Title: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia
Author: Franzén, Frans Mikael
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia" ***


VALIKOIMA RUNOELMIA

Kirj.

Frans Mikael Franzén


Suomentanut Em. Tamminen.



Otava, Helsinki, 1891.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



SISÄLLYS:

Johdatus ja selityksiä.

Selma ja Fanny:

  Runotar.
  Ihmisen kasvot.
  Kolme sulotarta.
  Kauneuden koti.
  Samppanjaviini.
  Ainoa suudelma.
  Fanny.
  Peili.
  Tähdet.
  Kiiltomato.
  Taivaankaari.
  Taivaanranta.
  Laululintu.
  Kukat.
  Vuohi.
  Paperileija.
  Kyyhky.
  Kointähti.
  Kukkaissalko.
  Kelkkaretki.
  Kuihtumaton kukkanen.
  Ilmakannel.
  Sammalruusu.
  Pääsky.
  Lähde.
  Myrttikruunu.
  Eetun uni.
  Uusi Eedeni.

Ihmiselämä ja luonto:

  Pienoiset.
  Poika.
  Kotona oleville.
  Nuorelle tytölle.
  Nuorukaiselle.
  Ainoa lasi.
  Riemun hetkinen.
  Pöytälaulu.
  Kanoni.
  Väärä viinin jumala.
  Rekiretki.
  Köyhä tyttö.
  Emman valitus.
  Löydetty.
  Morsian.
  Vastanainut.
  Kotoinen onnellisuus.
  Vilhelmin puoliso.
  Esikoinen.
  Ristimispäivä.
  Hautauspäivä.
  Äidittömät.
  Äiti kehdon ääressä.
  Äidin hoito.
  Äiti parka.
  Emma äidilleen.
  Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.
  Eräissä kultahäissä.
  Isoäiti.
  Ukon kehtolaulu.
  Elon hetket.
  Joulukolehti köyhille lapsille.
  Kierto (Convolvulus).
  Laakson lilja.
  Valkovuokko.
  Sinivuokko.
  Mimosa ja reseda.
  Sirkkuseni.
  Tunturin satakieli.
  Juokse, porosein.
  Araapialainen.

Isänmaa:

  Suomalainen kansanlaulu.
  Hymni maalle.
  Suomen viljelys.
  Ylioppilaslaulu.
  Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa.
  Priki ja Pursi.
  Sisällinen yhdistys.
  Käynnillä Fiskarin tehtaalla ja siihen kuuluvalla vaskikaivoksella.
  Kellgrenin kuoltua.
  Laulu maanmiesten kesken.
  Reinin rannalla.

Kertovaisia:

  Vanha soturi.
  Kolme veljestä.
  Katariina Maununtytär.
  Muudan tapaus Ateenassa.
  Pyhimystaru.

Mietelmiä:

  Laulun synty.
  Maailman valkeus.
  Nuo kaksi ovat yksi.
  Ajan kolme tytärtä.
  Yksipuolisuus.
  Jättiläinen ja keri.
  Ennen ja nyt.
  Tähti.
  Rouva ...lle.
  Tohtori Ahmasen hautakiveen.
  Sohvi äidilleen.
  Päivän ääniä.
  Varjo.
  Kukkaköynnös.
  Vanha ja uusi järjestys.
  Puhe.
  Eräälle työkumppanille.
  Kointähti.
  Sovituksen oppi.
  Kuolinhuokaus.
  Muistolaulu.



Johdatus.


Suomen kaunokirjallisuuden historiassa loistaa Franzenin nimi
kirkkaimpana tähtenä ennen Runehergiä. Mitä Porthan oli tieteellisellä
alalla sitä oli Franzén runollisella: välittäjä 18:nnen ja meidän
vuosisatamme välillä, keskus, johon ruotsinvallan ajan kaikki jaloimmat
riennot yhtyivät, tullaksensa uuden ajan perinnöksi, vankaksi
uutisrakennuksen pohjaksi. Franzénin jälkiin astui Runeberg.

Frans Mikael Franzén syntyi, vanhempainsa esikkona, Oulussa 9 p.
Helmikuuta 1772. Suku oli Karjalasta kotoisin. Runoilijan isä Zakarias
Frantzén oli kauppias, äidin nimi oli Helena Schulin. Franzén on itse
ihmetellyt kuinka hänessä oli voinut syntyä runohenkeä, kun hän oli
kasvanut tervatynnyrien ja kauppatavarain keskellä. Mutta kotiseudun
luonto epäilemättä oli omiansa herättämään runollisia tunteita: siinä
oli avara meri, mahtavat kosket ja valoisat kesäyöt, joina vanhempien
pihalla seisovan viirinsalon päästä lauloi harvinainen muuttolintu,
jonka luultiin ennustavan ihmisen kuolemaa (ks. _Kotona oleville_ ja
_Tunturin satakieli_). Sen ohessa kotikin vaikutti samaan suuntaan:
siinä oli ihmeellisen kaunis, lempeä ja hurskas äiti, joka, aivan
nuorena naimiseen menneenä, vanhimmassa lapsessansa vähitellen näki
ennemmin seurustelijaa kuin poikaa. Ja äidiltään poika perikin lempeän
luonteensa, äitiin hän kiintyi mitä hellimmillä rakkauden siteillä.
Usea runoelmakin muistuttaa häntä (esim. _Peili_ ja _Äiti ja poika_).

Jo kolmetoista-vuotiaana Franzén tuli ylioppilaaksi Turussa. Porthan,
joka tutki tulokasta, ennusti todistuksessaan, että nuoresta
ylioppilaasta kerran tulisi "kirjallisen yhteiskunnan valo" (_lumen
reipublicae literariae_), Ja tämän ennustuksen täyttämiseen Porthan
itse oli avullisena. Franzén asui näet kaksi vuotta hänen kodissaan, ja
myöhemmin hän seurasi Porthania matkoilla ympäri Suomea. Helppo on
ymmärtää miten kanssakäyminen semmoisen miehen kanssa nuoreen
Franzéniin vaikutti. Runoilija onkin mitä lämpimimmin tunnustanut
kiitollisuuden-velkansa Porthania kohtaan, esim. kauniissa runoelmassa
_Porthanin hautajaisissa_.

Jouluksi 1787 Franzén palasi kotiin ja jäi sitten seuraavan vuoden
pois yliopistosta. Tehtyänsä ensimmäisen matkansa Tukholmaan hän
kotimatkalla sai tiedon isänsä äkkinäisestä kuolemasta. Nyt hän katsoi
velvollisuudekseen olla rakkaan äitinsä avuksi kauppaliikkeessä, mutta
hän huomasi pian, ettei hänestä ollut kauppiaaksi. Hän siis palasi
opintoihinsa ja tuli vuonna 1789 maisteriksi Turussa.

Äiti oli sillä välin mennyt uuteen avioliittoon kauppias Lars
Keckmannin kanssa, joka lapsipuolia kohteli niinkuin hellä isä ainakin.
Promotsioonin jälkeen Franzén taas jäi vuoden kotiin ja oli sen jälkeen
vuoden Upsalassa, missä hän tutustui Kantin filosofiaan. Vuonna 1792
hän tuli dosentiksi Turussa.

Siihen aikaan hän jo harjoitteli runoilemista. Olihan Franzén jo
varhain alkanut sepittää runoelmia, mutta 1792 hän ensikerran
esiintyi julkisesti runoilijana. Hän kirjoitti tämän vuoden
promotsiooni- runoelman ja piti sittemmin kuningas Kustaa III;n
kuoleman johdosta runomittaisen surupuheen. Viimeksi mainittua Porthan
muutamissa kohden korjasi, sillä nuori runoilija ei vielä ollut
löytänyt sitä sointuvaa muotoa, jolla hän pian yleisöä ihmetytti; sitä
paitse itse ainekin vietteli häntä korupuheisuuteen, joka oikeastaan
oli hänen luonteellensa vieras.

Mutta jo seuraavana vuonna 1793 Suomi ja Ruotsi oppi tuntemaan, että
sillä oli runoilijanero aivan omituista ja uutta laatua. Silloin
julaistiin muutamat Franzénin runoelmat Tukholman sanomalehdessä
"Stockholms-posten", jonka toimittaja oli kuuluisa runoilija Kellgren,
hänkin Porthanin oppilaita. Kellgren liitti yhteen niistä runoelmista
mitä kiittävimmän arvostelun. Mutta tuo runo olikin _Ihmisen kasvot_,
ihmeen kaunis ideaalisuuden puolustus ajan materialismia vastaan.
Samaten oli näitten runojen joukossa _Runotar_ ja _Vanha soturi_. Pian
seurasi niitä _Kolme sulotarta, Pienoiset_ y.m.

Samaan aikaan kuin Franzénin ensimmäiset runot julaistiin oli hän itse
taas Tukholmassa, tutustui Kellgrenin kanssa ja saavutti hänen
suosiotansa ja ystävyyttänsä. Kaksi vuotta myöhemmin Porthan hankki
hänelle tilaisuuden tekemään jotensakin pitkän ulkomaanmatkankin.
Rikkaan kauppiaan pojan seurassa Franzén matkusti Tanskaan, Saksaan,
Ranskaan ja Englantiin. Kaikkialla runoilija ahkerasti tutki
kirjallisia ja taiteellisia oloja, mutta sen ohessa hän innokkaasti
seurasi valtiollistakin elämää. Ranskaan tullessaan hän oli täynnä
toiveita siitä että vallankumouksen kautta syntyisi uusi ja parempi
aika ihmiskunnalle. Vieläpä hän Ranskan vapauden kunniaksi kirjoitti
ranskankielisen runoelman (_A la liberté française_), joka julaistiin
ranskalaisessa aikakauskirjassa. Likemmin katsottuna Ranskan vapaus
muutamissa kohden kyllä petti Franzénin toiveita; mutta laillisen
vapauden hartaaksi ystäväksi hän koko elinaikansa jäi, sen näkee
runollisesta kertomuksesta _Julie de S:t Julien eli Vapauden kuva_,
jonka hän kirjoitti kolmekymmentä vuotta myöhemmin, mutta joka perustuu
hänen tällä matkalla kokoelemiinsa muistoihin. Muita ulkomaanmatkan
synnyttämiä runoelmia ovat _Laulu maanmiesten kesken_ ja _Reinin
rannalla_.

Kotimatkalla Franzén taas kävi Tukholmassa, jossa hän muun muassa
tutustui rouva Lenngrenin kanssa. Virkakin hänelle siinä tarjottiin,
mutta hän riensi takaisin Turkuun, missä hän poissa ollessaan oli
tullut nimitetyksi yliopiston kirjastonhoitajaksi. Muutamia vuosia
myöhemmin hän sen ohessa tuli kirjallisuuden historian professoriksi,
ja sittemmin hän vaihtoi tämän viran historian ja siveysopin
professorin-virkaan. Papiksi vihittynä hän 1803 tuli Paimion
palkkapitäjän kirkkoherraksi.

Vuonna 1797 hän voitti Ruotsin akatemian suuren palkinnon laulullansa
runoilija Creutzin kunniaksi. Akatemian juhlapäivänä Franzén oli itse
läsnä, ja Leopold, joka antoi hänelle palkinnon, lausui hänelle
kauniimman tervehdyksen, mikä koskaan on semmoisessa tilaisuudessa
lausuttu. Kotimatkalla ympäri Pohjanlahtea Franzén kirjoitti pitemmän
puolisen runoelman _Emili tahi ehtoo Lapinmaassa_, jossa myös
löytyy tunnettu laulu _Juokse porosein_.

Samalla matkalla runoilija Kokkolassa näki nuoren tytön, Lilly Roos'in,
joka häneen teki syvän vaikutuksen. Seuraavana vuonna tämä tuli hänen
vaimokseen. Herttainen ja samassa järkevä kun oli, nuori rouva voitti
kaikkien sydämmet, ja Franzénin koti tuli tästä lähtein mitä hauskimman
seurusteluelämän keskukseksi. Muutamia onnellisia vuosia kului, mutta
jo 1806 Franzén kadotti rakkaan Lillynsä, joka kuoli keuhkotautiin.
Seuraavana vuonna hän meni uuteen naimiseen runoilija Choraeuksen
lesken Sofia Kristina Wester'in kanssa, joka hänkin oli runoilijalle
hellä ja rakas puoliso.

Näinä vuosina Franzén ahkerasti työskenteli kirjallisuuden alalla. Hän
oli "Åbo Tidningar'in" toimittaja ja sepitti useampia runoelmia, sekä
pienempiä viehättäviä lauluja, että pitempiä runoja isänmaallista
tahi filosofillista sisällystä. Suomeksikin hän mukaeli Ruotsin
kansallislaulun.

Näillä runoillansa Franzén teki nimensä yllä enemmin tunnetuksi ja
rakastetuksi Suomessa. Surua herätti siis kaikkialla sanoma siitä että
Franzén Haminan rauhan jälkeen oli päättänyt muuttaa Ruotsiin. Eikä
runoilija itsekään tullut tähän päätökseen ilman sisällistä taistelua.
Isänmaahan hänen sydämmensä oli kyllä lujasti kiintyneenä, mutta
samassa kirjallisuuteenkin. Ja sen hyväksi toivoi hän voivansa
vaikuttaa enemmän Ruotsissa; hän oli näet jo 1808 tullut Ruotsin
akatemian jäseneksi. Sitä paitsi ehkä sekin seikka vaikutti, että hänen
toinen vaimonsa oli Ruotsista kotoisin. Kuinka vaikea päätös hänelle
kuitenkin oli, sen on hän itse tunnustanut siinä puheessa, jonka hän
piti astuessaan Ruotsin akatemiaan.

Ennen muuttoansa, joka tapahtui 1811, Franzén 1810 Turussa painatti
ensimmäisen osan koottuja runoelmiansa (_Skaldestycken I bandet_). Tämä
kokoelma on, sanoo Cygnaeus, kalliin maallinen kirja, joka siihen asti
oli Suomessa ilmestynyt. Siinä löytyvätkin useimmat Franzénin parhaita
lyyrillisiä runoja.

Ruotsissa Franzén ensin tuli Kumlan pitäjän kirkkoherraksi, sittemmin
hän sai samallaisen paikan Klaran seurakunnassa Tukholmassa. Siinä hän
1829 kadotti toisen vaimonsa ja nai 1831 Kristina Elisabet Arvidssonin.
Vuonna 1834 hän muutti Hernösandiin, hän oli näet tullut Ruotsin
pohjoisimman hippakunnan piispaksi.

Kirkollisia virkojansa Franzén hoiti tunnokkaasti ja saavutti
sanankuulijansa suurta mieltymystä. Hänen saarnoista lausui Tegnér:
"jos enkelit saarnaisivat, niin ne saarnaisivat niinkuin Franzén".
Virsiäkin on hän kirjoittanut useita ja kauniita.

Mutta samassa hän ahkerasti harjoitti kirjailijatointa muilla aloilla.
Ruotsin akatemian jäsenenä hän kirjoitti koko 33 mainiota elämäkertaa.
Ja runoilijanakin hän oli hyvin tuottelias, hänellä kun oli ihmeellisen
keveä runoilutaito. Vuonna 1824 hän rupesi painattamaan uuden kokoelman
runoelmiansa, josta lopuksi tuli seitsemän osaa. Niissä on, paitsi
lyyrillisiä runoelmia, myöskin muutamia isompia eepillisiä ja kaksi
draamallista teosta.

Suomea ja suomalaisia Franzén ei unhottanut. Niin hän esim. Ruotsin
valtiopäivillä innokkaasti puhui Värmlannin suomalaisten hyväksi. Ja
sata vuotta Porthanin syntymisen jälkeen hän sai aikaan, että Ruotsin
akatemia lyötti vuosittaisen muistorahansa Porthanin kunniaksi, ja hän
kirjoitti sen johdosta entisen opettajansa elämäkerran, jossa hän taas
lämpimällä kiitollisuudella muistuttaa Porthanin ansioita.

Seuraavana vuonna 1840 vietettiin Helsingissä Suomen yliopiston
riemujuhla. Silloin Franzén kävi Helsingissä vastaanottaaksensa
riemumaisterin seppeleen. Ijäkäs runoilija oli juhlan sankari: ei
ainoastaan vanhat ystävänsä häntä ilomielin tervehtineet; innostuksella
otti hänet vastaan myös uusi sukupolvi, joka ei ollut häntä ennen
nähnyt, mutta joka oli lapsuudesta saakka oppinut rakastamaan hänen
ihania runoelmiaan.

Franzénin viimeisiä elinvuosia katkeroitti tuskaisa tauti. Hänen
ruumiinsa voimat riutuivat vähitellen; istuen keinutuolissa ei hän enää
voinut nostaa päätään, joka voimatonna riippui rinnalla. Vanhuksen
jalkain juureen asetettiin silloin kukkia, että sairas ilahtuisi niitä
katsellessaan. Usein kun hänen luultiin nukkuneen, oli hän niistä
kukista ajatellut runoelmaa, jonka sitten tyttärellään kirjoitutti
(esim. _Kierto, Laakson lilja, Valkovuokko, Sinivuokko_). Viimeisen
sairautensa aikana runoilija antoi tuutia itseään sängyssä, joka oli
asetettu käyristetyille jalaksille, ja jota tavallisesti hänen nuorin
tyttärensä tuuti. Tätä tapaa tarkoittaa _Ukon kehtolaulu_. Ja
_Kuolinhuokaus_ näyttää kuinka vanhus valmistautui jättämään elämää.
Elokuun 14 p. 1847 hän nukkui kuoleman uneen Säbron piispankartanossa
lähellä Hernösandia.

       *       *       *       *       *

Kaikki arvostelijat ovat olleen yksimielisiä siitä että Franzén
etupäässä on lyyrillinen runoilija, Semmoisena hän ensin saavutti
aikalaistensa suosion, semmoisena hän säilyy jälkimaailman muistossa.

Silloin kuin Franzénin ensimmäiset runoelmat ilmestyivät vallitsi
Ruotsin runoudessa 18:nnen vuosisadan järkiperäisyys. Käytiin sotaa
"ennakkoluuloja" vastaan, ihailtiin hyvettä, vapautta ja valistusta.
Semmoisessa luonteessa, kuin esim. Kellgren oli, valistuksen harrastus
todellakin synnytti runoilijan innostusta. Mutta ei moni voinut seurata
häntä tällä uralla; useimmiten järkiperäisyys synnytti kylmää ivaa tahi
tyhjää korupuheisuutta. Ihmiset janoivat runoutta, joka puhuisi
sydämmelle, eikä järjelle vaan.

Mutta ajalla oli kahdet kasvot, siis se lauloikin kahdella äänellä.
Toinen oli järjen ja hengen, toinen nautinnon. "Ennakkoluulojen"
seurassa poistettiin pian vanhat siveelliset periaatteetkin ja
vapautettuna niistä ihminen ylisti nautintoa huolimatta hyveestä
ensinkään.

Vaan ei tämäkään katsantotapa tietysti voinut tyydyttää jalompia
mieliä. Eikä sekään auttanut, että Thorild järjen sijaan nosti tunteen
lippua; melskeinen kuin hänen oma tunteensa oli, se vaan enensi häiriön
hänen aikalaistensa mielessä. Missä oli rauhaa, sovintoa?

Vastauksen tähän kysymykseen löysi kaksi runoilijaa: Ruotsin Anna Maria
Lenngren ja Suomen Franzén. Molemmat viittasivat siihen maailmaan,
jossa sovinto ja rauha säilyvät huolimatta aikakausien mullistuksista:
kodin ja lapsuuden maailmaan. Siinä ei järkistellä, siinä iloitaan
viattomasti. Ja kun he asettuivat tälle kannalle, niin heidän
runoelmissaankin säilyi lapsuuden viattomuus, perhe-elämän hellyys.
Janoaville sydämmille tarjoutui luontoperäisten tunteitten raikkaasti
pulppuava hete.

Mutta rouva Lenngren oli nainen. Hänen vaikutusalaansa rajoitti ajan
ahdasmielinen katsantotapa. Nuorena hän kerran koetti murtaa
aituuksiansa, mutta se ei onnistunut; sen tähden hän jäi kun jäikin
rajoitetulle alallensa.

Franzén taas oli mies: koko maailma oli hänelle avoinna. Yliopiston
opettajana hän tunsi velvollisuudeksensa tutustua ajan jaloimpien
henkien ajatuksiin. Itse hän oli tilaisuudessa suurissa kulttuurimaissa
tutkia ajan sekä valtiollisia että muita rientoja, ja suomalaisena hän
tunsi velvollisuudeksensa kaikesta mitä hän oppi ja näki etsiä
etupäässä sitä, mikä soveltui hänen kansansa luonteeseen.

Niin syntyi tuo Franzénin maailmankatsomus, joka on niin ihmeellisen
ylevä ja sovinnollinen, ettei Ruotsin ja Suomen kirjallisuudessa häntä
ennen löydy sen vertaista, eikä hänen jälkeensäkään muilla kuin niiltä
molemmilla, jotka ovat suorastaan jatkaneet hänen työnsä: Runeberg ja
Topelius.

Luokaamme pikainen silmäys tähän maailmankatsomukseen.

On jo mainittu että Franzén, niinkuin 18:nnen vuosisadan miehet
ylipäätään, harrasti valistusta ja vapautta. Runoelmassa _Kellgrenin
kuoltua_ hän ihastuksella muistaa Kellgrenin sanat, kun saapui tieto
Ranskan vallankumouksesta: "olen itkenyt kuin lapsi -- ei, niinkuin
mies". "Emili" taas osottaa, että Franzén katsoi naisen asemaa
vapaamieliseltä kannalta: hän siinä puolustaa naisen tasa-arvoisuutta
miehen rinnalla. Myöhemmin hän kyllä kirkollisen asemansa johdosta
vastusti yhtä ja toista vapaamielistä vaatimusta; mutta merkillistä on
että hän 1825, keskellä ankaraa eurooppalaista vapauden vainoomista
julkaisi runoelmansa _Julie de S:t Julien_, jossa sanotaan:

    Kuin luonto itse, vaikka hirmumyrskyt,
    maanjäristykset, vedentulvat raivoo,
    lakinsa, järjestyksens' säilyttää:
    niin järki, totuus, ihmisoikeuskin
    viimeksi voittaa, vaikka pimeyden
    ja sorron mahdit kuinka kansaa painais;
    ja ajan kello, vaikka viisaria
    taapäinkin työnnetään, ei taapäin käy.

Vapauden ja valistuksen rinnalla Franzén ihaili hyvettäkin. Mutta tämä
ihaileminen ei hänessä ollut järjen asia vaan; sanoohan Runeberg aivan
oikein hänestä: "hän lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin ajan muut
runoilijat, mutta sillä tärkeällä erotuksella, että hyve ei näkynyt
otsakkeena hänen runoissaan, vaan niissä eli alkuaineksissaan, jotka
ovat viattomuus, rakkaus ja ilo".

Tähän vaikutti epäilemättä tehokkaasti Franzénin uskonnollinen kanta.
Siinäkin huomaa kyllä, että hän on 18:nnen vuosisadan mies: hän
rakastaa tässäkin järkevää selvyyttä ja käytöllisyyttä. Mutta
samassa on hänessä lämmin uskonnollinen tunnekin, joka täydentää
järkiperäisyyden. Mitä selvimmin Franzénin kanta ilmaantuu
symboolisessa kertomuksessa _Kolme veljestä_. Ihmisen on käyttäminen
elämää, tekeminen niin paljon hyötyä kuin mahdollista, toivossa että
hän kerran saa nähdä toista täydellisempää elämää. Synkkä
mietiskeleminen uskonnosta ja kevytmielinen uskonnon halveksiminen
olkoot molemmat häneltä yhtä kaukana.

Franzén on itse viitannut mainittuun kertomukseen selittääksensä miten
molemmat osat _Selma ja Fanny_ sarjasta kuuluvat yhteen. Ensimmäinen
osa, Selma-laulut, kuvaelee maallista iloa, toinen, Fanny-laulut,
taivaallista iloa, joka kehittyy maallisesta. Jo tästä näemme selvästi
Franzénin kannan mitä elämän iloon ja nautintoon tulee. Hän ylistää
hetken nautintoa hänkin, niinkuin hänen aikalaisensa, mutta niin että

        jos jaloa, suurta sä tahdot,
    _henkeä_ ällös sä sammua suo.

Tämä varoitus kohtaa meitä usein Franzénin lauluissa, ja niin runoilija
on jalostuttanut nautinnon, löytänyt sovinnon sen ja hyveen välillä.

Näistä nyt mainituista periaatteista seuraa, että Franzén ihmisen
ihanteeksi asettaa kaikkien sielunvoimien sovinnollisen yhteyden. Tämä
ihanne ilmaantuu jo yksityiselämän alalla, esim. runoelmassa _Kolme
sulotarta_, mutta samaten yhteiskunnallisessa elämässäkin (ks.
_Yksipuolisuus, Muudan tapaus Ateenassa_).

Molemmat alat runoilija yhdistää _Ylioppilaslaulussansa_. Tämä laulu
valaisee Franzénin kantaa mitä maalliseen elämään tulee yhtä
täydellisesti kuin _Kolme veljestä_ hänen uskonnollista kantaansa.
Nautinnon ja hyveen keskinäinen väli esiintyy siinä, samaten kuin kodin
ja isänmaan. Koti, se minkä ylioppilas on jättänyt ja se, mikä hänen
kerran on perustaminen, olkoon hänen omanatuntonaan, työ isänmaan
hyväksi hänen päämääränänsä.

