Title: Chikago - Nykyajan romaani
Author: Sinclair, Upton
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Chikago - Nykyajan romaani" ***


CHIKAGO

Nykyajan romaani


Kirj.

UPTON SINCLAIR


Tekijän luvalla ["The Jungle"] suomentanut O.A. Joutsen



WSOY, Porvoo, 1906.

Lahden Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.



I LUKU.


Kello neljä iltapäivällä oli toimitus loppunut ja vaunut alkoivat ajaa
esiin. Kaiken matkaa oli perässä seurannut suuri ihmisjoukko, jota
Marija Berczynskan eloisuus oli kiihottanut. Koko valmistelu lepäsi
Marijan leveillä olkapäillä -- hänen tehtävänsä oli valvoa, että kaikki
kävi hyvin ja kotoisten tapojen mukaan; hän ryntäili edestakasin,
sysäten jokaisen vastaansattuvan tieltään, huutaen ja riidellen koko
päivän mahtavalla äänellään, ja oli yleensä niin innokas valvoessaan,
että muut pysyisivät tyyninä ja säädyllisinä, että hän vallan unohti
oman itsensä: Hän lähti kirkosta kaikkein viimeisenä, ja tahtoen olla
kaikkein ensimmäisenä häätalossa oli hän käskenyt ajurin kiiruhtamaan
niin pian kuin mahdollista. Ajurilla näytti kuitenkin olevan omat
arvelunsa asiasta, ja silloin Marija raivostui, avasi vaunun akkunan,
pisti ulos päänsä ja puolen yläruumistaan ja selitti miehelle
mielipiteensä hänen käytöksestään, ensin litvankielellä, jota tämä ei
ymmärtänyt, ja sitte puolankielellä, jota mies ymmärsi. Ylhäisellä
asemallaan istuen ajuri arveli asian paremmin ymmärtävänsä ja antautui
väittelyyn ajettavansa kanssa, ja seuraukseksi oli tullut ylen kiivas
torailu, joka kesti koko matkan Ashland Avenueta ajettaessa ja
houkutteli aina joka kadunkulmauksessa uuden parven katupoikia yhtymään
siihen saattueeseen, joka jo juosten seurasi vaunua.

Tämä oli onneton seikka, sillä paljon väkeä oli jo kokoutunut
häähuoneen ulkopuolelle. Soitto oli jo alkanut, ja kauvas kuultiin
yhden sellon yksitoikkoinen "brum, brum" ja kahden viulun surkea
vikinä. Heti kun oli huomannut kansanpaljouden, Marija äkisti keskeytti
kyselynsä ajurin esivanhemmista sekä hypähti alas ajopeleistä ja
raivasi itselleen tien hääsaliin. Sinne onnellisesti päästyään hän
kääntyi ympäri ja rupesi tyrkkimään väkeä vastapäiseen suuntaan, koko
ajan huutaen _"Eik! Eik! Uzdaryk-duris!_ (Tule! Tule! Avaa ovet!)"
tavalla ja äänensävyllä sellaisella, että orkesterin hälinä siihen
verrattuna tuntui keijukaisten soitolta.

"Z. Graiczunas, Pasilinksminimams darzas. Vynas. Sznapsas. Iloisten
puutarha. Viinejä ja liköörejä. Yleinen päävarasto" -- oli luettavana
kyltillä, joka riippui huoneuston ulkopuolella. Lukijaa, joka
arvattavasti ei ymmärrä litvankieltä, ilahuttanee saada tietää, että
kysymyksenalainen paikka oli erään krouvin perähuone siinä Chikagon
osassa, joka paraiten tunnetaan nimellä "teurastamoiden takalisto".
Niin on todella asianlaita; mutta, kuinka epätäydelliseltä, jopa
suorastaan alentavalta tämän nimen täytyi tuntua jokaisesta, ken tiesi
että tässä paikassa ja tällä hetkellä muuan Jumalan hienoimpia luomia,
pieni Ona Lukoszaite vietti elämänsä tärkeintä tapausta, nimittäin
häitään!

Hän seisoi ovella serkkunsa Marijan turvissa, vallan hengästyneenä
ponnisteluistaan päästä joukon lävitse ja näyttäen tuskaiselta kaikessa
onnellisuudessaan. Hänen silmissään oli ihmettelevä ilme, suupielensä
värähtelivät ja hänen muuten kalpeilla pikku kasvoillaan hohti nyt
punerrus. Hän oli puettu yksinkertaiseen valkoseen musliinihameeseen,
ja samanvärinen ohut huntu peitti hänen päänsä. Huntuun oli kudottu
viisi ruusua keltasesta silkkipaperista ja yksitoista vihreää
ruusunlehteä. Käsissä hänellä oli uudet valkoset pumulihansikkaat, ja
hänen seisoessaan siinä pelokkaasti silmäillessä ympärilleen liikkuivat
hänen sormensa levottoman hermostuneesti. Hän tuskin voi kestää tätä
jännitystä -- mielenliikutus väreili hänen kasvoillaan ja värähytti
tavantakaa koko hänen ruumistaan. Hän oli niin nuori -- täyttänyt
juuri kuusitoista vuotta -- ja pienikasvuinen ikäänsä nähden, tuskin
lasta suurempi; ja aivan äsken hänet oli vihitty avioliittoon --
vihitty juuri Jurgikseen [lausutaan Joorghis], tähän Jurgis Rudkukseen,
joka seisoi tuossa valkonen kukka uuden mustan pukunsa näpinlävessä,
leveäharteisena ja tukevanyrkkisenä.

Ona oli sinisilmäinen ja vaalea, mutta Jurgiksella oli suuret mustat
silmät tuuheitten kulmakarvojen ja paksun mustan tukan alla, joka
kähertyi laineina korvien ympärille -- molemmat sanalla sanoen
muodostivat tuollaisen epäsuhtaisen parin, jommoisilla luontoemo usein
saattaa ymmälle kaikki vanhat ja uudet profeetat. Jurgis jaksoi nostaa
kokonaisen härän ja kantaa sen jäähdytysvaunuun ilman että hänen
polviniveleensä värähtivät; ja nyt hän seisoi pimeässä nurkassaan
säikähtyneenä kuin vainottu otus, ja hänen oli pakko kostuttaa
kielellä huuliaan joka kerta, ennenkun kykeni kiittämään ystävien
onnentoivotuksista.

Sitten vähitellen onnistuttiin erottamaan katsojat ja häävieraat hiukan
toisistaan -- ainakin sen verran että juhlamenoihin häiritsemättä
voitiin käydä. Kuitenkin olivat ovet ja akkunat koko ajan täynnä
uteliaita; ja jos joku näistä katsojista tuli tarpeeksi likelle tai
näytti perin nälkiytyneeltä, pyydettiin hänen istumaan joukkoon ja
ottamaan osaa juhlaan. _Veselijan_ (häämenojen) kirjoittamattomiin
lakeihin kuului, ettei kenkään saisi lähteä nälkäisenä; ja vaikka
tietystikin vaikeaksi kävi Chikagon teurastamopiirin 250,000
asukkaan joukossa sovelluttaa tätä tapaa, joka oli syntynyt Litvan
metsäseuduilla, niin tekivät juhlan järjestäjät kuitenkin parastaan,
ja kadulta sisään juosseet lapset, jopa ympäriinsä terhentelevät ja
haistelevat koiratkin lähtivät pois entistä onnellisempina. Kaikkien
muodollisuuksien puute oli tämän juhlan hauskimpana puolena. Miehillä
oli hatut päässä, milloin se heitä miellytti; jollei, niin ottivat
he ne pois, jopa takitkin päältään; he söivät milloin ja mitä vain
tahtoivat ja kävelivät ympäriinsä huoneessa mielensä mukaan. Puheita
pidettiin ja lauluja laulettiin, mutta kenenkään ei ollut pakko
kuunnella niitä; jos ken väliajalla halusi itse puhua tai laulaa, oli
hänellä siihen täysi oikeus. Kenkään ei antanut tästä syntyvän sorinan
häiritä itseään; poikkeus oli kuitenkin tehtävä lasten suhteen, joita
oli yhtä paljon kuin kutsuvieraita. Lapsille ei oltu osotettu mitään
erityistä paikkaa, ja sen vuoksi määrättiin muuan salin nurkka heidän
kehtojaan ja vaunujaan varten. Näissä nukkuivat pienokaiset, kolme tai
neljä yhdessä, ja ne heräsivätkin yhdessä, milloin niin sattui. Ketkä
olivat tarpeeksi isoja ulottumaan pöydälle, ne kiertelivät ympäriinsä
tyytyväisenä makostellen makkaroita tai lihaisia luita.

Huone on noin yhdeksän neliömetriä avara, paljain, valkeiksi
maalatuin seinin, joilla riippuu vain almanakka ja kuva jostakin
kilpa-ajohevosesta. Oikealta johtaa ovi krouviin, mistä näkyy muutamia
kuokkavieraita häitä tirkistämässä sekä tiski, jonka takana seisoo
krouvari, puettuna tahrautuneeseen valkoseen pukuun, vahatuin viiksin
ja huolellisesti öljytty hiuskiehkura liimattuna toiselle ohimolle.
Vastapäisessä nurkassa seisoo kaksi pöytää, jotka valloittavat
kolmannen osan huoneesta ja notkuvat erilaisten kylmien ruokien alla,
joita ne, jotka vielä ovat nälkäisiä, antavat hyvältä maistua. Toiseen
päähän, missä morsian seisoo, on sijoitettu iso hääkakku, keskellä
konvehteista rakettu Eiffel-torni ja sen ympärillä sokerisia enkeleitä
ja ruusuja sekä keltasia, vihreitä ja punasinerviä kynttilöitä.
Taustassa olevan oviaukon kautta voi katsella keittiöön, jossa huomaa
savuavan ja sähisevän hellin, ympärillä parvi ahkeraan kiherteleviä
naisia, nuoria ja vanhoja. Vasemmanpuoleisessa nurkassa, pienellä
tilapäisellä lavalla istuu kolme soittoniekkaa tehden epätoivoisia
ponnistuksia saadakseen läsnäolijat kuuntelemaan heidän soittoaan;
edelleen lapsia, jotka yrittävät samaa, ja avoin akkuna, josta utelias
väkijoukko imee sisäänsä näkemäänsä, kuulemaansa ja haistamaansa
juhlailoa.

Äkisti lähenee paksu höyrypilvi, jonka takaa voi erottaa täti
Elisabethin, Onan kasvatusäidin -- Teta Elzbietan, kuten häntä
kutsutaan -- joka kantaa muhennettua ankkaa isolla vadilla. Hänen
perässään astuu pieni Katrina horjuen hänkin samallaisen kuorman
alla; ja pari minuuttia myöhemmin tulee vanha isoäiti Majauszkiene,
sylissään mahtava keltanen malja täynnä höyryäviä perunoita. Siten
tulee vähitellen kaikki valmiiksi kemun alkamiseen -- pöydällä on
siankinkku sekä vadillinen hapankaalia, keitettyjä riisisuurimoita,
makkaraa, isoja läjiä viidenpenninleipiä, maitokolpakoita ja kuohuvia
olutkannuja. Muutama askel taempana on ryyppytiski, jolta jokainen voi
tilata mitä haluaa, tarvitsematta maksaa mitään. "_Eiksz! Graicziau!"_
(Tule tänne! Pian! Pian!) huudahtaa Marija Berczynskas syöksyen
keittiöön, sillä hellillä on enemmän ruokaa, joka pilautuisi, jollei
sitä syöty lämpimänä.

Meluten, nauraen ja leikkiä laskien vieraat viimein asettuvat
paikoilleen. Nuoret miehet, jotka tähän asti ovat ryhmittyneet
ovensuuhun, tulevat rohkeammiksi ja lähenevät pöytiä, ja ujo Jurgis
joutuu kokeneempien pilanteon esineeksi, kunnes hän vihdoin uskaltaa
istua morsiamen oikealle puolelle. Morsiusneidot, joiden arvonmerkkinä
on paperiseppeleet tukassa, tulevat sitte järjestyksessä, ja viimein
tulee muitten vieraitten, vanhain ja nuorten, poikien ja tyttöjen
vuoro. Hilpeä tunnelma tarttuu myöskin kookkaaseen krouvinrenkiin, joka
kahmasee mahtavan palan muhennettua ankkaa; yksinpä lihava poliisikin
-- jonka tehtävänä myöhempään yöllä on käydä väliin ja erottaa
tappelupukarit toisistaan -- vetää tuolin esiin ja ottaa paikkansa
pöydän ääressä. Koko ajan kirkuvat puolikasvuiset lapset ihastuksesta,
pienokaiset parkuvat vaunuistaan ja koreistaan, kaikki laulavat,
nauravat ja kertovat juttuja -- mutta kaiken melun ja sorinan halki
kuuluu Marija-serkun kireä ääni, joka antaa käskyjä soittoniekoille.

Soittoniekat -- niin, mitenkä heitä oikein kuvailisi? Koko ajan ovat
he olleet täällä ja soittaneet mitä hurjimmasti -- koko tämä näytelmä
pitäisi oikeastaan kuvailla musiikin avulla. Soitto se tekee juhlan
siksi mikä se on -- soitto se muuttaa pahaisen krouvin perähuoneen
teurastamoiden synkimmässä takalistossa tenholaksi, ihmemaaksi,
pilventakaiseksi enkelien asunnoksi.

Pikkuinen mies, joka tätä kolmikkoa johtaa, on kerrassaan innostunut
lajissaan. Hänen viulunsa ei ole vireessä eikä käyrä ole hartsattu,
mutta hän on sittekin taiteensa innostama -- runottaret ovat laskeneet
kätensä hänen päälleen. Hän soittaa, kuin häntä olisi riivannut ei
vain yksi piru, vaan kokonainen parvi pirulaisia. Niitä voi aavistaa
ilmassa hänen ympärillään, vimmatusti potkivina; ne polkevat tahtia
näkymättömillä jaloillaan, ja kapellimestarin hiustupsut kohoavat
pystyyn hänen päässään ja hänen silmämunansa tunkeutuvat ulos
aukoistaan, kun hän koettaa pysytellä mukana niiden huimassa vauhdissa.

Tamoszius Kuszleika on hänen nimensä, ja hän on itsekseen opetellut
soittamaan viulua, joutilaina iltahetkinä kotiin tultuaan,
työskenneltyään koko päivän teurastamossa. Hän on paitahihasillaan, ja
hänen liivinsä on täynnä kullanvärisiä hevosenkenkiä, jotka vuosien
mittaan ovat tuntuvasti valenneet, ja hänen keltaraitainen paitansa
muistuttaa pipariminttukonvehtia. Sotilashousut, vaaleansiniset
punasilla sivusnauhoilla, antavat hänen persoonalleen jonkinmoista
mahtavuutta, joka hyvin sopiikin soittokunnan johtajalle. Hän on vain
viisi jalkaa pitkä, mutta sittekin ovat housut pari sentimetriä liian
lyhyet, niin että voisi olla syytä ihmetellä mistä hän ne on saanut,
mutta sellaista ei nyt ajatella.

Sillä hän on taiteeseensa innostunut mies. Jokainen tuuma hänessä on
innostunut, voisipa sanoa itsenäisesti innostunut. Hän polkee tahtia
oikealla jalallaan, pudistelee päätänsä ja heiluttaa yläruumistaan;
hänen pienet kuivettuneet kasvonsa näyttävät vastustamattoman
naurettavilta; ja kun soittokappaleessa tulee jyrkkä nousu, vetäytyvät
hänen kulmakarvansa yhteen, hänen huulensa liikkuvat ja silmälaudat
värähtelevät ylös ja alas -- yksinpä hänen kaulahuivinsa päätkin ovat
liehuvassa liikkeessä. Silloin tällöin hän kääntyy tovereihinsa päin,
nyökäten, komentaen, huitoen käyrällään -- joka tuuma hänessä vetoo
runottarien nimessä heidän ylhäiseen kutsumukseensa.

Molempia toisia soittoniekkoja tuskin muuten kannattaa mainitakaan
samassa hengenvedossa kuin Tamosziusta. Toinen viuluniekka on
slovakki, pitkä, luiseva mies, jolla on mustasankaiset kakkulat
nenällä ja kasvoissa ilme, joka muistuttaa kiusatusta hevoskaakista;
piiskansivallukset kiiruhtavat sitä hetkeksi juoksuun, mutta sitte se
taas palaa entiseen hölkkäänsä. Kolmas soittajista on melkoisen lihava,
hänellä on pyöreä ja punanen, milteipä tunteellinen nenä, ja kun hän
soittaa, ovat hänen silmänsä kohotetut korkeutta kohti ja ilmaisevat
sanomatonta kaihoa. Hän soittaa pitkiä baassiääniä sellollaan ja
yhteissoitosta hän vähän välittää; kuulukoonpa diskantti miten tahansa,
rakastaa hän sahata vain pitkiä, valittavia ääniä yhden toisensa
jälkeen, kello neljästä iltapäivällä samaan hetkeen asti seuraavana
aamuna -- saaden palkkioksi kolmannen osan kolmikon kokotulosta, jona
on dollari tunnilta.

Ennenkun juhlaa on kestänyt viidenkään minuutin ajan, nousee Tamoszius
Kuszleika sijaltaan; vielä minuutti tai pari, niin hän näkyy aikovan
lähetä ruokapöytiä. Hänen sieraimensa suurenevat ja rintansa kohoaa
voimakkaasti -- pahat henget häntä ajavat. Hän nyökkää päätään
tovereilleen ja hätistää heille soittimellaan, kunnes viimein toinenkin
viuluniekka ojentaa pitkän runkonsa. Pian ovat kaikki kolme jalkeilla
ja lähestyvät askel askeleelta juhlavieraita, Valentinavyczia,
sellonsoittaja, hinaten raskasta soitintaan, ja Tamoszius nousee
tuolille.

Nyt hän tuntee olevansa seitsemännessä taivaassa, täydellisesti
hallitsevansa koko näyttämöä. Jotkut läsnäolijoista syövät edelleen,
toiset nauravat tai rupattelevat, mutta kenkään ei voi olla
kuuntelematta Tamosziuksen soittoa. Hän ei koskaan soita oikeita
säveliä, matalat äänet kuuluvat jylhältä murinalta ja korkeat kitisevät
selkäpiitä karmivalla tavalla; mutta siihen ei kenkään kiinnitä
huomiota, yhtä vähän kuin vallitsevaan meluunkaan -- juhla ilmaisee
osanottajaan omaa luonteenlaatua ja elämänkatsomusta ja miellyttää
heitä niinmuodoin. Tällä tavalla he päästävät tunteitaan ilmoille;
olipa tämä soitto hilpeä tai surullinen, vilkas tai valittava,
intohimoinen tai uhmaava, se on heidän omaa musiikkiaan ja sitä
he ymmärtävät. Chikago krouveineen ja pahamaineisine takakujineen
kalpenee ja katoaa, ja niitten sijasta he näkevät vihreitä ketoja ja
päivänpaisteisia virtoja, mahtavia synkkiä metsiä ja lumisia vaaroja.
He muistelevat kotiseudun maisemia ja lapsuuden aikaisia tapauksia;
vanhat rakkaus- ja ystävyysmuistot heräjävät eloon, muinaiset surut
ja riemut esiytyvät selvinä ja kirkkaina. Siellä täällä painuu pää
taaksepäin ja silmälaudat sulkeutuvat, toisaalla rummuttavat sormet
pöytää. Välistä ryntää joku pystyyn ja pyytää jotakin erityistä
laulua; ja silloin leimahtaa tuli Tamosziuksen silmiin, hän heiluttaa
käyrää nopeassa tahdissa, viittoen tovereilleen, jotka soittavat
kuin hengen edestä. Pöytäseura toistaa tuttuja jälkisäkeitä, ja sekä
miehet että naiset karjuvat kuin hullut; monet kavahtavat pystyyn ja
polkevat jalallaan lattiaan, kohottaen lasinsa ja juoden toistensa
maljan. Ennen pitkää pyytää joku soittajilta vanhaa häälaulua, jossa
ylistetään morsiamen kauneutta ja rakkauden suloisuutta. Innostuneena
tämän mestarityön suorittamisesta Tamoszius Kuszleika alkaa työntäytyä
pöytien lomitse sinne päin, missä morsian istuu. Vieraitten tuolit
ovat vain jalan päässä toisistaan, ja Tamoszius on niin lyhyt, että
hän kutittelee vieraita niskaan käyrällään aina kun hän soittaa pitkän
säveleen; mutta siitä huolimatta hän raivaa itselleen tietä eteenpäin
ja vaatii tovereitaan seuraamaan perässä. On tarpeetonta mainita, että
sellon säveleitä vain harvoin kuuluu tämän vaikean kulun aikana; mutta
vihdoin viimein ovat kaikki kolme soittoniekkaa päässeet pöydänpäähän,
ja Tamoszius asettuu morsiamen oikealle puolelle ja alkaa jälleen
purkaa sieluaan sulaviin säveliin.

Pien' Ona on liiaksi hermostunut voidakseen syödä. Silloin tällöin
Marija-serkun töystäistyä häntä ottaa hän palasen lautaselleen, mutta
enimmäkseen hän istuu tirkistellen suoraan eteensä, silmissä yhä sama
ihmettelevä ilme. Teta Elzbieta on alituisessa liikkeessä, ja hänen
taakseen asettuvat hänen sisarensa ja kuiskailevat hengästyneinä
keskenään. Mutta Ona ei heitä kuuntele -- soitto vaikuttaa häneen yhä
samalla salaperäisellä viehätysvoimalla, hän edelleen ihmettelevän
näköisenä ristii kätensä rinnalleen. Sitte alkavat kyyneleet kimallella
hänen silmäkulmissaan, ja häveten heikkouttaan antaa hän niiden vieriä
alas poskille; hän kääntyy hiukan ja pudistaa päätään, ja huomatessaan
Jurgiksen katselevan häntä valahtavat hänen poskensa punasiksi. Kun
Tamoszius viimein on saapunut hänen luokseen ja soittaa viuluaan,
ovat hänen poskensa vallan hehkuvat ja ilme hänen silmissään on kuin
vainotun kauriin katse.

Tässä pulassa hänet pelastaa Marija Berczynskas. Tällä on erikoinen
lempilaulunsa, jossa kerrotaan kahdesta rakastavasta, joiden täytyy
erota toisistaan; sitä hän nyt tahtoo kuulla, ja kun soittoniekat
eivät tunne sitä, täytyy hänen hyräillä heille sävel. Marija on
lyhytkasvuinen, mutta rotevatekoinen. Hän työskentelee eräässä
säilyketehtaassa, jossa lihaa pannaan purkkeihin; ja koko päivän
käsittelee hän sellaisia rasioita, jotka saattavat painaa aina
seitsemän kiloa. Hänen kasvoistaan arvaa hänen slaavilaisen
syntyperänsä; suupielten ympäri on surunvoittoinen piirre, ja kun
häntä katselee, täytyy ajatella hevosta. Hän on puettu sinisestä
flanellista tehtyyn puseroon, jonka hiat ovat käärityt kyynärpään
yläpuolelle, niin että hänen tukevat kyynärvartensa näkyvät. Kädessä
hänellä on lihaveitsi, jolla hän takoo pöytään lyödäkseen tahtia.
Hänen hyräillessään laulunpätkää koettavat soittoniekat seurata häntä
sävel säveleeltä, mutta aina yhtä säveltä jälempänä; sillä tapaa he
ahertavat säkeen toisensa perästä seuraavasta lemmensairaan nuorukaisen
valituksesta: --

/p
    "Sudiev' kvietkeli, tu brangiausis;
    Sudiev' ir laime, man biednam,
    Matau -- paskyre teip Aukszcziausis,
    Jog vargt ant svieto reik vienam!"

    (Hyvästi kukkanen, sa kallehin,
    Hyvästi raukan mun myös onnikin!
    Niin päättänyt on Isä ylhäisin,
    Ett' hätää nähdä saan ma yksinäin.)
p/

Kun viimeinen säe on laulettu, arvelee vanha Dede Antanas ajan olevan
puhua, ja hän nousee seisaalleen. Isoisä Antanas, Jurgiksen isä, ei ole
kuuttakymmentä vanhempi, mutta hän näyttää 80:vuotiaalta. Hän on ollut
Amerikassa ainoastaan kuusi kuukautta, mutta uudet olosuhteet eivät
häntä miellytä. Miehuutensa aikana hän työskenteli puuvillakutomossa,
mutta sai siellä kroonillisen yskän ja oli pakotettu eroamaan; hän
lähti maalle, ja siellä yskä jonkun verran lieventyi; mutta nyt on hän
työskennellyt Durhamin teurastomoiden lihansuolausosastossa, ja siellä
on päiväkautinen oleskelu kylmässä, kosteassa ilmassa palauttanut
taudin. Juuri kun hän nousee saa hän yskäkohtauksen, ja hänen täytyy
tarttua kiini tuolinselkään ja kääntää syrjään kalpeat ja riutuneet
kasvonsa, kunnes kohtaus menee ohitse.

_Veselijaa_ vietettäessä on tapana, että juhlapuheen pitäjä opettelee
sellaisen ulkoa jostakin kirjasta; mutta nuoruudessaan oli Dede Antanas
hyvin lukuhaluinen ja häntä käytettiin paljon kirjoittamaan ystäviensä
rakkaudenkirjeitä. Siksipä tiedetään, että hän nyt juhlan kunniaksi
on itse sepittänyt onnittelupuheen, ja uteliaisuus läsnäolijoissa on
suuri. Yksin pienet poikanaskalitkin, jotka leikkivät ovensuussa,
tulevat lähemmäksi kuuntelemaan, ja pari naisista rupeaa nyyhkyttämään
ja peittämään esiliinalla silmiään. Tunnelma käy hyvin surulliseksi,
sillä Antanas Rudkus on saanut päähänsä, että hänellä ei enää ole
pitkää aikaa elettävänä lastensa parissa. Hänen puheensa tekee vähin
jokaisen alakuloiseksi, niin että Jokubas Szedvilas, pieni lihava
mies, jolla on ruokatavarakauppa Halsted Streetin varrella, katsoo
olevan syytä nousta selittämään, ettei toki niin surullisesti mahda
olla laita; ja sitte hän alkaa pienen itsenäisen puheen, jossa hän
runsaalla kädellä jakelee onnitteluja morsiamelle ja sulhaselle sekä
puhkee runollisiin ennustuksiin, jotka herättävät suurta suosiota
nuorissa miehissä, mutta saattavat Onan posket hehkumaan. Jokubaksella
on nimittäin runsaassa määrässä sitä herranlahjaa, jota hänen vaimonsa
kutsuu "poetiszka vaidintuve" -- runolliseksi mielikuvitukseksi.

Useat vieraista ovat nyt täyttäneet vatsansa, ja kun ei muodoista
suurta väliä pidetä, noustaan vähitellen ylös pöydästä. Jotkut miehistä
kokoutuvat tarjoilutiskin ääreen, toiset kiertelevät edestakasin
salissa nauraen ja laulaen. Vähin kukin on hiukan hermostunut --
voisi luulla että heillä on jotakin erikoista sydämmellään. Ja niin
onkin asianlaita. Hitaimmat syöjistä ennättävät hädin tuskin päättää
juhla-aterian, kun saranapöydät lasketaan lappeelleen ja työnnetään
tuolien kera nurkkaan, lasten vaunut siirretään syrjään, ja ohjelman
tärkein numero alkaa. Tamoszius Kuszleika tyhjentää ison kannun
olutta, nousee uudestaan lavalle, katsahtaa yli koko juhlaseuran,
kopahuttaa sitte käyrällä kerran viulun selkään, vie soittimensa
leuvan alle ja tekee kaarella komean liikkeen ilmassa. Sitte alkaa
käyrä tanssia kielillä. Tamoszius ummistaa silmänsä ja purkaa koko
sielunsa helisevään valssiin. Hänen toverinsa seuraavat häntä kukin
soittimellaan minkä ennättävät; Valentinavycziakin, hetken poljettuaan
jalallaan tahtia, luo katseensa ylös kattoon ja rupeaa sahaamaan
selloaan henkensä edestä -- "Brum! brum! brum!"

Nuoret miehet kutsuvat naisensa, ja pian kiehuu lattia tanssivista
pareista. Silminnähtävästi ei kenkään koko seurasta osaa tanssia
kunnollisesti, mutta siitä viisi -- onhan soittoa, ja nyt tanssii kukin
miten taitaa, aivan samaten kuin äsken, kun oli puhe laulamisesta.
Useimmat tanssivat n.s. "kahden-askeleen tanssia", etenkin nuoret,
joiden keskuudessa tämä laji on erityisesti suosittu. Vanhemmat
muistelevat kotiseudun tansseja ja polkevat niitä arvokkaasti ja
syvällä totisuudella. Jotkut eivät tanssi lainkaan, vaan tyytyvät
yksinkertaisesti pitämään kiini toistensa käsistä ja antavat yleiselle
liikkumishalulle sen ilmauksen, mihin se paraiten tahtoo pukeutua,
kaikellaisiin jalkaliikkeisiin. Viimemainittujen joukossa ovat
Jokubas Szedvilas ja hänen vaimonsa Lucija, jotka yhdessä omistavat
ruokatavarakaupan, jonka varastosta he itse syövät enemmän kuin mitä
myövät; he ovat liian lihavia pyörimään ympäri ja pysyttelevät sen
vuoksi keskellä lattiata, kiinteästi syleillen toisiaan, keinutellen
yläruumistaan molemmille sivuille ja eteen ja taaksepäin, nauraen koko
ajan autuaallisesti -- oikea hampaattoman ja hikisen hurmauksen kuva!

Vanhemmat juhlaan osaaottavista esiytyvät puvuissa, jotka enemmän
tai vähemmän muistuttavat kotimaasta -- koruommellussa liivissä tai
kirjavassa kaulahuivissa, taikka leveäkäänteisessä ja kiiltonappisessa
takissa. Nuoret kuitenkin välttävät sellaisia vaatekappaleita, sillä
useimmat heistä ovat oppineet puhumaan auttavasti englanninkieltä ja
koettavat puvussaan olla niin amerikkalaisia kuin suinkin. Joitakuita
heistä voisikin luulla aivan syntyperäisiksi amerikkalaisiksi
tavallista konttoristityyppiä -- eikä vähinnä sen vuoksi, että
he sisälläkin pitävät hatut päässä. Jokainen pari tanssii omalla
erikoisella tavallaan. Muutamat ovat kiinteässä syleilyssä, toiset
tarpeeksi kaukana toisistaan; muutamat pitävät käsivartensa jäykkinä
kupeilla, toiset antavat niiden veltosti riippua alas; muutamat
tanssivat hyppien, toiset raskaasti laahaten itseään lattialla.
Joukossa on vallattomia pareja, jotka lentävät raivoisaa vauhtia
ympärinsä, pukkien kaikkia tiellensä tulevia; ja sen ohessa
hermostuneita pareja, joita edelliset säikähyttävät ja jotka niille
huutavat ohi mennessään: "_Nustok! Kas yra?"_ (No! Mikä on?)

Jokainen pari pysyy yhdessä koko illan -- heidän ei näe koskaan
eroavan toisistaan. Tuossa on esim. Alena Jasaityte, joka on tanssinut
tuntikausia sulhasensa Juozas Racziuksen kanssa. Alena on juhlan
kaunotar, ja hän olisikin todella kaunis, jollei hän olisi niin kovin
kopea. Hän on puettu valkoiseen puseroon, jonka voi laskea vastaavan
puolta viikkopalkkaa teurastamosta, missä hän maalaa purkkeja.
Tanssiessaan hän kannattaa hamettaan vasemmalla kädellään ja koettaa
matkia "suuren maailman" naisia. Juoza ajaa vaunuja Durhamin tehtaassa
ja saa sangen hyvää palkkaa. Hän koettaa näyttää "koppavalta"
lykkäämällä hattunsa vasemmalle takaraivolle ja polttamalla paperossia
koko illan. Ja tuolla näemme Jadvyga Marcinkuksen, joka myöskin on
kaunis, mutta kauhean ujo. Hänkin maalaa päivät purkkeja, mutta hänellä
on rampa äiti ja kolme pientä siskoa elätettävänä, jotenka hänen ei
kannata tuhlata rahoja puseroihin. Jadvyga on pieni ja heiveröinen,
silmät sysimustat ja tumma tukka kiinnitetty solmuksi niskaan. Valkosen
hameen, johon hän nyt on puettu, on hän itse ommellut ja käyttänyt sitä
kaikissa tilaisuuksissa viitenä viime vuotena; se on kaikkea muuta
kuin siisti, mutta se ei vähääkään huoleta Jadvygaa, kun hän tanssii
Mikolaksensa kanssa. Hän on pieni ja Mikolas iso ja voimakas; tyttö
painautuu kiinteästi miehen povelle, ikäänkuin tahtoisi kätkeytyä
ihmisten silmiltä, ja nojaa päänsä Mikolaksen leveälle rinnalle. Tämä
on vuorostaan pusertanut käsivartensa tukevasti tytön vyötäisten
ympäri, aivankuin kantaakseen hänet pois täältä; ja siten tanssii
Jadvyga koko illan ja tahtoisi tanssia vaikka iankaikkisesti, huumaavan
riemun vallassa ollen.

Heille tekisi mieli hymyillä, mutta kun on kuullut heidän
elämäntarinansa, ei tee mieli vetää suuta nauruun. He ovat nyt olleet
kihloissa jo viidettä vuotta, ja Jadvigan sydän on pakahtumaisillaan.
He olisivat jo aikoja sitte naimisissa, jollei Mikolaksella olisi isä,
joka alati on juovuksissa, niin että pojan on elätettävä koko isoa
perhettä. Mutta sittekin olisivat he jo kauvan mies ja vaimo, sillä
Mikolas on rivakka työmies -- jollei olisi sattunut tapaturmaa, joka on
saattanut heidät epätoivoon. Mikolas on lihanleikkaaja teurastamossa,
ja se on vaarallinen virka, varsinkin kun tekee kappaletyötä ja koettaa
ansaita rahaa voidakseen kustantaa itselleen morsiamen. Kädet ovat aina
tahmaiset verestä ja veitsi on tahmainen, ja sitä heiluttelee leikkaaja
kuin mielipuoli, silloinkin kun joutuu puheisiin lähellä olevan
toverin kanssa tai veitsi sattuu isoon luuhun. Silloin luistaa käsi
veitsenterälle, ja veri purskahtaa esiin ammottavasta haavasta. Mutta
tätä voisi vielä sietää, jollei vain syntyisi verenmyrkytystä. Haavan
saa kenties lääkityksi, mutta saattaa se auveta taas milloin sattuu.
Kolmena viime vuotena oli Mikolas kahdesti maannut lakanain välissä
verenmyrkytyksen takia -- ensimmäisen kerran kolme kuukautta ja toisen
kerran lähes seitsemän kuukautta. Viimeisellä kerralla hän vielä kaupan
päällisiksi menetti paikkansa ja sai sitte kuusi viikkoa peräkanaa
vartoa joka aamu kello kuudesta lähtien tehtaan konttorin ulkopuolella
lumessa ja töryssä, ennenkun tilaisuutta tuli ja hän voi saada entisen
paikkansa takaisin. On kyllä viisaita ihmisiä, jotka aina kateellisesti
puhuvat että lihanleikkaajat ansaitsevat 40 senttiä (2 markkaa)
tunnissa, mutta hepä eivät varmaankaan koskaan ole tarkastelleet
tällaisen miehen käsiä. Silloin he kauniisti pitäisivät suunsa kiini.

Kun Tamosziuksen ja molempien toisten soittajain tavantakaa täytyi
keskeyttää hetkiseksi levähtääkseen, pysähtyvät tanssijatkin juuri
siihen paikkaan, missä silloin sattuvat olemaan, ja odottelevat
kärsimättöminä että nuo kolme jälleen alottaisivat. Tanssi ei näytä
heihin vaikuttavan lainkaan väsyttävästi, ja vaikka joku tahtoisikin
istua, ei ole paikkaa mihin laskeutuisi. Keskeytys ei muuten
kestäkään kauvempaa kuin minuutin verran, sillä johtaja alkaa heti
jälleen, välittämättä toveriensa vastustelemisesta. Tällä kertaa
soitetaan muuan, litvalainen tanssi. Ketkä niin haluavat, jatkavat
"kahden-askeleen" tahdissa, mutta useimmat alkavat monimutkaisen sarjan
liikkeitä, jotka enemmän näyttävät luistelemiselta kuin tanssilta.
Huippuunsa kohoaa tanssi raivoisassa "prestissimossa", jolloin kaikki
parit tarttuvat toisiaan kädestä ja pyörivät huimassa piirileikissä.
Kukaan ei voi olla ottamatta osaa siihen, piiri kasvaa yhä isommaksi,
ja pian on koko sali yhtenä ainoana sekamelskana liehuvia hameita ja
keinuvia vartaloita.

Mutta huomattavin ilmiö tänä hetkenä on Tamoszius Kuszleika.
Viulurämä panee kitisevän ja rämisevän vastalauseen enempää
kidutusta vastaan, mutta Tamoszius on säälimätön. Hiki nousee hänen
otsalleen isoina helminä ja hän kumartuu eteenpäin kuin kilpailuun
lähtevä polkupyöräilijä. Ruumis vapisee ja tärisee kuin junanveturi
kiivaimmassa vauhdissaan, eikä kauvan voi erottaa säveltä, niin nopeaan
hän sitä kihnaa -- käyrän asemasta näkee vain sinisen varjon, jota
hänen oikea kätensä tanssittaa ylös ja alas. Mutta yht'äkkiä katkee
soitto, ja Tamoszius ojentaa ylös käsivartensa ja putoo istuimelleen
tuiki väsyneenä; ja riemusta kirkaisten hajautuu tanssivien piiri joka
taholle huonetta.

Sitte tarjotaan olutta ympäri seuran, jonka jälkeen kaikki hengähtävät
syvään ja varustautuvat illan juhlallisimpaan numeroon, jonka nimi
on _acziavimas_. Acziavimas on keskeytymätön tanssi, jota jatkuu
vähintäänkin neljä tuntia yhtä mittaa. Vieraat muodostavat ison piirin
ja ottavat toisiaan käsistä kiini, ja heti kun soitto alkaa, rupee
piiri pyörimään. Keskessä seisoo morsian, ja vuoronsa perää tulee
jokaisen osaa ottavan miehen tanssia hänen kanssaan. Kukin tanssii
monen minuutin ajan -- niin kauvan kuin haluaa; kaikki käy mitä
suurimman hilpeyden vallitessa, ja kun vieras on tarpeekseen tanssinut,
huomaa hän seisovansa vastapäätä Teta Elzbietaa, joka kurottaa
esiin hattua. Siihen tanssija viskaa rahasumman -- dollarin, tai
ehkäpä viisi, riippuen kunkin varallisuudesta. Tarkotuksena on tällä
tapaa veroittaa vierailta juhlan kustannukset; ja jos he ovat hyviä
ystäviä, on heidän pidettävä huolta että jälelle jää vielä sievä summa
morsiusparille.

Tällaisen juhlan menot ovat vallan kamalat. Ne nousevat varmaan
ainakin kahteen sataan dollariin, ehkäpä kolmeenkin sataan; ja harvat
ovat ne läsnäolijoista, jotka voivat ansaita kolmea sataa dollaria
vuodessa. Täällä on rotevia miehiä, jotka työskentelevät varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan asti jääkylmissä, kosteissa kellareissa,
nilkkojaan myöden vedessä -- miehiä, joilla kuutena tai seitsemänä
vuoden kuukausista ei ole tilaisuutta nähdä päivänvaloa yhdestä
sunnuntai-illasta lähtien seuraavaan sunnuntaiaamuun saakka -- ja
kuitenkaan he eivät ansaitse kolmea sataa dollaria vuodessa. Täällä
on pieniä lapsia, jotka tuskin ulottuvat ylös työpenkeilleenkään, --
lapsia, joiden vanhemmat ovat ilmottaneet heidän ikänsä liian suureksi
saadakseen heidät työhön -- ja jotka eivät voi ansaita puoltakaan
kolmesta sadasta, tuskin edes kolmannestakaan. Ja tuhlata sitte
sellainen summa yhtä ainoaa päivää, hääpäivää, varten!

Se on sangen epäviisasta, se on surullista -- mutta oi, niin ihanaa.
Nämä ihmisparat voivat olla vailla kaikkea muuta, mutta luopuako
veselijastaan -- ei; siitä he pitävät kiini kaikesta sielustaan.
Veselija on heidän vanhin sukuperintönsä ajalta, jolloin ihminen ei
ollut kullan orja -- jolloin maan antimet kuuluivat sille, joka pellon
kynsi, ja jolloin terveys ja hyvinvointi olivat ahkeruuden palkintona.
Veselijan viettäminen sisälsi, että ihminen tosin oli teljetty pimeään
luolaan, jossa varjot lankesivat synkkinä; mutta kerran elämässään
voi hän sentään katkaista kahleensa, levittää siipensä lentoon ja
katsella aurinkoon; kerran elämässään voi hän teossa osoittaa, ettei
elämä kuitenkaan kaikitenkaan suruineen ja vastoinkäymisineen ole
niin ihana kuin runoilijat väittävät, vaan ainoastaan vaahtokuplanen
virran pinnalla, asia, jolla voi leikitellä kuin markkinailveilijä
kultapalloillaan, asia, jonka voi tyhjentää yhdellä ainoalla syvällä
siemauksella kuten pikarillisen vanhaa viiniä. Ja kun täten kerran oli
saatu kuvitella, etteivät olosuhteet ole ihmisten herroja, voitiin
palata jokapäiväiseen aherrukseen ja elää näistä muistoista kaikki
jälellä olevat elinpäivät.

Taukoamatta kävi tanssi ympärinsä -- kun tanssivia rupesi
pyörryttämään, kääntyivät he vastakkaiseen suuntaan. Tunti kului
tunnin jälkeen -- hämärä oli tullut, ja huonetta valaisi kehnosti
vain pari savuavaa öljylamppua. Soittajat olivat jo vallan väsyneet
ja kihnuttivat vain yhtä ja samaa säveltä, reuhtoen ja epätasaisesti;
päästyään sen loppuun he alottivat uudelleen alusta. Joka kymmenes
minuutti he yht'äkkiä keskeyttivät koko soittamisen ja vajosivat
tuoleilleen tuiki nääntyneinä; tämä seikka säännöllisesti aiheutti aina
kiusallisen välinäytöksen, joka saattoi lihavan poliisin laiskasti
liikehtimään puolihorroksessaan oven takana.

Marija Berczynskas se aina aiheena oli. Marija oli noita isoovia
sieluja, jotka epätoivon vimmalla takertuvat kiini pakenevien
runottarien helmoihin. Koko päivän hän oli ollut hurmauksen tilassa;
nyt oli unelma kohta jo lopussa, ja hän pelkäsi heräjämistä. Koko
hänen sielunsa huusi yhdessä Faustin kanssa: "Seis, sinä olet kaunis!"
Joko oli tämän hurmauksen syynä nautittu olut tai laulu tahi soitto
-- se vain oli tosiasia, ettei hän mitenkään tahtonut palata takasin
kalseaan todellisuuteen. Joka kerta kun soittajat taukosivat, päästi
Marija kimeän kiljauksen ja säntäsi heitä kohden, pui nyrkkiään
heidän kasvojensa edessä ja polki lattiaa raivoissaan. Turhaan koetti
Tamoszius saada suunvuoroa selittääkseen, että hänkin oli vain heikko
ihminen, ja että väsymys oli perin luonnollinen asianhaara; turhaan
yritti hengästynyt Jokubas tulla mestarinsa apuun; turhaan puhui Teta
Elzbieta soittajien puolesta. Marijaa ei saatu vaimennetuksi, hän
vain reuhtoi ja kiljui! "_Szalin! Palauk! Isz kelis!_ (Pois tieltä!
Odota! Pois tieltä!) Mistäpä luulette sitte maksun saavanne, hornan
syöttiläät?" Ja saadakseen rauhaa jälleen palautetuksi juhlahuoneeseen
ei soittajien auttanut muuta kuin alkaa uudelleen kihnuttaa, ja Marija
voi palata paikalleen ja ryhtyä tehtäväänsä.

Hänpä se pitikin huolta kaikesta. Ona oli ujo ja hermostunut, ja
kaikki muut, niin miehet kuin naisetkin, olivat väsyksissä, mutta
Marijan voimilla ei ollut mitään rajoja. Hän hoputti tanssivia --
mikä ennen oli ollut pyöreä piiri, muistutti nyt päärynää, jonka
varsi Marija oli -- vetäen yksiä yhtäänne, työntäen toisia toisaanne,
komentaen ja laulaen, ollen todellinen voiman tulivuori. Tavantakaa
jätti joku ulosmenijä tai sisääntulija oven ammolleen, ja yöilma oli
kylmä; mutta Marija veti tanssivien piirin ovea kohti ja potkasi sen
kiini valtavalla rämäyksellä. Kerran sattui Sebastijonas Szedvilas
joutumaan uhriksi tällaisessa tilaisuudessa. Pikku Sebastijonas, joka
oli kolmen vuotias, oli kävellyt ympäriinsä unohtaen kaiken muun paitsi
pullon limonaatia, jonka sisällystä hän hartaasti pulputti suuhunsa.
Tullessaan kynnykselle sai hän oven vasten naamaansa, ja silloin nosti
hän sellaisen äläkän, että tanssi äkisti keskeytyi. Soittajat saivat
tervetulleen lepoajan, ja virvoituksia tarjoskeltiin, sill'aikaa
kun Marija koki lohduttaa pienokaista asettamalla hänet tiskille ja
pitämällä hänen suunsa edessä kulpollista vaahtoavaa olutta.

Tällä välin istuivat eräässä toisessa nurkassa huolestuneessa
keskustelussa Teta Elzbieta, Dede Antanas ja eräät muut perheen
läheisimmät ystävät. Uhkasi nimittäin ikävä yllätys. _Veselija_ oli
yhteinen sopimus, tosin kirjoittamaton, mutta sittekin yhtä pätevä
sopimus, jota ei kukaan litvalainen uskaltanut rikkoa. Mutta nyt,
vieraaseen maahan tultua, oli kaikki kuin muuttunut, tuntui kuin maa
vajoisi jalkain alla. Oli kuin siinä ilmassa, jota täällä hengitettiin,
olisi ollut hiipivää, hitaasti vaikuttavaa myrkkyä. Nuoret miehet eivät
enää välittäneet veselijan laista eivätkä muuten mistäkään laista;
he eivät enää välittäneet siitä, mitä toiset heistä ajattelivat;
heillä ei ollut muuta huolehdittavana kuin omat harrastuksensa. He
eivät enää uskoneet kuntoon ja kunniallisuuteen, joille käsitteille
he vain pilkallisesti nauroivat; sellainen oli maan tapa, ja se heitä
miellytti. Hepä eivät vain antaisi kenenkään vetää itseään nenästä, he
kyllä tunsivat kaikki pelin koukut. Heidän periaatteenaan oli saapua
veselijaan suurin joukoin, syödä ja juoda itsensä kylläisiksi ja
sitte luikkia tiehensä. Yksi toisensa jälkeen katosivat he hääsalista
maksamatta mitään, tai mennen hävyttömyydessä niinkin pitkälle, että
hanhenmarssissa lähtivät ulos, ivallisesti kiittäen isäntiä ja emäntiä
hyvästä kestityksestä.

Tällä tapaa nytkin kävi, ja perhe oli vallan epätoivoinen. Niin
kauvan olivat he saaneet tehdä työtä, ja nyt tällaiset suunnattomat
menot yhtenä ainoana iltana! Ona seisoi väristen paikallaan, silmissä
sanaton kauhu. Nuo hirmuiset laskut -- ne olivat hermostuttaneet häntä
päivin ja riistäneet häneltä öitten unen. Kuinka usein hän olikaan
matkalla työpaikkaansa yhä uudelleen laskenut mielessään yhteen
eri menot: viisitoista dollaria huoneuston vuokraa, kaksikolmatta
dollaria ankoista, kaksitoista dollaria soittajille, viisi papille,
joka toimitti vihkimisen, ja niin edespäin aina loppumattomiin.
Mutta suurin kaikista oli varmaan kuitenkin Graiczunaksen lasku
oluesta ja muista väkijuomista, joita oli nautittu illan kuluessa.
Oli mahdotonta edeltäpäin laskea niiden kulutuksen suuruutta, ja kun
maksun hetki tuli, kapakoitsija varmaankin raapisi korvallistaan ja
väittäisi tehneensä liian alhaisen arviolaskun, mutta että hänen
työhönsä pitäisi oltaman tyytyväisiä -- olivathan vieraat kaikki
tukkihumalassa. Häneltä ei suinkaan mitään armahtamista voinut odottaa.
Hän alotti tarjoilemalla olutta tynnyristä, joka oli vain puoleksi
täysi, ja lopetti miltei aivan tyhjästä -- mutta laskussa varmasti
mainittaisi kulutetun kaksi tynnyriä olutta. Hän oli luvannut pitää
tarjolla jommoistakin kunnon lajia sovitusta hinnasta, mutta heti kun
vieraat vähin olivat humaltuneet, kaadettiin kaikkein viheliäisintä
myrkkyseosta laseihin. Nuriseminen ei auttaisi mitään, yhtä vähän kuin
tuomioistuimeenkaan vetoaminen. Kapakoitsija oli tekemisissä piirin
johtavien valtiollisten henkilöiden kanssa; ja kun vain tämän tiesi,
oli viisainta maksaa mitä vaadittiin ja pitää suunsa kiini.

Asian teki vielä kiusallisemmaksi se seikka, että jotkut harvat
vieraista olivat antaneet enemmän kuin heidän oikeastaan olisi
kannattanut. Vanha Jokubas parka esim. oli pannut hattuun viisi
dollaria, ja jokainen tiesi että Jokubas Szedvilaksen aivan äskettäin
oli täytynyt ottaa ruokatavarakauppaansa 200 dollarin kiinnitys,
voidakseen suorittaa kahden kuun maksamattoman vuokran. Ja sitte oli
Aniele -- köyhä leski, jolla oli kolme lasta ja kova jäsensärky ja joka
kävi pesemässä perheissä Halsted Streetin varrella vähäistä palkkaa
vastaan -- antanut kolme dollaria, koko vuosivoiton kasvattamistaan
kananpojista. Hänellä oli sellaisia kahdeksan kappaletta, joille
hän oli varustanut olosijaksi osan takaportaastaan. Päivät päästään
piti hänen lastensa kaivella kaikissa naapuriston roskakasoissa ja
etsiä ruokaa kananpojille. Nämä kananpojat olivat vanhalle Aniele
Juknienelle korvaamattomat, ja hän hoiti ja vartioi niitä yötä päivää.
Joku aika sitte varastettiin niistä yksi, ja ainakin kerta kuukaudessa
yrittivät vieraat henkilöt riistää häneltä hänen aarrettaan. Voi siis
hyvin käsittää, minkä uhrauksen eukko Jukniene teki uhratessaan kolme
dollariaan -- ainoastaan senvuoksi, että Teta Elzbieta kerran oli
avustanut häntä pienellä summalla ja siten pelastanut hänet asunnosta
häätämisen vaarasta.

Yhä useampia ystäviä kokoutui tuon pienen parven ympärille, joka
äänekkäästi valitti kovaa kohtaloaan. Tulipa viimein myöskin Jurgis
ja sai kuulla aiheen. Hän kuunteli äänettömänä, silloin tällöin
rypistäen kulmiaan. Ehkäpä hän olisi kernaasti tahtonut antaa joidenkin
läsnäolevain nuorten miesten tehdä tuttavuutta jykevien nyrkkiensä
kanssa, mutta lähemmin mietittyään hän älysi ettei siitä ollut apua.
Lasku ei siitä olisi vähentynyt, vaikka hän olisikin potkaissut ulos
puoli tusinaa sydämmettömistä vieraista, mutta sitte olisi tullut
yleinen mellakka ja häpeä -- eikä Jurgis muuta odotellutkaan kuin
päästä poistumaan Onansa kera ja jättää muu maailma omiin hoteisiinsa.
Siksipä hänen puristetut nyrkkinsä jälleen suoristuivat, ja hän sanoi
vain rauhallisesti: "Tapahtunutta asiaa ei käy korjaaminen, eikä
itkusta ole apua, Teta Elzbieta". Sitte hän kääntyi Onan puoleen, joka
seisoi vieressä, ja näki tämän epätoivoisen katseen. "Pikkuseni", sanoi
hän nöyrän sävyisästi, "elähän itke -- siitä ei apua. Me maksamme
vähitellen koko asian. Minä teen työtä entistä kovemmin". Niin hän aina
sanoi. Ona oli tottunut hänen turvautumiseensa tällaiseen ratkaisuun,
jolla hän koetteli päästä kaikista vaikeuksista -- "Minä teen työtä
entistä kovemmin". Samalla tapaa hän oli sanonut kerran kotona
Litvassa, kun muuan virkamies oli ottanut pois hänen passinsa ja toinen
antanut vangita hänet, kun hänellä ei enää sellaista ollut, jonka
jälkeen molemmat kunnon miehet olivat keskenään jakaneet kolmannen
osan hänen tavaroistaan. Ja samaten hän oli sanonut New-Yorkissa, kun
luihu asiamies oli ottanut heidät siipeinsä turviin ja seuraavassa
silmänräpäyksessä pakottanut heidän maksamaan nelinkertaisen hinnan
rautatiepiletistä Chikagoon. Nyt hän sanoi niin kolmannen kerran,
ja Ona henkäsi syvään; olihan kaikissa tapauksissa ihanaa omistaa
sellainen puoliso, joka voi ratkaista kaikki pulmalliset asiat ja oli
niin väkevä ja kunnokas!

Vihdoin viimein on pikku Sebastijonas saatu vaiennetuksi ja soittajat
saatu muistamaan velvollisuutensa. Juhlamenoja ruvetaan jälleen
jatkamaan, mutta vain jotkut harvat haluavat enää tanssia. Kello on
jo aikoja sitte lyönyt kaksitoista, ja kaikki on kuin muuttunut.
Tanssijat ovat tylsiä ja uneliaita -- useimmat ovat kurkistaneet liian
syvältä lasiin, ja äskeistä vallatonta mielialaa on seurannut ikävä
jörömielisyys. He tanssivat yksitoikkoisessa tahdissa, tanssin toisensa
perään ja tunnin toisensa jälkeen, verestävillä silmillään tylsästi
tuijotellen tyhjyyteen. Miehet puristavat naisiaan lujasti povelleen,
ja tanssimattomat parit istuvat siellä täällä kiinteässä syleilyssä.
Toiset, jotka ovat juoneet yli voimiensa, hoipertelevat raskaasti
lattian yli ja pukkaavat yhteen kaiken ja kaikkien kanssa, jotka
sattuvat heidän tielleen; toiset taasen ryhmittyvät kaksi tai kolme
yhteen ja laulavat kukin omaa lauluaan. Sitä myöten kuin aika kuluu,
voi huomata humaltumisen kaikkia muotoja. Jotkut kävelevät ympärinsä,
kädet toistensa kainaloissa, hyräillen siivottomia lauluja -- toiset
rakentavat vähimmästäkin syystä riitaa, joka johtaa potkuihin ja
nyrkiniskuihin. Silloin avaa lihava poliisi silmänsä täydellä todella
ja tutkii nuijaansa nähdäkseen onko se käyttökunnossa. Hänen täytyy
olla nopea liikkeissään, sillä nämä tappelut aamupuhteella ovat kuin
metsävalkeat, ja jollei niitä saa tukahutetuksi alkuunsa, leviävät
ne ympäri piirin, niin että on pakko kutsua koko varajoukko avuksi
poliisiasemalta. Tehoisin keino on iskeä nuijalla jok'ikiseen päähän
lähistössä, ennenkun niitä tulee liian monta yksinäisen konstaapelin
silmällä pidettäväksi. Teurastamoiden takalistolla ei paljon surra
säretyistä päistä, sillä miehet, jotka päivät päästänsä musertavat
härkien niskaluita, tottuvat siihen ja koettelevat kernaasti taitoaan
läheisimpiin ystäviinsäkin, jopa välistä perheittensä jäseniinkin.

Tänä iltana ei kumminkaan syntynyt mitään yleistä tappelua -- kentiesi
sen vuoksi, että Jurgis on ehkäpä valppaampi kuin itse poliisi.
Jurgis on juonut koko lailla, kuten jokainen mies hänen asemassaan
tekisi, kun täytyy maksaa, joipa sitte tai ei; mutta hänellä on hyvä
juomapää, joka kestää paljon. Kerran vaan uhkasi myrsky puhjeta -- ja
se oli Marija Berczynskan syy. Marija on rutihumaltunut, kun hän saa
kuulla että monet läsnäolevista nuorista miehistä ovat laiminlyöneet
maksaa. Hän perustaa heti riitaa, joka ennestäänkin oli hyvässä
alussa, ja kun hänet viimein saadaan sysätyksi syrjään, on hänellä
kahden ilkiön takinkaulukset tukevissa kourissaan. Kaikeksi onneksi on
poliisikonstaapeli sävyisä mies, niin että Marija säästyy tulemasta
viskatuksi ulos ovesta.

Tämä meteli keskeyttää soitannon pariksi minuutiksi, mutta sitte
alkaa jälleen entinen sävel -- sama sävel, jota on soitettu kolme
tuntia peräkanaa ilman mitään vaihtelua. Sävel on amerikalainen, yksi
noita, joita tähän aikaan joka kadulla lauletaan ja vihellellään;
ja kaikki näyttävät tuntevan sen sanat tai ainakin ensi säkeet,
joita lakkaamatta hyristään: "Entiskesän' ihanana -- entiskesän'
ihanana! Entiskesän' ihanana -- entiskesän' ihanana!". Tällä laululla
loppumattomine kertosäkeineen tuntuu olevan hypnootillinen vaikutus
kaikkiin, jotka sitä kuulevat, samaten kuin soittajiinkin. Kenkään ei
ajattelekaan lähteä pois, vaikka kello on jo kolme aamulla ja kaikki
ovat tanssiin ja lasiin hukuttaneet kaiken tarmonsa. Täsmälleen kello
seitsemän tänä samana aamuna tulee kunkin olla paikallaan ja työpuvussa
Durhamin tai Brownin tai Mortonin tehtaissa. Jos joku minuutinkaan
myöhästyy, pidätetään häneltä puolen päivän palkka, ja ken tulee
useampia minuuttia myöhemmin, voi löytää messinkisen numerolaattansa
nurin käännettynä suuren kaapin seinää vasten tehtaan konttorissa, ja
hänen on pakko liittyä siihen nälistyneeseen ihmisjoukkoon, joka kello
kuudelta joka aamu iltaan saakka kello puoli kahdeksaan tungeksii
työn mahdollisuutta vainuten konttorin käytävässä. Tästä säännöstä ei
ole ainoatakaan poikkeusta, ei edes pikku Onaankaan nähden, joka on
pyytänyt palkatonta vapaapäivää häittensä jälkeen, mutta saanut kalpean
kiellon pyyntöönsä. Niin kauvan kuin on tarjolla satamääriä, jotka
ovat halukkaat työskentelemään tehtaanherrojen määräämillä ehdoilla,
eivät nämä joudu kärsimään niiden takia, jotka eivät taivu määräyksiä
noudattamaan.

Pien' Ona on pyörtymäisillään väsymyksestä, ja ilma huoneessa on kuin
myrkytetty. Itse hän ei ole maistanut pisaraakaan väkeviä, mutta
kaikki muut vallan palavat alkoholista, ja monet lattialla makaavista
ja kuorsaavista haisevat niin, ettei heitä uskalla lähestyä. Tuon
tuostakin katsahtaa Jurgis häneen himokkaasti -- tämä on jo ammoin
sitte voittanut ujoutensa; mutta läsnä on vielä liian paljon ihmisiä,
ja hän asettuu ovensuuhun odottamaan tilattua vaunua. Mutta vaunua
ei näy ei kuulu, ja viimein hän väsyy vartoomaan kauvempaa ja astuu
Onan luo, joka vapisee joka nivelessään. Hän käärii morsiamensa ylle
saalin ja saalin päälle takkinsa. He asuvat vallan lähellä, eikä vaunua
oikeastaan tarvitakaan.

Mitään jäähyväisiä ei ole tarvis sanoa -- tanssijat eivät heitä
huomaakaan, ja lapset ynnä vanhukset ovat kaikki nukahtaneet. Dede
Antanas nukkuu, samaten Szedvilaksen kelpo pari. Tuossa viruvat Teta
Elzbieta ja Marija kumeasti kuorsaten. Ulkona on hiljainen yö, tähdet
alkavat hiukan kalveta idässäpäin. Sanaakaan sanomatta Jurgis nostaa
Onan syliinsä ja lähtee tiehensä, Onan valittaen nojatessa päätänsä
hänen olkapäätänsä vasten. Saapuessaan kotiinsa hän ei varmaan tiedä,
onko Ona tainnoksissa vai nukuksissa, mutta kun hänen on kannatettava
tätä vasemmalla käsivarrellaan voidakseen avata oven oikealla
kädellään, huomaa hän tytön avanneen silmänsä.

"Sinä et saa mennä tehtaaseen tänään, pikkuseni", hän kuiskaa
astuessaan portaita ylös; mutta Ona pusertaa kauhistuneena hänen
käsivarttaan ja huohottaa: "Ei! Ei! En uskalla jäädä pois! Se olisi
turmioksi meille!"

Mutta Jurgis vastaa jälleen: "Jätä se minun huolekseni! Minä tahdon
ansaita enemmän rahaa -- teen työtä entistä kovemmin!"



II LUKU.


Jurgis puheli kevytmielisesti työstä, sillä olihan hän niin nuori.
Hänelle kerrottiin juttuja ihmisten tappamisesta noissa Chikagon
teurastamoissa sekä miten heidän sitte oli käynyt -- juttuja, jotka
meitä pöyristyttäisivät, mutta jotka saivat Jurgiksen vain hymyilemään.
Hän oli ollut siellä vain nelisen kuukautta, ja sitäpaitsi hän oli
nuori ja voimiltaan kuin jättiläinen. Hän oli vallan liian terve. Hän
ei voinut edes kuvitellakaan mielessään, miltä tuntuisi ottaa vastaan
iskuja. "Sellaista voi sattua teille", sanoi hän, "jotka olette vain
heiveröisiä poikia -- mutta minun selkäni on leveä".

Jurgis oli kuin nuori poika, nuori maalaispoika. Hän oli sitä lajia
ihmisiä, jolle ei mikään työ eikä rasitus tunnu liian raskaalta,
joka ei pitänyt mitään asiaa mahdottomana. Kun hänet lähetettiin
johonkin paikkaan, juoksi hän sinne suoraa päätä pysähtymättä
silmänräpäykseksikään tielle. Jos hän tilapäisesti oli ilman työtä,
oli hän alati liikkeessä, pyöri ympäri, tanssi -- kaikki tämä johtui
siitä elinvoiman ja elämänhalun ylenpalttisuudesta, jonka hän omisti.
Jos hän olisi työskennellyt pitkässä miesrivissä, olisi rivi tuntunut
hänestä liian hitaalta työssään; ja hänet voi kaikkialla tuntea hänen
kärsimättömyydestään ja väsymättömästä työinnostaan. Tästäpä syystä
hänet olikin tunnettu eräässä tärkeässä tilaisuudessa; sillä Jurgis
ei ollut seissut Brown ja K:in keskuskonttorin ulkopuolella kauvempaa
kuin puolisen tuntia Chikagoon tulonsa jälkeisenä päivänä, ennenkun
eräs päällysmiehistä kutsui hänet sisään. Tästä hän hyvin ylpistyi
ja nauroi entistä enemmän kaikille kallellapäin kulkeville. Turhaan
olisi saanut sanoa hänelle, että näitten miesten joukossa oli monta,
jotka olivat siellä seisseet kuukauden päivät -- moniakin kuukausia
-- saamatta mitään työtä. Hän olisi silloin vastannut: "Niin, mutta
minkälaisia miehiä ne ovatkin? Kehnoja, voimattomia maankiertäjiä,
jotka ovat tuhlanneet kaiken ansionsa kapakoissa ja nyt etsiskelevät
parempaa ansiota tuhlatakseen senkin mokomiin paikkoihin. Tahdotteko
uskotella minulle, että tällaisilla käsivarsilla miehen tarvitsisi
kuolla nälkään?" Näin sanoen hän kääri ylös molemmat hihansa ja näytti
mahtavat lihaksensa.

"On selvää", olisi hänelle silloin sanottu, "että te tulette maalta,
jopa vallan kaukaa maalta". Ja niin olikin laita, sillä Jurgis
ei koskaan sitä ennen ollut nähnyt mitään kaupunkia, tuskinpa
nelikulmaista kylääkään, ennenkun hän lähti ulos maailmaan etsimään
onneaan ja tekemään itsensä Onan arvoiseksi. Hänen isänsä ja isoisänsä
ennen häntä ja niin monet hänen esi-isistään, kuin hän vain voi tuntea
kotoisten tarujen kautta, olivat eläneet siinä Litvan kolkassa, joka on
tunnettu nimellä Brelovicz eli keisarillinen metsä. Se on laaja, monta
sataatuhatta tynnyrinalaa laaja alue, joka ikimuistoisista ajoista on
ollut varattu aatelisten metsästysmaiksi. Sillä asuu vain muutamia
talonpoikia ja torppareja, jotka perustavat oikeutensa ikivanhoihin
asiakirjoihin. Näitten joukossa oli Antanas Rudkus, joka itse oli
syntynyt sekä kasvattanut lapsensa muutaman tynnyrinalan suuruisella
alueella viljeltyä maata keskellä tätä erämaata. Hänellä oli ollut
paitsi Jurgista toinenkin poika sekä sitäpaitsi tytär. Toinen pojista
oli mennyt sotaväkeen; siitä oli jo kymmenen vuotta eikä hänestä oltu
sen jälkeen mitäkään kuultu. Sisar oli naimisissa, ja hänen miehensä
oli viljellyt sitä maata, jonka vanha Antanas oli määrännyt pojalleen.

Siitä oli nyt lähes puolitoista vuotta, kun Jurgis oli tavannut Onan
eräillä hevosmarkkinoilla noin viisitoista peninkulmaa kotoaan. Jurgis
ei ollut vielä koskaan ajatellut naimista -- hän oli pitänyt sellaista
askelta miehen puolelta hulluutena; mutta nyt, edes sanaakaan puhumatta
tytön kanssa, heidän vaihdettua vain muutamia hymyjä keskenään, hän
löysi itsensä, kasvot purppuranpunaisina mielenliikutuksesta ja
pelosta, pyytämässä Onan vanhemmilta tätä vaimokseen -- tarjosipa
hinnaksi kaksi hevostakin, jotka hänet oli lähetetty myymään
markkinoilla. Mutta Onan isä oli kova kuin kallio -- tyttöhän oli lapsi
vielä, ja hän itse oli rikas mies. Se ei ollut oikea tapa kosia hänen
tytärtään. Niinpä Jurgis sai palata kotia raskaalla sydämmellä. Koko
kevään ja kesän hän taisteli kovin voidakseen unhottaa Onan. Mutta
vihdoin oli leikkuuaika ohi, ja kun siis joutilaisuutta tarjoutui,
hölkkäsi hän eräänä aamuna Onan kotia kohti.

Täällä hän huomasi olosuhteet vallan odottamattomalla tavalla
kääntyneen -- tytön isä oli kuollut, ja hänen omaisuutensa olivat
velkojat ottaneet haltuunsa. Jurgiksen sydän paisui ilosta, kun hän
näki, ettei tytön hinta nyt voinut nousta hänen varojaan suuremmaksi.
Siellä oli Elzbieta Lukoszaite, Teta eli täti, kuten häntä kutsuttiin,
joka oli Onan äitipuoli, sekä kuusi lasta, kaikenikäisiä. Vielä
oli siellä Elzbietan veli Jonas, kuiva, pikkunen vanhus, joka oli
työskennellyt lankovainajansa tilalla. He olivat hyvin ylhäistä ja
hienoa väkeä, arveli Jurgis, joka itse oli viettänyt ikänsä metsissä.
Ona kykeni lukemaan sisältä ja taisi monia muita asioita, jotka
hänelle olivat ratkaisemattomia arvotuksia. Nyt oli tila myyty, ja
koko perhe oli lähtenyt pois. Koko omaisuudestaan heille oli jäänyt
vain noin seitsemänsataa ruplaa, joka on likimäärin puolta pienempi
summa dollareissa. Heille olisi oikeastaan pitänyt jäädä kolme kertaa
niin paljon, mutta asia oli jätetty tuomioistuimen käsiin ja suurin
osa omaisuudesta oli oikeudenkäyntikulujen nimellä mennyt tuomarin
taskuihin.

Ona olisi voinut mennä naimisiin ja jättää heidät, mutta sitä hän ei
tahtonut, sillä hän piti paljon emintimästään. Silloin ehdotti Jonas,
että he kaikin lähtisivät Amerikaan, missä hänellä oli ystävä, jonka
oli onnistunut tulla rikkaaksi. Hän puolestaan tekisi työtä, naiset
samaten, ja pari lapsistakin voisi työskennellä -- niin että he
epäilemättä tulisivat hyvin toimeen. Jurgis oli sen lisäksi kuullut
paljon hyvää Amerikasta. Sitä sanottiin maaksi, jossa reilu mies voisi
ansaita kolmekin ruplaa päivässä. Jurgis selitti mitä kolme ruplaa
oikeastaan merkitsi ja mitä niillä kotimaassa voi saada; että niillä
valtameren toisella puolen saisi kaikkea paljon vähemmän, siitä ei
hänellä ollut aavistustakaan. Hän selitti suoraan lähtevänsä muitta
mutkitta Amerikaan, rupeevansa kauppiaaksi ja rikastuvansa tuota pikaa.
Siinä maassa mukamas oli jokainen ihminen vapaa kansalainen, olipa
sitte rikas tai köyhä. Kenenkään ei tarvitsisi alistua sotilaselämän
vaivoihin ja vaaroihin. Veroa ei tarvitsisi maksaa penniäkään. Jokainen
saisi siellä, niin hän ajatteli ja puhui, olla ja tehdä mitä itse
halusi, ja yksi oli yhtä hyvä kuin toinenkin, päivätyöläinen yhtä
arvossa pidetty kuin Yhdysvaltain presidentti. Niinmuodoin oli Amerika
oikea Kultala, joka häämötti nuorison silmissä niin valveilla ollessa
kuin nukkuissakin. Joshan vaan saisi kokoon haalituksi niin paljon
rahaa kuin piletinhintaan tarvittiin, voi päätellä kaikkien huolien
loppuvan, ja että suuren meren toisella puolella odotti sula onni, ilo,
rauha ja riemu.

Päätökseksi siis tuli, että Amerikaan lähdettäisiin seuraavana kevännä.
Tällävälin Jurgis möi itsensä eräälle työmiesten värvääjälle sekä
vaelsi suuren miesjoukon kera kymmeniä penikulmia pois kotiseudulta.
Matkan päämääränä oli se paikka, johon Smolenskin rautatietä oli
ennätetty rakentaa. Se oli todella uskallettu yritys. Yöt ja päivät
sai asua kaiken mahdollisen saastan keskellä, syödä mitä viheliäisintä
ruokaa, kärsiä joka suhteessa julmaa kohtelua ja työskennellä
päivittäin useita tunteja yli sovitun ajan ilman erityistä maksua.
Mutta Jurgis kesti tämän kaiken kuin mies ainakin, ja kun hän lopetti,
oli hänellä kahdeksankymmentä ruplaa huolellisesti neulottuna takkinsa
päällisen ja vuorin väliin. Hän ei ryypiskellyt eikä tapellut, sillä
hänellä oli koko ajan vain Ona ajatustensa esineenä. Ja muutenkin oli
hän tyyni ja tasainen mies, joka tunnollisesti suoritti kaikki mitä
hänelle tehtäväksi pantiin. Työstä erottuaan hän joutui pelurien ja
juopporenttujen pariin, jotka aina juominkien päätyttyä koettivat
lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta hän pakeni ja kulki kotiinsa jalan,
työskennellen pitkin tietä elatuksensa edestä ja maaten alati toinen
silmä auki.

Kesällä sitte lähdettiin Amerikaan. Viime tingassa liittyi heihin
Marija Berczynskas, joka oli Onan serkku. Marija oli isätön ja
äiditön orpo ja oli lapsuudestaan lähtien työskennellyt erään rikkaan
tilanomistajan luona Vilnassa, joka paljon säännöllisemmin antoi
hänelle ruoskaa selkään kuin ruokaa suuhun. Vasta 20-vuotiaana Marijan
oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa työhön; seurauksena oli, että
hän nousi kapinaan ja oli murhata isäntänsä, jonka jälkeen hän pakeni
kiiruusti tiehensä.

Heitä oli kaikkiaan kaksitoista henkeä matkaseurueessa, viisi
täyskasvuista, kuusi lasta ja Ona, jota ei voitu sanoa täyskasvuiseksi
eikä lapseksikaan. Matka oli hyvin vaikea. Tosin oli vastassa
siirtolaisasiamies, jonka olisi tullut auttaa heitä, mutta hän
osottautuikin olevansa oikea konna ja johti heitä kaikenlaisiin
ansoihin, joista heidän oli runsaalla rahalla lunastettava itsensä
irti. Virkamiehet, joiden olisi pitänyt auttaa heitä ilmaiseksi,
koska Unioni maksoi heille työstään palkan, vaativat siitä huolimatta
rahaa. Sitte vietiin heidät hotelliin, jossa heidät lukittiin sisään
huoneeseensa niinkuin todelliseen vankilaan. Sieltä heitä ei päästetty
ulos, ennenkun heitä oli nyletty mitä hävyttömimmästi. Laki määrää,
että hintaluettelo on naulattava jokaisen hotellin ovelle, mutta
sitä he eivät tienneet, että tämä on määrättynä vain Litvassa eikä
Amerikassa.

Jonaksen ystävä oli rikastunut Chikagon suurissa
karja-aitiokortteleissa. Sinnepäin matkustajaimme siis oli lähdettävä.
Tosin he tunsivat ainoastaan tämän yhden ainoan sanan: _Chikago_ --
mutta enempää heidän ei tarvinnutkaan tietää, ennenkun pääsivät tähän
jättiläiskaupunkiin. Mutta kun he viimein tulivat sinne ja astuivat
ulos rautatievaunusta, olivat he vielä enemmän ymmällä kuin koskaan
ennen. He seisoivat ja töllistelivät pitkin Dearborn Streetiä, jonka
tummat rakennukset kohosivat molemmin puolin valtaväylää, joka
näytti kapenevan hienoksi viivaksi ja viimein katoavan näkymättömiin
taivaanrannalla. He eivät voineet käsittää, miksi ihmiset nauroivat
heille vasten silmiä heidän kysyessään missä Chikago oli; jotkut
katsahtivat heihin ihmetellen, toiset menivät ohi sanomatta sanaakaan.
He olivat säälittäviä kaikessa avuttomuudessaan. Ennen kaikkea he
tunsivat kuolettavaa kammoa kaikkia vormupukuisia henkilöitä kohtaan,
ja hetikun olivat nähneet poliisin, kiiruhtivat he kadun poikki ja
juoksivat toisaalle. Koko ensimmäisen päivän he täten taivalsivat
ympäri kaupunkia, miltei huumaantuneina ja perin avuttomina. Illalla
he yöpyivät erään rakennuksen porraskäytävään, ja vasta silloin
poliisi otti heidät huostaansa ja kuletti heidät poliisiasemalle.
Aamulla hankittiin tulkki sekä vaunut, joilla seurue saatettiin
viimein karja-aitioiden kortteliin. Heidän ilonsa oli kuvaamaton,
kun he huomasivat onnellisesti selviytyneensä tästä seikkailusta,
tarvitsematta panna liikkeelle penniäkään.

He istuivat pienessä, hauskassa majatalossaan, jonne poliisi heidät
oli toimittanut, ja tirkistelivät uteliaasti akkunasta ulos. Heidän
edessään aukeni katu, joka näytti heistä päättymättömältä -- se olikin
liki 50 kilometriä pitkä, mutta sitä he eivät tienneet -- ja jonka
varsilla oli loppumaton kaksoisketju kurjia pieniä kaksikerroksisia
taloja. Kaikkialla tarjoutui sama lohduton näky: rumia, likaisia
pieniä puutaloja; siellä täällä leikkasi lokaista katua korkeakaarinen
silta, joka johti yhdeltä liejuiselta rannalta toiselle, joilla rumia
tavaramakasiineja leveni loppumattomana jonona; toisaalla kulki
kadun poikki rautatie verkkomaisine raiteineen, joilla porhaltelevia
vetureja ja kolisevia tavaravaunuja näkyi pitkissä riveissä. Siellä
täällä kohosi muitten rakennusten yli likasia, nokisia, synkkiä ja
ikäviä tehtaita, jotka korkeista savupiipuistaan pursuttivat taivasta
pimentäviä ja maata likaavia savupilviä esiin. Sellaisilla paikoilla
katu pimisi katsojan silmistä, mutta sauhuisten alueitten takaa näkyi
tuo lohduton ruma rivi jälleen -- likasten pikku talojen rivi.

Kokonaista tuntia ennen kun seurueemme saapui kaupunkiin, olivat
he huomanneet merkillisiä vaihteluita ilmakehässä. Se tummeni
tummenemistaan joka minuutti; ruoho maassa kadotti tässä hämärässä
helakan vehreytensä; esineitten väri sameni ja kävi vaikeaksi erottaa;
kadut ja kentät tulivat yhä kuivemmiksi ja saivat kellertävän sävyn;
ja aina sitä mukaa kuin savu sakeni, rupesivat ystävämme huomaamaan
toisenkin merkillisen seikan -- väkevän, pistävän lemun. Tämän lemun
laadusta he olivat eri mieltä. Toiset sanoivat sen synnyttävän
pahoinvointia ja yletystä, mutta heidän hajuaistinsa oli perin
kehittymätön sitä lähemmin arvostellakseen; ja kaikki yhtyivät siihen
mielipiteeseen, että lemu oli mitä omituisinta laatua. Mutta kaikki
tunsivat tyytyväisyyttä päästyään vihdoin viimein tähän lumottuun
maahan, jossa "rieska ja hunaja" ja dollaritukut heille auliisti
virtaisivat -- tähän ihmeelliseen maahan, jonne he olivat ikävöineet
aina siitä saakka kuin olivat lähteneet vanhasta kodistaan Litvassa.
Mutta nyt se ei enää ollutkaan pelkkä unelma tai mielikuvitelma, johon
heidän tarvitsi kaihoten katsella joltakin äärettömän kaukaiselta
kohdalta. He voivat sekä nähdä tämän ihmeellisen maan että käsin
kosketella -- ja haistella sitä. Lemusta he kuitenkin, kuten sanottu,
olivat eri mieltä. Se oli raaka ja terävä, mutta samalla kertaa se
kiihotti hyväilevästi heidän aistimiaan. Jotkut heistä hengittivät
sitä täysin, syvin siemauksin keuhkoihinsa ja nauttivat siitä kuin
jostakin juovutusaineesta. Mutta toiset koettivat suojella siltä
hengityselimiään peittämällä käsillään tyystin kasvonsa. Siirtolaisemme
olivat vielä vajonneet sanattomaan ihmetykseen tästä selittämättömästä
ilmiöstä, kun vaunun ovi temmaistiin auki ja ääni huusi:

"Karja-aitiot!"

Heidät jätettiin erääseen kadunkulmaan töllistelemään ympärilleen.
Se oli muuan sivukatu, jonka molemmilla puolilla oli taiteettomia,
kaikenvärisiä tiilirakennuksia. Näitten talojonojen lomista avautui
välistä hiukkasen näköalaakin, s.o. muutamia tehtaanpiippuja, pitkiä,
hoikkia ja ylettömän korkeita. Kaikki ne tupruttivat ilmoille mahtavia
pylväitä paksua, öljymäistä, mustaa savua, joka tuntui tulevan
suoraan maan sisuksista, tuosta ahjosta, missä iankaikkisen tulen
sanotaan palavan. Siellä työskenteli maanpinnan alla joku voima, joka
ajoi savua tieltään ylös -- jonkunlainen taukoamaton, pitkällinen
purkaus. Ystävämme katselivat ilmiötä ja lausuivat sekä itsekseen että
naapureilleen, että nyt, Jumalan kiitos, kaikki pian oli lopussa.
Mutta tuskin oli viime sana päässyt lausujan huulilta, kun nähtiin
uusia, valtavia tulikartioita, uusia, mustia, hirvittäviä pilviä,
jotka vähitellen liittyivät yhteen ja ajelehtivat pois, leviten ympäri
taivasta niin pitkälle kuin silmä kantoi.

Mutta pian kiintyi huomio ja tarkkaavaisuus toiselle taholle. Kuten
ilmiöt äsken olivat kiusanneet haju- ja näköaistia, tuli nyt muiden
aistien vuoro. Kuului ääntä, hälyä, meteliä ja kolinaa, joka ilmeisesti
oli yhtynyt kymmenistä tuhansista vähemmistä äänistä. Sitä ei aluksi
huomannut tai ei ainakaan tullut erityisesti tarkanneeksi -- mutta kun
sitä ei enää käynyt välttäminen, tuntui se samallaiselta kuin lukuisan
mahtavan mehiläisparven humina keväällä tahi kuten honkametsän kohina,
kun tuulet siinä suhajavat. Mutta se antoi kuitenkin vaikutelman
jostakin luonnonvoimasta, joka oli vilkkaassa, elollisessa toiminnassa,
se kumisi ja väpätti, kuten olisi koko maailma ollut kapinassa. Vain
vaivoin voi käsittää näiden hirvittäväin äänien lähtevän elävistä
olennoista, että ne olivat kymmenentuhannen härän kaukaista mylvintää,
kymmenentuhannen sian etäistä röhkimistä.

Matkustajamme olisivat kernaasti lähteneet sinne suuntaan, mistä äänet
tulivat, mutta -- voi juuri silloin he tulivat estetyiksi uusista
seikkailuista. Kulmassa seisova poliisi oli alkanut tarkkaavaisesti
tähystellä heitä, ja tämän huomattuaan he heti lähtivät liikkeelle
katua pitkin. Tuskin olivat he vielä ennättäneet kävellä korttelin
ympäri, kun Jonaksen kuultiin huudahtavan ja samalla juoksevan täyttä
vauhtia kadun yli. Hän oli jo kaukana, ennenkun voitiin arvailla syytä
hänen omituiseen käytökseensä, ja hänen nähtiin pysähtyvän ja astuvan
erääseen puotiin, jonka yli oli ripustettu kyltti: "J. Szedvilas,
Ruokatavarakauppa". Kun hän jälleen astui ulos, oli hänen seurassaan
iso ja paksu herrasmies, jolla oli ylöskierretyt hihat ja nahkainen
esiliina. Tämä herrasmies taputteli Jonasta molemmilla käsillään ja
nauroi hilpeästi. Silloin muisti Teta Elzbieta heti, että Szedvilas
oli juuri sen tarunomaisen ystävän nimi, joka oli menestynyt niin
hyvin Amerikassa. Huomattuaan hänen rikkautensa perustuksena olevan
ruokatavarakaupan oli se heille tällä haavaa erittäin mieleen; sillä
vaikka aamu oli jo pitkältä kulunut, eivät he vielä olleet maistaneet
einettä, ja lapset olivat jo ruvenneet valittelemaan nälkäänsä.

Tämä oli nyt iloinen loppu surulliselle matkalle. Molemmat perheet
aivan sanan mukaan heittäytyivät toistensa syliin -- sillä monta
vuotta oli kulunut, sittekun Jokubas Szedvilas oli tavannut maanmiehiä
kaukaiselta kotiseudulta Litvassa. Ennenkun päivä oli mennyt umpeen,
olivat he jo ikuisia ystäviä. Jokubas tunsi perinpohjin kaikki ne
ansat ja sudenkuopat, jotka "uudessa maailmassa" odottavat vanhasta
maanosasta tulevia vieraita, ja hän voi siis selittää heille ne
kaikki -- kaikki salaperäisyydet, kaikki merkilliset olosuhteet. Hän
voi selittää heille, mitä kaikkea heidän oli tehtävä ja tarkattava
kaikissa mahdollisissa olosuhteissa, ja -- mikä oli vielä parempi --
mitä heidän nyt tällä haavaa oli tehtävä. Hän tahtoi saattaa heidät
ystävänsä Anielen luo, jolla oli majatalo tai kuten siellä sanottiin
"boarding-house" teurastamoiden toisella puolen; vanhan muori Juknienen
luona ei tosin, hän sanoi, ollut erikoisen mukavata, mutta siellä kyllä
voi vähän aikaa tulla toimeen. Tähän Teta Elzbieta heti vastasi, ettei
nykyään enää mikään voinut hämmästyttää tai pelottaa häntä, sittekun he
jo olivat menettäneet suuremman osan mukana tuomistaan varoista. Niin
todella olikin laita, sillä muutamain harvain päiväin kokemukset tässä
suurten lupausten maassa olivat olleet kylliksi vakuuttamaan heitä,
että Amerika oli maa, jossa kaikelle määrättiin mahdollisimman korkein
hinta ja että köyhä ihminen juuri täällä oli vielä köyhempi kuin
missään muussa maailman kolkassa. He olivat myöskin huomanneet, ettei
heidän rahoillaan täällä ollut samaa arvoa kuin kotimaassa. Kahtena
viime päivänä he olivatkin varojaan säästääkseen vapaaehtoisesti
nähneet nälkää. He suorastaan tulivat kipeiksi saadessaan maksaa niitä
suunnattomia hintoja, joita rautatiellä vaadittiin heiltä ruuasta.

Kun he nyt näkivät Juknienen lesken asunnon, eivät he voineet olla
säpsähtämättä. Sinä ilmoisna ikänä eivät he olleet nähneet mitään
niin kurjan kurjaa. Anielen hallussa oli pieni neliskulmainen
huone muutamassa niistä kaksikerroksisista taloista, jotka olivat
"teurastamoiden takalistossa". Jokaisessa talossa oli neljä sellaista
asumusta, ja yksi niistä oli aina kapakka eli "boarding-house",
tarkotettu majapaikaksi ulkomaalaisille -- litvalaisille,
puolalaisille, slovakeille ja böömiläisille. Jotkut näistä
ihmisluolista olivat yksityisten omia, toiset kuuluivat yhtiöille.
Keskimäärin asui kussakin huoneessa puoli tusinaa matkustavaisia
-- joskus 30 tai 40 yhdessä ainoassa huoneessa, 50 tai 60 joka
kerroksessa. Jokaisella oli oma vuoteensa, s.o. patja, päänalunen ja
huopapeite. Patjat viruivat hajallaan ympäri lattiata, eikä huoneessa
yleensä ollut muuta sisustusta kuin uuni. Ei niissä muuten olisi
muulle ollut sijaakaan. Muuten näytti olevan jotenkin tavallista, että
kaksi miestä vuorotteli samalla patjalla; toinen työskenteli päivällä
ja makasi yönsä tuolla kurjalla vuoteella, toinen jälleen oli työssä
yöllä ja nukkui päivällä. Oli hyvin tavallista, että majatalon isäntä
vuokrasi saman vuoteen kahdelle eri henkilölle.

Eukko Jukniene oli pikkunen kuihtunut nainen, jolla oli aivan
ryppyiset kasvot. Hänen kotinsa oli tavattoman likanen. Patjat estivät
astumasta ovesta sisään, ja jos koetti tulla takatietä, huomasi hänen
täyttäneen suuremman osan etehisestä vanhoilla pöydillä varustaakseen
siten tilaa kananpojille, joita hän kasvatti. Vuokralaiset tekivät
hänestä pilaa ja sanoivat hänen siistivän taloaan sillä tavalla, että
laski kananpoikansa irralleen huoneisiin. Epäilemättä linnut paljon
poistivatkin syöpäläisiä, mutta todennäköisesti eukko käytti tätä
menettelyä pikemminkin elättääkseen suojattejaan kuin puhdistaakseen
asumusta. Asianlaita olikin, että hän oli tykkänään luopunut kaikista
puhdistamishommista, sillä häntä vaivasi luuvalo, joka toisinaan voi
kytkeä hänet kurjaan vuoteeseensa eräässä huoneen nurkassa kokonaiseksi
viikoksi tai kauvemmaksikin. Kerran oli tällaisen sairaudentapauksen
sattuessa yksitoista hänen vuokralaisistaan lähteneet matkoihinsa
unohtaen maksaa hänelle mitäkään. Sellaista sattui tuon tuostakin.

Nyt oli heinäkuu, ja maaseudulla vallitsi mitä vehmain vihannuus. Mutta
Packingtownissa, "teurastamoiden takalistolla", ei koskaan nähty mitään
vihannuutta.

Sellainen nyt se koti oli, joka vastatulijoille tarjoutui. Mutta
parempaakaan ei ollut tarjona. Eukko Jukniene oli pitänyt yhden huoneen
itseään ja kolmea lastaan varten, ja hän tarjoutui majoittamaan siihen
matkaseurueen naiset ja lapset. "Huomenna", sanoi Jurgis, "lähden
etsimään työtä, ja ehkäpä Jonaskin tekee samaten. Sitte voimme aina
hankkia itsellemme asunnon."

Myöhemmin iltapäivällä lähtivät hän ja Ona kävelemään ja katselemaan
kaupunkia, näkemään enemmän tästä maailmanpaikasta, jonka piti tuleman
heille kodiksi. Teurastamoiden takalistolla oli kaksikerroksisia taloja
sangen harvaseen ja pitkän matkan päässä toisistaan -- mutta laajat
alat olivat aivan asumattomia. Näitä avoimia paikkoja peitti muta ja
kellertävä kuona sulatuista metalleista. Lukematon joukko lapsia,
useimmat vain puoleksi tai vielä niukemmin puettuja, pyöri ympärinsä
huimassa leikissä, kirkuen ja viheltäen; tavantakaa ne panivat
keskenään toimeen pikku tappeluja, joista tuloksena oli verta vuotavia
neniä. Omituisin ilmiö tässä piirissä olikin juuri lasten suunnaton
paljous; olisi todellakin voinut uskoa, että läheisyydessä oli jokin
koulu, joka lähetti kasvattinsa tänne loma-ajoiksi leikkimään.
Lapsia oli Packingtownissa niin paljon, että hevoset ja vaunut tässä
kaupunginosassa voivat liikkua vain käyden.

Katujen surkean tilan vuoksi ei muuten tuskin missään voinutkaan
ajaa sen nopeammin. Ne kadut, joita myöden Jurgis ja Ona kulkivat,
muistuttivat vähemmin todellisia katuja kuin pitkiä rivejä lokahautoja
kartalle sirotettuina. Kulkutie oli yleensä yhtä tai useampia metriä
alempana kuin talojen kivijalat. Katukivityksestä ei ollut merkkiäkään,
mutta sen sijaan oli äärettömän paljon kaikenlaisia epätasaisuuksia
-- mäkiä ja syviä kuoppia, viemärejä, vesiojia, jopa kokonaisia
lammikoltakin, täynnä haisevaa, vihertävää vettä. Näissä muta-altaissa
ja katuliejussa leikki silminnähtävällä nautinnolla lapsilaumoja.
Poikasia kahlasi likavedessä etsien leikkikaluja, jotka leikkiessä
olivat pudonneet vedellä täyttyneihin syvennyksiin. Kulkijamme
katselivat tätä kaikkea ihmetellen ja ällistyneinä. He hämmästyivät
suunnattomista kärpäsparvista, jotka paksuina pilvinä surisivat
kaikkialla ja toden teolla pimittivät ilman. Heitä ylötti se väkevä,
inhottava haju, joka kiusasi nenää -- oikea ruumiinhaju! Eikä se ollut
mitään ihmeellistä, sillä mätänihän täällä lukemattomia kuolleitten
raatoja! Vieras kysyisi, kuinka kaupungin viranomaiset voivat
sallia seudun asujanten käyttävän katuja lantatunkioiden ja kaiken
mahdollisen riettauden säilytyspaikoiksi. Tähän olisi puolustauduttu
sillä otaksumalla, että muutamassa vuodessa kaikki nämä epäkohdat
itsestään katoisivat, s.o. sittenkun kaikki törky olisi tyyten
mädäntynyt, ei olisi enää mitään levittämässä löyhkää ympärilleen. No
niin -- mutta tätänykyä ja erittäinkin hyvin lämpimällä ilmalla sekä
pitkillä sateilla olivat kärpäset todellisena vitsauksena. "Eikö tämä
ole epäterveellistä?" jatkaisi muukalainen kyselyjään. Ja asukkaat
vastaisivat: "Ehkäpä -- mutta mitäpä sille mahtaa".

Jurgis ja Ona kulkivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin, sydän täynnä
ihmetystä ja silmät sepi seljällään. Sitte saapuivat he erääseen
paikkaan, missä juuri koeteltiin "tasottaa" epätasaisuuksia. Siellä oli
avara, mutainen ja haiseva syvennys, ainakin yhtä suuri kuin pari kolme
varsinaisen kaupungin suurinta korttelia yhteensä. Pitkä rivi vaunuja
kuletti sinne teurastamoista eläintensisälmyksiä ja muuta törkyä, jotka
haisivat kerrassaan sanomattoman ilettävästi. Muutamia henkilöitä
tehtaista seisoi kädet taskussa välinpitämättömästi katsellen tätä
työtä ja naureskellen likaisille lapsiparville, jotka aamusta iltaan
penkoivat näitten hirveiden jätteiden keskellä, poimien lihapalasia
sieltä täältä -- ja syöden ne makeaan suuhun! Toisilla lapsilla oli
käsivarrellaan pieniä koreja, joihin he kokosivat samoja myrkyllisiä
jätteitä kotiin kannettaviksi -- perheittensä ruuaksi. Kenenkään heistä
ei tarvinnut tyhjin toimin kotiin palata!

Tämän haisevan liejulammikon varrella oli suuri tehdasrakennus
savuavine piippuineen. Se oli tiilitehdas, joka kaivoi lammikosta
kaiken saven ja valmisti siitä tiiliä, jonka jälkeen kuoppa
täytettiin lihanjätteillä. Se tuntui Jurgiksesta ja Onasta perin
onnelliselta järjestelyltä, joka tuotti kunniaa niin yritteliäälle
ja käytännölliselle maalle kuin Amerika. Pieni polku johti jokaiseen
kuoppaan, joka jo oli savesta tyhjennetty, muttei vielä reunojaan
myöden jätteillä täytetty. Toiset kuopat olivat toistaiseksi
täytetyt vedellä, joka sai siinä seista koko kesän ja tietystikin
mädätä kuumassa päivänpaisteessa. Kun talvi tuli, oli aina
yritteliäitä ihmisiä käsillä, jotka sahasivat niistä jään ja möivät
sen kaupunkilaisille -- tämän basillien ja bakteerien ja kaikkien
mahdollisten tartunta-aineiden täyttämän jään! Tulokkaidemme mielestä
sekin oli erinomainen taloudellinen menettelytapa. --

He seisoivat vielä tällä paikalla, kun aurinko laski ja lännen
pilvet värjäsi verenkarvainen iltarusko ja talojen akkunaruudut
hohtivat kuin tulipalon loisteessa. Jurgis ja Ona eivät ajatelleet
auringonlaskun ihanuutta, seistessään siinä selkä länteen päin. Kaikki
heidän ajatuksensa parveilivat Packingtownin, teurastamokaupungin
ympärillä, joka levisi heidän eteensä vähän matkan päässä.
Rakennusten rajapiirteet kuvastuivat jyrkästi taivaslakea vastaan,
ja talojen tiheästä rivistä kohosi siellä täällä ilmoille korkeita
tehtaanpiippuja, jotka tupruttivat sakeita savupilviä joka
ilmansuunnalle. Taiteilijalle siinä olisi ollut mainio tilaisuus
väritutkimuksiin, sillä kun savupilvet joutuivat laskevan auringon
valaistaviksi, hohtivat ne mustan, ruskean ja harmaan värisinä sekä
reunoiltaan purppuranpunasina. Tällöin et enää huomannut paikan
hirvittävää siivottomuutta; iltarusko silasi kullallaan kauheimmatkin
asiat. Näistä nuorista ihmisistä, jotka seisoivat tässä aina hämärän
tuloon asti, tuntui kaikki ihmeelliseltä unennäöltä, sillä kaikki
puhui täällä ihmisen tarmokkaisuudesta ja yritteliäisyydestä, työn
hedelmistä, toiminnasta ja tuloista tuhannen tuhansille ihmisille,
onnesta ja vapaudesta, elämästä, rakkaudesta ja ilosta. Kun he vihdoin
viimein käsityksin palasivat kotiin, lausui Jurgis: "Huomenna lähden
tuonne kysymään työtä!"



III LUKU.


Ruokatavarakauppiaana oli Jokubas Szedvilaksella paljon tuttavia.
Niiden joukossa oli myöskin muuan Durhamin tehtaissa päivystävä
poliisi, jonka erikoisiin tehtäviin kuului miesten värvääminen
erilaisiin toimiin. Jokubaksella ei tosin ollut mitään kokemuksia
tässä suhteessa, mutta hän oli varmasti vakuutettu, että hän tämän
miehen kautta voisi hankkia ystävilleen jotakin työtä. Päätökseksi
tuli, että hän lähtisi miehen luo vanhan Antanaksen ja Jonaksen
kanssa. Mitä Jurgikseen tulee, luotti tämä liiaksi omaan kykyynsä,
etsiäkseen apua toisilta. Kuten aikaisemmin mainittiin, ei hän tässä
suhteessa ollut erehtynytkään. Hän oli mennyt Brownin konttoriin eikä
ollut tarvinnut seista ulkopuolella enempää kuin puolituntisen, kun
muuan päällysmiehistä, "bosseista", oli häntä tarkannut ja viitannut
hänet luokseen. Keskustelu, joka silloin syntyi heidän välillään, oli
asiallinen ja lyhyt.

"Puhutteko englanninkieltä?"

"En; litvaa." (Jurgis oli huolellisesti opetellut tämän sanan.)

"Työtä?"

"Niin!" (Jurgis nyökkäsi päätään.)

"Ennen täällä työskennellyt?"

"En ymmärrä."

("Bossin" puolelta innokkaita merkkejä ja eleitä. Jurgiksen puolelta
mahtavia päänpudistuksia.)

"Lapioitteko sisälmyksiä?"

"En ymmärrä." (Enemmän päänpudistuksia.)

"_Zarnos. Pagaiksztis. Szluota!"_ (Samallaisia merkkejä ja eleitä.)

"Kyllä!"

"Näettekö oven? _Durys?"_ (Viittaus.)

"Kyllä!"

"Huomenna, kello seitsemältä aamulla! Ymmärrättekö? _Rytoj!
Prieszpietys! Septyni!"_

"_Dekui, tomistai!"_ (Kiitos, herra!)

Siinä kaikki. Jurgis lähti pois, ja ennätettyään tuskin
pariakymmentäkään askeletta paikalta hän menestyksensä huumaamana
kiljasi kimakasti ja lähti juoksemaan. Nyt hän jo oli saanut toimen
-- toimen, josta heruisi varoja! Hän pikemminkin lensi kuin juoksi,
ja saavuttuaan kotiportille syöksyi hän sisään kuin myrskytuuli
muitten vuokralaisten harmiksi, jotka juuri yön työtä tehtyään olivat
laskeuneet levolle toivossa saada maata koko päivän.

Tällävälin oli Jokubas etsinyt käsiinsä ystävänsä poliisin, joka oli
tehnyt kaikkensa ylläpitääkseen hänen toivoaan. Koossa oli siis yleensä
onnellinen piiri, jonka jäsenet odottelivat toivehikasta tulevaisuutta.
Sinä päivänä ei enää mitään muuta voitu tehdä. Puoti jätettiin
Lucijan huostaan, ja talon isäntä lähti vierainensa näyttämään heille
Packingtownin, "läskikaupungin" merkillisyyksiä. Jokubas suoritti tämän
tehtävän tärkeän ja arvokkaan näköisenä kuten ainakin kaupunkilainen,
joka tuhmille maalaistuttavilleen tarjoaa jotakin suurta ja ihmeellistä
nähtäväksi; hänhän oli jo niin kauvan asunut täällä ja tunsi tarkoin
kaikki asiat ja olosuhteet, joiden kauheudesta hän oikein ylpeili.
Silavapohatoilla oli tosin hallussaan ainoastaan rajoitettu alue, mutta
he menettelivät joka suhteessa, kuten olisivat olleet koko piirin
lailliset omistajat. Ja kenpä uskalsikaan asettua moisia rikkaita ja
mahtavia "pomoja" vastaan!

Ystävämme kulkivat pitkin sitä tietä, joka johti teurastamoille. Oli
vielä varhainen aamu, mutta tiellä vallitsi mitä vilkkain kiire.
Sillä liikkui alituinen virta tehtaitten ylempiä työntekijöitä,
konttoristeja, pikakirjoittajia, sähköttäjiä y.m.s. Naisia varten
odotteli jonkun matkan päässä teurastamoista isoja, kahden hevosen
vetämiä vaunuja, jotka lähtivät liikkeelle huimaa vauhtia hetikun
olivat täyttyneet elävällä lastillaan. Etäämmältä kuului jälleen
härkälaumain mylvintää -- mahtavaa ääntä, joka nousi ja laski kuten
kuohuisen meren aallot. Ystävämme kulkivat tätä ääntä kohti saman
tunteen johtamina, joka pakottaa lapset seuraamaan kulussa olevaa
sirkusta tai eläinnäyttelyä; ja lapsia -- niitä todellakin oli jo näin
varhain liikkeellä taajoina parvina. Ystävämme kulkivat rautatien yli
ja sukelsivat pitkälle ja leveälle tielle, joka oli täynnä nautakarjaa;
mielellään he olisivat pysähtyneet tätä näytelmää katsomaan, mutta
Jokubas kiirehti heitä eteenpäin, kunnes he saapuivat eräille portaille
ja ylävälle kohokkeelle, josta voivat rauhassa katsella kaikkea. Sinne
he jäivät seisomaan, tähystellen ympärilleen miltei hengettöminä
ihmetyksestä.

Teurastamot käsittävät puolentoista neliökilometrin suuruisen maa-alan,
ja enemmän kuin puolet tästä alasta on täynnä karja-aituuksia.
Pohjoiseen ja etelään päin, niin kauvas kuin silmä voi kantaa, leveni
aituuksia toinen toisensa vieressä, kaikki täynnä ammuvaa karjaa.
Ystävämme eivät koskaan olisi voineet kuvitellakaan, että niin paljon
nautaeläimiä löytyi maailmassa. Punasia, mustia, valkosia, kirjavia,
jopa keltasiakin eläimiä -- vanhoja ja nuoria sekasin. Isoja, mylviviä,
kiukkuisia sonneja ja vastasyntyneitä vasikoita, lempeäsilmäisiä
lehmiä ja tulisia, pitkäsarvisia Texasin mullikoita. Melu siellä oli
sellainen, kuin olisi koko maailman karjatarhat sinne koottu, ja
pelkkien aituuksien laskemiseen olisi mennyt kokonainen päivä. Keskellä
kulki pitkiä, leveitä käytäviä, joita vuorostaan leikkasivat pienemmät
kadut. Viimemainittujen luvun ilmotti Jokubas 25,000:ksi. Jokubas
oli äskettäin eräästä sanomalehdestä lukenut laveita tilastollisia
tietoja näistä teurastamoista, ja oli nyt iloinen ja ylpeä saadessaan
vuorostaan toistaa niitä vierailleen ja kuulla heidän huudahtelevan
hämmästyksestä. Myöskin Jurgis tunsi itsensä hiukan ylpeäksi. Olihan
hänkin äskettäin saanut täällä työtä, päässyt rattaanhampaaksi tässä
jättiläiskoneistossa.

Siellä täällä laukkasi miehiä edestakasin hevosen selässä,
varustettuina pitkävartisilla saappailla ja mahtavilla ruoskilla;
he olivat hyvin toimeliaita ja huusivat tuon tuostakin toisilleen
ja karjanajajoille. Ne olivat häränajajia ja karjankasvattajoita
kaukaisista valtioista. Myöskin nähtiin välikauppiaita ja
toimitsijamiehiä sekä kaikkien suurten teurastamoiden karjanostajia.
Tuon tuostakin he pysähtyivät tarkastelemaan eri aituuksia sekä
puhelivat keskenään lyhyesti ja ilman monia mutkia kuten liikemiehet
ainakin, iskien tuimasti ilmaan pitkävartisilla piiskoillaan ja
tehden muistiinpanoja pieniin taskukirjoihinsa. Sitte näytti
Jokubas sen paikan, johon karjaa ajettiin punnittavaksi. Se oli
suunnaton jättiläisvaaka, jolle mahtui suuri joukko eläimiä yhdellä
kertaa ja joka itsetoimivasti merkitsi painot. Sen lähellä kulki
rautatienkiskoja, joita myöten kuletettiin teuraseläimillä lastattuja
vaunuja. Tätä oli kuitenkin taukoamatta tapahtunut pitkin koko yötä,
niin että aituukset nyt olivat jo vallan täynnä. Mutta seuraavana yönä
kaikki nämä eläimet teurastettaisiin ja vietäisiin pois, jonka jälkeen
samat näytelmät uusiutuisivat.

"Mutta mitä näistä kaikista eläimistä oikein tulee?" Teta Elzbieta
kysyi.

"Ensi yönä", vastasi Jokubas, "ne teurastetaan ja leikataan
kappaleiksi; teurastamoiden toisella puolen on useita raiteita, joita
myöten lihalla lastatut vaunut kuletetaan pois."

Teurastamoiden alueella oli rautatienkiskoja yhteensä yli viisineljättä
peninkulmaa. Päivittäin teurastettiin noin 10,000 nautaeläintä, sama
määrä sikoja sekä noin 5,000 lammasta, eli vuoden mittaan kymmenen
miljoonaa ihmisravinnoksi muutettua eläintä. Kokonaisia virtoja eläimiä
kulki eri suuntiin teurastamoiden alueella -- kokonaisia virtoja
kuolevia eläimiä. Ystävämme eivät kuitenkaan olleet niin runollisia,
että olisivat verranneet tätä ihmisten kohtaloihin. He ihailivat vain
sitä ihmeellistä, suuremmoista toimeliaisuutta, joka paikalla vallitsi.

"Täällä otetaan kaikki talteen", Jokubas huomautti, "ei mitään saa
joutua hukkaan." Hän lisäsi erään kuulemansa sukkeluuden siinä varmassa
vakaumuksessa, että hänen tietämättömät ystävänsä luulisivat sitä hänen
omakseen. "Ne käyttävät hyväkseen kaikkea, paitsi eläinten parkua ja
kuolinhuutoja." Brownin pääkonttorin edustalla oli auringon polttama
ruohoneliö -- se olikin ainoa vihannuus, mitä Teurastamokaupungissa
sai nähdä, samatekuin eläintenvartijain hilpeät laulut ja julmat
sukkeluudet olivat ainoana leikillisenä puolena tässä lukemattomien
uhrien tuskanhuutojen täyttämässä seudussa.

Katseltuaan tarpeekseen näitä aituuksia, joissa teuraseläimiä
säilytettiin, vieraamme palasivat valtatielle, jota molemmilla
puolilla paartoi joukko suuria ja pieniä rakennuksia. Nämä talot
olivat rakennetut tiilestä ja koristetut monilukuisilla kohoavilla
osilla todelliseen Packingtownin tyyliin; sitäpaitsi oli jok'ainoaan
pienimpäänkin seinäpintaan kiinnitetty ilmotuksia, joissa
jättiläiskirjaimin kuulutettiin maailmalle Brownin verrattomista
kinkuista ja siankyljyksistä, Brownin erinomaisesta häränlihasta,
Brownin "Exelsior"-makkaroita j.n.e. Täällä oli päävarasto Durhamin
puhdistetulle sianihralle, Durhamin aamiaiskotleteille, Durhamin
säilytetylle häränlihalle, Durhamin lihaliemikapseleille, Durhamin
maustetuille ja astiaanpannuille kinkuille, Durhamin paistetuille ja
säilytetyille kananpojille, Durhamin astiaanpannulle vasikanmaksalle --
ja lukemattomille muille herkuille.

Käydessään rohkeasti sisään erääseen Durhamin tehtaan rakennuksista he
huomasivat siellä suuren joukon muitakin uteliaita. Kauvan odoteltuaan
tuli viimein muuan vahtimestari opastamaan heitä halki koko suuren
liha- ja silavatehtaan. Mutta tällöin Jokubas ilkeästi kuiskasi, ettei
kävijöille näytetty enempää kuin tehtaan hallinto katsoi suotavaksi.

He kiipesivät ylös monia portaita, jotka olivat kiinnitetyt rakennuksen
ulkoseinään -- kaikkiaan viiden tai kuuden kerroksen korkeudelle.
Täältä meni tie sikateurastamoon. Loppumattomia rivejä sikoja ajettiin
ylös jyrkkää tietä myöten portaiden vierellä; matkalla ylöspäin elukat
saivat hetken levähtää isolla riippuvalla permannolla, kunnes viimein
saapuivat erääseen huoneeseen, josta ei enää ollut mitään ulospääsyä --
sioille.

Se oli pitkä, kapea sali, jonka seinälle katselijoita varten oli
rakennettu parveke. Salin toisessa päässä nähtiin mahtavan suuri
rautapyörä, ainakin kuusi metriä korkea, ja varustettu rautakoukuilla
pitkin reunaansa. Saman pyörän molemmilla sivuilla oli kapeita
aukkoja, joista siat viimein pyörivän retkensä päätettyään tulivat
esiin -- teurastettuina, karvoista puhtaaksi ajeltuina ja valmiiksi
paloteltuina, täysin valmiina paistettaviksi tai keitettäviksi.
Vieressä seisoi jättimäinen neekeri paljain käsivarsin ja rinnoin.
Hänen toimenaan oli ottaa valmiit sianruumiit koneesta ja jättää ne
muille palvelijoille, jotka kantoivat ne ulkopuolella odottaviin
vaunuihin vietäviksi isoihin jäähdytyssaleihin, joissa ilmaa
viillytettiin jääkappaleilla.

Kauvan ja tuskin silmiään uskoen seisoivat ystävämme siinä katselemassa
tätä ihmeellistä teurastustapaa. Tuhansittain eläviä sikoja kulki
heidän silmiensä ohitse, aavistamatta mitään pahaa; mutta tuokio
tuokiolta kuului hurjia, korvia viiltäviä tuskanhuutoja, ja siat
palasivat jälleen näkyviin hyvin teurastettuina, hyvin ajeltuina ja
hyvältä maistuvina lihamöhkäleinä. Ystävistämme tämä viimein tuntui
vallan kamalalta. Ajatelkaas -- suuri pyörä kulki hitaasti ympärinsä;
se oli varustettu lujilla koukuilla. Jokaiseen sellaiseen kiinnitettiin
kiireesti yksi sika, mikä jalan, mikä kaulan ympäri sidotusta köydestä;
pyörä kulki edelleen ja jätti elukat kuolinpaikkaansa. Se oli kamalaa
kiirettä ja vielä kamalampaa menettelyä. Elukkaparat potkivat ja
parkuivat vallan raivoisina. Melu oli vallan hirvittävä, kuului
voimakkaita ja kiihkeitä huutoja heikompien keskeltä, kuului surkeata
ähkimistä, joka kuolinkamppailua seuraa. Joskus syntyi muutaman
silmänräpäyksen lepo ja hiljaisuus, mutta sitte alkoi melu ja karjunta
monta kertaa kauheampana. Se kävi viimein liian rasittavaksi katsojien
hermoille; miehet katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat hermostuneesti,
naiset ristivät käsiään, kasvot veripunasina ja silmät kosteina
kyyneleistä.

Mutta kaikesta tästä välittämättä kävivät miehet työhönsä. Eivät
teuraitten huudot eikä katsojain kyyneleet tehneet heihin mitään
vaikutusta. Sitämukaa kuin sianruumiit tulivat koneista, ripustettiin
ne koukkuihin pitkiin riveihin, jonka jälkeen kurkut leikattiin
poikki muutamin ripein liikkein suurilla, välkkyvillä veitsillä.
Lattia lainehti verivirroista. Sittekun sisukset olivat poisotetut,
irrotettiin ruumiit ja viskattiin isoon ammeeseen, johon kiehuvan
kuumaa vettä virtasi yhdestä putkesta ja meni pois toisesta.

Kaikki kävi niin säännöllisesti ja erehtymättömästi, että olisi
luullut koko menettelyn riippuvan taikavoimista. Se oli silavan
valmistamista koneitten ja sovelletun matematiikan avulla. Mutta
sittekään ei materialistisinkaan henkilö voinut olla tuntematta sääliä
eläinparkoja kohtaan. Nehän olivat niin viattomia, tulivat tälle
hirmuiselle alueelle täynnä luottamusta ihmisiin. Niiden valittavissa
vastalauseissa oli jotakin inhimillistä. Olihan niillä toki oikeus
elää! Ne eivät olleet tehneet mitään, joka olisi oikeuttanut niin
julman kohtelun. Joku katsoja tosin vuodatti kyyneleitä niiden kohtaloa
katsellessaan, mutta tämä jättimäinen teurastuskoneisto jatkoi tasaista
kulkuaan, olipa siellä katsojia tai ei. Oli kuin joku hirvittävä rikos
tapahtuisi jossakin maanalaisessa vankilassa, missä ei ollut ketään
sitä katsomassa eikä kuulemassa.

Ei voinut kauvan tätä katsella eikä kuunnella johtumatta filosoofisiin
mietiskelyihin sen johdosta. Voiko otaksua, että jossakin paikassa
maan päällä, alla tai yläpuolella olisi taivas näille teuraseläimille
-- taivas, jossa ne saisivat korvausta kaikista äärettömistä
kärsimyksistään? Olihan jokainen niistä luotu olento, niin sanoaksemme
yksilö omasta suvustaan. Jotkut olivat valkosia, toiset mustia, monet
olivat ruskeita ja monet täplikkäitä. Jotkut olivat nuoria, toiset
vanhoja, toiset pitkiä ja laihoja, toiset eriskummaisen lihavia ja
paksuja. Jokaisella näistä eläimistä oli oma yksilöllisyytensä,
oma tahtonsa ja omat toivomuksensa. Luottavaisina, levollisina ja
tasamielisenä ne olivat eläneet lyhyen elämänsä, sillä aikaa kun
uhkaava pilvi leijaili niiden päällä ja hirveä kohtalo niitä päiviensä
lopulla odotti. Nyt oli tämä kohtalo äkillisesti kohdannut niitä,
tarttunut niihin käsiksi säälimättömän julmasti. Kovasydämminen ja
armoton se kohtalo oli; kaikki eläinten vastalauseet, kaikki niiden
tuskanhuudot eivät auttaneet mitään sitä vastaan -- kohtalo toteutti
järkähtämättömästi päätöksensä eläinparan suhteen, kuten sillä ei
mitään toivomuksia, mitään tunteita olisi koskaan ollutkaan. Kohtalo
katkasi sen kurkun, ja hävitti sen elävien olennoiden luvusta. Ken
kuulee näiden kidutettujen eläinten huudot ja vaikerrukset, ken
ottaa niiden sielut hellään huostaansa ja antaa niille lohdutusta ja
korvausta? Ehkäpä liikkuivat juuri tällaiset mietteet helläsydämmisen
Jurgiksemme mielessä, kun hän toisten mukana kääntyi pois tästä kauhun
paikasta ja mutisi itsekseen: "Jumalani -- olenpa iloinen, kun en
syntynyt siaksi!"

Hän astui ystäviensä parissa laskukoriin tullakseen alemmaksi
suuremmoiseen silavatehtaaseen. Hän tirkisteli eteensä, sanattomana
hämmästyksestä. Olihan hän itsekin paimentanut sikoja Litvan metsissä
ja ottanut osaa sianteurastajaisiin, mutta ikänään hän ei ollut nähnyt
sikojen tällä tapaa kulkevan kädestä käteen satamäärien miesten
kesken, kunnes eläin oli muuttunut kinkuiksi, kyljyksiksi j.n.e. --
kaikki tapahtuen muutamien minuuttien kuluessa. Kaikki tuntui hänestä
ihmeelliseltä tarulta, jommoisia lapsille kerrotaan. Koko seurue
katseli asioita, tapauksia ja toimintaa täällä viattomin lapsensilmin.
Etenkin herätti heidän ihmetystään ja ihailuaan se huomattava puhtaus,
mikä vallitsi kaikkialla, erittäinkin täällä työskentelevien miesten
pukuihin nähden. Jurgis oikein suuttui, kun hiukan ilkeäluontoinen
Jokubas teki ivallisia huomautuksia tästä siisteydestä, tarjoutuen
saattamaan heitä siihen salaperäiseen osastoon laitoksessa, jossa
pilautuneita aineksia "tohtoroitiin".

Seurue laskeutui seuraavaan kerrokseen, jonne kaikki jätteet koottiin.
Sinne vietiin eläinten sisälmykset puhdistettaviksi ja pestäviksi ja
sitten käytettäviksi erilaisiin tarkotuksiin. Suolet pestiin puhtaiksi
ja käytettiin makkarain valmistamiseen. Miehiä ja naisia oli täällä
suunnattoman paljon, työskennellen ilmassa, joka oli täynnä myrkyllisiä
hajuja. Vieras ei voinut olla täällä kymmenettä osaakaan minuutista
tuntematta ilkeätä ylötystä sekä halua päästä piammiten takasin
raikkaaseen ilmaan. Kaikki suolien ja sisälmysten jätteet lakastiin
toiseen saliin, jossa ne viskattiin vedellä täytettyihin säiliöihin
keitettäväksi suovaksi -- tai sianihraksi, jota leipurit käyttävät voin
asemasta paistaessaan. Alempana tehtiin jätteistä valmisteita, joita
katsomaan vieraita ei enää päästetty. Toisissa huoneissa työskentelivät
n.s. "splitters" eli halkaisijat, jotka olivat laitoksen taitavimmat
työmiehet. He saivat aina 50:kin senttiä palkkaa tunnissa, mutta heidän
ainoana toimenaan päivän mittaan oli sianruumiiden leikkeleminen
kahteen osaan pitkin selkärankaa. Edelleen siellä oli "cleaver men" eli
leikkelijät -- todellisia jättiläisiä, joilla oli rautaiset jäsenet.
Kullakin heistä oli apunaan kaksi muuta miestä, joiden tehtävänä
oli laskea sianpuoliskot pöydälle hänen eteensä ja pidellä niistä
kiini, sill'aikaa kunhan leikkeli niitä; sitten piti heidän käännellä
jokaista kappaletta, jotka hän leikkeli vielä pienemmiksi paloiksi.
Hänen veitsessään oli yli puolen metriä pitkä terä, eikä hän sillä
kulloinkin tehnyt muuta kuin yhden leikkauksen, mutta niin taitavasti,
ettei veitsi koskaan loukannut häntä eikä apumiehiä, vaikka kaikki
pitivät kiini lihapalasta vain muutamien millimetrien päässä siitä
paikasta, missä veitsi kulki. Seinissä oli muutamia aukkoja. Yhdestä
aukosta nakattiin ulos reisikinkut, toisesta etulonkat, kolmannesta
kyljykset. Lähellä olivat suolaushuoneet, joissa silavakappaleet
pantiin mahtaviin suolausammeisiin. Vieressä oli savustusosasto
-- suunnattoman suuria saleja, joissa oli ilmanpitävät rautaovet.
Toisissa huoneissa valmistettiin se silava, jota ei savustettu;
suuret, korkeakupuiset kellarit olivat lattiasta kattoon asti ladotut
täyteen sellaista silavaa. Eräissä toisissa saleissa pantiin liha
rasioihin ja peltilaatikoihin sekä käärittiin kinkut ja kyljykset
öljyttyyn paperiin. Kaikki varustettiin painetuilla osotteilla, joissa
ilmotettiin tavaran laatu. Näitten salien ovista kulki ulos miehiä
lykäten täyteen lastattuja kärryjä, joiden sisällys siirrettiin
mahtaviin tavaravaunuihin. Tänne tultuaan huomasi viimein saapuneensa
jättiläisrakennuksen pohjakerrokseen.

Sitte lähti seurue suoraan kadun poikki siihen suureen rakennukseen,
jossa nautaeläimiä teurastettiin -- jossa neljä tai viisi tuhatta
härkää joka tunti muutettiin ihmisravinnoksi. Päinvastoin kuin
edellisessä oli tässä rakennuksessa yksi ainoa kerros, mutta se oli
suunnattoman suuri ja laaja. Ja sen sijaan että edellisessä paikassa
oli ollut vain yksi rivi teuraseläimiä, oli täällä viisitoista tai
kaksikymmentä sellaista riviä, ja miehet liikkuivat pitkin näitä
rivejä yhdestä toiseen. Se oli mitä vilkkain ja elävin näytelmä,
joka tarjosi kuvan peräti ahkerasta ja väsymättömästä inhimillisestä
toimeliaisuudesta; ja näyttämönä oli pyöröteatterin tapainen suunnaton
suoja, jonka seinien keskivälillä kulki parvi katsojia varten.

Toisella pitkällä seinällä vain vähäsen lattiata ylempänä oli toinen
paljoa pienempi parveke. Sille ajoivat teuraita miehet pitkillä
kepeillä, joilla he jakelivat eläimille voimakkaita sähköiskuja.
Kun teuraat kerta sinne olivat saapuneet, olivat ne vangitut kukin
vähäiseen aitioonsa -- niin vähäiseen, etteivät ne edes mahtuneet
kääntymäänkään. Niiden sitte seisoessa aloillaan, mylviessä ja
polkiessa permantoa sorkillaan, kumartuivat n.s. "knockers" eli
iskijät, ja antoivat nuijillaan eläimille niin kovia kolhauksia
otsaan, että nämä menivät pyörryksiin tai paikalla kuolivat. Suunnaton
huone kajahteli näistä toisiaan tiheästi seuraavista iskuista
sekä eläinten mylvinnästä ja polkemisesta. Tuskin oli yksi eläin
kaatunut, kun nuijamies jo toimitti toisessa aitiossa samallaista
surmatyötä, jolla välin toinen mies avasi oven ja hinasi eläimen ulos
teurastuspenkille, missä sen jalkoihin sidottiin rautakahleet. Sitte
painoi mies vipusinta, jolloin alus, jolla teuras virui, kohosi ylös
varsinaisesta lattiasta. Yllämainituita aitioita oli noin viisitoista
tai kaksikymmentä, ja yhtä monen eläimen teurastamiseen kului vain
muutamia minuutteja. Sitte kun tapetut eläimet oli viety ulos, avattiin
aitioiden ovet uudelleen ja uusia teuraita ajettiin sisään. Miehillä,
jotka toimittivat jo tapetut eläimet pois, ei ollut silmänräpäyksenkään
hengähdysaikaa kiireellisessä työssään.

Menettely, jota teurastaessa noudatettiin, oli kerrassaan ihmeteltävän
joutuisa, niin ettei sitä kerran nähtyään voi koskaan unhottaa.
Miehet työskentelivät melkein mielipuolen innolla ja kiivaudella sekä
kehittäen semmoista nopeutta, jota voi tavata vain jalkapallopelissä.
[Erittäinkin Englannissa ja Amerikassa suuresti suosittu nuorison
urheilu, jossa palloa jaloin potkitaan. Suom. muist.] Siinä ilmeni
uudenaikainen työnjako mitä suurimmassa kukoistuksessaan. Kullakin
miehellä oli vain yksi asia osanaan, jonka voi suorittaa parilla
kolmella kädenliikkeellä. Mutta hänen tuli toistaa näitä liikkeitä
aina jokaisen viidentoista tai kahdenkymmenen eläimen kohdalla
erikseen. Ensin tuli "butcher" eli teurastaja laskemaan pois verta;
hän teki veitsellään yhden ainoan nopean leikkauksen -- niin nopean,
ettei silmä voinut sitä seurata, vaan näki vain veitsen välähtävän
ilmassa. Ennenkun silmä ennätti värähtää, oli mies jo toisen eläimen
luona. Heleänpunanen verivirta merkitsi hänen tiensä, ja pian oli
koko permanto monen sentimetrin paksuisen verilammikon peitossa,
vaikka suuri joukko miehiä oli lakasemassa verta lattiassa oleviin
koloihin, joista se valutettiin pois. Lattian täytyi olla sangen liukas
ja tahmainen, vaikkei tätä siellä työskentelevien miesten varmoista
liikkeistä voinut havaita.

Ruumiit ripustettiin sitte muutamaksi minuutiksi ylös koukkuihin,
jotta kaikki veri valuisi pois. Tämän kautta ei aikaa kuitenkaan
tuhlautunut, sillä sitä mukaa kuin uusia ruumiita ripustettiin,
olivat entiset valmiit poisvietäviksi. Sitte hinattiin ne alempaan
kerrokseen, jossa "headsman" eli päänleikkaaja muutamin ripein liikkein
leikkasi niistä päät irti. Tämän jälkeen tuli toinen, joka avasi
nahan vatsan kohdalta, ja kolmas, joka leikkasi sen halki selkärangan
kohdalta. Heitä seurasi puoli tusinaa muita miehiä, jotka rivakasti
kukin vuorossaan päättivät nylkemisen. Kun tämä työ oli suoritettu,
ripustettiin ruumiit vielä kerta koukkuihin. Sillävälin tutki muuan
mies nahkaa nähdäkseen, oliko se missään kohden tullut rikkileikatuksi.
Sitte tuli toinen, joka kääri nahan kokoon ja työnsi sen alas lattiassa
olevista aukoista. Mutta teurasruumistakaan ei unhotettu. Muutamat
miehet hakkasivat sen isonpuoleisiksi kappaleiksi, toiset leikkelivät
ne pienemmiksi palasiksi. Moniaat jälleen ottivat sisälmykset ulos
sekä puhdistivat ja pesivät ruumiin sisäpuolen; sitte tuli muutamain
ainoastaan uimahousuihin puettujen miesten vuoro, jotka ruiskuttivat
kokonaisia koskia kiehuvaa vettä sisälmyksistään vapautettuihin, mutta
vielä puhdistamista kaipaaviin ruumiisiin. Toiset taas huuhtelivat pois
tästä kertyvän töryn sekä viimeistelivät puhdistustyötä, niin että
ruumiit näyttivät jo sangen herkullisilta. Vihdoin laskettiin valmiiksi
paloteltu liha putkijohtoja pitkin jäähdytyshuoneeseen, riippuakseen
siellä määräaikaan asti.

Katsojat saatettiin sinnekin. Kaikki lihakappaleet riippuivat somasti
riveissä, varustettuina virallisen lihantarkastajan polttomerkillä.
Moniaat eläimistä olivat teurastetut juutalaisten tapaan, jonka
vuoksi ne olivat leimatut toisellaisella merkillä, jotta juutalaiset
tietäisivät varmasti saavansa "puhtaan" eläimen lihaa. Sieltä
saavuttiin toiseen osastoon, jossa nähtiin mitä kaikkea tämän runsaan
raaka-aineen eri osista tehtiin. Katsojat olivat siten tilaisuudessa
näkemään suolaussalit, lajittelusalit ja valtavat makasiinit, joissa
silava ja liha pakattiin viileisiin, ilmanpitäviin läkkiastioihin
muuanne kuletettaviksi. Siellä näki eläimellisiä ravintoaineita jos
jonkinlaisia, mitkä säilystetyt maapallon kylmiä, mitkä lämpimiä
ilmanaloja varten. Sittemmin tultiin jälleen raittiiseen ulkoilmaan
ja oltiin tilaisuudessa vaeltelemaan äärettömän monilukuisen
rakennusryhmän keskessä, jonka eri osastoissa valmistettiin ja
korjailtiin kaikkia esineitä mitä laitoksessa tarvittiin -- veitsistä
ja sahoista alkaen aina ämpäreihin ja pesuastioihin asti. Muuan osasto
kävi höyryn voimalla, toinen sähköllä. Siellä oli valssauslaitos
sekä patain, kattilain ja kastrullien korjauspaja. Durhamin liikkeen
ei koskaan tarvinnut ostaa mitään työkaluja, kaikki valmistettiin
sen omissa tehtaissa, kaikki korjattiin sen omissa työpajoissa.
Siellä oli m.m. tehdasrakennus, jossa valmistettiin saapasrasvaa,
vaunurasvaa ynnä kaikenlaisia mahdollisia "rasvoja", toisessa
tehtiin suopaa ja saippuata, kolmannessa keitettiin liimaa eläinten
sorkista, neljännessä tehtiin kampoja y.m. hyödyllisiä esineitä
samojen eläinten sarvista. Eräässä rakennuksessa selviteltiin,
keitettiin ja puhdistettiin sianharjakset sekä levitettiin ne
kuivamaan mainioille kuivausvinteille. Toisessa kudottiin hienon
hienoja, vahvoja lattiamattoja nautaeläinten karvoista, jotka sitä
ennen oli huolellisesti puhdistettu ja harjattu. Kaikkea voitiin
korjata ja käyttää hyväkseen; sellainen oli tapa Durhamin tehtaissa,
eikä sitä voi muuta kuin kiittää. Mainitaksemme muita esimerkkejä,
valmistettiin suuremmista luista paperiveitsiä, hammasharjoja ja
piipunsuulaimia, kavioista hiusneuloja ja nappeja. Niinkin arvottomista
esineistä kuin luunikamista, nahanpalasista ja jänteistä keitettiin
niin kallisarvoisia ja erinomaisia valmisteita kuin liivakkoa,
kalantymää, fosforia ja kiiltomustetta. Porsaanmahoista valmistettiin
pepsiiniä, verestä munanvalkuaisainetta, viulunjänteitä pahalta
haisevista suolista. Mikäli vain mahdollista oli, käytettiin joka
hiukkanen eläinten ruumiista johonkin tarkotukseen ja muutettiin siis
rahaksi. Kaikkia näitä monenkaltaisia teollisuudenhaaroja harjotettiin
monilukuisissa eri rakennuksissa, jotka enimmäkseen olivat yhdistetyt
toisiinsa katetuilla käytävillä sekä päärakennukseen rautatiekiskoilla.
Laskettiin että täällä oli "käsitelty" lähemmäs neljännes biljoona
(250,000 miljoonaa) eläintä, sittekun vanhempi Durham perusti tehtaan
noin ihmisikä takaperin. Jos laski nämä kaikki teollisuudenhaarat
yhdeksi ainoaksi -- niinkuin todella voikin tehdä -- niin oli se,
kuten Jokubas aivan oikein ystävilleen huomautti, maailman suurin
työn ja pääoman yhtymä, mitä milloinkaan on pienelle alalle koottu.
Kolmekymmentä tuhatta ihmistä sai siellä jokapäiväisen toimeentulonsa,
mutta laitos elätti ja vaatetti siitä virtaavien rahojen kautta
välittömästi kaksisataa viisikymmentä tuhatta ihmistä ympäristössään
ja välillisesti puoli miljoonaa. Tuotteitaan jättiläistehdas lähetti
koko sivistyneeseen maailmaan, ja se valmisti tarpeeksi paljon
ravintoaineita kolmellekymmenelle miljoonalle ihmiselle!

Kaikkea tätä kuuntelivat ystävämme suut ammollaan ällistyksestä. Heistä
tuntui suorastaan mahdottomalta, että yksi ainoa mies -- tavallinen
kuolevainen kuten mekin -- oli voinut aikaansaada jotakin niin
suunnatonta. Jurgista kerrassaan harmitti kuulla Jokubaksen puhuvan
noin puolittain ylenkatseellisesti tästä suuremmoisesta laitoksesta;
olihan se melkein yhtä suuri ja ihana kuin Jumalan koko luomakunta.
Sen lait ja käyttövoimat olivat hänestä yhtä käsittämättömät kuin
ne, jotka taivaankappaleita liikuttelevat. Niitä ei kenkään voinut
selittää, korkeintaan vain voi huomata asiat sellaisina kuin ne olivat
ja tehdä niinkuin siellä käskettiin; saadapa paikka siellä, päästäpä
vaikka kaikkein vähäisimmäksi rattaaksi tässä valtavassa koneistossa
-- se oli hänen mielestään armo ja siunaus, josta ihmisen pitäisi
olla ikuisesti kiitollinen. Jurgis oli myöskin iloinen siitä, ettei
hän ollut vielä katsastellut tehtaan sisustaa silloin kun pyysi ja
sai paikan siellä, sillä jos hän olisi tiennyt mitä hän nyt tiesi,
ei hän ikinä olisi uskaltanut pyrkiä sinne. Hän sanoi iloitsevansa
tästä onnenpotkauksesta yhtä paljon kuin ihminen konsanaan voi iloita
sädehtivästä auringonpaisteesta. Mutta nyt oli hänet sinne otettu
-- hän oli osa tästä kaikesta! Hän tajusi, että tämä mahtava laitos
oli ottanut hänet suojeluksensa alaiseksi, että hän nyt oli sen
siipien suojassa, että se tästä alkaen oli vastuunalainen koko hänen
ajallisesta hyvinvoinnistaan. Niin viaton ja yksinkertainen hän oli ja
niin tietämätön liikeasioissa, ettei hän edes muistanut tai ajatellut
tulleensa Brownin tehtaisiin, ja että koko maailma piti Brownin ja
Durhamin liikkeitä verivihollisina, jotka alinomaa tuimasti riitelivät
keskenään maan oikeusistuimissa molemmin puolin vaatien toisilleen
sakkoja ja vankeutta!



IV LUKU.


Täsmälleen kello 7 seuraavana aamuna saapui Jurgis työhön. Hän saapui
ovelle, jota hänelle oli näytetty, ja sai odottaa sen ulkopuolella pari
tuntia. Päällysmies oli kyllä pitänyt oven auki häntä varten, mutta ei
ollut sanonut siitä hänelle; ja niin olisi Jurgis saanut seista siinä
vaikka iltaan asti, jollei "boss" itse olisi tullut paikalle värväämään
toista miestä Jurgiksen tilalle ja tällöin löytänyt kaivatun. Hän
haukkui tätä vahvasti, mutta Jurgis ei ymmärtänyt sanaakaan eikä siis
siitä enempää välittänyt. Hän seurasi päällysmiestä sisään, missä tämä
neuvoi paikan jossa riisua pyhävaatteet päältään sekä pukeutua mukanaan
tuomaansa työpukuun, ja sitte hän johdatti hänet teurastusosastoon.
Työ, joka Jurgikselle määrättiin, oli hyvin helppoa, ja hän oppi sen
viidessä minuutissa. Hänelle annettiin iso ja kova luuta, jollaisia
kadunlakasijat käyttävät, ja hänen oli sillä varustettuna seurattava
sitä miestä, joka kulki pitkin ylösripustettujen teurasruumiiden riviä
ja veti ulos niiden sisälmykset, jotka vielä höyrysivät elinlämpöä.
Nämä sisälmykset hänen oli lakastava alas syvennykseen, joka oli niin
hyvin tukittu, ettei kukaan voinut tunkeutua sinne. Kun Jurgis saapui
luutineen, saatettiin sinne juuri ensimmäiset teuraat tänä aamuna.
Pian hän oli täydessä työssä, katsahtamatta lainkaan ympärilleen tai
puhelematta kenenkään kanssa -- hän vain työskenteli otsansa hiessä.
Hellettä sitäpaitsi lisäsi kaikki huoneessa vuotava lämmin, höyryävä
veri, jossa sai oikein kahlata. Löyhkä oli kerrassaan inhottava, mutta
Jurgis kesti sen kiitettävän kärsivällisesti, koko hänen olemuksensa
riemuitsi: olihan hän nyt saanut työtä ja ansaitsi rahaa! Hän sai
mielestään tarumaisen summan 17 1/2 senttiä (87 1/2 penniä) tunnissa.
Ja kun hän päivätyön päätyttyä palasi kotiin, voi hän ilahuttaa
omaisiaan sillä tiedolla, että oli ansainnut enemmän kuin puolitoista
dollaria (yli 7,50 markkaa) yhtenä ainoana päivänä!

