Title: Vanha koti - Kolminäytöksinen näytelmä
Author: Jotuni, Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanha koti - Kolminäytöksinen näytelmä" ***


VANHA KOTI

Kolminäytöksinen näytelmä


Kirj.

MARIA JOTUNI



Agricola kustannus-o.y., Helsinki, 1910.



HENKILÖT:

UKKO JYNKKÄ, kauppias.
IISAKKI, hänen poikansa.
TERESIA, Iisakin tytär, tohtorinna FRANK.
ARTTURI, Iisakin poika.
FIINA EKBOM, emännöitsijä.
ELIINA, hänen tyttärensä.
EEVERTTI, Jynkän lanko.
AKSELI FRIMAN, tohtori.
MIINA PIRI, hieroja.
KALLE HALLINEN, tehtaalainen.

Maaseutu. Jynkän kartano. Aika nykyinen.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS


Suuri, vanhanaikuisesti kalustettu arkihuone. Peräseinällä vanha
nahkasohva, sen yläpuolella pari taulua, kaksi puutuolia sohvan
molemmin puolin. Vasemmalla etualalla pöytä, pari nahkalla
päällystettyä nojatuolia ja kiikkutuoli. Taempana vasemmalla ovi.
Oikealla etualalla kirjoituspöytä ikkunan kohdalla, taempana ovi.
Samoin ovi perällä sohvan ja oikealla olevan nurkkakaapin välissä. Muu
kalusto vanhaa. Lattialla leveäraitaiset, vanhanaikuiset kesämatot.
Joku kukka ikkunan edessä.

KAUPPIAS JYNKKÄ (istuu kiikkutuolissa paitahihasillaan, kiikkua
nyökyttää ja polttaa pitkävartista piippuaan hyräellen): Hy-hyy hy-hyy.
(Hän nousee ylös vaivalloisesti. Toinen jalka on jäykkä. Hän katselee
ympärilleen, menee ja tarkastaa, ovatko taulut suorassa, korjaa niitä
ja nyökäyttää päätään.)

FIINA EKBOM (lihava ja hyvinvoivan näköinen ihminen) tulee oikealta ja
asettaa pöydälle tarjottimen, jolla on kahvipannu kuppeineen.

JYNKKÄ (osoittaen): Suorasepas samalla tuo matonpää tuolla.

EKBOMSKA: No nyt ei kiitetä. Eipä ole kohta viiteenkolmatta vuoteen
sattunut, että ulkonaiset seikat meillä olisi vinossa. Ja kaikkea se
tarkastaakin. Ihan kuin nuori sulhasmies. Ja terävä silmä on. Onpa ihan
kuin jotakin odottaisi, kun noin juhlallinen on ja tuollaisia huomioita
tekee.

JYNKKÄ. Jospa odottaisi. Mene tiedä.

EKBOMSKA: Olkaa vaiti. On ne niitä odotuksia -- noo, (lähennellen,
leikillään tuupaten) noo, elkää tyhjää.

JYNKKÄ (osoittaen kahvipannua): Eiköhän tuota olisi ruttoisampi yhdessä
tässä tyhjennellä? Mitä?

EKBOMSKA: Jo toki. Minä haen kupit. (Menee.)

JYNKKÄ (vetelee savuja, kiikkua nyökyttelee hyrähdellen): Hy-hyy hy-hyy.

EKBOMSKA (tuoden kupit): Jo toki ruttoisampi tavallaankin. (Kaataa
kahvia?) Me siellä Miinan kanssa äsken pari kuppia härpättiin. Tuota,
piti sanoakseni: Miina arveli, että joutaakohan se kauppias nyt
hierottavaksi?

JYNKKÄ: Joutaapahan olla, tuumataan tuonnempana. Miten kuten sitten
nähdään, ei tässä nyt, tuskin näinä päivinä ollenkaan, niille
puuhille --

EKBOMSKA: Tehtaallako tulee kiireet vai sahalla?

JYNKKÄ: Niissäkin. Vaan ne nyt enemmän niinkuin perheelliset -- joo,
perheelliset olosuhteet kiinni pitelevät.

EKBOMSKA: Vai perheelliset. Eihän tuo Iisakki ole nyt pitkiin aikoihin
hyvin pahasti juopotellut, paitsi tässä toissa päivänä. Ne tuolla
kyökin rappusissa Eevertin kanssa yötäkin nukkuivat. Etteihän se nyt
taas asioita liene sekoitellut?

JYNKKÄ: Ei, mitäpä se.

EKBOMSKA: Noo? Kukas?

JYNKKÄ: Ei kukaan. (Juovat kahviansa.) Vaan, Viina, eiköhän tuo olisi
nyt aika jo ajatella meidänkin tuon nuoren sukupolven kohtaloita? Tokko
tuota olet edes tyttärellesi Eliinalle sulhasta katsastanut? Eiköhän
tuo olisi jo aika?

EKBOMSKA: Jo aika tavallakin. Ja jo olen vähän niinkuin katsastanutkin.

JYNKKÄ: Hee, vai olet. Ketä olet?

EKBOMSKA: Olenpahan vain. Vaan olen odotellut, että asiat kulkisivat
luonnollisia teitänsä, kun näkyvät jo kululla olevan.

JYNKKÄ: Hee. Naita tyttö, se on järkevintä. Vaan minun tuosta
Artturista, mitä pitäisi minun siitä ajatella? Eikö olisi jo aika
hänenkin kotiutumaan päästä? He, kovin on hentoista tuon nykyisen
nuoren polven olento. Ei itsestään mitään ymmärretä. Ja kun ne sitten
vanhenevat, velvoituksitta elävät ja jos vielä ryyppytavoille tottuvat,
niin elä enää vankkaa olijaa odota. Käy kuin Iisakin. Siinä työ
tehtiin, kun se naitetuksi saatiin ja niinpäs kävi, että se vieraaksi
kaikelle tälle kotiololle jäi. Elää kuin käypäläinen kotonaan. Ja mitä
hyötyä siitä elämästä? Lyö risti koko sen sukupolven perään. Hyötyä
siitä ei ollut.

EKBOMSKA: Surua vain.

JYNKKÄ: Surua vain. Siksipä on nyt toisin ladut laadittavat. Katsopas,
näin ajattelin.

EKBOMSKA: Noo?

JYNKKÄ: Laittaisiko sinne pääkaupunkiin tuon Artturin? Sen vaimovainaan
yksi sukuhaara on siellä varakasta perua vielä ja kouluutettua koko
suku tätä Eeverttiä myöten. Niin että etsiköön nyt Artturi sieltä
mieleisensä, ketäpä sitä täällä maalla naimaan pystyisikään.

EKBOMSKA: Ei niin ketään.

JYNKKÄ: Ja kun Artturista lukumiestä ei tullut, ottakoon ja asettukoon
sitten tänne ja pitäköön sahat ja tehtaat, kun minusta aika jättää,
isänsä ei siinä tielle pyri. Jotta ei tuota sukua huonoille pohjille
jättäisi. Sitä kun on tuota maallista kerännyt, tahtoisi nähdä, kenelle
sitä oikein kerännyt on. Ja tahtoisipa senkin nähdä, Viina, miten suku
leviää ja vankistuu ja jälessäsi kansoittuu ja osaltaan maan turvaksi
kasvaa. Mikä on sitten pois lähtiessäkään, kun tietää, että joskin
tulvat tulevat ja lahot rakennukset lyyhistyvät, niin sinun vankalla
perustallaan yhä seisoo.

EKBOMSKA: Niin, niin.

JYNKKÄ: Niin, että näistä on neuvoteltava nyt, kun Teresia kotiin
tulee. Olet kait kuullut, että Teresia, minun tyttäreni, tohtorinna --
mikä tuo nyt olikaan?

EKBOMSKA: Tohtorinna Frank.

JYNKKÄ: Niin, niin Rankki -- kirjoitti, kirjoitti, että tässä nyt ovat
kotiin tulot, siihen vanhaan kotiin, sanoi. Jotta tarkastapas sinä sitä
kyökinpuolta, Viina.

EKBOMSKA: Olkaa huoletta. Vai tulee se nyt tohtorinna. Viisi vuotta
tuosta jo onkin, kun läksi. Vai nyt se tulee? Kyllä muistan, kun läksi.
Ja tämän tohtori Frimanin kanssa vähän niinkuin väliä näytti olevan.

JYNKKÄ: Ole vaiti. Mitä väliä?

EKBOMSKA: Ystävyyttä, mitäpä muuta. Vaan siitähän se olisi voinut
alkaa, jos ei toiselle meno ollut. Vai nyt se tänne tulee? No,
sanokaapas, kauppias, Eevertille sitten tiukka sana, että vieraan
aikana nyt toki varansa pitäisi. Siellä se tuntuu tulla kompuroivan.
(Ottaa tarjottimen, menee oikealle.)

EEVERTTI kurkistaa sisään.

JYNKKÄ: Eevertti, tulepas tänne.

EEVERTTI (joka näyttää viiden-, kuudenkymmenen vanhalta, elähtäneeltä
kulkurityypiltä, pyörittelee hattua käsissään ja astuu hiukan
keikarimaisesti ja huolettomasti Jynkän eteen): Huomenta, huomenta.

JYNKKÄ: Sanon sinulle, Eevertti, jotta rappusilla ei ole makuupaikat
minun talossani, pane se mieleesi.

EEVERTTI: Mitä se veli?

JYNKKÄ: Kuuluit toissa yönäkin kyökin rappusilla olleen. Se ei sovi.
Kun on sänkyjäkin talossa. (Kiivastuen.) Ja kun minä sanon, ettei se
sovi, niin se ei sovi.

EEVERTTI: Tyhjää kiivastelet, veli, miksi tyhjää taas kiivastelet?

JYNKKÄ: Syyttäkö ehkä?

EEVERTTI: Eipä suinkaan. Kiivastele, kiivastele sitten.

JYNKKÄ: Nähdä sinuakin aina, tuon elämäsi pitäjää.

EEVERTTI: Anna tulla. Koetan jaksaa syytöksesi kepeästi kantaa.

JYNKKÄ: Jaksaa. Mitä sinä jaksat. Alamäkeen mennä vain, se on sinun
työsi. Suvun pahennuksena olla.

EEVERTTI: Ystävälliset sanat, hyväätekevät ja ymmärtäväiset sanat, ne
siunausta ja sopua rakentavat.

JYNKKÄ (lauhempana): Olisi kirjanpitoa, olisi muuta, vaan ei, että
ihmisestä vähääkään apua olisi. Olisi oppia kyllä.

EEVERTTI: Olisi oppia, veliseni. Ja yhä ihminen uutta oppii, kun
kärsii. Vaan käyttää sitä hyödykseen, syödä sydänverestään, siinäpä
taitoa tarvitaan.

JYNKKÄ: Mene sydänverinesi. Eipähän sinua työhön saane kuitenkaan.

EEVERTTI: Työ, se ei ole kaikkia varten.

JYNKKÄ: Vaan leipä ja koti, ne ovat kaikkia varten.

EEVERTTI (leikillä): Vaan missä on sinun kotisi, ihminen? Siinäkö,
johon huoneesi rakensit? Siinäkö, jossa ajatuksesi asuivat, siinäkö,
jossa sukukuntasi kukoistivat? Katoavaa on kaikki. Kun ilmojen tuulet
tulevat ja puhaltavat, katso, maahan jaottuvat sinun rakennustesi
hauraat seinät ja tyhjiin häviävät sinun töittesi tyhjät jäljet.
Ajattele tätä, lanko, eläkä ole suotta viattomille vihainen.

JYNKKÄ (lauhempana): Mitä minä sinulle vihainenkaan. Vaan katsos,
tuossa on nyt Iisakki ollut tasaantumaan päin. Työhönkin on jo
ryhtynyt. Jos tuo tuosta ajattelemaan jo oppisi ja kotiutumaan ja ne
kiertolaistapansa jättämään. Johan tuo taitaisi olla aikakin, kun
viisissäkymmenissä mies. Vaan eläs, jo olitte taas tässä toissa yönä
otelleet. Sitä en salli.

EEVERTTI: Sanoinhan minä Iisakille: Holhoojasi ei salli.

JYNKKÄ (kiivastuen): Holhoojasi -- vai ivaat siinä vielä. Minä en
salli, minä.

EEVERTTI: Minä, minä -- kaikki ne ovat minuja vain --.

JYNKKÄ: Mikäs sinä olet?

EEVERTTI (pehmeästi): Vain muoto, vain osa yhdestä, itsessäni en mitään.

IISAKKI (kärsineen näköinen, kumarahartiainen ja harmahtava) tulee
poikansa Artturin kanssa tuoden tilikirjoja, jotka he asettavat
pöydälle.

IISAKKI (katsoo aina puhuessaan alas, eikä koskaan isänsä silmiin):
Tilit ovat tarkastetut.

JYNKKÄ: Kaikkiko olette läpi käyneet?

ARTTURI: Kaikki.

JYNKKÄ: Hyvä. (Äänettömyys, jolloin Iisakki aikoo lähteä.)

JYNKKÄ: Mitä minun pitikään? Niin, olet kaiketi kuullut, että tyttäresi
Teresia, Teresia tulee vanhaa kotiaan katsomaan.

ARTTURI: Teresia?

IISAKKI: Teresia? En ole kuullut.

EEVERTTI (matkien Jynkkää mennessään): Teresia, tyttäresi, tohtorinna,
mikä tuo nyt olikaan?

    Iisakki katsoa vihjauttaa kieltävästi Eeverttiin, joka menee
    oikealle. Artturi ottaa sanomalehden pöydältä ja selailee sitä.

IISAKKI (tukahtuneesti): Milloinka hän tulee?

JYNKKÄ: Kirjoitti kohta niinkuin tulevansa. Matkalta kirjoitti.

IISAKKI (pyyhkii kädellä otsaansa, jatkaa keskustelua vaivautuneen
näköisenä): Pankkikorko on noussut.

JYNKKÄ: Niistäkö lehdistä luit?

IISAKKI: Niistä. Näyttää kuin vaikeammat raha-ajat koituisi. Metsien
osto on lakkautettu ja lankkujen vienti voi keskeytyä.

JYNKKÄ: Vaikeat, vaikeatpa ajat sitten koituu.

IISAKKI: Mitenkä olisi niiden meidän uusien varastohuoneiden ja
katosten? Olisiko syytä niitä kiirehtiä?

JYNKKÄ: Tottahan. Joutaa tulla varastoa vain. Eihän väkeä sovi
työttömäksi jättää. Sehän olisi maan turmioksi.

ARTTURI (heittäen lehden kädestään): Vaan jos ne itse itsensä
työttömäksi jättävät.

JYNKKÄ: Mitä?

ARTTURI: Kun tuntuu lakkopuuhat olevan.

JYNKKÄ (kiivastuen): Lakkopuuhat? Minun sahallani ja minun tehtaallani,
koettakoot, koettakoot sitten. -- Vai lakko -- Mitä ne ovat tahtovinaan?

    Iisakki pujahtaa pois.

ARTTURI: Mitä. Tuntipalkan korotusta tietysti.

JYNKKÄ: Koko viime vuosi toi tappiota. Tokko tietävät sitä? Vielä mitä.
Vaaditaan, vaaditaan vain, vaan mistä se rahakaan enää tulee, joka
heidän tarpeensa tukkii. Enkö jo sanonut, että hyvä tulee, hyvä tulee,
kun piti niille sinne kirjastot, sanomat ja kaikki saada.

ARTTURI: Vaan lakkohan on meille eduksi tällä kertaa.

JYNKKÄ: Minä vähät eduista. Vaan kun ei ymmärrystä näe, ei kuin
koiramaisuutta. Se on nyt sitä uutta aikaa: kunnottomuutta,
kevytmielisyyttä ja häpeämättömyyttä. -- Ja kuka siellä nyt sitä
villitystä johtaa?

ARTTURI: Kuka muu kuin Hallinen.

JYNKKÄ: Annahan olla. -- Tokko olet koettanut estää niiden ryhmittelyä
siellä tehtaalla edes?