Isänmaa, se oli Franzénille, niinkuin Porthanille, epäilemättä
Suomi, mutta Suomi Ruotsin rajojen sisäpuolella. Arvostellessamme
tätä Franzénin suomenmielisyyttä meidän täytyy muistaa, että
kansallisuudentunteella ei viime vuosisadalla ollut sama merkitys kuin
nyt. Olipa moni, valistusfilosofian vaikutuksen alaisena, taipuvainen
katsomaan eri kansojen omituisuuksia vastuksiksi vaan, jotka estivät
ajan uneksimaa koko ihmiskunnan veljeytymistä.

Sitä merkillisempi on siis että Franzénissa syntyi niin vankka
suomenmielisyys kuin se, joka esiintyy runoelmassa _Suomen viljelys_.
On kuitenkin helppo nähdä mistä lähteistä tämä tunne on saanut alkunsa.
Ensiksi aikakausi, Rousseaun jäljissä, ihaeli luontoa ja luontoperäistä
elämää, ja siitä seurasi myös kansanrunouden ihaeleminen, joka
Franzénin runoelmassakin ilmestyy. Toiseksi häntä innostutti Porthanin
johdattama isänmaallinen viljelystyö, jossa hän itse oli tehokkaasti
osallisena. Ja lopuksi hän iloitsi kun poistettiin semmoisia säädöksiä,
jotka olivat sortaneet nimenomaan suomalaisten etuja ja vapautta, esim.
Tukholman luonnoton kauppaetuoikeus. Kaikki nämät tunteet vaikuttivat,
että Franzén mielikuvituksessaan näki ajan, jolloin

    rinnalla Ruotsin Suomeani
    ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.

Kuka moittisi Franzénia siitä ett'ei hän ehtinyt kauemmaksi, että hän,
kun eron hetki tuli, etupäässä tunsi eron synnyttämää katkeruutta, eikä
liioin tulevaisuuden toiveita mitä Suomeen tulee (ks. _Priki ja pursi,
Sisällinen yhdistys_)? Olipa hän kuitenkin laskenut peruskiven, jolle
tuleva aika Suomessa rakensi itsenäisyyttänsä.

Sillä päivän selvää on meille suomalaisille, että Franzén, samoin kuin
sittemmin Runeberg, mieleltään oli tosisuomalainen. Onpa jo Cygnaeus
viitannut siihen että hänen runoelmansa monessa kohden muistuttavat
Kantelettaren runoja. Selityksensä tämä seikka saa siitä että Franzénin
suku oli laulunrikkaasta Karjalasta kotoisin; ja tunnettu on sitä
paitsi että runoilijan äiti hänelle, hengellisten laulujen rinnalla,
opetti suomalaisia sananlaskuja ja muita kansanrunouden tuotteita.
Ruotsissakin jo varhain on huomattu kuinka Franzénin runouden luonne
muistuttaa hänen maanmiestensä Fresen ja Creutzin runoelmia. Mutta
ennen kaikkea me nyt voimme selvästi nähdä että Franzén monessa kohden
on Runebergin edelläkävijä.

Eikö jo Franzénin uskonnollinen kanta ole sama, joka kohtaa meitä
_Vanhan puutarhurin kirjeissä_? Eikö _Vanha soturi_ muistuta meille
Vänrikki Stoolia? Ja mikä on tärkeintä: se kuva, jonka Franzén antaa
Suomen kansasta, se on sama minkä kaikki tunnemme Runebergin teoksista.
_Hymni maalle_ esim. antaa meille pienen kuvaelman Suomen talonpojan
elämästä, joka on ikään kuin luonnos Aaronin historiaan. Ja lopuksi:
kun Franzén eron hetkenä lausui omat ja Suomen tunteet runoelmassa
_Priki ja pursi_, niin hän siinä kertoo, kuinka Suomi nurkumatta kärsii
kohtaloansa syystä että "on nimi veljellään ja maine, vapaus
pelastettuna". Eikö tässä astu silmiemme eteen kansa, jonka "alttius on
rajaton", joka niinkuin Munter

    kärsi vaivaa, rasitusta,
    yhtä vaan ei -- valitusta.

Syystä siis Runeberg on niin innokkaasti ylistänyt Franzénia. Hänen
lauseistaan huomaa selvästi, kuinka hän Franzénissa on nähnyt neron,
joka paremmin kuin kukaan muu on tyydyttänyt hänen suuren sielunsa
henkisiä tarpeita. Jalompaa, kauniimpaa ja samassa asiallisempaa
kuvaelmaa varmaan ei mikään runoilija ole toisesta runoilijasta
antanut, kuin Runeberg Franzénista. Emme voi siis paremmin lopettaa
tätä katsausta kuin kertomalla mitä Runeberg antaa "vanhuksen" sanoa
Franzénista.

"Olen usein itsekseni puolustanut mielipidettä, joka varmaankin monesta
tuntuu omituiselta, mutta joka kuitenkin minusta aina pitää paikkansa
ja on päivän selvä, sitä nimittäin, ettei ruotsinkielisissä
runoilijoissa ole ainoatakaan, jota olisi niin vaikea oppia perinpohjin
tuntemaan ja täydelleen käsittämään, kuin Franzénia. Hänen teoksensa
saattavat senvuoksi minun mielestäni olla vanhastaan tutut ja kuitenkin
joka kerta uudelleen lukiessa tuntua uusilta. Luuletteko minun
tarkoittavani, että Franzén muka olisi hämärä, umpimielinen ja ylen
oppinut? -- Minun lastenlapseni osaavat ulkoa hänen runojansa ja
laulavat niitä. Lapsi käsittää hänen sanojaan, tuntee mielihyvää niiden
lempeästä sulosoinnusta ja iloitsee yksinkertaisista kuvista, sanalla
sanoen: lapsikin voi tavallaan ymmärtää Franzénia. Mutta voidaksemme
täydelleen tajuta sen taivaallisen viattomuuden ja puhtauden, joka
Franzénin runoudessa kohtaa meitä niin pinnalla kuin syvyydessä, tulee
meillä olla, lapsen turmeltumattoman mielen ohella, myöskin pitkän
elämän koottu viisaus, kokemus, joka on elämän häikäiseväisyyttäkin
kestänyt, ja tunne, joka, liioiteltuihin ja teeskenneltyihin
mielivaikutteisiin väsyneenä, kahta vertaa lämpimämmällä rakkaudella on
palannut ijäti tyvenen, raikkaan ja iloisen luonnon helmaan. En tiedä,
mutta minun on monien muitten runoilijain teoksia lukiessani käynyt
niin, etten ole niitä ymmärtänyt laisinkaan tai olen ymmärtänyt niissä
kaikki tyyni yhdellä kertaa, niin etteivät ne uudestaan lukiessa ole
tulleet minulle selvemmiksi eikä rakkaammiksi entistään, vaikka olenkin
niitä mielihyvällä uudestaan tervehtinyt ja iloinnut niiden
opettavaisista ja kauniista tarkoituksista. Franzénin lauluja taas olen
uudestaan lukemisella oppinut yhä paremmin ja paremmin ymmärtämään, ja
mitä enemmän oma olentoni on selvinnyt, mitä toivorikkaammaksi ja
tyynemmäksi oma sieluelämäni on tullut, sitä enemmän olen niissä
löytänyt vastaavaa rauhaa ja ihanteellisuutta. Minusta tuntuu, kuin
niitä voisi verrata vanhoihin alkuperäisiin taruihimme, jotka
ilahuttavat lasta, innostuttavat nuorukaista ja vastaavat miehen
syvällisimpiä mielipiteitä elämästä. Minä tahtoisin vaan Franzénin
runoista sanoa kauniimpia ja puhtaimpia mielipiteitä. Sen vuoksi en
pidä Franzénin runoelmain ymmärtämistä lastenleikkinä, vaikka
mielelläni kuuntelen, kun lastenlapseni laulavat niitä huvikseen; vaan
ajattelen sen sijaan, että ainoastaan se ymmärtää ja oivaltaa häntä
oikein, jolla on rikas kokemus elämän valheloistoista ja virvatulista,
hairahduksista, intohimoista, taisteluista ja rikoksista, ja joka
siitä, voitosta iloitsevin sydämmin, voi luoda katseensa siihen
enkelimaailmaan, jonka Franzén lumoaa eteemme".

                                         Valfrid Vasenius.

Paitsi mitä ylempänä on selitetty, seuraavat kohdat vielä kaivannevat
selitystä.

Runon _Suomen viljelys_ keskikohta tarkoittaa m.m. yliopiston
perustamista, suurta katoa 1600-luvun loppupuolella, isoa vihaa,
Viaporin rakentamista, isojakoa ja Vaasan hovioikeuden perustamista.
Mainitun hovioikeuden sinetissä on kuvattuna Herkules hydraa
ruhjoomassa.

Runon "Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa" lopussa mainittu vanha
akatemiahuoneus purettiin vähä jälkeen Porthanin kuoleman ja uusi
läheni valmistumistaan.

Runossa "Käynti Fiskarin tehtaalla" mainitut sulkulaitokset Antskogissa
ja Koskella olivat ensimmäiset, silloin ainoat Suomessa. -- _Julin_ oli
kaivoksen ja tehtaan silloinen omistaja.



SELMA JA FANNY.



    Runotar.

    Lähteen luona haavan alla
    -- ikuisesti muistan sen --
    istuin, aikaa laulamalla
    niinkuin ennen viettäen.

    Illan taivahalla hohti
    kultalieve päivyen.
    Läpi lehväin mua kohti
    katsoi kasvot kuuhuen.

    Väsyneenä leivo liiti
    laulustansa lepäämään,
    alas armaan luokse kiiti
    suukon saamaan, lempimään.

    Tuosta tahtoi kaiho tulla,
    sydän tuntui tyhjäks vaan:
    eihän kuulijata mulla,
    palkan suojaa ollenkaan!

    Huokasin näin itsekseni,
    kannel multa laskeui,
    taivahalta katseheni
    itseheni sulkeui.

    "Hourailenko?" huusin. Somaa:
    ylöspäin kun silmäilin,
    haavass' on tuo kannel oma,
    vyötty kukkaseppelin.

    Taivas! Enkel'armas impi!
    Sen näin läpi lehtien;
    eipä mikään kaunihimpi
    kuin sen katse, hymy sen.

    Selma! se sä olit vainen,
    runottaren', ystäväin.
    Sä, jo kaukaa kaunokainen,
    nyt taas tulet tännepäin.

    Istu, kuule soittoani;
    noin mua älä katso vaan:
    muuten eksyn soitossani --
    niin, mä eksyn ainiaan.

    Lauluni jos ilmi saisi
    neros, sulos ihmeiset,
    aarteet ei mua hurmajaisi,
    kuningasten antimet.



    Ihmisen kasvot.

    Setrimetsän purppurallaan
    ajan kuudes päivä vallan
    valoon vaatetti.
    Perho pieni, kultasiipi
    ruusuin luona hääri, hiipi,
    niitä suuteli.

    Helmi hohti aallon alla,
    valkojoutsen varjoisalla
    souti salmella;
    hehkui punarypäleinen,
    leikki kaino kyyhkyläinen
    paratiisissa.

    Korkein kauneus vain puuttui
    luonnossa, kun vielä puuttui
    kruunu luomisen,
    kunnes kasvot kauniit hohti,
    silmä kirkas päivää kohti
    aukes ihmisen.

    Vuoren lumi loistavainen,
    aamurusko purppurainen
    luopui loistostaan;
    tähti armas, heloittava,
    päivän otsaa kaunistava,
    mieli jättää maan.

    Tomuist' ihmissilmät koitti,
    kumartaen kunnioitti
    niitä eläimet,
    kun ne sulo, lempi täytti,
    kun ne surun takaa näytti
    toivon kyynelet.

    Ihastuipa tuohon uuteen
    hurmaavaiseen ihanuuteen
    enkel'joukkokin.
    Siinä loisti Luojan kuva:
    siihen Luoja riemastuva
    painoi sinetin.

    "Tomu kaikk'on; elävätä
    sielua ei ole!" Tätä
    lausut ylpeillen.
    Peilaa kasvos lähteen veteen,
    niin se näyttää silmäis eteen
    väittees tyhjyyden.

    Katso otsaa viisaan, jalon:
    lähde vuosisatain valon,
    taulu totuuden.
    Katso sankarinkin silmiin:
    tulta, joka säihkyy ilmiin,
    mailmaa halliten.

    Entä sulo, ihannelma?
    nosta aamuhuntu Selman
    ruusuposkelta!
    Katso! silmä kaino, hellä!
    Katso! kutrit löyhytellä
    alkaa tuulessa!

    Seuraa säälivää, kun tätä
    laakson huonoon majaan hätä
    kutsuu kurjain luo:
    kas, kuin katse pienoisille,
    silmänluonti sairahille
    levon, lohdun tuo;

    Muoto taivaan asujitten,
    maassa haamu enkelitten,
    kasvo ihmisen!
    Häviätkö kuolemassa?
    Etkö aina taivahassa
    itke hymyillen?

    Teet sen. Muotos, äänes vielä
    saapi enkeleinkin siellä
    mielet liikkumaan.
    Selma, sinut taivahassa,
    tuolla iki-onnelassa
    vielä nähdä saan!



    Kolme sulotarta.

    Selma näki kehdossaan,
    pikku suullaan hymyellen,
    tyytyväisnä soperrellen,
    mitä muut ei huomaakkaan:
    oli kaksi sulotarta,
    Viattomuus, Hellyys; näin
    nähdä saa ne käsikkäin
    se, mi lempii Runotarta.

    Lailla Kupidon nyt, mi
    ensin kyyhkyin kanssa eli,
    siskojansa hyväeli,
    soker'nuolin leikitsi, --
    Selma sulo vieraitansa,
    jotka siinä leijuvat,
    kasvattaa hänt' aikovat,
    ilahduttaa ilollansa.

    Kätösen hän heille suo:
    Otsan painain otsaa vasten,
    itkein, naurain lailla lasten,
    jäävät nyt he kehdon luo.
    Taivaan loiste huoneen täyttää;
    lapsi kummeksii ja -- nuo
    kun ei enää suuta suo --
    heidän muotoiseltaan näyttää.

    Kehdon sai nyt liikkumaan
    näkymätön henki vieno.
    Aika vieri; kaunis pieno
    ulos astui maailmaan.
    Tanssiin häntä ihanaiset
    sulottaret johtivat;
    ihastuen tanssivat
    hänen kanssaan nuorukaiset.

    Kaikki kuiskaa; "Katsokaas!"
    Punastuin hän kaunokaisin
    voittoja saa sadoittaisin,
    mutta kaikki -- hukkaa taas;
    vaan kun hän on seitsentoista,
    sulotar nyt kolmas luo
    liitää, umpun auki luo:
    nyt -- kas! -- sulo Selma loistaa!

    _Viisaus_ nyt kuiskuttaa
    hälle; "Kun on tyttösellä
    mieli viaton ja hellä,
    niin hän mielet liikuttaa.
    Sulon säilyttääkses aina,
    ollos viisas, iloinen!"
    Selma mieleen neuvon sen
    hyvin -- liian hyvin painaa.



    Kauneuden koti.

    Miss on Kypros? Kaunokainen
    myrttilehdoss' siell' on vain,
    hän, tuo puhdas, armahainen,
    päivin, öin mun unelmain.

    Rypäleiden kruunaamana
    siell' on suloin templikin.
    Sinne viekää, kyyhkyt, sana!
    Malttakaa! Käyn itsekin.

    Ah! jo liidän tosiansa
    kotiin sulottarien,
    jotka leikkii luonnon kanssa,
    kanssa impen' kaunoisen.

    Liittyy kultaa oranginkin
    elyseian yöhön, o!
    Siellä piilee hän. Ah! hengin
    myös mä samaa ilmaa jo.

    Tuossa hymyin taivahaisin
    kylvystään hän uinuupi...
    Heräs jo, kun hopeaisen
    kukan lehti putosi.

    Mitkä silmät! Nähdä suo ne
    katseitteni koko maan.
    Ei, sen mailman ilmi tuo ne,
    mit' ei täällä olekkaan.

    Tuonne nostat, kaunokainen,
    minut valon lähteillen.
    Siihen suloon tyydyn vainen,
    minkä näytät minullen.

    Kyproon saavuin unissani,
    Kyprosta taas taivaisin,
    Selma saapui -- haaveistani
    heti haihtui kumpikin.

    Ei, hän vie mun molempihin:
    Kypros on, miss on hän vain;
    kun hän katsoo taivaisihin,
    luulen siellä olevain.



    Samppanjaviini.

    Juo! Pian haihtuvi päilyvä
    helminen; juo!
    Joudu, jos jaloa, suurta sä tahdot.
    henkeä ällös sä sammua suo.
    Tyhmä, min riemuna vain ovat vahdot,
    saa veden, vain veden paljahan tuo.

    Saas! Sulohetki ei säilyvä
    tääll' ole; saas;
    tunne ja myös hymy hienonen vallan
    kiihotin on sekä tainnutin taas.
    Raketti sammuin on korkeimmallaan,
    makein malja, kun juoja sen kaas.

    Pois pian riemu se häilyvä
    rientävi, pois.
    Sen, jalon nestehen nauttien, luuli
    saavansa nuori -- siks mielin hän jois --,
    taikka sen tois joku purppurahuuli:
    Riemu, ah! maassa ei viihtyä vois.



    Ainoa suudelma.

    Siis lähdet, minut tänne rantaan jättäin
    kuvana kulkuasi katsomaan.
    Purista vielä veneestä mun kättäin,
    suo, että vielä hymys nähdä saan!

    On mennyt nyt se taivaan-armas aika,
    kun luokses silloin tällöin hiiviksin,
    ja silkkipukus kahina kuin taika
    mun vartoovan sai ihastuksihin.

    En tiedä, mitä kukkaistuoksu mulle
    suloista outoa se puhuikaan,
    siks kunnes pääsin riemuin vastaan sulle
    ja seisoin vaiti, sua katsoin vaan.

    Se mennyt on, -- En milloinkaan saa kuulla,
    en seistä luonasi, kun neuloissas
    tai klaverillas laulat sulosuulla,
    en kosketella kaunokutrias.

    Suudelma viimeinen ja ensimmäinen
    kuin veljelles, vain ainut, mulle suo!
    Poskellas päilyy kyynel vieriväinen:
    ah, anna suudella mun siitä tuo!

    Sukusi pöyhkeä sen anteeks antaa,
    kun sulta lempeni sen pyytää vaan,
    ja kuulijaisna lasna poistuu, kantaa
    surunsa, ei sua näe milloinkaan.

    Muistatko sinäkin mun joskus siellä?
    Ei! Unhota ja ollos onnekas!
    Murheeni murtaa itsensä; nyt vielä
    vain murheellisna olen autuas.



    Fanny.

    Selmalle ennen aina
    mä laulain soitin kanneltain,
    kun povelleni painaa
    hänt' ystävänä sain.

    Vaan vanhempana sitten
    näin lapsen käyvän templihin.
    Poiss' maasta kuolevitten
    sen sielu, katsekin.

    Maan pääll' on taivas varmaan,
    niin luulin, kuu mä Selman näin;
    vaan kun näin Fannyn armaan,
    hän mun nost' ylöspäin.

    Elolla -- opin heistä --
    on kauneus kaksinkertainen.
    Niin näyttääpi se meistä;
    vaan yks on alku sen.

    Lähteellä, laakson puolla,
    näen ihanaisen Eedenin:
    kuvaansa Selma tuolla
    hymyillen silmääkin.

    Vaan ylös silmäellen
    mä näen Fannyn vuorella.
    Hän siellä rukoellen,
    seisoopi kirkkaana.

    He yhteen sopii aivan:
    on Selman tytär Fanny tää;
    vaan Fanny saa jo taivaan,
    ja äiti suruun jää.

    Hän vuoren alle istuu
    ja nukkuin unta nähdä saa.
    Kun kaikki täydellistyy,
    niin yks on taivas, maa.



    Peili.

    Kas! Pieno makaa hiljallensa
    hereillä vielä kehdossaan,
    Noin katseinensa
    hän niitä kummaa seuraakaan?

    Kirkastuu silmät taivaisesti,
    myhäelee autuaasti suu.
    Noin ihmeisesti
    hän mistä syystä riemastuu?

    Ei ole nyt se peilin valo,
    ei kukka eikä lasi sen.
    Kehdolla jalo
    kai enkeli on taivainen.

    Kai paremmin, kuin silmä, lasta
    saa joku aisti huomaamaan?
    Kai taivahasta
    on hällä muisto muassaan?

    Niin Fannyn imettäjä luuli;
    vaan itsekin hän enkelin
    jo näki, kuuli:
    se Fannyn äiti olikin.

    Hän oli lasta silmäellyt
    peilissä, seisoin hetkisen,
    ja nyökähdeliyt,
    iloa äidin nauttien.

    Ihana lasi, joka näyttää
    ne, joita sydän rakastaa!
    Ken niin sen käyttää,
    vanhuuden-ystävän hän saa.



    Tahdot.

    Pikku Fanny iloissaan
    sanoi tähtiin katsoissaan:
    "monin silmin minua
    katsoo Jumala".

    "Jumala on maassakin,
    Fanny. Katso kukkihin!
    Niinkuin Herran silmät nuo
    meihin katseen luo".

    "Nyt näen selvään Jumalan,
    missä, äiti, arvaahan!
    Silmissäs Hän hymyilee,
    minuun katselee."



    Kiiltomato.

    "Mik', äiti, loistaa noin haan puolla?
    Vast'ikään putos tähtönen:
    mitähän, jos se on nyt tuolla?"
    Huus Fanny; portin ylitsen
    hän kohta kiipeskin ja juoksi halki haan
    sit' ylös poimimaan.

    "Min näen? Loistitko niin sinä?
    Oletkin kirkas, suloinen...
    Vain mato! Ja kun luulin minä,
    ett' olit helmi taivainen.
    Vien toki kotiin sun: saat siellä rauhassa
    kukissan' asua".

    Hän kutsui kokoon pienet kaikki
    ja ruusuun pisti matosen.
    "Pois kynttilä! Äl' itke, Maikki:
    saat lyhdyn sievän pienoisen.
    Jos yöllä heräät, niin sua hauskuuttaa se vaan,
    ja nukut uudestaan.

    Kuink' otus tuo voi tulta moista
    itsessään, äiti, suojustaa?"
    "Hän, jok' on käskenyt sen loistaa,
    sinutkin kerran kirkastaa,
    jos tulet hyväksi". -- "Siis, äiti, olet sa
    jo kirkastettuna".



    Taivaankaari.

    Käy, isä, järven yli
    mua saareen viemähän.
    Näetkö, saaren syli
    kun kantaa töyrähän?

    Töyräällä taivaankaaren
    pää toinen parhaallaan.
    Oi, jos se jäisi saareen,
    siks kunnes saavutaan.

    Hän hyvin soutaa; vene
    käy rannan ruokoihin,
    kun näky kaunis menee
    Fannylta kateisin.

    Ja kyynel karvas kasti
    pieneltä poskipään.
    "Mit' etsit täältä asti?"
    sai isä kysymään.

    "Tuoss' satoi ihmeekseni
    taivaasta kukkia.
    Niit' aioin äidilleni
    iloksi poimia."

    "Kas, kukkain paljoutta!"
    nyt isä vastasi.
    "Ne maassa syntyi, mutta
    ne taivas kasvatti.

    Ne vettä saivat siitä,
    sen säteitä ne joi,
    ja sama päivä niitä
    kuin itää purppuroi.

    Äidille niitä ota
    ja lausu: löysin ne
    mä taivaan tiellä, jota
    sä neuvoit minulle.

    Ma taivaan portin alta
    ne poimin avoimen: --
    ja hurskaat kaikkialta
    löytävät portin sen".



    Taivaanranta.

    "Kas maahan kääntyy kansi taivaan;
    kas aamuruskon kultakin
    koskettaa puiden latvoihin!
    Miks'emme, äiti, kiirein aivan
    jo riennä täältä taivaasen,
    kun noin se ain' on läheinen?"

    No, vastas äiti, käydään kohta
    nyt sinne! Ja he käyvätkin,
    molemmat tuntein taivaisin.
    Edessä lehdostossa hohtaa
    seasta varjoin valkeus,
    kuin Onnelasta kangastus.

    "Kai tää on Eeden? Ihanaista!
    Millaiset kukat, marjat, hei!
    Vaan taivasta ei tässä, ei!
    Nyt näen poissa näistä maista
    kylässä kirkon luona sen
    kultaisen pilven, kaunoisen.

    "Maan päällä jos kuin kulkun' ohjaan,
    edellä taivas poistuupi.
    Vaan minne onkin matkasi,
    etelään, itään, länteen, pohjaan,
    niin rannalla sa taivahan,
    näet matkas määrän ainian.

    Kuuletko kelloin äänen jalon?
    Huoneesen Herran kutsuu tuo.
    On Herran päivä: Herra suo
    taas lohdutuksen, rauhan, valon.
    On kirkastettu temppeli.
    Kirkastuu siellä sielusi.

    Käy! Paratiisista sun pitää,
    laps, lähteä myös maailmaan
    matkaasi yksin kulkemaan.
    Jos niinkuin nyt sä jatkat sitä,
    niin, milloin päättyy matka maan,
    ei taivas sulta poistukkaan".



    Laululintu.

    "Tän linnun laulust' useasti
    sä hellyit kyyneleihin asti:
    Se ota, muista Eetua --
    vaan ei lie lahja mielees? Ah!
    Vai etkö lahjan antajasta
    nyt enää tahdo huolia?
    Voi pikku Fanny, vastaa
    ja katso minua".

