Title: Näkymätön mies
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Näkymätön mies" ***


NÄKYMÄTÖN MIES

Kirj.

H. G. Wells


Suomentanut englanninkielestä (The Invisible Man) Aino Tuomikoski.



Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.



SISÄLLYS:

      1. Vieraan miehen saapuminen.
     II. Teddy Henfreyn ensi vaikutelmat.
    III. Tuhat yksi pulloa.
     IV. Cuss haastattelee vierasta.
      V. Murtovarkaus pappilassa.
     VI. Huonekalut hulluina.
    VII. Vieraan paljastuminen.
   VIII. Menomatkalla.
     IX. Thomas Marvel.
      X. Marvelin käynti Ipingissä.
     XI. "Vaunuissa ja Hevosissa"
    XII. Näkymätön Mies menettää malttinsa.
   XIII. Marvel pohtii alistumistaan.
    XIV. Port Stowessa.
     XV. Juokseva mies.
    XVI. "Hauskojen Kriketinpelaajien" ravintolassa.
   XVII. Tohtori Kempin vieras.
  XVIII. Näkymätön Mies nukkuu.
    XIX. Vähän alkeisperusteita.
     XX. Portland-kadun varrella.
    XXI. Oxford-kadulla.
   XXII. Tavaravarastossa.
  XXIII. Drury-kujalla.
   XXIV. Epäonnistunut suunnitelma.
    XXV. Näkymättömän miehen takaa-ajo.
   XXVI. Wicksteedin murha.
  XXVII. Kempin talon piiritys.
 XXVIII. Vainooja vainottavana.
         Loppuhuomautus.



ENSIMMÄINEN LUKU

Vieraan miehen saapuminen


Vieras mies tuli helmikuun lopussa talvisena päivänä, purevan
tuulen pyryttäessä talven viimeistä lumisadetta, marssien nummea
pitkin Bramblehurstin rautatieasemalta, pieni musta matkalaukku
paksukintaisessa kädessään. Hän oli verhoutunut huppuun päästä
jalkoihin asti, ja hänen pehmeän huopahattunsa reuna peitti joka
tuuman hänen kasvoistaan, paitsi kiiltävää nenänpäätä. Lunta oli
kasaantunut hänen hartioilleen ja rinnalleen, ja samaten se lisäsi
hänen kantamaansa taakkaa valkealla harjalla. Hän meni hoiperrellen
sisälle "Vaunuja ja hevosia" nimiseen majataloon paremminkin kuolleena
kuin elävänä ja paiskasi matkalaukkunsa lattialle.

"Tulta", huusi hän, "ihmisrakkauden nimessä! Huone ja tulta!"

Hän tömisteli jalkojaan, pudisti lunta vaatteistaan tarjoiluhuoneessa
ja seurasi sitten rouva Hallia tämän vierashuoneeseen sopiakseen
lähemmin asiasta. Sen enempää esittelemättä itseään ja heitettyään pari
kultarahaa pöydälle hän asettui majataloon asumaan.

Rouva Hall sytytti tulta ja jätti hänet yksin, mennen omakätisesti
valmistamaan hänelle ateriaa. Sellainen vieras, joka jäi Ipingiin
talvisaikana, oli ennenkuulumaton onnensattuma, puhumattakaan siitä,
että tämä tulokas ei ollut kitsastelija. Emäntä päättikin osoittautua
hyvän onnensa arvoiseksi.

Niin pian kuin liikkiön paistaminen oli saatu hyvälle alulle ja
Millie, vähäverinen palvelijatar, hiukan elvytetyksi muutamien
näppärästi valittujen halveksivien sanojen voimalla, vei rouva Hall
pöytäliinan, lautaset ja lasit vierashuoneeseen ja alkoi järjestellä
pöytää erinomaisen komeaksi. Vaikka tuli paloikin vireästi, huomasi
hän hämmästyksekseen vieraan yhä seisovan hattu päässä ja päällystakki
yllään selin häneen tuijottamassa ikkunasta, kuinka lunta tuprutti
pihalle.

Hän piti kintailla verhottuja käsiään ristissä selkänsä takana ja
näytti vaipuneen ajatuksiin. Rouva Hall huomasi hänen hartioilleen
sataneen lumen sulavan ja valuvan matolle.

"Saanko ottaa hattunne ja takkinne, herra", sanoi hän, "ja viedä ne
keittiöön kunnollisesti kuivamaan?"

"Ette", vastasi vieras kääntymättä.

Emäntä ei ollut varma siitä, oliko kuullut oikein, ja aikoi uudistaa
kysymyksensä.

Silloin vieras käänsi päätään ja katsahti häneen olkansa yli. "Pidän
ne mieluummin ylläni", virkkoi hän painokkaasti. Rouva Hall huomasi
hänellä olevan suuret siniset silmälasit, joihin tuli valoa sivultakin,
ja tuuhean poskiparran, joka ulottui takin kauluksen yli ja peitti
kokonaan hänen poskensa ja kasvonsa.

"Hyvä on, herra", vastasi emäntä. "Niinkuin haluatte. Hetkisen kuluttua
huone lämpenee."

Vieras ei vastannut mitään, vaan oli taas kääntänyt kasvonsa poispäin.
Rouva Hall, joka huomasi keskusteluyritystensä sattuneen sopimattomaan
aikaan, pani loput pöytäkalut nopeasti paikoilleen ja pujahti ulos
huoneesta. Palatessaan hän näki vieraan yhä seisovan entisellä
paikallaan kuin kivipatsaana, selkä kumarassa, kaulus ylös käännettynä
ja vettä tippuva hatunreuna taivutettuna alas, niin että se peitti
hänen kasvonsa ja korvansa. Emäntä laski munat ja sianlihan pöydälle
jokseenkin pontevasti ja paremminkin huusi kuin sanoi:

"Aamiaisenne on valmis, herra."

"Kiitos", vastasi vieras heti eikä liikahtanutkaan, ennenkuin rouva
Hall sulki oven. Sitten hän käännähti ja astui pöydän luo jokseenkin
kiivaasti.

Mennessään tarjoilupöydän takaa keittiöön rouva Hall kuuli äänen,
joka toistui säännöllisten väliaikojen kuluttua: sirk, sirk, sirk;
sen sai aikaan lusikka, jota kierrettiin nopeasti vadissa. "Voi sitä
tyttöä!" mutisi hän. "Sepä se, unohdin koko asian. Tuolla lailla hän
vitkastelee!" Samalla kun hän itse lopetti sinapin valmistamisen,
antoi hän Millielle muutamia pistoksia äärettömästä hitaudesta. Hän
oli paistanut sianlihan ja keittänyt munat, itse kattanut pöydän ja
tehnyt kaiken muun, jolla välin Millie (auttaja, mukamas!) oli vain
nahjustellut sinapin valmistamisessa. Ja nyt oli tullut uusi vieras,
jonka toivottiin viipyvän! Sitten hän täytti sinappipullon, pani sen
aika komeasti kullan- ja mustankirjavalle teetarjottimelle ja vei
vierashuoneeseen.

Hän koputti ovelle ja astui kohta sisälle. Silloin vieras liikahti
äkkiä, niin että rouva Hall näki vain vilahdukselta jonkin valkean
esineen katoavan pöydän taakse. Näytti siltä kuin vieras olisi
ottanut jotakin lattialta. Emäntä laski sinappiastian pöydälle ja
huomasi samassa, että päällystakki ja hattu oli riisuttu ja pantu
tuolille tulen ääreen. Ja pari märkiä kenkiä uhkasi ruostuttaa hänen
teräksisen tuliristikkonsa. Hän meni päättävästi näiden kapineiden
luo. "Luullakseni saan ne nyt viedä kuivamaan?" kysyi hän sellaisella
äänellä, joka ei tuntunut sietävän kieltoa.

"Jättäkää hattu", vastasi vieras tukehtuneella äänellä.

Käännyttyään rouva Hall huomasi hänen nostaneen päänsä ja sai nyt
katsella hänen kasvojaan. Mutta tuokion aikaa emäntä tuijotti häneen
liian hämmästyneenä saadakseen sanaa suustaan.

Vastatulleella oli valkea vaate -- mukanaan tuomansa lautasliina
-- kasvojen alaosan peittona, niin että hänen suunsa ja leukansa
olivat ihan piilossa. Senvuoksi hänen äänensäkin oli tuntunut niin
tukehtuneelta. Se ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että rouva Hall
hätkähti, vaan pelästyksen aiheutti se, että sinisten silmälasien
yläpuolella peitti otsaa valkoinen side ja toinen korvia, eikä hänen
kasvoistaan näkynyt muuta kuin vaaleanpunainen, terävä nenä. Se oli
loistava, helakka ja kiiltävä kuten hänen tullessaankin. Hänellä
oli päällään tummanruskea samettitakki, jossa oli korkea musta,
liinakankaalla koristettu, niskasta ylös käännetty kaulus. Paksu musta
tukka työntyi niin paljon kuin suinkin esille poikittaisten siteiden
alta ja välistä omituisina tupsuina ja sarvina, tehden hänet peräti
oudoksi ilmiöksi. Tämä siteitten verhoama pää oli niin toisenlainen
kuin rouva Hall oli odottanut, että hän hetkiseksi jäykistyi.

Vieras ei siirtänyt lautasliinaa pois, vaan piteli sitä yhä, niinkuin
rouva Hall nyt huomasi, ruskean hansikkaan peittämällä kädellään
ja katseli häntä selittämättömien, kiiltävien silmälasiensa läpi.
"Jättäkää hattu", sanoi hän puhuen epäselvästi valkean liinan takaa.

Rouva Hallin hermot alkoivat rauhoittua pelästyksen jälkeen. Hän pani
hatun jälleen tuolille tulen ääreen. "En tiennyt, herra", aloitti hän,
"että..." Ja hän vaikeni hämillään.

"Kiitos", virkkoi vieras kuivasti, katsahtaen hänestä oveen ja sitten
taas häneen.

"Toimitan ne paikalla hyvin kuivamaan", sanoi emäntä ja vei vaatteet
pois huoneesta.

Vielä ovesta mennessään hän katsahti vieraan valkeiden kääreiden
peittämään päähän ja kiiltäviin silmälaseihin, mutta lautasliina
oli yhä paikallaan. Häntä värisytti vähän ovea sulkiessaan, ja
hänen kasvoiltaan kuvastui selvästi hämmästys ja neuvottomuus. "En
_koskaan!"_ kuiskasi hän. "Sepä oli!" Hän meni keittiöön ihan hiljaa ja
oli sinne tultuaan äskeisen kokemuksensa liiaksi järkyttämä voidakseen
kysyä Millieltä, mitä hän nyt töhersi.

Vieras istui kuunnellen hänen eteneviä askeleitaan. Sitten hän
vielä vilkaisi tutkivasti ikkunaan, ennenkuin otti lautasliinan
pois ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa. Hän puraisi suupalan, katsahti
epäluuloisesti ikkunaan ja puraisi toisen suupalan. Noustuaan
seisomaan hän otti lautasliinan käteensä, käveli huoneen poikki ja
veti ikkunankaihtimen alas siihen valkeaan palttinaverhoon asti,
joka varjosti alempia ruutuja. Nyt huone jäi hämärään. Hän palasi
rauhoittuneen näköisenä pöydän luo ja kävi taas ruokaan käsiksi.

"Tuota miesparkaa on kohdannut onnettomuus tai sitten on hänessä tehty
leikkaus tai jotakin sentapaista", sanoi rouva Hall. "Kylläpä totisesti
pelästyin noita siteitä!"

Hän lisäsi vähän hiiliä tuleen, avasi vaateripustimen ja levitti
matkustajan takin sille. "Ja ne silmälasit! Hänhän näytti enemmän
sukeltajan kypäriltä kuin ihmisolennolta!" Hän pani vieraan kaulahuivin
erääseen ripustimen kulmaan. "Ja pitää tuota nenäliinaa koko ajan
suunsa kohdalla. Ja puhuu sen läpi!... Kukaties oli hänen suunsakin
vioittunut."

Hän kääntyi kuin muistaen äkkiä jotakin. "Siunatkoon ja varjelkoon!"
huudahti hän lähtien äkkiä liikkeelle, "etkö _vieläkään_ ole saanut
noita rääsyjä kuntoon, Millie?"

Kun rouva Hall meni korjaamaan pöydältä vieraan aamiaisruokia,
varmistui yhä hänen käsityksensä, että miehen suukin oli leikattu
tai vioittunut hänen kuvittelemassaan tapaturmassa, sillä koko sinä
aikana, jonka rouva Hall oli huoneessa, hän ei hellittänyt kasvojensa
alaosan ympäri käärittyä silkkistä kaulahuivia pistääkseen piipun
imukkeen huuliensa väliin, vaikka juuri tupakoitsi. Se ei suinkaan
johtunut unohtamisesta, koska rouva Hall näki hänen katselevan
piipunpesää, kuinka tuli kyti siinä loppuun. Hän istui nurkassa
selkä ikkunankaihtimeen päin ja puheli nyt, syötyään ja juotuaan
ja kunnollisesti lämmettyään, vähemmän ärtyisästi ja jurosti kuin
aikaisemmin. Tulen heijastus antoi hänen suurille silmälaseilleen
jonkinlaista punaista eloisuutta, joka oli niiltä puuttunut tähän asti.

"Minulla on vähän matkatavaroita Bramblehurstin asemalla", virkkoi
hän ja kysyi emännältä, kuinka saisi ne toimitetuiksi haltuunsa. Hän
kumarsi kääreiden peittämää päätään hyvin kohteliaasti kiitokseksi
selityksistä. "Huomennako?" sanoi hän. "Eikö käy päinsä hakea niitä
aikaisemmin?" Hän näytti pettyneeltä rouva Hallin vastatessa: "Ei."
"Oletteko aivan varma? Eikö kukaan voisi lähteä sinne hevosella?"

Rouva Hall vastaili hyvin auliisti ja yritti sitten panna keskustelua
alulle. "Tie hiekkanummen yli on jokseenkin jyrkkä", sanoi hän,
kun tuli puhe hevosella ajamisesta, ja jatkoi käyttäen hyväkseen
tilaisuuden tarjoamaa aihetta: "Vähän toista vuotta sitten eräät
ajoneuvot kaatuivat siellä. Muuan herra kuoli, paitsi ajajaa.
Tapaturmathan sattuvat yhdessä hetkessä, eikö niin?"

Mutta vierasta ei saanut niin helposti mukaan. "Aivan niin", virkkoi
hän kaulahuiviinsa, katsellen emäntää rauhallisesti läpitunkemattomien
lasiensa takaa.

"Mutta kestää kauan, ennenkuin niistä paranee, eikö niin? Minun
sisarenpoikanikin, Tom, leikkasi käsivarteensa viikatteella --
kompastui siihen niityllä -- ja varjelkoon, sai kolme kuukautta olla
käsi siteessä! Tuskin uskonettekaan sellaista. Se on saanut minut ihan
pelkäämään viikatetta."

"Voin hyvin ymmärtää sen", sanoi matkustaja.

"Pelkäsimme jonkin aikaa, että hänet pitäisi leikata, kun hän oli niin
huonossa kunnossa."

Vieras naurahti katkonaisesti -- se oli jonkinlainen naurunhaukahdus,
jonka hän tuntui nielaisevan ja tukahduttavan suussaan. "Niinkö?"
virkkoi hän.

"Aivan niin. Eikä se ollut mikään naurunasia niille, joiden piti
puuhailla hänen kanssaan, niinkuin minun, sillä sisareni aika meni
melkein kokonaan pienokaisten hoitoon. Siinä sai sitoa kääreitä, herra,
ja avata kääreitä. Niin että jos uskallan sanoa..."

"Annatteko minulle vähän tulitikkuja?" keskeytti vieras jyrkästi.
"Piippuni on sammunut."

Rouva Hall vaikeni äkkiä, matkustaja menetteli tosiaankin tylysti häntä
kohtaan kaiken sen jälkeen; mitä hän oli tehnyt. Hän tuijotti hetkisen
vieraaseen, muisti sitten kultakolikot ja lähti noutamaan tulitikkuja.

"Kiitos", sanoi vieras lyhyesti rouva Hallin pannessa ne pöydälle.
Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tuijotti taas ulos ikkunasta.
Ilmeisestikin oli leikkauksia ja kääreitä koskeva keskusteluaihe
hänelle arka kohta. Rouva ei sittenkään "uskaltanut sanoa". Mutta
vieraan töykeä käytös oli ärsyttänyt häntä, ja Milliellä oli sinä
iltapäivänä kuumat paikat.

Matkustaja pysyi vierashuoneessa kello neljään asti, antamatta
emännälle pienintäkään aihetta tulla huoneeseen. Enimmäkseen hän oli
aivan hiljaa koko ajan. Tuntui siltä kuin hän istuisi sakenevassa
pimeässä, poltellen tulen ääressä -- ehkäpä torkkuenkin.

Kerran tai pari olisi utelias kuuntelija voinut kuulla hänen
kohentelevan hiiliä, ja viiden minuutin ajan hän asteli huoneessa
edestakaisin. Hän kuulosti puhelevan itsekseen. Sitten nojatuoli
rasahti hänen taas istuutuessaan.



TOINEN LUKU

Teddy Henfreyn ensivaikutelmat


Neljän aikaan, kun oli jo hyvin pimeä ja rouva Hall juuri koetti
rohkaista mieltään mennäkseen kysymään vieraaltaan, haluaisiko hän
teetä, tuli kellokauppuri Teddy Henfrey ravintolahuoneeseen.

"Voi taivas, rouva Hall", sanoi hän, "tämäpä on vasta hirveä ilma
ohutkenkäiselle!" Lunta pyrytti yhä sakeammin.

Rouva Hall myönsi niin olevan ja huomasi sitten, että kellokauppurilla
oli laukkunsa mukanaan. "Kun nyt kerran olette tullut, herra Teddy",
sanoi hän, "niin toivoisin teidän vähän vilkaisevan vierashuoneen
vanhaan kelloon. Se käy ja lyö hyvin kovaa, mutta tuntiosoitin ei tee
muuta kuin näyttää aina vain kuutta."

Henfreyn edellä hän meni vierashuoneen ovelle, koputti ja astui sisään.

Avatessaan oven hän huomasi, että hänen vieraansa istui nojatuolissa
tulen ääressä ja näytti torkkuvan, kääreiden peittämä pää toiselle
puolelle vaipuneena. Huoneen ainoana valaistuksena oli tulen hehku.
Kaikki oli punertavaa, varjomaista ja epäselvää rouva Hallin silmissä,
varsinkin kun hän oli juuri sytyttänyt ravintolahuoneen lampun ja hänen
silmänsä olivat häikäistyneet. Mutta sekunnin ajan hänestä näytti
kuin tuolla miehellä, jota hän katseli, olisi suunnaton suu aivan
ammollaan, laaja, uskomattoman iso suu, joka kerrassaan nieli hänen
kasvojensa alaosan. Se oli hetken vaikutelma: valkeaan kääritty pää,
hirveät silmälasit ja kammottava aukko sen alapuolella. Silloin vieras
liikahti, suoristautui tuolillaan ja kohotti kätensä. Rouva Hall avasi
ovea enemmän, niin että huone tuli valoisammaksi, ja näki matkustajan
selvemmin, kaulaliina kasvoilla aivan samoin kuin oli nähnyt hänen
aikaisemmin pitelevän ruokaliinaa. Hän luuli varjojen äsken pettäneen.

"Suvaitsetteko, herra, että tämä mies tulee vähän katsomaan kelloa?"
kysyi rouva Hall toipuen hetkellisestä hämmingistään.

"Katsomaan kelloa?" toisti vieras tuijottaen ympärilleen unisen
näköisenä ja puhuen kämmenensä läpi. Sitten hän heräsi paremmin ja
vastasi: "Kyllä."

Rouva Hall lähti hakemaan lamppua, ja matkustaja nousi ja venytteli
itseään. Sitten tuli valoa, ja sisään astuva Teddy Henfrey näki
edessään kääreisiin verhotun henkilön. Hän "nolostui", kuten hän sanoi
jälkeenpäin.

"Hyvää iltaa", virkkoi matkustaja katsahtaen häneen, kuten Henfrey
sanoi, muistellen tummien silmälasien välkettä, "aivan kuin hummeri".

"Toivoakseni", sanoi Henfrey, "en lainkaan häiritse".

"Ette suinkaan", vastasi vieras. "Vaikka käsitykseni mukaan", virkkoi
hän kääntyen rouva Halliin päin, "tämä huone kuuluu minulle yksin".

"Minä otaksuin, herra", sanoi rouva Hall, "että mieluummin soisitte
kellon..."

"Aivan niin", huomautti vieras, "aivan niin, mutta ylimalkaan minä
haluan olla yksin ja rauhassa".

Hän kääntyi selin tulisijaan ja pani kätensä selän taakse.

"Ja heti", virkkoi hän, "kun kello on korjattu, haluaisin mielelläni
vähän teetä. Mutta ei ennen kuin kello on korjattu."

Rouva Hall oli lähtemäisillään huoneesta -- hän ei tällä kerralla
yrittänyt saada keskustelua alkuun, koska ei halunnut Henfreyn
läsnäollessa kuulla nolaavia sanoja -- kun hänen vieraansa kysyi, oliko
hän ryhtynyt mihinkään toimiin Bramblehurstiin jääneiden matkalaukkujen
noutamiseksi. Emäntä vastasi puhuneensa asiasta postinkuljettajalle,
joka voisi tuoda ne seuraavana päivänä.

"Olette siis varma, ettei se käy päinsä aikaisemmin?" kysyi matkustaja.

Rouva Hall vastasi myöntäen, mutta hyvin kylmäkiskoisesti.

"Haluan mainita teille", lisäsi vieras, "että olen kokeita tekevä
tutkija. Olin niin viluissani ja väsynyt, etten tullut siitä
puhuneeksi."

"Niinkö tosiaankin?" virkkoi rouva Hall, jonka mielenkiinto virisi.

"Ja minun matkatavarani sisältävät koneita ja välineitä."

"Ne ovat varmaankin hyvin hyödyllisiä kapineita", huomautti rouva Hall.

"Ja haluan tietysti mielelläni jatkaa tutkimuksiani."

"Se on selvä asia, herra."

"Se vaikutin, joka sai minut tulemaan Ipingiin", puheli vieras
edelleen, varovasti harkiten, "oli halu päästä yksinäisyyteen. En
halua, että minua häiritään työssäni. Paitsi työtäni, eräs tapaturma..."

"Sitähän minä ajattelinkin", tuumi rouva Hall itsekseen.

"Tekee syrjään vetäytymisen tavallaan välttämättömäksi. Silmäni
ovat toisinaan niin heikot ja arat, että minun on tuntikausiksi
sulkeuduttava pimeään -- oikein lukittava itseni seinien sisälle.
Toisinaan -- silloin tällöin. Ei nyt, ei millään muotoa. Sellaisina
hetkinä on pieninkin häiriö, vieraan tulo huoneeseen, ihan kiduttavan
tuskallinen minulle... Nämä asiat pitäisi ymmärtää jo alussa."

"Aivan varmasti", sanoi rouva Hall. "Jos saisin olla niin rohkea ja
kysyä..."

"Siinä on luullakseni kaikki", vastasi vieras niin tyynen ja
vastaanväittämättömän lopullisesti kuin hän osasi, milloin vain tahtoi.
Rouva Hall jätti kysymyksensä ja myötätuntonsa parempaan tilaisuuteen.

Rouva Hallin lähdettyä huoneesta jäi matkustaja yhä seisomaan tulen
eteen ja tuijottamaan, niinkuin Henfrey sanoi, kellon korjausta.
Henfrey teki työtään lamppu vieressään, ja vihreä varjostin loi
hohtavaa valoa hänen käsiinsä, kellon kaappiin ja pyöriin ja jätti
muun osan huonetta pimeäksi. Kun hän katsahti toisaalle, pyöri
hänen silmissään värillisiä pilkkuja. Luonnostaan uteliaana hän oli
ottanut koneiston esille, mikä oli ihan tarpeeton toimenpide --
haluten viivytellä lähtöään ja ehkä päästä puheisiin vieraan kanssa.
Mutta matkustaja seisoi paikallaan ääneti ja liikkumatta. Se alkoi
vähitellen hermostuttaa Henfreytä. Hänestä tuntui kolkon yksinäiseltä
huoneessa. Katsahtaessaan tulisijaan päin hän näki harmaana ja
hämäränä kääreisiin verhotun pään ja suunnattomat, tummat silmälasit,
jotka tuijottivat kiinteästi vihreiden pilkkujen lennellessä niiden
edessä. Se tuntui Henfreystä niin kamalalta, että he jäivät hetkiseksi
tuijottamaan hievahtamatta toinen toiseensa. Sitten Henfrey jälleen
käänsi katseensa. Kerrassaan hankala asema! Olisi mielellään tahtonut
sanoa jotakin. Huomauttaisiko hän, että ilma oli hyvin kylmä tähän
vuodenaikaan?

Hän katsahti vieraaseen kuin tähdätäkseen tämän alkulaukauksen.
"Ilma..." aloitti hän.

"Miksette lopeta ja lähde pois?" kysyi jäykkä olento ilmeisesti vaivoin
hilliten raivoaan. "Teidänhän olisi vain kiinnitettävä tuntiosoitin
kohdalleen. Tehän suorastaan puijaatte minua."

"Kuulkaahan, herra -- minuutti vain enää. Minä vain silmäilin..." ja
Henfrey lopetti työnsä ja lähti pois.

Mutta hän oli äärettömän loukkaantunut. "Hitto vieköön!" mutisi hän
tallustellessaan kylätietä lumisateessa, "täytyyhän kelloa joskus
korjata, _totisesti_."

Ja vielä: "Eikö teihin saa katsoa? Rumilukseen!"

Ja sitten taas: "Nähtävästi ei. Jos poliisi ajaisi teitä takaa, ette
voisi olla paksummissa kääreissä ja siteissä."

Gleesonin nurkassa hän näki Hallin, joka oli äskettäin nainut "Vaunujen
ja Hevosten" majatalon emännän ja nyt ajoi Ipingin vaunuja, kun ihmiset
sattumalta niitä tarvitsivat, Sidderbridge Junctioniin, ja joka nytkin
oli sieltä paluumatkalla. Hall oli selvästikin "pysähtynyt vähän"
Sidderbridgeen hänen ajotavastaan päättäen. "Mitä kuuluu, Teddy?" kysyi
hän ohi mennessään.

"Teillä on eri veikeä olento kotona."

Hall pysähdytti hevosensa puhelunhaluisena. "Mikä se on?" kysyi hän.

"Kummallisen näköinen vieras on asettunut 'Vaunuihin ja Hevosiin'",
virkkoi Teddy. "Totta totisesti!"

Ja hän ryhtyi elävin värein kuvailemaan Hallille tätä eriskummaista
vierasta. "Tuntuu vähän valepuvulta, vai mitä? Minä haluaisin nähdä
ihmisen kasvot, jos ottaisin hänet vastaan _omiin_ huoneisiini", lisäsi
Henfrey. "Mutta naiset ovat niin luottavaisia -- kun on puhe vieraista.
Hän on ottanut haltuunsa teidän huoneenne eikä ole edes ilmoittanut
nimeään, Hall."

"Oikeinko tuo on totta?" virkkoi Hall, jolla oli hidas käsityskyky.

"Kyllä", vastasi Teddy. "Viikoksi. Mikä hän lieneekin, ette pääse
hänestä eroon viikon päiviin. Ja hän odottaa monia matkalaukkujaan
huomenna, niinkuin hän sanoo. Toivokaamme, ettei niissä ole kiviä,
Hall."

Hän kertoi Hallille, kuinka hänen tätiään oli Hastingsissa huiputtanut
eräs matkustaja, jonka laukut olivatkin tyhjät. Näin hän jätti Hallin
epämääräiseen ja arvelevaan mielentilaan. "Lähdeppäs liikkeelle, vanha
tammani", virkkoi Hall. "Minun täytyy tosiaankin ottaa asiasta selvä."

Teddy tallusteli edelleen, mieli tuntuvasti keventyneenä.

Mutta sen sijaan, että olisi ottanut "selvän asiasta", Hall sai
palatessaan kovan läksytyksen vaimoltaan, koska oli viipynyt
Sidderbridgessä niin kauan. Ystävällisiin kysymyksiin hän sai tiuskivia
eikä suinkaan tarkkoja vastauksia. Mutta Teddyn kylvämä epäluulon
siemen iti Hallin mielessä tällaisesta masentavasta kohtelusta
huolimatta.

"Ette te naiset kaikkea ymmärrä", virkkoi Hall, päättäen ottaa
varmemman selon oudon miehen persoonasta ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa. Ja hänen mentyään nukkumaan noin puolikymmenen aikaan
Hall astui hyvin taistelunhaluisena vierashuoneeseen, katseli ankarasti
vaimonsa kalustoa nimenomaan näyttääkseen, ettei matkustaja ollut
täällä isäntä, ja tutki vähän ylenkatseellisesti erästä vieraan
jättämää paperiarkkia, jossa oli matemaattisia tehtäviä. Vetäytyessään
makuulle hän neuvoi rouva Hallia tarkoin katselemaan uuden tulokkaan
matkakapineita, kun ne tulisivat seuraavana päivänä.

"Pidähän huolta omista asioistasi, Hall", sanoi rouva Hall, "minä kyllä
hoidan omani".

Hän oli sitäkin halukkaampi näykkimään Hallia, kun vieras epäilemättä
oli harvinaisen outo matkustaja, josta hän itsekään ei suinkaan
ollut varma. Puoliyön aikaan hän heräsi unesta, jossa oli nähnyt
suunnattomien, valkeiden, nauriintapaisten päiden laahautuvan
jäljessään loppumattomien kaulojen huipulla, suurten mustien silmien
hehkussa. Mutta järkevä nainen kun oli, hän hillitsi kauhunsa, kääntyi
ja vaipui jälleen uneen.



KOLMAS LUKU

Tuhat yksi pulloa


Tämä omituinen mies singahti siis äärettömyydestä Ipingin kylään
helmikuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä suojasään juuri alkaessa.
Seuraavana päivänä tulivat hänen matkatavaransa sohjukelillä -- ja
kerrassaan ihmeelliset ne olivatkin. Niihin kuului pari matka-arkkua,
tosiaan sellaisia kuin järkimiehellä voisikin olla, mutta niiden
lisäksi tuli laatikko kirjoja -- suuria, paksuja kirjoja, joista
muutamissa oli käsittämätöntä kirjoitusta -- ja tusinan verran tai ehkä
enemmänkin koreja, laatikoita ja lippaita. Näissä oli olkiin pakattuja
esineitä, jotka Hallin mielestä olivat lasipulloja hänen sivumennen
uteliaasti penkoessaan olkia. Matkustaja, jolla oli verhonaan hattu,
takki, hansikkaat ja viitta, tuli kärsimättömänä ulos Fearensiden
ajoneuvoja vastaan, Hallin vaihtaessa ajajan kanssa muutamia sanoja,
ennenkuin ryhtyisi auttamaan tavarain kantamista sisälle, eikä
ollenkaan huomannut Fearensiden koiraa, joka ihastellen nuuski Hallin
jalkoja.

"Tuokaa vihdoinkin ne arkut", virkkoi hän. "Olen jo tarpeeksi
odottanut".

Ja hän astui rappusia myöten vaunujen peräpäätä kohti kuin tarttuakseen
pienempään koriin.

Mutta tuskin oli Fearensiden koira nähnyt hänet, kun sen korvat
nousivat pystyyn, ja se alkoi hurjasti murista. Vieraan kiirehtiessä
alas portaita se loikkasi epävarmasti ja karkasi sitten suoraa päätä
kiinni hänen käteensä. "Voih!" huudahti Hall peräytyen, sillä hän ei
ollut mikään sankari koirien parissa, ja Fearenside kiljui: "Maahan!"
ja läiskäytti ruoskaansa.

He näkivät koiran irroittaneen hampaansa kädestä, kuulivat potkaisun ja
huomasivat koiran tekevän syrjähypyn, tarttuvan kiinni vieraan sääreen,
jolloin hänen housunsa kuuluivat repeävän. Silloin sattui Fearensiden
ruoskan ohuempi pää koiraan, joka kauhusta ulvahtaen peräytyi vaunujen
pyörien alle. Kaikki tuo kesti vain vajaan puolen minuutin. Ei kukaan
puhunut, kaikki huusivat. Vieras vilkaisi pikaisesti repeytyneeseen
hansikkaaseensa ja sääreensä, näytti aikovan kumartua katsomaan
jälkimäistä, mutta kääntyi sitten ja syöksyi nopeasti portaita ylös
majataloon. He kuulivat hänen päistikkaa rientävän käytävän poikki ja
ylös makuuhuoneeseensa matottomia portaita pitkin.

"Kuuleppas sinä, peto", sanoi Fearenside kömpien vaunuista maahan
ruoska kädessään, koiran katsellessa häntä pyörän läpi. "Tulehan
tänne!" jatkoi hän. "Parasta on nyt tulla."

Hall oli seisonut suu ammollaan. "Koira puri häntä", sanoi hän. "Minun
täytyy lähteä häntä katsomaan."

Ja hän juosta hölkytti vieraan jäljessä. Käytävässä hän tapasi rouva
Hallin. "Ajajan koira", virkkoi hän, "puri häntä".

Hän asteli kiireesti yläkertaan, ja kun matkustajan huoneen ovi oli
raollaan, työnsi hän sen auki ja aikoi astua sisään muitta mutkitta,
sillä hän oli myötätuntoisella mielellä.

Ikkunankaihdin oli vedetty alas ja huone hämärä. Hän huomasi
vilahdukselta kerrassaan oudon ilmiön, joka näytti häntä kohti
heiluvalta poikkihakatulta käsivarrelta, ja kasvot, joissa oli kolme
suurta epämääräistä valkoista läikkää aivan kuin vaalean orvokin
terässä. Silloin hän sai kovan iskun rintaansa ja singahti takaisin.
Ovi läjähti kiinni vasten hänen kasvojaan ja väännettiin lukkoon.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hänellä ollut ollenkaan aikaa
tarkasteluun. Muodottomien hahmojen vilahdus, isku ja tärähdys. Siinä
hän seisoi pienellä hämärällä portaiden siltamalla ihmetellen, mitä hän
oikein olikaan nähnyt.

Muutamien minuuttien kuluttua hän yhtyi siihen pieneen ryhmään, joka
oli kokoontunut "Vaunujen ja Hevosten" ulkopuolelle. Fearenside kertoi
juttua taas toiseen kertaan. Rouva Hall sanoi, ettei hänen koirallaan
ollut mitään oikeutta purra majatalon vieraita. Sekatavarakauppias
Huxter tien toiselta puolelta seisoi siinä kyselemässä, niinikään seppä
Sandy Wadgers arvostelemassa, sitäpaitsi vaimoja ja lapsia, jotka
kaikki puhelivat tylsästi: "Äläppäs vain anna sen purra minua, muista
se"; "ei ole oikein pitää sellaisia koiria"; "miksi se sitten puri
häntä?" ja niin edespäin.

Hallista, joka tuijotti heihin portailta ja kuunteli, tuntui
uskomattomalta, että hän oli nähnyt jotakin niin kummallista
yläkerrassa. Sitäpaitsi oli hänen sanavarastonsa liian rajoitettu
riittääkseen hänen vaikutelmiensa kuvailemiseen.

"Hän väittää tulevansa toimeen ilman apua", virkkoi hän vastaukseksi
vaimonsa kysymykseen. "Meidän on kai parasta ruveta kuljettamaan
sisälle hänen matkatavaroitaan."

"Hänen pitäisi heti syövyttää sitä tulella", sanoi rouva Hall,
"varsinkin jos se on vähänkään tulehtunut".

"Minä ampuisin koiran, niin minä vain tekisin", huomautti eräs nainen
joukosta.

Äkkiä alkoi koira uudelleen ulvoa.

"Tulkaahan viimein!" huusi vihainen ääni oviaukosta. Siinä seisoi
vieras, huivi leuan ympäri käärittynä, kaulus pystyssä ja hattu
taivutettuna alaspäin. "Mitä pikemmin saatte tavarat sisälle, sitä
parempi." Eräs pihalla seisojista väitti hänen vaihtaneen housuja ja
hansikkaita.

"Saitteko pahan haavan, herra?" kysyi Fearenside. "Minä olen peräti
pahoillani, että koira..."

"En pienintäkään", vastasi vieras. "En edes nahan repeämää. Tuokaa nyt
tavarat joutuin."

Sitten hän kirosi hiljaa, niin väitti Hall.

Kohta kun ensimmäinen kori oli matkustajan määräysten mukaan kannettu
vierashuoneeseen, kävi hän siihen käsiksi tavattoman kiihkeästi
ja alkoi purkaa sitä, hajoittaen olkia, vähintäkään välittämättä
rouva Hallin matosta. Sieltä hän otti pulloja -- pieniä, paksuja,
jauhetta sisältäviä pulloja, pieniä ja hoikkia pulloja, joissa oli
värillisiä ja valkeita nesteitä, pitkulaisia sinisiä pulloja, joissa
oli nimilappu _myrkkyä_, pyöreitä pulloja, joilla oli hoikat kaulat,
suuria vihreitä lasipulloja, suuria valkeita lasipulloja, pulloja,
joissa oli lasikorkit ja nimilappu kiiltävästä lasista, pulloja, joissa
oli puiset tuppilot, viinipulloja, ruokaöljypulloja -- ja laski ne
riveihin lipastolle, uunin reunalle, ikkunan edessä olevalle pöydälle,
ympäri lattiaa, kirjahyllylle -- kaikkialle. Bramblehurstin apteekki
ei voinut kerskailla niin monista pulloista. Se oli merkillinen näky.
Kori toisensa jälkeen työnsi esiin pulloja, kunnes kaikki kuusi
olivat tyhjät ja pöydällä korkea kasa olkia. Ainoat esineet, jotka
ilmestyivät näistä koreista pullojen keralla, olivat joukko koeputkia
ja huolellisesti pakattu vaaka.

Purettuaan korien sisällyksen vieras siirtyi ikkunan luo ja ryhtyi
työhön, vähintäkään välittämättä hujan hajan jääneistä oljista,
sammuneesta tulesta, ulkona olevasta kirjalaatikosta tai muista
yläkertaan kannetuista matka-arkuista ja kapineista.

Kun rouva Hall toi hänelle päivällistä, oli hän jo niin kokonaan
vaipunut työhönsä, tiputellen pulloista pieniä pisaroita koeputkiin,
ettei kuullut emännän askeleita, ennenkuin tämä oli lakaissut
pois olkikasan ja pannut tarjottimen pöydälle, ehkä jonkun verran
tarmokkaasti, nähdessään missä kunnossa lattia oli. Sitten vieras
puolittain käänsi päätään ja palautti sen taas paikalla entiseen
asentoon. Mutta rouva Hall huomasi hänen ottaneen silmälasit pois.
Ne olivat hänen vieressään pöydällä, ja näytti siltä kuin hänen
silmäkuoppansa olisivat olleet kerrassaan tyhjät. Sitten vieras pani
silmälasit jälleen kohdalleen ja kääntyi katselemaan emäntää. Tämä
aikoi juuri ryhtyä valittelemaan lattialle kasatuista oljista, kun
vieras ennätti hänen edelleen.

"Toivoisin, ettette tulisi sisälle koputtamatta", virkkoi hän ihan
luonnotonta kiukkua ilmaisevalla äänenpainolla, joka oli hänelle niin
ominainen.

"Minä koputin, mutta nähtävästi..."

"Ehkä niin. Mutta minun tutkimuksissani -- minun peräti tärkeissä
ja välttämättömissä tutkimuksissani -- pieninkin häiriö, oven
raottaminen... Minun täytyy pyytää teitä..."

"Aivan niin, herra. Voittehan lukita oven, jos kerran olette
tuollainen. Milloin tahansa."

"Siinäpä hyvä aate", vastasi vieras.

"Nämä oljet sitten. Jos uskaltaisin huomauttaa..."

"Älkäähän nyt! Jos oljista on kiusaa, niin merkitkää ne laskuun."
Ja hän mutisi emännälle sanoja, jotka epäilyttävästi muistuttivat
kirouksia.

Hän oli niin kummallisen näköinen seisoessaan siinä hyökkäävänä ja
vimmastuneena pullo toisessa ja koeputki toisessa kädessä, että rouva
Hall melkein pelästyi. Mutta hän oli päättäväinen nainen. "Siinä
tapauksessa haluaisin tietää, herra, mitä pidätte kohtuullisena..."

"Shillingiä -- merkitkää shillingi. Varmaankin shillingi riittää?"

"Olkoon niin", sanoi rouva Hall, ottaen esille liinan ja ruveten
levittämään sitä pöydälle. "Jos olette tyytyväinen, niin tietysti..."

Vieras kääntyi ja istuutui takinkaulus emäntään päin.

Koko iltapäivän hän työskenteli ovi lukittuna. Ja enimmäkseen hiljaa,
niinkuin rouva Hall saattoi todistaa. Mutta kerran kuului tärähdys ja
yhteen kalahtavien pullojen helinää, ikäänkuin olisi isketty nyrkkiä
pöytään. Sitten saattoi erottaa lattialle viskattujen lasien kilinää ja
vähän myöhemmin nopeaa astelua huoneen poikki. Peläten, että jotakin
oli hullusti, rouva Hall meni ovelle ja kuunteli välittämättä koputtaa.

"En voi jatkaa tätä", raivosi vieras, "en _voi_ jatkaa! Kolmesataa
tuhatta, neljäsataa tuhatta! Tuollainen hirveä määrä! Petetty!
Koko elämäni ajan se voi ahdistaa minua!... Kärsivällisyyttä!
Kärsivällisyyttä sentään!... Hullu! hullu!"

Tarjoiluhuoneesta kuului kengännaulojen kopinaa kivilattialla ja rouva
Hallin täytyi, vastoin tahtoaankin poistua siitä paikasta, jossa oli
kuunnellut vieraan yksinpuhelua. Hänen palatessaan oli huoneessa ihan
hiljaista, paitsi että kuului sen tuolin heikkoa narinaa, jolla vieras
istui, ja pullon helinää silloin tällöin. Kaikki oli ohi, vieras oli
taas ryhtynyt työhönsä.

Viedessään sisälle teetä rouva Hall huomasi eräässä huoneen nurkassa
koveron peilin alapuolella lasinsirpaleita ja keltaisen tahran, joka
oli huolimattomasti pyyhkäisty pois. Hän huomautti siitä.

"Merkitkää se laskuun", sähisi vieras. "Älkää Jumalan tähden vaivatko
minua! Jos tapahtuu vahinkoa, niin merkitkää se laskuun", ja hän
merkitsi yhä numeroita edessään olevaan muistikirjaan.

"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Fearenside salaperäisesti.

Oli myöhäinen iltapäivä, ja he istuivat Iping Hangerin pienessä
oluttuvassa.

"No mitä?" kysyi Teddy Henfrey.

"Se koskee sitä miestä, jota koirani puri. Kuulkaapas, hän on musta.
Ainakin hänen säärensä. Näin sen hänen housujensa ja hansikkaan
repeämästä. Olisi voinut odottaa näkevänsä jotakin vaaleaa, eikö niin?
Mutta ei -- mitään sellaista ei näkynyt. Vain mustaa. Sanonpa teille,
että hän on yhtä musta kuin minun hattuni."

"Sepä kummaa!" ihmetteli Henfrey. "Kerrassaan merkillinen juttu. Mutta
hänen nenänsähän on yhtä heleä kuin maalattu!"

"Niin on", myönsi Fearenside. "Sen tiedän. Nyt kerron sinulle, mitä
arvelen. Se mies on kirjava, Teddy, toisin paikoin musta, toisin
valkea. Ja hän häpeää sitä. Hän on jotakin sekarotua, ja väri on
levinnyt häneen eri läikkinä eikä ole sekaantunut. Olen kuullut
sellaisesta ennenkin. Ja niin käy tavallisesti hevosten, niinkuin kuka
tahansa voi huomata."



NELJÄS LUKU

Cuss haastattelee vierasta


Olen kuvaillut jokseenkin yksityiskohtaisesti muukalaisen saapumista
Ipingiin, jotta lukija ymmärtäisi hänen aikaansaamansa omituisen
vaikutuksen. Mutta lukuunottamatta kahta kummallista tapausta saattaa
hänen oleskeluaan koskevat asianhaarat sivuuttaa hyvin lyhyesti siihen
erikoiseen päivään asti, jolloin vietettiin klubin juhlaa.

Rouva Hallin kanssa hänellä sattui monta kahakkaa kotoisen järjestyksen
vuoksi, mutta huhtikuun loppuun asti, jolloin näkyi ensi merkkejä
rahanpuutteesta, hän joka tapauksessa voitti emäntänsä sillä helpolla
keinolla, että suoritti eri maksun. Hall ei pitänyt hänestä ja arveli
milloin vain uskalsi, että olisi viisainta päästä eroon vieraasta.
Enimmäkseen hän kuitenkin uljaasti salasi vastenmielisyytensä ja vältti
vierastaan niin paljon kuin mahdollista.

"Odotappas kesään asti", virkkoi rouva Hall ymmärtäväisesti, "jolloin
taiteilijat alkavat tulla. Silloin saamme nähdä. Hän voi olla vähän
komenteleva, mutta täsmällisesti maksetut laskut ovat täsmällisesti
maksettuja laskuja, mitä sitten sanonetkin."

Vieras ei käynyt kirkossa eikä vaatteittensakaan puolesta tehnyt mitään
erotusta pyhän ja arkipäivien välillä. Rouva Hallin mielestä hän teki
työtä hyvin oikullisesti. Joinakin päivinä hän tuli varhain alakertaan
ja työskenteli yhtämittaisesti. Toisina hän nousi myöhään, kulki
huoneessaan kiivaasti edestakaisin tuntikausia, poltteli tai nukkui
istuen nojatuolissa tulen ääressä. Hänellä ei ollut minkäänlaista
yhteyttä kylän ulkopuolisen maailman kanssa. Hänen mielenlaatunsa
pysyi edelleenkin perin epäluotettavana. Enimmäkseen hän käyttäytyi
kuin mies, jota vaivaa melkein sietämätön ärtyisyys, ja kerran tai
pari hän katkaisi, repi, särki tai murskasi esineitä äkillisessä
väkivaltaisuuden puuskassa. Hänen tapansa puhella itsekseen matalalla
äänellä kävi yhä yleisemmäksi, mutta vaikka rouva Hall kuunteli
tunnollisesti, ei hän saanut vähintäkään selvää kuulemastaan.

Harvoin hän liikkui ulkona päivisin, mutta hämärässä hänellä oli
tapana lähteä liikkeelle tiukasti verhottuna, yhdentekevää oliko
kylmä vai ei, ja hän valitsi yksinäisimmät polut tai tiet, joita puut
ja töyräät enimmin varjostivat. Hänen mulkoilevat silmälasinsa ja
kaameat, sidotut hatun varjostamat kasvonsa ilmestyivät epämiellyttävän
äkkiä pimeydestä jonkun kotiin palaavan työmiehen eteen, ja Teddy
Henfrey, syöksähtäessään eräänä iltana ulos "Tulipunaisen Takin"
ravintolasta puolikymmenen aikaan, pelästyi hurjasti pelkän pääkallon
näköistä päätä (hän käveli hattu kädessä), johon äkkiä lankesi valoa
avoimesta ravintolan ovesta. Lapset, jotka näkivät hänet iltamyöhään,
uneksivat möröistä, ja epäilyttävältä näytti, olivatko pojat hänestä
vastenmielisempiä kuin hän pojista, mutta joka tapauksessa oli
vastenmielisyys kummallakin taholla hyvin voimakas.

Ehdottomasti oli niin merkillisen näköinen ja sillä tavalla käyttäytyvä
henkilö tavallisena keskustelunaiheena Ipingin kaltaisessa kylässä.
Paikkakuntalaiset käsittivät kovin eri tavalla hänen puuhansa. Rouva
Hallille se oli arka asia. Kysyttäessä hän selitti hyvin varovasti,
että vieras oli "eksperimenteeraava tutkija", sivuuttaen sievästi
monta tavua kuin salakuoppia peläten. Kun häneltä kysyi, mitä
"eksperimentteeraava" tutkija oli, sanoi hän jonkinlaista etevämmyyttä
vihjaisten, että useimmat sivistyneet ihmiset tiesivät, mitä se oli,
ja että se merkitsi niin paljon kuin "salattujen asiain keksijä".
Hänen vierastaan oli muka kohdannut tapaturma, joka oli joksikin
aikaa pilannut hänen kasvojensa ja käsiensä värin, ja kun hänellä oli
tunteellinen luonne, ei häntä haluttanut kiinnittää asiaan yleisön
huomiota.

