaikki ollutta
ja mennyttä ja minä en sovellutellut eloani sen mukaan. Tästä lähin
huutaisi sydämeni hänelle: Tomua, maata, tuhkaa tielläni, kautta taivaan
Jumalan...

Sain majalleni, löysin kalat ja aterioin.

Täällä sinä vaellat ja annat elämäsi hehkun kyteä loppuun joutavan
koulutytön vuoksi ja yösi täyttävät turhat unet. Ja paahtava tuuli pälyy
pääsi ympärillä, löyhkävä, vuoden vanha tuuli. Mutta taivailla värisee
eriskummallinen sini ja tunturit kutsuvat. Tule, Aesopus, tule!



XXII.


Vieri viikko. Minä vuokrasin sepän veneen ja kalastelin elääkseni.
Edvarda ja vieras parooni olivat aina yhdessä iltasilla, kun parooni
palasi mereltä, minä näin heidät kerran myllyllä. Eräänä iltana kulkivat
he majani ohi, minä vetäydyin akkunani äärestä kätköön ja sulin hiljaa
oveni, varmuuden vuoksi. En ollut kerrassaan millänikään nähdessäni
heidät yhdessä, nykäytin olkapäitäni. Toisena iltana tulivat he vastaan
tiellä ja me tervehdimme toisiamme, minä en hätäillyt tervehtimään ennen
paroonia ja kosketin itse sitten parilla sormella hattuuni. Kulin hiljaa
ohi ja katsoin välinpitämättömästi heitä.

Meni päivä jälleen.

Miten monta, pitkää päivää oli mennyt! Alakuloisuus oli mieleni asujan,
sydän mietti määrättömiä, ystävällinen, harmaa kivikin majani kulmalla
näytti niin kituvalta, toivottomalta kun minä kulin sen ohi. Enteili
sateita, ilman paahde ihan seisoi ja läähätti edessäni minne kulin ja
käännyin, vasenta jalkaani kolotti luuvalo, olin nähnyt yhden herra
Mackin hevosista tänä aamuna oikovan ketaroitaan, kaikki nämä olivat
merkkejä minulle. On parasta varustaa muonaa kotiin poudalla ajattelin
minä.

Panin Aesopuksen kiinni, otin kalastusvehkeeni ja pyssyni ja läksin alas
laiturille. Mieltäni ahdisti tavattomasti.

"Piankohan postilaiva tulee?" kysyin eräältä kalastajalta.

"Niin postilaiva? Kolmen viikon päästä", vastasi hän.

"Minä odottelen univormuani", sanoin minä.

Sitten tapasin herra Mackin toisen kauppapalvelijan. Tartuin hänen
käteensä ja sanoin:

"Sanokaa Kristuksen tähden, ettekö Te Sirilundissa enää yhtään pelaa
vistiä?"

"Pelataan, hyvin usein", vastasi hän.

Hiljaisuus.

"Minä en ole viimeaikoina voinut tulla seuraan", sanoin minä.

Soudin merelle kalahaudalleni. Sää oli käynyt painostavaksi, sääsket
kuhisivat parvissa ja minun täytyi polttaa koko ajan tupakkaa
suojellakseni itseäni. Koljat näykkivät, minä nostelin tuon tuostakin,
sain hyvän saaliin. Kotimatkalla ammuin kaksi ruokkia.

Kun tulin laiturille, tapasin sepän. Hän oli siellä töissä. Pälähtää
päähäni, kysyn häneltä:

"Lähdettekö kotiinpäin?"

"En", vastaa hän, "herra Mackilta sain työtä aina sydänyöhön."

Nyykäytin päätäni ja ajattelin itsekseni: hyvä on.

Läksin menemään riistoineni, menin sepän talon kautta. Eeva oli yksinään
kotona.

"Minä kaipasin niin sydämestäni sinua", sanoin minä. Ja minua liikutti
katsella häntä, hän tuskin saattoi katsoa minuun, niin hän oli
ihmeissään. "Minä rakastan sinun nuoruuttasi ja hyviä silmiäsi", sanoin
minä. "Rankaise minua nyt, sillä olen ajatellut enemmän toista kuin
sinua. Kuule, minä tulin tänne vain nähdäkseni sinua, sinä rauhoitat
minua, minä olen sinuun lemmestynyt. Kuulitko, miten minä viime yönä
huusin sinua?"

"En", vastasi hän kauhistuen.

"Minä huusin Edvardaa, Edvarda-neitiä, mutta minä ajattelin sinua. Minä
heräsin siihen. Niin, sinua minä ajattelin, minulle pitää antaa
anteeksi, minä tulin puhuneeksi pötyä kun sanoin Edvardaa. Mutta ei
puhuta nyt hänestä. Jumala, miten lemmityinen tyttö sinä olet minusta,
Eeva! Suusi on tänään niin punainen. Sinulla on kauniimmat jalat kuin
Edvardalla. katsopas vain itse." Minä kohotin hänen helmojaan ja näytin
hänelle hänen omia jalkojaan.

Hänen kasvoilleen leimahti niin suuri riemu, etten vielä koskaan ollut
nähnyt häntä sellaisena; hän aikoi kääntää päänsä pois, mutta epäröi ja
kietoi toisen kätensä minun kaulaani.

Kuluu hetkiä. Me puhelemme keskenämme, istumme koko ajan yhdessä
pitkällä penkillä ja tarinoimme toisillemme jos jotakin. Minä sanoin:

"Uskotkos, että neiti Edvarda ei vielä osaa puhua, hän puhuu kuin lapsi,
hän sanoo 'enemmän onnellisempi', minä sen omilla korvillani kuulin.
Onko hänen otsansa sinusta kaunis? Ei minun mielestäni. Hänellä on tumma
otsa. Eikä hän pese käsiäänkään."

"Mutta meidänhän ei pitänyt enää jutella hänestä?"

"Ai, tosiaan. Minä ihan unohdin."

Kuluu jälleen hetki, minä mietiskelen jotakin, minä vaikenen.

"Miksi sinulle tulee vedet silmiin?" kysyy Eeva.

"Hänellä on muuten kaunis otsa", sanon minä, "ja hänellä on aina puhtaat
kädet. Ne olivat vain sattumalta kerran likaiset. Sitä minä vain
tarkoitin." Mutta sitten jatkan minä kiihkoissani ja hammasta
kiristellen: "Minä aina ja alituisesti ajattelen vain sinua, Eeva; mutta
pälähti päähäni, ettet sinä ehkä ole kuullut sitä mitä nyt sinulle
kerron. Ensi kerran kun Edvarda näki Aesopuksen, sanoi hän: Aesopus,
sehän oli viisas mies, hän oli fryygialainen. Eikö hän nyt ollut
narrimainen? Hän oli sen nähnyt jostain kirjasta samana päivänä, siitä
olen varma."

"Jaha", sanoo Eeva; "mutta sitten?"

"Mikäli muistan, puhui hän myös, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus.
Hahaha."

"Vai niin."

"Mitä pirua siinä nyt on kertomista seurassa, että Aesopuksen opettaja
oli Xanthus? Kysyn muuten vain. Oi, sinä et ole sillä päällä tänään,
Eeva, muuten nauraisit itsesi kipeäksi mokomalle."

"Juu, kyllä minustakin se on mukavaa", sanoo Eeva ja alkaa nauraa
väkinäisesti ja ihmeissään. "Mutta enhän minä ymmärrä sitä niinkuin
sinä."

Minä vaikenen ja mietiskelen, mietiskellen vaikenen.

"Onko sinusta hauskinta kun istumme hiljaa emmekä virka mitään?" kysyy
Eeva hiljaa. Hyvyys kuultaa hänen silmistään, hän sivelee minun tukkaani
kädellään.

"Hyvä, lempeä olento", puhkean minä puhumaan ja painallan hänet
kiihkeästi rintaani vasten. "Minä olen varma siitä, että menehdyn
rakkaudesta sinuun, minä rakastan sinua yhä enemmän ja enemmän, viimein
tulet sinä mukaani kun minä matkustan pois. Saatpas nähdä. Voisitko sinä
tulla minun mukaani?"

"Voisin", vastasi hän.

Minä en paljoa kuule tuota vastausta, mutta minä tunnen sen hänen
hengityksestään, minä huomaan sen hänestä, me sylellemme kiihkeästi
toisiamme ja hän antautuu tiedotonna aivan.

       *       *       *       *       *

Tunnin kuluttua suutelen minä Eevaa hyvästiksi ja lähden menemään.
Vastaan tulee ovella herra Mack.

Herra Mack itse.

Hän sävähtää ja tuijottaa tupaan, seisoo siinä kynnyksellä ja tuijottaa.
"Noo!" sanoo hän eikä kykene muuta, hän on kuin pökerryksissä.

"Ette ajatelleet tapaavanne minua täällä?" sanon minä tervehtien.

Eeva ei hievahda.

Herra Mack selkenee, tulee merkillisen varmaksi, vastaa:

"Erehdytte, juuri Teitä minä etsinkin. Minä tahdoin Teille huomauttaa,
että ensimäisestä päivästä huhtikuuta viidenteentoista elokuuta on
kielletty ampumasta laukaustakaan lähempänä kahdeksannes peninkulmaa
pesä- ja untuvapaikoilta. Te olette tänään ampunut kaksi lintua saaren
luota, siellä oli näkijöitä."

"Minä ammuin kaksi ruokkia", sanoin minä ällistyneenä. Tiesin heti, että
hänellä oli oikeus puolellaan.

"Kaksi ruokkia tai kaksi haahkaa, sama se. Te olette käynyt
rauhoitetulla alueella."

"Minä tunnustan sen", sanoin minä. "En huomannut sitä ennenkuin nyt."

"Mutta Teidän olisi pitänyt huomata se ennenkuin nyt."

"Minä ammuin myös toukokuussa kaksi laukausta jotenkin samoilla
paikkeilla. Eräällä veneretkellä oltaessa. Teidän tahdostanne."

"Se ei kuulu tähän", tokaisi herra Mack.

"Mutta tietkää sitten saakeli soikoon mitä Teidän on tehtävä?"

"Ylen hyvin", vastasi hän.

Eeva odotteli valmiina ja kun minä menin ulos, pujahti hän kerallani,
hän oli pannut liinan kaulaansa ja lähti kotoa, minä näin hänen menevän
alas laitureille päin. Herra Mack meni kotiin.

Minä ajattelin kaikkea tapahtunutta. Miten notkeasti hän pujahti
paulasta! miten hänen silmänsä seivästivät! Laukaus, toinen, kaksi
ruokkia, sakko, maksa pois. Ja niin olin tyyten, tyyten eroitettu hra
Mackista ja hänen kodistaan. Kaikki kävi noin vain somasti ja
sukkelasti...

Alkoi jo sataa suurin, lauhkein pisaroin. Harakat lensivät pitkin maata
ja kun minä tulin kotiin ja päästin Aesopuksen irti, puri se ruohoa.
Tuuli alkoi suhista.



XXIII.


Peninkulman päässä allani näen meren. Sataa, ja minä olen tuntureilla,
kallion kamara suojelee minua sateelta. Minä polttelen nysääni, poltan
piipullisen toisensa jälkeen, ja joka kerta kun sytytän, kiemurtelee
tupakka kopassa kuten hehkuvat matoset. Niin kihisevät myös aatokset
päässäni. Maassa edessäni on läjä risuja särkyneestä linnun pesästä. Ja
aivan kuin tuo linnun pesä on minunkin sieluni.

Minä muistan jok'ikisen pikkuseikan tämän ja seuraavan päivän
tapahtumista. Hohoo, miten minua kohdeltiin pahasti...

Minä istuskelen täällä tunturilla, ja meri ja ilma suhisee, korvissani
julmasti kiehuu ja kitisee sää ja tuuli. Pursia ja jahtia entää kaukana
reivatuin purjein, niissä on väkeä, jonnekin ne kai pyrkivät, ja Jumala
tietköön, minnekä nuo kaikki sielut pyrkivät, ajattelen minä. Meri
ryöpähtää kuohuen koholle, kiikkuu ja keikkuu, se on kuin raivoisain
jättiläishaamujen tyyssija, jotka huitovat jäseniään ja möyryävät
toisilleen, ei, se on kymmenen tuhannen vinkuvan perkeleen juhla, jotka
kyyristävät päänsä hartiain sisään ja parveilevat siellä täällä, suomien
merta suvillaan valkeaan vaahtoon. Kaukana, kaukana tuolla on salakari,
siltä salakarilta nousee valkea tursas ja pudistelee päätään,
haaksirikkoiselle alukselle, joka ajelehtii tuulessa merelle, hohoo,
merelle, autiolle, aavalle merelle...

Minä iloitsen siitä, että olen yksin, ettei yksikään voi nähdä silmiäni,
minä nojailen luottavaisesti kallion kupeeseen ja tiedän, ettei kukaan
voi tarkastella minua takaa. Lintu liihoittaa kimeästi huutaen yli
tunturin, samassa lohkeaa kallion möykky ja vyöryy alas merta kohti. Ja
minä istun siinä hiljaa hetken aikaa, minä vaivun levon tuutuun, minua
vavistaa leppoisa sopuisuuden tunne, kun voin istua niin turvassa sateen
yhä räiskiessä muualla. Panin takkini napit kiinni ja kiitin Jumalaa
lämpöisestä takistani. Kului vielä hetken aikaa. Ja minä nukahdin.

       *       *       *       *       *

On iltapäivä, minä menen kotiin, sataa yhä. Silloin antaos olla, Edvarda
seisoo edessäni polulla. Hän on läpimärkä, hän näyttää olleen kauan
sateessa, mutta hän hymyilee. Ahaa! ajattelen heti ja harmistun, minä
puristan raivoisin sormin pyssyäni ja niin käyn häntä vastaan, vaikka
hän hymyilee.

"Hyvää päivää!" huutaa hän ensin.

Sanon vasta tultuani joitakuita askelia häntä lähemmäksi:

"Tervehdän Teitä, jalo neito!"

Hän säpsähtää leikillisyyttäni. Ah, minä en tiennyt mitä sanoin. Hän
hymyilee pelokkaasti ja katselee minua.

"Olitteko tunturilla tänään?" kysyy hän. "Miten Te olette kastunut.
Minulla on kaulaliina, ettekö tahdo ottaa sitä kaulaanne, minä en sitä
tarvitse... Oi, Te ette tunnekaan minua enää." Ja hänen katseensa alenee
maahan ja hän pudistaa päätänsä.

"Kaulaliina?" vastaan minä ja niuriskelen vihaisena ja kummastellen.
"Mutta minulla on takki, tahdotteko lainata sitä? Minä en tarvitse sitä,
minä olisin lainannut sen kelle tahansa, joten voitte sen levollisesti
ottaa. Kalastajan eukko olisi niin mielellään saanut sen minulta
lainaksi."

Minä näin, että hän jännityksessä ihmetteli mitä minä aioin sanoa, hän
kuunteli niin odottavaisesti, että tuli rumaksi ja unohti pitää suutaan
supussa. Hän seisoo siinä valkea liina kädessä, se on valkea
silkkiliina, hän otti sen kaulastaan. Minäkin riuhtaisen takin yltäni.

"Jumalan tähden, pankaa se päällenne, heti!" huudahtaa hän. "Elkää toki
ottako pois. Oletteko niin vihoissanne minulle? Oi, herra Jumala, pankaa
toki takki päällenne, ennenkuin tulette likomäräksi."

Panin takin jälleen päälleni.

"Minnekä Te olette menossa?" kysyin minä samein äänin.

"Minä, en minnekään... Minä en ymmärrä että Te voitte ottaa takin
päältänne..."

"No missäs se Teidän parooninne tänään on?" kysyin minä. "Tällaisella
ilmallahan ei kreivi voi olla vesillä..."

"Glahn, minulla oli vain puhumista Teille..."

Minä keskeytän:

"Uskallanko pyytää Teitä viemään terveiseni herttualle."

Katsomme toisiamme. Minä olen valmis keskeyttämään häntä heti kun hän
vain sanankin virkkaa. Viimein valahtaa tuskan piirto hänen kasvoilleen,
minä katson poispäin ja sanon:

"Suoraan sanoen, antakaa sille prinssille rukkaset, neiti Edvarda. Se ei
ole kelvollinen mies Teille. Minä vakuutan, että hän nykyjään aprikoi
vain ottaisiko Teidät vaimokseen vai ei, ja siihen Te ette voi tyytyä."

"Ei, ei nyt puhuta sellaisesta; vai? Glahn, minä olen ajatellut Teitä,
Te voitte riisua takkinne yltänne ja kastua likomäräksi toisen vuoksi,
minä tulen Teille..."

