Title: Martinin rikos - Novelli
Author: Maria, Jotuni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Martinin rikos - Novelli" ***


MARTININ RIKOS

Novelli


Kirj.

MARIA JOTUNI



Otava, Helsinki, 1914.



I


Anna loikoi vielä tilallansa ja katseli, kuinka tuuli hulmuutteli
ohuita uutimia ja kuinka päivä paistoi avonaisesta ikkunasta suoraan
hänen sänkynsä jalkapäähän. Hän veti peitteen alta jalkansa ja
liikutteli sitä päivänpaisteessa.

Hän ei viitsinyt nousta vielä ylös. Hän oli valvonut pitkään eilen ja
ajatellut tämän maailman asioita. Nyt ei hän viitsinyt edes ajatella.
Oli huoletonna siinä hyvä olla.

Veli Alvarin lapset Martta ja Einar melusivat etehisessä. Mummo tuntui
toruvan heitä, pelottelevan, että Anna-täti vielä nukkuu.

Kuitenkaan ei äiti itse malttanut olla pilkistämättä Annan kamariin.

"Katsos unikekoa, kello on kohta yhdeksän." Sitten huusi äiti
etehiseen: "Miina, tuokaapa kahvia tänne."

Äiti oli vielä toruvinaan Annaa, korjasi siinä uudinta, joka oli
irronnut kokonaan pitimestään ja hulmueli vapaana.

Anna lepäsi yhä liikahtamatta ja katseli äitiänsä. Hän ihmetteli, että
äiti jaksoi olla niin iloinen. Ja nuoren näköinenkin oli vielä ja
kaunis. Ei olisi mummoksi luullut, vaikkapa hopeahaivenia pilkistikin
sen myssyn alta.

"Mitäpä unta näit", kysyi äiti Annalta ja istuutui sängyn laidalle ja
otti Annan jalan käteensä.

"En sanottavia."

"Et sanottavia."

"Mitäpä sinä itse?"

"Minä? Mitä lienee ollut, ikäviä, en muista. Mutta missä ovat kortit,
katsotaanpa päivän tapahtumia."

"Äitihän ne vei eilen."

"Nyt muistan, no, olkoot."

He vaikenivat. Äidistä ja tyttärestä oli molemmista hyvä niin olla,
katsella toinen toistansa ja ymmärtää toinen toisensa sydämelliset
ajatukset, joista katse kertoi ja joita ei sanoiksi aina saatu.

Näin aamuisin tuli äiti aina Annan luokse, istuutui hänen sänkynsä
laidalle. Siinä katselivat he päivän tapahtumia korteista tahi
juttelivat sydämellisesti pienistä seikkasistansa. Eivät ne seikkaset
ihmeitä olleet, eivät he siksi niistä puhuneetkaan. He iloitsivat vain
toistensa läheisyydestä ja siitä ymmärryksestä, joka vallitsi heidän
välillään. Ja näin he ikäänkuin liittoutuivat päivän ikäviä vastaan,
he ikäänkuin tahtoivat vakuuttaa toisillensa, ettei heidän elämässään
ollut mitään vakavasti otettavaa. Ja he iloitsivat salaisesti, jos
luulivat omalla huolettomuudellaan voineensa toinen toiselleen sitä
vakuuttaa.

Miina toi kahvia ja meni. Äiti kaatoi tyttärellensä. Ja kun Anna kohosi
istualleen, huomasi äiti, että jokin ikävä ajatus painoi taas hänen
mieltänsä. Itsepäinen ryppy ilmestyi otsalle silmien väliin.

"Oliko Alvar eilen myöhään poissa", kysyi Anna kahvinsa unohtaen.

"Ei hän myöhään ollut. Minä valvoin vielä."

"Minäkin valvoin. Vaan olihan se jo aamupuolta yötä."

"Miksi sitten kysyt?"

"Äiti, sinä et saa puolustaa Alvaria. Sinun täytyy olla ankarampi
hänelle. Tätä elämää ei voi enää sietää."

Äiti punastui. Hänen ohuet sormensa pitelivät kahvileipää, kääntelivät
sitä, niin että muruja tippui hänen huomaamattaan lattialle.

Häntä loukkasi, kun Anna rikkoi täten heidän äänettömän sopimuksensa
kosketella arkoja asioita. Häntä loukkasi Annan muistutus. Mitä Anna
elämästä tiesi.

Annakin katui jo äskeisiä sanojansa ja virkkoi sovittaen:

"Mistähän he saavat varojakaan? Ja isä saapi elättää perhettä", lisäsi
hän katkerasti.

"Ehkä heillä on vielä Iidan myötäjäisiä."

"Myötäjäisiä? Siitäkö vaivaisesta kymmenestätuhannesta? Ne ovat
menneet jo aikoja sitten. Ei rahat niillä pysy. Sillä tavalla kun
Iida pukeutuukin. Etkö sinä voi sanoa Iidalle, että näin pienessä
kaupungissa on häpeämätöntä pukeutua siten?"

"Hän on tottunut. Miksi me sotkeudumme toisten asioihin", esteli äiti
hiljaa.

"Siksi, että hän häpäisee meidät", sanoi Anna lujasti.

"Anna, minä pyydän, sinä pahoitat mieltäni ajattelemattomilla
sanoillasi."

"Niinhän sinä itsekin sisimmässäsi ajattelet."

"Minä en ajattele. Minun ei sovi ajatella. Minun täytyy tyytyä siihen,
mikä on. Enhän minä voi vaatia, että kaikki olisi mieleistäni."

"Mutta minä vaadin. Vaadin ainakin sen, ettei minun nimeäni häväistä.
Katkeroittakoot elämän täällä kotona -- vaan, vaan kaupungilla ei --."

Äiti viittasi kädellänsä pyytäen Annaa hillitsemään itseänsä ja kohosi
siitä ylös. Hän aikoi lähteä pois. Haikea tunto valtasi hänen mielensä.
Hän seisoi hetken neuvotonna, kun ei löytänyt sanoja, joilla puolustaa
taas Alvaria. Iidan suhteen oli hän osiksi samaa mieltä, mutta hänen
poikansa Alvar oli mikä oli, minkäpä sille taisi, eihän häntä enää
toiseksi saanut.

"Äiti, istuhan vielä", pyysi Anna.

Äiti istuutui jälleen. Hän ei voinut vastustaa lastansa. Hänen
sydämensä lämpeni taas, kun hän katseli tervettä ja voimakasta
tytärtänsä, joka kuitenkin oli oikeassa.

"Kauniit ilmat", sanoi Anna ja heittäytyi vielä sänkyynsä.

"Kauniit. Kesä on tullut."

"Taas kesä. Jopa kuluu tämä elämäkin", sanoi Anna ja nosti paljaan
jalkansa äidin syliin. Äiti otti sen taas käteensä ja silitti sitä.

"Mitäpä siitä, jos kuluukin. Kuluttavahan sen on. Mikä sinulla on
hätänä, oletpahan meidän ilonamme tässä."

"Olisi ikää jo, hävettää, vuosi vain ja ikää on jo kaksikymmentäviisi
vuotta. Monilla ikäisilläni on jo suuria tyttäriä."

"Sitäkö sinä --"

"Sitä", sanoi Anna. "Eikö se muka olekaan asia? Minäpä, rehellisesti
sanoen, en elämästä mitään tiedä."

"Odotahan."

"Montako kymmentä vuotta?"

"Itse tiedät."

Anna punastui ja äiti jatkoi:

"Vähätpähän elämästä nyt, kun on tällaiset ilmat. Eiköhän pitäisi
hommautua kesäasunnolle jo?"

"Eikö oltane pitempään kaupungissa? Vai mitä äiti arvelee?"

"Miksi pitempään? No, isä kyllä."

"Ja me muutkin."

"Ahaa, ymmärrän."

"Väärinkäsität, äiti. Siitä asiasta ei vielä", sanoi hän. "Mutta Alvar,
kun tuo Alvar taas --"

Hän ei sanonut enempää, ettei pahoittaisi taas äidin mieltä. Mutta
raskaina tulvahtelivat ajatukset ja hän unohtui niiden valtaan.

Tiesihän äiti, mitä Anna ajatteli, eikä kysynyt enempää. Tiesihän
hän, että Alvar se Annaa huolestutti. Alvar jäi kaupunkiin koko
kesäksi, niinkuin viimekin kesäksi oli jäänyt. Sellainen juonti-into
hänellä oli ja sellaiset asiat. Isäkään ei viihtynyt heidän kanssaan,
hänkin jäi kaupunkiin syyttäen sairaskäyntejään, vaikka oli kaksi
lääkäriä niin pienessä kaupungissa ja kesäasunnolta olisi sitäpaitsi
voinut vastaanotoillaan käydä. Vaan tosinhan isän oli pakko hoitaa
raha-asioitakin, etenkin nyt, kun kaikki näytti niin sotkuiselta.

"Onko isä mennyt kaupungille", kysyi Anna.

"On, tapansa mukaan."

"Isä on vanhentunut näinä viime aikoina."

"En ole huomannut."

Anna tiesi, ettei se ollut totta. Äiti oli sen huomannut. Vaan äiti
ei tahtonut isästä puhua. He olivat vieraita keskenänsä. Isä kulki
yksin omia teitänsä äänetönnä kuin vieras, joka jostakin syystä oli
pakotettu asumaan yhdessä heidän kanssansa. Tekiväthän he niinkuin isä
toivoi, kun isä toivonsa heille ilmaisi. Vaan isä ei sitä usein tehnyt.
Viime aikoina oli hän koetellut lähestyä Annaa ja puhellut usein hänen
kanssansa, ja Annasta tuntui, kuin hän sen kautta olisi ikäänkuin uuden
tuttavan lisää saanut.



II


Eilisenä päivänä oli Martin tavannut kaupungilla Lennart Ahlmanin ja
pyytänyt kotiinsa ja Lennart tuli.

Anna säikähti, kun hän ikkunasta näki isän ja Lennartin tulevan
yhdessä. Hän sulki nopeasti kamarinsa oven ja hänen sydämensä löi
pelosta. Mutta kohta hän rauhoittui, avasi levollisesti ovensa ja meni
vierasta vastaan. Eihän hänen tarvinnut pelätä Lennartia, eihän hänen
tarvinnut pelätä sitä, minkä välttämättä täytyi tapahtua. Hänen oli
naitettava itsensä. Ja niistä nuorista miehistä, joita kaupungissa oli,
oli Lennart Annan mielestä parhain ja ainoa, jota hänen sopi ajatella.

Ikävä vain, ettei äiti ollut samaa mieltä. Äidistä oli Ahlmanin
kauppiassuku vastenmielinen. Vaan kenellehän äiti tahtoi säilyttää
häntä sitten? Kenelle? Kaupungissa ei ollut nykyään ketään mahdollista.
Ja kukapa äidin mielestä olisi ollutkaan kyllin hyvä? Hyvittihän
se Annaa tavallaan, vaan teki samalla olon tukalaksi ja ratkaisun
vaikeammaksi. Äiti haaveili tietysti tyhjää. Odotti sellaista, jota
mistään ei tullut. Ihmeellistä, ettei ihminen niin vanhanakaan oloihin
järkevästi suhtautunut. Se äiti oli nuori sydämeltään aina, sellainen
haaveilija. Toista oli isä.

Isä näki tietysti mielellään, että Lennart pyysi häntä ja hän suostui.
Ja isä oli oikeassa. Sillä jos Anna Lennartin otti, ei hän rasittanut
enää kotiansa, hänen toimeentulonsa ja olonsa olivat taatut. Ja
isän silloin myöskin. Se oli pääasia nykyään. Ja siksi toisekseen
aika oli jo mennä. Eikä Annasta ollut suinkaan vastenmielistä sitä
ajatella. Päinvastoin, siihen mieli viime aikoina aina palasi ja sen
ajatteleminen tuotti usein salaista tyydytystä ja iloa. Hänestähän
nykyään koko perheen onni riippui. Ja siksi ei hänellä itsellään ollut
enää mitään ratkaistavaa siinä. Ja olivathan he Lennartin kanssa olleet
jo vuosia hyviä tuttuja, vaikkeivät olleet koskaan oikein puhelleet
keskenään.

Siksipä nyt äkkiä tuntui oudolta. Puhe ei tahtonut sujua. Oikeastaan ei
Annalla ollutkaan puolestaan mitään sanottavaa.

Tämä on kauppa kuten maalaisten, ajatteli Anna. Eipä runollisuutta,
eipä rakkautta. Kauppa, ihan niinkuin hän oli päättänyt, että hänpä
kaupat teki jonkun kanssa, joka sitten ei voinut väittää menettäneensä
eikä tuntea pettyvänsä. Hänpä ne teki, siksi että tehtävä oli, siksi
että se oli maailman meno, siksi että siten oli hyötyä hänenkin
elämästään, joka muuten kului aivan hyödytönnä.

Ja siinä sitten he saivat kuin saivatkin päätetyksi jotakin outoa,
sinnepäin, että he tästälähin muka niinkuin kuuluisivat yhteen. Kuinka
se lienee tapahtunut, puoliksi väkisin, puoliksi leikkien, ikäänkuin
kevytmielisesti itseään työntäen. Ei itsekään siihen uskonut, ei
sydämessään pysähtynyt niihin sanoihin, joita pani itsensä sanomaan.
Mutta nehän olivatkin mahdottomia ihmisten välillä aina. Tuli niitä
tahdikkaasti ja kylmästi käsitellä, niinkuin Anna tekikin väistyäkseen
tästä tapahtumasta sopivasti pois toiseen.

Kun Lennart oli onnestansa huumaantunut ja liikutettu, ihmetytti se
Annaa. Tunsiko Lennart enemmän kuin hän? Tahi mitäpä hän tunsikaan.
Eipä hän muuta kuin ihmetteli, että sellainen sattumako teki käänteen
hänen elämässään, sellainen vähäpätöisyys, sellaiset mitättömät
sanat määräsivät kokonaan hänen elämänsä kulun. Sitä hän ei täysin
tajunnut, vaikka olisi sitä itsellensä tuhannesti kerrannut. Tekikö hän
väärin? Itseään kohtaan hän väärin teki, jos teki. Itsepä hän omasta
elämästään vastasi. Eivätkös olleet vääriä nämä päivät, joita hän
kotona toimetonna vietti, vääriä nämä vuodet, jotka hitaasti eteenpäin
vierivät, väärää koko tämä elämä, jolla ei ollut mitään tarkoitusta?

Niin että hän oli menetellyt oikein, kun asian täten ratkaisi. Tiesihän
nyt edes, mihin kiinteästi pyrkiä ja mitä tahtoa. Oppia toista
ymmärtämään ja häntä rakastamaan. Oppia hänestä löytämään ihminen ja
oppia sen ihmisen kanssa sopiutumaan.

Sopiutua? Eikö ollut siinä kaikkien pulmien ratkaisu?

Sitä oli Anna miettinyt koko eilisen iltaa ja yötä odottaessaan
Alvaria kotiin. Ja kuta myöhemmäksi aika kului, sen selvemmältä ja
yksinkertaisemmalta näytti se hänestä. Hän ei pyytänyt itsellensä
suuria iloja. Hän päätti palkita Lennartille sen rakkauden, jota tämä
tarjosi. Ja hän toivoi, ettei Lennartin koskaan tarvitseisi katua sitä,
että häntä pyysi. Hänen tähtensä ei hän saanut tuntea onnettomuutta.
Hän koettaisi täyttää velvollisuutensa ja koettaisi oppia rakastamaan
miestänsä, olkoon hän minkälainen tahansa.

Ja miksi hän ei oppisi? Rakastihan hän muitakin, kaikkia täällä kotona,
miksi ei sitten Lennartia, miksi ei omaa miestänsä?

Sitä hän mietti.

Ja elämä näytti toiselta niiden ajatusten valossa. Täyttävää, melkeinpä
riemukasta oli siinä uudessa velvoituksessa. Se tuotti tyydytyksen ja
sen kautta selveni kaikki.