ARTTURI (hiukan väsyneesti): Minkä niille taitaa. Enhän minä yksin
mitään mahda. Enkä minä jaksa tapella.

JYNKKÄ (kiivastellen): Vaan sitä pitää jaksaa. Vaan tyhjää jo puhun.
Eihän nykyinen polvi tahdo työtä tehdä, ei mitään jaksaa. Valmista
niille olla pitää. Vaikeata on omilla jaloilla seista, nelinryömin
pitäisi saada mennä. Ja niinkuin väärin vaadin, jos oikeutta vaadin.
Ja niinkuin itseni tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden sitä vaadin.
Oikeuden tähden usein ennen kärsin, kun sain tyhjästä aloittaa, työtä
raataa. Vaan ei, kaikki oli turhaa. Tehtaat häviävät täten maasta. Jo
tullaan työttä toimeen. Kunhan varastaa osataan ja ryöstää ja sitä
korkeinta oikeutta jakaa.

ARTTURI: Elkää liioitelko, ukko.

JYNKKÄ: Puolustatko sinä niitä, puolustatko pahaa? Ja minuako sinä
neuvot? Nyt tässä se ihme, että lapset neuvovat ja elämänohjeita antavat.
Kyllä tuota jo ilmankin näen, että liikaa, liikaa ne ovat vanhat ja
nuorten tiellä. (Heltyen itsekseen.) Näen, kaikki näen. Vaan, vaikka
huono olen, en voi olla ajattelematta sinunkin kohtaasi. Kun nämä asiat
selviävät, on sinulla kaupunkiin lähtö. Ja kotiin elä tule, ennenkuin
olet sieltä vaimon löytänyt. Jos on huonoa tämä vanha polvi, kasvakoon
parempi uusi. (Menee ähkyen huoneeseensa.)

ARTTURI. Mitä se nyt? Vaimon!

ELIINA (vaalea ja hento tyttönen) tulee sisään ja panee tuomansa
vesikarahviinin pöydälle.

ARTTURI: En ole saanut tavata sinua, Eliina. Miten pitkät ovat päivät
olleet.

ELIINA: Niin ovat olleet. Vaan nyt, mitä teemme, Artturi?

ARTTURI: Miten niin?

ELIINA: Kun Teresia, tohtorinna, tulee.

ARTTURI: Antaa hänen tulla.

ELIINA: Pelkään häntä. (Torjuva liike kädellä.)

ARTTURI: Elä pelkää (hyväillen). Ei hän muita kummempi ole. Ei hetikään
niin suloinen kuin sinä, armas. Hän on kylmä. Täällä kotona rakastavat
häntä vain siksi, kun hän on ainoa nainen koko suvussa.

ELIINA: Voi Artturi, minulla on paha olla, niin vaikea.

ARTTURI: Tyhmä tyttö, (hyväillen) eihän enää ole?

ELIINA: Ei.

ARTTURI: Olet itkenyt? (Eliina vaikenee.) Miksi olet itkenyt? (Ottaa
häntä käsistä.) Miksi olet itkenyt?

ELIINA: En tiedä. Omaa ikävääni itkin. On niin kolkkoa joskus.

ARTTURI: Ajattele kauniita asioita. (Levottomana.) Ukko puhui jotakin,
että minun pitäisi lähteä. Tahtovat laittaa minut pois täältä. Oletko
varma, ettei äitisi tästä mitään tiedä?

ELIINA: En tiedä. Hän sanoi --

ARTTURI: Mitä?

ELIINA: Kauppiaan sanoneen, että -- olisi aika --

ARTTURI: Naittaa sinut. Niinkö?

ELIINA nyökäyttää päätään.

ARTTURI: Ja sinä itkit. (Valoisasti.) Lapsi. (Miettien, otsa hiukan
rypyssä.) Miksi sitä itkit, eihän sinun silti tarvitse mennä?

ELIINA: Ei -- (tuskallisemmin) Tulin vain ajatelleeksi, että kuitenkin
pitäisi tehdä jotakin.

ARTTURI: Miksi? (Pitelee lujasti Eliinan käsiä.) Miksi?

ELIINA vaikenee.

ARTTURI: Sano Jumalan tähden, miten ovat asiat?

ELIINA painaa päänsä alas.

ARTTURI: Ovatko sillä kannalla, sano?

ELIINA: Ovat.

ARTTURI (ponnahtaa erilleen): Herra Jumala, mitä on tehtävä, johan
minä pelkäsin. Mitä on nyt tehtävä?

ELIINA: En tiedä.

ARTTURI (kävelee edestakaisin): Voi tätä elämää.

ELIINA: Olen koettanut ajatella, vaan en voi, en voi auttaa asiaa,
Artturi. Elä ole minulle vihainen siksi.

ARTTURI: Rakas lapsi (syleillen Eliinaa). Mitä sinä puhut! Vaan
järkevästi pitää asiaa ajatella. Ei ole sinun eikä minun syyni tämä,
Jumala sen tietää. Jos ne antaisivat meidät toisillemme -- vaan ne
eivät anna --

ELIINA: Noin, sinä olet pahoillasi.

ARTTURI: Mitä siitä. Kun vain tietäisin keinon miten selviytyä tästä.
(Pyyhkii hikeä otsaltansa.)

ELIINA (hiljaa lohduttaen): Minä tiedän yhden.

ARTTURI: Minkä?

ELIINA: Kuolla.

ARTTURI (taistelee itkuissaan): Voi, sinä lapsi. Ei -- ei --

ELIINA: Sitten tiedän minä toisen, vaan pahemman.

ARTTURI: Minkä?

ELIINA: Mennä jollekulle -- niinkuin äitikin tahtoo.

ARTTURI: Kenelle?

ELIINA: Jollekulle, joka ottaa, eikä välitä, jos --. Eikä ajattele
asioita niinkuin toiset -- mennä Halliselle.

ARTTURI: Taasko hän on sinua pyytänyt? Ja sitäkö sinä nyt ehdotat?
Minun tähteni sen tekisit, että minun rauhani säilyisi. Ei --

ELIINA: Niin, Artturi. Sinun tähtesi sen tekisin. Sinun tähtesi tekisin
vaikka mitä. Ettei sinulle mitään ikävyyttä tapahtuisi, tekisin senkin,
jos sinä sallit. Vaan ei sitten, jos sinä et salli etkä tahdo.

ARTTURI: Tahdo. Kuinka voisin sitä tahtoa? Ei, en voi. (Tuskissaan.) Ja
kuitenkin on se ainoa keino, kun ajattelen. Vaan ei, en voi, (silmät
ummessa) en voi sitä nähdä.

ELIINA painaa alakuloisena päänsä alas ja on vaiti.

ARTTURI: Eliina, minulla on ikävä olla (syleilee häntä). Miten elämä
on ikävää ja kurjaa! Jos sinä minut jätät, ei minulla ole ketään, ei
ketään koko maailmassa, ja minulla on niin vaikea olla.

    Itkee, itkevät kuin lapset.

ELIINA: Lähde pois täältä, tee niinkuin tahtovat.

ARTTURI: En voi, ikävä on. Ei missään ole minulla hyvä olla.

ELIINA: Kun löydät jonkun -- jonkun sitten.

ARTTURI: En koskaan.

HALLINEN (nuori työmies tulee sisään): Artturi-herraa kutsutaan. Siellä
yksi kone reistaa.

    Artturi lähtee, katsoo Eliinaan. Hallinen on lähtevinään
    perästä, vaan pysähtyy ovessa, kääntyy takaisin.

HALLINEN: Ei tahdo tavata teitä missään. Onko Eliina nyt ajatellut?
Vaan ehkä kiusaan taas teitä?

ELIINA (hiljaa, raskaasti): Ette kiusaa. Vaan eihän minusta Halliselle
ole.

HALLINEN: Miksi ei?

ELIINA: Ei vain ole.

HALLINEN: Jos olisikin toiselle lupa annettu?

ELIINA: Ei ole.

HALLINEN: Niin että jos vapaa on ja tahtoa on --

ELIINA: Vaan minä olen huono ihminen Halliselle. Olen pitänyt
toisestakin.

HALLINEN: Et huono silti ole, Eliina. Sekö siinä vain olikin? Elä
luule, että siihen kompastelen, jos jotakin väliä on sinulla ollut.

ELIINA: Kuinka te olette hyvä.

HALLINEN: Ei sinne päinkään. (Tarttuen Eliinan käsiin.) Ja saanko nyt
katsoa niin, että omani tunnen?

ELIINA: Te syytätte minua sitten.

HALLINEN: En. Kaikilla on joskus omat haaveensa, ymmärränhän minä
siksi. Eliina, saanko pitää sinut omanani?

ELIINA: Ei vielä. Kunhan selitän joskus.

HALLINEN: Elä anna enää kaukaa odottaa -- kuule -- (Vetää häntä
luoksensa.)

ELIINA: Elkää -- joku tulee -- ah -- kun säikähdin!

    Ekbomska tulee sisään ja huomaa nuorten hämmästyksen,
    vaan ei ole näkevinään. Hallinen väistyy ja menee ulos.

EKBOMSKA: Mitä hän täällä teki?

ELIINA: Artturi-herraa haki.

EKBOMSKA: Vaan mitä hän kanssasi puheli? Kosiko sinua? Näinhän minä.
Noo? Ja silloin sano sinä: jaa. Sanoitko sinä: jaa?

ELIINA: Elkää, äiti.

EKBOMSKA: Kaikkea muuta katuu, vaan ei nuorra naimistansa. Niin on
ferskin maku elämällä silloin. (Menee, katsoo ovesta.) Tuossapa tuo
Hallinen vasta menee -- (Huutaa huitoen kädellään.) Ihminen, ihminen,
te siellä. (Vilkuttaa Hallista sisään.)

ELIINA: Äiti, elkää.

    Hallinen tulee sisään.

EKBOMSKA: Eliina kertoi minulle jo kaikki. Onneksi olkoon. (Kättelee ja
taputtaa Hallista.) Niin olin hyvilläni. No, ei muuta kuin pusut päälle
vain. Eliina -- noo. (Työntää Eliinaa.) Noo, en katso. (Kääntyy pois.)

ELIINA: Elkää, äiti.

EKBOMSKA: Kaino on vielä. Ei pidä Hallisen sitä viaksi lukea. Ennen oli
niin, että kuta kainompi, sen parempi. Nyt on aika toisenlainen.

HALLINEN: Eliina on minun mieleiseni.

EKBOMSKA: Sehän onkin pääasia, jos tyttö on mieleisenne. Ja jos saan
luvan esittää itseni lähempään tuttavuuteen. Ole sinä sinä, Kalle, ja
minä olen minä, Fiina-täti, faster, sanovat ruotsiksi, vaan minä suomea
kaikin puolin enemmän suosin. Ja se, että sinä olet sosialisti, Kalle,
on sinussa pahinta. Muuta pois uskoa.

HALLINEN: Ei ole muutettavissa.

EKBOMSKA: Olkoon, minun puolestani ihminen kuin ihminen, vaan kauppiaan
puolesta --

HALLINEN: Enhän minä kauppiasta nai.

EKBOMSKA: Ha-ha-haa, oikein vastattu. Etpä tietenkään. Ja minun
puolestani usko mitä uskot. Olen minä siksi vapaasukuinen, että minä
tätä yleistä vapausaatetta enin hyväksyn. Etten minä muille härski, kun
eivät muutkaan minulle härski. Ja se on sivistyksen kaunein perusta,
että sopiutua ja ymmärtää kaikkea. Noo? Hee, tulehan iltasilla sitten,
niin kihlajaisia juodaan.

HALLINEN: Ja jos toisi kihlat?

EKBOMSKA: Tuo ne vain, on varmempikin sitten.

ELIINA: Ei vielä, äiti.

HALLINEN: Antaa olla sitten.

EKBOMSKA: Rohkea rokan syöpi, kaino ei kaaliakaan. Vaan en pakottaa
tahdo. Olen minä siksi vapaasukuinen. Vaan voi, ihan se ilosta
sydäntäni kääntää, kun kaikkea tätä ajattelen.

HALLINEN: Pitää joutua, hyvästi.

EKBOMSKA: Hyvästi iltaan, hyvästi.

    Hallinen menee.

EKBOMSKA: Noin se tyttö mennä suikahti kaupaksi kuin ei mitään. Vasta
sitä naitu ihminen tietää ihminen olevansakin. Kokemus se oli, joka
minulle opetti, että lainmukainen naiminen se on elämän ensi peruste.
Sille pohjalle kun rakennat, mitäpä rakennat, hyvä tulee.

ELIINA (joka on syrjässä seisonut, väistynyt vähitellen ovelle,
kuuntelee, sanoo hätääntyen): Äiti, maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.
(Menee.)

EKBOMSKA (kuuntelee, sitten mennen Jynkän kamarin ovelle vasemmalle):
Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.

JYNKKÄ (tullen): Mitä! Sanoitko mitä?

EKBOMSKA: Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.

JYNKKÄ: Taidat kuulla kuulumattomia. (Kuulostaa.) Kun minä en mitään
kuule. Vanhapa olet sinäkin jo, Viina. Kaikki tässä vanhetaan.
(Istuutuu kiikkutuoliin.) Vaan ei nykypolvi jaksa enää sitä, mitä
meidän on pitänyt. Tässä sitä on yhtenä kemmerretty, kemmerretty ja
monet koetukset koettu. Eikä sinulla helpointa ole ollut. Ja noin
pulski olet vielä ja aina nurkumaton. Ei ne nykyaikaiset naiset enää
mitään jaksa.

EKBOMSKA: No nyt sitä kauppiasta, kun ihan kuin ennenkin.

    Teresia tulee sisään. Hän on pitkä, solakka ja joustavan näköinen,
    alle kolmenkymmenen. Iho kalpea ja tukka väliväriä. Puettu rikkaasti.

TERESIA (rynnäten Jynkän luo, syleillen): Ukki, rakas ukki. Siinä se
istuu entisellä paikallaan vielä, vanha pesäkarhu. Siinä yhä istuu,
miksi et liiku pesästäsi.

JYNKKÄ (liikutettuna): Hautaan sitten, kun on vuoro.

TERESIA: Elä niin puhu. (Katsellen ympärilleen.) Miten hauskaa ja
kodikasta ja turvallista on tässä vanhassa pesässä.

JYNKKÄ pyyhkii kädenselällä silmiään.

TERESIA (kuin yksin): Miten tätä kaikkea rakastan ja kaipaan -- ja
öillä uneksin usein -- niin usein -- -- (Hän seisoo kuin muistellen
jotakin ikävää, kääntyy sitten iloisesti Ekbomskaa tervehtimään.)
Ja Ekbomska on yhtä nuori yhä, hauskaa taas nähdä. (Antaa
päällysvaatteensa, jotka Ekbomska niiailtuaan vie mennessään)

TERESIA (istuutuu Jynkän viereen, ottaa häntä kädestä): Niin ovat
vuodet menneet kuin uni vain.

JYNKKÄ: Niin, niin, aika rientää vain ja sivulle vanhat viskaa.

TERESIA: Sinä pysyt kuitenkin terveenä ja vankkana. Niin sitä pitää
nuorille näyttää.

JYNKKÄ (ilostuen): Mitä minusta. Vaan sinäpä vasta itse kukoistus olet.
Sopiipa miehesi olla tyytyväinen. Miehesi, mikä hän nyt taas olikaan --
niin, Rankki. Miksi ei se Rankki itse tullut?

TERESIA (kevyesti): Se työ.

JYNKKÄ: Se työ. Kuuluihan hän jotakin aikaankin saaneen, oli sanomissa,
jotakin tieteellistä.

TERESIA: Niin.

JYNKKÄ: Tieteet ne ovat tieteitä, sitä korkeampaa oppia. Ne eivät ole
tavallista kuolevaista varten. -- Noo, sittenhän teillä on hyvin kaikin
puolin. Varoja vankasti? (Hän katsoo Teresiaan ja Teresia myöntää
äänettömästi.) Varat, ne ovat maan tuki ja turva. Näes, ilman niitä
mitä on elämä, mitä ihminen? Kuin tuulessa heiluva rihma.