Minä nykäytän olkapäitäni ja jatkan:

"Minä ehdotan sen sijaan Teille tohtoria. Mitä Teillä on häntä vastaan?
Mies parhaassa ijässä, terävä mies. Punnitkaa asiaa."

"Kuulkaa minua vain hetkinen..."

"Aesopus, minun koirani odottaa minua majassa." Minä otin hatun
päästäni, heilautin hyvästiksi ja sanoin taas: "Tervehdän Teitä, jalo
neito."

Ja läksin menemään.

Hän kiljahti:

"Voi, elkää repikö sydäntä rinnastani. Minä tulin sinun luoksesi tänään,
minä odottelin sinua täällä ja minä hymyilin kun sinä tulit. Eilen olin
tulla hulluksi, sillä minä ajattelin jotakin yhä jäyhä, kaikki meni
sekaisin ja minä ajattelin alati sinua. Tänään istuin salissa, joku tuli
sisään, minä en katsonut häneen, mutta minä tiesin kuka se oli. Minä
soudin eilen puoli neljännestä, sanoi hän. Ja ette väsynyt? sanoin minä.
Väsyin, kovasti; ja rakot tuli käsiini, sanoi hän ja oli niistä niin
huolissaan. Minä ajattelin: no mokomasta hän nyt on huolissaan! Jonkun
ajan päästä hän sanoi: Minä kuulin viime yönä kuisketta akkunani alta,
Teidän sisäkkönne ja toinen kauppapalvelija ne siellä olivat hartaissa
keskusteluissa. Niin, heidän tulee saada toisensa, sanoin minä. Niin,
mutta silloin oli kello kaksi! No entäpäs? kysyin minä, ja hetken päästä
sanoin: Yö on heidän omansa. Silloin hän nosti kultaisia silmälasiaan
nenälleen ja huomautti: Mutta eiköhän, vai mitä Te arvelette, kun näin
keskellä yötä, eihän se näytä hyvältä? Minä en katsahtanutkaan enää
häneen ja niin istuimme kymmenen minuttia. Saanko tuoda saalin
hartioillenne? kysyi hän. Ei kiitos, vastasin minä. Oi jos saisin ottaa
Teidän pienen kätösenne! sanoi hän. En vastannut, ajatukseni liikkuivat
muilla mailla. Hän pani syliini pienen rasian, minä avasin rasian ja
siinä oli neula, neulassa kruunu, minä laskin: siinä oli kymmenen
kiveä... Glahn, minä otin neulan mukaan, etkö tahdo nähdä sitä? Se on
siruina, tallattu; tule vain, niin saat nähdä, se on tallattu... Mitä
minä tällä neulalla? kysyin minä. Somistakaa itseänne, sanoi hän. Mutta
minä vaadin häntä ottamaan neulansa takaisin ja sanoin: Elkää nyt
minusta, minä ajattelen enemmän toista. Ketä toista? kysyi hän.
Metsämiestä, vastasin minä; hän antoi minulle muistoksi vain kaksi
kaunista höyhentä; mutta ottakaa nyt neulanne. Mutta hän ei tahtonut
ottaa neulaansa. Minä katsahdin ensi kertaa häneen, hänen katseensa
seivästi. Minä en ota neulaa takaisin, tehkää sillä mitä haluatte,
tallatkaa jos tahdotte, sanoi hän. Minä nousin ylös, panin neulan
jalkani alle ja tallasin. Se tapahtui tänä aamuna... Neljä tuntia minä
odotin ja odotin, päivällisen jälkeen läksin ulos. Hän tuli tiellä
vastaani. Minne Te olette menossa, kysyi hän. Glahnin luo, vastasin
minä; minä menen pyytämään, ettei hän unohtaisi minua... Minä olen
odottanut täällä yhdestä saakka, minä seisoin puun juurella ja katselin
kun sinä tulit, ja sinä olit kuin jumala. Minä rakastin sinua, sinun
partaasi, olkapäitäsi, kaikkea minä sinussa rakastin... Nyt sinä olet
ikävystynyt, sinä tahdot vain päästä, päästä minusta, sinä et välitä
minusta, sinä et katso edes minuun..."

Olin seisonut, kuunnellut. Kun hän vaikeni, aloin minä taas mennä. Minut
oli epätoivo raastanut ja minä hymyilin, sydämeni oli kuin kivi.

"Ai tosiaan", sanoin minä seisattuen, "Teillähän oli puhuttavaa
minulle?"

Pilkastani hän kyllästyi aivan:

"Oliko minulla? Mutta puhuinhan minä jo, ettekö Te kuullut? Ei, mitään,
mitään ei minulla ole Teille puhuttavaa enää."

Äänensä värähtää oudosti, mutta se ei minuun kuulu.



XXIV.


Huomenaamuna seisoo Edvarda majani edustalla, kun menen ulos.

Olin yön hetkillä tuuminut tuumittavani ja tehnyt päätökseni. Miksipä
antaisin tuon juonittelijan enää sokaista sieluani, tuon kalatytön,
oppimattoman; eikö hänen nimensä ollut jo kyllin kauan kalvanut
sydäntäni, imenyt sen mahlat? Jo riittää! Minusta muuten tuntui, että
olin päässyt häntä lähemmä juuri olemalla hänestä piittaamatta ja
ivaamalla häntä. Ah, miten hurmaavasti olin häntä pilkannut: kun hän oli
pitänyt pitkän puheen, sanoin minä vain levollisesti: Ai tosiaan,
Teillähän oli minulle jotakin puhuttavaa...

Hän seisoi kiven luona. Hän oli kovin kiihdyksissä ja oli
hypähtämäisillään luokseni, hän levitti jo syliään, mutta ei tullut,
vaan väänteli käsiään. Minä nostin hattua ja tervehdin häntä sanaakaan
sanomatta.

"Tänään vain yksi ainoa asia, Glahn", sanoi hän kiihkeästi. Minä
seisahduin haluten kuulla, mitä hänellä nyt oli mielessä. "Minä kuulin,
että Te olette ollut sepällä. Eräänä iltana. Eeva oli yksin kotona."

Minä kavahdin, vastasin:

"Keltä Te olette sen tiedon saanut?"

"En minä urki", huusi hän, "minä kuulin sen illalla, isäni kertoi. Kun
illalla tulin niin likomärkänä kotiin, sanoi isä: Sinä pilkkasit tänään
paroonia. Enpäs, vastasin minä. Missä sinä nyt olet kuleksinut? kyseli
isä yhä. Minä vastasin: Glahnin luona. Silloin kertoi isä siitä."

Tukeuttaen tuskaani sanon minä:

"Eeva on ollut täälläkin."

"Onko hän ollut täälläkin? Majassa?"

"Monasti. Minä vaadin häntä tulemaan sisään. Me olemme puhelleet
keskenämme."

"Niin täälläkin!"

Hiljaisuus. Pysy lujana! ajattelin minä ja sanoin:

"Koska Te nyt olette niin rakastettavasti tungeksineet minun asioihini,
niin en minäkään ole pekkaa pahempi. Minä ehdottelin Teille eilen
tohtoria; oletteko asiaa aprikoinut? Prinssihän on näet ihan kelvoton."

Viha lieskahti hänen silmissään.

"Kuulkaa, hän ei ole lainkaan kelvoton!" sanoo hän kiivastuen. "Niin,
hän on Teitä parempi, hän istuu kyllä rauhassa särkemättä kuppeja ja
laseja, hän ei puutu kenkiini. Ihan niin. Hän on ihmisiksi, mutta Te
olette naurettava, minä häpeän Teitä, Teitähän on mahdoton sietää,
ymmärrättekö!"

Hän satutti minua kipeästi, pääni vaipui, minä vastasin:

"Puhutte totta, en minä osaa enää olla ihmisten parissa. Armahtakaa
minua; Te ette ymmärrä minua, minä viihdyn parhaiten metsässä, siellä on
ainoa iloni. Täällä kun olen yksin, ei haittaa vaikka olenkin vain
tällainen; mutta kun tulen ihmisten joukkoon, on minun ponnistettava
kaikki voimani voidakseni käyttäytyä kelvollisesti. Minä olen kahtena
vuonna ollut niin vähän ihmisten joukossa..."

"Te voitte milloin tahansa tehdä vaikka mitä tuhoja", jatkoi hän. "Alkaa
viimein väsyttää aina pitää Teitä silmällä."

Miten hän puhui armottomasti. Karvas tuska hiipii sydämeeni, minä olen
ihan typertyä hänen kiihkoisuudestaan. Edvarda ei hellittänyt vielä, hän
lisäsi:

"Ehkäpä saatte Eevan pitämään itseänne silmällä. Vahinko vain, että hän
on naimisissa."

"Eevako? Onko hän naimisissa?" kysyin minä.

"Tietysti."

"Kenen kanssa hän on naimisissa?"

"Tottahan tuon tiennette. Sepän kanssa."

"Eikö hän ole sepän tytär."

"Ei, vaan sepän vaimo. Vai luuletteko minun valehtelevan?"

En luullut mitään, minä vain niin kummastuin. Minä vain seistä töllötin
siinä ja ajattelin: Onko Eeva naimisissa?

"Joten Te siis olette viisaasti valinnut", sanoo Edvarda.

Vai ei hän lopettanutkaan! Minä aloin vavista katkerasta mielestä, ja
minä sanoin:

"Mutta ottakaa Te nyt se tohtori vaan, kuten minä kehotan. Totelkaa nyt
ystävän neuvoa; tuo prinssihän on ikäkulu narri." Ja minä ilkuin hänelle
ärryksissäni, liioittelin hänen ikäänsä, sanoin että hän oli kaljupää,
että hän oli melkein umpisokea; väitin myös että hän piti noita
kruunulla koristettuja nappeja ainoastaan pöyhkeilläkseen aatelillaan.
"En ole muuten viitsinyt edes tutustua häneen", sanoin minä. "Hänessä ei
ole mitään ilmeikästä, hänessä ei ole niin luonteenomaista piirrettä,
hän ei ole kerrassaan mitään."

"Hän _on, on_!" huudahti Edvarda ja äänensä sortui harmista. "Sinä et
ymmärrä mikä hän on, sinä metsäläinen. Mutta odota sinä vain, hän vielä
puhelee kanssasi, minä pyydän häntä puhelemaan. Sinä et usko, että minä
rakastan häntä, mutta saatpas nähdä, etkö erehtynyt; minä menen
naimisiin hänen kanssaan, minä ajattelen häntä yötä päivää. Muista nyt,
minä sanon, että rakastan häntä. Anna nyt vain Eevan tulla luoksesi,
hahaa, Jumalan nimessä, anna hänen tulla, minä en välitä siitä niin
vähääkään. Niin, pitää yrittää täältä pois..." Hän alkoi mennä polkua
pitkin alas, hän astui kiihkeän askelen, pari, kääntyi vielä kasvoiltaan
kalmankalpeana, ja puhalsi: "Eläkä tule milloinkaan kasvojeni eteen."



XXV.


Lehdet kellastuivat, peruna oli kasvanut pitkälle varrelle ja kukki, oli
jälleen metsästysaika, minä ammuin teiriä, riekkoja ja jäniksiä, kerran
sain minä kotkan. Liikkumaton, korkea taivas, viileitä öitä, paljon
kirkkaita sointuja, rakkaita ääniä metsissä, mailla. Suurena ja
levollisena lepäsi maailma...

"Ei ole Mackilta mitään kuulunut niistä kahdesta ruokista, jotka
ammuin", sanoin tohtorille.

"Saatte kiittää Edvardaa", vastasi hän. "Minä tiedän sen, minä kuulin,
että hän teki tenän."

"En kiitä häntä", sanoin minä...

Indiaanikesä, indiaanikesä. Tähdet loistivat vöinä läpi kellastuvan
metsän, uusia tähtiä tuli näkyviin joka päivä, kuu häämötti kuin varjo,
kuin hopeaan kastetun kullan varjo...

"Jumala sinua armahtakoon, sinähän olet naimisissa, Eeva?"

"Etkö sinä sitä tiennyt?"

"En, en tiennyt."

Hän puristeli sanaakaan sanomatta kättäni.

"Jumala auttakoon sinua, lapsirukka, mitäs nyt teemme?"

"Mitä sinä tahdot. Et kai matkusta vielä pois, minä tahdon iloita sen
aikaa kun sinä olet täällä."

"Ei, Eeva."

"Tahdon, tahdon, ainoastaan sen aikaa kun sinä olet täällä!"

Hän näyttää niin hylätyltä ja puristaa yhä minun kättäni.

"Ei, Eeva, mene pois! Ei koskaan enää!"

       *       *       *       *       *

Ja yöt menevät ja päivät tulevat; on kai jo kulunut kaksi päivää tästä
puhelusta. Eeva kulkee tietä pitkin kuorma olalla. Miten paljon onkaan
lapsirukka kantanut puita metsästä tänä kesänä kotiin!

"Laske maahan kuormasi, Eeva, niin saan nähdä ovatko silmäsi niin
siniset kuin ennen."

Hänen silmänsä olivat punaiset.

"Voi, hymyile jälleen, Eeva! Minä en vastusta sinua enää, minä olen
omasi, omasi..."

Ehtoo on. Eeva laulaa, minä kuulen, miten hän laulaa ja kuume tulvahtaa
lävitseni.

"Sinähän laulat tänä iltana, Eeva?"

"Niin, olen iloinen."

Ja kun hän on minua lyhyempi, hypähtää hän hiukan ylettääkseen kaulaani.

"Mutta Eeva, sinä olet naarmuttanut kätesi. Herra Jumala, ettet olisi
naarmuttanut."

"Ei se haittaa."

Hänen kasvonsakin säteilevät niin ihmeellisesti.

"Eeva, oletko sattunut puheisiin herra Mackin kanssa?"

"Kerran."

"Mitä hän sanoi, entä sinä?"

"Hän on ruvennut niin kovaksi meille, hän teettää miehelläni työtä yötä
päivää laiturilla, minut panee hän vaikka mihin työhön. Hän on käskenyt
minua miesten töihin."

"Miksi niin?"

Eeva katsoo alas.

"Miksi niin, Eeva?"

"Siksi kun minä rakastan sinua."

"Mutta mistäs hän sen tietää?"

"Minä sanoin hänelle."

Hiljaisuus.

"Suokoon jumala, ettei hän olisi kova sinulle. Eeva!"

"Mutta ei se haittaa. Ei mitään haittaa se nyt!"

Ja aivan kuin vapiseva laulunen kajahti hänen äänensä metsässä.

Ja lehdet kellastuvat yhä enemmän ja syksyyn kallistutaan, muutamia
suuria tähtiä on ilmestynyt taivaalle ja kuu alkaa nyt näyttää hopean
varjolta, kultaan kastetun hopean varjolta. Ei ollut kylmää, ei muuta,
vain viileä hiljaisuus ja virtailevaa eloa metsässä. Puut kaikki
liikkumatta mietteissään. Marjat olivat kypsyneet.

Niin tuli kahdeskolmatta elokuuta ja nuo kolme routayötä.



XXVI.


Ensimäinen routayö.

Yhdeksältä menee päivä mailleen. Himmeä pimeys laskeutuu yli maan, pari
tähteä kuultaa, kahden tunnin päästä näkyy kuun sirppi. Vaellan pyssy
olalla, koirineni metsälle, sytytän nuotioni, ja rovioni tuli kuultelee
männynrunkojen lomitse. Hallaa ei ole.

Ensimäinen routayö! sanon itsekseni. Ja sekaisen kiihkeä ilo
täälläolosta varistaa minua merkillisesti...

Malja, te ihmiset ja eläimet ja linnut, yksinäiselle yölle täällä
metsissä, metsissä! Malja pimeälle ja Jumalan muminalle puiden lomissa,
äänettömyyden ihanuudelle, karuille suloäänille korvissani, vihreille
lehdille, keltaisille lehdille! Malja elon äänille, joita kuulen,
ruohikossa nuuskii kuono, koira vainuelee maan kamaraa! Pauhaava malja
metsäkissalle, joka väijyy kyyryssä ja tähtää ja hyppää varpusen
kimppuun synkeydessä, pimeydessä! Malja armaisalle hiljaisuudelle
maanvaltakunnassa, tähdille ja puolikuulle, niin tähdille,
puolikuulle!...

Nousen, kuuntelen. Kenkään ei kuullut. Istuudun jälleen.

Kiitos yksinäisestä yöstä, tuntureista, pimeästä, meren kohinasta, se
käy sydämessäni suhisten! Kiitos elostani, hengityksestäni, armosta
saada elää tänä yönä, siitä kiitän sydämeni syvyydestä! Kuule itää,
länttä, nyt! Ikuinen Jumala on! Tämä hiljaisuus, joka mumisee
korvissani, on luonnon verta, joka kiehuu, Jumala, joka kietoo
kutouksineen maailman ja minut. Minä näen kiiltävän hämähäkin langan
nuotioni hohteessa, kuulen veneen soudun mereltä, revontuli lieskahtaa
taivaalle pohjoisessa. Ja kautta kuolemattoman sieluni, minä kiitän
suuresti siitäkin, että juuri minä tässä saan istua...