Hän ajatteli sitä yöllä, kunnes väsyi aamupuoleen ja nukkui
mietteisiinsä. Ja nytkin vielä, loikoessaan siinä sängyssänsä tunsi hän
väsymystä eilisestä. Mutta veret tulvahtelivat outojen ajatusten ja
tuntojen tähden ja haihduttivat väsymystä.

Äiti katseli ikkunasta ulos ja sanoi sitten:

"Lennart oli käynyt täällä eilen."

"Kävi."

"Ja mitä päätitte?"

"Ei, ei vielä mitään, hän tulee tänään", sammalsi Anna hämmästyneenä ja
äiti vaikeni.



III


Äiti seisoi ikkunan luona ja katseli yhä auringonpaisteiselle kadulle,
katseli tuttua näköalaa, jota hän lapsuudesta saakka oli katsellut.
Kadun toisella puolen oli rivi mataloita puurakennuksia, oikealla
niiden takana oli kauppaneuvos Ahlmanin korkea kivitalo ja vasemmalla
näkyi kaupungin vanha kivikirkko.

Samat puutalot olivat seisoneet siinä niin kauan kuin hän muisti.
Toisia omistajoita oli joihinkuihin ehtinyt jo muuttua, vaan useimmat
olivat samoilla suvuilla kuin viisikymmentä vuotta sitten. Ahlmanien
kivitaloa ei hänen lapsuudessaan siinä ollut. He olivat muuttaneet
paikkakunnalle vasta parikymmentä vuotta sitten. Hänen lapsena
ollessansa olivat Öhmanit kaupungin mahtavimpia. Heidän kauppansa
lienee ollut yhtä vanha kuin kaupunkikin. He eivät loistaneet
kivitaloilla. He asuivat vanhassa sukutalossaan torin laidalla, kirkon
tuolla puolen. Eivätkä he muutenkaan ulkonaisen loistonsa tähden
muista eronneet. Heidän synnynnäinen älynsä ja kykynsä erotti heidät
muista pikkukaupunkilaisista. Niin ainakin ennen. Kuinka lienee nyt?
Huhuiltiin kaikenlaista. Huhuiltiin nuoren Erikin ruvenneen juomaan ja
hävittämään pesää. Huhuiltiin heidänkin asioittensa menevän siksi yhä
alaspäin. Kukapa sen tiesi. Ihmiset ovat aina valmiita pahaa puhumaan.

Vaan jos se oli totta, niinkuin se kuitenkin taisi olla, niin olipa
vanhalla Erik Öhmanilla raskaat vanhuuden päivät. Ehkä yhtä raskaat
kuin hänellä itselläänkin, Fredrika Martinilla.

Erik Öhman oli ollut hänen leikkitoverinsa, hänen parhain ystävänsä. Ja
hän jumaloi vieläkin Erikiä. Olihan hän miehiä jo joitakuita eläessään
nähnyt, vaan Erikin veroista ei ainoatakaan. Erik eli yksinäisyydessään
omaa kieltäytyvää elämäänsä, eikä kukaan muu kuin hän ehkä aavistanut,
mitä hän itseensä kätki.

Hän oli toivonut Erikille kaikkea hyvää. Ja kohtaisiko Erikiä nyt
sellainen suru? Tiesihän hän, miltä tuntui, kun näki sukupolven
rappeutuvan, kun näki poikansa menevän alas. Erik ponnisteli siellä
salassa, olihan hänellä vain yksi ainoa poika.

Yksi ainoa, niinkuin hänellä itselläänkin. Siksipä hän tiesi, miltä se
tuntui. Toisen ei tarvinnut sitä hänelle vakuuttaa. Niin, Erik, näin
heille nyt kävi.

Hän oli salaa toivonut, että nuori Erik ja Anna olisivat sopineet
toisillensa. Vaan ei. Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet alusta
alkaen. Sehän se olikin omituisinta, ettei ainoakaan hänen toiveensa
toteen käynyt.

Mustat, pahviset katot näyttivät harmailta kirkkaassa
auringonpaisteessa. Paisteista katua ajoi joku maalainen kärryissään
torille. Sinne kulki talonemäntiä rannukkaiset, harmaat saalit
hartioilla, maitokannu ja torikori kädessään. Suorina ja jäykkinä
kulkivat rikkaammat, sivuilleen katsomatta. Köyhemmät ja laihemmat
työmiesten vaimot mennä humppasivat kiireesti käsiään huitoen ja pää
etukumarassa ja tervehtivät nöyrästi rikkaampia, jotka vain huuliaan
liikuttaen arvokkaasti vastasivat.

Naapurin emäntä pysähtyi torilta tullessaan kadun toisella puolen
puhutellakseen toista naapurin emäntää, joka portista oli juuri tulossa
ja hääteli kahta huutavaa lasta helmoistansa. Lapset pelkäsivät
naapurin emäntää ja pujahtivat portin taakse ja katselivat portin
raosta, milloin vieras jättäisi äidin. Vaan siihen jäivät vaimot
kielestänsä kiinni. Heidän keltaisilla kasvoillansa pysyi jäykkä
ja arvokas ilme, huulet vain liikkuivat hiukan ja käsi viittaili
saalin alta. Kohta viittasivat he tohtorilaan päin ja kasvoille tuli
pahansuopainen ja ilkeä ilme. He pälyivät yhä Martinin ikkunoihin ja
tohtorinna kuuli, miten he mainitsivat Alvarin ja Iidan nimet.

Fredrika Martin kääntyi ikkunasta. Anna oli jo pukeutumassa. Hän sattui
katsahtamaan äitiin ja hän ihmetteli, miten äiti yhtäkkiä oli käynyt
niin vanhan näköiseksi.

"Voitko pahoin", kysyi hän äidiltä.

"Tällainen auringonpaiste tuntuu äkkiä voimakkaalta."

"Äidin ei pidä olla ikkunassa."

Anna ajatteli, että jokin äidille vastenmielinen henkilö oli kulkenut
kadulla. Ehkä se oli Lennart? Jos niin oli, olkoon! Asialle ei enää
mitään tainnut. Hän oli jo valinnut Lennartin, ottanut hänet. Ja äidin
täytyi siihen tyytyä, tuntukoon kuinka vaikealta tahansa. Lennart oli
jo hänen!

Hänen! Ilo täytti sydämen. Hän hymyili kuvallensa istuessaan peilin
edessä. Hän katseli peilistä silmiänsä, katseli tukkaansa. Hän oli
tyytyväinen itseensä. Hän oli nyt tyytyväinen olemiseensa. Hän oli
melkein onnellinen.

Äiti näki hänen hymynsä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, vaan häneen ei
ilo tarttunut.

Hänestä tuntui äkkiä, kuin Anna ei olisikaan hänen lapsensa, vaan jokin
vieras, nuori nainen, joka hymyili rakkaudelleen. Ja minkälaiselle
rakkaudelleen? Eikö Anna ymmärtänyt, mitä hän teki? Antoiko hän
ulkonaisten olosuhteiden vaikuttaa? Rahaanko hän myi itsensä? Myi
häpeää tuntematta. Hänen tyttärensä, hänen ainoa tyttärensä!

Kauniin onnenpa elämä hänen lapsillensa tarjosi. Eipä ollut syytä
ainakaan ylpeillä.

"Äiti", sanoi Anna, "elämä selviää tästä vielä."

"Mitenkä niin?"

"Minä selvitän sen."

"Millä, lapseni?"

"Tahdollani."

"Vaan muista, että mitä teet, teet oikein."

"Kun teen kaikki mitä voin, enkö tee oikein?"

"Täytyy vain tuntea ja tietää, mikä on oikein. Jos tunnet --"

"Tunnen. Ei ole vaikeata tuntea eikä tietää sitä -- meidän asemassamme."

"Meidän tahi muiden, se ei asiaa toiseksi muuta."

"Se muuttaa."

"En ole samaa mieltä. Älä ratkaise asioita järkesi mukaan."

"Vaan sydämen. Sydän ei minulle mitään puhu."

"Mutta miksi sinä lankeat ottamaan niin raskaasti näitä pieniä
ulkonaisia koettelemuksia, koeta säilyttää sydämesi iloisena ja
puhtaana, niin näet, että sydänkin sinulla puhuu."

"Ei, äiti, jätetään se. Usko, etten väärin tee. Minulla on hyvä olla ja
se tulee hyvästä omastatunnosta."

"Uskon."

"Ei siis siitä mitään enää."

"Ei. Ethän sinä ole enää lapsi."

"En. Olen sinun viisas tyttösi, äiti rakas, rakas --"

Hän ajatteli sanoa kiitokset kaikesta menneestä, kaikesta rakkaasta,
mikä heillä oli ollut yhteistä, vaan ei löytänytkään sanoja. Hän
tarttui äidin käteen ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Äiti
itki hiljallensa. He ymmärsivät toisiansa. He rakastivat toisiansa. Ja
yhtä katkeralta tuntui nyt heistä molemmista se askel, joka kenties
iäksi erotti heidät toisistansa.

"Lapsi."

"Se on minun kohtaloni ja minä olen onnellinen."

Anna kohotti päätänsä ja hymyili jo. Ja äiti ei saanut selkoa,
liioitteliko Anna vai oliko jokin vieras ja hänelle käsittämätön tunto
saanut jo jalansijaa hänessä.



IV


"Kesä on", sanoi äiti Annalle kevyesti, että he vapautuisivat
äskeisestä, "kuuluu jo lasten äänistäkin."

Lapset ryntäsivät samalla sisään.

"Mummo, äiti lähtee taas ajelemaan eikä ota meitä mukaan." Lapset
kiipeilivät mummon syliin.

"Mepä lähdemme kohta kesäasunnolle."

"Ei oteta äitiä mukaan", sanoi pienempi.

"Ei äiti meistä välitäkään", sanoi suurempi.

"Välittää kyllä", sanoi mummo, "lähdetäänpä kysymään vaikka."

Mummo vei lapset etehiseen, jossa Iida valmistihen lähteäkseen
ajelemaan. Hevonen odotti jo oven edessä. Iida sanoi iloisesti huomenta
mummolle, korjasi peilin edessä vaaleita hiuksiansa hatun alle ja veti
harson silmillensä.

"Olkaapa lapset nyt kilttejä, äiti menee ajelemaan hiukan", hän pui
sormeansa lapsille varoittaakseen heitä ja sanoi mummolle herttaisesti:

"Äiti rakas, ei pitäisi rasittua lasten tähden. Einarikin, iso poika,
antaa mummon kantaa itseänsä."

"Ole huoletta, Iida."

Iida pyörähteli kevyesti ja hänen silmissänsä oli kirkas loiste.

Ja mummo tunsi helpotusta, kun hän katseli Iidaa ja näki, miten hän
osasi olla iloinen. Iidan avioliitto Alvarin kanssa oli ollut alentavaa
jos kenen. Mitä Alvar oli pystynyt Iidalle antamaan? Ei mitään. Ei omaa
kotia edes. Oliko siis ihme, jos Iida ulkopuolelta kotia iloa etsi? Oli
onni, että hän uskalsi elää huoletonna ja iloita olemisestansa. Kenellä
oli oikeus kieltää sitä toiselta, joka kenties tarvitsi sitä pystyssä
pysyäkseen? Eihän Iidan laista oltu luotu tällaista ahdistavaa elämää
varten.

"Hauskaa matkaa", toivotti hän Iidalle vilpittömästi. "Onkin kaunis
ilma."

"Kaunis on. No, hyvästi, pikku typykät, ja hyvästi, äiti."

"Hyvästi."

Iida pyörähti ulos. Mummo vei lapset salin ikkunalle ja käski
huiskuttamaan hyvästiksi. Iidan vaaleat kasvot näyttivät niin somilta
suuren hatun alla. Hän kohotti vielä hansikoitua kättänsä hyvästiksi,
ja hevonen läksi kiitämään kirkolle päin.

Päivän polttamalla kadulla kulki joku vaimo torilta kantamuksineen,
pysähtyi ja jäi hevosella ajajaa katsomaan.

Kirkonkello kumahutti kymmenlyöntinsä. Kohta ajoi kadulla Öhmanin nuori
Erik, katsahti ikkunoihin, läimähytti piiskalla hevostansa ja katosi
kirkolle päin. Vaimo kadulla pysähtyi uudelleen, laski kantamuksensa
maahan ja jäi katsomaan heidän ikkunoihinsa.

Lapset läksivät kiitämään hevosina pitkin huoneita, mutta mummo jäi
istumaan väsyneenä ompelupöytänsä ääreen. Hän istui siinä ja katseli,
kuinka ilma värähteli lämmöstä, kuinka auringonpaiste kiilteli naapurin
koivujen tuoreilla lehdillä, kuinka ohut savukiemura kohosi heidän
piipustansa ja haihtui pilvettömälle taivaalle.

Hän katseli sitä mitään ajattelematta. Hän tunsi tarvitsevansa lepoa.

Mutta äkkiä hän heräsi. Hän kuuli ruokasalista askeleita ja liikettä.
Siellä oli Alvar.

Alvar oli siis vielä kotona. Luojan kiitos. Kunpa Martin ei nyt heti
tulisi kaupungilta. Kunpa Alvar saisi rauhassa edes syödä, ennenkuin
lähtee taas matkoillensa. Lienevätkö laittaneet hänelle aamupalaa edes?

Siellähän se liikkui Alvar hätääntyneenä kuin takaa ajettu otus. Jospa
hän koettaisi puhutella ja viihdyttää häntä. Ja pitihän hänen saada
nähdä poikaansa, ennenkuin hän taas läksi.

Ruokasalissa istui Alvar syömässä. Hän nieli suuria paloja, ja kädet
vapisivat. Hän kiirehti, sillä hän pelkäsi, että isä ehtisi tulla.

Kun äiti tuli ruokasaliin, painoi Alvar päätänsä alemma ja katsoi
lautaselleen. Hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet eilisestä
juonnista, ja hän häpesi äitiä. Äiti tunsi sen ja istuutui kauemmaksi
hänen taaksensa ja sanoi herttaisesti:

"Kaunis sää tänään."

"Kaunis."

"Kesä siitä nyt tulee."

"Kesä näkyy tulevan."

"Pitäisi lähteä kesäasunnolle vaikkapa pistäytymään."

"Vai jo äiti sinne?"

"Jo. Et sinä haluaisi?"

"En jouda."

"Pitäisi sinun saada levätä hiukan ja virkistyä."

"Kesällä sitten, kun on lomaa."

"Jospa haluaisit jo?"

"En, äiti on huoletta."

Alvar oli vaivautunut ja arka. Että hänen näin piti valehdella.
Miksi äiti tunkeutui aina kyselemään ja puhelemaan. Antaisi hänen jo
olla. Siellä se nytkin istui hänen selkänsä takana, ikäänkuin hän
ei sieltäkin tuntisi hänen tuskaista katsettansa ja tarkasteluansa,
eikä tietäisi, mitä hän siellä mietti, eikä tuntisi, kuinka hän oli
neuvoton, kun ei löytänyt sanoja, millä puhetta taas alkaa. Siinä
se äiti istui ja vaivasi häntä äänettömyydellään. Eikö hän alkanut
ymmärtää, että hän oli jo mennyttä, että häntä vaivasi kaikki, että
hän tahtoi saada vain rauhassa kulkea omaa tietänsä, veipä tuo minne
tahansa! Olisivat antaneet hänen olla ja säästäneet hellyyttänsä. Ei
hän enää toiseksi muuttunut.

Mutta äiti ei sitä uskonut. Eikä hän voinut jättää lastansa. Jos Alvar
ei toiseksi muuttunutkaan, tahtoi äiti keventää hänen taakkaansa. Kun
vain tietäisi miten? Sitä hän siinä tuskissansa mietti ja mietti.
Miten voisi lähestyä Alvaria? Miten voittaa hänen luottamuksensa? Ei
hän löytänyt sanoja, ei edes vaatimattomia, joilla ilmaista, että äiti
ymmärsi häntä ja kaikesta huolimatta rakasti häntä. Kun olisi saanut
sen sanotuksi niin, ettei Alvarin olisi tarvinnut tuntea itseänsä
loukatuksi, kun olisi voinut jotenkin selittää, että tekipä Alvar mitä
tahansa, äiti ei häntä tuomitseisi, ei häntä jättäisi. He kaksi, he
kuuluivat yhteen; minkä Alvar elämällään rikkoi, sen hänkin rikkoi.