    Hän katsoi, otti linnun, juoksi
    sen kanssa kukkiensa luoksi
    puutarhaan. Hänen hoidossaan
    komeili kukat riemuissaan.
    Vaan hänestä ne suruisilta
    ja itkeneiltä näytti nyt,
    niin melkein kuolevilta
    kuin kukat niitetyt.

    "Ah! Laulajanne on nyt vanki.
    Vaan taas sen teille toimitanki
    sulosti sangen laulamaan. --
    Pois lennä, ollos vapaa vaan! --
    Kas, vaahteraan se riemuin liitää,
    sen latvahan taas laulamaan.
    Ylemmä mielin kiitää --
    jos siivet saisin vaan.

    Vain nähdä taivaan saanko, rukka,
    kuin maahan kiintyneenä kukka?
    Milloinkaan enkö liitää vois
    kirkkaasen avaruuteen pois?
    Tuo perho, mi noin lentää täällä,
    tuoll' äsken katsoi kuoresta.
    Mä rusopilven päällä
    Saan kerran istua".



    Kukat.

    "Tuoksustasi varmaan
    lienet väsynyt?
    Mennös maata, armaan'!
    Hyvää yötä nyt"!
    Äiti antoi suutelon.
    Fanny vaiti on.

    "Pääsi tyynyyn paina,
    lapsi, uinumaan!
    Ah! sä kuihdut aina
    joka päivä vaan".
    Fanny raukein katsehin
    silmää taivaihin.

    "Vedessä on kukkas,
    jotka kotiin toit;
    koko yönkö, rukka,
    niitä vartijoit?"
    Äiti kulta, katsoppa
    pilvein kukkia!

    "Tyydy kukkiin mailla,
    nukkuin, kasvaen
    maisten kukkain lailla,
    kevääst' iloiten".
    Fanny ikikeväällen
    hymys huoaten.

    "Taivaan tähdet illoin
    tuolla tuikkivat,
    enkelein luo silloin
    mua kutsuvat,
    Äiti, jos mua kaivataan,
    olen siellä vaan.

    Kukat siellä loistaa
    eikä kuihdukkaan.
    Seppeltä mä noista
    vastaas laittaa saan.
    Näitä ensin tomullein
    kylvät muistoksein".



    Vuohi.

    Taas, imettäjä, terveysjuomaa
    sä tarjoot minullen.
    Vaan kiliparkas jälkees -- huomaa! --
    Noin juoksee itkien.
    Rinnastas poissa tähteni,
    sua seuraa toki, tuntee äänesi.

    Niin, äiti, vaikka eroamme,
    omasi olla saan.
    Vähäinen aika toisistamme
    erottaa meitä vaan.
    Niin sanoit, milloin sairastit
    ja meidät kyyneleissä huomasit.

    Vaan minä elän: kokonansa,
    kas, maljan tyhjensin.
    Ja unta näin mä yöllä kanssa:
    Pilvellä istuinkin;
    mull' Eetu antoi seppelin,
    vei minut alas laaksoon tanssihin.



    Paperileija.

    "Kas, Fannyni, katso, kun juoksen,
    se kiitäen vain kohoaa;
    vaan sormeni yksikin luoksen'
    sen taas alas ilmasta saa",
    Ja langasta kuljetti riemuiten hän
    nyt lehtisen siivikkähän.

    Kas, myrskyssä kutriset lentää.
    Vain pilvihin silmäten hän
    yli kankahan, kantojen entää,
    kylän lapsia jäijissähän.
    Hän leijansa näin ylemmäks yhä vaan
    sai ilmahan korkenemaan.

    Hei! -- huudahti Fannykin -- kiitää
    myös valkea kyyhkyni noin.
    Vaan loukkaut, Eetu, jo siitä!
    Voi! tuskin mä katsoa voin...
    Nyt lankesi Eetu, mut kohta hän vaan
    nous taas sitä kuljettamaan.

    "Kuva ompi se tän elon teistä",
    sanomaan täten nyt isä saa.
    "Niin; lehti on kullakin meistä
    myös myrskyssä kuljetettaa.
    Pidä kiinni ja katsele taivahisin;
    taas nouse, jos lankeatkin".

    Miten lehti nyt ilmassa häilyi,
    sitä katseli Fanny, ja hän
    näki F:n, mi päivässä päilyi,
    kas, lehdestä kiiltelevän.
    "Noin häilyvä sieluni taivahan, maan
    välimailla", hän sai sanomaan.

    Tuon piirtäjä -- Eetu -- sen kuuli
    ja sai pahan aavistuksen...
    Vei langan nyt kourasta tuuli;
    hän kääntyi, sen saadaksehen.
    Oli hukkunut lehti, ja vaalistuen
    loi silmät hän neitosehen.



    Kyyhky.

    Kun Fannyn sydämmensä omaks Herran
    pit' antaa kanssa seudun nuorien,
    hän lasna riemuitakseen viime kerran,
    kyyhkynsä kokos ympärillehen.

    Hän juoksi koreineen: ne kaikki läksi,
    ei ilman riidan jankkaa, noukkimaan
    -- hän kultasadetta soi syötäväksi --:
    valkoinen yksin vain ei tullutkaan.

    Kaivolla pitkin selkää, rintaa alas
    pirskutti helmiä se nokallaan,
    lens ylös sitten ynnä sieltä palas
    kädelle Fannyn, hänen kutsuissaan.

    Nyt saapui Eetu: kyyhkynen, kas, kiitää
    hänelle heti vastaan leikkihin,
    käy hartioille, Fannyn syliin siitä
    taas takaisin ja jälleen pilvihin.

    "Oi, käsitän sun!" virkkoi Fanny, kättä
    puristain Eetun, poistuessahan,
    ja Eetu näki, kyyhkyyn silmäämättä,
    katseessa Fannyn taivaan aukeevan.



    Kointähti.

    Oi aamu! Liitton' täällä
    uudistat kanssa Jumalan:
    Ken rusopilves päällä
    tuo armon sanoman?
    Sä, jonka loistannasta
    jo sylilasna riemuitsin,
    kointähti, oikein vasta
    nyt nimes tunnenkin,

    Oot kuva Lempeästä,
    mi valon -- ajan helmassa --
    erotti pimeästä
    verensä virralla:
    Silmänsä rakastavan
    hän luopi minuun katseellas,
    ja valon vapahtavan
    näen kirkkaudessas.

    Vaalistut, katoot valoon
    sä päivän, jota ennustit,
    auringon läsnä jalon
    tok' aina sädehdit
    Auringon, mi nyt pian
    käy todistajaks liittoni,
    mi toivohon ain' ijan
    vihkiipi eloni.

    Ah, tänään valoisesti,
    kointähti sielun loistele;
    vie meitä mieluisesti,
    mihinkä aiomme!
    Matkamme päättyy pian:
    Sä, silloin ehtootähtönen,
    taas kutsut rauhan sijaan,
    takana pilvien.



    Kukkaissalko.

    Liittons' uudistaneet aikoo olla
    juhannusna iloissaan.
    Oiva salko on jo kartanolla,
    lehtimaja laitetaan.

    "Pojat, tänne perustusta luomaan,
    vankkaan seisköön ylös aikova",
    huusi Eetu, puolestansa tuomaan
    rientäin paatta suurinta.

    Salko morsioksi puetahan
    helyin, nauhoin, kukkasin.
    Ylös latvaan seppel sidotahan,
    viereen vielä viirikin.

    Seppelen soi Fanny, Eetu viirin.
    "Kas, ne yhtyi!" kuiskaten,
    Eetu Fannyn tanssimaan vie piiriin.
    "Ylhäällä", saa vastimen.


    Kelkkaretki.

    Tuskin järvellä niin kulkee vene,
    kuin nyt niityn jäällä sievään menee
    kevyt kelkka, Fanny kelkassa.
    Eetu lykkää, kulkein luistimilla
    myötätuuleen. Posket molemmilla
    punottaa... Lens hattu Fannyltä.

    Kuten haukka kyyhkyä, hän tuota
    ajaa takaa, löytää ladon luota,
    uljaana kuin kaappari sen tuo
    eikä saata kyllin katsahdella,
    kun nyt hänen itse asetella
    Fanny sorjaan päähänsä sen suo.

    Kelkkanen saa vauhdin taas ja jatkaa
    vauhdissansa itsestäänkin matkaa.
    Fannya nyt Eetu katsastaa,
    Fannyn nimen sievin mutkin tuohon
    piirtää jäähän, jonka läpi ruohon
    vihannuutta vielä kuuloittaa.

    Leikiten näin lehtoon kävi retki,
    milloin saapui sydänpäivän hetki.
    "Eetu, kas, kun puut on hopeiset!
    Kas, kun latvat timanteista loistaa!
    Mikä lintuin telme kuuluu noista!
    Kas, kuin valoss' on ne hohtoiset!"

    "Kanssasi, ah, Fanny armaat retket
    talvisetkin on. Ei kesän hetket
    viehättäneet noin, ei linnutkaan;
    kas, on tilhin värit kaunokaiset,
    punatulkun uljaan purppuraiset,
    kas, kun tikli hohtaa kokonaan!

    Muutoin tuhmat koreudessansa
    on ne. Täällä talvehtiessansa
    jonkun jäisen marjan poimivat,
    vaikka eteläisiin palmustoihin,
    Jortaanin ja Niilin rannikoihin
    taivaantietä lentää voisivat".

    "Meidän myös on käyminen tie taivaan",
    huokaa Fanny. Nyt hän yksin aivan
    näkee peipon jääneen pohjaiseen.
    "Puolisos on täältä mennyt yksin.
    Iloitse: taas kevät yhdistyksiin
    saa, min talvi saattoi erikseen".



    Kuihtumaton kukkanen.

    Lauantai-illoin Fanny kaasi
    raikasta vettä lasihin
    ja viereen äidin kukkavaasin
    sen laski uusin kukkasin.
    Vierressä viikon kuihtuen
    ne muuttaa täytyi jällehen.

    Yks hänen suosionsa voitti:
    hän kiinnitti sen peilin taa.
    Se yksin (kuka tuota moittii?)
    vierastaa Fannyn luona saa.
    Se, kuihtumaton kukkanen,
    on aina raittiin kaltainen.

    Ja kesää kolme asui siellä,
    vaan talvet laatikossa, tuo.
    Ei ihme, hellällä jos miellä
    hän kulki kumpaisenkin luo,
    ja jos tuo vanha kukkanen
    sai ennen muita katsehen.

    Sen Eetu antoi muistoksensa,
    pois miehistymään mennessään:
    "On kukka kyllä kaltaisensa,
    lieneekö myös hän mieleltään? --
    Kun takaisin hän palajaa,
    tää multa tervehtiä saa.

    Kun vastauksitta hän jääpi,
    minua innoin hakeissaan,
    ja hiljaisuus vain selvittääpi;
    niin, hänen tässä huollessaan,
    tää, vedet silmiin tuodessaan,
    kuiskaapi: Rakkaus elää vaan".



    Ilmakannel.

    Ken -- kuule! -- soittaa siellä?
    On kannel akkunassa,
    vaan ihmistä ei ollenkaan.
    Nyt puuttuu sointu vielä;
    nyt on se loppumassa;
    ei, nyt se alkaa oikeastaan.

    Se onko laulu taivaan,
    ylistys, kiitos Herran,
    jonk' ääntä hiukan kuulla voin?
    Unessa kaukaa aivan
    on ääni monen kerran
    rintaani tunkeunut noin.

    Tai Eetun tulon enne
    se lienee, kallis mulle?
    Tai viesti oman lähtöni?
    Niin! Fanny hautaan mennee,
    ennenkuin Eetu tullee...
    Min näen? Hänet! -- Luojani!

    Noin tuskaisna et tulla
    saa luoksen'! Ah, sä kuulet:
    kannelta taivas koskettaa.
    Se on kuin rinta mulla:
    kun hiljenee jo huulet,
    se huoltain vielä huoahtaa.



    Sammalruusu.

    Sammal kankaan vaatettaapi,
    urhon kummun, linnan seinän,
    lahopuun saa verhoihin.
    Sammalesta puhkeaapi
    ruusut, jotk' ois sievisteinä
    Eedenin ja taivaankin!

    Ruusu, riemuin punastuvin,
    surun hetuletko syydät
    päälle punas purppuran?
    Mua seuraa tanssihuviin.
    Ei, sä kyynelin mua pyydät:
    luokses jäädä halajan.

    Onko kuva kuolon haamun,
    kuolon kolkon käärehissä,
    vienoisella varrellas?
    Ei, sa, kukkain enkel', aamun
    valon sulosätehissä
    heräät, nouset haudastas.



    Pääsky.

    "Sä pieni pääsky, mitä mielit tulla
    mun akkunallen' aamuin puhumaan?
    Minusta on kuin sanomista sulla,
    vaan mitähän se olleekaan?"

    Näin kysyi Fanny varhain aamusella,
    avaten akkunan, sai vastimen:
    "en selvin sanoin saata lausuella,
    vaan käsittänet toki sen.

    Kesäsi saapuu: kuinka onneisesti
    ja tyytyin elää voit, sen opetan.
    Kannamme kuormaa kaksi yhteisesti
    ja teemme majan hupaisan.

    Pidämme riemuin huolta pojistamme
    ja heidän tavoistaan ja tarpeistaan,
    ja heitä lentoon, lauluun opetamme,
    Kiitosta Luojan lausumaan.

    He pian ruokans etsii riemullisna.
    Vaan perheen piiri yhdessä viel' on:
    katolla tuolla istuu rauhallisna
    tai leikiten käy lentohon.

    Kun keto vihdoin lakkaa kukkimasta,
    hiljaiseen matkaan täältä hankimme.
    Kun kaikk' on täällä tehty, silloin vasta
    parempaan maahan mielimme.

    Laillamme elä elos armas suvi.
    Sen umpun vasta olet nähnyt nyt.
    Kas, puu, min kukintaa on nähdä huvi,
    tavallas oli räytynyt."

    "Ah, Eetu! Sä nyt puhut pääskyn kielin.
    Oi tullos haamussa, min mielit vaan,
    jos vaikka halvan pääskyn, niin mä mielin
    omasi olla ainiaan.

    Mä maassa, taivahassa kuulun sullen:
    sun puolisonasi, jos elää saan;
    jos kuolen, niin sun enkelikses tullen.
    Ei silloin tomu kahlikkaan.

    Voit jälkeen ottaa vaimon, surun jättää.
    Mun paikkani ei ole päällä maan,
    jos ei sun vartijanas näkymättä,
    siks kunnes siellä kohdataan".



    Lähde.

    Raitis lähde! suo mun vettäs juoda:
    lääkkeeni on ainoinen se vaan.
    Vahvistaa, kun katseeni vain luoda
    taivaan kuvaan kalvossasi saan.
    Alku sullakin on taivahasta:
    vuoren pilvestä sä pisarin
    juoksit, helmes mieli maata kastaa;
    taivaasen taas nousetkin.

    Puro kalliolles turhaan tuolla
    pyrkii; luokses sille tiet' ei näy.
    Synnyinpaikalles sun pitää kuolla;
    puro toisen kanssa mereen käy.
    Vaan te yhdytte taas ylähällä:
    juoksun täällä lopetettuaan,
    tie on meren helmasta myös hällä
    laillas ilmaan avaraan.

    Kenties pilvenä te iltasella
    purppuraisna joskus yhdytten,
    valain lehdon kukat kastehella;
    kenties joku nuori näkee sen.
    Kalvaana hän laillan' tuumii: täällä
    kaunista on; kuinka ruskojen
    synnyinmaalla onkaan pilvein päällä,
    luona jaloin tähtien?



    Myrttikruunu.

    "Saanko riemuviestiis luottaa?
    Elät Eetulles siis taas?
    Ihme! Pelastut? Vai suotta
    toivonenko toivun taas?
    Mikä muutos! Katseissasi
    säteily on taivainen;
    terveys hohtaa poskiltasi;
    saan sun taas, o armainen!"

    Fanny vastaa: "Ainaiseksi
    taivas meidät yhteen luo.
    Nukun. Poistu hetkiseksi;
    tämä ilta selvän tuo.
    Odota." -- Hän Eetuansa
    johtaa akkunalle päin.
    Henki, varavuoteeltansa
    pelastettu, -- lähtee näin.

    "Kas, kuin kasvaa rehennellen
    lahjoittama myrttisi!"
    lausui hän, ja hymyellen
    kyynel myrtin kasteli.
    Erotessa Fanny antoi
    suuta omast' ehdostaan.
    Onnelaan se Eetun kantoi, --
    äsken korvess' yksin vaan...

    "Nukkuuko hän vielä?" -- kohti
    käy taas Eetu ovea;
    avata sen vihdoin tohti:
    "nukkuu kai; on hiljaista...
    Myrttikruunu otsasella!
    Hymyilee kuin morsio!
    Uupuin lepää vuotehella --
    Luoja! Henki mennyt jo!"



    Eetun uni.

    "Lähtölaulu päässeen vangin
    valopilvelt' yön nyt soi.
    Sinne pitäis seuraamankin,
    nähdä, min hän nähdä voi.
    Sinne syntiin langetessa
    nostettihin Eedeni,
    niinkuin ruusun vaaletessa
    tuoksu siitä haihtuupi."

    Unissaan on katsomassa
    Eetu Fannyn lentoa,
    kuin hän virran hopeassa
    käy ja kultahiekassa,
    keveä kuin ruusunlehti,
    tähtikirkas, kastetaan,
    aamuruskoon liitelehtii
    pyhästä hän pesostaan.

    Rauhan kyyhky onneiselle
    nyökkäyksen rakkaan suo,
    hänet elon lähtehelle
    valon enkeli kun tuo.
    "Juo ja katso lähteen pintaan:
    kuvas taivainen on tuo --
    Luojan kuva: sulle rintaan
    itse Jumala sen luo.

    Juo! Sä niin saat voimaa yhä.
    Mitä olet miettinyt
    hyvää, ihanaa ja pyhää,
    elää, kukkii täällä nyt.
    Katso, lehdot sua varjoo
    (multaa maan ei kaipaa ne),
    kukkii, hedelmiä tarjoo,
    hajahtavat hyvälle.

    Kieltä osaa ihaninta
    kukat nuo ja lehdetkin.
    Kuule! Mitä tuntee rinta,
    soittaa ne ja laulaakin.
    Niiden lemu selittääpi
    sulotunteet povessas.
    Käske: luonto totteleepi
    kuten kätes tahtoas.

    Vielä juo, niin kokonansa
    elosi käy selväksi;
    takaisin saat kerrassansa,
    mitkä sulta pakeni.
    Kukin kyynelees maan päällä,
    voittaessas itsesi,
    taivaan kuvastain on täällä
    helmi seppeleessäsi.

    Lempimäsi luokses palaa:
    halaa, niin se saapuukin;
    Eetun itkevän luo halaa,
    niin jo siellä seisotkin.
    Seuraa häntä korpeen vielä,
    niin tok' olet autuas,
    Eedeni kun loistaa siellä
    puhtahasta sielustas".

    Heräs Eetu: suloksensa
    Fannyn tunsi läsnään hän;
    maisin kaihoin riemuksensa
    taivaisen sai ystävän.
    "Ollos enkel'-armahani,
    lupaukses mukahan,
    lohtua tuo rintahani
    hengen kuolemattoman!"



    Uusi Eedeni.

    Eeden yksi kadotettiin,
    onko toista ollenkaan?
    Maasta rauha erotettiin,
    onko taivahassakaan?
    Kun sä vikais tunnon kannat,
    niitä suret, itketkin,
    kestät, kärsit, anteeks annat:
    tiedät toisen Eedenin.

    Hylkäämänä kotitienoon,
    pois kun sieltä paeten,
    näet tomuun hyveen vienon
    tähtein hiovan katsehen:
    silloin tunnet, kuin sun kantaa
    lähtölaulu taivainen
    tuolle puolen luonnon rantaa,
    päivän laskun ohitsen.

    Kun yön rauha mielees tuopi
    -- milloin kuuhut valistaa --
    sulot ne, jotk' elo suopi,
    kalleudet, mit kuolo saa:
    silloin mieles ennättääpi
    hetkeen, joka kokonaan
    muiston toivoon yhdistääpi,
    taivaan aamun iltaan maan.

    Kun sun itkuun liikuttaapi
    hyve jumalallinen,
    joka paheen haavoittaapi,
    kaataa toivottomuuden:
    silloin alas virtaan vasta
    astut elon totisen:
    heräät oikein nukkumasta
    kuplaks onnen havaiten.

    Kun ei sua enää estä
    maine, mahti, hekuma,
    vaan sä tekos tähden kestät
    köyhyytt', ylenkatsetta:
    silloin luokses kaunokaisin
    valon kyyhky laskeutuu;
    aavistuksin ihanaisin
    itse taivas avautuu.

    Pilvet, lehdot ihanaiset!
    Vertaa niill' ei nähneetkään
    ensimmäiset hetket maiset,
    ei yö Betleheminkään.
    Vanhan Eedenin et mailla
    mointa rauhaa tiedä sä;
    muistoja se oli vailla,
    muistoin riemukyyneltä.

    Veden kalvo uuden yhä
    kuvas näyttää kirkkahan.
    Siten Taborilla pyhä
    loisti Poika Jumalan.
    Alussa ei onneansa
    ihminen niin tuntenut,
    kun ei sydän halujansa
    vielä ollut voittanut.

    Äärettömyys sulle vielä
    uran uuden kerran suo,
    arvoiseksi sinut siellä
    hengen riemun saamaan luo,
    riemun saada ihmetellä
    sointuj' uuden maailman,
    tahtos puhtaan lähtehellä
    nähdä selvään Jumalan.



IHMISELÄMÄ JA LUONTO.



    Pienoiset.

    Kun, isä kulta, kiltisti
    mä aamukirkkoon kuljin vasta,
    ja loisti valkoharsoni,
    mä kävin oikein prinsessasta. --
    Sen harson pukki jouluks toi
    ja puskea niin uhkaeli,
    mä pelkäsin ja huusin: "Voi!"
    Vaan pukki oli Väinö veli.

    Se harso ynnä nuttunen
    punainen oli sangen soma;
    ja mummo lausui: "Tyttönen,
    olethan armas lapsi oma,
    kuin ristin alla istuva
    ja itkeväinen Magdaleena" --
    ja Piplialla suurella
    Kiils mummon kyynel pudonneena.

    Mua isä näppäs tumpillaan
    ja nimitti mun nokkelaksi,
    ja Harmi haukkui kummissaan,
    mun luuli tuntemattomaksi.
    Mun isä itse istumaan
    rekehen äidin viereen laski,
    ja, hei! sai hepo juoksemaan,
    kun Kallu sitä lyödä raski.

    "Noh itseäs vain katsotkin;"
    niin sanoi äiti. "Istu, Nattu,
    suorempaan!" -- Pääni kohotin...
    Hui! Päästä lensi harsohattu.
    Kuin lentää meidän kyyhkynen,
    niin ylös, alas sen vei tuuli,
    ja kerran viho viimeisen
    sen silloin näkevänsä luuli,

    Vaan, yks, kaks! näin niin kaunihin,
    niin sievän pojan. -- Sukkelasti
    se pyytämättä kiitikin
    kuin Väinön kiekko mäkeen asti.
    Se nauhaan kiinni sieppasi
    kuin pääskyn siipeen häijy kissa,
    kun pääsky kirkuu kiivaasti:
    "Äh, piti!" lentäin kierroksissa.

    Me hämillämme kumpikin
    istuimme niinkuin kaksi kuvaa;
    jäi sanomatta kiitoskin,
    niin kovin olin ujoksuva.
    Olikin omituinen vain
    -- kuin serkkuni -- se nuorukainen;
    se sanoi, päänsä paljastain:
    "kyll' lensi se; sain kiinni vainen."

    Kirkossa, kun mä harmiksein
    näin reijän sitte harsossani
    ja sitä näytin äidillein, --
    tuo poika seisoi läsnä ani.
    Sen pitkät, kummat kiharat
    ne viitan lailla riippui, isä,
    ja olivat niin ruskeat
    kuin kahvi, johon kermaa lisää.

    Hän maidon, marjain värinen
    ja seisoi povin paljain aivan
    ja kainalossa hattunen
    ja takki niinkuin sini taivaan.
    Sellaista ketään koskaan en
    mä nähnyt -- varro! -- enkeleistä
    yks tosin on sen näköinen
    -- mä unissa näin monta heistä --.

    Vaan kuule, isä! Katsoissain
    ja punottaissa poskieni,
    putosi penkkiin rasiain
    -- sokerimurut sinne meni!
    Hän oikein kääntyi katsomaan
    niin suurin, ihanaisin silmin.
    En tiedä, mitä tulikaan
    niin kummaa niistä silloin ilmiin.

    Se oli hellää, suloista.
    Hänt' toivoin syliin saadakseni;
    vaan pappi päätti saarnansa;
    mä luulin unta nähneheni.
    "Voi, hansikkaani?" kuiskasin.
    "Ne kädessäs on, tyttöseni!"
    Niin vastas äiti. Häpesin,
    kun poika nyökkäs juur' ja meni.

    Kun kotona nyt kadullen
    mä katsoin, niin hän kahdeksasti
    on käynyt tästä ohitsen,
    tervehtäin aina koreasti...
    Kas, kello soi! Mun harsoni?
    Voi, äiti, käydään kiirehesti!
    Nyt iltakirkkoon, isäni,
    mä riennän ratki riemuisesti.



    Poika.