Äänettömyys. Männynkäpy pudota kapsahtaa. Männynkäpy putosi, ajattelen
minä. Kuu on ylhäällä, tuli lekuttaa hiiltyneillä kekäleillä,
sammumaisillaan. Ja yömyöhässä vaellan minä kotiin.

       *       *       *       *       *

Toinen routayö, sama hiljaisuus ja lempeä sää. Mietteitä mietin. Menen
ajatuksissani puun luo, painan hatun alas otsalle ja nojailen selkääni
puun kylkeen, kädet ristissä niskassani. Minä tuijotan ja ajattelen;
nuotioni tuli häikäisee silmiäni, enkä siitä tiedä. Aatoksetonna seison
kauan aikaa ja katson tuleen; jalkani alkavat hetkahdella, väsyvät,
aivan kangistuneena istahdan jälleen. Vasta nyt mietiskelen, mitä olen
tehnyt. Miksi tuijottaa mies kauan tuleen?

Aesopus nostaa päätään ja kuuntelee, se kuulee askeleita, Eeva tulee.

"Minä olen niin kovin mietteissäni ja huolissani tänäiltana", sanon
minä.

Osanottavaisena ei hän hiisku mitään.

"Kolme on minulla rakasta", sanon minä. "Rakkaudenunelma, jota muinoin
uneksin, sinä ja tämä kaitainen maan kaista."

"Ja mikä on rakkain?"

"Unelma."

Taas on kaikki hiljaista. Aesopus tuntee Eevan, panee päänsä maata
pitkin ja katselee syrjästä häneen. Minä mutisen:

"Minä näin tänään tiellä tytön, hän kulki käsitysten lemmittynsä kanssa.
Tytön silmät vilkuilivat minua ja hän saattoi tuskin olla purskahtamatta
nauruun kun menin ohitse."

"Mikä häntä nauratti?"

"En tiedä. Kai minä. Miksi sinä sitä kyselet?"

"Tunsitko sinä hänet?"

"Tunsin. Minä tervehdin häntä."

"Ja eikö hän tuntenut sinua?"

"Ei... Mutta miksi sinä nyt siinä minua kuulustelet? Sinä olet häijy!
Minä en sano hänen nimeään vaikka miten kysyt."

Hiljaisuus.

Minä mutisen jälleen:

"Mikä häntä nauratti? Hän oli homssa; mutta mikä häntä nauratti? Jeesus
Kristus siunatkoon, mitä minä olen hänelle tehnyt?"

Eeva vastasi:

"Hän oli paha kun nauroi sinulle..."

"Ei, hän ei ollut paha", huudan minä. "Elä sinä rupea häntä soimaamaan,
hän ei ole paha koskaan, hän oli ihan oikeassa, kun nauroi minulle.
Saatanalla, ole hiljaa, ja anna minun nyt olla rauhassa, kuuletkos!"

Ja Eeva pelästyy ja antaa minun olla rauhassa. Minä katsahdan häneen ja
kadun karvaita sanojani, minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja vääntelen
käsiäni.

"Mene kotiin, Eeva. Sinua minä enimmän rakastan; miksikä minä
rakastaisin unelmaa? Minä vain laskin leikkiä, sinua minä rakastan.
Mutta mene nyt kotiin, minä tulen käymään huomenna luonasi; muista nyt
että minä olen sinun omasi, muista, elä unohda. Hyvää yötä."

Ja Eeva menee kotiin.

Kolmas routayö, kiihkeän jännityksen yö. Kunpa edes olisi hiukan hallaa!
Ei ollut hallaa, oli tasainen lämpö paisteisen päivän jälkeen, yö kuin
haalealla rämeellä. Sytytin nuotioni...

"Eeva, siitäkin voi nauttia, kun tukasta raastetaan. Niin hassuksi voi
ihminen tulla. Vaikka miten raastetaan tukasta pitkin mäkiä ja maita,
niin vastaa vain, jos kysytään mitä siinä nyt tehdään, hyvin
ihastuksissaan: Minua raastetaan tukasta! Ja jos kysytään: Mutta enkös
minä saa auttaa sinua, vapauttaa sinua? niin vastaa: Et. Ja jos
kysytään: Mutta mitenkäs sinä tuon siedät? niin vastaa: Hyvin minä sen
siedän; sillä minä rakastan sitä kättä, joka minua raastaa... Tiedätkö
Eeva, mitä on toivominen?"

"Ehkäpä tiedän."

"Katsos, Eeva, toivominen on kummallista, se on varsin merkillistä. Sitä
kulkee aamulla jotain tietä ja toivoo saavansa tavata sillä tiellä
ihmisen, jota rakastaa. Ja tapaakohan tuon ihmisen? Ei. Miksi ei? Siksi
kun tuolla ihmisellä sinä aamuna on muita askareita ja hän oleksii ihan
toisaalla... Minä tutustuin tuolla tuntureilla vanhaan sokeaan
lappalaiseen. Viisikymmentä kahdeksan vuotta oli hän ollut umpisokea ja
nyt oli hän yli seitsemänkymmenen. Omasta mielestään hän alkoi nähdä
päivä päivältä yhä paremmin, aina ja vain edistyi, tuumi hän, jos ei
estettä tulisi, voisi hän eroittaa auringon muutaman vuoden päästä.
Hänen tukkansa oli vielä musta, mutta silmänsä olivat aivan valkeat. Kun
me istuimme yhdessä hänen kodassaan ja tupakoimme, kertoili hän mitä
kaikkea hän oli nähnyt ennenkuin tuli sokeaksi. Hän oli karaistunut ja
terve, tunteeton, väsymätön ja toivomasta ei hän herennyt. Kun minä tein
lähtöä, saattoi hän minua tanhualle ja alkoi viittoilla kaikkiin
ilmansuuntiin. Tuolla on etelä, sanoi, ja tuolla on pohjoinen. Kun sinä
ensin kulet tuonne päin ja kun olet päässyt vähän alemma tunturin
rinteelle, niin sinä käännyt sinne päin, sanoi. Aivan niin! vastasin
minä. Ja silloin nauroi lappalainen tyytyväisenä ja sanoi: Katsos, tätä
minä en tiennyt neljä-, viisikymmentä vuotta sitten, siis minä nyt näen
paremmin; aina se vain edistyy. Sitten ryömi hän kyyrysillään takaisin
kotaansa, ijänikuiseen kotaansa, maiseen kotiinsa. Ja asettui tulen
ääreen kuten ennenkin, toivoen varmasti että hän muutaman vuoden päästä
eroittaa auringon... Eeva, toivominen on ylen merkillistä. Minä
esimerkiksi toivon nyt voivani unohtaa sen ihmisen, jota en tavannut
tiellä tänä aamuna..."

"Puhut niin kummallisia."

"On kolmas routayö. Minä lupaan sinulle, Eeva, että olen ihan uusi
ihminen huomenna. Anna minun nyt olla yksin. Sinä et tunne minua
huomenna kun minä tulen, minä nauran ja suutelen sinua, ihana tyttöseni.
Ajatteles, kuluu vain tämä yksi yö ja sitten minä olen ihan uusi
ihminen, jonkun tiiman päästä olen. Hyvää yötä, Eeva."

"Hyvää yötä."

Siirryn lähemmä nuotiotani ja katselen liekkejä. Kuusenkäpy putoaa,
silloin tällöin putoaa myös joku kuiva oksa, yö on syvä. Ummistan
silmäni.

Hetken päästä alkaa tajuntani keinahdella kuin tahdissa, minä
soinnahtelen suuren hiljaisuuden keralla, minä soinnahtelen. Minä
katselen puolikuuta, se on taivaalla kuin valkea raakku, ja minä ihan
kuten rakastun siihen, minä tunnen punehtuvani. Kuu siellä! sanon minä
hiljaa ja kiihkeästi, se on kuu! Ja sydämeni tytkyttää sille hiljaa
jyskyttäen. Niin kuluu joitakuita minutteja. Tuulee hieman, outo tuuli
liehahtaa luokseni, merkillinen ilman painallus. Mitä tämä on? Katselen
ympärilleni enkä näe ketään. Tuuli kutsuu minua, minun sieluni taipuu
myöntyen kutsuun, minä tunnen kuin tyhjäksi haihtuvani, minä painaudun
näkymätöntä rintaa vasten, minun silmäni kostuvat, minä vapisen, --
Jumala seisoo lähistöllä ja katselee minua. Niin kuluu jälleen
joitakuita minutteja. Käännän päätäni, outo ilman painallus katoaa ja
minä näen kuten jonkun hengen selän, se vaeltaa äänettömästi metsän
helmaan...

Minä ponnistelen hetken kuin pyörtymystä vastaan, minua on
mielenliikutukset kovin vaivanneet, minä niin uuvun, minä nukahdan.

Kun heräsin, oli yö mennyt. Ah, minä olin niin kauan elänyt surullisessa
tilassa, kuumeen hehkussa, luullen sen tai sen taudin minut tappavan.
Kaikki meni päässäni nurin narin, kaiken näin houreisin silmin, raskas
alakuloisuus minua painosti.

Nyt se oli ohi.



XXVII.


Syksy on. Kesä on mennyt, se meni yhtä pian kuin tulikin; ah kuinka pian
se meni! On kylmiä ilmoja, minä metsästän, kalastan ja laulelen lauluja
metsässä. Ja päiviä on sakean usmaisia, usma tulla väikkyy mereltä ja
saartaa kaikki pimeytensä verhoon. Sellaisena päivänä sattui kerran
merkillistä. Minä eksyin vaelluksillani aivan apupitäjän metsiin ja
jouduin tohtorin talolle. Siellä oli vieraita, ne nuoret naiset, joiden
kanssa minä jo aikaisemmin olin seurustellut, tanssivaa nuorisoa,
oikeita ilohavukoita.

Vaunut tulla vierivät ja seisattuivat puiston veräjälle; Edvarda oli
vaunuissa. Hän säpsähti, kun näki minut. Hyvästi, sanoin minä hiljaa.
Mutta tohtori ei päästänyt minua. Edvardaa vaivasi sielläoloni alussa,
ja hän katseli maahan kun minä puhelin; sitten sieti hän minua paremmin
ja kysäisipä jo minulta pari kertaa jotakin. Hän oli huomattavasti
kalpea, usma häilyi harmaana ja kylmänä hänen kasvoillaan. Hän ei
laskeutunut vaunuista.

"Minä olen asioilla", sanoi hän hymyillen. "Minä tulen kirkonkylästä,
jossa en tavannut ketään teistä; sanottiin, että olitte täällä. Minä
olen ajellut tuntikausia tavatakseni teidät. Meillä on pienet kutsut
huomeniltana, -- aiheena se että parooni matkustaa ensi viikolla, -- ja
minä olen saanut tehtäväkseni kutsua sinne Teitä kaikkia. Siellä
tanssitaankin. Ne ovat huomeniltana."

Kaikki kumarsivat ja kiittivät.

Minulle hän sanoi erikseen:

"Elkää nyt jääkö pois, jos olette kiltti. Elkää lähettäkö viime hetkellä
korttianne anteeksipyynnöillä." Tätä ei hän sanonut kenellekään muista.
Kohta sen jälkeen lähti hän ajamaan.

Minua hellytti tämä odottamaton ystävällisyys kovin, minä menin hetkeksi
yksikseni iloitakseni. Sitten hyvästelin tohtoria ja hänen vieraitaan ja
läksin menemään kotiin. Miten armorikas hän oli minulle, miten armorikas
hän oli minulle! Miten voin minä sen hänelle palkita? Minun käteni
raukenivat, suloinen vilu karsi ranteitani. Herra jumala, tässä minä
hoipun ihan väsyksissä ilosta, ajattelin minä, enkä voi niin koukistaa
sormiani, vaan vedet tulevat silmiini avuttomuudesta; miten voin sitä
kestää?... Vasta iltamyöhällä tulin kotiin. Kiersin laiturien kautta ja
kysyin eräältä kalastajalta, ehtikö postilaiva huomenillaksi. Ei, se ei
ehtinyt, postilaiva tuli muka vasta ensi viikolla. Minä kiiruhdin
majaani ja aloin katsella parasta pukuani. Minä puhdistelin sitä ja tein
siitä niin hienon, se oli paikka paikoin kulunut rei'ille, minä itkin ja
parsin reikiä.

Kun olin saanut sen tehdyksi, asetuin lavitsalleni. Hetken kestää tuota
lepoa, pälähtää päähäni ajatus, kavahdan ylös ja seistä töllötän kuin
kumauksen saanut keskellä lattiaa. Se on salakujetta vain! kuiskaan.
Minua ei olisi kutsuttu, ellen olisi sattumalta ollut läsnä kun toisia
kutsuttiin; minulle hän sitäpaitse aivan selvästi vihjasi, että jäisin
pois, ja lähettäisin anteeksipyyntökortin...

En saanut unta koko yönä, ja kun aamu valkeni, menin minä metsään
väristen, liiaksi valvoneena, kuumeen hehkuisena. Hei, nyt valmistellaan
kutsuja Sirilundissa! No entäpäs sitten? Minä en sinne mene enkä lähetä
anteeksipyyntökorttia. Herra Mack on varsin ajatteleva mies, nyt juhlii
hän paroonia; mutta minä en tule, ymmärrättekös?

Usma lepäsi sakeana laaksoissa ja tuntureilla, märkä huurre tarttui
vaatteisiini ja teki ne raskaiksi, kasvoni olivat kylmät ja kosteat.
Vain silloin tällöin lehahti tuuli ja huojutti nukkuvia usvia ylös ja
alas, ylös ja alas.

Ehti myöhään iltapäivä, jo pimeni, sakea usva kätki katseiltani
ympäristön, enkä minä tiennyt auringonmerkeistä, joiden mukaan vaeltaa.
Harhailin tuntikausia kotimatkalla; mutta minulla ei ollut kiirettä
lainkaan, minä varsin rauhallisesti kulin harhaan ja tulin oudoille
paikoille metsässä. Viimein panin pyssyni pystyyn puuta vasten ja kysyin
kompassiltani neuvoa. Mietin tarkoin suunnan ja aloin jälleen kulkea.
Kello lienee vain kahdeksan, tai yhdeksän.

Ja annappas mitä tapahtui.

Puolen tunnin päästä kuulen usvasta soiton säveliä, pari minuttia sen
jälkeen tunnen paikan missä olen; seison Sirilundin päärakennuksen
seinämillä. Oliko kompassini opastanut minut harhaan juuri siihen
paikkaan, jota tahdoin karttaa? Tuttu ääni kutsuu minua, tohtorin ääni.
Heti sen jälkeen viedään minut sisään.

Voi pyssynpiippuani, se oli kai vaikuttanut kompassiin ja eksyttänyt
sen. Saman tekosen teki se minulle kerran sittemminkin, tänä vuonna. En
tiedä mitä arvella.



XXVIII.


Koko illan minä karvaasti tunsin, ettei minun olisi pitänyt kutsuihin
tullakaan. Tuloani tuskin huomattiin, kaikki seurustelivat innokkaasti
keskenään, Edvarda toivotti minua tuskin tervetulleeksi. Aloin
ryypiskellä tiheään, sillä ymmärsin etten ollut tervetullut, enkä
kuitenkaan mennyt matkaani.

Herra Mack hymyili ja hymyili ja oli mitä miellyttävin mies, hän oli
pukeutunut hännystakkiin ja näytti komealta. Hän hääri milloin missäkin
huoneessa, sukeltelihe tuon viisikymmenisen vierasparven joukossa,
pyörähti silloin tällöin tanssin, laski leikkiä ja naureskeli.
Silmissään piili salaperäisyyksiä.

Koko talo humisi soittoa ja ääniä. Viidessä huoneessa oli vieraita ja
sitäpaitse tanssittiin isossa salissa. Kun minä tulin, oli illallinen
syöty. Piiat juoksivat nyt kiireissään edestakaisin kantaen laseja ja
viiniä, kahvikannuja ja kiiltäviä kuppia, sikaria, piippuja, leivoksia
ja hedelmiä. Ei säästetty talon hyvyyttä. Kynttiläkruunuissa oli
tavattoman paksut kynttilät, ne oli valettu varta vasten tähän
tilaisuuteen; sitäpaitse oli tuli uusissa parafiinilampuissa.

Eeva autteli keittiöaskareissa, minä näin hänet vilaukselta.