Tuska kohosi yhä äidin sydämeen, kun hän katseli poikaansa. Elämä oli
vaikeata. Se oli haavoittanut hänen lastansa ja tahtoi tuhota hänet
kokonaan, eikä hän voinut auttaa.

Siinä istui hän ja kuiskasi hänelle äänetönnä sanoja, joilla lohdutteli
häntä. Hänestä oli Alvar sama pieni lapsi, jota hän ennen rinnoillansa
syötti. Silloin uinuivat siinä hänen sydäntänsä vasten kaikki hänen
rakkaimmat unelmansa. Nyt olivat ne unelmat toteutuneet. Siitä
lapsesta oli tullut mies. Mutta ei se, jota hän oli toivonut. Ei se,
jota vaatimattominkaan toive olisi vastannut. Vaan se, jonka oloa
kammosivat, se, joka heikkona ja kaikkien halveksimana kulki teitä,
teitä, joilta äiti ei häntä koskaan takaisin löytänyt.

Niin meni hänen ainoansa, niille teillensä ehkä iäksi katosi, eikä hän
voinut auttaa häntä.

Sanoiko kukaan, että oikeus elämässä tapahtui?



V


Alvar oli hoitanut viimeksi jonkinlaista kirjanpitoa Ahlmanin
konttorissa. Mutta jo pari kuukautta sitten oli hänen työnsä annettu
toisille. Kuitenkin kävi hän siellä päivisin, luki konttorihuoneessa
sanomalehtiä, tupakoi puodissa ja jutteli maalaisten kanssa. Hän
nosti palkkansa ja oleili vapaasti muiden paitsi Lennartin kanssa.
Sitä hän karttoi. Lennart oli määrännyt, ettei kukaan saanut loukata
häntä. Salaa hän toivoi, että Alvar saisi työtä muualta. Heillä oli
hän mahdoton. Hän teki omaksi edukseen tahallisia virheitä ja sotki
asioita, niin että hänestä oli suoranaista haittaa ja hänen tekemiään
nappauksia oli vaikea peittää muilta. Pääsi vähemmällä, kun maksoi
hänelle ja antoi hänen olla.

Alvar olisi pystynyt työhön, mutta hän ei viitsinyt sitä tehdä. Ei
hän viitsinyt tehdä edes siksi nimeksikään, että olisi pettänyt
kotijoukkoja, kuten ennen. Äidille hän enää puhuikin työstä. Ja
jos äiti ymmärsi, että hän valehteli, ei hän siitä välittänyt. Ei
hän välittänyt mistään. Ei siitäkään, kauanko tätä hänen elämäänsä
tällaisenaan kesti vai joko se pysähtyi siihen. Hän oli välinpitämätön
ja kyllästynyt. Hän ymmärsi, että hän oli julkea ja että hänen
olemisensa loukkasi toisia. Mutta se ei liikuttanut häntä. Mikään ei
herättänyt enää voimakkaita tunteita. Tavallaan hän ymmärsi ihmisten
ajatukset, mutta aina jäi hän ihmettelemään sitä, kuinka ihmiset
jaksoivat verevästi suhtautua elämään ja sen sellaisenaan todeksi
ottaa. Hän ei sitä enää voinut. Hän katseli itseänsäkin kuin toisen,
vieraan varjoa, ja toisia katseli hän kuin outoja, kaukaisia olentoja,
joiden harrastukset tuntuivat väkinäisiltä ja luonnottomilta ja joiden
elämästä ei tahtonut keksiä mitään mielenkiintoista. Mitä heidän työnsä
heistä kertoi? Vain heidän ahtaudestansa ja äärettömästä turhuudestansa.

Vaan jopa, eikö tuntunut, että hän olisi tahtonut sanoa jotakin
syyttävää? Ketä kohtaan? Eikö elämä ilmestynyt vain muodoissa, jotka
sille olivat mahdollisia, ja eivätkö ihmiset olleet kuin lapsia,
syyntakeettomia ja viattomia kaikki.

Ei hän viitsinyt ajatella sitä. Oli miten oli. Epämiellyttävä,
inhonsekainen tylsä tunto täytti mielen ja karkoitti turhat ajatukset.
Hän vajosi tunnottomuuteensa ja tiedottomasti toivoi, että jokin
tapaus, vaikka jokin onnettomuus, järkyttäisi häntä ja tuottaisi
vaihetta hänen iljettävän tasaiseen, tylsään tilaansa. Hänen
puolestansa olisi loppukin voinut tulla. Sillä loppuhan siitä tuli
ennemmin tahi myöhemmin. Oli kysymys vain hetkestä ja siitä, miten
se sattui. Tuliko se ulkoapäin, vai tuliko se itsestään, tahi jospa
hän joutuisi jostakin kiinni -- niin, pääasia, kauanko tätä kesti,
kauanko laahustaa päivästä päivään, kauanko elää niitä sietämättömän
tuskallisia aamuja, joina ei tiennyt, mistä elämänkevennystä löytäisi,
mistä edes ryypyn, joka tekisi olon hiukan siedettävämmäksi. Sillä
kukapa tiesi, jos vaikka tämä oli viimeinen päivä.

Sitä viimeistä päivää oli hän jo kauan elänyt ja nähnyt ihmeeksensä,
että aika vain eteenpäin riensi ja yhä niitä päiviä riitti. Yhä
hän eli toisten keskuudessa, nukkui, söi, joi. Yhä kulki hän
samoja katuja, näki samoja ihmisiä, samoja taloja, yhä siis eli,
eikä kukaan häntä syrjään sysännyt. Ei kielletty häneltä elämää.
Tuo säännöllinen pikkuelämä, joka samanlaisissa muodoissa jatkui,
samanlaisia perinnäismuotoja suosi, joka julmistui rikkeistä, olikin
nyt pitkämielinen ja venyi liiaksi suvaitsevaisuudessaan, kun ei siitä
välittänyt, kun ei sitä ärsytellyt. Se oli kuin olento, jolle oli
velkaa ja jonka vallassa oli ja joka käytti valtaansa, laski jokaisen
veloittavan askeleen, siksi kunnes mitta oli täysi.

Silloin se vapautti hänet painajaisesta ja hän pudisti tylsän olon
päältänsä ja kävi rauhaan.

Ja sitä rauhaa ei mikään häirinnyt. Ei ne tyhmyydet, joita hän oli
tehnyt, ei ne rikokset, joiksi hänen pieniä tekojaan sanoivat. Sen
rauhan hän peri niinkuin muutkin. Kannattiko surra? Toinen täällä oli
toisenlainen, toinen toisenlainen. Kaikki samanarvoisia. -- Kunpa
äitikin sen käsittäisi.



VI


Alvarin rappeutuminen oli alkanut nuorena ja vähitellen. Hänessä
tapahtui jonkinlainen ruumiillinen väsymys, jota ei juuri huomattu.
Pienenä oli hän ollut herttainen kuten hyvänsävyiset lapset ja
kasvavana oli hän hienotunteinen, ei sanallakaan loukannut toisia
eikä koskaan kiivastellut. Mutta hän ei myöskään vastustellut eikä
vastustanut mitään. Ja siinä hänen hyvyydessään oli hänen heikkoutensa.

Kun hän erosi koulusta antautuakseen käytännölliselle alalle, ei hänen
onnistunut löytää sopivaa tointa. Hän yritti yhtä ja toista, mutta ei
pysyvästi mitään. Ja väliajoilla työttömänä oppi hän kuljeksimaan ja
ryypiskelemään. Hänellä ei alussa ollut mitään himoa juomiseen. Oli
hauskaa istua toverien seurassa ja keventää mieltänsä. Jokapäiväisyyden
paino hävisi ja aukesi kuin uusi maailma ja uusi elämä, joka tuntui
ihmisarvon mukaiselta. Elämä oli ainaista juhlaa ja sunnuntaita.
Sai nauttia. Mitä siitä, jos välistä liikaa sattui. Ehtipä vielä
tasaantuakin.

Niin ajatteli äitikin, kun huomasi Alvarin pienet poissaolot ja salasi
niitä isältä.

Vaan siinä hän pettyi. Alvar tottui siihen elämään ja tottui juomiseen.
Halu iskeytyi vereen, niin ettei hän enää voinut tulla toimeen ilman.
Hän huomasi itsekin vaaran, vaan lohdutti itseään sillä, että ainakin
silloin voi, kun koettaa ja viimeinen pakko on. Mutta pakkoa ei tullut,
ja niin se jäi. Hän tylsyi vähitellen, niin ettei tuntenut tilansa
luonnottomuutta. Hänen tuntojensa herkkyys ja ajatuksensa joustavuus
katosi. Häneen ei vaikuttanut mikään ulkoapäin tuleva voima, ja
sisäisiä sysäyksiä ei ollut. Niin vierivät miehistymisvuodet, ja häntä
pidettiin jo menneenä.

Mutta tuli aika, joka tuotti kotijoukolle iloa. Alvar oli äidin
hommasta saanut paikan Öhmanin konttorissa. Ja vanhan Öhmanin ystävyys
herätti Alvarissa halun saada elää työllään niinkuin muutkin. Hän
kiintyi työhönsä ja hänen elämänintonsa heräsi. Hänen ulkonainenkin
olentonsa muuttui. Käynti oli vapaata ja katse kirkas ja avonainen.
Hänen komea ulkomuotonsa viehätti naisia. Häntä pidettiin kaupungin
kauneimpana nuorena miehenä.

Sattui niihin aikoihin, että Alvar rakastui. Iida oli tullut sattumalta
käymään sukulaistensa luokse kaupunkiin, hän huomasi heti Alvarin. Ja
niin se alkoi.

He olivat lapsellisia hulluudessaan. Seurasi kihlaus ja suunniteltiin
naimista.

Äiti ei ollut ihastunut Iidaan, mutta hän tunsi suurta kiitollisuutta
Iidaa kohtaan, kun Iida pelasti Alvarin. Nyt ei hänen tarvinnut
Alvarista enää huolehtia. Alvarin elämä oli taattu.

Itse Martinkin iloitsi kihlauksesta. Hän toivoi Alvarin käsittävän
asemansa. Tosin hänestä oli Alvarin naiminen hullua vielä, mutta minkä
taisi. Hän koetti puhua Alvarille tuloista ja elämän käytännöllisistä
puolista, vaan tällä kertaa uskalsi Alvar nauraa isälle. Heillä Iidan
kanssa oli omat suunnitelmansa.

No menkööt, ajatteli isä, kunhan tasaantuvat, ainahan jotenkin toimeen
tullaan. Nythän Alvarin oli pakko toimia, ja se oli onneksi. Kentiespä
heistä tuli vielä tervettä sukua. Ja sehän oli pääasia. Sairaalloisissa
ja heikoissahan se oli ihmiskunnan vitsaus. Niinkuin Alvarista näki.
Mutta kenties se ei ollut vielä täydellistä rappeutumista, vaikka
heikkous oli perinnöllistä: Fredriikan pehmeydessä ja liiallisessa
herkkyydessä nähtiin jo ne oireet. Hänen liikatunteellisuudestaan
oli Alvarin tahdottomuus kotoisin. Ja kuinka Alvar ulkonaisestikin
muistutti äitiään. Samat kädet, sama käynti, samat silmät. Isän
terveitä hermoja ja rautaista terveyttäkään eivät lapset olleet
perineet. Niinpä ei hän itsekään ollut voinut varoa heikon hedelmän
syntymistä. Hänen tietoinen tahtonsa ei ollut mitään vaikuttanut
siinä suhteessa. Turhaa oli siis laskea niitä mahdollisuuksia, joihin
perinnöllisyys uudet polvet vei. Vielä näytti melkein kuin sokea
sattuma olisi hallinnut, kuin elämä kulkisi latujansa merkillisissä
nousuissa ja laskuissa, kuin kulun suunnan määräisivät tuntemattomat
tekijät sukuketjuissa ja eri sukujen yhdistelmissä.

Ja ihminen vain vastuunalaisuutta vailla eli ja huoletonna jatkui,
niinkuin ei toinen sukupolvi olisi toista seurannutkaan, niinkuin tämä
elämä ja tämä päivä olisi kaikista tärkein, tämä ihminen se päämäärä,
jota varten koko mennyt oli. Menkööt siis lapset, niinkuin olivat
menneet toiset ja mennyt hän itsekin. Menkööt, ei hän niille mitään
tainnut.

Vietettiin iloiset häät. Ja näytti, että iloa riitti hääpäivän ylikin.
Iida oli kevytjalkainen ja viehättävä pikku hupakko, jonka päähänpistot
ilahduttivat heitä kaikkia. Alvarista hän oli verraton. Alvar ei
alussa osannut muuta kuin katsella ja ihailla häntä hämmästyneenä ja
yllätettynä siitä, että hän omisti sellaisen naisen, jolla ei ollut
vertoja missään. Tähän saakka oli hän nähnyt tavallisia yksitoikkoisia
naisia, niinkuin äidin ja Annan, jotka olivat luodut vain vartioimaan
miehiänsä ja huokailemaan heidän tähtensä, nyt näki hän sen oikean,
jonka edestä kannatti elääkin.

Hänen ihmisarvonsa nousi hänen omissa silmissään ja muidenkin silmissä.
Olihan hän nyt mies, joka työskenteli perheensä hyväksi.

Olipa varattu keinot, joilla ihminen kiinnitettiin elämään. Näin oman
tarpeen, edun ja tottumuksen tähden olivat aikojen kuluessa kehittyneet
muodot, jotka velvoittivat työskentelemään ja pyrkimään, ja se
velvoitus ei tuntunut raskaalta eikä ahdistavalta. Se tuotti riemua ja
sen kautta ihminen vapautui ahtaasta yksilöllisyytensä painosta, niin
että puhdassydämisenä ja rohkeana antautui uuteen elämänleikkiin. Ja
nyt Alvar siunasi elämää. Se oli täynnä vaikeuksia, mutta hän koetti
ponnistaa. Vaikeinta oli löytää sopivaa työtä. Hän sai paikan pankissa,
mutta pienet tulot eivät riittäneet heille molemmille. Hänen täytyi
siis yrittää muuta ja järjestää elämä järkevälle pohjalle, etteivät he
näin jääneet vanhuksien ainaisiksi vastuksiksi.

Mutta vaikkapa Alvar kuinka mietti, ei hän mitään keksinyt. Nyt
huomasi hän, että isä oli ollut oikeassa. Heidän naimisensa oli ollut
liian aikaista ja kevytmielistä. Iida oli tottunut elämään väljästi,
ja se pieni perintö, jonka Iida sai, käytettiin aluksi, mutta siihen
loppuikin heidän hyvinvointinsa.

Ensi onnen mentyä alkoi Iidaa kiusata Alvarin saamattomuus. Hän alkoi
arvostella häntä. Alvar oli epäkäytännöllinen ja mahdoton. Luuliko hän,
niinkuin mikä tyhmä nainen, että paljaalla rakkaudella voitiin elää?
Olivatpa he olleet lapsellisia ja ymmärtämättömiä naimisiin mennessään.
Mutta miten korjata sitä enää?

Sitä mukaa kuin Iida Alvaria arvosteli, sitä mukaa kylmeni hänen
tunteensa häntä kohtaan. Heidän elämänsä alkoi tuntua hänestä ahtaalta
ja ikävältä. Eikähän heillä ollut omaa kotia edes. He asuivat
isän ja äidin turvissa ja heidän leivissänsä. Eikä Iida tottunut
siihen ahtauteen eikä heidän kotinsa painostavaan tuntoon. Eikä hän
virkistynyt enää Alvarin lapsellisista rakkaudenosoituksista. Se oli
sitä samaa aina. Ei sitä jaksanut aina nähdä.

Mutta sille ei enää mitään tainnut, mitäpä sitä katua sitten! Ei ollut
muuta keinoa kuin sopiutuminen. Ja pian Iidan keveä luonne ja joustava
ajatus taltuttivat hänet tyytymään oloihin, jotka olivat hänestä aivan
vieraat.

