Title: Kauhun saari
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kauhun saari" ***


KAUHUN SAARI

Kirj.

H. G. Wells


Suomentanut Teppo Heino



Kustannusosakeyhtiö Suomi, Helsinki, 1920.
Öflund & Pettersson O-Y:n kivi- ja kirjapaino.



SISÄLLYS:

     I. "Lady Vain'in" pelastusveneessä.
    II. Mies, joka ei ollut matkalla minnekään.
   III. Kummalliset kasvot.
    IV. Kuunarin kaidepuilla.
     V. Mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.
    VI. Rumat soutajat.
   VII. Lukittu ovi.
  VIII. Puman kiljunta.
    IX. Metsän olento.
     X. Ihmisen huuto.
    XI. Ihmisajo.
   XII. Lain julistaja.
  XIII. Keskustelu.
   XIV. Tohtori Moreaun selitys.
    XV. Eläinkansa pääsee verenmakuun.
   XVI. Katastrofi.
  XVII. Löydämme Moreaun.
 XVIII. Montgomeryn "lomapäivä".
   XIX. Yksin eläinkansan parissa.
    XX. Eläinkansan muuttuminen.
   XXI. Yksin.



I.

"Lady Vain'in" pelastusveneessä.


En aio mitään lisätä siihen, mitä lehdet jo ovat kertoneet _Lady
Vain_in haaksirikosta. Niin kuin kaikki tietävät, törmäsi se erääseen
hylkyyn kymmenen päivän matkan päässä Callaosta. Kahdeksantoista
päivää myöhemmin tapasi H. M. tykkivenhe _Myrtle_ laivan isonveneen ja
seitsemän haaksirikkoista, joiden kärsimykset ovat yhtä tunnetut kuin
vielä kamalampi _Medusan_ perikato. Matta minä voin kumminkin lisätä
_Lady Vainista_ julkaistuun kertomukseen toisen yhtä kauhistuttavan,
vieläpä kamalammankin. On tähän asti luultu, että ne neljä miestä,
jotka astuivat laivan pikkuveneeseen, kaikki hukkuivat, mutta näin ei
ole laita. Minähän sen parhaiten tiedän, sillä olin itse yksi noista
neljästä.

Mutta ensiksi on minun huomautettava, että miehiä ei ollutkaan
neljä; meitä oli kolme. Constans, "jonka kapteeni näki hyppäävän
pikkuveneeseen", (_Daily News_, 17.3.1887) ei meidän onneksemme päässyt
siihen. Hänen jalkansa takertuivat köysiin murtuneen kokkapuomin alle,
hän riippui hetkisen pää alaspäin, putosi ja loukkasi päänsä johonkin
meressä uiskentelevaan pölkkyyn. Me sousimme häntä kohti, mutta emme
häntä sen koommin nähneet.

Sanoin, että hän ei meidän onneksemme päässyt veneeseen, ja minun
on vielä lisättävä hänen omaksikin onnekseen, sillä veneessä ei
ollut muuta kuin pikku astiallinen vettä ja muutama laivakorppu
hengenpitimiksi -- niin äkkiarvaamaton oli hälytys ollut, niin
aavistamatta onnettomuus tapahtui. Me luulimme, että isonveneen
miehistö oli paremmin varustautunut (niin ei kuitenkaan näy olleen
laita) ja koetimme päästä heidän luokseen. He eivät kumminkaan liene
kuulleet huutojamme, ja seuraavana aamuna sumun hälvettyä -- joka
muuten tapahtui vasta keskipäivän jälkeen -- emme nähneet hitustakaan
heistä. Me emme tohtineet nousta seisten tähyämään, sillä vene keikkui
pahasti. Mainingit vyöryivät pelottavan mahtavina ja saimme ponnistaa
kaikkemme pitääksemme keulan päin aaltoja. Muut kaksi miestä, jotka
siis olivat onnistuneet pääsemään niin pitkälle kuin minä tuosta
surkeasta haaksirikosta, olivat muuan Helmar niminen matkustaja --
kuten minäkin -- ja eräs merimies, jonka nimeä en tiedä, lyhyt, tukeva
mies, joka änkytti.

Me ajelehdimme nälissämme aavalla ulapalla, ja kun vesikin loppui,
liittyi tuskiimme vielä sietämätön jano. Toisena päivänä oli niin
tyyni, että meri oli kuin peilin pinta. Tavallisen lukijan on
mahdotonta kuvitella kärsimyksiämme noina kahdeksana päivänä. Hänen
muistissaan ei ole -- onnekseen -- tapahtumaa, johon hän voisi
niitä verrata. Ensimäisen päivän kuluttua me lausuimme vain harvan
sanan toisillemme. Me vain makasimme paikoillamme tirkistellen
taivaanrantaan, taikka huomioimme, päivä päivältä suurenevin ja
kuumeisemmiksi käyvin silmin toistemme kasvavaa kurjuutta ja
heikkoutta. Aurinko paahtoi säälimättömästi, vesi loppui neljäntenä
päivänä ja me mietimme jo kamaluuksia ja puhuimme niistä silmillämme,
mutta vasta kuudentena päivänä muistaakseni Helmar ääneen lausui sen
mikä oli meidän kaikkien mielessämme. Muistan, kuinka äänemme oli kuiva
ja paksu, jotta meidän oli kumartuminen toistemme puoleen puhuessamme.
Minä vastustin kaikin voimin sitä ja olisin mieluummin suostunut
veneen kaatamiseen ja sen ympärillä uiskentelevien haitten saaliiksi
joutumiseen, mutta kun Helmar sanoi, että jos hänen ehdotuksensa
hyväksyttäisiin, niin me kaikki saisimme juoduksemme, meni merimies
hänen puolelleen.

Minä en halunnut nostaa arpaa, ja yöllä kuiskutteli merimies
kuiskuttelemistaan Helmarin kanssa, ja minä istuin keulassa veitsi
kourassani -- vaikka tuskinpa luulen, että tällöin olisin kyennyt
sitä käyttämään. Ja aamulla minä suostuin Helmarin ehdotukseen, ja me
heitimme puolenpennin rahalla arpaa, kuka meistä olisi uhrattava.

Arpa laukesi merimieheen, mutta hän oli voimakkain meistä eikä
alistunut arvan määräämään kohtaloon, vaan kävi Helmarin kimppuun.
He iskivät yhteen seisaaltaan. Ryömin heidän luokseen aikoen auttaa
Helmaria tarttumalla merimiestä jalkoihin, mutta tämä horjahti veneen
heilahduksesta ja kumpikin kaatui veneen reunaa vasten syöksyen mereen.
He upposivat kuin kivet. Minä muistan nauraneeni ja ihmetelleeni, miksi
nauroin. Nauru tuntui minusta tulevan jostakin kaukaa.

En tiedä, kauanko makasin poikittain tuhdolla ajatellen, että
kunpa vain olisin kyllin voimakas, niin joisin merivettä pikemmin
kuollakseni. Ja siinä maatessani näin purjeen kohoavan taivaan rannalta
ja liikkuvan minuun päin. Olin jo niin tylsistynyt, että tämäkin näky
tuntui minusta vain tavalliselta kuvalta. Mieleni täytyi tällöin olla
harhateillä, mutta muistan kumminkin kaiken varsin selvästi. Muistan,
kuinka pääni keikkui aaltojen mukana ja kuinka purje nousi ja laski
taivaanrannan kera. Muistan myöskin, että luulin olevani kuollut ja
että ajattelin, kuinka omituista oli, että he saapuivat niin vähän
liian myöhään tavatakseen ruumiini.

Äärettömän kauan, siltä minusta tuntui, makasin tuhdolla katsellen
heiluvaa kuunaria -- sellainen oli tuo pieni alus. Päähäni ei
juolahtanutkaan koettaa herättää sen miehistön huomiota, enkä sitten
enää selvästi muistakaan mitään, ennen kuin havaitsin olevani pikku
kajutassa peräpuolella. Hämärästi muistelen, että minut nosti laivaan
mies, jolla oli suuri, pyöreä pisamainen ja punaisen tukan ympäröimä
naama. Mieleeni on myöskin painunut epäselvä mielikuva tummista
kasvoista, joista ihmeelliset silmät tirkistelivät minuun, mutta minä
luulin sitä painajaisuneksi, kunnes näin nuo kasvot uudelleen. Jotakin
kaadettiin suuhuni. Sen jälkeen en muista enää mitään.



II.

Mies, joka ei ollut matkalla minnekään.


Kajutta, jossa heräsin, oli pieni ja sangen epäsiisti. Muuan
keltatukkainen ja -viiksinen nuorehko mies istui alahuuli lerpalla
vuoteeni ääressä pidellen kiinni ranteestani. Hetkisen tirkistelimme
ääneti toisiimme. Hänen vesiharmaat silmänsä olivat omituisen
ilmeettömät.

Juuri silloin kuului kannelta melua aivan kuin rautaisen vuoteen
siirtelystä ja sen jälkeen jonkun suuren elukan matalaa kiukkuista
murinaa. Ja samassa mies taas puhkesi puhumaan.

Hän toisti kysymyksensä: "Kuinka voitte nyt?"

Ajatuksissani vastasin voivani hyvin. Minä en voinut muistaa, niissä
olin. Hän luki kysymyksen ilmeestäni, sillä sanaakaan en saanut
suustani irti.

"Teidät löydettiin veneestä nälästä puolikuolleena. Veneen nimi oli
_Lady Vain_. Siinä oli verisiä jälkiä." Samassa satuin katsahtamaan
käteeni, joka oli niin laiha, että se muistutti luita sisältävää
likaista nahkapussia, ja koko veneseikkailu palasi mieleeni.

"Maistakaapa tätä", lausui mies antaen minulle jotakin punaista,
jääkylmää nestettä.

Se maistui vereltä ja lisäsi voimiani.

"Saatte kiittää onneanne, kun jouduitte laivaan, jossa on lääkäri
matkassa", lisäsi mies omituisen vetelehtivällä, hiukan sammaltavalla
äänellään.

"Mikä tämä laiva on?" kysyin minä hiljaa ja käheästi, katkaisten pitkän
äänettömyyteni.

"Vähäinen kauppalaiva matkalla Aricasta ja Callaosta. En koskaan ole
kysynyt, mistä se alkuaan on kotoisin. Hullujen maasta, luulen. Olen
itse matkustajana Aricasta. Tuo aasipöhkö, joka tämän purkin omistaa --
hän on myöskin sen kapteeni, ja hänen nimensä on Davis -- on hukannut
sertifikaattinsa tai jotain sentapaista. Käsitätte, mikä mies hän on
-- hän nimittää haaksipahaistansa _Ipecacuanhaksi_ -- mikä pirullisen
tyhmä nimi!"

Kannelta kuului taas melua, murinaa ja karjuntaa, johon liittyi vielä
ihmisen äänikin. Sitten taas kuului toinen ääni, joka käski jonkun
"jumalanhylkäämän höperön" lakata jostakin.

"Olitte aivan kuolemaisillanne", sanoi auttajani. "Tulimme ihan viime
tingassa. Mutta olenpa nyt pannut teihin sopivaa ainetta. Katsokaapa
käsivarsissanne olevia merkkejä. Ruiskeitten jälkiä. Olette ollut
tainnuksissa lähes kolmekymmentä tuntia."

Ajatukseni palasivat vähitellen. Minua kiusasi useitten koirien
haukunta.

"Jokohan kykenen nauttimaan muunlaista ravintoa?" kysyin.

"Kyllä, kiitos minun ponnistusteni", vastasi mies, "lampaanliha kiehuu
parhaillaan."

"Luulenpa palasen lampaanlihaa maistuvan", sanoin jo varmemmin.

"Mutta", lausui mies hieman epäröiden, "aavistanette, että olen
äärettömän utelias kuulemaan, kuinka jouduitte olemaan yksinänne
veneessä." Hänen silmissään olin näkevinäni epäilevän ilmeen.

_"Kirottu ulvonta!"_ huudahti hän yhtäkkiä.

Hän lähti samalla kajutasta, ja minä kuulin hänen kiivaasti sanovan
jotain jollekin toiselle, joka vastasi siansaksan tapaisella kielellä.
Keskustelu tuntui loppuvan lyönteihin, mutta luulin korvieni erehtyvän.
Sen jälkeen ärjyi hän koirille ja palasi kajuttaan.

"No niin", sanoi hän jo ovelta, "teidänhän piti juuri alottaa
kertomuksenne."

Kerroin hänelle, että nimeni oli Edward Prendick ja että olin
harrastanut luonnontieteitä, ajankulukseni ja yksitoikkoisen,
riippumattoman elämäni ja oloni ratoksi. Tämä näytti kiintävän hänen
mieltään.

"Olen minäkin hiukan työskennellyt samaan suuntaan", sanoi hän. "Tutkin
biologiaa yliopistossa, revin irti jonkun kastemadon ovarion tai etanan
radulan j.n.e. Herra varjelkoon! Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta
jatkakaa, jatkakaa -- kertokaa enemmän tuosta veneestä."

Täytin hänen pyyntönsä mikäli voimani sallivat, sillä olin yhä
kauhean väsynyt ja heikko, ja lopetettuani alkoi hän heti uudelleen
haastella luonnonhistoriasta ja omista biologisista tutkimuksistaan.
Hän näytti olleen sangen kunnollinen lääketieteen harrastaja, mutta
hän osasi myöskin kertoilla hauskoja juttuja varieteista ja muista
huvittelupaikoista.

"Jätin tuon kaiken kymmenen vuotta sitten. Kuinka hauskalta silloin
kaikki näyttikään! Mutta minä olin tyhmä aasi ... raastoin voimani
loppuun ennen kuin olin kahtakymmentäyhtä täyttänyt.

"Onpa nykyään kaikki toisin ... Mutta minun on mentävä tarkastamaan,
mitä tuo kokkihölmö oikein aikoo lampaanlihastamme valmistaa."

Yläpuoleltani kuului taas murinaa, niin äkkiä ja niin kiukkuista,
että pelästyin. "Mitä tämä oikein on?" Huusin toveriani, mutta ovi
oli kiinni. Hetken perästä hän palasi tuoden höyryävän ruuan. Tämän
ruokahalua kiihottava tuoksu sai minut unohtamaan pedon ääntelyn.

Päivän vielä vuoroin nukuttuani, vuoroin syötyäni olin taas niin
voimissani, että kykenin nousemaan ikkunaan katselemaan vihreitä
aaltoja, jotka kulkivat kilpaa aluksemme kanssa. Montgomery -- se oli
keltatukkaisen auttajani nimi -- tuli luokseni, ja pyysin häneltä
vaatteita. Hän lainasi minulle pari vaatekappaletta, sillä omani oli
heitetty mereen. Vaatteet olivat minulle aivan liian suuret, sillä hän
oli kookas ja pitkä mies.

Hän kertoi ohimennen, että kapteeni makasi humalassa kajutassaan.
Pukeutuessani kyselin häneltä laivan päämäärää.

Hän sanoi, että kuunari oli matkalla Havaijiin, mutta että hän sitä
ennen astuisi maihin.

"Minne?"

"Erääseen saareen ... jossa asun. Mikäli tiedän, ei sillä vielä ole
nimeä."

Alahuuli lerpalla katseli hän minua ja oli niin typerän näköinen, että
heti huomasin hänen haluavan säästyä enemmiltä kyselyiltäni.



III.

Kummalliset kasvot.


Jätimme kajutan. Muuan mies välikannella seisoi tiellämme. Hän seisoi
rappusilla selkä meitä päin ja tirkisteli eteensä. Mikäli voin nähdä,
oli hän epämuodostunut, lyhyt ja leveä, kömpelö mies, kumaraselkäinen,
niska karvainen ja pää hartiain väliin painunut. Hänen pukunsa oli
tummansinistä sarssia, ja hänen tukkansa oli tavattoman paksu, karkea
ja musta. Kuulin näkymättömien koirien murisevan raivokkaasti, ja mies
liikahti yhtäkkiä taaksepäin. Kun käteni ojentaessani kosketin häneen,
kääntyi hän aivan eläimen vikkelyydellä.

Jokin epämääräinen pelko valtasi minut perinpohjin nähdessäni hänen
mustat kasvonsa. Ne olivat merkillisen rujot. Suu ja nenä olivat
ulkonevat, niin että ne muistuttivat kuonoa, ja suuresta puoliavoimesta
suusta välkkyivät suurimmat hampaat, mitkä koskaan olin ihmisen suussa
nähnyt. Silmien reunat veristivät, ja pähkinänvärisiä silmäteriä
reunusti vain kapea valkoinen juova. Kasvojen ilme oli merkillisen
kiihottunut.

"Piru teidät periköön!" huudahti Montgomery. "Miksi hiivatissa ette
väisty?" Mustanaama astui ääneti syrjään.

Nousin rappusia vaistomaisesti katsoen mieheen. Montgomery jäi
paikoilleen hetkiseksi. "Teillä ei ole täällä mitään tekemistä", sanoi
hän hillitysti miehelle. "Paikkanne on etukannella."

Mustanaama kyyristyi ja sanoi hitaasti, omituisella ja käheällä äänellä:

"He ... eivät siedä minua siellä."

"Eivätkö he siedä teitä!" sanoi Montgomery uhkaavasti. "Mutta minä
käsken teidän menemään etukannelle."

Hän näytti aikovan sanoa enemmän, mutta katsahti yhtäkkiä minuun
ja nousi jälleen rappusille. Minä olin pysähtynyt puolitiehen ja
katselin taakseni yhä kummastellen tuon mustanaamaisen olennon
tavatonta rumuutta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin vastenmielisiä
ja merkillisiä kasvoja, mutta samalla tuntui minusta kuitenkin,
että olin kerran aikaisemminkin nähnyt samat piirteet ja liikkeet.
Jälkeenpäin johtui mieleeni, että ehkä olin nähnyt miehen minua laivaan
nostettaessa.

Montgomeryn liikahtaessa seuratakseen minua kiinnitin huomioni
toisaanne. Käännyin katsomaan kuunarimme välikantta. Äänet, joita
olin kuullut, olivat minua johonkin määrin valmistaneet siihen, mitä
nyt sain nähdä. En koskaan ollut nähnyt niin likaista kantta. Koko
kansi oli tykkänään porkkananpalasten, vihanneslehtien ja sanoin
kuvaamattoman loan sekamelskaa. Päämastoon oli kahlein kiinnitetty
suuria hirveitä hirvikoiria, jotka minut nähtyään alkoivat haukkuen
hyppiä minua kohti. Toisen maston juurella oli muuan suuri puma
ahdettu rautahäkkiin, joka oli sille aivan liian ahdas. Etäämpänä oli
muutamia suuria laatikoita, joissa oli kaniineja, ja vielä kauempana
keulassa värisi muuan yksinäinen laama häkissään. Koirilla oli
nahkaiset kuonokopat. Ainoa ihmisolento oli laiha ja vaitelias merimies
ruorirattaan ääressä.

Tuuli pingotti paikattuja ja likaisia purjeita, ja pieni alus näytti
vetäneen joka purjeenpalasen mastoihinsa. Taivas oli kirkas ja aurinko
oli puolimatkassa lännen puolella, pitkät, vaahtoiset aallot ajelivat
meitä.

Astuimme ohi perämiehen laivan perään. Käännyin katsomaan pitkin koko
kurjaa kantta.

"Onko tämä uiva eläintarha?" kysyin.

"Siitäpä näyttää", sanoi Montgomery.

"Mitä varten nuo elukat täällä ovat? Ovatko ne kauppatavaraa? Aikooko
kapteeni myydä ne jonnekin Etelämeren saareen?"

"Niinpä luulisi, eikö niin?" sanoi Montgomery kääntyen.

Kuulimme taas haukuntaa ja raivoisia kirouksia välikannelta. Muodoton
mustanaamainen mies nousi kiireesti kannelle. Heti hänen perästään
tuli suuri, punatukkainen, valkolakkinen mies. Mustanaaman nähdessään
raivostuivat koirat aivan vimmoihinsa ja tempoivat kahleitaan.
Mustanaama pysähtyi epäröiden niiden eteen. Tällöin saavutti
punatukkainen mies hänet ja iski häntä armottomasti hartiain väliin.
Miesparka vierähti nurin kuin otsaan isketty härkä ja kieri lokaan
raivojen koirien pariin. Olipa onni, että nämä olivat kuonokopassa.
Punatukka mörähti kiukkuisesti seisoen horjahdellen ja kuten minusta
näytti, vaarassa horjahtaa taaksepäin välikannelle tai eteenpäin
uhrinsa kimppuun.

Niin pian kuin tuo toinen mies näyttäiksen, vavahti Montgomery
kiivaasti. "Hiljaa siellä!" huudahti hän vakavalla äänellä.

Muutamia merimiehiä ilmaantui etukannelle.

Mustanaama kieriskeli koirien jaloissa omituisesti äännähdellen. Ei
kukaan koettanutkaan auttaa häntä. Pedot yrittivät parhaansa mukaan
purra häntä, töykkien kuonojaan häneen. Niiden harmaat ruumiit
kieriskelivät tuon muodottoman olennon ympärillä ja päällä. Merimiehet
huudahtelivat koirille, aivan kuin koko kohtaus olisi ollut vain heidän
huvikseen toimeenpantu. Montgomery huusi suuttuneena jotakin ja meni
lähemmäs. Minä seurasin häntä.

Mustanaama oli nyt päässyt pystyyn ja horjui keulaan päin. Hän
hoiperteli laivanportaalle jääden siihen seisomaan kovasti huohottaen
ja mulkoillen yli olkansa koiriin. Punatukka nauroi tyytyväisenä.

"Kuulkaapa, kapteeni", sanoi Montgomery hiukan korostaen sammaltavaa
puhettaan ja tarttuen punatukkaa hartioihin, "tämä ei käy kuntoon."

Seisoin Montgomeryn takana. Kapteeni käännähti puoleksi ja loi häneen
juopuneen tylsän juhlallisen silmäyksen.

"Mikä ei käy?" sanoi hän, hetkisen typerän näköisenä töllistettyään
Montgomeryyn, ja lisäsi: "Palaneet sahanpurut!"

Nopeasti liikahtaen vapautui hän Montgomeryn otteesta ja pisti kätensä
takintaskuihinsa.

"Tuo mies on matkustaja", sanoi Montgomery. "Neuvon teitä antamaan
hänen olla rauhassa."

"Menkää helvettiin!" kiljasi kapteeni. Hän kääntyi äkkiä ja hoiperteli
syrjään. "Minä teen omalla laivallani mitä ikinä minua haluttaa", sanoi
hän.

Minun mielestäni olisi Montgomery saattanut jättää hänet rauhaan, kun
hän kerran näki, että tuo elukka mieheksi oli sikahumalassa. Mutta hän
vain kalpeni vähäsen ja seurasi kapteenia portaalle.

"Kuulkaas kapteeni", sanoi hän. "Tuo mies on minun miehiäni älköönkä
häntä pahasti kohdeltako. Häntä on kumminkin kiusattu koko matkan."

Hetkiseksi saattoivat viinanhöyryt kapteenin sanattomaksi. "Palaneet
sahanpurut!" oli kaikki, mitä hän suvaitsi vastata.

Huomasin, että Montgomery oli niitä kärsivällisiä luonteita, jotka
ovat hitaat vihaan, mutta jotka monipäiväisen ärsytyksen jälkeen
lopulta vimmastuvat kiukkuun, joka ei tunne anteeksiantamusta. Huomasin
myöskin, että heidän välinen riitansa oli jo aikaisemmin virinnyttä.

"Mies on päissään", sanoin minä ehkäpä hieman tunkeilevasti. "Suotta
häneen sanoja tuhlaatte."

Montgomery mursi äkäisesti riippuvaa alahuultaan. "Hän on alati
päissään. Mutta oikeuttaako humala hänet kohtelemaan hävyttömästi
matkustajiaan?"

"Laiva on minun", alkoi kapteeni epävarmasti, viittoillen kädellään
häkkeihin. "Ja se oli puhdas laiva. Mutta katsokaapa sitä nyt!" Alus
oli tosiaankin kaikkea muuta kuin puhdas. "Kaunista joukkoa, hyvin
siistiä ja puhdasta joukkoa", jatkoi hän.

"Itsehän suostuitte kuljettamaan elukat."

"Toivon, etten koskaan olisi nähnyt kirottua saartanne. Mitä pirua ...
te teette elukoilla mokomalla saarella? Ja tuo mies... Luulin häntä
ihmiseksi. Mutta hän on hullu. Eikä hänellä ollut mitään tekemistä
takakannella. Luuletteko te, että koko tämä perhanan laiva kuuluu
teille?"

"Miehenne rupesivat heti laivaan tultuamme ärsyttämään tuota poloista
paholaista."

"Paholainen hän juuri on -- pirullinen paholainen. Väkeni ei voi sietää
häntä. _Minä_ en voi sietää häntä. Ei kukaan meistä voi sietää häntä.
Ettekä _tekään_."

Montgomery kääntyi ja sanoi päätään nyökyttäen:

"_Te_ jätätte joka tapauksessa hänet rauhaan.".

Mutta kapteenia halutti riidellä nyt. Hän korotti äänensä: "Jos
hän vielä kerran tulee tänne, niin minä lasken hänen sisälmyksensä
kannelle, sen teen. Lasken hänen kärventyneet sisuksensa kannelle! Mikä
mies _te_ olette sanomaan _minulle_ mitä _minun_ on tekeminen? Sanonpa
teille, että minä olen tämän laivan kapteeni, kapteeni ja omistaja.
Minä olen laki täällä -- laki ja profeetat. Minä sitouduin kuljettamaan
erään miehen ja hänen palvelijansa Aricaan ja takaisin sieltä sekä
tuomaan sieltä joitakin elukoita. Mutta minä en koskaan ole sitoutunut
kuljettamaan hullua pirua ja palaneita sahanpuruja ja --"

No niin, samantekevää miksi hän nimitti Montgomeryä, mutta minä näin
tämän hypähtävän päin kapteenia.

"Hän on humalassa", sanoin minä. Kapteeni tuli yhä rivommaksi. "Suu
kiinni!" huudahdin kääntyen äkisti häneen päin, sillä olin nähnyt
vaaran uhkaavan Montgomeryn kalvenneista kasvoista. Täten sain minä
rajuilman ylitseni.

Olin kumminkin hyvilläni saatuani estetyksi tappelun, kapteenin
humalaisen raivon uhallakin. En luule koskaan minkään miehen suusta
kuulleeni vyöryvän niin mahtavaa haukkumasanojen tulvaa, vaikka olenkin
nähnyt ja kuullut jos jotakin. Vaikka olenkin sangen lempeä mies,
oli minun kuitenkin hyvin vaikeata sulattaa eräitä nimityksiä. Mutta
kehottaessani kapteenia vaikenemaan, olin luultavasti unohtanut, että
olin tällöin vain tavallaan hylkytavaraa, tilapäistä painolastia, etten
ollut kyennyt edes maksamaan matkastani. Tästä kyllä sainkin heti
kuulla. Mutta joka tapauksessa olin ehkäissyt tappelun.



IV.

Kuunarin kaidepuilla.


Auringonlaskun jälkeen samana iltana saimme maan näkyviimme.
Montgomery sanoi nyt tulevansa perille. Olimme vielä liian kaukana
voidaksemme erottaa rannan yksityiskohtia. Minusta näytti kaikki
pitkältä sinisenharmaalta juovalta merenpinnan yllä. Melkein kohtisuora
savupatsas kohosi päin pilviä.

Kapteeni makasi kajutassaan päätänsä selvittelemässä. Montgomery ja
minä olimme kannella kunnes tähdet alkoivat tuikkia. Eläimet olivat
hiljaa. Montgomery tarjosi sikarin.

Hän alkoi puhua Lontoosta puolihaikealla äänellä ja kysellä siellä
tapahtuneita asioita. Hän jutteli kuin mies, joka on pitänyt elämästään
siellä ja joka yhtäkkiä ja auttamattomasti on sieltä poistettu.
Katselin tummaan mereen ja pimeydestä häämöttävään saareen.

Minusta tuntui siltä kuin olisi tuo mies tullut avaruudesta vain
pelastamaan minut. Huomenna eroaisin hänestä iäksi. Jo tavallisissakin
oloissa olisi tämä saattanut minut vakaviin mietteisiin. Mutta nyt
kohdistui huomioni erikoisesti siihen omituiseen seikkaan, että
sivistynyt mies asui tuolla yksinäisellä saarella ja että hän toi
sinne niin merkillisen lastin. Tahtomattanikin toistin kapteenin
kysymyksen: "Mitä hän noilla elukoilla teki?" ja minkä vuoksi hän ei
ollut olevinaan missään tekemisissä koko lauman kanssa, kun alussa oli
eläimistä huomauttanut? Kaikki tämä kietoi koko miehen ärsyttävään
salaperäisyyteen.

Keskiyön aikaan lakkasimme keskustelemasta Lontoosta ja me seisoimme
ääneti vieri vieressä nojaten laivanportaaseen, kumpikin omiin
ajatuksiinsa vaipuneena haaveillen katsellen ulappaa.

Mieliala oli hempeä, ja minä aloin puhua kiitollisuudestani.

"Te olette pelastanut henkeni", sanoin hetken kuluttua.

"Sattuma, pelkkä sattuma vain saattoi minut avuksenne", vastasi hän.

"Kiitän kumminkin kernaammin teitä kuin sattumaa."

"Ei kestä kiittää. Te olitte hädässä, minä saatoin auttaa teitä ja
annoin teille ruiskeita ja ravintoa aivan kuin olisin suorittanut
jotakin tieteen koetta. Minä olin ikävissäni ja toivoin jotakin
tehtävää. Jos tuona päivänä olisin ollut väsynyt tai ellen olisi
pitänyt ulkonäöstänne, no niin -- missähän mahtaisitte nyt olla?"

Kiitollisuudentunteeni jäähtyi hieman.

"Joka tapauksessa kuitenkin --" alotin.

"Se oli nyt kerta kaikkiaan vain sattuma", keskeytti hän. "niin kuin
kaikki ihmiskohtalot. Vain aasit eivät tätä älyä. Minkä vuoksi olen
minä täällä nyt -- sivistyksen parista karkotettuna epattona -- sen
sijaan että olisin onnellinen ihminen, joka saisi nauttia Lontoon
kaikista huvituksista? -- Sangen yksinkertaisesti vain sen vuoksi että
-- yksitoista vuotta sitten -- menetin älyni vain kymmeneksi minutiksi."

Hän lopetti.

"Niinkö?" sanoin minä.

"Siinä kaikki."

Vaikenimme. Yhtäkkiä hän naurahti.

"Tässä tähtien valossa on jotakin, joka aukaisee kielen siteet. Olen
hölmö, mutta haluan kuitenkin kertoa teille jotakin nyt."

"Mitä hyvänsä minulle kerrottekin, voitte luottaa vaiteliaisuuteeni...
Jos sitä tarkotatte."

Hän oli alottamaisillaan kertomuksensa, mutta pudisti sitten epäröiden
päätänsä.

"Olkaa kertomatta. Minusta se on samantekevää. Lienee parasta,
että säilytätte salaisuutenne. Ei ole mitään voitettu, jos vastaan
luottamustanne. Ellen ... niin?"

Hän murahteli epäselvästi, eikä minua erikoisesti haluttanut --
totta puhuakseni -- kuulla, mikä oli karkottanut nuoren lääketieteen
ylioppilaan Lontoosta. Kohautin harteitani ja käännyin. Lähellämme
seisoi tuntematon olento, katsellen tähtiä. Olento oli Montgomeryn
merkillinen palvelija. Liikahtaessani loi hän minuun nopean katseen yli
olkansa, sen jälkeen tirkistellen taas tähtiin.