Kun rouva Hall ei ollut saapuvilla, lausuttiin hyvinkin usein sellaisia
arveluita, että matkustaja oli rikollinen, joka koetti päästä lain
kourista peittämällä itsensä poliisin silmiltä. Tämä ajatus oli
lähtöisin Teddy Henfreyn aivoista. Ei tiedetty mitään mainitsemisen
arvoista rikosta tapahtuneeksi helmikuun puolivälin tai loppupäivien
jälkeen. Kansalliskoulun koetteelle määrätyn apulaisen Gouldin
mielikuvituksessa tämä käsitys muuttui sellaiseksi, että vieras oli
valepukuinen anarkisti, joka valmisteli räjähdysaineita, ja hän päätti
ryhtyä niihin salapoliisin toimenpiteisiin, joihin hänen aikansa
riitti. Nämä puuhat ilmenivät enimmäkseen siten, että hän katsoi hyvin
tarkasti muukalaiseen, milloin vain näki hänet, tai kyseli ihmisiltä,
jotka eivät olleet koskaan nähneet vierasta. Mutta hän ei saanut
selville mitään.

Toinen mielipiteiden suunta noudatti Fearensidea ja joko hyväksyi
käsityksen, että hän oli kirjava, tai jonkin muunnoksen siitä. Niinkuin
esimerkiksi Silas Durgan, jonka kuultiin vakuuttavan, että "jos hän
tahtoisi näyttäytyä Aatamin puvussa, hän rikastuisi tuossa tuokiossa",
ja -- jonkun verran teologi kun oli -- vertaavan vierasta mieheen,
jolla oli yksi leiviskä. Sellaistakin mielipidettä esitettiin, että
matkustaja oli vaaraton vähäjärkinen. Tällä käsityksellä oli se etu,
että kaikki seikat oli sen avulla helppo selittää. Näiden pääryhmien
välillä oli epäilijöitä ja sovittelijoita. Sussexilaiset eivät ole
kovinkaan taikauskoisia, ja vasta huhtikuun alkupuolella sattuneiden
tapausten jälkeen ensi kerran kuiskattiin kylässä ajatus, että tässä
oli jotakin yliluonnollista. Silloinkin sitä uskoivat vain naiset.

Mutta mitä tahansa hänestä vain ajateltiinkin, oli Ipingin asukkaille
yhteistä se, etteivät he pitäneet hänestä. Hänen ärtyisyytensä, vaikka
sen olisi voinut käsittää kaupunkilaisessa henkisen työn tekijässä,
oli näistä rauhallisista sussexilaisista hämmästyttävä. Tuon tuostakin
heitä ihmetyttivät hänen kiihkeät liikkeensä; kiivaasti kävellessään
pimeän tultua hän oli törmännyt heihin rauhallisen nurkan takaa,
lyijypäisellä kepillään hän uhkasi kaikkia uteliaita tunkeilijoita,
hämärä miellytti häntä siinä määrin, että hän sulki ovet, veti alas
kaihtimet, sammutti kynttilät ja lamput -- kuka saattoi hyväksyä
tuollaista menettelyä? He vetäytyivät syrjään hänen kulkiessaan
kylässä, ja kun hän oli päässyt ohitse, oli nuorilla humoristeilla
tapana nostaa takkinsa kaulus ja painaa hatun reuna alas ja astella
hermostuneesti hänen jäljessään, matkien hänen salaperäistä käytöstään.
Siihen aikaan laulettiin yleisesti erästä laulua, jonka nimi oli
"Mörkömies". Neiti Satchell oli laulanut sen koulusalissa pitämässään
konsertissa -- kirkon lamppujen hyväksi ja senjälkeen, milloin tahansa
pari kyläläistä oli yhdessä vieraan ilmestyessä, kuuli vihellettävän
tahtia tai paria tästä säveleestä enemmän tai vähemmän selvästi.
Myöskin myöhästyneillä pikku lapsilla oli tapana huutaa "Mörkömies"
hänen jälkeensä ja lähteä juoksemaan vavisten ja ylpeinä uskaliaasta
teostaan.

Haavuri Cuss oli ihan menehtymäisillään uteliaisuudesta. Siteet
kiihoittivat hänen ammatillista harrastustaan, huhu tuhannesta yhdestä
pullosta herätti hänessä kateellista huomiota. Koko huhti- ja toukokuun
ajan hän tavoitteli tilaisuutta puhella vieraan kanssa ja vihdoin
helluntain tienoilla hän ei malttanut enää kauemmin, vaan keksi
puolustuksekseen avustuslistan kylän sairaanhoitajattaren hyväksi.
Hämmästyksekseen hän huomasi, ettei Hall tiennyt vieraansa nimeä.

"Hän mainitsi nimen", virkkoi rouva Hall -- mikä väite oli aivan
perusteeton, "mutta minä en kuullut sitä oikein". Hänestä tuntui kovin
typerältä olla tietämättä matkustajan nimeä.

Cuss koputti vierashuoneen ovelle ja astui sisään. Sieltä kuului
selvästi kirous.

"Suokaa anteeksi tunkeilevaisuuteni", virkkoi Cuss. Samassa ovi
sulkeutui ja katkaisi rouva Hallilta tilaisuuden kuulla keskustelun
jatkoa.

Hän saattoi erottaa äänten mutinaa seuraavien kymmenen minuutin
kuluessa, sitten hämmästyksen huudon ja jalkojen kopinaa; tuoli
paiskattiin sivulle, joku räjähti nauramaan, nopeat askeleet lähenivät
ovea, ja Cuss ilmestyi takaisin kasvot valkeina ja silmät tuijottavina.
Hän jätti oven auki takanaan ja katsahtamatta rouva Halliin syöksi
käytävän poikki ja hyppäsi alas portaita, ja pian hän kuului
päätäpahkaa juoksevan pitkin tietä. Hänellä oli hattu kädessään. Rouva
Hall seisoi tarjoilupöydän takana katsellen avointa vierashuoneen ovea
kohti. Silloin hän kuuli vieraan naurahtavan rauhallisesti ja astuvan
huoneen poikki. Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja siltä paikalta,
missä hän seisoi. Vierashuoneen ovi paukahti kiinni, ja taas oli kaikki
hiljaa.

Cuss meni suoraa päätä kylän ylälaitaan Buntingin kappalaisen puheille.

"Olenko minä hullu?" kysyi Cuss ensi sanoikseen astuessaan sisälle
pieneen viheliäiseen lukuhuoneeseen. "Näytänkö minä mielipuolelta?"

"Mitä on tapahtunut?" tiedusti kappalainen pannen ison kiekuraisen
simpukankuoren valmistuvan saarnansa irtolehdille.

"Majatalossa asustava mies..."

"No mitä hänestä?"

"Antakaa minulle vähän juomista", virkkoi Cuss ja istuutui.

Kun hänen hermonsa olivat rauhoittuneet lasillisesta halpaa
sherryviiniä -- muuta juomaa ei kunnon kappalaisella ollut -- kertoi
hän äskeisestä keskustelustaan.

"Menin sisälle", huohotti hän, "ja aloin pyytää nimikirjoitusta
sairaanhoitajattaren avustuslistaan. Hän oli pistänyt kädet taskuunsa
minun tullessani sisälle ja istuutui raskaasti tuoliinsa. Tuhahti
sitten nenäänsä. Mainitsin hänelle kuulleeni hänen harrastavan
tieteellisiä asioita. Hän sanoi: 'Kyllä'. Tuhahti sitten taas.
Tuhahteli sitten kaiken aikaa, ilmeisesti hän oli perinpohjin
vilustunut. Eikä ihmekään, kun tuolla lailla käärii itsensä. Minä
esitin sairaanhoitajattaren asian ja pidin silmiäni kaiken aikaa
auki. Pulloja -- kemiallisia aineita -- kaikkialla. Vaaka, koeputkia
pienillä jalustoilla ja keltaesikon tuoksua. Kirjoittaisiko hän alle?
Sanoi miettivänsä sitä. Kysyin häneltä suoraan, tutkiko hän. Sanoi
tutkivansa. Oliko pitkä työ? Hän kävi kovin ärtyisäksi ja sanoi:
'Kirotun pitkä', puhaltaen korkin ulos, niin sanoakseni. 'Niinkö?'
virkoin minä. Ja silloin pääsi kiukku valloilleen. Mies oli ihan
kiehumispisteessä, ja minun kysymykseni sai hänet kuohahtamaan yli
äyräittänsä. Hänelle oli annettu ohje -- mitä kallisarvoisin ohje --
mihin tarkoitukseen, sitä hän ei tahtonut sanoa. Oliko se lääkärin
resepti? 'Lempo teidät vieköön! Mitä te oikein kalastelette?' Minä
puolustauduin. Arvokasta nuuskahtelemista ja yskimistä. Hän tyyntyi
taas. Hän oli lukenut sen. Viisi ainesta. Hän pani sen pöydälle. Sitten
hän käänsi päätään. Ikkunasta käyvä tuulenveto kohotti paperin ilmaan.
Suhinaa ja kahinaa. Hän sanoi työskentelevänsä huoneessa, jossa oli
avoin tulisija. Näin vain välähdyksen, ja resepti syttyi tuleen ja
nousi savupiippuun. Hän hyökkäsi sitä kohti, juuri kun se kohahti ylös.
Noin! Samassa pisti hänen käsivartensa esiin kuin valaistakseen hänen
juttuaan."

"Entä sitten?"

"Ei mitään kättä. Vain tyhjä hiha. Voi ihmettä! Ajattelin, että se on
epämuodostuma. Hänellä on korkista käsivarsi, otaksuin, ja nyt hän
on ottanut sen pois. Mutta siinä on sittenkin jotakin kummallista,
mietiskelin. Mikä hitto pitää hihaa ylhäällä ja avoinna, jollei siellä
ole mitään sisällä? Siellä ei ollut mitään, sen vakuutan. Ei mitään
ainakaan taipeeseen asti. Saatoin nähdä hihan sisälle ihan kyynärpäähän
saakka, ja vaatteen repeämän läpi paistoi valoa. 'Hyvä Jumala!' sanoin.
Sitten hän seisahtui. Tuijotti minuun tyhjillä mulkosilmillään ja
sitten hihaansa."

"Entä sitten?"

"Siinä kaikki. Hän ei lausunut sanaakaan, tuijotti vain ja pani hihan
nopeasti takaisin taskuunsa. 'Aioin sanoa', virkkoi hän, 'että resepti
paloi, eikö palanut?' Kysyvä yskähdys. 'Kuinka lemmossa', sanoin,
'voitte liikuttaa tyhjää hihaa tuolla lailla?' 'Tyhjää hihaa?' 'Niin',
vastasin, 'tyhjää hihaa'. 'Sehän on tyhjä hiha, vai mitä? Tehän
näitte, että se oli tyhjä hiha?' Hän nousi seisomaan suoraksi. Minäkin
nousin. Hän tuli minua kohti kolmella hyvin hitaalla askeleella ja
jäi seisomaan ihan viereeni. Sitten hän nuuskahti häijysti. Minä en
räpyttänyt silmäänikään, vaikka menenpä hirteen, jolleivät siteisiin
kääritty nuppi ja silmäkaihtimet ole kyllin kauheita hermostuttaakseen
ketä tahansa."

'Sanoitte hihan olleen tyhjän?' sanoi hän taas. 'Aivan niin', sanoin.
Tuijottamisesta ja sanattomuudesta voi paljaskasvoinen ja silmälasiton
mies pelästyä. Sitten hän hyvin hitaasti veti hihan jälleen taskustaan
ja nosti käsivartensa minua kohti kuin olisi taas tahtonut näyttää sitä
minulle. Hän teki sen hyvin, hyvin hitaasti. Minä katselin sitä. Tuntui
kestävän iankaikkisen kauan. 'No niin', virkoin rykäisten, 'siellä ei
ole mitään'.

"Täytyihän jotakin sanoa. Aloin tuntea pelkoa. Saatoin selvästi nähdä
hihan sisälle. Hän ojensi sen suoraksi minua kohti, hitaasti, hitaasti
-- aivan näin, -- kunnes kalvosin oli kuuden tuuman päässä kasvoistani.
Kauhean kummallista oli nähdä tyhjän hihan tuolla lailla lähestyvän! Ja
sitten..."

"Entä sitten?"

"Jokin -- se tuntui etusormelta ja peukalolta -- nipisti nenääni."

Bunting alkoi nauraa.

"Siinä ei ollut kuitenkaan mitään!" sanoi Cuss, ja hänen äänensä
kohosi ihan huudoksi "mitään" sanan kohdalla. "Kyllähän teidän sopii
nauraa, mutta uskokaa pois, että silloin pelästyin. Löin kovasti hänen
kalvosintaan, käännyin ja syöksin ulos huoneesta -- jätin hänet..."

Cuss vaikeni. Ei voinut epäilläkään, että hänen pakokauhunsa oli
vilpitön. Hän käännähti avuttoman näköisenä ja otti toisen lasin
erinomaisen kappalaisen hyvin huonoa viiniä. "Lyödessäni hänen
kalvosintaan", lisäsi Cuss, "tuntui minusta aivan kuin olisin lyönyt
käsivartta, uskokaa pois."

"Eikä siinä kuitenkaan ollut minkäänlaista käsivartta! Ei käsivarren
ituakaan!"

Herra Bunting ajatteli asiaa. Hän katsahti epäluuloisesti Cussiin. "Se
on peräti merkillinen juttu", sanoi hän. Hän näytti tosiaankin kovin
viisaalta ja vakavalta. "Sepä on kerrassaan merkillinen juttu", sanoi
herra Bunting pontevasti kuin tuomiota julistaen.



VIIDES LUKU

Murtovarkaus pappilassa


Pappilaan tehdyn murtovarkauden yksityiskohdat olemme pääasiassa
kuulleet kappalaiselta ja hänen rouvaltaan. Se tapahtui
helluntaimaanantaina aamuyöllä, samana päivänä, joka oli pyhitetty
Ipingin klubin juhlalle. Rouva Bunting heräsi äkkiä siinä
hiljaisuudessa, joka vallitsee ennen päivänkoittoa. Hän oli saanut
ihan varmasti sen vaikutelman, että heidän makuuhuoneensa ovi oli
avautunut ja sulkeutunut. Hän ei heti herättänyt miestään, vaan
nousi istumaan vuoteessaan ja kuunteli. Sitten hän kuuli selvästi
paljaiden jalkojen tassutusta. Askeleet tuntuivat tulevan viereisestä
pukeutumishuoneesta ja suuntautuvan pitkin käytävää portaita kohti.
Kohta kun hän oli varma siitä, herätti hän kunnianarvoisan herra
Buntingin niin hiljaa kuin mahdollista. Pastori ei raapaissut tulta,
vaan pani silmälasit nenälleen, veti päälleen rouvansa aamunutun, pisti
jalkaansa kylpytohvelit ja meni ulos portaiden siltamalle kuuntelemaan.
Hän erotti selvästi hapuilevia askeleita alhaalta työhuoneensa
kirjoituspöydän luota ja sitten rajun aivastuksen.

Silloin hän palasi makuuhuoneeseen, varustautui ensimmäiseksi käsiin
osuvalla aseella, hiilihangolla, ja laskeutui alas portaita niin
äänettömästi kuin suinkin. Rouva Bunting tuli portaiden siltamalle.

Kello oli noin neljä, ja yön synkin pimeys oli jo haihtunut. Eteisessä
erotti vähän valonhohdetta, mutta työhuoneen oviaukko ammotti ihan
mustana. Kaikki oli hiljaa; kuului ainoastaan heikkoa portaiden natinaa
herra Buntingin askelten alla ja hiljaista liikettä työhuoneesta.
Sitten jokin napsahti, laatikko avattiin, ja papereita pöyhittiin.
Sitten kuului sadattelua, tulitikulla raapimista ja työhuoneen täytti
keltainen valo. Herra Bunting oli nyt käytävässä ja saattoi oven
raosta nähdä kirjoituspöytänsä ja avonaisen laatikon ja pöydällä
palavan kynttilän. Mutta varasta hän ei voinut erottaa. Hän seisoi
käytävässä tietämättä oikein, mihin oli ryhdyttävä, ja rouva Bunting,
kasvot valkeina ja jännittyneinä, hiipi hitaasti alas portaita hänen
jäljessään. Yksi seikka piti herra Buntingin rohkeutta vireillä: se
vakaumus, että murtovaras oli joku kyläläinen.

He kuulivat rahan kilahduksen ja käsittivät varkaan löytäneen jäljellä
olevat talousvarat -- yhteensä kaksi puntaa ja kymmenen shillingiä
puolen punnan rahoina. Se ääni innosti herra Buntingiä ripeään
toimintaan. Puristaen lujasti hiilihankoa hän syöksyi huoneeseen, rouva
Buntingin seuratessa kintereillä.

"Antautukaa!" huusi herra Bunting hurjasti ja pysähtyi sitten
hämmästyneenä. Ilmeisesti huone oli tyhjä.

Mutta sittenkin oli heidän käsityksensä, että he olivat juuri tuolla
hetkellä kuulleet jonkun liikkuvan huoneessa, muuttunut täydeksi
varmuudeksi. Puolisen minuuttia he seisoivat siinä läähättäen, sitten
rouva Bunting astui huoneen poikki ja katsahti uuninvarjostimen
taakse, herra Buntingin tirkistäessä pöydän alle jonkin aavistuksen
yllyttämänä. Sitten rouva Bunting siirsi syrjään ikkunaverhot, ja herra
Bunting tähysti uuninsuusta savupiippuun ja sohi sinne hiilihangolla.
Senjälkeen rouva Bunting tutki paperikorin, ja herra Bunting avasi
hiilisangon. Viimein he seisoivat ja tuijottivat toisiinsa kysyvin
silmin.

"Olisin voinut vannoa..." sanoi rouva Bunting.

"Kynttilä!" huomautti herra Bunting. "Kuka sytytti kynttilän?"

"Laatikko!" virkkoi rouva Bunting. "Ja rahat ovat menneet!"

Hän astui nopeasti avoimelle ovelle.

"Kaikista ihmeellisistä tapauksista..."

Käytävästä kuului taas raju aivastus. He ryntäsivät ulos ja samalla
paukahti keittiön ovi kiinni. "Tuoppa kynttilä!" pyysi herra Bunting ja
lähti edellä. He kuulivat kumpikin, kuinka salvat nopeasti työnnettiin
paikoilleen.

Avatessaan keittiön oven kappalainen näki pesuhuoneen läpi, että
takaovi juuri avautui, ja aamunkoiton heikko kajastus valaisi takana
olevan puutarhan tummia varjoja. Hän oli varma siitä, ettei mikään
mennyt ulos ovesta. Se avautui, oli hetken avoinna ja sulkeutui sitten
läjähtäen. Samassa alkoi lepattaa rouva Buntingin työhuoneesta tuoma
kynttilä... Kesti minuutin tai pari, ennenkuin he astuivat keittiöön.

Se oli tyhjä. He panivat takaoven jälleen lukkoon, tutkivat keittiön,
ruokasäiliön ja pesuhuoneen perinpohjin ja menivät lopulta alas
kellariin. Koko talosta ei voinut löytää ainoatakaan sielua, vaikka
kuinka olisi hakenut.

Päivänvalo tapasi kappalaisen ja hänen vaimonsa kummallisesti puettuna
pikku parina yhä ihmettelemässä samalla paikalla, koveroksi palaneen ja
valuvan kynttilän heikossa valaistuksessa.

"Kaikista kummallisista jutuista", aloitti kappalainen
kahdennenkymmenennen kerran.

"Rakkaani", virkkoi rouva Bunting, "Susie tulee alas. Odotahan tässä,
kunnes hän on mennyt keittiöön, ja pujahda sitten ylös portaita."



KUUDES LUKU

Huonekalut hulluina


Sattuipa niin, että helluntaimaanantain varhaisina aamuhetkinä,
ennenkuin Millie komennettiin päivän töihin, herra ja rouva Hall
nousivat ja menivät äänettömästi alas kellariin. Heidän puuhansa
oli yksityisluontoista ja jonkinlaisessa yhteydessä heidän oluensa
ominaispainon kanssa.

Tuskin he olivat päässeet kellariin, kun rouva Hall huomasi
unohtaneensa tuoda alas pullon sarsaparillaa heidän yhteisestä
huoneestaan. Koska hän oli tämän homman asiantuntija ja varsinainen
suorittaja, lähti Hall kiireesti hakemaan sitä yläkerrasta.

Portaiden yläpäässä hän hämmästyi huomatessaan, että vieraan ovi oli
raollaan. Hän meni omaan huoneeseensa ja löysi pullon sieltä, mistä oli
neuvottu sitä hakemaan.

Mutta palatessaan pullo mukanaan hän näki, että ulko-oven salvat oli
työnnetty takaisin -- että siis ovi todellakin oli vain säpissä. Ja
samassa juolahti hänen mieleensä, että tämä oli jossakin yhteydessä
heidän oudon matkustajansa ja Teddy Henfreyn otaksuman kanssa. Hän
muisti selvästi pitäneensä kynttilää rouva Hallin pannessa nuo salvat
yöksi kiinni. Nähdessään tämän hän pysähtyi töllistelemään ja lähti
sitten jälleen ylös portaita, pullo yhä kädessään. Hän koputti vieraan
ovelle. Ei kuulunut vastausta. Hän koputti jälleen. Sitten hän työnsi
oven auki ja astui sisään.

Asian laita oli, niinkuin hän oli odottanutkin. Vuode ja huone olivat
tyhjät. Ja vielä kummallisempaa hänenkin hitaalle älylleen oli se,
että makuuhuoneen tuolilla ja pitkin vuoteen reunaa olivat hajallaan
vieraan vaatteet, ainoat vaatteet, mikäli hän tiesi, ja myös siteet.
Hänen suuri, riippuvareunainen hattunsakin pöyhkeili keikarimaisesti
vuoteenpylväässä.

Ällistyneenä seistessään Hall kuuli vaimonsa äänen kellarin syvyydestä.
Siinä saattoi erottaa sen nopean tavujen nielaisemisen ja loppusanojen
kimakan jännityksen, jolla länsisussexilainen on tottunut ilmaisemaan
vilkasta kärsimättömyyttä. "George! Löydätkö, mitä tarvitsen?"

Sen kuullessaan Hall kääntyi ja kiirehti alas vaimonsa luo. "Janny",
sanoi hän kellarin porraskaiteen yli, "se on totta, mitä Henfrey sanoo.
Hän ei ole huoneessaan, ei totisesti. Ja ulko-ovesta on salvat vedetty
syrjään."

Aluksi rouva Hall ei ymmärtänyt, mutta heti kun hän käsitti, päätti
hän käydä itse tutkimassa tyhjää huonetta. Hall, joka yhä piteli
pulloa, meni edellä. "Vaikkei hän ole siellä", virkkoi hän, "niin
hänen vaatteensa ovat jääneet, ja mitä ihmettä hän sitten tekee ilman
vaatteita? Se on kerrassaan kummallinen juttu."

Tullessaan ylös kellarin portaita he luulivat kumpikin, niinkuin
jälkeenpäin kävi selville, kuulleensa ulko-oven avautuvan ja
sulkeutuvan, mutta nähdessään, että se oli kiinni ja ettei mitään ollut
eteisessä, eivät he silloin puhuneet siitä toisilleen. Rouva Hall
sivuutti miehensä käytävässä ja kiirehti ensimmäisenä yläkertaan. Joku
aivasti portailla. Hall, joka seurasi vaimoaan kuuden porrasaskeleen
päässä, luuli hänen aivastaneen. Rouva taas, joka oli edellä, oli
saanut sen vaikutelman, että Hall oli aivastanut. Hän työnsi oven auki
ja seisoi tarkastellen huonetta. "No ei ihmeempää!" siunaili hän.

Hän kuuli niistämistä ihan takanaan, niinkuin hänestä tuntui, ja
kääntyessään hämmästyi huomatessaan Hallin kymmenen jalan päässä
itsestään ylemmällä portaalla. Mutta samassa oli Hall hänen vieressään.
Rouva kumartui eteenpäin ja laski kätensä pielukselle ja tunnusteli
sitten vuodevaatteita.

"Kylmiä", lausui hän. "Hän on ollut poissa ainakin tunnin tai
enemmänkin."

Mutta silloin tapahtui kerrassaan ihmeellinen seikka. Vuodevaatteet
vetäytyivät kokoon, hypähtivät äkkiä jonkinlaiseksi huipuksi ja
loikkasivat päistikkaa jalkopään reunan yli. Näytti aivan siltä kuin
olisi käsi tarttunut niihin keskeltä ja sitten lennättänyt ne syrjään.
Heti senjälkeen hypähti vieraan hattu vuoteenpylväästä, teki ilmassa
runsaan puoliympyrän kaaren ja iski sitten suoraa päätä rouva Hallin
kasvoihin. Yhtä nopeasti lensi sieni pesutelineeltä; sitten tuoli,
viskaten matkustajan takin ja housut töykeästi syrjään ja nauraen
kuivasti ja ihan samalla lailla kuin vieraskin, kaatui kumoon niin,
että kaikki neljä jalkaa suuntautuivat rouva Halliin päin, näytti
hetkisen tähtäävän ja sitten hyökkäsi häntä kohti. Hän huudahti ja
kääntyi. Silloin tuolin jalat painuivat hiljaa, mutta lujasti hänen
selkäänsä ja pakottivat hänet ja Hallin ulos huoneesta. Ovi paukahti
kovasti ja sulkeutui. Tuoli ja vuode näyttivät hetkisen suorittavan
jonkinlaista riemutanssia, ja sitten äkkiä kaikki oli taas hiljaa.

Rouva Hall vaipui melkein pyörtyneenä miehensä syliin portaitten
päässä. Vain suurella vaivalla onnistui herra Hallin ja Millien, joka
oli herännyt emäntänsä hätähuutoon, saada hänet alakertaan, ja sitten
käytettiin sellaisissa kohtauksissa tavallisia vahvistusaineita.

"Ne olivat kummituksia", sanoi rouva Hall. "Minä tiedän, että ne olivat
kummituksia. Minä olen lukenut niistä sanomalehdissä. Kun pöydät ja
tuolit hyppelevät ja tanssivat..."

"Otappas tilkka vielä, Janny", kehoitti Hall, "se vahvistaa sinua".

"Sulkekaa siltä ovi", sanoi rouva Hall. "Älkää antako sen enää tulla
sisään. Minä melkein arvasin... Minun olisi pitänyt tietää. Tuollaiset
mulkoilevat silmälasit ja pää siteissä, eikä koskaan mene kirkkoon
pyhäisin. Ja kaikki nuo pullot -- enemmän kuin on lupa kellään
pitää. Hän on pannut kummituksia huonekaluihin. Minun vanhat kelpo
huonekaluni! Juuri tuossa samassa tuolissa oli rakkaan kelpo äitini
tapa istua, kun minä olin pikku tyttö. Kun ajattelee, että se nyt nousi
minua vastaan..."

"Vain tilkka lisää, Janny", sanoi Hall. "Hermosi ovat järkkyneet."

He lähettivät Millien kultaisessa auringonpaisteessa kello viiden
aikaan tien toiselle puolelle herättämään Sandy Wadgersia,
hevosenkengittäjää.

Hallin terveiset hänelle, ja että yläkerran huonekalut käyttäytyivät
peräti omituisesti. Tulisiko herra Wadgers tälle puolelle?

Wadgers oli taitava mies ja hyvin kekseliäs. Hän tuumi asiaa heti
vakavasti. "Lempo minut vieköön, jollei tuo noituus lopu", oli Sandy
Wadgersin mielipide. "Eihän vain tarvita hevosenkenkiä mokomalle
herrasmiehelle?"

Hän tuli Hallin puolelle hyvin huolestuneena. He tahtoivat opastaa
hänet yläkerrassa olevaan huoneeseen, mutta hän ei näyttänyt
kiirehtivän. Mieluummin hän puheli käytävässä. Tien toisella puolen
tuli Huxterin oppipoika näkyviin ja alkoi ottaa alas tupakkaikkunan
luukkuja. Hänet kutsuttiin tänne ottamaan osaa keskusteluun.
Herra Huxterkin saapui samaa tietä muutamien minuuttien kuluttua.
Anglosaksilainen taipumus parlamenttaariseen hallitusmuotoon tuli
tässäkin esille: puheltiin pitkälti, mutta ei ryhdytty mihinkään
ratkaisevaan toimenpiteeseen.

"Ottakaamme ensinnä selvä asianhaaroista", toisti Wadgers tavantakaa.
"Koettakaamme päästä varmuuteen siitä, että menettelemme ihan oikein
murtaessamme auki tuon oven. Ovi, jota ei ole murrettu auki, voidaan
aina murtaa auki, mutta kerran auki murrettua ovea ei voi tehdä
avaamattomaksi."

Silloin avautui yläkerran huoneen ovi omasta aloitteestaan äkkiä ja
perin ihmeellisesti. Katsahtaessaan hämmästyneinä ylöspäin, he näkivät
matkustajan verhotun olennon astelevan portaita alas ja tuijottavan
järjettömän suurilla silmälaseillaan synkemmin ja kaameammin kuin
konsanaan. Hän tuli alas jäykästi ja hitaasti, tuijottaen kaiken aikaa
suurin silmin. Sitten hän kulki käytävän poikki, tuijotti yhä ja
pysähtyi.

"Katsokaahan!" virkkoi hän, ja heidän silmänsä seurasivat hänen
hansikkaalla peitetyn sormensa suuntaa ja näkivät sarsaparillapullon
likellä kellarin ovea. Sitten hän meni vierashuoneeseen ja äkkiä
paukahdutti oven kiinni: heidän edessään, nopeasti ja sisukkaasti.

Toiset eivät puhuneet sanaakaan, ennenkuin paukahduksen viimeinenkin
kaiku oli häipynyt. He tuijottivat toisiinsa.

"Jaa, jollei tuo nielaise kaikkea!" sanoi Huxter ja jätti seurauksen
mainitsematta.

"Minä menen sisään ja tiukkaan häneltä asiaa", virkkoi Wadgers
Hallille. "Minä vaadin selitystä."

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin isäntä saatiin rohkaisemaan itsensä.
Vihdoin hän koputti, avasi oven eikä päässyt pitemmälle kuin:

"Suokaa anteeksi..."

"Menkää helvettiin!" huusi vieras jyrisevällä äänellä ja lisäsi:
"Sulkekaa ovi jäljessänne."

Siihen päättyi tämä lyhyt haastattelu.



SEITSEMÄS LUKU

Vieraan paljastuminen


Vieras meni "Vaunujen ja Hevosten" pieneen vierashuoneeseen noin
puolikuuden ajoissa aamulla ja viipyi siellä melkein keskipäivään
asti, ikkunankaihtimet alas laskettuina, ovi suljettuna, kenenkään
uskaltamatta lähestyä häntä Hallin epäonnistuneen yrityksen jälkeen.

Koko tämä aika oli hänen täytynyt paastota. Kolme kertaa hän soitti
kelloa, kolmannella kerralla raivoisasti ja pitkään, mutta ei kukaan
vastannut hänelle. "Hän ja hänen 'menkää helvettiin', en muutakaan
sano", puuskui rouva Hall.

Pian saapui varmistumaton huhu pappilaan tehdystä murtovarkaudesta, ja
silloin yhdistettiin erinäisiä seikkoja keskenään. Hall lähti Wadgersin
seuraamana pormestarin, herra Shuckleforthin, luo kysymään neuvoa.
Ei kukaan uskaltanut mennä yläkertaan. Ei voinut tietää, mitä vieras
puuhaili. Silloin tällöin hän asteli kovaa vauhtia edestakaisin, pari
kertaa kuului kiroustulva, paperin repimistä ja helisevää pullojen
särkymistä.

Pieni ryhmä pelästyneitä, mutta uteliaita ihmisiä paisui yhä. Rouva
Huxter tuli tien toiselta puolelta; muutamia iloisia nuorukaisia, jotka
loistivat mustissa, valmiina ostetuissa takeissa ja paperiruusuke
kaulassa -- sillä olihan nyt helluntaimaanantai -- liittyi joukkoon,
tehden sekavia ja sekoittavia kysymyksiä. Nuori Archie Harker erosi
muista marssimalla pihan poikki ja koettamalla kurkistaa sisään
kaihtimien alta. Hän ei voinut nähdä mitään, mutta uskotteli näkevänsä,
ja muita Ipingin nuorukaisia yhtyi heti häneen.

Silloin oli kaunein helluntaimaanantai mitä kuvitella voi, ja pitkin
raittia oli rivissä ainakin kymmenkunta telttaa, olipa ampumaratakin,
ja pajan vieressä ruohikolla oli kolme keltaisen ja ruskean väristä
vaunua ynnä muutamia koreankirjavia muukalaisia kumpaakin sukupuolta,
jotka pystyttivät kookospähkinän väristä kaihdinta. Herroilla oli
siniset villanutut, naisilla valkeat esiliinat ja hyvin muodinmukaiset
hatut, joissa oli raskaat sulat. Woodyer "Punaisesta Kilistä"
ja suutari Jaggers, joka myöskin möi toisen luokan polkupyöriä,
pingoittivat tien poikki nuoraa, johon oli kiinnitetty lippuja ja
kuninkaallisia kunniamerkkejä. Näitä oli alkujaan käytetty ensimmäistä
Victoria-kuningattaren riemujuhlaa vietettäessä.

Sisällä vierashuoneen keinotekoisessa hämärässä, johon tunkeutui
ainoastaan heikko auringon kajastus, tuijotti merkillinen matkustaja
nälkäisenä, niinkuin meidän on otaksuttava, ja peloissaan epämukaviin
kuumiin kääreisiinsä verhottuna tummien silmälasiensa läpi paperiinsa
tai kilisteli likaisia pieniä pullojaan ja välillä kiroili kovasti
pojille, joiden hän kuuli olevan ikkunan takana, vaikka ei
saattanutkaan heitä nähdä. Takan viereisessä nurkassa oli puolen
tusinan särkyneen pullon kappaleita, ja pistävä kloorinhaju turmeli
ilman. Sen verran me tiedämme siitä, mitä silloin kuultiin ja mitä
jälkeenpäin nähtiin huoneessa.

Puolenpäivän tienoissa hän äkkiä avasi vierashuoneen oven ja jäi
seisomaan ja tuijottamaan ravintolahuoneessa istuviin kolmeen tai
neljään henkilöön. "Rouva Hall", sanoi hän. Joku lähti kömpelösti
kutsumaan rouva Hallia.

Rouva Hall ilmestyi jonkun ajan kuluttua vähän hengästyneenä,
mutta sitä kiukkuisempana. Hall pysyi yhä ulkona. Rouva Hall oli
harkinnut tätä kohtausta ja tuli kädessään pieni tarjotin, jolla oli
suorittamaton lasku. "Laskuanne kai haluatte, herra?" kysyi hän.

"Miksi ei ole tuotu aamiaistani? Miksi ette ole valmistanut aterioitani
ja tullut, kun olen soittanut? Luuletteko minun elävän syömättä?"

"Miksi ette ole maksanut laskuani?" kysyi rouva Hall. "Sen minä
tahtoisin tietää."

"Sanoinhan teille kolme päivää sitten, että odotin rahalähetystä..."

"Sanoin teille kolme päivää sitten, etten minä aikonut odottaa mitään
rahalähetyksiä. Te ette saa moittia sitä, jos aamiaisenne vähän
myöhästyykin, kun minunkin laskuni ovat saaneet odottaa viisi päivää,
vai mitä arvelette?"

Vieras kirosi lyhyesti, mutta pontevasti.

Ravintolapöydän luota kuului: "No, no!"

"Tekisitte ystävällisesti, herra, jos säästäisitte kiroukset
itsellenne", huomautti rouva Hall.

Vieras näytti siinä seisoessaan entistä vihaisemmalta sukeltajan
naamarilta. Yhteinen mielipide vakiintui ravintolahuoneessa siihen
suuntaan, että rouva Hall nyt oli voiton puolella. Vieraan seuraavat
sanatkin osoittivat samaa.

"Kuulkaahan, kunnon vaimo..." aloitti hän.

"Älkää sanoko 'kunnon vaimoksi' _minua"_, vastasi rouva Hall.

"Olenhan maininnut teille, etten ole saanut odottamaani rahalähetystä."

"Rahalähetystä, juuri niin!" sanoi rouva Hall.

"Mutta kuitenkin luulen taskussani olevan..."

"Sanoitte minulle kolme päivää sitten, ettei teillä ollut muuta kuin
punnan verran hopeaa."

"Niin, mutta olen löytänyt vähän lisää."

"Ohoh!" kuului tarjoilupöydän luota.

"Olisipa hauska tietää, mistä olette rahaa löytänyt!" huomautti rouva
Hall.

Se näytti kovasti kiusaavan vierasta. Hän polki jalkaansa. "Mitä
tarkoitatte?" kysyi hän.

"Sitä vain, että olisi hauska tietää, mistä olette löytänyt", toisti
rouva Hall. "Ja ennenkuin otan vastaan suoritusta laskusta tai tuon
aamiaista tai teen mitään muutakaan, on teidän selitettävä minulle
pari seikkaa, joita en ymmärrä, ja joita ei kukaan ymmärrä, ja jotka
jokainen kovasti haluaisi ymmärtää. Haluaisin tietää, mitä olette
tehnyt tuolilleni yläkerrassa, ja haluaisin tietää, mistä johtuu,
että huoneenne oli tyhjä, ja kuinka pääsitte taas sisään. Kaikki
tässä talossa asuvat tulevat sisään ovista, se on oikein sääntö tässä
talossa, mutta niin te _ette_ tehnyt, ja nyt minä tahtoisin tietää,
_kuinka_ te tulitte. Ja haluaisin tietää..."

Äkkiä vieras kohotti hansikkailla verhotut kätensä nyrkkiin
puserrettuina, polki jalkaansa ja sanoi: "Vaietkaa!" niin tavattoman
kiivaasti, että rouva Hall paikalla katkaisi sanatulvansa.

"Ette ymmärrä", huusi vieras, "kuka minä olen tai mitä minä olen.
Minä näytän teille. Jumaliste, minä näytän teille!" Sitten hän painoi
kämmenensä kasvoilleen ja veti sen takaisin. Hänen kasvojensa keskiosa
muuttui tyhjäksi onteloksi. "Katsokaa", sanoi hän. Hän astui lähemmäksi
ja ojensi rouva Hallille jotakin, minkä tämä otti koneellisesti vastaan
tuijottaen hänen muuttuneisiin kasvoihinsa, mutta kiljaisi äkkiä
huomatessaan, mitä se oli, pudotti ja horjahti taaksepäin. Nenä -- se
oli vieraan nenä, ihonvärinen ja kiiltävä! -- vieri lattialle, saaden
aikaan samanlaisen äänen kuin irtonainen pahvikappale.

Sitten mies tempaisi silmälasit irti, ja jokainen ravintolahuoneessa
oleva alkoi läähättää. Hän otti hatun päästään ja voimakkaalla
sivalluksella repäisi irti viiksensä ja siteensä. Jonkun aikaa he
kestivät tätä. Mutta vihdoin kohahti tarjoiluhuoneen läpi kamala
aavistus. "Hyvä Jumala!" huudahti joku, ja kaikki perääntyivät.

Se oli ilkeintä kaikesta. Rouva, joka seisoi kauhistuneena suu auki
kirkaisi kamalan näyn edessä ja juoksi ovelle. Kaikki alkoivat
liikehtiä. He olivat valmistautuneet näkemään arpia, epämuodostumia,
hirveitä kauhunkuvia -- mutta ei tyhjää! Siteet ja tekotukka lentelivät
käytävän poikki tarjoiluhuoneeseen, pakottaen erään poikaviikarin
hypähtämään syrjään sitä välttääkseen. Ihmiset kompastuivat toinen
toiseensa rynnätessään alas portaita. Sillä mies, joka seisoi siinä
huutaen joitakin hajanaisia selityksiä, oli tukeva, huitova vartalo
takinkaulukseen asti, mutta sen yläpuolella -- tyhjää, ei mitään
näkyvää!

Kylässä kuulivat ihmiset huutoja ja kiljumista, ja katsahtaessaan
tietä pitkin he näkivät "Vaunuista ja Hevosista" purkautuvan väkeä
hurjaa vauhtia. He huomasivat rouva Hallin kaatuvan ja Teddy Henfreyn
hypähtävän välttääkseen hänen päälleen astumista. Sitten he erottivat
Millien pelästyneet huudot, kun hän äkkiä ilmestyessään keittiöstä,
kuultuaan tarjoiluhuoneesta meteliä, oli takaapäin törmännyt päättömään
mieheen. Ne lakkasivat kuitenkin heti.

Kaikki maantiellä olevat -- makeiskauppias, kookospähkinäkaihtimen
pystyttäjä ja hänen apulaisensa, kiikun omistaja, pienet tytöt ja
pojat, maalaiskeikarit, pirteät piiat, puseroihin puetut vanhemmat
naiset ja mustalaisvaimot esiliinat edessä -- lähtivät heti
juoksujalassa majataloon päin, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa pyöri
edestakaisin, kiljui ja kyseli, selitti ja pauhasi rouva Hallin
huoneiston ulkopuolella ehkä nelikymmenhenkinen joukko, joka kasvoi
nopeasti. Jokainen näytti halukkaalta puhumaan heti paikalla, ja
tuloksena oli Baabelin sekamelska. Muutamat tukivat rouva Hallia,
joka oli nostettu maasta pyörtyneenä. Hämminki oli tavaton, ja
silminnäkijät huusivat vimmatusti uskomattomia todistuksiaan. "Uh, sitä
mörköä!" "Mitä hän sitten on tehnyt?" "Onko hän lyönyt tyttöä, onko?"
"Luullakseni hän hyökkäsi veitsi kädessä tytön kimppuun." "Ei pään
näköistäkään, sen sanon. En käytä mitään kuvakieltä. Tarkoitan miestä,
jolla ei ole päätä." "Mitä loruja! Se on joku taikatemppu." "Hän heitti
pois verhonsa, hän..."

Tunkeillessaan lähemmäksi, voidakseen nähdä avoimesta ovesta sisään,
väkijoukko painautui hyökkääväksi kiilaksi, jonka rohkein kärki oli
lähinnä majataloa. "Hän seisoi hetken paikallaan, minä kuulin piian
huutavan, ja silloin se kummitus kääntyi. Minä näin tytön helmojen
vilahtavan, ja mies lähti hänen perässään. Ei kestänyt kymmentäkään
sekuntia. Silloin hän tulee takaisin veitsi kädessään ja leipä, seisoi
aivan kuin tuijottaen. Siitä on vain tuokio. Sitten hän meni sisään
tuosta ovesta. Sanon teille, ettei hänellä ole ollenkaan päätä. Hän
katosi ihan äsken..."

Takana oli jotakin häiriötä, ja puhuja vaikeni astuakseen syrjään
pienen kulkueen tieltä, joka marssi hyvin päättävästi taloon päin.
Ensimmäisenä astui Hall, hyvin punaisena ja tuiman näköisenä, sitten
Bobby Jaffers, kylän poliisi, ja perässä varovainen Wadgers. Heillä oli
nyt mukanaan vangitsemiskäsky.

Ihmiset huusivat ristiriitaisia selityksiä äskeisistä tapauksista. "Pää
tai ei", sanoi Jaffers. "Olen saanut tehtäväkseni vangita hänet, ja
kyllä minä vangitsenkin."

Hall nousi portaita ylös, meni suoraa päätä vierashuoneen ovelle
ja huomasi sen olevan auki. "Konstaapeli", lausui hän, "tehkää
velvollisuutenne".

Jaffers astui sisälle, hänen jäljessään Hall ja viimeisenä Wadgers.
Hämärässä valaistuksessa he näkivät edessään päättömän vartalon, jolla
oli toisessa hansikkaaseen pistetyssä kädessään jyrsitty leivänsyrjä ja
toisessa juustonpala.

"Tuossa hän on", sanoi Hall.

"Mitä pirua tämä on?" kuului vihainen kysymys oudon olennon kauluksen
yläpuolelta.

"Te olette hiton kummallinen, herra", vastasi Jaffers, "mutta pää
tai ei, vangitsemiskäskyssä sanotaan 'mies', ja velvollisuus on
velvollisuus..."

"Pysykää loitolla", ärjäisi olento, samalla kun se vetäytyi taaksepäin.

Äkkiä hän sinkautti leivän ja juuston lattialle, ja Hall tarttui
pöydällä lojuvaan veitseen, saaden ihan viime tingassa sen haltuunsa.
Irti lensi vieraan vasen hansikas ja läjähti vasten Jaffersin kasvoja.
Samassa Jaffers, joka ei halunnut ryhtyä pitemmälti selittelemään
vangitsemiskäskyä, oli tarttunut hänen kädettömään ranteeseensa ja
näkymättömään kurkkuunsa. Hän sai sääriluuhunsa jymähtävän potkaisun,
joka pani hänet huutamaan, mutta otettaan hän ei hellittänyt. Hall
lähetti veitsen liukumaan pöytää myöten Wadgersille, joka toimi
niin sanoaksemme rynnäkön maalivahtina, ja astui sitten lähemmäksi
Jaffersin ja vieraan hoippuessa ja horjahdellessa häntä kohti, kiinni
takertuneina ja lyöden toisiaan. Tiellä oli tuoli, joka lensi syrjään
jysähtäen heidän kaatuessaan yhdessä.

"Tarttukaa jalkoihin", huusi Jaffers hampaittensa välistä.

Hall, joka koetti toimia ohjeen mukaan, sai kylkiluihinsa kovan
potkaisun, joka hetkiseksi teki hänet kyvyttömäksi. Nähdessään
päättömän muukalaisen oli Wadgers kaatunut ja lentänyt Jaffersin yli,
vetäytynyt ovelle veitsi kädessä; ja niin törmännyt yhteen Huxterin ja
Sidderbridgen ajajan kanssa, jotka tulivat lain ja järjestyksen avuksi.
Samassa putosi kolme neljä pulloa alas lipastolta ja levitti huoneen
ilmaan kirpeätä hajua.

"Minä antaudun!" huusi vieras, vaikka hänellä olikin Jaffers allaan,
ja samassa hän oli pystyssä läähättäen, omituinen ilmiö, päätön ja
kädetön, -- sillä hän oli nyt riisunut oikeankin käden hansikkaan
samoin kuin vasemman. "Ei se kannata", sanoi hän kuin haukkoen ilmaa.

Luonnottoman omituista oli kuulla tämän äänen tulevan kuin tyhjästä,
mutta sussexiläiset talonpojat ovat ehkä arkipäiväisimpiä ihmisiä
auringon alla. Jafferskin nousi pystyyn ja otti esille parin
käsirautoja. Sitten hän jäi tuijottamaan.

"Jopa nyt jotakin!" sanoi Jaffers, hätkähtäen hämärästä tietoisuudesta,
että koko asia oli mahdoton. "Lempo vieköön!' Minä nähtävästi en
voikaan panna näitä paikoilleen."

Vieras sujautti käsivartensa pitkin liivejään, ja kuin ihmeen
vaikutuksesta avautuivat ne napit, joihin hänen tyhjä hihansa osoitti.
Sitten hän mainitsi jotakin säärestään ja kumartui. Hän näytti
hapuilevan kenkiään ja sukkiaan.

"Kas vain!" sanoi Huxter äkkiä, "eihän siinä olekaan miestä.
Nehän ovat vain tyhjät vaatteet. Katsokaahan! Voitte nähdä alas
hänen kauluksestaan ja hänen vaatteittensa sisälle. Voisin pistää
käsivarteni..."

Hän ojensi kätensä. Se näytti koskettavan ilmassa johonkin, ja hän
veti sen takaisin kimeästi huudahtaen. "Pitäkääpä sormenne poissa
silmästäni", kajahti ilmassa hurjan raivostunut ääni. "Tosiasia on,
että olen tässä kokonaisena -- pää, kädet, jalat ja kaikki muu, mutta
satun olemaan näkymätön. Se on kirottu kiusa, mutta sellainen minä
olen. Eihän se tee mitenkään luvalliseksi, että mikä tyhmä ipingiläinen
tolvana tahansa saisi kaivella minut kappaleiksi, vai mitä?"

Vaatteet, joista kaikista nyt oli napit avattu ja jotka riippuivat
irrallaan näkymättömän tukensa varassa, seisoivat pystyssä, kädet
puuskassa.

Muutamia muitakin miehiä oli nyt tullut huoneeseen, joten se oli
hyvin täynnä. "Näkymätön, mitä?" sanoi Huxter välittämättä vieraan
parjauksesta. "Kuka on milloinkaan kuullut sellaista?"

"Se on ehkä omituista, mutta rikos se ei ole. Miksi poliisi näin käy
kimppuuni..."

"Oho, se on eri asia", sanoi Jaffers. "Epäilemättä on teitä
jonkun verran vaikea nähdä tässä valaistuksessa, mutta minä sain
vangitsemiskäskyn, ja se ainakin pitää paikkansa. Se, mikä minut on
pannut liikkeelle, ei ole näkymättömyys, vaan murtovarkaus. Erääseen
taloon on murtauduttu ja viety sieltä rahaa."

"Entä sitten?"

"Ja asianhaarat osoittavat selvästi..."

"Hölynpölyä", sanoi näkymätön mies.

