Title: Hurskas kurjuus - Päättynyt suomalainen elämäkerta
Author: Sillanpää, Frans Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hurskas kurjuus - Päättynyt suomalainen elämäkerta" ***


HURSKAS KURJUUS

Päättynyt suomalainen elämäkerta


Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ



WSOY, Porvoo, 1919.



SISÄLLYS:

    I. Syntymä ja lapsuus.
   II. Sukulaisten hoivissa.
  III. Miehuutta kohden.
   IV. Elämän helle.
    V. Kuolema panee parastansa.
   VI. Kapinoitsija.



Toivolan Jussi, Juha, Janne -- kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham
Benjaminpoika -- oli vanha vastenmielisen näköinen äijänrahjus.
Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja
korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava
hiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvan
peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Sillä
silmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin että
niiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseata pistettä,
joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmisten
katsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuin
Toivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan jylhää,
päinvastoin niiden ilme pikemmin tapaili hymyilyä. Niissä oli jotakin
mielipuolta muistuttavaa, eikä mikään pane sielun voimia sen kovemmalle
koetukselle kuin mielipuolen hymyileviin silmiin katsahtaminen, sillä
niiden hymy tahtoo ikäänkuin osaaottavasti ilmaista tietävänsä kaiken
sen, mitä ihminen ei mistään hinnasta myönnä itsessään olevan. Siinä
vain odottaa, että koska se hullu akka sanoo jotain semmoista kaikkien
kuullen... Toivolan Juha nyt ei ollut mikään mielipuoli; vaikka hänen
järkensä olikin perin näivettynyt, niin vallitsi siinä kumminkin täysi
tasapaino. Paikkakunnan talolliset pitivät häntä päinvastoin suurena
veijarina ja taitavana villitsijänä. Ja kun tuli ilmi, että hän kapinan
aikana oli jollakin lailla sekaantunut erääseen törkeään murhaan, niin
langetettiin hänen tuomionsa pitemmittä arveluitta. Puhdistustyötä
toimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänä
keväisenä yönä yhtaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.

Kuolemantuomiot vaikuttivat veltostuneisiin paikkakuntalaisiin, jotka
eivät sitä olleet ennakolta tulleet ajatelleeksi, yleensä hiukan
tyhmistyttävästi. Melkein pyrki ääni vapisemaan, kun niistä ensi
päivinä puheltiin. Mutta Toivolan Jussin lopussa oli muuan pikku
kohtaus, joka väkisinkin nauratti, koska siinä oli ilmenevinään jotakin
Jussille ominaista. Kapinallisia ammuttiin hautausmaalla valmiiseen
hautaan, ja Jussi sattui jäämään viimeiseksi. Tällöin hän ei jäänytkään
seisoalleen, vaan laskeutui pitkäkseen karttuneen ruumiskasan päälle
-- valmiiksi mukamas. Se oli niin Jussia. Siihen ei häntä kumminkaan
ammuttu, vaan käskettiin nousta seisoalleen. -- -- --

"Sodassa täytyy _nauttia tappamisesta_ -- muuten ei sota menestykään",
on muuan suomalainen "kynäsoturi" kirjoittanut (harvennus hänen) ja
varmaan osunut oikeaan.

Mutta sotahan ei itsessään, tarkoin ottaen, ole mitään: se on
ihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila. Se häviää,
mutta kohtalot ovat saavutettuja aarteita, niin yhdet kuin toisetkin.
Varsin pian taistelujen jälkeen voi inhimillinen yksilösielu jo
saavuttaa semmoisen hetken, jona sen katse ei tahtoenkaan pysähdy
toisarvoiseen pintaan, sen ruumiillisiin ponnistuksiin, likaan, nälkään
ja julmuuksiin, vaan vastustamattomasti näkee syvemmälle, missä kaikki
ovat ikäänkuin asentoihinsa pysähtyneet ja vaienneet. Siellä ei ole
toinen toistaan jalompi eikä oikeutetumpi, sillä taistelevien puolien
välityksellä ovat toisiaan koskettaneet seikat, joista taistelijain
tiedossa ei ole aavistustakaan. Kuolleetkin nousevat ja ihmettelevät,
miksi heidät on näin haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi
muistaa, mitä sillä on tarkoitettu. Toivolan Jussi ja jääkäri ovat
vanhat tutut, jääkäri on kerran siellä jossakin kuulakkana yönä ampunut
Jussin. Se tapahtui varmaan hyvin sivumennen, koskei hän silloin yhtään
huomannut kuinka merkitsevä mies Jussi todella on...



I

Syntymä ja lapsuus


Toivolan Juha kuului synnyltään talollissäätyyn, vaikka nykyajan
nuoremmasta väestä vain harva on tullut sitä tietäneeksi, hänen
etäisempi entisyytensä kun ei ole kenenkään mieltä kiinnittänyt. Mutta
hänellä on vielä tänäkin päivänä mahtavia sukulaisia toisien kolmansien
pitäjien talollisten keskuudessa, vaikka ne ovat niin vieraantuneet,
etteivät edes tulleet hänen mieleensä silloin kun hän oli ahtaalla
kapinoimisestaan.

