Title: Maan ympäri 80 päivässä
Author: Verne, Jules
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maan ympäri 80 päivässä" ***


MAAN YMPÄRI 80 PÄIVÄSSÄ

Kirj.

Jules Verne


Suomentanut Samuli S.


Otava, Helsinki, 1911.



I.

Phileas Fogg ja Passepartout ottavat toisensa, toinen palvelijaksi,
toinen herraksi.


Vuonna 1872 talossa N:o 7 Saville-row kadun varrella, Burlington
Gardens -- samassa talossa, jossa Sheridan kuoli 1816 -- asui Phileas
Fogg, esq.,[1] eräs Lontoon Reform-Club'in kummallisimpia ja
etevimpiä jäseniä, vaikka hän näytti panneen silmämääräkseen olla
tekemättä mitään sellaista, joka vetäisi huomiota puoleensa.

Tässä talossa, niinkuin jo sanottiin, oli asunut eräs niitä suuria
miehiä, jotka ovat tuottaneet kunniaa Englannille, ja nyt siinä asui
Phileas Fogg, omituinen henkilö, josta ihmiset eivät tienneet niin
mitään. Se vain tiedettiin, että hän oli hyvin säntillinen mies ja
paraimpia gentlemanneja Englannin ylhäisissä piireissä.

Sanottiin häntä Byronin näköiseksi -- nimittäin pään suhteen, sillä
hänen jaloissaan ei ollut mitään moitteen sijaa -- niin, hän oli Byron,
mutta Byron, jolla oli viikset ja poskiparta, ja Byron ilman
intohimoja, joka olisi saattanut vanhenematta elää tuhannen vuotta.

Englantilainen hän kyllä oli, tuo Phileas Fogg, mutta lontoolainen hän
oikeastaan kenties ei ollut. Ei häntä koskaan nähty Pörssissä, ei
Englannin Pankissa, ei ainoassakaan Cityn kauppakonttorissa. Lontoon
satamiin tai laivatokkiin ei vielä koskaan ollut tullut Phileas Foggin
varustamaa laivaa. Hänellä ei ollut sijaa ainoassakaan hallinnollisessa
virastossa. Hänen nimensä ei ollut koskaan kaikunut missään
asianajajain yhdistyksessä, ei Temple'ssä, ei Lincolns-Inn'issä, ei
Grays-Inn'issä. Eikä ollut hänellä koskaan asioita ajettavina kanslerin
virastossa, ei Kuningattaren Pankissa eikä Kirkollisasiain virastossa.
Ei hän ollut tehtaanisäntä eikä tukkukauppias eikä pikkukauppias eikä
maanviljelijä. Ei hän ollut jäsenenä ainoassakaan niistä monen monista
seuroista, joita Englannin pääkaupungissa on lukemattomia, Society
of Armonica'sta hamaan Society of Entomology'hin asti, jonka
tarkoituksena on vahingollisten hyönteisten hävittäminen.

Phileas Fogg oli Reform-Clubin jäsen, ja siinä se.

Jos ken kummeksuisi sitä, että näin salaperäinen herrasmies oli
jäsenenä niin arvokkaassa seurassa, niin hän tietäköön hänen tulleen
sinne herrain Baring Brothers esityksestä, joilla hänellä oli avonainen
luotto. Siitäpä hänellekin jonkinlainen "näky", joka perustui siihen,
että hän säännöllisesti maksoi shekkinsä näytettäissä, juoksevan
tilinsä lukuun.

Oliko hän rikas, tuo Phileas Fogg? Epäilemättä. Mutta miten hän oli
rikkaaksi tullut, sitä eivät tienneet nekään, jotka muuten tietävät
kaiken maailman asiat, ja Mr. Fogg oli viimeinen, jolta semmoista olisi
sopinut mennä tiedustamaan. Oli miten oli, tuhlari hän ei ollut eikä
ollut saitakaan, sillä milloin vain puuttui joku summa täytteeksi tähän
tai tuohon jaloon tai hyödylliseen yritykseen, silloin hän sen
lahjoitti kaikessa hiljaisuudessa, jopa nimettömästikin.

Sanalla sanoen, ei vaiteliaampaa toista kuin hän. Hän puhuikin niin
vähän kuin mahdollista, ja tuo hiljaisuus se teki hänet vielä
salaperäisemmäksi. Hänen elämänsä oli kaikkien nähtävissä, mutta minkä
hän teki, se oli niin matemaatillisesti aina samaa, että mielikuvitus
turhaan olisi hakenut sille verran vetävätä.

Oliko hän matkustellut? Kyllä kai, sillä ei kukaan tuntenut
maailmankarttaa niin hyvin kuin hän. Ei ollut niin kaukaista kolkkaa,
josta ei hänellä olisi ollut erikoistietoja. Parilla lyhyellä, mutta
selvällä sanalla hän selvitti tuhannet arvelut, joita klubissa
lausuttiin kadonneista tai eksyneistä matkustajista; hän lausui julki
oikeat todennäköisyydet, ja hänen puheensa oli usein kuin tietäjän, ja
ainapa sittemmin nähtiinkin hänen olleen oikeassa. Kyllä kai tuo mies
oli matkustanut joka paikassa, ainakin hengessään.

Varmaa oli ainakin, ettei Phileas Fogg moneen vuoteen ollut liikkunut
Lontoota ulompana. Niistä, joilla oli kunnia tuntea häntä lähemmin kuin
muut, ei yksikään sanonut nähneensä hänen kulkevan muuta tietä kuin
sitä, mikä vei hänen kotoansa klubiin. Ajankulukseen ei hän tehnyt
muuta kuin luki sanomalehtiä ja pelasi vistiä. Tässä äänettömyyden
pelissä, joka oli niin omiansa hänen luonteelleen, hän usein voitti,
mutta voittojansa ei hän milloinkaan pannut kukkaroonsa, vaan ne
siirtyivät hänen menosäännössänsä hyväntekeväisyys-osastoon. Olkoon
muuten sanottu, että Mr. Fogg pelasi ainoastaan pelin eikä koskaan
voiton vuoksi. Peli oli hänestä taistelua, ottelua vastuksia vastaan,
mutta ottelua, joka ei vaatinut liikkumista, paikan muuttamista eikä
väsymystä, ja se oli juuri hänen luonteensa mukaista.

Phileas Foggilla ei ollut vaimoa eikä lapsia -- ja sehän saattaa
tapahtua kunniallisimmillekin miehille; ei hänellä myöskään ollut
sukulaisia eikä ystäviä -- vähän harvinaisempi seikka sentään. Phileas
Fogg asui yksinään talossa Saville-row'in varrella, ja sinne ei päässyt
kukaan. Millaiselta asunto sisästä näytti, siitä ei ollut puhetta
milloinkaan. Hänellä oli yksi ainoa palvelija. Murkinat ja päivälliset
hän söi klubissa aina määrättyinä aikoina kronometrin mukaan,
samassa salissa, saman pöydän ääressä, koskaan tarjoamatta mitään
klubikumppaneillensa, tuomatta milloinkaan sinne vierasta mukanaan. Hän
tuli kotiin vasta yöksi, pannen maata aina ummelleen kello 12,
milloinkaan käyttämättä hyödykseen niitä komeita huoneita, joita
Reform-Club piti jäsentensä varalta. Vuorokauden 24 tunnista hän vietti
10 kotonansa, käyttäen ajan osaksi makuuseen, osaksi pukeutumiseen. Hän
käveli muuttumatta samanlaisilla askelilla klubin etusalin vahatulla
parkettilattialla tahi salin ympäri kulkevalla parvekkeella, jonka yli
kaareilee sinilasinen kupu, nojaten 20 punaiseen joonialaiseen
porfyyripilariin. Klubin keittiöt, aitta, kalasumput, maitohuoneet
varustivat hänen ateriansa herkuilla; klubin palvelijat, totiset miehet
mustissa hännystakeissa ja pehmoisissa jalkineissa, kantoivat hänelle
ruuat erityisissä posliiniastioissa pöydälle, joka oli katettu komealla
saksilaisella pöytäliinalla; erityisissä klubin lasikarafiineissa
tuotiin hänelle sherryt, portviinit tai kanelilla ja muilla ryydeillä
höystetyt vaahtoviinit; klubin jäällä -- jota suurilla kulungeilla
tuotiin Amerikasta -- hän jäähdytti juomiansa, ei liian vähän eikä
liian paljon, vaan kohtuulliseen viileyden asteeseen.

Jos tuommoinen elämä on omituista, niin täytyy sanoa, että omituisuus
osaa sentään pitää hyviä päiviä.

Talo Saville-row'in varrella oli erittäin mukavasti laitettu,
ilman mitään komeutta kumminkin. Muuten, koska isäntä noudatti
muuttumattomasti samoja tapoja, ei palveluskaan ollut mutkallista.
Mutta sanomatonta säännöllisyyttä ja täsmällisyyttä Phileas Fogg vaati
palvelijaltansa. Juuri tänään, lokakuun 2 päivänä, hän oli antanut eron
palvelijallensa James Forsterille siitä syystä, että tämä oli
uskaltanut tuoda partavettä, joka oli 84 Fahrenheitin astetta lämmintä,
sen sijaan että sen olisi pitänyt olla 86-asteista. Nyt hän paraillaan
odotti uutta palvelijaa, jonka oli määrä tulla kello 11:n ja puoli 12:n
välillä.

Phileas Fogg istui nojatuolissaan, jalat yhdessä kuin sotamiehellä
paraadissa, kädet polvilla, ruumis suorana, katsellen viisarin kulkua
pöytäkellossa, joka oli semmoinen konstikas laitos, että se näytti
tunnit, minuutit, sekunnit, päivät, kuukaudet ja vuodet. Kello löi
neljännestä yli 11. Täsmälleen puoli 12 oli Mr. Foggin tapana lähteä
klubiin.

Samassa kuului koputus sen pienen salin oveen, jossa Phileas Fogg
silloin istui.

Virkaeron saanut James Forster astui sisään.

-- Uusi palvelija, -- ilmoitti hän.

Sisään tuli noin 30-vuotias mies ja tervehti.

-- Te olette ranskalainen ja nimeltä John, niinkö? -- kysyi Phileas
Fogg häneltä.

-- Nimeni on Jean, jos suvaitsette, monsieur, -- vastasi tullut, --
Jean, liikanimeltä Passepartout: sen olen saanut osoitteeksi
luontaisesta näppäryydestäni, jolla osaan selvitä pulista ja
pälkähästä. Rehellinen mies kyllä olen, monsieur, mutta sanonpa
suoraan, että olen ollut jo senkin seitsemässä ammatissa. Olen ollut
kuljeksivana laulajana, olen ollut ratsastajana hevossirkuksessa,
heitellyt kuperkeikkoja kuin Leotard ja tanssinut nuoralla kuin
Blondin; sitten rupesin voimistelunopettajaksi, käyttääkseni lahjojani
nousevan nuorison hyödyksi, ja sittemmin olin kersanttina Pariisin
palokunnassa. Todistuksessani on monta merkillistä tulipaloa
mainittuna. Mutta viisi vuotta sitten läksin Ranskasta, ja mieleni kun
teki nauttia perhe-elämän suloja, niin rupesin kamaripalvelijaksi
Englannissa. Olin juuri paikatta ja kuultuani monsieur Phileas Foggin
olevan tarkimman ja kunnollisimman herran Yhdistetyssä Kuningaskunnassa
saan esittää itseni, monsieur, toivoen saada elää rauhassa ja unhottaa
kaiken, jopa tämän Passepartout nimenkin.

-- Passepartout, se sopii, -- vastasi isäntä. -- Teitä on minulle
suositettu. Tiedättehän ehtoni?

-- Tiedän, monsieur.

-- Hyvä. Mitä kellonne on?

-- Kello on 11 ja 22 minuuttia, -- vastasi Passepartout katsahtaen
suunnattoman suureen hopeakelloon, jonka oli vetänyt taskustaan.

-- Kellonne jättää.

-- Anteeksi, monsieur, mutta se on mahdotonta.

-- Se jättää neljä minuuttia. Mutta vähät siitä. Virhe on pian
korjattu. Siis, tästä hetkestä saakka, kello 11 ja 29 minuuttia a.p.
tänään, keskiviikkona 2 p:nä lokakuuta 1872, olen ottanut teidät
palvelukseeni.

Näin sanottuaan Phileas Fogg nousi, otti hatun vasempaan käteensä, pani
sen koneenomaisesti päähänsä ja meni ulos, sanaakaan enää sanomatta.

Passepartout kuuli katuportin narahtavan kerran: hänen uusi isäntänsä
meni ulos; toisen: Passepartout'in edelläkävijä, James Forster, meni
ulos.

Passepartout oli nyt yksinänsä talossa Saville-row'in varrella.



II.

Passepartout huomaa päässeensä viimeinkin ihanteensa perille.


-- Kunniani kautta, -- sanoi Passepartout itsekseen, hieman nolona ensi
aluksi, -- olen minä madame Tusseaud'in luona nähnyt herrasväkeä yhtä
vilkasta kuin uusi isäntänikin.

Selitykseksi olkoon sanottu, että "herrasväkeä" madame Tusseaud'in
luona ovat vahasta tehdyt ihmisenkuvat, joita Lontoossa paljon
katsellaan ja joilta ei todellakaan puutu muu kuin puheenlahja.

Moniaan silmänräpäyksen vain Passepartout oli puhunut Phileas Foggin
kanssa, mutta jo siinäkin ajassa hän oli ennättänyt huolellisesti
tarkastella uutta isäntäänsä. Tämä oli noin 40 vuotta vanha, jalot ja
kauniit kasvot, kookas vartalo, vaaleat hiukset ja vaaleat poskiparrat,
korkea otsa ilman rypyn alkujakaan ohimoilla, kalpeahkot kasvot,
kauniit hampaat. Hänellä näkyi olevan suuressa määrässä sitä, jota
fysionomistit sanovat "levoksi toimessa", toisin sanoen yhteistä
omituisuutta kaikille niille, jotka toimivat hiljaa, ilman melua. Tyyni
hän oli ja hidas, silmät olivat kirkkaat, silmäterä liikkumaton,
sanalla sanoen hän oli täydellinen kuva noista kylmäverisistä
englantilaisista, joita kohtaa kaikkialla Yhdistetyssä Kuningaskunnassa
ja joiden akatemialliseen vivahtavan ryhdin Angelika Kauffmann niin
peräti onnistuneesti on kuvannut. Nähdessäsi tuota gentlemannia hänen
esiintymisensä eri vivahduksissa luulit kuin luulitkin hänen olevan
kaikille osilleen täydessä tasapainossa, luulit tarkoin punnituksi
olennoksi, joka kulki täsmällensä kuin Leroy'n tai Earnshaw'in
kronometri. Ja niinpä olikin: Phileas Fogg oli itse tarkkuus, ja se
näkyi myös hänen "kättensä ja jalkainsa ilmeestä", sillä ihmisissä,
niinkuin eläimissäkin, osoittavat jäsenet selvään, mitä intohimoja
heillä kullakin on.

Phileas Fogg oli niitä matemaatillisesti säännöllisiä ihmisiä, jotka,
koskaan kiiruhtamatta ja aina valmiina, säästävät askeleitansa ja
liikkeitänsä. Liikaa hän ei kulkenut askeltakaan ja astui aina lyhintä
tietä. Ei hänen silmänsä milloinkaan eksynyt vilkaisemaan lakea. Ei hän
tehnyt mitään liikaa kädenliikuntoa. Ei häntä koskaan nähnyt
liikutettuna eikä pelästyneenä. Hän oli vähimmin hätäilevä mies
maailmassa, mutta oikeaan aikaan hän kumminkin aina tuli. Yksinäänpä
hän asuikin, niin sanoakseni, ulkopuolella kaikkia yhteiskunnallisia
oloja. Hän tiesi, että maailmassa sattuu kosketuksia muitten kanssa,
mutta koska tällainen kosketus synnyttää hidastusta, niin ei hän
kehenkään koskenutkaan.

Jean, liikanimeltä Passepartout, oli taas oikea Pariisin pariisilainen.
Viisi vuotta oli hän nyt ollut kamaripalvelijana Englannissa,
löytämättä kumminkaan isäntää, johon olisi voinut oikein kiintyä.

Passepartout ei ollut noita Frontin'eja ja Mascarille'jä, jotka,
olkapäät koholla, nenä pystyssä, katse varma, ovat hassahtavia
öykkäreitä. Ei. Passepartout oli kelpo poika, kasvot sievät, huulet
mehevät, aina valmiina maistelemaan ja hyväilemään, lempeä olento,
palveluksiin aina altis, pää tuommoinen hauska ja pyöreä, jota
kernaasti näkee ystävänsä hartioilla. Hänellä oli siniset silmät,
eloisa kasvojen väri, kuoppia poskissa, leveä rinta, luja ruumis, siksi
lihava, että hän saattoi nähdä omat poskipäänsä. Hän olikin väkevä kuin
Herkules, kehitettyään nuorena lihaksiansa voimisteluharjoituksilla.
Hänen ruskeat hiuksensa olivat karkeanlaiset. Muinaisajan
kuvanveistäjät osasivat kahdeksallatoista eri tavalla laitella Minervan
tukkaa, mutta Passepartout'illa oli ainoastaan yksi tapa: kolme nopeata
kamman vetäisyä vain, ja hiukset olivat oikein kauniissa
järjestyksessä.

Vetikö tämän miehen kimmoava luonne yhtä Phileas Foggin luonteen kanssa
-- sitä ei varovaisinkaan olisi saattanut varmaan sanoa. Oliko
Passepartout perin pohjin niin järjestystä rakastava mies kuin isäntä
tahtoi? Sitä ei saattanut sanoa, ennenkuin näki.

Vietettyään nuoruudessansa kuljeksivaista elämää, niinkuin jo
sanottiin, halusi hän nyt rauhaa. Kuultuaan puhuttavan Englannin
gentlemannien säännöllisyydestä ja sananparreksi tulleesta
kylmäkiskoisuudesta tahtoi hän koettaa onneansa Englannissa. Mutta
tähän saakka ei onni ollut hänelle ollut oikein myötäinen. Hän ei ollut
vielä saanut mielenperäistä paikkaa. Hän oli ollut jo kymmenessä
talossa, mutta kaikissa niissä olivat isännät olleet kummallisia,
huikentelevaisia, olivat hakeneet seikkailuja ja mittailleet maita
mantereita, ja tuommoista ei Passepartout enää suvainnut. Hänen
viimeinen isäntänsä, nuori Longsferryn lordi, parlamentin jäsen, vietti
yönsä usein Hay-Market'in ostronikellareissa ja palasi kotiansa
liiankin usein poliisipalvelijain hartioilla. Passepartout, haluten
ennen kaikkea, että isäntänsä olisi kunnianarvoinen mies, uskalsi tehdä
pari nöyrää muistutusta, mutta isäntä pani ne pahakseen, ja silloin oli
miehellä matkapassi varma. Sillävälin sai hän kuulla, että Phileas
Fogg, esq., oli palvelijan puutteessa, ja silloin hän hankki lähempiä
tietoja tuosta gentlemannista. Semmoinen herra, jonka elämä oli niin
säännöllistä, joka ei milloinkaan ollut yötä poissa kotoaan, joka ei
koskaan matkustanut, joka ei koskaan ollut ulkona koko päivää -- kas
semmoinen herra oli oikein hänen mielensä mukainen. Hän tuli ja
otettiin palvelukseen, niinkuin jo on kerrottu.

Kello oli jo lyönyt puoli kaksitoista, ja Passepartout oli nyt ypö
yksinänsä tuossa talossa Saville-row'in varrella. Paikalla rupesi hän
tarkastamaan taloa lähemmälti. Hän tutki sen visusti ullakosta aikain
hamaan kellariin asti ja huomasi, että talo oli oikein miellyttävä,
niin siisti, niin hyvin varustettu, kaikki puritaanisen ankarassa
järjestyksessä, ja niin mukava palvelijalle. Hänestä se näytti etanan
kuorelta, joka kumminkin oli kaasulla valaistu ja lämmitetty, sillä
hiilivety toimitti siellä sekä valaisijan että lämmittäjän virat.
Passepartout löysi helposti toisesta kerroksesta huoneen, joka oli
häntä varten. Se näytti hänestä oikein hyvältä. Sähkökelloja ja
puheputkia oli laitettu hänen huoneestansa ala- ja ensimmäiseen
kerrokseen. Kamiinilla oli kello, joka oli sähkölangalla yhdistyksissä
Phileas Foggin makuukammion kellon kanssa, ja siten näytti kumpikin
kello samaa sekuntia samassa silmänräpäyksessä.

-- Tämähän vasta on oikein sopivaa, erittäin sopivaa, -- arveli
Passepartout itsekseen.

Huoneessaan huomasi hän niinikään erään ilmoituksen kellon yläpuolella.
Se oli päivän palveluksen ohjelma. Siihen oli merkittynä kaikki, mitä
palvelijan milloinkin tuli tehdä, kello kahdeksasta aamulla, jolloin
Phileas Fogg nousi makuulta, aina puoli kahteentoista asti, jolloin hän
läksi murkinalle Reform-Clubiin; siinä oli määrättynä: teetä ja
paahdettua leipää kello 8.23, partavesi kello 9.37, pään kampaaminen ja
harjaaminen kello 9.40 j.n.e. Sitten oli jälleen kello puoli 12:sta
puoliyöhön saakka, jolloin isäntä pani maata, kaikki toimet ennakolta
merkitty ja määrätty. Passepartout ihastui tästä julistuksesta ja
painoi sen eri kohtia myöten mieleensä.

Isännän vaatevarasto oli erittäin hyvin varustettu ja järjestetty.
Kullakin housuparilla, nutulla ja liivillä oli oma numeronsa, joka myös
oli merkitty sekä koti- että ulkopukujen luetteloon, ja tässä oli
tarkoin ilmoitettuna, mikä puku milloinkin, aina eri vuodenaikoja
myöten, oli tuleva käytäntöön. Samanlainen ohjesääntö oli
jalkineistakin.

Sanalla sanoen, tämä talo Saville-row'in varrella -- oltuaan
epäjärjestyksen temppelinä kuuluisan Sheridanin aikana -- oli nyt
erittäin mukavasti laitettu ja sisustettu ja näytti vallan hauskalta.
Ei ollut talossa kirjastoa, ei yhtään kirjaakaan. Niistäpä Mr. Phileas
Foggille ei olisi hyötyä ollutkaan, sillä Reform-Clubissa oli
käytettävänä kaksikin kirjastoa, toisessa kaunokirjallisuutta, toisessa
lainoppia ja politiikkaa. Makuukammiossa oli kohtalaisen suuri kaappi,
rakenteeltaan sellainen, ettei siihen pysty valkea eikä varkaat. Asetta
ei ollut talossa minkäännäköistä, ei metsästystä eikä sotaa varten.
Kaikki osoitti, että talossa vallitsivat mitä rauhallisimmat tavat.

Tarkastettuaan talon kaikin puolin hieroi Passepartout tyytyväisenä
käsiään; hän ojensihe oikein pitkäksi ja lausui iloisesti:

-- Tämähän on niinkuin minua varten luotu. Kyllä me yhdessä toimeen
tulemme, Mr. Fogg ja minä! Isäntä kotona-kököttäjä ja semmoinen
järjestyksen mies -- sehän on oivaa! Oikea kone! No niin, hätäkös minun
on palvella konetta!



III.

Keskustelu, joka saattaisi käydä Phileas Foggille kovin kalliiksi.


Phileas Fogg oli lähtenyt talostansa Saville-row'in varrelta kello
puoli 12 ja nostettuaan oikeaa jalkaansa 575 kertaa vasemman jalan
eteen ja vasenta jalkaansa 576 kertaa oikean jalan eteen tuli
Reform-Clubiin, joka on mahtava rakennus Pall-Mallin varrella ja on
maksanut kokonaista kolme miljoonaa markkaa.

Phileas Fogg astui suoraa päätä ruokasaliin. Sen yhdeksästä ikkunasta
näki kauniiseen puutarhaan, jossa syksy oli jo puun lehdet pukenut
kultaan. Hän istahti entiselle sijallensa, tutun pöydän ääreen, joka
katettuna oli häntä odottamassa. Hänen murkinansa oli voileipä,
keitetty kala mehuisan Reading-sauce'n kera, veripunainen roastbiff
champignonien kera, putinki raparperista ja karviaismarjoista, palanen
chester-juustoa ja kaiken tämän painikkeeksi muutama kupillinen sitä
erinomaista teetä, jota oli tuotettu maahan nimenomaan Reform-Clubia
varten.

Kello 12 ja 47 minuuttia keskipäivällä hän nousi pöydästä ja astui
komeaan saliin, joka oli koristettu kalliskehyksisillä tauluilla.
Siellä toi palvelija hänelle Times-lehden, joka ei vielä ollut leikattu
ja jonka työläässä avaamisessa ja taivuttamisessa Phileas Fogg osoitti
suurta taitoa ja tottumusta. Sanotun lehden lukemista kesti puoli
vaille 4:ään; sitten hän luki Standardia päivälliseen asti.
Päivälliseksi oli melkein samoja ruokia kuin murkinaksikin; lisänä oli
nyt vain "Royal British sauce".

Kun kello oli 20 minuuttia vailla 6, astui hän jälleen isoon saliin ja
rupesi lukemaan Morning Chroniclea.

Puolen tunnin kuluttua tuli muutamia Reform-Clubin jäseniä. Nämä
istahtivat ison uunin eteen, jossa kivihiilet kirkkaasti paloivat.
Vastatulleet olivat Phileas Foggin tavallisia pelikumppaneja,
innokkaita vistin pelaajia niinkuin hänkin: insinööri Andrew Stuart,
pankkiirit John Sullivan ja Samuel Fallentin, oluenpanija Thomas
Flanagan ja Englannin Pankin johtaja Gauthier Ralph, kaikki rikkaita
miehiä ja arvokkaita jäseniä tässäkin klubissa, joka jäsentensä
joukossa näkee teollisuus- ja rahamaailman merkkimiehiä.

-- No niin, Ralph, -- kysäisi Thomas Flanagan, -- millä kannalla
varkaus-asia nykyjään on?

-- Niin, -- vastasi Andrew Stuart, -- pankki saa pyyhkiä partaansa.

-- Minäpä luulen, -- sanoi Gauthier Ralph, -- että me kyllä saamme
varkaan kiinni. Taitavimpia poliisimiehiä on lähetetty kaikkiin
Amerikan ja Euroopan tärkeimpiin sekä tuonti- että vientisatamiin, ja
työlääksipä käy tuon herran päästä heidän kynsistänsä pujahtamaan.

-- Onko varkaasta tarkkoja tuntomerkkejä? -- kysyi Andrew Stuart.

-- Aluksikin hän ei ole mikään varas, -- vastasi Gauthier Ralph
yksivakaisesti.

-- Kuinka? Eikö se ole varas, joka on siepannut 55 tuhatta puntaa[2]
pankinseteleissä?

-- Ei, -- vastasi Ralph.

-- Siis ammattimies toki? -- arveli John Sullivan.

-- Morning Chronicle sanoo, että hän on gentlemanni.

Tämän selityksen antoi Phileas Fogg, jonka pää kohosi sanomalehden
takaa. Samalla Phileas Fogg tervehti pelitovereitaan, ja nämä
vastasivat tervehdykseen.

Seikka, josta puhuttiin ja josta kaikki Yhdistetyn Kuningaskunnan
sanomalehdet innokkaasti keskustelivat, oli tapahtunut kolme päivää
ennen, syyskuun 29 p:nä. Setelitukku, joka sisälsi 55 tuhatta puntaa
(1 milj. 375 tuhatta markkaa), oli varastettu Englannin Pankin
ensimmäisen rahastonhoitajan virkapöydältä.

Niille, jotka kummastelivat semmoisen tapauksen mahdollisuutta, selitti
pankinjohtaja Gauthier Ralph, että samassa tuokiossa kuin varkaus
tapahtui, oli rahastonhoitaja juuri kirjaan panemassa 3 shillingin 6
pencen summaa, ja eihän hänellä voinut silmiä olla kaikilla haaroin.

Tässä on huomattava -- mikä selittää yllämainitun tapauksen -- että tuo
ihmeellinen laitos, nimeltä Bank of England, näkyy pitävän peräti
suurta huolta yleisön arvokkaisuudesta. Ei yhtään vartiaa, ei
vahtimestaria, ei vanunkiverkkoa! Kultaa, hopeaa, seteleitä on esillä,
melkeinpä tahtoisi sanoa: kenen saatavina hyvänsä. Ei näet saa
vähintäkään epäillä kenenkään ohitsekulkevan rehellisyyttä. Muuan
englantilaisten tapain tarkimpia tutkijoita kertoo tästä seuraavaa:
Eräässä pankin huoneessa, jossa kertoja oli, teki hänen mielensä
lähemmältä katsella noin 7 tai 8 naulan painoista kultakappaletta, joka
oli rahastonhoitajan pulpetilla. Hän otti sen käteensä, katseli sitä ja
antoi sen lähellä seisovalle, tämä taas viereiselleen, ja niin kulki
kultakappale kädestä käteen aina salin päässä olevaan pimeään käytävään
ja palasi vasta puolen tunnin kuluttua takaisin, eikä rahastonhoitaja
sillä välin ollut yhtään kertaa nostanut edes silmiänsäkään työstänsä.

Mutta toisin oli käynyt syyskuun 29 p:nä. Setelitukku ei tullutkaan
takaisin, ja kun komea kellolaitos Drawing-office'n yläpuolella oli
lyönyt viisi, jolloin toimistot suljetaan, ei Englannin Pankilla ollut
muuta neuvoa kuin kirjoittaa 55 tuhatta puntaa voiton ja tappion
tilille.

Sittenkuin varma tieto varkaudesta oli saatu, lähetettiin taitavimpia
salapoliiseja suurimpiin satamiin, niinkuin Liverpooliin, Glasgowiin,
Havreen, Sueziin, Brindisiin, New-Yorkiin y.m. Sille, joka saa varkaan
kiinni, luvattiin kaksituhatta puntaa ja sitäpaitsi viisi prosenttia
takaisin saatavasta summasta. Nämä poliisit saivat käskyn pitää
tarkasti silmällä kaikkia matkustajia, sekä tulevia että lähteviä,
kunnes heti kohta vireille pantu valmistava tutkinto oli saanut
lähempiä seikkoja selville. Syytä oli, niinkuin Morning Chroniclekin
sanoi, luulla, ettei varas kuulunut mihinkään englantilaiseen varkaiden
seuraan. Mainittuna syyskuun 29 päivänä oli huomattu pankissa
herrasmies, hyvissä vaatteissa ja hieno käytökseltään. Hän oli useampia
kertoja kulkenut siinä huoneessa, missä varkaus tapahtui.
Valmistelevassa tutkinnossa saatiin hyvin tarkat ulkonaiset tuntomerkit
miehestä ja luettelo niistä lähetettiin kaikille Yhdistetyn
Kuningaskunnan ja manteren salapoliiseille. Senpä vuoksi jotkut kunnon
miehet -- niiden joukossa Gauthier Ralph -- luulivat kyllä syytä olevan
toivoa, ettei varas suinkaan pääse pakoon.

Tämä tapaus tietysti oli päivän keskustelujen aineena Lontoossa ja koko
Englannissa. Keskusteltiin sinne ja tänne, oliko muka vai eikö ollut
pääkaupungin poliisin mahdollista saada varas kiinni. Ihmekös siis,
että Reform-Clubin jäsenet myöskin juttelivat samasta asiasta,
varsinkin kun yksi pankin alijohtajista oli heidän seurassaan.

Arvoisa Gauthier Ralph ei ottanut epäilläkseen poliisin onnistumista,
sillä hän toivoi luvatun palkinnon suuresti kiihottavan salapoliisien
uutteruutta ja älyä. Mutta hänen virkaveljensä Andrew Stuart oli
kokonaan toista mieltä. Herrat kävivät korttipöytään: Stuart Flanagania
ja Fallentin Foggia vastaan. Pelin aikana ei puhuttu mitään, mutta
robberien välissä keskusteltiin sitä kiivaammin.

-- Minun mielestäni, -- sanoi Andrew Stuart, -- on pakenemisella
enemmän mahdollisuutta kuin kiinnisaamisella, sillä epäilemättä on varas
konstinsa oppinut mies.

-- Olkoon niin, -- vastasi Ralph, -- mutta ei ole maata, johon hän
voisi paeta.

-- Peijakas!

-- Minnekä te sitten luulette hänen lähteneen?

-- Mistä minä sen tiedän? -- vastasi Andrew Stuart. -- Maailma on hyvin
avara.

-- Oli ennen, -- virkkoi Phileas Fogg puoli ääneen ja sitten, asettaen
korttipakan Thomas Flanaganin eteen, lisäsi ääneen: -- nostakaa.

-- Mitä tarkoitatte sanalla "ennen"? Onko maa käynyt pienemmäksi?

-- Epäilemättä, -- vastasi Gauthier Ralph. -- Minä olen samaa mieltä
kuin Mr. Fogg. Maa on käynyt pienemmäksi, sillä sen ympäri voi kulkea
nyt kymmenen kertaa pikemmin kuin sata vuotta sitten, ja sepä seikka se
tässä tapauksessa juuri jouduttaakin varkaan takaa-ajoa.

-- Ja jouduttaa varkaan karkaamistakin.

-- Lyökää ulos, Mr. Stuart, -- virkkoi Phileas Fogg.

Mutta heikkouskoinen Stuart ei antanut perään. Parttian jälkeen hän
sanoi jälleen:

-- Totta puhuen, herra Ralph, kovin hupainen on teidän todistuksenne
maan pienenemisestä. Siis, koska nyt matkustukseen maan ympäri menee
ainoastaan kolme kuukautta...

-- Kahdeksankymmentä päivää vain, -- virkkoi Phileas Fogg.

-- Aivan niin, hyvät herrat, -- lisäsi John Sullivan, --
kahdeksankymmentä päivää vain, siitä lukien kuin "Great Indian
Peninsular Railway" saa rataosansa Rothalin ja Allahabadin välillä
valmiiksi. Kas tässä Morning Chroniclen laskut:

    Lontoosta Mont Cenis'in ja Brindisin kautta Sueziin rautatietä
    ja postilaivoissa 7 päivää.

    Suezista Bombayhin postilaivassa 13 päivää.

    Bombaysta Kalkuttaan rautatietä 3 päivää.

    Kalkuttasta Hongkongiin (Kiinassa) postilaivassa 13 päivää.

    Hongkongista Jokohamaan (Japanissa) postilaivassa 6 päivää.

    Jokohamasta San Fransiskoon postilaivassa 22 päivää.

    San Fransiskosta New-Yorkiin rautatietä 7 päivää.

    New-Yorkista Lontooseen postilaivassa ja rautatietä 9 päivää.

    Yhteensä 80 päivää.

-- Aivan niin, kahdeksankymmentä päivää, -- huudahti Andrew Stuart ja
löi epähuomiossa väärää maata, -- mutta siihen ei ole lukuun otettu
pahoja ilmoja, vastatuulia, haaksirikkoja, junan suistumisia kiskoilta
j.n.e.

-- Kaikki on otettu lukuun, -- vastasi Phileas Fogg, yhä jatkaen
peliänsä; sillä nyt ei enää pelikään ollut keskustelulta rauhoitettu.

-- Sekin, että hindut ja indiaanit ottavat ratakiskot pois! -- huudahti
Andrew Stuart. -- Sekin, että he pysäyttävät junan, ryöstävät
matkustavaiset ja vievät heidän päänahkansa!

-- Sekin on otettu lukuun, -- vastasi Phileas Fogg, joka lopetti pelin
kahdella honöörillä.

Andrew Stuart, jonka vuoro nyt oli jakaa, kokosi kortit ja sanoi:

-- Teoriassa olette kyllä oikeassa, Mr. Fogg, mutta käytännössä...

-- Käytännössä samoin, Mr. Stuart.

-- Sitähän olisi hauska nähdä.

-- Mikäs estää? Lähtekäämme yhdessä matkalle.

-- Herra varjelkoon! -- huudahti Stuart. Mutta panisinpa vetoa
neljätuhatta puntaa, että sellainen matkustus moisilla ehdoilla on
mahdoton.

-- Päinvastoin hyvin mahdollinen, -- vastasi Mr. Fogg.

-- Tehkää se sitten!

-- Maanko ympäri 80 päivässä?

-- Niin.

-- Teen kyllä.

-- Milloin?

-- Heti. Mutta sanonpa ennakolta, että teen tuon matkan teidän
maksullanne.

-- Tuo nyt on pelkkää hulluutta! -- sanoi Andrew Stuart alkaen jo
tuskastua pelikumppaninsa itsepintaisuuteen. -- Kas niin, peli jatkuu
vaan.

-- Jakakaa uudestaan sitten, -- sanoi Phileas Fogg; -- te annoitte
väärin.

Andrew Stuart otti kortit vapiseviin käsiinsä, mutta äkkiä hän laski ne
takaisin pöydälle.

-- Olkoon menneeksi, Mr. Fogg, -- sanoi hän -- minä panen vetoa 4,000
puntaa.

-- Mitä joutavia, -- virkkoi Fallentin hänelle -- leikkiähän tämä vain
on.

-- Kun kerran sanon lyöväni vetoa, -- vastasi Andrew Stuart, -- niin
silloin en laske leikkiä.

-- Minä suostun, -- sanoi Mr. Fogg ja lisäsi sitten kääntyen muihin: --
Baring Brothers'illa on talletettuna minun rahojani 20 tuhatta puntaa.
Ne uskallan kernaasti.

-- Kaksikymmentä tuhatta puntaa! -- huudahti John Sullivan. -- 20
tuhatta puntaa, jotka saattaisitte menettää jonkun arvaamattoman esteen
kautta.

-- Arvaamattomia esteitä ei ole olemassa, vakuutti Phileas Fogg
kuivasti.

-- Mutta Mr. Fogg, nämä 80 päivää ovat vähin mahdollinen aika.

-- Vähin mahdollinen aika, hyvin käytettynä -- muuta ei ole tarvis.

-- Mutta sittenhän pitäisi oikein matemaatillisesti hyppiä rautateiltä
höyrylaivoille ja höyrylaivoilta rautateille!

-- Minä hypin matemaatillisesti.

-- Te laskette leikkiä.

-- Kunnon englantilainen ei laske leikkiä niin totisessa asiassa kuin
veto on, -- vastasi Phileas Fogg. -- Minä lyön 20 tuhatta puntaa vetoa
ketä vastaan hyvänsä, että matkalla maan ympäri en viivy muuta kuin 80
päivää eli 1,920 tuntia eli 115,200 minuuttia. Suostutteko?

-- Suostumme, -- vastasivat herrat Stuart, Fallentin, Sullivan,
Flanagan ja Ralph, sovittuaan keskenään.

-- Hyvä! -- sanoi Fogg. -- Juna lähtee Doveriin tänään kello 8.45. Minä
lähden siinä.

-- Tän'iltanako jo? -- kysyi Stuart.

-- Tän'iltana, -- vastasi Fogg. -- Siis, -- jatkoi hän, silmäillen
taskukalenteriin, -- koska meillä tänään on keskiviikko lokakuun 2 p.,
niin palaan Lontooseen, juuri tähän samaan Reform-Clubin saliin,
lauvantaina 21 p:nä joulukuuta kello 8.45 illalla; ellen, niin ovat
Baring Brothers'ille tallettamani 20 tuhatta puntaa teidän omanne lain
ja oikeuden mukaan. Tässä shekki sille summalle.

Vedosta tehtiin pöytäkirja, jonka allekirjoittivat nuo kuusi vedon
lyönyttä. Phileas Fogg oli koko ajan pysynyt tyynenä. Hän ei suinkaan
ollut lyönyt vetoa voiton vuoksi, ymmärtäen kyllä, että häneltä
semmoinen summa -- puolet hänen omaisuuttansa -- kuluukin tämän
pulmallisen, miltei mahdottoman tehtävän täyttämisessä. Vetokumppanit
näyttivät olevan rauhattomia, ei panoksensa menettämisen tähden, vaan
siitä syystä, että heillä oli hieman omantunnonvaivoja taistellessaan
moisilla ehdoilla.

Kello löi 7. Ehdoteltiin pelin keskeyttämistä, jotta herra Fogg
ennättäisi valmistua matkalle.

-- Minä olen aina valmis, -- vastasi tuo alituisesti rauhallinen
herrasmies jakaessaan kortteja. -- Ruutua, herrat. Lyökää ulos, Mr.
Stuart!



IV.

Phileas Fogg hämmästyttää palvelijansa Passepartout'in.


Kello 7.25 sanoi Phileas Fogg jäähyväiset kunnioitettaville
pelikumppaneilleen, voitettuaan vistissä noin 20 guineata (500 mk), ja
läksi klubista. Kello 7.50 hän astui taloonsa.

Passepartout, joka jo tarkoin osasi ohjelmansa, kummastui suuresti
nähdessään isäntänsä tulevan kotiin näin tavattomaan aikaan. Sen mukaan
kuin Passepartout oli selkoa saanut, ei isäntä koskaan tullut kotiin
ennenkuin ummelleen kello 12 yöllä.

Phileas Fogg meni heti huoneeseensa ja kutsui:

-- Passepartout!

Tämä ei vastannut, arvellen, ettei isäntä suinkaan kutsumisellaan häntä
tarkoittanut; eihän nyt ollut se aikakaan.

-- Passepartout! -- huudahti Mr. Fogg, liiaksi korottamatta ääntänsä.

Passepartout astui sisään.

-- Olen kutsunut kahdesti, -- virkkoi Mr. Fogg.

-- Kello ei ole kahtatoista vielä, -- vastasi Passepartout, kello
kourassaan.

-- Ei olekaan, -- sanoi isäntä, -- enkä teitä torukaan. Me lähdemme 10
minuutin kuluttua Doveriin ja Calais'hen.

Ranskalaisen pyöreillä kasvoilla elehti jonkinlainen irve. Hän oli
kaiketi kuullut väärin.

-- Monsieur aikoo lähteä? -- kysyi hän.

-- Aion; me lähdemme matkustamaan maan ympäri.

Passepartout'in silmät lensivät selälleen, kulmakarvat vetäytyivät
ylös, kädet hervahtivat alas, ruumis kutistui, ja kaikki osoitti niin
suurta hämmästystä, ettei se enää ollut kovin kaukana typeryydestä.

-- Maan ympäri, -- mutisi hän.

-- Niin, 80 päivässä, -- vastasi Mr. Fogg. Emme saa kadottaa
silmänräpäystäkään.

-- Entäs matkakapineet? -- kysäisi Passepartout, käännellen päätään
oikealle ja vasemmalle.

-- Ei mitään matkakapineita. Ei muuta kuin pieni käsilaukku, siihen
kaksi paitaa ja kolme paria sukkia. Teidän varallenne samoin. Matkalla
ostetaan mitä tarvitaan. Ottakaa sadetakki ja villapeite. Katsokaa,
että teillä on hyvät jalkineet, vaikka tosin hyvin vähän me tulemme
astuneeksi jalkaisin, tuskin ollenkaan. Joutukaa!

Passepartout yritti vastata, mutta ei voinut. Hän meni huoneeseensa,
heittäytyi tuolille ja huudahti, niinkuin hänen kotimaassaan usein
tehdään:

-- Mutta kyllä tämä on kovaa! Ja minä kun toivoin saada olla rauhassa!

Koneellisesti hän laittoi matkalaukun reilaan. Maanko ympäri 80
päivässä? Olikohan isäntä ihan hullu? Ei maar... Leikkiäkö tämä sitten
on? Mennään muka Doveriin -- mennään vaan! Sieltä Calais'hen -- vaikka
sinnekin. Tämähän ei suinkaan ollut kunnon Passepartout'ille
vastenmielistä, hänelle, joka ei viiteen vuoteen ollut nähnyt isäinsä
maata. Kenties mennään hamaan Pariisiin asti? Sepä vasta olisikin
erinomaisen hupaista: nähdä jälleen tuo iso pääkaupunki! Mutta siellä
kai isännän matka-into lauhtuukin. Epäilemättä; mutta ihmeellistä
kumminkin on, että hän niinkin pitkille matkoille lähtee, tuo
rauhallinen herra Fogg!

Kello 8 oli Passepartout laittanut valmiiksi laukun, jossa olivat hänen
ja isännän matkatarpeet. Yhä vielä levottomana hän läksi kammiostansa
ja lukittuaan huolellisesti ovensa astui Mr. Foggin luo.

Mr. Fogg oli valmis. Hänellä oli mukanaan Bradshaw'in matkaopas
"Continental Railway Steam Transit and General Guide", joka oli
selittävä hänelle kaikki, mitä matkalla oli tarpeellista tietää. Hän
otti laukun Passepartout'in kädestä, avasi sen ja pani siihen paksun
tukun noita kauniita pankinseteleitä, jotka käyvät kaikissa maissa.

-- Ettehän unohtanut mitään? -- kysäisi hän.

-- En mitään, monsieur.

-- Sadetakki ja peite?

-- Tässä.

-- Hyvä. Ottakaa tämä laukku.

Mr. Fogg jätti laukun Passepartout'ille.

-- Ja pitäkää huoli siitä: siinä on 20 tuhatta puntaa.[3]

Passepartout oli vähällä pudottaa laukun, ikäänkuin nuo 20 tuhatta
puntaa olisivat olleet raskaissa kultarahoissa.

Isäntä ja palvelija astuivat ulos ja kiersivät lukon kahdesti kiinni.

Saville-row'in päässä he nousivat vaunuihin ja saapuivat pian
Charing-Crossin asemalle, josta alkaa yksi South-Castern radan haaroja.

Kello 8.20 pysähtyivät vaunut asemahuoneen eteen. Passepartout hyppäsi
maahan, isäntä seurasi häntä ja maksoi ajurin.

Samassa läheni häntä kerjäläisvaimo, lapsi sylissä, paljain likaisin
jaloin, päässä viheliäinen hatunretvana, jossa vielä oli höyhen
jäljellä, ja pyysi Mr. Foggilta almua.

Mr. Fogg otti taskustansa taannoin voittamansa 20 guineata ja antoi ne
kerjäläiselle.

-- Tuoss' on, vaimo parka; mieleni on hyvä, että kohtasin teidät.

Näin sanottuaan hän meni.

Passepartout tunsi vesikarpalon silmässään. Isäntä oli astunut
ensimmäisen askeleen hänen sydämeensä.

Mr. Fogg meni palvelijansa kanssa suureen odotussaliin. Siellä hän
käski Passepartout'in ostaa kaksi ensimmäisen luokan pilettiä
Pariisiin. Käännyttyään ympäri huomasi Fogg taannoiset viisi
vetokumppaniansa Reform-Clubista.

-- Minä lähden, hyvät herrat. Tullivirastojen kirjoitukset passissani
todistavat teille matkani, kun palajan.

-- Mitä joutavia, Mr. Fogg, -- vastasi herra Gauthier Ralph
kohteliaasti, -- me luotamme täydellisesti kunniaanne, niinkuin
gentlemannin kunniaan.

-- Sitä parempi, -- sanoi Mr. Fogg.

-- Ettehän unohda, että teidän tulee olla täällä jälleen ... --
huomautti Andrew Stuart.

-- 80 päivän perästä, -- lisäsi Mr. Fogg, -- lauvantaina 21 p:nä
joulukuuta 1872, kello 8.45 illalla. Näkemiin asti, hyvät herrat!

Kello 8.40 istuivat Phileas Fogg ja hänen palvelijansa samaan
rautatievaunuun. Kello 8.45 kuului veturin vihellys, ja juna läksi
liikkeelle.

Yö oli pilkkopimeä, ja hienoa sadetta vihmoi taivaasta. Phileas Fogg
kyyristyi vaunun nurkkaan eikä puhunut sanaakaan. Passepartout, yhä
vielä hämillänsä, likisti vaistomaisesti laukkua rintaansa vasten.

Tuskin oli juna kulkenut Sydenhamin palatsin ohi, niin pääsi
Passepartout'ilta epätoivon huuto...

-- Mikä nyt? -- kysäisi Mr. Fogg.

-- Niin, näettekös, kiireissäni ... hädissäni ... minä unohdin...

-- Minkä?

-- Kaasun palamaan kamariini.

-- Ei tee mitään, poikaseni, -- sanoi Mr. Fogg kylmästi, -- se palaa
teidän kustannuksellanne.



V.

Uusia arvopapereita Lontoon rahamarkkinoilla.


Phileas Fogg ei osannut Lontoosta lähtiessään aavistaakaan, millaisen
melun hänen matkansa oli herättävä. Tieto vedosta levisi ensin
Reform-Clubissa ja sai aikaan koko hälyn tämän arvoisan seuran jäsenten
keskuudessa. Klubista siirtyi tieto sanomalehtiin reportterien kautta
ja sanomalehtien kautta Lontoon yleisöön ja koko Yhdistettyyn
Kuningaskuntaan.

Tästä "matkasta maan ympäri" -- siitäkös nyt kirjoiteltiin,
keskusteltiin, väiteltiin yhtä innokkaasti ja yhtä suurella
harrastuksella kuin jostakin uudesta Alabama-asiasta! Toiset kävivät
Phileas Foggin puolelle; toiset -- ja näitä oli melkoinen enemmistö --
olivat häntä vastaan. Matka maan ympäri niin vähässä ajassa nykyisillä
kulkuneuvoilla -- sehän oli mahdollista ainoastaan paperilla, itse
teossa sitävastoin sulaa hulluutta.

Times, Standard, Evening Star, Morning Chronicle ja parikymmentä muuta
suurta sanomalehteä olivat Mr. Foggia vastaan. Daily Telegraph yksinään
puolusti häntä jossakin määrin. Phileas Foggia pidettiin löylynlyömänä,
hupsuna miehenä, ja hänen toverinsa Reform-Clubissa saivat kuulla
moitteita siitä, että olivat lyöneet mokoman vedon, joka selvään
osoitti Foggin ymmärryksen olevan kaikkea muuta kuin oikeassa reilassa.

Sanomalehdissä luettiin kiihkeitä, mutta loogillisia kirjoituksia tästä
asiasta. Englannissa, niinkuin tunnettu on, harrastetaan suuresti
kaikkea, mikä maantietoa koskee. Eikä ollut ainoataan sanomalehden
lukijaa -- oli hän mitä säätyä hyvänsä -- joka ei olisi ahmimalla
ahminut Phileas Foggin asialle pyhitettyjä palstoja.

Ensimmäisinä päivinä oli hänen puolellansa muutamia huimapäitä, etenkin
naisia, sittenkuin kuvalehti Illustrated London News oli julaissut
hänen muotokuvansa valokuvan mukaan, joka löytyi Reform-Clubin
arkistossa. Muutamat gentlemannit uskalsivat sanoa: "No miksei, miksei?
Onhan kuultu kummempaakin!" -- Nuo olivat paraasta päästä Daily
Telegraphin lukijoita. Mutta pianpa rupesi tämänkin lehden vakaumus
horjumaan.

Lokakuun 7 p:nä luettiin Kunink. Maantieteellisen Seuran Bulletin'issä
pitkä kirjoitus, joka tutki asiata kaikilta puolin ja todisti selvää
selvemmäksi, että puheena oleva yritys oli sulaa hulluutta. Ja nyt
olivat kaikki Foggia vastaan. Ihmiset laittoivat esteitä hänen
tiellensä, luonto samoin. Yrityksen onnistumista varten pitäisi
rautateiden ja höyrylaivain tulo- ja lähtöaikain ihan täsmälleen
liittyä toisiinsa, mutta sellaista yhtäjaksoisuutta ei ole eikä voikaan
olla olemassa. Euroopassa, lyhempiä matkoja kuljettaessa, saattaa kyllä
olla varma junain täsmällisyydestä; mutta kun niiltä menee kokonaista
kolme päivää Indian ja seitsemän päivää Yhdysvaltain läpi kulkemiseen,
saattaako järkevä ihminen niiden tarkkuudelle perustaa tällaista
yritystä? Entäs sitten tapaturmat, yhteentörmäykset, rajuilmat,
lumituiskut -- eikös tämä kaikki ollut Phileas Foggia vastaan? Ja eikös
merellä talviseen aikaan vastatuulet, sumut saata matkaa viivyttää? Ei
ollut lainkaan tavatonta, että paraimmatkin höyrylaivat Atlantilla
viipyvät pari kolme päivää määrän yli. Yksi ainoa, yksi ainoa viivähdys
tekisi koko yrityksen tyhjäksi. Jos Phileas Fogg myöhästyy edes
moniaankaan tunnin postilaivalta, niin hänen täytyy odottaa seuraavata
laivaa, ja hanke on siten rauennut kuin tuhka tuuleen.

Tämä kirjoitus nosti suuren melun. Melkein kaikki maan sanomalehdet
painattivat sen, ja Phileas Foggin osakkeiden kurssi laski
arveluttavasti.

Ensimmäisinä päivinä matkustajamme lähdön jälkeen tehtiin Lontoossa
varsinaisia kauppa-asioita hänen yrityksensä pohjalle. Englannin
vedonlyöjät ovat tunnetut; he ovat älykkäämpiä ja suuremmassa kunniassa
pidettyjä kuin pelaajat. Vedonlyönti on englantilaisen luonteen
mukaista. Ja vetoja löivätkin Phileas Foggin puolesta tai häntä vastaan
eivät ainoastaan Reform-Clubin jäsenet, vaan ennen pitkää suurikin
yleisö. Phileas Fogg kirjoitettiin niinkuin mikä kilpahevonen
kilpakirjaan. Hänestä tuli myös arvopaperi, joka paikalla sai oman
numeronsa Lontoon pörssissä. "Phileas Foggia" kyseltiin ja tarjoiltiin
premioilla tai ilman, ja suunnattomia asioita solmittiin. Mutta viisi
päivää hänen lähtönsä jälkeen, sittenkuin mainittu kirjoitus oli ollut
"Bulletin'issa", tarjoukset alkoivat lisääntyä. Phileas Fogg laski
arvossa. Jo tarjottiin niitä tukuttain. Ensi alussa ei ostettu kuin
viisi, sitten kymmenen kerrassaan; nyt meni kaksin- ja viisinkymmenin,
jopa satakin yhdessä mytyssä.

Yksi ainoa puolustaja oli hänellä enää, nimittäin vanha, luuvaloa
sairastava lordi Albermale. Tämä kunnioitettava gentlemanni, joka ei
päässyt liikahtamaan nojatuolistansa, olisi kernaasti antanut
omaisuutensa, jos olisi voinut tehdä matkan maan ympäri, vaikka siihen
olisi mennyt kymmenenkin vuotta! Hän löi 5,000 puntaa vetoa Phileas
Foggin eduksi. Ja kun hänelle todistettiin, kuinka järjetöntä ja
hyödytöntäkin Foggin hanke oli, vastasi hän vain: "Jos se käy päinsä,
niin on hyvä, että englantilainen sen ensimmäisenä on tehnyt."

Phileas Foggilta, niinkuin sanottiin, väheni puolustajain luku
vähenemistään. Kaikki ihmiset olivat häntä vastaan eivätkä syyttäkään.
-- Ei enää lyöty sataaviittäkymmentäkään yhtä vastaan; mutta seitsemän
päivän kuluttua sattui tapaus, joka vaikutti, ettei kukaan olisi
uskaltanut lyödä vähintäkään vetoa.

Sinä päivänä kello 9 illalla oli näet poliisilaitoksen ylipäällikkö
saanut seuraavan sähkösanoman:

/#
                  "Suez. Lontoo.
    Rovan, poliisitirehtööri, päävirasto, Scotland yard.

    Minä seuraan pankkivarasta Phileas Foggia. Lähettäkää
    viipymättä vangitsemiskäsky Bombayhin (Itä-Indiaan).

                            Fiks, salapoliisi."
#/

Tämä sähkösanoma vaikutti silmänräpäyksessä. Kunniallisen gentlemannin
sijaan astui pankkivaras. Hänen valokuvansa Reform-Clubissa
tarkastettiin tyysten tarkoin. Varkaan tuntomerkit sopivat siihen.
Sitten muistettiin, kuinka Phileas Foggin elämä aina oli ollut
yksinäistä, salaperäistä. Kun sitten otettiin lukuun hänen äkkinäinen
lähtönsä, niin selväähän muka oli, että hän, luulotellen ihmisille
matkaa maan ympäri ja mieletöntä vetoa, sillä tavoin vain koetti päästä
Englannin poliisimiesten käsistä.



VI.

Poliisimies Fiks on hyvin maltiton.


Mitenkä tällainen sähkösanoma tuli lennätetyksi, se selviää seuraavista
asianhaaroista.

Keskiviikkona 9 p:nä lokakuuta odoteltiin kello 11 aikana aamupäivällä
Suezissa postihöyrylaiva "Mongolia'a", joka on "Peninsular and Oriental
Company" nimisen yhtiön oma, 2,800 tonnin vetoinen ja koneessa 500
nimellistä hevosvoimaa. "Mongolia" teki säännöllisiä kulkuja
Brindisistä Bombayhin Suezin kanavan kautta. Se oli yhtiön upeimpia
höyrylaivoja; sen määrätty nopeus oli 10 peninkulmaa[4] tunnissa
Brindisin ja Suezin välillä sekä 9,53 penink. Suezin ja Bombayn
välillä, mutta aina se oli kulkenut paljon pikemmin.

Laiturilla oli odottelemassa suuri joukko maanasukkaita ja
ulkomaalaisia. Väkeä kiehuu viljalti tässä kaupungissa -- joka nykyisin
vielä on pieni kauppala, mutta jolle Lessepsin (kanavan rakentajan)
mahtava työ on taannut kauniin tulevaisuuden.

Muiden muassa käveli laiturilla kaksi miestä edestakaisin. Toinen
heistä oli Yhdistetyn Kuningaskunnan konsuli-asiamies Suezissa, joka --
vastoin brittiläisen hallituksen harmillisia aavistuksia ja insinööri
Stephensonin kamalia ennustuksia -- näkee joka päivä englantilaisten
laivain kulkevan tämän kanavan kautta ja siten pääsevän Englannista
Indiaan puolta vähemmässä ajassa kuin ennen Hyväntoivon niemen ympäri.
Toinen oli pieni, laiha mies, hyvin ymmärtäväisen näköinen, luja
vartaloltaan. Pitkäin silmäripsien alta loisti kaksi vilkasta silmää,
joiden välkkynnän hän sammutti tahtonsa mukaan. Hän osoitti
levottomuutta kävellessään edestakaisin lakkaamatta.

Tämä mies, nimeltä Fiks, oli niitä englantilaisia salapoliiseja, joita
oli lähetetty useihin satamiin sen jälkeen kuin varkaus oli tapahtunut
Englannin Pankissa. Tämän Fiksin oli määrä pitää tarkasti silmällä
kaikkia, jotka kulkevat Suezin kanavan kautta, ja jos joku niistä
näyttäisi epäluulonalaiselta, tulisi Fiksin seurata häntä lakkaamatta,
kunnes saisi vangitsemiskäskyn.

Juuri kaksi päivää sitten oli Fiks saanut poliisipäälliköltä varkaaksi
arvellun miehen tunnusmerkit -- saman hyvin puetun miehen, joka oli
nähty pankin kassahuoneissa.

Salapoliisi, jota luvattu palkinto näköjään suuresti kiihotti, odotteli
hyvin ymmärrettävällä maltittomuudella "Mongolia'n" tuloa.

-- Sanoitte siis, herra konsuli, -- kysyi hän jo kymmenettä kertaa, --
ettei höyrylaiva enää saata kauan viipyä?

-- Niin kyllä, herra Fiks. Se huomattiin tän'aamuna Port Saidista, ja
jäljellä olevat 160 kilometriä kanavaa myöten eivät ole mitään
semmoiselle kulkijalle. Sanon vieläkin, että "Mongolia" aina on saanut
ne 25 puntaa, jotka hallitus maksaa jokaiselta vuorokaudelta, minkä se
tulee perille ennen määrättyä aikaa.

-- Tuleeko tämä postilaiva suoraan Brindisistä? -- kysyi Fiks.

-- Tulee, Brindisistä, josta se, otettuaan mukaansa Indiaan menevän
postin, läksi lauvantaina kello 5 illalla. Malttakaa vain vähän, kyllä
se pian on täällä; mutta enpä saata ymmärtää, kuinka te niiden
tuntomerkkien mukaan, jotka saitte Lontoosta, voitte tuntea miehen,
vaikka hän tulisikin "Mongolia'ssa".

-- Hyvä herra, -- vastasi Fiks, -- semmoiset saa niin sanoakseni
haistamalla ilmi paremmin kuin tuntemalla. Hyvä määrä vainua on
tarpeen; vainu on eri aisti, johon kuulo, näkö ja haisti ovat
yhdistetyt. Olen minä elämässäni ottanut kiinni jo senkin seitsemän
sellaista herrasmiestä, ja jos tämä varas vain on tässä laivassa, niin
takaan, ettei hän pääse käsistäni pujahtamaan.

-- Sitä minäkin toivoisin, herra Fiks, sillä summa on suuri.

-- Suurenarvoinen varkaus, -- vastasi poliisimies innostuen, -- 50
tuhatta puntaa! Moisia ei löydä joka päivä! Varkaista alkaa
vähitellen tulla nahjuksia. Sheppardin jälkeläiset ovat sukupuuttoon
joutumaisillaan. Nyt antavat varkaat itsensä kiinni muutaman shillingin
tähden.

-- Herra Fiks, -- sanoi konsuli, -- te puhutte semmoisella tavalla,
että hartaasti toivotan teille onnistumista, mutta pelkään sen käyvän
kovin vaikeaksi asian ollessa nykyisellä kannalla. Tiedättehän, että
näiden tuntomerkkien mukaan varas on ulkonäöltään rehellinen mies
kiireestä kantapäähän asti.

-- Herra konsuli, -- vastasi poliisi opettavaisella äänellä, -- suuret
varkaat ovat ulkonäöltään aina rehellistä väkeä. Ymmärrättehän, että
niillä, joilla on luonnosta roiston naama, ei ole muuta keinoa kuin
yksi ainoa, nimittäin pysyä rehellisinä, muuten heidät otettaisiin
kiinni. Rehellisiä kasvoja -- juuri niitä pitää ennen kaikkia
tarkastaa. Ja se on tosin vaikeata työtä, sen myönnän; se ei ole enää
pelkkää ammattia, se on taitoa.

Herra Fiks oli nähtävästi vähän itserakas, eikä niin varsin vähänkään.

Laiturilla oli sillä välin liike käynyt vilkkaammaksi. Merimiehiä jos
jostakin maailman nurkasta, kauppamiehiä, välittäjiä, lastinpurkajia,
fellaheja (maalaisia) kokoontui sinne yhä enemmän. Höyrylaiva oli
nähtävästi tulossa.

Ilma oli kaunis, mutta itäinen tuuli teki sen viileäksi. Muutamia
minareetteja kohoili kaupungissa kimallellen auringon valjuissa
säteissä. Etelää kohti pisti 2,000 metriä pitkä satamasulku ulos Suezin
reitille. Punaisen meren pinnalla souteli kalaveneitä ja ranta-aluksia,
joista muutamilla vielä oli vanhanaikuinen, komea kaleerin-muoto.

Fiks käveli edestakaisin väkijoukossa tarkastellen tapansa mukaan
kaikkia ohikulkevia terävällä, pikaisella katseella.

Kello oli nyt puoli yksitoista.

-- Mutta eikö se nyt jo tule! -- virkkoi hän kuullessaan sataman kellon
lyövän.

-- Ei suinkaan se enää kaukana ole, -- vastasi konsuli.