Hän otti päivän sellaisenaan kuin se tuli, nautti siitä, mistä nauttia
voi, eikä ollut huomaavinaan sitä, mikä ikävää tuotti. Tavallaan oli
helpotuskin, ettei Alvar ollut ihmeellisempi. Häntä eivät muut voineet
ihmeisiin velvoittaa. Eikä häntä voitu myöskään syyttää. Eivät Martinit
sitä tehneet, siksi kuitenkin ymmärsivät, ei sitä tehnyt Annakaan, joka
oli heistä ahtain. Annaa ei Iida sietänyt. Hän melkein vihasi sellaisia
pikkukaupunkilaismamseleja, jotka kirein silmin seurasivat jokaista
keveämpää jalannousua, kammoksuivat iloista puhetta ja säikähtivät
vähäistäkin naurua. He olivat vanhoja jo syntyessään. Ja nähdä sitten
ikänsä tätä harmaata ja ikävää ympäristöä, jota katsellessa kalvoi ja
jäyti mieltä, autioita, kuolleita hiekkakatuja, pieniä puurakennuksia,
jotka ikäänkuin vanhuuden heikkoina olivat lyyhistyneet kirkkonsa
ympärille, ja ihmisiä, jotka puutuneina, elämästä mitään tietämättä
kulkivat läpi ikänsä samoja katuja, samoissa pihoissa, samoissa
ajatuksissa kuin heidän vanhempansa ja vanhempainsa vanhemmat olivat
kulkeneet.

Iida päätti, ettei hän antanut heidän säikähdyttää itseänsä. Tarvitsiko
hänen hävetä sitä, että hän oli nuori ja tahtoi elää ja iloita. Jos ei
sitä ymmärretty, eihän se ollut hänen syynsä.

Kului pari, kolme vuotta. Heille oli syntynyt kaksi lasta, jotka
tuottivat iloa koko Martinin perheelle. Iida ainoastaan ei ymmärtänyt
erityisesti iloita. Lapset olivat vaivaksi. Hän ei ollenkaan käsittänyt
sitä ihastusta, jolla heitä odotettiin ja vastaanotettiin. Puhui
isä suvun jatkumisesta ja elämän jatkumisesta. Niinkuin ei olisi
ollut samantekevää, jatkuiko suku tahi oli jatkumatta, katosiko
elämä tahi säilyikö vaikka ikuisesti. Kun itse oli elänyt, ei siitä
enää mitään tiennyt. Ja itse oli pääasia itsellensä, pitemmälle ei
ajatus ulottunut. Eikö liene ollut teeskentelyä tahi itsepetosta
heidän elämänrakkautensa? Eivät he itsessäänkään elämää rakastaneet,
he kielsivät sen. He huokailivat olemisen raskaan taakan alla.
Tarvittiinko lisää samanlaisia huokailijoita, vai tarvittiinko
niitä, joiden vuoksi huokailtiin? Vai odotettiinko ihmeitä uudelta
sukupolvelta? Eihän ihminen vuosisadoissa, ei vuosituhansissa ollut
muuksi muuttunut. Mikä hänet sitten juuri seuraavassa polvessa
toiseksi muuttaisi? Eikö se ollut vain näiden elämänsä tukahtuneiden
epätoivoinen unelma, saituutta, jolla he tinkivät elämältä omilleen
sitä osaa, jota itse eivät olleet raskineet käyttää?

Iidaa eivät tyydyttäneet nämä haaveet, ei lapsen vuoteen ääressä
tunnelmoiminen eikä turhien toiveiden tuudittelu. Mitään uskonnollista
hartautta ei hän tuntenut lapsen edessä, hän näki heissä vain tulevia
ihmisiä, samantapaisia kuin he itsekin, ei pahempia eikä parempia. Ja
hänestä tuntui, että liika rakkaus heitä kohtaan oli tarpeeton. Se esti
heitä karaistumasta ja vähään tyytymästä. Ellei hänkin, Iida, olisi
kasvanut orpona ja yksin, ei hän niinkään hyvin olisi voinut sopiutua
eikä outoja oloja sietää. Elämä oli ollut häntä kohtaan kova. Hän oli
kova myöskin, hän ei hämmentynyt vähästä. Jos hän ei saanut sitä, mitä
toivoi, otti hän osansa siinä, mitä hän ei ollut osannut toivoa, siinä,
mitä elämä kunakin päivänä tarjosi.

Kun hän ei voinut rakastaa enää Alvaria ja kun koti tuntui ahtaalta,
etsi hän itsellensä huvitusta kodin ulkopuolelta. Hän seurusteli
Alvarin tuttavien kanssa. Hänestä oli oikeus ja kohtuus saada hiukan
levähtää ahdistavista perheasioista. Ja jos kohtalo oli kohtuuton, oli
hänen otettava korvaus itse. Hän salli itsellensä nautintoja ja iloa.
Ei hän syvemmin hakenut niitä, mutta koska niistä kerran oli luovuttava
kuitenkin, jouti niitä nyt olla; eivätkä häntä täysin tyydyttäneet
ne ihmiset, joita hän oli tavannut, mutta parempiakaan ei mistään
tullut. Ja oikeastaan hän piti ihmisistä sinänsä ja löysi tien heidän
sydämiinsä, silloin kun hän tahtoi.

Niin oli hän tullut eläneeksi pari pientä rakkautta Alvarin jälkeen. Ne
olivat arvottomia eivätkä hänelle merkinneet mitään. Hän olisi ollut
valmis luopumaan niistä heti, jos niikseen olisi sattunut. Ne syntyivät
mitättömistä syistä ja sammuivat yhtä mitättömistä syistä. Hänen
sielunsa oli niistä vapaa. Siksi eivät ne hänen rauhaansa rikkoneet.
Hän ei tehnyt mitään kysymystä niistä. Selvästi ja kevyesti suoriutui
hän niistä ja ihmeellisen helposti aukoi hänen ajatuksensa uusia aloja
ja omisti ne tuskattomasti.

Niin että mitään vaikeutta ei tuottanut enää se, kun Erik Öhman
rakastuneena tahtoi hänet ja sai hänet. Hän piti Erikistä, he
ymmärsivät toisiansa. Iida tiesi kyllä, että leikki kerran loppui, ehkä
piankin. Oli siis kysymys vain siitä, kuinka hänen tuli tahdikkaasti
menetellä, että asia pysyi salassa. Hänellä ei ollut syytä loukata
Martineja.



VII


Kun Iida oli alkanut olla poissa kotoa, oli hän ensin tehnyt sen siksi,
että Alvar oli myös poissa. Mutta kun Alvar huomasi sen, loukkasi se
häntä, ja niin alkoi hän jälleen entisen elämänsä. Hän oli poissa
tiheämmin ja tiheämmin, ja kun Iida sitten koetti pidättää häntä, ei
hän enää voinut. Niin meni elämä menojaan ja he joutuivat yhä etemmäs
toisistansa.

Alvar oli joutunut pois paikastansa ja kuljeksi jouten. Aluksi häpeää
peittääksensä oli hän päivät pitkät poissa kotoa, mutta sitten se tuli
hänen tavaksensa. Hän joi enemmän kuin ennen. Kun hän selvinä hetkinään
vielä huomasi, kuinka pitkälle hän oli mennyt, päätti hän lakata. Mutta
hyvät päätökset ja lupaukset jäivät vain päätöksiksi ja lupauksiksi.
Ja oikeastaan, mitäpä niistä. Ei ollut olemassa mitään, joka olisi
häntä velvoittanut pyrkimään. Ettäkö muka pyrkiä perheenä, ettäkö
muka ihmisillä oli jotakin yhteistä? Hän nauroi niille ajatuksille,
jotka olivat kangastaneet hänen mielessään. Ei ollut olemassa mitään
velvollisuuksia, ei mitään tarkoitusta elämällä enempää kuin se, mitä
ihminen oli asettanut itselleen pettääkseen itseään, ei ollut olemassa
mitään rakkautta, valhetta oli kaikki. Ei ollut eroa pahojen ja hyvien
tekojen välillä, ei ollut väliä sillä, mitä tietä kulki. Ei ollut
vapautta valita edes teitänsä, meni niin, kuin oli luotu menemään.
Näkihän hän itsestään. Jo syntymästä oli hänellä ne merkit, että hän
tätä tietä kulki. Eivät auttaneet mitään tahto eikä ponnistukset.
Sisimmässään oli hän siitä ollut selvillä aina. Jokaisen hyvän päivän
oli hän mielessään elänyt kuin varkain, kuin lainaksi, hän oli silloin
aina itsellensä vieras, ja häntä vaivasi se epävapaus ja pakko, jota
hän tunsi. Ei, hänen elämänsä oli luotu jo kulumaan toisin, menemään
alas niitä teitä, joita hän kulki. Kuin unessa oli hän nähnyt jo koko
elämänsä. Se oli tuttua. Outoa ei siinä ollut muu kuin se, minkä hän
pakotetusti eli, eli kuin ihmiset muutkin.

Eikö hän nyt jo ollut selvillä siitä? Eikö ollut aika viskata
ainaiseksi ies päältänsä, olla valhettelematta ja olla pyrkimättä,
kestäköön elämä sitten minkä kestää?

Mutta hän tunsi, ettei hän voinut vielä. Hän oli kiinni Iidassa ja
hän kaipasi häntä, hän ei sydämessään voinut vielä luopua hänestä.
Niin oudosti he olivat kohdanneet toisensa, ja näytti alussa, kuin he
olisivat tarvinneet toisiansa. Ei, he eivät olisi tarvinneet. Se oli
erehdystä kaikki.

Mutta häneen koski kipeästi, kun hän ei saanut pitää Iidaa. Ei hän
nurissut siitä, että siinä tapahtui vääryys. Ei, kaikki tapahtui,
niinkuin tapahtua pitikin, ja tiesipä hän, mitä olisi pitänyt tehdä,
että hän olisi saanut Iidan takaisin, hän tiesi sen selvään, vaan eipäs
voinut mitään tehdä. Kuin kirous oli siinä, ettei hän tahtonutkaan,
eikä voinut mitään tahtoa. Hänen tahtonsa oli kuollut. Siinähän oli
koko sairauden syy, että hänen tahtonsa oli kuin kuollut, se ei
ollut hänen vallassansa. Hän näki, mitä olisi tehtävä, miten olisi
tahdottava, mutta hän ei saanut tahtoansa enää hereille. Se oli
vähitellen kuollut, se oli alunpitäen ollut heikompi kuin muilla, ja
jokainen pieninkin ponnistus jo kasvavana oli tuottanut hänelle suuria
vaivoja. Kun olisi jo pienestä ymmärtänyt hoitaa sitä, kuin pahaa
sairautta hoidetaan. Kun olisivat sen tajunneet. Tahi oliko tämä hänen
kohtalonsa, jolle ei mitään olisi voinut. Ainakaan ei hän enää voinut.
Hän kulki tajuttomana ja melkein tunnottomana kuin vieraan mahdin
vallassa. Kun hän koetteli ajatella toisten tavalla, tunsi hän olevansa
vain sairas ja kuolemaan tuomittu, jota ei mikään enää voinut pelastaa,
joka teki epätoivoissaan, loppua odottaessaan, rikoksia, joista seurasi
rangaistus. Epätoivoissaan? Ei. Kylmin sydämin teki hän nykyään kaikki,
mitä hän teki. Hän oli tullut väärentäneeksi nimiä rahaa saadakseen,
hän oli ottanut vieraita varoja, hän oli kirjanpidossaan tehnyt
suoria väärennyksiä. Ja vielä ei hän ollut joutunut kiinni! Hän oli
viisaasti ja kavalasti laskenut, milloin hänen sopi, milloin ei. Olipas
sielunvoimia ja tarkkanäköisyyttä hänellä, olipas tahtoa silloin. Ja
kuinka etevästi hän oli järjestänyt asiat peittääkseen tekojansa? Häntä
oli kyllä epäilty ja pari kertaa saatu jo ilmi hänen tekonsa, mutta
kotijoukot eivät tietäneet vielä mistään.

Nämä pienet selkkaukset herättivät hänen toimintahalunsa ja tahtonsa,
ja kuin kuumeessa ja oudossa hourailussa työskentelivät hänen sielunsa
voimat lyhyen hetken ja sammuivat samassa, jättäen hänet tavalliseen
tylsään ja tunnottomaan tilaansa. Ja kuin kaksi eri rikoksentekijää oli
hänessä, toinen vaaraton ja tahdoton, toinen rohkea ja vaarallisempi.

Hän seurasi niiden ihmeellistä vaihtelua itsessänsä hiukan katkerana ja
alakuloisin mielin. Oliko hänellä siis oikeutta pitää ihmistä, naista
itseänsä varten? Vaikka hän olisi rakastanutkin Iidaa, ei hänellä
enää olisi ollut oikeutta ajatella häntä. Mutta hän ei rakastanut
häntä. Hän piti hänestä, hän kaipasi häntä. Iidan huoleton ja iloinen
olento häikäisi häntä vieläkin. Iidassa oli nuoruutta ja elämää, sitä
väljyyttä, joka antoi vapauden toiselle ja säilytti oman vapautensa.
Hän otti tinkimättä ja antoi surkuilematta. Hän ei ahdistanut toista,
hän antoi toisen olla ja mennä. Hänen kevytmielisyydessään oli
enemmän viisautta kuin kaikkien toisten vaanivissa ja näivertelevissä
ajatuksissa. Hänen luonaan oli hyvä lämmitelläidä. Siellä oli Iida nyt
Erik Öhmanin luona. Hän huvittelihen. Se oli hänen asiansa. Hänellä ei
ollut oikeutta sotkeutua siihen. Mutta jotenkin, kuinka lienee, vaivasi
se häntä.



VIII


Kun Alvar läksi syötyään kotoa, ei hän tiennyt, minne olisi painunut.
Tänään oli hänen saatava rahoja vaikka mistä. Kun olisi voinut tavata
Iidaa ja saada neuvotella. Mutta hän ei uskaltanut jäädä kotiin
odottamaan, kun pelkäsi tapaavansa isän.

Hän kulkea laahusti tulliportille ja ulos kaupungista. Pensaikkoon,
maantien viereen hän istuutui. Siitä näki hän ohikulkijat, eivätkä
ne häntä huomanneet. Siitä näki hän, milloin Iida ajoi kotiin, kun
sanoivat hänen ajelemaan lähteneen, tietysti oli mennyt Erikin kanssa.

Hän ei ollut saanut maistaa mitään virkistävää ja hän istui väsyneenä
siinä. Suuta kuivasi. Ajatus seisoi. Hän tunsi jotakin epämääräistä
katkeruutta tahi inhoa koko oloa kohtaan.

Päiväkin oli niin kirkas. Vihreät, kirkkaat värit leikkasivat ihan
hänen silmiään Nekin, vihamielisinä ikäänkuin työnsivät häntä luotansa.

Niin työnsivät nykyään kaikki, mutta ei ollut paikkaa, mihin mennä.

No, miksi ei? Olipa tuolla hautausmaa ihan vastapäätä sattui. Sielläpä
oli toki paikka. Ei hän kaivannut sinne, mitäpä tyhjästä. Johtui vain
mieleen, että oli paikka, josta ei pois sysitty. Mutta ehtipä tuota
olla sielläkin. Kauemmin siellä joutui olemaan kuin täällä. Ehkäpä
kyllästymään asti, jos häntä kyllästymään asti oli täälläkin.

Niinpä tuo aika seisoi hänen kohdallaan. Kulki niin hitaasti kuin olisi
siihen paikkaan ihan uupunut. Uupukoon, pysähtyköön. Hän istuu tässä
maankamaralla tyhjänä ja paljaana, yhtä uupuneena, ja riisuu pois
päältänsä kaiken maallisen ikeen, kaiken ajatuksen, tahdon ja tunnon.
Hän ikäänkuin haihtuu pois olemasta, vapauttaa itsensä hetkeksi. Miten
turhaa ajallisen ajan tuska ja elämän kahlehdittu olo! Mikä vapautus
ajattomuudessa ja olemattomuudessa.