Kotonakin oli iloisia uutisia häntä odottamassa, niin että Anielen
makuuhuoneessa -- jossa ystävämme asuivat -- vallitsi miltei
juhlatunnelma. Jonas oli keskustellut sen poliisikonstaapelin kanssa,
johon Szedvilas hänet oli tutustuttanut, ja tämä kunnianmies oli
kulettanut häntä monien päällysmiesten luona sillä tuloksella, että
muuan näistä oli luvannut hänelle työtä seuraavan viikon alusta.
Ja sitten oli Marija Berczynskas, joka oli täyttynyt kateudella
kuullessaan Jurgiksen hyvästä menestyksestä, lähtenyt hänkin omin päin
etsimään kaupungilta työtä. Marijalla ei tosin ollut muita suosituksia
kuin pari väkeviä käsivarsia eikä muuta sanavarastoa kuin sana "job"
(työ), jonka hän sangen suurella vaivalla oli opetellut. Mutta siitä
huolimatta hän oli koko päivän vaellellut Läskikaupungissa sekä
tunkeutunut sisään jokaisesta ovesta, jonka takaa hän oli kuullut
merkkiä jostakin työstä tai toiminnasta. Hänet oli kyllä kiroten
ja solvaten ajettu ulos monista taloista, mutta Marija ei pelännyt
ihmisiä eikä paholaista. Hän kyseli itsekultakin kenen vain tapasi,
kaupunkilaisilta, muukalaisilta tai työväeltä, johon itsekin kuului,
olipa hän pari kertaa kääntynyt korkea-arvoisten virkamiestenkin
puoleen, jotka olivat vain tukistelleet häntä, kuin olisi hän
ollut karannut houruinhoitolainen. Muutamassa kaupungin vähemmistä
rakennuksista hän oli tullut saliin, jossa istui pitkissä riveissä
suuri joukko naisia, vanhoja ja nuoria, sekä tyttöjä. Nämä istuivat
juuri pitkien pöytien ääressä ja söivät jonkunlaista liharuokaa.
Kulkien huoneesta huoneeseen Marija vihdoin joutui paikkaan, missä
syödessä käytettyjä astioita pestiin. Siellä oli hänellä onni tavata
itse johtajatar. Marija ei silloin ymmärtänyt -- minkä hän myöhemmin
tuli tietämään -- että tällä lempeäkasvoisella ja -tapaisella
"foreladyllä" oli lihakset kuin ajurinhevosella. Mutta tämä oli
kuitenkin pyytänyt häntä tulemaan takasin seuraavana päivänä, jolloin
hän mahdollisesti saisi opetella maalaamaan rasioita. Rasioiden
maalaaminen oli johtajattaren selityksen mukaan taiteellista työtä,
joka harjottajalleen tuotti kokonaista kaksi dollaria päivässä.
Kun Marija ryntäsi sisään yhteiseen asuntoon, päästi hän julman
intiaanihuudon ja heittäytyi sohvalle niin hurjasti huitoen, että hänen
ystävänsä pelkäsivät hänen saaneen suonenvetokohtauksen.

Suurempaa menestystä pieni seurue tuskin olisi voinut odottaakaan;
ainoastaan kaksi sen jäsenistä oli vielä ilman paikkaa. Mutta Jurgis
oli määrännyt, että Teta Elzbieta pysyisi kotona ja huolehtisi kaikkien
yhteisestä taloudesta, sekä että Ona tässä auttaisi häntä. Jurgis ei
tahtonut, että Onakin lähtisi työhön -- hän ei ollut semmoinen mies,
hän sanoi, eikä Onakaan ollut sellainen nainen. Hänen mielestään
oli sangen merkillistä, jos ei nyt hänen tapaisensa mies kykenisi
elättämään perhettä, varsinkin kun Jonas ja Marijakin voivat auttaa.
Ei Jurgis myöskään sallinut puhuttavankaan, että lapset lähetettäisiin
työhön. Hän oli kuullut, että Amerikassa oli lastenkouluja -- olipa hän
ottanut selvää, missä kouluissa lapset saivat käydä aivan ilmaiseksi.
Hän oli päättänyt, että Teta Elzbietan lasten piti saada yhtä hyvä
kasvatus kuin mitkä muut samassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat
lapset tahansa. Vanhin lapsista, pikku Stanislovas, oli vain 13-vuotias
ja sitäpaitsi hyvin pieni ikäänsä nähden. Ja koska Szedvilaksen vanhin
poika oli noin 12-vuotias ja oli ollut jo vuoden opissa, päätti Jurgis,
että Stanislovaksen piti oppia englanninkieltä ja kasvaa taitavaksi ja
kykeneväksi mieheksi.

Edelleen oli seurueessa vielä vanha Dede Antanas. Jurgis olisi
suonut hänenkin pysyvän kotona levossa ja rauhassa; mutta hänen
täytyi tunnustaa itselleen, että se oli mahdotonta. Eikä toiselta
puolen vanhus itse tahtonut kuulla sellaista puhuttavankaan. Hänen
vanha intohimonsa oli näyttää yhtä reippaalta ja väkevältä kuin joku
nuorukainen konsanaan. Hän oli saapunut Amerikaan yhtä ylellisin
toivein kuin kaikki muut seurueen jäsenet, ja nyt oli hän se
pulmallinen arvotus, joka tuotti pojalle mitä suurinta levottomuutta.
Sillä kenelle tahansa Jurgis asiasta puhui, se vakuutti juuri nyt
olevan vähemmän toivoa kuin milloinkaan muulloin vanhalle miehelle
saada työtä Läskikaupungissa. Szedvilas vakuutti, että lihatehtailijat
eivät huolineet työhönsä edes niitä, jotka olivat harmautuneet
heidän omassa palveluksessaan, saatikka sitte heille vallan
tuntemattomia ukkoja. Ja tämä oli sääntönä koko Amerikassa eikä vain
Läskikaupungissa. Tyynnyttääkseen vanhusta oli Jurgis keskustellut
ystävällisen poliisin kanssa sekä tuonut neuvottelusta kotiin sen
selityksen, ettei asiaa kannattanut edes ajatellakaan. He eivät
kuitenkaan olleet kertoneet tästä vanhalle Antanakselle, joka tuhlasi
kaksi kokonaista päivää tallustelemalla ympäri kaupunkia työnhaussa;
hän oli juuri palannut kotia sellaiselta vaellukselta, kun hän nyt sai
kuulla toisten suuremmoisesta menestyksestä. Mutta hän vain naurahti ja
vakuutti hänenkin vuoronsa kerran tulevan.

Nyt he arvelivat, että heidän hyvä onnensa jo aiheutti ja oikeutti
heitä miettimään oman kodin hankkimista. Istuessaan eräänä kauniina ja
rauhallisena kesäiltana majan rappusilla he ryhtyivät neuvottelemaan
tästä tärkeästä asiasta, ja Jurgis kertoi heille tutkimuksensa
tuloksista seuraavaa.

Kulkiessaan tänä aamuna katuja pitkin työhönsä hän oli nähnyt pari
poikaa, jotka kävivät talosta taloon jakaen suuria ilmotuslappuja; ja
huomattuaan näillä kuvia, oli hän pyytänyt ja saanutkin sellaisen.
Hän oli kuitenkin käärinyt sen kokoon ja työntänyt taskuunsa.
Päivällislomalla oli muuan mies, jonka kanssa hän oli joutunut
puheisiin, lukenut sen ja jutellut hänelle sen johdosta kaikenlaista,
sillä seurauksella, että Jurgis oli saanut päähänsä huiman aatteen.

Hän levitti polvilleen ilmotuslapun, joka todellakin oli oikea
taideteos. Se oli lähemmäs metrin pituinen ja puolta kapeampi sekä
painettu kiiltopaperille isoilla kirjaimilla ja kirkkailla väreillä,
niin että he voivat sitä kuutamossa lukea. Keskelle oli kuvattu
komea rakennus. Katto oli purppuranpunanen ja kultajuovainen,
seinät hopeanhohtavat, ovet ja akkunankehykset punaset. Talo oli
kaksikerroksinen, päätyseinällä oli pylväskäytävä ja muuten oli
seinille kasattu kipsikoristeita niin paljon kuin suinkin mahtui;
se oli ehdottoman hieno kaikissa pienimmissä yksityiskohdissaankin,
yksin portinkolkutinkin oli pieni taideteos. Pylväskäytävässä nähtiin
riippumatto ja akkunoissa kauniit verhot. Yhdessä kulmassa nähtiin
herra ja nainen lämpimässä syleilyssä, toisessa hienoilla verhoilla
ja hopeasiipisellä enkelinkuvalla koristettu lapsenkehto. Jotta
tämä kaikki oikein ymmärrettäisiin, oli alareunaan painettu selitys
puolan-, litvan- ja saksankielillä: "_Dom! -- Namai! -- Heim!"_
(Koti!) -- "Miksi maksatte vuokria? Miksette osta omaa kotia? Ettekö
tiedä, että sellaisen voitte ostaa vähemmällä summalla kuin minkä
vuokrana maksatte? Me olemme rakentaneet tuhansia koteja, joissa nyt
asuu onnellisia perheitä." Edelleen seurasi kaunopuheinen ja miltei
runollinen kuvaus avioliiton onnellisuudesta kodissa, jonka sai melkein
ilmaiseksi. Ja loppuun oli painettu tunnettu laulu "Suloinen kotini"
saksaksi ja puolaksi, muttei litvaksi. Ehkäpä kääntäjä oli havainnut
vaikeaksi ilmaista tunteellisuuttaan kielellä, jossa valitus merkitsee
"gukcziojimas" ja hymy "nusiszypsojimas".

Tätä ilmotusta ystävämme tutkistelivat kauvan, Onan koetellessa
selvittää muille sen sisällystä. Heille vähitellen selveni, että
talossa oli neljä asuinhuonetta ynnä kellarikerros, ja että sen voi
ostaa 1,500 dollarilla maa-alueineen ja kaikkineen. Tästä summasta
tarvitsi kauppaa solmittaessa maksaa vain 300 dollaria, lopun saisi
suorittaa 12 dollarin kuukausimaksuilla. Nämä olivat tosin ystäväimme
silmissä suunnattomia summia, mutta olivathan he Amerikassa, missä
moisista rahamääristä puheltiin kuin mistä pikkusummista ainakin. He
olivat saaneet kuulla, että heidän oli maksaminen yhdeksän dollaria
kuukaudessa vuokraa mistä huoneustosta tahansa, ja he ymmärsivät
etteivät he tämän paremmin voineet tehdäkään, jos tahtoivat päästä
asumasta kaikki kaksitoista henkeä yhdessä tai kahdessa pikkuhuoneessa
kuten nyt. Vaikka he täällä iankaikkisesti maksaisivatkin vuokraa,
eivät he sillä pääsisi ainoatakaan askelta eteenpäin; mutta jos he
tekisivät sellaisen kaupan kuin ilmotuksessa esitettiin, tulisi kerran
aika, jolloin heidän ei enää tarvitsisi maksaa vuokraa sinä ilmoisna
ikänä.

He rupesivat nyt laskemaan varojansa. Teta Elzbietalla oli vielä
vähän rahaa jälellä, eikä Jurgiskaan ollut vallan ilman. Marijalla
oli liki viisikymmentä dollaria kukkarossa, jota hän säilytti
sukassaan, ja vanhalla Antanaksella oli vielä jälellä jonkun verran
talonsa kauppahinnasta. Kun he nyt laskivat yhteen kaikki nämä varat,
karttui heille tarpeeksi paljon suorittaakseen ensimäisen maksuerän
talon hinnasta. Ja kun useimmilla oli palkallinen toimi ja heidän
tulevaisuutensa siis oli turvattu, voi tuo kauppa todellakin olla
sekä viisas että edullinen; missään tapauksessa ei asiaa käynyt
pitäminen mahdottomana. Ja toiselta puolen -- jos he nyt todella
ryhtyisivät kaupantekoon, niin oli tietysti paras päättää niin pian
kuin suinkin, sillä nykyään heidän piti maksaa vuokraa joka hetkeltä,
minkä asuivat tässä kurjuuden pesässä. Jurgis oli tosin tottunut
tämmöiseen siivottomuuteen rautatientöissä ollessaan, jolloin oli
saanut suoraan sanoen kouran täyteen kirppuja kiini lattialta; mutta
tällaiset olosuhteet eivät soveltuneet Onalle, ajatteli hän. Heidän
täytyi hankkia itselleen parempi asunto, ja se heti. Sen hän lausuikin
päättävästi julki kuten ainakin mies, joka äsken oli yhtenä ainoana
päivänä ansainnut dollarin ja viisikymmentä senttiä.

Seuraavana päivänä Marija lähti johtajattarensa luo ja sai tältä
käskyn saapua seuraavan työviikon ensimäisenä päivänä oppimaan
rasiain maalaamisen taitoa. Marija oli iloinen kuin lintu ja lauleli
tullessaan koko tien; tullessaan eteisen ovelle hän kohtasi Onan ja
hänen kasvatusäitinsä, jotka juuri olivat lähdössä kuulustelemaan
tietoja ilmotuksessa mainitusta talosta. Marija lähti heidän mukaansa.
Illalla he tekivät miehille selkoa retkensä tuloksista. Asianlaita
oli todellakin niinkuin ilmotuksessa oli kerrottu. Talot olivat
etelään päin, ainoastaan parin kolmen kilometrin päässä suurista
teurastamoista. Asiamies, jonka puoleen naiset olivat kääntyneet, oli
vakuuttanut kauppaehtoja ihmeen edulliseksi -- ja hänen sanoihinsa
oli luottamista, koska hänellä ei ollut mitään itsekohtaista etua
asiasta, hän vain oli niiden henkilöiden asiamies, jotka talon olivat
rakennuttaneet. Rakennusyhtiö pian hajaantuisi, niin että ostajain oli
kaikkea muotoa kiiruhdettava päästäkseen nauttimaan näistä kaikista
eduista. Halukkaita oli jo ilmautunut niin paljon, ettei asiamies
tiennyt kenelle etusijan antaisi. Yhden ainoan päivän epäröiminen
voisi riistää ystäviltämme tämän suunnattoman edullisen tilaisuuden.
Kun mies näki Teta Elzbietan käyvän murheelliseksi tämän pelättävän
tiedonannon kuullessaan, lupasi hän hetken mietittyään, että jos he
todella tahtovat ryhtyä kaupantekoon, tahtovansa lähettää omalla
kustannuksellaan telefooni-ilmotuksen omistajille sekä ostaa yhden
taloista heidän lukuunsa. Sitte asia lopullisesti järjestettiin -- ja
ensi sunnuntai-aamuna heidän kaikkien oli käytävä tarkastamassa taloa.

Tämä tapahtui torstaina. Kaikkina seuraavina päivinä oli työ Brownin
tehtaissa täydessä käynnissä, ja Jurgis ansaitsi joka päivä dollarin
ja 75 senttiä. Tämä teki kymmenen ja puoli dollaria viikossa eli 45
dollaria kuussa. Jurgis ei itse kyennyt tätä laskemaan, vaikka summa
olikin niin pieni, mutta Ona oli taitavampi sellaisissa asioissa ja
hän selvitti koko perheen raha-asiat. Marija ja Jonas voivat maksaa
ylläpidostaan kumpikin kuusitoista dollaria kuussa, ja vanha Antanaskin
arveli voivansa tehdä saman, kunhan vain hän saisi paikan, minkä
pian pitäisikin tapahtua. Täten oli koossa yhdeksänkymmentä dollaria
kuukaudessa. Marija ja Jonas ottaisivat haltuunsa kolmannen osan
talosta, josta hyvästä Jonaksen tarvitsisi kuukausittain suorittaa
ainoastaan kahdeksan dollaria kauppahinnan kuolettamiseen. Siten
heille jäisi 85 dollaria kuussa -- tai jollei vanha Antanas saisikaan
työtä, 70 dollaria. Se olisi kyllin talous- ja elantokustannuksiin
kahdentoista hengen tarpeeksi.

Tuntia aikaisemmin kuin tarvittiin, lähti koko seurue ulos seuraavana
sunnuntai-aamuna. He olivat kirjoittaneet osotteen paperilapulle, jota
tavantakaa näyttivät vastaantulijoille saadakseen tietää oikean ja
suorimman tien. Se näytti tosin olevan sangen pitkä "parin kilometrin
matka", mutta aikoinaan he kuitenkin joutuivat asiamiehen luo. Se
oli hyvin komeasti puettu herra, aulis ja kohtelias, ja osasi puhua
ystäväimme kieltä vallan erinomaisesti, mikä oli suuri etu kauppaa
hieroessa. Hän saatti heidät puheenaolevalle rakennukselle, joka
huomattiin olevan yksi monien muiden aivan samallaisten joukossa ja
vailla kaikkea rakennustaiteellista koristelua. Onan sydämmellinen ilo
kalpeni tuntuvasti kun hän näki, ettei talo ollut lainkaan sen näköinen
kuin ilmotuslapulle oli kuvattu. Eikä se edes ollut puoleksikaan niin
iso. Talo oli kuitenkin äsken maalattu ja näytti jotenkin siistiltä
-- se oli aivan uusi, vakuutti asiamies. Hän puheli lakkaamatta niin
paljon, että ystävämme vallan sekautuivat eivätkä saaneet aikaa
eikä tilaisuutta kyselläkseen mitään. He olivat painaneet mieleensä
niin monta asiaa, joista olisi ollut lähemmin kyseltävä, mutta kun
nyt oli aika siihen, olivat he unhottaneet osan eivätkä rohjenneet
esittää toisia. Toiset talot samassa rivissä eivät olleet uusia, ja
vain jotkut niistä näyttivät olevan asuttuja. Heidän tultua niiden
kohdalle selitti asiamies hyväntahtoisesti, että niiden vuokralaiset
kohta muuttaisivat. Kaikki seikat näyttivät olevan omiaan tekemään
hänen väitteensä silkoiksi valheiksi, mutta hänen komea ulkomuotonsa
ja varma esiytymisensä puoleksi vakuutti heitä -- he olivat aina
tottuneet mitä syvimmällä kunnioituksella katselemaan hienosti puettua
ja pöyhkeäkäytöksistä "gentlemannia".

Talon kivijalka sijaitsi pari jalkaa kadunpinnan alapuolella, ja noin
kaksi metriä korkeaan ensi kerrokseen noustiin sangen epämukavia
portaita myöten. Ulkonaisen sirouden korottamiseksi oli päätyseinän
keskikohdalle kustannettu vähäinen yliskamari, jossa oli kaksi
pientä akkunaa. Kadulla talon ulkopuolella ei ollut kivitystä eikä
minkäänlaista katuvalaistusta, ja ainoana näköalana oli moniaita aivan
samannäköisiä asuinrakennuksia. Sisäpuolella oli neljä huonetta, jotka
olivat kalkilla valkaistut. Kivijalkaa oli vain talon etupuolella;
takasivulla se jollain tapaa hävisi loitosti kohonevaan maahan.
Asuinhuoneessa ei ollut puulattiaa, ainoastaan palkit, joille itse voi
permannon kustantaa, kellä siihen oli halua ja varaa. Muutenkin olivat
huoneet mitä puutteellisimmassa kunnossa. Asiamies, joka ei koskaan
menettänyt mielenmalttiaan, selitti omistajain jättäneen huoneet
puolivalmiiksi, jotta ostajilla olisi tilaisuutta sittemmin sisustaa
ne makunsa mukaan. Ylishuoneet eivät olleet edes puolivalmiitakaan.
Ystävämme olivat kuvitelleet voivansa vuokrata ne yksinäisille nuorille
miehille tai tytöille, joiden ei kannattanut asua perheissä. Mutta
nyt he huomasivat, ettei niissä ollut permantoa eikä välikattoa, ei
akkunaruutuja eikä edes puitteitakaan, ei tulisijoja eikä seinäpapereja
-- ei muuta kuin korkeat tiiliseinät sekä lattia- ja kattopalkit,
joille permannon ja välikaton sai itse kustantaa, jos kellä oli
rahoja tarpeeksi. Kaikki, mitä he näkivät, oli mitä kurjinta ja
vajavaisinta, mutta sittekään yksinkertaiset ja kokemattomat ystävämme
eivät vallan säikähtyneet siitä. Herra asiamies oli niin väsymättömän
kaunopuhelias selittäessään kaikki parhain päin. Hänen kielensä ei
pysähtynyt silmänräpäykseksikään, hän näytti heille kaikki, aina
ovilukkoihin ja akkunansaranoihin asti, vakuuttaen kaiken olevan
parasta tavaraa, tilatun maailman mainioimmista tehtaista -- todellisia
ihmeitä tarkotuksenmukaisuudessaan, siroudessaan ja kestävyydessään.
Hän näytti heille vesijohdon ja siihen kuuluvan kaivon, jotka
erityisesti herättivät Teta Elzbietan ihastusta, sillä sellaista hän ei
unelmissaankaan ollut nähnyt. Kaikki heidän näkemänsä viat ja puutteet
unohtuivat nyt tämän suuremmoisen keksinnön takia.

Mutta he olivat, kuten tiedämme, yksinkertaista maalaisväkeä, ja he
tunsivat täydessä määrässä maalaisen rakkautta käteiseen rahaan.
Aivan turhat olivat kaikki asiamiehen ponnistukset saada kauppaa
pikaiseen päätökseen. Heidän täytyi nähdä, heidän täytyi saada aikaa
miettiäkseen tarpeeksi niin tärkeää asiaa. Kaikki asiamiehen kiihkeät
ja kaunopuheiset vakuuttelut eivät voineet heitä tästä järkähyttää.
Ja niin palasivat he kotiin, missä asiata joka päivä pohdittiin ja
käännettiin puolelle ja toiselle, ilman että lopullista yksimielisyyttä
tahtoi syntyä. Kullakin oli oma mielipiteensä; ja olihan asialla niin
monta puolta, joita voi käytellä myötä ja vastaan. Eräänä iltana,
kun kaikki vihdoinkin tuntuivat olevan yksimielisiä ja osto siis
näytti varmalta, tuli ystävä Szedvilas sisään ja aiheutti pakinallaan
uutta levottomuutta mielissä. Jokubas Szedvilas ei koskaan ollut
suosinut "oma koti"-kysymystä. Vuokralla asuminen oli hänestä paljon
turvallisempaa; silloin ei tarvinnut maksaa kiinteimistöveroja
eikä kustantaa kalliita korjauksia. Hän kertoi pöyristäviä juttuja
henkilöistä, jotka olivat kadottaneet kaiken omaisuutensa sellaisissa
"talonostohuijauksissa". Ystävämme saattoivat olla aivan varmat, että
tämä kauppa veisi heidät täydelliseen perikatoon; se tuottaisi heille
suunnattoman jakson kaikellaisia menoja, ja sitäpaitsi oli koko talo
vallan kelvoton kurkihirrestä kivijalkaan asti.

"Ja muuten", sanoi hän, "ei saa luottaa kehenkään. Missä voi löytääkään
rehellisen myyjän? Sitäpaitsi saattavat he petkuttaa teitä kierolla
kauppakirjalla; saatte varmasti maksaa talon hinnan kahteen, ehkäpä
kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan laintuntematon, yksinkertainen
ihminen ymmärtää moista kauppakirjaa? Ei, hyvät ystävät, koko homma on
vain kouraantuntuva yritys ryöstää teiltä rahanne! Varminta on luopua
koko kaupasta."

"Ja maksaa kalliita vuokria", virkkoi Jurgis.

"Parempi se kuin menettää kaikkensa", Szedvilas vastasi. Ja
puolituntisen keskustelun jälkeen hänen viimein onnistui saada nuo
yksinkertaiset, rehelliset ihmiset puolittain vakuutetuiksi; heistä
tuntui, kuin olisi hän temmannut heidät takasin hirvittävän kuilun
reunalta. Mutta sitte lähti Szedvilas tiehensä, jolloin Jonas, joka oli
terävä-älyinen pikku mies, muistutti heille, että ruokatavarakauppa
oli kerrassaan kehno liiketoimi ja että tämän takia sen omistajakin
niin epäluuloisesti katseli kaikkia muita liiketoimia, kuten nyt juuri
talonostoakin. Ja se naula veti!

Pääsyynä heille kuitenkin oli se kieltämätön tosiasia, etteivät
he mitenkään voineet jäädä nykyiseen asuntoonsa, vaan oli heidän
muutettava jonnekin muualle. Ja kun he mietiskelivät luopuako oman
kodin ostohommista ja edelleen vuokrata itselleen asunto muualla,
tuntui heistä sangen lohduttomalta edelleen suorittaa joka kuukausi
yhdeksän dollaria vuokraa. Kokonaisen viikon, yötä ja päivää he
joka taholta ajattelivat, aprikoivat ja punnitsivat tätä vaikeasti
ratkaistavaa ongelmaa, kunnes Jurgis vihdoin otti vastatakseen
kaikesta. Veli Jonas oli viimeinkin saanut työtä ja työnsi nyt
päivittäin pientä vaunua edestakasin Durhamin tehtaassa; ja
teurastustoimet Brownin tehtaassa jatkuivat tasaista käyntiään varhain
ja myöhään, niin että Jurgis joka päivä tottui ammattinsa kaikkiin
kauheuksiin. Kaiken tuon täytyy mies kestää, jos mieli työllään elättää
perhettään, sanoi hän itsekseen. Toiset työmiehet tekivät tavantakaa
virheitä, mutta Jurgis oli pian niin perehtynyt toimeensa, että hän voi
oikaista heidän virheitään ja neuvoa heille oikeita menettelytapoja.
Hän tahtoi kernaasti työskennellä jok'ikinen päivä varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan asti, jopa koko yönkin, jos niin tarvittiin; hän ei
tahtonut sallia itselleen siunaamankaan rauhaa, ennenkun uusi talo
oli maksettu laesta kivijalkaan asti ja hänellä ja hänen ystävillään
oli koti, jota he voivat kutsua omakseen. Niin hän puheli heille
joutohetkinään, ja sen mukaan hän toimikin.

Eräänä aamuna tuli asiamies heidän asuntoonsa, mukanaan kaikki
tarpeelliset paperit allekirjoitettaviksi, mutta silloin oli Jurgis
työssä. Ja niin kävi monena muunakin päivänä. Ei siis ollut muuta
keinoa, kuin että naiset lähtisivät asiamiehen luo, ottaen hänen
sijastaan mukaansa Szedvilaksen. Jurgis vietti kokonaisen illan
koettamalla painaa heidän mieliinsä, että tilaisuus oli mitä vakavinta
laatua. Vihdoin samana iltana kerusteltiin monet erillään olevat
rahaerät kaikista mahdollisista ja milteipä mahdottomistakin kätköistä
-- ei vain matkalaukuista ja vuoteista, vaan vaatteista aivan läheltä
ihoakin. Kaikki pantiin yhteen kasaan ja laskettiin yhteen sekä
neulottiin siunatuksi lopuksi viimein eri kohtiin Teta Elzbietan
kauhtanan vuorin väliin.

Varhain aamupuhteella he sitte lähtivät tekemään talonkauppaa.
Jurgis oli antanut heille niin paljon neuvoja ja varotellut niin
monista vaaroista, että naiset olivat vallan kalpeita pelosta
ajatellessaan, mitä kaikkea heille voisikaan tapahtua ennenkun
onnellisesti jälleen saapuisivat kotikynnyksen yli. Yksinpä tyyni
ruokakauppiaammekin, jota tuskin maailman kokoonluhistuminenkaan olisi
pahanpäiväisesti säikäyttänyt, sanoi olevansa hyvin levoton tämän
uhkayrityksen luonnistumisesta. Asiamiehellä oli kaikki selvillä,
kun hän kohteliaasti pyysi heitä painamaan puuta ja lukemaan läpi
kauppakirjat. Teta Elzbieta oli niin rauhaton, että hiki juoksi hänen
otsaltaan isoina karpaloina, sillä eivätköhän he nyt -- tätä kehoitusta
kirjaimellisesti noudattamalla -- itse asiassa loukkaisi asiamiestä,
kun eivät ehdottomasti luottaisi hänen rehellisyyteensä ja kunniaansa.
Mutta Jokubas Szedvilas luki kaikki läpi moneen kertaan; ja kohtapa
nousikin hirmuinen epäluulo hänen mieleensä. Hän rypisti kulmiaan yhä
tuimemmin, mitä pitemmälle hän pääsi. Tämä asiakirjahan ei ollutkaan,
mikäli hän saattoi nähdä ja ymmärtää, mikään kauppakirja -- se oli vain
vuokrasopimus. Hän oli tosin kovassa pulassa lukiessaan asiakirjaa,
joka oli alusta loppuun mätetty täyteen hänelle käsittämättömiä
lakisanoja ja lauseparsia; mutta eihän mitenkään voinut väärinkäsittää
sanoja sellaisia kuin: "Ostaja sitoutuu maksamaan vuokraa osastaan
rakennuksen ensi kerroksesta!" Ja edelleen: -- "suorittamaan vuokraa
kaksitoista dollaria kuukaudessa kahdeksan vuoden ja neljän kuukauden
aikana!" Tultuaan näin pitkälle lukemisessaan Szedvilas kohotti
lasisilmiään nenältään, katsoi asiamiestä silmiin ja sopersi kysymyksen.

Asiamies oli edelleen mitä vilkkain ja kohteliain ja selitti, että
sellaiseen muotoon kauppakirjat tässä maassa laadittiin; taloja ja
tiloja hankittiin vuokraamalla ja ostosumma maksettiin vuokran muodossa
moniaitten vuosien kuluessa. Hän koetti pyrkiä seuraavaan pykälään
kauppakirjassa, mutta Szedvilas ei voinut sulattaa sanaa "vuokra",
ja kun hän selitti asian Teta Elzbietalle, tuli tähän sama pelko
kuin häneenkin. He eivät siis lähes yhdeksään vuoteen voineet kutsua
ostamaansa taloa omakseen! Asiamies, jolla näytti olevan enkelimäinen
kärsivällisyys, alkoi uudestaan ja lavealti selitellä asiaa, mutta
siitä ei ollut apua. Elzbieta muorilla oli vereksessä muistossa
Jurgiksen viimeinen juhlallinen ja vakava varotus, että "jos koko
asiassa ilmautuu ainoakaan epäselvä kohta jota ette käsitä, niin elkää
antako hänelle penniäkään, vaan lähtekää puhuttelemaan lakimiestä". Se
oli kiusallinen hetki, mutta hän kokosi kaikki voimansa ja lausui julki
ajatuksensa.

Jokubas tulkitsi hänen sanansa. Hän pelkäsi asiamiehen närkästyvän ja
puhkeavan haukkumisiin, mutta miestä ei mikään asia näyttänyt voivan
saada maltistaan. Olipa hän päinvastoin niin kohtelias, että tarjoutui
itse saattamaan heidät lakimiehen luo, mutta Teta Elzbieta oli kyllin
viisas kieltäytyäkseen siitä. He kulkivat hyvän matkaa toiseen päähän
kaupunkia, missä varmimmin voisivat löytää lakimiehen, joka ei ollut
yhdessä juonessa asiamiehen kanssa. Mutta he eivät olleet kauvaksikaan
ennättäneet, ennenkun asiamies tuli täyttä ravia heidän perässään
ja liittyi väkistekin heidän pariinsa. Vaellettuaan hyvän tunnin
saapuivat he erääseen asianajotoimistoon. Mutta kenpä voi kuvata heidän
hämmästystään huomatessaan, että asianajaja ja asiamies olivat vanhoja
tuttuja, jotka puhuttelivat toisiaan ristimänimeltä!

Silloin he tunsivat olevansa hukassa. He istuivat asianajajan
toimistossa noloina kuin vankiparvi, joka on saatettu kuulemaan
kuolemantuomiotaan. Lakimies luki lävitse kauppakirjan, jonka jälkeen
hän selitti sen olevan vallan oikeassa järjestyksessä laaditun, joten
kauppa oli kaikkein rehellisin kauppa maailmassa ja menettely täysin
laillinen.

"Entä onko hinta oikea?" kysyi Szedvilas. kolmesataa dollaria
heti paikalla ja loppu maksettavaksi kahdellatoista dollarilla
kuukausittain?"

"On, vallan oikea!"

"Ja se on siis maksu koko talosta tonttineen ja kaikkineen?"

"Niin juuri", vastasi lainoppinut ja osotti hänelle, missä kohden
tämä kaikki oli mainittuna kauppakirjassa. "Kaikkityyni on oikeaa ja
rehellistä peliä, ystäväiseni, ei petoksen eikä vääryyden rahtuakaan
ole mukana!"

"Me olemme köyhiä ihmisiä, ja kauppasumma on koko omaisuutemme. Jos
hitustakaan vääryyttä on kätketty tähän kauppaan, menetämme kaiken
minkä omistamme." Ja siihen suuntaan kyseli Szedvilas vapisevalla
äänellä kyselemistään, naisten silmätessä häneen sanatonta rukousta
ilmaisevilla katseilla. Ja kun kyselyt vihdoin loppuivat ja aika oli
tehdä päätös asiassa, oli Teta Elzbieta niin liikutettu, että hän
huokaili ja itki. Jokubas oli kysynyt häneltä, tahtoiko hän kirjoittaa
alle, mutta hän sai kysellä monta kertaa saamatta mitään vastausta.
Mitähän vanhus vastaisikaan? Hänhän ei tiennyt, oliko asianajaja edes
puhunut totta -- mies näytti olevan yhdessä juonessa myyjän kanssa.
Mutta eihän hän voinut tässä lausua epäilystään julki, ilman että
nuo hienot herrat kuulisivat sen! Milläpä tekosyyllä hän voisikaan
keskeyttää kaupanteon? Hänhän oli niin tietämätön, niin avuton, ja he
olivat niin viekkaita ja ylhäisiä! Lopuksi hän rupesi, kyynelten miltei
sokaistessa hänen silmänsä, poimimaan esiin rahojaan, mutta työnsi ne
heti jälleen liivinsä alle. Vielä kerran hän otti ne esiin, suurten
kyynelten vuotaessa pitkin poskiaan. Ona istui eräässä huoneennurkassa
katsellen kaikkea tätä pelolla ja vavistuksella. Hän oli kuin kuumeessa
-- hän tahtoi huutaa emintimälleen, että tämä jälleen piilottaisi
rahat, että kaikki oli vain huijausta ja petosta, että tämä onneton
kauppa saattaisi heidät perikatoon, mutta hän tunsi kurkkuansa
puristavan eikä saanut sanaakaan suustaan. Ei siis ollut ketään
varottamassa Teta Elzbietaa. Hän laski rahat pöydälle ja asiamies
hyökkäsi innokkaasti niihin käsiksi, laskien itse ne vuorostaan
tarkalleen. Sitte hän kirjoitti kuitin ja antoi sen ostajille; koko
hänen ulkomuotonsa todisti, miten tyytyväiseksi ja hilpeäksi hän tunsi
itsensä. Hän kohosi pystyyn, kävi jokaisen luo ja puristi vuoron perään
heidän käsiään, uhkuen suurempaa eloisuutta ja kohteliaisuutta kuin
milloinkaan ennen. Lakimies selitti sitte Szedvilakselle, että hänen
palkkionsa oli yksi dollari. Se aiheutti vielä hetkisen väittelyä,
mutta summa maksettiin viimein ja ystävämme poistuivat huoneesta.
Teta Elzbietalla oli kauppakirja ja kuitti kovasti kokoonpuserrettuna
kädessään. He olivat kaikki niin menehtyneet kestämistään rasituksista,
että tuskin kykenivät käymään, jonka vuoksi he useamman kerran
lepäsivät kotimatkalla.

Vihdoinkin he saapuivat kotiin mielet ylen raskaina. Illalla, kun
Jurgis palasi työstään, sai hän kuulla jutun koko juoksun, ja silloin
naisparoilta viimeinenkin toivon kipinä sammui. Jurgis oli vallan
varmasti vakuutettu, että heitä oli mitä häpeällisimmin petkutettu
ja että he siten olivat syöstyt perikatoon. Hän repi tukkaansa ja
kirosi ja vannoi kuin mielipuoli, että hän tekisi asiamiehestä vielä
kylmää ennenkun aurinko uudestaan nousi taivaanlaelle. Viimein hän
sieppasi paperit käteensä, syöksyi ovelle ja katosi näkymättömiin. Hän
kiiruhti suorinta tietä Halsted Streetille, missä tapasi Szedvilaksen
illallista syömässä ja pakotti tämän päätäpahkaa seuraamaan häntä
toisen lakimiehen luo. Kun he ryntäsivät sisään tämän konttoriin,
nousi lainoppinut seisaalleen ikäänkuin aikoen asettua vastarintaan.
Eikä se ollut ihmekään, sillä Jurgiksella oli tukka hurjasti pystyssä
ja silmät veristävät kuin mielipuolella. Hänen seuralaisensa toki
selitti lakimiehelle asian, tämä otti paperit ja rupesi lukemaan
niitä, Jurgiksen seisoessa vieressä joka jäsen vapisevana ja nojautuen
nyrkitetyllä kädellään pöytään.

Lukiessaan asianajaja katsahti ylös pari kertaa ja kyseli
tarkemmin Szedvilakselta, Toiset eivät ymmärtäneet sanaakaan hänen
kysymyksistään, mutta heidän silmänsä paloivat kohti lakimiehen kasvoja
koettaen lukea hänen ajatuksiaan. Szedvilas huomasi asianajajan
katsahtavan ylös papereista ja samalla kertaa naurahtavan -- mikä
aiheutti Szedvilakselta syvän huokauksen. Sitte lausui lakimies hänelle
muutamia sanoja, ja Jurgis puukkasi ystävätään saadakseen tietää mistä
oli puhe. Hänen sydämmensä oli seisahtua hätäytymisestä.

"Mitä nyt?" hän kysyi.

"Hän sanoo kaiken olevan vallan oikein", Szedvilas vastasi.

"Kaikenko vallan oikein?"

"Niin juuri! Hän sanoo asian olevan ajetun vallan niinkuin pitääkin."
Ja nyt vaipui Jurgis vuorostaan istumaan tuolille.

"Oletteko varma siitä?" hän ähkyi sekä kyseli kyselemistään tarkemmin
Szedvilakselta. Hän ei voinut kuulla eikä kysellä kyllikseen. Niin --
he olivat ostaneet talon, olivat todellakin ostaneet sen. Se kuului
heille; heidän tarvitsi vain maksaa kauppahinta ja sitten oli kaikki
hyvin. Jurgis kätki kasvonsa käsiinsä salatakseen kyyneleitään. Mutta
hänen pelkonsa ei vielä ollut tyyten haihtunut; niin väkevä kuin hän
olikin, jaksoi hän töin tuskin nousta istuimeltaan.

Lakimies selitti, että kauppahinnan suorittaminen vuokran muodossa
oli täysin laillinen tapa. Tarkotus sillä oli helpottaa ostoa
vähempivaraisille, jotka eivät muuten milloinkaan voisi hankkia omaa
kotia. Niin kauvan kuin he säännöllisesti suorittivat maksunsa, ei
heillä ollut mitään pelättävää, talo oli tykkönään heidän omansa.

Jurgis tunsi niin sanomatonta iloa tämän lohdullisen tiedonannon
johdosta, että hän mielihyvällä maksoi sen puolidollaria, jonka
asianajaja vaati vaivastaan, ja kiiruhti sitten kotiin nopein askelin
ja kevein sydämmin ilmottamaan ystävilleen matkansa tuloksen. Hän
tapasi Onan miltei pyörtyneenä, lapset täyttä kurkkua kirkumassa
ja koko talon ylösalasin -- kaikki olivat luulleet hänen lähteneen
murhaamaan asiamiestä. Kului monia tunteja, ennenkun rauha oli
palautettu; ja koko seuraavan yön Jurgis monesti havahtui ja kuuli Onan
ja hänen emintimänsä hiljaa kuiskailevan ja tuumiskelevan keskenänsä.



V LUKU.


He olivat nyt ostaneet itselleen oman kodin. Heidän oli vaikea
käsittää, että tuo ihmeellinen koti todella oli heidän omansa,
jonka he voivat mielensä mukaan varustaa huone- ja talouskaluilla.
Jok'ainoa hetki joutilaana ollessaan he sitä ajattelivat. Kun heidän
vuokra-aikansa Anielen luona kolmea päivää myöhemmin oli lopussa,
varustautuivat he viivyttelemättä muuttamaan.

Jos ken jotain tarvitsi, ei hänen tarvinnut käydä kovin pitkälle
Packingtownissa, ennenkun tapasi kaikkea mitä halusi. Oikein huvittavaa
oli katsella, millä kiireellä ja innolla jok'ainoa liikemies ennakolta
koetti arvailla kunkin tarpeita ja toivomuksia. Halusiko ken tupakoida?
Heti joutui hän -- ja joutuipa sellainenkin, jolla ei ollut vähintäkään
halua tupakoimiseen -- kiertelevän tupakankaupustelijan käsiin, joka
vastustamattomalla kaunopuheisuudella todisti, miksi ainoastaan Thomas
Jeffersonin viiden sentin sikarit ansaitsivat sikarin nimen -- ja
ennenkun aavistikaan, oli monella tupakinvihaajalla taskut täynnä
hänen tavaraansa. Oliko ken taas polttanut liiaksi ja kärsi siitä
haittaa terveydelleen? Siihen tarkotukseen sai taas neljännesdollarilla
ostaa rasian, jossa oli viisikolmatta ehdottomasti auttavaa pilleriä.
Lukemattomin keinoin kaupiteltiin kaikenlaisia mahdollisia ja
mahdottomia tuotteita. Läskikaupungissa Packingtownissa oltiin päästy
vallan täydellisyyteen amerikkalaisessa ilmotustaidossa. Ken ei tulisi
oikein levottomaksi lukiessaan esim. seuraavanlaista ilmotusta: "Onko
vaimonne kalpea? Onko hän käynyt haluttomaksi kaikkeen, liikkuuko hän
tuskin ovesta ulkona, pitääkö hän elämää hulluna ja kurjana? Miksi ette
siis neuvo häntä koettamaan Tohtori Lonahanin 'Elämän säilyttäjää'?"
Toisissa paikoissa jälleen oltiin leikillisiä: "Elkää nyt olko kuin
mikäkin puupölkky! Tulkaa ja ostakaa 'Goliath Bunion'-tippoja!" --
"Liikutelkaa toki jalkojanne!" ilmoitti muuan suutari. "Se on helppoa,
jos käytätte kahden ja puolen dollarin 'Eureka'-kenkiä."

Monien pöyhkeilevien ilmotuskylttien joukossa ystävämme näkivät
erään, joka etenkin kiinnitti huomiota kauniin maalauksensa takia. Se
esitti kahta lintua, jotka ahkeraan rakensivat itselleen pesää, ja
alla oli luettavana: "Varustakaa asuntonne kaikella mitä tarvitsette
-- täällä on satumaisen huokeat hinnat -- saatte kaikki melkein
ilmaiseksi!" Alempana oli ilmotus, että täältä voi saada kaluston
ja kaiken sisustuksen nelihuoneiseen huoneustoon mitättömällä pikku
summalla -- seitsemälläkymmenellä viidellä dollarilla. Ja erinomaisin
etuus oli se, että kauppaa tehdessä tarvitsi maksaa käteistä vain
pieni osa tästä määrästä; lopun sai suorittaa kuukausittain muutaman
dollarin maksu erillä. Ystävämme tarvitsivat tietystikin täydellisen
kalustuksen uuteen kotiinsa, mutta heidän rahavaransa olivat nyt
miltei loppuun sulaneet; eipä ihme siis, että he astuivat tämän
ihmisrakkaan huonekalukauppiaan puotiin ja tekivät siellä ostoksensa.
Teta Elzbietalla oli vielä kerran vaikea hetki käsissä, kun hänen oli
allekirjoitettava useita papereja. Ja sitte sai Jurgis eräänä iltana,
kun hän hikisenä ja väsyneenä palasi työstään, kuulla että koko kalusto
jo oli saapunut uuteen kotiin: salin, ruokasalin ja makuuhuoneen
huonekaluja, pesulaitos, heidän silmissään ylen ihana pöytäkalusto
suurilla ruusuilla ja sinisillä kuusenoksilla koristettua posliinia
y.m.s. loppumattomiin saakka. Posliiniastioista oli tuotua muuan
havaittu rikkoutuneeksi, mutta Ona oli saanut vaihdetuksi sen toiseen.
Samaten oli luvattu kolme keittoastiata, mutta annettukin vain kaksi;
ja se oli Jurgiksen suuri murhe, että he noin olivat antaneet petkuttaa
itseään.

Seuraavana päivänä he muuttivat taloon. Työstä saavuttuaan ei miehillä
ollut aikaa syödä kuin pari suupalaa, kun he kiirehtivät kantamaan
tavaroitaan uuteen kotiin. Matkaa oli tosin koko kolme kilometriä,
mutta Jurgis kävi sen matkan samana yönä useampaan kertaan, kantaen
selässään aika raskaita taakkoja -- patjoja, sänky- ja pitovaatteita,
säkkejä y.m.s. Muualla Chikagossa olisi tällaisessa toimessa olija
ollut vaarassa joutua putkaan, mutta Packingtownissa olivat poliisit
ilmeisesti tottuneet sellaisiin näytelmiin ja tyytyivät muutamiin
yksinkertaisiin kyselyihin. Ystävistämme näytti heidän uusi kotinsa
oikealta satulinnalta kaikkine uusine siroine esineineen, joille iso
ja komea lamppu loi väkevää valaistusta. Se oli "todellinen koti" ja
vastasi täydellisesti kaikkea, mitä ilmotuslappu, asiamies ja lakimies
olivat sanoneet sen kehumiseksi. Ona tanssi hilpeästi ympäriinsä
uusissa huoneissa, ja hän ja Marija-serkku tarttuivat Jurgista
kainaloihin ja kulettivat häntä riemusaatossa huoneesta toiseen, jotta
hän oikein voisi nähdä ja ihailla koko ihanuutta. Jok'ikiselle tuolille
he istuivat vuoron perään ja vaativat Jurgiksenkin koettelemaan niitä.
Muuan tuoleista luhistui kokoon hänen raskaan painonsa alla, ja
silloin he päästivät kimeän huudon, joka herätti lapset ja aiheutti
suuren metelin. Kuitenkin oli tämä ollut juuri tärkeä päivä, ja kaikki
olivat ylen tyytyväisiä siihen. Jurgis ja Ona istuivat kauvan yläällä,
iloiten sydämiensä syvyydestä keskinäisestä rakkaudestaan ja katsellen
ihastuneina ympärilleen. Hepä menisivät naimisiin hetikun saisivat
asiat vähin järjestetyiksi ja hiukan rahoja säästöönkin; ja tämä olisi
heidän kotinsa -- pikku huoneen alikerroksessa he pitäisivät!

Olipa todella loppumaton ilonlähde heille saattaa taloa ja huoneita
täyteen järjestykseen. Heillä ei tosin ollut suurin varoja tuhlata,
mutta niin paljon välttämätöntä oli kuitenkin hankittava, ja sen
ostaminen oli Onalle oikea riemu. Ostokset oli tietysti tehtävä
myöhään iltasin, sillä muulloin Jurgiksella ei ollut aikaa; ja hänen
oli luonnollisesti oltava mukana, vaikkei olisi ollut muusta kysymys
kuin suola- ja pippurirasiasta tai puolesta tusinasta juomalaseja
kymmeneen senttiin. Vähäisimmätkin ostokset olivat pätevänä syynä
molemmille nuorille lähteä yhdessä ulos. Lauvantai-iltana he saapuivat
kotiin laahaten mukanaan suurta koria täynnä kaikenlaisia hyviä
tavaroita, jotka ladottiin pöydälle. Kaikki kokoutuivat ympärille
katselemaan niitä; pikku lapset kiipesivät tuoleille tai kirkuivat,
kunnes joku otti niitä kainaloista ja nosti ylös. Siinä oli sokeria
ja suolaa ja teetä ja ryytejä, saviastia ja maitokannu, pesuharja,
pari kenkiä vanhimmalle pojalle, kannu polttoöljyä, vasara ja suuri
joukko erikokoisia nauloja, jotka oli lyötävä keittiön ja makuuhuoneen
seinille tarve-esineiden ripustamista varten. Oikea perheneuvottelu
pidettiin sen johdosta, mihin kohtaan näitä nauloja sopivimmin oli
lyötävä. Sitte piti Jurgiksen yrittää lyödä naulat seiniin, mutta kun
vasara oli niin pieni, löi hän usein sormiinsa. Ona oli pannut vastaan
kun hän oli tahtonut ostaa isomman vasaran, joka oli viisitoista
senttiä kalliimpi; sen vuoksi kehotti Jurgis hänen itsensä koettamaan
pikku vasaralla. Ona oli heti halukas, mutta jo ensi iskulla hän löi
peukaloonsa ja päästi kimakan huudon, niin että Jurgiksen oli tultava
avuksi ja lääkittävä sormea lukemattomilla suuteloilla. Vihdoin oli
jokainen vuoronsa perään koetellut vasaraa, ja tuloksena oli, että
naulat lopultakin istuivat kaikki kiini seinissä. Sitte ripustettiin
osa tavaroista heti nauloihin. Jurgis oli vielä tuonut kotiin mahtavan
laatikon, jota hän oli kantanut päänsä päällä, ja hän lähetti Jonaksen
noutamaan toista yhtä isoa kantamusta, jonka hän myymälöistä oli
ostanut.

Ruokailupöydän he tietystikin olivat sijoittaneet keittiöön, ja
varsinaista ruokasalia käyttivät Teta Elzbieta ja hänen viisi lastansa
makuusuojaksi. Hän itse ja kaksi nuorinta makasivat sängyssä ja toiset
kolme patjalla lattialla. Ona ja hänen serkkunsa vetivät patjansa
saliin ja nukkuivat siellä, ja kaikki kolme miestä ja vanhin pojista
makasivat eräässä toisessa huoneessa. Toistaiseksi heillä oli paljas
permanto makuusijanaan, mutta niinkin epämukavalla vuoteella he
nukkuivat mainiosti, niin että Teta Elzbietan oli voimainsa takaa
rummutettava heidän oveaan aamusella saadakseen heidät heräämään
neljännestä yli viisi. Silloin piti hänellä olla heitä varten
valmiina mahtava kuppi kiehuvan kuumaa, väkevätä kahvia kullekin sekä
kaurapuuroa ja kakkuja, joihin oli leivottu pieniä meheviä makkaroita.
Sitte he täyttivät ruokareppunsa isoilla, sianihralla paksusti
pyyhkäistyillä leipäviipaleilla -- voi olisi ollut heille liian
kallista -- muutamilla punalaukoilla ja pienellä juustopalasella, ja
siten varustettuina olivat he valmiit tallustelemaan tehtaaseen.

Jurgiksesta tuntui tosiaankin, että hän nyt vasta oli päässyt
käsittämään mitä työ toden teossa oli; ensi kerran hänellä nyt oli
tehtäviä, jotka vaativat kaiken hänen huomionsa ja ruumiinvoimansa.
Hänen toimenansa oli seista parvella auttamassa teurastuspenkkien
ympärillä hääriviä miehiä, ja vaikka hän luonteeltaan olikin itserakas,
täytyi hänen kuitenkin ihailla näiden joutuisuutta ja tavattomia
ruumiinvoimia -- he työskentelivät enemmän ja jättivät parempia
työtuloksia kuin konsanaan kaikkein monimutkaisinkaan kone. Kenkään
ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa kädelleen, silmälleen eikä
ajatustoiminnalleen, ennenkun päivän työ oli lopussa. Jurgis pääsi
pian tämän ihmeellisen koneiston perille. Oli muutamia osastoja, jotka
voivat sekä jouduttaa että hidastuttaa kaikkien muiden työtä, ja juuri
niihin oli asetettu luotettavimmat ja samalla väkevimmät miehet, jotka
saivat suunnattomia palkkoja, mutta myöskin saivat potkun vähimmästäkin
hairahduksesta. Tavantakaa heitä vaihdettiin uusiin miehiin. "Bossit"
eli työnjohtajat pitivät tarkkaa vaaria heistä, ja he työskentelivät
vallan kuin pahojen henkien riivaamina. Työläishuumori oli heille
keksinyt nimen "pikajuoksijat". Jos joku heistä väsyi tai muuten
osottautui kykenemättömäksi, oli laitoksessa satoja muita, jotka
pyysivät päästä sijalle.

Mutta tästä ei Jurgis välittänyt; pikemminkin hän katseli kaikkea
tätä jonkinmoisella huvilla. Häntä miellytti olla alati täydessä
ja kiihottuneessa toiminnassa. Hänen teki mieli nauraa, kun hän
nostokorissa lensi ylös ja alas ja katseli palavissaan ahertavia
miehiä. Hänen työnsä ei tosin ollut miellyttävintä lajia, mutta
se oli sittekin työtä, joka luonnon välttämättömyydellä liittyi
koko konehiston käyntiin; ja mitäpä muuta ihminen voikaan elämältä
vaatia kuin saada tehdä jotain hyödyllistä ja nauttia hyvää palkkaa
ponnistuksistaan.

Niin Jurgis ajatteli ja niin hän puhelikin kaikkialla suoralla,
pelottomalla tavallaan. Mutta siitä huolimatta hän hämmästyksekseen
huomasi, että kaikkityyni sittekin rupesi häntä kyllästyttämään.
Useimmat työmiehet eivät katselleet asiaa samalta kannalta kuin hän.
Hän aluksi tunsi suurta masennusta havaitessaan, että enimmät eivät
lainkaan rakastaneet työtään, vaan päinvastoin _vihasivat_ sitä. Oli
tosiaan hirvittävä keksintö, kun pääsi perille työväen todellisesta
mielentilasta. Tosiasia oli -- he vihasivat ja inhosivat työtään.
He vihasivat päällysmiehiään, he vihasivat tehtaiden omistajia. He
vihasivat koko laitosta, jopa sitä ympäröivää seutuakin, koko kaupunkia
-- syvään juurtuneella, katkeralla, leppymättömällä vihalla. Naiset,
jopa lapsetkin kirosivat tehdasta. Kaikki siellä oli mädännyttä --
kaikkityyni oli elävä helvetti! Kun Jurgis joskus kysyi heiltä, mitä
he sillä tarkottivat, alkoivat he katsella häntä jonkunmoisella
epäluulolla ja vastasivat: "Kun kerran seisot siinä, niin avaa silmäsi
ja näe itse!"

Muuan niistä ongelmoista, jotka ensiksi pyörivät Jurgiksen ajatuksissa,
olivat ammattiyhdistykset. Hänellä ei ollut lainkaan kokemusta
sellaisista, ja toverien täytyi selittää hänelle, että työmiehet
liittyivät yhteen sellaisiksi yhdistyksiksi taistellakseen oikeuksiensa
puolesta. Jurgis kysyi, mitä he "oikeuksillaan" tarkottivat -- se
oli todella vakava kysymys, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan,
että hänellä olisi joitakin oikeuksia, ei ainakaan muuta kuin työn
etsimisen ja työn suorittamisen oikeus. Mutta tämä "hullu" kysymys
sai toverit intoihinsa häntä vastaan, he kiroilivat ja sadattelivat
häntä. Muuan teurastamotyömiesten ammattiyhdistyksen lähettiläs tuli
hänen luokseen vaatien, että hänen tulisi kirjoittautua yhdistyksen
jäseneksi. Mutta kun Jurgis viimein käsitti, ettei sillä tarkotettu
muuta, kuin että hän luovuttaisi jonkun prosentin raskaasti ja
rehellisesti ansaitusta päiväpalkastaan ammattiyhdistyksen rahastoon,
kuohahti hänen verensä; ja lähettiläs, joka oli irlantilainen eikä
ymmärtänyt montaakaan sanaa Jurgiksen äidinkielestä, näyttäytyi nyt
todellisessa hahmossaan ja rupesi karkeasti solvaamaan ja sadattelemaan
häntä. Silloin Jurgis vallan raivostui ja vannoi, että tarvittiin
enemmän kuin tusina irlantilaisia saamaan häntä ammattiyhdistykseen
vedetyksi. Vähitellen koettivat maltillisemmat toverit selvitellä
hänelle, että ammattiyhdistykset olivat työmiesten paras ja varmin
turva yläluokkain sortoa, äkillistä työstäerottamista y.m.s. vastaan.
Mutta Jurgista eivät enää semmoiset aatteet miellyttäneet. Hän sanoi
voivansa työskennellä omaksi hyväkseen ilman heidän apuaan sekä neuvoi
heitä tekemään samoin, jos he tosiaankin luulivat kykenevänsä johonkin.
Jolleivät kyenneet, niin miksi pysyivät täällä työssä, kun koko avara
maailma oli heille avoinna. Jurgiksella ei tosin ollut suurta oppia
eikä elämänkokemusta, mutta siksi paljon hän kuitenkin oli nähnyt, että
jollei mies tahdo eikä voi pitää itseään pystyssä, ei kukaan muukaan
kannata häntä kainaloista.

Edelleen oli siellä miehiä, jotka kannattivat Malthuksen
[Englantilainen kansallistaloudentutkija 17-sataluvun lopulla, jonka
kansoitusopin mukaan ihmissuvun lisäytyminen maan päällä on monta
kertaa suurempi kuin elatusaineiden lisäys. Tämän opin mukaan siis
kansojen yhtämittainen kasvaminen on ajan pitkään turmiollista. Suom.
muist.] aatteita, mutta siitä huolimatta kokosivat allekirjoituksia
ja avustuksia listoilla rahastoon, jota käytettäisiin nälänhädän
uhatessa. Tämä ajatus kyllä miellytti Jurgista, jonka sydäntä kirveli
nähdessään vanhan isänsä joka päivä kuleskelevan ympärinsä tehtaiden
läheisyydessä, kerjäten kaikkialla työtä ainakin kuivan leipäpalasen
ansaitsemiseksi. Vanha Antanas oli ollut työmies aina varhaisimmasta
lapsuudestansa lähtien; hän oli karannut kotoansa 12-vuotisena, koska
isänsä oli pieksänyt häntä joka kerta kun hän oli yrittänyt opetella
lukemaan sisältä. Hän oli aikoinaan ollut voimakas ja kykenevä mies,
joka olisi voinut elää erakkona vaikka kokonaisen kuukauden, jos vain
olisi saanut jotakin tehtäväksi. Ja nyt hän oli tässä vieraassa maassa,
vieraitten olosuhteitten keskellä, eikä hänelle tässä maailmassa enää
ollut sijaa enemmän kuin sairaalle koiralle. Hänellä oli tosin koti,
jossa asua, ja omaisia, jotka eivät antaneet hänen kärsiä puutetta.
Mutta hänen poikansa ei voinut torjua mielestään ajatusta: entäpä
jos ukko olisi yksin täällä! Antanas Rudkus oli käynyt joka talossa
Packingtownissa kerjäämässä työtä; aamusin hän seisoi säännöllisesti
työnetsijäin suuressa joukossa, kunnes poliisit vihdoin oppivat
tuntemaan hänet ja sanoivat hänelle, että hänen olisi parasta mennä
kotiin ja heittää kaikki ajatukset työnsaamisesta. Siitä huolimatta hän
oli jatkanut yrityksiään, olipa kierrellyt kilometrimääriä kaikissa
taloissa ja kaikissa makasiineissa pyydellen jotain toimitettavaa.
Mutta minnekä hän vaan tuli, oli hänet armottomasti ajettu tiehensä,
usein uhkauksin ja solvauksin, ilman että kenkään välitti edes kysellä
hänen olosuhteitaan.

Kaiken tämän johdosta Jurgis alkoi tuntea uskonsa kaitselmukseen
horjuvan. Se horjui sitä pahemmin, mitä kauvemmin Dede Antanas jatkoi
työnhakuaan -- ja vieläkin pahemmin, kun hän vihdoin sai paikan.
Eräänä iltana tuli vanhus kotiin mieli hyvin kuohuksissa, sanoen
joutuneensa puheisiin erään miehen kanssa Durhamin suolausosastosta,
joka oli kysynyt mitä hän maksaisi, jos hänelle hankittaisiin työtä.
Antanas ei aluksi ollut oikein tietänyt mitä tähän vastata, mutta mies
oli jatkanut sanatulvaansa ja antanut vanhuksen ymmärtää, että hänen
vallassaan oli hankkia tälle sopivaa työtä, jos Antanas nimittäin
luovuttaisi hyväntekijälleen kolmannen osan työansiostaan. Antanas
oli kysynyt, oliko hän joku päällysmies, johon mies oli vastannut,
ettei tässä ollut puhetta kenenkään asioista, vaan että hän voi tehdä
niinkuin hänelle sanottiin.

Tähän aikaan Jurgis oli hankkinut itselleen muutamia ystäviä; ja
pulassaan hän nyt kääntyi erään puoleen heistä. Ystävä, jonka nimi
oli Tamoszius Kuszleika, oli pieni mies ja työskenteli teurastettujen
eläinten nylkijänä Durhamin tehtaassa. Hän kuunteli Jurgiksen
kertomusta osottamatta vähintäkään ihmetyksen merkkiä. "Se oli vallan
tavallinen seikka", sanoi hän, "jollaisia sattuu sangen usein". Se
oli yksinkertaisesti joku päällysmies, joka koetti lisätä sillä
tapaa tulojaan. Koska Jurgis jo oli ollut niin kauvan täällä, olisi
hänen pitänyt tuntea koko mädännäisyyden. Päällysmiehet pettivät
työmiehiä ja työmiehet toisiaan. Ennemmin tai myöhemmin ylemmät
johtajat tietysti tulivat huomaamaan moisen menettelyn ja ajoivat
uskottomat päällysmiehet tiehensä. Aineensa innostamana Tamoszius
yritti selittää asiaintilaa. Durhamin tehtaat omisti nykyään mies,
joka koetti puristaa niistä niin paljon rahaa kuin suinkin eikä
lainkaan välittänyt keinojensa laadusta tässä suhteen. Hänen allansa
oli arvon ja vaikutuksen mukaan järjestettyinä kokonaisia sarjoja
tehtaan johtajia, valvojia ja päällysmiehiä, jotka kaikki koettivat
nylkeä alempiarvoisiaan ja joista kullakin oli oma alansa. Jokainen
heidän allaan oleva työmies pelkäsi kadottavansa toimensa, jos
joku toinen kykeni tekemään työnsä paremmin tai nopeammin kuin
hän. Tällaisesta järjestelmästä täytyi ehdottomasti olla tuloksena
keskinäinen kateus työmiesten välillä, uskollisuudesta, sovusta ja
siivosta käyttäytymisestä toisiaan kohtaan ei ollut merkkiäkään.
Koko laitoksessa ei ollut ainoatakaan toimipaikkaa, jonka haltijalla
olisi ollut persoonallista arvoa penninkään vertaa; ja missä ei ollut
siivoutta ja säädyllisyyttä, siellä ei tietystikään ollut rahtuakaan
kunniantuntoa. Niin oli ollut laita aina siitä saakka kuin Durhamin
tehdas oli perustettu. Se oli perintö, jonka perustaja oli jättänyt
pojalleen, nykyiselle omistajalle, samalla kertaa kuin tämä sai hänen
miljoonansa.

Jurgis olisi itsekin aivan varmaan havainnut kaiken tämän, jos
hän olisi ollut tehtaassa tarpeeksi kauvan. Hän kuului siihen
työmiesluokkaan, jonka tehtävänä oli kaikkein saastaisimmat toimet.
Haju siellä oli niin hirvittävä, ettei kukaan uskaltanut avata
suutaan edes puhuakseenkaan, vaan kaikki liikkuivat tiiviisti yhteen
puserretuin huulin. Jurgis oli tullut sinne siinä käsityksessä, että
jos hän kunnolla tekisi tehtävänsä, voisi hän pian kohota arvossa ja
tulla joka suhteessa perehtyneeksi ja taitavaksi työmieheksi. Mutta
siinä hän piankin huomasi erehtyneensä. Packingtownissa ei ketäkään
kiitetty ahkeruudesta eikä hyvästä työstä; jos tapasi ainoankaan
miehen, joka oli saavuttanut tunnustusta ja kiitosta, voi olla varma
että hän oli oikea lurjus. Jokainen konna siellä pian pääsi kunniaan;
ken kieli tovereistaan esimiehille, sai arvoylennystä. Mutta mies,
joka tunnollisesti täytti tehtävänsä, säännöllisesti määrättyyn
aikaan, sai pian vastaansa kaikki kehnot ainekset, jotka eivät
antaneet itselleen lepoa, ennenkun heidän oli onnistunut maalata hänet
mustaksi päällysmiehille ja hankkia hänelle erokäsky. Ja jollei tämä
luonnistunut, voivat he tukehuttaa hänet lähimpään lokalammikkoon!

Jurgis tuli vihdoin kotiin pakottavin päin. Vieläkään hän ei voinut
tuntea itseään täysin vakuutetuksi, että kaikki tämä oli ehdottomasti
totta -- ei, niin ei voinut olla laita! Tamoszius oli yksinkertaisesti
itse yksi tyytymättömiä. Hän oli mies, joka ei itse viitsinyt tehdä
työtä, vaan tuhlasi aikansa kulkemalla miehestä mieheen lörpöttelemällä
ja kielittelemällä. Sitäpaitsi hänhän oli niin omituinen ihminen,
ihminen, josta kenkään ei saanut oikeata selkoa; hän oli kai saanut
laiskuutensa takia eron ilman muita mutkia -- siinä syy hänen
raivostukseensa! Sellainen oli Jurgiksen ajatus asiasta. Mutta joka
päivä sai hän yhä uusia hirvittäviä seikkoja tietoonsa.

Hän koetti taivuttaa vanhaa isäänsä olemaan laisinkaan ryhtymättä
mihinkään tekemisiin teurastamoiden kanssa. Mutta vanha Antanas oli
niin kauvan käynyt ympäri työn kerjuussa, että hän nyt oli lopen
väsynyt ja kadottanut kaiken elämänhalunsa; ukkojen itsepäisyydellä hän
selitti ottavansa minkälaista työtä hyvänsä. Kun hän seuraavana päivänä
saapui tehtaaseen, oli se mies, jonka kanssa hän oli ollut puheissa,
siellä vielä paikallaan ja näytti odottelevan häntä. Hän puheli nytkin
järjestävänsä asiat Antanaksen eduksi, jos vain tämä kirjallisesti
sitoutui luovuttamaan suojelijalleen kolmannen osan palkastaan; ja
vielä samana päivänä vanhus alotti työnsä Durhamin epäterveellisissä
kellareissa. Hän työskenteli suolausosastossa, jonka lattialla ei ollut
kuivaa kohtaa missä seisoa; senpä takia hänen täytyikin käyttää koko
ensimmäisen viikkopalkkansa ostaakseen parin paksupohjaisia saappaita,
joilla voi liikkua mudassa kastelematta jalkojaan. Hän oli yksi
puhdistajia, ja hänen toimenansa oli käydä päivät päästänsä ympäri ja
lakaista lattiaa pitkävartisella harjalla. Jollei siellä olisi ollut
niin pimeätä ja kosteata, olisi se ollut jotenkin hauska toimi ainakin
kesäaikana.

Nytpä oli Antanas Rudkus hyväntahtoisin mies mitä Jumala milloinkaan
oli luonut maan päälle. Mutta ei kulunut kauvan, ennenkun Jurgis
huomasi todeksi kaiken pahan, mitä Packingtownin oloista hänelle
oli kerrottu. Vasta kaksi päivää työssä oltuaan hänen isänsä tuli
kotiin hyvin katkeroituneessa mielentilassa ja kiroten Durhamia
niin voimakkain sanoin kuin kykeni: siellä oli oltu kylliksi
julkeita panemaan hänet, Antanas Rudkus, lakasemaan rappusia!
Perhe oli kokoutunut hänen ympärilleen kuuntelemaan hengettömällä
tarkkaavaisuudella hänen kertomustaan. Näytti kuin olisi hän saanut
työskennellä siinä huoneessa, missä häränlihaa valmistettiin
säilykerasioihin pantavaksi. Siellä olivat lihakappaleet laskettuina
nesteeseen, johon oli liuvennettu kaikenlaisia kemiallisia aineksia ja
josta miehet sitte nostivat niitä isoilla haarukoilla ja viskasivat
pieniin vaunuihin keitinhuoneeseen vietäviksi. Nostettuaan nesteestä
niin paljon kuin voivat kaasivat he nesteen lattialle, kolusivat
rautalapioilla pohjasakan irti ammeesta ja heittivät senkin vaunuihin.
Lattia tästä kaikesta tietysti kävi vallan siivottomaksi, ja vanhan
Antanaksen tehtävänä oli lakasta kaikki törky syvennykseen, josta se
sitte vietiin keitettäväksi ja käytettäväksi kaikenlaisiksi hyviksi
tavaroiksi. Joka viides päivä oli vanhuksen tyhjennettävä tämä syvennys
ja kaadettava sen inhottava sisällys noihin pikku vaunuihin. Minne se
sitte joutui, sitä hän ei tiennyt, mutta hän oli aivan varma ettei sitä
hukkaan pantu, vaan ilmautui myöhemmin jossakin muodossa kauppaan muka
kelvollisena ihmisravintona.

Sellaiset olivat Antanas-ukon kokemukset; ja pian saivat Jonas
ja Marijakin aihetta kuvata vallan samallaisia näkemiään. Marija
työskenteli eräässä yksityisessä säilyketehtaassa ja oli ensin ollut
vallan haltioissaan kuvitellessaan mitä rikkauksia hän tulisikaan
ansaitsemaan rasioiden ja purkkien maalaamisella. Mutta eräänä päivänä
hän palasi kotiin mukanaan pieni kalpea nainen, joka työskenteli hänen
vierellään. Tämän nimi oli Jadvyga Marcinkus ja hän kertoi Marijalle,
miten tämän oli onnistunut saada työtä. Hän oli ryöstänyt paikan
eräältä irlantilaiselta naiselta, joka oli työskennellyt tehtaassa
yli viisitoista vuotta -- niin kauvan kuin vain voitiin muistaa. Tämä
onneton nainen, jonka nimi oli Mary Dennis, oli monia vuosia sitte
hairahtunut ja saanut pienen pojan; se oli raajarikko ja sen lisäksi
kaatuvatautinen, mutta se oli sittekin naisparan ainoa aarre tässä
elämässä. He olivat asuneet kahden pienessä huoneessa jossakin kaukana
Halsted Streetin takana, missä asui paljon irlantilaisia. Mary oli
saanut keuhkotaudin, niin että hänen kuultiin yskivän aamusta iltaan
työtä tehdessään; ja vihdoin hän oli käynyt niin kurjaksi, että kun
Marija tuli työtä etsimään, oli johtajatar äkkiä päättänyt erottaa
hänet. Jadvyga selitti, että johtajattaren täytyi joka päivä saada
joku määrä työtä valmiiksi, niin ettei hänen käynyt pitäminen sairaita
työntekijättäriä. Ei edes sekään seikka, että Mary oli työskennellyt
siellä niin monta vuotta peräkanaa, voinut muuttaa asiaa hänen
edukseen; ja epätietoista oli, tokko johtajatar siitä tiesikään, sillä
niin hyvin hän kuin esimiehet olivat vasta pari kolme vuotta olleet
toimessaan. Mary tunsi aina tuskallisia pistoksia selässään, ja Jadvyga
luuli hänen kärsivän vaikeata kohtutautia. Eipä ollutkaan mikään helppo
asia niin heiveröiselle ja kivuloiselle naiselle käsitellä päivät
päästään noita suuria, raskaita säilykeastioita; ken ei vielä ollut
sairas, voi pian siksi tulla tästä työstä.

Omituinen seikka oli, että myöskin Jonas oli saanut työtä toisen
ihmisen onnettomuuden takia. Hänen toimenaan oli vetää kinkuilla
lastattua vaunua savustushuoneesta nostokoneeseen ja siitä
suolausosastoon. Vaunut olivat kaikki raudasta ja siis hyvin raskaat,
ja jokaiseen vaunuun ladottiin lähes kuusikymmentä kinkkua eli siis
enemmän kuin neljännestonnin paino. Epätasaisella permannolla vetää
näitä täyteen ladottuja vaunuja oli sitkeä työ yhdelle ainoalle
miehelle, paitsi jos hänellä oli jättiläisen voimat. Kun yksi vaunu
kerran oli saatu liikkeelle, ei se saanut pysähtyä ennenkun vasta
määrän päässä, sillä vallan kintereillä seurasivat toiset samallaiset
vaunut. Tällöinpä olikin kerran sattunut, että eräs miehistä -- juuri
Jonaksen edeltäjä -- oli joutunut seinän ja perässä liian nopeasti
tulevan vaunun väliin ja murskautunut kuoliaaksi.

Kaikki nämä olivat kamalia tapauksia, mutta ne eivät olleet mitään
siihen verraten, mitä Jurgis sai muutaman päivän perästä. Muuan
ihmeellinen seikka oli jo heti ensi päivänä, hänen kootessaan eläinten
sisälmyksiä, herättänyt hänen huomiotaan, jopa inhoaan. Eräänä päivänä
sattui muuan mies lankeemaan ja taittamaan jalkansa. Illalla sai Jurgis
käskyn jäädä tehtaaseen ja astua tapaturman kohdanneen miehen sijalle.
Oli jo myöhäistä ja kauvan sitte pimeätä, ja hallituksen asettamat
tarkastajat olivat lähteneet tiehensä, niin että vain kymmenen tai
kaksitoista henkilöä oli saapuvilla. Sinä päivänä oltiin teurastettu
lähes neljätuhatta nautaa, jotka monilla junilla olivat saapuneet
kaukaisista valtioista. Monet eläimistä olivat kuolleet tiellä,
toisilta olivat jalat taittuneet tai olivat ne saaneet kylkensä toisten
sarvista lävistetyiksi. Joidenkuiden kuolemaa ei käynyt lähemmin
arvaaminenkaan. Kaikki ne kuitenkin tulivat käytettäviksi. Tehtaassa
oli erityinen säilytyshuone niitä varten sekä erityinen nostokone,
millä ne yön hiljaisuudessa hinattiin teurastuspenkeille, joilla niitä
sitten heti ruvettiin paloittelemaan ja nylkemään välittämättä siitä,
että olivat kuolleita. Sellaista tapahtui joka yö, ja tähän toimeen
käytetyt miehet olivat siihen tottuneet. Kesti parisen tuntia, ennenkun
tämä kamala työ oli päättynyt; ja sittekun ruumiit olivat valmiiksi
käsitellyt, vietiin ne säilytys- tahi lastaushuoneisiin ja sekotettiin
yhteen tervetten lihakappalten kanssa, niin että olisi ollut mahdotonta
erottaa niitä viimemainituista. Kun Jurgis palasi kotiin sinä yönä,
ei hän enää ollut oikein hyvällä tuulella. Hän rupesi vähitellen
huomaamaan niiden olleen oikeassa, jotka kotimaassa oli nauraneet hänen
intoaan päästä Amerikaan.



VI LUKU.


Jurgis ja Ona elivät vain rakkaudelleen. He olivat kauvan odottaneet.
Siitä oli jo toista vuotta, kun he olivat lupautuneet toisilleen, ja
Jurgis arvosteli kaikkia asioita siltä näkökannalta, edistivätkö ne vai
estivätkö heidän liittoaan. Kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät tähän
kysymykseen; hän piti koko perheestä, koska Ona kuului siihen, ja hän
oli huviteltu talosta ja sen järjestämisestä, koska se oli Onan koti.
Yksinpä Durhamissa näkemänsä kauheudet ja väärennykset merkitsivät
hänelle jotakin vain siihen nähden, missä määrin ne edistivät tai
haittasivat hänen liittoaan Onan kanssa.

Häät olisi pidetty heti, jos he olisivat saaneet pitää oman päänsä;
mutta kun heidän ajatuksenaan oli luopua kaikista hääpidoista,
kohtasi se ankaraa vastarintaa vanhojen puolelta. Etenkin Teta
Elzbietalle oli tällainen ajatus oikea kiusa. "Mitä!" hän huudahti.
"Mennäkö avioon piilossa kuin kerjäläispari! Eihän toki!" Elzbietalla
oli hiukan ylhäisiä traditsioneja. Hänhän polveutui rikkaasta
perheestä ja oli nuorena ollessaan ollut tärkeä henkilö, elänyt
hyvinvoinnissa ja tottunut komentamaan palvelijoita mielensä mukaan.
Hän piti epätoivoisesti kiini vanhoista tavoista, vaikka elettiinkin
Packingtownin raakojen työmiesperheiden keskessä. Sen vuoksi hän ei
tahtonut lainkaan kuulla Onan ehdotusta, että luovuttaisiin _veselijan_
juhlallisesta viettämisestä. Teta Elzbietaa kannatti uskollisesti Dede
Antanaskin, joka ei myöskään suonut luovuttavan vanhoista kotiseudun
tavoista. Seuraavana sunnuntaina he kaikki lähtivät kirkkoon kuulemaan
messua; ja niin köyhiä kuin he olivatkin, oli Elzbieta pitänyt
välttämättömänä uhrata vähäsen osan heidän varojaan ostaakseen vahasta
valetun ja räikein värein maalatun Bethlehemin majan kuvan. Vaikka
taideteos oli vain jalan korkuinen, oli siihen kuitenkin kuvattu neljä
lumivalkeaa kellotapulia, neitsyt Maaria lapsi sylissään ja viisaat
miehet ja paimenet häntä kumartamassa. Se oli maksanut 50 senttiä;
mutta Elzbietan mielestä eivät ne rahat olleet hukkaan menneet, vaan
palaisivat aikoinaan koron kanssa heidän taskuunsa. Taideteos oli oikea
kaunistus salin kamiinalla, ja eikähän kotia vallan koristuksitta
käynyt jättäminen.

Hääjuhlan kustannuksiin ottaisivat kaikki osaa; mutta kysymys oli,
mistä tällä haavaa saataisiin lainaksi tarvittavat rahat. He eivät
olleet asuneet täällä niin kauvan, että olisivat voineet hankkia
itselleen luottoa jostakin, eivätkä he tunteneet ketään muuta
ihmistä kuin Szedvilaksen, jolta he olisivat voineet lainata edes
hiukkasenkaan. Illan toisensa jälkeen istuivat Jurgis ja Ona yhdessä
ahkerasti laskien kustannuksien suuruutta. Mutta mitenkä he laskivatkin
ja päätänsä vaivasivat, eivät he voineet päästä muuhun tulokseen
kuin että juhla tulisi maksamaan vähintään kaksisataa dollaria, niin
että vaikkapa he saisivat lainaksi Marijalta ja Jonakselta koko
heidän työansionsa, kestäisi sellaisen summan hankkiminen ainakin
neljä tai viisi kuukautta. Senpä takia rupesikin Ona miettimään,
että hänen itsensäkin olisi koetettava hankkia joku toimi voidakseen
saada kokoon ainakin kolmannen osan tarvittavasta summasta. He olivat
juuri syventyneet näihin hauskoihin tuulentupiin ja taivas oli heille
selkeä, kun äkkiä hirvittävä ukkoskuura leimahti tältä selkeältä
taivaalta. Heitä kohtasi hirveä onnettomuus, joka yhdellä kertaa
musersi kaikki heidän toiveensa ja hävitti kaikki heidän iloiset
tulevaisuudenhaaveensa.

Eräässä korttelissa vähän matkaa heidän talostaan asui eräs
toinen litvalainen perhe, johonka kuului ijäkäs leski ja tämän jo
vanhanpuoleinen poika. Heidän nimensä oli Majauszkis, ja ystävämme
olivat tehneet heidän tuttavuuttaan. Muuanna iltana tämä perhe
saapui ystäviemme kotiin, ja lähimpänä puheenaineena oli tietystikin
naapuristo ja sen historia. Silloin alotti isoäiti Majauszkiene,
kuten eukkoa kutsuttiin, kertoa heille juttua, joka sai veren hänen
kuulijainsa suonissa hyytymään. Hän oli ryppyinen, heikko ja kuihtunut
eukkopaha -- hänen täytyi olla ainakin 80-vuotias -- ja kun hirveä
kertomus valui hänen hampaattomien leukojensa lomitse, tuntui hän
heistä vallan satumaisen vanhalta. Isoäiti Majauszkiene oli elänyt
niin kauvan keskellä kaikenlaista kurjuutta, että hän puheli kaikista
kamalista tapauksista, sairaudesta, tapaturmista ja kuolemasta
yhtä suurella mielenkiinnolla kuin muut ihmiset kertovat häistä,
ristimisistä ja muista juhlapäivistä.

Asiat tulivat hänen suustaan asteettaisesti. Ensiksikin ei ystäväimme
talo ollut lähimaillekaan niin uusi ja vastarakennettu kuin he
luulivat; se oli ainakin viisikymmentä vuotta vanha, eikä siinä ollut
muuta uutta kuin maalaus, joka oli niin huono, että sitä oli uusittava
joka tai joka toinen vuosi. Talo oli yksi niitä, joita muuan yhtiö on
rakennuttanut jos kuinka monta petkuttaakseen köyhiltä ihmisiltä heidän
rahojaan. Ystävämme saivat kaikkiaan maksaa siitä viisitoistasataa
dollaria, mutta uutena se ei ollut maksanut enempää kuin viisisataa.
Isoäiti Majauszkienellä oli tästä tarkat tiedot, sillä hänen poikansa
kuului erääseen valtiolliseen yhdistykseen, joka rakennutti juuri
tämäntapaisia taloja. Niihin käytettiin kaikkein huokeimpia ja
kehnoimpia tarveaineita, eikä muuhun pantu huolta, kuin että talot
näyttäisivät ulkopuolelta niin siroilta kuin suinkin. Sellaisia taloja
rakennettiin aina tusina yhdellä kertaa. Ystävämme voivat täysin
luottaa hänen sanoihinsa, sanoi hän, sillä hän oli itse kokenut kaiken
tämän -- hän ja hänen poikansa olivat itse ostaneet talonsa juuri
samalla tapaa. He olivat kuitenkin vetäneet yhtiötä nenästä, sillä
hänen poikansa oli teräväpäinen mies, joka ansaitsi sata dollaria
kuussa, ja kun hän oli tarpeeksi viisas pysyäkseen naimattomana, olivat
he kyenneet täysin suorittamaan talon hinnan.

Isoäiti Majauszkiene näki ystäväinsä hämmästyvän tästä huomautuksesta;
he eivät näet ymmärtäneet millä tapaa talon hinnan täydellinen
maksaminen oli samaa kuin "vetää yhtiötä nenästä". Mutta pian
heille asia selveni. Huokeahintaisia kun talot olivat, myytiin ne
ainoastaan sellaisille henkilöille, joiden ei luultu kykenevän
tykkänään suorittamaan hintaa. Jos yhden ainoankaan kuukauden
maksuerä laiminlyötiin, menettäisi ostaja talon ja kaikki siihen asti
suorittamansa maksut ja talo palaisi ostajan haltuun, joka sen möi
uudelleen toisiin käsiin.

"No, sattuuko sitte usein tällaisia vaihdoksia?"

"_Dieve!"_ (Jumalani!) -- isoäiti Majauszkiene kohotti kätensä ylös
-- "niitä sattuu tuhkatiheään! Kuinka usein, sitä ei voi sanoa, mutta
ainakin tiheämpään kuin joka puolitunti." Ja paremmaksi vakuudeksi hän
kehotti tiedustelemaan asianlaitaa keltä hyvänsä, joka vähääkään tunsi
Packingtownin asioita. Hän itse oli elänyt täällä aina tämän talon
rakentamisesta saakka ja voi kertoa koko sen historian.

"Oliko se sitte myyty jo aikaisemmin?"

"_Susimilkie_! (Herra armahda!) Tässä talossa on ennen teitä asunut
kokonaista neljä perhettä, jotka kaikki olivat koettaneet ostella sitä
vähittäismaksuilla, mutta sitte siihen kykenemättöminä olivat joutuneet
pois." Niiden historiasta muori kertoi seuraavaa:

Ensimmäinen perhe oli ollut saksalainen. Perheet olivat kaikki olleet
erirotuisia -- täällä oli ollut miltei kaikkien rotujen edustajia,
jotka vuoronsa perään olivat kokeneet onneansa teurastamoissa.
Isoäiti Majauszkiene oli poikansa kanssa tullut Amerikaan aikana,
jolloin mikäli tiedettiin tässä piirissä ei ollut vielä yhtään toista
litvalaista perhettä; kaikki muut työmiehet olivat olleet saksalaisia
-- taitavia teurastajia, joita tehtailijat olivat tarvinneet saadakseen
liikkeensä hyvään alkuun. Myöhemmin, kun palkat olivat tulleet
halvemmiksi, olivat saksalaiset muuttaneet muualle. Sijaan oli tullut
irlantilaisia; kuuden tai kahdeksan vuoden aikana oli Packingtown
ollut oikea irlantilainen kaupunki. Heitä oli vieläkin jälellä
muutamia siirtokuntia, tarpeeksi täyttämään ammattiyhdistysten ja
poliisin rivejä sekä jatkamaan rotua; mutta enin osa teurastamoissa
työskennelleistä olivat hävinneet työpalkkojen edelleen vähentyessä
ison työlakon jälkeen. Sitte olivat tulleet böömiläiset, ja heidän
jälkeensä puolalaiset. Sanottiin vanhan Durhamin itsensä olleen
syypäänä tähän siirtolaisten vaihteluun; hän kuului vannoneen
hankkivansa Packingtowniin sellaisen väestön, joka ei milloinkaan enää
kykenisi tekemään lakkoa häntä vastaan sekä lähettäneen asiamiehiään
jokaiseen kaupunkiin ja kylään Europassa kehumaan työsuhteita ja
korkeita palkkoja teurastamoissa. Väkeä oli tullut laumottain; ja vanha
Durham oli kuristanut tulokkaita rautakourin, yhä kireämmin, kireämmin,
jauhaen ja jakaen heitä kappaleiksi ja lähettäen hakemaan yhä uusia.
Puolalaiset, joita oli tullut kymmentuhansittain, olivat hajautuneet
heidän jälkeensä tulleiden litvalaisten muuria vastaan, ja nyt antoivat
litvalaiset vuorostaan tilaa slovakeille. Missä maailman kolkassa
löytyisi vielä kurjempaa väkeä kuin slovakit, sitä isoäiti Majauszkiene
ei tiennyt, mutta jos sellaisia löytyisi, niin kyllä tehtailijat niitä
hankkisivat, se oli varmaa. Niitä oli helppo saada tänne, sillä palkat
olivat tosiaan korkeat; ja vasta liian myöhään ne ihmisrukat tulivat
huomaamaan, että kaikki muu oli sentään korkeammanarvoista kuin palkat.
He olivat todellakin kuin rotat satimessa, ja rottien luku kasvoi
päivä päivältä. Mutta vähitellen kypsyi kostokin, se oli varmaa, sillä
asiat olivat kehittyneet jo kaiken inhimillisen kärsivällisyyden mitan
yläpuolelle, ja väki pian nousisi kuin murhaajajoukko tehtailijain
kimppuun. Isoäiti Majauszkiene oli sosialisti tahi ainakin jotain
sentapaista; hänen toinen poikansa työskenteli pakko-orjana Siperian
vuorikaivoksissa; ja muorivanha itse tähän aikaan kertoili juttuja,
jotka saattoivat hänet nykyisistä kuuntelijoistaan näyttämään yhä
hirvittävämmältä.

He utelivat häneltä uudelleen talonsa historiaa. Saksalainen perhe oli
ollut kunnon väkeä. He olivat tehneet kovasti työtä, ja isä oli ollut
taitava ja säännöllinen tavoissaan; niin että he olivat suorittaneet jo
paljon enemmän kuin puolet talon hinnasta, kun mies eräänä päivänä oli
saanut tapaturmaisen lopun eräässä Durhamin tehtaan nostokoneessa.

Sitte oli tullut irlantilaisia, vieläpä aika suuri joukkue. Perheenisä
joi ja pieksi lapsiaan, niin että naapurit kuulivat niiden kirkuvan
harva se yö. Koko ajan olivat heidän vähittäismaksunsa takapajulla,
mutta yhtiö oli sääliväinen heitä kohtaan. He olivat valtiollisia
pakolaisia -- ainakin olivat Laffertyt kuuluneet "Sotahuutoliittoon",
johon muuten ottivat osaa kaikki kaupungin joutilaat ja rentut;
ja ken siihen kuului, se ei tullut rangaistuksi minkäänlaisesta
rikoksesta. Kerran kuitenkin oli vanha Lafferty joutunut kiini, koska
oli varastanut lehmiä useilta vähävaraisilta naapureilta; hän oli
saanut vain kolme päivää vankeutta ja palannut kotiinsa naurusuin eikä
suinkaan ollut menettänyt paikkaansa tehtaassa. Hän oli sitte mennyt
rappiolle ylenpalttisen juopottelun takia. Muuan pojista, joka oli
ollut muita kunnollisempi, oli ylläpitänyt perhettä vuoden tai pari,
mutta oli sitte saanut keuhkotaudin ja kuollut.

Oli toinenkin seikka, jonka isoäiti Majauszkiene tiesi kertoa tästä
talosta -- se oli loihdittu. Jokainen perhe, joka siinä oli asunut,
oli syystä tai toisesta joutunut kurjuuteen. Kukaan ei voinut sanoa
mitä se oikein oli; talossa itsessään syy täytyi olla tai sitte
sen rakentamisessa! Jotkut sanoivat onnettomuuden johtuvan siitä,
että sitä oli alotettu rakentaa alakuun aikana. Sellaisia taloja
oli Packingtownissa tusinan verta. Joskus oli niissä joku erityinen
huone, jonka heti voi osottaa -- ken sellaisessa nukahti, oli miltei
varman kuoleman oma. Niinpä oli tuo irlantilainen ollut tämän talon
ensimmäinen uhri. Sitte oli muuan böömiläinen perhe kadottanut siinä
lapsensa -- vaikka se ehkä oli epävarmaa, sillä oli vaikea sanoa
oikein millä tapaa lapsia tehtaissa rääkättiin. Niinä aikoina ei vielä
ollut voimassa mitään lakia lasten tehdastyöstä ja tehtailijat ottivat
vastaan kaikki muut kuin rintalapset.

Tässä kohden perhe hämmästyneenä katsahti puhujaan, jonka vuoksi
isoäiti Majauszkienen oli taasen tarkemmin selitettävä asia -- että
laki nimittäin kielsi pitämästä kuuttatoista vuotta nuorempia lapsia
tehtaissa.

"Mitä sillä oikeastaan tarkotetaan?" kysyivät ystävämme ällistyneinä;
"me olimme ajatelleet panna pikku Stanislovaksen työhön."

"No, ei siltä tarvitse hätäillä", vastasi Majauszkiene; "laki ei
tee muuta erotusta, paitsi että se pakottaa ihmisiä valehtelemaan
lastensa ijästä. Se lie suoraan ollut lainlaatijain tarkotuskin; sillä
paljon on täällä sellaisia perheitä, joiden on mahdoton tulla toimeen
ilman lasten työtä, eikä laki taas myönnä heille mitään muutakaan
toimeentulon mahdollisuutta. Sattuu usein Packingtownissa, ettei mies
saa kuukausmääriin työtä, kun sen saaminen on helppoa lapselle; yhä
otetaan käytäntöön uusia koneita, joita lapsi voi hoitaa ihan yhtä
hyvin kuin mies ja vain kolmanneksella tämän palkasta."

Sitte muori vielä palasi talon historiaan. Seuraavassa perheessä kuoli
vaimo. Se tapahtui, sittekun he olivat asuneet siinä lähemmäs neljä
vuotta, ja joka vuosi oli vaimo synnyttänyt kaksoset -- heillä kihisi
lapsia enemmän kuin voi laskeakaan. Vaimon kuoleman jälkeen mies päätti
edelleen käydä työssä koko päivät ja antaa tensikkain itse hoitaa
itsensä. Naapurit tosin niitä silloin tällöin katsoivat, etteivät ne
järkiään kuolleet viluun; mutta kerran olivat ne saaneet olla yksin
kolme päivää, ennenkun saatiin kuulla, että isä oli kuollut. Hän oli
jonkunlainen päällysmies Jonesin tehtaassa, ja oli siellä haavotettu
härkä päässyt hänen kimppuunsa ja puskenut hänet kuoliaaksi. Sitte
olivat lapset hajautuneet maailmalle, ja yhtiö oli vielä samana
viikkona myynyt talon eräälle uudelle siirtolaisperheelle.

Tällä tapaa tuo hirvittävä vanhus jatkoi kertomustaan, ja hän
näytti oikein nauttivan niiden asiain kamaluudesta, joita kuvasi.
Kuinka paljon siinä oli liioittelua -- kukapa sen voi sanoa? Se
tuntui liiankin todenperäiseltä. Esimerkiksi kaikki mitä hän puhui
loihtimisesta. He eivät tosin loihtimisesta tienneet mitään muuta, kuin
että se saatti tehdä ihmisiä sairaiksi; ja vasta pari viikkoa sitten
oli heitä säikähdyttänyt vanhan Antanaksen sairastuminen. Tauti näytti
vievän tykkänään vallan hänestä; kaikkialla näkyi lattialla punasia
verijälkiä hänen ysköksistään.

Mutta kaikki tämä oli sittekin vain vähäpätöistä siihen verraten, mikä
jälestä tuli. He olivat alkaneet kysellä muorilta, minkä vuoksi hänen
kuvaamansa perheet olivat olleet kykenemättömiä suorittamaan maksujaan,
ja he vetosivat omiin maksuehtoihinsa todistaakseen, ettei maksamisen
suinkaan tarvinnut olla mahdotonta. Isoäiti Majauszkiene väitteli
vastaan:

"Te puhutte kahdestatoista dollarista kuussa; mutta siihen eivät
sisälly korot."

He tirkistelivät häneen. "Korot!" huusivat he.

"Niin, korot siitä summasta, jota ette vielä ole suorittaneet", hän
vastasi.

"Mutta eihän meidän tarvitse suorittaa mitään korkoja!" huudahti heistä
kolme tai neljä yhdellä haavaa. "Meidän on vain maksettava kaksitoista
dollaria kuukausittain."

Mutta silloin eukko nauroi heille. "Te olette tosiaankin kaikki
samallaisia", sanoi hän, "he pettävät teitä ja syövät teidät
elävältä! He eivät koskaan myö talojaan laskematta korkoa puuttuvalle
kauppasummalle. Menkää nyt hakemaan kauppakirjanne, niin saamme nähdä!"

Todellista sydämmenvavistusta tuntien Teta Elzbieta avasi
kaapinlaatikon ja otti esiin kauppakirjan, joka jo oli tuottanut heille
niin paljon mieliharmia ja vastuksia. Kaikki kokoutuivat jännitettyinä
vanhan vaimon ympärille, joka englanninkieltä ymmärtävänä pikaisesti
silmäili sitä. "Kas niin", sanoi hän vihdoin, "tässä se nyt on, kuulkaa
itse: 'Laskien sille kuukautista korkoa 7 prosentin mukaan vuodessa'."

Kuolemanhiljaisuus seurasi huoneessa.

"Mitä sillä oikein tarkotetaan?" Jurgis vihdoin kuiskaten kysäsi.

"Sillä tarkotetaan", vastasi toinen, "että teidän on maksettava
kahdeksan dollaria ja neljäkymmentä senttiä ensi kuussa, paitsi
kahdentoista dollarin suuruista vähennysmaksua. Se tekee yhteensä
kaksikymmentä dollaria ja neljäkymmentä senttiä."

Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikkien rinnoissa tuntui tukehduttava
tunne, aivan kuin olisi painajainen heitä vaivannut, he tunsivat
vajoavansa vajoamistaan pohjattomaan syvyyteen. He näkevät itsensä kuin
yht'äkkiä salaman valaisemina -- säälimättömän, julman, kiduttavan
kohtalon uhreina. Kaikki heidän ihanat tuulentupansa särkyivät kuin
saippuakuplaset heidän silmäinsä edessä. Ja koko ajan tuo onnettomuutta
ennustava eukko jatkoi puhettaan. He toivoivat hänen toki viimeinkin
lopettavan, sillä hänen lörpötyksensä tuntui heistä korpin raakkunalta.
Jurgis istui kokoonpuristetuin nyrkin ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Ona
tunsi kurkussaan jotakin kovaa ja ilkeätä, joka oli tukahduttaa hänet.
Sitte äkkiä Teta Elzbieta katkasi äänettömyyden voihkasten, ja Marija
alkoi väännellä käsiään ja sopertaa: _"Ai! Ai! Beda man!"_ (Voi, voi,
minua onnetonta!)

Mutta kaikki heidän huutonsa ei asiaa tietystikään parantanut. Tuossa
istui isoäiti Majauszkiene, järkähtämättömänä kuin itse kohtalo.
Ja paperissa oli tuomio luettavana selvin kirjaimin. Se ei mitään
auttanut, että he eivät siitä olleet tienneet; se vain riitti, että he
tulisivat sen tietämään, kun heidän aikansa tuli.

Seuraavan yön he viettivät surren, unettomina ja valitellen.
Lapset heräsivät ja ymmärsivät heti, että jokin asia oli hullusti.
Nekin rupesivat huutamaan, niin että koko talo kaikui vanhempien
voivotuksista ja nuorempien kirkunasta. Huomenissa kuitenkin täytyi
useimpain lähteä työhönsä, sillä teurastamot eivät toki pysähtyneet
heidän surujensa takia.

Mutta kello 7 aamusella seisoivat Ona ja hänen emintimänsä petollisen
asiamiehen ovella. Niin -- luomatta edes silmiään ales tai punastumatta
hävyttömyydestään myönsi tämä asianlaidan todella olevan niin; heidän
täytyi maksaa niin hyvin vuokraa kuin korkoakin. Silloin tuli Teta
Elzbieta raivoihinsa ja puhkesi niin äänekkäisiin vastalauseisiin ja
nuhteisiin, että ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan. Mutta nyt kävi
asiamieskin kärsimättömäksi ja sanoi heille, että hän oli tarpeeksi
selittänyt asiaa heille; jos he olivat käsittäneet hänet väärin, oli
se heidän oma syynsä, häntä se ei liikuttanut. Niillä puhein he saivat
lähteä.

Kun Ona myöhemmin meni teurastamoille ja päivällisaikana tapasi
Jurgiksen, kertoi hän tälle kaikki. Jurgis otti asian kuitenkin
tyvenesti -- hän oli jo kauvan uskonut, että kauppa oli mennyt vallan
hullusti päin. Mitäpä tässä oli tehtävänä? Heidän oli lykättävä häänsä
vielä tuonnemmaksi; ja sitte hän toisti vanhan mielilauseensa: "Minä
teen työtä vielä kovemmin kuin ennen!" Myöskin Onan olisi kentiesi
parasta katsella työtä. Ja pikku Stanislovaksenkin kertoi Ona Teta
Elzbietan päättäneen lähettää tehtaaseen.

Ona päätti mielessään päivän, jolloin hän lähtisi etsimään itselleen
jotakin työtä. Kun oli jo myöhä ilta, tuli Marija kotiin ja kertoi
puhelleensa erään Jasaityte nimisen tytön kanssa, jolla oli ollut
ystävä, ken työskenteli Brownin pakkaushuoneissa ja oli luvannut
voivansa hankkia Onallekin työtä siellä. Mutta johtajatar siellä oli
kuulemma sitä lajia, joka kernaasti otti vastaan lahjoja. Kenenkään ei
auttanut etsiä työtä siitä laitoksesta, jolla ei ollut 10-dollarista
painaa hänen käteensä. Muutamien neuvottelujen jälkeen Ona saikin
paikan, kun oli antanut johtajattarelle kymmendollarisensa. Hänen
tehtävänään tuli olemaan kääreitten ompeleminen sianliikkiöiden
ympärille, työ tapahtui alhaalla kellareissa, ja palkkaa maksettiin
8-10 dollaria viikossa. Jurgis ei kellarityöhön ollut oikein
tyytyväinen, mutta olihan työ helppoa eikä kukaan saanut koskaan vallan
mieleistään tointa.

Tällä välin oli Teta Elzbieta vienyt pikku Stanislovaksen erään
papin luo, jolta käteistä korvausta vastaan oli saanut kirjallisen
todistuksen siitä, että poika oli kahta vuotta vanhempi kuin hän
todella oli. Siten oli poikanen valmis lähtemään onneansa etsimään.
Sattui että Durhamiin juuri tällöin oli hankittu uusi ihmeellinen
ihranvalmistuskone, jota lapsikin voi hoitaa; ja kun konttorin ovelle
asetettu tarkastusmies näki Stanislovaksen papereineen, hymyili hän
itsekseen ja kutsui hänet luokseen huutaen: "_Czia! Czia_!" (Tänne!
Tänne!) Niinpä poikanen astui sisään pitkään kivitettyyn käytävään,
kiipesi ylös loppumattomia portaita ja saapui isoon, sähköllä
valaistuun saliin, jossa uudet ihranvalmistuskoneet pyörivät. Hänen
siellä hetken hiukan peloissaan tähysteltyä ympärilleen, tuli hänen
tykönsä muuan mies ja kysyi mitä hän tahtoi. "Työtä!" vastasi poika.
"Kuinka vanha olet?" -- "Kuusitoista vuotta!" Tarkkoja siellä oltiinkin
tässä suhteessa, sillä kerran tai pari vuodessa saapui tehtaaseen
valtion tarkastaja, joka kyseli yhdeltä ja toiselta lapselta, vanhako
hän oli. Ja tehtaanomistajilla oli pätevät syynsä pysyä hyvissä
väleissä lain ja sen kaikkien edustajien kanssa eri aloilla.

Siten ratkaistiin pikku Stanislovaksen kohtalo. Tunnin toisensa, päivän
toisensa, vuoden toisensa jälkeen hän sai seista samalla kohdalla, noin
neliöjalan suuruisella osalla lattian pinta-alaa -- kello seitsemästä
aamulla päivällislomaan asti ja sitte puoli kahdestatoista puoli
viiteen iltapäivällä. Koskaan hän ei saanut tehdä muunlaisia liikkeitä
kuin sellaisia, joita ihran kaataminen suppiloihin vaati. Kesällä hän
poltti itseään kuumista kannuista, talvella hänen pienet sormensa
paleltuivat hänen alituisesti käsitellessään jääkylmää metallia. Puolen
vuotta oli pimeätä, kun hän pääsi pois tehtaasta. Ja tästä työstä hän
viikon lopussa peri palkakseen kolme dollaria, laskettuna viiden sentin
mukaan tunnilta -- saman palkan, jonka yleensä ansaitsevat ne 3/4
miljoonaa lasta, jotka nykyään työskentelevät Yhdysvaltain tehtaissa
hennon henkensä elättämiseksi.

Nyt perhe jälleen alkoi tointua masennuksestaan. Jurgis ja Ona tekivät
laskujaan ja havaitsivat, että pikku Stanislovaksen työansio nousi
hiukan ylemmäksikin kuin heidän kuukausittain suoritettavansa korko,
joten heidän olonsa ei ollut juuri huonompi kuin ennenkään. Heitä
ilahutti sitäpaitsi huomata, että poikanen itsekin oli huvitettu
työstään ja rahanansiostaan. Ja kaikkein parasta oli, että he molemmat
rakastivat toisiaan niin hartaasti ja uskollisesti.



VII LUKU.


Koko kesän ahersi perhe kaikesta voimastaan, ja syksyllä arvelivat
Jurgis ja Ona koonneensa kylliksi varoja voidakseen viettää häänsä
kaikella kotoisten traditsionien mukaisella komeudella. Marraskuun
jälkipuoliskolla he vuokrasivat salin ja kutsuivat kaikki ystävänsä
häihin, aiheuttaen itselleen yli sadan dollarin suuruisen velan.

Se oli julma ja katkera koettelemus, joka saattoi heidät vallan
epätoivoon. Juuri tänä aikana heidän piti se saada, kun heidän
sydämmensä olivat arimmillaan! Sellainen surkea alku heidän
avioelämälleen! Kaikki olivat toivoneet ja ennustaneet heille onnea; he
olivat avanneet sydämmensä kuten kukkaset keväällä umppunsa avaavat,
mutta armoton talvi oli pudottanut luntaan niihin. He ihmettelivät
tokko keittenkään toisten rakkaus maailmassa oli tullut niin
raadelluksi ja tallatuksi kuin heidän?

Heidän yllään kohisi puutteiden myrsky, säälimättömänä ja julmana.
Jo hääpäivänsä jälkeisenä aamuna oli heidän kiirehdittävä
työpaikkoihinsa. Se olikin viisainta, sillä muuten he olisivat voineet
äkkiarvaamatta kadottaa paikkansa. Kaikkien täytyi lähteä, yksin pikku
Stanislovaksenkin, vaikka hän voi pahoin, koska oli edellisenä yönä
syönyt liian paljon makkaraa ja vihanneksia. Koko päivän hän seisoi
koneensa ääressä, vaikka hänen silmänsä alituisesti menivät kiini.
Ja kuitenkin hän oli menettää paikkansa, sillä päällysmiehen täytyi
herättää hänet kahdesti.

Kului viikon päivät, ennenkun heidän elämänsä jälleen kulki
säännöllisillä raiteillaan, eikä heidän kotinsa ollut tällä aikaa
mikään hauska paikka kaikkine itkevine lapsineen ja murheen murtamine
aikaihmisineen. Jurgis kadotti vähitellen hilpeää luonnettaan. Se
tapahtui etupäässä Onan takia, sillä tämä oli niin heiveröinen ja arka
eikä ollenkaan luotu tällaista elämää kestämään. Sata kertaa päivässä
väänteli Jurgis tuskasta käsiään ajatellessaan Onaa, jopa unhotti
vallan työnsä. Ona oli liian hyvä hänelle, sanoi hän itselleen, ja tämä
huomio suretti häntä. Niin kauvan oli hän isonnut ja janonnut tätä
hentoa ihmiskukkaa omakseen; mutta nyt kun omistamisen aika oli tullut,
tunsi hän, ettei hän ollut ansainnut tätä onnea. Että Ona sittekin
huoli hänestä, ei ollut hänen ansiotansa, vaan kaikki Onan hyvyyttä.
Mutta hän päätti lujasti itsekseen, ettei antaisi Onan huomata tätä
ja katua antautumistaan hänelle. Hän tahtoi pitää huolta hänen
pienimmistäkin tarpeistaan, ottaa vaaria kaikista oman käytöksensä
kömpelyyksistä ja heikkouksista, ympäröidä pikku vaimonsa polttavalla
ja huumaavalla hellyydellä. Kyyneleet tulivat Onalle niin herkästi
silmiin ja hän katseli Jurgista niin rukoilevasti -- hänen asiansa oli,
ettei Ona tässä hellyydenkaipuussaan koskaan pettyisi ja kohtaisi hänen
puoleltaan raakaa ymmärtämättömyyttä.

Hänen velvollisuutensa oli suojella Onaa, taistella hänen puolestansa
kaikkea hirvittäväisyyttä vastaan, joka täällä ympäröi heitä
kaikilta tahoilta. Hänhän oli Onan ainoa tuki ja turva, ja jos hän
horjahtaisi, oli Ona hukassa. Hän tahtoi sulkea hänet kiinteimpään
syleilykseensä ja puolustaa häntä koko maailmaa vastaan. Hän oli nyt
oppinut täysin tuntemaan ympäristönsä, tämän hirveän Chikagon, jossa
he elivät. Täällä vallitsi "kaikkien sota kaikkia vastaan", kamala
taistelu olemassaolosta. Kaikki nämä tehtaat, kaikki nämä työnantajat
valehtelivat työmiehilleen, valehtelivat koko maalle, valehtelivat koko
maailmalle. Kivijalasta katonharjaan oli koko tämä teollisuuden ylpeä
rakennus pelkkää suunnatonta valhetta.

Niin puhui Jurgis, sittekun hän oli oppinut tuntemaan täkäläiset
olot perin pohjin. Sitäpaitsi oli koko liike pelkkä verenimemiskone
-- voitto jaettiin niin epätasaisesti -- monilla oli ylellisyyttä,
toiset kamppailivat kalpean kurjuuden ja hampaattoman kuoleman kanssa!
Hän makasi maassa polvillaan, kädet tiukasti yhteen puserrettuina,
rukoillen taivasta suojelemaan ja varjelemaan pikku Onaa kaikesta
pahasta ruumiin ja sielun puolesta; ja noin viikkoa myöhemmin
kohtasi Onaa hirveä isku vihollisen puolelta, jota vastustamaan
ja kukistamaan Jurgis oli liian heikko. Muuanna joulukuun päivänä
syöksi vesi virtoina alas samasta taivaasta, jota hän palvoen oli
rukoillut, oli kuin kaikki taivaan akkunat olisivat auvenneet kuten
vedenpaisumuksen päivinä. Istuapa koko päivä alhaalla Brownin kylmissä
kellareissa -- se ei ollut lasten leikkiä! Päällysmiehet kulkivat
ympärinsä pirullinen hymy huulillaan; heille se ei mitään merkinnyt,
heillä oli päällään paksut, lämpimät turkit ja jaloissa vedenpitävät
kalossit. Mutta Ona oli työläisnainen, jolla ei ollut sadevaippaa
eikä kummikenkiä; senvuoksi hän nousi raitiovaunuun, joka humahti
ohitse kadulla. Hänellä ei ollut rahaa millä maksaa piletinhintaa
-- konduktööri suuttui ja vannoi, ettei hänellä ollut varaa maksaa
yhtiölle hänen puolestaan omasta taskustaan, ja vihdoin täytyi Onan
astua jälleen ulos kadulle myrskyyn ja sateeseen. Mutta hän ei nyt edes
tiennyt missä hän oli ja minne mennä, eikä hänellä ollut penniäkään
taskussa. Hänen täytyi haparoida eteenpäin jalkasin, ja kesti kauvan,
ennenkun hän viimein ennätti kotiin. Siten kävi hänelle joka päivä;
ei hän koskaan päässyt kotiin ennenkun myöhään yöllä, ja silloin
hänen kupeitaan ja selkäänsä aina pakotti niin sanomattomasti. Kaiken
lisäksi tuli, että mitä kiusaantuneemmaksi ja väsyneemmäksi Ona tuli
kaikista näistä kärsimyksistään, sitä vaativaisemmaksi ja nyreämmäksi
kävi työnjohtajatar, joka oli saanut päähänsä, että Onan heikkous oli
vain teeskenneltyä ja johtui siitä, ettei hän ollut saanut haluamaansa
vapaapäivää häittensä jälkeen. Ona luuli, ettei tämä "vanha piika"
kärsinyt naineita työntekijättäriä, koska itse oli vanha ja ruma ja
naimaton.

Sitten oli siellä monta muuta vaaraa ja hirmua väijymässä heitä. Lapset
eivät olleet niin terveitä kuin kotona olivat olleet. Ilma täällä oli
ummehtunut ja myrkyllisiä höyryjä täynnä, eikä ihmekään, sillä heidän
talonsa kohdalla ei ollut mitään laskuojaa, ja viidentoistavuotinen
inha ja loka oli kokoontunut lammikoiksi sen alle. Maito, jonka he
saivat, oli vedellä ja kemiallisilla aineilla sekotettu kalpean
siniseksi ja myrkylliseksi. Kun lapset ennen vanhassa kodissa olivat
sairastuneet, oli Teta Elzbieta mennyt kokoomaan yrttejä ja parantanut
ne niillä; nyt hänen oli meneminen rohdoskauppaan ja ostaminen
lääkkeitä, jotka kaikki olivat väärennettyjä. Heidän teensä ja
kahvinsa, kermansa ja sokerinsa olivat väärennetyt, heidän herneensä
värjätyt kuparisuoloilla ja hedelmänsä aniliinimyrkyllä. Kaikki täällä
oli väärennettyä! Vaatteet, joita he ostivat, olivat villasta ja
pumpulista, joka oli saatu nyppimällä vanhoista vaatteista, eivätkä
kestäneet pitää kauvaakaan. Yksinpä hyönteismyrkkykin, joka maksoi
viisikolmatta senttiä kääre, sisälsi 95 prosenttia aivan vaaratonta
kipsijauhetta, jonka valmistus korkeintaan maksoi kaksi senttiä.

Tuli ankara talvi. Vanha Antanas työskenteli pimeässä,
lämmittämättömässä kellarissa, jossa voi luukkujen himmeässä valossa
nähdä oman hengityksensä kaiken päivää ja jossa sormet joskus
pakkasivat paleltumaan. Sellaisessa olopaikassa tauti tietysti paheni
tuntuvasti, ja lopulta hän kääntyi oikein sairaaksi. Mutta siitä
huolimatta hän jatkoi työtään, kunnes vielä hirvittävämpi onnettomuus
kohtasi häntä. Hän työskenteli paikassa, jossa sai kahlata jalkoineen
kemiallisissa nesteissä; nämä söivät vähitellen nahan hänen kengistään,
pohjat irtautuivat ja hänen oma nahkansa halkeili liuskaleiksi, jotka
heiluivat hänen liikkuessaan. Oi, kuinka hän kärsi -- eikä ihmekään,
se oli salpeteriä! Viimein ei hänen säärissään ollut yhtäkään ehjää
kohtaa; näytti kuin olisivat luut tahtoneet särkeä ihon hänen
päältään päästäkseen itse esiin. Eräänä yönä hän yski verta. Paikalle
haettiin lääkäri, jolle maksettiin puoli dollaria siitä lohduttomasta
tiedosta, ettei mitään enää voitu tehdä. Tohtori oli kuitenkin
niin hienotunteinen, että lausui tämän niin hiljaa, ettei sairas
sitä kuullut. Mutta pari päivää myöhemmin tavattiin Antanas-vanhus
kylmänä ja jäykkänä sängyssään. Se oli kova isku Jurgikselle, sillä
viisikolmatta vuotta olivat Antanas Rudkus ja hänen poikansa eläneet
yhdessä Litvan metsissä miltei yksikseen ja sillä aikaa tottuneet
toisiinsa kuten vain kaksi ihmistä voi tottua; mutta vielä kovempi
isku oli kenties Teta Elzbietalle, että heidän täytyi luopua
juhlallisista hautausmenoista kotimaan tavan jälkeen -- heillä oli vain
yksi ruumisvaunu sekä vuokra-vaunu vaimoja ja lapsia varten, joiden
omistajien kanssa Jurgis sai kokonaisen sunnuntaipäivän kinastella
maksuista.

Talvi oli pelottavan ankara. Kaduilla tehtaitten lähistöillä tungeskeli
lukemattomia nälkäisiä, viluisia raukkoja kumpaakin sukupuolta.
Niitä tuli työn etsintään joka aamu tuhansittain, ja ne tappelivat
keskenään vimmatusti pienimmästäkin ruokaerästä. Oli ilma millainen
tahansa, niin aina tulivat ne; monet palelluttivat kasvonsa tai
kätensä, mutta sittekin he tulivat. Eräänä päivänä ilmoitti Durham
tarvitsevansa kaksisataa miestä sahaamaan jäätä. Ja samana päivänä
vielä ennen päivällistuntia saapui tuhansittain miehiä kahlaten lumen
halki kaikilta tahoilta -- kaikki kodittomia ja miltei nälänkuoliaita.
Ne tulivat teurastamoiden alueelle kuin Egyptin heinäsirkkaparvet,
täyttivät kaikki eteiset ja käytävät, nukahtaen odotellessaan päät
toistensa olkapäillä ja vaatien isoäänisesti työtä, kunnes poliisin
täytyi sulkea portit ja jättää loput paleltumaan ulkopuolelle.
Huomenissa ennen päivän nousua oli Durhamin tehtaan edustalla kolme
tuhatta miestä, joista tehtaan päällysmiehet valitsivat kaksikymmentä
rotevinta; "kaksisataa" ilmotettiin olleen painovirhe.

Järvi, jolla jää oli sahattava, oli kuuden tai seitsemän kilometrin
päässä kaupungista, ja kylmä, pureva tuuli suhisi pitkin sen pintaa.
Toisinaan osotti lämpömittari 10 tai 20° pakkasta, ja aamusin olivat
sille vievät kadut täynnä lumikinoksia aina ensikerroksen akkunain
korkeudelle. Paremmin voi mielessään kuvitella kuin sanoin kuvata
näiden rääsyisten jäänsahaajain suunnattomia kärsimyksiä tuolla
kaikille tuulille avoimella järvenjäällä.

Ja kun näin kehnosti oli miesten laita, niin voi arvata miten
säälittävä naisten ja lasten tila oli. Jotkut ajoivat työpaikkoihinsa
raitiovaunuilla, jos ne olivat liikkeessä; mutta kellä oli palkkaa vain
neljä senttiä tunnissa kuten pikku Stanislovaksella, sen ei kernaasti
kannattanut kustantaa moista huviajelua. Lapset saapuivat käärittyinä
äitiensä isoihin saaleihin, niin että noita vaeltavia vaatemykkyröitä
tuskin voi ihmisiksi arvata. Muuanna kolkon kirpeänä helmikuun aamuna
tuli Stanislovaksen vierustoveri tehtaaseen tuntia myöhempään huutaen
tuskasta. Hänet purettiin ulos kääreistään ja muuan mies alkoi
vankasti hieroa hänen korviaan; mutta ne olivat niin paleltuneet, että
ne parilla kolmella nykäyksellä irtautuivat päästä. Tämän tuloksen
nähdessään pikku Stanislovas sai vaistomaisen kammon kylmää kohtaan.
Joka aamu, kun tuli aika lähteä tehtaaseen, rupesi hän huutamaan
ja vastustelemaan. He eivät aluksi tienneet mitä hänelle tehdä --
kuritukseen ei tässä tapauksessa käynyt ryhtyminen -- kunnes asia
järjestettiin siten, että hän lähti aina Jurgiksen mukana ja samaten
palasi hänen kanssaan; ja usein, kun lunta oli tullut paljon, otti tuo
harteva mies pikku toverinsa olkapäilleen ja kantoi hänet siten koko
matkan. Mutta välistä jäi Jurgis tehtaaseen aina yöhön asti, ja silloin
oli Stanislovaksen tila surkea, sillä hän ei tiennyt missä vartoa; jos
hän ovikäytäviin pujahti, voi hän väsymyksestä nukahtaa ja paleltua
kuoliaaksi.

Teurastushuoneissa ei miehillä ollut lämpimämpää, kuin jos olisivat
työskennelleet ulkoilmassa. Tehtaan kaikki suojat pidettiin melkein
kylmillään, paitsi keitinosastot y.m.s. paikat. Mutta näissä
työskentelevät olivat eniten vaaralle alttiina, sillä heidän oli
alinomaa juostava jääkylmien käytävien poikki, jolloin hikiset vaatteet
jäätyivät aina aluspaitaan saakka. Jos paneutui teurastuslavalle
lepäämään, oli se täynnä hyytyvää verta ja siihen jäätyi paikalla; jos
nojasi pylvääseen, tuli siitä pureva kylmä ruumiiseen; ja jos laski
sormen teurastusveitsen terälle, jäätyi nahka siihen kiini. Miehet
käärivät kylmän takia jalkineensa sanomalehtipaperiin tai vanhoihin
säkkeihin, joihin veri hyytyi, niin että jalat iltasin näyttivät
norsunjaloilta. Toisinaan, kun päällysmiesten silmiltä välttyivät,
työnsivät miehet lämmitelläkseen jalkansa teurasten avattuihin
mahoihin tai höyryävän kuumiin vesivirtoihin, joilla sisälmykset
huuhdottiin ulos; mutta sekin oli lyhytaikaista lämmintä ja
kylmä puri kahta kivakammin märkiin jäseniin. Kiusallisin oli
teurastus-ja palotteluveistä käyttävien miesten olo, sillä
kuumat veri- ja vesihöyryt pimensivät huoneessa ilman vallan
läpinäkymättömäksi --niin että vallan ihme oli, ettei tehtaassa tänä
talvena teurastettu enemmän miehiä kuin nautoja ja paloteltu enemmän
ihmisjäseniä kuin siankylkiä.

Ja kuitenkin kaiken tämän kurjuuden olisi voinut sietää, jos vain
olisi ollut paikka missä syödä. Jurgiksen oli joko murkinoitava
niiden saastaisten höyryjen keskellä, missä hän työskenteli, tai
sitte juostava toveriensa kanssa johonkin niistä sadoista kapakoista,
jotka ojentelivat käsivarsiaan heitä vastaan. Länteen päin
teurastamoista kulki Ashland Avenue, ja sen varrella oli loppumaton
rivi whiskykrouveja; pohjoiseen päin eteni 47:s katu, jonka varrella
oli puolitusinaa samallaisia kortteleja; ja molempien kulmauksessa
oli vasituinen "Whiskynurkka", jossa kuuden tai kahdeksan hehtaarin
suuruisella alueella oli liki kaksisataa "saloonia".

Siellä kelpasi vain valita: "Tänään kuumaa herne- ja kaalikeittoa." --
"Hapankaalia ja frankfurtin makkaraa, käykää sisään!" -- "Lammaspaistia
keitettyjen papujen kera, tervetuloa!" Kaikki nämä houkuttelevat asiat
olivat painetut monilla kielillä, ja samaten vaihtelivat kapakoiden
nimet loppumattomiin. Täällä oli "Kotipiiri" ja "Leponurkka", tuolla
"Lämpimät liedet", "Sydänkivet", "Huvipalatsit", "Tuulentuvat",
"Ihmemaat" ja "Lemmen sulot". Mutta miksi ne muuten itseänsä
nimittelivätkin, olivat ne aina varmasti "Yleisiä pääkortteereja"; ja
aina oli niissä lämmin liesi ja sen vierellä pöytä ja sen ympärillä
ystäviä, joiden kanssa kelpasi naureskella ja puhella. Tähän
kodikkaisuuteen liittyi vain yksi ainoa ehto: sinun piti juoda. Jos
menit sisään lämmittelemään tilaamatta mitään, sait pian laputtaa ulos
ovesta, ja jos hidastelit mennessäsi, sait pahimmassa tapauksessa
olutkulpon päähäsi. Mutta kaikki miehet tunsivat ehdon ja joivat. He
luulivat siten saavansa vähällä paljon, sillä ken vähänkin joi, sai
ilmaiseksi täyttää vatsansa hyvällä lämpimällä päivällisellä. Näin
helpolla et käytännössä kuitenkaan aina päässyt, sillä sait olla varma
tapaavasi siellä tuttuja, jotka tahtoivat sinulle jotakin tarjota,
ja sitte oli sinun vuorostasi tarjottava. Sekin, joka kotonaan saa
ruokaa, poikkeaa mielellään kapakkaan ottamaan ryypyn tai pari,
sillä se lämmittää kylmässä ja vahvistaa kovassa työssä. Ennättäähän
kotiin mennä myöhemminkin, tai ei hän mene kotia lainkaan. Kapakassa
on lämmintä ja hupaisia tovereita, "yhdestä ryypystä" tulee kaksi
ja sitten monilukuisia. Tällä välin vaimo odottaa kotona miestään
päivälliselle, mutta kun tätä ei kuulu, lähettää hän häntä katselemaan
tai lähtee itse; vaimostakin tuntuu lämmin hyvältä, ehkäpä se
lapsillekin tekee hyvää -- ja niin joutuu koko perhe viimein kapakkaan
etsimään keinotekoista lämmitystä ja virkistystä. Jatkaaksemme
tätä sarjaa, voivat tehtailijat maksaa kaikki miestensä palkat
maksuosotuksina; ja missäpä muualla Packingtownissa miehet voivat
maksuosotuksensa vaihettaa rahaksi niin hyvin kuin kapakassa, jossa
tämän suosion voi korvata nauttimalla jotakin tarjottavista?

Kaikista näistä viettelyksistä Jurgis pelastui Onaa ajattelemalla.
Hän ei koskaan ottanut enempää kuin yhden ryypyn päivällisaikaan;
senpä vuoksi häntä pian pidettiin kehnona toverina, jota ei erityisen
lämpimästi otettu vastaan kapakoissa. Kun ilta tuli, meni hän
mieluummin suoraan kotiin, auttaen Onaa ja Stanislovasta, tai usein
ajaen raitiotievaunussa. Koti tosin ei ollut mikään viehättävä
paikka -- ainakaan tänä talvena. Tämä heidän niin kalliilla hinnalla
ostamansa talo oli, kuten he nyt kokemuksestaankin tulivat huomaamaan,
perin kurja ja kylmä harvoine akkunoineen, rikkonaisine kattoineen
ja ravistuneine seinineen. Jurgis sai kantamistaan kantaa sinne
kivihiiliä, kun hän iltasin palasi työstään. Heillä ei ollut tosin
varaa ostaa itselleen useampaa kuin yksi kamiini, ja sekin oli sangen
pikkuruinen eikä riittänyt saamaan edes keittiötäkään lämpimäksi
pahimmilla pakkasilla. Se oli kova koettelemus Teta Elzbietalle koko
päivän ajan ja myöskin lapsille niinä päivinä, jolloin he eivät voineet
mennä kouluun. Iltasin perhe istui kyyristyneenä kamiinin ympäri,
syöden keittonsa polviltaan; sitte polttivat Jurgis ja Jonas piippunsa,
jonka jälkeen kaikki kiirehtivät makuusijoilleen pysyäkseen lämpiminä,
sittekun tuli ensin oli sammutettu kamiinista hiilien säästämiseksi.
Tänä talvena he oikein saivat kokea pakkasen kamaluutta. He makasivat
vaatteet päällä, vieläpä ottivat päällysvaatteetkin yllensä ja
kasasivat ylitsensä peittoa mitä oli; lapset makasivat yhdessä
kasassa kiinteästi syleillen toisiaan, eivätkä he sittekään pysyneet
lämpiminä. Tuskissaan he miltei kuvittelivat kylmyyttä jonkinlaiseksi
eläväksi olennoksi, joka väijyi nurkissa näkymättömänä hyökätäkseen
heidän kimppuunsa ja rääkätäkseen heitä. Sydänyöllä he voivat herätä,
kun kaikki oli pimeätä; silloin he olivat kuulevinaan sen kavalasti
kitisevän ulkopuolella, pyrkien sisään hatarain seinäin lävitse;
tai oli kaikki kuoleman hiljaista -- ja se oli vielä kamalampaa. He
_tunsivat_ sisällä kylmyyden hirvittävän haamun, joka ojenteli heitä
kohden jäisiä luurangonsormiaan. He koettivat ryömiä ryysyjensä alle
sitä pakoon, mutta turhaan. Se tuli sinnekin, se tuli sinnekin --
tuo kaamea aave, kotoisin kadotuksen syvimmistä kuiluista. Se oli
julmaa, raudankovaa -- sanomattoman pitkät tunnit he saivat tuntea
tuon manalanhaamun rautasormien likistyksiä ja nipistyksiä. He olivat
yksin, yksin; ei kukaan kuullut heidän huutojaan, valituksiaan ja
voihkamisiaan; ei mistään tullut apua, ei armoa! Ja sitä kesti aamuun
saakka -- jolloin oli taas lähdettävä seuraavan päivän työhön, hiukan
voimattomampina entistään, hiukan lähempänä sitä hetkeä, jolloin heidän
vuoronsa oli tulla pudistetuiksi alas elämän puusta.



VIII LUKU.


Mutta ei edes tänä hirmuisena talvenakaan toivo tyyten kuollut heidän
sydämmistään. Juuri silloin Marija kohtasi elämänsä suuren seikkailun.

Hänen saaliinsa oli Tamoszius Kuszleika, hän joka soitti viulua.
Kaikki nauroivat heille, sillä Tamoszius oli pieni ja heiveröinen,
ja Marija olisi voinut ottaa hänet kuin käärön kainaloonsa ja kantaa
hänet mukanaan. Mutta ehkäpä juuri tämä seikka viehätti pikku
soittajaa; Marijan ylenmääräinen tarmo oli kerrassaan valtaava.
Tamoszius oli jo heidän ensi yhtymällään, Jurgiksen ja Onan häissä,
tuskin voinut siirtää silmiänsä hänestä; ja kun hän sitte myöhemmin
havaitsi, että tytöllä oli lapsensydän, lakkasi tämän kiihkoisuus ja
karkea ääni säikyttämästä häntä, ja hän alkoi etsiä hänen seuraansa
sunnuntai-illoin. Ainoa paikka, missä perhe voi ottaa vastaan vieraita,
oli sen yhteinen kokoutumishuone keittiö, ja siellä istui Tamoszius
mukana hattu polvien välissä ja virkkamatta montaa sanaa, kunnes Jurgis
löi häntä olkapäälle sydämmelliseen tapaansa huutaen: "Kuulehan, veli,
soita meille hiukkasen!" Silloin välähti ilo Tamosziuksen kasvoille ja
hän nouti viulunsa; ja kun hän oli saanut soittimen leukansa alle ja
käyrän oikein käyntiin, lensi hänen tulinen sielunsa hänen silmiinsä
ja hän kävi oikein kaunopuheiseksi -- se oli melkein sopimatonta,
sillä hänen katseensa ei hellittänyt Marijan kasvoista, ennenkun
tämä sävähti punaseksi ja loi alas silmänsä. Mutta kenpä voikaan
vastustaa Tamosziuksen soittoa; yksin lapsetkin istuivat vallan hiljaa
ja ihmetellen, ja kyyneleet vuotivat alas Teta Elzbietan poskia.
Oli ihmeellinen nautinto saada täten kuulla nerokkaan miehen sielun
säveliä, päästä tuntemaan sen sisäisimmän elämän riemuja ja suruja!

Marijalla oli muitakin etuja Tamosziuksen ystävyydestä -- etuja,
jotka olivat aineellisempaa laatua. Ihmiset tilasivat Tamosziuksen
usein hyvästä maksusta soittamaan juhlatiloissa; tuttavat taasen
kutsuivat kernaasti hänet pikku juhliinsa, tietäen että hän oli liiaksi
hyväluontoinen tullakseen ilman viuluansa, jonka soiton mukaan toiset
sitte saivat tanssia. Kerran hänellä oli kylliksi rohkeutta pyytääkseen
Marijaa mukaansa erääseen sellaiseen juhlatilaisuuteen, ja hänen
suureksi ilokseen tyttö tulikin. Siitä alkaen hän ei koskaan mennyt
mihinkään ilman Marijaa, ja jos kutsujat olivat läheisempiä tuttuja,
vei hän koko perheen mukanaan. Joka tapauksessa palasi Marija aina
sellaisista tilaisuuksista kotiin taskut täynnä makeisia ja voileipiä
lapsille. Näissä kemuissa sai hän enimmäkseen istua virvotuspöydän
ääressä tahi korkeintaan tanssia toisten naisten tai ukkojen kanssa,
sillä Tamosziusta vaivasi mustasukkaisuuden paholainen; ja jos joskus
joku nuori naimaton mies laski käsivartensa Marijan vyötäisille, soitti
orkesteri heti väärin.

Eräänä lauvantai-iltana heidän palatessaan kotiin eräistä häistä
Tamoszius vihdoin rohkasi itsensä, laski viululaatikkonsa kadulle ja
avasi sydämmensä, ja silloin sulki Marija hänet syliinsä. Hän ilmaisi
sen koko perheelle seuraavana päivänä ja miltei huusi onnestaan, sillä
Tamoszius oli rakastettava mies, hän sanoi. Sen jälkeen Tamoszius ei
kauvempaa huolinut tulkita viulullaan lemmitylleen rakkauttaan, kun hän
istui hänen kanssaan tuntikaudet joka ilta keittiössä; ja äänettömästä
sopimuksesta oli muu perhe huomaamatta, mitä silloin heidän nurkassaan
tapahtui.

He ajattelivat mennä naimisiin ensi kevännä, panna talon ylishuoneen
kuntoon ja asua siinä. Tamoszius ansaitsi sieviä tuloja, ja kun perhe
vähitellen maksaisi velkaansa Marijalle, olisi heillä kylliksi varoja
alkaakseen omaa elämätä. Marija olikin oikea kapitalisti heidän
joukossaan, sillä hänestä oli tullut etevä rasiain maalaaja -- hän sai
neljätoista senttiä joka sadastakymmenestä rasiasta, ja hän voi maalata
kaksi sellaista minuutissa. Hänellä olikin suuret ajatukset itsestään,
ja koko ympäristö kajahteli hänen äänekkäästä ilostaan.

Hänen ystävänsä kuitenkin pudistelivat päätänsä ja varottivat häntä
liiaksi iloitsemasta, sillä eihän kukaan voinut aina olla varma hyvästä
onnestaan -- arvaamattomia asioita voi aina sattua. Mutta Marija
heille vaan nauroi ja uneksi edelleen tulevasta onnestaan ja kaikista
aarteista, joita hän hankkisi uuteen kotiinsa; senpä vuoksi, kun isku
tuli, kohtasi se häntä kaksinkertaisella voimalla, ja hänen suruansa
oli surkea katsella.

Hänen säilyketehtaansa sulettiin äkkiarvaamatta. Marija ei ollut
osannut ajatellakaan sellaista onnettomuutta, yhtä hyvin olisi hän
voinut kuvitella auringon pysähtyvän radallaan. Mutta nyt se oli
sulettu! Ja ilman että hänelle annettiin lainkaan selitystä siihen,
tai että häntä edes päivääkään ennen varotettiin. Oli vain vallan
yksinkertaisesti eräänä lauvantaina naulattu tehtaan ovelle ilmotus,
että kaikki työntekijät samana iltana saisivat lopputilityksensä ja
että työ pantiin lepäämään ainakin kuukauden ajaksi! Siinä kaikki!

Marijan kysymyksiin vastasivat ne tytöt, jotka olivat siellä
kauvemmin olleet, että tehdas usein sulettiin joksikin ajaksi
suurempien kiireitten jälkeen. Toisinaan alkoi työ jälleen puolella
työajalla, mutta sitä ei edeltäpäin voinut tietää; toisinaan lepäsi
kaikki työ aina kesän ylikin. Toiveet olivat kuitenkin kehnot tällä
kertaa, sillä makasiinimiehet, jotka lajittelivat valmiit rasiat
varastohuoneisiin, sanoivat siellä olevan niin täyttä, ettei yhden
viikonkaan valmistukselle enää tilaa ollut. Ja näistäkin miehistä oli
kolme neljättä osaa saanut eron, ja se oli vielä pahempi merkki, sillä
se osotti ettei mitään isompia tilauksia tällä haavaa ollut ulkoapäin.
Rasiain maalaaminen oli pelkkää huijausta, sanoivat tytöt -- voi olla
iloinen ansaitessaan 12 tai 14 dollaria viikossa ja säästäessään siitä
puolet; mutta sittepä saikin uhrata kaikki säästönsä voidakseen elää
työnseisauksen aikana, jotenka palkka oli puolta pienempi kuin miltä se
näytti.

Marija tuli kotiin, ja kun hän oli nainen, joka ei voinut ristissä
käsin kantaa onnettomuutta, pani hän heti toimeen suursiivouksen
siellä ja lähti sitte kaupungille etsimään uutta työtä. Kun melkein
kaikki samallaiset tehtaat olivat työnvähyyden takia suletut ja kaikki
tytöt työtä hakemassa, voi ymmärtää että hän sai tyhjin toimin palata
kotiin. Sitte hän kuleskeli kaikki puodit ja kapakat läpeensä, ja kun
niissäkään ei onnistunut, lähti hän etäisemmille seuduille lähellä
järven rantaa, missä asui rikasta väkeä isoissa palatseissa, ja pyyteli
jotakin sellaista työtä, jota englanninkieltä taitamaton henkilö voi
tehdä.

Myöskin teurastamoiden työmiehet saivat tuntea työnvähyyden seurauksia,
vaikka toisella tavalla. Isoja teurastamoja ei tosin sulettu tykkänään
kuten säilyketehtaita, mutta ne rupesivat työskentelemään yhä lyhyemmän
aikaa päivässä. Miesten täytyi edelleen olla niissä kello 7 aamulla,
mutta työtä ei koskaan alotettu, ennenkun teurasten ostelijat suurissa
karja-aituuksissa olivat päättäneet kauppansa, ja sitä kesti nyt usein
pitkälle päivää. Toisinaan ei mitään karjaa ajettu teurastamoihin
ennenkun vasta myöhään iltapäivällä, mutta silloin piti työn käydä
yhtä sukkelaan kuin tavallisesti. Sattui välistä, että miehet saivat
käydä joutilaina iltamyöhään saakka, mutta sitte tuli suuri joukko
eläimiä, jotka olivat teurastettavat; ja silloin he saivat työskennellä
sähkövalolla kymmeneen, yhteentoista jopa joskus aina kello yhteenkin
asti yöllä, saamatta maistaa ruuanpalaakaan koko iltana.