    "Kas, kynttilöitä tuikkiikin
    niin monta taivahilta!
    Vaan onko totta joulukin
    taivaassa joka ilta?

    Enkelten kanssa siskokin
    jo riemuin leikkii siellä;
    siell' enkeliksi minäkin
    myös muutun kerran vielä".

    Niin, Lassi, piennä puhelit,
    kun katsoit taivaan tähtiin.
    Vaan impein iloss' enkelit
    sä unohtavan nähtiin.



    Kotona oleville.

    Onnelliset siskot! Teitä vielä
    isän maja suojaa varjossaan,
    te -- kuin sulot hyveen luona -- siellä
    äidin luona käytte tanssimaan.

    Pienet kerubeina joukossanne
    iloisesti pyörii, heilahtaa:
    viattomuudessa vertaistanne
    piiriä ei kanna koko maa.

    Minun raukan kauas mailmaan pitää
    käydä onneani hakemaan.
    Mikä riemu, kun saan kirjeen! sitä
    salaa nurkkaan hiivin lukemaan:

    kirjeen teiltä, jossa merkin kantaa
    lemmestänne rivi jokainen;
    jossa pienot suudelmansa antaa
    tahtoo sisään rakkaan lehtisen;

    jossa mua siunaa äitinenki,
    yksin lapsilleen vain elävä;
    jossa vanha, uskollinen renki
    tervehtää ja moni ystävä.

    Kyynelsilmin muistan usein ani
    yksimielisyyttä omaisten.
    Täällä ilojani, surujani
    kellenkään en virkkaa voi, ah, en!

    Kanteleeni ääress' unta nähden
    nyt vain näen teidät leikkivän,
    vaan kun muistatte mun, niin sentähden
    leikin päättävän ja -- itkevän.

    Puhjennut on meidän siskosarjan
    moni kukka, erottuani.
    "Äiti", kuuluu ääni pikku Marjan,
    "miss' on näkymätön veljeni?"

    "Niin; mä muistan, kun hän metsään asti
    meni eikä tullut milloinkaan,"
    vastaa sisko, joka katkerasti
    itki, mua tulliin saattaissaan;

    joka lausui (sen mä muistan vielä),
    milloin kirje kuoreen pantihin:
    "kuoreen itse menisin ja siellä
    häntä auttain itse oppisin".

    Tällainen on kohtalomme, armaat:
    hajaannumme lailla lintusten;
    mutta kuolemassa -- olkaa varmat! --
    yhdymme taas kaikki yhtehen.

    Kohta kenties maa mun täytyy jättää,
    poistuin vielä kauemma -- ah, niin!
    Tieni voinkin päättää pelkäämättä,
    ennenkuin käyn pahoin eksyksiin.

    Älkää itkekö siis: ah, sä, Hellä,
    Säälivä, ja sinä Iloinen,
    joka surussa voit hymyellä,
    ja sä, Hyvä, joka kestät sen!

    Käykää tanssiin: nyt on kevään hetki!
    Sinä, lorusuu, mi hellyt, kun
    itkee äitisi tai siskosetki,
    houkutellos heitä nauruhun!

    Syksyllä, kun alla pihlajani
    joskus istutte ja näette kuin
    iltatähti kultaa ikkunani,
    josta sitä katsoin uneksuin;

    laula laulu herttainen, sä, Hellä;
    ja sä, Hyvä, soita kitaraas;
    heihin yhtyin ala viserrellä,
    Pohjolamme satakieli taas!

    Kärsiväisen hädän aavistatki
    sä, mi suloisesti valittain
    mulle visersit yöt halki ratki,
    istuin viirinsalon päässä vain.

    Pelkäämättä sitte kuunnelkaatte,
    haamuni kun hiipii ohitse.
    Menkää -- nukkukaa ja iloitkaatte,
    että nukuin rauhassa kuin te!



    Nuorelle tytölle.

    Kiedo, tyttö, keväänäs
    seppeleitä tukkaan.
    Pyri tanssiin, päästessäs:
    pian pyrit hukkaan.

    Pois jo ennen huomista
    hiipii sulta sulo;
    sinut työntää loistosta
    toisen ruusun tulo.

    Peilaile, kun piirteitäs
    peili ylistääpi:
    kerran suora ystäväs
    unhotuksiin jääpi.

    Lempivät kun kilvaten
    pariis tahtoo päästä,
    laula, tyttö, soittaen,
    älä pilaa säästä.

    Heti herraks ylentäy
    mairesuu, nyt orja.
    Lapsi itkee, kehto käy,
    lepää soittos sorja.

    Leiki runon unelmin,
    rakastu sen kukkiin.
    Leikiten nyt lempeenkin
    kiinny niinkuin nukkiin.

    Kohta povin kuihtuvin
    heräät, rouvaks muuttuin,
    heräät vaivaan, harmihin,
    sulojasi puuttuin.

    Hyymen pistää ruusuillaan.
    Kuitenkin on kurjaa
    ikäs olla tyttö vaan
    herjattu ja nurja.

    Kun on elos kukassaan,
    riemuitse ja loista.
    Et saa enää milloinkaan
    vuottas viittätoista.



    Nuorukaiselle.

    Poika nuori, malja juo!
    Tyttös puolestansa
    juovan riemuiten sun suo
    ystäväisi kanssa,
    jotka maljoin kilistää
    riemun sointuisuutta,
    lauluillansa ylistää
    elon suloisuutta.

    Tyttösi suo kernahan
    maljas kipenöivän,
    poskes purppuroitsevan,
    silmäs säkenöivän;
    hän suo tuntees suloistas
    karheutta poistaa,
    että koko muodostas
    sielu läpi loistaa.

    Juo! -- niin elämäsi tiet
    muuttuu ruusuisiksi.
    Maa, kun lasiin sihnäs viet,
    näyttää Eedeniksi.
    Juo! -- niin totuudenkin saa
    nähdä paljaan aivan.
    juo! -- niin lasis kuvastaa
    rakkautes taivaan.

    Juo! -- mut muista määräkin;
    Syrak sanoo sullen:
    "ystävyys ja viinikin
    maistuu vanhoiks tullen".
    Ilon ukollenkin tuo,
    silmä hällä paistaa,
    kun hän vanhaa viinaa suo
    vanhain veikkoin maistaa.



    Ainoa lasi.

    Valssista käy varpahin
    tänne, nuorukainen!
    Laseissa on Moselin
    viini vaahtoovainen.
    Lemmen henget nuoliaan,
    kas, kuin siihen kastaa!
    Lasi riennä ottamaan:
    tanssi taukos vasta.

    Kuuluvasti malja juo
    kaikkein kaunotarten;
    mutta juo vain hiljaa tuo
    tyttöäsi varten.
    Katseestas hän nähdä voi
    tuntees mieltymystä.
    Tanssi, lempi, viini! oi,
    taivaist' yhdistystä!

    Viinin helmiin putoissa
    silmäs helmet sulta,
    ihastuen iloisna
    punastuupi kulta.
    Mit' on kaikki huvit nuo
    nuorna nauttimasi
    rinnall' innon, minkä tuo
    ainokainen lasi?



    Riemun hetkinen.

    Pois suru haikea
    huomenen luo.
    Nauttios kaikkea,
    hetki mit' tuo.
    Ruusuja ja
    myös rypäleitä
    pois älä heitä,
    ennenkuin kuihtuvat ne sekä sa.

    Las' ota hohtava.
    Laula, ett' on
    rakkaus johtava
    vain ilohon.
    Ållös sä vaan
    pois Sulotarta
    päästä, sit' karta:
    kerran kun poistuvi, ei tulekkaan.

    Juo kuni nuorena
    riemuiten ain',
    vahva kuin vuorena
    viaton vain.
    Riemuja saan
    avujen tiellä.
    Viisaus vielä
    leikkivi köynnöksen varjossa vaan.

    Veikkoja jättää sä
    hennotko? Juo!
    Likistä kättä sä:
    tyttös sen suo.
    Erota -- oi! --
    voit heti niistä,
    kuolo kun riistää
    sulholta morsion, veikkosen voi.

    Hautahan mielläsi
    nukkunet myös,
    kun elontielläsi
    päättyvi työs.
    Illalla ken
    kohtuullisesti
    juo, suloisesti
    nukkuvi yön, hyvin taas heräten.



    Pöytälaulu.

    Kun leikkiä laskien nauttia saa,
    mit' antavi ystävän pöytä,
    juo riemuiten, unhota murheinen maa:
    vain harvoin riemua löytää.
    Kuin kukka on riemu: nyt kukkivi tuo
    ja huomenna kuihtuvi kuollen,
    siis nauttios, hetki kun nauttia suo,
    pois heittäen huomenen huolen.

    Vaikk' on moni murheinen maan menohon,
    toki kestistä pois uni paljas!
    Vain hetkessä nyt elä: toivosi on
    tuo täyteläs, maistuva maljas.
    Nyt vain sitä murhehdi: täytenä juo
    ja tyhjänä anna se täyttää.
    Hyvyydelle ensiksi kunnia suo,
    saat sitte sen riemulle näyttää.

    Siis juodahan muistoksi nyt emännän!
    Hän riemun on alku ja kanta.
    Ja isännän muistoks, ja maljakon tän,
    miehuutta mi mielihin antaa!
    Niin, heille nyt laulu ja myös lasi soi:
    kauniisti he yhtehen luotiin.
    Ken myrttejä, hän rypäleitäkin loi;
    iloksi ne kumpikin suotiin.

    Isäntä hän olkohon vain varallaan,
    ett' uusia maljoja juodaan,
    kun maljoja juodess' on hyödyksi vaan,
    ett' arvonkin luokkia _luodaan_.
    Vaan arvoja, luokkiakin ylemmän
    saa ensinnä sulta ja multa
    nyt maljasen kaikista hellimmän
    hiljaksehen -- rakkahin kulta.



    Kanoni.

    Tyhjät maljat isäntää
    kemuissa ei kiitä,
    Siis mä täytän, täyttäkää,
    veikot, kaikki niitä!

    Täydet maljat vieraita
    kemuissa ei kiitä.
    Siis mä juon, ja juokaapa,
    veikot, kaikki niitä!

    Tyhjät maljat isäntää j.n.e.



    Väärä viinin jumala.

    Zeus isä, Semeles äiti on tuon pojan kaunihin, jonka
    -- taivahan lahjana kun suukon hän suo rypäleen --
    ruusuin, myrtein kaunistaa sulotar, ja hän vielä
    nyt yhä lauluiss' on verraton, kuolematon. --
    Tuonko sä vertainen, sinä henki, min kattilan höyry
    luo kuni peikon? Niin, peikon on taito, mi luo
    siitä, mi on elo, ruoka ja voima ja onni ja riemu,
    vain häviön, rikoksen, turmion, kuolemankin.
    Kerskutko, tyhmän pöyhkä, ett' äitisi on jalo Ceres?
    Käy Manalaan kuni hän siis, veli Proserpinan.

    Yhtynyt helvetin peikkoon äitisi on ihan varmaan.
    Vietteljä! kristallein tarjoten vain elämän
    luultua vettä, sä itsesi teet valon enkeliks; mutta
    sun toki ilmaisee sen siniliekki. Jo sun
    henkesi -- niin erilainen viinin henkehen nähden --
    ilmaisee asuvan saatanan itsessäs.

    Kiitos teille, mit liiton jo laaditte vastahan väärää!
    Nuoret! Oikea myös pettää voi: varokaa!
    Tuota te vain sulolauluin, riemuiten ihastelkaa,
    vaan ei juopuen sen liekkikin heittäyten.
    Synty sen äidist' on, min taivahan leimaus poltti.
    Niin elon, jonka se luo, itse se jäytävi myös,
    liiaksi jos liki käy useasti sen liekkiä, josta
    lämpimän saa, varoen, voiman ja terveyden.



    Rekiretki.

    Nyt korskuu orhit, kaikuvat
    kaviot kaupungilla.
    Jo ulos sieltä, kirjavat
    kuin linnunrata, ajavat
    seuduilla lumisilla.

    Ja päistä täyttyy akkunat,
    joiss' ompi jäätä, kuuraa,
    pareja tarkkaan katsovat,
    ja hymyillen ne kulkevat
    kuin Hesper ja Auroora.

    On lämmin veri rintojen,
    vaikk' onkin talvituuli.
    lähestyy rinta poikasen
    kaulusta tytön turkkien
    ja poskea päin huuli.

    Povesta katsoo Lempikin,
    siloille siitä kiitää,
    vaan vilustuu, käy takaisin
    hienoihin immen turkkeihin
    ja puuhkaan hiipii siitä.

    Ja pystypäisnä hevonen
    vallattomasti kulkee,
    ja tanssii korja kultainen
    jään marmorilla: mäntyjen
    kehys sen synkkä sulkee.

    Kah, jäisin parroin sukeltaa
    avantoon Ahti ilmiin,
    juoksussaan päivä katsahtaa,
    kuink' lumessa on vuoret, maa,
    puoliksi kuollein silmin.

    Vaan säen saaren majasta
    jo lentää; empimättä
    nyt päähinettä neitonsa
    jokainen avaa, rintaansa
    painaa sen kylmää kättä.

    Jo kuuman viinin kuplaset
    laseja täyttää saavat.
    Jo välkkyy tanssin pyörtehet,
    ikäänkuin illan sätehet
    kultaapi koivut, haavat.

    On joukko lasin takana,
    silmäämään sinne tullut;
    se nuorten valkohiuksia
    ivaa ja muita turhia
    tapoja, jotk' on hullut.

    Taas kaupunkiin jo kiiruhtaa
    iloinen rekiretki;
    patsaina savu kohoaa,
    kuu niihin luopi hopeaa:
    on tyyni iltahetki.

         -- -- --

    Täss' istun kurja, kuvaten
    vain heidän kokemansa.
    Kas, tuossa tuli lentäen
    Adonis ylväs, kadoten
    mun kultaseni kanssa.

    Kuin pesässänsä varpunen,
    kun poiss' on armahainen,
    mä vartoilen ja kuuntelen,
    en toki häntä epäillen;
    vaan -- hän on sentään nainen.

    Ajoista aina Parisin,
    mi aikoja jo kuoli,
    mielistyy sotapoikihin
    ja teiskuvihin veikkoihin
    tuo heikko sukupuoli.



    Köyhä tyttö,

    Jo kohta kaikki katoaa
    mun kauneuteni.
    Ei yhtään mulla kosijaa,
    en saakaan kaiketi.

    Käyn joka pyhä siistinä,
    hurskaana kirkollen.
    Sen luona kyll' on miehiä:
    en ylkään' näe, en.

    Ne muita katsoo jokainen,
    ei mua yksikään.
    Tuo saisi miestä kymmenen,
    en minä yhtäkään.

    Muut mielevämmät lienevät,
    hurskaammat, sulommat.
    Mut onko kasvon' ilkeät
    ja työni pahemmat?

    Mä hyvä olen mielestäin
    ja kehrään ahkeraan.
    Kun muotoni mä viimein näin,
    en ruma ollutkaan.

    Jos kaunotar vain olisin,
    en tässä suristaisi
    Kosijain parvess' istuisin,
    ja parhain minut sais.

    Vaan köyhä kaunotarkin on
    kuin pieni kukka vaan:
    se murretaan, saa suutelon
    ja siihen tallataan.

    Ei ihanuus, ei avutkaan,
    vaan raha sulon suo.
    Turvatta olen ainiaan,
    mun osani on tuo.

    Nyt vielä kenties paremmin
    näin tulen toimehen,
    kuin puolisoni tyrannin
    yöt viettäin valvoen;

    Vaan voi, kun vanhuus saavuttaa,
    ja olen voimaton,
    eik' ole leipää, puoltajaa,
    vaan pilkkaa paljon on!

    Mut sama se, kun saastaton,
    viaton olenkin!
    Mit' elon riemu kaikki on?
    Kuin kupla haihtuvin.

    Sain lasna morsiusvaatteihin
    mä kerran ilolla.
    Mut multa puku, riemukin
    otettiin illalla.

    Niin käy myös monen morsion
    iloisen, onnekkaan.
    Oloni onnekkaampi on,
    jos luotan Jumalaan.



    Emman valitus.

    Eetu tuli tuolta,
    luokseni ei vaan!
    Emmansa kun huomas,
    piili kokonaan!
    Hänet ennen aina
    seurallani sain,
    sisään mennessäni,
    ulos kulkeissain.

    Hst! Hän laulaa: äänen
    tunnen selvästi!
    Äänens ensin multa
    sielun valloitti.
    Noin hän illoin lauloi
    alla akkunain.
    Ah, nyt laulaa, soittaa
    toiselle hän vain!

    Seppeleen -- kas! -- solmii.
    Joka aamu -- oi! --
    Mulle ennen uuden
    seppeleen hän toi.
    Tuo, mi riippuu tuolla,
    vanha on jo tuo:
    Pois se lehtiänsä
    kuihtuneita luo.

    Eetu käy taas tuolla,
    ei mun Eetuni.
    Toiselle hän nyt jo
    lemmen lahjoitti.
    Voiko lemmen antaa,
    jos jo antoi sen?
    Voiko ainokaisen
    antaa useillen?

    Ah, niin häntä uskoin,
    yksinkertainen:
    uskoin, kun hän antoi
    käden lämpöisen,
    että hän ei riko,
    jos mä rikkonen;
    ah, niin häntä uskoin,
    yksinkertainen!

    Kevään vuokkoin kanssa
    lempens puhkesi,
    kesän ruusuin kanssa
    kuihtui äkisti.
    Ehkä taas, kun kevät
    uudet vuokot tuo,
    hänkin saapuu armaan
    unhotetun luo.

    Vaan mä vastaan: "Lemmen
    tahdon ainaisen,
    en vain pian menneen
    ruusu aikaisen.
    Luoksen' yli talven
    jos et jäädä vois,
    lennä, katoakkin
    lailla perhon pois!"



    Löydetty.

    Sievään laski akkunainen,
    sievään harso kohosi.
    Katse lensi armahainen
    nuolen lailla rintaani.

    Kättä tavotin mä, rukka,
    pistäytyvää vaunuista:
    poissa se! Mut' muistokukka
    -- kas vain! -- virui nurmella.

    Hurmaantuin sen otin, tuota
    nimetöntä haeksin
    hökkeleistä joen luota,
    etsin uljaat linnatkin.

    Kunkin immen kohtaamani
    luulin tuoksi armaaksi;
    vaan he viattomuuttani,
    hellyyttäni hymyili.

    Viattomuus, hellyys raukes
    haluhun ja kaihohon.
    Hohtopilvi haihtui, aukes
    mailma sellaiseks kuin on.

    Huonoksi mä huvenneena
    syntyseutuun koteuduin.
    Muistoista sen vironneena
    uudestansa nuorennuin.

    Muistin leikit lehdostossa,
    kisat luona joenkin,
    sokkona kun juoksin, jossa
    toki Minnan tavoitin.

    Vait! Mit' on se viehätystä,
    jota tunnen hurmaavaa?
    Kukkienko hengähdystä?
    Lehtienkö suhinaa?

    Vaiko hän? Ja mielessänsä
    muistaa vielä Vilhoaan,
    joka ensi ystävänsä
    unhotti jo kokonaan,

    Joka enkel'armaisensa,
    lapsuutensa morsion
    jätti, sijaan saadaksensa
    nimettömän. -- Ken tuo on?

    Joessa mun kuvalleni
    nyökkää sama haamu, nään.
    Mikä mahti lähelleni
    tänne tuo sen vilpikkään?

    Otsalleni nopeasti
    painui kaksi kätöstä,
    ääni, tuttu lapsest' asti,
    lausui: Arvaa, kuka mä!

    Minna! huusin mä -- ja Minna,
    lapsena ei enää, vaan
    impenä mit' ihaninna
    naurain katsoi Vilhoaan,

    Vieläkö saan sydämesi?
    -- Saat, oi Minna, armahain!
    Kilvoittelijattaresi
    sinä itse olit vain! --

    Oiva oppi mull' on tässä;
    älä etsi turhuutta!
    Mitä luonto antaa lässä,
    turha kaukaa hakea.



    Morsian.

    Ajan uurna onnesi
    tänään, tyttö, antaa;
    saat tän kerran päässäsi
    myrttikruunun kantaa.
    Näitkö peilissäsi jo,
    kuinka kaunistaa se?
    Ilmaisiko suutelo,
    mitä tarkoittaa se?

    Viime kerran itsensä
    näki tyttö soma;
    uhriks olet tehty sä,
    ryövärin jo oma.
    Sinut vie hän; isä ei
    eikä äiti kiellä.
    Sydämen hän ensin vei,
    kaiken muun vie vielä.

    Kaunis nimi morsian
    kaikki selvittääpi.
    Kukat hälle tuodahan;
    vaan ne pian jääpi.
    Rouvana vaikk' uljailet,
    herras käskee vainen.
    Eteen katsoo tyttöset,
    taakse silmää nainen.

    Nythän koittaa sinullen
    armas aamutähti.
    Kerran koittaa jällehen
    ilon iltatähti.
    Äiti on ja puoliso
    kaunis tosiansa:
    kaunis eukko vanha jo,
    taakse katsoissansa.



    Vastanainut.

    Nyt istuu miehes tyytyin sivullasi,
    on muille kuuro, silmää sua vain.
    Kun vuos tai kuukaus kuluu onnestasi,
    hän istuu yksin kirjaa katsastain.

    Nyt unhottaa hän lasinsa tai kuvaa
    sun kasvojesi viiniin katsahtaa:
    vaan pian olet sinä unhottuva:
    ei kuule hän tai vastaa latinaa.

    Ei huolta: kyllä oppinehet lempii,
    vaikk' usein noin he näkee untahan.
    Hänestä yhä olet arvoisempi,
    ja sinutta hän kaatuis hautahan.



    Kotoinen onnellisuus.

    Sä, mi lausuit: "Lapsi mainen,
    otsas hiessä tee työs!"
    Näin Sä itse: "Mies ja nainen
    olkoot yksi," lausuit myös.
    Aika rientää ahkeralta
    Herran taivaan valossa,
    aika tuntuu armahalta
    omain kanssa kodissa.

    Illoin, aamuin suomistasi
    rakkahista kiitos Sun!
    Illoin, aamuin kunniasi
    julistaa he kanssa mun:
    vaimo, joka harmain hapsin
    viel' on yhä seurani,
    sua ylistääpi lapsin,
    joille jakaa leipääsi.

    Päivän puuhiin iloisesti
    lähden luota vaimoni,
    halpaa ruokaa riemuisesti
    nauttii lapsilaumani;
    pöydän luona vesat tuoreet
    seisomassa nähdä voin;
    Herran teille mielet nuoret
    ohjaa hurskas puolisoin.

    Vanhemmat me rakkahasti
    rauhaisina istumme,
    katsoen kuin joutuisasti
    vaurastuvat lapsemme.
    Aamuin, illoin hartaudessa
    rukoilemme, ett'ei vaan
    meidän heiltä puuttuessa
    sua heiltä puuttuiskaan.

    Sä, mi ristin kivut kannoit,
    omiasi muistaen,
    ystävälles äidin annoit,
    äidillesi poikasen;
    pidä huoli hellä heistä,
    heidän orvoiks tultuaan;
    ken myös yksin jääpi meistä,
    häntä hoida murheessaan!

    Ero tulee puolisosta,
    veljestä; vaan taivahass'
    on taas koti. Toivon' nosta
    sinne, elon Ruhtinas!
    Elo tää on lyhyt uni;
    siellä vast' on kotini;
    siellä löydän kaivattuni
    autuaina ijäti.



    Vilhelmin puoliso.

    Ylös suudelmalla
    aamulla sait mun;
    päivä taivahalla
    käy jo laskuhun,
    Armas! Aika miten
    kiitää nopeaan!
    Lehdon leyhkä siten
    tuoksuu kulkeissaan.

    Viisaass' suojassasi
    tyyn' on eloni.
    Uljaudestasi
    varttuu hyveeni.
    Huvi vertaa toista
    kasvaa seurassasi
    uutena taas loistaa
    hymyn' katseestas.

    Vaikka pilvet kiitää
    yli lehdoston,
    huolimatta siitä,
    lepo meillä on.
    Ukkonen kun pauhaa,
    nostain myrskysään,
    rinnallas saan rauhaa,
    povees painan pään.

    Ennenkuin sait selkoon
    tunteet povessain,
    lehtikin mun pelkoon
    saattoi kulkeissain.
    Vaikka viatonna
    olin, vapisin;
    kuni tuetonna
    köynnös, horjuilin.

    Olen toiseks aivan
    luonas syntynyt:
    luonnossa näen taivaan
    kuvastuvan nyt;
    tansseist' ihanoista
    mun se kutsuupi
    sinne, missä loistaa
    tähti ijäti.

    Muita pelkää emme,
    emme ihaile:
    siten elelemme
    kodissamme me.
    Meillä asustaapi
    rakkaus, rauhakin:
    niiden siivet saapi
    aika armahin.

    Käyköön himon mahti
    meille urkkiva,
    tyytyväisyys vahti
    meill' on ovella.
    Ystävyys saa juosta
    meille iloinen.
    Turhuus käyköön tuosta
    aina ohitsen.

    Teroittakoon nuoli
    moitteen, murheenkin;
    niistä vain ei huoli
    vaimo Vilhelmin.
    Hänen runkoansa
    kukkain verhoaa:
    mun vain Vilhon kanssa
    myrskyt kukistaa.



    Esikoinen.

    Onnea maista rakastajan onneen
    verrata voiko, kun häll', odotukseen
    raueta ollen, esiripun takaa
    morsian saapuu?