TERESIA: Vaan onhan paljon sitäkin, jota varat eivät anna.

JYNKKÄ: On. Vaan köyhyys, se tuopi ensin toran perheeseen.

TERESIA: Köyhyyttä on vain niin monenlaista.

JYNKKÄ: Kärsitkö sinä, Teresia, minkäänlaista?

TERESIA: En minä.

JYNKKÄ: Sitä minäkin. Kun minulla oli vain tuo yksi poika -- noo -- en
moiti sinulle isääsi -- niin kiinnyin minä tähän nuoreen polveen. Te
olitte kuin omia lapsiani, sekä sinä että veljesi. Teidän parastanne
tahtoisin. (Peläten liikoja sanovansa.) Noo, ja kuulepa, mitä
ajattelin. Ajattelin Artturinkin laittaa nyt sinne pääkaupunkiin.
Mitäs sanot? Minulla on omat tarkoitukseni siinä. Hee --

TERESIA: Se on oikein. Onhan aika.

JYNKKÄ: Onhan aika. Vaan siitä toiste, siitä toiste. Sitten oikein
rauhassa pakisemme.

TERESIA: Niin pakisemme. Mitenkäs tehdasasiat ovat?

JYNKKÄ: Kiitos kysymästä. Hyvin ovat. Paremmin vielä olisivat, ellei
tämä nykyinen työkansa -- (nousee ylös, ähkää) työkansa olisi --

TERESIA: Työkansakin on herännyt ja vaatimukset kasvaneet.

JYNKKÄ (kävelee): Niin näkyy kaikki kasvaneen. Ehkä olet sinäkin sen
kasvamisen puolella?

TERESIA: En vastaan.

JYNKKÄ: Et vastaan? Vai et vastaan? Vaan minun, minun pitää olla
vastaan. Jos en olisi vastaan, ei tätä kotia tässä olisi. -- Vai et
vastaan. -- No niin. (Huutaa ovesta oikealle kiivaasti.) Eikö se
aamiainen ala olla jo kohta valmis? Vai niin. Lähettäkää sana sitten
tehtaalle tai konttooriin, että vieraita on tullut. (Katsoo toisesta
ovesta.) Kas tohtori, huomenta, huomenta.

    Tohtori Friman, kalpea, pitkänlainen mies, tulee sisään.

TOHTORI: En tiennyt, että on vieraita. Suokaa anteeksi. Tohtorinna on
vihdoinkin tullut vanhaa kotiaan katsomaan.

    Tervehtivät.

TERESIA: Vihdoinkinko?

TOHTORI: Vihdoinkin. Pitkien vuosien perästä.

TERESIA: Vuosi on lyhyt aika.

TOHTORI: Onnessa unohtaa ajan ja kaikki.

JYNKKÄ: Siinä tohtori on oikeassa. Onnessa unohtaa, unohtaapa kaikki.

TERESIA: Ei kaikkea koskaan unohtaa voine.

JYNKKÄ: Unohtaa ja kasvaa irti, irti näistä vanhoista, vanhasta kodista
ja vanhoista tavoista.

TERESIA: Ei irti kodista. Vaan tavathan voivat muuttua kyllä.

TOHTORI: Aina ajan mukana.

JYNKKÄ: Ja etenkin kun tämä työväki ja kehitys rupeavat tunkeilemaan.

TERESIA: Ukki ei rakasta työväkeä eikä kehitystä.

JYNKKÄ: En sellaista ryntäilemistä.

TERESIA: Kuitenkin se on välttämätöntä ja pahalta tuntuvanakin joskus
terveellistä.

JYNKKÄ: Lieneekö tuo?

TOHTORI: Verratkaamme vain entisiä ja nykyisiä aikoja.

JYNKKÄ (hilliten kiivastumistaan): Pahastipa, pahastipa taitaisi saada
pettyä silloin.

    Eevertti kurkistaa ovesta. Jynkkä katsoo muiden huomaamatta
    tuimasti häneen. Eevertti katoaa. Jynkkä vetää oven kiinni.

TERESIA (kuunnellen): Isä sieltä tulee, tunnen askeleista. (Nousee
vastaan, taluttaa isää käsipuolesta.)

JYNKKÄ (tohtorille): Jospa me sillä aikaa tämän maallisen linnan
varustuksia tarkastaisimme. (Huutaa ovesta.) Miina, tulepas vähän
auttamaan.

    Tohtori ja Jynkkä poistuvat, ja Miina, vanhanpuoleinen, laiha
    hieroja, jolla on niskaan solmittu huivi päässä ja ylöskäärityt
    hihat, kulkee varpaisillaan toisten huomaamatta huoneen läpi
    vasemmalle.

TERESIA: Rakas isä, (silittää hänen harmaita hiuksiaan) oma isä.
Sellainen hiljainen isä. (Painaa päänsä isän olkapäätä vasten.)

IISAKKI (arkana): Että sinä tulit vihdoinkin.

TERESIA: Ikävä sinua on ollut.

IISAKKI (estellen): Ei --

TERESIA (arasti): Paljon enemmän kuin oman tyttösi ikävöinnit
ansaitseisit.

IISAKKI: Ei, Teresia. Vaan kiitos sinulle hyvästä ajatuksestasi.

TERESIA: Tämä vanha koti on paikka, jonka veroista ei ole toista maan
päällä.

IISAKKI: Minä toivon, että olisi -- olisi koti kaikkialla, missä kuljet.

TERESIA: Olen kuullut, että sinä, isä, olet ryhtynyt töitäkin nyt
johtamaan. Että olet kiinni nyt tässä -- elämässä. Isä, sinä et usko,
minkä ilon minulle sillä tuotit.

IISAKKI (raskaasti, hiljaa): Vähänpä olen iloa sinulle tuottanut.

TERESIA (ikäänkuin aueten omille ajatuksilleen): Vaan, isä, minkä
surua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei
se ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät
ole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Jo
siinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.

IISAKKI (tuskallisempana): Teresia -- aina vaadit sinä minut tilille.
Vaan kuinka usein sitä itsekseni teenkin, huomaan, että, että mitään ei
olisi voinut muuttaa.

TERESIA: Ymmärrän sinua, isä. Elä luule, että -- -- (voimakkaasti)
Rakastan sinua juuri sellaisenaan ja iloitsen kaikesta siitä ihanasta,
tuskaa tuottavasta, jota minulle antanut olet.

    Äänettömyys. Tohtori tulee vasemmalta, pysähtyy.

TOHTORI: Häiritsen varmaan?

IISAKKI (joka levottomana on siirtynyt oven suuhun): Ette mitenkään.
Olin juuri lähtemässäkin. Jäi konttooriin asiamies. Tehkää hyvin,
tohtori, istukaa. (Kumartaa hätäisesti, menee.)

TERESIA (istuutuu ja osoittaa viereistä tuolia): Kuinka isoisä oikein
voipi?

TOHTORI: Heikko sydän, ja veren kalkkiutumaa -- heikko hän on.

TERESIA: Niin, niin. Kuinka viihdytte nyt täällä, tohtori?

TOHTORI: Kiitos. Kuten ennenkin.

TERESIA: Kauan todellakin, kun olen teidät nähnyt.

TOHTORI: Kauemmin siitä vielä, kun minä teidät.

TERESIA: Kuinka niin?

TOHTORI: Aika kuluu onnessa nopeaan. Yksinäisyydessä vierivät hetket
hitaasti.

TERESIA: Noo -- onnessa? Eikö se ukki äsken niin sanonut? Hän on sen
ajan lapsia, jolloin onni vielä eli.

TOHTORI: Eikö se enää eläisikään?

TERESIA: Oletteko nähnyt?

TOHTORI: Olen nähnyt sen vilahtavan editseni.

TERESIA (leikitellen): Ehkä ojentanut kättänne, vaan ette kiinni saanut?

Vanha koti

TOHTORI: En. Todellakaan en. Aina se on pujahtanut pakoon. Luvannut ja
houkutellut.

    Äänettömyys.

TOHTORI: Aavistin, että te täällä olisitte. Tahi ei, ajattelin juuri
tullessani teitä. Ja kun kuljin tuota lehtikujaa -- unohtuiko vuodet
-- tuntui kuin olisin teidät eilen nähnyt. Puut, nurmet ja kukat ovat
minulle samat kuin viisi vuotta sitten. Niin unohtuu aika, kun mennyttä
kuvittelee. Ja joskus tuntuu kuin se, jota kuvittelee, olisikin vain
totta ja elämää, ja muu ei mitään.

TERESIA: Ja kuitenkin kuviteltu on vain kuviteltua.

TOHTORI: Vaan se elämämme arvon määrää.

TERESIA: Kun kaikki elämänarvot ovat samaa kuvittelua.

TOHTORI: Kaikkiko?

TERESIA: Kaikki.

TOHTORI: Niin ei aina tunnu. Tahi ehkä ei ole teille mikään syvästi
kipeää tehnyt?

TERESIA: Moni seikka, uskokaa, moni erehdys.

    Vaikenevat.

TOHTORI: Tarkoitan kiinteästi, pysyvästi kipeää.

TERESIA: Mikään ei ole pysyvää. Kaikki on haihtuvaa, kipeäkin.
(Leikitellen.) Nyt tunnen suurta maailmantuskaa, kohta en tunne mitään.
Eikö se ole naurettavaa?

TOHTORI: Ei, se ei ole naurettavaa. Ette vain tiedä, mikä oikea kipeä
on. Ettehän te ole koskaan ketään kipeästi -- rakastanut. Vaan mitä
puhummekaan! Suokaa anteeksi. Tarkoitan --

TERESIA: Ei mitään. Kuinka en olisi --?

TOHTORI: Mitä puhummekaan!

TERESIA: Puhukaamme. Siitä on kauan, kauan, kun olen tyhjästä puhunut.
Ettenkö ole "rakastanut?" (Hymyilee.) Ensikseenkin voi rakastaa
onnellisesti ja onnettomasti. (Suljetusti.) Jälkimmäinen on onnellinen,
sillä se kestää kauemmin. Ja sitten voi rakastaa monesti. Tuhannesti.
Ja eri tavalla. Teihinkin, uskokaa, olen ollut kerran oikein, oikein
todella (tekee kädellään lieventävän liikkeen) rakastunut.

TOHTORI: Te leikitte sanoillanne.

TERESIA: En. Vaan eikö se ole naurettavaa! Ja kaikki nämä rakkaudet!
Vaan pikku sydänraukalle siinä on tekemistä kerrakseen. (Tohtori
nousee, kävelee levottomana.)

TERESIA: Istukaa. Jutelkaamme järkevämmistä asioista, eikä näistä
lasten seikkasista.

TOHTORI (synkkänä): Ei. Jutelkaamme näistä kerta, näistä naurettavista.
Siitähän on kauan, kun olette tyhjästä puhunut.

    Teresia naurahtaa kevyesti. Äänettömyys.

TOHTORI (pakotetusti): Te tiedätte sen kuitenkin, tiedätte, että,
että (tahtomattaan ratkeaa hän sanomaan välittömästi) -- kuinka olen
kaivannut teitä. Jos te tietäisitte, kuinka --

TERESIA (seuraten tohtorin tuskaa, heijastaen sitä, myös puhkeaa
sanomaan välittömästi): Ja jos te tietäisitte, kuinka kauan,
(ummistaen silmänsä) kauan sitten kaipasin teitä kerran.

TOHTORI (tuskallisesti): Teresia!

    Teresia painaa päänsä käsien varaan. Äänettömyys.

TOHTORI: Katkerata on ollut. Ei mitään sovitusta elämällä.

TERESIA: Elämä on huono lastensa holhooja.

TOHTORI: Miksi en tavannut teitä ennen? Miksi tapasin liian myöhään,
kun jo toiselle menemään valmistauduitte?

TERESIA: Niin, miksi? Sattuma on sokea. Se tekee meistä naurettavia.

TOHTORI: Muistatteko, kun kävelimme ja puhelimme tuolla kujalla
ennen? Siitä on kuitenkin jo kauan, kuin iäisyys. Se oli teidän
hääaattoinanne, kun te toista tänne jo odotitte. Muistatteko ne illat?
Niiden muisto voi sairaaksi tehdä.

TERESIA: Muistan.

TOHTORI: Siitä saakka ei koko maailmassa ole minulle muita ollut kuin
te. Siitä saakka, nämä pitkät vuodet, olen sitä sairautta katkeruudetta
kantanut.

TERESIA: Ja minä. Luuletteko, että helpommalla olen ollut? Ei kukaan
voi aavistaa, minkä tappion tunsin kärsineeni.

TOHTORI: Miksi ette mitään sanonut?

TERESIA: Mitä olisin voinut sanoa? Enkä minä tiennyt vielä, kuinka
oikein oli. Ja jos olisin tiennyt, enhän minä voinut aavistaa, että
se tunto niin sitkeässä oli. Mitä tietää ihminen tunnoistaan? Ja jos
tietää, luottaa voiko? Sitten jälestäpäin huomasin vasta, että
ajatukseni tänne jäivät.

TOHTORI (tuskallisena): Kipeätä.

    Äänettömyys.

TERESIA (kohoten ylös, hillityssä, salatussa riemussaan): Jos sanon
sinulle totuuden. Sinua varten tänne tulin. Tiesin löytäväni täältä
sitä, jota missään muualla ei ollut. Tiesin löytäväni rakkautta, tiesin
löytäväni sinut, sinut, jota nämä vuodet olen kipeästi kaivannut.

    Tohtori on kohonnut kalpeana ylös. Teresia seisoo äänetönnä,
    katkera, kärsinyt piirre ilmaantuu hänen suupieliinsä ja katoaa
    vähitellen. Kirkas hymy valaisee hänen kasvonsa. Hän kulkee
    ajatuksissaan ikkunan luo, vetää verhot syrjään, niin että
    auringonpaiste lankeaa hänen kasvoilleen. Tohtori tulee hänen
    luokseen, ottaa arasti hänen kätensä.

TERESIA: Katso, taivaan ikuinen valo kylvää siunaavia säteitään yli
koko luonnon. Onnellinen ihminen, joka katoavan hetken ihanuutta
nauttia saapi, nauttia autuuden kultaisista ikiunelmista. Vaan onni
häipyy. Kuinka jaksaisimmekaan sen autuutta kauan kantaa?

TOHTORI (sairaasti): Niin kipeätä ajatella, kipeätä --

TERESIA (hiljaa, kuin anteeksi pyytäen): Ystäväni, niin on. Niin
kipeätä -- elämää ajatella.

    Esirippu



TOINEN NÄYTÖS


Lasiveranta, jonka takaseinän muodostavat köynnöskasveilla ja kukilla
koristetut ikkunat. Verantakoristukseksi hakatut tuuheat koivut
jakavat ikkunaseinän osastoihin. Oikealta taustalta kohoavat ulkoa
portaat. Oikealla sivuseinällä on ovi kyökkiin. Vasemmalla kaksi
ovea. Verantakalusto korkeaselkäisine korituoleineen. Ikkunoista
näkyy puutarha, kauempana tehdas ja kesäinen järvimaisema. Valaistus
aurinkoisen iltapäivän.

Teresia istuu vaaleassa kesäpuvussa hypistellen kukkaa. Kauempana
ikkunasyvennyksessä seisoo tohtori Friman, ja tuijottaa vähäväliin
ajatuksissaan Teresiaan.

TERESIA: Mitä ajattelet?

TOHTORI: Sinua.

TERESIA: Minkä tähden?

TOHTORI: Autuuteni tähden.

TERESIA (leikillään): Puhu hiljempaa, kohtalottaret suuttuvat, jos
kuulevat.

TOHTORI: Pahemmin eivät kuitenkaan voi kohdella kuin jo ovat kohdelleet.

TERESIA: Jos paljon vaadimme, otetaan meiltä pois sekin vähä, mikä
meillä on.

TOHTORI: Ne ovat sanoja vain.

TERESIA (jota puistattaa): Hui -- kylmä.

TOHTORI: Mikä sinua värisytti?