Tällaisina viikkoina voi Jurgis tulla kotiin saatuaan työskennellä
ainoastaan kaksi tuntia koko päivänä -- mikä tuotti ansiota vain noin
45 senttiä päivässä. Jopa oli päiviä, jolloin työtä tehtiin vain
puolitoista tuntia, ja toisia, jolloin ei työskennelty lainkaan.
Keskimäärin oli työtä kuudelle päiväntunnille, mikä Jurgikselle toi
viikkopalkkaa kuusi dollaria; ja tämä kuusituntinen työpäivä alkoi
vasta seisottua tyhjin toimin työhuoneessa kello 1:een, jopa 3:een
ja neljäänkin asti iltapäivällä. Kaikki tämä tapahtui lämpömittarin
näyttäessä 20° pakkasta -- se oli hirmuista! Ensin miehet joutilaina
ollessaan juoksentelivat ympäriinsä tai nahisivat keskenään pysyäkseen
lämpiminä; mutta sitte he tylsistyivät ja ottivat tyynellä velttoudella
vastaan pakkasen puremia. Ja kun karja viimeinkin loppumattoman
pitkän odotuksen jälkeen tuli, oli heidän käytävä toimeen kylmästä
tutajavin ja paleltunein jäsenin, niin että jokainen liike sai aikaan
mitä suurinta tuskaa. He olivat toimittaneet lähetystön toisensa
jälkeen pyytämään isännistöltä sellaista muutosta määräyksiin, että
kaikki karja, mikä tuli tehtaisiin, teurastettaisiin samana päivänä,
mutta aina turhaan. Ja niinpä sattuikin, että Jurgis jouluaattona sai
työskennellä aina kello 1:een asti yöllä ja olla teurastamossa jälleen
jouluaamuna kello 7.

Tämä kaikki oli sangen ikävää; mutta se ei kuitenkaan ollut vielä
pahinta. Sillä vaikka he saivat tehdä näin kovasti työtä, eivät he
saaneet palkkaa kuin vain vähästä osasta siitä. Jurgis oli kerran
laskenut pilaa siitä väitteestä, että niin suuri liike muka alentuisi
pettämään työmiehiään; mutta nyt hän sai katkerasti kokea, että juuri
suuruutensa takia se sai rankaisematta tehdä niin. Muuan teurastamoiden
säännöistä oli se, että ken minuutinkaan verran myöhästyi työstä,
menetti koko tunnin palkan. Se oli kyllä mainio taloudellinen säädös,
sillä hän ei saanut seista tyhjin toimin ja odotella tuon vajaan
tunnin päättymistä, vaan hänen oli heti käytävä käsiksi työhön. Jos
hän taas tuli liian aikaiseen, niin voi sattua että "bossit" panivat
hänet työhön kymmenen tai viisitoista minuuttia ennen höyrypillin
vihellystä, ilman että hän siitä sai mitään palkkaa. Sama menettely
jatkui iltasinkin; vajaata tuntia, "murtoaikaa", ei työmiehelle luettu
hyväksi. Hän voi työskennellä viisikymmentä minuuttia, mutta jos työ
päättyi ennenkun tunti tuli täyteen, ei hän saanut mitään maksua.
Seurauksena tästä oli, että jokainen ilta muuttui suuriksi arpajaisiksi
-- taisteluksi työmiesten ja työnjohtajain välillä, joista edelliset
koettivat venyttää työtä tunnin täyteen ja jälkimmäiset kiiruhtaa
sitä aikaisemmin päättymään. Jurgis luuli että tämä oli pelkkää
työnjohtajain ilkivaltaa; mutta sitä se ei suurestikaan ollut, sillä
nämä puolestaan pelkäsivät tehtaanomistajia. Kun joku näistä tiesi
isäntien mielestä jäävänsä jälkeen, koetti hän tietystikin "puuhata
kirkon hyväksi". Jurgis ei ensin ymmärtänyt tätä sukkeluutta, ennenkun
se hänelle selitettiin. Vanha Jones -- tehtaan isäntä -- harrasti
paljon sisälähetysasiaa y.m.s., ja kun työmiehet tekivät jotain hyvin
kehnoa työtä, iskivät he toisilleen silmää ja sanoivat: "Nyt puuhataan
jälleen kirkon hyväksi!"

Seurauksena tästä kaikesta oli, ettei Jurgis enää joutunut ymmälle
kuullessaan miesten tahtovan taistella oikeuksiensa puolesta. Hän tunsi
nyt itsensäkin halukkaaksi taisteluun, ja kun teurastamotyömiesten
ammattiyhdistyksen irlantilainen luottamusmies tuli uudelleen
hänen puheilleen, sai tämä vallan toisellaisen vastaanoton kuin
ensi kerralla. Jurgiksen mielestä oli nyt mainion hyvä aate, että
miehet liittyivät yhteen sillä keinolla pakottaakseen tehtailijoita
menettelemään oikein. Luottamusmies selitti hänelle, että voitto
riippui siitä liittyivätkö kaikki ammattiyhdistykseen pitämään
kiinteästi yhtä keskenään, ja Jurgis sanoi puolestaan tekevänsä kaikki
mitä häneltä vaadittiin. Vielä ennen kuun loppua kuuluivat perheen
kaikki työssä käyvät jäsenet yhdistykseen ja kantoivat ylpeillen sen
merkkiä. Liki viikon päivät he tunsivat itsensä täysin onnellisiksi ja
ajattelivat että nyt oli kaikista pulista ja vaikeuksista päästy.

Mutta tätä iloa kesti vain kymmenen päivää, sillä silloin sulettiin
Marijan säilyketehdas. He eivät voineet ymmärtää, miksi ei
ammattiyhdistys ollut estänyt tätä onnettomuutta tapahtumasta.
Seuraavan kerran, kun Marija oli mukana sen kokouksessa, nousi hän
pystyyn ja puhui tästä asiasta. Kokouksen keskustelut pidettiin
englanninkielellä, mutta siitä Marija vähät välitti; hän purki
sydämmensä litvankieliseen puheraivoon, eivätkä puheenjohtajan
vasaranpaukutukset ja ympärillä olijain hyssytykset saaneet häntä
silmänräpäykseksikään tolkultaan. Vähemmin välittäen omasta
kohtalostaan hän kuohuvalla sanatulvalla kuvasi tällaisen menettelyn
yleistä vääryyttä ja lausui säälimättömän arvostelun tehtaanisännistä
ja ammattiyhdistyksistä ja koko maailmasta. Salin kaikkien komerojen
vielä kumistessa hänen mahtavan äänensä kaiusta istahti hän sitte
tuolilleen ja leyhytteli nenäliinalla palavia kasvojaan, sillä välin
kuin kokous vähitellen tointui säikähdyksestään ja kävi kaikessa
rauhassa jatkamaan keskeytynyttä keskusteluaan sihteerin valitsemisesta.

Jurgis ei koskaan laiminlyönyt käydä ammattiyhdistyksen kokouksissa.
Hän oli jo oppinut muutamia englantilaisia sanoja, ja ystävät auttoivat
häntä ymmärtämään enemmän. Siellä oli usein myrskyisiä kokouksia,
joissa puhui puolitusinaa miehiä yht'aikaa yhtä monella englannin
murteella; mutta johtajat säilyttivät levollisuutensa, ja Jurgis oli
levollisin kaikista, sillä hän ymmärsi että oli taistelusta kysymys, ja
että se oli taistelua hänenkin oikeuksiensa puolesta. Sittekun hänen
unelmansa ja ihmisluottamuksensa olivat sortuneet, oli Jurgis vannonut
ettei uskoisi kehenkään ihmiseen paitsi oman perheensä jäseniin; mutta
täällä hän keksi että hänellä oli veljiä ja liittolaisia kärsimyksissä.
Heidän ainoa elämänmahdollisuutensa riippui ammattiyhdistyksestä, ja
siten heidän taistelunsa sai innostuneen, harrasmielisen ristiretken
luonteen. Jurgis oli aina ollut kirkon jäsen, koska hän katsoi sen
velvollisuudekseen, mutta kirkko ei koskaan ollut koskettanut hänen
sisimpään sydämmeensä, ja hän jätti ne asiat naisten huoleksi. Mutta
täällä hän tapasi uuden uskonnon, joka persoonallisesti kosketti
häneen, valtasi joka hermon hänessä; ja kääntyneen ja uudestasyntyneen
ihmisen koko kiivaudella ja innolla hän rupesi vaikuttamaan sen
lähetyssaarnaajana. Litvalaisten työmiesten joukossa oli monta, jotka
eivät kuuluneet ammattiyhdistykseen, ja näiden parissa hän tahtoi
vaikuttaa sanan ja työn voimalla saattaakseen heidät oikealle tielle.
Toisinaan he olivat itsepäisiä eivätkä tahtoneet ymmärtää sitä, ja
Jurgis saattoi silloin kadottaa kärsivällisyytensä, joka hänellä ei
koskaan ollut suuri ollutkaan. Hän unohti itsekin olleensa vielä vähä
aika sitte sokea -- tuo tavallinen vika kaikissa ristiretkeläisissä
alkaen aina kaikkein ensimmäisistä, jotka olivat lähteneet miekka
kädessä levittämään Veljeyden evankeliumia.



IX LUKU.


Ensimmäisiä seurauksia Jurgiksen liittymisestä ammattiyhdistykseen oli,
että hän halusi oppia englantia. Hän tahtoi ymmärtää mitä kokouksissa
puhuttiin ja ottaa itsekin osaa keskusteluihin; ja niin rupesi hän
tarkkaamaan ympärilleen ja oppi sanan sieltä toisen täältä. Lapset,
jotka kävivät koulua ja siellä oppivat pian, opettivat hänelle jonkun
verran, ja muuan ystävä lainasi hänelle pienen puheoppaan, josta Ona
luki hänelle. Jurgis oli kovin ikävissään, kun ei itse osannut lukea;
ja kun hän talvemmalla sai kuulla, että oli olemassa vapaa iltakoulu,
meni hän heti sinne ja kirjottautui oppilaaksi. Joka ilta kun hän
pääsi vähän aikaisemmin tehtaasta meni hän sinne, vaikkapa ei olisi
saanut olla siellä kauvempaa kuin puolisen tuntia. Siellä opetettiin
häntä sekä puhumaan että lukemaan englantia, ja hän olisi voinut oppia
muutakin, jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi aikaa.

Toisenkin muutoksen sai ammattiyhdistys Jurgiksessa aikaan -- sen
nimittäin, että hän rupesi kiintymään siihen maahan, jossa hän nyt
asui. Hänessä rupesi itämään kansanvaltaisuuden, demokraattisuuden
siemen. Ammattiyhdistys oli itsessään pieni valtio, pieni tasavalta,
jossa kullakin jäsenellä oli vähin sanottavaa. Jurgis oppi siis toisin
sanoen puhumaan ja harrastamaan valtioasioita -- sen sijaan kuin
Venäjällä, hänen vanhassa kotimaassaan, oli kansa ajatellut hallitusta
joksikin välttämättömäksi pahaksi, kuten ukkonen ja rakeet! Ensin kun
Jurgis tuli Amerikkaan, oli hän luullut olojen siellä olevan vallan
samallaisia. Hän oli kyllä kuullut, että se oli "vapaa maa" -- mutta
mitäpä se merkitsi? Hän näki että täällä kuten Venäjälläkin oli
rikkaita ihmisiä, joiden käsissä kaikki valta oli; ja jollei onnistunut
saamaan työtä, niin oli kai se nälkä, jota hän täällä tunsi, vallan
samallaista kuin nälkä Venäjälläkin.

Kun Jurgis oli ollut työssä Brownilla vain kolme viikkoa, oli hänen
puheilleen muuanna päivällisaikana tullut eräs mies, joka toimi
tehtaassa yövartijana, ja kysynyt häneltä, eikö häntä haluttanut
hankkia itselleen kansallistuttamispapereita ja tulla Yhdysvaltain
kansalaiseksi. Jurgis ei tiennyt mitä tällä tarkotettiin, mutta mies
selitti hänelle siitä johtuvat edut. Ensiksikään se ei maksaisi
hänelle mitään, ja sitte saisi hän puolen vapaapäivän ja kuitenkin
täyden palkan siltä; ja kun sitte vaali tulisi, voisi hänkin äänestää
mukana -- ja saada jotakin hyvää sen johdosta. Tietysti Jurgis tahtoi
kernaasti; ja sitte puhui yövartija päällysmiehen kanssa, ja Jurgis sai
sen päivän vapautta. Kun hän sittemmin pyysi vapaapäivää voidakseen
viettää häänsä, ei siihen suostuttu; ja mitä nyt tulee tuohon puoleen
vapaapäivään täydellä palkalla, niin taivas yksin tietää mitkä voimat
sellaisen ihmeen aikaan saivat! Hän seurasi nyt yövartijaa, joka kulki
ympärinsä ja sai mukaansa koko joukon muita vastatulleita, puolalaisia,
litvalaisia ja slovakkeja ja vei heidät kadulle, missä isot vaunut
neljä hevosta edessä viittätoista tai kahtakymmentä miestä varten jo
seisoivat heitä vartoomassa. Se oli mainio tilaisuus päästä katselemaan
kaupunkia, ja heillä oli hyvin hauskaa, jopa tarjottiin heille
oluttakin. Sitte he ajoivat alakaupunkiin ja pysähtyivät ison komean
graniittitalon edustalle; sinne sisään käytyään heidät vietiin erään
virkamiehen eteen, jolla oli kädessään valmiit paperit, nimiä enää
vailla, jotka nyt niihin kirjoitettiin. Sitte saneli jokainen valan,
jonka sisällöstä ei mitään ymmärtänyt, ja sai vastaanottaa kauniin
koristellun asiakirjan, isolla punasella sinetillä ja Yhdysvaltain
vaakunalla varustetun, ja heidät julistettiin nyt Tasavallan
kansalaisiksi ja itsensä presidentin vertaisiksi.

Kuukautta tai paria myöhemmin tuli sama yövartija ja ilmoitti
Jurgikselle, minne hänen tuli mennä saamaan nimensä kirjoitetuksi
äänestysluetteloon; ja viimein, kun vaalipäivä tuli, pantiin tehtaan
seinälle kuulutus, että ne, jotka haluaisivat mennä mukaan äänestämään,
saisivat vapautta seuraavaan aamuun kello 9:ään saakka. Sama yövartija
otti Jurgiksen ynnä muut hänen kansalaisensa mukaansa erään kapakan
perähuoneeseen ja opetti siellä heille, mitä kunkin oli merkittävä
vaalilippuunsa, antoi heille kaksi dollaria mieheen ja vei heidät
erääseen äänestyshuoneeseen, jonne oli oikein asian alkain pantu
poliisikonstaapeli valvomaan, että he hyvässä järjestyksessä pääsisivät
vaalipöydän luo. Jurgis vallan ylpeili kansalaiskunnostaan, kunnes
hän tuli kotiin ja tapasi siellä Jonaksen, joka kertoi miten hän oli
vetänyt puoluejohtajan syrjään ja tarjoutunut tälle äänestämään kolme
eri kertaa neljästä dollarista, mikä tarjous olikin varteenotettu.

Ja nyt tapasi Jurgis ammattiyhdistyksessä miehiä, jotka selittivät
hänelle kaikki nämä salamyhkäisyydet. Hän sai kuulla, että Amerika
erosi Venäjästä siinä kohden, että sillä oli kansanvaltainen
hallinto. Virkamiehet, jotka sitä vallitsivat ja ottivat kaiken
saaliin itselleen, olivat ensin valittavat; senvuoksi oli siellä
kaksi kilpailevaa ryhmää, tunnetut nimellä valtiolliset puolueet,
jotka kumpikin himoitsivat itselleen saalista, ja se puolue, joka
enimmän maksoi valitsijain äänistä, sai virat haltuunsa. Joskus oli
vaalien tulos sangen epävarma, ja silloin voi köyhä raukka ansaita
itselleen monen kauniin kolikon. Teurastamoalueella tämä koski vain
valtiollisia vaaleja, sillä kunnallisissa vaaleissa olivat demokraatit
eli kansanvallan kannattajat täydellisesti herroina. Demokraattien
"bossi" eli puoluejohtaja, pieni irlantilainen nimeltä Mike Scully, oli
siis koko piirin todellinen valtias. Hän oli äärettömän rikas -- saihan
hän taskuunsa suuren osan koko paikkakunnalta tulevasta saaliista.
Hän se omisti sen suuren tiilitehtaan, jonka Jurgis ja Ona olivat
nähneet ensimäisenä päivänä Packingtownissa ollessaan, sekä sitäpaitsi
yleisen kaatopaikan. Siitä hän otti kaiken saven tiilitehtaaseensa,
ja sitte täytti kaupunki hänelle ilmaiseksi lammikon jälleen kaikella
töryllään; ja sitte möi hän tontteja. Hän myöskin omisti tuon suuren
lokalammikon, joka aina oli täynnä seisovaa, haisevaa vettä, ja
hän se myös möi siitä jäätä; sanottiin ettei hänen tästä hyvästä
tarvinnut maksaa lainkaan veroa ja että hän oli rakennuttanut itselleen
jäämakasiinin kaupungin omistamista hirsistä. Sanomalehdet olivat
saaneet vainua tästä jutusta ja nostaneet hälytyksen, mutta Scully
oli lahjonut erään miehen, joka oli ilmaissut itsensä syylliseksi
ja sitte puittanut pois maasta. Hänen sanottiin rakentaneen myöskin
tiilitehtaansa samalla tavalla ja kaupungin työmiehiä käyttäen, jotka
kantoivat palkkansa kaupungin rahastosta. Vaikeaa oli kuitenkaan saada
ketään kertomaan näistä asioista, sillä Scully oli parempi ystävänä
kuin vihamiehenä. Hänen allekirjoituksensa riitti hankkimaan kelle
tahansa hyvän paikan teurastamoissa; ja hän käytti itsekin paljon
työmiehiä, joilla oli kelpo palkka ja ainoastaan 8-tuntinen työpäivä.
Tästä syystä hänellä oli paljo ystäviä, ja ne kokosi hän kaikki
"Sotahuutoliittoon", jonka klubihuoneusto oli vallan teurastamoiden
läheisyydessä. Se oli suurin klubi koko Chikagossa, ja usein pidettiin
siellä nyrkkitaistelukilpailuja ja koira- ja kukkotappeluja. Piirin
kaikki poliisit kuuluvat liittoon, ja sen sijaan että olisivat estäneet
näitä oikeastaan kiellettyjä huveja, möivät he pääsylippuja niihin.
Klubin jäseniä kutsuttiin "Intiaaneiksi", ja jokaisen kapakoitsijan
koko piirissä täytyi olla "Intiaani", sillä muuten ei hän saanut
anniskella väkijuomia sunnuntaisin eikä sallia vieraittensa pelata
korttia tai arpaa rahapanoksilla. Yövartija, joka Jurgiksesta oli
tehnyt Yhdysvaltain kansalaisen, oli myöskin "Intiaani"; ja sadottain
samallaisia värvääjiä oli vaalipäivinä liikkeellä, taskut täynnä rahoja
ja oikeudella rajattomasti tarjoilla ilmaiseksi juoma-aineita joka
kapakassa. Samalla tavalla määräsi Scully kaikista viroista ja kaikesta
saaliista koko piirikunnassa. Hän rakennutti parasta aikaa kokonaista
korttelia vuokrakasarmeja Ashland Avenuen varrella; ja sama henkilö,
joka hänellä oli tarkastajana uutisrakennuksillaan, nautti palkkaa
kaupungilta lokaviemäritarkastelijana. Kaupungin vesijohtotarkastelija
oli kuollut ja haudattu jo toista vuotta sitten; mutta oli kuitenkin
joku, joka nosti hyväkseen hänen palkkansa. Katujen tarkastaja oli
samalla kapakoitsijana "Sotahuuto-kahvilassa" -- ja hän voi tehdä
paljon ikävyyksiä niille liikemiehille, jotka eivät olleet Scullyn
puolella.

Yksin tehtailijainkin sanottiin pelkäävän häntä. Työmiehet
mielellään uskoivat tämän, sillä Scullya pidettiin kansan miehenä.
Tehtaanomistajat olivat tahtoneet saada sillan Ashland Avenuen yli,
mutta vasta sitten kun olivat sopineet siitä Scullyn kanssa olivat he
onnistuneet siinä; ja samoin oli "Kuplalahdelman" laita, jota kaupungin
viranomaiset olivat vaatineet tehtailijain täyttämään -- vaatimus
nimittäin yht'äkkiä vaikeni, kun Scully tuli tehtailijain avuksi.
"Kuplalahdelma" on haara Chikago-virrasta ja on teurastamoalueen
itäisenä rajana. Suurella osalla siitä ei ole lainkaan mitään laskua,
niin että kaikki lika ja törky pysähtyy siihen iankaikkisesti. Rasva
ja kaikki kemialliset aineet, joita siihen tyhjennetään, joutuvat
monenlaisten merkillisten muutosten alaisiksi, niin että vesi on
alituisessa liikkeessä, aivan kuin leikkisi sen pohjalla suuria
merikummituksia. Tästä kuplimisesta lahti onkin saanut nimensä.
Selittämättäkin arvaa, kuinka epäterveellinen vaikutus sillä on
ympäristöönsä, ja sen vuoksipa viranomaiset tahtoivatkin sitä
täytettäväksi; mutta kuten mainittu, raukesi asia tehtailijain ja
Scullyn yhdistetyistä ponnistuksista.

Ja vielä merkillisempiäkin juttuja kuuli Jurgis työtovereiltaan.
Tehtaanomistajilla oli salaisia johtoja, joita myöten he varastivat
suunnattomia määriä kaupungin vettä. Sanomalehdet olivat kerran
paljastaneet asian, ja seurauksena oli ollut tutkimus, jolloin
johtojen olemassaolo oli paljastettu; mutta kaikki asianomaiset
olivat päässeet ehein nahoin, johdot makasivat paikallaan ja vettä
varastettiin kuten ennenkin. Ja sitte tuli tuo kirottu pilautuneen
lihan valmistus kaikkine hirvittävine seurauksineen. Chikagon kelpo
asukkaat näkivät hallituksen tarkastajia Packingtownissa ja luulivat
tämän merkitsevän, että he olivat suojellut kaikilta pilautuneilta
ravintoaineilta. He eivät tienneet, että nämä satakuusikymmentäkolme
tarkastajaa olivat asetetut tehtailijain toivomuksen mukaan, nauttivat
palkkaa valtiolta ja valvoivat ainoastaan, että kaikki pilautunut liha
pysyi Illinoisin valtiossa. [Siinä valtiossa, missä Chikago sijaitsee.
Suom. muist.] Pitemmälle ei heidän toimivaltansa mennyt. Illinoisin
valtioon ja Chikagon kaupunkiin myötävän lihan tarkastus oli kolmen
muun viranomaisen toimena, jotka kaikki olivat palkkojensa puolesta
riippuvaiset paikallisista valtiollisista järjestöistä! Eräs heistä
keksi kerran, että niiden eläinten ruumiit, jotka valtiontarkastajat
olivat julistaneet tuberkuloosia sairastaneiksi, jätettiin avoimelle
paikalle ja vietiin siitä kaupunkiin myytäväksi; mutta kun hän vaati
näitä raatoja paloöljyllä valeltaviksi ja poltettaviksi -- menetti
hän samalla viikolla paikkansa! Tehtaanomistajat suuttuivat moisesta
rohkeudesta niin, että he pakottivat pormestarin lakkauttamaan koko
tarkastuksen teurastamoissa, ja siitä saakka heillä on ollut vapaat
kädet. Huhuttiin että liki kaksituhatta dollaria viikossa meni
lahjomiseen tuberkuloositautisten eläinten takia, ja melkein yhtä
paljon sikojen tähden, jotka olivat kuolleet koleeraan kuletuksen
aikana, mutta jotka minä päivänä hyvänsä nähtiin laivoilla saatettavan
Globe-nimiseen paikkaan Indiana-valtiossa, missä niistä valmistettiin
erinomaisen hienoa ihraa.

Jurgis kuuli vähitellen yhä enemmän tällaisista asioista tullessaan
tekemisiin eri tehtaissa ja osastoissa työskentelevien miesten kanssa.
Melkein joka päivä sai hän kuulla yhä uudenlaisista huijauksista
ja petoksista. M.m. hän tutustui erääseen litvalaiseen, joka oli
teurastaja siinä tehtaassa, jossa Marija oli työskennellyt ja joka
teurasti eläimiä ainoastaan säilytettäväksi. Hänen kuvauksensa
niistä eläimistä, jotka tuotiin sinne "hienoimmiksi säilykkeiksi"
muutettavaksi, olisi tuottanut kunniaa Dantelle tai Zolalle. Näytti
kuin tämänlaisilla tehtailijoilla olisi ollut asiamiehiä ympäri koko
maata, jotka ostivat kaikki vanhat, sairaat ja raihnaiset elukat
rasioihin pantaviksi. Sinne tuotiin eläimiä, joita oli ruokittu
whiskyravalla, viinapolttimoiden jätteillä ja jotka olivat täynnänsä
inhottavia paiseita. Näiden eläimien teurastaminen oli tukalaa työtä,
sillä kun veitsi sattui paiseeseen, pärskyi siitä ilkeänhajuista
visvaa kasvoille; ja kun miehen hihat ja kädet tiukkuivat verta, niin
millä voi hän silloin pyyhkäistä kasvojaan ja silmiään jotta voisi
nähdä? Sellainen "palsamoitu liha" oli Kuban sodan aikana tappanut
Yhdysvaltain sotilaita enemmän kuin kaikki espanjalaisten kuulat; ja
silloin ei armeijalle hankittu liha ollut vasta rasiaan pantua, vaan
maannut kellarissa monet vuodet.

Eräänä sunnuntai-iltana, kun Jurgis istui ja poltteli piippuaan
lieden ääressä, sai hän kuulla koko joukon juttuja Durhamin tehtaan
säilyketavaroista. Kertoja oli muuan toinen litvalainen, johon
Jonas oli hänet tutustuttanut. Durhamin miehet olivat oikeita
kullantekijöitä, väitti tämä -- tekivät tyhjästä mitä komeimpia
laitoksia. Mainittu lihapohatta ilmotti sanomalehdissä erästä
herkkusienilientä, mutta ne, jotka sitä hänen tehtaassaan valmistivat,
eivät tienneet minkänäköinen herkkusieni oikeastaan on. Hän ilmoitti
"säilytettyjä kananpoikia", jotka muistuttivat pilalehtien kuvausta
joidenkin ruokaloiden kananlihaliemestä -- kananpoika oli kävellyt
liemen läpi kalossit jalassa. "Kenpä tietää", arveli Jurgiksen uusi
ystävä, "vaikka ne olisivat keksineet kemiallisen menettelyn valmistaa
kananpoikiakin?" Aineksina tähän herkkuun olivat pötsit, sianläski,
härän tali ja sydän ynnä vasikan jätteet, milloin sellaisia oli jäänyt
jälelle. Nämä kaikki ladottiin rasioihin erilajisina ja myytiin eri
hinnoilla, mutta rasiain sisällys oli aina sama. Siellä valmistettiin
vielä "säilytettyä teertä", "säilytettyä metsäkanaa", "säilytettyä
liikkiötä" j.n.e. Viimemainittu herkku valmistettiin sellaisista
savustetun häränlihan palasista, jotka olivat liian pieniä koneilla
viipaleiksi leikeltäviksi, sekaan pantiin pötsinnahkaa, joka oli
kemiallisesti värjätty, jottei paistaisi valkealta, sekä kinkun ja
suolatun sianlihan jäännöksiä ynnä kuorimattomia perunoita ja lopuksi
häränkurkkuja. Koko tämä nerokkaasti kokoonpantu sekotus jauhettiin
koneessa hienoksi ja pippuroitiin vahvasti, jotta siihen tulisi jotain
makua. Ken vain voi keksiä uuden väärennystavan, voi ansaita kokonaisen
omaisuuden vanhalta Durhamilta, sanoi Jurgiksen ystävä; mutta eipä
ollut helppo keksiä jotain uutta semmoiselle tehtaalle, missä monet
viisaat päät olivat ponnistelleet jo niin kauvan, missä halusta
ostettiin turberkuloosia sairastavia eläimiä, koska ne nopeimmin
lihoivat, ja mihin hankittiin koko maan ruokakaupoista kaikki vanha
ja eltautunut voi, joka kemiallisilla keinoilla "puhdistettiin",
kirnuttiin uudelleen kuoritussa maidossa ja myytiin sitte maan
kaupungeissa virallisesti leimattuina kakkusina "vallan tuoreen
voin" nimellä! Vielä, vuosi tai pari takaperin oli ollut tavallista,
että hevoset teurastettiin -- virallisesti puhuen lannoitusaineiksi
käytettäviksi; mutta sitkeällä työllä oli sanomalehtien onnistunut
saada ihmiset huomaamaan, että hevosistakin tehtiin säilykkeitä. Nyt
ei enää ole laillista teurastaa hevosia Packingtownissa, ja lakia
todella noudatetaan -- ainakin tätä nykyä. Mutta joka päivä saa nähdä
pitkävillaisia ja pitkäsarvisia eläimiä hyppelevän ympäriinsä lammasten
joukossa -- ja kuitenkin olisi vaikeaa saada yleisö vakuutetuksi, että
suuri osa sen lampaan- ja karitsanlihan nimellä ostamasta tavarasta
todellisuudessa on vuohen- ja pukinlihaa!

Packingtownissa voi myöskin, jos niin tahtoi, laatia toisenkinlaisen
hauskan tilaston -- nimittäin niistä monenlaisista taudeista,
joihin työmiehet teurastamoissa sairastuivat. Kun Jurgis ensin
oli Szedvilaksen kanssa käynyt säilyketehtaissa, oli hän joutunut
ihmeisiinsä kuullessaan puhuttavan, miten monenlaisia valmisteita
eläinten ruumiista saatiin sekä miten monenkaltaisia pienempiä
teollisuudenhaaroja siellä harjotettiin. Nyt hän huomasi, että kukin
näistä teollisuudenhaaroista oli erityinen pieni helvetti erikseen,
lajissansa yhtä hirvittävä kuin teurastamot, niiden yhteiset suuret
alkulähteet. Kussakin niistä oli työmiehillä oma erityinen sairautensa;
ja vieras, joka vaelteli eri osastojen halki, voi kyllä epäillä
petosten ja huijausten todenperäisyyttä, mutta ei tautien, sillä
työntekijällä oli yleensä todistuksia siitä omassa persoonassaan --
tavallisesti tarvitsi hänen vain kurottaa esiin toisen kätensä.

Työmiesten joukossa esim. kosteasäilykkeiden osastossa, missä ukko
Antanas oli löytänyt surmansa, oli tuskin ainoatakaan, jolla ei
olisi ollut jotakin hirveätä näytettävänä. Annahan esim. miehen vain
raapaista hiukan nahkaa sormeltaan, kun hän lykkää sisään lihakärryä,
niin voi olla varma että hän saa haavan, joka saattaa aiheuttaa hänelle
kuoleman. Kaikki hänen sorminiveleensä yhden toisensa jälkeen voivat
kemialliset hapot kalvaa piloille. Teurastajien ja palottelijain ja
kaikkien veitsen käyttelijöiden joukosta olisi tuskin voinut löytää
ainoatakaan, jolla olisi ollut terve peukalo. Yhä uudelleen oli
veitsi käynyt siihen, kunnes siitä viimein oli jälellä vain muodoton
lihamöhkäle. Näiden miesten kädet olivat niin täynnä arpia ja haavoja
pitkin ja poikin, ettei niitä voinut lukeakaan; monilla heistä ei
ollut lainkaan kynsiä -- ne olivat kuluneet pois nylkemisessä. Heidän
rystysensä olivat niin turvonneet, että sormet seisoivat pystyssä kuin
sananjalan lehdykkeet. Siellä oli miehiä, jotka työskentelivät päivät
päästänsä keitinhuoneissa keskellä kuumia höyryjä ja inhottavia lemuja
keinotekoisella valolla; näissä huoneissa voivat keuhkotaudin basillit
elää kaksi vuotta, mutta uusia siemeniä tuli lisää joka tunti. Siellä
olivat lihankantajat, jotka kantoivat jäähdytysvaunuihin 70 kg painavia
lihankappaleita -- hirvittävää työtä, joka alkoi kello 4 aamulla ja
kulutti vahvimmankin miehen voimat muutamassa harvassa vuodessa.
Jäähdytyshuoneissa työskentelevät miehet kärsivät erityisesti luuvaloa,
ja pisin aika, minkä kukaan siellä voi kestää, sanottiin olevan viisi
vuotta. Villannoukkijain kädet turmeltuivat pikemmin kuin kenenkään
muiden, sillä lampaannahat siveltiin väkevillä hapoilla, jotta villa
helposti irtautuisi; ja sitte noukittiin se pois paljain käsin, kunnes
happo oli kalvanut sormet tykkänään piloille. Tinarasiain tekijöillä
oli myöskin alati haavoja sormissa, ja jokainen haava voi tässä työssä
aiheuttaa verenmyrkytyksen. Joukko miehiä työskenteli leimauskoneiden
ääressä, ja näiden pyöriessä vinhaa vauhtia sattui usein, ettei työmies
voinut kauvan seurata mukana väsymättä tai muuten hairahtumatta,
ja silloin oli hän vaarassa saada palan kädestään katkaistuksi. Ja
sitten tulivat nostokoneitten hoitajat, joiden tehtävänä oli liikuttaa
vipusimia, joilla tapetut eläimet nostettiin lattiasta. Heidän oli
alati juostava ylös eräälle korkealla sijaitsevalle palkille, ja heidän
oli vaikea nähdä mitään huoneessa vallitsevan kosteuden ja höyryn
takia; ja kun vanhan Durhamin arkkitehdit eivät olleet rakennuttaneet
teurastamoa heidän mukavuuttaan silmälläpitäen, täytyi heidän joka
viidennellä askeleella kumartua toisen palkin alatse, joka oli
noin neljä jalkaa sitä korkeammalla, millä he kulkivat. Tästä oli
seurauksena, että heidän oli pakko tottua käymään alati kumarassa, niin
että he viimein näyttivät vallan apinoilta. Mutta kaikista tukalin olo
oli "lantaukoilla", jotka työskentelivät keitinosastossa. Näitä miehiä
ei koskaan voitu näyttää vieraille -- sillä "lantaukoista" lähtevä
löyhkä voi karkottaa tiehensä tavallisilla hermoilla varustetun ihmisen
sadan askeleen päästä; ja mitä tulee niihin, jotka työskentelivät
suurten altaiden osastossa, missä ilma oli täynnä höyryä ja lattialla
avoimia jättiläispatoja, niin sattui toisinaan, että joku heistä
putosi alas patoihin, ja kun sellainen raukka oli saatu ongituksi
ylös, ei hänestä ollut jälellä enää näyttämisen varaa. Välistä ei
heidän katoamistaan huomattukaan, ennenkun kaikki mitä heistä oli
jälellä paitsi luita oli mennyt maailmaan "Durhamin hienoimpana
viipalesilavana!"



X LUKU.


Alkutalvesta oli perheellä ollut tarpeeksi varoja elääkseen ja myöskin
hiukan velkoja maksaakseen; mutta kun Jurgiksen työansio väheni
yhdeksästä tai kymmenestä dollarista viikossa viiteen tai kuuteen,
ei enää voinut olla puhetta säästöön panemisesta. Talvi meni ja kesä
tuli, ja he elivät edelleen kädestä suuhun, vaivoin hinaten itseään
päivästä toiseen. Marija oli vallan epätoivoinen, sillä vielä ei ollut
merkkiäkään siitä että hänen säilyketehtaansa uudestaan avattaisiin,
ja hänen säästönsä olivat kohta loppuun syödyt. Hänen oli täytynyt
heittää kaikki naima-aikeet mielestään, sillä perhe ei tullut toimeen
ilman häntä -- mutta pianpa oli hänestä ehkä tuleva sille taakka
avun asemasta, sillä niin pian kun hänen rahansa olivat loppuneet,
oli sen pakko pitää häntä muassa ilmaiseksi, sillä tavoin maksaen
velkaansa hänelle. Jurgis ja Ona neuvottelivat usein Teta Elzbietan
kanssa huolissaan aina myöhään yöhön saakka, saadakseen tämänkin asian
järjestetyksi, tarvitsematta itse nälkää nähdä.

Niin julmat olivat ne ehdot, joilla eläminen heille kävi mahdolliseksi,
ettei heillä ollut silmänräpäyksenkään rauhaa tuskallisilta mietteiltä,
mistä rahaa saisivat. Tuskin olivat he päässeet yhdestä huolesta, kun
heidät jo yllätti toinen. Ruumiillisesti he kiusautuivat ja näkivät
puutetta, ja tämän lisäksi tuli nyt alituinen mielenraskaus. Tätä oloa
tuskin enää voi elämiseksi sanoa, ja he tunsivat että se oli liian
pieni tulos siitä hinnasta, minkä he aherruksellaan maksoivat. He
olivat halukkaat tekemään työtä yli voimiensa; ja kun ihminen koettaa
parastaan, eikö hänen silloin täydy saada elää?

Ei näyttänyt tulevan koskaan loppua uusista välttämättömistä tarpeista
tai aavistamattomista vaikeuksista. Kerran jäätyi heidän vesijohtonsa;
ja kun he ymmärtämättömyydessään koettivat sitä sulattaa, halkesi muuan
putki ja vesi virtasi koskena keittiöön uhaten hukuttaa heidät. Miehet
sattuivat silloin olemaan poissa, ja Teta Elzbieta parka syöksyi ulos
kadulle huutamaan ihmisiä avuksi, sillä hän ei tiennyt pitikö johto
sulkea vai uhkasiko heitä täydellinen perikato. Viimemainittu heitä
läheltä pyyhkäsi, sillä vesijohtomies maksoi seitsemänkymmentäviisi
senttiä tunnilta, ja saman verran maksoi toinen mies, joka vain
seisoi ja tarkasteli edellisen työtä; ja sitäpaitsi he ottivat maksun
ajalta, jonka kuluessa he tulivat ja menivät, sekä vielä erilaisista
tarveaineista. Ja kun he menivät asiamiehen luo maksamaan tammikuun
vuokraa ja korkoa, säikähytti tämä heitä kysymällä, joko he olivat
huolehtineet talon palovakuutuksesta. Hän näytti heille kauppakirjasta
kohdan, jonka mukaan he olivat velvolliset vakuuttamaan talon
tuhannesta dollarista, sittekun edellinen vakuutus oli lakannut -- mikä
tapahtuisi muutaman päivän päästä. Poloinen Elzbieta kysyi raskain
sydämmin, mitä se maksaisi. Seitsemän dollaria, kuului vastaus; ja
samana iltana meni Jurgis asiamiehen luo ja vaati jyrkästi selvää
kaikista menoista, mitä heille vielä johtui talosta.

Olihan kauppakirja nyt allekirjoitettu -- sanoi hän siihen ivalliseen
tapaan, jonka uudet elämänsuhteet hänelle olivat opettaneet -- niin
ettei asiamiehen enää tarvinnut heiltä mitään salata. Ja kun Jurgis
tällöin katsoi kavalaa asiamiestä suoraan silmiin, huomasi tämä
paraimmaksi välttää kaikkia tarpeettomia, sovinnaisia lauseparsia sekä
luki kauppakirjan kaikki kohdat julki hänelle. Heidän piti uudistaa
palovakuutus joka vuosi, maksaa veroa talosta kymmenen dollaria
vuodessa ja vesijohtoveroa noin kuusi dollaria -- (Jurgis päätti
mielessään sulkea koko vesijohdon). Tässä olivat, paitsi kuukautisia
vähittäismaksuja ja korkoja, kaikki menot -- jollei kaupunki
mahdollisesti päättäisi asettaa lokaviemärin tai tehdä jalkakäytävän.
Silloin saivat he ottaa ne vastaan, sanoi asiamies, myötä tai vastoin
mieltänsä, jos kaupunki niin vain vaatisi. Lokaviemäri maksaisi heille
viisikolmatta dollaria ja jalkakäytävä viisitoista, jos se tehtäisiin
puusta, mutta viisikolmatta, jos sementistä.

Niillä tiedoilla Jurgis palasi kotiin; hänen mielensä tuntui oikein
keveämmältä, kun oli saanut selvää pahimmasta, niin etteivät mitkään
uudet vaatimukset häntä enää voisi hämmästyttää. Hän älysi nyt selvästi
miten heitä oli petkutettu; mutta se oli nyt tapahtunut eikä sitä enää
voinut korjata. Heidän oli vain jatkaminen alotettua uraa, aherrettava
ja päästävä voitolle -- sillä tappiolle jäämistä hän ei tahtonutkaan
ajatella.

Kevään tullessa he toki pääsivät vapaaksi hirvittävästä pakkasesta,
ja se oli suuri etu, sillä he tarvitsivat nyt, kun Marija ei enää
voinut maksaa mitään puolestaan, kivihiiliin menneet rahat muihin
tarpeisiin. Mutta lämmin ilma tuotti heille uusia vaikeuksia; he
huomasivat että jokaisella vuodenajalla oli ikävät puolensa. Keväällä
olivat hankaluutena kylmät sateet, jotka muuttivat kadut kanaviksi
ja nevoiksi, joihin lokaa voi karttua niin runsaasti, että vaunut
vajosivat siihen aina pyöränakseliin saakka, ja tarvittiin tusina
hevosia kiskomaan niitä irti siitä. Silloin oli kaikkien mahdoton
päästä kuivin jaloin työpaikkaansa, ja tämä oli ikävätä miehille,
joilla oli huonot vaatteet ja jalkineet, mutta vielä ikävämpää naisille
ja lapsille. Kun sitte tuli keskikesä hehkuvan helteisenä, muuttuivat
Durhamin likaset teurastamot oikeaksi helvetiksi. Kerran kaatui eräänä
päivänä kolme miestä maahan kuolleina. Koko päivän virtasivat täällä
verivirrat, kunnes löyhkä niistä kävi polttavassa päivänpaisteessa
ja ummehtuneessa ilmassa niin väkeväksi, että se voi kaataa kumoon
vahvimmankin miehen. Kokonaisen sukupolven kaikki ilkeät tuoksut
irtautuivat tässä kuumuudessa -- sillä seiniä, palkkeja ja pylväitä
ei koskaan pesty, vaan olivat ne aina kokonaisen elinijän likaisuuden
peittämät. Teurastuspenkkien ympärillä häärivät miehet kävivät lopulta
itsekin niin haiseviksi, että heidän tulonsa voi vainuta viidenkymmenen
askeleen päästä. Oli vallan mahdotonta pitää itseään siistinä,
ja itsestään arimmatkin luopuivat viimein kaikista sellaisista
yrityksistä ja aivan kirjaimellisesti rypivät liassa. Siellä ei ollut
mitään paikkaa missä pestä käsiänsä, ja kun miehet söivät mukanaan
tuomaansa päivällistä, nauttivat he melkein yhtä paljon raakaa verta
kuin ruokaakin. Työssä ollessaan he eivät voineet edes pyyhkäistä
kasvojaankaan -- he olivat siinä suhteessa yhtä avuttomat kuin
vastasyntynyt lapsi; ja vaikka sitä voi sanoa makuasiaksi, kärsivät he
tuskia kuin jos olisivat paistuneet elävältä, kun hiki alkoi valua alas
ja kutittaa heitä niskasta tahi kun kärpäset kiusasivat heitä. Oliko
syy teurastamoissa vai ympäristössä olevissa lokatunkioissa on vaikeata
sanoa, mutta varmaa on, että lämpimän ilman kera tuli Packingtowniin
oikea Egyptin vitsaus kärpäsparvien muodossa. Rakennukset olivat aivan
mustat kärpäsistä; niitä ei millään tavalla voinut välttää. Jos pani
kärpäsverkkoja oviin ja akkunoihin, kuului niiden surina ulkopuolella
kuin mehiläispesästä, ja kun avasi oven käydäkseen ulos tai sisään,
ryntäsivät ne sisään kuin myrskytuulen ajamina.

Kesäaika ehkä johtaa ajatuksenne maalle, viheriöille kedoille ja
viileille vuorille ja sädehtiville järville. Mutta karja-aitioiden
luona asuville ihmisille ei kesä tuonut mitään sellaisia ajatuksia.
Suuret lihamyllyt jauhoivat lihaa herkeämättä, ajattelematta lainkaan
viheriöitä ketoja; ja ne miehet, naiset ja lapset, jotka olivat osana
näistä jättiläiskoneista, eivät nähneet koskaan mitään vihantaa, eivät
edes ainoatakaan kukkastakaan. Michiganjärven sininen pinta levisi
tuskin puoltatoista kilometriä heistä, mutta heille se teki juuri
yhtä vähän hyötyä kuin Tyyni valtamerikään. Heillä oli vapautta vain
sunnuntaisin, ja silloin he olivat liian väsyneitä menemään minnekään.
He olivat sidotut suuriin lihamyllyihin, sidotut elinajakseen. Pahanen
kirjanpitäjä, joka on työskennellyt kaksikymmentä vuotta Durhamilla
kuudesta dollarista viikossa pääsemättä milloinkaan sen pitemmälle,
piti itseään kuitenkin "gentlemannina", joka on äärettömän paljon
yläpuolella teurastamoiden verisiä työmiehiä. Hän vaatetti itsensä
toisella tapaa, asui toisessa osassa kaupunkia, alotti työnsä toisella
aikaa ja piti alati varalla, jottei joutuisi mihinkään tekemisiin
työmiesten kanssa. Tämä ehkä johtui työn epämiellyttävästä laadusta,
mutta joka tapauksessa pidettiin ruumiillisen työn tekijöitä erikoisena
halvempana luokkana ja heidän annettiin tuta se.

Myöhään keväällä alotettiin jälleen työ säilyketehtaassa, ja silloin
kuultiin Marijan taas lauleskelevan ja Tamosziuksen rakkauden soitto
sai vähemmän alakuloisen sävyn. Mutta tätä ei kestänyt kauvan;
sillä kuukautta tai paria myöhemmin kohtasi Marijaa taasen kova
isku kohtalon puolelta. Kun hän oli ollut vuoden ja kolme päivää
rasiainmaalaajattarena, menetti hän äkkiä paikkansa.

Se oli pitkä juttu. Marija väitti syyksi sitä, että hän oli toiminut
ammattiyhdistyksessä. Tehtailijoilla oli tietysti urkkijansa kaikissa
ammattiyhdistyksissä, ja sitäpaitsi ostivat he niin paljon niiden
johtajista puolelleen kuin katsoivat tarvitsevansa. He saivat siten
joka viikko selkoa mitä niissä tapahtui, usein paljoa aikaisemmin
kuin niiden omat jäsenet. Jos jotakuta ruvettiin jollain tapaa
pitämään vaarallisena, sai hän pian tuta ettei ollut päällysmiehensä
erityinen suosikki; ja Marija oli ollut erittäin innokas saarnailemaan
ulkomaalaisille työntekijöille. Miten olikaan, oli Marija huomannut
muutamia viikkoja ennen tehtaan sulkemista, että häntä oli petkutettu
kolmensadan rasian hinnasta. Maalaajattaret työskentelivät pitkän
pöydän ääressä, ja heidän takanaan käveli muuan nainen, joka merkitsi
kunkin ennätykset kirjaansa. Tämä nainen oli tietysti vain ihminen
ja sattui senvuoksi välistä erehtymäänkin. Kun näin tapahtui, ei
sille ollut mitään apua. Jos joku lauvantaisin sai vähemmän rahaa
kuin mitä oli ansainnut, niin ei hän sen suhteen voinut mitään tehdä.
Mutta Marija ei tätä ymmärtänyt, vaan nosti melun. Hänen melunsa
ei tosin merkinnyt mitään, ja niin kauvan kun hän osasi vain
litvan- ja puolankieltä, ei se häntä vahingoittanutkaan, sillä ihmiset
vain nauroivat hänelle ja saivat hänet itkemään. Mutta nytpä oli
Marija oppinut haukkumaan ihmisiä sangen ikävillä englantilaisilla
nimityksillä, ja sen kautta oli tuo erehdyksen tehnyt nainen ruvennut
vieromaan häntä. Ehkäpä hän, kuten Marija vakuutti, olikin erehtynyt
tahallansa; joka tapauksessa erehtyi hän vastakin, ja kun sellaista
sattui kolmannen kerran, lähti Marija heti sotajalalle. Hän meni
ensin työnjohtajattaren pakeille, ja kun se ei auttanut, meni hän
puhuttelemaan ylipäällysmiestä. Tämä oli häpeämätön yritys, jollaisesta
ei ennen oltu kuultu puhuttavankaan, mutta ylipäällysmies vastasi
ottavansa selkoa asiasta. Marija piti tätä lupauksena rahojensa takasin
saamisesta; ja kun kolme päivää oli kulunut, meni hän uudestaan
"bossin" puheille. Tällä kertaa tämä suuttui ja sanoi, ettei hänellä
ollut aikaa sellaiseen. Kun Marija vastoin kaikkien neuvoja ja
varotuksia meni kolmannen kerran hänen luokseen, raivostui mies ja
käski hänen mennä paikoilleen. Samana iltapäivänä tuli johtajatar
Marijan luo ja selitti, ettei häntä enään tarvittu. Poloinen Marija ei
olisi enempää hämmästynyt, kuin jos johtajatar olisi samalla iskenyt
häntä päähän. Ensin hän ei voinut uskoa kuulleensa tai ymmärtäneensä
oikein; sitte hän tuli vallan raivoon ja vannoi, että hän joka
tapauksessa tulisi paikalleen, joka oli hänen omansa. Lopuksi hän istui
keskelle lattiaa ja rupesi itkemään ja valittelemaan.

Se oli julma läksytys; mutta Marija oli itsepäinen -- hänen olisi
pitänyt totella niitä, joilla oli enemmän kokemusta. Ensi kerralla hän
kyllä tietäisi paikkansa, niinkuin johtajatar lausui. Ja niin lähti
Marija tiehensä tehtaasta, ja perheen huolet olemassaolostaan kävivät
taas raskaammiksi.

Tällä kertaa heidän tilansa oli erittäin tukala, sillä Ona oli
raskaana, ja Jurgis ponnisti kaikkensa jotta heillä olisi rahaa
silloin, kun Onan piti laskeutuman vuoteelle. Hän oli kuullut kauheita
juttuja kätilöistä, joita Packingtownissa oli kuin Vilkkilän kissoja,
ja hän oli päättänyt että Onan oli saatava oikea mieslääkäri. Jurgis
voi olla oikein itsepäinen kun hän niin tahtoi, ja tässä tapauksessa
hän sitä olikin naisten suureksi harmiksi, joiden mielestä hänen oli
vallan sopimatonta sekautua asiaan, jota he pitivät omana alanaan.
Huokein lääkäri mikä löytyi otti viisitoista dollaria tai ehkäpä
enemmänkin; ja kuitenkin oli Jurgis vannonut maksavansa sen, vaikka
saisi olla syömättäkin.

Marijalla oli ainoastaan noin viisikolmatta dollaria tallella. Joka
päivä kävi hän ympäriinsä eri tehtaissa kerjäämässä työtä, mutta aina
turhaan. Kun Marija oli huolista vapaana, voi hän tehdä työtä kuin
mies; mutta vastahakoisuudet lannistivat häntä ja hän tuli väsyneenä
ja sairaana kuin kiusaantunut hevonen kotia iltasilla. Hän oppi tämän
läksyn kymmenenkin kertaa, raukka. Koko perhe oppi sen samalla haavaa
-- että kun kerran olet saanut toimen Packingtownissa, niin pidä
lujasti kiini siitä, tapahtuipa sitte mitä tapahtui.

Marija etsiskeli työtä neljä viikkoa ja puoliväliin viidettä. Hän oli
tietystikin lakannut maksamasta jäsenmaksua ammattiyhdistykseen ja piti
itseään aika houkkona, kun oli koskaan liittynytkään siihen. Hän oli
melkein kadottanut kaiken toivonsa, kun joku kehotti häntä pyrkimään
"lihanpuhdistajaksi" teurastamoihin. Hän pääsikin sellaiseksi, koska
päällysmies näki hänellä olevan lihakset kuin miehellä ja erotti
senvuoksi erään miehen ja pani Marijan hänen sijaansa, maksaen tälle
tietysti melkein puolta vähemmän kuin mitä ennen oli maksanut.

Kun Marija ensin tuli Packingtowniin, ei hänen mieleensä olisi
juolahtanutkaan ruveta tällaiseen työhön. Hänen toimenansa oli nyt
leikata pois luut niiden sairasten eläinten lihasta, joista Jurgis
äskettäin oli kuullut puhuttavan. Hän oli suljettu huoneeseen, jossa
ihmiset harvoin näkivät päivänvaloa; hänen jalkojensa alla olivat
jäähdytyshuoneet ja päänsä päällä keitinhuoneet. Hän seisoi jääkylmällä
lattialla, mutta hänen päänsä oli kuumassa ilmassa, jossa hän vaivoin
voi hengittää. Seisoen leikata luita irti lihasta varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan, jaloissaan raskaat saappaat, lattialla, joka aina
oli kostea ja täynnä vesilätäköitä; aina vaarassa kadottaa työnsä
määräämättömäksi ajaksi kun menekki kävi vähemmäksi, tahi päinvastoin
saaden ylityötä myöhään yöhön kun se kasvoi; rasittaa itseään kunnes
jokainen hermo vapisi ja niljakas veitsi teki käteen myrkyllisen haavan
-- sellaista oli se uusi elämä, joka nyt avautui Marijalle. Mutta kun
Marija oli ihmishevonen, niin hän vain nauroi ja kävi siihen käsiksi.
Sen kautta hänen kävi taas mahdolliseksi maksaa elannostaan ja pitää
osaltaan perhettä yllä. Ja mitä Tamosziukseen tuli -- niin, he olivat
odottaneet kauvan ja voivat vielä odottaa hiukkasen lisäksi. He eivät
voineet elää yksinomaan Tamosziuksen ansiolla, eikä perhe tullut
toimeen ilman Marijan ansiota. Tamoszius sai käydä häntä tervehtimässä
kuten ennenkin, istua keittiössä ja pitää hänen kättään omassaan ja
koettaa näyttää niin tyytyväiseltä kuin voi. Mutta Tamosziuksen viulu
soi joka päivä yhä kiihkoisemmin ja sydäntä särkevämmin; ja Marija
istui ja kuunteli kädet ristissä sylissään, kostein poskin ja koko
ruumis vapisten, ja kuuli viulun sävelissä niiden syntymättömäin
sukupolvien ääniä, jotka hänessä huusivat elämään päästäkseen.

Marijan saama läksytys tuli paraaksi pelastamaan Onan samallaisesta
kohtalosta. Onakin oli tyytymätön paikkaansa ja vielä suuremmalla
syyllä kuin Marija. Hän ei kertonut puoliakaan kokemistaan kotona,
sillä hän näki sen kiusaavan Jurgista ja pelkäsi, että tämä tekisi
jotain varomatonta. Ona oli kauvan huomannut, että miss Henderson,
hänen osastonsa työnjohtajatar, ei pitänyt hänestä. Aluksi hän luuli
tämän johtuvan siitä hänen erehdyksestään, että oli pyytänyt vapautta
hääpäiväkseen. Sitte hän luuli syyksi sitä, ettei hän koskaan ollut
antanut johtajattarelle mitään lahjaa, sillä hän oli huomannut että
miss Henderson kernaasti otti sellaisia vastaan ja kaikin voiminsa
suosi niitä, jotka jotain antoivat. Mutta Ona keksi viimein, että
asianlaita oli vielä pahempi. Miss Henderson oli vastatullut, ja
viipyi jonkun aikaa, ennenkun päästiin selville minkälainen ihminen
hän oikein oli; mutta viimein tuli ilmi, että hän oli huono nainen
ja erään toisen osaston ylipäällysmiehen entinen rakastajatar. Tämä
oli hankkinut hänelle paikan, jotta hän pitäisi suunsa kiini, mutta
siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, sillä he olivat riidelleet
pari kertaa kiivaasti keskenään. Johtajattarella oli kavala ja julma
luonne, ja hänen osastostaan tuli pian oikea raatolinnun pesä. Siellä
oli samanlaatuisia tyttöjä kuin hän itsekin, ja nämä imartelivat
häntä ja lorusivat hänelle muista, niin että raivottaret pääsivät
valloilleen osastossa. Mutta vielä pahempi oli se seikka, että hän asui
eräässä huonomaineisessa talossa alakaupungissa yhdessä erään röyhkeän
irlantilaisen Connorin kanssa, joka oli lastaustoimen päällikkö ja
hätyytteli tyttöjä ulkona, kun he menivät työhönsä tai palasivat
sieltä. Sattui että jotkut tytöt työttöminä aikoina seurasivat miss
Hendersonia tuohon taloon alakaupungissa -- voi hyvin sanoa, että tämä
nainen yhdisti työhönsä tehtaassa tuon talon salaperäiset hommat.
Toisinaan sai siitä tulleita naisia paikkoja tehtaassa kunniallisten
tyttöjen vieressä, sittekun toisia kunniallisia tyttöjä oli erotettu
antaakseen heille sijaa. Ken tässä huoneessa työskenteli, sillä oli tuo
talo alakaupungissa aina ajatuksissa -- joitakin tuoksuja siitä voi
aina saada tuntea. He kertoivat keskenään juttuja siitä; vastapäätänne
istuva tyttö voi kertoa teille jotakin, samalla kun iski silmää teille.
Sellaiseen paikkaan ei Ona olisi jäänyt päiväksikään, jollei hän olisi
pelännyt nälkää; ja näinkin ollen ei hän voinut tänään olla varma,
saisiko vielä huomenna pitää paikkansa. Hän ymmärsi nyt, että syy miss
Hendersonin vihanpitoon häntä kohtaan oli se, että hän oli kunniallinen
nainen, ja että lörpöttelijät ja imartelijat vihasivat häntä samasta
syystä ja koettivat tehdä hänen olemassaolonsa niin karvaaksi kuin
suinkin.

Mutta Packingtownissa ei ollut ainoatakaan paikkaa, jonne tyttö
voi mennä, jos hän oli oikein arka tässä suhteessa. Siellä ei
ollut ainoatakaan paikkaa, jossa irstastapainen tyttö ei olisi
menestynyt paremmin kuin kunniallinen nainen. Täkäläinen väestö,
jonka pääasiallisesti muodostivat joka suhteessa alhaisella kannalla
olevat ulkomaalaiset, eli alati nälän liepeellä ja oli elämänehtojensa
puolesta riippuvainen miehistä, jotka olivat täysin yhtä raakoja
ja säälimättömiä kuin entispäiväin orjavoudit. Siveettömyys oli
sellaisissa olosuhteissa yhtä välttämätön ja yhtä yleinen kuin
konsanaan orjuuden päivinä. Asioita, joista on mahdoton puhua, sattui
alinomaa tehtaissa, ja kaikki tiesivät sen. Ainoa erotus oli, etteivät
ne tapahtuneet toisten läsnäollessa kuten orjuuden aikana, sillä nyt ei
ollut mitään värierotusta isännän ja orjan välillä.

Eräänä aamuna Ona jäi kotiin, ja Jurgis lähetti päätöksensä mukaan
hakemaan lääkäriä; ja Ona synnytti onnellisesti kauniin lapsen. Se oli
tavattoman iso poika, ja Ona oli itse niin pikkunen, että tämä tuntui
vallan uskomattomalta. Jurgis voi seista ja tirkistää vastasyntyneeseen
tuntikausia, kykenemättä oikein uskomaan, että näin todella oli
tapahtunut.

Pojan maailmaan tulo oli tärkeä tapahtuma Jurgiksen elämässä. Se
teki hänestä kerta kaikkiaan perheihmisen, se kuoletti hänessä
vähäisimmänkin idun halusta lähteä ulos iltasin istumaan ja
lörpöttelemään muiden miesten kera kapakassa. Nyt ei ollut mitään,
josta hän niin olisi pitänyt, kuin tilaisuudesta saada istua ja
tirkistellä poikaa. Mutta sepä olikin kerrassaan vallan tavaton lapsi.
Sillä oli mitä vilkkaimmat pienet mustat silmät ja pieniä mustia
kutreja ympäri koko pään; se oli isänsä elävä kuva, niin sanoivat
kaikki -- ja se oli Jurgiksesta hyvin miellyttävä ominaisuus. Oli
omituista, että pikkunen oli tullut maailmaan juuri tällä tavalla, ja
kerrassaan taikamaista oli, että sillä oli vallan isänsä nenä.

Ehkäpä, niin arveli Jurgis, oli tällä seikalla ollut tarkotus osottaa,
että se oli juuri hänen lapsensa, että juuri hänen ja Onan tehtävänä
oli hoitaa ja pitää vaaria siitä niin kauvan kuin elivät. Jurgiksella
ei ollut koskaan ollut mitään lähimaillekaan näin huvittavaa tehtävää
-- tuollainen pikkunen lapsi oli tosiaankin, kun asiaa oikein ajatteli,
kerrassaan merkillinen hoidettava! Se kasvaisi ja vaurastuisi ja tulisi
mieheksi, jolla olisi inhimillinen sielu ja vallan oma persoonallisuus
ja oma tahto! Sellaiset mietteet täyttivät Jurgiksen mielen. Hän oli
erinomaisen ylpeä pikku Antanaksestaan ja mitä uteliain kaikesta mikä
sitä koski -- hän tahtoi olla läsnä kun sitä pestiin ja puettiin ja
kun se söi ja nukkui, ja teki joukon toistaan tyhmempiä kysymyksiä.
Tarvittiin jotenkin kauvan, ennenkun hän lakkasi hiukan pelokkaasti
ihmettelemästä pikku olennon säärien lyhyyttä.

Jurgiksella oli valitettavasti perin vähän aikaa olla lapsensa luona.
Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin sidotuksi kuin nyt.
Kun hän illoin tuli kotiin, nukkui jo poika, ja oli ihan ihmettä, jos
se sattui heräämään ennenkun Jurgis itse paneutui levolle. Aamusinkaan
ei Jurgiksella ollut aikaa sitä katsoa, niin että sunnuntai oikeastaan
oli ainoa päivä, jonka hän voi omistaa pojalleen. Vielä julmempi oli
kohtalon menettely Onaa kohtaan, jonka olisi pitänyt olla kotona
imettämässä poikaa, kuten lääkäri sanoi, omansa ja sen terveyden
tähden; mutta hänen täytyi nyt mennä työhön ja jättää lapsensa Teta
Elzbietan hoitoon, joka paraansa mukaan elätti sitä sillä myrkyllisellä
sinertävällä nesteellä, jota nurkkapuodissa myytiin maidon nimellä. Ona
kadotti vain yhden viikon palkan; toisena maanantaina synnyttämisen
jälkeen meni hän jälleen työhön, ja ainoa myönnytys, mihin Jurgis voi
pakottaa hänet, oli ajaa raitiotievaunussa ja antaa hänen itsensä
juosta perässä, jotta auttaisi Onaa tämän alas astuessa. Ona sanoi,
että kunhan hän vain palaisi paikkaansa, niin jaksaisi hän kyllä istua
ja neuloa kinkkuja kääreihin koko päivän; ja jos hän viipyisi kauvemmin
poissa, voisi hänen ilkeä johtajattarensa ottaa toisen hänen sijaansa.
Ja tämä oli nyt suurempi onnettomuus kuin ennen, lapsen takia. Heidän
täytyi kaikkien tehdä työtä entistä kovemmin nyt, jotta hänen ei
tarvitsisi kasvaa kärsimään, kuten heidän osakseen oli tullut. Tämä
ajatus Jurgiksellakin ensinnä oli ollut; hän oli pusertanut kätensä
nyrkkiin ja varustautunut taistelemaan tuon pienen ihmisalun hyväksi.

Ja niin lähti Ona työhönsä Brownille ja pelasti paikkansa ja viikon
palkan ja hankki itselleen erään noita tuhansia kärsimyksiä, joita
naisilla kutsutaan kohtutaudeiksi, eikä nähnyt yhtään tervettä päivää
enää koko elämänsä aikana. On vaikea sanoin kuvata, mitä kaikkea tämä
Onaan nähden merkitsi; rangaistus näytti niin suhteettoman suurelta
syyhyn verraten, ettei hän eikä kukaan muukaan niitä osannut toisiinsa
rinnastaa. Suurin osa kaikista Packingtownissa työskentelevistä
naisista kärsi samasta syystä, niin ettei katsottu kannattavan mennä
lääkärin puheille sen takia. Sen sijaan koetteli Ona yhtä toisensa
perästä niitä patenttilääkkeitä, joita hänen ystävänsä suosittelivat
hänelle. Kun kaikki nämä sisälsivät alkoholia tai muuta huumausainetta,
niin kuvitteli hän niiden vaikuttavan hyvää, niin kauvan kuin hän näitä
nautti; ja sillä tapaa hän alituisesti tavotteli terveyden varjoa,
mutta kadotti terveyden itsensä, koska oli liian köyhä.



XI LUKU.


Kesällä kävivät tehtaat jälleen täydellä vauhdilla, ja Jurgis ansaitsi
enemmän rahoja. Mutta niin suurta ansiota kuin edellisenä kesänä ei
hänellä ollut, sillä tehtailijat ottivat enemmän työväkeä. Uusia miehiä
tuli joka viikko, tehtailijat näyttivät keksineen uuden järjestelmän
-- vanhat työmiehet saivat opettaa tulokkaita, kunnes kaikki Chikagon
ylen runsaat työvoimat voivat tehdä heidän työtänsä; ja ensi lakon
puhjetessa olisi yllin kyllin väkeä astumaan lakkolaisten sijaan, ja
koko ajan pidettiin vanhat työmiehet sellaisessa köyhyydessä, etteivät
he kyenneetkään lakkoon varustautumaan.

Mutta siltä ei saa uskoa, että tämä työvoimain runsaus teki työn
kellekään helpommaksi. Päinvastoin näytti vauhti vain käyvän
huimemmaksi koko ajan. Alituisesti tehtiin uusia keksintöjä -- se
oli vallan samallaista kiristystä kuin peukaloruuveissa keskiajan
kidutuskammioissa. Uusia "jouduttajia" asetettiin -- miehiä, jotka
olivat harjautuneet tekemään jotakin määrättyä työtä erityisen
joutuun -- korkeilla palkoilla; ja toisten täytyi saada yhtä paljon
aikaan saman ajan kuluessa. Uusia koneita hankittiin -- sanottiin
että sikateurastamoissa vauhti, jolla sikoja ajettiin eteenpäin,
järjestettiin kellolaitoksen mukaan ja että vauhtia lisättiin
jok'ikinen päivä. Kappaletyöntekijöille lyhennettiin aika, jonka
kuluessa jokin erityinen työ oli suoritettava; ja sittekun työmiehet
olivat tottuneet suurempaan nopeuteen, pantiin palkka yhdenmukaiseksi
lyhyemmän työajan kanssa! Säilyketehtaissa käytettiin tätä menetelmää
niin usein, että tyttörukat tulivat vallan raivoihinsa. Heidän
palkkansa olivat vähenneet kolmannella osalla kahden viime vuoden
aikana, ja oikea vihan myrsky oli syntynyt heidän joukossaan, joka
voi purkautua minä hetkenä hyvänsä. Ainoastaan kuukauden verran sen
jälkeen kun Marija oli alottanut uuden työnsä, alennettiin palkat hänen
entisellä osastollaan lähes puolella, ja tytöt vimmastuivat siitä niin,
että aivan ilman keskusteluitta lähtivät tiehensä ja järjestivät lakon
kadulla tehtaan ulkopuolella. Jotkut heistä olivat lukeneet jostakin,
että punanen lippu oli sorrettujen työntekijäin oikea tunnuskuva; ja
sitte hankkivat he itselleen sellaisen ja marssivat tehtaiden ympäri
kirkuen raivosta. Tämä tilapäinen lakko raukesi tyhjiin kolmen päivän
perästä -- niin paljon virtasi tehtaisiin uusia työntekijättäriä. Kun
se oli loppunut, sai se tyttö, joka oli kantanut punasta lippua, ruveta
työhön erääseen suureen tehdaslaitokseen alakaupungissa saaden palkkaa
ainoastaan puolikolmatta dollaria viikossa.

Jurgis ja Ona kuulivat levottomina näistä asioista, sillä kukaan
ei tiennyt milloin oma vuoro oli tuleva. Pari kertaa oli kulkenut
sellainen huhu, että muuan suurista säilyketehtaista ajatteli vähentää
päivätuntien palkan viiteentoista senttiin tunnissa, ja Jurgis tiesi
että jos niin kävi, tuli pian hänenkin vuoronsa. Hänelle oli nyt
viimein selvinnyt, että Packingtownin tehtaat eivät itse asiassa olleet
monta eri liikelaitosta, vaan yksi ainoa jättiläisyritys, Lihatrusti.
Joka viikko kokoutuivat eri johtajat yhteen, ja seurauksena oli, että
oli olemassa yhteinen mittakaava palkkoja varten kaikissa tehtaissa
ja sama mittakaava ammattitaitoa varten. Jurgis kuuli myöskin, että
he kaikki yhdessä määräsivät hinnan elävästä karjasta ja kaikesta
suolatusta lihasta koko maassa; mutta tämän merkitystä hän ei tajunnut
eikä siitä välittänytkään.

Ainoa perheen jäsenistä, joka ei epäillyt palkkansa vähentämistä, oli
Marija. Hänestä alkoi tulla taitava lihanpuhdistaja; ja kun Jurgis ja
Ona kesän kuluessa olivat kyenneet maksamaan velkansa viime penniin
asti hänelle, oli hänellä nyt vähän rahoja pankissa. Tamosziuksellakin
oli vähin säästössä, niin että he nyt voivat jälleen ruveta laskemaan
yhteisen kodin perustamiskustannuksia.

Mutta maallisen tavaran omistaminen toi mukanaan huolia ja
vastuunalaisuutta enemmän, kuin Marija parka voi aavistaakaan.
Noudattaen erään tuttavan neuvoa hän oli vienyt säästörahansa
erääseen Ashland Avenuen varrella sijaitsevaan pankkiin, josta hän
ei tiennyt mitään muuta, kuin että sen rakennus oli suuri ja mahtava
-- mitäpä sellainen ulkolainen työntekijätär tunsikaan pankkiasioita
tällaisessa maassa, jossa kaikki liiketoimet ovat mitä monimutkaisinta
ja yhteenkutoutuneinta laatua? Niinpä Marija eli kaiket päivät
kuolettavassa pelossa, että jotakin odottamatonta voisi sattua
hänen pankilleen, ja hän kävi joka aamu katsomassa, vieläkö se oli
paikoillaan. Eniten pelkäsi hän tulipaloa, sillä hän oli sijoittanut
rahansa seteleissä ja pelkäsi, että jos ne paloivat, ei pankki antaisi
hänelle niistä mitään korvausta. Jurgis teki hänestä pilaa, sillä hän
oli mies ja ylpeili suuremmasta kokemuksestaan; hän kertoi Marijalle,
että pankilla oli tulenkestävät rahaholvit, jossa se kaiketta vaaratta
säilytti miljooneja dollareja.

Mutta kun Marija eräänä aamuna tapansa mukaan kävi pankkia
tähystämässä, näki hän suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen kadun
olevan mustanaan väkeä pankkirakennuksen edessä. Kaikki veri karkasi
hänen kasvoiltaan; hän syöksyi keskelle väkijoukkoa, työntyen yhä
kauvemmaksi sen laineiden lomitse ja kyseli kiihkeästi mitä nyt oli
tekeillä, antamatta kuitenkaan itselleen aikaa kuulla vastauksia,
kunnes hän vihdoin joutui niin tiheään ahdistukseen, ettei enää
päässyt askeltakaan eteenpäin. Se oli "rynnäkkö pankkiin", sanottiin
hänelle, mutta mitä se merkitsi, sitä hän ei ymmärtänyt; ja masentavan
pelon vallassa ollen hän kääntyi kaikkien ympärillä seisovain puoleen
tiedustaen oliko pankissa jotakin hullusti. Mikään ei nyt ollut
varmaa, mutta jotakin kai oli kierossa, vastattiin. Voiko hän saada
takasin rahansa? Siitä oli vielä liian aikaista puhua, sillä pankki
avattiin vasta kolmen tunnin päästä. Yhä hurjempana pelosta Marija
työnnäikse pankin ovia kohden, keskitse kiljuvan ihmisparven, joka oli
yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin hän itse. Mutta kesken kaikkea
hän muisti, ettei hänellä ollutkaan mukana pankkikirjansa, jota ilman
ei rahojen perimisestä voinut olla puhettakaan. Muu ei auttanut
neuvoksi kuin juosta takasin kotiin sitä noutamaan. Tämä äkkinäinen
lähtö oli Marijalle onneksi, sillä muutaman minuutin perästä saapui
poliisireservi paikalle.

Puoli tuntia myöhemmin oli Marija uudestaan pankin edustalla,
kintereillään Teta Elzbieta, molemmat läähättäen kovasta juoksustaan
ja molemmilla kasvot vallan kalpeina säikähdyksestä. Ihmisjoukko
oli nyt asetettuna pitkään riviin, jota jatkui katua pitkin monen
korttelin pituudelta, ja puolisen sataa poliisia valvoi järjestystä,
niin ettei heidän muu auttanut kuin tyynesti ottaa paikkansa ihmisjonon
loppupäässä. Kello yhdeksältä avattiin pankin ovet ja siellä ruvettiin
maksamaan väelle heidän talletuksiaan; mutta mitähän enää jäisikään
Marijalle, joka näki arviolta kolme tuhatta päätä edessään -- se määrä
riitti puhdistamaan viimeiset pennit yhdestä tusinasta pankkeja!

Myllerryksen teki vielä pahemmaksi tihkusade, joka sokaisi heiltä näön;
mutta kaiken aamua seisoivat he paikallaan, jonon hitaasti edetessä
avoimia ovia kohden -- vielä koko iltapäivänkin he seisoivat jälellä,
sydän kurkussa seuraten kellon kulkua, sillä pian sulettiin pankki ja
heidän oli lähteminen pois. Marija päätti vahvasti mielessään, että
tuli mitä tuli tahtoi hän seisoa paikallaan; mutta kun melkein kaikki
muutkin tekivät samoin, varroten ulkona koko pitkän, pimeän, kylmän
yön, ei hän päässyt paljoa lähemmäksi pankin ovea sittekään. Illan
tullen saapui Jurgis, joka oli kuullut lapsilta asiasta, ja toi hänelle
hiukan ruokaa ja lämpimiä päällysvaatteita, niin että hänen olonsa kävi
vähän helpommaksi.

Huomenissa ennen päivän nousua saapui vielä vankempi ihmisjoukko
ynnä vielä enemmän poliiseja alakaupungista. Marija tunsi itsensä
jo puolikuolleeksi, kun hän myöhään iltapäivällä viimein pääsi
menemään sisään pankkihuoneustoon, missä hänelle luettiin eteen rahat
-- kaikki isoina helisevinä hopeakolikkoina, joita tuli nenäliina
täyteen. Heti kun hän oli koskettanut niitä kädellään, haihtui
hänen pelkonsa kuin tuhka tuuleen, ja hän olisi kernaasti jättänyt
ne takasin talletettaviksi; mutta luukun takana seisova mies oli
tuimana ja sanoi, ettei pankki tahtonut olla missään tekemisissä
sellaisten henkilöiden kanssa, jotka olivat ottaneet osaa rynnäkköön
sitä vastaan. Siten Marijan oli pakko ottaa dollarinsa mukaansa, ja
hän lähti tiehensä tähystellen epäluuloisesti kaikille puolilleen,
sillä hän pelkäsi jonkun tahtovan ryöstää niitä häneltä; ja kun hän
viimein oli päässyt kotiin, ei hänen tilansa ollut paljoa parempi.
Kunnes hän oli saanut rahansa toiseen pankkiin, oli hänen neulottava
ne vaatteidensa sisäpuolelle; ja sillä tapaa kulki Marija viikon
päivät lastattuna hopeakuormalla ja peläten kulkea kadun yli heidän
talonsa edessä, sillä Jurgis oli vakuuttanut että hän pian uppoisi
mutaan raskaan painonsa vuoksi. Sen lisäksi tuli hänelle vielä pelko
paikkansa kadottamisesta; mutta onneksi oli ainakin kymmenen prosenttia
Packingtownin työväestöstä ollut tallettajina tuossa pankissa, eikä
niin suurta määrää käynyt erottaminen yhdellä kertaa. Koko myllerryksen
syynä oli ollut, että poliisi oli vanginnut erään juopuneen miehen
pankin viereisestä kapakasta; ja tämä oli sattunut sillä hetkellä,
jolloin väki kulki työhönsä -- ja niin oli "rynnäkkö pankkiin" saanut
alkunsa.

Tähän aikaan myöskin Jurgis ja Ona alkoivat tallettaa rahoja pankkiin.
Maksettuaan velkansa Jonakselle ja Marijalle oli heidän onnistunut
suorittaa viimeisetkin maksuerät huone- ja talouskaluistaan sekä
sitäpaitsi panna vähän säästöönkin. Niin kauvan kuin kumpikin heistä
voi tuoda kotiin viikon lopussa yhdeksän tai kymmenen dollaria, oli
hätä kaukana. Tuli sitte jälleen vaalipäivä, jolloin Jurgis ansaitsi
puolen viikon palkan puhdasta tuloa. Tänä vuonna tapahtui paljon
vaaleja, ja niiden aallot tunkeutuivat Packingtowniinkin palopuheiden
ja suuremmoisen vaalikiihotuksen muodossa. Jurgis ei niistä suuriakaan
ymmärtänyt, mutta myydä äänensä enimmän tarjoovalle -- kas sen taidon
hän jo oli oppinut. Tosin hänessä liikkui vaistomainen aavistus, ettei
se ollut siveellisesti oikein; mutta jokainenhan ansaitsi täällä sievän
summan äänellään, ja tyhmää olisi ollut omasta puolestaan kieltäytyä
siitä.

Kylmät tuulet ja lyhenevät päivät ennustivat taasen talven tuloa.
Jurgiksen mielen täytti pelko hänen tätä ajatellessaan, sillä hän tiesi
ettei Ona tänä vuonna jaksanut taistella pakkasta ja lumimyrskyjä
vastaan kuten ennen. Ja jos Ona jonain päivänä, kun lumimyrsky raivosi
eikä raitiovaunuja liikkunut, ei päässytkään menemään tehtaaseen, saisi
hän seuraavana päivänä nähdä paikkansa annetun jollekulle toiselle,
joka asui lähempänä ja jonka säännölliseen saapumiseen tehtaassa
voitiin luottaa.

Viikkoa ennen joulua tuli ensimäinen suuri myrsky, ja silloin Jurgiksen
sielu nousi raivoon kuin unesta herätetty jalopeura. Koko neljänä
päivänä eivät raitiovaunut Ashland Avenuen varrella päässeet ulos
talleistaan, ja näinä neljänä päivänä sai Jurgis vasta oikein kokea,
mitä vastuksien voittaminen merkitsi. Ensimäisenä aamuna lähti hän
liikkeelle pari tuntia ennen päivänkoittoa kantaen Onaa peitteisiin
kiedottuna olallaan kuin perunasäkkiä. Tuima tuuli pieksi vasten hänen
kasvojaan, ja lämpömittarissa laskeutui elohopea kaksikymmentä astetta
alle jäätymäpisteen. Lumi ulottui hänelle polviin saakka, saipa hän
usein raivata tiensä kinosten läpi, jotka ulottuivat hänelle hartioihin
asti. Jalka jalalta pääsi hän vaivaloisesti eteenpäin, ja kun hän
vihdoin pääsi Durhamin tehtaaseen, kaatui hän miltei sokeana muuatta
pylvästä vastaan ja kiitti itseksensä Jumalaa, että teuraat tänä aamuna
saapuivat vasta myöhään teurastamoon. Sama juttu uudistui illalla kotia
mennessä; ja kun Jurgis ei tiennyt mihin aikaan hän pääsi työstä, sopi
hän erään kapakoitsijan kanssa, että Ona sai istua jossakin nurkassa ja
odottaa häntä. Eräänä iltana hän pääsi noutamaan tätä vasta yhdentoista
jälkeen, ja silloin oli sysipimeätä, mutta kotiin he tulivat sittekin.

Tämän lumimyrskyn takia menetti moni paikkansa, sillä työntekijöitä
oli kosommalta kuin koskaan ennen, eivätkä tehtaanomistajat odotelleet
kauvan ketään. Kun se viimein oli ohitse, riemuitsi Jurgis sielussansa,
sillä hän oli kohdannut vihollisensa ja voittanut sen ja tunsi nyt
itsensä oman kohtalonsa herraksi. Hän oli kuin joku metsien kuningas,
joka oli voittanut vihamiehensä avoimella kentällä, mutta joka sitte
kaatuu yön pimeydessä kavalaan ansaan.

Eräänä päivänä vähän aikaa jälkeenpäin kävi Jurgiskin paulaan. Se
on ainoa sana, millä tapausta voi oikein kuvata; niin julma se oli
ja mahdoton ennakolta aavistaa. Teurastamoissa voi välistä sattua,
että kiireen vallitessa härkä voitiin paiskata lattialle ennenkun
se oli täysin huumattu, ja silloin eläin voi kavahtaa pystyyn ja
sännätä hurjana ympäri salia. Kajahtaa varotushuuto -- kaikki jättävät
työnsä ja etsivät turvaa pylväiden takana, mutta saattavat tällöin
luiskahtaa limaisella lattialla ja langeta kasaksi toistensa päälle.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa nyrjähytti Jurgis jalkansa. Hän
sitä aluksi tuskin huomasikaan, mutta kun hän lähti kotiin, tunsi hän
sen tekevän hyvin kipeätä; ja huomenissa oli nilkka turvonnut siihen
määrään, ettei hän voinut vetää saapasta jalkaansa. Mutta silloinkin
hän vain vähän kirosi, kääri riepuja kipeän jalan ympäri ja nilkutti
raitiovaunuun. Sinä päivänä oli tekemistä enemmän kuin tavallisesti,
ja hän työskenteli nilkuttaen kipeällä jalallaan koko aamupäivän.
Päivällisaikaan tuli kipu niin kovaksi, että hän pyörtyi, ja kun pari
iltapäivätuntia oli kulunut, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi
ja ilmottaa asiasta päällysmiehelle. Tämä lähetti hakemaan yhtiön
lääkäriä, joka tutki jalkaa ja määräsi Jurgiksen menemään kotiinsa ja
sänkyyn sekä lisäsi, että hän varomattomuutensa takia arvattavasti
saisi maata pari kuukautta ja etteivät Durham ja K:ni olleet siitä
vastuunalaisia.

Jurgis tuli jollakin keinolla kotiin, voiden tuskin nähdä eteensä
tuskasta ja mielessä suunnaton pelko. Elzbieta auttoi hänet sänkyyn,
pani kylmiä kääreitä jalan ympäri ja koetti hillitä itseään, jottei
Jurgis huomaisi miten levoton hän oli. Kun toiset saapuivat kotia,
kohtasi hän heidät ulkopuolella ja kertoi heille asian, ja hekin
koettivat näyttää niin huolettomilta kuin taisivat ja sanoivat, että
hänestä kyllä mies tulisi viikon tai parin perästä.

Kun Jurgis oli nukahtanut, kokoutuivat he keittiön lieden ympärille
ja neuvottelivat kuiskaten. Oli selvää, että heille koittaisi vaikeat
ajat. Jurgiksella oli ainoastaan kuusikymmentä dollaria pankissa, ja se
aika läheni, jolloin tehtaissa oli vähin työtä. Pian myöskään Jonas ja
Marija tuskin voisivat ansaita enempää, kuin mitä heidän tuli suorittaa
elannostaan, ja sitte oli ainoana turvana vain Onan palkka ja pikku
Stanislovaksen vähäinen ansio. Vuokran vähittäismaksu oli kohta edessä,
ja sitäpaitsi oli jälellä vielä hiukan huonekaluvelkaa ynnä kuukautinen
hiilimaksu. Oltiin tammikuussa. Sakeata lumentuloa oli taasen
odotettavissa, ja kuka nyt kantaisi Onan hänen työhönsä? Hän aivan
varmaan menettäisi paikkansa. Tästä puhuttaessa rupesi Stanislovas
itkemään -- ken nyt pitäisi huolta hänestä?

Oli hirveätä että tämänkaltainen tapaturma, jota ei mitenkään voinut
auttaa, saisi aikaan niin paljon kärsimyksiä. Sen katkeruus tuli
nyt Jurgiksen jokapäiväiseksi ruuaksi ja juomaksi. Ei maksanut
vaivaa uskotella hänelle mitään lohdullista; hän ymmärsi aseman yhtä
hyvin kuin he, ja hän tiesi, että perhettä vallan kirjaimellisesti
odotti nälkäkuolema. Hän oli tulla vallan hulluksi ajatellessaan,
että sellainen iso, väkevä mies kuin hän sai maata tässä selällään,
avuttomana kuin pieni lapsi. Hänen siinä viruessaan tunti tunnilta,
päivä päivältä, heräsi hänessä eloon tunteita, jommoisia hän ei koskaan
ennen ollut tuntenut. Ennen oli hän riemulla tervehtänyt elämää --
sillä oli kyllä vaivansa ja vastuksensa, mutta ei ainoatakaan, jota
ei voinut voittaa. Mutta nyt, yöllä unetonna väänteleidessään, hän
johtui ajattelemaan mitä oli kuullut muiden sanovan elämästä -- että
ihmisen paraat voimat välistä voivat olla riittämättömät. Ehkäpä
sittekin oli totta, että työskenteli hän miten tahtoikaan, ponnisteli
miten jaksoikaan, hän kuitenkin kukistuisi! Tämä ajatus ahdisti hänen
sydäntään kuten äkänen koira. Mahdollista oli, että tässä kaikkien
vaarojen kodissa hän ja hänen rakkaimpansa voisivat menehtyä nälkään
ja kylmään, ilman että ainoakaan korva kuuli heidän valitustaan tai
että ainoakaan käsi kurotettiin heille avuksi. Totta, totta oli, että
tässä suuressa, mahtavassa ja rikkaassa kaupungissa luonnonvoimat
voivat voittaa ja tuhota inhimillisiä olentoja yhtä varmasti kuin niinä
aikoina, jolloin ihmiset asuivat vuortenluolissa!

Ona ansaitsi nyt noin kolmekymmentä dollaria kuussa ja Stanislovas
kolmetoista. Siihen tuli lisäksi viisiviidettä dollaria, jotka Jonas
ja Marija maksoivat puolestaan. Kun vähittäismaksut, palovakuutus
ja hiilimaksut laskettiin pois, oli heillä viisikymmentä dollaria
ruokaan; mutta vaikka he eivät ostaneet lainkaan vaatteita, vaikka
Ona kivuloisuudestaan huolimatta kulki jalan sateessa ja myrskyssä,
kun hänen olisi pitänyt ajaa, niin eivät he kuitenkaan voineet elää
viidelläkymmenellä dollarilla kuussa. He olisivat kyllä voineetkin
elää, jos he olisivat saaneet terveellistä ruokaa kohtuullisesta
hinnasta, tahi jos he olisivat ymmärtäneet mitä oikeastaan ostaa --
jolleivät he olisi olleet niin kauhean tietämättömiä! Mutta he olivat
tulleet uuteen maahan, jossa kaikki oli niin erilaista, yksin ruokakin.
He olivat aina tottuneet syömään paljon savustettua makkaraa; mutta
kuinka he olisivat voineetkaan tietää, ettei se, mitä he Amerikassa
ostivat, ollut lainkaan samaa -- että se oli kemiallisesti värjättyä,
että savustetun makukin oli aikaansaatu kemiallisin keinoin, ja että
se oli täynnä perunajauhoja, joilla ei ollut vähintäkään ravintoarvoa?
Oli vallan ihmeellistä, kuinka paljon tämänlaista ruokaa tarvittiin
yhdelletoista nälkäiselle ihmiselle. Heidän rahansa eivät riittäneet,
ja Onan täytyi ruveta ottamaan pankista. Kun ne olivat hänen nimessään
talletetut, voi hän niin tehdä ilman että Jurgis sai siitä tietää.

Jurgikselle olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut todellisesti
sairas ja kykenemätön ajattelemaan. Nyt hän kärsi toimettomuudestaan
äärettömästi ja kadotti välistä tyyten kaiken kärsivällisyytensä.
Silloin hän tahtoi väkisin nousta ylös, ja Teta Elzbietan täytyi
silloin itku kurkussa pyytää häntä makaamaan. Elzbieta oli yksinään
hänen kanssaan melkein koko päivän ja istui usein tuntikausia hänen
vuoteensa vieressä koettaen tyynnyttää häntä. Välistä oli liian kylmä
lasten mennä kouluun; silloin he saivat leikkiä keittiössä, missä
Jurgis makasi, koska se oli ainoa lähimaillekaan lämmin huone koko
talossa. Silloin ei Elzbietan ollut hauska olla, sillä Jurgis kävi
kovin kärsimättömäksi, kun lapset melusivat ja huusivat.

Jollei muorilla olisi ollut pikku Antanasta mukana, olisi hänen ollut
mahdoton tulla toimeen; sillä ainoa lohdutus, mikä Jurgiksella oli,
oli se että hänellä nyt oli aikaa nähdä lastaan. Teta Elzbieta pani
tavallisesti pesukorin, jossa lapsi nukkui, sängyn viereen, jotta
Jurgis voi nojata kyynäspäihinsä ja katsella sitä. Pikku Antanas alkoi
jo huomata asioita ja esineitä, ja kun se avasi silmänsä ja sai nähdä
Jurgiksen, niin hymyili se -- oi taivas, kuinka se hymyili! Silloin
voi Jurgis unhottaa surunsa, sillä olihan hän nyt maailmassa, jossa
oli jotakin niin ihmeellisen kaunista kuin pikku Antanas, ja sen
maailman täytyi olla hyvä ja ihana. Elzbieta sanoi, että lapsi tulisi
yhä enemmän isäänsä; ja sitä toisti hän moneen kertaan päivässä, sillä
hän huomasi että Jurgis kernaasti kuuli sitä. Elzbieta parka käytti
kaiken viekkautensa pitääkseen sitä vangittua jättiläistä, joka hänen
hoidossaan oli, tyynenä; ja Jurgis, joka ei tiennyt mitään naisen
ikivanhasta teeskentelemistaidosta, kävi ansaan ja nauroi ihastuksesta,
jos Antanas seurasi silmillään hänen sormeaan, kun hän heilutti sitä
sen edessä. Välistä lapsi katseli Jurgista ihmeellisen totisesti, ja
silloin voi tämä huudahtaa: "_Palauk!_ Varroppas! Katsohan mummu, se
tuntee isänsä! _Tu mano szirdele!_ Sinä sydänkäpyseni!"



XII LUKU.


Kolmantena viikkona tapaturmansa jälkeen ei Jurgis vielä ollut noussut
vuoteestaan. Se oli kovin kiusallista; ajetus ei tahtonut kadota, ja
kipua vielä tuntui. Kolmannen viikon lopussa hän kuitenkaan ei voinut
pidättää itseään kauvempaa, vaan rupesi kävelemään vähän joka päivä,
uskotellen itselleen, että hän oli jo parempi. Mitkään vastaväitteet
eivät häntä sitte enää voineet estää menemästä työhön kolmen tai
neljän päivän päästä. Hän mennä nilkutti raitiovaunuun ja ajoi Brownin
tehtaaseen, missä huomasi päällysmiehen säilyttäneen hänen paikkansa
hänen varalleen, s.o. että hän oli halukas antamaan sen mennä, jonka
hän oli ottanut Jurgiksen sijaan. Tuon tuostakin tuskansa pakottivat
Jurgiksen keskeyttämään työnsä, mutta hän kesti kuitenkin lähes tuntia
vaille työnlopettamisaikaa. Silloin hänen täytyi tunnustaa, ettei
jaksanut enempää. Hänen sydäntään särki täytyessään myöntää se, ja hän
nojautui pylvästä vastaan ja itki kuin lapsi. Kahden miehistä täytyi
auttaa hänet raitiovaunuun, ja kun laskeutui siitä alas, oli hänen
istuttava lumihankeen ja odotettava, kunnes joku tuli noutamaan.

Sitte pantiin hänet jälleen vuoteeseen ja lähetettiin noutamaan
lääkäriä, mikä heidän olisi pitänyt tehdä jo edellisellä kerralla. Tuli
ilmi, että häneltä oli muuan jänne mennyt sijaltaan, ja ettei hänestä
koskaan tullut oikein tervettä, jollei sitä väännetty paikoilleen.
Silloin iski hän käsillään kiini vuoteen laitoihin ja pusersi hampaansa
yhteen, sill'aikaa kun lääkäri väänsi ja veti turvonnutta jalkaa. Kun
lääkäri viimein lähti, sanoi hän että Jurgiksen täytyi maata kaksi
kuukautta hievahtamatta, ja että jos hän nousi sitä ennen ylös, voi hän
jäädä rammaksi koko ijäkseen.

Kolme päivää myöhemmin tuli uusi lumimyrsky, ja Jonas, Marija, Ona
ja pikku Stanislovas lähtivät kaikki yhdessä liikkeelle tuntia ennen
päivännousua koettaakseen päästä työhön. Päivällisaikaan palasivat
molemmat viimemainitut takasin, poika itkien ja parkuen tuskasta. Hänen
sormensa olivat paleltuneet. Heidän oli täytynyt kääntyä tieltä kesken
ja he olivat miltei menehtyneet lumikinoksiin. Kun he eivät ymmärtäneet
millä keinoin heidän olisi pitänyt parantaa Stanislovaksen sormia,
piti hän niitä lähellä valkeata sillä seurauksella, että itki koko
päivän, kunnes Jurgis kävi kärsimättömäksi ja kiroten vannoi antavansa
poikaa selkään, jollei tämä lakkaisi kirkumasta. Koko päivän ja yön
oli perhe hirveän pelon vallassa, että Ona ja poika nyt kadottaisivat
paikkansa. Huomenissa lähtivät he matkaan varhemmin kuin koskaan ennen,
mutta Jurgis sai antaa Stanislovakselle keppiä, ennenkuin tämä suostui
lähtemään. Ei auttanut olla hentomielinen, sillä kaikkien elämä tai
kuolema voi riippua siitä, että hänen oli parempi menehtyä lumihankiin
kuin menettää työnsä ihramyllyn vieressä. Ona oli vallan varma
paikkansa kadottamisesta ja oli kovin hermostunut viimein saapuessaan
Brownin tehtaaseen; mutta siellä hän näki, että johtajatar itsekin oli
myöhästynyt ja sai sen vuoksi olla lempeä muitakin kohtaan.

Seurauksena pojan sormien paleltumisesta oli, että kolme niistä
rampautui koko hänen ijäkseen, ja ettei häntä sen jälkeen koskaan
enää saatu lähtemään työhön lumipyryssä, ennenkun oli saanut maistaa
keppiä. Jurgis sai olla kurittajana; ja kun hänen jalkaansa pakotti
armottomasti, niin löi hän yhtä säälimättömästi, mutta se ei parantanut
hänen huonoa tuultaan. Paraankin koiran sanotaan tulevan äkäiseksi,
jos sitä pidetään kahlehdittuna; ja samalla tapaa kävi Jurgiksenkin.
Hänellä ei päiväkausiin ollut muuta tehtävää kuin virua vuoteessaan ja
kirota kohtaloaan, ja viimein kirosi hän kaikkea.

Mutta tätä huonoa tuulta ei kuitenkaan koskaan kestänyt kauvan, sillä
kun Ona parka rupesi itkemään, ei Jurgis milloinkaan voinut olla kauvan
vihanen. Miesparka näytti vallan kodittomalta hengeltä; hänen poskensa
olivat vajonneet kuopille ja pitkä musta tukka riippui silmillä. Hän
oli liiaksi masentunut miettiäkseen sen leikkaamista tai yleensä
ajatellakseen ulkomuotoaan. Hänen vahvat lihaksensa kuihtuivat, ja mitä
niistä oli jälellä, se oli pehmeää ja voimatonta. Hänellä ei ollut
lainkaan ruokahalua, eikä häntä edes herkuillakaan voitu houkutella
syömään. Parempi oli, sanoi hän, ettei hän syönyt mitään, sillä sekin
oli säästöä. Maaliskuun lopulla hän sai käsiinsä Onan pankkikirjan ja
näki siitä, että ainoastaan kolme dollaria oli heidän koko rikkautensa.

Mutta pahin seuraus Jurgiksen pitkästä sairaudesta oli, että he
menettivät yhden perheensä jäsenistä; veli Jonas katosi jäljettömiin.
Eräänä lauvantai-iltana hän ei tullutkaan kotiin, ja kaikki yritykset
hänen löytämisekseen osottautuivat tehottomiksi. Hänen päällysmiehensä
Durhamilla väitti hänen saaneen viikkopalkkansa ja sitte menneen
tiehensä. Tämän ei tietystikään tarvinnut olla totta, sillä niin
aina sanottiin, kun joku työmiehistä oli saanut surmansa tehtaassa;
se oli helpoin tapa päästä kaikista ikävistä kuulusteluista. Kun
esim. joku miehistä oli pudonnut ihrankeittopurnuihin ja oli siinä
silmänräpäyksessä muuttunut "puhtaaksi ihraksi" tai joksikin
"verrattomaksi" lannotusaineeksi, niin oli sopimatonta siitä puhua ja
tuottaa perheelle ikävyyttä. Todenmukaisempaa kuitenkin oli, että Jonas
oli jättänyt heidät ja lähtenyt maailmaan koettamaan onneansa omin
voimin. Hän oli jo kauvan ollut tyytymätön, eikä suinkaan syyttä. Hän
maksoi hyväksi puolestaan ja oli kuitenkin pakotettu asumaan perheessä,
jossa ei saanut tarpeeksi syödäkseen. Kun Marija antoi perheelle kaikki
rahansa, oli hän pakotettu tekemään samaten. Ja sitte oli siellä tuvan
täydeltä parkuvia lapsia ja kaikkinaista kurjuutta. Sai olla oikea
sankari kestääkseen kaikkea tätä nurkumatta vastaan, mutta Jonas ei
suinkaan ollut sellainen sankari; hän oli vain vallan tavallinen
ahavoitunut toveri, joka halusi syödä hyvän illallisen ja polttaa
piippunsa rauhassa ennenkun kävi levolle. Mutta täällä ei saanut
mitään sijaa lieden ääressä, eikä keittiö ollut tuskin koko talvena
niin lämmin, että siinä olisi hyvin viihtynyt. Ei siis olisi ollut
ihmettä, vaikka hän keväällä olisikin saanut tuon hurjan aatteen karata
tiehensä. Kahtena vuonna hän oli ollut kahlehdittu työntämään puolen
tonnin painoisia lihakärryjä Durhamin pimeissä kellareissa saamatta
lepoa muulloin kuin sunnuntaisin ja neljänä juhlapäivänä vuodessa
sekä koskaan sanaakaan kiitokseksi -- ainoastaan potkuja ja iskuja ja
kirouksia, joita ei siivo koirakaan olisi sietänyt. Ja nyt oli talvi
ohi ja kevään tuulet alkoivat puhallella -- ja yhtenä ainoana päivänä
voipi mies kulkea niin kauvaksi, ettei hänen enää tarvinnut nähdä
savupilviä Packingtownista, mutta sen sijaan viheriöitä nurmikoita ja
kukkanummia koreita kuin sateenkaari!

Mutta nyt vähentyivät perheen tulot kolmannella osalla ja ruuanmenekki
ainoastaan yhdennellätoista osalla, niin että tila oli hullummin kuin
koskaan ennen. Oli pakko lainata rahaa Marijalta ja syödä suuhunsa
kaikki mitä hänellä oli pankissa, ja siten kävivät hänen naimatuumansa
jälleen karille. Jopa he joutuivat velkaan Tamosziuksellekin.
Tamoszius parka oli vallan yksinäinen mies ja hänellä oli suuret
lahjat, niin että hän olisi voinut koota rahoja ja päästä eteenpäin,
mutta onnettomuudekseen hän oli rakastunut ja oli tuomittu menemään
perikatoon sentakia hänkin.

Vihdoin päätettiin, että kahden lapsista oli lopetettava koulunkäynti.
Lähinnä Stanislovasta, joka nyt oli viidentoistavuotias, oli tyttö,
pikku Kotrina, joka oli kahta vuotta nuorempi, ja sitten oli vielä
kaksi poikaa, 11-vuotinen Vilimas ja 10-vuotinen Nikalojus. Molemmat
viimemainitut olivat reippaita poikia, eikä perheen ollut pakko
nähdä nälkää, kun kerran kymmenettuhannet muut heidän ikäisensä
lapset ansaitsivat elatuksensa. He saivat siis eräänä aamuna kumpikin
neljännesdollarinsa sekä palan leipää ja makkaraa ja lähetettiin
alakaupunkiin myyskentelemään sanomalehtiä. Mutta illalla he palasivat
kotiin itkien käveltyään liki peninkulman verran katuja pitkin ja
kertoivat, että muuan mies oli luvannut hankkia heille sanomalehtiä,
ottanut heidän rahansa ja mennyt erääseen paikkaan muka ostamaan niitä,
muttei ollut lainkaan tullut takasin. Sen jälkeen saivat he kumpikin
selkäänsä ja lähetettiin seuraavana aamuna uudestaan koettamaan
onneansa. Sillä kertaa he löysivät oikean paikan ja ostivat tukun
sanomalehtiä. Mutta kun he olivat kuleskelleet ympärinsä puolipäivään
saakka ja huudelleet tavaraansa kaikille vastaantulijoille, oli muuan
vanhempi myyjä ottanut heiltä kaikki lehdet mitä heillä vielä oli
jälellä ja antanut heille vielä selkään, koska olivat tulleet hänen
alueelleen. Onneksi he olivat saaneet myydyksi osan lehtiä ja palasivat
kotiin melkein yhtä paljon rahaa taskussaan, kuin olivat saaneet
mukaansa.

Koettuaan viikon päivät monia muita samallaisia vastuksia pienokaiset
viimein alkoivat oppia taidon -- eri sanomalehtien nimet, kuinka paljon
heidän kutakin oli hankittava itselleen, minkälaisille henkilöille
niitä tarjottava, minne mennä niitä kauppaamaan ja mitä seutuja
välttää. Sitte he jo voivatkin, lähdettyään ulos kello neljältä
aamusin ja juostuaan katuja ylös ja alas kaupitellen ensin aamu-,
sitte iltalehtiä, palata kotiin myöhään iltasin taskussaan 25-30
sentin, jopa välistä 40:kin sentin ansio. Tästä summasta meni pois
kuitenkin raitiovaunumaksu, kun matkaa kotiin oli niin pitkältä;
mutta jonkun ajan kuluttua he saivat uusia ystäviä ja oppivat näiltä
ajamaan ilmaseksi. He nousivat vaunuun, kun konduktööri juuri kokoili
matkustajamaksuja, ja istahtivat tyynesti penkille. Aluksi konduktööri
ei pyytänyt heiltä maksua, joko hän sitte ei huomannut heitä tahi luuli
heidän jo maksaneen. Kun hän sitte viimein vaati maksua, rupesivat
he kaivamaan taskujaan ja sitte itkemään, ja silloin maksoi joku
kiltti vanha nainen heidän puolestaan, tahikka saivat he koettaa
onneaan jossakin toisessa vaunussa. He katsoivat menetelleensä aivan
oikein; se ei ollut heidän syynsä jos raitiovaunut niinä aikoina,
jolloin työmiehet ajoivat työpaikoilleen tahi takasin kotiin, olivat
niin täynnä, ett'eivät konduktöörit voineet pitää silmällä kaikkia
matkustajia. Sitäpaitsi he olivat kuulleet raitiovaunuyhtiöiden itsensä
olevan suuria varkaita, jotka tunnottomien politikoitsijoiden avulla
olivat miltei suorastaan varastaneet kaikki liikeoikeutensa!

Kun nyt talvesta viimeinkin oli päästy, eikä enää tarvittu pelätä
lumimyrskyjä eikä ostaa kivihiiliä, ja kun oli saatu huone lisää,
jossa lapset voivat oleskella, niin kävi Jurgiksenkin mieliala vähän
paremmaksi. Ihminen voi tottua melkein kaikkeen, ja Jurgis oli nyt
tottunut makaamaan kotosalla. Ona käsitti tämän ja varoi häiritsemästä
hänen hyvää tuultaan kertomalla, miten vaikea hänen oli tulla toimeen.
Oli kevätsateiden aika, ja Onan täytyi usein ajaa raitiovaunussa
heikkoutensa takia; hän kävi kalpeammaksi joka päivä, ja häntä suretti,
kun ei Jurgis sitä huomannut. Hän epäili tokko tämä enää piti hänestä
yhtä paljon kuin ennen, ja eikö kaikki heidän kokemansa kurjuus ollut
kuluttanut rakkautta tyhjiin. Hänhän sai olla poissa Jurgiksen luota
kaiket päivät, ja kun hän palasi kotiin, oli hän vallan menehtyä
väsymyksestä; ja kun he puhelivat keskenään, oli heillä pelkkiä
ikävyyksiä puheenaiheena -- sellaisissa olosuhteissa eläminen ei ollut
terveellistä ihmisen hienoimmille tunteille. Toisinaan öillä hän voi
yht'äkkiä halata isoa miestään ja ankaraan itkuun purskahtaen kysyä,
rakastiko tämä todellakin häntä. Jurgis parka ei ymmärtänyt mitä tämä
tämmöinen merkitsi, eikä hän voinut tehdä muuta kuin muistella milloin
hän viimeksi oli ollut töykeä vaimolleen; ja silloin sai Ona antaa
hänelle anteeksi ja nyyhkiä kunnes nukkui.

Huhtikuun lopulla Jurgis lähti lääkäriin, joka pani hänen jalkansa
säleeseen ja sanoi, että nyt hän jo voi yrittää työskennellä. Mutta
siihen tarvittiin muutakin kuin lääkärin lupa; sillä kun hän saapui
Brownin teurastamoon sanoi päällysmies, että hänen oli ollut mahdotonta
pitää Jurgiksen paikkaa hänelle yhä vielä avoimena. Jurgis ymmärsi
hyvin tämän yksinkertaisesti merkitsevän, että päällysmies oli saanut
sijaan toisen miehen, joka työskenteli yhtä hyvin ja jota hän ei
huolinut vaihettaa. Hän seisoi surullisena ovella katsellen hetkisen
vanhojen ystäviensä ja työtoveriensa hommia ja lähti sitte ulos
liittyäkseen työttömäin suureen parveen.

Tällä kertaa Jurgis ei enää tuntenut niin suurta toivehikkaisuutta kuin
ensi kerralla työtä kysellessään, eikä hänellä nyt ollutkaan siihen
niin hyvää syytä. Hän ei enää ollut vahvin joukossa; hän oli laiha ja
surkastunut, ja vaatteet retkottivat kehnoina hänen yllään. Siellä oli
satoja, jotka ulkomuodoltaan ja mielialaltaan olivat hänen laisiaan
ja jotka kuukausmääriä olivat kierrelleet kaikissa Packingtownin
tehtaissa. Se oli pulmallinen hetki Jurgiksen elämässä, ja jos hänen
tahtonsa olisi ollut heikompi, olisi hän kai mennyt samaa tietä kuin
useimmat muut näistä.

Nämä työttömät raukat piirittivät joka aamu taajoin parvin
tehtaanrakennuksia, kunnes poliisit virkansa puolesta ajoivat heidät
tiehensä kuten joukon nälkäisiä koiria. He kyllä hajautuivat, mutta
kokoutuivat taas pian isompina tai pienempinä ryhminä kaikenlaisiin
"salooneihin". Vain aniharvoilla heistä oli kylliksi tahdonvoimaa
vastustaakseen kiusauksia; useimmat joutuivat kapakoihin, joissa
rypivät kaiket illat ja yöt. Jurgis pelastui kaikesta tästä -- osaksi
varmaankin sentakia, että oli kaunis ilma eikä hänen täytynyt vetäytyä
mihinkään sisälle; mutta etupäässä kai senvuoksi, että hän aina
säilytti mielessään vaimonsa kärsivät pikku kasvot. Hänen täytyi saada
työtä, toisti hän yhä uudestaan itsekseen, sillä hänellä oli edessään
taistelu kurjuutta vastaan joka päivä ja tunti. Hänen täytyi saada
työtä! Hänen täytyi saada taas joku paikka ja koota vähin varoja ensi
talven varalta.

Mutta mitään työtä ei hänelle ollut. Hän kääntyi melkein kaikkien
ammattiyhdistyksensä jäsenien puoleen -- Jurgis oli pysynyt sen
jäsenenä aina tähän asti -- pyytäen heitä puhumaan sanasen hänen
puolestaan. Hän kääntyi työtä kysyen jokaisen puoleen, kenen ja
missä hyvänsä. Hän kuljeskeli kaiket päivät tehdasrakennusten
ympärillä; ja viikon tai parin kuluttua, kun hän oli käynyt kaikkialla
teurastamoissa ja tunkeutunut jokaiseen huoneeseen, jonne hän vain
pääsi sisään, ja saanut kuulla ettei työtä ollut missään tarjona, oli
hän muistelevinaan, että hänellä ehkä -- olisi ollut onnea niissä
paikoissa, joissa hän ensin oli käynyt; ja niin hän alotti uuden
kiertokulun, kunnes vihdoin kaikkien yhtiöiden portinvartijat ja
"ulospotkaisijat" tulivat tuntemaan hänet ulkonäöltä ja karkottivat
hänet muitta mutkitta matkaansa. Hänellä ei ollut enää muuta edessä,
kuin liittyä jälleen aamuvarahin työttömäin suureen parveen ja anastaa
paikka sen eturivissä, ja kun nekään yritykset eivät onnistuneet, mennä
kotiin ja ruveta leikkimään Kotrinan ja pikku poikasensa kanssa.

Raskainta kaikista oli, että Jurgis hyvin näki mihin tämä lopulta
johti. Alussa hän oli ollut väkevä ja innokas, ja olikin hän saanut
työtä jo ensimmäisenä päivänä; mutta nyt hän oli heikko, murtunut ja
tahdoton olento, kulutettu kone, jota kenkään ei huolinut työhönsä. He
olivat imeneet hänestä tehtaissaan kaiken voiman, kaiken ytimen -- ja
sitte olivat he viskanneet hänet syrjään, kuin rikkinäisen hansikkaan!
Ja Jurgis tuli tietysti tuttavaksi toisten miesten kanssa, jotka
myöskin olivat menettäneet työnsä ja tulleet samoihin kokemuksiin
kuin hän. Siellä oli miehiä, jotka olivat kaksi- tai kolmekymmentä
vuotta kunnollisesti suorittaneet työnsä -- vanhoja, harmautuneita
miehiä, joilta mitä vähäpätöisin hairahdus järjestyssäännöistä oli
vienyt toimen, palkan ja leivän. Toiset taas olivat sortuneet omasta
syystään -- olivat olleet kykenemättömiä hillitsemään juomahimoaan.
Mutta suurin osa oli kuitenkin kadottanut toimensa herkeämättä valuvan
tulokasvirran takia. He olivat tulleet liian vanhoiksi, olivat liiaksi
kuluneet ... tarvittiin virkeämpiä ja vahvempia miehiä. Riitti vain,
että päällysmies sai aiheen katsoa kierosti jotakin työmiestä, niin
oli hänen kohtalonsa jo ratkaistu. Monia oli kohdannut sama kova onni
kuin Jurgista. Yövalvonta, liikarasitus ja nälkä oli kaatanut heidät
sairasvuoteelle -- ja silloin he olivat mennyttä miestä, heidän oli
turhaa enää pyrkiä takasin vanhaan paikkaansa. Jotkut olivat tulleet
raadelluiksi koneissa, jotka olivat ilman kaikkia suojelusvarusteita;
toiset olivat työssään saaneet verenmyrkytyksen. Paljon muita sattumia
ja tapaturmia tapahtui, jotka riistivät mieheltä työkyvyn. No niin --
pois hän työstä! Se oli ainoa lohdutus mikä hänelle annettiin, ainoa
korvaus vuosikausien työstä ja kärsimyksistä. Miestä, joka kerran oli
saanut eron, ei enää otettu takasin, jollei hänen onnistunut lahjoa
päällysmiestä. Tästä säännöstä ei ollut mitään poikkeusta, ei edes
silloinkaan, kun yhtiö oli vikapää tapaturmaan; siinä tapauksessa
lähetettiin kavala lakimies vahingoittuneen työmiehen luo koettamaan
saada häntä luopumaan kaikista valitusyrityksistä virastoille. Jos
työmies oli kylliksi viisas välttämään tällaiset paulat, oli lakimies
valtuutettu lupaamaan hänelle, että hän ja hänen perheensä saisivat
koko elämänsä ajan nauttia eläkettä tehtaan rahastosta. Tämä lupaus
tehtiin kirjallisesti ja se kesti -- kaksi vuotta. Silloin oli
valitusaika lopussa, eikä uhrilla sen jälkeen ollut enään mitään
oikeuksia tehtaaseen nähden.

Mikä nyt tuli miehen kohtaloksi, kun tuollainen isku häntä kohtasi?
Niin, se riippui olosuhteista. Jos hän oli hyvin taitava työmies, oli
hän ehkä koonnut rahoja säästöön, joilla voi jonkun ajan tulla toimeen.
Paraiten maksetut miehet olivat n.s. "splitters" eli lihanhalkojat,
jotka ansaitsivat viisikymmentä senttiä tunnissa, mikä teki viisi
tai kuusi dollaria päivässä, kun oli eniten työtä, mutta vain yhden
tai kaksi dollaria, kun oli vähimmän tehtävänä. Sellaisella palkalla
voi elää, jopa tehdä säästöjäkin; mutta tällaisia ammattimiehiä
tarvittiin vain viisi tai kuusi kussakin teurastamossa. Jurgis tunsi
yhden sellaisen, jolla oli kaksikolmatta lasta, jotka kaikki toivoivat
vartuttuaan pääsevänsä halkojiksi kuten isänsäkin. Tavallinen työmies
voi ansaita kymmenen dollaria viikossa kiireimpänä aikana, mutta
ainoastaan viisi menekin ollessa vähäinen. Sellaisen miehen toimeentulo
riippui siitä, kuinka vanha hän itse oli ja montako suuta hänellä oli
täytettävänä. Naimaton mies voi elättää itsensä, jollei hän ruvennut
ryypiskelemään ja jos hän oli ehdottoman itsekäs -- s.o. jollei hän
auttanut vanhoja vanhempiaan tai pieniä veljiään ja sisariaan taikka
minkänimisiä sukulaisia hänellä sattui olemaan, yhtä vähän kuin
ammattiyhdistyksensä jäseniä tai huonetoveriaan tahikka muita köyhiä
ihmisiä, jotka saattoivat olla nälkään kuolemaisillaan viereisessä
huoneessa.



XIII LUKU.


Samaan aikaan kun Jurgis etsiskeli uutta työpaikkaa, sattui pikku
Kristoforaksen kuolema. Kristoforas oli yksi Teta Elzbietan lapsia, ja
sekä hän että hänen veljensä Juozapas olivat raajarikkoja; jälkimmäinen
oli kerran pudotessaan taittanut jalkansa, ja Kristoforaksella oli
synnynnäinen virhe toisessa lanteessaan, joka teki hänelle kaiken
työnteon, jopa kävelemisenkin mahdottomaksi. Hän oli nuorin Teta
Elzbietan lapsista, ja tämä sanoi usein, että Sallimus oli antanut
tämän lapsipoloisen hänelle rangaistukseksi hänen synneistään. Päivät
päästänsä ryömi pikkunen lattialla likasena pienessä puserossaan, aina
vaikeroiden ja aina ärtyisenä. Lattia oli täynnä rakoja ja niistä kävi
alituisesti hengenvaarallinen veto, joka kylmäsi lasta ja hankki sille
parantumattoman nuhan ja nenänvuodon. Ja kuitenkin oli se äidille
rakkain lapsi -- ehkäpä tämä juuri senvuoksi rakasti sitä, koska se
oli niin raihnas ja heiveröinen. Elzbieta antoi sen tehdä mitä se
ikinä tahtoi, ja usein puhkesi hän itkemään ja valittelemaan, kun
lapsipoloisen vaikerrus saattoi Jurgiksen raivoon.

Ja nyt loppuivat lapsen kärsimykset. Kukaties oli syynä sen kuolemaan
savustettu makkara, jota se oli juuri aamulla syönyt ison annoksen
-- se voi olla valmistettu siitä tuberkelipitoisesta silavasta, jota
oli kielletty viemästä maasta. Ainakin oli lapsi, tuntia sen jälkeen
kun oli syönyt makkaraa, ruvennut surkeasti parkumaan tuskissaan ja
kierittelemään itseään maassa kuin lankeevatautinen. Pikku Kotrina,
joka oli yksin kotona sen kanssa, oli juossut ulos huutamaan apua;
vasta hyvän ajan päästä oli lääkäri saapunut, mutta silloin oli pieni
Kristoforas jo hengettömänä. Kukaan ei häntä erikoisesti surrut --
paitsi Elzbieta parka, joka oli vallan lohduton. Jurgis sanoi, että
kaupungin oli pidettävä huolta ruumiista, sillä heillä ei ollut rahaa
sen hautaamiseen. Kun naispoloinen tämän kuuli, meni hän vallan
suunniltaan; hän väänteli käsiään epätoivoisena, huusi ja itki ja
valitti. Hänen lapsensako köyhäinhautaan -- ja siinä seisoi vieressä
hänen tytärpuolensa ja kuuli mitä Jurgis sanoi, panematta sanallakaan
vastaan! Se riitti jo manaamaan Onan isän haudastansa kiroomaan
tunnotonta tytärtään! Parasta oli, että he kaikki nyt jättäisivät
tämän vaivaisen elämän ja menisivät samaan hautaan!... Vihdoin
tarjoutui Marija avustamaan kymmenellä dollarilla; Jurgis sitävastoin
näytti vielä kovalta ja välinpitämättömältä. Elzbieta itki ja juoksi
ympäriinsä naapuriperheissä, ja hänen onnistui viimein kerjätä kokoon
tarvittavat rahat. Ja siten pääsi pikku Kristoforas hautaan somassa
arkussa, sittekun ensin katolisessa kirkossa oli hänelle luettu
juhlallinen sielumessu; saipa hän oman haudankin ja sille pienen
puuristin. Mutta äitiparka oli monina kuukausina vallan muuttunut;
hänen katseensa tähysteli aina lattiata, jolla pikku poikanen oli
ryöminyt, mutta kun hän ei tätä enää nähnyt, rupesi hän katkerasti
itkemään. "Hänellä ei koskaan ollut iloista hetkeä tässä elämässä",
tapasi hän sanoa. Hän oli ollut raajarikko syntymästään saakka. Mutta
jos hänelle olisi aikanaan apua kyselty, niin olisi ehkä joku suuri
lääkäri voinut parantaa hänen rampuutensa!... Muuan Elzbietan tuttava
kertoi hänelle, että eräs chikagolainen miljonääri oli maksanut
suunnattomia summia eräälle kuuluisalle europalaiselle lääkärille
saadakseen tämän tänne parantamaan hänen pienen tyttärensä, joka oli
kärsinyt samaa vaivaa kuin pikku Kristoforaskin. Ja koska tämä suuri
lääkäri oli tarvinnut ihmisruumiita kokeiluihinsa, oli hän ilmottanut
sanomalehdissä tahtovansa maksuttomasti käsitellä köyhien ihmisten
lapsia -- josta auliudesta sanomalehdet olivat ylistäneet häntä pilviin
saakka. Mutta Elzbieta parka ei ollut tiennyt tästä kaikesta mitään,
sillä ei hänellä eikä hänen ystävillään ollut varaa pitää lehtiä. Mutta
ehkäpä oli hyvä niinkin; sillä eihän heillä kuitenkaan olisi ollut
varaa maksaa ajuria, joka olisi voinut joka päivä viedä heidät lääkärin
luo.

Kun kaikki tämä oli tapahtunut samaan aikaan, jolloin Jurgis oli työtä
vailla, niin täytyy myöntää hänellä olleen synkeätä ja surullista
joka tahollaan. Hänen mielentilansa oli vallan sama, kuin olisi hän
tiennyt jonkun hirveän pedon uhkaavan häntä jossakin elämäntiensä
varrella; ja hän tiesi siitä, mutta tunsi jonkun vastustamattoman
voiman pakottavan häntä eteenpäin vaaraa vastaan. Packingtownissa
saattaa olla tarjona monellaista työtä, ja Jurgis ystävällemme selveni
vähitellen, että hänen myötä tai vastoin tahtoaan täytyi etsiä jotakin
kaikkein halpa-arvoisinta, koska ei mitään parempaa tarjoutunut. Siellä
on muuan toimi, joka on aina avoinna kehnoimmallekin miehelle -- työ
lantatehtaissa!

Miehet puhuivat siitä ainoastaan kuiskaamalla. Tuskin yksi
kymmenestäkään oli milloinkaan koettanut onneaan siellä; muut yhdeksän
olivat tyytyneet huhuihin tai korkeintaan varkain silmänneet porttien
sisäpuolelle. Siellä kerrottiin tapahtuvan asioita, jotka olivat
sata kertaa pahempia kuin nälkään kuoleminen. Jurgikselta kysyttiin,
tahtoiko hän tulla sinne. Ja Jurgis mietti innokkaasti tätä asiaa
itseksensä. Hehän olivat niin köyhiä ja kärsivät kaikkia mahdollisia
uhrauksia -- voiko hän siis hylätä toimen, jota hänelle tarjottiin,
vaikkapa se olisikin niin hirveä kuin tämä? Voiko hän palata kotiin ja
syödä Onan leipää, jota tämä hankki, niin heikko ja surkastunut kuin
olikin, tietäen että hän itse oli kieltäytynyt paikasta, joka kerrankin
oli hänelle tarjoutunut? Ja vaikkapa hän katuisikin tätä kauppaa koko
ikänsä, vaikkapa toimen hirvittävä haju pyörryttäisikin häntä ensi
hetkestä alkaen -- niin olihan hän mies, joka tiesi velvollisuutensa
ja tahtoi tehdä sen! Mutta ehkäpä hänellä ei ollutkaan toivoa sinne
pääsemisestään; pyrkijöitä oli niin monta!

Nämä Durhamin lantatehtaat, jotka valmistivat keinotekoisia
lannoitusaineita koko maailmaa varten, olivat syrjässä muista
rakennuksista. Sinne tuli harvoin katsojia; mutta kenen sieltä todella
onnistui päästä ulos, se tunsi melkein samallaista vapautuksen tunnetta
kuin Dante, joka kertoo käyneensä katselemassa helvetin kauhuja.
Tähän osastoon valui tuosta mahtavasta tehtaasta kaikki likaset,
veriset ja ruttoiset vedet, ja sinne johdettiin salaperäisiä putkia ja
kanavia myöten kaikki haisevat jätteet, joita ei enään muuhun voitu
käyttää. Ken arveli maksavan vaivaa astua sinne vievien korkeiden,
jyrkkien portaiden päähän, tuli muutamiin isoihin saleihin, joissa
joukko miehiä, naisia ja lapsia erilaisilla koneilla sahasivat rikki
valtavissa uuneissa kuivatettuja luita. Heidän keuhkonsa tulivat
tietysti hengityksen kautta täyteen siitä nousevaa ja ilmassa pölisevää
hienon hienoa "sahajauhoa", joka kaikille aiheutti ennenaikaisen
kuoleman. Täällä muutettiin verilätäköt munanvalkuaisaineiksi,
puhumattakaan muista pahanhajuisista valmisteista -- ammoniakista
esim. -- joita keitettiin yhtä pahanhajuisista, sanoin kuvaamattomista
raaka-aineista. Niissä käytävissä ja kellareissa, joissa nämä
käymis- ja kiehuttamistoiminnat suoritettiin, olisi vieras joutunut
yhtä helposti harhaan kuin Kentuckyn kuuluisissa maanalaisissa
kallioluolissa. Ja tässä tomun ja kaikellaisten höyryjen ja kaasujen
täyttämässä ilmakehässä olivat suuret, väkevät sähkölamput kuin
tuikuttavia pikku tähtösiä pilvisellä taivaalla -- punasia ja sinisiä,
vihreitä ja purppurankarvaisia tähtösiä, riippuen niitä ympäröivien
höyryjen laadusta. Näissä kalmanhuoneissa vallitsevalle löyhkälle
löytyy ehkä nimitys litvankielessä, mutta mitään vastaavaa sanaa ei
ole niille suomessa. Ken uskalsi astua tänne sisään, sen piti koota
kaikki rohkeutensa, aivan kuten kylmään veteen heittäytyessä. Hänen
täytyi peittää nenänsä ja suunsa nenäliinallaan, mutta oli sittekin
vaarassa tukehtua tähän sanoin kuvaamattomaan lemuun. Jollei hän siitä
huolimatta säikähtänyt, vaan jatkoi matkaansa, niin rupesivat hänen
korvansa soimaan ja otsa- ja ohimosuonensa paisumaan, kunnes häntä
lopuksi kohtasi ammoniakkihöyryjen turmelema ilma; silloin täytyi
hänen useimmiten kääntyä takasin ja juosta henkensä edestä, kunnes hän
vihdoin pääsi ulos puolitukehtuneena.

Korkeilla ylisillä aivan katon rajassa olivat ne huoneet, joissa
kuivattiin n.s. "tankage'a" -- sitä ruskeata rihmamaista sohjua,
joka eläinten luustosta jäi jälelle, kun kaikki rasva- ja tali- y.m.
aineet olivat tyyten eristetyt siitä. Tämä ruskea raaka-aine
jauhettiin sitte hienoksi pölyksi ja siihen sekotettiin salaperäistä
mutta merkityksetöntä ruskeata kivilajia, jota tätä tarkotusta varten
murrettiin sadoista eri louhimoista, jonka jälkeen näin saatu tavara
kaadettiin säkkeihin ja lähetettiin ulos maailmaan luujauhojen
nimellä. Sitä osti sitte maanviljelijä Mainessa tai Kaliforniassa tai
Texasissa -- ja mikseipä koko avarassa maailmassa -- viidelläkolmatta
dollarilla säkistä ja kylvi pelloilleen; ja monta päivää sen jälkeen
lemusivat pellot ja farmari itse ja hänen renkinsä, jopa vaunut ja
hevosetkin vallan kamalasti tästä aineesta. Työmiehet sanoivatkin, että
he mieluummin viihtyivät hornan alimmissa rikkisaunoissa kuin tässä
miljoonain mädäntyvien eläinraatojen turmelemassa ilmassa.

Työnjohtaja myllyhuoneessa, jossa luut jauhettiin hienoksi, oli
tarkannut Jurgista ja huomannut hänen olevan vahvan ja kelvollisen
miehen. Ja niinpä sattui, että kun Jurgis kello kahden tienoissa tänä
polttavan kuumana päivänä, jolloin kaikki päiväntasaajan hehku näytti
kokoutuvan Packingtownia paistamaan, astui sisään tehtaan ovesta, tunsi
päällysmies heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja viittasi hänet
luoksensa. Kymmenen minuutin kuluttua oli Jurgis riisunut takkinsa ja
liivinsä ja oli täydessä työssä keskellä hirvittävää lemua, jolta hän
koetti jotenkuten suojella itseänsä puristamalla huulensa tiukasti
yhteen.

Työn oppiminen kävi häneltä yhdessä minuutissa. Hän sai lapion käteensä
ja tuli hänen puolen tusinan muun miehen kanssa täyttää pienet kärryt
noilla haisevilla aineilla sekä sitte istahtaa ja katsella ympärilleen,
kunnes toiset tyhjät kärryt saapuivat. Viiden minuutin kuluttua hän oli
päästä jalkoihin peittynyt hienolla pölyllä noista pahalta haisevista
lannoitusaineista, ja hän voi tuskin hengittää. Silloin hän sai sienen
hampaittensa väliin, jotta hengitys kävi mahdolliseksi; mutta sieni ei
estänyt paksua kuorta syntymästä hänen huulilleen ja silmäluomilleen,
ja hänen silmiänsä sokaisi tuo kaikkialla lentelevä hienoimman tomun
kalttainen lantajauho. Pian oli hänen ruumiillaan ja vaatteillaan sama
ruskea väri kuin koko rakennuksella ullakosta lattiaan saakka. Koko
talo oli isojen luukkujen kautta avonainen, niin että kun kävi navakka
tuuli, menetti toiminimi Durham ja K:ni melkoisen osan lantavarastoaan,
joka lenteli ympäri koko seudun saastuttaen ilmaa.

Täällä Jurgis nyt työskenteli paitahihasillaan, lämpömittarin
osottaessa liki 60 °C ja luujauhojen tunkeutuessa hänen ruumiiseensa
jokaisen ihon huokosen läpi. Työskenneltyään muutamia harvoja
minuutteja hän tunsi kovaa päänkipua, ja neljännestunnin kuluttua hän
oli melkein tiedotonna. Veri pulppusi hänen päässään koskena, eikä
hän paljon jaksanut liikutella käsivarsiaan ja käsiään. Mutta hän ei
unohtanut kuluneitten kuukausien puutetta ja hätää -- hän muisteli
pikku Onaansa ja työskenteli edelleen raivoisalla vauhdilla. Mutta
puolta tuntia myöhemmin häntä rupesi ankarasti ylöttämään, jota jatkui
niin kauvan, että hänestä viimein tuntui, kuin olisi hän oksentanut
ulos kaikki sisälmyksensä, ja että hänen vatsansa oli kuin tyhjä säkki.
Päällysmies oli sanonut, että reima mies kyllä kesti tätä työtä, kunhan
hän vain uhrasi kaikki voimansa siihen; mutta Jurgiksesta rupesi
näyttämään, että hänen tässä inhottavassa työssä täytyi vielä uhrata
vatsansakin kaikkine sisällyksineen.

Tämän hirvittävän päivän illalla hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan.
Useimmat miehistä lähtivät päivätyön päätyttyä johonkin kapakkaan
-- kaikki näyttivät pitävän lannoitusaineita ja kalkkalokäärmeen
myrkkyä yhtä vaarallisina, joihin kumpaankin alkoholi oli paras lääke.
Mutta Jurgis oli liian pahoinvoipa voidakseen juoda. Hän kykeni vain
vaivoin hoipertelemaan ulos kadulle ja nousemaan raitiovaunuun.
Mutta siellä syntyi pian kiihkeä levottomuus; kaikki matkustajat
rupesivat aivastelemaan ja pärskymään ja suojelemaan nenäliinoillaan
hajuaistimiaan sekä tähystelemään Jurgista raivoisin katsein. Hän
ei sitä tosin huomannut, mutta kyllä sen että vaunu vallan tyhjeni
seuraavalla vaihteella -- jälelle jäivät vain ajaja, konduktööri ja hän
itse.

Ja kun hän tuli kotiin tuoden mukanaan inhottavan hajunsa, tuntui
hänen kotinsa pian pienoiselta lantatehtaalta, sillä myrkyllinen ja
pahanhajuinen pöly istui puolen tuuman paksuudelta hänen vaatteillaan
ja niillä ruumiinosillaan, jotka olivat olleet paljaina työn aikana;
viikonkaan kestävä ankara pesu ei olisi saanut häntä ja hänen
vaatteitaan puhtaiksi. Hän löyhkäsi niin pahalta, ettei hän itse eikä
kukaan muukaan voinut syödä palaakaan illallispöydässä, vaan koko
perhettä ylötti.

Ja tähän hornaan hän oli sitonut itsensä! Mutta Jurgis kesti sen
kuitenkin. Vähitellen hän tottui siivottomuuteen ja löyhkään, ja
hänestä tuli lantatehtaan työmies koko ijäkseen. Ja vaikkei hän koskaan
kokonaan voinutkaan voittaa inhoaan, lakkasi se kuitenkin vähitellen
vaivaamasta häntä niin paljo, ettei hän olisi voinut tehdä työtä.

Siten kului toinen kesä. Se oli yleensä onnellinen kesä koko maassa, ja
kaikkialla syötiin suunnattomat määrät Packingtownin ihania tuotteita,
joten perheen kaikilla jäsenillä oli riittävästi työtä. He kykenivät
jälleen säännöllisesti suorittamaan vuokransa, voivatpa panna vähin
säästöönkin. Mutta huolista ei kuitenkaan kokonaan päästy. Poikien
esim. täytyi, niin vanhoja ja isoja kuin jo olivatkin, edelleen käydä
ympäri ja myyskennellä sanomalehtiä. Eivätkä he suinkaan oppineet
mitään hyvää kierrellessään kaduilla ja kujilla; he tapasivat siellä
kaikenlaista roskaväkeä, ja heidän puhe- ja käytöstapansa osotti
ilmeisiä merkkejä hyvin huonoista vaikutuksista. He oppivat nopeaan
laskettelemaan meheviä englantilaisia kiroussanoja, poimimaan
sikarinpätkiä kadulta ja polttamaan niitä; he oppivat pelaamaan ja
kokoomaan irstaita paperossilaatikon kuvia. He tiesivät täsmälleen,
missä taloissa huonot naiset harjottivat inhottavaa elinkeinoaan ja
tunsivat kaikkien porttolainpitäjättärien nimet. He tiesivät minä
päivinä nämä pitivät "laitoksissaan" suuria kemuja, joihin ylemmät ja
alemmat poliisimiehetkin ottivat osaa. Vielä pahempi oli, että pojat
vähitellen tottuivat tulemaan kotiin vasta keskiyön aikaan. Niin kauvan
kuin he toivat kotiin puoli dollarisensa päivässä, ei heiltä voinut
kieltää tätä ammattia -- tulihan raha niin kipeään tarpeeseen. Vihdoin
selitti Jurgis, että tällainen elämä heidät kokonaan turmeli. Pitkän
miettimisen ja pohtimisen jälkeen viimein päätettiin, että Vilimas
ja Nikalojus jälleen pantaisiin kouluun, sekä että Elzbieta heidän
sijastaan lähtisi etsimään jotakin työtä; hänen toimiaan kodissa kyllä
hänen nuorempi tyttärensä voisi hoitaa.

Pieni Kotrina oli useimpien köyhien lasten tapaan aikaisin kehittynyt,
pikkuvanha, niinkuin on tapana sanoa. Hänen tuli nyt hoitaa pikku
veljeään, joka oli raajarikko, sekä Jurgiksen ja Onan pienokaista;
hänen tuli keittää ruoka, pestä astiat, lakasta huoneet ja valmistaa
illallinen, kun kaikki toiset tulivat kotiin päivän työstä. Hän oli
ainoastaan kolmetoistavuotias ja pienikasvuinen ikäänsä nähden, mutta
hän toimitti tämän kaiken nurkumatta. Hänen äitinsä oli pari päivää
kierreltyään viimeinkin onnistunut saamaan työtä -- makkarakoneen
käyttämisessä.

Elzbieta oli nyt saanut työtä, mutta hänestä tuntui tämä muutos
joutilaisuudesta kovaan ponnisteluun sangen rasittavalta. Hänen
piti seista joka päivä kello 7:stä aamulla kello puoli 1:teen
saakka päivällä sekä kello 1:stä kello 6:teen asti iltapäivällä
koneensa äänessä. Hän aluksi luuli, ettei hän siinä kauvan kestäisi;
mutta kun hän huomasi ansaitsevansa yhtä paljon rahaa kuin Jurgis
lantatehtaassaan, tyyntyi hän ja jatkoi työtään.