Tämä tuntunee teistä vähäpätöiseltä, mutta minuun se vaikutti kuin
äkkinäinen isku. Lähellämme ei ollut muuta valoa kuin ohjausrattaan
vieressä oleva lyhty. Olennon kasvot olivat vain hetken tämän
valopiirissä, ja minä näin hänen silmissään omituisen viheriän hohteen.

Silmät eivät minusta näyttäneet ollenkaan ihmisen silmiltä. Tuo musta
olento tulisilmineen johdatti mieleeni kaikki unohtuneet kauhut, jotka
olivat lapsen mielen vallanneet noidista kuunnellessaan. Sitten tuo
ilkeä vaikutus hävisi äkkiä kuten oli tullutkin, ja kuulin Montgomeryn
sanovan minulle:

"Aion mennä sisään, jos jo olette saanut kylliksenne tästä."

Vastasin jotakin tilanteeseen sopimatonta. Menimme kannen alle, ja hän
toivotti hyvää yötä kajuttani ovelta.

Yöllä kiusasivat ilkeät unet minua. Kuu nousi myöhään. Se loi kalpean
hohteen aavemaisen vaaleaan kajuttani kattoparteen ja saattoi sen
seinälaudotuksen pahaaennustavan väriseksi. Ja sitten heräsivät koirat
alkaen haukkua ja ulvoa, joten saatoin nukkua vain hetken kerrallaan,
unentapaisessa horroksessa, kunnes aamu sarasti.



V.

Mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.


Yöllä näin levottomia unia ampumisesta ja metelistä. Aamulla
herätessäni hieroin silmiäni ja kuuntelin yläpuoleltani kuuluvaa melua.
En aluksi muistanut, missä olin.

Kuulin yhtäkkiä paljaitten jalkojen astuntaa ja raskaitten esineitten
kolinaa, joita heitettiin sinne tänne, sekä ankaraa kahleitten
kalsketta. Edelleen kuulin veden kohinaa, kun alus kääntyi ja pieni
vihreänkeltainen aalto löi kajutan pyöreään ikkunaan. Pukeuduin
kiireesti ja nousin kannelle.

Noustessani rappusia näin punertavaa aamuruskoa vasten kapteenin leveän
selän ja punaisen tukan, ja hänen yläpuolellaan näin puman häkin
riippumassa puomiin kiinnitetystä köydestä. Eläin parka oli suunniltaan
kauhusta ja ryömi ahtaan koppinsa nurkkaan.

"Yli laidan kaikki!" huusi kapteeni. "Yli laidan! Kohta pääsemme koko
roskasta!"

Hän oli tielläni, joten minun täytyi koskettaa häntä hartioihin
päästäkseni hänen ohitsensa. Hän säpsähti ja kääntyi. Ei tarvinnut
kovinkaan tarkasti katsoa nähdäkseen, että mies yhä edelleen oli
humalassa.

"Hei!" huusi hän tylsästi, mutta sitten välähti hänen silmissään, ja
hän jatkoi: "Jaha, sehän on herra ... herra..."

"Prendick", sanoin minä

"Prendick? Eikös pirua. 'Suu kiinni', se on nimenne. Herra Suu kiinni!"
Hän toisti sanat, jotka olin hänelle sanonut edellisenä päivänä
Montgomeryn ja hänen väliseen riitaansa sekaantuessani.

Mutta en sentään ollut odottanut sitä mikä nyt seurasi. Hän viittasi
laskusiltaan, jonka vieressä Montgomery seisoi jutellen erään kookkaan
valkotukkaisen miehen kanssa, joka nähtävästi juuri oli tullut laivaan.

"Tuosta pois, penteleen herra Suu kiinni! Pois laivasta!" kiljui
kapteeni.

Montgomery ja hänen toverinsa kääntyivät.

"Mitä tarkotatte?" kysyin minä

"Pois laivasta, kirottu herra Suu kiinni juuri sitä minä tarkoitan.
Pois, ja heti. Puhdistamme laivan koko roskasta. Ja teistä myöskin!"

Tirkistelin hämmästyneenä häneen. Mutta sitten johtui yhtäkkiä
mieleeni että sitähän itsekin halusin. Ei todellakaan olisi ollenkaan
epämieluista poistua tuon raivopään seurasta. Käännyin Montgomeryyn.

"Emme voi ottaa vastaan teitä", sanoi Mongomeryn toveri päättävästi.

"Ette voi ottaa vastaan minua", toistin levottomana. En koskaan ollut
nähnyt niin päättäväistä ilmettä kenenkään kasvoilla.

"Kuulkaa", sanoin kapteenille.

"Pois laivasta!" huusi tämä. "Tämä laiva ei ole petoja ja ihmissyöjiä
varten, saatikka sitten vielä pahempia. Te poistutte laivasta ... herra
Suu kiinni. Elleivät nuo huoli teistä, niin menkää tuuliajolle. Mutta
joka tapauksessa te poistutte! Ystävienne kanssa. Olen sanonut tuolle
saarelle iankaikkisen aamenen! Olen saanut siitä kylläkseni."

"Mutta, Montgomery", sanoin minä.

Tämä lerpautti alahuultaan ja viittasi toivottomana päällään vieressään
seisovaan valkotukkaiseen mieheen, siten ilmaistakseen kyvyttömyytensä
auttaa minua.

Vetosin vuoroin valkotukkaiseen mieheen pyytäen päästä maihin, vuoroin
kapteeniin pyytäen saada jäädä laivaan. Kumpikin epäsi, ja Montgomery
oli vaiti, kohautellen harteitaan. "Te poistutte laivasta", sanoi
kapteeni. "Lakia on noudatettava, ja minä olen täällä laki."

Isovene, johon oli lastattu Montgomeryn eläimet ja tavarat, erkani
laivasta. Näin, että sen miehistö oli ruskeita, merkillisen näköisiä
miehiä.

Kapteeni ja pari miestä tuli luokseni peräkannelle. _Lady Vain_in vene
oli edelleen köydessä laivan perässä, vettä puolillaan ja ilman airoja
ja ruokavaroja. Kieltäydyin astumasta siihen, mutta he laskivat minut
väkisin veneeseen ja työnsivät sen kauas laivasta.

Vene ajelehti hiljalleen kuunarin luota.

Olin aivan pökerryksissäni enkä ollut uskoa tällaista julmuutta
todeksi, vaikka näin, kuinka alus purjeet pullollaan kiiti kauas.
Olin yksin puoliksi uponneessa veneessäni. Minun oli mahdotonta
päästä saarelle, ellei tuuli tai aallot minua sinne kuljettaisi.
Olin edellisistä kärsimyksistäni vielä varsin heikko. Ja nääntyneenä
kurjuudestani aloin itkeä, jota en ollut tehnyt kuin lapsena. Kyynelet
vuosivat poskilleni ja ääneen rukoilin jumalalta kuolemaa vapahtajaksi.



VI.

Rumat soutajat.


Kun saarelaiset näkivät, että kapteeni oli hyljännyt minut, armahtivat
he minua.

Veneeni ajautui hitaasti saareen päin, ja hysterinen helpotuksentunne
valtasi minut huomatessani isonveneen kääntyvän ja tulevan kohti. Se
oli raskaassa lastissa, ja sen tultua lähemmäksi näin Montgomeryn
harmaapäisen toverin istuvan sen perässä laatikoiden ja koirien
joukossa. Hän tirkisteli ääneti minuun. Mustanaama mulkoili myöskin
omituisilla silmillään istuessaan veneen kokassa puman vieressä. Sitä
paitsi oli veneessä vielä kolme merkillisen eläimellisen näköistä
miestä. Montgomery, joka hoiti peräsintä, ohjasi veneen lähelleni,
tarttui köyteen ja sitoi sen oman veneensä perään hinatakseen minun
venettäni, sillä isossaveneessä ei ollut tilaa minulle. Hän ojensi
minulle myöskin äyskärin, jolla aloin innokkaasti tyhjentää venettäni.
Sen jälkeen saatoin lähemmin tarkastaa seuralaisiani.

Harmaahapsi katseli yhä huolestuneen näköisenä minua. Kun katseemme
yhtyivät, loi hän silmänsä alas ja tähysteli koiria, jotka istuivat
hänen jalkainsa juuressa. Hän oli voimakasrakenteinen mies jonka otsa
oli sangen kaunis, mutta piirteet raskaat. Hänen silmäluomensa olivat
hieman pussikkaat, kuten iäkkäitten ihmisten usein ovat, ja rypyt hänen
tarmokkaan suunsa ympärillä ilmaisivat voimakasta päättäväisyyttä.
Hän jutteli Montgomeryn kanssa, mutta niin hiljaa, etten kuullut,
mitä he sanoivat. Hänestä silmäni siirtyivät noihin kolmeen muuhun
mieheen -- kummallisiin olentoihin! Minä näin vain heidän kasvonsa,
jotka vaikuttivat minuun tavattoman vastenmielisesti. Katsoin tiukasti
heihin, mutta ilkeä ensi vaikutus ei vain hävinnyt, vaikkakaan en
oikein käsittänyt, mistä se johtui. Miehet olivat ruskeita ja heidän
jäsenensä olivat kummallisesti kiedotut likaiseen valkeaan kankaaseen,
joka peitti vieläpä heidän kätensäkin. En koskaan ollut nähnyt
miehiä tuolla tavoin käärittyinä -- kuin itämaitten naiset. Heillä
oli turbaanitkin, joitten alta heidän peikonkasvonsa pistivät esiin,
kasvot ulkonevine alaleukoineen ja loistavine silmineen. Heidän mustat
hiuksensa muistuttivat jouhia ja istuessaan näyttivät he pitemmältä
kuin mitkään ennen näkemäni ihmiset. Harmaahapsi, jonka olin nähnyt
runsaasti kolmen kyynärän mittaiseksi, oli istuessaan päätään lyhyempi
heitä. Jälkeenpäin huomasin, että he eivät olleet minua pitempiä, mutta
heidän vartalonsa oli luonnottoman pitkä ja heidän reitensä lyhyet ja
omituisen vääntyneet. Sanalla sanoen, ilettävän rumaa seuraa, ja heidän
päittensä yläpuolelta tirkisteli veneen kokasta tuo mustanaamainen
olento vihreillä silmillään.

Katsoessani heihin vastasivat he katseeseeni, mutta heti he toinen
toisensa jälkeen siirsivät arasti katseensa minusta. Ymmärsin, että
vaivasin heitä, ja käänsin sen vuoksi huomioni saareen.

Se oli matala ja tiheän kasvullisuuden peitossa. Varsinkin muuatta
palmulajia, jota en tuntenut, kasvoi rehevänä kaikkialla. Eräästä
kohden kohosi ohut valkoinen savupatsas korkealle ilmaan, jossa se
levisi kuin viuhka.

Tulimme nyt leveään lahteen, jota matalat niemekkeet ympäröivät.
Ranta oli himmeänharmaata hietikkoa kohoten äkkijyrkästi
kuusi-seitsenkymmentä jalkaa korkeaksi harjuksi, jota siellä täällä
peitti puut ja pensaat. Rinteen puolivälissä oli nelikulmainen
kiviaitaus, jonka myöhemmin huomasin tehdyksi koralleista ja
laavanpalasista. Kaksi olkikattoa pisti näkyviin aitauksen keskeltä.

Rannalla vedenrajassa seisoi muuan mies meitä odottamassa. Ollessamme
vielä etäämpänä olin ollut näkevinäni joittenkin kummallisten olentojen
hääriskelevän rinteen pensaikossa, mutta nyt niitä ei enää näkynyt.
Rannalla seisoja oli keskipituinen mies mustine neekerinkasvoineen.
Hänen suunsa oli suuri, mutta melkein ilman huulia, hänen käsivartensa
olivat tavattoman pitkät ja hoikat ja hänen jalkateränsä pitkät ja
litteät. Lisäksi oli hän vielä länkäsääri. Hänen piirteensä olivat
raskaat, ja hän tirkisteli meihin jäykästi. Hän oli puettu samoin kuin
Montgomery ja hänen valkotukkainen toverinsa sarssiseen takkiin ja
housuihin.

Tullessamme lähemmäksi alkoi mies juosta edestakaisin rannalla mitä
omituisimmin liikkein.

Montgomeryn käskystä hypähtivät nuo neljä isonveneen miestä pystyyn,
merkillisen kömpelöin liikkein, ja laskivat purjeet käärien ne kokoon.
Montgomery ohjasi pienehköön satamalampeen joka oli kaivettu hiekkaan,
se oli kyllin suuri vastaanottaakseen veneen vuoksen aikana.

Kuulin keulan rasahtavan hiekkaan, irrotin veneen kiinnitysköyden ja
työnsin sen maihin. Nuo neljä miestä astua laahustivat rannalle mitä
merkillisimmin liikkein, ja alkoivat rannalla seisovan miehen avulla
purkaa veneen lastia. Varsinkin valkopukuisten miesten liikkeet olivat
kummallisia; heidän jalkansa eivät olleet jäykät, mutta kuitenkin he
astuivat jollakin ihmeen tavalla, aivan kuin jalat olisivat olleet
sijoiltaan.

Koirat murisivat edelleenkin ja tempoivat kahleitaan pyrkien noitten
omituisten miesten kimppuun.

Kolme suurikokoista miestä jutteli keskenään kummallisin kurkkuäänin,
ja mies, joka oli odottanut rannalla, alkoi myöskin innokkaasti puhella
jollakin vieraalla kielellä.

Olin joskus ennen kuullut samanlaisen äänen, mutta en voinut muistaa
missä.

Valkohapsi seisoi kuuden ulvovan koiran keskellä ja huusi niin kovalla
äänellä käskynsä, että se kuului yli metelin. Montgomery astui myöskin
maihin, ja kaikki alkoivat purkaa lastia; minä olin liian voimaton
voidakseni auttaa. Valkohapsi sanoi minulle:

"Näyttää siltä kuin vielä olisitte ilman aamiaista."

Hänen pienet silmänsä säihkyivät kirkkaan mustina valkoisten
kulmakarvojen alta.

"Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa", jatkoi hän. "Te olette
nyt vieraamme, ja meidän on tehtävä olonne mukavaksi -- vaikkakin
saavutte kutsumattomana vieraana, kuten tiedätte."

Hän katsahti minuun terävästi ja lisäsi:

"Montgomery sanoo, että te olette sivistynyt mies, herra Prendick --
vieläpä hiukan tiedemieskin. Saanko kysyä millä alalla?"

Kerroin hänelle, että olin muutaman vuoden opiskellut Royal College
of Science'ssä, biologiaa Huxleyn johdolla. Tällöin kohotti hän vähän
kulmiansa ja virkahti hiukan kohteliaammin:

"Se muuttaa asian, herra Prendick. Mekin satumme olemaan biologeja.
Tämä on tavallaan biologinen laitos."

Hän katsahti valkoisiin kääriytyneitä olentoja, jotka nostivat puman
häkkeineen maihin ja lisäsi:

"Ainakin minä ja herra Montgomery saatamme lukeutua oppineihin. En
tiedä, kuinka pian pääsette täältä lähtemään. Saaremme on kaukana
tavallisilta kulkureiteiltä, saattaapa kulua kokonainen vuosikin meidän
näkemättämme purjeen riepuakaan."

Hän jätti minut äkkiä ja asteli ylemmäs rannalle. Luulen, että hän meni
aituukseen. Miehet lastasivat Montgomeryn ohjeitten mukaisesti laatikot
matalaan vaunuun. Laama ja kaniinihäkit olivat vielä veneessä, koirat
repivät yhä kahleitaan.

Montgomery tuli luokseni, ojensi kätensä ja sanoi:

"Omasta puolestani olen mielissäni. Tuo kapteeni oli täydellinen sika.
Olisipa hän tehnyt olonne kuumanlaiseksi."

"Te pelastitte minut toisen kerran."

"Riippuu asianhaaroista. Tulettepa havaitsemaan tämän saaren helvetin
koluksi, siitä olen varma. Teidän sijassanne pitäisin silmäni avoinna.
_Hän_ --"

Hän epäröi hetkisen ja jatkoi nähtävästi muuttaen sanansa, jotka hän
oli lausumaisillaan:

"Viitsittekö auttaa minua kantamaan nuo kaniinit rannalle?"

Hän käsitteli häkkejä merkillisesti. Kahlasin hänen kanssaan veneelle
ja autoin häntä häkkien kannossa. Niin pian kuin saimme häkin rannalle,
aukaisi hän sen oven, käänsi sen pystyyn ja laski kaniinit hiekalle.
Sen jälkeen taputti hän käsiään, ja kaniinit hajaantuivat harjulle.

"Kasvakaat ja lisääntykäät, ystäväiseni!" sanoi hän. "Täyttäkää maa,
tähän asti olemmekin olleet lihanpuutteessa saarellamme."

Valkohapsi tuli samassa takaisin ja antoi minulle korppuja ja
pullon paloviinaa. "Hiukan purtavaa, Prendick", sanoi hän paljon
tuttavallisemmalla äänellä kuin ennen.

Kävin heti korppujen kimppuun valkohapsen auttaessa Montgomeryä
kaniinien vapauttamisessa. Kolme isoa häkkiä veivät he kuitenkin samoin
kuin pumahäkinkin aituukseen.

Paloviinan jätin juomatta, sillä olin aina ollut raitis.



VII.

Lukittu ovi.


"Ja nyt, mitä teemme kutsumattomalle vieraallemme?" kysyi valkohapsi
Montgomeryltä.

"Hän on hiukan perehtynyt tieteeseen", vastasi tämä.

"Haluan mitä pikemmin taas käydä työhön käsiksi -- tällä uudella
aineksella", sanoi valkohapsi, nyökäten päätänsä rakennukseen päin.
Hänen silmänsä kirkastuivat.

"Senpä kyllä uskon", vastasi Montgomery kaikkea muuta kuin
ystävällisellä sävyllä.

"Emme voi lähettää häntä tuonne, eikä meillä liioin ole aikaa
uuden majan rakentamiseen. Emme myöskään vielä voi sulkea häntä
luottamukseemme."

"Olen käytettävissänne", sanoin minä. En aavistanutkaan, mitä hän
tarkoitti sanalla "tuonne".

"Olen ajatellut samaa", vastasi Montgomery. "Minun huoneessanihan on
ulko-ovi --"

"No niin", sanoi vanhempi mies nopeasti, katsahtaen Montgomeryyn, minkä
jälkeen astuimme kaikin kolmin aituukseen päin.

"Ikäväkseni täytyy minun olla hieman salaperäinen, herra Prendick,
mutta muistanettehan olevanne kutsumaton vieras. Pikku laitoksemme
saarellamme kätkee salaisuuden tai toisen, se on tavallaan ritari
Siniparran salin kaltainen. Ei toki mitään erityisen kamalaa --
järkevälle ihmiselle. Mutta emmehän tunne teitä vielä..."

"Ehdottomasti", sanoin minä. "Olisinpa aika hölmö vaatiakseni
luottamustanne tuntemattomalle."

Hän hymyili vetäen suupielensä alaspäin ja kumarsi vaieten.

Menimme aituuksen pääkäytävälle, jonka suuri raudotettu puuportti
sulki. Veneen lasti oli sen ulkopuolella. Nurkkauksessa oli pieni
ovi, jota en ollut ennen huomannut. Valkohapsi otti likaisen sinisen
takkinsa taskusta avainkimpun, aukaisi oven ja astui sisään. Huomioni
kiintyi hänen avaimiinsa ja huolellisuuteen, millä hän aukaisi oven.

Seurasin miehiä ja huomasin tulleeni pieneen, yksinkertaisesti mutta
ei epämukavasti kalustettuun huoneeseen. Tässä oli sisäovi, joka oli
raollaan ja josta näkyi kivetty pihamaa. Montgomery sulki heti tämän
oven. Huoneen pimeimmässä nurkassa oli riippumatto, ja pieni, lasiton
mutta sen sijaan rautaristikolla varustettu ikkuna antoi merelle.

Tämä tulisi olemaan minun huoneeni, selitti valkotukka, enkä minä saisi
käyttää sisäovea, joka kaikkien erehdysten välttämiseksi suljettaisiin
ulkopuolelta. Hän viittasi mukavaan tuoliin ikkunaluukun lähellä ja
vanhoja kirjoja -- varsinkin lääketieteellisiä teoksia ja Kreikan ja
Rooman klassikkoja -- täynnä olevaan hyllyyn. Hän poistui tämän jälkeen
ulko-oven kautta, aivan kuin välttyäkseen avaamasta toista ovea.

"Me tavallisesti syömme tässä huoneessa", sanoi Montgomery ja poistui.
Kuulin hänen sanovan "Moreau". Tuskin tätä tällöin huomasinkaan. Mutta
kun sitten tarkastelin hyllyn kirjoja, palasi tuo sana mieleeni ja minä
aloin miettiä, missä olin kuullut nimen "Moreau" aikaisemmin.

Istuuduin ikkunan ääreen, otin taskustani korput, joita minulle oli
jäänyt ja söin ne erinomaisella ruokahalulla.

"Moreau?"

Ikkunasta saatoin nähdä erään noista kummallisista valkopukuisista
miehistä vetävän pakkilaatikkoa rannalla. Kuulin avaimen pistettävän
lukkoon takanani ja sitä kierrettävän. Kuulin myöskin rannalta tuotujen
koirien elämöimisen. Ne eivät enää haukkuneet, vaan murisivat ja
vikisivät omituisesti. Montgomery tyynnytteli niitä.

Isäntieni erikoinen salaperäisyys vaikutti minuun väkevästi. Aloin
taas miettiä, mitenkä nimi Moreau tuntui niin tutulta. Sitten johtui
mieleeni rannalla näkemäni omituinen rujo valkopukuinen mies. En
koskaan ennen ollut nähnyt niin merkillistä käyntiä ja niin kummallisia
liikkeitä kuin hänen, vetäessään tuota laatikkoa rannalla. Mieleeni
muistui myöskin, ettei ainoakaan noista miehistä ollut puhunut minulle
sanaakaan, vaikka he olivatkin luoneet minuun pikaisia ja ihmetteleviä
silmäyksiä -- kokonaan toisenlaisia kuin luonnollisen villi-ihmisen.
Ihmettelin, mitä kieltä he puhuivat. Heidän äänensä oli kauhea. Mikä
vika heissä oli? Ja sen jälkeen muistelin silmäyksiä, joita Montgomeryn
omituinen palvelija oli minuun luonut.

Sama palvelija astui nyt huoneeseen, yllään valkea puku, kantaen
tarjotinta, jolla oli kahvia ja keitettyjä vihanneksia. En voinut
liikauttaa väristystä, kun hän kumartaen laski tarjottimen eteeni
pöydälle.

Yhtäkkiä jähmetyin hämmästyksestä. Hänen kankean mustan tukkansa alta
näin hänen toisen korvansa, aivan lähellä kasvojani. Korva oli terävä
ja hienon ruskean karvan peittämä.

"Aamiaisenne, sair!" sanoi hän. Tuijotin häneen kykenemättä vastaamaan.
Hän kääntyi ja meni tiehensä, luoden minuun omituisen katseensa.

Yhtäkkiä muistui mieleeni muuan kirja: "Moreaun hirveydet", tai
petomaisuudet, jotain sinnepäin. Kymmenen vuotta sitten olin nähnyt
tuon nimen punaiselta painettuna erään kirjasen otsikkona. Vihkonen
oli pannut minun vapisemaan kauhusta. Olin silloin vielä nuori poika,
Moreau muistaakseni viisissäkymmenissä, kuuluisa ja taitava fysiologi,
joka oli varsin tunnettu tieteellisissä piireissä erinomaisen
mielikuvituksensa ja mistään piittaamattoman suorasukaisuutensa takia
väittelyissä. Oliko tuo vanhus sama Moreau? Hän oli julkaissut eräitä
hämmästyttäviä tutkimuksia veren transfusioista ja sairaalloisista
kasvannaisista. Mutta yhtäkkiä oli hänen loistava uransa katkennut,
hänen oli täytynyt jättää Englanti. Muuan sanomalehtimies oli
assistenttina esiintyen päässyt hänen laboratorioonsa, tehdäkseen
huomiotaherättäviä paljastuksia, ja erään inhottavan sattuman --
mikäli se nyt oli mikään sattuma -- kautta oli hänen kirjasensa tullut
kuuluisaksi. Samana päivänä, jona se ilmestyi, pääsi muuan nyljetty ja
leikelty koira karkaamaan Moreaun talosta.

Tämä tapahtui "kuolleena kautena", ja muuan taitava kustantaja,
tilapäisen laboratorioassistentin sukulainen, vetosi kansan
oikeudentuntoon. Ensimäistä kertaa ei tämä oikeudentunto ollut noussut
tieteen menettelytapoja vastaan, ja Moreau oli sanalla sanoen haukuttu
ulos maasta. Muutamat hänen kokeistaan olivatkin -- sanomalehtimiehen
esityksen mukaan -- häpeällisen julmat.

Olin vakuutettu siitä, että olin sattunut saman tohtorin pariin.
Ihmettelin, mitä hän aikoi tehdä pumalla ja muilla aituukseen tuoduilla
eläimillä.

Tunsin omituista hajua, leikkaushuoneen antiseptisten aineitten hajua.
Seinän läpi kuulin puman murinaa, ja muuan koirista haukahti, aivan
kuin sitä olisi pistetty.

Mutta tutkijasta ei vivisektiossa ollut mitään niin kauheata, että
hänen olisi tarvinnut salata sitä toiselta tutkijalta. Kummallisen
ajatusyhtymän kautta tulin ajatelleeksi palvelijan teräväpäisiä korvia
ja loistavia silmiä.

Mitä tämä tarkotti? Lukittu ovi autiolla saarella, pahamaineinen
vivisektori ja nämä rujot ihmiset?...



VIII.

Puman kiljunta.


Montgomeryn sisääntulo keskeytti mietiskelyni. Hänen merkillinen
palvelijansa seurasi häntä kantaen tarjotinta, jolla oli leipää,
vihanneksia ja muuta syötävää sekä viskipullo, vesiruukku ja kolme
lasia ja veitsiä. Katsoin tutkivasti tuohon kummalliseen olentoon
ja huomasin, että hän tarkkasi minua omituisella, levottomalla
katseellaan. Montgomery sanoi tulleensa syömään kanssani. Moreau ei
kiireellisiltä töiltään nyt joutanut.

"Moreau!" sanoin minä. "Nimi on minulle tuttu."

"Piru vieköön, taitaapa olla!" vastasi hän. "Mikä hölmö olinkaan
mainitessani sen! Joka tapauksessa, saattanette siitä arvailla
salaisuuksiamme. Maistuuko viski?"

"Ei kiitos, olen absolutisti."

"Toivonpa, että voisin sanoa samoin -- mutta nyt se on jo liian
myöhäistä! Tuo pirun juoma se saattoi minut tänne -- viski ja muuan
sumuyö. Kuvittelin, että minua onnesti silloin kuin Moreau kehotti
minua lähtemään hänen mukaansa. Merkillistä..."

"Montgomery", sanoin yhtäkkiä, kun palvelija oli sulkenut oven
jälkeensä, "minkä vuoksi on palvelijallanne teräväpäiset korvat?"

"Mitä hittoa!" huudahti hän suu täynnä ruokaa -- "teräväpäiset korvat?"

"Niin juuri", sanoin niin tyynesti kuin suinkin, "ja vielä kaunis
ruskea karvapeite niillä?"

Hän kaatoi tyynesti viskiä lasiinsa ja sanoi:

"Minä kun luulin, että hänen tukkansa peitti nuo korvat."

"Mutta minä näin ne hänen kumartuessaan kaatamaan minulle kahvia; ja
hänen silmänsä loistavat pimeässä."

Montgomery oli nyt tointunut ensi hämmästyksestään ja vastasi tyynesti:

"Minustakin hänen korvissaan on ollut jotakin erikoista, kun hän niitä
aina on peitellyt. Miltä ne näyttävät?"

Huomasin, että hän teeskenteli tietämättömyyttä, mutta enhän voinut
hänelle suoraan sanoa, että hän oli teeskentelijä.

"Ne olivat teräväpäiset", sanoin, "sangen pienet ja selvästi karvaiset.
Koko mies on muuten merkillisimpiä olentoja, mitä koskaan olen nähnyt."

Yhtäkkiä kuului aituuksesta jonkun kidutetun eläimen vihlova ja käheä
ulvonta. Tämän voimakkuus ja syvyys ilmaisi, että se tuli puman
kurkusta. Huomasin, että Montgomery säpsähti.

"Niin", sanoi Montgomery.

"Mistä te saitte tuon olennon?"

"San -- San Franciscosta... Myönnän, hän on omituinen olento.
Puoli-idiootti, nähkääs. En muista, mistä hän tuli, mutta olen tottunut
häneen, katsokaas, olemme kumpikin tottuneet häneen."

"Hän on luonnoton", sanoin minä. "Hänessä on jotain erikoista...
Älkää pitäkö minua turhia kuvittelevana, mutta minut valtaa aina
epämiellyttävä tunne hänet nähdessäni ... lihakseni jännittyvät
vaistomaisesti hänen lähestyessään... Hänessä on jotakin pirullista."

"Mitä joutavia!" sanoi Montgomery, joka minun puhuessani oli lakannut
syömästä. "_Minä_ en sitä huomaa... Kuunarin miehistö ... tunsi kai
samaa... Näittehän kapteenin...?"

Puma kiljui taas, tällä kertaa vielä surkeammin. Montgomery kiroili
hiljaa itsekseen. Aioin ahdistaa häntä kysymyksilläni rannalla
näkemistäni miehistä, mutta puma kiljahti useaan kertaan lyhyesti ja
raivokkaasti.

"Mitä rotua nuo rannalla olevat miehet ovat?" kysyin.

"Erinomaista väkeä, eivätkö olekin?" vastasi hän hajamielisesti ja
rypisti silmäkulmiaan, kun puma kiljui vielä kauheammin. Minä olin
vaiti. Lopuksi kuului entistä kiukkuisempi kiljunta. Montgomery
tuijotti minuun tylsillä harmailla silmillään ja kaatoi lasiinsa
enemmän viskiä. Hän koetti siirtää keskustelun alkoholiin, väittäen
sillä aineella pelastaneensa henkeni. Minä vastasin hajamielisenä
jotakin.

Päivällinen oli lopussa, ja tuo epämuodostunut palvelija vei pois
tarjottimen. Montgomery poistui myöskin. Häntä oli selvästi koko ajan
ärsyttänyt vivisektion alaisen puman kiljunta.

Minustakin tuntui kiljunta tavattoman ärsyttävältä. Lopuksi en sitä
enää kestänyt. Puristin käteni nyrkkiin, purin huuliani ja aloin
astella edestakaisin huoneessani.

Lopuksi täytyi minun pistää sormet korviini. Kiljunta oli niin
vihlovaa, etten voinut kauempaa pysyä huoneessa. Menin ulos myöhäisen
iltapäivän uinailevaan helteeseen, astuin ohi lukitun portin ja
käännyin aituuksen nurkan taa.

Kiljunta kuului vielä kamalammalta ulkona. Aivan kuin koko maailman
tuska olisi purkautunut siihen.



IX.

Metsän olento.


Kävelin läpi viidakon, joka peitti rakennuksen takana olevan harjun.
Tuskin välitin, minne askeleni ohjasin, vaan menin läpi tiheän
suorarunkoisten puitten muodostaman tiheän metsikön, jonka jälkeen
saavuin harjun toiselle puolelle ja seurasin muuatta pikku jokea, joka
virtasi ahtaan laakson läpi. Jatkoin matkaani ja kuuntelin. Välimatka
ja maanlaatu tukahuttivat kaikki rakennuksesta kuuluvat äänet. Muuan
kaniini hypähti esiin pensaasta. Istuuduin varjoon.