TERESIA: En tiedä, syksyn tunto.

TOHTORI: Vaan sinähän olet kuin aurinko, joka lämpöä hehkut.
Todellakin. Ja kuinka kaikki sinua rakastavat ja kaikilla on oikeus
rakastaa.

TERESIA: Onko se niin synkkä asia mielestäsi?

TOHTORI: On.

TERESIA: Lapsi.

TOHTORI: Kerro minulle kotoasi.

TERESIA: Mitä sieltä? Sieltä ei ole mitään kerrottavaa. Siellä on
ikävää ja harmaata. Illat pitkät ja sydän raskas. Niin, mitään muuta ei
olekaan.

TOHTORI: Oletko onneton?

TERESIA (kevyesti): Miksi onneton? Ikävä ja yksitoikkoisuus ei ole sama
kuin onnettomuus. Ei. Onneton en ole.

TOHTORI: Ja miehesi?

TERESIA: Mitä hänestä. Hän on kunnon mies. Olen häneen tavallaan
tyytyväinen.

TOHTORI: Mitä sanot?

TERESIA (hymyillen): Mitä minun pitäisi sitten sanoa?

    Äänettömyys.

TERESIA: Mitä ajattelit, kun otsasi yli kulki synkkä pilvi?

TOHTORI: Sinua. Miksi kiusaat?

TERESIA: Ymmärrä minua.

TOHTORI: Näenhän ymmärtämättäkin. Nainen rakastaa vain omaa rakkauttaan.

TERESIA: Niin se on. Rakastaa vain omaa rakkauttaan. Omia unelmiaan.
Vaan puhukaamme liioittelematta. En ole enää nuori. Siinä se.

TOHTORI: Minulle pysyt sinä aina nuorena.

TERESIA: Siis vain ajatuksena. Vaan en itselleni. Olen vain ihminen.

TOHTORI: Ja julma.

TERESIA: Kuinka sinä olet vielä nuori ja malttamaton.

TOHTORI (kävellen): Elä sano niin --

TERESIA (seuraa hänen kulkuansa, vaipuu ajatuksiinsa, nousee ylös ja
puhuu hellästi kuin lapselle): Lupaan ajatella -- olla mieleisesi.
Oletko siis tyytyväinen?

TOHTORI: Vien sinut kauas, täältä pois, niinhän?

TERESIA (ajatuksissaan): Niin, ehkä --

TOHTORI: Kiitän sinua. Kiitän ikuisesti lainehtivaa elämää, kun se
minutkin loi ja sinun lähellesi saattoi.

TERESIA (katsoen kauas ajatuksissaan): Niin.

TOHTORI: Kasvosi ovat kuumeiset, vaan katseesi on kirkas. Sinä olet
ihana.

TERESIA (nousten): Ei, tule, kävelkäämme tuonne. Ilta on viileä ja
ranta on tyyni. Tule, menkäämme sinne hetkeksi, unohtakaamme oma
itsemme.

    Laskeutuvat portaita.

    Ekbomska kurkistaa kohta kyökin ovesta ja katoaa heidän jälkeensä.
    Hän viittilöi kädellä ajatuksissaan. Sitten puhelee hän
    porraskaiteen yli Miinalle, joka on puutarhassa, vaan jota ei näy.

EKBOMSKA: Muuttunut on tuo tohtori. Herranen aika, sanon minä.
Ennen ajattelin, että heistä pari olisi tullut. Vaan ei. Ihminen
päättää, Jumala säätää. Miina, katsos nukkuuko tuo Eevertti tuossa
puutarhapenkillä. He-hee -- vai nukkuu. Aina huoletonna kuin taivaan
lintu. Elä herätä, anna olla. Ha-haa. Eikö se nukkunutkaan, säikäyttipä
sinua. Tulkaa vain. Tulkaa vain -- ha-ha-haa.

    Miina ja Eevertti tulevat käsikoukussa. Eevertti vie Miinan istumaan.

EEVERTTI: Kuin kesän hengetär liiteli tämä luokseni ja suikkasi suuta.

EKBOMSKA: Ha-ha-haa.

MIINA: He-he-hee.

EKBOMSKA: Vaan mitäs herrasväki sanoo, jos me tässä eklateeraamme?

EEVERTTI: Me eklateeraamme ja jubileeraamme -- hei (viskaa hattuansa
ilmaan).

EKBOMSKA: Eliinan kihlausta. Sillä, jos saan luvan ilmoittaa, on
ristityttönne jo kihlattu miehelle.

MIINA: Kihlattu, ristityttöni kihlattu?

EKBOMSKA: Kihlattu Halliselle.

EEVERTTI: Sääli on. Lapsenko sinä naitat? Kuin kukka on hento vielä.

EKBOMSKA: Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.

    Asettuvat istumaan.

EKBOMSKA (kyökin ovelta): Eliina, tuopas niitä viinipulloja joku tänne.
Kummit täällä vain ovat. Tuohan, lapsi. (Toisille.) Ei tässä pitäisi
liikettä ennen illallista olla. Ja omaa viiniähän se on. Kauppiaan
itsensä antamaa.

EEVERTTI: Sinua rakastan.

EKBOMSKA: Aina sinä osaat sopivassa tilaisuudessa oikean sanan löytää.

EEVERTTI: Mitä tunsi mieleni, sanoiks' ei saa kieleni.

EKBOMSKA: Vaan on kuin kuorma olisi pois päältäni pudonnut, kun tyttö
on turvattu.

MIINA: Hyvä mieskin sattui, paras koko tällä paikkakunnalla.

EKBOMSKA: Ja kymmenen peninkulman alalla.

MIINA: Vaan kauppias siitä elämän nostaa, kun sosialistille annat.

EKBOMSKA: Ptsit -- ei hölyksi nosteta asiaa vielä, ennenkuin lakko on
loppunut. Sitten julki kihlaus julaistaan.

    Eliina tuo tarjottimen, jolla on pullo ja lasit. Eevertti kaataa.

EEVERTTI (kohottaen lasiaan): Toivotan sopuisaa sydäntä!

MIINA: Joka onkin toista kuin onni.

EKBOMSKA: Vaan koska tämä ilonpäivä koitti --. Eikös katsottaisi
korteista nyt elämän juoksua eteenpäin?

MIINA: Katsotaanpa vain. (Kaivaa kortit poveltaan, sotkee. Toiset,
paitsi Eliina, joka istuu syrjässä neuloen sukkaa, kurottavat katsomaan
povausta.) -- Katsos, häähuone hyppäsi ja mikä iloinen trahteeraus
kiirehtii tässä mamma-rouvalle. Rahoja syliisi nostat, ai sen tuhannen
seteleitä. -- Vaan pois muuttavat tältä paikkakunnalta nuoret. Eivät
kasva nämä ahot marjoja heitä varten, eivät kuku tämän puolen käet
heidän kuherruksillensa. Pois menevät -- ja katso, heidän teilleen
lankeaa kyyneleitä, aamupäivän kyyneleitä, keveitä kuin aamukaste.
Vaan mikä on tuo nuori poikanen, joka lemmenliittoa tarjoaisi? Kaunis
se on kuin metsänhirvi. Vaan katso, senkin sydänajatus on synkkä.
Katsokaa, mustaa, pelkkää mustaa. Ikävää tapahtuu sinulle, Eliina. Niin
ikävää, ettet aavistaa voi. Ei, pois panen kortit. Ne eivät puhu totta,
levottomiksi kävivät. Ah, suuta jo kuivaa. (Ryyppää lasistaan.)

EEVERTTI (hyvitellen): Jos ikävää tapahtuu, mitä siitä. Kuin palavin
rukous on ihmisrinnan puhtaan tuskan tunto. Ja kenelle tapahtuu muuta
kuin ikävää? Kuka voi kerskata saaneensa, mitä halasi? Vain houkkio ja
sokea, joka mitään ei nähnyt ja jonka elämä suurinta jumalanpilkkaa oli.

    Miina nyökäyttää päällään.

EKBOMSKA: Laulapas sinä, Miina, Eliinalle nyt jotakin.

MIINA: Mitä minä laulaisin? No kuulepas, miten ennen morsianta
opasteltiin. (Laulaa kiehauttaa vanhaa morsiamen opastuslaulua.)

    Hoi mutso, sisar hyväni,
    Elä anna armoasi,
    Heinäsistä hempeyttäsi,
    Rahasista rakkauttasi.

    Sano:

    'Ei nyt joua lempimähän
    Kesäisiltä kiirehiltä;
    Kala kultainen kutevi,
    Lohenkala karkeloivi.'

EKBOMSKA: Kaunista. Niin, niin, tässä samalla paikalla David-vainajan
kanssa kihlat juotiin. Ai, Eliina, katsopas, ettei tuli hellasta putoa.
Ja tuo se toinen pullo tullessasi.

    Eliina menee.

EEVERTTI: Tässä kihlat juotiin. Ero vain, että kauppias itse oli
puhemiehenä.

EKBOMSKA: Niin toki olikin.

EEVERTTI: Ja luvalla sanoen, kiire tuli, häät ja ristiäiset samassa
kuussa.

EKBOMSKA: Niin. Tyttö syntyi, tottahan sen syntyä piti.

MIINA: Niinkuin Eevertinkin on kerran pitänyt.

EEVERTTI: Vaan kenen se oli, isän vai isän sijoillisen!

EKBOMSKA: He. Se kun leikittelee. Olipa lapsi vaikka itsensä
kuvernöörin, ei Ekbomskan suusta se tieto ulos tulisi. On sitä toki
siksi ihmisyyttä ja naisellisuutta.

MIINA: Ja kuntoa vielä tämän ajan naisissakin. Ja niin kauniisti kun
Ekbomska usein sanoo, että moni asia ei puhuen parane.

    Hallinen kohoaa portaita, paperikäärö kädessä.

EEVERTTI: Mitä nyt?

HALLINEN: Lakosta ilmoitan.

EEVERTTI: Sinä sitä liikut vain maailmanparannuspuuhissa. Vaan mikä on
pahinta, on täällä. (Painaa rintaansa.) Mitenkäs sen ajattelit parantaa?

HALLINEN: Se paranee vähitellen, kun olot paranevat.

EEVERTTI: Jaksatko odottaa, kun et jaksa pienempien seikkojen parannusta
odottaa?

HALLINEN: En jaksa.

EEVERTTI: Vaan piru se nauraa teille, ja Jumala on vanhoillinen. Ketä
on sitten puolellanne?

HALLINEN: Ihmisyys.

EEVERTTI: Mikä suuruus!

HALLINEN: Ja oikeus.

EEVERTTI: Toinen suuruus! 'Suurin oikeus on suurin vääryys', sanotaan
jossakin.

HALLINEN: Oikein sanottu sekin.

EKBOMSKA: Jos Hallisella on kauppiaalle asiaa, on hyvä ja menee sisään.

HALLINEN: Nämä ehdot olisi jätettävä vain. (Ojentaa paperit
Ekbomskalle, joka ne ottaa.) Tänä iltana julistetaan lakko.

EKBOMSKA: Ikävyyttä vain laitatte.

MIINA: Ja paikkakunnan pahennukseksi muututte.

HALLINEN: Asia ei ole yksin meidän. Muidenkin maiden työväki pyrkii
vapautumaan. (Katsoen Eliinaan, joka tulee kyökistä tuoden toisen
pullon pöydälle.) Yhteisen hyvän vuoksi on uhrattava aikansa ja
toimeentulonsa ja onnensa, jos siitä on kysymys.

EKBOMSKA: Voittaakseen.

HALLINEN: Niin, voittaakseen elämisen ja kehityksen mahdollisuudet
tuleville.

ELIINA: Vaan kun pahalla ja väkivallalla tahtovat --

HALLINEN: Olosuhteet pakottavat. Eikä pahuutta aina hyvyydellä saa
voitetuksi. Eikä oikeudellakaan. Olemmehan nähneet kurjuutta. Mitä
se oikeudesta tietää ja mitä se oikeudesta kertoo! Vaan yläpuolella
oikeuden on ihmisyys, ikuisesti taisteleva ja oikeuksiansa etsivä.
Kuin nälkäinen ja kahlehdittu eläin kohottaa se päätään, ja sen
tuskanhuuto kajahtaa yli maanpiirin.

EKBOMSKA: Ei, ei ole hyväksi tällaiset sanat.

HALLINEN: Lakkorahasto on pieni ja lähden täältä kaupunkiin tovereilta
apua saamaan. Eliina, tule minun omakseni. Ehkä puutettakin kärsimään.
Se meidät yhteen vihkiköön!

EKBOMSKA: Mitä! Eikö vihitettäisi?

HALLINEN: Eikö ole meidän oma asiamme, milloin toisiimme suostumme?
Mitä sillä asialla on papin kanssa tekemistä?

EKBOMSKA: Ei, sanon minä. Kihlaus on sillä purettu. Etkös häpeä,
kunniallisille ihmisille mokomaa sanoa. Häpeä, sanon minä. Kaikkien
kanssa sitä tekemisiin sattuukin. Luulin teitä ihmisiksi, koiria olette.

HALLINEN: Annamme anteeksi erehdyksenne. Joskus keskustelemme
järkevämmin.

EKBOMSKA: Et minun kanssani. Etkä tyttöäni saa, et eläissäni.

HALLINEN: Hyvästi, Eliina. (Antaa kättä.) Matkustan, vaan tulen
takaisin.

    Menee.

EKBOMSKA: Mitä sinä itket, Eliina? Häpeätä tuo onkin. Kaikkea sitä
pitää kuulla. Että vihkimättä. Onko Eevertti kummempaa kuullut?

EEVERTTI: Olen kummempaa nähnytkin.

EKBOMSKA: Ettäkö vihkimättä?

EEVERTTI: Niin.

EKBOMSKA: Vaan ettäkö julkisesti? Ei. Vihittiin minutkin ennen, ja niin
on koko ihmispolvi vihitty aina Aatamista tänne asti. Eihän sitten
koira koiran hännälle astu. Vaan olkoon. Ei sanaakaan tästä enää.
Eliina, elä itke, kyllä minä sinulle toisen löydän. Kaikkiakin.

    Menee papereineen oikealle. Eevertti työntää täyden pullon
    housuntaskuunsa, ottaa toisenkin ja menee. Eliina pyyhkii
    silmiään ja kerää laseja.

MIINA: Mitä sinä oikein itket?

ELIINA: Enhän minä itke.

MIINA: Sitäkö, kun kihlaus raukesi? Kuule, sanon sinulle, et sitä itke.
Sinun asiasi eivät ole oikein, Eliina. Kyllä vanhan silmä näkee.

    Eliina ei vastaa.

MIINA: En pahalla kysy. Onko niin, sano?

ELIINA: On. (Hän painaa päänsä alas.)

MIINA: Voi sinua! Vaan minkä sille taitaa. Hallisenko se on?

    Eliina vaikenee tuskallisena.

MIINA: En pahalla kysy. Hyvää tarkoitan. Sano, senkö se on?

ELIINA: Ei.

MIINA: Enkö jo arvannut! Kuka se oli?

ELIINA: Antakaa minun olla. Olen niin onneton.

MIINA: Tyhjästä olla onneton. Niinkuin se ansaitseisi. Ja kiittämätöntä
se on Jumalaakin kohtaan olla onneton. Ihmisasioita ne ovat kaikki ja
järjestää kaikki voi. Kyllä kummi auttaa. Niin, (kuiskaa) ei suinkaan
se Artturi-herra ollut?

    Eliina painaa päänsä alas.

MIINA: Sano ei, niin minä uskon.

    Eliina vaikenee vaivautuneena ja kalpeana.

MIINA: Lapseni, luuletko, ettei maailma ole murhetta täynnä? Se on
murhetta täynnä. Ei maailmassa ole niin onnellista kuin näyttää.
Jokainen luulee olevansa onnettomin, kun jotakin sattuu. Vaan toisia on
aina onnettomampia vielä. Vaan mistään ei tiedetä, kun lapsellinen ja
nuori on ihmisajatus vielä. Elä pelkää, kyllä kummi auttaa.

ELIINA: Ette te voi.