"Toivottavasti, herra. Mutta minä olen saanut määräyksen..."

"No niin", sanoi vieras, "minä tulen. Minä _tulen_. Mutta ei mitään
käsirautoja."

"Ne pannaan tavallisesti", huomautti Jaffers.

"Ei käsirautoja", määräsi vieras.

"Suokaa anteeksi", pyysi Jaffers.

Äkkiä päätön olento istuutui, ja ennenkuin kukaan ennätti käsittää,
mitä oli tekeillä, oli tohvelit, sukat ja housut potkaistu pöydän alle.
Sitten hän taas hypähti ylös ja lennätti takkinsa pois.

"Lakatkaa tuosta", sanoi Jaffers käsittäen, mistä oli puhe. Hän tarttui
liiveihin, jotka rimpuilivat vastaan. Paita pujahti ulos niistä ja
jätti ne velttoina ja tyhjinä hänen käteensä. "Pitäkää kiinni hänestä!"
huusi Jaffers kovalla äänellä. "Jos hän vain saa vaatteet päältään..."

"Pitäkää kiinni hänestä!" huusi jokainen, ja kaikki hyökkäsivät käsiksi
liehuvaan valkeaan paitaan, joka oli nyt ainoa näkyvä osa vieraasta.

Paidan hiha läimäytti Hallin kasvoihin tarkasti tähdätyn iskun, joka
esti hänet jatkamasta lähestymistään käsivarret levällään ja paiskasi
hänet taaksepäin suntion, vanhan Toothsomen päälle. Samassa tuo
vaatekappale kohosi ja alkoi heilua ja riippua irtonaisena käsivarsista
aivan kuin miehen pään yli heitetty paita. Jaffers tarttui siihen,
mutta auttoi vain siten sen pois vetämistä. Hän sai ilmasta iskun
vasten suutaan, kohotti raivoissaan lyhyen keppinsä ja loi Teddy
Henfreytä vimmatusti päälaelle.

"Olkaa varuillanne!" huusi jokainen, asettuen umpimähkään
puolustusasentoon saamatta kuitenkaan mitään käsiinsä. "Tarttukaa
kiinni häneen! Sulkekaa ovi! Älkää antako hänen päästä pakoon. Nyt
kosketin johonkin. Täällä hän on!" Täydellinen äänten sekamelska
pääsi vallalle. Näytti siltä kun jokainen olisi saanut äkkiarvaamatta
iskun. Sandy Wadgers, harkitsevana niinkuin aina ja äly nenään osuneen
kovan iskun kirkastamana, avasi taas oven ja astui ulos ensimmäisenä
meluavasta joukosta. Toiset, jotka seurasivat hillittöminä, ahtautuivat
hetkiseksi oviaukon luona nurkkaan. Iskuja sateli yhä. Unitaarilahkoon
kuuluvalta Phippsiltä taittui etuhammas, ja Henfrey sai korvarustoonsa
vamman. Jaffersiä iskettiin leuan alle, ja kääntyessään hän kosketti
johonkin, mikä ahdingossa oli tunkeutunut hänen ja Huxterin väliin
ja esti heitä pääsemästä toistensa viereen. Hän tunsi lihaksisen
rintakehän, ja seuraavalla hetkellä syöksyi kokonainen lauma
rimpuilevia, kiihtyneitä miehiä eteiseen, joka oli täynnä väkeä.

"Nyt minä sain sen kiinni!" huusi Jaffers tunkeutuen ja hoiperrellen
heidän kaikkien välitse ja painiskellen kasvot tulipunaisina ja suonet
pullollaan näkymättömän vihollisensa kanssa.

Miehet kompuroivat oikealle ja vasemmalle, kummallisen rymäkän
siirtyessä nopeasti ulko-ovea kohti ja pyöriessä alas kuusi
porrasaskelta. Jaffers huusi tukehtuneella äänellä pitäen kuitenkin
lujasti kiinni, mutta tehden väärän liikkeen polvellaan hän pyörähti
ympäri ja kaatui raskaasti pää edellä soralle. Vasta silloin hänen
sormensa hellittivät otteensa.

Kuului kiihkeitä huutoja: "Tarttukaa kiinni häneen!" "Näkymätön!" ja
niin edespäin, ja eräs nuorukainen, toispaikkalainen, jonka nimeä ei
tiedetty, hyökkäsi paikalla sisään, tarttui johonkin, menetti otteensa
ja kaatui maassa makaavan konstaapelin päälle. Tien keskikohdalla
kiljaisi eräs nainen, kun jokin sysäsi häntä, ja koira, joka nähtävästi
oli saanut potkun, vingahti ja lähti ulvoen juoksemaan Huxterin pihalle.

Siihen päättyi Näkymättömän Miehen karkaaminen. Jonkun aikaa ihmiset
seisoivat hämmästyneinä ja huitoen, ja sitten seurasi pakokauhu, joka
hajoitti heidät pitkin kylää, niinkuin vihuri lennättää varisseet
lehdet. Mutta Jaffers makasi ihan hiljaa, kasvot ylöspäin ja polvet
koukussa majatalon portaiden juurella.



KAHDEKSAS LUKU

Menomatkalla


Kahdeksas luku on erittäin lyhyt ja kertoo että Gibbins, seudulla
asustava yksityinen luonnontutkija, maatessaan laajalla aukealla
hiekkanummella, kuten hän luuli, muutamien kilometrien päässä
lähimmästä ihmisolennosta, puoliunessa, kuuli ihan vierestään miehen
yskimistä ja aivastamista muistuttavan äänen. Sitten hän vielä erotti
tuiman kirouksen ja alkoi katsella ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään.
Ja kuitenkin oli tuo ääni ehdottoman varmasti kuulunut. Kiroilemista
jatkui niin pitkälti ja monivivahteisena, että sen saattoi tuntea
sivistyneen miehen sadatteluksi. Se kiihtyi välistä huippuunsa, vaimeni
taas ja häipyi sitten etäisyyteen, suuntautuen, kuten hänestä näytti,
Adderdeaniin päin. Se kohosi kouristavaksi aivastukseksi ja lakkasi.

Gibbins ei ollut kuullut mitään sen aamun tapauksista, mutta tämä ilmiö
oli niin yllättävä ja järkyttävä, että hänen filosofinen rauhansa
katosi. Hän nousi kiireesti pystyyn ja juoksi erään mäen rinnettä alas,
kylää kohti niin nopeasti kuin suinkin pääsi.



YHDEKSÄS LUKU

Thomas Marvel


Thomas Marvelia teidän on kuviteltava mielessänne leveä- ja
notkeakasvoiseksi mieheksi, jolla oli silinterinmuotoinen ulkoneva
nenä, kostea, iso ja alituisesti liikehtivä suu ja tavattoman
harjasmainen parta. Hänen vartalollaan oli taipumusta pyöreyteen, jota
hänen lyhyet raajansa vielä tehostivat. Päässä hänellä oli karhea
silkkihattu, ja se ilmiö, että hänellä oli huomattavan paljon nauhoja
ja kengänpauloja nappien asemesta, etenkin pukunsa arimmissa kohdissa,
osoitti hyvin selvästi, että hän oli oikea vanhapoika.

Thomas Marvel istui hiekkanummen yli Adderdeaniin kulkevan tien
varrella jalat ojassa noin kolmen kilometrin päässä Ipingistä. Hänen
jalkansa, lukuunottamatta reikäisiä sukkia, olivat paljaat, hänen
suuret varpaansa olivat leveät ja pystyssä kuin varuillaan olevan
koiran korvat. Joutilaan näköisenä -- hän teki kaikki joutilaan tavalla
-- hän katseli kuin tutkistellen saapasparia. Ne olivat vahvimmat
saappaat, mitä hän oli pitkään aikaan löytänyt, mutta liian isot
hänelle, jotavastoin ne, jotka hänellä ennestään oli, sopivat mainiosti
kuivalla ilmalla, mutta kostealla olivat liian ohutpohjaiset. Thomas
Marvel vihasi isoja saappaita, mutta inhosi myöskin kosteutta. Hän ei
ollut koskaan oikein ratkaissut mielessään, kumpaa hän kammosi enemmän,
ja nyt oli kaunis päivä, eikä ollut mitään parempaa tehtävää. Niinpä
hän järjesti kaikki neljä saapasta sieväksi ryhmäksi turvepenkereelle
ja tarkasteli niitä. Kun hän katseli niitä ruohikossa vastapuhjenneiden
verijuurien joukossa, juolahti hänen mieleensä äkkiä, että kumpainenkin
pari oli erittäin ruma. Häntä ei ollenkaan hämmästyttänyt takaapäin
kuuluva ääni.

"Siinäpä on saappaita", sanoi Ääni.

"Niin on -- hyväntekeväisyyssaappaita", myönsi Thomas Marvel ja
tähysteli inhoten näitä saappaita pää toiselle puolelle kallistuneena,
"mutta lempo minut vieköön, jos osaan sanoa, kumpi niistä on maailman
rumin saapaspari."

"Hm", sanoi Ääni.

"Olen käyttänyt huonompiakin -- olenpa todella kulkenut ilmankin
saappaita. Mutta en koskaan ole nähnyt noin häikäilemättömän rumia,
jos niin saa sanoa. Olen etsiskellyt saappaita -- vartavasten --
päiväkausia, koska olen kyllästynyt _noihin_. Nehän ovat kyllä aivan
eheät. Mutta kuljeskeleva herrasmies näkee niin tuhannesti vaivaa
saappaista. Ja uskokaa pois, en ole löytänyt mitään muita koko
siunatusta piirikunnasta kuin _nuo_, niin kovasti kuin yritinkin.
Katsokaahan niitä! Ja oikeastaanhan täällä tavallisesti on hyviä
saappaita. Mutta se on juuri minun häilyvän onneni syy. Olen hankkinut
itselleni saappaat tässä piirikunnassa kymmenen vuoden aikana tai
kauemminkin. Ja sitten kohdellaan tällä tavalla."

"Tämä on raakamainen piirikunta", sanoi Ääni, "ja ihmiset ovat sikoja".

"Eivätkö olekin?" sanoi Thomas Marvel. "Voi, hyväinen aika! Mutta nuo
saappaat! Ne vievät voiton kaikesta."

Hän käänsi päätänsä oikealle olkapäänsä yli katsoakseen puhetoverinsa
saappaita ja verratakseen niitä omiinsa, mutta kas, hän ei nähnyt
sääriä eikä saappaita siinä, missä hänen puhetoverinsa saappaitten
olisi pitänyt olla. Hän käänsi päätänsä vasemmalle olkapäänsä yli,
mutta sielläkään ei näkynyt sääriä eikä saappaita. Hänen koko
olemuksestaan säteili suuren hämmästyksen alkuhohde. "Missä te olette?"
sanoi Thomas Marvel olkapäänsä yli ja kompuroi nelinkontin. Hän näki
kaistaleen tyhjää nummea, jonka yllä tuuli puhalsi, sekä kauempana
vihreälatvaisia värihernepensaita.

"Olenko minä humalassa?" kysyi Marvel. "Olenko nähnyt näkyjä? Puhelinko
itsekseni? Mitä..."

"Älkää olko levoton", sanoi Ääni.

"Älkää koettakokaan _minua_ puijata vatsapuhumisella", sanoi Thomas
Marvel nousten kiireesti seisomaan. "_Missä_ te olette? Levoton
tosiaankin!"

"Älkää olko levoton", toisti Ääni.

"_Te_ kohta tässä tulette levottomaksi, tyhmä hupsu", sanoi Thomas
Marvel. "Missä te olette? Suvaitkaa tulla minun tähtäimeeni..."

"Oletteko haudattu?" kysyi Thomas Marvel vähän ajan kuluttua.

Ei kuulunut vastausta. Thomas Marvel seisoi sukkasillaan ja
hämmästyneenä, nuttu melkein riisuttuna.

"Piivit", huusi hyyppä hyvin kaukaa.

"Piivit, niinpä tosiaankin", toisti Thomas Marvel. "Nyt ei ole
kujeilun aika." Hiekkanummi oli aivan autio sekä itään ja länteen että
pohjoiseen ja etelään. Tie, jonka kummallakin puolella oli matalat
ojat ja valkeat reunapaalut, kulki tasaisena ja tyhjänä pohjoisesta
etelään. Ja hyyppää lukuunottamatta, oli sininen taivaanlakikin ihan
tyhjä. "Auttakaa siis minua", sanoi Thomas Marvel kiskaisten takin taas
hartioilleen. "Se on juoman syy. Minun olisi pitänyt se ymmärtää."

"Ei se ole juoman syy", virkkoi Ääni. "Hermonne ovat täysin kunnossa."

"Ooh!" huudahti Marvel, ja hänen kasvonsa kalpenivat nyppylöiden
välissä. "Se on juoman syy", toistivat hänen huulensa äänettömästi.
Hän jäi tuijottamaan ympärilleen, pyörien hitaasti taaksepäin. "Olisin
voinut _vannoa_ kuulleeni äänen", kuiskasi hän.

"Tietysti kuulittekin."

"Nyt se taas kuuluu", sanoi Thomas Marvel sulkien silmänsä ja pannen
kätensä ristiin otsalleen traagillisen näköisenä. Äkkiä joku tarttui
hänen kaulukseensa ja pudisti häntä rajusti, saattaen hänet yhä enemmän
ymmälle. "Älkää olko hullu!" sanoi Ääni.

"Jopa nyt hitto minut peri", virkkoi Marvel. "Huonosti kävi. Semmoista
siitä tuli, kun rupesin rehkimään kirottujen saappaiden takia. Järki on
mennyt sekaisin tai se on kummitus!"

"Ei kumpaakaan", sanoi Ääni. "Kuulkaahan!"

"Häh?" tokaisi Marvel.

"Minuutti vain", sanoi Ääni tuikeasti, väristen jännityksestä.

"Mitä nyt?" kysyi Thomas Marvel, jolla oli outo tunne, että joku oli
sormella työntänyt hänen rintaansa.

"Luuletteko minun olevan pelkkää mielikuvitusta -- tyhjää ilmaa?"

"Mitä muuta _voitte_ olla?" kysyi Thomas Marvel hieroen niskaansa.

"Vai niin", sanoi Ääni keventyneenä. "No sitten ei auta muu kuin että
rupean heittelemään teitä piikivillä, kunnes ajattelette toisin?"

"Mutta _missä_ te olette?"

Ääni ei vastannut mitään. Suhahtaen lensi kivi aivan kuin ilmasta ja
sivuutti Marvelin olkapään sormenleveyden päästä. Kääntyessään hän
huomasi kiven hypähtävän ilmaan, tekevän mutkikkaan kaaren, seisahtuvan
hetkiseksi ja sitten putoavan hänen jalalleen niin nopeasti, että sitä
tuskin erotti. Hän oli liian hämmästynyt loikatakseen syrjään. Se tuli
vinkuen ja kimmahti paljaasta varpaasta ojaan. Thomas Marvel nykäisi
jalkansa ylös ja huusi kovasti. Sitten hän lähti juoksemaan, kompastui
näkymättömään esineeseen ja moksahti suinpäin istuvaan asentoon.

"Kas niin", sanoi Ääni kolmannen kiven noustessa kaaressa ylös
ja riippuessa ilmassa maankiertäjän yläpuolella, "olenko minä
mielikuvitusta?"

Marvel kompuroi vastaukseksi seisomaan ja vierähti samassa taas kumoon.
Hän makasi hetken paikallaan.

"Jos vielä rimpuilette", virkkoi Ääni, "niin heitän kiven päähänne".

"Sepä olisi kaunista", sanoi Thomas Marvel nousten istumaan, tarttuen
haavoittuneeseen varpaaseensa ja suunnaten katseensa kolmanteen
heittovalmiiseen kiveen. "En ymmärrä tätä. Kivet heittelevät itseään.
Kivet puhelevat. Ei siis muuta kuin istu tähän, vaikka mätänisit. Minä
olen lopussa."

Kolmas kivi putosi.

"Se on hyvin yksinkertaista", sanoi Ääni. "Minä olen näkymätön mies."

"Sanokaapa minulle eräs asia, jota en käsitä", sanoi Marvel
vaivaloisesti läähättäen. "Missä te piileskelette -- kuinka te
onnistutte siinä -- minä en ymmärrä. Olen aivan sekaisin."

"Ei siinä mitään kummaa ole", virkkoi Ääni. "Minä olen näkymätön.
Sitähän tahdon saada teidät ymmärtämään."

"Älyäähän sen kuka tahansa. Teidän ei ollenkaan tarvitse olla noin
penteleen kärsimätön, arvoisa herra. Kuulkaahan nyt. Antakaapa jokin
vihjaus. Kuinka te olette piiloutunut?"

"Minä olen näkymätön. Se on pääasia. Ja nyt haluan saada teidät
ymmärtämään, että..."

"Mutta missä te olette?" keskeytti hänet Marvel.

"Täällä viiden metrin päässä edessänne."

"Jopa nyt! Enhän minä ole sokea. Sitten varmaankin kerrotte, että
olette pelkkää ilmaa. Mutta minäpä olekaan mikään tyhmä tomppeli..."

"Niin, minä olen -- pelkkää ilmaa. Te näette lävitseni."

"Mitä! Eikö tässä ole mitään ainetta? _Ääni vain_ ja lorua? Sitäkö se
on?"

"Minä olen oikea ihminen, ruumiillinen, ruokaa ja juomaa, vieläpä
vaatteitakin tarvitseva... Mutta olen näkymätön. Ymmärrättekö?
Näkymätön. Aivan yksinkertaisesti. Näkymätön."

"Mitä -- tosiaanko?"

"Aivan totta."

"Antakaahan minun tarttua käteenne", virkkoi Marvel, "jos _olette_
todellinen. Se ei tuntuisi niin kirotun merkilliseltä sitten..."

"_Voi hitto!"_ huudahti hän, "kuinka saittekaan minut säpsähtämään, kun
tartuitte minuun tuolla lailla!"

Hän tunsi käden tarttuneen ranteeseensa vapailla sormillaan, ja
hänen omat sormensa hapuilivat arasti pitkin käsivartta, taputtivat
lihaksista rintaa ja tunnustelivat partaisia kasvoja. Marvelin
kasvoilla kuvastui ällistys.

"Nyt olen ihan ymmällä!" sanoi hän. "Tämähän vie voiton
kukkotappelusta! Kerrassaan kummallista! -- Ja tuollahan voin
kilometrin päässä nähdä kaniinin selvästi teidän lävitsenne. Ei mitään
näy teistä -- paitsi..."

Hän tutki tarkoin edessään olevaa tyhjää paikkaa. "Olettekohan syönyt
leipää ja juustoa?" kysyi hän pidellen näkymätöntä kättä.

"Olette ihan oikeassa. Se ei ole sulautunut järjestelmään."'

"Oh!" sanoi Marvel. "Onpa se sittenkin aavemaista."

"Tietysti kaikki tämä ei ole puoleksikaan niin ihmeellistä kuin
kuvittelette."

"Minun vaatimattomiin tarpeisiini se on kyllin ihmeellistä", virkkoi
Thomas Marvel. "Kuinka te saatte tämmöistä toimeen! Mikä lempo tässä on
konstina?"

"Se on liian pitkä juttu. Ja sitäpaitsi..."

"Sanonpa teille suoraan, että koko asia ihan ällistyttää minua", sanoi
Marvel.

"Nyt en halua sanoa muuta kuin että tarvitsen apua. Sitä olenkin
tullut hakemaan. Tapasin teidät äkkiä. Kuljin mielettömänä raivosta,
alastomana ja voimattomana. Olisin voinut tehdä murhan... Ja näin
teidät."

"Pentele!" huudahti Thomas Marvel.

"Jouduin teidän taaksenne -- epäröin -- jatkoin matkaani."

Marvelin ilme puhui paljon.

"Sitten pysähdyin. 'Tuossapa on', ajattelin, 'samanlainen hylkiö kuin
minäkin. Siinä on sopiva mies'. Silloin käännyin takaisin ja palasin
luoksenne. Niin. Ja..."

"Pentele!" huudahti Thomas Marvel. "Mutta minä olen ihan pökerryksissä.
Saanko kysyä: mikä on asia, ja minkälaista apua te tarvitsette?
Näkymätön!"

"Pyydän teitä auttamaan minua vaatteitten ja suojan hankkimisessa ja
sitten vielä muissakin asioissa. Olen jo tarpeeksi kauan ollut ilman.
Jollette tahdo -- no niin!... Mutta te autatte, teidän _täytyy_."

"Kuulkaahan", sanoi Thomas Marvel. Minä olen liiaksi järkytetty.
Älkää kolhiko minua enää. Ja antakaa minun mennä. Minun on päästävä
vähän rauhoittumaan. Ja olettepa melkein taittanut varpaani. Kaikki
on niin järjetöntä. Tyhjä nummi, tyhjä taivas. Kilometrien alalla ei
mitään muuta näkyvissä kuin luonnonhelma. Ja sitten kuuluu ääni. Ääni
taivaasta! Ja kiviä. Ja nyrkki. Voi pentele!"

"Rohkaiskaa vain mielenne", sanoi Ääni, "sillä teidän on suoritettava
se työ, johon olen valinnut teidät."

Thomas Marvel puhalsi syvään henkeä, ja hänen silmänsä pyöristyivät.

"Olen valinnut teidät", sanoi Ääni, "Te olette kylän muutamia hupsuja
lukuunottamatta ainoa ihminen, joka tietää sellaisen kuin Näkymättömän
Miehen olemassaolosta. Teidän on autettava minua. Auttakaa minua ja
minä teen paljon teidän hyväksenne. Ja Näkymätön Mies onkin mahtava."
Hän vaikeni hetkiseksi ja aivasti rajusti.

"Mutta jos te petätte minut", jatkoi hän, "jollette tee niinkuin minä
neuvon teitä..."

Hän keskeytti lauseensa ja löi Thomas Marvelia aika lailla olkapäälle.
Maankiertäjä päästi kauhistuneen kiljahduksen tuntiessaan tämän
kosketuksen.

"Minä en halua pettää teitä", vastasi Thomas Marvel väistyen syrjään
sormien suunnasta. "Älkää sellaista ajatelko, mitä tahansa teettekin.
Muuta en haluakaan kuin auttaa teitä -- sanokaa vain, mitä minun on
tehtävä. (Pentele!) Mitä ikinä vaaditte minun tekemään, sen teen perin
mielelläni."



KYMMENES LUKU

Marvelin käynti Ipingissä


Kun ensimmäinen raju pakokauhun puuska oli lauhtunut, ruvettiin
Ipingissä väittelemään asiasta. Epäilys kohotti äkkiä päätään
-- jokseenkin hermostunut epäilys, joka ei lainkaan ollut varma
selkäpuolestaan, mutta joka kuitenkin oli epäilystä. Paljon helpompaa
onkin olla uskomatta Näkymättömään Mieheen, ja ne, jotka todella olivat
nähneet hänen haihtuvan ilmaan tai tunteneet hänen käsivartensa voimaa,
saattoi laskea kahden käden sormilla. Ja näistä todistajista puuttui
pian Wadgers, joka oli jyrkästi vetäytynyt oman talonsa lukkojen ja
salpojen taakse. Jaffers taas makasi tajuttomana "Vaunujen ja Hevosten"
vierashuoneessa.

Suuret ja merkilliset ajatukset, jotka eivät kuulu omaan
kokemuspiiriin, vaikuttavat usein vähemmän ihmisiin kuin pienemmät,
kouraantuntuvammat seikat. Ipingissä liehui lippuja, ja jokainen oli
puettu juhlapukuun. Helluntaimaanantaita oli odotettu kuukausi tai
kauemminkin. Iltapäivällä nekin, jotka uskoivat Näkymättömään, alkoivat
koetteeksi palata pikku huvituksiinsa siinä vakaumuksessa, että outo
mies oli kokonaan lähtenyt pois, ja epäilijät laskivat hänestä leikkiä.
Mutta kaikki -- yhtä hyvin epäilijät kuin uskojatkin -- olivat koko
tämän päivän oikein huomattavasti seuranhaluisia.

Haysmanin niitylle oli laitettu teltta, jossa rouva Bunting ja muut
naiset valmistivat teetä, sunnuntaikoululasten ulkona juostessa kilpaa
ja leikkiessä apupapin ja neitien Cussin ja Sackbutin johdolla.
Epäilemättä oli ilmassa jonkinlaista levottomuutta, mutta ihmiset
ymmärsivät enimmäkseen salata sen kuvitellun ahdistuksen, jota he
mahdollisesti tunsivat.

Kylän nurmikolla osoitti nuoriso voimakkaasti suosiotaan kaltevalle
nuoralle, jota myöten saattoi joutua rajusti heitetyksi toisessa
päässä olevaa säkkiä vastaan, kun kaiken aikaa piti kiinni väkipyörän
kieputtamasta kahvasta. Niinikään riitti väkeä keinuihin ja
kookospähkinäkatokseen. Sitäpaitsi oli laitettu kävelypaikka, ja
pieneen karuselliin kiinnitetty höyryhanuri täytti ilman kirpeällä
öljynhajulla ja yhtä kirpeällä soitolla.

Klubin jäsenillä, jotka aamulla olivat käyneet kirkossa, oli
rinnassaan vaaleanpunaisen ja vihreän väriset merkit, olivatpa jotkut
iloluontoisemmat koristaneet keilamaiset hattunsa loistavanvärisillä
nauharuusukkeilla. Vanha Fletcher, jonka käsitykset juhlanvietosta
olivat vakavat, näkyi ikkunallaan kukkivien jasmiinien läpi tai
avoimesta ovesta (kummalta puolen halusi katsella) seisten varovasti
kahden tuolin kannattamalla laudalla: hän oli valkaisemassa
etuhuoneensa kattoa.

Noin neljän aikaan asteli kylään eräs outo mies hiekkanummien puolelta.
Hän oli lyhyt, paksu olento, jolla oli päässään perin kulunut
korkea hattu, ja näytti olevan hyvin hengästynyt. Hänen poskensa
olivat vuoroin riipuksissa, vuoroin taas kovasti pullollaan. Hänen
kirjavat kasvonsa olivat pelokkaan näköiset, ja hän liikkui tavallaan
vastahakoisen ripeästi.

Kirkon luona hän kääntyi nurkan ympäri ja suuntasi kulkunsa "Vainuihin
ja Hevosiin". Muiden ohella muistaa vanha Fletcher hänet nähneensä, ja
tämä kunnon mies hätkähti niin kovasti hänen erikoista kiihtymystään,
että huomaamattaan antoi aika paljon valkaisuainetta valua harjaa
pitkin takkinsa hihaan vierasta katsellessaan.

Kookospähkinäkatoksen omistajan mielestä puheli outo tulokas itsekseen,
ja Huxter huomasi saman ilmiön. Mies pysähtyi "Vaunujen ja Hevosten"
portaiden juurelle ja näytti Huxterin väitteen mukaan suorittavan
vakavan sisäisen kamppailun, ennenkuin jaksoi pakottaa itsensä menemään
sisälle. Lopulta hän astui ylös portaita, minkä jälkeen Huxter näki
hänen kääntyvän vasemmalle ja avaavan vierashuoneen oven. Sitten Huxter
kuuli sieltä ja tarjoiluhuoneesta ääniä, jotka ilmoittivat vieraalle
hänen erehtyneen.

"Se huone on yksityinen!" sanoi Hall, ja vieras sulki oven kömpelösti
ja meni tarjoiluhuoneeseen.

Viiden minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen ulos, pyyhkien huuliaan
kädenselällään niin rauhallisen ja tyytyväisen näköisenä, että se
näytti Huxterista melko lailla teennäiseltä. Hän seisoi jonkun aikaa
katsellen ympärilleen, ja sitten Huxter näki hänen astuvan omituisen
salavihkaisesti pihaportille, jonne päin vierashuoneen ikkuna oli.
Jonkun verran epäröityään vieras nojautui toista portinpylvästä vasten,
veti esille lyhyen savipiipun ja alkoi sitä täyttää. Hänen sormensa
vapisivat siinä puuhassa. Sitten hän sytytti sen kömpelösti ja pannen
käsivartensa ristiin veteli sauhuja veltossa asennossa, jonka kanssa
hänen silloin tällöin pitkin pihaa luomansa pikaiset silmäykset olivat
selvässä ristiriidassa.

Kaiken tämän Huxter näki tupakkaikkunan peltirasioiden takaa, ja miehen
omituinen käytös yllytti häntä jatkamaan tarkastelujaan.

Äkkiä vieras suoristautui ja pisti piipun taskuunsa. Sitten hän
katosi pihalle. Silloin Huxter, ymmärtäen olevansa jonkin näpistelyn
todistajana, heti juoksi myymäpöytänsä ympäri ja kiirehti ulos tielle
siepatakseen varkaan kiinni. Juuri samassa ilmestyi taas Marvel, hattu
kallellaan, iso siniseen pöytäliinaan kiedottu mytty toisessa kädessään
ja toisessa kolme yhteen sidottua kirjaa. Tämä sitominen oli, kuten
jälkeenpäin kävi ilmi, toimitettu kappalaisen housunkannattimilla.
Kohta kun hän näki Huxterin, pääsi häneltä jonkinlainen läähätys, ja
hän kääntyi kiireesti vasemmalle ja alkoi juosta. "Ottakaa kiinni
varas!" huusi Huxter ja ryntäsi hänen perässään.

Huxterin mielenkiihko oli voimakas, mutta lyhyt. Hän näki miehen ihan
edessään pyyhältävän kirkon nurkkaa kohti ja sitten pitkin maantietä.
Toisaalla hän näki kylän liput ja juhlavarustukset, ja vain pari
kolme henkeä kääntyi häntä katsomaan. Hän karjui taas: "Ottakaa
varas kiinni!" ja jatkoi rohkeasti juoksuaan. Tuskin hän oli ehtinyt
kymmentä pitkää loikkausta, kun hänen sääreensä tartuttiin takaapäin
salaperäisellä tavalla, eikä hän enää juossut, vaan lensi uskomattoman
nopeasti ilman läpi. Äkkiä hän näki maan ihan kiinni päässään. Maailma
näytti pirstoutuvan miljoonaksi pyöriväksi valopilkuksi, eivätkä
"senjälkeen sattuneet seikat enää kiinnittäneet hänen mieltään".



YHDESTOISTA LUKU

Vaunuissa ja Hevosissa


Ymmärtääkseen selvästi, mitä majatalossa oli tapahtunut, on välttämättä
palattava siihen hetkeen, jolloin Thomas Marvel ensiksi tuli Huxterin
ikkunan näkyviin.

Juuri sillä hetkellä olivat herra Cuss ja herra Bunting
vierashuoneessa. He pohtivat vakavasti sen aamun omituisia tapauksin
ja ottivat Hallin luvalla perinpohjin tarkastaakseen Näkymättömän
Miehen tavaroita. Jaffers oli osittain toipunut kaatumisestaan ja
lähtenyt kotiinsa myötätuntoisten ystävien hoitoon. Rouva Hall oli
korjannut pois vieraan hajalleen jääneet vaatteet ja siistinyt
huoneen. Ikkunan edessä olevalta pöydältä, jonka luona vieraan oli
ollut tapana työskennellä, Cuss oli melkein heti löytänyt kolme suurta
käsinkirjoitettua kirjaa, joiden nimenä oli "Päiväkirja".

"Päiväkirja!" sanoi Cuss laskien nämä kolme kirjaa pöydälle. "Nyt me
ainakin saamme tietää jotakin." Kappalainen seisoi nojaten käsillään
pöytään.

"Päiväkirja", toisti Cuss istuutuen, pannen kaksi kirjaa kolmannen
tueksi ja avaten sen. "Hm, ei ollenkaan nimeä ensimmäisellä lehdellä.
Sepä nyt kiusa!... Numeroita. Ja laskuja."

Kappalainen tuli lähemmäksi ja alkoi katsella hänen olkapäänsä yli.

Cuss selaili lehtiä, käyden äkkiä pettyneen näköiseksi. "Mitä --
hyväinen aika! Yksinomaan numeroita, Bunting."

"Eikö ollenkaan kaavoja?" kysyi Bunting. "Eikö mitään kuvioita, jotka
loisivat valoa..."

"Katsokaa itse", sanoi Cuss. "Siinä on jotakin matemaattista, ja sitten
venäjää tai muuta sentapaista kieltä (kirjaimista päättäen), onpa siinä
kreikkaakin. Mutta kreikkaahan luullakseni _te_..."

"Tietysti", sanoi Bunting, ottaen lasisilmät nenältään ja pyyhkien
niitä, samalla tuntien olevansa kiusallisessa pulassa, sillä
kreikankielen taidosta hänellä ei enää ollut jäljellä mainitsemisen
arvoista. -- "Niin, kreikka tietystikin voi antaa jonkin vihjauksen."

"Minä haen teille jonkun sellaisen paikan."

"Haluaisin ensin silmäillä noita niteitä", virkkoi Bunting yhä pyyhkien
silmälaseja. "Ensiksi yleinen vaikutelma, Cuss, ja sitten voimme hakea
vihjauksia."

Hän yskähti, pani silmälasit nenälleen, sovitteli niitä huolellisesti,
yskähti taas ja toivoi tapahtuvan jotakin, mikä tekisi lopun tästä,
kuten näytti, ehdottoman varmasti tulevasta nolauksesta. Sitten hän
otti vitkastellen vastaan Cussin ojentaman niteen, ja samalla tapahtui
jotakin.

Ovi avautui äkkiä.

Molemmat miehet säpsähtivät kovasti, katsahtivat ympärilleen ja
tunsivat mielenhuojennusta nähdessään kirjavan punertavat kasvot
pörröisen silkkihatun alla. "Kapakka?" kysyivät nuo kasvot ja jäivät
tuijottamaan.

"Ei", vastasivat molemmat herrat yhtaikaa.

"Toisella puolella, hyvä mies", sanoi Bunting. "Olkaapa hyvä ja
sulkekaa ovi", lisäsi Cuss ärtyisästi.

"Hyvä on", sanoi kutsumaton vieras, kuten tuntui, matalalla äänellä,
joka omituisesti erosi ensimmäisen kysymyksen käheydestä. "Oikeassa
olette", sanoi tungettelija äskeisellä äänellään. "Pysykää ulohtaalla!"
ja hän katosi sulkien oven.

"Merimies, luullakseni", sanoi Bunting. "Ne ovat hauskoja poikia.
Pysykää ulohtaalla, tosiaankin. Merimiesten puhetapaa. Hän tahtoi
luullakseni sillä viitata omaan aikomukseensa."

"Niin otaksun minäkin", virkkoi Cuss. "Minun hermoni ovat tänään ihan
epäkunnossa. Oikein säpsähdin äsken, kun ovi noin aukeni."

Bunting hymyili, ikäänkuin hän ei olisi säpsähtänyt. "Ja nyt", lisäsi
hän huoahtaen, "nämä kirjat".

"Malttakaas hetkinen", sanoi Cuss ja kävi lukitsemassa oven. "Nyt
olemme luullakseni turvassa tungettelijoilta."

Silloin joku tuhahti nenäänsä.

"Yksi asia ainakin on varma", sanoi Bunting vetäen tuolin Cussin
viereen. "Näiden muutamien viime päivien kuluessa on Ipingissä
tosiaankin tapahtunut hyvin kummallisia asioita -- hyvin kummallisia.
En tietysti voi uskoa mielettömään juttuun näkymättömästä..."

"Se on uskomatonta", virkkoi Cuss, "uskomatonta. Mutta tosiasiana
pysyy, että minä näin -- minä tosiaankin näin suoraan hänen hihaansa..."

"Mutta näittekö -- oletteko varma...? Jos siinä oli esimerkiksi peili
tai jokin semmoinen. Harhanäkyjä saa niin helposti aikaan. Lienettekö
koskaan nähnyt oikein todella hyvää taikatemppujen tekijää..."

"En tahdo enää väitellä", sanoi Cuss. "Onhan sitä asiaa jo pöyhitty
joka puolelta, Bunting. Käykäämme siis nyt käsiksi näihin kirjoihin...
Kas, tässä on sellaista, mitä otaksun kreikankieleksi! Kreikkalaisia
kirjaimia ihan varmasti."

Hän osoitti sivun keskikohdalle. Bunting punastui hiukan ja lähensi
kasvojaan kirjaan silmälasien, ilmeisesti, tehdessä kiusaa. Pikku
miehen kreikantaito oli peräti heikko, ja hän uskoi lujasti, että
jokainen maallikko luuli hänen osaavan lukea kreikkalaisia ja
heprealaisia alkuteoksia. Ja nyt... Tunnustaisiko hän? Lukisiko hän
jotakin itsekeksimäänsä?

Äkkiä hän tunsi omituisen kosketuksen niskassaan. Hän koetti liikuttaa
päätään, mutta töksähti liikkumattomaan vastukseen.

Kosketus oli merkillistä puristusta -- aivan kuin raskaan, lujan käden
ote, joka työnsi hänen leukaansa vastustamattomasti pöytään kiinni.
"_Älkää liikkuko, pikku miehet"_, kuiskasi ääni, "_tai minä murskaan
teidän kummankin pääkallonne_!"

Hän vilkaisi Cussin kasvoihin, jotka olivat hänen omiensa vieressä, ja
näki kauhistuneen heijastuksen omasta vihlovasta pelästyksestään.

"Olen pahoillani, että minun täytyy kohdella teitä näin tylysti",
sanoi ääni, "mutta se on välttämätöntä. Mistä alkaen olette oppineet
nuuskimaan tutkijan yksityisiä muistiinpanoja?" kysyi Ääni, ja kaksi
leukaa kolahti pöytään yhtaikaa, ja kahdet hammasrivit kalisivat.

"Mistä alkaen olette oppineet tunkeutumaan kovaonnisen miehen
yksityishuoneeseen?" ja äskeinen tärähdys toistui.

"Minne he ovat panneet vaatteeni? Kuulkaapas, ikkunat ovat kiinni, ja
minä olen ottanut avaimen pois ovesta. Minä olen kerrassaan väkevä
mies, ja minulla on hiilihanko käsillä, jotapaitsi olen näkymätön. Ei
ole pienintäkään syytä epäillä, että voisin tappaa teidät kumpaisenkin
ja päästä tieheni ihan helposti, jos haluaisin -- ymmärrättekö? No
hyvä. Jos päästän teidät menemään, niin lupaatteko olla ryhtymättä
mihinkään järjettömyyksiin ja tehdä mitä minä käsken?"

Kappalainen ja haavuri katsahtivat toisiinsa ja haavuri näytti nololta.
"Kyllä", sanoi Bunting, ja Cuss toisti samaa.

Silloin heltisi niskassa tuntuva puristus, ja haavuri ja kappalainen
suoristautuivat istumaan, molemmat hyvin punaisina kasvoiltaan ja
väännellen päätään.

"Olkaa hyvät ja istukaa paikoillanne", sanoi Näkymätön Mies.
"Katsokaas, tässä on hiilihanko. Kun minä tulin tähän huoneeseen",
jatkoi Näkymätön Mies, suunnaten hiilihangon kummankin vieraansa nenän
päähän, "en odottanut tapaavani täällä ihmisiä. Sitäpaitsi minä odotin
löytäväni muistiinpanokirjojeni keralla vaatekerran. Missä se on? Ei
-- älkää nousko! Huomaan, että se on kadonnut. Vaikka nykyjään päivät
ovat kylliksi lämpimiä näkymättömän miehen juoksennella yltympäri
alastomana, niin illat ovat koleita. Tarvitsen vaatteita -- ja muutakin
mukavuutta. Sitäpaitsi täytyy minun saada nuo kolme kirjaa."



KAHDESTOISTA LUKU

Näkymätön Mies menettää malttinsa


Tässä kohdassa on kertomus taas katkaistava erään hyvin kiusallisen
asian vuoksi, joka pian selviää. Sillä välin kun tapaukset kehittyivät
tälle kannalle vierashuoneessa ja Huxter katseli, kuinka Marvel poltti
piippuaan porttiin nojautuen, puhelivat Hall ja Teddy Henfrey tuskin
kymmenen metrin päässä synkän hämmennyksen vallassa Ipingin ainoasta
keskusteluaiheesta.

Äkkiä kuului voimakas jysähdys vierashuoneen ovea vasten, sitten kimeä
huuto, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa.

"_Hal-loo_!" sanoi Teddy Henfrey.

"_Hal-oo_!" kuului ravintolahuoneesta.

Hall käsitti asiat hitaasti, mutta varmasti. "Nyt ei ole kaikki
oikein", sanoi hän ja kiersi ravintolapöydän takaa vierashuoneen ovelle.

Hän ja Teddy lähestyivät ovea yhdessä jännittynein kasvoin. Heidän
silmänsä vilkuilivat. "Jokin on vinossa", virkkoi Hall, ja Henfrey
nyökkäsi myöntävästi. Heidän nenäänsä tuntui vastenmielisiä kemiallisia
hajuja. Kuului nopeaa keskustelua hiljaisella äänellä.

"Onko siellä kaikki kunnossa?" kysyi Hall koputtaen.

Kuiskaava keskustelu lakkasi paikalla. Vähän aikaa oli hiljaista.
Sitten alkoi taas kuulua puhelua sähisevänä kuiskauksena, senjälkeen
kimeä kiljahdus: "Ei, ei -- älkää!" Kuului äkillinen liikahdus, tuolin
kaatuminen ja lyhyt kamppailu. Taas hiljaista.

"Mitä pirua!" huudahti Henfrey matalalla äänellä.

"Onko siellä kaikki hyvin?" kysyi Hall jälleen kimeästi.

Kappalaisen ääni vastasi omituisen värisevällä äänellä: "A-aivan hyvin.
Älkäähän keskeyttäkö."

"Kummallista!" sanoi Henfrey.

"Kummallista!" sanoi Hall.

"Sanoi: älkää keskeyttäkö", sanoi Henfrey.

"Kuulin sen", sanoi Hall.

"Ja tuhahti nenäänsä", lisäsi Henfrey.

He jäivät kuuntelemaan. Keskustelu oli nopeata ja matalaäänistä, "En
_voi_", sanoi Bunting korottaen ääntään. "Sanon teille, herra, etten
_tahdo_."

"Mitä se oli?" kysyi Henfrey.

"Hän sanoo, ettei hän tahdo", virkkoi Hall. "Eihän hän meille puhunut,
vai mitä?"

"Häpeällistä!" sanoi Bunting sisäpuolella.

"Häpeällistä", sanoi Henfrey. "Minä kuulin sen -- selvästi. Kuka nyt
puhuu?"

"Herra Cuss luullakseni", sanoi Hall. "Voitteko kuulla mitään?"

Hiljaisuus. Sisältä kuuluivat äänet epäselvinä ja hätäisinä.

"Kuulostaa siitä kuin heiteltäisiin pöytäliinaa", huomautti Hall.

Rouva Hall ilmestyi tarjoilupöydän taakse. Hall teki eleitä, joiden
tarkoituksena oli kehoittaa häntä vaikenemaan ja tulemaan lähemmäksi.
Se kiihoitti rouva Hallin naisellista vastustushalua.

"Mitä sinä siellä kuuntelet, Hall?" kysyi hän. "Eikö sinulla ole
parempaa tehtävää näin kiireisenä päivänä?"

Hall koetti selittää asiaa kasvojen väänteillä ja mykillä eleillä,
mutta rouva Hall oli itsepintainen. Hän korotti ääntään. Silloin
Hall ja Henfrey hiipivät noloina varpaisillaan tarjoilupöydän luo ja
viittoilivat, saadakseen hänet ymmärtämään.

Ensiksi rouva Hall ei tahtonut kallistaa korvaansakaan heidän
puheilleen. Sitten hän käski Hallin vaieta Henfreyn kertoessa koko
jutun. Hän melkein uskoi, että kaikki oli vain hölynpölyä -- ehkä he
vain paraikaa siirtelivät huonekaluja.

"Kuulin hänen sanovan 'häpeällistä'. _Sen_ kuulin", väitti Hall.

"_Minä_ sen kuulin, rouva Hall", sanoi Henfrey.

"Yhdentekevää", aloitti rouva Hall.

"Hsh!" sanoi Teddy Henfrey. "Eikö ikkuna kolahtanut?"

"Mikä ikkuna?" kysyi rouva Hall.

"Vierashuoneen", vastasi Henfrey.

Jokainen kuunteli jännittyneenä. Rouva Hallin silmät, jotka tuijottivat
suoraan eteenpäin, näkivät, oikeastaan näkemättään, majatalon tutun
pitkulaisen oviaukon, valkean ja vilkasliikkeisen ja Huxterin myymälän
etusivun välkkyvän kesäkuun auringonpaisteessa. Äkkiä Huxterin ovi
aukeni, ja Huxter ilmestyi ulos silmät kiihtyneinä tuijottaen ja
huitoen käsivarsillaan.

"Hoi!" huusi Huxter. "Ottakaa varas kiinni!" Ja hän juoksi viistoon
soikion poikki porttia kohti ja katosi.

Samassa kuului vierashuoneesta hälinää ja ikkunoiden sulkemista.

Hall, Henfrey ja kaikki ravintolassa olleet hyökkäsivät paikalla
sikin sokin kadulle. He näkivät jonkun pyyhältävän nurkan ympäri
nummelle vievälle tielle päin ja herra Huxterin suorittavan ilmassa
monimutkaisen loikkauksen, joka päättyi siihen, että hän suistui
kasvoilleen. Pitkin raittia seisoskeli ihmisiä hämmästyneinä tai
ryntäsi heitä kohti.

Huxter oli pyörtynyt. Henfrey pysähtyi sen huomatessaan, mutta Hall
ja molemmat ravintolasta lähteneet työmiehet syöksähtivät oikopäätä
nurkalle, huutaen sekavia sanoja, ja näkivät Marvelin katoavan kirkon
nurkan taakse. Nähtävästi he olivat tulleet siihen mahdottomaan
johtopäätökseen, että siinä oli Näkymätön Mies, joka oli äkkiä tullut
näkyväksi, ja lähtivät paikalla ajamaan häntä takaa pitkin tietä. Mutta
tuskin Hall oli juossut muuta kuin kymmenkunnan metriä, ennenkuin
häneltä pääsi kova hämmästyksen huuto, ja hän lensi päistikkaa
syrjään, tarttuen toiseen työmieheen ja kaataen hänetkin kerallaan.
Hänen kimppuunsa oli hyökätty ihan samoin kuin miestä ahdistetaan
jalkapallopelissä. Toinen työmies tuli kaaressa paikalle, jäi
tuijottamaan ja käsittäessään Hallin kaatuneen omasta syystään kääntyi
jatkamaan takaa-ajoa, mutta kompastui nurin samoin kuin Huxterkin. Kun
ensimmäinen työmies kompuroi seisomaan, viskasi hänet syrjään isku,
joka olisi voinut kaataa häränkin.

Hänen suistuessaan maahan tulivat kylän nurmikolta lähteneet
juoksijat nurkan ympäri. Ensimmäisenä ilmestyi kookospähkinäkatoksen
omistaja, rehevä, siniseen villanuttuun puettu mies. Hän hämmästyi
huomatessaan tien olevan tyhjän, lukuunottamatta kolmea miestä, jotka
olivat kömpelösti kellellään maassa. Silloin tapahtui jotakin hänen
takimmaiselle jalalleen, hän kaatui suin päin ja kieri tien sivuun
juuri paraiksi takertuakseen yhtiötoverinsa jalkaan, niin että tämä
kaatui hänen kerallaan. Sitten nämä molemmat saivat osakseen monta
potkua hätäisiltä ihmisiltä, jotka tulivat perästä ja kiroillen
kaatuivat heidän päälleen.

Kun Hall ja Henfrey ja työmiehet juoksivat ulos talosta, jäi rouva Hall
monivuotisen kokemuksensa opettamana ravintolahuoneeseen kassalaatikon
viereen. Äkkiä aukeni vierashuoneen ovi, ja sieltä ilmestyi Cuss.
Katsahtamattakaan rouva Halliin hän syöksyi heti alas portaita nurkalle
päin. "Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän, "älkää antako hänen heittää
tuota kääröä! Voitte nähdä hänet niin kauan kuin hänellä on tuo käärö."

Hän ei tiennyt mitään Marvelin olemassaolosta, sillä Näkymätön Mies oli
ojentanut kirjat ja vaatemytyn ikkunasta pihalle. Cussin kasvot olivat
vihaiset ja päättäväiset, mutta hänen pukunsa oli puutteellinen --
vain jonkinlainen irtonainen valkea viitta, joka olisi voinut kelvata
malliksi ainoastaan Kreikassa. "Ottakaa hänet kiinni!" karjui hän. "Hän
on vienyt housuni! -- ja kaikki kappalaisen vaatteet!"