-- Kuinka kauan se viipyy Suezissa? -- kysyi Fiks.

-- Neljä tuntia, ottaakseen hiiliä. Suezista Adeniin, Punaisen meren
eteläpäähän, on 1,310 peninkulmaa, ja semmoisella matkalla kyllä hiiliä
tarvitaan.

-- Meneekö se Suezista suoraan Bombayhin?

-- Suoraan, ottamatta tahi purkamatta lastia missään.

-- No niin, -- arveli Fiks, -- jos varas on valinnut tämän tien ja
tulee laivassa, niin kaiketi hän nousee maihin Suezissa ja pujahtaa
täältä Hollannin tahi Ranskan aasialaisiin alusmaihin. Indiassa hän ei
olisi turvassa, sillä sehän on Englannin aluetta.

-- Niin, jos hän vain ei ole hyvin uskalias mies, -- vastasi konsuli.
-- Englantilainen pahantekijä on aina paremmassa piilossa Lontoossa
kuin ulkomailla.

Sanottuaan nämä sanat, jotka antoivat poliisimiehelle paljon
miettimisen aihetta, konsuli meni lähellä olevaan konttoriinsa. Fiks
jäi yksikseen. Ankara maltittomuus kiihotti hänen hermojansa, samalla
kuin omituinen aavistus hänelle sanoi varkaan olevan "Mongolia'ssa". Ja
tosiaankin, jos tuo hirtehinen oli lähtenyt Englannista päästäkseen
Uuteen Maailmaan, niin lienee hän sittenkin valinnut tien Indian
kautta, sillä tämä tie oli vähemmin vartioitu kuin Atlantin poikki
kulkeva tie.

Fiks ei saanut kauan olla mietteissänsä, sillä kovat vihellykset
ilmoittivat äkkiä höyrylaivan tulon. Kantajain ja fellahien lauma
hyökkäsi laiturille semmoisella metelillä, että oikein sääli tuli
muiden ihmisten jäseniä ja vaatteita. Kymmenkunta kanootteja läksi
rannasta "Mongolia'a" vastaan.

Pian näkyikin "Mongolia'n" suunnaton runko kanavan suulla, ja kellon
lyödessä 11 pysähtyi laiva reitille päästäen höyrynsä ulos huumaavalla
pauhinalla.

Matkustajia oli sangen paljon. Muutamat jäivät laivan kannelle
katselemaan kaunista näkyä; useimmat soudattivat itsensä kanooteissa
maihin.

Fiks silmäili tarkasti jokaista tulijaa.

Hänen tuossa toimessa ollessaan astui eräs matkustaja hänen luokseen
sysättyään ensin tukevalla kädellä syrjään fellahit, jotka meluten ja
rähisten tarjosivat hänelle palveluksiansa, ja kysyi kohteliaasti,
missä Englannin konsulivirasto täällä oli. Samassa otti matkustaja
esiin passin, jonka hän epäilemättä tahtoi saada todistetuksi
konsulivirastossa.

Vaistomaisesti otti Fiks passin käteensä, ja muutamalla silmäyksellä
oli hän lukenut passiin kirjoitetut tuntomerkit.

Hän säpsähti. Paperi vapisi hänen käsissään: passissa olevat
tuntomerkit olivat ne samat kuin mitkä hän oli saanut Lontoosta.

-- Onko tämä passi teidän? -- kysäisi hän matkustajalta.

-- Ei, se on isäntäni passi.

-- Missä isäntänne on?

-- Laivassa.

-- Mutta, -- sanoi Fiks, -- hänen täytyy itsensä mennä konsulin luo,
jos tahtoo todistusta passilleen.

-- Onko se välttämätöntä?

-- On kyllä.

-- Missä konsulivirasto on?

-- Tuolla torin kulmassa, -- vastasi Fiks viitaten parin sadan askeleen
päässä olevaan taloon.

-- Pitää sitten mennä sanomaan isännälle, kuinka asianlaita on, vaikkei
hän ollenkaan rakasta puuhia.

Matkustaja kumarsi Fiksille ja meni takaisin laivalle.



VII.

Vieläkin todistus passin tarpeettomuudesta poliisin ammatissa.


Poliisimies meni kiireesti konsulin konttoriin. Hartaasta pyynnöstänsä
hän pääsi heti konsulin luokse.

-- Herra konsuli, -- sanoi hän pitkittä puheitta, -- minä olen jotenkin
varma, että varas on "Mongolia'ssa".

Ja Fiks kertoi äskeisen kohtauksensa palvelijan kanssa.

-- Hyvä on, herra Fiks, -- sanoi konsuli, -- eipä olisi hullumpaa nähdä
tuota roistoa. Mutta ehkei hän tulekaan luokseni. Varas ei mielellään
jätä jälkiä peräänsä, ja passin todistus ei olekaan välttämätöntä.

-- Herra konsuli, -- vastasi Fiks, -- jos hän on uskalias mies,
niinkuin luultavasti onkin, niin hän tulee kyllä.

-- Todistuttamaan passiansa, niinkö?

-- Niin kyllä. Passista ei ole muuta kuin haittaa kunnialliselle
ihmiselle ja apua roistojen pakenemiselle. Olen varma siitä, että passi
on oikeassa kunnossa, mutta ettehän suinkaan todista sitä?

-- Miksen? Jos se on oikeassa kunnossa, niin ei minulla ole oikeutta
olla merkitsemättä siihen "näytetty".

-- Mutta, herra konsuli, minun täytyy pidättää mies täällä niin kauan,
kunnes saan Lontoosta vangitsemiskäskyn.

-- Se on teidän oma asianne, herra Fiks. Minä puolestani en voi...

Konsuli ei ennättänyt sanoa ajatustansa loppuun, sillä kolkutus kuului
ovelta ja vahtimestari saattoi sisään kaksi muukalaista. Toinen heistä
oli äskeinen palvelija, jota Fiks oli puhutellut.

Tulleet olivat isäntä ja palvelija. Edellinen antoi esiin passinsa ja
parilla sanalla pyysi konsulia hyväntahtoisesti todistamaan sen.

Konsuli luki passin hyvin tarkasti. Sillä välin Fiks katseli tai
oikeammin nieli katseillansa muukalaista.

Konsuli oli lukenut passin..

-- Tekö olette Phileas Fogg, esquire? -- kysyi hän.

-- Minä.

-- Ja tämä toinen on teidän palvelijanne?

-- Niin, ranskalainen, nimeltä Passepartout.

-- Lontoosta tulette?

-- Lontoosta.

-- Ja minne matka?

-- Bombayhin.

-- Hyvä. Tiedättehän, ettei passin todistuttamisesta ole teille mitään
hyötyä ja ettemme sitä vaadikaan?

-- Tiedän, -- vastasi Phileas Fogg, -- mutta minä tahtoisin
Suezissa-käyntini todistetuksi teidän kirjoituksellanne.

-- Olkoon niin.

Konsuli kirjoitti: näytetty siellä ja siellä silloin ja silloin, pani
nimensä siihen ja painoi vielä virkasinetin sen alle. Herra Fogg luki,
mitä oli kirjoitettu, kumarsi kylmästi ja meni palvelijansa kanssa
pois.

-- No? -- kysäisi poliisimies konsulilta.

-- Niin. Hän näyttää aivan kunnialliselta mieheltä.

-- Näyttäköön vaan, -- vastasi Fiks, -- siitä vähät; mutta eikö
teidänkin mielestänne, herra konsuli, tuo hidas gentlemanni ole aivan
täsmällensä sen varkaan näköinen, jonka tuntomerkit olen saadut
Lontoosta?

-- Totta kyllä, mutta tiedättehän, että kaikki tuntomerkit...

-- Kyllä minä asiasta selvän saan, -- arveli Fiks, -- palvelija näyttää
vähemmin tuppisuulta kuin isäntä, ja sitäpaitsi hän on ranskalainen
eikä siis malta olla puhumatta. Näkemiin asti, herra konsuli. Fiks meni
ulos ja rupesi haeskelemaan Passepartout'ia.

Mr. Fogg oli konsulin konttorista lähdettyään kääntynyt laiturille
päin. Siinä hän antoi muutamia käskyjä palvelijallensa, astui sitten
kanoottiin, palasi "Mongolia'lle" ja meni hyttiinsä. Hän otti esille
muistikirjansa, johon oli kirjoitettu seuraavaa:

/#
    Lähtö Lontoosta keskiviikkona lokakuun 2 p. klo 8.45 illalla.

    Tulo Pariisiin torstaina lokakuun 3 p. klo 7.20 aamulla.

    Lähtö Pariisista torstaina klo 8.40 aamulla.

    Tulo Mont-Cenis'in kautta Turiniin perjantaina lokakuun
    4 p. klo 6.35 aamulla.

    Lähtö Turinista perjantaina klo 7.20 aamulla.

    Tulo Brindisiin lauvantaina lokakuun 5 p. klo 4 iltapäivällä.

    "Mongolia'lle" lauvantaina klo 5 iltapäivällä.

    Tulo Sueziin keskiviikkona lokakuun 9 p:nä klo 11 aamupäivällä.

    Yhteensä kulunut 158 1/2 tuntia eli 6 1/2 päivää.
#/

Herra Foggin muistikirja oli jaettu eri palstoihin, jotka lokakuun 2
päivästä joulukuun 21 päivään asti osoittivat kuukauden ja päivän,
määrätyt ja todelliset tuloajat kuhunkin suurempaan paikkaan, niinkuin
Brindisiin, Sueziin, Bombayhin, Kalkuttaan, Singapuriin, Hongkongiin,
Jokohamaan, San Fransiskoon, New-Yorkiin, Liverpooliin, Lontooseen,
samoin oli eri palstoja osoittamassa, oliko aikaa voitettu vai
menetetty.

Tästä siis selvään näki matkan vaiheet, ja Mr. Fogg tiesi aina, oliko
hän päässyt aikaisemmin perille vai myöhästynytkö.

Sitten hän käski tuoda murkinan hyttiinsä. Kaupunkia hän ei viitsinyt
mennä katselemaan, sillä hän oli senlaatuisia englantilaisia, jotka
katsotuttavat palvelijoillansa maat ja maisemat, joiden kautta
matkustavat.

Hän kirjoitti senvuoksi samana päivänä, lokakuun 9:ntenä, tulonsa
Sueziin määrätyllä ajalla; hän ei ollut voittanut eikä menettänyt.



VIII.

Passepartout puhuu vähän liikoja.


Tuokion kuluttua tapasi Fiks Passepartout'in rannalla, jossa tämä
käveli, levollisena katsellen ympärilleen.

-- No, ystävä hyvä, -- sanoi Fiks, tultuaan hänen luokseen, -- onko
passi nyt todistettu?

-- Aha, tekös siinä olette, monsieur! -- huudahti ranskalainen. --
Kiitos kysymästä! Nyt on kaikki reilassa.

-- Ja nyt te katselette kaupunkia?

-- Niin, mutta me matkustamme semmoista kyytiä, että luulen näkeväni
unta. Suezissako nyt ollaan?

-- Suezissa.

-- Egyptin maassa siis?

-- Aivan niin.

-- Nimittäin Afrikassa?

-- Ihan oikein.

-- Afrikassa! -- toisti Passepartout. -- Enpä osaa tuota vielä oikein
käsittää. Ajatelkaas, herra! En ikinäni luullut meidän lähtevän
etemmäksi Pariisin kuuluisaa pääkaupunkia; minä sain katsella sitä
aamulla kello 7:stä ja 20 minuuttia kello 8:aan ja 40 minuuttia
Pohjoisen asemahuoneen ja Lyonin asemahuoneen välillä, vaunujen
akkunasta rankkasateella. Voi kuitenkin! Niin kernaasti olisin käynyt
Père-Lachaise'lla ja sirkuksessa Champs-Elysées'illä!

-- Teillä on siis kovin kiire? -- kysäisi poliisi.

-- Ei minulla, mutta isännälläni. Vaan malttakaas, minun piti ostaa
sukkia ja paitoja, sillä Lontoosta ei otettu mukaan paljon mitään; ei
meillä ole kuin pieni matkalaukku, ei yhtään muuta.

-- Minä saatan teitä kauppapuoteihin, joista saatte ostaa mitä vain
tahdotte.

-- Monsieur, -- sanoi Passepartout, -- tehän olette itse kohteliaisuus,
oikein totta.

He läksivät yhdessä. Passepartout puheli alinomaa.

-- Kunhan vain en myöhästyisi höyrylaivalta, -- arveli hän.

-- Ettehän toki, -- vastasi Fiks, -- kello on vasta 12.

Passepartout veti esiin suuren kellonsa.

-- Kaksitoista? Kyllä kai! Kello on kahdeksaa minuuttia vailla 9.

-- Kellonne jättää, -- sanoi Fiks.

-- Minunko kelloni jättää! Vanha perintökello, joka on jo vaarin-isän
ajoilta! Se ei valehtele, ei viittäkään minuuttia koko vuodessa. Se on
oikea kronometri.

-- Nyt huomaan, -- sanoi Fiks. -- Kellonne näyttää Lontoon aikaa, mutta
Lontoon kellot ovat kaksi tuntia jäljellä Suezin kelloista. Teidän
tulee asettaa aina kellonne sen maan kellojen mukaan, jossa olette.

-- Minäkö rupeaisin kelloani vääntelemään! -- huudahti Passepartout. --
En tässä maailmassa!

-- Sitten ei kellonne pidä yhtä auringon kanssa.

-- Olkoon pitämättä sitten; se merkitsee, että aurinko ei itsekään käy
täällä oikein!

Ja ylpeällä kädenkeikauksella Passepartout pisti kellonsa jälleen
taskuun.

Kotvasen kuluttua sanoi hänelle Fiks:

-- Teillä oli siis kova kiire päästä Lontoosta?

-- Olipa niinkin. Viime keskiviikko-iltana tuli herra Fogg kotiin
klubista kello 8, ihan vastoin tavallisuutta, ja kolme neljännestä sen
jälkeen olimme jo matkalla.

-- Mutta minne teidän isäntänne matkustaa?

-- Yhä eteenpäin. Maan ympäri!

-- Maanko ympäri! -- huudahti Fiks.

-- Jaa-a, 80 päivässä! Hän sanoi lyöneensä semmoisen vedon, mutta näin
meidän kesken sanoen, minä en sitä usko. Eihän siinä olisi järkeä eikä
mitään. Ei maar, kyllä siinä toinen kala merrassa on.

-- Onko hän hyvin omituinen, tuo herra Fogg?

-- Siltä näyttää.

-- Onko hän rikas?

-- Ihan varmaan; kaunis summa hänellä on mukanaankin, ihan uuden
uutukaisia seteleitä tuommoinen kasa. Eikä hän rahojaan surkeile.
Katsokaas, hän lupasi "Mongolia'n" koneenkäyttäjällekin runsaan
palkinnon, jos tulemme Bombayhin ennen määrättyä aikaa.

-- Olette kai tuntenut isäntänne jo kauan aikaa?

-- Minäkö? Vastahan minä tulin hänen palvelukseensa samana päivänä kuin
läksimme Lontoosta!

Helppo on ymmärtää, millaisen vaikutuksen nämä vastaukset tekivät
poliisimiehen kiihottuneeseen mieleen.

Kiireinen lähtö Lontoosta vähän aikaa sen jälkeen kuin varkaus oli
tapahtunut, iso rahasumma mukana, kiire päästä merentakaisiin maihin,
kummallisen vedon veruke y.m. -- kaikki tuo oli omiansa vahvistamaan
Fiksin epäluuloja. Hän haastatteli vieläkin ranskalaista ja sai tietää,
ettei tämä ollenkaan tuntenut isäntäänsä, että isäntä asui Lontoossa
yksinään, että häntä sanottiin rikkaaksi, vaikkei tietty, mistä hän oli
rikkautensa saanut, että hän oli semmoinen mies, josta ei saanut
selkoa, j.n.e. Samalla päätti myös Fiks, ettei Phileas Fogg suinkaan
jää Sueziin, vaan tosiaankin menee Bombayhin.

-- Onkos Bombayhin pitkäkin matka? -- kysäisi Passepartout.

-- Hyvin pitkä, -- vastasi Fiks. -- Te saatte olla merellä kymmenen
päivää yhtämittaa.

-- Missä se Bombay teidän mielestänne on?

-- Indiassa.

-- Aasiassa siis?

-- Se on tietty.

-- No pentele! Kuulkaapas ... minua huolettaa suuresti eräs seikka ...
se on tuo kovan onnen liekki.

-- Mikä liekki?

-- Se kaasuliekki, näettekös. Minä unohdin sen palamaan, ja siellä se
palaa tänäkin päivänä minun kustannuksellani. Minä olen laskenut, että
tuo kaasu maksaa minulle kaksi shillingiä vuorokaudessa, justiin kuusi
penceä enemmän kuin saan palkkaa, ja mitä kauemmin matkaamme kestää,
niin ymmärrättehän...

Ymmärsikö Fiks tätä kaasujuttua? Tuskin. Hän ei sen enempää sitä
kuunnellutkaan, vaan teki päätöksensä. Hän oli nyt tullut ranskalaisen
kanssa basaariin ja jätti toverinsa sinne ostoksia tekemään,
kehotettuaan häntä joutumaan hyvissä ajoin "Mongolia'lle". Itse hän
meni nopein askelin konsulin konttoriin.

Fiks oli mielestänsä saanut asian selville ja oli jälleen tyyni ja
kylmä.

-- Herra konsuli, -- sanoi hän, -- ei epäilemistä enää; hän se on. Hän
on olevinaan omituinen henkilö, joka muka aikoo matkustaa maan ympäri
80 päivässä.

-- Siis hirtehinen, joka toivoo pääsevänsä Lontooseen jälleen
näytettyään pitkää nenää kaiken maailman poliiseille.

-- Saa nähdä, saa nähdä.

-- Mutta kenties olette sittenkin erehtynyt? kysyi konsuli vielä
kerran.

-- En ole.

-- Mutta miksikä varas olisi niin itsepintaisesti tahtonut passiansa
todistettavaksi Suezissa?

-- Miksikä? Mistä minä sen tiedän, herra konsuli? Mutta olkaa hyvä ja
kuulkaa minua.

Hän kertoi kaikki pääseikat, mitkä oli kuullut Foggin palvelijalta.

-- Niin, -- sanoi konsuli, -- kaikki asianhaarat ovat häntä vastaan.
Mutta mitäs aiotte tehdä nyt?

-- Minä lähetän sähkösanoman Lontooseen, ja pyydän sieltä
vangitsemiskäskyä Bombayhin, astun "Mongolia'lle", seuraan varasta
hamaan Indiaan ja siellä, Englannin alueella, otan hänet koreasti
kiinni, toinen käsi hänen olallaan ja toisessa vangitsemiskäsky.

Nämä sanat Fiks lausui mitä suurimmalla kylmäkiskoisuudella. Hän sanoi
sitten jäähyväiset ja meni sähkösanomakonttoriin. Sieltä hän lähetti
Lontoon poliisipäällikölle sähkösanoman, josta jo on ollut puhe.

Neljännestunnin kuluttua Fiks, mukanaan pieni laukku ja runsaasti
rahoilla varustettuna astui "Mongolia'lle", ja pian kynti tuo suuri
höyrylaiva täysissä höyryin Punaisen meren pintaa.



IX.

Sekä Punainen meri että Indian valtameri näkyvät auttavan Phileas
Foggia.


Suezin ja Adenin väliä on ummelleen 1,310 peninkulmaa, ja
höyrylaivayhtiön sääntöjen mukaan saa höyrylaiva viipyä tällä matkalla
138 tuntia. "Mongolia" lämmitti kovasti uunejansa päästäkseen perille
ennen määrättyä aikaa.

Useimmat Brindisistä laivaan tulleet matkustajat olivat menossa Indiaan:
muutamat Bombeyhin, toiset Kalkuttaan, mutta Bombayn kautta hekin,
sillä kun rautatie nykyjään kulkee Itä-Indian niemen poikki, niin ei
enää huolita kiertää Ceylonin kautta.

Matkustajina "Mongolia'ssa" oli koko joukko siviiliherroja sekä
kaikenarvoisia upseereita. Muutamat näistä kuuluivat varsinaiseen
brittiläiseen armeijaan, muutamat olivat maanasukkaista muodostettujen
Sepoys-joukkojen päälliköitä. Kaikilla heillä oli isot palkat, nytkin,
jolloin hallitus on ottanut omikseen entisen Itä-Indian Komppanian
oikeudet ja velvollisuudet: niinpä on aliluutnanteilla 7,000 markkaa,
brigadin päälliköillä 60,000 markkaa, kenraaleilla 100,000 markkaa.[5]

Elämä on hauskaa laivalla. Virkamiesten seuraan liittyi vielä muutamia
nuoria englantilaisia, jotka, miljoonia taskuissaan, olivat matkalla
Indiaan, siellä kauppatoimiin ryhtyäksensä. Ruokamestari, yhtiön
uskottu mies, kapteenin arvoinen, hoiti tointansa varsin hyvin.
Murkinalla aamuisin, aamiaispäivällisellä (lunch) kello kaksi,
päivällisellä kello puoli kuusi, illallisella kello kahdeksan -- joka
kerta notkuivat pöydät tuoreen lihan ja väliruokain painosta, joita
postilaivan teurastushuoneet ja aitat kyllä osasivat hankkia. Naiset --
niitäkin oli joitakuita -- muuttivat pukua kahdesti päivässä.
Soitettiin, jopa tanssittiinkin, kun vain meri myöten antoi.

Mutta Punaisella merellä on oikkunsa ja kiukkunsa, niinkuin usein on
pitkäin ja kapeiden vesien laita. Tuulen puhaltaessa joko Aasian tai
Afrikan puolelta löivät aallot sivulta päin, ja silloin "Mongolia"
keikkui pahasti. Silloin naisväki katosi kannelta, piano vaikeni,
laulut ja tanssit lakkasivat kerrassaan. Mutta tuulesta ja aalloista
huolimatta kulki mahtava laiva voimakkaan höyrykoneen kiidättämänä yhä
vain Bab-el-Mandebin salmea kohti.

Mitä teki Phileas Fogg sillä välin? Luulisi hänen rauhattomana ja
hädissään yhä vain ajatelleen vaihtuvia tuulia, joista saattaisi olla
viivytystä laivan kululle, hurjaa aallokkoa, jossa kone voisi mennä
rikki, taikka kaikkia mahdollisia merivahingoita, jotka saattaisivat
pakottaa "Mongolia'n" poikkeamaan johonkin satamaan ja siten tehdä
tyhjäksi hänen aikeensa.

Ei ollenkaan. Ja jospa hän ajattelikin sellaista, niin ei sitä kukaan
olisi voinut arvata päältä nähden. Hän oli tuo perin tyyni mies,
jääkylmä Reform-Clubin jäsen, jota ei minkäänlainen tapaus olisi
voinut hämmästyttää. Yhä hän oli samanlainen, aivan kuin laivan
kronometritkin. Harvoin hän kannella kävi. Vähät hän Punaisesta merestä
huoli, tuosta muistorikkaasta merestä, ihmiskunnan historian
ensimmäisten näytösten tanteresta. Ei hän noussut kannelle katselemaan
noita kummallisia kaupunkeja, joita näkyy siellä täällä meren rannalla
ja joiden sievät piirteet tuon tuostakin kuvastuvat taivaan rantaa
vasten. Ei hän uneksinutkaan vaaroista tässä Arabian lahdessa, josta
muinaisajan historioitsijat Straboni, Arriano, Artemidor, Edrisi
kertoivat niin suurella kauhistuksella ja jonne ei merimies konsanaan
purttaan laskenut uhraamatta ensin jumalille. Mutta mitäs hän sitten
teki, tuo omituinen, "Mongolia'lle" kytkeytynyt herra? Ensiksikin hän
söi neljä ateriaa päivässä; laivan pahimmatkaan keikkumiset eivät
aikaansaaneet vähintäkään häiriötä hänen lujasti rakennetussa
ruumiissansa. Toiseksi hän pelasi vistiä.

Niin. Hän oli saanut pelikumppaneita yhtä innokkaita kuin itsekin oli.
Nämä olivat eräs ruununvouti, matkalla virkapaikkaansa Goaan, eräs
pappi, korkea-arvoinen Decimus Smith, paluumatkalla Bombayhin, muuan
Englannin armeijan brigadikenraali, menossa rykmenttiinsä Benares'in
kaupunkiin. Nämä kolme matkustajaa olivat yhtä innokkaita vistin
pelaajia kuin Mr. Foggkin ja pelasivat tuntikausia yhtä mykkinä kuin
hänkin.

Passepartout'iin eivät meren ailahat pystyneet. Hänellä oli kajuutta
kokassa, ja hän söi neljä ateriaa päivässä hyvin tunnollisesti hänkin.
Nähtävästi ei hänellä ollut mitään tällaista matkaa vastaan. Hän oli
tyytyväinen, söi herkullisesti, asui mukavasti, sai nähdä monta maata
ja oli muuten vakuutettu, että koko matkahomma loppuu Bombayssa.

Seuraavana päivänä Suezista-lähdön jälkeen, lokakuun 29 p:nä, oli hän
varsin mielissään kohdattuaan laivan kannella sen kohteliaan herran,
jonka hän ensimmäiseksi oli tavannut astuessaan jalkansa Afrikan
manterelle.

-- Enhän erehdy, -- sanoi hän mitä armaimmin hymyillen astuen hänen
luokseen, -- tehän olitte minulle niin kohtelias Suezissa.

-- Niin niin, -- vastasi poliisimies, -- tunnenpa kuin tunnenkin
teidät. Te olette tuon omituisen englantilaisen herran palvelija...?

-- Aivan niin, monsieur...?

-- Fiks.

-- Monsieur Fiks, -- jatkoi Passepartout. -- Olenpa oikein mielissäni
kohdattuani teidät. Minne matka?

-- Bombayhin, niinkuin teidänkin.

-- Oivallista! Oletteko ennen käynyt siellä?

-- Monta kertaa, -- vastasi Fiks. -- Minä olen asiamiehenä yhtiössä
"Peninsular Company".

-- Sittenhän mahdatte tuntea Indian?

-- Niin ... tuota ... kyllä ... -- sanoi Fiks, joka ei tahtonut puuttua
kovin pitkiin selityksiin.

-- Ihmeellinen maa se lienee, tuo India?

-- Erittäin ihmeellinen! Moskeat, minareetit, temppelit, fakiirit,
pagodit, tiikerit, käärmeet, bajadeerit! Mutta kyllä saatte vielä
tilaisuuden nähdä kaikki nuo ihmeet omin silmin.

-- Toivonpa minäkin sitä, herra Fiks. Ymmärrättehän, ettei järkevä
ihminen saata koko aikaansa viettää hyppimällä höyrylaivasta
rautateille ja rautateiltä jälleen höyrylaivoille, vetäen syyksi muka
matkaa maan ympäri. Ei maar. Kyllä noista hypyistä loppu tulee
Bonbayssa. Tulee niinkin.

-- Kuinka herra Fogg jaksaa? -- kysyi Fiks mitä luonnollisimmalla
äänellä.

-- Vallan hyvin, kiitos kysymästä, monsieur Fiks; ja hyvin voi tämäkin
poika. Minä syön kuin nälkäinen susi, sillä meri-ilma, nähkääs, se
hiukaisee.

-- Mutta eihän teidän isäntäänne näe milloinkaan laivan kannella.

-- Ei näekään. Hän ei ole utelias, hän.

-- Mutta kuulkaas, monsieur Passepartout, eiköhän koko tuo juttu
matkasta maan ympäri 80 päivässä ole vain pelkkää veruketta, jonka alla
piilee jonkinlainen salainen toimi, esimerkiksi joku valtiollinen
lähetys?

-- Totta puhuen, herra Fiks, minulla ei ole siitä yhtään tolkkua, ja
viis minä koko jutusta.

Passepartout ja Fiks puhelivat sen jälkeen usein keskenänsä.
Poliisimies hieroutui yhä lähemmäksi tuttavaksi palvelijan kanssa.
Siitähän hänelle kerran saattaa olla hyötyä. Hän kutsui senvuoksi
Passepartout'in "Mongolia'n" bar-room'iin (ravintolakajuuttaan) ja
tarjosi siellä wiskyä tai olutta. Kunnon ranskalainen otti tarjoukset
kernaasti vastaan ja tarjosi vuorostaan myöskin, jottei olisi Mattia
huonompi hänkään. Hänen mielestään oli Fiks oikein kelpo mies.

Höyrylaiva kulki joutuisasti. Lokakuun 13 p:nä näkyi idässä Mokka,
rapistuneiden muurien keskeltä, joista kohoili muutamia viheriöitseviä
palmupuita. Kauempana vuorten rinteillä oli laveita aloja, joissa
kahvipensaita kasvoi. Passepartout ihastui katsellessaan tuota
kuuluisaa kaupunkia ja arveli, että se muureineen ja hajoitettuine
linnoineen oli kuin suunnaton kahvikuppi, josta korva on mennyt rikki.

Seuraavana yönä höyrylaiva kulki Bab-el-Mandebin salmen kautta --
Bab-el-Mandeb arabian kielellä on niin paljon kuin "Kyynelten portti"
-- ja huomenna, lokakuun 14 p., se tuli "Steamer Point'iin", joka on
Adenin reitin luoteisosassa. Siellä oli jälleen hiiliä otettava
laivaan.

Tämä hiilien kulutus höyrylaivoilla niin kaukana hiilensaantipaikoista
käy hyvin kalliiksi. "Peninsular Company" yhtiöltä yksistään menee
siihen vuosittain 20 miljoonaa markkaa. On näet täytynyt laittaa
hiilivarastoja useampiin eri kohtiin, ja täällä näin kaukaisilla
vesillä nousee hiilitonnin hinta 80 markkaan.

Bombayhin tullakseen oli "Mongolia'n" vielä kuljettava 1,650
peninkulmaa. Steamer Point'issa sen piti viipymän neljä tuntia,
täyttääkseen hiilitarpeensa.

Mutta tästä viivytyksestä ei saattanut olla vähintäkään haittaa Phileas
Foggin matkalle. Sehän oli jo ennalta tietty. Mutta sitäpaitsi: sen
sijaan, että "Mongolia'n" olisi pitänyt tulla Adeniin lokakuun 15 p:nä
aamulla, oli se saapunut sinne jo lokakuun 14 p:nä illalla. Ja tämä oli
15 tunnin ennätys.

Herra Fogg astui palvelijansa kanssa maihin. Hän tahtoi jälleen
todistusta passilleen. Fiks seurasi heitä salaa. Saatuaan passilleen
tarpeenmukaisen "näytetyn" palasi herra Fogg laivalle jatkamaan
keskeynyttä vistiänsä.

Passepartout kuljeskeli tapansa mukaan tuossa kirjavassa somanlien,
banianien, parsilaisten, juutalaisten, arabialaisten ja eurooppalaisten
joukossa. Adenin väkiluku nousee yhteensä 25,000 henkeen. Hän ihaili
linnoituksia, jotka tekevät tästä kaupungista Indian valtameren
Gibraltarin; hän ihaili komeita vesisäiliöitä, joissa vielä työskenteli
englantilaisia insinöörejä -- kaksituhatta vuotta Salomonin insinöörien
jälkeen.

-- Ihmeellistä, sangen ihmeellistä! -- arveli Passepartout
höyrylaivalle palatessaan. -- Matkustaminen on, huomaan ma, hyvin
hyödyllistä, jos tahtoo nähdä yhtä ja toista uutta.

Kello 6 illalla kiiti "Mongolia" Adenin reitiltä ja keijui pian Indian
valtamerellä. Sen tuli 168 tunnissa kulkea matka Adenista Bombayhin.
Indian valtameri näytti puolestaan sekin olevan suosiollinen
matkustajille. Luoteistuuli paisutti purjeet auttaen siten höyryn
työtä.

Laivan kulku oli nyt vakavampaa; se ei keikkunut enää niin pahasti.
Naisväki tuli sievästi puettuna kannelle; laulut ja tanssit alkoivat
uudelleen. Matka edistyi siis joutuisaan. Passepartout oli suuresti
ihastunut ystävälliseen matkatoveriinsa Fiksiin.

Sunnuntaina lokakuun 20 p:nä puolenpäivän aikana alkoi kaukaa häämöttää
Indian manner. Kaksi tuntia sen jälkeen tuli luotsi laivaan.
Taivaanrannassa sulivat vuoret sointuisasti taivaan siniseen kupuun.
Pian näkyi kaupungista päin palmujen latvoja, ja höyrylaiva laski
reitille, jonka muodostavat Salcetten, Colaban, Elefantan ja Butcherin
saaret. Kello puoli viisi laski "Mongolia" laiturin viereen Bombayssa.

Phileas Fogg oli silloin juuri lopettanut 33:nnen robberinsa. Hän oli
vastatoverinsa kanssa tehnyt kolmetoista kaatoa, ja tämä kaunis matka
päätettiin loistavalla slammilla.

"Mongolia'n" oli määrä tulla Bombayhin vasta lokakuun 22 p:nä, mutta
tuli sinne jo 20:ntenä. Täten oli siis Phileas Fogg Lontoosta saakka
voittanut kokonaista kaksi päivää, jotka hän tarkasti merkitsi
muistikirjaansa ennätysten palstaan.



X.

Passepartout on mielissään, ettei asia muuta maksanut kuin kengät.


Tunnettua on, että India, tuo ylösalaisin käännetty kolmio, jonka asema
on pohjoista ja kärki etelää kohti, on alaltaan 1 milj. 400 tuhatta
maantieteellistä neliöpeninkulmaa[6] ja että siinä eri suurissa
ryhmissä asuu 180 miljoonaa ihmistä. Yksi osa tätä suunnatonta maata on
täydellisesti Englannin vallan alaisena. Englannin hallituksella on
kenraalikuvernööri Kalkuttassa, kuvernöörit Madrasissa, Bombayssa,
Bengalissa ja alakuvernööri Agrassa.

Mutta varsinaista englantilaista Indiaa ei ole kuin 700,000
neliöpeninkulmaa, jolla alalla asuu noin 100 miljoonaa henkeä.
Melkoinen osa maata ei siis vieläkään ole saarivaltakunnan hallussa, ja
siellä on tänäkin päivänä joitakuita raakoja ja julmia rajah'eja
(ruhtinaita), jotka yhä edelleen ovat täysin itsenäisiä herroja
aloillaan.

Vuodesta 1756 alkaen -- jolloin ensimmäinen englantilainen asutus
perustettiin siihen paikkaan, missä nyt Madrasin kaupunki sijaitsee --
hamaan siihen vuoteen asti, jolloin suuri Sepoys-kapina alkoi, oli
Itä-Indian Komppania itsevaltiaana. Se otti valtaansa maakuntia
maakuntain jälkeen, ostaen niitä rajaheilta vuotuisia veroja vastaan,
joita sittemmin maksettiin sangen vähän tai ei ensinkään; itse se
nimitti kenraalikuvernöörin sekä kaikki sota- ja siviilivirkamiehet.
Mutta nyt ei tätä yhtiötä enää ole olemassa; Englannin siirtomaat
Indiassa ovat välittömästi Englannin kruunun alaisina.

Indian niemimaan ulkonäkö, tavat ja kansain asema muuttuvatkin päivä
päivältä. Ennen muinoin kuljettiin vielä vanhanaikuisilla
kulkuneuvoilla, jalkaisin, hevosella, käsirattailla, palankiinissa
(kantotuolissa) tahi korissa, jota mies kantoi selässään, j.n.e. Mutta
nykyjään vilisee nopeita höyryveneitä Indus- ja Ganges-virroilla, ja
rautatie, kulkien halki Indian ja haarautuen eri suunnille, yhdistää
Bombayn ja Kalkuttan ainoastaan kolmen päivän matkalla. Tämä rautatie
ei kulje suoraan Indian halki. Linnun tietä olisi tätä väliä
ainoastaan 1,000 tai 1,100 peninkulmaa, ja siihen matkaan ei
tavalliseltakaan junalta menisi kolmea päivää; mutta väli pitenee
ainakin kolmanneksellansa polven takia, Allahabadin niemimaan
pohjoisosassa.

Mainittu rautatie, jonka nimi on "Great Indian Peninsular Railway",
kulkee seuraavain tärkeämpäin paikkain kautta. Lähdettyään
Bombay-saarelta käy se Salcette-saaren poikki, nousee manterelle
Tannahin kohdalla, kulkee koilliseen aina Burhampuriin saakka,
halkaisee melkein itsenäisen Bundelkund nimisen maakunnan, nousee
pohjoiseen aina Allahabadiin, kääntyy sieltä itään päin, tulee
Ganges-virralle Benaresin kaupungin kohdalla, sujahtaa sievästi sen
sivuitse ja, kääntyen kaakkoista kohti Burdiwanin ja Ranskan kaupungin
Chandernagorin kautta, kohtaa Kalkuttan haaran.

Kello oli puoli viisi, kun "Mongolia'n" matkustajat nousivat maihin
Bombayssa, ja juna Kalkuttaan oli lähtevä ummelleen kello 8.

Herra Fogg otti jäähyväiset vistikumppaneiltaan, käski palvelijansa
ostaa yhtä ja toista sekä olla ennen kello kahdeksaa rautatiellä, ja
läksi itse kulkemaan passivirastoon, määränperäisin askelin, sekunti
joka liikauksella, kuni pendeli tähtitornin kellossa.

Ei hänen mieleensä nytkään johtunut ruveta katselemaan Bombayn
merkillisyyksiä, ei raatihuonetta tai komeaa kirjastoa, linnoja,
laivaveistämöjä, pumpulitoria, basaareja, moskeoita, synagogia,
armeenialaisia kirkkoja, ei edes kaksitornista komeata pagodia
(hindujen kirkkoa) Malebarin mäellä. Ei hän käynyt katsomassa
mestariteoksia Elefantan saarella, ei sen salaperäisiä, maanalaisia
hautauspaikkoja reitin kaakkoispuolella, ei Kanherie-rotkoja Salcetten
saarella, noita ihmeteltäviä buddhalaisen rakennustaiteen jäännöksiä.

Ei! Ei yhtään mitään. Passivirastosta hän astui hiljalleen
asemahuoneelle ja tilasi siellä itselleen päivällisen. Muiden
ruokalajien muassa katsoi ravintolan hovimestari velvollisuudekseen
esittää hänelle erästä gibelottea (leikkeleitä) "kotimaisesta
jäniksestä", josta hän tiesi kertoa ihmeellisiä asioita.

Phileas Fogg käski tuoda tuota gibelottea ja tunnollisesti sitä
maistoikin, mutta, vaikka kastike olikin kovin höystettyä, huomasi sen
maun kovin inhottavaksi.

Hän soitti hovimestarin luokseen.

-- Kuulkaa, herra, -- kysyi hän luoden häneen tarkan silmäyksen, --
onkos tämä jänistä, tämä?

-- On, mylord, -- vastasi häpeämätön hovimestari, -- dshungli-jänistä
se on.

-- Naukuiko se tapettaessa?

-- Ettäkö naukui? Mitä joutavia, mylord! Jänis se on, minä vannon...

-- Herra hovimestari, - keskeytti Fogg tyynesti, -- älkää vannoko;
muistakaa toki, että ennen muinoin pidettiin Indiassa kissaa pyhänä
elukkana. Ne olivat hyviä aikoja, ne.

-- Kissoilleko, mylord?

-- Ja kenties matkustajille myös.

Tämän muistutuksen jälkeen herra Fogg jatkoi levollisesti syöntiänsä.

Muutamia silmänräpäyksiä Mr. Foggin jälkeen oli Fiks myöskin astunut
laivasta ja mennyt suoraa tietä Bombayn poliisipäällikön luo. Hän
näytti kirjansa ja ilmoitti, mikä toimi hänellä oli täytettävänä
luulotellun varkaan suhteen. Oliko Lontoosta tullut vangitsemiskäskyä?
Ei, ei niin mitään. Vangitsemiskäsky, joka oli lähetetty Foggin lähdön
jälkeen, ei ollut vielä saapunut, sehän on luonnollista.

Fiks tuosta pahoille mielin. Hän pyysi poliisipäälliköltä
vangitsemiskäskyä herra Foggia vastaan. Päällikkö ei suostunut.
Semmoisia käskyjä eivät saa lain mukaan antaa muut kuin pääkaupungin
päällikkö. Tämä luja pysyminen perusteissa, tämä lain määräysten tarkka
noudattaminen on aivan englantilaisen katsantotavan mukaista, ja
persoonallisen vapauden suhteen laki ei salli mitään omavaltaista
selitystä.

Fiks huomasi pian, ettei tässä muuta neuvoksi kuin odottaa käskyn
tuloa. Samalla hän päätti seurata luulemansa varkaan jok'ainoata
askelta Bombayssa. Hän oli varma (ja niinhän oli Passepartout'kin),
että Phileas Fogg jää Bombayhin, joten vangitsemiskäsky ennättäisi
vielä tulla hänen käsiinsä.

Mutta Passepartout oli viimeksi saamainsa käskyjen johdosta tullut
siihen päätökseen, että Bombayssa käy samalla tapaa kuin Suezissa ja
Pariisissakin, että nimittäin matkaa vain jatketaan ainakin Kalkuttaan
asti, kukaties kauemmaksikin. Hän rupesi arvelemaan: "Eiköhän Mr.
Foggin veto ole sittenkin täyttä totta, ja eiköhän kohtalo ole kuin
olekin pannut minua matkustamaan koko maan ympäri 80 päivässä, minua,
jonka hartain halu oli pysyä paikallani!"

Ostettuaan muutamia paitoja ja sukkia hän käveli nyt Bombayn katuja
pitkin. Ihmisiä oli liikkeellä äärettömän paljon; siinä eurooppalaisia
jos jostakin maasta, suippolakkisia persialaisia, bunhyalaisia
turbaanit päässä, sindejä nelikolkkaisine päähineineen, armeenialaisia
pitkissä kauhtanoissa, parsilaisia mustat mitrat päässä. Parsilaiset --
Zoroasterin uskolaiset, ahkerimmat, sivistyneimmät, älykkäimmät
hinduista, kansakunta, johon kuuluvat nykyjään etevimmät kotimaiset
kauppiaat Bombayssa -- olivat paraillaan juhlaa viettämässä. He pitivät
jonkinlaista uskonnollista karnevaalia juhlakulkueineen ja tansseineen,
joissa esiintyi bajadeereja ruusunkarvaisissa, kullalla ja hopealla
kirjailluissa gaaseissa. Viulujen ja tamtam-rumpujen soidessa tanssivat
nämä erinomaisen viehättävästi.

Tuskin tarvitsee sanoakaan, että Passepartout jäi katsomaan näitä
lystillisiä juhlamenoja, että hän katseli silmät levällään ja kasvot
sojossa, niinkuin "härkämies" konsanaankin.

Pahaksi onneksi sekä hänelle että isännälle, jonka matkan hän vähällä
oli tehdä tyhjäksi, meni hän uteliaisuudessaan kauemmaksi kuin olisi
pitänyt. Katseltuaan kyllikseen juhlamenoja hän käänsi askeleensa
rautatielle päin. Tällä matkalla hän sattui kulkemaan Malebarin mäellä
olevan ihmeteltävän pagodin ohitse, ja nyt pälähti hänelle päähän --
hullusti kyllä -- mennä temppelin sisään.

Kaksi seikkaa oli, joita hän ei tiennyt: ensinnäkin, että muutamiin
pagodeihin on pääsy kristityiltä kerrassaan kielletty, ja toiseksi,
etteivät oikeauskoiset hindut itsekään astu temppeleihinsä muuten kuin
paljain jaloin. Olkoon selitykseksi sanottu, että Englannin hallitus,
viisaasti kyllä, itse pitäen kunniassa ja vaatien, että muutkin
kunniassa pitävät maanasukasten uskontoa, kovasti rankaisee kaikki
rikokset tässä suhteessa.

Passepartout meni sisään, mitään pahaa aavistamatta, ja katseli kuin
turisti konsanaankin bramiinilaisten koristusten huikaisevaa loistoa.
Mutta ei aikaakaan, niin paiskattiin hänet alas temppelin pyhälle
kivilattialle. Kolme pappia oli hyökännyt raivoissaan hänen kimppuunsa;
he raastivat nyt kengät ja sukat ranskalaisen jaloista ja rupesivat
ankarasti löylyttämään häntä, huutaen ja kiljuen ihan hirveästi.

Ranskalainen, väkevä ja notkea kun oli, nousi pian pystyyn.
Nyrkin-iskulla ja potkulla hän paiskasi maahan kaksi pyhää pappia,
jotka takertuivat pitkien hameittensa liepeisiin, ja sitten
käpälämäkeen, minkä suinkin ennätti. Pian hän pääsikin hyvin kauas
kolmannesta papista, joka kansaa yllyttäen oli juossut hänen perässään.

Kello oli jo viittä minuuttia vailla kahdeksan, kun hän paljain päin ja
paljain jaloin, kadotettuaan mylläkässä vielä ostoksensakin, saapui
rautatien asemahuoneelle.

Fiks seisoi asemasillalla. Hän oli seurannut Foggia rautatielle saakka.
Hän oli saanut tietää tuon takaa-ajamansa saaliin aikovan lähteä
Bombaysta. Hän päätti senvuoksi seurata häntä Kalkuttaan ja
kauemmaksikin, jos tarvis vaatisi. Fiks seisoi syrjässä, niin ettei
Passepartout häntä nähnyt; mutta Fiks kuuli kumminkin kuinka tämä
lyhykäisesti kertoi isännälleen seikkailustansa temppelissä.

-- Toivoakseni ei teille tällaista enää toista kertaa tapahdu, --
virkkoi Phileas Fogg kylmäkiskoisesti, astuen rautatievaunuun.

Passepartout, paljain jaloin ja huonossa asussa, seurasi isäntäänsä
sanaakaan sanomatta.

Fiks yritti menemään vaunuun hänkin, mutta äkkiä hänen mieleensä iski
uusi ajatus, ja hän päätti jäädä Bombayhin.

-- Minä jään tänne, -- arveli hän. -- Rikos on tehty englantilaisella
alueella... Hän ei pääse kynsistäni.

Samassa kuului kimeä vihellys, ja juna katosi yön pimeyteen.



XI.

Phileas Fogg ostaa itselleen kuljetusneuvon suunnattoman korkealla
hinnalla.


Juna oli lähtenyt määrättynä aikana. Siinä oli melkoinen joukko
matkustajia, muutamia upseereja, siviilivirkamiehiä sekä oopiumin ja
indigon kauppiaita, jotka kauppa-asioissa matkustivat Indian niemimaan
itäiseen osaan.

Passepartout istui samassa vaunussa isäntänsä kanssa. Kolmas matkustaja
istui heitä vastapäätä.

Se oli kenraali sir Francis Cromarty, Mr. Foggin matkatovereita
Suezista Bombayhin. Hän oli matkalla lähellä Benaresin kaupunkia olevan
sotajoukkonsa luo.

Sir Francis Cromarty oli isokasvuinen, valkoverinen mies, noin
50 vuotta vanha, ja oli urhoollisesti taistellut viimeisessä
Sepoys-kapinassa. Häntä sopi täydellä syyllä sanoa maanasukkaaksi. Jo
nuoresta pitäen oli hän asunut Indiassa, jonkun kerran vain käyden
kotimaassaan Englannissa. Hän oli asiantunteva mies ja olisi saattanut
antaa mitä selityksiä hyvänsä Indian maasta, sen tavoista, historiasta,
järjestyksestä, jos vain Phileas Fogg olisi sellaisia seikkoja
tiedustellut. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän ei matkustanut. Hän teki
kiertokulkua. Hän oli kiinteä kappale, joka käyrässä viivassa kulki
maapallon ympäri mekaniikan lakien mukaan. Hän mietiskeli paraillaan,
kuinka monta hetkeä oli kulunut siitä kuin hän oli lähtenyt Lontoosta,
ja olisipa hän tyytyväisenä hieronut käsiään, jos tarpeeton liike olisi
ollut hänen luonteensa mukaista.

Sir Francis Cromarty huomasi kohta matkakumppanissaan omituisen miehen,
saamatta tilaisuutta tarkastamaan häntä muulloin kuin silloin, kun
hänellä oli kortit kädessä, tai kahden robberin välillä.

Hän kyseli itseltään, sykkiiköhän ihmissydän tuon kylmän verhon alla,
onko Phileas Foggilla sielua, joka tajuaa luonnon kauneuksia,
siveellisiä vaatimuksia? Noihin kysymyksiin hän tahtoi saada
vastauksen. Paljon oli kenraali aikoinaan tavannut omituisia ihmisiä,
mutta tällaista ihmishahmoon pukeunutta puhdasta matematiikkaa hän ei
ollut vielä missään nähnyt.

Phileas Fogg ei ollut salannut sir Francisilta matkansa tarkoitusta ja
välipuhetta. Kenraalin mielestä tuo veto oli pelkkä omituinen oikku
ilman mitään hyödyllistä tarkoitusta, jonka pitäisi oleman jokaisen
järkevän ihmisen ojennusnuorana. Junassa tätä kummallista gentlemannia
pidettiin tyhjäntoimittajana, josta ei ollut hyötyä itselleen eikä
muillekaan.

Tunti Bombaysta-lähdön jälkeen oli juna, kuljettuaan viadukteja
(kuilusiltoja) myöten, pyyhältänyt Salcetten saaren ylitse ja kiiti nyt
mannermaalla. Callyanin asemalla se erosi haararadasta, joka
Kandallahin ja Pounahin kautta menee kaakkoiseen, ja saapui Pauwellin
asemalle. Tästä se läksi monihaaraiseen Ghates vuoristoon, jonka
selänteet ovat trappi- ja basalttikiveä ja kasvavat tiheätä metsää.

Silloin tällöin vaihtoivat sir Francis Cromarty ja Phileas Fogg
joitakuita sanoja, ja kenraali, turhaan yriteltyään ylläpitää
keskustelua, virkkoi jälleen:

-- Moniahta vuosi sitten, Mr. Fogg, olisi teitä täällä kohdannut
viivytys, josta varmaankin olisi ollut haittaa matkallenne.

-- Kuinka niin, sir Francis?

-- Rautatie, näette, ei kulkenut silloin vielä kuin vuoriselänteen
juurelle. Vuorten yli oli kuljettava joko kantotuolissa tahi
pony-hevosen selässä Kandallahin pysäyspaikalle vuorten toiselle
puolen.

-- Semmoinen viivytys ei olisi ollenkaan tehnyt häiriöitä
matkasuunnitelmalleni, -- vastasi herra Fogg. -- Luonnollisestihan olen
jo ennakolta otaksunut mahdollisiksi muutamat esteet.

-- Ainakin, -- jatkoi kenraali, -- te voitte joutua ikävään juttuun
palvelijanne varomattomuuden tähden.

Passepartout, jalat villapeitteeseen kiedottuina, makasi raskaasti,
uneksien vain, että muut ihmiset puhelevat hänestä.

-- Englannin hallitus on tavattoman kova senlaatuisiin rikoksiin
nähden, niinkuin oikein onkin, -- lausui jälleen sir Francis Cromarty;
-- se vaatii hindulaisten uskonnollisia tapoja kunniassa pidettäväksi,
ja jos teidän palvelijanne olisi pantu kiinni...

-- Entä sitten, sir Francis? -- lausui herra Fogg. -- Hän olisi
tuomittu, olisi kärsinyt rangaistuksen ja sitten kaikessa rauhassa
palannut kotimaahansa. En ymmärrä, mitenkä tämä asia olisi voinut
viivyttää hänen isäntänsä matkaa.

Ja siihen se keskustelu loppui. Yön aikana kulki juna Ghates vuorien
poikki, tuli Nassikiin ja kiiti seuraavana päivänä, lokakuun 21:ntenä,
Kandeishin tasaisen maakunnan halki. Maa oli hyvin viljeltyä ja täynnä
pikkukaupunkeja. Niistä kohoili jokaisesta pagodin minareetti, vastaten
eurooppalaisen kirkon kellonjalkoja. Useat pienet joet, Godaveryn
lisävedet, kostuttivat tätä hedelmällistä maata.

Passepartout oli herännyt. Hän silmäili ympärillensä eikä mitenkään
saattanut ymmärtää sitä seikkaa, että hän nyt kulkee hindujen maitse
Great Peninsular rautatien vaunussa. Tämä tuntui hänestä niin peräti
mahdottomalta. Ja täyttä totta se oli sittenkin. Höyryveturi,
englantilaisen kuljettajan johtamana ja englantilaisilla kivihiilillä
lämmitettynä, tuprutteli savuansa pumpuli-, kahvi-, muskotti-,
neilikka- ja pippuriviljelyksille. Kiemurrellen kierteli höyry
palmustoissa, joiden välitse näkyi somia bungaloveja (bambuputkista
tehtyjä olkikattoisia majoja), muutamia "vihareja", jonkinlaisia
autioiksi jääneitä luostareja, ja kummallisia temppeleitä, joissa yhä
rikkaampina loistavat esiin indialaisen rakennustaiteen suunnattoman
monipuoliset koristemuodot. Kauempana, silmänkantamattomiin, levisi
äärettömiä ketoja sekä dshungleja (tiheitä viidakoita) käärmeineen ja
tiikereineen, joita junan vihellykset pelottelivat pakosalle, sekä
vihdoin rautaisen radan halkomia aarniometsiä, joissa norsut
tyyssijojansa pitävät, miettiväisinä katsellen ohikiitävää junaa.

Samana aamuna, lähdettyään Malligaumin pysäyspaikasta, juna kulki sen
onnettoman maakunnan kautta, jossa Kali nimisen jumalattaren palvelijat
niin usein vuodattivat ihmisverta. Vähän matkan päässä siitä kohoili
Ellora kummallisine pagodeineen, lähellä sitä kuuluisa Aurungabad,
rajun Aureng-Zebin pääkaupunki, nyt ainoastaan vähäpätöinen
paikka eräässä niistä maakunnista, jotka lohkaistiin Nitsamin
kuningaskunnasta. Tässä seudussa hallitsi Feringea, Thugien eli
Kuristajain kuningas. Nämä murhamiehet muodostivat liiton, joka pysyi
saavuttamattomissa. Heidän tehtävänänsä oli kuristamalla kuolettaa
kaikenikäisiä ihmisiä Kuolottaren kunniaksi, vuodattamatta verta, ja
olipa aika, jolloin kaikkialta löysi ruumiita, kun vähänkin maata
kaivoi. Englannin hallitus sai tosin suurissa määrin vähennetyksi
näiden murhain lukua, mutta tuo kauhea Kuristajain lahko on vieläkin
olemassa ja yhä edelleen toimessa.

Kello puoli 1 päivällä juna seisahtui Burhampurin pysäyspaikkaan, ja
siellä sai Passepartout suurella hinnalla ostetuksi itselleen parin
lasihelmillä koristettuja babusheja (itämaalaisia tohveleja), jotka hän
pisti jalkaansa huomattavan kopeana.

Matkustajat söivät häthätää murkinan ja jatkoivat matkaansa Assurgurin
asemalle, kuljettuaan hetken aikaa Taptyn vartta, erään pienen joen,
joka laskee vetensä Cambaye lahteen lähellä Suratia.

Mitähän ajatteli tällä välin Passepartout? Hän oli yhä vain luullut,
että matka päättyisi Bombayhin. Mutta nyt, hänen kulkiessaan huimaa
vauhtia halki Indian, hänen ajatuksensa olivat vääntyneet toisaalle.
Hän rupesi katsomaan isäntänsä hanketta totisemmalta puolen, hän uskoi
vedon todeksi ja siis että isännän tosiaankin oli tehtävä matka maan
ympäri määrätyssä ajassa, hetkeäkään myöhästymättä. Hän rupesi jo
pelkäämään mahdollisia viivytyksiä, esteitä; hän ikäänkuin otti osaa
vetoon ja kauhistui ajatellessaan, että hänen kelvoton uteliaisuutensa
olisi saattanut viivyttää isännän matkaa. Passepartout ei ollut niin
kylmäverinen kuin herra Fogg. Hän luki lukemistaan, kuinka monta päivää
jo oli kulunut, kiroili itsekseen junan pysäyksiä ja oli oikein in
petto (sydämessään) suutuksissaan isäntäänsä siitä, ettei tämä
ollut luvannut palkintoa kuljettajalle. Poika parka ei tiennyt, että
se, mikä oli mahdollista postilaivalla, ei enää käynyt laatuun
rautatiellä, missä junan kulku on minuutilleen määrätty.

Illan suussa tultiin Sutpourin vuorisolaan, joka erottaa toisistaan
Kandeishin ja Bundelkundin maakunnat.

Seuraavana päivänä, lokakuun 22:ntena, kysäisi sir Francis Cromarty,
mitä kello on, johon Passepartout, vetäen taskustaan vaarin-isän
aikuisen kellonsa, vastasi sen olevan kolme. Tämä merkillinen kello
kävi yhä vain Greenwichin horisontin mukaan, joka oli lähemmä 77
astetta lännempänä. Se jätti kuin jättikin kokonaista 5 tuntia.

Sir Francis sanoi nyt, mitä oikea kello on, ja teki Passepartout'ille
saman muistutuksen, minkä tämä kerran ennen oli saanut Fiksiltä.
Kenraali koetti selittää hänelle, että kello on asetettava aina uuden
puolipäiväpiirin jälkeen, sillä luonnollistahan on, että mitä idempänä
maa, sitä varemmin siellä aurinko nousee, ja että niinmuodoin itään
päin mentäessä joka päivä lyhenee niin monta kertaa 4 minuuttia, kuin
on asteita kuljettu.

Mutta vähät Passepartout selityksistä. Kenties tuo itsepäinen ei
ymmärtänyt niitä, vai lieneekö ymmärtänytkin; pääasia vain on se, ettei
hän ruvennut kelloaan muuttelemaan, ja tuosta viattomasta
itsepäisyydestähän ei saattanut olla haittaa kellenkään.

Kello 8 aamulla ja 15 peninkulman päässä Rothalin pysäyspaikasta juna
äkkiä pysähtyi keskelle suurta avonaista paikkaa metsässä.
Ylt'ympärillä oli bungaloveja ja pieniä työväen asunnoita. Junan
konduktööri kulki vaunujen sivuitse huutaen:

-- Matkustajat astuvat tässä ulos!

Phileas Fogg katsahti sir Francisiin, joka näytti kummastuneen tästä
pysäyksestä keskellä tamarindi- ja kajouri-metsää.

Passepartout, äimistyen hänkin, riensi ulos ja tultuaan heti kohta
takaisin huusi:

-- Monsieur! Jo nyt loppui lappamiset.

-- Mitä sillä tarkoitatte? -- kysyi sir Francis Cromarty.

-- Sitä minä tarkoitan, ettei juna tästä mene mihinkään.

Kenraali astui heti ulos. Phileas Fogg seurasi häntä, kiiruhtamatta
kumminkaan. Kumpikin kääntyi konduktööriin.

-- Missä ollaan? -- kysyi sir Francis Cromarty.

-- Kholbyn kylässä, -- vastasi konduktööri.

-- Pysähdytäänkö tähän?

-- Pysähdytään, sillä edemmäksi on rautatie vielä keskentekoinen.

-- Keskenkötekoinen?

-- Niin. Tästä on noin 15 peninkulman väli, jossa rautatie ei vielä ole
valmis. Allahabadin pysäyspaikasta lähtee juna jälleen.

-- Mutta sanomalehdethän ovat ilmoittaneet koko tien olevan valmiin.

-- Sanomalehdet ovat erehtyneet, siinä kaikki.

-- Mutta tehän myytte pilettejä Bombaysta Kalkuttaan, -- virkkoi sir
Francis Cromarty harmistuen.

-- Niin kyllä, -- vastasi konduktööri, -- mutta matkustajat tietävät
vallan hyvin, että heidän tulee omin neuvoin kulkea Kholbyn ja
Allahabadin väli.

Kenraali oli raivoissaan. Passepartout olisi kernaasti vääntänyt
konduktööriltä niskat nurin, vaikkeihan se hänen syynsä ollut, että
rautatie oli keskentekoinen. Isäntäänsä ei Passepartout uskaltanut
katsahtaakaan.

-- Sir Francis, -- virkkoi herra Fogg, -- jos suvaitsette, niin
miettikäämme, millä tavoin pääsemme Allahabadiin.

-- Mr. Fogg, tässähän on tapahtunut viivytys, josta on silminnähtävä
haitta teille.

-- Ei suinkaan, sir Francis; se oli ennakolta tietty.

-- Kuinka? Tiesittekö, ettei rautatie...

-- Sitä en; mutta tiesin, että jokin este minua matkallani viimeinkin
kohtaisi. Siis ei ole tapahtunut mitään vastenmielistä. Minä olen
voittanut kaksi päivää, jotka nyt saan käyttää hyödykseni. Höyrylaiva
lähtee Kalkuttasta Hongkongiin lokakuun 25 päivänä puolenpäivän aikana.
Tänään on vasta 22:s; siis ennätämme kyllä Kalkuttaan.

Mitäpäs noin kerrassaan varmaan vastaukseen osasi muuta kuin olla
vaiti?

Asia oli valitettavasti semmoinen, että rautatienrakennus oli tässä
vielä kesken. Sanomalehtien laita on kuin muutamain kellojen, jotka
pyrkivät käymään edellä: ne olivat ennen aikojaan ilmoittaneet
rautatien olevan valmiin. Suurin osa matkustajista oli tiennyt tämän,
ja he olivatkin senvuoksi heti paikalla palkanneet kaikki ne erilaiset
kulkuneuvot, mitä pienessä kylässä oli saatavissa: nelipyöräiset
palkigari-rattaat, joita vetivät zebu-nimiset kaksikyttyräiset härät,
matkavaunut, jotka olivat näköjään kuin kulkevat pagodit, palankiinit,
ponyt j.n.e. Mr. Fogg ja sir Francis kävivät ympäri kylää, mutta eivät
enää löytäneet mitään.

-- Minä lähden jalkaisin, -- sanoi Phileas Fogg.

Passepartout, joka samassa oli tullut isäntänsä luo, irvisti hyvin
happamesti ja loi silmänsä tohveleihinsa, jotka tosin olivat hyvin
kauniit, mutta vallan epämukavat pitkille matkoille jalkapatikassa.
Kaikeksi onneksi hän, kuljeksiessaan yksinänsä lähiseuduilla, oli
keksinyt jotain ja virkkoi nyt verkalleen:

-- Monsieur, luulenpa löytäneeni kulkuneuvon.

-- Minkä niin?

-- Norsun! Sadan askeleen päässä tästä asuu hindu, jolla on norsu.

-- Mennään katsomaan norsua, -- virkkoi Mr. Fogg.

Viiden minuutin kuluttua Mr. Fogg, sir Francis Cromarty ja Passepartout
saapuivat pienen mökin edustalle, jonka vieressä oli korkea aitaus.
Mökissä oli hindu ja aitauksen sisällä norsu. Pyynnöstä päästi
hindulainen vieraat aitauksen sisään.

He saivat katsella eläintä, joka oli kesy ja jonka sen isäntä oli
kasvattanut ei rauhalliseksi kuorman vetäjäksi, vaan uljaaksi
sotaeläimeksi. Sitä varten oli hän ruvennut muodostamaan eläimen
itsestänsä lempeätä luonnetta, saattaen sitä vähitellen erääseen
raivotilaan, jota hindujen kielellä sanotaan mutshi'iksi, ja
tämä oli saavutettava syöttämällä eläintä kolme kuukautta sokerilla ja
voilla. Tällainen mieto ruokinta näyttänee sopimattomalta niin tuiman
tarkoituksen saavuttamiseksi, mutta norsujen kasvattajat ovat kumminkin
menestyksellä käyttäneet sitä. Kaikeksi onneksi Mr. Foggille oli norsu
vielä tuskin päässyt näiden makeain päiväin makuunkaan, niin ettei
mitään "mutsh'iakaan" vielä ollut näkynyt.