Paikka oli miellyttävä. Virran rannat olivat tiheän kasvullisuuden
peitossa, paitsi yhdessä kohdin. Toisella puolella näin sinertävän
usvaharson läpi joukon puita ja köynnöskasveja, yläpuolellaan siintävä
taivas. Valkoinen tai veripunainen laikka siellä täällä jonkin kasvin
kukkasista. Lopuksi vaivuin unen ja valveillaolon väliseen olotilaan.

Heräsin toisella puolella olevan pensaikon kahinaan. Aluksi näin vain
sanajalkojen ja kaislikon liikahtelevan. Sitten näyttäytyi yhtäkkiä
jokin olento rannalla. Ensin en nähnyt, mitä se oikein oli. Se vain
kumartui virtaan ja alkoi juoda. Nyt huomasin, että olento oli ihminen,
joka kävi nelin kontin, kuin eläin!

Olento oli siniseen sarssiin puettu mies. Hänen ihonsa oli
kuparinkarvainen ja tukkansa musta. Näytti siltä kuin kaikki nämä
saarelaiset olisivat olleet hirvittävän rumia. Kuulin miehen
latkivan vettä kitaansa. Kumartuessani paremmin nähdäkseni irtaantui
laavanpalanen alkaen vieriä rinnettä alas. Mies katsahti hätäisesti
ylöspäin, aivan kuin itse teosta yllätettynä ja huomasi minut.
Hän nousi nyt vaivalloisesti ja tuijotti minuun kuivaen suutaan
muodottomalla kädellään. Hänen jalkansa olivat tuskin puoleksikaan niin
pitkät kuin hänen vartalonsa.

Tuijotimme hyvän aikaa toisiimme, jonka jälkeen mies hävisi
pensaikkoon, pari kertaa taakseen vilkaisten.

Istuin pitkän aikaa tähystäen sinne päin, mihin hän oli kadonnut.
Muuan kaniini hypähti taas eteeni jatkaen matkaansa rinnettä ylöspäin.
Katselin hermostuneesti ympärilleni pahotellen aseettomuuttani. Mutta
sitten muistin, että näkemäni mies oli puettu siniseen sarssiin, eikä
siis ollut alasti kuin villi. Koetin lohduttautua sillä, että hän
nähtävästi oli rauhallinen ihminen, huolimatta hänen eläimellisen
villeistä kasvoistaan.

En kuitenkaan voinut tuntea oloani täysin turvalliseksi, vaan silmäilin
levottomasti joka taholle. Minkä vuoksi kävi ihminen nelin kontin ja
latki vettä suuhunsa kuin eläin?

Nyt kuulin jonkun eläimen ulvovan taas, ja luullen sitä pumaksi lähdin
päinvastaiseen suuntaan. Saavuin tällöin joelle, kahlasin sen yli ja
jatkoin matkaani toisella rannalla. Huomioni kiintyi punaiseen läikkään
maan pinnalla. Se oli jäkälämäinen sieni, josta koskettaessa erittyi
tahnaa. Muutamien suurten sanajalkojen varjosta tein epämiellyttävän
löydön: kuolleen, kärpästen peittämän kaniinin, jonka ruumis vielä
oli lämmin ja -- jonka pää oli muserrettu. Pysähdyin pelästyneenä --
vastatuotujen ensimäinen uhri!

Ruumiissa ei näkynyt muita pahoinpitelyn merkkejä. Eläin näytti
äkkiä tapetulta. Tarkastaessani kaniinin pientä karvaista ruumista
kummastelin tapaa, millä se oli tapettu, ja epämääräinen pelko,
jota olin koko ajan tuntenut, lisääntyi yhä. Huomasin nyt, kuinka
varomattomasti olin menetellyt lähtiessäni yksin tuon tuntemattoman
kansan pariin. Kiihtynyt mielikuvitukseni kansotti ympärilläni kasvavan
viidakon, joka ainoa varjo tuntui minusta väijytykseltä ja vähinkin
rapina uhkaukselta. Näkymättömät olennot pitivät minua silmällä.

Silloin päätin palata rakennukselle ja syöksyin päätä pahkaa viidakon
läpi aukealle päästäkseni.

Pysähdyin juuri saapuessani pienelle avonaiselle paikalle. Kaatuneella,
mätänevällä puunrungolla näin kolme tanakkaa ihmisolentoa.

Yksi näistä oli nähtävästi nainen, toiset kaksi miehiä. He olivat
alasti, ellei oteta lukuun vähäistä punaista kankaanpalasta, joka
verhosi heidän lannettaan, ja heidän ihonsa oli omituisen punertava,
jollaista en koskaan vielä ollut nähnyt millään villillä. Heidän
kasvonsa olivat lihavat, karkeat, poskettomat, otsa taaksepäin luisu ja
päälakea peitti harva, karhea tukka. En milloinkaan ollut nähnyt niin
eläimellisen näköisiä olentoja.

He puhelivat keskenään, ainakin toinen miehistä, ja kaikki kolme
olivat juttuun liiaksi kiintyneet huomatakseen lähestymistäni. He
heiluttelivat yläruumistaan, ja puhujan ääni oli niin paksu ja
sekava, etten voinut erottaa sanoja. Minusta tuntui siltä kuin hän
olisi siansaksallaan lukenut jotakin puhetta. Yhtäkkiä muuttui ääni
kimakammaksi ja hän nousi ojentaen kätensä.

Tällöin alkoivat muutkin yhteen ääneen löperrellä, nousivat myöskin,
ojensivat kätensä ja heiluttelivat yläruumistaan sanojen mukaisessa
tahdissa.

Silmiini pisti nyt heidän luonnottoman lyhyet säärensä ja litteät
muodottomat jalkateränsä. He alkoivat hitaasti tanssia piiriä polkien
jalkaa ja heilutellen käsiään. Lepertely muuttui jonkinlaiseksi
lauluksi, jonka loppukerto kuului kuin "alula" tai "balula". Heidän
silmänsä alkoivat loistaa ja autuas riemu näytti elävöittävän heidän
tylsiä kasvojaan. Sylki tippui heidän huulettomista suistaan.

Nyt ymmärsin yhtäkkiä, mikä noissa olennoissa oli tuntunut niin
kummalliselta: ne olivat muodoltaan ihmisiä, mutta ne muistuttivat
vissejä eläimiä. Huolimatta ihmishahmostaan ja vyöllä olevasta rievusta
muistuttivat he liikkeiltään, ihonväriltään ja koko olemukseltaan
sikoja.

Olin perin ymmälläni ja tein itselleni kaikenlaisia kysymyksiä. He
alkoivat hyppiä, ulvoa ja murista, yksi heistä liukastui ja seisoi
nelin kontin, mutta oli pian pystyssä taas, mutta selvästi näkyi, että
kaikki nuo hirviöt olivat eläimellisiä.

Vetäydyin varovasti viidakkoon takaisin. Toivoin vain pääseväni kauas
noista inhottavista olennoista ja tuskin huomasinkaan tulleeni pienelle
polulle metsässä.

Saavuttuani yhtäkkiä aukealle paikalle näin -- epämieluisaksi
hämmästyksekseni -- kömpelön jalkaparin äänettömästi liikkuvan
metsässä samaan suuntaan kuin minäkin, noin kolmenkymmenen askelen
päässä minusta. Olennon pää ja yläruumis oli köynnöskasvien peitossa.
Pysähdyin heti toivoen, ettei edelläni kulkija olisi minua huomannut,
mutta jalat pysähtyivät samalla kuin minäkin. Olin niin hermostunut,
että minun oli varsin vaikeata olla syöksähtämättä päätä pahkaa pakoon.

Lähemmin tarkasteltuani huomasin olennon samaksi, jonka olin nähnyt
joesta juovan. Hän käänsi päätänsä, ja minä näin hänen silmissään
emaljikiillon tirkistellessään minuun puitten varjosta. Hän seisoi
hetkisen hievahtamatta paikaltaan, mutta alkoi sen jälkeen äänettömästi
juosta tiheässä ruohikossa ja hävisi pensaikkoon. En nähnyt häntä enää,
mutta älysin, että hän oli pysähtynyt ja katseli nyt minuun jostakin.

Mikä ihmeen otus tuo olento oikein oli -- ihminen vai eläinkö?

Minulla ei ollut minkäänlaista asetta, ei edes keppiä. Pakeneminen
olisi ollut hulluutta. Joka tapauksessa ei tuolla olennolla, olkoonpa
se sitten mikä tahansa, ollut rohkeutta käydä minun kimppuuni. Purin
hampaani yhteen ja astuin suoraan häntä kohti. Kaikin keinoin koetin
peittää pelkoni, joka pani kylmät väreet selkäpiissäni kiertelemään.
Tunkeuduin valkokukkaisten pensaitten läpi ja näin hänen seisovan
kahdenkymmenen askeleen päässä, epäröiden katsellen minuun yli olkainsa.

Lähestyin häntä vielä parisen askelta ja katsoin häntä lujasti silmiin.

"Kuka te olette?" kysyin minä. Hän koetti vastata katseeseeni.

"Ei!" sanoi hän yhtäkkiä, kääntyi ja hypähti matkan päähän viidakossa.
Tämän jälkeen hän kääntyi alkaen taas tirkistellä minuun. Hänen
silmänsä loistivat kirkkaasti puitten hämärästä.

Sydän kurkussa täytyi minun kumminkin teeskennellä rohkeutta. Astuin
tyynesti hänen luokseen, mutta hän kääntyi taas ja hävisi hämärään.
Olin vielä kerran näkevinäni hänen loistavien silmiensä välähdyksen,
siinä kaikki.

Nyt vasta tulin ajatelleeksi, että oli jo hämärä. Aurinko oli joku
minutti sitten laskenut, ja tropiikin lyhyt hämärä oli tullut. Sainpa
kiirehtiä, ellen halunnut viettää yötä metsässä.

Palaaminen tuohon kidutusten taloon oli minusta varsin vastenmielinen,
mutta vielä pahempi oli mahdollisuus joutua pimeyden yllättämäksi
tuossa metsässä. Astuin siis sinne päin, mistä luulin tulleeni.
Pimeys yhä vain synkkeni, näin ainoastaan puitten latvat varjokuvina
kirkkaansinistä taivasta vasten, kaiken muun sulaessa muodottomaksi
joukoksi. Kuljin yli aution valkoisen hiekkamaan ja sen jälkeen läpi
erään pensasviidakon.

Heikko kahina oikealta puoleltani saattoi minut levottomaksi. Ensiksi
luulin sitä vain mielikuvitukseni luomaksi, sillä kun seisahduin, oli
kaikki hiljaa, lukuunottamatta puiden latvojen hiljaista suhinaa,
mutta niin pian kuin jatkoin matkaani, kuului kahina taas aivan kuin
askelteni kaikuna.

Pysyttelin poissa viidakosta ja kuljin pitkin aukeampaa maata.
Yhtäkkiä kääntymällä koetin yllättää takanani hiipivän olennon. Mutta
minä en nähnyt mitään, vaikka tulin yhä varmemmaksi siitä, että joku
minua seurasi. Lisäsin nopeutta ja saavuin hetken perästä muutamalle
harjulle, kuljin sen yli ja käännyin yhtäkkiä katsellen sitä sen
toiselta puolen. Harju piirtyi terävästi ja selvästi kirkasta taivasta
vasten.

Ja nyt näin muodottoman esineen nousevan harjulta ja kuvastuvan
taivasta vasten heti taas kadotakseen. Olin vakuutettu siitä, että se
oli takaa-ajajani. Ja tähän tunteeseen yhtyi epämiellyttävä huomio,
että olin eksynyt.

Toivottomasti hämmentyneenä kiiruhdin edelleen hiipivän olennon yhä
seuratessani kintereilläni. Kuka ja mikä hyvänsä olento sitten olikin,
ei sillä kuitenkaan ollut rohkeutta hyökätä kimppuuni, taikka sitten
odotti se sopivaa hetkeä yllättääkseen minut. Pysyttelin edelleen
tarkoin aukeammalla maaperällä, usein pysähtyen kuuntelemaan, ja
lopuksi päättelin kaiken olevan vain kiihtyneen mielikuvitukseni
tuotetta. Kun vihdoinkin kuulin meren kuohunnan, kiirehdin askeleitani
tuohon suuntaan, mutta kuulin samalla jonkun hyppivän viidakossa
takanani. Käännyin, mutta näin vain mustia varjoja, ja kun kuuntelin,
kuulin vain veren kohisevan korvissani. Luulin hermojen olevan
epäkunnossa ja mielikuvitukseni tekevän minusta pilaa ja jatkoin
päättävästi matkaani sinne päin, mistä aaltojen kuohunta kuului.

Hetkisen kuluttua puut harvenivat, ja saavuin matalalle niemelle,
joka ulkoni tummaan mereen. Yö oli tyyni ja kirkas ja tuhannet tähdet
kuvastuivat tummaan veteen, jota mainingit hiljalleen nostivat ja
laskivat. Vähän matkan päästä rannalta loistivat tyrskyt himmeinä
riutalta, ja lännessä näytti linnunradan hohde yhdistyvän iltatähden
kirkkaan keltaiseen valoon. Ranta jatkui itäänpäin, lännessä sen
katkaisi erään niemen selkä. Sitten muistin, että Moreaun talo oli
lännessä päin.

Oksa risahti takanani, ja minä kuulin kahinaa. Käännyin ja loin
katseeni tummiin puihin. En nähnyt mitään -- tai ehkäpä näin liian
paljonkin. Joka tumma esine näytti uhkaavalta. Seisoin paikallani
noin minutin verran ja käännyin sen jälkeen, yhä katsellen puita,
länteen päin. Heti lähtiessäni liikkeelle liikahti myöskin yksi noista
väijyvistä varjoista ja alkoi seurata minua.

Sydämeni tykytti kiivaasti. Näin nyt leveän lahden lännessä. Pysähdyin
taas, ja äänetön varjo pysähtyi myöskin, kymmenisen metrin päähän
minusta. Pieni valopiste loisti mutkan toisesta päästä, ja vaalea hieta
hohti himmeästi tähtien valossa. Tuo valopiste saattoi olla noin kolmen
kilometrin päässä ja päästäkseni sinne oli minun mentävä metsän läpi,
jossa varjot väijyivät.

Nyt näin selvemmin minua seuraavan olennon. Se ei ollut eläin, sillä se
seisoi pystyssä. Yritin puhutella sitä, mutta kurkkuni oli niin käheä,
etten saanut ääntäkään kuuluviin. Lopuksi sain huudetuksi:

"Kuka siellä!"

Vastausta en saanut. Astuin askeleen lähemmäs. Olento ei liikkunut,
se vain kyyristyi kokoon. Jalkani sattui kiveen. Tämä johti mieleeni
aatoksen. Samalla kuin herkeämättä katsoin olentoon kumarruin ja otin
kiven käteeni. Olento pakeni heti näin tehdessäni, menetellen aivan
kuin koira samanlaisessa tilanteessa. Panin kiven nenäliinaani ja
käärin sen ranteeni ympäri. Nyt laukesi jännitykseni yhtäkkiä, aloin
hikoilla ankarasti ja vaivuin maahan, kivi kädessäni.

Kesti kotvasen ennen kuin tohdin jatkaa matkaani metsän läpi
päästäkseni lahdelle. Lopuksi suoritin matkan juosten, ja saapuessani
hiekalle kuulin jonkun hyppivän perässäni.

Silloin tulin aivan tolkuttomaksi pelosta ja aloin päätä pahkaa juosta
hiekkaisella rannalla. Kuulin vainoojani pehmeitten käpälien nopeat
askeleet takanani. Huusin epätoivon vallassa ja lisäsin nopeuteni
kaksinkertaiseksi. Muutamia tummia epäselviä olentoja, ehkä noin kolme
neljä kertaa kaniinia suurempia, juoksi hyppien rannalta viidakkoon
lähestyessäni niitä. Kaiken ikäni muistan tuon kamalan kilpajuoksun.

Juoksin lähellä vedenrajaa ja kuulin vähä väliä askelten ääniä, jotka
tulivat yhä lähemmäs. Hengästyin perin pohjin, sillä olin aivan
harjaantumaton juoksija, ja tunsin kuin veitsenpistoja rinnassani.
Käsitin, että olento saavuttaisi minut paljon aikaisemmin kuin ehtisin
aituuksen luo, ja sen vuoksi käännyin huohottaen ja iskin sitä kivellä,
kun se tuli lähelleni, iskin epätoivon vimmalla. Tällöin irtaantui kivi
lingosta.

Kääntyessäni olento, joka oli juossut nelin jaloin, nousi pystyyn,
ja kivi sattui sitä vasempaan ohimoon. Hänen kallonsa kajahti,
eläinihminen horjui minua kohti, töykkäsi minua käsillään, hoiperteli
edelleen rannalle ja kaatui jääden naama vedessä makaamaan paikoilleen.

En voinut lähestyä tuota tummaa olentoa. Jätin sen makaamaan rannalle
laineitten huuhdeltavaksi ja jatkoin matkaani päin keltaista tuiketta
talosta. Ja nyt kuulin todelliseksi helpotukseksi puman surkean
ulvonnan, saman äänen, joka oli minut alkuaan karkottanut tutkimaan
tuota salaperäistä saarta. Vaikka olin menehtymäisilläni väsymyksestä,
kokosin kaikki voimani ja aloin juosta kohti valoa. Olin kuulevinani
jonkun kutsuvan minua.



X.

Ihmisen huuto.


Tullessani lähemmäksi taloa näin, että valo tuli huoneeni avoimesta
ovesta. Kuulin Montgomeryn huutavan:

"Prendick!"

Juoksin edelleen ja vastasin heikosti hänen huutoonsa ja hoipertelin
hänen luokseen.

"Missä te olette ollut?" kysyi hän pitäen minua käsivarren pituisen
matkan päässä itsestään niin että ovesta tuleva valo lankesi
kasvoilleni. "Olemme kumpikin olleet niin ahkerassa työssä, että vasta
puoli tuntia sitten muistimme teidät."

Hän talutti minut huoneeseen ja painoi minut tuolille. Valo häikäisi
aluksi silmiäni. "Emme voineet aavistaakaan, että te olisitte lähtenyt
tutkimaan saarta puhumatta meille mitään", sanoi hän. "Mutta sitten
aloin pelätä, että... Mutta ... mitä... Hei!"

Viimeiset voimani pettivät minut, ja pääni painui rinnalleni. Luulen,
että hän erikoiseksi tyydytyksekseen antoi minulle paloviinaa.

"Herran nimessä", sanoin minä, "sulkekaa tuo ovi!"

"Lienette kohdannut jonkun merkillisyyksistämme?" kysyi hän, sulki
oven ja kääntyi taas minuun päin. Mutta hän ei kysellyt enempiä, vaan
kaasi kurkkuuni lisää viinaa ja vettä ja pakotti minut syömään. Olin
pyörtymäisilläni. Hän lausui jotakin unohduksestaan varottaa minua ja
kysyi, koska olin lähtenyt rakennuksesta ja mitä olin nähnyt.

Vastasin muutamin sanoin. "Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?"
sanoin minä, hysteriseen itkuun purskahtamaisillani.

"Ei ollenkaan vaarallista", sanoi hän, "mutta luulen teidän saaneenne
kylläksenne täksi päiväksi."

Puma päästi tuskan ulvonnan, ja Montgomery kirosi hiljakseen. "Piru
vieköön, ellei tämä saari ole yhtä kamala kuin Gower Street --
kissoineen."

"Montgomery", sanoin minä, "mikä tuo olento oli, joka seurasi minua,
oliko se eläin vaiko ihminen?"

"Ellette nuku tänä yönä", vastasi hän, "niin olette järjiltänne
huomenna."

Asetuin hänen eteensä ja kysyin:

"Mikä tuo olento oli joka seurasi minua?"

Hän katsoi minua suoraan silmiin, ja hänen ilmeensä, joka oli ollut
vilkas, muuttui tylsäksi.

"Kuvauksestanne päättäen oli se kai kummitus", vastasi hän.

Tunsin kiivastuvani, mutta vaivuin taas tuolilleni ja painoin käsilläni
otsaani. Puma alkoi taas kiljua.

Montgomery tuli luokseni, pani kätensä olalleni ja sanoi:

"Kuulkaapa, Prendick, minun ei olisi koskaan pitänyt antaa teidän mennä
harhailemaan tälle typerälle saarelle; mutta se ei ole niin pahaa kuin
luulette. Hermonne ovat rasittuneet pilalle. Minä annan teille jotakin,
joka saattaa teidät uneen. _Tuo_... tulee vielä jatkumaan tuntikausia.
Teidän täytyy nukkua, muuten en voi vastata seurauksista."

En vastannut mitään. Kumarruin eteenpäin ja peitin kasvoni käsilläni.
Hän antoi minulle lasillisen jotakin tummaa nestettä. Join sen
vastustelematta, ja hän auttoi minut riippumattoon.

Herätessäni oli jo kirkas päivä. Loikoilin matossa hetkisen selälläni
kattoon tirkistellen. Huomasin, että kattoparrut olivat laivapölkkyjä.
Kääntyessäni näin pöydän katetuksi. Olin nälissäni ja koetin päästä
permannolle, mutta sekaannuin mattoon ja putosin nelin ryömin lattialle.

Pää raskaana istuuduin pöytään. Muistin vain hämärästi eilisen
seikkailuni. Aamutuuli puhalsi raikkaasti avoimesta ikkunaluukusta,
ja ilma ja ruoka saattoivat minut tuntemaan aivan eläimellistä
hyvinvointia. Samassa aukesi ovi takanani, pihaan päin oleva ovi.
Käännyin ja näin Montgomeryn katsahtavan sisään.

"Hyvä on!" sanoi hän. "Minun on sangen kiire!" Poistuessaan hän sulki
oven. Huomasin sittemmin, että hän oli unohtanut lukita sen.

Vähitellen palasivat edellisen päivän tapahtumat mieleeni, ja nyt
kuulin taas huudon. Mutta tällä kertaa ei huuto ollut puman. Kuuntelin
ja luulin erehtyneeni, sillä en kuullut muuta kuin aamutuulen suhinaa.

Jatkoin syöntiäni, mutta kuuntelin korvat tarkkoina edelleen. Silloin
kuulin heikkoa ääntä. Istuin kuin kivettyneenä. Niin heikko kuin tuo
ääni olikin, järkytti se minua ankarammin kuin mikään, mitä siihen asti
olin kuullut noitten inhottavien seinien sisältä. Nyt en voinut erehtyä
äänistä. Ähkyviä huutoja, joita nyyhkytykset ja tuskan huohotukset
keskeyttivät. Tällä kertaa ei kidutettava ollut eläin, vaan ihminen.

Kuullessani nuo äänet nousin, menin tuolle ovelle ja tempasin sen auki.

"Prendick, ihminen! Seis!" huusi Montgomery. Muuan pelästynyt koira
murisi ja haukkua nalkutti. Näin verta, ruskeata ja tulipunaista verta,
ja tunsin karbolin omituisen hajun. Etäämpänä olevasta avoimesta ovesta
näin hämärässä jotakin, joka oli sidottu kiinni telineeseen, punaista
ja siteitten peittämää. Ja lopuksi näin vanhan Moreaun kalpeat ja
kauheat kasvot.

Hän tarttui minua silmänräpäyksessä olkapäähän ja heitti minut
päistikkaa takaisin huoneeseeni. Hän oli nostanut minut kuin pikku
lapsen, ja minä tupsahdin nurin lattialle. Sitten kuulin avainta
kierrettävän ja Montgomeryn anteeksipyynnöt.

"Tämä voi turmella kokonaisen elämän työn!" kuulin Moreaun sanovan.

"Hän ei ymmärrä mitään", sanoi Montgomery, lisäten jotakin, jota en
kuullut.

"Minulla ei ole vielä aikaa!" sanoi Moreau.

Loppua en kuullut. Kömmin pystyyn ja seisoin vavisten, mitä kauheimman
pelon vallassa. Oliko mahdollista, että Moreau saattoi ryhtyä niin
kauhistuttavaan kuin ihmisten vivisektioon? Kysymys juolahti mieleeni
äkkiä kuin salama ukkospilvestä. Ja yhtäkkiä käsitin kaikessa
kaameudessaan vaaran, joka minua uhkasi.



XI.

Ihmisajo.


Mielessä mieletön paon toivo muistin, että huoneeni ulko-ovi vielä
oli avoinna. Olin nyt täysin vakuutettu siitä, että Moreau oli
vivisektoinut ihmisolennon. Siitä alkaen kuin olin kuullut hänen
nimensä olin yhdistänyt saaren epämuodostuneet olennot hänen
toimintaansa, ja nyt luulin ymmärtäväni kaiken. Muistin hänen teoksensa
veren transfusioista. Nuo olennot, jotka olin nähnyt, olivat joittenkin
kauheitten kokeilujen uhreja.

Nuo kurjat roistot olivat halunneet pidättää minut vain tukahuttaakseen
epäilykseni luottamustaherättävällä esiintymisellään, valmistaakseen
minulle sitten kohtalon, joka oli kuolemaa paljon kauheampi: ensiksi
kidutus, ja sitten kamalin ajateltavissa oleva alennustila -- tehdä
minusta noitten muitten kaltainen sieluton eläin.

Etsin asetta, mutta turhaan. Mieleeni juolahti silloin aatos; kaasin
nojatuolin, painoin toisella jalallani sen toista kädennojaa ja
tempasin toisen irti. Sattumalta jäi siihen naula, tehden aseen
tavallaan pelottavaksi. Kuulin askeleita oven ulkopuolelta ja näin
Montgomeryn sen edessä. Hän aikoi juuri lukita oven.

Kohotin silloin naulalla varustettua nuijaani ja koetin iskeä häntä
päähän, mutta hän väisti hypähtämällä taaksepäin. Epäröin hetkisen ja
pakenin sen jälkeen huoneen nurkkauksen taa.

"Prendick!" kuulin hänen huutavan, "älkää olko hölmö aasi, ihminen!"

Vielä silmänräpäys, ajattelin, ja hän olisi lukinnut minut huoneeseeni
kuin koekaniinin ikään! Hän tuli esiin ja huusi:

"Prendick!" ja alkoi juosta jälkeeni.

Juoksin sokeasti luoteeseen päin, juuri päinvastaiseen suuntaan siitä,
missä eilen olin ollut. Kerran, juostessani pitkin rantaa, näin hänen
palvelijansa hänen kerallaan. Juoksin hurjasti rinnettä ylös, yli
harjun ja pitkin erästä kalliolaaksoa, jota viidakot reunustivat.
Juoksin pari kilometriä, tykyttävin sydämin ja huohottavin rinnoin,
enkä enää kuullut Montgomeryä enkä hänen palvelijaansa. Kaatumaisillani
aloin taas juosta päin lahtea ja heittäydyin ruokoviidakkoon.

Uskaltamatta liikahtaakaan makasin kauan paikoillani, tohtimatta ryhtyä
mihinkään. Yhtäkkiä kuulin jotakin, joka muistutti raskasta hengitystä
-- meren maininkien kohinaa rannalta.

Tuntia myöhemmin kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni etäällä pohjoiseen
minusta. Silloin aloin miettiä pelastussuunnitelmaa. Ymmärsin, että
saarella ei ollut muita asukkaita kuin nuo kaksi vivisektoria ja heidän
eläimöitetyt uhrinsa. Otaksuin, että he tarvittaessa voivat pakottaa
joitakin näistä ottamaan minut kiinni. Tiesin, että sekä Moreaulla
että Montgomeryllä oli revolverit, ja minun ainoa aseeni oli kurja
puupalikka nauloineen!

Makasin hievahtamatta kunnes aloin ajatella ruokaa ja juomaa,
ja samassa havaitsin kohtaloni koko toivottomuuden. En tiennyt
ainoatakaan keinoa ruuansaantiin. Tunsin aivan liian vähän kasvioppia
etsiäkseni joitakin syötäviä juuria tai hedelmiä, joita saattaisi
olla läheisyydessäni, eikä minulla liioin ollut vehjettä, millä ottaa
kiinni joku kaniineista. Lopuksi tulin ajatelleeksi saarella näkemiäni
eläinihmisiä. Aloin heikosti toivoa heiltä apua.

Yhtäkkiä kuulin ajokoiran haukuntaa ja mieleeni juolahti uusi vaara.
Tartuin naulakeppiini ja syöksyin päätä pahkaa sinne päin, mistä
olin kuullut mainingin kohinaa. Tästä juoksusta muistan eräänlaisia
väkäkasveja, joitten piikit viilsivät kuin veitsenterät. Verisenä
saavuin pitkähkön lahden rannalle pohjoisessa ja syöksähdin hiukkaakaan
epäröimättä veteen, kahlasin pitkin lahtea ja seisoin hetken perästä
polviani myöten eräässä pienessä joessa. Lopuksi kiipesin sen
vasemmalle rannalle ja ryömin, vereni pauhatessa korvissani, etsimään
turvaa viidakosta.

Kuulin koiran -- niitä oli vain yksi -- lähenevän. Lopuksi haukunta
taukosi, ja luulin päässeeni pakoon.

Hetket kuluivat hiljaisuuden vallitessa, ja tunnin kuluttua alkoi
rohkeuteni taas kasvaa.

En ollut enää niin kauhistunut ja kurja, sillä olin päässyt kauhun ja
kurjuuden rajan yli. Käsitin, että henkeni itse asiassa oli hukassa,
ja tästä tietoisena kykenin mihin tahansa. Aivan toivoin kohtaavani
Moreaun. Mietin myöskin, että jos kimppuuni aivan liian ankarasti
käytäisiin, minä kumminkin voisin välttää minulle suunnitellun kohtalon
hukuttautumalla, ennen kuin he voisivat sen estää.

Melkeinpä minua halutti tehdä tuo heti, mutta omituinen halu nähdä,
kuinka seikkailu oikein päättyisi, pidätti minut siitä. Oikoilin
haavottuneita jäseniäni piikkien repimissä vaatteissani ja silmäilin
metsään päin. Silloin huomasin mustan naaman, joka tirkisteli minuun.

Naama oli saman miehen, joka rannalla oli odottanut isoa venettä. Hän
piti kiinni palmunrungosta. Tartuin aseeseeni ja käännyin häneen päin.
Mies alkoi jutella:

"Te, te, te", oli kaikki, mitä ensiksi saatoin erottaa.

Yhtäkkiä laski hän kätensä irti palmusta ja tuli lähemmäksi, uteliaana
tirkistellen minuun.

En tuntenut samaa vastenmielisyyttä häntä kuin muita eläinihmisiä
kohtaan.

"Te", sanoi hän, "te, veneessä!"

Hän oli siis ihminen -- ainakin yhtä ihminen kuin Montgomeryn
palvelija, sillä hän osasi puhua.

"Niin", sanoin minä, "tulin veneessä, laivasta."

"Ah", sanoi mies, ja hänen pälyilevät ruskeat silmänsä tirkistelivät
minuun. Hän katsoi käsiini, keppiini, jalkoihini ja risaiseen takkiini,
naarmuihin ja haavoihin, joita piikit olivat pistäneet.

Kaikki tämä oli hänestä jotakin käsittämätöntä, sillä hän ojensi toisen
kätensä ja alkoi hitaasti laskea sormiaan: "yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi. Mitä?"