"Pidättäkää hänet heti paikalla!" huusi hän Henfreylle sivuuttaessaan
maassa makaavan Huxterin ja kiersi nurkan ympäri liittyen meluavaan
väkijoukkoon, mutta luiskahti samalla kumoon rumaan asentoon. Joku
lensi täyttä vauhtia eteenpäin ja survaisi raskaasti hänen sormelleen.
Hän kiljaisi, koetti päästä pystyyn, mutta kompastui jälleen, jääden
maahan nelin kontin. Silloin hän huomasi olevansa rähisevässä
väkijoukossa eikä enää varasta tavoittamassa. Kaikki riensivät takaisin
kylään päin. Hän nousi taas, mutta sai ankaran iskun korvansa taakse.
Hän hoippui ja lähti juoksemaan "Vaunuihin ja Hevosiin" takaisin,
hypähtäen yksin jääneen Huxterin yli, joka oli hänen tiellään ja oli
noussut istumaan.

Ollessaan puolivälissä majatalon portaita hän kuuli takanaan äkkiä
raivokkaan huudon, joka erottautui selvästi yleisestä äänten
sekamelskasta, ja samalla läjähti isku jonkun kasvoja vasten. Hän tunsi
tuon äänen Näkymättömän Miehen ääneksi, ja huudossa tuntui tuskallisen
iskun aiheuttama äkillinen raivo.

Seuraavalla hetkellä oli Cuss taas vierashuoneessa.

"Hän tuli takaisin, Bunting!" sanoi hän hyökäten sisään. "Pelastakaa
itsenne!"

Bunting seisoi ikkunan luona koettaen verhota itseään takkamatolla ja
_West Surrey Gazettella_.

"Kuka tulee?" kysyi hän niin pelästyneenä, että hänen pukunsa tuskin
pysyi koossa.

"Näkymätön Mies!" huusi Cuss ja syöksyi ikkunan luo. "Meidän olisi
parasta puikkia täältä. Hän tappelee ihan hurjasti! Kuin hullu!"

Samassa hän oli pihalla.

"Laupias taivas!" huudahti Bunting epäröiden kahden hirveän vaihtoehdon
välillä. Hän kuuli pelottavaa tappelua majatalon käytävästä, ja hänen
päätöksensä oli valmis. Hän kapusi ulos ikkunasta, korjasi kiireesti
pukuaan ja pakeni kylään niin nopeasti kuin hänen pienet paksut
säärensä suinkin kannattivat.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin Näkymätön Mies kiljaisi raivosta ja
Bunting suoritti merkillisen pakonsa kylään, kävi mahdottomaksi
järjestyksessä kuvata tapausten kulkua Ipingissä. Mahdollisesti oli
Näkymättömän Miehen alkuperäinen tarkoitus vain auttaa Marvelin
pakoa vaatteita ja kirjoja viemässä. Mutta hänen luontonsa, joka ei
milloinkaan oikein asettunut, näyttää perinpohjin kiihtyneen jonkin
sattumalta saadun iskun vaikutuksesta, ja niinpä hän rupesikin iskemään
ja paiskelemaan pelkästä lyömisen halusta.

Kuvailkaa mielessänne kyläraitti, joka on täynnä juoksevia olentoja,
ovien läjähtelyä ja piilopaikkoihin rimpuilemista. Kuvitelkaa metelin
äkkiä törmäävän yhteen vanhan Fletcherin kahden tuolin varaan asetetun
horjuvan laudan kanssa -- saaden aikaan kamalan mullistuksen.
Ajatelkaa, kuinka kamalasti muuan pari yllätettiin kiikussa. Ja sitten
on koko melskeinen rynnäkkö päättynyt, ja Ipingin katu koristuksineen
ja lippuineen on yhtä raivoavaa näkymätöntä lukuunottamatta autio
ihmisistä ja täynnä huiskin haiskin heitettyjä kookospähkinöitä,
kaatuneita kangasseiniä ja hajalle lentäneitä makeismyymälän tavaroita.
Joka taholta kuuluu sulkeutuvien luukkujen ja kiinni työnnettävien
salpojen kalinaa, ja ainoa merkki ihmisolennoista on jonkin
ikkunaruudun kulmauksessa kohotettujen kulmakarvain alta mahdollisesti
vilahtava silmä.

Näkymätön Mies huvitteli jonkin aikaan särkemällä kaikki ikkunat
"Vaunujen ja Hevosten" majatalossa. Sitten hän heitti katulampun rouva
Grogramin vierashuoneen ikkunasta sisään, ja varmaan juuri hän katkaisi
sähkölennätinlangan Adderdeaniin Higginsin mökin takana Adderdeanin
tien varrella. Senjälkeen hän kokonaan katosi ihmisten näköpiiristä,
niinkuin vain hänen erikoiset ominaisuutensa sallivat, niin ettei häntä
sen koommin koskaan nähty, kuultu tai tunnettu Ipingissä. Hän hävisi
täydellisesti.

Mutta kesti ainakin pari tuntia, ennenkuin kukaan ihmisolento taas
uskalsi lähteä ulos autiolle Ipingin raitille.



KOLMASTOISTA LUKU

Marvel pohtii alistumistaan


Hämärän laskeutuessa ja Ipingin alkaessa taas kurkistella arasti
juhlapäivästään hajalle jääneitä esineitä, asteli lyhyt, paksu mies,
nukkavieru silkkihattu päässään, vaivaloisesti Bramblehurstiin viepää
tietä pitkin pyökkimetsikön takana. Hän kantoi kolmea kirjaa, jotka
oli kiinnitetty yhteen jonkinlaisella koristeellisella joustavalla
siteellä, ja siniseen pöytäliinaan käärittyä myttyä. Hänen punertavilla
kasvoillaan ilmeni hämmennystä ja väsymystä, ja hänellä näytti olevan
oikein tulinen kiire. Hänen takanaan seurasi Ääni, toinen kuin
hänen omansa, ja tuontuostakin hän vääntelehti näkymättömien käsien
kosketuksesta.

"Jos taas yritätte pujahtaa käsistäni", sanoi Ääni, "jos vain yritätte
taas pujahtaa käsistäni..."

"Voi hitto!" sanoi Thomas Marvel. "Olette lyönyt siihen olkapäähäni
monta ruhjevammaa."

"Kautta kunniani", sanoi Ääni, "minä vaikka tapan teidät".

"En minä koettanut pujahtaa käsistänne", sanoi Marvel äänellä, josta
kyyneleet eivät olleet kaukana. "Vannon, etten koettanut. Minä en
tiennyt sitä kirottua tienristeystä, siinä kaikki! Kuinka lemmossa minä
sen olisin tiennyt? Ja nyt on minua kolhittu..."

"Teitä kolhitaan vielä paljon enemmän, jollette muista, mitä olen
sanonut", virkkoi Ääni, ja Thomas Marvel vaikeni äkkiä. Hän puhalsi
poskensa pullolleen, ja hänen silmissään ilmeni selvästi epätoivoa.

"Se on jo kyllin paha, että reistailevat moukat kuuluttavat julki minun
pikku salaisuuttani; puuttuisi vielä, että te livistäisitte pakoon ja
veisitte kirjani. Ainakin muutamille heistä oli onneksi, että lähtivät
karkuun sellaisella vauhdilla. Tässä nyt olen... Ei kukaan tiennyt,
että olen näkymätön! Ja mitä minun nyt on tehtävä?"

"Mitä on _minun_ tehtävä?" kysyi Thomas Marvel matalalla äänellä.

"Se tiedetään kaikkialla. Se pannaan sanomalehtiin! Jokainen odottaa
tapaavansa minut. Jokainen on varuillaan..."

Ääni puhkesi voimakkaisiin kirouksiin ja vaikeni sitten. Thomas
Marvelin kasvoilla kävi epätoivo yhä selvemmäksi, ja hänen askeleensa
hiljenivät.

"Kävelkää vain", sanoi Ääni.

Thomas Marvelin kasvoille levisi harmahtava väri punertavien pilkkujen
väliin.

"Älkää pudottako niitä kirjoja, tomppeli!" huusi Ääni kovaa.

"Asian laita on näin", jatkoi Ääni, "että minun on käytettävä teitä
hyväkseni... Te olette tosin kehno välikappale, mutta minun täytyy."

"Minä olen _kurja_ välikappale", sanoi Marvel.

"Niin olette", myönsi Ääni.

"Minä olen huonoin välikappale, minkä olisitte voinut saada", jatkoi
Marvel.

"En ole vahva", lisäsi hän masentavan äänettömyyden jälkeen.

"En ole kovin vahva", toisti hän.

"Ettekö?"

"Ja sydämeni on heikko. Tämä pikku puuha... Minä suoritin sen tietysti.
Mutta hitto vie! Olisin voinut pyörtyä."

"Entä sitten?"

"Ei minulla ole hermoja eikä voimaa senlaatuiseen työhön kuin te
tarvitsette..."

"_Minä_ karaisen teidät."

"Toivoisinpa, ettette niin tekisi. En tahtoisi nähkääs pilata teidän
suunnitelmianne. Mutta niin voisi käydä. Pelkästä pelosta ja hädästä..."

"Parasta on, että kartatte sitä", sanoi Ääni tyynen pontevasti.

"Tahtoisin olla kuollut", virkkoi Marvel.

"Tämä ei ole oikein", lisäsi hän. "Teidän täytyy myöntää... Minulla on
mielestäni täysi oikeus..."

"_Kulkekaa_ eteenpäin", sanoi Ääni.

Thomas Marvel paransi vauhtiaan, ja jonkun aikaa he marssivat taas
äänettöminä.

"Tämä on vietävän kovaa", huomautti Marvel.

Hänen sanansa eivät tehneet mitään vaikutusta. Hän teki uuden yrityksen.

"Mitä minua tähän tarvitaan?" aloitti hän taas sietämätöntä vääryyttä
kärsivän miehen äänellä.

"Oh, _lakatkaa_ jo!" sanoi Ääni äkkiä hämmästyttävän pontevasti.
"Pidänhän minä teistä täydellisesti huolta. Tehkää, niinkuin olen
käskenyt. Silloin menettelette oikein. Te olette hupsu ja niin
poispäin, mutta teidän on tehtävä..."

"Sanon teille, hyvä herra, etten ole sopiva mies siihen. Kunnioittaen
-- mutta niin sen laita _on_..."

"Jollette nyt vaikene, niin väännän ranteenne taas paikaltaan", sanoi
Näkymätön Mies. "Minä tahdon ajatella."

Pian ilmestyi kaksi keltaista valosoikiota näkyviin puiden läpi, ja
kirkon nelikulmainen torni häämöitti pimeyden takaa. "Minä pidän
kättäni olkapäällänne", sanoi Ääni, "koko kylän läpi. Astukaa suoraan
eteenpäin älkääkä yrittäkö ryhtyä mihinkään hullutuksiin. Sen pahempi
vain teille, jos sellaista koetatte."

"Kyllähän minä sen tiedän", huoahti Marvel, "tiedän tuon kaiken".

Onnettoman näköinen olento, jolla oli päässään vanhanaikainen
silkkihattu, marssi taakkoineen pitkin pikku kylän raittia ja katosi
ikkunoiden valojen takana lisääntyvään pimeyteen.



NELJÄSTOISTA LUKU

Port Stowessa


Kello kymmenen seuraavana aamuna istui Thomas Marvel, parta
ajamattomana, likaisena ja matkan tahraamana, kädet syvällä taskuissa,
näyttäen hyvin väsyneeltä, hermostuneelta ja levottomalta ja tuon
tuostakin pullistaen poskiaan Port Stowessa erään laitapuolella olevan
kapakan ulkopenkillä. Hänen vieressään lojuivat kirjat, jotka nyt oli
sidottu yhteen nuoralla. Vaatemytyn hän oli jättänyt Bramblehurstin
takana havumetsään, koska Näkymätön Mies oli muuttanut suunnitelmiaan.
Thomas Marvel istui penkillä, ja vaikkei kukaan vähimmässäkään määrin
häntä tarkastellut, oli hänen kiintymyksensä kuumeentapaista. Hänen
kätensä sujahtivat tavantakaa eri taskuihin omituisen hermostuneesti
kopeloiden.

Mutta kun hän oli siinä istunut melkein tunnin, tuli ravintolasta
ulos vanhanpuoleinen merimies sanomalehti kädessä ja istuutui hänen
viereensä.

"Kaunis päivä", sanoi merimies.

Thomas Marvel katsahti häneen ikäänkuin kauhistuneena. "Hyvinkin",
myönsi hän.

"Oikein sopiva ilma tähän vuodenaikaan", sanoi merimies välittämättä
toisen vähäpuheisuudesta.

"Aivan niin", sanoi Marvel.

Merimies veti esille hammastikun ja (pelastaen arvonsa) puuhaili sen
kanssa joitakin minuutteja. Sillä välin saattoivat hänen silmänsä
vapaasti tarkastella Thomas Marvelin pölyistä olemusta ja hänen
vieressään olevia kirjoja. Lähestyessään Marvelia hän oli kuullut
sentapaista ääntä kuin olisi rahoja helähdellyt taskuun. Häntä
hämmästytti se vastakohta, jonka saattoi huomata Thomas Marvelin
ulkomuodon ja hyvinvointiin viittaavan seikan välillä. Siitä hänen
ajatuksensa jälleen kääntyi siihen keskusteluaiheeseen, joka oli
takertunut niin omituisen lujasti hänen mielikuvitukseensa.

"Kirjoja?" sanoi hän äkkiä, lopettaen äänekkäästi hammastikun
käsittelemisen.

Marvel säpsähti ja vilkaisi niihin. "Aivan niin", sanoi hän. "Niin, ne
ovat kirjoja."

"Kirjoissa on kerrassaan kummallisia juttuja", virkkoi merimies.

"Lienette oikeassa", myönsi Marvel.

"Ja peräti kummallisia juttuja niiden ulkopuolellakin", lisäsi merimies.

"Se on totta", sanoi Marvel. Hän katseli puhetoveriaan ja silmäili
sitten ympärilleen.

"Sanomalehdissäkin esimerkiksi on oikein ihmeellisiä asioita", jatkoi
merimies.

"Niinpä on."

"_Tässä_", sanoi merimies.

"Häh!" huudahti Marvel.

"Tässä on eräs kertomus", sanoi merimies tarkastellen Marvelia tuikein
ja varovaisin katsein, "tässä esimerkiksi on kertomus Näkymättömästä
Miehestä".

Thomas Marvel veti suunsa vinoon, raapi poskeaan ja tunsi korviensa
hehkuvan. "Mistähän ne semmoisia kirjoittavat?" kysyi hän heikosti.
"Itävallasta vai Amerikasta?"

"Ei kummastakaan", vastasi merimies. "_Täältä_."

"Hitto!" huudahti Thomas Marvel säpsähtäen.

"Kun sanon _täältä_," sanoi merimies Marvelin suureksi huojennukseksi,
"en tietenkään tarkoita tästä paikasta, vaan näiltä seuduilta".

"Näkymätön Mies!" sanoi Marvel. "No mitä hän on hommannut?"

"Kaikennäköistä", vastasi merimies tarkastellen Marvelia ja lisäsi
sitten mahtavasti: "kaikenlaisia kirottuja asioita".

"En ole neljään päivään nähnyt sanomalehtiä", huomautti Marvel.

"Ipingissä hän aloitti", selitti merimies.

"Jopa nyt jotakin!" sanoi Marvel.

"Siellä hän aloitti. Eikä kukaan näytä tietävän, mistä hän tuli. Tässä
sanotaan: 'Omituinen juttu Ipingistä.' Ja tässä lehdessä sanotaan, että
todistukset ovat harvinaisen luotettavat, harvinaisen."

"Lempo soikoon!" huudahti Thomas Marvel.

"Ja se on kerrassaan kumma juttu. Eräs pappi ja lääkäri ovat
todistajina -- he näkivät hänet täydellisesti -- tai ainakin -- olivat
näkemättä. Hän asusti, niin sanotaan, 'Vaunuissa ja Hevosissa', eikä
kukaan näytä huomanneen hänen onnettomuuttaan, sanotaan, huomanneen
hänen onnettomuuttaan, ennenkuin eräässä mellakassa majatalossa,
sanotaan, hänen päänsä siteet revittiin irti. Silloin havaittiin, että
hänen päänsä oli näkymätön. Paikalla yritettiin ottaa hänet kiinni,
mutta hänen onnistui heittämällä vaatteensa pois päästä pakoon. Sitä
ennen oli hurja tappelu, jossa hän tuotti vaikeita vammoja, sanotaan,
meidän arvokkaalle kelpo konstaapelillemme, herra J. A. Jaffersille.
Kerrassaan selvä juttu, vai mitä? Nimet ja kaikki."

"Voi hitto!" huudahti Thomas Marvel katsellen hermostuneesti
ympärilleen ja koettaen laskea rahoja taskuissaan vain tunnustelemalla
niitä, kokonaan erään uuden ja omituisen ajatuksen vallassa. "Sepä
kuulostaa hämmästyttävältä."

"Eikö kuulostakin? Eriskummaiselta, sanoisin _minä_. En ole milloinkaan
ennen kuullut puhuttavan Näkymättömästä Miehestä, enpä tosiaankaan,
mutta nykyään kuulee niin merkillisiä asioita, että..."

"Onko siinä kaikki, mitä hän teki?" kysyi Marvel koettaen näyttää
huolettomalta.

"Eikö siinä sitten ole kylliksi?" sanoi merimies.

"Eikö hän mahdollisesti tullut takaisin?" kysyi Marvel. "Lähti vain
pakoon, ja siinäkö kaikki, vai mitä?"

"Kaikki", vastasi merimies... "Eikö se nyt riitä?"

"Riittäähän toki", myönsi Marvel.

"Luulisinpa siinä olevan kylliksi", vahvisti merimies. "Luulisinpa
tosiaankin olevan."

"Eikö hänellä ollut mitään kaveria -- ei suinkaan siinä puhuta mistään
kaverista, vai?" kysyi Marvel levottomana.

"Eikö teille riitä yksikin sitä lajia?" kysyi merimies. "Ei, Luojan
kiitos, niinkuin sanotaan, kaveria hänellä ei ollut."

Hän nyökkäsi hitaasti. "Minä tulen suorastaan levottomaksi jo
pelkästään ajatellessani, että se vekkuli kuljeskelee näillä
tienoin! Hän on nyt vapaalla jalalla, ja varmoista merkeistä
päättäen otaksutaan, että hän on lähtenyt -- _lähti_, luulen
heidän tarkoittavan, Port Stoween päin. Me olemme nähkääs nyt ihan
helisemässä! Tämä ei ole mikään nykyajan amerikkalainen ihme. Ja kun
ajattelee, mitä kaikkea hän voisi tehdä! Miltä tuntuisi, jos hän
putkahtaisi tänne ja saisi päähänsä tavoittaa teitä? Ajatelkaapa, jos
häntä haluttaisi ryöstää -- kuka voisi estää häntä? Hän voi tunkeutua
minne tahansa, tehdä murtovarkauksia, marssia poliisiketjun läpi yhtä
helposti kuin minä ja te voisimme pujahtaa sokean miehen käsistä!
Helpomminkin! Sillä olen kuullut, että sokeat kuulevat tavattoman
tarkasti. Ja jos hän haluaisi jotakin ryypättävää..."

"Hänellä on tosiaankin kauhea etu puolellaan", sanoi Marvel. "Ja --
sitten..."

"Olette oikeassa", virkkoi merimies, "hänellä on".

Koko tämän ajan oli Thomas Marvel katsellut jännittyneenä ympärilleen,
kuunnellen heikkoa askelten kaikua ja koettaen päästä selville
huomaamattomista liikkeistä. Hän näytti olevan tekemäisillään suuren
päätöksen ja yskähti kouraansa.

Sitten hän taas vilkuili ympärilleen -- kuunteli -- kumartui
merimieheen päin ja alensi ääntään.

"Asia on niin, että minä sattumalta tiedän parisen seikkaa tuosta
näkymättömästä miehestä. Yksityisistä lähteistä."

"Oh", sanoi merimies. "_Tekö_?"

"Niin", vastasi Thomas Marvel, "minä".

"Jopa nyt jotakin!" huudahti merimies. "Ja saanko kysyä...?"

"Te hämmästytte varmasti", sanoi Thomas Marvel kätensä suojassa... "Se
on hirveää."

"Oikeinko totta?" kysyi merimies.

"Asia on niin", jatkoi Marvel kiihkeästi, alentaen ääntään
tuttavallisesti. Äkkiä hänen ilmeensä muuttui hämmästyttävästi. "Au!"
huudahti hän. Sitten hän nousi jäykästi seisomaan. Hänen kasvoillaan
näkyi selvästi ruumiillista kärsimystä. "Voi!" huusi hän.

"Mikä nyt tuli?" kysyi merimies huolestuneesti.

"Hammassärky", vastasi Marvel ja nosti kätensä korvan kohdalle. Sitten
hän otti kirjat. "Luulenpa, että minun on nyt lähdettävä", virkkoi hän.
Hän vetäytyi omituisesti kauemmaksi puhetoveristaan penkillä.

"Mutta tehän aioitte juuri ruveta kertomaan minulle tuosta
Näkymättömästä Miehestä", vastusteli merimies.

Thomas Marvel näytti harkitsevan.

"Pilaa vain", sanoi Ääni.

"Se on pelkkää pilaa", virkkoi Marvel.

"Mutta siitähän kerrotaan sanomalehdessä", huomautti merimies.

"Sittenkin se on pelkkää lorua", väitti Marvel. "Tunnen sen miehen,
joka pani valheen liikkeelle. Ei mitään näkymätöntä ole olemassa...
Hitto minut vieköön."

"Mutta kuinka sitten tuossa sanomalehdessä? Aiotteko sanoa, että..."

"Aion", sanoi Thomas Marvel.

"Miksi sitten annoitte minun kertoa teille kaikkea tuota hiton lorua?
Mitä te sillä tarkoitatte, että annatte miehen käyttäytyä hupsun
tavalla, häh?"

Thomas Marvel puhalsi ilman ulos poskistaan. Merimies olikin äkkiä
lehahtanut hyvin punaiseksi. Hän puristi kätensä nyrkkiin. "Olen
puhunut tässä kymmenen minuuttia", sanoi hän, "ja te, te pieni
paksunahkainen, nahkanaamainen vanha saapasrähjä, ette ymmärrä edes
ihan alkeellisia käytöstapoja..."

"Älkääpä kinastelko _minun_ kanssani", sanoi Marvel.

"Kinastelko! Oikeinpa minua haluttaisi..."

"Tulkaa pois", sanoi Ääni, ja Thomas Marvel käännähti äkkiä ympäri ja
lähti astelemaan omituisella, nytkähtelevällä tavalla.

"Teidän olisi paras jatkaa matkaanne", huomautti merimies.

"Kuka jatkaa matkaansa?" sanoi Marvel. Hän peräytyi viistoon
omituisesti kiirehtien, silloin tällöin hypähtäen rajusti eteenpäin.
Päästyään jonkun matkaa tietä eteenpäin hän alkoi mutista yksikseen,
lausua vastaväitteitään ja syytöksiään.

"Tyhmä tomppeli", sanoi merimies katsellen väistyvää olentoa sääret
hajallaan ja kädet puuskassa. "Minäpä opetan sinut, tyhmyri, pilkkamaan
_minua!_ Tässä se on sanomalehdessä!"

Thomas Marvel vastasi jotakin sekavaa ja katosi loitotessaan tien
mutkan taakse, mutta merimies seisoi yhä mahtavana keskellä tietä,
kunnes hänen oli väistettävä teurastajan läheneviä vankkureita. Sitten
hän kääntyi Port Stoween päin. "Täynnä eriskummaisinta hupsuutta",
virkkoi hän hiljaa itsekseen. "Hänen tyhmä tarkoituksensa oli vähän
nolata minua... Lehdessähän niin sanotaan!"

Pian hän sai kuulla toisen ihmeellisen asian, joka oli tapahtunut
aivan hänen lähellään. Oli nimittäin nähty "nyrkki täynnä rahaa" ilman
näkyväistä liikkeellepanevaa voimaa kulkemassa pitkin seinänviertä
Pyhän Mikaelin tien kulmauksessa. Eräs merimies oli juuri samana
aamuna nähnyt tämän ihmeellisen näyn. Hän oli heti koettanut siepata
rahoja, mutta lentänyt suinpäin kumoon, ja kun hän jälleen oli päässyt
jaloilleen, olivat perhosrahat hävinneet. Meidän merimiehemme selitti
voivansa uskoa mitä tahansa, mutta tuo oli sentään vähän _liian_
paksua. Mutta jälkeenpäin hän alkoi sitä miettiä.

Juttu lentävistä rahoista oli tosi. Kaikkialta lähistöltä, jopa
kunnioitettavalta Lontoon ja Piirikunnan pankkiyhtiöltä, myymälöiden ja
ravintoloiden kassalaatikoista -- ovet olivat näin auringonpaisteisena
päivänä selkoselällään -- oli rahaa kadonnut hiljaa ja taitavasti
kourallisittain ja kääröittäin, liitäen kaikessa rauhassa pitkin
seinänvieriä ja varjoisia paikkoja, luiskahtaen nopeasti näkyvistä
ihmisten lähestyessä. Kukaan ei ollut seurannut sen kulkua, mutta joka
kerta oli salaperäinen lento päättynyt sen levottoman miehen taskuihin,
joka istui Port Stowen laitapuolella kapakan ulkopuolella, päässään
vanhanaikainen silkkihattu.

Kymmentä päivää myöhemmin -- ja vasta sitten kun Burdockin juttu oli jo
vanha -- vertasi merimies näitä seikkoja keskenään ja alkoi ymmärtää,
kuinka lähellä hän oli ollut ihmeellistä Näkymätöntä Miestä.



VIIDESTOISTA LUKU

Juokseva mies


Varhaisena iltahetkenä istui tohtori Kemp työhuoneessaan
puistorakennuksessa kukkulalla, josta on näköala yli Burdockin.
Se oli hauska pikku huone, jossa oli kolme ikkunaa -- pohjoiseen,
länteen ja etelään -- ja kirjahyllyjä täynnä kirjoja ja tieteellisiä
julkaisuja. Siellä oli myös suuri kirjoituspöytä, mikroskooppi,
lasilevyjä, pieniä työkapineita, muutamia koeviljelyksiä ja eri
paikoissa reagenssipulloja. Tohtori Kempin aurinkolamppu paloi, vaikka
päivänlasku vielä valaisikin taivaanlakea, ja hänen ikkunankaihtimensa
olivat ylhäällä, koska ei ulkona ollut mitään kurkistelijoita, joiden
vuoksi olisi pitänyt vetää ne alas. Tohtori Kemp oli pitkä ja hoikka
nuori mies, jolla oli pellavankarvainen tukka ja melkein valkeat
viikset. Työtä, jota hän paraikaa valmisteli, hän piti niin arvokkaana,
että toivoi sen hankkivan hänelle Kuninkaallisen Seuran jäsenyyden.

Hänen silmänsä, kun hän nyt kohotti ne työstä, näkivät auringonlaskun
liekehtivän sen kukkulan takarinnettä vasten, joka on vastapäätä hänen
omaa kukkulaansa. Minuutin verran hän ehkä istui kynä suussa ihaillen
harjanteen yläpuolella näkyvää voimakasta kullan väriä. Sitten hänen
huomiotaan kiinnitti eräs pieni sysimusta miehen hahmo, joka juoksi
pitkin kukkulan rinnettä häntä kohti. Se oli lyhyehkö mies, jolla oli
päässään korkea hattu ja joka juoksi niin nopeasti, että hänen säärensä
ihan vilahtelivat. "Joku toinen samanlainen aasi", sanoi tohtori Kemp.
"Samanlainen kuin se, joka nurkan takaa juoksi tänä aamuna suinpäin
minuun kiinni huutaen: 'Näkymätön Mies tulee, herra!' En ymmärrä, mikä
ihmisiä villitsee. Voisi melkein luulla elävänsä kolmannellatoista
vuosisadalla."

Hän nousi, astui ikkunan luo ja tähysti hämärää vuorenrinnettä ja
tummaa pikku olentoa kohti, joka syöksyi kovaa vauhtia sitä alas.
"Hänellä näyttää olevan vietävä kiire", sanoi tohtori Kemp, "mutta
ei näy pääsevän paljon eteenpäin. Jos hänen taskunsa olisivat täynnä
lyijyä, ei hän voisi juosta raskaammin."

"Ponnista vain, miekkonen!" virkkoi tohtori Kemp.

Pian oli korkeampi niistä huviloista, jotka olivat kiivenneet
Burdockista ylös kukkulalle, peittänyt juoksijan. Sitten hän taas
näkyi hetkisen ja uudestaankin, kolme kertaa, lähinnä olevien kolmen
erillisen talon välillä, ennenkuin pengermä kätki hänet.

"Aasit", sanoi tohtori Kemp kääntyen kantapäillään ja astellen takaisin
kirjoituspöytänsä luokse.

Mutta ne, jotka näkivät karkurin lähempää ja huomasivat toivottoman
kauhun hänen hikeä tihkuvilla kasvoillaan, kun itse olivat avoimella
tiellä, eivät halveksineet häntä niinkuin tohtori. Mies oli löylyssä
ja kilisi juostessaan kuin täysinäinen rahakukkaro, jota heitellään
sinne tänne. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan hänen
laajentuneet silmänsä tuijottivat suoraan alas rinnettä, missä
sytytettiin lamppuja ja ihmisiä kerääntyi tielle. Hänen rumamuotoinen
suunsa levisi, munanvalkuaisen tapainen vaahto pursui hänen huulilleen
ja hänen hengityksensä kuului käheänä ja äänekkäänä. Kaikki, joiden ohi
hän kulki, pysähtyivät ja alkoivat tuijottaa kumpaankin suuntaan pitkin
tietä ja kysellä toisiltaan vähän levottomina, mikä oli syynä tähän
kiireeseen.

Silloin äkkiä ulvahti ylhäällä kukkulalla koira ja juoksi tieltä portin
alle, ja kun he yhä ihmettelivät, kohahti ohi jokin -- kuin tuuli --
puh, puh, puh, ikäänkuin läähättävä hengitys.

Ihmiset kirkaisivat ja syöksähtivät katukivitykseltä. He ryntäsivät
huutaen vaistonsa vetäminä alas kukkulan rinnettä. He kiljuivat
kadulla, ennenkuin Marvel oli siellä puolivälissäkään. He sulkeutuivat
taloihin, paukauttivat ovet kiinni takanaan ja julistivat uutistaan.
Hän kuuli sen ja teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen. Pelko kulki
hänen rinnallaan, syöksähti hänen edelläänkin ja oli hetkessä vallannut
koko kaupungin.

"Näkymätön Mies tulee! _Näkymätön Mies!"_



KUUDESTOISTA LUKU

"Hauskojen Kriketinpelaajien" ravintolassa


Sen kukkulan juurella, mistä raitiotie alkaa, on "Hauskat
Kriketinpelaajat" niminen ravintola. Isäntä nojasi lihavia punaisia
käsivarsiaan myymäläpöytään ja puheli hevosista näivettyneen ajurin
kanssa, samalla kun mustapartainen harmaapukuinen mies pureskeli
korppuja ja juustoa, ryypiskeli Burton-olutta ja jutteli Amerikan
murteella erään toimesta vapaana olevan poliisin kanssa.

"Mistä tuo kiljuminen johtuu?" kysyi näivettynyt ajuri lähtien
äkkiä liikkeelle ja koettaen nähdä kukkulalle matalan ikkunan
likaisenkeltaisen kaihtimen yli. Joku juoksi ohitse ulkona.

"Ehkä on tulipalo", huomautti ravintoloitsija.

Askeleita lähestyi, raskaita juoksuaskeleita, ovi työnnettiin
auki kovalla vauhdilla, ja sisälle syöksyi Marvel märkänä ja
vaatteet epäjärjestyksessä. Hattu oli pudonnut hänen päästään ja
takin kaulus oli reväisty rikki. Sisälle päästyään hän käännähti
suonenvedontapaisesti ja koetti sulkea ovea. Sitä piti raollaan hihna.

"Tulee!" huusi hän, äänen vavistessa kauhusta. "Hän tulee. Näkymätön
Mies! Minun jäljessäni. Jumalan tähden auttakaa, auttakaa!"

"Sulkekaa ovet", sanoi poliisi. "Kuka tulee? Mistä tämä meteli?" Hän
meni ovelle, irroitti hihnan, ja ovi paukahti kiinni. Amerikkalainen
sulki toisen oven.

"Antakaa minun mennä sisälle", sanoi Marvel horjahdellen ja itkien,
mutta pitäen yhä kirjoja kainalossaan. "Antakaa minun mennä sisälle.
Sulkekaa minut jonnekin. Uskokaa minua, hän on kintereilläni. Pujahdin
pakoon häneltä. Hän sanoi tappavansa minut, ja sen hän tekeekin."

"Te olette turvassa", virkkoi mustapartainen mies. "Ovi on suljettu.
Mitä tämä oikein merkitsee?"

"Antakaa minun mennä sisälle", pyysi Marvel ja kiljaisi kovasti, kun
äkkiä kuului isku, joka sai lukitun oven tutisemaan. Sitä seurasi
kiireinen koputus ja huuto ulkopuolelta.

"Halloo", huusi poliisi, "kuka siellä?"

Thomas Marvel alkoi tehdä mielettömiä kyykistyksiä seinälaudoitusta
vastaan, joka näytti ovelta. "Hän tappaa minut -- hänellä on veitsi tai
jotakin sellaista. Jumalan tähden...!"

"Täällähän te olette", sanoi ravintoloitsija. "Tulkaahan tänne." Ja hän
piti koholla tarjoilupöydän kääntölevyä.

Thomas Marvel syöksyi tarjoilupöydän taakse, kun ulkoa kuului
uudistettu sisäänpääsyvaatimus. "Älkää avatko ovea", huusi hän. "_Olkaa
niin hyvä_, älkää avatko. _Minne_ minä kätkeydyn?"

"Tämäkö, tämäkö siis on Näkymätön Mies?" kysyi mustapartainen mies,
toinen käsi selän takana. "Onpa jo aika meidänkin nähdä hänet."

Ravintolan ikkuna lyötiin äkkiä puhki, ja kadulla huudettiin ja
juostiin edestakaisin. Poliisi oli seisonut rahilla ja tuijottanut
ulos, koettaen nähdä kuka oli oven takana. Hän laskeutui kulmakarvat
koholla. "Hän se on", virkkoi hän. Ravintoloitsija seisoi vierashuoneen
oven edessä, joka oli nyt lukittu Thomas Marvelin jälkeen, tuijotti
särjettyyn ikkunaan ja tuli molempien toisten miesten luo.

Kaikki oli äkkiä käynyt hiljaiseksi. "Jospa minulla olisi patukkani",
sanoi poliisi mennen epävarmasti ovelle. "Kun me kerran avaamme, tulee
hän sisään. Ei häntä voi pidättää."

"Älkääpä kovin kiirehtikö tuota ovea avaamaan", sanoi näivettynyt ajuri
levottomasti.

"Vetäkää salvat syrjään", virkkoi mustapartainen mies, "ja jos hän
tulee..." Hän näytti kädessään olevaa revolveria.

"Se ei käy päinsä", väitti poliisi. "Siitä tulisi murha."

"Tiedän kyllä, missä maassa olen", vastasi partaniekka. "Minä laukaisen
hänen sääriinsä. Vetäkää salvat pois."

"En, kun tuo kapine on takanani", vastasi ravintoloitsija, joka
kurkisteli ikkunankaihtimen yli.

"Sama se", sanoi mustapartainen mies ja kumartuen, revolveri valmiina,
veti ne itse syrjään. Ravintoloitsija, ajuri ja poliisi tekivät
täyskäännöksen.

"Tulkaa sisään", sanoi partaniekka matalalla äänellä astuen syrjään ja
katsellen pistooli selän takana salvattomiin oviin. Ei kukaan tullut
sisään, ovi pysyi suljettuna. Viiden minuutin kuluttua, kun toinen
ajuri työnsi päänsä varovasti sisään, he odottivat yhä, ja eräät
levottomat kasvot kysyivät tietoja.

"Ovatko talon kaikki ovet lukossa?" kysyi Marvel. "Hän kuljeksii ympäri
saalista väijymässä. Hän on taitava kuin piru."

"Hyvä Jumala!" huudahti rehevä ravintoloitsija. "Jos se pääsee
takaovesta! Pitäkää silmällä ovia! Kuulkaahan!" Hän vilkaisi avuttomana
ympärilleen. Vierashuoneen ovi paukahti kiinni, ja he kuulivat avaimen
kiertyvän lukossa. "Sitten on vielä ovi pihalle päin ja yksityishuoneen
ovi. Pihaovi..."

Hän syöksyi ulos ravintolahuoneesta.

Minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen, kädessään leikkausveitsi.
"Pihaovi oli auki", virkkoi hän ja hänen paksu alahuulensa venähti.

"Hän voi nyt olla talossa", huomautti ensimmäinen ajuri.

"Hän ei ole keittiössä", sanoi ravintoloitsija. "Siellä on kaksi
naista, ja minä olen pistellyt siellä joka tuumanalan tällä pienellä
pihviveitsellä, eivätkä he luule hänen tulleen sisälle. He ovat
huomanneet --"

"Oletteko pannut sen kiinni?" kysyi ensimmäinen ajuri.

"Minä olen ymmällä", sanoi ravintoloitsija.

Partaniekka pani revolverin entiseen asentoon. Juuri silloin painettiin
tarjoilupöydän luukku kiinni, ja salpa naksahti. Samassa pamahti
oven ripa kauheasti jytisten, ja vierashuoneen ovi lensi auki. He
kuulivat Marvelin kiljahtavan kuin ansaan joutuneen jäniksenpojan, ja
heti kapusivat toiset tarjoilupöydän yli hänen avukseen. Partaniekan
revolveri pamahti, ja vierashuoneen peräseinällä riippuva kuvastin
välähti ja putosi murskautuen ja kilisten lattialle.

Mennessään vierashuoneeseen huomasi ravintoloitsija Marvelin
omituisesti kyyristelevän ja rimpuilevan pihalle ja keittiöön vievää
ovea vasten. Ovi lensi auki ravintoloitsijan viivytellessä, ja Marvel
raahautui keittiöön. Kuului parkaisu ja kattiloiden kalinaa. Marvel,
pää kumarassa ja itsepintaisesti pitäen vastaan, työntyi keittiön
ovelle, ja salvat vedettiin syrjään.

Poliisi, joka oli koettanut sivuuttaa ravintoloitsijan, hyökkäsi sisään
toisen ajurin seuraamana, tarttui Marvelin kauluksesta kiinni pitelevän
näkymättömän käden ranteeseen, sai iskun kasvoihinsa ja hoiperteli
taaksepäin. Ovi avautui, ja Marvel teki hurjan ponnistuksen voidakseen
pysytellä sen takana. Silloin ajuri tarttui jonkun niskaan.

"Nyt sain hänet käsiini", virkkoi ajuri.

Ravintoloitsijan punaiset kädet raapaisivat näkymätöntä.

"Tässä hän on", sanoi ravintoloitsija.

Thomas Marvel, joka oli päässyt irti, lysähti äkkiä lattialle ja
koetti ryömiä tappelevien miesten säärien taakse. Kamppailua jatkui
ovensyrjän likellä. Näkymättömän Miehen ääni kuului ensimmäisen kerran
kimeänä kiljahduksena, kun poliisi astui hänen jalalleen. Sitten hän
huusi kiihkeästi, ja hänen nyrkiniskujaan sateli joka taholle kuin
varstoista. Äkkiä ajuri kiljaisi ja painui kumaraan, saatuaan potkun
vatsaansa. Keittiöstä vierashuoneeseen vievä ovi läjähti kiinni ja
salasi Thomas Marvelin peräytymisen. Miehet huomasivat pitävänsä kiinni
tyhjästä ilmasta ja tappelevansa sen kanssa.

"Minne hän on mennyt?" huusi partaniekka. "Ulosko?"

"Tätä tietä", virkkoi poliisi mennen pihalle ja jääden sinne seisomaan.

Tiilikiven kappale lensi viuhuen hänen päänsä ohi ja särkyi keittiön
pöydälle kasattujen saviastioiden sekaan.

"Minäpä näytän hänelle!" huusi mustapartainen mies, ja äkkiä
kiilsi poliisin olkapään yläpuolella teräspiippu, ja viisi luotia
seurasi toinen toistaan siihen hämärään, josta kivi oli heitetty.
Laukaistessaan liikutti partaniekka kättään vaakasuorassa kaaressa,
joten hänen panoksensa lensivät säteittäin ahtaalle pihalle niinkuin
pyörän puolat.

Seurasi hiljaisuus. "Viisi patruunaa", virkkoi mustapartainen mies. "Se
oli parasta. Neljä ässää ja lisäksi mustapekka. Tuokaa lyhty ja tulkaa
haeskelemaan hänen ruumistaan."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Tohtori Kempin vieras


Tohtori Kemp oli edelleen kirjoittanut työhuoneessaan, kunnes
laukaukset saivat hänet hätkähtämään. Krak, krak, krak, ne tulivat
perätysten.

"Ohoh!" sanoi tohtori Kemp, pannen kynän taas suuhunsa ja kuunnellen.
"Kuka ammuskelee Burdockissa? Mitä ne aasit puuhaavat?"

Hän astui etelänpuolisen ikkunan luo, avasi sen ja nojautuen ulos
katseli ikkunoiden, helmimäisten kaasulamppujen ja myymälöiden verkkoa,
jossa näkyivät lyhyinä mustina väliaukkoina öisen kaupungin katot
ja pihat. "Näyttää siltä kuin olisi väkijoukko kukkulan juurella
'Kriketinpelaajien' luona", virkkoi hän ja jäi katselemaan. Siitä
hänen silmänsä siirtyivät kaupungin yli paljon kauemmaksi sinne, missä
laivojen valot loistivat ja majakka hohti -- pieni, valaistu, särmikäs
torni kuin keltainen jalokivi. Kuu, josta vasta näkyi ensimmäinen
neljännes, riippui lännenpuolisen kukkulan yläpuolella, ja tähdet
tuikkivat melkein troopillisen kirkkaina.

Viiden minuutin kuluttua, jolloin hänen mielensä oli vaeltanut
tulevaisuuden yhteiskunnallisten olojen etäiseen tarkasteluun ja
lopulta menettänyt käsityksen ajan pituudesta, hän taas kokosi tarmonsa
huokaisten, sulki ikkunan ja palasi kirjoituspöytänsä luo.

Noin tuntia myöhemmin soi ulko-oven kello. Laukausten jälkeen hän oli
kirjoittanut hitaasti ja silloin tällöin ajatuksiinsa vaipuen. Hän
istui ja kuunteli. Hän kuuli palvelustytön avaavan oven ja odotti hänen
askeleitaan pitkin portaita, mutta kaikki oli hiljaa. "Mitähän se oli?"
ajatteli tohtori Kemp.

Hän koetti jälleen ryhtyä työhönsä, mutta se ei onnistunut. Hän nousi,
lähti työhuoneestaan alas portaiden käännekohtaan, soitti kelloa ja
kutsui kaiteiden yli sisäkköä, joka ilmestyi alakerran eteiseen. "Oliko
se kirje?" kysyi hän.

"Vain turha soitto", vastasi tyttö.

"Minua ei nukuta tänä yönä", ajatteli Kemp. Hän palasi huoneeseensa ja
tällä kertaa kävi päättävästi käsiksi työhönsä.

Hetkisen kuluttua hän oli taas päässyt hyvään vauhtiin, eikä huoneesta
enää kuulunut muita ääniä kuin kellon tikitystä ja tohtorin sulkakynän
hiljaista rapinaa sen kiitäessä nopeasti paperilla keskellä pientä
valokehää, jonka hänen lampunvarjostimensa loi pöydälle.

Kello oli jo kaksi, ennenkuin tohtori Kemp oli täksi iltaa lopettanut
työnsä. Hän nousi, haukotteli ja lähti yläkertaan nukkumaan. Hän oli
jo riisunut takkinsa ja liivinsä, kun alkoi tuntea janoa. Hän otti
kynttilän ja lähti alas ruokasaliin hakemaan viskyä ja soodavettä.

Tohtori Kempin tieteelliset harrastukset olivat tehneet hänestä hyvin
tarkkanäköisen miehen, ja kun hän jälleen astui käytävän poikki,
näki hän portaiden juurella tumman tahran korkkimatolla. Hän nousi
yläkertaan ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä se kysymys,
mitä tuo korkkimaton tahra voisi merkitä. Ilmeisestikin pyöri tämä
asia hänen alitajunnassaan. Joka tapauksessa hän kääntyi takaisin
kantamuksineen, palasi eteishalliin, laski viskyn ja soodakarahvin
käsistään ja kumartui tunnustelemaan tahraa. Hämmästymättä kovin
pahasti hän huomasi, että se oli yhtä paksua ja samanväristä kuin
kuivunut veri.

Hän otti taas kantamuksensa ja palasi yläkertaan katsellen ympärilleen
ja koettaen päästä selville veritahrasta. Portaiden käänteessä hän
huomasi jotakin ja pysähtyi hämmästyneenä. Hänen asuinhuoneensa oven
ripa oli veren tahraama.

Hän vilkaisi omaan käteensä. Se oli ihan puhdas, ja sitten hän muisti,
että tuo ovi oli ollut auki hänen tullessaan alas työhuoneesta
ja ettei hän siis ollut edes koskenut ripaan. Hän astui suoraa
päätä huoneeseensa, kasvot perin tyyninä -- ehkä vähän tavallista
päättäväisempinä. Hänen katseensa, joka harhaili kysyvänä pitkin
huonetta, sattui vuoteeseen. Päällimmäisellä peitteellä oli veriläikkä,
ja lakana oli revitty rikki. Hän ei ollut huomannut sitä edellisellä
kerralla täällä käydessään, koska hän oli silloin mennyt suoraan
yöpöydän luo. Takasyrjällä olivat vuodevaatteet painuksissa, aivan kuin
joku olisi äsken siinä istunut.

Sitten hänessä heräsi sellainen omituinen tunne kuin hän olisi kuullut
matalalla äänellä sanottavan: "Laupias taivas! -- Kemp!" Mutta tohtori
Kemp ei uskonut ääniin.

Hän seisoi tuijottaen pengottuihin lakanoihin. Oliko se todellakin
ollut ääni? Hän katseli taas ympärilleen, mutta ei huomannut mitään
muuta kuin myllerretyn ja verentahraaman vuoteen. Sitten hän selvästi
kuuli liikehtimistä huoneen poikki pesukaapin likellä. Kaikilla
ihmisillä, sellaisillakin, jotka ovat saaneet korkean sivistyksen, on
jäljellä jonkinlaisia taikauskoisia vaistoja. Hänet valtasi omituinen
kammo. Hän sulki huoneen oven, meni yöpöydän luokse ja laski sille
kantamuksensa. Äkkiä hän säpsähtäen huomasi kierretyn, verentahraaman
liinakääreen riippuvan ilmassa itsensä ja pesukaapin välissä.

Hän tuijotti siihen hämmästyneenä. Se oli sisältä tyhjä kääre -- oikein
sidottu, mutta ihan tyhjä. Hän olisi astunut lähemmäksi tarttuakseen
siihen, mutta joku pysähdytti hänet kosketuksella, ja eräs ääni alkoi
puhua ihan hänen vieressään.

"Kemp!" sanoi Ääni.

"Häh?" kysyi Kemp, suu auki.

"Pysykää rauhallisena", virkkoi Ääni. "Minä olen Näkymätön Mies."

Kemp ei vähään aikaan saanut vastatuksi; hän vain tuijotti siteeseen.
"Näkymätön Mies?" toisti hän.

Hänen aivojensa läpi välähti se juttu, jolle hän vielä samana aamuna
oli nauranut. Hän ei näytä sillä hetkellä perin pahasti pelästyneen tai
edes hämmästyneen. Jälkeenpäin vasta hän alkoi miettiä.

"Luulin koko juttua valheeksi", sanoi hän. Etusijassa hän muisteli
senaamuisia yhä toistettuja perusteita. "Onko teillä side?" kysyi hän.

"On", vastasi Näkymätön Mies.

"Ohoh", sanoi Kemp ja kokosi sitten tarmonsa. "Jopa nyt jotakin! Mutta
sehän on mahdotonta. Se on jokin temppu." Hän astui äkkiä lähemmäksi,
ja käsi, jonka hän ojensi sidettä kohti, osui näkymättömiin sormiin.

Hän säpsähti kosketuksesta, ja hänen värinsä muuttui "Pysykäähän
rauhallisena, Kemp. Jumalan tähden! Tarvitsen kipeästi apua. Seis!"

Käsi tarttui hänen käsivarteensa. Hän löi sitä. "Kemp!" huudahti Ääni.
"Kemp, pysykää rauhallisena", ja puristus tiukkeni.

Kempin valtasi hurja halu päästä irti. Käsi, joka kuului siteeseen
käärittyyn käsivarteen, tarttui hänen olkapäähänsä, ja äkkiä hänet
kaadettiin taaksepäin vuoteelle. Hän avasi suunsa huutaakseen. Silloin
työnnettiin lakanan nurkka hänen hampaittensa väliin. Näkymätön Mies
piti häntä töykeästi pitkällään, mutta hänen käsivartensa olivat
vapaat. Hän löi ja koetti hurjasti potkia.