Paroonin tähden paljon liehuttiin, juteltiin, vaikka hän esiintyi
hiljaisesti ja vaatimattomasti eikä tungetellut. Hänkin oli pukeutunut
hännystakkiin, sen helmat olivat surkeasti rutistuneet matkalla. Hän
seurusteli alituisesti Edvardan kanssa, katseli häntä minne hän vain
meni ja kilisti hänen kanssaan. Minusta oli hänen näkemisensä koko ajan
vastenmielistä ja minä siedin tuskin vilkaista häneen kääntämättä heti
päätäni pois surkeasti ja hölmösti virnistäen. Kun hän tuli puheilleni,
vastailin minä töykeästi ja supistin suuni mykäksi.

Juohtuu mieleeni eräs tapaus siitä illasta. Minä seisoin keskustellen
erään nuoren tytön kanssa, hän oli vaaleanverikkö, minä sanoin hänelle
jotain tai kerroin juttua, jolle hän ei voinut olla nauramatta. Se
tuskin lie ollut sen kummempi juttu; mutta ehkäpä minä sen silloin
hienossa humalassa kerroin hauskemmin kuin nyt muistan, kaikessa
tapauksessa olen sen unohtanut. No niin: kun satuin katsomaan taakseni,
seisoi Edvarda takanani. Hän katsoi minuun hyväksyvästi. Sitten
huomasin, että hän vei vaaleaverisen käsipuolesta kanssaan, saadakseen
tietää mitä olin hänelle sanonut. En voi kertoa, miten Edvardan katse
tuntui minusta hyvältä kun koko illan olin kuleksinut huoneesta
huoneeseen jotenkin hylättynä; tulin heti paljon kirkkaammalle mielelle
ja puhelin sitten monenkin kanssa ja pidin hyvästi seuraa. Mikäli
tiedän, en minä tehnyt mitään tuhmuuksia...

Seisoin ulkona portailla. Eeva tuli sisältä kantaen joitakin
kapistuksia. Hän näki minut, tuli portaille, silitti kiireesti käsiäni,
jonka jälkeen hymyili ja meni jälleen sisään. Kumpikaan meistä ei
puhunut sanaakaan. Kun minäkin aioin mennä sisään, seisoi Edvarda
eteisessä ja katsoi minua. Katsoi suoraan minua. Hänkään ei puhunut
mitään. Menin saliin.

"Kuulkaas, luutnantti Glahn huvittelee kohtailemalla palvelusväkeä
ulkona portailla", sanoi Edvarda yhtäkkiä kovasti. Hän seisoi ovella.
Moni kuuli mitä hän sanoi. Hän nauroi kuten leikkiä laskien, mutta oli
hyvin kalpea.

Minä en vastannut mitään, minä vain mutisin:

"Se oli vain sattuma, hän tuli ulos, tapasimme eteisessä..."

Kului jonkun aikaa, ehkä tunti. Erään naisen hameelle kaatui lasi. Heti
sen nähtyään huusi Edvarda:

"No mitä ihmettä nyt? Tuon tietysti teki Glahn."

En minä sitä tehnyt, minä olin ollut ihan salin toisella puolella
silloinkuin vahinko tuli. Sen jälkeen join minä taas jotakuinkin tiheään
ja pysyttelin ovella jotten olisi ollut tanssivien tiellä.

Paroonin ympärillä naiset yhä pyörivät, hän valitti, että oli jo
pakannut kaikki kokoelmansa matkalle, joten hän ei voinut näyttää niitä,
meriajokasterttua Vienanmereltä, Korholman savea, sangen intresantteja
kivimuodostelmia meren pohjalta. Naiset tirkistelivät uteliaasti hänen
paidannappejaan, noita viisiotaisia kruunuja, jotka nyt siis merkitsivät
paroonia. Mutta tohtorilla ei ollut menestystä, ei edes sukkela
siunailunsa, tuo "Kuolema ja kidutus" enää tehonnut. Mutta kun Edvarda
puhui, oli hän aina valmiina, oikaisi taas hänen sanojaan, pauloi häntä
pikku juonilla, alisti hänet levollisen ylimielisesti.

Edvarda sanoi:

"...kunnes minä käyn yli kuoleman laakson."

Ja tohtori kysyi:

"Minkä yli?"

"Kuoleman laakson. Eikö sitä sanota kuoleman laaksoksi?"

"Minä olen kuullut puhuttavan kuoleman virrasta. Sitä kai Te
tarkoitatte."

Sitten sanoi Edvarda jotain vartioitavan kuin...

"Lohikäärme", keskeytti tohtori.

"Niin. Lohikäärme", vastasi Edvarda.

Mutta tohtori sanoi:

"Voitte kiittää minua siitä, että pelastin Teidät. Olen varma, että Te
olisitte sanonut Argus."

Parooni kohotti kulmakarvojaan ja tuijotti häneen hämmästyneenä paksujen
kakkuloidensa läpi, mutta tohtori ei ollut tietävinäänkään. Mitä hän
paroonista piittasi.

Minä seisoskelin yhä ovenpielessä. Salissa käy tanssin huiske. Onnistun
saamaan jutun käyntiin pappilan opettajattaren kanssa. Me puhelimme
sodasta, Krimin oloista, Ranskanmaan tapahtumista, Napoleonista
keisarina, hänen turkkilais-holhoteistaan; nuori nainen oli lukenut
lehtiä viime kesänä ja hänellä oli minulle uutisia. Me istumme viimein
sohvaan ja puhelemme.

Edvarda käy ohi, hän pysähtyy eteemme. Yhtäkkiä sanoo hän:

"Saatte suoda anteeksi, herra luutnantti, että yllätin teidät portailla.
En koskaan enää sitä tee."

Hän nauroi nytkin eikä katsonut minuun.

"Neiti Edvarda, heretkää nyt jo", sanoin minä.

Hän teititteli minua, se ennusti pahaa, hän näytti ilkeitä aprikoivalta.
Mieleeni tuli tohtori ja minä nykäytin ylimielisesti olkapäitäni, kuten
hän olisi tällaisessa tapauksessa tehnyt. Edvarda sanoi:

"Mutta miksi ette mene ulos, keittiöön. Eeva on siellä. Minun mielestäni
Teidän pitäisi pysytellä tuolla, ulkosalla."

Ja vihaa hehkuen katsoi hän minuun.

Minä sanoin:

"Eiköhän Teitä nyt helposti voisi käsittää väärin, neiti Edvarda?"

"Ei, mitenkä niin? Niin mahdollisesti, mutta mitä Te tarkoitatte?"

"Te joskus puhutte niin sanoja punnitsematta. Nyt esimerkiksi tuntui
minusta siltä, kuin Te olisitte suorastaan tahtonut käskeä minua
keittiöön, ja siinä minä tietysti käsitin Teitä väärin. Tiedänhän minä
hyvin, että Te ette tahtonut olla hävytön."

Hän poistui jonkun askeleen luotamme. Minä huomasin hänestä, että hän
tuumiskellen tuumiskeli mitä olin sanonut. Hän kääntyi ja tuli takaisin,
hän sanoi hengästyksissään:

"Te ette käsittänyt väärin, herra luutnantti, Te kuulitte oikein, minä
käskin Teitä keittiöön."

"Mutta Edvarda!" huudahtaa opettajatar kauhuissaan.

Ja minä aloin jälleen puhua sodasta ja Krimin oloista; mutta aatokseni
oli muualla. Minä en ollut enää päihdyksissä, mutta aivan päästä
sekaisin, perusta liukui jalkaini alta ja minä menetin taas tasapainoni,
kuten niin monta onnetonta kertaa ennen. Minä nousin sohvalta aikoen
lähteä ulos. Tohtori pysäytti minut.

"Olen juuri kuullut ylistyspuheen Teistä", sanoo hän.

"Ylistyspuheen? Keneltä?"

"Edvardalta. Hän seisoo vielä tuolla nurkassa ja katselee Teitä hehkuvin
silmin. Minä en unohda koskaan, miten hän näytti oikein rakastuneelta
silmistään ja sanoi kovasti, että hän ihailee Teitä."

"Se on hyvä", vastasin minä hymyillen. Ah, ei ollut niin selvää ajatusta
päässäni.

Minä menin paroonin luo, kumarruin hänen puoleensa kuten aikoen kuiskata
hänelle jotakin ja kun olin tullut kyllin lähelle, sylkäsin hänen
korvaansa. Hän rynkäisihe pystyyn ja tuijotti minuun kuin hölmö. Sitten
näin minä, että hän kertoi Edvardalle tapahtuman ja että Edvarda oli
harmissaan. Hän ajatteli kenkäänsä, jonka olin nakannut veteen, niitä
kuppeja ja laseja, joita minä poloinen olin särkenyt, kaikkia hyväin
tapain rikkomuksia; kaikki ne hän nyt varmaan elävästi muisti. Minä
häpesin, ei minusta ollut mihinkään, minne käännyinkin katseltiin minuun
levottomasti ja kummastellen, ja minä puikin pois Sirilundista
jäähyväisiä, kiitoksia sanomatta.



XXIX.


Parooni matkustaa pois; no hyvä! Minäpä lataan pyssyni ja nousen
tunturille ja ammun huikean laukauksen hänen ja Edvardan kunniaksi. Minä
poraan syvän reiän vuoreen ja räjäytän tunturin hajalle hänen ja
Edvardan kunniaksi. Ja suuri kallionmöyhy vierii tunturilta alas ja
kohahtaa komeasti mereen, kun hänen laivansa kulkee ohi. Minä tiedän
tunturilla paikan, kuurnan, jota pitkin kivet ovat ennenkin vierineet ja
avanneet selvän uran alas mereen. Alhaalla syvällä on venelaituri.

"Kaksi kiviporaa!" sanon minä sepälle. Ja seppä teroittaa kaksi
kiviporaa. Eeva on pantu ajamaan myllyn ja laiturin väliä herra Mackin
hevosella. Hänen täytyy tehdä miesten töitä ja kulettaa jyvä- ja
jauhosäkkejä. Minä tapaan hänet ja hän näyttää niin ihanalta,
raikaskasvoiselta. Hyvä Jumala, miten hellästi hänen hymynsä hehkuu!
Joka ilta tapasin minä häntä.

"Sinä näytät kuin sinulla ei olisi suruja lainkaan, Eeva, rakkaiseni."

"Sanot minua rakkaaksesi! Minä olen vain oppimaton nainen, mutta minä
olen sinulle uskollinen. Minä olen aina uskollinen, minä heitän henkeni
sen tähden. Herra Mack tulee päivä päivältä kovemmaksi, mutta en minä
sitä ajattele; hän kiehuu kiukusta, mutta minä en hänelle vastaa. Hän
puristi minua käsivarresta ja tuli harmaaksi kiukusta. Minulla on suuri
suru."

"Ja mitä sinä suret?"

"Herra Mack uhkaa sinua. Hän sanoo minulle: Ahaa, luutnanttiko se sinun
päässäsi kummittelee! Minä vastaan: Hän, minä olen hänen. Silloin sanoo
hän: Odotappas, kyllä minä hänet tieltä raivaan! Niin sanoi hän eilen."

"Se ei haittaa, antaa hänen vain uhkailla... Eeva, saanko minä nähdä,
ovatko sinun jalkasi niin pienet kuin ennen? Pane silmäsi kiinni ja anna
minun katsoa!"

Ja hän heittäytyy ummessa silmin kaulaani. Joka jäsenensä värisee.



XXX.


Minä tunturilla poraan. Kristallin kirkas syysilma ympärillä, lyönnit
poraani helähtelevät tasaisesti ja tahdikkaasti, Aesopus katselee minua
kummastunein silmin. Tyytyväisyyden tunne tulvahtaa silloin tällöin
rintaani; kukaan ei tiedä, että olen täällä autiolla tunturilla.

Nyt ovat muuttolinnut menneet; onnea matkalle, tervetuloa takaisin!
Tiitiset ja talitintit ja joku varpunen vain elelee raunioissa ja
viidakoissa; pip-pip! Niin kummallisesti on kaikki muuttunut,
vaivaiskoivu hurmehtii punaisena harmaalla kivikolla, sinikello siellä
ja kielokukka täällä keinuu kanervikossa ja suhisee lauluaan hiljaa;
hys! Mutta tunturin yllä leijailee kalalokki kurotetuin kauloin, pyrkii
tunturin mannerpuolelle.

Ja ilta tulee ja minä panen porani ja paljan kiven koperoon ja levähdän.
Maailma uinuu, kuu liukuu pohjoisessa taivaalle, vuoret luovat
jättiläisvarjoja. Se on täysi kuu, se on kuin hehkuva saari, se on kuin
pyöreä messinki-arvoitus, jota minä kiertelen ja kummastelen. Aesopus
nousee levottomana ylös.

Mikä sinulla on, Aesopus? Mitä minuun tulee, minä olen väsynyt suruuni,
minä tahdon sen unohtaa, hukuttaa. Minä käsken sinua olemaan hiljaa,
Aesopus, minä en siedä levottomuutta. Eeva kysyy: ajatteletko sinä
joskus minua? Minä vastaan: Aina vain sinua. Eeva kysyy jälleen: Ja
ajatteletko sinä iloiten minua? Minä vastaan: Aina vain iloiten, en
koskaan muuten. Sitten sanoo Eeva: Sinun tukkasi harmentuu. Ja minä
vastaan: Se alkaa harmentua. Mutta Eeva kysyy: Se harmentuu siksi, että
sinä ajattelet jotakin? Ja siihen minä vastaan: Ehkäpä. Lopuksi sanoo
Eeva: Et sinä siis ajattele pelkästään minua... Aesopus, ole hiljaa,
minä kerron sinulle mieluummin jotain muuta...

Mutta Aesopus seisoo ja vainuaa jännityksessä laaksoon päin, se haukkuu
ja kiskoo minua vaatteista. Kun minä viimein nousen ja lähden sen
perästä, menee se minkä ikinä pääsee. Punertava hohde näkyy taivaalla
metsän harjoitse, minä käyn ripeämmin, se näyttää minusta nuotiolta,
hirvittävältä roviolta. Minä pysähdyn ja tuijotan, astun askelen ja
tuijotan, -- majani on tulessa.



XXXI.


Tulipalo oli herra Mackin tekonen, arvasin sen heti paikalla. Minulta
tuhoutuivat taljani ja linnunsiipeni, tuhoutui täytetty kotkani; kaikki
paloi. Mikä eteen? Minä nukuin kaksi yötä taivasalla menemättä
Sirilundiin anomaan suojaa, viimein vuokrasin hylätyn kalamajan
laiturien seutuvilla ja rivesin sen kuivalla sammalella. Nukuin
punaisella tunturin kanervakasalla. Olin jälleen turvassa.

Edvarda lähetti sanan, että hän oli kuullut onnettomuudestani ja tarjosi
minulle isänsä puolesta huonetta Sirilundissa. Edvardako heltynyt?
Edvarda jalomielinen? En lähettänyt vastausta. Jumalan kiitos, en ollut
enää ilman asuinsijaa, ja minä ylpeästi iloitsin voidessani olla
vastaamatta Edvardan tarjoukseen. Tapasin hänet tiellä paroonin
seurassa, he kävelivät käsikoukkua, minä katsoin heitä molempia silmiin
ja tervehdin sivumennen. Edvarda seisattui ja kysyi:

"Ette halua asua meillä, herra luutnantti?"

"Minun uusi asumukseni on jo valmis", vastasin minä, myös seisattuen.

Hän katsoi minuun, rintansa liikkui rajusti.

"Ei Teillä olisi meilläkään ollut mitään vastusta", sanoi hän.

Sydämeni sykähti kiitosta; mutta minä en jaksanut sanoa mitään. Parooni
eteni hiljaa.

"Te ette ehkä tahdo nähdä minua koskaan enää?" kysyy hän.

"Minä kiitän Teitä, neiti Edvarda, siitä että tarjositte minulle turvaa
kun majani paloi", sanoin minä. "Sitä jalompi oli tekonne kun isänne
tuskin lie sitä tahtonut." Ja pääni paljastaen kiitin minä häntä hänen
tarjouksestaan.

"Jumalan tähden, ettekö Te enää koskaan tahdo nähdä minua, Glahn?" sanoi
hän yhdellä henkäisyllä.

Parooni huusi.

"Parooni huutaa", sanoin minä ja nostin jälleen kunnioittavasti
lakkiani.

       *       *       *       *       *

Ja minä vaelsin jälleen tunturille porauspaikalleni. Ei mikään, minkään
saisi mieltäni hämmennyksiin enää. Minä tapasin Eevan. Näetkös! huusin
minä, herra Mack ei voi karkoittaa minua pois. Hän poltti majani
poroksi, ja minulla on jo uusi maja... Eevalla oli suti ja tervapytty.
Mitä nyt, Eeva?

Herra Mack oli nostanut veneen kumolleen lahteen tunturin alle ja
käskenyt hänen sitä tervaamaan. Herra Mack vaani hänen joka askeltaan,
hänen täytyi totella.