En ymmärtänyt, mitä hän tarkotti. Sittemmin sain kyllä nähdä, että
hyvin suurella osalla saaren eläinkansaa oli muodottomat kädet, joista
saattoi puuttua kolmekin sormea. Nyt käsitin miehen esiintymisen
jonkinlaiseksi tervehdykseksi ja vastasin samalla tavoin.

Hän irvisti tyytyväisenä, katseli nopeasti ympärilleen valppailla
silmillään ja hävisi sitten yhtäkkiä.

Kiiruhdin hänen jälkeensä ja huomasin ihmeekseni, että hän riippui
toisesta kädestään eräästä pitkästä köynnöskasvista, joka riippui
puusta. Hän oli selin minuun.

"Hei!" huusin minä.

Hän hypähti maahan ja kääntyi minuun päin.

"Sanokaa, mistä saisin jotakin syötävää", virkoin.

"Syödä?" sanoi mies. "Syödä ihmisen ruoka nyt", lisäsi hän katsahtaen
heiluvaan köynnökseen. "Majan luona."

"Mutta missä maja on."

"Ah!"

"Olen vastikään tullut tänne, kuten tiedätte."

Mies kääntyi alkaen kulkea edelläni. Hänen kaikki liikkeensä
olivat kummallisen nopeat. "Tulla mukana", sanoi hän. Seurasin
häntä, nähdäkseni, mitä tästä tulisi. Arvelin, että maja oli joku
yksinkertainen vaja, jossa hän ja toiset kummitukset oleilivat. Ehkäpä
he osottautuisivat ystävällisiksi, jotta voisin jollakin tavoin
vaikuttaa heihin. Enhän vielä tiennyt, missä määrin he olisivat
unohtaneet inhimillisen alkuperänsä, jonka heillä luulin olevan.

Apinamainen kumppanini tallusteli vierelläni riippuvin käsin ja
ulkonevin alaleuoin. Aloin miettiä, paljonko hän vielä saattaisi
muistaa.

"Kuinka kauan olette ollut tällä saarella?" kysyin.

"Kuinka kauan?" kysyi hän takaisin, ja toistettuani kysymykseni nosti
hän kolme sormea pystyyn. Hän oli tuskin muuta kuin idiootti. Koetin
päästä selville siitä, mitä hän tällä tarkotti, mutta se näytti
kiusaavan häntä. Vielä parin kyselyni jälestä jätti hän minut yhtäkkiä
ja juoksi muutamien hedelmien luo, jotka riippuivat eräästä puusta. Hän
otti kourallisen okaisia palkoja ja alkoi syödä niiden sisältöä.

Huomasin tämän tyydytyksellä. Tässä oli ainakin yksi keino
hengenpitimiksi. Tein hänelle vielä pari kysymystä, mutta hänen
lepertelevistä vastauksistaan en saanut selvää. Muutamat harvat niistä
olivat oikeat, mutta toiset muistuttivat papukaijan lörpöttelyä.

Olin niin kiintynyt huomioihini, etten ollut huomannut tulleemme
eräälle polulle. Lopuksi saavuimme muutamien puitten luo, jotka kaikki
olivat hiiltyneet ja ruskeat, ja sen jälkeen tulimme aukealle paikalle,
jota peitti kellertävä kerros. Tästä kohosi pieniä savuja, jotka
pistivät sieraimiin ja panivat silmät kirvelemään. Oikealta meistä
näin sinisen meren paljaan kallionharjanteen yli. Polku johti yhtäkkiä
ahtaaseen, kahden mustan ja epätasaisen ainejoukkion muodostaman
ylänteen väliseen solaan. Laskeuduimme tähän.

Sola oli tavattoman pimeä, joka tuntui vielä synkemmältä kellertävästä
maasta heijastuvan kirkkaan auringonpaisteen jälkeen. Seinämät
muuttuivat nyt jyrkemmiksi ja lähenivät toisiaan Näin vihreitä ja
verenpunaisia laikkoja. Oppaani pysähtyi äkisti...

"Koti!" sanoi hän, ja minä seisoin rotkon aukolla joka aluksi oli aivan
pimeä silmilleni. Kuulin kummallisia ääniä ja panin vasemman käteni
rystyset silmilleni. Nenääni tunki myöskin epämiellyttävä haju, aivan
kuin apinahäkistä, jota ei pidetä puhtaana. Etäämpänä laajeni rotko
taas viheriöiväksi ja auringonpaisteiseksi rinteeksi ja kummaltakin
puolelta tunkihe valo ahdasta käytävää pitkin keskustan syvää pimeyttä
kohti.



XII.

Lain julistaja.


Silloin kosketti käteni jotakin kylmää. Hätkähdin rajusti ja näin
vieressäni jotakin punertavaa, joka muistutti enemmän nyljettyä lasta
kuin mitään muuta. Tällä olennolla oli aivan laiskiaisen lempeät, mutta
epämiellyttävät piirteet, sama matala otsa ja hitaat liikkeet.

Vähän totuttuani pimeyteen aloin nähdä tarkemmin. Laiskiaisen näköinen
pikku olento seisoi tirkistellen minuun. Kumppanini oli hävinnyt.
Paikka oli korkeitten laavamuurien välinen kapea käytävä -- laavavirran
ratkeama -- ja kummallakin puolella oli jonkinlaisia pimeitä ja kurjia
majoja, joitten seinät oli punottu meriruo'osta, palmunlehdistä ja
köynnöskasveista. Kiemurteleva polku, joka johti näistä solaan,
oli tuskin kolmea metriä leveä. Siinä oli kosolti mätäneviä
hedelmänsisuksia ja muuta roskaa, josta epämiellyttävä haju aiheutui.

Punainen, laiskiaismainen pikku olento seisoi edelleen paikallaan
vilkuillen minuun, kun apinamainen oppaani tuli lähimmästä majasta ja
viittasi minua tulemaan sinne. Samaan aikaan astui eräästä etäämpänä
tuolla merkillisellä käytävällä olevasta majasta muuan toinen kummitus
esiin heiluvasti kävellen ja alkoi tirkistellä minuun.

Epäröin, sillä minua melkein halutti syöstä tieheni samaa tietä, jota
olin tullutkin, mutta sitten päätin katsoa, mitä tulevan piti, tartuin
lujemmin aseeseeni ja ryömin oppaani jälestä tuohon pahalta haisevaan
läpeen.

Tämä oli puoliympyrän muotoinen maja, mehiläiskeon puolikkaan näköinen,
ja kallioseinällä, joka muodosti sen sisäseinän, näkyi kasa erilaisia
hedelmiä, kokospähkinöitä y.m. Muutamia yksinkertaisia laavasta tehtyjä
astioita oli lattialla, jolla sitä paitsi näkyi tuolipahanenkin. Tulta
ei näkynyt. Pimeimmässä nurkassa istui muodoton tumma massa, joka
murisi "hei!" kun minä astuin sisään. Apinaohjaajani seisoi ovella ja
ojensi minulle kokospähkinän, istuutuessani toiseen nurkkaan.

Otin vastaan pähkinän ja aloin syödä, niin tyynesti kuin suinkin,
vaikka olinkin peloissani ja löyhkä minua kiusasi. Punainen pikku olio
seisoi ovella, ja muuan toinen olento, jonka naama oli ruskea ja silmät
loistavat, pistäytyi katsomaan minua laiskiaisen olan ylitse.

"Hei!" kuului taas tuosta kummallisesta massasta vastapäätä minua.

"Se on ihminen! Se on ihminen!" soperteli oppaani. "Elävä ihminen, kuin
minä."

"Vaiti!" huudahti ääni pimeästä nurkasta muristen.

Painostavan hiljaisuuden vallitessa imeskelin kokospähkinääni ja
tähystin tarkkaan pimeyteen, mutta näkemättä mitään.

"Se on ihminen", toisti ääni. "Hän tulee asumaan meidän kanssamme,
varmasti."

Ääni oli paksu, ja siinä oli jonkinlainen viheltävä alasointu, joka
minusta tuntui erikoisen omituiselta, mutta hän lausui sanansa
tavattoman oikein.

Apinaihminen katsoi minuun, aivan kuin odottaen jotain. Ymmärsin, että
hänen äänettömyytensä oli kysymys.

"Hän tulee asumaan kanssanne", sanoin minä.

"Se on ihminen, hänen täytyy oppia laki."

Nyt aloin pimeydestä erottaa kumaran olennon heikot ääriviivat. Sitten
näin, että vielä kaksi päätä teki oviaukon pimeämmäksi. Tartuin
lujemmin koppiini. "Sano sanat!" En ollut huomannut hänen viimeisiä
sanojaan, mutta nyt toisti hän ne laulavalla äänellä:

"Älä käy nelin jaloin; se on laki!"

Hämmästyin.

"Sano sanat!" lausui apinaihminen uudelleen, ja ovella olevat olennot
toistivat hänen kehotuksensa, äänessään uhkaava sävy. Käsitin, että
minun oli lausuttava tuo typerä määräys. Ja sen jälkeen alkoi mitä
mielettömin meno. Pimeyden ääni alotti mitä hassuimman litanian, joka
minun ja kumppanieni oli siis rivi riviltä toistettava. Tämän kestäessä
heiluivat he edestakaisin ja löivät käsillään polviinsa, ja minä
seurasin heidän esimerkkiään. Olisin saattanut kuvitella kuolleeni
ja tulleeni toiseen maailmaan. Pimeä maja, ihmeelliset epäselvät
kuvatukset, valonpilkahdus silloin tällöin ja yksitoikkoinen laulu:

"Älä käy nelin jaloin; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Älä latki kurkkuusi vettä; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Älä syö lihaa äläkä kalaa; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Älä kynsi puitten kuorta; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Älä aja äläkä vainoo muita ihmisiä; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

Sen jälkeen jatkui tämä mahdoton mielettömyys. Jonkinlainen rytmillinen
hartaus valtasi meidät; lörpöttelimme ja heiluimme yhä kiivaammin,
toistaen tuota merkillistä lakia. Ulkonaisesti osotin samaa intoa kuin
nuo ihmiseläimet, mutta sisimmässäni sekä nauroin että kiukuitsin tälle
hulluudelle. Kävimme läpi pitkän luettelon erinäisiä asioita ja sen
jälkeen laulaen lausuimme taas uuden lain kaavan:

"_Hänen_ on tuskien huone."

"_Hänen_ kätensä rankaisee."

"_Hänen_ kätensä haavottaa."

"_Hänen_ kätensä parantaa."

Seurasi sitten mitä käsittämättömintä sekasotkua _hänestä_, ken hyvänsä
hän sitten lie ollut. Olisin saattanut luulla koko menoja uneksi, mutta
en ole koskaan kuullut unessa laulettavan.

"_Hänen_ on häikäisevä salama", lauloimme. "_Hänen_ on syvä, suolainen
meri."

Mieleni valtasi kamala aavistus, että Moreau, eläimistettyään nämä
ihmisparat, oli pakottanut heidän surkastuneihin aivoihinsa mielikuvan
hänen omasta jumaluudestaan. Mutta pelkäsin liian paljon ympärilläni
olevia vahvoja käpäliä ja teräviä hampaita tohtiakseni olla laulamatta
toisten mukana. "_Hänen_ ovat taivaan tähdet."

Vihdoinkin laulu loppui. Näin apinaihmisen naaman kiiltävän hiestä,
näin selvemmin pimeän nurkan, josta ääni kuului. Nurkassa istuja oli
ihmisen kokoinen, mutta kokonaan karkean harmaan karvan peittämä, aivan
kuin rottakoira. Mikä tuo olento oikein oli? Kuvitelkaa ympärillenne
pelkkiä kamaloita raajarikkoja ja hulluja ja te voitte käsittää
tilanteeni ja tunteeni!

"Hän on viisimies, viisimies, viisimies ... niinkuin minäkin", sanoi
apinaihminen.

Ojensin käteni. Nurkassa oleva harmaa olento kumartui eteenpäin
ja sanoi: "älä käy nelin jaloin; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
Hän ojensi merkillisen muodottoman käpälänsä ja tarttui käsiini.
Käpälä muistutti kynnellistä raavaansorkkaa. Olin kirkaisemaisillani
hämmästyksestä ja tuskasta. Hänen päänsä kumartui lähemmäs tarkastamaan
kynsiäni ja lähestyi valoisampaa aukkoa, ja tällöin näin inhokseni,
että hänen kasvonsa eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan harmaa
karvakasa, jossa oli kolme kohokohtaa silmiä ja nenää osottamassa.

"Hänen kyntensä ovat pienet", mutisi tuo harmaa olento pitkään
partaansa. "Hyvä on."

Hän laski käteni alas, ja minä tartuin vaistomaisesti keppiini.

"Syö juuria ja vihanneksia -- se on hänen tahtonsa", sanoi apinaihminen.

"Minä olen lain lukija", sanoi harmaa. "Tänne tulevat kaikki uudet,
oppimaan lain. Minä istun pimeydessä ja julistan lain."

"Niin on", virkkoi muuan ovelta.

"Rangaistukset ovat ankarat niille, jotka rikkovat lakia. Ei kukaan
välty niistä", sanoi eläinkansa vilkuillen arasti toisiinsa.

"Ei kukaan, ei kukaan välty," sanoi apinaihminen. "Katso! Minä tein
kerran pienen rikoksen. Löpertelin, löpertelin, lakkasin puhumasta. Ei
kukaan voinut ymmärtää. Sen vuoksi olen poltettu, poltettu käteen. Hän
on suuri, hän on hyvä!"

"Ei kukaan välty rangaistuksesta", sanoi nurkan paksu olento.

"Ei kukaan välty", toisti eläinrahvas.

"Halu on paha kaikilla", sanoi harmaa lain julistaja. "Emme tiedä,
mitä haluja teillä on. Meidän täytyy tietää. Toiset haluavat seurata
esineitä, jotka liikkuvat, haluavat väijyä niitä ja juosta niiden
päälle, purra ja tappaa, purra syvästi ja imeä verta... Se on paha.
Älä vainoo muita ihmisiä; se on laki. _Emmekö ole ihmisiä?_ Älä syö
lihaa äläkä kalaa; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Ei kukaan välty", sanoi muuan pilkkuinen olento, joka seisoi ovella.

"Halu on paha kaikilla", jatkoi lain lukija. "Toiset haluavat repiä
hampailla ja kynsillä juuria ja nuuskia maata... Se on paha."

"Ei kukaan välty!" toistivat ovella seisojat.

"Toiset kynsivät puita, toiset raapivat kuolleitten hautoja. Toiset
tappelevat päällään, jaloin tai kynsin, toiset purevat yhtäkkiä, toiset
rakastavat likaisuutta."

"Ei kukaan välty!" huudahti pieni punainen olento.

"Rangaistus on ankara ja varma. Oppikaa sen tähden laki. Sanokaa
sanat..."

Hän alotti taas tuon merkillisen hoilotuksen. Sietämätön löyhkä ja
korvia huumaava meteli pani pääni pyörälle, mutta kestin edelleen
saadakseni ehkä kuulla jotakin uutta.

Melu oli niin ankara, ettemme voineet kuulla, mitä ulkona tapahtui,
kunnes joku -- luulen sen olleen jonkun sikaihmisistä -- pisti päänsä
ovesta sisään ja huusi jotakin, jota en ymmärtänyt. Heti hävisivät
kaikki majoihin, ja minä jäin yksin.

Ennen kuin ehdin ovelle, kuulin ajokoiran haukkuvan. Silmänräpäyksessä
olin ulkona, keppi kädessäni, vavisten koko ruumiiltani. Edessäni näin
parikymmentä eläinkansan jäsentä, epämuodostuneet päänsä puolittain
hartiain väliin vedettyinä. Katsoessani samaan suuntaan kuin hekin,
huomasin Moreaun synkän olemuksen ja kauhistuttavan kalpeat kasvot. Hän
pidätteli hyppivää koiraa ja aivan hänen kintereillään tuli Montgomery,
revolveri kädessään.

Seisoin hetkisen kauhun lamaannuttamana.

Sitten käännyin ja töyttäsin kömpelöä petoa vasten, jolla oli suuri
harmaa naama ja pienet vilkuilevat silmät. Oikealla puolella näin
halkeaman vuorenseinämässä, josta valoa tunkeutui alas.

"Pysähtykää!" huusi Montgomery, kun lähestyin halkeamaa. "Ottakaa
kiinni hänet!"

Hirviöt kääntyivät minuun päin, mutta heidän käsityskykynsä oli
kaikeksi onneksi sangen hidas. Työnsin erästä petoa toista vasten; ne
koettivat tarttua minuun, mutta liian myöhään. Pieni punainen olento
hypähti minua kohti, mutta minä iskin sitä kasvoihin naulakepilläni
ja seuraavana hetkenä ryömin ylös halkeamaa pitkin, joka vei solaan.
Kuulin huudettavan: "Ottakaa kiinni hänet!" ja huomasin, että tuo
suuri harmaa elukka pimitti takanani olevan aukon suun. Sitten tulin
rikkipitoiselle maalle länsipuolelle eläinkansan kylää.

Juoksin yli keltaisen maan, alas muuatta rinnettä ja läpi erään harvan
metsikön, alapuolella olevaan ruokoviidakkoon. Tunkeuduin tämän läpi ja
saavuin toiseen viidakkoon, jonka löyhällä maalla kasvavat mustahkot
pensaat muodostivat. Kuulin vainoojieni huudot takanani. Muutamat
kiljuivat kuin pedot. Koira haukkui vasemmalla puolellani, ja kuulin
Moreaun ja Montgomeryn huutavan samalle taholle. Juoksin oikealle ja
olin kuulevinani Moreaun kehottavan minua juoksemaan henkeni edestä.

Pehmeä löyhkäävä maa alkoi pettää jalkaini alla, mutta ponnistin
edelleen, vaikka maa upotti polvia myöten, ja vihdoin jouduin tielle,
joka luikerteli korkeassa ruohistossa. Takaa-ajajieni äänet kuulin
vasemmalta. Muutamat kummalliset punaiset, hyppivät eläimet hyppivät
pakoon lähestyessäni niitä. Polku vei ylöspäin, kunnes saavuin toiselle
aukealle paikalle ja taas syöksyin ruokoviidakkoon.

Polku loppui yhtäkkiä jyrkänteen reunalle, mutta vauhtini oli niin
kova, etten ehtinyt pysähtyä, vaan syöksähdin suinpäin piikkisiin
pensaisiin. Verta vuotavin kasvoin nousin jaloilleni ja jatkoin
matkaani pitkin muuatta pientä puroa, joka juoksi solan pohjalla,
jonne olin pudonnut. Hämmästyin sumusta, jota alhaalla oli runsaasti
ja hypähdin puroon, mutta hyppäsin siitä taas yhtä nopeasti takaisin,
sillä vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Keppini olin kadottanut.

Sola teki äkkiä mutkan, ja minä näin epäselvästi sinisen meren
ääriviivan. Olin niin iloissani siitä, että olin päässyt vainoojieni
kynsistä, ettei minua enää ollenkaan haluttanut hukuttautua.
Takaa-ajajieni melu hävisi toiseen suuntaan, joten olin toistaiseksi
pelastettu.

Mutta tiesin, etten voinut toivoa vähintäkään apua eläinkansalta.



XIII.

Keskustelu.


Tulin kumminkin ajatelleeksi, että minulla vielä oli yksi
puolustuskeino. Moreaun väkineen etsiessä minua saarelta saatoin minä
kiertoteitse juosta aitaukseen, musertaa oven kivellä ja etsiä jotakin
asetta talosta. Olin jo merenrannalla, kun näin ensin yhden ja sitten
useamman olennon tulevan esiin pensaikosta: Moreaun ajokoirineen,
Montgomeryn ja pari muuta lisäksi. He pysähtyivät.

He näkivät minut, alkoivat viittoilla ja lähetä. Molemmat eläinihmiset
juoksivat katkaistakseen tieni. Montgomery astui suoraan minua kohti.
Moreau seurasi koirineen hitaammin.

Silloin havahduin toimettomuudestani ja astuin veteen. Se oli sangen
matalaa aluksi, vasta kolmenkymmenen metrin päässä ulottui se
vyötäisiini. Näin epäselvästi merieläväin kiitävän jalkojeni tieltä.

"Mitä teette, mies?" huusi Montgomery.

Pysähdyin ja käännyin heihin päin. Montgomery seisoi huohottaen
vedenrajassa, punaisena ponnistuksista, tukka epäjärjestyksessä ja
alahuuli lerpalla, niin että hänen epäsäännölliset hampaansa näkyivät.
Moreau astui parhaillaan hänen luokseen, kalpeana ja tyynenä. Heillä
oli kummallakin ruoska kädessä. Koira haukkui minua. Etäämpänä
seisoivat eläinihmiset töllistellen minuun.

"Mitäkö minä teen?" vastasin minä. "Aion hukuttautua!"

Montgomery ja Moreau katsahtivat toisiinsa.

"Minkä tähden?" kysyi Moreau.

"Sen tähden että se on parempaa kuin joutua teidän kidutettavaksenne!"

"Sanoinhan sen!" sanoi Montgomery, ja Moreau vastasi jotakin, jota en
kuullut.

"Miksi luulette minun aikovan kiduttaa teitä?" lisäsi hän.

"Olen nähnyt kylliksi -- aituuksessa..."

"Vaiti!" sanoi Moreau kohottaen kättään.

"Ei, minä en vaikene! -- Nuo ovat olleet ihmisiä, mitä he nyt ovat?
Minä en ainakaan tule heidän kaltaisekseen", lisäsin katsahtaen
heidän ohitseen eläinihmisiin. Etäämpänä näin erään valkopukuisista
olennoista, jotka olivat olleet veneessä. Vielä kauempana, erään
puun varjossa, näin pikku apinaihmiseni, ja hänen takanaan muutamia
epäselviä olentoja.

"Mitä nämä olennot ovat?" kysyin viitaten niihin. "Ne ovat kerran
olleet ihmisiä -- ihmisiä kuten tekin -- jotka te olette muuttaneet
pedoiksi, orjuuttaneet, ja joita te vieläkin pelkäätte. -- Te muut,
jotka kuulette sanani", jatkoin minä kääntyen eläinihmisiin, "ettekö te
näe, että nuo kummatkin ihmiset vielä pelkäävät teitä? Minkä tähden te
pelkäätte heitä? Teitä on paljon --"

"Herran tähden, Prendick, vaietkaa!" huusi Montgomery.

"Prendick!" huusi Moreau.

He koettivat huudoillaan estää ääneni kuulumasta. Heidän takaansa
tirkisteli eläinkansa riippuvin käsivarsin ja hartiat koholla. He
näyttivät yrittävän käsittää, mitä minä sanoin ja muistaa jotakin
menneestä ihmiskaudestaan.

Huusin heille, että he voivat tappaa Moreaun ja Montgomeryn,
että he eivät ole ollenkaan pelottavia ja kaikkea muuta, jota en
tarkoin muista. Näin vihreäsilmäisen miehen, jonka olin tavannut
saarelletuloiltana, astuvan esiin puitten joukosta ja muitten seuraavan
häntä paremmin kuullakseen.

Lopulta täytyi minun vaieta hengästyksestä.

"Kuulkaapa silmänräpäys", sanoi Moreau lujalla äänellä, "sitten saatte
sanoa, mitä ikinä haluatte."

"No?"

Hän yskähti ja sanoi:

"Puhun latinaksi, Prendick. Koulupoikalatinaa! Mutta koettakaa
ymmärtää. _Hi non sunt homines, sunt animalia, qui nos habemus_
[Nämä eivät ole ihmisiä, vaan eläimiä, jotka me olemme...] ...
vivisektoineet. Ihmistyttävä teko. Selitän lähemmin sitten. Tulkaa
maihin nyt vain!"

"Kaunis juttu!" ilkuin minä. "Hehän puhuvat ja rakentavat majoja ja
keittävät ruokaa. He ovat ihmisiä -- he olivat ihmisiä. -- Varonpa
tulemasta lähellenne!"

"Syvä vesi alkaa aivan takananne ... ja siellä vilisee haikaloja."

"Se on minun asiani", sanoin minä lyhyesti ja terävästi. "Nyt..."

"Odottakaapa hetkinen", sanoi hän, otti taskustaan välkkyvän esineen ja
heitti sen hiekalle. "Se on ladattu revolveri", sanoi hän. "Montgomery
menettelee samoin. Nyt menemme kauemmas rannalta, kunnes tulette
vakuutetuiksi. Sitte voitte tulla ottamaan revolverit".

"En tule. Teillä on kyllä niitä useampia."

"Mutta ajatelkaa edes vähäsen, Prendick. Ensiksikään en ole koskaan
pyytänyt teitä tulemaan tälle saarelle. Toiseksi olimme nukuttaneet
teidät eilen illalla, joten, jos olisimme halunneet tehdä teille
jotakin pahaa, olisimme silloin voineet siihen ryhtyä. Mietittyänne
rahtusen huomaatte, ettei teillä ole syytä epäillä Montgomeryä. Olemme
oman etunne vuoksi ajaneet teitä takaa, sen vuoksi että tämä saari
on täynnä ... vihamielisiä ilmiöitä. Minkä vuoksi tahtoisimme ampua
teidät, kun te kerran itse tahdotte hukuttautua?"

"Miksi usutitte väkenne kimppuuni, ollessani majassa?"

"Olin varma siitä, että saisin teidät kiinni ja voisin viedä teidät
turvaan. Sen jälkeen loittonimme tahallamme teistä, jättääksemme teidät
rauhaan."

"Mutta se, minkä näin aituuksessa..."

"Se oli puma."

"Kuulkaa Prendick", sanoi Montgomery, "te olette aasi. Tulkaa nyt
ottamaan nämä revolverit ja puhelemaan kanssamme. Emme kai voi muuta
tehdä, vai kuinka?"

"Menkää kauemmas rannalle ja pitäkää kädet ylhäällä."

"Se ei käy päinsä", sanoi Montgomery kohauttaen merkitsevästi
harteitaan eläinkansaan päin. "Arvotonta!"

"No niin, menkää sitte metsänreunaan", sanoin minä.

"Kirotun typerää joutavuutta", sanoi Montgomery.

Montgomery karkotti ruoskaansa paukuttelemalla jäntevät, kömpelöt
kuvatukset läheltään metsään. Kun he olivat menneet kyllin etäälle
astuin maihin ja otin revolverit. Ollakseni varma kaiken varalta ammuin
koelaukauksen ja tyytyväisyydekseni näin laavanpalasen, johon kuula
sattui, murskaantuvan muruksi.

"Olette kirotulla kuvittelullanne pilannut parhaan osan päivästäni",
sanoi Moreau sävyisästi ja astui Montgomeryn kanssa edelläni ääneti,
kuin hieman halveksien minua.

Muuan eläinihminen aikoi seurata minua, mutta kaikkoni Montgomeryn
läimäyttäessä ruoskallaan ilmaa. Toiset seisoivat hiljaa -- odottaen.
He lienevät aikaisemmin olleet eläimiä. Mutta minä en koskaan ennen
ollut nähnyt eläintä, joka olisi yrittänyt ajatella.



XIV.

Tohtori Moreaun selitys.


"Ja nyt, Prendick", sanoi tohtori Moreau syötyämme ja juotuamme,
"selitän tämän jutun teille Täytyypä sanoa, että te olette vaativaisin
vieras, mikä minulla koskaan on ollut. Sanon teille myöskin, että tämä
on viimeinen kerta, jolloin osotan teille näin suurta huomaavaisuutta.
Kun ensi kerralla haluatte tehdä itsemurhan, en lainkaan koeta estää
sitä."

Hän istui nojatuolissani puoliksi palanut sikari kalpeitten sormiensa
välissä. Kattolamppu valoi hohdettaan hänen valkoisille hapsilleen; hän
katseli tähtiin läpi ikkunaluukun.

Istuin niin kaukana hänestä kuin suinkin. Välillämme oli pöytä ja
revolverit lähellä saatavissani. Montgomery ei ollut läsnä. En halunnut
olla heidän molempien kanssa tuossa pienessä huoneessa.

"Myönnätte siis, että tuo vivisektoitu inhimillinen olento joksi
olette sitä nimittänyt, ei loppujen lopuksi ole muuta kuin vain puma?"
sanoi Moreau. Hän oli sitä ennen näyttänyt minulle sisähuoneen kauhut
tullakseni vakuutetuksi siitä, että kyseessä ei ollut ihmiset.

"Se on puma", sanoin minä, "yhä hengissä, mutta niin revittynä ja
raadeltuna, että hartaasti toivon pääseväni toista kertaa näkemästä
elävää olentoa niin kauheasti rääkättynä. Se on --"

"Yhtä kaikki", vastasi Moreau. "Säästäkää lapselliset
tunteenpurkauksenne. Tuollainen oli Montgomerykin alussa. Te myönnätte,
että se oli puma. No niin, kuunnelkaapa nyt tyynesti, niin luennoin
teille hiukkasen fysiologiaa."

Hän selitti nyt työnsä minulle, kiusaantunein ilmein ja äänin,
vaikkakin aihe häntä hiukan innosti. Hän puhui sangen yksinkertaisesti
ja vakuuttavasti. Hänen äänensä kumminkin oli hieman pilkallinen.
Asemani tuntui minua hävettävän.

Olennot, jotka olin nähnyt, eivät olleet ihmisiä, eivätkä koskaan
olleet olleetkaan. Ne olivat eläimiä, ihmistettyjä eläimiä --
vivisektion hämmästyttävä voitto.

"Unohdatte, mitä taitava vivisektori voi aikaansaada elävistä
olennoista", jatkoi Moreau. "Minua puolestani kummastuttaa sangen
suuresti, ettei tällaista jo ennen ole tehty. Tosin on tehty pikku
yrityksiä -- jäsenten katkomisia, kielenjänteen leikkauksia; ja
tietysti tiedätte, että lääketiede voi parantaa kierosilmäisyyden tai
aiheuttaa sen? Leikkaamalla erinäisiä osia voidaan aikaansaada vissejä
muutoksia, värinvaihtoja, viettien muunteluita, rasvamuodostuksen
muutosta j.n.e. Varmaankin olette näistä seikoista kuullut?"

"Tietysti", vastasin. "Mutta nuo inhottavat olennot, jotka te --"

"Kukin asia aikanansa", jatkoi Moreau ojentaen kättänsä. "Olen vasta
alussa. Nämä ovat vain muutosten ensimäisiä asteita. Parempia voi
lääketiede aikaansaada. Siinä on rakentamista samoin kuin hävittämistä
ja muuttamistakin. Lienette kuullut puhuttavan tavallisesta kirurgin
operatsiosta, joka tehdään, kun nenä on sattunut särkymään. Otsanahasta
leikataan vain palanen, pannaan se nenälle ja annetaan kasvaa kiinni.
Tämä on jonkin osan siirtämistä samaan eläimeen. Voidaan myöskin
siirtää osia toisesta eläimestä siihen, -- esim. hampaat. Ihon ja
luuosien siirto tehdään parantumisen helpottamiseksi. Lääkäri panee
keskelle haaraa ihonpalasia, joita hän on ottanut toisesta eläimestä,
tai luuosia, jotka on otettu vastikään tapetusta eläimestä. Hunterin
kukonkannus -- lienette kuullut siitä -- kukoisti erään härän niskassa.
Ja Algerian svaavien sarvikuonorotat -- kummituksia, jotka on tehty
siten, että tavallisen rotan hännännipukka on siirretty sen kuonon
päähän ja annettu kasvaa siihen kiinni."