"Pysykäähän järjillänne", virkkoi Näkymätön Mies pitäen hänestä kiinni,
vaikka oli saanut kylkiluihinsa iskun. "Taivaan tähden, te saatte minut
pian raivostumaan."

"Maatkaa paikallanne, hupsu!" karjui Näkymätön Mies Kempin korvaan.

Kemp rimpuili vieläkin vähän aikaa, mutta jäi sitten makaamaan hiljaa.

"Jos huudatte, lyön kasvonne mäsäksi", virkkoi Näkymätön Mies
vapauttaen hänen suunsa. "Minä olen Näkymätön Mies. Se ei ole mitään
hulluutta eikä noituutta. Olen todellakin Näkymätön Mies. Ja tarvitsen
apuanne. En tahdo loukata teitä, mutta jos käyttäydytte mielettömän
moukan tavalla, niin minun täytyy. Ettekö muista minua, Kemp? Griffin,
yliopistotoverinne."

"Antakaa minun nousta", pyysi Kemp. "Pysyn siinä, missä olen. Ja
sallikaa minun istua hetkinen rauhassa."

Hän nousi ja tunnusteli niskaansa.

"Minä olen Griffin, yliopistotoverinne, ja olen tehnyt itseni
näkymättömäksi. Olen vain tavallinen mies, teille tuttu mies, joka on
käynyt näkymättömäksi."

"Griffin?" kysyi Kemp.

"Griffin", vastasi Ääni. "Teitä nuorempi ylioppilas, tavattoman
vaaleaverinen, kuusi jalkaa pitkä ja tukeva -- mies, jolla oli
vaaleanheleät kasvot ja punaiset silmät, sama, joka sai kemian
palkinnon."

"Olen ihan ymmällä", sanoi Kemp. "Aivoissani kohisee. Mitä tällä on
tekemistä Griffinin kanssa?"

"Minä _olen_ Griffin."

Kemp mietti. "Se on hirveää", virkkoi hän. "Mutta mikä noituus voi
tehdä miehen näkymättömäksi?"

"Se ei ole noituutta. Se on luonnollinen ja täysin ymmärrettävä
ilmiö..."

"Se on hirveää!" huudahti Kemp. "Kuinka ihmeessä...?"

"Se on kyllä hirveää. Mutta minä olen haavoittunut ja kipeä
ja väsynyt... Hyvä Jumala! Kemp, te olette mies. Ottakaa asia
rauhalliselta kannalta. Antakaa minulle vähän ruokaa ja juomaa ja
sallikaa, että istun täällä."

Kemp tuijotti siteeseen ja sen liikkuessa huoneen poikki hän näki, että
korituolia vedettiin lattialla hänen vuoteensa viereen. Se natisi, ja
istuinsija painui noin neljännestuuman alemmaksi. Hän hieroi silmiään
ja tunnusteli taas niskaansa. "Tämä voittaa vielä aaveetkin", virkkoi
hän ja nauroi tylsästi.

"Se on parempi. Luojan kiitos, te alatte tulla järkiinne!"

"Tai tyhmistyä", sanoi Kemp ja hieraisi rystysillä silmiään.

"Antakaa minulle vähän viskyä. Olen kuolemaisillani."

"Eipä se siltä tuntunut. Missä te olette? Jos nousen, niin enkö törmää
teihin? _Tuossako?_ Kas niin. Viskyä... Tässä on. Mihinkä sen annan
teille?"

Tuoli natisi, ja Kemp tunsi lasia vedettävän kädestään. Hän ponnisti
voidakseen antaa sen tapahtua. Hänen kaikki vaistonsa sotivat sitä
vastaan. Lasi pysähtyi ilmassa noin parinkymmenen tuuman päähän tuolin
etusyrjän yläpuolelle. Hän tuijotti siihen tavattoman ällistyneenä.

"Tämä on -- tämän _täytyy_ olla -- hypnotismia. Te olette varmaankin
vain luulotellut, että olette näkymätön."

"Loruja", sanoi Ääni.

"Se on mieletöntä!"

"Kuulkaahan minua."

"Minä todistin lopullisesti tänä aamuna", aloitti Kemp, "että
näkymättömyys..."

"Mitä merkitystä teidän todistuksillanne on! Minun on nälkä", sanoi
Ääni, "ja yö on kolea alastomalle miehelle".

"Ruokaako?" kysyi Kemp.

Viskylasi kallistui. "Niin", virkkoi Näkymätön Mies kulauttaen sen
tyhjäksi. "Onko teillä aamunuttua?"

Kempiltä pääsi hiljainen huudahdus. Hän meni vaatekaapin luo ja otti
esille tummanpunaisen mekon. "Kelpaako tämä?" kysyi hän. Se otettiin
hänen käsistään. Hetkisen se riippui rentonaan ilmassa, liehui sitten
kuin noiduttu, seisoi täyteläisenä ja säädyllisenä napittaen itseään ja
istuutui tuolille.

"Alushousut, sukat ja tohvelit tekisivät hyvää", sanoi Näkymätön
lyhyesti. "Ja ruoka."

"Mitä tahansa. Mutta tämä on järjettömintä, mitä koskaan eläissäni olen
kokenut!"

Hän penkoi laatikoitaan löytääkseen pyydettyjä esineitä ja lähti sitten
alakertaan tutkimaan ruokasäiliötä. Sieltä hän palasi tuoden muutamia
kylmiä kyljyksiä ja leipää, veti esille kevyen pöydän ja pani ruuat
vieraansa eteen.

"Älkää välittäkö veitsistä", sanoi vieras, ja ilmassa riippui kyljys
samalla kun kuului nakertelua.

"Haluan aina saada jotakin päälleni, ennenkuin rupean syömään", virkkoi
Näkymätön Mies suu täynnä, syöden ahnaasti. "Omituinen mieliteko."

"Luullakseni tuo ranne on kunnossa?" sanoi Kemp.

"Uskokaa minua", vakuutti Näkymätön Mies.

"Kaikesta kummallisesta ja ihmeellisestä..."

"Aivan niin. Mutta olipa omituista, että satuin tunkemaan
_teidän_ taloonne saadakseni haavani sidotuksi. Se on ensimmäinen
onnenpotkaukseni. Joka tapauksessa aioin nukkua täällä tämän yön.
Teidän pitää se kestää! Onhan se ikävä kiusa, että vereni näkyy.
Tuollakin on oikea lammikko. Huomaan, että se hyytyessään muuttuu
näkyväksi. Olen muuttanut vain elimellisen kudoksen, ainoastaan niin
pitkäksi ajaksi kuin olen elossa... Minä olen ollut täällä jo kolme
tuntia."

"Mutta kuinka se käy päinsä?" aloitti Kemp melkein vihaisesti. "Hitto
vieköön! Koko juttuhan on järjetön alusta loppuun."

"Täysin järjellinen", sanoi Näkymätön Mies, "aivan järjellinen".

Hän kurkotti ottamaan viskypullon. Kemp tuijotti ahmivaan aamumekkoon.
Kynttilänsäde, joka tunkeutui oikean olkapään repeytymästä, loi
valokolmion vasemmanpuolisten kylkiluitten kohdalle.

"Mitä ne laukaukset olivat?" kysyi tohtori. "Kuinka ampuminen alkoi?"

"Eräs hupsu mies -- tavallaan liittolaiseni, hitto hänet periköön! --
koetti varastaa rahani, ja niin hän tekikin."

"Onko hänkin näkymätön?"

"Ei."

"Entä sitten?

"Enkö saisi syödä vähän enemmän, ennenkuin kerron teille kaikki? Minun
on nälkä, ja kärsin tuskia. Ja te tahdotte, että kertoisin juttuja!"

Kemp nousi. "Ette suinkaan te ampunut?" kysyi hän.

"En minä", sanoi vieras. "Jokin hullu, jota en ole koskaan nähnyt,
laukaisi umpimähkään. Monet ihmiset pelästyivät. He kaikki pelästyivät
minua. Hitto heidät vieköön. Kuulkaahan, Kemp -- minä haluaisin syödä
enemmän."

"Minä menen alakertaan katsomaan, mitä voisin löytää sieltä lisää",
virkkoi Kemp. "Pelkäänpä, ettei siellä ole paljon."

Syötyään, vieläpä oikein runsaasti, Näkymätön Mies pyysi sikaaria. Hän
puraisi pään poikki kiivaasti, ennenkuin Kemp ehti antaa veitsen, ja
kirosi ulomman lehden irtaantuessa.

Omituista oli nähdä hänen polttavan. Hänen suunsa ja kurkkunsa,
nielunsa ja sieraimensa alkoivat näkyä jonkinlaisina pyörivinä
savuputkina.

"Siunattu asia, että saa tupakoida", virkkoi hän ja puhalteli
pontevasti. "Olipa onni, että tapasin teidät, Kemp. Teidän pitää auttaa
minua. Ajatelkaahan, että osuin tänne juuri nyt, kun olen oikein lemmon
pinteessä -- luullakseni olen ollut ihan järjiltäni. Millaista olenkaan
saanut kokea! Mutta selvittäkäämme nyt asiat, antakaahan minun kertoa
teille."

Hän otti lisää viskyä ja soodavettä. Kemp nousi, katsahti ympärilleen
ja haki itselleen lasin viereisestä tyhjästä huoneesta.

"Se on hurjaa -- mutta luullakseni voin sentään juoda."

"Te ette ole paljon muuttunut, Kemp, näinä kahtenatoista vuotena.
Te kohtuulliset miehet ette muutu. Kylmät ja säännölliset... Mutta
kuulkaahan! Ryhtykäämme yhdessä työhöni".

"Mutta kuinka se kaikki tapahtui?" kysyi Kemp, "ja millä lailla
muutuitte tuollaiseksi?"

"Herran tähden, antakaa minun polttaa hetkinen rauhassa. Sitten alan
kertoa teille."

Mutta juttu jäi sinä iltana kertomatta. Näkymättömän Miehen ranteessa
alkoi taas tuntua tuskia. Hän oli kuumeinen ja uupunut ja alkoi taas
hautoa mielessään takaa-ajoa kukkulan rinnettä alas ja ravintolan luona
sattunutta kahakkaa. Hän aloitti kertomuksensa ja poikkesi siitä. Hän
puhui katkonaisesti Marvelista ja veti savuja kiihkeämmin, ja hänen
äänensä kävi vihaiseksi. Kemp koetti käsittää niin paljon kuin voi.

"Hän pelkäsi minua -- sen huomasin hyvinkin, että hän pelkäsi",
toisteli Näkymätön Mies moneen kertaan. "Hän koetti pujahtaa käsistäni
-- alituisesti hän pyrki poikkeamaan syrjään! Mikä hupsu minä olenkaan!"

"Se rakki!"

"Olin raivoissani. Olisin voinut tappaa hänet..."

"Mistä saitte ne rahat?" kysyi Kemp äkkiä.

Näkymätön Mies oli jonkun aikaa vaiti. "En voi nyt kertoa sitä teille."

Hän voihkaisi äkkiä ja kumartui eteenpäin, tukien näkymätöntä päätään
näkymättömiin käsiinsä.

"Kemp", virkkoi hän, "en ole nukkunut lähes kolmeen vuorokauteen,
paitsi että olen pari kertaa torkkunut tunnin aikaa. Minun täytyy pian
päästä nukkumaan."

"No niin, ottakaa minun huoneeni -- ottakaa tämä huone."

"Mutta kuinka voin nukkua? Jos nukun, pääsee hän karkuun. Uh! Mitä
sillä on väliä?"

"Millaisen haavan te saitte?" kysyi Kemp.

"Ei se mitään -- raapaisi vain verinaarmun. Voi hitto, kuinka minua
nukuttaa!"

"Miksi ette pane maata?"

Näkymätön mies tuntui tarkastelevan Kempiä. "Koska minusta olisi
erikoisen vastenmielistä joutua lähimmäisteni vangiksi", virkkoi hän
hitaasti.

Kemp säpsähti.

"Mikä hupsu minä olen!" sanoi Näkymätön Mies, lyöden kovasti pöytään.
"Nyt olen herättänyt tuon ajatuksen mielessänne."



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Näkymätön Mies nukkuu


Niin uupunut ja haavoittunut kuin Näkymätön Mies olikin, ei hän
ottanut uskoakseen Kempin sanaa, ettei hänen vapauttaan loukattaisi.
Hän tutki makuuhuoneen molemmat ikkunat, veti ylös kaihtimet ja
avasi ikkunanpuoliskot päästäkseen varmuuteen Kempin väitteestä,
että niiden kautta sopi karata. Yö oli hyvin rauhallinen ja tyyni ja
uusikuu laskeutui paraikaa nummen yli. Sitten hän tutki makuuhuoneen
ja molempien vaatekammioiden ovien avaimet saadakseen selville, että
niilläkin voi varmentaa vapauttaan. Lopulta hän ilmaisi tyytyvänsä. Hän
seisoi takan edessä matolla, ja Kemp kuuli haukotuksen.

"Olen pahoillani", virkkoi Näkymätön Mies, "etten voi kertoa teille
tänä iltana kaikkea, mitä olen tehnyt. Mutta olen lopen uupunut.
Se on epäilemättä eriskummaista. Se on hirveää! Mutta uskokaa
minua, Kemp, että tämänaamuisista todisteluistanne huolimatta se
on aivan mahdollista. Olen tehnyt keksinnön. Aioin säilyttää sen
omana tietonani. En voi. Minulla täytyy olla toveri. Ja te... Me
voimme suorittaa sellaisia asioita... Mutta jääköön huomiseksi. Nyt,
Kemp, minusta tuntuu kuin minun täytyisi nukkua tai muuten näännyn
kuoliaaksi."

Kemp seisoi keskellä huonetta tuijottaen päättömään pukuun.
"Luultavasti minun nyt on jätettävä teidät", sanoi hän. "Se on --
uskomatonta. Jos sattuisi kolme tällaista asiaa, jotka mullistaisivat
kaikki tähänastiset käsitykseni, niin tulisin hulluksi. Mutta se on
todellista! Voinko tehdä mitään muuta hyväksenne?"

"Ainoastaan sanoa minulle hyvää yötä", vastasi Griffin.

"Hyvää yötä", sanoi Kemp ja pudisti näkymätöntä kättä. Hän käveli
sivuttain ovelle.

Äkkiä lähti aamunuttu kävelemään suoraan häntä kohti. "Ymmärtäkää mitä
tarkoitan", sanoi puku. "Ei mitään yrityksiä houkutella minua ansaan
tai ottaa kiinni! Tai..."

Kempin kasvot muuttuivat hiukan. "Muistaakseni annoin jo lupaukseni",
vastasi hän.

Kemp sulki oven hiljaa takanaan, ja avain kiertyi heti hänen
lähdettyään. Seisoessaan siinä avuttoman hämmästyksen ilme kasvoillaan
hän kuuli nopeiden askelien rientävän vaatekammion ovelle, ja sekin
lukittiin. Kemp löi kädellä otsaansa. "Näenkö unta? Onko maailma tullut
hulluksi, vai olenko minä?"

Hän naurahti ja laski kätensä lukitulle ovelle. "Nyt on ilmeinen
mielettömyys ajanut minut ulos omasta makuuhuoneestani!" mutisi hän.

Hän meni portaiden päähän, kääntyi ja tuijotti lukittuihin oviin. "Se
on totta", sanoi hän. Hän koetteli sormillaan niskaansa, jossa oli
pieni ruhjevamma. "Eittämättömän totta!

"Mutta..."

Hän pudisti toivottomasti päätään, kääntyi ja lähti alakertaan.

Sytytettyään ruokasalin lampun hän otti esille sikaarin ja alkoi
kävellä huoneessa huudahdellen. Silloin tällöin hän väitteli itsensä
kanssa.

"Näkymätön!" virkkoi hän.

"Onko olemassa näkymätöntä eläintä?... Meressä kyllä. Tuhansia --
miljoonia. Kaikki toukat, kaikki pikku nuppielävät ja sauvakkaiset,
kaikki mikroskooppiset olennot, maneettikalat! Meressä on enemmän
näkymättömiä kuin näkyväisiä olentoja! Enpä ole milloinkaan sitä
ajatellut... Ja lammikoissakin! Kaikki pienet lammikon asukkaat --
värittömän, läpikuultavan liman pisteet!... Mutta ilmassa! Ei!"

"Se on mahdotonta."

"Mutta sittenkin -- miksi ei?"

"Jos ihminen olisi lasia, näkyisi hän sittenkin!"

Hän alkoi miettiä syvemmin. Kolme sikaaria oli hajaantunut valkeaksi
tuhaksi matolle, ennenkuin hän jälleen alkoi mutista. Silloin häneltä
pääsi vain huudahdus. Hän kääntyi sivuttain, lähti ulos ruokasalista,
meni pieneen vastaanottohuoneeseensa ja sytytti siellä kaasun. Se oli
pieni huone, sillä tohtori Kemp ei pitänyt elinkeinona käytännöllistä
lääkärintointa. Siellä olivat päivän sanomalehdet. Saman aamun lehti
oli huolimattomasti avattuna heitetty syrjään.

Hän otti sen käteensä, käänsi sen ja luki kirjoituksen, jonka nimenä
oli "Omituinen juttu Ipingistä". Se oli sama, jonka merimies oli Port
Stowessa työläästi tavaillut Marvelille. Kemp luki sen kiireesti.

"Kääriytynyt vaatteisiin", sanoi Kemp. "Valepuvussa! Salaten sen! 'Ei
kukaan näytä huomanneen hänen onnettomuuttaan'. Mitä hittoa hän oikein
puuhaa?"

Hän pudotti lehden, ja hänen silmänsä hakivat eri tahoilta. "Ahaa",
sanoi hän ja otti käteensä _St. James's Gazetten_, joka oli taivutettu
kokoon, kuten oli tuotukin. "Nyt pääsemme totuuden perille", sanoi
hän ja avasi lehden. Parin palstan levyinen kirjoitus sattui hänen
silmiinsä. "Kokonainen kylä Sussexissa menettää järkensä" oli sen
otsake.

"Laupias taivas!" sanoi Kemp lukien kiihkeästi uskomatonta kertomusta
Ipingissä edellisenä iltapuolena sattuneista tapauksista, jotka jo on
kuvattu. Aamupainoksen selostus julkaistiin toisella sivulla uudestaan.

Hän luki sen toistamiseen. "Juoksi katuja pitkin lyöden oikealle ja
vasemmalle, Jaffers tainnoksissa. Herra Huxter kovissa tuskissa --
vieläkin kykenemätön kuvailemaan näkemäänsä. Kiusallinen nöyryytys
kappalaiselle. Nainen sairaana kauhusta. Ikkunoita säpäleinä.
Tämä merkillinen juttu luultavasti perätön. Liian hyvä jäädäkseen
julkaisematta -- pilajuttuna."

Hän pudotti lehden ja tuijotti tyhmistyneenä eteensä. "Luultavasti
perätön!"

Hän otti lehden taas käteensä ja luki uudelleen koko jutun.

"Mutta milloin se maankiertäjä siihen sekaantuu? Miksi hemmetissä hän
ajoi takaa maankiertäjää?"

Hän istahti äkkiä sairassohvalle.

"Hän ei ole ainoastaan näkymätön", virkkoi hän, "vaan hän on hullu!
Murhanhaluinen!..."

Kun päivänkoitto alkoi sekoittaa kalpeuttaan ruokasalin lampunvaloon
ja sikaarinsavuun, asteli Kemp vieläkin edestakaisin koettaen käsittää
uskomatonta.

Hän oli kerrassaan liian kiihtynyt nukkuakseen. Hänen palvelijansa,
jotka tulivat unisina alakertaan, huomasivat hänet ja olivat
taipuvaisia päättelemään, että liiallinen työnteko oli aiheuttanut
hänelle tämän vaivan. Hän antoi heille kummallisia, mutta täysin selviä
määräyksiä tuoda aamiaista kahdelle hengelle näkötornin työhuoneeseen
ja sitten pysyä pohjakerroksessa. Senjälkeen hän yhä käveli
ruokasalissa, kunnes tuli aamun sanomalehti. Siinä oli paljon sanoja,
mutta perin vähän asiaa, paitsi edellisen illan uutisten vahvistamista.
Lisäksi oli hyvin huono selostus Burdockissa sattuneista merkillisistä
tapauksista. Siitä Kemp sai pääpiirteittäin tietää, mitä oli tapahtunut
"Hauskoissa Kriketin pelaajissa", ja näki Marvelin nimen. "Hän pakotti
minut seuraansa vuorokaudeksi", todisti Marvel. Ipingin juttuun oli
tullut joitakin vähäpätöisiä lisäseikkoja, joista huomattavin oli kylän
sähkölennätinlankojen katkaiseminen. Mutta mikään ei luonut valoa
siihen yhteyteen, joka Näkymättömällä Miehellä oli maankiertäjän kanssa
-- sillä Marvel ei ollut antanut mitään selitystä niistä kolmesta
kirjasta ja rahoista, jotka hänellä oli hallussaan. Epäuskoinen sävy
oli kadonnut, ja joukko uutistenhankkijoita ja tiedustelijoita oli jo
täydessä touhussa muokkaamassa tätä asiaa.

Kemp luki joka hivenen selostuksesta ja lähetti sisäkkönsä hankkimaan
kaikki mahdolliset aamulehdet. Nekin hän ahmi.

"Hän on näkymätön", virkkoi hän. "Ja näyttääpä kuin hänessä olisi
hulluudeksi kehittyvä raivopäisyys. Mitä kaikkea hän voikaan tehdä! Ja
nyt hän on tuolla yläkerrassa vapaana kuin ilma. Mitä ihmettä minun
pitäisi tehdä?"

"Olisikohan esimerkiksi kunniasanan rikkomista, jos... Ei."

Hän astui pienen siistimättömän nurkkapöydän luo ja alkoi kirjoittaa
kirjettä. Puolivalmiina hän repi sen ja kirjoitti uuden. Hän luki sen
läpi ja tarkasteli sitä. Sitten hän otti kirjekuoren ja piirsi siihen
osoitteeksi "Eversti Adye, Port Burdock".

Näkymätön Mies heräsi juuri silloin. Hän oli pahalla tuulella, ja Kemp,
joka varoi kaikkia ääniä, kuuli hänen tassuttavien jalkojensa astuvan
kiireesti yläpuolellaan olevan sänkykamarin poikki. Sitten viskattiin
tuoli kumoon, ja pesutelineen juomalasi paiskattiin rikki. Kemp riensi
yläkertaan ja koputti kiihkeästi.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Vähän alkeisperusteita


"Mikä on hätänä?" kysyi Kemp, kun Näkymätön Mies päästi hänet sisään.

"Ei mikään", kuului vastaus.

"Mutta hitto vieköön! Entä se särkeminen?"

"Tilapäistä vimmastusta", vastasi Näkymätön Mies. "Unohdin tämän
käsivarteni. Se on kipeä."

"Te olette jokseenkin kerkeä sellaisiin temppuihin."

"Niin olen."

Kemp käveli huoneen poikki ja korjasi lasin sirpaleet. "Nyt tiedetään
teistä kaikki", virkkoi Kemp nousten seisomaan. "Kaikki, mitä tapahtui
Ipingissä ja tuolla laaksossa. Maailma on huomannut näkymättömän
kansalaisensa. Mutta ei kukaan tiedä, että te olette täällä."

Näkymätön mies noitui.

"Salaisuutenne on tullut ilmi. Käsittääkseni se oli salaisuus. En tunne
suunnitelmianne, mutta tietysti haluan hartaasti auttaa teitä."

Näkymätön Mies istuutui vuoteelle.

"Yläkerrassa on aamiainen valmiina", sanoi Kemp puhuen niin
huolettomasti kuin mahdollista, ja ilokseen hän huomasi oudon vieraansa
mielellään nousevan. Kemp kulki edellä kapeita portaita näkötorniin.

"Ennenkuin voimme tehdä mitään muuta", sanoi Kemp, "on minun saatava
kuulla vähän lähemmin tästä teidän näkymättömyydestänne". Hän oli
istuutunut vilkaistuaan hermostuneesti ulos ikkunasta sellaisen
henkilön näköisenä, jonka on pakosta juteltava. Hänen epäilyksensä,
oliko koko asiassa lainkaan järkeä, leimahti ilmi ja häipyi taas hänen
katsellessaan pöydän toiselle puolelle, missä Griffin istui aamiaista
syömässä päättömänä ja kädettömänä aamunuttuna, pyyhkien näkymättömiä
huuliaan ihmeellisellä tavalla pitelemäänsä lautasliinaan.

"Se on perin yksinkertaista -- ja uskottavaa", sanoi Griffin pannen
lautasliinan syrjään.

"Epäilemättä teistä itsestänne, mutta..." huomautti Kemp naurahtaen.

"Aivan niin, mutta tuntuipa se minustakin alussa uskomattomalta. Nyt
sensijaan, hyväinen aika!... Mutta me saamme vielä suuria aikaan! Vasta
Chesilstowessa tämän keksin."

"Chesilstowessa?"

"Matkustin sinne Lontoosta lähdettyäni. Tiedättehän, että luovuin
lääketieteestä ja kävin käsiksi fysiikkaan. Ettekö? Niin minä tein.
_Valo_ viehätti minua."

"Ahaa!"

"Näköilmiöiden tiiviys! Koko se ala on oikea arvoitusten verkko,
mutta sen läpi hohtaa petollisesti ratkaisuja. Ja ollessani vain
kahdenkolmatta vanha ja täynnä innostusta, sanoin: 'Minäpä omistan
elämäni tähän tutkimukseen. Tämä on sen arvoista.' Tiedättehän,
millaisia hupsuja olemme kahdenkolmatta vanhoina?"

"Hupsuja silloin tai hupsuja nyt", virkkoi Kemp.

"Aivan kuin tieto voisi antaa mitään tyydytystä miehelle! Mutta minä
kävin työhön käsiksi, kuin neekeri. Ja olin tehnyt ankarasti työtä
ja ajatellut asiaa kuusi kuukautta, ennenkuin äkkiä tulvahti valoa
erään silmukan läpi -- ihan sokaisevasti. Keksin väriaineiden ja
valon taittumisen yleisen periaatteen -- kaavan, mittausopillisen
ilmaisumuodon, jossa on -- neljä ulottuvaisuutta. Hupsut, tavalliset
ihmiset -- tavalliset matemaatikotkaan eivät tiedä mitään siitä, mitä
jokin yleinen lausuma saattaa merkitä atoomifysiikan tutkijalle.
Kirjoissa, niissä kirjoissa, jotka se kulkuri on piilottanut, on
ihmeitä, kummallisia asioita! Mutta se ei ollut järjestelmä, se oli
vain aate, joka olisi voinut johtaa järjestelmään, ja sen avulla olisi
käynyt mahdolliseksi muuttamatta aineen mitään muuta ominaisuutta --
paitsi joissakin tapauksissa väriä -- supistaa sekä kiinteän että
nestemäisen aineen valontaittaminen niin vähäiseksi kuin ilma taittaa
valoa, mikäli tavoitellaan käytännöllistä päämäärää."

"Ohoh", sanoi Kemp. "Sepä on kummallista! Mutta en vielä oikein
ymmärrä... Voin käsittää, että te tuolla lailla voitte turmella
kallisarvoisen kiven, mutta elävän olennon näkymättömäksi tekeminen on
aikojen takana."

"Juuri niin", sanoi Griffin. "Mutta muistakaapa, että näkyväisyys
riippuu näkyväisten olentojen liikkumisesta valossa. Sallikaa minun
selittää teille alkeellisetkin seikat aivan kuin ette niitä tietäisi.
Se tekee tarkoituksen selvemmäksi. Tiedätte ihan hyvin, että kappale
joko imee itseensä valoa tai heijastaa tai taittaa valonsäteitä tai
saa toimeen kaikki nämä ilmiöt. Jollei se heijasta tai taita tai
ime itseensä valoa, ei se sinänsä voi näkyä. Te näette esimerkiksi
himmeänpunaisen laatikon, koska sen väri imee osan valosta ja heijastaa
muun osan kaikki punaiset valosäteet silmäänne. Jollei se imisi mitään
erikoista osaa valoa, vaan heijastaisi kaikki, silloin se olisi
loistava valkoinen laatikko. Hopeinen! Timanttilaatikkokaan ei ime
paljon valoa eikä paljon heijasta yleisestä pinnastaan, mutta vain
toisin paikoin, missä pinta on otollisempi valolle, se taittuu ja
heijastuu, jolloin näette loistavia valovälähdyksiä ja läpihohtoja.
Jonkinlaisen valoluurangon. Lasilaatikko ei ole niin loistava eikä
selvästi näkyvä kuin timanttilaatikko, koska se taittaa ja heijastaa
vähemmän valoa. Ymmärrättehän? Joistakin näkökulmista voitte nähdä ihan
selvästi sen läpi. Muutamat lasilajit ovat näkyvämpiä kuin toiset --
piilasinen laatikko olisi kirkkaampi kuin tavallisesta ikkunalasista
tehty. Hyvin ohuesta tavallisesta lasista tehtyä laatikkoa olisi vaikea
nähdä huonossa valaistuksessa, koska se tuskin imisi vähääkään valoa ja
taittaisi ja heijastaisi perin vähän. Ja jos panette tavallisen valkean
lasilevyn veteen, ja etenkin jos panette sen johonkin vettä tiiviimpään
nesteeseen, haihtuu se melkein kokonaan näkyvistä, koska valo,
joka kulkee vedestä lasiin, taittuu ja heijastuu tai ylipäänsä
muuttuu ainoastaan perin vähän. Se on melkein yhtä näkymätön kuin
hiilihappo- tai vetysuihku ilmassa. Ja täsmälleen samasta syystä!"

"Niin", myönsi Kemp, "se on selvää. Tuon kaiken tietää nykyään joka
koulupoikakin."

"Ja nyt mainitsen toisen seikan, jonka kuka koulupoika tahansa
saa tietää. Jos lasilevy murskataan, Kemp, ja hakataan jauhoksi,
käy se paljon näkyvämmäksi ilmassa ollessaan. Lopulta se muuttuu
läpinäkymättömäksi, valkeaksi jauhoksi. Se johtuu siitä, että
jauhossa on monin kerroin enemmän lasin pintoja, joissa tapahtuu
valon taittuminen ja heijastuminen. Lasilevyssä on vain kaksi pintaa;
jauhossa valo heijastuu tai taittuu joka hiukkasessa, jonka läpi se
kulkee, ja hyvin vähän valoa pääsee kokonaan jauhon puhki. Mutta jos
valkoista lasijauhoa pannaan veteen, katoaa se heti näkyvistä. Jauhoksi
murskatulla lasilla ja vedellä on melkein sama valontaittaminen, toisin
sanoen, valo taittuu tai heijastuu hyvin vähän siirtyessään toisesta
toiseen.

"Te saatte lasin näkymättömäksi panemalla sen nesteeseen, jolla on
melkein sama valontaittaminen. Läpikuultava esine käy näkymättömäksi,
jos se pannaan johonkin aineeseen, joka taittaa valoa melkein
samassa määrässä. Ja jos mietitte vain sekunninkin ajan, huomaatte
myöskin, että lasijauho saataisiin näkymättömäksi ilmassa, jos sen
valontaittaminen voitaisiin tehdä samaksi kuin ilman. Sillä silloin ei
tapahtuisi mitään taittumista tai heijastumista valon kulkiessa lasista
ilmaan."

"Niinpä kyllä", myönsi Kemp. "Mutta ihminen ei ole lasijauhoa."

"Ei", sanoi Griffin. "_Hän on läpikuultavampi_."

"Se on juttua!"

"Tuollaista puhuu tohtori! Kuinka ihminen saattaa unohtaa! Oletteko
kymmenessä vuodessa jo unohtanut fysiikkanne? Ajatelkaahan vain
esineitä, jotka ovat läpikuultavia, vaikkeivät siltä näytä. Paperi
esimerkiksi on valmistettu läpikuultavista kuiduista ja on valkeaa
ja läpinäkymätöntä samasta syystä kuin lasijauhokin. Öljytkää valkea
paperi, täyttäkää öljyllä hiukkasten välit, niin ettei enää tapahdu
taittumista tai heijastumista muualla kuin pinnassa -- silloin se
muuttuu yhtä läpikuultavaksi kuin lasi. Eikä ainoastaan paperi,
vaan puuvillasäikeet, liinasäikeet, villasäikeet, puusäikeet, ja
_luu_, Kemp, _liha_, Kemp, _tukka_, Kemp, _kynnet_ ja _hermot_,
Kemp, suorastaan koko ihmisen rakenne, paitsi hänen verensä
punaisuutta ja hänen tukkansa tummaa väriä, kaikki on läpikuultavaa,
väritöntä kudosta -- niin vähäinen seikka riittää tekemään meidät
näkyväiseksi toisillemme. Enimmäkseen eivät elävän olennon säikeet ole
läpinäkymättömämpiä kuin vesi."

"Tuo on ihan selvää!" huudahti Kemp. "Viime yönä ajattelin vain
meritoukkia ja maneettikaloja!"

"_Nyt_ ymmärrätte minut! Ja kaiken sen, mitä tiesin ja ajattelin
vuotta myöhemmin kuin olin lähtenyt Lontoosta -- kuusi vuotta
sitten. Mutta pidin sen omana tietonani. Minun oli työskenneltävä
hirveän epäedullisissa olosuhteissa. Hobbema, professorini, oli
tieteellinen heittiö, aatteiden varas -- hän nuuski aina. Ja te
tunnette tiedemaailman konnamaisen järjestelmän. Minä yksinkertaisesti
en tahtonut julkaista ja antaa hänelle osaa ansiostani. Jatkoin
tutkimustani. Pääsin yhä lähemmäksi sitä, että olisin voinut ruveta
kokeilemaan kaavallani, jolloin siitä olisi tullut tosiasia. En
kertonut sitä ainoallekaan elävälle sielulle, koska aioin repäisevällä
tavalla paiskata keksintöni maailman nähtäväksi ja tulla yhdellä
iskulla kuuluisaksi. Ryhdyin tutkimaan ihonvärin kysymystä täyttääkseni
muutamia aukkoja, ja äkkiä -- en tahallani, vaan sattumalta -- tein
erään fysiologisen havainnon."

"No minkä?"

"Nähkääs, veren punainen väriaine voidaan muuttaa valkeaksi,
värittömäksi, ja kuitenkin se säilyttää kaikki ne kyvyt, joita sillä
nyt on!"

Kempiltä pääsi epäuskoisen hämmästyksen huudahdus.

Näkymätön Mies nousi seisaalle ja alkoi kävellä pienessä työhuoneessa
edestakaisin. "Teidän sopii hyvinkin huudahtaa. Muistan sen illan.
Oli hyvin myöhä -- päivällä minulla oli kiusana töllistelevät, tyhmät
ylioppilaat -- ja toisinaan työskentelin aamunkoittoon asti. Äkkiä,
häikäisevänä ja täydellisenä, se välähti mieleeni. Olin yksin,
laboratoriossa oli hiljaista, pitkät kynttilät paloivat kirkkaasti
ja äänettömästi... 'Saattaisi tehdä eläimen, elävän kudoksen,
läpikuultavaksi! Sen voisi tehdä näkymättömäksi! Kaiken muun paitsi
ihonvärin. Minä voisin olla näkymätön', sanoin äkkiä käsittäen,
mitä merkitsi olla niin luonnottoman vaaleaverinen kuin minä olin,
keksittyäni tämän salaisuuden. Se ihan huumasi. Jätin sen suodatuksen,
joka minulla oli paraikaa tekeillä, ja menin suuren ikkunan ääreen
katselemaan tähtiä. 'Voisin olla näkymätön', toistelin itsekseni.

"Sellaisen tempun suorittaminen olisi suorastaan enemmän kuin
taikuutta. Ja minä näin ajatukseni silmillä selvästi kaiken
sen suurenmoisuuden, mitä näkymättömyys merkitsisi ihmiselle.
Salaperäisyyttä, valtaa, vapautta. En nähnyt mitään varjopuolia.
Ajatelkaahan vain! Ja minä ryysyinen, köyhä, orjuutettu tutkija,
joka opetin tomppeleita maaseudun lukiossa, voisin äkkiä tulla --
tällaiseksi. Kysyn teiltä, Kemp, olisitteko te... Kuka tahansa,
uskokaa pois, olisi täysin sieluin antautunut siihen tutkimukseen.
Ja minä työskentelin kolme vuotta, ja jokaiselta vaikeuden
kukkulalta, jonka yli ponnistelin, näkyi taas uusi. Siinä oli
loppumattomia yksityiskohtia! Ja yhä uutta epätoivoa! Professori,
maaseutulaisprofessori, aina nuuskimassa. 'Milloin alatte julkaista
tuota tutkimustanne', tiedusteli hän alinomaa. Ja ne opiskelijat,
ahdashenkiset ja mitättömät olennot! Kolme vuotta sitä kesti...

"Ja kolme vuotta salaa nähtyäni sellaista vaivaa huomasin mahdottomaksi
suorittaa sitä loppuun -- se oli mahdotonta..."

"Kuinka niin?" kysyi Kemp.

"Raha", vastasi Näkymätön Mies ja meni taas tuijottamaan ulos ikkunasta.

Hän kääntyi äkkiä. "Ryöstin ukolta -- isältäni. Rahat eivät olleet
hänen, ja hän ampui itsensä."



KAHDESKYMMENES LUKU

Portland-kadun varrella


Hetkisen Kemp istui ääneti, katsellen ikkunan luona seisovan päättömän
olennon selkää. Sitten hän säpsähti erään ajatuksen juolahtaessa hänen
mieleensä, nousi, tarttui Näkymättömän Miehen käsivarteen ja käänsi
hänet pois tähystelemästä.

"Olette väsynyt", virkkoi hän, "ja minun istuessani te kävelette.
Ottakaa tuolini."

Hän asettui Griffinin ja lähimmän ikkunan väliin.

Vähän aikaa Griffin istui hiljaa. Sitten hän taas alkoi kertoa.

"Olin jo lähtenyt Chesilstowen opistosta", virkkoi hän, "kun se
tapahtui. Se sattui viime joulukuussa. Olin hankkinut itselleni
Lontoossa asunnoksi tilavan kalustamattoman huoneen isossa huonosti
hoidetussa vuokratalossa köyhälistökorttelissa Suuren Portland-kadun
varrella. Huone oli pian täynnä niitä työtarpeita, jotka olin ostanut
rahoillani, ja työni jatkui säännöllisesti ja menestyksellisesti,
läheten loppuaan. Olin kuin mies, joka tunkeutuu esiin tiheiköstä ja
äkkiä tapaa tarkoituksettoman murhenäytelmän. Matkustin hautaamaan
isääni. Mieleni oli yhä kiintynyt tutkimukseeni, enkä liikuttanut
sormeakaan pelastaakseni hänen mainettaan. Muistan hautajaiset, halvat
ruumisvaunut, niukat juhlamenot, tuulisen, jäätyneen mäenrinteen
ja hänen vanhan yliopistotoverinsa, joka siunasi hänet -- se oli
ryysyinen, musta, kumarainen vanhus, joka kylmissään tuhisteli nenäänsä.

"Muistan, kuinka menin takaisin tyhjään kotiin sen tienoon kautta, joka
kerran oli ollut kylä ja jonka ahneet rakentajat olivat paikanneet
ja parsineet kaupungin rumaksi irvikuvaksi. Joka suunnalla ulottui
mittariukuja häväistyille vainioille asti, päättyen soraläjiin ja
reheviin, märkiin rikkaruohoihin. Muistan itseni kuihtuneena, mustana
hahmona kulkemassa pitkin liukasta, kiiltävää jalkakäytävää, ja minussa
heräsi se outo tunne, että tuon paikan likainen arvokkuus ja törkeä
kauppahenki oli minulle vierasta...

"En surrut isääni rahtuakaan. Hän tuntui minusta oman hupsun
tuntehikkuutensa uhrilta. Tavallinen tekopyhyys vaati minun läsnäoloani
hautajaisissa, mutta se ei oikeastaan ollut minun asiani.

"Mutta kävellessäni Isoakatua pitkin palasi entinen elämäni vähäksi
aikaa mieleeni. Tapasin sen tytön, jonka olin tuntenut kymmenen vuotta
sitten. Meidän katseemme osuivat yhteen...

"Jokin sai minut kääntymään ja puhelemaan hänen kanssaan. Hän oli hyvin
jokapäiväinen ihminen.

"Kaikki oli kuin unta, koko tämä käynti vanhalla tutulla paikalla.
En tuntenut itseäni silloin yksinäiseksi enkä huomannut joutuneeni
maailmasta autiuteen. Minä tajusin kyllä kadottaneeni myötätuntoni,
mutta pidin siihen syynä elämän yleistä tyhjyyttä. Palatessani
huoneeseeni olin kuin jälleen tapaavinani todellisuuden. Siellä olivat
tutut, rakastetut esineet. Siellä olivat työkapineeni ja kokeeni
valmiina odottamassa. Eikä enää ollut juuri mitään vaikeuksia jäljellä,
paitsi yksityisseikkojen sovittelemista.

"Kerron teille, Kemp, ennemmin tai myöhemmin kaikki monimutkaiset
vaiheet. Meidän ei nyt tarvitse niitä kosketella. Enimmäkseen ne
ovatkin numeroilla merkityt niihin kirjoihin, jotka se kulkuri
piilotti, lukuunottamatta muutamia aukkoja, jotka mieluummin pidän
muistissani. Meidän täytyy saada hänet kiinni. Meidän on hankittava
ne kirjat takaisin. Mutta tärkein vaihe oli sijoittaa läpikuultava
esine, jonka valontaittamista oli vähennettävä, kahden jonkinlaisen
eetterivärähtelyn keskuksen väliin, joista myöhemmin kerron teille
lähemmin. Ei -- ne eivät ole Röntgen-säteiden värähtelyjä. Luullakseni
ei näitä minun säteitäni olekaan kuvattu, mutta joka tapauksessa ne
ovat kyllin selviä. Tarvitsin kaksi pientä dynamoa -- etusijassa,
ja ne sain toimeen halvalla kaasukoneella. Ensiksi kokeilin valkean
villakankaan palasella. Perin ihmeellistä oli nähdä sen pehmenevän ja
vaalenevan välähdysten roihutessa ja sitten heikkenevän aivan kuin
savukiemuraksi ja katoavan.

"Tuskin saatoin uskoa, että olin saanut sen toimeen. Ojensin käteni
tyhjyyteen, ja siinä oli kangaspalanen yhtä kiinteänä kuin konsanaan.
Tunnustelin sitä kömpelösti, niin että se putosi lattialle. Kesti vähän
aikaa, ennenkuin taas löysin sen.

"Sitten sain kokea jotakin kummallista. Kuulin takanani naukumista
ja kääntyessäni näin laihan, valkean, hyvin likaisen kissan ikkunan
ulkopuolella vesisäiliön kannella. Eräs ajatus juolahti mieleeni.
'Kaikki on sinulle valmiina', ajattelin ja menin ikkunan luo, avasin
sen ja kutsuin hiljaa. Se tuli sisään hyrräten -- eläin parka oli
nälissään -- ja minä annoin sille vähän maitoa. Kaikki ruokani oli
astiakaapissa huoneeni nurkassa. Sitten se kulki nuuskien ympäri
huonetta tahtoen ilmeisesti kotiutua luokseni. Näkymätön vaatepalanen
sai sen vähän ymmälle. Kunpa olisitte nähnyt sen sylkevän siihen! Mutta
minä sovitin sen mukavasti pielukselle rullavuoteeseeni ja annoin sille
voita saadakseni sen pesemään itseään."

"Ja te koettelitte keksintöänne kissaan?"

"Niin tein. Mutta eipä ole leikinasia antaa kissalle rohtoja, Kemp! Ja
yritys epäonnistui."

"Epäonnistui?"

"Kahdessa kohdassa. Esteenä olivat kynnet ja erikoinen väriaine -- mikä
se onkaan? Kissan silmän takaseinässä. Tiedättehän?"

"_Tapetum_."

"Niin, _tapetum_. Se ei menestynyt. Annettuani sitä ainetta, jonka
piti valkaista veri, ja tehtyäni sille eräitä muita temppuja, se sai
ooppiumia, ja sitten panin sen ja pieluksen, jolla se makasi, koneen
päälle. Ja kun kaikki muu oli vaalennut ja kadonnut, olivat sen pienet
aavemaiset silmät jäljellä."

"Kummallista."

"En osaa sitä selittää. Se oli tietenkin siteissä ja lastoissa -- niin
ettei se päässyt karkuun, mutta se heräsi ollessaan vielä huumaantunut
ja naukui surullisesti. Silloin joku koputti. Alakerrasta tuli vanha
vaimo, joka epäili minua elävältäleikkaamisesta -- juopotteleva vanha
hupsu, jolla koko maailmassa ei ollut muuta hoidettavaa kuin kissa.
Minä otin vähän kloroformia, nukutin kissan ja avasin oven. 'Taisin
kuulla kissan naukumista', sanoi hän. 'Onko se minun kissani?' 'Ei
ainakaan täällä', vastasin hyvin kohteliaasti. Hän näytti vähän
epäluuloiselta ja koetti kurkistaa ohitseni huoneeseen, joka hänen
mielestään kaiketi näytti hyvin omituiselta -- tyhjät seinät,
verhottomat ikkunat, rullavuode, kaasulaite lepattamassa, säteilevät
pisteet levottomassa liikkeessä ja lisäksi ilmassa vähän kloroformin
hajua. Hänen täytyi lopulta tyytyä ja lähteä tiehensä."

"Kuinka kauan sitä kesti?" kysyi Kemp.

"Kolme tai neljä tuntia -- sen kissan koe. Luut ja jänteet ja rasva
katosivat viimeiseksi, ja värillisten karvojen päät. Mutta, kuten
sanoin, silmien takaosa ei ottanut haihtuakseen, se on sitkeää,
sateenkaaren väristä ainetta.

"Ulkona oli jo kauan ollut pimeä, ennenkuin se toimitus päättyi,
eikä mitään muuta voinut nähdä kuin hämärät silmät ja kynnet. Minä
pysäytin kaasukoneen, tunnustelin ja silitin elukkaa, joka oli vielä
tunnoton, irroitin sen siteet ja sitten, väsynyt kun olin, jätin sen
nukkumaan näkymättömälle pielukselle ja menin vuoteeseen. Minun oli
vaikea saada unta. Makasin hereilläni ajatellen jonninjoutavia asioita,
kerraten mielessäni tuon kokeen yhä uudelleen tai uneksien kuumeisesti
olennoista, jotka muuttuivat ympärilläni epäselviksi ja katosivat,
kunnes kaikki -- jopa pohjakin altani -- häipyi näkyvistä, ja niin
jouduin sellaisen sairaloisen, ahdistavan painajaisen valtaan kuin
joskus sattuu. Noin kahden ajoissa alkoi kissa naukua ympäri huonetta.
Koetin vaientaa sitä puhelemalla sille ja sitten päätin ajaa sen ulos.
Muistan, kuinka pelästyin raapaistessani tulta -- ei näkynyt muuta kuin
pyöreät, kiiluvat, vihreät silmät -- eikä mitään niiden ympärillä.
Olisin antanut sille maitoa, mutta minulla ei ollut. Se ei tahtonut
pysyä hiljaa, vaan istuutui oven luo naukumaan. Koetin ottaa sitä
kiinni, aikoen työntää sen ulos ikkunasta, mutta se ei antanut tarttua
itseensä, vaan katosi. Se naukui yhä eri paikoissa huoneessani. Vihdoin
avasin ikkunan ja aloin kolistella. Luullakseni se vihdoin meni ulos.
En ole sitten nähnyt tai kuullut siitä mitään.

"Sitten -- ties miksi -- aloin taas ajatella isäni hautajaisia ja
synkkää, tuulista mäenrinnettä, kunnes päivä valkeni. Huomasin
toivottomaksi koettaa nukkua ja sulkien oven jälkeeni lähdin aamulla
kävelemään pitkin katuja."

"Ette suinkaan tahdo väittää, että maailmassa nyt kiertelee Näkymätön
Kissa?" kysyi Kemp.

"Jollei sitä jo ole tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Miksi ei?"

"Miksi ei?" toisti Kemp. "En aikonut keskeyttää."

"Hyvin luultavasti se on tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Tiedän sen
varmasti eläneen neljä päivää sen jälkeen ja kuljeskelleen erään
ristikkoportin luona Tichfield-kadulla, koska näin siellä seisoskelevan
ihmisjoukon, joka koetti ottaa selville, mistä naukuminen kuului."

Hän oli vaiti melkein minuutin ajan. Sitten hän taas äkkiä jatkoi:

"Muistan sen aamun ennen muuttumistani hyvinkin selvästi.