    Voi: ilo hälle suurempikin syntyy
    tuskasta kuolon, kun hän, esikoista
    pitäen, luota pelastetun äidin
    taivaasen katsoo.



    Ristimispäivä.

    Kuin kaunis päivä! Varhain aamusella
    niin autuaana hiivin varpaillain:
    sua ynnä lasta tahdoin katsahdella,
    kuin lepäätte, te armaat, hyvin vain.

    Kädessä lamppu katsoin teitä kauan:
    jo päivä paistoi idän taivaalla.
    Kultainen loiste valas mulle vauvan,
    kun akkunasta nostin verhoa.

    Sä heräsit ja pienon taivaisessa
    valossa näit sen enteenä, mi nyt
    on tapahtuva. Olit hartaudessa
    mua näkemättä; en sua häirinnyt.

    Kun näit mun sitte kirkkain kyynelsilmin,
    ei sanaa tarvittu. Myös nytkään en
    tarvitse näitä tunteit' antaa ilmiin
    sanoilla: riemu meill' on yhteinen.

    Syy riemun on, kun poistui vaarat, vaivat,
    laps kanssas pelastui, -- Tän vierahan
    tuloksi sydän, maja, kaikki saivat
    kuin uuden puvun jaloon juhlahan.

    Se jalo on: tien Sanan kautta löytää
    myös taivas tässä sydämemme luo;
    tää kirkoks muuttuu, alttariksi pöytä:
    on taivaan rauha päällä lähteen tuon.

    Hän, joka sallii lasten luokseen tulla,
    nimeltään nimittää ja ottaa tän...
    Nyt, äiti, jumalainen laps on sulla,
    nyt syliis suljet taivaan perijän.

    Jumalan lasta kätesi nyt halaa.
    Maria olet, Jooseppi mä kai.
    Oi, minkä loiston sielu silmiis valaa!
    Sun kirkastetuks äidinriemu sai.

    Suo mulle kätes, joka onnen aina
    tuo mulle, surussani lohduttaa;
    sen sydäntäni vastaan tahdon painaa,
    povellas lemmitty kun levon saa.

    Vaan puna tuo, mi poskillasi palaa
    kovemmin yllä, mitähän on tuo?
    Vain riemun ruusujako? Älä salaa!
    Sisäinen vaiva kai ne poskiis tuo?

    Kauhistut, vaalistut -- ah, vaimon, vastaa!
    Hän rukoilee, vaikk' on suu liikkeetön,
    taivaasen katse kohoaa. Ah, lasta
    myös katso... Luoja! -- kylmä: hengetön!



    Hautauspäivä.

    Mikä meille juhla suurenmoinen
    aavistavin puuhin saapunee?
    Akkunoiss' on verho lumenmoinen:
    suruko noin päivää piileilee?
    Vaiko riemuita nyt tässä suodaan?
    Kukat, lamppuin loisto tiennee sen.
    Häät on: katso, vihkituoli tuodaan...
    Ei, ne tuo jo morsiusvuotehen.

    Nuodeneidot hellin mielin kantaa --
    kyynel heill' on silmäinsopissaan --
    riisuttua nuorta morsianta;
    hiljaa vuoteellen hän lasketaan.
    Koristuksittakin puolellensa
    silmät, sydämet hän houkuttaa.
    Hän jo nukkuu, eikä sulhasensa
    tuosta keltään viittausta saa.

    Minäkö saan sulho olla hällä,
    kun -- kas! -- vihkisormuksenkin sain?
    Jumala! min näen? Samat tällä
    sormuksell' on nimet molempain...
    Enkelin, min löysin alla taivaan,
    sormeen kerran riemuin panin sen.
    Onneni mä luulin vahvaks aivan:
    unena se haihtui häviten.

    Uneksinko taas? Tuo vuoteellansa
    on mun kadotettu armaani.
    Ah, jo itkin hänen kuoloansa --
    muodossaan hän tuossa nukkuupi!
    Iloni, kun kaunoisen sain armaan,
    suruni, kun hänet menetin,
    uniko vain oli? Nytkö varman
    tarkoituksen vasta saavutin?

    Niin, mä näen: häämme tässä tullee.
    Niin, jo juhlakellot kuulla voin.
    Herää, armas! Kätes anna mulle,
    miten lupasit, mun morsioin!
    Herää! Kuule! Seuraa saapuu kyllä;
    onnemme se tahtoo todistaa.
    Mitä! Joukko surupuku yllä
    saapuu häihin? -- Tiedän, tiedän! Haa!

    Vaivatun, oi, kärsikäätte harhaa! --
    Pitäkää kans auki, jotta saan
    vielä nähdä ystäväni parhaan
    hymyilevän puhtaudessaan.
    Sielunsa -- mi katsehesta koitti,
    minne hyvänsä hän katseen loi,
    ja mi tietämättään mielet voitti --
    ei mua vastaa, ei mua nähdä voi.

    Paenneesta varjo vain on vielä
    jäljellä -- pois sekin raastetaan!
    Vaan se siemen, min saa maa, se siellä
    kukkaan puhkeeva on uudestaan.
    Tämä jäännös mykkä, jähmettyvä
    nousee taas ja on taas armahain.
    Siinä toivossa vain on mun hyvä
    elää, kuollakin, oi, Jumalain!



    Äidittömät.

    _Nuorin_.
    Äiti nukkuu.

    _Nuorimman läheisin_.
                  Älä noin nyt pauhaa:
    sairaan äidin täytyy saada rauhaa.

    _Nuorin_.
    Nukkuuhan se äiti nyt niin kauan,
    koko päiväksi hän jätti vauvan.

    _Vanhin_.
    Ainiaks hän jätti pienensä:
    maahan kannetaan hän.

    _Vanhimman läheisin_.
                          Ei, hän tähti,
    taivaassa nyt on ja silmätä
    tahtoo meitä sieltä, minne lähti.

    _Nuorimman läheisin_.
    Ken nyt äidiks saa?

    _Vanhimman läheisin_.
                        Mä tiedänkin:
    isä.

    _Vanhin_.
    Kuinka hän voi olla äiti?

    _Vanhimman läheisin_.
    Kyllä voi, sen eilen huomasin.
    Hän voi meistä pitää niinkuin äiti.

    _Vanhin_.
    Eikö niin hän tehnyt ennenkin?

    _Vanhimman läheisin_.
    Vaan hän vietti ajan kirjain kanssa;
    luoksemme hän saapui harvemmin.
    Nyt hän luonamme on ainiansa,
    meitä katsoo, pitää polvellaan
    niinkuin äiti; kyyneleitä syytää
    hältä silmistä, kun muistamaan
    meitä äidin opetusta pyytää...
    Kuinka äidin lause kuuluikaan?

    _Vanhin_.
    Aina säilytän sen muistossani:
    "enää ei mua nähdä, armahani;
    mutta sydämehenne mä jään.
    Kuullessanne äänen, joka manaa
    povessanne pahan hylkäämään,
    ajatelkaa: Se on äidin sana".



    Äiti kehdon ääressä.

    Laa, laa!
    Laulaa äiti, laps kuulla saa.
    Laa, laa!
    Kukan kuvuss' on helminen,
    äidin helmassa lapsonen,
    Västäräkki rukka,
    älä koske kukkaa!
    Hiljaa, kissa! Koira, soh!
    Äidin kulta nukkuu jo.

    Laa, laa!
    Lapsi äidiltä suukon saa.
    Laa, laa!
    Kupu kukkasen sulkeutuu:
    silmät kiinni sun on ja suu.
    Narri: taas ne avaa!
    Kiltti naurain havaa.
    Pientä kehtoon haluttaa:
    äiti häntä katsastaa.

    Laa, laa!
    Laulaa äiti, laps kuulla saa.
    Laa, laa!
    Lintu turvassa pesäss' on,
    lapsi kehdossa murheeton;
    ei sen mieleen sovi
    paavi, herrain hovi.
    Äidin laulelessa sen
    aika kuluu hiljallen.

    Laa, laa!
    Hiljaa! Lapsi nyt nukahtaa,
    Laa, laa!
    Mikä sielussas uinailee?
    Himot, toivo, mi pettynee!
    joko siellä piilee
    koi, mi vihdoin viilee
    kukkaas, tahraa hedelmäs,
    murehduttaa äitiäs?

    Laa, laa!
    Vait on äiti, laps uinahtaa,
    Laa, laa!
    Kenkään ei sua turmiohon
    saa nyt: äitisi läsnäs on.
    Kohta lintu liitää,
    kauas multa kiitää,
    minne mahtaa lentääkään,
    missä löytää määrän pään?

    Laa, laa!
    Suukon lapsi, kun herää, saa.
    Laa, laa!
    Murheetonna se maata voi,
    äidin silmä kun vartijoi.
    Jos sä sitä milloin
    kaipaat, katso silloin,
    uskoen ja toivoen
    isän silmään taivaasen!



    Äidin hoito.

    Nyt nuku vaan!
    Sammutan lampun sulta.
    Sun lukemaan
    herätän, poika kulta!
    Käyt kohta onnen haentaan:
    pakohon saa se kuin nuoli.
    En luonas silloin istukkaan:
    luonas on harmi ja huoli.

    Unt' ihanaa!
    Viel aika toinen tullee:
    pois rauha saa,
    mi arvoton nyt sulle.
    Saat uneen painaa sulompaan
    vaivasta pääsi -- jo harmaan --,
    jos paheita käyt voittamaan,
    hyödyksi seutusi armaan.



    Äiti parka.

    Nuku, armas poika, vaan!
    Kärpäsest' ei haittaa sulla,
    eikä mikään rottakaan
    permannolle saa nyt tulla.

    Nuku! Äiti valvoopi
    lapsen luona; kyynel vuotaa,
    kun on poissa isäsi
    puolison ja lapsen luota.

    Isä meidät ainiaan
    itkemähän yksin jättää.
    Turvatkaamme jumalaan:
    ollos, kiltti, itkemättä!

    Vaikka nälkään kuolisin,
    en vain sua saata jättää.
    Kuule, kuinka laulankin:
    ollos, kiltti, itkemättä!

    Äiti laulaa lapselleen;
    miks siis lapsi valittaapi?
    Äiti kerii keralleen,
    sulle vaatteet valmistaapi.

    Jos et rauhaa annakkaan,
    niin en työtä tehdä saata.
    Mitä sitte nautitaan?
    Missä, raukat, saamme maata?

    Nuku, armas! Suloiset,
    kauniit nä'e unikuvat!
    Unissas jos hymyilet,
    murheet multa karkoittuvat.

    Nuku, armas poika, vaan!
    Kärpäsest' ei haittaa sulla,
    eikä mikään rottakaan
    permannolle saa nyt tulla.



    Emma äidilleen.

    Äiti, kuinka hennotkaan
    käydä Emman luota?
    Emma istuu nurkassaan,
    silmä vettä vuotaa.

    Nukkensa on Naimalla,
    amman kanssa Hulta:
    Emman ilo ainoa
    on vain äiti kulta.

    Äiti, mennös kuitenkin
    kylähänkin kerran.
    Rauhaa antaa sullekin
    tulee jonkun verran.

    Älä sure, vaikka on
    Emma itkeväisnä.
    Suukko suo, niin Emma on
    hiljaa, tyytyväisnä.

    Hetken hän viel' itkien
    akkunassa hohtaa,
    sitten laulaa Naimallen:
    "äiti tulee kohta".

    Vihdoin riemuin leikimme
    koko siskokunta,
    kunnes riviin nukumme,
    nähden äidist' unta.

    Vaan kun päivä auki luo
    meiltä silmäluomen,
    menemme me äidin luo,
    lausuin: "Nyt on huomen".



    Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.

    Hän nukkuu vielä -- hellin hymyilee,
    vain enkeleistä uneksiipi,
    ja posket hehkuilee
    myös hänen varpusensa nokan peittää siipi.
    Siis vielä nukkuvat
    he molemmat
    viattomat
    ja pienot. Nukkukaatte!
    Mun puolestani kyllä rauhan saatte.

    Melida istui hiljallen.
    Kointähti kukat akkunalla valas,
    kun alkoi liikutella varpunen:
    häkissä keveästi hyppien,
    nyt alas, ylös nyt ja nyt taas alas,
    se aamulaulun näin jo riemuin viserteli.

    Tuon kuuli pienoinen ja vavahteli.
    Ja kun
    jo puoliunessaan hän hellän suutelun
    sai äidiltä, hän nous niin sievään istumaan,
    hymyillen äitiään ruveten halaamaan
    ja katsoi häntä silmiin,
    joist' astui taivas, tuo uneksimansa, ilmiin.

    Jo aamukävelyllä huokeasti
    he pensaskujaa käy ja kulkee kummull' asti.
    Nyt seisoo siellä äiti poikineen:
    ihanin näky täällä
    maan katoovaisen päällä.
    Niin, hamaan taivaasen he mielineen
    kohosi kauneuden,
    viattomuuden, rakkauden
    siivillä alhaisesta majastaan, ja näin
    taivasta silmäillen he, seisten käsikkäin,
    näkyä sitä katsoivat,
    kun päivää vastaan viel' yön haamut sotivat.

    Senkaltaiseksi myös runooja kuvailee
    kaks enkeliä, jotka vartoilee
    hartaasti maailmaa,
    min Luojan käsky tyhjyydestä muodostaa.

    Vaan virta idästä jo kuohuu purppurainen.
    Se lainehtien kultavaahdossaan,
    käy pilvisaarten väliin virtaamaan.
    Ihmeestä poika mykkänä on vainen
    ja katsoo äitiään, ja myötätuntoisesti
    hän kyyneleitä vuodattaa,
    samassa hymyillen, kun saa
    pään äidin syliin painaa turvaisesti.
    Nyt äiti leikkii hellin hänen hiuksillansa
    ja lausuu: "Poikani, kas, Herra armostansa
    taas siunatun ja kauniin päivän suo
    ja taivaan ovet auki luo,
    valossa suloisessa hymyillen
    lapsilleen alas kaikillen,
    myös sulle, poikani! Suo rintas huokauksenki
    kohota kuni linnun laulu, kukan henki".

    Näin ainiaan
    samainen luonto, vaan ain' uusi suloiltaan,
    liikutti heidän sydäntänsä.
    Maa, vesi, ilma oli heidän mielestänsä
    vain harso läpinäkyväinen,
    taivaisen hyvän peittäväinen.
    Ja äiti, kuu vei pojan katsehen
    maan ympäri ja taivaan, huomauttaen
    lehdessä pienessäkin taiteen, aatoksen
    myös olevan, hän tuli riemuisaksi,
    nähdessään nautitseman ihanaisuuden
    pojankin sielun muodostavan ihanaksi.



    Eräissä kultahäissä.

    Tää jalo juhla, mistä saa
    kultaisen nimen tuo?
    Kullasta siitäkö, min maa
    vain hikiotsin suo,
    mi tuottaa vihaa, riitoja,
    vie rauhan rinnasta?

    On kultaa arvokkaampaakin
    kuin tuo, mi koristaa
    istuimen itämaisen, min
    sai miekat valloittaa.
    Mökissä, linnass' sit' on, vaan
    ei miekoin saadakkaan.

    Et sitä sulje lukon taa,
    et laske, punnitse.
    Sen rikas ja sen köyhä saa
    ja sitä nautitsee.
    En orjaks uuvu mammonan,
    jos sitä omistan.

    Se perhosta ja kukkasta
    ihmeesti koristaa;
    sit' enin aamurusko ja
    aurinko omistaa:
    se sillä laskiessahan
    kaunistaa ulapan.

    Se sairaan tuskat huojentaa
    ja lapsen hiljentää.
    Se köyhän ihastuksiin saa
    ja vangin miellyttää.
    Taivaasta tullen, sinne tää
    sielumme ylentää.

    Pyhimysloiston lailla se,
    laskeissa päivyen,
    vanhuksen päähän laskeikse
    hopeahapsisen.
    Juhlalle tälle kulta tuo
    nimensä kauniin suo.

    Niin kauan harva elää saa.
    Vaan muistakaamme tää:
    on kultaa vielä kalliimpaa,
    ei silmin näkyvää.
    Valossa, jonka Sana suo,
    uskolla nähdään tuo.

    Itkeissäs paarten ääressä
    elosi kumppanin,
    iloitse: tuolla ylhäällä
    saat rakkaas takaisin,
    Siell' yhteen teidät taivainen
    luo templi kultainen.



    Isoäiti.

    Suuret maailmalle
    pojat, tyttäret
    hajoo avaralle,
    jäävät pienoiset,
    Nyt ne piiriins ottaa
    hänet tuolissaan,
    tanssin alkaa: totta
    on hän riemuissaan.

    Tekö enkeliä,
    keijuisiako?
    Kysyy, helmisiä
    silmissänsä jo,
    Nyt hän keijuisista
    alkaa kertoa,
    noista suloisista,
    niiden rouvasta:

    Kuin hän kylvyst' ehti
    ajaa vaunuissa,
    jotk' on ruusulehti,
    perho valjaissa.
    Kuninkaan he kohtaa,
    silloin rumpuihin
    mettiset lyö kohta,
    soi: God save the King.

    Tuo on mahtavasti
    mantel'tuolillaan:
    kultaa kenkään asti
    rouvan yllä vaan;
    valtakunta kanssa
    on mit' onnekkain:
    tanssii, soittaa kansa
    taukoomatta vain.

    Täten pienten kanssa
    mummo loruilee,
    lapsuusmuistoistansa
    itse iloitsee;
    selkälautaa vasten
    vihdoin painuu pää,
    piiriss' uinuu lasten
    unta sikeää.

    Hiljaa! Hst! -- He kohti
    hiipii varpaillaan,
    silmää tuskin tohtii
    liikahduttaakaan.
    Mut hän vielä havaa,
    ylös katsahtaa.
    Taivas itsens avaa:
    enkelejä saa.

    "Viestin mulle tuotte
    mailman paremman,
    minuun katseen luotte,
    täältä kulkeissan'".
    Nyt hän näkee pienot,
    lausuu, painain pään,
    siunaukset vienot
    eikä järkykkään.



    Ukon kehtolaulu.

    Makaa hiljaa, harmaapää,
    lapsi uudestansa.
    Ei sua kylmä pohjan sää
    häiri tuulillansa.
    Kehto kiikkuu hiljallen.
    Nuku lepoon! tyttönen
    tuutii laulaissansa.

    Vaivas saa sun voihkaamaan;
    vaan tää lohduttaapi;
    kaikkein äiti povellaan
    sunkin nukuttaapi;
    sunkin Isä herättää,
    ottaa tykönsä -- ah, tää
    leinon lohduttaapi.



    Elon hetket.

    Viattomuus! Sä nauravin nouset suin
    ja riemumielin taivasta katselet
    ja aamuruskoa. Laps! onnen
    tuottavi sulle jo hetken loisto.

    Jo aamu koittaa: katsele kiiruhtain,
    intoinen nuori! Kaukana viehättää
    sua impein leikki laaksosessa
    tai jalo temppeli jyrkänteellä.

    Onnekas varhain kylvi ja päivällä
    hedelmän nauttii miehenä kylvöstään:
    vaan tyhmä raukka paastoo aina,
    porttia Onnelan kolkutellen.

    Vaikea, synkkä tie yli kankaan on
    pois kotiin: peikot, ryövärit huolettaa
    vanhuksen raukeata silmää,
    kunnes sen umpehen saa yö pitkä.

    Istuos kynnykselläsi, riemuiten,
    kun päivä laskee. Taivas jos pilvistyy,
    kas, tähti tuikkaa pilven alta,
    porttis kun aukaset matkaajalle.

    Murtaos kulkijalle sun leipäs myös
    ja sitten lamppus sammuta, nukkuen,
    siks kunnes aamu ilman iltaa
    sun iki nuorena nousta sallii!



    Joulukolehti köyhille lapsille.

    Apuas nuot köyhät pienet
    vartoo; auta, ken vain lienet:
    Palkita sua ei voi nuot;
    taivaassa saat palkan vasta
    joka vesipisarasta,
    jonka pienimmille suot.

    Heillä on niin niukka leipä.
    Kylmä vaivaa: puita eipä,
    mistä tulta tekisi.
    Olkoon ropo varakasten
    noiden köyhäin, kurjain lasten
    lohdun evankeliumi.

    Jouluna ol' ilman majaa
    seimessä vain Vapahtaja,
    köyhä, heikko, turvaton.
    Vaan yön pimeässä jalo
    loisti taivaan jouluvalo,
    kirkkaudesta verraton.

    Hädän majaan anna tulla
    toivon valo: avain sulla
    epätoivon kahleen on.
    Näin et tunnon rauhaa tuhlaa,
    oikein vietät joulujuhlaa.
    Muutoin on se arvoton.



    Kierto (Convolvulus).

    Sä ihmiselon kuva olet mulle,
    kun illoin, aamuin sua tervehdin,
    kehoitus kiitokseen, kun mullekin
    on Luoja suonut samaa, mitä sulle.
    Saat kukkia sä aina aamusin;
    ne illoin kuihtuvat, ah! ennenkin,
    loistaissaan päivää vastaan purppurassa,
    ne vaaleten jo ovat muuttumassa.

    Valittaisinko peilissäsi, että
    iloni, eilen uusi, tänään on
    jo kuihtunut kuin kukkas eloton?
    En; vaikka mun myös odotus se pettää,
    ett' umpus aukee aina aamusin,
    niin nukun siihen toivoon iltasin,
    ett' uusi päivä riemua taas suopi,
    vaikk' omat surut, vaivatkin se tuopi.

    Sun varttas sauvas tukeepi ja kantaa,
    se siihen tarttuin kiertyy, kasvaakin.
    Ah, jos mä tomusta niin nousisin,
    tarttuisin tukeen, minkä usko antaa!
    Ah, sieluni jos laillas saada vois,
    ennenkuin täältä hivun, kuihdun pois,
    taivaasta säteilevän elon jalon,
    kuin värin kukilles suo säteet valon!



    Laakson lilja.

    Sä laakson lilja, oletkos
    vaan maasta noussut elohos?
    Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi,
    jos ei myös taivas pilvistään
    sun juurtas kastais vedellään
    ja sulle päivän paisteen soisi,
    jok' umpinaisen silmukan
    avaapi täyteen kukkahan.
    Niin, sielu, elos oikea
    on armolahja taivaasta.



    Valkovuokko.

    Kas, kuin valkeavuokko on sievä mut kuihtuva sangen!
    Tuskia sä murrat sen, kun se jo kuolevi pois.
    Sievä ja hellä sen laill' olet, tyttönen; siis varo ett'et
    lailla sen kuihtuis myös pettäjän suutelohon.



    Sinivuokko.

    Min leivo pilvist' ennustaa,
    sen ensin tahdot todistaa
    -- sä kevään esikoinen -- mailla.
    Vaan, kaiken meille kauniin lailla,
    taivaasen viittaat sinäkin
    sun silmis taivaansinisin.



    Mimosa ja reseda.

    Terävä Sohvi, runoniekka seuranaan,
    läks kasvihuonehesen katsomaan.
    Kummankin Intian kun siellä lukuisia
    hän kasveja nyt katsastaa,
    ihmeisiä tai ihania,
    koskettaa kätönen keveä mimosaa.
    Kas, yrtti nyökkää kaunoisesti,
    se hellät tunteet näin ilmaisee -- valheisesti.

    "Kas," lausui runoniekka, "kuva kainouden!"
    "Niin," vastas Sohvi, ilkkuisesti hymyten,
    "kaunoisen kainouden! Ken tuot'ei tunnustaisi
    arvoiseks ihailun, min saa ja -- halajaisi?"
    Samassa tuntevat he lemun suloisan
    tuhannet suloiset muut lemut voittavan.
    Noin mikä hajahtaa? Ei korea tuo tuolla,
    ei tuokaan pöyhkeä, ei etummainenkaan.

    Ja Sohvi, runoniekan kanssa kulkeissaan,
    seisahtui ihmeissään vihdoinkin syrjäpuolla:
    heit' ihastuttava, kas, reseda on vaan;
    se lemun levitti niin kauas, kuin vaan voi,
    ja muiden lemutun sen sekoittua soi.
    Noh! huusi Sohvi, tosiaan,
    kas, toinen kainouden kuva!
    Katseensa laski runoniekka vaijentuva.



    Sirkkuseni.

    Mun majassani seuranain --
    se majani on pieni vain
    ja halpa mutta mielestäni
    on armas siellä ollakseni --

    on siellä mulla sirkkuni;
    se mulle rahaa rakkaampi.
    On sillä kieli pienon pieno
    ja lauluääni hienon hieno.

    Niin soma, sievä näkö sen,
    liikunto nopsa, kevyinen.
    Se peilinpuhdas kauttaaltansa,
    vaikk'ei se muuta pukuansa.

    Se elääpi vain minullen:
    iloitsee, kun mä iloitsen;
    kun suutun, on se nurrullansa,
    valittain sirkutuksellansa.

    Kun mainitsen sen nimen vaan,
    se syliin kiitää suorastaan
    ja leipää nokkii huuliltani
    ja laulain kiittää vaivastani.

    Kun kanteleeni helkkyilee,
    pää kallellaan se kuuntelee
    ja katsoo, kun se heliseepi,
    ja laulaa ja taas kuunteleepi.

    Jos vain mä vien sen peilin luo,
    ai, ääntää rakastuen tuo,
    suudellen lasiin -- raukkaa sua!
    Miks sallin noin sun kiusaantua?

    On mulla pieni kukkasmaa,
    myös sinne sirkku mennä saa,
    vaan muistaa kyllä sisään tulla --
    jos moinen vaimo olis mulla!