MIINA: Pitää voida. Lapset, ette te tienneet --

    Eliina on vaiti.

MIINA: Elä pelkää, en pahaa tahdo. Elä sano vain äidillesi tästä. Elä
kenellekään, niin on asia autettavissa. Sillä tässä on se paikka, jossa
ihmisen velvollisuus on Luojan töitä noin niinkuin vähän korjailla.
Niin, lapsukainen, koeta olla iloisempi hiukan ja kunnialla kuormasi
kantaa.

    Eevertti ja Iisakki tulevat juovuksissa käsikoukussa oikealta.

MIINA: Ai, elkää tulko. Kauppias tuntuu olevan jalkeilla.

    Eliina menee pelästyneenä pois.

IISAKKI (juopuneen tavoin): Antakaa minun olla. Missä on minun
tyttäreni, Teresia, minun iloni?

MIINA: Ukko on vihainen, kuulkaa. Siellä se tepastaa kuin ärsytetty
peto, kun lakot ja kaikki sattui.

EEVERTTI (laulaen): "Edistys, valistus."

    Miina koettaa houkutella Iisakkia pois, Iisakki vastustelee ja
    Teresia, kuultuaan ääniä, tulee puutarhasta isäänsä asettamaan.

TERESIA (ei ole huomaavinaan isän tilaa): Isän ääntä kuulin.

IISAKKI: Kuulitko, lapseni? Katsos, taas olen minä näin. Anna minulle
anteeksi, Teresia, tämä lepo, tämä ilo.

TERESIA: Ei mitään, isä.

IISAKKI: Raskasta on olla. Kun on joutunut toisen tahdon alle. En syytä
ketään. Voimakkaammalle valta kuuluu.

EEVERTTI: Voimakkaammalle valta kuuluu, ei meille, Iisakki. Meidän
voimamme on meidän heikkoudessamme.

IISAKKI: Totta on, että minä olen heikko ja huono ihminen, minä, sinun
isäsi, Teresia. Vaan sinä olet minun iloni, minun ainoa iloni tässä
elämässä. Itketkö sinä, Teresia? Kyynel välkkyi silmässäsi. Minunko
tähteni, Teresia? Olen niin pahoillani, kaikesta pahoillani. Sillä
syvästi minä, Teresia, sen tunnen, että olen kehno eikä minulla ole
oikeutta elämään eikä oikeutta ihmisnimeä kantamaan.

TERESIA: Ei, isä.

EEVERTTI: Poikani.

MIINA: Antakaa hänelle anteeksi hänen huonoutensa, tohtorinna.
Tuletteko Iisakki pois nukkumaan, vaivaatte vain tohtorinnaa?
(Koettaa vetää Iisakkia mukanaan, kun Iisakki ei lähde, menee yksin.)

IISAKKI: Ei, en tule. Anna minun olla. Kuules yhtäkaikki, Eevertti.
Emmekö ole olleet narreja koko ikämme, emmekö enemmän narreja kuin
ne, joita narreina olemme pitäneet ja joiden edessä ihmisyytemme
paljastaneet?

EEVERTTI: Menkäämme, ystäväni. Ymmärräthän sinä elämän ja tiedät,
miten sitä syvimmin halveksitaan: Kun et ole näkevinäsi mitä näet, et
kuulevinasi mitä kuulet, et elävinäsi mitä elät. Siten säilyt sinä
puhtaana, poikani.

TERESIA (joka tuskallisena on seurannut keskustelua, sanoo hellästi):
Isä, isä, ei kukaan pakota sinua, istu täällä, istukaamme molemmat, me
molemmat, eikö niin? Ymmärrämmehän me toisiamme.

IISAKKI: Kun sinä niin sanot, koskee sydämeeni. Ei, minä menen. Minun
paikkani ei ole sinun vierelläsi.

TERESIA: On, isä.

IISAKKI: Kun sinä hymyilet noin, hymyilee koko maailma. Vaan jos sinä
itket, (itkee) särkee rintaani ja murtaa sydäntäni. Maailman olisi
pitänyt olla toinen, vain sinun tähtesi, sinun tähtesi. Ja minun olisi
pitänyt olla toinen --

    Iisakki tarttuu Eevertin käteen, menevät hoippuen pois.

    Teresia on yksin, nojautuen verantapylvääseen, kun tohtori
    kohoaa portaita. Tohtori pysähtyy hänen luoksensa.

TOHTORI: Odotin sinua iäisyyden. -- Mitä, itketkö sinä, armas?

    Teresia nyyhkyttää.

TOHTORI: Miksi? Mitä on tapahtunut? Kuka on pahoittanut mieltäsi?
Minäkö, minä olen tielläsi ehkä? Minä lähden. Eikö? Kas niin. Nyt olet
sinä iloisempi, sinä hymyilet, armas. Ja miten hymyilet, sinä saatat
minut itkemään. Ja sinun kyyneleesi -- (Ottaa hellästi Teresian pään
käsiensä väliin, suutelee kyyneleet hänen kasvoiltansa.)

TERESIA (katsoen ulos avonaisesta verannan ikkunasta, saavuttaa viileän
rauhan, viitaten ilta-aurinkoiselle taivaalle): Kauas lentäisi ajatus,
kauas. -- Mitä on tämä ihminen täällä? -- Tuolla on loputon avaruus ja
avaruuksien kauneus.

TOHTORI: Ja täällä samaa avaruutta ja samaa kauneutta. Minulle
rakkaampaa vain ja läheisempää.

    Teresia pudistaa päätään. Äänettömyys.

TOHTORI: Sinun olentosi saattaa minut hulluksi. Sinun liikkeesi, sinun
sanasi, sinun äänettömyytesi ennen kaikkea. (Tarttuu rajusti Teresian
käteen, vetää hänet luoksensa.)

TERESIA: Ei, ystäväni, ei saa.

TOHTORI: Miksi? Miksi? En voi --

JYNKKÄ (tulee samassa sisään vasemmalta Hallisen jättämät paperit
kädessään. Nähtyään nuoret jää hän seisomaan kuin kivettyneenä):
Teresia! (Hänen äänensä jylisee.) Teresia!

    Teresia ja tohtori eroavat. Tohtori painaa päänsä alas, vaan
    Teresia katsoo lujana ja tyynenä kumpaakin. Heikko hymy kierii
    hänen suupielissään, kun hän näkee tohtorin hämmästyksen ja
    heikkouden.

JYNKKÄ (viittaa kädellään, kun tohtori koettaa sanoa jotakin, ja painaa
toisella kädellä sydäntään): Ei mitään, ei mitään. Alan ymmärtää.

TERESIA: Ukki --

JYNKKÄ: Alan ymmärtää tätä uutta aikaa, tätä vapautta, tätä mätää, jota
joka puolelta löyhkää.

TERESIA: Minä pyydän, väärin käsitätte, ukki --

JYNKKÄ: Ei mitään pyytämistä. Tokko tuota tiedät, miksi tätä pahetta
ennen sanottiin, tätä uuden ajan rutsaa ja löyhkää?

TERESIA (levollisesti): Ettei se ole yksin uuden ajan, sen sinä
itsestäsi tiedät. Ja ettei se kohdaltani ole pahetta, sen minä tiedän,
ja se riittää.

JYNKKÄ: Uskallatko sinä --

TERESIA: Uskallan.

JYNKKÄ: Silmieni edessä siinä seista?

TERESIA: Miksi en? Tunnemmehan me toisemme, niinkuin kaksi eri ihmistä
voi toisensa tuntea. Puhukaamme suoraan kerran. Syvällä on valhe
meissä, kun itsessämme emme mitään näe, vaan toisissamme kaikki paheet.

JYNKKÄ: Valhe -- minussa?

TERESIA: Sinussakin. Niin kauan kuin muistan, on sinulla peitettävää
ollut. Valheelle olet kaikki rakentanut.

JYNKKÄ: Pois minun talostani!

TERESIA: Tämä on isäni koti.

JYNKKÄ: Maantie on hänen kotinsa.

TERESIA: Kun olet hänestä kiertolaisen tehnyt ja kodin ryöstänyt.
Pakottanut hänet palvelukseesi, kun hänen opintonsa olivat kesken.
Että hänen elämästään olisi sinulle hyötyä. Pakottanut hänet naimisiin
talonpojan tyttären kanssa, että rahoja pesään ja omiin yrityksiisi
sait. Hän on ollut heikko ja totellut. Ei sinulla silti ollut oikeutta
tehdä sitä. Vaan sinä et ajatellut. Sinä et ajatellut kuin itseäsi ja
toisen täytyi unohtaa itsensä ja anteeksipyytää omaa olemistansa. Sinä
olet ryöstänyt hänen elämänilonsa ja elämisen oikeutuksen tunnon. Ja
onko kukaan sinua siitä vielä edesvastuuseen vetänyt?

JYNKKÄ: Vaikene!

TERESIA: Onko kukaan sinua edesvastuuseen vetänyt siitäkään, miten
sinä työväkeäsi olet kiristänyt tänne saakka? Nyt ovat nousseet sinua
vastaan. Hyvä. Lyyhistyköön se rakennus, jonka perustukset horjuvat
ovat.

JYNKKÄ: Vaikene, portto!

TERESIA: En. En ole koskaan ennen kysynyt, montako vaimoa ja montako
lasta sinulla on ollut.

TOHTORI: Teresia!

TERESIA: Ja miksi sinä lapsiasi, kuten Eliinaa, palvelijan asemassa
pidät, kun talon perijöitä ovat? Vai eikö sillä vanhalla, hyvällä
polvella rehellisyyttä eikä kunniantuntoa sen syvemmältä ollutkaan?

JYNKKÄ: Kirottu valheinesi!

TERESIA: Kirottu on tämä sukupolvi, tiedän sen, kun se valheen alla
sikisi ja teidän valheistanne ravintonsa imi.

JYNKKÄ: En tee elämästäni tiliä sinulle.

TERESIA: Et minulle. Teet kohta tilisi kuoleman kanssa. Ja minä
kunnioitan sinua, jos silloin edes huomaat, että olet vain -- erehtyvä
ihminen.

JYNKKÄ: Osaan kuolla kunniattasikin. (Ratketen heikoksi, katkerana.)
Anna vain kasvaa ruohon haudalleni ja peittää valheen jäljet. Poissa
tuo lienee silloin paha maailmasta, poissa, poissa. (Nyyhkyttää
itkemättä kuten voimaton vanhus ja menee vaivalloisesti huoneeseensa.)

TOHTORI: Ymmärtäkäämme vanhoja.

TERESIA: Ja myöskin heikkoja.

TOHTORI: Anteeksiantamattomuus on julmuutta.

TERESIA: Suoruus on aina julmuutta.

TOHTORI: Ei kukaan vaadi sinulta sitä suoruutta.

TERESIA: Oikeudentuntoni vaatii, oma sydämeni ja rauhani vaativat. Tahi
en tiedä -- Vaan olkoot sanat vääriäkin, ja vääriä ne aina ovat,
on sitten irti jostakin painavasta taakasta, tukahduttavasta
läheisyydestä. On polttava tarve saada joskus olla yksin. Ajatella
ilman vihaa ja rakkautta, unohtaa ihmiset -- kohota ajatuksen
saavuttamattomaan yksinäisyyteen. Ja siihen tarvitaan vääriä sanoja.

TOHTORI: Kuinka sinä puhut, Teresia, revit sydäntäni? Näinhän särkyy
kaikki. Saavuttamattomaan yksinäisyyteen, sanot. Emme erillämme, vaan
yhdessä saavutamme jotakin. Koossa pysyen kaikki.

TERESIA: Ja näännyttäen toinen toisemme kuoliaiksi. Minä huomaan,
ettet ymmärrä minua, sinä hyvä sydän. Kuilu on välillämme. Sinä tuskin
tuntisitkaan oikeutustasi, tuskin uskaltaisitkaan ottaa muuta kuin
salaa sitä, mitä sinulle voisi kuulua.

TOHTORI: Myöskin kun laki oikeutuksen antaa?

TERESIA: Laki on toinen, ankarampi tunnossansa sillä, joka ihmisyyden
velvoituksen tuntee.

TOHTORI: Vahvistamaton laki.

TERESIA: Voimakas ei kaipaa toisten vahvistusta. Se vahvistaa lait
itse itsellensä. Vaan näinkö puhelemme, me vennonvieraat? Olisi ihme
ollutkin, jos ihminen ihmistä lähellä olisi seisonut ja ymmärtänyt
toinen toistansa.

TOHTORI: Käsität minut väärin. Olet muuttunut toiseksi ja käsität minut
väärin.

TERESIA: Sitähän sanon, että aina toisiamme väärin käsitämme. Olen sen
tiennyt. Yksin, yksin on ihminen ja yksin oltava. Olisin sen vain
jaksanut uskoa, jaksanut uskoa sitä tuntoa, jota povessani kannoin:
elämän pohjattoman tyhjyyden ja kieltäymisen välttämättömyyden.

TOHTORI: Kuinka raskasta -- raskasta tämä elämä. Vaan olette väsynyt.
Velvollisuuteni on jättää teidät. Ja kuitenkin --

TERESIA: Ja kuitenkin on se teistäkin vapauttava. Niinhän? Hyvästi,
ystäväni.

    Tohtori menee. Teresia tuntee itsensä vapautuneeksi. Hän silmäilee
    tyynenä maisemaa, kulkee hitaasti, ajatuksissaan vasemmalle.

    Kohta kohoaa Artturi kaideportaita puutarhasta.

ARTTURI: Tiedätkö, mikä ukille on tullut? Hän kävelee kiivaasti
huoneessaan ja valittaa.

TERESIA: Lähden täältä jo tänään.

ARTTURI: Miksi?

TERESIA: Emme voi sopia isoisän kanssa.

ARTTURI: Mitä hänestä, hän kiivastelee ja riitelee aina.

TERESIA: Hän on vanha ja sairas, olkaa varovaisia, hän ei siedä enää
vastustusta. Parasta, että sinäkin lähdet pois, niinkuin hän toivoi.

ARTTURI: Minä en lähde nyt. Mikä oikeus hänellä on pakottaa?

TERESIA: Parastasihan hän tahtoo.

ARTTURI: Vaan hän ei ymmärrä nyt minun parastani.

TERESIA: Minä pyydän, ole varovainen.

ARTTURI: Ah tuota samaa aina.

ELIINA (tullen sisään vasemmalta): Kauppias kysyi, olisiko
tohtorinnalla aikaa käydä vielä hänen luonansa. Hän taitaa olla sairas.

    Teresia menee vasemmalle.

ARTTURI: Eliina, tule, minulla on asiaa. Minun täytyy puhua kanssasi.
(Ottaen häntä kädestä.) Olen ajatellut -- ja minulle on selvinnyt nyt
moni seikka. En lähde täältä, en voi, en voi elää sinutta. Sinun täytyy
tulla omakseni, vaikka kuolema tulisi. En välitä muusta. En osaa enää
ajatella muuta kuin sinua.

ELIINA: Elä katsele -- elä katsele minua niin --

ARTTURI: Minä katselen, katselen sinua aina. Sinä olet omani. Ei kukaan
muu. Sinä olet ikuisesti omani. Anna anteeksi heikkouteni. Olen ollut
kuin sairas ja sekaisin. Vaan nyt on selvinnyt minulle elämäni arvoitus.

ELIINA: Artturi, jätä minut. Onnettomuus vaanii meitä. Ukko on
liikkeellä siellä. Kuule -- tulee tänne --

ARTTURI: Tahdon sanoa hänelle kaikki. Tahdon sanoa, mitä olen nyt
ajatellut ja päättänyt. Ellei hän suostu, jätän kodin. Lähdemme yhdessä
kauas, Eliina. Jos tämä sukupolvi on heikko, kasvakoon jäljestä toinen,
joka tietää, mitä tahtoo, joka uskaltaa katkoa ne kahleet, jotka sen
tahdon ja terveen elämänvoiman tukahduttavat, uskaltaa kerran nousta
meitä vastaan ja kulkea omia teitänsä.