IX


Kun Alvar oli hetken olematonna, heräsi hän ja huomasi nukahtaneensa
nurmikolle. Virkistyneenä nousi hän ylös ja kulki kotiinsa. Hän hiipi
sisään, tapasi Annan ja kysyi häneltä hätäisesti:

"Onko Iida tullut jo kotiin?"

"En tiedä. Alvar, minulla on sinulle asiaa."

"Asiaa? Mitä sinä minusta."

Anna jatkoi hiljaa ja lujasti:

"Sinun täytyy jo jättää nuo tapasi."

"Älä viitsi, aina sinä sitä samaa."

"En, nyt sanon kuin viimeistä kertaa. Etkö sinä todellakaan käsitä?"

"Tietysti käsitän, miksi en käsittäisi."

"Älä silloin mene pois, kuuntele."

"Onko sinulla muutakin?"

"On. Saman sanon vieläkin. Jollet lopeta, voi tapahtua vaikka mitä."

"Ha-ha-haa."

"Sinä naurat toisen tuskalle. Näetkö, että olet mielipuoli, rikollinen?"

"Jätä", sanoi Alvar vakavasti. "Anna minun olla, kärsin itsekin."

"Rakas veli, etkö sinä sitten voi?"

"En."

"Usko vain."

"Anna olla. Tapahtukoon mitä tahansa, älä välitä minusta, olen -- no,
sinähän sen jo sanoit."

Alvar katsoi Annaa silmiin ja Anna näki hänessä veljensä, jota hän
ei voinut olla rakastamatta. Hän ymmärsi häntä ja rakasti häntä
rikoksineen ja valheineenkin. Ja kuitenkin olisi hänestä ollut onni,
jos äkkinäinen tauti, jos salama olisi hänet tappanut ja tuhonnut
tuohon hänen eteensä. Kun vain kunnialla olisi elämästä suoriutunut ja
säästynyt suuremmilta häväistyksiltä.

Rattaat ajoivat pihalle.

"Iida tuli nyt. Käskenkö hänet tänne", kysyi Anna.

"Käske."

Päästäkseen Alvaria näkemästä ja häntä turhaan kiusaamasta keksi Anna
kysyä sitä. Hän odotti Iidaa ja pyysi häntä Alvarin luo.

Iida meni.

"Onko hätä suurikin", kysyi Iida.

"Istuhan ensin. Puhutaan hiljaa, etteivät muut kuule."

"Sulje siis ovet. Onpa tämä juhlallista."

"Kun me nykyään puhelemme keskenämme, tapahtuu se vain siksi, että on
juhlallista sanottavaa, etkös ole sitä huomannut?"

"Niin, kun et ole kotona enää koskaan. Pyytäisin sinua muuten --"

"Älä vaivaannu suotta. Annakin tässä jo pyysi."

"Tietysti. Olen pahoillani --"

"Ei tarvitse. Alanko esipuheetta?"

"Arvaankin asiasi. Tarvitset rahaa."

"Tarvitsen rahaa. Olet onnistunut saamaan hyväksi tuttavaksesi
rahamiehen pojan."

"Mustasukkaisuuttako?"

"Ei, en tunne sitä, eikä minulla ole oikeutta siihen."

"Sitä minäkin."

"Olet vapaa tekemään mitä tahdot."

"Se ei ole imartelevaa suinkaan. Mieluummin näkisin, ettei minulla
olisi oikeutta."

"Mutta kun nyt on oikeus. En toki ole kohtuuton. Sinulla on oikeus
tehdä mitä tahdot. Olenko sanallakaan moittinut sinua, pidän sinusta
toki siksi ja ymmärrän sinua."

"Kiitos, kiitos. No, ja nyt tarvitset sinä taas rahaa?"

"Ja luotan siihen, että sinä autat minua, pyydät Erikiä auttamaan
minua."

"Oletko hullu?"

"Muuta keinoa ei enää ole. Eihän se ole sinusta hauskaa, mutta tällä
kertaa se on tärkeätä."

"Minkälaisia asioita sinulla sitten on?"

"Ei ole suuria, on vain viisisataa, Erik voi antaa sen helposti."

"Mutta minä en voi pyytää, sanon viimeisen sanan, minä en voi."

"Katsos, eihän sillä väliä olisi muuten, mutta siinä on isän nimi."

"Hyvä Alvar. Oletko sinä sen --?"

"Itse kirjoittanut, väärentänyt! Olen. Minulla oli eräs kunniavelka."

"Kunnia?"

"Sano sitten häpeä."

"Mutta, Alvar, tämähän on kauheaa. Mitä tästä enää tuleekaan!"

"Ei mitään. Se maksetaan kauniisti, ollaan kohteliaita isälle. Ei se
ole vaarallista, ei siinä kukaan kärsi."

"Mutta sehän on rikos."

"Sinä puhut leikkisästi. No, ehkä se on, ehkä ei. Saat pettää minua,
saat loukata minua, saat nujertaa minut, minusta se ei ole mitään ja
nyt sinä turhanpäiväisesti kauhistelet. Pieni paperi, joka ei ansaitse
sen suurempaa huomiota."

"Sanoisin sinulle erään asian, mutta sinä käsität minua väärin."

"Sano. Tahi jätä. Tiedän sen asiasi. Kaikki te sitä samaa. Arvelit,
ettenkö ole ajatellut itsemurhaa tai niin poispäin. Sinä punastut.
No, sehän on teidän kaikkien ajatus ja pelko tahi toivo. Ja se on
luonnollinen ajatus. Tuottaisi teille helpotusta. Mutta ikävä sanoa, en
ole sitä ajatellut."

"Olet kamala."

"En sanaakaan sano, jos lupaat. Tällä kertaa vain."

"Mutta Erik ei saa rahoja isältään."

"Hän saa jotenkuten, jos sinä tahdot."

"Olkoon siis. Mutta vain tämän kerran. Ja sitten lupaathan lähteä
kesäksi maalle?"

"En lupaa, en tule siellä toimeen."

"Tänä kesänä on tässä talossa häätkin, jos oikein ennustan."

"Kenen muka?"

"Annan ja Lennartin."

"En usko vielä. Miksi Anna ottaisi Lennartin?"

"Ja sitä sinä kysyt? Näethän, kuinka yksi voi määrätä useiden
elämänkulun."

"Eipähän se olisi onnettomuudeksi."

"Ei. Rahoja tarvitaan tässä talossa. Mies on vain yksinkertainen."

"Ei muuta kuin kokematon vielä."

"En voi antaa hänelle anteeksi hänen loukkaavia sanojaan. Hän oli
sanonut Erikille kerran minua kevytmieliseksi ja varoittanut minusta.
Tekisi mieleni kostaa jotenkuten."

"Jätä se. Tiedän, miten se päättyisi. Varoitan, älä ole huvitettu
hänestä."

"No, minä lähden siis, mutta, kuten sanottu, onhan se viimeinen kerta?"

"En voi mitään luvata, rakas Iida. Muuten, olen sinulle kiitollinen."

"Tästä?"

"Kaikesta."

Iida naurahti ja pyörähti ulos ja Alvar jäi paikoilleen seisomaan. Hän
kuunteli Iidan keveiden askelten poistumista ja kuuli isän raskaiden
askelten kohoavan portaita.

Eikö pitänyt isän tulla jo kotiin? Päästä vain jotenkuten tapaamasta
häntä.



X


Kumarassa ja väsyneenä palasi Martin kotiin. Hän näytti vanhalta ja
harmaapäiseltä ukolta, jolla ei ole täällä enää pitkiä oltavia. Mutta
hänen terveytensä oli silti luja ja mielensä masentumaton ja kova.
Hänen pienissä silmissänsä oli vielä eloa ja tulta, kun hän kiivastui.

"Oletko kuullut ikävää jotakin?" kysyi Fredriikka mieheltänsä ja
seurasi Martinia hänen huoneeseensa.

"Se Alvar, lurjus, onko se kotona?"

"Miten sinä noin. Kotonahan se on Alvar, jos ei olisi ehtinyt työhönsä
jo mennä."

"Mihin työhönsä?"

"Sinähän nyt. Ahlmaniin tietysti."

"Toista kuukauteen ei hau ole siellä enää ollut, kuuletko. Ei muuta
kuin huviksensa ja meitä pettääkseen käynyt. Ymmärrätkö sinä?"

"Ymmärrän, ymmärrän, älä huuda."

"Hän on valehdellut taas."

"Säästä sanojasi. Hän tietysti ei ole uskaltanut siitä puhua, ettei
pahoittaisi meitä."

"Sitä hän taitaa ajatella. Hän ei osaa muuta kuin pahoittaa, kuin
valehdella, olla häpeänä ja pahennuksena."

"Martin, älä kiivastu taas. Hän on erehtynyt."

"Hän ei ole koskaan muuta tehnytkään. Ja sinä uskot aina hänen
juttujansa. Aina sinä annat pettää itseäsi. Jos sinä kerrankin
koettaisit nähdä, miten asiat oikein ovat, etkä sotkisi niitä
hyvyydelläsi."

"Koetanhan minä. Enhän minä liikaa luulottele, kärsinhän minä."

"Kärsit, kärsit. Se ei tuota mitään tulosta, täytyy toimia."

Isä käveli vielä kiivaana edestakaisin, mutta hänen äänensä oli jo
lauhkeampi.

"Toimitaan, Martin, toimitaan vain. Tehdään niinkuin sinä tahdot.
Määrää sinä vain, ja niin tehdään."

"Tässä me seisomme vanhoina ja harmaapäisinä, emmekä vielä tiedä, mitä
olisi tehtävä. Oli vain yksi poika ja siitäkään ei saatu miestä."

Äiti vaikeni peloissaan.

"Tapasin vanhan Ahlmanin juuri ja hän sanoi, ettei Alvar ole toista
kuukauteen ollut siellä. Ja sitten mainitsi hän jostakin paperista,
jossa piti olla minun nimeni."

"Siinä täytyy olla erehdys."

"Vaan kun ei ole."

"Hyvä Jumala."

"Ja minä olen päättänyt, että minä en sitä maksa."

"Sinun täytyy."

"En. Asia menköön menojaan. Kerranhan siitä kuitenkin tällainen loppu
tulee."

"Minä rukoilen ja sinun täytyy taipua. Enkö ole tehnyt tässä kaikki,
mitä ihminen tehdä voi, enkö ole jo kärsinyt kylliksi? Näethän sinä,
kuinka olen nöyryytetty, kuin maahan lyöty, kuinka minulta on viety
kaikki, kaikki. Siitä saakka kun sinut otin, on elämä ollut minulle
pelkkää kieltäymistä. Olenko valittanut, olenko sanaakaan sanonut,
olenko itselleni mitään pyytänyt? Nyt pyydän minä, ja jos sinulla on
sydäntä vähääkään, niin sinä järjestät tämän asian minun tähteni."

Isä vaikeni ja sanoi hetken kuluttua myöntyen:

"Se on vaikeata."

"Saadaanhan jotenkin rahat, onko paljosta kysymys?"

"Ei ole rahoista kysymys nyt, niistähän on kysymys aina, niitähän saa
järjestellä aina, vaan on petoksesta, väärennyksestä kysymys. Sellaiset
asiat järjestää laki. Niiden peittelemistä ei oikeudentunto salli."

"Minun sallii", sanoi äiti hiljaa ja jatkoi peljäten että isä
peruutuisi: "Hän on minun lapseni ja minun velvollisuuteni on suojella
häntä, muuta minä en tunne. Minä rakastan häntä kipein sydämin ja olen
oppinut kaikkea heikkoa ja erehtyvää hänen kauttansa ymmärtämään ja
rakastamaan."

"Mutta meillä on velvollisuuksia muitakin kohtaan kuin itseämme ja omaa
rakkauttamme kohtaan."

"Ketä kohtaan?"

"Yhteiskuntaa kohtaan ja niitä terveitä ja voimakkaita kohtaan, jotka
tulevaisuutta takaavat. Liika hellyys ja rakkaus kasvattaa heikoissa
rikollisuutta."

"Mitä olisi pitänyt tehdä?"

"Olisi pitänyt antaa Alvarin mennä pois kotoa ajoissa, kävi miten kävi."

"Maailmalle kuljeksimaan."

"Hän olisi saanut siellä koetella voimiaan, joko kestää tahi kaatua."

"Hän olisi kaatunut."

"Mitä siitä. Hän kaatuu nytkin..."

"Jäähän häneltä lapset."

"Oletko varma, ettet kerran sanoisi, että olisi ollut parempi, jos
heitä ei olisi ollut?"

"Oletkos sinä varma siitä, että kerran toivoisit heidät olemattomiksi?"

"En suinkaan. Mutta mitään emme tiedä."

"Älkäämme siis langettako tuomioitamme. Ethän sinäkään ole voinut
vastata jälkeläisistäsi etkä mitään taata, niin eivät muutkaan voi.
Kuka on siis syyllinen?"

"Rikollisia seuraa tavallisesti kuitenkin rikolliset ja heikkoja
heikot."

"Syyllinenkö olen siis minä?"

"Et, ehkäpä me kaikki."

"Siinä sanot oikein."

Isä huokasi kuin taakan alla ja äiti kohosi ylös. Hän jäi ajatuksissaan
seisomaan vielä paikoillensa. Tietysti oli isä oikeassa. Mutta yhtä
oikeassa tunsi hänkin olevansa.

Miksi hänen siis tarvitsi pelätä tuota miestä, joka oli hallinnut häntä
yli kolmekymmentä vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin.
Vieras, jonka käsiin sattumus oli hänet viskannut ja tehnyt hänet hänen
lastensa äidiksi. Miehenkö olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt hänen. Koko
ajan oli hän käynyt salaista sotaa heistä. Ja nyt sai hän pitää heidät.
Annankin kohta, kun hän oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.

Eikö ollut kuin pahaa unta koko tämä elämä? Tässä he olivat
harmaapäisinä vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin
kaksi vierasta. Näin olivat he taivaltaneet elämänsä melkein loppuun,
pääsemättä lähemmäksi toisiansa. Ja kun se heidän osaltansa loppui,
mitä jäi jäljelle?

Oli tuskaista ajatella sitä. Heidän elämänsä tuntui nyt heidän lastensa
elämän rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitkä onnettomuudet heitä
vaanivat vielä. Onni ei ollut seurannut heitä missään.

Siitä se alkoi, kun hän Martiniin tutustui ja kevyesti elämällään
leikkimään rupesi. Siitä se alkoi.

Erik Öhman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin hänen olevan kihloissa
siellä. Ja hän sen uskoi.

Silloin katosivat hänen kauniit lapsuutensa päivät. Hän oli elänyt
Erikiä varten ja odottanut vain häntä. Mutta itselleenkään ei hän
tahtonut tunnustaa, että isku oli sattunut häneen. Ja kun Martin kosi
häntä niihin aikoihin, lupautui hän. Erik palasi ulkomailta, mutta oli
jo liian myöhäistä, hän oli jo Martinin. Oliko Erikillä ollut ketään,
sitä ei Fredriikka saanut tietää. Vasta muutamien vuosien kuluttua hän
nai erään kaupungin tyttäristä.

Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei hän. Hän kunnioitti
miestänsä ja koetti unohtaa oman itsensä hänen rinnallansa. Ja kun
lapsia tuli, eli hän heidän elämäänsä ja iloitsi heidän ilojansa,
ja hiljallensa, hänen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus hänen
rinnastansa.

Niin, ei hän ollut enempää elänytkään, sarjan harmaita päiviä vain.
Eikä hän ollut itse pyytänytkään olla mitään. Olihan hän vain
rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen.
Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyivät uusille ja
tuleville. Uusille, joiden elämästä enemmän odotti ja joita enemmän
kuin aikalaisiaan rakasti. Eivätkö siitä kertoneet ne epämääräiset
kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta sydämestä
kumpusivat? Eivätkö ne sisältäneet aavistusta siitä täydellisyydestä,
jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi
polvelta unelmoitiin?