"Olin varmasti kävellyt Portland-katua pitkin, sillä muistan
Albany-kadun kasarmit ja ratsumiesten tulleen sieltä ulos, ja lopulta
huomasin istuvani auringonpaisteessa ja tunsin outoa pahoinvointia
Primrose-kukkulan huipulla. Oli aurinkoinen tammikuun päivä --
tuollainen kirkas pakkaspäivä, joita oli tänä vuonna ennen lumen
tuloa. Väsyneet aivoni koettivat aprikoida asemaa ja keksiä jotakin
toimintasuunnitelmaa.

"Hämmästyin huomatessani, että palkintoni oli nyt ulottuvissani,
niin epävarmalta kuin sen saavuttaminen olikin näyttänyt. Mutta nyt
olin lopen uupunut, melkein nelivuotinen yhtämittainen jännittävä
työ oli tehnyt minut kykenemättömäksi tuntemaan mitään voimakkaampaa
liikutusta. Olin välinpitämätön ja koetin turhaan saada takaisin
ensimmäisten tutkimusteni innostusta ja sitä keksimisvimmaa, joka oli
pannut minut kestämään harmaantuneen isänikin sortumisen. Ei millään
näyttänyt olevan arvoa. Tajusin kyllä selvästi, että tämä oli vain
ohimenevä alakuloisuuden puuska, joka johtui liikarasituksesta ja
unettomuudesta, ja että saisin tarmoni takaisin lääkkeillä tai levolla.

"Ainoa, mitä voin selvästi ajatella, oli se, että asia oli toimitettava
loppuun asti. Siitä päähänpistosta en voinut vapautua. Ja se oli
tehtävä pian, sillä rahani olivat melkein lopussa. Katselin ympärilleni
mäenrinteellä, missä lapset leikkivät palvelustyttöjen vartioimina,
ja koetin ajatella kaikkia niitä eriskummaisia etuja, joita näkymätön
mies saisi maailmassa. Jonkun ajan kuluttua kömmin kotiin, söin vähän,
otin aika annoksen strykniiniä ja menin vaatteet päällä nukkumaan
vuoteeseeni, jota ei ollut pöyhitty... Strykniini on erinomaisen
vahvistavaa, Kemp. Se karistaa ihmisestä velttouden."

"Sepä hittoa", sanoi Kemp. "Se on kuin piru pullossa."

"Heräsin kovin vahvistuneena, melkeinpä ärtyneenä. Ymmärrättekö?"

"Tunnen kyllä sen aineen."

"Silloin joku koputti ovelle. Se oli isäntäni, joka tuli uhkailemaan
ja kyselemään, vanha Puolan juutalainen, jolla oli pitkä, harmaa takki
ja rasvaiset tohvelit. Hän väitti olevansa varma siitä, että olin
yöllä kiduttanut kissaa -- vanhan akan kieli oli tehnyt tehtävänsä.
Hän vaati minulta tietoa, kuinka sen laita oli. Tämän maan lait
elävältäkiduttamista vastaan ovat hyvin ankarat -- hän voisi joutua
vastuuseen siitä asiasta. Kielsin tietäväni mitään kissasta. Sitäpaitsi
oli pienen kaasukoneen värinää voitu kuulla läpi koko talon, sanoi
hän. Se oli tietysti totta. Hän tunkeutui ohitseni huoneeseen ja
katseli ympärilleen saksalaisten hopeasankaisten silmälasiensa yli.
Äkkiä heräsi mielessäni se pelko, että hän voisi saada jotakin vihiä
salaisuudestani. Koetin pysytellä hänen ja laatimani keskityskoneen
välillä, ja se teki hänet vain entistä uteliaammaksi. Mitä minä muka
hommasin? Miksi olin aina yksin ja salaperäinen? Oliko se laillista?
Oliko se vaarallista? Minä en maksanut muuta kuin tavallisen vuokran.
Hänen talonsa oli aina ollut erittäin arvossapidetty -- häpeällisessä
ympäristössä. Äkkiä kiivas luontoni ei jaksanut enää pysyä aisoissa.
Käskin hänen mennä ulos. Hän alkoi vastustella, jaaritella oikeudestaan
käydä joka huoneessa. Tartuin hänen kaulukseensa -- jokin repesi -- ja
hän lensi viipottaen omaan käytäväänsä. Minä läimäytin oven kiinni,
kiersin sen lukkoon ja istuuduin väristen.

"Hän piti aika melua ulkopuolella, mutta minä en välittänyt siitä, ja
hetken kuluttua hän lähti pois.

"Mutta se toimitti asiassa ratkaisevan käänteen. En tiennyt, mitä hän
aikoi, enkä edes, kuinka pitkälle hänen valtansa ulottuisi. Uuteen
huoneistoon muuttaminen olisi merkinnyt viivytystä -- minulla oli
kaikkiaan vain kaksikymmentä puntaa jäljellä, enimmäkseen pankissa --
eikä minulla ollut siihen varaa. Pitikö kadota? Se oli välttämätöntä.
Sitten toimitettaisiin tutkinto, ja huoneeni puhdistettaisiin.

"Ajatellessani, että työni mahdollisesti paljastuisi tai keskeytyisi
juuri viime tingassa, suutuin ja päätin toimia. Kiiruhdin ulos,
mukana kolme muistiinpanokirjaani ja shekkivihkoni -- ne ovat nyt
sen kulkurin hallussa -- ja osoitin ne lähimmästä postikonttorista
Portland-kadun varrelle erääseen toimistoon, josta saa noutaa kirjeitä
ja paketteja. Koetin mennä ulos hiljaa. Palatessani näin isännän
astuvan rauhallisesti yläkertaan -- hän oli luullakseni kuullut oven
sulkeutuvan. Olisitte nauranut nähdessänne hänen hypähtävän syrjään
portaiden käänteessä minun tullessani hurjaa vauhtia hänen jäljessään.
Hän tuijotti minuun mennessäni hänen ohitseen, ja minä paukautin oven
kiinni, niin että talo tutisi. Kuulin hänen laahustavan ylös siihen
kerrokseen, jossa huoneeni oli, epäröivän ja lähtevän taas alas. Aloin
heti työskennellä kojeillani.

"Sain kaikki valmiiksi sinä iltana ja yönä. Istuessani vielä niiden
kemiallisten ainesten sairaloisen ja unettavan vaikutuksen alaisena,
jotka hävittävät veren värin, kuului taas koputus ovelle. Se lakkasi,
askeleet loittonivat, mutta tulivat takaisin. Sitten uudistui koputus.
Koetettiin työntää jotakin oven alle -- sinistä paperia. Minä nousin
vihanpuuskassa ja kiskaisin oven selkoselälleen. 'Mitä nyt?' kysyin.

"Siinä oli isäntäni tuomassa häätökäskyä tai jotakin sentapaista. Hän
ojensi sen minulle, näki jotakin outoa käsissäni ja kohotti silmänsä
kasvoihini.

"Hetkisen hän tuijotti. Sitten hän päästi tolkuttoman huudahduksen,
pudotti kynttilän ja asiapaperin yhtaikaa ja mennä kompuroi pimeää
käytävää pitkin portaille.

"Vedin oven kiinni, kiersin sen lukkoon ja astuin kuvastimen luo.
Silloin ymmärsin hänen kauhunsa... Kasvoni olivat valkeat kuin valkea
kivi.

"Mutta siinä oli kaikki hirveätä. En ollut aavistanut sellaisia kipuja.
Yötä, joka oli täynnä viiltävää tuskaa, sairautta ja nääntymystä.
Hampaani kalisivat, vaikka ihoani poltti, ja koko ruumiini oli kuin
tulessa, mutta minä makasin kuin jäykkä kuolema. Nyt ymmärsin,
miksi kissa oli naukunut siihen asti, kunnes sain annetuksi sille
kloroformia. Onneksi asuin yksin ja avuttonna huoneessani. Toisinaan
huokailin ja voihkin ja puhelin. Mutta minä pysyin lujana... Menetin
tajuntani ja heräsin raukeana pimeässä.

"Tuska oli poissa. Luulin tappavani itseni, enkä siitä välittänyt. En
milloinkaan unohda silloista aamunkoittoa ja outoa kauhua nähdessäni,
että käteni olivat muuttuneet kuin himmeäksi lasiksi, ja katsellessani,
kuinka ne kävivät kirkkaammiksi ja ohuemmiksi valon lisääntyessä,
kunnes lopulta voin nähdä niiden läpi huoneeni ruman epäjärjestyksen,
vaikka suljin läpikuultavat silmäluomeni. Jäseneni muuttuivat
lasimaisiksi, luut ja valtimot häipyivät kokonaan, ja pienet valkeat
hermot hävisivät viimeiseksi. Purin hampaani yhteen ja kestin loppuun
asti... Vihdoin jäivät jäljelle vain kynsien elottomat reunat kalpeina
ja valkeina ja jokin sormiini tullut ruskea happotahra.

"Ponnistausin pystyyn. Aluksi olin voimaton kuin kapalolapsi --
kompuroin jaloilla, joita en voinut nähdä. Olin heikko ja hyvin
nälissäni. Menin parranajokuvastimen eteen ja tuijotin tyhjään --
minusta ei näkynyt muuta kuin silmieni verkkokalvon takana jotakin
heikkoa väriainetta, joka oli sumuakin ohuempaa. Minun täytyi nojata
pöytään ja painaa otsaani lasiin.

"Vain hurjalla tahdonponnistuksella jaksoin laahautua jälleen koneen
luo ja täydentää muutoksen.

"Nukuin aamupäivän vetäen lakanan silmilleni estääkseni valoa
pääsemästä niihin, ja puolipäivän tienoissa heräsin koputukseen.
Voimani oli palannut. Nousin istumaan, kuuntelin ja erotin kuiskauksia.
Hypähdin seisomaan ja aloin niin ääneti kuin mahdollista irroittaa
koneeni liitteitä, jaellen sen osia ympäri huonetta, hävittääkseni
kaikki ohjeet sen kokoonpanemiseksi. Sitten kuului taas koputusta ja
ääniä, ensiksi isäntäni ja sitten kahden muun. Aikaa voittaakseni
vastasin heille. Näkymätön kangaspalanen ja pielus sattuivat käsiini.
Minä avasin ikkunan ja pudotin ne alas vesisäiliön kannelle. Samalla
kun ikkuna aukeni, kuului ovelta kova jysähdys. Joku oli törmännyt
sitä vastaan aikoen murtaa lukon. Mutta ne tukevat salvat, jotka olin
ruuvannut siihen muutamia päiviä aikaisemmin, pidättivät miestä. Tämä
hyökkäys pelästytti minua ja suututti. Aloin vavista ja kiirehtiä.

"Keräsin kokoon joitakin irtonaisia papereita, olkia, käärepaperia ja
niin edespäin huoneen keskelle ja avasin kaasujohdon. Raskaita iskuja
alkoi jysähdellä ovelle. En voinut löytää tulitikkuja. Raivoissani
löin seinää nyrkeilläni. Käänsin jälleen kaasujohdon kiinni, hyppäsin
ulos ikkunasta vesisäiliön kannelle, suljin jälleen ikkunanpuoliskon
ja istuuduin turvallisena ja näkymättömänä, mutta vihasta väristen,
katselemaan tapausten kulkua. Minä näin heidän särkevän laudoituksen
erästä kohdasta, ja samassa he olivat murtaneet salpojen sinkilät ja
seisoivat oviaukossa. Siinä olivat isäntä ja hänen kaksi poikapuoltaan
-- kahdenkymmenen kolmen tai neljän vuotiaita vahvoja miehiä. Heidän
takanaan touhusi heti alakerran vanha akka.

"Voitte kuvailla heidän hämmästystään, kun he huomasivat huoneen
tyhjäksi. Toinen nuorista miehistä syöksyi heti ikkunan luo, työnsi
sen auki ja katseli ulos. Hänen tuijottavat silmänsä ja paksuhuulinen,
partainen naamansa tuli jalan päähän kasvoistani. Teki melkein mieleni
lyödä vasten hänen tyhmää kuonoaan, mutta pidin kuitenkin kurissa
nyrkkini.

"Hän katseli suoraan lävitseni. Samoin toisetkin, jotka tulivat hänen
luokseen. Vanhus meni kurkistamaan vuoteen alle, ja sitten kaikki
hyökkäsivät astiakaapille. Heidän täytyi lopulta keskustella asiasta
juutalaisten kielellä ja lontoolaisten murteella. He tulivat siihen
johtopäätökseen, etten ollutkaan vastannut heille, vaan että heidän
mielikuvituksensa oli pettänyt. Tavattoman ylpeyden tunne tuli vihani
sijalle katsellessani ikkunan ulkopuolelta noita neljää ihmistä --
sillä vanha eukkokin tuli sisään tähyillen ympärilleen epäluuloisesti
kuin kissa -- kun he siinä koettivat arvata, minne olin mennyt.

"Ukko, sikäli kuin ymmärsin hänen kieltensekoitustaan, oli eukon kanssa
yhtä mieltä siitä, että minä harjoitin elävältäleikkaamista. Pojat
väittivät siistityllä englanninkielellä, että minä olin sähkötaituri ja
vetosivat dynamoihin ja radiaattoreihin. He pelkäsivät hermostuneina
minun palaavan, vaikka huomasinkin jäljestäpäin, että he olivat panneet
ulko-oven salpaan. Vanha eukko kurkisti astiakaappiin ja vuoteen
alle. Muuan toinen vuokralainen, vihanneskaupustelija, joka asui
erään teurastajan kanssa vastapäisessä huoneessa, ilmestyi portaiden
yläpäähän. Hänet kutsuttiin sisälle, ja hän sai kuulla sekavia asioita.

"Mieleeni juolahti, että ne erikoiset radiaattorit, jotka minulla
oli, voisivat jonkun älykkään, sivistyneen ihmisen käsiin joutuessaan
ilmaista minut liian selvästi. Niinpä otin tilaisuudesta vaarin,
laskeuduin ikkunalaudalta huoneeseen ja väistyen syrjään vanhan eukon
tieltä kallistin toisen pienen dynamon irti toisesta, jonka päällä se
seisoi, ja löin murskaksi molemmat. Kuinka he kauhistuivatkaan!...
Heidän koettaessaan selittää läiskinää pujahdin ulos huoneesta ja
lähdin hiljaa alakertaan.

"Menin erääseen arkihuoneeseen ja odotin, kunnes he tulivat alas yhä
väitellen ja esittäen arveluitaan, kaikki vähän pettyneinä, kun eivät
olleet löytäneet mitään 'kauhistuttavaa', ja myös vähän ymmällä siitä,
millainen heidän suhteensa minuun oli lain mukaan. Heti kun he olivat
menneet alas pohjakerrokseen, pujahdin jälleen ylös tulitikkulaatikko
kädessäni ja sytytin kasan, johon olin kerännyt papereita ja muuta
törkyä, panin tuolit ja vuoteen sen viereen, johdin siihen kaasua
kumiputken avulla..."

"Sytytittekö talon?" huudahti Kemp.

"Sytytin. Se oli ainoa keino, jolla sain jälkeni peitetyiksi, ja
epäilemättä talo oli vakuutettu... Avasin hiljaa ulko-oven salvat ja
lähdin ulos kadulle. Olin näkymätön, ja vasta silloin aloin käsittää,
mikä erikoinen etu minulla oli näkymättömyydestäni. Päässäni ihan
vilisi kaikenlaisia hurjia ja ihmeellisiä asioita, joita nyt sain
rankaisematta suunnitella ja toimittaa."



YHDESKOLMATTA LUKU

Oxford-kadulla.


Mennessäni alakertaan ensimmäistä kertaa, huomasin erään
aavistamattoman vaikeuden, kun en voinut nähdä jalkojani. Pari kertaa
kompastuinkin ja olin odottamattoman kömpelö tarttuessani ovenripaan.
Mutta kun en katsellut alas, osasin kohtalaisen hyvin kävellä
vaakasuoralla pinnalla.

"Saatte uskoa, että mielentilani oli kiihtynyt. Minusta tuntui
samanlaiselta kuin tuntuisi näkevästä miehestä, jolla on vanua
jalkapohjissa ja kahisemattomat vaatteet sokeain kaupungissa. Minussa
heräsi hurja halu olla vallaton, pelästyttää ihmisiä, lyödä heitä
selkään, viskellä toisten hattuja hukkaan ja ylimalkaan mellastaa
tavattoman etuni turvissa.

"Mutta tuskin olin päässyt Portland-kadulle (asuntoni oli siellä
lähellä suurta kangasmyymälää), kun kuulin pahaa kalinaa ja sain
kovan iskun takaapäin. Käännyttyäni näin miehen kantavan korillista
soodavesikarahveja ja katselevan hämmästyneenä taakkaansa.
Vaikka yhteentörmäys oli todellakin satuttanut minua, oli hänen
hämmästyksessään jotakin niin hassunkurista, että purskahdin kovaan
nauruun. 'Korissa on piru', sanoin ja väänsin sen äkkiä irti hänen
kädestään. Hän ei osannut vastustella, ja minä heilautin koko taakan
ylös ilmaan.

"Mutta muuan ajurihoukkio, joka seisoi erään kapakan ulkopuolella,
hyökkäsi äkkiä paikalle, ja hänen ojennetut sormensa tarttuivat
kiusallisen lujasti korvani alapuolelle. Pudotin kaikki karahvit ajurin
päälle, niin että ne särkyivät. Silloin käsitin, kuinka tyhmästi olin
menetellyt, sillä ympärilläni kuulin huutoja ja askelten kopinaa ja
näin ihmisiä tulevan ulos myymälöistä ja ajoneuvojen pysähtyvän, ja
kiroten hupsuuttani peräydyin erästä myymälän ikkunaa kohti ja aioin
pujahtaa pois tästä metelistä. Hetkisen kuluttua olisin pusertunut
väkijoukon keskelle ja ehdottomasti tullut ilmi. Työnsin syrjään erään
teurastajan sällin. Onneksi hän ei kääntynyt katsomaan sitä tyhjyyttä,
joka oli sysännyt hänet tieltään. Sitten kiersin ajurin nelipyöräisten
rattaitten takaa. En tiedä, millä lailla he selittivät tämän jutun.
Minä kiiruhdin suoraa päätä kadun poikki, joka onneksi oli vapaa, ja
tuskin välittäen siitä minne päin kuljin peläten ilmitulemistani, mikä
oli äsken ollut niin lähellä, syöksyin Oxford-kadun iltapäiväiseen
tungokseen.

"Koetin päästä ihmisvirtaan, mutta se oli liian tiheä, jotta olisin
sinne sopinut, ja heti astuttiin kantapäilleni. Siirryin katuojaan,
mutta sen karkea pohja teki jalkapohjille kipeää, ja eräiden hitaasti
kulkevien kaksipyöräisten rattaitten aisa töyttäsi kovasti lapaluuni
alapuolelle, muistuttaen minulle, että olin jo saanut vakavan
ruhjevamman. Hoipertelin syrjään rattaitten tieltä, vältin eräät
lapsenvaunut kouristuksen tapaisella liikkeellä ja huomasin olevani
äskeisten kärryjen takana. Silloin minut pelasti onnellinen ajatus, ja
kun kärryt kulkivat hitaasti eteenpäin, seurasin heti niiden takana,
vavisten ja hämmästyneenä tällaisesta käänteestä seikkailussani, enkä
ainoastaan vavisten, vaan kylmästä väristen. Oli kirkas tammikuun päivä
ja minä olin ilkosen alasti. Se ohut lieju, joka peitti katua, oli
melkein jäässä. Niin hullulta kuin se nyt minusta näyttääkin, en ollut
ottanut lukuun, että vaikka olinkin näkymätön, minun kuitenkin täytyi
tuntea kaikkia ulkoilman vaikutuksia.

"Silloin välähti päähäni sukkela ajatus. Juoksin kärryjen viereen
ja nousin niihin, ja niin ajoin hitaasti pitkin Oxford-katua ja
Tottenham Court Roadin ohi värisevänä ja säikähtyneenä, nenäni
tuhisten ensimmäisistä vilustumisen enteistä ja selkäni ruhjevammojen
kiinnittäessä yhä enemmän huomiotani. Mielialani ei suinkaan ollut sama
kuin syöstessäni ulos kymmenen minuuttia sitten, vaan niin erilainen
kuin suinkin voi kuvitella. _Tällainen_ näkymättömyys tosiaankin! Nyt
ajattelin vain sitä, kuinka pääsisin pois tästä pinteestä, johon olin
joutunut.

"Ajoimme hitaasti Mudien ohi, ja sitten kutsui nämä kärryt luokseen
eräs iso nainen, jolla oli viisi kuusi keltaisilla nimilapuilla
varustettua kirjaa. Minä hypähdin alas juuri parhaiksi päästäkseni
hänen tieltään ja hipaisin lentäessäni erästä rautatien tavaravaunua.
Lähdin astelemaan Bloomsbury Squarelle johtavaa ajotietä, aikoen
kääntyä pohjoiseen museon toisella puolen ja siten päästä
rauhallisemmalle alueelle. Olin nyt hirveästi vilustunut, ja minun
asemani outous hermostutti minua niin, että juostessani valittelin.
Torin länsinurkassa hypähti pieni valkea koira ulos apteekista ja lähti
hurjasti viilettämään minua kohti kuono alhaalla.

"En ollut milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi, että kuono merkitsee
koiralla samaa kuin silmä näkevällä ihmisellä. Koirat huomaavat
liikkuvan ihmisen hajun samoin kuin ihmiset hänen näkyvän olemuksensa.
Pikku peto alkoi haukkua ja loikkia ja ilmaisi minun mielestäni
liiankin selvästi huomanneensa minut. Riensin Russell-kadun poikki
katsellen samalla olkapääni yli ja kuljin jonkin matkaa pitkin
Montague-katua, ennenkuin tajusin, minne päin juoksin.

"Sitten kuulin soitonräminää ja katsahtaessani pitkin katua näin
joukon ihmisiä olevan tulossa Russell-torilta, punaisia nuttuja ja
pelastusarmeijan lippu etunenässä. En voinut toivoa voivani tunkeutua
sellaisen väkijoukon läpi, kun toiset veisasivat ajotiellä, toiset
ilkkuivat katukäytävillä, ja kun pelkäsin kääntyä takaisin ja joutua
yhä kauemmas asunnostani, seurasin äkillistä päähänpistoa ja juoksin
museon aitaa vastapäätä olevan talon valkeita portaita ylös ja seisoin
siinä, kunnes väkijoukko olisi kulkenut ohi. Onneksi koira pysähtyi
kuullessaan soittokunnan hälinää, oli kahden vaiheilla, kääntyi ympäri
ja juoksi takaisin Bloomsbury Squarelle.

"Soittokunta tuli kohdalleni rämistäen itsetiedottoman ivallisesti
jotakin virttä: 'Koska saamme Hänet nähdä?' ja minusta tuntui
loppumattoman pitkältä, ennenkuin väkijoukko vyöryi jalkakäytävää
pitkin ohitseni. Pom, pom pom ... jymisi rumpu, enkä sillä hetkellä
huomannut, kuinka kaksi poikanulikkaa pysähtyi aidalle viereeni.
'Katsoppas noita', sanoi toinen. 'Katsoppas mitä?' kysyi toinen. 'No,
noita jalanjälkiä, paljaita. Samanlaisia kuin liejuunkin jää.'"

"Katsahdin maahan ja näin poikien pysähtyneen töllistelemään niitä
mutaisia jälkiä, jotka olin jättänyt äsken valkaistuille portaille.
Ohikulkevat ihmiset tyrkkivät heitä, mutta heidän kirottu järkensä oli
takertunut jälkiini. 'Pom, pom, pom, koska, pom, saamme Hänet, pom,
nähdä, pom, pom.' 'Paljasjalkainen mies on mennyt ylös portaita, tai
sitten en ymmärrä mitään', virkkoi toinen. 'Eikä hän ole ollenkaan
tullut alas. Ja hänen jalkansa on vuotanut verta.'

"Tihein ihmisjoukko oli jo kulkenut ohi. 'Katsohan, Teddy virkkoi
nuorempi noista salapoliiseista perin hämmästyneellä äänellä ja osoitti
suoraan jalkoihini. Vilkaisin alas ja näin heti jalkojeni ulkopiirteet
liejupirskeiden merkitseminä. Hetkiseksi ihan halvaannuin."

"'Sepä vasta kummallista!' sanoi vanhempi. 'Hiton kummallista! Siinähän
on aivan kuin jalan kummitus, eikö ole?' Hän epäröi ja läheni käsi
ojennettuna. Eräs mies pysähtyi äkkiä nähdäkseen, mitä hän tavoitteli,
ja sitten muuan tyttö. Seuraavalla hetkellä hän olisi koskettanut
minuun. Silloin huomasin, mitä oli tehtävä. Astuin askeleen, poika
hätkähti taaksepäin ja huudahti, ja kiivaasti hypähtäen pääsin
seuraavan talon pylväskäytävään. Mutta pienempi poika oli kyllin
tarkka pitämään silmällä liikkeitäni, ja ennenkuin olin kunnollisesti
päässyt portaita alas jalkakäytävälle, oli hän toipunut hetkellisestä
hämmästyksestään ja huusi, että jalat olivat menneet aidan yli.

"He riensivät katsomaan ja keksivät uusien jälkieni tulevan näkyviin
alemmalla portaalla ja jalkakäytävällä.

"'Mitä siellä on?' kysyi joku.

"Jalkoja! Katsokaa! Jalat juoksevat!'

"Jokainen kadulla kulkeva, kolmea takaa-ajajaani lukuunottamatta,
syöksyi eteenpäin pelastusarmeijan jäljessä, ja tämä tungos esti niin
hyvin minua kuin heitäkin. Hämmästyneet huudahdukset ja kysymykset
kuuluivat yhtenä sorinana. Hypähtämällä erään pojan yli pääsin lävitse,
ja heti sitten juoksin päätäpahkaa Russell-torin ympäri, kuuden tai
seitsemän kummastuneen ihmisen seuratessa askelteni jälkiä. Ei ollut
aikaa mihinkään selityksiin, sillä muuten olisi koko lauma ollut
kintereilläni.

"Kahdesti käännyin kadunkulmista, kolme kertaa juoksin kadun poikki
ja palasin omille jäljilleni. Kun jalkani lämpenivät ja kuivuivat,
alkoivat kosteat jäljet hävitä. Lopulta sain aikaa hengähtääkseni,
hieroin jalkani puhtaiksi käsilläni ja niin pääsin kokonaan
vapaaksi. Viimeiseksi näin tuosta laumasta ehkä kymmenkunnan hengen
ryhmän tutkimassa suunnattomasti hämillään erästä vähitellen
kuivuvaa jalanjälkeä, joka oli johtunut survaisusta lätäkköön
Tavistock-aukeamalla ja joka oli heille yhtä käsittämätön kuin Crusoen
yksinäinen löytö.

"Tämä juokseminen lämmitti minua jonkun verran, ja nyt jatkoin
rohkeammalla mielellä matkaani sikäläisten monimutkaisten katujen
kautta, joilla oli vähemmän liikettä. Selkäni oli käynyt hyvin jäykäksi
ja kipeäksi, nielurauhasiani pakottivat ajurin sormien jäljet, ja
kaulastani olivat hänen kyntensä repineet ihon rikki; jalkani olivat
pahasti vialla, ja toiseen jalkaani tullut haava pakotti minut
ontumaan. Huomasin ajoissa erään sokean miehen, joka tuli vastaani,
ja pakenin liikaten, sillä pelkäsin hänen terävää vaistoaan. Kerran
tai pari sattui jokin yhteentörmäys, ja ihmiset jäivät kummeksumaan
korvissaan kaikuneita selittämättömiä kirouksia. Sitten tuli
kasvoilleni jotakin hiljaista ja rauhallista, ja maahan laskeutui ohuen
harson tapaan hitaasti leijailevia lumihiutaleita. Olin vilustunut,
ja vaikka kuinka koetin, en voinut pidättäytyä silloin tällöin
aivastamasta. Ja jokainen koira, joka tuli näkyviin kuono pitkällä ja
uteliaasti nuuskien, oli minulle kauhistus.

"Sitten tuli juosten miehiä ja poikia, ensin yksi sitten useampia.
He huusivat, että jossakin oli tulipalo, ja juoksivat sinnepäin,
missä asuin, ja katsahtaessani taakseni pitkin katua näin mustan
savupilven kohoavan kattojen ja puhelinlankojen yläpuolella. Olin
varma siitä, että tulipalo riehui juuri minun asunnossani. Kaikki
vaatteeni, koneeni, suorastaan koko omaisuuteni paitsi shekkikirjani ja
kolmea nidosta muistiinpanojani, jotka odottivat minua Portland-kadun
varrella, olivat siellä. Ne paloivat! Olin polttanut sillat takanani --
jos koskaan ihminen on niin tehnyt! Koko seutu leimusi."

Näkymätön Mies vaikeni ja mietti. Kemp katsahti hermostuneesti ulos
ikkunasta. "Niinpä niin", virkkoi hän, "jatkakaa".



KAHDESKOLMATTA LUKU

Tavaravarastossa


"Viime tammikuussa siis, lumipyryn alkaessa -- joka ilmaisisi minut,
jos lumi jäisi minuun kiinni! -- väsyneenä, vilustuneena, kipeänä,
sanomattoman kurjana ja vain puolittain varmana näkymättömyydessäni
aloitin tämän uuden elämän, johon olen tuomittu. Minulla ei ollut
mitään turvapaikkaa, ei mitään välineitä, ei koko maailmassa
ainoatakaan ihmisolentoa, johon olisin voinut luottaa. Jos olisin
kertonut salaisuuteni, olisin ilmaissut itseni -- tehnyt itsestäni
pelkän näyttelyesineen ja harvinaisuuden. Sittenkin minun teki
puolittain mieleni puhutella jotakuta ohikulkevaa ja antautua hänen
armoilleen. Mutta tiesin liiankin selvästi, millaista kauhua ja
raakaa töykeyttä lähentymisyritykseni herättäisi. En tehnyt mitään
suunnitelmia kadulla. Ainoana pyrkimyksenäni oli päästä suojaan
lumelta, saada itseni verhotuksi ja lämpimäksi. Vasta silloin voin
toivoa pystyväni suunnittelemaan. Mutta minultakin, Näkymättömältä
Mieheltä, pysyivät Lontoon talorivit suljettuina, lukittuina ja
järkkymättömästi teljettyinä.

"Vain yksi asia oli selvästi edessäni -- kylmyys, lumimyrskyn käsiin
joutuminen, kurjuus ja yö.

"Silloin juolahti mieleeni loistava ajatus. Lähdin astumaan erästä
Gower-kadulta Tottenham Court Roadille johtavaa katua pitkin ja
huomasin olevani Omniumin, sen suuren kauppaliikkeen edustalla, josta
saa ostaa kaikenlaista -- tiedättehän sen paikan: lihaa, mausteita,
palttinaa, huonekaluja, vaatteita, vieläpä öljymaalauksiakin --
pikemmin monimutkainen, suunnaton kokoelma myymälöitä kuin yksi
myymälä. Olin luullut tapaavani ovet auki, mutta ne olivatkin kiinni.
Seisoessani avarassa sisäänkäytävässä pysähtyivät eräät ajoneuvot
sen eteen, ja virkapukuinen mies -- tiedättehän, sellainen, jolla on
tuon liikkeen nimi 'Omnium' lakissaan -- kiskaisi oven auki. Minun
onnistui pujahtaa sisään, ja astuessani eteenpäin myymälässä -- se
oli se osasto, missä myydään nauhoja ja hansikkaita ja sukkia ja
muuta senlaatuista tavaraa -- jouduin tilavampaan osastoon, jossa oli
eväsvasuja ja vitsoista tehtyjä huonekaluja.

"Mutta en tuntenut itseäni siellä turvalliseksi, ihmisiä kulki
edestakaisin, ja minä hiiviskelin sinne tänne rauhattomasti, kunnes
pääsin yläkerroksen suureen osastoon, jossa oli paljon vuodevaatteita.
Kapusin niiden yli ja löysin lopulta lepopaikan keskellä suunnatonta
kasaa villamatrasseja. Siellä oli jo sytytetty lamput, ja kun lämmin
teki minulle hyvää, päätin jäädä piilopaikkaani ja sulkemisaikaan asti
varoa niitä muutamia myyjiä ja ostajia, jotka siellä liikuskelivat.
Sitten kuvittelin voivani varastaa sieltä ruokaa ja vaatteita ja
valepuvun, hiiviskellä tutkimassa, mitä hyvää siellä oli, ja ehkä
nukkua joillakin vuodevaatteilla. Se näytti kelpo suunnitelmalta.
Aikomuksenani oli hankkia vaatteet, jotta olisin umpeen verhottu, mutta
mukiinmenevä olento, saada rahaa ja sitten noutaa kirjani sieltä, missä
ne odottivat minua, asettua jonnekin asumaan ja punoa suunnitelmia
käyttääkseni täydellisesti hyväkseni kaikkia niitä etuja, joita
näkymättömyyteni, niinkuin yhä kuvittelin, soi minulle lähimmäisteni
rinnalla.

"Sulkemisaika tulikin pian. Ei kestänyt enempää kuin tunnin verran
asettumisestani patjoille, kun huomasin ikkunankaihtimia vedettävän
alas ja ostajia opastettavan ulos. Ja sitten alkoivat muutamat ripeät
nuorukaiset huomattavan innokkaasti sovitella paikoilleen niitä
tavaroita, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen. Minä lähdin
pesästäni joukon harventuessa ja hiivin varovasti pois myymälän
vähemmän autioihin paikkoihin. Sain todellakin hämmästyä huomatessani,
kuinka nopeasti nuoret miehet ja naiset korjasivat ne tavarat, jotka
oli päivän kuluessa levitetty myytäviksi. Kaikki tavaralaatikot,
riippuvat kankaat, pitsikiehkurat, makeislaatikot sekatavarakaupan
puolella, kaikenlaiset näytetavarat otettiin esille, taivutettiin
kokoon ja pistettiin siisteihin säiliöihinsä, ja kaikki, mitä ei
voitu ottaa alas ja siirtää syrjään, peitettiin jonkinlaisella
karkealla, säkintapaisella kankaalla. Lopuksi nostettiin kaikki
tuolit myymäpöydille, joten lattia jäi tyhjäksi. Heti kun joku
näistä nuorista ihmisistä oli saanut työnsä tehdyksi, riensi hän
ovelle niin pirteän näköisenä, että harvoin olen huomannut sellaista
ilmettä kauppa-apulaisilla. Sitten saapui paikalle joukko nuorta
väkeä, sirotellen lattialle sahajauhoja ja kantaen sankoja ja luutia.
Minun oli mutkiteltava pysyäkseni poissa heidän tieltään, ja samalla
pistelivät sahajauhot jalkapohjiani. Jonkin aikaa saatoin kuulla
luutien kahinaa harhaillessani pimenevän huoneiston läpi, jota
siivottiin. Ja vihdoin, kun oli kulunut tunti tai enemmänkin myymälän
sulkemisen jälkeen, kuulin ovia lukittavan. Sitten tuli äänettömyys,
ja minä kuljeskelin yksinäni avarassa ja mutkikkaassa myymälässä, sen
käytävissä ja näytehuoneissa. Siellä oli ihan hiljaista. Muistan hyvin,
kuinka kerran menin lähelle erästä Tottenham Court Roadin puolista
sisäänkäytävää ja kuuntelin ohikulkijoiden kengänkorkojen kopinaa.

"Ensiksi menin siihen osastoon, jossa olin nähnyt sukkia ja
hansikkaita. Oli pimeä, ja minun täytyi oikein hiton lailla etsiä
tulitikkuja, jotka lopulta löysin kassapöydän pienestä laatikosta.
Sitten minun oli haettava käsiini kynttilä. Täytyi kiskoa alas verhoja
ja tutkia monia laatikoita ja lippaita, mutta lopulta minun onnistui
tavata, mitä etsin: laatikon kyljessä oleva nimilappu ilmaisi siellä
olevan lampaanvillaisia alushousuja ja liivejä. Sitten sukat, paksu
kaulahuivi, ja sitten menin pukuosastoon, otin housut, takin ja
palttoon ynnä leveälierisen hatun -- sellaisen, joka sopii papille ja
jonka reunat oli käännetty alas. Aloin taas tuntea olevani ihminen, ja
lähinnä ajattelin nyt ruokaa.

"Yläkerrassa oli virvokehuone. Sieltä sain kylmää lihaa. Teekeittiössä
oli vielä kahvia, minä sytytin kaasun, lämmitin kahvin ja jaksoin
taas koko hyvin. Myöhemmin, kun hiiviskelin hakemassa peitteitä --
minun oli lopulta tyydyttävä muutamiin untuvapeittoihin -- saavuin
sekatavaraosastoon, jossa oli kosolti suklaata ja säilykehedelmiä,
vieläpä enemmän kuin oli minulle terveellistä, ja joku määrä valkeaa
burgundiviiniä. Lähellä oli leikkitavaraosasto, ja mieleeni juolahti
hyvä aate. Löysin muutamia keinotekoisia neniä -- tiedättehän,
vahaneniä, ja ajattelin, että pitäisi saada mustat silmälasit. Mutta
Omniumissa ei ollut silmälasiosastoa. Nenästäni olikin ollut pulaa.
Olin ajatellut maalata sen. Mutta tämä keksintö johti mieleeni
tekotukan ja naamarin ynnä muuta sentapaista. Lopulta lähdin nukkumaan
untuvapeittojen väliin hyvin lämpimästi ja mukavasti.

"Viimeiset ajatukseni ennen uneen vaipumistani olivat mieluisimmat,
mitä olin tuntenut muutokseni jälkeen. Olin ruumiillisen huolettomuuden
tilassa, ja se tuntui mielessänikin. Kuvittelin voivani aamulla
pujahtaa pois huomaamatta, vaikka olin puettu, verhoten kasvoni
valkealla vaatteella, ja ostaa silmälasit varastamillani rahoilla
ja sitten täydentää valepukuni. Näin sekavia unia kaikista niistä
kummallisista asioista, jotka olivat tapahtuneet muutamien viime
päivien kuluessa. Niinpä näin ruman pikku juutalaisisäntäni kirkumassa
huoneissaan, hänen molemmat poikansa ihmettelemässä ja vanhan eukon
ryppyiset kasvot hänen kysyessään kissaansa. Uudelleen sain kokea sen
omituisen ilmiön, että näin vaatekappaleen katoavan, ja sitten jouduin
tuuliselle mäenrinteelle nenäänsä tuhistelevan vanhan miehen luo, joka
mutisi: 'Maasta olet tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tulla' isäni
avoimen haudan partaalla.

"'Sinäkin', virkkoi jokin ääni, ja äkkiä minua työnnettiin hautaan
päin. Ponnistelin vastaan, huusin ja vetosin hautajaisvieraisiin, mutta
he jatkoivat tunteettomina juhlamenoja. Samoin vanha pappikin, joka
ei yhtään pysähtynyt, vaan yhä mutisi ja tuhisi koko hautajaismenojen
ajan. Käsitin olevani näkymätön ja kuulumaton ja valtavien voimien
pitävän minua hallussaan. Ponnistelin turhaan, minun oli pakko suistua
reunalta alas, arkku kumahti ontosti, kun putosin sille, ja hiekkaa
lensi jälkeeni lapiollisittain. Ei kukaan välittänyt minusta, ei kukaan
huomannut minua. Tein suonenvedontapaisia ponnistuksia ja heräsin.

"Kalpea Lontoon aamusarastus oli tullut, talo oli täynnä kylmää,
harmaata valoa, jota tunki ikkunankaihtimien nurkista. Nousin istumaan
enkä vähään aikaan voinut käsittää, missä tämä avara huoneisto
myymäpöytineen ja monine kangaspakkoineen, peite- ja pieluskasoineen ja
rautapilareineen saattoi olla. Sitten kuulin keskustelua, ja samassa
muistini palasi.

"Silloin näin kaukana erään osaston kirkkaassa valaistuksessa, siellä
kun jo oli nostettu ikkunankaihtimet, kaksi miestä, jotka tulivat
minuun päin. Kapusin seisomaan ja katselin ympärilleni löytääkseni
pakotien. Juuri silloin sai liikkumiseni synnyttämä kahina heidät
huomaamaan minut. Luullakseni he näkivät vain jonkun olennon liikkuvan
nopeasti ja ääneti poispäin. 'Kuka se on?' huusi toinen, ja toinen
karjaisi: 'Seis siellä!' Syöksyin erään nurkan ympäri ja jouduin
täyttä vauhtia -- muistakaa, että olin kasvoton olento! -- erästä
viisitoistavuotista honteloa poikaa vastaan. Hän kiljaisi, ja minä
heitin hänet syrjään, syöksyin hänen ohitseen, käännyin toisen kulman
ympäri ja onnellisen ajatuksen johtamana heittäydyin vatsalleni erään
myymäpöydän taakse. Seuraavalla hetkellä juoksi jalkoja ohitseni,
ja minä kuulin huutoja 'Kaikki miehet oville!' Niinikään erotin
kysyttävän, mitä oli tekeillä, sekä annettavan miehestä mieheen
neuvoja, kuinka minut oli otettava kiinni.

"Maaten lattialla tunsin olevani ihan sekaisin pelästyksestä. Mutta
niin omituiselta kuin se tuntuneekin, ei mieleeni sillä hetkellä
juolahtanut riisua vaatteitani, niinkuin minun olisi pitänyt tehdä.
Luultavasti ohjasi minua päätökseni päästä karkuun puettuna. Silloin
huusi joku myymäpöytien välisestä aukosta: 'Täällä hän on!'

"Hypähdin seisomaan, sieppasin tuolin myymäpöydältä ja lennätin sen
sitä tomppelia kohti, joka oli huutanut, käännyin, törmäsin erääseen
toiseen kulman takana, heitin hänet kierimään pitkin lattiaa ja
ryntäsin ylös portaita. Hän nousi jaloilleen, päästi huudon ja juoksi
portaita ylös ihan kintereilläni. Portaiden yläpäähän oli pinottu
joukko sellaisia vaaleita ruukkuja -- miksi niitä nyt sanotaan?"

"Taideteollisuusmaljakoiksi", virkkoi Kemp.

"Aivan niin. No, minä seisoin ylimmällä portaalla, sieppasin yhden
maljakon pinosta ja murskasin sen hänen tyhmään päähänsä, kun hän
tuli kimppuuni. Koko maljakkopino suistui alas, ja minä kuulin
huutoja ja askeleita joka taholta. Tein mielettömän hyökkäyksen
virvokeosastoon, ja siellä rupesi minua ajamaan takaa eräs mies, joka
oli puettu valkoisiin kuin mieskokki. Tein viimeisen epätoivoisen
käännöksen ja huomasin olevani lamppu- ja rautatavaraosastossa. Menin
siellä myymäpöydän taakse ja odotin kokkia. Kun hän syöksyi sisälle
ensimmäisenä takaa-ajajien joukossa, löin hänet ihan koukkuun lampulla.
Hän mätkähti lattiaan, ja minä aloin myymäpöydän taakse kyyristyneenä
heitellä pois vaatteitani niin nopeasti kuin saatoin. Takki, nuttu,
housut, kengät heltisivät pian, mutta lampaanvillaiset liivit
takertuivat mieheen kuin nahka. Kuulin useampien miesten lähestyvän,
kokki makasi hiljaa myymäpöydän toisella puolella sanattomaksi
taintuneena tai pelästyneenä, ja minun oli tehtävä uusi loikkaus,
niinkuin kaniinin, joka ajetaan ulos puupinosta.

"'Tätä kautta, poliisi', kuulin jonkun huutavan. Huomasin jälleen
olevani entisessä vuodevaateosastossa, ja perällä oli vaatekaappien
sokkelo. Syöksyin niiden väliin, heittäydyin pitkälleni, pääsin
liiveistäni eroon äärettömästi rimpuiltuani ja seisoin taas vapaana
miehenä, läähättäen ja kauhistuneena, kun nurkan takaa ilmestyi poliisi
kolmen myyjän kanssa. He hyökkäsivät ottamaan liivit ja tohvelit ja
tarttuivat housujen kaulukseen. 'Hän heittelee pois saalistaan', sanoi
muuan nuorista miehistä. 'Hänen _täytyy_ olla jossakin täällä.'

"Mutta sittenkään he eivät löytäneet minua.

"Seisoin ja katselin jonkun aikaa, kuinka he ajoivat minua takaa, ja
noiduin huonoa onneani, kun olin menettänyt vaatteet. Menin sitten
virvokehuoneeseen, join vähän sieltä löytämääni maitoa ja istuuduin
tulen ääreen miettimään asemaani.

"Hetkisen kuluttua tuli sisälle kaksi apulaista, jotka alkoivat hyvin
kiihtyneinä puhella tästä asiasta ja olivat kuin järjiltään. Kuulin
liioitellun kuvauksen tuhotöistäni ja arveluita olinpaikastani. Sitten
pohdin taas suunnitelmia. Oli ehdottomasti mahdotonta saada täältä
mitään varastetuksi, etenkin kun nyt oli pantu hälytys toimeen. Menin
alas varastohuoneeseen nähdäkseni oliko siellä mitään mahdollisuutta
siepata ja varustaa osoitteella jokin paketti, mutta minä en ymmärtänyt
sikäläistä järjestelmää. Noin yhdentoista aikaan, kun lumi oli heti
maahan tultuaan sulanut ja päivä oli kauniimpi ja vähän lämpimämpi kuin
edellinen, tulin siihen päätökseen, että tästä tavaratalosta ei voinut
mitään viedä, ja lähdin taas ulos katkeroituneena huonosta onnestani,
mielessäni vain peräti hämäriä suunnitelmia vastaisen varalta."



KOLMASKOLMATTA LUKU

Drury-kujalla


"Mutta nyt jo alattekin käsittää asemani täydellisen epäedullisuuden",
jatkoi Näkymätön Mies. "Minulla ei ollut mitään suojaa, ei verhoa.
Vaatteiden hankkiminen merkitsi kaikista eduista luopumista, ja silloin
minusta olisi tullut outo ja kammottava olento. Minä paastosin, sillä
jos olisin syönyt, jos olisin täyttänyt itseni hitaasti sulavalla
ravintoaineella, olisin taas tullut eriskummaisella tavalla näkyväksi."

"Sitä en ollenkaan ollut ajatellut", huomautti Kemp.

"En minäkään. Ja lumi oli varoittanut minua muista vaaroista. En voinut
kulkea ulkona lumessa -- se tarttui minuun ja ilmaisisi minut. Sadekin
voisi luoda minulle vetiset rajat, tehdä minusta kiiltäväpintaisen
miehen -- kuplan. Ja sumu -- minä olisin kuin heikko kupla sumussa,
kuin kuori, rasvainen ja kiiltävä ihmisen kajastus. Sitäpaitsi
minä keräsin lokaa nilkkoihini, irtonaista likaa ja pölyä nahkaani
liikkuessani ulkosalla Lontoon ilmassa. En tiennyt, kuinka kauan
kestäisi, ennenkuin tulisin näkyväksi siitäkin syystä. Mutta selvästi
huomasin, ettei se voisi kestää kovin kauan."

"Ei ainakaan Lontoossa."

"Menin Portland-kadulle päin köyhälistökortteleihin ja huomasin olevani
sen kadun päässä, jonka varrella olin asunut. En kulkenut sitä tietä,
koska siellä oli väentungosta kadun puoliväliin asti sytyttämäni talon
vieläkin savuavien raunioitten kohdalla. Tärkein kysymys, joka minun
oli saatava heti ratkaistuksi, oli vaatteiden hankkiminen. Sitten
eräässä tuollaisessa rihkamakaupassa -- jollaisissa on sanomalehtiä,
makeisia, leikkikaluja, paperitavaroita, myöhästyneitä jouluhullutuksia
ja muuta -- näin varaston naamareita ja neniä ja muistin sen
ajatuksen, jonka _Omniumin_ leikkikalut olivat mielessäni herättäneet.
Käännyin, en enää umpimähkään, ja kuljin kiertoteitse välttääkseni
vilkasliikkeisiä katuja Strandin pohjoispuolisille takakaduille, sillä
muistin eräillä teatterien puvustonhoitajilla olevan myymälänsä siellä,
vaikkakaan en oikein selvästi missä.

"Päivä oli kylmä, ja pureva tuuli puhalsi pitkin pohjoiseen johtavia
katuja. Minä marssin nopeasti välttääkseni yllätystä. Jokainen
meno kadun poikki oli vaarallinen, jokainen ohikulkija sellainen
olento, jota oli tarkoin varottava. Eräs mies, jota koetin sivuuttaa
Bedford-kadun päässä, kääntyi äkkiä minua kohti, törmäsi kiinni ja
työnsi minut ajotielle, niin että olin vähällä joutua ohikulkevien
kaksipyöräisten kärryjen alle. Niiden ajaja päätteli varmaankin,
että hän oli saanut jonkunlaisen kohtauksen. Tämä yhteentörmäys teki
minut niin voimattomaksi, että menin Covent Gardenin torille ja
istuuduin joksikin aikaa huohottaen ja vapisten erääseen rauhalliseen
nurkkaan orvokkikojun luo. Tunsin kylmettyneeni uudelleen, ja niin oli
minun vähän ajan kuluttua lähdettävä pois, jotta aivastukseni eivät
herättäisi huomiota.