    Tunturin satakieli.

    (Sylvia Svecica.)

    Kulkija korvessa, missä
    usvat yölliset ruskottuvat
    aamuin koin sätehissä,
    hohtohon illan mit sekauvat!
    Miks seisahdat kuuntelemaan?
    On kaikki hiljaa, lehti ei liikahdakkaan.
    Äsken laulajan,
    koivussa istuvan,
    kuului tok' alkava soitto.
    Tuota, kas! vartoo innoissansa
    luonto nyt vain kokonansa.
    Alkavi auringon kultainen koitto,
    alkaa laulelokin.

    Kuin pilvihin
    tuulen nostama liekkinen lentää
    hehkusta alttarin
    siipysin punasta leimuavin,
    laulukin tuo niin ilmahan entää
    puhtahasen,
    siintävän kirkkahasen,
    pilvettömäänkin aivan,
    valon valtoihin taivaan.
    Tuo kaunis lahja onkin taivainen
    ja henkikin, mi täyttää sen.
    Sitä jo silmiin selittävät
    kaulan höyhenet taivaansinertävät.

    Vaan voimaa Pohjolamme valon
    laulettuansa, katsoin taivaasen,
    se kääntää katsehen
    ja korvan maahan, alas saloon.

    Rakasta varjossa siellä on varmaan.
    Mitä ääniä siellä on,
    kuin huokauksia morsion,
    mi juur' unissansa on nähnyt armaan?
    Nytpä -- kas! --- laulajan sen
    rintakin, paisuen,
    laulusta aivan on ihastumassa:
    se on kokonaan
    sulosointuja vaan;
    lempijän tulta on laulelijassa.
    Loistoa kas sen katseiden!
    Ja kun se ruorin, pilviin, maahan kääntäen,
    levittää myöskin sen
    kuin päivänvarjostimen,
    niin sen koko keveä, hieno
    ruumis kaunis ja pieno
    kieppuelee kuin tanssissa.
    Ei yksin kurkusta vaan rinnasta,
    sen mukahan kuin lyö rinta,
    käy säveltä vaihtelevinta;
    nyt niinkuin kosken vaahtoavaisen
    kohina;
    nyt niinkuni puron kuiskaavaisen
    sohina
    mättäillä, niittymailla;
    nyt huimasti telmiten;
    nyt hellästi lemmiten;
    nyt valittain taas helläin kyyhkyin lailla. --
    Mut miks se tuimasti kiljahtaa,
    laulun äkkiä lopettaa?
    Mikä hiis noin männyssä räpistelee,
    kyntensä oksaan kiinnittää?
    Mik' on se peikko sarvipää,
    min silmät häijysti noin mulkoelee?
    Säikkyvä puoliso, piile sä lehtiin!
    Laulaja -- kas!
    miehen lailla on koht' apunas,
    nuolena luokses ehtii,
    kiitäen saa kokohon
    pikku lintuja joukkion.
    Huuhkaja, niitä peljättääkseen,
    julmaa päätänsä kääntelee.
    Vaan pilkatakseen ja yllyttääkseen
    nuo kuitenkin lähentelee.
    Silmiä kyllä se väänteleepi;
    vaan päivä niitä jo häikäseepi.
    Poistuu ystävä pimeyden
    rotkoon öisehen, raakuen.
    Nyt kerrassaan,
    kas laulamaan
    kaikk' yhtyvät,
    visertävät
    iltahan asti,
    ja niin ihanasti
    kaikuvi metsä ja mäki,
    kun soittaa sirkut ja kukkuu käki.

    Vaiti on nyt vainen
    tuo, min laulu ihanainen
    vihkii yksin kerrassaan
    yön, mi on nyt päivää vaan.

    Jos Luojan luo ken maasta kohoaapi,
    hän laulaa laulun kuolemattoman,
    illallaan nähdessään kuin sarastaapi
    jo laskematon päivä taivahan.



    Juokse, porosein!

    Juokse, porosein,
    poikki vuoret, maat!
    Seistä, syödä saat
    majall' impysein.
    Siellä verraton
    sammal'-aarre on.

    Päiv' on lyhyinen
    mutta pitkä tie.
    Laulaissain nyt vie
    matka joutuen!
    Tääll' on sudet vaan
    usvamajoissaan.

    Jos mä lentäisin
    niinkuin kotka tuo
    kultapilven luo,
    ehkä näkisin
    silmät lemmityn,
    huulten hymyilyn.

    Kiinni kokonaan
    sait mun pyydyksiin
    -- villiporo niin
    kesyyn kiedotaan!
    Vedät totta kuin
    koski innostuin.

    Sinut nähtyäin
    suurest' ikävöin;
    aina päivin, Öin
    mietin mielessäin:
    on se onni vaan,
    jos sun omaks saan!

    Vaikka kätkeisit
    laakson kiven taa,
    taikka porolla
    metsään rientäisit:
    kivet, hongat vois
    tieltäin käydä pois.

    Juokse, porosein,
    poikki vuoret, maat!
    Seistä, syödä saat
    majall' impysein.
    Siellä verraton
    sammal'-aarre on.



    Araapialainen.

    "Kas orhi!" hän lauleli, ratsastain
    erämaan läpi vain;
    "se mun reimasti vie kuten tanssiellen.
    Minut tuntien kyllä
    se kiitävi, minua vain totellen.
    Sen korvat on siipinä yllä.
    Kuin gaselli kulkevi vaan
    se niin nopeaan.

    Hyvä kalpani, kiiltävä pyssyni on.
    Kas, auringon
    paisteessa kuin välkkyvi hopeavyö! --
    Rakas tyttö mun milloin
    alla palmujen kaivolla näkevi, lyö
    sydän hällä kuin kyyhkysen silloin,
    kun haukka on pesässä sen,
    sitä ahdistaen.

    Hän, tyttöni, hiipivi hiljallen,
    alas kaivollen.
    Isä äänensä huutakohon ihan vaan
    sorruksihin asti!
    Mä sieppaan tyttöni pois satulaan.
    Ori tuulena vie nopeasti.
    Meit' tähtöset katselevat,
    onnittelevat".



ISÄNMAA.



    Suomalainen kansanlaulu.

    (Alkuperäinen.)

    1805.

    Eläköön kuningas,
    vilpitöin ruhtinas
    Suomenkinmaan:
    sielläkin siivoa,
    toimea, taitoa,
    parempaa oloa
    kartuttamaan!

    Vääryydell' pelvoksi,
    oikeudell' voitoksi
    eläköön hän!
    Metsänkin kodassa,
    orvollen osansa,
    pienimmäll' omansa
    säilyttämään.

    Estä, o Jumala,
    pahuuden juoneja
    pimeyden teill'.
    Häness' on toivomme,
    turvamme, ilomme:
    hänelle olkomme
    se kuin hän meill'!

    Eläköön kuningas,
    vilpitöin ruhtinas,
    meidänkin maan!
    Henkemme, talomme,
    lapsemme, vaimomme,
    lakimme, uskomme
    varjelemaan!



    Hymni maalle.

    1799.

    Maa, sinä taivaisen kuninkaan jalon suosikki kolmas,
    vilkkaan Merkurion sekä kauniin Veenuksen jälkeen,
    kuullos, vanhenematta sä säilyvä, lempeä, kaunis,
    äiti sä kuolevien, nisänantaja kuolematonten!

    Kun iki hankeen alpilla nälkään ei kili näänny,
    ei jäävuotehelleen jääkarhun pennut ja strutsin
    pienoiset, munassansa jo äidin hoidotta korpeen
    heitetyt: meitä sä Suomessakaan, sun lapsias, tulleet
    sun pyhän alttaris ympäri, ällös unhota suinkaan!
    Jääkööt pois kesät murheiset, kun maamies kammoin
    selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä,
    kun elo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan;
    viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin,
    huomaa, kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy:
    vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. --
    Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna.
    Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa,
    rientävi metsään leikkuusen petun kurjan, ja lapset,
    kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu
    ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.

    Ruokithan sinä, siunattu maa, lukemattomat kansat
    viljaisess' sylissäs, väkivaltaiset verikourat,
    mit pian sai pimeään koko vuossadat, viljelyn haaskas,
    taiteet syöksivät pois sekä myös neron korkeudeltaan,
    raastetut rauniot vain jalompaan sukupolvehen jättäin?
    Miksikä hylkäät rauhasan kansan, mi vuossadat halki
    vain sua lempinyt on sekä taivasta? Kuulethan meitä!
    Taivas kanssasi kuulee! Täst'edes niin useasti
    ei kesäaikana talvea saavu, ja ilkiötöitä
    nälk' ei vaikuta; tiedottomuus, kateus, epäusko,
    laiskuus karkaavat yhä kauemmaks kodistamme.

    Onnekkaat sua lempivät kansat: nuo vakavaisna
    lain pyhän suojassa säilyttävät tavat puhtahat, saaden
    vallan voimakkaan, valon, kuolettamattoman maineen.

    Mullekin, antias, sarkanen suo sekä myös maja pieni
    laaksoon rauhaiseen! Minä kanss' sulon saamani armaan
    sitten auliuttas, ylös silmäillen, yhä kiitän.
    Vihdoin, kun alas painamme harmaan päämme, sä meille
    vierekkäin sija suo pyhän, rauhaisen poves suojaan,
    niin herätessä me kiitämme, pois kun liidämme sulta!



    Suomen viljelys.

    Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle.

    1800.

    Kai elät, kehuttu sä keskuushyve vielä?
    En kuvaas Kreikasta ja Roomasta, vaan sun
    näen Pohjolassa nyt mä itses. Metsään siellä
    paeten pyhyytes sä kätkit runnotun.
    Ja rauha, valistus ne tarjoo loiston, jota
    maass' urhotöiden et suurempaa saanutkaan.
    Uroita vaatii myös se sota,
    kun turhuus, velttous ja raakuus voitetaan.

    Niit' on; ja, Suomi, saat myös vihdoin pääsi nostaa
    Euroopan jaloimpain sä lasten rinnallen.
    Mitk' aiheet toivon -- kas! -- on laaksossasi, josta
    jo itkun ajat pois käy kanssa sumujen!
    Tuhanten käsien ken ketjun kaunokaisen
    korvesta johti runotartes rannoillen?
    Ken iski tulen isänmaisen,
    min säen liekkiin saa jo rinnat kaikkien?

    Isäini seutu! Ei nyt vaurastustas estä
    sisäinen sorranta, ei raasto ulkomaan.
    Mut poikas vieläkin nyt metsän sydämestä
    leiväksi kehnoa käy kaarnaa ottamaan.
    Kuin julmus, luontokin lahjansa tuhoaapi:
    nietoksen värihin saa viljan julma yö.
    Tai tulva seudun upottaapi,
    tai liekki ytimen ja mehun kaiken syö.

    Sinulta, Birger, sai maa kaunis itsellensä
    valtaajan koston sijaan armon valtiaan.
    Sen metsäkentätkin soi jylheydessänsä
    aarteita, joiden arvon havaitsit sä vaan.
    Sen kansa, hitainen ja juro tavoiltansa,
    se kesytönnä soi sun nähdä kuitenkin,
    hiljaisen voiman, kunnon kanssa,
    lujuuden, kohoovan kuin patsas, pilvihin.

    Vaan turhaan tehdystä sä läksit linnastasi
    kaskelta kaskelle ja savupirteillen,
    viisaalla voimallas ja uljaudellasi
    raakuutta vastahan voitolla taistellen.
    Lain uhkaa voimakkaampi templin lohdutuskin
    sai asutuiksi kolkot seudut -- turhaan vaan:
    se Pohjaan siirtymään sai tuskin
    vähääkään teltit, porot auhdon Lapinmaan.

    Maakuntas, koko valtakuntas ajan pahan
    hirmuisen hairan taistokentäks tulikin:
    sen turmanhenkl, valmis vaivas raiskaamahan,
    toi valtain myrskypilvein pyörteen tännekin.
    Välistä Idän raakalaiset raivosivat,
    välistä haave Roomast' yössä rikosten;
    vain hirmuks portit aukenivat
    pyhätkin lakitupain, templein, linnojen.

    Sun, säikytetty kansa, kummastelemasi,
    komeat tornit kalliiks sulle tulivat.
    Ja minkä hedelmän myös kuulemisestasi
    airuet Jumalan ja vallan antoivat?
    Sen, että Pietarin myös Tapion kanssa puki
    lumouslauluihinsa kansan loitsijat;
    ett' tuhannet tyrannit luki
    sun kaikki vakos, kaikki laumas karitsat.

    Tulisin lauleluis, mit luonnosta vain vuosi,
    ja sananlaskuin, syväin tuumais aartehin,
    perheesi kuninkaana, raudall' oman suosi
    taistellen vastahan petoja, nälkääkin;
    seuduissa iloisissa, hirvein kotomailla,
    sä, poika Skytein, olit viisas, onneinen; --
    nyt olet vapauttas vailla:
    sen vaihdoit -- kelloin kaikuun, piiluin hohteesen!

    Vaan vihdoin sumu käy pois valtain, templein päältä:
    valistus, totuus, hyve astuu taivaasta,
    Poltettuin rantain verivirrat poistuu täältä,
    ihmisten päät ei nyt kaunista linnoja.
    Kas, riidan aaveet kauhistuu, ei säily maassa,
    vaan poistuu, turhaan yön varjoihin lymyten.
    Sä vapautit, jalo Vaasa,
    myös Suomen kansan uljaan, hyväavuisen.

    Hyljätty kansa, sun kielelläs -- kuule tuota! --
    jo pyhä totuus saarnaa rauhaa, valoa,
    kuvastuin ristiltä, kun siinä vertä vuotaa
    Jumalan juurikuva ihmismuodossa,
    Jo sorron linnat on rannoillas ränstyvinä:
    sull' yks on kuningas ja Jumal' yksi vain.
    Manhemin lasten seass' sinä
    lujennat lujain Taalain miesten kanssa lain.

    Ojenna vakaa kätes yli Baltin hiekkain!
    Sodassa, rauhass' oli veljes Ruotsin mies.
    Teill' yks on maine. Jalo sankari sun miekkain
    melskeessä Leipzigissä oivaks urhoks ties.
    Myös hänen tyttärensä vihki kalliin meille
    totuuden, kauneuden ja hyveen temppelin,
    ja tuottaville papereille
    kirjoitti Kaarlon säästönhenki nimeskin...

    Vaan haamuin toivoton taas joukko hiiviksivi
    majoistas pakoon, tainnuksissa hädästään.
    Maas hylkäs poikansa ja, julmana kuin kivi,
    vain tyhjät vaot soi hänelle kynnöstään.
    Täys kuolevia vain maanties on; "auta, auta!"
    Ne pyytää hoippuen ja kaatuu kuolemaan.
    Pois kuolkaa! Rauhan antaa hauta:
    äidiltään leipää siell' ei itke lapsikaan.

    Vaiheille vaivain viety onneton mun maani!
    Sun turmanvirtas käy vain kuohuun suurempaan:
    kun ensin nälän raivo, ruton myrkky vaani,
    niin loput sota peittää polttoon, veriin vaan.
    O! muistot ajan sen, kun maamies, auraltansa
    ajettuna, löys vain ruumiita majastaan,
    kun korvessa hän petoin kanssa
    vaivaajain sadat piinasurmat vältti vaan!

    Pitk' oli, synnyinmaa, sun kurja aikas juuri;
    vaan kaikkein kamalin ol' aikakausi tää,
    mi muistoin parvessa on pyramiiti suuri,
    maan turhain toivojen velasta raskas pää,
    mi peittyy ukkospilviin; juureen varjon heittää
    yö, autio kuin haudan yö. -- Se haihtui jo:
    sait vainajasi hautaan peittää;
    nyt haut' on uutten poikais viljavainio.

    Äl' ihmistavalla sä huomaamatta jätä
    valoa itkun päiväin, nähden varjon vain!
    Palosta älä muista tuhkaa vain ja hätää,
    vaan uusi rakennus myös aikain parempain!
    Kas, hädän antamin, niin tavattomin tarmoin
    vastustain voimaa vihollisten, luonnonkin,
    vaiheissas seisot voitoin varmoin,
    kaunistus Ruotsin ollen ynnä tukikin.

    Kas, koko Idän mahti murtuu kallioissa
    rannallas, jolle Svea linnan tehnyt on!
    Kas, peikot karjuu turhaan Pohjan louhistoissa:
    lain nuija kädessä on Vaasa-urohon!
    Kas, säännöllisiin kenttiin sääntyy korpes, joihin
    pesille petojen jo kasvaa kaupunki!
    Kas, kauas Intian saaristoihin
    vapaana siteistään jo liitää lippusi!

    Iloitse: unheesta sun nostaa rivi Kustain.
    He arvos huomaavat kurjassa tilassas.
    Et raastettuna kautta Slaavein tekoin mustain,
    siskoilles jakamaan käyt leipää laaksoistas.
    Surusi unohda! Ne loisto vie, mi koittaa
    sinulle päivistä jo Kustaa Aadolfin.
    Sull' leikkuuseppeleen hän voittaa,
    sulomman seppeltä, min kannoit kyynelin,

    Hän, kanssa riemuin kokoontuneen piirin jalon,
    hyveiden lämpimän ja liekin levittää
    ja uusin istukkain ja uusin sädevaloin
    sun kansas sydämen ja seudun sivistää,
    näin ohjaa nuoren mieles, koskes kuohuvaisen,
    puhdistaa taijat, hallat rantais sumuisten:
    on lailla soiton orfilaisen
    väkevä ääni innon isänmaallisen.

    Mua hurmaa ääni sen: kas, kaunoisena vasta
    näen maani toivon peilissä kuin Albionin:
    on seudut täynnä laivaa, leivoa ja lasta,
    maan tuotteet virta vie lahdelmaan kuhunkin.
    Näen maani poikain älyn taiteen työssä ani
    ylevän loiston levittävän piirissään.
    Rinnalla Ruotsin Suomeani
    ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.



    Ylioppilaslaulu.

    1801.

    Jos mielit ylioppilaan
    arvoisna maljan ottaa,
    uljaasti kuoloon asti vaan
    opillas puolla totta!
    Totuus se lempemme, äänemme saa,
    elon työllemme antaa se ponnen.
    Itse me löydämme -- tuo iloittaa ---
    läpi vaivojen kunnian, onnen.

        _Kööri_.

    Totuus se lempemme, äänemme saa j.n.e.

    Tän arvos tarkoitus on työ
    kuin kunkin ihmisenki.
    Vain työ, vain taukomaton työ
    on luonnon elo, henki.
    Tähdestä pienehen matohon maan
    kukin toimensa tietävi täyttää:
    emmekö, miettivät, taitaisikaan
    ajan hetkiä oikein käyttää?

    Työ auttaa oppiin, hyveesen
    ja arvoon yli luonnon.
    Sä liity joukkoon taivaisten;
    muu seurakses on huono!
    Jos mikä toimekses vain tuliskaan,
    paremmaks yhä lahjasi saata!
    Kuin mato lehden äl' anna sä vaan
    neros, järkesi hukkahan maata.

    Vaan viisaus kaunistustakin
    suloilta halajaapi.
    Kas luonto sadepilvetkin
    väreihin päivän saapi.
    Sokrates soittikin; tanssailemaan
    voit Porthanin luotakin mennä.
    Mut älä mieti sä valssia vaan,
    joten ei ajus työssäsi lennä.

    Ain' etupäässä Mimerin
    sä lähteen luokse ennä;
    vaan ylpeäin suo tanssihin
    edelläs ensin mennä.
    Arvosi sulla jos suuri jo on,
    sitä kainous vain korottaapi.
    Arvohon pieneen ken tyytyvä on,
    sitä suuremman arvon se saapi.

    Sä älä lailla keikarin
    vain vaatteillasi loista.
    Myös karta kirjakoitakin,
    ja kirjain pöly poista.
    Miehuus ei irstaudess' olekkaan;
    viatont' yhä autella koita.
    Näytä sä tyhmille selvähän vaan:
    valat tyhjät ei tietoa voita.

    Savusta juosta juomarein
    on sulotarten pakko.
    Ratsasta päällä tynnyrein
    ei Foibon veli Bakkho.
    Juhlana juo lasi tai parikin
    ilon vuoksi, ei ollakses päissäs.
    Juo kuin jos juomasi laskisikin
    punastuin oma armahas häissäs.

    Varjelkoon kuva viaton
    sun uneksitun kultas
    ujona työstä turmion
    tulista tunteen-tultas:
    niin sinun poskesi kukkia luo,
    kun sä jouluksi taas tulet ilmiin
    lahjaksi siskojes, äitisi luo
    syleilyyn sekä tutkiviin silmiin.

    Nää säännöt meidän kuntamme
    jos mielit, veikko, pitää,
    niin juodaan! -- Vaan viel' ehto, se
    on aivan tärkeimpitä:
    vanno sä vain viha sammumaton
    pelihin; ajan, sielus se paljas
    turma on. Vannotko? -- Noh, hyvä on!
    Ja nyt, veikkonen, juomme sun maljas!

    Siis maljas, maasi istutus,
    valittu kansastasi,
    sa nyt jo seutus kaunistus
    käsissä hoitajasi!
    Kukkasi tuoksukohon talohon,
    jossa tutkitahan kävijältä:
    "kuinkahan poikani täyttävä on,
    mitä maa ja me toivomme hältä?"

    Siis maljas, vanhan isäs kun
    saat mielet riemuiseksi,
    jos terveeks, viisahaks hän sun
    tullessas kotiin keksii!
    Maljasi kolmas, jos viet kotihin
    tavat muodonkin sellaisen, että
    kunnon ne mieheks sun näyttävätkin;
    todistuksesi painetut pettää.



    Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa.

    1804.

    Pois lähti isä, ystävä,
    tukemme, maine, valo;
    aina hänen nimensä
    muistaa totuus jalo.

    Se pää nyt hautaan lasketaan,
    mi mailman sisäls' vasta;
    aarre ansion aina vaan
    säilyy katoomasta.

    On mykkä hän, min sananen
    itävä oli jyvä;
    mieliin vielä tuhanten
    vaikuttaa hän hyvää.

    Hän tien on tyhjäks jättänyt,
    tien, min hän meille raati.
    Muistopatsas häll' on nyt
    Parnasso, min laati.

    Jo -- kuin tää ruumis -- raukenee
    myös mestarimme paja.
    Vaan uus uljas ylenee
    viereen tiedon maja.

    Neroja saakoon se; ne vaan
    ei hänen sijaans täytä.
    Joka vuosisatakaan
    moint' ei miestä näytä.



    Priki ja Pursi.

    1809.

    Ylevä, jalo priki, jonka
    puuaine oli vanhaa goötiläistä honkaa,
    uraansa täysin purjein kulki vakavaan.
    Rinnalla sen ui aivan murheetonna vaan
    purs, joka välkkyillyt ei Ranskan vernissasta
    eik' ollut puuta Englannin,
    metsästä Suomenmaan se oli syntyisin
    avuja useita sill' oli kuitenkin.
    Ja sitä priki myös niin suojeli kuin lasta,
    ei yksin hinannut, vaan vaarast' estääkseen,
    syliinsä nosti turvaiseen.
    Prikiä palveli ja helli pursi siitä,
    sen kanssa saaristot ja meret mieli kiitää.

    Nyt valtamerien seljälle lähdetään, --
    Vaan miksi, miksi hylkäätkään
    sä vuorten varjon? Käänny, onneton, ja pelkää,
    kun myrskyt hirmuiset käy valtameren selkää!
    Hän lähti vain. Ah! monet myrskyt kokenut
    hän on ja aina voittanut.
    Vaan tämä! -- Suuri Jumala! Voi, kauhun hetki!
    Turmeltuu mastot, purjeet, touvit; prikin retki
    -- karilla, jonne kerrassaan
    sen paiskaa myrsky -- päättyy varmaan kokonaan.

    Prikistä purren pois vei aalto vaahtoovaisin
    ja miehistön, min piti sitä pelastaa.
    Se vielä ponnisteli airoin katkonaisin,
    voidakseen ystävänsä saavuttaa
    ja -- siinä hukkua, jos ei ois pelastusta.
    Vaan turhaan! Väliin tunkee laiva tavaton;
    täys tuli kitoja se on;
    ne todistavat Montesquieu'tä, Grotiusta.
    Paremmin. -- Laukaisten ja touvin laskien,
    sai laiva -- ruorin jo ollessa murska -- purren,
    mi kulki tuulen mukaan ajelehtien.

    Voi, mitä tehdä nyt? sen väki mietti surren.
    Niin, onko ylivoimaa vastaan neuvoa?
    Sen sietää täytyy vain ja kuulla, totella.
    Ei ole sekään lohtu suuri,
    kun järjestystä saa se pitää samaa juuri
    kuin prikin väki, miehet vapaat, uljahat.
    Kyyneltä turhaan salaten he katsovat --
    tuskimpa voittajaa, kun kuuliaisuuden saapi,
    tuo huokaus, kyynel suututtaapi? --
    He katsoo takaisin ja mittaa aaltoja,
    jotk' ystävän ja veljen riistää toisistansa,
    isästä tyttären ja äidin pojastansa.
    Erossa ollenkaan he eivät unohda
    sydämen velkaa veljeskansallensa pyhää,
    kun valo, opas, tuki, tulkki tuo ol' yhä
    ja jakoi heidän kanssaan varat tasan vain.