Mutta miksi juuri lahteen? Miksei laiturien luona?

Herra Mack oli käskenyt...

Eeva, Eeva, rakkaani, sinut on tehty orjaksi ja sinä et valita. Katso,
nyt sinä hymyilet jälleen ja elämä tulvehtaa hymystäsi, vaikka olet
orja!

Kun tulin porauspaikalle, sain kummastua. Minä näin, että siellä oli
käynyt väkeä, tarkastelin jälkiä sannassa ja tunsin herra Mackin
pitkäin, suippojen kenkäin jälet. Mitä se täällä kuleksii nuuskimassa?
ajattelin minä ja katselin ympärilleni. Ei näkynyt ketään. Epäillä en
alkanut.

Ja minä istuuduin kalkuttamaan poraani aavistamatta mitä hulluja tein.



XXXII.


Postilaiva tuli, se toi univormuni, se veisi paroonin kaikkine
näkinkenkä- ja meriajokasarkkuineen. Nyt lastattiin siihen silliä ja
traania laiturilla, illan korvissa se lähtisi.

Minä otan ja lataan aika paljon ruutia pyssyni molempiin piippuihin. Sen
tehtyäni nyykäytin itsekseni päätäni. Lähden tuntureille ja täytän myös
porareiän ruudilla; nyykäytän jälleen päätäni. Nyt olin valmis. Rupesin
loikoillen odottelemaan.

Odottelin tuntikausia. Koko ajan kuulin, miten höyrylaivalla laiturilla
vivuttiin kettinkiä. Alkoi jo hämärtää. Vihdoin kuuluu vihellys, laiva
on lastattu, se lähtee. Vielä saan odottaa jonkun hetken. Kuu ei ollut
noussut, minä tuijottelin kuin mielipuoli hämärtyvään iltaan.

Kun keulan nokka hieman ehti tulla näkyviin saaren takaa, sytytin
lunttuni ja vetäydyin kiireesti paikalta. Kuluu minutti. Yhtäkkiä
jysähtää, kivensirut suihkuavat ilmaan, tunturi tärisee ja kallionmyöhy
vyöryy kumisten syvyyteen. Tunturit ympärillä kaikuen kajahtavat. Tartun
pyssyyni ja ammun yhden laukauksen; kaiku vastaa moninkertaisena. Jonkun
silmänräpäyksen päästä laukaisen myös toisen panoksen; ilma tärähti
tervehdystäni ja kaiku levitti metelin kaikkeen maailmaan; oli kuin
olisivat kaikki tunturit yksin mielin ruvenneet huutaa hihkumaan
etenevälle laivalle. Kuluu hetkinen, ilma hiljenee, kaiku vaikenee
vaaroilla ja jälleen on maailma äänetön. Laiva häipyy hämäriin.

Vapisen oudosta jännityksestä vielä, otan porani ja pyssyn kainaloon ja
painun polvet hoippuen alas tunturilta. Kulin suorinta tietä, katselin
suitsuavia jälkiä, jotka vieremä oli tehnyt. Aesopus koko ajan
pudistelee päätään ja aivastelee käryistä ilmaa.

Kun tulin alas vajalle, järisti mieltäni siellä näky haikeaan tuskaan:
siellä oli säpäleiksi särkynyt vene ja Eeva, Eeva sen vieressä maassa,
ruhjottuna ja kasassa, kolhaistuna kappaleiksi, raadeltu kylki ja vatsa,
niin ettei häntä olisi voinut ihmiseksi tuntea. Eeva oli kuollut siihen
paikkaan.



XXXIII.


Mitä on minulla kirjoittamista enää? En ampunut niin laukausta moneen
päivään, ruokaa ei ollut, enkä minä syönytkään, minä istuin ja istuin
vain majassani. Eeva vietiin kirkolle herra Mackin valkeaksi sivutulla
herrasveneellä, minä lähdin maitse haudalle...

Eeva on kuollut. Muistatko hänen pientä tyttöspäätään ja tukkaansa, joka
oli kuin nunnan? Hän tuli niin hiljaa, laski taakkansa maahan ja
hymyili. Ja näetkö, miten tuosta hymystä tulvahti elämä? Ole hiljaa,
Aesopus, minä muistan merkillisen tarun, se on neljän ihmispolven
ikäinen, Iselinin ajoilta, jolloin Stamer oli pappi.

Tyttö oli vankina kivisessä tornissa. Hän rakasti muuatta herraa. Miksi?
Kysy tuulelta ja tähdiltä, kysy elämän Jumalalta; sillä inehmo ja muut
eivät niitä aavista. Ja herra oli hänen ystävänsä ja rakastajansa; mutta
viikot vieri ja kerran tapasi hän toisen ja hänen mielensä muuttui.

Nuorukainen hän oli, kun hän tyttöään rakasti. Hän sanoi tätä usein
siunauksekseen ja kyyhkykseen, ja tytöllä oli kuuma ja aaltoileva syli.
Hän sanoi: Anna minulle sydämesi! Ja tyttö antoi. Hän sanoi: Saanko minä
sinulta jotakin pyytää, rakkaiseni? Ja toinen vastasi hurmiossa saat.
Hän antoi toiselle kaikkensa ja tämä ei kuitenkaan häntä kiittänyt.

Toista rakasti hän kuin orja, kuin hullu, kuin kerjäläinen. Miksi? Kysy
tien tomulta ja lehdiltä, jotka putoo, kysy elämän arvoitusten
jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Toinen ei antanut
hänelle mitään, ei mitään hän antanut, ja hän kiitti häntä kuitenkin.
Toinen sanoi: Anna minulle leposi ja järkesi! Ja hän suri vain sitä,
ettei pyydetty hänen henkeään.

Ja hänen tyttönsä pantiin torniin...

Mitä teet tyttö, sinä vain hymyilet?

Minä ajattelen kymmenen vuoden takaista. Silloin kohtasin minä hänet.

Sinä muistat häntä vielä.

Minä muistan hänet vielä.

Ja aika vierii...

Mitä teet, tyttö? Ja miksikä yhä hymyilet?

Minä neulon hänen nimeään liinaan.

Kenen nimeä? Senkö, joka sulki sinut torniin?

Niin, hänen, jonka minä kohtasin kaksikymmentä vuotta sitten.

Muistat häntä vielä?

Muistan hänet kuten ennen.

Ja aika vierii...

Mitä teet, vanki?

Minä vanhenen, en näe ommella enää, minä raavin savea muurista. Savesta
leivon minä ruukun hänelle, pienen lahjan hänelle.

Kenestä puhut sinä?

Rakastajastani, joka sulki minut torniin.

Sitäkö hymyilet, kun hän sulki sinut torniin?

Minä ajattelen, mitä hän nyt sanoo. Kas vain, hän kai sanoo, tyttöni on
lähettänyt minulle pienen ruukun, hän ei ole unohtanut minua
kolmeenkymmeneen vuoteen.

Ja aika vierii...

Hei, vanki, sinä et askartele enää, sinä hymyilet? Minä vanhenen,
vanhenen, silmäni ovat sokeat, minä vain ajattelen.

Häntäkö, jonka kohtasit neljäkymmentä vuotta sitten?

Häntä, jonka kohtasin silloin kun olin nuori. Ehkä neljäkymmentä vuotta
sitten.

Mutta etkös jo tiedä, että hän on kuollut? Sinä kalpenet, vanhus, et
vastaa, suusi on valkea, et hengitä enää...

Kas sellainen oli outo taru tytöstä tornissa. Annas olla, Aesopus, en
muistanut erästä kohtaa: hän kuuli yhtenä päivänä rakastajansa äänen
pihalta, ja hän lankesi polvilleen ja punehtui. Silloin oli hän
neljänkymmenen vanha...

Minä hautaan sinut, Eeva, ja suutelen nöyränä kumpusi hietaa. Rehevä,
ruusunpunainen muisto värähtelee sielussani, kun sinua ajattelen, minun
ylitseni vuotaa siunaus, kun hymysi muistan. Sinä annoit kaikkesi,
kaikkesi, eikä sinun tarvinnut harkita; sillä sinä olit itse elon
hurmaama lapsi. Mutta muita, jotka säästävät saidasti katsettaankin,
ajattelen minä pelkästään ja aina. Miksi? Kysy vuoden kahdeltatoista
kuulta ja laivoilta merellä, kysy sydämen arvoitusten jumalalta...



XXXIV.


Muudan mies sanoi:

"Te ette ammu enää? Aesopus on jälillä metsässä, se ajaa jänistä."

Minä sanoin:

"Menkää ja ampukaa se minulle."

Kului joku päivä, herra Mack tuli luokseni, hän näytti onttosilmäiseltä,
kasvonsa olivat harmaat. Minä ajattelin: Näenköhän minä ihmissieluihin
vai enkö näe? Empä tiedä.

Herra Mack puhui vieremästä, turman tapauksesta. Onnettomuus se oli,
surkea sattuma, minä en ole syypää siihen.

Minä sanoin:

"Jos joku tahtoi, maksoi mitä maksoi, erottaa Eevan ja minut
toisistamme, niin hän onnistui. Kirotkoon häntä Jumala."

Herra Mack luihuili epäluuloisesti minuun. Hän mutisi jotain komeista
hautajaisista, ei oltu kitsasteltu.

Minä ihmettelin hänen mainiota notkeuttaan.

Hän ei tahtonut korvausta veneestä, jonka vieremäni oli särkenyt.

"Vai niin", sanoin minä, "ettekö Te tosiaan tahdo maksua veneestä ja
tervapöntöstä ja tervasudista...?"

"En, luutnantti hyvä", vastasi hän, "mitä Te ajattelettekaan!" ja hän
katsoi vihaten minuun.

Kolmeen viikkoon en nähnyt Edvardaa. Ei, näin kerran, tapasin hänet
ryytipuodissa, minne olin mennyt ostamaan leipää, hän seisoi tiskin
takana ja selaili kangaspakkoja. Paitsi häntä oli vain nuo kaksi
kauppapalvelijaa puodissa.

Minä tervehdin äänekkäästi ja hän katsahti puuhistaan, mutta ei
vastannut. Päähäni pälähti, etten tahtoisi pyytää leipää hänen
kuullessaan, käännyin kauppapalvelijain puoleen ja pyysin haulia ja
ruutia. Niitä mitattaessa tarkastelin Edvardaa.

Harmaa, liian ahdas puku, jonka napinlävet olivat risaiset; matala rinta
nousi ja laski rajusti. Miten hän oli kasvanut viime kesänä! Otsansa
aatoksia aprikoiva, nuo merkillisesti kaartuvat kulmakarvat olivat kuin
kaksi arvoitusta hänen kasvoissaan, liikkeensä näyttivät kypsyneemmiltä.
Minä katselin hänen käsiään, hänen pitkien, hienojen sormiensa lumo
kiihdytti minua kovin ja minä aloin vavista. Hän selaili yhä
kangaspakkoja.

Minä siinä toivoin, että Aesopus hypähtäisi tiskin taa, hänen luokseen,
ja tuntisi hänet, silloin minä kutsuisin sen heti takaisin ja pyytelisin
anteeksi; mitähän hän vastaisi?

"Olkaa hyvä", sanoo kauppapalvelija.

Minä maksoin, otin pakettini ja hyvästelin. Hän katsoi jälleen
puuhistaan, mutta ei vastannut nytkään. Hyvä! ajattelin minä; hän on kai
jo paroonin morsian. Ja minä läksin ilman leipää.

Ulkona vilkaisin puodin akkunaan. Kukaan ei minua katsellut.



XXXV.


Sitten eräänä yönä satoi lunta, ja minulle alkoi tulla kylmä majassani.
Oli minulla tulisija, jossa keitin ruokani, mutta puut paloivat kituen,
ja seinistä kävi kova viima, vaikka olin rivennyt ne niin hyvin kuin
taisin. Syksy oli mennyt, ja päivät kävivät lyhyiksi. Aurinko sulatti
vielä ensi lumen ja maa oli jälleen paljaana; mutta öillä oli pakkanen
ja vesi jäätyi. Ja ruoho ja hyönteiset kaikki kuolivat.

Salaperäisen hiljaisiksi tulivat ihmiset, he mietiskelivät vaieten,
heidän silmänsä odottivat talvea. Ei kajahtanut huutoja kuivauspaikalta
enää, ja satama oli vailla liikettä, levossa, kaikki ennehti revontulten
ikuista yötä, jolloin aurinko nukkuu meren helmassa. Kolkosti, kolkosti
kolahtelivat airot yksinäisen soutajan veneestä.

Tyttönen souti.

"Missä sinä kävit, tyttöseni?"

"En missään."

"Et missään? Kuules, kyllä minä sinut tunnen, tapasinhan minä sinut
kerran kesällä."

Hän laski rantaan, nousi veneestä ja kytki sen kiinni.

"Sinä olit paimenessa, kudoit sukkaa, minä tapasin sinut yöaikaan."

Hänen poskensa punehtuivat hieman ja hän hymyilee arasti.

"Pikku tunturi tyttö, tule majaani ja anna minun katsella itseäsi. Sinun
nimesi on muuten Henriette."

Mutta hän kulkee vaieten ohitse. Syys, talvi olivat häneen osuneet,
hänen aistimensa nukkuivat.

Jo oli aurinko mennyt mereen.



XXXVI.


Ja minä pukeuduin ensi kertaa univormuuni ja menin alas Sirilundiin.
Sydämeni jyskytti kovin. Mieleeni muistui menneet päivät ensimäisestä
alkaen, jolloin Edvarda juoksi luokseni ja syleili minua kaikkien
nähden; nyt oli hän heitellyt minua sinne tänne monen kuukauden ajan ja
saanut tukkani harmentumaan. Oma vikaniko? Niin, tähteni oli johtanut
minut harhaan. Minä ajattelin: Miten hän ilkkuu, jos heittäydyn hänen
helmoihinsa ja ilmaisen hänelle sydämeni salaisuuden tänään! Hän pyytää
minua istumaan ja käskee tuomaan viiniä, ja juuri kun hän nostaa lasin
huulilleen kilistääkseen kanssani, sanoo hän: herra luutnantti, kiitän
Teitä niistä hetkistä, jotka olemme yhdessä viettäneet, minä en koskaan
unohda niitä! Mutta kun minä silloin tulen iloiseksi ja saan toivon
hivenen, teeskentelee hän juovansa, mutta paneekin pisaraa maistamatta
lasin pöydälle takaisin. Eikä hän tahdo salata minulta että hän vain
teeskentelee, hän päinvastoin tahtoo että sen huomaan. Sellainen hän on.

Hyvä, nyt pian viimeinen hetki lyö!

Ja astellessani mäkeä alas, ajattelin minä vielä: Univormuni tehoo
häneen, siinä on kihängit uudet ja kauniit, sapeli kilisee lattiaa
vasten. Hermostunut riemu porahteli läpi luitteni ja minä kuiskutin
itsekseni: Ken tietää, miten vielä käy! Keikautin päätäni pystyyn ja
huiskautin kämmentä. Ei nöyrästi enää, kunnialla eletään! Sama kävi
miten kävi, en lähentelisi enää. Anteeksi, etten kosi, jalo neito...

Herra Mack tapasi minut tanhualla, yhä ontelosilmäisempänä, harmaampana.

"Matkustatte? Vai niin, jaha. Niin, ei lie Teilläkään ollut liioin
hauskaa viime aikoina; vai? Majanne paloi." Ja herra Mack hymyili.

Tuntui yhtäkkiä kuin olisi maailman älykkäin mies eteeni ilmestynyt.

"Astukaa sisään, herra luutnantti, Edvarda on siellä. Niin, jääkää
hyvästi, jääkää hyvästi. Tapaamme kai vielä laiturilla, kun laiva
lähtee." Hän meni pää kumarassa, mietiskellen, vihellellen.

Edvarda istui salissa, hän lueskeli. Kun minä astuin sisään, säpsähti
hän univormuani, katseli minua syrjäsilmin kuin lintu ja punehtui
kuitenkin. Hän aikoi sanoa jotakin.

"Minä tulin sanomaan hyvästiä", sain viimein hengäistyksi.

Hän nousi ylös heti, minä huomasin, että sanani vähän tehosivat häneen.

"Glahn, matkustatteko Te pois? Nytkö?"

"Sittenkun laiva tulee." Tartun hänen käteensä, hänen käsiinsä, tajuton
hurmio minut valtaa, minä puhkean sanaan: "Edvarda!" ja tuijotan häneen.