Makkaratehdas oli hauska paikka, jonne maksoi vaivan pistäytyä
muutamiksi minuuteiksi -- kunhan ei vain katsellut siellä
työskenteleviä ihmisiä. Koneet olivat mitä ihmeellisimpiä nähtäviä.
Arvattavasti oli makkaroita ennen täytetty käsin, ja huvittavaa olisi
tietää paljoko ihmisiä oli kadottanut työnsä, kun makkarain täyttämistä
ruvettiin erityisillä koneilla harjottamaan. Itse täyttämistä hoitivat
naiset. Koneissa oli ulkonevia putkia, joiden suulle makkarannahat
pingotettiin; ne voivat olla kahdeksan, jopa kymmenenkin metriä
pitkät, ja naisten tuli silmänräpäyksessä nostaa ne pois, kun tulivat
täyteen, ja panna uusia sijaan. Salin toisessa päässä oli iso
allas, johon valmiit makkarat joutuivat. Nainen, joka seisoi koneen
vieressä, ei saanut päivän kuluessa väistyä siitä hetkeksikään --
hänen täytyi seista siinä tunti tunnilta, päivä päivältä täyttämässä
makkarannahkoja, vaikka olisi ollut kuolemakseen väsyksissä. Se oli
kappaletyötä, ja hänellä oli perhe elätettävänä. Sallimus ja kurjat
taloudelliset lait olivat määränneet niin, ettei hän muulla tavalla
voinut itseään ja omiaan elossa pitää. Siksipä hän työskentelikin kuin
orjatar, pannen koko sielunsa tähän halpa-arvoiseen työhön, suomatta
itselleen siunaamankaan lepoa ja uskaltamatta edes vilahdukseltakaan
katsahtaa niihin komeasti puettuihin naisiin ja herroihin, jotka
kävivät tehdasta katsomassa ja tirkistelivät häntä, kuin olisi hän
ollut villi eläin jossakin markkinasirkuksessa.



XIV LUKU.


Kun nyt perheen jäsenistä yksi työskenteli säilyke- ja toinen
makkaratehtaassa, tulivat he hyvin tuntemaan suuren joukon niitä
huijauksia ja väärennyksiä, joita Packingtownissa lihavalmisteiden
suhteen tehdään. He huomasivat pian, että kun teuraseläimen liha oli
ruvennut mätänemään, hakattiin se hienoksi ja siitä valmistettiin
mitä houkuttelevimpia herkkuja. Jonas tiesi kertoa asioita, jotka
saivat tukan nousemaan pystyyn päässä. Ei mitään, ei kerrassaan mitään
viskattu pois, kaikki käytettiin hyväkseen, kaikesta valmistettiin
ihmisravintoa -- kaikesta muusta paitsi eläinten kuolinhuudoista.

Jonas oli kertonut heille, että liha oli pilautunutta sangen usein
jo ennenkun teuraat oli nylettykään, ja pahaa hajua karkottaakseen
hierottiin lihakappaleita kauvan ja hyvin soodalla sekä huuhdottiin
kiehuvan kuumassa soodalipeässä. Sellaista lihaa myytiin seudun
huokeahintaisiin ruokatarjoiluihin, keitettiin, paistettiin,
rasvattiin sianihralla -- ja saatiin hyvät rahat. Oikeastaan olisi
liha pitänyt haudata syvään maahan ja peittää soralla ja mullalla,
jottei sen haju myrkyttäisi koko tienoota. Mutta täällä "parannettiin"
näitä pilautuneita lihakappaleita kemiallisilla menettelyillä ja
kaupattiin sitte ostonhaluiselle yleisölle kaikenlaatuisina herkkuina,
tuoreina tai suolattuina. Yleisö parka yleensä harvoin tietää, miten
sen kalliilla hinnalla ostamat ruokatavarat ovat syntyneet; jos
jolloinkin tällaisessa rasioidussa lihassa tunnetaan omituista makua,
ei tuskin kenenkään päähän juolahda arvella tehtailijan käyttäneen
mädäntynyttä ja haisevaa raaka-ainetta. Päinvastoin pidetään makua
erityisen hienona ja herkullisena. Näiden lihakappalten suolaamiseen
käytettiin nerokkaita koneita, jotka säästivät sekä aikaa että kuluja.
Erityisesti ihmeteltävä oli muuan kone, jossa oli ontelo neula ja sen
toisessa päässä pumppu; kun sitä käyttävä mies työnsi neulan lihaan
ja polki muutaman kerran pumppua jalallaan, tuli koko liha- tai
silavakappale niin täyteen suolavettä ja etikkaa, ettei mädäntyneen
hajua eikä makua enää lainkaan erottanut. Kaikki maistoi ja hajusi
vain suolavedelle ja etikalle. Mutta odotellessaan tätä ihmeparannusta
täyttivät pilautuneet lihakasat koko suunnattoman avaran huoneen niin
hirvittävällä löyhkällä, ettei ihminen voinut kauvan siinä oleskella.
Kun kaikki liha oli saatu savustetuksi, huomattiin usein paljon siitä
sittekin, kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta, vallan
eltautuneeksi. Tehtaan ensi vuosina oli näitäkin perin pilautuneita
valmisteita myyty nimellä "kolmannen luokan tavaraa", mutta myöhemmin
oli joku nerokas sielu keksinyt uuden nimen samalle tavaralle, jota nyt
kutsuttiin "luumehuksi". Pahin haju ja maku poistettiin työntämällä
liha-aineeseen hehkuvan kuumia rautalevyjä. Tämän keksinnön jälkeen
ei enää puhuttu "ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta luokasta" --
kaikki oli vain "ensi luokan tavaraa". Tehtailijat keksivät alinomaa
uusia menetelmiä ja uusia nimityksiä -- he laskivat kauppaan "luuttomia
liikkiöitä", jotka sisälsivät kaikkein surullisimmat jätteet sioista
laatikoihin ahdettuina; "Kalifornian liikkiöitä", sikojen etulapoja
isoine luunikamineen, joista melkein kaikki liha oli kaluttu pois; ja
"nahallista silavaa", valmistettua kaikkein vanhimmista sioista, joiden
nahka oli niin karkeata ja raskasta, ettei kukaan sitä huolinut ostaa
-- s.o. ennenkun vasta keitettynä ja kauniiksi värjättynä "pääsylttynä".

Elzbietan käsiin ei makkaraosastossa tullut ainoatakaan kinkkua,
joka ei olisi ollut täysin mädäntynyt. Mutta jauhettuina isoissa
lihamyllyissä, jotka tekivät aina 2,000 pyöräystä minuutissa, ja
sekotettuna puolella määrällä parempaa lihaa menetti pilautunut liha
eltautuneen makunsa ja hajunsa. Kukaan ihminen ei kysellyt, mitä
aineita makkaroihin oikein pantiin; Europasta tuli tosin alituisesti
takasin vanhaa makkaraa, joka oli hylätty kelvottomana ja oli jo vallan
valkeaa homeesta, mutta siihen lisättiin booraksia ja glyseriiniä
ja se työnnettiin uudelleen lihamyllyn suppiloihin ja valmistettiin
kotimaista tarvetta varten. Siellä käytettiin lihaa, joka oli ollut
jaloissa tallattavana lattialla, loassa ja sahanjauhoissa, ja jossa
oli biljooneja basilleja ja tuberkeleita -- lihaa, jota oli säilytetty
avaroilla ylisillä ja jota vuotavista katoista valuvat sateet olivat
huuhdelleet ja tuhannet rottaparvet käyneet maistelemassa. Ylisillä
oli liian pimeätä, jotta siellä olisi voinut mitään nähdä, mutta mies
voi työntää kätensä lihakasoihin ja vetää niistä esiin kourallisia
rotanlantaa. Nämä rotat olivat oikeana vitsauksena teurastamoissa,
ja miehet koettivat senvuoksi tappaa niitä myrkkyleivillä; niitä
kuoli joukottain, ja rotat, leivät ja liha pantiin yhdessä menemään
suppiloihin... Tämä ei ole mitään satua eikä leikkipuhetta. Liha
pantiin kärryille alas tehtaaseen vietäväksi, ja mies, joka lykkäsi
kärryjä, ei olisi huolinut viskata pois rottaa vaikka olisi sellaisen
nähnytkin -- ja menipä makkaroihin mukana aineita, joihin verraten
yksin myrkytetyt rotatkin olivat oikeita herkkupaloja. Miehillä ei
ollut mitään paikkaa missä pestä käsiään ennen päivällistä, ja niinpä
heille oli tullut tavaksi pestä niitä siinä vedessä, johon makkaraliha
pantiin. Siellä oli savustettujen kinkkujen luutyviä, suolatun lihan
jätteitä ja kaikenlaisia kasvimädännyksiä, jotka olivat viruneet
vanhoissa sammioissa tehtaiden kellareissa. Oli eräitä töitä, joista
tehtaanomistajat maksoivat urakkakaupalla, ja sellaisiin kuului näiden
jättiläissammioiden tyhjentäminen, joihin kaikenlaiset inhat jätteet
aikojen kuluessa oli koottu. Tämä työ suoritettiin joka kevät; ja
sammioissa oli likaa ja ruostetta, vanhoja nauloja ja seisonutta vettä
-- ja kärryllinen kärryllisen jälkeen tuotiin tätä ihanata seosta ylös
päivänvaloon ja lapioitiin suppiloihin yhdessä tuoreen lihan kanssa
muutettavaksi ihmisravinnoksi. Osa valmisteista myötiin "savustettuna
makkarana" -- mutta kun savustaminen vei aikaa ja tuli kalliinlaiseksi,
saatettiin tavara kemialliseen osastoon, jossa sitä säilystettiin
booraksilla ja värjättiin ruskeaksi gelatiinilla. Kaikki makkarat
tulivat samasta altaasta, mutta kun ne varustettiin kääreillä, saivat
ne nimen "erityisen hienoa" ja maksoivat kaksi senttiä enemmän naulalta.

Tällainen oli se uusi ympäristö, johon Teta Elzbieta oli sijoitettu,
ja tällaista se työ, jota hänen oli pakko tehdä. Se oli tympäsevää,
raaistuttavaa ja eläimellistä työtä; hänellä ei ollut aikaa ajatella
mitään muuta kuin juuri sitä. Hän oli vain osa siitä koneesta, jota
hän käytti -- osa, joka ei saanut silmänräpäykseksikään levähtää
muun koneiston väsymättä pyöriessä. Vain yhden ainoan edun toi tämä
julma työ mukanaan -- hän kävi vähitellen vallan tunnottomaksi. Aste
asteelta hän vajosi täydelliseen tylsyyteen -- hän kävi puhumattomaksi.
Joka ilta hän tapasi Jurgiksen ja Onan, ja yksissä kaikki kolme
astelivat kotiin vaihtamatta sanaakaan keskenään. Yksinpä Onakin oli
käynyt mykäksi -- hän, joka aina oli lauleskellut kuin leivonen. Ona
parka! Hän oli sairas ja ylen rasittunut, niin että hän tuskin jaksoi
laahustaa itseään iltasin kotiin tehtaasta. Ja kun he sitte olivat
syöneet laihan illallisensa, eivät he enää puhelleet keskenään kuten
ennen, koska heillä nyt oli vain surkeuksia kerrottavana, vaan ryömivät
sijoilleen ja nukkuivat raskaasti kuin eläimet, kunnes oli taasen aika
nousta ylös, pukeutua kynttilän valossa ja lähteä jälleen koneittensa
ääreen. He olivat niin tylsiä ja jäykistyneitä, etteivät paljon
kärsineet nälästäkään enää; ainoastaan lapset ruikuttelivat, kun ruokaa
ei ollut heille riittämään asti.

Mutta Onan sielu ei ollut kuollut -- ei kenenkään heistä sielu ollut
kuollut, vaan ainoastaan horroksissa. Silloin tällöin ne heräsivät,
ja nämä hetket olivat hirmuisia. Muistojen tie aukeni sepo selälleen,
vanhat riemut kurottelivat käsivarsiaan heitä vastaan, vanhat toiveet
ja unelmat kutsuivat heitä; mutta silloin he tunsivat nykyisen
elämäntaakkansa painavan äärettömän raskaana heitä. He eivät juuri
huutaneet ääneen sen painon alla; mutta he tunsivat ahdistusta, joka
oli hirvittävämpi kuin kuolemantuska. Oli asia, josta ei mielellään
puhuttu -- josta yksikään ihminen maailmassa ei mielellään puhu --
omasta elämäntappiostaan.

He olivat lyödyt; he olivat kadottaneet pelin; heidät oli lakastu
syrjään kuin rikkatunkio. Tämä tosiasia ei ollut siltä vähemmän
surullinen, että se hiljaa ja äänettömänä tunnettiin, että sen syynä
olivat loppumattomat verot ja korot ja ruokatavaralaskut. He olivat
unelmoineet vapaudesta, kunniallisesta ja hyvästä työstä, jolla
voisivat elättää itsensä ja kasvattaa lapsensa kelpo kansalaisiksi.
Mutta nyt oli kaikki lopussa -- he olivat uskaltaneet elämänsä ja
tulevaisuutensa panokseksi tähän vaaralliseen peliin, jonka nyt olivat
menettäneet. Kuusi pitkää surullista vuotta oli vielä edessä, ennenkun
he olivat täysin suoriutuneet kaikista talonhinnan maksueristä; ja sitä
surullisempi oli nyt huomio, ettei kenkään heistä enää kestäisi kuutta
vuotta sellaisessa työssä kuin heillä nyt oli. He olivat hukassa,
heillä ei enää ollut mitään toivoa, ei mitään pelastusta. Heistä oli
tämä suuri kaupunki, jossa he nyt elivät, kuin ääretön valtameri,
erämaa, hauta. Niin usein tulivat nämä ajatukset Onalle yön aikaan,
kun hän sattui heräämään! Hän koitteli jälleen nukahtaa, peläten
oman sydämmensä sykintää ja ollen näkevinään itse ruumiillisentuneen
elämänkauhun verestävät silmät edessään. Kerran oli hän huudahtanut
ääneen pelosta ja herättänyt Jurgiksen, joka oli kavahtanut pystyyn
ja ristinyt silmiään. Sen jälkeen hän oppi valvomaan hiljaa. Heidän
mielensä enää harvoin yhtyivät; tuntui kuin olisivat heidän toiveensa
olleet haudatut erikseen toisistaan.

Jurgiksella miehenä taas oli omat huolensa. Hänen kohtaloaan johdatti
toinen tähti. Hän ei ollut koskaan puhunut murtuneista toiveistaan
kellekään, eikä olisi sallinut kenenkään muunkaan niistä puhelevan
-- hän ei ollut edes tunnustanut niitä itselleenkään. Nyt vaati tämä
taistelu kaikki hänen miehekkäisyytensä ja voimansa -- eivätkä ne
parilla kertaa edes riittäneetkään. Jurgis oli oppinut juomaan.

Hän työskenteli lantatehtaassa, tuossa hehkuvassa hornan kattilassa,
päivä päivältä, viikko viikolta, kunnes hänen ruumiissaan ei ollut
enää ainoatakaan kivutonta paikkaa, kunnes kaikki valtameren hyrskyt
tuntuivat kuhisevan hänen päässään ja kaikki korkeat talot tanssivat
hänen silmissään, kun hän iltasin laahusti itseään kotiin työstään.
Ja kaikkeen tähän hirmuun ja kauheuteen löytyikin pelastus -- hänhän
voi juoda! Hän unohti silloin kipunsa, unohti koko elämänsä taakan;
hän näki jälleen selvästi, tuli ajatustensa, tunteidensa ja tahtonsa
herraksi. Hänen kuollut minuutensa heräsi jälleen eloon hänessä, ja hän
voi löytää itsensä nauravana ja leikkipuheita laskevana tovereitten
joukossa. Hänestä tuli jälleen mies, tuli elämänsä herra.

Jurgiksen oli vaikeata nauttia enempää kuin pari kolme ryyppyä. Ensi
ryypyn otettuaan hän sai syödä ilmaiseksi suupalan, ja hän uskotteli
itselleen että se oli edullista; toisella ryypyllä hän sai syödä
toisenkin palan. Mutta vihdoin hän ei voinut enää mitään syödä, ja
silloin tuntui pelkästä ryypystä maksaminen kerrassaan suunnattomalta
tuhlaukselta, johon hänen vuosikausia nälkää nähnyt luontonsa pani
vastalauseen. Eräänä päivänä hän kuitenkin rohkeni sukeltaa syvemmälle
ja joi kaikki pennit mitä hänellä taskuissaan oli sekä tuli kotia
humaltuneena. Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin moniin vuosiin.
Mutta kun hän sitte heräsi, oli hän kipeä ja häpesi käytöstään.
Nähdessään perheensä surun hän rupesi laskemaan rahojaan, ja kun hän
näki kuinka paljon hän oli tuhlannut, tuli hänelle kyyneleet silmiin ja
hän päätti ruveta taistelemaan juoppouspahetta vastaan.

Se oli loppumatonta taistelua. Jurgis ei sitä voimainsa takaa
käynytkään; hän vain yksinkertaisesti tunsi, että hänessä aina oli
sisällinen taistelu vallalla. Hänelle, jonka elämä oli pelkkää
kurjuutta ja toivottomuutta, oli katua pitkin käyminen samaa kuin
kiusaukseen heittäytyminen. Jokaisessa kadunkulmassa -- ehkäpä kaikissa
neljässäkin -- oli varmasti krouvi, ja jossakin kulmien välissä samaten
-- ja jokaisella niistä oli oma viehätyksensä. Milloin tahansa, tullen
ja mennen, ennen päivännousua ja pimeäntulon jälkeen, hohti niistä
hänelle vastaan valoa ja lämpöä, henki kuuman ruuan tuoksua, kuului
soittoa ja näkyi ystävällisiä kasvoja. Jurgiksessa paloi himo, kun
hän astui katua ylös ja alas Ona käsivarrellaan; mutta hän puristi
vaimoaan kiinteämmin rintaansa vasten ja astui nopeampaan. Oli surkeaa
jos Ona tulisi tietämään hänen himostaan -- häntä vallan pöyristi
sellainen ajatus; asia ei itsessään ollut mikään hupainen, ja Ona ei
koskaan ollut maistanut mitään eikä siis voinut käsittää sitä. Mutta
joskus, kun taistelu hänessä oli kirein, hän miltei toivoi Onankin
oppivan juomaan, jottei hänen itsensä olisi tarvinnut hävetä hänen
läsnäollessaan. He voisivat juoda yhdessä ja paeta hetkeksi kauhun
ajatuksia.

Tuli viimein aika, jolloin Jurgiksen koko tietoinen elämä keskittyi
tähän aatteeseen. Häneen tuntuivat pahat henget ottaneen asuntonsa,
sillä hän alkoi vihata Onaa ja koko perhettä, koska nämä seisoivat
hänen juomahimonsa tiellä. Hän rupesi ajattelemaan olleensa hullu, kun
meni naimisiin. Nyt piti hänen luovuttaa ansionsa perheen ylläpitoon
eikä voinut juoda sitä suuhunsa. Naimisensa kautta hän oli myynyt
itsensä orjuuteen, sen takia hänen täytyi iankaiken työskennellä
teurastamoissa. Jos hän olisi ollut naimaton, olisi hän voinut saada
paikan pakkaushuoneissa kuten Jonas. Hänen toverinsa lantatehtaassa
olivat kaikki semmoisia ihmisiä, joiden ajanlasku ei perustunut
almanakkaan, vaan niiden päihtymysten muisteluun, joita he olivat
ennättäneet itselleen hankkia; ja kaikki heidän pyrintönsä tarkottivat
vain uusien päihtymysten hankkimista. Mutta hänen tuli sen sijaan tuoda
kotiin jok'ainoa penni jonka ansaitsi -- hän ei voinut lähteä toisten
miesten kera ulos kapakoihin päivällisaikana, vaan oli pakotettu
istumaan lantakasalle ja siinä syömään mukanaan tuomansa murkinan.

Näin hän ei kuitenkaan aina ajatellut; hän rakasti vielä perhettään.
Mutta juuri nyt tuli hyvin surullinen aika. Pikku Antanas, joka
muuten aina oli häntä tervehtänyt sydämmellisellä hymyllään hänen
kotia tullessaan, ei enää voinut hymyillä, sillä lapsiparan kasvot
olivat vallan turvonneet ja täynnä rumia, punasia märkäpaisumia. Hän
oli sairastanut kaikkia mahdollisia lastentauteja -- tulirokkoa,
silmärauhasten tulehtumista ja hinkuyskää; nyt hänessä oli tuhkarokko.
Ketään muuta ei ollut kotona häntä hoitamassa kuin pieni Kotrina; ja he
olivat liian köyhiä hankkiakseen lääkärinapua. Lattia oli rakoja täynnä
-- mutta jos pienoinen tautinsa aikana sai kärsiä vetoa, oli hän varman
kuoleman oma. Öisin hän potki peitteen päältään, eikä ketään ollut
valvomassa hänen luonaan ja peittelemässä häntä, sillä kaikki nukkuivat
kuin tukit päivän rasituksista väsyneinä. Hän sai virua kurjalla
vuoteellaan ja huudella tuntikausia, ilman että kukaan kuuli häntä.

Ja kaiken kurjuuden huipuksi tuli, että Onakin tähän aikaan kääntyi
kipeäksi. Hän oli jälleen raskaana, mutta hänen täytyi siitä
huolimatta käydä työssä. Odotettu tapaushan tulisi kuitenkin ennemmin
tai myöhemmin kahlehtimaan hänet kotiin, jonka vuoksi hänen oli
ansaittava rahaa niin kauvan kuin voi. Hän oli sitäpaitsi käynyt
ylen hermostuneeksi. Hän kärsi hirveätä päänkipua sekä puhkesi
usein itkemään ilman mitään näkyvää aihetta. Usein hän tuli kotiin
työstänsä myöhään illalla vapisten kuin haavanlehti ja vaikerrellen;
tavallisesti hän silloin viskautui vuoteelleen ja rupesi itkemään.
Monesti hän oli hysteerillinen, milteipä mielipuoli, ja pelotti
Jurgiksen puolikuoliaaksi säikähdyksestä. Elzbieta selitti, ettei
tällä ollut mitään merkitystä, koska naiset raskaina ollessaan
tavallisesti käyttäytyvät sillä tapaa. Ja paljon muuta järkevää
puheli muori hänelle; mutta Jurgis oli vallan lohduton. Eihän Ona
edellisellä kerralla ollut tuollainen! Raskaus ei siihen ole syynä,
vaan se orjanelämä, johon hän oli tuomittu. Se tulee tuuma tuumalta
viemään häneltä hengen. Hän ei ole luotu sellaiseen työhön; ei kukaan
nainen maailmassa voi sellaista elämää kestää. Heidän ei olisi pitänyt
mennä naimisiin eikä hankkia lapsia maailmaan; ei kukaan työmies saisi
naida ja siittää uutta orjansukua. Jos hän, Jurgis, olisi tiennyt,
että naiset olivat noin heikkoja ja heiveröisiä olentoja, olisi hän jo
alussa kääntänyt silmänsä pois heistä. Siten hän puheli tovin aikaa,
tullen itsekin puolittain hysteerilliseksi, mikä seikka niin isossa
miehessä näytti kovin eriskummaiselta. Onan oli pakko hillitä tuskansa
ja heittäytyä hänen syliinsä, pyydellen häntä tyyntymään ja lopettamaan
vaikerruksensa, koska hän muka jo oli parempi ja tuli vielä vallan
terveeksi. Siten hän makasi ja hautasi surunsa miehensä olkaa vasten,
Jurgiksen katsellessa häntä arasti ja avuttomasti kuin haavotettu
eläin, kuin näkymättömien vihollisten maalitaulu.



XV LUKU.


Nämä onnettomuudet alkoivat kesällä; ja joka hetki koetti Ona
lohduttaa miestään sanomalla, että ne eivät enää uusiutuisi ja että
kaikki jälleen kääntyisi hyväksi; mutta turhaan. Jokainen uusi
kohtaus järkytti yhä enemmän Jurgiksen mieltä ja teki hänet yhä
kovakorvaisemmaksi Elzbietan vakuutteluille; ja hän rupesi uskomaan,
että kaiken tämän takana oli jokin hirvittävä asia, josta hänen ei
sallittu tietää. Joskus näiden sairauden purkausten aikana hän väijyi
Onan silmiä ja näki niissä ilmeen kun vainotulla otuksella; niissä
näkyi tuskaa ja epätoivoa ja aina välillä tuota hänen mielipuolista
raivoaan. Ainoastaan siitä syystä, että itsekin oli niin jähmettynyt ja
muserrettu, ei Jurgis ruvennut elämään hurjemmasti kuin ennen -- hän
vain eli kuin tylsä kuormahevonen, jolla on käsitystä ainoastaan siitä
hetkestä, joka kulloinkin on.

Talvi oli taasen tulossa, ankarampana ja uhkaavampana kuin konsaan
ennen. Oltiin lokakuussa, ja joulukiireet alkoivat. Teurastamoissa oli
täysi työ sellaisten ravintoaineiden valmistamisessa, joita juhlina
syötiin; ja Maria, Elzbieta ja Ona, jotka olivat vain koneenosia,
saivat senvuoksi työskennellä 15-16 tuntia päivässä. Siinä ei ollut
mitään valitsemisen varaa; mitä töitä tehtaissa tehtiinkin, niitä
heidän täytyi tehdä, jos mielivät pysyä paikoissaan; sitäpaitsi sen
kautta heidän tulonsa lisäytyivät muutamilla kolikoilla, ja sentähden
he ponnistelivat voimiaan kuin piiskatut hevoset. Heidän oli oltava
työssä joka aamu kello 7, päivällisensä he saivat syödä puolipäivän
aikaan, ja sitte taas oli aherrettava kello 10:een tai 11:een asti
illalla saamatta enää suupalaakaan ruokaa. Jurgis tahtoi odotella
heitä auttaakseen heitä yön tullen kotiin, mutta he eivät sallineet
sitä; lantatehtaissa ei näet tarvinnut työskennellä ylimääräisillä
tunneilla, eikä hänellä ollut paikkaa missä odotella heitä, kapakoita
lukuunottamatta. Kukin sai hoiperrella ulos pimeään ja pyrkiä siihen
kadunkulmaan, jossa heidän oli määrä yhtyä, tai jos toiset jo olivat
menneet kotia, alottaa yksin tuo kauhea paluumatka. Vihdoin kotia
päästyään he olivat aina niin jähmettyneitä, etteivät jaksaneet
syödä eikä riisuutuakaan, vaan heittäytyivät sijoilleen kengät
jalassa ja makasivat kuin pölkyt. Jos he kesken väsyivät, olivat
he auttamattomasti hukassa; mutta jos he kestivät, voivat he saada
tarpeeksi hiiliä talveksi.

Paria päivää ennen adventtia tuli lumimyrsky. Se alkoi iltapäivällä, ja
illan tullen oli lunta maassa kahden tuuman paksuudelta. Jurgis päätti
jäädä vartoomaan naisia saattaakseen heidät kotiin tuossa rajuilmassa,
mutta meni ensin kapakkaan lämmittelemään ja otti siellä pari ryyppyä;
mutta pakeni sitte juomahimon paholaista ja juoksi kotia. Hän laskeutui
sänkyyn odottelemaan heitä, mutta nukahtikin heti paikalla. Kun hän
jälleen avasi silmänsä, oli hän painajaisen kynsissä ja näki Elzbietan
puristelevan häntä kaikin voimin ja huutaen kovaa. Aluksi hän ei ollut
tajuta mitä muorilla oli sanomista -- "Ona ei ollut tullutkaan kotiin!"
Hän kysyi paljoko kello oli. Oli aamu -- aika nousta ylös. Ona ei ollut
tullut kotiin koko yönä! Ja ilma oli jäätävän kylmä, ja lunta jalan
paksuudelta ulkona.

Jurgis oli yhdellä hyppäyksellä jalkeillaan. Marija huusi pelosta
ja lapset vaikeroivat -- pikku Stanislovas etenkin, jolla taasen
oli lumenkauhut edessään. Jurgis, joka oli maannut vaatteet päällä,
ei senvuoksi tarvinnut aikaa pukeutumiseen, vaan otti hattunsa ja
säntäsi ulos. Mutta kadulle tultuaan hänestä rupesi tuntumaan, ettei
hänen tarvinnut sentään noin kiiruhtaa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut
aavistustakaan minne mennä. Oli vielä yhtä pimeä kuin sydänyön aikaan,
ja paksuja lumihiutaleita putosi; oli niin hiljaista kaikkialla, että
hän oli kuulevinaan niiden putoavan. Seisoessaan siinä ja epäröidessään
muutaman silmänräpäyksen hän oli lumettunut aivan valkeaksi.

Nyt hän rupesi juoksemaan teurastamoita kohti. Tiellä hän kyseli
joka kapakasta, olisiko nähty hänen Onaansa. Joko oli tämä joutunut
heittiöiden käsiin kotimatkalla, tai oli onnettomuus kohdannut häntä
tehtaassa noiden kirottujen koneiden puolelta -- niin hän ajatteli, ja
hänen sydämmensä väpätti tuskasta. Hän juoksi siihen osastoon, jossa
Ona työskenteli, ja kysyi eräältä yövartijalta. Mitään onnettomuutta ei
ollut sattunut eilispäivän kuluessa, sai hän vastaukseksi. Konttorissa,
jonne hän sitte kääntyi, vastattiin hänelle Onan jättäneen sinne
takasin työmerkkinsä yön tienoissa, joka varmasti todisti hänen
päättäneen työnsä ja lähteneen kotiansa.

Muutapa hänellä ei nyt ollut tehtävänä kuin odottaa. Pitääkseen itseään
lämpimänä hän rupesi kävelemään edestakasin yhä paksunevassa lumessa.
Pian alkoi jälleen toimeliaisuus tehtaitten alueella; hän näki porttien
läpi, miten teuraseläimiä vietiin talleista teurastamoihin, ja pitkin
tietä kulki pieniä, äsken teurastetulla lihalla täytettyjä vaunuja
matkalla jäähdytyshuoneisiin. Ennen päivänkoittoa saapui työläisparvi
toisensa perästä, kaikki väristen vilusta ja heilutellen eväspussejaan,
kulkiessaan poloisen Jurgiksen ohi. Hän asettui erään portinvartijan
tupaan kuuluvan akkunan alle, koska hän siitä virtaavassa valossa voi
erottaa ohikulkijat. Mutta lunta tuli niin tiheästi, että hän vain
vaivoin voi vakuuttaa itseään, ettei Ona ainakaan ollut näiden joukossa.

Kello tuli seitsemän -- se tunti, jolloin suuri teurastuskoneisto
pantiin käyntiin. Jurgiksen olisi pitänyt olla paikallansa
lantatehtaassa; mutta sen sijaan hän yhä odotteli tuskasta
jähmettyneenä Onaa. Kului vielä viisitoista kauheata minuuttia,
ennenkun hän näki naishaamun sukeltavan esiin lumipyryn keskeltä. Hän
juoksi sitä kohti huutaen ääneensä. Se oli Ona, joka juoksi henkensä
edestä; kun hän huomasi miehensä, hoiperteli hän tätä kohti ja
puolittain kaatui hänen kurotettuun syliinsä.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Jurgis kiivaasti. "Missä sinä olet
ollut?"

Kului tuokio, ennenkun Ona kykeni läähätykseltään puhumaan.

"Minä en voinut mennä kotiin", vastasi hän epätoivoisella äänellä.
"Lumi -- ymmärrätkö -- kaikki raitiovaunut olivat pysähtyneet."

"Mutta missä sitte olit yön?"

"Minä menin erään tutun kanssa hänen kotiinsa" -- läähätti Ona --
"tunnethan Jadvygan?"

Jurgis henkäsi helpotuksesta. Mutta sitte hän huomasi vaimonsa
vapisevan ja nyyhkivän, kuten aina noiden hermokohtausten alussa, joita
hän niin pelkäsi.

"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti hän vielä kerran. "Mitä on
tapahtunut?"

"Oi Jurgis, olen pelännyt niin, niin kovin", sanoi Ona, syleillen
kiihkeästi miestään. "Olen ollut niin sanomattoman onneton."

He olivat nyt lähellä portinvartijan valaistuja akkunoita ja muita
ihmisiä. Jurgis vei hänet syrjemmäksi ja kysyi vallan suunniltaan
säikähdyksestä:

"Mitä sillä tarkotat?"

"Olen niin hirveän peloissani", nyyhkytti Ona. "Tiesinhän ettet voinut
arvata, missä minä olin, ja olin levoton, kun en tiennyt mitä sinä
oikein voit tehdäkään. Mieleni teki niin päästä kotiin, mutta olin niin
väsynyt, niin väsynyt. Oi Jurgis, oma Jurgikseni!"

Jurgis oli niin iloinen saadessaan vaimonsa takasin, ettei hän muuta
ajatellutkaan kuin tätä iloaan. Kuitenkin täytyi hänen nyt erota
Onasta sen osaston portilla, jossa tämä työskenteli. Mutta tiellä
omaan työpaikkaansa hän näki koko ajan silmiensä edessä hänen kalpeat
kasvonsa ja silmänsä, joista sanaton pelko tuijotteli.

Kului taasen lyhyt aika. Joulu oli jo käsissä; paksu lumivaippa peitti
vielä maan, ja uudet lumisateet sitä vain kasvattivat. Joka aamu
Jurgis puolittain kantoi vaimonsa työpaikalle, horjuen hänen kanssaan
eteenpäin synkän pimeyden halki. Mutta viimein -- eräänä yönä tuli
siitä loppu.

Oli vain kolme päivää jouluun. Keskiyönaikaan tulivat Marija ja
Elzbieta kotiin ja nostivat aika melun, kun eivät huomanneetkaan Onaa
kotiin palanneeksi. Molemmat olivat menneet kohtaamaan häntä sovittuun
kadunkulmaan; ja hyvän aikaa turhaan odotettuaan he olivat menneet
siihen huoneeseen, jossa hän työskenteli, mutta saaneet siellä tietää,
että kaikki kääreitä ompelevat naiset olivat jo päättäneet työnsä tunti
sitten ja lähteneet tiehensä. Tänä iltana ei ollut satanut lunta, eikä
myöskään ollut erityisen kylmä; mutta Ona ei vieläkään ollut saapunut!
Jotakin perin vakavaa täytyi olla tapahtunut tänä iltana.

He herättivät Jurgiksen, joka istahti sänkynsä laidalle ja kuunteli
murahdellen heidän kertomustaan. "Hänen on tietysti taasen täytynyt
mennä Jadvygan mukana", hän sanoi; "Jadvyga asuu vain sadan askeleen
päässä teurastamoista, ja hän lienee ottanut Onan mukaansa." Mitäpä
hänelle olisikaan tapahtunut -- ja vaikkapa olisikin, ei tässä nyt
mitään voinut tehdä ennen aamua. Jurgis paneutui uudelleen makuulle ja
kuorsasi jo, ennenkun molemmat naiset olivat ehtineet ovesta ulos.

Mutta huomenissa hän kuitenkin oli ylhäällä tuntia ennen tavallista
aikaa. Hän tiesi, että Jadvyga Marcinkus asui teurastamoiden toisella
puolen, Halsted Streetin varrella, yhdessä äitinsä ja sisartensa kanssa
pienessä kellarikerran huoneessa -- sillä hänen sulhasensa Mikolas oli
äskettäin kadottanut toisen kätensä verenmyrkytyksen takia, ja heidän
naimapuuhansa olivat sen kautta menneet ainiaaksi myttyyn. Jurgis
näki valon paistavan Jadvygan huoneesta; ja kulkiessaan sen ohi kuuli
hän siellä jotakin paistettavan. Hän koputti ovelle ja oli puolittain
varma, että Ona juuri tulisi avaamaan.

Mutta sen sijaan oli se Jadvygan pieni sisar, joka tirkisti häntä
vastaan ovenraosta. "Missä on Ona?" kysyi Jurgis.

"Onako?" toisti lapsi, hämmästyneenä katsellen häntä.

"Niin, eikö hän ole täällä?"

Jurgis hävähti taapäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Jadvyga
ovelle, tirkistellen ulos pimeään lapsen pään ylitse. Nähtyään kuka
siellä oli, katosi hän näkyvistä, sillä hän oli vielä puolipukeissa.
Jurgiksen täytyi antaa hänelle anteeksi, hän sanoi; hänen äitinsä oli
hyvin kipeä --

"Eikö Ona ole täällä?" kysyi Jurgis, ollen liian kiihkoissaan
antaakseen hänen puhua loppuun.

"Onako -- ei!" lausui Jadvyga. "Miksi luulette hänen olevan täällä?
Onko hän sitte sanonut tulevansa tänne?"

"Ei", Jurgis vastasi. "Mutta hän ei ole tullut kotiin, ja siksi luulin
hänen olevan täällä samoin kuin edelliselläkin kerralla."

"Edellisellä kerrallako?" kysäsi Jadvyga ilmeisesti ymmällä ollen.

"Niin, sillä kerralla kun hän vietti yönsä täällä!" sanoi Jurgis.

"Sen täytyy olla erehdystä", vastasi Jadvyga nopeasti. "Ona ei koskaan
ole viettänyt yötään täällä."

Jurgis tuskin kykeni käsittämään hänen sanojaan. "Kyllä -- kyllä!" hän
huusi. "Kaksi viikkoa sitte, Jadvyga! Hän kertoi minulle niin -- sinä
yönä, jolloin pyrysi eikä hän voinut tulla kotiin."

"Tässä täytyy olla joku erehdys", tyttö yhä vakuutti. "Hän ei ole ollut
täällä."

Jurgis horjahti, niin että hänen täytyi nojautua ovenpieleen. Ja
hätäytyneenä Jadvyga -- sillä hän piti Onasta -- avasi oven selälleen,
koettaen koota yöpukuaan paremmin ympärilleen.

"Oletteko varma, ettette ole häntä väärinymmärtänyt?" hän huudahti.
"Hänen täytyi tarkottaa jotakin toista paikkaa. Hän --"

"Ei, hän sanoi olleensa täällä", väitti Jurgis vastaan. "Hän kertoi
minulle kaikellaista täältä -- mitä te teitte ja sanoitte. Oletteko
varma, ettei hän ollut täällä. Ettekö ole vain unohtanut? Ehkä olitte
poissa?

"Ei -- Ei!" huudahti tyttö. Ja sitte kuului tyytymätön ääni huoneesta
-- "Jadvyga, sinä vilustutat lapsen. Pane ovi kiini!"

Jurgis seisoi vielä puoli minuuttia ulkopuolella, sopertaen
hämmästystään kahdeksannes-osa-tuuman levyisestä oviraosta, jonka
Jadvyga enää oli jättänyt auki; ja sitte kun hänellä ei enää ollut
mitään puhuttavana, pyysi hän anteeksi ja poistui.

Hän käveli eteenpäin puoleksi huumautuneena, tietämättä minne meni. Ona
oli pettänyt hänet! Hän oli valehdellut hänelle! Ja mitähän kaikki tämä
merkitsi? Mitä mahtoi olla tapahtunut? Ja missä Ona nyt olikaan? Hän
tuskin voi käsittää näitä asioita -- vielä vähemmän ratkaista niitä;
mutta sadottain hurjia epäilyksiä hyökkäsi hänen kimppuunsa, tunto
jostakin auttamattomasta onnettomuudesta valtasi hänet tykkänään.

Kun ei mitään muutakaan tällä hetkellä ollut tehtävissä, meni hän
tehtaan portille ja asettui sen viereen katselemaan. Hän odotteli
siinä, kunnes kello oli yli seitsemän, mutta Onaa ei näkynyt ei
kuulunut. Silloin hän lähti sen osaston työnjohtajattaren puheille,
missä Ona työskenteli, kyselläkseen vaimoaan. Mutta johtajatar ei
vielä ollut tullut; kaikki alakaupungista kulkevat raitiovaunut olivat
liikkumattomina talleissaan, sillä voimakeskushuoneessa oli jotakin
tullut epäkuntoon. Kuitenkin olivat miltei kaikki kääreenompelijattaret
jo täydessä työssä. Sillä tytöllä, jonka puoleen Jurgis kääntyi, oli
kova kiire, mutta hän katsahti kuitenkin ylös nähdäkseen hänellekö
puhuttiin. Sitte tuli sisään muuan mies, joka lykkäsi edessään
käsikärryjä; tämä tunsi Jurgiksen Onan mieheksi ja oli utelias
päästäkseen perille hänen salaisuudestaan.

"Ehkäpä syy on raitiovaunuissa", arveli hän, "ehkäpä hän on mennyt
alakaupunkiin."

"Ei", sanoi Jurgis, "hän ei koskaan ole käynyt siellä."

"Ehkäpä ei", murahti mies kuivasti.

Jurgis oli huomaavinaan, että mies ja tyttö katselivat toisiaan
salavihkaa hänen puhuessaan.

"Mitä tiedätte asiasta?" kysäsi hän nopeasti.

Mutta mies oli nähnyt päällysmiehensä takanaan, ja hän kiiruhti
eteenpäin lykäten kärryjään.

"Mitäpä minä siitä tietäisin", hän vastasi olkapäänsä ylitse. "Kuinka
minä tietäisin millä teillä vaimonne käy?"

Jurgis lähti jälleen ulos ja käveli edestakasin rakennuksen edustalla.
Koko aamun hän siinä käveli, ajattelematta lainkaan työtään.
Puolipäivän aikaan hän lähti poliisiasemalle jatkaakseen kyselyjään,
mutta palasi sieltä tyhjin toimin tehtaanportille siellä vartoakseen
mieli yhä tuskaisempana. Vihdoin hän iltapäivällä lähti viimeinkin
painamaan kotia.

Hän kulki pitkin Ashland Avenueta. Raitiovaunut olivat taasen alkaneet
liikkua, ja monta sellaista kiisi hänen ohitsensa täynnä väkeä. Niiden
näkeminen muistutti Jurgikselle tehtaalaisen ivallista huomautusta,
että Ona ehkä olisi lähtenyt ulos kaupungille; ja puolittain
vaistomaisesti hän kääntyi katselemaan vaunuja -- sillä seurauksella,
että hän äkkiä huudahti ja alkoi juosta niiden jälkeen.

Ympäri kokonaisen korttelin hän seurasi niitä. Eräässä vaunussa hän oli
huomannut hatun, joka oli vallan Onan hatun näköinen. Vihdoin pysähtyi
vaunu, ja sitä kantava nainen astui ulos. Jurgis seurasi jälessä; hänen
epäluulonsa oli nyt herännyt. Hän näki naisen nousevan heidän kotinsa
portaita ylös. Viiden minuutin ajan Jurgis kulki edestakasin kadulla
nyrkitetyin kourin ja yhteenpuserretuin huulin. Viimein hän astui
sisään.

Avatessaan oven hän näki Elzbietan, joka myöskin oli ollut etsimässä
Onaa, mutta jo palannut kotiin. Tämä tuli häntä vastaan varpaisillaan
ja sormi huulillaan. Jurgis odotti, kunnes muori tuli vallan hänen
luokseen.

"Elä rupea meluamaan!" kuiskasi Elzbieta.

"Mitä nyt?" Jurgis kysyi.

"Ona on käynyt nukkumaan", läähätti vanhus. "Hän on hyvin kipeä.
Pelkään hänen menettävän järkensä, Jurgis. Hän on kävellyt katuja
pitkin koko yön, ja juuri äsken sain hänet hiukan tyynnytetyksi".

"Milloin hän tuli kotiin?"

"Heti kun olit lähtenyt tänä aamuna".

"Eikö hän sen jälkeen ole ollut ulkona?"

"Ei, tietystikään ei! Hän on niin heikko, Jurgis; hän --"

Jurgis kiristeli hampaitaan vihan vimmassa. "Te valehtelette minulle!"
huusi hän.

Elzbieta säpsähti ja kalpeni. "Mitä?" sopersi hän. "Mitä tarkotat?"

Mutta Jurgis ei vastannut. Hän työnsi eukon tieltään, säntäsi
makuuhuoneen ovelle ja avasi sen.

Ona istui vuoteensa reunalla. Hän katsahti arasti mieheensä, kun tämä
astui sisään. Jurgis sulki oven Elzbietan nenän edessä ja astui suoraan
vaimonsa luo.

"Missä olet ollut?" kysyi hän.

Onan kädet lepäsivät velttoina hänen sylissään, ja Jurgis näki, että
hänen kasvonsa olivat valkeat kuin paperi ja osottivat ilmeistä tuskaa.
Hän avasi pari kertaa huulensa puhuakseen, mutta ei saanut sanaakaan
suustaan. Vihdoin lausui hän matalalla äänellä ja hätäillen:

"Jurgis, minä -- minä luulen olleeni järjiltäni! Olisin tullut kotiin
viime yönä, mutta en löytänyt tietä. Minä kuleskelin -- minä kuleskelin
ulkona koko yön, ja -- ja tulin kotiin vasta -- aamulla".

"Sinä tarvitsit lepoa", virkkoi Jurgis tylyllä äänellä; "miksi sitte
uudestaan läksit ulos?"

Hän katseli järkähtämättä Onaa silmiin ja luki niistä hänen hirveän
tuskansa.

"Minun -- piti mennä -- mennä kauppapuotiin", kuiskutti Ona sopertaen.
"Minun piti mennä --"

"Sinä valehtelet", sanoi Jurgis.

Sitte hän pudisti nyrkkiään ja astui lähemmäksi vaimoaan. "Miksi
valehtelet minulle?" huusi hän tuimasti. "Mitä olet tehnyt, koska sinun
tarvitsee valehdella miehellesi?"

"Jurgis!" huudahti Ona, kavahtaen säikähtyneenä pystyyn. "Kuinka sinä
voit --"

"Sinä olet valehdellut minulle, sanon minä!" jymisti mies. "Kerroit
minulle viettäneesi yön Jadvygan kodissa, mutta sinä et ole astunut
sinne jalallasikaan. Ja tänään näin sinut itse, kun astuit alas
raitiotievaunusta. Missä olet ollut?"

Oli kuin Jurgis olisi työntänyt puukon vaimonsa rintaan. Tämä näytti
vallan raukeavan tyhjiin. Hän horjui ja hoiperteli sekä silmäsi
mieheensä hirvittävän tuskan ilmeellä. Sitte päästi hän kauhunhuudon,
hoiperteli pari askelta eteenpäin ja ojenteli käsiään Jurgista kohden.

Mutta tämä väistyi syrjään ja antoi hänen kaatua. Hän ryömi takasin
vuoteensa luo ja vajosi polvilleen sen eteen, kätkien kasvonsa käsiinsä
ja puhjeten raivoisaan itkuun.

Nyt seurasi taasen tuollainen kauhea hermokohtaus, joka niin usein
oli säikähyttänyt Jurgista. Ona valitti, vaikeroi ja nyyhki. Hänen
pelästyksensä ja ahdistuksensa kasvoivat yhä suuremmiksi; hurjia,
ankaria sisäisen tuskan ilmauksia seurasi nopeasti toisiaan ja
vapisuttivat hänen hentoa ruumistaan, niinkuin myrsky vapisuttaa
puita vuorella. Näytti kuin hirvittäviä kuvia esiytyisi hänen
sielunsa eteen, vallaten hänen koko tietoisuutensa ja kiduttaen häntä
hirveällä tavalla. Kaikki tämä olisi ennen saanut Jurgiksen vallan
suunniltaan surusta; mutta nyt hän seisoi ja katseli ja kuunteli
kaikkea kylmänä ja jäykkänä -- tiivisti pusertaen huuliaan yhteen,
puristaen kouriaan nyrkkiin kuin suonenvedossa. Nyt, kaiken tuon inhan
ja kamalan tapahduttua, tämä ei enää lainkaan häntä liikuttanut. Vaikka
Ona olisi itkenyt itsensä kuoliaaksi, ei hän olisi lähennyt häntä
tuumankaan vertaan -- ei ainakaan missään hellässä ja rakastavaisessa
tarkotuksessa. Mutta kun Onan vaikerrus kuitenkin kiusasi häntä, tunsi
hän tyytyväisyyttä kun Teta Elzbieta kauhusta vallan kalpeana avasi
oven ja töytäsi sisään.

"Ulos siitä!" huusi hän. "Ulos ovesta paikalla!"

Ja kun eukko viivytteli epäröiden ja valmiina avaamaan suunsa, tarttui
hän hänen käsivarteensa ja miltei viskasi hänet ulos, sulki oven
jälleen ja pani pöydän sen eteen, ettei sitä enää voitu aukaista. Sitte
hän kääntyi taasen Onaan päin ja huudahti:

"No -- vastaa minulle!"

Mutta naisparka ei voinut antaa mitään ymmärrettävää vastausta, sillä
uusi ja entistä kovempi hermokohtaus sattui. Jurgis voi nähdä hänen
ojennettujen käsiensä tempovan ja nykivän kaikkea mihin koskivat. Hän
voi nähdä suonenvedontapaisten tempausten vapisuttavan hänen ruumistaan
ja siirtyvän pitkin hänen jäseniään. Ona nyyhki ja päästi korisevia
ääniä kuin tukehtuva; kaikenlaisia mahdollisia ääniä tunkeutui hänen
kurkustaan, ajaen toinen toistaan kuin laineet merenpinnalla. Hänen
äänensä alkoi ensin uikuttaa ja vaikeroida, kohosi sitten vähitellen
voimakkuudessa ja päättyi viimein hurjilla, kamalilla mielipuolen
naurunrehahduksilla. Jurgis kesti tätä kaikkea pitkän aikaa; mutta
viimein se kävi hänelle sietämättömäksi, ja hän juoksi vuoteen luo,
kävi kiini Onan hartioista ja huusi hänen korvaansa:

"Lakkaa nyt tuosta, sanon minä! Lakkaa heti!"

Ona katsahti ylös häneen, sillä kohtaus oli mennyt ohitse; sitte hän
lankesi alas Jurgiksen jalkoihin ja syleili tämän polvia, vaikka
Jurgis koetti vapautua hänen käsistään. Sitte hän makasi pitkän aikaa
kasvoillaan lattialla, kieritellen ja väännellen itseään kuin kiusattu
mato. Jurgis oli menehtyä mielenliikutuksesta, ja hän huusi vielä
hurjemmin:

"Lakkaa jo tuosta! Kuuletko -- lakkaa tuosta!"

Tällä kertaa Ona totteli häntä, vetäen syvään henkeä ja viruen yhä
lattialla hiljaa ja äänetönnä. Pitkän minuutin hän makasi siinä vallan
liikkumattomana, kunnes hänen miehensä jo pelkäsi hänen kuolevan. Mutta
sitte hän äkkiä kuuli hänen äänensä kuiskaavan:

"Jurgis! Jurgis!"

"Mitä tahdot?" hän kysyi.

Hänen täytyi kumartua alas Onan puoleen, niin heikko tämä oli. Ja hän
kuuli hänen puhuvan katkonaisin, tuskallisin sanoin:

"Luota minuun! Usko minua!"

"Usko -- mitä?" Jurgis huudahti.

"Usko että minä -- että minä paraiten tiedän -- rakastavani sinua!
Eläkä kysele minulta -- mitä äsken kyselit! Oi Jurgis, ole niin hyvä --
ole niin hyvä! Sillä niin se on parasta -- se on --"

Jurgis tahtoi sanoa jotain, mutta Ona keskeytti hänet kiivaasti.

"Jospa vain tahtoisit luottaa minuun! Jospa vain uskoisit minua --! Se
ei ollut minun syyni -- en voinut auttaa sitä -- ei se ole mitään -- ei
mitään vahinkoa ole tapahtunut. Oi Jurgis, Jurgis! Usko minua, ole niin
kiltti!"

Hän piti kiini miehestään ja koetti kurottautua ylemmäksi voidakseen
katsella häntä kasvoihin; Jurgis voi tuntea hänen kättensä
hermostuneesti värähtelevän. Ona tarttui hänen toiseen käteensä,
puristi sitä suonenvedontapaisesti, vei sen kasvoilleen ja kasteli sitä
kyynelillään. "Usko minua! Usko minua!" huusi hän edelleen.

Mutta Jurgis karjasi raivostuneena:

"Minä en tahdo!"

Vielä kerran Ona hiipi hänen povelleen, uikuttaen epätoivoisesti:

"Oi Jurgis, ajattele mitä teet! Se vie meidät perikatoon --
täydelliseen perikatoon! Oi ei, ei -- sinä et saa tehdä niin! Elä tee
niin! Elä tee niin! Se tekee minut sairaaksi -- ethän toki, Jurgis!
Tiedäthän kuinka kivuloinen ja heikko minä olen. Eikä koko asia ole
mitään. Me tulemme vielä onnellisiksi -- me voimme rakastaa toisiamme
kuten ennen. Oi sääli minua -- usko minua, ole niin hyvä!"

Hänen sanansa saattoivat Jurgiksen raivoon, tekivät hänen vallan
hurjaksi. Hän tempasi kätensä irti ja työnsi vaimonsa takaperin.

"Vastaa minulle!" huusi hän. "Kirottua -- etkö kuule, kun minä sanon --
vastaa minulle!"

Ona vaipui alas lattialle, ruveten jälleen parkumaan. Se kuului aivan
kuin kirotun sielun ähkinä alhaalta kadotuksen kuiluista, eikä Jurgis
voinut kestää sitä. Hän löi nyrkkinsä vierellä olevan pöydän levyyn ja
kähisi hänelle uudestaan: "Vastaa minulle!"

Ona rupesi parkumaan kovalla äänellä, joka enemmän muistutti
villieläimen kirkunaa kuin ihmisen ääntä: "Ah! Ah! En voi! En voi sitä
tehdä!"

"Miksi et voi vastata?" sähisi Jurgis.

"En tiedä itsekään!"

Jurgis syöksähti hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarsiin, nosti
ylös hänet ja tuijotti suoraan hänen silmiinsä.

"Kerro minulle, missä olit viime yönä!" läähätti hän kiivaasti. "Pian
-- etkö aijo kertoa --"

Silloin alkoi Ona kuiskia, hitaasti ja sanan kerrallaan:

"Olin -- eräässä -- eräässä talossa -- alakaupungissa --"

"Missä talossa? Mitä tarkotat?"

Ona koetti kääntää pois silmiään, mutta Jurgis piti hänen kasvojaan
kuin pihtien välissä.

"Miss Hendersonin talossa!" huohotti hän.

Jurgis ei ensin käsittänyt. "Miss Hendersonin talossa", toisteli hän.

Mutta yht'äkkiä hänelle asia valkeni. Koko hirvittävä totuus loisti
palavin kirjaimin hänen silmiensä edessä. Hän horjahti ja kavahti
taapäin kiljahtaen tuskasta. Sitte hän nojautui seinää vasten, vei
kätensä kuumalle otsalleen ja kuiskasi: "Jesus! Jesus!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ryntäsi Onan kimppuun, joka vielä
virui hänen jalkainsa juuressa, kävi häntä kurkkuun ja karjasi käheällä
ja oudolla äänellä:

"Kerro kaikki! Pian! Pian! Kuka vei sinut sinne?"

Ona koetteli vapautua hänen puristuksestaan, ja tämä saattoi hänet
vielä enemmän raivoihinsa. Hän luuli sen johtuvan pelosta tai kivusta;
hän ei ymmärtänyt, että se oli pohjattoman häpeän tunne, joka teki
puhumisen naisparalle niin vaikeaksi. Vihdoin, tämä kuitenkin vastasi:

"Connor."

"Connor!" läähätti Jurgis. "Kuka on Connor?"

"Päällysmies!" vastasi Ona. "Se mies --"

Raivoissaan Jurgis pusersi sormensa kovemmin yhteen, ja vasta kun
Onalta silmät ummistuivat, arvasi hän pian kuristavansa hänet
kuoliaaksi. Silloin päästi hän irti kurkusta ja kyyristyi ja odotteli,
kunnes toinen jälleen avasi silmänsä.

"Puhu", kuiski hän; "puhu siitä minulle!"

Ona makasi vallan liikkumattomana, ja Jurgiksen oli pidätettävä
henkeään, jotta voisi erottaa hänen sanansa.

"En tahtonut tehdä sitä", kuului hän puhelevan. "Koetin -- koetin kyllä
olla tekemättä sitä. Tein sen vain -- pelastaakseni meidät. Se oli
ainoa keino."

Taasen ei hyvään aikaan kuulunut muuta kuin Jurgiksen kiivas läähätys.
Onan silmät olivat ummistetut, eikä hän niitä avannut kun taas rupesi
puhumaan:

"Hän sanoi -- että hän toimittaisi minut paikastani. Hän sanoi -- että
me kaikki menettäisimme paikkamme. Että me emme koskaan saisi -- mitään
työtä -- täällä. Hän tarkotti -- täyttä totta. Hän olisi syössyt meidät
perikatoon."

Jurgiksen käsivarret, joita vastaan hän nojautui, vapisivat niin,
että hän tuskin voi pysyä istuallaan, ja hän horjahti tuontuostakin
eteenpäin kuunnellessaan. "Milloin -- milloin se alkoi?" hän sähähti.

"Jo vallan alussa", vastasi Ona. Hän puheli hiljaa aivan kuin
ajatuksissaan. "Se oli -- se oli heidän juontansa -- miss Hendersonin
juonta. Tämä vihasi minua -- ja hän -- hän tahtoi saada minut
valtaansa. Hän rupesi puhelemaan minulle -- ulkona pengermällä. Sitte
hän rupesi -- rupesi mielistelemään minua. Hän tarjosi minulle rahaa.
Hän rukoili minua -- sanoi rakastavansa minua. Sitte hän uhkaili minua.
Hän tunsi meidän olomme -- tiesi että tulisimme näkemään nälkää. Hän
tunsi sinun päällysmiehesi -- tunsi Marijankin työnjohtajattaren. Hän
sanoi tahtovansa ajaa meidät varmaan kuolemaan -- mutta, sanoi hän, jos
minä tahtoisin -- jos minä -- niin voisimme olla varmat työn saamisesta
aina. Sitten hän eräänä päivänä otti minut kiini -- eikä tahtonut
päästää irti -- hän -- hän --"

"Missä tämä tapahtui?"

"Käytävässä eräänä iltana -- sittekun kaikki olivat lähteneet pois.
Minä en voinut sitä auttaa. Ajattelin sinua -- ajattelin lastamme --
äitiäni ja kaikkia teitä. Pelkäsin niin häntä -- pelkäsin huutaakin."

Tuokiota aikaisemmin hänen kasvonsa olivat tuhkaharmaat, nyt ne olivat
hehkuvan punaset. Hän rupesi jälleen raskaasti hengittämään. Jurgis ei
päästänyt ääntäkään kurkustaan.

"Siitä on nyt kaksi kuukautta. Perästäpäin hän tahtoi että tulisin
-- tuohon taloon. Hän tahtoi että jäisin sinne. Sanoi että me kaikki
-- ettei kenenkään meistä tarvinnut tehdä työtä. Hän pakotti minun
tulemaan sinne iltasin. Sanoin sinulle -- sinä uskoit minun olevan
tehtaassa. Sitte eräänä yönä -- satoi lunta. En voinut päästä tulemaan
pois sieltä. Ja eilen -- raitiovaunut seisoivat. Se oli vain pikkuasia
-- mutta vei meidät perikatoon. Koitin kulkea, mutta en jaksanut. En
tahtonut, että sinä saisit tietää siitä. Asia olisi voinut -- olisi
voinut tulla jälleen hyväksi. Sinun ei olisi koskaan tarvinnut tietää
siitä. Hän alkoi väsyä minuun -- olisi pian jättänyt minut rauhaan.
Minä saan lapsen -- alan käydä rumaksi. Hän sanoi sen minulle eilen.
Kahdesti hän sanoi sen minulle. Hän potkasikin minua. Ja nyt, -- nyt
sinä tapat hänet -- sinä -- sinä aijot tappaa hänet -- ja me kaikki
tulemme kuolemaan."

Hän sanoi tämän kaiken värähtämättä ja makasi kuin kuollut. Jurgiskaan
ei sanonut sanaakaan. Hän kohotti itsensä vaivoin lattiasta ja nousi
seisaalleen. Hän ei pysähtynyt edes katsahtaakseen vielä kerran
Onaan, vaan kävi ovelle ja avasi sen. Hän ei nähnyt Elzbietaa, joka
peloissaan oli kyyristynyt kokoon erääseen nurkkaan. Hän lähti ulos
paljain päin ja jätti katuoven auki jälkeensä. Heti kun hän oli tullut
jalkakäytävälle, rupesi hän juoksemaan.

Hän juoksi, kuin olisi hän ollut noiduttu, sokeasti ja raivoisasti,
katsahtamatta kummallekaan taholleen. Hän oli tullut Ashland Avenuelle,
ennenkun hengästyminen pakotti hänen hiljentämään vauhtiaan; nähtyään
raitiovaunun tulevan hypähti hän sen takasillalle. Hänen silmänsä
olivat hurjat ja veristyneet, hänen hiuksensa seisoivat päässä, ja
hän hengitti raskaasti kuin haavotettu sonni; mutta raitiovaunussa
istuvat eivät panneet häneen erityistä huomiota -- heistä tuntui olevan
luonnollista, että mies, joka löyhkäsi niin pahalta kuin Jurgis,
muissakin suhteissa voi olla eriskummallinen. He vain väistyivät
häntä niinkuin ruttoa, kuten tavallisesti. Konduktööri otti hänen
viisisenttisensä vastaan hyppystensä päillä ja jätti hänet yksikseen
seisomasillalle. Jurgis sitä ei huomannutkaan -- hänen ajatuksensa
olivat vallan toisaalla.

Hän voi jälleen hengittää, kun vaunu tuli teurastamoiden kohdalle;
siellä hyppäsi hän alas ja alkoi jälleen juosta henkensä edestä.
Ihmiset kääntyivät katselemaan hänen jälkeensä, mutta hän ei nähnyt
ketään -- tuolla oli tehdas, ja sinne hän syöksyi ovesta sisään ja
käytävää pitkin. Hän tiesi missä huoneessa Ona työskenteli, ja tunsi
näöltä Connorin, varastohuoneen päällysmiehen, joka työskenteli sen
ulkopuolella; tätä hän katseillaan tähysteli sisään rynnätessään. Hän
ei aluksi ollut huomannut häntä ulkona pengermällä niiden miesten
joukossa, jotka lastasivat tavaraa rautatienvaunuihin; mutta äkkiä hän
kuuli äänen käytävästä ja syöksyi kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä
hänellä oli Connor edessään.

Tämä oli iso, roteva irlantilainen, kasvot punertavat ja
karkeapiirteiset. Hän näki Jurgiksen, kun tämä hypähti kynnyksen yli,
kalpeni ja aikoi kääntyä ympäri, mutta seuraavassa tuokiossa oli
Jurgis esillä. Hän kurotti ylös käsivartensa suojellakseen kasvojaan;
mutta koko mahtavalla voimallaan ja eteenpäin kurottuvan ruumiinsa
koko painolla Jurgis iski häntä silmien väliin, niin että hän kaatui
takaperin. Sitte kouristuivat Jurgiksen sormet hänen kurkkunsa ympäri.

Hirmuinen meteli syntyi heidän ympärillään, naiset pyörtyivät ja
kirkuivat, ja miehiä tuli juosten hätään. Jurgis oli niin vaipunut
kostonhankkeihinsa, ettei hän kaikesta tästä kuullut mitään; eikä
hän käsittänyt että häntä tahdottiin estää, ennenkun puolitusinaa
tukevakouraisia miehiä oli tarttunut hänen sääriinsä ja hartioihinsa
ja koetti vetää häntä pois. Silloin hän ymmärsi, että saaliinsa
pääsisi hänen käsistään, ja nopeasti kuin salama upotti hän hampaansa
vihamiehensä poskeen. Kun hänet viimein saatiin syrjään, tirskui
hänestä verta, ja nahkasäikeitä riippui hänen suustaan.

Hänet viskattiin pitkäkseen lattialle ja hänen käsistään ja
jaloistaan pidettiin kiini, mutta sittekään heidän töin tuskin
onnistui pitää häntä aloillaan. Hän tappeli kuin tiikeri, väänteli
ja kiskoi ruumistaan ja sai ahdistajansa miltei nakatuiksi päältään
rynnätäkseen uudelleen tainnoksiin menneen vihollisensa kimppuun.
Mutta uusia pitelijöitä tuli avuksi, kunnes lattialla oli kokonainen
kasa myllertäviä, tempovia ja potkivia käsivarsia ja sääriä. Hänet
saatiin viimein enemmistön painolla kukistetuksi ja kuletetuksi tehtaan
poliisiasemalle, jossa hän makasi hiljaa, kunnes saapui päivystysvaunu
viemään häntä sieltä.



XVI LUKU.


Kun päivystysvaunu tuli, astui Jurgis levollisesti siihen. Hän oli
perin väsynyt ja hämmennyksestä puolittain sekasin, ja sen lisäksi
näki hän poliisien siniset takit. Hänellä oli vartijoinaan vaunussa
kuusi miestä, mutta nämä vetäytyivät hänestä niin kauvaksi kuin
mahdollista hajun takia. Sitte seisoi hän poliisikersantin pöydän
ääressä ja ilmotti nimensä ja osotteensa. Matkalla vankikoppiin muuan
poliiseista kirosi hänelle, kun hän poikkesi väärälle taholle, ja kun
hän ei erehdystään heti korjannut, sai hän potkun. Mutta Jurgis ei
edes kohottanut katsettaankaan maasta -- hän oli asunut puolikolmatta
vuotta Packingtownissa ja tunsi sikäläisen poliisin. Voi olla
hengenvaarallista ärsyttää heitä täällä heidän omalla alueellaan; voi
sattua että viisi tai kuusi kappaletta heistä tuli yht'aikaa hänen
kimppuunsa kummipampuillaan ja tekivät huttua hänen kasvoistaan. Vaikka
hän siinä leikissä saisi pääkallonsa murskaksi, ei se olisi mitään
harvinaista. Siinä tapauksessa he raportissaan sanoisivat hänen olleen
juovuksissa ja kaatuneen, eikä kukaan huolisi siitä sen enempää.

Ovi lukittiin ja teljettiin hänen takanaan. Hän istahti penkille ja
nojasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli yksin, ja hänellä oli edessään vielä
iltapäivä ja koko yö.

Aluksi hän tunsi samallaista oloa kuin villipeto, joka on saanut syödä
kylläkseen; hän oli antanut tuolle roistolle aika hyvin selkään -- ei
tosin niin paljon kuin jos hänen olisi sallittu pidellä häntä vielä
minuutinkaan verran kauvemmin, mutta aika hyvin sentään. Hänen sormensa
päitä poltti vielä tuo kova kaappaus irlantilaisen kurkun ympäri. Mutta
vähitellen kun voimat palasivat ja ajatukset selvenivät, rupesi hän
miettimään vähän pitemmälle. Onan asia ei sillä parantunut, että hän
oli ollut tappaa päällysmiehen -- ei lieventänyt hänen epätoivoaan eikä
muistoaan olleista tapahtumista. Se ei auttanut elättämään häntä ja
hänen lastaan; Ona vallan varmasti tulisi menettämään paikkansa -- ja
hänen oman kohtalonsa Jumala yksin tiesi.

Hän kulki puolen yötä edestakasin lattialla sellaisten ajatusten
vaivaamana; ja käveltyään itsensä aivan väsyneeksi laskeusi hän
kurjalle vuoteelle ja koetteli nukkua, mutta huomasi ensi kerran
elämässään aivonsa itseään väkevämmiksi. Viereisessä kopissa oli muuan
juopunut vaimonsalyöjä ja toisessa kirkui raivohullu. Keskiyön aikaan
avattiin poliisiasema kodittomille maankiertäjille, jotka olivat ovella
värjötelleet pakkastuulta paossa, ja nämä täyttivät koppien edessä
olevan käytävän. Jotkut niistä viskautuivat paljaalle kivilattialle ja
nukahtivat heti; toiset istuivat ylhäällä nauraen ja puhellen, reuhaten
ja riidellen. Ilma kävi pahalta löyhkääväksi niiden hengityksestä;
jotkut kaikkein häijyimmistä vainusivat Jurgiksen läsnäolon ja
kirosivat kaikki hornan kauhut hänen osakseen, sill'aikaa kun hän
makasi nurkassaan ja laski verensykintää ohimoissaan.

Hänelle tarjottiin "veijarikahvia" -- rauhoittavalla aineella
sekotettua kahvia ja kuivaa leipää tinalautasella. Jurgis ei tuntenut
sitä ennestään, tai oli hän siemaissut sekotuksen yhdellä ainoalla
henkäyksellä; mutta juotuaan hänen joka hermonsa vapisi häpeästä
ja raivosta. Aamupuolella käytävässä melu hiljeni, ja hän rupesi
mittelemään koppinsa lattiata; ja sitte hänen sielussaan heräsi
paholainen, verisilmäinen ja hirvittävä, joka repeli kaikkia hänen
sydänjänteitään.

Hän ei kärsinyt omasta puolestaan -- mitäpä välittikään mies, joka
työskenteli Durhamin lantatehtaissa, siitä miten maailma häntä
käsitteli! Mitäpä merkitsevätkään kaikki vankeuden kauhut hänen
oman entisyytensä kauhujen rinnalla, niiden asiain rinnalla, jotka
olivat tapahtuneet ja joita ei käynyt enää muuttaminen ja joiden
muistoa ei voinut rinnasta kiskaista! Niiden muisteleminen oli tehdä
hänet hulluksi; hän ojensi kätensä kohti taivasta vaatien sieltä
vapahdusta -- mutta sieltä ei mitään vapahdusta tullut, eivät edes
taivaan voimatkaan voineet tehdä tehtyä tekemättömäksi. Tuo muisto
oli kuin haamu, kamala, jylhä ja hirmuinen, jota ei voinut manata
takasin maan uumeniin; se seurasi häntä, se istui hänen niskallaan ja
tahtoi murskata hänet tomuksi. Ah, jospa hän olisi voinut arvata sen
ennakolta! Mutta olisihan hän sen nähnytkin, jollei hän olisi ollut
sellainen houkkio! Hän takoi nyrkillään otsaansa, soimaten itseään
siitä, ettei aina ollut seurannut Onaa tämän työpaikkaan, ettei ollut
seissut hänen ja sen kohtalon välillä, jonka jokainen tiesi kohtaavan
melkein kaikkia työläisnaisia. Hänen olisi pitänyt ottaa Ona sieltä
pois, vaikkapa se olisikin vienyt heidän perikatoon ja nälkäkuolemaan
Chikagon kaduilla! Ja nyt -- oh, sitä ei voinut uskoakaan! Se oli liian
hirveätä, liian kamalaa!

Se oli kuitenkin asia, jota ei käynyt väistäminen; jokainen uusi
väristys, jokainen uusi nyyhkytys saattoi hänet sitä ajattelemaan. Hän
tiesi ettei Ona jaksaisi kantaa tätä taakkaa -- hän tiesi että vaikka
hän antaisi hänelle kaikki anteeksi, vaikka hän polvillaan pyytelisi
häntä, ei Ona kuitenkaan voisi koskaan enää katsoa häntä kasvoihin, ei
koskaan voisi enää olla hänen vaimonsa. Häpeä tulisi tappamaan hänet.
Ei ollut missään pelastusta, ei missään vapahdusta -- parasta oli että
Ona kuolisi.

Tämä oli niin päivän selvää ja yksinkertaista, ja kuitenkin -- niin
pian kun hän hetkeksikään pakeni painajaistaan -- sai hänet julmasti
kärsimään ja tuskasta parahtamaan ajatus, että Ona näkisi nälkää. Hän
itse ehkä saisi virua kauvankin vankeudessa -- ehkäpä vuosikausia. Eikä
Ona varmaankaan enää menisi työhön, niin musertunut ja rääkkäytynyt kun
hän oli. Ja myöskin Elzbieta ja Marijakin voisivat menettää paikkansa
-- jos vain tuo hornan koira Connor sen tahtoi, karkotettaisiin
heidät kaikki varmasti työstä. Ja jollei hän sitä tehnytkään, niin
eivät he sittekään voineet elää. Ja vaikka pojatkin lopettaisivat
koulunkäynnin, ei perhe kuitenkaan voisi suorittaa kaikkia maksuja
ilman häntä ja Onaa. Heillä oli nyt vain muutamia dollareja jälellä
säästöistään -- viimeinen maksuerä talon hinnasta oli suoritettu viikko
sitte, ja se oli ollut kaksi viikkoa liian myöhään, niin että viikon
perästä sitä oli taas maksettava. He eivät voisi sitä tehdä -- ja niin
he menettäisivät talonsa, menettäisivät sen kaikkien pitkällisten
sydäntä särkeväin kamppausten jälkeen. Kolme kertaa jo oli asiamies
varottanut heitä ja sanonut, ettei hän enää sallisi myöhästymistä. Ehkä
oli typerää Jurgiksen ajatella taloa, kun niin monia muita asioita
oli mietittävänä; mutta kuinka olikaan hän saanut kärsiä tämän talon
takia, kuinka paljon he kaikki olivat kärsineet! Se oli heidän ainoa
tulevaisuuden toiveensa, he olivat sijoittaneet siihen kaikki rahansa.
He olivat työväkeä, köyhää väkeä, jonka kaikki voima oli heidän
ansaitsemissaan rahoissa, koko heidän olemassaolonsa, ruumiinsa ja
sielunsa riippuivat niistä; kun heillä oli rahaa, voivat he elää, mutta
rahojen puutteessa heidän oli kuoleminen.

Ja he tulisivat nyt kadottamaan kaiken; he tulisivat ajetuiksi ulos
kadulle, heidän oli kätkeydyttävä jonnekin jääkylmään ylishuoneeseen ja
elettävä tai kuoltava miten enää vain voivat. Jurgis ajatteli tätä koko
yön ja kaikkina seuraavina öinä -- ja hän näki kaikki yksityiskohdat
edessään, aivan kuin olisi itse elänyt niissä mukana. He saisivat myydä
huonekalunsa ja jäädä velkaan myymälöihin. Sitte heidän luottonsa
viimein loppuisi ja heidän olisi lainattava Szedvilakselta, jonka
ruokakauppa muutenkin oli vararikon partaalla. Naapurit tulisivat
väliin ja auttaisivat heitä hiukan. Poloinen sairas Jadvyga tulisi
tuomaan muutamia säästettyjä pennejä, kuten hän aina teki kun joku
naapuristossa näki nälkää, ja Tamoszius Kuszleika antaisi heille
ansionsa viulunsoitostaan. Sillä tapaa he koettaisivat tulla toimeen
kunnes hän pääsisi ulos vankilasta -- tahi ehkäpä he eivät tienneetkään
hänen olevan vankilassa, ehkäpä eivät olleet saaneet hänestä mitäkään
tietää! Tulisivatkohan he edes katsomaan häntä -- tai kuuluikohan ehkä
hänen rangaistukseensa, ettei hänen pitänyt saaman heistä mitään tietää?

Hän oli näkevinään Onan kipeänä ja mieli murrettuna, pikku
Stanislovaksen kykenemättömänä menemään työhön paljon lumen takia,
koko perheen kadulle viskattuna. Kaikkivaltias Jumala! Saisivatkohan
he todella kuolla viluun? Jurgis ei tosin ollut koskaan nähnyt
kuolleita ruumiita kadulla, mutta oli kyllä nähnyt ihmisiä häädettävän
asunnoistaan ja katoavan jäljettömiin. Kaupungilla oli tosin tässäkin
piirissä hyväntekeväisyyskonttori, mutta Jurgis ei ollut sellaista
koskaan nähnyt eikä edes kuullut siitä puhuttavankaan.

Siten kului yö. Aamulla hän taas pääsi ajelulle vaimonsapieksäjän,
raivohullun, parin tappelupukarin ja muutaman murtovarkaan seurassa.
Heidät vietiin suureen valkoseinäiseen huoneeseen, jossa oli ummehtunut
ilma ja paljon ihmisiä. Korokkeella aitauksen takana huoneen toisessa
päässä istui paksu, punertavanaamainen mies, jonka nenä hohti
purppurankarvaisena.

Ystävämme tajusi epäselvästi, että hän nyt saisi kuulla tuomionsa. Hän
ihmetteli millähän perusteilla hänet tuomittaisiin -- olikohan hänen
uhrinsa jo kuollut, ja mitä hänelle siinä tapauksessa tehtäisiin.
Ehkäpä hänet hirtettäisiin tai ruoskittaisiin kuoliaaksi -- mikään
sellainen ei olisi ihmetyttänyt Jurgista, joka perin vähän tiesi
laeista.

Jurgis sai istua ja katsella ympärilleen huoneessa kokonaista parisen
tuntia. Hän toivoi jonkun perheensä jäsenistä tulevan paikalle, mutta
siinä hän pettyi. Vihdoin vietiin hänet aitauksen eteen, missä hänet
kohtasi muuan yhtiön asianajaja. Tämä sanoi hänelle Connorin olevan
lääkärinhoidon alaisena ja pyysi tuomaria pitämään vankia viikon ajan
-- "Kolmesataa dollaria", keskeytti tuomari äkisti.

Jurgis katseli ällistyneenä vuoroon tuomariin vuoroon lakimieheen.
"Onko teillä ketään, joka menisi puolestanne takaukseen?" kysyi
edellinen, ja muuan kirjuri selitti Jurgikselle tällä tarkotettavan
sitä, että jos joku henkilö sijoittaisi oikeuden käsiin kolmesataa
dollaria takuuksi siitä, että hän saapuisi varmasti viikon perästä
tuomioistuimen eteen, voisi hän päästä vapaalle jalalle. Jurgis pudisti
päätään, ja ennenkun hän oli ennättänyt saada selvää käsitystä asiasta,
veivät poliisit hänet jälleen pois. Hänet saatettiin huoneeseen, jossa
muitakin vankeja odotteli vuoroaan, ja sai istua heidän kanssaan,
kunnes kaikki sen päivän tutkittavat olivat saaneet tuomionsa. Sitte
vietiin heidät taasen pitkälle, hyvin kylmälle ajelulle aina valtion
vankilaan asti, joka on kaupungin pohjoisosassa noin viidentoista
kilometrin päässä teurastamoista.

Siellä Jurgis tarkastettiin ja sai pitää vain rahansa, joita oli
viisitoista senttiä. Sitte hänet saatettiin toiseen huoneeseen, jossa
hänen käskettiin riisuutua kylpyyn, jonka jälkeen hän sai kulkea
tavattoman pitkän käytävän läpi vankikoppien kalleriovien ohitse.
Se oli päivän suuri tapaus vankien elämässä -- uusien tulokkaiden
jokapäiväinen tarkastus, kun he ilki alastomina astuivat vanhempien
syntisten ohi, jotka monenlaisilla huomautuksilla heitä tervehtivät.
Jurgis sai viipyä kylvyssä kauvemmin kuin kukaan muu; toivottiin --
vaikka turhaan -- saatavan hänestä liukenemaan edes vähäsen niistä
hapoista ja lemuista, jotka lantatehdas oli syövyttänyt hänen ihoonsa
kiini. Vangit asuivat kopeissaan kaksitellen, mutta sinä päivänä oli
yhdelle tilaa olla yksinään, ja siksi tuli Jurgis.

Kopit olivat riveissä molemmin puolin käytäviä. Ne olivat noin kaksi
metriä pitkiä ja puolitoista leveitä ja varustetut kivilattialla ja
karkeatekoisella seinäpenkillä. Mitään akkunoita ei niissä ollut,
vaan kaikki valo tuli käytävien katossa olevista akkunoista. Kussakin
kopissa oli kaksi vuodetta, toinen toisensa yläpuolella, kumpikin
varustetut olkipatjalla ja parilla harmaalla huopapeitteellä.
Viimeksimainitut olivat vallan kankeat liasta ja täynnä luteita, täitä
ja kirppuja. Kun Jurgis kohotti patjaa, näki hän sen alla kokonaisen
kerroksen torakoita, jotka pakenivat joka taholle.

Tänne hänelle tuotiin jälleen "veijarikahvia" sekä lautasellinen
keittoa. Monet vangeista tuottivat ateriansa läheisestä ravintolasta,
mutta Jurgiksella ei ollut rahaa siihen. Moniailla oli myöskin kirjoja
lukeakseen ja kortteja ynnä kynttilöitä polttaakseen yöllä, mutta
Jurgis oli vallan yksin yön pimeässä ja hiljaisuudessa. Nytkään hän ei
voinut nukkua; viimeöiset ajatukset ajelivat toisiaan katkeamattomana
virtana hänen aivoissaan. Kun yö tuli, käveli hän edestakasin kopissaan
kuin vangittu villieläin. Välistä hän raivoissaan takoi seiniä
nyrkeillään. Ne haavottivat hänen käsiään -- olivat yhtä kylmiä ja
armottomia kuin ne miehet, jotka olivat ne rakentaneet.

Kaukaa hän kuuli kirkon kellon lyövän tunteja. Kun keskiyön hetki tuli,
makasi Jurgis lattialla pää käsivarsien varassa ja kuunteli. Sen sijaan
että 12-lyönnin jälkeen olisi tullut hiljaisuus, yhtyivät monet kellot
soittoon. Jurgis kohotti päätänsä. Mitä tämä merkitsi -- tulipaloako?
Entä jos vankila olisi syttynyt palamaan! Mutta edelleen kuunnellessaan
hän huomasi kellojen soittavan virsisäveltä, ja ne tuntuivat herättävän
koko kaupungin. Kaikkialla, lähellä ja kaukana soivat kellot.

Jurgis makasi hyvän aikaa äänettömästi ihmetellen, mutta sitte siinä
tuokiossa hänelle selveni soiton merkitys -- nythän oli jouluaatto!

Jouluaatto -- sen hän oli tykkänään unohtanut. Vanhoja muistoja
purkausi hänen mieleensä. Litvassa he olivat viettäneet joulua
juhlallisesti, ja nyt se muistui hänelle mieleen kuin eilispäivä
-- hän itse pikku poikasena isävainajan ja kadonneen veljen kanssa
tupasessa syvällä metsien kätkössä, missä lunta satoi yötä ja päivää
erottaen heidät muusta maailmasta. Litvan jouluun oli pitkältä, mutta
ei liian pitkältä rauhaan ja hyvään tahtoon ihmisten kesken. Eivät he
edes Packingtownissakaan olleet unohtaneet joulua -- joku säde siitä
oli aina tunkeutunut heidän pimeyteensä. Viime jouluaaton ja koko
joulupäivän Jurgis oli työskennellyt teurastamossa ja Ona neulonut
kääretehtaassaan, ja kuitenkin oli heillä illalla ollut voimia ottaa
lapset mukaansa Avenuelle katselemaan kaikkia ihmeellisiä nähtäviä
kirkkaasti valaistuissa myymäläin akkunoissa. Eivät he myöskään tulleet
tyhjin käsin kotiin. Heillä oli ollut kori mukanaan, ja he toivat
siinä tullessaan paistin ja kaalinkerän ja rukiista leipää ynnä parin
käsineitä Onalle ja lapsille kumminuken, joka huusi kun sitä puristi,
ja suuren tötterön karamellia, joka ripustettiin kaasulampun alle
tusinan odottavan lapsensilmän ihailtavaksi.

Ei edes puolen vuoden oleskelu lantatehtaassa ja makkarakoneen ääressä
ollut voinut tykkänään kuolettaa jouluajatuksia heissä. Jurgiksen
kurkkua ahdisti, kun hän muisti että samana iltana, jona Ona ei
ollut tullut kotiin, oli Teta Elzbieta näyttänyt hänelle vanhaa
joulukorttia, jonka hän oli ostanut paperikaupasta kolmella sentillä.
Se oli likanen ja vaalistunut, mutta painettu koreilla väreillä, ja
Elzbieta oli hieronut siitä likatäplät pois niin hyvin kuin taisi ja
kätkenyt sen jouluna lapsille annettavaksi. Jurgis aivan nyyhkytti sitä
ajatellessaan -- olipa se surkea joulu hänen omaisilleen, kun hän oli
vankilassa ja Ona vuoteen omana ja koko koti oli raiskattu! Oi, se oli
liian julmaa! Miksi ei häntä edes jätetty rauhaan -- miksi soitettiin
joulukelloja hänelle, sittekun hänet oli vankilaan kytketty?

Mutta ei, näitä kelloja ei hänelle soitettu -- niiden julistama joulu
ei ollut hänelle aijottu, hänet oli kerrassaan sulettu ulos kaikesta.
Hänellä ei ollut mitään arvoa -- hänet oli viskattu syrjään kuin
rikkatunkio, kuin pilautunut raato. Se oli hirveää, hirveää! Hänen
vaimonsa voi olla kuolemaisillaan, hänen lapsensa kenties näki nälkää,
koko perhe ehkä kärsi vilua -- ja koko ajan soittivat kirkonkellot
joulurauhaa! Ja kuinka hirmuisen väärin ja nurinpuolisesti! Häntä muka
rangaistiin panemalla hänet paikkaan, minne ei lumi eikä pakkanen
tunkeutunut, minne hänelle kannettiin ruokaa ja juomaa -- miksi,
taivaan nimessä, ei perhettä teljetty moiseen paikkaan ja hänet jätetty
ulkopuolelle, jos häntä kerran tahdottiin rangaista.

Sellainen oli heidän lakinsa, sellainen oli heidän oikeutensa! Jurgis
kavahti pystyyn vihasta väristen, kurottaen ylös nyrkitettyjä käsiään
ja sielu hehkuen vihasta ja uhmasta. Kymmentuhatkertaisen kirouksen
hän ärjäsi heille ja heidän laeilleen! Heidän oikeutensako! -- se
oli valhetta, katalaa valhetta, liian mustaa ja inhottavaa muualle
kuin yön ja painajaisten maailmaan. Ei missään ollut oikeutta, ei
missään oikeudenmukaisuutta -- kaikki oli pelkkää väkevämmän voimaa ja
hirmuvaltaa! He olivat jauhaneet häntä korkojensa alla, imeneet hänestä
kaiken voiman ja mehun; he olivat murhanneet hänen vanhan isänsä,
murtaneet ja turmelleet hänen vaimonsa, sortaneet ja hävittäneet koko
hänen perheensä; ja nyt he olivat tehneet lopputilin hänen itsensäkin
kanssa, nyt he eivät häntäkään enää tarvinneet -- ja siksi että hän
oli ennättänyt heidän edelleen, olivat he salvanneet hänet tänne! He
olivat panneet hänet häkkiin kuten villin eläimen! Ei, eivät he edes
villipetoakaan olisi tällä tapaa kohdelleet! Ottaisiko kenkään järkevä
ihminen pedon vangiksi luolastaan ilman että veisi sen penikatkin
mukanaan -- kenkään ei jättäisi niitä sinne kuolemaan!

Näille keskiyön hetkille tuli kamalan tärkeä osa Jurgiksen kohtalossa.
Niissä oli itu hänen vastaiseen kapinoimiseensa, laittomuuteensa
ja kieltäymykseensä. Hänellä ei ollut kylliksi älyä tajutakseen
yhteiskunnallisten rikosten etäisiä syitä -- hän ei ymmärtänyt että
se, mitä ihmiset kutsuvat "järjestelmäksi", oli hänen musertajansa,
että hänen työnantajansa, hänen herransa olivat ostaneet maan lait ja
oikeuden korkealta istuimelta määräsivät hänen kohtalostaan mielensä
mukaan. Hän tiesi vain tulleensa väärin kohdelluksi, että maailma oli
häntä väärin kohdellut; että laki, yhteiskunta kaikkine valtakeinoineen
oli julistanut hänet vihollisekseen. Ja joka hetki kävi hänen sielunsa
mustemmaksi, joka hetki hän uneksi uusia unelmia kostosta, uhmasta,
raivoisasta vihasta.

/p
    "Työt kehnoimmat, kuin myrkkyruohot,
        Kasvaapi ilmast' vankilan;
    Mut mit' on parhaint' ihmisessä,
        Se siellä jaloin tallataan.
    On Tuska siellä valtijaana,
        Ja Epätoivo vartijana."
p/

Niin kirjoittaa muuan runoilija, jolle maailma on jakanut oikeuttaan;
ja hän lisää:

/p
    "En tiedä mitkä lait on oikein
        Ja mitkä väärin laaditut;
    Mut sen ma tiedän, ett' on kolkot
        Nuo seinät kylmät, kalkitut.
    On oikein, että helvettinsä
        He tahtoo muilta salata;
    Ei heidän tekojansa siellä
        Vois Herrammekaan katsella."
p/



XVII LUKU.


Seuraavana aamuna kello seitsemän päästettiin Jurgis noutamaan vettä
puhdistaakseen koppinsa -- toimi, jonka hän tunnollisesti suoritti,
mutta jonka muut vangit ylipäänsä laiminlöivät, kunnes heidän koppinsa
tulivat niin saastaisiksi, että vartijain oli pakko ryhtyä toimeen.
Sitte hän sai vankiruokansa, jonka jälkeen hänellä oli oikeus kolmen
tunnin ajan liikuskella pitkällä, sementtiseinillä ja lasikatolla
varustetulla pihalla. Sen toisessa päässä oli tila niitä varten, jotka
kävivät vankeja puhuttelemassa, erotettuna muusta pihasta kahdella noin
puolen metrin päässä toisistaan olevalla teräslankaverkolla. Täällä
odotti Jurgis koko ajan, mutta ketäkään ei saapunut häntä tervehtimään.

Hetikun hän sitte palasi takasin koppiinsa, avasi vartija oven ja
päästi uuden vangin sisään. Se oli teikarin näköinen nuori mies, jolla
oli vaaleanruskeat viikset, siniset silmät ja miellyttävä vartalo.
Hän nyökkäsi Jurgikselle ja, vahdin poistuttua, katseli arvostellen
ympärilleen.

"Kas niin, toveri", sanoi hän, kun hänen katseensa jälleen kohtasi
Jurgiksen, "hyvää huomenta."

"Huomenta", vastasi Jurgis.

"Hauska paikka viettää joulua, vai mitä?" lisäsi toinen.

Jurgis nyökkäsi.

Tulokas meni makuulavojen luo ja tarkasteli huopia, mutta kohotettuaan
patjaa pudotti hän sen huudahtaen: "Jumalani!" sanoi hän, "tämä on
pahinta!"

Hän katsahti jälleen Jurgikseen. "Näyttääpä kuin ei kukaan olisi
maannut sillä viime yönä. Ettekö voinut sietää sitä, hä?"

"Minun ei tehnyt mieleni nukkua viime yönä", Jurgis vastasi.

"Milloin tulitte tänne?"

"Eilen."

Toinen katsahti vielä kerran ympärilleen ja nyrpisti sitte nenäänsä.
"Hitonmoinen löyhkä täällä", sanoi hän äkisti. "Mitä se on?"

"Se olen minä", sanoi Jurgis.

"Te?"

"Niin, minä."

"Eikö teitä kylvetetty?"

"Kyllä, mutta se ei lähde pois."

"Mitä se sitte on?"

"Lannoitusaineita."

"Lannoitusaineita! No hitto vie! Mikä te sitte olette?"

"Työskentelen teurastamoissa -- tein sitä ainakin kaksi päivää
takaperin. Se istuu kiini vaatteissa."

"Sepä oli uutta minulle", sanoi vastatullut. "Luulinpa jo tavanneeni
kaikkia lajeja mitä löytyi. Minkävuoksi istutte täällä?"

"Löin päällysmiestä."

"Ahaa -- niinkö on laita! Mitä hän oli teille tehnyt?"

"Hän kohteli minua kehnosti."

"Ymmärrän. Te olette sitä lajia, jota kutsutaan rehelliseksi
työmieheksi."

"Mitäs te olette?" Jurgis vuorostaan kysyi?

"Minäkö?" Toinen nauroi. "Sanovat minua 'täräyttäjäksi'."

"Mitä se on?"

"Kassakaappeja ja sen sellaista", vastasi toinen.

"Oh", sanoi Jurgis ihmetellen ja katseli toveriaan säikähtyneenä.

"Tarkotatte että murtaudutte sellaisiin?"

"Niin", naurahti toinen, "niinhän ne sanovat."

Hän ei näyttänyt vanhemmalta kuin kaksi- tai kolmekolmatta vuotiaalta,
vaikka Jurgis sitte sai kuulla hänen olevan kolmenkymmenen vanhan. Hän
puhui kuten ainakin sivistynyt mies, kuten sellainen, jota maailma
sanoo "gentlemanniksi".

"Senkö vuoksi täällä olette?" kysyi Jurgis.

"Ei", kuului vastaus. "Minut tuotiin tänne rajusta käyttäytymisestä. Ne
suuttuivat minuun, kun eivät saaneet tarpeeksi todistuksia."

"Mikä teidän nimenne on?" kysyi nuorukainen hetken vaitiolon jälkeen.
"Minun nimeni on Duane -- Jack Duane. Minulla on tietysti yli puoli
tusinaa muita nimiä, mutta tätä nimeä käytän nykyään."

Tämä nuorukainen oli hyvin vapaa käytökseltään. Hän istahti lattialle
sääret ristissä ja nojasi selkänsä seinää vasten, eikä hänen kielensä
lakannut hetkeksikään jauhamasta. Hän oli ilmeisesti "suuren maailman
mies", ja helposti hänen onnistui päästä tuttavallisiin väleihin
Jurgiksen kanssa. Huomasi heti hänen olevan tottuneen seurustelemaan
kaikenlaisten ihmisten kera, eikä hän nyt hävennyt puhella halvan
työmiehenkään kanssa. Hänen ystävällisyytensä sai Jurgiksenkin avaamaan
sydämmensä, niin että hän kymmenen minuutin kuluttua heidän ensi
kohtaamisestaan oli kuullut koko tämän elämäntarinan -- lukuunottamatta
Jurgiksen syvällisintä ja sovittamattominta surua. Sitte kertoi vieras
monia huvittavia tapauksia omasta sisältörikkaasta elämästään. Hän oli
oikea mestari kertoilemaan kaskuja, jotka eivät aina olleet kaikkein
siistintä lajia. Viini ja naiset olivat "koko hänen elämänsä".

Tietystikin vankikoppi suuresti valkeni moisen kohtalokumppanin saatua.
Jurgis ei enää voinut kääntyä seinää vasten ja näyttää nurpeata
naamaa, täytyihän hänen vastata, kun toveri puhutteli häntä. Ei hän
myöskään voinut olla olematta huvitettu Duanen keskustelutaidosta --
olihan tämä ensimmäinen sivistynyt mies, jonka kanssa hän milloinkaan
oli puheisiin joutunut. Hänessä herätti vilkasta mielenkiintoa, kun
onnettomuustoveri kertoi yöllisistä seikkailuistaan, karkaamisistaan
vankiloista ja irstailuistaan, joissa hän yhtenä yönä oli saattanut
menettää tarumaisia summia. Nuori veijari osotti koko ajan kokematonta
Jurgista kohtaan jonkunlaista ilvehtivää ylenkatsetta, sanoipa suoraan
pitävänsä häntä eräänlaisena työjuhtana, jommoisiksi hän nimitti
kaikkia muita, jotka pitivät parempana ahertaa otsansa hiessä kuin
varastaa. Hän kertoi kärsineensä julmasti tämän maailman vääryyksistä,
mutta sen sijaan että olisi kärsinyt niitä sieluttoman eläimen
kehnolla kärsivällisyydellä, oli hän ryhtynyt itsepuolustukseen ja
kelpo tavalla pitänytkin puoliaan. Hän sanoi katkaisseensa kaikki
siteet, jotka olivat yhdistäneet häntä yhteiskuntaan. Hän oli hilpeä
seikkailija, joka osasi elää vihollistensa kustannuksella pelkäämättä
mitään ja tuntematta siitä lainkaan häpeää. Eivät hänen menestyksensä
rikoksellisen elämänsä aikana aina olleet suuret, olipa hän monesti
saanut kelpolailla nahkaansa niiltä, joiden kimppuun oli hyökännyt,
mutta sellaiset pikku vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet hänen
rohkeuttaan.

Yleensä hän tuntui olevan avomielinen veitikka -- ehkäpä liiankin
avomielinen. Hän ei kuitenkaan kertonut elämäntarinaansa yhdellä
kertaa, vaan se tuli vähitellen ilmi näinä pitkän pitkinä
päivinä, jolloin heillä ei ollut muuta tehtävänä kuin puhella
eikä muuta puheenaihetta kuin omat itsensä. Jack Duane oli saanut
yliopistosivistystä -- oli opiskellut sähköinsinööritiedettä. Hänen
isänsä oli joutunut huonoihin asioihin ja tehnyt itsemurhan; jälelle
oli jäänyt paitsi häntä äiti, nuorempi veli ja sisar. Myöskin kertoi
Duane tehneensä jonkin tärkeän keksinnön; Jurgis ei oikein ymmärtänyt
mikä se oli, mutta oli se jollakin tapaa koskenut sähkölennätintä.
Suuria rikkauksia olisi herunut siitä keksinnöstä -- hän puheli
miljoona kertaa miljoonista dollareista. Mutta häneltä oli ryöstetty
kaikki, muuan suuri yhtiö oli riistänyt häneltä viimeisenkin sentin.
Hänet oli sotkettu laveisiin oikeusjuttuihin, joista hän ei ollut
osannut suoriutua. Hänen asianajajiaan oli lahjottu, hänen tuomarejaan
tehty hänelle nurjiksi. Ja seurauksena oli, että hän tietystikin oli
menettänyt sekä keksintönsä että kaiken omaisuutensa. Sitte oli muuan
pohatta käyttänyt häntä jockeynaan kilparatsastuksissa, jolloin hän oli
käyttänyt tilaisuutta hyväkseen rikastuakseen omin käsin -- lyhyesti,
hän oli ottanut vastaan lahjuksia erään toisen hevosen omistajalta
ja siitä hyvästä ehdon tahdon jättäytynyt jälelle. Voiko hän muuta
tehdäkään -- hänhän oli saanut suuren rahasumman, jos laittaisi itsensä
voitetuksi! Siten ansaittujen varojen kera hän oli puittanut tiehensä.
Ja siitä hänen mielestään viattomasta pikkuasiasta olivat kaikki hänen
onnettomuutensa olleet peräsin.

Ja kun nuorukainen täten oli kuvannut kaikki kohtalonsa, kaikki
rikoksensa ja seikkailunsa, oli tietysti aivan luonnollista että hän
tiedusteli Jurgikselta, mikä tämän oli saattanut vankilan muurien
sisäpuolelle. Kaikkein kernaimmiten Jurgis olisi itsekin ollut
aivan ajattelematta tätä asiaa. Hän ei senvuoksi vastannut suoraan
kysymykseen, vaan myönnytteli vain pienten asiain usein aiheuttavan
suuriakin seurauksia.

"Ettekö koskaan ajattele perhettänne?" kysyi hän, koettaen johtaa
keskustelua omista persoonallisista olosuhteistaan.

"Ojaa -- toisinaan! Jonkun kerran", vastasi toinen, "vaikka ei usein.
Minä en siedä sitä, se saattaa minut tasapainostani. Ei siitä oloni
paremmaksi asettuisi, jos aina pitäisin perhettäni ajatuksessani; se
maailma, jossa elämme, ei anna meille aikaa eikä lepoa muistellaksemme
omaisiamme. Ennemmin tai myöhemmin itsekin tulette huomaamaan
niin olevan asianlaidan sekä rupeatte työskentelemään vain omaksi
persoonalliseksi hyväksenne."

Jurgis oli niin avosydämminen ja teeskentelemätön, jotta hänen
koppikumppaninsakin puolestaan kävi ujostelemattomaksi kuin pieni
lapsi. Oli niin huvittavaa kuulla hänen kertoilevan seikkailuistaan,
että Jurgis vähitellen täyttyi ihailulla -- hän itsehän oli
vallan tietämätön moisten maantieritarien elämästä. Duane kuvasi
kaikkia menestyksiään ja onnistumattomiakin yrityksiään, kaikkia
rakkaudenseikkailuitaan ja vastaavia surujaan. Hän myöskin tutusti
Jurgiksen moneen muista vangeista, sillä hän itse tunsi niistä
enemmän kuin toisen puolen, ainakin nimeltä. Vankilan sisälle koottu
roistojoukko oli jo antanut Jurgikselle nimenkin -- se kutsui häntä
nimellä "The stinker", jotakin sinnepäin kuin "Haisu-Pekka". Se oli
julmaa, mutta mitään pahaa he sillä eivät tarkottaneet, eikä Jurgis
siitä suuttunutkaan.

Ystävämme tunsi toisinaan ilkeitä hajuja niistä lokaviemäreistä,
joiden päällä hänen koppinsa sijaitsi. Mutta tämä löyhkä ei ollut
mitään kaikkeen siihen siveelliseen saastaan verraten, joka häntä
täällä kohtasi. Tämä vankila oli todellinen Noakin arkki, johon
oli koottu kaupungin kaikki rikokselliset. Siellä oli murhaajia,
maantierosvoja, murtovarkaita, petkuttajia, murhapolttajia,
väärentäjiä, vääränrahantekijöitä, kaksinnaijia, taskuvarkaita,
pelureja, parittelijoita, tappelupukareita, maankiertäjiä ja
juopporatteja. Siellä oli mustia ja valkosia, vanhoja ja nuoria,
amerikkalaisia ja kaikenrotuisia muukalaisia mitä auringon alla elää.
Siellä oli paatuneita pahantekijöitä ynnä miehiä, jotka olivat liian
köyhiä hankkiakseen takuuta itselleen ja senvuoksi olivat olleet
pakotetut käymään tyrmään. Harmaahapsisten roistojen rinnalla näki
poikia, jotka eivät vielä olleet kymmenenkään tai yhdentoista vuoden
ikäisiä. Se oli täydellinen kokoelma yhteiskunnan monista mätähaavoista
valuvia haisevia visvoja. He olivat kamalia nähdä, he herättivät
inhoa ja ylötystä, kun heidän kanssaan joutui puhelemaan. He olivat
mädänneitä ja löyhkääviä sekä ruumiiltaan että sielultaan; rakkaus
oli heille pelkkä eläimellinen tunne, hilpeys ilmeni päättöminä
sarjoina karkeita kirouksia. Jumalata he tunsivat vain sanana, joka
soveltui erinomaisesti vahvistamaan kiroustulvia. Heidän kävellessään
edestakasin vankilanpihalla kuunteli Jurgis korvat hörössä heidän
puheitaan, ja hän tunsi olevansa vain tietämätön raukka niin viisaiden
ja kokeneiden miesten rinnalla. He taisivat kertoa pöyristyttäviä
juttuja omista kokemuksistaan, paljastaa koko mädännäisyyden Chikagossa
ja kaikkialla yhteiskunnassa -- he kuvasivat kaikkea haisevaksi
lokalammikoksi, missä oikeus ja kunnia, naisten ruumiit ja miesten
sielut olivat kaupan kuten torilla tai markkinapaikalla; missä
ihmisolentoja ryömi ja väänteleikse ja kiemurteli kuin kiusatut madot
tahi repelivät toisiaan kuin sudet, jotka ovat langenneet samaan
kuoppaan; missä ihmiskunta rupisena ja paiseisena mätäni ja hautui
omassa pohjattomassa surkeudessaan. Syntymänsä kautta olivat nämä
miehet ilman omaa aihettaan, ilman että heiltä edes oli kysytty,
viskatut keskelle tätä petoeläinten kamppausta. He eivät olleet itse
valinneet tätä kohtaloa, senvuoksi he eivät voineet sitä auttaa eikä
heillä ollut syytä siinä. Heille ei vankilaan joutumisensa ollut mikään
häpeä; peli ei ollut koskaan ollut tasanen, eikä heillä ollut koskaan
hyvää lehteä kädessään. He olivat varastaneet vain kymmensenttisiä,
mutta heidät oli siepattu kiini ja paiskattu petkuttajain ja
suurvorojen joukkoon, jotka olivat puijanneet miljooneja.

Enimmäkseen Jurgis koetti olla kuulematta heidän puheitaan. Ne
herättivät hänessä kauhua, hurjia ja ivasta kuohuvia kun olivat. Ja
muutenkin hänen sydämmensä oli kaukana tästä paikasta; hän ikävöi
takasin kotiin omaistensa luo. Heti kun hän näitä ajatteli, täyttyivät
hänen silmänsä kyyneleillä ja hän vaipui syviin mietteisiin, joista
toverien pilkkanauru hänet pian herätti.

Hän vietti kokonaisen viikon tässä ympäristössä, ja koko aikana hän ei
saanut vähintäkään tietoa kotoaan. Hänellä oli lakkarissaan viisitoista
senttiä, joista hän yhdellä osti postikortin, ja hänen huonetoverinsa
kirjoitti sille muutamia rivejä hänen perheelleen ilmottaen missä
hän oli ja milloin häntä kuulusteltaisiin. Mutta mitään vastausta
ei kuulunut. Vihdoin -- se oli uudenvuodenaattona -- sanoi Jurgis
jäähyväiset sekä vankilalle että Jack Duanelle. Jälkimmäinen antoi
hänelle osotteensa tai paremmin sanoen vaimonsa osotteen sekä vaati
Jurgista myöhemmin käymään hänen luonaan.

"Ehkäpä", sanoi Duane, "jolloinkin olen tilaisuudessa auttamaan
teidät pois tuosta kurjasta pesästä; ja olenpa tosiaan suruissani
kadottaessani nyt teidän seuranne."

Vankivaunussa vietiin Jurgis nyt siihen oikeustaloon, jossa hänen
juttuaan tutkittaisiin. Ensimmäiseksi oikeussaliin astuessaan hän
näki Teta Elzbietan ja pikku Kotrinan, jotka istuivat kaukana huoneen
taustassa ja näyttivät kalpeilta ja pelästyneiltä. Jurgiksen sydän
rupesi lyömään kovasti; kernaasti hän olisi tahtonut antaa heille
jotakin merkkiä, mutta ei uskaltanut sitä tehdä. Hän istui vangeille
tarkotettuun aitioon ja tirkisteli heihin avuttomalla tuskalla. Hän
näki ettei Ona ollut heidän seurassaan, ja ihmetteli syytä siihen.
Siinä istui hän puolisen tuntia näissä mietteissä; mutta kun hän
sitte loi ylös katseensa, karahti veri hänelle kasvoihin. Muuan mies
oli astunut sisään. Jurgis ei voinut nähdä hänen kasvojaan niiden
kääreiden takia, joita miehen pään ympäri oli sidottu, mutta hän tunsi
sittekin vallan hyvin tuon paksun ruumiin -- se oli Connor! Väristys
kävi hänessä kiireestä kantapäähän, hänen lihaksensa jännittyivät
aivan kuin pedolla surmahyppyyn; hän todella kavahtikin pystyyn, mutta
tunsi samassa raskaan kouran olkapäällään ja kuuli takanaan kovan ja
järkähtämättömän äänen sanovan: "Istu paikallasi, sinä koiran
poika -- --!"

Hän totteli käskyä, mutta ei kääntänyt silmiään vihollisestaan.
Tuo konna siis eli vielä ja myrkytti maanpiiriä inhottavalla
hengityksellään! Vielä eivät hänen pilttuat sormensa olleet kuoleman
jäykistämät! Se oli ikävä pettymys Jurgikselle. Mutta ilolla hän näki
kaikki haavat ja laastarilaput kurjan kasvoissa. Connor ja hänen
asianajajansa astuivat esiin ja istuivat sen aitauksen sisäpuolelle,
joka ympäröi tuomarien pöytää. Seuraavassa tuokiossa sihteeri nousi
ylös ja huusi Jurgiksen nimeä. Poliisit tarttuivat häneen raa'asti
käsiksi, nostivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet esiin, aivan kuin
epäillen hänen yrittävän karata.

Jurgis seisoi hiljaa ja tarkkaavaisena, kun Connor istui todistajain
penkille ja avasi suunsa kertoakseen jutun vaiheista. Se kävi
seuraavaan tapaan. Vangin vaimo oli ollut työssä samassa tehtaassa
kuin hän, mutta oli saanut eronsa hävyttömyytensä ja solvaustensa
takia häntä vastaan. Puoli tuntia myöhemmin oli vaimon mies hyökännyt
hänen kimppuunsa, lyönyt hänet maahan ja pahoinpidellyt häntä miltei
henkihieveriin saakka. Ja hänellä oli todistajat mukanaan.

"Niitä arvatenkaan ei tarvita", lausui tuomari. Sitte hän kääntyi
Jurgikseen päin ja kysyi ankaralla äänellä: "Tunnustatteko hyökänneenne
kantajan kimppuun?"

"Tuonko noin?" kysäsi Jurgis, osottaen päällysmiestä.

"Niin", sanoi tuomari.

"Minä löin häntä, herra!" virkkoi syytetty.

"Sano, teidän armonne", lausui poliisikersantti, puristaen häntä
tuimasti käsivarteen.

"Teidän armonne", toisti Jurgis tottelevaisesti.

"Koetitteko kuristaa häntä?"

"Kyllä, herra teidän armonne."

"Oletteko ennen istunut vankeudessa?"

"En, herra teidän armonne."

"Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"

Jurgis epäröi. Mitäpä hän sanoisikaan? Niinä kahtena ja puolena
vuotena, jotka hän oli ollut Amerikassa, oli hän oppinut sen verran
englantia, että voi tulla toimeen jokapäiväisessä elämässä ja
työpaikallaan, mutta ne eivät riittäneet tulkitsemaan hänen väitettään,
että Connor oli vietellyt hänen vaimonsa. Hän yritti pari kertaa
änkyttäen ja sopertaen selittää sitä tuomarille, jota jo koko tilaisuus
rupesi ikävystyttämään ja jota Jurgiksesta löyhkäävä lantatehtaan
haju pani kovasti aivastamaan. Vihdoin sai vanki selitetyksi, että
hänen kielivarastonsa oli riittämätön, ja silloin ilmestyi muuan
vahaviiksinen nuori mies, joka pyysi Jurgiksen puhumaan sitä kieltä
mitä paraiten taisi -- hän kyllä tulkitsisi puheen tuomarille.

Jurgis alkoi. Edellyttäen saavansa tarpeeksi aikaa, kuvasi hän
juurtajaksain, miten Connor oli käyttänyt hyväkseen omaa päällysmiehen
asemaansa ja Onan asemaa työntekijättärenä pakottaakseen viimemainittua
antautumaan valtaansa ja uhannut häntä muussa tapauksessa työstä
erottamisella. Kun tulkki oli kääntänyt hänen puheensa tähän asti
tuomarille, keskeytti tämä, jonka aika oli täpärä ja jonka automobiili
oli tilattu määräajaksi oikeustalon ulkopuolelle, pitemmät puheet
huomauttamalla: "Oh, minä ymmärrän. Mutta jos hän ahdisti vaimoanne
rakastelullaan, niin miksei tämä valittanut yhtiön johtajalle tai
vallan yksinkertaisesti lähtenyt tiehensä tehtaasta."

Jurgis epäröi hetkisen hämillisenä. Hän rupesi kuvaamaan miten köyhiä
he olivat -- miten vaikea heidän oli kurjuudessaan luopua varmasta
työpaikasta -- --

"Ymmärrän", lausui tuomari Callahan. "Sen sijaan piditte parempana
lyödä hänet kuoliaaksi."

Sitte hän kääntyi kantajan puoleen ja kysyi:

"Onko tässä kertomuksessa mitään totta, hra Connor?"

"Ei sanaakaan, teidän armonne", vastasi päällysmies. "Se on ainainen
ikävyys -- alati kerrotaan työnjohtajista, että he muka käyttäisivät
asemaansa naisten vahingoksi -- --"

"Niin kyllä, tiedän sen", sanoi tuomari. "Usein saan kuulla sellaista.
Tuo lurjus, näyttää pidelleen teitä pahasti. Kolmekymmentä päivää ynnä
kulungit! Seuraava asia!"

Jurgis kuunteli miltei tajuttomana kauhusta. Vasta kun poliisit
tarttuivat häneen ja laahasivat häntä ulos, käsitti hän mitä oli
tapahtunut. Mielipuolen tavoin pyöritti hän silmiään joka taholle.

"Kolmekymmentä päivää!" sähisi hän. Ja sitte kääntyi hän tuomariin päin
ja karjasi keuhkojensa kaikella voimalla: "Miten sitte perheeni käy?
Minulla on vaimo ja pieni lapsi, herra, eikä heillä ole penniäkään
rahaa -- Jumalani, he kuolevat nälkään!"

"Sitä teidän olisi pitänyt ajatella, ennenkun ryhdyitte
murhayritykseenne", virkkoi tuomari kuivasti, kääntäen huomionsa
seuraavaan juttuun.

Jurgis aikoi vielä sanoa sanan, mutta toinen poliiseista tarttui
tukevasti häntä kurkkuun ja toinen yhtä navakasti hänen niskaansa.
Kaksi muuta poliisia tuli avuksi, heti kun huomasivat hänen aikovan
käydä vastarintaan. Siten vietiin hänet enempää vastaan riuhtomatta
ulos salista. Kaukana huoneen taustalla näki hän vielä vilahdukselta
Elzbietan ja Kotrinan, jotka olivat nousseet seisaalleen ja katselivat
kolkkoa näytelmää sanattomalla kauhulla. Hän teki vielä kerta
epätoivoisen ponnistuksen, mutta sai taas poliisit kurkkuunsa -- ja
hänen täytyi luopua epätasaisesta kamppauksesta. Hänet paiskattiin
suinpäin vankikoppiin, jossa ennestään oli muita vankeja odottamassa
vuoroaan päästä tuomarin eteen tai tulla vietäviksi takasin vankilaan.
Niin pian kun oikeudenistunto oli loppunut, teljettiin heidät kaikki
rautaristikolla varustettuun vankivaunuun, n.s. "Mustaan-Maijaan" ja
vietiin määräpaikkaansa.

Tällä kertaa Jurgis vietiin "Bridewelliin", erääseen pieneen vankilaan,
missä Cookin piirikunnan vangit istuvat heille määrätyn rangaistusajan.
Se oli vielä likasempi ja täydempi kuin edellinen paikka. Sinne
vietiin kaikki "vähäpätöiset" vangit -- pikkuvarkaat, pikkuhuijarit,
katurauhan häiritsijät, maankiertäjät ja kaikenlaiset irtolaiset.
Koppitoveriksi Jurgikselle tuli eräs italialainen hedelmäkauppias, joka
oli kieltäytynyt antamasta lahjuksia poliisille ja oli sitte vangittu
siitä syystä, että oli lakkarissaan kantanut isoa taskuveistä. Kun tämä
mies ei ymmärtänyt sanaakaan englantia, oli Jurgis iloinen kun tämä
pian päästettiin vapaalle jalalle. Hänen sijaansa tuli norjalainen
merimies, joka oli tullut vähäkuuloiseksi muutamassa tappelussa ja
joka heti rupesi haastamaan riitaa Jurgiksen kanssa, koska tämä
ylemmällä laverilla maaten nukkui niin levottomasti, että päristi
tomua ja ruumenia hänen päälleen, joka makasi alemmalla makuusijalla.
Olisi käynyt vallan sietämättömäksi elää vuorokaudet umpeensa yhdessä
tämän suulaan toverin kanssa, jollei vangeilla onneksi olisi ollut
säännöllinen työnsä ulkosalla. Heidän rangaistustyönään oli nimittäin
kivensärkeminen.

Kymmenen päivää noista kolmestakymmenestä oli jo kulunut, ilman että
Jurgis oli saanut mitään tietoa omaisistaan. Vihdoin eräänä päivänä
tuli eräs vartijoista hänelle ilmottamaan, että ulkona oli joku, joka
halusi puhutella häntä. Jurgis valahti valkeaksi kuin vastasatanut lumi
ja kävi niin heikoksi polvistaan, että töintuskin kykeni astumaan ulos
kopistaan.

Vartija saattoi hänet pitkän käytävän läpi ja monia portaita ylöspäin
vastaanottohuoneeseen, joka oli varustettu rautaristikolla kuten
vankikoppi. Sen läpi Jurgiksen silmä erotti erään henkilön istuvan
tuolilla; hänen astuessaan huoneeseen kavahti tämä henkilö ylös, ja
Jurgis tunsi hänet pikku Stanislovakseksi! Nähdessään edes jonkunkaan
rakkaasta, ikävöidystä kodista oli tuo iso mies pyörtyä -- hänen täytyi
nojata tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, ja hän vei käden otsalleen
aivan kuin hajottaakseen sumua silmäinsä edestä.

"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän heikolla äänellä.

Pikku Stanislovaskin vapisi, ja molemmat vallan kuin pelkäsivät puhua.

"He -- he lähettivät minut tänne kertomaan teille --" hän sopersi itku
kurkussa.

"Mitä?" huudahti Jurgis.

Hän seurasi pojan katsetta ja näki sen kiinnittyneen vartijaan. "Elä
huoli hänestä!" huusi hän. "Miten jaksavat kotona?"

"Ona on hyvin kipeä", virkkoi nyt Stanislovas. "Ja me kaikki olemme
kuolla nälkään. Tätä menoa emme kauvan jaksa. Luulimme teidän tulevan
auttamaan meitä."

Jurgiksen täytyi taas tarttua tuolinselkään. Isoja hikipisaroita
helmeili esiin ja peitti koko hänen otsansa; hänen kätensä nyrkittyivät
ja vapisivat kuin suonenvetokohtauksessa.

"Minä en -- en voi -- auttaa teitä", ähkyi hän vaivaloisesti.

"Ona makaa kaiket päivät huoneessaan", jatkoi poikanen hengästyneellä
kiiruulla. "Hän ei tahdo syödä mitään, ja hän vain huutaa ja valittelee
melkein järestään. Hän ei tahdo kertoa mikä häntä vaivaa, eikä hän
tahdo mennä työhönsäkään millään ehdolla. Joku aika sitte tuli se hieno
herrasmies kantamaan vuokraa. Hän oli hyvin vihanen. Viime viikolla hän
tuli uudestaan. Silloin hän sanoi aikovansa 'häätää' meidät talosta. Ja
sitte se Marija -- --"

"Mikä Marijan on hätänä?" Jurgis huudahti.

"Hän on leikannut veitsellä käteensä", vastasi poika. "Ja tällä kertaa
hyvin pahasti -- pahemmin kuin edellisellä kerralla. Hän ei voi tehdä
mitään sillä kädellä. Se on jo aivan musta, ja tohtori sanoo, että se
täytyy leikata -- leikata poikki, taisi hän sanoa. Ja Marija huutaa
ja parkuu päivät päästään ja yötkin vielä lisäksi. Hänen rahansa ovat
aivan lopussa. Me emme jaksa maksaa vuokraa ja talonhinnan korkoja.
Meillä ei ole yhtään hiiliä eikä mitään syödäksemme, ja kauppias sanoo,
että -- --"

Pienokainen vaikeni jälleen ja rupesi itkemään.

"Jatka!" huudahti Jurgis raivoisasti. "Etkö kuule -- jatka!"

"Jatkanhan minä", nyyhkytti Stanislovas. "Meillä on -- aina niin kylmää
kotona. Viime sunnuntaina satoi jälleen lunta -- niin hirmuisen,
hirmuisen paljon lunta -- enkä minä voinut -- voinut mennä työhön -- --"

"Taivaan isä!" Jurgis huudahti ja astui askeleen poikaa kohti. Heillä
oli molemmilla vanhaa riitaa keskenään lumen takia -- aina siitä
hirveästä sunnuntaista saakka, jolloin poikanen oli palelluttanut
sormensa ja Jurgiksen oli täytynyt kepittää hänet työhönsä. Nyt hän
nyrkitti käsiään, näyttäen aivan tahtovan rynnätä rautaristikon läpi
poikapahasen kimppuun.

"Sinä pieni ilkimys", ärjäsi hän, "sinä et edes yrittänytkään!"

"Kyllä -- kyllä -- yritinhän minä!" ulvoi Stanislovas. "Koetin koko
sen päivän -- kaksikin päivää minä koetin. Äiti seurasi minua, muttei
hänkään voinut päästä eteenpäin. Lunta oli niin paksulta, ettemme
päässeet askeltakaan eteenpäin. Eikä meillä ollut palastakaan syödä, ja
-- ah -- oli niin hirmuisen kylmä. Koetin kolmantena päivänä uudestaan,
ja silloin tuli Ona kanssani."

"Ona!"

"Niin! -- hänkin aikoi lähteä työhönsä. Olimmehan kaikki kuolla
nälkään. -- Mutta kun hän pääsi tehtaaseen, sai hän kuulla, että oli
menettänyt paikkansa."

Jurgis horjahti taapäin ja päästi läähättävän äänen.

"Hän meni uudestaan tuohon kirottuun paikkaan!" hän huudahti
muljotellen hurjasti silmillään ja kiristellen hampaitaan.

"Niin, hän kyllä koetti", sanoi Stanislovas ja katsoi ihmeissään
lankoonsa. "Miksikäs hän ei olisi saanut niin tehdä? Miksi, Jurgis?"

Mies hengitti syvään muutamia kertoja. "Jatka! -- Jatka!" läähätti hän
vihdoin.

"Minä seurasin häntä", jatkoi Stanislovas, "mutta miss Henderson ei
tahtonut enää ottaa häntä vastaan. Ja Connor näki hänet ja rupesi
kiroilemaan kauheasti. Hänen päänsä oli aivan kääreissä -- mitä te
teitte hänelle, Jurgis? Kaikkityyni on niin ihmeellistä, etten lainkaan
ymmärrä sitä."

Jurgis ei kyennyt puhumaan. Hän vain tirkisteli eteensä äänettömän
epätoivon vallassa ollen.

"Hän on", jatkoi poikanen edelleen, "koettanut hankkia itselleen muuta
työtä. Mutta hän on niin kovin kipeä. Hän voi enää tuskin ollenkaan
olla pystyssä. Ja minunkaan työnjohtajani", sanoi poika salaperäisen
näköisenä, "ei enää huoli minua takasin työhön. Ona sanoo, että hän on
hyvä ystävä Connorin kanssa ja että tämä on syynä kaikkeen. Kaikki ovat
ne nyt niin vihasia ja katkeria meitä kohtaan. Sitte minä menin myymään
sanomalehtiä -- minä ja toiset pojat ja Kotrina."

"Kotrinakin?"

"Niin, hän myy lehtiä hänkin. Häneltä kauppa käy paraiten, koska hän
on tyttö. Huu! Nyt on kauhea pakkanen, Jurgis -- ei ole hauskaa mennä
kotiin tänä yönä. Ehkäpä ovat he kaikki ajetut pois kodista nyt,
mutta minun täytyy koettaa löytää heidät ja maata heidän kanssaan
jossakin paljaan taivaan alla. Nyt on jo myöhä, ja minulla on pitkä
matka kotiin, enkä tiedä miten sinne osaankaan. Äiti sanoi, että minun
olisi tultava tänne, jotta saisitte tietää miten kotona ovat asiat ja
että ehkäpä voisitte auttaa meitä jollakin tapaa. Ja, sanoi hän, ehkä
tunnette jonkun, joka voisi avustaa perhettänne sillä aikaa kuin itse
istutte vankilassa ettekä voi tehdä työtä. Minä olen kulkenut koko
päivän päästäkseni tänne, enkä ole syönyt muuta kuin leipäpalasen sitte
aamulla. Äidilläkään ei ole mitään työtä, kun makkaratehdas seisoo nyt.
Mutta hän käy ympärinsä kori käsivarrellaan ja kerjää taloloissa, ja
saakin sieltä täältä leipäpalasia. Mutta eilen hän ei saanut mitäkään,
sillä hänen käsiään paleli eikä hän jaksanut kauvempaa olla ulkona; ja
tänään hän vain valittaa ja huutaa -- --"

Sellaista kertoi pikku Stanislovas yhtä mittaa nyyhkyttäen. Ja Jurgis
seisoi, yhä puristaen pöydänreunaa sormiensa välissä, voimatta puhua
sanaakaan; mutta hän tunsi päässään omituista pakotusta, aivan
kuin tahtoisi se haleta. Se tuntui vallan siltä, kuin olisi hän
maannut maassa selällään ja suunnattomia painoja olisi yksi toisensa
jälkeen ladottu hänen rinnalleen -- uhaten murskata hänet vähitellen
kuoliaaksi. Hän taisteli ja kamppaili itsensä kanssa -- kuten jotakin
hirvittävää painajaista vastaan, joka oli saanut hänet kynsiinsä.
Hänen aivojansa poltti kuin tulessa -- hän tunsi että pian tulisi hän
hulluksi -- --

"Ettekö voi auttaa meitä?" kysyi pikku Stanislovas arasti.

Jurgis pudisti päätään.

"Eikö ne anna teille yhtään rahoja täällä?"

Hän pudisti yhä päätään.

"Milloin pääsette vapaaksi ja tulette kotiin?"

"Kolmen viikon päästä", vastasi Jurgis.

Poika silmäsi levottomasti ympärilleen. "Taitaa olla parasta, että
lähden tieheni nyt!" sanoi hän.

Jurgis nyökäytti päätään. Mutta yht'äkkiä hän malttoi mielensä, ja
pisti käden taskuunsa ja kurotti sen sitte ristikon läpi -- kädessä oli
neljätoista senttiä. "Kas tässä!" hän sanoi. "Ota tämä ja vie kotiin
heille!"

Stanislovas otti rahan vastaan, ja hetken epäröityään astui hän ovelle.
"Hyvää yötä, Jurgis!" virkkoi hän, ja Jurgis näki pojan horjuvan, kun
hän katosi näkyvistä.

Jurgis seisoi tuokion paikallaan, nojaten otsaansa rautaristikkoa
vastaan, horjahdellen ja haperoiden kuin juopunut. Sitte tarttui
vartija häntä käsivarteen, ja hän kääntyi ympäri ja lähti hiljaa
takasin kivensärkypaikalle.



XVIII LUKU.


Jurgis ei päässytkään vankeudesta niin pian kuin oli toivonut. Hänelle
tuomittuun rangaistukseen oli lisätty oikeudenkäyntikuluja puolitoista
dollaria -- hänen täytyi maksaa niiden vaivat, jotka olivat vieneet
hänet vankilaan, ja kun hänellä ei ollut varoja, täytyi hänen olla
pakkotyössä kolme päivää kauvemmin. Kenkään ei ollut huolinut ennakolta
selittää hänelle sitä. Sittekun hän kärsimättömästi oli laskenut
päivät ja saanut selville, minä päivänä hän pääsisi vapauteen, kohtasi
häntä mitä ikävimpänä yllätyksenä tieto, että hänen oli vielä vähän
aikaa särettävä valtion kiviä; ja kun hän pani vastaan, naurettiin
hänelle vain vasten kasvoja. Sitte rupesi hän uskomaan, että vankilan
päällystö oli laskenut väärin. Mutta kun vielä kului päivä ja
toinenkin, ilman että häntä laskettiin vapaaksi, vaipui hän syvään
epätoivoon -- kunnes vihdoin vartija eräänä aamuna hänelle ilmotti,
että hänen rangaistusaikansa nyt oli päättynyt. Silloin hän kiiruhti
riisumaan vankipukuaan ja pukeutumaan omiin, lantatehtaalta tuoksuviin
työvaatteisiinsa, ja kuuli suunnattomaksi ilokseen vankilanportin
narahtavan lukkoon jälestään.

Hän pysähtyi portaille melkein huumautuneena. Hänen oli vaikea uskoa
tätä todeksi -- että hänellä jälleen oli taivas päänsä päällä ja avoin
katu edessään -- että hän tosiaan oli vapaa mies. Mutta pian alkoi
kireä pakkanen purra häntä vaatteiden läpi, ja hän kiirehti ripein
askelin sieltä.

Lunta oli satanut paksulta, mutta nyt oli pyry loppunut. Hienoa räntää
satoi ja kova tuuli puhalsi, joka tunkeutui Jurgiksen luihin ja ytimiin
asti. Hän ei ollut edes ennättänyt ottaa päällystakkia yllensä, kun
hän toista kuukautta sitte syöksyi kodistaan "selvittämään asiaansa"
Connorin kanssa, niin että puku, mikä hänellä nyt oli päällään, oli
vanha ja kulunut, eikä se ollut edes uutenakaan ollut erittäin lämmin.
Kun hän nyt laahusti itseään eteenpäin, tunki sade pian noiden ohuitten
ryysyjen läpi ihoon asti. Kadulla oli kuusi tuumaa paksu römssykerros,
niin että hänen jalkansakin kävivät märiksi, vaikka kengätkin olisivat
olleet ehjät.

Jurgis oli vankilassa saanut aina tarpeeksi syödäkseen, ja työkin
siellä oli helpointa, mitä hänellä koskaan oli ollut Chikagoon
saavuttuaan; mutta siitä huolimatta hän oli heikompi kuin milloinkaan
ennen. Surut ja epäilykset olivat raskauttaneet hänen mieltään ja
melkoisesti heikontaneet hänen voimiaan. Häntä värisytti kun hän riensi
eteenpäin katuja pitkin, vapisten kylmästä ja hieroen käsiään toisiaan
vastaan sekä tavantakaa kätkien ne resuisiin taskuihinsa. Hän koetti
saavuttaa lämpöä kohottamalla ja laskemalla hartioitaan nopeassa
tahdissa. Vankila oli kaukana kaupungin ulkolaidalla, ja koko tienoo
sen ympärillä oli asumatonta ja jylhää; yhdellä puolella kulki syvä
kuivausoja ja toisella puolella joukko rautatien raiteita. Myrsky oli
kuitenkin riepoittanut lunta kaikkialle ja täyttänyt syvennykset, niin
ettei hän mitään nähnyt ympärillään.

Kahlattuaan lumessa hyvän aikaa Jurgis kohtasi pienen ryysymekon, jolle
luikkasi: "Hei, veitikka!"

Poika tirkisteli häneen toisella silmällään -- hän näki heti, että
Jurgis oli "vankilan lintu", tämän paljaaksi ajellusta päästä. "Mitä
tahdotte?" kysyi hän.

"Mistä kautta menet tehtaille päin?"

"En mää sinne mene", vastasi poika.

Jurgis epäröi hetkisen, ennenkun jatkoi:

"Tarkotan -- mistä sinne tie menee?"

"Miks' ette sitte sanonut niin", tuli vastaukseksi; ja sitte poika
osotti peukalollaan luoteista kohti ja virkkoi: "Tuoll' on tie."

"Onko sinne pitkältä?" Jurgis kysyi.

"En mää tierä -- tuoss' lie kolmenkymmenen kilometrin paikkeilla."

"Kolmekymmentä kilometriä!" toisti Jurgis kasvot harmaina. Hänen täytyi
taivaltaa koko matka jalkasin, sillä hänet oli vankilasta päästetty
ilman penniäkään taskussaan.

No niin -- mikäpä siinä muu auttoi, kuin alkaa kulkea rivakasti
osotettuun suuntaan; ja hän kulki niin tuimaan, että hänen ruumiinsakin
lämpeni. Hän unohti kaiken -- paitsi ne kummalliset ajatukset,
jotka herkeämättä ajoivat toisiaan hänen aivoissaan. Kaikki ne
hirvittävät ajatukset ja epäilykset, jotka olivat viileskelleet niitä
vankilanseinien sisäpuolella, alkoivat nyt uudestaan temmeltää hänen
poloisessa päässään. Kiusallinen ahdistus, joka tietämättömyydestä
johtui, olisi kuitenkin pian ohi -- hänhän oli kohta omaistensa parissa
ja saisi tietää koko totuuden, koskipa se sitte Onaa tai lasta tahi
taloa! Ja ennen kaikkea -- niin lohdutteli hän itseään -- piti hänen
nyt iloita vapaudestaan; hänen kätensä olivat nyt hänen omansa, hän voi
auttaa rakkaitaan, taistella heidän puolestaan vaikka koko maailmaa
vastaan.

Tunnin verran hän väsymättä taivalsi täten eteenpäin. Vasta sitte
hän rupesi silmäilemään ympärilleen. Hän näytti jättäneen kaupungin
jo kauvaksi jälkeensä; katu oli muuttunut maantieksi, joka eteni
länteenpäin, ja lumisia, aukeita kenttiä leveni sen kummallakin
puolella. Pian kohtasi hän erään maamiehen, joka ajoi olkikuormaa.
Jurgis pysäytti hänet ja kysyi.

"Viekö tämä tie tehtaille?"

Maalainen pudisti päätään ja vastasi:

"Enpä oikein tiedä minne se vie, mutta se on varmaa, että te nyt
kulette vallan vastakkaiseen suuntaan."

Jurgis hölmistyi.

"Minulle kuitenkin sanottiin äsken tämän olevan oikean tien."

"Kuka niin sanoi?"

"Muuan poika."

"No, sitte oli se poika aika veijari ja peijasi teitä. Viisainta teidän
on kääntyä takasin ja tultuanne kaupunkiin kysyä poliisilta tarkemmin
asiasta."

Niinpä Jurgis kääntyi ympäri ja seurasi vaunuja.

"Saisitte kernaasti ajaakin", sanoi mies, "jollei minulla olisi niin
raskas kuorma, että koni sitä tuskin saa eteenpäin."

Vasta aamupuoleen Jurgis sai Chikagon näkyviinsä. Hän vaelsi
loppumattomien talorivien ohi, pitkin puuistutuksilla varustettuja
katuja sekä toisinaan sellaisia katuja pitkin, jotka ei olleet lainkaan
kivetyt, vaan sen sijaan täynnä kuoppia, joissa kulkija helposti voi
taittaa jalkansa. Joka viidennellä kadulla oli rautatie, joka kulki
pääkadun poikki. Ne tekivät kulun vallan hengenvaaralliseksi, sillä
pitkiä tavarajunia kulki edestakasin, paukkuen, kolisten ja rämisten,
ja Jurgiksen täytyi vähän päästä pysähtyä niiden ylimenoa odottamaan,
vaikka hän paloi kärsimättömyydestä. Välistä seisahtui kokonaisia
rivejä ajurinvaunuja kadulle muutamiksi minuuteiksi, etsien suojaa
sateelta korkeitten pilvenpiirtäjäin turvissa, joita sen varrella oli
runsaasti. Sellaisissa tilaisuuksissa Jurgis ryömi notkeana kuin käärme
tietänsä eteenpäin yli rautatie- ja raitiotieraiteiden, vaunujen,
kärryjen ja kaikenlaisten muiden ajopelien lomitse, henki kurkussa ja
hartaasti siunaten itseään.

Chikagon-virta oli jäässä ja peittynyt jalkaa paksulla lumisohjolla.
Jurgis riensi yli pitkän puusillan, jommoisia talvisaikaan rakennetaan
jään poikki yhdeltä rannalta toiselle. Ei edes jokiäyräilläkään lumi
ollut saanut säilyttää puhdasta valkosuuttaan; ja yksin räntäsadekin,
joka nyt muistutti ohentunutta kivihiilisavua, sisälsi hienonhienoja
savuhiukkasia, niin että Jurgiksen kasvot ja kädet kohta olivat kuin
nokikolarin. Sitte hän tuli kaupungin varsinaisille liikekaduille,
joiden tila oli vielä surkeampi. Ne olivat kuin leveitä mustia
lokalammikoita, joissa hevosparat hinasivat raskaita kuormiaan ja
tavantakaa vajosivat polviaan myöten miltei läpipääsemättömään
liejuun. Naisia ja lapsia juoksenteli edestakasin kauhusta huutaen
ja vaikeroiden eivätkä hädissään huomanneet petollisia syvennyksiä
kadussa, joihin upposivat joukottain, kamppaillen oikein henkensä
edestä niistä ylös päästäkseen. Nämä kadut muistuttivat toden teossa
syviä nevaisia vuorenrotkoja, pilvenkorkeiden rakennusten piirittäessä
niitä molemmin puolin, ja kajahtelivat kulkusten kilinästä, ajurien
huudoista ja jalankulkijain kirouksista. Ihmiset, jotka saivat
pujotella kaikenlaisten ajopelien säännöttömän ja katkeamattoman
virran lomitse, muistuttivat ahkeria muurahaisparvia -- koskaan he
eivät pysähtyneet katselemaan toisiaan tahi vaihtamaan tervehdyksiä
ja ystävällisiä sanoja toistensa kanssa. Siellä täällä näkyi joukossa
vedenpitävään päällystakkiin puettu muukalainen, joka hämmästyneenä
katseli tätä muurahaiselämää ja aivan varmaan keskellä tätä lukematonta
ihmisjoukkoakin tunsi itsensä yksinäisemmäksi ja avuttomammaksi, kuin
jos olisi ollut tuhannen peninkulman päässä asumattomassa erämaassa.

Muuan poliisi, jolta Jurgis kysyi tietä, neuvoi häntä oikeaan suuntaan
ja sanoi hänellä vielä olevan yli seitsemän kilometriä määräpaikkaansa.
Hän saapui jälleen laitakaupungin roskaisille kaduille, joiden varsilla
oli lukemattomia kapakoita, rihkamakauppoja ja korkeita, likasia,
punasia tehdasrakennuksia sekä keskellä rautatie- ja raitiotiekiskoja.
Silloin nosti Jurgis päätään ja alkoi vainuta kuten jahtikoira -- hän
tunsi jo kotipuolensa tuttua hajua. Oli jo myöhä iltapäivä ja hän tunsi
hiipaisevaa nälkää, mutta kapakoiden houkuttelevat tuoksut eivät olleet
hänenlaistaan tyhjätaskua varten.