"Kummituksia, jotka on tehty!" sanoin minä "Te väitätte siis --"

"Niin. Nämä olennot, jotka täällä olette nähnyt ovat eläimiä, jotka
on leikattu ja muodostettu uusiksi luomiksi. Olen omistanut koko
elämäni elollisten olentojen muutosten mahdollisuuksien tutkimiseen.
Olen tutkinut vuosikausia ja päässyt yhä pitemmälle. Huomaan, että
näytätte kauhistuneelta, mutta tämä ei ole uutta, sen perustuksen oli
käytännöllinen anatomia laskenut jo aikoja sitten, mutta kukaan ei
ollut kyllin rohkea ryhtyäkseen kokeiluihin. Minun taitoni ei rajotu
ainoastaan ulkonaisten muotojen muuttamiseen. Olion fysiologia, sen
niin sanoakseni kemiallinen rytmi, voidaan myöskin saada pysyvästi
muuttumaan minkä rokotus ja muut istutusmenetelmät kuolleilla tai
elävillä aineilla, todistavat. Samanlainen operatsio on verensiirto,
mistä minä itse asiassa alotin. Kaikki tämä on tunnettua. Vähemmän
tunnettuja, ja epäilemättä pitemmälle meneviä ovat ne leikkaukset,
joita keskiajan tutkijat tekivät aikaansaadessaan kääpiöitä,
kerjäläisraajarikkoja ja muita kummituksia, joita rahasta näyttämiseen
tarvittiin. Tämä taito ei ole vieläkään kuollut, kun on kyseessä
puoskarit ja käärmeihmiset. Victor Hugo puhuu tästä kirjassaan _L'Homme
qui Rit_ (Nauraja)... Mutta nyt käsittänette tarkemmin tarkotukseni.
Näette että kudoksen siirtäminen eläimen toisesta paikasta toiseen
on mahdollinen, tai toisesta eläimestä toiseen, että on mahdollista
muuttaa sen kemialliset reaktsiot ja kasvutapa, muunnella jäsenten
liikunnat -- sanalla sanoen muuttaa sen koko rakenne. -- Mutta
kuitenkaan ei tätä harvinaista tieteenhaaraa ole kukaan tiedemies
järjestelmällisesti kehittänyt, ennen kuin minä alotin! Erinäisiä
näistä seikoista on viime aikojen tieteellinen tutkimus keksinyt.
Mutta enimmät saavat ilmitulostaan kiittää sattumaa -- jonkun
hirmuhallitsijan toimenpiteitä, rikollisia, taikka hevosten ja
koirien kasvattajia, tekoja kouluttamattomien ja kömpelöitten käsien,
jotka työskentelivät omien erikoistarkotusperiensä saavuttamiseksi.
Minä olin ensimäinen, joka ryhdyin tähän tehtävään, varustettuna
antiseptiikan kaikilla keinoilla ja kasvamisen lakien todellisen
tieteen tuntemuksella. Melkeinpä luulisi, että sitä jo aikaisemmin
olisi salaa sovellettu käytäntöön. Sellaisia olentoja kuin Siamin
kaksoset ... ja inkvisitsion salaiset kammiot! Niitten tarkotus oli
varmasti kidutus tuon taidon kaikkien sääntöjen mukaan, mutta ainakin
muutamilla inkvisiittoreilla on täytynyt olla hitunen tieteellistä
uteliaisuutta..."

"Mutta", sanoin minä, "nämä olennot, nämä eläimet _puhuvat!"_

Hän myönsi, että niin oli laita, ja huomautti, että vivisektion
mahdollisuudet eivät rajottaneet ainoastaan fyysilliseen muutokseen.
Sikaakin voidaan kasvattaa. Sielun rakenne on vähemmän järkähtämätön
kuin ruumiin. Hypnotismi lupaa meille mahdollisuuden korvata vanhat
perinnölliset vaistot uusilla suggestioilla, jotka korvaavat perityt
kiinteät mielteet. Paljon, mitä me sanomme moraaliseksi kasvatukseksi,
on tällaista keinotekoista vaiston muuttamista; taistelunhalu
voidaan kasvattaa rohkeaksi itsensä uhrautuvaisuudeksi ja hillitty
sukuvietti uskonnollisuudeksi. Ihmisen ja apinan välinen suuri erotus
on kurkunpäässä, jatkoi Moreau, ja erotus on se, ettei apina kykene
muodostamaan niitä eri ääniä, jotka ilmaisevat mitä erilaisimpia
mielikuvia.

Kysyin, minkä vuoksi hän oli ottanut juuri ihmisen esikuvakseen.
Mielestäni oli siinä jotakin aivan erikoisen häpeämätöntä.

Hän myönsi, että valinta oli tapahtunut vain sattumasta.

"Yhtä hyvin olisin voinut muuttaa lampaita laamoiksi tai laamoja
lampaiksi. Mutta otaksun, että ihmisen muodoissa on jotakin, joka
miellyttää aistimuksen taiteellisuutta enemmän kuin mikään eläimen
muoto. Mutta minä en ole rajottunut vain inhimillisten muotojen
luomiseen. Pari kertaa..."

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi taas:

"Mutta kylläpä vuodet vierivät! Ja kuitenkin minä tuhlaan kokonaisen
päivän henkenne pelastaakseni, ja tunnin selittääkseni tekojani teille!"

"Mutta", sanoin minä, "en ymmärrä mikä oikeuttaa teidät aiheuttamaan
niin paljon tuskaa. Ainoa, mikä minun mielestäni puolustaa
vivisektiota, olisi sen sovelluttaminen..."

"Juuri niin", sanoi hän. "Mutta, nähkääs, minä olen toisenlainen kuin
te. Olemme eri kannalla. Te olette materialisti!"

"Minä _en_ ole materialisti!" huudahdin kiihtyneenä.

"Minun kannaltani katsoen, minun kannaltani! Sillä juuri tämä kysymys
tuskasta se erottaa meidät. Niin kauan kuin ette kykene huomioimaan
nähtävää tai kuultavaa tuskaa, niin kauan kuin olette omien tuskan
mielteittenne vallassa, niin kauan kuin teistä on syntiä tuskan
aiheuttaminen, niin kauan, sanon minä, olette te eläin ja ajattelette,
tosin hiukan vähemmän himmeästi mitä eläimet tuntevat. Tuo tuska..."

Kohautin kärsimättömänä harteitani hänen viisastelulleen.

"Ah, se on vähäpätöinen pikkuseikka. Mieli, joka todella avautuu
tieteelle, älyää, että se on pikkuseikka. Saattaa olla niin, että
sellaista kuin tuskaa ei ole olemassa tämän planeetin ulkopuolella,
tämän pikkuisen maailmojen tomuhiukkasen, joka ei näy edes lähimpään
tähteen. Mutta ne lait, joihin me hapuillen pyrimme... Ja muuten,
mitä tuskaa sitte oikeastaan on edes tässä maailmassa, edes elävien
olentojen keskuudessa?"

Puhuessaan otti hän taskustaan pienen kynäveitsen, aukaisi pikkuterän
ja siirsi tuolinsa siten, että saatoin nähdä hänen reitensä. Sen
jälkeen hän, huolellisesti valittuaan paikan, työnsi terän lihaan ja
veti sen taas ulos.

"Aivan varmasti olette nähnyt tämän tempun ennen. Se tuskin tuntuu
enemmän kuin nuppineulan pisto. Mutta mitä se todistaa? Sitä, ettei
tuskantunnetta tarvita lihaksessa ja ettei tuota tunnetta siinä
myöskään ole. Vain vähän sitä tarvitaan ihossa, ja vain muutama kohta
reidessä voi tuntea kipua. Kipu on hyvin yksinkertaisesti olemassa
vain varottaakseen ja kiihottaakseen meitä. Elävä liha ei ole tuskan
ulottuvissa eikä siinä useinkaan ole edes tuntohermoja. Näköhermo
ei voi tuntea todellista kipua. Jos näköhermoa haavotetaan, nähdään
vain valon välkähdyksiä, aivan samoin kuin kuulohermon loukkaaminen
aiheuttaa vain korvien suhinaa. Kasvit eivät tunne kipua, alemmat
eläimet ... on mahdollista, että sellaiset eläimet kuin meritähti
ja jokirapu, eivät ollenkaan tunne kipua. Ja mitä ihmiseen tulee,
niin onhan asianlaita siten, että mitä älykkäämmiksi he tulevat,
sitä paremmin hoitavat he itseään, ja sitä vähemmin tarvitsevat he
tuota vaaran varotusta. En ole vielä koskaan kuullut, ettei jäsen tai
ominaisuus, joka on käynyt tarpeettomaksi, ennemmin tai myöhemmin olisi
kehityksen lakien mukaisesti hävinnyt. Oletteko te? -- Ja kipu on
tarpeeton."

"Sitä paitsi olen uskonnollinen ihminen, Prendick", jatkoi hän, "niin
kuin jokaisen järkevän ihmisen on oltava. Olen ehkä nähnyt enemmän
tämän maailman luojasta kuin te, luulen minä. Sillä minä olen etsinyt
hänen lakejansa _minun_ tavallani, koko elämäni ajan, kun te taas
otaksuttavasti olette keräillyt perhosia. Ja sanon teille, että
ilolla ja tuskalla, nautinnolla ja kivulla, ei ole mitään tekemistä
helvetin ja taivaan kanssa. Nautinto ja kipu? Pötyä! Mitä on teologinen
hurmionne muuta kuin Muhametin hourit hämärässä? Tavallisten ihmisten
nautinto ja kipu, Prendick, on eläimen leima heissä -- heidän
alkuperäleimansa! Kipu? -- Kipua ja tuskaa me tunnemme ja ne ovat meitä
varten vain niin kauan kuin matelemme tomussa..."

"Katsokaapa", jatkoi hän, "jatkoin näitä tutkimuksiani siihen suuntaan,
johon ne minua johtivat -- niin aina käy tutkimuksissa. Esitin
kysymyksen ja löysin tavan vastata siihen, ja huomasin, että uusi
kysymys taas odotti ratkaisuaan. Oliko tämä mahdollista? Tai tuo?
Ette voi käsittää mitä tämä merkitsee, tutkijalle, mikä älyn intohimo
valtaa hänet. Te ette voi ymmärtää tuota omituista väritöntä ihastusta,
mikä näissä älyn himoissa on. Edessänne oleva olio ei ole enää eläin,
yksi kanssaluomuksistamme, vaan probleemi. Osaaottava kipu -- muistan
sairastaneeni sitä monta vuotta sitten. Minä halusin -- ja halusin vain
-- löytää elävän olennon muutettavuuden; äärimmäisimmän rajan."

"Mutta", sanoin minä, "se on inhottavaa --"

"Asian eetillinen puoli ei koskaan ole ajatuksiani rasittanut.
Luonnontutkiskelu tekee ihmisen lopuksi säälimättömäksi luontoa
kohtaan. Olen jatkanut, pitämättä väliä mistään muusta kuin
ratkaistavana olevasta kysymyksestä, ja aines on ... kokoontunut noihin
majoihin, joissa kävitte... Siitä on lähes yksitoista vuotta, kuin
tulimme tänne, minä ja Montgomery ja kuusi kanakia. Muistan saaren
vihreän hiljaisuuden ja äärettömän valtameren ympärillämme, aivan kuin
eilisen päivän. Paikka näytti odottavan minua.

"Veimme tavaramme maihin ja rakensimme asuntomme. Kanakit tekivät
muutamia majoja rotkon lähelle. Alotin työni mukanani tuomallani
aineksella. Alussa sattui muutamia epämiellyttäviä tapauksia. Alotin
lampaalla, mutta leikkausveitsenterän luiskahtaminen tappoi sen
puolentoista päivän kuluttua. Otin toisen lampaan ja tein tuskaa
ja pelkoa täynnä olevan olennon ja annoin sen parantua. Saatuani
sen valmiiksi näytti se sangen ihmismäiseltä, mutta olin tyytymätön
siihen. Se ei voinut koskaan unohtaa minua ja oli kauhusta mieletönnä
lähestyessäni sitä. Jota enemmän tarkastelin sitä, sitä kömpelömmältä
se minusta näytti. Lopuksi vapautin sen tämän maailman kärsimyksistä.
Lampaat, nuo arat eläimet ilman rohkeutta ja vailla vähintäkään
taistelunhalua ja kykyä kestämään kärsimyksiä, eivät kelpaa ihmisten
tekoon.

"Sen jälkeen aloin käsitellä mukanani tuomaani gorillaa, ja äärettömän
huolellisella työllä, jonka kestäessä voitin vaikeuden toisensa
perästä, sain aikaan ensimäisen ihmisen. Muodostelin häntä viikon
kestäessä joka ainoa päivä. Pääosassa vain aivoja oli hänessä
muuteltava. Paljon oli lisättävä ja yhtä paljon poistettava. Arvostelin
hänet sangen onnistuneeksi neekeriksi, saatuani hänet valmiiksi ja
hänen maatessaan edessäni siteissään ja liikkumatonna. En jättänyt
häntä ennen kuin olin varma hänen hengestään, ja tullessani tähän
huoneeseen oli Montgomery jokseenkin samassa mielentilassa kuin
tekin. Hän oli kuullut muutamia huutoja, kun olento alkoi muuttua
inhimilliseksi -- samoja ääniä, jotka peljästyttivät teitä. Aluksi en
perehdyttänyt häntä täysin työhöni. Kanakit olivat myöskin saaneet
vihiä asiasta. He olivat aivan suunniltaan pelosta niin pian kuin vain
näkivät vilauksenkin minusta. Sain lopulta Montgomeryn puolelleni,
mutta kanakien paon ehkäiseminen antoi meille ankarasti työtä. Vihdoin
karkasivat he kuitenkin, ja sillä tavoin menetimme purjeveneemme.
Joka päivä kasvatin gorillaihmistäni -- kaikkiaan noin kolmen-neljän
kuukauden ajan. Opetin hänelle vähän englanninkieltä, annoin hänelle
vihjauksen laskennosta, annoinpa hänen lukea aakkosetkin. Mutta työ
sujui hitaasti -- vaikkakin olen tavannut vielä tylsempiä idiootteja.
Hän alotti, kuvaannollisesti puhuen, kirjottamattomasta lehdestä.
Hän ei rahtuakaan muistanut entistä olemustaan. Hänen parannuttuaan
täydellisesti, siten että hän enää oli vain hieman kankea ja arka
jäsenistään ja kykeni puhumaan vähän, vein hänet kanakien luo ja esitin
hänet mielenkiintoiseksi saarelaiseksi.

"Ensiksi pelkäsivät kanakit häntä hirveästi. Loukkaannuin tästä
kovin, sillä olin sangen ylpeä työstäni. Hänen luonteenlaatunsa
oli kumminkin niin lempeä ja hän oli muutenkin niin surkuteltavan
näköinen, että kanakit hyvin pian ottivat hänet hoivaansa ja alkoivat
häntä kasvattaa. Hän oli hyväoppinen ja rakensi pian itselleen majan,
joka minusta oli parempi kuin kanakien. Muuan kanakeista, jossa oli
hieman lähetyssaarnaajan vikaa, opetti häntä lukemaan ja lopuksi
hiukan kirjottaa töhertämäänkin, ja ajoi hänen päähänsä muutamia
moraalikäsitteitäkin.

"Lepäsin työstäni muutaman päivän ja aioin kirjottaa kirjasen tästä
kiinnittääkseni Englannin fysiologien huomion siihen. Tällöin yllätin
kerran tuon olennon istumasta puussa ja ärjymästä jotakin siansaksaa
kahdelle kanakille, jotka olivat sitä ärsyttäneet. Uhkasin häntä ja
osotin hänelle kuinka vähän ihmismäistä hänen käyttäytymisensä oli,
herätin hänen häveliäisyydentuntonsa ja palasin taas tänne päättäneenä
tehdä parempaa työtä ennen kuin esittäisin tuloksen Englannissa. Olen
päässyt parempiin tuloksiin; mutta joku voima pakottaa noita olentoja
takaisin alaspäin -- eläin saa heissä päivä päivältä yhä suuremman
vallan. Alati tahdon aikaansaada täydellisempää. Minun täytyy voittaa
nämä vaikeudet. Tämä puma...

"Mutta palatkaamme kertomukseeni. Kanakit ovat nyt kaikki kuolleet.
Muuan putosi mereen, eräs toinen kuoli haavasta, jonka hän myrkytti
jollakin kasvinnesteellä. Kolme karkasi purjeveneellä ja aavistan ja
toivon, että he hukkuivat. Viimeinen -- tapettiin. No niin -- olen
korvannut heidät. Montgomery menetteli alussa sangen suuressa määrin
teidän tavallanne, ja sitten..."

"Kuinka kävi viimeisen kanakin?" kysyin minä terävästi -- "viimeisen
kanakin, joka tapettiin?"

"Sen asian laita on siten, että sitten kuin olin tehnyt joukon
ihmisolentoja, tein erään..."

Hän epäröi.

"Entä sitte?"

"Hänet tapettiin."

"En ymmärrä, tarkotatteko, että..."

"Niin juuri, se tappoi kanakin. Se tappoi myöskin muita olentoja, joita
se vain sai kiinni. Ajoimme takaa sitä pari päivää. Se pääsi irti
tapaturmasta -- en ollut aikonut laskea sitä vapaaksi. Se ei ollut
vielä valmis. Se oli vain koe. Se oli raajaton olento, jonka ruumis oli
hirveä ja joka mateli maassa kuin käärme. Se oli mahdottoman väkevä ja
suunniltaan tuskasta ja se liikkui eteenpäin kuin uiva kilpikonna. Se
harhaili metsässä muutaman päivän ja teki kaikkea mahdollista pahaa,
kunnes saimme sen saarroksiin saaren pohjoisosassa. Montgomery tahtoi
välttämättä tulla mukaan. Kanakilla oli ollut pyssy, ja löytäessämme
hänen ruumiinsa, oli pyssynpiippu väännetty S-muotoiseksi ja melkein
poikki purtu... Montgomery ampui tuon hirviön... Sen jälkeen pyrin vain
ihmispäämäärään -- paitsi milloin oli kysymys jostakin pikku seikasta."

Hän vaikeni. Katselin häneen äänetönnä

"Näin olen siis työskennellyt kaksikymmentä vuotta, joista kymmenen
Englannissa, mutta aina on työssäni joku virhe, jotakin, johon olen
tyytymätön ja joka kehottaa minua uusiin ponnistuksiin. Väliin pääsen
pitemmälle kuin odotinkaan, väliin taas eivät tulokset läheskään
vastaa toiveitani, ja aina epäonnistun, kun yritän saavuttaa
uneksitun päämääräni. Aina voin jo aikaansaada ihmisen muodon, ja
sangen helpostikin, voin tehdä sen joko notkeaksi ja solakaksi tai
paksuksi ja väkeväksi, mutta kädet ja kynnet tuottavat vaikeuksia,
mitä en voi luoda niin helposti. Mutta tuo yksityiskohdiltaan tarkka
ja vaikea työ -- aivojen muodostelu -- on suurin vaikeus. Äly on
usein ihmeellisen alhainen, selittämättömine ja odottamattomine
puutteineen ja aukkoineen. Ja vähimmin tyydyttävä on jokin, johon en
voi päästä käsiksi, josta en tiedä mistä sitä etsisin, jostakin, en
voi sitä määritellä, tunteitten keskuksesta. Vaistoja, himoja, jotka
vahingoittavat inhimillistä olennossa, omituinen salainen lähde, joka
yhtäkkiä pulppuaa yli reunojensa ja täyttää koko olennon vihalla,
raivolla tai pelolla. Nämä minun olentoni tuntuvat teistä ihmeellisiltä
ja kauheilta, aina ensi hetkestä alkaen, jolloin näitte niitä, mutta
minusta tuntuvat ne ihmisolennoilta heti saatuani ne valmiiksi. Vasta
sitten kuin myöhemmin alan tarkastella niitä horjuu tämä vakaumukseni.
Eläimellinen piirre toisensa jälkeen pistää heistä esiin ja ilkkuu
minua. Mutta vielä en tahdo tunnustaa hävinneeni. Joka kerta kuin
panen elävän olennon tuskan kylpyyn sanon itselleni, että tällä kertaa
poltan pois kaiken eläimellisen, että nyt teen omaa lajiani olevan
ihmisolennon. Ja mitä itse asiassa merkitsee kymmenen vuotta? Ihmisen
luominen on vaatinut satoja tuhansia vuosia!"

Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena hetkisen ja jatkoi:

"Mutta minä lähestyn päämäärää, tuo puma..."

Hän vaikeni uudelleen taas jatkaakseen:

"Ja he vajoavat takaisin. Niin pian kuin irrotan käteni heistä, pistää
eläin päänsä esiin ja ilmaiseksen kaikilla tavoin..."

Seurasi taas pitkä äänettömyys, jonka minä katkaisin:

"Te siis viette tekemänne olennot noihin luoliin?"

"Ne menevät itse sinne. Minä ajan ne tiehensä, kun alan huomata, että
ne rupeavat muuttumaan eläimiksi, ja sitten menevät ne sinne. Ne
pelkäävät kaikki tätä taloa ja minua. Siellä on olemassa jonkinlainen
ihmis-pilamukailu. Montgomery tuntee sen, sillä hän seurustelee
heidän kanssaan. Hän on opettanut muutaman heistä palvelijoiksemme.
Häntä tosin hävettää tunnustaa sitä, mutta minä luulen todella, että
hän pitää hiukan muutamista noista elukoista. Se seikka ei kuulu
minuun. Minut ne tekevät haluttomaksi, vaikuttavat epämieluisasti kuin
epäonnistuminen ainakin. Minä en välitä niistä vähääkään. Kuvittelen,
että ne noudattavat niitä ohjeita, joita tuo kanakkilähetyssaarnaaja
oli niille viitottanut ja elävät jonkinlaista ihmiselämän irvikuvaa,
eläin parat. Niillä on jotakin, jota ne nimittävät 'laiksi'. Ne
laulavat virsiä, joitten mukaan 'kaikki on sinun'. Ne rakentavat
majojaan, kokoilevat hedelmiä ja kiskovat maasta juuria, vieläpä he
naivatkin.

"Mutta minä näen kaiken tuon läpi, minä näen heidän sieluunsa, enkä näe
muuta kuin eläinsielun -- eläimen, joka häviä -- halua elää ja ajatella
omaa parastaan... Ne ovat sangen merkillisiä. Kokoomusta, niin kuin
kaikki muukin elävä. Niissä on jonkinlaista korkeampaa pyrkimystä --
osiksi turhamaisuutta, osiksi tyydyttämätöntä sukupuoliviettiä, osiksi
uteliaisuutta. Tämä tuntuu minusta pilkalta... Toivon jotain erikoista
pumasta, olen tehnyt uutterasti työtä, sen pään ja aivojen hyväksi..."

"Ja nyt", lisäsi hän ja nousi pitkän äänettömyyden perästä, jonka
kestäessä kumpikin olimme istuneet syviin ajatuksiin vaipuneina, "mitä
te nyt ajattelette tästä? -- Vieläkö yhä pelkäätte minua?"

Loin häneen pitkän silmäyksen. Näin vain kalpean valkohapsisen miehen
rauhallisine ilmeineen. Lukuunottamatta hänen syvää vakavuuttaan ja
kauneudenpiirrettä, jota hänen suuri tyyneytensä ilmaisi, ja hänen
komeata vartaloaan, olisi häntä voinut luulla miksi hyvässä asemassa
olevaksi vanhaksi herraksi tahansa. Mutta minua värisytti, ja
vastaukseksi hänen kysymykseensä ojensin kummallakin kädellä hänelle
revolverin.

"Pitäkää ne!" sanoi hän tukahuttaen haukotuksen. "Olette elänyt pari
tapausrikasta päivää. Kehottaisin teitä koettamaan nukkua. Olen
iloissani siitä, että nyt tiedätte kaiken. Hyvää yötä!"

Hän poistui sisemmästä ovesta ja kiersi sen lukkoon. Ikkuna tirkisti
minuun kuin musta silmä.

Sammutin lampun, kiipesin riippumattoon ja vaivuin pian syvään uneen.



XV.

Eläinkansa pääsee verenmakuun.


Syötyäni aamiaisen lähti Montgomery näyttämään minulle saaren kuumia
lähteitä. Merilä kummallakin oli revolveri ja ruoska aseinamme.

Astuessamme erään viidakon läpi matkalla sinne kuulimme kaniinin
äännähtelevän. Pysähdyimme kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista.
Jatkoimme siis matkaamme ja unohdimme koko tapauksen. Montgomery
kiinsi huomioni eräisiin pieniin punaisiin eläimiin, joiden takajalat
olivat omituisen pitkät. Hän sanoi että eläimet olivat eläinkansan
jälkeläisiä. Hän oli ensin luullut saavansa niistä liharuokaa, mutta
nämä aikeet oli tehnyt tyhjiksi näitten kaniinimainen tapa syödä
suuhunsa jälkeläisensä. Muuan näistä eläimistä syöksähti pelästyneenä
nähdessään meidät kaatuneen puun muodostamaan kuoppaan josta
onnistuimme saamaan sen kiinni. Se sylki ja sähisi kuin kissa, raapi ja
potki takajaloillaan ja koetti purra minua, mutta sen hampaat olivat
niin heikot, että sen pureminen tuntui vain lievältä nipistykseltä.
Sitten tapasimme satyyrin ja apinaihmisen. Satyyri oli tohtorin
klassillisten muistelmien tulos. Sen naama oli munanmuotoinen, kuin
yksinkertaisempi juutalaistyyppi, ääni oli määkivä ja raajojen alaosa
aivan saatanallinen. Se pureskeli hedelmää astellessaan ohitsemme.
Kumpikin tervehti Montgomeryä.

"Terve toinen, jolla on ruoska!" sanoivat he.

"Nyt on kolmaskin, jolla on ruoska, muistakaa se!" sanoi Montgomery.

"Eikö häntä ole tehty?" kysyi apinaihminen. "Hän sanoi, että hän oli
tehty."

Satyyri-ihminen katsoi uteliaana minuun sanoen:

"Kolmannen, jolla on ruoska -- hänen, joka menee veteen ja itkee,
kasvot ovat laihat ja valkeat."

"Hänellä on pitkä kapea ruoska", sanoi Montgomery.

"Eilen vuosi hän verta ja itki", sanoi satyyri. "Te ette koskaan vuoda
verta ettekä itke. Mestari ei koskaan vuoda verta eikä itke."

"Sinä tulet itse vuotamaan verta ja itkemään, elukka, ellet pidä
varaasi," sanoi Montgomery.

"Hänellä on viisi sormea, hän on viisi ihminen, niin kuin minäkin",
sanoi apinaihminen.

"Tulkaa, Prendick", sanoi Montgomery. Toiset jäivät töllistelemään
jälkeemme jutellen keskenään.

"Hän ei puhu mitään", sanoi satyyri. "Ihmisillä on ääni."

"Eilen kysyi hän minulta jotakin syötävää", sanoi apinaihminen. "Hän ei
tuntenut sitä asiaa!"

Sitten sanoivat he jotain, jota minä en kuullut. Satyyri nauroi.

Paluumatkalla löysimme kuolleen kaniinin. Pikku eläinparan ruumis
oli palasiksi raadeltu, kylkiluut paljaina ja selkäranka osittain
nakerreltu.

"Hyvä jumala!" huudahti Montgomery kumartuen. "Mitähän tämä merkinnee!"

"Joku lihansyöjistänne on palautunut entisiin tapoihinsa," sanoin minä.
"Selkäranka on poikki purtu."

Montgomery seisoi kalpeana, alahuuli lerpalla ja sanoi hitaasti:

"Minä en pidä tästä."

"Ensimäisenä päivänä täällä ollessani näin jotain samantapaista",
sanoin minä.

"Näittekö? -- Mitä sitten?"

"Kaniinin, jonka pää oli poikki purtu."

"Samana päivänä, jona tulitte?"

"Niin. Viidakossa aituuksen ulommaisen pään lähellä, mennessäni ulos
illalla. Pää oli kokonaan irti reväisty."

Hän vihelsi hiljaa.

"Tiedän myöskin, mikä eläimistänne sen teki, taikka oikeammin, minä
epäilen erästä. Ennen kuin löysin kaniinin, näin erään kummituksenne
juovan virrasta."

"Pistikö se kuononsa veteen?"

"Pisti."

"Älä latki vettä, se on laki! -- Monet noista elukoista välittävät viis
laista, kun Moreau ei ole läsnä."

"Se oli sama peto, joka ajoi minua takaa."

"Luonnollisesti," sanoi Montgomery, "tämä on juuri lihansyöjien
tapaista. Tapettuaan uhrinsa juovat ne aina; verenmaku, nähkääs."

"Miltä tuo peto näytti?" kysyi hän edelleen. "Tuntisitteko sen?"

Hän katsoi tarkasti viidakkoon ottaen esiin revolverinsa tarkastaen
sitä.

"Luulen tuntevani sen", sanoin minä. "Heitin sen kivellä pyörryksiin.
Sen päässä täytyy olla kunnollinen kuhmu."

"Mutta meidän on myöskin _todistettava_, että se tappoi kaniinin",
sanoi Montgomery. "Minua kaduttaa, että ollenkaan toin tänne kaniineja."

Astuin edelleen hänen seuratessaan minua.

"Katsokaa", sanoi hän kuiskaten, "heihin on isketty se kiinteä mielle,
että he eivät saa syödä mitään, mikä tuodaan maihin tänne. Jos joku
heistä sattumalta on päässyt verenmakuun..."

Jatkoimme matkaamme ääneti.

"Kummastelenpa, mitä on saattanut tapahtua? -- Tein tuhmuuden tuonnoin.
Tuo palvelijani... Näytin hänelle, kuinka kaniini nyljetään ja
keitetään... Muistan nyt nähneeni hänen nuoleskelevan käsiään ... en
tullut ajatelleeksi sitä ennemmin. Tämä on lopetettava. Minun täytyy
kertoa tästä Moreaulle."

Moreausta tuntui asia vieläkin vakavammalta kuin Montgomerystä.

"Meidän on annettava niille peljättävä esimerkki", sanoi hän.
"Minä puolestani olen aivan vakuutettu siitä, että rikkoja on
leopardi-ihminen, mutta kuinka voimme todistaa sen? Valitan, ettette
voinut hillitä himoanne liharuokaan, Montgomery, jotta olisimme
päässeet näistä ikävyyksistä. Tästä voi vielä koitua sangen vakava
juttu!"

"Minä olin aasi!" sanoi Montgomery. "Mutta tehty ei tule
tekemättömäksi. Sanoittehan tekin, että voisin tuoda kanit tänne."

"Meidän on heti tutkittava asiaa", sanoi Moreau. "Toivon, että M'ling
tulee toimeen yksinään."

"Minä en ole oikein varma M'lingistä", sanoi Montgomery. "Ja minunhan
sentään pitäisi tuntea hänet."

Illalla menimme kaikin kolmin ja M'ling rotkon majoille. Me
kolme olimme asestetut. M'lingillä oli pikku kirveensä, jolla
hän tavallisesti pilkkoi puita, sekä nuoraa. Moreaulla oli suuri
metsästystorvi harteillaan.

"Nyt saatte nähdä eläinkansan suuren kokouksen", sanoi Montgomery.
"Hauska näky."

Moreau ei koko aikana virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa
ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä.

Astuimme yli rotkon, jossa höyryävä joki virtasi ja kuljimme
putkiviidakon läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes saavuimme aukealle,
jota peitti tulikiventapainen aine. Meri kimmelsi yli pienen pensaitten
peittämän harjanteen. Tulimme aivan kuin pikku amfiteatteriin ja
pysähdyimme sinne. Moreau puhalsi torveensa, jonka voimakas ääni
katkaisi troopillisen iltapäivän hiljaisuuden. Hänen keuhkonsa
mahtoivat olla sangen voimakkaat. Toitottavat äänet aikaansaivat korvia
huumaavan kaiun. Lopuksi lopetti Moreau puhaltelunsa. "Ah", sanoi hän
ja antoi käyrän torvensa laskeutua.