Kiuni -- se oli norsun nimi -- kykeni, niinkuin muutkin
sukulaisensa, kulkemaan nopeasti pitkiä matkoja, ja muun puutteessa
päätti Phileas Fogg käyttää sitä kulkuneuvonaan.

Mutta norsut ovat kalliita elukoita Indiassa, jossa ne alkavat vähetä.
Koirakset yksinään kelpaavat sirkustaisteluihin, ja niiden hinta onkin
senvuoksi korkea. Kesyinä ollessaan nämä elukat harvoin lisääntyvät,
niin että uusia täytyy hankkia metsästämällä. Niitä hoidetaankin
erinomaisella huolella, ja kun Mr. Fogg kysyi hindulta, tahtoiko hän
vuokrata elukkaansa, niin tämä jyrkästi kielsi.

Herra Fogg tarjosi tuntuvan maksun, nimittäin 10 puntaa tunnista. Ei --
20 puntaa? -- Ei vaikka mitä. -- 40 sitten? -- Ei sittenkään.
Passepartout hypähti aina hämmästyksestä sitä korkeammalle, mitä
suuremman hinnan isäntä tarjosi. Hindu se vain oli itsepäinen.

Ja kumminkin oli tarjottu summa melkoinen. Jos norsu viipyisi 15 tuntia
tästä Allahabadiin, niin se jo tuottaisi isännälleen kokonaista 600
puntaa.

Phileas Fogg, millään muotoa hätäilemättä, pyysi silloin saada ostaa
norsun ja tarjosi suorastaan tuhatta puntaa.

Hindu ei sanonut myyvänsä sitä ollenkaan. Tuon lurjuksen nenään kai
haiskahti lihava paisti.

Sir Francis Cromarty otti Mr. Foggin syrjään ja pyysi häntä
ajattelemaan tarkkaan, ennenkuin pitemmälle menisi. Phileas Fogg
vastasi, ettei hän ajattelematta tee milloinkaan mitään, että hänellä
oli 20 tuhatta puntaa vedossa, että hän välttämättömästi
tarvitsi norsua, ja että, vaikka hänen tulisi maksaa siitä
kahdenkymmenenkertainen hinta, hän ottaa sen.

Mr. Fogg meni jälleen hindun luo, jonka pienet silmät, vilkkuen
ahneudesta, selvästi osoittivat, ettei tässä enää muuta ollut
kysymyksenä kuin hinta. Phileas Fogg tarjosi tuhatkaksisataa,
tuhatviisisataa, sitten tuhatkahdeksansataa, lopuksi kaksituhatta
puntaa. Passepartout, tavallisesti niin punaposkinen, oli nyt kalpeana
mielenliikutuksesta.

Kahteentuhanteen puntaan suostui hindu viimeinkin.

-- Revetkööt mun tohvelini tuohon paikkaan! -- huudahti Passepartout.
-- Siin' on mies, joka osaa vaatia hintaa norsunlihasta!

Kauppa tehtiin. Nyt oli vain hankittava matkaopas. Se saatiin helposti.
Muuan nuori, ymmärtäväisen näköinen parsilainen tarjoutui oppaaksi.
Herra Fogg suostui, luvaten hänelle runsaan palkinnon, ja tämä tietysti
ei voinut muuta kuin tehdä oppaan kahta vertaa ymmärtäväisemmäksi.

Norsu satuloitiin heti. Parsilainen tunsi tarkoin "mahun" eli kornakin
(norsun-ajajan) ammatin. Hän pani loimen elukan selkään ja ripusti
kummallekin kupeelle jonkinlaiset, tosin hyvin epämukavat istuinkorit.

Phileas Fogg maksoi hindulle pankinseteleissä, jotka hän otti
tunnetusta matkalaukustansa. Näytti siltä, kuin ne olisi kiskottu
Passepartout'in sisälmyksistä. Mr. Fogg kutsui sir Francis Cromartyn
matkustamaan heidän kanssansa yhdessä Allahabadin pysäyspaikalle asti.
Mitäpäs yhden hengen lisäpaino merkitsikään tuolle suurelle elukalle?

Ruokavaroja ostettiin Kholbysta. Sir Francis Cromarty asettui toiseen,
Mr. Fogg toiseen koriin. Passepartout asettui ratsain norsun selkään
isäntänsä ja kenraalin välille. Parsilainen kävi niskalle, ja niin
lähdettiin kello yhdeksän kylästä ja vähän ajan perästä saavuttiin
tiheään palmumetsään.



XII.

Phileas Fogg kulkee matkatovereinensa Indian salojen kautta ja mitä
sitten tapahtuu.


Opas pysytteli yhä oikealla puolen viitoitettua rautatien linjaa,
lyhentääksensä niin paljon kuin mahdollista pitkää matkaa, joka oli
heidän edessänsä. Tämä viitoitettu tie mutkitteli sinne tänne, Vindias
vuorten haaroja kierrellen, eikä kulkenut suoraan, niinkuin Phileas
Foggille olisi ollut edullista. Parsilainen, tuntien tarkoin kaikki
tiet ja polut, sanoi oikaisevansa parikymmentä peninkulmaa, jos
lähdettäisiin suoraan metsän kautta. Muut, häneen luottaen, suostuivat
siihen, Phileas Fogg ja sir Francis Cromarty istuivat kaulaa myöten
kumpikin korissansa, jossa norsun lyhytaskelinen juoksu vatkasi heitä
sangen kovasti. Mutta he kärsivät sen oikealla brittiläisellä
kylmäkiskoisuudella; he puhelivat peräti vähän, ja tuskin he ylettyivät
toisiaan näkemäänkään.

Passepartout, ylhäisellä asemallaan, välittömästi alttiina jok'ainoalle
täräykselle, muisti visusti isäntänsä varoituksen ja piti kieltään niin
kaukana kurkun puolella kuin mahdollista, sillä helpostihan saattaisi
tapahtua, että kieli tällaisessa tärinässä, jouduttuaan hampaiden
väliin, jäisi palaa vaille. Lystikäs ranskalainen, milloin kallistuen
norsun kaulan puoleen, milloin letkahtaen lautasille saakka, teki
semmoisia ilmahyppyjä kuin konsanaan klovni nuoralla. Mutta huolimatta
siitä oli hän iloisella mielellä, nauroi kesken "lohenhyppyjänsä" ja
otti tuontuostakin taskustaan palasen sokeria, jonka viisas Kiuni
sieppasi kärsällään, hetkeksikään juoksuansa tauottamatta.

Kahden tunnin kuluttua pysähdyttiin levähtämään. Sammutettuaan ensin
janonsa läheisestä ropakosta elukka rupesi syömään puunoksia ja pieniä
pensaita. Sir Francis Cromarty ei moittinut ollenkaan tätä pysähdystä.
Hän oli rikki runneltu. Mr. Fogg puolestaan oli yhtä pirteä kuin olisi
vast'ikään noussut pehmoiselta vuoteeltaan.

-- Hän mahtaa olla raudasta! -- virkkoi kenraali katsellen häntä
ihmeissään.

-- Teräksestä hän on, -- vastasi Passepartout, valmistellen suurusta.

Puolenpäivän aikana antoi opas lähtömerkin. Maa kävi yhä kolkommaksi.
Isompia metsiä seurasivat vähemmät horhot, joissa kasvoi tamarindeja ja
vaivaispalmuja, laveat, kuivat kankaat, täynnä pensaita ja
syeniittikallioita. Tässä osassa Ylä-Bundelkundia, jossa harvoin
matkustajia liikkuu, asuu hurjamielinen väestö, karaistu hindujen
uskonnon hirveimmissä menoissa. Englantilaiset eivät olleet voineet
täydellisesti vahvistaa valtaansa tässä maakunnassa. Yhä siellä
vieläkin rajahit vallitsevat saavuttamattomissa tyyssijoissansa Vindias
vuoristoissa.

Useampia kertoja nähtiin joukottain hurjia hinduja, jotka osoittivat
uhkaavia liikkeitä, huomatessaan nopeakulkuisen elukan kiitämistä.
Mutta parsilainen vältteli heitä niin paljon kuin mahdollista,
arvellen, ettei heihin ole hyvä puuttua. Metsäneläimiä nähtiin sinä
päivänä hyvin vähän, tuskin muita kuin joitakuita apinoita, jotka mennä
huippivat pakoon, kimmurrellen ja irvistellen senkin seitsemään
sorttiin, ja sekös oli Passepartout'in mielestä hauskaa!

Yksi seikka, paitsi useampia muita, antoi hänelle paljon miettimisen
aihetta. Mihinkäs Mr. Fogg panee norsun, kun tästä kerran kunnialla on
päästy Allahabadiin? Ottaako hän sen mukaansa? Mahdotonta! Ensin se
maksoi niin suunnattoman paljon ja sitten vielä pitäisi maksaa siitä
kuljetuspalkkaa: keppikerjäläiseksihän semmoisesta tulee paikalla.
Myykö hän sen vai päästääkö vapaaksi metsään? Tuo arvoisa elukka
ansaitsisi kyllä kaikkea kunnioitusta. Jos Mr. Fogg ottaisikin ja
lahjoittaisi sen hänelle, Passepartout'ille, niin mitähän ihmettä hän
sillä tekisi? Tuommoiset ajatukset ne lakkaamatta liitelivät
ranskalaisen päässä.

Kello 8 illalla oli päästy toiselle puolelle Vindias vuorten
pääselännettä, ja matkamiehet pysähtyivät pohjoisen rinteen juurella
erääseen hajonneeseen bungaloviin.

Tänä päivänä oli kuljettu noin 25 peninkulmaa, ja yhtä paljon oli vielä
jäljellä Allahabadin pysäyspaikalle.

Yö oli viileä. Bungalovin sisälle laittoi parsilainen kuivista oksista
valkean, ja lämpö tuntuikin erittäin suloiselta. Illallinen
valmistettiin mukaan otetuista eväistä, ja matkailijat söivät suurella
ruokahalulla, niinkuin ainakin nälkäiset ja matkasta uupuneet. Puhelu,
joka alkoi muutamilla lyhyillä lauseilla, loppui koviin kuorsaamisiin.

Opas valvoi Kiunin ääressä, joka nukkui seisoallaan, pää puun oksalla.

Mitään erinomaista ei yön kuluessa tapahtunut. Hiljaisuutta häiritsi
tosin tuontuostakin kamala tiikerin ja pantterin kiljunta, ja niihin
sekaantui apinain älinä. Mutta siihenpä ahnaiden petojen uhkaukset
päättyivätkin; bungalovin vieraihin ne eivät yrittäneetkään kajoamaan.
Sir Francis Cromarty makasi raskaasti kuin urhoollinen sotilas
konsanaankin uuvuttuansa. Passepartout makasi rauhattomasti ja teki
unissaan tuontuostakin kuperkeikkoja. Herra Fogg puolestaan makasi
niin levollisesti kuin olisi ollut omassa hiljaisessa talossaan
Saville-row'in varrella.

Kello 6 aamulla lähdettiin jatkamaan matkaa. Opas toivoi pääsevänsä
Allahabadiin samana iltana. Herra Foggilta menisi siis ainoastaan osa
niistä 48 tunnista, jotka hän oli voittanut tähän saakka.

Nyt laskeuttiin Vindias vuorten viimeisiltä pengerryksiltä. Kiuni oli
jälleen alkanut nopean juoksunsa. Puolenpäivän aikana opas kiersi
Kallenger nimisen kaupungin, joka oli Kanin, Gangeen lisäjoen,
varrella. Hän vältti aina asuttuja seutuja, pitäen turvallisempana
kulkea autioita kankaita myöten, jotka tietävät ensimmäisiä vietteitä
mahtavan laajaan jokilaaksoon. Allahabadin pysäyspaikkaan ei ollut
täyttä kahtatoistakaan peninkulmaa koilliseen päin. Pysähdyttiin
levähtämään banaanipuiden juurelle, joiden hedelmät, yhtä terveelliset
kuin leipä ja "yhtä mehuisat kuin kerma", kuten matkustajat sanovat,
maistuivat matkamiehille varsin makeilta.

Kello kahden aikana tultiin hyvin tiheään metsään, jota oli kestävä
monta peninkulmaa. Opas katsoi parhaaksi kulkea tiheän metsän kautta.
Tähän saakka ei ollut matkustajia kohdannut mikään este, ja matka
näytti päättyvänkin onnellisesti, mutta äkkiä norsu kävi rauhattomaksi
ja pysähtyi.

Kello oli silloin neljä.

-- Mikäs nyt? -- kysäisi sir Francis Cromarty kurottaen päätään
korista.

-- En tiedä, herra upseeri, -- vastasi parsilainen, kuunnellen
omituista melua, joka läheni tiheän lehti- ja oksaseinän lävitse.

Tuokion kuluttua melu kävi selvemmäksi. Siitä saattoi jo erottaa kaukaa
ihmisten laulua ja vaskitorven ääniä.

Passepartout kuunteli hengitystään pidättäen. Mr. Fogg odotteli
maltillisesti, sanaakaan sanomatta.

Parsilainen hyppäsi maahan, sitoi elukan puuhun ja juoksi metsään.
Hetkisen kuluttua hän palasi jälleen.

-- Se on bramiinien juhlakulkue, -- hän sanoi. -- He tulevat tänne
päin. Meidän tulee olla piilossa, jos suinkin mahdollista.

Opas päästi norsun puusta, talutti sen viidakkoon ja pyysi, etteivät
herrat millään muotoa astuisi alas. Itse hän oli valmiina nousemaan
norsun selkään, jos tulisi tarvis lähteä pakoon. Hän uskoi kumminkin
hartaiden kulkijain menevän ohitse heitä huomaamatta, sillä tiheä
lehdikko kätki heidät kokonaan.

Räikeät sävelet lähenivät lähenemistään. Yksitoikkoiset äänet
sekaantuivat rumpujen ja symbaalien soittoon. Pian näkyi juhlakulkueen
etupää noin 50 askeleen päässä. Oksain välitse he helposti erottivat
tämän uskonnollisen juhlakulkueen omituiset jäsenet.

Ensimmäisessä rivissä kulkivat papit, pitkissä komeissa vaatteissa ja
mitrat päässä. Heidän ympärillään kulki miehiä, vaimoja ja lapsia
laulaen jonkinlaista ruumisvirttä, jota yhtä pitkäin väliaikain perästä
keskeyttivät tamtam-rummut ja symbaalit. Heidän perässään kulkivat
rattaat, jonka puolat ja kehät olivat kuin käärmeistä kokoon kiedotut.
Rattailla, joita oli vetämässä kaksi paria kalliilla loimilla
koristettuja zebu-härkiä, oli hirveän näköinen kuvapatsas. Sillä oli
neljä kättä, ruumis maalattu mustanpunaiseksi, silmät rajut, tukka
pörheä, kieli riipuksissa suusta, huulet punaiset. Kaulassa oli
koristus, joka oli tehty pääkalloista, vyötäisillä vyö poikkihakatuista
käsistä. Patsas oli pystyssä ison, päättömän jättiläisen hartioilla.

Sir Francis Cromarty tunsi tämän kuvapatsaan.

-- Se on jumalatar Kali, -- kuiskasi hän, --  rakkauden ja kuoleman
jumalatar.

-- Kuoleman -- olkoon menneeksi, -- vastasi Passepartout hiljaa, --
mutta rakkauden -- ei koskaan; tuommoinen vanha akan kränä.

Parsilainen viittasi häntä olemaan vaiti.

Kuvan ympärillä kulki vääntelehtien ja kiemurrellen joukko vanhoja
fakiireja (hurjamielisiä kiihkolaisia), kasvot maalattuina, ruumiit
täynnä ristinaarmuja, joista verta tippui, oikeita pirun riivaamia
olentoja, jotka vielä tänäkin päivänä heittäytyvät hindulais-juhlissa
Juggernautin (epäjumalan) vaunujen alle.

Niiden perässä kulki muutamia bramiineja kalliisti kirjatuissa
itämaisissa puvuissa taluttaen naista, joka tuskin jaksoi jalkojansa
liikutella.

Tämä nainen oli nuori ja valko-ihoinen kuin eurooppalainen. Pää, kaula,
hartiat, kasvot, kädet ja varpaat olivat täynnä jalokiviä,
kaulavitjoja, korvarenkaita ja sormuksia. Kultakuteiseen, hienoon
musliinivaippaan, joka oli hänen yllään, kuvautuivat selvästi hänen
vartalonsa piirteet.

Tämän nuoren naisen perässä kulki -- silmää loukkaavana vastakohtana --
vartioita, paljastetut säilät kädessä ja pitkät damaskoidut pistolit
vyöllä, kantaen paareilla ruumista.

Siinä oli vanhan ukon ruumis, puettu rajahin kalliiseen pukuun,
helmillä kirjailtu turbaani päässä, niinkuin eläissäänkin, ja yllä
silkillä ja kullalla kirjattu vaippa, vyötäisillä timanteilla
koristettu kashmiri-vyö ja vieressään komeat indialaisen ruhtinaan
aseet.

Sitten kulki soittoniekkoja ja viimeiseksi koko joukko hurjamielisiä,
joiden kirkuna tuontuostakin voitti torvien ja rumpujen huumaavan
pauhinan.

Sir Francis Cromarty katseli kaikkea tätä surullisin silmin ja virkkoi
oppaalle:

-- Se on "sutty"!

Parsilainen nyykäytti päätään myönnytykseksi ja pani sormen huulilleen.
Pitkä juhlakulkue astui verkalleen eteenpäin, ja vähän ajan perästä
olivat viimeisetkin rivit kadonneet metsään.

Vähitellen lakkasi laulun ääni, kaukaa kajahteli vielä muutamia
räikeitä ääniä, mutta pian vallitsi syvä hiljaisuus ylt'ympärillä.

Phileas Fogg oli kuullut sir Francis Cromartyn äsken lausuman sanan, ja
heti kun juhlakulkue oli kadonnut näkyvistä, hän kysäisi:

-- Mitä se "sutty" on?

-- Sutty on ihmis-uhraus, Mr. Fogg, -- vastasi kenraali, --
ihmis-uhraus, joka kumminkin tapahtuu vapaaehtoisesti. Nainen, jonka
äsken näitte, poltetaan huomenna päivän koittaessa.

-- Voi konnia, voi! -- kiljaisi Passepartout suutuksissaan.

-- Entä ruumis?

-- Se oli ruhtinaan, hänen miesvainajansa, joka oli itsenäinen ruhtinas
Bundelkundissa, --  vastasi opas.

-- Mitenkä? -- kysäisi Phileas Fogg, osoittamatta kumminkaan mitään
liikutusta äänessään. -- Onko Indiassa vielä tuommoisia verisiä tapoja?
Eivätkö englantilaiset ole saaneet niitä hävitetyiksi?

-- Suurimmassa osassa Indiaa, -- vastasi sir Francis Cromarty, --
tuommoiset uhraamiset eivät enää ole tapana. Mutta näihin salomaihin
emme voi mitään vaikuttaa, varsinkaan tähän Bundelkundin alueeseen.
Koko pohjoisosa Vindiasvuoristoa on edelleenkin alituisten murhain ja
ryöstöjen näyttötantereena.

-- Voi tuota poloista! -- jupisi Passepartout, -- mennä elävänä
roviolle!

-- Roviolle, niin, -- liitti kenraali, -- ja jos hän jäisi eloon, niin
tuskin saatatte kuvailla mielessänne, mihin viheliäiseen tilaan hän
joutuisi. Hiukset ajettaisiin hänen päästään, ruokaa ei hänelle
annettaisi kuin jokunen kahmalollinen riisiä, hän tulisi hyljätyksi,
häntä pidettäisiin saastaisena olentona, ja viimein hän kuolisi
jossakin nurkassa kuin kapinen koira. Tieto niin hirveästä
tulevaisuudesta pakottaakin monet antaumaan poltettaviksi paljoa
useammin kuin uskonnollinen hurjamielisyys. Joskus kumminkin on uhri
täysin vapaaehtoinen, ja hallituksen täytyy ryhtyä koviin toimiin sen
estämiseksi. Muutama vuosi sitten, asuessani Bombayssa, tuli kerran
nuori leski kuvernöörin luo ja pyysi, että hänen sallittaisiin kuolla
samalla roviolla, jossa hänen miehensä ruumis oli poltettava.
Kuvernööri tietysti ei suostunut moiseen pyyntöön. Leski läksi
kaupungista ja pakeni erään itsenäisen rajahin luokse, jossa hänen
tahtonsa täytettiin.

Kenraalin puheen aikana oli opas usean kerran pudistellut päätänsä, ja
kenraalin vaiettua hän virkkoi:

-- Huomispäivän uhri ei suinkaan ole vapaaehtoinen.

-- Mistä sen tiedätte? -- kysäisi sir Francis.

-- Tuon jutun tietää Bundelkundissa joka mies, -- vastasi opas.

-- Mutta eihän vaimo parka näkynyt tekevän vähääkään vastarintaa, --
huomautti sir Francis.

-- Se tuli siitä, että hän oli saatettu huumauksiin hampun ja oopiumin
savulla.

-- Minne häntä nyt viedään? --kysyi sir Francis.

-- Pilajin pagodiin, kahden peninkulman päähän tästä; siellä hän on
oleva viimeisen yönsä.

-- Ja milloin uhraus tapahtuu?...

-- Huomenna aamun hämärissä.

Opas talutti norsun ulos tiheästä viidakosta ja nousi jälleen sen
niskaan. Hän yritti jo omituisella vihellyksellä saada sitä juoksemaan,
mutta Mr. Fogg pysäytti hänet ja käännyttyään sir Francis Cromartyn
puoleen sanoi:

-- Jospa pelastaisimme tuon vaimon?

-- Pelastaisimme, Mr. Fogg, niinkö? -- huudahti kenraali.

-- Minulla on vielä jäljellä kaksitoista tuntia. Saatanhan ne käyttää
siihen.

-- Mutta teilläpä on hyvä sydän, -- sanoi sir Francis.

-- Joskus, -- vastasi Phileas Fogg yksinkertaisesti, -- silloin kun
minulla on paljon aikaa.



XIII.

Passepartout huomaa vieläkin todeksi sananlaskun: Rohkea rokan syö.


Ehdotus oli uskallettua, täynnä vaikeuksia, kenties mahdotonkin panna
toimeen. Mr. Fogg pani siinä alttiiksi henkensä tahi ainakin vapautensa
ja luonnollisesti myös aikeittensa tyhjiin raukeamisen, vetonsa; mutta
yhtäkaikki hän ei epäillyt. Muuten hän sai kenraalista rohkean
apulaisen.

Passepartout puolestansa julisti olevansa kokonaan herrain
käytettävänä. Isännän ehdotus kiihotti suuresti hänen mieltänsä. Hän
näki nyt, että jääkuoren alla sykki sydän, liikkui sielu. Oikein hän
mielistyi Phileas Foggiin.

Jäljellä oli ainoastaan parsilainen. Mille puolelle hän asiassa
kallistuu? Kenties hän pitää hindujen puolta? Tahi jollei hän
suorastaan tahdo olla avullisena, niin oli ainakin vakuutus saatava
hänen puolueettomuudestaan.

Sir Francis kääntyi suoraan hänen puoleensa ja kysyi, mitä hän aikoi
tehdä.

-- Herra upseeri, -- vastasi opas, -- minä olen parsilainen, ja tuo
vaimo on parsilainen hänkin. Käskekää, minä tottelen.

-- Oikein, opas! -- virkkoi herra Fogg.

-- Mutta muistakaa visusti, -- jatkoi parsilainen, -- emme ainoastaan
pane alttiiksi henkeämme, vaan meitä odottavat hirmuiset rangaistukset,
jos joudumme kiinni. Ajatelkaa sitä.

-- Se on ajateltu, -- vastasi Mr. Fogg. -- Minun mielestäni ei meidän
käy ryhtyminen toimeemme ennen yötä.

-- Sitä minäkin, -- vastasi opas.

Hindu kertoi nyt lähempiä tietoja uhrista. Vaimo oli ollut syntyjään
hindu, kuuluisa kauneudestaan, parsilais-lahkoa, rikkaan kauppiaan
tytär Bombaysta. Hän oli siellä saanut täydellisen englantilaisen
kasvatuksen, ja hänen tavoistaan ja opistaan päättäen olisi luullutkin
häntä eurooppalaiseksi. Hänen nimensä oli Auda.

Vanhempainsa kuoltua hänet naitettiin väkisin Bundelkundin rajahille.
Kolmen kuukauden kuluttua hän jäi leskeksi. Peläten kohtaloa, joka
häntä odotti, hän pakeni, mutta otettiin kiinni, ja rajahin sukulaiset,
joille oli etua hänen kuolemastansa, jättivät hänet täten uhrattavaksi,
eikä hän näyttänyt voivan välttää kuolemaa.

Tämä kertomus se vain vahvisti Mr. Foggin ja hänen seuralaistensa jaloa
päätöstä. Opas määrättiin ohjaamaan norsua niin lähelle Pilajin pagodia
kuin mahdollista.

Puolen tunnin kuluttua pysähdyttiin viidakkoon, viidensadan askeleen
päähän pagodista, jota tosin itseään ei näkynyt, mutta josta
hurjamielisten huudot kuuluivat varsin selvään.

Nyt pidettiin neuvoa, miten olisi päästävä uhrin luo. Opas tunsi tämän
Pilajin pagodin ja vakuutti nuoren lesken olevan nyt siellä sulkeissa.
Pääsisikö sinne ovesta sisään, koko joukon ollessa unen huumauksissa,
vai olisiko seinä puhkaistava?

Tätä ei voitu ratkaista, ennenkuin oli päästy paikalle. Varmaa oli
ainakin se, että pelastus oli toimeenpantava yön aikana ennen aamun
koittoa, sillä silloinhan poloinen viedään uhrattavaksi, ja silloin ei
häntä enää voi mikään ihmisvoima pelastaa.

Mr. Fogg ja hänen matkatoverinsa odottivat yön tuloa. Kello 6 illalla,
jolloin pimeys peitti maan, he päättivät lähteä tutkimusretkelle.
Fakiirien huutoja ei enää kuulunut. Tapansa mukaan, niin
kertoi parsilainen, juovuttavat he nyt itsensä hang'illa,
hamppuliuoksen sekaisella oopiumilla, ja saattaisihan olla mahdollista
päästä heidän keskitsensä hamaan temppeliin saakka.

Parsilainen kulki muiden etunenässä ääneti metsän kautta. Kymmenen
minuuttia hiivittyään puiden välitse he saapuivat erään pienen joen
rannalle, johon näkyi halkopino, valaistu rautapylväiden päihin
asetetuilla palavilla hartsipaloilla. Siinä oli rovio, laitettu
kalliista santelipuusta ja valeltu hyvänhajuisella öljyllä. Roviolla
oli rajahin balsamoitu ruumis, joka oli poltettava yhdessä hänen
leskensä kanssa. Sadan askeleen päässä roviosta kohosi pagodi, jonka
minareetit näkyivät tummain latvain ylitse.

-- Tänne näin! -- virkkoi opas matalalla äänellä. Ja entistä varovammin
hiipi hän heinikossa, muita johdattaen.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin tuulen humina puiden oksissa.

Opas pysähtyi avoimen paikan ääreen, johon muutamat hartsisoitot
levittivät valoansa. Maassa makasi ylt'ympärillä huumaavasta oopiumista
pyörtyneitä ihmisiä. Tuo kaikki näytti taistelutanterelta, joka on
täynnä kaatuneita. Miehet, naiset, lapset -- kaikki makasivat sikin
sokin. Muutamilta kuului silloin tällöin körinää.

Kauempana puiden välitse näkyi, kumminkin hyvin epäselvästi, Pilajin
pagodi. Mutta oppaan suureksi ihmeeksi näkyi ovella tulisoihtujen
himmeässä valossa rajahin sotamiehiä vartioimassa, miekat paljaina.
Luultavaa myöskin oli, että papit valvoivat temppelin sisässä.

Parsilainen ei mennyt kauemmaksi. Hän näki mahdottomaksi päästä oven
kautta temppelin sisään ja vetäysi senvuoksi takaisin seuralaistensa
kera.

Phileas Fogg ja sir Francis Cromarty olivat hekin huomanneet, ettei
täältä päin ollut yrittämistäkään.

He pysähtyivät ja puhelivat hiljaa keskenään.

-- Odotetaan, -- sanoi kenraali; -- kello on vasta kahdeksan; kenties
vartiat nukkuvat hekin.

-- Saattaapa olla, -- sanoi parsilainen.

Kaikki istahtivat puun juurelle odottamaan.

Aika tuntui pitkältä. Opas läksi tuontuostakin metsänrinteelle
tarkastelemaan. Rajahin vartiat pysyivät valveilla tulisoihtujen
loimossa, ja heikko valo kuulsi temppelin akkunoista.

Odotettiin hamaan puoliyöhön. Asema ei muuttunut, ei vartiain
valppauskaan. Nähtävästi he eivät olleet saaneet "hang'ia". Senpätähden
oli nyt keino keksittävä, miten saisi seinään aukon, josta temppelin
sisään pääsisi. Tieto oli vain saatava, valvoivatko papit uhrin ääressä
yhtä huolellisesti kuin sotamiehet temppelin portilla.

Keskusteltiin vielä kotvanen. Sen jälkeen opas ilmoitti olevansa valmis
lähtemään. Mr. Fogg, sir Francis ja Passepartout seurasivat häntä.
Pitkän kierroksen tehtyänsä he lähenivät pagodia vastaiselta puolen.

Kello puoli yksi yöllä he tulivat ketään kohtaamatta muurin juurelle.
Tällä puolella ei ollut yhtään vartiaa, eikä siellä ollut yhtään
akkunaakaan eikä ovea.

Yö oli pilkkopimeä; kuu, joka oli viimeisessä neljänneksessä, oli
peittynyt synkkiin pilviin. Korkeat puut tekivät pimeyden vielä
mustemmaksi.

Mutta ei siinä kyllin, että oli tultu pagodin seinän luokse; siihen oli
vielä aukko tehtävä, eikä jalomielisillä pelastajilla ollut siihen
tarpeeseen muita aseita käytettävinänsä kuin linkkuveitsiä. Onneksi oli
kumminkin seinä tehty osaksi tiilistä, osaksi laudoista, ja tuommoisen
seinän läpi ei ole vallan vaikea tunkeutua. Kun vain yksi tiili saadaan
irti, lähtevät muut helposti perässä.

Ryhdyttiin työhön niin hiljaa kuin mahdollista. Parsilainen ja
Passepartout kumpikin tahollaan koettivat kaikin voimin irroittaa
tiilikiviä saadakseen kahden jalan suuruista aukkoa.

Työ edistyi nopeaan, mutta äkkiä kuului huuto temppelin sisästä, ja
pian vastattiin siihen ulkopuolelta.

Passepartout ja opas taukosivat työstään. Oliko kukaan huomannut heidät
ja antanut hälyytysmerkkiä? Tavallisin varovaisuus käski heitä
peräytymään, ja niin he tekivätkin yhdessä Phileas Foggin ja sir
Francis Cromartyn kanssa. He kyykistyivät maahan, odottivat, kunnes
voivotushuudot -- jos ne nimittäin semmoisia olivatkaan --
taukoaisivat, ja olivat sitten jälleen valmiit jatkamaan työtänsä.

Mutta -- voi kovaa onnea! -- vartioita ilmaantui tällekin puolelle
pagodia. Mahdotonta on sanoin selittää sitä harmia, mitä nuo neljä
miestä tunsivat nähtyänsä työnsä jääneen kesken. Koska he nyt eivät
enää pääse uhrin luo, niin millä keinoin he voivat hänet pelastaa? Sir
Francis pureskeli suutuksissaan kynsiänsä, Passepartout oli ihan
vimmassa, niin että opas töin tuskin jaksoi hillitä häntä. Fogg oli
kylmäverinen kuin ennenkin eikä osoittanut tunteitansa.

-- Nyt ei liene enää muuta neuvoa kuin lähteä pois, -- sanoi kenraali
matalalla äänellä.

-- Eipä lienekään, -- myönsi opas.

-- Malttakaa, -- sanoi Fogg. -- Ennätänhän, jos olen Allahabadissa
huomenna ennen puoliyötä.

-- Mutta toivotteko sitten vielä jotain? -- kysyi sir Francis Cromarty.
-- Parin tunnin kuluttua rupeaa aamu hämärtämään ja...

-- Sattuma auttaa meitä kenties viimeisessä tuokiossa.

Kenraali olisi tahtonut lukea Phileas Foggin ajatukset hänen
silmistään.

Mitähän hän oikeastaan arvelee, tuo kylmä englantilainen? Vai aikooko
hän rovion ruvetessa palamaan hyökätä esiin ja temmata nuoren naisen
pois armottomain pyövelien käsistä?

Se olisi ollut sulaa hulluutta, ja kukapa takasi, ettei hän ollut
tosiaankin hullu? Sir Francis Cromarty suostui kumminkin odottamaan
kauhean tapauksen loppua. Opas ei antanut seuralaistensa kumminkaan
jäädä tälle paikalle, vaan saattoi heidät metsän-aukon etupuolelle.
Sieltä he puiden suojasta näkivät makaavien ryhmät.

Passepartout, joka oli kiivennyt puun ylimmälle oksalle, hautoi erästä
ajatusta, joka ensin oli salamana sävähtänyt hänen mieleensä ja nyt oli
juurtunut hänen aivoihinsa.

Ensin hän oli sanonut itselleen: "Mikä hulluus!" Mutta nyt hän arveli:
"Mutta miksipä ei! Keino kuin keino, kenties ainoakin, ja sitten
tuollaiset hupsut tuolla..."

Passepartout ei kumminkaan ilmaissut ajatustansa, vaan liukui käärmeenä
oksia myöten alas, jotka taipuivat hamaan maahan asti.

Hetket kuluivat, ja pian osoittivat moniaat vaaleat juovat itäisellä
taivaalla päivän koittavan. Syvä pimeys kumminkin vallitsi vielä.

Tämä oli juuri tuo kovan onnen hetki. Yleinen melu nousi makaavien
joukossa; hervottomat heräsivät henkiin jälleen. Tamtam-rummut
rämisivät. Laulut ja huudot alkoivat uudelleen. Hetki oli lyönyt, jona
poloisen oli kuoleminen.

Pagodin portit aukenivat. Kirkas valo loisti sieltä. Mr. Fogg ja sir
Francis Cromarty näkivät nyt selvästi uhrin, joka oli kirkkaasti
valaistuna ja jota kaksi pappia talutti ulos. Heistä näytti, kuin
olisi poloinen, toipuneena huumauksestansa, vaistoperäisellä
puolustuksentunnolla koettanut päästä irti pyöveliensä käsistä. Sir
Francisin sydän tykytti kovasti, ja kun hän suonenvetoisesti tarttui
Phileas Foggin käteen, tunsi hän avatun veitsen hänen kädessään.

Nyt läksi joukko liikkeelle. Nuori ruhtinatar oli jälleen vaipunut
horroksiin hampun savun vaikutuksesta. Hän kulki fakiirien välissä,
jotka uskon vimmassa huutaen ja kirkuen seurasivat häntä puhellen
uskonnollisista asioista.

Phileas Fogg ja hänen seuralaisensa hiipivät hiljaa kansanjoukon
jäljessä.

Kahden minuutin kuluttua tuli joukko mainitun pienen joen rannalle ja
pysähtyi noin viidenkymmenen askeleen päähän roviosta, jolla rajahin
ruumis oli. Hämärässä he erottivat uhrin, joka aivan hervotonna virui
puolisonsa ruumiin vieressä.

Tulisoihtu pistettiin rovion ääreen, ja öljyllä valellut puut
leimahtivat heti tuleen.

Tässä tuokiossa oli sir Francisilla ja oppaalla täysi tekeminen
pidellessään kiinni Phileas Foggia, joka hurjan rohkeana tahtoi rynnätä
roviolle.

Phileas Fogg pääsikin jo irti heidän käsistään, mutta silloinpa näky
muuttui. Kuului kauhistuksen huuto, ja koko kansanjoukko lankesi
hädissänsä kasvoilleen maahan.

Eihän vanha rajah ollutkaan kuollut, sillä tuoltahan hän näkyi äkkiä
nousevan, nostavan nuoren ruhtinattaren syliinsä ja aaveena astuvan
alas roviolta, savun keskitse, joka teki hänet niin kamalan näköiseksi.

Fakiirit, sotamiehet, papit, kaikki olivat kauhistuksissansa maassa
suullaan, uskaltamatta nostaa silmiänsä tuohon ihmeiden ihmeeseen.

Uhri lepäsi tajutonna kantajansa lujilla käsivarsilla eikä näkynyt
painavan siinä ollenkaan. Mr. Fogg ja sir Francis olivat asemillaan.
Parsilainen oli kumartunut, ja Passepartout oli kai hänkin hämmästynyt.

Kuolleista herännyt tuli sillä tavoin sille paikalle, jossa herra Fogg
ja sir Francis Cromarty seisoivat, ja virkkoi hätäisesti:

-- Pillit pussiin!

Se oli Passepartout itse. Passepartout se oli hiipinyt roviolle savun
tuprutessa! Passepartout se oli nuoren rouvan temmaissut kuoleman
kidasta! Passepartout se oli, yhä rohkeasti yritystään jatkaen,
kulkenut hämmästyneen kansanjoukon keskitse!

Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kaikki neljä metsään, ja norsu
kiidätti heidät kovaa vauhtia pois. Mutta huudot ja kiljunnat, jopa
luotikin, joka lävisti Mr. Foggilta hatun, osoittivat, että pako oli
huomattu.

Palavalla roviolla näet oli sittenkin jäljellä vanhan rajahin ruumis.
Papit, toipuneina hämmästyksestään, olivat huomanneet, että heidän
uhrinsa oli rohkealla tavalla ryöstetty heiltä pois.

Suoraa päätä he olivat juosseet metsään, sotamiehet perässä. Oli
ammuttu muutamia pyssynlaukauksia, mutta täyttä neliä kiitivät
naisenryöstäjät tiehensä ja olivat pian päässeet ulommaksi luotien ja
nuolten kantamaa.



XIV.

Phileas Fogg kulkee ihanan Gangeen laakson kautta katsahtamattakaan
siihen.


Pelastus oli onnistunut. Tunnin aikaa vielä jälkeenpäin nauratti
Passepartout'ia tämä vikkelä menestys. Sir Francis Cromarty oli
puristanut tuon uljaan pojan kättä. Herra Fogg oli sanonut
hänelle: well! (hyvin!) -- ja tuo sana hänen suussansa merkitsi
erinomaisen korkeata hyväksymistä. Tähän oli Passepartout vastannut,
että kunnia koko tästä asiasta tulee hänen isännällensä. Hänelle,
Passepartout'ille, se oli muka ollut vain "tuommoinen hassu
päähänpisto", ja oikein sydämen pohjasta hän nauroi ajatellessaan, että
hän, Passepartout, entinen nuoralla-tanssija, entinen palokunnan
kersantti, oli ollut viehättävän naisen miehenä, balsamoituna
indialaisena ruhtinaana!

Nuori indiatar ei vieläkään tiennyt, mitä oli tapahtunut.
Villavaippoihin kiedottuna hän makasi toisessa istuinkorissa.

Norsu, tarkan oppaan ohjaamana, kulki kovaa vauhtia vielä pimeän metsän
kautta. Tunnin kuluttua siitä kuin oli Pilajin pagodilta lähdetty,
saavuttiin suunnattoman suurelle lakealle. Kello 7 pysähdyttiin
lepäämään. Ruhtinatar makasi yhä vielä horroksissaan. Opas antoi
hänelle vähän vettä, johon oli sekoitettu pari pisaraa konjakkia, mutta
oopiumin vaikutus kesti yhä vieläkin jonkun aikaa.

Sir Francis Cromarty, joka tiesi, mitä hampunsavu vaikuttaa, ei ollut
ensinkään levoton hänen tähtensä.

Mutta vaikkei hän ollut rauhaton nuoren ruhtinattaren toipumisesta,
niin ajatus hänen tulevaisuudestaan ei sallinut hänen olla levollisena.
Hän sanoi suoraan Phileas Foggille, että jos ruhtinatar jää Indiaan,
niin hän jälleen joutuu pyöveliensä käsiin. Näitä pirun riivaamia
olentoja oli kaikkialla Indiassa, ja kaiketikin he, olkoon poliisi
kuinka valpas tahansa, saavat uhrinsa jälleen valtoihinsa, jollei
Madrasissa, niin Bombayssa, ellei siellä, niin Kalkuttassa. Sir Francis
kertoi, asiata todistaakseen, samanlaisen seikan, joka oli tapahtunut
joku aika sitten. Hänen mielestänsä tuo nuori nainen ei ollut turvassa
ennenkuin ulkopuolella Indian nientä.

Phileas Fogg sanoi panevansa nämä tiedot visusti muistiinsa.

Kello 10 ilmoitti opas, että nyt oli tultu Allahabadin pysäyspaikalle.
Sieltä alkoi jälleen rautatie, jota myöten vuorokaudessa pääsee
Allahabadista Kalkuttaan.

Phileas Fogg ennättää siis oikeaan aikaan höyrylaivalle, joka
seuraavana päivänä, lokakuun 25:ntenä, kello 12 päivällä oli lähtevä
Hongkongiin.

Ruhtinatar nostettiin erityiseen huoneeseen pysäyspaikalla.
Passepartout lähetettiin ostamaan tarpeellisia kapineita, niinkuin
vaatteita, saaleja y.m., mitä vain löytäisi. Rahoja hän ei saa säästää,
niin sanoi isäntä.

Passepartout läksi heti ulos ja juoksi katuja pitkin ylös ja alas.
Allahabad, s.o. Jumalan kaupunki, on pyhimpinä pidettyjä paikkoja
Indiassa, se kun on rakennettu kahden pyhän virran, Gangeen ja
Dshumnan, yhdyntäpaikalle. Näiden virtain varsille tekevät hurskaat
ihmiset toivioretkiä kaikilta haaroin niemimaata. Muutoin kertoo taru
Gangeen lähteen olevan taivaassa, josta Brama on sen armossansa pannut
juoksemaan maahan.

Ostoksia tehdessään oli Passepartout ennättänyt katsella kaupunkia,
joka ennen oli suojattu komealla, nyt valtion vankilaksi muutetulla
linnoituksella. Nykyään ei siinä enää harjoiteta kauppaa eikä mitään
teollisuutta, vaikka se ennen muinoin oli ollut kuuluisa kauppa- ja
tehdaskaupunki. Passepartout, joka turhaan oli hakenut muotimakasiinia,
ikäänkuin olisi luullut kävelevänsä Lontoossa Regent-Streetillä
muutaman askeleen päässä Farmer & C:sta, ei saanut haluamiansa
kapineita -- skotlanninkankaista leninkiä, suurta vaippaa ja komeata
saukonnahkaista kappaa -- muualta kuin eräältä hävyttömältä
juutalaiselta, jolle hänen täytyi maksaa 75 puntaa siitä. Kaupat
tehtyänsä hän kumminkin palasi riemuissaan pysäyspaikalle.

Mrs.[7] Auda oli ruvennut toipumaan. Pilajin pappien aikaansaama
huumaus haihtui haihtumistaan, ja hänen kauniisiin silmiinsä palasi
jälleen koko ihanuudessaan hindulainen sulous.

Kuningas ja runoniekka Usaf Uddaul ylistelee Ahmehnagaran kuningattaren
suloja tällä tavalla:

"Hänen loistavat hiuksensa, kahtia jaetut, verhoavat hänen hentojen,
valkoisten, terveydestä loistavain poskiensa soinnukkaita piirteitä.
Hänen kiiltomustat kulmansa kaareilevat kuni Kaman, rakkauden jumalan,
jousen kaari, ja hänen pitkäin silkkisten silmäripsiensä alla, suurten
kirkkaitten silmäin mustasta teräksestä heijastuu, kuni Himalaijan
pyhistä järvistä, taivaallinen, puhdas valo. Siroina, tasaisina,
lumivalkoisina kiiltävät hänen hampaansa hymyhuulten välissä kuni
kastepisarat granaattikukan puoleksi puhjenneessa terässä. Hänen
pienoiset, soreat korvansa, piirteiltään säännölliset, hänen punertavat
kätösensä, hänen pienet, somat jalkansa, hennot kuni lootos-kukan
umppu, kimaltelevat ihanimmista Ceylonin helmistä, komeimmista
Golkondan timanteista. Hänen solakka, yhden käden täyttämä vyötäisensä
enentää kauneutta hänen pyöreäin lanteittensa muodosteessa ja koko
hänen vartalonsa täyteläisyydessä, jossa kukoistava nuoruus näyttää
runsaimmat aarteensa, ja hänen silkkisen vaippansa poimut kertovat,
että hänet on hopeaan veistänyt Vicvacarma'n, iankaikkisen
kuvanveistäjän, jumalainen käsi."

Tämä runollinen kuvaus olkoon nyt sillänsä, mutta varmaa on, että Mrs.
Auda, Bundelkundin rajahin leski, oli "viehättävä" nainen sanan
täydessä merkityksessä. Hän puhui englanninkieltä varsin sujuvasti,
eikä opas ollut yhtään laskenut liikoja sanoessaan nuoren parsilaisen
aivan muuttuneen kasvatuksen vaikutuksesta.

Juna oli valmiina lähtemään Allahabadista. Parsilainen oli myös tullut
sinne. Mr. Fogg maksoi sovitun palkan eikä penniäkään enempää. Tämä
hiukan ihmetytti Passepartout'ia, joka kyllä tiesi, kuinka paljon tuo
luotettava opas oli tehnyt hänelle hyötyä. Olihan parsilainen henkensä
uhalla ottanut osaa Pilaji-juttuun, ja jos hindut myöhemmin saavat
hänet kiinni, niin hän tuskin voi välttää heidän kostoansa.

Vielä oli jäljellä kysymys Kiunista. Mitä kummaa sillä tekisi, tuolla
kalliilla norsulla?

Mutta Phileas Fogg oli jo ratkaissut tuon kysymyksen.

-- Kuules, parsilainen, -- sanoi hän oppaalle, -- sinä olet tehtäväsi
hyvin toimittanut. Olen maksanut palkan työstäsi, mutta en
uskollisuudestasi. Saat norsun omaksesi, jos tahdot.

Oppaan kasvot loistivat.

-- Sehän on koko omaisuus, jonka teidän arvoisuutenne minulle
lahjoittaa! -- huudahti hän.

-- Ota vaan, parsilainen, -- vastasi Mr. Phileas Fogg, -- velkaa
sinulle sittenkin jään.

-- Se kelpaa se! -- huusi Passepartout. -- Ota pois, ystävä! Kiuni on
kelpo ja uljas eläin.

Passepartout meni eläimen luo ja antoi sille sokeria lausuellen:

-- Se, Kiuni, se, se!

Norsu osoitti mieltymystään muutamalla omituisella mörinällä, sieppasi
sitten kärsällään Passepartout'ia vyötäisistä ja kohotti hänet päänsä
kohdalle. Passepartout ei pelännyt ollenkaan, vaan silitteli ja hyväili
elukkaa, ja Kiuni laski hänet hiljalleen jälleen maahan. Ja hyväksi
lopuksi läväytti kunnioitettava Kiuni häntä kärsällään, johon
vastaukseksi kunnioitettava ranskalainen läväytti häntä kädellään.

Tuokion kuluttua istuivat Phileas Fogg, sir Francis Cromarty ja
Passepartout mukavassa rautatievaunussa, jossa paras sija oli suotu
Mrs. Audalle. Juna kiiti nyt tulista vauhtia Benaresin kaupunkia kohti.

Sinne oli korkeintaan 80 peninkulmaa, ja he saapuivat sinne kahden
tunnin kuluttua.

Matkalla toipui nuori rouva täydellisesti; hangin unettavat höyryt
olivat kokonaan haihtuneet.

Kuinka kovin hän hämmästyi nähdessään olevansa rautatievaunussa,
puettuna eurooppalaiseen pukuun ja matkustajien seurassa, joita hän ei
tuntenut!

Matkatoverit osoittivat hänelle ensin mitä hellintä huolenpitoa ja
virkistivät häntä muutamalla pisaralla likööriä. Sen jälkeen kenraali
kertoi koko tapauksen ja huomautti, kuinka Phileas Fogg oli ollut
vähällä uhrata henkensä hänen pelastuksekseen, ja selitti sitten, miten
pelastus oli tapahtunut ja kuinka suuri osa Passepartout'illa oli siinä
työssä ollut.

Mr. Fogg ei sanonut tuohon yhtään mitään. Passepartout kainosteli ja
saneli sanelemistaan, että "mitäs turhia, eihän se..."

Mrs. Auda kiitti pelastajiansa sydämellisesti, enemmän kyynelillä kuin
sanoilla. Hänen kauniit silmänsä ilmoittivat hänen sydämellisen
kiitollisuutensa vielä selvemmin kuin huulet. Kun hänen mieleensä
sitten jälleen johtui tuo hirveä uhrausjuhla, tuo Indian maa, jossa
niin monet vaarat häntä odottivat, silloin kävi kylmä vavistus koko
hänen ruumiinsa kautta.

Phileas Fogg ymmärsi Mrs. Audan ajatukset ja rauhoittaaksensa häntä
tarjoutui, muutamalla kylmällä sanalla kuitenkin, viemään hänet
Hongkongiin, jonne hän jäisi siksi kuin asia on unohdettu.

Kiitollisena otti nuori rouva tarjouksen vastaan. Hongkongissa
sattuukin hänellä olemaan sukulainen, parsilainen hänkin ja etevimpiä
kauppiaita sanotussa kaupungissa, joka on kaikin puolin englantilainen,
vaikka onkin Kiinan rannalla.

Kello puoli yksi pysähtyi juna Benaresissa. Bramiinilaiset tarut
kertovat tämän kaupungin olevan samalla paikalla kuin muinoin Kaasin
kaupunki, joka ennen vanhaan oli heilunut ilmassa kuin Muhammedin
hauta. Mutta nyt meidän reaalisena aikanamme sijaitsi Benares eli
Indian Ateena, kuten orientalistit sitä nimittävät, varsin
yksinkertaisesti maassa, ja Passepartout näki vilaukselta sen
kivikartanot ja oksista punotut mökit, jotka näyttivät varsin
viheliäisiltä.

Tänne oli sir Francis Cromarty jääpä. Hänen sotajoukkonsa oli
majoitettuna muutamain peninkulmain päähän kaupungista pohjoiseen.
Kenraali sanoi senvuoksi jäähyväiset Phileas Foggille toivottaen
hänelle hyvin paljon onnea ja sanoen suovansa, että tämä uudelleen
tekisi tällaisen matkan vähemmin omituisella, mutta sitä edullisemmalla
tavalla. Mr. Fogg ojensi sanaakaan sanomatta kätensä. Mrs. Auda lausui
hänelle sen sijaan sydämelliset jäähyväiset. Hän ei sanonut koskaan
unohtavansa kiitollisuuden velkaansa sir Francis Cromartylle.
Passepartout'ia kenraali kunnioitti ystävällisellä kädenpuristuksella.
Liikutettuna Passepartout kysäisi, missä ja milloin hän saisi uhrautua
kenraalin edestä.

Niin erottiin.

Benaresin kaupungista alkaen kulkee rautatie osittain Gangeen laakson
kautta. Vaunun akkunasta näki kirkkaalla ilmalla ohitse kiitävän
Beharin maakunnan viheriällä verhottuja vuoria, ohra- ja maissipeltoja,
jokia ja järviä, joissa veheriät alligaattorit mellastivat, somia kyliä
ja vihantia metsiä. Muutamia norsuja ja isokyttyräisiä zebu-härkiä
näkyi uiskentelevan virran vedessä, ja huolimatta myöhäisestä
vuodenajasta ja jotenkin jo viileästä ilmasta oli siinä hinduja
kumpaakin sukupuolta joukottain kylpemässä, niinkuin käskee heidän
uskontonsa. Nämä uskovaiset, buddhalaisuuden suuret viholliset,
tunnustavat Braman uskontoa, jota edustaa kolme jumalaolentoa: Vishnu,
auringon jumala, Shiva, luonnonvoimain olennoima, ja Brama, pappien ja
lainsäätäjäin korkein mestari. Mutta milläpä silmin nuo Bramat ja
Shivat ja Vishnut katsoisivat nykyistä britannioittua Indiaa, kun
viheltelevät höyrylaivat saastuttavat pyhän Gangeen vettä, säikyttäen
kalalokkeja sen pinnalla, kilpikonnia, joita sen rannoilla syntyy, ja
hartaita uskovaisia, jotka pitkällään venyvät sen äyräillä.

Koko tuo kuva kiiti salaman nopeudella ohitse, ja usein kietoi savu sen
sakeaan vaippaansa. Matkustajat tuskin erottivat Kunarin linnan, 20
peninkulman päässä kaakkoiseen Benaresin kaupungista, Belfarin rajahien
entisen linnan; Gatsepurin ja sen isot ruusuvesitehtaat; lordi
Cornwallisin haudan Gangeen vasemmalla rannalla; linnoitetun Buksarin
kaupungin; Patna nimisen ison tehdas- ja kauppakaupungin, jossa
pidetään Indian suurimpia oopiumi-markkinoita; Monghir nimisen
kaupungin, joka on yhtä englantilainen kuin Manchester tai Birmingham,
tunnettu valinpajoistaan ja asetehtaistaan, ja jonka korkeat tehtaiden
piiput nokeavat sakealla savullaan Braman taivasta -- oikea korvapuusti
unelmain maassa!

Tuli yö. Ulvoen ja kiljuen pakenivat tiikerit, karhut ja sudet veturin
edeltä, joka syöksi nopeinta vauhtia, ja matkustajilta jäivät näkemättä
kaikki Bengalin merkillisyydet, Golkonda, Guurin rauniot, Murshedabad,
entinen pääkaupunki, Burdvan, Hugly, Chandernagor, tuo ranskalainen
kaupunki Indian alueella, -- kuinkahan ylpeä olisi Passepartout
ollutkaan, jos olisi saanut nähdä Ranskan lipun liehuvan siellä!

Viimeinkin tultiin Kalkuttaan kello 7 aamulla. Postihöyrylaiva oli
lähtevä Hongkongiin vasta puolenpäivän aikana. Phileas Foggilla oli
siis vielä viisi tuntia aikaa.

Matkasuunnitelman mukaan hänen piti oleman Indian pääkaupungissa
lokakuun 25 p:nä, 23 päivää Lontoosta-lähtönsä jälkeen. Määrättynä
päivänä hän oli sinne saapunutkin. Hän ei siis ollut voitolla eikä
tappiolla. Valitettavasti oli kaksi päivää, jotka hän oli voittanut
matkalla Lontoosta Bombayhin, mennyt häneltä hukkaan -- lukija tietää
jo miten; mutta luultavaa on, ettei Fogg ollut siitä yhtään
pahoillansa.



XV.

Setelitukku laihtuu jälleen.


Juna oli pysähtynyt laiturin ääreen. Passepartout astui ensimmäisenä
ulos vaunusta. Häntä seurasi herra Fogg, auttaen nuorta rouvaa. Phileas
Fogg oli päättänyt mennä suoraan höyrylaivalle, jonka oli määrä lähteä
Hongkongiin, toimittaakseen siellä mahdollisimman mukavan kajuutan Mrs.
Audalle, jota hän ei tahtonut hetkeksikään jättää yksikseen, niin kauan
kuin vielä oltiin tässä maassa, jossa niin monet vaarat häntä
uhkasivat.

Mutta juuri kun Mr. Fogg oli tullut ulos asemahuoneesta, astui hänen
luokseen poliisimies.

-- Mr. Phileas Fogg, niinkö? -- kysyi hän.

-- Niin.

-- Ja tuo mies on palvelijanne? -- jatkoi poliisi osoittaen
Passepartout'ia.

-- On.

-- Seuratkaa, minua kumpikin.

Mr. Fogg ei osoittanut hämmästystään vähimmälläkään liikunnolla.
Poliisimies oli lain edustaja, ja lakia englantilainen pitää pyhänä.
Passepartout, ranskalainen kun oli, yritti ruveta keskustelemaan, mutta
poliisi laski kätensä hänen olalleen, ja Phileas Foggkin viittasi häntä
tottelemaan.

-- Saako tämä nuori rouva tulla mukaan? --  kysyi Mr. Fogg.

-- Saa, -- vastasi poliisimies.

Poliisimies saattoi Mr. Foggin, Mrs. Audan ja Passepartout'in palkigari
nimisten nelipyöräisten vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu
kaksi hevosta. Kaikki nousivat vaunuihin, ja niin ajettiin parikymmentä
minuuttia, jolla välin ei kukaan virkkanut mitään.

Ensin ajettiin "Black City'n" (Mustan kaupungin) läpi, jonka kapeilla
kaduilla ja viheliäisten asuntojen ympärillä vilisi kaikennäköistä
ryysyistä ja likaista väkeä; sitten kuljettiin eurooppalaisen
kaupunginosan kautta, joka näytti hauskemmalta kivikartanoineen
kookospalmujen suojassa. Vaikka vielä oli hyvin aikaista, näkyi
kumminkin komeita herroja ajelevan upeissa vaunuissa.

Palkigari pysähtyi erään talon eteen, joka näytti yksinkertaiselta;
nähtävästi se ei ollut mikään asuinkartano. Sittenkuin vaunuista oli
noustu, vei poliisimies vankinsa -- sillä semmoisiahan he olivat --
erääseen huoneeseen, jonka akkunat olivat varustetut rautaristikolla.

-- Kello puoli yhdeksän kutsutaan teidät tuomari Obadian eteen, --
virkkoi hän ja meni pois lukiten oven perässään.

-- Nyt on piru merrassa, -- sanoi Passepartout istahtaen tuolille, --
nyt olemme vankeudessa.

Mrs. Auda kääntyi heti herra Foggin puoleen ja sanoi liikutuksella,
jota hän turhaan koetti salata:

-- Hyvä herra, jättäkää minut oman onneni nojaan! Minun tähteni teitä
ahdistetaan siitä syystä, että olette pelastaneet minut!

Phileas Fogg vastasi vain, että se on mahdotonta. "Sutty"-asianko
tähden ahdistettaisiin? Mitä joutavia? Kukapa uskaltaisi astua esiin
kantajana? Tässä oli joku erehdys tapahtunut. Mr. Fogg lisäsi, ettei
hän missään tapauksessa jätä nuorta rouvaa, vaan saattaa hänet hamaan
Hongkongiin.

-- Mutta höyrylaivahan lähtee puolenpäivän aikana! -- sanoi
Passepartout.

-- Ennen puoltapäivää olemme höyrylaivalla, -- virkkoi tyyni
gentlemanni.

Tämä lausuttiin niin vakavasti, että Passepartout'kin sanoi itsekseen:

-- No peijakas! Sehän on tietty se. Ennen puoltapäivää ollaan laivalla!

Mutta ihan varma hän ei kumminkaan tuntenut olevansa.

Kello puoli yhdeksän avattiin ovi. Poliisimies tuli sisään ja saattoi
vangit viereiseen saliin. Se oli tuomarin tutkintosali, jonne oli
kuulijain paikalle kokoontunut suuri joukko eurooppalaisia sekä
maanasukkaita.

Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Passepartout kävivät istumaan penkille
vastapäätä pöytää, jonka ääressä tuomarilla ja notaarilla oli sijansa.

Tuomari, herra Obadia, tuli pian sisään, perässään notaari. Hän oli
kookas mies, lihava ja pullea. Hän otti seinältä naulasta peruukin ja
pani sen päähänsä.

-- Ensimmäinen juttu esiin! -- virkkoi hän.

Mutta pian hän nosti kätensä päätään kohti.

-- Mitä ihmeitä? Eihän tämä olekaan minun peruukkini! -- huudahti hän.

-- Minunpa se näkyy olevankin, herra Obadia, -- vastasi notaari.

-- Hyvä herra Oysterpuf! Kuinka te saatatte luulla, että tuomari voisi
julistaa oikeata tuomiota notaarin peruukki päässä!

Herrat vaihtoivat peruukkeja. Tällä välin oli Passepartout tuskin
malttanut pysyä alallaan; viisari salin suuressa kellossa kulki hänen
mielestään hirmuisen nopeasti.

-- Ensimmäinen juttu! -- äänsi tuomari.

-- Phileas Fogg! -- kysyi notaari.

-- Tässä olen, -- vastasi herra Fogg.

-- Passepartout!

-- Täss' ollaan, -- vastasi Passepartout.

-- Hyvä! -- virkkoi tuomari. -- Syytetyt! Kahtena päivänä on teitä
haeskeltu jok'ainoalta Bombaysta tulevalta junalta.

-- Mistä meitä syytetään? -- kysyi Passepartout maltitonna.

-- Sen saatte kohta kuulla, -- vastasi tuomari.

-- Herra tuomari, -- sanoi herra Fogg, -- minä olen Englannin
kansalainen ja minulla on oikeus...

-- Eikö ole oltu kohteliaita teille? -- kysyi Mr. Obadia.

-- Sitä en saata valittaa.

-- Hyvä! Kantajat sisään!

Tuomarin käskystä avattiin ovi, ja vartia saattoi sisään kolme
hindulaista pappia.

-- Johan minä sen arvasin! -- jupisi Passepartout itsekseen, -- samat
roistot, jotka tahtoivat roviolla korventaa nuoren rouvan!

Papit asettuivat tuomarin eteen, ja notaari luki kovalla äänellä
kanteen, jossa Phileas Foggia ja hänen palvelijaansa syytetään
bramalaisen uskonnon pyhittämän paikan saastuttamisesta.

-- Kuulitteko? -- kysyi tuomari Phileas Foggilta.

-- Kuulin, -- vastasi Mr. Fogg katsahtaen kelloonsa, -- ja tunnustan.

-- Vai niin, te tunnustatte.

-- Niin kyllä ja odotan, että nämä kolme pappia vuorostansa
tunnustavat, mikä aikomus heillä oli Pilajin pagodissa.

Papit katsahtivat toisiinsa. He eivät näyttäneet ymmärtäneen syytetyn
sanoja.

-- Juuri niin! -- kiljaisi Passepartout kiivaasti, -- juuri Pilajin
pagodissa, jossa he olivat tulella korventaa elävän ihmisen.

Papit jälleen ihmettelemään ja tuomari Obadia kovasti kummastelemaan.

-- Mitä korventaa? -- kysäisi hän. -- Keskelläkö Bombayn kaupunkia?

-- Bombayn! Kuinka! -- huudahti Passepartout.

-- Niin juuri. Tässä ei ole puhetta Pilajin pagodista, vaan pagodista
Malebarin mäellä Bombayssa.

-- Ja tässä on todistus, tässä ovat temppelin saastuttajan kengät, --
lisäsi notaari, asettaen kengät pöydälle.

-- Voi kenkiäni! -- Semmoinen huuto pääsi ehdottomastikin
Passepartout'ilta.

Tämä seikka osoitti isännälle ja palvelijalle asian oikean laidan. He
olivat unohtaneet koko pagodi-asian Malebarin mäellä Bombayssa. Siitä
juuri oli heidät nyt vedetty oikeuteen Kalkuttassa.