Sitte hän viimein saapui karja-aituuksille, joista tavallisuuden
mukaan mustia, sakeita savupilviä pulmusi ja nautojen monituhatääninen
ammunta pani ilman väräjämään ja sietämätön löyhkä lehahti häntä
vastaan. Havaittuaan raitiovaunun, joka oli täpösen täynnä ihmisiä,
kiipesi hän sen ulkosillalle, kun konduktööri juuri käänsi selkänsä, ja
lymyi muitten taakse. Kymmenen minuutin päästä hän hypähti alas sille
kadulle, jonka varrella hänen kotinsa sijaitsi.

Hän juoksi kulman ympäri. Tuossa oli talo; hän katseli sitä -- mutta
pysähtyi äkisti. Mutta oliko se sama talo?

Jurgis hieroi silmiään ällistyneenä. Sitte hän kiersi seuraavan
talon kohdalle, ja vielä seuraavan -- siinähän oli tuttu ruokakauppa
kulmassa. -- Aivan oikein, sama paikkahan se oli -- hän ei ollut
erehtynyt. Mutta talo -- sehän oli nyt aivan toisenvärinen!

Hän läheni vielä muutamia askelia. Niin -- ennen se oli ollut harmaa,
ja nyt oli se keltanen! Akkunalaudat olivat samaten olleet punaset,
ja nyt ne olivat vihreät! Talo oli vallan äskettäin maalattu! Miten
vieraalta se näyttikään!

Jurgis kävi vielä lähemmäksi, mutta pysyi toisella puolella katua.
Sekava ja hirvittävä ajatus valahti hänen aivoihinsa. Hänen polvensa
vapisivat, ja koko hänen mielensä oli kovin kuohuksissa. Talo uudestaan
maalattu, uudet vuorilaudat niissä kohdin, missä vanhat olivat olleet
mädäntyneet, uudet kattopäreet yli koko katon! Vanhat olivatkin
olleet jo puolen vuotta sitten myrskyn repelemät, eikä hänellä ollut
silloin ollut varaa panettaa uusia eikä aikaa itse panna niitä. Sen
hän vain muisti, että hän oli asettanut vintille altaita ja patoja
ja mitä astiaintapaista vain löysi, kootakseen niihin katon lävitse
satavan veden, ja ettei hän ennättänyt tyhjentää niitä, ennenkuin
ne taasen olivat täydet. Sade oli monasti läpäissyt välikatonkin ja
tulvannut alas aina ensi kerrokseen asti. Ja nyt oli kaikki laitettu!
Ja särkyneitten akkunapielien sijaan oli pantu uudet! Ja akkunoissa
riippui oikein verhot -- uudet, valkeat ja jäykäksi tärkätyt verhot!

Silloin aukeni äkkiä ulko-ovi. Jurgis seisoi ja katseli suu ammollaan,
ja hänen rintansa kohosi mahtavasti joka kerta kun hän veti henkeä
keuhkoihinsa. Ulos tuli pikku poikanen, jota hän ei tuntenut --
voimakas, lihava, punaposkinen veitikka. Sellaista ei ollut koskaan
ollut Jurgiksen kodissa!

Jurgis tirkisteli poikaan kuin noiduttuna. Tämä astui viheltäen alas
rappusia, potkien ympärilleen lumeen. Portaiden juurelle päästyään
hän pysähtyi, kumartui alas ja otti kourallisen lunta käteensä, jota
hän sitte pyöritteli palloksi kaidepuuta vasten nojautuen. Kun Jurgis
silloin astui tömistellen kadun poikki suoraan häntä kohti, näytti
hän ensin pelästyvän ja aikovan peräytyä sisään, mutta jäi kuitenkin
paikalleen.

Jurgis tarttui kiini kaidepuuhun, sillä hänen mielensä oli niin
kuohuksissa, että hän tuskin kykeni seisomaan.

"Mitä -- mitä sulla täällä on tekemistä?" kysyi hän huohottaen.

"Menkää tiehenne!" komensi poika.

"Sinä -- --", yritti Jurgis jälleen puhua. "Mitä sinä täältä oikeastaan
tahdot?"

"Minäkö!" kivahti poika kiivastuneena. "Minähän asun täällä!"

"Asutko sinä täällä?" läähätti Jurgis. Hän kävi kalmankalpeaksi
kasvoiltaan ja hänen täytyi puristautua vielä kiinteämmin kaidepuuhun.
"Sinä asut täällä, sanot sinä! Mutta missä sitte on minun perheeni?"

Poika näytti ilmeisesti ällistyvän. "Teidän perheenne?" hän toisti.

Jurgis syöksyi poikaa vastaan.

"Niin juuri!" huusi hän. "Tämä on minun taloni!"

"Menettekö siitä tiehenne!" huudahti poika vuorostaan ja avasi nopeasti
ulko-oven, huutaen sisään: "Hoi äiti! Täällä on muuan mies, joka sanoo
tätä taloa omakseen."

Suurikasvuinen irlantilaisnainen ilmestyi ovelle ja kysyi: "Mitä nyt?
Mikä on hätänä?"

Jurgis kääntyi hänen puoleensa.

"Missä on minun perheeni?" karjui hän. "Minä jätin heidät kaikki tänne!
Tämä on minun kotini! Mitä teillä on tekemistä minun talossani?"

Nainen tirkisteli kauhistuneena häneen, aivan kuin olisi luullut hänen
olevan karkuun päässeen houruinhoitolaisen, jollaista Jurgis tänä
hetkenä muistuttikin.

"Teidän talossanne?" hän toisteli.

"Niin juuri, minun taloni!" kirkui Jurgis. "Minä asuin täällä, sanon
minä."

"Teidän täytyy olla erehtynyt", nainen vastasi. "Täällä ei ole ketäkään
asunut ennen meitä. Tämä on uusi talo, niin ne meille ainakin sanoivat."

"Mihin sitte perheeni on joutunut?" raivosi Jurgis mielipuolen tavoin.

Naiselle näytti asia vähitellen selvenevän. Ehkäpä häntä oli jo
ennenkin epäilyttänyt, mitä "ne" olivat jutelleet hänelle. Hän kertoi
nyt ystävällisemmin:

"En tiedä missä perheenne oleskelee. Minä ostin talon vain kolme päivää
sitten, ja silloin ei täällä asunut ketään, ja ne sanoivat sen olevan
vallan uuden. Tarkotatteko todellakin, että olette ennen vuokrannut
sen?"

"Vuokrannutko?" toisti Jurgis huohottaen. "Minä ostin sen! Minä maksoin
sen rahallani! Minä omistan sen! Ja he -- -- Oi hyvä Jumala! Ettekö voi
sanoa minne omaiseni lähtivät?"

Nainen sai hänet vihdoinkin vakuutetuksi, ettei hänellä ollut siitä
vähintäkään tietoa. Jurgiksen aivot olivat niin sekaannuksissa, että
hän tuskin kykeni selvittämään itselleen asemaa. Hän ei tiennyt mitä
nyt tehdä. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen omaisensa aivan äkkiä
tulleet tykkänään juuritetuksi maanpäältä -- kuten heistä olisi tullut
tuollaisia uneksittuja ihmisiä, joita todellisuudessa ei olekaan
olemassa. Hän oli hukassa -- mutta silloin hän äkkiä oikeana hetkenä
muisti isoäiti Majauszkienen, joka asui seuraavassa korttelissa. Tämäpä
ehkä jotakin asiasta tietäisi! Hän kääntyi ympäri ja lähti juosta
hölskäsemään.

Muori Majauszkiene tuli itse avaamaan ovea. Nähdessään Jurgiksen
verestävin silmin ja vallan raivoisena hän kiljasi kovasti. Kyllä,
kyllä hän kertoisi. Perhe oli muuttanut; se ei ollut kyennyt maksamaan
vuokraa ja korkoja ja oli sentakia vähine tavaroineen häädetty ulos
lumihankeen, ja talo oli kiireesti maalattu uudestaan ja myyty
seuraavalla viikolla. Muori ei ollut kuullut, minne perhe oli
muuttanut, mutta arveli sen palanneen takasin Aniele Juknienen luo,
jonka tykönä se oli ensiksi asunut Chikagoon tultuaan. Eikö Jurgis
muuten tahtonut käydä sisälle lepäämään? Niin hullusti asiat nyt olivat
-- jos vain hänen ei olisi täytynyt mennä vankeuteen, niin -- --

Jurgis ei voinut muuta kuin kääntyä takasin ja hoiperrella eteenpäin.
Mutta pitkälle hän ei jaksanut käydä -- päästyään kulman ympäri hänen
oli pakko istahtaa ruokakaupan portaille, kätkeä kasvot käsiinsä ja
itkeä ja nyyhkyttää kuin pieni lapsi.

Heidän kotinsa -- heidän kotinsa! Sen he olivat ijäksi kadottaneet!
Suru, toivottomuus, raivo valtasi hänet -- voi ymmärtää millä
voimattomalla kiukulla hän oli nähnyt umpi outojen ihmisten asuvan ja
elävän siinä talossa, jonka he olivat ostaneet ja maksaneet. Ja nämä ne
ripustelivat hienoja verhojaan akkunoihin niillä uhmatakseen häntä, ja
kun hän tahtoi heitä tilille kaikesta, käyttäytyivät he häntä kohtaan
vihamielisesti! Hän oli vielä näkevinään heidän ynseän ilmeensä ja
vihaset, uhkaavat katseensa. Kaikki oli niin eriskummallista -- niin
käsittämätöntä! He eivät saaneet menetellä niin -- kaikki tämä ei
saattanut olla totta! Ajatellapa vain, mitä kaikkea hän oli saanut
kärsiä tämän talon takia -- mitä kurjuutta he kaikki olivat kärsineet
sen takia -- sitä hintaa, minkä he olivat siitä suorittaneet!

Koko tuo pitkä, loppumaton kamppailu palasi hänen mieleensä. Kaikki
heidän uhrauksensa alussa, ne kolmesataa dollaria, jotka he kaikki
yhdessä olivat raastaneet kokoon -- kaiken omaisuutensa ja kaiken
ansionsa he olivat kantaneet sen hyväksi, itse nähden alati nälkää
ja kurjuutta! Entä sitte heidän vaivansa kerätessään kokoon nuo
kaksitoista dollaria kuukaudessa vuokraan, lukuunottamatta korkoja ja
kaikkinaisia muita maksuja ja verotuksia talonsa puolesta, korjauksia
ja kaikkia muita menoja! Niin, he olivat talon hinnaksi maksaneet
jaloimman kaikista panoksista -- oman elämänsä; he olivat maksaneet sen
työnsä hiellä ja surujensa kyyneleillä ja omalla sydänverellään! Dede
Antanas oli menehtynyt surkealla tavalla koettaessaan osaltaan raastaa
kokoon näitä rahoja. Epäilemättä hän olisi vielä elänyt ja ollut vankka
ja reipas ikäänsä nähden, jollei hänen olisi ollut pakko orjailla
Durhamin pimeissä, kylmissä maanalaisissa kellareissa. Ja Ona -- hän ei
ollut kadottanut ainoastaan voimansa, vaan myöskin terveytensä talon
hintaa maksaessaan. Entä hän itse, joka kolme vuotta sitte oli ollut
väkevä, rivakka mies, mutta joka nyt istui tässä murtuneena, värisevänä
ja itkevänä kuin hermoheikko lapsi! Ah, he olivat panneet kaikkensa
tuohon taisteluun; ja nyt he olivat joutuneet tappiolle, perikatoon!
Kaikki, mitä he olivat maksaneet talonhintaa, oli nyt mennyt sitä
tietään -- ei senttiäkään ollut jälellä. Ja heidän talonsakin oli
mennyt -- he olivat nyt samassa tilassa, josta olivat alkaneet. Mutta
silloin oli heillä toki ollut rahoja -- nyt he olivat sysätyt ulos
nälkään ja pakkaseen kuolemaan!

Nyt voi Jurgis viimeinkin nähdä koko totuuden -- nähdä itsensä
tapahtumain pitkän sarjan kautta joutuneen teurasuhriksi, jonka
väräjäviin sisälmyksiin verenhimoiset raatolinnut olivat iskeneet
kyntensä. Viholliset olivat repineet ja raastaneet ja vainonneet
häntä joka askeleella, jonka hän otti. Oi, Jumala, miten hirveätä,
julmaa ja pirullista kaikki tämä oli ollut! Hän ja hänen perheensä,
turvattomat naiset ja lapset, olivat taistelleet henkensä edestä
tietämättöminä ja avuttomina ja kaikkien hylkääminä -- ja vainohenget
olivat väijyneet heidän kintereillään, etsien tietoonsa heidän jälkensä
ja himoten heidän vertansa! Ensinnäkin tuo valheellinen ilmotus ja
tuo käärmekielinen, liukas asiamies! Sitte kaikkien maksujen vihmova
raesade, kaikki nuo vuokrat ja korot ja verot, joita heidän ei olisi
pitänyt ikänä maksaa. Ja sitte kaikki tehtailijain juonet, noiden
heidän herrojensa, tyranniensa ja verenimijäinsä -- työn seisaukset ja
työajanlyhennykset, ylimääräiset tunnit ja julmat joudutukset, palkkain
alennukset ja hintain korotukset! Koko luonnon armottomuus heidän
ympärillään, helle ja pakkaset, sade ja lumi; sen kaupungin ja sen
maan armottomat olot, missä he asuivat, niiden säälimättömät lait ja
merkilliset tavat, joita he eivät ymmärtäneet! Kaikki nämä olosuhteet
olivat vaikuttaneet yksissä tuumin suurten yhtiöiden hyväksi, jotka
käänsivät kaikki kulkemaan omaksi edukseen ja puristivat kaikesta
itselleen mahdollisimman suuren hyödyn. Ja nyt -- nyt oli koko tuo
monimutkainen kummitus, suurteollisuuden hirviö, tykkänään nielaissut
heidät kitaansa, imenyt ytimen heidän ruumiistaan ja sieluistaan ja
sitten viskannut heidät kuni tyhjät rakot syrjään, ottanut yksin heidän
talonsakin ja myynyt sen toisille! Ja he eivät voineet tähän mitään,
he olivat sidotut käsistä ja jaloista -- laki oli heitä vastaan, koko
yhteiskuntakoneisto oli heidän sortajainsa käskettävänä! Jos Jurgis
rohkeni kohottaa nyrkitetyn kätensä heitä vastaan, joutui hän taas
siihen villipetojen häkkiin, josta hän juuri oli päässyt ulos!

Noustako ylös ja siivosti mennä tiehensä -- sehän olisi samaa kuin
luopua oikeuksistaan, tunnustaa tappionsa ja antaa omaisuutensa tuon
vieraan perheen haltuun. Jurgis olisi sateessa väristen lähtenytkin
uudelleen puoltamaan omistusoikeuttaan, jollei ajatus perheestään olisi
pidättänyt häntä siitä. Ehkäpä hän saisi vielä kuulla pahempiakin
uutisia -- ja niin nousi hän jalkeille ja alkoi kulkea eteenpäin
tuimasti kävellen ja puoli pyörryksissä.

Anielen talolle teurastamoiden takalistolla oli runsaasti kolme
kilometriä; mutta koskaan ei matka Jurgiksesta ollut tuntunut niin
pitkältä, ja kun hän näki tuon tutun, likasen harmaan hökkelin, läpätti
hänen sydämmensä hurjasti pelosta ja pahoista aavistuksista. Hän syöksi
ylös rappusia ja alkoi takoa raivoisasti ovea.

Aniele muori tuli itse avaamaan sen. Luuvalo oli eukkoparkaa pidellyt
hyvin pahasti, sittekun Jurgis viimeksi oli nähnyt hänet, ja hänen
ryppyiset vanhat kasvonsa olivat vallan keltaset ja pergamentin
kaltaiset. Hän säpsähti nähdessään Jurgiksen.

"Onko Ona täällä?" huusi tämä hengästyneenä.

"On", kuului vastaus, "hän on täällä."

"Kuinka -- --", alotti Jurgis, mutta keskeytti äkkiä, tarttuen
suonenvedontapaisesti kiini ovenpieleen. Jostakin huoneen sisältä
kuului äkkiä ääni hänen korviinsa, hurja, pelottava tuskanhuuto. Ja se
oli Onan ääni!

Silmänräpäyksen seisoi Jurgis ovella kuin kivettyneenä pelosta; sitte
hän työnsi vanhan vaimon syrjään ja ryntäsi sisään.

Etummainen huone oli Anielen keittiö, ja uunin ympärillä istui
kyyristyneinä puoli tusinaa naisia, kaikki kalpein ja pelästynein
kasvoin. Muuan heistä syöksyi pystyyn kun Jurgis astui sisään; hän
oli laiha ja perin surkastunut ja kantoi toista kättään siteessä --
Jurgiksen oli vaikea tuntea hänessä Marijaa.

Hänen katseensa tapaili Onaa, mutta tätä ei näkynyt missään. Sitte hän
katseli naisia, vaatien heiltä tietoa. Mutta nämä istuivat mykkinä kuin
kivipatsaat, katsoen häneen arasti, aivan kuin kauhun lyöminä. Sekuntia
myöhemmin kuului uusi huuto, entistä vielä hirvittävämpi.

Se tuli taaempaa ja -- kuten tuntui -- yläkerrasta. Jurgis juoksi
takasin ovelle ja avasi sen. Eteisessä hän huomasi tikaportaat, jotka
johtivat ylös vinnille; ja hän oli jo noussut ensi portaalle, kun hän
äkkiä kuuli jonkun takanaan. Se oli Marija, joka seurasi vallan hänen
kintereillään. Tämä tarttui hänen käsivarteensa terveellä kädellään ja
huusi hurjasti: "Ei, ei, Jurgis! Seisahdu!"

"Mitä tarkotat?" huohotti Jurgis.

"Sinä et saa mennä ylös!"

Jurgis oli puolittain sekasin raivosta ja pelosta. "Mitä nyt?" hän
karjasi. "Miten on laita?"

Marija puristautui häneen kiini. Jurgis voi kuulla Onan nyyhkyttävän
ja vaikeroivan ylhäällä. Hän koetti tempaista itsensä irti ja kiivetä
ylöspäin, odottamatta vastausta.

"Ei, ei", huusi Marija katkonaisesti. "Jurgis! Sinä et saa mennä sinne
ylös! Se on -- se on -- lapsi!"

"Lapsi?" toisti Jurgis hämmästyneenä. "Antanasko?"

Marija vastasi hänelle kuiskaten: "Uusi!"

Ja silloin tunsi Jurgis polvensa heikoiksi, ja hänen täytyi nojautua
portaihin. Hän tirkisteli Marijaan, kuten tämä olisi ollut aave.

"Uusi!" kähisi hän. "Mutta eihän nyt ole aikakaan vielä!" hän lisäsi
raivoisasti.

Marija nyökkäsi päätään. "Tiedän sen kyllä", hän sanoi, "mutta se on
tulemassa."

Ja uudelleen kuului Onan kirkuna, iskien häntä kuin nuijalla kasvoihin,
saattaen hänet vapisemaan ja kalpenemaan. Tuo ääni heikkeni vähitellen
-- sitte hän kuuli vaimonsa ähkivän: "Jumalani -- anna minun kuolla,
anna minun kuolla!" Ja Marija löi käsivartensa hänen ympärilleen,
huutaen: "Tule pois! Tule pois!"

Marija veti Jurgiksen takasin keittiöön, puolittain kantaen häntä,
sillä tuo vahva mies oli äkkiä käynyt heikoksi kuin vastasyntynyt
lapsi. Oli kuin se perustus, jolla hänen sielunsa oli luottaen
levännyt, nyt olisi särkynyt pirstoiksi -- hirmu kuolemata hirveämpi
oli pyyhkäissyt häntä. Keittiöön tultuaan hän vaipui tuolille, väristen
kuin haavanlehti, Marijan mykkänä pidellessä häntä pystyssä ja muiden
naisten katsellessa häneen äänettömällä, avuttomalla kauhulla.

Ja vielä kerran kuului Onan huuto; Jurgis voi sen kuulla vallan
selvästi tänne, ja hän tömisti jalkojaan.

"Kuinka kauvan sitä on kestänyt?" hän läähättäen kysyi.

"Ei vallan kauvan", vastasi Marija; ja sitten nähtyään Anielen tekevän
merkkejä hän kuohahti: "Mene tiehesi, Jurgis! Sinä et voi sitä auttaa
-- sinun pitää mennä pois ja tulla vasta myöhemmin takasin. Kaikki käy
hyvin -- kaikki on -- --"

"Kuka on hänen luonaan?" kysyi Jurgis. Ja nähdessään Marijan epäröivän,
huusi hän kahta kivakammin: "Kuka siellä on?"

"Hän on -- hän on hyvissä käsissä", vastasi Marija. "Elzbieta on hänen
luonaan."

"Mutta entä lääkäri?" Jurgis kähisi. "Joku, joka ymmärtää asian!"

Hän tarttui Marijaa kiivaasti käsivarteen. "Joku, joka ymmärtää näitä
asioita!" toisti hän vielä kiihkeästi.

Marija vapisi, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi, kun hän
vastasi: "Me -- meillä ei ole rahaa". Ja sitte, säikähtyneenä hurjan
epätoivoisesta ilmeestä Jurgiksen kasvoissa, hän selitti: "Kyllä se
hyvin käy, Jurgis! Sinä et ymmärrä näitä asioita -- mene nyt pois --
mene pois! Ah, jospa vain olisit vähänkin odottanut!"

Mutta näiden huutojen ja vastalauseiden keskeltäkin Jurgis voi erottaa
Onan äänen, joka huusi yhä hirvittävämmin. Hän tuli vallan suunniltaan.
Kaikki tämä oli vallan uutta hänelle, vallan uutta, kaameaa ja kauheaa
-- se kohtasi häntä kuin salaman isku. Kun pikku Antanas syntyi, oli
hän ollut poissa työpaikallaan, eikä hän ollut tietänyt mistäkään,
ennenkun kaikki oli ohitse; ja nyt, kun hän oli saapuvilla, ei häntä
päästetty läsnä olemaan. Naiset saivat hänet vihdoinkin ulos, sillä
hän ei kyennyt tekemään mitään vastarintaa. Paljain päin ja miltei
mielipuolena surusta ja raivosta hän juoksenteli edestakaisin kapealla
kujalla, mutta sinnekin kuului Onan kirkuna. Hän koetti paeta vielä
kauvemmaksi, mutta palasi heti takasin kuuntelemaan. Neljännestunnin
kuluttua hän oli jälleen portailla ja syöksyi niitä ylös sekä rupesi
takomaan ovea niin raivokkaasti, että se olisi pian mennyt pirstoiksi,
jolleivät naiset olisi kiiruhtaneet avaamaan ja päästämään hänet sisään.

Kaikki heidän väittelynsä eivät tehoneet häneen laisinkaan. "Kuinka te
tiedätte", huusi hän, "että hän onnellisesti suoriutuu tästä? Kuinka
sen voitte tietää -- hänhän on kuolemaisillaan -- kuulen sen selvään!
Kuunnelkaa häntä -- kuunnelkaa! Se on hirmuista -- sitä ei saa sallia
-- tähän täytyy hankkia apua! Miksette ole lähettäneet lääkäriä
hakemaan? Olisitte luvanneet maksaa hänelle jälestäpäin -- olisitte
luvanneet -- --"

"Emme voineet luvata mitään sellaista", vastusti Marija. "Meillähän
ei ollut penniäkään rahaa -- tuskin olemme jaksaneet elää päivästä
päivään."

"Mutta minä voin tehdä työtä", Jurgis huusi. "Minä voin hankkia rahoja!"

"Niin, niin", jatkoi Marija -- "mutta luulimmehan sinun olevan
vankilassa. Kuinka voimme tietää milloin sieltä palaisit? Ne eivät tee
mitään ilmaiseksi."

Marija kertoi sitte, miten hän oli koetellut etsiä kätilöä ja miten
nämä olivat vaatineet kymmentä, viittätoista, jopa viittäkolmattakin
dollaria ja sitä etukäteen. "Ja minulla kun ei ollut kuin ainoastaan
neljännes dollaria. Minä olin kuluttanut joka sentin mitä minulla
oli -- jopa kaikki mitä minulla pankissakin oli. Sitte olen vielä
velkaa lääkärille, kun hän kävi kättäni katsomassa, ja hän lakkasi
tykkänään käymästä, kun pelkäsi ettei perisi senttiäkään vaivoistaan.
Ja Anielelle olemme velkaa kahden viikon vuokran, ja hän hän on itse
nälkään kuolemaisillaan. Olemme lainanneet ja kerjänneet kaikista
mahdollisista paikoista pysyäksemme hengissä, emmekä enää kykene
tekemään niin mitään -- --"

"Entä lapset?" Jurgis kysyi.

"Lapset eivät ole olleet kotona kolmena viime päivänä, sillä ilma on
ollut niin hirmuinen. Sitäpaitsi he eivät ole voineet aavistaakaan mitä
täällä kotona -- se tuli niin äkisti, kaksi kuukautta ennen aikaansa."

Jurgis nojautui pöytää vasten ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hänen
päänsä vaipui rinnalle, ja hänen käsivartensa vapisivat -- hän näytti
joka hetki lysähtävän kokoon lattialle. Mutta silloin Aniele äkkiä
kavahti ylös ja hoiperteli häntä kohti, haparoiden käsillään hameensa
takataskua. Hän veti sieltä esiin likasen, mustan rääsyn, jonka
toisessa päässä olevan solmun hän vapisevin käsin avasi.

"Kas tässä, Jurgis!" hän sanoi. "Minulla on vähäsen rahaa. _Palauk!_
Katsoshan!"

Hän sai solmusta esiin muutamia lantteja ja laski ne yksitellen --
niitä oli neljäneljättä senttiä. Ne hän antoi Jurgikselle ja kääntyi
sitte toisten vaimojen puoleen sanoen: "Entä te -- eikö teillä ole
mitään hänelle antaa? Hän maksaa kyllä kaikki kerran takasin, kun saa
työtä, ja hänelle tekee hyvää kun saa edes yrittää auttaa vaimoaan,
vaikkei sitte apua saisikaan. Kun hän palaa takasin, on kai kaikki jo
ohitse."

Ja toisetkin köyhät vaimoparat tyhjensivät auliisti kukkaronsa;
useimmilla oli vain kupari- ja nikkelirahaa, mutta he antoivat hänelle
kernaasti kaikkensa. Muori Olszewski, joka asui naapuritalossa ja jonka
mies oli teurastaja ja aina juopotteli, antoi lähes puoli dollaria,
niin että koko summa nousi yhteen ja neljännekseen dollariin. Sitte
Jurgis pani rahat kukkaroonsa, jota kovasti puristi nyrkkiinsä, ja
lähti juoksemaan minkä jaloista pääsi.



XIX LUKU.


"Rouva Haupt, kätilö", oli luettavana kyltissä, joka riippui erään
toisen kerroksen akkunan yläpuolella sen kadun varrella, minne Jurgis
nyt juoksi; ja ovenpielessä oli toinen kyltti, jolle maalattu käsi
etusormellaan osotti likasia portaita ylöspäin. Jurgis kiirehti niitä
ylös, hypäten aina kolme porrasta yhdellä kertaa.

Rouva Haupt oli juuri paistamassa silavaa ja sipulia sekä oli jättänyt
oven puoliavoimeksi, jotta savu menisi ulos. Kun Jurgis koetti koputtaa
ovea, lensi se seposen selälleen, ja hän näki vilaukselta arvoisan
rouvan itsensä, joka juuri oli viemässä mustaa pulloa huulilleen.
Jurgis hiipi muutamia askelia taapäin ja palasi sitte kovasti kolisten,
niin että rouva ei voinut luulla muuta kuin hänen nyt vasta tulevan.
Mutta hän ennätti kuitenkin paraaksi nähdä tämän piilottavan pulloa.
Kätilö oli saksalaista syntyperää ja suunnattoman lihava -- kun hän
käveli, heilui hänen ruumiinsa kuin laiva valtameren aalloilla; ja
astiat tärisivät hyllyllä yhteen hänen joka askeleillaan. Hän oli
puettu risaiseen siniseen hameeseen, ja hänen hampaansa olivat vallan
mustat.

"Mikä hätänä?" hän kysyi nähdessään Jurgiksen.

Tämä oli juossut kuin mielipuoli koko tien ja oli nyt niin hengästynyt,
että tuskin kykeni puhumaan. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä
ja silmänsä hurjat -- hän näytti mieheltä, joka juuri oli noussut
haudastaan.

"Vaimoni!" huohotti hän. "Tulkaa heti!"

Rouva Haupt laski paistinpannun käsistään ja pyyhkäsi käsiään
hameeseensa.

"Te tahdotte minua avuksi synnytyksessä?" hän kysyi.

"Niin!" vastasi Jurgis läähättäen.

"Olen juuri päässyt kotiin sellaisesta toimituksesta", virkkoi kätilö.
"En edes ole ennättänyt saada suuhuni päivällispalaa. Mutta -- jos nyt
niin hullusti on laita -- --"

"Kyllä -- juuri niin on laita!" Jurgis huusi.

"No hyvä! Ehkäpä minä -- paljoko maksatte sitten?"

"Minä -- minä -- paljoko te vaaditte?" änkytti Jurgis.

"Viisikolmatta dollaria."

Jurgis kalpeni. "Sitä en voi maksaa", hän sanoi.

Nainen katsoi häneen uteliaasti. "Paljonko sitte maksatte?" hän kysyi.

"Täytyykö minun maksaa nyt -- heti paikalla?"

"Tietysti; kaikki tilaajat tekevät niin."

"Minulla -- minulla ei nyt ole paljoakaan rahaa", Jurgis alotti
hätäytyneenä puhumaan. "Minä olen ollut -- kaikenlaisissa ikävyyksissä
-- ja kaikki rahani ovat menneet. Mutta minä kyllä maksan teille --
joka sentin -- niin pian kuin vain voin. Minä voin tehdä työtä -- --"

"Mitä työtä teette?"

"Minulla ei nyt ole mitään paikkaa, mutta minun täytyy pian semmoinen
saada. Minä -- --"

"Paljonko teillä nyt on?"

Jurgiksen oli vaikea vastata. Kun hän sitte sanoi: "Neljännes toista
dollaria", nauroi nainen hänelle vasten kasvoja.

"Minä en siitä summasta panisi edes hattuakaan päähäni", ilkkui hän.

"Se on kaikki mitä minulla on", Jurgis sanoi murtuneella äänellä.
"Minun täytyy saada apua -- vaimoni on kuolemaisillaan! Minä en voi
auttaa sitä -- minä -- --"

Rouva Haupt oli tällävälin työntänyt silavansa ja sipulinsa takasin
uuniin paistumaan. Hän kääntyi nyt Jurgikseen päin ja vastasi savun ja
rätinän keskeltä:

"Antakaa minulle nyt kymmenen dollaria paikalla, niin voitte lopun
maksaa ensi kuussa."

"En voi -- minä en voi maksaa sitä", vastusti Jurgis. "Olenhan jo
sanonut teille, että minulla on vain neljännes toista dollaria."

Nainen kääntyi takasin työhönsä.

"En usko teitä", hän sanoi. "Kaikkihan koettavat puijata minua. Onko
siinä mitään järkeä, että noin isolla ja väkevällä miehellä olisi muka
vain neljännes toista dollaria taskussaan?"

"Tulen juuri vankilasta", Jurgis huusi -- hän oli valmis lankeemaan
polvilleen tuon naisen eteen -- "eikä minulla ollut senttiäkään rahaa
sitä ennen, ja perheeni on enimmäkseen nähnyt nälkää."

"Eikö teillä ollut ystäviä, jotka olisivat voineet auttaa teitä?"

"He ovat kaikki köyhiä", Jurgis vastasi. "He antoivat minulle nämä
lantit. Olen tehnyt kaikkeni -- --"

"Eikö teillä olisi mitään, jota voisitte myydä?"

"Minulla ei ole mitään, sanon minä -- ei yhtään mitään!" hän huusi
tuskastuneena.

"Ettekö sitte voi lainata, hä? Eivätkö vanhat työkumppaninne sen verran
luota teihin?" Sitte nähdessään Jurgiksen pudistavan päätänsä nainen
jatkoi: "Kuulkaahan minua! Jos nyt maksatte minulle, ette tule katumaan
sitä. Minä pelastan vaimonne ja pienokaisenne teille, eikä tämä uhraus
sittekään lopulta tunnu teille liian kalliilta. Jos kadotatte heidät
nyt, niin miltä se teistä sitte tuntuu? Tässä näette naisen, joka
ymmärtää tehtävänsä -- voitte kysellä vaikka keneltä naapuristossa,
niin he kyllä sanovat sen teille -- --"

Rouva Haupt heilutti paistinkauhaansa Jurgista kohden vakuuttavalla
tavalla; mutta hänen sanansa sisälsivät enemmän kuin tämä voi kestää.
Hän kohotti käsiään epätoivoisella eleellä, kääntyi ympäri ja säntäsi
ovesta ulos. "Sitä ei tarvita", hän huudahti mennessään -- mutta äkkiä
hän kuuli naisen huutavan jälkeensä.

"Minä teen sen viidestä dollarista!"

Kätilö seurasi häntä toruen ja riidellen.

"Oletteko hullu, kun ette suostu sellaiseen tarjoukseen?" hän nalkutti
edelleen. "Ette saa ketään lähtemään kanssanne vähemmästä. Minä en
ikänäni ole ryhtynyt mihinkään työhön moisesta pikkusummasta. En jaksa
edes maksaa huoneeni vuokraakaan -- --"

Jurgis keskeytti hänen jaarituksensa kiroustulvalla. "Jollette sitä
voi", karjasi hän, "niin miten voin minä sitä teille maksaa? Kirottua,
minä totisesti maksaisin teille mitä vaaditte, jos vain voisin, mutta
sanoinhan teille, ettei minulla ole niin paljoa. Minulla ei ole!
Kuuletteko -- _minulla ei ole!"_

Hän kääntyi uudelleen ympäri ja syöksyi rappusia alas. Mutta hän ei
ollut päässyt niitä vielä puoliväliinkään, kun rouva Haupt kuului
huutavan hänen jälkeensä:

"Odottakaas! Minä tahdon lähteä mukaanne! Tulkaahan takasin!"

Ja Jurgis nousi jälleen hänen huoneeseensa.

"Ei ole hyvä ajatella kenenkään kärsivän", puheli kätilö alakuloisen
näköisenä. "Voisin yhtä hyvin auttaa teitä ilmaiseksi kuin tuon
rahapennin vuoksi, jota mulle tarjoatte. Mutta minä tahdon auttaa
teitä. Onko sinne pitkältä?"

"Kolme tai neljä kulmanväliä täältä."

"Kolme tai neljä! Ja minähän käyn läpimäräksi sateessa! Gott im
Himmel, se vaiva olisi enemmänkin arvoinen! Neljännes toista dollaria,
sanotte, ja sellaisena päivänä kuin tänään! Mutta ymmärrättehän minut
-- tahdotte tietysti maksaa minulle loput viidestäkolmatta dollarista
piankin?"

"Niin pian kuin vain voin."

"Ainakin tässä kuussa?"

"Kyllä, kuukauden sisään", sanoi Jurgis poloinen. "Saman tekevä! Mutta
kiiruhtakaa nyt!"

"Missä on se vaivainen neljännes toista dollaria?" intti rouva Haupt
väsymättömästi.

Jurgis laski rahat pöydälle, ja nainen luki ne ja kiiruhti lukitsemaan
ne kaappiinsa. Sitte hän uudelleen kuivasi rasvaiset kätensä
hameeseensa ja valmistautui lähtemään matkaan, valitellen ja muristen
koko ajan; hänen oli muka vaikea liikkua, ja hän älähteli ja huohotti
joka askeleella. Hän otti pois kaulahuivinsa välittämättä siitä,
että töykkäsi samassa Jurgista selkään, ja järjesteli huolellisesti
liiviään ja hameitaan. Sitte hän äärettömällä huolella pani
päähänsä mustan hatunräyhkän ja reistasi sateenvarjoaan, joka oli
epäkunnossa; ja muita samallaisia välttämättömiä askareita hänellä
oli loppumattomia, sill'aikaa kun Jurgis seisoi vieressä ja oli
pakahtua kärsimättömyydestä, surusta ja raivosta. Heidän vihdoin
kadulle päästyään Jurgis kiirehti muutaman askeleen edelle vilkaisten
tavantakaa taaksensa, siten kiirehtääkseen häntä jouduttamaan kulkuaan.
Mutta rouva Haupt voi käydä vain hitaasti, askel askeleelta, ja
sittekin hän ahdashenkisenä huokui ja läähätti kuin höyryveturi.

Vihdoin viimein he saapuivat perille ja astuivat säikähtyneiden naisten
luo keittiöön. Synnytystuskat eivät vieläkään olleet ohitse, sai
Jurgis kuulla -- hän kuuli Onan yhä vielä kirkuvan. Tällävälin rouva
Haupt otti hatun päästään ja sijoitti sen takanreunustalle sekä veti
takataskustaan esiin ensin tahraisen esiliinan ja sitte pienen astian,
jossa oli hanhenrasvaa ja jota hän rupesi heiluttamaan kädessään.
Se oli kätilöiden kalu, välttämätön tarveaine, ja mitä useammissa
synnytyksissä hanhenrasvaa on ollut mukana, sitä parempaa onnea se
heille tuo.

Naiset saattoivat kätilön portaille, ja Jurgis kuuli hänen intoilevan:
"Gott im Himmel! Miksi olette saattaneet minut tällaiseen paikkaan?
En jaksa kivuta ylös portaita. En tahdo koettaakaan -- johan niissä
tappaisin itseni. Tällaisessa paikassa ei saa pitää lapsensynnyttäjää!
Herranen aika -- eihän nämä olekaan mitkään portaat -- nehän ovat
tikapuut! Teidän olisi pitänyt hävetä!" Jurgis seisoi ovella ja
kuunteli hänen torumistaan, jonka puolittain tukahuttivat Onan
hirvittävät tuskanhuudot.

Vihdoinkin Anielen onnistui tyynnyttää kätilö ja saada tämä todellakin
kiipeämään ylös tikaportaita. Heidän tultuaan ylisille täytyi Anielen
varotella ja kädestä pitäen johdattaa häntä, sillä siellä ei ollut
mitään lattiata -- vain muutamin paikoin oli palkkien päälle pantu
vanhoja lautoja, joita myöten jommoisellakin varmuudella voi astua,
mutta muuten oli siellä vain paljaat palkit ja välissä ammottava, musta
tyhjyys. Kun siellä sen lisäksi oli vallan pimeä, olisi ollut parasta
jos joku naisista olisi kulkenut edellä kynttilä kädessä. Moninaisten
huudahdusten ja torumisten jälkeen lihava kätilö kuitenkin uskalsi
kalliin henkensä noille heiluville laudoille, ja viimeinen, mitä Jurgis
hänestä näki, oli vilaus valtavista elefantinsääristä. Koko talo vapisi
joka askeleella, jonka rouva Haupt otti ylisillä.

Sitte laskeusi Aniele nopeasti alas Jurgiksen luo ja tarttuen häntä
käsivarteen sanoi:

"Mene nyt täältä matkoihisi, Jurgis! Tee niinkuin sinulle sanon; sinä
olet tehnyt kaiken voitavasi, ja nyt olet täällä vain tiellä. Mene nyt
ja pysy poikessa!"

"Mutta minne täältä menisin?" kysyi Jurgis avuttomasti.

"En tiedä minne", muori vastasi. "Mene kadulle, jollei sulla ole muuta
paikkaa -- kunhan vain menet! Ja ole poissa koko yö!"

Sitte työnsivät hän ja Marija Jurgiksen ulos ovesta ja sulkivat sen
hänen jälkeensä. Oli juuri auringonlaskun hetki, ja pakkanen kiristyi
-- vesisade oli muuttunut lumisateeksi, ja lumisohju kaduilla jäätyi
iljanteeksi. Jurgista paleli hänen ohuessa takissaan, mutta hän
työnsi kätensä taskuihin ja alkoi ravata eteenpäin. Hän ei ollut
syönyt sittekun aamulla, jonkavuoksi hän tunsi itsensä heikoksi ja
pahoinvoivaksi; äkillisellä toivonjuohteella hän muisti olevansa vain
muutamien kulmanvälien päässä siitä kapakasta, jossa hän oli usein
syönyt päivällisensä työssä vielä ollessaan. Hän ajatteli tapaavansa
siellä sääliväisyyttä tai sitte kohtaavansa jonkin tutun. Hän alkoi
astua sinnepäin niin nopeaan kuin taisi.

"Halloo, Jack!" huusi paikan isäntä, kun hän astui kapakan ovesta
sisään -- Packingtownissa kutsutaan kaikkia muukalaisia ja
tuntemattomia miehiä "Jack'eiksi" -- "missä olette ollut näin kauvan?"

Jurgis astui suoraan tiskin luo. "Minä olen ollut vankilassa", hän
sanoi, "ja tulen juuri sieltä. Kävelin kotiin koko matkan ilman
senttiäkään lakkarissani, enkä ole syönyt mitään sitte murkinan.
Olen menettänyt kotini, ja vaimoni on kipeänä ja minä itse
menehtymäisilläni."

Ravintoloitsija katseli hänen kalmankalpeita kasvojaan ja sinertäviä,
väriseviä huuliaan. Sitte hän otti esiin ison pullon ja ojensi hänelle
lausuen: "Tyhjennä tuo!"

Jurgis kykeni tuskin pitelemään pulloa -- niin vapisivat hänen sormensa.

"Elä pelkää", rohkasi isäntä, "juo sinä se vain pohjaan asti!"

Sitte Jurgis joi pitkän siemauksen whiskypullosta, ja sen tehtyään
hän palasi ruokapöydän luo, totellen toisen kehotusta. Hän söi minkä
jaksoi; sitte kiitettyään istahti hän ison, lämpiävän uunin ääreen
keskellä huonetta.

Se oli kuitenkin liian hyvää oloa ajan pitkään -- kuten aina tässä
kovassa maailmassa. Hänen siinä istuessaan alkoivat hänen liasta
paksut vaatteensa sulaa ja höyrytä, ja koko huone täyttyi lantatehtaan
kamalalla katkulla. Isäntä tuli levottomaksi. Tunnin päästä teurastamot
sulettaisiin ja miehet saapuisivat työstään; mutta kenpä hirviäisi
tulla moiseen paikkaan, joka niin hirvittävästi löyhkäsi Jurgikselta.
Oli vielä lauvantai-ilta, ja parin tunnin kuluttua saapuisi soittokunta
-- kornetinpuhaltaja ja viulunsoittaja -- ja naapuriston perheitä
tulisi viettämään iltaa tanssilla ja wieniläismakkaralla oluen kera,
jota iloa kestäisi aina kello kahteen tai kolmeen aamulla. Hetken
epäröityään ravintoloitsija sanoikin Jurgikselle:

"Kuulkaahan, Jack, arvelenpa että teidän nyt on meneminen."

Hän oli tottunut näkemään haaksirikkoisia raukkoja luonaan, tämä
kapakanisäntä; hän "lämmitytti" tusinoittain sellaisia joka yö, juuri
yhtä laihtuneita, kylmettyneitä ja epätoivoisia olentoja kuin tämä
tässä. Mutta ne olivat kaikki tyyten rappiolle joutuneita ja menneitä
miehiä, kun Jurgis vielä oli keskellä taistelua ja moni piirre hänessä
muistutti vielä entisestä kunnosta ja hyvinvoinnista. Kun hän oli
sävyisesti ja äänettömänä noussut sijaltaan, muisti isäntä hänen aina
olleen siivon miehen, josta vielä voi odottaa kelpo vierasta.

"Teillä on ollut vastoinkäymisiä, näen minä", sanoi hän. "Tulkaa tätä
tietä!"

Salin peräosassa olivat rappuset, jotka johtivat alas kellariin. Niiden
sekä ylä- että alapäässä oli ovi, molemmat tarkoin sulettavat, niin
että porraskäytävästä tuli mainio tyyssija, jonne isäntä voi sulkea
niin hyvin maksamattomat vieraat kuin sellaiset "politikoitsijatkin",
joille ei ollut edullista pistää nenäänsä ovien ulkopuolelle.

Siten vietti Jurgis yönsä. Whisky oli ainoastaan puolittain lämmittänyt
häntä, eikä hän voinut nukkua, hermostunut ja perin uupunut kun oli;
hän vuoroon nyökkäili unisena päätänsä, vuoroin kavahti ylös, väristen
kylmästä ja ruveten jälleen muistelemaan tilaansa. Tunti kului toisensa
jälkeen, mutta salista kuuluva soitto ja nauru ja laulu muistuttivat
hänelle yön vielä olevan. Kun remuavien viimeisetkin äänet olivat
vaijenneet, odotti hän pääsevänsä ulos kadulle; mutta kun tätä ei
tapahtunut, rupesi hän ihmettelemään miksikähän mies oli unhottanut
hänet.

Viimein, kun hiljaisuus ja tukala asema kävivät aivan sietämättömiksi,
nousi hän ylös ja alkoi takoa ovelle, jolloin isäntä tuli haukotellen
ja hieroskellen silmiään. Hän oli valvonut koko yön ja tarjoillut
vierailleen.

"Minä tahdon mennä kotiin", Jurgis sanoi. "Pelkään vaimoni tilaa -- en
voi odottaa enempää."

"Miksi kaikkien hittojen nimessä ette sanonut sitä ennen?" sanoi mies.
"Minä luulin, ettei teillä ollut kotia minne mennä."

Jurgis pääsi ulos. Kello oli neljä aamulla, ja ulkona oli pilkkosen
pimeätä. Kadulle oli satanut lunta kolmen tai neljän tuuman
paksuudelta, ja vieläkin putoili tiheään suuria hiutaleita. Hän lähti
juoksujalkaa kulkemaan Anielen asuntoa kohden.

Keittiön akkunasta loisti valkea, mutta verhot olivat vedetyt eteen.
Ovi oli lukitsematta ja Jurgis ryntäsi sisään.

Aniele, Marija ja muut naiset olivat kyyristyneinä lieden ääreen kuten
ennenkin. Heidän joukossaan Jurgis huomasi moniaita uusiakin naisia;
myöskin havaitsi hän talon hiljaiseksi.

"No, miten on laita?" hän kysyi.

Kenkään ei vastannut hänelle; kaikki tirkistelivät häneen pelosta
kalpein kasvoin.

Hän huusi uudestaan: "Miten on laita?"

Ja sitte, savuavan lampun valossa, hän näki Marijan, joka istui lähinnä
häntä, puistavan murheellisena päätään.

"Ei ole vielä ohitse", sanoi hän.

Jurgis parahti epätoivoisesti: "Eikö _vielä?"_

Uudelleen Marija pudisti päätään. Miesparka seisoi kuin kivettyneenä.

"Minä en kuule häntä", hän sanoi.

"Hän on ollut levollisena pitkän aikaa", virkkoivat toiset.

Hetkinen hiljaisuutta -- sitte sen äkkiä keskeytti ääni ylisiltä, joka
huusi:

"Halloo, te siellä!"

Muutamat naiset juoksivat viereiseen huoneeseen, mutta Marija hypähti
Jurgiksen luo, huutaen hänelle:

"Odota täällä!"

Molemmat seisoivat kalpeina ja vapisevina vastakkain, kuunnellen
jännitetyllä tarkkaavaisuudella.

Muutamien tuskallisten minuuttien perästä kuultiin rouva Hauptin
laskeutuvan portaita alas, alituisesti murahdellen ja toruen,
portaiden narahdellessa hänen allaan. Vihdoin oli hän päässyt niiden
juurelle, vihaisena ja läähättävänä, ja he kuulivat hänen astuvan
huoneeseen. Jurgis loi häneen silmäyksen -- ja sitte hän hätkähti
taapäin miltei pyörtymäisillään. Kätilön liivi oli auki, vallan kuin
jonkun teurastamotyömiehen. Hänen kätensä ja käsivartensa olivat veren
tahraamat, ja verta oli tirskunut hänen vaatteilleen ja kasvoilleenkin.

Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Kenkään läsnäolevista ei päästänyt
hiiskaustakaan.

"Minä olen tehnyt parhaani", sanoi hän. "En voi tehdä enää mitään -- ei
kannata enää koettaakaan."

Toiset eivät sanoneet sanaakaan.

"Se ei ollut minun syyni", hän jatkoi. "Teidän olisi pitänyt lähettää
hakemaan lääkäriä eikä viivytellä niin kauvan -- kaikki oli jo liian
myöhäistä kun minä tulin".

Yhä vielä sama haudan kolkko hiljaisuus. Marija oli takertunut kaikella
voimallaan Jurgiksen käsivarteen.

Sitte kääntyi rouva Haupt äkkiä Anielen puoleen. "Eikö teillä ole
mitään juotavaa, hä?" hän tiedusti. "Vähän paloviinaa?"

Aniele pudisti päätään.

"Herr Gott!" huudahti kätilö. "Sellaista väkeä! Ehkäpä saan jotakin
syödäkseni -- en ole syönyt mitään sitte eilisaamun, ja nyt olen saanut
ponnistella itseni puolikuoliaaksi tuolla ylhäällä. Jos olisin sen
tiennyt, en ikinä olisi tullut tänne niistä lanteista, mitkä teiltä
sain!"

Samassa hän katseli ympäri huonetta ja älysi Jurgiksen. Hän osotti tätä
sormellaan ja huusi:

"Kuulkaa te! Te maksatte minulle paikalla lopun palkkiostani! Se ei
ollut minun syyni, että haitte minut niin myöhään etten voinut auttaa
vaimoanne. Se ei ollut minun syyni, että lapsi tuli esiin toinen
käsi edellä, niin etten voinut sitä pelastaa. Olen saanut hääriä ja
puuhata koko yön, ja sitte mokomassa paikassa, jossa ei ollut tilaa
koirallekaan, enkä ole saanut suuhuni mitään muuta, paitsi mitä omasta
taskustani olen syönyt."

Tässä rouva Haupt hengähti hetkisen; ja Marija, nähdessään suurien
hikikarpaloiden nousevan Jurgiksen otsalle ja tuntien hänen vartensa
vapisevan, kiirehti kysymään matalalla äänellä:

"Miten Onan laita on?"

"Miten hänen laitansa on?" toisti rouva Haupt kärttyisesti. "Miten
luulette hänen laitansa olevan, kun te jätätte hänet sinne tappamaan
itsensä tuskiin ja ponnistuksiin? Hän on nuori ja olisi ehkä hyvästi
suoriutunut, jos häntä olisi oikein hoidettu. Hän kamppaili kovasti,
tyttö parka -- vielä hän ei ole kuollut."

Ja Jurgis päästi kauhean huudon:

_"Kuollut!"_

"Hän tietystikin kuolee", vastasi kätilö kiukkuisesti. "Lapsi on jo
kuollut."

Ylishuonetta valaisi kurjasti kynttilänpätkä, joka seisoi pöydällä; se
oli saanut palaa ilman että kukaan oli huolinut niistää sitä, ja se
rätisi ja haikusi, kun Jurgis syöksyi sisään. Hän voi vaivoin savun
ja hämärän lävitse huomata eräässä nurkassa kasan rääsyjä ja vanhoja
peitteitä, jotka olivat läjätyt paljaalle lattialle; jalkapuolessa oli
ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä katolilainen pappi, joka mutisi
rukouksia. Kaukana toisessa nurkassa makasi kyyristyneenä Elzbieta,
vaikeroiden ja käsiään väännellen. Rääsykasalla makasi Ona.

Hän oli peitetty lakanalla, mutta Jurgis voi nähdä hänen olkapäänsä
ja toisen käsivartensa paljaina. Hän oli niin laiha ja surkastunut,
että miehensä tuskin voi tuntea hänet -- hän oli aivan kuin luuranko,
ja hänen kasvonsa olivat valkoset kuin liitu. Silmät olivat ummessa,
ja hän makasi hiljaa kuin kuollut. Jurgis hoiperteli häntä kohti ja
lankesi polvilleen hänen kurjan vuoteensa viereen.

"Ona! Ona!" huusi hän tuskallisesti.

Sairas ei avannut silmiään. Jurgis otti hänen kätensä omiensa väliin ja
alkoi taputtaa niitä raivoisasti, huutaen:

"Katsohan minuun! Vastaa minulle! Minä olen Jurgis, joka olen tullut
takasin -- etkö kuule minua?"

Hän huomasi mitä heikointa liikettä vaimonsa silmäluomissa, ja hän
huusi uudelleen raivoisasti:

"Ona! Ona!"

Silloin äkkiä Onan silmät aukenivat -- vain silmänräpäykseksi.
Hän katseli miestään -- hänen silmissään välähti heikko ilme
jälleentulemisesta. Jurgis oli näkevinään hänet hyvin kaukaa, kuten
tiheän usvan takaa. Hän ojensi käsivartensa häntä kohden, kutsuen ja
puhutellen hurjan epätoivoisesti häntä nimeltä.

Mutta se oli turhaa -- se oli liian myöhää! Viimeisessä tuokiossa,
silloin kun oli tuntenut hänet, oli Ona kohottanut hiukan yläruumistaan
vuoteelta. Mutta nyt putosi se takasin -- hän oli kuollut! Jurgis
taputteli ja hyväili hänen käsiään, otti hänet syliinsä ja painoi hänet
povelleen. Mutta Ona oli kylmä ja liikkumaton -- hän oli kuollut -- hän
oli kuollut!

Tämä sana kajahti hänen korvissaan kuin hautajaiskellojen soitto,
saaden unohdetut jänteet hänen sydämmessään väräjämään, vanhat
varjomaiset kauhut ammottamaan -- pimeyden hirmut, tyhjyyden hirmut,
tyhjiin raukeamisen hirmut. Ona oli kuollut! Ona oli kuollut! Hän ei
milloinkaan enää näkisi häntä, ei milloinkaan enää kuulisi häntä!
Jäätävä yksinäisyyden tunne valtasi hänet; hän näki itsensä seisovan
erillään kaikesta muusta maailmasta -- maailmasta, joka hänelle enää
oli pelkkiä varjoja ja epäoleisia unennäköjä. Hän tunsi olevansa kuin
pieni lapsi, täynnä pelkoa ja vapistusta; hän huuteli ja kutsui,
muttei kenkään vastannut hänelle, ja hänen epätoivoiset huutonsa
kajahtelivat halki koko talon, saaden portaiden juurelle kokoutuneet
naiset painautumaan pelosta yhteen. Pappi tuli ja laski kätensä hänen
olkapäälleen ja kuiskaili hänelle lohdutuksen sanoja, mutta hän ei
kuullut mitäkään. Oli kuten hän itse olisi eronnut elämästä, vaeltaen
äänettömien varjojen keskellä ja etsien niiden joukosta Onan äsken
poislentänyttä sielua.

Niin makasi hän kauvan. Päivä koitti harmaana ja hämäränä ja tunkeutui
yliskamarin verhojen lävitse. Pappi lähti, naiset lähtivät, ja hän
jäi yksikseen tuon äänettömän, valkean haamun kera -- itse tosin
levollisempana nyt, mutta ohkuen ja uikuttaen ja väristen kuin
vilutaudin vallassa. Tuon tuostakin hän tahtoi nousta pystyyn ja
katsella noita valkeita kasvoja, mutta sitte himmentyivät hänen
silmänsä -- se oli liiaksi hirvittävää hänelle! "Kuollut! _Kuollut!"_
toisti hän itselleen. Ja Onahan oli vielä lapsi, vasta kahdeksantoista
vuotias! Hänen elämänsä oli tuskin alkanutkaan -- ja tuossa hän makasi
murhattuna -- runneltuna ja kuoliaaksi kidutettuna!

Oli täysi aamu, kun hän vihdoin nousi pystyyn ja tuli alas keittiöön
-- hurjana ja tuhkaharmaana ja hoiperrellen kuin juopunut. Paljon
naapureja oli tullut sisään, ja he tähystelivät äänettöminä häntä, kun
hän vaipui alas tuolille pöydän ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi; kokonainen talvi kylmää ja
lunta näytti ryntäävän sisään, ja lumen keskellä oli pikku Kotrina,
läähättäen juoksustaan ja sinisenä kylmästä.

"Olen jälleen kotona!" huudahti hän tullessaan. "Tuskinpa voin -- --"

Mutta Jurgiksen nähdessään hän äkkiä vaikeni. Katsellen yhdestä toiseen
hän älysi jotakin tapahtuneen ja kysyi matalalla äänellä: "Mikä nyt on?"

Ennenkun kukaan kerkisi vastata, hypähti Jurgis ylös ja lähestyi häntä
horjuvin askelin.

"Missä olet ollut?" hän kysyi.

"Myymässä sanomalehtiä poikain kanssa", tyttö vastasi. "Lumi -- --"

"Onko sinulla rahaa?"

"On."

"Kuinka paljon?"

"Lähes kolme dollaria, Jurgis."

"Anna ne minulle!"

Säikähtyneenä hänen käytöksestään Kotrina tähysti toisten puoleen.

"Anna tänne ne!" komensi Jurgis vielä kerran. Ja tyttö pujotti kätensä
taskuun ja veti esiin kimpun kuparirahoja, jotka oli solminut jonkin
rääsyn kulmaan. Jurgis otti ne sanaakaan virkkamatta ja lähti ovesta
ulos kadulle.

Kolmas ovi sieltä vei erääseen kapakkaan. "Whiskyä!" sanoi hän sisään
astuessaan, ja kun tarjooja työnsi hänen eteensä lasillisen, avasi hän
rääsysolmun hampaillaan ja veti sieltä esiin puolendollarin rahan.

"Mitä maksaa koko pullo?" kysyi hän. "Minä tahdon juoda itseni
humalaan."



XX LUKU.


Mutta isolle ja vahvalle miehelle ei kolme dollaria riitä pitkäänkään
juopotteluun. Tämä oli alkanut sunnuntaiaamuna, ja maanantaiyönä tuli
Jurgis kotiin heikkona ja kipeänä, huomaten hävittäneensä joka sentin
perheen nykyisistä varoista, saamatta niillä ostetuksi tuokionkaan
verran unhotusta.

Ona ei ollut vielä haudattu; mutta poliisille oli asiasta ilmotettu,
ja huomenissa piti heidän panna ruumis mäntyarkkuun ja viedä se
niinkutsutulle "ruukuntekijän kedolle" eli köyhäin hautuumaalle.
Elzbieta oli tällöin ulkona kerjäämässä lantteja kaikilta naapureilta,
jotta voisi maksaa sielumessun Onan puolesta; ja lapset makasivat
yläkerrassa nälkään kuolemaisillaan, sillä aikaa kun hän, kunnoton
heittiö, oli hävittänyt heidän rahansa juomiseen. Näin kertoili Aniele
vihasta värisevällä äänellä, ja kun Jurgis viluissaan heti ryntäsi
takan luo, sanoi muori ettei hänen keittiönsä enää ollut sopiva paikka
hänen myrkyllisille lannoituslöyhkilleen. Valmistaakseen tilaa Onalle
oli hän ahtanut kaikki muut vuokralaisensa yhteen ainoaan huoneeseen,
mutta nyt voi Jurgis kiivetä ylös yliskamariin, minne hän kuuluikin --
ja sielläkään hän ei saanut olla kauvempaa, jollei maksanut vuokraansa.

Jurgis lähti sanaakaan sanomatta, ja hoiperrellen yli lahonneitten
lattiapalkkien seuraavan huoneen läpi pääsi hän vihdoin ylisille.
Siellä oli vallan pimeätä -- heillä ei ollut enää varaa polttaa
kynttilää; ja sitte oli siellä melkein yhtä kylmää kuin ulkosalla.
Eräässä nurkassa, niin kaukana ruumiista kuin mahdollista, istui
Marija pidellen pikku Antanasta terveellä käsivarrellaan ja koettaen
viihdyttää pienoista nukkumaan. Toisessa nurkassa nyhjötti pikku
Juozapas, vaikeroiden sitä ettei ollut saanut ruokaa koko päivänä.
Marija ei virkkanut sanaakaan Jurgikselle; tämä kyyristyi kuin
pieksetty koira omaan nurkkaansa ja istahti paljaalle lattialle.

Ehkäpä hänen olisi nyt pitänyt ajatella lasten nälkää ja omaa
kehnoa käytöstään; mutta sen sijaan hän ajatteli ainoastaan Onaa
ja antautui jälleen rajattoman surunsa valtaan. Hän ei vuodattanut
kyyneleitä eikä häpeän takia kehdannut hiiskahtaakaan; hän istui vain
liikkumattomana ja väristen katkeran mielihaikeansa vallassa. Hän ei
koskaan ollut ajatellut, miten suuresti hän todella oli rakastanut
Onaa, ennenkun nyt vasta, kun tämä oli mennyt pois. Hänen vanha
rakkautensa, jota oli kidutettu ja haavoitettu aina kuolemaan saakka,
heräsi hänessä uudelleen; muiston lähteensilmät virisivät jälleen
esiin unhotuksen uumenista -- hän näki sielunsa silmien edessä koko
heidän yhdyselämänsä, näki Onan sellaisena kuin oli hänet nähnyt
kaukana Litvassa, ensi kerran markkinoilla, nuorena, raittiina ja
kauniina kuin ruusu, hilpeänä ja laulavana kuin lintunen. Hän näki
hänet edessään sellaisena kuin hän oli ollut morsiamena heidän
hääpäivänään, näki hänen rajattoman hellyytensä ja kaikki hänen
sydämmensä ihmeet; ne sanat, jotka Ona silloin oli hänelle lausunut,
tuntuivat vieläkin soivan hänen korvissaan, Onan silloin vuodattamat
kyyneleet nyt valuvan alas hänen poskiaan. Pitkä, julma kamppailu
nälkää ja kurjuutta vastaan oli kovettanut ja katkeroittanut hänen oman
mielensä, mutta ei ollut muuttanut Onaa miksikään toiseksi -- tämä
oli ollut sama hellyyttä janoova sielu loppuun asti, joka aina oli
ojentanut hentoja käsivarsiaan häntä kohti, aina puolustanut häntä,
kerjäten vain häneltä lempeä ja hellyyttä. Ja miten hän oli saanut
kärsiä -- miten julmasti hän oli saanut kärsiä raakuutta, kovuutta
ja kaiken pyhimpänsä häväistystä -- ah, Jumala, niiden muistoa ei
jaksanut kestää! Mikä jumalaton ja sydämmetön hirviö hän itse oli
ollutkaan! Jokainen kova sana, jonka hän oli vaimolleen sanonut,
kimmahti nyt takasin ja haavotti häntä kuin terävä veitsi; jokainen
itsekäs teko hänen puoleltaan -- mitä tuskia hän nyt saikaan niistä
maksaa! Ja miten nöyräksi ja katuvaiseksi hän nyt tunsikin itsensä
sydämmessään, niin ei hän sitä enää saanut selittää -- se oli liian
myöhäistä, liian myöhäistä! Hänen rintansa paloi ja vuoti verta hänen
sitä ajatellessaan; hän ryömi pimeässä Onan ruumiin viereen, ojentaen
käsivarsiaan sitä kohti -- mutta Ona oli mennyt ijäksi pois, hän oli
kuollut! Hän olisi tahtonut huutaa ulos maailmaan koko kauhunsa ja
epätoivonsa, tuskan hien poreillessa ohimoillaan, mutta hän ei tohtinut
päästää äännähdystäkään, hän tuskin uskalsi hengittääkään -- niin
pohjaton oli hänen häpeänsä ja inhonsa itseään kohtaan.

Vasta myöhään yöllä Elzbieta tuli kotiin saatuaan todella kylliksi
rahaa kokoon sielumessua varten ja maksettuaan sen jo etukäteen --
muuten hän tuskin olisi kotiin huolinut palatakaan. Hän toi myöskin
mukanaan palasen kivikovaa ruisleipää, jonka oli saanut joltakulta,
ja hän jakoi sen lapsille ja sai heidät siten viimein viihtymään
nukkumaan. Sitte hän meni Jurgiksen luo ja istahti hänen viereensä.

Ei nuhteen sanaakaan sanonut hän tälle -- hän ja Marija olivat siitä
sopineet edeltäpäin; hän tahtoi vain surra yhdessä hänen kanssaan tässä
hänen vaimovainajansa ruumiin ääressä. Jo ennenkin oli Elzbieta niellyt
alas kyyneleensä, vaikka hänellä oli ollut mieli täynnä synkkiä ja
pelättäviä surun ajatuksia -- silloin kun hän saattoi yhden lapsistaan
hautaan; lyhyen ajan hän oli valittanut, mutta sitte rohkaissut
itsensä ja käynyt taisteluun jälellä olevien puolesta. Elzbieta oli
noita alkeellisia luonteita: hän oli kuin kastemato, joka elää kahteen
kappaleeseen paloteltunakin, tai kuten kana, jolta poikasensa yksi
toisensa perään ovat riistetyt pois, mutta joka tuskallisesti kiintyy
viimeiseensä. Hän teki niin, koska hänen luonteensa oli tällainen
-- hän ei kysellyt kohtalonsa oikeudenmukaisuutta eikä elämän
lyhytaikaisuutta, jossa hävitys ja kuolema kilpaa mellastavat.

Ja tätä vanhannaisen elämänkatsomusta hän koetti istuttaa
Jurgikseenkin, valitellessaan hänen kanssaan kyynelsilmin. Hän ei
surrut omista lapsistaan -- hän ja Marija kyllä pitäisivät jotenkuten
niistä huolta. Mutta Jurgiksella oli Antanas, oma poikansa. Ona oli
antanut Antanaksen hänelle -- pikku poikanen oli hänen ainoa muistonsa
vaimovainajastaan; hänen täytyi helliä ja suojella sitä, hänen täytyi
tulla taasen mieheksi. Hän tiesi, mitä Ona olisi pyytänyt hänen
tekemään, mitä tämä olisi pyytänyt häneltä tänä hetkenä, jos vielä
olisi voinut puhua. Oli hirmuista, että Onan oli täytynyt kuolla tällä
tavalla; mutta elämä oli ollut liian kova häntä kohtaan, ja hänen oli
täytynyt lähteä pois. Oli hirveätä, ettei heillä ollut itsellään varoja
edes häntä haudatakaan, ettei Jurgis saanut edes päivääkään murehtia
häntä -- mutta niin oli nyt laita, eikä sille voinut mitään. Heidän
kohtalonsa kiristyi kiristymistään; heillä ei ollut senttiäkään, ja
lapset kohta kuolisivat nälkään -- vähän rahaa heidän täytyi hankkia
jollakin tavalla. Eikö Jurgis voinut miehistyä Onan takia ja koota
jälleen voimiaan? Vähän ajan perästä he jo olisivat poissa vaaran
suusta -- nythän he olivat luopuneet koko onnettomasta talostaan
ja voivat siis elää rauhallisemmin, ja kun lapsetkin ansaitsivat
kukin tahollaan, voivat he kihnutella eteenpäin, jollei hän vain
murtuisi kokoon. Siten Elzbieta jatkoi lohdutuspuhettaan kuumeellisen
kiihkoisasti. Tämähän oli hänelle elämäntaistelua; eikä hän pelännyt
Jurgiksen menevän juomaankaan, sillä tällä ei ollut penniäkään. Mutta
hän pelkäsi sitä ajatusta, että Jurgis saattaisi jättää heidät, lähteä
maantielle, kuten Jonas oli tehnyt.

Mutta Onan ruumis silmäinsä edessä Jurgis ei voinut ajatellakaan pikku
poikansa hylkäämistä. Hän lupasi koettavansa ponnistaa kaikkensa
Antanaksen hyväksi. Hän tahtoi uhrata pikkuselle kaikki voimansa
-- tahtoi mennä työhön heti, huomispäivänä, odottamatta edes Onan
hautaustakaan. He saivat luottaa häneen, hän pitäisi sanansa, vaikka
mitä tapahtuisi.

Ja niinpä lähti hän ulos huomenissa ennen päivänkoittoa, pakottavin
päin ja sydämmin ja koko ruumis murtuneena. Hän kulki suoraan Durhamin
lantatehtaalle, nähdäkseen saisiko takasin vanhan paikkansa. Mutta
päällysmies pudisti päätään hänet nähdessään -- se ei käynyt laatuun,
sillä hänen paikkansa oli jo kauvan sitte annettu toiselle, eikä siellä
ollut enää tilaa hänelle.

"Ettekö luule sitte pian tulevan?" Jurgis kysyi. "Minä voin odottaa."

"Ei", vastasi toinen, "teidän ei kannata odottaa -- teille ei enää tule
tilaa täällä."

Jurgis tuijotti mieheen silmät selällään ällistyksestä. "Mitenkä niin?"
hän kysyi. "Ettekö enää tarvitse minun työtäni?"

Toinen katsahti häneen kylmästi ja välinpitämättömästi ja vastasi:
"Sanoinhan jo, ettei teille ole mitään työtä täällä."

Jurgiksella oli aavistuksensa tämän tapauksen hirvittävästä
merkityksestä, ja hän lähti tiehensä raskain sydämmin. Hän liittyi
niiden nälkäisten retkulaisten suureen laumaan, jotka seisoivat
päiväkaudet lumessa tehtaan konttorin ulkopuolella. Siellä hän seisoi
aivan syömättömänä kaksi pitkää tuntia, kunnes poliisiketju karkotti
hänet pois muun joukon kera. Siellä ei ollut hänelle työtä ainakaan
tänään.

Jurgis oli tehnyt monia hyviä tuttavuuksia pitkänä palvelusaikanaan
tehtaissa -- niiden joukossa oli kapakanisäntiä, jotka kernaasti
uskoisivat hänelle ryypyn ja sitä seuraavan suupalan velaksi, ja
hänen vanhan ammattiyhdistyksensä jäseniä, joilta hän voisi lainata
kymmensenttisen kovimman hädän aikana. Mitään nälkäänkuolemisen
vaaraa ei siis ollut hänelle tarjona. Hän voi tulla takasin huomenna
ja jatkaa työnkyselyä vaikka viikkokausia, kuten sadat ja tuhannet
toiset. Sillävälin kävisi Teta Elzbieta kerjäämässä Hyde Park-piirissä,
ja lapset toisivat kotiin niin paljon kuin tarvittiin Anielen
tyydyttämiseksi ja heidän kaikkien hengissä pitämiseksi.

Sillä tapaa odotellen kului viikko värjötellessä ulkona kylmässä
tuulessa tai kuokkiessa kapakoita, kunnes Jurgis sattumalta joutui
erääseen Jonesin suuren teurastamon kellareista. Hän näki erään
päällysmiehen käyvän ovessa ja pyysi tältä työtä.

"Osaatteko työntää vaunuja?" kysyi mies, ja Jurgis vastasi: "Kyllä,
herra!" ennenkun sanat olivat oikein kerinneet päästä toisen suusta.

"Mikä nimenne?"

"Jurgis Rudkus."

"Ennenkin ollut täälläpäin?"

"Kyllä."

"Missä sitte?"

"Kahdessakin kohdassa -- Brownin teurastamossa ja Durhamin
lantatehtaassa."

"Miksi jätitte ne?"

"Ensi kerralla sattui tapaturma, ja toisella kertaa pantiin työ
kuukaudeksi lepäämään."

"Ymmärrän. No niin, koetanpa ottaa teistä selvää. Tulkaa takasin
huomenna varahin ja kysykää Mr. Thomasta."

Sitte kiiruhti Jurgis kotiin tuoden sen riemullisen uutisen, että
hänellä oli nyt työtä -- että hirveän taistelun päivät nyt olivat
ohitse. Perheen jäsenet viettivät sen vuoksi ilojuhlaa sinä iltana;
ja seuraavana aamuna oli Jurgis puoli tuntia ennen avaamista tehtaan
portilla. Päällysmies tuli vähän myöhemmin, ja nähdessään Jurgiksen
rypisti hän otsaansa.

"Oh, tekö!" sanoi hän, "lupasinhan teille jotain työtä eilen, vai mitä?"

"Kyllä, herra", vastasi Jurgis.

"No niin, minua surettaa että olen erehtynyt. En voi käyttää teitä."

Jurgis tuijotti mieheen vallan huumautuneena. "Mitä tarkotatte?" kysyi
hän.

"En mitään muuta", vastasi toinen, "kuin etten voi käyttää teitä."

Se oli sama kylmä, vihamielinen vastaus, jonka hän oli saanut jo
lantatehtaan työnjohtajalta. Hän tunsi, ettei tässä maksanut vaivaa
sanoa sanaakaan enää, ja hän lähti pois.

Ulkona kapakoissa istuvat miehet voivat selittää hänelle mitä kaikki
tämä merkitsi. He katselivat häntä sääliväisesti -- mies parka, hänen
nimensä oli "mustassa kirjassa"! "Mitä hän oli tehnyt!" kysyivät
toiset. "Pieksänyt päällysmiestään henkihieveriin." Taivasten
tekijät, sittenhän hänen nimensä piti olla kaikkialla tunnettu!
Hän voi yhtä varmasti toivoa pääsevänsä Chikagon pormestariksi
kuin saavansa työtä Packingtownissa. Mitä auttoi häntä kaikki
työnetsiminen tähän aikaan? Hänen nimensä oli merkitty salaiselle
listalle jok'ainoassa työpaikassa täällä, suurissa ja pienissä. Se
tunnettiin jokaisessa isossa teollisuuspaikassa koko Yhdysvalloissa,
pohjassa ja etelässä, idässä ja lännessä. Kaikki tahtovat saada vain
kilttejä poikia työhönsä, jotka viisi välittävät kurjuudestaan ja
antavat päällysmiesten kohdella heidän vaimojaan ja morsiamiaan miten
vain tahtovat. Mikään mahti ei enää auta tuollaista raukkaa, joka on
uskaltanut antaa selkään työnjohtajalleen vaimonsa häväisemisestä,
mitkään valitukset ja vetoamiset eivät enää siinä tepsi. Oli onnellinen
ajatus työnantajien puolelta ruveta käyttämään "mustaa kirjaansa";
sillä he tehokkaimmin voivat varottaa miehiä ja mieliä tarttumasta
ammattiyhdistyshaaveiluihin ja valtiollisiin tyytymättömyysilmaisuihin.

Jurgis palasi näine uusine tietoineen perheneuvotteluun. Asianlaita oli
mitä julmin; täällä, tässä piirissä oli hänen kotinsa -- millainen se
sitte kulloinkin olikin -- se paikka, jossa hän asui ja jossa ystävänsä
hänet tunsivat; mutta nyt oli mahdollisuus sen käyttämiseen häneltä
sulettu. Packingtownissa ei saanut olla muita kuin teurastamoja; kaikki
toivo siellä asumiseen ja elämiseen oli hänentapaiseltaan kielletty.

Koko päivän ja puolen yötä hän ja molemmat naiset keskustelivat
siitä. Vihdoin sovittiin, että Jurgis lähtisi alakaupunkiin, lasten
työmaalle, onneaan koettamaan. Marijalla oli vähän toiveita saada työtä
teurastamoissa; vaikkei hän tätä nykyä heidän surkeissa oloissaan
voinut tavata vanhaa henttuaan useammin kuin kerran kuussa, ei hän
kuitenkaan voinut lähteä muuanne ja luopua hänestä ijäksi. Elzbieta
puolestaan oli kuullut kerrottavan mahdollisuuksien aukeamisesta
Durhamin tehtaissa ja odotteli nyt kiihkeästi joka päivä kutsuvaa
sanaa. Lopuksi päätettiin, että Jurgis lähtisi alakaupunkiin
koettelemaan onneaan omin väkinsä, ja että naiset päättäisivät omasta
kohdastaan sittekun hän oli saanut työtä. Kun siellä ei ollut ketään,
jolta hän olisi voinut lainata, eikä hän myöskään rohjennut kerjätä
peläten joutuvansa kiini, sovittiin että joku lapsista kohtaisi
hänet joka päivä määrättynä aikana ja antaisi hänelle viisitoista
senttiä heidän ansioistaan, joilla hänen katsottiin voivan elää.
Sitte täytyi hänen jok'ikinen päivä taivaltaa katuja ylös ja alas
satojen, jopa tuhansien samallaisten kodittomien raukkojen parissa,
käyden kerjäämässä työtä kaikkialla, makasiineissa, kauppapuodeissa
ja tehdaspaikoissa; ja yöllä oli hänen ensin ryömiminen johonkin
porttikäytävään tai eteiseen, kunnes puoliyön hetki tuli ja hän voi
mennä jollekin rautatieasemalle, missä levitti sanomalehden alleen
odotussalin lattialle ja nukahti kaikenlaisten haaksirikkoutuneiden,
maankiertäjäin ja kerjäläisten keskeen, jotka levittivät ympärilleen
paloviinan ja kehnon tupakan katkua ja sietämättömiä syöpäläisparvia.

Kaksi viikkoa Jurgis jatkoi tätä toivotonta taistelua. Kerran sai hän
lykätä kuormarattaita puolen päivää ja toisen kerran kantaa erään
eukon laukkua, saaden siitä hyvästä olla yötä hänen luonaan. Se oli
yleinen majapaikka kaiken maailman roistoväelle, ja öillä oli hän
siellä usein paleltua kuoliaaksi. Siellä hän sai myöskin tilaisuutta
silmätä sanomalehtiä nähdäkseen, oliko niissä ilmotettu mitään
tointa, jota hän voisi käydä pyytämässä. Mutta noista ilmotuksista ei
Jurgiksella kuitenkaan ollut mitään hyötyä; useimmiten olivat paikat
jo poisannetut, ennenkun hän ehti perille, ja monta väsyttävää päivää
meni sen kautta turhaan juoksuun. Useammin kuin yhden kerran huomasi
hän ilmotuksen olevan pelkkää huijausta, jolla kavala ilmottaja toivoi
pyytävänsä verkkoonsa jonkun herkkäuskoisen kärpäsen, itse istuessaan
väijyksissä ja sitte oikeaan aikaan siepatakseen kiini uhrinsa. Kaikki
nuo monenkaltaiset "konttorit" ja "päätoimistot" koettivat vain nylkeä
ja pettää avuttomia ja kokemattomia työmiehiä. Muuta ei Jurgis tosin
niiden kautta kadottanut kuin aikaa, mutta se johtui siitä, ettei
hänellä muuta kadotettavana ollutkaan. Niinpä hän kerran tuli erääseen
valokuvausatelieriin, jossa sanottiin että hän ja hänen perheensä
ansaitsisivat tavattomia summia valokuvain värittämisellä. Mutta
siinäkin oli muuan ehto -- Jurgiksen olisi pitänyt suorittaa kaksi
dollaria ihmisystävälliselle valokuvaajalle, ennenkun tämä otti hänet
koetteeksi palvelukseensa. Silloin hän ei voinut muuta kuin luvata
tulla takasin, sittekun ensin olisi hankkinut nuo kaksi dollaria.

Vihdoinkin eräänä päivänä Jurgis sai ikävöityä työtä tavattuaan
sattumalta muutaman vanhan toverin niiltä ajoilta, jolloin hän
vielä kävi ammattiyhdistyksessä. Mies oli menossa työpaikkaansa
Harvester-Trustin jättimäisissä konetehtaissa sekä kehotti häntä
tulemaan mukaan, luvaten puoltavansa häntä päällysmiehelle, jonka
läheinen tuttava sanoi olevansa. Jurgis ei tietystikään epäröinyt,
vaan seurasi ystävää, ja tullessaan tehtaan läheisyyteen oli heidän
tunkeuduttava läpi tiheän ja taajan ihmisjoukon, joka seisoi
ulkopuolella kerjäten työtä. Hänen polvensa melkein löivät loukkua kun
päällysmies, hetken häntä silmäiltyään ja kyseltyään hänen entisiä
toimiaan, arveli että heillä kyllä oli jotakin työtä hänen varalleen.

Miten tärkeä tämä tapaus oli Jurgikselle, sen hän vasta myöhemmin
ja vähitellen tuli ymmärtämään. Harvester-tehtaat olivat nimittäin
perustetut periaatteelle, joihin niin hyvin ihmisystävät kuin
yhteiskunnanparantajat voivat ylpeydellä viitata. Siellä ajateltiin
jonkun verran myöskin työmiesten etua. Työhuoneet olivat suuria ja
valoisia, ja niiden yhteyteen oli varustettu ravintola, josta työmies
huokealla hinnalla sai ostaa ruokaa ja juomaa; siellä oli lukusali sekä
erityisiä huoneita, joissa omaa kotia vailla olevat työntekijättäret
voivat viettää yönsä ja vapaat päivänsä. Kaikkialla vallitsi
mitä mallikelpoisin puhtaus, eikä siellä tuntenut lainkaan sitä
epämiellyttävää hajua, joka eroamattomasti yhdistyi teurastamoihin.
Joka päivä Jurgis teki uusia mieluisia havaintoja -- huomasi asioita,
joista hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan -- kunnes tämä uusi
paikka hänestä rupesi tuntumaan oikealta taivaalta.

Se oli äärettömän suuri laitos. Sen rakennukset ja pihat peittivät
kuudenkymmenen viiden hehtaarin suuruisen maa-alan, siinä työskenteli
viisituhatta henkeä ja valmistettiin yli kolmesataatuhatta konetta
vuodessa -- melkoinen osa koko maassa käytettävistä niitto- ja
leikkuukoneista. Mutta Jurgis ei nähnyt paljoakaan valmisteista, sillä
kaikki oli erikoistyötä. Jokainen niittokoneen sadoista eri osista
valmistettiin erikseen erityisessä paikassaan ja sai usein kulkea
monien satojen miesten kätten kautta. Siinä paikassa esim., missä
Jurgis työskenteli, oli koneita, jotka leikkasivat ja muodostivat
eräänlaisia pieniä, noin kahden neliötuuman suuruisia teräskappaleita;
ne tulivat suppiloa pitkin alas isoon kaukaloon, ja ainoa mitä
ihmiskäsillä tehtiin oli se, että niitä läjättiin säännöllisiin
kasoihin ja että kaukalo täytyttyään vaihdettiin toiseen. Tätä
työtä suoritti yksi ainoa poika, jonka oli keskitettävä silmänsä ja
ajatuksensa siihen ja käytettävä sormiaan niin nopeasti, että toistensa
päälle putoavat teräskappaleet helähtivät soinnahtaen kuin ne äänet,
joita pikajunan makuuvaunussa kuulee pyörien tasaisesta hiomisesta
kiskoja vastaan. Tämä oli tietysti helppoa työtä, jota ken nokkela
ihminen tahansa voi suorittaa, mutta hänpä ei saanut silmänräpäystäkään
laiskotella tai ajatella mitään muuta, vaan alati koettaa pitää käsiään
mahdollisimman nopeassa vauhdissa. Neljäkymmentätuhatta sellaista
pientä teräspalasta meni joka päivä hänen sormiensa välitse, yhdeksän
tai kymmenen miljoonaa joka vuosi -- vain jumalat tietävät montako koko
hänen elinaikanaan. Hänen lähellään istui miehiä kumartuneina vinhasti
pyörivien tahkokivien ylitse, viimeistellen niittokoneiden teräin
siistimistä ja hiomista; he ottivat niitä oikealla puolellaan olevasta
kaukalosta, painoivat ensin niiden toista syrjää ja sitte toista
kiveä vastaan ja heittivät ne viimein vasemmalla puolellaan olevaan
kaukaloon. Muuan näistä miehistä kertoi Jurgikselle, että hän oli
neljänätoista vuotena hionut kolmetuhatta sellaista terää joka päivä.

Seuraavassa huoneessa oli kone, joka nieli äärettömän määrän
teräslankaa, katkasi siitä määrätyn pitkiä palasia, takoi niihin
leveämmät päät, terotti ja kiillotti ne ja viimein pudotti ne
erääseen kaukaloon, jossa ne olivat valmiina käytettäviksi
niittokoneiden kokoonpanemiseen. Eräästä toisesta koneesta tuli ulos
kymmentuhansittain pieniä pyöreitä metallilevyjä, joissa oli reikä
keskellä -- ne olivat teräsnaulojen vastaavat toiset päät. Eräissä
paikoin kasteltiin osa teräsesineistä värisammioissa ja ripustettiin
sitte kuivamaan; toisissa paikoin ne huolellisemmin maalattiin
punasiksi ja keltasiksi, jotta näyttäisivät somemmilta elovainioilla.

Jurgiksen ystävä työskenteli valuosastossa, ja hänellä oli työnä
erilaisten muottien valmistaminen. Hän loi mustaa hietaa rautasäiliöön,
kostutti sen ja pakkasi tiheään sekä asetti syrjään kovenemaan; sitte
otettiin muotti ulos ja valkean hehkuvaa rautavelliä kaadettiin siihen.
Hän sai palkkion jokaisesta valamastaan muotista -- tai oikeammin
sanoen jokaisesta hyvin onnistuneesta sellaisesta, sillä melkein
puolet hänen valmisteistaan meni piloille. Hänen näki puuhaavan ja
ahertelevan tusinan muun miehen kanssa kuin parvi pirujen riivaamia;
hänen käsivartensa heiluivat kuin höyrykoneen viputangot, pitkä, musta
tukkansa liehui hurjasti pään ympärillä kovassa ilmanvedossa, silmät
olivat pullistua ulos kuopistaan ja hiki valui virtoina pitkin kasvoja.
Koko pitkän työpäivän hän jatkoi täten väsymättä, koettaen ansaita
kolmekolmatta senttiä kahdenkolmatta ja puolen asemasta. Sellainen
kiire ja touhu vallitsi kaikkialla tehtaassa. Mutta työtulokset
tulivat siitä huolimatta erinomaisia. Niin -- jos me amerikkalaiset
olemme maailman suurin ja mahtavin kansakunta, niin riippuu se siitä,
että olemme kyenneet kohottamaan tuotantokykyämme niin suunnattoman
korkealle; vaikka toiselta puolen on muutamia toisiakin asioita,
joissa valitettavasti myöskin olemme etunenässä, kuten esim.
juomatavaralaskumme suhteen, joka tekee neljännes toista biljoonaa
dollaria vuodessa ja kasvaa joka kymmenvuosi kaksinkertaiseksi.

Vielä oli siellä muuan kone, joka litisti rautalevyjä, ja toinen, joka
niistä valmisti kaikenlaisia maanviljelyskoneita Amerikan farmareille.
Ne ladottiin kärryille, ja Jurgiksen toimena oli kulettaa ne siihen
osastoon, jossa koneet pantiin kokoon. Tämä työ oli hänelle vain
lapsenleikkiä, ja sai hän siitä dollarin ja 75 senttiä päivässä.
Lauvantaisin hän maksoi Anielelle ne 75 senttiä viikossa, joista
hän sai yönsä viettää tämän yliskamarissa. Myöskin hän lunasti
päällystakkinsa, jonka Elzbieta oli vienyt panttikonttoriin sillä aikaa
kun hän istui vankilassa.

Viimemainittu vaatekappale oli hyvä ja siunattu asia. Mies ei
talvisaikaan Chikagossa voi mennä ulos ilman päällystakkia kärsimättä
siitä, ja Jurgiksella oli kulettavana 7-8 kilometriä työpaikkaansa.
Harvoin hän käytti raitiovaunuja, koska hänen täytyi vaihtaa niitä
eräällä kohdalla ja siitä siis tuli kahdesti 10 sentin meno. Miten
väsynyt hän iltasin olikin ja miten kylmästi aamusin tuulikin, käveli
hän kuitenkin mieluimmin. Muuten olivatkin raitiovaunut useimmiten niin
täpösen täynnä ihmisiä; että monet tilanpuutteessa kiipesivät niiden
lumisille katoillekin. Tietysti saivat ovet vain harvoin olla kiini,
niin että vaunuissa oli yhtä kylmä kuin ulkonakin. Jurgis ja monet
muut katsoivat viisaimmaksi säästää raitiovaunumaksun ja ostaa sillä
ryypyn paloviinaa ja palasen ruokaa, joka vahvisti voimia, jotta jaksoi
kävellä.

Kaikki nämä seikat olivat kuitenkin pikkuasioita miehelle, joka
onnellisesti oli päässyt pois Durhamin hornamaisista lantatehtaista.
Jurgis rupesi nyt vähitellen uudelleen saamaan rohkeutta ja tekemään
uusia suunnitelmia. Talonsa hän kyllä oli kadottanut, mutta samalla
oli hänen hartioiltaan nostettu tuo hirveä vuokrien ja korkojen
maksamistaakka. Kun Marija tervehtyisi, voisivat he tulla toimeen
oivallisesti. Siinä osastossa, missä Jurgis työskenteli, tapasi hän
erään maanmiehen, josta kaikki puhuivat ihailevasti kuiskaten, koska
hän osotti kerrassaan tavatonta työintoa. Koko päivän hän istui
rautanauloja takovan koneen ääressä, ja kun tuli ilta, lähti hän
erääseen yleiseen kouluun, jossa oppi englantia ja kirjoittamaan.
Kun hänellä oli vaimo ja kahdeksan lasta elätettävänään eikä hänen
palkkansa siihen riittänyt, palveli hän sunnuntaisin tehtaanvartijana.
Hänellä oli hoidettavanaan kaksi seinässä olevaa sähkönappulaa, jotka
olivat rakennuksen kummassakin päässä. Joka viides minuutti oli
toinen näistä nappuloista käytävä painamassa sisään, ja kun kulku
molempien nappuloiden välillä otti vain kaksi minuuttia, oli hänellä
siis noista viidestä minuutista kolme omana käytettävänään. Nämä
kolme minuuttia hän käytti lukemiseen. Jurgis tunsi miltei kateutta
tuota miestä kohtaan; hänen menettelynsähän oli melkein sama, josta
Jurgis oli uneksinut itsekseen pari kolme vuotta sitten. Hän voisi
vieläkin noudattaa sitä, jos olisi vain sopivaa tilaisuutta; hän
tahtoi kiinnittää huomiota itseensä, tulla ammatissaan taitavaksi,
päästä ehkäpä työnjohtajaksi kuten monet muut ennen häntä. Edellyttäen
nimittäin, että Marija saisi toimen käärelankatehtaassa -- sitte he
voisivat vuokrata itselleen asunnon lähistössä, ja hän voisi toteuttaa
unelmansa tietojen hankkimisesta. Sellaisilla toiveilla kannattaisi
elää; saadapa sitte vielä paikka, jossa häntäkin kohdeltaisiin
ihmisellisenä olentona -- niin, jumal'auta! hän tahtoi näyttää heille,
että hänkin kykeni saavuttamaan kaiken tämän. Häntä oikein nauratti
ajatellessaan, miten sitkeästi hän pitäisi työstään kiini.

Ja sitte eräänä iltana -- yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli
työnsä täällä alkanut -- kun hän oli päättänyt päivätyönsä ja meni
panemaan päällystakkia ylleen, näki hän suuren miesjoukon kokoontuneena
lukemaan eräälle ovelle naulattua paperia. Ja kun hän kysyi mitä siihen
oli kirjoitettu, sai hän vastaukseksi, että huomispäivästä alkaen hänen
osastonsa niittokonetehtaissa toistaiseksi sulettaisiin!



XXI LUKU.


Sillä tavalla he menettelivät! Ilmottamatta työntekijöille puolisen
tuntiakaan aikaisemmin julistivat he "tehtaat suletuiksi"! Sellaista
oli tapahtunut ennenkin, sanoivat työmiehet, ja se tapa voi jatkua
ainiaan. Siellä oli valmistettu niin paljon koneita, että koko
maailmalla jo oli tarpeensa hankittuina, ja nyt piti odottaa, kunnes
tarvetta jälleen ilmautuisi. Se ei ollut kenenkään syy -- sellainen
vain oli yleinen menetelmä; ja sillä aikaa saivat tuhannet miehet ja
naiset nääntyä talven pakkasiin, elää säästöistään, jos kellä niitä
oli, tai muussa tapauksessa kuolla. Niin monia kymmeniä tuhansia
kodittomia ja työtä kerjääviä kun jo täytti kaupunkia, ja nyt tuli
niiden lisäksi vielä useita tuhansia uusia!

Jurgis kulki kotiinsa taskussaan viimeiset ansaitsemansa lantit,
sydän murtuneena ja perin kyllästyneenä elämään. Taasen oli uusi side
pudonnut hänen silmiltään, uusi suru iskenyt hänen sisimpäänsä. Hänen
sielunsa täyttyi sanomattomalla katkeruudella noita jättiläisyhtiöitä
vastaan, jotka valmistavat koneita enemmän kuin maailma kykenee
ostamaan. Mikä hornan oikku olikaan, että mies saa orjailla maan
pääelinkeinon hyväksi vain sillä palkkiolla, että hänet viskataan
kuolemaan nälkään ja viluun, kun hän on tehnyt velvollisuutensa liiaksi
hyvin!

Kului pari päivää, ennenkun Jurgis voi vähänkään sulattaa tämän
ansaitsemattoman ja aavistamattoman kovanonnen synnyttämää katkeruutta.
Hän ei juonut rahtuakaan, sillä Elzbieta sai kaikki hänen rahansa
elintarpeiden ostoon, ja hän tunsi itsensä jo liian hyvin antaakseen
hiukkaakaan perään turmiolliselle himolleen. Hän kiipesi yliskamariinsa
ja istui siellä mietiskellen -- mitäpä hyötyä onkaan miehen
työnetsinnästä, kun työ riistetään häneltä juuri ennenkun hän on
ennättänyt oppia sitä? Mutta heidän rahansa kuluivat jälleen, ja pikku
Antanas oli nälkäinen ja huusi ylisillä vallitsevan kylmyyden takia.
Myöskin rouva Haupt, kätilö, kävi tavantakaa kiristämässä rahoja.
Niinpä Jurgis lähti taasen ulos.

Seuraavina kymmenenä päivänä hän taivalsi kaikilla jättiläiskaupungin
kaduilla ja kujilla, sairaana ja nälissään, kerjäten mitä työtä
hyvänsä. Hän koetti onneaan myymälöissä ja virastoissa, ravintoloissa
ja hotelleissa, laivatelakoilla ja raitiotiekonttoreissa,
tavaramakasiineissa, myllyissä ja tehtaissa, joissa valmistettiin
tuotteita maailman kaikkiin ääriin. Niissä sattui olemaan paikka tai
pari avoinna -- mutta kuhunkin paikkaan oli sadottain pyrkijöitä,
eikä hänen vuoronsa näyttänyt koskaan tahtovan tulla. Öiksi hän ryömi
siltojen alle, kellareihin ja porttikäytäviin, raivoisan myrskyn
vallitessa ja lämpömittarin näyttäessä viisi astetta pakkasta ja yhä
laskiessa yöksi. Sitte hän viimein syöksyi kuin villiintynyt härkä
Harrison Streetin suurelle poliisiasemalle ja nukahti sen käytävään,
tapellen tilasta samalla portaalla kahden muun miehen kanssa.

Hän sai usein tapella näinä päivinä -- tapella paikasta lähimpänä
tehtaitten konttoreita sekä roistojoukkojen kanssa kadulla. Hän huomasi
esim., että matkalaukkujen kanto katurautateiden matkustajille oli
etuoikeutettu ammatti -- kun hän kerran sitä yritti, hyökkäsi kahdeksan
tai kymmenen miestä ja poikaa hänen kimppuunsa ja pakottivat hänen
juoksemaan tiehensä henkensä edestä. Nämä olivat aina hankkineet
itselleen hyvät välit poliisin kanssa ja voivat siis karkottaa
vasta-alottajat ammatista.

Ettei Jurgis näin ollen suorastaan kuollut nälkään, riippui yksinomaan
lasten hänelle tuomista almuista. Eivätkä nekään aina olleet varmoja.
Monesti tulivat lapset kotiin vallan tyhjin käsin, koska heidän
kilpailijansa olivat ryöstäneet heiltä kaikki. Laki oli sen lisäksi
heitä vastaan -- pieni Vilimas, joka oli yhdentoista vanha, mutta
näytti ainoastaan kahdeksanvuotiaalta, joutui kadulla rettelöihin erään
ihmisrakkaan vanhan rouvan kanssa, joka sanoi hänen olevan liian nuoren
myymään sanomalehtiä ja uhkasi lähettää poliisin hänen kimppuunsa. Ja
sitte, eräänä yönä, tapahtui, että muuan iso, väkevä mies otti pikku
Kotrinan käsivarsilleen ja raahasi hänet erääseen kellarikäytävään,
ja vain äänekkäillä huudoillaan sai tyttönen ihmisiä paikalle, joten
ilkimyksen oli päästettävä hänet irti. Se kokemus oli täyttänyt
pienosen niin äärettömällä kauhulla, että häntä oli vaikea enää saada
lähtemään työhön.

Vihdoin, eräänä sunnuntaina, kun Jurgis oli jo kadottanut kaiken
toivonsa työn saamisesta, tuli hän kotiin ajaen varkain raitiovaunuissa
ja sai kuulla häntä siellä odotetun jo kolme päivää -- oli nimittäin
ilmautunut hänelle tilaisuus työn saamiseen.

Se oli pitkä juttu. Pikku Juozapas, ollen nälkään kuolemaisillaan,
oli eräänä päivänä lähtenyt ulos kerjäämään omin voiminsa. Juozapas
oli vähäisenä lapsena joutunut vaunujen alle ja menettänyt toisen
jalkansa, mutta oli itse valmistanut itselleen pienen kainalosauvan,
jonka avulla hän pääsi aika sukkelasti nilkuttamaan eteenpäin. Hän oli
nyt joutunut muiden lasten pariin ja he olivat yhdessä kulkeneet aina
Mike Scullyn lokahaudalle asti, jonne oli kolme tai neljä katuväliä.
Tähän paikkaan tuotiin joka päivä satoja kuormia eläintensisälmyksiä
teurastamoista sekä ruuanjätteitä y.m. roskaa järven rannalta, missä
rikkaat ihmiset asuivat; ja niissä kasoissa lapset kahlasivat etsien
ruuanjätteitä -- isoja leivänkantoja, perunankuoria, omenan siemenyksiä
ja lihapalasia, kaikki puolijäätyneessä ja sangen saastaisessa tilassa.
Pikku Juozapas söi vatsansa täyteen ja kantoi kotiinkin aika joukon
sanomalehtipaperiin käärittynä. Hän oli juuri levittänyt herkkunsa
Antanaksen eteen, kun hänen äitinsä astui sisään. Elzbieta vallan
kauhistui, sillä hän ei voinut käsittää, että roskakasoista noukitut
ruoka-aineet kelpaisivat syötäväksi. Mutta kun hän seuraavana päivänä
havaitsi, ettei kenkään niistä syönyt ollut kärsinyt mitään haittaa,
ja kun pikku Juozapas jälleen rupesi huutamaan nälkäänsä, taipui hän
ja antoi lapselle luvan lähteä samaan paikkaan hakemaan kotiin enemmän
ruokaa. Ja samana iltapäivänä oli Juozapas tullut kotiin kertoen mikä
onni häntä oli kohdannut. Muuan nainen oli kadulla kutsunut hänet
luokseen. "Oikein hieno nainen", selitteli poikanen innostuneena,
"kaunis nuori herrasnainen." Tämä oli kysellyt häneltä kaikkea -- miksi
hän kokosi noita likasia ruuanjätteitä, jotka korkeintaan olisivat
kelvanneet kanoille, miksi hän kulki ympäriinsä luudanvarsi kädessään,
ja miksi Ona oli kuollut ja miten Jurgis oli joutunut vankeuteen.
Lopuksi oli hän kysynyt missä hän asui ja luvannut tulla häntä
katsomaan ja antaa hänelle uuden ja paljon paremman kainalosauvan.
Hänellä oli ollut linnunkuvalla koristettu hattu, kertoi Juozapas, ja
pitkä höyhenkauluri kaulassaan.

Nainen todella tulikin huomenissa, kiipesi ylös kurjaan yliskamariin
ja seisoi ja katseli uteliaasti ympärilleen, kalveten nähdessään
veritäplät lattiassa sillä kohdalla, missä Ona oli kuollut. Hän selitti
Elzbietalle palvelevansa eräässä talouskaupassa Ashland Avenuen
varrella. Elzbieta sanoi tuntevansa paikan ja käyneensä itsekin sieltä
työtä kysymässä, mutta kääntyneensä takasin kun oli huomannut sen
olevan jossain yhteydessä uskonnon kanssa, sillä pappien kanssa hän
ei tahtonut olla missään tekemisissä. Ne auttoivat rikkaita elämään
köyhien kustannuksella, mutta mitä hyvää he köyhille tarkottivat,
sitä ei kenkään tiennyt. Sellaista ja paljo muuta Elzbieta naivissa
tietämättömyydessään puheli vieraalle neidille, joka häntä kuunteli
kyynelsilmin. Vihdoin hän purskahti itkuun ja kätki kasvonsa
Elzbietan rinnoille, vallan unohtaen että tällä oli hyvin likanen
pusero päällään ja että koko ylishuone oli täynnä kirppuja. Elzbieta
häpesi kovin puhelleensa niin surkeista asioista, ja toisella oli
vuorostaan täysi työ lohduttaessaan ja rohkaistessaan häntä. Viimein
vieras neiti lähetti heille korillisen ruokatavaroita sekä antoi
Jurgikselle paperilipun jätettäväksi eräälle herrasmiehelle, joka oli
ylipäällysmiehenä eräässä eteläisen Chikagon suurista terästehtaista.
"Hän on hankkiva Jurgikselle jotakin työtä", sanoi neiti, lisäten
kyyneleittensä lomitse: "Jollei hän sitä tee, ei hän ikinä saa minua
vaimokseen."

Terästehtaat olivat parinkymmenen kilometrin päässä sieltä, ja kuten
tavallista oli maksettava kaksi raitiovaunumaksua sinne päästäkseen.
Taivas oli jo pimeä, mutta valimoitten piipuista nousevien veripunasten
tulipilvien uurtelema, kun Jurgis vihdoin pääsi sinne. Nämä
suunnattomat tehtaat, jotka muodostivat kokonaisen kaupungin itsessään,
olivat tukevan paaluaidan ympäröimät. Hänen tullessaan oli jo satakunta
miestä odottelemassa porttien ulkopuolella työhön ottamista. Heti
päivän noustua rupesivat höyrypillit ulvomaan, ja äkkiä ilmausi
tuhansia miehiä kapakoista ja "boarding house'ista" mitkä kävellen
pitkin tietä, mitkä hypäten alas ohikulkevista raitiovaunuista --
harmaassa aamu-usvassa he Jurgiksesta näyttivät kohoavan suoraan maan
sisästä. He vyöryivät virtana portteja kohden -- ja sitte taas luoteena
väistyivät takasin, vartijain tyynesti kävellessä pitkin etummaisten
rivejä ja karsaasti katsellessa noita repaleisia, nälkäisiä, viluissaan
värjöttäviä ja jaloillaan tömisteleviä ihmishaamuja.

Jurgis näytti kallisarvoisen suosituskirjeensä. Vartija oli tuimana
ja alotti hänen kanssaan oikean katkismuskuulustelun, mutta hän ei
ollut tietävinään mitään; ja kun hän oli ollut kyllin varovainen
varustaakseen kirjeensä sinetillä, ei vartijalla ollut muuta keinoa
kuin lähettää se sille henkilölle, jolle se oli osotettu. Sanantuoja
palasi pian takasin käskien Jurgiksen odottamaan, ja hänet päästettiin
portin sisäpuolelle, muitten vähemmin onnellisten karsastellessa häntä
kateellisin silmin.

Valtavat koneet olivat jo käynnissä -- hän voi kuulla mahtavaa kuminaa,
jyrinää, vyörinää ja takomista. Vähitellen näyttämö selveni: savuavia,
mustia tehdasrakennuksia leveni hänen eteensä, pitkiä rivejä pajoja
ja vajoja, pieniä raitioteitä kierteli ristiin rastiin, hehkuvan
harmaita kuonakasoja paloi siellä täällä, ja kokonaisia meriä mustaa
kivihiilisavua aaltoili pihoilla ja ilmassa. Yhdellä puolen kulki
rautatiejuna tusina vaunuja perässään, ja toisella puolen oli järvi,
jolla höyrylaivoja saapui satamaan lastaamaan.

Jurgiksella oli hyvää aikaa katsellakseen ympärilleen, sillä oli vielä
kaksi tuntia ennenkun hänen puheillepääsyvuoronsa tuli. Hän kävi
vihdoin sisään konttorihuoneustoon, jossa jonkunlainen päällysmies
kyseli hänen asiaansa. Ylipäällysmiehellä oli kovin kiire, mutta hän
(päällysmies) voisi katsella Jurgikselle paikkaa. Oliko hän milloinkaan
työskennellyt terästehtaissa? Eikö; mutta olihan hän halukas käymään
käsiksi mihin työhön hyvänsä? No hyvä, saatiinhan sitte nähdä!

Sitte he alottivat vaelluksensa. Näkemänsä miltei huumasi Jurgiksen.
Hän ihmetteli itsekseen, voisiko hän koskaan työskennellä moisessa
paikassa, jossa ilmakin kerrassaan vapisi ja tärisi alituisesta,
korvia huumaavasta paukkeesta ja missä vihellyspillit antoivat
varotusmerkkejään joka taholta, joka seinämältä, joka sopesta. Hänestä
tuntui mahdottomalta oleskella ja työskennellä täällä, kun ei edes
tiennyt missä voi turvallisesti seisoa; sillä minne tahansa hän
kääntyikin, syöksyi häntä vastaan pienoishöyrykoneita, ja sähiseviä,
väräjäviä, valkeanhehkuvia metallivirtoja kulki hänen sivutsensa --
oikea helvetti, missä tulikielet ja palavat kipunat huikaisivat häntä
ja polttivat nahan hänen kasvoistaan. Miehet näissä valimoissa olivat
kaikki mustia noesta, laihtuneita ja kuoppasilmäisiä; he työskentelivät
kuumeentapaisella kiiruulla, syöksyen kuin tuulispäät sinne tänne ja
kohottamatta koskaan silmiään tehtävästään. Jurgis kyyristyt kiini
seuraajaansa kuin lapsi imettäjäänsä, sill'aikaa kun tämä kyseli
yhdeltä työnjohtajalta toisensa jälkeen, tarvitsivatko he vastatullutta
kokematonta miestä.

Hänet otettiin Bessemer-valimoon, jossa valmistettiin teräslevyjä. Se
oli suuri, teatterinmuotoinen rakennus. Jurgis seisoi sillä paikalla,
missä teatterin ensirivi olisi ollut, ja vastassaan näyttämön taustalla
hän näki neljä jättimäistä kattilaa, joissa kaikki hornan henget
hyvin olisivat voineet keittää aamiaispuuronsa. Nämä kattilat olivat
täynnä huikaisevan valkeaa ainetta, joka poreili ja kiehui kuin sula
laavavirta tulivuoren aukossa. Sai huutaa sangen kovasti, jos tahtoi
saada äänensä kuuluviin tässä hornan metelissä. Palava tuli virtasi
esiin kattiloista ja räiskyi ja paukkui kuin räjähtävät pommit. Miehet
seisoivat valmiina ottamaan vastaan kihisevää metallisulatetta, ja
he näyttivät niin huolettomilta ja vaaraa pelkäämättömiltä, että
Jurgis kauhistuneena ja henkeään pidättämättä katseli heitä. Kuului
höyrypillin vihellys, ja samassa vyöryi esiin vaunu, jonka Jurgikselle
käsittämätön sisällys viskattiin kattiloihin. Heti sen jälkeen vihelsi
toinen höyrypilli, tällä kertaa jostakin alhaalta päin, ja rivi toisia
vaunuja tuli kolisten ylös. Äkisti ja ilman edelläkäypää varotusmerkkiä
rupesi yksi valtavista kattiloista liikkumaan ja kallistumaan
toiselle reunalleen, sylkäisten ilmoille kokonaisen virran sihiseviä,
rätiseviä ja paukkuvia tulenliekkejä. Kauhistuneena Jurgis kavahti
taapäin, luullen jonkun onnettomuuden tapahtuvan. Alas ruiskahti
suihku valkeaa tulta, välkkyen kuin päivänpaiste tasaajan tienoilla,
suhisten kuin myrskyssä kaatuva ikihonka aarniometsässä. Jurgiksen oli
pakko suojata käsillään silmiään, mutta hän näki kuitenkin sormiensa
välistä, miten mahtavasta kattilasta syöksyi kokonainen koski valuvaa,
hyppelevää ja poreilevaa sulanutta rautaa, joka oli valkosempi kuin
mikään muu valkonen, mitä hän tähän asti maailmassa oli nähnyt, ja
niin kuumaa, että hänen kulmakarvansa kärventyivät. Valkosen hehkuvia
sateenkaaria paistoi kaiken tämän yläpuolella, sinisiä, punasia ja
kullanvärisiä hehkuja yhtyi väreillen niihin; mutta itse virta oli
sanoin kuvaamattoman valkonen. Sitte jättiläiskattila heilahti jälleen
paikoilleen sisällyksestään tyhjentyneenä, ja Jurgis huomasi ihmeekseen
ettei kukaan ollut vahingoittunut. Sitte hän kääntyi ja seurasi
opastaan takasin päivänvaloon.

He kulkivat läpi salien, joissa puhallusuunit olivat, ja myllyjen,
joissa teräsmalmi murskattiin pieniksi palasiksi. Kaikkialla ympärillä,
ylhäällä ja alhaalla työskentelivät koneet, jättimäiset vauhtipyörät
kierivät ympärinsä, mahtavat vasarat kohoilivat ja putosivat ja
höyryvintturit liikuttelivat suunnattomia rautaisia käsivarsiaan. Se
oli kuin elämää maan keskuksessa, missä ajan koneisto käy alkeellisin
voimin.

Vihdoin viimein he saapuivat paikkaan, missä valmistettiin
teräskiskoja, rautatien-, raitiotien- ja kaikenlaisia mahdollisia
kiskoja. Jurgis kuuli takaansa varottavan vihellyksen ja ennätti töin
tuskin väistyä eteenpäin korskahtavan vaunun tieltä, jossa oli vielä
valkosen hehkuva rautamöhkäle, miehenrungon paksuinen. Äkkiä kuului
kova räiske; vaunu pysähtyi ja rautamöhkäle pudotettiin liikkuvalle
sillalle, josta mahtava höyryvintturi nosti sen ilmaan ja vei suurten
valssien väliin. Siellä se hydraulisella voimalla puserrettiin ensin
litteäksi kuin pannukakku, kunnes taas toisiapäin litistettynä ujeni
pituuttaan ja vähitellen mustuttuaan ja kylmettyään sai rautatiekiskon
muodon.

Tässä kiskojenvalmistusosastossa Jurgis sai työtä. Kiskoja käsiteltiin
rautatangoilla, ja siihen työhön voi työnjohtaja käyttää mitä vankkaa
miestä hyvänsä. Niinpä Jurgis heitti takin päältään ja kävi paikalla
käsiksi työhön.

Jurgikselta otti joka päivä kahden tunnin ajan kulkeminen kodin ja
tämän etäisen työpaikan välillä, ja jos hän tahtoi ajaa raitiovaunussa,
maksoi se hänelle dollarin ja kaksikymmentä senttiä viikossa. Kun hänen
tulonsa eivät tietystikään myöntäneet sitä, pani hän eräänä aamuna
sänkyvaatteensa myttyyn ja kantoi ne mukanaan tehtaaseen. Muuan hänen
työtovereistaan neuvoi hänelle erään puolalaisen majatalon, jossa
hän sai nukkua yönsä lattialla kymmenen sentin maksusta kerralta.
Hän söi ateriansa kapakoissa, s.o. osti ryypyn ja sai sen mukana
ilmaisen suupalan, ja tuli joka lauvantai-ilta kotiin -- vuoteineen ja
kaikkineen -- ja jätti suurimman osan rahoistaan perheelle. Elzbieta
oli huolissaan tästä elintavasta, sillä hän pelkäsi Jurgiksen siten
tottuvan elämään heistä erillään, ja kerta viikossa oli tosiaan sangen
vähäsen Jurgikselle lapsensa näkemiseen; mutta eipä asiaa muullakaan
tavalla käynyt järjestäminen. Naisille ei ollut työnmahdollisuutta
terästehtaissa, ja kun Marija viimeinkin oli terve ja valmis käymään
jälleen työhön käsiksi, eli hän päivästä päivään toivossa saada
työnansiota teurastamoissa.

Viikon perästä Jurgis oli voittanut avuttomuuden ja kauhistuksen
tunteensa terästehtaassa. Mutta sitten sattui eräänä aamuna, hänen
juuri ollessaan läheisyydessä, muuan noista suurista kattiloista
räjähtämään, polttaen pahasti kahta työmiestä räiskyvillä
tulikipunoilla. Jurgis riensi auttamaan poloisia, heidän maatessaan ja
vieritellessään lattialla kauheissa tuskissa ja ulvoessaan kivusta ja
säikähdyksestä. Tässä laupeudentyössään hän sai toisen kämmenpohjansa
poltetuksi; yhtiön lääkäri sitoi käden, mutta muutapa palkintoa hän
ei saanutkaan, kuin että hänen täytyi olla viikon päivät pois työstä
nauttimatta mitään palkkaa siltä ajalta.

Tässä pulassa oli kuitenkin onnellinen se seikka, että Elzbieta vihdoin
viimeinkin sai kauvan ikävöityä työtä. Kello viisi joka aamu oli hänen
oltava teurastamoissa ottamassa osaa lattianpesuun ja -lakaisuun. Kun
Jurgis tuli kotiin, peitti hän itsensä huovilla pysyäkseen lämpimänä
ja jakoi aikansa nukkumiseen ja pikku Antanaksen kanssa leikkimiseen.
Juozapas oli enimmäkseen ulkosalla kaivamassa lokalammikon aarteita, ja
Elzbieta ja Marija olivat etsimässä enempää työtä.

Antanas oli nyt yli puolitoista vuotta vanha, ja hän oli oikea
puhekone. Hän oppi uusia sanoja ja asioita niin ihmeteltävän herkästi,
että kun Jurgis tuli kotiin, tuntui hän tästä joka kerralla aivan
uudelta pojalta. Hän istahti silloin vuoteensa laidalle ja kuunteli
ja tähysteli lastaan ja puhkesi tuon tuostakin ihastuneisiin
huudahduksiin: _"Palauk! Muma! _Tu mano szlrdele!"_ (Odotahan,
ukkoseni, sinä sydänkäpyseni!) Pikku veitikka olikin nyt ainoa ilo,
mikä Jurgiksella oli maailmassa -- hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa
voittonsa. Jumalan kiitos, että Antanas oli poika! Ja hän oli terve
kuin kuusenkäpy, ja hänellä oli ruokahalu kuin sudella. Mikään ei
ollut pystynyt häneen ja mikään ei enää voinutkaan pystyä; hän oli
kestänyt kaikki taudit ja kaikki kärsimykset saamatta mitään haittaa
terveydelleen. Häntä oli tosin vaikea käsitellä, sillä hän oli kovin
itsepäinen ja tottelematon, mutta se ei isää huolettanut -- tämä
voi tarkastella kaikkia hänen oikkujaan ja hymyillä tyydytyksestä.
Mitä itsepäisempi ja jyrkempi poika oli, sen parempi -- hän saisi
kyllä kamppailla vastaisessa elämässään, ja silloin sellaista juuri
tarvittiin.

Jurgikselle oli tullut tavaksi ostaa itselleen joka sunnuntain
sanomalehti, jos hänellä vain oli siihen varoja; hän sai viidellä
sentillä mitä ihmeellisimmän sanomalehtinumeron, oikein kouran täydeltä
paperia, johon oli painettu kaiken maailman verekset uutiset isoilla
otsakkeilla varustettuina, joita Jurgis tavaili ääneen, käyttäen lapsia
apunaan pitkiä sanoja lukemaan. Niissä kerrottiin tappeluista ja
murhista ja äkillisistä kuolemantapauksista -- oli oikein ihmeellistä,
miten ne olivat saaneet niin tarkasti tietää kaikkein merkillisimmistä
asioista! Ja juttujen täytyi olla tosia, sillä mitenkä muuten niitä
olisi viitsitty paperille panna; ja sen lisäksi -- liittyihän niihin
kuvia henkilöistä ja tapauksista, yhtä todenperäisiä kuin elämä itse.
Kaiken muun ohella oli niissä myöskin sivut täynnä leikillisiä kuvia,
jotka olivat pikku Antanaksen oikea ihastus. Hän leikkasi ne irti ja
pani ne pystyyn lattialle ja sai isänsä kertomaan hänelle niistä;
niiden joukossa oli monellaisten eläinten kuvia, ja Antanas osasi
sanoa kaikkien niiden nimet, maaten lattialla tuntikausia ja osottaen
niitä palleroisilla pikku sormillaan. Mutta tällöin tuli ilmi, että
lapsiparka oli surullisesta ympäristöstään oppinut muutakin, oppinut
paljon pahaa, kirosanoja ja sen semmoista. Ensi kerran kun pikku
veitikka päästi suustaan karkean "Goddamn!" [Jumal'auta! Oikeammin:
Jumala kirotkoon! Suom. muist.] oli hänen isänsä naurusta pudota
istuimeltaan; mutta viimein se pani hänet huolehtimaan, sillä Antanas
käytti "God-damn'iaan" joka tilaisuudessa ja joka asiasta.

Niin pian kun Jurgiksen kädet olivat parantuneet, otti hän jälleen
vuoteensa ja palasi kiskoja valmistamaan. Oli tullut huhtikuu,
ja lumisateet olivat vaihtuneet kylmiin vesikuuroihin, niin että
kivettämätön katu Anielen talon edessä oli muuttunut lokaiseksi
kanavaksi. Jurgiksen täytyi kahlata siinä pohkeitaan myöten päästäkseen
kotiin, ja kun oli pimeätä, oli hän vaarassa kompastua pitkäkseen
kadussa oleviin syvennyksiin. Mutta siitä hän ei suuria välittänyt
-- olihan se joka tapauksessa merkki kevään tulosta. Marijakin oli
vihdoin päässyt taas "lihanpuhdistajaksi" eräässä pienenpuoleisessa
lihanpakkaustehtaassa. Nyt hän sanoi jo oppineensa "läksynsä hyvästi"
eikä enää välittänyt kohtalon vaikeuksista -- niin että heille
viimeinkin näytti tulevan loppu pitkistä kärsimyksistään. He voisivat
jälleen säästää rahoja ja uuden talven tullessa hankkia itselleen
paremman asunnon; ja lapset saisivat jättää katujen kiertelemisen ja
päästä takasin kouluun ja vierautua maailman rannalla oppimistaan
pahoista tavoista. Niin että Jurgis taas kerrankin voi ruveta tekemään
uusia elämänsuunnitelmia ja unelmoida paremmista päivistä.

Mutta kun hän sitte eräänä lauvantai-iltana hyppäsi alas raitiovaunusta
ja kiirehti kotiinsa, tapasi hän Anielen talon ulkopuolella suuren
ihmisjoukon. Hän työnsi lähimmäiset syrjään, hypähti kiiruusti portaita
ylös ja näki keittiössä parven hätäytyneitä ja kiihottuneita naisia.
Se näkö muistutti hänelle niin elävästi erästä toista iltaa -- silloin
kun hän oli tullut kotiin vankilasta ja tavannut Onan kuolevana -- että
hänen sydämmensä äkkiä seisahti.

"Mitä nyt?" hän huusi.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi huoneessa, ja hän näki jokaisen jäykästi
tähystävän häneen.

"Miten on laita?" kivasi hän uudelleen.

Ja sitte kuuli hän ylhäältä vinniltä valitusta ja vaikerrusta -- se
oli Marijan ääni. Hän syöksyi portaille, mutta Aniele tarttui häntä
käsivarteen.

"Elä, elä!" huusi tämä. "Elä mene sinne ylös!"

"No, mikä siellä sitte on?" hän huohotti.

Ja vaimovanhus vastasi hänelle puoliääneen: "Se on Antanas. Hän on
kuollut. Hän hukkui ulos kadulle!"



XXII LUKU.


Jurgis vastaanotti nämä uutiset merkillisellä tavalla. Hän valahti
kalman kalpeaksi, mutta hillitsi itsensä väkivaltaisesti ja seisoi
puoli minuuttia keskellä huonetta väännellen käsiään. Sitte hän työnsi
Anielen syrjään, syöksyi viereiseen huoneeseen ja kiipesi portaita ylös.

Yliskamarin loukossa oli kurja rääsyvuode, valkealla villapeitteellä
peitetty, ja sen vieressä makasi Elzbieta kasvot lattiaa vasten --
pyörryksissä, kuten Jurgiksesta näytti. Marijakin oli kiivennyt hänen
jälessään huoneeseen ja seisoi nyt uikuttaen ja käsiään väännellen.
Jurgis puristi kouriaan kovasti nyrkkiin, ja hänen äänensä oli karkea
kun hän kysyi:

"Miten se tapahtui?"

Marija tuskin kuuli häntä tuskassaan. Jurgis toisti kysymyksensä
kovemmalla ja vielä karkeammalla äänellä.

"Hän putosi alas jalkakäytävältä", Marija viimein vastasi. Jalkakäytävä
talon edustalla oli puolilahoista laudoista tehty koroke, joka oli noin
puolitoista metriä korkeammalla vajonneen ajotien pintaa.

"Miten hän sinne tuli?" Jurgis kysyi.

"Hän meni -- hän meni ulos leikkimään", vastasi Marija nyyhkyttäen
ja tukahtuvalla äänellä. "Emme saaneet häntä pysymään sisällä. Hänen
täytyy olla horjahtanut ja uponnut alas liejuun."

"Oletteko varmat siitä, että hän on kuollut?" Jurgis kysyi.

"Voi voi!" ulvoi Marija. "Tottahan hän kuollut on; kävihän täällä
lääkäri."

Jurgis seisoi hetkisen hiljaa mietiskellen. Kyynelkään ei vierähtänyt
hänen silmästään. Hän loi silmäyksen peitteelle, jonka pinnalla
vainajan hennot jäsenet kuvastuivat, ja sitte hän äkkiä pyörähti
portaille ja laskeusi alas. Keittiössä syntyi kuoleman hiljaisuus, kun
hän tuli sinne. Hän kääntyi suoraa päätä ovelle ja riensi ulos kadulle.

Kun hänen vaimonsa oli kuollut, syöksyi Jurgis suoraan lähimmäiseen
kapakkaan, mutta nyt hän ei niin tehnyt, vaikka hänellä oli koko viikon
palkka taskussa. Hän kulki kulkemistaan, näkemättä mitään edessään ja
ympärillään, kahlaten liejun ja lokalammikoiden lävitse. Tunnettuaan
itsensä väsyneeksi hän istahti muutamalle portaalle ja kätki kasvonsa
käsiinsä, liikahtamatta tästä asennosta puolen tunnin aikana.
Tavantakaa hän kuiskasi itsekseen: "Kuollut! _Kuollut!"_

Vihdoin hän nousi pystyyn ja jatkoi jälleen vaellustaan. Oli
auringonlaskun aika, ja hän käveli aina pimeäntuloon asti, kunnes
äkkiä pysähtyi muutamaan rautatienristeykseen. Kiiltävät kiskot
kulkivat hänen editseen, ja pitkä rivi tavaravaunuja liikkui niillä.
Hän seisoi ja katseli niitä; ja äkkiä hurja aatos välähti hänen
mieleensä -- aatos, joka oli hiipinyt hänen mukanaan, lausumattomana,
tunnustamattomana, epämääräisenä. Hän pujottautui erään vaunun alle, ja
kun oli välttänyt vaihdemiehen huomiota, kiipesi hän erääseen vaunuun.

Vähitellen juna pysähtyi, ja Jurgis hyppäsi alas ja istui taas vaunun
alla akselin päällä. Kun juna uudelleen lähti liikkeelle, seurasi hän
sillä tavoin mukana. Hurja taistelu rupesi käymään hänen sielussaan.
Hän nyrkitti kätensä yhteen ja kiristeli hampaitaan; hän ei ollut
tähän asti itkenyt, eikä hän nytkään tahtonut -- ei kyynelpisaraakaan!
Se aika oli jo ohitse, tuo heikkouden ja hellyyden aika; hän tahtoi
karistaa kaikki sen jätteet mielestään, olla vapaa kaikista hennoista
mielenliikutuksista. Hän tahtoi käydä tietään eteenpäin kuten jokin
synkkä, vihamielinen painajainen, ja aamulla hän olisi jo uusi mies. Ja
joka kerta kun joku hellä muisto kulki hänen sielunsa läpi ja kyynel
varkain kieri silmäkulmaan, karasi hän luontoaan ja tukahutti ne
väkisin.

Hän taisteli kaikesta voimastaan, ja raivosta ja epätoivosta
kirskahtivat hänen hampaansa tuon tuostakin yhteen. Hän oli ollut
hullu, hullu! Hän oli turmellut elämänsä, hän oli hävittänyt itsensä
tuossa epätasaisessa taistelussa kelvottomalla ventomielisyydellään!
Nyt hän tahtoi repiä sen sydämmestään kaikkine juurineen; pois kaikki
kyyneleet ja hemmottelut -- niistä hän oli saanut kylläkseen, ne
ne olivatkin saattaneet hänet orjuuteen! Nyt hän taasen saavutti
vapautensa, pudisti päältään kahleensa, sonnusti itsensä taisteluun.
Hän oli iloinen, että loppu viimeinkin oli tullut; sen piti kerran
tulla, ja nyt oli hyvä kun se oli tullut. Tämä maailma ei ollut naisia
ja lapsia varten; mitä pikemmin nämä siitä pääsivät, sitä parempi
heille. Missä ikinä pikku Antanas nyt oli, ei hän siellä kuitenkaan
voinut kärsiä niin paljon kuin maan päällä; ja nyt taisteli hänen
jälkeenjäänyt isänsä täällä viimeisen taistelunsa oman itsensä puolesta
-- taisteli tätä tylyä, säälimätöntä maailmaa vastaan, joka niin oli
pettänyt ja kiduttanut häntä.

Sillä tapaa hän jatkoi kamppailuaan repien juurineen ylös kaikki
kukkaset, kaikki hennot muistot sydämmensä kukkatarhasta ja tallaten ne
korkojensa alle. Vaunut jyrisivät eteenpäin, ja tuontuostakin puhalsi
veturista kostea, kuuma höyrypilvi hänen päälleen; mutta vaikka juna
silloin tällöin seisahtikin, kesti hän kuitenkin koko yön -- hän tahtoi
kestää siellä koko yön, kunnes hänet viimein ajettaisiin pois; sillä
joka penikulmalla, jonka hän eteni Packingtownista, putosi aina joku
raskas taakka hänen sydämmeltään.

Junan tavantakaa pysähtyessä Jurgis tunsi lämpimän henkäyksen
ympärillään -- henkäyksen, jossa oli tuoreitten vainioitten, apilan
ja niittykukkasten tuoksua. Hän henki sitä keuhkoihinsa, ja se sai
hänen sydämmensä rajusti sykkimään -- hän oli jälleen, monista
pitkistä ajoista, maalla! Hänen elinvoimansa heräsivät uudestaan hänen
maaseudulle tultuaan. Kun hämärä tuli, katseli hän ahnain silmin
ympärilleen, himoten nähdä vilausta niityistä ja metsistä ja virroista.
Vihdoin hän ei voinut pidättää itseään kauvempaa, ja kun juna seuraavan
kerran pysähtyi, hyppäsi hän ulos vallille piilopaikastaan. Ylhäällä
vaunuissa seisoi jarruttaja, joka huomasi hänet ja puhkesi karkeisiin
kirouksiin; Jurgis pudisti hänelle nyrkkiään ja alkoi juosta kaikista
voimistaan maalle päin.

On muistettava, että Jurgis oli ollut maamies koko ikänsä, ja ettei
hän nyt kolmena pitkänä vuotena ollut nähnyt vilaustakaan maaseudusta
eikä kuullut maaseudun ääniä! Hän ei ollut koko tänä aikana nähnyt
ainoatakaan vihantaa puuta tai kukkivaa pensasta kävelyillään tehtaan
ja kodin välillä, sillä tehtaitten savutorvista lähtevät savupilvet ja
kaikkialla vallitseva myrkyllinen ilma oli Packingtownissa tukahuttanut
vähäisimmänkin idun vehmaasta, raittiista kasvullisuudesta. Eipä
ihmettä, että hän nyt tunsi aivan kuin päässeensä irti jostakin
vankilasta, tunsi itsensä vapaaksi kuin lintunen; kulkiessaan hän
pysähtyi tuon tuostakin ja hengitti laajenevin sieramin maaseudun
puhdasta ilmaa, katseli vihantia maisemia ja kuunteli riemuiten karjan
ammumista, maalaisrenkien piiskansutkauksia ja pikku lintujen liritystä
puissa.

Vihdoin hän sai näkyviinsä erään maalaistalon, ja taitettuaan
turvakseen sauvan, hän läheni sitä. Isäntä oli juuri työntämässä
rattaita karjapihan edustalle, kun Jurgis kävi häntä puhuttelemaan.

"Haluaisin kernaasti vähän eineen apua, jos suvaitsette", hän sanoi.

"Haluatteko työtä?" farmari kysyi.

"En", sanoi Jurgis, "sitä en halua."

"Sitte ette täällä voi mitään saada", tokasi toinen närkkäästi.

"Tarkotukseni on maksaa siitä", Jurgis virkkoi.

"Ohoo!" huudahti isäntä pilkallisesti, lisäten: "Meillä ei tarjota
einettä jälkeen kello seitsemän aamulla."

"Minun on hyvin nälkä", lausui Jurgis vakavasti; "tahtoisin mielelläni
ostaa jotakin syödäkseni."

"Kysykää vaimolta", myrähti farmari olkansa ylitse.

"Vaimo" oli taipuvaisempi, ja kymmenellä sentillä Jurgis sai kaksi
isoa voileipää, palan piirakkaa ja kaksi omenaa. Hän jatkoi matkaansa
haukaten piirakkaansa. Jonkun minuutin päästä hän saapui eräälle
virralle, ja sammutettuaan janonsa sen vedellä, laskeusi hän makaamaan
sen partaalle. Siinä hän sulatti ateriaansa, loikoen lehtevän pensaan
juurella, kunnes vihdoin vaipui uneen.

Herätessään hän tunsi auringon paistavan suoraan kasvoihinsa. Hän nousi
ylös, ojenteli haukotellen käsivarsiaan ja katseli tyynesti eteenpäin
virtaavaa vettä. Hänen edessään joki muodosti rauhaisan, kimaltelevan
suvannon, jonka näkö hänessä herätti ajatuksen mennä uimaan. Sepäs
vasta jotakin oli -- vesi oli kaikkien omaisuutta, ja hän sai sukeltaa
siihen mieltänsä määrin! Sepä olikin ensi kerta, jolloin hän sai
tilaisuuden sukeltautua veteen päätänsä myöten, sittekun oli lähtenyt
Litvasta!

Ensin kun Jurgis oli tullut Packingtownin teurastamoihin, oli hän ollut
niin tarkka puhtaudestaan kuin työmies voi olla. Mutta myöhemmin,
sittekun sairaus ja kylmyys ja nälkä ja masentuminen ja työnpuute
oli ottanut asuntonsa hänen kotiinsa, oli hän lakannut pesemästä
itseänsä talvisin, ja kesällä se rajoittui vain kasvojenhuuhtomisiin
pesukaukalon ääressä. Hän oli kyllä kerran saanut suihkukylvyn
vankilassa ollessaan, mutta sitte ei mitään -- ja nyt hän sai uida!

Vesi oli lämmintä, ja hän molski siinä hilpeästi kuin pikku poikanen.
Uituaan hän istahti veteen lähelle rantapengertä ja koetti pestä
itseänsä -- huolellisesti ja siististi, hieroen joka tuuman ihostansa
hiekalla. Sitä tehdessään hän oikein näki, miten perinpohjaista
puhdistusta hän kaipasikin. Hän hieroi päätänsä tuimasti hiekalla
ja pyydysti syöpäläisiä pitkästä mustasta tukastaan, pitäen päätään
vedessä niin kauvan kuin vain voi, jotta voisi tappaa ne mahdollisimman
tarkasti. Sitte huomatessaan päivän paahtavan aika kuumasti hän
otti vaatteensakin rantapenkereeltä ja koetti paraansa mukaan pestä
niitä, kappale kappaleelta; sen tehtyään hän virutti niitä virran
juoksevassa pohjavedessä ja oikein röhki tyytyväisyydestä, huomatessaan
lantatehtaan tuoksujen vähitellen katoavan niistä.

Sitte hän ripusti ne pensaisiin kuivamaan sekä laskeusi rannalle maata
ilki alastomana ja otti pitkät unet. Herättyään hän huomasi vaatteensa
olevan kuumat ja jäykät ja vähän höyryävänkin sisäpuolelta; mutta kun
hänen oli kova nälkä, oli hänen pukeuduttava niihin ja lähdettävä
taasen taivaltamaan. Hänellä ei ollut veistä, mutta vähäisellä vaivalla
hän sai taitetuksi itselleen tukevan sauvan, jolla varustettuna hän
alkoi patikoida tietä pitkin.

Ennen pitkää hän äkkäsi edessään suuren maatalon ja kääntyi sille
johtavalle tielle. Oli juuri päivällisaika, ja farmari oli pesemässä
käsiään keittiön oven ulkopuolella.

"Anteeksi, herra", sanoi Jurgis tälle, "voisinko saada jotain suuhuni?
Voin kyllä maksaa siitä." Johon farmari nopeasti vastasi: "Me emme
ruoki maankiertäjiä täällä. Menkää tiehenne!"

Sanaakaan sanomatta Jurgis kääntyi poispäin. Mutta kun hän kulkiessaan
karjapihan vieritse tuli vastakynnetylle kedolle, jolle farmari oli
istuttanut nuoria männyntaimia, alkoi hän raivoissaan nykiä niitä
juurineen maasta, ja oli repinyt ainakin satakunnan tainta, ennenkun
pääsi kedon toiseen päähän. Se oli hänen kostonsa, ja se karaisi
jälleen hänen luontoaan; tästälähin hän oli taistelija, joka maksoi
kaikkien kohtelun samalla mitalla.

Tällaisia ajatuksia hautoen Jurgis kulki tiheän viidakkometsän halki,
jonka toisessa reunassa hän näki toisen, vähäläntäisen maatalon. Siellä
hän pyysi yösijaa ja ruokaa; ja nähdessään farmarin tähystelevän häntä,
hän lisäsi:

"Olisin tyytyväinen vaikka saisin nukkua jossakin ladossa."

"Hyvä, ymmärrän", virkkoi toinen. "Poltatteko tupakkaa?"

"Toisinaan", Jurgis vastasi, "mutta en ulkosalla." Miehen suostuttua
hän kysäsi: "Mitähän se maksaa? Minulla ei ole suuria varoja."

"Lasken kaksikymmentä senttiä ateriasta", sanoi farmari. "Yösijasta
ladossa en vaadi mitään."

Sitte kävi Jurgis sisään tupaan ja istahti pöytään farmarin vaimon ja
puolen tusinan lasten kera. Se oli oivallinen ateria -- paahdettuja
papuja, kuorittuja perunoita, keitettyä ja muhennettua parsaa,
mansikkahilloa, paksuja leipäviipaleita ja iso kolpallinen maitoa.
Sellaista juhla-ateriaa Jurgis ei ollut syönyt sittekun hääiltanaan, ja
hän tekikin kaiken voitavansa korvatakseen kaksikymmensenttisensä.

He olivat kaikki liian nälkäisiä joutaakseen puhelemaan; mutta aterian
päätyttyä miehet istuivat portaille ja sytyttivät piippunsa, ja farmari
rupesi kyselemään kuulumisia vieraaltaan. Kun Jurgis oli selittänyt
olevansa työmies Chikagosta, jolla tätä nykyä ei ollut kiinteää
työpaikkaa, sanoi isäntä: "Miksi ette jäisi tänne ja rupeaisi minulle
työhön?"

"Enpä juuri ole työtäkään nyt etsimässä", Jurgis vastasi.

"Minä maksan teille hyvästi", lupasi farmari, silmäillen vieraansa
rotevaa vartaloa -- "dollarin päivässä ja vapaan elannon. Apua
tarvitaan julman vahvasti täällä."

"Onko palkka talvella sama kuin kesällä", Jurgis kiirehti nopeasti
kysymään.

"E-ei", sanoi farmari; "en teitä enää marraskuun jälkeen tarvitsisi --
tämä ei ole niin iso paikka, että kannattaisi pitää miestä talven yli."