"Vihdoin saavutin tavoittamani päämäärän. Se oli likanen kärpästen
tahrima pikku myymälä lähellä Drury-kujaa pienen solan varrella. Siellä
oli ikkuna täynnä kimmeltäviä pukuja, valejalokiviä, tekotukkia,
tohveleita, kaapuja ja teatterivalokuvia. Myymälä oli vanhanaikainen,
matala ja pimeä, ja sen yläpuolella kohosi rakennus nelikerroksisena,
synkkänä ja ikävän näköisenä. Kurkistin ikkunan läpi ja, kun en nähnyt
siellä ketään, menin sisään. Oven avaaminen pani rämisevän kellon
soimaan. Minä jätin sen auki ja pujahdin tyhjän vaatetelineen ohi
erään kääntökuvastimen takaiseen nurkkaan. Kesti noin minuutin verran,
ennenkuin ketään ilmestyi. Silloin kuulin raskaiden askelien harppaavan
huoneen poikki, ja myymälään tuli eräs mies.

"Suunnitelmani oli nyt täysin selvä. Päätin mennä sisälle taloon,
kätkeytyä yläkertaan, odottaa sopivaa tilaisuutta ja, kun kaikki
olisi rauhallista, penkoa esille tekotukan, naamarin, silmälasit ja
puvun ja lähteä taas ulkoilmaan, ehkä eriskummaisena, mutta kuitenkin
siedettävänä olentona. Ja sivumennen tietysti voisin ryöstää talosta
niin paljon rahaa kuin tapaisin.

"Mies, joka oli tullut myymälään, oli lyhyt ja vähän kyttyräselkäinen.
Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, pitkät käsivarret ja hyvin lyhyet
käyrät jalat. Ilmeisesti olin keskeyttänyt hänen ateriansa. Hän katseli
ympärilleen myymälässä odottavan näköisenä. Siitä hänen ilmeensä
muuttui hämmästyneeksi, sitten vihaiseksi, kun hän näki myymälänsä
olevan tyhjän. 'Lempo vieköön ne pojat!' virkkoi hän. Hän meni ovelle
ja katseli katua kahteen suuntaan. Sitten hän taas tuli sisään,
potkaisi oven sisukkaasti kiinni jalallaan ja meni mutisten takaisin
sisäovelle.

"Minä astuin lähemmäksi seuratakseni häntä, ja siitä syntynyt kahina
sai hänet äkkiä pysähtymään. Minäkin pysähdyin pelästyneenä hänen
korvansa tarkkuudesta. Hän läimäytti sisäoven kiinni ihan kasvojeni
edessä.

"Minä seisoin epäröiden. Äkkiä kuulin hänen nopeiden askeltensa
palaavan, ja ovi aukeni taas. Hän seisoi katsellen ympärilleen
myymälässä eikä näyttänyt vieläkään rauhoittuneen. Sitten hän itsekseen
mutisten tutki myymäläpöydän taustaa ja kurkisti muutamien huonekalujen
taakse. Senjälkeen hän jäi seisomaan epäröiden. Hän oli jättänyt
sisäoven auki, ja minä pujahdin myymälän takaiseen huoneeseen.

"Se oli omituinen pikku huone, köyhästi kalustettu. Eräässä nurkassa
oli joukko suuria naamareita. Pöydällä oli kesken jäänyt aamiainen, ja
minun oli hiton kiusallista hengittää hänen kahvinsa hajua ja seisoa
katselemassa, kuinka hän sisään tultuaan ryhtyi jatkamaan ateriaansa.
Hänen pöytätapansakin olivat ärsyttävät. Kolme ovea vei tästä pikku
huoneesta, niistä yksi vei yläkertaan ja yksi alakertaan, mutta ne
olivat kaikki kiinni. Minä en voinut päästä ulos huoneesta niin kauan
kuin hän oli siellä. Tuskin saatoin liikahtaa, sillä hän oli kovin
valpas, ja selässäni tuntui pahoja vilunväreitä. Pari kertaa sain
ajoissa tukahdutetuksi aivastuksen.

"Esiintymiseni tällaisessa näytelmässä oli kyllä uutta ja omituista,
mutta sittenkin olin perinpohjin väsynyt ja suuttunut jo aikoja
ennenkuin hän oli lopettanut aterioimisensa. Mutta lopulta hän herkesi
syömästä, ja pannen kehnot saviastiansa mustalle tinatarjottimelle,
jolla oli ollut hänen teekannunsa, ja kooten kaikki muruset
sinapinväriseltä pöytäliinalta hän otti kaikki kapineet mukaansa.
Hänen taakkansa esti häntä sulkemasta ovea takanaan, kuten hän muuten
varmasti olisi tehnyt. En ole milloinkaan nähnyt ovien sulkemiseen niin
mieltynyttä miestä kuin hän oli. Minä seuraan häntä pohjakerroksen
hyvin likaiseen keittiöön ja pesukomeroon. Mielihyväkseni huomasin
hänen alkavan pestä astioita, ja kun en hyötynyt mitään siellä
olemisesta ja kivilattia oli kylmä jaloilleni, palasin yläkertaan ja
istuuduin hänen tuoliinsa tulen ääreen, joka oli jo melkein loppuun
palanut. Tuskin ajatellen mitään lisäsin vähän hiiliä. Rapina kutsui
miehen heti ylös. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Sitten hän
kurkisteli ympäri huonetta ja oli vähällä koskettaa minuun. Tuonkaan
nuuskimisen jälkeen hän tuskin näytti tyytyvän. Hän pysähtyi oviaukkoon
ja loi vielä yleissilmäyksen huoneeseen, ennenkuin lähti alas.

"Sain kauan odottaa pikku huoneessa, ennenkuin hän tuli takaisin avaten
yläkerran oven. Minä hiivin hänen kintereillään.

"Portailla hän äkkiä pysähtyi, niin että olin törmätä häneen kiinni.
Hän seisoi katsellen taaksepäin suoraan kasvoihini ja kuunteli. 'Olisin
voinut vaikka vannoa', mutisi hän. Hänen pitkä karvainen kätensä siveli
hänen alahuultaan, ja hän silmäili ylös ja alas portaita. Sitten hän
murahti ja lähti taas ylöspäin.

"Hänen kätensä oli jo ovenrivassa, ja siihen hän taas pysähtyi,
kasvoillaan sama hämmästynyt kiukku. Hän alkoi kuulla lähellään
liikkeitteni heikkoa kahinaa. Sillä miehellä oli varmaankin pirullisen
terävä kuulo. Äkkiä hän vimmastui: 'Jos joku on tässä talossa...'
huusi hän noituen ja jätti uhkauksensa lopettamatta. Hän pisti käden
taskuunsa, mutta ei löytänyt mitä etsi, ja syöksyen ohitseni hän
kompuroi kolisten ja taisteluhaluisena alakertaan. Mutta minä en
seurannut häntä, vaan istuin portaiden yläpäässä hänen paluuseensa asti.

"Pian hän taas tuli takaisin yhä mutisten. Hän avasi huoneen oven ja,
ennenkuin ennätin päästä sisälle, paukautti sen kiinni vasten naamaani.

"Päätin tutkia taloa ja vietin jonkun aikaa siinä hommassa niin
äänettömästi kuin suinkin. Talo oli hyvin vanha, rappeutunut ja kostea,
ja ullakkokerroksen seinäpaperit riippuivat irrallaan rottien repiminä.
Melkein kaikki ovenrivat olivat jäykkiä, enkä uskaltanut vääntää
niitä. Muutamat tarkastamistani huoneista olivat kalustamattomia, ja
toisissa oli huiskin haiskin teatteriromua, joka ulkoasusta päättäen
oli ostettu käytettynä. Eräästä huoneesta, joka oli ukon oman huoneen
vieressä, löysin joukon vanhoja vaatteita. Aloin kaivella niitä ja
unohdin taas innoissani hänen korviensa tavattoman tarkkuuden. Kuulin
hiljaisia askeleita ja katsahtaessani juuri ajoissa näin hänen ovesta
tähystelevän pengottua vaatekasaa ja pitävän vanhanaikaista revolveria
kädessään. Seisoin hievahtamatta paikallani hänen tuijottaessaan
ympärilleen suu auki ja epäluuloisena. 'Se on varmastikin ollut se
letukka', sanoi hän hitaasti. 'Hitto hänet vieköön!'

"Hän sulki rauhallisesti oven, ja heti kuulin avaimen kääntyvän
lukossa. Sitten hänen askeleensa loittonivat. Käsitin äkkiä olevani
teljettynä. Aluksi en tiennyt, mitä oli tehtävä. Astuin ovelta ikkunan
luo ja taas takaisin ja seisoin hämmentyneenä. Vihanpuuska valtasi
minut. Mutta minä päätin tutkia vaatteita, ennenkuin tekisin mitään
muuta, ja ensimmäinen yritykseni pudotti vaatepinon ylähyllyltä. Se
sai hänet palaamaan entistä synkempänä. Tällä kerralla hän todellakin
kosketti minuun, hypähti takaisin hämmästyneenä ja seisahtui neuvotonna
keskelle huonetta.

"Pian hän vähän rauhoittui. 'Rottia', virkkoi hän matalalla äänellä,
sormet huulella. Ilmeisesti hän oli vähän peloissaan. Minä pujahdin
hiljaa ulos huoneesta, mutta eräs lattiapalkki narahti. Silloin se
lemmon peto lähti marssimaan läpi koko talon revolveri kädessään,
lukitsi oven toisensa perästä ja pisti avaimet taskuunsa. Kun käsitin
hänen puuhansa, jouduin oikein raivoihini -- tuskin saatoin kylliksi
hillitä itseäni odottaakseni sopivaa tilaisuutta. Nyt tiesin hänen
olevan yksin talossa. En siis nostanut sen suurempaa melua, vaan
kolhaisin häntä päähän."

"Kolhaisitte häntä päähän?" huudahti Kemp.

"Niin -- löin hänet tainnoksiin, hänen astuessaan portaita alas. Iskin
häneen takaapäin töyrytuolilla, joka oli portaiden käännekohdassa. Hän
lensi alakertaan kuin pussillinen vanhoja saappaita."

"Mutta -- kuulkaahan! Yleiset ihmistavat..."

"Ovat perin sopivia tavallisille ihmisille. Mutta tarkoitus olikin,
Kemp, että minun oli päästävä ulos talosta valepuvussa hänen
näkemättään. En voinut keksiä mitään muuta keinoa. Ja sitten laitoin
hänelle suukapulan Ludvig XIV:n liiveistä ja sidoin hänet lakanaan!"

"Sidoitte hänet lakanaan!"

"Tein hänestä jonkinlaisen säkin. Se oli jokseenkin hyvä keino pitää
tuota tomppelia peloissaan ja alallaan, ja hiton vaikea siitä olikin
päästä ulos -- saada pää mahtumaan nuoran kierteestä. Hyvä Kemp, teidän
ei tarvitse tuijottaa minuun kuin olisin tehnyt murhan. Hänellä oli
revolverinsa. Jos hän kerran olisi nähnyt minut, olisi hän voinut
kertoa tuntomerkkini..."

"Mutta kuitenkin", sanoi Kemp. "Englannissa -- nykyaikana! Ja mies oli
omassa talossaan, ja te olitte -- suorastaan ryöstämässä."

"Ryöstämässä! Hitto soikoon! Kohta te sanotte minua varkaaksi. Ette
suinkaan te, Kemp, ole niin hupsu, että ajattelisitte noin ahtaasti.
Ettekö voi ymmärtää asemaani?"

"Ja hänen myöskin!" sanoi Kemp.

Näkymätön Mies nousi äkkiä seisomaan. "Mitä te oikeastaan tarkoitatte?"

Kempin kasvoille tuli hieman kova ilme. Hän aikoi puhua, mutta
hillitsi itsensä. "Ehkä sittenkin", virkkoi hän muuttaen äkkiä
esiintymistapaansa, "teidän piti niin menetellä. Te olitte pinteessä.
Mutta kuitenkin..."

"Tietysti olin pinteessä -- helvetillisessä pinteessä! Ja hän sai minut
vielä vimmastumaan vainoamalla minua pitkin koko taloa, ilvehtimällä
revolverillaan, avaamalla ja lukitsemalla ovia. Hän oli kerrassaan
raivostuttava. Ette suinkaan te moiti minua, vai mitä? Moititteko te
minua?"

"En milloinkaan moiti ketään", vastasi Kemp. "Se on ihan sopimatonta.
Mitä sitten teitte?"

"Minun oli nälkä. Alakerrasta löysin leivän ja vanhentunutta juustoa
-- siinä oli enemmän kuin tarpeeksi ensi nälkään. Ryyppäsin vähän
vedellä laimennettua viiniä ja menin sitten häthätää tekaisemani
mytyn ohi -- se pysyi vielä hiljaa -- siihen huoneeseen, jossa oli
vanhoja vaatteita. Ikkuna oli kadun puolella liasta ruskeiden verhojen
peittämänä. Poikkesin kurkistamaan ulos niiden välistä. Ulkona oli
päivä häikäisevän kirkas -- vastakohtana tämän ikävän talon ruskeille
varjoille. Kadulla oli vilkas liike -- ohitseni kulkivat hedelmäkärryt,
kaksipyöräiset ajoneuvot ja nelipyöräiset, joilla oli pino laatikoita,
ja kalakauppiaan rattaat. Palasin takanani olevaan hämärään,
väritäplien leijaillessa silmissäni. Kiihtymykseni alkoi taas väistyä
asemani selvän arvioimisen tieltä. Huoneessa haisi hieman bensiiniltä,
jota luullakseni oli käytetty vaatteiden puhdistamiseen.

"Aloin seikkaperäisesti tutkia tätä paikkaa. Päättelin kyttyräselän
olleen jonkun aikaa yksin talossa. Hän oli omituinen olento... Keräsin
vaatevarastosta kaikki, mitä mahdollisesti saatoin käyttää hyväkseni,
ja sitten valitsin huolellisesti harkiten. Löysin käsilaukun, joka
näytti tarpeelliselta, vähän puuteria, punamaalia ja kiinnelaastaria.

"Olin ajatellut maalata ja puuteroida kasvoni ja kaikki, mitä minusta
puettuna voi näkyä, tehdäkseni itseni näkyväksi, mutta siinä oli se
varjopuoli, että olisin tarvinnut tärpättiä ja muita apukeinoja ja
melko pitkän ajan, ennenkuin olisin voinut sieltä poistua. Lopulta
valitsin paremmanpuoleisen nenän, joka oli vähän kummallinen, mutta
ei sen kummempi kuin useiden ihmisten, tummat silmälasit, harmaan
poskiparran ja teko tukan. En voinut löytää mitään alusvaatteita, mutta
niitä voisin ostaa myöhemmin. Toistaiseksi panin ylleni puuvillaisen
kaavun ja sidoin kaulaani kashmirihuivin. Sukkia siellä ei ollut, mutta
kyttyräselän saappaat olivat jokseenkin tilavat ja sopivat jalkaani.
Eräässä myymälän pöytälaatikossa oli kolme puntaa kultaa ja noin
kolmekymmentä shillingiä hopeaa. Lukitussa kaapissa, jonne murtauduin
sisemmässä huoneessa, oli kahdeksan puntaa kultarahoina. Voin siis
jälleen astua maailmaan hyvin varustettuna.

"Sitten minussa heräsi omituinen epäilys. Oliko ulkomuotoni todellakin
säädyllisen näköinen? Katselin itseäni pienessä sänkykamarin
kuvastimessa ja tutkin olemustani joka taholta huomatakseni
jonkin unohtuneen raon, mutta kaikki näytti olevan kunnossa. Olin
eriskummaisen näköinen, teatterimainen -- näyttämötaituri -- mutta
varmaankaan en sentään luonnontieteellinen mahdottomuus. Saaden
takaisin itseluottamukseni vein kuvastimen myymälään, vedin alas
ikkunankaihtimet ja tarkastelin itseäni joka puolelta nurkassa seisovan
kääntöpeilin edessä.

"Kului muutamia minuutteja, ennenkuin sain luontoni rohkaistuksi.
Sitten avasin myymälän oven ja lähdin ulos kadulle jättäen pikku miehen
selviytymään lakanastaan, milloin häntä halutti. Viiden minuutin
kuluttua oli minun ja vaatekauppiaan välillä tusinan verta kadunkulmia.
Ei kukaan näyttänyt tarkastavan minua kiinteämmin. Viimeinen vaikeuteni
tuntui voitetulta."

Hän vaikeni taas.

"Ettekö enää ollut huolissanne kyttyräselästä?" kysyi Kemp.

"En", vastasi Näkymätön Mies. "En myöskään ole kuullut, miten hänen
kävi. Luultavasti hän irroitti tai potkaisi itsensä ulos lakanasta.
Solmut olivat jokseenkin lujat."

Hän vaikeni ja meni ikkunan luo katselemaan ulos.

"Mitä tapahtui tultuanne Strandille?"

"Oi! Pettymyksiä taas. Luulin vaivojeni olevan lopussa. Melkeinpä
luulin voivani rankaisematta tehdä mitä halusin, kaikkea -- paitsi
ilmaista salaisuuttani. Niin ajattelin. Mitä tahansa teinkin ja
millaisia seurauksia menettelystäni tulisikin, siitä en välittänyt.
Minun oli vain heitettävä pois vaatteeni ja kadottava näkymättömiin. Ei
kukaan voinut pidättää minua. Voisin ottaa rahaa, missä vain näkisin
sitä. Päätin suoda itselleni uhkean juhla-aterian ja sitten asettua
johonkin hyvään hotelliin ja hankkia uusia varoja. Olin hämmästyttävän
luottavainen. Ei ole kovinkaan mieluista muistella, että olin aasi.
Menin erääseen hotelliin ja olin jo tilaamaisillani puolisen, kun
mieleeni juolahti, etten voinut syödä, jollen paljastaisi näkymättömiä
kasvojani. Tilasin aterian ja ilmoitin tarjoilijalle, että tulisin
takaisin kymmenen minuutin kuluttua, ja lähdin katkerin mielin ulos. En
tiedä, lienettekö te koskaan ollut siinä asemassa, ettette olisi voinut
tyydyttää ruokahaluanne."

"En aivan niin pahassa", sanoi Kemp, "mutta voin sitä kuvitella".

"Olisin voinut lyödä noita tyhmiä tomppeleita. Lopulta, ihan
näännyksissä himosta saada maukasta ruokaa menin toiseen hotelliin
ja tilasin yksityishuoneen. 'Kasvojani on kohdannut paha tapaturma',
sanoin. He katsahtivat minuun uteliaina, mutta tietenkään se ei ollut
heidän asiansa -- ja niin sain lopulta aterian. Se ei ollut erikoisen
hyvä, mutta riitti kuitenkin, ja syötyäni istuin poltellen sikaaria ja
koettaen laatia toimintasuunnitelmaa. Ja ulkona alkoi taas pyryttää
lunta.

"Mitä enemmän mietin asiaa, Kemp, sitä paremmin aloin käsittää, kuinka
avuton ja kömpelö olento on Näkymätön Mies -- kylmällä roskailmalla
ja vilkasliikenteisessä sivistyneessä kaupungissa. Ennenkuin tein
tämän mielettömän kokeen, olin haaveillut tuhansista seikkailuista.
Sinä iltapäivänä tuntui kaikki pettymykseltä. Kävin ajatuksissani läpi
kaikki ne asiat, joita ihminen pitää toivottavina. Epäilemättä teki
näkymättömyys mahdolliseksi niiden saavuttamisen, mutta mahdotonta oli
niistä nauttia senjälkeen, kun ne ensiksi oli hankkinut. Kunnianhimo
-- mitä hyötyä on ylpeydestä ja komeudesta siellä, missä ei voi
esiintyä? Mitä hyötyä on naisen rakkaudesta, kun hänen nimensä pitää
välttämättä olla Delila? Minulla ei ole mitään halua politiikkaan,
maineen konnankoukkuihin, hyväntekeväisyyteen, urheiluun. Mitä oli
tehtävä? Ja nyt minusta oli tullut vaatteisiin verhottu pöpö, kapaloitu
ja siteisiin kääritty ihmisen irvikuva."

Hän vaikeni, ja hänen asentonsa ilmaisi hänen katselevan eri tahoille
ikkunasta.

"Mutta kuinka te jouduitte Ipingiin?" kysyi Kemp, kovasti haluten saada
vieraansa yhä puhumaan.

"Menin sinne työskentelemään. Minulla oli yksi toivo. Se oli
puolittainen aate! Minulla on se vieläkin. Nyt se on täysin kypsä aate:
kuinka pääsen ennalleen, palauttaakseni sen, mitä olen hävittänyt.
Nimittäin sitten, kun haluan. Kun olen tehnyt kaikkea, mitä haluan
tehdä näkymättömänä. Ja siitä nyt etusijassa tahdonkin puhella
kanssanne..."

"Menittekö suoraan Ipingiin?"

"Menin. Minun oli vain hankittava käsiini kolme muistiinpanokirjaani
ja shekkikirjani, matkatavarani ja alusvaatteeni ja tilattava joukko
kemiallisia aineita toteuttaakseni tämän suunnitelmani -- näytän teille
kaikki laskelmat -- niin pian kuin saan kirjani takaisin -- ja sitten
lähdin. Voi taivas! Muistan nyt sen lumipyryn ja kirotun vaivan, joka
minulla oli koettaessani estää lunta kostuttamasta pahvinenääni..."

"Ja sitten te", virkkoi Kemp, "toissapäivänä, jolloin teidät saatiin
ilmi, panitte toimeen -- sanomalehdistä päättäen..."

"Niin. Aivan niin. Tapoinko minä sen konstaapelitomppelin?"

"Ette", vastasi Kemp. "Hän luultavasti toipui."

"Se on siis hänen onnensa. Minä suorastaan menetin malttini. Voi niitä
hupsuja! Mikseivät he jättäneet minua rauhaan? Entä toinen hölmö, se
maustekauppias?"

"Ei hänelläkään ole hengenvaaraa", vastasi Kemp.

"Mutta kulkuristani en tiedä mitään", sanoi Näkymätön Mies
vastenmielisesti naurahtaen.

"Jumaliste, Kemp, teidäntapaisenne ihmiset eivät tiedä, mitä raivo
on!... Kun on tehnyt työtä vuosikausia, suunnitellut ja pohtinut
ja sitten joku kömpelö, lyhytnäköinen tomppeli turmelee kaikki
saavutuksenne!... Joka ainoa moukka on lähetetty minun tielleni...
Jos osakseni tulee vielä lisää sellaista, niin minä ihan vimmastun
ja nujerran joka sorkan. Nyt ne ovat tehneet tilani tuhat kertaa
pulmallisemmaksi."



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Epäonnistunut suunnitelma


"Mutta nyt", sanoi Kemp vilkaisten syrjäsilmällä ikkunaan, "mitä meidän
sitten nyt on tehtävä?"

Hän astui lähemmäksi vierastaan ehkäistäkseen sen mahdollisuuden, että
toinen voisi vilaukselta huomata ne kolme miestä, jotka lähestyivät
kukkulalle johtavaa tietä myöten -- sietämättömän hitaasti, niinkuin
Kempistä tuntui.

"Mitä te suunnittelitte rynnätessänne Port Burdockiin? Oliko teillä
mitään aikeita?"

"Aioin lähteä maasta pois. Mutta olen muuttanut mieltäni; kun sain
tavata teidät. Luulen olevan viisasta, kun ilma nyt on lämmin ja
sopii olla näkymätön, lähteä etelään. Etenkin senvuoksi, että
salaisuuteni oli tunnettu ja jokainen olisi varuillaan naamioittua
ja tiukasti umpeen kääriytynyttä miestä kohtaan. Täältähän kulkee
höyrylaivoja Ranskaan. Aioin pujahtaa johonkin laivaan ja uskaltaa
matkustaa kanaalin poikki. Sitten olisin lähtenyt junalla Espanjaan
tai muuten Algieriin. Se ei olisi vaikeaa. Siellä voisi ihminen aina
olla näkymätön ja kuitenkin elää. Ja tehdä kaikenlaista. Käytin sitä
kulkuria rahakukkarona ja matkakapineitten kantajana, kunnes saisin
selville, millä tavalla ennakolta lähettäisin kirjani ja tavarani,
jotka sitten perisin ulkomailla."

"Se on selvää."

"Mutta sitten piti tuon saastaisen vintiön koettaa varastaa minulta!
Hän _on_ kätkenyt kirjani, Kemp. Kätkenyt minun kirjani!

"Jospa voisin saada hänet käsiini!..."

"Paras suunnitelmahan olisi ensin saada kirjat häneltä takaisin."

"Mutta missä hän on? Tiedättekö te?"

"Hän on kaupungin poliisiasemalla telkien takana, omasta pyynnöstään,
koko laitoksen vahvimmassa kopissa."

"Se roisto!" huudahti Näkymätön Mies.

"Mutta se sekoittaa vähän teidän suunnitelmianne."

"Meidän on saatava nuo kirjat. Ne ovat välttämättömät elinehdoilleni."

"Aivan niin", myönsi Kemp vähän hermostuneena koettaen päästä selville,
oliko kuulunut askeleita ulkoa. "Ehdottomasti pitää päästä käsiksi
niihin kirjoihin. Mutta se ei liene vaikeaa, jollei hän tiedä, mitä ne
teille merkitsevät."

"Ei", sanoi Näkymätön Mies ja vaipui ajatuksiinsa.

Kemp koetti miettiä, millä saisi keskustelun pysymään vireillä, mutta
Näkymätön Mies ryhtyikin omasta aloitteestaan puhumaan.

"Teidän taloonne joutuminen, Kemp", virkkoi hän, "muuttaa suunnitelmani
kokonaan. Sillä te olette ymmärtäväinen mies. Kaiken uhalla mitä on
tapahtunut, tästä julkisuudesta, kirjojeni menettämisestä, kaikista
kärsimyksistäni huolimatta on vielä jäljellä suuria mahdollisuuksia,
suunnattomia mahdollisuuksia...

"Ette suinkaan ole kenellekään kertonut minun olevan täällä?" kysyi hän
äkkiä.

Kemp epäröi. "Siitähän sovittiin", vastasi hän.

"Ei ainoallekaan?" tiukkasi Griffin.

"En ainoallekaan."

"No sitten..." Näkymätön Mies nousi seisomaan ja pannen kädet puuskaan
alkoi astella edestakaisin Kempin työhuoneessa.

"Minä tein erehdyksen, Kemp, suunnattoman erehdyksen pannessani
tämän muutoksen yksin toimeen. Olen tuhlannut voimia, aikaa, hyviä
tilaisuuksia. Yksin! Ihmeellistä on, kuinka vähän ihminen voi yksinään!
Ryöstää vähän, tehdä pahaa vähän, ja siihen se loppuu.

"Minä tarvitsen, Kemp, vartijaa, auttajaa ja piilopaikkaa, sellaista
järjestelyä, jonka tukemana voin nukkua ja syödä ja levätä rauhassa ja
luottavasti. Minulla täytyy olla liittolainen. Kun saan liittolaisen,
ruokaa ja lepoa, voin toimittaa tuhansia asioita.

"Tähän asti olen kulkenut umpimähkään. Meidän on punnittava kaikkea,
mitä näkymättömyys merkitsee, kaikkea, mitä se ei merkitse. Siitä on
vähän apua räystääntippumista vastaan ja niin edespäin -- siitähän
syntyy ääni kuitenkin. Vähän se auttaa -- hyvin vähän ehkä -- jos
murtautuu taloon, ja niin edespäin. Kun minut kerran saa kiinni, on
helppo vangita minut. Mutta toiselta puolen on minua vaikea saada
kiinni. Tämä näkymättömyys on tosiaankin hyvä vain kahdessa suhteessa.
Se on hyödyllinen pakoon lähtiessä ja lähestyessä. Se on siis erittäin
hyödyllinen tappamisessa. Minä voin hiipiä ihmisen ympäri, mikä ase
hänellä sitten lieneekään kädessään, valita sopivan kohdan, iskeä
mieleni mukaan, väistellä mieleni mukaan, lähteä pakoon mieleni mukaan."

Kempin käsi kohosi hipaisemaan viiksiä. Kuuluiko alakerrasta liikettä?

"Ja meidän täytyy tappaa, Kemp."

"Meidän täytyy tappaa", toisti Kemp. "Kuuntelen teidän suunnitelmaanne,
Griffin, mutta en hyväksy sitä, muistakaa se. _Miksi_ tappaa?"

"Ei suotta tappaa, vaan oikein harkitusti surmata. Asia on näin:
he tietävät, että on olemassa Näkymätön Mies -- yhtä hyvin kuin me
tiedämme Näkymättömän Miehen olevan olemassa -- ja tämän Näkymättömän
Miehen, Kemp, pitää nyt panna toimeen oikea hirmuhallitus. Niin,
epäilemättä se on kauhistuttavaa, mutta sitä tarkoitan. Hirmuhallitus.
Täytyy ottaa jokin kaupunki esimerkiksi teidän Burdockinne, saattaa
se kauhun valtaan ja hallita sitä. Täytyy jaella käskyjä. Sellaista
saattaa tehdä tuhansin tavoin -- ihan riittäviä olisivat ovien alitse
työnnetyt paperilaput. Ja kaikki, jotka eivät tottele määräyksiä,
tapetaan. Samoin kaikki ne, jotka puolustavat vastahakoisia."

"Ohoh", sanoi Kemp, kuuntelematta enää Griffiniä, sillä muuan ääni
ilmaisi hänen ulko-oveaan avattavan ja suljettavan.

"Minusta näyttää, Griffin" virkkoi hän salatakseen tarkkaavaisuutensa
puutteen, "että teidän liittolaisenne olisi vaikeassa asemassa".

"Ei kukaan saisi tietää, että hän olisi liittolainen", sanoi Näkymätön
Mies innokkaasti. Ja sitten äkkiä: "Hst! Mitä siellä alakerrassa on?"

"Ei mitään", vastasi Kemp, ja alkoi äkkiä puhua kovaa ja pontevasti.
"Minä en suostu siihen, Griffin", sanoi hän. "Ymmärtäkää minut oikein,
minä en sitä hyväksy. Miksi haaveilla kamppailua kokonaista kansaa
vastaan? Kuinka voitte toivoa siten saavuttavanne onnea? Älkää olko
yksinäinen susi. Julkaiskaa tutkimuksenne -- ottakaa koko maailma
-- ottakaa ainakin yksi kansakunta uskotuksenne. Ajatelkaahan, mitä
voisitte tehdä miljoonan apulaisen tukemana..."

Näkymätön Mies keskeytti hänet -- käsi ojennettuna. "Portaista kuului
askeleita", sanoi hän.

"Mitä tyhjää", virkkoi Kemp.

"Antakaahan minun katsoa", pyysi Näkymätön Mies ja kulki käsi
ojennettuna ovelle.

Sitten tapahtumat seurasivat toisiaan hyvin nopeasti. Kemp epäröi
hetkisen ja sitten liikahti häntä pidättääkseen. Näkymätön Mies
hätkähti ja seisahtui. "Petturi!" huusi Ääni, ja äkkiä aamupuku aukeni,
ja istuutuen tuolille alkoi näkymätön riisuutua. Kemp harppasi kolme
nopeaa askelta ovelle, ja heti hypähti Näkymätön Mies -- jonka sääret
olivat kadonneet -- seisomaan ja kiljaisi. Kemp paiskasi oven auki.

Kun se avautui, kuului alakerrasta kiireisiä askelia ja ääniä.

Nopealla liikkeellä Kemp työnsi Näkymättömän Miehen takaisin, hypähti
syrjään ja läimäytti oven kiinni. Avain oli ulkopuolella valmiina.
Seuraavalla hetkellä olisi Griffin ollut yksinään vankina näkötornin
työhuoneessa -- jollei erästä pikku seikkaa olisi sattunut. Avain oli
sinä aamuna työnnetty läpeen kiireesti. Kun Kemp paukautti oven kiinni,
putosi avain kolahtaen matolle.

Kempin kasvot kalpenivat. Hän koetti tarttua ovenripaan molemmin käsin.
Hetkisen hän seisoi sitä kiskomassa. Sitten ovi raottui kuusi tuumaa.
Mutta hän sai sen taas kiinni. Seuraavalla kerralla se temmattiin
jalan leveydeltä auki, ja aamupuku tunkeutui oviaukkoon. Näkymättömät
sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa, ja hän hellitti otteensa rivasta
puolustaakseen itseään. Hänet työnnettiin takaisin, heitettiin kumoon
ja sysättiin voimakkaasti portaiden nurkkaukseen. Tyhjä aamupuku
viskattiin hänen päälleen.

Portaiden puolivälissä oli eversti Adye, Kempin lähettämän kirjeen
saaja, Burdockin poliisipäällikkö. Hän katseli hämmästyneenä
Kempin äkillistä ilmestymistä, jota seurasi tyhjän vaatekappaleen
omituinen lentäminen ilmassa. Hän näki Kempin paiskautuvan maahan ja
ponnistelevan päästäkseen jaloilleen, sitten hoipertelevan, syöksyvän
eteenpäin ja kaatuvan taas lattialle kuin nujerretun härän.

Senjälkeen hän itse sai rajun iskun. Tyhjästä! Suunnaton paino, kuten
tuntui, karkasi hänen kimppuunsa, ja hän vieri suinpäin alas portaita;
jokin kiristi häntä kurkusta, ja polvi työntyi hänen kuvettaan vasten.
Näkymätön jalka polki häntä selkään, aavemainen sipsutus kuului menevän
portaita alaspäin, ja hän kuuli kahden poliisin käytävässä huutavan ja
juoksevan ja talon ulko-oven kovasti paukahtavan.

Hän kierähti ympäri ja nousi istumaan ja tuijottamaan. Hän näki Kempin
hoipertelevan alas portaita pölyisenä ja vaatteet epäjärjestyksessä,
toinen puoli kasvoja valkeina iskuista, huuli vertavuotavana ja
käsivarrella vaalea aamupuku ynnä muutamia muita vaatekappaleita.

"Voi taivas!" huusi Kemp. "Nyt alkaa kova leikki! Hän on poissa!"



VIIDESKOLMATTA LUKU

Näkymättömän miehen takaa-ajo


Jonkun aikaa Kemp puhui niin sekaisin, ettei osannut Adyelle selittää
nopeasti toisiaan seuranneita tapauksia. He seisoivat portaiden
siltamalla, Kemp puhellen hätäisesti, Griffinin eriskummaiset
vaatekappaleet vielä käsivarrellaan. Mutta pian alkoi Adye hieman
käsittää tilannetta.

"Hän on mieletön", sanoi Kemp, "epäinhimillinen. Hän on pelkkää
itsekkyyttä. Hän ei ajattele mitään muuta kuin omaa etuaan, omaa
turvallisuuttaan. Olen tänä aamuna kuunnellut kerrassaan töykeän
itsekästä juttua... Hän on haavoittanut ihmisiä. Hän saa toimeen
pakokauhun. Ei mikään voi pysähdyttää häntä. Nyt hän liikkuu ulkona --
raivoissaan!"

"Hänet täytyy saada kiinni", sanoi Adye. "Se on varmaa."

"Mutta kuinka?" huusi Kemp ja alkoi äkkiä esittää monenlaisia tuumia.
"Teidän täytyy aloittaa heti, panna kaikki soveliaat miehet työhön,
estää hänet pääsemästä pois tältä seudulta. Kun hän kerran pääsee
pakoon, voi hän kulkea mielensä mukaan pitkin maaseutua, tappaa ja
silpoa. Hän haaveilee hirmuhallitusta! Suorastaan hirmuhallitusta.
Teidän pitää lähettää vartijoita junille ja maanteille ja laivoille.
Sotaväen pitää auttaa. Teidän täytyy sähköttää apua. Ainoa asia,
joka voi pidättää häntä täällä, on toivo saada takaisin muutamat
muistiinpanokirjat, joita hän pitää arvokkaina. Selitän sen teille!
Teillä on poliisiasemalla eräs mies -- Marvel."

"Minä tiedän sen", sanoi Adye, "kyllä tiedän. Ne kirjat -- jaha. Mutta
kulkuri..."

"Väittää, ettei hänellä ole niitä. Mutta hän luulee kulkurilla olevan.
Ja teidän täytyy estää häntä syömästä ja nukkumasta -- yötä päivää
pitää koko seudun olla jalkeilla häntä takaa-ajamassa. Ruoka täytyy
panna telkien taakse hyvään talteen, kaikki ruoka, niin ettei hän saa
sitä muutoin kuin murtautumalla taloihin. Kaikki ovet täytyy sulkea
häneltä. Taivas lähettäköön meille kylmiä öitä ja sadetta! Koko
seudun täytyy ruveta ajamaan häntä takaa eikä saa hellittää kesken.
Kuulkaahan, Adye, hän on oikea vaara, onnettomuus -- jollei häntä saada
kiinni ja panna lukkojen taakse, on pelottavaa ajatella, mitä voi
tapahtua."

"Mitä muuta voimme tehdä?" kysyi Adye. "Minun täytyy paikalla mennä
asiaa järjestämään. Mutta miksette tulisi mukaan? Niin -- tulkaa tekin!
Pidämme jonkinlaisen sotaneuvottelun -- otamme avuksi Hoppsin -- ja
rautatievirkamiehet. Hitto vie, tässä on kiire. Mennään nyt -- kertokaa
minulle kaikki matkalla. Mitä muuta voimme tehdä? Heittäkää nuo kampsut
pois."

Samassa Adye lähti ensimmäisenä alas. He huomasivat ulko-oven olevan
auki ja poliisien seisovan ulkopuolella tuijottamassa tyhjään ilmaan.
"Hän on mennyt pois, herra", virkkoi toinen.

"Meidän täytyy heti lähteä keskusasemalle", sanoi Adye. "Toinen teistä
lähteköön hakemaan ajoneuvot tänne meitä vastaan -- nopeasti. Ja nyt,
Kemp, mitä muuta?"

"Koiria", virkkoi Kemp. "Hankkikaa koiria. Ne eivät näe häntä, mutta
vainuavat hänet. Hankkikaa koiria."

"Hyvä on", sanoi Adye. "Sitä ei yleensä tiedetä, mutta Halsteadin
vankilan viranomaiset tietävät miehen, jolla on verikoiria. Siis
koiria. Mitä muuta?"

"Muistakaa", sanoi Kemp. "että hänen ruokansa näkyy. Aterian jälkeen
näkyy hänen ruokansa, kunnes se on sulanut niin että hänen on
piileskeltävä syönnin jälkeen. Teidän pitää herkeämättä kulkea ristiin
rastiin. Joka tiheikössä, jokaisessa hiljaisessa loukossa. Ja pankaa
pois kaikki aseet -- kaikki kapineet, jotka voisivat kelvata aseiksi.
Hän ei voi kuljettaa sellaisia esineitä kauan. Ja kaikki, mitä hän voi
siepata käteensä ja käyttää lyömäesineinä, on kätkettävä näkyvistä."

"Hyvä on", sanoi Adye. "Me saamme hänet vielä kiinni!"

"Ja maanteille..." jatkoi Kemp epäröiden.

"No?" kysyi Adye.

"Lasijauhoa", sanoi Kemp. "Se on kyllä julmaa. Mutta ajatelkaa, mitä
kaikkea hän voi tehdä!"

Adye veti kiivaasti ilmaa keuhkoihinsa hampaittensa välistä. "Se ei
ole oikein miesmäistä. Enpä tiedä. Mutta minä hankin kyllä varalle
lasijauhoa. Jos hän menee liian pitkälle..."

"Se mies on muuttunut epäinhimilliseksi, uskokaa pois", sanoi Kemp.
"Olen ihan varma siitä, että hän panee toimeen hirmuhallituksen -- heti
kun hän on vapautunut tämän paon herättämästä mieltenkuohusta -- se on
yhtä varmaa kuin että minä nyt puhelen teille. Meidän ainoa toivomme
on se, että ehätämme hänen edelleen. Hän on katkaissut suhteensa omaan
kansaansa. Saakoon hän omalla verellään sen sovittaa."



KUUDESKOLMATTA LUKU

Wicksteedin murha


Näkymätön Mies oli ilmeisesti silmittömän raivon vallassa rynnännyt
ulos Kempin talosta. Eräs pieni lapsi, joka leikki lähellä Kempin
porttikäytävää, siepattiin rajusti maasta ja heitettiin tiensivuun,
niin että sen nilkka meni sijoiltaan. Senjälkeen katosi Näkymätön Mies
muutamiksi tunneiksi, niin ettei hänestä kuultu mitään. Ei kukaan
tiedä, minne hän meni tai mitä hän teki. Mutta voimme kuvitella
hänen rientäneen kuumana kesäkuun aamupäivänä ylös kukkulalle ja
sieltä edelleen Port Burdockin takaiselle aukealle hiekkanummelle
epätoivoissaan sietämättömästä kohtalostaan ja lopulta hiestyneenä
ja väsyneenä piileskelleen Hintondeanin viidakossa, punoakseen
pirstoutuneet suunnitelmansa taas kokoon lähimmäisiään vastaan.
Todennäköisimmin hän pakeni juuri sinne, sillä siellä hän taas ryhtyi
toimimaan hirveän surullisella tavalla noin kahden ajoissa iltapäivällä.

Voisi kysyä, millainen hänen mielentilansa lienee silloin ollut ja mitä
suunnitelmia hän siellä hautoi. Epäilemättä hän oli ihan suunniltaan
raivosta Kempin kavaluuden vuoksi, ja vaikka voimmekin ymmärtää ne
vaikuttimet, jotka johtivat tähän petokseen, sopii kuitenkin kuvitella,
vieläpä jonkun verran tunteakin samaa kiukkua, joka sellaisesta
aiotusta yllätyksestä herää. Ehkä oli hänen mieleensä palannut jotakin
siitä huumaavasta hämmästyksestä, jota hän oli kokenut Oxford-kadun
varrella, sillä hän oli ilmeisesti luullut voivansa luottaa Kempin
myötävaikutukseen petomaisessa haaveessaan saattaa maailma kauhun
valtaan. Joka tapauksessa hän katosi ihmisten havaintopiiristä
puolipäivän tienoissa, eikä kukaan elävä todistaja voi kertoa, mitä
hän teki noin puolikolmeen asti. Se oli ehkä onneksi ihmisille, mutta
hänelle itselleen se oli turmiollista toimettomuuden aikaa.

Sillä välin puuhasi yhä kasvava miesjoukko, joka oli hajautunut yli
seudun. Aamulla hän oli vielä ollut pelkkää tarua, ihmisten pelätin.
Iltapäivällä, pääasiassa Kempin kuivasti lausumain tiedonantojen
nojalla, hän tuntui kaikista todelliselta vastustajalta, jota piti
haavoittaa, joka oli vangittava tai nujerrettava, ja paikkakunta alkoi
järjestäytyä käsittämättömän nopeasti. Kahden aikanakin hän olisi vielä
voinut poistua seudulta nousemalla junaan, mutta kahden jälkeen se oli
mahdotonta. Jokainen matkustajajuna pitkin suuren suunnikkaan sivuja
Southamptonin, Winchesterin, Brightonin ja Horshamin välillä kulki
ovet lukossa, ja tavaraliikenne oli melkein kokonaan keskeytetty. Ja
kolmenkymmenen kilometrin kehässä Port Burdockin ympärillä liikkui
alituisesti kivääreillä ja lyijynuppisilla sauvoilla asestettuja miehiä
kolmen tai neljän ryhmissä koirien kera, ristiin rastiin teillä ja
pelloilla.

Ratsupoliiseja oli liikkeellä pitkin kaikkia kujia. Ne pysähtyivät joka
mökin eteen ja varoittivat ihmisiä lukitsemaan talonsa ja pysymään
sisällä, jolleivät olleet asestettuja. Kaikki koulut olivat lopettaneet
työnsä kolmen aikana, ja lapset kiirehtivät kotiin pelästyneinä
ja pysytellen ryhmissä. Kempin julistus -- jonka Adye tosin oli
allekirjoittanut -- oli asetettu näkyviin melkein koko seudulla neljän
viiden ajoissa iltapäivällä. Se kuvaili lyhyesti, mutta selvästi kaikki
taistelun ehdot, selitti välttämättömäksi estää Näkymätöntä Miestä
saamasta ruokaa ja unta, vaati ehdottomasti yhtämittaista varuillaan
olemista ja kehoitti valppaasti tarkkaamaan hänen liikkumisensa
merkkejä. Niin nopeaa ja täsmällistä oli viranomaisten toiminta, niin
äkkiä herännyt ja yleinen oli usko tähän omituiseen ihmiseen, että
ennen yön tuloa oli monen sadan neliökilometrin ala ehdottomassa
piiritystilassa. Sitäpaitsi kulki illalla kauhunväristys läpi koko
vartioston, koko hermostuneen paikkakunnan, lentäen kuiskauksena suusta
suuhun. Nopeasti ja varmasti levisi yli koko seudun joka suuntaan
kertomus herra Wicksteedin murhasta.

Jos se arvelumme on oikea, että Näkymättömän Miehen pakopaikkana
oli Hintondeanin viidakko, täytyy meidän otaksua, että hän varhain
iltapäivällä riensi taas pois hautoen jotakin sellaista suunnitelmaa,
joka vaati aseen käyttämistä. Emme voi tietää, mikä hänen aikeensa
oli, mutta se seikka, että hänellä oli rautakanki kädessään, ennenkuin
hän tapasi Wicksteedin, on ainakin minusta vastaanväittämätön
todistuskappale.

Emme tietenkään voi sanoa mitään varmaa tuon kahakan yksityiskohdista.
Se tapahtui erään hiekkakuopan reunalla, vajaan parin sadan metrin
päässä loordi Burdockin huvilan portilta. Kaikki viittaa epätoivoiseen
tappeluun -- tallattu maa, herra Wicksteedin saamat monet haavat,
hänen särkynyt keppinsä; mutta mahdotonta on kuvitella, miksi
hyökkäystä olisi tehty muutoin kuin murharaivossa. Tuleepa melkein
ehdottomasti päätelleeksi hänen olleen järjiltään. Herra Wicksteed
oli neljänkymmenen viiden tai -kuuden vanha mies, loordi Burdockin
pehtori, hyvin siivo tavoiltaan ja ulkomuodoltaan. Viimeisenä kaikista
olisi hän voinut kiihoittaa niin kauheaa vastustajaa. Näkymätön Mies
näkyy käyttäneen rautakankea, kun toinen oli menossa rauhallisesti
kotiinsa päivälliselle, hyökkäsi hänen kimppuunsa, musersi hänen heikot
puolustusyrityksensä, taittoi hänen käsivartensa, kaatoi hänet ja
murskasi hänen päänsä sohjoksi.

Tietysti hänen oli täytynyt kiskaista rautakanki aidasta, ennenkuin
tapasi uhrinsa -- hänen oli täytynyt pidellä sitä valmiina kädessään.
Vain kaksi yksityisseikkaa sen lisäksi, mitä jo on esitetty, näyttää
vähän oudostuttavan. Toinen niistä on se, että hiekkakuoppa ei ollut
herra Wicksteedin suoran kotimatkan varrella, vaan melkein parin sadan
metrin päässä hänen reitiltään. Toinen on erään pikku tytön vakuutus,
että hän iltapäiväkouluun mennessään näki murhatun miehen juosta
harppaavan omituisella tavalla pellon poikki hiekkakuopalle päin. Tytön
näytettyä liikkeillä, kuinka Wicksteed oli kulkenut, saattoi päättää
hänen seuranneen jotakin edessään olevaa ja lyöneen sitä tuon tuostakin
kävelykepillään. Tyttö oli viimeinen henkilö, joka näki hänet elossa.
Wicksteed katosi hänen näkyvistään kuolemaansa kohti. Taistelun peitti
hänen silmiltään vain pieni koivuryhmä ja matala notko.

Tämä osoittaa ainakin kirjoittajan mielestä, että murhaa ei tehty
pelkästä oikusta. Voimme kuvitella joka tapauksessa Griffinin ottaneen
rautakangen aseekseen, mutta ilman harkittua tarkoitusta käyttää
sitä murhaamiseen. Sitten on Wicksteed kaiketi saapunut paikalle
ja huomannut kangen selittämättömällä tavalla liikkuvan ilmassa.
Ajattelematta ollenkaan Näkymätöntä Miestä -- sillä Port Burdock on
sieltä noin penikulman päässä -- hän lienee lähtenyt ajamaan sitä
takaa. Hyvin luultavaa on, ettei hän ollut edes kuullut puhuttavan
Näkymättömästä Miehestä. Voi siis kuvitella Näkymättömän Miehen
lähteneen rauhallisesti pois aikoen välttää ilmituloa lähiseudulla.
Wicksteed seurasi tätä selittämättömästi liikkuvaa esinettä
kiihoittuneena ja uteliaana, käyden siihen lopulta käsiksi.