Poliisimies Fiks oli, niinkuin lukija muistaa, kuullut Bombayssa
Passepartout'in kertovan isännälleen, mitä hänelle oli tapahtunut
Malebarin mäellä, ja tämän seikan oli Fiks osannut käyttää hyödykseen.
Hän oli jättänyt matkansa seuraavaksi päiväksi ja yllyttänyt
Malebar-pagodin pappeja ajamaan pahantekijää takaa. Olipa Fiks luvannut
heille melkoisen vahingonpalkkionkin, sillä hän tiesi Englannin
hallituksen kovasti rankaisevan semmoisia rikoksia. Sitenpä olivat
papit lähteneet pahantekijän perään seuraavassa junassa. Mutta kun
nuoren lesken pelastamiseen oli kulunut joltinenkin aika, niin oli
Fiks pappien kanssa ennättänyt Kalkuttaan ennen Foggia ja hänen
palvelijaansa. Sähkösanomalla olivat he ilmoittaneet asian jo ennakolta
tuomarille ja käskeneet ottaa kiinni Foggin ja Passepartout'in heti
rautatien asemahuoneella. Mutta kovastipa Fiks ällistyi -- senhän
jokainen arvaa -- kuultuansa, ettei Phileas Fogg vielä ollut tullutkaan
Kalkuttaan. Hän rupesi arvelemaan varkaan pysähtyneen välillä,
mennäksensä pohjoisiin maakuntiin. Neljäkolmatta tuntia oli Fiks
tuskallisessa levottomuudessa väijynyt rautatien asemahuoneella
saalistansa. Ja voi, kuinka hän ihastui tänä aamuna, nähdessään hänen
astuvan ulos vaunusta, tosin erään nuoren naisen kanssa, jonka
ilmaumista hän ei millään muotoa osannut arvata! Heti lähetti Fiks
poliisimiehen ottamaan hänet kiinni, ja näinpä nyt Mr. Fogg,
Passepartout sekä Bundelkundin rajahin nuori leski olivat joutuneet
tuomari Obadian eteen.

Jos Passepartout olisi asialtansa malttanut, niin hän olisi eräässä
nurkassa kuulijain joukossa huomannut salapoliisin, joka kuunteli jutun
kulkua mitä suurimmalla hartaudella, niinkuin luonnollista olikin,
sillä Kalkuttassakaan hän ei vielä ollut saanut vangitsemiskäskyä
Lontoosta.

Tuomari Obadia oli ottanut Passepartout'in tunnustuksen pöytäkirjaan.
Voi kuinka kernaasti Passepartout olisi ottanut sanansa takaisin, jos
suinkin olisi laatuun käynyt!

-- Syytös on siis tunnustettu? -- kysyi tuomari.

-- On, -- vastasi Fogg kylmästi.

-- Koska, -- jatkoi tuomari, -- Englannin laki suojelee kaikkia
indialaisen väestön uskontoja, koska rikoksen on tunnustanut herra
Passepartout, joka, niinkuin todistettu on, jaloillansa on saastuttanut
pyhää lattiata pagodissa Malebarin mäellä Bombayssa lokakuun 20 p:nä,
niin katsoo Oikeus kohtuulliseksi tuomita yllämainitun Passepartout'in
15 päivän vankeuteen ja sitäpaitsi vetämään sakkoa 300 puntaa.

-- Kolmesataa puntaa! -- kiljaisi Passepartout, välittämättä muusta
kuin sakosta.

-- Vait! -- ärjäisi vartia äänellä, joka oli ankara kuin pasuuna.

-- Ja koska, -- jatkoi vaan tuomari Obadia, -- ja koska täydellisesti
ei ole voitu selville saada, että salavehkeitä olisi ollut olemassa
isännän ja palvelijan välillä, mutta ensinmainittu kumminkin on
velvollinen vastaamaan palvelijastansa, joka hänen leivässään on, niin
katsoo Oikeus kohtuulliseksi tuomita Phileas Foggin 8 päivän vankeuteen
ja vetämään sakkoa 150 puntaa. -- Julistettu. -- Notaari, huutakaa
seuraava juttu esiin!

Fiks oli oikein mielissänsä: Phileas Foggin täytyy jäädä kahdeksaksi
päiväksi Kalkuttaan, -- enempää ei ole tarvis; kyllä vangitsemiskäsky
siksi joutuu tänne.

Passepartout oli vimmoissaan. Moinen tuomio saattaa isännän ihan
perikatoon. Kaksikymmentä tuhatta puntaa on menetetty, ja ainoastaan
siitä syystä, että hän, senkin pässi, oli mennyt tuohon kirottuun
pagodiin!

Phileas Fogg, tyynenä, ikäänkuin tuomio ei olisi häntä koskenutkaan, ei
edes ollut räväyttänyt silmäänsäkään. Mutta juuri kun notaari yritti
esiinhuutaa seuraavata juttua, nousi hän ylös.

-- Minä annan takauksen, -- sanoi hän.

-- Siihen on teillä oikeus, -- vastasi tuomari.

Fiks tunsi selkäänsä karmivan, mutta pian hän sai varmuutensa takaisin,
kun kuuli tuomarin lausuvan:

-- Sen johdosta, että Phileas Fogg ja hänen palvelijansa ovat
ulkomaalaisia, katsoo Oikeus kohtuulliseksi määrätä kumpaisenkin
takaussumman tuhanneksi punnaksi.

Kaksituhatta puntaa tuli siis Mr. Foggin maksaa, jos ei tahtoisi tyytyä
ensin julistettuun tuomioon.

-- Minä maksan, -- sanoi hän.

Ja laukusta, joka oli Passepartout'in huostassa, otti hän setelitukun
ja asetti sen notaarin eteen.

-- Tämä summa, -- sanoi tuomari, -- suoritetaan teille takaisin, kun
olette kärsineet vankeusrangaistuksenne. Siihen saakka olette vapaa
tätä talletettua takaussummaa vastaan.

-- Mennään, -- sanoi Phileas Fogg palvelijalleen.

-- Mutta antakoot edes kenkäni takaisin! -- huudahti Passepartout vihan
vimmassa.

Kengät hän saikin.

-- Kas nämä ne kengät vasta on, -- jupisi hän. -- Toista tuhatta puntaa
maksaa kumpikin tallukka, puhumattakaan siitä, että ne puristavat
varpaita niin vietävästi.

Passepartout oli oikein murheissansa astuessaan ulos Mr. Foggin kanssa,
joka oli tarjonnut käsivartensa Auda rouvalle. Fiks toivoi vielä ettei
hänen luulemansa varas millään muotoa jätä näitä kahtatuhatta puntaa,
vaan kyllä menee kahdeksan päivän vankeuteen. Senvuoksi hän päätti
seurata Foggia.

Mr. Fogg vuokrasi vaunut. Mrs. Auda, Passepartout ja hän kävivät niihin
istumaan. Fiks juoksi perässä, ja vähän ajan kuluttua pysähtyivät
vaunut sataman rantaan.

Ulkona reitillä oli ankkurissa höyrylaiva "Rangoon", lähtölippu
etumaston nenässä. Kello löi 11. Mr. Foggilla oli vielä tunti jäljellä.
Fiks näki hänen astuvan vaunuista ja laskeutuvan nuoren naisen ja
palvelijansa kanssa veneeseen. Salapoliisi polkaisi jalkaansa
harmissaan.

-- Tuo heittiö! -- jupisi hän. -- Hän lähtee! Kaksituhatta puntaa
viskattu kuin veteen! Niin tuhlaa kuin varas! Haa, mutta minä seuraan
häntä vaikka maailman ääriin, jos siksi tulee. Mutta tuolla lailla
tuhlatessaan hän pian menettää koko varastamansa summan!

Poliisimies oli oikeassa. Lontoosta lähdettyään oli Fogg
matkakulunkeihin, palkintoihin, norsun ostoon, takauksiin ja sakkoihin
maksanut jo kuudetta tuhatta puntaa, niin että prosenttipalkinto
takaisin saatavasta summasta suli päivä päivältä yhä pienemmäksi.



XVI.

Herra Fiks ei näy ymmärtävänkään, mitä hänelle puhutaan.


"Rangoon", niitä "Peninsular and Oriental Company'n" postilaivoja,
jotka kulkevat Kiinan ja Japanin vesillä, oli rautainen propellialus,
1,770 tonnin vetoinen ja 400 hevosvoiman koneella varustettu. Se oli
yhtä nopeakulkuinen kuin "Mongolia", olematta kumminkaan niin komea.
Mrs. Audan ei ollutkaan siellä niin mukava olla kuin Phileas Fogg oli
toivonut. Mutta eihän tätä 3,500 peninkulman matkaa kestäkään kuin 11
tai 12 päivää, ja Auda rouva ei näkynyt olevan kovin vaatelias.

Ensimmäisinä päivinä tällä matkalla oppi Mrs. Auda tuntemaan Phileas
Foggia ja lausui useampia kertoja hänelle kiitollisuutensa.
Kylmäverinen gentlemanni kuunteli mitä suurimmalla tyyneydellä (siltä
ainakin näytti); ei ääni eikä käden viittauskaan osoittanut hänessä
pienintäkään liikutusta. Hän piti tarkkaa huolta, ettei nuorelta
rouvalta mitään puuttuisi. Määrättyinä hetkinä hän tuli rouvan luokse,
ellei juuri haastelemaan, niin ainakin kuuntelemaan. Hän osoitti Auda
rouvalle erinomaista kohteliaisuutta, mutta koneenomaisesti, ikäänkuin
ennakolta määrättyjen sääntöjen mukaan. Mrs. Auda ei oikein tiennyt
mitä ajatella, mutta Passepartout oli hänelle lyhyin piirtein kuvannut
isäntänsä omituisen luonteen. Hän oli kertonut suuren vedon pakottaneen
tämän gentlemannin matkustamaan maan ympäri. Rouva oli naurahtanut
tuota kuullessaan, mutta henkensä pelastajaa ei hän voinut muuta kuin
kunnioittaa sydämensä pohjasta.

Mrs. Auda vahvisti todeksi hindulaisen oppaan kertomuksen hänen
surullisesta kohtalostaan. Hän oli tosiaankin parsilaisten lahkoa, joka
on etevin Indian alkuasukkaista. Useat parsilaiset kauppamiehet ovat
koonneet isoja rikkauksia Indiassa pumpulikaupalla. Eräs heistä, sir
James Jejeebhoy, oli korotettu Englannin aatelissäätyyn, ja Mrs. Auda
oli sukua hänelle. Mainitun Jejeebhoyn serkku, Jejeeb, asui
Hongkongissa, ja hänen luokseen aikoi nyt nuori rouva matkustaa. Mutta
saako hän siellä turvaa ja apua? Sitä hän ei vielä varmaan tiennyt. Mr.
Fogg sanoi siihen, ettei hänen tarvitse olla ensinkään rauhaton; kyllä
hän, Fogg, pitää huolen siitä, että kaikki käy ihan matemaatillisesti,
-- niin juuri hän sanoi.

Ymmärsiköhän nuori rouva tuota hirmuista sanaa? Kukapa sen tietää? Se
vain on tietty, että hänen suuret silmänsä olivat kiinnitettyinä Mr.
Foggiin, nuo silmät, "kirkkaat kuin Himalaijan pyhät järvet". Mutta tuo
auttamattoman hidas Fogg ei näyttänyt olevan herkkä heittäymään pyhiin
järviin!

Matka kävi alussa erinomaisen hyvin. Ilma oli kaunis. Koko se osa tuota
suunnatonta merenpoukamaa, jota merimiehet sanovat "Bengalin syliksi",
oli hyvin edullinen höyrylaivan kululle.

Pian näkyi iso Andaman saaristo, jossa 2,400 jalkaa korkea
"Satulasarvi" niminen vuori jo kaukaa siintää purjehtijan silmään.

Höyrylaiva kulki aivan rannan lähitse, mutta saaren asukkaita, jotka
ovat papualaisia, raakoja ihmissyöjiä ja inhimillisen sivistyksen
alhaisimmalla asteella, ei näkynyt yhtään henkeä.

Saaria ilmaantui taivaan rantaan aina vähän perästä -- ihana näky!
Etupuolella suunnattomina metsinä palmuja, arekoja, bambuja,
muskotteja, teak-puita, jättiläismäisiä mimosoja, puunkorkuisia
sananjalkoja; perällä kohoilivat vuorten somat, sinervät ryhmät.
Rannikoilla lenteli lukemattomin laumoin noita kuuluisia pääskysiä,
joiden pesät ovat hienoimpia herkkuja Kiinan eli, kuten kiinalaiset
itse sanovat, taivaan valtakunnassa. Mutta pian olivat nämä Andaman
saariston vaihtelevat kuvat jääneet jäljelle, ja "Rangoon" kulki
nopeasti Malakka-salmea kohti, jonka kautta se oli laskeva ulos
Kiinanmeren ulapalle.

Mitä teki tällä välin salapoliisi Fiks, jonka kova onni oli pannut
kulkemaan maan ympäri? Kalkuttasta lähtiessään hän oli antanut
poliisilaitokseen sen määräyksen, että vangitsemiskäsky, kun se
viimeinkin on saapunut, lähetetään hänelle Hongkongiin. Sen tehtyään
hän oli puikahtanut "Rangoon'iin", niin ettei Passepartout häntä
huomannut, ja toivoi voivansa olla näkymättömissä hamaan Hongkongiin
asti. Tukalapa hänen olisi ollutkin ruveta selittelemään, mitenkä hän
muka oli laivalla, herättämättä epäluuloja Passepartout'issa, joka
luuli hänen jääneen Bombayhin. Hän toivoi kumminkin asianhaarain
muodostuvan niin, että hän jälleen uudistaa tuttavuutensa ranskalaisen
kanssa. Millä tavoin? Sen saamme pian nähdä.

Kaikki poliisimiehen toiveet olivat kiinnitetyt yhteen ainoaan kohtaan,
nimittäin Hongkongiin. Laiva pysähtyy kyllä Singapuriin, mutta niin
lyhyeksi aikaa, ettei hän ennätä siellä saada mitään aikaan.
Hongkongissa hänen pitää lopullisesti saada varas kiinni, sillä jos
tämä sielläkin pääsee hänen käsistään, niin sitten meni kaikki toivo
kuin tina tuhkaan.

Hongkong olikin viimeinen kaupunki englantilaisella alueella koko tällä
matkalla. Tultuansa kerran Kiinaan tai Japaniin tai Amerikkaan on
Phileas Fogg täydessä turvassa. Jos vain vangitsemiskäsky, joka
tosiaankin kulki Fiksin perässä, saapuu siksi Hongkongiin, niin siellä
Fogg ehdottomasti otetaan kiinni pitemmittä mutkitta. Mutta
Hongkongista lähdettyä eivät enää mitkään vangitsemiskäskyt auta.
Silloin tarvitaan luovutuskirja. Mutta sen hankkiminen on pitkällistä
ja monimutkaista, ja varas kyllä osaa sillä välin tehdä temppuja, jotka
hänen rauhaansa sopivat.

-- Siis, -- sanoi Fiks useita kertoja itsekseen, ikävystyen aikojansa
pienessä kajuutassaan, -- vangitsemiskäsky on Hongkongissa, ja silloin
teen tehtäväni; ellei sitä siellä ole, silloin tulee minun tavalla tai
toisella pidättää hänet siellä. Minun ei onnistunut Bombayssa; samoin
kävi Kalkuttassakin. Jos nyt vielä Hongkongissakin isken kirveeni
kiveen, niin silloin on mieheltä maine mennyt. Mutta, maksoi mitä
maksoi, sen täytyy onnistua. Vaan millä keinoin minä saan viivytetyksi
tuon pahuksen matkan, jos tulisi tarpeen?

Viimeisenä keinona päätti Fiks ilmoittaa koko asian Passepartout'ille,
sanoa hänelle, mimmoinen hänen isäntänsä on, jonka rikostoveri hän ei
varmaankaan ole. Arvattavasti Passepartout tämän kuultuansa rupeaa
pelkäämään joutuvansa itsekin samaan nuottaan ja käy hänen, Fiksin,
puolelle. Keino oli tosin hyvin uskallettu, jonka vuoksi siihen
ryhdytäänkin vasta ihan viimeisessä hädässä; muutoinhan saattaisi yksi
ainoa sana Passepartout'ilta hänen isännälleen tehdä koko asian
tyhjäksi.

Poliisimies oli tosiaankin pahoilla mielin; mutta silloinpa Mrs. Audan
läsnäolo laivalla Phileas Foggin ja Passepartout'in seurassa antoi
hänelle aihetta uusiin suunnitteluihin.

Kuka tämä nainen on? Miten hän on joutunut Foggin seuraan? He olivat
nähtävästi kohdanneet toisensa Bombayn ja Kalkuttan välillä. Mutta
millä kohdalla? Sattumako se noin oli heidät matkalla yhteen liittänyt?
Kenties oli Phileas Foggin matkalla Indian halki tarkoituksenakin
kohdata tämä viehättävä nainen? Sillä viehättävä hän oli. Fiks oli
huomannut sen katsellessaan häntä Kalkuttan oikeussalissa.

Fiks ajatteli sinne ja tänne. Viimein johtui hänen mieleensä, että
tässä lienee tapahtunut joku luvaton karkaaminen, toisin sanoen naisen
ryöstö. Niin, kyllä se on niin, ihan varmaan! Tuo ajatus ei lähtenyt
hänen mielestään, ja hän ymmärsi kohta, mikä etu hänelle siitä oli.
Tässä oli tapahtunut naisen ryöstö, joko vaimon tahi neidon, ykskaikki;
kyllä maar hän, Fiks, osaa naisen ryöstäjän saattaa semmoiseen
pälkähäsen, ettei siitä pääse rahalla, ei vaikka miljoonia olisi.

Mutta ei tässä auta odottaa kunnes "Rangoon" tulee Hongkongiin. Tuo
pahuksen Fogg hyppii niin merkillisen nopeasti laivalta toiselle, että
ennenkuin jutun saa alkuunkaan, niin hän on jo kuulumattomissa.

Tuiki tärkeää olisi siis ennakolta ilmoittaa Englannin poliisille
"Rangoon'in" perille-tulo, ennenkuin matkustajat pääsevät maihin.
Tämäkin käy helposti laatuun, sillä laiva poikkeaa Singapurin
kaupunkiin, josta lennätinlanka on vedettynä pitkin Kiinan rantaa
Hongkongiin.

Ensin kumminkin olisi Passepartout'ia tutkisteleminen. Ranskalaisen
kyllä saa puhumaan suunsa puhtaaksi, niin arveli Fiks, ja päätti
ilmautua laivan kannelle. Aikapa jo olikin, sillä tänään oli lokakuun
31 päivä ja huomenna "Rangoon" oli poikkeava Singapuriin.

Mainittuna päivänä Fiks astui kajuutastaan ylös laivan kannelle
tavatakseen Passepartout'ia, suuresti kummissaan tietysti, että muka
oli hänet jälleen kohdannut. Passepartout oli paraillaan kävelemässä
laivan etukannella, kun salapoliisi riensi hänen luokseen ja huudahti:

-- Tekö "Rangoon'illa"?

-- Monsieur Fiks, tekö täällä? -- vastasi Passepartout, tosiaankin
kummastuen nähtyänsä entisen matkatoverinsa "Mongolia'lta". -- Mitä
ihmeitä! Tehän jäitte meistä Bombayhin, ja nyt ollaan taas yhdessä,
matkalla Hongkongiin! Matkustatteko tekin maan ympäri?

-- En suinkaan, -- vastasi Fiks, -- minä pysähdyn Hongkongiin, ainakin
muutamiksi päiviksi.

-- Vai niin! -- sanoi Passepartout vähän oudostuneena. -- Mutta sen
koommin kuin Kalkuttasta lähdettiin, en ole teitä kertaakaan vielä
nähnyt laivalla. Mitenkäs se on ymmärrettävä?

-- Niin, näettehän ... vähän meritautia... Makasin tuolla alhaalla
kajuutassani... Bengalin lahdella en ole voinut niin hyvin kuin Indian
valtamerellä. No, kuinka jaksaa isäntänne, monsieur Phileas Fogg?

-- Erinomaisen hyvin; yhä yhtä tarkka ja täsmällinen kuin hänen
matkakirjansakin. Ei ole myöhästynyt yhtään päivää. Ja tiedättekös,
herra Fiks -- niin, mistäpä te sen tietäisittekään? -- meillä on mukana
nuori rouvakin.

-- Nuori rouvako? -- kysäisi salapoliisi eikä ollut oikein
ymmärtävinään, mitä toinen oli sanonut.

Pian oli Passepartout kertonut hänelle kaikki. Hän kertoi kohtaukset
pagodissa Malebarin mäellä, norsun ostot, joihin meni kaksituhatta
puntaa, "sutty"-historiat, Audan pelastukset, Kalkuttan käräjäjutut,
takaukset. Fiks, joka tiesi jälkimmäiset tapaukset, ei ollut
tietävinään mitään, ja Passepartout'in oli hauska jutella kummallisista
tapauksista niin hartaalle kuulijalle.

-- Mutta kuinkas se on? -- sanoi Fiks. -- Aikooko isäntänne viedä tuon
nuoren rouvan mukanansa Eurooppaan?

-- Ei, monsieur Fiks, ei ollenkaan. Me jätämme hänet Hongkongiin, jossa
hänellä on sukulainen, eräs rikas kauppias.

-- Ei siltäkään puolen mitään apua, -- arveli Fiks itsekseen. Ääneensä
hän lisäsi:

-- Yks' naukku, monsieur Passepartout!

-- Kernaasti, monsieur Fiks. Aivanhan on asianmukaista, että ryypätään
kohtauksemme onneksi "Rangoon'illa"!



XVII.

Yhtä ja toista matkalla Singapurista Hongkongiin.


Sen koommin Passepartout ja salapoliisi tapasivat hyvin usein toisensa;
mutta Fiks pysytteli hänestä erillänsä eikä edes yrittänytkään
puuttumaan pakinoihin. Ainoastaan pari kertaa hän näki Mr. Foggin, joka
kernaasti oleskeli "Rangoon'in" isossa salongissa, joko seurustellen
Mrs. Audan kanssa tahi pelaten vistiä totuttuun tapaansa.

Passepartout oli ruvennut tarkoin miettimään tuota kummallista
kohtausta, joka jälleen oli tuonut Fiksin heidän joukkoonsa. Rupeaahan
ihminen vähemmästäkin kummastelemaan. Tuo todellakin rakastettava ja
lempeä herra kohdataan ensin Suezissa, sitten hän nousee "Mongolialle",
astuu maihin Bombayssa sanoen jäävänsä sinne, sitten hän ilmestyy
"Rangoon'illa", matkalla muka Hongkongiin, sanalla sanoen ihan Mr.
Foggin kintereillä, -- kuinkahan semmoisen miehen laita oikeastaan
onkaan? Hyvin kummallista se vain on. Mitä hän oikeastaan aikonee?
Passepartout oli valmis panemaan vetoon tohvelinsa -- ne hänellä vielä
olivat jäljellä -- että Fiks lähtee Hongkongista samassa kuin hekin ja
luultavasti samassa laivassakin.

Mutta vaikkapa Passepartout olisi arvellut ja ajatellut ikänsä kaiken,
ei hän sittenkään olisi voinut arvata, mikä toimi Fiksillä oikeastaan
oli. Ei hänen mieleensä kuuna päivänä olisi johtunut, että Phileas
Foggia ajetaan takaa kuin varasta. Mutta kun ihmisluonto pyrkii
selittelemään kaikkea, niinpä Passepartout'inkin äly äkkiä välähti, ja
nyt hän osasi selittää, miksikä se Fiks alinomaa on mukana. Eikä tuo
selitys niin aivan mahdoton ollutkaan. Hänen mielestään ei Fiks ollut
eikä voinut ollakaan muu kuin salainen asiamies, jonka Mr. Foggin
toverit Reform-Clubissa olivat lähettäneet pitämään silmällä, että
matka maan ympäri tapahtuu säännöllisesti, aivan matkaohjelman mukaan.

-- Niin se on, niin se on ihan varmaan! -- huudahteli kunnon
ranskalainen itsekseen myötäänsä, oikein ylpeänä tarkasta älystänsä.
-- Hän on vakooja, jonka nuo herrat ovat lähettäneet meidän
kintereillemme. Jotenkin halpamaista sentään! Vakoilla salaisesti
sellaista rehellistä, suoraa miestä kuin Mr. Foggia. Älkääs huoliko,
hyvät herrat siellä Reform-Clubissa! Tämä käy teille kalliiksi!

Passepartout oli iloissansa keksinnöstänsä, mutta päätti kummikin olla
puhumatta sanaakaan isännälleen, peläten hänen tuntevan itsensä
loukatuksi tästä toveriensa epäluulosta. Passepartout päätti samalla
myös vähän pistellä tuontuostakin Fiksiä sopivassa tilaisuudessa
sopivalla tavalla.

Keskiviikkona lokakuun 30 p:nä illan suussa laski "Rangoon" ahtaaseen
Malakka-salmeen, joka erottaa samannimisen niemen ja Sumatran saaren
toisistaan. Kauniit, vuoriset pikku saaret estivät kumminkin näkemästä
itse pääsaarta.

Seuraavana aamuna kello 4 "Rangoon" poikkesi Singapurin satamaan,
ennätettyään sinne puolta päivää aikaisemmin kuin säädetty oli.

Täällä oli otettava hiiliä.

Phileas Fogg kirjoitti matkakirjansa voittopalstaan puoli päivää ja
astui tällä kertaa maihin Mrs. Audan kanssa, joka oli sanonut kernaasti
tahtovansa kävellä jonkun tunnin.

Fiks, epäillen Foggin jok'ainoata askelta, seurasi salaa perässä.
Passepartout nauroi sydämensä pohjasta, nähdessään Fiksin vehkeet, ja
meni tavallisille ostoksilleen.

Singapurin saari ei ole iso eikä suurenmoinen nähdä. Vuoria siinä ei
näe ollenkaan. Kaikessa lakeudessaan on se kumminkin varsin soma.

Se on kuin komea puisto, jossa kauniita teitä risteilee. Sievät vaunut,
edessä pari komeata hevosta, joita on tuotu maahan Uudesta Hollannista,
kiidättivät Mrs. Audaa ja Phileas Foggia tuuhealatvaisten palmujen ja
hedelmöiväin neilikkapuiden siimeksessä. Euroopassa tavallisten
orapihlajain sijassa oli täällä aitoina pippuripensaita. Saagopalmuja,
kookospalmuja, suuria monihaaraisia sananjalkoja vaihteli myötäänsä
tässä troopillisessa kasvistossa; muskottipuut täyttivät ilman hyvällä
hajullaan. Ketteriä, irvisteleviä apinoita ei puuttunut metsistä,
kenties ei tiikereitäkään dshungleista. Saattaa oudoksua, ettei näitä
ahnaita ja julmia petoja ole saatu sukupuuttoon hävitetyiksi näin
pieneltä saarelta, mutta asia onkin se, että ne tulevat Malakkasta
uiden salmen yli.

Ajeltuaan vaunuissa ympäristöillä kaksi tuntia palasivat Mrs. Auda ja
hänen suojelijansa -- joka oli katsellut ympärilleen, näkemättä
kumminkaan mitään -- takaisin kaupunkiin. Tämä on sekava ryhmä
huononpäiväisiä taloja viehättäväin puistojen suojassa, joissa kasvaa
leipähedelmiä, ananaseja ja muita ihania hedelmiä.

Kello 10 he palasivat laivalle. Koko ajan oli Fiks heidän
huomaamattansa seurannut heitä; hänenkin oli täytynyt kuluttaa rahoja
vaunujen vuokraamiseen.

Passepartout odotteli heitä "Rangoon'in" kannella. Kunnon palvelija oli
ostanut muutamia tusinoita leipähedelmiä, mustanruskeita päältä ja
tulipunaisia sisästä. Nämä hedelmät ovat herkkusuille oikeata
nautintoa. Passepartout tunsi olevansa onnellinen saadessaan tarjota
niitä Mrs. Audalle ja sai häneltä mitä sulimmat kiitokset.

Kello 11 oli "Rangoon" saanut hiiliruumansa täyteen; köydet päästettiin
irti, ja jonkun tunnin kuluttua olivat Malakka-niemen vuoret kadonneet
näkyvistä, tuon saman niemen, jonka metsissä tavataan maailman
komeimpia tiikereitä.

Singapurista on noin 1,300 peninkulmaa Hongkongiin, joka on pieni
englantilainen alue Kiinan rannalla. Phileas Foggin tuli kulkea tämä
matka korkeintaan kuudessa päivässä ennättääkseen höyrylaivalle, joka
Hongkongista oli lähtevä Jokohamaan, Japanin etevimpään satamaan,
marraskuun 6 päivänä.

"Rangoon" oli kovassa lastissa. Singapurista oli tullut koko joukko
uusia matkustajia: hinduja, ceylonilaisia, kiinalaisia, malaijilaisia,
portugalilaisia, kaikki enimmäksi osaksi toisen luokan matkustajia.

Ilma oli tähän saakka ollut hyvin kaunis, mutta nyt, viimeisellä kuun
neljänneksellä, se muuttui. Meri rupesi pauhaamaan. Tuuli puhalsi
toisinaan hyvinkin vinhasti, mutta onneksi kaakkoisesta, niin että
laiva vain kulki sitä pikemmin. Hyvällä tuulella nostatti kapteeni
purjeet. "Rangoon" oli taklattu prikiksi; ja kun tuuli oli paisuttanut
märssy- ja mesanipurjeet ja sitäpaitsi höyrykin teki tehtäväänsä, niin
edistyi "Rangoon'in" matka hyvin joutuisasti. Sillä tavoin kuljettiin
Anamin ja Kochin-Kiinan ohitse lyhyessä ja varsin rasittavassa
aallokossa.

Mitä uhkaavammaksi ilma muuttui, sitä suurempaa varovaisuutta oli
noudattaminen; välistä täytyi kulkea puolella koneella. Täten
meni aikaa hukkaan, mikä ei kumminkaan näkynyt Phileas Foggia
pahoittavan. Passepartout oli kovin harmissaan. Kapteenissa oli vika,
koneenkäyttäjässä oli vika, yhtiössä oli vika; sanalla sanoen kaikki,
jotka tässä työntäyvät matkustajia kuljettamaan, kaikki ne hän olisi
kernaasti lähettänyt menemään niin pitkälle kuin tietä piisaa. Hänen
malttamattomuuttansa lisäsi kaiketi myös kaasuliekki, joka aina vaan
paloi hänen maksullansa talossa Saville-row'in varrella.

-- Teillä on kaiketi hyvin kova kiire Hongkongiin? -- kysäisi
salapoliisi kerran Passepartout'ilta.

-- Kova on, -- vastasi Passepartout.

-- Mr. Foggilla on siis kiire päästäkseen höyrylaivassa Jokohamaan?

-- Hirveän kiire.

-- Te siis aina vaan uskotte tuota matkaa maan ympäri?

-- Lujasti uskon; entäs te, monsieur Fiks?

-- Min'en usko sitä.

-- Lystikäs veitikka! -- vastasi Passepartout ja iski silmää niin
peräti viekkaasti.

Tämä saattoi Fiks paran ymmälle. Tuo "veitikka" teki hänet
rauhattomaksi, hän ei osannut sanoa miksi. Olisikohan ranskalainen mitä
arvannut? Fiks ei tiennyt mitä ajatella. Eihän hänen ammatistaan
tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Mitenkä Passepartout olisi siitä
vihiä saanut? Mutta sittenkin hän oli noilla sanoillaan jotain
tarkoittanut.

Kunnon Passepartout meni toisen kerran vielä pitemmälle, sillä hän ei
malttanut olla puhumatta.

-- Kuulkaas, monsieur Fiks, --- sanoi hän juonikkaasti, -- kun nyt
tullaan Hongkongiin, niin kohtaakos meitä se kova onni, että te jätätte
meidät?

-- Enpä tiedä, -- vastasi Fiks nolona, -- kenties...

-- Voi sentään, -- sanoi Passepartout, -- olisipa suuri onni meille,
jos te tulisitte mukaan; sillä näettekös, kun laivayhtiön asiamies on
mukana, niin ei uskalleta matkalla kuhnailla. Tehän läksitte Bombayhin
asti vain, ja nyt olette pian Kiinassa! Amerikkaan ei ole Kiinasta enää
pitkä matka, ja Amerikasta Eurooppaan on vain yksi askel.

Fiks katseli tarkastellen ranskalaista, jonka kasvoissa kuvastui
erinomainen lystillisyys, niin että salapoliisikin rupesi nauramaan.
Mutta Passepartout, kerran vauhtiin päästyänsä, kysäisi, ansaitseeko
hän muka paljonkin ammatissaan.

-- Paljon ja vähän, -- vastasi Fiks silmäänsäkään räpäyttämättä. --
Toisinaan käyvät asiat hyvin, toisinaan huonosti; itse toki en
matkojani maksa, senhän ymmärrätte.

-- Ymmärrän, ymmärrän niin vietävän hyvin, -- sanoi Passepartout ja
nauroi oikein sydämen pohjasta.

Siihen puhe loppui. Fiks meni kajuuttaansa ja rupesi miettimään.
Nähtävästi oli hänen ammattinsa saatu ilmi. Tavalla tai toisella oli
ranskalainen saanut tietää hänen olevan salapoliisin. Mutta oliko hän
ilmoittanut sen isännällensäkin? Oliko palvelija osallinen isäntänsä
rikoksessa vai eikö? Oliko salaisuus saatu ilmi ja niinmuodoin koko
asia hukassa? Salapoliisi vietti monta pulmallista hetkeä: milloin
luuli hän, että kaikki oli hukassa, milloin hän toivoi, ettei Foggilla
itsellään ole asiasta mitään tietoa. Lopulta Fiks parka ei tiennyt mitä
ajatella.

Hän rauhoittui kumminkin pian jälleen ja päätti puhua asiansa suoraan
Passepartout'ille. Ellei kaikki ole kunnossa Foggin vangitsemista
varten Hongkongissa, ja jos Fogg tosiaankin rupeaa tekemään lähtöä
sieltäkin, niin silloin Fiks puhuu kaikki Passepartout'ille. Palvelija
saattaa olla osallinen varkaudessa -- ja silloin on kaikki hukassa;
tahi on hän syytön -- ja silloinhan hänen oma etunsa vaatii häntä
jättämään varkaan oikeuden käsiin.

Sillä kannalla oli asia näiden kahden välillä, ja heidän yllänsä
liihoitteli Phileas Fogg majesteetillisen kylmäverisyytensä siivillä.
Hän vain jatkoi rataansa maan ympäri huolimatta vähääkään muista
ympärillään olevista taivaankappaleista.

Lähistöllä oli kumminkin kiertotähti, jonka olisi luullut saaneen
aikaan, niinkuin astronomit sanovat, joitakin häiriöitä tämän
gentlemannin sydämessä. Mutta ei! Mrs. Audan viehättävät sulot eivät
tehneet häneen mitään vaikutusta, Passepartout'in suureksi ihmeeksi. Ja
jospa mainittu kiertotähti olisi vaikuttanutkin joitakin häiriöitä
Fogg-tähden kulussa, niin olisi niitä ollut vaikeampi laskea kuin itse
Uranuksen häiriöitä, joitten avulla kumminkin Neptunus löydettiin.

Niin, siinä alituinen kummastelun aihe Passepartout'ille, joka tuon
nuoren rouvan silmissä luki niin paljon kiitollisuutta hänen isäntäänsä
kohtaan! Ihan varmaan ei Phileas Foggilla ollut sydäntä sen enempää
kuin mitä on tarvis sankariksi tullakseen, mutta rakastuakseen -- ei!
Ei pieninkään seikka hänessä osoittanut, mitä hän paraasta päästä
mietiskeli näillä matkoillansa. Mutta Passepartout oli lakkaamatta
rauhatonna, peläten jonkun vastuksen kohtaavan.

Kerran hän seisoi nojaten koneruuman ympärillä olevaan rautaristikkoon
ja katseli mahtavan koneen liikkeitä. Äkkiä sattui aallokko kohottamaan
laivan perää niin korkealle, että propelli nousi vedenpinnan
yläpuolelle. Silloin hän näki varaventtiilin aukeavan ja höyryn
syöksyvän ulos ihan ilman aikojaan.

-- Mokomia hataroita henkireikiä! -- virkkoi hän harmissaan. -- Onkos
tämä muka kulkua! Senkin engelsmannit! Toisin on amerikkalaisten laita.
Kyllähän heiltä kattilat välistä kahdeksi lentää, mutta se vauhti, se
vauhti!



XVIII.

Phileas Fogg, Passepartout ja Fiks hoitavat asioitaan, kukin
tahollansa.


Loppupuolella matkaa alkoi ilma käydä kovin pahaksi. Luoteistuuli yltyi
yltymistään, hidastuttaen laivan kulkua. "Rangoon" keikkui hirveästi,
ja matkustajilla oli täysi syy vihata noita pitkiä, mieltäkääntäviä
aaltoja, joita tuuli nosti laidan puolelta.

Marraskuun 3 ja 4 p:nä tuuli muuttui myrskyksi. Vinhasti pieksivät
tuulispäät merta. "Rangoon'in" täytyi laskea isopurje alas ja kulkea
puoli päivää vähennetyllä vauhdilla. Purjeet oli kääritty kokoon, ja
tuulet ne ulvoen vinkuivat nuorissa ja köysissä.

Höyrylaiva kulki nähtävästi hitaammin: mahdollista oli, että se
myöhästyy pari- tahi kolmekinkymmentä tuntia, ehkäpä enemmänkin, ellei
myrsky lakkaa.

Tavallisella kylmäkiskoisuudellaan Phileas Fogg katseli myrskyistä
merta, joka näkyi taistelevan aivan häntä vastaan. Ei hänen otsansa
synkistynyt hetkeksikään, ja kumminkin saattoi parinkymmenen tunnin
viivytys tehdä turhaksi hänen matkansa sen kautta, että hän tulisi
Hongkongiin vasta Jokohaman laivan lähdettyä. Mutta tuohon hermottomaan
mieheen ei näkynyt pystyvän malttamattomuus eikä ikäväkään. Näytti
tosiaan, kuin tämä myrsky kuuluisi hänen matkasuunnitelmaansa ja olisi
ollut ennakolta arvattu. Mrs. Auda, puhellessaan hänen kanssaan tästä
pahasta ilmasta, huomasi hänen olevan yhtä tyynen kuin ennenkin.

Fiks katseli asiata toiselta kannalta. Myrsky oli hänen mieliinsä.
Rajaton olisi hänen ilonsa ollut, jos "Rangoon'in" olisi täytynyt
poiketa johonkin satamaan tuulta pitämään. Kaikki viivytykset olivat
hänelle tervetulleita, ne kun pakottivat herra Foggin jäämään
muutamiksi päiviksi Hongkongiin, sanalla sanoen: vastatuulet ja vihurit
ne olivat hänen eduksensa. Meritauti häntä tosin hiukan vaivasi, mutta
vähät siitä! Kun ruumis kimmurteli meritaudin tuskissa, iloitsi hänen
sielunsa sanomattomasti.

Helppo on arvata, missä vihan vimmassa Passepartout oli näinä
koettelemuksen päivinä. Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin. Maat ja
meret näyttivät tähän asti olleen liitossa hänen isäntänsä kanssa.
Laivat ja rautatiet olivat totelleet häntä, tuulet ja höyry kilvan
edistäneet hänen matkaansa. Oliko nyt sitten kovan onnen hetki lyönyt?
Elämä tuntui Passepartout'ista jo kovin katkeralta; hänestä tuntui,
kuin nuo 20 tuhatta puntaa nyhdettäisiin hänen kukkarostaan. Tuo myrsky
häntä suututti, nuo tuulenvihurit saivat hänet raivoon, ja kernaasti
hän olisi antanut selkään mokomaa pahanilkistä elementtiä! Poika parka!
Fiks salasi häneltä huolellisesti oman tyytyväisyytensä, ja hyvin hän
siinä tekikin, sillä jos Passepartout olisi saanut vihiäkään Fiksin
mielihyvästä, niin ei vainkaan Fiksille kunnian kukko olisi laulanut.

Niin kauan kuin myrskyä kesti, ei Passepartout lähtenyt ensinkään alas
laivan kannelta. Hän ei malttanut pysyä kajuutassa; hän kiipeili
mastoihin, hän auttoi kaikessa, notkeana ja sukkelana kuin apina, niin
että laivaväen oikein ihmeeksi kävi. Satoja kertoja hän teki kysymyksiä
kapteenille, perämiehelle ja matruuseille, jotka eivät voineet olla
nauramatta noin tavattoman hätäyneelle miehelle. Passepartout se tahtoi
välttämättömästi saada tietää, kuinka kauan myrskyä vielä kestää.
Hänelle osoitettiin silloin ilmapuntaria, joka ei näkynyt tahtovan
nousta. Passepartout silloin puisteli sitä aika lailla, mutta puntari
parkaan, viattomaan instrumenttiin, ei näyttänyt pystyvän puistutukset
eikä pahat sanat.

Vihdoinkin taukosi myrsky marraskuun 4 päivänä, ja meri asettui. Tuuli
kääntyi eteläiseksi ja siis myötäiseksi.

Passepartout'in kasvot kirkastuivat sitä mukaa kuin ilmakin. Purjeet
vedettiin ylös, ja "Rangoon" jatkoi matkaansa ankaralla vauhdilla.

Mutta koko viivytystä ei enää käynyt korvaaminen. Maa näkyi vasta 6
p:nä kello 5 aamulla. Phileas Foggin matkakirjan mukaan olisi laivan
pitänyt tulla perille 5 p:nä; siis oli nyt 24 tuntia myöhästytty, ja
Jokohaman höyrylaiva oli kaiketi jo lähtenyt.

Kello 6 tuli "Rangoon'ille" luotsi johdattamaan laivaa kapeata
kulkuväylää myöten Hongkongin satamaan.

Passepartout'in teki mieli kysyä luotsilta, oliko Jokohaman laiva jo
lähtenyt, mutta hän ei uskaltanut sitä tehdä: hän katsoi sittenkin
parhaaksi toivoa vielä viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Hän oli
ilmoittanut rauhattomuutensa Fiksille, joka koetti -- tuo kavala kettu!
-- lohdutella häntä sanoen, että saattaahan Mr. Fogg lähteä Jokohamaan
seuraavassa höyrylaivassa. Siitä Passepartout suuttui ihan
mustanpuhuvaksi.

Mutta jos ei Passepartout uskaltanut kysyä luotsilta, milloin
höyrylaiva Jokohamaan lähtee, niin teki sen Mr. Fogg tyynenä ja
levollisena kuin konsanaankin, katsottuansa ensin mitä Bradshaw sanoo.

-- Huomisaamuna nousuveden tullessa, -- vastasi luotsi.

-- Vai niin! -- sanoi Fogg osoittamatta pienintäkään ihastusta.

Passepartout, joka seisoi hänen vieressään, olisi kernaasti langennut
luotsin kaulaan; Fiks olisi vielä kernaammin katkaissut saman kaulan.

-- Mikä sen höyrylaivan nimi on? -- kysyi Mr. Fogg.

-- Carnatic, -- vastasi luotsi.

-- Eilenhän sen oli määrä lähteä.

-- Niin kyllä, mutta sen täytyi korjata yhtä höyrykattiloistaan, ja
senvuoksi lähtö jäi huomiseksi.

-- Kiitos, -- virkkoi Mr. Fogg ja astui rauhallisin askelin alas
"Rangoon'in" salonkiin.

Passepartout sen sijaan otti luotsin kädestä kiinni ja puristi sitä
kovasti.

--- Kuulkaas, luotsi, te olette kelpo poika.

Luotsi ei voinut ymmärtää, mikä se hänen vastauksissaan tuotti hänelle
tuommoisen ystävyyden purkauksen. Hän puhalsi höyrypillillä ja ohjasi
laivaa dshonkkien, kalaveneiden ja kaikenlaisten alusten välitse, joita
oli suuri joukko Hongkongin ahtailla vesillä.

Kello 1 kävi "Rangoon" laiturin viereen, ja matkustajat astuivat
maihin.

Merkillinen onni oli Phileas Foggilla ollut muassansa. Ellei kattilaan
olisi tullut vikaa, niin olisi "Carnatic" lähtenyt marraskuun 5 p:nä,
joten Japaniin aikovien olisi pitänyt odottaa kahdeksan vuorokautta
seuraavan laivan lähtöä. Mr. Foggilta oli tosin mennyt 24 tuntia
hukkaan, mutta siitähän ei saattanut olla haittaa jäljellä olevalle
matkalle, sillä Jokohaman ja San Fransiskon väliä kulkeva laiva oli
välittömässä yhteydessä Hongkongin-laivan kanssa eikä saanut lähteä
Jokohamasta ennen tämän tuloa sinne. Vaikka siis Jokohamasta lähtevä
laiva pääseekin matkalle kokonaista 24 tuntia myöhemmin, niin
saattaahan se korvata tämän viivytyksen Tyynellä merellä, jonka poikki
sen on määrä kulkea 22 päivässä. Phileas Fogg oli Lontoosta lähtiessään
ollut matkalla 35 päivää, aivan matkasuunnitelman mukaan,
lukuunottamatta puheena olevia 24 liikatuntia.

"Carnatic" kun oli lähtevä vasta seuraavana aamuna kello 5, niin oli
herra Foggilla 16-1/2 tuntia aikaa ajaakseen asioitansa, s.o. Mrs.
Audan asiaa. Laivalta lähdettäessä hän tarjosi kätensä rouvalle ja
saattoi hänet palankiinin (kantotuolin) luo. Hän tiedusteli kantajilta
hotellia, ja nämä osoittivat Hôtel du Club'iin. Palankiini läksi
liikkeelle, Passepartout perässä, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua
oltiin perillä.

Vuokrattiin huone rouvalle, ja Phileas Fogg piti huolen, ettei rouvalta
mitään puuttuisi. Hän sanoi sitten heti kohta lähtevänsä kuulustelemaan
Mrs. Audan sukulaista. Passepartout'in hän käski jäädä siksi aikaa
hotelliin, jottei rouvan tarvitsisi olla yksinään.

Mr. Fogg meni Pörssiin: siellähän varmaankin tunnetaan sellainen herra
kuin Jejeeb, kaupungin rikkaimpia kauppamiehiä.

Kauppa-asiain välittäjä, jolta Mr. Fogg ensin tiedusteli, sanoi varsin
hyvin tuntevansa tuon parsilaisen kauppamiehen; mutta kaksi vuotta
sitten oli tämä muuttanut Kiinasta pois. Koottuaan täällä suuret
rikkaudet oli hän muuttanut Eurooppaan, luultavasti Hollantiin, sillä
sen maan kanssa hän paraasta päästä oli kauppaa käynyt.

Phileas Fogg palasi Hôtel du Club'iin. Siellä hän heti kohta pyysi
päästä Mrs. Audan puheille ja sen enempää sanoja tuhlaamatta ilmoitti
hänelle, ettei kunnioitettava Jejeeb enää asukaan Hongkongissa, vaan
oli kaiketikin muuttanut Hollantiin.

Alussa Mrs. Auda ei vastannut mitään. Hän pyyhkäisi otsaansa kädellään
ja ajatteli tuokion.

-- Mitäs minä nyt teen, Mr. Fogg? -- kysyi hän suloisella äänellänsä.

-- Tulette Eurooppaan tietysti, -- vastasi gentlemanni.

-- Mutta enhän saata olla vastuksina...

-- Ette ollenkaan ole vastuksina; te ette ensinkään tee haittaa
matkaohjelmalleni. Passepartout!

-- Monsieur! -- vastasi Passepartout.

-- Menkää "Carnatic'ille" ja ostakaa kolme hyttiä.

Passepartout, ihastuneena siitä, että vieläkin saa matkustaa yhdessä
tuon nuoren rouvan kanssa, joka oli niin ystävällinen hänelle, läksi
heti paikalla Hôtel du Club'ista.



XIX.

Passepartout harrastaa liian paljon isäntänsä asiata, ja mitä sitten
tapahtuu.


Hongkong on saari, joka tuli Englannin omaksi Nankingin sopimuksen
mukaan sodan jälkeen v. 1842. Muutamassa vuodessa oli Englanti
totuttuun tapaansa, nerolla ja tarmolla, perustanut sinne melkoisen
kaupungin ja laittanut sataman, joka nimitettiin Viktorian satamaksi.
Tämä saari on Kanton joen suussa, noin 60 peninkulman päässä
portugalilaisesta Makaon kaupungista, joka on toisella rannalla.
Hongkong oli ehdottomasti voittava Makaon kaupungin kauppakilvassa, ja
nykyjään kulkeekin Kiinan kauppa suurimmaksi osaksi Hongkongin kautta.
Laivaveistämöt, hospitaalit, makasiinit, kirkko goottilaista tyyliä,
kivellä lasketut kadut, kuvernöörin asunto -- kaikki tuo näyttää siltä,
kuin olisi joku kaupunki Kentin tai Surreyn kreivikunnasta siirretty
tänne Kiinan rannalle, melkein vastaiselle puolen maapalloa.

Kädet taskussa kulki Passepartout Viktorian satamaa kohti katsellen
palankiineja, telttakattoisia rattaita ja kiinalaisia, japanilaisia,
eurooppalaisia, joita suurin joukoin vilisi kaduilla. Pikkuista vailla
oli täällä jälleen Bombay tai Kalkutta tai Singapur uudestaan
nähtävänä. Englantilaisia kaupunkeja on niinkuin mikä vyö vedetty
maapallon ympäri.

Hän tuli Viktorian satamaan. Täällä, Kanton joen suussa, oli aluksia
jos miltä maailman haaroilta, englantilaisia, ranskalaisia,
amerikkalaisia, hollantilaisia, kaikenlaisia kauppa- ja sotalaivoja,
japanilaisia ja kiinalaisia veneitä, dshonkki-, semppa-, tankka- y.m.
-nimisiä, jopa kukkalauttojakin. Kävellessään huomasi Passepartout
joukottain maanasukkaita, vanhoja ukkoja keltaisissa puvuissa. Hän meni
parturin luokse, ajattaakseen partansa oikein "à la chinoise"
(kiinalaiseen tapaan), ja sai sikäläiseltä Figarolta kuulla, että nuo
ukot olivat vähintään 80 vuoden iässä, jolloin heillä on oikeus käyttää
vaatteissansa keltaista keisarillista väriä. Passepartout'in mielestä
tuo oli kovin hassua, vaikkei hän itsekään osannut sanoa miksi.

Saatuaan partansa ajetuksi meni hän "Carnatic'in" laiturille ja näki
Fiksin kävelevän siellä edestakaisin. Tämä ei häntä ensinkään
kummastuttanut. Poliisimiehen kasvot osoittivat, että hän jälleen oli
erehtynyt laskuissaan.

-- Hyvä juttu, -- arveli Passepartout, -- huonosti käy Reform-Clubin
herrain.

Hän astui Fiksin luo, iloisesti myhäillen, eikä ollut huomaavinaankaan
tämän alakuloisuutta.

Syytä olikin Fiksillä olla alakuloinen, sillä tuota kirottua
vangitsemiskäskyä ei ollut vielä täälläkään. Selvää oli, että se kulki
hänen jäljessänsä kaupungista kaupunkiin; hänen täytyy siis vähän
viivähtää, ennenkuin se ennättää tulla. Mutta kun Hongkong on viimeinen
englantilainen kaupunki herra Foggin matkalla, pääsee tämä tiehensä
ikipäiviksi, jos ei Fiksin onnistu pidättää häntä.

-- No, monsieur Fiks, oletteko päättänyt lähteä meidän kanssamme hamaan
Amerikkaan? -- kysyi Passepartout.

--- Olen, -- vastasi Fiks purren hammastaan.

-- Hei! -- huudahti Passepartout purskahtaen nauramaan. -- Tiesinhän,
ettette voi meistä luopua. Käykää hankkimassa itsellenne paikka
laivassa, käykää!

He menivät konttoriin ja ostivat neljä pilettiä. Mutta konttorissapa
heille ilmoitettiin, että koska kattila jo oli saatu korjatuksi, niin
laiva lähtee jo samana iltana kello 8 eikä seuraavana aamuna, niinkuin
ensin oli ilmoitettu.

-- Sitä parempi! -- sanoi Passepartout. -- Tuopa oli hauska uutinen
isännälleni. Menenpä ilmoittamaan hänelle.

Nyt Fiks teki rohkean päätöksen: sanoa kaikki tyyni Passepartout'ille.
Tämähän oli ainoa keino saada pidätetyksi Phileas Fogg muutamia päiviä
Hongkongissa.

Konttorista tultuansa hän kutsui Passepartout'in kahvilaan juomaan
lasillisen viiniä. Passepartout'illa kun oli hyvä aika, niin hän
suostui.

Lähellä laituria oli kahvila eli polttohuone. Se kun näytti varsin
hauskalta, niin he menivät sisään. Kauniin salin perällä oli
vieretysten useampia telttavuoteita, joissa monta ihmistä makasi.

Noin 30 miestä oli istumassa pienten, vihvilästä punottujen pöytäin
ääressä. Muutamat joivat haarikoista englannin olutta tai portteria,
toisilla oli edessään pullollinen likööriä tai gin'iä tahi konjakkia.
Suurin osa poltti punaisia piippuja, joihin oli pantu ruusuveden
sekaista oopiumia. Silloin tällöin näkyi joku polttaja vaipuvan
hervotonna pöydän alle, ja heti kohta kiiruhtivat palvelijat saapuville
ja veivät hänet vuoteelle entisten makaajain viereen. Parikymmentä
juopunutta makasi sillä lailla vieretysten, huumauksen viimeisessä
asteessa.

Fiks ja Passepartout huomasivat tulleensa muutamaan noista Kiinan
kuuluisista polttohuoneista. Niissä käy ahkerasti poloisia tutisevia,
laihoja, tylsistyneitä, kalpeita olentoja, joille Englanti vuosittain
myy 260 miljoonan markan edestä huumaavaa oopiumia. Inhottavia
miljoonia, jotka on kerätty lähimmäisten halvimpain himojen
tyydyttämisellä!

Turhaan on Kiinan hallitus koettanut kovilla lain säännöillä estää tätä
väärinkäytöstä. Oopiumia eivät ensi alussa käyttäneet muut kuin
varakkaat, mutta heistä levisi tuo hurja tapa alhaisimpiinkin
kansanluokkiin, ja nyt on myöhäistä estää sen tuhotöitä.

Oopiumia poltetaan kaikkialla ja alinomaa Kiinan valtakunnassa. Miehet
ja naisetkin käyttävät tätä julmaa nautintoa, ja ken vaan on tottunut
vetämään henkeensä tätä huumaavata savua, se ei enää voi luopua siitä
saamatta kovia vatsankipuja. Kova polttaja saattaa polttaa kahdeksankin
piippua päivässä, mutta sellaiset eivät eläkään kuin viisi vuotta.

Tämmöiseen polttohuoneeseen olivat Fiks ja Passepartout tulleet
virvoittelemaan. Passepartout'illa ei ollut rahoja mukanaan, mutta hän
toivoi suorittavansa velkansa Fiksille myöhemmin, milloin aika ja
paikka myöten antaa.

Tilattiin kaksi pulloa portviiniä. Ranskalainen näytti kyllä osaavansa
antaa kelpo viinille asianmukaisen kunnian. Fiks sitävastoin joi vähän
ja tarkasteli mitä suurimmalla huolella Passepartout'ia. Juteltiin
kaikenlaisista asioista, erittäinkin siitä, kuinka hauska muka oli,
että Fiks lähtee samalla höyrylaivalla kuin hekin. Juuri kun puhe oli
kääntynyt siihen, että höyrylaiva lähtee aikaisemmin kuin ensin oli
määrätty, nousi Passepartout mennäkseen ilmoittamaan sitä isännälleen.
Viinikin oli jo juotu.

Fiks pidätti häntä.

-- Malttakaa hetkinen, -- sanoi hän.

-- Onko teillä jotakin sanomista, monsieur Fiks?

-- On, ja hyvin tärkeätä.

-- Hyvin tärkeätäkö! -- virkkoi Passepartout, juoden viimeisen
viinitilkan lasistansa. -- Tärkeät asiat jätämme huomiseksi. Tänään ei
minulla ole aikaa.

-- Asia koskee isäntäänne, -- sanoi Fiks.

Passepartout loi häneen tutkivan silmäyksen.

Fiksin kasvot osoittivat jotakin erinomaista. Hän istahti.

-- No mikä tärkeä asia teillä nyt on? -- kysyi hän.

Fiks laski kätensä hänen olalleen ja sanoi matalalla äänellä.

-- Olette kai arvannut, kuka olen?

-- Mitä vielä! -- vastasi Passepartout nauraen.

-- Sitten puhun teille kaikki.

-- Koko tuon jutun tunnen pitkin ja poikki, veli hyvä. Asia ei ole niin
kovin konstikas. Puhukaa kumminkin, mutta kaikissa tapauksissa sanon
teille suoraan, että herrat ovat viskanneet rahansa aivan kuin veteen.

-- Veteenkö! Sittenpä ette tiedäkään, kuinka suuri tuo summa oli.

-- Tiedän maar! Kaksikymmentä tuhatta puntaa!

-- Viisikymmentä ja viisi tuhatta, -- vastasi Fiks puristaen toisen
käsivartta.

-- Mitä? -- huudahti Passepartout; -- olisiko herra Fogg uskaltanut!...
Viisikymmentäviisi tuhatta!... No niin, sitä suurempi syy
kiirehtiäkseni. -- Hän nousi jälleen.

-- Niin, viisikymmentäviisi tuhatta puntaa! -- jatkoi Fiks pakottaen
hänet istumaan, tilattuaan konjakkia. -- Ja jos minun onnistuu, niin
saan kaksituhatta puntaa palkinnoksi. Tahdotteko auttaa minua, niin
saatte viisisataa?

-- Auttaa teitä, niinkö? -- huudahti Passepartout avaten silmänsä
tavattoman suuriksi.

-- Niin, auttaa minua pidättämään herra Foggia täällä muutamia päiviä.

-- Soo-o, vai sellaista te minulle ehdotatte, -- virkkoi Passepartout.
-- Ei vainen siinä kylläksi, että seuraatte isäntääni ja pidätte hänen
rehellistä käytöstänsä epäluulonalaisena; vai tahtovat ne gentlemannit
vielä päälle päätteeksi laittaa esteitä hänen tiellensä! Oikein mua
hävettää heidän puolestaan.

-- Mitäs te oikeastaan tarkoitatte? -- kysäisi Fiks.

-- Sitä minä tarkoitan, että tuommoinen käytös on hyvin huonoa. Se on
niin paljon kuin rosvoina karata monsieur Foggin kimppuun ja kiskoa
rahat hänen taskustaan!

-- Se se juuri onkin aikomus.

-- Mutta tuohan on häijyä juonta! -- kiljaisi Passepartout, yhä enemmän
innostuen konjakista, jota Fiks kaatamistaan kaateli hänen lasiinsa ja
jota hän joi, itsekään sitä huomaamatta.

-- Tuohan on häijyä paulan viritystä, ja keltä? Hyi sellaisia
gentlemanneja! Sellaisia tovereita!

Fiks alkoi joutua ymmälle.

-- Niin, tovereilta juuri! -- jatkoi Passepartout. -- Reform-Clubin
jäseniltä. Muistakaa, monsieur Fiks, että isäntäni on kunnon mies ja
että, jos hän on lyönyt vedon, niin luonnollisestihan hän koettaa
voittaa sen!

-- Mutta kenenkäs te sitten luulette minun olevan? -- kysyi poliisimies
ja loi terävän katseen Passepartout'iin.

-- Kenenkäkö? Tietysti te olette reform-clubilaisten lähettämä vakooja,
jonka tulee pitää silmällä isäntäni matkaa. Huono toimi, uskallan
sanoa. Kyllähän minä arvasin, mikä mies te olette, vaikken vielä ole
tahtonut sitä herra Foggille sanoa.

-- Eikö hän sitten tiedä koko asiasta mitään?

-- Ei niin mitään, -- vastasi Passepartout ja tyhjensi jälleen lasinsa.

Fiks raapaisi päätään. Hän ei tiennyt oikein, pitikö hänen jatkaman
puhetta. Passepartout näkyi tosiaankin erehtyneen, mutta sepä se juuri
nosti uusia vaikeuksia hänen tielleen. Ranskalainen oli puhunut totta,
sen huomasi selvästi; hän ei ollut osallinen isäntänsä rikoksessa.

-- Hyvä, -- arveli hän itsekseen, -- sittenhän minä saan hänet
puolelleni.

Fiks vakaantui entisessä päätöksessänsä. Aikaa ei enää ollut
viivytellä. Maksoi mitä maksoi: Fogg oli pantava Hongkongissa kiinni.

-- Kuulkaas, -- sanoi Fiks nopeasti, -- kuulkaa nyt hyvin tarkasti.
Minä en ole mikään reform-clubilaisten asiamies, niinkuin luulette.

-- Ette vainen! -- sanoi Passepartout irvistellen.

-- Minä olen salapoliisi, joka olen saanut toimekseni...

-- Tekö salapoliisi!

-- Tässä on valtuuskirjani, -- sanoi Fiks ja näytti Passepartout'ille
paperin, jonka oli allekirjoittanut poliisilaitoksen ylipäällikkö
Lontoossa. Passepartout oli äimistynyt. Hän katsoi Fiksiin voimatta
sanaakaan sanoa.

-- Herra Foggin veto, -- jatkoi Fiks, -- on pelkkää veruketta vain,
jolla hän on pettänyt teidät ja toverinsa Reform-Clubissa, sillä hänen
etunsa vaati saada teidät puolellensa, osalliseksi rikokseensa, aivan
tietämättänne.

-- Mutta miksi? -- kysyi Passepartout.

-- Asia on seuraava: viime syyskuun 28 p:nä varastettiin Englannin
Pankista 55 tuhatta puntaa. Varkaan tuntomerkit ovat tässä; näettekö,
ne sopivat ihan täsmällensä herra Foggiin.

-- Mahdotonta, sanon minä, mahdotonta! -- huudahti Passepartout lyöden
lujan nyrkkinsä pöytään. -- Minun isäntäni on rehellisin ihminen
maailmassa!

-- Mistäs te sen tiedätte? -- sanoi Fiks. -- Ettehän häntä tunnekaan.
Tehän tulitte hänen palvelukseensa samana päivänä kuin hän läksi,
vetäen mielettömiä verukkeita matkansa syyksi, ja läksi suinpäin ilman
matkakapineita, mukanansa suuren suuri summa pankin seteleissä.
Uskallatteko tosiaankin väittää häntä rehelliseksi mieheksi?

-- Uskallan, uskallan, -- kertoi Passepartout parka koneenomaisesti.

-- Kenties tahdotte, että teidät otetaan kiinni osallisena rikokseen?

Passepartout tarttui molemmin käsin päähänsä. Häntä olisi tuskin voinut
tuntea. Fiksiin ei hän uskaltanut katsahtaakaan. Phileas Fogg varas,
niinkö! Hänkö, Audan pelastaja! Hänkö, tuo antelias, kelpo mies! Ja
kumminkin viittailee vähän sinnepäin! Passepartout koetti mielestään
karkoittaa tuommoiset epäluulot. Hän ei tahtonut uskoa isännästään niin
pahaa.

-- Mitäs te sitten minusta tahdotte? -- kysyi hän ponnistaen
viimeisetkin voimansa.

-- Katsokaas, minä olen seurannut herra Foggia aina tänne saakka, mutta
en ole vieläkään saanut käsiini pyytämääni vangitsemiskäskyä. Auttakaa
te minua viivyttämään häntä täällä.

-- Minäkö, ettäkö minä...!