"Minä ymmärrän", sanoi Jurgis, "sitä juuri ajattelinkin. Kun olette
saanut kuluttaa minua tarpeeksenne, viskaatte minut sitte lumeen."
(Jurgis oli jo ruvennut ajattelemaan omaa etuaan, kuten nähdään.)

"Eihän kai juuri niinkään käyne", vastasi farmari, joka ymmärsi
Jurgiksen pistoksen. "Sellainen vankka toveri kuin te löydätte
arvatenkin paikkoja talveksi missä tahansa, kaupungeissa tai muualla."

"Niin", Jurgis puheli, "sillä tapaa kaikkialla ajatellaan. Kun väkeä
keräytyy kaupunkeihin niin paljon, että toisten on käytävä kerjäämään
tai varastamaan henkensä pitimeksi, niin käsketään heidän painaa
maaseudulle, siellä muka aina on työmiehistä puute."

Farmari mietiskeli hetkisen.

"Mitenkäs sitte käy, kun rahanne ovat menneet?" hän viimein kysyi.
"Silloin suostutte kai tulemaan meille, vai mitä?"

"Odotetaan siksi kunnes ne ovat menneet", Jurgis virkkoi, "sittehän
saamme nähdä."

Jurgis nukkui kauvan ja hyvin ladossa, ja kun hän oli noussut
ylös, antoi farmari hänelle vankan aamiaisen: kahvia, vehnäleipää,
kaurapuuroa ja kirsikkahilloa, josta kaikesta vaadittiin ainoastaan
viisitoista senttiä; ehkäpä hänen taitava esiytymisensä eilen illalla
oli vaikuttanut talonväkeen. Sitte Jurgis sanoi jäähyväiset ja lähti
taivaltamaan eteenpäin.

Nyt alkoi oikea irtolaiskausi Jurgiksen elämässä. Vain harvoin hän sai
nauttia niin hyvää kohtelua kuin äskeiseltä isännältään. Siksipä hän
oppi kammoamaan taloja ja kartanoita ja mieluummin viettämään yönsä
metsässä tai avoimella kentällä. Jos satoi, meni hän suojaan johonkin
yksinäiseen tyhjään rakennukseen, ja jos sellaista ei ollut lähellä,
odotti hän kärsivällisesti kunnes oli tullut pimeä ja hän voi hiipiä
jonkun talon lähelle ja maata yönsä jossakin sen ladossa. Useimmiten
onnistui hänen ryömiä sellaiseen, ennenkun talonkoirat olivat saaneet
vainua hänestä; mutta jos koirat ennättivät hyökätä hänen kimppuunsa,
peräysi hän hyvässä taistelujärjestyksessä takasin ja puitti tiehensä.
Jurgis ei tosin enää ollut sama ylen voimakas mies kuin ennen, mutta
sauva heilui vielä pelottavasti hänen kädessään, ja monetkin noista
äkäisistä koirista lakkasivat ainiaaksi haukkumasta.

Pian rupesivat metsävadelmat ja karhunmarjat kypsymään, valmistaen
hänelle ilmaisia herkkuaterioita; ja kartanoiden puutarhoissa oli
omenoita ja päärynöitä yllin kyllin ja pelloilla perunoita ja lanttuja,
joilla hän hämärän tullen täytti taskunsa kukkuroilleen. Pari kolme
kertaa hänen onnistui varastaa kananpoikakin, jonka paistoi pienellä
valkealla jossakin ladossa tai syvällä metsässä. Kun nämä herkut
joskus loppuivat, käytti hän varoen rahojaan ruuan ostamiseen, siltä
kuitenkaan koskaan kerjäämättä -- hän oli huomannut jälkimmäisen keinon
liian epävarmaksi turvallisuudelleen. Hakattuaan puolisen tunnin
halkoja jossakin maalaistalossa voi hän saada ravitsevan aterian, ja
kun farmari näki mikä vankka työmies Jurgis oli, tahtoi hän toisinaan
pidättää häntä kauvemminkin luonaan.

Mutta Jurgis ei missään kauvan viihtynyt. Hän oli vapaa mies nyt, oikea
maantieritari. Vanha vaellushalu oli jälleen mennyt hänelle vereen,
ilo riippumattomasta elämästä, rajattomasta seikkailemisesta ja yhtä
rajattomasta toivosta nauttiminen. Hänellä oli tosin vastoinkäymisiä
ja epämukavuuksia -- mutta sittekin oli tämä kaikki jotakin uutta; ja
pelkkä ajatus että hän, joka vuosien mittaan oli ollut kahlehdittu
yhteen paikkaan, näkemättä muuta kuin verisiä teurasraatoja, kamalia
koneita ja likasia tehtaanmuureja, nyt äkkiä tunsi taivaan tuulet ja
haihattelevat pilvet yllänsä, näki alati uusia maisemia, uusia paikkoja
ja uusia ihmisiä joka tunti edessänsä, täytti hänet äärettömällä
elämänhurmauksella. Hän, jonka koko elämä tähän asti oli ollut jonkun
erityisen työn orjallista aherrusta, kunnes hän oli niin näännyksissä,
että piti onnenaan saada nukkua yön kuin eläin ja sitte herätä uuden
päivän ponnistuksiin -- hän oli nyt oma herransa, tehden mitä ja
milloin itse vain tahtoi ja odottaen uusia seikkailuja jokainen päivän
hetki! Ketään hänen ei tarvinnut kursailla; milloinkaan hänen ei enään
tarvinnut pelätä tulevansa huomenissa työstä erotetuksi ja nälkä- ja
vilukuolemaan heitetyksi, jos jonkun päällysmiehen oikku sitä vaati.
Hän oli vapaa, _vapaa!_

Ja sitäpaitsi teki tämä vapaa, seikkailurikas elämä hänelle
sanomattoman hyvää. Hänen terveytensä palasi, kaikki hänen menetetty
nuorekas pirteytensä, kaikki hänen hilpeytensä ja voimansa, jotka hän
jo luuli unohdetuiksi ja haudatuiksi! Ne palasivat takasin äkkiä kuin
keväinen tuore tuulahdus, saattaen hänet melkein hurjaksi ilosta;
hänestä tuntui kuin hänen kuollut lapsuutensa ja nuoruutensa olisi
palannut hänen luokseen, hymyillen, kutsuen ja maanitellen. Kun hän
sai syödä tarpeekseen, sai raitista ilmaa ja liikuntoa ja tehdä mitä
ikänä itse tahtoi, tuntui hänestä kuin olisi hän herännyt pitkästä,
ilkeästä ja sikeästä unesta, ja hän kavahti pystyyn tietämättä
oikein mihin suunnata vastaheränneet, uudet, raittiit voimansa,
ojenteli käsivarsiaan, joissa nuoret, raikkaat veret kiersivät, kävi
ympäri nauraen ja laulaen kotimaan vanhoja lauluja, jotka taasen
muistuivat hänen mieleensä. Toisinaan hän tietystikään ei voinut olla
ajattelematta pikku Antanasta, jota hän ei enää koskaan saisi nähdä,
jonka ääntä hän ei milloinkaan saisi kuulla; ja silloin syntyi taas
taistelu hänen vanhan ja uuden ihmisensä välillä. Välistä hän myös
yöllä heräsi Onasta uneksien, kurottaen käsiään tätä kohden, ja sitte
kyynelillään vettäen maata jolla makasi. Mutta aamun tullen hän pudisti
kaikki nämä vanhat muistot mielestään ja alotti jälleen taistelunsa
maailmaa ja kohtaloaan vastaan.

Hän ei koskaan kysellyt missä hän oli tai minne hän meni; maaseutu oli
avara, sen hän tunsi, eikä ollut pelättävissä että hän koskaan tulisi
sen loppuun. Usein sai hän vaellusmatkallaan tovereita, vakinaisia
maankiertäjiä -- ainoa erotus Jurgiksen ja näiden välillä oli, että
edellinen heidän seuraansa tultuaan jossain määrin häpesi tilaansa,
sen sijaan kuin jälkimmäiset oikein nauttivat kurjuudestaan, kuten
siat lokalammikossa rypeissään. He nauroivat hänen tavalleen maksaa
ravinnostaan rahalla tai työllä ja opettivat hänelle kaikki temppunsa
ja juonensa, miten kaupungeissa ja maakylissä vaivatta ja viekkaudella
voi viettää hyviä päiviä, miten salaisista merkeistä tuntea toisia
heikäläisiä ja miten kerjätä ja varastaa joutumatta siitä kiini.
Toisinaan Jurgis leiriytyikin heidän kanssaan jollekin metsäiselle
mäenrinteelle ja otti osaa heidän öisiin partioretkiinsä lähiseudun
taloihin ruuan hankkimista varten.

Heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla, kun heinänteko- ja
viljanleikkuuaika oli käsissä, harhaili Jurgis Missourin maanteillä.
Äärettömät alat niittyä ja peltoa olivat täällä täysin tuleentuneet,
ja ne märkänisivät ja menisivät piloille, jollei väkeä piammiten
saataisi niille satoa korjaamaan. Kaikkialla koko maassa oli polttava
tarve työmiehistä; asioimistoja niiden hankkimista varten syntyi kuin
sieniä sateella jokaiseen kaupunkiin, jopa jokaiseen maalaiskyläänkin;
asiamiehiä juoksi ympärinsä kaikkein etäisimmissäkin metsä- ja
vuoristoseuduissa pestaamassa työväkeä. Maksu oli runsas -- reipas mies
voi ansaita kaksi ja puoli, välistä kolmekin dollaria päivässä.

Elonkorjuukuume oli ilmassa, eikä kenkään vähimmässäkin määrässä
elinvoimainen ihminen voinut siltä välttyä. Jurgis liittyi joukkoon ja
työskenteli aamuhämärästä iltapimeään saakka -- kahdeksantoista tuntia
päivässä -- kaksi viikkoa peräkanaa. Täten hän oli koonnut rahasumman,
joka olisi ollut hänelle kokonainen omaisuus kurjuutensa päivinä; mutta
mitä hän nyt sillä tekisi? Hän ei voinut sillä kutsua Onaa takasin
elämään eikä herättää pikku poikaansa kuolleista. Ollakseen varma
rahoistaan olisi hänen pitänyt panna ne pankkiin, josta voisi nostaa ne
takasin tarpeen tullen. Mutta Jurgis oli yksinkertainen ja epäluuloton
mies, eikä hän sitäpaitsi tuntenut lainkaan pankkiasioita, talletuksia,
velkakirjoja ja sen sellaisia. Jos hän kantoi rahoja mukanaan, voisi
hän tulla ennemmin tai myöhemmin ryövätyksi; mitäpä hänellä siis oli
muuta tehtävänä kuin nauttia niistä niin kauvan kuin niitä riitti?
Eräänä lauvantai-iltana hän liikuskeli tovereittensa kanssa muutamassa
kaupungissa; ja koska satoi eikä hänellä ollut muutakaan suojapaikkaa,
meni hän sisään erääseen kapakkaan. Siellä hän sai pian hyviä ystäviä,
jotka kestitsivät häntä ja joita hänen vuorostaan oli kestitseminen,
niin että ilta kului ryypätessä, naureskellessa ja lauleskellessa.
Salin perältä Jurgis äkkäsi tarjoilutytön punakat ja sievät kasvot,
jotka hymyilivät hänelle, niin että hänen sydämmensä pitkistä ajoista
hypähti ja rupesi tulisemmin sykkimään. Hän viittasi tytölle, ja
tämä tuli heti hänen viereensä, ja juomia ilmestyi lisää pöydälle;
sitte lähti hän tytön mukana tämän yliskamariin, missä tuo nuori
raivotar rupesi huutamaan ja kirkumaan, jotta paikalle saapui muitakin
vieraita, miehiä ja naisia. Siinä sitte koko yö juotiin ja huudettiin
ja hulluteltiin mitä hurjimmasti; ja kun Jurgis vihdoin aamulla lähti
tiehensä, ei hänellä ollut enää senttiäkään taskussaan.

Allapäin ja sairaana hän lähti jälleen tallustamaan maantietä pitkin,
mutta uusien periaatteidensa mukaisesti hän tukahutti sydämmessään
kaikki häpeän ja harmin tunteet. Hän oli käyttäytynyt kuin hullu,
mutta mitäpä tässä oli muuta tehtävänä kuin katsoa ettei sellaista
enään tapahtunut. Niine mietteineen hän astui yhä vinhempaan, kunnes
liikunto ja raitis ilma haihduttivat hänen pääkipunsa, ja hän tunsi
itsensä jälleen vireäksi ja reippaaksi. Tällaisia äkillisiä katumapäitä
ja omantunnontuskia sattui Jurgikselle tuon tuostakin, sillä hän oli
äkkinäisten mielijuohteiden mies, joka antoi sattumain virran kulettaa
itseänsä. Hänessä oli vielä joku määrä totisuutta ja uskollisuutta
itseänsä vastaan, eikä hän voinut välttää omantunnon syyttelyjä vaikka
tahtoikin; se kävi jokaisen harha-askeleen jälestä hänen kimppuunsa
kuten yöllinen aave, joka ei manauksistakaan tahdo poistua maanalaisiin
uumeniinsa. Se voi tulla häntä ahdistamaan milloin hän sitä vähimmin
aavisti; toisinaan se suorastaan pakotti häntä juomalla keventämään
mieltänsä.

Eräänä yönä hänet yllätti ukonilma, joka pakotti hänet etsimään
suojaa muutamassa pikku talossa erään kaupungin laiteilla. Se oli
erään työmiehen koti, jonka omistaja oli hänen maanmiehensä, muuan
äskettäin Valko-Venäjältä tänne muuttanut siirtolainen. Tämä sanoi
Jurgiksen tervetulleeksi hänen omalla äidinkielellään ja käski hänen
istumaan keittiön lieden ääreen ja kuivaamaan vaatteitansa. Hänellä ei
ollut vieraalleen vuodetta tarjottavana, mutta lattialla oli olkia,
joille tämä voi heittäytyä. Miehen vaimo keitti liedellä lihakeittoa,
ja heidän lapsensa leikkiä myllersivät lattialla. Jurgis istahti
tyytyväisenä valkean ääreen ja rupesi juttelemaan isäntäväkensä kanssa
vanhasta kotimaasta sekä mitä paikkoja heillä kullakin oli ollut ja
mitä niissä olivat kokeneet. Illallisen syötyään miehet istahtivat
puhdetta viettämään ja tupakoimaan ja kertoivat edelleen uudesta
maanosasta ja millaiseksi sen olivat havainneet. Mutta Jurgis vaikeni
äkkiä keskellä lausettaan, nähdessään vaimon kantavan ison vesiastian
keskelle lattiata ja rupeavan riisumaan nuorinta lasta. Sitä vaivasi
jonkunlainen ihorupi, ja lääkäri oli käskenyt pesemään sitä joka ilta
lämpimällä vedellä.

Jurgis tuskin kuunteli vaimon kertomusta -- hän vain katseli lasta. Se
oli vain vuoden vanha poika, rotevajäseninen, isomahainen ja silmät
mustat kuin hiilet. Kun äiti oli pannut sen astiaan, istui se siinä ja
loiskutti vettä ympärilleen käsin ja jaloin. Lapsi osasi jo puhua vähän
venättä, josta Jurgis tajusi muutamia sanoja. Jokainen pikku poikasen
äännähdys muistutti häntä elävästi omasta kadotetusta lapsestaan,
lävistäen hänen sydämmensä kuin kaksiteräinen miekka. Hän istui kauvan
näköjään hiljaa ja liikkumattomana, mutta vihdoin hän ei enää voinut
pidättää mielenkuohuaan, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti
raivoisaan itkuun, hämmästyttäen aika tavalla isäntäväkeään. Surun ja
häpeän valtaamana Jurgis viimein kavahti ylös ja syöksyi ulos pimeään
ja sateiseen yöhön.

Malttumatta, herkeämättä hän riensi eteenpäin, kunnes tuli synkkään
metsään. Siellä hän istahti kivelle ja itki jotta sydämmensä oli
haleta. Oi, mikä tuskan ja epätoivon pohjattomuus hänet valtasikaan,
kun muistojen hauta, jonka hän jo luuli ijäksi kiinimullatuksi,
avautuikin taas hänen eteensä ja hänen entisen elämänsä haamut nousivat
siitä ruoskimaan häntä! Miten hirmuista nähdä, mitä hän muinen oli
ollut ja mitä hän nyt ei koskaan enään voinut olla -- nähdä Onan ja
hänen lapsensa ja oman kuolleen itsensä ojentelevan käsivarsiaan häntä
kohtaan, kutsuen ja maanitellen häntä pohjattomain kuilujen yli. Miten
kamalaa tietää, että hän oli kadottanut nämä kaikki ijäksi, ja nähdä
itsensä nyt kiemurtelevan ja vääntelevän kuin mato oman kurjuutensa ja
häpeänsä tunnosta!



XXIII LUKU.


Varahin aamulla Jurgis jälleen lähti painamaan Chikagoa kohti. Hän
käveli vinhasti tietä eteenpäin haihduttaakseen ahdistavia ajatuksiaan
ja tullakseen lämpimäksi; ja monen tuhannen toisen tavoin hän
tuuditteli kuohuvaa mieltään lepoon sillä toivolla, että jos hän tuli
tarpeeksi varahin perille, ei hänen tarvinnut sekautua työnkärttäjäin
suunnattomaan laumaan. Hänellä oli jälellä vielä viisitoista dollaria,
huolellisesti toiseen kenkään kätkettyinä, jotka hänen oli onnistunut
pelastaa kapakanisänniltä -- ei tosin niin paljon omantunnon
vaatimuksesta, kuin pelosta joutua tyhjin taskuin ja työttömänä
tallustamaan Chikagon katuja talvisaikaan.

Hän poikkesi maantieltä rautatienraiteille, missä tapasi muitakin
maantienmittelijöitä, ja ajoi tapansa mukaan varkain tavaravaunuissa
yön aikaan. Kaupunkia lähestyessään hän erosi tilapäisistä
tovereistaan, koska hänellä oli rahaa, jolla pääsisi elämisen alkuun,
ja heillä ei ollut; sillä muuten hän olisi saanut heidät niskoilleen,
kunnes viimeinen sentti olisi häneltä mennyt. Hän päätti järjestää
elämänsä niin taitavasti, että hänen vähät varansa riittäisivät
mahdollisimman kauvan. Kauneina öinä hän nukkuisi puistoissa tahi
tyhjissä tynnyreissä tahi avonaisissa tavaravaunuissa tahikka
jossakin kellariholvissa; ja kun oli kylmää tai sateista, tahtoi
hän mennä 10-sentin yömajoihin tahi ostaa joltakin portinvartijalta
kolmella sentillä oikeuden "kyykkyillä" jonkun yleisen rakennuksen
porraskäytävässä. Ateriansa hän söisi halvoissa ruokapaikoissa,
viidellä sentillä kerralta, ei koskaan senttiäkään enempää --
sillä tavoin riittäisivät hänen rahansa parisen kuukautta tai
kauvemminkin, ja sillä aikaa hän varmaan löytäisi työtä. Kesäisistä
puhtaudenharrastuksistaan hän päätti luopua, sillä mitäpä niistä olisi
apua, kun hän ensimmäisestä yömajasta lähtiessään veisi mukanaan
kokonaisen sotajoukon syöpäläisiä vaatteissaan. Koko kaupungissa
ei sitäpaitsi ollut paikkaa, missä hän olisi voinut pestä edes
kasvonsakaan -- muualla kuin järven rannalla, ja senkin kohta peittäisi
jää.

Teurastomoihin ei hän enää tahtonut mennä. Senvuoksi hän suuntasi
askeleensa ensin terästehtaisiin ja niittokonepajoihin, mutta sai
kuulta niissä kaikki paikat olevan jo aikoja sitte täytetyt. Sitte
hän alotti pitkän, vaivaloisen kiertokulun kaikissa tehtaissa ja
tavaramakasiineissa, kulkien päivät päästään kaupungin yhdestä laidasta
toiseen, mutta tapasi joka paikassa kymmenittäin, jopa sadottaisin
miehiä, jotka vartosivat työtä jo ennen häntä. Hän tarkasteli
sanomalehtienkin ilmotusosastoja, mutta oli jo kylliksi viisastunut
käydäkseen kaikenmoisten liukaskielisten nurkka-asioitsijain pauloihin.
Omasta kokemuksestaan hän jo tiesi niistä yhtä toista, ja maantietä
matkatessaan oli hän satunnaisten onnettomuustoverien kertomusten
kautta tutustunut kaikkiin heidän metkuihinsa.

Vihdoin viimein, lähes kuukauden turhaan työtä katseltuaan, hän huomasi
eräässä lehdessä etsittävän työmiehiä. Ilmotuksen mukaan tarvittiin
satakunta miestä, ja vaikka hän tässäkin epäili jonkin "ansan"
piilevän, lähti hän kuitenkin asianomaiseen paikkaan, koska se sattui
olemaan lähellä. Hän näki kadulla konttorin edustalla kokonaista
kulmaväliä pitkän sankan miesjoukon; mutta kun juuri silloin eräät
vaunut vierivät katua pitkin ja mursivat rivin, käytti hän tilaisuutta
hyväkseen ja tunkeutui vaunujen vanavedessä aivan etumaisten joukkoon.
Toiset lykkivät häntä kyynärpäillään ja koettivat työntää häntä
takasin, mutta kun meteli herätti lähellä seisovan poliisin huomiota
ja hän saapui paikalle, alistuivat tyytymättömät kohtaloonsa -- he
tiesivät että rauhattomuuden jatkuessa koko joukko ajettaisiin tiehensä.

Tunnin tai parin kuluttua Jurgis astui sisään konttoriin, jossa muuan
kookas irlantilainen istui aitauksensa takana.

"Ennenkin työskennellyt Chikagossa?" kertoi tämä tavanmukaisen
kysymyksensä. Jurgis oli jo lukuisia kertoja kuullut sen ja vastannut
siihen myöntävästi; mutta nyt joku hyvä enkeli tai onnekas sattuma sai
hänet vastaamaan: "En, herra."

"Mistä sitte tulette?"

"Kansasin valtiosta, herra."

"Onko suosituksia?"

"Ei, herra. Katsokaas, minä olen tottumaton mies, mutta minulla on
vankat käsivarret."

"Minä tarvitsen miehiä kovaan työhön; se on maanalaista -- tunnelin
kaivamista pikapuhelinjohtoja varten. Ehkäpä se sopii teille?"

"Olen kyllä halukas, herra -- luulenpa sen sopivan minulle. Mitä siitä
maksetaan?"

"Viisitoista senttiä tunnilta."

"Minä suostun, herra."

"No, hyvä; käykää sisään ja ilmottakaa nimenne!"

Puoli tuntia myöhemmin Jurgis oli täydessä työssä, syvällä maan
sisässä Chikagon katujen alla. Tunneli oli tarkotettu yhdistämään
monia eri pikapuhelinjohtoja; se oli liki neljä metriä korkea ja
pohjasta yhtä leveä. Siitä erkani lukemattomia haaroja, muodostaen
oikean jättiläis-hämähäkinverkon kaupungin alle; Jurgis sai käydä
kolme neljännes kilometriä sitä pitkin, ennenkun tuli työpaikkaansa.
Tunneli oli valaistu sähkövalolla, ja sen sisässä kulki kapearatainen,
kaksiraiteinen rautatie.

Mutta Jurgiksella ei ollut aikaa havaintojen tekemiseen, sillä hänen
oli päätäpahkaa käytävä työhön käsiksi. Hänen oli työskenneltävä
eräässä vasta avatussa tunnelinhaarakkeessa, ja hän huomasi että
hänellä siinä oli koko talveksi työtä. Hän oli niin mielissään tästä
onnenpotkauksesta, että jäi louhimaan kalliota koko siksi yöksi ja
vuokrasi huomenissa itselleen yömajan muutamassa kurjassa loukossa,
jossa hän sai maata isolla kotitekoisella olkipatjalla yhdessä neljän
muun työmiehen kera. Tästä edusta hän suoritti dollarin viikossa, ja
neljällä dollarilla viikossa hän sai ruuan eräässä "boarding-housessa"
likellä työpaikkaansa. Palkastaan hänelle jäi siten vielä jälelle neljä
dollaria viikkoonsa ylimääräisiin menoihin -- kerrassaan tarumainen
summa hänen nykyisissä oloissaan. Hän voi hankkia itselleen poria y.m.
työaseita ja ruveta miettimään vaatevarastonsakin parantamista; niinpä
hän osti parin kunnollisia kenkiä maanteillä rajoiksi kuluttamiensa
sijaan sekä uuden flanellipaidan, koska entinen oli metsissä kulkiessa
käynyt vallan repaleiseksi. Sitte tuumiskeli kokonaisen viikon, ostaako
uuden lämpimän päällystakin. Hänen emännällään oli sellainen kaupan,
joka oli jäänyt eräältä äskettäin kuolleelta vuokralaiselta vuokran
pantiksi ja jota hänelle nyt suositeltiin. Jurgis kuitenkin vihdoin
päätti olla ilman päällystakkia, jota ei arvellut välttämättömästi
tarvitsevansa, koska hän vietti päivät tunnelissa ja yöt vuoteessaan.

Tämä oli kuitenkin onneton seikka, joka oli omiaan ajamaan häntä
useammin kuin ennen kapakoihin. Hänen oli nyt työskenneltävä kello
seitsemästä aamulla puoli kuuteen illalla, välillä puolituntinen
päivällisaikaa, niin ettei hän koskaan viikon arkipäivinä nähnyt
päivänpaistetta. Iltasilla hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä
kuin kapakat; niissä ainoastaan hän voi tavata valoa ja lämpöä, kuulla
hiukan musiikkia sekä istua ja jutella toverien kanssa. Hänellä ei
enää ollut kotia, minne kiiruhtaa työstä päästyään; hänellä ei enää
ollut mitään siteitä elämässä, mitään hellempää viehätystä, paitsi
mitä hiukkanen yhdessäolo samalla kannalla olevien työtoverien kanssa
tarjosi. Sunnuntaisin tosin olivat kirkot avoinna -- mutta missäpä
kirkossa kehnosti puettu työmies, jolla oli niska täynnä syöpäläisiä,
voi istua ilman että ihmiset häntä karsaasti katselevat ja välttelevät
istua hänen viereensä? Hänellä tosin oli vakituinen makuusijansa
lämmittämättömän huoneen loukossa, jonka akkunasta oli näköalana metrin
päässä oleva valkoseksi kalkittu naapuritalon seinä; hänelle olivat
myöskin kadut avoinna, joilla talvipakkaset miltei jäädyttivät moisen
ryysymekon; mutta paitsi näitä olivat hänelle avoinna ainoastaan
kapakat, joissa hänen piti juoda saadakseen niissä istua. Juotuaan
lasin tai pari oli hän valmis lähtemään kurjaan asuntoonsa viettääkseen
lopun iltaa kuutio- tai korttipelillä tahi katselemalla oluttahraisia
"urheilulehtiä", joissa oli murhamiesten ja puolialastonten naikkosten
kuvia. Tällaisiin huvituksiin hän tuhlasi liiat rahansa; ja sellaista
oli hänen elämänsä niiden puolen seitsemättä viikon aikana, joina hän
puhkasi tunneleita Chikagon pikapuhelinjohtoja varten.

Tässä työssä ei työntekijäin turvallisuudella ollut paljon takeita.
Keskimäärin maksoi tunneli päivässä yhden ihmishengen ja useita
raajarikkoutuneita; kuitenkaan ei kustakaan onnettomuudesta
ollut tietoa enemmällä kuin kymmenellä tai kahdellatoista
hengellä -- lähimmillä työtovereilla ja päällysmiehillä -- sillä
onnettomuuksien uhriksi joutuneet kuletettiin mahdollisimman salaa
pois tapaturmapaikalta. Työt tosin tehtiin kaikkein uusimmilla
porauskoneilla ja niin pientä ilmanpainetta käyttäen kuin suinkin,
niin ettei siltä taholta erityistä vaaraa uhannut, mutta sen sijaan
kyllä putoilevista kivistä, särkyneistä telineistä ja liian aikaisista
räjähdyksistä -- ja lisäksi tulivat kaikki rautatieliikenteestä näin
tavattomassa paikassa johtuvat vaarat. Niinpä sattui eräänä iltana,
kun Jurgis oli lähdössä työpaikaltaan tunnelin perältä, että veturi
ja täyteenlastattu vaunu tulla huristivat esiin eräästä tunnelin
lukemattomista sivuhaaroista, paiskaten hänet vastapäistä seinää vasten
sellaisella vauhdilla, että hän menetti tajunsa.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa sairasvaunuissa
matkalla piirisairaalaan. Siellä muuan nuori lääkäri sitoi hänen
murskautuneen käsivartensa, jonka jälkeen hänet pestiin ja pantiin
makaamaan vuoteeseen kahden muun raajarikkoutuneen miehen väliin.

Sairaalassa Jurgis vietti joulunsa, ja se oli hupaisin joulu, mitä
hänellä milloinkaan Amerikassa oli ollut. Joka vuosi tosin oli lehdissä
paljastuksia näissä laitoksissa tapahtuneista skandaaleista, jopa
kerrottiin niissä lääkäreiden sallittavan tehdä sairastensa suhteen
mitä hulluimpia kokeita; mutta niistä ei Jurgis mitään tiennyt -- hän
voi vain huomata, että ruoka, jota hänelle siellä tarjottiin, oli
laadultaan mitä kurjinta. Ei ainoakaan mies, joka oli työskennellyt
Packingtownissa ja tunsi näiden ruokien valmistustavan, olisi syöttänyt
koiralleenkaan moista iletystä. Jurgis oli usein ihmetellyt, kuka
ja ketkä oikeastaan söivät näitä "säilytettyjä" ja "savustettuja
liikkiöitä", joita sikäläisissä teurastamoissa valmistettiin; mutta nyt
hän alkoi ymmärtää asiaa. Hän huomasi että moiset valmisteet myytiin
julkisiin laitoksiin ja suurille tavaranhankkijoille ja syötettiin
vangeille, sotamiehille, merimiehille, sairaaloiden potilaille,
vaivaishoitolaisille ynnä metsänhakkuu- ja rautatientyömiehille.

Kahden viikon kuluttua Jurgis vihdoin voi lähteä sairashuoneesta.
Tämä tieto ei tosin sisältänyt sitä, että hänen käsivartensa olisi
ollut täysin terve ja hän itse jälleen työkykyinen, vaan sen, että
hän voi taasen seisoa jaloillaan ja että hän sai marssia tiehensä
toisten potilasten tieltä, jotka tarvitsivat sairaalan sänkyä kipeämmin
kuin hän. Että hän vielä oli täysin avuton eikä mitenkään voinut
elättää itseään parantumista odotellessaan, oli seikka, josta ei
välittänyt sairaalan johtokunta eikä muuten kukaan muukaan ihminen koko
kaupungissa.

Tapaturma oli sattunut maanantaina, jolloin hän juuri oli maksanut
edellisen viikon vuokran ja ruuan, ja sunnuntaina oli hän tuhlannut
loput rahansa tavallisiin huvituksiin niin että hänellä nyt sairaalasta
päästyään oli vain seitsemänkymmentä viisi senttiä taskussaan; sen
lisäksi hänellä oli tunneliyhtiöltä vielä saatavana puolitoista
dollaria onnettomuusmaanantain päiväpalkkaa. Hän olisi mahdollisesti
voinut vaatia yhtiöltä myöskin vahingonkorvausta tapaturmansa takia,
mutta sitä hän ei tiennyt tehdä, eikä yhtiö tietystikään katsonut
asiakseen siitä hänelle huomauttaa. Hänen täytyi nyt myödä työkalunsa,
joista sai pilahinnan neljäkymmentä senttiä. Sitte hän meni entisen
emäntänsä tykö, mutta tämä oli vuokrannut muille hänen paikkansa;
ja yhtä ohrasesti kävi ruokalan emännän luona. Katsoen siihen, että
Jurgis oli syönyt hänen luonaan vain kuusi viikkoa ja että hän nyt
arvattavasti kipeän käsivartensa takia sai kulkea työttömänä parisen
kuukautta, ei tämä voinut luvata hänelle lainkaan luottoa vastaiseksi.

Niinpä Jurgis sai palata kaduille mitä surullisimmilla
tulevaisuudentoivoilla. Oli jäätävän kylmä, ja lunta satoi taajaan,
purren ja polttaen hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut päällystakkia
yllään, ei paikkaa minne mennä lämmittelemään; taskussaan hänellä oli
kaksi dollaria ja kuusikymmentä viisi senttiä ja mielessä varmuus,
ettei hän kuukausmääriin voisi työllään lisätä niihin senttiäkään.
Lumentulokaan ei nyt tuonut hänelle mitään mahdollisuutta työn
saamiseen; hänen täytyi astua katuja pitkin ja katsella kuinka toiset,
terveemmät, loivat sitä -- ja hänellä itsellään oli vasen käsi siteessä
kupeellaan! Hän ei voinut toivoa pääsevänsä lastaustyöhön, ei myymään
sanomalehtiä eikä kantamaan tavaroita, sillä ken tahansa tervekätinen
kilpailija voi nyt helposti ajaa hänet tiehensä. Sanoilla ei voi kuvata
sitä elämänkauhua, joka hänet nyt valtasi kaikkea tätä miettiessään.
Hän oli turvaton kuin haavotettu metsäneläin; hänen oli pakko kohdata
vihollisiaan epätasaisilla aseilla. Eikä hän heikkoutensakaan takia
voinut odottaa sääliä miltäkään taholta. Kukapa tahtoisikaan ruveta
auttamaan häntä hänen pulassaan, tekemään taistelua rahtustakaan
helpommaksi hänelle? Vaikkapa hän rupeisi kerjäämäänkin, oli hänen
roteva vartalonsa haittana siinä -- kenpä tahtoisi antaa ropoaan
sellaiselle joutilaalle jättiläiselle kuin hän oli?

Ensi alussa hän ei kyennyt muuta ajattelemaankaan kuin itsensä
suojelemista hirvittävältä pakkaselta. Hän meni erääseen niistä
kapakoista, joissa hän oli ahkeraan vieraillut parempina päivinään,
tilasi ryypyn -- yhden vain -- ja asettui sitte tulisijan ääreen
lämmittelemään, odotellen poisajokäskyä missä tuokiossa hyvänsä.
Kapakoiden kirjoittamattoman lain mukaan sai kukin yhden ryypyn
ostettuaan oikeuden istua sisällä juuri niin kauvan kuin sen
nauttiminen kesti; sitte oli tilattava uusi tai laputettava tiehensä.
Kun Jurgis oli vanha "kundi", olisi hän oikeastaan saanut viipyä hiukan
kauvemminkin; mutta nyt oli hän ollut näkymättömissä parisen viikkoa
ja oli tätänykyä nähtävästi rappiolla. Siinä ei auttanut sekään,
että hän kertoili pitkin ja poikin koko "onnettomuushistoriansa";
se ravintolanisäntä, joka salli semmoisten juttujen liikuttaa
sydäntään, sai pian lyödä rukkaset pöytään ja asettua itse moisten
"kuokkavieraiden" joukkoon.

Niinpä Jurgis sai siirtyä toiseen paikkaan ja lyödä lanttinsa taasen
tiskille. Hän oli tällä hetkellä niin nälissään, ettei voinut vastustaa
höyryävän pihvipaistin viettelystä -- se oli kevytmielisyys, jonka
hän vastaisuudessa sai kalliisti maksaa. Kun hänen jälleen oli
suoriuduttava matkoihinsa, suuntasi hän kulkunsa kaupungin laiteille
semmoiseen kapakkaan, jonka omistajan toivoi sallivan hänen oleskella
krouvissa "istujana". Alempiluokkaisissa kapakoissa suvaitsivat
isännät usein "kuolleena" talvikautena luonaan jonkun rääsyniekan,
joka lumisena tai sateesta läpimärkänä astui sisään lämmittelemään
valkean ääressä ja katseli synkän kateellisena parempiosaisten onnea.
Sattui nimittäin toisinaan käymään niin, että työstä palaava työmies
tuli sisään nauttimaan ryypyn tai pari; ja kun tällä itsellään oli
päivän palkka taskussaan, ei hän voinut tunteettomana nähdä tuollaista
"surullisen hahmon ritaria" edessään vaan huusi: "Hei, toveri, kuinka
on laitanne? Näyttää kuin teillä olisi ollut vastoinkäymisiä!" Ja kun
toinen alkoi kuvata kurjuuttaan, voi hän tulla siitä liikutetuksi
ja huudahtaa: "Tulkaapas ottamaan ryyppy murheeseen, ehkäpä se
vähän piristää teitä!" Ja sitte he tyhjensivät lasinsa yhdessä, ja
jos rääsyläinen näytti tarpeeksi surkeannäköiseltä tai jos hän oli
hyvä juttelija, voi yhdestä ryypystä tulla kaksi; ja jos vielä tuli
ilmi, että molemmat olivat kotosin samasta maasta tai olivat asuneet
samassa kaupungissa tahikka työskennelleet samassa tehtaassa, voivat
he istua pöytänsä ääressä tunnin tai pari pakinoiden yhteisistä
muistoista ja kohtaloista; ja ennenkun he olivat lähteneet, voi
kapakoitsija olla ansainnut kokonaisen dollarin. Tämä kaikki saattaa
tuntua aika pirulliselta kekseliäisyydeltä, mutta kapakoitsijan ei
sen takia tarvinnut millään tapaa hävetä. Hän oli samassa asemassa
kuin tehtailija, jonka on pakko väärentää tuotteitansa, sillä jollei
hän sitä tahdo tehdä, tekee sen joku kilpailija. Ja sellaisena
vuodenaikana, jolloin liike käy huonosti, on kapakoitsijan, kuten
kaikkien muidenkin liikkeenharjoittajain, käytettävä kaikkia
mahdollisia keinoja saadakseen tavaransa kaupaksi.

Mutta "istujan" paikka oli kuitenkin tänä iltana jo anastettu, eikä
Jurgikselle siis enää ollut siellä tilaa. Hänen oli sitäpaitsi
muistettava yösijankin hankkimista; se tosin maksaisi kokonaista
kymmenen senttiä kaikkein kehnoimmassakin "boarding-housessa" -- mutta
muutakaan neuvoa ei ollut, sillä yö oli kolea ja pimeä, ja asemahuoneet
avattiin vasta keskiyön aikaan. Viimeisessä paikassa, missä hän kävi,
oli kuitenkin muuan tarjoilija, joka tunsi hänet ja piti hänestä, ja
tämä antoi hänen torkkua erään pöydän ääressä siksi kunnes isäntä
palasi takasin. Ja kun Jurgis silloin oli pakotettu lähtemään
matkoihinsa, antoi tarjoilija hänelle päällepäätteeksi hyvän neuvon.
Lähimmässä korttelissa oli jonkunlainen uskonnollinen kokous, jossa
saarnattiin ja veisattiin, ja sadottain kodittomia ryysymekkoja oli
kokoutunut sinne nauttimaan suojaa ja lämpöä.

Jurgis riensi sinne päätäpahkaa ja näki ovella ilmotuksen, että sali
avattaisiin kello 7,40. Kun kello oli vasta hiukan yli kuusi, lähti hän
kävelemään, tai oikeammin sanoen juosta hölkkäsemään korttelin ympäri,
leväten väliin jossakin porttikäytävässä, kunnes tunti oli kulunut.
Viimein hän oli juossut itsensä lämpimäksi, ja kun ovet avattiin
kokoushuoneeseen, tunkeutui hän kipeästä käsivarrestaan välittämättä
odottelevan joukon läpi, ja onnistui hänen anastaa itselleen paikka
vallan ison kamiinin vieressä.

Kello kahdeksalta oli sali niin täpösen täynnä, että saarnaajat itsekin
lienevät siitä ällistyneet. Sivukäytävät ja ovensuu olivat niin tupaten
täynnä miehiä, että heidän päittensä päällä olisi voinut kävellä.
Lavalla seisoi kolme mustatakkista vanhanpuoleista herrasmiestä, ja
pianon ääressä soitti muuan nuori neiti. Ensiksi he lauloivat virren
ja sitte yksi heistä -- kookas, ohuttukkainen ja mustia silmälaseja
käyttävä mies -- rupesi puhumaan. Jurgis todella kuuntelikin sitä
hämärästi, sillä pelko piti häntä valveilla. Hän tiesi kuorsaavansa
kauhean äänekkäästi, ja jos hän olisi tullut ulosajetuksi, olisi hän
talvipakkasessa ollut varman kuoleman oma.

Saarnaaja puhui "synnistä ja lunastuksesta", Jumalan rajattomasta
armosta ja Hänen anteeksiantavaisuudestaan ihmisten heikkouksia
kohtaan. Hän puhui täydellä vakaumuksella ja tarkotti hyvää, mutta
Jurgis tunsi kuunnellessaan sydämmensä täyttyvän katkeruudella. Mitä
tiesikään synnistä ja kärsimyksistä tuo herrasmies, jolla oli hienot
mustat vaatteet ja kovaksi kangistettu paidankaulus, lämmin ruumis
ja täysi vatsa ja rahaa runsaasti taskussa? Mitä tiesivät tuollaiset
lukumiehet niiden vilua ja nälkää kärsivien elämästä, joiden jokainen
päivä oli taistelua elämästä ja kuolemasta? Tällainen väite ei tietysti
aina pidä paikkaansa; mutta Jurgis tunsi, että nuo miehet eivät olleet
missään kosketuksessa sen elämän kanssa, jota kuvasivat, ja että he
olivat kykenemättömiä ratkaisemaan niitä arvotuksia, joita olivat
käsiteltävikseen ottaneet. Niin, he olivat itse osa näistä arvotuksista
-- he kuuluivat siihen luokkaan, joka rikkaudellaan ja hyvinvoinnillaan
tuomitsi toisia elämään kurjuudessa ja viheliäisyydessä. He kuuluivat
noihin riemuitseviin ja uhkamielisiin anastajoihin; heillä oli talot ja
lämpimät uunit ja ruokaa ja vaatteita ja rahaa kyllältä; ja sitte he
tulivat saarnaamaan nälkäisille miehille, ja nälkäisten miesten täytyi
olla nöyriä ja kuunnella heitä! He koettivat pelastaa näitten sieluja
-- mutta hullupa täytyi sen olla, joka ajatteli sielujen pelastamista,
kun ei ensin voinut hankkia siedettävää toimeentuloa edes ruumiillekaan!

Kokous loppui kello yksitoista, ja rääsyinen kuulijakunta siirtyi
jälleen lumisille kaduille, mutisten kirouksia niille muutamille
harvoille "pettureille", jotka olivat tulleet katumukseen ja
synnintuntoon ja kiivenneet ylös saarnaajien luo korokkeelle syntejänsä
tunnustamaan ja anteeksi saamaan. Oli vielä tunti aikaa, ennenkun
asemahuoneet avattaisiin, ja Jurgis oli ilman päällystakkia ja perin
heikko pitkällisen sairautensa jälkeen. Tämän tunnin kuluessa hän
oli vallan menehtyä. Hänen oli pakko juosta kaikista voimistaan
pysyäkseen lämpimänä; ja kun hän vihdoin tuli asemahuoneelle, huomasi
hän kadun olevan mustanaan väkeä sen ovien edessä. Oltiin tammikuussa
1904, jolloin koko maa oli "kovien aikojen" kirouksen alaisena,
ja sanomalehdet kertoivat joka päivä yhä uusien tehdasliikkeiden
sulkemisesta; laskettiin että puolitoista miljoonaa työmiestä kulki
työttöminä ennen kevään tuloa. Niinpä olivat täpösen täynnä kaikki
ne paikat koko kaupungissa, joissa köyhä vaivainen sai ilmaiseksi
lämmitellä, ja asemahuoneiden ovien edustalla miehet tappelivat
keskenään etusijasta kuin villit pedot. Kun ovet viimein avattiin
ja meluavaa joukkoa alkoi työntyä sisään, jäi siitä ainakin puolet
ulkopuolelle, niiden joukossa Jurgis, jonka kipeä käsivarsi teki hänet
vallan avuttomaksi tässä kamppailussa. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi
kuin mennä johonkin kurjaan yömajaan ja uhrata taasen kymmensenttinen.
Hänen sydämmensä aivan murtui, kun hän huomasi tämän välttämättömäksi
-- puoli yksi yöllä, varrottuaan pääsyä asemahuoneeseen koko iltayön
kokouksessa ja ulkona kaduilla. Hänen täytyisi poistua yömajasta
täsmälleen kello seitsemän -- siellä oli makuusijoina seinään
kiinnitettyjä lavereja, jotka voitiin laskea alas, niin että jos
makaajat olivat kovin unisia eivätkä totelleet ylösnousukäskyä, voitiin
heidät pudottaa alas lattialle.

Tällainen oli ensi päivä, ja kylmää aikaa kesti kokonaista kaksi
viikkoa. Seitsemäntenä päivänä ei Jurgiksella enää olut senttiäkään
lakkarissaan; ja silloin täytyi hänen lähteä ulos kaduille kerjäämään
henkensä pitimeksi.

Hän tahtoi alkaa surullisen kiertelynsä heti kun kaupungissa liikkeet
avattaisiin. Hän hyökkäisi esiin jostakin kapakasta, jossa piti
tyyssijaansa, ja hankittuaan varmuutta ettei ainoatakaan poliisia
ollut näkyvissä, kävisi hän jokaisen helläluonteiselta näyttävän
henkilön kimppuun, kertoisi tälle kärsimystensä historian ja anelisi
kymmensenttistä. Sitte, sellaisen saatuaan, kiertäisi hän kulman ympäri
ja palaisi takasin kantapaikkaansa lämmittelemään; ja hänen uhrinsa,
nähdessään hänen näin menettelevän, lähtisi tiehensä lujasti luvaten
olevansa koskaan lahjoittamatta senttiäkään kerjäläisille. Uhrin päähän
ei koskaan juolahtanut miettiä, minne muualle Jurgis olisi voinutkaan
mennä sellaisissa olosuhteissa -- ja minne hän itse sellaisessa
tapauksessa olisi mennyt. Kapakassa Jurgis ei ainoastaan saanut enemmän
ja parempaa ruokaa kuin jossakin tavallisessa ruokapaikassa samasta
hinnasta, vaan hän sai sen lisäksi ryypynkin verryttääkseen viluisia
elinvoimiaan. Siellä hän vielä tapasi mukavan sijan valkean ääressä ja
voi jutella jonkun toverin kanssa, kunnes hän oli lämmin kuin paahdettu
nauris. Kapakassa hän tunsi olevansa kuin kotonaan. Kapakoitsijain
velvollisuuksiin kuului suojan ja virkistyksen myöntäminen
kerjäläisille korvaukseksi heidän ostamastaan ruuasta ja juomasta; ja
oliko muuten kaupungissa ketäkään toista, joka olisi tahtonut menetellä
näin -- olisivatko nuo kerjäläisten uhrit itsekään tehneet niin?

Jurgis parka toivoi ehkä saavuttavansa menestystä kerjäläisenä.
Hänhän oli juuri päässyt sairaalasta, oli laihan ja surkean näköinen
ja kantoi kättänsä siteessä; hän oli sitäpaitsi ilman päällystakkia
ja tutisi kylmästä aivan säälittävästi. Mutta valitettavasti hän oli
samassa asemassa kuin rehellinen kauppias, joka huomaa kunniallisen ja
väärentämättömän tavaransa syrjäytyvän kaikenlaisten keinotekoisten
valmisteiden tieltä. Jurgiksen kerjääminen oli pelkkää oppipojan
pelokasta yrittelyä järjestetyn ja tieteellisen ammattitaidon rinnalla.
Hän oli tosin vasta päässyt sairaalasta -- mutta se juttu oli jo
vallan kulunut, ja mitenkä hän muuten voi todistaakaan sitä? Hänellä
oli käsivartensa siteessä -- mutta se oli todistuskappale, jonka mikä
kerjäläisnaskali hyvänsä olisi voinut yhtä näppärästi hankkia. Hän oli
kalpea ja viluinen -- mutta sen edun hankkivat ammattikerjäläisetkin
ihomaaleja käyttämällä ja hampaitaan taidokkaasti tutisuttamalla. Hän
kävi ilman päällystakkia -- mutta voitte kadulla tavata tusinoittain
miehiä, joista voitte vannoa ettei heillä ollut päällään muuta
kuin resuinen ja likanen paita ja yhtä rääsyiset alushousut; niin
taitavasti he olivat kätkeneet kokovillaiset alusvaatteensa näiden
alle. Monilla näistä ammattikerjäläisistä oli mukavat kodit ja hauska
perhe-elämä ja tuhansia dollareja pankissa; jotkut heistä olivat jo
vetäytyneet yksityiselämän rauhaan ja nauttivat kerjäämiensä pääomien
korkoja. Toiset taas olivat avanneet omia liikkeitä tai olivat
ottaneet ammatikseen opettaa lapsia jaloon kerjuutaitoon. Heidän
"tieteellinen" ammattitaitonsa oli kerrassaan suuremmoinen. Moniailla
olivat molemmat käsivarret sidotut kiinteästi kupeille, joilla ne
lepäsivät liikkumattomina ja näkymättöminä, tyhjien hihojen heiluessa
surkeasti päälläpäin. Sellaiset onnettomat olivat "kadottaneet
käsivartensa höyrypannun räjähdyksessä", tahi olivat he "saaneet
kylmänvihat käsivarsiinsa, jotka armottomat lääkärit olivat sahanneet
poikki" j.n.e. aina loppumattomiin. Oli tosin joukossa todellisiakin
onnettomia, todella säälittäviä raukkoja. Jotkut olivat tapaturman
kautta kadottaneet molemmat säärensä ja hinasivat itseään eteenpäin
pienissä vaunuissa, joita he vipusimella voivat pitää liikkeessä.
Toiset oli kova -- tai ehkä paremmin -- hyvä kohtalo tehnyt sokeiksi
syntymästään saakka, ja sellaisia johdattivat kauniit pienet koirat,
joille luonto näytti antaneen oikein inhimillisen ymmärryksen. Mutta
oli sellaisiakin, jotka olivat itse silponeet itseänsä tai polttaneet
ruumiiseensa kauheita haavoja kemiallisilla nesteillä. Voitte tavata
kadulla kulkeissanne miehen, joka kurotti teitä kohden mädäntyneen
sormentyngän tai kokonaisen kuolemanvihain raateleman käden; tahikka
oli joku muu osa hänen ruumiistaan inhottavien rupien ja paiseiden
peittämä, joita vaillinaiset siteet pikemminkin paljastivat kuin
peittivät. Nämä kurjat olivat kaupungin lokakerroksien kerma --
eläviä raatoja, jotka viettivät yönsä "holipomppeli"-krouveissa ja
oopiumiluolissa vielä kurjempain naisolentojen parissa, jotka olivat
inhimillisen surkastuksen viimeisellä asteella. Joka päivä veti
poliisi tällaisia mätäneviä ihmisolioita sadottain päivänvaloon,
ja poliisisairaaloissa niitä näki läjittäin makaamassa -- oikea
pienoiskuva manalan kamalimmista uumenista, täydellinen anatoominen
kokoelma inhottavia, eläimellisiä, pitaalitautisia kasvoja ja
koinsyömiä ja mitä alhaisimman mässäyksen turvottamia jäseniä --
nauraen, huutaen ja hoilaten kaikissa juopumuksen asteissa, toiset
haukkuen kuin koirat, toiset mielettömästi leperrellen kuin apinat,
kaikki riehuen ja vääntelehtien juoppohulluuden kouristuksissa.



XXIV LUKU.


Tällaisten kilpailijain rinnalla työskennellen Jurgiksen oli
ponnistettava kaikki väsähtyneet voimansa ansaitakseen yösijan
hinnan ja ryypyn silloin tällöin, jolla voi lämmittää kuivuneita
elinnesteitään. Päivä päivältä hän juoksenteli ympärinsä tässä
napaseutujen pakkasessa, ruumis väristen kylmästä ja sielu täynnä
katkeruutta ja epätoivoa. Hän oli keskellä sivistynyttä yhteiskuntaa,
jonka laadun hän nyt näki selvemmin kuin koskaan ennen. Se oli maailma
täynnä kamppailua elämästä ja kuolemasta, jossa vain raa'alla voimalla
oli merkitystä ja vaikutusta -- jossa muutamat harvat omistivat
kaiken, ja suurimmalla osalla ei ollut mitään, jota omakseen kutsua.
Itse hän kuului jälkimmäiseen luokkaan; ja koko se maailma, jossa hän
eli, tuntui hänestä suunnattomalta vankilalta, jossa hän liikehti
kuten tiikeri rautahäkissään, joka koettaa murtaa jokaista sälettä
hampaillaan ja huomaa ne itselleen liian vahvoiksi. Hän oli sortunut
olemassaolon taistelussaan, ja koko maailma oli kokoutunut nauramaan
hänen turhille ponnistuksilleen. Minne tahansa hän kääntyikin, näki
hän ympärillään vanginvartioita; vihamieliset silmät seurasivat häntä
kaikkialla. Hyvinsyötetty, hienostipuettu poliisi näytti puristavan
kovemmin pamppunsa vartta Jurgiksen nähdessään; paksut krouvarit
tuntuivat valvovan häntä epäluuloisin katsein, kun hän liikkui heidän
saleissaan, ja näyttivät tukahtuvan levottomuudesta, ennenkun hän oli
maksanut nautittavansa. Ihmiset kaduilla kiirehtivät hänen ohitseen,
kun hän nöyrästi aneli lanttia, ja tulivat aivan raivoihinsa, jos hän
uskalsi asettua heidän eteensä kurotetuin käsin. Heillä oli oli omat
asiansa, eikä heidän sydämmissään ollut hänen kurjuudelleen sijaa.
Hänelle ei ollut tilaa niin missään -- minne tahansa hän kääntyikin,
esiytyi tämä tosiasia hänelle koko musertavalla painollaan. Kaikki oli
rakennettu ilmaisemaan sitä hänelle: hallitustalot paksuine muureineen,
teljettyine ovineen ja rautaristikkoisine akkunoineen: suuret
kauppahuoneet, jotka olivat täynnä kaiken maailman tuotteita, jykevine
tammiovineen ja rautaketjuineen niiden edessä; pankkirakennukset
biljoona-aarteineen haudattuina tulen- ja tiirikankestäviin
teräsholveihin.

Ja kuitenkin Jurgis eräänä päivänä tapasi elämänsä ainoan seikkailun.
Oli myöhä ilta, eikä hän ollut onnistunut saamaan kokoon tarpeeksi
pennejä hankkiakseen itselleen yösijaa. Lunta putoili tiheään,
niin että hän näytti oikealta lumiäijältä ja paleli ytimiinsä
asti. Hän kuljeskeli teatterikatuja pitkin, poiketen tuontuostakin
porttikäytäviin välttääkseen poliisin vainuavaa silmää, vaikka hän
toisinaan epätoivoissaan toivoikin tulevansa vangituksi saadakseen
siten ilmaisen yömajan. Mutta kun hän sitte näki sinitakin suuntaavan
askeleensa häntä kohti, värähti hänen sydämmensä pelosta, ja hän
säntäsi jollekin sivukadulle ja juoksi taakseen katsomatta monia
kulmavälejä. Kun hän kerran taas pysähtyi vetääkseen henkeä, näki hän
erään miehen tulevan vastaansa. Jurgis asettui hänen tielleen.

"Suokaa anteeksi, herra", alotti hän tavalliseen nuottiinsa,
"suvaitsisitteko antaa minulle lantin yösijaa varten? Olen katkaissut
käteni enkä voi tehdä työtä, ja minulla ei ole senttiäkään
lakkarissani. Se ei ole minun syyni, hyvä herra -- --"

Jurgiksella oli tapana jatkaa tällä lailla, kunnes puhuteltu katkaisi
hänen lorunsa; mutta tämä herra ei sanonut sanaakaan, niin että hänen
viimein oli hengästyneenä vaijettava. Toinen oli pysähtynyt hänen
alkaessaan puheensa, ja Jurgis huomasi äkkiä, ettei hän seissut oikein
vakavasti jaloillaan.

"Mi -- mitä sanotte?" kysyi mies sammallellen ja paksulla äänellä.

Jurgis alotti jälleen valituksensa, puhuen tällä kertaa harvempaan ja
ääntään korottaen; mutta hän ei ollut päässyt puoliväliinkään virttään,
kun toinen laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen.

"Vanha veikko parka!" hän soperteli. "Saanut -- hik -- vastoinkäymisiä
maailmassa, hä?"

Sitte hän horjahti Jurgista kohti, niin että hänen käsivartensa
vierähti tämän kaulaan. "Aivan kuin minullakin, vanha rahjus", hän
lisäsi. "Se on paha, tämä vanha maailma!"

He olivat tulleet erään katulyhdyn alle, niin että Jurgis voi
vilkaista toisen kasvoihin. Tämä oli aivan nuori mies -- ei paljon yli
kahdeksantoista, ja hänellä oli sievät lapselliset kasvonpiirteet. Hän
oli puettu korkeaan silkkihattuun ja kallisarvoiseen nahkakauluksiseen
päällystakkiin; ja hän hymyili Jurgikselle juopuneen ystävällisyydellä.

"Minullakaan hik -- ei ole hyvä olla, vanha veikko", lallatteli hän.
"Minulla on julmat vanhemmat; muuten auttaisin sinua. Mitä -- tuota --
ammattia sinä teet?"

"Olen ollut sairaalassa."

"Sairaalassa!" huudahti nuorukainen, vieläkin sekavasti hymyillen.
"Sepä oli pahasti! Myöskin tätini Polly -- hik -- minun Polly-tätiseni
makaa sairaalassa -- muori on saanut kaksoset! Mikä -- tuota -- _sinua_
vaivasi?"

"Minä olin taittanut käsivarteni -- --" alotti Jurgis, mutta toinen
keskeytti hänet.

"Ohoo", sanoi hän mielenkiinnolla. "Se ei ollut niinkään hullusti
-- siitä kyllä selviät. Minä toivoisin että joku taittaisi _minun_
käsivarteni, vanha veikko -- hitto soi! Silloin ne kohtelisivat minua
paremmin -- hik -- nauratkos minulle, vanha saapas? Mitä minun pitäisi
tehdä sinulle?"

"Olen nälissäni, hyvä herra", sanoi Jurgis.

"Nälissäsi! Miks'et sitte mene syömään illallista?"

"Minulla ei ole yhtään rahaa, hyvä herra."

"Eikö rahaa! Ho, ho -- sitte olemme toveruksia, poikaseni -- olet aivan
kuin minä! Ei rahaa kummallakaan _-_ sepä vasta koomillista! Miks'et
mene kotiisi?"

"Minulla ei ole kotia", Jurgis vastasi.

"Eikö ole kotia! Vierasko tässä kaupungissa, hä? Hyvä Jumala, se oli
pahasti! Parempi sitte että käyt mukaani -- tuota -- tulet meille, niin
saat sievän illallisen -- hik -- syöt minun kanssani! Kauhean hauskaa
-- ei ketään ole kotona. Kuvernööri on matkoilla -- Bubby häämatkallaan
-- Polly sai kaksoset -- jokainen hornan sielu tipotiessään! Tarpeeksi
-- hik -- tarpeeksi syytä ryypätä vähän enemmän kuin tavallisesti,
eikö totta? Vain vanha Ham lurjus on jäänyt kotiin -- lempo hänet
periköön -- vaan mitäs hänestä, eikö niin? Klubi on mulle aina
avoinna, poikaseni, sen sanon! Mutta ne hirtehiset eivät anna minun
nukkua siellä -- kuvernöörin määräyksestä, saakeli soi -- kotiin joka
yö, herraseni. Oletteko ennen kuulleet niin hullua? 'Joka aamuko
kotiin?' kysyin häneltä. 'Ei, herraseni, vaan joka yö, tai ei muuten
lupaa mennä ulos lainkaan', sanoi hän. Sellainen mies -- hik -- on
kuvernööri -- kova mies kuin vasara, lempo soi! Vanha Ham lurjus vahtii
minua -- palvelijat vakoilevat perässäni -- eikö se ole saakelia,
ystäväiseni! Semmoinen sievä, rauhallinen -- hik -- ja hyväluontoinen
nuori mies kuin minä, eikä hänen pappakultansa voi lähteä Europaan --
hip -- ja tuota -- hup -- jättää häntä rauhaan! Eikö se ole synti ja
häpeä, herra? Ja minun täytyy tulla kotiin -- hik -- jok'ikinen yö ja
laiminlyödä kaikki lystinpito -- hitto vieköön heidät kaikki! Tuota --
missä olenkaan nyt? Aha, tässähän sitä ollaan? Niin -- ja minun piti
lähteä Kittyn luota ja jättää hänet itkemään ja parkumaan -- huijjaa!
Mitäs siitä arvelet, vanha saapas? 'Anna minun mennä, Kitty kulta',
sanoin mä; 'tulen jälleen pian ja usein takaisin', sanoin mä. 'Minä
menen nyt, minne -- hik -- velvollisuus kutsuu minua. Hyvästi nyt,
pikku sydänkäpyseni', sanoin mä. 'Hyvästi, mene hornaan, oma -- pikku
-- sydänkäpyseni!'"

Viime sanat lauloi nuorukainen itkevällä ja ulisevalla äänellä,
halaten Jurgista kaulasta. Jälkimmäinen katsahti levotonna ympärilleen
nähdäkseen lähestyisikö kukaan heitä. Mutta he olivat aivan yksin
kadulla.

"Mutta minä menen kotiin aivan säännöllisesti", jatkoi nuorukainen
kiihtyneenä. "Minä voin -- hik -- mennä kotiin ominkin neuvoin, tiedän
mä! Freddie Jones on rehti mies tulemaan toimeen omin neuvoin, kun
hän vain tahtoo. 'Ei, herraseni', sanoin mä Kittylle, 'kautta ukkosen
ja salaman! en tarvitse ketään saattamaan itseäni kotiin' -- huijjaa!
sanoin mä hälle. 'Luuletko että minä olen juovuksissa, sinä hurtta,
hä? En ole enemmän juovuksissa kuin sinä itsekään, Kitty kulta',
sanoin mä hälle. Ja sitte hän sanoi: 'ei vainenkaan, Freddie kulta'
(hän on semmoinen saakelin soma näpsäkkä, ukkoseni!), 'mutta minä
saan istua lämpimässä huoneessani ja sinun pitää mennä ulos kylmään,
ky-ylmään yöhön', sanoi hän. 'Elä ruikuta joutavia, kallis Kittyseni',
sanoin mä. Mutta hän kivasi vastaan: 'Anna kutsun edes ajurin, kulta
Freddie, kallis poikaseni!' sanoi hän. Mutta minä voin kutsua omat
vaununi, tiedän mä, milloin -- hik -- tuota, milloin vain tahdon.
Semmoinen poika minä olen. Kuulkaahan kunnon vanha ystäväiseni --
ettekö tule kanssani katsomaan kotiani ja syömään illallista minun
luonani? Tule vain mukaan, vanha veikko -- elä aristele! Sulla on ollut
vastoinkäymisiä, ja niin on ollut minullakin -- kyllä ystävät toisiaan
ymmärtävät; sinulla on sydän oikealla paikalla, lempo vie! Tule mukaan,
vanha saapas; me laitamme valkeaa taloon ja syömme jonkun murenen
ja juomme itsemme alas hornaan -- hopla! Niinkauvan kuin olen yksin
kotona, saan tehdä mitä vain tahdon -- se on kuvernöörin oma määräys,
jumal'auta! Hip, hip, hurraa!"

He olivat lähteneet marssimaan katua pitkin, kädet toistensa
kainaloissa ja nuorukaisen puoliväkisin vetäessä Jurgista mukaansa.
Jurgis mietti mitä hänen tässä piti tehdä; hän tiesi ettei hän voinut
kulkea uuden ystävänsä seurassa vetämättä huomiota puoleensa ja
joutumatta ehkä poliisien käsiinkin. Ainoastaan tiheään putoileva lumi
esti ohikulkijoita huomaamasta erotusta hänen ja hänen seuralaisensa
puvuissa.

Jurgis senvuoksi äkkiä pysähtyi ja kysyi:

"Onko sinne pitkältä?"

"Ei varsin", toinen vastasi. "Oletko väsynyt? No hyvä, ajetaan sitte --
mitä sanot? Hyvä! Huuda ajuria!"

Ja sitte, pitäen Jurgiksesta kiini toisella kädellään, rupesi
nuorukainen hapuilemaan kaikkia taskujaan. "Sinä huudat ajurin, vanha
veikko, ja minä maksan", hän huohotti. "Kas tätä!"

Ja hän veti povitaskustaan esiin ison mytyn setelejä. Niin paljon rahaa
ei Jurgis ollut ikinään nähnyt, ja hän tuijotti niihin ammolla suin.

"Näyttääkö liian paljolta, hä?" virkkoi Master [Master = nuori
herra; Mister (Mr.) = herra, täyskasvuisista puhuen. Suom. muist.]
Freddie seteleitä kopeloiden. "Hullu olet, vanha saapas -- se ei ole
lainkaan mitään! Minä panen viikossa menemään paljon enemmän, ole
siitä varma -- kunniasanallani. Enkä saa senttiäkään lisää ennen ensi
kuuta -- hik -- se on kuvernöörin määräys -- hik -- ei _senttiäkään_
lisää, saakeli soi! Se on enempi kuin julmaa, on jo. Lähetän hänelle
kaapelisähkösanoman vielä tänä iltana -- sekin on yksi syy, minkävuoksi
tulen niin kiltisti kotiin. 'Olen kuolemaisillani nälkään', sähkötän
hänelle, perheen kunnian takia -- hik -- 'lähettäkää minulle vähäsen
leipää! Nälkä pakottaa minua turvautumaan teihin. -- Freddie'. Niin
sähkötän hänelle, saakeli soi -- muuten karkaan koulusta, jumal'auta!
-- sen teen, jollei hän lähetä minulle lisää rahoja."

Tällä tapaa nuorukainen lörpötteli edelleen, Jurgiksen väristessä
kärsimättömyydestä ja vilusta. Hänhän voisi siepata itselleen tuon
paksun setelimytyn, juosta tiehensä ja olla näkymättömissä, ennenkun
toinen ennättäisi tulla tolkuilleenkaan. Tekisikö hän niin? Voiko
hän parempia päiviä ajatellakaan, jollei hänellä ollut rahaa? Mutta
Jurgis ei vielä ikinään ollut tehnyt mitään rikosta, ja nyt mietti hän
silmänräpäyksen liian kauvan. "Freddie" otti yhden seteleisiä muista
irralleen ja työnsi loput takasin housuntaskuunsa.

"Kas tässä, ukkoseni", sanoi hän, "he, ota tuo!" Hän piti seteliä
tuulessa lepattelemassa. He olivat erään kapakan edustalla, ja sen
akkunoista virtaavassa valossa näki Jurgis, että se oli sadandollarin
seteli!

"Ota se", toisti nuorukainen, "ja maksa yömajasi ja hanki itsellesi
työtä -- minulla -- hik -- ei ole mitään hyvää asioimispäätä!
Kuvernööri sanoi sen itse, ja kuvernööri sen tietää. Hänellä itsellään
on helkkarin hyvä asioimispää. -- Halloo, te siellä! Hei! Huuda sinä
häntä!"

Muuan ajurivaunu vyöryi ohitse, ja Jurgis syöksyi huutaen sen perään ja
saikin sen kiini. Master Freddie kiipesi vaivaloisesti kuomun sisään,
mutta kun Jurgis yritti perästä, ärjäsi ajuri:

"Hei, sinä! Ulos heti paikalla!" Jurgis epäröi ja oli totella käskyä;
mutta hänen seuralaisensa huusi:

"Mitä nyt! Mitä se siellä karjuu, hä?"

Ajurin täytyi alistua, ja Jurgis kiipesi vaunuun. Sitte Freddie sanoi
ensinmainitulle osotteensa -- jossakin Lake Shore Driverin varrella
-- ja vaunut vierivät matkaan. Nuorukainen nojautui nurkkaansa ja
katseli Jurgista hämärin silmin, murahdellen tyytyväisesti; mutta
puolen minuutin kuluttua hän oli vajonnut sikeään uneen. Jurgis istui
omassa loukossaan kylmästä tutisten ja laski mielessään, paljonkohan
toisella vielä oli jälellä rahamytyssään. Hän pelkäsi sormiensa menevän
haperoimaan toisen taskuihin; ja toiselta puolen voi ajuri pukiltaan
pitää häntä silmällä. Hänellä oli nyt ainakin satadollarisensa varmana,
ja hän päätti tyytyä siihen.

Puolen tunnin ajon jälkeen ajopelit pysähtyivät. He olivat järven
rannalla, jonka jäätyneeltä pinnalta puhalsi hyinen viima.

"Perillä olemme!" huusi ajuri, ja Jurgis herätti toverinsa.

Master Freddie kavahti pystyyn.

"Halloo!" hän huudahti. "Missä olemme? Mitä lajia? Ja kuka te olette,
hä? Ohoo, nyt sen muistan! Miltei unohdin sinut -- hik -- vanha saapas!
Olemmeko kotona? Katsotaanpas! Br-r-r -- nyt on hiton kylmä! No,
tulehan mukaan -- olemmehan kotona -- miten -- hik -- pienoinen se
onkin!"

Heidän edessään kohosi suunnaton graniittipalatsi, joka monine
sivurakennuksineen täytti kokonaisen korttelin. Katulyhtyjen valossa
Jurgis erotti siinä torneja ja korkeita porraskäytäviä kuten kotimaansa
keskiaikaisissa ruhtinaslinnoissa. Hän luuli nuoren toverinsa
erehtyneen -- hänestä tuntui mahdottomalta, että kukaan yksityishenkilö
voi omistaa kodin, joka oli kuin joku hotelli tai raatihuone. Mutta
hän seurasi kuitenkin häntä vaitonaisena, ja he nousivat pitkän jakson
portaita ylös kädet toistensa kainalossa.

"Täällä pitäisi jossakin olla soittokello, vanha saapas", sanoi Master
Freddie. "Pidähän minun käsivarrestani kiini kun etsin sitä. Mutta
vakavasti -- nyt -- kas niin, siinähän se on. Pelastetut!"

Kello kuului jossakin soivan, ja tuokion kuluttua ovi avautui. Siniseen
livreaan puettu palvelija ilmestyi sille katsellen eteensä äänettömänä
kuin kuvapatsas.

He seisoivat hetken hiljaa, vilkutellen silmiään valon hohteessa. Sitte
Jurgis tunsi toverinsa pukkaavan hänet sisään, ja sininen automaatti
sulki oven. Jurgiksen sydän pamppaili rajusti. Tämän suunnattoman
loiston ja suuruuden edessä hänen ajatuksensa mykistyivät. Aladdinkaan
tuskin hämmästyi enemmän astuessaan sisään ihmeelliseen luolaansa.

Paikka, jossa hän seisoi, oli vain heikosti valaistu; mutta hän voi
kuitenkin nähdä avaran holvisalin, jonka pylväät katosivat ylös
läpinäkymättömään pimeyteen ja jonka toisessa päässä alkoi leveä
porraskäytävä. Lattia oli marmorimosaiikkia, ja seinillä riippui
suunnattomia loistavanvärisiä verhoja ja niiden lomissa kookkaita
tauluja, jotka puolihämärässä hohtivat ihmeellisinä ja salaperäisinä,
punan-, purppuran- ja kullanvärisinä, kuten auringonsäteet varjoavan
metsän lävitse.

Livreapukuinen mies tuli äänettömästi heitä kohden. Master Freddie otti
hatun päästään ja ojensi sen hänelle ja koetti sitte, heitettyään irti
Jurgiksen käsivarresta, päästä päällystakistaan. Parin kolmen turhan
yrityksen jälkeen hän siinä viimein onnistuikin palvelijan avulla.
Sillä välin oli lähestynyt toinen mies, pitkä ja ruumiikas henkilö,
joka oli juhlallisen näköinen kuin joku ulosottomies. Hän miltei
lävisti Jurgiksen terävällä katseellaan, niin että tämä säikähtyneenä
vetäytyi taaksepäin. Mies tarttui sitte häntä käsivarteen ja sanaakaan
sanomatta rupesi lykkäämään häntä ovelle päin. Silloin kuului äkkiä
Master Freddien ääni;

"Hamilton, tämä ystäväni jää tänne luokseni."

Mies pysähtyi ja laski Jurgiksen puoleksi irti.

"Tätä tietä, vanha veikko," sanoi nuorukainen, ja Jurgis syöksyi
portaita ylös hänen perässään.

"Master Frederick!" huudahti mies.

"Katso että ajuri -- hik -- tulee maksetuksi," oli toisen ainoa
vastaus, ja hän pujotti käsivartensa Jurgiksen kainaloon. Jurgis oli
sanomaisillaan: "Minulla on kyllä rahaa sitä varten", mutta malttoi
ajoissa mielensä. Ylpeä vormupukuinen viittasi toiselle, joka meni ulos
maksamaan ajurin, ja seurasi sitte Jurgista ja nuorta herraansa ylös.

He tulivat suureen saliin ja pysähtyivät hetkeksi. Heidän edessään oli
kaksi suunnatonta ovea.

"Hamilton," sanoi Master Freddie.

"Palvelijanne, herrani," vastasi toinen.

"Mikä on ruokasalin ovissa?"

"Ei mikään, herraseni."

"No, miksi ne sitte eivät ole auki?"

Mies avasi ovien molemmat puoliskot selko selälleen. "Valoa!" komensi
Master Freddie. Hovimestari painoi sähkönappulaa, ja säkenöivä virta
kirkasta valoa valui ylhäältä, miltei sokaisten Jurgiksen. Hän
tirkisteli ympärilleen; ja vähitellen erotti hän suunnattoman suuren
huoneen, jonka katto oli veistoksilla varustetusta puusta ja seinät
täynnä kalleita maalauksia: Diana koirineen ja hevosineen metsäisellä
vuorenrinteellä sekä ryhmä nymfejä uimassa metsäjärvessä -- kaikki
luonnollisessa koossa ja niin ilmieläviä, että Jurgiksesta kaikki
tuntui ihmeelliseltä loihtimiselta jossakin satupalatsissa. Sitte hänen
katseensa siirtyi pitkään mustapuiseen pöytään keskellä huonetta,
jolla kimalteli kulta- ja hopea-astioita. Pöydän keskellä oli mahtava,
leikkauksilla koristettu maljakko, jossa hohti harvinaisia punasia ja
purpuranvärisiä kämmekkäkukkia.

"Tää se on ruokasali," huomautti Master Freddie. "Mitä pidät siitä,
vanha saapas?"

Hän vaati aina vastausta kysymyksiinsä ja nojautui nyt puolittain
Jurgiksen yli ja katseli hymyillen häntä kasvoihin. Jurgis ilmaisi
ihmetyksensä näkemästään.

"Et kai ole ikänäsi moista nähnyt," kuului Freddien seuraava kysymys,
"vai mitä, ukkoseni?"

"En koskaan," vakuutti Jurgis.

"Tuletko sinä maalta, hä?"

"Tulen."

"Ahaa! Sen arvasinkin! Missä ne maalaiset tämmöistä paikkaa olisivat
nähneet? Kuvernöörini tuo niitä -- hik -- välistä tänne katselemaan
-- tuota -- oikea sirkus! Mene kotiisi ja kerro omaisillesikin tästä!
Vanhan Jonesin palatsi -- teurastaja Jonesin -- sen lihatrustimiehen.
Kaikki tämä on silavalla rakennettu -- hyi saakelia! Nyt näemme mihin
rahamme menevät -- katujen kiveämiseen, yksityisiin ratoihin -- hik
-- ja ties hitto mihin kaikkeen! Potra talo tämä on -- ansaitsee
näkemistä, vai mitä? Oletko koskaan kuullut puhuttavan teurastaja
Jonesista -- hä, vanha saapas?"

Jurgis koetti sopertaa: "Olen työskennellyt hänen teurastamoissaan."

"Mitä!" huusi Master Freddie kimakasti. _"Sinäkö!_ Ho ho ho! Sepäs
vasta perhanaa! Pudista sitte kättäni, ukkoseni -- hitto soi!
Kuvernöörin pitäisi olla täällä -- iloitsisi nähdessään sinut. Hyvä
ystävä miesten kanssa, se kuvernööri --, työ ja pääoma, verenimijät ja
omaisuuden yhteys -- eikö se niin kuulu? Hulluja asioita sitä kuulee
tässä maailmassa -- hik -- eikö totta, vanha veikko? Hamilton, salli
minun esittää sinut -- tässä muuan perheen ystävä -- kuvernöörin
vanha ystävä -- työskentelee teurastamoissa. Tule istumaan kanssamme,
Hamilton -- viettämään kuuma hetki. Ystäväni, Mr. -- -- mikä olikaan
nimesi, vanha saapas? Sano meille nimesi!"

"Rudkus -- Jurgis Rudkus."

"Ystäväni, Mr. Rudnose, Hamilton -- pudistakaa toistenne käsiä!"

Korskea hovimestari taivutti päätään, mutta ei lausunut sanaakaan.
Äkkiä Master Freddie uhkasi häntä sormellaan. "Minäpä tiedän mitä
nyt ajattelet, Hamilton -- pannaan dollari vetoa, että tiedän! Sinä
ajattelet -- hik -- sinä ajattelet, että olen juovuksissa. Eikö totta?"

Ja hovimestari notkisti taasen päätään, sanoen yksikantaan: "Aivan
niin," joka vastaus sai Master Freddien miltei pakahtumaan naurusta.
"Hamilton, sinä kirottu vanha kameeli," hän lallatti, "minä sinua
rankaisen vielä hävyttömyydestäsi, saatpa nähdä! Ha ha ha! Minäkö
juovuksissa! Hik -- ha ha ha!"

Molemmat toiset odottivat, kunnes hän oli väsynyt nauramaan, nähdäkseen
mikä uusi hullutus sitte juolahtaisi hänen päähänsä. "Mitä siinä
muljotatte!" kivahti hän viimein. "Niin -- olinpa unohtaa, että
ystäväni -- hik -- on nälissään. Kuuletkos, Hamilton -- Mr. Rednosella
on nälkä! Laita tänne jotakin illallista. Tule kanssani, vanha veikko
-- tätä tietä -- mutta kule vakavasti, jottet luista lattialla -- kas
niin! Hamilton, meillä pitää olla myöskin jotakin juotavaa, lempo soi!
Tuo tänne joku pullo vuoden '48 madeiraa. Kuuletteko, herraseni?"

"Kyllä, herrani," sanoi hovimestari nyreästi; "mutta, master Frederick,
teidän isänne antoi määräyksen -- --"

Master Frederick nousi horjuen pystyyn ja koetti ottaa komean ryhdin.
"Minun isäni määräykset annettiin minulle -- hik -- eikä teille", hän
huusi. Sitte, laskien käsivartensa Jurgiksen kaulalle, hän hoiperteli
ulos huoneesta. Mutta matkalla uusi ajatus pisti hänen päähänsä, ja hän
kysyi: "Joitakin -- hik -- kaapelisähkösanomia minulle, Hamilton?"

"Ei, herrani," vastasi hovimestari.

"Kuvernööri on kai vielä matkoilla. Entä miten kaksoset, Hamilton?"

"Ne voivat hyvin, herrani."

"Hyvä!" sanoi Master Freddie, ja lisäsi sitte huoaten: "Jumala niitä
siunatkoon, pikku karitsaisia!"

He astuivat ylös isoja valtaportaita, hitaasti ja askeleen kerrassaan.
Portaiden päässä häämötti hämärästä heitä vastaan lähteelle kumartuvan
vedenneitosen patsas -- hurmaavan kaunis kuva, jonka iho näytti
lämpimänä kohoilevan ja jäsenet liikkuvan. Ylhäälläkin oli iso,
tammisilla seinäpaneeleilla varustettu eteissali, johon aukeni
monilukuisten huoneiden ovia. Hovimestari oli viipynyt alhaalla
muutamia minuutteja antamassa käskyjä ja sitte seurannut heitä, nyt
hän taas painoi sähkönappulaa, ja sali hohti valosta. Hän avasi heille
erään oven ja painoi toista nappulaa, ja Master Freddien yksityinen
huoneusto aukeni heidän eteensä.

Etumainen huone oli sisustettu lukuhuoneeksi. Keskellä lattiaa seisoi
mahonkipöytä, peitettynä kirjoilla ja tupakkivehkeillä; seinät olivat
koristetut asianomaisen oppilaitoksen väreillä ja merkkikuvilla sekä
sitäpaitsi lipuilla, väritetyillä ilmoitusplakaateilla, valokuvilla ja
urheiluesineillä -- tennisroketeilla, kanoottiairoilla, golfnuijilla
ja polosauvoilla. Suunnaton hirvenpää, sarvineen liki kaksi metriä
korkea, tuijotti vastapäisellä seinällä olevaan puhvelihäränpäähän,
ja kiillotettua lattiaa peittivät karhun- ja tiikerintaljat. Pitkin
seiniä oli sohvia ja keinutuoleja, akkunalaudat olivat peitetyt pehmeän
värisillä ja mielikuvituksellisilla kuvioilla koristetuilla kankailla;
muuan nurkka oli kalustettu persialaiseen tyyliin, jonka tärkeimmät
esineet olivat mahtava, matala leposohva ja korkea, hopeoittu
pylväslamppu. Eräästä seinästä aukeni ovi makuuhuoneeseen, ja sen
rinnalla oli kylpyhuone, jossa oli kylpyamme puhtaimmasta marmorista,
ainakin 40,000 dollaria maksava.

Master Freddie seisoi hetkisen äänettömänä ja katseli tyytyväisesti
hymyillen Jurgiksen sanatonta ihmetystä. Sitte tuli viereisestä
huoneesta koira, suunnaton verikoira, jonka vertaista Jurgis ei ikänään
ollut nähnyt. Se haukotteli avaten suunsa, joka oli kuin louhikäärmeen
kita, ja asteli hitaasti nuorukaisen luo häntäänsä heilutellen.

"Halloo, Dewey!" huusi sen isäntä. "Onko ollut ikävä minua, vanhapoika?
No hyvä -- halloo -- halloo te siellä -- mitä nyt?"

Koira murisi uhkaavasti Jurgikselle.

"Ahaa, Dewey -- se on minun ystäväni Mr. Radnose -- kuvernöörin vanha
ystävä! Mr. Radnose, amiraali Dewey -- kas niin, pudistakaa toistenne
käsiä, hyvät herrat -- hik!"

Puhuja vaipui väsyneenä isoon nojatuoliin, ja "amiraali Devey"
laskeutui maata hänen viereensä. Se ei enää murahdellut, mutta ei
siirtänyt katsettaankaan Jurgiksesta. Se oli ilmeisesti erittäin viisas
eläin, tuo "amiraali".

Hovimestari oli sulkenut oven ja seisoi nyt sen suussa, tarkaten
Jurgista joka sekunti. Pian kuului askeleita ulkopuolelta, ja hänen
avattuaan oven astui sisään livreapukuinen palvelija kantaen katettua
ruokapöytää ja hänen perässään kaksi muuta miestä kantaen kannellisia
vateja. Viimemainitut seisoivat liikahtamatta kuin kuvapatsaat, sillä
aikaa kun ensimmäinen laski pöydän lattialle ja asetteli sille herkkuja
yhden toisensa perään. Siinä oli kylmiä piirakoita, paistiviipaleita,
ohkasia juustovoileipiä, maljallinen persikoita ja kermaa
(tammikuussa!) ja pieniä monivärisiä ja kuvanmuotoisia biskviittejä; ei
myöskään puuttunut puolta tusinaa viinipulloja jäähdytysastioissaan.

"Se on sinua varten!" huudahti Master Freddie ilakoiden, katsahdettuaan
ruokiin. "Käy kimppuun, vanha veitikka, liikuta jäseniäsi!"

Hovimestari tarttui pöydän vastaisella puolella olevan tuolin selkään,
ja Jurgis luuli hänen tahtovan vetää sen hänen altaan; mutta vihdoin
hän käsitti toisen tarkotuksena olevan lykätä tuoli hänen alleen, ja
silloin istahti hän sille, vaikkakin vastahakoisesti ja epäröiden.
Master Freddie huomasi palvelijain läsnäolon hämmentävän vierastaan, ja
hän huomautti päällään viitaten heille: "Voitte mennä."

Kaikki lähtivät, paitsi hovimestari.

"Sinäkin voit poistua, Hamilton", hän sanoi.

"Master Frederick -- --" alkoi mies.

"Mene!" huudahti nuorukainen kiukkuisesti. "Kirottua, etkö kuule mitä
sanon?"

Mies lähti ja lukitsi oven jälestään; ja Jurgis, joka oli yhtä
terävänäköinen kuin hän, huomasi hänen ottavan avaimen pois ovesta,
voidakseen katsella sisään avaimenreijästä.

Master Fredrick kiinnitti nyt huomionsa ruokapöytään ja sanoi: "No,
anna soida!"

Jurgis katseli häneen epäröivästi. "Syö!" huusi toinen. "Sullo sisääsi,
vanha saapas!"

"Ettekö te syö mitään?" Jurgis kysyi.

"En ole nälkäinen", oli vastaus -- "ainoastaan janoinen. Kitty syötti
minulle vähän makeisia -- käy sinä päälle vain!"

Sitte Jurgis alotti sen enempää vastaan kinastelematta. Hän lapioi
ruokia suuhunsa veitsellä ja haarukalla yht'aikaa. Hän söi, kuten
ei olisi ruokaa nähnyt kokonaiseen vuoteen. Toinen katseli häntä
ihmetellen, kehotellen tavantakaa: "Anna mennä vain!"

Sitte hän kurotti Jurgikselle pulloa. "Ja nyt juo", sanoi hän;
ja Jurgis otti pullon ja kallisti sen suullensa, ja ihmeellinen,
ylimaallinen neste poreili hänen kurkkuunsa, pannen joka hermon hänessä
värähtelemään ja täyttäen hänen mielensä ilolla ja rauhalla. Hän
tyhjensi pullon viime tilkkaan asti ja päästi sitte pitkän "A -- ah!"

"Hyvää ainetta tämä, vai mitä?" sanoi Freddie mielenkiinnolla; hän oli
nojautunut tuolinsa selkää vastaan, pannen kätensä ristiin niskalleen
ja tirkistellen Jurgikseen.

Ja Jurgis tirkisteli häneen takasin. Nuorukainen oli puettu
tahrattomaan iltapukuun ja näytti hyvin sievältä -- hän oli kaunis
poika, kutrit kultaset ja pää kuin Antinouksella. Hän hymyili
Jurgikselle tuttavallisesti ja rupesi taas pakinoimaan lapsellisen
avomielisesti. Tällä kertaa hän puhui kymmenen minuuttia yhtäpäätä
ja kertoi sen kestäessä Jurgikselle perheensä koko historian. Hänen
iso veljensä Charlie oli rakastunut vilpittömään tyttöön, joka
näytteli "Pikku Tähtisilmää" "Kamtshatkan kaliifissa". Hän oli jo
ollut menemäisillään naimisiin tämän kanssa, mutta "kuvernööri" oli
vannonut tekevänsä hänet perinnöttömäksi ja antanut hänelle ison
rahasumman, jolla "Pikku Tähtisilmän" loukattu hyve oli sovitettu. Nyt
oli Charleylla lupaa oppilaitoksestaan ja oli hän lohduttanut itseänsä
hyvällä automobiililla korvaukseksi menetetystä kuherruskuukaudesta.
"Kuvernööri" oli ollut aikeissa tehdä perinnöttömäksi toisenkin
lapsistaan, sisar Gwendolenin, koska tämä oli mennyt naimisiin erään
italialaisen markiisin kanssa, jolla oli pitkä rimsu arvonimiä
ja rekordi kaksintaisteluissa. He elivät markiisin linnassa --
tai oikeammin olivat eläneet, kunnes markiisi eräänä päivänä oli
nakannut ruokavadin vaimonsa päähän; silloin oli tämä sähköttänyt
isäänsä apuun, ja vanha herra oli päätäpahkaa rientänyt opettamaan
hänen kreivilliselle armolleen mitä hänen rauhaansa sopi. Niinpä oli
Freddie jätetty aivan yksikseen, vaivaiset kaksituhatta dollaria
taskurahoinaan. Freddie oli innoissaan ja mietiskeli vakavia asioita
-- jollei niitä muuten saatu onnelliseen loppuun, tahtoi hän muitta
mutkitta naida "Kittynsä" ja odottaa, mitä isäukko siitä arvelisi.

Sillä tapaa tuo miellyttävä nuorukainen lörpötteli, kunnes oli
tyhjentänyt kaikki väsähtäneet voimansa. Hän hymyili suloisinta hymyään
Jurgikselle, ja hänen silmänsä painuivat uneliaasti kiini. Sitte hän
taasen avasi ne ja hymyili vielä kerran, kunnes ne painuivat niin
tiiviisti kiini, etteivät enää auvenneet.

Muutamia minuutteja Jurgis istui aivan liikkumattomana, katsellen
pöytätoveriaan. Itse hän oli vallan huumautuneena nauttimastaan
sampanjasta. Kerran hän liikahti, mutta silloin koira murahti; ja sen
jälkeen hän istui aivan hiljaa, tuskin tohtien hengittääkään -- kunnes
ulko-ovi äänettömästi aukeni ja hovimestari astui sisään.

Tämä läheni Jurgista varpaisillaan katsellen häntä tuimasti; Jurgis
puolestaan nousi pystyyn ja peräytyi hänen edessään yhä kauvemmaksi
taapäin. Vihdoin tuli heille seinä vastaan, ja silloin hovimestari
osoitti Jurgikselle ovea, kuiskaten: "Ulos täältä!"

Jurgis epäröi hetkisen, katsahtaen Freddien puoleen, joka kuorsasi
hiljaa.

"Jos herätät hänet, sinä koiran poika", kuiski hovimestari
kiihkoisasti, "niin muserran kallosi, ennenkun pääset pois täältä!"

Silloin ei Jurgis enää epäröinyt. Hän näki "amiraali Deweyn" tulevan
häntä kohti murahdellen hiljaa mutta kammottavasti hampaittensa
välistä. Hän alistui ja syöksyi ovelle.

He kulkivat aivan hiljaa ulos huoneesta ja rappusia alas sekä halki
suuren, nyt sysipimeän alemman eteissalin. Ulko-ovella Jurgis pysähtyi,
ja hovimestari oli heti hänen vierellään.

"Kädet ylös!" sähisi hän. Jurgis kavahti askeleen taapäin ja nyrkitti
terveen kätensä.

"Miksi niin?" huudahti hän; ja sitte ymmärtäen, että toinen tahtoi
tutkia hänen taskujaan, vastasi hän: "Tahdon ensin nähdä sinun menevän
alas h----ttiin!"

"Haluatko sitte päästä vankilaan?" kysyi hovimestari uhkaavasti. "Minä
lähetän hakemaan poliisia -- --"

"Lähetä vain!" karjasi Jurgis raivostuneena. "Mutta elä tuo käsiäsi
lähelle, sanon minä! Minä en ole koskenut mihinkään teidän kirotussa
talossanne, enkä salli sinunkaan koskevan minuun!"

Hovimestari, joka pelkäsi nuoren herransa heräävän tästä melusta, meni
senvuoksi äkkiä ovelle ja avasi sen. "Ulos paikalla!" sanoi hän; ja
kun Jurgis astui kynnyksen yli, antoi hän tälle niin valtavan potkun,
että miesparka suinpäin lensi alas kivirappusia ja putosi pää edellä
lumihankeen alhaalla.



XXV LUKU.


Jurgis nousi pystyyn kiehuen raivosta; mutta ovi oli teljetty kiini,
ja koko suuri palatsi oli pimeä ja suljettu. Sitte alkoi jäätävä tuuli
purra häntä kasvoihin, ja hän kääntyi ja rupesi juoksemaan poispäin.

Hän pysähtyi vasta tultuaan runsasliikkeisille kaduille, jottei
kiinnittäisi vastaantulevain huomiota itseensä. Huolimatta viimeisestä
nöyryytyksestä hänen sydäntään kuohutti raju voitontunne. Hän oli
voittanut pelin! Hän vei tuontuostakin kätensä housuntaskuun saadakseen
varmuutta, että kallisarvoinen sadandollarin seteli vielä oli siellä.

Ja kuitenkin hän oli pulassa -- omituisessa, jopa pelottavassakin
pulassa, kun hän lähemmin mietti asiaa. Hänellä ei ollut senttiäkään
paitsi tuota seteliä! Ja hankkiakseen itselleen suojaa yöksi täytyi
hänen rikkoa se!

Jurgis kuljeskeli edestakaisin puolen tunnin ajan vaivaten päätänsä
keksiäkseen jotakin keinoa tästä pälkähästä pääsemiseksi. Hän voi
mennä johonkin hotelliin tai rautatienasemalle saadakseen sen
rikotuksi; mutta mitähän ihmiset ajattelisivatkaan nähdessään
sellaisella rääsyniekalla kuin hän sadandollarin setelin? Hän
todennäköisesti joutuisi poliisin kynsiin koettaessaan rikkoa sitä.
Ja mitä hän osaisikaan heille kertoa? Huomenissa Freddie Jones
huomaisi menettäneensä rahan, poliisi pantaisiin liikkeelle ja seteli
häneltä riistettäisiin. Ainoa keino, mitä hän voi ajatella, oli mennä
kapakkaan. Hän voi maksaa nautittavansa ja siten saada rahan rikotuksi.

Hän alkoi tähystellä sopivaa paikkaa kulkiessaan katua eteenpäin, mutta
astui useitten ohi nähdessään ne täpösen täynnä väkeä -- kunnes keksi
viimein muutaman anniskelun, jossa isäntä oli aivan yksikseen. Silloin
hän äkkiä kokosi rohkeutensa ja kiipesi sisään.

"Voinko saada sadandollarin setelin rikotuksi täällä?" hän kysyi.

Isäntä oli rotevaruumiinen mies, jolla oli käheä ääni ja voimakkaasti
muodostunut alaleuka, ja hänen kasvojaan peitti kolmen viikon vanha
parransänki. "Mitä sanotte?" hän kysäsi vastaan.

"Kysyin voinko rikkoa sadandollarin setelin täällä?"

"Mistä sen olette saanut?" isäntä epäluuloisesti kysyi.

"Se on samantekevää", Jurgis vastasi; "se on minulla ja minä tahdon
saada sen rikotuksi. Maksan teille vaivastanne."

Toinen levitti tihruiset silmänsä selälleen. "Antakaahan nähdä sitä",
hän sanoi.

"Tahdotteko rikkoa sen?'" kysyi Jurgis, työntäen käden taskuunsa.

"Miten hitoilla voin tietää onko se oikea vai eikö?" myrähti krovari.
"Miksi luulettekaan minua, häh?"

Silloin astui Jurgis hitaasti ja varovaisesti häntä kohti, otti setelin
esiin ja piti sitä muutaman silmänräpäyksen sormiensa välissä, toisen
tähystellessä häntä vihamielisin katsein tiskinsä takaa. Vihdoin
viimein hän luovutti sen tälle.

Krouvari otti sen ja rupesi tutkimaan sitä; hän silitti sitä sormiensa
välissä ja piti sitä valoa vastaan, hän käänsi sen nurin, käänsi sen
ylösalasin ja katseli sitä sivulta. Se oli uusi ja jotenkin sileä,
ja tämä seikka sai hänet epäröimään. Jurgis seisoi ja vakoili hänen
liikkeitään kuin kissa koko ajan.

"Hm", mörähti isäntä viimein ja mittaili katseillaan vierastaan
kiireestä kantapäähän -- rääsyinen, pahalta löyhkäävä maankiertäjä
ilman päällystakkia ja toinen käsi siteessä -- ja sitte sadandollarin
seteli!

"Haluatteko tilata mitään?" hän kysäsi.

"Kyllä", sanoi Jurgis, "tahdon lasin olutta."

"Hyvä", sanoi toinen, "tahdon rikkoa rahan." Ja hän pisti setelin
taskuunsa, laski tynnöristä lasin olutta Jurgikselle ja istahti
tiskille. Sitte hän kääntyi kassakoneeseensa päin, pisti aukkoon viisi
senttiä ja rupesi poimimaan vetolaatikosta pikkurahaa. Vihdoin hän
kääntyi Jurgikseen päin ja laski hänelle rahat -- kaksi kymmenensentin,
yhden viidenkolmattasentin ja yhden viidenkymmenensentin lantin. "Siin'
on", hän virkahti.

Silmänräpäyksen Jurgis odotti siinä uskossa, että hän kääntyisi
jälleen kassakoneensa puoleen. "Entä minun yhdeksänkymmentä yhdeksän
dollariani?" hän sanoi.

"Mitkä yhdeksänkymmentä yhdeksän dollaria?" kysyi krouvari.

"Vaihtorahani!" huusi hän -- "jäännös sadasta dollarista!"

"Mene tiehesi", sanoi isäntä, "rupeat hulluttelemaan!"

Ja Jurgis katseli häntä hurjin katsein. Tuokioksi valtasi hänet kauhu
-- musta, herpaseva, kamala kauhu, joka puristi hänen sydämmensä
kokoon; ja sitte tuli häneen raju, huumaava raivo -- hän karjasi kovaa,
sieppasi olutlasin ja paiskasi sen toisen päätä kohden. Mies kumartui
vaistomaisesti, niin että se hipasi noin puolen tuuman päästä hänen
kalloaan; mutta kun hän jälleen oikasi itseään ja katsahti Jurgikseen,
heilutti tämä tervettä kättään tiskin yli ja läimähytti häntä niin
ankarasti vasten naamaa, että hän kaatui takaperin pitkäkseen
lattialle. Ja kun Jurgis nousi tiskin yli ja syöksyi hänen peräänsä,
rupesi hän huutamaan kaikista voimistaan: "Apuun, apuun!"

Jurgis sai rynnätessään käsiinsä pullon hyllyltä; ja kun isäntä
rupesi rimpuilemaan ylös lattialta, paiskasi hän aseensa häntä kohti
kaikella voimallaan. Se hipasi vallan läheltä miehen päätä ja särkyi
palasiksi ovenkamanaan. Silloin Jurgis syöksähti takasin ja ryntäsi
hänen kimppuunsa keskellä lattiata. Sokeassa raivossaan hän syöksyi
toisen päälle vallan aseettomana, ja sitä oli krouvari odotellut -- hän
kohtasi hyökkääjänsä puolitiessä ja antoi tälle niin voimakkaan iskun
silmien väliin, että hän tupertui pitkäkseen lattialle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä ovi aukeni ja kaksi miestä säntäsi sisään -- juuri
kun Jurgis kapusi ylös vaahdoten raivosta ja koettaen kiskaista kipeää
kättään siteestä irti.

"Tarkatkaa häntä!" huusi isäntä. "Hänellä on veitsi!" Ja huomatessaan
että molemmat vastatulleetkin näyttivät halukkailta tappeluun, syöksyi
hän uudelleen Jurgiksen kimppuun ja iski tätä niin että hän jälleen
kaatui, jonka jälkeen kaikki kolme hyökkäsivät hänen päälleen ja
potkivat häntä ympäri lattiata.

Tuokiota myöhemmin ryntäsi muuan poliisi sisään, jolloin krouvari
huusi vielä kerran: "Varokaa hänen veistään!" Jurgis oli päässyt
polvilleen, kun poliisi hyppäsi askeleen häntä kohti ja sivalsi häntä
vasten kasvoja pampullaan. Vaikka lyönti sai hänet horjahtamaan,
raivosi villipedon luonto hänessä vielä. Hänen onnistui päästä jälleen
jaloilleen, ja hän huimi sokeasti ympärillensä. Silloin mäjähti
pamppu toisen kerran hänen päätänsä vasten, niin hän kaatui lattialle
raskaasti kuin kivi.

Poliisi kumartui alas hänen puoleensa, sieppasi käteensä hänen sauvansa
ja odotti, että hän jälleen nousisi pystyyn. Sillävälin astui krouvari
luo ja sipaisten kädellä päätänsä huudahti: "Taivasten tekijät! Luulin
jo olleeni mennyttä kalua? Piirsikö hän haavan päähäni?"

"En voi nähdä mitään, Jake", sanoi poliisi. "Mikä häntä vaivaa?"

"Humalassa kuin sika", sanoi toinen. "Hänen voimansa ovat lopussa tällä
kertaa, arvelen ma -- ja hän asuu vain kulmanvälin täältä." Hän kävi
Jurgiksen kaulukseen kiini ja retuutti häntä edestakasin. "Ylös siitä!"
komensi hän.

Mutta Jurgis ei liikahtanutkaan, ja krouvari meni tiskinsä taa, missä
kätki sadandollarin setelin varmaan paikkaan, jonka jälkeen hän palasi
ja kaasi lasillisen vettä Jurgiksen päälle; ja kun jälkimmäinen rupesi
heikosti ähkimään, sai poliisi hänet jaloilleen ja laahasi hänet ulos
kapakasta. Poliisiasema oli aivan lähellä, ja parin minuutin kuluttua
oli Jurgis lukkojen ja telkien takana.

Hän makasi puolen yötä tajuttomana, ja lopun yötä hän virui ja
vääntelehti mitä rajuimman päänkivistyksen ja polttavan janon
vaivaamana. Tavantakaa hän korkealla äänellä huuteli vettä, mutta
kukaan ei kuullut häntä. Samassa "putkassa" oli paljon toisia, jotka
myöskin makasivat säretyin päin ja kuumeen tuskissa; sellaisia oli
sadottain tässä suuressa kaupungissa ja tuhansittain tässä suuressa
maassa, joiden vaikerrusta ja valitushuutoja kenkään ei kuullut.

Aamulla sai Jurgis kolpakon vettä ja palasen leipää, jonka jälkeen
hänet ahdettiin päivystysvaunuun monien muiden raukkojen kanssa ja
vietiin lähimpään poliisioikeuteen.

Krouvari -- joka huomattiin olevan tunnettu tappelupukari -- huudettiin
esiin. Hän teki valan ja lausui sanottavansa. Vanki oli tullut hänen
kapakkaansa puoliyön jälkeen, humalaisena ja pahaa elämää pitäen,
tilannut lasin olutta ja maksanut dollarinsetelillä. Hän oli saanut
takasin yhdeksänkymmentä viisi senttiä, mutta vaatinut silloin
yhdeksänkymmentä yhdeksän dollaria lisää, ja ennenkun kantaja oli edes
ennättänyt vastatakaan, oli hän viskannut olutlasin tämän päähän ja
hyökännyt sitte hänen kimppuunsa likööripullo aseenaan ja särkenyt
pirstoiksi miltei kaiken, mitä hänen tiellään oli.

Sitte kutsuttiin vanki esiin ja sai tehdä valan -- surkean näköinen
olento, kasvot arpien ja paksun parransängen peittämät, toinen käsi
kiedottuna likaseen kääreeseen, suuri ja verinen haava toisessa
poskessa ja toinen haava päässä sekä toinen silmä mustansininen ja
turvonnut vallan umpeen.

"Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi poliisituomari.

"Teidän armonne", puhui Jurgis, "minä menin tuon miehen kapakkaan ja
kysyin, voiko hän rikkoa sadandollarin seteliä. Ja hän sanoi kyllä
voivansa, jos tilaisin jotakin juotavaa. Minä annoin hänelle setelin,
ja silloin ei hän tahtonut antaa minulle rahoja takasin."

Tuomari tirkisteli häneen ällistyneenä. "Te annoitte hänelle
sadandollarin setelin!" huudahti hän.

"Niin, teidän armonne", sanoi Jurgis.

"Mistä sen saitte?"

"Eräs henkilö antoi sen minulle, teidän armonne."

"Eräs henkilö? Mikä henkilö ja minkätähden?"

"Eräs nuori mies, jonka kohtasin kadulla, teidän armonne. Olin
kerjäämässä."

Yleinen nauruntirskuna seurasi salissa näitä sanoja; ja se poliisi,
joka piteli Jurgista kiini, vei käden suulleen salatakseen hymyään,
ja tuomari hymyili koettamatta peittääkään sitä. "Se on totta, teidän
armonne!" huudahti Jurgis kiukustuneena.

"Te olitte juonut ja kerjännyt sinä iltana, vai kuinka?" kysyi tuomari.

"En, teidän armonne", vakuutti Jurgis, "minä -- --".

"Ettekö ollut juonut mitään?"

"Kyllä, teidän armonne, minä olin -- --".

"Mitä olitte?"

"Olin juonut pullon jotakin -- en tiedä mitä se oli -- jotakin joka
poltti -- --".

Taas kuului salissa naurua, joka kuitenkin lakkasi, kun tuomari
silmäsi ylös tuimalla katseella. "Oletteko ennen ollut poliisin kanssa
tekemisissä?" kysyi hän äkkiä.

Kysymys sekaannutti Jurgiksen. "Minä -- minä -- --" sammalsi hän.

"Totuus esiin nyt!" komensi toinen korskeasti.

"Kyllä, teidän armonne", sanoi Jurgis nyt.

"Kuinka usein?"

"Ainoastaan yhden kerran, teidän armonne."

"Ja mistä syystä?"

"Sentakia että löin päällysmiestäni, teidän armonne. Minä työskentelin
teurastamoissa, ja hän -- --",

"Ymmärrän", sanoi tuomari; "se on tarpeeksi. Teidän pitäisi lakata
nauttimasta väkijuomia, jollette kykene hillitsemään rajua luontoanne.
Tuomitsen teidät kymmeneksi päiväksi vankeuteen ja maksamaan
oikeudenkäyntikulut. Seuraava asia!"

Jurgis ei voinut olla päästämättä epätoivoista parahdusta. Sen
tukahutti kuitenkin nopeasti poliisi, joka iski kiini hänen
kaulukseensa. Hänet vietiin pois ja laahattiin toiseen huoneeseen,
jossa muita tuomittuja vankeja säilytettiin, ja siellä istahti hän
lavitsalle ja itki kuin pieni lapsi voimattoman vihan kyyneliä. Hänestä
tuntui mahdottomalta, että poliisit ja tuomari pitäisivät hänen
sanojaan vallan merkityksettöminä krouvarin lorujen rinnalla. Jurgis
polonen ei tiennyt, että viimemainittu maksoi viisi dollaria viikossa
pelkästään poliisikonstaapelille sunnuntaioikeuksista ja muista eduista
-- eikä myöskään, että krouvari-tappelupukari oli piirin demokraattisen
puoluejohtajan kaikkein luotettavimpia aseenkantajia ja oli vain
joitakuita kuukausia sitte ollut mukana hankkimassa poliisituomarille
piirin valtavan enemmistön luottamuslauseen, kun tämä oli joutunut
eräiden hansikkakätisten yhteiskunnanparantajain ilkeäin hyökkäysten
esineeksi.

Jurgis vietiin toisen kerran Bridewelliin. Mellakassa kapakassa hän oli
uudestaan loukannut käsivartensa eikä voinut ottaa osaa pakkotyöhön,
vaan sai maata lääkärinhoidon alaisena. Myöskin hänen päänsä ja toinen
silmänsä sidottiin, niin että hän näytti oikealta kummitukselta,
kun hän toisena päivänä vankilaan joutumisensa jälkeen tuli ulos
kävelypaikalle ja tapasi siellä -- Jack Duanen!

Nuori mies tuli niin iloiseksi Jurgiksen nähdessään, että hän miltei
lankesi hänen kaulaansa. "Jumal'auta, eikös se ole 'Haisu-Pekka'!"
huudahti hän. "Ja miten on laitasi -- oletko käynyt makkarakoneen
lävitse?"

"En", sanoi Jurgis, "mutta olen ollut osallisena eräässä
rautatieonnettomuudessa ja eräässä tappeluksessa." Nyt alkoi muutamia
muita vankeja kokoutua hänen ympärilleen, ja hän kertoili heille
hurjista seikkailuistaan; useimmat kuulijoista näyttivät hyvin
uskomattomilta, mutta Duane tiesi, ettei Jurgis koskaan olisi voinut
sepittää sellaista historiaa.

"Olet kokenut kovaa, ukkoseni", sanoi hän, kun he jälleen olivat kahden
kesken, "mutta toivoakseni on tämä antanut sinulle hyvän opetuksen."

"Olen oppinut yhtä ja toista, sittekun viimeksi tapasimme toisemme",
virkkoi Jurgis surullisesti. Sitte hän kertoi millä tapaa oli viettänyt
viime kesänsä. "Entä sinä itse?" kysyi hän viimein. "Oletko ollut
täällä aina siitä lähtien?"

"En toki, kies'avita!" sanoi toinen. "Tulin tänne vasta toispäivänä.
Tämä on toinen kerta, jolloin jouduin kiini väärästä ilmiannosta --
minulla on ollut se kova onni, etten ole voinut maksaa niille niin
paljon kuin ne pyysivät. Etkö jätä Chikagoa yhdessä minun kanssani,
Jurgis?"

"Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä", sanoi Jurgis synkästi.

"Ei minullakaan", vastasi toinen keveästi nauraen. "Mutta odottakaamme
siksi kunnes pääsemme täältä pois katselemaan vähän ympärillemme."

Bridewellissa Jurgis tapasi vain ani harvoja, jotka olivat olleet
siellä edellisellä kerralla, mutta sen sijaan hän tutustui moneen
kymmeneen muuhun, vanhaan ja nuoreen onnettomuustoveriin, jotka
olivat vallan samaa laatua kuin edelliset. He olivat kuin rantaan
laskevia merentyrskyjä; vesi oli alati uutta, mutta aalto oli aina
sama. Hän käveli ympäriinsä ja puheli heidän kanssaan; korskeimmat
heistä kerskailivat urotöillään, ja ne, jotka olivat heikompia ja
kokemattomampia, kokoutuivat näiden ympärille ja kuuntelivat heitä
vaitonaisina. Edellisellä kerralla täällä ollessaan Jurgis ei ollut
joutanut juuri muuta ajattelemaan kuin perhettään; mutta nyt voi hän
huoletta kuunnella näitä miehiä ja saada selville kuuluvansa itse
heihin -- että heidän mielipiteensä olivat hänen mielipiteitään,
ja että heidän elinkeinonsa vastaisuudessa tulisi myöskin hänen
elinkeinokseen.

Ja kun hän sitte pääsi vapaalle jalalle omistamatta senttiäkään
taskussaan, meni hän suoraa päätä Jack Duanen luo. Hän meni sinne
sydän täynnä nöyryyttä ja kiitollisuutta tätä kohtaan; sillä Duane
oli hieno herra ja oivallinen mies ammatissaan -- ja merkillistä oli,
että hän viitsi niin paljon välittää halvasta työmiehestä, joka päälle
päätteeksi oli ollut kerjäläinen ja maankiertäjä. Jurgis ei voinut
ymmärtää, mitä hyötyä tällä hienolla toverilla oli hänestä; hän ei
ymmärtänyt että juuri hänenlaisensa mies -- joka oli ehdottomasti
luotettava ja kuuliainen niitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä
hyvin -- oli yhtä harvinainen ilmiö rikoksentekijäin kuin muiden
yhteiskuntaluokkien keskuudessa.

Osote, jonka Jurgis häneltä oli saanut, vei erääseen yliskamariin
Ghetto-piirissä [Ghetto'ksi kutsutaan juutalaisten kaupunginosaa
suurkaupungeissa, ja sen mukaan myöskin niiden likasimpia,
seikkailija-ainesten asumia piirejä. Suom. muist.], ja siellä asui
muuan pieni sievä ranskatar, Duanen rakastajatar, joka ompeli koko
päivän ja hankki sivutulonsa kevyellä elämällä. Tämä kertoi Duanen
lähteneen muille markkinoille -- hän nimittäin pelkäsi poliisin takia
asua aina yhdessä paikassa. Uusi asunto huomattiin olevan eräässä
kellarikerroksessa, jonka omistaja vannoi ettei koskaan ollut nähnyt
Duanen kaltaista miestä; mutta tarkemmin kuulusteltuaan Jurgista johti
hän tämän eräille takaportaille, jotka veivät muutamaan kätköpaikkaan
erään panttikonttorin takalistolla ja sieltä jonkinlaiseen
vuokralaishuoneeseen, jonka Duane oli valmistanut piilopaikakseen.

Duane ilahtui kovin Jurgiksen nähdessään; hän sanoi olevansa vallan
pennitönnä ja odottaneensa Jurgista, joka voisi avustaa häntä
rahanhankkimisessa. Hän selitti tälle koko suunnitelmansa -- hän
itse asiassa kertoili Jurgikselle koko päivän tämän suurkaupungin
rikollisten elämästä ja opetti hänelle, miten hänkin voisi hankkia
jokapäiväisen leipänsä liittymällä heidän joukkoonsa. Talvi kävisi
hänelle vaikeaksi kipeän käsivartensa ja poliisin nykyisen vilkkaamman
toimeliaisuuden takia; mutta niin kauvan kuin hän ei ollut joutunut
tositekemisiin viimemainitun kanssa, voi hän varovaisuutta noudattaen
olla jotenkin varma turvallisuudestaan. Täällä "pappa Hansonin" luona
(joksi rikoksellisten tyyssijaa kutsuttiin) voi hän elää täysin
turvallisesti, sillä "pappa" itse oli "puhdaskarvainen" -- hän piti
vuokralaistensa puolta niin kauan kuin nämä säännöllisesti maksoivat
ja varotti heitä tuntia aikaisemmin, jos tiesi jonkun poliisivartion
kiertelevän läheisyydessä. Myöskin Rosensteg, panttilainaaja, osti mitä
esineitä hyvänsä kolmanneksesta osasta niiden arvosta ja säilytti niitä
piilossa kokonaisen vuoden.

Tässä pikkuruisessa piilopaikassa oli polttoöljykamiini, jolla he
paistoivat illallispalansa ja poistuivat sitte yhdentoista ajoissa
eräästä takaovesta; Duane oli varustettu lyijypampulla. Heidän
tultuaan erääseen hienompaan kaupunginosaan viimemainittu kiipesi ylös
lyhtypaalulle ja sammutti valkean, jonka jälkeen he hiipivät eräille
takaportaille ja vartoivat saalistaan.

Hetken päästä astui ohitse muuan työmies -- ja he antoivat hänen
poistua. Jonkun ajan kuluttua he kuulivat poliisin raskaat, tahdikkaat
askeleet ja vartoivat henki kurkussa, kunnes hän oli hälvennyt
kuulumattomiin. Viluisina ja puoleksi jäätyneinä he vartoivat runsaan
neljännestunnin -- kunnes jälleen kuului nopeita askeleita. Duane
töykkäsi Jurgista kylkeen, ja samassa tuokiossa kuin mies kulki ohitse,
nousivat he pystyyn. Duane hiipi hiljaa kuin varjo hänen jälkeensä, ja
silmänräpäystä myöhemmin Jurgis kuuli kumean läjähdyksen ja tukahutetun
huudon. Hän oli vain joitakuita askeleita taempana, ja hän säntäsi
esiin pitelemään miehen suuta kiini, samalla kun Duane sopimuksen
mukaan vangitsi tämän käsivarret. Mutta uhrilla ei enää ollut
hituistakaan pontta ruumiissaan, ja hän oli kaatumaisillaan katuun,
jonka vuoksi Jurgiksen täytyi kauluksesta pidellä häntä pystyssä,
sill'aikaa kun toinen nopein käsin tutkiskeli hänen taskujaan.
Duane repi hänen päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, ensin
päällystakin, sitte nutun ja viimeksi liivin, tutkien niitä ulko- ja
sisäpuolelta ja samalla siirtäen niiden sisällyksen omiin taskuihinsa.
Kun hän viimein oli tunnustellut miehen sormia ja kaulahuivia, kuiskasi
hän: "Siin' on kaikki!" -- jonka jälkeen he laahasivat uhrinsa
takaportaisiin ja poistuivat paikalta ripein askelin kumpikin taholleen.

Duane tuli ensin yhtymäpaikalle, ja Jurgis tapasi hänet tutkimassa
"saalista". Siihen kuului m.m. kultakello perineen ja metaljonkineen,
hopeinen kynänvarsi ja tulitikkulaatikko, kourallinen pikkurahaa ja
lopuksi nimikorttikotelo. Viimemainitun Duane avasi kuumeisin sormin
-- se sisälsi kirjeitä ja pankkiosotuksia, kaksi teatteripilettiä ja
vihdoin viimein eräässä sisäosassa tukullisen setelirahoja. Hän laski
ne yksitellen -- niitä oli yksi kahdenkymmenen, viisi kymmenen, neljä
viiden ja kolme yhden dollarin seteliä. Duane hengähti syvään. "Tämä
pelastaa meidät!" sanoi hän.

Vielä tarkemmin tutkittuaan he polttivat nimikorttikotelon
sisällyksineen sekä erään pienen tytön valokuvan, joka oli
metaljongissa. Sitte vei Duane kellon ja korut panttilainakonttoriin ja
palasi kuusitoista dollaria kourassaan. "Se vanha roisto sanoi kotelon
olleen täynnä setelejä", virkkoi hän. "Se on valetta, mutta hän tietää
minun nykyisin tarvitsevan rahoja."

He jakoivat saaliin keskenään, ja Jurgis sai osalleen kuusiviidettä
dollaria ja vähän pikkurahoja. Hän pani vastaan sanoen sen olevan liian
paljon, mutta toinen vaati tasanjakoa. Hän sanoi ansion olleen hyvän,
paremman kuin tavallisesti.

Noustuaan ylös aamusella meni Jurgis ostamaan sanomalehden;
rikoksellisten suurimpia huveja oli saada lukea teostaan päivää
jälkeenpäin. "Minulla oli kerran toveri, joka aina teki niin",
huomautti Duane nauraen -- "kunnes hän luki lehdestä jättäneensä
kolmetuhatta dollaria uhrinsa liivin sisäpuoliseen taskuun!"

Ryöstöstä oli sanomalehdessä puolen palstan mittainen selonteko --
lehden mielestä oli sen suorittanut kokonainen rosvojoukkio, joka piti
seudulla asuntoaan, sillä tämä oli kolmas ryöväys samalla viikolla,
josta poliisin ei ollut onnistunut ottaa selvää. Uhri oli erään
vakuutuslaitoksen asiamies, joka oli kadottanut puolitoistasataa
dollaria vieraita rahoja. Hän oli onneksi antanut ommella nimensä
paitaansa, muuten ei hänestä olisi oltu päästy selville. Ryövääjät
olivat iskeneet häntä niin kovaa, että hän oli saanut aivotäräyksen;
hän oli myöskin ollut puolittain jäätynyt löydettäessä ja menettänyt
kolme sormea oikeasta kädestään. Yritteliäs uutistenurkkija oli
ilmottanut kaikki nämä uutiset hänen perheelleen ja kuvasi lehdessä,
miten ne vastaanotettiin.

Kun tämä oli Jurgiksen ensi yritys rikollisella alalla, aiheutti
uutinen luonnollisesti hänessä hätää ja pelkoa; mutta hänen toverinsa
nauroi hänen tuskautumiselleen -- niin juuri piti leikin käymänkin
hänen mielestään, eikä sitä voinut auttaa. Ajan pitkään ei Jurgis
tulisi sellaisessa yrityksessä mietiskelemään enemmän kuin ennen härkää
otsaan nuijatessaan. "On aina kysymys jommankumman meidän nahasta, ja
minä joka kerta otan sen toisen lukuun", sanoi hän.

"Siitä huolimatta," arveli Jurgis, "hän ei ollut tehnyt meille
hiukkaakaan haittaa."

"Hän on tehnyt sitä jollekin toiselle niin paljon kuin hän vain on
voinut, siitä saat olla varma", sanoi hänen toverinsa.

Duane oli jo selittänyt Jurgikselle, että jos joku heidän ammatistaan
tulisi tunnetuksi, olisi tällä täysi työ välttyessään joutumasta
poliisin kynsiin. Senvuoksi olisi parempi, että Jurgis pysyisi syrjässä
eikä koskaan näyttäytyisi julkisesti toverinsa kanssa. Mutta Jurgis
väsyi pian kurkkimaan piilossa. Muutamien viikkojen kuluttua hän tunsi
itsensä jälleen terveeksi ja rupesi käyttämään murtunutta kättään, ja
silloin hän ei enää voinut pidättyä toimettomuudessa sen kauvempaa.
Duane, joka oli tällävälin tehnyt joitakuita urotekoja omin apuinsa
ja solminut rauhan viranomaisten kanssa, toi nyt Marien, pienen
ranskattarensa, asuntonsa; mutta tämäkään syötti ei tehonut pitkältä,
ja vihdoin täytyi Duanen taipua ja saattaa Jurgis peliluoliin, joissa
ammattikunnan pylväät pitivät tyyssijaansa.

Ja sillä tapaa pääsi Jurgis vilahdukselta silmäämään Chikagon
hienomman rikoksellisen maailman elämään. Kaupunki, jonka omisti
liikemiehistä muodostunut harvainvalta ja jota kansa nimellisesti
hallitsi, tarvitsi tietystikin suuren määrän apujoukkoja vallanjaon
aikaansaamiseksi. Kaksi kertaa vuodessa, kevät- ja syksyvaalien
aikaan, päästivät liikemiehet miljooneja dollareja hajautumaan näiden
apujoukkojen kesken; kokouksia pidettiin ja taitavia kansanpuhujia
vuokrattiin, soittokunnat soittelivat ja raketit räiskyivät,
vaununlastittain lentokirjasia ja aamittain väkijuomia jaettiin
kansalle, ja kymmentuhansittain ostettiin ääniä paljaalla rahalla.
Ja näitä apujoukkoja saatiin tietysti ylläpitää koko vuosi umpeensa.
Johtajat ja järjestäjät saivat ylläpitonsa suoraan liikemiehiltä --
raatiherrat ja kongressin jäsenet lahjuksien muodossa, virkamiehet
vaaliliittorahastosta, lakimiehet ja asianajajat palkkojen varjolla,
sanomalehdentoimittajat runsaan ilmottelun muodossa. Syvät rivit
sen sijaan työnnettiin kaupungin niskoille taikka saivat ne elää
suorastaan kansan kustannuksella. Olihan olemassa poliisilaitos,
palolaitos, vesijohtolaitos ja paljon muita kunnallisia virastoja,
joiden jäsenet päälliköstä hamaan juoksupoikaan saakka tässä muodossa
nauttivat palkkiota puolueelleen tekemistään palveluksista; ja niille
joukoille, joita ei virastoihin voitu ottaa, oli paheen ja rikoksen
tie auki -- tilaisuutta oli runsaasti raiskaamiseen, pettämiseen,
ryöstämiseen ja varastamiseen. Laki kielsi sunnuntaitarjoilun; ja
tämä seikka jätti kapakoitsijat poliisin armoille ja teki molempien
yhteenliittymisen välttämättömäksi. Laki kielsi ammattihaureuden;
ja tämä seikka veti "tytöt" mukaan leikkiin. Samoin oli laita
pelihuoneiden ja vedonlyöntipaikkojen pitäjäin ja samoin minkä hyvänsä
miehen ja naisen laita, joka omalla arvokkaalla persoonallaan tahi
muita ostamalla voi lisätä puolueen apujoukkoja: vääränrahantekijän
ja katurosvon, taskuvarkaan ja murtovarkaan, varastetun tavaran
säilyttäjän, väärennetyn maidon ynnä pilautuneen lihan ja hedelmäin
kaupittelijain, terveydelle vaarallisten vuokrakasarmien omistajan,
puoskarin ja koronkiskurin, kerjäläisen ja katukaupustelijan,
ammattipainijan ja säännöllisen tappelupukarin, parittelijan, valkosen
orjakauppiaan ja nuorten tyttöjen ammattiviettelijän laita. Kaikki
nämä mädännyksen levittäjät pitivät keskenään kiinteästi yhtä ja
olivat liittyneet veriveljeyteen politikoitsijain ja poliisin kanssa;
olipa sangen tavallista, että he olivat viimemainittujen kanssa
vallan sama henkilö -- poliisitarkastaja esim. voi olla sen porttolan
omistaja, jota hän näön vuoksi oli tarkastavinaan, ja politikoitsija
voi saada toimeentulonsa kapakanpitämisestä. Vaalitaistelun aikana
kaikki paheen ja rikoksen yhdyskunnat liittyivät yhteen yhdeksi
ainoaksi yhdyskunnaksi, ja ne voivat miltei täsmälleen ennustaa miten
heidän piirinsä tulisi äänestämään ja muuttaa vaalin tulokset vallan
toisellaisiksi vajaan tunnin sisään.

Kuukausi sitten Jurgis oli ollut kuolemaisillaan nälkään; ja nyt oli
hän aivan kuin taika-avaimella avannut itselleen pääsyn maailmaan,
jossa kaikkea elämän hyvyyttä oli yltäkyllin tarjona. Ystävänsä avulla
hän tutustui erääseen irlantilaiseen nimeltä "Buck" Halloraniin, joka
"työskenteli" politiikan alalla ja tunsi hyvin kaikki asiat. Mies
puheli Jurgikselle ensin hetkisen yhtä toista ja ilmaisi hänelle sitte
pienen suunnitelman, jonka mukaan työmieheltä näyttävä henkilö voi
vaivatta ansaita rahaa; mutta se oli vain heidän molempien keskeinen
asia ja pidettävä salassa. Jurgis suostui ehdotukseen, ja toinen otti
hänet samana iltapäivänä (päivä oli lauvantai) mukaansa erääseen
paikkaan, jossa kaupungin työmiehille maksettiin heidän palkkansa.
Rahastonhoitaja istui pienessä kojussa edessään korkea kasa rahaerillä
täytettyjä kirjeenkuoria ja turvanaan kaksi poliisia. Jurgis astui
esiin sopimuksen mukaan ja ilmoitti nimen "Mikael O'Flaherty" sekä
sai yhden kirjekuorista, jonka vei eräässä läheisessä kapakassa
istuvalle Halloranille. Sitte hän meni takasin ja ilmotti uuden nimen
"Johann Schmidt" ja vielä kolmannen kerran esiytyen nimellä "Sergei
Reminitsky". Halloranilla oli listaan merkittynä joukko sepitettyjä
työmiesnimiä, ja Jurgis nosti kunkin kohdalta palkan. Tästä hyvästä
hän sai palkakseen viisi dollaria sekä tiedon, että hän voi ansaita
joka lauvantai yhtä paljon, jos vain piti suunsa kiini asiasta. Jurgis
ei ollutkaan mikään lörppökello ja pääsi täten pian "Buck" Halloranin
läheiseksi uskotuksi, joka hänet esitti muillekin miehenä johon voi
luottaa.

Tämä tuttavuus oli hänelle hyödyksi monessa muussakin suhteessa; ennen
pitkää Jurgis keksi mitä "vaikutusvalta" oikeastaan merkitsi ja miksi
hänen päällysmiehensä Connor ynnä tuo tappelunhaluinen kapakanisäntä
olivat voineet aiheuttaa hänen vangitsemisensa. Eräänä iltana pantiin
toimeen tanssiaiset "yksisilmäisen Larryn" kunniaksi -- ramman miehen,
joka soitti viulua muutamassa "ensi luokan" porttolassa Clark Streetin
varrella ja oli sukkelan päänsä ja kielensä takia suuresti suosittu
henkilö näissä piireissä. Ne pidettiin eräässä suuressa tanssisalissa
ja tarjosivat hyvän tilaisuuden kaupungin elostelevalle maailmalle
intohimoiseen riehuntaan. Jurgis oli läsnä ja menetti miltei järkensä
ylenmääräisestä juopottelemisesta; pian joutui hän erään toisen
miehen kanssa riitaan tytöstä, ja kun hänen käsivartensa jo oli terve
ja vahva, rupesi hän "puhdistamaan" salia sillä seurauksella, että
hänet viimein vietiin "putkaan". Kun kopit olivat täpösen täynnä
humalaisia ja haisevia rääsyläisiä, kyllästyi Jurgis oloonsa ja
lähetti sanan Halloranille. Tämä kävi piiripäällikön puheilla ja
sai hänen vapauttamaan Jurgiksen vankilasta vielä kello 4 aamulla
telefonitietä. Kun Jurgis kutsuttiin poliisioikeuden eteen samana
aamupäivänä, oli piiripäällikkö jo kertonut asiasta poliisisihteerille
ja ilmottanut Jurgiksen olevan "rehti" miehen, joka oli käyttäytynyt
hiukan varomattomasti. Seurauksena oli, että Jurgis tuomittiin kymmenen
dollarin sakkoon ja maksamaan se "vast'edes" -- mikä merkitsi, ettei
hänen tarvinnut sitä lainkaan suorittaa, jollei kenenkään pistänyt
päähän ottaa siitä vastaisuudessa selvää ja lukea asia hänelle
vahingoksi.

Sen väen keskuudessa, jonka kanssa Jurgis nykyään seurusteli,
arvosteltiin rahoja vallan toisella tavalla kuin Packingtownissa; ja
kuitenkin hän omituista kyllä joi paljon vähemmän kuin työmiehenä
ollessaan. Liikarasitus ja toivottomuus eivät enää kiusanneet
häntä siihen; hänellä oli nyt jotakin, jonka hyväksi voi elää ja
työskennellä. Hän piankin älysi, että selvilläpäin ollessa hänelle
avausi aina uusia näköaloja, ja ollen luonteeltaan työteliäs mies hän
ei ainoastaan itse pysynyt selvänä, vaan piti pystyssä ystävänsäkin,
joka oli melkoisesti taipuvaisempi viiniin ja naisiin kuin hän itse.

Yksi asia johti toiseen. Eräässä kapakassa, jossa Jurgiksella oli
tapana kohdata "Buck" Halloran, istui hän kerran iltamyöhänä Duanen
kanssa, kun muuan "maalaismatkustaja" (jonkun suuren maaseutuliikkeen
asiamies) tuli sisään enemmän kuin puolittain humalaisena. Salissa
ei ollut heitä paitsi ketään muita kuin isäntä, ja kun mies jälleen
lähti ulos, seurasivat Jurgis ja Duane häntä. Mies poikkesi pian
syrjäkadulle, ja heidän tultuaan eräälle pimeälle kohdalle, jonka yli
kulki ilmarata ja jonka varrella oli muuan vielä asumaton rakennus,
hiipi Jurgis hänen eteensä ja pani revolverin hänen nenänsä alle,
sillä aikaa kun Duane hattu painettuna syvälle silmille kopeloi hänen
taskujaan nopein sormin. He saivat hänen kellonsa ja setelimyttynsä
ja olivat jo kadonneet kulman taa ja palanneet kapakkaan, ennenkun
uhri ennätti huutaa useamman kuin yhden kerran. Kapakoitsija, joka
oli samassa juonessa, piti kellarinovea avoinna heille, niin että
he pääsivät muuatta salakäytävää pitkin pujahtamaan naapuritalossa
olevaan porttolaan. Tämän talon katolta oli pääsy kolmeen muuhun
samallaiseen paikkaan etäämpänä kaupungissa. Tällaisia takateitä voivat
moisten paikkojen vieraat hyvin helposti kadota poliisitarkastuksen
tapahtuessa; ja ne olivat myöskin välttämättömiä apukeinoja, kun oli
saatettava joku tyttö turvallisempaan paikkaan. Tuhansittain sellaisia
raukkoja saapui maaseudulta Chikagoon ja vastasi sanomalehtien
ilmoituksiin "palvelijattarista" ja "tehtaantytöistä" sekä joutui
väärien välitystoimistojen kautta porttoloihin ahdetuiksi. Tavallisesti
riitti heidän "taltuttamisekseen" se, että heidän vaatteensa
riistettiin heiltä, mutta välistä piti heidät huumata ja pitää
sisäänsuljettuina viikkomääriä; ja sillä välin sähköttivät heidän
vanhempansa poliisille ja saapuivat itsekin ottamaan selvää, miksei
kadonneita tyttöjä löydetty. Toisinaan he eivät tyytyneet vähempään
kuin että itse saivat tutkia läpikotasin ne paikat, missä näiden viime
jälet oli keksitty.

Avuliaisuudestaan tässä pikku asiassa sai isäntä kaksikymmentä
niistä sadastakolmestakymmenestä dollarista, jotka ystävämme olivat
anastaneet; ja tämä tunnustus saattoi tietystikin heidät hyviin
väleihin hänen kanssaan. Joku päivä myöhemmin hän tutustutti
heidät erääseen juutalaiseen nimeltä Goldberger, joka oli sen
"urheiluliikkeen" "asiamies", missä he olivat pysytelleet piilossa.
Pari lasia tyhjennettyään Goldberger rupesi hetkisen epäröityään
kertomaan, miten hän oli joutunut paraasta tytöstä riitaan erään
ammattipelaajan kanssa, joka oli iskenyt häntä nyrkillä kalloon. Mies
oli muukalainen Chikagossa, ja jos hänet jonain päivänä tavattaisiin
pää murskana kadulla, ei se kiinnittäisi kenenkään huomiota. Jurgis,
joka tähän aikaan ilolla olisi murskannut päät kaikilta Chikagon
ammattipelaajilta, kysyi mitä hän mahdollisesti saisi palkinnoksi
osallisuudestaan asiassa; ja silloin juutalainen kävi vielä
puheliaammaksi ja sanoi saaneensa muutamia "vihjauksia" New Orleansin
kilpa-ajoista poliisipiiripäälliköltä itseltään, jonka hän kerran
oli pelastanut pahasta pulasta ja joka oli "suhteissa" erään suuren
hevosomistajain liiton kanssa. Duane käsitti heti paikalla, mutta
Jurgikselle piti selittää koko suunnitelma perinpohjin, ennenkun hän
voi käsittää sellaisen yrityksen koko merkityksen.

Oli nimittäin muodostunut jättimäinen Kilpa-ajotrusti. Sillä oli
puolellaan lakiasäätävät kokoukset kaikissa niissä valtioissa,
joissa ne liikettään harjotti; se oli ostanut itselleen monta suurta
sanomalehteä ja taivutti niiden avulla yleistä mielipidettä puolelleen
-- tuskinpa oli koko maassa mitään valtaa, joka olisi sille kiistassa
puoliaan pitänyt, jollei mahdollisesti Vedonlyöntitrusti. Se rakennutti
itselleen mahtavia kilpa-ajoratoja ympäri maata, ja suunnattoman
auliilla varustuksillaan houkutteli se yleisöä niihin, jonka jälkeen
se toimeenpani tavattomia rahapelejä, joiden avulla anasti itselleen
satoja miljooneja dollareja vuosittain. Kilpa-ajot olivat ennen olleet
urheilua, mutta nyt niistä oli tullut suurenmoinen tapa liikehuijausta;
hevosta voitiin "tohtoroida" jos jollakin keinolla, harjoittaa liian
paljon tai liian vähän; se voitiin saada kompastumaan, laukkaamaan
tai varastamaan missä tuokiossa hyvänsä -- tahikka voi sen tasaisen
juoksun keskeyttää iskemällä sitä ratsuruoskalla, kun yleisö vain
luuli tätä keinoa epätoivoiseksi yritykseksi päästä eturintamaan.
Oli monia kymmeniä samallaisia keinoja, ja välistä käyttivät niitä
omistajat, ansaiten kokonaisia rikkauksia niillä, välistä taas ajajat
ja harjoittajat, toisinaan syrjäisetkin -- mutta useimmiten niiden
käyttäjinä olivat trustin johtajat. Nyt olivat esim. kohta käsillä
New Orleansin suuret talvikilpailut, ja muuan liittokunta teki joka
päivälle ohjelman etukäteen, ja sen asiamiehet kaikissa pohjoisemmissa
kaupungeissa "lypsivät" vedonlyöntihuoneissa. "Vihjaus" tuli
telefonitietä salaisten merkkien muodossa vähää ennen jokaista ajoa;
ja jok'ainoa, joka voi päästä salaisuudesta osalliseksi, tuli varmasti
varakkaaksi mieheksi. Jollei Jurgis uskonut tätä, niin voi hän koettaa
kerran onneaan, neuvoi pikku juutalainen -- he voisivat esim. tavata
jälleen toisensa huomenna jossakin määrätyssä talossa ja miettiä asiaa.
Jurgis oli jo halukas, Duanesta puhumattakaan; ja niinpä he huomenissa
lähtivät erääseen ensi luokan vedonlyöntipaikkaan, jossa välittäjät
ja kauppiaat pelasivat (yhdessä ylhäisön naisten kanssa suletussa
huoneessa), panivat kymmenen dollaria erään "Musta nainen" nimisen
hevosen nimelle, kuusi yhtä vastaan, ja voittivat. Näin arvokkaasta
salaisuudesta he olisivat murskanneet kuinka monta kalloa tahansa --
mutta huomenissa ilmoitti Goldberger heille, että hänen kilpakosijansa
oli saanut vihiä siitä mikä häntä odotti ja pudistanut Chikagon tomun
jaloistaan.