XI


Kun äiti tuli pois isän luota, katosi hänestä se varmuus, jota hän oli
jo tuntenut. Häntä huimasi ajatus ja pelotti taas kaikki. Taas tunsi
hän itsensä turvattomaksi ja orvoksi. Ei ajatus edes ollut omaa.

Kuka tiesi, kuka oli oikeassa. Hän olisi tarvinnut tukea ja turvaa.
Sitä hän ei saanut mieheltänsä eikä lapsiltansa. Ja hänen oma
ajatuksensa vaappui sinne tänne eikä jaksanut kasvaa eikä kypsyä
voimakkaaksi eikä itsenäiseksi. Hän olisi kaivannut sellaista, jota hän
olisi ymmärtänyt ja jonka ajatuksiin hän olisi saanut luottaa ja jonka
tuntoihin hän olisi saanut turvata.

Ja heikon tavalla toivoi hän vain, että tämäkin päivä olisi ohi.

"Käy isän luona", kehoitti hän Alvaria, "pistäydy siellä."

"Mitä hän minusta?"

"Hänellä on asiaa. Älä vastusta häntä, kuuntele vain ja pysy ääneti,
hän on hyvin vaivaantunut, hän siitä paperista."

"Joko sekin on tietona? Iida tuli äsken, hän on jo järjestänyt sen."

"Maksanut? No Luojan kiitos. Mene sanomaan se isälle."

"Ei ole tarpeellista."

"Mene, lapsi, mene nyt minun tähteni. Lupaa hänelle, että se on
viimeinen kerta."

"Äiti tyhjää. Minä tarvitsin rahaa, oli kunniavelka, ja äiti arvaa,
etten työttä rahaa saa. Minä lainasin isän nimeä, taisi olla suurikin
rikos? Olen maksanut sen, eikä kukaan joudu kärsimään siitä. Minkä minä
taidan tällaiselle sattumalle?"

"Voi, Alvar."

"Kun minä koetan tehdä kaikki, mitä voin, mitä vielä tahdotaan?"

"Koetatkohan sinä?"

"Koetan. Syy ei ole minussa, vaan siinä, etten jaksa enempää. Mitäpä se
puhuen paranee?"

"Lupaathan nyt pistäytyä isän luona, niin selvitään taas ja minulla on
hyvä olla."

"Kyllä äiti."

Alvar huokasi helpotuksesta, kun pääsi toiseen huoneeseen. Häntä
vaivasi itseään se varma ja valheellisen röyhkeä äänensävy, jolla hän
puhutteli koko ajan äitiä. Hän tiesi sen vaikuttavan rauhoittavasti
äitiin. Äiti tuli vakuutetuksi, että Alvar oli oikeudestaan varma,
ja äidille teki hyvää saada nähdä hänen kiivastuvan, jos häntä muka
aiheettomasti syytetään. Ja Alvarille itselleen teki hyvää, kun hän
näki äidin rauhoittuvan ja uskovan häneen. Hän tunsi kuitenkin itsensä
turvattomaksi ja hänen sydämensä kävi heikoksi, kun hän näki äidin
pelokkaan ja aran katseen. Häntä melkein säälitti äiti. Olisi tehnyt
mieli ottaa hänet käsivarsillensa ja itkeä hänen kanssansa. Itkeä pois
kaikki paha kuin lapsena ennen, sellainen äiti kun hänellä oli.



XII


Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ketään ei kuulunut tulevaksi.
Nuorempi lääkäri vei joukot. Martinin luona kävi vain joku maalainen
ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo mennä. Sanoivat häntä jo
vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.

Sanokoot. Siinä hän kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei hän viitsinyt
imarrella ihmisiä eikä ostaa heidän suosiotansa. Hänellä ei ollut
ystäviä eikä läheisiä tuttavia. Tänne saakka oli hänen onnistunut
suoriutua elämästä yksin. Nyt näytti, että hänen täytyi lähestyä
toisia apua saadakseen. Hän oli maksanut useita Alvarin velkoja ja
velkaantunut itse. Velat eivät olleet suuria, mutta hänen tulonsakaan
eivät riittäneet perheelle.

Oli välttämätöntä naittaa Anna. Ei hän tahtonut sanallakaan pakottaa
eikä edes ilmaista, että se oli hänen tahtonsa. Ymmärsihän Anna sen
sanomattakin. Ja häntä ilahdutti, kun hän näki, etteivät nuoret olleet
vastahakoisia keskenänsä.

Siis selvittiin siitä puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin
vielä. Mutta oli seikkoja, jotka eivät koskaan ilman onnettomuuksia
selvinneet.

Alvarista he eivät päässeet.

Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja pää käden
varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat häntä kuin
sairaus. Nyt kun voimat vähenivät ja mieli olisi tarvinnut jonkun
lepohetken, kävi elämä yhä kireämmälle. Hän teki yhä tiliä itseksensä,
missä määrin hän oli syypää Alvarin kohtaloon. Hän oli laiminlyönyt
hänen kasvatustaan ja jättänyt sen äidille, mutta laiminlyötiinhän
niin monen muunkin kasvatus, eikä se mitään merkinnyt. Ja olihan hän
sitten koettanut hyvällä, oli koettanut pahalla, mikään ei ollut
auttanut. Oliko Alvar syntymästään ollut rikollisuuteen taipuva,
vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi
häntä pitänyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveistä, ettei tautiaan
levittäisi ja sillä terveitä turmeleisi.

Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun ovelta kuului koputusta.

"Astu sisään."

Alvar tuli epävarmana.

"Asia on jo maksettu, pistäydyn sitä vain sanomaan."

"Vaan ymmärrätkö sinä, mitä olet tehnyt?"

"Sanon, asia on jo hoidettu."

"Ei ole kysymys siitä, on kysymys siitä, ymmärrätkö edes, mitä olet
tehnyt", isä kiivastui.

"Ymmärrän. Lainasin vähäisen summan rahaa ja maksoin sen."

"Ja sinä kehut ja kerskut siinä silmieni edessä. Lainasit muka.
Kavalsit, väärensit." Ja isä kiihtyi yhä enemmän, kun hän näki Alvarin
röyhkeän välinpitämättömyyden, hän ei voinut enää hillitä itseänsä, hän
melkein huusi:

"Tiedätkö, missä sinun paikkasi olisi? Siellä, missä muidenkin
vaarallisten."

Alvar naurahti ja näpähytti sikaristansa tuhkan lattialle.

"Sinä naurat."

"Pitäisikö itkeä?"

"Hävetä pitäisi."

"Häpeissänihän minä nauran, kun isä on liian nuorekas ikäisekseen."

"Sinuna tietäisin minä, mitä tekisin."

"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos isällisestä
neuvosta. Joko saan mennä?"

"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."

Alvar poistui nopeasti ja isä oli rynnätä hänen jälkeensä. Hän ei
voinut hillitä itseänsä. Miksi piti hänen antaa tämän jatkua vielä.
Miksi ei loppu saanut jo tulla?

Tuntui kuin yhtäkkiä vuosien paino olisi hävinnyt, ruumis keventynyt.
Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi hänen mielessänsä. Hän
tunsi voimansa käyttämättömiksi. Hän olisi tahtonut käsin ruhjoa ja
hävittää sitä elämää, jonka olemiseen oli itse syypää. Saada leikata se
pois kuin paha kasvannainen, koska se tervettä elämää rasitti, saada
leikata se omin käsin, ilman sääliä ja tuskaa. Saada tehdä oikeutta
osaltansa, panna rajat jo tälle häpeälle ja ainaiselle epätoivolle.

Oikeutta, sitä hänen sielunsa janosi hinnalla millä tahansa.



XIII


Tänään päivällä piti Lennartin tulla. Anna odotti häntä, ei kiihkeästi,
ei kaivaten, vaan varmana, päättävänä ja rauhallisena. Ei saanut tulla
kysymykseen mikään sisäinen ratkaisu enää, se puoli oli valmista,
kaikki oli vain ulkonaista asettelua.

Ja estääkseen mielensä painumasta mihinkään mietiskelyyn kuljeksi
hän huoneesta huoneeseen järjestellen niitä. Hän antoi kyökissä
määräyksensä ja valvoi, että kaikki tapahtui hyvin.

Nyt siis tapahtui se, jota hän oli ikänsä haaveksinut, päästä pois
kotoa ja saada tehdä jotakin hyödyllistä. Nyt sai hän alkaa elää omaa
elämäänsä ja muodostaa sen mielensä mukaiseksi. Vihdoinkin siis.

Hän otti näin rauhallisesti, taitavasti elämän, hän muodosti sen niin
kauniiksi ja tyydyttäväksi kuin voi.

Näin kirkas oli päivä, jona hän kihlautui, ja näin rauhalliseksi
selvennyt mieli.

Hän voi hyvällä omallatunnolla mennä Lennartia vastaan ja ojentaa
hänelle kätensä. Hän voi katsoa suoraan Lennartin silmiin ja Lennart
sai nähdä hänen sielunsa pohjaan saakka, ja varmaan ei hänen pitänyt
löytää hänestä mitään, jota hän ei hyväksynyt ja ymmärtänyt.

Siis selvisi elämä vihdoinkin. Kuinka hän oli onnellinen ja
tyytyväinen. Tähän asti oli hän ottanut liian pienesti elämän, häneltä
oli puuttunut mielenmalttia ja ymmärrystä. Tuntui kuin hän nyt yhtäkkiä
olisi nähnyt laajemmalta ja tähän saakka eletty näytti pienemmältä ja
kaukaiselta.

Kun Lennart tuli, meni hän ensin isän luo.

Miltähän nyt isästä tuntuu, arveli Anna, hänen mielensä ilostuu
varmaan, kun asia näin nopeaan käy. Sattui tämä hyvään aikaan. Onni
aivan, että kerrankin voi isälle iloa tuottaa. Nyt antoi isä siellä
hänet pois. Olipa isälläkin vielä mitä antaa. Tästä lähtien katsoi hän,
ettei isältä saanut mitään puuttua. Hän järjesti asiat. Niin, että hän
siihen vihdoinkin pystyi, että oli rikas se, jolle hän meni.

Äiti odotti jo salissa. Hän oli valellut silmiänsä vedellä, mutta
silmäluomet olivat vielä punaiset.

"Minun tähteniköhän ne ovat punaiset", arveli Anna.

"Liekö Alvar mennyt jo ulos", kysyi äiti.

"Kotona on vielä."

"Oletko pyytänyt, että hän pysyisi nyt kotona?"

"Miksi, ei hän välitä sellaisesta."

"Anna, pyydä nyt, salli minulle se ilo, ja onhan se hauska Lennartinkin
tähden, olkaamme kerta perheenä koolla nyt, kun on tällainen
perhejuhla."

Anna pyörähti pois ja kun hän tuli takaisin saliin, olivat isä ja
Lennart tulleet jo sinne. Äiti toivotti Lennartin sydämellisesti
tervetulleeksi ja isä hymyili Annalle ja hymyili sitten Lennartille.

Ja se hymy teki Annalle niin hyvää, että kyyneleet pyrkivät silmiin.
Pelkäämättä ojensi hän molemmat kätensä Lennartille ja Lennart otti
hänet luoksensa kuin omansa.

Onnellisena irtautui Anna hänen sylistänsä ja äiti itki ja syleili
häntä.

Pian pyyhittiin kyyneleet ja onnellisina ja iloisina juteltiin nuorten
tulevaisuudesta.

"Ja milloin tahdotaan häitä", kysyi isä.

"Rakas Anna -- milloin", kysyi Lennart.

"Eihän häillä ole kiirettä, annetaan nuorten miettiä vielä", arveli
äiti.

"Miksi mietittäisiin", sanoi Anna. "Vai vieläkö epäilet, tahdotko
miettiä?"

"En, en."

"Siis pian, eikö niin, isä, eikö niin, äiti?"

"Tietysti niin, niinkuin te tahdotte", sanoi äiti.

He siirtyivät toiseen huoneeseen, jossa kahvipöydän luona seisoivat
jo Iida ja Alvar. Iida onnitteli heitä ja Alvar puristi väkinäisesti
heidän kättänsä.

"Tämähän oli odottamatonta", sanoi Iida.

"Nyt, Iida", sanoi isä leikkisästi, "pitää sinun uhrata aikaasi
Annalle."

"Aikani on kokonaan hänen käytettävissään, isä."

"Kiitos", sanoi Anna. "En tee juuri varustuksia, eikö niin, Lennart?"

"Niin, tietysti niin."

Äidin kasvoille oli levinnyt lempeä ja onnellinen hohde, kun
hän kerrankin sai istua koko joukkonsa kanssa pöydän ympärillä.
Siinä istuivat vastakkain Alvar ja isä, ja he olivat, niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut. Häntä rauhoitti se ja hän tunsi suurta
kiitollisuutta isää kohtaan, Annaa kohtaan ja kaikkia kohtaan. Hän
katsoi isää silmiin ja sanoi silmäten jokaista:

"Olen tänään niin iloinen, tuntuu kuin olisi pyhä tahi suuri juhla."

"Niinkuin onkin", sanoi Iida. "Näitä juhlia ei ole tavallisesti kuin
yksi ihmisen elämässä."

Iida kääntyi Lennartiin päin ja jatkoi puheluaan iloiseen tapaansa:

"Ja tepä vasta olette oikea pikkukaupunkilainen, ette liiku missään ja
nyt teistä tuleekin vasta oikea kotitonttu."

"Missä liikkuisi", sanoi Lennart.

"Ja missä viihtyisi paremmin kuin kotonaan", sanoi äiti.

"Minusta ennen tyttönä", jatkoi Iida, "oli koti viimeinen paikka, missä
olisin ollut."

"Niinkuin nytkin", ajatteli Anna vastata, vaan vaikeni. Hän ei tahtonut
turhasta kinastella eikä sotkea sillä rauhaansa.

Vaikka oikeastaan se oli jo sotkeutunut. Iida häiritsi häntä. Ja niin
avoimin silmin kun hän katsoi Lennartiin ja liian kauan antoi katseensa
seisoa hänen silmissänsä. Hän teeskenteli itsensä lapsellisemmaksi
ja viattomammaksi kuin olikaan. Ja mistä hän saikaan tuon tyhmän ja
kysyvän ilmeen, jonka valheellisuus oli niin silmiinpistävä? Mitä hän
sillä nyt tarkoitti?

"Kodit", jatkoi Iida, "hävittävät ilon, vaikka ei ole kohteliasta
suinkaan pelotella sillä nyt teitä."

"Emme sitä pelkää", sanoi Lennart.

"Ja ehkä ilo tahi huvi ei meistä olekaan pääasia", sanoi Anna.

"Iida on oikeassa", sanoi äiti. "Ilo on tärkeä. Se nuorentaa. Ja
toisillekin tekee hyvää nähdä iloisia ihmisiä. Iidakin yhä nuortuu ja
kaunistuu."

"Nyt äiti liioittelee taas. Äiti hemmottelee minut pilalle", torui Iida.

"Äiti on oikeassa nyt niinkuin aina", sanoi isä. "Iida on nuortunut
taas."

Isä ja Lennart johtuivat puhumaan liikeasioista ja Alvar, joka oli
huoletonna istunut ja tupakoinut, yhtyi heihin. Ja Anna näki syrjästä,
että Alvarin tarkoitus oli nähtävästi ärsyttää isää. Kylmästi ja
ylimielisesti viskasi hän sanansa ja oli aina valmis väittelemään isän
kanssa. Se oli Annasta niin outoa, että pelotti. Hän näki, kuinka isä
koetti hillitä itseänsä ja vaieta.

Alvar kertoi Lennartille eräästä oikeusjutusta, jossa rikollinen
vastaaja oli nerokkaasti peittänyt jälkensä. Isä ei voinut olla siihen
kiivaasti huomauttamatta:

"Minä en tuota sinuna viitsisi kertoa."

"Mutta sehän on suurenmoista", sanoi Alvar.

"Pettää niin, ettei oikeuskaan pysty."

"Muodollinen oikeus, pyydän huomauttaa."

"Mutta moraalinen?"