Heti kuului keltaisesta putkistosta kahinaa, ja ääniä alkoi kuulua
vesiperäisen maan tiheästä vehreydestä, jossa olin edellisenä päivänä
juossut. Lopuksi näkyi, kolmella, neljällä kohtaa, tulikiventapaisen
tasangon reunalla, eläinkansan karkeita vartaloita, heidän
kiirehtäessään meidän luoksemme. Minä en voinut olla värisemättä
kauhusta nähdessäni ensin erään ja sitten toisen noista olennoista
hiipivän esille viidakosta ja hyppiä nilkuttavan pitkin tulikivimaata,
joka vielä oli kuuma pinnaltaan. Mutta Moreau ja Montgomery olivat
aivan tyynet, ja minä pysyttelin heidän lähellään. Ensimäinen tulija
oli satyyri, omituisen epätodellisen näköisenä. Hän potki hiekkaa
ilmaan kavioillaan. Hänen jälkeensä tuli muuan kummitus, joka oli
puoliksi hevonen, puoliksi sarvikuono. Sen jälkeen saapui sikanainen ja
susivaimot, sitten muuan susikarhunaaras punaisine silmineen, terävine
päineen. Seurasi sitten joukko muita -- kaikki kiivaasti kiirehtien. He
alkoivat madella Moreauta kohti ja hymistä lain litaniaansa: "_Hänen_
on käsi, joka haavottaa. _Hänen_ on käsi, joka parantaa." j.n.e.

Tultuaan kolmenkymmenen metrin päähän pysähtyivät he, laskeutuivat
polviensa ja kyynärpäittensä varaan ja alkoivat viskellä keltaista
tomua päittensä päälle -- koettakaapa kuvitella mielessänne tuota
näytelmää! Me kolme sinipukuista miestä ja epämuodostunut seuralaisemme
seisomassa keltaisella hiekkatasangolla sinisen taivaan alla, jolta
aurinko kuumasti paahtoi, näitten matelevien, viittoilevien kummitusten
ympäröimänä, joista toiset olivat melkein ihmisiä, ellei oteta lukuun
heidän ilmeitään ja liikkeitään. Toiset olivat raajarikkoisten näköisiä
ja toiset niin kamalan näköisiä, että niitä voi verrata ainoastaan
painajaisunien kauhunäkyihin.

"Kuusikymmentäkaksi, kuusikymmentäkolme", laski Moreau. "Neljä puuttuu!"

"En näe leopardi-ihmistä!" sanoin minä.

Moreau puhalsi taas valtavaan torveensa, ja sen äänen kuullessaan
kiemurteli eläinkansa maan tomussa. Nyt astui leopardi-ihminenkin esiin
putkistosta. Näin, että sillä oli kuhmu otsassa. Viimeinen tulija
oli pikku apinaihminen. Ensiksisaapuneet, jotka nyt olivat väsyneitä
ulvonnastaan, loivat kiukkuisia katseita häneen.

_"Hiljaa!"_ sanoi Moreau lujalla, kaikuvalla äänellään, minkä jälkeen
eläinkansa istuutui takaosalleen ja lopetti äänekkään palvontansa.

"Missä on lain julistaja?" kysyi Moreau.

Harmaa kummitus kumartui maahan.

"Sano sanat!" käski Moreau, minkä jälkeen tuo kummallinen seurue taas
alotti litaniansa. Kun he olivat ehtineet sanoihin "älä syö lihaa äläkä
kalaa", nosti Moreau kalpean laihan kätensä ja huusi: _"Seis!"_

Syntyi äänetön hiljaisuus, ja minä luulen, että kaikki tiesivät ja
pelkäsivät, mitä tulossa oli. Tarkastellessani heidän nöyrää asentoansa
ja tuskallisia, luihuja katseitaan, ihmettelin suuresti, että koskaan
olin luullut, että he olisivat koskaan voineet olla ihmisiä.

"Lakia on rikottu!" sanoi Moreau.

"Ei kukaan välty!" sanoi harmaa kummitus. "Ei kukaan välty!" toisti
polvistunut eläinkansa.

"Kuka on rikkoja?" kysyi Moreau silmäillen ympärilleen ja läimäytellen
ruoskallaan. Minusta hyenasika näytti pelokkaalta samoin kuin
leopardi-ihminenkin. "Kuka on rikkoja?" toisti Moreau jyrisevin äänin,
ruoskaansa yhä paukutellen. Hyenasika ja leopardi-ihminen näyttivät
tuntevan syyllisyytensä. Moreau loi tutkivan katseen häntä ympäröivään
kyyristyvään joukkoon, joka muisteli niitä sanomattomia kärsimyksiä
joita hän oli heille aiheuttanut. "Kuka on syyllinen?" jyrisi Moreau.

"Paha on se, joka rikkoo lain", lauloi lain julistaja.

Moreau katsoi leopardi-ihmistä silmiin ja näytti lukevan tämän sisimmät
ajatukset.

"Se, joka rikkoo lain, joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" sanoi
Moreau.

"Se joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" toisti koko joukko.

"Kuuletko sinä?" sanoi Moreau kääntyen pahantekijään, mutta hypähti
yhtäkkiä taaksepäin, sillä leopardi-ihminen syöksyi kiusaajaansa päin
kiiluvin silmin ja paljastaen kissanhampaansa. Olen vakuutettu siitä,
että vain ääretön pelko saattoi leopardi-ihmisen tähän epätoivoiseen
tekoon. Koko eläinjoukko nousi. Minä vedin esiin revolverini. Näin
Moreaun väistyvän leopardin iskun tieltä. Ympärillämme alkoi sanoin
kuvaamaton ulvonta ja meteli. Kaikki olivat liikkeessä, ja minä luulin
yleisen kapinan puhjenneen.

Leopardi-ihmisen kiihtyneet kasvot vilahtivat salamannopeasti
ohitseni, näin M'lingin ajavan sitä takaa. Hyenasian silmät paloivat
kiihtymyksestä ja se näytti aikovan hyökätä kimppuuni. Satyyri vilkuili
myöskin minuun sian hartetten ylitse, kuulin Morean revolverien
pamahtavan ja näin keltaiset välkähdykset vilinässä. Koko joukko näytti
juoksevan samaan suuntaan kuin tulenlieskatkin, ja tahdottomasti
seurasin minä joukkoa.

Seuraavassa silmäräpäyksessä ajoin minä kirkuvan joukon kera takaa
leopardi-ihmistä.

M'ling juoksi joukon etunenässä. Hänen jälkeensä kiiti susinainen ja
sikakansa, pitkin harppauksin ja roikkuvin kielin. Näiden jälkeen
juoksi valkopukuinen härkämies. Sen jälkeen tuli Moreau koko
eläinkansan joukossa. Hän oli pudottanut leveälierisen hattunsa, ja
hänen suorat valkeat hiuksensa hulmusivat tuulessa.

Leopardi-ihminen raivasi itselleen tien läpi pitkien putkikasvien,
jotka iskivät M'lingiä kasvoihin hänen kiiruhtaessaan takaa-ajetun
jälkeen. Me muut löysimme polun, joka vei äkkijyrkänteen reunalle.
Kuljimme pitkin sen reunaa puolisen kilometriä ja saavuimme sen jälkeen
tiheään metsään joka tuntuvasti haittasi kulkuamme.

"Hän on juossut nelin jaloin tämän läpi", sanoi Moreau, joka nyt oli
aivan edessäni.

"Ei kukaan välty!" sanoi susikarhu, ajosta kiihtyneenä.

Saavuimme taas aukealle ja näimme saaliimme juoksevan nelin jaloin,
katsellen taakseen, muristen ja hampaitaan näytellen. Nyt ulvoivat
susi-ihmiset riemusta. Olennolla oli vielä vaatteet päällään, ja matkan
päästä näyttivät sen kasvot inhimillisiltä, mutta sen liikkeet olivat
kissamaiset ja harteitten asento muistutti takaa-ajettua eläintä.
Se hävisi viidakkoon M'lingin ollessa aukean puolivälissä. Olimme
hajaantuneet ketjuun. Leopardi-ihminen oli harjulta nähnyt vaaran ja
piiloutunut viidakkoon. Mutta Montgomery huomasi tämän ja kääntyi sitä
vastaan. Minä horjuin eteenpäin lopen väsyneenä, sillä en uskaltanut
jäädä noitten hirviöitten pariin. Vihdoin vauhti hiljeni sillä olimme
ajaneet eläinparan eräälle niemekkeelle. Moreau johti meitä, ruoska
kädessään, ja nyt lähestyimme hitaasti, huudellen toinen toisillemme,
kiristäen ketjua uhrimme ympärille, joka väijyi hiljaa ja näkymätönnä
viidakossa, missä olin sen nähnyt keskiyön pakomatkallani.

"Varovasti!" huusi Moreau, kun ketjun ulommat päät olivat ehtineet
viidakkoon ja ympäröineet olennon.

"Pitäkää varanne, jos se tekisi hyppäyksen!" huusi Montgomery viidakon
takaa.

Minä olin viidakon edessä olevalla rinteellä. Montgomery ja Moreau
johtivat ajoa pitkin rantaa alhaalla. Etenimme hitaasti pensaitten ja
köynnöskasvien joukkoon. Ahdistettu pysyi hiljaa.

"Takaisin tuskien huoneeseen, tuskien huoneeseen!" kiljui apinaihminen,
kaksikymmentä metriä etäämpänä oikealla.

Kuullessani tämän, annoin tuolle takaa-ajetulle olento paralle anteeksi
kärsimyksen, minkä se oli minulle tuona yönä aiheuttanut.

Kuulin oksan murtuvan ja oksien väistyvän syrjään hevossarvikuonon
raskaista askelista, oikealla puolellani, ja yhtäkkiä näin suojelevan
vehreyden läpi takaa-ajamamme olennon. Se lyyhistyi kokoon
mahdollisimman pieneksi ja katseli minuun kiiluvine vihreine silmineen.

Saattaa tuntua omituisen ristiriitaiselta -- en voi selittää sitä --
mutta kun nyt näin tuon olennon täysin eläimen asennossa ja vihertävine
silmineen, niin huomasin yhtäkkiä inhimillisen piirteen sen kauhun
vääristämissä kasvoissa. Silmänräpäyksen kuluttua näkisivät muut
takaa-ajajat sen, se vangittaisiin ja vietäisiin takaisin kauheaan
kärsimysten huoneeseen aituukseen. Ojensin revolverini, tähtäsin
silmien väliin ja ammuin.

Samassa näki hyenasika sen, heittäytyi hirmuisesti ulvoen sen päälle ja
upotti hampaansa sen kurkkuun. Koko eläinkansa kiiruhti paikalle.

"Älkää tappako sitä, Prendick!" huusi Moreau. "Älkää tappako sitä!"

Näin hänen kiitävän esiin korkeitten sanajalkojen alta. Seuraavana
hetkenä karkotti hän ruoskanvarrella hyenasian, minkä jälkeen hän ja
Montgomery pitivät eläinkansan loitolla vielä värisevästä ruumiista.

"Piru teidät periköön Prendick!" sanoi Moreau "Tarvitsin häntä vielä."

"Suokaa anteeksi", vastasin minä. "Se kävi hetken kiihtymyksessä."

Minua harmitti koko touhu ja nousin yksinäni rinnettä saaren
korkeammalle seudulle. Sain nyt olla rauhassa, sillä eläinkansa osotti
aivan inhimillistä uteliaisuutta seuraten ruumista, joka Moreaun
käskystä vieriin meren rannalle. Minä puolestani olin aivan vakuutettu
siitä, että hyenasika oli myöskin ottanut osaa kaniininajoon ja
ajattelin että minulla -- ellen ottaisi lukuun muotojen kömpelyyttä --
oli edessäni kuvaelma ihmiselämää pienoiskoossa. Koko näytelmä vaistoa,
järkeä ja kohtaloa, sen yksinkertaisimmissa muodoissa. Leopardi-ihminen
oli osakseen saanut sortumisen. Siinä koko erotus.

Olento raukat! -- Aloin huomata Moreaun julmuuden kurjimmat puolet.
En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi tuskaa ja levottomuutta,
jota noiden olento parkojen oli täytynyt tuntea päästyään Moreaun
käsistä. Ne olivat aikaisemmin olleet eläimiä, jotka olivat hyvin
sovelletut olemassaoloonsa ja niin onnellisia kuin elävät olennot
voivat olla. Nyt olivat ne ihmisyyden kahleissa, alinomaisen pelon
vallassa ja lakien, joita he eivät koskaan voineet ymmärtää, kiusaamia.
Heidän irvikuva-inhimillinen olemassaolonsa alkoi kärsimyksellä, se
oli ainoata sisällistä taistelua, yhtä ainoata Moreaun kauhua -- ja
minkä vuoksi? -- Kevytmielisyys tuossa leikissä elävillä olennoilla se
suututti minua.

Jos Moreaulla olisi ollut joku järkevä päämäärä olisin antanut
hänelle edes jonkinlaista tunnustusta -- en ole sittenkään niin kovin
hentomielinen kun on kysymys tuskasta! -- Vaikkapa hänen perusteensa
olisi ollut vihakin, olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi. Mutta
hän oli niin edesvastuuton, niin äärettömän välinpitämätön. Hänen
uteliaisuutensa, hänen mielettömät, tarkotusperättömät tutkimuksensa
ajoivat hänet tähän julmuuteen, ja sen jälkeen lähetettiin nuo olennot
elämään vuosi pari taistelussa, erehdyksissä ja kärsimyksissä,
lopuksi kärsiäkseen tuskallisen kuoleman. Ne olivat keskenään
onnettomia, heidän entinen eläimellinen vihansa ajoi heidät kiusaamaan
toinen toistaan, ainoastaan "laki" esti heitä tekemästä loppua
olemassaolostaan lyhyessä ja kiivaassa taistelussa.



XVI.

Katastrofi.


Oli tuskin kulunut kuutta viikkoa, kun saatoin tuntea ainoastaan
vastenmielisyyttä ja inhoa Moreaun häpeällisiä kokeita kohtaan.
Ainoa ajatukseni oli päästä pois noitten jumalan kuvan kauheitten
pilakuvien parista -- takaisin ihmisten miellyttävään ja hyväätekevään
seuraan. Ihmiset, joitten parista nyt olin karkotettuna, alkoivat
mielikuvituksessani saada ihanteellisia hyveitä ja avuja. Ystävyys,
jota ensin olin tuntenut Montgomeryä kohtaan, ei lisääntynyt.
Hänen monivuotinen eristyksensä muista ihmisistä, hänen salainen
juoppouspaheensa, hänen ilmeinen ystävyytensä eläinkansan kanssa
merkitsivät hänet pahan leimalla silmissäni.

Usein annoin hänen yksin mennä heidän luokseen ja vältin itse kaikkea
kanssakäymistä heidän kanssaan. Usein seisoin meren rannalla tähystäen
purjetta taivaanrannalta, mutta turhaan.

Silloin tapahtui eräänä päivänä kauhea onnettomuus, joka yhdellä
iskulla muutti koko ympäristön.

Aamiaisen jälkeen menin aituuksen avonaiselle portille ja seisoin sen
ääressä poltellen savuketta ja nauttien aamun raikkaudesta. Moreau tuli
nurkan takaa tervehtien minua. Hän jatkoi matkaansa laboratorioonsa,
aukaisi oven ja astui sisälle.

Paikan hirveys oli minua jo niin paljon karkaissut, että aivan
mielenliikutuksetta voin kuunnella, kuinka uusi kärsimysten päivä taas
alkoi onnettomalle pumalle. Se tervehti kiusaajaansa ulvonnalla, joka
muistutti ärsytettyä sodan raivotarta.

Silloin tapahtui jotakin -- en vieläkään tiedä, kuinka oikein kävi.
Kuulin takaani kiivaan huudon, kaatuvan ruumiin äänen, ja kun käännyin,
näin olennon, jonka kasvot eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan
suorastaan helvetilliset: ruskeat, siellä täällä punertavia neulottuja
haavoja, joista tihkui punaisia pisaroita, silmien, luomettomien
silmien raivoisasti pälyillessä.

Ojensin käteni suojellakseni itseäni iskulta, joka heitti minut maahan
päistikkaa, katkennein kyynärvarsin, ja suuri hirviö syöksyi ohitseni,
käärittynä valkoisiin, punertavilla pilkuilla tahraantuneisiin
kääreisiin, jotka usealta kohtaa olivat irtaantuneet.

Vieritin itseni rantaan päin ja koetin nousta, mutta katkenneen
kyynärvarteni aiheuttama tuska vaivutti minut uudelleen maahan.

Silloin saapui Moreau.

Hänen kalpeat kasvonsa teki vielä kauheamman näköiseksi veri, joka
virtasi suuresta haavasta hänen otsastaan.

Hänellä oli revolveri kädessään. Hän loi tuskin silmäystäkään minuun,
vaan syöksähti puman perään.

Nousin toiseen käteeni nojaten.

Kääreissä oleva olento juoksi pitkin harppauksin rannalla Moreaun
takaa-ajamana. Olento kääntyi, huomasi hänet ja hypähti äkkiä
viidakkoon. Näin, että välimatka suureni. Puman hypätessä viidakkoon
koetti Moreau ehtiä ennen sitä. Hän ampui samana hetkenä, jona puma
hävisi, mutta ei osunut. Sen jälkeen hävisi hänkin tuohon vihreään
tiheikköön.

Lähdin heidän peräänsä, mutta kipu pakotti minut pysähtymään.

Montgomery ilmaantui ovelle, pukeutuneena ja revolveri kädessään.

"Hyvä Jumala, Prendick!" huudahti hän -- hän ei huomannut, että minä
olin haavottunut -- "tuo peto on päässyt irti! Se repäsi irti kahleet
seinästä! Oletteko nähnyt sitä?"

Nähdessään minun pitelevän käsivarttani, kysyi hän kauhistuneena:

"Kuinka on laitanne?"

"Seisoin portilla", vastasin minä.

Hän tuli luokseni ja tarttui käsivarteeni.

"Hihallanne on verta", sanoi hän käärien ylös paidanhihani. Sitten pani
hän revolverin taskuunsa ja hapuili särkevää käsivarttani ja vei minut
huoneeseen.

"Käsivartenne on katkennut", sanoi hän. "Kertokaa, kuinka se tapahtui."

Kerroin hänelle, mitä olin nähnyt. Sain sanotuksi vain katkonaisia
lauseita, välillä kivusta huutaen. Sillä välin sitoi hän käsivarteni
hyvin taitavasti ja kätevästi.

Hän asetti sen kannikkeeseen ja asettui parin askelen päähän
tirkistellen minuun.

"Noin on hyvä!" sanoi hän. "Ja ryhtykäämme nyt tuohon toiseen asiaan."

Hän meni sulkemaan aituuksen portin viipyen hetkisen.

Ajattelin enimmin loukkaantunutta kättäni. Tuo tapaus koski minuun vain
kuten niin monet muutkin kauheudet, jotka ympäröivät minut saarella.
Istuuduin nojatuoliin ja kirosin perin pohjin koko saaren.

Käsivarteni ensimäinen raskas kipu oli jo alkanut muuttua tuliseksi
tuskaksi kun Montgomery palasi.

Hän oli varsin kalpea ja hänen alahuulensa oli entistä enemmän lerpalla.

"En voi nähdä enkä kuulla hänestä mitään" sanoi hän. "Luulenpa
hänen tarvitsevan apuani", lisäsi hän katsoen minuun ilmeettömillä
silmillään. "Olipa tuo peto voimakas. Se hyvin yksinkertaisesti
riuhtasi irti kiinnikkeen muurista."

Hän astui ensin ikkunan ääreen ja sitten ovelle. Lopuksi hän tuli
takaisin luokseni ja sanoi:

"Lähden etsimään häntä. Tässä on toinen revolveri teille. Totta
puhuakseni, olen toden perään levoton!"

Hän pani revolverin eteeni pöydälle ja meni.

Ilmassa oli levottomuutta.

En voinut kauan istua paikoillani. Otin revolverin ja menin ovelle.

Ulkona oli kuolonhiljaista. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, meri oli
kuin peili, taivas pilvetön ja ranta autio.

Kiihtyneeseen ja melkein kuumeiseen tilaani vaikutti hiljaisuus
painostavasti.

Koetin viheltää, mutta ääni tukehtui. Kirosin taas, toisen kerran
jo tänä aamuna. Lopuksi astuin aituuksen nurkkaukseen ja katselin
viidakkoon, joka oli niellyt Moreaun ja Montgomeryn.

Koska palaisivat he, ja minkälaisessa tilassa?

Kaukaa näkyi muuan pieni harmaa eläinihminen. Hän meni vedenrajalle ja
alkoi kävellä edestakaisin. Astuin takaisin portille ja sieltä taas
nurkkaukseen, kävellen edestakaisin kuin vahtimies.

Kerran pysähdyin kuullessani Montgomeryn huutavan: "Moreau -- hoi!"

Kättäni ei enää särkenyt niin kovaa, mutta se aiheutti kuumetta. Koko
ruumistani kuumotti ja minua alkoi janottaa. Varjoni piteni. Pidin
silmällä tuota ihmiseläintä, kunnes se katosi. "Palaisivatko Moreau ja
Montgomery enää ollenkaan?" -- Kolme merilintua alkoi tapella jostakin
rantaan ajautuneesta suupalasta.

Silloin kuulin kaukaa revolverinlaukauksen, aituuksen toiselta puolelta.

Pitkän hiljaisuuden kuluttua kuulin toisen laukauksen. Sen jälkeen
kuului lähempää kimakka huuto, jota seurasi taas kiusottava hiljaisuus.

Onneton mielikuvitukseni alkoi taas kiusata minua.

Yhtäkkiä kuului taas laukaus läheltäni.

Menin nurkan taakse ja kauhistuin, nähdessäni Montgomeryn tulevan naama
punaisena, tukka pörrössä ja toinen housunpolvi rikki. Hänen ilmeensä
oli tavattoman hämmentynyt. Hänen takanaan astui eläinihminen M'ling,
jonka suupielissä oli uhkaavia ruskeita pilkkuja.

"Onko hän palannut?" kysyi Montgomery.

"Moreauko? Ei."

"Hyvä jumala", sanoi Montgomery ähkien, melkeinpä nyyhkien, niin
hengästynyt hän oli. "Menkää sisälle!" lisäsi hän ja tarttui
käteeni. "Ne ovat hulluja jokikinen. Ne juoksentelevat ympäri saarta
pähkähulluina. En käsitä, mitä on tapahtunut. Kerron mitä tiedän kun
taas voin hengittää. Antakaa minulle vähän paloviinaa!"

Hän astui edelläni huoneeseen ja istui tuolille. M'ling heittäytyi
maahan oven ulkopuolelle kuin väsynyt koira ja hengitti huohottaen kuin
koira. Annoin Montgomerylle viinaa ja vettä. Hän tuijotti tylsästi
eteensä ilmaa haukkoen.

Parin minutin kuluttua kertoi hän, mitä oli tapahtunut.

Hän oli seurannut heidän jälkiään kappaleen matkaa. Tämä ei ollutkaan
vaikeata, sillä mistä jäljet kulkivat, oli viidakko sotkettua,
ja valkoiset kääreenpalaset ja veripilkut ruohossa ja pensaissa
näyttivät lisäksi, mistä puma oli kulkenut. Mutta kivisellä maalla
virran lähellä, mistä olin nähnyt eläinihmisen juovan, olivat jäljet
hävinneet. Hän oli sitten kulkenut umpimähkään länteen päin ja
huudellut Moreauta nimeltä.

M'ling oli liittynyt häneen kädessään pieni kirveensä. M'ling ei
ollut nähnyt puman pakenevan, hän oli ollut puita pilkkomassa lähellä
paikkaa, jossa Montgomery oli alkanut huutaa. He jatkoivat matkaansa
huudellen. Kaksi eläinihmistä oli lähestynyt viidakossa ryömien ja
tuijotti heihin ilmeillä, jotka saattoivat Montgomeryn levottomaksi,
sen vuoksi että ne olivat niin omituiset.

Hän huusi heille, mutta he pakenivat syyllisyydestään tietoisina.
Montgomery ei enää viitsinyt huutaa, ja jatkettuaan hetkisen matkaansa
umpimähkään päätti hän mennä majojen luo.

Rotko oli tyhjä.

Silloin päätti hän palata, vielä levottomampana.

Tällöin tapasi hän nuo kaksi sikaihmistä, jotka olin nähnyt tanssivan
samana iltana, jolloin olin tullut saarelle; heidän suupielensä olivat
veressä ja he olivat sangen kiihtyneitä. He juoksivat läpi sanajalkojen
ja pysähtyivät villi ilme katseissaan nähdessään hänet. Hän paukutti
ruoskaansa, mutta silloin syöksyivät he heti hänen kimppuunsa.

Koskaan ennen ei eläinihminen vielä ollut tohtinut tätä tehdä. Hän
ampui toista päähän M'lingin käydessä toisen kimppuun pyörien siihen
takertuneena maassa. M'ling sai vastustajansa alleen tarttuen sitä
kurkkuun, jonka jälkeen Montgomery ampui senkin, kun se sätkytteli
M'lingin otteessa.

Hänen oli ollut vaikeata saada M'lingiä enää mukaansa.

Sen jälkeen olivat he kiiruhtaneet minun luokseni.

Matkalla oli M'ling yhtäkkiä syöksähtänyt viidakkoon ja ajanut sieltä
pienehkön otseloti-ihmisen, jossa myöskin oli veritahroja ja joka
ontui jalkahaavan takia. Tämä peto oli juossut pienen matkan, mutta
sitten yhtäkkiä käynyt raivokkaasti M'lingin kimppuun, jonka jälkeen
Montgomery oli ampunut senkin, pelkästä ilkeydestä, kuten minusta
tuntui.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä.

Montgomery pudisti päätään ja kaatoi lisää viinaa suuhunsa.



XVII.

Löydämme Moreaun.


Nähdessäni Montgomeryn tyhjentävän kolmannen annoksen viinaa, asetuin
väliin. Hän oli jo enemmän kuin puolihumalassa.

Sanoin hänelle, että Moreaulle tällä kertaa oli täytynyt tapahtua
jotakin vakavaa, muuten olisi hän jo palannut. Velvollisuutemme oli
mennä katsomaan, kuinka hänen oli käynyt.

Montgomery vastusteli heikosti, mutta suostui lopuksi. Söimme ensin
vähäsen ja lähdimme sitten kaikin kolmin etsimään Moreauta.

Ehkäpä se johtui jännityksestä, jossa olin koko tuon ajan, mutta vielä
tänäänkin muistan selvästi kuinka lähdimme matkalle troopillisen
päivän helteessä ja äänettömyydessä. M'ling astui eellimmäisenä
hartiat koholla ja liikutellen päätänsä nopeasti tähystellessään tien
kummallekin puolelle.

Hän oli aseeton kadotettuaan kirveensä kohdatessaan nuo sikaihmiset.
Hänen aseensa oli hänen voimakkaat hampaansa, jos taisteluun
käytäisiin. Montgomery asteli horjahdellen hänen takanaan, kädet
taskussa ja pää riipuksissa. Hän oli äkeissään minulle, kun olin
ottanut hänen viinansa.

Vasen käsivarteni oli siteessä -- olipa onni, että se oli vasen --
revolveri oikeassani.

Kuljimme kapeata polkua läpi rehevän kasvullisuuden länteen päin.

Yhtäkkiä M'ling pysähtyi ruumis jäykkänä valppaudesta. Montgomery
melkeinpä hoippui häntä vasten, pysähtyen hänkin.

Kuunnellessamme kuulimme askelia ja ääniä, jotka lähestyivät metsässä.

"Hän on kuollut!" sanoi syvä, värähtelevä ääni.

"Hän ei ole kuollut ... hän ei ole kuollut!" soperteli toinen ääni.

"Me näimme, me näimme!" sanoivat useat muut.

"_Hei!_ -- Hei siellä!" huusi Montgomery yhtäkkiä.

"Piru teidät periköön!" sanoin minä tarttuen revolveriini.

Vallitsi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen viidakosta alkoi kuulua
kahinaa, sieltä täältä, ja näyttäytyi puolisen tusinaa merkillisiä
kasvoja, joita omituinen tuli elähytti.

M'lingin kurkusta kuului muriseva ääni.

Tunsin nyt apinaihmisen, jonka äänen jo olin kuullut, ja kaksi
valkopukuista olentoa, jotka olin nähnyt Montgomeryn veneessä. Kaksi
pilkullista olentoa, ja tuo hirveä kyyry olento, joka luki lakia.
Hänen harmaa tukkansa valui poskille, ja harmaat kiharat, jotka olivat
jakauksessa otsalla, riippuivat paksujen kulmakarvojen yli. Kömpelö
olento, jonka kasvoja ei näkynyt, vain punaiset silmät tirkistelivät
uteliaina vihreitten lehtien välistä.

Aluksi ei kukaan puhunut mitään.

Yhtäkkiä nikotti Montgomery:

"Kuka ... on kuollut? Kuka ... sanoi, että hän on kuollut?"

Apinaihminen loi syyntuntoisen katseen harmaaseen karvaiseen olentoon.

"Hän on kuollut", sanoi tämä. "He näkivät sen."

Kummitukset eivät näyttäneet uhkaavilta. Ne näyttivät olevan peloissaan
ja hämmennyksissä.

"Missä hän on?" kysyi Montgomery.

"Tuolla!" sanoi harmaa, osottaen erääseen suuntaan.

"Onko lakia enää?" kysyi apinaihminen. "Vieläkö on niin, taikka näin?
Onko hän oikein kuollut?"

"Onko lakia enää?" toisti valkopukuinen. "Onko lakia enää, sinä toinen,
jolla on ruoska?"

"Hän on kuollut", sanoi karvainen olento, jonka jälkeen kaikki
mulkoilivat meihin.

"Prendick", sanoi Montgomery katse tylsänä. "Kaiken todennäköisyyden
mukaan on hän kuollut."

Keskustelun aikana olin seisonut hänen takanaan. Nyt aloin ymmärtää,
kuinka heidän laitansa oli. Astuin yhtäkkiä esiin, asetuin hänen
eteensä ja sanoin:

"Lain lapset, hän _ei ole_ kuollut!"

M'ling käänsi terävän katseensa minuun päin.

"Hän on muuttanut muotoa -- hän on vaihtanut ruumista", jatkoin minä.
"Te ette näe häntä pieneen aikaan. Hän on tuolla ylhäällä" -- osotin
taivasta -- "ja katselee teitä sieltä. Te ette voi nähdä häntä. Mutta
hän näkee teidät. Peljätkää lakia!"

Katsoin heitä suoraan silmiin. He peräytyivät. "Hän on suuri, hän on
hyvä!" sanoi apinaihminen ja loi tuskaisen katseen puiden latvoihin.

"Entä toinen olento?" kysyin minä.

"Olentoko, joka juoksi ja huusi ja vuosi verta ja itki? -- Se on
myöskin kuollut," sanoi harmaa, edelleen tuijottaen minuun.

"Hyvä on!" murisi Montgomery.

"Toinen, jolla on ruoska", alotti harmaa.

"Entä sitten?" sanoin minä.

"Hän sanoi, että hän oli kuollut."