JYNKKÄ (tulee laahustaen huoneestaan. Puhuu vaivalloisesti): Artturi.
Tahdon puhella kanssasi. Eliina -- (viittaa, että Eliina poistuisi).

ARTTURI: Jää, Eliina.

JYNKKÄ: On tullut seikkoja, että Teresian täytyy lähteä jo huomenna.

ARTTURI: Minä kuulin.

JYNKKÄ: Kotoiset seikkansa pakottavat hänen lähtemään. Olen päättänyt
nyt, huolimatta lakkoseikoista, jotka ilman sinuakin selviävät,
päättänyt kysyä.

ARTTURI: Kysyä?

JYNKKÄ: Sanoa, että sinun on samalla lähdettävä täältä, niinkuin puhe
oli, että tässä selviämään pääsisi --

ARTTURI: En voi lähteä.

JYNKKÄ: Et voi? Sinun on voitava. (Lauhasti.) Katsopas, lapseni, kun
sinulle selitän. Minun elämässäni, tuota, on ollut vikoja -- vikoja
monia. Minä tuota, huoneeni ikäänkuin hiedalle rakensin. Se, jonka
aviokseni otin, ei ollut varoja vailla. Mutta hän oli toista säätyä. Ja
sitä on pitänyt sietää täällä sitä sivistystä (rypistäen silmäkulmiaan)
kaikenmuotoisena. Sitä et saanut mieleiseksesi puhdistaa, et kyllin
kiinteäksi rakentaa tätä kotia. Täällä ovat päässeet rehoittamaan
kaikenlaiset rikkaruohot, täällä ovat päässeet puhaltamaan kaiken
maailman tuulet. (Kuin itsekseen.) Tyhjään haihtuvat sinun töittesi
jäljet -- (katkerasti) ja sinun elämäsi. (Vaikenee.) Ja kun se parhain
on ollut, on se tuska ja vaiva ollut. (Vaikenee.) Sinulle elköön käykö
niin, lapsi. Lähde sinä täältä ja valitse vertaisesi.

ARTTURI: En voi lähteä.

JYNKKÄ (kiivaammin): Et voi?

ARTTURI: En. Tahi jos minä lähden, jos pakotat, en enää tule tänne.
Sinä syytät aina voimattomuudesta. Ja sinä käytät kovinta pakkoa
-- niinkuin isänkin suhteen olet käyttänyt. Vaan nyt tahdon minä
astua omia teitäni. Tiedän, ettet sinä sitä salli. Vaan minä tahdon
kuitenkin. Minä olen aikoja sitten tehnyt jo valintani (tarttuu Eliinan
käteen). Eliina on minun vaimoni Jumalan edessä, minä tahdon, että hän
on sitä ihmistenkin edessä.

JYNKKÄ (katsoo heitä kauhistuneena. Hän koettaa nostaa kättänsä, saa
vaivoin sanotuksi): Sinun vaimosi -- lapseni, lapseni -- Mikä kirous
painaa meitä? (Vaipuu tuolille.)

ARTTURI: Valheen kirous. Vaan se ei paina tulevia, ei meidän lastamme,
joka syntyy kohta.

JYNKKÄ (voihkaisten kuin satutettuna, syyllisenä): Minä, -- minä, mitä
olen tehnyt -- ah, aah -- (painaa sydäntään ja vaipuu kuolleena
paikoilleen).

ELIINA: Kauppias kuolee. Voi, miksi sanoit sen hänelle?

ARTTURI (painuu isoisän eteen): Ukki, ukki, rakas ukki -- ei kuule.
(Eliinalle.) Hae tohtoria! (Eliina menee.)

ARTTURI (tuskissaan): Mitä minä olen tehnyt? Mitä olen minä tehnyt,
minä onneton, mitä olen tehnyt?

    Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS


Kyökkikamari. Oikealla seinällä vanha, aukivedettävä sohva, perempänä
ovi, nurkassa uuni. Peräseinällä uunin vieressä ovi, vasemmassa
nurkassa Eliinan sänky uutimineen. Vasemmalla seinällä piironki.
Vieressä pieniruutuinen ikkuna, jonka edessä on yksinäinen verenpisara.
Keskellä lattiaa suuri, pyöreä pöytä ja sen ympärillä vanhoja,
erilaisia tuoleja. Pöydällä juomatavaroita. Muuten raskaan ja
painostavan näköistä.

Iisakki nukkuu sohvalla. Miina ja Eevertti tanssivat ja laulavat:

    "Koska meillä on nyt joulu,
    Ilo armas lapsien."

Siirtyen toiseen lauluun pyörähtelevät ja laulavat:

    "Ole sinä vaan
    Minun armahan,
    Sinua minä rakastan."

EEVERTTI:

    "Gaudeamus igitur,
    Juvenes dum sumus."

MIINA: Miten ihmeesti se ilo elähdyttää, kuin aurinko kevätkaritsaa.

EEVERTTI: Vaan pientä on ilo yksin, pientä. Vapaus se on toista. Ja
suurin vapaus on mikä, Miina? On elämisen vapaus. Kun et olekaan
kuollutta ainetta. Vaan lämmintä, sykkivää verta. Kun uneksit -- Ja
miten uneksit?

MIINA: Ja rakastat. Nuorena etenkin. Nuori olin ennen minäkin (laulaa).

    "Moni katsoi muotohoni,
    Iski silmät varteheni.
    Vilmui katse viiden, kuuden,
    Seuroi seitsemän sydämet."

Niin se oli. Toinen oli ihminen silloin, toinen.

EEVERTTI: Toinen. Kuori kuluu. Vaan sielu, Miina, syntymästä on sama.

MIINA: Ihminen on kuin tuo kukka. Se kukoistaa ja vihannoi vain kerran,

EEVERTTI: Kuin kukka on ihminen. Vaan pian se lakastuu ja maaksi
maatuu. Siinä kaikki. Siinä koko elämän palkka.

MIINA: Siinä. Vaan olkoon. Huvittavaa kuitenkin.

EEVERTTI: Huvittavaa aikanansa.

MIINA: Huvittavaa he-he-hee.

EEVERTTI: Huvittavaa ha-ha-haa.

MIINA: Vaan kuule, kauppiaan vasen silmä jäi auki. Se toista perässään
kutsuu. Kuolee joku.

EEVERTTI: Ole vaiti.

IISAKKI (nousten): Kuka kuolee?

MIINA: Kuka kuolisi. Kuolee kuoleva, elää elävä. Mistä unta näitte?

IISAKKI: Nukuinkos minä?

MIINA: Koko illan kuin tukki.

IISAKKI: Mikä päivä nyt on?

EEVERTTI: Nyt on ensimmäinen päivä.

MIINA: Toinen päivä.

IISAKKI: Mistä?

EEVERTTI: Siitä kun tulit täysi-ikäiseksi, poikani, ja holhoojasi
pudisti maan tomut jaloistansa Miinan avulla.

IISAKKI (turruksissa, välinpitämättömästi): Niin, minä unohdin sen.
Se se olikin. Minä kun ajattelin tuossa juuri, että mitä on äskettäin
tapahtunut, jotakin uutta, vai näinkö unta. Ja muistelin, muistelin,
enkä voinut muistaa. Vaan sehän se olikin.

MIINA: Ja tehdas seisoo. Artturi-herra ei kuulu ryhtyvän
neuvotteluihin. Isän asia on, sanoo. Vaan kuuluikin tyytymättömyyttä
Hallista kohtaan olevan. Kyllä ne siitä tulevat työhön pyrkimään.

IISAKKI: Nyt muistan. Jahaa -- (väsyneesti). Niin se oli. Ei kannata
ajatella. Mitätöntä.

    Ryhmittyvät pöydän ympärille.

MIINA: Ja Eliinan kihlaus purkautui. Olisi vihkimättä vienyt.
Ajatelkaas --

EEVERTTI: Välikö tällä? Muoto kuin muoto.

IISAKKI: Monella kaikki kaikessa, veli.

EEVERTTI: Raukkapa olit, ihminen, jos muotojen varassa pystyssä pysyit.

IISAKKI: Niin pysyit. Vaan miksi halveksia ihmistä sentähden? Katsele
sellaisenaan. Jos et jaksa, ota värilasit, joiden läpi katsot, sinä kun
muutenkin värejä rakastat. (Osoittaa Eevertin punaisia kenkiä.)

EEVERTTI: He-he. Ainakaan en lähde etsimään totuutta niinkuin sinä
paljain jaloin ihmisten taivaltamilta teiltä, verille jalat käyvät,
vaan vedänpä näin paksupohjaiset suojukset jalkaan, sillä totuuden
tiet ovat likaiset, liejuiset ja pettäväiset.

IISAKKI. Ja sinä puhdas pulmunen. Kysys maan matkailijoilta muiltakin,
mitä olet!

EEVERTTI: Kuule, annan anteeksi, he, ota. Sillä näes, en päätä,
niinkuin matkailijat monet, sitä, mikä sinä olet, sen mukaan, mitä
minusta luulet. Enkä sen mukaan, miltä minusta näytät. Sillä sinä näytät
minusta aina siltä, mitä minusta luulet: lurjukselta. Vaan sanon
sydämelleni: tutki tarkempaan vielä, eikö hän kuitenkin ole ihminen,
eikö kuulla ihmismerkit jo kuonan alta? Kuultaa, sanoo sydän. Hyvä.
Hän on minun sukuani silloin. Ja niin on koko maailma minun pieni
kotipihani.

MIINA: Niinpä on, niinpä on.

IISAKKI: Vaan ei minun. Koska, tuota, käypäläinen olen, vieras -- ja
kotia kohti kuljen.

EEVERTTI (nostaen lasiaan): Vaan terve sinä, joka lämmin vielä olet!

IISAKKI: Terve sinä, joka jäähtynyt jo olet.

EEVERTTI: Terve, luonnon ihanin kaunistus: lämmin, sykkivä ihmisruumis
ja värähtävä ihmissielu!

IISAKKI: Terve sen kaunistuksen tumma ja kylmä kivipohja: eloton,
kivettynyt luonto!

    Ekbomska tulee sisään.

EKBOMSKA (käsiään yhteen lyöden): Täällä sitä vain juhlitaan ja ruumis
on talossa.

IISAKKI: Tulkaa, istukaa! Ei suinkaan ruumis sitä pahakseen pane, että
elävät elävät ja häntä muistelevat.

EEVERTTI: Ja ilolla ajattelevat.

EKBOMSKA: Jo tuota olenkin itkenyt ja surrut.

EEVERTTI: Silloinpa pieni unohduksen pisara hyvää tekee. (Hakee
lasin, johon kaataa Ekbomskalle.)

MIINA: Ja olisiko kauppiaan Ekbomskan mielestä pitänyt yli ikänsä elää?
Eikö korkeimmassa paikassa ole säädetty näin, ja eikö itsekullekin ole
parempi näin, että väljemmille tiloille muuttamaan pääsee?

IISAKKI: Totta on sekin, että hän oli isäni. Vaan minkäs minä taidan,
että hän, minun isäni, kuoli. Hän kuoli, vaikka hän oli isäni, eipä
siltä, ja minä poika elän, vaikka olen vain poika, eipä siltä. Vaan
niinhän useimmin käy, että poika on nuorempi ja jälemmä jää, niin ettei
sille mitään taida.

EEVERTTI: Ja luonnon järjestykseksi sitä sanovat.

IISAKKI: Niin. Ja se on hyvä. Ja oikeus siinä vain tapahtuu. Sillä
kuolema on lepoa ja vieläkin ihanampaa. Mitä sinä olit ennen
syntymääsi? Nichts, ei mitään. Ja oli hyvä olla. Minä sinä olet
kuoltuasi? Samaa kuin ennen syntymääsi: Nichts, ei mitään. Ja on hyvä
olla.

EKBOMSKA: Vähätpähän muusta, kunhan autuutta saisi. Kovin olisi kurjaa
ikuinen kadotus.

MIINA: Ei ole meidän asiamme pohtia näitä kysymyksiä. Vaan suorittakoot
he keskenään asiansa siellä taivaan portilla, jonne kuolevan katse ei
ulotu. Ja luottakaamme me ikuisien tuomiokirjojen järkähtämättömiin
ja kiveen kirjoitettuihin lakipykäliin. Vaan nämä asiat täällä olkoot
meidän asioitamme. Missäs menee kyökin puolella hautajaisvalmistukset,
Ekbomska?

EKBOMSKA: Luojan kiitos, hyvällä alulla ollaan. Ehkä siitä selviää
tavallisella kunnialla vielä. Vaan niin tuo suru päähän pakkaa, että on
kuin sekaisin.

    Miina nousee, tunnustelee Ekbomskan päätä ja alkaa sitä hieroa.

MIINA: Antakaahan, kun minä hieron surut alemma. Tässä ovatkin suonet
sellaisella solmulla, ettei ihme, jos suru ei alemma painumaan pääse.
Vai alulla ovat jo hautajaispuuhat. Pitää sitä ruokaa ja juomaa olla,
ihan haljetakseen kiskoa. Kiittää pitäisi suurta tekijää.

EKBOMSKA: Kiittää, kiittää pitäisi.

IISAKKI (Eevertille): Mistä he kiittävät?

EEVERTTI: Kristinopin humala kohoaa heidän päähänsä.

IISAKKI: Suvaitsevaisuutta, ystäväni, suvaitsevaisuutta ja
mielenmalttia.

EEVERTTI: Minultako mielenmalttia puuttuisi? Enkö aina sano, että
jos sinulle hyvin käy, mielenmalttia, ja jos sinulle ei hyvin käy,
mielenmalttia. Minultako suvaitsevaisuutta puuttuisi? Enkö ole sanonut,
ymmärrä kaikkea ja vaikene? Äänettömyys yksin osoittaa ymmärrystä. Vaan
vieläkin suurempaa ymmärrystä ja suurempaa inhimillistä sydäntä tyhjät
sanasi. Niin, veljeni. Ja kuitenkin sanot sinä varoittavia sanoja,
jotka loukkaavat tunteitani. Kun sitä ajattelen, hellyn, hellyn siihen
paikkaan.

IISAKKI: Jos sinä sanoille sen arvon annat, eno, mihin joudummekaan?
Ei. Terve, sinä elämän lämminsydäminen katselija! (Kohottaa lasiaan,
vaan käsi painuu alas, kun Teresia tulee sisään.)

TERESIA: Täälläkö isä onkin? Olemme Artturin kanssa etsineet.

IISAKKI: Etsineet minua! Ajatelkaas --

TERESIA: Aikomukseni oli lähteä täältä ennen aamua.

EKBOMSKA: Hautajaiset ovat ylihuomenna. Eihän tohtorinna toki.

MIINA: Eihän tohtorinna toki? Tuleekin pulskat hautajaiset. Pitää olla
ruokaa ja juomaa.

TERESIA: Olin ajatellut puhella kanssasi, isä.

IISAKKI: Tulen sinne. (Koettaa nousta, vaan ei onnistu.)

TERESIA (kärsivän näköisenä): Istukaamme täällä kuin perhe ainakin.

MIINA: Suokaa anteeksi, tohtorinna, tätä kodikasta järjestystä.
Miesväkeä kun on talossa, niin sitä se on, sitä se on.

EEVERTTI: Teresia ymmärtää meitä.

IISAKKI (huomaten Teresian peitetyn kärsimyksen): Elä ole minun tähteni
murheissasi, Teresia. En ole sen arvoinen. Ja jos sinä tietäisit, miten
minulla on hyvä olla ja mikä rauha on täällä (painaa rintaansa).

MIINA: Antakaa anteeksi tälle isäraukallenne, tohtorinna, hyvä hän
pohjaltaan on.

EEVERTTI: Vaikene, vaimo!

    Teresia viittaa kädellään vaivautuneena.

IISAKKI: Minulla on niin hyvä olla, että vaikka elämäni tähän loppuisi,
tahi se tuhat vuotta vielä kestäisi (hymyilee), niin minulle ei se
mitään merkitseisi.

MIINA: Sillä ihmiselämä on kummallista. Eikö tohtorinnakin ole sitä
mieltä?

TERESIA: Niin.