Ja samassa on hän kylmä, kylmä ja vastahakoinen, Koko hänen olemuksensa
vastusti minua, hän oikaisi varttaan. Olin kuin kerjäläinen hänen
edessään, päästin hänen kätensä ja annoin hänen edetä luotani. Minä
muistan, että aloin konemaisesti yhä ja yhä vain toistella: Edvarda!
Edvarda! monta kertaa, tietämättä, ajattelematta, ja kun hän kysyi:
"Niin? Mitä Te aioitte sanoa?" en selitellyt.

"Vai niin, joko Te nyt matkustatte pois!" toisti hän. "Kukahan tulee
ensi vuodeksi?"

"Joku toinen", vastasin minä. "Uusi maja kai rakennetaan."

Hiljaisuus. Hän tavoitti jo kirjaa käteensä.

"Ikävä, kun ei isä ole kotona", sanoi hän. "Mutta minä sanon hänelle
terveiset Teiltä."

En vastannut tähän. Astuin hänen luokseen, tartuin vielä kerran hänen
käteensä ja sanoin:

"Niin, jääkää hyvästi, Edvarda."

"Hyvästi", vastasi hän.

Minä avasin oven ja olin menevinäni. Hänellä oli kirja jo kädessä ja hän
luki, luki tosiaan ja käänsi lehteä. Ei mitenkään, ei mitenkään ollut
jäähyväiseni tehonnut häneen.

Minä rykäisin.

Hän käännähti ja sanoi hämmästyneenä:

"Ettekö Te mennytkään? Minä luulin, että Te menitte."

Jumala yksin tietköön, mutta hän hämmästyi mielestäni liiaksi, hän ei
ollut varuillaan, vaan liioitteli kummastumistaan ja minä sain päähäni,
että hän ehkä koko ajan oli tiennyt, että seisoin hänen takanaan.

"Nyt minä menen", sanoin minä.

Silloin nousi hän ylös ja tuli luokseni.

"Tahtoisin niin mielelläni jonkin muiston Teiltä, kun nyt matkustatte
pois", sanoi hän. "Minä pyytäisin Teiltä jotain, mutta kai liian paljoa.
Antaisitteko minulle Aesopuksen?"

En aprikoinut, lupasin heti.

"Ehkäpä Te sitten tuotte sen huomenna", sanoi hän.

Menin.

Vilkaisin ikkunaan. Ei ketään.

Nyt oli kaikki mennyttä...

       *       *       *       *       *

Viimeinen yö majassani. Minä mietiskelin, minä luin hetkien kulkua; kun
aamu tuli, valmistin viimeisen ateriani. Oli kylmä päivä.

Miksi pyysi hän minua itseäni tuomaan koiraa hänelle? Halusiko hän
puhella kanssani, sanoa minulle viimeisiä sanoja? Minulla ei ollut
toivomista enää. Ja miten hoitaisi hän Aesopusta? Aesopus, Aesopus, hän
kiusaa sinua! Minun tähteni hän ruoskii sinua, ehkäpä myös lellittelee
sinua, mutta kaikessa tapauksessa ruoskii aina ja alituisesti ja rääkkää
sinut pilalle...

Kutsuin Aesopuksen luokse, taputtelin sitä, painoin pääni sen päätä
vasten ja otin kiväärini. Se alkoi jo haukkua ilosta ja luuli, että me
lähtäisiin metsälle. Painoin taas päämme yhteen, asetin kiväärin suun
Aesopuksen niskaan ja liipaisin.

Hankin miehen, joka maksusta vei Edvardalle Aesopuksen ruumiin.



XXXVII.


Illan korvissa oli postilaiva lähtevä.

Menin laiturille, kapistukseni olivat jo laivassa. Herra Mack puristi
kättäni ja rohkaisi minua sillä, että minulle tulisi hyvä matkailma,
hupaisa ilma, hän itse matkustaisi varsin kernaasti jonkun matkaa
moisella säällä. Tohtori asteli tuolta, Edvarda tuli jälestä; minä
tunsin, että polveni alkoivat vavista.

"Me tahdoimme nähdä Teidät perillä laivassa", sanoi tohtori.

Ja minä kiitin.

Edvarda katsoi minua kasvoista kasvoihin ja sanoi:

"Minun täytynee kai kiittää Teitä Teidän koiranne edestä." Hän mytisti
suutaan, huulensa olivat valkeat. Taas oli hän teititellyt minua.

"Milloin lähtee laiva?" kysyi tohtori joltakin mieheltä.

"Puolen tunnin päästä."

Minä en virkkanut mitään.

Edvarda kääntelehti kiihdyksissä sinne tänne.

"Tohtori, emmekö jo lähde kotiin?" kysyi hän. "Minä olen tehnyt sen mikä
minulla oli asiaa."

"Te olette toimittaneet asianne", oikaisi tohtori.

Edvarda nauroi hänen ijänikuisten oikaisujen nöyryyttämänä ja vastasi:

"Enkö minä sanonut jotensakin niin?"

"Ette", vastasi tohtori kursailematta.

Katselin tohtoria. Tuo pikku mies pysyi kylmänä ja lujana; hän oli
tehnyt suunnitelmansa eikä poikennut niistä hiventäkään. Ja jos hän
kuitenkin joutuisi tappiolle? Siinä tapauksessa ei hän sittenkään
näyttäisi olevansa voitettu, hänen kasvonsa eivät vetäytyneet
piirteisiin koskaan.

Ilta hämärtyi.

"Niin, hyvästi nyt", sanoin minä, "ja kiitos kaikesta."

Edvarda katseli vaieten minuun. Sitten käänsi hän päätään ja tähtäsi yhä
vain vesille laivaan.

Minä menin veneeseen. Vielä seisoi Edvarda laiturilla. Kun olin tullut
laivaan, huusi tohtori hyvästi. Minä katsahdin maihin, samassa pyörähti
Edvarda ja lähti laiturilta kotiinpäin, kiireesti, tohtorin jäädessä
pitkän matkan päähän menemään hänen jälestään. Niin näin hänet viimeisen
kerran.

Kaihon aalto kierähti sydämeeni...

Höyry lähti liikkeelle; minä näin vielä herra Mackin kyltin: Suola- ja
tyhjäin tynnörien varasto; mutta kohta se himmeni. Kuu ja tähdet tulivat
näkyviin, tunturit kumottivat korkeina ympärillä, ja minä näin nuo
loputtomat metsät. Tuolla on mylly, tuolla, tuolla oli minun majani,
joka paloi; korkea harmaa kivi törröttää yksinään paloraunioilla.
Iselin, Eeva...

Revontulten yö laskeutuu tuntureille, laaksoihin.



XXXVIII.


Tämän olen kirjoittanut ajan kuluksi. Minua huvitti muistella tuota
kesää Ruijassa, jolloin niin usein luin tuntien menoa, mutta jolloin
aika kuitenkin lentäen kului. Nyt on kaikki toisin, päivät eivät tahdo
kulua enää.

Vieläkin on elämässäni monta hupaista hetkeä, mutta aika seisoo, enkä
voi käsittää, miten se niin seisoo. Minä olen eron saanut soturi ja
vapaa kuin ruhtinas, kaikki on hyvin, minä tapaan tuttuja, ajelen
vaunuilla; silloin tällöin panen toisen silmäni kiinni ja piirtelen
etusormella taivaalle, minä kutitan kuuta leuan alta, ja mielestäni kuu
nauraa, nauraa hohottaa hassun hyvillään kun sitä kutitetaan leuan alta.
Kaikkialla näen pelkkää hymyä. Minä paukautan korkin ja kutsun iloisia
ihmisiä seuraan.

Mitä Edvardaan tulee, en minä häntä tähän aikaan ajattele. Kuinkapa en
olisi täysin unohtanut häntä tuona pitkänä aikana? Elän kunnialla. Ja
jos joku kysyy minulta, onko minulla suruja mitään, niin vastata
pamautan heti ei, ja ettei minulla ole suruja niin mitään...

Cora makaa katsellen minuun, kello tikuttaa kamiinalla, avoimen akkunan
takana pauhaa kaupungin häly. Naputetaan oveen ja postimies ojentaa
minulle kirjeen. Kirje on kruunulla koristettu. Minä tiedän keneltä se
on, tajuan sen heti, tai ehkäpä olen siitä uneksinut jonain unettomana
yönä. Mutta kirjeessä ei ole kirjettä, siinä on vain kaksi vihreää
linnun höyhentä.

Jäätävä kauhu karmii selkäpiitäni, mieleni kylmenee. Kaksi linnun
höyhentä! sanon itsekseni. No, entäs sitten! Mutta miksi kylmenen? Kas,
tuolta akkunoistahan niin vietävästi vetää.

Ja minä sulen akkunat.

Tuossa on nyt kaksi linnun höyhentä, ajattelen minä, minusta tuntuu kuin
minä ne tuntisin, ne muistuttavat mieleeni muuatta pikku pilaa Ruijan
rannoilla, sellaista pikku vaihetta niin monien muiden lomassa; oli
hauskaa nähdä noita kahta höyhentä jälleen. Ja minä olen yhtäkkiä
näkevinäni kasvot ja kuulevinani äänen ja ääni sanoo: Olkaa hyvä, herra
luutnantti, tässä ne ovat ne Teidän linnun höyhenenne!

Teidän linnun höyhenenne...

Cora, ole hiljaa, totteletkos, minä lyön hengiltä sinut, jos hievahdat!
Ilma on lämmin, sietämätön helle; mitäs minä hulluttelin kun sulin
akkunat! Auki akkunat taas, auki ovet kaikki, tänne, iloiset ihmiset,
tulkaa luo! Hei, kaupunginlähetti, menepäs asialleni...

Ja päivä menee, mutta aika seisoo.

       *       *       *       *       *

Tämän olen kirjoittanut vain huvikseni ja hauskutellen miten parhaiten
voi. Ei painosta minua surut, minä vain kaipaan jonnekin, minne, en
tiedä, mutta jonnekin kauas, ehkä Afrikaan, Indiaan; sillä minä olen
metsien ja yksinäisyyden poika.



GLAHNIN KUOLEMA

Paperi vuodelta 1861



I.


Glahnin suku tiedustelkoon miten kauan tahansa lehdissä kadonnutta
luutnantti Tuomas Glahnia; mutta hän ei koskaan palaa, sillä hän on
kuollut, ja minä tiedän senkin, miten hän kuoli.

Kun minun viimein on se sanottava, niin en myöskään ihmettele, että
hänen sukunsa niin sitkeästi jatkaa tiedusteluitaan; sillä Tuomas Glahn
oli monessa suhteessa tavaton, jopa rakastettavakin mies. Minä myönnän
sen ollakseni oikeuden mukainen, vaikkapa Glahn vielä on sieluni
vihamies ja hänen muistonsa kiihdyttää vihaani. Hän oli pulskannäköinen,
varsin nuorekas ja viehko. Kun hän katsoi kuumin eläimen katsein, niin
tunsi hänen mahtinsa, yksin minäkin sen tunsin. Muudan nainen kuului
sanoneen kerran: Kun hän katsoo minuun, menen minä ihan huumeeseen; on
kuten hän koskisi minuun.

Mutta Tuomas Glahnilla oli vikansa enkä minä aio niitä salata koska,
minä vihaan häntä. Hän saattoi, kun sille päälle sattui, loruta kuin
lapsi, niin sävyisä hän oli, ja ehkäpä häneen juuri sentähden naiset
niin hurmautuivat, Jumala ties. Hän lörpötteli naisten kanssa ja
naureskeli heidän tyhjänpäiväiselle pälpätykselleen, siksi hän viehätti
heidän mieltään. Hän sanoi kerran eräästä lihavan tanakasta
kaupunkilaisesta, että tämä oli kuin olisi hänellä läskiä housuissa, ja
tuolle pilalleen hän itse nauroi, vaikka minä hänen sijassaan olisin
sitä hävennyt. Kerran sittemmin, kun me jo olimme osuneet asumaan
yhteen, ilmaisi hän loruiluhalunsa ihan julkisesti: meidän emäntä tuli
aamulla huoneeseeni ja kysyi, mitä minä haluaisin suurukseksi, ja minä
tulin kiireessä sanoneeksi munan ja lapan leipää. Tuomas Glahn sattui
istumaan huoneessani -- hän asui ylisillä minun huoneeni kohdalla, aivan
katon rajassa -- ja alkoi lapsellisesti naureskella ja ilvehtiä tuolle
vähäpätöiselle erehdykselleni. Munan ja lapan leipää! hoki hän
hokemistaan, kunnes katsoin häneen kummastuneena ja sain suunsa
tukituksi.

Ehkäpä johtuu mieleeni muitakin naurettavia puolia hänestä ja kyllä minä
kirjoitan silloin niistä enkä säästä häntä, koskapa hän on minun
ainainen vihamieheni. Miksipä olisinkaan jalomielinen? Mutta minä
myönnän, että hän lorusi ainoastaan ollessaan humalassa ja molemmilla
äsken mainitsemillani kerroilla oli hän kovin humalassa. Mutta eiköhän
jo humalassa olo sinään ole suuri vika?

Kun tutustuin häneen syksyllä 1859, oli hän kolmenkolmatta-vuotias mies,
me olimme samanikäiset. Hänellä oli silloin täysparta ja hän käytti
villaisia metsästyspaitoja, jotka olivat ihan liiallisen avokaulaisia ja
kuitenkin piti hän usein ylimmäistä nappia auki. Hänen kaulansa oli
mielestäni ensin harvinaisen kaunis, mutta hän teki minut pian
verivihollisekseen ja minusta ei sitten hänen kaulansa ollut kauniimpi
kuin omanikaan, vaikken minä omaani niin näytellytkään. Minä tutustuin
häneen eräällä jokialuksella ja olin matkalla metsästelemään samoille
seuduille kuin hänkin, ja me päätimme heti matkustaa kaksin sisämaahan
härkävaunuilla, kun emme päässeet etemmäksi rautatiellä. Minä tahallani
en mainitse sen paikan nimeä, minne matkustimme, etten johtaisi ketään
jälille; mutta Glahnin suku voi huoletta heretä tiedustelemasta
omaistaan; sillä hän kuoli siellä, jonne me matkustimme ja jonka paikan
nimeä minä en sano.

Olin muuten kuullut puhuttavan Tuomas Glahnista jo ennenkuin häneen
tutustuin, hänen nimensä ei ollut minulle outo. Olin kuullut, että hän
oli ollut suhteissa erään nuoren, suurisukuisen norjalaisnaisen kanssa
ja että hän oli jotenkin solvannut tuota naista, joka sitten rikkoi
välit hänen kanssaan. Tämän oli hän nyt tuhmassa uhmassaan manannut
kostavansa itselleen, ja nainen antoi hänen olla ja elellä miten tahtoi,
se ei häneen kuulunut. Nyt vasta tuli Tuomas Glahnin nimi oikein
kuuluksi, hän rupesi hurjistelemaan, joi, teki skandaalin toisensa
jälkeen ja otti eron sotapalveluksesta. Kaikella tapaa sitä rukkasia
kostetaan!

Kerrottiin myös toisella tavoin hänen suhteestaan tuohon nuoreen
naiseen: hän ei muka ollut lainkaan sitä solvannut, vaan oli tytön suku
hänet karkoittanut koiran kyydillä, missä myös tyttö itse oli ollut
avuliaana sittenkuin eräs ruotsalainen kreivi, jonka nimeä en tahdo
mainita, oli kosinut häntä. Mutta tähän kertomukseen minä luotan
vähemmän, ja pidän tuota ensinmainittua todennäköisempänä, koskapa minä
vihaan Tuomas Glahnia ja uskon hänestä mitä pahaa tahansa. Mutta oli
miten oli, itse ei hän puhunut koskaan suhteestaan tuohon ylhäiseen
naiseen enkä minäkään häneltä sitä kysellyt. Mitä se minuun kuului?

En muista, tokko me siinä jokialuksella istuessamme puhelimme muuta kuin
tuosta pienestä kylästä, johon nyt olimme matkalle ja jossa kumpikaan
meistä ei ollut ennen käynyt.

"Siellä kuuluu olevan jonkinlainen hotellikin mukamas", sanoi Glahn ja
katsoi kartasta. "Jos hyvin käy, pääsemme asumaan sinne; emäntä on vanha
englantilainen _halfbreed_, on tiedetty juoruta. Päällikkö asuu
naapurikylässä, hänellä kuuluu olevan monta vaimoa, jotkut niistä ovat
vain kymmenvuotiaita."

No, mistäs minä tiesin, oliko päälliköllä monta vaimoa ja oliko kylässä
hotellia, siksi en virkannut mitään; mutta Glahn hymyili ja mielestäni
oli hänen hymynsä kaunis.

Muuten minä unohdin mainita, ettei häntä suinkaan saata sanoa ihan
virheettömäksi mieheksi, vaikka hän oli pulskannäköinen; hän kertoi
itse, että hänen vasemmassa jalassaan oli vanha laukauksen haava ja että
tätä haavaa vaivasi aina ilmanmuutoksilla kova luuvalo.