Tällaiseen toimintaan liittyi monenlaisia onnenvaiheita, mutta aina
sillä sentään hankki jokapäiväisen leipänsä, vaikkapa se välistä
tarjoutuikin vankilanruuan muodossa. Varhain keväällä tapahtuivat
valtiolliset vaalit, jotka tiesivät lisäytynyttä hyvinvointia
"apujoukoille". Jurgis, joka kuleskeli ympäriinsä pelihuoneissa ja
kapakoissa y.m.s. paikoissa, tapasi niissä molempain puolueitten
sokeita kannattajia, ja näiden jutteluista oppi hän tuntemaan
valtiollisen vehkeilyn kaikki mutkat ja koukut sekä miten hän paraiten
voi olla hyödyksi vaalitaistelussa. "Buck" Halloran oli demokraatti,
ja senvuoksi tuli Jurgiksestakin demokraatti; mutta hän ei ollut
mikään jyrkkä puoluemies -- republikaanitkin olivat mikäli hän tunsi
kelpo tovereja, ja olisi heillä seuraavissa vaaleissa kosolta rahoja
käytettävänään. Viime vaaleissa olivat republikaanit maksaneet neljä
dollaria ääneltä, kun demokraatit olivat antaneet vain kolme; ja
"Buck" Halloran istui muuanna iltana ja pelasi korttia Jurgiksen ja
erään toisen miehen kanssa, joka kertoi Halloranille, että hän oli
saanut toimekseen vallata seitsemänneljättä äskettäin maahan tullutta
italialaista puolelleen ja ostaa heidän äänensä ja miten hän oli
sattunut yhteen erään republikaanien asiamiehen kanssa, joka oli
ollut vallan samalla asialla; ja miten he olivat sopineet keskenänsä
siten, että italialaiset jaettaisiin kahteen joukkoon, joista toinen
äänestäisi demokraattien ja toinen republikaanien ehdokkaan puolesta.
Tästä hyvästä saivat "uhrit" lasin olutta mieheen, ja loput rahoista
työnsivät molemmat oveliaat värvääjät omiin taskuihinsa.

Vähän aikaa tämän jälkeen Jurgis, joka oli väsynyt rikoksellisen
elämän moniin kirjaviin vaiheisiin ja vastuksiin, arveli paraaksi
ruveta "valtiolliseksi" mieheksi. Juuri tähän aikaan oli poliisivallan
ja rikoksellisten keskinäinen liitto tullut paljastetuksi ja
herättänyt julkista paheksumista ja mieltenkuohua. Sillä rikollisten
maailmassa oli suurilla liikemiehilläkin hiukan suoranaista osaa --
oma "haaraosastonsa", kuten tuota poliisin suojelemaa turmiollista
toimintaa kutsuttiin. Eräänä yönä sattui että Jack Duane, juuri
koettaessaan murtautua erään kauppaliikkeen rahakaappiin, joutui
yövartijan käsiin ja jätettiin poliisin huostaan; mutta konstaapeli,
joka tunsi hänet hyvin, päästi omalla vastuullaan hänet karkuun.
Siitä syntyi sanomalehdissä sellainen huuto, että Duanea piti ruveta
kaikin voimin takaa-ajamaan, ja hänen vain töin tuskin onnistui paeta
kaupungista.

Ja juuri saman hämmingin aikana tuli Jurgis tutuksi erään Harper
nimisen miehen kanssa, jonka hän tunsi Brownin tehtaan yövartijaksi --
samaksi henkilöksi, joka oli tehnyt hänestä Yhdysvaltain kansalaisen
ensi vuonna hänen teurastamoihin tulonsa jälkeen. Tämä oli hyvin
huvitettu yhteensattumisesta, mutta ei enää tuntenut Jurgista --
hänellä oli aikoinaan ollut tekemistä niin monen "kukkopojan" kanssa,
kuten hän sanoi. Hän istui eräässä tanssihuoneustossa Jurgiksen
ja Halloranin kanssa muuanna yönä kello yhteen tai kahteen saakka
ja kertoili uutta ja vanhaa. Hänellä oli pitkä juttu kerrottavana
riidastaan osastonsa ylipäällysmiehen kanssa sekä miten hän nyt
oli hyvä työmies ja kelpo ammattiyhdistyksen jäsen. Vasta muutamia
kuukausia jälkeenpäin Jurgis ymmärsi riidan olleen vain sepitetyn
ja että Harper itse asiassa nautti palkkaa kaksikymmentä dollaria
kuukaudessa siitä hyvästä, että ilmaisi tehtaan johtokunnalle, mitä
ammattiyhdistyksen keskuudessa tapahtui. Teurastomoissa olivat tähän
aikaan kiihkeät yllyttäjät panneet mielet kuohumaan, sanoi mies, puhuen
kuten hyvän ammattiyhdistysmiehen sopii. Packingtownissa oli kansa
kärsinyt jo tarpeekseen, ja näytti siltä kuin lakko voisi puhjeta minä
päivänä hyvänsä.

Näiden keskustelujen jälkeen mies tiedusteli Jurgiksen persoonallisia
olosuhteita sillä seurauksella, että hän joitakuita päiviä myöhemmin
teki tälle tärkeän ehdotuksen. Hän ei tosin ollut aivan varma asiasta,
mutta luuli voivansa hankkia hänelle vakinaisen palkan, jos Jurgis
tulisi hänen mukanaan Packingtowniin ja tekisi mitä hän sanoi, mutta
muuten pitäisi suunsa visusti kiini. Eräitten valtiollisten tarkotusten
vuoksi olisi Jurgiksen ruvettava jälleen työskentelemään teurastamoissa.

Harper -- "Bush" Harper -- oli Mike Scullyn, teurastamopiirin
demokraattisen puoluejohtajan, oikea käsi, ja päällikkönsä asioita hän
nytkin kävi. Mike Scully oli tulevissa vaaleissa vaikeassa asemassa,
joka pakotti hänen leikkimään kaksoispeliä. Hänen puolueensa ehdokkaana
"aldermanin", kaupunginhallituksen jäsenen virkaan oli muuan rikas
juutalainen oluenpanija, jonka kanssa hän itse oli riidassa tärkeistä
ja tuottavista maa-alueista Packingtownissa. Tämän miehen valitseminen
kaupunginhallitukseen oli samaa kuin Scullyn asian menetys; ja
senvuoksi viimemainittu ryhtyi toimimaan puolueensa selän takana. Hän
ehdotti kaikessa salaisuudessa republikaaneille, että vastaehdokkaaksi
vaarallista juutalaista vastaan asetettaisiin muuan Scullyn tosin
tuntematon, mutta hyvä ystävä nimeltä Scotty Doyle, jolla tätä
nykyä oli keilinasettajan vaatimaton toimi eräässä Ashland Avenuen
ravintolassa. Tällainen itsessään mitätön uusi alderman voisi paraiten
ajaa sekä republikaanien että Scullyn asioita kaupunginhallituksessa.
Vastalahjaksi republikaanit lupasivat olla asettamatta omaa ehdokasta
ensi vuoden vaaleissa, jolloin Scully aikoi itse asettua aldermanin
ehdokkaaksi.

Tämän uuden ehdokkaan läpiajamiseksi nyt Jurgiksenkin tuli toimia
teurastamoalueella. Ehkäpä ei säännöllinen työ alussa häntä suuresti
miellyttäisikään, sanoi Harper, mutta hän saisi palkkansa sekä kaikki
sivutulot, mitä hänen asemansa puoluekiihottajana tuottaisi hänelle.
Hän toimisi jälleen ammattiyhdistyksessä ja voisi ehkä kohota samaan
asemaan kuin Harperilla oli. Jurgis tulisi tietysti tuntemaan sadottain
miehiä, jotka tulisivat äänestämään hänen ehdotuksensa mukaan, ja
republikaaneilla oli johtajansa ja asiamiehensä, jotka antaisivat
hänelle tehokasta apua. He voisivat aivan varmaan hankkia itselleen
vankan enemmistön vaalipäivänä.

Kuultuaan Harperin esityksen loppuun asti kysyi Jurgis: "Mutta miten
voin saada työtä Packingtownissa? Minähän olen 'mustassa kirjassa'."

Tälle puheelle "Bush" Harper nauroi. "Sen asian kyllä selvitän", sanoi
hän.

Ja toinen vastasi: "No, olkoon menneeksi; minä olen teidän miehenne."

Ja niinpä kävi, että Jurgis palasi takasin teurastamoihin ja tuli
esitetyksi piirin valtiolliselle johtajalle, Chikagon pormestarin
etevimmälle liittolaiselle. Se oli Mike Scully, joka myös omisti
Packingtownin tiilitehtaat ja roska-aineiden kaatopaikan ja
jäälammikon. Se oli Scully, jota Jurgis olisi saanut syyttää siitä
kurjasti lasketusta kadusta, jolle hänen lapsensa oli hukkunut; Scully
se vaikutusvoimallaan oli asettanut virkaan sen poliisituomarin, joka
oli hänet ensiksi lähettänyt vankeuteen; Scully se oli pääosakas siinä
asunto-osakeyhtiössä, joka oli myynyt hänelle hänen kurjan talonsa ja
sitte ottanut sen pois häneltä. Mutta kaikesta tästä Jurgiksella ei
ollut aavistustakaan -- yhtä vähän kuin siitä, että Scully oli vain
välikappale tehtaanomistajien käsissä. Hänen silmissään Scully oli
mahtavin valta, "suurin" mies minkä hän konsanaan oli kohdannut.

Se oli pieni, kuivettunut irlantilainen, jonka kädet vapisivat. Hän
lyhyesti kuulusteli Jurgista, vaanien häntä pienillä, terävillä
rotansilmillään ja muodostaen itselleen käsityksen hänestä; sitte hän
antoi hänelle kirjelapun vietäväksi Mr. Harmonille, eräälle Durhamin
johtavista miehistä. Se sisälsi:

"Tämän tuoja, Jurgis Rudkus, on minun erityinen ystäväni, ja olisin
kiitollinen jos voisitte hankkia hänelle hyvän paikan tärkeiden syitten
vuoksi. Hän on kerran käyttäytynyt varomattomasti, mutta toivon teidän
olevan välittämättä siitä."

Mr. Harmon katsahti ylös lukiessaan kirjettä.

"Mitä tarkottaa 'varomaton käyttäytymisenne'?" hän kysyi.

"Olin pantu 'mustaan kirjaan'", Jurgis vastasi.

Toinen rypisti otsaansa. "Pantu 'mustaan kirjaan'!" hän toisti. "Mitä
sillä tarkotatte?"

Ja Jurgis punehtui hämillisenä. Hän oli unohtanut, ettei mitään mustaa
kirjaa ollut löytynytkään.

"Niin -- se tarkottaa -- että minun oli vaikea saada paikkaa," sopersi
hän.

"Mistä se johtui?"

"Minä jouduin riitaan erään päällysmiehen kanssa -- en oman
päällysmieheni -- ja löin häntä."

"Ymmärrän," sanoi toinen ja mietti hetkisen.

"Minkälaista työtä tahdotte?" kysyi hän sitte.

"Minkälaista hyvänsä", Jurgis vastasi; "mutta minä taitoin toisen
käsivarteni viime talvena, niin että minun pitää olla varovainen."

"Sopisiko yövartijan toimi?"

"Se ei kelpaa. Tahdon olla toverien joukossa öisin."

"Ymmärrän -- politiikkaa! No hyvä; tahtoisitteko ruveta puhdistamaan
sianruumiita?"

"Se käy laatuun, herra," sanoi Jurgis.

Ja siten tuli Jurgis sianteurastomoon -- samaan paikkaan, minne hän
aikoinaan oli mennyt selkä kourussa kerjäämään työtä. Nyt hän astui
sisään varmoin askelin ja hymyili itsekseen nähdessään päällysmiehen
rypistävän otsaansa, kun hänen saattajansa sanoi: "Mr. Harmon määräsi
teidän hankkimaan tälle miehelle työtä". "Boss" ei ollut siihen
tyytyväinen, sillä hänen osastonsa tulisi sillä tapaa miehiä täyteen ja
hänen toiveensa "rekordin" saavuttamisesta menisivät hukkaan; mutta hän
vastasi ainoastaan: "Hyvä!"

Täten tuli Jurgiksesta vielä kerran työmies; ja hän etsi heti käsiin
vanhat ystävänsä, meni ammattiyhdistykseen ja rupesi "perkaamaan
maata" Scotty Doylen hyväksi. Doyle oli kerran tehnyt hänelle suuren
palveluksen, selitti hän, ja oli kerrassaan kelpo mies; Doyle oli
itse työmies ja voi edustaa työmiehiä -- miksi he siis antaisivat
äänensä juutalaiselle miljonäärille, ja mitä hittoa olikaan Mike
Scully tehnyt heidän hyväkseen, jotta he aina äänestäisivät hänen
ehdokkaitaan? Tällä välin oli Scully antanut hänelle kirjeen vietäväksi
ammattiyhdistyksen republikaaniselle johtajalle, ja hän oli käynyt sen
ryhmän pakeilla, jonka kanssa hänen oli yhteistoimin työskenneltävä.
Nämä olivat jo vuokranneet suuren huoneuston juutalaisen oluenpanijan
rahoilla, ja joka ilta vei Jurgis uuden tusinan jäseniä "Doylen
republikaaniseen liittoon". Ei kulunut kauvaakaan, ennenkun he jo
toimeenpanivat suuremmoisen vihkimisjuhlan; he olivat vuokranneet
torviseitsikon, joka kulki päristäen pitkin katuja, ja huoneuston
eteen he olivat varustaneet suuren ilotulituksen paukkupommineen ja
punasine lyhtyineen; suuri ihmispaljous oli virrannut paikalle ja kaksi
täpösen täyteen ahdettua kokousta oli pidetty -- niin että kalpea ja
vapiseva ehdokas sai kolmen tunnin ajan yhtäpäätä toistaa puhettaan,
jonka muuan Scullyn aseenkantajista oli kirjoittanut hänelle ja jota
hän kuukauden ajan oli ulkoa opetellut. Illan loistonumero kuitenkin
oli, kun valtion presidenttiehdokas, kuuluisa ja kaunopuheinen
senaattori Spareshanks tuli vartavasten automobiilillaan ajaen
keskustelemaan Amerikan kansalaisen pyhistä etuoikeuksista sekä
amerikkalaisen työmiehen suojelemisesta ja onnellistuttamisesta. Hänen
nerokas puheensa julaistiin kaikissa aamulehdissä, jotka myöskin
tiesivät kertoa kuulleensa että se odottamaton kansansuosio, jonka
republikaanien ehdokas aldermanintoimeen Doyle oli saavuttanut, oli
saattanut demokraattien vaalikomitean johtajan Scullyn repimään
harmaita hiuksiaan.

Viimemainitun kerrottiin käyneen vielä levottomammaksi, kun
"Doylen republikaanisen liiton" jäsenet panivat toimeen suuren
soihtukulkueen, kaikki puettuina punasiin vaippoihin ja hattuihin.
Jokainen äänioikeutettu sai sitäpaitsi rajattomasti olutta ilmaiseksi
-- parasta olutta, mitä minään vaaliaikana oltiin juotu, kuten
koko vaalimiesjoukko omasta kokemuksestaan voi todistaa. Koko
tämän prameuden aikana ja lukemattomissa muissa samanaikaisissa
vaalikokouksissa Jurgis työskenteli väsymättömästi. Hän ei pitänyt
mitään puheita -- lakimiehet ja ammattipuhujat pitivät niistä huolta --
mutta hän auttoi tätä kaikkea järjestämään: hän jakeli lentolehtisiä
ja naulasi ylös vaalijulistuksia, ja kun juhla oli täydessä käynnissä,
hoiti hän ilotulitusta ja oluenanniskelua. Vaalitaistelun aikana kulki
siten monia satoja dollareja juutalaisen oluenpanijan rahoja (joka siis
nerokkaan vaalikepposen kautta sai kustantaa kilpailijansa kemut) hänen
käsiensä lävitse, ja hän hoiti niitä miltei lapsellisen liikuttavalla
huolella. Mutta viimein sai hän tietää herättäneensä muiden "poikain"
tyytymättömyyttä, kun ei ollut sallinut heidän saada osaansa saaliista.
Tämän jälkeen Jurgis teki paraansa heidän tyydyttämisekseen, ja pian
hän keksi moisen vaalitaistelutynnörin kaikki ylimääräiset tapinreijät.

Myöskin Mike Scully oli häneen tyytyväinen. Vaalipäivänä Jurgis
oli ylhäällä kello neljä aamulla hankkimassa ääniä; hänellä oli
ajettavanaan kahden hevosen vetämät vaunut, joilla hän kulki talosta
taloon kerätäkseen ystäviään ja viedäkseen heitä vaaliuurnalle. Hän
äänesti omasta puolestaan puolisen tusinaa kertaa ja sai muutamia
ystävistään äänestämään yhtä monesti. Hän kuletti sinne parven
toisensa jälkeen kaikkein vereksimpiä vastatulijoita -- litvalaisia,
puolalaisia, böömiläisiä ja slovakkeja -- ja saatettuaan nämä yhdelle
vaaliuurnalle, jätti hän ne erään toisen vaalikiihottajan haltuun,
joka vei ne toiseen äänestyspaikkaan. Kun Jurgis alotti työnsä, antoi
vaalikiihotuksen johtaja hänelle sata dollaria, ja päivän kuluessa
sai hän vielä kolmesti saman määrän, eikä enempää kuin viisikolmatta
joka sadasta pysähtynyt hänen omaan taskuunsa. Loput meni äänestäjien
maksamiseen; ja niinpä kävi, että entinen keilanasettaja Scotty Doyle
valittiin kaupungin aldermaniksi liki tuhannen äänen enemmistöllä --
jonka jälkeen Jurgis riemuissaan hankki itselleen hirvittävän humalan.
Miltei kaikki muutkin Packingtownin asujamista tekivät samaten --
niin rajaton oli yleinen ilo sen tapahtuman takia, että kansansuosima
hallitus oli voittanut ja röyhkeät miljoonanomistajat olivat kärsineet
musertavan tappion!



XXVI LUKU.


Vaalien jälkeen Jurgis jäi Packingtowniin ja jatkoi työtään.
Kiillotustyötä poliisin ja rikoksellisten yhteistoimintaa vastaan
kesti yhä vielä, niin että hän katsoi viisaimmaksi pysyä tätä nykyä
syrjässä. Hänellä oli lähes kolmesataa dollaria pankissa, ja hän olisi
kyllä ansainnut hetkisen lepoakin, mutta hänen työnsä oli helppoa, ja
tottumuksen voimasta hän sitä edelleen jatkoi. Sitäpaitsi sanoi Mike
Scully, jolta hän kysyi neuvoa, että jotakin taasen "hinautuisi" ennen
pitkää.

Jurgis vuokrasi itselleen huoneen muutamassa täyshoitolaispaikassa,
missä hänellä oli joitakuita hyviä ystäviä. Hän oli jo tiedustellut
Anieleä ja saanut tietää Elzbietan muuttaneen alakaupunkiin; mutta
tämän kuultuaan heitti hän heidät mielestään. Hän liittyi erääseen
nuorten, naimattomain miesten "komppiin", jotka joutohetkinään
rakastivat elostella. Jurgis oli jo kauvan sitte luopunut
teurastajapuvustaan, ja "politikoitsijaksi" tultuaan esiytyi hän
irtokauluksella ja räikeänpunasella kaulahuivilla varustettuna. Hän
voi nyt ajatella hiukan pukuaankin, sillä hän ansaitsi keskimäärin
yksitoista dollaria viikossa, joista hän voi käyttää kaksi kolmasosaa
huvituksiin tarvitsematta koskea säästöihinsä.

Väliin hän ajeli joidenkin ystäviensä seurassa alakaupunkiin ja kävi
halvoissa teattereissa ja varieteissa y.m. huvittelupaikoissa, mitä
tunsi. Monissa kohdin Packingtownissa löytyi tilaisuutta vedonlyöntiin
ja toisissa paikoissa oli keiliratoja, joissa hän voi tyydyttää
pelihimoaan. Tilaisuutta oli myöskin kortti- ja kuutiopeliin. Kerran
Jurgis sekautui eräänä lauvautai-iltana muutamaan peliseuraan, jossa
voitti melkoisia summia; ja ollen rohkea ja sitkeä luonteeltaan jäi
hän jälelle, pelin jatkuessa myöhään sunnuntai-iltaan asti, jolloin
hän kaikkiaan oli menettänyt kaksikymmentä dollaria. Lauvantai-illoin
pidettiin tavallisesti myöskin tanssiaisia Packingtownissa; jokainen
tanssija vei "tyttönsä" mukanaan ja maksoi puoli dollaria pääsylipusta
sekä sitäpaitsi useita dollareja illan kuluessa nautituista
juoma-aineista. Nämä juhlat jatkuivat yleensä kello kolmeen tai neljään
aamuyöllä, jolleivät tulleet keskeytetyiksi yleisellä tappelulla.
Koko ajan tanssivat samat parit keskenään, puoleksi tiedottomina
aistillisuudesta ja väkijuomista.

Kohta saikin Jurgis tietää, mitä Scully oli tarkottanut lauseellaan,
että jotakin "ilmautuisi" ennen pitkää. Toukokuussa lakkasi
tehtaanomistajien ja ammattiyhdistysten välinen palkkasopimus olemasta
voimassa, ja uusi sopimus oli tehtävä. Keskusteluja pidettiin, ja
teurastamoissa puheltiin paljon lakosta. Vanha palkkasopimus koski
ainoastaan "harjautuneita" työntekijöitä; mutta teurastamotyömiesten
ammattiyhdistyksessä oli liki kaksi kolmannesta "harjautumattomia".
Chikagossa saivat viimemainitut enimmältä osalta 18 1/2 senttiä
tunnilta, ja ammattiyhdistykset tahtoivat tämän palkan yleiseksi
seuraavana vuonna. Palkka ei lähimaillekaan ollut niin suuri kuin
miltä se näytti -- keskustelujen kestäessä kävivät ammattiyhdistysten
toimimiehet palkkauslistat läpi ja huomasivat että suurin palkka,
mitä oli maksettu, oli ollut neljätoista dollaria viikossa ja vähin
palkka kaksi dollaria ja viisi senttiä; keskimääräinen palkka oli
kuusi dollaria ja viisiseitsemättä senttiä. Eikä tätä summaa voitu
katsoa suinkaan korkeaksi miehelle, jolla oli perhe elätettävänään.
Ottaen lukuun sen seikan, että valmistetun lihan hinta oli viimeisten
viiden vuoden aikana noussut liki 50 prosentilla ja "teurastamattoman"
lihan hinta laskenut melkein saman verran samana aikana, olisi voinut
luulla että tehtaanomistajien olisi hyvin kannattanut maksaa miehilleen
tällaista palkkaa; mutta he eivät olleet lainkaan halukkaat maksamaan
sitä -- he hylkäsivät ammattiyhdistyksen esityksen. Ja näyttääkseen
mitä heillä oli mielessä, alensivat he muutamia viikkoja sopimuksen
lakattua liki tuhannen työmiehen tuntipalkan 16 1/2 senttiin, ja
väitettiinpä vanhan Jonesin lausuneen, että hän kyllä kiristäisi
sen aina 15 senttiin ennenkun taistelu oli lopussa. Maassa oli liki
puolitoista miljoonaa ihmistä, jotka tarvitsivat työtä, ja niistä oli
satatuhatta Chikagossa; ja voivatko kaikkien näiden teollisuuslaitosten
omistajat suvaita, että ammattiyhdistysten johtajat pakottaisivat heitä
suostumaan sopimukseen, jonka mukaan he menettäisivät useita tuhansia
dollareja päivässä kokonaisen vuoden aikana? Ei suinkaan!

Kaikki tämä tapahtui kesäkuussa; ja ennen pitkää esitettiin asia
ammattiyhdistysten keskusvaliokunnassa, joka julisti lakon. Sama
päätös tehtiin kaikissa muissa kaupunkeissa teurastomoliikkeisiin
nähden; ja pian kävi sanomalehdille ja suurelle yleisölle selväksi,
että lihanpuutetta oli odotettavissa. Kaikkia mahdollisia
yhteensovitusehdotuksia tehtiin, mutta tehtaanomistajat olivat
taipumattomia; ja samalla kun nämä yhä alensivat palkkoja, lähettivät
he pois kokonaisia laivanlasteja karjaa ja tuottivat sijaan
vaununlastittain patjoja ja sänkyvaatteita. Nyt oli työmiesten
kärsivällisyys lopussa, ja eräänä iltana lähetettiin ammattiyhdistysten
pääkortteereista sähkösanomia kaikkiin suuriin lihateollisuuden
keskuksiin -- St. Pauliin, Etelä Omahaan, Sioux. Cityyn, Itäiseen
St. Louis'in ja New Yorkiin -- ja seuraavana päivänä päivällisaikaan
50-60,000 työmiestä pani työvaatteet päältään ja marssi pois
tehtaista. Ja siten alkoi suuri "lihalakko".

Jurgis meni päivälliselleen, jonka jälkeen hän lähti Mike Scullyn
puheille. Tämä asui hienossa talossa sellaisen kadun varrella, joka
oli kunnollisesti kivitetty ja saanut valaistuksensa yksinomaan hänen
mukavuudekseen. Scully oli puolittain vetäytynyt pois valtiollisesta
elämästä ja näytti hermostuneelta ja kiusaantuneelta. "Mitä tahdotte?"
kysyi hän Jurgiksen nähdessään.

"Tulin kysymään voitteko hankkia minulle jonkunlaisen paikan lakon
aikana", vastasi toinen.

Scully rypisti silmäkulmiaan ja katsahti terävästi häneen. Aamulehdissä
oli Jurgis lukenut Scullyn kädestä lähteneitä tuimia hyökkäyksiä
tehtaanomistajia vastaan, joissa tämä oli uhannut, että jolleivät
viimemainitut kohdellut työmiehiään paremmin, tulisivat kaupungin
viranomaiset puuttumaan asiaan ja pyyhkäisemään heidän laitoksensa pois
maan pinnalta. Jurgis senvuoksi aika tavalla ällistyi, kun toinen äkkiä
kysyi: "Kuulkaahan, Jurgis, miksi ette pysy työssänne?"

Jurgis säpsähti. "Työssä lakonrikkurinako?" hän huudahti.

"Miksikäs ei?" kysyi Scully. "Mitä se tekee?"

"Mutta -- mutta -- --" sopersi Jurgis. Hän oli nimittäin pitänyt
selvänä asiana, että hänen piti astua ammattiyhdistyksen puolelle.

"Tehtaanomistajat tarvitsevat reimamiehiä, tarvitsevat sellaisia
kipeästi", jatkoi toinen, "ja he kyllä tulevat kohtelemaan hyvin niitä
työmiehiä, jotka eivät petä heitä. Miksi ette yritä onneanne?"

"Mutta miten ihmeellä", sanoi Jurgis, "voin sitte koskaan enää
hyödyttää teitä valtiollisella alalla?"

"Sitä ette missään tapauksessa muutenkaan voi", virkkoi Scully äreästi.

"Miksi en?" kysyi Jurgis.

"Senkin nauta!" ärähti toinen. "Ettekö tiedä olevanne republikaani? Ja
luuletteko minun yhä edelleen valitsevan republikaaneja? Oluenpanijani
on jo saanut vihiä siitä, mitä palveluksia hänelle viimeksi teimme, ja
on nostanut pahan äläkän."

Jurgis näytti hämmentyneeltä. Hän ei ollut koskaan ajatellut tätä
puolta asiassa. "Voisinhan ruveta demokraatiksikin", sanoi hän.

"Niin kyllä", vastasi toinen. "Mutta ei nyt heti; valtiollista väriään
ei käy joka päivä muuttaminen. Ja sitäpaitsi en tarvitsekaan teitä --
teille ei ole mitään tehtävää. Ja ensi vaaleihin on pitkä aika. Mitä
aijotte tehdä sillävälin?"

"Luulin voivani luottaa teihin", alotti Jurgis.

"Niin", vastasi Scully, "sitä voitte kyllä tehdä -- minä en koskaan
petä ystäviäni. Mutta oletteko siinä menetellyt oikein, että olette
jättänyt minun teille hankkimani työn ja tulette vaatimaan uutta? Minua
ovat jo sadat henkilöt käyneet tänään ahdistamassa, ja mitä minä oikein
voin tehdäkään? Olen hankkinut seitsemälletoista miehelle kaupungin
työtä katujen puhdistajina, mutta vain täksi viikoksi, ja luuletteko
minun voivan jatkaa sillä tavoin iankaikkisesti? En totta tosiaan olisi
huolinut puhua toisille mitä nyt teille olen sanonut, mutta te kuulutte
meihin ja teidän pitäisi itse osata arvostella asiata. Mitä luulette
voittavanne lakon kautta?"

"Sitä en ole tullut ajatelleeksi", vastasi Jurgis.

"Aivan oikein", sanoi Scully, "mutta tehkää se nyt. Voitte olla varma
siitä, että lakko loppuu muutaman päivän perästä ja että työmiehet
saavat siinä nahkaansa; ja sillävälin saatte pitää hyvänänne kaikki
mitä teidän vain onnistuu kiskoa. Ymmärrättekö?"

Ja Jurgis ymmärsi. Hän palasi takasin työhönsä. Miehet olivat
poislähtiessään jättäneet jälelle ison joukon teurastettuja
sianruumiita eri valmistusasteilla, ja päällysmies koetteli johtaa
muutamien kymmenien kirjanpitäjäin, pikakirjottajain ja juoksupoikain
heikkoja ponnistuksia työn loppuun saattamiseksi. Jurgis meni suoraa
päätä hänen luoksensa ja sanoi: "Olen tullut takasin työhön, Mr.
Murphy."

Päällysmiehen kasvot kirkastuivat. "Kelpo mies!" huudahti hän. "Käykää
käsiksi tähän!"

"Odottakaa silmänräpäys", sanoi Jurgis hilliten hänen innostustaan.
"Ajattelen että voisitte maksaa minulle hiukan parempaa palkkaa."

"Kyllä", vastasi toinen, "luonnollisesti. Mitä vaaditte?"

Jurgis oli miettinyt asiaa koko tien. Hänen rohkeutensa oli
menemäisillään, mutta hän nyrkitti käsiään ja sanoi: "Luulen
tarvitsevani saada kolme dollaria päivältä."

"Hyvä", vastasi toinen heti; ja ennenkun ilta oli käsissä, oli Jurgis
saanut tietää, että kirjanpitäjät, pikakirjoittajat ja juoksupojat
saivat viisi dollaria päivältä. Hän olisi voinut vaikka repiä tukan
päästänsä!

Tällä tapaa Jurgiksesta tuli muuan noita nykyaikaisia "amerikalaisia
sankareja" -- mies, jonka hyveitä voi hyvin verrata niihin, mitä
Lexingtonin ja Valley Forgen marttyyrit osottivat. Yhtäläisyys ei
tietystikään ollut täydellinen, sillä Jurgiksella oli hyvä palkka
ja upeat vaatteet ja sai hän mukavan vuoteen joustavine patjoineen
sekä kolme oivallista ateriaa päivässä; hän oli myöskin täydellisesti
turvattu henkensä ja ruumiinsa puolesta, paitsi jos hänen oluenhimonsa
sattui viekottelemaan hänet teurastamon porttien ulkopuolelle. Eikä
hän tässäkään tapauksessa ollut vallan ilman turvaa; suuri osa
Chikagon muuten niin riittämättömästä poliisivoimasta heitti nimittäin
äkkiä rikoksellisten takaa-ajon sikseen ja marssi hänen ja toisten
lakonrikkurien avuksi.

Niin hyvin poliisi kuin lakkolaiset olivat sopineet, ettei mitään
väkivaltaisuuksia saisi tapahtua; mutta oli kolmas asiasta jännitetty
puoli, jolla oli toisenlaiset toiveet ja se oli sanomalehdistö. Ensi
päivänsä lakonrikkurina Jurgis päätti aikaisin, ja jonkinmoisessa
uhkamielisyyden puuskassa kehotti hän kolmea tovereistaan lähtemään
hänen kanssaan ulos tyhjentämään lasin tai pari. Nämä suostuivat
tuumaan ja poistuivat tehtaasta Halsted Streetin varrella olevan
pääportin kautta, missä useita poliiseja oli vartioimassa ja myöskin
muutamia ammattiyhdistyksen lähettiläitä vaanimassa, ketä kävi sisään
ja ulos. Jurgis ja hänen toverinsa astuivat etelään päin Halsted
Streetiä pitkin ja sivuuttivat juuri hotellikorttelin, kun äkkiä puoli
tusinaa miehiä syöksyi kadun poikki heidän luokseen ja alkoi moittia
heitä kehnosta käyttäytymisestään työtovereitaan kohtaan. Kun heidän
sanojansa ei heidän mielestään kyllin kohteliaasti kuunneltu, rupesivat
he uhkailemaan; ja äkkiä tempasi muuan heistä hatun erään Jurgiksen
toverin päästä ja nakkasi sen aidan yli. Mies ryntäsi hattunsa perään,
ja silloin kajahti yht'äkkiä huuto: "lakonrikkureita!" ja tusina miehiä
tuli juosten kapakoista ja porttikäytävistä; Jurgiksen tovereista
menetti taas muuan rohkeutensa ja lähti lippasemaan edellisen
jälkeen. Jurgis ja neljäs mies pysyivät niin kauvan paikalla, että
ennättivät tyydytyksekseen vaihtaa muutamia iskuja vastustajainsa
kanssa, jonka jälkeen hekin lähtivät pakoon etsien turvaa aitauksen
takana. Tällävälin tuli tietysti poliisikin juosten paikalle, ja
kun kansanjoukkoa alkoi kokoutua, tuli enemmän poliiseja, jotka
pelkäsivät yleistä meteliä. Jurgis ei tiennyt tästä mitään vaan palasi
Teurastamokadulle; ja tultuaan tehtaan pääkonttorin kohdalle näki hän
erään äskeisen toverinsa, joka hengästyneenä ja kovin kiihottuneena
kertoi alituisesti kasvavalle katuyleisölle, miten hän ja kolme muuta
olivat joutuneet ulvovan roistojoukon käsiin, joka oli ollut repiä
heidät palasiksi. Jurgis kuunteli kertomusta ivallisesti hymyillen, ja
moniaita reippaalta näyttäviä nuoria miehiä seisoi vieressä kuunnellen
ja ahkerasti merkiten jotakin taskukirjoihinsa; ja ei täyden kahdenkaan
tunnin kuluttua näki hän sanomalehtipoikien ryntäävän katuja pitkin
kainaloissa mahtavat kääryt sanomalehtiä, joista pitkän matkan päähän
erotti kuuden tuuman korkuisilla, punasilla ja mustilla kirjaimilla
painettuja otsakkeita:

/#
    "VÄKIVALTAISUUKSIA TEURASTAMOISSA! LAKONRIKKUREJA JOUTUNUT
    RAIVOAVAN KANSANJOUKON KÄSIIN!"
#/

Jos hän olisi voinut ostaa kaikki Yhdysvaltain sanomalehdet seuraavana
aamuna, olisi hän huomannut että kertomusta hänen oluenjuontimatkastaan
luki neljäkymmentä miljoonaa ihmistä ja että se oli antanut aihetta
johtaviin kirjoituksiin toiselle puolelle maan vakavista liikelehdistä.

Jurgis tuli näkemään enemmänkin tällaista ajan pitkään. Tätä nykyä
oli hänellä vapaus työn päätyttyä joko kulkea rautatiellä kaupunkiin
suoraan teurastamosta tai sitte viettää yönsä huoneessa, jossa sänkyjä
seisoi toisensa vieressä pitkissä riveissä. Hän valitsi jälkimmäisen
ehdon, mutta hänen suureksi ikäväkseen tuli kokonaisia parvia uusia
lakonrikkureita läpi koko yön. Kun vain aniharvoja paremmista
työmiehistä tuli sellaiseen työhön, muodosti tämän lajin "amerikalaisia
sankareita" itse asiassa "kerma" koko kaupungin roskaväestä
puhumattakaan neekereistä ja kaikkein kehnoimmista ulkomaalaisista
-- kreikkalaisista, rumanialaisista, sisilialaisista ja slovakeista.
Heitä oli tänne houkutellut enemmänkin toivo mieluisista tappeluista
ja irstailuista kuin korkeista palkoista; ja he häiritsivät yörauhaa
kamalasti kirkuen ja hoilaten, eivätkä tavallisesti käyneet ennen
nukkumaan, kuin jo aika oli heidän nousta ylös ja alkaa päivän työ.

Seuraavana aamuna, ennenkun Jurgis oli lopettanut aamiaisensa, käski
"Pat" Murphy hänen käymään erään tehtaanjohtajan puheille, joka tahtoi
ottaa selvää hänen kokemuksistaan teurastamossa. Hänen sydämmensä
rupesi rajusti sykkimään, sillä hän arvasi että nyt oli hänen hetkensä
tullut -- että hänestä tehtäisiin päällysmies!

Jotkut päällysmiehistä olivat ammattiyhdistyksen jäseniä ja
olivat yhtyneet lakkoon muiden kera. Etenkin teurastusosastolla
tehtaanomistajat olivat joutuneet enimmän pulaan -- sillä osastolla,
jossa miehiä kipeimmin tarvittiin; lihan savustaminen, säilyttäminen
ja suolaaminen voitiin kyllä pysäyttää toistaiseksi, mutta tuoretta
lihaa täytyi hankkia, sillä muuten joutuisivat hotellit, ravintolat
ja yksityiset pulaan, ja silloin voisi "yleinen mielipide" ottaa
kerrassaan vaarallisen suunnan.

Tällaista tilaisuutta ei tarjoutuisi enää toista kertaa, ja senvuoksi
päätti Jurgis tarttua sitä kiini siivestä. Hänhän tunsi työn
perinpohjin ja voi opettaa toisiakin siihen. Mutta jos hän ottaisi
toimen vastaan ja hoitaisi sitä esimiestensä tyytyväisyydeksi --
pidettäisiinkö hän sitte edelleen siinä eikä ajettaisi pois, kun lakko
oli ohi? Tähän johtaja vastasi, että hän siinä suhteessa voi varmasti
luottaa Durhamin yhtiöön -- he aikoivat antaa ammattiyhdistyksille
läksytyksen ja samaten niille päällysmiehille, jotka olivat niihin
liittyneet. Jurgis saisi viisi dollaria päivässä niin kauvan kun lakkoa
kesti ja viisikolmatta dollaria viikossa sen loputtua.

Ystävämme sai siis pukeutua päällysmiehen pukuun, ja hän antautui
kaikella hartaudellaan työhönsä. Alhaalla teurastamossa tarjoutui
todella omituinen näky -- joukko typeriä neekerejä ja ulkomaalaisia,
jotka eivät käsittäneet sanaakaan hänen puheestaan; joukossa kalpeita
kirjanpitäjiä sisäänpainunein rinnoin ja puolittain tajuttomina
troopillisesta kuumuudesta ja tuoreen veren äitelästä hajusta,
ja kaikki työskennellen viimeisistä voimistaan teurastaessaan ja
palotellessaan paria tusinaa teuraseläintä -- ja kaikki tämä paikalla,
missä vuorokausi sitten vanha harjautunut väki oli ihmeellisen
taitavasti ja joutuisasti "valmistanut" neljäsataa eläinruumista
tunnissa!

Neekerit ja satamista peräisin olevat "jätkät" eivät kernaasti tehneet
työtä, ja tavantakaa näki muutamien vetäytyvän syrjään lepäämään. Parin
päivän perästä oli Durham ja K:i panettanut seiniin sähkölöyhyttimiä
viillyttämään ilmaa huoneissa, asettelipa seinävierille sohviakin
työmiesten leposijoiksi; mutta tällävälin voivat nämä kätkeytyä
jonnekin varjoisiin loukkoihin ja vedellä makeita unia; ja kun
kellään ei ollut mitään määrättyä työpaikkaa, voi siten kulua
tuntikausia, ennenkun heidän päällysmiehensä ennättivät kaivata
heitä. Mitä kirjanpitäjäpoloisiin tulee, niin tekivät he parhaansa
pelkästä säikähdyksestä; sillä kolmekymmentä heistä oli ensimmäisenä
aamuna saanut "potkun", kun olivat kieltäytyneet työskentelemästä
teurastamossa -- puhumattakaan koko joukosta naisapulaisia ja
koneellakirjoittajattaria, jotka eivät olleet tahtoneet toimia
tarjoilijattarina.

Sellaiseen työvoimaan tuli Jurgiksen nyt istuttaa taitoa ja vauhtia.
Hän teki parastaan, lenteli edestakasin, asetti heitä riviin ja näytti
heille kaikki temput ja liikkeet; hän ei ollut tähän asti ikänään
antanut käskyjä, mutta sen sijaan kyllä saanut sitä enemmän, niin että
hän tiesi miten johdon piti käydä, ja niinpä hän pian tulikin vauhtiin
ja ärjyi ja komenteli kuin mikäkin kenraali. Hänellä ei kuitenkaan
ollut kaikkein taipuvaisimpia oppilaita. "Kuullapa, massa", voi kuulla
jonkun jättimäisen neekerin inttävän vastaan, "jollei massa tykkää
miten minä työskennellä, niin massa panna toinen mies minun sijaan."
Ja sitte kokoutuivat tavallisesti kaikki samallaiset lurjukset yhteen
ja mutisivat uhkauksia. Ensimmäisen aterian jälkeen olivat kaikki
teräsveitset tipotiessään, ja nyt kävi jokainen neekeri teräväksi
hiottu veitsi saapasvarressa.

Jurgis piankin huomasi, ettei sellaiseen sekamelskaan voinut saada
minkäänlaista järjestystä, ja hän rupesi ottamaan asian siltä kannalta
kuin se todellisuudessa oli -- hänen ei kannattanut huutaa ääntään
käheäksi aivan turhan tautta. Jos nahkoja ja suolia leikeltiin rikki,
niin että ne kävivät vallan arvottomiksi, ei ollut mahdollista keksiä
syyllistä joukosta; ja jos joku katosi ja unohti tulla takasin, ei
kannattanut ruveta häntä etsiskelemään, sillä sillävälin olisivat
kaikki muutkin puittaneet tiehensä. _Kaikki_ kävi päinsä lakon aikana,
ja tehtaanomistajat maksoivat! Ennen pitkää Jurgis huomasi, että
tottumus lepäämään oli antanut jollekin nerokkaalle sielulle sen
aatteen, että tällä tavoin voi työskennellä useammassa kuin yhdessä
paikassa ja ansaita enemmän kuin viisi dollaria päivässä. Kun Jurgis
kerran näki erään miehen koettavan tätä keinoa, tahtoi hän siinä
silmänräpäyksessä antaa hänelle "potkun", mutta mies pujotti viekkaasti
silmiään räpyttäen hänen käteensä kymmendollarisen -- ja hän otti sen
vastaan. Piankin tuli tällainen menettely tietysti yhä yleisemmäksi, ja
Jurgis ansaitsi siitä sievät sivutulot.

Näin hankalain olosuhteiden vallitessa voivat tehtaanomistajat pitää
itseään onnellisina, jos saatiin edes se nautakarja teurastetuksi,
joka oli vahingoittunut matkalla, ja ne siat, joissa huomattiin
sairaudenoireita. Sattui usein pari kolme päivää kestäneen matkan
jälkeen lämpimässä ilmassa ja ilman vedensaantia, että sika sai
koleeran ja kuoli; ja silloin hyökkäsivät toiset elukat sen kimppuun,
ennenkun hengenkipinä siitä edes oli ennättänyt sammuakaan, sillä
seurauksella että siitä matkan perillä oli vain luut jälellä. Jollei
kaikki sikoja samassa vaunussa heti teurastettu, menehtyivät ne
kaikki tähän hirvittävään tautiin, eivätkä ne silloin enää kelvanneet
muuhun kuin ihrakeittiöön. Sama oli nautakarjan laita, kun se oli
vahingoittunut tai kuolemaisillaan taikka hyppeli ympärinsä, taittuneet
kylkiluut pistäen kupeilta lihan läpi esiin -- sekin täytyi heti
teurastaa, vaikka välikauppiasten ja ostajain ja päällysmiesten olisi
pitänytkin riisua takkinsa ja auttaa niitä nylkemään. Ja tällä aikaa
kokoilivat tehtaanisäntien asiamiehet kaikkialla etelävaltioiden
maaseutupiireissä neekerijoukkoja, lupaillen näille viisi dollaria
päivässä ja vapaan ylläpidon, mutta he varoivat tarkoin ilmaisemasta,
että nyt vallitsi lakko. Jo oli vaununlastittain niitä tulossa, ne
ajoivat erityisen taksan mukaan, ja kaikki muu rautatieliikenne sai
keskeytyä niiden takia. Monet kaupungit ja valtiot käyttivät tätä
tilaisuutta hyväkseen tyhjentääkseen vankiloitaan ja ojennuslaitoksiaan
liiasta väestä -- Detroitissa esim. olivat viranomaiset taipuvaiset
vapauttamaan kaikki vankinsa sillä ehdolla, että nämä laputtaisivat
kaupungista tiehensä vuorokauden kuluessa, ja teurastamoiden
asiamiehet vaanivat oikeushuoneustoissa ja pitivät silmällä, etteivät
sellaiset pääsisi pujahtamaan harhateille. Ja kaiken aikaa kulettivat
kokonaiset junat kaikenlaisia tarpeita näin kokoonhaalittujen
työmiesten mukavuudeksi, whiskyä ja olutta unohtamatta, jotta he
eivät joutuisi kiusaukseen karata tehtaista. Cincinnatissa pestattiin
kolmekymmentä nuorta tyttöä "panemaan hedelmiä astioihin"; ja kun nämä
tulivat perille, määrättiin heidät panemaan lihaa säilykerasioihin,
ja heille varustettiin makuusijat isoon käytävään, jota myöten
miesten oli kulkeminen. Sitämukaa kuin tulokasparvia saapui päivin
ja öin poliisivoiman suojelemina, ahdettiin ne kylmillään oleviin
työhuoneisiin, varastohuoneisiin ja vaunukatoksiin, niin tiheään
sullottuina että makuusijat koskettivat toisiaan. Eräissä paikoin
käytettiin makuusuojia vielä ruokailuhuoneiksikin, ja öisin
saivat miehet usein asettaa sänkynsä pöydille ollakseen turvassa
lukemattomilta rottaparvilta.

Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei tehtaanomistajilla ollut
mitään syytä tyytyväisyyteen. Yhdeksänkymmentä prosenttia työväestä oli
mennyt pois; ja heidän täytyi piakkoin hankkia itselleen aivan uusi
työväestö -- lihanhintojen noustessa kolmellakymmenellä prosentilla
ja yleisön äänekkäästi vaatiessa sovittelemista. He tarjoutuivat
jättämään asian sovinto-oikeuden ratkaistavaksi, ja kymmenen päivän
perästä hyväksyivät ammattiyhdistykset ehdotuksen ja lakko ratkaistiin
hyvällä. Sovittiin että kaikki vanhat työmiehet otettaisiin takasin
viidenviidettä päivän kuluessa ja ettei "mitään poikkeusta tehtäisi
niiden suhteen, jotka kuuluivat ammattiyhdistyksiin".

Tämä oli levoton aika Jurgikselle. Jos vanhat työmiehet otettaisiin
"poikkeuksetta" takasin, menettäisi hän nykyisen paikkansa. Hän ryntäsi
tehtaanjohtajan puheille, joka hymähti karsaasti ja käski hänen
odottamaan. Durhamin lakonrikkureista vain aniharvat jättivät paikkansa.

Oliko tämä "ratkaisu" kavala temppu tehtaanomistajien puolelta ajan
voittamiseksi, tahi tahtoivatko he samalla kertaa tehdä lakosta lopun
ja iskeä surmaniskun ammattiyhdistyksille tällä menettelyllään, sitä
on vaikea sanoa; mutta samana iltana lähetettiin Durham ja K:in
pääkonttorista maan kaikkiin suuriin lihatehdaskeskuksiin sähkösanomia,
jotka sisälsivät seuraavaa: "Elkää ottako keitään ammattiyhdistysten
johtajia!" Ja seuraavana aamuna kokoutui kaksikymmentätuhatta työmiestä
Durhamin tehtaitten porteille ruokavasut ja työvaatteet käsivarrella;
Jurgis seisoi lähellä saman sikateurastamon porttia, jossa hän oli
työskennellyt ennen lakkoa, ja näki mahtavan joukon kärsimättömiä
miehiä odottelemassa nelisenkymmentä poliisia vartioina; ja sitte hän
näki ylijohtajan tulevan ulos ja kulkevan pitkin riviä ja valitsevan
miehen toisensa jälkeen, ketkä hänelle parhaiten soveltuivat. Yksi
toisensa jälkeen sai tulla tehtaaseen, mutta oli muutamia miehiä
rivin päässä, joita ei koskaan puhuteltu -- ja nämät huomattiin
olevan ammattiyhdistysten johtajia ja luottamusmiehiä, joiden Jurgis
oli kuullut pitävän puheita kokouksissa. Joka kerta kun sellainen
sivuutettiin, syntyi tietystikin yhä äänekkäämpää mutinaa ja katseet
kävivät yhä uhkaavammiksi. Sieltäpäin missä teurastamotyömiehet
odottelivat vuoroaan kuuli Jurgis huutoja ja näki levottomasti
liikehtivän kansanjoukon, jonkavuoksi hän kiirehti sinne. Muuan
jättimäinen teurastaja, joka oli puheenjohtaja ammattiyhdistysten
suuressa neuvostossa, oli tullut viidesti sivuutetuksi, ja toiset
kuohuivat raivosta; he olivat valinneet kolmimiehisen lähetystön
puhumaan ylijohtajan kanssa, ja nämä olivat kolmasti yrittäneet päästä
hänen puheilleen, mutta olivat joka kerta karkotetut takasin poliisien
heiluttaessa pamppujaan. Nyt syntyi sanomaton meteli ja karjunta,
kunnes ylijohtajan viimein oli pakko näyttäytyä. "Me tulemme kaikki
yhdellä kertaa työhön, taikka sitte ei yksikään meistä!" huusivat sadat
äänet yhtä haavaa. Johtaja puolestaan pui nyrkkiä heille ja huusi:
"Te lähditte täältä kuten parvi elukoita, ja kuten elukat te palaatte
takasin!"

Silloin hyppäsi jättimäinen teurastaja-puheenjohtaja äkkiä ylös
muutamalle kiviröykkiölle ja karjasi: "Kaikki on lopussa, pojat, me
lähdemme jälleen tiehemme!" Ja siten julistivat teurastamotyömiehet
uuden lakon heti paikalla; he kokosivat toverinsa toisista osastoista,
joissa samallaista menettelyä oli harjotettu, jonka jälkeen kaikki
marssivat tiehensä Teurastamokatua pitkin, joka oli täynnä rajuilla
eläköönhuudoilla tervehtiviä työmiehiä. Miehet, jotka jo olivat menneet
työhönsä teurastamoissa, heittivät työkalut käsistään ja liittyivät
heihin; jotkut nelistivät edestakasin hevosten selässä ja julistivat
uutista, ja puolen tunnin jälkeen oli koko Packingtown jälleen lakossa
ja kaikkien sydämmet kiehuivat raivosta.

Packingtowniin tuli vallan toisellainen henki tämän jälkeen --
koko kaupunginosa oli kuin kuohuva intohimojen kattila, ja ken
"lakonrikkureista" uskalsi pistäytyä kadulle, sai pahanpäiväisesti
selkäänsä. Pari kolme sellaista tapausta sattui joka päivä,
ja selonteoissaan niistä työnsivät sanomalehdet kaiken syyn
ammattiyhdistyksien niskoille. Ja kuitenkin oli tapahtunut kymmenen
vuotta aikasemmin, jolloin Packingtownissa ei vielä lainkaan
ollut ammattiyhdistyksiä, että erään lakon puhjetessa oli saatu
paikalle kutsua kokonainen sotaväkiosasto ja oikea tappelu oli
syntynyt tämän ja lakkolaisten välillä yöllä muutaman tavarajunan
liekkien valossa, joka oli pistetty tuleen. Packingtown oli aina
levottomuuksien ahjo; "Whiskynurkassa", jossa oli sadottain krouveja,
tapeltiin alituiseen, pahimmin lämpimänä vuodenaikana. Ja jos joku
olisi ottanut vaivakseen tutkia poliisin pöytäkirjoja, olisi hän
huomannut tänä kesänä olleen vähemmän metelejä kuin milloinkaan
ennen -- ja kuitenkin oli kaksikymmentätuhatta ihmistä työttöminä ja
ilman muuta tehtävää kuin kävellä päiväkaudet ympäriinsä ja hautoa
mielessään katkeria kokemuksiaan. Eipä kenkään osannut kertoa niistä
ponnistuksista ja taisteluista, joita ammattiyhdistyksen johtavat
miehet saivat kestää pitäessään tätä suunnatonta joukkoa kurissa,
pidättäessään lakkolaisia ryöstämästä ja polttamasta, elähyttäessään,
tukiessaan ja johdattaessaan sataatuhatta ihmistä yli kymmenestä eri
kansallisuudesta, kuuden viikon nälän, epätoivon ja pettymyksen aikana.

Tällävälin olivat tehtaan omistajat lopullisesti päättäneet hankkia
itselleen vallan uusia työvoimia. Muutamia tuhansia lakonrikkureita
vietiin joka yö tehtaisiin ja jaettiin eri osastoihin -- teurastajia,
myyjiä ja teurastamoiden vähittäismyyntipaikkain johtajia sekä
joitakuita harvoja ammattiyhdistysten jäseniä, jotka olivat karanneet
muista kaupungeista, mutta verrattomasti suurimpana osana näistä
uusista työvoimista olivat Etelän puuvilla-alueista tuotetut "verekset"
neekerit, joita ajettiin teurastamoihin kuin nautakarjaa. Oli tosin
olemassa laki, joka kielsi rakennuksia käyttämästä asuinhuoneiksi,
jollei erityistä lupaa oltu hankittu ja niitä varustettu kunnollisilla
akkunoilla, porraskäytävillä, ja pelastustarpeilla valkean vaaran
varalta; mutta täällä oli "maalaushuoneeseen", jonne pääsi vain
umpinaista, kapeaa solaa pitkin ja jossa oli vain yksi ovi eikä
ainoatakaan akkunaa, sullottu sata miestä, jotka makasivat patjoilla
lattialla aivan kylki kylessä. Jonesin "sikatalon" kolmannessa
kerroksessa oli yhdellä ainoalla akkunalla varustettu varastohuone,
ja sinne oli ahdettu seitsemänsataa miestä, jotka makasivat yönsä
rautasänkyjen pelkillä jousilla, ja päivällä niitä käytti yhtä suuri
joukko yötyöntekijöitä. Ja kun sanomalehdet nostivat suuren hälinän
näistä epäkohdista, oli seurauksena virallinen tutkimus, joka pakotti
kaupungin pormestarin käskemään että lain määräyksiä oli noudatettava
-- ja tehtaanomistajat puolestaan saivat erään tuomarin julistamaan
"lain selityksen", jonka mukaan pormestarilla ei ollut oikeutta antaa
sellaisia käskyjä!

Juuri tähän aikaan voi pormestari kerskailla hävittäneensä kaikki
peliluolat ja kilpapainiskelut kaupungista, mutta nyt oli joukko
ammattipelureja yhtynyt liittoon nylkeäkseen lakonrikkureita; ja
minä yönä tahansa voi Brownin tehtaan ulkopuolella nähdä rotevien
neekerien, vyötäisiin asti alastomina kolkuttelevan toistensa kalloja
peliriitojen vuoksi, sillävälin kun heidän ympärillään tungeksi ulvova
ihmisjoukko, miehiä ja naisia -- nuoria valkosia maalaistyttöjä kihisi
neekerien keskellä, joilla kaikilla oli veitset saapasvarsissaan,
ja kokonaisia rivejä kiharaisia villapäitä kurkisti ulos jokaisesta
akkunasta läheisissä tehdasrakennuksissa. Näiden mustain miesten
esi-isät olivat olleet Afrikan villejä; ja sittemmin olivat he eläneet
täällä orjuudessa tahi väkisin pidätetyt syrjässä ihmisoikeuksista
sellaisissa yhteiskunnissa, joita hallittiin orjuusajan traditsionien
mukaan. Nyt he olivat ensi kertaa vapaita -- vapaita tyydyttämään
kaikkia himojaan, vapaita turmelemaan itsensä. Heidät oli tuotu
rikkomaan lakkoa; ja kun se oli lopussa, vietäisiin heidät jälleen
pois, eivätkä heidän nykyiset isäntänsä enää koskaan näkisi heitä; ja
senvuoksi kuletettiin vaununlastittain whiskya ja naisia tehtaisiin
ja myytiin heille, niin että teurastamoissa näytti siltä kuin kaikki
hornan riihottomat henget olisivat päässeet valloilleen. Jok'ikinen
yö vaihdettiin siellä puukoniskuja ja revolverinlaukauksia; ja
väitettiinpä tehtailijain hankkineen itselleen rajattoman valtuuden
kulettaa ruumiita pois kaupungista tarvitsematta niiden tautta vaivata
viranomaisia. He majoittivat miehiä ja naisia samoille lattioille,
ja yön tullen alkoi tehtaissa mässäyksiä ja irstailuja, joiden
vertaisia ei Amerikassa koskaan ennen oltu nähty. Ja kun nämä naiset
kuuluivat Chikagon porttoloiden "kermaan" ja miehet olivat enimmäkseen
kaikesta tietämättömiä maalais-neekerejä, alkoi pian sanomattomia
tauteja vahvasti levitä -- ja tämä kaikki tapahtui paikassa, missä
valmistettiin ravintoaineita sivistyneen maailman kaikille tahoille!

"Yhdistyneet teurastamot" eivät olleet koskaan olleet mikään
hauska paikka; mutta nyt ne eivät ainoastaan olleet maailman
suurimpia teurastushuoneita, vaan myöskin leiri 15-20,000:ntiselle
ihmiskarjalle. Ja koko päivän mittaan lankesivat auringon hehkuvat
säteet tälle neliöpenikulman laajuiselle alalle, joka oli täynnä
inhottavaisuuksia; kymmeniätuhansia päitä käsittäville karjalaumoille,
jotka olivat sullotut ahtaisiin, myrkyllisiä höyryjä ja lemuja
henkiviin aitauksiin; paljaille, polttavan kuumille rautatienkiskoille
ja noihin suunnattomiin lihatehtaisiin, joiden loukeromaisiin
käytäviin ei milloinkaan päässyt ainoatakaan raitista tuulahdusta
ilmaa viillyttämään. Siellä ei ollut ainoastaan kokonaisia virtoja
lämmintä verta ja vaununlastillisia vielä höyryävää lihaa,
ihransulatuskattiloita ja suovankeittolaitoksia, liimatehtaita ja
lanta-altaita, joista lähti löyhkä sellainen kuin hornan uumenista --
siellä oli vielä kokonaisia tonneja roskaa ja siivottomuutta, joka
märkäni auringonhelteessä, ja kuivamaan pantuja työmiesten likaisia
paitoja, ruokasaleja täynnä epäilyttäviä ravintoaineita, pilvittäin
mustia lantakärpäsiä ja avoimia lokaviemärejä -- kynä ei kykene
kuvaamaan kaikkia näiden tuhansien erilaisten löyhkien suloista
symponiaa!

Ja entä illalla sitten, kun nämä ihmislaumat virtasivat ulos kaduille
huvittelemaan -- tappelemaan, pelaamaan, juomaan ja irstailemaan,
laulaen, soittaen banjoa ja tanssien! He työskentelivät tehtaissa
viikon kaikki seitsemän päivää, ja heillä oli kilpapainiskelunsa,
kukkotappelunsa ja uhkapelinsä sunnuntai-illoin; mutta silloin voi
matkan päässä näistä paikoista nähdä nuotion palavan ja sen ääressä
vanhan, harmaatukkaisen neekerivaimon, laihan ja kuvattoman kuin
noita-akka, joka hurjasti liehuvin hiussuortuvin ja salamoivin silmin
huusi puolittain laulavalla äänellä helvetin tulesta ja "karitsan
verestä", ja miehiä ja naisia piehtaroivan maassa, vääntelehtien ja
vaikeroiden kauhun ja omantunnontuskien valtaamina.

Sellaisia olivat teurastamot lakon aikana; ja sillävälin odottelivat
ammattiyhdistykset asiain kehitystä äänettömän epätoivon vallassa
ollen, ja koko maa huusi nälkäisen lapsen tavoin ruokaa -- mutta
tehtaanomistajat kulkivat karsain katsein tietään. Jok'ikinen päivä he
hankkivat uutta työväkeä ja voivat senvuoksi ottaa jäykemmän ryhdin
vanhoja työmiehiään kohtaan -- voivat panna nämä kappaletyöhön ja
erottaa heidät, jollei työ sujunut heiltä kylliksi nopeaan. Jurgis oli
heidän välimiehiään tässä keinottelussa, ja hän voi tuntea muutoksen
tapahtuvan päivä päivältä aivan kuin valtavassa koneessa, joka alkaa
hitaasti liikkua. Hän oli jo tottunut komentamiseen; ja seurauksena
tukahuttavasta kuumuudesta ja löyhkästä sekä siitäkin seikasta, että
hän tiesi olevansa lakonrikkuri ja halveksi itseänsä sentähden, oli se
että hän rupesi juomaan ja osottamaan hirvittävän huonoa tuulta -- hän
kirosi ja vannoi alaisilleen miehille ja ajoi heitä työhön, kunnes he
kaatuivat maahan pelkästä väsymyksestä.

Sitten tapahtui eräänä elokuunpäivänä myöhään illalla, että ylijohtaja
syöksähti sisään ja huusi Jurgikselle ja hänen työkunnalleen, että
nämä lakkaisivat työstä ja tulisivat ulos. He seurasivat häntä
eräälle paikalle tehtaan ulkopuolella, jossa väkijoukon keskellä
odotteli useita kahdella hevosella valjastettuja rattaita ja kolmet
päivystysvaunut täynnä poliiseja. Jurgis ja hänen miehensä hyppäsivät
rattaille, ja jono lähti liikkeelle mitä huiminta kyytiä. Muutamia
sonneja oli äsken murtautunut irti aitauksestaan, ja lakkolaiset olivat
saaneet vihiä niistä, joten tuima kahakka oli odotettavissa.

He ajoivat ulos Ashland Avenuelle vievästä portista ja suuntasivat
kulkunsa yleistä kaatopaikkaa kohti. Raivoisa kiljunta tervehti
heitä kun he näyttäytyivät kadulla, ja miehiä ja naisia ryntäsi ulos
krouveista heidän täristäessään eteenpäin. Mukana oli kuitenkin
kahdeksan tai kymmenen poliisia, eikä mitään yhteeniskemistä
tapahtunut, ennenkun he tulivat eräälle paikalle, jossa kadun tukkesi
sankka ihmisjoukko. Ajajat huusivat varottavasti, ja joukko hajausi
kuin akanat tuuleen -- siinä virui muuan sonneista verissään. Joukko
nautainteurastajia asui läheisyydessä, jotka olivat ilman työtä, heillä
oli nälkäiset lapset kotona -- ja seuraus oli, että joku heistä oli
nuijannut elukkaa otsaan; ja kun ensi luokan työmies voi teurastaa
ja palotella teuraan muutamassa minuutissa, ei ollut ihmettä että
elukasta jo oli poisviety monta paistinpalaa ja muita arvokkaita
osia. Tämä oli tietysti rangaistava teko, ja poliisit alkoivat jakaa
lainsäätämää rangaistusta hyppäämällä alas vaunuistaan ja huimimalla
pampuillaan iskuja minne sattui. Joukosta kohosi hirveitä raivon ja
tuskan huutoja, ja säikähtyneet ihmisparat pakenivat asuinhuoneisiin
ja myymälöihin tahikka juoksivat sikinsokin katua alaspäin. Jurgis ja
hänen mieskuntansa ottivat osaa ajometsästykseen, jokainen valitsi
itselleen uhrin ja koetti ajaa sitä johonkin loukkoon ja sitte antaa
sille selkään. Jos vainottu pakeni johonkin taloon, syöksyi hänen
takaa-ajajansa perästä ja seurasi häntä portaita ylös iskien aseellaan
kaikkia tielle sattuvia ja vetäen viimein parkuvan otuksensa esiin
jostakin vaatesäiliöstä vanhojen resujen alta.

Jurgis ja kaksi poliisia olivat ajaneet muutamia miehiä erääseen
krouviin. Muuan vainotuista etsi turvaa tiskin takana, josta toinen
poliiseista veti hänet erääseen loukkoon ja alkoi mukiloida hänen
selkäänsä ja hartioitaan, kunnes poloinen kaatui kumoon ja sai päänsä
pampun tielle. Toinen hypähti taustassa olevan aitauksen yli ja
pilkkasi vainoojaansa, joka oli vanhahko, lihava poliisi; ja kun tämä
raivostuneena ja noituen luopui enemmistä takaa-ajoyrityksistä, ryntäsi
krouvin emäntä, paksu ja rasvanaamainen puolatar, kirkuen sisään, mutta
sai potkun vatsaansa, jotta vierähti pitkäkseen lattialle. Tällävälin
oli Jurgis, käytännöllisenä kuten aina, anastanut tiskiltä joukon
juomatavaroita; ja lyötyään uhrinsa tainnuksiin seurasi ensimmäinen
poliisikonstaapeli Jurgiksen esimerkkiä ja haali taskuihinsa useita
pulloja, ja he lähtivät sitte voittosaaliineen tiehensä, ensin
särettyään tiskiltä kaikki mitä oli jälelle jäänyt. Särkyvien lasien ja
pullojen kilinä sai emännän pian taas jaloilleen, mutta toinen poliisi
iski häneen kiini takaapäin, ja ponnistaen polvensa naisen selän
taa ja samalla aikaa pitäen käsiä hänen silmillään huusi hän ovella
olevalle toverilleen, että tämä tyhjentäisi rahalaatikon. Sen tehtyään
kaikki kolme lähtivät ulos, sittekun emäntää pitelevä poliisi oli
antanut tälle sellaisen potkun, että hän taas kellahti lattialle. Kun
Jurgiksen mieskunta jo oli saanut sonninraadon rattaille, lähti seurue
joutuin paluumatkalle jälellejääneiden kirousten ynnä sankan kivisateen
seuraamana. Nämä kivet ja tiilenkappaleet ottivat tärkeän osan siinä
kertomuksessa "katumellakasta", jonka pari tuhatta sanomalehteä
seuraavana aamuna julkaisi palstoillaan; mutta rahalaatikon tyhjennys
ei jättänyt muuta muistoa jälkeensä kuin uuden kirvelevän haavan
tuhansien samanlaisten lisäksi Packingtownin sydäntäsärkevissä
legendoissa.

Palattuaan tehtaaseen vasta myöhään iltayönä palottelivat miehet lopun
sonnista sekä muutamat muut tapetut elukat, ja niin loppui sen päivän
työ. Jurgis lähti alakaupunkiin syömään illallista kolmen toverin
seurassa, jotka olivat ajaneet toisilla rattailla, ja katua kulkiessaan
he keskustelivat päivän kokemuksista. Virkistettyään itseänsä vankalla
illallisella menivät he erääseen sivuhuoneeseen, jossa "onnenpöytää"
pelattiin, ja Jurgis, jolla ei koskaan ollut pelissä onnea, menetti
viisitoista dollaria. Lohdutuksekseen hankki hän itselleen hyvän
humalan ja lähti sitte taivaltamaan takasin Packingtowniin kello 2
aamusella, paljon köyhempänä kuin ulos lähtiessään ja hyvin ansainneena
-- se täytyy myöntää -- sen kovanonnen potkauksen, joka nyt odotti
häntä.

Mennessään makuupaikkaansa hän kohtasi erään maalatun ja tahraiseen
"kimonoon" [Japanilaismallinen naisen hame. Suom. muist.] puetun
naisen, joka tuki häntä vyötäisiltä, jottei hän kaatuisi. He
poikkesivat muutamaan pimeään huoneeseen, joka sattui heidän tielleen;
mutta tuskin olivat he päässeet sinne, kun vastakkaisella seinällä
aukeni ovi ja sisään astui mies kantaen lyhtyä. "Kuka siellä?" huusi
tämä tuimasti. Ja Jurgis oli juuri mutisemaisillaan vastauksen,
kun mies äkkiä kohotti lyhtynsä, niin että sen valo sattui hänen
kasvoilleen. Jurgis seisoi kuin kivettyneenä hämmästyksestä, ja hänen
sydämmensä vavahti rajusti. Mies oli Connor!

Connor, lastaustoimen päällysmies! Sama mies, joka oli vietellyt hänen
vaimonsa -- joka oli toimittanut hänet itsensä vankeuteen, joka oli
hävittänyt hänen kotinsa ja turmellut hänen elämänsä! Ja nyt seisoi hän
tuossa kirkkaasti valaistuna!

Jurgis oli usein ajatellut Connoria palattuaan Packingtowniin, mutta
nuo asiat tuntuivat hänestä jo niin kaukaisessa menneisyydessä
tapahtuneilta, etteivät ne enää suurestikaan liikuttaneet häntä. Mutta
nyt, kun hän seisoi kasvoista kasvoihin tuon miehen kanssa, tapahtui
taas mitä oli sattunut kerran ennenkin -- hänet valtasi kuohuva viha ja
sokea raivo. Ja hän syöksyi miehen kimppuun ja antoi tälle sellaisen
iskun silmien väliin jotta hän kaatui, ja tarttui sitte rautakourin
vastustajansa kimppuun ja alkoi takoa hänen päätään permantoa vastaan.

Nainen rupesi huutamaan, ja väkeä saapui juosten sisään. Lyhty oli
lentänyt sirpaleiksi ja valo siitä sammunut, niin että oli pimeätä
kuin säkissä, mutta sisääntulleet voivat kuulla Jurgiksen läähättävän
hengityksen ja hänen uhrinsa pään kolkkamisen kivilattiaa vastaan. He
säntäsivät nyt hänen kimppuunsa ja koettivat kiskoa häntä irti hänen
saaliistaan. Vallan kuten edelliselläkin kerralla sai Jurgis taas
palasen lihaa vastustajansa leuasta hampaisiinsa, ja kuten silloinkin
tappeli hän vimmatusti väliintulijain kanssa, kunnes saapui muuan
poliisi, joka löi hänet tajuttomaksi pampullaan.

Ja siten joutui Jurgis heti paikalla "putkaan", jossa vietti
loppuyönsä. Mutta tällä kertaa oli hänellä toki rahoja taskussa; ja
tultuaan jälleen tolkuillensa tilasi hän juotavaa ja lähetti sanan
"Bush" Harperille tukalasta tilastaan.

Harperia ei kuitenkaan näkynyt, ennenkun vanki -- vielä sairaana
ja pahoinvoivana -- oli ollut oikeuden edessä, joka lykkäsi asian
toistaiseksi kunnes hänen uhrinsa vammoista oli otettu selvää, jolla
aikaa hän pääsisi vapaaksi viidensadan dollarin takausta vastaan.
Jurgis raivostui tästä päätöksestä; sillä nyt istui oikeutta uusi
tuomari, jolle hän oli vannonut ettei häntä koskaan ennen oltu
rangaistu ja että hänen päällensä oli ensin hyökätty -- ja jos vain
joku ystävä olisi ollut paikalla sanomassa sanan hänen puolestaan,
olisi hän todennäköisesti päässyt vallan iltistään vapaaksi.

Mutta Harper selitti olleensa alakaupungissa eikä saaneensa mitään
sanaa. "Mitä teille oikeastaan on tapahtunut?" hän kysyi.

"Olen pieksänyt muutaman miehen henkihieveriin", vastasi Jurgis, "ja
pääsen nyt vapaaksi viidensadan dollarin takausta vastaan."

"Se asia voidaan kyllä järjestää", sanoi toinen, "vaikka se tietystikin
maksaa teille joitakuita dollareja. Mutta miten se tapahtui?"

"Niin, asianlaita oli sellainen että tapasin miehen, joka kerran oli
käyttäytynyt kehnosti minua kohtaan", vastasi Jurgis.

"Ken se oli?"

"Hän on päällysmies Brownin tehtaassa -- tai ainakin oli. Hänen nimensä
on Connor".

Toinen säpsähti. "Connor!" huudahti hän. "Ettehän toki tarkota Phil
Connoria?"

"Kyllä", sanoi Jurgis, "juuri häntä. Mitenkä niin?"

"Taivahan vallat!" purskahti toinen hämillään, "silloin olette
satimessa. En voi auttaa teitä!"

"Ettekö voi auttaa minua! Miksikäs ei?"

"Niin, nähkääs, hän on Scullyn paraita avustajia -- hän on
jäsen Sotahuutoliitossa, ja puhuttiinpa hänestä aijottavan
kongressinjäsentäkin! Phil Connor! Herra isä sentään!"

Jurgis istui kuin ukkosen iskemänä. "Hän voisi lähettää teidät
Joliet-vankilaan jos tahtoisi!" selitti toinen.

"Enkö voi saada Scullyä toimittamaan minut pois täältä, ennenkun hän
saa tietää ken se oli?" kysyi Jurgis viimein.

"Mutta Scully ei ole kotona", vastasi Harper -- "hän livisti
matkoihinsa, jottei hänen tarvitsisi kuulla koko lakosta."

Sepä oli tosiaan kaunis juttu. Jurgis parka istui kuin pilvistä
pudonneena. Hänen vaikutusvaltansa oli sattunut yhteen toisen vielä
suuremman vaikutusvallan kanssa, ja nyt hän oli hukassa! "Mutta mitä
ihmettä sitte tekisin?" kysyi hän heikolla äänellä.

"Mistä minä sen tietäisin?" tokasi toinen. "Minä en edes uskaltaisi
mennä takaamaankaan teitä -- voisin siten pilata koko tulevaisuuteni".

Taas kotvasen äänettömyyttä. "Ettekö edes sitä voisi tehdä puolestani",
pyyteli Jurgis masentuneena, "että olisitte olevinanne tietämättä ketä
minä löin?"

"Mutta mitä hyötyä teille siitä olisi, kun teidät jälleen vietäisiin
oikeuden eteen?" kysyi Harper. Sitten istui hän ajatuksiinsa vaipuneena
muutaman minuutin ajan.

"Ei löydy ainoatakaan keinoa -- jollei ehkä seuraava", virkkoi hän.
"Minä voisin kentiesi saada takaussummanne vähemmäksi, ja jos teillä
sattuu olemaan käteistä rahaa, voisitte maksaa sen ja sitte puittia
tiposen tiehenne."

"Paljoko siihen tarvittaisiin", kysyi Jurgis saatuaan lähempää selkoa
menettelytavasta.

"Enpä tiedä", sanoi toinen. "Paljonko teillä sitte on?"

"Minulla on noin kolmesataa dollaria pankissa", kuului vastaus.

"Hyvä", virkahti Harper; "minä koetan saada teidät irti tästä summasta,
mutta ei ole varmaa onnistunko siinä. Koetan tehdä mitä voin vanhan
ystävyyden takia, sillä minua surettaisi kovin jos tulisitte tuomituksi
pariksi vuodeksi kuritushuoneeseen."

Ja sitte veti Jurgis esiin talletuskirjansa, joka hänellä oli
neulottuna housunvuorin sisään, ja kirjoitti valtakirjan "Bush"
Harperille nostamaan rahat hänen lukuunsa. Sitte meni jälkimmäinen
pankkiin, sai rahat, kiiruhti sitten oikeuteen ja selitti tuomarille,
että Jurgis oli "reilu" mies ja Scullyn hyvä ystävä; hänen kimppuunsa
oli muuan lakonrikkuri hyökännyt. Sen kautta alennettiin hänen
takaussummansa kolmeksisadaksi dollariksi, ja Harper lähti suorittamaan
itse asian; mutta tätä ei hän maininnut Jurgikselle -- yhtä vähän
kuin sitäkään seikkaa, että tälle olisi ollut helppo asia jutun
uudelleen esille tullessa välttää takaussumman asettamista ja pistää
rahat omaan taskuunsa, palkintona Mike Scullyn kunnian puoltamista.
Hän sanoi Jurgikselle ainoastaan, että tämä nyt oli vapaa ja että hän
teki paraiten kadotessaan näkymättömiin niin pian kuin mahdollista. Ja
sitte otti viimemainittu sen dollarin ja neljäntoista sentin suuruisen
rahtusen, mikä hänellä enää oli tallella pankissa, ja ne kaksi ja
neljännes dollaria, jotka hänellä vielä olivat jälellä edellisen yön
juhlimisesta, ja astui mieli täynnä kiitollisuutta raitiovaunuun ja
ajoi vastakkaiseen päähän Chikagoa.



XXVII LUKU.


Poloinen Jurgis oli siis vielä kerran joutunut yhteiskunnan hylkiöksi
ja maankiertäjäksi. Hän oli avuton kuin villieläin, joka on menettänyt
kyntensä tai temmattu esiin suojelevasta kuorestaan. Häneltä oli
yhdellä iskulla riistetty kaikki nuo salaperäiset aseet, joitten avulla
hän helpostikin olisi voinut hankkia jokapäiväisen leipänsä ja välttää
tekojensa seurauksia. Hän ei enää saisi mitään työtä; hän ei enää
voinut varastaakaan rankaisematta -- hänen oli pakko elää samoilla
ehdoilla kuin äsken vielä halveksimansa suuret joukot. Ja mikä vielä
pahempi, hän ei uskaltanut edes sekautua näihin suuriin joukkoihin
-- hänen täytyi pysyä piilossa, sillä hänet oli merkitty uhriksi.
Hänen vanhat toverinsa kavaltaisivat hänet saadakseen siten itse
vaikutusvaltaa; ja hän ei saisi kärsiä ainoastaan omien hairahdustensa
takia, vaan muittenkin rikokset pantaisiin hänen niskoilleen, aivan
kuten oli käynyt muutamalle mieskurjalle siinä tilaisuudessa, jolla hän
Jack Duanen kera oli ryöstänyt "maalaismatkustajan".

Ja hänellä oli nyt vielä toinenkin vaikeus kestettävänään. Hän oli
tottunut vallan uusiin elämäntapoihin, joista ei ollut helppo luopua.
Kun hän ennen oli ollut työttömänä, oli hän tyytynyt nukkumaan
porttikäytävissä tahi vaunujen alla ja tulemaan toimeen viidellätoista
sentillä päivässä. Mutta nyt oli hänellä kaikkia mahdollisia tarpeita,
ja niistä kieltäytyminen tuotti hänelle kärsimyksiä. Hänen täytyi
saada lasi silloin tällöin, nauttipa hän sen ruuan yhteydessä tahi ei.
Väkevien juomien himo oli kyllin vahva voittaakseen kaikki muut tarpeet
-- hänen täytyi saada tyydyttää sitä, vaikka hänen viimeinen lanttinsa
olisi mennyt.

Jurgis seisoskeli jälleen tehtaiden ulkopuolella. Mutta koskaan hänen
Chikagossa olonsa aikana ei ollut niin vähiä työnsaannin toiveita kuin
juuri nykyään. Ensinnäkin vallitsi taloudellinen pula maassa; pari
miljoonaa työmiestä oli Yhdysvalloissa ollut työttöminä viime keväästä
ja kesästä lähtien, eivätkä näistä lähimaillekaan kaikki vielä olleet
saaneet työtä. Ja sitte vei lakko työn seitsemältäkymmeneltä tuhannelta
mieheltä ja naiselta koko maassa parin kuukauden ajaksi -- näistä
oli yksin Chikagossa kaksikymmentä tuhatta, ja monet niistä kävivät
työnkerjuulla muissa kaupungeissa. Asiata ei mainittavasti parantanut
sekään seikka, että lakko muutamia päiviä myöhemmin lakkasi ja liki
puolet lakkolaisista palasi työhön; jokaisen työhön otetun sijalta
sai yksi "lakonrikkuri" laputtaa tiehensä ja lisätä työttömäin suurta
laumaa. Nuo kymmenen tai viisitoista tuhatta "tuoretta" neekeriä,
ulkomaalaista ja vankiloista päästettyä erotettiin nyt työstä ja sai
tulla toimeen miten paraiten taisi. Minne tahansa Jurgis meni, tapasi
hän aina jonkun sellaisen, ja hän kulki alituisessa pelossa, että joku
saisi vihiä poliisin olevan hänen kintereillään. Hän olisi pudistanut
Chikagon tomut jaloistaan, mutta vaaran huomattuaan oli hänellä vain
jokunen sentti lakkarissaan, ja parempi oli sittekin joutua "putkaan"
kuin värjötellä pennittömänä maaseudulla talvisaikaan.

Kymmenen päivän maleskelun jälkeen Jurgis oli vallan vähissä
rahoissa, eikä hänen ollut onnistunut vielä saada työtäkään -- ei
edes tilapäistä tavarainkantoakaan. Vielä kerran oli hän, aivan kuten
sairaalasta päästyään, vallan turvaton olemassaolon taistelussa ja
näki nälkäkuoleman irvistelevän vastaansa. Hänet valtasi epätoivon
kaamea kauhu, miltei mieletön hätä, joka ei hetkeksikään hellittänyt
hänestä kynsiään ja heikonsi hänen voimiaan enemmän kuin ravinnonpuute.
Hän kuolisi nälkään! Tuo hornan uumenista singahtanut aave ojenteli
suomuisia käsivarsiaan häntä vastaan -- se kosketti häntä, hän
tunsi sen hengityksen kasvoillaan, ja hän tahtoi huutaa ääneensä
pelosta; hän voi herätä keskellä yötä vapisten kaikissa jäsenissään
ja kylpien hiessään; ja hänen täytyi silloin syöksähtää pystyyn ja
paeta. Hän kuleskeli ympäriinsä kysellen työtä, kunnes oli vallan
näännyksissä väsymyksestä; hän ei voinut pysytellä hiljaa -- hän
kuleskeli päämäärättä, ruumis laihana ja kuihtuneena ja silmät
rauhattomasti pälyillen ympärillensä. Minne tahansa hän meni, siellä
tapasi hän aina pari kolme sataa yhtä viheliäistä raukkaa kuin hän
itsekin oli; kaikkialla paistoi ylellisyys heitä vastaan -- mutta
viranomaisten taipumaton käsi työnsi heidät pois. On vankiloita, joissa
mies on sisäpuolella ja kaikki mitä hän himoaa on rautaristikkojen
ulkopuolella, mutta on toisenkinlaisia vankiloita, joissa himotut
esineet ovat sisäpuolella ja vankiparka itse värjötteli ulkopuolella.

Kun Jurgiksella enää oli jälellä viimeinen neljännesdollarinsa, sai hän
kuulla että leipomoissa, ennenkun ovet iltasin sulettiin, oli tapana
myydä jälellejäänyt leipä puolesta hintaa; ja silloin lähti hän ja osti
muutamalla sentillä pari vanhaa sämpylää, jotka hän mursi kappaleiksi
ja työnsi taskuihinsa, ottaen palasen tavantakaa pureskellakseen. Hän
ei suvainnut itselleen sentinkään kulutusta tätä paitsi; ja parin
kolmen päivän perästä alkoi hän supistaa leipäostoksiaankin ja tutkia
lokakaivojakin katuja pitkin kulkiessaan, onnistuen välistä löytämään
jotakin syötävää, jonka huolellisesti puhdisti tomusta ja liasta
ennenkun suuhunsa pisti -- sillä tavoin voi hän viivyttää välttämätöntä
loppua vielä muutamia hetkisiä.

Täten oli hän maleksinut ympäriinsä useita päiviä, nälän raivotessa
sisuksissaan ja heikontuen päivä päivältä -- kunnes hän eräänä aamuna
sai kokea jotakin kamalaa, joka miltei tyyten mursi hänen viimeisetkin
voimansa. Hän oli tullut eräälle myymälöitä täynnä olevalle kadulle,
jossa muuan henkilö oli tarjonnut hänelle työtä; mutta kun hän paraaksi
oli päässyt mielestään täyteen vauhtiin, käskettiin hänen menemään
tiehensä, koska häntä ei katsottu kyllin vahvaksi työtä suorittamaan.
Ja hän seisoi vieressä ja näki, miten eräs toinen mies otettiin hänen
sijaansa! Hän otti silloin takkinsa maasta ja lähtikin tiehensä, mutta
hänellä oli täysi työ pidättäessään kyyneleitänsä. Hän oli hukassa!
Hänen hetkensä oli tullut! Kaikki toivo oli mennyttä! Mutta sitte
tapahtui hänessä äkillinen muutos, ja hänen tuskansa muuttui raivoksi.
Hän rupesi kiroilemaan kovaa. Hän totta tosiaan palaisi takasin ennen
pimeän tuloa ja näyttäisi sille viheliäiselle, mihin hän oikein kykeni!

Hän mutisi vielä joitakin kirouksia, kun aivan äkkiä ilmestyi hänen
eteensä muuan vihanneskauppias käsivarrella kaalinpäillä täytetty vasu.
Jurgis katsahti nopeasti ympärilleen ja sieppasi sitte itselleen yhden
kaikkein suurimmista kaaleista sekä livisti tiehensä. Mies rupesi
huutamaan, ja tusinan verta miehiä ja poikia lähti varkaan perään;
mutta tämä pääsi pakoon erääseen solaan ja siitä toiseen solaan, josta
oli pääsy viereiselle kadulle, ja vasta siellä pysäytti hän vauhtinsa
ja työntäen kaalinpään takkinsa alle asteli hiljakseen eteenpäin
tarvitsematta tulla epäillyksi.

Juuri tähän aikaan sattui, että muuan Chikagon sanomalehti, joka puhui
paljon "kansan puolesta", avasi "vapaakeittiön" työttömiä varten.
Jotkut sanoivat lehden tehneen sen kansansuosion saavuttamiseksi,
toiset jälleen senvuoksi, että muuten sen lukijapiiri kuolisi nälkään.
Mutta oli asianlaita miten hyvänsä -- keitto oli voimakasta ja
lämmintä, ja aina sai sitä lautasellisen kuka kurja tahansa sekä päivin
että öin. Saatuaan eräältä onnettomuustoverilta kuulla asiasta vannoi
Jurgis nielaisevansa tusinan lautasellisia ennen päivänkoittoa; mutta
kun tuli tosi käteen, voi hän pitää itseään onnellisena saadessaan edes
yhdenkin lautasellisen osakseen, sillä keittiön ulkopuolella odotteli
ihmisjono sellainen, että se ulottui katua pitkin kahden korttelin
mitan, ja yhtä pitkä jono seisoi vielä jälellä, kun ovet lyötiin kiini.

Keittiö oli kaupunginosassa, joka oli vaarallinen Jurgikselle --
satama-alueella, missä hän oli tunnettu, mutta sittekin hän meni
sinne, sillä hän oli langennut epätoivoon ja alkoi ajatella vankilaa
viimeiseksi turvapaikakseen. Tähän saakka oli ilma ollut kaunis, ja
hän oli nukkunut yönsä eräässä asumattomassa talossa; mutta nyt rupesi
talven merkkejä näkymään. Samana päivänä Jurgis osti kaksi lasia
whiskyä pysyäkseen lämpimänä, ja illalla uhrasi viimeisen lanttinsa
sämpylän ostoon. Leipämyymälän omisti muuan neekeri, joka kokosi
viimeiset oluentähteet kapakoiden oville asetetuista tynnöreistä; ja
saatuaan tarpeellisen määrän kokoon pumppasi hän olueen hiilihappoa,
joka pani sen poreilemaan, ja möi sen kahdesta sentistä kannun. Ostaja
oli oikeutettu nukkumaan yönsä hänen asuntonsa lattialla kaikenlaisen
roskaväen joukossa, johon kuului sekä miehiä että naisia.

Kaikki nämä riettaudet rasittivat Jurgista sitä enemmän, kun hän ei
voinut olla niitä vertaamatta niihin olosuhteisiin, joissa hän vielä
äskettäin oli elänyt. Taasen oli esim. alkanut vaalikausi -- viiden
tai kuuden viikon perästä oli koko maan äänioikeutettujen valitseminen
valtioliiton presidentti; ja hän kuuli niiden ihmiskurjain, jotka
nyt olivat hänen jokapäiväisenä seuranaan, keskustelevan kiihkeästi
asiasta ja näki kaupungin kadut koristetuiksi valtavilla plakaateilla
ja tähtilipuilla [Yhdysvaltain lippu, jonka ylänurkassa on niin monella
tähdellä varustettu ala kuin Unionissa on valtioita. Suom. muist.] --
ja miten voikaan kuvata niitä epätoivon tuskia, joita hän silloin tunsi?

Ja kuitenkin kohtasi hän muuanna iltana tänä kylmänä vuodenaikana
taasen erään seikkailun. Hän oli kerjännyt henkensä edestä koko
päivän ja mielikarvaudekseen huomannut, ettei yksikään kristitty
sielu välittänyt hänestä hiukkaakaan. Iltamyöhään hän kuitenkin
näki erään vanhan säätyläisnaisen astuvan alas raitiovaunusta, ja
hän riensi esiin kantamaan hänen sateenvarjoaan ja tavarakääröään
kertoen samalla koko surullisen historiansa; ja hänen vastattuaan
tyydyttävästi kaikkiin epäluuloisiin kysymyksiin vietiin hänet erääseen
ruokatarjoiluun, jossa hänelle tilattiin neljännesdollarin maksava
ateria. Hän sai leipää ja lämmintä keittoa, suolaista lihaa perunain ja
papujen kera ynnä piirakkaa ja kahvia, niin että hän astui huoneesta
ulos vatsa kimmoisena kuin ilmapallo. Ja nähdessään nyt punasten
lyhtyjen välkkyilevän sateen ja pimeän läpi ja kuullessaan patarummun
kiihottavan jyminän rupesi hänen sydämmensä kovasti pamppailemaan. Hän
rupesi juoksemaan kaikista voimistaan valoa kohden -- sillä hän ymmärsi
kysymättäkin, että siellä tänä iltana pidettäisiin joku valtiollinen
kokous.

Vaalitaistelu oli alkanut kuten sanomalehdissä lausuttiin "yleisellä
välinpitämättömyydellä". Syystä tai toisesta kieltäytyi kansa ottamasta
osaa siihen, ja johtajien oli melkein mahdotonta saada ihmisiä
kokouksiinsa ja sitte niitä harvoja meluamaan, jotka todella tulivat.
Chikagossa tähän asti pidetyt vaalikokoukset olivat olleet jokaiselle
puolueelle häpeällisiä tappioita, ja kun tänä iltana esiytyi niin
arvokas henkilö kuin koko maan varapresidentin ehdokas, vapisivat
kokousten toimeenpanijat levottomuudesta. Mutta armelias taivas oli
lähettänyt kylmän ja pitkällisen sadekuuron vuotamaan kaupungin yli
-- ja nyt tarvittiin vain muutamia raketteja ja punasia lyhtyjä ynnä
hetkisen rummunpäristystä, jotta kaikki kaupungin kodittomat ja
mieroa kiertävät virtaisivat kokouspaikkoihin. Ja aamusella saisivat
sanomalehdet tilaisuuden kertoa suuremmoisista kunnianosotuksista,
lisäten ettei kokousten osanottajina ollut ainoastaan "silkkisukkiin
puettuja kuulijoita", vaan että kansakunnan palkkaanauttivat yksilötkin
suvaitsivat osottaa suosiotaan ehdokkaiden mielipiteille.

Pian oli Jurgis saapunut suureen, lipuilla ja Unionin merkkikuvilla
koristettuun saliin; ja sittekun kokouksen kokoonkutsuja oli lausunut
muutamia sanoja ja illan pääpuhuja fanfaarien räikkyessä noussut
puhujalavalle -- niin päättäkäätpä Jurgiksen ihmetystä, kun hän
huomasi viimemainitun olevan niin tärkeän henkilön kuin kuuluisan
ja kaunopuheisen senaattori Spareshanksin, joka oli puhunut "Doylen
republikaanisessa yhdistyksessä" ja avustanut Mike Scullya saamaan
keilinasettajansa Chikagon aldermaninistuimelle!

Senaattorin näkeminen sai miltei kyyneleet Jurgiksen silmiin. Kuinka
tuskallista hänelle olikaan katsahtaa takasin näihin kulta-aikoihin,
jolloin hänelläkin oli ollut paikkansa viikunapuun varjossa; jolloin
hänkin oli ollut yksi niistä harvoista valituista, joiden käsissä
maan hallinnon ohjat olivat -- jolloin hänelläkin oli ollut oma pieni
tapinreikänsä vaalitaistelutynnörissä! Ja taasen oli käsissä vaali,
jossa republikaaneilla oli vahvin rahasto käytettävänään ja jonka
saaliista hänelläkin olisi ollut osansa, jollei viime onnettomuutta
olisi tapahtunut!

Kaunopuhelias senaattori alotti puheensa selittämällä suojelustulleja
-- mainiota keksintöä, jonka avulla työmiehet auttoivat tehtailijoita
asettamaan tavaroilleen korkeat hinnat, jotta itsekin saisivat parempia
palkkoja; ja tätä menettelyä hän havainnollisesti esitti ottamalla
rahaa yhdestä taskustaan ja työntämällä osan siitä toiseen taskuunsa.
Senaattorin mielestä oli tällainen ainokainen menettely jollakin tapaa
yhtäpitävää maailmankaikkeuden ylhäisten totuuksien kanssa. Sillä
tapaa päätellen oli Kolumbuksen maanosa valtamerien helmi; ja kaikki
sen tulevat voitot, sen valta ja arvo kansakuntien joukossa riippui
siitä uutteruudesta ja kestävyydestä, jolla jokainen kansalainen koetti
näitä ominaisuuksia ylläpitää. Tämän suuren urhokkaan kansallismielisen
puolueen nimi oli "Suuri vanha puolue -- --".

Ja taasen pärähtivät torvet, ja Jurgis kavahti pystyyn kuin
sähköiskun satuttamana. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, koetti
Jurgis epätoivon vimmalla käsittää senaattorin sanoja -- käsittää
Amerikan hyvinvoinnin ja sen kaupan suunnattoman kehityksen, jota
vastaan kajahtelivat surkeina hätähuutoina Keski- ja Etelä-Amerikan
sorrettujen kansojen hätähuudot. Syynä hänen mielenkiintoonsa
oli, että hän koetteli pysyä valveilla. Hän tiesi, että hän heti
nukahdettuaan rupeisi kuorsaamaan äänekkäästi, jonka vuoksi hänen
täytyi kuunnella -- hänen oli pakko osottaa huomiota! Mutta nyt
oli asianlaita se, että hän oli syönyt vankan illallisen ja oli
peräti väsynyt; sali oli sen ohessa lämmin ja hänen paikkansa perin
mukava. Senaattorin, laihanluiseva vartalo siinsi hänen silmiinsä
kuin usvan keskeltä -- se sai jättimäiset hahmopiirteet ja rupesi
vähitellen tanssimaan hänen silmissään, heiluttaen käsissään lippuja,
joihin oli kirjoitettu "tuonti" ja "vienti". Kerran nykäisi hänen
naapurinsa häntä heikosti kylkeen, ja silloin hän kavahti pystyyn ja
koetti näyttää niin hartaalta kuin taisi; mutta pian kuului jälleen
hänen röhähtelynsä ja ihmiset alkoivat katsella kierosti häneen,
ja suuttuneita huudahduksia kuului joukosta. Vihdoin viimein muuan
kuulija viittasi poliisikonstaapelin paikalle, ja tämä iski kiini
Jurgiksen takinkaulukseen ja nosti hänet pystyyn. Jotkut muut lähellä
istuvat kääntyivät katselemaan tätä hauskaa välinäytöstä, ja yksin
senaattori Spareshankskin sotkeutui puheessaan, mutta silloin huusi
muuan ääni viihdyttävästi: "Me vain potkasemme ulos erään juopporatin!
Anna soida, vanha saapas!" Tällöin alkoi koko kuulijakunta nauraa,
ja senaattori hymyili hyväntahtoisesti ja jatkoi puhettaan; ja siinä
silmänräpäyksessä huomasi Jurgis joutuneensa ulos kadulle ja sateeseen,
perässään kiroileva ihmislauma.

Hän etsi suojaa muutamasta porttikäytävästä ja mietti lähemmin
asiaintilaa. Hän ei ollut millään lailla loukkautunut eikä myöskään
joutunut kammoamaansa "putkaan". Hän noitui hetkisen itseään ja kovaa
onneaan, mutta sitte hänen ajatuksensa kääntyivät käytännöllisemmälle
taholle. Hänellä ei ollut enää penniäkään taskussaan eikä paikkaa,
johon päänsä kallistaisi; hänen täytyi siis jälleen lähteä katuja
kiertelemään ja kerjäämään. Hän lähti ulos suojapaikastaan, väristen
jääkylmässä sateessa, joka pieksi hänen kasvojaan. Kappaleen kulettuaan
hän kohtasi erään hyvin puetun naisen, jolla oli sateenvarjo päänsä
yli viritettynä; hän kääntyi ympäri ja astui hänen vierelleen. "Hyvä
rouva", alotti hän, "voisiko rouva olla kiltti ja lainata minulle
lantin yömajaa varten? Minä olen köyhä työmies -- --"

Äkkiä hän pysähtyi. Erään kaasulampun valossa hän oli äkännyt naisen
kasvonpiirteet. Hän tunsi ne!

Se oli Alena Jasaityte, joka oli ollut kaunotar hänen häissään!
Alena Jasaityte, joka oli näyttänyt niin komealta ja tanssinut niin
kuninkaallisesti ajuri Juozas Racziuksen kanssa! Jurgis oli tavannut
hänet pari kertaa jälkeenpäin, sillä Juozas oli hylännyt hänet erään
toisen tytön vuoksi, ja Alena oli kadonnut Packingtownista ilman että
kenkään tiesi, minne hän oli lähtenyt. Ja nyt hän tapaisi hänet täällä!

Tyttö oli yhtä hämillään kuin hänkin, "Jurgis Rudkus!" huudahti hän.
"Miten on oikein laitanne?"

"Minä -- minulla on ollut vastoinkäymisiä" sopersi Jurgis. "Olen ilman
työtä, eikä minulla ole kotia eikä penniäkään taskussani. Entä te,
Alena -- oletteko naimisissa?"

"En", tyttö vastasi, "en ole naimisissa, mutta minulla on hyvä paikka".

He seisoivat hetkisen tähystäen toisiaan silmästä silmään. Vihdoin
Alena puhkesi puhumaan. "Jurgis", sanoi hän, "minä auttaisin teitä jos
vain voisin, sen vakuutan kaikkien pyhien nimessä, mutta asianlaita on
niin, että olen lähtenyt ulos ilman penniäkään taskussani. Mutta minä
autan teitä vielä paremmin -- minä voin sanoa, mistä saatte apua. Voin
sanoa teille, missä Marija nykyään asustaa."

Jurgis säpsähti. "Marija", hän huudahti.

"Niin", toisti Alena, "ja hän varmaan auttaa teitä. Hän on saanut
paikan, jossa viihtyy; hän varmaankin iloitsee nähdessään teidät."

Ei ollut vuottakaan kulunut siitä, kun Jurgis oli lähtenyt
Packingtownista kuin vanki, joka riemumielin jättää kaamean koppinsa;
ja juuri Marijan ja Elzbietan luota oli hän karannut. Mutta nyt oli hän
valmis huutamaan ilosta vain heidän nimensä kuullessaan. Hän tahtoi
tavata heitä -- hän tahtoi mennä kotiinsa! He kyllä auttaisivat häntä,
he häntä armahtaisivat. Siinä tuokiossa hän oli kuvaillut mielessään
jälleennäkemisen kohtauksen. Hänellähän oli ollut hyvä syy karata
tiehensä -- suru pojan kuolemasta; ja hänellä oli myöskin hyvä syy
palaamattomuuteensa -- hehän olivat lähteneet pois Packingtownista. "No
hyvä", hän sanoi, "lähdenpä sinne."

Alena antoi Jurgikselle Marijan osotteen Clark Streetin varrella,
lisäten: "Omaa osotettani minun ei ole tarvis antaa teille, sillä
Marija tietää sen". Ja Jurgis lähti sen enemmittä jäähyväisittä
tallustamaan taivaltaan.

Hän tapasi suuren, ylhäiseltä näyttävän hietakivitalon ja soitti
eteisen ovikelloa. Nuori neekerityttö avasi oven puoli tuumaa raolleen
ja tähysti häntä epäluuloisin katsein.

"Mitä tahdotte?" tyttö virkkoi.

"Asuuko Marija Berczynskas täällä?" kysyi Jurgis.

"Enpä tiedä", tyttö vastasi. "Mitä hänestä tahdotte?"

"Haluan tavata häntä", sanoi Jurgis; "hän on sukulaiseni."

Tyttö epäröi hetkisen. Sitte hän avasi oven ja sanoi: "Käykää sisään!"
Jurgis astui kynnyksen yli ja pysähtyi eteiseen, tytön jatkaessa: "Minä
käyn kuulustelemassa häntä. Mikä nimenne on?"

"Sanokaa hänelle, että Jurgis on täällä", vastasi mies; ja tyttö lähti
yläkertaan. Muutaman minuutin perästä hän palasi ilmottaen: "Sen
nimistä henkilöä ei asu täällä."

Jurgiksen sydän valahti hänen saappaanvarteensa. "Minulle kerrottiin
hänen asuvan täällä!" huudahti hän.

Mutta tyttö pudisti päätään. "Emäntä sanoi, ettei sellaista henkilöä
asu täällä", virkkoi hän.

Jurgis seisoi hetkisen liikkumattomana, vallan kuin pilvistä
pudonneena. Sitte hän kääntyi ympäri ja astui ovea kohti. Mutta samalla
kuultiin sille koputettavan, ja tyttö kiirehti avaamaan. Jurgis kuuli
kopisevia korkoja oven takaa, mutta silloin tyttö päästi huudahduksen.
Seuraavassa tuokiossa hän kavahti takaperin ja syöksähti Jurgiksen ohi
silmät pyöreinä pelosta ja huutaen täyttä kurkkua: _"Poliisi! Poliisi!
Me olemme satimessa!"_

Jurgis seisoi hetkisen kuin puulla päähän lyötynä. Mutta nähdessään
sinitakkien ryntäävän ohitsensa, seurasi hän neekeritytön kintereillä
ylös. Tämän huudot olivat synnyttäneet tavatonta hämminkiä yläkerrassa,
talo oli täynnä väkeä, ja tultuaan ylempään eteiseen näki hän ihmisten
juoksentelevan taholle ja toiselle päästellen hätähuutoja. Siellä oli
miehiä ja naisia, kaikki hyvin keveästi puettuja. Toisella sivulla
Jurgis äkkäsi suuren huoneen, jossa oli samettipäällisiä tuoleja ynnä
pöytiä täpösen täynnänsä tarjottimia ja juomalaseja. Lattialla virui
hajallaan pelikortteja -- muuan pöydistä oli hämmingin aikana potkastu
kumoon, ja viinipulloja vieriskeli sisällystään ulospulputtaen pitkin
mattoa. Eräs nuori tyttö oli pyörtynyt ja kaksi miestä piteli häntä
kiini, ja tusinan verta muita seisoi ja tungeskeli eteisen ovella.

Äkkiä kuului jymähteleviä iskuja ovelle, saaden kaikki ihmiset
kavahtamaan takaperin. Samassa silmänräpäyksessä tuli muuan lihava
nainen, jolla oli maalatut posket ja timanttirenkaat korvissa, syösten
portaita ylös ja huutaen läähättävällä äänellä: "Vetäytykää takasin!
Pian!"

Hän näytti tien takaportaille, Jurgiksen seuratessa muun joukon
kintereillä, ja keittiössä hän painoi muuatta nappulaa, jolloin eräs
kaappi siirtyi syrjään ja paljasti oven pimeään käytävään. "Käykää
sisään!" huusi hän joukolle, jossa oli pari- kolmekymmentä päätä;
ja nämä alkoivat nyt solua ulos yksi kerrassaan. Mutta tuskin oli
viimeinen kadonnut näkyvistä, kun etummaisina tunkeutuneiden kuultiin
huutavan: "Niitä on täälläkin! Olemme satimessa!"

"Ylös portaita!" komensi nainen; ja nyt syntyi taas tavaton
tungeksiminen, miehet ja naiset kirosivat ja kirkuivat ja tappelivat
etusijasta. Pari kolme porrasta noustua tulivat vastaan tikapuut, jotka
johtivat ylös katolle; niiden juurelle sullousi joukko, ja muuan mies
kiipesi niiden latvaan koettaen kohottaa kattoluukkua. Mutta hän ei
saanut sitä liikahtamaankaan, ja kun nainen käski häntä avaamaan ha'an,
huusi hän: "Haka on jo avattu. Siellä istuu joku luukulla!"

Seuraavassa tuokiossa kuului ääni alhaalta: "Voitte yhtä hyvin tulla
alaskin. Me tarkotamme täyttä totta tällä kertaa."

Ja silloin hajausi joukko ja alkoi laskeutua portaita alas. Muutama
silmänräpäys myöhemmin saapui useita poliiseja ylös, tähystellen
karsaasti uhrejaan. Näistä olivat miehet enimmän peloissaan, näyttäen
säikähtyneeltä lammaskatraalta. Naiset sitävastoin näkyivät pitävän
asiaa vain hauskana pilana, ja vaikka joku heistä olisi kalvennutkin,
ei sitä olisi huomannut paksun ihomaalin alta. Muuan mustasilmäinen
tyttö kiipesi portaiden nojapuulle ja alkoi tohvelipäällisillä
jaloillaan potkia alempina seisovain poliisien kypärejä, kunnes
eräs näistä tarttui häntä nilkkoihin ja veti hänet alas. Alemmassa
kerroksessa istui neljä viisi tyttöä eteisessä olevilla vaatearkuilla
ja tekivät pilkkaa kulkueesta, joka astui heidän ohitseen. He olivat
äänekkäitä ja iloisia ja olivat ilmeisesti juovuksissa; muuan heistä,
jolla oli räikeän punanen aamutakki päällään, huusi ja kirkui äänellä,
joka voitti kaiken muun melun. Jurgis katsahti häneen ja päästi
hämmästyksen huudahduksen: "Marija!"

Tämä kuuli hänen huutonsa ja silmäsi ympärilleen; tunnettuaan
sukulaisensa hätkähti hän taapäin ja syöksyi ylös kovin hämmentyneenä.

Muutaman silmänräpäyksen ajan he tuijottivat toisiinsa äänettöminä;
sitte Marija purskahti lausumaan: "Kuinka sinä olet tullut tänne?"

"Tulin tapaamaan sinua", vastasi Jurgis.

"Milloin?"

"Juuri nyt!"

"Mutta kuinka voit tietää -- kuka sinulle sanoi minun olevan täällä?"

"Alena Jasaityte. Kohtasin hänet kadulla."

Taas syntyi hetkisen äänettömyys, ja molemmat katselivat toisiansa.
Muiden huomio alkoi kiintyä heihin, jonka vuoksi Marija astui vallan
hänen luokseen.

"Entä sinä", kysyi Jurgis, "asutko täällä?"

"Asun", sanoi Marija yksikantaan.

Silloin kuului äkkiä ääni alhaalta: "Pukekaa päällenne, tytöt, ja
lähtekää mukaan. On parasta että kiiruhdatte, muuten saatte syyttää
itseänne -- ulkona sataa."

"Tule", sanoi Marija ja vei Jurgiksen mukaansa huonekomeroonsa,
jossa oli vain sänky ja tuoli, toalettipöytä ja muutamia hameita
seinällä oven takana. Vaatteita virui lattiallakin, ja muuten
vallitsi vallan toivoton epäjärjestys huoneessa -- ihomaalirasioita
ja hajuvesipulloja oli viskattu sekasin hattujen ja likasten vatien
joukkoon toalettipöydällä, ja tohvelipari ja kello teki whiskypullolle
veljellistä seuraa tuolilla.

Jurgikselle oli vihdoinkin selvinnyt minkälaisessa paikassa hän nyt
oikeastaan oli; ja kun hän kotoaan lähdettyään oli kokenut aika paljon
maailmassa, ei hän juuri vähästä hämmästynyt -- mutta kuitenkin suretti
häntä nyt koko lailla tieto, että Marija oli antautunut tällaiseen
toimeen. Kotona olivat he aina eläneet siivosti, ja tämän entisyyden
muiston olisi hänen mielestään pitänyt estää Marijaa vajoamasta. Mutta
sitte naurahti hän omalle typeryydelleen. Mikä hyveen esikuva hän itse
olikaan, joka nyt ajatteli tällä tapaa?

"Kuinka kauvan olet asunut täällä?" hän kysyi.

"Lähes vuoden", Marija vastasi.

"Mikä sinut tänne toi?"

"Minun täytyi elää, enkä voinut nähdä lasten näkevän nälkää."

Jurgis vaikeni hetkisen ja katseli häntä.

"Olit kai silloin ilman työtä?" kysyi hän viimein.

"Tulin kipeäksi", sanoi toinen, "ja olin vallan rahatta. Ja sitte kuoli
Stanislovas -- --"

"Onko Stanislovas kuollut?"

"On", sanoi Marija; "etkö siis ole tiennyt siitä?"

"Miten hän kuoli?"

"Rotat tappoivat hänet."

Jurgis henkäsi kuin tukehtumaisillaan. _"Rotat!"_ huudahti hän.

"Niin", virkkoi toinen, kumartuen solmimaan kenkänsä nauhoja. "Hänellä
oli paikka öljynkeittämössä -- ainakin olivat miehet siellä palkanneet
hänet noutamaan olutta heille. Hän kantoi heidän olutkulppojaan
pitkässä tangossa, ja hän joi aina hiukkasen joka kulposta; mutta
eräänä päivänä joi hän liian paljon, niin että tupertui nukkumaan
johonkin loukkoon, minne hänet sitte unohdettiin ja teljettiin koko
yöksi. Kun hänet aamulla löydettiin, olivat rotat tappaneet hänet ja
syöneet hänestä lihan miltei puti puhtaaksi."

Jurgis istui sängynreunalla kauhusta kivettyneenä, Marijan yhä sitoessa
kengännauhojaan. Syntyi pitkä äänettömyys.

Äkkiä näkyi ovella paksu poliisikonstaapeli.

"Pitäkää kiirettä siellä", komensi hän.

"Niin paljon kuin vain ennätän", vastasi Marija, joka nyt nousi pystyyn
ja alkoi kuumeentapaisella kiiruulla kiinnittää kurelivinsä hakasia.

"Elävätkö ne muut?" kysyi Jurgis viimein.

"Elävät."

"Missä he ovat?"

"Ei vallan kaukana täältä. He tulevat nyt mukiinmenevästi toimeen."

"Onko heillä työtä?" jatkoi Jurgis.

"Elzbieta tekee työtä, milloin voi. Muuten minä heitä elätän -- minä
ansaitsen paljon rahaa tätä nykyä".

Jurgis istui hetken vaitonaisena. "Tietävätkö he että sinä asut täällä
-- miten sinä oikeastaan elät?"

"Elzbieta tietää sen", vastasi Marija. "En voinut salata sitä häneltä.
Ja ehkäpä lapsetkin jo ovat saaneet siitä vihiä. Ja mitä hävettävää
siinä on -- voimmeko sille mitään?"

"Entä Tamoszius?" Tietääkö _hän_ siitä?

Marija kohautti hartioitaan. "Kuinka sen tietäisin", vastasi hän. "En
ole nähnyt häntä kokonaiseen vuoteen. Hän sai verenmyrkytyksen ja
menetti yhden sormensa eikä enää voinut soittaa viulua; ja sitte hän
lähti matkoihinsa."

Marija seisoi vielä peilin ääressä kiinnitellen liivinsä hakasia.
Jurgis istui ja tirkisteli häneen. Hän enää tuskin voi tuntea häntä
samaksi naiseksi kuin ennen; hän oli niin tyyni -- ja niin sydämmetön!
Jurgiksen sydäntä oikein viilsi nähdessään hänet sellaisena.

Sitte Marija uudelleen katsahti häneen. "Et sinäkään näytä jaksaneen
'paksusti' viime aikoina", sanoi hän.

"Eipä kannata kehua", toinen virkkoi. "Minulla ei ole senttiäkään
lakkarissani eikä kotia minne mennä."

"Missä oikein olet ollut?"

"Vähin kussakin. Olen ollut renttuna. Ja sitte menin takasin tehtaaseen
-- juuri ennen lakkoa." Hän vaikeni hetkiseksi, ilmeisesti hiukan
hämillään. "Minä kyselin sinuakin", jatkoi hän. "Sain kyllä kuulla että
olit muuttanut, muttei kenkään tiennyt minne. Luulet kai että tahdoin
puijata sinua kun karkasin, Marija -- --"

"Ei", vastasi toinen, "en lainkaan moiti sinua. Ei kukaan meistä sitä
tee. Sinähän teit vain mitä voit -- kaikki oli meille liian raskasta."
Hän vaikeni tuokioksi, ja jatkoi sitte: "Me olimme liian tietämättömiä
-- siinä koko syy. Emme kyenneet tulemaan toimeen. Jos olisin silloin
tiennyt mitä nyt tiesin, olisi meidän laitamme nyt toinen -- --".

"Olisit tullut tänne?" tiedusti Jurgis.

"Niin kyllä, mutta sitä en oikeastaan tarkottanut. Ajattelin sinua --
sinä olisit toisella tapaa käyttäytynyt -- Onaa kohtaan."

Jurgis ei voinut siihen mitään virkkaa. Hän ei ollut koskaan vielä
ajatellut asiaa tältä kannalta.

"Kun ihmiset näkevät nälkää", jatkoi Marija, "ja heillä on jotakin
arvokasta, on heidän myyminen se; se on minun ajatukseni. Luulenpa
sinun käsittävän sen nyt, kun se on liian myöhäistä. Ona olisi voinut
pitää meistä kaikista huolta alusta alkaen." Marija puhui kylmästi
ja intohimottomasti, kuten ainakin asioita liikekannalta arvosteleva
ihminen.

"Niin -- niin -- luulenpa sen niin olevan", myönnytteli Jurgis
epäröiden. Hän ei maininnut maksaneensa kolmesataa dollaria ja
menettäneensä päällysmiehen paikan siitä huvista, että oli saanut antaa
"Phil" Connorille muistomerkin jo toisen kerran.

Poliisikonstaapeli tuli uudelleen ovelle.

"Tule nyt mukaan, sinä siellä", sanoi hän. "Sukkelaan!"

"Hyvä on", sanoi Marija ja pani hatun päähänsä. Hän lähti ulos eteiseen
ja Jurgis seurasi häntä, poliisin jäädessä huoneeseen ja katsoessa
sängyn alle ja oven taakse.

"Mitä nyt on tulossa?" tiedusti Jurgis heidän laskeutuessaan alas
portaita.

"Poliisitarkastuksenko johdosta, tarkotat? Oh, eipä juuri mitään --
sellaista sattuu meille toisinaan. 'Rouvallamme' on jokin koukku,
jolla hän pitää poliisia siivona; en tiedä millainen se on, mutta
arvattavasti he jo ennen huomisaamua ovat sopineet. Nuo eivät missään
tapauksessa tee sinulle mitään. Ne päästävät aina miehet menemään."

"Olkoonpa niin että nämä muut", vastasi Jurgis, "mutta eivät minua --
pelkäänpä joutuvani kiini."

"Mitä tarkotat?"

"Poliisi on jälilläni", sanoi hän alentaen ääntään, vaikka he
puhelivatkin litvaa keskenään. "Ne vielä tuomitsevat minut vuodeksi tai
pariksi istumaan'".

"Elä hitoilla!" virkkoi Marija. "Sepäs on hullusti. Koetanpa sitte
toimia, jotta saisin sinut irti koko pelistä".

Alhaalla, missä suurin osa vangituista oli kokoutunut yhteen kihermään,
etsi hän käsiinsä tuon korvarenkaita käyttävän lihavan naisen ja
kuiskasi hänelle muutamia sanoja korvaan. Viimemainittu nyökkäsi
päätään ja astui poliisikersantin luo, joka oli johtanut tutkimusta.
"Billy", sanoi hän tälle Jurgista osottaen, "tuolla seisoi muuan mies,
joka tuli tänne tapaamaan sisartaan. Hän oli juuri saapunut ovesta
sisään, kun te tulitte. Ette kai ota täältä kiini renttuja?"

Kersantti nauroi ja katsahti Jurgikseen.

"Mieleni on paha", sanoi hän, "mutta minulla on määräys vangita
jokainen sielu paitsi palvelijoita."

Jurgiksella ei siis ollut muuta neuvoa kuin asettua toisten miesten
joukkoon, jotka siinä tungeksivat ja koettivat piilotella itseään
toisten selän taakse. Siinä oli miestä vanhaa ja nuorta, koulupoikia
ja harmaapartoja, viimemainitut tarpeeksi vanhoja ollakseen edellisten
isoisiä; jotkut olivat puetut hännystakkiin -- koko joukosta vain
Jurgis näytti selviä köyhyyden merkkejä.

Kun joukko viimeinkin oli saatu täyslukuiseksi, avattiin ovet ja
koko seurue marssi ulos kadulle. Kolmet päivystysvaunut odottelivat
ulkopuolella, ja koko tienoon väestö oli kokoutunut katselemaan
näytelmää; pilkkasanoja sateli heidän jälkeensä ja monta kaulaa
kurottui heidän lähtöään kurkistamaan. Vangituista naiset katselivat
ivaajoitaan uhkamielisesti tahi nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta
miehet astuivat päät kumarassa ja hatut painettuina syvälle silmille.
Poliisiasemalle tultua Jurgis ilmotti itselleen puolalaisen nimen ja
joutui kuuden muun kanssa samaan koppiin; ja toveriensa istuessa ja
jutellessa keskenään matalalla äänellä pani hän pitkäkseen erääseen
nurkkaan ja vaipui ajatuksiin.

Jurgis oli silmännyt alas yhteiskunnan syvimpiin kuiluihin ja tottunut
jo vähin näkemiinsä. Ajatellessaan ihmiskunnan paheellisuutta oli hän
kuitenkin aina pitänyt poikkeuksena omaa perhettään, jota hän rakasti;
mutta nyt oli hän yht'äkkiä tehnyt tämän kamalan huomion -- Maria oli
porttona ja Elzbieta ja lapset elivät hänen häpeästään! Miten Jurgis
koettelikin pakottaa itseään ajattelemaan, että hän itse oli tehnyt
vielä paljon pahempaakin ja että hän nyt oli aika typerä pahastuessaan
tästä huomiosta, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta syvää
surua sen johdosta. Hän oli liikutettu sisimpään sydämeensä saakka;
muistot, joita hän jo oli pitänyt kuolleina, heräsivät taasen eloon.
Hän oli jälleen näkevinään Onan ja kuulevinaan hänen lempeän äänensä
koettavan taivuttaa häntä. Hän näki pikku Antanaksen, josta hän oli
päättänyt tehdä kelpo miehen. Hän näki vanhan vapisevan isänsä, joka
oli siunannut heitä kaikkia niin ihmeellisellä rakkaudella. Hän eli
uudelleen ajatuksissaan sen päivän, jolloin hän oli keksinyt Onan
häpeän -- kuinka hirmuisesti hän olikaan silloin kärsinyt ja mikä
houkkio hän oli ollutkaan! Miten kauhistuttavalta kaikki silloin
olikaan hänestä tuntunut; ja nyt istui hän ja kuunteli tyynesti ja
jopa puolittain myöntyenkin Marijan väitettä, että hän silloin oli
menetellyt houkkamaisesti! Niin -- että hänen silloin olisi pitänyt
myydä vaimonsa kunnia ja elää siitä! Ja entä sitte Stanislovas ja
hänen kamala loppunsa -- tuo lyhyt historia, jonka Marija oli kertonut
hänelle näin tyynellä ja tylsällä välinpitämättömyydellä. Tuo pikkunen
poikarukka paleltuneine sormineen ja alati pelkäävänä lumihankia --
hänen tuskanhuutonsa kajahtelivat vielä Jurgiksen korvissa, kun hän
nyt makasi pimeässä ja pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Tuontuostakin
hänen ruumiinsa värisi kauhusta, kun hän ajatteli pikku Stanislovasta
suljettuna tyhjään tehdasrakennukseen ja tappelevana henkensä edestä
rottien kanssa!



XXVIII LUKU.


Aamiaisen jälkeen Jurgis vietiin oikeuden istuntosaliin, joka täyttyi
sekä vangituista että kuulijoista, joita oli houkutellut sinne
uteliaisuus tahi toivo tuntea joitakuita edellisistä, joilta sitte
voisivat skandaalin uhalla kiristää rahoja. Miehet huudettiin ensin
esiin, saivat asianmukaista toria ja päästettiin vapaalle jalalle,
mutta Jurgiksen kauhuksi kutsuttiin hänet erityisesti esiin epäiltävänä
henkilönä. Juuri tämän oikeuden edessä hän oli seisonut ennenkin sillä
kertaa, kun hänen tuomionsa oli "siirretty vastaisuuteen" -- tuomari
oli sama ja samoin pöytäkirjuri. Viimemainittu katseli Jurgista
terävästi, aivan kuin muistellen nähneensä hänet ennenkin; mutta
tuomarilla ei ollut lainkaan epäluuloja -- sillä hän odotti juuri
telefonitietoa ystävältänsä piirin poliisipäälliköltä, joka antaisi
hänelle vihjauksia mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä "Polly"
Simpsonin suhteen, kuten puheenaolevaa talon emäntää tavallisesti
kutsuttiin. Odotellessaan hän kuunteli Jurgiksen kertomusta -- miten
tämä oli ollut etsimässä sisartaan -- sekä päästi hänet vapauteen sillä
hyvällä neuvolla, että vast'edes pitäisi sisartaan paremmassa paikassa.
Sitte huudettiin tytöt esiin ja tuomittiin kukin viiden dollarin
sakkoon, jotka "Polly" maksoi setelitukusta, minkä veti esiin toisesta
sukastaan.

Jurgis odotteli ulkopuolella ja meni sitte Marijan kanssa tämän
"kotiin". Poliisi oli jo lähtenyt talosta, ja pari "vierasta" oli
saapunut; ja illalla kävisi siellä jo kaikki entistä menoaan,
aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Marija vei Jurgiksen omaan
huoneeseensa, jossa he istahtivat vuoteen reunalle juttelemaan.
Päivänvalossa Jurgis voi nähdä, miten väri tytön poskilla ei enää ollut
muinainen luonnon maalaama, joka tiesi erinomaista terveyttä; hänen
ihonsa oli itse asiassa keltanen kuin pergamentti, ja silmien alustat
olivat mustat.

"Oletko ollut kipeänä? kysyi Jurgis.

"Kipeänäkö! Miten hitolla (Marija oli oppinut kiroilemaan kuin vanha
merikarhu tahi kuorma-ajuri) voi olla muuta kuin kipeä tällaista elämää
viettämällä?"

Hän vaikeni hetkiseksi ja silmäsi synkästi eteensä. "Se on morfiinin
vuoksi", virkkoi hän viimein. "Minä otan sitä joka päivä yhä enemmän".

"Mitä apua siitä on?" kysyi Jurgis.

"Niin teemme kaikki; en tiedä minkä vuoksi. Ja jollei se syynä ole,
niin on syynä ylenmääräinen juominen. Jolleivät tytöt aina olisi
puolihumalassa, eivät he voisi sietää tätä elämää. Ja 'rouva' antaa
kaikille aina morfiinia ensimmäiseksi kun he tulevat tänne, ja siten
oppivat he pitämään siitä; taikka ottavat he sitä päänkipuun ja
tottuvat siihen sillä tapaa. Minä olen nyt ainakin omalta osaltani
tottunut siihen, sen tiedän; ja olen kyllä koettanut lopettaakin tätä
tapaa, mutta se ei onnistu niin kauvan kuin olen täällä."

"Kuinka kauvaksi aijot jäädä tänne?"

"Sitä en tiedä; ehkäpä ainaiseksi. Mitäpä muutakaan voin tehdä?"

"Saatko rahoja säästöön?"

"Säästöönkö?" toisti Marija. "Oh, en suinkaan. Saan kyllä rahoja kokoon
niin vietävän lailla, mutta ne menevät samaa tietä. Minä saan puolen
palkkiosta osakseni, kaksi ja puoli dollaria 'vierasta' kohti, ja
välistä voin saada pari kolmekymmentä dollaria kokoon yössä, niin että
sinun mielestäsi pitäisi voida panna vähin säästöönkin. Mutta minun
täytyy maksaa ruuastani ja asunnostani -- ja sitte sellaisia summia
että hämmästyisit kuullessasi niistä; ja samaten juomisista ja kaikesta
muusta ylimääräisestä -- läpeensä kaikesta, jopa semmoisestakin mitä
en saakaan. Yksin pesulaskunikin nousee kahteenkymmeneen dollariin
viikossa, ajatteles sitä! Minun täytyy joko tyytyä olosuhteisiin
sellaisina kuin ne ovat, tahi sitte lähteä tieheni; ja samaten olisi
laita kaikkialla minne kääntyisin. Minulla on kauhea työ ja tuska
saadessani kokoon ne viisitoista dollaria, jotka annan Elzbietalle joka
viikko, jotta lapset voisivat käydä koulua."

Marija vaikeni hetkiseksi; mutta nähdessään Jurgiksen seuraavan
kertomusta mielenkiinnolla jatkoi hän: "Sillä tavalla täällä
menetellään pysyttääkseen tyttöjä talossa -- heidän annetaan
velkaantua, niin etteivät mitenkään pääsisi irti täältä. Nuori tyttö
tulee Europasta osaamatta sanaakaan englantia. Voi silloin sattua,
että hän joutuu sellaiseen paikkaan kuin tämä; ja kun hän tahtoo
lähteä pois, ilmoittaa 'rouva' hänelle että hän on hankkinut itselleen
parinsadan dollarin velan, jonka jälkeen häneltä riistetään hänen
vähät vaatteensa ja uhataan poliisilla, jollei hän jää paikoilleen
ja tee mitä käsketään. Ja silloin hän jää, ja mitä kauvemmin hän
täällä on, sitä suuremmaksi hänen velkansa kasvaa. Usein eivät tytöt
itsekään ole tienneet millaiseen paikkaan ovat joutuneet, jopa ovat
luulleet saaneensa täällä palvelijan toimen. Huomasitko sitä pientä
keltakiharaista ranskalaistyttöä, joka seisoi minua lähinnä oikeudessa?"

Jurgis vastasi myöntävästi.

"No niin, hän saapui Amerikaan noin vuosi sitte. Hän oli
kauppapalvelija ammatiltaan ja vuokrasi itsensä eräälle miehelle, jonka
piti hankkia hänelle paikka jossakin tehtaassa. Heitä oli kaikkiaan
kuusi tyttöä, ja he vietiin erääseen tämänkaltaiseen taloon tämän saman
kadun varrella, vaikka vähän alempana, ja tyttö teljettiin erääseen
huoneesen vallan yksikseen. Hänelle annettiin morfiinia ruuassa, ja
kun hän heräsi, huomasi hän olevansa raiskattu. Hän huusi ja rukoili
ja repi tukkaansa; mutta hänellä oli verhonaan vain vanha yötakki,
ja häntä pidettiin koko aika puoleksi tiedottomana nukutusaineilla,
kunnes hän viimein toipui. Hän ei päässyt koskaan ovesta ulos kymmeneen
kuukauteen, ja sitte hänet lähetettiin pois, kun ei enää kelvannut.
Luulenpa ettei hän kauvan pysy täälläkään -- hän saa tavantakaa puuskan
juoda liian paljon absinttia. Vain yhden tytön hänen seuralaisistaan
onnistui paeta eräänä yönä hyppäämällä alas kadulle toisen kerroksen
akkunasta."

Marija pysähtyi hetkiseksi ja lisäsi sitte: "Useimmat naiset täällä
ovat hyvin kunniallisia -- elä hämmästy. Minäkin ensin luulin heidän
ruvenneen siksi tähän toimeen, että pitivät siitä; mutta ajattelehan
vain, voiko nainen myydä itsensä ensimäiselle tänne tulijalle, vanhalle
tai nuorelle, mustalle tahi valkoselle -- vain siitä syystä että häntä
sellainen elämä miellyttää!"

"Joidenkin sanotaan siitä pitävän", arveli Jurgis.

"Tiedän sen kyllä", sanoi Marija; "sitä puhutaan niin kaikenlaista.
Tytöt ovat nyt kerran joutuneet leikkiin ja tietävät, etteivät koskaan
voi siitä päästä irti. Mutta he eivät pitäneet siitä alottaessaan --
siitä saat olla vakaisen varma! Täällä on muuan pieni juutalaistyttö,
joka ennen juoksi erään muotiompelijan asioita, kunnes tuli kipeäksi
ja menetti paikkansa; ja sitte hän käveli monena päivänä pitkin
katuja saamatta leipäpalastakaan nälkäänsä. Silloin hän viimein meni
erääseen tällaiseen paikkaan täällä läheisyydessä ja tarjosi itseänsä
'ammattiin', ja ne p----leet pakottivat hänet antamaan pois kaikki
vaatteensa, ennenkun soivat hänelle suupalaakaan."

Marija istui sitte parisen minuuttia synkkiin ajatuksiin vaipuneena.
"Kerrohan nyt itsestäsi, Jurgis", sanoi hän äkkiä. "Missä olet ollut?"

Ja sitte alotti Jurgis pitkän kertomuksensa kaikista seikkailuistaan
kotoa karattuaan; hän jutteli elämästään maankiertäjänä, työstään
maanalaisissa tunneleissa ja tapaturmastaan niissä; sitte
tuttavuudestaan Jack Duanen kanssa, valtiollisesta toiminnastaan
teurastamoissa ja vihdoin surkeasta sortumisestaan ja viimeisistä
onnettomista ajoistaan. Marija kuunteli häntä mielenkiinnolla; oli
helppo uskoa Jurgiksen kovia viime kokemuksia, sillä hänen surkastunut
ulkomuotonsa kertoili niistä kaunopuheisesti.

"Sinä löysit minut oikein kreivin aikaan", sanoi tyttö viimein. "Minä
autan sinua, kunnes onnistut saamaan työtä."

"Minä en tahdo, ettäs autat minua -- --" alotti Jurgis.

"Miksi ei? Senkö vuoksi että olen täällä?"

"Ei senkään vuoksi", virkkoi hän; "mutta minähän karkasin ja jätin
teidät pulaan -- --."

"Lorua!" sanoi Marija. "Elä ajattele enää sitä asiaa. En minä sinua
siitä moiti."

"Mutta sinä olet varmasti nälissäsi", virkkoi hän hetken jälkeen. "Sinä
kai jäät murkinoimaan kanssani -- minä toimitan hiukan ruokaa tänne."

Hän painoi sähkönappulaa, ja musta neekerityttö tuli kuulemaan
mitä hänellä oli asiata. "On hauskaa kun saa kerran näin komentaa
toisiakin", sanoi Marija nauraen ja heilahti vallattomasti sängyn
laidalla.

Kun ei vankilassa tarjottu aamiainen ollut liioin kehuttava, oli
Jurgiksella vielä hyvä ruokahalu, ja he söivät yhdessä pienen
juhla-aterian pakinoiden Elzbietasta ja hänen lapsistaan sekä menneistä
ajoista. Ennenkun he vielä olivat kunnolla lopettaneet ateriansa,
tuli toinen neekerinainen ilmoittamaan, että "rouva" halusi puhutella
Marijaa -- "Litvan Marya", kuten häntä täällä kutsuttiin.

"Se merkitsee että sinun on lähdettävä täältä", sanoi hän Jurgikselle.

Tämä nousi pystyyn, ja Marija ilmoitti hänelle Elzbietan uuden osotteen
eräässä Ghetto-korttelin kolkassa. "He varmaan tulevat iloisiksi
nähdessään sinut", sanoi hän.

Mutta Jurgis seisoi vielä epäröiden paikallaan.

"Hm -- minä en siitä käynnistä pidä", sanoi hän viimein. "Totta puhuen,
Marija, miksi et anna minulle vähän rahaa, jotta pääsen katselemaan
työtä?"

"Mitä sinä rahalla tekisit?" oli toisen vastaus. "Kaikki mitä tarvitset
on asunto ja ruoka, vai mitä?"

"Kyllä niinkin", Jurgis myönteli, "mutta minä en todellakaan mielelläni
mene sinne, sittekun jätin heidät oman onnensa nojaan -- ja koska minä
nyt olen ilman työtä ja sinä -- sinä -- --"

"Mene nyt!" sanoi Marija kolhaisten häntä selkään. "Mitä siinä
lörpöttelet? Minä en anna sinulle rahaa, koska muuten joisit sen
suuhusi ja saisit taas ikävyyksiä niskoillesi. Tässä on kuitenkin
sinulle neljännesdollari, ja mene nyt matkaasi; he ihan varmasti
ilahtuvat saadessaan nähdä sinut jälleen, niin ettei sinun tarvitse
heitä hävetä. Hyvästi nyt!"

Jurgis oli jälleen kadulla ja rupesi punnitsemaan asianhaaroja
mielessään. Hän päätti kaikkein ensin hankkia itselleen työtä, ja siten
meni häneltä koko päivä käydessä tehtaissa ja myymälöissä, mutta ilman
suotuista tulosta. Ja kun tuli pimeä, teki hän ripeän päätöksen ja
lähti sittekin tallustamaan Elzbietan asuntoa kohti; mutta matkalla
tuli hän erään ruokatarjoilun kohdalle, ja hän meni sisään ja tilasi
itselleen illallisen Marijalta saamallaan kolikolla -- ilta oli
lienteä, ja hän voi hyvin maata yönsä taivasalla ja sitte huomenissa
alkaa jälleen työn etsiskelyn. Hän lähti jatkamaan matkaansa, ja
kun hän äkkiä tuli katsahtaneeksi ympärilleen, huomasi hän olevansa
samalla kadulla ja saman huoneuston likisyydessä, missä hän oli
kuunnellut valtiollista puhetta edellisenä iltana. Nyt ei siellä ollut
enää punasia lyhtyjä eikä soittokuntaa; mutta seinällä oli kuitenkin
ilmotus, että siellä taasen pidettiin kokousta, ja paljon ihmisiä
virtasi sisään. Siinä tuokiossa oli Jurgis tehnyt päätöksensä: hän
kävisi sisään vielä kerran ja hankkisi itselleen paikan, jossa voisi
levähtää ja miettiä mitä edelleen tehdä. Ovella ei ollut ketään, joka
olisi koonnut pilettejä, joten pääsy kokoukseen oli siis vapaa.

Hän astui sisään. Salissa ei tällä kertaa ollut mitään koristuksia,
mutta lavalla istui koko joukko ihmisiä, ja alhaalla oli jok'ainoa
paikka vallattu. Hän istahti takimmaiseen penkkiriviin; ja sitte hän
yht'äkkiä unohti kaiken mitä hänen ympärillään tapahtui. Luulisiko
Elzbieta ehkä, että hän tulisi kiristämään rahoja häneltä, tai
ymmärtäisikö hän, että Jurgiksen aikomus oli hankkia itselleen työtä ja
tehdä velvollisuutensa perhettä kohtaan? Ottaisikohan muori sävyisästi
hänet vastaan vaiko ripityksellä? Jospa hänen vain onnistuisi saada
työtä, ennenkun menisi hänen tykönsä!

Silloin Jurgis äkkiä katsahti ylös. Korvia huumaavia huutoja kajahti
nyt kokousyleisön joukosta. Sali oli vallan täpösen täynnään. Miehet
ja naiset hypähtivät pystyyn ja heiluttivat hattujaan ja nenäliinojaan
kirkuen ja ulvoen. Ilmeisesti oli illan pääpuhuja saapunut, koska he
noin narrimaisesti käyttäytyivät. Mitähän hyötyä he kaikesta tästä
puuhaamisesta odottivatkaan, mitä oli heillä tekemistä vaalien ja maan
hallituksen suhteen? Jurgis oli saanut katsahtaa valtiollisen näyttämön
esiripun taakse ja tunsi paremmin asiat.