MIINA: Niin. Minä olen vain oppimaton ihminen, enkä osaa vetää
rajoja hyvän ja pahan välille, vielä vähemmän kauniisti ajatella ja
seurustella, vaan saanko minä kuitenkin puhua yksityisesti tohtorinnan
kanssa?

TERESIA: Miina on hyvä. (Menevät syrjään.)

MIINA (puoliksi kuiskaten): Ihmiselämä on kummallista. Siitä lähden,
siitä äsken läksin. Et tiedä, mistä tulet, minne menet, minkälaisia
esi-isäsi olleet, minkälaista jälkipolvesi on, miten se maan päällä
leviää ja kansoittuu. Siksi ajattelen, eikö sinun tule tehdä aikanasi
sitä, mitä tehdä voit.

TERESIA: Niin.

MIINA: Sillä turvatonhan se oikeastaan on tyttörukka.

TERESIA: Tyttö?

MIINA: Niin, Eliina, luvalla sanoen. Eliinastahan minä tahdoin puhua.
Eikö tohtorinna ole tarkastanut kauppiaan ruumista? Ei. Eikö tohtorinna
tahtoisi olla hyvä ja tarkastaa? Ei. Ei sitten. Vaan tietääkö tohtorinna,
minkälainen kasvain kauppiaalla rinnassa oli? Ei. Ja tietääkö tohtorinna,
että Eliinalla on aivan samanlainen?

    Teresia koettaa irtautua hänestä.

MIINA: Voipiko tohtorinna pahoin? Vanha vaimo rupattaa mitä rupattaa.
Vaan ajattelin, että puhun, kun ruumis on vielä maan päällä
todistuskappaleena. Sillä, luvalla sanoen, samaa sukujuurtahan se
Eliina on herrasväen kanssa. Ja siksi käy tyttöä säälikseni,
kihlauskin kun jäi ja Herra tiesi, miten heillä asiat olivat.

TERESIA (väkisin): On ollut aikomus antaa Eliinalle osuutta muutenkin.

MIINA: Kiitos, hyvä tohtorinna, kiitos. (Kohottaa ääntänsä.)
Surkuttelen mielessäni monesti, kun noin ja noin piti käydä. Vaan
oikeastaan ei tiedä, missä vika, luoduissako vai Luojassako lienee. Ja
siksi sanoin, eikö elämä ole kummallista. Se kiertelee ja kaartelee
suonia, joita ihmissilmä ei näe eikä seuraa. Luvallisia ja luvattomia
teitä. Kysymättä, näinkö on hyvä tahi näinkö on paha.

TERESIA (irtautuen): Miina on oikeassa. Järjestän asian. (Mennen
Ekbomskan luo, joka keskustelun aikana on siivonnut tavarat pöydältä ja
pyyhkinyt jäljet esiliinallaan.) Ja Ekbomska jää paikoilleen. Kauppias
on muistanut teitä testamentissaan.

EKBOMSKA: Voi sitä hyvää kauppiasta ja hyvää herrasväkeä. (Itkee.)

TERESIA: Ja jos Ekbomska pyytäisi samalla Eliinaa tänne.

EKBOMSKA: Minä pyydän.

    Miina nyökäyttää salaa päätään Eevertille. Tekevät merkkejä ja
    poistuvat ympäröiden Ekbomskan, joka loistaa huonosti salatusta
    ilosta.

EEVERTTI (puhuu mennessään ovessa Artturille, jota vielä ei näy):
Täällä, täällä kaikki ovat.

ARTTURI (tullen sisään): Täälläkö te olette?

IISAKKI: Täällä, tule, istu.

ARTTURI (Teresialle): Lähdetkö sinä siis?

TERESIA: Lähden. Lähde mukaan. Olet niin sairaan näköinenkin. Lähde,
sehän oli ukonkin toivo.

ARTTURI: Jään tänne.

TERESIA: Tule sitten.

ARTTURI: En tiedä. Tokko tullen. Täällä on minun paikkani. Oli vain
ikävä, että satuit niin pahaan aikaan.

TERESIA: Miksi kuolema olisi ikävämpi kuin muutkaan tapahtumat?

ARTTURI (hillittömänä): Kammottaa. Minua kammottaa hänen loppunsa.
Minä vastustin häntä. Hän voihkaisi. Se ääni vaikeroi ja huutaa
yhä korvissani.

TERESIA: Lapsiraukka. Koeta ajatella selvästi. Hänhän oli vanha,
lääkärikin sanoi sitä odottaneensa.

ARTTURI: Vaan että minä vastustin häntä juuri silloin. (Valittaen.)
Vaan minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin, minä en voinut.
Minä olen syyttänyt itseäni -- vaan minä en olisi voinut välttää.

    Hetken äänettömyys.

IISAKKI (koettaa kääntää puhetta toisaalle): Menet siis pois, Teresia.
Sano, onko sinulla hyvä siellä olla?

TERESIA: On, isä. Niin hyvä kuin ihmisellä yleensä voi olla.

IISAKKI: Niin. Oman elämämme kannamme omassa rinnassamme. Toinen ei voi
meille onnea eikä onnettomuutta tuottaa. Kun sen tiedät, tiedät alun.

ARTTURI (kiihtyneenä): Voi tuottaa toinen onnen ja onnettomuuden. Uskon
sen, olen sen nähnyt. (Kävellen edestakaisin.) Minulla on asioita
sinulle, Teresia, asioita, joiden pitää selviytyä. Sinä voit halveksia
minua. Minä en ole se, jolta olen näyttänyt.

TERESIA: Sinä olet sairas.

ARTTURI: Ja sinä, isä. En ole ennen ymmärtänyt sinua. Olen syyttänyt
sinua mielessäni aina -- kuitenkaan, ei olisi pitänyt. Voi tulla joku,
joka syyttää taas minua. Minun tekoni voivat näyttää yhtä heikoilta ja
rikollisilta. Mistä ymmärrän minä tätä elämää? Käy niin sekavaksi. Se,
jota on vääräksi luullut, voi ollakin oikeata.

IISAKKI (lohduttaen): Ei ole oikeaa ja väärää, on vain suhteellisesti
oikeaa ja --

ARTTURI (keskeyttäen): On oikeaa ja väärää. Ja minä tahdon pyrkiä --
rukoilla, että oikeus elämässäni voiton saisi.

TERESIA: Niin, lapsi. Vaan sinua vaivaa jokin. Onko se se, että
kun Ekbomska jää tänne vielä, tahi se, että häntä on testamentissa
muistettu?

ARTTURI (tyynemmin): Sehän oli oikeus ja kohtuus.

TERESIA: Olihan hän enemmän kuin tavallinen emännöitsijä.

ARTTURI (ajatuksissaan): Olihan hän enemmän.

TERESIA: Nuorena on arka ja kiivas tuomitsemaan. Erottaa jyrkästi
oikean ja väärän. Ajattelin vain, että jos sekin sinun ajatustasi
loukkasi, että hän jää, kun hän nyt oli niin läheinen -- oli, kuten
kaikki tiedämme, oli ukon vaimo.

ARTTURI (torjuen): Ei!

TERESIA: Etkö sitä tiennyt? Luulin -- kun kaikki sen täällä tiesivät.

    Iisakki myöntää äänettömästi. Artturi kävelee tuskissansa.

TERESIA: Elä ota sitä niin raskaasti. Koettakaamme ymmärtää -- jo
Eliinankin vuoksi. Jos myöntäisimme hänelle perintöosaa?

    Iisakki nyökäyttää päällään hyväksyvästi. Artturin tuska näyttää
    yhä kasvavan.

TERESIA: Luulen, että Artturikin voi siihen suostua?

    Äänettömyys.

TERESIA (lujemmin): Onhan hänellä sama oikeus, onhan hän samoja
jälkeläisiä.

ARTTURI: Ei, ei (huutaa avuttomana, vihlovasti) -- ei voi --

TERESIA: Mielenmalttia. Onko se niin kauheata?

ARTTURI (väännellen käsiä tuskissaan): On, on, se on kauheata,
kauheata!

    Hän syöksyy ulos.

TERESIA: Mikä lapsi hän vielä on. Ottaa niin raskaasti.

IISAKKI: Hänen iällään.

TERESIA: Voisiko isä mennä ja puhua hänelle -- selvittää jotakin --
sanoa jotakin?

IISAKKI (nousten): Minä koetan.

    Menee.

TERESIA (yksin): Kotona. Tämä oli minun kotini. Muuta kotia ei ollut.
Jos minä olen siellä taikka minä olen täällä, vieras olen, vieras, outo
ja yksin, yksin kaikkialla. En luullut sitä! (Valoisasti.) Mitä minä
uneksinkaan elämästä! (Raskaasti.) -- Ja mitä se oli!

    Eliina tulee arkana oikealta.

TERESIA: Tule tännemmäksi, rakas lapsi. (Ottaa Elinaa kädestä, painaa
hänet vierelleen istumaan.) Sinä olet niin kalpea, lapsi. Oletko tehnyt
liian paljon työtä? Ei saa rasittaa itseänsä. (Silittää hänen kättänsä.)
Tahi oletko surrut jotakin?

ELIINA. Olen.

TERESIA: Onko pikku ystävä surrut? Elämä on sellainen. Se ei ketään
jätä. Se vaatii paljon ja antaa vähän. Se vaatii meitä jättämään kaiken
kalliin, luopumaan kaikesta rakkaasta, ennenkuin se rauhan antaa. Onko
sinulle tapahtunut sellaista? Onko sinun ollut vaikea luopua?

ELIINA: On.

TERESIA: Pikku ystävä. Minun pieni sisareni. Olet kärsinyt. Rakastanut
ja kärsinyt.

ELIINA: Kärsinyt hänen tähtensä.

TERESIA: Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut rakastaa edes kerran.
Rakkaus, se on kuin unelma, taivaan laina, joka otetaan sinulta pois.
Sillä se ei ole ihmisiä varten. Anna se, elä säästä sitä. Vaan rukoile,
että jaksat köyhyytesi kantaa. Tahdotko?

ELIINA: Tahdon.

TERESIA: Miten pienet ja hennot kädet sinulla on. Sydämeeni koskee.

ELIINA: Vaan minä olen paljon syntiä tehnyt.

TERESIA: Kaikki olemme syntiä tehneet.

    Eliina pudistaa surullisena päätänsä.

TERESIA: Rakastat häntä. Se ei ole syntiä, jos rakkaudessasi olet
antautunut hänelle. Ja kuka tietää, eikö näin pitänyt käydä oman
parhaasi vuoksi? -- Täälläkö sinä nukut, ystäväni?

ELIINA: Täällä.

TERESIA: Etkö tahdo lähteä täältä pois?

ELIINA: En voi.

TERESIA: Et voi. Rakastan sinua kuin omaa pientä sisartani.

ELIINA: Etkö sinä ole siis vihainen minulle? Sitä niin pelkään.

TERESIA: Vihainen? Miksi olisin?

ELIINA: Kun olen -- (nyökäyttää päällään).

TERESIA: Minäkin olen -- samoin.

ELIINA (hymyilee): Vaan minä en voi ajatuksistani jättää häntä vielä
nytkään. En sille mitään taida. En voi olla rakastamatta häntä. Ja
Artturikin sanoi, ettei hänkään voi elää minutta. (Hymyilee.) Niin
sanoi, ajattelehan.

TERESIA: Artturi?

ELIINA: Niin, Artturi. Näinhän minä, että sen tiesit, (hymyilee) ja
sanoit kuitenkin, ettei se ole synti. Minulle tuli siitä niin hyvä
olla. Kuin rauha ja siunaus olisi ylitseni laskeutunut.

TERESIA (nousee kauhuissaan, ojentaa, vääntää käsiänsä voivotellen):
Voi teitä, voi, voi.

ELIINA (synkistyen): Vaan ei. Tiesinhän minä, että se oli synti, että
se oli väärin.

TERESIA: Voi, rakas lapsi. Voi, voi teitä. Voi kurjaa, kurjaa elämää.

ELIINA (ristien kätensä): Ei yksikään ihminen ymmärrä minua. Olen
rikkonut, eikä kukaan voi anteeksi antaa.

TERESIA (lankeaa maahan hänen eteensä, nyyhkyttää ja itkee): Voi, jos
sinä tietäisit, miten kurjaa on elämä. Jos sinä tietäisit, voi jos sinä
tietäisit, miten pohjattoman kurjaa, kurjaa kaikki -- (kiihkeästi,
sekavasti). Vaan sinun täytyy lähteä täältä pois -- tahi Artturinko
on lähdettävä? En tiedä, mitä on tehtävä -- jotakin on tehtävä, kun
lankeavat isäin pahat teot lasten päälle. (Nousee väsyneenä, allapäin.)
Ei -- ei -- lepää sinä, minä menen ja ajattelen, ajattelen yksin.
(Hänen äänensä on kalsea ja suupielensä vääntyvät hervottomina.) --
Menen ja ajattelen näitä asioita -- näitä asioita yksin ajattelen.

    Hän laahustaa kuolemaan saakka väsyneenä, kumarassa pois.

    Äänettömyys.

ELIINA (kädet ristissä): Minun sieluni on niin raskautettu ja sydämeni
levoton. Kuka tietää, ovatko nämä viimeiset päiväni, kun on käynyt
niin vaikeaksi elää? Kuka tietää, jos surma on jo täällä? (Silmäilee
peloissaan huonetta.) Kuka tietää, jos se minua jo odottaa ja (kuiskaa)
tahtoo pois? (Äänettömyys.) Vaan minä en voi vielä lähteä -- minua
kammottaa kuolla -- (kauhuissaan) -- ja jos se nyt minut viepi, olen --
kadotettu!

    Äänettömyys. Eevertti tulee kyökistä. Eliina ojentaa
    kätensä torjuen.

ELIINA: Oi, kun säikähdin. (Rientää vastaan.) Hyvä, että tulitte, minä
niin pelkäsin yksin.

EEVERTTI: Mitä sinä pelkäsit?

ELIINA: Kun kuollutkin on talossa, kammottaa yksin. Ja minä näin viime
yönä unta. Kauppias tuli ja viittasi minulle. Ja minä seurasin häntä
pitkin monia kukkivia niittyjä. Ja pieni metsälampi oli siellä, jonne
tulimme. Ja hän hyppäsi lampeen ja veti minua mukanaan, ja minä painuin
sinne syvälle. Ja sitten enää en muista. Mitähän se oli, sanokaa?

EEVERTTI: Ei mitään.

ELIINA. Vaan miksi hän kutsui minua?

EEVERTTI: Untahan se oli.

ELIINA: Niin unta. Untahan se oli.

EEVERTTI: Tyhmyyksiä. Anna siis tyhmyyksien olla ajattelematta. Vaan
minä kun näin unta, se oli toista.

ELIINA: Näittekö? Kertokaa!

EEVERTTI: Alahan asettua nukkumaan sinäkin. (Riisuu nuttunsa.) Minä
tässä viskaudun vain tuohon sohvan kannelle.

ELIINA: Minä otan kannen pois ja laitan tilan.

EEVERTTI (heittäytyy sohvan kannelle ja viskaa nuttunsa peitteeksi):
Näin on niin hyvä.

ELIINA: Jos te ette täällä nukkuisi, en minäkään yksin uskaltaisi. Olen
niin kiitollinen teille, kun nukutte täällä. Minua kun pelottaa yksin.
Vaan mitä unta te näitte, kertokaa. (Istuutuu jakkaralle sohvan luokse.)

EEVERTTI (pitkollaan): Kultainen kuun sirppi laskeutui taivaalta alas
ja minä istuuduin hajareisin sen selkään. Ja se alkoi kohota, se
kohosi, se kohosi.

ELIINA: Mihin?

EEVERTTI: Ylös avaruuksiin, jotka olivat kuin loputtomat meret -- ja
maa oli pieni pilkku allamme ja katosi näkyvistäni tuhansien toisten
tähtien taakse. Tähdet loistivat kuin timantit, kimmelsivät kirkkaat
auringot ja häikäisivät aurinkojen auringot, hehkuvina kuin suuret
tulipallot ja säteilivät lämpöänsä kiertäessään ratojansa niissä
mitattomissa äärettömyyksien merissä.