"Ei ole mitään moraalista oikeutta. Tyhmä petos, se on tietty, on
halveksittava, mutta nerokas petos herättää ehdottomasti ihastusta.
Täytyy hailia oikeita rikoksia ja oikeita rikoksentekijöitä."

Isä nousi ylös ja hänen silmänsä iskivät tulta, mutta Iida, joka koko
ajan oli huomannut vaaran, sysäsi ikäänkuin vahingossa kuppia, joka
kaatui hänen päällensä. Hän kiljahti muka kauhusta ja syntyi hälinää,
jonka aikana Anna sai viitanneeksi Alvarille, että poistuisi. Ja Alvar,
Annan suureksi ihmeeksi, pujahti pois, ja tuntui heti kuin paine olisi
vähentynyt.

Mutta Annan mieli oli alakuloinen. Hän tunsi vain pelkoa ja häpeää.
Olisi voinut äsken syntyä yhteentörmäys isän ja Alvarin välillä. Ja
kuinka silloin olisi käynyt? Hiukan vain, ja kumpikin olisi ollut
kuohustilassa, jossa ei olisi kierrellyt sanojaan.

Ja nyt, kun Lennart oli heillä ensi kertaa.

Kuinka häpeällistä joutua naimisiin juuri nyt, siirtyä sinne
tällaisista mielentiloista. Tuntui varmemmalta vain, että niitä tahtoi
paeta eikä mitään muuta. Tuntui selvältä, että siten petti ottajaa.
Kuinka saada se selitetyksi Lennartille, ettei hän voinut syyttää
siitä. Tietysti hän voi syyttää aina häntä ja hänellä oli oikeus.

"Oletko väsynyt", kysyi Lennart Annalta, kun he jäivät kahdenkesken.

"En."

"Näytät niin surulliselta. Kadutko?"

"En. Ellet sinä kadu. Täällä kotona ovat olot nykyään niin ikävät.
Tuntuu pahalta oikein lähteä nyt, tuntuu kuin pakeneisi jotakin, en
osaa sitä selittää."

"Ja minua pelottaa viedä sinua sinne, siellä voit sinä ikävöidä, voit
tuntea itsesi yksinäiseksi ja kaivata tänne."

"Ei, ei."

"Minä olen vain tavallinen ihminen. Minä voin hyvin vähän antaa
sinulle. Ettet vain pettyisi?"

"Ei, ei. Älä sinäkään odota minulta liikoja. Koetan tehdä kyllä kaikki,
mitä voin, tehdäkseni sinut onnelliseksi, mutta en tiedä."

"Sinä teet minut onnelliseksi jo sillä, että tulet minulle. Sanoisi,
että se on liikaa, jos ei olisi niin itsekäs ja sitä juuri haluaisi.
Anna, olen jo vuosia sitä ajatellut ja toivonut. Mutta sinä olet ollut
minusta niin korkealla, etten ole uskonut saavani sinua."

"Minä rukoilen, että voisin tyydyttää sinua."

"Armas, oma, sinä teet sen. Sinä olet liian hyvä minulle. Millä
palkitsen minä sinut, millä palkitsen äitisi ja isäsi, jotka suovat
sinut minulle?"

"Lennart, ole heille hyvä, he ovat kärsineet paljon viime aikoina. Älä
työlästy heihin koskaan."

"Oma armas. Odotan, että saan sinut. Siis pian! Kuinka kaipaan, siksi
kunnes olet siellä."



XIV


Annan häät oli päätetty viettää syksyllä. Anna oli mennyt äidin ja
lasten kanssa maalle. Isä, Alvar ja Iida olivat jääneet kaupunkiin.

Annalla ei ollut suuria varustuksia tehtävänä. Lennartilla oli siellä
valmis koti. Niin olikin hyvä.

Anna tunsi itsensä väsyneeksi ja tylsyneeksi. Tuntui kuin aina ei
tajuaisi kaikkea, kuin kulkisi hän kuin puolihorroksissa, josta ei
oikein tahtonut päästä hereille.

Se jännitys, jota hän oli ennen aina tuntenut, oli hävinnyt. Hän
oli liioitellut elämää synkemmäksi kuin mitä se oli. Kaikkialla oli
hän nähnyt ristiriitoja, jokainen Alvarin teko oli saanut hänet
hätääntymään. Eiväthän kaikki ihmiset olleet mallikelpoisia ja tietysti
jokaisella muullakin perheellä oli pikkuhuolensa. Mutta he eivät
elämässä nähneetkään muuta kuin huolta.

Niin. Hän oli paennut hyvän miehen turviin. Kihlautuminen tapahtui
äkkiä, mutta ei saanut sitä oudoksua. Elämä hämmästytti oudoilla
käänteillään. Kaksi, jotka eivät olleet ennen toisistaan mitään
tienneet, joutuivat yhteen. Niinhän usein kävi. Ja mitä siinä? Ehtihän
perehtyä ja tutustua sittenkin, kun yhdessä oli. Riitti aluksi, että
molemmat luottivat toisiinsa, silloin kiintyivät he sitä mukaa kuin
oppivat toinen toistansa tuntemaan.

Anna oli käynyt puolestansa vaatimattomaksi. Hän ei antanut ajatustensa
eikä tuntojensa puhua vapaasti. Hän pakotti niitä aloille, jotka olivat
niille vieraat. Hän tahtoi ajatella niinkuin muutkin ajattelivat, ja
tuntea, niinkuin luuli muidenkin tuntevan, ja tehdä vain sen, mikä oli
aivan välttämätöntä. Niin oli hänellä helpompi olla.

Hän rakasti siis siksi, että oli rakastettava. Hän meni Lennartille,
koska oli mentävä, koska ei ollut muuta menomahdollisuutta. Hän jätti
oman elämänsä, oman itsensä, koska tiesi, että se tuotti hankaluuksia
ja vaikeuksia. Niin eli hän jonkun toisen elämää, odotellen, mille
laduille hänen täytyi kääntyä ja miksi elämän täytyi muodostua, että
siihen tyydyttiin, että hän sillä saisi maksetuksi ottajalleen sen
lainan, jonka hän tunsi ottaneensa nimiinsä ostaakseen itselleen ja
perheelleen turvatun olon.

Sillä niinhän se oli. Sitä ei hän itseltään kieltänyt.

Ja tämän kieltäymyksen ja tahdonponnistuksen alla hänen tuntonsa
vaimenivat ja hänen ajatuksensa tottelivat häntä niin, etteivät ne
häntä häirinneet.

Hän oli tehnyt voitavansa ja hänellä oli siitä hyvä olla.



XV


Sunnuntain seuduissa kävi Lennart aina maalla Annan luona. Hän ajoi
omalla hevosellansa ja usein toi hän Iidan mukanansa.

Lennart oli kesän kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin
epäsäännöllisyydestä huolimatta oli hän järjestänyt hänelle helppoa
työtä, josta hän toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan
seurassa viihtyi hän hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut
hänet siitä jäykkyydestä, joka häntä itseäänkin vaivasi. Ja
maallakäyntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi,
jolla oli oma salainen viehätyksensä. Iidan seurassa sai Lennart
varmuutta ja ryhtiä. Hän kypsyi mieheksi.

Anna ihmetteli sitä, ihmetteli hänen joskus ylitsevuotavaa ja
aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, että liikeasiat luistivat
hyvin, oli nautinto ajatella elämää. Siitä saakka, kun Anna lupautui
hänelle, tunsi hän kuin jokin salainen voima veisi häntä eteenpäin,
niin että kaikki, mihin hän ryhtyi, onnistui hyvin.

Anna iloitsi siitä, että hän vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, että
hänellä oli oma osuutensa ja tehtävänsä. Lennart muuttui siten hänelle
läheisemmäksi. Ja usein tunsi hän jo kaipaavansakin Lennartia.

Ikävänsä ja sellaisen lämpimän kaipauksen valtaamana läksi Anna kerran
äkkiä kaupunkiin tapaamaan Lennartia. Hän luuli sillä ilahduttavansa
häntä. Hän satutti tulonsa iltapäiväksi, jolloin tiesi Lennartin olevan
yksin kotona.

Arkana ja epävarmana soitti hän Lennartin ovelle.

"Näin odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart
hämillään.

"Tuli yhtäkkiä niin ikävä", sanoi Anna.

"Etkö viihdy siellä enää?"

"Viihdyn, mutta --", Anna ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli pahoillaan,
kun Lennart ei käsittänytkään. Siis Lennart ei ollut kaivannut häntä.

"Tulinko sopimattomasti", kysyi hän sisään astuessaan.

"Et, kuinka niin? Iidakin juuri sattui tänne tulemaan."

Anna tervehti Iidaa jäykästi. Täällä istui siis Iida Lennartin luona.
Anna olisi tahtonut juosta pois, sydäntä puristi, tuntui kuin jotakin
häpeällistä olisi ollut tekeillä.

"Olinkin juuri lähdössä", sanoi Iida, "katselemaan tavaroita, joita
Lennart oli ostanut."

"Anna näyttää väsyneeltä", sanoi Lennart.

"Ei, nyt minun täytyy jättää teidät." Iida nousi ylös lähteäksensä.

"Älä anna minun häiritä itseäsi", sanoi Anna.

"Ha-ha-haa, sepä oli sana", nauroi Iida. "Sinun häiritä -- minua ja
Lennartia! Ei, hyvästi vaan."

Anna kuuli Iidan nauravan vielä etehisessä, mutta se nauru oli jo
toisenlaista. Annasta oli siinä voitonriemua ja ilkuntaa, se oli
kiihottunutta ja julkeaa.

Mitä oli siis tapahtunut?

Ehkä Lennart oli jo hänen.

Tuntui kuin hänet yhtäkkiä olisi syösty jonnekin huimaavaan syvyyteen.

Häntä petettiin. Heillä oli jotakin keskenänsä. Iidan nauru sen
ilmaisi. Hän ei voinut siitä erehtyä.

Kun Lennart tuli takaisin, koetti hän saada selvyyttä, mutta Lennart
oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.

Ehkä hänen epäilyksensä oli turha. Tietysti se oli turha.

"Sinä olet alkanut sietää Iidaa", sanoi hän kohta.

"Ei hän ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."

"Muistelin vain."

"Kun en tuntenut häntä, oli hän minusta pelättävä. Enkä niin väärässä
tainnut ollakaan", nauroi Lennart.

"On siis syytä pelkoon?"

"Kieltämättä miellyttää hän miestä", sanoi Lennart.

Ehkä vertasi Lennart häntä ja Iidaa. Hän ei miellyttänyt, hän ei
pystynyt kilpailemaan. Iidalla oli syytä ilkkumiseen.

Anna jäykkeni, raskaat ajatukset tulvivat mieleen. Lennart ei saanut
häntä enää iloisemmaksi. Pettyneenä palasi Anna maalle.

Maalla eivät epäilykset enää jättäneet häntä. Hän ymmärsi ja näki yhä
selvempään, mitä oli tekeillä ja oli jo koko kesän ollut, vaikkei hän
ollut sitä ymmärtänyt. Lennart ja Iida olivat löytäneet toisensa.
Olivathan he kuin luodut toisillensa. Ja silloinkin heidän naurunsa,
heidän äänensä, heidän asentonsa ilmaisi heidät. Näki, että he pitivät
toisistansa. Hän vain oli ollut niin yksinkertainen, ettei ollut sitä
ennen huomannut. Ja Lennartin ja Iidan maalle tultua katseli Anna heitä
jo toisin silmin. Hän vaani jokaista heidän liikettänsä. Eikä ollut
vaikeata nähdä, että hän oli ollut oikeassa. He eivät tehneet paljoa
peittääkseen väliänsä. Heidän katseensa puhui selvää kieltä. Luulivatko
he, ettei hän sitä ymmärtänyt.

Tehtiin hänen edessään petosta. Teeskenneltiin, laverreltiin muka
viattomasti, vaan alla oli toista. Kuinka herttaiselta ja nuorelta
näytti nyt Lennart ja kuinka miehekäs ja kohtelias hän oli. Sellaista
kohteliaisuutta ei vielä ollut hänen osakseen tullut.

Annan hermot olivat ainaisessa jännityksessä ja ajatus askarteli aina
saman asian ympärillä. Pois oli kadonnut tylsyys ja tajuttomuus, pois
sovinnainen hyvä ajatus. Hän oli katkera ja mieleltänsä ilkeä. Ja
itsekkäät pyyteet ja halut saivat valtaa hänessä.

Sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa askartelivat epätoivoisina ja
kiihkeinä, sitä mukaa kasvoi myös halu voittaa Lennart. Hänelle ei
ollut nyt enää samantekevää, saiko hän hänet vai eikö. Hän tahtoi hänet
ja hänen täytyi saada hänet. Hän tunsi rakastavansa häntä.

Sillä Lennart ei ollut hänestä enää se, jonka kanssa hän kihlautui. Hän
kihlautui tuntemattoman, elottoman miehen kanssa, jolla ei näyttänyt
olevan suuria vaatimuksia elämältä. Nyt näki hän, että se mies oli
voimakas ja että sen sielussa liikkui elämä, joka näytti rikkaalta. Kun
pääsisi kosketuksiin sen kanssa. Se pysyi vain suljettuna hänelle. Hän
ei päässyt lähestymään sitä. Mutta sellaista voimakasta, elävää ihmistä
oli Anna kaivannut, sellaista, joka herättäisi hänetkin.

Olihan hän herännyt. Mutta miten? Oli kuin olisi hänet lastenkamarista
heitetty katuojaan, eikä hän tiennyt, minne mennä.

Mitä hän oli tehnyt sitten? Hän oli tehnyt sen, minkä niin monet
muutkin. Hän aikoi myydä itsensä. Hän oli vannonut rakastavansa
Lennartia. Samaa olisi hän voinut vannoa sadoille muille kunnon
miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota hänelle aseman ja
toimeentulon. Hän oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain kätensä
ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa
myönnytykseksi liikahuttaa.

Vaan saikos hän? Eikö elämässä muka oikeutta ollut?



XVI


Tahtomattaan ja sattumalta kuuli Anna kerran Iidan ja Lennartin puhelun
huoneesta, jonka ikkunan alla hän sattui olemaan. Kun hän oli kuullut
äänet, ei hän voinut liikahtaa paikaltaan eikä ilmaista itseään.

"Oletko nyt täällä onnellinen", sanoi Iida.

"Älä puhu ääneen, joku voi kuulla."

"Huoneissa ei ole ketään, kaikki ovat rannalla. Näetkö, miten Anna on
hermostunut? Hän ihan vihaa minua."

"Ei ole suotta,"

"Miksi et jätä häntä?"

"Valitseisin hänet vieläkin. Hän on minun mieleiseni. Onko sinulla
siihen mitään sanomista?"

"Sitä sinä kysyt."

"Olen sanonut, tämä meidän välimme ei muuta asiaa. Sehän oli sovittu jo
alussa."

"Jos Anna tietäisi."

"Ei sittenkään. Minä sopisin hänen kanssansa. Sanoinhan jo, hän on
mieleiseni, hän on sopuisa."

"Niin että antaa pettää itseänsä."

"Hän ei saa tietää mitään. Ymmärrähän toki, ettei tällainen
järjettömyys saa mitään merkitä."

"Nyt se on järjettömyyttä."

"On. En ikinä olisi aavistanut, että sen jälkeen, kun saisin sen, jota
olin halunnut, tapaankin sinut. Sehän on järjetöntä. Vaan me eroamme
ajoissa, nyt, kun vielä ei mitään ole tapahtunut."

"Eikö mitään ole tapahtunut? Voiko vielä enemmän tapahtua? Sinä
rakastat minua ja minä rakastan sinua."

"Voi. Minä voisin sokeassa hulluudessani rikkoa Annalle antamani
sanan. Ja se ei saa tapahtua. Minun välini Annan kanssa täytyy säilyä
kirkkaana ja puhtaana."

"Sanoit rakastavasi vain minua."

"Avioliitto ja rakkaus ovat kaksi aivan eri asiaa, se sinun pitäisi
tietää."

"Lennart rakas."

"Vaikene."

"Minä vien sinut sittenkin, niinhän --"

"Vaikene, hullu, joku kulkee ikkunan alatse. Sinä olet varomaton."