Epäilemättä olisi Näkymätön Mies tavallisissa oloissa voinut helposti
jättää jälkeensä keski-ikäisen takaa-ajajansa; mutta paikka, jossa
herra Wicksteedin ruumis tavattiin, ilmaisee hänen onnettomuudekseen
pakottaneen saaliinsa polttavien nokkosten ja hiekkakuopan väliseen
nurkkaan. Niiden, jotka tuntevat Näkymättömän Miehen tavattoman
pikavihaisuuden, on helppo kuvitella kahakan loppupuoli.

Mutta se on pelkkä otaksuma. Ainoat varmat tosiseikat -- sillä
lasten kertomukset ovat usein epäluotettavia -- ovat Wicksteedin
hengettömän ruumiin ja nokkosten joukkoon heitetyn verisen rautakangen
löytäminen. Se seikka, että Griffin oli jättänyt aseensa, osoittaa
hänen mielenkuohussaan luopuneen siitä mahdollisesta suunnitelmasta,
jota varten hän oli sen ottanut. Hän oli kyllä mitä itsekkäin ja
tunteettomin mies, mutta hänen uhrinsa, ensimmäisen uhrinsa näkeminen
verisenä ja säälittävänä maassa virumassa lienee päästänyt vallalleen
jonkin kauan tukittuna olleen katumuksen lähteen, joka kaiketi tulvi
jonkun aikaa, mitä tahansa hän muuten olikin suunnitellut.

Herra Wicksteedin murhan jälkeen hän näyttää kulkeneen hiekkanummelle
päin. Huhu kertoo Fern Bottomin lähellä pellolla työskennelleiden parin
miehen kuulleen auringonlaskun aikana jotakin ääntä. Se valitti ja
nauroi, nyyhkytti ja voihki ja tuon tuostakin huudahti. Varmaankin se
on ollut perin outoa. Ääni oli siirtynyt keskeltä yli apilapellon ja
häipyi vuorille päin.

Sillä välin oli Näkymätön Mies varmasti saanut jonkin verran tietää,
kuinka nopeasti Kemp oli käyttänyt hyväkseen hänen luottamustaan. Hänen
oli täytynyt huomata, että talot oli lukittu ja teljet joka ovella;
kaiketi hän oli kuljeskellut rautatieasemien lähistöllä, hiiviskellyt
majatalojen tienoilla ja epäilemättä lukenut julistukset saaden
jonkinlaisen käsityksen itseään vastaan aloitetun sotaretken laadusta.
Illan lähestyessä ilmestyi sinne tänne pelloille kolmen neljän miehen
ryhmiä ja kuului koirien haukkumista. Näille miehille oli annettu
erikoiset ohjeet siitä, kuinka heidän tuli auttaa toinen toistaan
mahdollisen kahakan syntyessä. Mutta hän vältti heitä kaikkia. Voimme
jonkun verran ymmärtää hänen katkeruuttaan, joka mahdollisesti oli
sitäkin voimakkaampi senvuoksi, että hän oli itse antanut ne tiedot,
joita nyt häikäilemättä käytettiin häntä vastaan. Siksi päiväksi hän
ainakin menetti rohkeutensa, sillä melkein vuorokauden, lukuunottamatta
sitä aikaa, joka häneltä meni Wicksteedin ahdistamiseen, hän oli
takaa-ajettavana. Yöllä hänen oli täytynyt syödä ja nukkua, sillä
aamulla hän oli jälleen oma itsensä, toimelias, voimakas, vihainen ja
pahasisuinen, valmis ryhtymään viimeiseen suureen kamppailuunsa mailman
kanssa.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Kempin talon piiritys


Kemp luki omituisen kirjeen, joka oli kirjoitettu lyijykynällä
rasvaiselle paperille.

"Olette ollut hämmästyttävän tarmokas ja taitava", sanottiin siinä,
"vaikken voikaan kuvitella, mihin te sillä pyritte. Te olette minua
vastaan. Kokonaisen päivän olette ajanut minua takaa -- olette
koettanut riistää minulta yölevon. Mutta minä olen saanut ruokaa
kiusallannekin, nukkunut vastoin tahtoanne, ja leikki on vasta alussa.
Niin, vasta alussa. Ei ole muuta neuvoa kuin aloittaa hirmuhallitus.
Tämä julistaa hirmuhallituksen ensimmäisen päivän tulleen. Port
Burdock ei ole enää kuningattaren hallittavana. Kertokaa se
poliisipäälliköllenne ja muille. Nyt hallitsen minä -- hirmuvaltias!
Tämä on uuden ajanlaskun ensimmäisen vuoden ensi päivä -- Näkymättömän
Miehen aikakausi alkaa. Minä olen Näkymätön Mies Ensimmäinen. Aluksi
tämä hallitus on lievä. Ensimmäisenä päivänä mestataan esimerkin
vuoksi yksi, Kemp niminen mies. Kuolema kohtaa hänet tänään. Hän
saa lukita itsensä telkien taakse, piiloutua, hankkia vartijat
ympärilleen, hankkia panssarin, jos tahtoo -- mutta kuolema, näkymätön
kuolema tulee. Turvautukoon hän kaikkiin varokeinoihin -- se tehoo
kyläkansaani. Kuolema lähtee postilaatikosta puolipäivän aikaan. Kirje
solahtaa sinne postimiehen tullessa, ja sitten mars! Leikki alkaa.
Kuolema lähtee liikkeelle. Älkää auttako häntä, ihmiset, ettei Kuolema
käy teidänkin kimppuunne. Tänään täytyy Kempin kuolla."

Luettuaan pariin kertaan tämän kirjeen Kemp sanoi: "Se ei ole pilaa.
Siinä kuuluu hänen äänensä. Ja hän tarkoittaa, mitä sanoo."

Hän käänsi taivutetun arkin toisin päin ja näki osoitepuolella
Hintondeanin postileiman ja proosallisen ilmoituksen: "_maksettava 2
pennyä_".

Hän nousi hitaasti, jättäen puolisensa kesken -- kirje oli tullut
kello yhden postissa -- ja meni työhuoneeseensa. Hän soitti
taloudenhoitajatartaan ja käski tämän paikalla kiertää talon ympäri,
tutkia kaikki ikkunoiden hakaset ja sulkea kaikki ikkunaluukut.
Itse hän pani kiinni työhuoneensa luukut. Makuuhuoneensa lukitusta
laatikosta hän otti pienen revolverin, tarkasti sitä huolellisesti ja
pisti sen kotitakkinsa taskuun. Sitten hän kirjoitti muutamia lyhyitä
kirjeitä, yhden eversti Adyelle, ja antoi ne palvelijansa vietäväksi,
samalla sanellen hänelle selvät määräykset, millä lailla hänen oli
lähdettävä talosta. "Mitään vaaraa ei ole", virkkoi hän ja lisäsi salaa
mielessään: "teille". Senjälkeen hän mietiskeli jonkun aikaa ja palasi
sitten jäähtyneen puolisensa ääreen.

Hän söi vaipuen silloin tällöin ajatuksiinsa. Vihdoin hän löi kätensä
voimakkaasti pöytään. "Me otamme hänet kiinni!" sanoi hän, "ja minä
olen syöttinä. Hän tulee liian pitkälle."

Kemp meni ylös näkötorniin ja sulki huolellisesti joka oven
jäljessään. "Tämä on peliä", virkkoi hän, "outoa peliä -- mutta kaikki
voitonmahdollisuudet ovat minun puolellani, herra Griffin, vaikka
olettekin näkymätön ja rohkea. Griffin _contra mundum_ ... kosto
mielessä."

Hän seisoi ikkunan ääressä katsellen helteistä mäensyrjää.
"Hänen täytyy saada ruokaa joka päivä - enkä minä häntä kadehdi.
Nukkuikohan hän todellakin viime yönä? Jossakin ulkosalla -- turvassa
yhteentörmäyksiltä. Toivoisinpa, että tämän kuumuuden sijasta saisimme
tuntuvasti viileämmän ja märän ilman. Hän voi nyt vaania minua."

Kemp astui ihan ikkunan eteen. Jotakin kalahti kovasti puitteiden
yläpuolelle muuraukseen ja sai hänet rajusti peräytymään.

"Alan jo hermostua", virkkoi Kemp. Mutta vasta viiden minuutin kuluttua
hän taas meni ikkunan luo. "Varmaankin se oli jokin varpunen", tuumi
hän.

Sitten hän kuuli ulko-oven kellon soivan ja kiiruhti alakertaan.
Hän veti salvan syrjään, tutki ketjua, nosti irti sen ja avasi oven
varovasti näyttämättä itseään. Tuttu ääni tervehti häntä. Siellä oli
Adye. "Teidän palvelijanne kimppuun on hyökätty, Kemp", sanoi hän oven
takaa.

"Mitä!" huudahti Kemp.

"Se kirjeenne temmattiin häneltä. Näkymätön Mies on täällä lähistöllä.
Päästäkää minut sisään."

Kemp irroitti ketjun, ja Adye tuli sisään niin ahtaasta aukosta
kuin mahdollista. Hän seisoi käytävässä ja katseli sanomattomasti
huojentuneen näköisenä, kuinka Kemp jälleen sulki oven. "Kirje
siepattiin hänen kädestään. Se säikähdytti häntä pahanpäiväisesti.
Tyttö on nyt poliisiasemalla, hermopuuskan vallassa. Näkymätön Mies on
täällä lähistöllä. Mitä kirje koski?"

Kemp kirosi.

"Mikä hupsu minä olinkaan!" huudahti hän. "Minun olisi pitänyt tietää.
Tänne ei ole tunninkaan kävelymatkaa Hintondeanista. Nyt jo!"

"Mitä sitten?" kysyi Adye.

"Katsokaahan!" sanoi Kemp ja astui edellä työhuoneeseensa. Hän ojensi
Adyelle Näkymättömän Miehen kirjeen. Adye, luki sen ja vihelsi hiljaa.
"Ja te...?" kysyi Adye.

"Ehdotin ansaa -- kuin hupsu", vastasi Kemp, "ja lähetin ehdotukseni
naispalvelijan mukana. Hänelle."

Nyt kirosi Adyekin.

"Hän laittautuu tiehensä", virkkoi Adye.

"Johan nyt!" sanoi Kemp.

Yläkerrasta kuului särkyvän lasin helinää. Adye näki vilahdukselta
Kempin taskusta puolittain esiintyöntyvän pikku revolverin. "Se on
yläkerran ikkuna", sanoi Kemp ja lähti edellä ylös. Heidän vielä
ollessaan portailla kuului toinen helähdys. Tullessaan työhuoneeseen he
näkivät sen kolmesta ikkunasta kahden olevan säpäleinä. Toinen puoli
lattiaa oli lasinsirpaleiden peittämä, ja kirjoituspöydällä oli iso
kivi. Miehet jäivät ovelle katselemaan hävitystä. Kemp kirosi taas
ja samassa kuului kolmannesta ikkunasta aivan kuin pistolinlaukaus,
puolisko roikkui hetkisen irrallaan ja putosi huoneen lattialle
hajanaisina, värisevinä kolmikulmioina.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Adye.

"Se on alkua", sanoi Kemp.

"Eikö tänne voi kiivetä minkään kautta?"

"Ei kissakaan", vastasi Kemp.

"Eikö ole ikkunaluukkuja?"

"Ei täällä. Kaikissa alakerran huoneissa on. Ohoh!"

Läiskis, ja sitten alakerrasta kuului kovaa paukkinaa, ikäänkuin olisi
lyöty lautoja vastakkain. "Kirottu mies!" sanoi Kemp. "Sen täytyy
olla -- niin - se on yksi makuuhuoneista. Hän mullistasi nyt koko
talon. Mutta hän on hupsu. Luukut ovat paikoillaan, ja lasit putoavat
ulkopuolelle. Hän loukkaa jalkansa."

Eräs toinenkin ikkuna kuului menevän rikki. Molemmat miehet seisoivat
portaiden siltamalla neuvottomina.

"Nytpä tiedän!" sanoi sitten Adye. "Antakaa minulle keppi tai jokin muu
esine. Minä lähden hankkimaan verikoirat tänne. Silloin hänen pitäisi
lauhtua!"

Taas muuan ikkuna seurasi toisten esimerkkiä.

"Eikö teillä ole revolveria?" kysyi Adye.

Kemp pisti käden laskuunsa. Sitten hän epäröi.

"Minulla ei ole muuta kuin tämä."

"Minä tuon sen lakaisin", sanoi Adye. "Te olette täällä turvassa."

Kemp ojensi hänelle aseensa, häpeillään hätävalheestaan.

"Nyt ovelle", sanoi Adye

He kuulivat epäröiden seisoessaan käytävässä, että muuan alakerran
makuuhuoneen ikkuna särkyi ja lensi alas. Kemp meni ovelle ja alkoi
irroittaa salpoja niin hiljaa kuin mahdollista. Hänen kasvonsa olivat
vähän kalpeammat kuin tavallisesti.

"Teidän täytyy mennä suoraa päätä ulos", sanoi Kemp.

Samassa oli Adye ulkoportailla ja salvat putosivat jälleen
sinkilöihinsä. Hän oli vähän aikaa kahden vaiheilla, ja hänestä tuntui
turvallisemmalta seisoa selkä ovea vasten. Sitten hän marssi suoraan ja
tasaisesti portaita alas. Hän meni nurmikon poikki ja lähestyi veräjää.
Heikko leyhkä tuntui väreilevän ruoholla. Jokin liikkui hänen lähellään.

"Seisahtukaa hetkeksi", sanoi Ääni, ja Adye pysähtyi kohta. Hänen
kätensä puristi lujemmin revolveria.

"Mitä nyt?" kysyi hän kalpeana ja töykeästi, joka hermo jännityksessä.

"Suvaitkaa tehdä minulle mieliksi ja mennä takaisin taloon", sanoi Ääni
yhtä jännittyneenä ja töykeänä kuin Adyenkin.

"Ikävä kyllä, en voi", vastasi Adye vähän käheästi ja kostutti huuliaan
kielellään. Hän luuli äänen tulevan edestään vasemmalta puolelta.
Mitähän, jos yrittäisi onneaan, laukauksella?

"Minne te menette?" kysyi Ääni. Kumpainenkin liikahti nopeasti ja Adyen
avoimesta taskunsuusta näkyi jotakin kiiltävää.

Adye seisahtui ja mietti. "Se on oma asiani, minne menen", sanoi hän
hitaasti. Nämä sanat olivat vielä hänen huulillaan, kun käsivarsi
kiertyi hänen kaulansa ympäri, polvi painui hänen selkäänsä vasten, ja
hän lensi selälleen. Hän viritti revolverin ja laukaisi sen kömpelösti.
Samassa hän sai iskun vasten suutaan, ja revolveri väännettiin hänen
kädestään. Turhaan hän koetti tarttua johonkin liukkaaseen raajaan,
rimpuili pystyyn ja kaatui taas. "Kirottua!" sanoi Adye. Ääni nauroi.
"Tappaisin teidät nyt, jollei se olisi luodin tuhlausta", virkkoi se.
Adye näki revolverin ilmassa itseensä suunnattuna.

"Mitä nyt?" kysyi Adye nousten istumaan.

"Nouskaa pystyyn", sanoi Ääni. Adye kompuroi seisaalle.

"Kuulkaahan", virkkoi Ääni lujasti, "älkää yrittäkö konstailla.
Muistakaa, että voin nähdä teidän kasvonne, vaikkette te voi nähdä
minua. Teidän on mentävä takaisin sisälle."

"Hän ei päästä minua sinne", sanoi Adye.

"Sepä on ikävää", virkkoi Näkymätön Mies. "En ollenkaan halua riitaa
teidän kanssanne."

Adye kostutti taas huuliaan. Hän hellitti katseensa revolverin
piipusta ja näki kaukana meren hyvin sinisenä ja tummana keskipäivän
auringon paisteessa, tasaisen, vihreän nummen, vuoren valkoisen huipun
ja mahtavan kaupungin, ja äkkiä hän käsitti, että elämä oli hyvin
suloinen. Hänen silmänsä kiintyivät taas pieneen metalliesineeseen,
joka riippui maan ja taivaan välillä, kuuden jalan päässä. "Mitä minun
on tehtävä?" kysyi hän synkästi.

"Mitä _minun_ on tehtävä?" kysyi Näkymätön Mies. "Te saatte apua.
Teidän ei auta muu kuin mennä takaisin sisälle."

"Minä koetan. Jos hän päästää minut sisään, niin lupaatteko olla
syöksymättä ovelle?"

"En minä halua riitaa teidän kanssanne", vastasi Ääni.

Kemp oli kiiruhtanut yläkertaan päästettyään Adyen ulos ja näki nyt
ryömiessään särkyneiden lasinsirpaleiden seassa ja kurkistaessaan
varovasti työhuoneensa ikkunalaudan yli, että Adye seisoi
keskustelemassa näkymättömän kanssa. "Miksei hän laukaise?" kuiskasi
Kemp itsekseen. Sitten liikahti revolveri vähän, ja auringonvalon
hohde välähti Kempin silmissä. Hän varjosti silmiään ja koetti nähdä
sokaisevan säteen suuntaan.

"Totta vie", sanoi hän. "Adye on luovuttanut revolverin."

"Lupaatteko olla syöksymättä ovelle?" sanoi Adye. "Älkää menkö liian
pitkälle, vaikka olette voiton puolella. Antakaa toiselle jokin
mahdollisuus."

"Te menette takaisin taloon. Millään ehdolla en lupaa mitään."

Adye näytti äkkiä tekevän päätöksensä. Hän kääntyi taloon päin kävellen
hitaasti kädet selän takana. Kemp katseli häntä ällistyneenä. Revolveri
katosi, välähti jälleen näkyviin ja ilmestyi lähemmin tarkastaessa
pienenä tummana esineenä, joka liikkui Adyen perässä. Sitten tapaukset
seurasivat nopeasti toisiaan. Adye hypähti taaksepäin, pyörähti ympäri,
tavoitti pikku esinettä onnistumatta, nosti kätensä ja kaatui eteenpäin
kasvoilleen, jättäen ilmaan pienen sinisen savutuprun. Kemp ei kuullut
laukauksen ääntä. Adye vääntelehti, kohosi toisen käsivartensa nojaan,
kaatui taas suulleen ja jäi liikkumatta makaamaan.

Jonkin aikaa Kemp katseli Adyen rauhallisen velttoa asentoa. Iltapäivä
oli hyvin kuuma ja tyyni, ei mikään muu näyttänyt häiritsevän
hiljaisuutta kuin pari keltaista perhosta, jotka ajelivat toinen
toistaan pensaikossa talon ja maantieveräjän välillä. Adye makasi
nurmikolla lähellä veräjää. Kaikissa taloissa maalle johtavan tien
kahden puolen oli ikkunankaihtimet vedetty eteen, mutta eräässä
pienessä vihreässä huvimajassa näkyi jokin valkoinen olento,
luultavasti vanha mies nukkumassa. Kemp tähysteli talon ympärystää
nähdäkseen vilahdukselta revolverin, mutta se oli kadonnut. Hänen
silmänsä siirtyivät jälleen Adyeen. Leikki oli totisesti alkanut.

Silloin kuului ulko-ovelta kellonsoittoa ja koputusta, joka lopulta
kävi rajuksi, mutta noudattaen Kempin ohjeita olivat palvelijat
sulkeutuneet huoneisiinsa. Sitä seurasi hiljaisuus. Kemp istui ja
kuunteli ja alkoi sitten varovasti kurkistella ulos kaikista kolmesta
ikkunasta perätysten. Hän meni portaiden yläpäähän ja seisoi kuunnellen
levottomasti. Hän otti aseekseen makuuhuoneen hiilihangon ja meni
taas tutkimaan alakerran ikkunoiden hakoja. Kaikki oli turvallista
ja rauhallista. Hän palasi näkötorniin. Adye makasi liikkumatta
hiekkakäytävän reunalla samassa paikassa, johon oli kaatunut.
Palvelijatar oli tulossa poliisin kanssa huviloiden ohi johtavaa tietä.

Kaikkialla oli kuolemanhiljaista. Nuo kolme ihmistä näyttivät
lähestyvän hyvin hitaasti. Kemp mietiskeli, mitä hänen vastustajansa
nyt puuhasi.

Hän säpsähti. Alhaalta kuului jymähdys. Hän epäröi ja meni taas
alakertaan. Äkkiä alkoi talo kaikua voimakkaista iskuista ja puun
pirstoutumisesta. Hän kuuli, että jokin läjähti, ja selvästi
helistettiin ikkunaluukkujen rautahakoja. Hän kiersi avainta ja avasi
keittiön oven. Samassa lensivät ikkunaluukut murskautuen ja säpäleinä
sisään. Hän seisoi säikähtyneenä. Ikkunan kehys, erästä poikkipuuta
lukuunottamatta, oli vielä eheä, mutta vain pieniä lasisäleitä oli
jäänyt kehykseen. Luukut oli lyöty sisään kirveellä ja kirves putoili
voimakkain iskuin puitteisiin ja niitä tukeviin rautatankoihin. Sitten
se äkkiä lensi syrjään ja katosi.

Kemp näki revolverin lojuvan ulkona polulla. Sitten tuo pikku ase
lennähti ilmaan. Hän hypähti syrjään. Revolveri pamahti liian myöhään,
ja viereisen oven nurkasta lensi sälö hänen päänsä yli. Hän läimäytti
oven kiinni ja lukitsi sen. Sen takana seistessään hän kuuli Griffinin
huutavan ja nauravan. Sitten alkoi taas kuulua kirveeniskuja, joihin
liittyi särkymistä ja murskautumista.

Kemp seisoi käytävässä koettaen ajatella. Hetken kuluttua olisi
Näkymätön Mies keittiössä. Sen ovi ei pidättäisi häntä hetkeäkään, ja
sitten...

Taas kuului ulko-ovelta soittoa. Varmaankin siellä olivat poliisit. Hän
juoksi käytävään, nosti ketjua ja veti salvat syrjään. Hän käski tytön
puhua, ennenkuin avasi ketjun, ja kolme ihmistä syöksyi sisälle yhtenä
rykelmänä, minkä jälkeen Kemp taas kiskaisi oven kiinni. "Näkymätön
Mies!" sanoi Kemp. "Hänellä on revolveri, jossa on jäljellä kaksi
luotia. Hän on tappanut Adyen. Päässyt jollakin tempulla ampumaan.
Ettekö nähnyt häntä ruohokentällä? Hän makaa siellä."

"Kuka?" kysyi toinen poliisi.

"Adye", vastasi Kemp.

"Me tulimme takatietä", virkkoi tyttö.

"Mikä tuo jymähdys oli?" kysyi toinen poliisi.

"Hän on keittiössä -- tai tulee pian. Hän on löytänyt kirveen..."

Äkkiä alkoi koko talo kaikua Näkymättömän Miehen iskiessä kirveellä
keittiön ovelle. Tyttö tuijotti keittiöön päin ja astui ruokasaliin.
Kemp koetti selittää tilannetta katkonaisin lausein. He kuulivat
keittiön oven murtuvan.

"Tämän kautta!" huusi Kemp ryhtyen hurjasti toimimaan ja työnsi
poliisit sisään ruokasalin ovesta.

"Hiilihanko!" sanoi Kemp ja hyökkäsi tuliristikon luo.

Hän ojensi noutamansa hiilihangon toiselle poliisille ja ruokasalin
hiilihangon toiselle.

Sitten hän heittäytyi taaksepäin. "Hup!" sanoi toinen poliisi,
koukistui ja tunsi kirveen tärähtävän hiilihankoonsa. Pistoolista lensi
viimeisen edellinen luoti, joka rikkoi arvokkaan taulun. Toinen poliisi
huitaisi hiilihangolla pikku asetta kohti, samoin kuin näpsäytetään
ampiainen alas, ja pudotti sen kalisten lattialle.

Ensi kolahduksen kuullessaan tyttö kirkaisi ja seisoi jonkun aikaa
kiljuen tulisijan vieressä. Sitten hän juoksi avaamaan ikkunaluukkuja
-- mahdollisesti aikoen lähteä pakoon murskautuneiden ikkunoiden kautta.

Kirves peräytyi käytävään ja jäi noin kahden jalan korkeudelle maasta.
He voivat kuulla Näkymättömän Miehen hengitystä. "Väistykää te kaksi
miestä syrjään", komensi hän. "Minulla on asiaa vain tuolle Kemp
nimiselle."

"Meillä on asiaa teille", vastasi toinen poliisi astuen nopeasti
eteenpäin ja sivaltaen hiilihangollaan Ääntä kohti. Näkymätön Mies oli
varmaankin peräytynyt, ja nyt hän kolhaisi sateenvarjotelinettä.

Kun poliisi oli kahden vaiheilla, pitäen hiilihankoa valmiina, kuten
oli aikonut, lähestyi Näkymätön Mies kirves kädessään. Poliisin kypäri
litistyi kuin paperi ja isku lennätti miehen vierimään lattiaa pitkin,
keittiön portaiden yläpäähän.

Mutta toinen poliisi, joka tähtäsi kirveen taakse hiilihangollaan, sai
isketyksi johonkin pehmeään, joka naksahti. Kuului kova tuskanhuuto,
ja sitten kirves putosi lattialle. Poliisi sivalsi taas tyhjyyteen,
mutta ei osunut mihinkään. Hän laski jalkansa kirveelle ja iski taas.
Sitten hän jäi seisomaan hiilihanko koholla ja kuunteli jännittyneenä
pienintäkin liikahdusta.

Hän kuuli, että ruokasalin ikkuna aukeni ja joku siellä juoksi
kiireesti. Hänen toverinsa kierähti ympäri ja nousi istumaan, veren
virratessa hänen toisen silmänsä ja korvansa välistä. "Missä hän on?"
kysyi lattialla istuva mies.

"En tiedä. Osasin häneen. Hän seisoo jossakin eteisen puolella, jollei
ole pujahtanut ohitsesi. Tohtori Kemp -- kuulkaapa, herra!"

"Tohtori Kemp!" huusi poliisi taas.

Toinen poliisi alkoi vääntäytyä pystyyn. Hän nousi seisomaan. Äkkiä
kuului keittiön portaista hiljaista paljaiden jalkojen sipsutusta.
"Hei!" huusi toinen poliisi ja lennätti sinne hiilihankonsa. Se särki
pienen kaasuhanan.

Hän näytti aikovan seurata Näkymätöntä Miestä alakertaan. Sitten hän
muutti mieltään ja lähti ruokasaliin.

"Tohtori Kemp..." aloitti hän ja jätti kesken.

"Tohtori Kemp on sankari", sanoi hän toverinsa katsoessa hänen
olkapäänsä yli.

Ruokahuoneen ikkuna oli selkoselällään, eikä Kempiä tai palvelijatarta
näkynyt missään.

Toisen poliisin käsitys Kempistä oli täsmällinen ja elävä.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Vainooja vainottavana


Herra Heelas, tohtori Kempin lähin naapuri huvilanomistajain joukossa,
nukkui huvimajassaan silloin kun Kempin talon piiritys alkoi. Hän
kuului siihen jykevään enemmistöön, joka ei tahtonut uskoa "koko
hassutukseen" Näkymättömästä Miehestä. Mutta hänen vaimonsa uskoi,
kuten hän jälkeenpäin sai huomata. Hän tahtoi välttämättä kävellä
puutarhassaan, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi uhkaamassa, ja
iltapäivällä hän meni nukkumaan, niinkuin ainakin oli hänen tapanaan
tähän vuodenaikaan. Hän nukkui kaiken sen aikaa, jolloin ikkunoita
särjettiin, ja heräsi sitten äkkiä, mielessään omituinen usko, että
jokin oli hullusti. Hän katsahti Kempin taloon päin, hieroi silmiään
ja katsoi taas. Sitten hän laski jalkansa lattialle ja kuunteli. Hän
väitti olevansa noiduttu, mutta outo ilmiö pysyi yhä näkyvissä. Talo
näytti siltä kuin se olisi hyljätty viikkokausiksi -- hirveän metelin
jälkeen. Kaikki ikkunat olivat rikki ja näkötornin työhuoneen ikkunaa
lukuunottamatta sisäpuolisten luukkujen peitossa.

"Voisin vannoa, että kaikki oli kunnossa", mutisi hän ja vilkaisi
kelloonsa, "kaksikymmentä minuuttia sitten".

Hän kuuli tahdikasta jysähtelyä ja lasin helinää matkan päästä. Ja
sitten, hänen istuessaan suu auki, tuli vieläkin ihmeellisempää.
Ruokasalin ikkunaluukut lensivät rajusti auki, ja hattupäinen
palvelustyttö ilmestyi hurjasti tempomaan ikkunanpuoliskoa. Äkkiä tuli
hänen rinnalleen mies auttamaan. Se oli tohtori Kemp! Pian aukenikin
ikkuna, ja palvelijatar rimpuili sieltä ulos, syöksyen eteenpäin
ja kadoten pensaikkoon. Herra Heelas nousi seisomaan, huudahtaen
epäselvästi ja kiivaasti näistä ihmeellisistä asioista ymmällä. Hän
näki Kempin seisovan ikkunalaudalla, hypähtävän maahan ja melkein
heti taas ilmestyvän juoksemassa pitkin pensaikossa kulkevaa polkua
hyvin kumarassa ikäänkuin huomiota välttääkseen. Hän katosi erään
laburnum-pensaan taakse ja tuli jälleen näkyviin kapuamassa aukeata
hiekkanummea rajoittavan aidan yli. Sekunnissa hän oli päässyt sen yli
ja juoksi rinnettä alas Heelasia kohti hirveää vauhtia.

"Hitto vie!" huudahti Heelas, jonka mieleen äkkiä juolahti eräs ajatus.
"Nyt on liikkeellä se peto, Näkymätön Mies! Kaikki on sittenkin totta!"

Kun Heelas ajatteli tällä lailla, ryhtyi hän myös senmukaisiin
toimiin. Hänen kokkinsa, joka tähysteli ullakkokerroksen ikkunasta,
hämmästyi huomatessaan tohtori Kempin laukkaavan taloa kohti noin
tusinan kilometrin nopeudella tunnissa. Nyt kuului ovien pauketta,
kellojen soittoa ja Heelasin ääni mylvimässä kuin härkä. "Sulkekaa
ovet, sulkekaa ikkunat, sulkekaa kaikki -- Näkymätön Mies tulee!" Heti
kajahteli talossa huutoja ja käskyjä ja kiireisten askelten kopinaa.
Hän juoksi itse sulkemaan kuistille aukenevan lasioven. Silloin
ilmestyivät Kempin pää ja hartiat ja polvi puutarhan aidan yläpuolelle.
Pian sitten Kemp oli raivannut itselleen tien parsalavojen poikki ja
juoksi tenniskentän yli taloa kohti.

"Ette voi päästä sisään", sanoi Heelas sulkien teljet. "Olen hyvin
pahoillani, jos hän ajaa teitä takaa -- mutta ette voi päästä sisään!"

Kempin kauhistuneet kasvot ilmestyivät ihan lasin taakse; hän koputti
ja ravisti hurjasti ovea. Huomattuaan ponnistuksensa turhiksi hän
juoksi kuistia pitkin, hyppäsi sen päästä maahan ja meni jyskyttämään
sivuovelle. Sitten hän juoksi syrjäportista talon etupuolelle ja siitä
mäkitielle. Heelas, jonka kauhistuneet kasvot näkyivät ikkunassa
katselemassa, oli tuskin todennut Kempin kadonneen, kun näkymättömät
jalat survoivat parsaruohoja sinne tänne. Silloin Heelas pakeni
kiireesti yläkertaan eikä nähnyt takaa-ajon loppuvaiheita. Mutta
kulkiessaan porraskäytävän ikkunan ohi hän kuuli vielä syrjäportin
paukahtavan.

Päästyään mäkitielle Kemp lähti tietysti alaspäin ja joutui siis itse
suorittamaan saman kilpajuoksun, jota oli vain neljä päivä sitten niin
arvostelevasti katsellut näkötorninsa työhuoneen ikkunasta. Hän juoksi
oikein hyvin, kun ottaa lukuun, että hän oli harjaantumaton, ja vaikka
hänen kasvonsa olivatkin kalpeat ja kosteat, pysyi hänen järkensä koko
ajan viileänä. Hän laukkasi pitkin harppauksin, ja missä tahansa tuli
eteen kaistale karkeaa maata tai teräväsyrjäisiä kiviä tai kiiltävä
lasisiru, kulki hän sen poikki ja antoi takaa-ajavien paljaiden
näkymättömien jalkojen tulla minkä kautta halusivat.

Ensimmäisen kerran elämässään Kemp huomasi, että mäelle johtava tie oli
kuvaamattoman autio ja tyhjä ja että alhaalla kukkulan juurella oleva
kaupunki alkoi vasta kummallisen kaukana. Mikään ei ollut tuntunut
hitaammalta ja vaivaloisemmalta etenemistavalta kuin juokseminen.
Kaikki pikku huvilat, jotka nukkuivat iltapäiväauringossa, näyttivät
lukituilta ja teljetyiltä. Epäilemättä ne oli lukittu ja teljetty
hänen omien määräystensä mukaan, mutta olisihan niissä kuitenkin
saanut olla tähystäjä tällaisten tapausten varalta! Kaupunki alkoi nyt
kohota, meri oli vaipunut näkyvistä sen taakse, ja alhaalla liikkui
ihmisiä. Eräs raitiovaunu saapui juuri kukkulan juurelle. Sen takana
oli poliisiasema. Olivatko ne askelia, mitä hän kuuli takaansa?
Loppupinnistys!

Alhaalla ihmiset tuijottivat häneen, pari kolme lähti juoksemaan, ja
hänen hengityksensä alkoi korista kurkussa. Nyt oli raitiovaunu ihan
lähellä, ja "Hauskoissa Kriketinpelaajissa" suljettiin meluten ovia.
Raitiovaunun takana oli pölkkyjä ja hiekkakasa -- siellä kaivettiin
ojaa. Hänen mieleensä juolahti hetkeksi ajatus hypähtää raitiovaunuun
ja läimäyttää ovet kiinni. Sitten hän päätti lähteä poliisiasemalle.
Seuraavalla hetkellä hän sivuutti "Hauskojen Kriketinpelaajien" oven
ja joutui kadun umpipäähän ihmisten keskelle. Raitiovaunun ajaja
apulaisineen tuijotti hämmästyneenä moisesta hirveästä kiireestä,
hevosten seisoessa irrallaan. Edempänä näkyi hiekkakasojen takaa
työmiesten kummastelevia naamoja.

Kempin vauhti hiljeni vähän, ja sitten hän kuuli takaa-ajajansa
nopeat askeleet ja ryntäsi taas eteenpäin. "Näkymätön Mies!" huusi
hän työmiehille tehden epämääräisen viittauksen kädellään, sai uuden
päähänpiston ja loikkasi kaivannon yli, joten hänen ja takaa-ajajan
välille jäi meluava joukko. Luopuen sitten ajatuksestaan pyrkiä
poliisiasemalle hän kääntyi pienelle syrjäkadulle, syöksyi erään
vihanneskauppiaan rattaitten ohi, epäröi kymmenesosan sekuntia
makeiskauppiaan myymälän ovella ja lähti sitten pyyhältämään
lehtokujalle päin, jota pitkin pääsi takaisin kukkulalle vievälle
pääkadulle. Pari kolme pientä lasta leikki siellä; ne kirkaisivat
ja hajaantuivat eri suuntiin hänet nähdessään. Samassa aukeni ovia
ja ikkunoita ja kiihtyneet äidit ilmaisivat mieltään. Taas hän
rynnisti kukkulalle päin kolmen sadan metrin päässä raitiotielinjan
loppupisteestä, ja kohta kuului hänen korviinsa hurjaa meteliä ja
ihmisten juoksemista.

Hän vilkaisi pitkin katua kukkulaa kohti. Kymmenkunnan metrin päässä
juoksi roteva työmies kiroten katkonaisesti ja huitoen silmittömästi
lapiolla, ja ihan hänen takanaan tuli raitiovaunun kuljettaja kädet
nyrkkiin puristettuina. Toiset seurasivat näitä kahta lyöden ja
huutaen. Alaspäin kaupunkia kohti juoksi miehiä ja naisia, ja Kemp
näki selvästi erään miehen tulevan ulos myymälän ovesta keppi kädessä.
"Hajaantukaa! Hajaantukaa!" huusi joku. Äkkiä Kemp käsitti, että
takaa-ajo oli joutunut uuteen vaiheeseen. Hän pysähtyi ja katseli
ympärilleen läähättäen. "Hän on täällä lähellä!" huusi hän. "Pitää
järjestyä..."

Hän sai kovan iskun korvansa alle ja keikahti pahasti, koettaen kääntyä
näkymätöntä vastustajaansa kohti. Hänen onnistui pysytellä jaloillaan,
ja hän huitaisi kädellään tyhjään ilmaan. Silloin hän taas sai iskun
leukansa alle ja syöksyi suinpäin maahan. Samassa iski polvi hänen
rintansa alle, ja pari kättä tarttui kiihkeästi hänen kurkkuunsa, mutta
toisen ote oli heikompi kuin toisen. Hän tarttui ranteisiin, kuuli
tuskanhuudon ahdistajansa suusta, ja silloin suhahti työmiehen lapio
ilman läpi hänen yläpuolellaan ja iski johonkin, niin että kuului kumea
jysähdys. Samassa hän tunsi jotakin märkää tipahtavan kasvoilleen.
Äkkiä heltisi ote hänen kurkustaan, ja vimmatusti ponnistaen Kemp
irroitti itsensä, tarttui rampautuneeseen olkapäähän ja kierähti päälle
päin. Hän sai käsiinsä lähelle maata jääneet näkymättömät kyynärpäät.
"Nyt sain hänet kiinni!" huusi Kemp. "Auttakaa, auttakaa -- pitäkää
kiinni! Hän on maassa. Tarttukaa hänen jalkoihinsa!"

Samassa hyökkäsi monta ihmistä yhtaikaa tappelupaikalle, ja vieras,
joka olisi äkkiä ilmestynyt tielle, olisi voinut ajatella, että tässä
suoritettiin tavattoman hurjaa jalkapallo-ottelua. Kempin huudon
jälkeen ei kuulunut enää kiljumista -- ainoastaan iskujen ja jalkojen
töminää ja raskasta hengitystä.

Sitten tuntui valtava ponnistus, ja Näkymätön Mies kompuroi seisaalle.
Kemp piti hänestä kiinni edestäpäin kuin ajokoira hirvestä, ja tusina
käsiä oli takertunut näkymättömään ja kiskoi häntä. Raitiovaunun
kuljettaja sai häntä kiinni niskasta ja laahasi häntä taaksepäin.

Taas vaipui rimpuileva miesjoukko maahan. Luultavasti siinä potkittiin
raivoisasti. Sitten kuului huikea huuto: "Armoa, armoa!" joka pian
vaimeni tukehtuvaksi vaikerrukseksi.

"Peräytykää, villityt!" huusi Kemp käheästi ja työnsi rotevia miehiä
voimakkaasti taaksepäin. "Hän on loukkaantunut, kuuletteko! Väistykää!"

Lyhyen kahakan jälkeen tuli paikalle tilaa, ja sitten piirissä
seisovat kiihtyneet miehet näkivät tohtorin polvillaan, kuten näytti,
viidentoista tuuman korkeudella ilmassa ja pitelevän näkymättömiä
käsivarsia maata vasten. Hänen takanaan puristi eräs poliisi
näkymättömiä nilkkoja.

"Älkää päästäkö häntä karkuun!" huusi iso työmies pidellen kädessään
verentahraamaa lapiota, "hän vain teeskentelee".

"Hän ei teeskentele", vastasi tohtori kohottaen varovasti polveaan, "ja
sitäpaitsi minä pidän hänestä kiinni". Hänen kasvonsa olivat saaneet
ruhjevammoja ja alkoivat jo käydä punaisiksi. Hän puhui samealla
äänellä, kun toisesta huulesta vuoti veri. Sitten hän irroitti toisen
kätensä ja nähtävästi tunnusteli vastustajansa kasvoja. "Suu on ihan
märkä", virkkoi hän ja lisäsi hetken kuluttua: "Miesparka!"

Hän nousi äkkiä ja polvistui sitten maahan näkymättömän olennon
viereen. Siinä tuupittiin ja tyrkittiin, ja sitten kuului jalkojen
töminää, kun uusia ihmisiä tuli yhä lisäämään entistä tungosta.
Miehiä tuli taloista. "Hauskojen Kriketinpelaajien" ovet olivat äkkiä
selkoselällään. Hyvin vähän puhuttiin. Kemp tunnusteli jotakin, mikä
toisista näytti tyhjältä ilmalta. "Hän ei hengitä", sanoi hän ja lisäsi
sitten: "Sydän ei kuulu enää sykkivän. Hänen kylkensä -- uh!"

Eräs vanha nainen, joka kurkisteli ison työmiehen kainalosta, kiljaisi
kimeästi: "Katsokaapas tuota!" ja ojensi ryppyisen sormensa. Jokainen
huomasi seuratessaan hänen sormensa suuntaa käden ääriviivat heikkoina
ja läpikuultavina kuin lasia, niin että saattoi erottaa laskimot
ja valtimot ja luut ja hermot -- ramman ja velton käden. Se kävi
tummemmaksi ja läpinäkymättömäksi jo silloin, kun he siihen tuijottivat.

"Ohoh!" huusi poliisi. "Tuossa näkyy hänen jalkansa!"

Ja niin jatkui omituinen näkyväksi lihaksi muuttumisen vaihe, alkaen
käsistä ja jaloista ja hiipien hitaasti raajoja myöten ruumiin
keskiosiin asti. Näytti siltä kuin olisi myrkky hitaasti levinnyt.
Ensin ilmestyivät pienet valkeat suonet, jotka hahmottelivat
jäsenen himmeän harmaat ulkopiirteet, sitten lasimaiset luut ja
monimutkainen valtimoverkko, senjälkeen liha ja nahka, ensin
heikkona ja sumuntapaisena, sitten nopeasti muuttuen tiiviiksi ja
läpinäkymättömäksi. Pian he saattoivat nähdä hänen murskautuneen
rintansa ja hartiansa ja hänen vääntyneiden ja survottujen kasvojensa
hämärät ääriviivat.

Kun joukko lopulta väistyi, niin että Kemp saattoi seisoa suorana,
näkivät he maassa makaavan alastomana ja säälittävänä noin
kolmikymmenvuotiaan nuoren miehen ruhjotun ja murskatun ruumiin. Hänen
hiuksensa ja kulmakarvansa olivat valkeat -- ei vanhuuttaan, vaan sen
vuoksi, että hän oli luonnottoman valkoverinen, ja hänen silmänsä
olivat granaatinväriset. Kädet olivat nyrkissä ja silmät ihan auki.
Hänen kasvoistaan ilmeni viha ja kauhu.

"Peittäkää hänen kasvonsa!" huusi eräs mies. "Peittäkää Herran tähden
nuo kasvot!"

Joku toi lakanan "Hauskoista Kriketinpelaajista", ja siihen käärittynä
hänet kannettiin mainittuun taloon. Ja siellä kurjalla vuoteella,
kirjavassa, huonosti valaistussa makuuhuoneessa, tietämättömän ja
kiihoittuneen ihmisjoukon ympäröimänä, murskattuna ja haavoittuneena,
petettynä ja kenenkään säälimättä päätti tämä Griffin, joka
ensimmäisenä kaikista ihmisistä oli tehnyt itsensä näkymättömäksi,
lahjakkain luonnontutkija, mitä maailma milloinkaan on nähnyt,
sanomattoman viheliäisenä omituisen ja hirveän uransa.



LOPPUHUOMAUTUS.


Näin päättyy kertomus Näkymättömän Miehen omituisesta ja ilkeästä
kokeesta. Jos haluatte kuulla hänestä enemmän, tarvitsee teidän mennä
Port Stowen läheiseen pikku ravintolaan ja puhutella sen isäntää.
Ilmoituskilpenä siellä on tyhjä lauta, jossa on vain hatun ja
saappaitten kuva, ja sen nimi on sama kuin tälläkin kertomuksella.
Isäntä on lyhyt ja lihava pikku mies, jolla on lieriön muotoisena
ulkoneva nenä, kankea tukka ja kasvot epätasaisesti punertavat. Juokaa
runsaasti, ja silloin hän kertoo teille runsaasti kaikesta siitä, mitä
hänelle tapahtui sen ajan jälkeen, ja kuinka lakimiehet koettivat
"anastaa" häneltä aarretta, joka häneltä tavattiin.

"Kun he sen keksivät, eivät he voineet näyttää toteen, kenen rahoja
ne olivat. Hitto minut vieköön", sanoo hän, "jolleivät he koettaneet
saada minua kiinni aarteen luvattomasta tallettamisesta! _Näytänkö_
minä aarteen tallettajalta? Ja sitten eräs herra antoi minulle muuanna
iltana punnan, jotta kertoisin tuon tarinan Soitannollisen Seuran
iltamassa -- ihan omin sanoin vain."

Jos haluatte äkkiä keskeyttää hänen muistelmatulvansa, voitte sen
tehdä milloin hyvänsä kysymällä, eikö kertomuksessa mainittu kolmea
käsikirjoitusteosta. Hän myöntää niin olleen ja alkaa selittää vannoen
ja vakuuttaen, että jokainen luulee niiden olevan _hänen_ hallussaan.
Mutta, siunatkoon! Ei hänellä niitä ole! "Näkymätön Mies otti ne
mukaansa piilottaakseen, kun minä pujahdin pois ja lähdin pyyhältämään
Port Stoween päin. Herra Kemp vain on pannut ihmisten päähän sen
luulon, että ne jäivät _minulle_."

Hän vaipuu mietteisiin, katselee teitä salavihkaa, puuhailee
hermostuneesti laseja järjestelemässä ja lähtee pian pois
tarjoiluhuoneesta.

Hän on vanhapoika -- hänellä on aina ollut vanhanpojan taipumuksia,
eikä koko talossa ole yhtään naista. Ulkonaisesti hän kyllä käyttää
nappeja -- sitä vaatii yleinen tapa -- mutta yksityisemmissä tärkeissä
kohdissa, esimerkiksi housujensa kannattamisessa, hän vieläkin
turvautuu nuoraan. Hän hoitaa talouttaan ilman yritteliäisyyttä, mutta
erinomaisen säädyllisesti. Hänen liikkeensä ovat hitaat, ja hän on
suuri ajattelija. Kyläläiset pitävät häntä viisaana ja kunnioitettavan
säästäväisenä miehenä, ja Etelä-Englannin eri tiet hän tuntee paremmin
kuin Cobbett.

Sunnuntaiaamuisin, joka sunnuntaiaamu ympäri vuoden, kun hän on
sulkeutunut ulkomaailmalta, ja joka ilta kymmenen jälkeen hän
menee ravintolan vierashuoneeseen, vieden mukanaan lasillisen
katajanmarjaviinaa, johon on sekoitettu vähän vettä, ja pantuaan sen
pöydälle lukitsee oven ja tutkii ikkunankaihtimet, kurkistaapa vielä
pöydän allekin. Kun hän sitten on varma yksinäisyydestään, avaa hän
astiakaapin ja erään siellä olevan laatikon sekä tämän laatikon sisällä
olevan lippaan, josta hän vetää esille kolme ruskeisiin nahkakansiin
sidottua kirjaa ja laskee ne juhlallisesti keskelle pöytää. Kannet
ovat kauhtuneet ja vivahtavat merenvihreälle, sillä kerran ne lojuivat
ojassa, ja muutamia sivuja on likainen vesi huuhtonut tyhjiksi. Isäntä
istuutuu nojatuoliin ja täyttää hitaasti pitkän savipiipun, silmäillen
samalla kirjoja. Sitten hän ottaa yhden niistä käsiinsä ja alkaa sitä
tutkia, käännellen lehtiä taakse- ja eteenpäin.

Hänen kulmakarvansa ovat rypyssä, ja huulet liikkuvat vaivaloisesti.
"Ohhoh, pieni kakkonen korkealla ilmassa, risti ja tuollainen
jonninjoutava koukero. Voi hitto! Millainen älyniekka hän olikaan!"

Pian hän hellittää kirjan, nojautuu taaksepäin ja katselee silmiään
räpytellen savun läpi huonetta pitkin sellaista, mitä toisten silmät
eivät näe. "Täynnä salaisuuksia", sanoo hän. "Ihmeellisiä salaisuuksia!
Kun kerran pääsen niihin käsiksi -- voi hitto! Minä en tekisi, mitä
_hän_ teki! Minäpä vain -- no niin!"

Hän imee piippuaan. Sitten hän vaipuu haaveilemaan elämänsä
kuolematonta, ihmeellistä unelmaa. Ja vaikka Kemp on lakkaamatta
udellut, ei ainoakaan ihmisolento, kapakoitsijaa lukuunottamatta,
tiedä, että nuo kirjat ovat siellä, sulkien sisäänsä näkymättömyyden
nerokkaan salaisuuden ja tusinan verran muita salaisuuksia. Eikä kukaan
muu saa niitä tietoonsa ennen hänen kuolemaansa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Näkymätön mies" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.