II.


Viikon päästä olimme saaneet asunnon siinä suuressa majassa, jota
sanottiin hotelliksi, tuon vanhan englantilaisen _halfbreedin_ luona.
Mokomakin hotelli! Seinät olivat savesta ja puun pahaisista, puun olivat
läpeensä nakerrelleet valkeat muurahaiset, joita vilisi kaikkialla. Minä
asuin tuvan sivuhuoneessa, siinä oli raitin puolella vihreä akkuna,
kaikkiaan yksi ruutupahainen, joka ei ollut varsin kirkas, ja Glahn oli
valinnut itselleen erään surkean pienen hökkelin minun huoneeni
yläpuolella, ylisillä, mistä hänelläkin oli lasiruutu raitille päin,
mutta mikä oli paljon pimeämpi ja kehnompi asua kuin minun. Päivä
paistaa hautoi hänen huoneensa olkikattoa, jonka vuoksi siellä oli
melkein sietämätön helle öin päivin, eikä hänen ylisilleen ollut edes
portaita, vaan ainoastaan nelikapulaiset tikapuun pahaiset. No minkäs
minä sille mahdoin? Annoin Glahnin valita, minä sanoin:

"Täällä on kaksi huonetta, toinen alaalla, toinen yläällä, ota minkä
tahdot!"

Ja Glahn katseli huoneita ja otti sen ylimmäisen, ehkä tahtoen antaa
minulle paremman; mutta olinhan minä myös kiitollinen hänelle siitä? En
ole velassa hänelle.

Pahimman helteen vallitessa me emme huolineet metsästellä, vaan
oleksimme levollisesti majalla; sillä helle olikin ihan hirvittävä.
Nukuimme yöllä huppu lavitsojen ympärillä hyönteisten takia; mutta monen
monituisesti lensi sokea nahkalepakko äänettömästi ja päätä pahkaa
verkkoihimme ja repi niihin reikiä; näin kävi usein Glahnille, hänen kun
täytyi pitää kattoluukkua aina auki helteen vuoksi, mutta minulle
harvoin. Päivällä lojuimme majan edustalla tupakoiden ja katsellen
elämää naapurimajoissa. Alkuasukkaat olivat ruskeita ja paksuhuulisia
ihmisiä, kaikilla heillä oli renkaat korvissa ja silmät kalseat,
ruskeat; he olivat melkein alastomia, vain pumpulivaatekaista tai
lehtiviilekkeitä lanteilla, ja naisilla oli sitäpaitse lyhyt pumpulihame
verhonaan. Lapset olivat ilkosen alasti yötä päivää, niillä oli hyvin
isot, pullottavat mahat, jotka kiilsivät öljystä.

"Naiset on liian lihavia", sanoi Glahn.

Ja minunkin mielestäni naiset olivat liian lihavia, ja ehkäpä ei sitä
ensin ajatellutkaan Glahn, vaan juuri minä; mutta minä en kiistele
tuosta kunniasta hänen kanssaan, vaan suon sen kernaasti hänelle. Muuten
eivät kaikki naiset olleet rumia, vaikka heidän kasvonsa olivat lihavat
ja pöhöttyneet; minä tapasin kylässä tytön, nuoren puoli-tamulittaren,
jolla oli pitkä tukka ja lumivalkeat hampaat, hän oli kaunein kaikista.
Minä satuin tapaamaan hänet eräänä iltana riissivainion pientarella, hän
makasi mahallaan tuuheassa ruohikossa ja sätkytteli jalkojaan. Hän osasi
puhua kanssani ja me juttelimmekin keskenämme niin kauan kuin minua
halutti, oli aamuyö lopuillaan kun erosimme, ja silloin ei hän lähtenyt
heti kotiin, vaan tahtoi sanoa olleensa muka naapurikylässä yötä. Glahn
istuskeli sinä iltana keskellä kylää jonkin majan edustalla, kahden
tytön kanssa, jotka olivat hyvin nuoria, ehkä paraiksi kymmenvuotiaita;
niiden kanssa hän siinä istui liehitellen ja juoden riissiolutta,
sellainen hänestä oli hauskaa.

Parin päivän päästä me läksimme metsälle. Kulimme teeistutusten,
riissivainioiden ja ruohikoiden kautta, etenimme kylästä ja seurasimme
virran suuntaa, tulimme metsään, jossa kasvoi kummallisia, outoja puita,
bambua, mangoa, tamarinttiä, teak- ja suolapuita, öljy- ja kumikasveja,
ties Jumala mitä kaikkia, me emme kumpikaan paljon ymmärtäneet mitä ne
oli. Mutta virrassa ei ollut paljon vettä, ja se oli yhtä vähävetinen
aina sadeaikaan saakka. Me ammuimme villiä kyyhkysiä ja kanoja ja näimme
kaksi pantteria myöhemmin iltapäivällä; papukaijakin lenteli päämme
päällitse. Glahn ampui hirvittävän tarkasti, ei koskaan päin honkia;
mutta hänen kiväärinsähän olikin parempi kuin minun, minä ammuin myöskin
hirvittävän tarkkaan monta kertaa. Minä en siitä koskaan pöyhkeillyt,
mutta Glahn sanoi usein: tuota pistän minä perään, tuota napautan
päähän; näin hän sanoi ennenkuin liipasi ja kun lintu putosi, niin eikös
ollut osannut perään tai päähän. Kun me näimme ne kaksi pantteria,
tahtoi Glahn välttämättä täräyttää niitä haulikollaan, mutta minä sain
hänet siitä houkutelluksi, sillä alkoi pimetä eikä meillä ollut jälellä
kuin pari patruunaa. Tästä hän taas pöyhkeili, hän ei muka pelkäisi
ampua panttereja hauleilla.

"Minua harmittaa, kun en sittenkin ampunut", sanoi hän minulle. "Minkä
tähden Te olette niin hemmetin varovainen? Tahdotteko Te elää kauan?"

"Minua ilahuttaa, kun Te huomaatte minut itseänne järkevämmäksi",
vastasin minä.

"No, ei nyt ruveta vihamiehiksi mokomasta", sanoi hän sitten.

Näin sanoi hän, mutta en minä; jos hän tahtoi minusta vihamiestä, niin
sama se. Minusta alkoi hän käydä vastenmieliseksi kevytmielisten
tapainsa ja viettelijä-mahtinsa vuoksi. Eilen illalla olin kävellyt
aivan rauhallisena Maggien, tamulilaistytön, kanssa, joka oli
ystävättäreni, ja me olimme molemmat hyvällä tuulella. Glahn istuu siinä
majan edustalla ja tervehtii ja hymyilee meille ohi kulkiessamme; mutta
Maggie näki hänet silloin ensi kertaa ja alkoi udella jos jotakin
hänestä. Niin paljon oli Glahn tamulilaistyttöön vaikuttanut, että kun
me erosimme, niin me lähdimme kumpikin omalle suunnalleen, tyttö ei
tullut minun luokseni.

Glahn koetti sotkea asiaa ikäänkuin ei tuo tapaus olisi merkinnyt
mitään, kun minä hänelle siitä kerroin. Mutta minä en unohtanut sitä.
Eikä hän minulle nauranut ja hymyillyt, kun me kulimme majan ohi, vaan
Maggielle.

"Mitä se pureksii suussaan?" kysyi hän minulta.

"En tiedä", vastasin minä; "pureksii vain, sitä varten kai sille hampaat
on annettu."

Ja tiesinhän minä, että Maggie pureksi, olin sen jo kauan sitten
huomannut. Mutta ei hän pureksinut beteliä, sillä hänen hampaansa olivat
aivan valkeat, sitävastoin oli hänellä tapana pureksia mitä tahansa
muuta, pistää suuhunsa ja pureksia kuin mitäkin makeisia. Sattui saamaan
mitä vain, lanttia, paperilappuja, linnunhöyheniä, kaikkea hän
pureskeli. Mutta ei häntä sentähden sopinut häväistä, kun hän oli siitä
huolimatta seudun kaunein tyttö; mutta Glahn oli minulle kateellinen,
siinä pulma piili.

Seuraavana iltana me muuten tulimme jälleen hyviksi ystäviksi Maggien
kanssa, emmekä nähneet Glahnia.



III.


Kului viikko, me kävimme joka päivä metsällä ja ammuimme paljon riistaa.
Eräänä aamuna, kun me juuri saavuimme metsään, tarttui Glahn
käsivarteeni ja kuiskasi: Seis! Samassa hän nakkaa pyssyn siimalleen ja
laukaisee. Nuori leopardi kaatui. Minä olisin myöskin voinut silloin
ampua, mutta Glahn anasti sen kunnian ja ampui ensin. Miten se nyt taas
tahtoo pöyhkeillä! ajattelin minä. Me tulemme kuolleen eläimen luo, se
on kuollut kuin tukki, reikä vasemmassa kylessä ja kuula oli jäänyt
selkään.

En pidä siitä, että minua tartutaan käsivarteen, sanoin siksi:

"Noin minäkin olisin voinut ampua."

Glahn katsoi minuun.

Lausuin jälleen:

"Te ette kai usko, että minä olisin voinut niin ampua?"

Glahn ei vastaa nytkään. Sensijaan rupee hän jälleen lapsettelemaan ja
ampuu kuollutta leopardia uudelleen, nyt pään läpi. Minä katson kuin
puusta pudonneena.

"Näes", selitteli hän, "minä en voi tyytyä siihen, että olen osannut
leopardia kylkeen."

Viilsi liiaksi hänen turhamaisuuttaan se, että hän oli ampunut noin
arkipäiväisesti, aina tahtoi hän olla etevin. Miten hän oli narrimainen!
Mutta eihän se minuun kuulunut, en minä aikonut kieliä hänen tekoaan.

Ehtoolla kun me tulimme kylään tuoden tuota kuollutta leopardia, tuli
paljon alkuasukkaita sitä katsomaan. Glahn sanoi muuten vain, että me
olimme ampuneet sen aamulla eikä ollut siitä silloin sen enempää
olevinaan. Maggiekin tuli siihen.

"Kuka tuon ampui?" kysyi hän.

Ja Glahn vastasi:

"Kai nähnet, kaksi haavaa, me ammuimme sen tänä aamuna mentyämme
metsälle." Ja hän käänteli eläintä ja näytteli Maggielle noita kahta
haavaa, sekä kylessä että päässä olevaa. "Tuosta meni minun kuulani",
sanoi hän ja näytti haavaa kylessä, tahtoen, narri, antaa minulle
kunnian päähän osaamisesta. Minä en viitsinyt häntä oikaista enkä
oikaissutkaan. Glahn alkoi sitten kestitä alkuasukkaita riissioluella,
juotti ketä tahansa.

"Te molemmat olette ampuneet sen", sanoi Maggie itsekseen ja katseli
kuitenkin koko ajan vain Glahnia.

Vedin hänet syrjään ja sanoin:

"Miksi katselet koko ajan häntä? Enkö minäkin ole tässä lähellä?"

"Olet", vastasi hän. "Ja kuule: minä tulen tänä iltana."

Seuraavana päivänä sitten sai Glahn sen kirjeen. Hänelle tuli nimittäin
kirje pikalähetin kautta jokiasemalta, ja se oli kierrellyt sadan
kahdeksankymmenen peninkulman mutkan. Kirje oli kirjoitettu naisen
käsialalla, ja minä ajattelin, että se mahdollisesti oli hänen entiseltä
ystävättäreltään, tuolta ylhäisellä naiselta. Glahn nauroi
hermostuneesti luettuaan sen, ja antoi lähetille setelin lisäpalkkiota,
kun tämä oli tuonut kirjeen. Mutta piakkoin hän kävi sanattomaksi ja
synkeäksi eikä tehnyt muuta kuin tuijotti tuijottamistaan. Ehtoolla joi
hän itsensä humalaan erään vanhan alkuasukas-kääpiön ja hänen poikansa
kanssa, ja halaili minuakin ja tahtoi välttämättä myös minua juomaan
kanssaan.

"Te olette rakastettava tänäiltana", sanoin minä.

Hän nauraa hohotti ja vastasi:

"Täällä me kaksi nyt kykötämme Indian metsissä ja ajamme riistaa, vai?
Eikö tämä ole hurjan hassua? Malja kaikille maailman valtakunnille ja
maille, ja malja kaikille kauniille naisille, naiduille ja
naimattomille, etäisille, läheisille! Ho-hoo! Ajatelkaas miestä, jota
kosii vaimo, naitu vaimo!"

"Kreivitär!" sanoin minä pisteliäästi. Sanoin sen hyvin pisteliäästi, ja
se koski häneen, hän virnisti kuin koira, sillä se koski häneen. Sitten
rypisti hän yhtäkkiä otsaansa ja alkoi räpyttää silmiään ja harkita
perin pohjin, oliko nyt ilmaissut liikaa, niin juhlallisen suurena piti
hän tuota salaisuuttaan. Mutta samassa juoksi parvi lapsia majallemme ja
huusi: "Tiikerit, hohoi, tiikerit!" Tiikeri oli kaapannut lapsen melkein
kylän viereltä, viidakkoon kylän ja joen välille.

Tuskin kuuli sen Glahn, joka oli humalassa ja särkyneellä sekapäällä,
kun jo tempasi rihlansa ja juoksi minkä ehti viidakkoon; hänellä ei
ollut edes hattua päässään. Mutta miksi otti hän nyt rihlan eikä
haulikkoa, jos kerran oli niin rohkea kuin kehui? Hänen oli kahlattava
virran yli, joka oli vaarallista, mutta virtahan oli tietysti melkein
kuiva aina sadeaikaan saakka; jonkun hetken päästä kuulin kaksi
laukausta ja kohta sen jälkeen kolmannen laukauksen.

Kolme laukausta yhteen elukkaan! ajattelin minä; jalopeurakin olisi
kellistynyt kahdella laukauksella, ja nyt ammutaan vain tiikeriä! Mutta
eipä noista kolmestakaan laukauksesta ollut hyötyä, lapsi oli jo revitty
kuoliaaksi ja melkein syöty, kun Glahn saapui; ellei hän olisi ollut
niin humalassa, ei hän olisi yrittänytkään sitä pelastaa.

Yön rehjosteli hän kokonaan naapurimajassa, erään lesken ja hänen kahden
tyttärensä keralla, Jumala ties kenen keralla heistä.

Kahteen päivään ei Glahn ollut selvänä niin siunattua hetkeä, ja hän
olikin saanut paljon tovereita juopottelemaan kanssaan. Hän vaati minua
turhaan mässäykseen, hän ei enää aprikoinut mitä sanoi ja haukkui minun
olevan mustasukkaisen.

"Lemmenkateus sokaisee Teidät", sanoi hän.

Lemmenkateus! Minä kateellinen hänelle!

"Kuulkaas", sanoin minä, "minäkö kateellinen Teille! Mistä minä olisin
Teille kateellinen?"

"No, siis Te ette ole kateellinen", vastasi hän. "Minä muuten tervehdin
tänä iltana Maggieta, hän pureskeli kuten aina jotain suussaan."

Nielasin vastaukseni ja menin matkaani.



IV.


Aloimme jälleen metsästellä. Glahn tunsi loukanneensa minua ja pyysi
minulta anteeksi.

"Muuten minä olen niin surkean väsynyt kaikkeen", sanoi hän; "toivoisin,
että sattuisitte ampumaan harhaan ja laskisitte kuulan kallooni."

Sellaisilla aatoksilla hän askaroitsi, että minä laskisin kuulan hänen
kalloonsa. Kai tuo kreivittäreltä tullut kirje taas leimautti liekkiin
hänen muistonsa, ja minä vastasin:

"Edestä syömätön löytyy."

Hän kävi päivä päivältä yhä äänettömämmäksi ja synkeämmäksi, hän ei
juonut enää eikä puhunut niin ainoata sanaa; poskensa painuivat
kuopalle.

Eräänä päivänä kuulin yhtäkkiä rupattelua ja naurua akkunani alta,
katsoin ulos, Glahnille paistoi naama taas ilosta ja hän seisoskeli
siellä jutellen äänekkäästi Maggien kanssa. Hän käytti kaikkia hurmaavia
eleitänsä. Maggie oli kai tullut juuri kotoa ja Glahn oli varuillaan
odotellut häntä. He eivät haikailleet edes lyöttäytyä yhteen juuri minun
lasiruutuni alla.

Vavistus karmi ruumistani, viritin rihlani hanan, mutta laskin sen
jälleen alas. Menin ulos ja tartuin Maggieta käsivarteen; läksimme
äänettöminä kylälle päin; Glahn pujahti heti takaisin majaan,

"Miksi puhelet taas hänen kanssaan?" kysyin minä Maggielta.