Anna läksi sieltä huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Kun äiti tuli häntä
kohta hakemaan, pyysi hän sanomaan vieraille, että hän oli sairas eikä
voinut tulla enää sisään.

Tuskissaan ja häpeissään voihki hän ja valvoi sitten koko yön unta
saamatta.

Hänestä tuntui niin katkeralta ja häpeälliseltä se alennus, johon hän
oli joutunut oman heikkoutensa tähden. Likainen ja matala oli maailma.
Ja kuitenkin tuntui kipeältä kieltäytyä siitä elämästä, joka siinä
maailmassa ainoana hänelle tarjoutui.



XVII


Seuraavana päivänä ilmoitti Anna äidille kihlauksensa puretuksi. Hän ei
ilmoittanut mitään purkamisen syistä, eikä äiti kysynytkään. Vaieten
hyväksyi hän Annan teon. Hän tiesi, että se oli välttämätöntä, muuten
ei Anna olisi sitä tehnyt.

Iltapäivällä läksivät äiti ja Anna kaupunkiin. Äiti tahtoi olla nyt
kotona ja Annan tukena, jos hän tukea tarvitseisi.

Oli ihana syyskuinen ilta, kun he ajoivat äänettöminä kaupunkia kohti.

Kauempien vaarojen harjuilta näkivät he jo pienen kaupunkinsa kuin
metsäkukan heloittavan kirjavan metsän keskellä. Saarekkaat vedet
aukenivat heidän silmiensä edessä ja sulkivat kaupungin niemekkeineen
syliinsä.

Äidistä ei kaupunki ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta eikä
tuntunut niin rakkaalta. Siellä oli kaikki, mitä hänellä oli, hänen
sydämensä oli kiinni siellä. Siellä oli hän aina elänyt, muusta
maailmasta ei hän tiennyt. Kaupunki, sinne hän kuului, siellä vain oli
hän kotonaan.

Aurinko alkoi jo laskeutua länteen ja loi hohdettaan taivaan rannalle.
Saaret kohosivat tummina kirkkaan veden sylistä. Saarekasta vettä
kimmelsi silmänkantamat, sinne missä maa ja taivas näyttivät yhtyvän,
sinne missä maan heikko, sinervä juova suli autereisen taivaan rantaan.

Kirkonkello kajahutti lyöntinsä. Tuntui kuin olisi nähnyt äänen
väräjävinä aaltoina leviävän läpi laakson ja kajahtelevan kaupunkia
ympäröivien harjujen rinteillä ja painuvan hiljalleen järvelle päin.
Näytti kuin kirkko, talot, koko kaupunki olisi peittynyt hienoon
sinipunervaan usvaan ja levännyt jo iltauntaan metsiensä keskellä.

Jo erotti äiti Ahlmanien rakennusten punaiset katot. Miltähän Annasta
tuntunee, ajatteli hän. Siinä istui hän äänetönnä ja kalpeana. Äiti
toivoi, ettei hänen kokemuksensa olisi rajoittunut vain yhteen. Yksi
kokemus oli vaarallinen, se vei koko elämän. Niinhän oli hänellekin
käynyt.

Siellä näkyi kirkon luona Öhmanin talo. Siellä jo hänenkin kotinsa
katot näkyivät. Nämä kaksi paikkaa ne olivat hänestä rakkaimmat, niihin
liittyi kaikki se tuska ja kärsimys, jolla elämä oli häntä siunannut.

Jo oltiin lähellä kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse
paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siellä oli Öhmanien,
siellä oli heidän maatansa. Siellä lahosivat pikkuasukasten puuristit
ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. Väki kaupungista muutti
sinne. Aika vieri ja sielläkin jäljet hävisivät.

Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellertävät ja
punaiset pikkutalot ikäänkuin hymyilivät tulijoille. Täällä oli
hyvä olla, täällä tunsi elämän noiden pikkupihojen sisässä, tunsi
ihmiset, tunsi heidän ajatuksensa. Niitä ymmärsi ja niitä rakasti. Ja
naapurivaimoja, jotka hyppäsivät ikkunoihinsa tulijoita katsomaan,
tervehti äiti kuin parhaita sukulaisiaan.

Eivätkö ne olleetkin sukulaisia? Viereisillä maapaloilla olivat he
vuosikymmenensä itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisillä
maapaloilla he siellä kaupungin vieressä pysyväisen sijansa saivat.
Eivätkö he olleet kuin sukulaisia? Äiti hymyili. Niin rakasta kaikki.
Rakkahin tuo kotitalo, vanha pesä, jonka oli isiltä saanut.



XVIII


Alvarilla oli tänään ollut tavalliset vaikeutensa. Hän oli tehnyt
paperin ja tarvitsi tänään rahoja sen maksamiseen. Hän oli luottanut,
että hän saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida
kieltäytyi jyrkästi menemästä Erikin luo, jonka kanssa hän oli
lopettanut jo keväällä välinsä, ja Lennartin luo, jonka kanssa hänellä
ei ollut mitään tekemistä. Hän tunsikin, ettei hän voinut nöyrtyä siten
Lennartin edessä. Lennart oli loukannut häntä järkkymättömyydellään.
Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta hän ei halunnut luopua.
Lennart oli hänen mieleisensä ja hän tarvitsi häntä, ja toivoi hänet
saavansa vielä, kunhan hän jaksoi vain odottaa.

Mutta häntä säälitti Alvar, joka vajosi yhä auttamattomammin
heikkouteensa. Taas oli hän käyttänyt isän ja Lennartin nimiä, itse
kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkkäuskoinen, että luuli voitavan
sellaisia väärennyksiä helposti peittää? Iida ymmärsi kyllä, kuinka
vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana
voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heillä, eihän
heillä ollut mitään maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten
peitetyksi. Kuinka lyhyttä ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi
kuinka hirvittävää leikkiä hän huolettomuudessaan leikki. Ei mitään
vastuunalaisuutta. Hän oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mitä
teki.

Ja nythän oli Alvar vain luottanut häneen. Häntä säälitti Alvar, eihän
häntä saisi jättää pulaan. Ja Iida lupasi käydä pyytämässä iltapäivällä
lainaa Erik Öhmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.

Alvar oli kiitollinen. Hän pyysi Iidalta vielä pientä rahaa, pyysi
siksi kunnes sai. Ja iltapäiväksi, jolloin hän tuli kotiin, oli hän
vahvistanut itseään niin, että hän hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa
odottamaan.

Kuinka häntä jännittikin tämän asian suoriaminen tällä kertaa. Hän ihan
toivoi, että kaikki olisi selvillä taas.

Mutta ellei selviäisi?

Ei selviäisi. Ymmärrettävää sekin, ajatteli hän. Kerran tietysti jää
selvittämättä. Ja se on loppu. Eikä se odottamatta tullut.

Kuinka olisi kuitenkin kaunista tämä elämä. Olla näin rauhassa, antaa
elämän luistaa eteenpäin pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella
sitä toimetonna. Ja kärsiä mielellänsä, mitä siinä oli kärsimistä.
Siinäpä oli viehätystä. Eipä tahtonut sen loppuvan vain.

Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo
mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea epämukavuutta ja vaaraa. Niinkuin
hänkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, että kunhan isä ei saisi sitä
tietää. Isäpä se taisi jäädäkin suurimmaksi pelotukseksi koko elämässä.

Ei niin, ettei isä olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha
oikeutettua aina. Mutta minkäpä hänkään enää itselleen taisi? Niin,
syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myönsi, mutta
sille hymähti, niinkuin ei itse olisi sitä uskonut kuitenkaan.

Hän muisti, kuinka hän hätääntyi ja katui, kun hän oli ensi kertaa
pettänyt äitiä. Hän vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se
uudistui. Ei loppunut äidiltä se suru. Ja sellainen äiti kun hänellä
oli.

Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun hän juovuksissa ajatteli
äitiään. Äidin tähden olisi elämä saanut olla toisenlainen. Äiti,
sellainen äiti kun oli.

Alvar muisteli äitiä maatessaan vinnillä tavaroiden ja vanhojen
mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sieltä kuuli hän
sitten Iidan ja isän vaihtavan sanoja keskenänsä. Isän ääni oli kiivas.
Olisiko isä jo saanut tietää hänen asiansa? Varmaan oli. Mitä hän
Iidalle nyt muuta?

Alvar ei uskaltanut mennä vielä tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin hän
rattaiden ajavan pihaan ja sitten äidin ääntä. Äiti tuli siis kotiin
kuin kutsuttu.

Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.

"Luojan kiitos", sanoi äiti, kun löysi hänet sieltä, "olen etsinyt
sinua."

"Nukuin tuolla vinnillä."

"Minä laitan sinulle tänne vuodetta."

"Antaahan olla."

"En häiritse sinua, menen pois. Äsken sieltä Annan kanssa ajoimme.
Siellä alkaa olla jo ikävä, johan sieltä täytyy kohta tulla kokonaan
pois. Lapset eivät vain tahtoisi. Kuinkas sinä olet jaksanut?"

"Hyvästi."

"Tietysti. Mutta mikä on tuossa otsassasi ja silmäkulmassasi, ihanhan
se on verinen."

"Kaaduin vinnillä tavaroihin, liekö loukkaantunut siitä. Ei se mitään."

"Ei se mitään. Jos minä kuitenkin hautoisin sitä vedellä?"

"Antaahan olla, äiti."

"Katsohan. Näin hiukkasen, haudon sitä. En tiedä, mikä minulle äsken
tuli. Yhtäkkiä alkoi niin pelottaa. Ajattelin, että jos sinulle olisi
jotakin pahaa tapahtunut."

"Mitäpä minulle."

"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siitä, kun kuulin isän ja Iidan
siellä väittelevän. Isä etsi muuten sinua. Onko jotakin ikävää
tapahtunut?"

"Ei mitään."

"Luojan kiitos, että kaikki on hyvin. Minä niin pelkäsin. Sydämeni on
tullut hiukan huonommaksi."

"Äiti ei saa rasittaa itseään niiden lastenkaan tähden enää. Äidin
pitää jo levätä."

"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa levätä."

Äidistä tuntui niin hyvältä Alvarin sanat, ne lämmittivät hänen
sydäntään ihan. Näinpä he kuuluivat yhteen, näinpä he ymmärsivät
toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja
hautoessaan siinä Alvarin otsaa, ei äiti voinut olla hiljalleen
silittämättä hänen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienenäkin ollessa. Sama
lapsihan hän oli äidistä vielä, avuttomampi vielä vain. Sama katse
hänellä oli, sama pelokas ja arka ilme. Äidistä ei hän ollut muuttunut.
Hänestä hän oli säilynyt yhtä puhtaana, vaikka häntä oli peloteltu
ja pahoitettu hänen mieltänsä. Maailma oli outo. Ihmekö, jos hänen
käyntinsä täällä oli tullut niin raskaaksi, ihmekö, jos joka askel,
jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt,
se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne missä koti oli.

Alvarille teki hyvää äidin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silmänsä
ja unohtaa itsensä. Äidin käsi pyyhki olemattomaksi pahan unen. Hän oli
taas lapsi, joka uneksi epämääräisiä ja tiedottomia unelmiansa.

Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mitä se oli?
Mitä he näin? Mitä Anna huusi?

Äiti säikähti. Hänen täytyi mennä sulkemaan ovet, ettei isä edes
kuulisi.

Kun äiti meni sinne, syöksyi Iida häntä vastaan ja keskellä lattiaa
seisoi Anna kalpeana ja tuijotti tajuttomasti.

Tahtomattaan, sanan sanalta sysien sanoi hän:

"Nyt hänen täytyy muuttaa meiltä pois. Minä en voi enää tätä sietää,
ei, ei enää päivääkään."

"Odotahan, Anna, älä ole järjetön. Mitä on sitten tapahtunut."

"He häpäisevät meidät. Ja hän vielä ilkkui Alvarin väärennyksillä."

"Mitä sinä nyt, Anna?"

"Isä on taas, äsken saanut ilmoituksen jostakin Alvarin asiasta. Ja
Iida -- ei, en voi häntä sietää. Pois, heidän täytyy nyt muuttaa tästä
pois!"

"Mutta mihin he joutuvat, ajattelehan. Ja Alvar raukka, voi
onnettomuutta."

Anna meni pois, mutta äiti jäi paikoillensa. Hän ei uskaltanut
liikahtaa siitä. Hän oli tullut kotiin ja iloinnut. Mutta täällä oli
joka nurkka tuskaa täynnä.

Hän seisoi siinä kuin jähmettyneenä.

Minne, minne hän olisi voinut mennä?



XIX


Alvar kohosi äkkiä sohvaltansa. Kuului isän lähenevät askeleet.

Isä etsi häntä. Silloin oli hän hukassa.

Sekunnit tuntuivat iankaikkisuudelta. Ehti ajatella läpi koko elämänsä
ja tuli tähän hetkeen. Koetti ajatella pakoa, mutta se oli liian
myöhäistä.

Isä tuli.

Alvar katsoi säikähtyneenä häneen ja torjuen nojautui hän seinää vasten.

"No?"

"Mitä, isä?"

"Tulenpa keskustelemaan kanssasi", sanoi isä vaivoin hilliten raivoansa.

"Mistä?"

"Näytpä tietävän."

"Ei minulla ole nyt mitään isälle sanottavaa."

"Minullapa on. Yhä sinä jatkat väärennyksiäsi?"

"Tilapäisessä hädässä."

"Lastenko, vaimonko tähden? Tahi ehkä jo vanhuksia elättääksesi?"

Alvar koetti päästä pelostaan, mutta ei vielä onnistunut. Hänen
mielessään välähti, että jos hän voisi olla vain rohkea, siten hän
parhaiten suoriutuisi.

"Sinun täytyy muuttaa elämäntapojasi! Vastaa, voitko?"

"Tiedättehän!"

"Et voi?"

"Turhaa luvata, en voi."

"Silloin sinun velvollisuutesi on -- poistua."

"Helppo sanoa."

"Sinä voit sen tehdä, ymmärrätkö?"

"En tahdo!"

"Sinä tahdot."

Isä veti taskustaan revolverin, jonka pani pöydälle Alvarin eteen.

"Jätän sen siihen. Se on ladattu."

Alvar oli jo voittanut rohkeutensa, hän nauroi käheästi ja väkisin:

"Ha-ha-haa, sukkelaa, sietäisipä olla katsojoitakin, ha-ha-haa."

"Sinä ilkut."

"Ilkun. En tee sitä, liian vähällä pääsisitte. Vaan tehkää te, onhan
teillä velvollisuuksia minua kohtaan. Ettekös te ole isä, vai onko
isäni ehkä joku muu?"

Martin tarttui Iidan ratsupiiskaan, joka oli jäänyt pöydälle, kohotti
sitä ja Alvarin silmiin katsoen hän sanoi lujasti:

"Sinä teet sen!"

Hän näki Alvarin rukoilevan ja epätoivoisen katseen ja kuuli hänen
sanovan: "isä, isä", mutta hän kertasi vain ylivoimaisen tuskan ja
rakkauden pakottamana:

"Sinä teet sen, sinun täytyy."

Piiska heilahti vasten Alvarin kasvoja, jättäen jälkeen syvän, verisen
naarmun.

Isä heitti piiskan pois ja taaksensa katsomatta läksi huoneesta.

Tuskin hän oli tullut omaan huoneeseensa, kun kuului laukaus.

Vihdoinkin. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Vihdoinkin oli Alvar totellut
häntä. Hän oli antanut pojallensa viimeisen avun ja ainoan, joka enää
oli mahdollinen.

Vai erehtyikö hän? Hän ei ollut sitä ennen epäillyt, hän oli aina
tuntenut, että tässä oli ainoa pelastus.

Ja nyt ei hän sitä tiennyt.

Hänen voimansa pettivät, hän lyyhistyi tuolillensa.

Uusi tuska, synkempi kuin kaikki entiset, vyöryi raskaana hänen
päällensä, hän paineli käsillä päätänsä, huojutteli sitä ja voihki
ääneen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Martinin rikos - Novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.