-- Niin, pannaan puoleksi 2,000 puntaa, jotka pankki on luvannut
palkinnoksi.

-- En koskaan! -- vastasi Passepartout yrittäen nousemaan, mutta
vaipuen alas jälleen. Hän tunsi päänsä kovin raskaaksi ja voimiensa
rauenneen.

-- Monsieur Fiks, -- puhui hän sopertaen, -- vaikka kaikki tuo, mitä
olette puhunut, olisikin totta ... vaikka minun isäntäni olisikin
varas, jota ajatte takaa ... vaikka minä väitän sitä vastaan ... niin
minä ... hänen palvelijansa ... minä olen nähnyt hänen olevan hyvän ja
jalomielisen miehen... Häntä en petä ... en ... vaikka saisin kaiken
maailman kullat... Minä olen maasta ... semmoisesta ... missä ei
senkaltaista leipää syödä...

-- Ette siis suostu?

-- En.

-- Älkää sitten olko tietääksennekään kaikesta tästä, mitä olen
puhunut. Ryypätään!

-- Ryypätään!

Passepartout tunsi juopuvansa yhä enemmän. Fiks oli päättänyt erottaa
hänet herra Foggista ja tahtoi ajaa asiansa perin pohjin. Pöydällä oli
muutamia oopiumipiippuja. Fiks pisti salaa yhden semmoisen
Passepartout'in käteen. Tämä rupesi polttamaan, ja pian vaipui hänen
päänsä raskaana rintaa vasten.

-- Nyt, -- arveli Fiks katsoen hervotonta Passepartout'ia, --- nyt ei
herra Fogg saa tietoa "Carnatic'in" lähdöstä, ja jospa hän lähtisikin,
niin ei ainakaan tuo pahuksen ranskalainen joukkoon joudu.

Maksettuaan viinit ja piipun hän meni tiehensä.



XX.

Fiks yhtyy Phileas Foggin kanssa yhteen.


Tällä välin, mitään pahaa aavistamatta, käveli Mr. Fogg Mrs. Audan
kanssa kaupungilla. Sittenkuin Mrs. Auda oli vastaanottanut hänen
tarjouksensa, viedä hänet Eurooppaan, oli Mr. Foggin täytynyt ryhtyä
hankkimaan kaikkia noin pitkälle matkalle tarvittavia kapineita.
Englantilainen gentlemanni saattaa kyllä matkustaa maan ympäri pieni
matkalaukku kädessä, mutta toisin on naisihmisen laita. Senpävuoksi
täytyi ostaa vaatteita ja mitä muuta matkalla tarvittaisiin. Herra Fogg
teki kaiken tämän omituisella tyyneydellänsä, ja kun nuori rouva,
kainostuen niin suuresta ystävällisyydestä, pyyteli anteeksi tai
kielteli, vastasi Fogg aina samoilla sanoilla:

-- Se kuuluu minun matkaohjelmaani.

Ostokset suoritettuansa he palasivat hotelliin ja söivät päivällistä
hienossa table d'hôte'ssa. Mrs. Auda, joka oli hieman väsynyt, meni
huoneisiinsa, puristettuansa "à l'anglaise" uljaan pelastajansa kättä.

Kunnioitettavan gentlemannin illanviettona oli Times ja Illustrated
London News.

Jos hän olisi milloinkaan mitään voinut kummastella, niin olisi hänen
ainakin täytynyt kummaksensa panna sitä, ettei palvelijaa vielä
kuulunut kotiin maatapanon aikana. Mutta tietäessään höyrylaivan
lähtevän Jokohamaan vasta huomisaamuna ei hän asiasta sen enempää lukua
pitänyt. Aamullakaan ei vielä kuulunut Passepartout'ia.

Mitä kunnon gentlemanni lienee arvellut saatuaan tietää, ettei hänen
palvelijansa ollut käynytkään hotellissa, sitä ei kukaan voi sanoa.

Herra Fogg otti matkalaukkunsa, ilmoitti Mrs. Audalle ajan olevan
lähteä ja tilasi palankiinin.

Kello oli silloin 8, ja "Carnatic'in" oli määrä lähteä nousuveden
tultua kello puoli 10.

Mr. Fogg ja Mrs. Auda nousivat mukavaan palankiiniin; matkakapineet
seurasivat käsirattailla perässä.

Puolen tunnin kuluttua he saapuivat venelaiturille, mutta siinä Mr.
Fogg sai tietää "Carnatic'in" lähteneen edellisenä iltana.

Mr. Fogg oli tänä aamuna toivonut kohtaavansa palvelijan sekä
höyrylaivan: nyt hän ei kohdannut kumpaistakaan. Mutta ei harmin
värettäkään näkynyt hänen kasvoillansa, ja Mrs. Audalle, joka
rauhatonna katseli häntä, virkkoi hän vain:

-- Tuli este, madame, ei muuta mitään.

Tällöin läheni häntä mies, joka tarkasti silmäili häntä. Tämä oli
salapoliisi Fiks, joka tervehdittyään sanoi:

-- Ettekö te, monsieur, ole, niinkuin minäkin, matkustajia, jotka eilen
tulivat tänne "Rangoon'illa"?

-- Olen, -- vastasi Fogg kylmästi, -- mutta en tiedä, kenen kanssa...

-- Suokaa anteeksi, luulin kohtaavani täällä palvelijanne.

-- Tiedättekö, missä hän on? -- kysyi nuori rouva.

-- Kuinka? -- vastasi Fiks, ollen hämmästyvinään, -- eikö hän ole
mukana?

-- Ei, -- vastasi Mrs. Auda. -- Häntä ei ole näkynyt sitten
eilispäivän. Olisiko hän yksinään mennyt "Carnatic'ille" ilman meitä?

-- Ilman teitäkö, madame? -- vastasi poliisimies. -- Mutta sallikaa
kysyäni: oliko teidän sitten aikomus lähteä "Carnatic'illa"?

-- Oli kyllä.

-- Niin minunkin, mutta pitipäs vaan tulla tällainen kiusa. "Carnatic"
sai höyrykattilansa korjatuksi pikemmin kuin oli luultu ja läksi
Hongkongista 12 tuntia ennen määrättyä aikaa, ilmoittamatta siitä
kellekään mitään, ja nyt täytyy odottaa kahdeksan päivää, ennenkuin
toinen höyrylaiva lähtee.

Lausuessaan nuo sanat "kahdeksan päivää" tunsi Fiks sydämensä
sykähtelevän riemusta. Kahdeksan päivää! Fogg on viipyvä Hongkongissa
kahdeksan päivää! Vangitsemiskäsky tulee siinä ajassa kyllä perille.
Viimeinkin näytti onni alkavan hymyillä lain edustajalle.

Mutta kuvailkaapa hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli Phileas Foggin
virkkavan tyynesti:

-- Onhan luullakseni muitakin laivoja Hongkongin satamassa kuin
"Carnatic".

Mr. Fogg tarjosi käsivartensa Mrs. Audalle ja käänsi askeleensa
satamaan, tiedustellaksensa muita laivoja.

Fiks seurasi kovin rauhatonna. Olisi luullut hänen olevan kiinnisidotun
Mr. Foggiin.

Mutta onni näkyi tosiaankin hyljänneen tuon gentlemannin, jota se tähän
saakka oli suosinut. Phileas Fogg käveli kokonaista kolme tuntia
satamassa ristiin rastiin, lujasti päätettyään vuokrata, jos ei muu
auttaisi, vartavasten laivan Jokohamaan. Mutta hän näki ainoastaan
laivoja, jotka joko ottivat tai purkivat lastia ja jotka siis eivät
olleet valmiita lähtemään. Fiks rupesi jälleen toivomaan.

Mr. Fogg ei kumminkaan ollut millänsäkään, vaan kyseli kyselemistään ja
olisi tätä tehden mennyt vaikka hamaan Makaoon asti. Mutta äkkiä astui
muuan merimies hänen luokseen.

-- Tahdotteko venettä, armollinen herra? -- kysyi merimies lakki
kourassa.

-- Onko teillä venettä, joka olisi valmis lähtemään? -- kysyi herra
Fogg.

-- On kyllä, armollinen herra, luotsikutteri n:o 43, paras koko
joukosta.

-- Kulkeeko hyvin?

-- 8 tai 9 peninkulmaa tunnissa. Tahdotteko nähdä sitä?

-- Tahdon.

-- Vene on kyllä oleva mieliinne, sen takaan. Suvaitsette kai tehdä
pienen huvimatkan merellä?

-- Pitkän matkan.

-- Minne asti?

-- Tahdotteko viedä minut Jokohamaan?

Merimies, suu auki ja silmät selällään, katsoi häneen.

-- Leikkiähän laskette, armollinen herra? -- sanoi hän.

-- En laske leikkiä. Minä myöhästyin "Carnatic'ilta" ja minun täytyy
olla Jokohamassa viimeistään tämän kuun 14 p:nä ennättääkseni
höyrylaivaan, joka lähtee San Fransiskoon.

-- Ikävä juttu, -- sanoi luotsi, -- mutta mahdotonta.

-- Minä tarjoan teille sataa puntaa päivältä ja palkinnoksi kaksisataa
puntaa, jos päästään määrättynä aikana perille.

-- Ihanko totta? -- kysäisi luotsi.

-- Ihan, -- vastasi Mr. Fogg.

Luotsi astui muutamia askelia. Hän katseli merta; hänessä näkyi
selvästi taistelevan toisella puolen halu saada omakseen suunnaton
rahasumma ja toisella puolen pelko niin pitkälle matkalle lähteä. Fiks
oli hirveässä tuskassa.

Sillä välin oli Mr. Fogg kääntynyt Mrs. Audan puoleen.

-- Ettehän pelkää, madame? -- kysyi hän.

-- Teidän seurassanne en, Mr. Fogg, -- vastasi toinen.

Luotsi astui jälleen gentlemannin eteen käännellen ja väännellen
hattuaan käsissänsä.

-- No, luotsi? -- kysyi herra Fogg.

-- Niin, armollinen herra, -- vastasi luotsi, -- en saata panna
väkeäni, itseäni enkä teitäkään alttiiksi vaaroille niin pitkällä
matkalla tähän vuodenaikaan pienessä aluksessa, joka vetää tuskin
kahtakaankymmentä tonnia. Sitäpaitsi emme kumminkaan ennättäisi oikeaan
aikaan, sillä Hongkongista Jokohamaan on 1,650 peninkulmaa.

-- Ei ole kuin 1,600, -- huomautti herra Fogg.

-- Ykskaikki.

Fiks tunsi helpotusta.

-- Mutta, -- lisäsi luotsi, -- kenties menisi asia lukkoon toisella
tavalla.

Fiks oli tukehtua.

-- Millä tavalla? -- kysyi Phileas Fogg.

-- Nagasakiin, joka on Japanin eteläpäässä, on Hongkongista 1,100
peninkulmaa, mutta Shangaihin ei ole kuin 800. Viimeksimainitulla
matkalla sopii pysytellä lähellä Kiinan rannikkoa, ja siitä on iso etu,
sitä isompi, koska merenvirta siinä käy pohjoiseen.

-- Kuulkaa, luotsi, -- sanoi Phileas Fogg, -- Jokohamassa minun täytyy
laivalle ennättää eikä Shanghaissa eikä Nagasakissa.

-- Mitä se tekee? -- vastasi luotsi. -- Postilaiva San Fransiskoon ei
lähde Jokohamasta; se vain poikkeaa Jokohamaan ja Nagasakiin, mutta
Shanghaista se oikeastaan lähtee.

-- Tiedättekö sen varmaan?

-- Ihan varmaan.

-- Ja milloin se lähtee Shanghaista?

-- Tämän kuun 11 p:nä kello 7 illalla. Meillä on siis vielä neljä
päivää, s.o. 96 tuntia, ja kulkien keskimäärin 8 peninkulmaa tunnissa,
jos nimittäin tuuli on myötäinen ja meri rauhallinen, ennätämme kyllä
hyvissä ajoin perille.

-- Milloin voisitte lähteä?

-- Tunnin kuluttua. Täytyy ensin ostaa ruokavaroja ja panna kaikki
kuntoon.

-- Päätetty siis. Tekö laivuri olette?

-- Niin olen, John Bunsby, "Tankadere'n" laivuri.

-- Tahdotteko käsirahaa?

-- Jos suvaitsisitte, niin...

-- Kas tässä 200 puntaa etukäteen. Monsieur, -- lisäsi Phileas Fogg
kääntyen Fiksiin, -- jos tahdotte käyttää tilaisuutta...

-- Olin juuri nöyrimmästi pyytää teiltä sitä, monsieur, -- sanoi Fiks
päättävästi.

-- Hyvä! Puolen tunnin kuluttua olemme laivalla.

-- Mutta kuinka käy Passepartout paran? -- kysäisi Mrs. Auda kovin
levotonna hänestä.

-- Teen hänen edukseen minkä voin, -- vastasi Phileas Fogg.

Sillä välin kuin Fiks hermostuneena, kuumeisena, kiihkoisana astui
luotsin alukseen, menivät toiset kaksi Hongkongin poliisivirastoon,
jossa Phileas Fogg ilmoitti Passepartout'in tuntomerkit ja talletti
sinne rahasumman matkarahoiksi Passepartout'ille kotimaahan. Samoin
teki hän Ranskan konsulivirastossa. Senjälkeen vei palankiini heidät
hotelliin, josta matkakapineet otettiin, ja vihdoin jouduttiin takaisin
satamaan.

Kello löi 3. Luotsialus n:o 43 oli valmiina lähtöön laivaväki oli
paikoillansa, ruokavarat oli ostettu.

"Tankadere" oli vähäinen, erittäin sievä kutteri, 20 tonnin vetoinen,
somasti ja sievästi laitettu; se näytti kilpajahdilta. Kiiltävät
vasket, galvanoidut raudat, kansi valkoinen kuin norsunluu -- kaikki
osoitti, että laivuri John Bunsby oli siisteyttä rakastava mies.
Molemmat mastot olivat hiukan takanojassa, purjeita oli kaikenlaisia,
niin että kyllä oli toivoa matkan edistymisestä kelpo tuulella.
"Tankadere" olikin jo monta kertaa voittanut palkintoja
kilpapurjehduksissa.

Laivaväkeä oli, paitsi laivuria John Bunsbytä, neljä miestä. Nämä
olivat uljaita, kokeneita merimiehiä, uskalsivat kovassakin ilmassa
ulapalle ja tunsivat tyyten tarkoin nämä purjehdusväylät. John Bunsby,
noin viidenviidettä vuoden ikäinen, oli lujavartaloinen mies, iho
ruskeaksi ahavoitunut, katse vilkas, kasvojenpiirteet tarmokkaat. John
Bunsby olisi herättänyt luottamusta jo ensi silmäyksellä kenessä
hyvänsä.

Mr. Fogg ja Mrs. Auda astuivat alukseen. Fiks oli jo siellä. Perällä
oli vähäinen, neliskulmainen kajuutta, sisustettu sohvilla joka
seinällä. Keskellä lattiata oli pöytä ja pöydällä heiluva lamppu.
Kaikki oli vähäistä, mutta somaa.

-- Mieleni on paha, etten saata tarjota teille tämän parempaa, -- sanoi
Mr. Fogg Fiksille, joka kumarsi ääneti.

Salapoliisista tuntui hieman nöyryyttävältä käyttää tällä lailla
hyödykseen herra Foggin kohteliaisuutta.

-- Erittäin kohtelias konna, -- ajatteli Fiks, -- mutta konna
sittenkin.

Kello 3 ja 10 min. nostettiin purjeet. Englannin lippu liehui maston
nenässä. Matkustajat olivat laivan kannella. Mr. Fogg ja Mrs. Auda
loivat vielä viimeisen silmäyksen rannalle, katsellen, eikö
Passepartout'ia näkyisi, mutta turhaan.

Fiks ei ollut oikein levollinen. Mitäs, jos Passepartout, jota hän oli
niin pahasti kohdellut, sattumalta tulisi rannalle? Siinä syntyisi
selityksiä, varsin vähän edullisia salapoliisille. Mutta ranskalaista
ei näkynyt; hän oli epäilemättä edelleen horroksissa oopiumista.

John Bunsby nostatti ankkurin, "Tankadere'n" purjeet paisuivat, ja pian
se kiiti ulos Hongkongin satamasta keikkuen aalloilla.



XXI.

"Tankadere'n" laivuri on menettämäisillään luvatun palkinnon.


Olipa tosiaankin uskallettua tämä 800 peninkulman merimatka niin
pienellä aluksella ja erittäinkin tähän aikaan vuodesta. Kiinan
purjehdusvedet ovat hyvin vaarallisia, niissä kun tuulet äkkiä
heittelevät suunnasta toiseen, liiatenkin päiväntasauksen aikaan, ja
nythän oli vasta marraskuu alulla.

Luotsin olisi arvattavasti ollut edullisempi viedä matkustajat aina
Jokohamaan, koska hän sai niin hyvän päiväpalkan. Mutta kovinpa
mieletöntä olisi ollut lähteä tuommoiselle retkelle; rohkeata jo oli
matka Shanghaihinkin. Mutta John Bunsby luotti alukseensa, joka kiiti
kuin sotka aaltojen harjoja pitkin, ja siinä hän kenties olikin
oikeassa.

Illan suussa samana päivänä oli "Tankadere" päässyt Hongkongin
oikullisista väylistä.

-- Minun ei tarvinne, -- sanoi Phileas Fogg, kutterin laskiessa
ulapalle, -- muistuttaa, että kulkua on jouduttaminen niin paljon kuin
mahdollista.

-- Luottakaa minuun, armollinen herra, -- vastasi John Bunsby. --
Purjeita vedämme ylös, minkä tuuli suinkin sallii. Prammipurjeista ei
olisi nyt kuin pelkkää haittaa.

-- Tuo on teidän ammattianne, ei minun; minä luotan teihin.

Phileas Fogg seisoi hajasäärin, kuni oikea merimies, horjahtamatta, ja
katseli aaltoilevaa merta. Nuori nainen istui hänen takanaan ja katseli
surumielin kauas mahtavalle ulapalle, jonka yli hämärä laskeutui ja
jonne hän nyt kiiti heikossa purressa. Hänen päänsä päällä valkoiset
purjeet paisuelivat, kuljettaen häntä ulos avaruuteen kuni siivet.
Tuntui kuin olisi kutteri lennossa kiitänyt ilmojen halki.

Tuli yö. Kuu kävi ensimmäistä neljännestään; sen heikko valo oli pian
sammuva usvaan taivaanrannalla. Pilviä nousi idästä peittäen jo nyt
osan taivaan kantta.

Luotsi oli sytyttänyt lyhtynsä yhteentörmäyksen estämiseksi, sillä
näillä vesillä useinkin tulee aluksia vastakkain satamain
läheisyydessä. Yhteentörmäyksiä tapahtuukin joskus, ja semmoisessa
kohtauksessa olisi luotsin pursi varmaankin mennyt pirstaleiksi.

Fiks istui kokassa ajatuksissaan. Hän pysyi loitompana, tuntien kyllä
Foggin harvapuheisuuden. Muutenkin oli hänen hankala haastella sen
miehen kanssa, jolle hän oli kiitollisuuden velassa. Hän oli nyt varma,
ettei herra Fogg jää Jokohamaan, vaan heti paikalla lähtee sieltä
laivassa San Fransiskoon päästäksensä siten Amerikkaan, tuohon avaraan
maahan, jossa hän kyllä osaa välttää kiinnijoutumisen. Fogg on
suunnitellut matkansa merkillisen hyvin.

Tavallinen varas olisi suoraa päätä kiirehtinyt Yhdysvaltoihin, mutta
Fogg oli lähtenyt kiertoteitä ja kulkenut kolme neljännestä maapallosta
päästäksensä sitä varmemmin Amerikan manterelle, jossa hän rauhassa ja
levossa oli nauttiva pankin rahoja, näytettyään ensin poliisille pitkän
nenän. Mutta mitä tekee Fiks, kun Yhdysvaltoihin on tultu? Päästääkö
hän Foggin näkyvistänsä? Ei, tuhat kertaa ei! Hän seuraa häntä, kunnes
on saanut luovutuskirjan. Se on hänen velvollisuutensa, ja sitä hän
koettaa täyttää viimeiseen silmänräpäykseen asti. Oli miten oli, se
ainakin oli onnellinen seikka, ettei Passepartout enää ollut isäntänsä
luona; heidän viimeisen keskustelunsa jälkeen oli Fiksille tuiki
tärkeätä, etteivät isäntä ja palvelija enää milloinkaan näkisi
toisiansa.

Phileas Fogg ei voinut olla ajattelematta niin kummallisesti kadonnutta
palvelijaansa. Hänestä näytti lopulta mahdolliselta, että Passepartout
viimeisessä silmänräpäyksessä sittenkin oli mennyt "Carnatic'ille".
Samoin arveli Mrs. Audakin, joka suuresti kaipasi kunnon
Passepartout'ia. Mahdollistahan siis on, että he kohtaavat hänet
Jokohamassa, ja jos hän kerran on sinne saapunut, niin helppohan on
löytää hänet sieltä.

Kello kymmenen maissa rupesi tuuli käymään kovemmaksi. Parasta kenties
olisi ollut reivata purjeita, mutta luotsi tarkasteli taivasta ja antoi
purjeiden olla paikoillaan. Muutoin oli "Tankadere" syvässä kulkeva
alus, ja kaikki oli varattuna niin, että vihurimyrskyn tullessa voi
purjeet heti laskea alas.

Puoliyön aikana menivät Phileas Fogg ja Auda rouva kajuuttaan. Fiks oli
mennyt sinne jo ennen ja makasi sohvalla. Luotsi oli väkinensä koko yön
kannella.

Seuraavana aamuna, marraskuun 8:ntena, oli kutteri kulkenut toista
sataa peninkulmaa. Loki laskettiin tuontuostakin mereen ja ilmoitti
purren keskimäärin kulkevan 8-9 peninkulmaa tunnissa. Aluksella oli nyt
kaikki purjeet päällä ja nopeus korkeimmillaan. Jos vaan tuuli
samanlaisena pysyy, niin on heillä kaikki edut puolellaan.

"Tankadere" pysytteli tänä päivänä lähellä rantaa, siinä kun merenvirta
kulki pohjoista kohti. Rannikko, jonne oli korkeintaan viisi
peninkulmaa, näkyikin vielä, vaikka hyvin epäselvästi vasemmalta. Tuuli
puhalsi maalta päin, eikä merikään aaltoillut niin ankarasti, ja tämä
oli edullista, sillä pienten purtten kulkua meren aaltoileminen
hidastuttaa.

Puolenpäivän aikaan laimeni tuuli vähäsen ja kääntyi kaakkoiseksi.
Luotsi vedätti prammipurjeet, mutta kahden tunnin kuluttua piti ne
jälleen vetää kokoon, sillä tuuli yltyi.

Mr. Fogg ja nuori rouva, joka kaikeksi onneksi oli päässyt meritautia
kokemasta, söivät hyvällä halulla murkinaa. Fiksille tarjottiin myös,
ja hän ottikin tarjouksen vastaan, tietäen pohjalastin olevan
tarpeellista sekä vatsoille että aluksille; hieman vastahakoista tuo
kumminkin oli. Kulkea tuon miehen maksulla ja syödä hänen ruokaansa --
se ei ollut oikein kaunista. Hän söi kumminkin, kiiruimman kaupassa
kyllä -- mutta söi sittenkin.

Aterian jälkeen hän katsoi tarpeelliseksi ottaa herra Foggin syrjään ja
sanoi:

-- Monsieur...

Tätä "monsieur" sanaa lausuessaan hän tunsi huuliansa käyvän vähän
kurttuun, ja olipa niin ja näin, ettei hän nyt jo tarttunut tuota
"monsieur'iä" kaulukseen.

-- Monsieur, te olitte hyvin kohtelias, kun tarjositte minulle sijan
tässä purressa. Mutta vaikkei minun kannata elää niin upeasti kuin te,
niin aion kumminkin maksaa osani...

-- Siitä ei puhuta, monsieur, -- vastasi Mr. Fogg.

-- Totta kai, sillä minä...

-- Ei, monsieur, -- sanoi Fogg semmoisella äänellä, joka ei vastausta
sietänyt. -- Tämä on luettu yleisiin kustannuksiin.

Fiks kumarsi. Hän oli harmista halkeamaisillaan ja meni kokkaan eikä
puhunut enää sanaakaan sinä päivänä.

Matka edistyi nopeasti, ja John Bunsbyllä oli hyvä toivo. Useampia
kertoja hän sanoi Mr. Foggille, että Shangaihin kyllä tullaan
määrättynä aikana. Siihen Fogg vain arveli, että niinhän sen ollakin
pitää. Kaikki laivamiehet olivat erinomaisen uutteria. Palkinto lisäsi
noille ripeille pojille ihmeellisesti voimaa. He täyttivät mitä
kernaimmin pienimmätkin käskyt. Eikä milloinkaan ole purtta
huolellisemmin hoidettu "Royal Yacht Club'in" kilpapurjehduksissa.

Illalla oli luotsi lokilla mitaten laskenut, että Hongkongista oli jo
kuljettu 220 peninkulmaa. Phileas Foggilla oli siis syytä toivoa, ettei
hänen ole tarvis Jokohamassa kirjoittaa mitään muistikirjansa
tappiopalstaan. Luultavasti siis ensimmäinen suuri vastus, joka oli
häntä matkalla kohdannut, loppuu tuottamatta hänelle haittoja.

Aamupuolella yötä laski "Tankadere" hyvällä tuulella Fo-Kien'in
salmeen, joka on suuren Formosan saaren ja Kiinan manteren välillä ja
jonka poikki käy Kravun kääntöpiiri. Meri aaltoili ankarasti tässä
salmessa, joka oli täynnä vastavirtain muodostamia kurimuksia. Kutteri
keijuili kovasti. Lyhyet aallot hidastivat sen kulkua. Kovin
vaivalloista oli seisoa kannella.

Aamun koittaessa koveni tuuli vieläkin. Taivas tiesi myrskyä.
Barometrikin ennusti ilmanmuutosta; elohopea oli hyvin rauhatonna.
Kaakkoisesta näkyikin, kuinka aaltojen harjat kasvoivat yhä
korkeammiksi ja pitemmiksi. "Myrskyä tuo tietää", sanoivat merimiehet.
Edellisenä iltana oli aurinko laskenut usvaan valtameren fosforoivissa
säkenissä.

Kauan aikaa tarkasteli luotsi taivaan uhkaavata ulkonäköä ja jupisi
jotakin itseksensä. Viimein hän virkkoi Mr. Foggille hiljaa:

-- Saatanhan sanoa teille kaikki, armollinen herra?

-- Saatatte, -- vastasi Phileas Fogg.

-- Me saamme myrskyn.

-- Pohjoisestako vai etelästä?

-- Etelästä. Tyfoni-myrsky on tulossa.

-- Tulkoon vaan tyfoni-myrsky etelästä. Se jouduttaa kulkuamme. --
vastasi herra Fogg.

-- Vai niin! -- sanoi luotsi. -- Jos katsotte asiata siltä kannalta,
niin ei minulla ole teille enää mitään sanomista.

John Bunsby oli arvannut oikein. Kesemmällä olisi tyfoni, kuuluisan
meteorologin sanain mukaan, purkaunut loistavaan sähköliekistöön. Mutta
talvisen päiväntasauksen aikana oli syytä peljätä sen ilmauvan
ankarana.

Luotsi ryhtyi varovaisuuskeinoihin. Hän veti purjeet kokoon, otti
raakapuut alas ja samoin prammitangot. Hän tukkesi tarkkaan kaikki
aukot, jottei vedenpisaraakaan pääsisi kannelta purren sisään.
Kolmikolkkainen purje yksin oli mastossa. Niin odotettiin mitä tuleva
oli.

John Bunsby oli pyytänyt herrasväkeä menemään alas. Mutta ahtaus sekä
umpea ilma ja aluksen keikkumiset tekivät alhaalla-olon kovin
hankalaksi. Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Fiks pysyivät sen vuoksi kannella.

Kello kahdeksan paikoilla alkoi myrsky rankkasateella ja ankaralla
tuulella. "Tankadere", päällä ainoastaan pieni purjelappu, kulki kuni
höyhen tuulen kiidättämänä. Tuulen voimasta myrskyssä ei voi saada
oikein tarkkaa käsitystä. Jos vertaisi sitä nelinkertaiseen täysin
höyryin kulkevan höyryveturin nopeuteen, niin ei sekään vielä
osoittaisi asian oikeata laitaa.

Koko päivän kulki pursi tällä tavoin pohjoista kohti, nousten ja
laskeutuen aaltojen mukana, onneksi pysyen samassa nopeudessa kuin
nekin. Monta monituista kertaa oli pursi vähällä joutua takaa tulevan
vesivuoren alle; mutta luotsi osasi aina taitavilla käännöksillä
välttää uhkaavan tuhon. Tuontuostakin roiskahti matkustajain päälle
suolaista, vaahtoavaa vettä, mutta sen he ottivat filosofisesti
vastaan. Fiks kiroili kaiketi itseksensä. Rohkea Auda rouva, ihmetellen
pelastajansa kylmäverisyyttä, osoitti olevansa hänen ansiollinen
seurakumppaninsa eikä myöskään pelännyt myrskyä. Mitä taas Mr. Foggiin
tulee, niin näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt tätä tyfoniakin yhtenä
numerona ohjelmassaan.

Aina iltaan saakka oli "Tankadere" kiitänyt pohjoista kohti, mutta nyt
kääntyi tuuli, niinkuin oli pelättykin, luoteiseksi. Aallot rupesivat
käymään sivulta, ja kutteri keikkui hirveästi. Meri pieksi sitä
tosiaankin kauhistuttavasti: ties lieneekö se laiva niin luja
liitteissään!

Yöllä yltyi myrsky entistä hurjemmaksi. Pimeän tultua, jolloin
vaaratkin lisääntyivät, John Bunsby kävi rauhattomaksi. Hän rupesi
arvelemaan, eikö olisi parasta poiketa johonkin satamaan, ja kysyi
neuvoa laivamiehiltänsä.

Sen tehtyään hän astui Mr. Foggin luokse.

-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- parasta lienee, että koetamme
päästä johonkin satamaan rannalle.

-- Sitä minäkin, -- vastasi herra Fogg.

-- Niinkö, mihinkähän olisi sopivin poiketa?

-- Minä tunnen vain yhden ainoan sataman, -- vastasi Mr. Fogg tyynesti.

-- Ja se on...

-- Shanghai.

Luotsi oli kotvasen äänetönnä, ikäänkuin ei oikein olisi ymmärtänyt
vastausta, niin kovin sitkeätä ja itsepäistä. Sitten hän huudahti:

-- No niinpä kyllä, armollinen herra, Shanghai juuri, ihan niin!

"Tankadere'n" kurssi pidettiin entisellään pohjoista kohti.

Kauheata yötä! Olipa oikea ihme, ettei pursi kaatunut kumoon. Monasti
oli aalto vähällä huuhtaista matkustajat kannelta mereen. Mrs. Auda oli
aivan rauennut, mutta valitusta ei häneltä kuulunut. Vähäväliä täytyi
Mr. Foggin rientää hänen luokseen, suojelemaan häntä raivoavilta
aalloilta.

Päivä koitti jälleen. Myrsky kiihtyi hurjimpaan raivoonsa, mutta tuuli
kääntyi jälleen kaakkoiseksi. Tämä oli varsin edullista, ja "Tankadere"
lensi jälleen huimaa vauhtia tuon tavattomasti pauhaavan meren
pinnalla. Uuden tuulen nostamat aallot taistelivat entisten kanssa
ankaraa taistelua, ja tässä ristiaallokossa olisi heikommin rakennettu
laiva särkynyt pirstaleiksi.

Välistä siinsi silmään ranta usvan lävitse, mutta laivaa ei näkynyt
ainoatakaan. "Tankadere" se ypö yksinään kesti meren raivoa.

Puolenpäivän aikana näkyi muutamia merkkejä, jotka ennustivat myrskyn
laantumista; auringon laskiessa merkit kävivät selvemmiksi.
Matkustajat, ihan uupuneina ja rauenneina, saattoivat nyt nauttia vähän
ruokaa ja käydä levolle.

Yö oli verrattain rauhallisempi. Luotsi lisäsi purjeita, mutta
reivattuina. Purren nopeus oli melkoinen. Seuraavana päivänä,
marraskuun 11:ntenä, aamun koittaessa, näkyi jo ranta. John Bunsby
vakuutti, ettei enää ole Shangaihin kuin 100 peninkulmaa.

Sata peninkulmaa! Ja ne oli kuljettava yhdessä päivässä! Tänä iltana
piti Mr. Foggin tulla Shangaihin, ennättääkseen Jokohaman laivalle. Jos
ei myrskyä olisi noussut, olisi hän nyt ollut ainoastaan noin 30
peninkulman päässä satamasta.

Tuuli laimeni nähtävästi, mutta onneksi tyyntyi merikin. Pursi nosti
kaikki purjeensa, ja kohisten vaahtoili suolainen vesi kokassa.

Puolenpäivän aikana oli "Tankadere" ainoastaan 45 peninkulman päässä
Shanghaista. Vielä oli kuusi tuntia aikaa, ennenkuin Jokohaman laiva
sieltä lähtee.

Laivalla ruvettiin pelkäämään. Perille oli ehdottomasti päästävä.
Kaikki, paitsi Phileas Foggia, tunsivat sydämensä tykyttävän
maltittomuudesta. Purren oli kuljettava keskimäärin 9 peninkulmaa
tunnissa, mutta tuuli laimeni laimenemistaan. Se oli pelkkiä
epäsäännöllisiä puuskia laitapuolelta. Ne loppuivat, ja meri tyyntyi
heidän jälkeensä.

Mutta soman kutterin korkeat ja hyvin tiiviistä kankaasta tehdyt
purjeet kokosivat poveensa kaikki pienimmätkin puuskat ja tuulahdukset,
ja niiden sekä meren virran avulla päästiin kello kuusi 10 peninkulman
päähän Shanghaista.

Kello 7 oli enää 3 peninkulmaa Shangaihin. Karkea kirous pääsi luotsin
huulilta... Hän oli menettämäisillään kahdensadan punnan palkinnon. Hän
katsahti Mr. Foggiin. Mr. Fogg seisoi tyynenä, rauhallisena, vaikka
koko hänen omaisuutensa riippui tästä silmänräpäyksestä.

Samassa näkyi musta savupatsas Shanghaista päin. Jokohaman laiva lähtee
siis paraillaan Shanghain satamasta.

-- Revetköön raato! -- kiljaisi John Bunsby.

-- Signaalilaukaus! -- virkkoi Phileas Fogg kuivasti.

Kokkapuolella oli vähäinen pronssitykki; sitä käytettiin
signaalilaukausten ampumiseen sumussa. Tykki ladattiin täpö täyteen,
mutta juuri kun luotsi oli tuonut hehkuvan hiilen ja oli panna sen
sankkireiän suulle, huudahti Phileas Fogg:

-- Nosta hätälippu!

Lippu vedettiin mesaaniin. Toivottavasti höyrylaiva sen huomattuaan
vähentää vauhtiansa ja lähenee purtta.

Luotsi nosti hiilen jälleen sankkireiälle.

-- Nyt! -- komensi herra Fogg, ja pamaus pienestä tykistä kajahti.



XXII.

Passepartout huomaa, että toisellakin puolen maailmaa on rahaa tarvis.


Höyrylaiva "Carnatic", lähdettyänsä Hongkongista marraskuun 7 p:nä
kello puoli 7 illalla, kiiti täysin höyryin Japania kohti, mukanaan
täysi lasti tavaroita ja matkustajia. Kaksi kajuuttaa perällä oli
tyhjänä, nimittäin ne, jotka oli tilattu Mr. Foggin lukuun.

Seuraavana aamuna saivat matkustajat kokassa ihmeeksensä nähdä erään
matkustajan, kalpeana, riutuneena, tulevan kannelle toisen luokan
kajuutasta ja hoiperrellen menevän istahtamaan pelastusveneen laidalle.

Tämä mies oli Passepartout itse omassa persoonassaan. Hänen oli käynyt
seuraavalla tavalla.

Heti Fiksin mentyä polttohuoneesta ulos olivat palvelijat nostaneet
hervottoman Passepartout'in muiden makaavain viereen. Mutta kolmen
tunnin kuluttua oli Passepartout, jota unissakin oli vaivannut eräs
ajatus, herännyt ja koetti torjua itsestään oopiumin huumaavaa
vaikutusta. Ajatus, että hän oli huonosti täyttänyt velvollisuutensa,
sai hänet selville. Hän läksi vuoteeltaan, hoiperrellen ja seinistä
pidellen; monasti hän kaatuikin, mutta nousi jaloilleen jälleen,
pyrkien vaistoperäisesti ulos. Kadulle päästyään hän kuni houreissaan
huusi: Carnatic! Carnatic!

Postilaiva oli valmiina lähtöön. Passepartout'illa oli enää muutama
askel jäljellä. Hän kulki hoiperrellen pitkin rantalautaa ja kaatui
tunnottomana laivan kokkaan, samassa kuin "Carnatic'in" köydet
päästettiin irti.

Muutamat merimiehet, tottuneina tuommoista näkemään, kantoivat mies
paran toisen luokan kajuuttaan, jossa Passepartout heräsi vasta
seuraavana aamuna, 150 peninkulman päässä Kiinan rannasta.

Hän nousi kannelle, jossa raikas aamuilma selvitti kokonaan hänen
päänsä. Hän rupesi kokoamaan ajatuksiansa, vaikka se olikin kovin
vaikeata. Viimein hän muisti, mitä oli tapahtunut edellisenä iltana,
muisti Fiksin puheet ja polttohuoneen.

-- Nähtävästikin olin minä täydessä humalassa, -- puheli hän itsekseen.
-- Mitähän nyt Mr. Fogg sanoo? Mutta kaikissa tapauksissa en ole
päästänyt höyrylaivaa käsistäni, ja sehän on pääasia.

Sitten hän ajatteli Fiksiä.

-- No niin, siitä peijakkaasta on nyt päästy, luullakseni, ja tuskinpa
mies viimeisten puheittensa jälkeen olisi uskaltanut tullakaan meidän
kanssamme samalle laivalle. Poliisimies, salapoliisi vainoaa isäntääni,
jota syytetään varkaudesta! Hullutuksia! Mr. Fogg on yhtä paljon varas
kuin minä murhamies!

Mutta puhuisiko hän nyt kaikki isännälleen? Sopiiko hänelle ilmoittaa,
mikä mies Fiks oikeastaan on? Eiköhän ole paras odottaa, kunnes tullaan
Lontooseen, ja sitten kertoa, kuinka poliisimies oli seurannut häntä
ympäri maailman, ja naureskella hänen kanssaan koko jutulle? Niin, se
se kai parasta on! Kaikissa tapauksissa on asiata tarkoin miettiminen.
Ensimmäisenä tehtävänä nyt on tavata Mr. Fogg ja pyytää häneltä
anteeksi huonoa käytöstä.

Passepartout laskeutui alas. Meri aaltoili, ja laiva heilui pahasti.
Kunnon Passepartout ei ollut vielä oikein luja jaloiltansa, mutta pääsi
kumminkin mitenkuten peräkannelle. Siellä ei näkynyt yhtään ihmistä,
joka edes olisi ollut hänen isäntänsä tai Mrs. Audan näköinenkään.

-- No niin, -- ajatteli hän, -- Mrs. Auda makaa vielä kaiketikin, ja
Mr. Fogg on löytänyt vistitovereita ja tapansa mukaan...

Passepartout meni alas salonkiin, mutta Mr. Foggia ei ollut sielläkään.
Passepartout kysyi silloin perämieheltä, missä herra Foggin kajuutta
on. Mutta perämies ei sanonut sennimistä matkustajaa olevan laivalla
lainkaan.

-- On kyllä, -- sanoi Passepartout, -- kookas mies, harvapuheinen,
mukanaan nuori rouva.

-- Rouvasväkeä ei ole laivalla yhtään sielua, vastasi perämies. --
Tuoss' on teille matkustajain luettelo. Katsokaa itse.

Passepartout luki luettelon... Mr. Foggin nimeä siinä ei ollut.

Jo musteni hänen silmissänsä. Äkkiä johtui jotakin hänen mieleensä.

-- Kuulkaas, -- sanoi hän, -- onkos tämän höyrylaivan nimi tosiaankin
"Carnatic"?

-- On niinkin, -- vastasi perämies.

-- Ja matkalla Jokohamaan?

-- Sinne juuri.

Passepartout oli ensin luullut erehdyksestä joutuneensa toiselle
laivalle. Mutta "Carnatic'illa" hän sittenkin oli kuin olikin, ja
varmaa oli sekin, ettei hänen isäntäänsä ollut laivalla.

Passepartout vaipui tuolille. Äkkiä hänelle selveni kaikki. Hän muisti,
että "Carnatic'in" lähtöaika oli siirretty aikaisemmaksi, että hänen
olisi pitänyt ilmoittaa se isännälleen, mutta oli jättänyt sen
tekemättä. Siis juuri hänen tähtensä Mr. Fogg ja Mrs. Auda olivat
myöhästyneet.

Hänen syynsä se oli, mutta vielä enemmin tuon konnan, joka oli
juottanut hänet humalaan, erottaakseen palvelijan hänen isännästään ja
saadakseen pidätetyksi tämän Hongkongissa. Nyt vasta Passepartout
ymmärsi salapoliisin vehkeet. Ja nyt Mr. Fogg -- perikatonsa partaalla,
vetonsa menettänyt, kiinniotettu, kenties vankeudessa!... Passepartout
repi tukkaansa tuskissaan. Mutta annas, että Fiks vielä kerran joutuu
hänen kynsiinsä, niin sitä tilintekoa!

Ensimmäisten puuskain mentyä ohitse Passepartout vähitellen tyyntyi ja
alkoi harkita tilaansa. Tämä ei suinkaan ollut kadehdittava. Hän oli
nyt matkalla Japaniin. Sinne hän kyllä tulee, mutta mitenkäs sieltä
pois pääsee? Rahaa ei penniäkään! Matka laivalla oli kumminkin jo
ennakolta maksettu, samoin ruoka. Vielä oli hänellä viisi tai kuusi
päivää aikaa miettiä ja tehdä päätöksensä. Kylläpä söi ja joi poika
kelpo lailla. Hän söi isäntänsä puolesta, Mrs. Audan puolesta, omasta
puolestaan. Hän söi ikäänkuin olisi Japani erämaa, jossa ei ole ruokaa
rahtuakaan.

13 p:nä "Carnatic" laski aamun nousuveden mukana Jokohaman satamaan.

Jokohama on tärkeä pysäyspaikka Tyynen valtameren rannalla, ja sinne
poikkeavatkin kaikki posti- sekä matkustajalaivat, jotka kulkevat
Pohjois-Amerikan, Kiinan, Japanin ja Itä-Indian saarten väliä. Jokohama
on Jeddo lahden rannalla, lähellä samannimistä suunnatonta kaupunkia,
joka on Japanin keisarikunnan toinen pääkaupunki ja jossa aikoinansa
asui Taikun, maallinen keisari. Sen kilpailijana oli Meako, jossa piti
asuntoansa Mikado, suoraan jumalista polveutuva hengellinen hallitsija.

"Carnatic" kävi laiturin viereen lähelle aallonmurtajaa ja
pakkahuoneita, keskelle laivoja kaikilta maailman ääriltä.

Passepartout astui ilman sen suurempaa innostusta tähän Auringon lasten
omituiseen maahan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa sattuma
ohjaajaksensa ja umpimähkään mennä katuja myöten astumaan.

Hän tuli ensin eurooppalaiseen kaupungin osaan, jossa oli mataloita
taloja kuisteineen ja komeine pylvästöineen; ympärillä hän huomasi
toreja, laivaveistämöjä ja tavaravarastoja joka haaralla. Siellä,
niinkuin Hongkongissa ja Kalkuttassakin, vilisi amerikkalaisia,
englantilaisia, kiinalaisia, hollantilaisia, kauppiaita, jotka ostivat
ja myivät jos jotakin, ja kaikkien näiden joukossa oli ranskalainen
niin outo, kuin olisi hänet äkkiä suinpäin viskattu hottentottien
maahan.

Passepartout'illa oli kumminkin yksi keino päästäksensä pulasta,
nimittäin kääntyä Ranskan ja Englannin konsulivirastoihin Jokohamassa,
mutta hän ei tahtonut mennä kertoilemaan kohtaloaan, joka oli niin
likeisesti liitetty hänen isäntänsä kohtaloon, ja päätti ensin koettaa
kaikkia muita keinoja.

Kuljettuaan eurooppalaisen kaupunginosan läpi, jossa sattuma ei
ensinkään näkynyt hänestä huolivan, tuli hän japanilaiseen
kaupunginosaan.

Hän oli lujasti päättänyt astua eteenpäin vaikka hamaan Jeddoon asti.

Maanasukasten asuma osa kaupunkia on nimeltä Benten, ja Benteniksi
sanotaan myös erästä meren jumalatarta, jota palvellaan läheisillä
saarilla. Täällä Bentenissä oli ihmeellisen kauniita petäjä- ja
seetrikujia, hyvin kummallisesti rakennettuja portaaleja, siltoja
bambuputkistojen ja korkeiden kasvien keskellä, temppeleitä
satavuotisten seetripuiden siimeksessä, Buddhan pappeja ja Konfutsen
uskolaisia, outoja katuja ja laumoittain punaposkisia lapsia, joita
olisi luullut vastikään irtileikatuiksi japanilaisista seinäverhoista
ja jotka leikittelivät lyhytjalkaisten pikku koirain ja hännättömäin
keltaisten kissain kanssa.

Kadut olivat kirjavinaan ihmisistä, joita tuli ja meni. Siellä kulki
pappeja juhlakulussa, rämisytellen yksitoikkoisia rumpujansa;
jakuniineja, tulli- tahi poliisimiehiä, kiillotetut suippohatut päässä
ja kaksi miekkaa vyöllä; sotamiehiä siniviiruisissa pumpulipuvuissa ja
suusta ladattavat pyssyt olalla; mikadon henkivartioita avaroissa
silkkinutuissa, haarniskoissa ja hameissa; muuta sotaväkeä ihan
toisenlaisissa puvuissa, sillä Japanissa pidetään sotilasammattia yhtä
suuressa kunniassa kuin sitä Kiinassa halveksitaan. Sitäpaitsi
kulki siellä almun-anojia, toivioretkeläisiä pitkissä mekoissa,
siviilimiehiä, tukka sileä ja musta kuin eebenpuu, vartalo pitkä, jalat
heikot, ihonväri vivahteleva vaskesta himmeään valkoiseen, mutta ei
milloinkaan keltainen, niinkuin kiinalaisilla, joista japanilaiset
muutenkin suuresti eroavat.

Lisäksi hän vielä näki ajokalujen, palankiinien, hevosien,
kantomiesten, purjevaatteella katettujen kantotuolien, bambuputkesta
tehtyjen kantovuoteitten välissä naisia, jotka käydä sipsuttelivat
vaatetohvelit, olkisandaalit tai puukengät pienissä jaloissa, naisia,
rumanpuoleisia, rinta likistetty, hampaat mustattuina, oikein muodin
mukaan, ja puettuina kansalliseen "kirimon" nimiseen pukuun, joka on
jonkinlainen yönuttu, köytetty silkkivyöllä, sen päät solmittu selän
taakse hassumaiseksi rusetiksi. (Tämän muodin näkyvät pariisittaret
ottaneen Japanin tyttäriltä.)

Passepartout kulki muutamia hetkiä tässä kirjavassa joukossa katsellen
kummallisia, runsaasti tavaroilla täytettyjä puoteja; basaareja, joiden
akkunoihin oli pantu esille japanilaisten kultaseppäin teoksia;
liehuvilla lipuilla koristettuja ravintoloita, joihin häneltä oli pääsy
kielletty; teenjuontipaikkoja, joissa juodaan kupillinen lämmintä,
hyvänhajuista vettä sekä riisiryynistä keitettyä "saki" nimistä juomaa;
polttohuoneita, joissa poltetaan erittäin hienoa tupakkaa, mutta ei
oopiumia, sillä tätä Japanissa tuskin ensinkään tunnetaan.

Kunnon Passepartout oli kulussansa pian joutunut ulos kaupungista. Hän
näki edessään suunnattomia riisivainioita, joissa juuri vuoden
viimeiset kukat levittivät lemuansa; upeita kameliakukkia, ei enää
vesoissa, vaan puissa; aituuksien sisällä bambu-, kirsikka-, luumu- ja
omenapuita, joita Japanissa viljellään enemmin kukkain kuin hedelmäin
tähden ja joita liehuvat linnunpelätit suojelivat varpusilta,
kyyhkysiltä, variksilta ja muilta ahnailta linnuilta. Ei sitä
majesteetillistä seetripuuta, jossa ei isolla kotkalla olisi ollut
pesää; ei sitä surupajua, jonka siimeksessä ei olisi ollut surumielistä
haikaraa seisomassa toisella jalallansa. Vihdoin ylt'ympärillä
variksia, sorsia, kalasääskiä, metsähanhia ja tavattoman paljon kurkia,
joita japanilaiset palvelevat jumala-olentoina ja jotka heidän
mielestään ovat onnen vertauskuvia.

Vaeltaessaan huomasi hän maassa viikunan tapaisia esineitä.

-- Hyvä juttu, -- arveli hän; -- nyt sopii syödä illallista.

Varmuuden vuoksi haistoi hän ensin noita viikunan tapaisia, mutta
niiden lemun laita oli niin ja näin.

-- Ei ole onnea, ei merkkiäkään! -- sanoi hän.

Mies parka oli kyllä, ennakolta arvaten asian mutkat, syönyt niin lujan
murkinan "Carnatic'illa" kuin suinkin oli jaksanut, mutta vaellettuansa
koko päivän tunsi hän vatsansa kurnailevan. Hän oli huomannut, ettei
lampaan- ja sianlihaa ollut lainkaan lihapuodeissa, ja kun hän sen
lisäksi tiesi, ettei Japanissa härkiä koskaan tapeta, niitä kun
käytetään vain maanviljelystöissä, niin hän päätti, että liha oli hyvin
harvinaista Japanissa. Hän olikin oikeassa; mutta raavaanlihan sijasta
olisi hänen vatsansa kyllä tyytynyt metsäsian- ja vuorikauriin-,
peltokanan- ja peltopyyn-, kalan- ja kananpaistiin, joita japanilaiset
melkein yksinomaisesti käyttävät ruokanansa, paitsi riisiä monessa eri
muodossa. Mutta Passepartout'in täytyi tyytyä tilaansa ja hän heittikin
huomiseksi kaikki huolet ja hommat.

Yön tullessa Passepartout palasi takaisin japanilaiseen kaupunginosaan.
Hän astui katuja pitkin monenväristen lyhtyjen valossa, katsellen,
kuinka silmänkääntäjät tekivät erinomaisia temppujansa ja kuinka
astrologit täydessä touhussa ennustelivat kiikarin ympärille
kerääntyneelle väkijoukolle taivaan tähtien mukaan. Sitten hän tuli
rantaan, jossa näki kalastajia tuulastamassa.

Kaduilta väheni vähenemistään väki. Patrulleja kulki tuon tuostakin.
Nähdessään noita poliisimiehiä komeissa univormuissa, seurue perässä,
sanoi Passepartout naurahtaen:

-- Kas niin! Tuossa taas japanilainen lähetyskunta matkalla Eurooppaan!



XXIII.

Passepartout saa suunnattoman pitkän nenän.


Seuraavana aamuna ei Passepartout enää ollutkaan niin ripeä; hän oli
nälissänsä ja päätti hankkia rahaa tavalla tai toisella, mitä pikemmin
sitä parempi. Hän olisi voinut myydä kellonsa, mutta ennen hän olisi
kuollut nälkään. Nyt jos koskaan tuli hänen koettaa saada hyötyä
kovasta, vaikkei soinnukkaasta äänestänsä.

Hän muisti muutamia englantilaisia ja ranskalaisia lauluja ja päätti
koettaa onneansa. Japanilaiset -- niin arveli Passepartout -- ovat
kaiketi suuria musiikin suosijoita, sillä kaikki siellä suoritetaan
symbaalien, tamtamien ja rumpujen soidessa; kyllä kai he sitten osaavat
oikean arvon antaa eurooppalaiselle lauluniekalle.

Mutta kenties oli vielä liian aikaista alkaa laulajaisia, ja kenties
musiikin suosijat, odottamattoman aikaisin herätettyinä, eivät
hoksaisikaan maksaa sellaisessa rahassa, missä on oikein mikadon kuva
päällä.

Passepartout päätti odottaa muutamia hetkiä. Kävellessään tuossa rupesi
hän kumminkin arvelemaan olevansa liian hyvissä vaatteissa ollakseen
kulkeva laulaja. Hän päätti vaihtaa vaatteensa toisiksi, jotka olisivat
paremmassa sopusoinnussa hänen asemansa kanssa. Täten saa hän jotakin
väliä, ja sittenhän sopii täyttää ensin vatsan vaatimukset.

Sanasta työhön. Kauan aikaa haeskeltuansa löysi hän viimein vanhain
vaatteiden kaupustelijan, joka kohta mielistyi eurooppalaiseen pukuun.
Pian oli Passepartout saanut ylleen vanhan japanilaisen hameen ja
päähänsä jonkinlaisen turbaanin, pahanpäiväiseksi vaalenneen auringon
paisteesta ja sateesta. Mutta sen sijaan kilisi nyt koko joukko pieniä
hopearahoja hänen taskussaan.

-- Sopiihan minun ajatella olevani naamiaisissa, -- lohdutteli
Passepartout itseään.

Tällä lailla japanilaistunut Passepartout meni heti ensi työkseen
pienenläntään ravintolaan ja söi siellä hyvän kananpaistin ja muutaman
kahmalollisen riisiä, sanalla sanoen hän söi kuin ainakin mies, jonka
päivällinen vielä on tietämättömissä.

Syötyään tarpeeksensa hän arveli:

-- Nyt on paras pitää kurssit kohdallaan. Tuskin näitä vaateriepuja
vaihtamalla tän japanilaisemmiksi enää saa. Pitää keksiä keino, millä
piammiten pääsisin tipo tieheni tästä Auringon maasta, josta mulla on
pelkkiä ikäviä muistoja.

Passepartout arveli ensin mennä hakemaan Amerikkaan lähteviä
höyrylaivoja. Hän aikoi tarjoutua kokiksi tai passariksi, vaatien
palkakseen maksuttoman matkan ja ruuan. San Fransiskoon päästyänsä hän
kyllä tulee toimeen. Tärkeintä oli päästä vain Tyynen valtameren
poikki, ja tätä matkaa oli 4,600 peninkulmaa.

Passepartout'illa ei ollut tapana liian kauan kuhnailla; hän ohjasi
senvuoksi askeleensa Jokohaman satamaa kohti. Mutta mitä lähemmäksi
sitä hän tuli, sitä enemmin näytti hänestä mahdottomalta panna
aikomuksensa toimeen. Kuinka saattaisi amerikkalaisella höyrylaivalla
olla puutetta kokista tai palvelijasta? Keliäpä voisi olla luottamusta
tällaiseen linnunpelättiin? Eihän hänellä ole yhtään todistusta, yhtään
puolustuskirjaa!

Tuossapa hän äkkiä huomasi suunnattoman suuren ilmoituksen, jota eräs
mies kuljetteli katuja pitkin. Ilmoitus oli kirjoitettu myöskin
englanninkielellä ja kuului näin:

/*
    The honourable William Batulcar'in
      Joukko japanilaisia akrobaatteja.
        Viimeinen näytäntö, jossa
    ennen lähtöänsä Amerikan Yhdys-Valtoihin
                esiintyvät
        Pitkät--Nenät--Pitkät--Nenät
    Tingu jumalan välittömän suojeluksen alla.
            Erittäin viehättävä.
*/

-- Amerikan Yhdysvaltoihin! -- huudahti Passepartout. -- Sinnehän tästä
minäkin meinaan lähteä.

Hän seurasi ilmoituksen kantajaa ja tuli pian japanilaiseen
kaupunginosaan. Neljännestunnin kuluttua saapui hän ison puurakennuksen
edustalle, jonka harjalla liehui lippuja ja jonka ulkoseinille oli
maalattu ilman perspektiiviä, mutta kirjavissa väreissä, koko
japanilainen silmänkääntäjäin joukko.

Tämä oli the honourable Batulcarin, jonkinlaisen amerikkalaisen
Barnumin, laitos. Hänen johdettavanansa oli joukko nuorallatanssijoita,
silmänkääntäjiä, klovneja, akrobaatteja, ratsastajia, voimistelijoita,
ja nyt, ilmoituksen mukaan, oli hän antava viimeisen näytännön ennen
lähtöänsä Auringon valtakunnasta Amerikan Yhdysvaltoihin.

Passepartout astui pylväskäytävään ja pyysi saada puhutella Mr.
Batulcaria. Mr. Batulcar tuli omassa persoonassaan.

-- Mitäs teillä on tarvis? -- kysäisi tämä Passepartout'ilta, luullen
häntä ensin japanilaiseksi.

-- Ettekö ole palvelijan puutteessa? -- kysyi Passepartout.

-- Palvelijanko? -- sanoi Batulcar silitellen harmaata leukapartaansa;
-- minulla on heitä kaksi, nöyrää ja uskollista, jotka eivät ole
minusta milloinkaan luopuneet ja joille minun ei tarvitse maksaa mitään
palkkaa. Ja ne ovat tässä näin.

Niin sanottuaan hän osoitti käsivarsiansa, joissa paisuili suonia,
paksuja kuin kontrabasson kielet.

-- Eikö minusta siis voi olla yhtään hyötyä teille?

-- Ei vähääkään!

-- Hiis! Olisipa ollut hyvä, jos olisin päässyt matkustamaan teidän
kanssanne.

-- Vai niin! -- sanoi the honourable Batulcar.

-- Te olette japanilainen yhtä paljon kuin minä olen apina. Miksikä
siis olette laittautuneet tuon näköiseksi?

-- Puku kukkaroa myöten.

-- Se on totta se. Oletteko ranskalainen?

-- Olen kyllä, Pariisista.

-- Sitten tietysti osaatte irvistellä.

-- Peijakas! -- vastasi Passepartout, hieman suuttuen, kuultuaan, että
hänen kansallisuutensa oli antanut aihetta mokomaan kysymykseen. --
Kyllä me ranskalaiset osaamme irvistellä, vaikkemme niin hyvin kuin
amerikkalaiset.

-- Totta sekin on. No niin, ellen saata ottaa teitä palvelijakseni,
niin saatanhan ottaa teidät klovniksi eli hulluttelijaksi. Tiedättehän,
että Ranskassa on ulkomaisia klovneja ja ulkomailla ranskalaisia?

-- Kyllä.

-- Oletteko väkevä?

-- Varsinkin pöydästä noustuani.

-- Osaatteko laulaa?

-- Osaan, -- vastasi Passepartout, joka ennen oli laulanut joissakuissa
katukonserteissa.

-- Mutta osaatteko laulaa pää alaspäin, hyrrä täydessä vauhdissa
vasemmalla jalalla ja miekka tasapainossa oikealla?

-- Kyllä semmoistakin, -- vastasi Passepartout muistaen nuoruutensa
aikuisia taidetemppuja.

-- Sepä se on pääasia, -- sanoi the honourable Batulcar.

Passepartout sai klovnin paikan. Hänen tuli tehdä yhtä ja toista tuossa
kuuluisassa japanilaisessa joukkueessa. Toimi ei ollut ihan
mielenperäistä, mutta kahdeksan päivän kuluttuahan hän pääsee lähtemään
San Fransiskoon.

Näytelmä, josta the honourable Batulcar niin komeasti oli ilmoitellut,
oli alkava kello kolme, ja pian jo soittaa rämisteli japanilainen
soittokunta rakennuksen ulkopuolella. Selvää on, ettei Passepartout
ennättänyt harjoitella mitään roolia, mutta hänen täytyi tukevain
hartiainsa väellä olla osallisena eräässä "ihmispyramidi" nimisessä
tempussa, jonka oli näyttävä Pitkät--Nenät--Pitkät--Nenät. Tämä
"erittäin viehättävä" oli oleva näytännön viimeinen osa.

Kello ei vielä ollut lyönyt kolmea, kun jo kaikki sijat olivat ihmisiä
täynnä. Eurooppalaisia ja maanasukkaita, kiinalaisia ja japanilaisia,
miehiä, vaimoja ja lapsia oli rientänyt sinne penkeille ja looseihin.
Musikantit olivat tulleet sisälle, orkesteri oli täydellinen, ja nyt
alkoivat gongit, tamtamit, kalistimet, huilut, tamburiinit ja isot
rummut pitää hirveätä melua.

Näytäntö alkoi. Täytyy tunnustaa, että japanilaiset ovat maailman
etevimpiä temppujen tekijöitä. Yksi esim. viuhtoi viuhkallansa pieniä
paperilappuja, jotka lentelivät kuin perhoset. Toinen puhalteli
piipustansa hyvänhajuisia savuja, laitellen nopeasti ilmaan sinerviä
sanoja, joista muodostui mielistelylause yleisölle. Kolmas näytti
taitoansa palavilla kynttilöillä, heitellen niitä ilmaan ja ottaen
jälleen kiinni sekä sammutellen niitä, aina sen mukaan kuin ne tulivat
hänen suunsa kohdalle, ja taaskin sytytellen niitä, hetkeksikään
keskeytymättä. Neljäs näytti ihmeellisiä temppuja hyrrillä: hyrrät
kulkivat täydessä vauhdissa milloin piipunvartta myöten, milloin miekan
kärjellä, milloin rautalankoja myöten, milloin hiuksia myöten, joita
oli vedetty yli koko näytäntölavan; hyrrät pyörivät kristallimaljan
laidalla, nousivat ylös bambukeppiä myöten, hyppien ja pyörähdellen jos
jonnekin päin, yhä vain pysyen liikkeessä ja synnyttäen siten
kummallisia, erilaatuisia säveliä. Silmänkääntäjät viskelivät niitä
ylös ilmaan ja ottivat niitä jälleen kiinni, ja yhä ne vain pyörivät;
he pistivät niitä taskuihinsa, ja yhä vieläkin ne pyörivät niin
taskuissa kuin jälleen ulos otettuinakin -- kunnes vihdoin remahtivat
rikki, heitellen ympärilleen säkeniä ja savua.

Tarpeetonta on kuvailla kaikkia akrobaattien ja voimistelijain
ihmeellisiä temppuja. Tikapuitten ja salkojen ja pallojen ja tynnyrien
heitteleminen tapahtui sanomattoman tarkasti. Päätemppu oli vielä
jäljellä. Pian esiintyivät nimittäin Pitkät--Nenät, joitten vertaisia
tempuntekijöitä ei ollut Eurooppa vielä nähnytkään.

Nämä Pitkät--Nenät ovat erityinen joukko Tingu jumalan välittömän
suojeluksen alla. He olivat puettuina kuin keskiajan sankarit; selässä
oli kaksi loistavaa siipeä. Etevintä heissä kumminkin oli heidän pitkät
nenänsä ja näiden käyttäminen. Nämä nenät olivat bambuputkesta tehtyjä,
viisi, kuusi, jopa kymmenenkin jalkaa pitkiä, toiset suoria, toiset
vääriä, muutamat sileitä, muutamat muhkuraisia. Ne oli lujasti
kiinnitetty kasvoihin, ja niillä nyt merkillisiä temppuja tehtiin.
Parikymmentä tällaista nenäsankaria kävi lattialle selälleen, nenät
ylöspäin, muut nenälliset nousivat sitten näiden päälle ja hyppivät
kuin hurjat alimmaisten nenänkärjillä, heitellen kuperkeikkoja ja
tehden oikein kummallisia vehkeitä.