Hän syntyi eräässä koillisen Satakunnan pitäjässä Harjakankaan
kylässä Nikkilän talossa vuonna 1857. Syntyminen tapahtui
perjantai-iltapäivällä ennen Mikonpäivää. Syksyisen juhlapäivän
aattotunnelma vallitsi jo taloa ja tanhuvia, sekaantuen siihen
omituisen äitelään tunnelmaan, joka ikäänkuin säteili synnyttävästä
vaimosta. Aamupäivällä oli rankasti satanut, mutta iltapuoleksi
selkisi, aurinko paisteli jo koivu- ja haapametsien kirjavuuteen ja
yksinäisten kuusien elpyneeseen vihantaan. Nikkilän isäntä Penjami,
viidenkymmenen ikäinen valjuryhtinen, tupakkileukainen äijä, laskeutui
epävarmoin askelin ylistuvan rappusia myöten pihamaalle. Hänen
yllään oli pitkä nuhraantunut röttimekko, nahkavyöllä vyötetty,
mutta sekä mekon että paidan pitimet olivat ylhäältä auki, niin että
luiseva punertava rinta oli pitkältä avoinna syksyn ilmalle. Hän oli
hiljallensa häviöön menevä mies: äijä tuommoisena mekkoineen pihamaalla
ja viinapannu kiehuvana kodassa, siinä oli leppeä sopusointu,
joka jatkuvasti leyhyi talon kuluneissa nurkissa ja lemahtavilla
seinustoilla. Penjami oli jo kolmatta kertaa naimisissa ja nyt oli tämä
kolmas vaimo saamassa ensimmäistä lastaan. Kuppari paitahihasillaan ja
kasvot hikisinä vei vettä kodasta saunaan ja kun näki Penjamin menevän
kylälle päin, niin huusi:

-- Pysy nyt vaan äijä kotona tää ehtoo!

-- Pysykää te ämmät vaan pilttuullanne, ärisi Penjami ja saapasti
edelleen kylää kohden, punertavilla äijän-kasvoillaan muikean
itsetietoinen hymy, joka kuvasteli ulkoa päin leppeätä päivänvaloa ja
sisältä päin yhtä leppeitä vanhan-miehen sala-ajatuksia.

"... Ämmät saavat lapsia ... ämmät on semmoisia, että ne saa aina
lapsia ... nytkin taas saa tää mun kolmas ämmäni lapsen, mutta kuppari
ei enää saa ... heh heh hei pojat...

"... Minä menen Ollilaan, Ollilan pappaa katsomaan ... se on mukava
äijä, vaikka se on Kokemäeltä. Se on kanssa usein juovuksissa niinkuin
minäkin, eikös vaan mahda olla tälläkin haavaa. Mikäs sen on ollessa,
sill' on suuri poika, niinkuin karhun neljännes ... ja aina rukiita. Ei
se piru köyhdykään, vaikk' on suuri trankki... Mutta mull' on kolmas
ämmä jo ja saa taas lapsen ... kuppari siellä nyt leimehtii, mutta
kyllä minä ämmiltä pian kurit lopetan ... Se on niin mukavaa, kun antaa
ämmille satikutia ... keppiä on saanut mun joka ämmäni ja saa tääkin
taas..."

Viina kierteli Penjamin suonissa suloisimmillaan, poskipäät punersivat
niinkuin pihlajan tertut, ja silmä haeskeli lähettyviltä jotakin, johon
saisi purkaa hyvää tuultaan. Hän haastoi kinaa perunankaivajien kanssa,
kysyi Husarin mukuloilta: "Onko isäs kotona?" --"O'", sanoi poika. --
"Mitä hän nyt tekee?" -- "En minä tie'", vastasi poika. -- "Taitaa olla
äites vieressä", sanoi Penjami, nauroi kähitti ja meni edelleen pitkin
raittia Ollilaan.

       *       *       *       *       *

Tämän Penjamin kolmannen emännän nimi oli Maija. Hän oli syntyisin
entisiä Ollilan tyttäriä; ei tosin tämän nykyisen kokemäkeläisen, vaan
siten, että se joka myi Ollilan tälle nykyiselle, oli Maijan veli.
Veli oli silloin nuorimies, mutta pääsi samaan aikaan kotivävyksi
jonnekin Tampereen taakse ja siitä syystä myi kotitalonsa. Sisar
Maija joutui silloin hiukan heikoille oksille. Hänelle jäi kyllä
joku rupla rahaa, mutta ne eivät näyttäneet kelpaavan kenellekään.
Jonkinlaisia heikkoja koreilun ja komeilun yrityksiäkin lienee hänellä
ensimmältä ollut, mutta niissä oli joku semmoinen vivahdus, että
niille naurettiin, ja lopulta ne ikäänkuin yhteisön puolesta saivat
luonnollisen loppunsa: Maijalle tuli vahinko. Lapsi kyllä kuoli melkein
heti, mutta niillä teillä olivat ruplatkin huvenneet ja Maijan edessä
oli se yksi ja ainoa, mikä aina on vaimoihmiselle avoinna: ruveta
piiaksi. Ihmiset ennustelivat tällöin hänelle uusia vahinkoja, sillä
hän oli luonnoltansa pehmeä lallukka. Nämä ennustukset eivät kumminkaan
täyttyneet. Mutta kun Nikkilän emäntä sitten Mikonpäivän aikaan kuoli
ja Maija samana syksynä meni Nikkilään piiaksi, niin sanoivat ihmiset:
"No siitä saa nyt Penjami emännän." Ja se ennustus täyttyi. Maija
makasi nyt Nikkilän saunan parvella, ja kuppari Loviisa hääri hänen
ympärillään.