Montgomery oli vielä kyllin selvä ymmärtääkseen, minkä vuoksi minä
kielsin Moreaun kuoleman.

"Hän ei ole kuollut", sanoi hän hitaasti. "Hän ei ole ollenkaan
kuollut. Ei kuolleempi kuin minäkään."

"Muutamat ovat rikkoneet lakia vastaan", sanoin minä. "Heidän täytyy
kuolla. Toiset ovat jo kuolleet. Näyttäkää meille nyt, missä hänen
vanha ruumiinsa on. Se ruumis, jonka hän heitti luotaan, sen vuoksi
ettei hän enää sitä tarvinnut."

"Tule tätä tietä, ihminen, joka menit mereen", sanoi harmaa.

Kaikki kuusi näyttivät meille tietä.

Kuljimme tämän sanajalkojen, köynnöskasvien ja puunrunkojen sekamelskan
läpi luoteeseen päin.

Silloin kuulimme ääntä, lehdikössä kahisi ja muuan punainen olio
syöksähti huutaen ohitsemme. Heti sen perästä syöksyi kiivaasti
takaa-ajaen julma hirviö, jonka kuono oli veressä. Se ei ehtinyt
pysähtyä ennen kuin se oli aivan keskellämme.

Harmaa hypähti sivulle, M'ling hyppäsi muristen sitä vastaan, mutta
työnnettiin syrjään, Montgomery ampui, mutta osumatta, levitti kätensä
ja väistyi.

Silloin ammuin minäkin olentoa, joka yhä läheni -- ammuin sitä
suoraan päähän. Näin sen kamalien piirteitten häviävän laukauksen
välkähdykseen, mutta se syöksyi kuitenkin ohitseni, heittäytyi
Montgomeryn kimppuun ja tarttui häneen kuolinkamppailussaan.

Olin nyt yksin M'lingin, kuolleen hirviön ja maassa makaavan
Montgomeryn kanssa.

Montgomery nousi hitaasti ja tuijotti pökertyneenä hänen vieressään
makaavaan eläinihmiseen. Tämä tapaus teki hänet melkein selväksi. Hän
kömpi pystyyn.

Harmaa ryömi varovasti esiin viidakosta.

"Katsokaa", sanoin minä, "eikö laki elä? Siinä on seuraus lain
rikkomisesta!"

Hän osotti kuollutta hirviötä.

"Hän lähettää tulen, joka tappaa", jatkoi hän matalalla äänellä,
toistaen osan lakilitaniaa.

Toiset kokoontuivat paikalle ja seisoivat ääneti tuijottaen.

Lopulta lähenimme saaren toista päätä.

Löysimme puman raadellun ruumiin. Sen lapaluu oli kuulan musertama.

Kaksikymmentä metriä etäämpää löysimme sen, jota haimme.

Hän makasi suullaan tallatussa putkiviidakossa. Hänen toinen kätensä
oli ruhjoontunut ranteen kohdalta, ja hänen valkea tukkansa oli veren
tahraama. Päälaen olivat puman käpälät musertaneet. Tallatut putket
hänen allaan olivat veren tahraamat. Emme löytäneet hänen revolveriaan.

Montgomery käänsi hänet.

       *       *       *       *       *

Kannoimme Moreaun ruumiin eläinkansan avulla aituukseen. Hän oli
raskas, ja saimme levähtää monta kertaa.

Alkoi hämärtää. Useasti kuulimme näkymättömien olentojen ulvovan ja
kirkuvan tien vierellä, ja kerran tuli pieni punainen olento läheltä
töllistelemään meitä, kadoten taas.

Mutta kukaan ei enää käynyt kimppuumme.

Aituuksen portilla erosimme seuralaisistamme. M'ling meni heidän
mukanaan.

Panimme oven lukkoon, kannoimme Moreaun pahoin runnellun ruumiin
pihalle ja laskimme sen oksavuoteelle.

Sitten menimme laboratorioon ja lopetimme kaikkien elävien olentojen
tuskat siellä.



XVIII.

Montgomeryn "lomapäivä".


Tämän tehtyämme ja peseydyttyämme ja syötyämme menimme pikku
huoneeseeni vakavasti harkitsemaan tilannetta. Keskiyö oli lähellä.

Montgomery oli melkein selvä, mutta melko lailla hämmennyksissä.
Moreaun persoonallisuus oli häneen merkillisesti vaikuttanut. En
luule, että hän koskaan oli ajatellut mahdollisuutta, että Moreau
saattaisi kuolla. Tämä katastrofi ja niitten tapojen äkillinen muutos,
joista kymmenen yksitoikkoisen vuoden aikana oli tullut hänen toinen
luontonsa, aiheuttivat kumouksen hänen mielentilassaan.

Hän puhui epämääräisesti ja vastasi vältellen kysymyksiini ja lausui
mielipiteensä vain ylimalkaisesti.

"Kuinka tämä maailma sentään on typerä!" huudahti hän. "Mikä
sekamelska! -- En ole koskaan elänyt -- ihmettelenpä, koska oikein
alan elää? Kuusitoista vuotta kului kouluikään, jolloin opettajat
ärhentelivät ihmiselle, tehden mitä heitä halutti. Viisi vuotta kului
Lontoossa, jolloin sai ahdata päähänsä lääketiedettä kaikin voimin
-- huonoa ruokaa, kurjat asunnot, kurjat vaatteet, kurjia paheita
-- kaikki vain erehdystä -- minulla ei ollut käsitystä paremmasta
-- ja sitte tämä saari. Kymmenen vuotta täällä!... Mitä kaikki tämä
hyödyttää, Prendick? Olemmeko saippuakuplia, jotka joku pikkupoika on
pillistään puhaltanut?"

Tuollaiseen puheeseen en voinut vastata juuri mitään.

"Nyt on kysymys siitä, kuinka pääsemme pois tältä saarelta", sanoin
minä.

"Mitä hyödyttää päästä pois täältä? Minä olen ulkopuolella kaikkia.
Mihin minä voisin ryhtyä? Teillä ei ole hätäpäivää, Prendick. Ukko
Moreau parka! Emme voi antaa hänen luittensa vaaleta täällä. Asioitten
näin ollen... Ja muuten, mitä tulee eläinkansan kunnollisista
jäsenistä?"

"Hyvä", sanoin minä, "sitä saamme ajatella huomenna. Ajattelin, että
voisimme laittaa rovion ja polttaa hänen ruumiinsa -- ja nuo muut...
Mikä hätä eläinkansan sitte olisi?"

"En tiedä. Pelkään, että ne, jotka on tehty petoeläimistä, ennemmin tai
myöhemmin käyttäytyvät huonosti. Emmehän voi panna toimeen verilöylyä
heidän keskuudessaan, eikö niin? Otaksun että _teidän_ ihmisyytenne
suosittelisi sitä keinoa?... Mutta ne tulevat muuttumaan. Aivan
varmasti ne tulevat muuttumaan."

Hän jutteli tuolla tavoin epämääräisesti, kunnes suutuin.

"Piru vieköön!" ärjäsi hän, purettuani kiukkuani. "Ettekö käsitä, että
minun laitani on pahempi kuin teidän?"

Hän meni taas noutamaan viinaansa.

"Juokaa, te loogillisesti puhuva, valkeaksi silattu
jumalankieltäjäpyhimys, juokaa!"

"Ei kiitos", sanoin minä, tuimasti katsoen hänen kasvoihinsa lampun
keltaisessa valossa, hänen juodessaan itsensä riidanhaluiseen
ärtyneeseen mielentilaan.

Tuo aika oli mahdottoman ikävä. Olimme aina epävarmassa pelossa
eläinkansan ja M'lingin takia.

Montgomery sanoi, että M'ling oli ainoa, joka todella oli välittänyt
hänestä. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä ajatus.

"Pahus vieköön!" sanoi hän ja tarttui hoiperrellen viinapulloon.

Yhtäkkiä aavistin, mitä hänellä oli mielessä.

"Te olette antamatta tuolle eläimelle viinaa!"

"Eläimelle?" sanoi hän. "Eläin saatte itse olla. Hän ottaa ryyppynsä
kuin kristitty ainakin. Pois tieltä, Prendick!"

"Herran tähden, Montgomery!"

"Pois tieltä!" karjui hän ja tarttui revolveriinsa.

"Hyvä!" sanoin minä ja väistyin, vaikkakin minua halutti käydä
hänen kimppuunsa hänen tarttuessaan ovenripaan. Muistin kumminkin
loukkaantuneen käteni ja lisäsin vain:

"Menkää eläinten tykö, te olette itsekin eläin."

Hän tempasi oven auki ja kääntyi puoliksi minuun, kuun ja lampun
keltaisen valon valaisemana. Hänen silmänsä hehkuivat pörröisten
kulmakarvojen alta.

"Te olette juhlallinen lurjus, Prendick, typerä aasi! Te olette aina
peloissanne ja kuvittelette mitä hyvänsä. Te ajattelette aina hetkeä,
mutta me olemme nyt lopun edessä. Minä aion leikata kurkkuni poikki
huomenna, mutta tänä iltana tahdon viettää iloisen lomahetken."

Hän astui ulos kuutamoon.

"M'ling!" huusi hän, "M'ling, veliseni!"

Kolme epäselvää oliota astui esiin hopeankirkkaaseen kuutamoon lahden
rannalle. Eräs niistä oli yksi valkoisiin puetuista olennoista, toiset
olivat tummia.

He pysähtyivät katselemaan. Sitten näin M'lingin kumaraharteitten
ääriviivat, hänen astuessaan esiin aituuksen nurkkauksesta.

"Juokaa!" sanoi Montgomery, "juokaa, senkin elukat! Juokaa ja tulkaa
ihmisiksi. Paha minut periköön, enköhän vain olekin viisain, tätä ei
Moreaukaan tullut ajatelleeksi. Tämä on viimeinen täydellisyys. Juokaa,
sanon minä!"

Hän heilutti pulloaan ja astui länteen päin. M'ling käveli lähinnä
häntä, toiset etäämpänä.

Menin ovelle. He näkyivät enää vain epäselvästi kuutamossa, kun
Montgomery pysähtyi.

Montgomery antoi M'lingille kulauksen pullostaan, sen jälkeen seisoivat
he kaikki neljä yhtenä ryhmänä.

"Laulakaa!" huusi Montgomery, "laulakaa kaikki: piru vieköön vanhan
Prendickin... Juuri niin. Kerta vielä: piru vieköön vanhan Prendickin!"

Tumma ryhmä hajaantui. Kukin kirkui omalla tavallaan haukkumasanoja
minulle tai osottaen muuten huonoa viinapäätään.

Lopuksi kuulin Montgomeryn huutavan: "Oikealle!" jonka jälkeen he
hävisivät ja kaikki oli taas hiljaista.

Kuu alkoi laskea. Täysi kuu joka kirkkaana kulki halki tyhjän, sinisen
avaruuden. Muurin varjo oli sysimustana, metrin levyisenä juovana
jalkaini edessä. Idässä oli meri ääriviivaton, tumma ja salaperäinen
pinta, ja meren ja varjon välillä kimalteli tuliperäinen hiekka kuin
miljoonat timantit. Takanani loisti punertava valo.

Suljin oven ja menin aitaukseen, missä Moreau makasi viimeisten
uhriensa vieressä, metsästyskoirien, laaman ja muutaman muun
eläinparan. Hänen täyteläiset piirteensä olivat rauhalliset huolimatta
hänen kauheasta kuolemastaan, ja hänen silmänsä tuijottivat kovalla
ilmeellään avaruuden kuolleeseen, vaaleaan kuuhun.

Istuuduin kynnykselle ja aloin miettiä tulevaisuuden suunnitelmia.

Aamulla veisin ruokavaroja veneeseen, ja sytytettyäni edessäni olevan
rovion lähtisin taas yksin aavalle merelle.

Käsitin, ettei Montgomeryä enää voitaisi pelastaa, että hän itse
asiassa oli puoleksi sukua eläinkansalle ja mahdoton tulemaan ihmisten
pariin.

En tiedä, kuinka kauan istuin mietteissäni. Ehkäpä tunnin. Mietteeni
keskeytti Montgomery, joka palasi.

Kuulin moniäänistä ulvontaa ja kiivasta rää'yntää. Äänet tulivat
lahdelta päin. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kuului taittuvien
oksien rätinää, huudot alkoivat uudelleen ja kuului voimakasten iskujen
ääntä, mutta en välittänyt siitä.

Hirveä-äänistä laulua alkoi kuulua.

Aloin uudelleen miettiä pakosuunnitelmaani, nousin, otin lampun, menin
varastohuoneeseen ja katselin muutamia astioita, joita sieltä löysin.

Sitten kiinnitti mieltäni muutamien keksilaatikoitten sisältö. Aukaisin
yhden laatikon kannen, näin laatikossa punertavan olion ja suljin heti
kannen.

Takanani oli piha, jota kuu valaisi, tummine varjoineen. Keskellä
pihaa oli rovio, jolla Moreau ja hänen uhrinsa makasivat vierekkäin.
Näytti siltä kuin ne olisivat takertuneet toisiinsa viimeisessä
kostonkamppailussa. Hänen haavansa ammottivat mustina kuin yö ja niistä
tihkuva veri teki tummia pilkkuja hiekkaan. Sitten näin, käsittämättä
sitä, ilmiön: punertavan valon, joka hyppi vastakkaisella seinällä.

Luulin, että se oli lekottavan lampunliekin heijastusta ja menin
takaisin varastohuoneeseen, jossa hapuilin niin hyvin kuin toiskätinen
vain voi. Löysin mitä tarvitsin ja panin tavarat syrjään huomispäivän
matkaa varten. Liikkeeni olivat hitaat, ja aika kului nopeasti. Lopulta
aamu sarasti.

Laulu loppui. Sitä seurasi valitushuudot. Yhtäkkiä syntyi meteli.

Kuulin huudettavan: "Enemmän! Enemmän!" He tuntuivat riitelevän, ja
äkkiä kuului raivoisia huutoja. Menin katsomaan mikä oli hätänä.

Tultuani pihalle kuulin revolverinlaukauksen terävän kuin
veitsenviillon melun keskellä.

Syöksyin heti huoneeseeni ja pieneen uloskäytävään. Kuulin jonkun
pakkilaatikon takanani luisuvan alas ja sen jälkeen särkyneen lasin
kilinää. Mutta en pysähtynyt ottamaan siitä selvää, aukaisin oven ja
katsoin ulos.

Lahden rannalla, venehuoneen vieressä, paloi ilotuli, singoten
kipunoitaan harmaaseen aamunsarastukseen. Tulen ympärillä tanssi tummia
olentoja. Kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni.

Silloin juoksin tulta kohti revolveri kädessä. Näin Montgomeryn
revolverin leimahtavan, läheltä maata. Hän makasi maassa.

Joku huusi "mestari!" Tumma joukko hajaantui. Tuli leimahteli, ja
eläinkansa pakeni kauhistuneena tulostani. Kiihkoissani ammuin
pakenevien jälkeen, heidän paetessaan pensaisiin. Sitten käännyin
maassa makaaviin.

Montgomery makasi selällään karvaisen harmaan eläinihmisen alla. Eläin
oli kuollut, mutta sen sormet olivat vielä kiertyneinä Montgomeryn
kurkkuun. Pienen matkan päässä makasi M'ling vatsallaan. Hän oli aivan
hiljaa, hänen kurkkunsa oli revitty ja hänen kädessään oli vielä
rikottu pullo. Kaksi muuta oliota makasi lähellä. Toinen oli kuollut,
mutta toinen ähkyi harvakseen ja nosteli päätään.

Nostin harmaan ruumiin Montgomeryn päältä. Sen kynnet vetivät mukanaan
hänen takkinsa.

Montgomery oli tummanpunainen kasvoiltaan ja hengitti tuskin enää.

Valelin merivedellä hänen kasvojaan ja panin kokoonkäärityn takkini
hänen päänsä alle.

M'ling oli kuollut. Haavottunut olento lähellä tulta -- susi-ihminen
harmaine kasvoineen -- makasi yläruumis vielä kytevässä tulessa.
Eläinparka oli niin pahasti haavottunut, että armeliaisuudesta
ammuin sen hengiltä heti. Toinen kummituksista oli valkoisiin puettu
härkäihminen. Se oli myöskin kuollut.

Toiset olivat hävinneet. Palasin Montgomeryn luo ja laskeusin
polvilleni, kiroten taitamattomuuttani lääketaidossa.

Tuli oli palanut loppuun. Jäljellä oli vain hehkuvaa tuhkaa ja
kekäleitä. Kummastelin mistä Montgomery oli saanut puut rovioonsa.
Sitten huomasin, että oli tullut aamu, taivas vaaleni, kuu muuttui yhä
vaaleammaksi ja taivas yhä sinisemmäksi. Itäinen taivaanranta alkoi
punertaa.

Yhtäkkiä kuulin kolahduksen ja sähinää viereltäni ja kääntyessäni
huudahdin kauhusta.

Mustaa savua tuprusi aituuksesta, sekaantuen veripunaisiin liekkeihin.
Palmunlehvillä katettu katto syttyi tuleen -- näin liekkien hyppelevän
pitkin kuivia lehtiä. Tulikieli pistihe esiin ikkunastani.

Käsitin heti, mitä oli tapahtunut. Muistin kolahduksen, jonka olin
kuullut. Syöksyessäni ulos auttamaan Montgomeryä olin sysännyt lampun
kumoon.

Ymmärsin heti pelastusyritysten toivottomuuden. Mieleeni palasi
pakoajatukseni ja astuin rannalle etsimään veneitä.

Ne olivat poissa!

Kaksi kirvestä oli rannalla. Montgomery oli polttanut veneet
kostaakseen minulle ja estääkseen minua palaamasta ihmisten ilmoille.

Raivo valtasi minut. Minua melkein halutti musertaa hänen typerä
kallonsa, hänen siinä maatessaan avuttomana edessäni.

Hän liikutti kättään, niin heikosti ja surkeasti, että raivoni hävisi
heti. Hän ähkyi ja aukaisi silmänsä hetkeksi.

Polvistuin ja nostin hänen päätänsä. Hän tuijotti ääneti valoon.
Katseemme kohtasivat toisensa. Hän sulki silmänsä ja mutisi
ponnistellen:

"Valitan..." Hän näytti viimeisen kerran ponnistavan ajatuksiaan
ja mutisi: "Loppu, tämän typerän olemassaolon loppu. Sellaista
kurjuutta!..."

Hänen päänsä painui voimatonna toiselle puolelle. Ajattelin, että jokin
juoma olisi voinut virkistää häntä, mutta ei ollut mitään juotavaa, ei
myöskään astiaa, millä noutaa vettä. Hän tuli yhtäkkiä raskaammaksi.
Tunsin sydämeni jäätyvän.

Katsoessani hänen kasvoihinsa ja tunnustellessani hänen rintaansa
huomasin, että hän oli kuollut, ja juuri kun hän kuoli, nousi aurinko
taivaanrannalta, muuttaen tumman meren hohtoisaksi valomereksi. Hänen
kasvoilleen levisi kuin sädekehä.

Annoin hänen päänsä hiljaa painua aluselle, jonka olin tehnyt, ja
nousin.

Edessäni oli meren ääretön, välkkyvä ulappa -- kauhea yksinäisyys,
josta jo olin niin paljon kärsinyt! -- Takanani oli saari, hiljaisena
ja äänettömänä aamunnousussa; eläinkansa oli vaiti ja näkymättömissä.
Aituus paloi rätisten, kaikkine varastoineen ja ampumavaroineen.
Yhtäkkiä kuului räjähdys, liekit leimahtivat korkealle. Raskas savu
painui lahdelle ja vyöryi puitten latvojen yli rotkoon päin. Vierelläni
oli viiden ruumiin hiiltyneet jäännökset.

Nyt tulivat eläinihmiset viidakosta, hartiat kumarassa ja
epämuodostuneet kädet kömpelössä asennossa, luoden minuun ihmetteleviä,
vihamielisiä katseita lähestyessään minua.



XIX.

Yksin eläinkansan parissa.


Katselin heihin ja koetin lukea kohtaloni heidän silmistään.

Puolustuksekseni voin käyttää vain toista kättäni. Taskussani oli
minulla revolveri, josta oli kaksi patruunaa ammuttu. Veneitten
jäännösten joukossa olivat molemmat kirveet. Vuoksi nousi takanani.

Nyt kysyttiin rohkeutta. Katsoin pelottomasti kummituksiin. Ne
väistivät katsettani ja haistelivat avoimin sieraimin ruumiita, jotka
makasivat hiekalla takanani. Astuin pari askelta ja otin käteeni
susi-ihmisen vierestä verentahraaman ruoskan ja paukuttelin sillä.

Kuvatukset pysähtyivät.

"Tervehtikää!" komensin minä. "Kumartukaa."

He epäröivät. Yksi ainoa notkisti polveaan. Sydän kurkussa toistin
käskyni ja astuin lähemmäs Toinen polvistui nyt ja sen jälkeen loput
kaksi.

Käännyin ja menin ruumiiden luo, pitäen silmällä noita polvistuvia
petoja, kuin näyttelijä, joka kohtaa katsojain katseet.

"He rikkoivat lakia vastaan!" sanoin minä jalallani osottaen
lainlukijaa. "He ovat tapetut, yksinpä lain tulkitsijakin. Vieläpä
hänkin toinen, jolla oli ruoska. Laki pysyy lakina. Laki on suuri!
Tulkaa katsomaan!"

"Ei kukaan välty!" sanoi joku heistä astuen lähemmäs haistamaan.

"Ei kukaan välty!" sanoin minä. "Kuulkaa siis käskyni ja totelkaa!"

He nousivat katsellen kysyvinä toisiinsa.

Käskin heidän pysymään paikoillaan, pistin kirveet kädenkannikkeeseeni,
käänsin Montgomeryn ruumiin ja otin hänen revolverinsa, jossa vielä oli
kaksi patruunaa. Hänen taskuistaan löysin vielä puolitusinaa ammuksia.

"Kantakaa hänet", sanoin ruoskanvarrella viitaten ruumiiseen, "tuonne
ja heittäkää mereen."

He lähestyivät silminnähtävästi yhä peläten Montgomeryä, mutta
vielä enemmän punaista paukkuvaa ruoskaani, ja hetken epäröinnin ja
ruoskan paukuttelun jälkeen kantoivat he ruumiin rannalle ja astuivat
taakkoineen pari askelta veteen.

"Kantakaa hänet kauas!" käskin minä.

He astuivat edelleen kunnes vesi nousi yläpuolelle rinnan ja katsoivat
minuun.

"Laskekaa irti!" sanoin minä, ja molskahtaen katosi Montgomeryn ruumis
mereen.

Rinnassani tuntui omituiselta, ja sanoin värisevin äänin?

"Hyvä on!"

He palasivat kiireesti ja tuskaisina jättäen jälkeensä pitkiä juovia
hopealta välkkyvään veteen. He pysähtyivät vedenrajalle ja tähystivät
merelle, aivan kuin odottaen, että Montgomery olisi palannut kostamaan
tällaisen kohtelun.

"Nyt nuo muut!" sanoin minä viitaten toisiin ruumiisiin.

He pelkäsivät paikkaa, johon Montgomery oli laskettu, ja kahlasivat
pitkän matkan päähän siitä ennen kuin he laskivat toiset ruumiit mereen.

Katsellessani M'lingin raadeltuja jäännöksiä kuulin takaani keveitä
askeleita. Kääntyessäni näin hyenasian kymmenisen metrin päässä. Se
kulki pää alaspäin, tuijotti minuun ja painoi epämuodostuneita käsiään
kylkiinsä. Kääntyessäni pysähtyi se jääden kumaraan asentoon ja
katsellen toisaanne.

Silmänräpäyksen kuluttua seisoimme vastakkain. Pudotin ruoskan ja
tartuin revolveriini. Aioin heti vähimmästä aiheesta tappaa tuon saaren
pahimman enää elossa olevan pedon. Tämä saattaa tuntua petolliselta,
mutta se oli päätökseni. Pelkäsin paljon pahemmin sitä kuin kahta muuta
saaren kummitusta yhteensä. Sen henki uhkasi omaa henkeäni.

Hieman rauhotuttuani komensin:

"Tervehdi, kumarru!"

Peto murisi ja näytti hampaitaan.

"Kuka olet sinä, jolle minun pitäisi niin tehdä..?"

Nostin revolverin, tähtäsin ja laukaisin heti. Kuulin olennon
ulvahtavan heittäytyessään syrjään ja paetessaan. Käsitin ampuneeni
harhaan ja viritin hanan uudelleen.

Mutta peto oli jo kaukana hyppien oikealle ja vasemmalle. En uskaltanut
toistamiseen ampua harhalaukausta. Elukka katsahti taaksensa, juoksi
vinosti lahteen päin ja hävisi hulmahtelevien savupilvien taakse.

Käännyin nyt totteleviin palvelijoihini ja käskin heidän laskea irti
ruumiin, jota he parhaillaan kantoivat. Lopuksi palasin paikalle, millä
veneet olivat palaneet, ja hävitin veritahrat peittämällä ne hiekalla.

Kädelläni viitaten jätin hyvästi palvelijoilleni ja lähdin viidakkoon
lahden yläpuolella.

Revolveri oli valmiina kädessäni, ruoskan pistin kirveitten joukkoon
kannikkeeseen. Tahdoin olla yksin, voidakseni rauhassa harkita asemaani.

Kauhea seikka, jota nyt tulin ajatelleeksi, oli se, ettei minulla ollut
paikkaa, missä voisin turvallisesti nukkua.

Ihmeteltävän pian olivat voimani palanneet saarelle tuloni jälkeen,
mutta vieläkin helposti hermostuin ja levottomuus valtasi mieleni
vaikeata tilaani ajatellessani. Käsitin, että minun oli mentävä noiden
eläinihmisten luo ja koetettava saavuttaa heidän luottamuksensa. Mutta
rohkeuteni petti minut ja aloin astella lahtea alaspäin länteen,
palavan rakennuksen ohi, erääseen paikkaan, mistä matala koralliniemeke
ulkoni riuttaan päin.

Siellä saatoin rauhassa mietiskellä, selkä mereen ja kasvot maahan
päin, voidakseni olla turvassa yllätyksiltä.

Siinä istuin nyt, leuka polvia vasten, auringon paahtaessa päälakeani,
levottomuuteni yhä kasvaessa mietiskellen keinoja, miten säilyttää
henkeni apua odotellessa, jos nyt koskaan sitten apua saisin.

Koetin mahdollisimman tyynesti harkita koko asemaa, mutta en kyennyt
hillitsemään mielenliikutustani.

Ajatukseni askartelivat Montgomeryn ennustuksessa: "He tulevat
muuttumaan, he tulevat varmasti muuttumaan!" Ja mitä Moreau oli
sanonut? "Itsepintainen eläimen luonto saa päivä päivältä yhä suuremman
vallan heissä."

Ajattelin hyenasikaa. Ellen minä tappanut tuota olentoa, tappaisi se
minut, siitä olin varma... Lain tulkitsija oli kuollut. Sitä pahempi
minulle!... He tiesivät nyt, että mekin, joilla oli ruoskat, voitiin
tappaa yhtä hyvin kuin hekin...

Ehkäpä he jo olivat tuolla viidakossa väijymässä minua, odottaen vain
sopivaa hetkeä syöstäkseen kimppuuni. -- Liittoutuivatko he minua
vastaan? Mitä hyenasika sanoi heille?

Mielikuvitukseni raastoi minut mukaansa järjettömän pelon hyllyvälle
maaperälle.

Mietiskelyäni häiritsi merilintujen huudot, niiden parveillessa jonkin
mustan esineen ympärillä, joka oli ajautunut rannalle aituuksen
kohdalle. Tiesin, mikä esine oli, mutta minulla ei ollut kyllin
rohkeutta mennä karkottamaan lintuja.

Aloin kävellä edestakaisin ja lähdin lopulta astumaan päinvastaiseen
suuntaan pitkin rantaa aikoen lähestyä rotkon majoja tarvitsematta
mennä viidakkoon, jossa eläinihmiset helposti olisivat voineet käydä
kimppuuni väijytyksestä.

Astuttuani noin kilometrin matkan näin erään eläinkansan jäsenen
lähestyvän minua rantapensaikosta.

Olin niin hermostunut, että vaistomaisesti tartuin revolveriini. Eivät
edes olennon rauhalliset eleet tyynnyttäneet minua.

"Mene tiehesi!" huusin minä. Kyyristelevä olento muistutti sangen
paljon koiraa. Se vetäytyi vähäsen taaksepäin, kuin koira, jota
käsketään kotiin. Se seisahtui taas ja katsoi minuun pyytäen ruskeilla
koiransilmillään.

"Mene matkaasi!" huusin uudelleen. "Älä tule tänne!"

"Enkö saa tulla luoksesi?" kysyi olento.

"Et, mene matkaasi!" toistin käskyni ja paukautin ruoskallani. Panin
sen jälkeen ruoskan hampaitteni väliin ja kyyristyin ja otin maasta
kiven, jolla karkotin koiraihmisen.

Yksin saavuin sitten eläinkansan rotkolle, kätkeydyin viidakkoon ja
pidin silmällä noita olentoja, nähdäkseni, minkä vaikutuksen Moreaun
kuolema ja aituuksen palo oli heihin tehnyt.

Huomasin nyt, kuinka typerä pelkoni oli ollut. Jos koko ajan olisin
ollut yhtä ankara kuin aamulla, olisin voinut ottaa käsiini Moreaun
jättämän valtikan ja hallita eläinkansaa. Nyt olin jättänyt tilaisuuden
käyttämättä ja alentunut vain tavalliseksi toverien johtajaksi.

Päivemmällä tuli joitakin heistä esiin istuutuen kuumalle hiekalle.
Nälän ja janon käskevä pakko voitti pelkoni. Astuin esiin piilostani
ja lähestyin revolveri kädessä hiekalla istujia. Eräs heistä, muuan
susinainen, käänsi päätänsä tuijottaen minuun. Toiset tekivät samaten,
mutta ei kukaan noussut tervehtimään minua. Olin liian uupunut
ryhtyäkseni kiistelemään niin monen kanssa, enkä sen vuoksi ollut
huomaavinani heidän käyttäytymistään.

"Tahdon ruokaa", sanoin aivan kuin anteeksi pyytäen ja astuin lähemmäs.

"Majoissa on ruokaa", sanoi härkäihminen, laiskasti katsoen toisaanne.

Menin heidän ohitseen melkein tyhjään rotkoon. Eräässä tyhjässä
majassa söin jonkun hedelmän, ja pantuani muutamia puoleksi mädänneitä
oksia oven eteen, asetuttuani pitkäkseni kasvot päin ovea ja pantuani
revolverin käden ulottuville vaati luonto osansa näitten kolmenkymmenen
tunnin rasitusten jälkeen, ja minä vaivuin herkkään uneen, luottaen
siihen, että tuo yksinkertainen ovensulku varottaisi minua ratinallaan,
jos joku tulisi minua häiritsemään.



XX.

Eläinkansan muuttuminen.


Näin oli minusta tullut tohtori Moreaun saaren eläinkansan jäsen.
Herätessäni vallitsi ympärilläni synkkä pimeys. Nousin istualleni
ihmetellen missä olin. Käsivarttani särki. Kuulin ulkoa käheää
keskustelua. Sitten huomasin, että ovivarustukseni oli hävinnyt ja että
majan suu oli avoinna. Revolveri oli yhä kourassani.