Erittäin merkillinen oli tänään oleva "ihmispyramidi", jossa noin 50
nenäniekkaa oli kuvaava "Juggernautin vaunuja". Perustuksena, jolla
pyramidi oli rakennettava, olivat nuo nenät. Eräs konstiniekka, jonka
oli määrä olla pyramidin pohjalla, oli äkkiä lähtenyt tiehensä, ja
Passepartout oli käsketty toimittamaan hänen virkaansa.

Passepartout parka oli tietysti nolona, kun sai ylleen keskiaikaisen
puvun, kirjavat siivet selkäänsä ja kasvoihinsa kuutta jalkaa pitkän
nenän! Mutta tämä nenähän oli hänen leipälähteensä, ja pian hän taas
rauhoittui.

Hän astui näyttämölle ja kävi muutamain muiden kanssa maahan,
Juggernautin vaunujen pohjaksi, nenä ylöspäin. Toiset asettuivat näille
nenille, kolmannet taas niiden nenille, ja niin kasvoi vähitellen
pyramidi, jonka huippu nousi aivan katon rajalle.

Rajut kättentaputukset kajahtivat, yltyen yhä kovemmiksi, musiikki
pauhasi kuin hirveä ukkonen ... mutta äkkiä alkoi pyramidi huojua,
tasapaino särkyi, yksi pohjalla olevista nenistä antoi perään, ja koko
pyramidi hajota romahti maahan.

Passepartout oli ollut tähän syypää. Hän ei kestänyt asemillaan, vaan
lensi katsojain luo, käyttämättä kumminkaan siipiänsä, hyppäsi laipion
yli, lankesi erään katsojan eteen ja huudahti:

-- Isäntä! Isäntä!

-- Tekö täällä?

-- Minä.

-- No siinä tapauksessa suoraa päätä laivalle, poikaseni.

Mr. Fogg, Mrs. Auda, joka myös oli mukana, ja Passepartout läksivät
ulos. Mutta siellä oli the honourable Batulcar, joka vihan vimmassa
vaati korvausta pyramidin hajoamisesta. Phileas Fogg hillitsi hänen
vihansa viskaamalla hänelle kourallisen seteleitä. Kello puoli 7
astuivat tuttavamme laivalle, joka kohta oli lähtevä. Passepartout'illa
oli yhä selässään siivet ja kasvoissa kuuden jalan pituinen nenä, jota
hän ei vielä ollut ennättänyt ottaa pois.



XXIV.

Matka Tyynen valtameren poikki.


Helppo on ymmärtää, mitä oli tapahtunut Shanghain tultua näkyviin.
"Tankadere'n" hätämerkki oli huomattu Jokohaman laivalla. Kapteeni,
nähtyään samalla hätälipun, oli laskenut kutteria kohti. Heti sen
jälkeen oli Phileas Fogg maksanut "Tankadere'n" laivurille sovitun
palkan, ja niin oli John Bunsby pistänyt taskuunsa 550 puntaa. Herra
Fogg, Auda rouva ja Fiks olivat sitten nousseet höyrylaivaan, joka
jatkoi matkaansa Jokohamaan.

Tultuaan marraskuun 14 p:nä aamulla määrättynä aikana Jokohamaan oli
Mr. Fogg heti mennyt "Carnatic'ille" ja saanut siellä kuulla Mrs. Audan
isoksi iloksi -- kenties omaksi ilokseen myöskin, vaikkei hän sitä
osoittanut -- että Passepartout tosiaankin oli edellisenä päivänä
tullut Jokohamaan.

Phileas Fogg, jonka oli illalla lähdettävä matkalle San Fransiskoon,
oli paikalla mennyt haeskelemaan palvelijaansa. Mutta turhaan hän kävi
sekä Englannin että Ranskan konsulivirastoissa. Käveltyään itsensä
viimein uuvuksiin Jokohamaa ristiin rastiin Passepartout'ia etsiessään
ei hän enää osannut paljon toivoakaan löytävänsä häntä; mutta silloin
sattuma tahi kenties jonkinlainen aavistus saattoi hänet Batulcarin
teatteriin. Hän ei olisi suinkaan voinut tuntea palvelijaansa tuossa
kummallisessa puvussa, mutta Passepartout sen sijaan tunsi isäntänsä
aivan hyvin, ja hänet huomattuaan hän ei malttanut olla liikahtamatta;
sentähden katosi tasapaino, pyramidi hajosi ja -- mitä sitten tapahtui,
se jo tiedetään.

Passepartout sai nyt Mrs. Audalta kuulla, kuinka he olivat tulleet
Hongkongista Jokohamaan ja kuinka heillä oli ollut seurassa eräs herra
Fiks.

Kuultuaan Fiksin nimen ei Passepartout ollut tietääksensäkään. Hän ei
katsonut vieläkään sopivaksi kertoa isännälleen kohtauksestansa
poliisimiehen kanssa. Passepartout pyysi vain anteeksi sitä, että oli
vahingossa pyörtynyt oopiumista eräässä polttohuoneessa.

Mr. Fogg kuunteli tätä kertomusta sanaakaan sanomatta; sitten hän antoi
palvelijallensa rahaa sopivampain vaatteiden hankkimiseksi. Tunnin
kuluttua tulikin ranskalainen takaisin, ja silloin oli nenä jo poissa
ja siivet samoin, eikä enää mikään muistuttanut Tingu jumalan
kumartajasta.

Postilaiva, joka kulki Jokohamasta San Fransiskoon, oli "Pacific Mail
Steam Company" yhtiön oma ja nimeltään "General Grant". Tämä oli iso
pyörälaiva, 2,500 tonnin vetoinen, kauniisti rakennettu ja
pikakulkuinen. "General Grant'illa" oli kolme mastoa, joiden purjeet
hyvällä tuulella suuresti edistivät höyryn työtä. Suunnaton viputanko
nousi ja laski kannen yläpuolella, toisessa päässään sylinterin mäntä,
toisessa tanko, joka siirsi suoraviivaisen liikkeen pyöriväksi ja
liittyi välittömästi rattaitten akseliin. Kulkien kaksitoista
peninkulmaa tunnissa viipyi se ainoastaan 21 päivää Japanin ja Amerikan
välillä. Phileas Foggilla oli siis syytä toivoa ennättävänsä joulukuun
2 p:nä San Fransiskoon, 11 p:nä New-Yorkiin ja 20 p:nä Lontooseen,
joten hän pääsisi perille muutamia tunteja ennen määrättyä aikaa.

Laivassa oli paljon matkustajia, englantilaisia, useita amerikkalaisia,
niin myös koko siirtokunta Amerikkaan lähteviä kiinalaisia ja joukko
upseereja indialaisesta armeijasta, jotka käyttivät loma-aikaa maan
ympäri kulkemiseen.

Merellä ei tapahtunut mitään erinomaista. Isojen rattaittensa ja
mahtavain purjeittensa kannattamana keikkui laiva sangen vähän. Tyyni
valtameri kantaa kunnialla nimeänsä. Mr. Fogg oli yhtä tyyni ja yhtä
harvapuheinen kuin ennenkin. Nuori rouva tunsi entistä enemmän
kiintymystä häneen, ja tämä kiintymys oli jotakin muuta kuin pelkän
kiitollisuuden vaikuttamaa. Tuo äänetön ja pohjaltaan ylevämielinen
olento herätti hänessä hänen tietämättänsäkin tunteita, joista toisella
ei kumminkaan näkynyt olevan vihiä vähääkään.

Mrs. Auda harrasti muuten lämpimällä innolla herra Foggin matkan
tarkoitusta. Kaikki pienimmätkin esteet herättivät hänessä
rauhattomuutta. Usein hän puheli Passepartout'in kanssa, joka kyllä
rivien välitse osasi lukea, mitä hänen sydämessään liikkui. Ja
ranskalainen puolestaan ei lakannut kiittelemästä isäntänsä hyviä
avuja, vilpittömyyttä, auliutta, arvokkaisuutta, ja sitten hän lohdutti
Mrs. Audaa matkan päättymisestä. Hän sanoi, että vaikein osa tehtävätä
on jo selän takana, kun kerran oli päästy kummallisista Kiinan ja
Japanin maista, että nyt tullaan sivistyneihin maihin, ja että matkat
rautateitse San Fransiskosta New-Yorkiin ja laivalla New-Yorkista
Lontooseen ovat viimeiset vaihteet tässä matkassa maailman ympäri.

Yhdeksän päivää Jokohamasta-lähdön jälkeen oli Phileas Fogg tehnyt
ummelleen puolet matkaa maapallon ympäri.

"General Grant" kulki nimittäin marraskuun 23 p:nä 180:nnen
puolipäiväpiirin yli, jonka vastapuolella siis on Lontoo.
Kahdeksastakymmenestä päivästä oli Mr. Fogg tosin käyttänyt 52, joten
jäljellä oli vain 28 päivää. Mutta huomattava on, että herra Fogg,
ollessaan, puolipäiväpiirittäin lukien, vasta puolimatkassa, oikeastaan
jo oli kulkenut kaksi kolmannesta matkastansa. Muistettakoon nuo mutkat
Lontoosta Adeniin, Adenista Bombayhin, Kalkuttasta Singapuriin,
Singapurista Jokohamaan! Jos hän poikkeamatta olisi kulkenut 50:nettä
leveyspiiriä myöten, jolla Lontoo on, ei olisi matka ollut kuin noin 12
tuhatta peninkulmaa; mutta kun kulkuyhdistykset eivät ole järjestetyt
aina leveyspiirin mukaan, täytyi Phileas Foggin matkustaa enemmän kuin
26 tuhatta peninkulmaa, ja näistä oli hän marraskuun 23 p:nä jo
kulkenut lähes 17,500. Mutta nyt oli matka esteetön, eikä Fikskään
ollut enää hämmennystä tekemässä.

Marraskuun 23:s tuotti Passepartout'ille erityisen ilon. Lukija
muistanee, että tuo itsepäinen oli tahtonut pidättää kellonsa Lontoon
horisontin mukaan ja luuli, että kaikki muut kellot maailmassa kävivät
väärin. Eikös sitten ollut hänellä syytä iloita, kun hän nyt,
marraskuun 23 p:nä, huomasi kellonsa pitävän yhtä laivan kronometrin
kanssa?

Hän oli riemuissansa, sehän on arvattava. Hän olisi kernaasti tahtonut
tietää, mitähän muka Fiksillä nyt olisi ollut sanomista.

-- Semmoinen pahus, -- sanoi hän itsekseen, -- lateli mulle jos jotakin
sekasotkua puolipäiväpiireistä, auringoista ja kuista! Tosiaankin, jos
mokoma mies saisi tehdä mielensä mukaan, niin kylläpä ajanluvun laita
maailmassa olisi niin ja näin. Olenpa varma, että aurinko viimeinkin
päättää nousta ja laskea minun kelloni mukaan!...

Passepartout ei tiennyt sitä, että jos hänen kellossansa olisi ollut
merkittyinä kaikki vuorokauden 24 tuntia, kuten italialaisissa
kelloissa, niin ei hänellä olisi ollut vähääkään riemastumisen syytä,
sillä kun laivan kellot osoittivat kello 9 a.p., olisi hänen kellonsa
näyttänyt kello 9 illalla, s.o. kello 21 puoliyön jälkeen, sillä juuri
niin iso on erotus ajassa Lontoon ja 180:nnen puolipäiväpiirin välillä.

Mutta vaikkapa Fiks olisi pystynytkin selittämään tätä pelkästään
fyysillistä seikkaa, ei Passepartout ainakaan olisi pystynyt sitä
käsittämään, ei ainakaan uskomaan. Ja sitäpaitsi, jos salapoliisi olisi
tullut tässä tuokiossa hänen näkyviinsä, niin olisi Passepartout
epäilemättä ryhtynyt keskusteluihin hänen kanssaan aivan toisenlaisista
asioista ja ihan toisella tavalla.

Mutta missä oli nyt Fiks?

Hän oli kuin olikin "General Grant'illa".

Jokohamaan tultua oli Fiks suoraa päätä mennyt Englannin konsulin luo.
Siellä hän viimeinkin oli saanut tuon vangitsemiskäskyn, joka oli
kulkenut hänen perässänsä Bombaysta saakka, ollen nyt jo 40 päivää
vanha. Vangitsemiskäsky oli lähetetty hänen nimellensä Hongkongista
juuri höyrylaivalla "Carnatic", jossa hänen oli luultu olevan. Harmitti
häntä kovastikin nyt! Vangitsemiskäskystä ei täällä enää ole mitään
hyötyä, sillä herra Fogg oli jo lähtenyt pois Englannin alueilta! Nyt
ei häntä saa kiinni muuten kuin luovutuskirjalla.

-- Olkoon menneeksi! -- arveli Fiks päästettyään ensimmäiset vihansa
puuskat valloilleen. -- Vangitsemiskäsky ei kelpaa täällä; kelpaahan se
ainakin Englannissa. Tuo konna näkyy aikovan palata isänmaahansa,
luullen pettäneensä poliisin. Äläs huoli! Minä seuraan häntä aina sinne
saakka! Mitä rahoihin tulee, niin suokoon taivas, että niitä edes
vähänkin olisi jäljellä! Mutta matkakulunkeihin, palkintoihin,
takaukseen, sakkoihin, norsun ostoon ja jos jonkinlaisiin menoihin on
hän jo kuluttanut kuudetta tuhatta puntaa! No niin, onhan pankilla
rahoja.

Fiks astui "General Grant'iin". Hän oli siellä Mr. Foggin ja Mrs. Audan
tullessa laivalle. Isoksi ihmeeksensä hän tunsi Passepartout'inkin
hänen kummallisessa, japanilaisessa puvussaan. Fiks lymysi heti
kajuuttaansa välttääkseen tukalata selitystä, joka jälleen olisi
pilannut koko asian. Väkeä kun oli laivalla paljon, toivoi Fiks
saattavansa olla salassa vihaiselta ystävältään, mutta äkkiäpä hän
eräänä päivänä sattui ihan Passepartout'in eteen.

Passepartout karkasi heti hänen kurkkuunsa sanaakaan sanomatta ja
suureksi huviksi muutamille amerikkalaisille, jotka paikalla löivät
vetoa, kumpiko voittaa. Salapoliisi rukka sai kestää siinä tuiman
tuiverruksen, joka selvästi osoitti, ettei englantilainen boksaus maksa
mitään ranskalaisen rinnalla.

Löylytettyään ystävänsä tunsi Passepartout helpotusta sydämessään. Fiks
nousi varsin viheliäisessä tilassa ja katsahtaen vastustajaansa sanoi:

-- Joko päättyi nyt?

-- Päättyi täksi kertaa.

-- Minulla on jotakin sanomista teille...

-- Joko ma?...

-- Asia koskee teidän isäntäänne.

Salapoliisin kylmäverisyys oudostutti Passepartout'ia. He menivät
kokkaan ja istahtivat sinne.

-- Olen nyt saanut saunan, -- sanoi Fiks. -- Hyvä. Semmoista odotinkin.
Mutta kuulkaas nyt. Aina tähän hetkeen saakka olen ollut Mr. Foggin
vihamies; nyt olen hänen puolellansa.

-- Vai niin, joko viimeinkin? -- huudahti Passepartout. -- Joko
viimeinkin myönnätte hänen olevan rehellisen miehen?

-- En, -- vastasi Fiks tyynesti, -- minun mielestäni hän aina vaan on
konna ... no mutta antakaa jo helkkarissa minun puhua suuni puhtaaksi.
Niin kauan kuin herra Fogg oli Englannin alueella, vaati etuni minua
pidättämään häntä, kunnes olisin saanut vangitsemiskäskyn. Minä tein
kaikki voitavani. Minä yllytin hänen kimppuunsa Bombayn papit, minä
juovutin teidät Hongkongissa, minä erotin teidät isännästänne, minä
laitoin niin, että hän myöhästyi Jokohaman laivalta.

Passepartout kuunteli nyrkit sojossa.

-- Nyt näkyy Mr. Fogg palajavan Englantiin, -- jatkoi Fiks. -- Tehköön
niin; minä seuraan häntä. Mutta sen sijaan että tähän saakka olen
koettanut laittaa esteitä hänen tiellensä, olen tästä puolin yhtä
innokkaasti koettava poistaa niitä. Toimeni on siis muuttunut, niinkuin
huomaatte, sillä etuni vaatii nyt sitä. Sanon vielä vain, että teillä
ja minulla on samat edut valvottavina, sillä vasta Englannissa saatte
tietää, oletteko pahantekijän vai rehellisenkö miehen palveluksessa.

Passepartout oli tarkkaan kuunnellut Fiksin puhetta ja oli vakuutettu
siitä, ettei Fiks vilpistellyt.

-- Olemme siis ystäviä? -- kysyi Fiks.

-- Ystäviä emme ole, -- vastasi Passepartout, -- mutta liittolaisia
olemme, olemme niinkin. Mutta muistakaa se: jos huomaan teissä
kavaltamisen yritystäkään, niin minä väännän teiltä niskat nurin.

-- Päätetty mikä päätetty, -- vastasi poliisimies tyynesti.

Yhdentoista päivän kuluttua, joulukuun 3 p:nä, laski "General Grant"
San Fransiskon satamaan.

Mr. Fogg ei ollut voittanut eikä kadottanut yhtäkään päivää.



XXV.

Pikainen silmäys San Fransiskoon. Kokous siellä.


Kello 7 aamulla astuivat Phileas Fogg, Mrs. Auda ja Passepartout
Amerikan mantereelle -- jos siksi sopii nimittää maallenousu-lauttaa,
johon he laivasta laskeutuivat. Nämä lautat, nousten ja laskeutuen
nousu- ja pakoveden mukaan, helpottavat suuresti laivain lastaamista ja
purkamista. Siellä oli ankkurissa kaikenkokoisia klippereitä
(amerikkalaisia nopeakulkuisia purjealuksia), höyrylaivoja kaikista
maista ja noita monikerroksisia höyryaluksia, jotka kulkevat Sacramento
virtaa ja sen lisäjokia myöten. Sinne asetetaan varastoon kaikki
kauppatavarat, joita tuodaan tai viedään Meksikon, Perun, Chilen,
Brasilian, Euroopan, Aasian ja Tyynen valtameren saarten väliä.

Passepartout, iloissansa siitä, että oli päässyt Amerikkaan, katsoi
sopivaksi laskeutua lautalle taiteellisella hyppäyksellä, sitä
kauniinta tyyliä. Mutta kun lautan hirret sattuivat sillä kohden
olemaan mädänneitä, niin hän oli vähällä mennä lautan läpi veteen.
Ranskalainen nolostui koko lailla tästä tempusta ja parkaisi niin
pahasti, että suunnaton parvi pelikaaneja ja muita vesilintuja, näiden
uivien laitureiden tavallisia asukkaita, pyrähti lentoon.

Maihin päästyä tiedusteli Mr. Fogg kohta, milloin juna lähtee
New-Yorkiin. Sen oli määrä lähteä kello 6 illalla. Mr. Foggilla oli
siis koko päivä aikaa katsella Kalifornian pääkaupunkia. Hän vuokrasi
vaunut 3 dollarista (15 mk.) ja nousi niihin Mrs. Audan kanssa.
Passepartout kiipesi kuskin viereen, ja niin lähdettiin International
Hotel'iin.

Korkealta asemaltaan Passepartout katseli suurella uteliaisuudella
tuota isoa amerikkalaista kaupunkia: sen leveitä katuja, matalia taloja
suorissa linjoissa, kirkkoja ja temppelejä anglosaksilais-goottilaista
tyyliä, suunnattoman suuria laivaveistämöitä, tavaramakasiineja, isoja
kuin palatsit, mitkä puusta, mitkä tiilistä. Kaduilla kiiteli suurin
joukoin car'eja (rattaita), omnibus'eja, raitiotievaunuja, ja
laitakäytävillä vilisi amerikkalaisia ja eurooppalaisia kuin myös
kiinalaisia ja hinduja -- sanalla sanoen väestö, jonka luku oli
kolmattasataa tuhatta.

Passepartout oli kovin hämmästynyt kaikesta, mitä sai nähdä. Tässä nyt
oli tuo sadunomainen kaupunki vuodelta 1849, rosvojen, murhapolttajain
ja murhamiesten kaupunki, jonne tätä heittiöväkeä oli rientänyt kultaa
kaivamaan, jossa oli pelattu kultahiedasta pistoli toisessa ja puukko
toisessa kädessä. Mutta nuo "hyvät ajat" olivat olleet ja menneet. San
Fransisko oli nyt suuri kauppakaupunki. Kadut leikkaavat toisiansa
suorissa kulmissa suoden sijaa viheriöitseville square'ille
(kävelypaikoille). Kaikkien niitten ylitse kohoili kaupungintalon
korkea torni, jossa yövartiat vahtiansa pitävät. Sitäpaitsi oli siinä
kiinalainen kaupunki, ikäänkuin olisi tuotu lelurasiassa Taivaan lasten
valtakunnasta. Ei täällä näkynyt sombreroja (leveälierisiä hattuja), ei
punaisia paitoja kullankaivajain ajoilta, ei höyhentöyhtöisiä
indiaanipäähineitä; kaikkialla vain gentlemanneja silkkihatut päässä ja
mustat puvut yllä, ja kaikilla niillä oli sanomaton kiire. Muutamien
katujen varsilla, niinkuin Montgommery-streetin -- Lontoon
Regent-street, Pariisin Boulevard des Italiens, New-Yorkin Broadway --
oli peräkkäin pitkissä riveissä komeita puoteja, joiden akkunoihin oli
asetettu tuotteita ja teoksia kaikilta maailman kulmilta.

International Hotel'iin tultua tuntui Passepartout'ista niinkuin
oltaisiin ihan Englannissa. Alakerrassa oli suunnattoman suuri "bar",
jonkinlainen ravintola, jossa ken hyvänsä sai nauttia kuivattua lihaa,
ostronisoppaa, biscuiteja ja Chester-juustoa ihan ilmaiseksi. Ei
huolinut maksaa muusta kuin juomatavaroista, oluesta, portviinistä,
sherrystä, jos kenen mieli sellaista teki. Tämä oli Passepartout'in
mielestä oikein "kerrassaan amerikkalaista".

Pääravintola oli komea. Mr. Fogg ja Mrs. Auda kävivät pöytään, johon
pikimustat neekerit kantoivat heille hienoja herkkuja pikkaraisissa
astioissa.

Murkinan jälkeen meni Phileas Fogg Mrs. Audan kanssa Englannin
konsulivirastoon näyttämään passiansa. Kadulla hän kohtasi
palvelijansa, joka esitteli, että ennen rautatielle-lähtöä ostettaisiin
muutama tusina Enfieldin pyssyjä tahi Coltin revolvereja. Passepartout
näet oli kuullut puhuttavan, että siuks- ja pawnies-indiaanit joskus
pysäyttävät junia ryöstääkseen matkamiehiä, aivan kuin tavalliset
maantierosvot Espanjassa. Mr. Fogg arveli tuommoisen varovaisuuskeinon
olevan aivan tarpeetonta, mutta jätti kumminkin palvelijansa omaan
valtaan tehdä mitä parhaaksi näkee.

Tuskin hän oli astunut paria sataa askelta edemmäksi, kun kohtasi
Fiksin. Poliisimies näytti peräti kummastuneelta. Mitenkä! Mr. Fogg ja
hän olivat yhdessä tulleet Tyynen valtameren yli näkemättä toisiansa
laivalla! Sehän ihmeellistä! Kaikissa tapauksissa ei Fiks voinut muuta
kuin olla sanomattomasti iloinen kohdattuaan tämän gentlemannin, jolle
hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja koska asiansa vaativat
häntä Eurooppaan, niin pitäisi hän kunnianansa saada matkustaa näin
hauskassa seurassa.

Mr. Fogg vastasi kunnian olevan hänen puolellaan, ja Fiks -- joka oli
päättänyt pitää silmällä kaikkia hänen askeleitansa -- pyysi saada
heidän seurassansa tulla katselemaan tätä kummallista kaupunkia. Hänen
pyyntöönsä suostuttiin.

Ja näin he menivät, Mrs. Auda, Phileas Fogg ja Fiks, astumaan katuja
pitkin. Pian he tulivat Montgommery-streetille, jossa ihmisiä tulvaili
äärettömästi. Kadulla ja sivukäytävillä vilisi ihmisiä, huolimatta
vaunuista ja muista ajoneuvoista, joita lakkaamatta kulki edestakaisin.
Eläviä ilmoituksia kulki väentungoksessa, lippuja liehui joka haaralla.
Kovia huutoja kuului kaikkialta:

-- Eläköön Kamerfield!

-- Eläköön Mandiboy!

Tässä oli nähtävästi kokous; niin ainakin Fiks arveli ja lisäsi:

-- Parasta lienee, ettemme mene väentungokseen, ei sieltä muuta saa
kuin nyrkiniskuja.

-- Niin kyllä, -- sanoi Phileas Fogg, -- ja nyrkinisku, vaikka olisikin
n.s. valtiollinen, on nyrkinisku kumminkin.

Fiks katsoi velvollisuudekseen nauraa näin sukkelalle pilapuheelle.
Voidaksensa paremmin nähdä ja olla suojassa tungokselta asettuivat Mrs.
Auda, Phileas Fogg ja Fiks erään rakennuksen portaitten pengerrykselle.
Toiselle puolen katua, hiilikauppiaan varaston ja petrolikauppiaan
puodin välille, oli rakennettu suuri puhujalava, jota kohti väki näkyi
liikkuvan.

Mutta mikähän kokous tämä oli? Sitä ei Phileas Fogg tiennyt sanoa.
Oliko tässä valittavana korkea siviili- tai sotavirkamies, valtion
kuvernööri tai edusmies kongressiin? Jotain sellaista se mahtoi olla,
päättäen tuosta suuresta kiihkosta, jossa koko kaupunki näkyi olevan.

Yht'äkkiä syntyi suuri liike kansassa. Kaikki nostivat kätensä ylös.
Muutamat olivat nyrkissä ja näkyivät kohouvan pudotakseen jälleen alas
lujalla iskulla, kesken huutoja ja kirkumisia -- epäilemättä sangen
tuntuva äänestämisen tapa. Kansanjoukko aaltoili sinne tänne, lippuja
liehuteltiin, ne katosivat hetkiseksi ja ilmaantuivat jälleen, mutta
aivan repaleisina. Väen aaltoileminen läheni aina portaille saakka,
päitten kohotessa ja laskeutuessa aivan kuin aallot äkkinäisen vihurin
noustua. Mustain hattujen luku väheni vähenemistään, ja suurin osa
niistä näkyi kutistuneen pienemmäksi entistänsä.

-- Nähtävästi on tämä joku valtiollinen meeting (kokous), -- sanoi
Fiks, -- ja toimeenpantu kaiketi hyvinkin tärkeän asian tähden. En
yhtään kummastelisi, jos jälleen nousisi Alabama-juttu, vaikka se onkin
ratkaistu.

-- Saattaa olla, -- sanoi Mr. Fogg kuivasti.

-- Kaikissa tapauksissa, -- jatkoi Fiks, -- on tässä kaksi riitapuolta,
the honourable Kamerfieldin ja the honourable Mandiboyn.

Mrs. Auda, nojaten Phileas Foggin käsivarteen, katseli kummastellen
tuota pauhaavata joukkoa. Fiks kyseli paraillaan lähellä seisovilta
syytä tähän meluun, mutta samassa alkoi entistä suurempi liike.
Eläköön-huudot ja sättimiset kasvoivat entistä hurjemmiksi. Lipunvarret
muuttuivat tappeluaseiksi. Ei käsiä missään, pelkkiä nyrkkejä vain.
Pysähtyneiden vaunujen katoilta annettiin iskuja puoleen ja toiseen.
Heittoaseina käytettiin mitä sattui. Kenkiä ja saappaita lenteli
ilmassa; kuuluipa pari revolverinkin laukausta pamahtavan niin
kansallisesti ja kodikkaasti.

Väki läheni portaita, ja alimmaiset raput tulivat pian täyteen. Toisen
puolueen oli nähtävästi täytynyt peräytyä, vaikkei vielä voitu sanoa
Mandiboynko vai Kamerfieldin.

-- Parasta lienee, että väistymme pois täältä, -- sanoi Fiks, joka piti
oikein isällistä murhetta herra Foggista; -- sillä jos Englannilla on
lusikka tässä liemessä ja täällä saavat tietää, mistä maasta me olemme,
niin saattaa käydä hullusti.

-- Englannin kansalainen ... -- yritti herra Fogg sanoa.

Mutta hän ei ennättänyt puhua loppuun. Hänen takanansa portailla nousi
hirveitä huutoja: Eläköön Mandiboy, eläköön, hip, hip, hurraa! --
Siellä oli joukko mandiboylaisia, jotka rupesivat ahdistamaan
kamerfieldiläisiä sivulta päin.

Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Fiks olivat kahden tulen välissä. Väistyminen
oli myöhäistä. Tuo ihmisjoukko, varustettu lyijypäisillä sauvoilla ja
karangoilla, oli vastustamaton. Phileas Fogg ja Fiks, jotka koettivat
suojella nuorta rouvaa, saivat senkin seitsemän kolausta ja tyrkkäystä.
Mr. Fogg, tyynenä kuin ennenkin, koetti puolustaa itseään sillä
voimalla, minkä luonto on pannut jokaisen englantilaisen kyynärpäihin,
mutta turhaan. Muuan kookas, harteva, tummaihoinen punaparta, joka
näkyi olevan joukon johtajana, nosti hirveän nyrkkinsä Mr. Foggia
vastaan ja olisi kohdellut häntä oikein kovalla kädellä, jollei
uskollinen Fiks olisi asettunut väliin ja saanut lyöntiä omaan
kalloonsa. Iso kuhmu nousi heti paikalla salapoliisin korkean hatun
alla, joka litistyi litteäksi kuin pannukakku.

-- Yankee![8] -- sanoi herra Fogg luoden vastustajaansa silmäyksen
täynnä ylenkatsetta.

-- English!

-- Kyllä kohtaamme vielä toisemme.

-- Kohtaamme kyllä.

-- Milloin vaan tahdotte.

-- Nimenne?

-- Phileas Fogg. Ja teidän?

-- Eversti Stamp Proctor.

Väkijoukko kulki ohitse. Fiks kaatui kumoon, mutta nousi jälleen. Hän
ei ollut saanut mitään sen pahempaa vammaa, mutta hänen vaatteensa
olivat ihan repaleissa. Hänen matkanuttunsa oli kahtena kappaleena, ja
housut olivat sen pukuosan kaltaiset, joita muutamat indiaaniheimot
pitävät, otettuaan kumminkin -- muotinsa heilläkin -- ensin pois
takakappaleen. Mrs. Audalle kaikeksi onneksi ei ollut tapahtunut mitään
pahaa. Nyrkiniskun sai Fiks pitää hyvänään.

-- Kiitos, -- sanoi Mr. Fogg hänelle, kun oli päästy väentungoksesta.

-- Ei kestä kiittää, -- vastasi Fiks, -- mutta tulkaa.

-- Minne?

-- Vaatepuotiin.

Semmoisessa puodissa käynti olikin sangen tarpeen. Phileas Fogg ja Fiks
olivat tosiaankin niin revityissä puvuissa, että olisi saattanut luulla
heidän vast'ikään innokkaasti tapelleen keskenänsä Kamerfieldin tai
Mandiboyn tähden.

Tunnin kuluttua olivat he jälleen hyvissä vaatteissa ja palasivat
takaisin International Hotel'iin.

Passepartout odotteli isäntäänsä ja oli jo hankkinut puolen tusinaa
kuusipiippuisia puukkorevolvereita. Nähtyään Fiksin isäntänsä seurassa
hän synkistyi, mutta Mrs. Audan kerrottua kohtauksesta kadulla tuli
Passepartout jälleen hyville mielin: eihän Fiks ollutkaan vihollinen,
vaan liittolainen. Mies näkyi pitävän sanansa.

Päivällisen jälkeen he nousivat jälleen vaunuihin mennäkseen
rautatielle. Vaunun ovella kysäisi Mr. Fogg Fiksiltä:

-- Oletteko nähneet eversti Proctoria?

-- En, -- vastasi Fiks.

-- Kyllä minä tulen takaisin Amerikkaan häntä hakemaan, -- virkkoi
Phileas Fogg kylmästi. -- Englannin alamainen ei voi sietää tuommoista
loukkausta.

Poliisimies naurahti, mutta ei vastannut mitään. Niinkuin näkyy, oli
Mr. Fogg sellaisia englantilaisia, jotka eivät suvaitse
kaksintaisteluita omassa maassaan, mutta kernaasti tappelevat
ulkomailla ylläpitääkseen kansansa kunniaa.

Neljännestä vailla kuusi he tulivat junalle, joka oli valmiina
lähtemään.

Rautatievaunuun astuessaan virkkoi herra Fogg konduktöörille:

-- Tänäänhän on tapahtunut melskeitä San Fransiskossa?

-- Se oli vain meeting, sir.

-- Luulin huomanneeni kiihkoa kaduilla.

-- Se oli vain yksinkertainen vaalikokous.

-- Kaiketi valittiin rykmentin päällikkö? -- kysäisi Mr. Fogg.

-- Ei, sir; valittiin rauhantuomari.

Phileas Fogg astui vaunuun, ja juna läksi liikkeelle.



XXVI.

Pacific-rautatiellä.


"Ocean to Ocean" (valtamerestä valtamereen) -- niin sanovat
amerikkalaiset, näillä kolmella sanalla nimittäen sitä "grand trunk'ia"
(isoa emärataa), joka leveimmältä kohdalta kulkee Yhdysvaltain halki.
Mutta oikeastaan jakaantuu "Pacific Rail-road" kahteen eri osaan:
"Central Pacific", San Fransiskon ja Ogdenin välillä, ja "Union
Pacific", Ogdenin ja Omahan välillä. Omahassa yhtyy viisi eri haaraa,
jotka yhdistävät sen New-Yorkiin.

New-Yorkin ja San Fransiskon välillä kulkee siis nyt rautatie, jonka
pituus on kokonaista 3,786 Engl. peninkulmaa (6,050 kilometriä). Omahan
ja Tyynen valtameren välillä kulkee rata halki alueen, jossa vielä asuu
indiaaneja ja petoeläimiä, nimittäin sen laajan maakunnan kautta, jota
mormonit rupesivat asumaan v. 1845, sittenkuin heidät oli karkoitettu
Illinoisista.

Ennen vanhaan viivyttiin New-Yorkin ja San Fransiskon välillä
parhaimmassakin tapauksessa kuusi kuukautta; nyt tuo matka suoritetaan
seitsemässä päivässä.

Vuonna 1862 päätettiin rakentaa mainittu rautatielinja 41:nnen ja
42:nnen leveyspiirin välille, vaikka eteläisten maakuntain edusmiehet
olivat tahtoneet sitä vedettäväksi etelämpään. Presidentti Lincoln itse
määräsi linjain yhdyntäkohdaksi Omahan, Nebraskan valtiossa. Työ
alotettiin heti paikalla ja lopetettiin piakkoin sillä amerikkalaisella
tarmolla, jolle outoa on paperin töhrintä ja virkavaltaisuus. Työn
pikaisuudesta ei kumminkaan ollut haittaa sen kelvollisuudelle.
Preerioilla saatiin säännöllisesti puolitoista peninkulmaa valmiiksi
joka päivä. Veturi kulki eilen pantuja kiskoja myöten ja toi kiskoja
huomista varten, kulkien uusia kiskoja myöten, sitä mukaa kuin niitä
ennätettiin naulata kiinni.

Pacific-tiehen yhtyy useampia haararatoja Iowan, Kansasin, Coloradon ja
Oregonin valtioista. Omahasta lähdettyään kulkee rata Platte joen
läntistä rantaa pohjoisen haaran suulle saakka, seuraa sitten eteläistä
haaraa, kulkee Laramien ja Wahsatch vuorten kautta, kiertää
Suolajärven, saapuu Lake-Salt-City'iin -- mormonien pääkaupunkiin --,
laskee Tuilla laaksoon, pistäytyy Amerikan erämaahan, Cedar vuorten ja
Humboldtin toiselle puolelle, seuraa Humboldt virtaa Sierra Nevadan ja
Sacramenton kautta ja laskee vihdoin Tyynen valtameren rannalle.
Kaltevuus ei ole missään, ei edes Kalliovuorillakaan, isompi kuin 12
jalkaa tuhannelle.

Sellainen on tuo pitkä rautasuoni, jonka junat kulkevat 7 päivässä ja
jota myöten Mr. Fogg -- niin hän ainakin toivoi -- oli saapuva
New-Yorkiin niin hyvissä ajoin, että hän joulukuun 11 p:nä pääsee
lähtemään sieltä laivalla Liverpooliin.

Vaunu, johon Phileas Fogg oli sijoittunut, oli neljällä pyöräparilla
kulkeva. Mitään eri osia ei vaunussa ollut, vaan kummallekin seinälle
oli asetettu sohvia, joiden välinen käytävä vei toaletti- ja
kabinettihuoneisiin, niinkuin kaikissakin vaunuissa. Junan kaikki
vaunut olivat yhdistyksissä keskenään sivukäytävällä, jota myöten
matkustajat pääsivät kulkemaan junan päästä toiseen. Siten oli heillä
käytettävinään salonkivaunuja, avovaunuja, ruokailuvaunuja,
kahvilavaunuja. Ei puuttunut enää kuin teatterivaunuja. Mutta kyllä
niitäkin vielä joskus hankitaan.

Sivukäytävää myöten liikkui lakkaamatta kirja- ja sanomalehtikauppiaita
tavaroitaan tarjoilemassa, samoin niitä, jotka myyskentelivät
liköörejä, ruokatavaroita, sikareja. Ostajia ei suinkaan puuttunut.

Matkustajat olivat lähteneet Oaklandin pysäyspaikalta kello 6 illalla.
Oli pilkkopimeä ja ilma kylmä, taivas oli pilvessä ja lupasi
lumisadetta. Juna ei kulkenut kuin 32 kilometrin nopeudella tunnissa,
pysäykset siihen luettuina, mutta silläkin nopeudella olisi ennätetty
perille määrätyssä ajassa.

Vaunuissa ei puheltu juuri ollenkaan; unikin jo rupesi uuvuttamaan
matkustajia. Passepartout istui salapoliisin vieressä puhuttelematta
häntä kumminkaan. Viimeisten tapausten jälkeen oli heidän välinsä
käynyt hyvin kylmäksi. Ei myötätuntoisuutta enää, ei luottamusta. Fiks
oli entisellään, mutta Passepartout pysyttelihe hänestä loitompana,
valmiina kuristamaan entisen ystävänsä.

Tunnin kuluttua junan lähdöstä rupesi satamaan lunta, onneksi ei
kumminkaan niin suuressa määrin, että siitä olisi ollut haittaa junan
kululle. Vaunun akkunoista ei näkynyt kuin ääretön valkoinen huntu,
jota vastaan veturin höyry harmaana kuvastihe.

Kello 8 tuli vaunuun "Stewart" ja ilmoitti matkustajille, että
maatapanon kello oli soinut. Pian oli tämä vaunu, "sleeping car",
muutettu makuuhuoneeksi. Sohvien selkämykset nostettiin ylös, niille
laitettiin makuuvuoteet, ja muutaman hetken kuluttua oli jokaisella
matkustajalla mukava vuode, joka paksuilla uutimilla oli peitetty
kaikilta kärkkäiltä silmäyksiltä. Lakanat olivat lumivalkoisia,
pielukset pehmoisia -- ole hyvä vaan ja käy maata; ja niinpä kaikki
tekivätkin, niinkuin olisi oltu mukavan postilaivan hytissä. Mutta
sillä välin juna kiiti täysin höyryin Kalifornian kautta.

San Fransiskon ja Sacramenton välillä on maa tasaista. Sillä osalla
rautatietä, jonka nimi on "Central Pacific Road", on lähtökohtana ensin
Sacramento, josta se kulkee itää kohti, kunnes yhtyy Omahasta tulevaan
rataan. San Fransiskosta Kalifornian pääkaupunkiin kulki tie suoraan
koillista kohden, seuraten San Pablon lahteen laskevan American
River'in rantaa. Näiden kahden tärkeän kaupungin välillä, jota on 120
peninkulmaa, kului kuusi tuntia, niin että kello 12 kuljettiin
Sacramenton ohi, matkustajain maatessa sikeintä untansa. He eivät siis
nähneet ensinkään tätä suurta kaupunkia, jossa Kalifornian
hallitusvirastot istuvat, eivät sen leveitä katuja, eivät sen komeita
hotelleja, puistoja eivätkä kirkkoja.

Sacramentosta lähdettyään tuli juna Junctionin, Roddinin, Auburnin ja
Colfaksin asemain kautta Sierra Nevadan vuoristoon. Kello 7 aamulla
kuljettiin Ciscon aseman kautta, ja tuntia myöhemmin oli makuuhuoneet
jälleen muutettu tavallisiksi rautatievaunuiksi, ja matkustajat saivat
nyt akkunoista katsella kauniita maisemia tässä vuoriseudussa. Rata
totteli Sierran oikkuja, kulkien milloin ihan lähitse vuoren kuvetta,
milloin pauhaten jyrkkäin kuilujen äyräillä, kierrellen isoissa
käyrissä liian teräviä nurkkia, milloin sujahtaen ahtaisiin soliin,
joista ei olisi luullut ulos pääsevänkään. Veturi, kimallellen
säkenissänsä kuin pyhä lipas, heittäen lyhdystänsä kellertävää valoa,
kumautellen hopeoitua kelloansa, lehmänheitturi edessään kuin hyväkin
etulinnoitus, yhtyi vihellyksillään ja jyrinällään vuorivirtain ja
koskien pauhuun ja tuprutellen savuansa ylös honkain tummiin latvoihin.

Matkalla oli peräti vähän tunneleja ja siltoja. Rata pysyttelihe
vuorien rinteillä, hakematta suorinta tietä ja loukkaamatta luontoa.

Kello 9:n paikoilla juna kulki Carsonin laakson kautta Nevadan
valtioon, yhä vain pyrkien koillista kohti. Puolenpäivän aikana
pysähdyttiin Renon asemalle, jossa oli 20 minuuttia murkina-aikaa.

Tästä lähtien nousee rata Humboldt joen vartta muutamia peninkulmia
pohjoiseen. Sitten se kääntyy itää kohti, pysytellen virran rannalla
hamaan Humboldt Ranges'iin saakka, jonka lähteet ovat Nevadan
itäisimmässä päässä.

Murkinoituansa kävivät Mr. Fogg, Mrs. Auda, Fiks ja Passepartout
jälleen vaunuun, jossa he mukavasti istuen katselivat ohi kiitäviä
maisemia: äärettömiä ruohokenttiä, taivaan rannassa kohoilevia vuoria
ja pauhaavia koskia. Silloin tällöin näkyi lauma biisonihärkiä etäällä,
näyttäen mustalta muurilta. Näistä suunnattomissa laumoissa kulkevista
märehtijöistä on junille välistä voittamattomia haittoja. Usein on
niiden nähty tuhansittain, tiheissä riveissä, kulkevan tuntikausia
radan poikki, ja junain on täytynyt pysähtyä ja odottaa, kunnes ne ovat
kulkeneet ohitse.

Semmoinen tapaus sattui nytkin. Kello 3 illalla sulki junalta tien iso
lauma, jossa oli vähältänsä 10 tai 12 tuhatta päätä. Vähennettyään
vauhtinsa oli veturi koettanut tunkeutua tuon suunnattoman joukon läpi,
mutta turhaan; sen täytyi pysähtyä.

Niin, nuo härät -- amerikkalaiset sanovat niitä, vaikkei ihan oikein,
puhvelihäriksi -- kulkivat verkalleen radan poikki, mylvien toisinaan
kauheasti. Ne ovat isompia kuin Euroopan härät. Niillä on lyhyet jalat
ja häntä, sä'än kohdalla korkea kyttyrä, hajasarvet päässä, kaulassa ja
olkapäillä pitkäkarvainen harja. Ei ollut yrittämistäkään estää niiden
kulkua. Kun biisonihärät ovat kerran alkaneet kulkea jotakin suuntaa,
ei niitä enää mikään saa siltä suunnalta poikkeamaan. Se on pauhaava
nousuvesi elävää lihaa, jota ei mikään sulku voi pidättää.

Matkustajat katselivat tuota kummallista näkyä sivukäytäviltä. Mutta
se, jota viivytys kipeimmin koski, nimittäin Phileas Fogg, hän istui
paikallaan, tyynesti odotellen, milloin muka härät tahtoisivat päästää
junan kulkemaan. Passepartout oli raivoissaan. Hän oli vähällä
laukaista koko pistoliarsenaalinsa tuohon korvennettavaan laumaan.

-- On se tämäkin vaan maata! -- huudahti hän. -- Härät täällä
pysäyttelevät junia ja astua laahaavat juhlakulussa, vähääkään
kiiruhtamatta, ikäänkuin eivät näkisi estävänsä ihmisiä matkustamasta.
Peijakas! Hauska olisi tietää, onkohan tämäkin vastus jo ollut
ennakolta kirjoitettuna Mr. Foggin päiväkirjaan. Ja hyvä se on
koneenkäyttäjäkin! Ottais ja pukkais masinallaan kylkeen koko tuota
petojen paljoutta!

Mutta siitäpä ei olisi mitään hyötyä ollut. Etummaiset härät tosin
olisivat kaatuneet, mutta sitten olisi junan täytynyt pysähtyä ja
täysissä höyryissä ollessaan se olisi vielä helposti saattanut suistua
radalta, ja sitten vasta pulassa olisi oltu!

Parasta oli siis vain odottaa kärsivällisesti; viivytyksenhän saa pian
korvatuksi enentämällä vauhtia. Härkäin ohikulkua kesti ummelleen kolme
tuntia. Ilta pimeni jo, kun viimeiset rivit kulkivat radan poikki.
Lauman etupää katosi silloin jo eteläisen taivaan rantaan.

Kello 8 juna kulki Humboldt Ranges'in ohitse ja saapui kello puoli 10
Utah'in maakuntaan, suuren Suolajärven seutuun, mormonien omituiseen
maahan.



XXVII.

Junan kulkiessa 20 peninkulmaa tunnissa kuuntelee Passepartout luentoa
mormonien historiasta.


Yöllä joulukuun 5 ja 6 päivän välillä kulki juna noin 50 peninkulmaa
kaakkoista kohti; sittemmin se kulki yhtä kauas koilliseen ja läheni
isoa Suolajärveä.

Passepartout astui ulos kello 9 aamulla sivukäytävälle raitista ilmaa
hengittämään. Ilma oli kylmä, taivas harmaissa pilvissä; lunta ei
kumminkaan satanut. Aurinko kuulsi sumun lävitse isona kultaliuskana,
ja Passepartout laski paraikaa, kuinka monta puntaa muka semmoinen
kimppu maksaisi, kun hän äkkiä keskeytyi työssään, huomaten erään hyvin
kummallisen näköisen miehen astuvan luokseen.

Tämä mies, joka oli tullut junaan Elkon asemalta, oli pitkä,
mustaverinen ja mustaviiksinen mies, mustissa sukissa, mustassa
hatussa, mustissa liiveissä, mustissa housuissa, valkoinen liina
kaulassa ja koirannahkaiset sormikkaat käsissä. Nähtävästi hän oli
pappi. Hän kulki junan päästä toiseen, kiinnittäen oblaateilla joka
vaunun ovelle käsinkirjoitetun lipun.

Passepartout meni katsomaan, mitä lippuja nuo olivat, ja luki siinä,
että the honourable "elder" (vanhin) William Hitch, mormonilainen
lähetyssaarnaaja, aikoo junassa N:o 48 ja vaunussa N:o 117 kello 11
e.pp. pitää esitelmän mormonilaisuudesta, ja kutsuu siihen kaikkia
gentlemanneja, jotka haluavat saada lähempiä tietoja "viimeisten
päiväin pyhäin" uskonnosta.

-- Minä ainakin menen kuulemaan, -- arveli Passepartout, joka ei
mormonilaisuudesta muuta tiennyt kuin että monivaimoisuus on heidän
yhdyskuntansa perustuksena.

Tieto luennosta levisi pian yli koko junan, jossa tällä kertaa oli
satakunta matkustajia. Näistä oli noin kolmekymmentä henkeä asettunut
kello 11 sohville vaunussa N:o 117. Passepartout istui ensimmäisenä
uskovaisten joukossa. Herra Fogg ja Fiks eivät olleet tahtoneet vaivata
itseänsä sinne.

Määrättynä aikana nousi elder William Hitch ja närkästyneellä äänellä,
ikäänkuin joku olisi häntä vastaan väittänyt, kiljaisi:

-- Sen minä vaan sanon, että Joe Smyth on marttyyri, että hänen
veljensä Hyram on marttyyri, ja että Yhdysvaltain hallituksen
vainoamiset tekevät vielä Brigham Youngistakin marttyyrin. Kuka
uskaltaa väittää tätä vastaan?

Kukaan ei uskaltanut väittää tuota lähetyssaarnaajaa vastaan, jonka
kiihkoinen puhe oli täydessä ristiriidassa hänen tyynten kasvojensa
ilmeen kanssa. Hänen närkästykseensä oli epäilemättä syynä se seikka,
että tämä aika oli mormonilaisuudelle kovain koetusten aikaa.
Yhdysvaltain hallitus olikin koettanut suistaa näitä yltiöpäitä. Se oli
ottanut valtoihinsa Utahin alueen ja asettanut sen Yhdysvaltain lakien
alaiseksi, vangittuaan ensin Brigham Young'in, jota syytettiin
kapinasta ja monivaimoisuudesta. Siitä pitäin ovat profeetan oppilaat
toimineet puolta suuremmalla vireydellä, sekä puheessa että
kirjallisuudessa vastustaen kongressin vaatimuksia.

Niinkuin näkyy, harjoitti elder William Hitch käännytystä
rautatielläkin.

Ja niin kertoi hän nyt, milloin korottaen, milloin alentaen ääntänsä ja
rajusti viuhtoen käsillään, mormonilaisuuden historian, aina vanhan
testamentin ajoilta ruveten: kuinka Israelissa eräs mormonilainen
profeetta Joosepin suvusta julkaisi uuden uskonnon asiakirjat ja
testamenttasi ne pojallensa Moromille; kuinka vuosisatain kuluttua
Josef Smyth nuorempi, farmari Vermontin valtiossa, käänsi tämän teoksen
egyptiläisestä painoksesta ja nousi profeetaksi vuonna 1825; kuinka
viimein enkeli taivaasta ilmestyi hänelle palavassa metsässä ja antoi
hänelle Herran aikakirjat.

Nyt meni muutamia kuulijoita pois, heitä kun nuo historialliset
silmäykset eivät huvittaneet; mutta William Hitch jatkoi vain
luentoansa, kertoen, kuinka Smyth nuorempi isänsä, kahden veljensä ja
muutamain opetuslastensa kanssa perusti viimeisten päiväin pyhien
uskonnon, joka pian levisi Amerikassa ja sieltä Englantiin,
Skandinaaviaan ja Saksaan, saaden uskolaisia ei ainoastaan
ammattilaisista, vaan myös vapaiden taiteiden harjoittajista; kuinka
siirtokunta perustettiin Ohioon; kuinka Kirklandiin rakennettiin
kirkko, joka maksoi kaksisataatuhatta dollaria ja jonka ympärille nousi
kaupunki; kuinka Smythistä tuli toimelias pankkiiri, ja kuinka hän
eräältä muumioiden näyttäjältä sai papyroskääreen, jossa oli Abrahamin
ja muiden kuuluisain egyptiläisten omin käsin kirjoittama kertomus.

Tätä juttua piisasi niin kauan, että kuulijain luku väheni
vähenemistään; lopulta niitä tuskin oli kahtakaankymmentä henkeä.

Mutta siitä huolimatta kertoili elder vaan tyyten tarkoin, kuinka Joe
Smyth vuonna 1837 teki konkurssin ja kuinka hänen velkojansa tervasivat
hänet ja vierittelivät häntä sitten höyhenissä; kuinka hän muutaman
vuoden kuluttua entistä rehellisempänä ja entistä isommassa arvossa
pidettynä ilmaantui Independancen kaupunkiin Missourissa ja tuli
esimieheksi kuuluisassa seurakunnassa, jossa oli kokonaista
kolmetuhatta opetuslasta, ja kuinka hän sitten, pakanain vihan
vainoamana, oli pakotettu pakenemaan Kaukaiseen Länteen.

Nyt oli enää kymmenen kuulijaa läsnä ja niiden joukossa vilpitön
Passepartout, joka oli pelkkänä korvana. Ja nyt hän sai tietää, kuinka
Smyth monen vainon perästä ilmaantui Illinoisiin ja perusti armon
vuonna 1839 Mississippin rannoille Nauvoo-nimisen kaupungin, jonka
väkiluku nousi 25,000 henkeen; kuinka Smythistä tuli sen kaupungin
pormestari ja ylimmäinen tuomari ja sotajoukkojen päämies; kuinka hän
vuonna 1843 astui esiin ehdokkaana Yhdysvaltain presidentin virkaan;
kuinka hänet viimein houkuteltiin erääseen salaliittoon Carthagossa;
kuinka hänet heitettiin vankeuteen ja kuinka muutamat valepukuiset
miehet hänet vihdoin murhasivat.

Nyt ei ollut vaunussa enää muita kuulijoita kuin Passepartout yksinään,
ja häneen nyt elder kiinnitti silmänsä, kertoen hänelle, kuinka kaksi
vuotta Smythin murhan jälkeen hänen seuraajansa, tuo Jumalan lähettämä
profeetta Brigham Young, läksi pois Nauvoosta ja asettui Suolajärven
rannalle, ja kuinka siellä, tuolla ihmeteltävällä alueella, tuossa
hedelmällisessä maassa sen tien varrella, joka kulkee Utahin kautta ja
jota myöten siirtolaiset kulkevat Kaliforniaan, tuo uusi siirtokunta
kasvoi suunnattoman nopeasti, juuri mormonilaisuudessa sallitun
moniavioisuuden avulla.

-- Siitäpä syystä juuri, -- lisäsi William Hitch, -- kongressi meitä
kadehtii, juuri siitä syystä Yhdysvaltain sotamiehet ovat tallanneet
Utahin vainiot, juuri siitä syystä meidän päällikkömme, profeetta
Brigham Young on otettu kiinni vastoin kaikkea ihmisoikeutta! Mutta
meidätkö ylivoima musertaisi? Ei tässä maailmassa! Karkoittakoot he
meidät Vermontista, Illinoisista, Ohiosta, Missourista, Utahista, kyllä
me sittenkin löydämme vapaan alueen, jonne telttamme teemme. Ja te,
uskollinen ystäväni, -- lisäsi elder ja iski kiivaan katseen ainoaan
kuulijaansa, -- tottahan te vannotte uskollisuutta lipullemme?

-- Niinhän sitä nyt vannottiinkin, -- virkkoi Passepartout rohkeasti ja
meni pois jättäen riivatun saarnaajan korpeen yksiksensä huutamaan.

Tällä välin oli juna kulkenut hyvää vauhtia ja saapui kello puoli yksi
Suolajärven luoteiseen päähän. Tänne näkyi tuo laaja järvi, jota myös
sanotaan Kuolleeksi mereksi ja jonne amerikkalainen Jordan laskee
vetensä. Tuo kummallinen järvi, jota ryhmyiset, valkoisen suolan
peittämät kalliot reunustavat, oli ennen paljoa isompi, mutta aikain
kuluessa ovat sen rannat kohonneet, supistaneet sen alaa ja
suurentaneet sen syvyyttä.

Suolajärvi, noin 70 peninkulmaa pitkä ja noin 35 penink. leveä, on
3,800 jalkaa ylempänä merenpintaa. Ollen aivan erilainen kuin Kuollut
meri, joka on 1,200 jalkaa alempana, on sen suolaisuus melkoisen suuri,
sen vedessä kun on neljäs paino-osa kiinteitä aineksia liuenneina. Sen
ominaispaino on 1,7, jos veden ominaispaino on 1. Kala ei elä sen
vedessä. Kalat, joita sinne tulee Jordanin, Weberin ja muiden pikku
jokien mukana, kuolevat pian. Sanotaan sen veden olevan niin sakeata,
ettei siihen voi sukeltaa, mutta tämä ei ole totta.

Järven rannat olivat tavattoman hyvin viljeltyjä; mormonit näet ovat
taitavia maanviljelijöitä. Latoja ja suojuksia kotieläimille, laveita
vehnä- ja maissipeltoja, reheviä niittyjä; kaikkialla ruusupensaita,
akaasioita ja euforbioita -- tuommoiselta oli tuo maa näyttävä kuuden
kuukauden perästä, mutta nyt oli kaikki kätketty hienoon lumeen, jota
pyry hiljalleen pöyhötteli.

Kello 2 astuivat matkustajat vaunuista Ogdenin asemalla. Juna oli
lähtevä tästä vasta kello 6, niin että Mr. Foggilla, Mrs. Audalla ja
heidän kahdella seurakumppanillansa oli aikaa mennä erästä sivurataa
myöten katselemaan pyhäin kaupunkia.

Kahdessa tunnissa oli kaupunki katseltu. Se on kaikin puolin
amerikkalainen ja rakennettu samaan malliin kuin muutkin kaupungit
Yhdysvalloissa: suunnattomiksi shakkilaudoiksi "suorain kulmien
surullisella alakuloisuudella", niinkuin Victor Hugo sanoo. Pyhäin
kaupungin perustaja, kaikkine uusine aatteineen, oli kumminkin pysynyt
tuossa anglosaksien symmetrian-halussa. Tässä kummallisessa maassa
tehdään kaikki neliöissä -- kaupungit, talot, tyhmyydet.

Kello 3 kulkivat matkustajat kaupungissa, joka on rakennettu Jordan
puron ja Wahsatch vuorten lähimmäisten rinteiden keskelle. Kirkkoja oli
peräti vähän. Huomattavia rakennuksia olivat profeetan talo, raastupa
ja arsenaali, edelleen sinervistä tiilistä rakennetut talot
verantoineen ja pylväikköineen puutarhain sisässä. Kaupunkia ympäröi
savesta ja piikivestä tehty muuri, joka oli rakennettu vuonna 1853.
Valtakadun varrella oli muutamia lipuilla koristettuja hotelleja,
niiden joukossa "Lake Salt House".

Mr. Foggin ja hänen seurakumppaniensa mielestä ei kaupungin väkiluku
ollut sanottavan suuri. Kadut olivat melkein tyhjiä, paitsi niitä,
jotka veivät temppeliin. Sinne saapuivat he vasta monen korttelin
kautta kuljettuaan. Naisia oli arvattavasti hyvin paljon. Ei saa
kumminkaan luulla, että jok'ainoalla mormonilla on useampia vaimoja.
Kukin saa menetellä vapaan tahtonsa mukaan, mutta huomattava on, että
Utahin tyttäret ne ovat hyvin halukkaita miehelään pääsemään, sillä
heidän uskontonsa mukaan vanhain piikain ei pidä näkemän taivaan iloa.
Nämä poloiset eivät senvuoksi näyttäneetkään iloisilta. Muutamilla,
epäilemättä rikkaimmilla, oli yllään musta silkkisaketti, kainosti
mantiljan tai shaalin alla. Toisilla oli pukunaan vain indienni.

Passepartout, nuori mies kun oli, katseli jonkinlaisella kauhulla noita
mormonien tyttäriä, joiden oli määrä, useamman yht'aikaa, tehdä
mormoniherraa onnelliseksi. Miehiä varsinkin meidän selväjärkinen
ystävämme surkutteli. Hänen mielestään olisi oikein hirmuista, jos
pitäisi useampia muijia yht'aikaa kuljettaa tämän surun ja murheen
laakson kautta, viedä heitä näin joukottain mormonien paratiisiin,
jossa he alinomaa ovat yhdessä kunnioitettavan Smythin seurassa, hänen,
joka on itse ylimmäinen koristus tässä hekuman kodissa. Hän ei tuntenut
vähintäkään halua solmimaan avioliiton siteitä, ja hänestä näytti --
kenties hän erehtyikin -- että Suolakaupungin tyttäret heittivät häneen
silmäyksiä, jotka tekivät hänet hiukan rauhattomaksi.

Onneksi ei hänen oloansa tässä pyhäin kaupungissa kestänyt kuin vähän
aikaa. Määrättynä aikana olivat he jälleen sijoillansa vaunussa.

Kuului vihellys, mutta juuri kun veturin pyörät alkoivat saada junaa
liikkeelle, kuului huutoja: seis! seis!

Liikkeelle pantu juna ei enää pysähdy. Mies, joka huuteli junaa
seisahtumaan, oli nähtävästi joku myöhästynyt mormoni. Hän juoksi
henkensä edestä. Hänen onnekseen ei asemahuoneella ollut portteja eikä
aitoja, jonka vuoksi hän juoksi radalle, hyppäsi perimmäisen vaunun
astinlaudalle ja läähättäen vaipui sohvalle vaunussa.

Passepartout, joka oli katsellut noita voimisteluliikkeitä, silmäili
nyt tuota myöhästynyttä herraa ja tunsi häntä kohtaan sangen suurta
osanottoa kuultuaan hänen olevan utahilaisen, joka oli pötkäissyt
pakoon perheriidan jälkeen.

Kun mormoni oli jälleen toipunut, astui Passepartout hänen luokseen ja
kaikkein kohteliaimmalla tavalla kysäisi:

-- Kuinkas monta vaimoa teillä on, nimittäin teillä yksinänne?

Päättäen hänen kiireisestä juoksustaan oli Passepartout näet luullut
niitä olevan hänellä vähintään kaksikymmentä.

Epätoivoisena käsiänsä väännellen vastasi mormoni:

-- Yksi on vain, yksi ainoa, mutta onpa sitä siinäkin!



XXVIII.

Passepartout ei ota ymmärtääkseen järkevää puhetta.


Lähdettyään Suolajärveltä, Ogdenin pysäyspaikasta, juna kulki
kokonaisen tunnin pohjoiseen päin aina Weber virralle saakka ja oli nyt
San Fransiskosta noin 900 peninkulman päässä. Siitä se kääntyi itää
kohti Wahsatch vuoristoon. Tämä osa aluetta, nimittäin mainittujen ja
varsinaisten Kalliovuorten välillä, on ollut kova koetuskivi
amerikkalaisten insinöörien taidolle. Tällä alalla onkin valtion apua
käytetty 48 tuhatta dollaria peninkulmaa kohti, jotavastoin tasaisella
maalla sitä tarvittiin ainoastaan 16 tuhatta. Mutta, niinkuin jo ennen
sanottiin, insinöörit eivät ole tehneet väkivaltaa luonnolle, he ovat
vain käyttäneet kavaluutta sitä vastaan, kiertämällä vaikeat kohdat; he
ovat rakentaneet koko matkalla yhden ainoan tunnelin, jonka pituus on
14,000 jalkaa.