ELIINA: Eikö ollut siellä taivas?

EEVERTTI: Se oli taivas.

ELIINA: Ja Jumala ja kaikki enkelit?

EEVERTTI: Kaikki kaunis. Kaikki mitä on, ja kaikki mitä ei ole, kaikki,
mistä emme mitään tiedä.

ELIINA: Ja sielut sinne joutuvat?

EEVERTTI: Sinne.

ELIINA: Kuoltua. Vaan kuinka ne, jotka ovat pahaa tehneet? Ne eivät
sinne joudu. Ne eivät näe Jumalaa.

EEVERTTI: Kaikki näkevät, mitä nähdä voi. Kaikki nukkuvat samoin, yhtä
kevyesti sitten, ilman pahoja unia. Ja kaikilla on hyvä olla.

ELIINA: Ei kaikilla. Ei niillä, jotka ovat syntiä tehneet ja paljon
pahaa ajatelleet, ei niillä. Eikä niillä, jotka ovat maailman
pahennuksena olleet ja paljon rikkoneet (ummistaa silmänsä), ei niillä.
Ne eivät koskaan lepoa löydä.

EEVERTTI: Kaikki löytävät.

    Äänettömyys.

ELIINA: Minä olen syntiä tehnyt ja rikkonut Jumalan tahtoa vastaan.
Siksi on minulla vaikea olla.

EEVERTTI: Ihminen tahtoo, että aina hyvin olisi, ei kärsimystä, ei
jaksettavaa.

ELIINA: Vaan kun on syyllinen, on mieli raskas.

EEVERTTI: Opi erottamaan, mikä on sinun syysi ja mikä ei ole sinun
syysi. Ja miksi tuskistella? Eikö oppia kestämään tapauksia, mitä
tahansa, eikö oppia köyhtymään ja nöyrtymään ja löytämään oikean
itsensä ja oikean rikkautensa? Niin -- ja kyllä Hallinenkin kohta
takaisin tulee ja kaikki asiat selviävät. Menehän nukkumaan vain. Oh
hoh -- (haukottelee) kun nukuttaa minuakin.

ELIINA (kuiskaa): Kuulkaa --

    Äänettömyys.

ELIINA: Mitä te sanoitte?

    Äänettömyys.

ELIINA: Mitähän se tarkoitti? (Äänettömyys.) Kun nukkui. (Panee kätensä
ristiin.) "Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu" -- (Hänen
päänsä painuu alas, levottomana.) Ei, ei. Minä en voi, minä en voi
rukoilla.

    Äänettömyys. Eliina tuijottaa peloissaan pimeihin nurkkiin
    ja vilkuilee ympärilleen.

EEVERTTI (unissaan): Miksi et mene nukkumaan?

ELIINA: En saa unta.

EEVERTTI: Koettele.

ELIINA (valittaa lapsen tavoin): Uni ei helpota minua.

EEVERTTI: Elä ajattele mitään.

ELIINA: Minun täytyy.

EEVERTTI: Jos sinun täytyy ajatella, ajattele kauniita asioita.
Ajattele kauniita tarinoita, niitä on niin monenlaisia. Ihanoita.
Niistä voi löytää lohdutuksen. Oli kerran eräs nuori äiti ja Jumala
siunasi hänet ja hän synnytti pojan maailmaan. -- Muistatko?

ELIINA: Synnytti pojan?

EEVERTTI: Ja poika kasvoi ja vahvistui hengessä ja viisaudessa ja oppi
rakastamaan maailmaa ja elämää ja sen kauneutta omalla tavallaan.
Vaan ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, he pilkkasivat ja vainosivat
häntä. Hän kärsi paljon, vaan hän ei ollut katkera, hän rakasti heitä,
siunasi niitä, jotka häntä sadattelivat. Niin pitää oppia tyytymään ja
ymmärtämään ja kärsimään. Vaan ajattelehan, että hän oli herttainen,
pieni lapsi ensin. Ajattelehan sitä, ajattele ilolla. Lapsi, kenelle
sellainen on uskottu, on siunattu maan päällä. Miten ihanaa, (unissaan)
eikö kaikkea kärsisi -- oh-hoh -- (Vaipuu unen horrokseen uudelleen.)

ELIINA: Niin, herttainen, pieni lapsi. Jos kaikki sitä sysivät,
äiti ei --

EEVERTTI (unissaan): Niin -- äiti ei -- oh-hoh.

ELIINA: Jos kaikki vihaavat, äiti ei. Se sitä suojelee, se sitä
varjelee.

EEVERTTI nukkuu.

ELIINA: Herttainen, pieni lapsi -- kuulkaa, sanoitteko te --
(kuuntelee) -- Nukkui. (Mennen vuoteensa luo, riisuutuen hiukan.) Nyt
voin ehkä nukkua ja ajatella siten, kauniisti. (Istuallaan vuoteella,
kädet ristissä.) Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu.
Hän kaitsee minua ja vie minut virvoittavien vesien tykö. -- Kiitos,
Jumala, kun rauhan annoit. Varjele Sinä minua. Johda minua teillesi.
Anna kärsiä, kun kärsittävä on. Koettele minua. Ja jos minun sydäntäni
ahdistaa ja mieleni on raskautettu, anna Sinä armosi ja käännä
kasvosi minun puoleeni ja anna minulle iankaikkinen rauha. (Laskeutuu
pitkälleen rauhallisena.)

    Äänettömyys.

MIINA (kurkistaa ovesta ja kuiskaa): Joko täällä nukutaan?

ELIINA: Jo Eevertti-herra.

MIINA (ääneen): Eevertti, Eevertti! (Hiljaa.) Jo nukkuu, Luojan kiitos.
Nyt, lapseni, nyt tulen avuksesi. Jo on aika, (katsoo ikkunasta) kuu
korkealla kumottaa, (kuuntelee) ja yksinäinen yökehrääjä rauhatonna
harhailee, harhailee.

ELIINA: Mitä Miina ajattelee?

MIINA: Pahasta lapsen päästän.

ELIINA: Vaan minulla on nyt hyvä olla.

MIINA: Omaa parastasi et tiedä. (Kulkee pöydän luo, kaivaa poveltaan
pussin, jonka aukaisee ja josta levittää taikakaluja ja pulveripusseja
pöydälle. Tunnustelee yhtä pulverilippua ja supisee:)

    "Päästä, luoja, päästä, luonto,
    Päästä, päähinen jumala,
    Suuren mieron suuteloista,
    Pahan sijan paisumoista."

ELIINA: Mitä Miina ajattelee?

MIINA: Rohtoja lapselle annan. Yrttipölyä vain, se pahat mielet
poistaa. Ei se ole myrkkyä edes. Vaikka on täällä sitäkin. Sitä
kaatuvatautisten pulveriin pannaan. Kaikkea on Miinalla ja kaikkia
Miina auttaa. Sääli on ihmisiä, sääli. Syntikö, kun kuorma on liian
raskas, kevennellä sitä? Syntikö? Ihmisten keksinnöitä kaikki.

ELIINA: En minä voi ottaa.

MIINA: Lämmintä maitoa haen, niin voit.

ELIINA: Ymmärrän, mitä te tahdotte. -- En tahdo lapsen kuolemaa!

MIINA (kuiskaa): Kuolemaa? Eihän sillä vielä elämää ole. Ennenkö häpeän
kärsit?

ELIINA: Ennen. Rakastan lasta.

MIINA Ihmiset pilkkaavat sitä.

ELIINA: Jos kaikki pilkkaavat, äiti ei, se sitä suojelee, se sitä
varjelee.

MIINA: Vaan se kärsii ja kiroaa sinua, kun kurjuuteen saatoit.

ELIINA: Minä rukoilen anteeksi siltä. Ajatelkaa, herttainen, pieni
lapsi. Kenelle sellainen uskottu on, on siunattu maan päällä.

MIINA: Kun et ymmärrä. Usko minua. Lepo synnittömän on parempi.
Kuolema on onni, lapsen onni.

ELIINA: Minä uskon sen. Lepo synnittömän on parempi kuin kärsimys
täällä. Lepo synnittömän on suloinen. -- Vaan minä en voi.

MIINA: Et voi! Artturi-herrakin häpeää, pois matkustaa. Siellä
tavaroita kokoon panivat, ennen aamua lähtee.

ELIINA (valittaen): Kaikki pakenevat minua. Artturi, Artturi!
(Painautuu pitkälleen itkemään.)

MIINA (lohdutellen): En pahaa sinulle tahdo, olet kuin oma lapseni,
siksi, siksi täytyy minun -- ja siksi täytyy sinun.

ELIINA: Ei, ei.

MIINA: En olisi sinulle sanonut tätä, mitä nyt sanon: Kirous on
kohdannut tätä sukua ja kirous on ankarampi, jos sen täyttyä annetaan.
-- Sinun isäsi olikin kauppias ja sinun lapsesi saa kantaa suvun kirot,
-- siksi -- (heikosti) -- ajattele vielä -- jotakin täytyy tehdä.

    Menee kyökkiin.

ELIINA (kauhistuen): Ei, ei voi olla totta! -- Ja se on totta! Nyt näen
kaikki. Se tieto murhasi -- isäni. Minä murhasin -- isäni! Nyt on minun
kuoltava. Vaikka olisin -- kadotettu! Ja minä olen kadotettu! Armahda,
armahda, Jumala! Et voi armahtaa. Lastani armahda, minua elä. Lastani
säästä. Hän on viaton. Anna hänelle armosi laupeutesi tähden. Eihän hän
ole mitään pahaa tehnyt. Eihän hän ole rikkonut. Minä vain, minua
rankaise. (Tuijottaen äänettömänä, painuu köyryyn. Sitten kohottaa
päätänsä, katsoo ylös.) Nyt tunnen sen. Sinä armahdat häntä. Sinä
ymmärrät ihmisten virheet ja sovitat ne. Sinun poikasihan sovitti ne.
(Nousee vuoteeltaan. Valoisammin.) Niinpä menenkin pois sinne, jossa on
lapsen hyvä olla, jossa on lepo. Lepo synnittömän on suloinen. --
(Menee, ottaa Miinan pussista myrkkypulverin, tyhjentää sen, juo vettä
ja kulkee kuin unissakävelijä sänkynsä luo. Viittaa kädellään kuin
jollekin loittonevalle.) Hyvästi elämäni, tuskani, iloni. (Haikeasti.)
Iloni! Minne haihtuvatkaan ne kaikki? Niin ei ollutkaan elämä siis
mitään? (Nyökäyttää hiljaa päätään.) Niin ei olleetkaan kärsimykset
mitään. (Painaa kädellä rintaansa, tuntee polttoa.) -- Niin ei ollut
mikään mitään. -- Lepo vain -- ihaninta. (Asettuu sänkyynsä.)

    Kohta kuuluu heikkoa voivotusta vuoteelta. Miina tulee
    lämmin maitolasi kädessään.

MIINA: Mitä sinä otit?

    Eliina voivottaa heikosti. Miina tarkastelee pulvereitaan,
    huomaa tyhjennetyn paperin.

MIINA: Voi sinua. Voi mikä piti tulla. Myrkkyä otti.

    Eliinan voihkina hiljenee.

MIINA: Eliina, Eliina -- ei kuule enää. Mitä minä teen? Voi kuitenkin
minua kirottua! Kun en katsonut. Eliina, rakas lapsi. (Menee Eevertin
luo.) Eevertti, Eevertti, kuulkaa, nouskaa.

EEVERTTI: Mikä hätä?

MIINA: Tohtoria hakekaa, Eliina kuolee.

EEVERTTI: Mitä?

MIINA: Joutukaa, myrkkyä sai.

EEVERTTI: Myrkkyä?

MIINA: Menkää, joutukaa, voi -- voi.

    Eevertti menee, Miina jäljessä, tullen kohta
    Ekbomskan kanssa takaisin.

EKBOMSKA: Eliina, lapseni, mikä sinulle tuli? Ei vastaa.

MIINA (tunnustellen): Ei se enää. Jo kylmenevät kädet.

    Ekbomska painuu sängynlaitaa vasten nyyhkyttämään.
    Teresia tulee laahustaen, kalpeana sisään.

MIINA: Myrkkyä sai, lapsirukka.

TERESIA: Lääkäriä.

MIINA: Ollaan hakemassa. (Koettelee Eliinan käsiä ja rintaa
uudestaan.) Vaan ei tässä nyt enää maalliset lääkärit auta. Kylmenevä
ruumis. Tuskin sydän riksuttaa -- noin -- hiljalleen heikkenee -- ei
mitään enää tunnu. Rauhan sai.

    Itkevät. Teresia seisoo kyynelettömänä, tuskan kivettämänä.

MIINA: Voi minua poloista, kun en huolta pitänyt.

EKBOMSKA: Ja voi minua, minua poloista!

    Tohtori ja Eevertti tulevat. Menevät äänettöminä Eliinan luo.
    Artturi ilmaantuu samassa, seisoo ovipieleen nojautuneena,
    murtuneena, ja tuijottaa kuin tajuton.

TOHTORI (tunnustelee): Kuollut.

EEVERTTI: Kuollut?

TOHTORI: Mitä myrkkyä se sai?

MIINA: Tuossa on paperi. Minun syyni, minun syyni se oli.

TOHTORI: Pitäisi tutkimusta kai toimittaa?

TERESIA: Hän on tilinsä tehnyt ja tutkimuksensa toimittanut. Rauhassa
levätköön. Elkää itkekö, äiti. Kuka tietää, eikö lepo ollut hänelle
parhain?

EKBOMSKA: Vaan olisi hän elää saanut. Niin oli kauniskin.

EEVERTTI (kuin yksin): Kaunis kuin unelma. -- Unelma uupui, lämmin satu
sammui. Sammuivat silmät rakkaat, rakkaammat kuin muiden.

MIINA: Kuin kukka oli kaunis. Minä pesen hänet ja puen arkkuun,
morsioksi lapsen laitan.

TERESIA (ojentaa kätensä tohtorille, joka seisoo syrjempänä): Hyvästi,
matkustan kohta.

TOHTORI: Hyvästi. Matkustatteko? (Epäröiden, hiljaa.) Eikö sanaakaan
enää?

TERESIA: Ystäväni, luuletteko, että meillä on sanoja toisiamme varten.
Ymmärtäkäämme sanoitta pienet erehdyksemme. Elämä on niitä täynnä.

TOHTORI: Ymmärrän teitä.

TERESIA: Ja toivon, ettei tämä tapaus täällä suurempia tutkimuksia
synnytä. Mikä on, se on. Hän lepoa kaipasi. Täällähän voi väsyä (painaa
väsyneenä silmänsä kiinni) -- voi väsyä ihminen joskus, kun harhailee,
harhailee yksin -- (Hänen sisäinen tuskansa nousee.) Harhailee yksin
koko elämänsä. Missä määrät tuskillensa? Missä sovitus?

    Äänettömyys.

EEVERTTI (unohtaen toiset, Eliinalle): Lepo ikuinen hellästi levitä
rauhasi viileä syli. Yö ikuinen iäksi peitä lapsesi levoton uni.

EKBOMSKA: Lieneekö poloinen saanut autuutta edes, kun niin äkkiä lähtö
tuli?

MIINA: Saanut on. Katsokaa. Rauha kaunis on kasvoillansa, kun elämän
kruunua perimään kulkee.

TERESIA: Elämän kruunua?

ARTTURI (joka ovipielessä on painunut voimatonna lattialle, huutaa
mielipuolen karmivalla ja kolealla äänellä epäinhimillisen suuressa ja
ratkeavassa tuskassaan): Elämän kruunua, elämän kruunua, ha-ha-ha-haa.

    Kuin kauhun humahdus kulkee läpi huoneen. Teresia painuu kyyryyn
    ja painaa kädet kasvoilleen. Kuuluu vain Artturin vihlova,
    epäinhimillinen nauru:

Ha-ha-ha-haa.

    Esirippu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanha koti - Kolminäytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.