Kuulin hengitystä ja huomasin lähelle viereeni kyyristyneen olennon.
Pidättelin hengitystäni ja koetin katsoa, mikä tämä oli. Olento alkoi
liikahdella melkein huomaamattomasti, ja lopuksi tunsin jotakin kosteaa
ja lämmintä liukuvan käteni yli.

Kaikki lihakseni vetäytyivät kokoon, ja tempasin käteni pois. Tukahutin
kauhunhuudon, joka oli pääsemäisillään huuliltani ja pusersin
revolverinkahvaa.

"Kuka siellä?" kysyin käheästi ja ojensin revolverini.

"_Minä_, herra."

"Kuka sinä olet?"

"Sanovat, ettei ole enää herraa. Mutta minä tiedän, minä tiedän. Minä
kannoin ruumiit mereen, oi sinä mereen kävijä, niitten ruumiit, jotka
tapoit. Minä olen orjasi, herra."

"Sinutko tapasin rannalla?"

"Minut, herra."

Olento oli ilmeisesti uskollinen, sillä se olisi vaivatta voinut
hyökätä kimppuuni nukkuessani.

"Hyvä on", sanoin ojentaen käteni uutta nuolevaa suutelemista varten.
Aloin käsittää, mitä tämä merkitsi, ja rohkeuteni kasvoi.

"Missä muut ovat?" kysyin.

"He ovat hulluja. He ovat mielettömiä", sanoi koiraihminen. "He ovat
tuolla ja sanovat: 'herra on kuollut; ruoskamies on kuollut. Mereen
kävijä on niinkuin me. Meillä ei ole herraa, ei ruoskia, ei tuskien
huonetta enää. Kaikki tuo on loppunut. Me rakastamme lakia ja tahdomme
sen täyttää; mutta ei enää koskaan ole meillä herraa, ruoskia, tuskien
huonetta'. Näin he sanovat, herra, mutta minä tiedän, minä tiedän."

Hapuilin pimeässä koiraihmisen päätä ja taputin sitä ja sanoin vielä
kerran:

"Hyvä on."

"Nyt sinä tapat heidät kaikki", sanoi koiraihminen.

"Niin, tapan heidät kaikki, sitten kuin muutama päivä on kulunut ja
erinäisiä asioita on tapahtunut. Säästän vain ne, joille sinä haluat
armoa, kaikki muut muserran."

"Kenen herra tahtoo tappaa, sen hän tappaa", virkahti koiraihminen
äänessään tyytyväinen sävy.

"Ja jotta heidän syntinsä kasvaisi", sanoin, "annan heidän elää
hulluudessaan kunnes heidän aikansa on täyttynyt. Heidän ei vielä
tarvitse tietää, että minä olen herra."

"Herran tahto on suloinen", sanoi koiraihminen rotunsa nöyryydellä.

"Mutta yksi heistä on rikkonut", sanoin minä. "Hänet minä tapan heti
kun hänet kohtaan. Kun sanon sinulle _'tuossa hän on'_ on sinun käytävä
hänen kimppuunsa. -- Ja nyt minä menen miesten ja naisten joukkoon,
jotka ovat kokoontuneet tuonne."

Majan aukko pimeni hetkeksi koiraihmisen astuessa ulos. Minä seurasin
häntä ja tulin melkein samaan paikkaan, missä olin ollut silloin
kuin Moreau koirineen tuli minua kiinniottamaan. Mutta nyt oli yö,
ja vieressäni oleva rotko oli pikimusta. Aurinkoisen vihreän rinteen
asemesta näin punaisen tulen, jonka ääressä liikkui kumaroita,
kummallisia olentoja. Etäämpänä muodostivat paksujen puitten mustat
latvat tumman kehyksen tälle kuvalle. Kuu nousi parhaillaan rotkon
reunan yläpuolelle, ja sumujuova kulki kuin silta yli sen pinnan. Sumu
oli kuumasta lähteestä nousevaa höyryä.

"Seuraa minua", sanoin rohkaisten mieleni, ja vierekkäin astuimme
edelleen välittämättä tummista olennoista, jotka majojen ovilta minua
katselivat.

Ei kukaan tulen äärellä istujista yrittänytkään tervehtiä -- useimmat
eivät mieltänsä osottaen olleet näkevinäänkään minua. Etsin katseillani
hyenasikaa, mutta sitä ei näkynyt. Tulen ääressä istui kumarassa
parikymmentä eläinihmistä keskenään lörpötellen ja tuleen tirkistellen.

"Hän on kuollut, hän on kuollut, herra on kuollut", kuulin apinaihmisen
sanovan oikealta puolen minua. "Tuskien huone on poissa -- _ei ole_
enää tuskien huonetta."

"Hän ei ole kuollut!" sanoin kovalla äänellä. "Hän näkee nytkin meidät!"

He hätkähtivät. Kaksikymmentä silmäparia tähysti minuun.

"Tuskien huone on poissa", lisäsin minä, "mutta se palaa takaisin. Te
ette näe mestaria, mutta hän näkee teidät ylhäältä."

Varmuuteni hämmästytti heitä. Eläin saattaa olla sekä villi että
viisas, mutta valehtelemiseen tarvitaan ihminen.

"Mies käsi siteessä puhuu merkillisiä asioita", lausui muuan
eläinihminen.

"Minä sanon teille, että totuus on sanojeni mukainen!" sanoin. "Mestari
ja tuskien huone palaavat takaisin. Voi sitä, joka rikkoo lakia
vastaan!"

He töllistelivät hämmästyksissään toisiinsa.

Teeskennellyn välinpitämättömänä aloin kaivella kirveelläni hiekkaa. He
katselivat tekemiäni syviä uria.

Satyyri lausui epäilevänsä; vastasin hänelle; muuan pilkullisista
kummituksista lausui vastaväitteitään ja vilkas keskustelu syntyi tulen
ääressä.

Hetki hetkeltä tulin yhä vakuutetummaksi siitä, että voin tuntea oloni
varmaksi. Puhuin heille nyt ilman epäröintiä, joka aluksi oli minua
kiusannut, kun olin niin kiihdyksissäni. Tunnin kuluttua olin todella
saanut monet heistä uskomaan puhuneeni totta, mutta useimmat olivat
kuitenkin kahden vaiheella.

Tähystin tarkkaan vihollistani, hyenasikaa, mutta se ei
näyttäytynytkään. Toisinaan saatoin hätkähtää epäilyttävän liikkeen
takia, mutta luottamukseni kasvoi kuitenkin hetki hetkeltä.

Kuun alkaessa painua taivaanrantaan alkoivat he toinen toisensa perään
haukotella (näyttäen mitä eriskummallisimpia hampaita kuutamossa) ja
vetäytyivät vähitellen majoihinsa solassa.

Peläten pimeyttä ja äänettömyyttä seurasin heitä, tietäen varsin hyvin,
että olin paremmassa turvassa monen kuin yhden ainoan kanssa heistä.

Täten alkoi pisin jakso oleskelustani tohtori Moreaun saarella.

Tuosta yöstä saarelta lähtööni asti sattui vain yksi ainoa tapaus, joka
on maininnan arvoinen, vaikkakin yhtä mittaa sattui epämiellyttävyyksiä
ja koko oloni oli vain yhtämittaista kiusallista epävarmuutta.

Sivuutan siis tuon ajan ja kerron vain yhden tapahtuman niitten
kymmenen kuukauden ajalta, jotka vietin eläinkansan parissa, noitten
puoliksi ihmismäisten eläinten hyvänä ystävänä. Muistissani on paljon,
josta voisin kertoilla -- asioita, joista antaisin oikean käteni, jos
sillä voisin unohtaa ne. On kummallista -- kun sitä nyt ajattelen --
kuinka pian noitten kuvatusten tavat tarttuivat minuun ja saavutin
heidän luottamuksensa. Luonnollisesti riitelin toisinaan heidän
kanssaan ja ruumiissani on vieläkin heidän hampaittensa jälkiä, mutta
hyvin pian hankki terävä kirveeni ja kivenheittotaitoni tarpeellisen
arvovallan minulle.

Bernhardilais-koiraihmiseni uskollisuus oli arvaamattoman hyödyllinen
minulle. Huomasin, että noitten olentojen kunnioituksenkäsitys hyvin
yksinkertaisesti perustui vain kykyyn aikaansaada syviä haavoja.
Kerskumatta voin sanoa, että saavutin eräänlaisen esivalta-aseman
eläinkansan keskuudessa. Joku heistä, joita jossakin kiistassa olin
pahasti haavottanut, kantoi tosin kaunaa minua kohtaan, mutta nämä
tunteet purkautuivat vain irvistyksiin selkäni takana.

Hyenasika vältti minua ja minä olin aina varuillani sen takia.
Koiraihmiseni, joka ei koskaan väistynyt viereltäni, vihasi ja pelkäsi
sitä sanomattomasti, ja todella luulen, että tämä oli perussyy tuon
olennon uskollisuuteen.

Pian huomasin, että hyenasika oli maistanut verta ja kulkenut
leopardi-ihmisen jälkiä. Se rakensi itselleen pesän jonnekin metsään ja
eli yksinäisyydessä.

Kerran koetin saada eläinkansan lähtemään sen ajoon, mutta siihen
puuttui minulta mahtia. Monta kertaa koetin yllättää hyenasian
pesäänsä, mutta se oli aina liiaksi viekas, se joko näki tai vainusi
minut ja pääsi aina pakoon. Se teki jokaisen metsäpolun epävarmaksi
sekä minulle että eläinkansalle, asettumalla väijyksiin. Koiraihminen
tuskin uskalsi jättäytyä seurastani.

Ensimäisen kuukauden kuluessa oli eläinkansa jokseenkin ihmismäinen,
ensi aikaan verraten, ja vieläpä voin kiittää itseäni siitä, että he
eivät ainoastaan sietäneet minua, vaan vieläpä olivat ystävällisiäkin.
Pieni punertava olio oli hassunkurisesti minuun kiintynyt ja alkoi
seurata minua kaikkialle, mutta apinaihminen suututti minua. Se väitti
-- koska sillä oli viisi sormea -- olevansa ainoa vertaiseni ja jutteli
koko joukon tunkeilevaa roskaa. Muuan seikka näytti minusta hauskalta.
Sillä oli mielikuvituksellinen kyky yhdistellä uusia sanoja. Sen
mielestä kai kieli oli vain sitä varten, että voitaisiin lörpötellä
joukottain eri nimityksiä. Hän nimitti sitä "suuriksi ajatuksiksi",
erotukseksi "pienistä ajatuksista" -- eli tavallisista terveistä
arkiharrastuksista. Jos lausuin jotakin, jota se ei ymmärtänyt, oli
sen tapana ylistää suuresti sanojani ja pyytää minua toistamaan ne. Se
opetteli ne ulkoa ja rehenteli sitten niillä -- yhdistäen ne joihinkin
tolkuttomiin sanoihin -- muitten keskuudessa. Kaikkea yksinkertaista
ja helposti ymmärrettävää piti se arvottomana. Minä keksin muutamia
hullunkurisia "suuria ajatuksia" hänen erikoiskäyttöään varten.
Luulen nyt, että tuo apinaihminen oli typerin olento, minkä koskaan
olen nähnyt, se oli kehittänyt inhimillisen typeryyden ihmeellisen
pitkälle, menettämättä silti hitustakaan apinan luonnollisesta
yksinkertaisuudesta.

Näin oli, kuten sanottu, ensi viikkojen aikana eläinkansan parissa
ollessani. Tuona aikana pitivät ne kunniassa "lain" määräämiä tapoja,
ja käyttäytyivät varsin kunnollisesti.

Kerran löysin toisen hyenasian raateleman kaniinin -- siinä kaikki.

Vasta toukokuussa huomasin heidän esiintymisensä ja puheensa
todellisesti muuttuneen. Heidän äänensä muuttui karkeammaksi ja heidän
haluttomuutensa jutteluun lisääntyi.

Apinaihmisen lörpöttely kasvoi, mutta se muuttui yhä epäselvemmäksi,
yhä apinamaisemmaksi Muutamat taas näyttivät kokonaan menettävän
puhekykynsä, vaikkakin he vielä ymmärsivät, mitä heille sanoin.
Voitteko kuvitella mielessänne puheen, joka kerran on ollut selvä ja
puhdas, muuttuvan kurkkuäänteiksi, menettävän sävynsä ja merkityksensä
ja palautuvan yksityisiin äänteisiin?

Pystyssä käynti alkoi heistä myöskin olla yhä vaikeampaa. Yllätin
usein jonkun heistä nelin ryömin liikkumasta ja kykenemättömänä enää
pystyyn nousemaan. He häpesivät tätä kyvyttömyyttään. He alkoivat
yhä kömpelömmin pitää esineitä käsissään, alkoivat juoda ja syödä
yhä enemmän eläimen tavalla j.n.e. Muistin, mitä Moreau oli sanonut
itsepintaisesta eläimellisestä verestä. He vaipuivat yhä nopeammin
takaisin entiseen eläimen tilaansa.

Muutamat heistä -- panin erikoisesti merkille, että nämä kaikki
olivat vaimonpuolta -- alkoivat halveksia häveliäisyyden lakeja,
yleensä ollenkaan häpeilemättä. Toiset taas yrittivät, vieläpä aivan
julkisestikin, hyökkäillä yksiavioisuutta vastaan. Laki menetti yhä
enemmän arvovaltaansa. En halua enempää kosketella tätä epämieluista
aihetta.

Koiraihmiseni muuttui huomaamatta koiraksi uudelleen. Se tuli yhä
mykemmäksi ja hiljaisemmaksi, karvaisemmaksi ja nelijalkaisemmaksi.
Tämä tapahtui niin vähitellen, että tuskin huomasinkaan muutosta
toverista vierelläni lönkyttäväksi koiraksi.

Kun huolimattomuus ja epäjärjestys päivä päivältä vain lisääntyivät,
muuttui majojen välinen kujanne, joka ei koskaan ollut ollut
miellyttävä, niin inhottavaksi, että jätin sen, muutin saaren
päinvastaiselle puolelle ja rakensin puitten oksista majan Moreaun
aituuksen mustien raunioitten keskelle. Huomasin, että muinaisten
kauhujen ja tuskien muisto teki tämän paikan minulle turvallisimmaksi
eläinihmisten mahdollisilta pahoilta aikeilta.

Olisi mahdotonta yksityiskohdittain kuvailla noitten kuvatusten
rappeutumista -- mitenkä heidän ihmisominaisuutensa päivä päivältä
heikkenivät, mitenkä he heittivät vaatteet ja peitteet päältään,
mitenkä karva alkoi peittää heidän paljaita jäseniään, kuinka
heidän otsansa muuttui yhä luisummaksi ja heidän kasvonsa yhä
kuonomaisemmaksi, kuinka minusta lopuksi tuntui kauhealta edes
muistellakaan, että aluksi olin pitänyt heitä melkein ihmisinä.

Muutos tapahtui hitaasti, mutta ehdottomasti. Mitään äkkinäistä
muutosta en huomannut kanssakäymisessämme. Vielä saatoin oleskella
heidän parissaan aivan turvallisena, koska heidän luisumisensa eläintä
kohti ei osottanut minkäänlaista eläimellisen vaiston äkillistä
esiinpurkautumista.

Mutta minä aloin pelätä, että tämä purkautuminen pian saattaisi
tapahtua. Koiraihmiseni seurasi minua majaani, ja hänen valppauttaan
sain kiittää siitä, että toisinaan voin nukkua rauhassa. Pikku
punertava eläinihminen jätti minut lopuksi arkana ja levottomana,
palatakseen entiseen elämäänsä puitten oksille. Olimme juuri sillä
asteella, jota voidaan verrata eläintenkesyttäjän "onnellisiin
perheisiin", jos hän onnistuttuaan kesyttää erilaisia eläimiä elämään
yhdessä jättäisi ne oman onnensa nojaan.

Tietystikään näistä olennoista ei tullut sellaisia villieläimiä, joita
lukija on nähnyt eläintarhoissa, tavallisia karhuja, susia, tiikereitä,
härkiä, sikoja ja apinoita. Niissä oli aina jotain omituista, Moreau
kun aina oli sekottanut eri eläinlajeja toisiinsa. Joku niistä oli ehkä
pääasiallisesti kissamainen, toinen taas härkämäinen, mutta kaikissa
oli myöskin toisen eläimen piirteitä, siis jonkinlaista yleistettyä
eläimellisyyttä, joka tuli esiin erinäisistä taipumuksista. Sangen
usein kummastutti minua myöskin ihmismäisyyden häipyvät jäännökset,
esim. tilapäinen puhekyvyn palautuminen, etukäpälän odottamaton
kätevyys, kömpelö yritys kävellä pystyssä.

Minussakin oli täytynyt tapahtua omituisia muutoksia. Vaatteeni olivat
vain kellahtuneita riepoja, joitten välistä päivän parkitsema nahka
paistoi. Tukkani tuli pitkäksi ja takkuiseksi. Väitetäänpä vieläkin,
että katseeni on omituisen terävä ja huomioissaan nopea.

Alussa vietin valoisan ajan päivästä lounaassa olevan lahden rannalla,
tähystäen jotakin laivaa ulapalta. Toivoin ja rukoilin saavani nähdä
sellaisen. Otaksuin, että _Ipecacuanha_ palaisi vuoden kuluessa, mutta
sitä ei kuulunut.

Viisi kertaa näin taivaanrannalla purjeen ja kerran höyrylaivan savun,
mutta ainoakaan noista aluksista ei tullut saarelle. Joka kerta sytytin
rovion, joka minulla aina oli varalta valmiina, mutta arvattavasti
luultiin sitä vain tulivuorenpurkaukseksi, joista saari oli tunnettu.

Vasta syys- tai lokakuussa aloin ajatella lautan rakentamista.

Käsivarteni oli tällöin jo parantunut, joten saatoin taas käyttää
kumpaakin kättäni.

Ensiksi tuntui avuttomuuteni kamalalta. En koskaan ollut tehnyt
timperin työtä, ja päivä toisensa perästä kului yrityksiini kaataa
puita ja liittää niitä yhteen.

Minulla ei ollut tähän työhön köysiä eikä muitakaan soveliaita
aineksia. Köynnöskasvit eivät olleet kyllin vahvoja eikä notkeita, ja
huolimatta kaikesta tieteellisestä kasvatuksestani en kyennyt niitä
siksi tekemään.

Yli viikon pöyhin aituuksessa ja veneitten palopaikalla etsien nauloja
ja muita metallinpalasia, joita voisin käyttää lautantekoon. Joskus
tuli joku saaren olennoista katselemaan puuhiani, juosten heti tiehensä
huutaessani sille.

Alkoivat sitten sateet ja myrskyt ja ukonilmat, jotka suuresti
haittasivat työtäni, mutta lopuksi sain lauttani kuitenkin valmiiksi.

Olin peräti ihastunut siihen. Mutta kun aina olin ollut
epäkäytännöllinen, olin rakentanut sen kauas rannasta, ja ennen
kuin olin sen saanut vedetyksi vedenrajaan, oli se hajonnut. Ehkäpä
onnekseni en sitä veteen saanut. Mutta lautan hajotessa oli epätoivoni
niin suuri, että monta päivää istuin rannalla ja mietin kuolemaa.

Mutta koskaan ei minua kuitenkaan haluttanut kuolla, ja muuanna päivänä
sattui jotakin, joka varotti minua antamasta päivien kulua tällä tavoin
typerään toimettomuuteen.

Lojuin majaani ympäröivän muurin varjossa, kun tunsin jotakin kylmää
paljailla kantapäilläni.

Kääntyessäni näin tuon pienen punertavan olennon vilkuilevan silmillään.

Se oli jo aikaa sitten menettänyt puhekykynsä, ja pikku eläimen
vikkelyys ja hieno karva olivat päivä päivältä kasvaneet. Lyhyet kynnet
olivat tulleet yhä pitemmiksi. Huomatessaan, että olin sen nähnyt,
päästi se ähisevän äänen, astui kappaleen matkaa viidakkoon päin ja
katsoi minuun.

Ensiksi en käsittänyt hänen tarkotustaan, mutta sitten juolahti
mieleeni, että hän ehkä halusi minua mukaansa. Seurasinkin häntä,
vaikkakin hyvin hitaasti, sillä päivä oli tavattoman kuuma. Saavuttuaan
puitten luo kiipesi olento puuhun, sillä se liikkui nopeammin puitten
oksilla ja niistä riippuvilla köynnöksillä kuin maassa.

Yhtäkkiä näin tallatulla paikalla hirveän näyn. Koiraihmiseni
makasi kuolleena maassa, ja sen vieressä oli pitkällään hyenasika
epämuodostuneilla kynsillään repien vielä värisevää lihaa, kaluten sitä
ja muristen mielihyvästä.

Lähestyessäni tuota petoa nosti se päätään ja katsoi minuun, huulet
paljastivat sen veriset hampaat ja se murisi uhkaavasti. Se ei ollut
peloissaan eikä häpeissään, viimeinenkin ihmisyyden pisara oli siitä
hävinnyt. Astuin askelen lähemmäs ja kohotin revolverini -- lopultakin
oli peto käsissäni!

Eläin ei aikonutkaan paeta, sen korvat vetäytyivät taaksepäin,
niskakarvat nousivat pystyyn ja se kyyristyi syöksyyn.

Tähtäsin sitä silmäin väliin ja ammuin.

Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi peto, suoraan minun päälleni. Kaaduin
maahan kuin keila. Peto hapuili kynsillään kurkkuani. Kaaduin sen alle,
mutta onneksi sattui laukaus, ja peto oli kuollut jo hypätessään.

Kömmin inhottavan elukan alta, nousin vavisten ja katsoin sen värisevää
ruumista.

Olin siis päässyt siitä vaarasta, mutta käsitin, että se ei ollut
ainoa. Kahta innokkaammin aloin rakentaa uutta lauttaa. Työ tekijäänsä
neuvoo, ja onnistuin yhä paremmin, mutta suurin vaikeuteni oli
kuitenkin vesiastian keksiminen. Jos saarella olisi ollut savea, olisin
yrittänyt savenvalajan ammattia.

Sillä välin tähystelin edelleen merelle, ja lopulta näin purjeen
lähenevän saarta.

Sytytin heti suuren valkean, enkä malttanut edes syödä tai juoda,
vaan seisoin yhä päivän ja tulen paahteessa, kunnes päätäni alkoi
pyörryttää. Huomasin purjeen kuuluvan pienehköön alukseen, mutta
lopuksi peitti yön pimeys sen silmiltäni.

Koko yön lisäsin puita rovioon, ja aamun koitteessa oli purje tullut
lähemmäksi, ja näin nyt, että se oli laivaveneen lokerttipurje.
Kaksi miestä istui veneessä, toinen etukeulassa, toinen peräsimessä.
Huusin ja melusin, mutta he eivät näyttäneet kuulevan. Vene purjehti
merkillisesti, vuoroin se nousi tuuleen, vuoroin laski. Lopuksi
ajautui se maihin lahden rannalle, sata metriä aituuksesta. Juoksin
veneen luo. Miehet olivat kuolleet ja jo niin mädänneet, että ruumiit
hajosivat koskettaessani niihin. Toinen oli punatukkainen, aivan kuin
_Ipecacuanha_n kapteeni, ja veneen pohjalla oli likainen valkoinen
kapteenin lakki.

Seisoessani veneen vieressä lähestyi kolme saaren kuvatusta nuuskien
minua. Minut valtasi kammo, astuin veneeseen ja työnsin sen vesille.
Kaksi pedoista, susia, tuli lähemmäs kuono väristen ja kiiluvin silmin;
kolmas oli tuo inhottava hirviö, karhun ja härän sekotus.

Nähdessäni noitten surkeitten olentojen lähenevän ja kuullessani
niiden murisevan toisilleen paljastaen välkkyvät hampaansa, valtasi
minut mieletön kauhu. Laskin purjeen alas, tartuin airoihin ja sousin
kauemmas lahdelle. En voinut edes katsahtaa taakseni.

Nukuin yön veneessä riutan ja saaren välissä, ja aamulla täytin
veneessä olevan astian lähdevedellä. Niin kärsivällisenä kuin suinkin
kykenin olemaan tuossa tilanteessa kokosin hedelmiä ja ammuin kaksi
kaniinia kolmella viimeisellä patruunallani. Petojen pelosta olin
kätkenyt veneen erääseen riutan poukamaan.



XXI.

Yksin.


Illalla työnsin venheeni rannasta. Vieno tuuli kuljetti sitä tyynesti
ja hiljalleen, ja kauhea saari pieneni pienenemistään savupatsaan
hälvetessä kuumaan auringonlaskuun. Valtameri ympäröi minut peittäen
lopulta kokonaan tuon kamalan paikan silmiltäni. Aurinko heitti
viimeiset loistavat säteensä pilviin, hävisi kuin hohtava esirippu
avaten eteeni sinertävän äärettömyyden lukemattomine tähtijoukkoineen.
Meri oli tyyni, taivas oli tyyni, minä olin yksinäni äänettömässä yössä.

Kolme vuorokautta ajelehdin ulapalla, syöden ja juoden äärimmäisimmän
säästävästi ja miettien viimeaikaista kohtaloani. Toiveeni ihmisten
ilmoille pääsemisestä eivät olleet kovinkaan suuret. Ylläni oli vain
likainen räsy ja hiukseni takkuisena mustana sotkuna. Jos minut
löydettäisiin, tultaisiin minua varmasti pitämään hulluna. Niin
merkilliseltä kuin kuuluukin en erikoisesti halunnut enää päästä
ihmisten joukkoon. Olin vain yksinkertaisesti iloissani, kun lopultakin
olin päässyt pois noitten petojen parista. Kolmantena päivänä
nostettiin minut erääseen Apiasta San Franciscoon purjehtivaan prikiin.
Ei kapteeni eikä liioin perämies uskonut kertomustani todeksi. He
luulivat vaarojen ja vaikeuksien tehneen minut mielenvikaiseksi. Ja kun
pelkäsin, että muutkin ihmiset voisivat arvostella elämyksiäni samaten,
en tohtinut seikkailuistani puhua kenellekään. Selitin vain, etten
muistanut mitään _Lady Vain_in haaksirikon ja pelastukseni väliseltä
ajalta -- joka oli kokonaisen vuoden pituinen.

Minun oli oltava äärimmäisimmän varovainen, jottei minua olisi epäilty
hulluksi. Muistoni laista, kahdesta kuolleesta merimiehestä, pimeyden
väijytyksistä, ruumiista ruokoviidakossa, ahdisti minua. Ja, niin
luonnottomalta kuin tämä tuntuukin, valtasi minut taas ihmisten pariin
päästyäni luottavaisuuden ja mielihyvän asemesta turvattomuuden ja
pelon tunne, jota olin jo yllin kyllin saanut kokea tuolla kauhealla
saarella. Ei kukaan luottanut minuun, minua pitivät lähimäiseni aivan
samalla tavoin omituisena kuin tuon saaren petoväkikin. Minuun oli
nähtävästi tovereistani tarttunut jonkinlaista luonnollista villeyttä.

Sanotaan, että pelko on sairautta. Olkoon tämän laita kuinka tahansa,
mielessäni on kumminkin vielä nytkin, monen vuoden kuluttua,
yhtämittainen rauhaton pelko, samanlainen pelko, jota puoliksi
kesytetty leijonanpoikanen mahtanee tuntea. Pelkoni ilmeni mitä
omituisimmin tavoin. Minä en voinut uskoa, että miehet ja naiset, jotka
tapasin, olisivat olleet muuta kuin ihmishaahmoon pukeutuneita petoja,
eläimiä, jotka olivat ulkonaisesti puoliksi ihmisiä, ja odotin vain,
että ne tavalla tai toisella näyttäisivät todellisen petomaisuutensa.
Mutta olen nyttemmin kertonut seikkailuni eräälle tavattoman etevälle
miehelle, joka oli tuntenut Moreaun, ja hän näytti puoleksi uskovan
minua -- hänen erikoisalansa on sielun tutkiminen, ja hän on suuresti
minua auttanut.

Vaikkakaan en tohdi toivoa, että tuon saaren kauhu koskaan
kokonaan minut jättäisi, on se nyt kuitenkin enimmäkseen etäällä
alatietoisuudessani, ilmaantuen kaukaisena muistona ja riutuvana
alakuloisuutena, mutta on hetkiä, jolloin se valtaa minut kokonaan.
Silloin elän taas tuon pelon vallassa. Minä näen vaaleita ja kirkkaita,
tummia ja uhkaavia kasvoja, mutta ei ainoitakaan, joista ilmenisi
järkevän sielun kylmä tyyneys. Minusta tuntuu siltä kuin puhuisi niistä
vain raaka eläin, kuin tuo saarelaisten alhainen aste ilmenisi vain
yhä suuremmin joukoin. Minä tiedän, että tämä on vain mielikuva, että
lähimäiseni ovat järjellisiä miehiä ja naisia, eikä mitään ihmeellisten
lakien orjia, ei saaren petoihmisiä. Mutta kuitenkin kavahdan heidän
pelottavia katseitaan ja pakenen kauas heidän ulottuviltaan.

Sen takia asun lähellä maaseutua, jonne voin paeta, kun tuo kamala
pimeys taas laskeutuu sieluni ylitse. Asuessani Lontoossa, oli
kauhu aivan voittamaton. Mieleni teki mennä kaduille taistelemaan
mielikuvitukseni petojen kanssa, joitten silmät verestivät ja jotka
muristen olivat astuvinaan ohitseni. Erikoisen ilettäviltä tuntuivat
minusta junien ja raitiovaunujen matkustajien ilmeettömät naamat, he
eivät näyttäneet enemmän lähimäisiltäni kuin kuolleet ruumiitkaan.
En sen vuoksi uskaltanut ollenkaan matkustella, ellen aivan varmasti
tiennyt saavani olla yksin. Ja minusta tuntui siltä kuin en itsekään
olisi ollut järjellinen luomus, vaan kidutettu eläin.

Mutta jumalan kiitos, nyt ovat nämä kohtaukset jo yhä harvinaisempia.
Olen vetäytynyt pois kaupunkien hälinästä ja väkijoukoista ja vietän
aikani viisaitten kirjojen parissa. Teen kemiallisia kokeita ja kulutan
monta kirkasta yötä tutkien tähtiä. Taivaan tuikkivia kiertolaisia
silmäillessäni valtaa minut, en tiedä kuinka ja miksi, ääretön rauha ja
tyyneys. Sieltä juuri, niin ajattelen, noista mahtavista ja ikuisista
luonnonlaeista, eikä ihmisen jokapäiväisistä askareista ja huolista,
synneistä ja murheista, -- kaikesta tästä, joka on yläpuolella meissä
piilevää eläintä, on ihminen löytävä lohdun ja toivon. Ilman tätä
toivoa en voisi elää. Ja tässä toivossa, tässä yksinäisyydessä lopetan
kertomukseni.

_Edward Prendick_.


_Huomautus_. Luku "Tohtori Moreaun selitys", joka sisältää tämän
teoksen varsinaisen aiheen, ilmestyi _Saturday Review'issa_
tammikuussa 1895. Tämän muovaili kuuluisa kirjailija kertomukseksi,
joka paikka paikoin hiukan lyhennettynä nyt jätetään suomalaisten
lukijain käsiin. Niin merkilliseltä ja ihmeelliseltä kuin se
tieteeseen perehtymättömästä lukijasta tuntuneekin, ei kuitenkaan
ole epäilyksenalaista, ajateltakoon kertomuksen yksityiskohtien
uskottavuudesta sitten mitä tahansa, etteikö tällaisten kuvatusten
-- ja ehkäpä _quasi_-ihmistenkin -- tekeminen olisi taitavalle
vivisektorille mahdollista.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kauhun saari" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.