Suolajärven rannalla oli rautatien korkein kohta. Siellä se muodostaa
avaran kaaren, laskeutuen Bitter Creekin laaksoon, noustakseen sitten
sille kohdalle, joka on Atlantin ja Tyynen valtameren välinen
vedenjakaja. Virtoja oli tässä vuoristossa hyvin monta. Puisia siltoja
oli rakennettu Muddy, Green ja muiden virtain yli. Passepartout kävi
sitä rauhattomammaksi, mitä lähemmä matkan päätä tultiin. Fiks
sitävastoin toivoi mitä pikimmin vain pääsevänsä tästä maasta, jossa
oli niin työläs kulkea. Hän pelkäsi viivytyksiä, hän pelkäsi onnettomia
kohtauksia, ja hän toivoi, kiihkeämmin kuin itse Phileas Fogg,
pääsevänsä astumaan jalkansa Englannin maahan.

Kello 10 illalla juna tuli Fort Bridgerin asemalle. Siitä se jatkoi
matkaansa melkein heti ja saapui, 20 peninkulmaa kuljettuansa,
Wyomingin -- entisen Dakotahin -- valtioon Bitter Creekin laakson
kautta, josta osa Coloradon vesistöä saa alkunsa.

Seuraavana päivänä, joulukuun 7:ntenä, oli neljänneksen pysäys Green
Riverin asemalla.

Lunta oli edellisenä yönä satanut hyvin paljon. Se kun oli ollut sateen
sekaista, ei se kumminkaan saattanut tehdä haittaa junan kululle. Mutta
paha ilma piti Passepartout'ia edelleen rauhattomana, sillä jos lunta
tulee enemmän, niin se estää vaunun pyöriä pyörimästä, ja kuinka sitten
käy Mr. Foggin matkan?

-- Ja pitihän hänen niinkuin synniksi matkustaman ihan sydäntalvella!
-- arveli Passepartout. -- Eikös olisi voinut odottaa parempaa
vuodenaikaa?

Mutta tässä tuokiossa, jolloin Passepartout'in mielessä vain pyöri
lumisateet ja kylmät ilmat, säikähti Mrs. Auda aivan toisenlaisesta
syystä.

Muutamat matkustajat olivat astuneet ulos vaunuista kävelemään Green
Riverin laiturille odottaen junan lähtöä. Akkunasta näki nuori rouva
heidän joukossaan eversti Stamp Proctorin, tuon amerikkalaisen, joka
oli ollut niin hävytön Phileas Foggia kohtaan San Fransiskossa. Mrs.
Auda vetäytyi akkunasta pois, jottei häntä huomattaisi.

Tämä seikka saattoi nuoren rouvan levottomaksi. Hän oli kiintynyt
tuohon mieheen, joka kaikessa kylmyydessäänkin osoitti hänelle joka
päivä mitä uskollisinta huolenpitoa. Hän kaiketikaan ei vielä
ymmärtänyt koko sen tunteen syvyyttä, jota hänen pelastajansa hänessä
herätti, ja tätä tunnetta hän vielä nimitti vain kiitollisuudeksi,
mutta paljoa enemmän se oli kuin kiitollisuus. Hän tunsi sydämen
ahdistusta, huomattuaan nyt tuon ilkeän everstin, jolle Mr. Fogg
ennemmin tai myöhemmin oli kostava hänen röyhkeytensä. Sattuma se
nähtävästi oli hänet ohjannut tähän samaan junaan, mutta pääasia oli
vain, että hän oli siellä, ja nyt täytyi kaikin mokomin estää Mr.
Foggia näkemästä tuota vihollistansa.

Junan lähtiessä liikkeelle oli Mr. Fogg nukuksissa, ja Mrs. Auda
kiiruhti ilmoittamaan Fiksille ja Passepartout'ille mitä oli nähnyt.

-- Vai on tämä Proctor junalla myöskin! -- sanoi Fiks. -- Olkaa
rauhassa, rouva. Ennenkuin minä päästän hänet tuon pah ... Mr. Foggin
kimppuun, niin saa hän tekemistä minun kanssani. Minuapa hän
luullakseni pahimmin loukkasi.

-- Kyllä minäkin, -- sanoi Passepartout, -- kyllä minäkin miehen
korjaan, olkoon hän vaikka everstien eversti!

-- Monsieur Fiks, -- sanoi Mrs. Auda, -- Mr. Fogg ei suinkaan salli
kenenkään kostaa puolestansa. Hän lupasi tulla jälleen Amerikkaan
kohdatakseen tuota pahanilkistä, ja sen hän kyllä tekee. Mutta jos hän
nyt näkee hänet täällä, niin kaksintaistelu on valmis, ja se saattaa
päättyä surkeasti. Hän ei siis millään ehdolla saa nähdä häntä.

-- Te olette oikeassa, madame, -- vastasi Fiks. Taistelu voisi saattaa
kaikki hunningolle. Niin voittajana kuin voitettunakin tulisi Mr. Fogg
viivytetyksi, ja...

-- Niin, -- lisäsi Passepartout, -- se olisi samaa kuin jos suoraa
päätä pistettäisiin 20 tuhatta puntaa reform-clubilaisten kouraan.
Neljän päivän perästä olemme New-Yorkissa! Jos vain isäntäni kestäisi
nämä neljä päivää vaunussa, niin ehkei hän sitten joutuisikaan näkemään
silmästä silmään tuota helkkarin amerikkalaista. Niin, kyllä me saamme
estetyksi...

Puhe keskeytyi. Mr. Fogg oli herännyt ja katseli nyt maisemaa vaunun
akkunasta, jota lumi pieksi. Kotvasen kuluttua Passepartout kysäisi
hyvin hiljaa Fiksiltä, niin ettei isäntä eikä Mrs. Audakaan voinut
kuulla:

-- Aiotteko tosiaankin tapella hänen edestänsä?

-- Aion kyllä; minä koetan kaikin mokomin saada Mr. Foggin hengissä
Eurooppaan, -- sanoi salapoliisi äänellä, joka osoitti järkähtämätöntä
tahtoa.

Passepartout tunsi kylmiä väreitä selässänsä, mutta vakaumus
isännästään ei hänessä kumminkaan muuttunut.

Mutta miten saataisiin Mr. Fogg pidätetyksi vaunussa, jotteivät hän ja
eversti pääsisi kohtaamaan toisiansa? Vaikeata ei tuon pitäisi olla,
koska herra Foggilla ei muutenkaan ollut tapana liikkua ja koska hän ei
ollut uteliaskaan. Fiks luuli keksineensä keinon, sillä vähän ajan
perästä hän virkkoi Phileas Foggille:

-- Ikävästi kuluu aika rautatiellä.

-- Ikävästi kyllä, mutta kuluuhan se, -- vastasi gentlemanni.

-- Laivalla kulkiessanne, -- jatkoi Fiks, -- oli teillä tapana pelata
vistiä.

-- Niin, mutta täällä se ei käy laatuun. Minulla ei ole kortteja eikä
pelikumppanejakaan.

-- Kortteja kyllä saa ostaa täältä. Niitä on kaupan jok'ainoalla
rautatiellä Amerikassa. Ja mitä kumppaneihin tulee, niin kenties
madame...

-- Varsin kernaasti, -- vastasi nuori rouva, -- kyllä minä osaan pelata
vistiä. Vistin pelaaminen on yksi englantilaisen kasvatuksen osia.

-- Minä puolestani luulisin myös osaavani sitä jotenkin hyvin, -- sanoi
Fiks. -- Saatammehan ruveta pelaamaan kolmisin?

-- Jos teitä huvittaa, monsieur, -- vastasi herra Phileas Fogg
ihastuneena, kun sai rautatielläkin pelata lempipeliänsä.

Passepartout lähetettiin hakemaan stewartia ja palasi pian tuoden
muassaan kaksi korttipakkaa, jettonit ja veralla katetun pöydän. Muuta
ei puuttunut. Peli alkoi. Mrs. Auda oli niin taitava vistin pelaaja,
että itse Phileas Fogg sanoi hänelle mielistelylauseen. Poliisimies
puolestaan pelasi hänkin taitavasti.

Kello 11 oli juna saapunut valtamerten vesijaon kohdalle. Nyt oltiin
Passe-Bridgerissä, 7,524 jalkaa ylempänä merenpintaa, eräällä
Kalliovuorten korkeimmista paikoista. Vielä pari tuhatta peninkulmaa,
niin juna saapuu noille suunnattoman lakeille kentille, joita kestää
hamaan Atlanttiin saakka ja jotka ovat ihan omiansa rautateitten
rakennuksille.

Maan ruvetessa alenemaan itää kohti huomattiin jo North Plattenin
lisäjokia. Pohjoisessa ja idässä reunaili näköalaa ääretön, puolipyörän
muotoinen seinä, joka on pohjoisosa Kalliovuoria. Tämän ja rautatien
välillä näkyi avaroita, runsasvetisiä kenttiä. Rautatiestä oikealla
näkyivät ensimmäiset pengerrykset sitä vuoristoa, joka etelää kohti
kohoili aina Arkansas virran, Missourin suuren alkuhaaran lähteille
saakka.

Kello 12:n ja 1:n välillä näkivät matkustajat vilaukselta Halleckin
linnan. Muutamain tuntien kuluttua oli kulku Kalliovuoristossa
loppunut. Toivottiin, ettei enää mikään onnettomuus kohtaa näissä
hankalissa paikoissa. Luntakaan ei enää satanut. Rupesi pakastamaan.
Isoja lintuja pyrähteli lentoon, säikähtäneinä junan kolinaa. Kentällä
ei näkynyt ainoatakaan hirveä, sutta tai karhua. Siinä oli erämaa koko
kolkkoudessaan.

Upean aamiaisen jälkeen, joka oli katettu vaunuun, olivat ystävämme
ryhtymäisillään loppumattomaan vistiinsä, mutta samassa kuului kovia
vihellyksiä. Juna pysähtyi.

Passepartout pilkisti akkunasta, mutta ei voinut nähdä, mikä este nyt
oli tullut eteen. Asemaa ei ollut lähelläkään.

Mrs. Auda ja Fiks rupesivat pelkäämään jo, että herra Fogg yrittäisi
lähtemään ulos. Mutta hän vain virkkoi palvelijalleen:

-- Menkääs katsomaan.

Passepartout riensi ulos. Noin neljäkymmentä matkustajaa, niiden
joukossa eversti Stamp Proctor, oli astunut vaunuista.

Juna oli pysähtynyt punaisen signaalin takia. Kuljettaja ja konduktööri
olivat astuneet maahan ja juttelivat vilkkaasti erään ratavartian
kanssa, jonka seuraavan Medicine-Bow'in aseman päällikkö oli lähettänyt
junaa vastaan. Matkustajat olivat astuneet heidän luoksensa ja
juttelivat myöskin, niitten joukossa eversti Proctor, kiljuen ja
viuhtoen.

Passepartout liittyi joukkoon hänkin ja kuuli ratavartian sanovan:

-- Tässä ei auta mikään. Silta Medicine-Bow'in lähellä on laskeutunut
eikä voi kannattaa junaa.

Puheenaoleva silta oli vitjasilta erään kosken yli peninkulman päässä
siitä, mihin juna oli pysähtynyt. Ratavartian puheen mukaan silta oli
aivan hajoamaisillaan, useat vitjat olivat katkenneet, ja niin ollen
oli mahdoton yrittääkään sillalle. Hän ei siis liioitellut sanoessaan,
ettei sillan ylitse voi päästä. Ja kun kerran amerikkalainen tekee
poikkeuksen maailmanmainiosta huolettomuudestaan ja pukeutuu
varovaisuuden vaippaan, niin olisi sulaa hulluutta ruveta
vastustelemaan.

Passepartout, uskaltamatta mennä ilmoittamaan isännälleen tätä,
kuunteli hammasta purren, liikahtamatonna kuin suolapatsas.

-- Vai niin, -- kiljaisi Stamp Proctor, -- vai ei tästä tämän
pitemmälle päästä! Vai tähän sitä vaan jäädäänkin lumikinokseen!

-- Herra eversti, -- vastasi konduktööri, -- sähkösanomalla on Omahan
pysäyspaikasta pyydetty toinen juna, mutta luultavasti se ei saavu
Medicine Bow'iin ennen kello kuutta.

-- Kuutta! -- parkaisi Passepartout.

-- Niin kyllä, -- jatkoi konduktööri, ja se aika kuluu kyllä, ennenkuin
olemme päässeet jalkaisin asemalle.

-- Mutta sinnehän ei ole kuin peninkulma, -- huomautti joku.

-- Aivan niin, mutta se on virran toisella puolella.

-- No pääseehän toki virran poikki veneellä? -- kysäisi eversti.

-- Mahdotonta! Virta on paisunut sateesta, se kuohuilee kovana koskena,
ja meidän täytyy tehdä kymmenen peninkulman kierros,[9] ennenkuin
pääsemme kaalaamolle.

Eversti kirosi karkeasti; hän kirosi yhtiöt ja konduktöörit, ja
Passepartout oli vähällä yhtyä samaan virteen. Tässä nyt oli semmoinen
este, jota kaikki hänen isäntänsä setelit eivät voi poistaa.

Tyytymättömyys oli matkustajissa yleinen, sillä paitsi viivytystä
täytyi heidän kulkea jokunen 15 peninkulmaa lumessa. Kovasti he
melusivatkin; heidän huutonsa ja pauhunsa olisi varmaankin vetänyt
Phileas Foggin huomion puoleensa, jollei tämä olisi ollut niin kovin
kiintynyt peliinsä.

Mutta täytyihän Passepartout'in viimeinkin mennä ilmoittamaan
isännälleen, kuinka asiat olivat. Hän kääntyikin jo pää nuukallaan
vaunua kohti, kun samalla kuljettaja, oikea yankee, nimeltä Forster,
huusi kovalla äänellä:

-- Hyvät herrat, olisi tässä kenties keino millä päästä yli.

-- Sillanko yli? -- kysyi joku.

-- Sillan.

-- Ja tällä junalla? -- kysäisi eversti.

-- Tällä junalla.

Passepartout oli pysähtynyt, valmiina nielaisemaan jok'ainoan sanan
kuljettajan suusta.

-- Mutta siltahan on hajoamaisillaan, --- huomautti konduktööri.

-- Mitäs sillä on väliä? -- vastasi Forster. -- Kun päästän kaikki
höyryt liikkeelle, niin luulenpa tosiaankin, että päästään ylitse.

-- Tonttuja kans! -- sanoi Passepartout.

Muutamat suostuivat heti paikalla. Varsinkin oli eversti mielissään
ehdotuksesta, sillä tuon rajupään mielestä se olisi hyvinkin
mahdollinen yritys. Hän tiesi kertoa muutamain insinöörien aikoneen
panna junat kulkemaan virtain ylitse suoraa päätä, ilman siltoja,
laskien junat mahdollisimman suurta vauhtia j.n.e. Lopulta kaikki
suostuivat kuljettajan ehdotukseen.

-- Meillä on viisikymmentä mahdollisuutta ylitse päästäksemme, --
arveli yksi.

-- Kuusikymmentä, -- sanoi toinen.

-- Kahdeksankymmentä ... yhdeksänkinkymmentä mahdollisuutta sadasta!

Passepartout oli ymmällä. Hänenkin mielestänsä olisi tosin ollut
koettaminen kaikkia keinoja, mutta tämä yritys näytti hänestä kumminkin
hieman liiaksikin "amerikkalaiselta".

-- Mutta, -- arveli hän, -- onpa vielä keino, jota sopisi koettaa, ja
sitä ei kukaan ole huomannut. Kuulkaas, -- virkkoi hän eräälle
herralle, -- kuljettajan ehdotus on sentään vähän liian uskallettua,
mutta...

-- Kahdeksankymmentä mahdollisuutta, -- vastasi toinen ja käänsi
hänelle selkänsä.

-- Kyllähän minä sen tiedän, -- sanoi Passepartout kääntyen toiseen
herraan, -- mutta jos vähän ajatellaan...

-- Nyt ei ajatella mitään, sillä siitä ei lähde mitään, -- vastasi
amerikkalainen olkapäitään kohauttaen; -- kuljettajahan takaa sen, että
pääsemme ylitse.

-- Kyllä kai se niinkin on, -- jatkoi Passepartout, -- kyllähän sitä
ylitse päästään, mutta eiköhän olisi ollut viisaampaa...

--- Mitä? Viisaampaa? -- ärjäisi eversti Proctor, joka suuttui moisesta
sanasta. -- Mahdollisimman suuri nopeus, ettekö kuullut? Ymmärrättekö?
Suurin nopeus! Hä!

--- Kyllä minä tiedän ja ymmärrän vallan hyvin, -- vakuutteli
Passepartout, joka ei saanut sanottavaansa sanotuksi. --- Mutta
olisihan, jos ei juuri viisaampaa, koska tuo sana teitä suututtaa, niin
ainakin luonnollisempaa, että...

-- Mitenkä? Kuka? Mitä hän tuolla luonnollisemmalla tarkoittaa? ---
huudettiin joka haaralta.

Passepartout parka ei tiennyt, miten saada suunvuoroa.

-- Te pelkäätte kai, vai mitä? -- kysyi eversti Proctor.

-- Minäkö pelkäisin! -- huudahti Passepartout. -- Saattepa nähdä, että
ranskalainen osaa olla yhtä hyvä amerikkalainen kuin tekin.

-- Vaunuihin, vaunuihin! -- huusi konduktööri.

-- Mennään vaan vaunuihin, -- virkkoi Passepartout, -- ja pian
mennäänkin, mutta kukaan ei voi estää minua arvelemasta sitä, että
parasta olisi ollut päästää ihmiset ensin kulkemaan sillan yli ja
sitten vasta hujauttaa junalla perästä.

Mutta tätä ymmärtäväistä puhetta ei kukaan ottanut korviinsakaan, eikä
kukaan olisi myöntänyt sitä oikeaksi.

Matkustajat olivat jälleen nousseet vaunuihinsa. Passepartout kävi
sijallensa, sanaakaan sanomatta. Pelaajat olivat kokonaan vaipuneet
peliinsä.

Veturi vihelsi kimeästi. Kuljettaja peräytti junaa peninkulman verran,
niinkuin peräytyy urheilija saadakseen vauhtia hypyllensä.

Nyt kuului taas vihellys, juna läksi eteenpäin yhä suuremmalla
nopeudella; pian oli sen kulku kauhistavan pikaista, kuului vain
pelkkää jymyä; männät löivät 20 kertaa sekunnissa; pyörissä rasva
kihisi ja savusi. Tuntui, jos niin saattaa sanoa, että juna, kulkien
100 peninkulman nopeudella tunnissa, ei painanut rataa ollenkaan!
Nopeus poisti painon!

Ja yli päästiin salaman nopeudella! Sillasta näkyi tuskin vilaustakaan.
Juna, niin sanoaksemme, hyppäsi rannalta toiselle, eikä kuljettaja
saanut sitä pysähtymään ennenkuin vasta 5 peninkulmaa tuolla puolen
asemaa.

Mutta tuskin oli juna ennättänyt toiselle rannalle, kun silta romahti
kuohuvaan Medicine-Bow'iin.



XXIX.

Semmoista, mitä ei voi tapahtua muualla kuin Yhdysvaltain rautateillä.


Samana iltana jatkoi juna matkaansa esteettömästi, kiiti Fort
Sauders'in ohi, karautti Cheyennen solan kautta ja saapui
Evans-solalle. Nyt oli juna radan korkeimmalla kohdalla, nimittäin
8,091 jalkaa ylempänä merenpintaa. Nyt lähdettiin laskemaan Atlanttia
kohti luonnon tasoittamia äärettömiä niittykenttiä myöten.

Täällä poikkeaa "grand trunk'ista" (emäradasta) haararata Denver
City'iin, Coloradon etevimpään kaupunkiin. Tämä tienoo on rikas
kulta- ja hopeakaivoksista, ja väestön luku nouseekin siellä jo päälle
50:n tuhannen.

Tähän saakka oli kolmessa päivässä ja kolmessa yössä kuljettu San
Fransiskosta yhteensä 1,382 peninkulmaa. Neljä päivää ja neljä yötä
kestää kulkua vielä ennenkuin New-Yorkiin päästään.

Yöllä kulki juna Walbahin ohitse. Lodge-Pole virta juoksee samaan
suuntaan kuin rautatiekin, seuraten Wyomingin ja Coloradon valtioitten
välistä rajaa. Kello yksitoista tultiin Nebraskaan, kuljettiin läheltä
Sedgwickiä ja saavuttiin Julesburghin kohdalla Platte-River joen
eteläiselle haaralle.

Tässä paikassa oli Pacific-rautatie vihitty 23 p;nä lokakuuta 1867. Sen
pääinsinöörinä oli ollut kenraali J.M. Dodge. Siellä olivat pysähtyneet
veturit tuoden mukanaan yhdeksän vaunua täynnä vieraita, joiden
joukossa varapresidentti M. Thomas C. Durant; siellä oli eläköönhuutoja
kaikunut; siellä siuks- ja pawnie-indiaanit olivat pitäneet
leikkisotaa; siellä oli paukkunut ja remahdellut leikkitulituksia, ja
siellä oli väliaikaisesta kirjapainosta ilmestynyt ensimmäinen numero
sanomalehteä "Railway Pioneer". Näin oli vihitty tämä uusi rautatie
valistuksen ja sivistyksen kannattajaksi; sen tuli, rakennettuna
korpien kautta, yhdistää toisiinsa kaupunkeja, joita ei vielä
ollutkaan. Veturin vihellykset, mahtavammat Amfionin lyyraa, olivat
pian loihtivat ne esiin Amerikan maasta.

Kello 8 aamulla oli kuljettu Mac Phersonin linnan ohitse. Omahaan oli
siitä 357 peninkulmaa. Rata mutkitteli Platte-Riverin eteläisen haaran
mukaan. Kello 9 saavuttiin melkoiseen North-Platten kaupunkiin. Tämä on
kahden joen kulmauksessa, jotka nyt yhtyvät yhdeksi virraksi ja
laskevat Missouriin, vähän yläpuolella Omahan.

Näin oli kuljettu 101:nnen puolipäiväpiirin poikki.

Mr. Fogg oli jälleen istunut kumppaneinensa korttipöytään. Kukaan ei
valittanut matkaa pitkälliseksi, ei sekään, joka tappiolle oli
joutunut. Fiks oli alussa voittanut muutamia guineoita ja oli nyt
menettämäisillään ne jälleen, mutta yhtä innostuneelta hän näytti kuin
Mr. Foggkin. Sanomaton onni suosi tänään tätä gentlemannia. Valtteja ja
honöörejä hänellä oli käsi täynnä. Hän oli päättänyt rohkean iskun ja
oli jo lyödä ulos pataa, kun äkkiä eräs ääni sohvan takaa virkkoi:

-- Ruutuapa minä löisin.

Pelaajat katsahtivat ylös: eversti Stamp Proctor seisoi heidän
lähellään.

Stamp Proctor ja Phileas Fogg tunsivat paikalla toisensa.

-- Ahaa, herra englantilainen! -- huudahti eversti. -- Tekö tässä
aiotte lyödä pataa!

-- Ja lyön kanssa, -- sanoi Phileas Fogg tyynesti ja heitti patakympin
pöydälle.

-- Mutta teidän pitää lyödä ruutua, -- sanoi eversti äreästi.

Hän ojensi kättään lyötyyn korttiin ja sanoi:

-- Ette te ymmärrä tätä peliä!

-- Kenties olen taitavampi jossakin muussa, -- sanoi Phileas Fogg
nousten seisomaan.

--- Sopii koettaa, John Bullin poika,[10] -- sanoi hävytön sotilas.

Mrs. Auda kalpeni. Hän tarttui Mr. Foggia käsivarteen, mutta tämä
siirsi hänet hellästi sivulle. Passepartout oli karkaamaisillansa
amerikkalaisen kimppuun, joka mitä röyhkeimmillä silmäyksillä katseli
hänen isäntäänsä. Fiks oli noussut myöskin ja astui eversti Proctorin
eteen.

-- Te unohdatte, -- sanoi hän, -- että teillä on juuri minun kanssani
tekemistä; minua te olette loukannut, jopa lyönytkin.

-- Monsieur Fiks, -- virkkoi Phileas Fogg, -- suokaa anteeksi, mutta
tämä asia koskee minua yksistäni. Sanoessaan tekeväni väärin, kun löin
pataa, on eversti toistamiseen loukannut minua, ja siitä vaadin
hyvitystä.

-- Milloin vain tahdotte ja missä vain suvaitsette, -- vastasi
amerikkalainen, -- ja millä aseilla vain mielenne tekee.

Mrs. Auda oli turhaan koetellut pidättää Mr. Foggia. Fiks koetti
sekaantua riitaan, mutta turhaan. Passepartout tahtoi jo heittää
everstin ovesta pellolle, mutta isännän viittaus pidätti hänet. Phileas
Fogg astui vaunusta ulos sivukäytävälle; amerikkalainen seurasi häntä.

-- Monsieur, -- sanoi Fogg vihamiehellensä; -- minulla on kova kiire,
minun täytyy rientää Eurooppaan, ja viivytys tekisi mulle paljon
haittaa.

-- Mitä se minuun koskee? -- kysyi eversti.

-- Monsieur, -- jatkoi herra Fogg, -- kohtauksemme jälkeen San
Fransiskossa päätin tulla takaisin Amerikkaan hakemaan teitä, saatuani
ensin asiani Euroopassa kuntoon.

-- Niin vainen!

-- Tahdotteko kohdata minua kuuden kuukauden kuluttua?

-- Miksei kuuden vuoden!

-- Minä sanon kuuden kuukauden, -- vastasi Mr. Fogg, -- minä olen
täsmälleen tuleva määrätylle kohtauspaikalle.

-- Verukkeita vain! -- sanoi Stamp Proctor. -- Nyt heti tahi ei
milloinkaan!

-- Olkoon menneeksi! -- vastasi herra Fogg, New-Yorkiinko teillä on
matka?

-- Ei.

-- Chicagoon?

-- Ei.

-- Omahaan?

-- Mitä se teitä liikuttaa! Tiedättekö, missä on Plum-Creek?

-- En, -- vastasi Mr. Fogg.

-- Se on seuraava asema. Tunnin kuluttua tulee juna sinne ja viipyy
siellä 10 minuuttia, ja 10:ssä minuutissa ennättää kyllä vaihtaa
muutamia revolverinlaukauksia.

-- Hyvä, -- vastasi Mr. Fogg. -- Minä pysähdyn Plum-Creekiin.

-- Ja sinne te jäättekin, -- sanoi amerikkalainen verrattomalla
julkeudella.

-- Kuka sen tietää, monsieur, -- sanoi Mr. Fogg ja palasi vaunuunsa
kylmäverisenä kuin ennenkin.

Siellä hän koetti rauhoittaa Mrs. Audaa sanoen, etteivät tuommoiset
kerskaajat ole vaarallisia. Sitten hän pyysi Fiksiä vieraaksimieheksi
taisteluunsa amerikkalaista vastaan. Fiks ei voinut kieltää, ja
senjälkeen Phileas Fogg istahti jatkamaan peliänsä ja löi pataa typi
tyynenä.

Kello 11 vihelsi veturi, merkiksi, että tullaan Plum-Creekin asemalle.
Herra Fogg astui Fiksin kanssa ulos vaunusta sivukäytävälle.
Passepartout kulki perässä kantaen kahta revolveria. Mrs. Auda oli
jäänyt vaunuun kalmankalpeana.

Avautuipa toisenkin vaunun ovi, ja sivukäytävälle astui eversti
Proctor, mukanaan vierasmies, samanlainen yankee kuin hän itsekin.
Taistelukumppanit aikoivat hypätä maahan, mutta konduktööri juoksi
heidän luokseen huutaen:

-- Ei tässä saa astua vaunuista.

-- Miksei? -- kysäisi eversti.

-- Olemme myöhästyneet 20 minuuttia, ja senvuoksi juna ei pysähdy
tähän.

-- Mutta minunpa pitää tapella tämän herran kanssa.

-- Ikävä juttu, -- sanoi konduktööri, -- mutta me lähdemme heti. Kello
soi jo.

Kello soikin, ja juna läksi heti kohta liikkeelle.

-- Mieleni on oikein paha, -- sanoi konduktööri. -- Olisin kernaasti
tahtonut olla teille hyödyksi. Mutta koska ette saaneet aikaa tapella
täällä, niin miksette voi tehdä sitä matkalla?

-- Tokkohan tämä herra siihen suostuu? -- virkkoi eversti ivallisesti.

-- Suostun kyllä, -- vastasi Phileas Fogg.

-- No nyt sitä ollaan Amerikassa, ihan varmaan, -- sanoi Passepartout,
-- ja konduktööri on oikea gentlemanni, sitä parasta sorttia.

Hän seurasi isäntäänsä.

Vihamiehet sekundantteinensa kulkivat konduktöörin perässä vaunusta
toiseen, kunnes tulivat perimmäiseen. Siinä istui kymmenkunta henkeä.
Konduktööri pyysi heitä lähtemään silmänräpäykseksi ulos, sillä tässä
muka oli kahdella herralla kunniariita ratkaistavana.

Matkustajat sanoivat olevansa ihastuksissaan, kun voivat siten tehdä
pienen palveluksen kahdelle gentlemannille, ja menivät heti
sivukäytävälle.

Vaunu, noin 50 jalkaa pitkä, oli erittäin sovelias tänlaatuisiin
asioihin. Vihamiesten sopi kulkea toisiansa vastaan sohvain välitse ja
ampua toisiaan oikein ehdoltansa. Kaksintaistelu ei olisi voinut
koskaan olla paremmin järjestetty kuin nyt. Mr. Fogg ja eversti
Proctor, kumpikin varustettuna kahdella 6-piippuisella revolverilla,
astuivat vaunuun. Vieraatmiehet jäivät ulkopuolelle ja lukitsivat oven.
Kun veturi ensi kerran viheltää, silloin alkaa ampuminen, ja kahden
minuutin kuluttua tuodaan vaunusta ulos mitä näistä kahdesta
gentlemannista silloin on jäljellä.

Tuohan oli mitä yksinkertaisin asia, jopa niinkin yksinkertainen, että
Fiksillä ja Passepartout'illa oli sydän haljeta levottomuudesta.

Odotettiin vain vihellystä.

Äkkiäpä kuului hirveitä huutoja; kuului laukauksiakin, ei kumminkaan
taistelijain vaunusta, vaan päinvastoin junan etupäästä. Ne tulivat yhä
lähemmäksi junan perää, ja kauheata parkumista kuului vaunuista.

Eversti Proctor ja Phileas Fogg syöksyivät ulos vaunusta revolverit
käsissä ja riensivät sinne päin, mistä kovin melu ja ampuminen kuului.

He olivat ymmärtäneet, että siuks-indiaanit olivat hyökänneet junan
kimppuun.

Tämä ei ollut ensi kertaa: useasti ennenkin olivat nuo rohkeat
korvenpojat pysäytelleet junia. Tapansa mukaan oli heitä noin satakunta
miestä junan kulkiessa hypännyt sivukäytävälle ja kiivennyt siitä
vaunujen päälle, aivan kuin klovnit täyttä laukkaa juoksevan hevosen
selkään.

He olivat pyssyillä varustettuja. Heidän laukauksensa vastasivat
matkustajat, joilla oli melkein kaikilla aseita, revolvereilla. Ensi
työkseen olivat indiaanit hyökänneet veturiin ja lyöneet nuijillaan
kuljettajan ja lämmittäjän puolikuolleiksi. Muuan siuks-ruhtinas koetti
pysäyttää junaa, mutta ymmärtämättömänä käänsi regulaattoria väärään
puoleen, päästäen päinvastoin kaikki höyryt liikkeelle, niin että
veturi läksi kulkemaan hirveätä vauhtia.

Sillä välin olivat indiaanit tunkeutuneet vaunuihin, joissa he
juoksentelivat kuin hullut apinat sohvia myöten, tapellen matkustajain
kanssa ja heitellen heidän kapineitaan ulos vaunun akkunoista.
Laukaukset ja huudot eivät tauonneet.

Matkustajat jatkoivat urhoollista puolustustansa. Muutamat vaunut
olivat ihan kuin piiritettyjä linnoja, joita höyry kuljetti eteenpäin
100 peninkulman nopeudella tunnissa.

Mrs. Auda oli alusta saakka käyttäytynyt uljaasti. Revolveri kädessä
hän puolusti itseään urhoollisesti, ampuen akkunaan, niin pian kuin
huomasi korvenpojan pilkistävän siitä sisään. Parikymmentä indiaania
oli saanut kuolettavan haavan ja pudonnut alas radalle, jossa
musertuivat kuin madot vaununpyöräin alle.

Monta matkustajaakin, pahasti haavoitettuina luodeilla tahi nuijilla,
makasi siellä täällä sohvilla.

Taistelua oli jo kestänyt 10 minuuttia. Voiton täytyi kallistua
indiaanien puolelle, jollei junaa saataisi pysähtymään. Pysäyspaikka
Kearneyn linnan luona oli enää kolmen virstan päässä. Mutta siitä
eteenpäin ovat indiaanit alueen herroja hamaan seuraavaan asemaan.

Konduktööri taisteli Mr. Foggin vieressä, mutta pyssyn luoti kaasi
hänet vihdoin vaunun lattialle. Kaatuessaan hän huusi:

-- Me olemme hukassa, jollei junaa saada pysähtymään viiden minuutin
kuluessa!

-- Se pysäytetään! -- sanoi Phileas Fogg ja yritti mennä ulos vaunusta.

-- Olkaa paikoillanne! -- huusi Passepartout, -- kyllä minä pidän
asiasta huolen.

Phileas Fogg ei ennättänyt pidättää uljasta poikaa, joka avasi oven ja
kenenkään huomaamatta pujahti vaunun alle. Taistelun raivotessa ja
kuulain vinkuessa yläpuolella ryömi ja kiipeili Passepartout yhä
eteenpäin vaunujen alitse -- hän oli norja ja notkea klovni jälleen. --
Kukaan ei häntä nähnyt; kukaan ei olisi voinut nähdäkään häntä.

Riippuen toisesta kädestänsä tavaravaunun ja tenderin välillä hän
irroitti varavitjat, mutta hänen ei olisi milloinkaan onnistunut
ruuvata auki kytkykampia, ellei veturin täräys olisi heilauttanut sitä,
jolloin juna irtaantui ja hiljeni vauhdissaan, mutta veturi riensi
yksinään eteenpäin vielä kamalammalla nopeudella.

Juna kulki vielä muutamia minuutteja; jarrut kierrettiin kiinni, ja
juna seisahtui viimein sadan askeleen päähän Kearneyn pysäyspaikasta.

Kuultuaan laukauksia oli sotamiehiä linnasta lähtenyt junaa vastaan.
Tätä indiaanit eivät olleet osanneet odottaakaan ja pötkivät senvuoksi
tiehensä, ennenkuin juna oli aivan kokonaan pysähtynytkään.

Mutta kun matkustajia nyt huudettiin esiin nimiltä laiturilla,
huomattiin, että monta oli poissa, niiden joukossa tuo uljas
ranskalainenkin, jonka uhrautuminen oli pelastanut heidät.



XXX.

Phileas Fogg ei tee muuta kuin velvollisuutensa.


Kolme matkustajaa oli poissa, niiden joukossa Passepartout. Oliko
heidät ammuttu kuoliaiksi? Olivatko indiaanit ottaneet heidät vangiksi?
Sitä ei varmaan voinut vielä sanoa.

Haavoitettuja oli hyvin monta; kuolettavaa haavaa ei ollut saanut
yksikään. Kovasti haavoitettujen joukossa oli myös eversti Stamp
Proctor. Hän oli uljaasti taistellessaan saanut luodin vatsaansa ja
vietiin asemahuoneeseen niiden kanssa, joille lääkärin apu oli
välttämättömästi tarpeen.

Mrs. Audalle ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Phileas Fogg, joka ei
suinkaan ollut säästänyt itseänsä, ei ollut saanut pienintä
naarmuakaan. Fiks oli saanut vähäisen haavan käsivarteensa. Mutta
Passepartout oli poissa, ja nuori rouva itki katkerasti.

Kaikki olivat astuneet ulos. Vaunuissa, jopa pyörissäkin näkyi
kaikkialla verta.

Viimeiset indiaanit näkyivät kadonneen etelään, Republican Riveriä
kohti.

Mr. Fogg seisoi laiturilla liikahtamatta, kädet ristissä rinnalla. Hän
oli tekemäisillään ratkaisevaa päätöstä. Mrs. Auda seisoi hänen
vieressään sanaakaan sanomatta... Mr. Fogg ymmärsi hänen katseensa. Jos
hänen palvelijansa oli joutunut vangiksi, eikö hänen tulisi kaikin
mokomin koettaa pelastaa häntä indiaanien kynsistä?

-- Minä olen löytävä hänet hengissä tai kuolleena, -- sanoi hän Mrs.
Audalle.

Nuori rouva puristi ystävänsä kättä ja kasteli sen kyynelillään.

-- Hengissä! -- lisäsi Mr. Fogg, -- mutta me emme saa hetkeäkään
kadottaa.

Tämä päätös osoitti Phileas Foggin tahtovan uhrautua kokonaan. Hän
julisti oman perikatonsa. Yhden päivän viivytys -- silloin hän ei
ennätäkään New-Yorkista lähtevälle laivalle. Veto on silloin
auttamattomasti menetetty. Mutta ajatellessaan: "se on minun
velvollisuuteni", hän ei epäillyt hetkeäkään.

Kearneyn linnan päällikkö oli tullut asemahuoneelle. Sotamiehet, noin
sata miestä, olivat valmiina siltä varalta, että indiaanit tekisivät
ryntäyksen asemahuonetta vastaan.

-- Kapteeni, -- sanoi Phileas Fogg päällikölle, -- kolme matkustajaa on
poissa.

-- Kuollutko? -- kysyi päällikkö.

-- Kuollut tai vankeina, -- vastasi Mr. Fogg. -- Tässä on
epätietoisuus, joka on saatava selville. Aiotteko lähteä ajamaan
indiaaneja takaa?

-- Asia ei ole leikintekoa, -- sanoi päällikkö. -- Indiaanit saattavat
paeta hamaan Arkansasiin asti, enkä minä saata jättää tyhjäksi linnaa,
joka on minun huostaani uskottu.

-- Herra kapteeni, asia koskee kolmen ihmisen henkeä.

-- Niin kyllä, mutta en minä saata panna alttiiksi viidenkymmenen
ihmisen henkeä kolmen pelastamiseksi!

-- En tiedä saatatteko vai ette, mutta se on velvollisuutenne.

-- Tässä ei saa kukaan ruveta määräilemään minulle velvollisuuksia.

-- Vai niin, -- sanoi herra Fogg kylmästi. -- Sitten lähden yksinäni.

-- Kuinka, herra! -- huudahti Fiks; -- aiotteko lähteä yksinänne
ajamaan indiaaneja takaa.

-- Pitäisikö minun sitten jättää onnensa nojaan tuo mies parka, jota
kaikkien vielä elossa olevain tulee kiittää hengestänsä? Ei! Minä
lähden.

-- Ette saa mennä yksinänne, -- sanoi päällikkö liikutettuna. -- Ette
saa mennä yksinänne, te hyväsydäminen mies. Kolmekymmentä vapaaehtoista
-- onko teidän joukossanne? -- hän lisäsi kääntyen sotamiehiinsä.

Koko komppania astui esiin. Päällikkö valitsi niistä 30 uljainta
poikaa, joiden etunenään asettui muuan vanha kersantti.

-- Kiitos, kapteeni! -- sanoi Phileas Fogg.

-- Sallittehan minun tulla mukaanne? -- kysyi Fiks.

-- Tulkaa jos tahdotte, -- vastasi Phileas Fogg, -- mutta tekisitte
minulle suuren palveluksen, jos jäisitte Mrs. Audan luokse. Jos minulle
sattuisi joku onnettomuus, niin...

Fiks kalpeni äkkiä. Nytkö hänen pitäisi erota miehestä, jota oli
seurannut niin sitkeästi? Pitäisikö hänet nyt päästää noin suoraa päätä
korpeen? Fiks katseli tarkasti gentlemannia, mutta kuinka lienee
ollutkaan hänen entisen vakaumuksensa laita, hänen täytyi laskea
silmänsä maahan nähdessään tuon tyynen, uljaan katsannon.

-- Minä jään, -- sanoi hän.

Mr. Fogg puristi sitten nuoren rouvan kättä, antoi hänen huostaansa
kalliin matkalaukkunsa ja läksi sotamiesten luokse.

Ennenkuin liikkeelle lähdettiin, sanoi hän sotilaille:

-- Tuhat puntaa, pojat, teille, jos saamme vangit pelastetuiksi.

Kello oli nyt vähän yli 12:n.

Mrs. Auda oli mennyt asemahuoneeseen ja istui siellä yksinään,
ajatellen vain Phileas Foggia, tuota niin jaloa ja suoraa, levollista
ja uljasta miestä. Mr. Fogg oli pannut alttiiksi omaisuutensa ja nyt
uskalsi henkensäkin, ilman vähintäkään empimistä, pelkästä
velvollisuudesta, pitkittä puheitta. Phileas Fogg oli hänen silmissään
sankari.

Fiks ei ajatellut samalla tapaa; hän ei voinut voittaa
levottomuuttansa. Hän käveli kiihkeänä asemasillalla. Hetken perästä
hän kumminkin rauhoittui jälleen. Foggin lähdettyä hän huomasi, kuinka
tuhmaa oli ollut laskea hänet menemään. Nyt hän siis oli päästänyt
hänet käsistänsä. Fiks torui ja moitti itseään; hän kohteli itseänsä
kuin pääkaupungin poliisitirehtööri, joka ripittää poliisimiestä, kun
tämä on tehnyt suuren tuhmuuden.

-- Oli minua vaan koko pöllö, -- arveli hän. -- Passepartout kaiketi
oli sanonut hänelle, kuka minä olen. Ja nyt hän on mennyt tiehensä eikä
palaja enää! Mistä mä hänet nyt saan kiinni? Mutta mitenkä saatoinkaan
olla niin ajattelematon, minä, Fiks, jolla on vangitsemiskäsky
taskussa! Sanalla sanoen, minä olen pässi!

Näin ajatteli salapoliisi. Hetket kuluivat kovin verkkaan. Hän ei
tiennyt miten olla. Monasti hän yritti jo puhumaan Mrs. Audalle kaikki.
Mutta hän ymmärsi, millä korvilla nuori rouva tuommoista puhetta
kuuntelisi. Mitä ihmettä hänen tulisi tehdä? Fiks oli jo vähällä lähteä
laajoille lumikentille hakemaan Phileas Foggia. Mahdollistahan olisi
löytää hänet. Jäljet lumessa olivat vielä tuoreet; pian sataa uutta
lunta ja jäljet katoavat.

Nyt oli Fiks ihan neuvotonna. Hänessä nousi vastustamaton halu jättää
koko asia sikseen. Nythän ilmautuikin tilaisuus lähteä pois Kearneyn
pysäyspaikalta.

Noin kello 2 jälkeen puolenpäivän, kun lunta oli ruvennut satamaan,
kuului pitkiä vihellyksiä idästä. Kaukaa näkyi suuri esine, punainen
valo edessään, lähenevän asemahuonetta verkalleen. Lumiusvassa se
näytti aaveenomaiselta.

Idästä päin tuleva juna tuo ei voinut olla. Sähkösanomalla tilattu apu
ei olisi vielä ennättänyt saapua tänne, ja San Fransiskon
matkustajajuna tulee vasta huomenna. Pian seikka selveni.

Tämä veturi, joka nyt verkalleen läheni pysäyspaikkaa, kovasti
viheltäen, oli sama, joka taannoin oli päästetty junasta irti ja joka
oli yksinään kiitänyt eteenpäin hirveällä nopeudella, puolikuolleen
kuljettajan ja lämmittäjän kanssa. Se oli kulkenut useampia
peninkulmia, mutta vähitellen oli tuli sammunut, saamatta uutta
polttoainetta; höyryä ei enää syntynyt, vauhti oli vähennyt
vähenemistään, ja vihdoin oli veturi pysähtynyt 20 peninkulmaa tuolla
puolen Kearneyn aseman.

Kuljettaja ja lämmittäjä eivät olleet kuolleet. He olivat olleet vain
tainnoksissa ja viimein toipuneet.

Kuljettaja, huomattuaan veturin pysähtyneen keskelle erämaata ilman
vaunuja perässä, oli ymmärtänyt asian laidan. Miten veturi oli päässyt
junasta irti, sitä hän tosin ei voinut käsittää; sen hän vain varmana
piti, että juna oli jäänyt jonnekin jäljelle.

Kuljettaja ei epäillyt mitä tehdä. Viisainta olisi jatkaa matkaa
Omahaan; vaarallista oli palata junan luo, jota indiaanit kenties ovat
vielä ryöstämässä... Mutta ei auta! Hiiliä uuniin vaan, ja höyry kihisi
pian jälleen, ja niin oli veturi kello 2 iltapuolella tullut takaisin
Kearneyn asemalle. Siitä nuo vihellykset olivat kuuluneet.

Matkustajat ihastuivat nähtyään jälleen veturin junan päässä: nythän he
taas pääsevät jatkamaan matkaa.

Mrs. Auda meni konduktöörin luo.

-- Aiotteko lähteä? -- kysyi hän.

-- Tuossa paikassa, madame.

-- Entäs vangit! ... poloiset matkatoverimme!

-- Minä en voi enää viivytellä, rouva, -- vastasi konduktööri; --
olemme muutenkin jo myöhästyneet kolme tuntia.

-- Ja milloin tulee seuraava juna San Fransiskosta?

-- Huomis-iltana, madame.

-- Huomis-iltana ... silloin on jo liian myöhään. Teidän täytyy
odottaa...

-- Mahdotonta, -- vastasi konduktööri. -- Jos tahdotte lähteä mukaan,
niin olkaa hyvä ja käykää vaunuun.

-- Minä en lähde, -- sanoi nuori rouva.

Fiks oli kuullut tämän puheen. Muutama silmänräpäys sitten, jolloin ei
ollut mahdollista päästä eteenpäin, oli hänen mielensä tehnyt lähteä
Kearneystä, mutta nyt, kun juna oli valmiina lähtemään ja hänen olisi
vain maksanut astua vaunuun, tunsi hän erinomaisen voiman pidättävän
itseään. Laiturin lattia poltti hänen jalkapohjiansa, eikä hän
kumminkaan voinut irtaantua siitä! Sisällinen taistelu alkoi jälleen.
Harmi siitä, että oli huonosti onnistunut, oli tukehduttaa hänet. Hän
tahtoi taistella, kunnes pääsee voitolle.

Sillä välin olivat matkustajat ja muutamat haavoitetut -- niiden
joukossa myös eversti Proctor, jonka tila oli sangen arveluttava, --
käyneet vaunuihin. Kuului kovaa kihinää tulikuumasta kattilasta, ja
höyryä puski ulos varaventtiileistä. Veturi vihelsi jälleen, ja pian
oli juna poistunut näkyvistä, sekoittaen valkoista savuansa
lumituiskuun.

Fiks oli jäänyt.

Kului muutama tunti. Ilma oli paha, pakkanen kova. Fiks istui
liikkumatonna sohvalla asemahuoneessa. Olisi luullut hänen nukkuvan.
Mrs. Auda, pahasta säästä huolimatta, tuli tuontuostakin ulos
huoneesta, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen. Hän meni aina
laiturin päähän. Hän koetti nähdä lumituiskun lävitse; hän olisi
tahtonut repiä rikki tuon lumiverhon; hän kuunteli hengitystään
pidättäen. Mutta ei mitään kuulunut. Kylmä pakotti hänet menemään
sisään jälleen, mutta vähän ajan perästä hän uudestaan läksi
laiturille, ja jälleen turhaan.

Tuli ilta. Pieni joukko ei ollut vielä palannut. Missähän se nyt oli?
Olikohan se tavannut indiaanit? Oliko tappelu noussut vai olivatko he
eksyneet ja harhailivat nyt sinne tänne pyryilmassa? Linnan päällikkö
oli hyvin rauhaton, tahtomatta kumminkaan osoittaa sitä.

Tuli yökin. Lumisade ei enää ollut niin sakea, mutta pakkanen kiihtyi.
Pelottominkaan ei olisi saattanut kauhistumatta katsoa ulos tuohon
kolkkoon yöhön. Kedoilla vallitsi syvä hiljaisuus; ei kuulunut edes
linnun lentoakaan.

Koko yön käveli Auda rouva synkissä ajatuksissa, sydän täynnä
ahdistusta. Mielikuvitus vei hänet kauas tuonne äärettömille
lakeuksille ja näytti siellä hänelle kauhuja ja hirmuja tuhansissa eri
muodoissa. Mahdoton on kuvailla hänen tuskaansa.

Fiks istui entisellä paikallaan saamatta hänkään unta silmiinsä.
Silloin tällöin oli joku astunut hänen luokseen, puhunutkin hänelle
sanan ja toisen, mutta Fiks oli vain äänetönnä viitannut kädellään.

Niin kului yö. Raukeana kohosi aurinko usvaiselta taivaanrannalta. Nyt
osasi kumminkin jo erottaa esineitä jonkun matkan päästä. Eteläänhän
päin he olivat lähteneet, Phileas Fogg ja sotamiehet... Mutta etelästä
ei näkynyt mitään. Kello oli nyt 7 aamulla.

Linnan päällikkö ei tiennyt mitä tehdä tässä tuskallisessa tilassa.
Lähettäisikö hän uuden osaston hakemaan edellistä? Panisiko hän jälleen
miehiä alttiiksi epätietoiselle pelastusretkelle? Hän ei kumminkaan
kauan epäillyt. Hän viittasi upseerin luokseen ja käski hänen tekemään
tiedusteluretken etelää kohti, -- mutta samassa silmänräpäyksessä
kuului pyssyn laukauksia. Oliko se merkki? Sotamiehet riensivät ulos
linnasta ja huomasivat puolen peninkulman päässä pienen joukon, joka
palasi takaisin hyvässä järjestyksessä.

Mr. Fogg astui joukon etunenässä, ja hänen sivullaan kulki Passepartout
ja kaksi muuta matkustajaa, jotka oli pelastettu siuksien käsistä.

Noin 10 peninkulmaa etelään Kearneystä oli heidän täytynyt taistella
indiaaneja vastaan. Muutamia silmänräpäyksiä ennen joukon tuloa olivat
Passepartout ja matkustajat ruvenneet tappelemaan vartioittensa kanssa,
ja ranskalainen oli jo lyönyt tainnoksiin kolme korpelaista,
käyttämättä muita aseita kuin nyrkkejänsä. Samassa oli apujoukkokin
ennättänyt paikalle.

Kaikkia, niin pelastajia kuin pelastettujakin, tervehdittiin
ilohuudoilla. Phileas Fogg jakoi sotamiehille lupaamansa palkinnon, ja
sitä nähdessään Passepartout virkkoi:

-- Peijakas! Kuinkahan kalliiksi minä viimein käynkään isännälleni!

Fiks ei puhunut sanaakaan; hän vain katseli Mr. Foggia, ja vaikeata
varsin olisi ollut sanoa, mitkä tunteet hänessä nyt taistelivat. Mrs.
Auda oli tarttunut Mr. Foggin käteen ja puristeli sitä, voimatta
sanaakaan sanoa.

Passepartout oli heti asemahuoneelle tultuansa hakenut silmillänsä
junaa. Hän oli luullut sen olevan valmiina lähtöön ja toivonut, että
viivytys piankin saataisiin korvatuksi.

-- Juna, juna, missä on juna? -- huusi hän nyt.

-- Lähtenyt, -- vastasi Fiks.

-- Ja milloin lähtee ensi juna? -- kysyi Phileas Fogg.

-- Tän'iltana vasta.

-- Vai niin? -- vastasi tyyni gentlemanni.



XXXI.

Fiks harrastaa ylen innokkaasti Phileas Foggin asioita.


Phileas Fogg oli nyt myöhästynyt 12 tuntia. Passepartout, joka vasten
tahtoansa oli ollut syynä siihen, oli aivan epätoivoissaan. Hän on
varmaankin saattanut isäntänsä perikatoon!

Fiks läheni nyt Mr. Foggia ja katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Onko siis teillä, monsieur, tosiaankin kova kiire? -- kysyi hän.

-- Hyvin kova, -- vastasi Phileas Fogg.

-- Te tahdotte siis olla New-Yorkissa tämän kuun 11 p:nä ennen kello 9
illalla, jolloin postilaiva lähtee sieltä Liverpooliin?

-- Niin kyllä.

-- Ja jollei tuo indiaanien hyökkäys olisi matkaanne viivyttänyt, niin
olisitte tullut New-Yorkiin tämän kuun 11 p:nä aamupuolella, niinkö?

-- Niin, melkein 12 tuntia ennen laivan lähtöä.

-- Hyvä. Te olette siis myöhästynyt 20 tuntia; erotus 20:n ja 12:n
välillä on 8; siis 8 tuntia täytyy ennättää edelle. Tahdotteko koettaa?

-- Jalkaisinko? -- kysyi herra Fogg.

-- Ei, vaan reellä, -- vastasi Fiks, -- purjereellä. Muuan mies
ehdotteli minulle taannoin sitä.

Ehdottelijana oli sama mies, joka oli puhutellut salapoliisia viime
yönä ja jolle tämä vain oli viitannut kädellään.

Phileas Fogg ei vastannut mitään; mutta kun Fiks osoitti miestä, joka
käveli laiturilla, astui Mr. Fogg hänen luokseen. Muutaman
silmänräpäyksen perästä meni herra Fogg tuon miehen seurassa, joka oli
amerikkalainen nimeltä Mudge, lähellä Kearneyn linnaa olevaan vajaan.

Siellä Mr. Fogg näki erään kummallisen kapineen, jonkinlaisen raamin,
asetetun kahdelle hirrelle, jotka etupuolelta olivat taivuksissa
ylöspäin, niinkuin reen jalakset. Tuommoiseen ajopeliin sopi istumaan
viisi kuusi henkeä. Etupuolella oli korkea masto ja siinä suuren suuri
purje. Mastosta, joka oli hyvin luja ja kiinnitetty rautalangoista
kierretyillä köysillä, läksi taaki, johon sai vetää ison taakipurjeen.
Perällä oli ruori.

Tämä oli niinsanottu jäävene. Talvella, kun ketoja kattaa iljannejää ja
lumi hidastuttaa junain kulkua, käytetään näitä ajoneuvoja hyvällä
menestyksellä asemain välillä. Niiden purjeet ovat tavattoman isot --
vene ei niin suuria kestäisikään -- ja myötätuulella ne kiitävät pitkin
preerioita yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin pikajunat.

Muutaman minuutin kuluttua Mr. Fogg oli tehnyt kaupat veneen isännän
kanssa. Tuuli oli myötäinen, puhaltaen lännestä. Lumi oli kovettunut,
ja Mudge laivuri sanoi muutamassa tunnissa päästävän Omahan
pysäyspaikalle. Sieltä lähtee junia vähänväliä Chicagoon ja
New-Yorkiin. Mahdollista siis olisi jälleen korvata menetetty aika.
Tässä ei auttanut vitkasteleminen.

Mr. Fogg, joka ei olisi tahtonut Auda rouvan lähtevän tällaiselle
matkalle pakkasessa, ehdotti, että hän jäisi Passepartout'in suojaan
Kearneyn pysäyspaikalle, josta tuo uskollinen palvelija sitten
saattaisi hänet mukavammalla tavalla Eurooppaan.

Mutta Auda rouva ei tahtonut luopua herra Foggista, ja tämä oli
Passepartout'ille mieleen. Hän ei olisi millään muotoa tahtonut jättää
isäntäänsä, varsinkaan kun Fikskin oli aikeessa lähteä herra Foggin
kanssa.

Mitä poliisimies tällöin ajatteli, on vaikea sanoa. Oliko Mr. Foggin
palajaminen saanut hänen vakaumuksensa horjahtamaan, vai pitikö hän
häntä vieläkin varkaana, joka kuljettuaan maan ympäri luulee saavansa
olla Englannissa turvassa? Kenties oli Fiksin ajatus herra Foggista
todellakin vähän muuttunut. Mutta velvollisuutensa hän kumminkin päätti
tehdä ja jouduttaa paluumatkaa Eurooppaan niin paljon kuin mahdollista.

Kello 8 oli jäävene valmiina lähtemään. Matkustajat asettuivat siihen
vaippoihinsa kääriytyneinä, suunnattoman suuret purjeet vedettiin ylös,
ja huimaa kyytiä riensi rekivene iljannetta myöten, kulkien 40
peninkulman nopeudella tunnissa.

Kearneystä Omahaan ei ole kuin 200 peninkulmaa "mehiläisen tietä",
kuten amerikkalaiset sanovat. Tuulen pysyessä yhtä hyvänä ennätetään
tämä väli 5 tunnissa ja päästään siis Omahaan kello 1.

Sitä matkaa! Matkustajat istuivat ihan lähekkäin, voimatta sanaakaan
puhua. Tuima pakkanen, jonka teki vielä tuntuvammaksi kova vauhti, esti
heitä haastelemasta. Reki kiiti jäällä kuin vene vettä myöten; aaltojen
keikuttamista vain ei ollut. Vihurin tullessa tuntui, kuin reki
kohoaisi maasta ylös ja lentäisi aimo siivillä. Mudge istui perällä ja
ohjasi rekivenettä suoraa suuntaa; käännellen peräsintä sinne tänne hän
vältti sivulleliukuamiset. Purjeet olivat täynnä tuulta; sivupurje se
vieläkin vauhtia lisäsi.

-- Ellei mitään väliin tule, niin kyllä ollaan hyvissä ajoissa perillä,
-- sanoi Mudge.

Mudgellepa olikin hyvin edullista päästä Omahaan määrättynä aikana,
sillä Mr. Fogg, tapansa mukaan, oli luvannut kelpo palkinnon.

Preeria, jota myöten nyt kuljettiin suoraa suuntaa, oli tasainen kuin
suunnattoman järven pinta. Rautatie kulki tässä lounaasta koilliseen
Grand Islandin, Columbon (tärkeä kaupunki Nebraskassa), Schuylerin,
Fremontin kautta Omahaan, seuraten Platte-Riverin oikeata rannikkoa.
Reki lyhensi tämän tien kulkemalla rautatien muodostaman kaaren
jännettä myöten. Virran koukistus Fremontissa ei tehnyt haittaa, sillä
joki oli jäässä. Tie oli siis esteetön. Kaksi seikkaa vain oli Phileas
Foggilla pelättävänä: peräsimen särkyminen ja tuulen tyyntyminen.

Mutta tuuli se päinvastoin vain kiihtyi, niin että masto oikein
notkistelihe. Rautaköydet pitivät sitä kumminkin pystyssä, ja niissä
synnytti tuuli kummallisia, vaikeroivia säveliä.

-- Niissä kuuluu kvintti ja oktaavi, -- sanoi Mr. Fogg.

Tämäpä olikin kaikki, mitä hän koko matkallaan puhui. Mrs. Auda oli
huolellisesti kiedottu turkkeihin ja peitteisiin.

Passepartout oli punainen kuin kuu poutailtana. Hän ahmi itseensä
raitista ilmaa. Hänen järkähtämätön luottamuksensa oli herättänyt
hänessä toiveita jälleen. New-Yorkiin piti oikeastaan tultaman aamulla;
nyt tosin tullaan vasta illalla, mutta ehkäpä kumminkin vielä päästään
sinne ennen höyrylaivan lähtöä Liverpooliin.

Passepartout'in teki mieli puristaa Fiksin kättä, sillä Fikshän se oli
ehdottanut tämän rekimatkan, siis keksinyt ainoan keinon, millä päästä
Omahaan hyvissä ajoin. Mutta lieneekö joku aavistus hänessä herännyt,
vai mikä lie ollut, mutta kättä hän ei puristanut.

Yksi asia oli, jota Passepartout aina oli muistava, nimittäin kuinka
suureen vaaraan Mr. Fogg oli empimättä antaunut pelastaakseen hänet
indiaanien käsistä. Siinä hän oli pannut alttiiksi omaisuutensa,
henkensä... Niin, sitä ei Passepartout milloinkaan ole unohtava.

Matkustajat olivat vaipuneet kukin omiin mietteisiinsä, mutta reki se
sillä välin riensi rientämistään autioita lumikenttiä myöten. Kulkiko
se jokien ja purojen poikki, sitä ei voinut erottaa; maa ja vesi oli
yhtenä lumihurstina. Tasanko, joka leviää Union Pacific roadin ja
Kearneystä S:t Josephiin menevän haararadan välillä, on kuin mikä autio
saari. Ei kylää, ei asemaa, ei linnaa. Silloin tällöin kiiti nuolen
nopeudella heidän ohitsensa alaston puu, jonka valkoisia oksia tuuli
taivutteli; silloin tällöin näkyi joku lintupari pyrähtävän lentoon.
Näkyipä joskus jommoinenkin joukko nälkäisiä susia, jotka saalista
himoten koettivat saavuttaa rekeä. Silloin Passepartout istui revolveri
kädessä, valmiina laukaisemaan niin pian kuin joku uskaltaisi lähestyä.
Jos nyt jostakin syystä reki olisi pysähtynyt ja sudet päässeet
karkaamaan matkustajain kimppuun, olisivat he olleet huutavassa
hukassa. Mutta reki ei vauhtiansa vähentänyt; se pääsi edelle, ja pian
oli ulvova lauma jäänyt kauaksi siitä.

Kello 12:n paikoilla huomasi Mudge muutamista merkeistä, että reki
kulki nyt Platte-Riveriä myöten. Hän ei virkkanut mitään, mutta hän
tiesi, ettei Omahaan ollut enää kuin 20 peninkulmaa.

Eikä ollut kello vielä yhtäkään, kun Mudge nousi ja rupesi käärimään
purjeita kokoon. Purjeittakin kulki reki vielä puolen peninkulmaa.
Viimeinkin se pysähtyi ja Mudge, osoittaen lumikattoisiin rakennuksiin,
virkkoi:

-- Kas niin, nyt ollaan perillä.

Perillä! Perillä todellakin, juuri sillä asemalla, mistä useampia junia
joka päivä lähtee Yhdysvaltain itäosiin!

Passepartout ja Fiks olivat nousseet reestä ja oikoivat nyt
kohmettuneita jäseniänsä. He auttoivat sitten Mr. Foggia ja nuorta
rouvaa reestä. Phileas Fogg maksoi runsaan palkinnon Mudgelle, ja
Passepartout puristi ystävällisesti tämän kättä, kuin armaan ystävän,
jonka jälkeen kaikki kolme kiiruhtivat Omahan asemahuoneeseen.

Tähän melkoiseen Omaha nimiseen kaupunkiin, Nebraskan valtiossa,
päättyy varsinainen Pacific-rautatie, joka yhdistää Mississippin
laakson valtamereen. Omahasta Chicagoon on rautatiellä nimenä "Chicago
Rock Island Road". Se kulkee suoraan itään, seisahtuen 50:ssä
pysäyspaikassa.

Suoraan menevä juna oli paraillaan valmiina lähtemään. Phileas Fogg
seuralaisineen tuskin ennätti hypätä vaunuun. Omahaa he siis eivät
saaneet nähdä tuon enempää, mutta Passepartout arveli, ettei sitä pidä
pahaksi panna, sillä eihän tässä näkeminen ole pääasia.

Suurella nopeudella juna kiiti Iowan valtioon. Yöllä kuljettiin
Mississippin yli Davenportiin ja Rock Islandin kautta Illinoisiin.
Huomenissa, joulukuun 10 p:nä kello 4 illalla, juna saapui Chicagoon,
joka jälleen oli toipunut äskeisestä suuresta tulipalostaan ja entistä
upeampana seisoi kauniin Michigan järven rannalla.