Hän vaipui jälleen mietteisiinsä, mutta hänellä oli kuitenkin uusi
asianhaara laskuihinsa mukaanotettavana -- hän istui nyt kiini täällä.
Sali oli kuten sanottu täynnä aina ovia myöten; ja kokouksen päätyttyä
olisi hänen jo liian myöhäistä mennä Elzbietan luo, jonkavuoksi hänen
siis olisi taasen etsittävä itselleen makuupaikka taivasalla. Ehkäpä
olikin joka tapauksessa viisainta mennä sinne vasta huomenna, sillä
silloin olivat lapset koulussa ja hän ja Elzbieta voivat silloin
rauhassa selvittää välinsä. Viimemainittu oli aina ollut mukautuvainen
nainen, ja hän kyllä ajan pitkään näyttäisi tarkotustensa puhtauden.
Hän saisi Elzbietan siitä vakuutetuksi -- ja sitäpaitsi olihan Marija
hänen puolellaan, ja Marija se oli joka perheen elätti. Jos muori olisi
pahalla tuulella, sanoisi hän suoraan hänelle mitä kurssia laiva kulki.

Sillä tapaa Jurgis edelleen mietiskeli. Hän oli nyt istunut salissa
parisen tuntia, ja kaikki merkit rupesivat taas viittaamaan eilisen
surkeuden uudistumiseen. Puhetta oli kestänyt koko ajan, ja kuulijat
paukuttivat käsiään ja karjuivat ihastuksesta; mutta vähitellen
rupesi kaikki tuntumaan sekavalta hälinältä Jurgiksen korvissa, hänen
ajatuksensa hämmentyivät ja hänen päänsä rupesi hurskaasti nyökkäämään
alaspäin. Hän suoristi jälleen itseään kuten tavallisesti ja teki
epätoivoisia ponnistuksia pysyäkseen valveilla; mutta salissa oli
painostavan kuuma, ja hänen pitkä kävelynsä päivällisen jälkeen oli
vienyt hänen viimeiset voimansa -- viimein painui hänen päänsä alas
rinnalle ja hän nukahti.

Ja nyt jälleen tuntui joku tuuppaavan häntä selkään, ja hän suoristi
itseään yhtä epätoivoisesti kuin eilen! Hän oli tietysti kuorsannut
taasenkin! Ja mitähän nyt tapahtuisikaan? Hän katsoi eteensä miltei
kiusoittavan jäykästi ja tirkisteli puhujalavalle, kuten se olisi
ollut mieltäkiinnittävin paikka mitä hän ikinä oli nähnyt. Hän näki
hengessään paksun poliisikonstaapelin taasen lähestyvän häntä pitkin
askelin -- ja kurottavan kätensä hänen takinkaulukseensa. Tahi saisiko
hän armoa vielä tämän kerran? Ehkäpä he vallan unohtaisivat hänet? Hän
istui vapisten ja odotellen -- --

Silloin kuului äkkiä ääni hänen korvansa juuressa -- suloinen ja lempeä
naisen ääni. -- "Jos koettaisitte kuunnella puhetta, toveri, niin ehkä
se huvittaisi teitä."

Jurgis ällistyi enemmän tällaisesta puhuttelusta kuin poliisin
kaappauksesta takinkaulukseen. Hän kuitenkin edelleen jäykästi ja
liikahtamatta tuijotteli eteensä; mutta hänen sydämmensä sykki kovasti.
Toveri! Kukahan se oikein kutsui häntä "toverikseen"?

Puhuttelija oli nuori ja kaunis, hän oli hienosti puettu ja ilmeisesti
säätyläisnainen. Ja tämä kutsui häntä "toverikseen"!

Hän käänsi varovasti päätänsä, niin että voi nähdä naisen paremmin;
ja sitte alkoi hän rävähtämättä tuijotella häneen kuin loihdittu.
Nainen oli nähtävästi jo unohtanut hänet ja katseli lavalle päin.
Muuan mies puhui siellä -- Jurgis kuuli hänen äänensä epäselvästi;
mutta kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet naisen kasvoihin.
Levottomuuden tunne valtasi hänet hänen näitä tähystellessään. Hän
värisi kuin vilutaudin kohtauksessa. Mikähän ihme se naisessa olikaan,
joka sillä tavalla voi vaikuttaa häneen? Tämä istui kuin kivettyneenä,
kädet sylissä niin lujasti yhteenpuserrettuina, että voi nähdä jänteet
ranteiden kohdalla. Hän näytti kovasti liikutetulta ja jännitetyltä,
aivankuin ihminen, jonka sisässä riehuu taistelu tahi joka katselee
taistelua. Sieraimet värisivät hiljaa, tuontuostakin hän kasteli
huuliaan kuumeentapaisella kiireellä. Hänen rintansa kohosi kiivaasti,
ja hänen kiihottunut mielentilansa näytti kasvamistaan kasvavan ja taas
asettuvan kuten pursi myrskyävällä merellä. Mitä se oli? Mitä tapahtui?
Sen täytyi olla _hänen_ sanoissaan, joka puhui tuolla lavalla.
Minkälainen ihminen se oli? Ja mitä tämä kaikki oikeastaan olikaan? Ja
nyt vihdoin viimein Jurgiksen pisti päähän silmätä puhujaan.

Oli kuin joku hurja luonnonilmiö olisi äkkiä ilmestynyt hänen silmäinsä
eteen. Mies oli pitkä ja laiha ja yhtä kuihtunut kuin tämä kuulija
itse; hänen kasvojaan peitti ohut musta parta, ja silmien sijalla näki
vain kaksi syvää mustaa kuoppaa. Hän puhui nopeasti ja innokkaasti;
hän teki monia eleitä -- puhuessaan hän liikkui edestakaisin lavalla
ja ojenteli pitkiä käsivarsiaan aivan kuin tarttuakseen niillä
jokaiseen kuulijoistaan. Hänen äänensä oli syvä kuin urkuin sävel
-- mutta Jurgis oli vielä niin kiintynyt hänen silmiinsä, ettei
hän vielä voinut käsittää mitä mies sanoi. Mutta yht'äkkiä näytti
tämä osottavan kädellään suoraan häntä itseään siellä takimmaisella
penkillä, aivan kuten puhuja olisi valinnut erityisesti juuri hänet
kuuntelemaan sanojaan; ja nyt tajusi Jurgis äänen, joka vapisi ja
värisi liikutuksesta, tuskasta ja kaihosta -- ja vielä jostakin muusta,
jota sanoilla ei voi kuvata. Tämän äänen tajuaminen oli samaa kuin
tulla yht'äkkiä kiinisiepatuksi, loihdituksi, paikalleen naulituksi.

"Sinä kuuntelet tätä puhetta", sanoi mies, "ja sinä sanot: 'Niin, se
on totta, mutta niinhän aina on ollut asianlaita'. Tahi sanot ehkä:
'Ehkäpä se siksi käy, mutta ei minun aikanani'. -- Ja sitte sinä palaat
jokapäiväiseen loppumattomaan aherrukseesi, menet tyhjään jauhettavaksi
siinä taloudellisten etujen myllyssä, joka ulottuu yli koko maailman!
Orjailemaan pitkinä hetkinä toisen hyödyksi, asumaan viheliäisissä
hökkeleissä, työskentelemään vaarallisissa ja epäterveellisissä
paikoissa; kamppailemaan nälkää ja kieltäymyksiä vastaan, kärsimään
tapaturmia, tauteja ja kuolemaa."

"Ja joka päivä käy kamppailu yhä sitkeämmäksi ja julmemmaksi, joka päivä
saat työskennellä hiukan kovemmin ja tuntea olosuhteiden rautakouran
tarttuvan sinuun hiukan kiinteämmin kuin ennen. Kuukausia kuluu,
vuosia ehkä -- ja taasen tulevat ne uudelleen, ja taasen olen minä
täällä vakuuttamassa sinua, saadakseni tietää ovatko kärsimykset
ja kurjuus tehneet tehtävänsä, ovatko vääryys ja sorto avanneet
silmäsi! Minä odotan vielä jonkun aikaa -- se on ainoa mitä voin
tehdä. Ei löydy mitään korpea maan päällä, jonne voin piiloutua tätä
näkemästä, ei satamaa, missä voisin etsiä turvaa; ja minne tahansa
kääntynenkin, vaikkapa maailman ääriin, näen aina saman kirotun
järjestelmän vallitsevan -- näen että kaikki ihmiskunnan jalot ja
ylevät taipumukset, runoilijain unelmat ja marttyyrien kärsimykset,
ovat kahlitut ja pakotetut mukautumaan järjestelmällisen ja ahneen
voitonhimon palvelukseen. Ja siksipä en voi levätä enkä voi olla
vaiti, siksi luovun kodin hauskuudesta ja ihmisonnesta, terveydestä ja
hyvästä maineesta -- ja käyn maailmaan huutamaan julki sitä tuskaa,
joka sielussani palaa! Siksipä ei minua saa vaikenemaan köyhyys
eikä sairaus, ei viha eikä häpeä, ei uhkaukset eikä naurunalaiseksi
joutuminen -- ei myöskään vankeus ja vaino, jos ne kerran osakseni
tulevat. Ja jos epäonnistun tänään, en voi muuta kuin yrittää
uudelleen huomenna, sillä minä tiedän silloin että vika on minun --
että jos se mitä sieluni näkee voitaisiin lausua julki maan päällä,
jos tuskani ja ahdistukseni voitaisiin pukea ihmisten sanoihin, niin
murtuisivat ennakkoluulojen mahtavimmatkin salvat ja hitainkin mieli
temmattaisiin toimintaan. Sillä minä teen itseni äänitorveksi niille
miljoonille jotka eivät voi puhua. Niille, jotka ovat sorretut eivätkä
saa lohdutusta. Niille, joilla ei ole mitään perintöä maailmassa, ei
mitään lievennystä, eikä mitään armoa, joille maailma on vankila,
kidutuslava, hauta! Pienelle lapselle, joka tänä iltana ahertaa ja
orjailee etelävaltioiden puuvillatehtaissa, horjuen liikarasituksesta,
mykkänä tuskasta ja omistamatta muuta toivoa kuin haudan! Äidille,
joka istuu ja neuloo ylishökkelissään kurjan kynttiläpahasen valossa,
väsyneenä ja itkien, ajatellen että hänen pienosensa kohta kuolevat
nälkään! Miehelle, joka viruu rääsyvuoteella, taistellen viimeistä
taisteluaan taudin kanssa, joka kohta kaataa hänet hautaan ja jättää
hänen rakkaansa menehtymään puutteeseen ja hätään! Nuorelle tytölle,
joka tänä hetkenä vaeltelee jollakin tämän hirvittävän kaupungin
kadulla, lyötynä ja nälkäisenä ja valiten porttolan ja järven välillä!
Niiden, jotka musertuvat sen Djaggernautin [Hirveänmuotoiseksi kuvattu
intialainen epäjumala, jonka pyörien alle uskonkiihkoiset hindut
uskonnollisissa juhlissaan heittäytyvät muserrettaviksi, siten autuutta
etsien. Suom. muist.] pyörien alla, joka kutsutaan ahneudeksi! Minä
puhun ihmiskunnan puolesta, joka ääneensä huutaa vapahdusta. Ihmisen
kuolemattoman sielun puolesta, joka kohoaa tomusta, joka murtautuu
vankilastaan, sydäntä särkevän sorron ja tietämättömyyden kahleista, ja
haparoi valoa kohti!"

Puhuja vaikeni. Syntyi hetkisen äänettömyyttä, jokainen henkäsi syvään,
ja sitte kuului huuto kuin tuhansista suista. Kaiken aikaa istui Jurgis
hiljaa ja liikkumattomana katsellen silmiään värähyttämättä puhujaan;
hän aivan vapisi ihmetyksen valtaamana. Äkisti mies kohotti kätensä,
hiljaisuus vallitsi jälleen, ja hän alkoi uudelleen.

"Minä vetoon sinuun", sanoi hän, "ken tahansa lienetkin, edellyttäen
että rakastat totuutta; mutta minä vetoan erityisesti työtätekeviin
luokkiin, joille ei kuvaamani pahe ole vain leikkikalu jolla hetkinen
huvitellaan ja joka sitte nakataan pois ja unohdetaan -- joille
nämä kuvaukset ovat julmia ja järkähtämättömiä todellisuuskuvia
jokapäiväisestä aherruksesta, kahleita heidän jäsenissään, ruoska
heidän selällään, terävä rauta, joka on työnnetty heidän sydämmiinsä.
Teihin vetoon, työmiehet! Teihin, orjat, jotka olette tehneet tämän
maan siksi mikä se on, ja joilla kuitenkaan ei ole äänivaltaa sen
neuvostossa! Teihin, joiden osana on kylvää, mitä muut sitte niittävät,
työskennellä ja todella vaatimatta muuta palkkaa kuin ikeen: ravinnon
ja katon päänne päälle pysyäksenne hengissä päivästä päivään. Teille
minä tulen julistamaan vapahduksen sanomaani, teihin minä vetoan.
Minä tiedän kuinka paljon oikein teiltä vaadin -- minä tiedän kaikki,
sillä minä olen itse ollut teidän asemassanne. Minä olen elänyt teidän
elämätänne, eikä kukaan tämäniltaisista kuulijoistani tunne asiaa
paremmin kuin minä. Minä olen kokenut mitä merkitsee olla katurenttu,
kengänkiillottaja, joka elää vaivaisesta leivänkannikasta ja makaa
yönsä kellarinportaissa tahi tyhjän vaunun alla. Minä olen kokenut mitä
merkitsee uskaltaa jotakin, pyrkiä saavuttamaan jotakin, unelmoida
rohkeita unelmia, nähdä niiden raukeavan tyhjiin, nähdä henkeni hennot
kukat tallattavan lokaan elämään villipedonjalkojen alla. Minä tiedän
minkä hinnan työmies saa tiedoista maksaa -- minä olen maksanut sen
ruualla ja unella, henkisellä ja ruumiillisella hädällä, terveydelläni,
milteipä hengellänikin; ja kun sitte tulin tuomaan teille toivon
ja vapauden sanomaa, ilmestyksiä maailmasta jota paraikaa luodaan,
uudesta työstä jonka hyvyyttä koetellaan, en hämmästy huomatessani
teidät pikkumaisiksi ja materialistisiksi, tylsiksi ja epäuskoisiksi.
Etten minä kuitenkaan epäile, se johtuu siitä että tiedän löytyvän
näkymättömiä voimia, jotka ajavat teitä eteenpäin vastoin tahtoanne,
koska tunnen köyhyyden ruoskan, ylenkatsomuksen ja ylivallan pistot.
Koska olen varma että vaikka siinä joukossa, joka tänä iltana on
tullut luokseni, monet todennäköisesti ovat tylsiä ja tarkkaamattomia
ja vaikka monet ovat tulleet tänne pelkästä uteliaisuudesta tahi
ivatakseen ja pilkatakseen, kuitenkin löytynee joku, jonka tuska
ja kärsimykset ovat saattaneet epätoivoon, jonka kaikenlaisten
vääryyksien ja hirvittäväisyyksien näkeminen on temmannut hereille ja
pakottanut tarkkaavaisuuteen. Ja hänelle minun sanani tulevat kuin
leimaus niille, jotka pimeässä vaeltavat -- kuin pitkäisentuli, joka
valaisee tien hänen edessään kaikkine vaaroineen ja väijyksineen --
ratkaisten kaikki riitaiset kysymykset, tasottaen vaikeudet! Suomukset
putoavat hänen silmistään, kahleet temmataan hänen jäseniltään -- hän
kavahtaa pystyyn kiitollisuuttaan huutaen, hän käy viimein eteenpäin
vapautettuna ihmisenä! Miehenä, joka on pelastettu itseottamastaan
orjuudesta! Miehenä, joka ei milloinkaan enää anna viekotella itseään
ansaan -- jota ei mikään imarrus viehätä, eivät mitkään uhkaukset
säikytä, joka tästä illasta alkaen käy eteenpäin, eikä taaksepäin,
joka tutkii ja ymmärtää, joka vyöttää itsensä miekallaan ja ottaa
paikkansa toverien ja veljien rivissä. Joka vie iloista sanomaa
eteenpäin toisille, niinkuin minä nyt olen tuonut sen hänelle --
vapauden ja valkeuden arvaamattoman kallista lahjaa, joka ei ole hänen
eikä minun, vaan joka on sielun perintö-osa! Työmiehet, työmiehet --
toverit! Avatkaa silmänne ja katsokaa ympärillenne! Te olette eläneet
niin kauvan aherruksen ja tukehduksen painon alla, että aistinne
ovat tylsyneet ja sielunne jäykistyneet; mutta terottakaa näköänne
ja silmätkää ympärillenne siinä maailmassa jossa asutte -- repäiskää
yltänne tavan ja sovinnaisuuden rääsyt -- katsokaa siihen kuten se
edessänne on kaikessa inhottavassa alastomuudessaan! Koettakaa tajuta
sitä, _tajuta sitä!_

"Tajutkaa että Mandshurian kentillä tänä yönä kaksi vihollisarmeijaa
seisoo toisiansa vastassa -- että nyt, kun me istumme täällä, miljoona
inhimillistä olentoa himoitsee päästä toistensa kurkkuihin käsiksi,
himoitsee mielipuolisen raivolla hakata toisensa kappaleiksi! Ja tämä
tapahtuu kahdentenakymmenentenä vuosisatana, yhdeksäntoistasataa
vuotta sen jälkeen kun Rauhan Ruhtinas syntyi maan päälle!
Yhdeksäntoistasataa vuotta on Hänen sanaansa saarnattu jumalallisena,
ja nyt seisoo kaksi armeijaa toisiansa vastassa janoten toistensa
verta kuin metsän villit pedot! Filosoofit ovat miettineet, profeetat
ovat julistaneet, runoilijat ovat itkeneet ja unelmoineet -- ja
kuitenkin tämä kauhistuttava hirviö temmeltelee yli maan piirin!
Meillä on kouluja ja yliopistoja, sanomalehtiä ja kirjoja; me olemme
punninneet ja koetelleet ja mietiskelleet -- ja kaikki tämä on
tapahtunut ainoastaan asestaaksemme ihmisiä toisiaan vastaan! Me
kutsumme tätä hirviötä Sodaksi ja annamme sille anteeksi; mutta elkää
tuoko minua vastaan sovinnaisuuksia ja mielinkielisiä tapoja! Tulkaa
kanssani, tulkaa kanssani -- _tajuamaan se!_ Katsokaa noita kuulien
lävistämiä, kranaattien runtelemia ihmisruumiita! Kuulkaa pajunetin
sujahdus, kun se työnnetään ihmislihaan; kuulkaa tuskanhuutoja ja
valituksia, katsokaa kivun vääristelemiä ihmiskasvoja, jotka vihan
ja raivon ilmeellä ovat käännetyt vihollista kohti! Pankaa kätenne
tuolle lihapalaselle -- se on vielä lämmin ja värähtelevä; vielä
äsken oli se ihmisjäsen! Tämä veri vielä höyryää -- se pulppuaa
ulos ihmissydämmestä! Kaikkivaltias Jumala! -- ja kaikki tämä käy
laatuun -- se on järjestelmällistä, elimellistä, ennakolta mietittyä!
Ja me tiedämme siitä, me luemme siitä, me pidämme sitä soveliaana;
sanomalehtemme kertovat siitä, eikä painokoneita pysäytetä --
kirkoissamme rukoillaan sen puolesta, eikä niiden ovia suleta --
ihmiset pitävät siitä, eivätkä leimahda kauhuun ja vallankumoukseen!

"Tai ehkä on Mandshuria liian kaukana niistä -- tulkaa kanssani kotiin,
tulkaa tänne Chikagoon! Täällä tässä kaupungissa on tänä iltana
kymmenentuhatta naista teljettyinä kurjuuden pesiin, nälän pakottamina
myymään ruumiinsa voidakseen elää. Ja me tiedämme sen, me laskemme
leikkiä siitä! Ja nämä naiset ovat äitiemme peilikuvia, he ovat kenties
siskojamme, tyttäriämme; se pieni tyttö, jonka jätit kotiin tänä iltana
ja jonka hymyilevät silmät tervehtivät sinua huomenna -- sama kohtalo
hänetkin kerran kohtaa! Tänä iltana te löydätte kymmenentuhatta miestä
Chikagossa, joilla ei ole kotia eikä rahaa, halukkaina työhön tahi
valmiina kerjäämään, mutta kaikki nälkäisinä ja kauhulla odottaen
tulevan talven pakkasia! Tänä iltana on Chikagossa satatuhatta lasta,
jotka kuluttavat hentoja voimiaan ja turmelevat itsensä elinijäkseen
koettaessaan ansaita leipäpalaa! Täällä on satatuhatta äitiä, jotka
elävät kurjuudessa ja likasuudessa ja jotka työskentelevät päivät
ja yöt hankkiakseen ruokaa pienokaisilleen! Täällä on satatuhatta
vanhusta, läpeensä kuluneita ja avuttomia, odottaen kuolemaa, joka
vapahtaisi heidät kärsimyksistään! Täällä on miljoona ihmistä, joiden
osana on päiväpalkkalaisen kova elämä, jotka ahertavat niin kauvan
kuin jaksavat palkan edestä, jolla he töin tuskin kykenevät elättämään
itseänsä, jotka elämänsä loppuun asti ovat tuomitut yksitoikkoisuuteen
ja ikävään, taisteluun ja kurjuuteen, helteeseen ja pakkaseen,
likasuuteen ja sairauteen, tietämättömyyteen, juoppouteen ja rikoksiin!

"Ja nyt kääntäkää minun kanssani lehti ja silmätkää kuvan toista
puolta. Täällä on tuhannen -- ehkäpä kymmenentuhatta -- jotka, ovat
näitten orjien herroja, jotka omistavat heidän työkykynsä. He eivät
tee mitään ansaitakseen sen mitä vastaanottavat, heidän ei tarvitse
edes pyytääkään sitä -- se tulee heille vallan itsestään, heidän ainoa
vaivansa on jakaa se keskenään. He asuvat palatseissa, he vierittelevät
itseään loistossa ja ylellisyydessä -- niin suuressa, etteivät mitkään
sanat voi sitä kuvata, että rohkein mielikuvitus tyrehtyy, että sielu
tuntee inhoa ja kauhistusta. He maksavat satoja dollareja kenkäparista,
nenäliinasta, parista sukkanauhoja, he tuhlaavat miljooneja hevosiin,
automobiileihin ja huvilaivoihin, palatseihin ja pitoihin, pieniin
kiiltäviin kiviin, joilla he koristavat ruumistaan. Heidän omaansa on
kaikki tyyni -- se tulee heille itsestään, aivan kuten lähteensuonet
purkautuvat puroihin, purot jokiin, joet virtoihin, virrat mereen
-- samalla tapaa tulee yhteiskunnan koko varallisuus itsestään ja
säännöllisesti heidän osakseen. Maamies kyntää maata, kaivostyömies
kaivautuu maan sisuksiin, kutoja hoitaa kangastuoliaan, muurari
panee kiviä kivien päälle, neroniekka tekee keksintöjä, älykäs
johtaa, viisas tutkii, runoilija laulaa; ja koko tulos tästä aivojen
ja lihasten työstä kokoutuu yhdeksi ainoaksi valtavaksi virraksi,
joka laskee heidän syliinsä! Koko yhteiskunta on heidän vallassaan,
maailman kaikki työkyvyt ovat riippuvaiset heidän suosiostaan ja
armostaan. Koko ihmissuvun voima on heidän käsissään iankaikkisesti
ja järkähtämättömästi. Ja he eivät omista ainoastaan yhteiskunnan
työtä, he ovat myöskin ostaneet hallitukset, ja kaikkialla he käyttävät
varastettua ja väärää valtaansa saadakseen itselleen etuoikeuden
kaivaa syvemmiksi ja leveämmiksi ne kanavat, joita myöten maailman
rikkaudet virtaavat heille? -- Ja te, työmiehet! Te olette syntyneet ja
kasvaneet siihen työhön, te aherratte ja orjailette kuin kuormahevoset,
ajatellen ainoastaan nykyistä päivää ja sen suruja -- ja kuitenkin
on tuskin ainoatakaan teidän joukossanne, joka uskoo sellaisen
asiantilan jatkuvan ikuisesti -- onko keskuudessanne, te nyt tänne
kokoutuneet, ketään joka on niin paatunut ja halventunut, että hän
rohkenee astua eteeni ja sanoa uskovansa että näin käy iankaikkisesti!
Että yhteiskunnan työn tuotteet, ihmissuvun olemassaolon ehdot ovat
alati olevat laiskurien ja heidän loiseläjiensä hallussa heidän
turhamaisuutensa ja himojensa tyydyttämiseksi -- annettavaksi mihin
tarkotukseen ikänä hyvänsä muutamien harvojen yksilöjen käytettäväksi
-- että ihmiskunnan työ, sanon minä, ei olisi ihmiskunnan omaisuutta
eikä ihmiskunnan tarkastuksen alaisena?

"Ja jos näin joskus tulee käymään, millä tavalla se saadaan alkuun,
mikä voima sen saa aikaan? Tulevatko _he_ takomaan miekkoja teidän
vapauttamiseksenne, tulevatko _he_ astumaan teidän sotajoukkojenne
etunenään ja johtamaan teitä taisteluun? Käytetäänkö heidän rikkautensa
tähän tarkotukseen -- rakentavatko he akatemioja ja kirkkoja
teidän opettamiseksenne, painattavatko he sanomalehtiä, joissa
teidän voittojanne julistetaan, tahi muodostavatko he valtiollisia
puolueita taistelua johtamaan ja ylläpitämään? Ettekö voi tajuta,
että kaikki tämä on teidän asianne -- teidän asianne siitä unelmoida,
teidän asianne panna se toimeen? Että jos se milloinkaan tulee
suoritettavaksi, tapahtuu se huolimatta kaikista esteistä, mitä rikkaus
ja valta sen eteen voivat panna, huolimatta pilkasta ja panettelusta,
vihasta ja vainoomisesta, solmuruoskasta ja vankeudesta? Sen pitää
tapahtua teidän alastomissa povissanne olevan voiman kautta, jota
sorron raivo vain korottaa! Sokeain ja säälimättömäin surujen kovien
ja katkerain opetusten kautta! Kehittämättömän älyn tuskallisen
haparoimisen kautta, harjautumattoman äänen heikkojen sävyjen kautta!
Hengen erakkomaisen nälän kautta, etsimisen ja kaihon kautta,
sydäntuskain ja epätoivon kautta, hädän ja kidutusten kautta! Sen pitää
tapahtuman keinojen kautta, joita unelta on varustettu, aatteiden
kautta, jotka ovat syntyneet hirsipuun varjossa! Siitä pitää tuleman
liike, jonka alku on kaukana aikojen takana; joka on vähän tunnettu ja
vielä vähemmän kunnioitettu; joka on helposti ivalle ja ylenkatseelle
alttiina; joka on muodoltaan epäkaunista, kostoa ja vihaa ilmaisevaa
-- siten kaikkien muiden kuin sinun mielestäsi, sinä työmies, sinä
orja -- sinulle huutaa se mahtavalla ja katkeemattomalla äänellä,
jota et voi välttyä kuulemasta, missä tahansa maan pinnalla oletkin!
Kaikkien sinun kärsimiesi vääryyksien äänellä, kaikkien himojesi ja
halujesi, kaikkien velvollisuuksiesi ja toiveittesi äänellä -- kaikkien
mille sinä elämässä arvoa panet! Köyhien äänellä, jotka vaativat
köyhyyttä lakkaamaan! Sorrettujen äänellä, jotka julistavat tuomiota
sorrolle! Se on _työn_ ääni, tuon halveksitun ja häväistyn; ääni
valtavan jättiläisen, joka viruu pitkänään maassa -- pilvenkorkeana,
usvanlaajuisena, mutta sokaistuna, kahlehdittuna ja tuntematta
voimiaan. Ja nyt piinaavat häntä unelmat vastustuksesta, pelonsekaiset
toiveet; kunnes hän äkkiä nousee pystyyn ja hänen kahleensa katkeavat
-- ja väristys käy halki koko hänen valtavan ruumiinsa, ja siinä
tuokiossa tulee unelmasta todellisuus! Hän kavahtaa seisalleen, hän
viskaa kahleensa kauvaksi, kuorma putoaa hänen rinnaltaan, hän ryntää
pystyyn -- mahtavana, pilven korkuisena; hän seisoo jaloillaan,
riemuitsee vastasyntyneestä hurmauksesta -- --"

Ja puhujan ääni murtui äkisti, hänen tunteensa valtasivat hänet
yliluonnollisella voimalla, hän seisoi korottaen käsivartensa päänsä
yli, ja hänen tietäjähenkensä näytti kohottavan hänet ylös maasta.
Kuulijakunta nousi pystyyn yhtenä miehenä, kimakasti kirkaisten, monet
liehtoivat käsivarsillaan ja ilmaisivat ylitulvehtivia tunteitaan
äänekkäillä naurunrehahduksilla. Ja Jurgis oli yksi näistä, hän huusi
keuhkojensa koko voimalla, koska hän ei voinut pidättää itseänsä,
koska hänen tunteensa täytyi puhjeta ilmoille tällä tavalla. Se ei
ollut ainoastaan miehen kaunopuheliaisuuden voima, joka kuulijat näin
tenhosi. Se oli hänen persoonallisuutensa, hänen äänensä voima -- jonka
kummallinen sointu tunki sielun sisimpään kuten hopeakellosen kilahdus,
joka valtasi kuulijan ruumiin valtavalla tempauksella kuin jättiläisen
koura, joka ravisti häntä ja sai hänet vapisemaan äkillisestä
arkuudesta; mutta saattaen hänet samalla aavistamaan jotakin, joka ei
ollut tästä maailmasta, arvoituksellisia, ennen koskaan lausumattomia
salaisuuksia, pelon ja kauhun ilmestyksiä! Tämän miehen sanat olivat
Jurgikselle kuten pitkäisenisku hänen sieluunsa; hänen tunteensa
vuosivat vedenpaisumuksen voimalla hänen sydänreunojensa yli --
kaikki hänen vanhat toiveensa ja odotuksensa, hänen vanhat surunsa,
pettymyksensä ja vihanilmauksensa. Kaikkea, mitä hän konsanaan oli
tuntenut koko elämänsä aikana, tunsi hän uudelleen ja vallan uudella
liikutuksella, jota tuskin voi kuvata. Että hän oli kärsinyt sellaista
sortoa ja sellaisia kauhuja, se oli kylläkin raskasta; mutta että ne
olisivat voittaneet ja musertaneet hänet, että hän olisi alistunut ja
unohtanut ne levollisesti -- se oli jotakin, jota sanoilla ei käynyt
tulkitseminen, se oli enemmän kuin ihminen koskaan voi tietää, se
oli jotakin, joka voi tehdä hänet mielipuoleksi! "Mitä on se", kysyi
profeetta, "joka murhaa ihmisen ruumiin, sen rinnalla, joka murhaa
hänen sielunsa?" Ja Jurgis oli ihminen, jolta sielu oli murhattu, joka
oli lakannut toivomasta ja pyrkimästä -- joka oli suostunut alennukseen
ja epätoivoon; ja nyt kävi tämä kaamea tosiasia päivänselväksi hänelle!
Kaikki hänen sielunsa peruspylväät luhistuivat kokoon, taivas tuntui
repeävän hänen päänsä päällä -- hän seisoi siinä nyrkitetyt kätensä
ylöspäin kohotettuina, verestävin silmin, suonet korkeina koholla
kasvoissaan, ja hänen korvissaan humisi kuin villien petojen ääniä,
epätoivoisia, katkonaisia ja helvetillisiä. Ja kun hän ei enää jaksanut
huutaa kauvempaa, seisoi hän vielä paikoillaan läähättäen ja mutisten
käheästi itsekseen: "Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala!"



XXIX LUKU.


Mies oli käynyt istumaan paikalleen lavalla, ja siitä Jurgis päätti
hänen puheensa olevan lopussa. Hyvä-huutoja jatkui vielä monen minuutin
ajan; ja sitte alotti joku laulun, johon kaikki yhtyivät, niin että
koko sali vavahteli. Jurgis ei ollut kuullut laulua koskaan ennen eikä
voinut erottaa sen sanoja, mutta hänet valtasi hurja ja merkillinen
tunnelma -- se oli marseljeesi! Sen vyöryessä säe säkeeltä eteenpäin
istui hän penkillään ristissä käsin ja vapisten koko ruumiissaan.
Hän ei ollut koskaan eläissään ollut niin liikutettuna -- hänelle
oli tapahtunut ihme. Hän ei voinut rahtuakaan ajatella, hän oli kuin
huumeissaan; ja kuitenkin tiesi hän, että tuon hänen sielussaan
tapahtuneen valtavan murroksen kautta hänessä oli syntynyt uusi
ihminen. Hän oli temmattu pois hävityksen kidasta, hän oli vapautettu
orjuuden ikeestä, koko maailma oli saanut toisellaisen muodon -- hän
oli vapaa, hän oli vapaa! Vaikka hänen pitäisi vielä kärsiä kuten
ennen, vaikka hänen tarvitsisi vielä kerjätä leipäänsä ja nähdä nälkää,
ei se kuitenkaan enää merkitsisi hänelle samaa kuin ennen -- nyt
hän tajuaisi sen ja kantaisi sen. Hän ei enää ollut mikään kohtalon
leikkikalu, hänestä tulisi mies jolla oli oma tahto ja päämäärä,
jonka puolesta taistella ja kuollakin, jos niin tarvittiin! Täällä
oli miehiä, jotka auttaisivat ja neuvoisivat häntä oikeaan; hänellä
olisi liittolaisia ja ystäviä, hän asuisi lähellä oikeuden istuinta ja
astuisi tietään käsi vallan kainalossa.

Kun kokous viimein lopetettiin ja kuulijat alkoivat hajautua, istui
Jurgis parka vielä paikallaan ahdistuksen ja epävarmuuden valtaamana.
Hän ei ollut ajatellut, että hänenkin täytyisi lähteä tiehensä kuten
kaikki muut -- hän oli kuvitellut että hänen ihana unelmansa kestäisi
aina, että hän nyt olisi löytänyt tovereja ja ystäviä. Mutta nyt
hänenkin täytyisi nousta ja poistua, hänen kaunis näkynsä katoisi eikä
hän enää koskaan saisi nähdä sitä! Hän istui paikallaan pelästyneenä
ja neuvottomana; mutta kun toiset samalla penkillä istuvat tahtoivat
mennä pois, oli hänenkin pakko nousta pystyyn ja seurata muita.
Kulkiessaan ulosvirtaavan ihmisjoukon mukana hiljalleen ovea kohti
katsoi hän tutkiskellen naapureihinsa, mutta ei ollut ketään, joka
olisi tarjoutunut keskustelemaan asiasta hänen kanssaan. Hän oli nyt
niin lähellä ovea, että tunsi kylmän yöilman puhaltelevan vastaan.
Silloin valtasi hänet epäilys. Hän ei tiennyt mitään äsken kuulemastaan
puheesta, hän ei edes tuntenut puhujan nimeäkään, ja nyt hänen olisi
mentävä niine hyvineen matkaansa -- ei, tuhatta kertaa ei, se oli sulaa
hulluutta, hänen täytyi saada puhua jonkun kanssa; hänen täytyi saada
kääntyä puhujan itsensä puoleen ja purkaa tälle sydämmensä. Tuo mies ei
kuitenkaan työntäisi häntä luotaan, sellainen kurja retkulainen kuin
hän olikin!

Hän astui sisään ja asettui kahden penkkirivin väliin, ja joukon
vähettyä meni hän puhujalavalle. Puhuja oli jo lähtenyt pois, mutta
muuan sivuovi oli auki ja ihmisiä kulki siitä ulos ja sisään ilman että
kukaan esti. Jurgiskin rohkasi itsensä ja kävi sisään, ja kulettuaan
käytävän päähän tuli hän eräälle ovelle, jonka eteen paljon ihmisiä
oli kotoutunut. Kenkään ei kiinnittänyt häneen huomiotaan, joten
hän tunkeutui sisään ja näki eräässä nurkassa sen miehen jota hän
etsi. Puhuja istui tuolilla, rinta sisään painuneena ja silmät puoli
ummessa; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja toinen käsivarsi
riippui tarmottomana kupeella. Muuan jykeväruumiinen ja silmälaseilla
varustettu mies seisoi lähellä ja pidätti sisääntunkeutuvaa
ihmisjoukkoa, sanoen: "Olkaa hyvät ja käykää vähän syrjään, ettekö näe
että toveri on väsynyt?"

Jurgis seisoi kärsivällisesti alallaan viisi tai kymmenen minuuttia.
Tavantakaa tuolilla istuva mies katsahti ylös ja virkkoi pari sanaa
lähellä seisoville; ja viimein kohtasi hänen katseensa Jurgiksen. Katse
näytti sisältävän kysymyksen, jonkavuoksi Jurgis teki rohkean päätöksen
ja astui esiin.

"Minä tahdon kiittää teitä, herra!" sanoi hän hätiköivällä kiiruulla.
"En voinut lähteä täältä, ennenkun olen sanonut teille kuinka paljon
-- kuinka iloinen olen saatuani kuulla teitä. Minä -- minä en tiedä
lainkaan siitä asiasta -- --"

Jykeväruumiinen silmälasimies, joka oli puhellut jonkun syrjäisen
kanssa, tuli nyt väliin. "Toveri on liian väsynyt puhuakseen kenenkään
kanssa -- --" alotti hän, mutta toinen kohotti kättään.

"Odotas", sanoi hän, "hänellä olisi jotakin minulle sanottavaa." Ja
sitte katsoi hän Jurgikseen kysyen: "Ymmärtääkseni tahdotte tietää
enemmän sosialismista?"

Jurgis hätkähti. "Minä -- minä -- --" sopersi hän, "minä tahtoisin
tietää jotakin siitä mitä puhuitte -- minä tarvitsen apua. Minä olen
käynyt kaiken sen lävitse."

"Missä asutte?" kysyi toinen.

"Minulla ei ole kotia", Jurgis vastasi. "Olen ilman työtä."

"Olette ulkomaalainen, vai kuinka?"

"Litvalainen, herra."

Mies mietti tuokion ja kääntyi sitte ystävänsä puoleen. "Ketähän täällä
olisi, Walters?" kysyi hän. "Onhan meillä Ostrinski -- mutta hän on
puolalainen -- --"

"Ostrinski puhuu litvaa", vastasi toinen.

"Hyvä, tahdotko katsoa onko hän jo mennyt pois?"

Toinen lähti, ja puhuja katseli jälleen Jurgista. Hänellä oli syvällä
päässä olevat mustat silmät, ja hänen kasvoistaan kuvastui lempeyttä
ja tuskaa. "Olen vallan näännyksissä -- minä olen puhunut joka päivä
kuukauden mittaan. Mutta minä esitän teidät eräälle, joka voi auttaa
teitä yhtä hyvin kuin minä -- --"

Sanantuojan ei ollut tarvinnut mennä etemmä kuin ovelle, ja hän toi
mukanaan miehen, joka esiteltiin Jurgikselle "toveri Ostrinskina".
Toveri Ostrinski oli pieni mies, joka tuskin ulottui Jurgiksen hartiain
tasalle, kasvot kuihtuneet ja täynnä ryppyjä -- hyvin ruma mies ja
hiukan rampa. Hänellä oli päällään pitkäliepeinen musta takki, ja
hänen silmänsä olivat arvattavasti heikot, koska hän käytti vihreitä
silmälasia, jotka antoivat hänelle hullunkurisen muodon. Mutta hänen
kättelynsä oli sydämmellinen ja hän puhui litvaa, joka seikka heti
saattoi Jurgiksen tuntemaan ystävyyttä häntä kohtaan.

"Te haluatte tietää jotakin sosialismista?" sanoi hän. "Varmaankin
niin. Lähtekäämme nyt yhdessä kävelemään, niin saamme häiriytymättä
puhella asiasta."

Ja niin otti Jurgis suurelta tietäjältä jäähyväiset ja lähti ulos.
Ostrinski kysyi missä hän asui, tarjoutuen tulemaan mukana sille
taholle, ja nyt täytyi Jurgiksen vielä kerran selittää olevansa
koditon. Toisen kehotuksesta hän kertoi koko historiansa, miten hän oli
tullut Amerikaan ja miten hänen oli käynyt teurastamoissa, miten perhe
oli hajautunut ja hänestä itsestään tullut maankiertäjä. Niin paljon
sai pieni mies tietää, ja kuultuaan kertomuksen loppuun asti pusersi
hän Jurgiksen käsivartta kovasti. "Te olette käyny kiirastulen läpi,
toveri!" sanoi hän. "Me teemme teistä vielä sankarin!"

Sitte kertoi Ostrinski puolestaan omista olosuhteistaan. Hän olisi
mielellään kutsunut Jurgiksen kotiinsa -- mutta hänellä oli vain kaksi
huonetta eikä ainoatakaan sänkyä vieraan varalle. Hän olisi kernaasti
antanut Jurgikselle oman sänkynsä, mutta hänen vaimonsa oli sairas.
Mutta kun hän sai kuulla hänen muussa tapauksessa saavan maata jossain
porttikäytävässä, tarjosi hän kumppanilleen keittiönsä lattian, jonka
tarjouksen toinen ilolla vastaanotti. "Me emme tahdo että jollekulle
tovereista käy huonosti" sanoi puolalainen.

Ostrinskin koti oli Ghetto-piirissä, missä hänellä oli kaksi huonetta
erään talon kellarikerroksessa. Astuessaan sisään he kuulivat
lapsenitkua, ja isäntä kiiruhti sulkemaan makuuhuoneen oven. Hänellä
oli kolme pientä lasta, ja nuorin oli juuri syntynyt. Hän veti
vieraalleen tuolin keittiönlieden ääreen, pyytäen Jurgikselta anteeksi
ympäristön epäjärjestystä, lisäten ettei sellaisessa tapauksessa
saanut olla aivan turhan tarkka. Puolen keittiöstä anasti työpöytä,
jolla makasi kokonaisia kasoja puolivalmiita miesten housuja, ja
Ostrinski selitti olevansa "housuompelija". Hän sai suuria määriä
leikattuja vaatekappaleita kotiinsa, missä hän vaimonsa kanssa neuloi
ne valmiiksi. Sillä tavalla hän hankki toimeentulonsa, mutta se kävi
hänelle yhä vaikeammaksi, sillä hänen silmänsä kovasti heikontuivat.
Mitä sitte tapahtuisi kun he kävivät työhön kykenemättömäksi, sitä
hän ei voinut sanoa; hän ei ollut voinut säästää rahtustakaan --
hyväpä jos pysyi hengissä 12-14 tunnin työllä päivässä. Housuparin
neulomiseen ei tarvittu suurtakaan taitoa, ja ken hyvänsä voi oppia
sen, jonkavuoksi palkka yhä pieneni. Tällaista menettelyä nimitettiin
"kilpailupalkaksi", ja jos Jurgis halusi tietää mitä sosialismi on,
niin oli parasta alkaa tästä. Työmiehet oli riippuvaiset tilauksista
voidakseen elättää itseään ja omiaan päivästä päivään, niin että heidän
oli kilpailtava alimpain maksuehtojen tarjoamisessa, ja enimmän työtä
sai se, joka oli vaatinut vähimmän. Sillä tapaa saivat ihmiset olla
alituisessa kamppailussa elämästä ja kuolemasta köyhyyden kanssa. Se
oli "kilpailua", niin kauvan kuin oli kysymys palkannauttijasta, siitä
henkilöstä jolla oli vain työnsä myytävänä; pinnalla liikkujoille,
työnantajoille, asia esiintyi tietysti vallan toisessa valossa --
heitä oli vain vähälukuinen joukko, he voivat liittäytyä yhteen,
eikä heidän voimaansa voinut mikään murtaa. Samalla tapaa muodostui
kautta koko maailman kaksi ihmisluokkaa, joita toisistaan erotti
ylipääsemätön kuilu -- kapitalistiluokka suunnattomine rikkauksineen ja
köyhälistöluokka, joka näkymättömillä siteillä oli kahlittu orjuuteen.
Jälkimmäisiä oli tuhat yhtä vastaan, mutta he olivat tietämättömiä ja
avuttomia ja riippuivat isäntänsä armosta, kunnes olivat järjestyneet
-- kunnes olivat saavuttaneet "luokkatietoisuuden". Se oli hidas ja
vaikea kehitys, mutta he eivät keskelle tietä pysähtyisi -- se oli
kuin lumivyöryn kulku: kun se kerran oli saatu liikkeelle, ei sitä
mikään mahti pystynyt seisauttamaan. Jokainen sosialisti toi kortensa
yhteisen asian hyväksi ja eli "parempien aikojen" toivolla, jolloin
työläisluokka pääsisi vaaliuurnalle ja ottaisi hallitusohjat omiin
käsiinsä -- silloin he tekisivät lopun kapitalismista. Vähän siinä
merkitsi miten köyhä joku henkilö oli tai miten suuresti hän kärsi; hän
ei voinut koskaan tuntea itseänsä oikein onnettomaksi kun hän kerran
tiesi tästä tulevaisuudesta; ja vaikkapa hän itse ei saisikaan nähdä
sitä, niin saisivat hänen lapsensa nähdä sen, ja sosialistille oli
puolueen voitto hänen oma voittonsa. Hänellä olikin aina tilaisuutta
iloita puolueen menestyksestä. Täällä Chikagossa esim. liike kasvoi
mahtavalla vauhdilla. Chikago oli maan teollisuuskeskus, eivätkä
ammattiyhdistykset olleet missään muualla niin voimakkaita; mutta
niiden yhteenliittymisestä oli sangen vähän hyötyä työmiehille, sillä
työnantajat olivat myöskin liittyneet yhteen, trusteiksi. Seurauksena
oli, että lakot tavallisesti epäonnistuivat, ja niin pian kun
ammattiyhdistykset hajautuivat, menivät niiden jäsenet sosialismin
leiriin.

Ostrinski selvitti puolueen järjestäytymistä, sitä koneistoa, jonka
avulla köyhälistö hankki itselleen itsekasvatusta. Sillä oli nimittäin
paikallisia osastoja [Alkutekstin sana "local" oikeastaan merkitsee
vain paikkaa, paikallisuutta. Suom. muist.] kaikissa suurissa
kaupungeissa, ja sellaisia perustettiin paraikaa myöskin pienemmille
paikkakunnille. "Paikallisessa osastossa" oli jäseniä kuudesta aina
tuhanteen, ja nykyään oli olemassa neljätoista sataa sellaista
osastoa ja niissä jäseniä yhteensä viisikolmatta tuhatta, jotka
suorittivat maksuja järjestön pystyssäpysymisen hyväksi. "Paikallisella
maakuntaneuvostolla", kuten kaupunkijärjestöä nimitettiin, oli
kahdeksan haaraosastoa, ja ainoastaan nämä "neuvostot" uhrasivat useita
tuhansia dollareja tarkotustensa ajamiseksi. Joka viikko ilmestyi
englantilainen puoluejulkaisu ja samaten böömiläinen ja saksalainen.
Sitäpaitsi julaistiin Chikagossa kuukauslehteä, ja puolueella oli
ko-operatiivinen kustannusliikkeensä, joka julkaisi puolitoista
miljoonaa sosialistista kirjaa ja lentolehtistä vuosittain. Kaikki tämä
oli syntynyt vasta aivan viime vuosina -- koko liikkeestä oli tuskin
tiedetty vielä mitään silloin kun Ostrinski ensin oli tullut Chikagoon.

Ostrinski oli puolalainen ja noin 50-vuotias. Hän oli asunut
Schlesiassa ja kuulunut halveksittuun ja vainottuun rotuun. Hän
oli ottanut osaa kansanliikkeeseen 1870-luvun alussa, jolloin
Bismarck Ranskan nöyryytettyään oli suunnannut "veren ja raudan"
politiikkinsa "internatsionalea" vastaan. Ostrinski oli kahdesti
viskattu vankeuteen, mutta hän oli nuori silloin eikä siitä suuresti
välittänyt. Sitte hän oli ottanut osaa taisteluun vielä kerran,
vaikka hän, juurikun sosialismi oli murtanut kaikki sulut ja tullut
mahtavaksi valtiolliseksi vallaksi Saksassa, oli muuttanut Amerikaan,
jossa hän sai alkaa vallan alusta. Amerikassa oli siihen aikaan
naurettu sosialismille -- Amerikassa, jossa kaikki ihmiset olivat
vapaita! "Aivan kuin valtiollinen vapaus tekisi 'palkkaorjuuden' sitä
siedettävämmäksi!" lausui Ostrinski.

Pieni räätäli nojaui taapäin kovan puutuolinsa selkää vastaan, jalat
lämmittämättömän keittiönlieden reunalla, ja puheli matalalla äänellä,
jottei häiritsisi viereisessä huoneessa makaavia. Jurgiksesta tuntui
tämä mies miltei yhtä ihmeelliseltä kuin äskeinen suuri puhuja;
hän, köyhä, halvin kaikkein halvimmista, nälän ja kurjuuden veli --
ja kuitenkin, miten paljon hän tiesikään, miten paljon hän olikaan
uskaltanut ja vaikuttanut, minkälainen sankari hän olikaan ollut!

Siten oli aina ollut asianlaita, sanoi Ostrinski; kun joku ensin
kääntyi sosialismiin, käyttäytyi hän tavallisesti kuin olisi järkensä
menettänyt -- hän ei voinut käsittää, mikseivät kaikki muutkin älynneet
niin selvää seikkaa, ja hän tuumiskeli käännyttävänsä koko maailman jo
ensi viikkonaan. Jonkun ajan kuluttua hän kumminkin tuli huomaamaan
miten vaikea hänen tehtävänsä oli; ja silloin oli onnellinen seikka,
että alati uusia voimia tuli pelastamaan häntä pälkähästä. Juuri
nyt oli Jurgiksella mainio tilaisuus purkaa näkyviin hurmaustaan,
sillä paraikaa tapahtui presidentinvaali ja kaikki ihmiset puhuivat
politiikasta. Ostrinski ottaisi hänet mukaansa paikallisosaston
ensi kokoukseen ja esittäisi hänet, niin että hänestä tuli puolueen
jäsen. Jäsenmaksu oli viisi senttiä viikossa, mutta kellä ei ollut
varaa maksaa, se sai pitennystä. Sosialistinen puolue oli todella
kansanvaltainen valtiollinen laitos -- sen toimintaa tarkastivat
yksinomaan sen omat jäsenet eikä sillä ollut mitään hallitusta. Kaiken
tämän selitti Ostrinski Jurgikselle samatenkuin ne periaatteet, joita
puolue noudatti. Olisi voinut sanoa, että itse asiassa oli olemassa
vain yksi ainoa sosialistinen periaate -- nimittäin "ei mitään
sovintoa", joka oli juuri ydinkohta koko maailman sosialistisessa
liikkeessä. Kun joku sosialisti valittiin kongressiin, äänesti hän
kaikkien muiden kansanedustajain kanssa sellaisten toimenpiteiden
puolesta, joiden katsottiin voivan edistää työläisluokan etua; mutta
hän ei koskaan unohtanut että nämä myönnytykset, millaisia ne sitte
olivatkin, olivat vain pikkuasioita suuren päämäärän rinnalla --
jona oli työläisluokan yhteenliittyminen tulevaa yhteiskunnallista
vallankumousta toimeenpanemaan. Tähän asti oli asia edistynyt niin
pitkälle Amerikassa, että yhden sosialistisen kansanedusmiehen vaali
johti toisen valitsemiseen joka kolmas vuosi; ja jos kasvamista jatkui
yhtä nopeasti, olisi sosialisteilla enemmistö kongressissa vuonna 1912
-- vaikkeivät kuitenkaan kaikki odottaneet sitä niin pian tapahtuvaksi.

Sosialistit olivat järjestyneet jok'ainoassa sivistyneessä maassa;
se oli kansainvälinen valtiollinen puolue, sanoi Ostrinski, suurin
mitä maailma koskaan on tuntenut. Sillä oli neljäkymmentä miljoonaa
kannattajaa, ja äänestyksissä se laski kahdeksan miljoonaa vaalilippua.
Se oli äskettäin perustanut ensimmäisen sanomalehtensä Japaniin ja
valinnut ensimmäisen kansanedustajansa Argentinassa; Ranskassa sen
jäseniä kuului ministeristöön, ja Italiassa ja Itävallassa se määräsi
hallituksen toimintaa, ja Saksassa, missä sen äänimäärä oli enemmän
kuin kolmas osa koko valtakunnan yhteenlasketuista äänistä, olivat
kaikki muut puolueet ja valtiovallan edustajat yhtyneet sitä vastaan
taistelemaan. Ei ollut mahdollista, selitti Ostrinski, että jonkun
kansan köyhälistö saavuttaisi voiton omassa maassaan, sillä silloin
sen kansakunnan kimppuun hyökkäisi kaikkien muiden kansain aseellinen
voima; senpävuoksi oli sosialistinen liike koko maailmaa käsittävä
liike, kaikkien mahdollisten ihmisrotujen muodostama järjestö vapauden
ja veljeyden aikaansaamiseksi. Se oli uusi ihmisyyden uskonto --
voisipa sanoa sitä vanhan uskonnon täydennykseksi, koska se itsessään
käsittää koko Kristuksen opin kirjaimellisen sovelluttamisen.

Myöhään yli keskiyön istui Jurgis keskustellen uuden ystävänsä
kanssa. Se oli mitä ihmeellisin kokemus hänelle -- hänet valtasi
miltei ylenluonnollinen tunnelma. Neljä vuotta oli Jurgis hapuillut
tietämättömyyden erämaassa; ja nyt kurottui yht'äkkiä käsi alas
ja tarttui häneen ja nosti hänet ylös siitä ja asetti hänet
vuorenhuipulle, josta hän voi silmätä kaikkea tyyni -- voi nähdä ne
kuilut joissa hän oli vaeltanut, ne nevat joissa hän oli kahlannut,
ne villipedot jotka häntä olivat rääkänneet. Niinpä esim. mitä tuli
hänen kokemuksiinsa teurastamoissa -- mitäpä kaikkea ei Ostrinski
niiden suhteen olisi osannutkaan selittää! Jurgis oli ajatuksissaan
pitänyt teurastamoiden omistajia yhdenymmärteisinä itse kohtalon
kanssa; mutta Ostrinski selitti nyt että ne yksinkertaisesti olivat
vain Lihatrusti. Tämä oli kapitalistien jättimäinen yhteenliittymä,
joka oli murskannut kaiken vastustuksen, kumonnut maan lait ja nylkenyt
kansaa. Jurgis muisti nyt selvästi, miten hän ensin teurastamoihin
tultuaan ja sikain teurastamista katsellessaan oli pitänyt sitä julmana
ja epäinhimillisenä toimituksena, ja miten hän sieltä lähtiessään oli
pitänyt itseään onnellisena ettei ollut sika; mutta nyt osotti hänen
uusi ystävänsä, että juuri tuollainen sika hän oli ollut -- teurassika.
Sialta vaadittiin, että se itsestään luovutti tehtailijoille kaiken
voiton mikä sille oli mahdollista, ja sitä samaapa tehtailijat juuri
vaativat työmiehiltään ja myöskin yleisöltä. Mitä sika ajatteli
asiasta, mitä se kärsi, sitä ei otettu lukuun; ja yhtä vähän huomiota
pantiin työvoimaan ynnä lihan ostajiin. Kun Jurgis olisi ennättänyt
perehtyä sosialistiseen kirjallisuuteen, minkä hän pian tekisikin,
niin vakuutti Ostrinski, voisi hän tarkastella Lihatrustia kaikilta
mahdollisilta puolilta ja huomata sen olevan vallan samanlaisen miltä
taholta sitä tarkastelikin; se oli sokean ja rajattoman voitonhimon
ruumiillisentuma. Se oli hirviö, joka ahmasi saaliinsa tuhansin
kidoin ja murskasi sen tuhansin kavioin; se oli suuri teurastaja --
kapitalismi ruumiillisentuneena. Kaupan merillä se purjehti kuin
mikäkin merirosvoalus; se nosti mastoonsa mustan lipun ja julisti
koko sivistysviljelykselle sodan. Lahjukset olivat sen järjestelmän
kulmakivet. Chikagossa oli kaupungin hallitus yksinkertaisesti
vain yksi sen monia haaraosastoja; se varasti vallan avoimesti
biljooneja kannuja kaupungin vettä, se saneli oikeusistuinten tuomiot
kiusallisille lakkolaisille, se kielsi ylipormestarin sovelluttamasta
rakennusasetuksia sen tehtaisiin. Maan pääkaupungissa sillä oli valta
estää sen tuotteiden tarkastuksen ja väärentää virallisia selontekoja;
se rikkoi sabattilakia vastaan, ja kun sitä uhattiin julkisella
tutkimuksella, poltti se tilikirjansa ja toimitti rikokselliset
välikappaleensa pois maasta. Kauppamailmassa se oli oikea Djaggemautin
vaunu; se murskasi tuhansittain pikku liikkeitä joka vuosi, se vei
monen hulluuteen ja itsemurhaan. Se oli painanut nautojen hinnat niin
alhaisiksi, että se hävitti karjankasvattajatoiminnan -- toiminnan,
jolle koko Yhdysvaltain olemassaolo perustuu; se oli saattanut
perikatoon tusinoittain lihanmyyjiä, jotka olivat kieltäytyneet
vastaanottamasta sen tavaroita. Se jakoi koko maan piireihin ja
määräsi lihanhinnat niissä kaikissa; se omisti kaikki jäähdytysvaunut
rautatielinjoilla ja pani suunnattoman kuletusveron siipikarjalle,
munille, hedelmille ja vihanneksille. Niillä miljoonilla dollareilla,
joita joka viikko virtasi sen rahastoon, voi se panna valtansa alle
myöskin muita liikealoja, rautateitä ja raitioteitä, kaasu- ja
sähkötehtaita -- se omisti jo nahkateollisuuden, ja maan viljamarkkinat
olivat sen hallussa. Ihmiset olivat suunnattomasti katkeroittuneet sen
vallananastuksista, mutta kenkään ei tiennyt apua tähän; sosialistein
tehtävänä siis oli niiden opettaminen ja yhteenliittäminen ja
kypsyminen sitä aikaa varten, jolloin ne vallottaisivat sen mahtavan
koneiston, jota sanottiin Lihatrustiksi, ja käyttäisivät sitä ravinnon
jauhamiseen koko kansaa varten eikä rikkauden jauhamiseen tuolle
merirosvoliitolle. -- Vasta paljon yli puoliyön laskeusi Jurgis levolle
Ostrinskin keittiön lattialle; ja kuitenkin virui hän valveillaan
tuntikauden ja ajatteli sitä riemullista hetkeä, jolloin Packingtownin
väestö marssisi sisään ja valtaisi "Yhdistyneet teurastamot"!



XXX LUKU.


Jurgis söi aamiaista Ostrinskin ja hänen perheensä parissa ja lähti
sitte Elzbietan asunnolle. Häntä ei enää hävettänyt mennä sinne --
ja kun hän tuli sisään, ei hän ladellut aikaisemmin opettelemaansa
läksyä, vaan rupesi puhumaan Elzbietalle sosialismista! Ensin toinen
luuli hänen olevan vallan järjiltään; ja kului tuntikausia, ennenkun
muori käsitti hänen olevan muuten entisellään, paitsi mitä politiikkaan
tuli, ja silloin jätti hän hänet rauhaan. Jurgis huomasi surukseen,
ettei sosialismi pystynyt Elzbietan haarniskaan. Tämän sielu oli siksi
karaistunut vastoinkäymisten kiirastulessa, ettei sitä enää voinut
toiseksi muuttaa; elämä oli hänelle enää jokapäiväisen leivän alituista
hapuilua, ja kaikki hänen ajatuksensa kulkivat vain sitä uraa. Ainoa
mikä häntä ilahutti vävynsä uudessa "hulluudessa" oli se, että tämä oli
tehnyt hänestä raittiin ja ahkeran miehen: ja kuultuaan että Jurgis
aikoi avustaa perheen ylläpitoa antoi hän hänelle täyden vapauden
saarnata hänelle sosialismia miten pitkältä hyvänsä. Hän yhtyi kaikkeen
mitä Jurgis puheli, paitsi mitä tuli jäsenmaksujen suorittamiseen;
ja hän saattoi seurata tätä kokouksiinkin ja keskellä puheita ja
suosionriehuntaa ympärillään mietiskellä mielessään, mitä hän laittaisi
huomenna päivälliseksi.

Viikon päivät sen jälkeen kun Jurgiksesta oli tullut sosialisti
kulki hän jälleen katuja pitkin etsien työtä. Viimein häntä kohtasi
harvinainen onni. Sivuuttaessaan erään Chikagon lukemattomista pikku
hotelleista hänen päähänsä pisti käydä sinne sisään, ja hetkisen
epäröityään hän menikin. Eteisessä seisoi mies, jota hän arveli
hotellin omistajaksi, ja tälle hän esitti asiansa.

"Mitä osaatte tehdä?" mies kysyi.

"Mitä hyvänsä", vastasi Jurgis ja lisäsi nopeasti: "Olen ollut
työttömänä pitemmän aikaa, herra. Olen rehellinen mies, ja olen vahva
ja nöyrä -- --"

Toinen tarkasteli häntä visusti. "Ryyppäättekö?" kysyi hän.

"En, herra", sanoi Jurgis.

"Asianlaita on se, että olen ottanut tänne erään miehen
portinvartijaksi, mutta hän juo; ja nyt olen päättänyt erottaa hänet.
Tahdotteko ruveta hänen tilalleen?"

"Kyllä, herra."

"Se on kovaa työtä. Teidän on pestävä lattia ja pidettävä sylkilaatikot
puhtaina, täytettävä lamput ja kannettava matkustajain tavaroita."

"Sitä olen halukas tekemään, herra."

"Hyvä. Minä maksan teille kolmekymmentä dollaria kuussa ja ruuan, ja
te voitte alkaa toimenne nyt heti, jos teitä haluttaa. Voitte panna
päällenne sen toisen miehen virkapuvun."

Ja siten alotti Jurgis työnsä, ja hän ahersi kuin orja myöhään iltaan
saakka. Sitte palasi hän kotiin ja kertoi onnestaan Elzbietalle, ja
myöhemmin hän pistäysi vielä Ostrinskillekin viemään iloista sanomaa.
Täällä häntä odotti yllätys, sillä hänen kuvailtuaan hotellin asemaa
keskeytti hänet äkkiä Ostrinski huudahtaen: "Ette suinkaan tarkota
Hindsiä?"

"Juuri häntä", sanoi Jurgis.

Johon toinen vastasi: "Silloin olette saanut parhaan isännän koko
Chikagossa -- hän on puolueemme pääjärjestäjä ja kaikkein parhaita
puhujiamme!"

Seuraavana aamuna Jurgis meni isäntänsä puheille ja ilmoitti kuka
ja mitä hän oli, ja mies tarttui hänen käteensä ja pudisti sitä
sydämmellisesti. "Hitto vie!" sanoi hän, "sepä oli hauskaa kuulla. En
voinut nukkua koko yönä, koska olin erottanut hyvän sosialistin!"

Tämän jälkeen kutsui Jurgista isäntänsä "toveri Jurgikseksi" ja hänen
oli puolestaan kutsuttava tätä "toveri Hindsiksi". "Tommy" Hinds, kuten
lähimmät tuttavat häntä kutsuivat, oli lihava pieni mies, jolla oli
leveät hartiat ja harmaan poskiparran ympäröimät punertavat kasvot. Hän
oli mitä hyväsydämmisin ja vilkkain mies -- väsymätön innostuksessaan
ja haastaen sosialismista päivät ja yöt. Hän oli tunnettu kyvystään
koota ympärilleen suuren ihmisjoukon ja pitää sitä hyvällä tuulella;
kun hän kerran tuli oikein alkuun, ei hänen kaunopuheisuuttaan olisi
voinut verrata muuhun kuin Niagaraan.

Tommy Hinds oli alkanut elämänuransa sepän oppipoikana ja oli sitte
karannut liittyäkseen Yhdysvaltain armeijaan, jossa hän ensi kerran
teki tuttavuutta kapitalismin kanssa kelvottomien muskettien ja
puolivillaisten vuodevaippojen muodossa. Sen seikan, että muuan
musketti särkyi eräässä kahakassa, sanoi hän syyksi ainoan veljensä
kuolemaan, ja kehnoja vaippoja sanoi hän saavansa kiittää luuvalostaan.
Aina kun satoi, sai hän tämän taudin jäseniinsä, ja silloin irvisteli
hän pahasti ja mutisi: "Kapitalismi poikaseni, kapitalismi! _Ecrasez
l'Infâme!"_ [Musertakaa kurjuus! Valistusfilosoofi Voltairen kuuluisa
huudahdus. Suom. muist.] Hänellä oli erehtymätön parannuskeino
kaikkea pahaa vastaan maailmassa, ja hän saarnasi sitä jokaiselle.
Aivan samantekevä oli, valittiko joku hänelle huonoja raha-asioitaan,
kipeätä vatsaansa tai riitaista anoppimuoriaan -- aina sanoi hän
veitikkamaisesti räpyttäen silmiään: "Minäpä sanon mitä teidän pitää
tehdä -- äänestäkää te sosialistisen ohjelmamme puolesta!"

Tommy Hinds oli lähtenyt sotapolulle kapitalismin louhikäärmettä
vastaan hetikun orjasota oli loppunut. Hän oli antautunut liike-elämään
ja huomannut kilpailevansa sellaisten kanssa, jotka olivat varastaneet
sillä aikaa kun hän oli taistellut. Kaupungin hallitus oli näiden
käsissä, rautatieyhtiöt pitivät yhtä niiden kanssa, ja kunniallinen
kauppiastoimi sai kaluta kynsiään. Silloin sijoitti Hinds säästövaransa
erääseen kiinteimistöön Chikagossa ja rupesi omin käsin patoamaan
kapitalismin vuolasta virtaa. Hän oli ollut kaikkea mahdollista,
unionisti, populisti ja Bryanisti; ja kolmenkymmenen vuoden taistelun
jälkeen opetti vuosi 1896 hänelle, ettei yhteenkeskitetyn rikkauden
valtaa voitu koskaan lain keinoilla tarkastella; ainoa keino oli
hävittää se kerrassaan. Hän oli julaissut lentokirjasen tästä asiasta
ja ruvennut muodostamaan puoluetta oman päänsä jälkeen, kun hän
eräästä sattumalta käsiinsä joutuneesta sosialistisesta lehtisestä
huomasi, että toiset olivat siinä jo ennättäneet häntä edelle.
Nyt oli hän taistellut puolueen hyväksi kahdeksan vuotta missä ja
millä keinoilla hyvänsä -- missä tahansa pidettiin sotilaskokous,
hotellinomistajain neuvottelu, afrikkalais-amerikkalaisten kauppiasten
konferenssi tahi raamattuseuran huvimatka, sinne toimitti Tommy Hinds
itsensä selittämään sosialismin ja kulloinkin käsitettävänä olevan
asian suhdetta toisiinsa. Sitte lähti hän tavallisesti omintakeiselle
kiertomatkalle, päätyen lopulta jonnekin New Yorkin ja Oregonin
välille; paluumatkalla hän perusti uusia paikallisosastoja tiensä
varrelle; ja vihdoin viimein hän saapui kotiin lepäämään -- ja puhumaan
sosialismista Chikagossa. Hindsin hotelli oli oikea sosialistisen
kiihotuksen pesäpaikka; koko sen palvelijakunta kuului puolueeseen,
ja vaikk'eivät nämä kaikki alussa sosialisteja olleetkaan, ei kulunut
varsin kauvan ennenkun he sellaisiksi olivat tulleet. Omistaja tuli
esim. keskustellen asiasta jonkun kanssa hotellin eteiseen; ja kun
väittely kävi kiihkeäksi, kokoutui pian toisia ympärille kuuntelemaan,
niin että pian oli koko palvelusväki ympärillä ja keskustelu tuli
yleiseksi. Näin tapahtui joka ilta -- jollei Tommy Hinds itse ollut
keskustelua johtamassa, niin oli hänellä apulaisensa sijassaan; ja kun
tämäkin oli poissa jollakin luentomatkalla, ryhtyi rahastoapulainen
asiaan, rouva Hindsin istuessa tiskin takana hoitamassa tilejä.
Apulainen oli omistajan vanha tuttu, kömpelö ja jäykkäruumiinen
jättiläinen, jolla oli laihat, kellertävät kasvot, leveä suu ja
leukaparta -- oikea prairiafarmarin tyyppi. Hän olikin ollut
tällainen koko ikänsä; hän oli taistellut rautatietrusteja vastaan
Kansasissa viidenkymmenen vuoden ajan, oli kuulunut talousseuroihin
ja maanviljelysyhdistyksiin ja ollut "keskitien" populisti. Lopuksi
oli Tommy Hinds antanut hänelle sen merkillisen neuvon, että käyttäisi
trusteja hyväkseen sen sijaan että niitä vastaan taistelisi; ja
seurauksena oli, että mies möi farminsa ja asettui Chikagoon.

Sellainen mies oli tämä Amos Struver. Hänen rinnallaan oli
rahastoapulainen -- kalpea ja näivettyneen näköinen mies. Hän tuli
Massachusettsista ja kuului pyhiinvaeltajasukuun. ["_The pilgrims_",
Massachusetts-valtiossa olevan Plymouth-kaupungin perustajat (1620).
Suom. muist.] Harry Adams -- se oli hänen nimensä -- oli työskennellyt
puuvillakentillä Fall Riverin varrella, mutta tämän teollisuuden
silloinen painostunut asema oli saattanut hänet miltei mierontielle,
ja hän oli siirtynyt Etelä-Karolinaan. Siellä hän oli saanut työtä ja
pysynyt siinä; mutta viimein syntyi siellä lakko lyhyemmän työajan
aikaansaamiseksi, ja Adams oli rohjennut esiytyä puhujana eräässä
katukokouksessa. Mutta se tuli hänelle turmiolliseksi. Etelävaltioissa
on tapana vuokrata pakkovankien työtä urakoitsijoille, ja kun
pakkovankeja ei ollut tarpeeseen asti, oli sellaisia hankittava
lisää. Harry Adamsin lähetti vankeuteen muuan tuomari, joka oli sen
tehtailijan serkku, jonka asioihin hän oli sekautunut; ja vaikka
vankilaelämä teki miltei lopun hänestä, oli hän kuitenkin ollut
niin viisas ettei ollut valittanut; ja vankeusajan loputtua oli hän
perheineen jättänyt Etelä-Karolinan -- tuon hornan takapihan, kuten
hän sitä kutsui. Hänellä oli silloin tuskin senttiäkään lakkarissaan;
mutta onneksi oli leikkuuaika, niin että he astuivat maantietä yhden
päivän ja työskentelivät elatuksensa vuoksi toisen päivän; sillä tapaa
Adams vihdoin saapui Chikagoon ja liittyi sikäläiseen sosialistiseen
puolueeseen. Hän oli paljon lukenut mies, käytökseltään hiljainen
ja varovainen ja puhujana kehno; mutta hänellä oli aina korkeat
kasat kirjoja pulpetillaan hotellissa, ja hänen kädestään lähteneet
kirjoitukset sosialistilehdissä alkoivat kiinnittää huomiota puoleensa.

Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa, ei tämä radikaalisuus
vaikuttanut lamauttavasti hotelliliikkeeseen; kaikki radikaalit
ottivat kaupunkimajansa sinne, ja kauppamatkustajista tuntui paikka
huvittavalta. Viime aikoina oli hotelli myöskin tullut siksi paikaksi,
jossa länsivaltioiden karjankasvattajat kernaasti asustivat Chikagossa
käydessään. Kun nyt Lihatrusti oli keksinyt sen tempun, että se
korottelemalla karjan hintoja lisäsi sen tuontia teurastamoihin
ja sitte hintoja äkkiä alentamalla hylkäsi kaikki eläimet joita
ei tarvinnut, voi sattua että jollakin kaupunkiin tulleella
karjakauppiaalla ei ollut varoja "tavaransa" poislähettämiseen; ja
sellainen kuuli kernaasti puhuttavan kapitalismista pahaa hotellin
eteisessä. Nämä lännen miehet olivat oikeita "herkkupaloja" Tommy
Hindsille -- hänen suurimpana huvinaan oli koota tusinan verta
sellaisia ympärilleen ja kuvata heille elävin piirtein "Järjestelmää".
Ei ollut kulunut viikkoakaan Jurgiksen tänne tulosta, kun hän jo
tiesi hänen historiansa; ja sen jälkeen hän ei olisi mistään hinnasta
tahtonut luopua uudesta portinvartijastaan. "Kas tässä", oli hänen
tapansa sanoa keskellä keskustelua, "on aivan lähellä mies, joka
on työskennellyt Lihatrustin palveluksessa ja tuntee olot siellä
perinpohjin!" Ja silloin sai Jurgis jättää työnsä, mitä se kulloinkin
vain sattui olemaan, ja astua esiin toisen viitatessa hänelle: "Toveri
Jurgis, kertokaapa nyt näille herroille, mitä näitte teurastamoissa!"
Aluksi tämä kehotus vallan hätäännytti Jurgista, ja puhuessaan tuntui
hänestä aivan kuin kiskoisi joku hampaita hänen suustaan; mutta
vähitellen hän käsitti mitä häneltä oikeastaan vaadittiin ja oppi
viimein puhumaan sanottavansa oikealla innostuksella. Hänen isäntänsä
istui tavallisesti vieressä ja kannusti häntä eteenpäin huudahduksilla
ja päännyökkäyksillä; ja kun Jurgis esim. selitteli "säilystetyn
silavan" alkuaineita tahi kertoi koleeratautisista sioista ja niiden
muuttamisesta "puhtaimmaksi ihraksi", lyödä mäjähytti Tommy Hinds
polviinsa ja huudahti: "Luuletteko että joku ihminen voi sepittää
tuollaista kokoon omasta päästään?"

Ja sitte voi hotellinisäntä vakuuttaa ja näyttää toteen, että
sosialismi oli ainoa tehokas keino sellaisen pahan parantamiseksi ja
että sosialistit olivat ainoat, jotka täydellä todella heiluttivat
Lihatrustin perusteita. Ja jos joku kuulijoista uskalsi tähän
vastata väittämällä että koko maa oli kuohuksissa, että sanomalehdet
tuomitsivat trustin ja että hallitus oli ryhtynyt toimenpiteisiin sitä
vastaan, oli Tommy Hindsillä aina pureva vastaus valmiina. "Niin",
sanoi hän, "se kaikki on kyllä totta -- mutta tiedättekö mikä syy
siihen on? Oletteko kyllin typerä uskoaksenne, että kaikki tämä melu
on todella yleisön paraaksi? Onhan maassa muitakin trusteja, jotka
ovat yhtä laittomia ja saaliinhimoisia kuin Lihatrusti; niinpä on
meillä esim. Hiilitrusti, joka saa aikaan että köyhät saavat palella
öisin -- meillä on Terästrusti, joka kohottaa kaksinkertaiseksi joka
naulan hinnan kengissänne -- meillä on Öljytrusti, joka estää teitä
lukemasta iltasin -- ja miksi oikeastaan luulettekaan sanomalehdistön
ja hallituksen raivoavan lihatrustia vastaan?" Ja kun toinen ujosti
rohkeni huomauttaa, että Öljytrustiakin vastaan oli aikaisemmin paljon
meluttu, jatkoi hotellinomistaja: "Kymmenen vuotta sitte paljasti Henry
D. Lloyd olot Standard Oil Companyssä kirjassaan 'Rikkaus tasavaltaa
vastaan' -- ja kirja surmattiin äänettömyydellä, eikä siitä enää
puhuta niin halaistua sanaakaan. Ja kun nyt kahdella aikakauskirjalla
on rohkeutta jälleen hämmästellä 'Standard Oilia' vastaan, mitä
tapahtuukaan? Sanomalehdet ivailevat kirjoittajia, kirkoissa
puolustetaan rikoksellisia, ja hallitus -- ei tee mitään. Ja nyt, miksi
onkaan Lihatrustin suhteen asianlaita niin vallan toinen?"

Niin pitkälle tultua toinen tavallisesti myönsi olevansa ymmällä;
ja nyt alkoi Tommy Hinds selittää sitä, niin että oli oikein nähdä
muiden levittelevän silmiänsä. "Jos olisitte sosialisti", sanoi
hotellinisäntä, "niin ymmärtäisitte että Yhdysvaltain todellisena
hallitsijana nykyään on Rautatietrusti. Tämä trusti se on, jolla on
valta eri valtioiden hallituksissa, missä valtiossa sitte asuttekin,
ja samalla trustilla on valta Yhdysvaltain senaatissa. Ja kaikki
äsken luettelemani trustit ovat rautatietrusteja -- kaikki paitsi
Lihatrusti. Lihatrusti se on uhmaillut rautateitä -- se ryöstää sitä
joka päivä yksityisvaunuillaan; ja juuri senvuoksi kiihotetaan yleisöä
raivoon, senvuoksi huutavat sanomalehdet hallitusta puuttumaan asiaan,
ja hallitus todella pukeutuukin sotisopaan! Ja tämä köyhä kansa
katselee tätä leikkiä ja taputtaa käsiään ja luulee, että kaikki tämä
tehdään sen hyväksi eikä voi edes uneksiakaan, että se itse asiassa
on taistelua elämästä ja kuolemasta Lihatrustin ja 'Standard Oilin'
johtajien välillä, ja että voittosaaliina on herruus ja päävaikutus
Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa!"

Sellainen oli se uusi koti, jossa Jurgis eli ja vaikutti ja jossa hänen
kasvatuksensa täydennettiin. Ehkäpä olette taipuvainen luulemaan,
ettei hänellä ollut juuri paljo tehtävää siellä, mutta siinä suuresti
erehdytte. Jurgis olisi mielellään hakannut toisen kätensä poikki Tommy
Hindsin takia, ja Hindsin hotellin siistinä pitäminen oli hänelle
elämäntehtävä. Hänen toimiansa ei häirinnyt sekään, että hänellä
alati oli pää täynnä sosialistisia tuumailuja; päinvastoin huuhteli
hän sylkilaatikoita ja kiillotti messinkiheloja sitä rivakammin kun
hän koko ajan sielussaan taisteli luulotellun vastustajan kanssa.
Tämän kirjoittajalle olisi hauskaa tässä yhteydessä mainita, että
hän heti luopui ryyppäämisestä ja muista pahoista tavoista, mutta se
ei olisi todenperäistä. Nämä vallankumouksellisetkaan eivät olleet
mitään enkeleitä; he olivat ihmisiä, jotka olivat kohonneet ylös
yhteiskunnallisesta liejusta, mutta siitä oli jonkun verran lokaa
tarttunut kiini heihin. Jotkut heistä joivat, toiset kiroilivat
ja toiset taas söivät veitsellä; oli vain yksi asia, joka erotti
heidät kaikista muista ihmisistä -- se nimittäin, että heillä oli
jotakin toivottavana, jotakin jonka puolesta kamppailla ja kärsiä.
Oli hetkiä Jurgiksen elämässä, jolloin hänen tulevaisuudenhaaveensa
kalpenivat ja katosivat kaukaisuuteen ja jolloin lasi olutta niiden
rinnalla tuntui paljon ehommalta; mutta jos tämä lasi toi perässään
toisen ja yhä useampia laseja, oli kuitenkin jotain, joka synnytti
hänessä omantunnonvaivoja ja sai hänen tekemään hyviä päätöksiä
seuraavana päivänä. Hänestä oli ilmeisesti väärin tuhlata rahojaan
juomatavaroihin, kun työläisluokka vielä vaelsi pimeydessä ja ikävöi
vapauttamistaan; olutlasin hinnalla voi ostaa viisitoista kappaletta
jotakin lentolehtistä, jota voi jakaa vielä uudestasyntymättömille.
Tämä oli liikkeen toimintatapa, ja se oli ainoa tapa jolla
voi toivoa edistystä; ei maksanut vaivaa tietää siitä, jollei
taistellut sen puolesta -- se oli kaikkien yhteinen asia, eikä vain
muutamien harvojen. Johtopäätöksenä tästä oli, että ken kieltäytyi
häneltä vastaanottamasta uutta evankeliumia, se sai siveelliseksi
velvollisuudekseen vakuuttaa häntä päinvastaisesta ajatustavasta, ja
tämä seikka teki hänet valitettavasti hiukan tukalaksi seuraelämässä.
Hän tapasi Elzbietan luona muutamia tämän naapureja, jotka hän heti
otti käännyttääkseen sosialisteiksi kaikki yhdellä haavaa, ja monesti
olivat tällaiset käännytysyritykset päättyä käsirysyllä.

Kaikki oli niin selvää niin tuskallisen selvää Jurgikselle! Hänestä
tuntui vallan käsittämättömältä, etteivät kaikki ihmiset voineet
tajuta sitä! Täällä olivat maan kaikki tulolähteet: maa, sillä olevat
rakennukset, rautatiet, kaivokset, tehtaat ja kaikki kauppavarastot
muutamien harvojen yksilöjen käsissä, joita kutsuttiin kapitalisteiksi;
ja näiden hyväksi oli koko kansan raadettava palkan edestä. Kaikki
puhdas voitto kansan tuotteista tuli vain näiden kapitalistien
varallisuuden lisäämiseksi sekä loi sellaisia yhä useampia --
huolimatta siitä että he ja heidän ympäristönsä jo ennestäänkin
elivät sanoin kuvaamattomassa ylellisyydessä! Ja eikö ollut päivän
selvää, että jos kansa katkoisi niiden tulolähteet, joiden ainoana
elintehtävänä oli vain "omistaminen", niin työntekijäin, raatajain
rahanalaisten osuus tuli sitä suuremmaksi? Se oli yhtä selvää, kuin
että kaksi kertaa kaksi on neljä -- ja siinä oli koko ajatuksenjuoksu!
Kuitenkin löytyi ihmisiä, jotka eivät voineet sitä käsittää, jotka
sanoivat hänelle vasten naamaa, ettei valtio kyennyt hoitamaan asioita
yhtä taloudellisesti kuin yksityishenkilöt; ja he toistivat samaa
kerta kerralta ja luulivat sanoneensa jotakin älykästä! He eivät
älynneet, että asiain "taloudellinen" hoito muutamien yksityisten
käsissä aivan yksinkertaisesti sisälsi vain sen, että kansa pakotettiin
yhä ankarampaan työhön vielä pienemmästä palkasta! Työmiehet olivat
palkannauttijoita ja palvelijoita ja elivät vallan työnantajain
armosta, joiden ainoa ajatus oli kiristää heiltä työtä niin paljon
kuin mahdollista; ja nuo paksupäät siitä huolimatta olivat huolissaan
kehityksestä, tuskailivat ettei muka työn tuotanto tullut kyllin
suureksi! Kannattiko kuullakaan moista hullua todistelua?

Toisinaan vaikuttivat tällaiset väittelyt niin kiusoittavasti
Jurgikseen, ettei hän jaksanut enää ajatella koko asioita; ja
kuitenkaan ei hän voinut niistä päästä -- hänellä ei ollut muuta
neuvona kuin jatkaa ja murtaa tätä tietämättömyyden ja ennakkoluulojen
vuorta. Hän ei saanut väsyä miesparkoihin, hänen oli pakko hillitä
itseänsä ja jatkaa väittelyä heidän kanssaan ja käyttää hyväkseen
parasta tilaisuutta iskeäkseen elävän aatteen heidän koviin
kalloihinsa. Ja väliajoilla hänen täytyi terottaa aseitansa -- miettiä
uusia vastauksia heidän vastaväitteisiinsä ja varustaa itselleen
uusia tosiasioita joilla todistaa, miten hullunkurinen koko heidän
aaterakennuksensa oli.

Siten tottui Jurgis lukemaan paljon. Hänellä oli aina taskussa
tavallisesti joku puoluekirja tahi lentolehti, ja kun hänellä oli
joutilas hetki, voi hän tavata läpi jonkun kappaleen ja märehtiä sitä
sitte mielessään työnsä aikana. Hän luki myöskin sanomalehtiä ja teki
kysymyksiä niiden sisällön johdosta. Muuan toisista portinvartijoista
Hindsin hotellissa oli eräs terävä-älyinen pieni irlantilainen,
joka tiesi kaikki mitä Jurgiksen tarvitsi tietää; ja heidän yhdessä
ahertaessaan opetti edellinen hänelle Amerikan maantiedettä ja sen
historiaa, sen lakeja ja asetuksia, hän antoi hänelle myöskin tietoja
maan kaupasta, suurista rautateistä ja niistä yhtiöistä, jotka ne
omistivat, hän tutustutti hänet ammattiyhdistysten toimintaan,
isoihin työlakkoihin ja niiden johtomiehiin. Ja iltasin, kun Jurgis
pääsi irti työstä, oli hän mukana sosialistisissa kokouksissa, joita
pidettiin hotellin suuressa salissa ja joissa usein sai kuulla puhujia,
jotka olivat saavuttaneet kansallisen kuuluisuuden. Nämä pohtivat
valtiollista asiaintilaa joka puolelta, ja Jurgis tunsi itsensä
onnelliseksi saadessaan korjata edes vähäsen niitä tiedon rahtusia,
joita he kylvivät hänen jalkoihinsa.

Siellä esiytyi muuan mies, joka puolueessa oli tunnettu "pikku
jättiläisen" nimellä. Herramme oli käyttänyt niin paljon aineksia
hänen päänsä tekemiseen, ettei niitä ollut paljo riittänyt hänen
muihin jäseniinsä; mutta kun hän astui puhujalavalle ja pyyhkäsi
pikimustaa poskipartaansa, tärähtelivät kapitalismin kulmakivet. Hän
oli kirjoittanut tästä aineesta oikean sivistyssanakirjan, melkein
yhtä ison teoksen kuin hän itsekin oli. Sitte siellä oli muuan
nuori kirjailija, joka oli tullut Kaliforniasta ja oli ollut vuoron
perään lohenkalastajana, osterinpyytäjänä, pitkäsiimanvetäjänä ja
merimiehenä -- joka oli kulkulaisena kierrellyt halki koko maan ja
ollut vankeudessakin, ja vaihtelun vuoksi istunut Whitechapelin
likaisimmissa kolkissa ja kaivanut kultaa Klondyken jäätiköiltä.
Kaikkia näitä asioita hän oli kuvaillut kirjassaan, ja ollen nerokas
mies pakotti hän koko maailman kuuntelemaan hänen sanojaan. Nyt hän
oli kuuluisa henkilö, mutta siitä huolimatta tahtoi hän saarnata
evankeliumia köyhille. -- Hänen rinnallaan oli toinen mies, jota
kutsuttiin "miljonääri-sosialistiksi". Tämä oli liikekeinotteluilla
tullut rikkaaksi, mutta hänen rikkautensa oli hävinnyt valtion
virkamiesten vastajuonien kautta. Hän oli hiljaisluontoinen mies, jota
olisi luullut miksi muuksi tahansa kuin sosialistikiihottajaksi. Hänen
puheensa olivat yksinkertaisia ja miltei muodottomia -- hän ei voinut
itse ymmärtää, miksikä kukaan voi niistä tulla kiihotetuksi. Hän puhui
taloudellisen kehityksen laeista ja menetelmistä. Elämä oli taistelua
olemassaolosta, sanoi hän, ja vahvat voittivat siinä heikommat.
Viimemainitut olivat enimmäkseen ennakolta tuomitut perikatoon;
mutta joskus he pelastuivat yhteenliittymisen avulla -- joka oli
uusi ja korkeampi muoto voimaa. Asianlaita oli se, että laumoissa
elävät eläimet olivat aina voittaneet yksinään elävät raatelueläimet;
historiassa samaten kansakunnat olivat tulleet kuninkaittensa
herroiksi. Työmiehet olivat yksinkertaisesti teollisuuden kansalaisia,
ja sosialistinen liike oli ilmauksena heidän halustaan pysyä elossa.
Vallankumouksen välttämättömyys riippui siitä tosiasiasta, että
heillä ei ollut muuta valitsemisen varaa kuin joko liittyä yhteen
tahi tulla hävitetyiksi; tämä tosiasia, julma ja järkähtämätön,
ei ollut riippuvainen mistään ihmistahdosta, se oli taloudellisen
kehityksen laki, jonka yksityiskohtia puhuja esitti ihmeteltävällä
säntillisyydellä.

Ja myöhemmin tuli suuri vaalikokous, jolloin Jurgis kuuli puolueen
pääjohtajan puhuvan. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli Chikagon
sadanviidenkymmenentuhannen rautatietyömiehen keskuudessa puhjennut
lakko, jolloin rautatieyhtiöt olivat palkanneet rosvoja saamaan
aikaan väkivaltaisuuksia lakkolaisten keskuudessa ja Yhdysvaltain
presidentti oli lähettänyt sotajoukkoja kukistamaan lakkoa ja pannut
ammattiyhdistyksen puheenjohtajan vankilaan ilman edelläkäypää
tutkintoa ja tuomiota. Tämä oli palannut takasin vankeudesta
taloudellisesti ja ruumiillisesti runneltuna miehenä, mutta kiivaana
sosialistina; ja nyt oli hän kymmenen vuoden ajan kiertänyt ristiin
rastiin maata julistamalla kansalle oikeuden vaatimuksia. Hänen
esiytymisensä vaikutti aina kuin sähköisku; hän oli pitkä ja laiha,
ja hänen kasvonsa kantoivat hirvittäviä kärsimyksen merkkejä. Koko
sorretun ihmiskunnan raivo salamoi niistä -- ja hänen äänessään
värähteli kärsivien pikkulapsien nyyhkytys. Hän kumartui puhuessaan
kuulijakuntansa yli, hän satutti sen sydämmen sisimpään ojennetulla
sormellaan. Hänen äänensä oli käheä paljosta puhumisesta, mutta suuri
kuulijakunta istui hiljaa kuin hautajaisissa, eikä yksikään sana
välttynyt sen korvilta.

Ja kun Jurgis lähti tästä kokouksesta, työnnettiin hänen käteensä
paperi, jonka hän vei kotiinsa lukeakseen; ja sillä tavoin hän
tutustui julkaisuun "Vetoomus järkeen". Noin kaksitoista vuotta
sitte oli muuan talokeinottelija Koloradossa huomannut olevan väärin
lyödä rahaa ihmisten elintarpeista; hän oli lopettanut liikkeensä
ja ruvennut sen sijaan julkaisemaan sosialistista viikkolehteä. Se
oli pieni nelisivuinen lehti, jota myötiin vähemmästä kuin puolesta
sentistä numero; sen tilaajamäärä nousi neljännesmiljoonaan ja
se meni kaikkiin Amerikan postikonttoreihin. Se lähetti kerran
kirjeenvaihtajan Koloradoon ja täytti monia sivuja kuvauksilla miten
Amerikan lakeja ja laitoksia kokonaan syrjäytettiin tässä valtiossa.
Eräässä maan kaupungissa sillä oli kokonaista neljäkymmentä avustajaa
Sähkösanomatrustin pääkortteerin henkilökunnan keskuudessa, eikä
mitään sosialisteille tärkeitä tietoja päässyt julkisuuteen ilman
että ne ensin painatettiin "Vetoomuksen" palstoille. Se painatti koko
sivun laajuisia selontekoja vaalitaistelusta; ja se numero, joka
oli tullut Jurgiksen käsiin, sisälsi kehotuksen lakossa oleville
työmiehille, jota oli liki miljoona kappaletta jaettu suuriin
teollisuuskeskuksiin. "Oletko antanut palttua lakolle?" -- oli sen
otsikkona. "Ja mihin nyt aijot ryhtyä?" Se oli sitä laatua vetoomusta,
jota sanotaan "kiihotukseksi" -- ja sen oli kirjoittanut mies, jonka
sielu oli teräksestä. Kun tämä painos ilmestyi, lähetettiin sitä
kaksikymmentätuhatta kappaletta Packingtowniin; ja ne otettiin vastaan
ja sälytettiin erään tupakkamyymälän takahuoneeseen, ja joka ilta
samoin kuin sunnuntaisin koko päivän mittaan ottivat Packingtownin
haaraosastot niitä sylen täydet ja jakoivat niitä kaduilla ja
asunnoissa. Packingtownin kansa oli lopettanut lakkonsa ja luki lehtiä
ihastuksella, ja nuo kaksikymmentä tuhatta kappaletta huomattiin
pian riittämättömiksi. Jurgis oli päättänyt ettei hän tulisi entistä
kotipaikkaansa liian lähelle; mutta kun hän kuuli tästä puhuttavan,
kasvoi ikävä hänessä vallan polttavaksi. Joka ilta tämän viikon aikana
ajoi hän rautatievaunussa teurastamoiden takalistolle, missä hän avusti
saattamaan edellisen vuoden toimintaansa myttyyn, jolloin hän oli ollut
mukana tekemässä Mike Scullyn keilinasettajasta aldermania.

Oli oikein ihmeellistä nähdä miten suuri muutos yhden ainoan vuoden
aikana oli tapahtunut Packingtownissa -- kansan silmät vähitellen
avautuivat! Sosialisteilla oli ehdoton enemmistö näissä vaaleissa, ja
Scully ja hänen henkiheimolaisensa olivat vallan hämmennyksissä. Vasta
vaalitaistelun lopulla he tulivat ajatelleeksi että lakko oli saatu
murretuksi neekerien avulla, ja silloin tuottivat he Etelä-Karolinasta
"tulensyöjän" -- miehen, joka puhuessaan työmiehille riisui takin
päältään ja pippuroi puheensa kauheilla kirouksilla. Tätä kokousta
he ilmottelivat ahkerasti, ja myöskin sosialistit ilmottivat siitä
-- sillä seurauksella, että tuhansittain kuulijoita saapui sinne.
"Tulensyöjä" kesti heidän kyselypommitustaan noin tunnin ajan ja meni
sitte kotiinsa vallan raivoissaan, ja loppu-ilta käytettiin ainoastaan
puoluekysymysten pohtimiseen. Jurgiksella, joka välttämättömästi
tahtoi olla mukana, oli silloin suuri päivänsä. Hän tanssi ympärinsä
ja liehtoi käsillään kuin hullu -- ja vihdoin tempausi hän irti
ystävistään, astui lavalle ja piti itse puheen! Edellinen puhuja oli
kieltänyt demokraattisen puolueen käyttäneen äänenostoja ja luki tämän
vain republikaanisen puolueen synniksi -- mutta tähän huusi Jurgis
raivoisasti: "Se on valetta! Se on valetta!" Sitte jatkoi hän ja
kertoi kuulijoilleen, miten hän itse voi tietää puhuvansa totta: hän
oli nimittäin itse ollut mukana ostamassa ääniä demokraateille! Ja hän
olisi ilmaissut "tulensyöjälle" kaikki persoonalliset kokemuksensa,
jollei Harry Adams ja eräs toinen ystävä olisi tarttunut hänen
takkiinsa ja vetäissyt hänet alas.



XXXI LUKU.


Ensimmäiseksi työkseen paikan saatuaan Jurgis kiirehti Marijaa
katsomaan. Tämä tuli talon ensi kerrokseen tapaamaan häntä; ja hän
seisoi oven suussa hattu kädessä ja sanoi: "Minulla on työtä nyt, niin
että voit jättää tämän paikan."

Mutta Marija pudisti päätään. Hänellä ei ollut enää mitään muuta
edessä, sanoi hän, eikä kukaan huolinut häntä työhön. Hän ei voinut
pitää entisyyttään salassa -- tytöt olivat kyllä koettaneet sitä, mutta
aina oltiin päästy siitä selville. Tuhansittain miehiä kävi tässä
paikassa, ja ennemmin tai myöhemmin kohtaisi hän jonkun heistä. "Ja
sitäpaitsi", lisäsi Marija, "en voi enää mitään saada aikaan, en kelpaa
mihinkään. Mitä sinä voisit hyväkseni tehdä?"

"Etkö voi lopettaa?" huudahti Jurgis.

"En", vastasi tyttö, "en kai koskaan tule tätä lopettamaan. Mutta
mitäpä kannattaa tästä puhua -- minä jään tänne siksi kunnes kuolen,
niin luulen. Se on ainoa mihin kelpaan."

Eikä Jurgis päässyt sen pitemmälle -- hänen ei maksanut vaivaa
yrittääkään. Marijan silmälaudat olivat raskaat ja hänen kasvonsa
punaset ja pöhöttyneet; Jurgis näki vain vaivaavansa häntä ja että
hänen toivottiin lähtevän tiehensä. Ja niine hyvineen hän lähtikin,
pettyneenä ja alakuloisena.

Jurgis parka ei ollut erittäin onnellinen kotielämässään. Ezlbieta
oli sangen usein kipeänä tähän aikaan, ja pojat olivat hurjia ja
vallattomia, sillä katuelämä oli jättänyt merkkinsä heihin. Mutta
hän liittyi omaisiinsa siitä huolimatta, sillä nämä muistuttivat
hänelle entispäiväin onnellisuudesta. Ja kun jokin asia oli hullusti,
voi hän etsiä lohdutusta sosialistisessa liikkeessä. Sittekun hänen
elämänsä oli joutunut tämän mahtavan vuon pyörteisiin, tuntuivat
monetkin asiat, joilla hänelle ennen oli ollut mitä suurin merkitys,
jotenkin mitättömiltä; hänen ajunsa ja aivoituksensa olivat nyt
toisaalla, aatteiden palveluksessa. Hänen ulkoinen elämänsä oli tosin
jokapäiväistä ja tarjosi varsin vähän vaihtelua -- hänhän oli vain
hotellin portinvartija ja pysyisi sinä arvattavasti koko ikänsä;
mutta samalla kertaa oli hänen sisäinen elämänsä aatteiden maailmassa
yhtämittaista seikkailua. Hänellä oli niin paljon uutta, johon oli
perehdyttävä -- niin monia ihmeitä keksittävänä! Ei ikinä voinut Jurgis
unhottaa vaalin aattopäivää, jolloin hän sai eräältä Harry Adamsin
ystävältä sähkösanoman, jossa tämä pyysi hänen tulemaan luoksensa
illalla. Jurgis menikin sinne ja tapasi perillä erään liikkeen
johtavista voimista.

Kutsumuksen oli lähettänyt muuan Fisher, eräs Chikagon miljonäärejä,
joka oli hylännyt entisen elämänsä ja ruvennut maallikkosaarnaajaksi
ja asui nyt kaupungin köyhäinkorttelien keskustassa. Hän ei kuulunut
puolueeseen, mutta tunsi sitä kohtaan suurta mielenkiintoa; ja hän
sanoi odottavansa tänä iltana luokseen erään suuren aikakauslehden
päätoimittajaa, joka kirjoitteli sosialismia vastaan, todellisuudessa
kuitenkin tietämättä mitä se oikeastaan oli. Miljonääri oli ehdottanut
että Adams ottaisi Jurgiksen mukaansa ja alottaisi tämän kokemusten
tukemana keskustelun "väärentämättömistä ravintoaineista", joiden tiesi
huvittavan suurta sanomalehtimiestä.

Nuoren Fisherin koti oli pieni kaksikerroksinen kivirakennus, ulkoapäin
jotenkin rappeutunut, mutta sisältä miellyttävä ja kodikas. Huone,
johon Jurgis saatettiin, oli täynnä kirjoja, ja seinillä riippui monia
tauluja, joita silmä vain heikosti erotti kellertävässä valaistuksessa;
yö oli kylmä ja sateinen, ja senvuoksi räiskyi uunissa hauska valkea.
Seitsemän tahi kahdeksan henkeä oli jo kokoutunut, kun Adams ystävineen
saapui, ja Jurgis huomasi hämmästyksekseen kolmen niistä olevan naisia.
Hän ei ollut koskaan ennen puhunut tällaiselle kuulijakunnalle, ja
hän alkoi tuntea itsensä hirveän ujoksi ja onnettomaksi. Hän seisoi
oven suussa hermostuneesti pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä ja
tervehti syvään kumartaen kaikkia henkilöitä, joita hänelle esitettiin;
ja kun hänen pyydettiin astumaan esiin ja painamaan puuta, istahti
hän erääseen pimeään loukkoon varovaisesti tuolin reunalle ja rupesi
pyyhkimään hikeä otsaltaan takkinsa hialla. Hän vallan kauhistui
ajatellessaan, että häntä pyydettäisiin täällä puhumaan.

Siellä oli ensiksikin isäntä itse, kookas- ja kauniskasvuinen nuori
mies, puettuna hännystakkiin kuten Mr. Maynardkin, sanomalehtimies,
joka näytti hyvin kivuloiselta. Edelleen oli siellä edellisen nuori
vaimo, joka myös näytti heiveröiseltä, eräs vanhempi nainen, joka
opetti köyhäinpiirin lastentarhassa, ja vielä muuan naisylioppilas,
nuori kaunis tyttö, jolla oli innostuneet ja totiset kasvot. Tämä ei
virkkanut montaa sanaa Jurgiksen siellä ollessa -- enimmäkseen hän
istui pöydän ääressä keskellä huonetta nojaten leukaansa käteensä ja
innokkaasti kuunnellen keskustelua. Sitäpaitsi oli saapuvilla vielä
kaksi muuta miestä, jotka isäntä esitti Jurgikselle Mr. Lucasina ja Mr.
Schliemannina; hän kuuli heidän puhuttelevan Adamsia "toveriksi" ja
ymmärsi siitä heidän olevan sosialisteja.

Edellinen näistä miehistä oli hyväntahtoiselta näyttävä pieni herra,
jolla oli papillinen ulkomuoto; hän olikin ollut matkasaarnaajana,
kunnes oli saanut nähdä valkeuden, ja toimi nyt uuden opin julistajana.
Hän matkusteli nytkin ristiin maata, eli muinaisten apostolien tapaan
muiden vierasvaraisuudesta ja saarnasi kadunkulmissa, jollei mitään
salia ollut saatavana. Toinen herra oli ollut vilkkaassa keskustelussa
sanomalehtimiehen kanssa, kun Adams ja Jurgis astuivat sisään;
ja isännän kehotuksesta jatkoivat he nyt edelleen keskeytynyttä
keskusteluaan. Jurgis istui kuin loihdittu, sillä tämä mies oli hänen
mielestään varmasti merkillisin mies mitä koskaan oli elänyt maan
päällä.

Nicholas Schliemann oli ruotsalainen, iso ja laiha mies, jolla oli
karvaiset kädet ja pörröinen keltanen parta. Hän oli oppinut mies
ja oli ollut kotimaassaan filosofian professorina -- kunnes hänelle
omain sanainsa mukaan oli käynyt selväksi, että hän tässä työssä möi
ihmisarvonsa samalla kuin aikansa. Silloin hän oli siirtynyt Amerikaan,
missä hän nyt asui muutamassa yliskamarissa köyhäinkorttelissa ja antoi
oman tulivuoren kaltaisen hengenvoimansa korvata lämmintä kotiliettä.
Hän tutki ravintoaineiden kemiallista kokoonpanoa ja tiesi täsmälleen,
miten monta prosenttia munanvalkuaisainetta ja hiilihydraattia hänen
ruumiinsa tarvitsi; tiedollisella pureskelulla sanoi hän antavansa
kolminkertaisen arvon kaikelle mitä söi, niin että hän tällä tapaa
voi elää yhdellätoista sentillä päivän. Heinäkuun alussa hän sanoi
ottavansa itselleen loma-aikaa ja lähtevänsä Chikagosta jalkapatikalle;
tultuaan maaseudun elovainioille työskentelisi hän siellä kahdesta
ja puolesta dollarista päivältä ja palaisi sitte kotiin, ansaittuaan
täten niin paljon kuin tarvitsi puolen vuoden toimeentuloon eli
suunnilleen satakaksikymmentä dollaria. Se oli lähin aste täydelliseen
riippumattomuuteen, mihin ihminen voi päästä "kapitalismin vallassa
ollen", selitti hän; hän ei tahtonut koskaan mennä naimisiin, sillä
ei kukaan täysin järkevä mies uskaltanut sellaista uhkayritystä kuin
rakastumista, ennenkun vasta vallankumouksen tapahduttua.

Hän istui isossa nojatuolissa jalat ristissä ja pää niin etäällä
varjossa, että siitä erotti vain kaksi välkkyvää pistettä, nimittäin
uunissa räiskyvän valkean kajastukset hänen silmälaseissaan. Hän
puhui teeskentelemättömästi ja aivan intohimottomasti; yhtä tyynesti
kuin opettaja, joka pojille selvittelee mittausoppia, voi hän lausua
asioita, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn tavallisen ihmisen
päässä. Ja kun kuulija oli vastannut ettei lainkaan ymmärtänyt häntä,
jatkoi hän entistä selitystään uusilla väitteillä, jotka olivat
vielä pöyristyttävimpiä. Jurgikseen vaikutti tohtori Schliemannin
esitystapa kuin ukkosenilma tahi maanjäristys. Ja niin ihmeelliseltä
kuin se kuuluukin, näytti heidän molempien välillä olevan jonkinmoisia
näkymättömiä siteitä, niin että Jurgis käsitti miltei kaikki mitä
toinen sanoi. Hän aivan kuin leijaili vaikeiden kohtien yli, itse siitä
tietämättä.

Nicholas Schliemann tunsi perinpohjin niin hyvin koko
maailmankaikkeuden kuin ihmisen yhtenä sen osana. Hän käsitti pohjaa
myöten kaikki inhimilliset laitokset ja puhalsi niitä ympäriinsä kuin
saippuakuplia. Oli ihmeellistä miten paljon hävityshalua ihmisrintaan
voikaan mahtua. Maan hallinnostako oli puhe? Hallituksen tehtävänä
oli yhdistää muinaisaikojen väkivalta nykyisen ajan viekkauteen. Tahi
avioliitostako puhuttiin? Avioliitto ja prostitutsioni olivat saman
kilven eri puolia, aistillisen ihmisen sukuvietin tyydyttämistä. Niiden
välinen erotus oli vain luokkaerotusta. Jos naisella oli rahoja,
voi hän sanella ehdot: yhdenvertaisuuden, elinkautiskontrahdin ja
lastensa laillisuuden -- s.o. perintöoikeuden. Mutta jollei hänellä
ollut rahaa, kuului hän köyhälistöön ja möi siis itsensä voidakseen
elää. Entä sitte uskonto, tuo verivihollisen kuolettavin ase? Maan
hallitus sorti palkkaorjan ruumista, mutta uskonto sorti hänen sieluaan
ja myrkytti edistyksen vuolaan virran jo sen lähteissä. Palkkaorjan
piti kiinnittää toivonsa tulevaan elämään, kun hän nylettiin
putipuhtaaksi tässä elämässä; hänet kasvatettiin säästäväisyyteen,
nöyryyteen ja kuuliaisuuteen -- lyhyesti kaikkiin kapitalismin n.s.
hyveihin. Sivistyksen kohtalo ratkaistiin taistelussa elämästä ja
kuolemasta punasen ja mustan Internatsionalen välillä, sosialismin ja
roomalaiskatolisen kirkon välillä; mutta täällä Amerikassa vallitsi
amerikkalaisen evankelisuuden styygiläinen keskiyö -- --

Nyt tahtoi sanomalehtimies tietää, millä perustella t:ri Schliemann
voi tukea kerran lausumaansa väitettä, että yhteiskunta voi
tulla toimeen ainoastaan yksitotisella työpäivällä kutakin
yksilöä kohti. "Millaiseksi yhteiskunnan tuotantokyky", jatkoi
puhuteltu, "voi muodostua, jos kaikkia tieteen nykyisin tarjoomia
kehitysmahdollisuuksia käytettäisiin hyväkseen, sitä on vaikea sanoa;
mutta varmasti se kohoisi kaiken yli mitä asian laatuun nähden nykyään
voidaan kuvitella, kapitalismin julmuuksien paaduttamia kun ollaan.
Kansainvälisen köyhälistön päästyä voitolle sodat tietysti kävisivät
mahdottomiksi; ja ken voikaan laskea mitä sodat oikeastaan maksavat
ihmiskunnalle -- ei ainoastaan niiden ihmishenkien ja tavarain arvoa,
joita ne hävittävät, ei ainoastaan niitä kustannuksia, mitä vaatii
miljoonain ihmisten työttöminä pitäminen ja niiden varustaminen
tappeluihin ja paraateihin, vaan myöskin sen heikontavan vaikutuksen
yhteiskunnan elinvoimiin, mikä on sotatilalla ja sodanpelolla, kaikella
raakuudella ja tietämättömyydellä, juoppoudella ja siveettömyydellä,
taloudellisella rappiolla ja siveellisellä väljähtymisellä, jotka
kaikki ovat sodan seurauksia ja hedelmiä. Luuletteko olevan liian
uskallettua lausua, että kaksi tuntia jokaisen työkykyisen yleisön
jokapäiväisestä työajasta menee suupalaksi sodan hirviön kitaan?"

Ja sitte selvitti Schliemann edelleen yleisin piirtein kilpailun
tuottamia vaurioita; teollisuustaistelun tuottamia yhteiskunnallisia
tappioita, alituista aherrusta ja kiihkoa; paheita -- sellaisia kuin
esim. juoppoutta, joka viime kahtenakymmenenä vuonna on kasvanut lähes
kaksinkertaiseksi [Aikaisemmin kirjassa on mainittu tekijän tässä
kohden puhuvan Amerikan oloista. Suom. muist.]; yhteiskunnan laiskoja
ja toimettomia jäseniä, ylimielisiä rikkaita ja rutiköyhtyneitä
kurjimuksia; sorron lakeja ja koko sen koneistoa; yhteiskunnan
tuhlaavaisuutta kaikkine räätälineen ja muotiompelijoineen,
hiustenkähertäjineen ja tanssimestareineen, kokkeineen ja lakeijoineen.
"Te ymmärrätte", sanoi hän, "että yhteiskunnassa, jota hallitsee
kilpailu liike-elämän alalla, täytyy rahan olla miehuullisuuden
todistuksena ja tuhlaavaisuuden ainoana vallan tuntomerkkinä. Siten
on meillä tätä nykyä yhteiskunta, jossa voimme sanoa kolmenkymmenen
prosentin väestöstä työskentelevän hyödyttömien esineiden
valmistamisessa ja yhden prosentin käyttävän kaiken aikansa niiden
kuluttamiseen. Eikä tämä ole kaikki -- sillä loiseläinten palvelijat
ja parittajat ovat myöskin loiseläimiä, muotikauppiaat, juveelisepät
ja lakeijat myöskin elävät yhteiskunnan hyödyllisten jäsenten työstä.
Ja huomatkaa myöskin, että tämä laajalle levinnyt sairaus ei tartu
ainoastaan laiskureihin ja heidän palvelijoihinsa, vaan että sen
myrkky tunkeutuu myös koko yhteiskuntaruumiiseen. Sadantuhannen
'kermaan' kuuluvan naisen alapuolella on miljoona keskiluokan naista,
jotka tuntevat itsensä onnettomiksi, kun eivät kuulu 'kermaan', ja
tekevät kaikkensa, jotta näyttäisivät siihen kuuluvansa; ja näiden
alapuolella on jälleen viisi miljoonaa talonpoikaisnaista, jotka
lukevat 'muodikkaita' sanomalehtiä ja rustaavat hattujaan, puotineitiä
ja palvelustyttöä, jotka myyvät itsensä porttoloihin saadakseen halpoja
koruja ja päällysvaippoja väärennetystä hylkeennahasta."

"Elkääkä unohtako suurten huijausten tuottamaa taloudellista vahinkoa",
puuttui Fisher puheeseen.

"Kun tulemme ilmotustaidon aito-uudenaikaiseen ammattiin", vastasi
Schliemann -- "siihen tieteeseen, jonka avulla ihmisiä houkutellaan
ostamaan sellaista mitä eivät tarvitse, niin olemme kapitalistisen
hävitystyön ruumishuoneen keskustassa -- ja tuskin tiedämme mitä
hirveitä asioita ensin puheeksi ottaisimme. Ajatelkaahan vain, miten
paljon aikaa ja työkykyä oikeastaan tuhlataankaan valmistaessa
kymmeniätuhansia saman tavaran eri lajeja ainoastaan pöyhkeilyn ja
keikarimaisuuden palvelukseen, kun yksi ainoa laji jo olisi kylläksi;
ajatelkaahan vain tavarainväärennyksen tuottamaa kansallistappiota --
puolivillaisia pukuja, puuvillahuopia, seulaseinäisiä vuokrakasarmeja,
korkinjauhoilla täytettyjä pelastusrenkaita, vedellä sekotettua maitoa,
aniliinipitoista soodavettä, perunajauhoista tehtyjä makkaroita -- --"

"Ja katselkaa ennen kaikkea asian siveellistä puolta", ehätti entinen
saarnaaja.

"Aivan niin", sanoi Schliemann, "sitä halpamaisuutta ja julmuutta mitä
ne aiheuttavat, niitä juonia, valheita ja lahjuksia, sitä kerskailua ja
öyhkäilyä, sitä kiirettä ja kuhinaa mikä sitä seuraa. Luonnollisesti
ovat jäljitteleminen ja väärentäminen itse kilpailun ydin -- ne ovat
toinen muoto tavanmukaiselle lauseelle 'ostaa halvimmilta markkinoilta
ja myydä kalliimmilla'. Eräs valtion virkamies on laskenut, että
kansakunta vuosittain kärsii vahinkoa yhden ja yhden neljänneksen
biljoonan dollaria väärennetyistä ravintoaineista -- se tietysti
ei käsitä ainoastaan niiden ainesten tappiota, jotka olisivat
olleet hyödyllisiä ulkopuolella ihmisen vatsaa, vaan lääkärien ja
sairaanhoitajattarien kustannukset ihmisiltä, jotka muuten olisivat
pysyneet terveinä, sekä hautaushankkijain kustannukset kokonaiselta
sukupolvelta, joka on saatettu hautaan kymmentä tai kahtakymmentä
vuotta ennen luonnollista aikaansa. Ja ajatelkaahan miten paljon aikaa
ja voimaa kulutetaan näiden tavarain myymiseen parissakymmenessä
puodissa, kun yksi ainoa olisi tarpeen. Maassamme on miljoona tahi
pari kauppahuonetta ja niissä viisi tahi kymmenen kertaa niin paljon
kauppa-apulaisia -- ja ajatelkaahan kaikkea kirjanpitoa näissä kaikissa
liikkeissä, kaikkea suunnittelua ja keinottelua, kaikkea voiton ja
tappion arvioimista. Ajatelkaahan koko sitä siviililainsäädännön
koneistoa, joka on käynyt tarpeelliseksi näiden toimien takia --
kokonaisia kirjastoja mahtavia asetuskokoelmia, tuomioistuimia ja
valamiehiä, jotka niitä tarvitsevat, lakimiehiä, jotka ponnistelevat
aivojaan niiden kiertämiseksi, kaikkea lainväärennystä ja kaikkia
asianajajain koukkuja, kaikkea vihaa ja kaikkia valheita! Ajatelkaahan
kauppatavarain sokeata ja uskallettua liikavalmistusta ja sen
seurauksia -- sulettuja tehtaita, työttömiä työmiehiä ja tavaroita,
jotka lahoovat ja mätänevät varastoissa; ajatelkaahan kurssiveijarien
toimintaa, jonka kautta kokonaiset teollisuudenhaarat saattavat joutua
perikatoon; vararikkoutuneita liikkeitä ja kukistuvia pankkeja, aikoja
täynnä pelkoa, ahdistusta ja epätoivoa, hävitettyjä kaupunkeja ja
nälkää näkeviä väestöjä! Ajatelkaahan miten paljon voimaa kulutetaan
turhaan menekin etsimiseen liiaksi valmistetulle tavaralle ja
kaikkiin köyhätuotteisiin liikkeenhaaroihin! Ajatelkaahan mikä vaara
johtuu kaupunkien liikakansoittumisesta, jonka syynä ovat kilpailu
ja rautatiemonopooli; ajatelkaa niiden ahtaita kujia, niiden huonoa
ilmaa, niiden tautisuutta ja elinvoiman menetystä! Ajatelkaahan
liikehuoneustoja -- mikä ajan ja aineen turha kulutus kerrosten
latomisessa kerrosten päälle tahi niiden kaivamisessa syvälle maan
alle! Ja ajatelkaahan vielä koko vakuutustoimintaa, sen suunnatonta
joukkoa hallintohenkilöitä ja konttoriapulaisia ja kaikkea muuta
tuhlausta -- --"

"Siinä en jaksa teitä seurata", virkkoi sanomalehtimies.

"Ko-operatiivinen tasavalta on yleinen itsetoimiva vakuutusyhtiö ja
samalla myöskin säästöpankki sen kaikille jäsenille. Kun pääoma on
kaikkien yhteistä omaisuutta, saavat kaikki kärsiä sen mahdollisista
tappioista ja kaikki ovat velvolliset niitä korvaamaan. Pankki on
koko maan luottolaitos, se pääkirja, johon jokaisen yksilön tulot ja
menot merkitään. On myöskin olemassa koko maata käsittävä julkaisu,
jossa ilmotetaan kaikki mitä tasavallalla on kaupan. Ja kun ei
kukaan saa itselleen mitään eri ansiota myymisestä, ei myöskään enää
ole olemassa mitään kiihoketta uhkarohkeuteen tahi tuhlaukseen, ei
myöskään petollisuuteen, väärennykseen, lahjomiseen -- sanalla sanoen
'kapitalismiin'."

"Miten määrätään sitte jonkun tavaran hinta?"

"Hinta riippuu työstä, jonka sen valmistaminen ja kauppaan saattaminen
vaatii, ja se määrätään hyvin yksinkertaisen laskumenetelmän avulla.
Miljoona työmiestä on työskennellyt kansakunnan vehnäpelloilla
sata päivää, ja työn tuloksena on biljoona bushelia [Bushel on
englantilais-amerikkalainen mitta = 3,348 litraa. -- Biljoonaa tekijä
muuten näyttää yleensä käyttävän merkityksessä 1,000 miljoonaa eli
miljaardi, kun sillä meillä yleiseen ymmärretään 1,000,000 miljoonaa.
Suom. muist.] vehnää; siten on yhden vehnäbushelin hinta kymmenes osa
maanviljelystyöpäivän arvosta. Jos käytämme mielivaltaista arvioimista
ja laskemme työpäivän hinnan esim. viideksi dollariksi, niin maksaa
busheli vehnää siis viisikymmentä senttiä."

"Te puhutte 'maanviljelystyöstä'", sanoi Mr. Maynard. "Kaikkea työtä ei
siis makseta saman mittakaavan mukaan?"

"Tietystikään ei, koska erilaiset työt ovat eri tavalla raskaita, ja
koska siinä tapauksessa sattuisimme saamaan miljoonan kirjeenkantajaa
eikä yhtään hiilikaivostyömiestä. Voisihan kyllä tehdä palkat yhtä
suuriksi ja työajat eri pitkiksi; jompaakumpaa täytyy tietysti
alituisesti muutella samassa suhteessa kuin jollekin työalalle
työntekijöitä tarjoutuu tahi tarvitaan. Asianlaita tässä kohden
on vallan sama kuin nykyään, paitsi että työmiesten hankinta
tätänykyä tapahtuu sokeasti ja erotuksetta suullisten tiedonantojen
ja sanomalehti-ilmotusten kautta, sen sijaan että se nopeimmin ja
täydellisimmin kävisi päinsä yleisen hallituksen sanansaattajan kautta."

"Miten menetellään sitte niiden toimien suhteen, joiden aikaa on vaikea
määritellä. Mikä esim. on kirjateoksen työkustannus?"

"Ilmeisesti paperin, painatuksen, sitomisen ja jakamisen yhteenlaskettu
työkustannus -- eli noin viides osa nykyisestä."

"Entä tekijän palkkio?"

"Olen jo sanonut, ettei valtio voi tarkastaa ajatustyötä. Valtio voisi
laskea että kirjan sepittäminen on vienyt vuoden ajan, ja kustantaja
voi sanoa sen kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Goethen oli tapana
sanoa, että jokainen hänen lausumansa 'nerokas sana' oli maksanut
kukkarollisen kultaa. Tässä olen koettanut määritellä yleisin piirtein
nimenomaan kansallista eli pikemminkin yleismaailmallista menetelmää
ihmisen aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Kun ihmisellä myöskin
on henkisiä tarpeita tyydytettävänä, saa hän työskennellä kauvemmin,
ansaita enemmän ja tyydyttää niitä oman makunsa jälkeen ja omalla
tavallaan. Minä elän samalla tapaa kuin useat muut, käytän samallaisia
jalkineita ja nukun samallaisessa vuoteessa, mutta minä en ajattele
samallaisia ajatuksia enkä tahdo maksaa sellaisille ajattelijoille,
joita enemmistö suosii. Minä tahdon, että sellaiset asiat tätänykyä
annetaan jokaisen vapaasti valittaviksi. Jos ihmiset tahtovat
mieluimmin kuulla jotakin erityistä pappia, liittäytyvät he yhteen
ja maksavat määrätyn avustuksen, joka riittää kirkon rakentamiseen
ja saarnaajan toimeentuloon, ja he menevät kuulemaan häntä; mutta
jollen minä tahdo häntä kuulla, jään minä kotio enkä maksa mitäkään.
Samalla tapaa on toisenlaisia harrastuksia: aikakauslehtiä Egyptin
muinaistiedettä varten, katolisia pyhimyksiä, lentokoneita ja
atleettisia urheiluja, enkä minä ole pakotettu tietämään niistä
mitään."

T:ri Schliemann pysähtyi hetkiseksi. "Sepä oli kokonainen esitelmä",
sanoi hän nauraen, "ja kuitenkin olen vasta alussa."

"Mitä teillä sitten vielä olisi sanottavaa?" kysyi Maynard.

"Olen huomauttanut muutamista kielteisistä tappioista, joita
kilpailu tuo mukanaan", vastasi toinen. "Mutta en ole puhunut vielä
tuskin sanallakaan siitä myönteisestä voitosta, joka yhteistyöstä
on seurauksena. Otaksuen että perheeseen ylipäänsä kuuluu neljä
henkilöä, on tässä maassa viisitoista miljoonaa perhettä, ja ainakin
kymmenellä miljoonalla näistä on erityinen taloutensa, jota vaimo tai
palkollinen hoitaa. Jättäkäämme nyt syrjään uudenaikainen puhdistustapa
höyrykoneiden avulla sekä ko-operatiivisen ruanlaittojärjestelmän edut
ja ajatelkaamme vain yhtä ainoata asiaa, nimittäin astiainpesua. Ei
liene liikaa jos sanoo yhden perheen talouteen kuuluvan astiainpesun
vievän puolentunnin ajan päivästä; jos siis laskemme työpäivän
kymmentuntiseksi, tarvitaan puolimiljoonaa työkykyistä henkilöä --
enimmäkseen naista -- suorittamaan koko maan astiainpesua. Huomatkaa
vielä, että tämä on likaista, ikävää ja tylsistyttävää työtä; se
on syynä verenvähyyteen, hermostumisuuteen, rumuuteen ja huonoon
tuuleen, prostitutsioniin, itsemurhiin ja mielisairauteen, aviomiesten
juoppouteen ja lasten laiminlyömiseen -- josta kaikesta yhteiskunnan
täytyy maksaa. Ja ajatelkaahan nyt vain, että jokaisessa minun pienistä
vapaista yhdyskunnistani on kone, joka pesee ja kuivaa astiat ja tekee
ne ei ainoastaan silmälle puhtaiksi vaan tieteellisestikin puhtaiksi
-- surmaten kaikki basillit niistä -- ja tekee tämän vain kymmenentenä
osana siitä ajasta minkä palkollinen tarvitsee! Tästä kaikesta
voitte lukea Mrs Gilmanin kirjoista; ja ottakaa sitte Krapotkinin
teos 'Elovainiot, tehtaat ja työhuoneet' ja lukekaa uudenaikaisesta
maanviljelyksestä, joka kymmenenä viime vuotena on kehittynyt, jonka
kautta puutarhan omistaja apulannoituksen ja tarmokkaan viljelyksen
avulla voi saada kymmenen tai kaksitoista satoa kesässä ja kaksisataa
tonnia vihanneksia yhden ainoan hehtaarin alalta ja jonka kautta
koko maapallon asukkaat voisivat saada ravintoa siitä maa-alasta,
joka on viljelyksen alaisena yksinomaan täällä Yhdysvalloissamme!
Mahdotonta on sovittaa sellaisia menetelmiä nykyään laajalle sirotetun
maataviljelevän väestömme tietämättömyyden ja köyhyyden vuoksi; mutta
odottakaas kun tiede kerran ottaa maanviljelyksen tehtäväkseen ja
harjottaa sitä järjestelmällisesti ja tarkotusperäisesti! Kaikki karu
ja kallioperäinen maa säästetään kasvamaan metsää valtion tarpeiksi,
leikkiahoiksi lapsillemme, metsästysalueiksi nuorille miehillemme ja
asuinpaikoiksi runoilijoillemme! Kutakin maantuotetta varten valitaan
sopiva ilmanala ja kelpaavin maanlaatu; kaikkein täydellisempiä
koneita käytetään taitavain maanviljelyskemistien johdolla! Minä
olen kasvanut maalla ja tiedän miten sieluasurmaavaa maanviljelys
on; ja sen vuoksi mielelläni ajattelen, millaiseksi se muodostuukaan
tulevan suuren vallankumouksen tapahduttua. Hengessäni näen suuren
perunainsiemennyskoneen, jota neljä hevosta vetää tahi sähkömoottori
käyttää, kyntävän vakoja ja leikkelevän turpeita, istuttavan ja
multaavan perunat, siten siementäen parikymmentä hehtaaria päivässä!
Näen suuren perunainottokoneen sähkön käyttämänä liikkuvan tuhannen
hehtaarin suuruisen pellon poikki, kaivavan perunoita maasta ja
panevan ne säkkeihin! Näen kaikkia muunlaisia vihanneksia ja hedelmiä
viljeltävän samalla tapaa -- omenoita ja appelsiineja poimittavan
koneilla, lehmiä lypsettävän sähkön avulla -- ja kaikki nämä ovat
asioita, joita tiennette jo tehdyiksi. Ja ajatelkaas tulevaisuuden
elonleikkuita, joihin onnelliset miehet ja naiset saapuvat kuten
ainakin kesäjuhliin ylimääräisillä junilla ja juuri riittävässä
määrässä kuhunkin eri kohtaan! Ja verratkaa tätä meidän päiviemme
vapaan pikkuviljelijän työmenetelmiin -- nyt näette kutistuneen,
raihnaisen ja tietämättömän miehen yhdessä kellertäväihoisen, laihan
ja alakuloisen vaimonsa kera orjailevan kello neljästä aamulla kello
yhdeksään illalla, pannen lapsensa työhön heti kun ne kykenevät
käymään ja kyhnien maata otsansa hiessä alkeellisilla työkaluillaan --
poissulettuina kaikesta tiedosta ja toivosta, tieteen ja keksintöjen
siunauksista ja kaikesta sisäisestä ilosta -- saatettuina työkilpailun
kautta olemassaolon ahtaimpiin rajoihin ja kerskuen vapaudestaan, koska
ovat liian sokeat nähdäkseen kahleensa!"

T:ri Schliemann vaikeni hetkiseksi.

"Kuinka voi sosialismi parantaa kaikki nämä olot?" kysyi
naisylioppilas, puuttuen nyt ensi kerran puheeseen.

"Niin kauvan kuin meillä on nykyinen palkkausjärjestelmämme", vastasi
Schliemann "ei merkitse vähääkään, miten alentavaa tahi vastenmielistä
joku työ on, sillä aina on siihen halukasta väkeä tarjolla. Mutta
niin pian kun työ vapautetaan, alkaa myöskin sellaisen työn hinta
nousta. Sitenpä tuomitaan vanhat likaset ja epäterveelliset tehtaat
revittäväksi yksi toisensa perästä -- tulee halvemmaksi rakentaa
uusia. Tahikka käydäksemme toiseen asiankohtaan -- muuan kapitalismin
välttämättömistä seurauksista kansanvaltaisessa maassa on valtiollinen
lahjustenotto; ja muuan seuraus siitä, että siviilihallinto on
tietämättömien ja kehnojen politikoitsijain käsissä, on se että
taudit, joita voisi ehkäistä, tappavat puolet väestöstämme. Ja vaikka
tieteenkin sallittaisiin yrittää jotakin, saisi se kuitenkin vain hyvin
vähän aikaan, koska useimmat nykyisistä ihmisistä eivät vielä lainkaan
ole ihmisiä, vaan aivan yksinkertaisesti koneita rikkauden kasaamiseksi
toisille. He ovat ahdetut viheliäisiin ja likasiin asumuksiin ja
jätetyt mätänemään ja menehtymään kurjuuteen, ja heidän elantosuhteensa
tuottavat heille enemmän tauteja kuin mitä koko maailman lääkärit
ennättävät parantaa; ja siten heistä tulee tarttumapesä, joka myrkyttää
meidän kaikkien elämän ja tekee itsekkäimmällekin meistä mahdottomaksi
tuntea itsensä onnelliseksi. Tästä syystä tahtoisin täydellä todella
väittää, että kaikki keksinnöt lääketieteen ja haavalääkinnön alalla,
mitä tiede tulevaisuudessa voi tehdä, ovat vähemmän tärkeät kuin sen
tiedon sovelluttaminen jonka me jo omistamme, kun vain maanpiirimme
vähäväkiset ja perinnöttömät kerran ovat saaneet oikeutensa
inhimilliseen olemassaoloon vahvistetuiksi".

Ja taasen kävi tohtori vaitonaiseksi. Jurgis oli huomannut että tuo
kaunis nuori tyttö, joka istui keskipöydän ääressä, oli kuunnellut
puhujaa silmissään miltei sama katse kuin hänellä itsellään oli ollut
silloin, kun hän ensiksi keksi sosialismin. Jurgis olisi mielellään
tahtonut puhutella häntä; hän oli vakuutettu siitä että neitonen olisi
ymmärtänyt hänet. Myöhemmin illalla, kun seura hajautui, kuuli hän Mr.
Fisherin sanovan hänelle matalalla äänellä: "Hauskaa on nähdä tuleeko
Mr. Maynard kirjoittamaan sosialismista samalla tavalla kuin ennen",
johon tyttö vastasi: "Enpä tiedä -- mutta jos hän sen tekee, tiedämme
hänen olevan konnan!"

       *       *       *       *       *

Ja vain muutamia tunteja tämän jälkeen valkeni vaalipäivä -- kun pitkät
vaalitaistelut olivat ohitse ja koko maa näytti seisovan hiljaa ja
henkeään pidätellen odottelevan tuloksia. Jurgiksella ja muulla Hindsin
hotellin palvelijakunnalla oli tuskin aikaa lopettaa päivällistään,
ennenkun he riensivät juoksujalkaa siihen avaraan saliin, jonka puolue
oli vuokrannut täksi illaksi.

Mutta jo istui kansaa siellä odottamassa, ja jo olivat lavalle
sijoitetut sähkölennätinkoneet alkaneet naputella esiin muualta
tulevia numerotietoja. Kun lopullinen yhteenlasku oli tehty,
huomattiin sosialistien äänimäärän olevan yli neljäsataatuhatta
-- siis 350 prosentin kasvaminen neljänä vuotena. Ja tämä oli
jo sellaisenaan hyvä tulos; mutta puolueen ensimmäiset tiedot
perustuivat haaraosastoilta tulleisiin ilmoituksiin, ja tietysti
olivat paraiten onnistuneet haaraosastot kiiruhtaneet ilmottamaan
ensiksi voitoistaan, joten siis kokouksessa ei ollut ainoatakaan,
joka ei olisi uskonut äänimäärän nousevan vielä kuuteen- tai
seitsemään- tahi jopa kahdeksaankinsataantuhanteen. Niin suuri kasvaminen
olikin todenteossa tapahtunut Chikagossa ja sitä ympäröivässä valtiossa;
kaupungin ääniluku oli vuonna 1900 ollut 6,700, ja nyt oli se 47,000;
Illinoisissa se mainittuna vuonna oli ollut 9,600, ja nyt se oli 69,000!
Ja samaten oli laita sangen monissa muissakin valtioissa.

Ja sittenhän oli esillä virallisia tiedonantoja kaupungin eri
piirikunnista! Kun oli kysymys jostakin tehdaspiiristä tahi
"silkkisukka"-piiristä, niin ei lisäytymisessä ollut mitään huomattavaa
eroa; mutta enimmän ihmetytti johtajia se suunnaton äänimäärä, mikä
tuli teurastamopiiristä. Packingtown käsitti kolme kaupungin piiriä,
ja sen äänimäärä oli keväällä 1903 ollut 500 ja syksyllä samana
vuonna 1,600. Ja nyt, ainoastaan vuotta jälkeenpäin, oli se noussut
6,300:aan, kun demokraattien äänet eivät nousseet enempään kuin
8,800:aan! Oli toisia piirejä, joissa demokraatit olivat suorastaan
joutuneet vähemmistöön. Siten kävi nyt Chikago koko maan etunenässä;
se oli saavuttanut loistavan ennätyksen puolueelleen; se oli näyttänyt
työmiehille tien, jota piti kulkea!

Tähän tapaan virkkoi muuan puhuja lavalta; ja kaksituhatta silmäparia
olivat kiintyneet häneen ja kaksituhatta kurkkua hurrasi joka lauseen
lopussa. Puhuja oli johtanut teurastamopiirin avustustoimistoa, kunnes
kaiken kurjuuden ja lahjustenottamisen näkeminen oli tehnyt hänet
vallan sairaaksi. Hän oli nuori, nälkiintyneen näköinen mies, mutta
voimaa täynnä, ja kun hän puhuessaan liehtoi käsillään ja saattoi
kuulijainsa mielet syttymään, tuntui hän Jurgiksesta vallankumouksen
ruumiillistuneelta hengeltä. "Järjestykää! Järjestykää! Järjestykää!"
-- se oli hänen alituinen huutonsa. Hän pelkäsi tätä suunnatonta
äänimäärää, jota hänen puolueensa ei ollut odottanut ja jota se ei
ollut omalla työllään hankkinut. "Nämä ihmiset eivät ole sosialisteja!"
huudahti hän. "Tämä vaali on pian ohitse, innostus asettuu ja kansa
unohtaa kaikkityyni; ja jos sinäkin unohdat sen, jos vaivut takanojaan
ja lepuutat käsiäsi aironvarressa, menetämme pian sen äänen jonka
olet antanut tänään, ja vihollisemme tulevat nauramaan meille! Sinun
asiasi on tehdä tänään päätös -- että me voitonhurmauksessamme etsimme
käsiimme ne miehet, jotka ovat äänestäneet hyväksemme, ja tuomme heidät
kokouksiimme, joissa järjestämme heidätkin ja kiinnitämme heidät
lujasti itseemme! Me emme aina tule huomaamaan vaalitaistelujamme
niin helpoiksi kuin tänään. Kaikkialla maassa tutkivat vanhoilliset
äänimääriämme ja asettavat kurssinsa niiden mukaan; eivätkä he missään
ole niin kerkeitä ja kavalia kuin tässä omassa kaupungissamme. Mutta
eivät he sittekään voi tehdä yhtään mitään muuta, kuin että antavat
meidän puolueellemme Chikagossa suurimmat menestyksen toiveet, mitä
milloinkaan on sosialismin osaksi Amerikassa tullut! Me lyömme nämä
väärät yhteiskunnanparantajat heidän omilla aseillaan; me revimme
ryysyt tuon radikaalisen demokratian päältä, niin ettei sille jää
ainoatakaan valhetta jolla alastomuuttaan verhoisi! Ja sitte alkaa
juoksunsa se lähde, jota ei voida ehkäistä, se luode, joka ei palaja
takasin, ennenkun se on saavuttanut huippukohtansa -- Chikagon kaikkien
työmiesten kokoutuminen lippumme alle! Ja me järjestämme heidät, me
johdamme heidät voittoon! Me murramme maahan kaiken vastustuksen, me
ajamme heitä edellämme -- ja silloin Chikago on meidän! _Chikago on
meidän!_ CHIKAGO ON MEIDÄN!"

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Chikago - Nykyajan romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.