    Prikissään seisoo, kurottain
    jäähyväisiks hän syliänsä.
    Kun huomaa hädän ystävänsä,
    hän omat surut unohtaa, sit' itkeissänsä.
    Ja pelkää, että se jo hukkuu kokonaan
    vaan näkee -- ken tuon uskoikaan? --
    kuink' armaan veljen kohtaa ihmepelastus.
    Hän maahan langeten huudahtaa: sallimus!
    Osani tahdonkin mä kärsivästi kantaa;
    on nimi veljelläin ja maine, vapaus
    pelastettuna: se minulle riemun antaa.



    Sisällinen yhdistys.

    1810.

    Kansoja raastakohot rajut mahdit,
    sitehet hellimmät katkokohon:
    entävi miete, vaikk' estävät vahdit,
    tuntokin taivaihin nouseva on.

    Toivo jo vuossadat saattavi valoon;
    muistossa on, mit' ei aistita saa.
    Sydän, mi tuntevi kaunihin, jalon,
    kaukaisen ystävän aavistaa.

    Vapaasti voi kuni pilvissä rusko
    maailmass' yhtyä aatteiden.
    Muurien halkikin tosi ja usko
    saa kuvan lempivien sydänten.

    Aika, kuin taivas, se ainian muuttuu:
    tähdet ne nousevat, laskevatkin.
    Vältitkö myrskyn? Miks itket? Mi puuttuu?
    Päasithän taas pesähäs takasin.

    Virkas sun kiinnittäköön vakavasti
    kotihis, liittosi siunatkohon!
    Henki, mi liitävi tähtihän asti,
    myös yli luotojen lentävä on.

    Jos sun on mitatut askelehetki,
    jos sun on silmilläs varjostin, --
    ahdas on piirisi, haihtuva hetki
    on tosi elämän muutoinkin.

    Vaan elo tuo, jota toivot sä vielä,
    on hyvä ainian loppumaton.
    Jalojen kanssa sä alkaos siellä
    rikosten, harhojen vastustelon!

    Maailman halki yks virtaapi valo,
    yksi on järki. Se kuulla sun suo
    muinaiset urhot, ja taas uni jalo
    kaukaiset viisahat tuo poves luo.

    Taivainen kunta! Sen ei rajat muutu,
    ylläkkö, riita ei raastelekkaan.
    Aina se kestää, jos ei ihan puutu
    oikeudentunto sun rinnastas vaan.

    Oi pyhä tunto! Jos täytät sä rinnan,
    niin levon, rauhan sä rintahan saat.
    Kuin vesikaar' yli ulapan pinnan
    ilmassa yhdistä riistetyt maat!



    Käynnillä Fiskarin tehtaalla, ja siihen kuuluvalla vaskikaivoksella.

    1830.

    Kävipä ryske julma Manalassa,
    mä tunsin jalkain alla tutinan,
    eteeni näin maan kidan aukeevan.
    Mä huusin: "näenkö nyt Pohjolassa,
    mit' olen kuullut maista etelän:
    syvyyden kaupungit ja maatkin nielevän?"

    Mi häviöltä näytti, kohdastansa
    sen työn ja taidon luomaks huomasin.
    Kas, niitä seuras tänne tiedekin,
    vaikuttain luontoon, että aarteitansa
    maan alle kaivamiansa se suo,
    verstaansa avaimenkin ahkeralle tuo.

    Ja siellä taito, työ ja tiede saapi
    -- tulen ja veden voimat hallussaan --
    kovimmat kalliotkin halkeemaan,
    tuo malmin esiin, sitten puhdistaapi,
    niin että sillä vaikka kultaa sais,
    jos Perun maalle asti sitä kaupittais.

    Tuo vaskilevy hohtaa aikanansa
    kentiesi Kiinan templin katosta.
    Tuo sulku, josta hiljaa proomuja
    merelle käy nyt rautalastin kanssa,
    saranaraudat kenties kulkemaan
    saa kerran mailmankaupan porttiin Panamaan.

    Näin teollisuus, joka siivet antaa
    kaupalle, neron kanssa kilpaillen,
    maailman seudut liittää yhtehen.
    Näin Suomen mieskin unhotettu kantaa
    maailman markkinoille viimeinkin,
    mit' uutta mietti hän ja saatti ilmoihin.

    Siis, vaikka vinkuu palkeet surkeasti,
    niit' orjaraukkoja en säälikkään,
    enk' harkkoa, joll' antaa lyöntejään
    tuo petomainen palja ankarasti.
    Julin, sä julma ollos niille vaan;
    väelläs katsanto ei orjan olekkaan.

    Sun onneas, kun johdat nuo, voi kiittää:
    sun hyötysi on hyöty kaikkeinkin,
    Sun aikas, vaikka kaikki puuhaatkin,
    myös lukuun, apuun, ystävyyteen riittää.
    Myös armas puolisos on onnekas:
    Englantinsa hän täällä löysi seurassas.



    Kellgrenin kuoltua.

    1795.

    Vapaa Ranska on. Kas, liittoon kansa
    ynnä kuningas nyt rupeevat!
    Paikkaan Bastiljen he suorastansa
    Partenonin laittavat.

    Ihastuen Kellgren kuulee tuota.
    Tällöin kuolla ei hän saatakkaan.
    Kyynelten hän silmistään suo vuotaa,
    niinkuin laps -- ei, kuin mies vaan.

    Uusin sävelin soi kantelensa;
    nuoruus hehkuu hänen kirjoistaan. --
    Houreita -- ah! -- ovat toivehensa:
    siks taas vaipuu kuolemaan.

    Näin hän eli, lauloi ajassansa.
    Aika, tyhmyyksineen hirmuinen,
    silpoi hänen suurta sieluansa,
    joka riutui taistellen.

    Runoilijana on kunnioittaa
    häntä hovi mielinyt ja maa.
    Miehenä ja kansalaisna voittaa
    kaikilta hän kunniaa.

    Äly hänen hymyns, itkuns muistaa;
    Sulotar myös kuvaan hänet luo
    lempeänä, vaikka katse puistaa
    ynnä loukkaa tyhmät tuo.

    Aika hänen kantelensa kielen
    viime ääntä kuulee, kohoten,
    piirteet suuret saadaksensa mieleen
    siten "uuden luomisen".



    Laulu maanmiesten kesken.

    Ulkomaanmatkalla.

    1798.

    Tääll' ulkomaalla paljon Pohjolasta
    polosta puhutaan,
    kuin paikka muu maan kakun kannikasta
    ei homeess' oliskaan.

    Vaan samppanjaa ei joka kurkkuun täällä
    katosta tipukkaan,
    ei paistikukkoa näy nenän päällä,
    kun ulos silmää vaan.

    Sinistä meillä myös on taivaallakin
    ja kirkas päivä, kuu,
    ja metsä vehreä, ja talvellakin
    vihanta moni puu.

    Koskemme uljaat, rautaa vuoristomme,
    järvemme hopeaa,
    ja labyrinttimainen saaristomme,
    karjamme laidunmaa.

    Käy Pohjan kesäyönä iloksensa
    keijuiset tanssimaan. --
    Mut täällä maa on kaikin puistoinensa
    kuin lauta laaka vaan.

    Ei rypäleitä kasva kukkulamme:
    vaan, veljet, hymyillään
    narreille, jotka meille tervastamme
    suo jalon viinin tään!

    Sun maljas, maamme ja sen lippu! Vielä
    viet meidät Pohjolaan.
    On tosi vapauden kehto siellä
    ja koti ainiaan!



    Reinin rannalla.

    1795.

    Hyvästi vuoret ynnä väki Saksan!
    Hoi, ranskalainen, hoi!
    Vapaasen maahas hyppään, jos mä jaksan
    ylitses, Rein... Kas noin!

    Maa! Maa! No, mitä nyt? Kas akkaa, et sä
    ruvenne tanssimaan?
    Hei, tornit, linnat, palatsit ja metsä,
    kuin rupee kieppumaan!

    Tää on, jos vain ei Hübner valehdelle,
    nyt Fulda-papin maa.
    Sen puustellipa kelpais vaikka kelle
    ja viini, min hän saa.

    Hän paaviks sopis! Jos mä kardinaali
    vain kerran olisin,
    niin, jahka tulis ensi paavinvaali,
    mä häntä huutaisin,

    Poiss' oli hän; vaan saapui kappalainen,
    muhoisen katseen loi,
    vei linnaan, seudut nähdäksemme vainen,
    ja viiniäkin toi.

    Se vasta viiniä! Mä tunsin, mitä
    se teki ytimiin,
    ja sitte vielä täällä juoda sitä
    rannalla Reinin, niin!

    Maa täällä aivan rypäleistä loistaa,
    ja mitkä marjat, hei!
    Ei nähdä Suomen mättähillä moista,
    kareilla Ruotsin ei.

    Kannatti, veli, matkustaa; vaan vettä
    jos Pyrmontinkin tois...
    otimme kiittäin hatun, virkkoin, että:
    "Hyvästi!" rientäin pois.



KERTOVAISIA.



    Vanha soturi.

    Saimaassa saar' on; maalle sen
    muut aivan harvoin kulkee
    kuin lokit järven myrskyisen,
    jok' aalloillaan sen sulkee.
    Niemellä siellä törröttää
    petäjä käyrä, sammalpää.

    Siin' istui alla petäjän
    mies muinaisaikalainen,
    soturin hattu päässähän
    ja parta hopeainen,
    sininen takki, taljavyö:
    ei lasta varten tehty työ.

    Kyynelten vaon huomasi
    kasvoissa kuihtuneissa,
    ja valju viima huokuili
    hiuksissa harvenneissa.
    Hän aaltoon nyt loi katsehen,
    nyt suru hymyin taivaasen.

    Jok' ehtoo monet vuodet hän
    siin' istui iltamassa,
    samainen puku yllähän,
    samassa asemassa,
    kuin haamu muinaismaailman
    mielestä merenkulkijan.

    Vaan kuulkaa, Suomen neitoset,
    ukon elämäkerta,
    vesissä silmät suloiset
    ja sydän vuotain verta!
    Hän hellän muiston saakohon;
    jo tuskista hän päässyt on.

           *     *     *

    "Mies Kaarlon olen viimeisin;"
    -- nuo sanat lausumalla
    hän nousi uhkein katsehin; --
    "viimeinen ilman alla,
    mi Kaarlon näin". -- Tuon nimen vaan
    kun lausui, nosti hattuaan.

    "En muotoaan ja katsettaan
    mä saa unohdetuksi.
    Kas pipliaa, mi mainitaan
    nyt Kaarlon raamatuksi!
    Kuvansa siinä, kas, on tää...
    Ah! multa näkö hämärtää.

    Hän asultaan kuin minäkin:
    tällainen vyö ja nuttu.
    Vaan sodassa kun seistihin,
    hän sankar' oli tuttu;
    suur' voitettuna, voittaissaan,
    vaan suurin kenties kuoltuaan.

    Viel' Norjaa vastaan syöstihin,
    vaikk' uhkas moni valta.
    Viimeinen joukko Suomenkin,
    haalittu kaikkialta,
    lens sinne kanssa sankarin
    vuorille kuoloon lumihin.

    Mä tulin joukkoon herrani,
    kun nuori olin vasta,
    ja kuulin laukauksen, mi
    vei Kaarlon maailmasta.
    Näin kaatui Ruotsin uljuuskin.
    Mä kaatua myös halusin.

    Vaan maata, kuningastakin
    puolustin pelkäämättä.
    Kun Pommerista palasin,
    vain yhtä kannoin kättä.
    Luutnantin arvon palkaks sain
    ja eläkkeeksi -- nälkää vain.

    Vaan enemmän mua iloitti
    kuin kenraalian' nauha,
    ett' täss' sain oman turpeeni,
    kun maahan tuli rauha:
    sain perinnöks tän saareni,
    täss' itse olen herrani.

    Mun Herra sitte siunaskin
    runsailla lahjoillansa.
    Yks tytär: kuva enkelin
    Evankelistan kanssa!
    Häll' oli muoto sellainen,
    lukeissaan Sanaa minullen.

    Hän hallitsi mun huoneessain.
    Riens aika, häneen luottain.
    Kun kuoli äiti, elin vain
    hänelle, ynnä vuottain,
    ett' urosaika entinen
    taas Kaarlon koittais Ruotsillen.

    Illalla kerran tyttöäin
    talutti vieras kotiin.
    Seinältä, tuota nähdessäin,
    mä pistolini otin.
    Viettelijän kaataa rampana
    mull' olis ollut rohkeutta.

    Vaan kun hän astui tupahan,
    näin kunnon miehen aivan.
    Noin patriarkan majahan
    myös astui vieras taivaan.
    Hän lausui: "Kaarlo taisteli:
    Suursaaren nimi säilyypi".

    Nyt, Herra! huudahdin, nyt saan
    jo rauhaan luokses tulla.
    "Ei", virkkoi hän; "viel' elä vaan
    todistajana mulla,
    kuink' onnen tyttös mulle luo,
    kun minut voitto tänne tuo".

    Takana järven hänellen
    tuo talo kuului tuolla.
    Hän kauneutta luonnon sen
    viisaalla lisäs huolla;
    mun sinne kutsui ijäksi:
    varroimme häntä sulhoksi.

    Jo joutui hänen aikansa,
    jot' tyttöni niin vuotti.
    Jo Ruotsinsalmen voitosta
    hän sanan meille tuotti.
    Ma Herraa kiitin polvillain,
    häät, vihittävät unhottain.

    Puvussaan istui morsian,
    ja juhla aloitettiin.
    Toi lokki myrskyn sanoman,
    vaan sulhast' odotettiin.
    Kuin haudasta nyt vinkuen
    nous Herran ilma raivoten.

    Juoks morsian nyt katsomaan
    -- kasvoille kirpos tukka --,
    näk' akkunasta -- järven vaan
    ja kuuli -- tuulen, rukka;
    huus riemuin, vaan taas tuskasta:
    ol' luultu purje -- vaahtoa.

    Vaan nyt, vaan nyt! -- "Yks luovi vain,
    niin pääset armaas luoksi". --
    Taivaasen katseen kohottain,
    hän vastaan rantaan juoksi,
    kun vene kaatui niemellen.
    Myös maahan vaipui silloin hän.

    Vaan sievään nous hän näkemään
    kätensä armahansa
    aallosta nostavan ja pään,
    mi keinui aallon kanssa.
    Hän lensi viime louhellen,
    kurotti kättä sulhollen.

    Sen sulho sieppas tuskassaan,
    vei kanssaan tyttösenkin
    -- niin, nuorukainen, itke vaan! --
    jäi järveen kumpainenkin.
    Käsikkäin heidät löydettiin
    ja yhteen haudattiin myös niin.

    Koht' olen satavuotinen,
    vaan tyynen' istun tässä;
    mut isänmaani jälkeen en
    viihtyisi elämässä". --
    Näin kertoi hän, ja niemellään
    sittemmin hänt' ei nähtykään.



    Kolme veljestä.

    Kolme veljest' Europasta
    lähti mailmaa katsomaan.
    Laiva hukkui. Kuolemasta
    pelastui he kolmen vaan
    laivaväestä lämpöisimmän
    saaren rantaan aallolla.
    Pelastuksen ihmeisimmän
    nauttivat he riemua.
    Vaan he hämmästyivät vasta;
    sillä yhtään ihmislasta
    saarella ei ollutkaan.
    Muutoin kaunis muodoltaan
    oli se; sen palmut tarjos
    kyllin leipää, mehua;
    puut ja pensaat päivän varjos,
    linnut laski lauluja.

    Olipa puu pisin, suorin,
    puussa outo hedelmä.
    Sitä kiipes veli nuorin
    ottamaan. Sen nesteitä
    mielellään he nautiskeli.
    Siitä muuttui joka veli:
    niinkuin Lethe suorastansa
    vanhat muistot poisti se;
    näkemänsä, kuulemansa,
    kaikki unhottivat he;
    jäi vain voima ajatella.
    Raittihitten kolmosten
    työksi tuli tutkistella
    kauttaaltansa luominen,
    lasten lailla miehinä
    alust' alkaa elämä.
    Palmupuiden varjossa,
    häpeättä, pelotta
    nauttivat he yksin mielin
    vilppaan lähteen reunalla
    mättähällä tunteita,
    joit' ei kertoa voi kielin.
    Tuolla tuulena he lenti
    yli vuorten, laaksojen,
    vuorivuohen kiinni enti;
    täällä hiljaa hiipien
    koskessa he saivat mullon;
    kukkulalla jolloinkulloin
    flamingoa lentäväistä
    kivittivät. Töistä näistä
    voimaa salvat ytimeen,
    urheutta sydämeen.
    Kiistellessä saalistaan
    heidät sai taas sopimaan
    jalot tunteet povessaan
    ynnä viisaus, mi auttaa
    omaa hyvää muiden kautta
    sekä himot -- viisas työ --
    muiden voimin maahan lyö.

    Päivät heiltä hyvin näin
    riemuisesti kuluivatkin.
    Yhdessä he metsästäin,
    yhdess' söivät, nukkuivatkin.
    Heistä näytti saari vaan
    ensi, viime kodiltaan.
    Toki eri tunne tästä
    sulon saaren elämästä
    oli heillä kullakin.
    Sillä nuorin enimmin
    maistoi unheen hedelmästä,
    vähimmin taas vanhin veli,
    joka siis myös aavisteli
    pyrinnöitä muitakin
    olevan kuin päivän voitto.
    Siks hän usein tunsikin, --
    milloin lintuin sulo soitto,
    meri, ilma, laakso, vuori
    hurmasivat, -- että nuori
    sydän kesken nautinnon
    vaipui tuskan tuntohon.
    Tämä kaipuu selvis hällen
    vasta, kun hän etäällä
    näki purjeen merellä,
    jonne katosi se jälleen.
    Muistot häntä hurmaa aivan.
    Sielun toivoin täyttäen,
    tällöin hälle ilmaantuvat
    mieleen merkilliset kuvat
    mereen uppo uneen laivan,
    maan myös meren takaisen
    ynnä isän armaisen.

    Illat, yöt hän rantaa taivaan
    paadell' uloimmalla aivan
    katsoi räpäyttämättä,
    päätä painain vastaan kättä,
    näki pilven toistahan
    taivaan valoss' ajavan
    ynnä näköalan aavan
    yhä uuden muodon saavan.
    Tai hän, mailmast' erillään,
    omia vain mietteitään
    nautti, ruumiin voimat huumas
    sillä, että sielu tuumas,
    varjoks itse kuihtuen.
    Turhaan vain hän veljillensä, --
    jotka koko sydämensä
    valtaan antoi himojen
    ynnä äkkäs ilman alta
    pilvet vain ja lainehet, --
    maalaa muistot, miettehet,
    jotka hältä mielen valtaa.
    "Turhin toivoin jäytävää
    unta vain, mi metsästyksen
    raittiin riemun hämmentää",
    ärjyi nuorin, väsymykseen
    asti tuota kuultuaan,
    poistain puheen, gasellista
    laittaissansa illallista.

    "Kenties kätkee toisen maan
    taivaan ranta takanaan,
    tuot' ei estä uskomasta".
    Veli keskimmäinen vastaa
    hiljaa näin nyt puolestaan.
    "Vaan kun ei näy ollenkaan
    eikä saavuttaa voi moista,
    tyydy täällä olohon,
    tehdään, mikä oikein on,
    auttakaamme toinen toista
    sekä hätä kantamaan
    että riemu nauttimaan.
    Tunto tuosta liitostamme
    olkoon aina palkkanamme".

    Täten muita neuvoen,
    itse kohta toinen veli
    mukaan opetuksens eli,
    tosi hyväks nähden sen;
    vaan kun joskus sai vain vaivan
    viisaast' ahkeruudestaan,
    kysyi tuntons salaa aivan:
    "Miten, mistä tulinkaan?
    Syödä, juoda, maata vaan
    onko elon tarkoitus?
    Sikskö mull' on ajatus,
    jok' ei siedä sekasokaa;
    sikskö vain on tunto, joka
    hetken tarpeet ilmi tuo,
    koko luonnon tuta suo
    ynnä kaiken toden, hyvän,
    nyt ja ijät' ilmestyvän;
    sikskö etäämmälle huomaa
    mieleni kuin silmäni: --
    että katoon kuin muu luoma
    tai kuin kupla, varjoni?
    Onko ylin onneni
    vain kuin huilun sävelen
    hurmaus, mi syntyy heti,
    kun vain henkeänsä veti,
    henkäykseen haihtuen?"

    Häntä mietteet kiusoittaa,
    nuoruuden pois kuluttaa,
    joka imi minuutista
    nautintoa riemullista,
    Mailma hälle mustemmaksi
    käy, vaan sitä rakkaammaksi,
    kuten kimalaisellen
    kuihtuvain on kasvien
    kukka rakkain viimeinen.
    Kyynelsilmin laveaa
    merta päin hän katsahtaa,
    jossa kerran nuorin veli,
    kalliolta pudoten,
    makasi jo hetkisen.
    Kohtaloa ajatteli
    veljein hän ja kauhistuu:
    jos jäis joskus yksin -- huu!
    Hän, vain tuskaa huomaavana
    kappaleita katsellen,
    näkee kaikki katoovana:
    joka riemun entisen,
    lehden tuulen lennättämän,
    sääsken mereen mennehen.
    "Voi! jos elementtien
    raivo sortais saaren tämän?"
    miettii hän ja peloissansa
    silmää merta, taivasta
    ynnä tulen valtoja
    vuoren alla haudassansa.

    Kerran yöllä kaikki on
    hänestä vain tuli, vahto:
    salamat lyö aaltohon,
    aalto pilviin nousta tahtoo.
    Aavistuksen synkeän
    toteentuvan luulee hän.
    Vaan, kas! päivä koittaa alkaa,
    ilman raivon hilliten;
    kareilla on laivan talka
    ynnä haamu ihmisen;
    saarta päin se kurottaapi.
    Avuks sille kiiruhtaapi
    keskimmäinen veljistä.
    Vanhin laivahylkyä
    rientää katsomaan, kun varmaan
    uneksimansa maan armaan
    rannoilta se saapunee,
    toivot toteuttanee.

    Välinpitämättä aivan
    nuorin yksin rantaan jää.
    Mutta -- sisuksessa laivan
    lienee jotain syötävää,
    jotain, joka hyödyttää!
    tuumin näin hän viisahasti
    ryömi laivan sisukseen,
    tavaroita lukuisasti
    tyhjentääkseen itselleen.
    Kompassin kun sai, niin laivan
    vanhin jätti, palasi.
    Pelastettu silloin aivan
    tainnuksista havasi.
    "Valkoinen!" hän ihastellen
    huus, kun näki vieraan sen
    värin, muodon kaunoisen,
    katsoi tuota ihmetellen.
    "Valkoinen!" hän innostuin
    huus; "jos käännän vaikka kuin
    tätä rasiaa, niin ohjaa
    puikko siinä vain päin pohjaa.
    Selvitä se minullen!"
    Vieras vastas: "Valkoinen,
    vaikka päivän kärventämä,
    myös sä lienet. Saari tämä
    ei teill' ole synnyinmaa,
    vaan se on päin pohjoisnapaa.
    Parempi sen moni tapa:
    valistus tuon vaikuttaa.
    Neula näyttää pohjaa, johon
    teidät myös se johtakohon,
    tehtyänne tuommoisen
    itsellenne aluksen".
    Voimat vieraan loppui noissa
    sanoissa: hän hiljeni.
    Tomun kyynel lämmitti
    -- turhaan! Henki oli poissa.
    Peitettynä kukkasiin,
    kallis ruumis haudattiin
    rantaan luolaan. Vanhin veli
    luolan muutti temppelikseen,
    jossa koko toimekseen
    kompassia tarkasteli.

    Mieli jännitetty hällä
    alkoi tuosta tarkastaa,
    mikä voima suunnittaa
    kompassissa neulaa. Tällä
    ajan vietti hän, ja tää
    kun ei selvinnyt, hän toki
    aina innokkaammin koki
    tuota seikkaa selvittää.
    Vihdoin syntyi riita suuri
    kanssa veljen nuorimman,
    joka koko rasian
    väitti armottomaks juuri,
    jos ei siitä hyötyä
    olis nykyhetkistä:
    silloin lasin rasiasta
    otti hän ja neulaan näin
    -- joka kääntyi pohjaa päin --
    käsiks oikein pääsi vasta.
    Vaan siit' alkoi uudestaan
    riita. Usein toinen veli
    sanoja taas ajatteli,
    joilla antoi neuvoaan
    hyvä vieras kuollessaan.
    Ei hän turhaa huokausta
    määrännytkään maailman
    perään toisen paremman,
    vaan hän neuvoi rakennusta
    tekemään, mi muutoinkin
    varmaan tarvittaisihin,
    mutta joka välttämättä
    tarvitaan, kun saari jättää
    aijotaan ja muutetaan
    toiseen toivon maailmaan.

    Mielessänsä miete tuo,
    joka kenties pettää, mutta
    sieluun luopi jaloutta,
    käy hän luolaveljen luo,
    esittääpi intoisesti
    rakennusta venosen
    laivan haaksirikkoisen
    mukaan. Nuorin ilkkuisesti
    nauraa yrityksellen.
    Kuitenkin he alkaa sen.
    Huvin heille suo jo vaivat:
    riemua ne mieleen saivat,
    voitetuiks kun tulivat.
    Vioista he oppivat
    työtä myöskin täydellistä.
    Kompassikin laitettiin
    kuntoon taas; se heistä niin
    arvoa sai ihmeellistä.

    Kaisloiss' on jo veno oiva,
    pieni, mutta kantaa voiva.
    Riemu suuri! Nuorinkin
    veli mielell' iloisalla
    laineilla nyt keinuilee,
    taivaan kuvaa katselee,
    kun se kuultaa aaltoin alla.