Chicagosta on New-Yorkiin 900 peninkulmaa. Junia lähtee sinne alinomaa.
Mr. Foggin ei tarvinnut muuta kuin nousta vaunuun. Nopeakulkuinen
veturi tällä rautatiellä, jonka nimenä on "Pittsburg Fort Wayne Chicago
Rail Road", kiidätti junaa mitä suurimmalla kiireellä, ikäänkuin olisi
ymmärtänyt, ettei kunnioitettavalla gentlemannilla ollut aikaa
vitkailla vähääkään. Huimaa vauhtia se kulki Indianan, Ohion,
Pennsylvanian, New-Jerseyn kautta, kiiti kaupunkien lävitse, joilla oli
vanhanaikuisia nimiä ja joista muutamilla kyllä oli jo katuja ja
raitioteitä, vaikkei kumminkaan vielä taloja. Vihdoin näkyi Hudson
joki, ja joulukuun 11 p:nä kello 11.15 illalla juna pysähtyi
asemahuoneelle virran oikealla rannalla, lähelle sitä laituria, johon
Cunard-linjan eli täydellä nimellä "British and North American Royal
mail steam packet C:n" laivat laskevat.

Höyrylaiva "China", määräpaikkana Liverpool, oli lähtenyt 45 minuuttia
sitten.



XXXII.

Phileas Fogg taistelee kovaa onnea vastaan.[11]


Höyrylaiva "China" näkyi riistäneen herra Foggilta hänen viimeisenkin
toivonsa.

Hänen matkaansa ei sopinut yksikään niistä postilaivoista, jotka
kulkevat suoraan Amerikan ja Euroopan välillä: ei ranskalaisen
Transatlanttisen yhtiön, ei Valkoisen Tähden, ei Imman-yhtiön, ei
Hampurin linjan laivat.

"Pereire", ranskalaisen transatlanttisen yhtiön höyrylaivoja -- jotka
kulkevat yhtä nopeasti, mutta sisustukselleen ovat komeammat kuin
yksikään ainoa muu laiva -- oli lähtevä vasta ylihuomenna, joulukuun
14:ntenä. Sitäpaitsi ei se, enempää kuin Hampurinkaan linjan laivat,
mene suoraan Liverpooliin tai Lontooseen, vaan Havreen, ja kulku
Havresta Southamptoniin olisi aikaansaanut auttamattoman myöhästymisen.

Imman-linjan höyrylaivoista oli "City of Paris" lähtevä seuraavana
aamuna, mutta sillä ei ollut yrittämistäkään. Nämä laivat ovat aiotut
oikeastaan siirtolaisten kuljetusta varten; niiden koneet ovat heikot,
ja ne kulkevat yhtä paljon tuulen kuin höyrynkin avulla. New-Yorkista
Englantiin viipyvät ne kauemman aikaa kuin mitä herra Foggilla enää oli
jäljellä.

Kaiken tämän sai gentlemannimme tietää Bradshaw'in matkaoppaasta, joka
tarkalleen ilmoittaa Atlantilla kulkevain laivain lähtöajat.

Passepartout oli ihan epätoivoissaan. Myöhästyä 45 minuuttia -- tuo oli
vähällä tukehduttaa hänet! Se oli hänen vikansa, juuri hänen, joka
alinomaa vain laitteli haittoja isäntänsä tielle! Ja muistellessaan
kaikkia matkan mutkia, kaikkia rahasummia, jotka ainoastaan hänen
tähtensä oli maksettu, ajatellessaan, että tuo suuri veto ja äärettömät
matkakulungit, joista nyt ei enää ollut mitään hyötyä, saattoivat hänen
isäntänsä perikatoon, moitti hän itseänsä sanomattomasti.

Mutta Mr. Fogg ei nuhdellut häntä vähääkään, vaan virkkoi:

-- Jätetään huomiseksi. Tulkaa.

Mr. Fogg, Mrs. Auda, Fiks ja Passepartout kulkivat Hudson joen yli ja
vuokrasivat vaunut, jotka veivät heidät Saint-Nicolas hotelliin
Broadwayn varrelle. Huoneet tilattiin. Phileas Foggilta kului yö
pian, hän kun nukkui hyvin, mutta pitkä se oli muille, sillä
levottomuudeltaan he eivät saaneet unta silmiinsä.

Huomenna oli joulukuun 12 päivä. Tästä päivästä kello 7:stä aamulla
saman kuun 21 päivään kello 8.45 illalla oli yhdeksän päivää,
kolmetoista tuntia ja 45 minuuttia. Jos siis Phileas Fogg olisi päässyt
edellisenä iltana lähtemään "China'lla", joka on Cunard-linjan
nopeimpia höyrylaivoja, niin hän olisi tullut Liverpooliin ja sieltä
Lontooseen hyvissä ajoin.

Mr. Fogg läksi aamulla hotellista yksinään, käskettyään palvelijansa
odottamaan häntä ja sanomaan Mrs. Audalle, että olisi valmis lähtemään
minä hetkenä hyvänsä.

Mr. Fogg meni Hudsonin rannalle ja katseli sekä laituriin
kiinnitettyjen että joella ankkurissa olevien alusten joukosta
sellaista, joka olisi valmiina lähtöön. Useilla laivoilla oli lippu
mastossaan. Ne olivat valmiita laskemaan ulapalle nousuveden tullessa.
New-Yorkin äärettömästä satamasta näet lähtee satoja laivoja joka päivä
kaikkiin maailman ääriin. Mutta useimmat olivat purjelaivoja. Niistä ei
siis Mr. Foggille ollut mitään hyötyä.

Gentlemannimme oli jo menettää kaiken toivonsa, mutta huomasipa hän
viimeinkin ulkona satamassa ylinnä yhden kaabelin mitan (200 metrin)
päässä sorean höyrylaivan, jonka piipusta musta savu tuprueli ulos. Tuo
merkitsi sen pian lähtevän matkaan.

Phileas Fogg vuokrasi veneen, ja pian hän oli saapunut höyrylaivan
laskuportaille. "Henrietta'n" runko oli raudasta, sisustus puusta.

"Henrietta'n" kapteeni oli laivalla. Phileas Fogg nousi kannelle ja
pyysi saada puhutella häntä. Pian kapteeni tulikin esille.

Kapteeni oli viidenkymmenen vuoden iässä, oikea merikarhu. Hän oli
järeäruumiinen, punatukkainen, ilman vähintäkään hienoutta.

-- Kapteeniko? -- kysyi herra Fogg.

-- Niin kyllä.

-- Minä olen Phileas Fogg, Lontoosta.

-- Ja minä Andrew Speedy, Cardiffista.

-- Milloin lähdette?

-- Tunnin päästä.

-- Ja minne?

-- Bordeaux'hin.

-- Lastinne?

-- Pelkkiä kiviä vain, lastia ei mitään. Lähden painolastissa.

-- Onko matkustajia?

-- Ei ainoatakaan. Minulla ei ole matkustajia milloinkaan; semmoisesta
viisastelevasta tavarasta ei ole muuta kuin vastusta.

-- Kulkeeko laiva hyvin?

-- Noin 11 tai 12 solmua. Niin, "Henrietta" on kuulu kalu.

-- Mieleni on varsin hyvä, kapteeni Speedy.

-- Mutta mitä nämä kysymykset tarkoittavat? -- kysyi kapteeni.

-- Otatteko viedäksenne minut ja kolme muuta henkeä Liverpooliin?

-- Liverpooliinko? Miksei Kiinaan?

-- Liverpooliin, sanon minä.

-- En.

-- Ettekö?

-- En. Olen lähtemässä Bordeaux'hin, ja sinne minä menen.

-- Liverpoolista saatatte mennä Bordeaux'hin; ette siinä kovin suurta
mutkaa tee.

-- En.

-- Mutta jos teille tarjottaisiin kelpo maksu?

-- En, vaikka maksaisitte kaksisataa dollaria hengeltä...

-- Minä maksan kaksituhatta.

-- Joka hengeltä?

-- Niin.

-- Ja niitä on neljä?

-- Neljä.

Kapteeni Speedy miettimään otsa kurtussa.

-- Ettehän laske leikkiä? -- kysäisi hän sitten.

-- En suinkaan. Minun pitää olla Lontoossa tämän kuun 21 p:nä ennen
kello 8.45 illalla, ja jos pääsen perille ajoissa, niin saatte 2,000
dollaria yli määrän.

-- Yhteensä siis kymmenentuhatta?

-- Niin juuri.

-- Pitää sitten mennä puhumaan isännille, -- sanoi kapteeni.

Olihan melkoinen makupala tarjona isännille sekä kapteenille, jolla oli
kaksi viidennestä "Henrietta'ssa". Kymmenentuhatta dollaria
vähäpätöisestä kierroksesta, vaikkei laivassa ollut lastiakaan.

Neljänneksen kuluttua tulivat Mr. Fogg ja kapteeni Speedy isäntäin,
Messrs. Formanby ja Co:n konttoriin; kymmenen minuutin kuluttua
astuivat he jälleen ulos. Asia oli päätetty.

Mr. Fogg oli Messrs. Formanby ja Co:lle maksanut 8,000 dollaria;
palkinto oli maksettava vasta siinä tapauksessa, että tultaisiin
oikeaan aikaan perille. Messrs. Formanby ja Co puolestaan antoivat
laillisen sitoumuksen, jonka mukaan kolmimastoinen höyrylaiva
"Henrietta" New-Yorkista annettiin Mr. Phileas Foggin käytettäväksi
Liverpooliin saakka.

-- Minä palajan nyt laivalle, -- sanoi Speedy.

-- Ja minä hotelliin, --- sanoi Mr. Fogg.

-- Kello on nyt 8. Täytyy kiirehtiä.

-- Kello 9 olemme laivalla,-- vastasi Mr. Fogg.

Määrättynä aikana olivat Mr. Fogg, Mrs. Auda, Passepartout ja Fiks --
jolle gentlemanni kohteliaasti oli tarjonnut sijan laivalla --
"Henrietta'n" kannella.

Kuultuansa, mitä tämäkin matka taas maksaa, hämmästyi Passepartout
niin, ettei sanonut muuta kuin:

-- Nyt en enää puhu mitään.

Fiks puolestaan arveli itsekseen:

-- Ei maar Bank of England asiasta sanottavasti hyödy. Jos Fogg
Liverpooliin tultuansa ei viskaa muutamia kourallisia seteleitä suoraa
päätä veteen, niin puuttuu sittenkin yhdeksättä tuhatta puntaa
summasta!



XXXIII.

Kapteeni Speedy tekee suuret kaupat Phileas Foggin kanssa.


Näytti siltä, kuin herra Fogg viimeinkin olisi kokonaan voittanut
kaikki vastukset, tämän viimeisenkin.

Kapteeni Speedy oli puhunut totta kehuessaan laivan nopeakulkuisuutta:
11 tai 12 solmua se teki kuin tekikin.

Jos nyt vain -- piti näet vieläkin muutama "jos" oleman -- meri ei ylly
liian ankaraksi eikä tuuli käänny itäiseksi, jos ei laiva joudu
haaksirikkoon ja jos ei koneeseen tule mitään vikaa, niin ennättää
"Henrietta" kyllä yhdeksässä päivässä Liverpooliin, jonne New-Yorkista
on 3,000 peninkulmaa.

Laivaväkeä "Henrietta'lla" oli, paitsi kapteenia, kaksi perämiestä ja
17 matruusia, joista kaksi koneenkäyttäjää ja kuusi lämmittäjää. Kaikki
olivat valmiit koettamaan parastansa. Kapteeni Speedy, joka oli hyvin
herkkä seteleille, lupasi kaikin mokomin pitää huolta matkan
joutumisesta. Hän oli taitava merimies, tuo karhu.

Ensimmäisinä päivinä kaikki kävi hyvin. Meri ei ollut ankara; tuuli
puhalsi luoteesta; purjeita vedettiin ylös, ja "Henrietta" kulki kuin
oikea transatlanttilainen konsanaankin.

Passepartout oli ihastuksissaan. Laivaväki ei ollut milloinkaan nähnyt
toista niin lystiä poikaa ja niin notkeata päälliseksi. Hän oli sangen
ystävällinen matruuseille ja kummastutti heitä hypyillään ja
keikauksillaan. Hän antoi heille lystikkäitä nimiä. Hänen tähtensä he
tekivät työtä kuin gentlemannit ja lämmittäjät lämmittivät kuin
sankarit. Hänen lystillisyytensä tarttui ehdottomasti kaikkiin. Hän oli
unohtanut kaikki entiset vaivat ja vastukset. Hän ajatteli vain pian
saavutettavaa päämaalia, ja joskus hän pulpahteli pelkästä
maltittomuudesta, niinkuin vesi "Henrietta'n" kattiloissa.
Tuontuostakin astui hän kerran ja toisen Fiksin ympäri, luoden häneen
paljon puhuvia silmäyksiä, jotka kyllä ilmoittivat hänen ajatuksensa;
mutta mitään hän ei poliisille puhunut. Ei ollut enää luottamusta
vähääkään entisten ystävysten välillä.

Fiks oli muuten alla päin ja haki yksinäisyyttä. Usein kuului hän
jupisevan jotakin itsekseen. Passepartout oli vakuutettu Fiksin
huomanneen erhetyksensä ja katuvan nyt katkerasti sitä, että oli
juossut ympäri maailman ihan ilman aikojansa. Mutta kunnon Passepartout
ei tahtonut osoittaa riemuansa eikä lisätä Fiksin noloutta ottamalla
päällensä voittajan ylpeätä muotoa.

Auda rouva oli iloinen ja täynnä toivoa. Mr. Fogg oli -- tietysti --
tyyni kuten aina.

Joka päivä puolenpäivän aikana teki kapteeni Speedy tarkastuksiansa ja
osoitti kartalla Mr. Foggille, millä kohdalla laiva milloinkin oli.

Joulukuun 13 p:nä kuljettiin Terra-Nuova nimisen karin viimeisen niemen
sivutse. Mainittu kari on hyvin vaarallinen, vallankin talvisaikaan,
jolloin usein sattuu sumuja ja tuulenkäännöksiä.

Edellisenä iltana oli barometri äkkiä ruvennut laskeutumaan ja tiesi
pikaista ilmanmuutosta. Yöllä kävi ilma kylmemmäksi, ja samalla kääntyi
tuulikin kaakkoiseen.  Tämä ei ollut edullista. Kapteeni Speedyn täytyi
vetää purjeet alas ja kulkea pelkän höyryn voimalla. Höyrylaivan kulku
hidastui, aallot rupesivat kovasti pieksämään laivan kylkiä; tuuli
yltyi lopulta vihurimyrskyksi, ja näyttipä oikein synkältä
"Henrietta'n" tuleva kohtalo.

Passepartout synkistyi samalla kuin taivaskin; kaksi päivää hän vietti
sanomattomassa tuskassa. Mutta kapteeni oli uljas merimies, joka
tarkoin tunsi laivansa; "Henrietta" halkaisi aaltoja, milloin ei niiden
harjalle noussut, ja eteenpäin riennettiin vaan. Myrsky tosin ei ollut
semmoisia, jotka kiitävät parin sadan kilometrin nopeudella tunnissa,
mutta ankara se kumminkin oli, ja pahaksi onneksi tuulikin vielä
puhalsi kaakosta, niin ettei käynyt purjeita nostaminen.

Joulukuun 16 p:nä oli herra Fogg ollut matkalla 75 päivää. "Henrietta"
oli jäljellä määrätystä ajasta, ei kumminkaan niin paljoa, että olisi
ollut syytä pelätä. Pian oltiin jo puolimatkassa ja vaarallisimmista
paikoista oli jo päästy. Mutta kapteeni Speedy ei sanonut vielä
mitään. Kesäiseen aikaan olisi kyllä saattanut olla varma matkan
onnistumisesta, mutta talvella oltiin kokonaan sopimattomain ilmain
mielivallassa. Hän toivoi kumminkin: jos tuuli pettää, niin tekeehän
toki höyry työtään.

Mainittuna päivänä tuli koneenkäyttäjä laivan kannelle ja jutteli
siellä kauan aikaa vilkkaasti kapteenin kanssa.

Tietämättä miksi -- luultavasti jonkun aavistuksen vaikutuksesta --
Passepartout tunsi kummallista ahdistusta sydämessään. Hän näki
kapteenin viuhtovan sangen maltitonna, kulkiessaan edestakaisin
kiroillen ja jalkaansa polkien; hän näki kapteenin menevän alas
kajuuttaansa. Passepartout olisi kernaasti antanut pois toisen
korvansa, jos vain olisi voinut toisella kuulla, mitä he juttelivat.

Viimein kuului kapteeni sanovan koneenkäyttäjälle:

-- Onko se varma?

-- Ihan varma. Muistakaa, että hamasta New-Yorkista saakka on valkeata
poltettu kaikissa neljässä uunissa.

-- Kirous! -- ärjäisi kapteeni. -- Mitäs nyt tehdään?

-- Paras on, että asia ilmoitetaan Mr. Foggille, -- sanoi
koneenkäyttäjä.

-- Ilmoitetaan, ilmoitetaan, -- matki kapteeni Speedy. -- Mitäs
tonttuja siitä lähtee! Kun hänelle on ilmoitettu, kun hänen
kumppaneilleen on ilmoitettu, kun kaikille peijakkaille on ilmoitettu,
onkos asia sillä autettu?

-- Ei ole, mutta se, jota asia likimmiten koskee, tietänee asian
järjestää.

-- Likimmiten tässä asia koskee minua, -- kiljaisi kapteeni Speedy ja
kirosi niin karkeasti, että paukahti.

Koneenkäyttäjä meni alas koneruumaan. Passepartout oli kuullut
loppuosan heidän keskusteluaan; nähtävästi oli asia ollut jotakin hyvin
tärkeätä. Kapteeni käveli pitkin askelin kajuutassaan, niinkuin ainakin
se, jonka viha on noussut ylimmilleen.

Siitä Passepartout vähät; hän meni kapteenin luokse.

-- Kuulkaapas, kapteeni ... -- alkoi hän.

-- Mene hakemaan isäntääsi, senkin aasi! -- ärjäisi Andrew Speedy
ottaen häntä olkapäistä ja kiepsauttaen hänet ympäri, ja teki kädellään
uhkaavan liikkeen.

Passepartout ei pysähtynyt katsomaan, mitä tuo liike oikeastaan
merkitsi, vaan meni kiiruusti Mr. Foggin luo ja saattoi hänet kapteenin
kajuuttaan.

-- Onko teillä jotakin sanottavaa? -- kysyi Mr. Fogg kapteenilta.

-- On kyllä, Mr. Fogg! -- kiljui Andrew Speedy voimatta hillitä
itseään; -- vieköön hitto kaikki ne, joilla on liian kova kiire!

-- Mitäs nyt?

-- Niin nyt ... näettekös, asia on sitä laatua, että hiilistä tulee
loppu, jos tässä tällä lailla korvennetaan yhä vieläkin. "Henrietta" on
aiottu kulkevaksi yhtä paljon purjeilla kuin höyrylläkin, ja vaikka
meillä oli tarpeeksi hiiliä päästäksemme Bordeaux'hin, niin ei niitä
riitä kumminkaan Liverpooliin asti tämmöisellä huimalla menolla.

Passepartout tunsi jalkainsa horjuvan. Mr. Fogg ei liikauttanut
jäsentänsäkään.

-- Huomaattehan, -- jatkoi kapteeni, -- että jos olisi ollut
New-Yorkissa aikaa, niin olisin kyllä varustanut hiiliä tarpeeksi.
Mutta tehän tulitte luokseni kello neljännestä yli kahdeksan, ja kello
9 läksimme liikkeelle. Hiilien ottamiseen olisi mennyt koko päivä, niin
juuri, koko päivä, niin että te tässä sittenkin olette kaikkeen syynä.
Ja sitten, jos vaan tuo peijakkaan tuuli, joka nyt puhaltaa ihan vasten
naamaa, tonttu vieköön, olisi pysynyt luoteisena! No niin, minä sanon
teille ennakolta, että jos tulta pidetään joka uunissa, niin ei täällä
kahden päivän perästä ole hiilen poroakaan koko laivalla.

-- Vai niin, -- virkkoi herra Fogg.

Hän käveli sitten edestakaisin 20 minuuttia osoittamatta mitä ajatuksia
hänessä liikkui.

Sen jälkeen hän astui jälleen kapteenin luo.

-- Sanoittehan laivanne olevan myytävänä.

-- Niin sanoin, ja niin se onkin.

-- Minä ostan sen.

-- Tekö? ... nytkö? ... täälläkö?

-- Mitä se maksaa?

-- Mr. Fogg, -- vastasi kapteeni, hyvin nolona, -- en minä liikoja
vaadi. "Henrietta" on jo 11 vuotta vanha! Isännät ja minä myymme sen 50
tuhannesta dollarista.

-- Minä suostun.

-- Mutta sitten meidän tulee tehdä kauppakontrahti...

-- Ei ole tarvis, minä maksan rahassa.

Passepartout ei ollut enää kalpea, hän oli tulipunainen, hän oli
tukehtumaisillaan.

Mr. Fogg, viitattuaan kapteenia tulemaan mukaan, meni kajuuttaansa.
Andrew Speedy seurasi häntä tietämättä oikein, oliko tekemisissä
viisaan ihmisen vai hullunko kanssa.

Tultuaan kajuuttaansa sanoi Mr. Fogg:

-- Älkää kovin kummastelko tätä tekoani. Asia on se, että minä menetän
20 tuhatta puntaa, jollen ole Lontoossa joulukuun 21 p:nä kello 8.45
illalla. Kas tässä 50 tuhatta dollaria.

Kapteeni otti rahat sanaakaan sanomatta, mutta hänen kätensä vapisi.

-- Ja nyt on laiva minun, -- sanoi herra Fogg.

-- Niin on, kölistä maston nenään.

-- Hyvä! Lämmittäkää viimeiseen hiilipalaseen saakka!

Kapteeni meni, ja tuokion kuluttua nousi sakea savu "Henrietta'n"
piipusta.

Fiks, kuultuaan millaisen kaupan Phileas Fogg oli tehnyt ja minkä
äärettömän summan maksanut, oli vähällä saada halvauksen. Mutta hän
toipui viimein. Nyt oli Phileas Fogg jo menettänyt vähää vaille 20
tuhatta puntaa, mutta olihan pankista varastettu 55 tuhatta puntaa!

Laiva kulki yhä täysin höyryin, mutta kahden päivän perästä, joulukuun
18:ntena, ilmoitti ensimmäinen koneenkäyttäjä hiilten loppuvan samana
päivänä.

-- Hyvä! -- sanoi Mr. Fogg. -- Mutta tulta ei saa vähentää. Kapteeni,
pitkältäkö on vielä Liverpooliin?

-- 770 peninkulmaa.

-- Hakatkaa haloiksi kaikki, mitä laivalla puuta on, ja lämmittäkää
niillä.

Kapteeni nyykäytti päätään. Hänen mielestään oli aivan luonnollista,
että laiva poltetaan ... sehän ei enää ollut hänen omansa.

Saattaa helposti arvata, kuinka suuri määrä kuivaa puuta menee kovan
höyryn saamiseksi. Sinä päivänä särjettiin kajuutat, komentosilta ja
ruhvit.

Seuraavana päivänä, joulukuun 19:ntenä, poltettiin höyrykattilain alla
mastot, varamastot, parrut ja kaikki mitä irtonaista kannella oli.
Mastot sahattiin ja hakattiin. Laivaväki osoitti tavatonta kestävyyttä.
Passepartout hakkasi ja pilkkoi seitsemän miehen voimalla. Hävitys oli
yleinen.

Joulukuun 20 p:nä kulutti valkea lipputangot, suuren osan kannesta
j.n.e. "Henrietta" oli nyt kuin mikä lotja ikään.

Mutta samanapa päivänä näkyi Irlannin ranta ja Fastenetin majakka.

Kello 10 illalla oli laiva kumminkin vasta Queenstownin kohdalla.
Phileas Foggilla ei ollut enää kuin 24 tuntia aikaa ennättääksensä
Lontooseen! Saman verran aikaa tarvitsi "Henrietta" päästäksensä
Liverpooliin, sittenkin ainoastaan täysin höyryin kulkien. Mutta
höyrypä rupesi jo loppumaan.

-- Kaikki käy meitä vastoin, -- sanoi kapteeni Speedy. -- Nyt ollaan
vasta Queenstownin ulkopuolella.

-- Vai niin! -- sanoi herra Fogg. -- Tuoko on Queenstown?

-- Niin on.

-- Pääsemmekö satamaan?

-- Vasta kello 3, luodeveden mukaan.

-- Pitää siis odottaa, -- vastasi Phileas Fogg kylmäkiskoisesti,
osoittamatta kasvoissaan, kuinka hän koetti keksiä keinoa, jolla
vieläkin kerran voittaisi vastukset.

Queenstown on satama Irlannin rannalla, johon transatlanttiset
höyrylaivat, Yhdysvalloista tullessaan, sivumennen jättävät postin.
Tämä kuljetetaan sieltä Dubliniin pikajunilla, jotka aina ovat valmiina
lähtemään. Dublinista se kiidätetään Liverpooliin pikakulkuisilla
höyrylaivoilla, niin että se saapuu sinne 12 tuntia ennen kuin
nopeimmatkaan meriyhtiöitten alukset.

Nämä 12 tuntia, jotka Amerikan posti voittaa ajassa, päätti Mr. Fogg
voittaa hänkin. Sen sijaan että hän "Henrietta'lla" olisi tullut
Liverpooliin vasta seuraavana iltana, pääsee hän sinne puolenpäivän
aikana ja ennättää siis sittenkin Lontooseen ennen kello 8.45 illalla.

Kello 1:n paikoilla aamulla laski "Henrietta" Queenstownin satamaan, ja
matkustajat kiiruhtivat heti kohta maihin.

Fiksissä heräsi nyt julma halu ottaa herra Fogg kiinni. Mutta sitä hän
ei tehnyt kumminkaan. Miksei? Mikä taistelu kävi hänen sydämessään?
Oliko hän muuttanut ajatuksensa herra Foggista? Huomasiko hän
viimeinkin erehtyneensä? Ei hän kumminkaan luopunut herra Foggista.
Yhdessä hänen, Mrs. Audan ja Passepartout'in kanssa hän astui
rautatievaunuun. Juna läksi kello puoli kaksi ja tuli Dubliniin aamun
koittaessa. He kävivät heti sen jälkeen höyrylaivalle, joka läksi
Liverpooliin.

Kello 11.40 päivällä joulukuun 21 p:nä astui Phileas Fogg viimeinkin
Liverpooliin laiturille. Hänellä oli nyt enää kuuden tunnin matka
Lontooseen.

Tässä silmänräpäyksessä läheni häntä Fiks, laski kätensä hänen olalleen
ja otti esille vangitsemiskäskyn.

-- Tehän olette Phileas Fogg? -- kysyi hän.

-- Niin kyllä.

-- Kuningattaren[12] nimessä vangitsen teidät!



XXXIV.

Passepartout sanoo semmoisen sukkeluuden, ettei monta ennen ole kuultu.


Phileas Fogg oli vankeudessa. Hänet oli suljettu Liverpoolin
tulliviraston vartiostoon. Sieltä hänet seuraavana aamuna oli vietävä
Lontooseen.

Siinä silmänräpäyksessä kun Mr. Fogg otettiin kiinni, tahtoi
Passepartout hyökätä Fiksin kimppuun, mutta muutamat poliisit tulivat
väliin. Mrs. Auda säikähti sanomattomasti eikä voinut ymmärtää koko
tapausta, ennenkuin Passepartout kertoi hänelle kaikki. Mr. Fogg, tuo
innokas, uljas gentlemanni, hänen henkensä pelastaja, oli nyt otettu
kiinni varkaudesta! Nuori rouva ei voinut ajatella mahdolliseksikaan
tuota. Hän tunsi syvän loukkauksen sydämessään ja vuodatti kyyneleitä
nähdessään, ettei voinut mitään tehdä pelastajansa pelastukseksi.

Fiks puolestaan oli gentlemannin kiinni panettamisella tehnyt
velvollisuutensa. Oikeus oli ratkaiseva, onko hän syyllinen vai syytön.

Mutta nyt heräsi Passepartout'issa se kamala ajatus, että hän on syypää
koko onnettomuuteen. Miksi hän oli tähän saakka salannut isännältään
kaikki? Miksei hän jo heti paikalla sanonut hänelle, mikä mies Fiks
oli? Silloinhan herra Fogg olisi itse saattanut osoittaa Fiksille hänen
erehdyksensä, eikä hänen olisi tarvinnut kuljettaa mukanaan tuota kovan
onnen miestä, joka ensi työkseen pani hänet kiinni juuri kun hän oli
astunut jalkansa Britannian valtakuntaan. Ajatellessaan typeryyttänsä
Passepartout parka tunsi kovia oman tunnon vaivoja: hän itki, hän oli
vähällä lyödä päänsä seinään.

Mrs. Auda ja hän olivat jääneet tullihuoneen eteiseen; kumpikaan ei
tahtonut mennä sieltä pois. He tahtoivat vielä kerran nähdä Mr. Foggia.

Mr. Fogg oli siis joutunut perikatoon juuri siinä silmänräpäyksessä,
kun hän oli niin lähellä voittoansa. Tämä vangitseminen oli hänen
turmionsa. Tultuaan Liverpooliin kello 11.40 i.p. oli hänellä vielä 9
tuntia S minuuttia aikaa ennättääksensä Reform-Clubiin Lontoossa, jonne
juna Liverpoolista ei viivy kuin kuusi tuntia.

Hän istui tullihuoneen vankilassa lavitsalla liikahtamatta, olematta
vihoissaan, yhtä levollisena kuin ennenkin. Oliko hänessä herännyt
sisällinen raivo, sitä kauheampi kun se ei päässyt näkyviin, raivo,
joka viimein riuhtaisekse irti vastustamattomalla voimalla? Sitä ei
kukaan saata sanoa. Mutta hän istui tuossa, odotellen... Mitä? Toivoiko
hän vielä jotakin? Luuliko hän vankihuoneeseen suljettunakin pääsevänsä
vielä tarkoituksensa perille?

Oli miten olikaan, kellonsa herra Fogg oli asettanut pöydälle eteensä
ja katseli tarkasti viisarien kulkua. Ei sanaakaan kuulunut hänen
huuliltaan, mutta katse oli kummallisen luja.

Asema oli kauhea.

Oliko hänellä aikomus pelastua? Aikoiko hän jollakin tavoin karata
vankiluolasta? Melkeinpä vaan, sillä välistä hän astui ympäri huoneen.
Mutta ovi oli lujasti lukittu ja akkunan edessä rautaristikko. Hän kävi
jälleen istumaan ja otti esille muistikirjansa. Sille riville, jossa
olivat sanat:

"Joulukuun 21 p., Liverpool", -- kirjoitti hän:

"80:s päivä, kello 11.40 a.p".

Ja sitten hän odotteli jälleen.

Tullihuoneen kello löi 1. Phileas Fogg huomasi kellonsa käyvän kaksi
minuuttia edellä.

Kello löi 2. Jos hän nyt voisi istua pikajunaan, niin hän ennättäisi
vieläkin Lontooseen ja Reform-Clubiin ennen kello 8.45. Hänen
otsallensa nousi pari hienoa ryppyä...

Kello 2.33 kuului ulkoa kolinaa; narahdellen avautui portti. Sieltä
kuuluivat Passepartout'in ja Fiksin äänet.

Phileas Foggin silmät välähtivät.

Ovi aukeni, ja sisään riensivät Mrs. Auda, Passepartout ja Fiks.

Fiks läähätti, tukka oli epäjärjestyksessä, ja töin tuskin hän sai
sanan suustaan.

-- Mr. Fogg! -- änkytti hän -- Mr. Fogg ... pyydän anteeksi ... onneton
yhtäläisyys... Varas otettiin kiinni kolme päivää sitten ... te ... te
olette vapaa!

Phileas Fogg oli vapaa! Hän astui poliisimiehen luo. Hän katsoi häneen
tarkasti, ja nyt teki hän ainoan nopean liikkeen, mitä hän milloinkaan
ennen oli tehnyt ja sittemmin oli tekevä: hän kohotti molemmat kätensä
ja iski ne ankaralla voimalla poliisimiehen päähän.

-- Sepä oli isku se! -- huudahti ranskalainen. -- Parbleu! Se se oli
oikein päähän tuntuva todistus siitä, kuka tässä oikeassa on.

Fiks oli kaatunut maahan eikä puhunut sanaakaan. Hän oli saanut
ansionsa jälkeen. Heti läksivät Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Passepartout
tullihuoneesta, hyppäsivät vuokravaunuihin ja olivat muutaman minuutin
kuluttua Liverpoolin asemahuoneella.

Phileas Fogg tiedusti, lähteekö piakkoin pikajunaa Lontooseen.

Kello oli nyt 2.40... Pikajuna oli lähtenyt 35 minuuttia sitten.

Phileas Fogg tilasi itselleen ylimääräisen junan.

Nopeakulkuisia vetureja oli useampiakin valmiina, mutta säännön mukaan
ei ylimääräinen juna saanut lähteä ennen kello kolmea.

Kello 3 läksikin Phileas Fogg kumppaneinensa Lontooseen päin luvattuaan
kuljettajalle hyvän palkinnon.

Hänen tuli ennättää viidessä ja puolessa tunnissa Liverpoolista
Lontooseen -- mikä olisikin mahdollista, ellei muita junia kulkisi. --
Mutta kun arvoisa gentlemanni tuli Lontoon asemalle, niin näyttivät
kaikki kellot Lontoon torneissa kymmentä vailla yhdeksän.

Phileas Fogg oli siis myöhästynyt 5 minuuttia.

Hän oli menettänyt vedon.



XXXV.

Passepartout'ia ei tarvitse kahta kertaa käskeä.


Saville-row'in asukkaat olisivat seuraavana päivänä kovin kummastuneet,
jos heille olisi sanottu Mr. Foggin jälleen astuneen asuntoonsa. Portti
ja akkunat olivat kiinni kuten ennenkin. Ulkoapäin ei huomannut mitään
muutosta.

Asemahuoneelta lähdettäessä oli Phileas Fogg lähettänyt Passepartout'in
ostamaan ruokatarpeita ja itse mennyt kotiinsa. Tavallisella
tyyneydellänsä hän oli vastaanottanut tämän ankaran iskun. Perikadossa!
Ja ainoastaan tuon typerän poliisimiehen tähden! Tehtyään niin
säntillisesti tuon pitkän kiertomatkansa, voitettuaan niin monta
estettä, vältettyään niin monta vaaraa, ennätettyään tehdä vielä jotain
hyvääkin matkallansa -- joutua sitten haaksirikkoon itse satamassa; se
oli kauheata! Mukaan otetusta rahasummasta ei enää ollut jäljellä kuin
mitätön summa. Omaisuutta ei hänellä ollut muuta kuin ne 20 tuhatta
puntaa, jotka olivat talletettuina Baring Brothers'illa, ja ne hänen
tuli maksaa tovereillensa Reform-Clubissa. Suunnattomain matkakulunkien
perästä ei vedon voittaminen olisi tehnyt häntä rikkaammaksi -- ja
varmaa on, ettei hän ollut matkallensa lähtenytkään rikastuakseen,
sillä hän oli semmoisia, jotka lyövät vetoa kunnian vuoksi vain, --
mutta vedon menettäminen saattoi hänet ihan häviöön. Nyt oli hän
kumminkin tehnyt päätöksensä; hän tiesi, mitä hänen nyt oli tekeminen.

Yksi huone talossa Saville-row'in varrella laitettiin Mrs. Audalle.
Nuori rouva oli ihan epätoivoissaan. Muutamista Mr. Foggin lauseista
päättäen hän huomasi hänellä olevan surkeita aikomuksia.

Tunnettua onkin, mimmoisiin huimiin keinoihin nuo omituiset
englantilaiset viimein usein ryhtyvät. Passepartout piti kaikessa
salaisuudessa isäntäänsä huolellisesti silmällä.

Ensi työkseen oli kunnon ranskalainen hypännyt kamariinsa ja
sammuttanut kaasun, joka oli palaa lekottanut siellä 80 vuorokautta.
Kirjelaatikosta hän oli löytänyt kaasuyhtiön laskun ja arveli sen
nähtyään parhaaksi keskeyttää tällaiset liiat kulungit.

Yö kului. Herra Fogg oli tosin ollut vuoteellansa, mutta oliko hän
saanut unta? Mrs. Auda puolestaan ei ollut silmäänsäkään ummistanut.
Passepartout oli valvonut uskollisena kuin koira isäntänsä ovella.

Aamulla Mr. Fogg kutsui hänet luokseen ja muutamalla sanalla käski
hänen pitää huolta Mrs. Audan aamiaisesta. Itse hän ei sanonut
tahtovansa kuin kupillisen teetä ja vähän leipää. Mrs. Auda suokoon
anteeksi, ettei hän voinut tulla aamiais- eikä päivällispöytäänkään,
sillä hänen täytyi järjestää asioitansa. Illalla hän vasta oli pyytävä
päästä nuoren rouvan puheille.

Saatuansa määräykset päivän töistä ei Passepartout'illa ollut muuta
kuin tehdä mitä käsketty oli. Mutta hänen oli mahdoton lähteä
huoneestansa; yhä hän vain ajatteli kylmäveristä isäntäänsä.
Passepartout'in omaatuntoa kalvoi mato, sillä yhä enemmän ja enemmän
hän vain syytti itseänsä isäntänsä suuresta onnettomuudesta. Voi, voi
sentään! Miksei hän ollut ilmoittanut hänelle ennakolta Fiksin aikeita?
Silloinhan ei Mr. Fogg suinkaan olisi tullut raahanneeksi Fiksiä
mukanaan hamaan Liverpooliin, ja silloin...

Passepartout ei voinut enää pidättää itseänsä.

-- Isäntä hyvä, monsieur Fogg! -- huudahti hän. -- Kirotkaa minua,
sillä minunhan on syy, että...

-- Minä en syytä ketään, -- vastasi Phileas Fogg mitä levollisimmalla
äänellä. -- Menkää!

Passepartout meni nuoren rouvan luokse ja ilmoitti hänelle herra Foggin
aikeet.

-- Madame, --- lisäsi hän, -- yksinäni min'en voi mitään, en niin
mitään. Min'en voi vaikuttaa isäntääni, mutta kenties te...

-- Mitäpäs minä voisin vaikuttaa? -- vastasi Mrs. Auda. -- Mr. Fogg ei
kuuntele ketään. Onko hän milloinkaan käsittänyt minun kiitollisuuttani
häntä kohtaan? Onko hän milloinkaan lukenut mitä sydämessäni liikkuu?
Ystävä hyvä, häntä ei saa jättää yksikseen, ei hetkeksikään. Sanoitteko
hänen tahtovan puhutella minua illalla?

-- Niin, madame; asia koskee kaiketi teidän tilanne turvaamista
Englannissa.

-- Saa nähdä, -- vastasi nuori rouva ja vaipui syviin ajatuksiin.

Koko tämän sunnuntain näytti siltä, kuin talo Saville-row'in varrella
olisi ollut aivan autiona, ja ensi kertaa jäi nyt Phileas Fogg
menemättä klubiin, kun kello parlamenttitalon tornissa löi 11.30.

Ja mitäpäs hän olisi klubiin mennytkään? Eiväthän hänen ystävänsä enää
olleet odottamassa häntä siellä. Kosk'ei hän eilis-iltana, tuon kovan
onnen lauvantaina, joulukuun 21:nä, ollut kello 8.45 saapunut
Reform-Clubin saliin, niin oli hän siis menettänyt vetonsa. Ei hänen
myöskään tarvinnut mennä pankkiirinsa luokse nostamaan 20 tuhatta
puntaansa, sillä vetokumppaneillahan oli käsissään hänen antamansa
shekki, eikä rahain ulossaamiseksi tarvita kuin nimen allekirjoitus
vain vekselille.

Herra Foggin ei siis tarvinnut mennä ulos, eikä hän mennytkään. Hän
vain istui huoneessansa papereitaan järjestellen. Passepartout
sitävastoin kulki portaita ylös ja alas talossa Saville-row'in
varrella. Aika ei ottanut poika paralta yhtään kuluakseen. Hän kuunteli
isäntänsä oven takana, lohdutellen itseään sillä, ettei hän siinä tee
mitään sopimatonta. Pilkistipä hän joskus avaimen reiästäkin ja luuli
olevansa siihenkin oikeutettu. Passepartout pelkäsi joka hetki pahinta.
Silloin tällöin johtui hänen mieleensä Fiks, mutta hän oli muuttanut
mielipiteensä. Hän ei tahtonut mitenkään puuttua poliisimieheen. Fiks
oli erehtynyt niinkuin kaikki muutkin Phileas Foggin suhteen, mutta
senhän hän oli tehnyt vakaumuksensa jälkeen ja velvollisuuttansa
täyttäen, sillä välin kuin hän itse... Ja mato kalvoi omaatuntoa
jälleen, ja hän piti itseänsä kelvottomimpana kelvottomimmista.

Kun Passepartout'in kävi jo kovin kolkoksi olla yksin, kolkutti hän
Mrs. Audan ovelle, astui sisään hänen huoneeseensa ja istahti nurkkaan,
sanaakaan sanomatta, katsellen nuorta rouvaa, joka yhä vain oli syvissä
ajatuksissa.

Kello puoli 7 käski Mr. Fogg kysyä Mrs. Audalta, saisiko hän tulla
hänen puheillensa, ja minuutin kuluttua he olivat kahdenkesken
huoneessa.

Phileas Fogg otti tuolin ja istahti takkavalkean eteen Mrs. Audaa
vastapäätä. Hänen kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään ilmettä. Matkalta
palannut Fogg oli ihan samanlainen kuin maikalle lähtenyt Fogg.

Viisi minuuttia hän istui ihan ääneti. Sitten hän nosti silmänsä Mrs.
Audaan ja sanoi:

-- Hyvä rouva, voitteko antaa minulle anteeksi sen, että toin teidät
mukanani Englantiin?

-- Minäkö, Mr. Fogg? -- vastasi Mrs. Auda koettaen hillitä sydämensä
kovaa tykytystä.

-- Sallikaa minun puhua loppuun, -- jatkoi Mr. Fogg. -- Silloin kun
päätin viedä teidät kauaksi pois siitä maasta, joka oli teille
vaarallinen, silloin minä olin rikas, ja aikomukseni oli antaa osa
omaisuudestani teidän käytettäväksenne. Teidän olonne olisi ollut
silloin onnellinen ja vapaa. Mutta nyt ... nyt olen joutunut häviöön.

-- Minä tiedän sen, Mr. Fogg, -- vastasi nuori rouva, -- ja kysyn
vuorostani teiltäkin: voitteko te antaa anteeksi minulle sen, että olen
seurannut teitä ja kenties minäkin puolestani jouduttanut häviötänne?

-- Hyvä rouva, teidän oli mahdoton jäädä Indiaan; te ette voinut saada
turvaa muuten kuin pakenemalla niin kauas, etteivät nuo hurjat teitä
voisi tavata.

-- Siis, -- jatkoi Auda rouva, -- ei siinä kyllin, että pelastitte
minut kauheasta kuolemasta, te tahdoitte vielä toimittaa minulle
turvallisen aseman Euroopassa.

-- Niin, rouva, -- vastasi Phileas Fogg, -- mutta minua on seurannut
kova onni. Vielä on kumminkin omaisuudestani jäljellä vähäinen osa, ja
sen pyydän saada tarjota teille.

-- Entäs te, entäs te itse?

-- Minä, -- vastasi gentlemanni kylmästi, -- minä en tarvitse mitään.

-- Kuinka! Näettekö jo ennakolta kohtalonne?

-- Kohtalo riippuu siitä, millaiseksi ihminen itse sen asettaa, --
lausui Mr. Fogg hiljaa.

-- Kaikissa tapauksissa, -- jatkoi Mrs. Auda, -- kurjuus ei saata
koskaan kohdata sellaista miestä kuin te. Teidän ystävänne...

-- Minulla ei ole ystäviä.

-- Sukulaisenne...

-- Ei ole sukulaisiakaan.

-- Sitten surkuttelen teitä, Mr. Fogg, sillä kolkkoa on yksin olla.
Ihanko ilman ystävää, jolle voisitte huolianne huojentaa? Sanotanhan,
että kahdenkesken kestää kovatkin päivät.

-- Niin sanotaan.

-- Mr. Fogg, -- sanoi silloin Mrs. Auda nousten ja ojentaen kätensä
gentlemannille, -- tahdotteko saada sekä sukulaisen että ystävän?
Tahdotteko ottaa minut vaimoksenne?

Mr. Fogg oli noussut seisomaan. Tavaton valo välähti hänen silmistään;
hänen huulensa vavahtivat. Mrs. Auda katsoi häneen. Uskollisuus,
sydämellisyys, vilpittömyys ja sulo loisti tuon nuoren rouvan kauniissa
katseessa, tuon jalon naisen, joka panee alttiiksi kaikki,
pelastaaksensa pelastajansa. Ja tuo katse, se kummastutti Mr. Foggia
ensi alussa; sitten se tunkeusi hänen sisäänsä. Hän sulki silmänsä,
ikäänkuin estääkseen noiden katseiden tunkeumista syvemmälle...
Avattuaan jälleen silmänsä hän virkkoi:

-- Minä rahastan teitä! Pyhimmän kautta maailmassa vannon, minä
rakastan teitä.

-- Ah! -- sanoi Auda rouva, nostaen kätensä sydämelleen.

Passepartout soitettiin sisään. Hän tuli heti paikalla. Mr. Fogg piti
vielä kiinni Mrs. Audan kädestä. Passepartout ymmärsi kaikki, ja hänen
pulleat kasvonsa säteilivät kuin aurinko taivaan laella kuumassa
ilmanalassa.

Mr. Fogg kysyi häneltä, oliko liian myöhäistä mennä ilmoittamaan asiaa
Marian seurakunnan pastorille Samuel Wilsonille.

-- Ei milloinkaan liian myöhäistä, -- sanoi Passepartout ja naurahti
herttaisesti.

Kello olikin vasta 5 minuuttia yli 8.

-- Huomenna siis! -- sanoi hän.

-- Huomenna, maanantainako? -- kysyi Mr. Fogg, luoden silmänsä rouvaan.

-- Niin, huomenna maanantaina! -- vastasi Mrs. Auda.

Passepartout riensi juoksujalassa täyttämään isäntänsä käskyä.



XXXVI.

Phileas Fogg nousee hinnassa pörssillä.


Nyt tulee meidän mainita, mikä mielipiteiden muutos oli syntynyt koko
Yhdistetyssä Kuningaskunnassa, kun saatiin tietää, että oikea
pankkivaras, nimeltä James Strand, oli vangittu Edinburghissa,
joulukuun 17 p:nä.

Kolme päivää ennen oli Phileas Foggia vielä pidetty varkaana, jota
poliisi kaikin tavoin koetti saada kiinni, mutta sen jälkeen oli
hänestä jälleen tullut rehellisin mies maailmassa, joka matemaattisella
tarkkuudella vain jatkoi matkaansa maan ympäri.

Mikä melu ja meteli sanomalehdissä! Kaikki, jotka olivat asiasta
lyöneet vetoa puolelle tai toiselle ja jotka olivat asian unohtaneet,
heräsivät jälleen niinkuin lumouksen kautta. Entiset vedot pantiin
voimaan, uusia lyötiin, ja Phileas Foggin nimi kuului pörssillä
jälleen.

Gentlemannin viisi toveria Reform-Clubissa olivat viettäneet nämä kolme
päivää suuressa levottomuudessa. Mitäs, jos tuo Phileas Fogg, jonka he
olivat jo unohtaneet, äkkiä ilmaantuisi? Mutta missä hän oli tällä
haavaa? Joulukuun 17 p:nä, jolloin James Strand vangittiin, oli kulunut
76 päivää Phileas Foggin lähdöstä, eikä koko tällä ajalla oltu hänestä
saatu vähintäkään tietoa! Oliko hän hukkunut! Oliko hän luopunut
yrityksestään? Vai jatkoiko hän yhä vielä matkaansa? Astuuko hän
lauvantaina joulukuun 21 p:nä kello 8.45 illalla täsmällisyyden
juurikuvana Reform-Clubin kynnyksen yli?

Mahdoton on kuvata, missä tuskassa Englannin ylimysmaailma oli nämä
kolme päivää. Sähkösanomilla tiedusteltiin Phileas Foggia Amerikasta
sekä Aasiasta. Aamuin illoin lähetettiin palvelijoita Saville-row'in
varrella olevan talon luokse. Mutta mitään ei näkynyt. Itse poliisikaan
ei tiennyt, minne salapoliisi Fiks oli joutunut. Mutta kaikesta tästä
huolimatta lyötiin vain uusia vetoja, entistä isompia. Phileas Fogg oli
kuin viimeistä kierrostaan tekevä kilpahevonen. Ei enää lyöty vetoa
sataa yhtä vastaan, vaan kahtakymmentä, kymmentä ja viittä, ja vanha
luuvalon vaivaama lordi Albermarle ei lyönyt muuta kuin sata sataa
vastaan.

Lauvantai-iltana oli suuri ihmisjoukko keräynyt Pall-Malliin ja
läheisille kaduille. Koko joukko pörssivälittäjiä oli asettunut
Reform-Clubin lähelle. Hevosella oli mahdoton päästä täällä kulkemaan.
Juteltiin, väiteltiin, huudeltiin kurssia Phileas Foggille niinkuin
Englannin arvopapereille. Poliisilla oli täysi tekeminen pitäessään
väkijoukkoa järjestyksessä, ja mitä lähemmäs kello joutui määrähetkeä,
sitä suuremmaksi kasvoi tungos.

Mainittuna iltana olivat Phileas Foggin viisi ystävää kello seitsemästä
saakka olleet koossa Reform-Clubin isossa salissa. Pankkiirit John
Sullivan ja Samuel Fallentin, insinööri Andrew Stuart, Englannin Pankin
johtaja Gauthier Ralph, oluenpanija Thomas Flanagan -- kaikki he
odottivat maltittomina.

Kun kello Reform-Clubin suuressa salissa löi 8.25, nousi Andrew Stuart
ja sanoi:

-- Hyvät herrat! Kahdenkymmenen minuutin kuluttua loppuu määrätty aika.

-- Milloin tuli viimeinen juna Liverpoolista? -- kysyi Thomas Flanagan.

-- Kello 7.23, -- vastasi Gauthier Ralph, -- ja ensi juna tulee vasta
kello 12.10.

-- No niin, hyvät herrat, -- jatkoi Andrew Stuart, -- jos Phileas Fogg
olisi tullut junalla kello 7.23, niin hän olisi jo täällä. Saatamme
siis olla varmat voitostamme.

-- Älkäämme kiirehtikö, vaan odottakaamme, -- vastasi Samuel Fallentin.
-- Ystävämme täsmällisyyden tunnemme kaikki vallan hyvin. Hän ei tule
milloinkaan liian myöhään eikä liian varhain; hän tulee tänne
viimeisessä silmänräpäyksessä, muutenpa kävisi kovasti kummakseni.

-- Ja minä, -- sanoi Andrew Stuart kiihkeänä kuten ainakin, -- min'en
uskoisi häntä häneksi, vaikka näkisinkin hänet.

-- Niin, -- sanoi Thomas Flanagan; -- kyllä hänen ehdotuksensa oli
kovin mieletöntä. Olkoon hän kuinka tarkka tahansa, niin ei hän
kumminkaan ole voinut välttää esteitä, ja parin kolmen päivän
myöhästyminen riittää tekemään koko hänen yrityksensä tyhjäksi.

-- Huomattava sekin on, -- lisäsi John Sullivan, -- ettemme ole saaneet
vähintäkään tietoa hänestä, vaikka lennätinlankoja on joka paikassa,
joiden kautta hän on kulkenut.

-- Hän on hävinnyt, hyvät herrat,--- keskeytti Andrew Stuart, -- hän on
hävinnyt sata kertaa! Sitäpaitsi on tunnettua, että "China", ainoa
höyrylaiva, jolla hän olisi saattanut tulla Liverpooliin ajoissa --
tuli perille eilen. Kas tässä matkustajain luettelo Shipping
Gazettessa, mutta siinä ei Phileas Foggin nimeä ole. Vaikka hänen
matkansa olisi käynyt kuinka onnellisesti hyvänsä, niin tuskin hän on
vielä Amerikassakaan! Minun luullakseni myöhästyy hän ainakin
20 päivää, niin että vanha lordi Albermarle kyllä pääsee
viidestätuhannesta punnastaan.

-- Se on tietty se, -- vastasi Gauthier Ralph, -- ja huomenna näytämme
Phileas Foggin shekin Baring Brothers'ille.

Nyt löi kello 8.40.

-- Vielä viisi minuuttia, -- sanoi Andrew Stuart.

Reform-clubilaiset katsahtivat toisiinsa. Heidän sydämensä tykyttivät
tavallista kovemmin, sillä uskaliaimmillekin pelaajille oli peli
jotenkin suuri. Mutta he eivät olleet asiasta tietävinänsäkään ja
istuivat Samuel Fallentinin ehdotuksesta korttipöytään.

-- Min'en luopuisi osastani 4,000 punnasta, -- sanoi Andrew Stuart, --
en, vaikka minulle tarjottaisiin 3999.

Kello näytti nyt 8.42.

Pelaajat rupesivat lyömään korttia, mutta joka silmänräpäys he
katsahtivat kelloon, ja vaikka he olivat hyvinkin varmat voitostansa,
niin tuntuivat heistä minuutit tavattoman pitkiltä.

-- Kello on 8.43, -- sanoi Thomas Flanagan nostaessaan.

Hiljaisuus vallitsi nyt klubin isossa salissa. Mutta äkkiä alkoi ulkoa
kuulua kovaa melua, huutoja ja rähinää. Kellon heiluri naksutti
sekunteja matemaattisen tarkasti. Kukin pelaaja luki itsekseen
jok'ainoan lerkkauksen.

-- Kello on 8.44, -- sanoi John Sullivan äänellä, joka väen väkisinkin
värisi.

Minuutti vielä, niin veto on voitettu! Andrew Stuart ja hänen toverinsa
eivät pelanneet enää. He lukivat sekunteja.

Neljäskymmenes sekunti -- ei vielä mitään! Viideskymmenes -- ei
vieläkään.

Kun 55:s sekunti oli kulunut, kajahti ulkoa kuin ukkosen pauhu: rajuja
käsien taputuksia, hurraahuutoja, kirouksia. Melu läheni lähenemistään.

Pelaajat nousivat seisomaan.

Kun viisari näytti 57 sekuntia, avautui salin ovi, ja 60:s sekunti ei
ollut vielä lyönyt, kun Phileas Fogg astui sisään, perässään suuri
väenpaljous, joka oli tunkeutunut klubin portista sisälle.

Ja sitten kuului levollinen ääni:

-- Tässä olen nyt, hyvät herrat!



XXXVII.

Todistetaan, että ellei Phileas Fogg muuta voittanutkaan matkallansa,
niin hän ainakin voitti onnen.


Niin, Phileas Fogg omassa persoonassaan!

Lukija muistanee, että klo 8.30 illalla -- noin 25 tuntia sen jälkeen
kuin matkustajat olivat tulleet Lontooseen -- oli Passepartout
lähetetty ilmoittamaan pastori Samuel Wilsonille vihkimisestä, joka
hänen tuli toimittaa seuraavana päivänä.

Passepartout läksi matkalle riemumielin. Hän meni suoraa tietä pastorin
luo, mutta hänpä ei ollut kotona. Passepartout arvattavasti jäi
odottamaan ja saikin odottaa noin 20 minuuttia.

Hän läksi pastorin talosta kello 8.30. Mutta minkä näköisenä! Tukka
pörrössä, lakitta päin hän juoksi kuin surmaa pakoon; ei tosiaankaan
vielä ole nähty miehen mennä huippaavan semmoista vauhtia. Hänellä ei
saanut olla mitään esteitä, ja senpätähden hän sysäsikin maahan kaikki,
mitä vain eteen sattui.

Kolmessa minuutissa hän oli ennättänyt takaisin taloon Saville-row'in
varrella, ja melkein pakahtumaisillaan hän syöksyi Mr. Foggin
huoneeseen.

Hän ei saanut sanaakaan suustansa.

-- Mikäs nyt? Mitä on tapahtunut? -- kysyi Mr. Fogg.

-- Isäntä! -- änkytti Passepartout. -- Häät ... mahdotonta!

-- Mahdotontako?

-- Mahdotonta ... huomenna.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että huomenna on ... sunnuntai...

-- Maanantai, -- virkkoi Mr. Fogg.

-- Ei ole ... sillä tänään on lauvantai.

-- Lauvantaiko? Mahdotonta!

-- Niin se nyt vaan on! -- huusi Passepartout. -- Te olette erehtynyt
päivän laskussa. Me tulimme 24 tuntia ennen kuin luulimmekaan ... ja
nyt ei ole enää kuin 10 minuuttia jäljellä.

Passepartout oli ottanut isäntäänsä kauluksesta ja kuljetti häntä ulos
vastustamattomalla voimalla.

Phileas Fogg ei vastustellutkaan. Hän tuli ulos huoneestaan, talostaan,
nousi Passepartout'in kanssa ajurin vaunuihin, lupasi kuskille 100
puntaa palkinnoksi, ja kun sitten oli ajettu kuoliaiksi kaksi koiraa ja
kaadettu kumoon viidet, kuudet rattaat, tuli hän Reform-Clubiin.

Kello oli 8.45 hänen astuessaan isoon saliin.

Phileas Fogg oli tosiaankin kulkenut maan ympäri 80 päivässä!

Phileas Fogg oli siis voittanut 20 tuhatta puntaa.

Mutta mitenkäs niin tarkka mies voi tuolla lailla erehtyä
päivänlaskussa? Mistäs se tuli, että hän luuli saapuneensa Lontooseen
lauvantaina joulukuun 21 p:nä, vaikka olikin saapunut sinne jo
perjantaina joulukuun 20 p:nä, oltuaan siis matkalla ainoastaan 79
päivää?

Kas tässä selitys ja varsin yksinkertainen.

Phileas Fogg oli ajassa voittanut todellakin yhden päivän, siitä syystä
vain, että hän oli kulkenut maan ympäri itään päin. Kulkemalla
länteen päin hän olisi päinvastoin menettänyt yhden päivän.  Kun
nimittäin Phileas Fogg kulki itään, siis vasten päivää, niin lyheni
häneltä päivä joka asteella 4 minuuttia. (Mitä kauemmaksi itään, sitä
aikaisemmin siellä päivä nousee.) Koska nyt maapallolla luetaan
yhteensä 360 astetta, niin lyhenee aika maan ympäri itään kulkeneelta
360 kertaa 4 minuuttia, joka juuri on 24 tuntia eli kokonainen
vuorokausi. Toisin sanoen: Phileas Fogg, itään päin kulkiessaan, näki
auringon nousevan 80 kertaa, sitävastoin kuin hänen ystävillensä
samalla aikaa aurinko oli noussut ainoastaan 79 kertaa. Sepä oli syynä,
että reform-clubilaiset odottivat häntä lauvantaipäivänä, jota Phileas
Fogg oli luullut sunnuntaiksi.

Ja senpä olisi voinut osoittaa Passepartout'in kuuluisa kellokin --
joka aina vain kulki Lontoon horisontin mukaan, -- jos se olisi voinut
osoittaa yhtä hyvin päivät kuin minuutit ja tunnitkin.

Phileas Fogg oli siis voittanut 20 tuhatta puntaa. Kun hän kumminkin
oli matkallansa kuluttanut noin 19 tuhatta puntaa, oli rahallinen tulos
sangen vähäinen. Mutta, niinkuin jo on sanottu, hän oli tällä vedolla
vain tarkoittanut väitteensä oikeaperäisyyttä eikä rahoja. Ja niinpä
hän jakoikin jäljellä olevat tuhat puntaa rehellisen Passepartout'in ja
kovaonnisen Fiksin kesken, jolle hän ei suonut mitään pahaa.
Järjestyksen vuoksi pidätti hän kumminkin palvelijansa palkasta sen
summan, minkä kaasun palaminen 1,920 tuntia oli maksanut.

Samana iltana sanoi Mr. Fogg, levollisena kuin ennenkin, Mrs. Audalle:

-- Suostutteko vielä tulemaan vaimokseni, Mrs.?

-- Mr. Fogg, -- vastasi Auda rouva, -- minun tulisi nyt oikeastaan
tehdä sama kysymys teille. Te olitte varaton, nyt olette rikas...

-- Suokaa anteeksi, Mrs., tämä omaisuus on teidän. Jos ei teidän
mieleenne olisi johtunut naimisliitto, niin ei Passepartout olisi
tullut lähteneeksi pastori Samuel Wilsonin luokse, minä en olisi saanut
tietää erehdyksestäni, ja...

-- Rakas Phileas!

-- Rakas Auda!

Vihkiäiset olivat tietysti seuraavana päivänä, ja Passepartout, ylpeänä
ja ilosta loistaen, seisoi nuoren rouvan nuodemiehenä. Hänhän se oli
pelastanut rouvan hengen -- eikö hän sitten ollut ansainnut tätä
kunniaa?

Niin oli Phileas Fogg voittanut vetonsa. Hän oli kulkenut maan
ympäri 80 päivässä. Hän oli käyttänyt kaikkia mahdollisia
kulkuneuvoja: postilaivoja, rautateitä, vuokravaunuja, purjeveneitä,
kauppahöyrylaivoja, rekiveneitä, norsuja. Ja kaiken tämän ohella oli
tuo omituinen gentlemanni ollut yhtä kylmäverinen ja säntillinen. Entä
sitten? Mitä hän oli kaikesta tästä voittanut?

Ei niin mitään, sanottaneen. Olkoon niin, olkoon ei mitään, jos
mitättömäksi voitoksi saattaa sanoa viehättävää vaimoa, joka -- kun ei
vain joku luulisi tätä mahdottomaksi -- teki hänet onnellisimmaksi
aviomieheksi.

Eiköhän moni kenties kulkisi vähemmästäkin maan ympäri?



Viiteselitykset:


[1] Esquire (lue: eskuaier) on Englannissa tavallinen arvonimi,
joka pannaan nimen perään ja vastaa meillä "herra" sanaa. Nimen
edellä käytetään Mr. (lue: mister).

[2] 1 punta = 25 Suomen markkaa.

[3] 500 tuhatta markkaa.

[4] 1 meripeninkulma = 1,6 kilometriä.

[5] Siviilivirkamiesten palkat ovat sitäkin suuremmat: alemman asteen
virkamiehet saavat 12,000 mk, tuomarit 60,000, oikeuksien presidentit
250,000, kuvernöörit 300,000, kenraalikuvernööri yli 600,000 mk.

[6] 1 maant. peninkulma = 7,5 kilometriä. 1 maant. neliöpenink. = 56,25
neliökilometriä.

[7] Mrs. = Mistress (lue: missis) = rouva.

[8] Yankee (lue: jenkii) Yhdysvaltain amerikkalaisten yhteinen liika-,
usein haukkumanimi.

[9] Lukija muistanee, että tässä on pitkin matkaa puhe Englannin
peninkulmista ja että 1 Engl. penink. = 1,6 kilometriä.

[10] John Bull on englantilaisten nimitys.

[11] Matka Atlantin poikki on suomennoksessa säilytetty siinä muodossa,
jossa se esiintyy alkuteoksen ensimmäisissä painoksissa. Suomentaja.

[12] Tarkoitetaan kuningatar Viktoriaa, joka hallitsi Englannissa vv.
1837-1901.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maan ympäri 80 päivässä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.