Hän ei vastannut.

Olin tuonen tuskissa epätoivosta, sydämeni jyskytti niin, että tuskin
saatoin hengittää. Koskaan en ollut nähnyt Maggieta niin kauniina kuin
nyt, koskaan en ollut nähnyt niin kaunista aitovalkoista tyttöä, ja
siksi minä unohdin, että hän oli Tamulitar, unohdin kaikki hänen
tähtensä.

"Vastaa", sanoin minä, "miksi sinä puhelet hänen kanssaan?"

"Pidän hänestä enemmän", vastasi hän.

"Pidätkö hänestä enemmän kuin minusta?"

"Pidän."

Vai niin, hän piti hänestä enemmän, vaikka minä olin hänen veroisensa!
Enkö ollut aina ollut Maggielle ystävällinen ja antanut hänelle lantteja
ja lahjoja? Ja millainen oli Glahn ollut?

"Hän pilkkaa sinua, hän sanoo, että sinä pureksit aina jotain", sanoin
minä.

Sitä hän ei ymmärtänyt, ja minä selittelin hänelle juurta jaksain, että
hänellä aina oli tapana pistää suuhunsa mitä sattui ja pureksia sitä ja
että Glahn siksi pilkkasi häntä. Se vaikutti häneen enemmän kuin kaikki
muu, mitä hänelle sanoin.

"Kuules, Maggie", sanoin minä, "sinun täytyy tulla ikiomakseni; etkö
tahdo tulla? Olen mietiskellyt sitä, sinun täytyy tulla minun mukaani,
kun matkustan pois täältä, minä nain sinut, kuuletko, ja me matkustamme
asumaan minun maahani. Tokipa tahdot?"

Ja sekin vaikutti häneen, Maggie vilkastui ja puheli halukkaasti
kanssani, kun me kävelimme siellä. Hän mainitsi vain kerran Glahnin
nimeä, hän kysyi:

"Ja tuleeko Glahn mukaan kun me matkustamme?"

"Ei", vastasin minä, "ei tule. Oletko pahoillasi siitä?"

"En, en", vastasi hän heti, "olen hyvilläni siitä."

Muuta hän ei puhunut hänestä ja minä tunsin rauhoittuvani. Maggie tuli
myös luokseni kotiin, kun häntä pyysin.

Kun hän parin tunnin päästä lähti luotani, kapusin tikapuita myöten
Glahnin asumukselle ja koputin tuota ohutta ruoko-ovea. Hän oli kotona.
Minä sanoin:

"Tulin Teille sanomaan, että meidän ei pitäisi ehkä mennä huomenna
metsälle."

"Miksi niin?" kysyi Glahn.

"Siksi, että minä en mene takuuseen, etten ammu harhaan ja laske kuulaa
kalloonne."

Glahn ei vastannut, ja minä menin takaisin alas. Tämän varoituksen
kuultuaan hän ei kai uskaltaisi lähteä huomenna metsälle; mutta miksi
hän oli houkutellut Maggien juuri minun akkunani alle ja rupatellut
ääneen hänen kanssaan? Miksei hän matkustanut kotiin, jos kirjeessä
kerran kutsuttiin häntä? Hän ei lähtenyt, sen sijaan hän vain kuleksi
hampaitaan kiristellen ja huudahteli itsekseen: "En, en! Ennen annan
vaikka silputa itseni kappaleiksi!"

Mutta sen illan jälkeisenä aamuna, jona olin häntä varoittanut, tulee
Glahn kuin tuleekin sänkyni viereen ja huutaa:

"Hei ylös, toveri! Mitä ihanin ilma, mennään ampumaan otus. Muuten: te
puhuittte eilen typeryyksiä."

Kello ei ollut vielä kuin neljä, mutta minä nousin heti ylös ja
laittauduin lähtökuntoon, koskapa hän ei varoituksestani piitannut.
Latasin kiväärini ennenkuin läksimme ja annoin hänen nähdä, että minä
sen latasin. Eikä ollut päällepäätteeksi lainkaan ihana ilma, kuten hän
sanoi, vaan satoi, ja siten pilkkasi hän minua entistä pahemmin; mutta
minä en ollut tietävinäni ja lähdin vaieten hänen kanssaan.

Koko päivän kuleksimme me metsissä, kukin omia tuumiaan hautoen... Me
emme ampuneet mitään, meiltä livahti otus toisensa jälkeen miettiessämme
aivan muita menoja kuin metsästystä. Puolenpäivän seutuvilla rupesi
Glahn kävelemään jonkun askeleen edessäni, ikäänkuin tahtoen saattaa
minut siten mitä parhaimpaan tilaisuuteen tehdä hänelle mitä tahdoin;
hän käveli aivan pyssynpiippuni suulla, mutta senkin pilkan minä siesin.
Me palasimme kotiin illalla, ilman ikäviä sattumia. Minä ajattelin: Ehkä
hän nyt näkee parhaaksi antaa Maggien olla rauhassa!

"Tämä oli elämäni pisin päivä", sanoi Glahn, kun illalla seisoimme majan
luona.

Emme puhuneet siinä sen enempää.

Seuraavina päivinä hän oli kovin mustalla mielellä, kai yhä tuon kirjeen
vuoksi. "En jaksa tätä sietää, en, en jaksa tätä sietää!" puheli hän
joskus öillä; se kuului läpi majan. Hän tuli niinkin jöröksi, ettei
vastannut emäntämme ystävällisimpiinkään kysymyksiin ja hän oikein
voihki nukkuessaan. Kyllä hänellä on taakkaa tunnollaan! ajattelin minä;
mutta miksi kummalla hän ei matkusta kotiin? Kai pöyhkeytensä estää, hän
ei vain noin tuostaan nöyrry palaamaan, kun hänet kerran oli
karkoitettu.

Tapasin Maggieta joka ilta, eikä Glahn jutellut enää hänen kanssaan.
Minä huomasin, että hän oli herennyt pureskelemasta, hän ei pureskellut
enää lainkaan ja minä olin siitä hyvilläni ja ajattelin: hän ei
pureskele enää, nyt hän on entistä ehompi ja minä rakastan häntä
moninverroin enemmän kuin ennen! Eräänä päivänä tiedusteli hän Glahnia,
tiedusteli hyvin varoen. Eikö hän ollut terveenä? Oliko hän matkustanut
pois?

"Ellei hän ole kuollut tai matkustanut", vastasin minä, "niin lojunee
hän kai kotosalla. Minusta se on yhdentekevää. Häntä ei jaksa enää
sietää."

Mutta kun me samassa saavuimme majalle, näimme me Glahnin lojuvan maassa
matolla, kädet niskassa ja tuijottelevan taivaaseen.

"Tuossapa hän näkyykin lojuvan", sanoin minä. Maggie meni suoraan hänen
luokseen, ennenkuin ehdin estää ja sanoi iloisella äänellä:

"En minä pureskele enää, katsokaa nyt! En höyheniä, lanttia,
paperinkappaleita minä pureskele enää." Glahn tuskin katsahti häneen ja
lojui vain sanaa sanomatta; mutta Maggie ja minä läksimme. Kun minä
moitin häntä ja sanoin, että hän oli rikkonut lupauksensa, ja puhellut
taas Glahnille, vastasi hän, että hän tahtoi torua Glahnia.

"Vai niin, hyvä on, toru sinä vain häntä", sanoin minä; "mutta hänenkö
tähtensä sinä herkesit pureskelemasta?"

Hän ei vastannut. Vai ei hän vastannut!

"Sano, kuuletkos hänenkö tähtensä?"

"Ei, ei", vastasi hän, "vaan sinun tähtesi."

Enkä minäkään osannut muuta luulla. Miksipä hän tekisi mitään Glahnin
tähden?

Maggie lupasi tulla ehtoolla luokseni ja hän tulikin.



V.


Hän tuli kello kymmenen, minä kuulin hänen äänensä ulkoa, hän puheli
jonkun lapsen kanssa, jota hän talutti. Miksei hän tullut sisään ja
miksi oli hän ottanut lapsen mukaansa? Minä katselen häntä ja pian
aavistelen, että hän antaa jollekin merkkiä puhumalla ääneen sen lapsen
kanssa, huomaan myös, että hän katselee yhä ylisille, Glahnin
akkunaruutuun. Oliko Glahn ehkä nyykäyttänyt hänelle päätään tai
viittaillut akkunasta kuullessaan hänen äänensä ulkoa? Koko menosta
tajusin toki sen, ettei sitä töllötellä ilmaan silloin kun puhellaan
lapselle maan kamaralle.

Aioin jo mennä ulos ja ottaa häntä käsipuolesta; mutta silloin hän juuri
päästi lapsen, jätti sen ulos ja tuli majan ovesta sisään, astui
eteiseen. Noo, viimeinkös tuli, kylläpä saa tullessaan aika torat!

Kuuntelen, miten Maggie tulee eteiseen, en erehdy, hän jo ihan hipuu
oveani. Mutta eipäs tulekaan minun luokseni, kuulen hänen kapuavan ylös
tikapuita, ylisille Glahnin kojuun, kuulen sen ihan selvään. Paiskaan
oveni selälleen, mutta Maggie on jo ehtinyt ylös, ovi sulkeutuu hänen
perästään ja muuta en enää kuule. Silloin oli kello kymmenen.

Ja minä menen sisään huoneeseeni ja otan kiväärini ja lataan sen, siinä,
vaikka yö on paraillaan. Kello kaksitoista kapuan tikapuita ylös ja
kuuntelen Glahnin ovella, kuulen Maggien olevan siellä, kuulen, että hän
on hellä Glahnille, ja menen takaisin alas. Kello yksi menen uudestaan
ylös, ei kuulu mitään. Odotan ovella milloin he heräisivät, kello tulee
kolme, neljä, ja kun se tuli viisi, niin he heräsivät. Hyvä! ajattelin
minä enkä ajatellut mitään muuta kuin että nyt he olivat heränneet, mikä
oli oikein hyvä. Mutta kohta sen jälkeen kuulin melua ja mekastusta
alaalta majasta emäntämme huoneesta ja minun oli joutuin palattava alas,
jottei hän minua huomaisi. Glahn ja Maggie olivat varmaankin heränneet
ja minä olisin kuunnellut paljon kauemmin, mutta minun oli mentävä.

Eteisessä tuumin itsekseni: Tästä se meni, se hipaisi käsivarrellaan
oveani, mutta ei avannut sitä, se kapusi ylös tikapuita, ja tuossa on ne
tikapuut, noille neljälle kapulalle se astui.

Sänkyni oli yhä koskemattomana, enkä heittäytynyt nytkään siihen, vaan
asetuin akkunan ääreen ja katselin, hypistelin siinä hiljaa kivääriäni.
Sydämeni ei tykyttänyt, se värisi.

Puolen tunnin päästä kuulen Maggien jälleen kapuavan tikapuita. Painan
kasvoni ruutua vasten ja näen hänen tulevan ulos majasta. Hänen yllään
oli se pieni lyhyt pumpulihame, joka ei ylttänyt polviinkaan, ja
olkapäillään oli villainen kaulahuivi, jonka hän oli lainannut
Glahnilta. Muuten oli hän ihan alasti ja se pieni pumpulihame oli hyvin
rypistynyt Hän kulki tapansa mukaan hyvin verkkaan eikä katsahtanutkaan
minun ruutuuni. Sitten katosi hän majojen taa.

Jonkun hetken päästä tuli Glahnkin alas, rihla kainalossa ja valmiina
lähtemään metsälle. Hän oli synkkä, eikä tervehtinyt. Sitäpaitsi hän oli
hepennellyt itsensä hienoksi ja huolehtinut tavattomasti puvustaan. Kas
nyt kun on pukeutunut sulhaseksi, ajattelin minä.

Varustauduin lähtöön heti ja läksin hänen kanssaan, ja kumpikaan meistä
ei puhunut sanaakaan. Pari kanaa, jotka ammuimme, repelimme me
surkeasti, sillä me ammuimme ne rihlatuilla, mutta me paistoimme ne puun
juurella niin hyvin kuin taisimme ja aterioimme vaieten. Niin kului aika
kello kahteentoista.

Glahn huusi minulle:

"Oletteko ihan varma, että pyssynne on ladattu? Mikä tietää mitä eteen
osuu. Ladatkaa se nyt vain."

"Se on ladattu", vastasin minä.

Sitten katosi hän viidakkoon ja viipyi jonkun hetken poissa. Miten
halusta hänet ampuisin, kellistäisin kuin kurjan koiran! Ei ollut
kiirettä, hän saisi totutelleita sitä ajattelemaan, ja hän ymmärsi aivan
hyvin mitä minä hankitsin, siksi hän kysyikin, oliko pyssyni ladattu. Ei
voinut hän edes tänään olla pöyhkeilemättä, hän oli hepennellyt itseään
ja pannut uuden paidan ylleen; hänen naamansa oli tavattoman koppava.

Yhden tienoissa tulee hän yhtäkkiä eteeni kalpeana ja kiukkuisena ja
sanoo:

"En jaksa sietää tätä enää! Katsojaa nyt hitolla, onko pyssynne ladattu,
onko siinä mitään."

"Pitäkää huoli omasta pyssystänne, rohkenen pyytää", vastasin minä.
Mutta kyllä minä tiesin varsin hyvin, miksi hän alituiseen kyseli
pyssyäni.

Ja hän lähti taas luotani. Olin vastannut hänelle niin selkeän
epäävästi, että hän kävi sävyisäksi ja lähti pää painuksissa pois.

Sitten kohta ammuin kyyhkysen ja latasin uudelleen. Siinä ladatessani
seisoo Glahn puoleksi suojassa puun takana ja katselee minua, katselee
tokko tosiaan lataan ja kohta alkaa hän sitten lauleskella kovalla
äänellä ja selvästi virttä, ja vielä häävirttä. Se laulaa häävirsiä ja
pukeutuu parhaaseen pukuunsa, ajattelin minä, sillä kujeella se tänään
tuumii eniten pauloa. Keskellä laulua alkaa hän kävellä hiljaa edessäni,
pää painuksissa, ja kävellessään hän yhä vain laulaa. Hän pysyttelihe
taas ihan minun pyssynpiippuni suulla, kuten olisi ajatellut: Nyt, nyt
sen pitää tapahtua, siksi minä laulelen tätä häävirttä! Mutta se ei
tapahtunut, ja kun hän vaikeni, ei hän voinut muuta kuin katsoa taakseen
minuun.

"Emmeköhän me kuitenkaan ammu mitään tänään", sanoi hän ja hymyili kuten
puolustellen itseään ja hyvittääkseen minua, kun lauloi metsällä. Mutta
vielä silloinkin oli hänen hymynsä kaunis, oli kuin olisi hänen
sydämensä itkenyt, ja hänen huulensa värisivät tosiaan, vaikka hän oli
olevinaan siitä, että saattoi hymyillä näin vakavalla hetkellä.

En ollut mikään naishempu ja hän huomasi kyllä, ettei voinut minua
lumota, hän kävi kärsimättömäksi, kalpeaksi, hän hääri ympärilläni
kiihkein askelin, tuli milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin
oikealle puolelleni ja silloin tällöin seisattui hän minua odottelemaan.
Viiden tienoissa kuului yhtäkkiä pamaus ja kuula vinkaisi korvissani.
Kavahdin, Glahn seisoi hievahtamatta muutamia askelia minusta ja
tuijotti minuun, sauhuava kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua minut? Minä
sanoin:

"Päin honkiin! Ammutte nykyjään huonosti."

Mutta hän ei ampunut huonosti, hän ei ampunut milloinkaan päin honkiin,
hän oli vain ärsyttänyt minua.

"No, kostakaa sitten, saatanalla!" huusi hän.

"Kun aikani tulee", sanoin minä ja purin hammasta.

Seisoimme vastakkain ja katsoimme toisiamme, yhtäkkiä keikauttaa Glahn
olkapäitään ja huutaa minulle: "Raukka!" Miksi pitikin hänen sanoa minua
raukaksi? Nostin pyssyn silmälle, tähtäsin keskelle hänen naamaansa ja
laukaisin.

Edestä syömätön löytyy...

       *       *       *       *       *

Mutta nyt ei Glahnin suvun tarvitse enää haeskella tätä miestä, minua
kiusottaa aina nähdä lehdissä tuota hölmöä ilmoitusta suuresta
korvauksesta sille, joka voi antaa tietoja kuolleesta. Tuomas Glahn
kuoli tapaturmasta, harhalaukauksesta metsästysretkellä Indiassa. Oikeus
kätki hänen nimensä ja kuolemansa asiallisiin pöytäkirjoihin, ja näissä
pöytäkirjoissa sanotaan, että hän on kuollut, uskokaa minua, ja vieläpä
että hän kuoli harhalaukauksesta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.