    Rannalta jo pian aivan
    laiva suuri lasketaan.
    Paremmin se malllilaivan
    muotoinen on mahdikkaan.
    Heti lähdettävän sois
    veli vanhin matkaan pois.
    Nuorin virkkoi: "Valkoistakin
    haaksirikko kohtasi;
    kuinka meidän kävisi?
    Tänne jään mä uhallakin."

    "Maahan, minne neuvoi tuo,
    kerran, kerran kulkekaamme",
    lausui toinen; "mutta maamme
    meille vielä ruokaa suo;
    vielä siis täss' olla saamme.
    Sama isä täälläkin
    vaikuttaa kuin sielläkin.
    Lahjat hältä myös nyt saamme;
    kiittäin niitä nautitkaamme.
    Katso aavaa ulappaa:
    ajatus jo pelottaa.
    Toivo tosin ennättää
    vastaan: riemuja se tarjoo,
    mutta pelko on sen varjo.
    Raskas jous on jännittää,
    jolla ruoan täällä saapi;
    vaan se työ, se riemuittaapi.
    Saari tää on kuitenkin
    rakas, vaikka valitamme:
    aina purjehtiessamme
    vetää se vain takaisin.
    Jättääksemme kerran saari,
    ottakaamme tarkka vaari
    kaikista sen mutkista
    kompassimme johdolla!
    Meidän täällä ollessamme
    myrskyissä se ohjatkoon,
    silmin nähdä saattakoon,
    mitä salaa aavistamme;
    ja kun pilvet, laineet luo
    pimennon, niin neula tuo
    näyttäköhön meille tyrskyt,
    kunnes loppuu kaikki myrskyt
    viimeisellä matkalla
    kohden kirkkait' taivaita."

    Hyvä-huudoin suostuttiin
    neuvoon; kahta vertaa niin
    onnekkaampina he eli,
    elämätä nautiskeli.
    Työ ja rauha, terveys,
    ystävyys ja veljeys
    heidät tällöin yhteen liitti.
    Laiva uusi toisinaan
    meren ulapalla kiiti,
    saapuen taas satamaan
    levähtämään vaivoistaan
    liehuvassa lipussaan.

    Kerran ilma pimeni,
    maa ja meri tärisi,
    tulivuori puhkesi,
    hirmumyrskyn kohtasi:
    silloin saari ijäti
    meren pohjaan uppousi.
    Veljet yksin laivallaan
    pelastuu, ja nyt päin pohjaa
    kompassinsa heitä ohjaa.
    Toisiin maihin saapuissaan,
    vaihtavat he vanhan laivan
    uuteen täydelliseen aivan,
    joka, toivot täyttäen,
    heidät isänmaahan kohta
    aina aavistettuun johtaa,
    syliin isän armaisen.



    Katariina Maununtytär.

    On onneton, ken joutuu majastansa,
    miss' hyve, rauha vain on osanansa,
    jyrkille huipuille, miss' Onnela
    on jylhäin ukkospilvein peitossa.

    Iloisna juoksin kotilaaksosissa
    vaan säikkyin saleissa ma kultaisissa.
    Hain, vaan en enää ajan iloisen
    viattomuutta löynnyt lapsuuden.

    Ol' osa jalo mulla sitä vastaan
    lohduttaa puolisona kuningastan',
    rauhoittaa häntä, viettää valvoen
    ääressä lampun lepons hetkisen.

    Mökistä nosti hän mun valtaan kanssaan.
    Kallioihin vaihtui hänen purppuransa.
    Tyrmässä tu'in häntä kädelläin:
    ah, olis haudassakin vieressäin!

    Voi! hänestä mun riisti tyly veli:
    hän vankeudessaan nyt yksin eli.
    Kerjäillä hänen poikans täytyi vaan,
    maan päältä tuskin löytäin hautaakaan.

    Nyt olen onnen puuskista mä poissa
    kuolleiden rauhaisissa asunnoissa.
    Tää seutu vielä muistaa kyynelin
    mun hyveeni ja kohtalonikin.



    Muudan tapaus Atenasta.

    Lens pakoon lintunen pois kalasääsken tieltä
    torille luokse tuomio-istuimen.
    Sylissä tuomarin se turvaa etsi sieltä.
    Rukous nöyrä, suru kärsivällinen
    ja viattomuus sen silmistä raukan hohti.
    Käteensä tuomari sen sai -- sen sydän pohti --
    hän hengettömäksi sen naurain puristi.

    "Pois!" huusi kaikki kansa uhkaavana.
    "Pois istuimeltasi" huus nyt viisaat, "julmuri!
    et olla saa sä edes mestaajana".



    Pyhimystaru.

    Epifanius ol' lempeä,
    hurskas, vaan ei ahne, ylpeä.
    Kerran hälle muudan vaimonpuoli
    lausui itkein: "Puolisoni kuoli;
    minulla ei leivän palaakaan.
    Millä keinoin nyt mä kurja saan
    ensin hautaan vainajan ja sitten
    jotain suuhun pienten itkevitten?"

    Rahansa soi piispa kukkarosta,
    lausui paljon lohdutusta, josta
    yksi lause kuului: "Jumalaan
    turvaava vielä' elää kuoltuaan;
    nimelt' elävä on sitä vastaan
    moni, jok' on kuollut oikeastaan".
    Vaimo juoksi, rahat kourassaan,
    naurain pois. "Ei hätää ollenkaan",
    huus hän miehellensä, joka matki
    kuollutt' eläen. "Pois pian ratki
    toiseen paikkaan eloon riemuisaan".
    Mutta mies ei vastaa sanaakaan.
    Hämmästyin hän miehen ruumiisen
    koskee -- kylmään, jäykkään, kuolleesen.



MIETELMIÄ.



    Laulun synty.

    Jo ijäisyyden henkäys sai nousemaan
    vihannat lehdot alta valtamerten pinnan,
    ruusuiset hetket riemuin tanssiin ääriin maan
    jo riensi päivän kultavaunuin kanssa rinnan.
    Niin laski käsi enkelin
    upean linnun: sen suu täynnä taivaallista
    metosta taivaan ruususista.
    Se lensi maihin Eedenin,
    itsensä piiloon palmuun sulki.
    Kun rusko päivän kuudennen
    himmensi tähtiseppelen,
    niin lauluin taivaisin se tunteensa toi julki.
    Tuon Eeva kuuli unissaan
    ja heräs viehättyin. Kun loppui laulu soma,
    hän kuunteli sit' yhä vaan,
    kohotti vihdoin ääntä omaa,
    lempensä lauloi armahalleen;
    yhdessä heiltä taas soi kiitos Jumalalleen.
    Ja paratiisin linnun -- niin
    tuon vieraan nimi vielä yhä --
    se laulu saattoi hurmoksiin:
    siin' on sen oma sointu pyhä,
    jonk' ihmissydän sai selvempiin säveliin. --
    Ei laula enää koskaan lintu tuo,
    vaan tyytyy, että ihmislapsi sai sen
    suloisen lahjan taivahaisen,
    mi taivaan kuoriin hälle sijan suo.
    Jalaton on se; vaan kun siivillä se kiitää
    ja yhä taivahalle liitää,
    on hiijaisnakin kuva tuo
    laulusta, joka turhuudesta,
    maan huolista ja murehesta
    sielumme nauttimaan vie rauhaa Luojan luo.



    Maailman valkeus.

    "Hämärään nyt peittyy salo:
    Piilee suuri maailman valo
    taakse vuoren mahdikkaan.
    Unissa vain muuta maata
    näemme; emme nähdä saata
    aurinkoa piilossaan.

    Muinoin aaltoon korkealta
    peilasi se taivahalta
    jumalaiset kasvonsa;
    ja sen säteet purppuraiset
    hohtaa vielä loistavaiset
    tuolla idän vuorilla".

    Täten tuumi efemääri
    -- illan laps, mi eli, hääri
    jonkun himmin tunnin vaan --,
    aiottuaan tunturille;
    mutta matka pitkä sille:
    raukes ruohoon huokaamaan.

    Tuli yö, ja tuhansia
    tähtösiä tuikkivia
    taivaalla hän huomasi.
    "Jumalat!" hän kunnioittain
    huus -- mut moninaisuus voittain
    hänen näköns eksytti,

    "Ken tuo suuri tuolta tullee?
    Kas, kuin sieluun, mieleen mulle
    riemua sen tulo toi!
    Aurinko, min unhotimme,
    lauhkeasti silmihimme
    loistat: katsella sua voi".

    Kuu se oli, vaan sen valo
    oli päivän. Samoin jalo
    Isä Pojass' ilmaikse.
    Valo valosta! Yön vallan
    poistit. Isän kaikkivallan
    Sinussa me näemme.



    Nuo kaksi ovat yksi.

    Zeus vain mietti, ja Pallas -- kah! -- hänen päästähän astui
    joukkohon niin jumalain, hämmästyttäen nuo.
    Ihmehdeltihin häntä, mut kammoikin ihan kaikki
    kilpeä tuon, kypärää: pöllö ja -- viisauskin.
    Tunnetta vain oli Kypris ja poikanen liehuvasiipi
    tuon sydämest' tuli, niin kiihkeä, silmitön vain.
    Tuot' ihaeltihin nyt: sylihin kukin otti sen kilvan;
    Pallas kirkasi vain: pois, kähykielinen, pois!
    Karkea, jäykkä on Pallas, äidin hoitoa vailla;
    tuo, isän vitsatta taas kasvanut, ilkeä on:
    varsinki Pallas saa useasti sen kepposet kestää.
    Hetkeä kärsiä ei toistaan voi nämä kaks.
    Toistaan kärsiä! -- miete ja tunto? Viisaus, lempi?
    Viisaus, lempikö! Ei! Ei! pyhät nuo nimet on.
    _Viisastelu_ on toinen, vain himo toinen on noista.
    Lempi ja viisaus, nuo kaks ovat taivahass' yks:
    tuo on _Uraania_, hän, joka, kuin Sulotartenkin äiti,
    kaunis on, puhdas myös kuin omat tähtensäkin.
    Kuin valo puhdas ja kaunis, jos orjantappurat otsaa
    kruunaiskin; nimi sill' oikea -- _uskonto_ on.



    Ajan kolme tytärtä.

    Kolmest' ensin sisaresta
    keskimmäistä rakastin.
    Pienestä jo pahasesta
    usein häntä suutelin.

    Mäntä vastaan useasti
    juoksin, kättä puristin;
    itkeissäni katkerasti,
    hänen syliins uinahdin.

    Herätessäin poistui huoli:
    kukan rungosta hän soi,
    missä päiväss' yksi kuoli,
    vaan mi toisen sijaan toi.

    Nuorukaisna mielestäni
    kukka näytti halvaks vaan,
    itse oiva ystäväni
    köyhemmäksi suloiltaan.

    Virheit' etsin hipiästä
    silmin mikroskooppisin.
    Kun hän nauroi -- vähät tästä;
    kun hän suri, toruilin.

    Hän huus: "Kiittämätön parka!
    halveksithan Nykyistä;
    (Tuo sen nimi) -- mene, karkaa!
    mua vielä kaipaat sä".

    Siskon nuorimman luo tästä
    siirryin, sitä rakastin.
    Sitä esti näkemästä
    lujat seinät luostarin.

    Mä sen harsopilven takaa,
    joka peitti muodon sen,
    luulin -- tuosta olin vakaa --:
    löydän iki somuuden.

    Vaan kun laulavan mä kuulin
    immen näkymättömän,
    sydämin ja korvin luulin:
    taivaan enkeli on hän.

    Tulevan -- tuo nimi hällä --
    suloista nyt soitin vain.
    Turhaan! Työlläni sain tällä
    syleillä vain soitintain.

    Toivo! pyysi puhkeevainen
    ruusu hältä pudonnut.
    "Turha toivo kaikellainen;
    olen kesken vanhennut".

    Näin mä huusin toivomatta.
    Mutta uuden ystävän
    löysin aivan arvaamatta,
    talvella kun tuli hän.

    Vanhin ajan tyttäristä,
    Entisyys, se nimi sen.
    Leski! -- mutta lemmikistä
    seppel yli harsosen.

    Surusta hän ihanana
    hymys läpi kyynelten,
    kokemukset viisahana
    käytti vuotten menneiden.

    Hieman synkkä luonnoltansa,
    pois mun käski mennä vaan,
    nuorempia siskojansa
    neuvoi käymään katsomaan.

    Vaimon' on nyt yks: se luopi
    suloisiksi päiväni;
    toinen ystäväin: se tuopi
    elon aamun iltaani.

    Yön -- tuon uneksitun vielä --
    kolmas kätkee huntuhun,
    kunnes tosi enkel' sieltä
    astuu herättämään mun.



    Yksipuolisuus.

    Maan päälle oikeus kun astui taivainen,
    hän oli tyttö kaks- ja kirkassilmäinen.
    Vaan itserakkauden hän kohtas täällä maisen;
    he riitaan joutuivat: tuo tunnoton
    nyt toiseen silmään pisti peukalon
    ja puhkasi sen kaunokaisen.
    Terveellä silmällä hän kuitenkin
    syvälle, kauas näki vieläkin;
    vaan hyöty siitä oli pienokainen,
    kun nyt. hän näki toisen puolen vainen
    kaikista kappaleista päällä maan.
    Siks kaikkialla hän tarkalla näöllänsä
    levottomuutta vain synnytti lähellänsä,
    sai, oikeutta huutain, kansat sotimaan.
    Näin oikeus, jonk' yksimielisyyttä, rauhaa
    maan päälle piti laatiman
    ja kulta-ajan saattaman,
    vaikutti, että nyt kaikk' alkoi sortaa, pauhaa.
    Hän maat ja taivaat mullisti.
    Siis Merkuriollen näin Jofur saneli:
    "Maan päälle astu, poikani:
    hirmuisen melun siell' ykssilmä toimeen saapi,
    arvonsa aivan halventaapi
    silmissä ihmisten ja jumalten,
    kun antaa tuomion hän yksipuolisen.
    Käy sievään, poikani, tee loppu metelistä:
    toinenkin silmä maalle pistä!
    Parempi puute näköaistimen,
    kuin näkö yksipuolinen".



    Jättiläinen ja keri.

    Kerrampa jättiläinen,
    vuorellaan vaanien,
    sai nähdä kerisen,
    mi oli niin miesmäinen.

    Ravittuna hän sen
    kuitenkin syömään läksi,
    kun suurten syötäväksi
    pitääpi pienien.

    "Otukset kaikki perin
    tän puiston on mun", niin
    hän huus ja hyppysiin
    näpisti maasta kerin.

    "Mit' tahtoo armonne?"
    piipitti keri. -- "Pian
    saat vapaan asuinsijan
    vatsaani, tiedä se".

    "O, kiitos! Siitä mullen
    on liiaks kunniaa.
    Yks seikka luvatkaa,
    ennenkuin syödyks tullen"

    "No lupaan sulle tään". --
    "Vaan vannokaa se pitää"
    "Mä vannonkin; siis mitä?"
    "Mua älkää syökökään!"

    Hei, törmän taakse karkaa
    samassa kerinen;
    vaan koura jällehen
    käy niskaan keri parkaa.

    "Todista, seutu, voi!
    jumalat, valat turhaa
    on hänestä: hän murhaa!"
    noin keri vaikeroi.

    "Oh, hiljaa!" julmus vastaa
    ja kerin maahan lyö.
    "Ei huoli jumalasta,
    ken ihmisiä syö".



    Ennen ja nyt.

    Joululahja kaikille säädyille.

    1801.

    (Muutamia otteita).

    Ennen leikist' impi, rouvakin
    punastui kuin purppurasta.
    Nyt he punaa saavat enemmin
    lippahasta.

    Ennen koko päivän rouva on
    lasta hellin vaaliellut,
    nytpä koko viikon, kunnes on
    kirkotellut.

    Ennen tytär äidin kanssa vaan
    tanssijaisiin kulki aina.
    Nyt voi hekin olla toisinaan
    kilpailijaina.

    Ennen kilvan täti, impynen
    hyveen ohjeet oppi kovat.
    Nyt he edest' takaa kilpaillen
    paljain' ovat.

    Ennen kuningas ja pappi sai
    arvon, jälkeen Taivahaisen;
    nyt saa viinaherra, jälkeen vain
    paholaisen.

    Ennen vapautta puoltaakseen
    kuolla oli miehen tapa.
    Nyt hän antaa kaikki, ollakseen
    juomaan vapaa.

    Ennen leivän vuoks vain ollut on
    mestarikin puuhaamassa.
    Nyt hän suree hätää valtion
    kapakassa.

    Ennen säilyi koti ahkeran
    sata vuotta, yli senki.
    Nyt jo nälkään nääntyy pohatan
    pojan henki.

    Ennen pisin ikä tarvittiin
    suuriin töihin kokonansa,
    Nyt ne nerot hautoo kilpaa -- niin! --
    hanhein kanssa.

    Ennen kulkeneet ei kuskitta
    vaunut, ajajatta vene.
    Nytpä lääni ilman ohjia
    kyllä menee.



    Tähti.

    Ritari Mairi lausui: "Tähden sain,
    vaan kuinka, en mä tiedä tuosta.
    En senvuoks ole juossut vain."
    "Tuon uskon", vastas Koukku; "polvillaan ei juosta".



    Rouva ...lle.

    Olette Argus, rouvani; ei, enemmän!
    näette yksin silmin, mit' ei sadoin hän.



    Tohtori Ahmasen hautakiveen.

    Tän alla maha lepäjää,
    kenenkä, siit' ei huoli,
    kun syödäkseen vain eli tää
    ja syötäväksi kuoli.



    Sohvi äidilleen.

    Mist' ihmeestä se, äiti kulta, mahtaa tulla:
    kun kanssani on kinastus
    veikolla, siskoll', ammalla, niin mulla
    on aina oikeus?



    Päivän ääniä.

    A.

    Nyt tänä päivänä kaikk' ihan pilviin nostavat miehen
    eilen moititun.

    B.

    Niin, yöllä kun kuollut hän on.



    Varjo.

    Sivullas, takanas tai edelläsi
    käy varjo, poistuu vasta tyköäsi,
    kun tulee pimeä. Niin kuolo on
    alati elämästä eroton.



    Kukkaköynnös.

    Pukunne, rouva, huomion saa köynnöksistä
    suuremman, kuin tuo kukkakimppu neitisen;
    kun kevät on myös aina aika kukkaisten;
    vaan talvi ruusuin puettu -- se silmiin pistää.



    Vanha ja uusi järjestys.

    Teon kiittää tekijää
    ennen tuli myötään.
    Uusi järjestys on tää:
    tekijä kiittää työtään.



    Puhe.

    Huhutaan kaupungissa pahoin,
    ett' oiva puhees ei sun muka ollutkaan.
    On tuokin huhu! Kenenkä se oliskaan,
    paits sinun vaan,
    jonk' ostat aivan omin rahoin!



    Eräälle työkumppanille.

    Sä naurat arvostelua, min saan,
    sä, jota kenkään ei viel' ole morkkaellut.
    Vaan ken voi sua arvostellakkaan:
    ei lue yksikään, mit' olet kirjoitellut.



    Kointähti.

    Sinusta, Jesus, milloin
    mä elin erossa,
    harhailin yössä silloin
    maailman korvessa.
    Syvyyden reunall' aivan
    mä petyin kulkemaan,
    ja sumu multa taivaan
    jo kätki kokonaan.

    Tukea varsin vailla,
    toivotta seisahdin:
    ah, kolkon kuolon mailla
    mä olin, huomasin.
    Vaan silloin sanas paistaa
    minulle, Jesus, soit,
    taivaaltani ja maista
    pois sumun synkän loit.

    Kointähti aamuruskon
    koittaissa valaisi.
    Mun sieluni sen uskon
    silmällä havaitsi.
    Suloisna seisoit perin
    vuorella Taborin;
    vaan priiskoitettu verin,
    ah, olit kaunihin.

    Toit meille taivaan valon,
    ja valoon lähdit Sa,
    taas nousit, armon jalo
    aurinko, Jumala.
    Sielumme Sulta perii
    vain voimaa, eloa.
    Ah, sinusta ken erii,
    on kuolon varjossa.



    Sovituksen oppi.

    _Valitus_.

    Voi mä syntiin kurja vanki,
    saalis kerran kuolemanki!
    Miss' on turva, toivoni,
    kun mua syyttää ankarasti
    aivan nuoruudesta asti
    koko kurja eloni?

    Hyveen kuori kaunokainen,
    mailman silmiin paistavainen,
    mikä Herrasta se on?
    Kupla, uiva virran vettä,
    kuori ilman ytimettä,
    tyhjä kaiku kallion.

    Tekisin mä parannusta;
    pitemmälle aikomusta
    en vain ehdi milloinkaan.
    Syntiäni itken sangen --
    kohta samaan syntiin lankeen:
    velka kasvaa ainiaan.

    Syntini on selvät, julki.
    Mikä ajan virtaa kulki,
    muuttumatta ijät' on.
    Ei vain mitä töin ja kielin
    rikoin, vaan myös mitä mielin,
    säilyy asti tuomion.

    Lapset Aatamin me ihan
    kaikki synnin velan, vihan
    alaisia olemme.
    Herran hylkäämä se suku
    eikö auttamatta huku,
    iki kuoloon synny se!

    Voiko Herra, joka kauhun
    tuottaa elementtein pauhuin,
    niinkin tehden hyvää vaan,
    voiko tomulle Hän kostaa,
    iki tuhon sille nostaa,
    min loi rakkaudestaan?

    Heikkous lohduttaa näin koittaa,
    vaan ei voi sen ääni voittaa
    ääntä käskyn yhdenkään.
    Vapaus rikkoa tai kuulla
    mulla on; siis turhaa luulla:
    rankaisematta mä jään.

    Pyhä! laulaa serafimit,
    pyhä! pyhä! kerubimit
    luona Herran istuimen.
    Paha poistuu, säilyy jalo,
    missä loistaa Herran valo
    halki täydellisyyden.

    _Vastaus_.

    Kuule! Sana taivahasta,
    joka kutsuu kuolemasta
    sinut, kuolon saalihin,
    lailla kirjan, joka vangin
    hetkellä jo kuolemankin
    päästää alta piilunkin.

    Kuule, tule riemuiseksi:
    Sana syntyi ihmiseksi,
    Herran Poika ainoinen
    alas astui veljeksemme.
    Meitä nyt Hän, vertaisemme,
    tahtoo luokseen taivaasen.

    Meille rauhan, siunauksen
    tuo Hän, uhri lunastuksen,
    Isän luona rukoillen,
    oikeuden sijaan tuopi
    armon, esimerkkins suopi,
    meitä sillä neuvoen.

    Kuinka Herran tietä pyhää
    synnin sitehissä yhä
    orja käydä saattaakaan?
    Joka kuoli puolestasi,
    Hän sua kuulee, pahastasi
    päästää, käy sua johtamaan.

    Velkas syvyyden jos ratki
    tunnet ynnä tunnustatki
    katuvaisna, uskossa,
    kiitollisna mahdat ottaa
    armon taritun ja totta
    tunnon rauhast' iloita.

    Koeta kiusaukset kestää!
    Liha halajaa -- sit' estä! --
    väärään rauhaan nukkumaan.
    Valvoa ja kilvoitella
    täytyy sun ja odotella
    Herran kättä aikanaan.

    Rukoile sä innoin aivan,
    kunnes kuolemassa taivaan
    hedelmäinen kypsyypi.
    Silloin mainen katoaapi,
    sielus siellä olla saapi,
    miss' on ilo ijäti.



    Kuolinhuokaus.

    (Kuolevan virsi).

    On tullut lähtöhetken'
    tahdostas, Jumala,
    Mä tyytyin alan retken,
    odottain Sinua,
    Vain turhuus, puutos mulla
    on täällä osanain.
    Sun luokses tahdon tulla.
    Ah, tule, Jesus, vain!

    Ah, paljon rikoin vastaas;
    vaan katson ristillen:
    verestäs, kuolemastas
    on osa sielullen'.
    Myös minun puolestani,
    o, Jesus, täytit lain.
    Ah, ota kuoltuani
    sun luokses sielu vain!

    Murheella jätän minun
    omani jälkeeni.
    He, Herra, ovat Sinun,
    heit' otat huomaasi.
    Heit' ohjaa polullesi,
    osoita heille tie,
    ja vihdoin taivaasesi
    meit' yhteen kaikki vie!

    Siunatkoon teitä taivaan
    Jumala ainiaan!
    Hän tietää yksin aivan,
    ken ensin kutsutaan.
    Siks kunnes silmät suljen,
    puolestain rukoilkaa,
    ja tielle, jota kuljen,
    myös valmistaukaa!



    Muistolaulu.

    Ah, murhe kuolevaa vainoopi, mieltä viilee,
    sivulla ilon käy, sen pukuhunkin piilee.
    Ei minkään piirin vuosi vierrä vois,
    niin ett'ei muisto silmään vettä tois.

    Niin, murhe se on elon varjo,
    mi käydessä vain pitenee;
    vain kaihoa meille se tarjoo,
    mi muistoa myös ravitsee.

    Siellä vasta loppuu kaipuu,
    miss' ei armaas lähdekkään
    noustessas, ja missä vaipuu
    pääsi rauhaan lepäämään.

    Minne katoot, yksin siellä
    loppuu turhuus, tuska, työ,
    Levon täällä suo vain yö;
    ylhäällä vain löydät vielä
    valon, levollisuuden,
    rauhan, täyden totuuden.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.