Hän oli hartaasti toivonut ja odottanut tätä tilaisuutta, sillä koko
hänen tähänastinen elämänsä ja etenkin emännyytensä oli ollut kovin
hapuilevaa ja epäsointuista, ja hänen pieni laimea järkensä oli
keksinyt, että jos hän saa perillisen, niin sitten hän vasta pääsee
alkuun. Eihän hänen elämältään ollut koskaan puuttunut muuta kuin
alkuunpääsy, eikähän se puute ollut hänen vikansa. Minkä hän sille
mahtoi, ettei häneltä ollut oikein sujunut talontyttären tavallinen
elämänmeno? Hän oli ollut viisi vuotta piikana, mutta ei ollut koskaan
pitänyt piikuuttaan minään alennuksena, vaan ainoasti välitilana,
kunnes pääsisi oikein alkuun. Heti hän sitten suostui Nikkilän isännän
viittauksiin; Maijasta melkein tuntui hyvältä, että isäntä oli
semmoinen kuin oli, vanha, tupakkileukainen ja viinaanmenevä -- ja
leski. Kaikki se oli hyvä vaan; ei sen vuoksi, että Ollilan Maija olisi
ajatellut omaa alennustaan, muuten he vain olivat niin sopivinansa
tämmöisen talon pariskunnaksi.

Mutta se oli vain sen ajan tunnetta, kun hän jo varmasti tiesi
emännäksi pääsevänsä; kun sai koko viikon kuvitella, kuinka ensi
pyhänä kirkossa sanottiin: "talollinen leskimies Penjami Penjamin
poika ja talollisen tytär nuori neito Maria Josefina Sefanian tytär".
Mutta kirkossa sanottiinkin, että "saman talon palveluspiika" -- eikä
nuoresta neidosta puhuttu mitään. Ja muutenkin sai Maija pian huomata,
ettei hän vieläkään ollut päässyt alkuun. Sillä hänen olossaan ei
vihkimisen jälkeenkään tapahtunut juuri mitään muutosta. Hän ei osannut
sanoa Penjamia muuksi kuin isännäksi ja teiksi, ja tyttäret sanoivat
häntä Maijaksi niinkuin ennenkin. Isäntä taas naisista puhuessaan sanoi
yleensä vain ämmät; jos oli erikoisen suopea, niin sanoi ämmäväki. Sama
ainainen nimetön pelko, joka Maijalla oli ollut emännäksi toivoessaan,
jatkui yhä hänen emännäksi päästyään. Alkuunpääsyä täytyi aina vain
lykätä. Niin-ja-niin olisi pitänyt olla ja niin-ja-niin, mutta kaikki
täytyi jättää huomiseksi. Yhden vaatimattoman yrityksen hän kerran
teki: hän oli tyly kupparille, että se olisi vieraantunut talosta.
Mutta siitä oli seurauksena että isäntä kerran kotiin tullessaan
juonitteli aivan hirveästi ja huusi, että "jollette te ämmät --
lehmät -- pysy tolallanne, niin" -- Penjami ikäänkuin veti esiin koko
peloittavan vanhuutensa ja rumuutensa ja ilmaisi olevansa yläpuolella
kaikkia ämmiä. Penjamin elämältä ei puuttunut alkuunpääsyä; sille ei
voinut muuta kuin antaa vaan kaikki kunnioitus. Ja kuppari osoitti
myös, ettei hän ole mikään häijy ihminen; hän oli sen jälkeen Maijalle
melkein entistä hyväntahtoisempi.

Ei tainnut Maijan elämä sittenkään päästä tämän kummempaan alkuun.
Jonain yksinäisenä hetkenä raadantansa lomassa hän tajusi, että hän
jo oli ikäihminen, tähän taloon näin joutunut ... ja että kaiken
yläpuolella oli Penjamin punertavat äijänkasvot ja kohmeloinen komento,
vuosikymmeniä sitten omaan uomaansa asettunut, missään vaiheissa
järkkymätön. Ja siinä välissä kuppari ja tyttäret omine tietoineen ja
päältäkatsojana ympäröivä harmaa kylä. Näin kai siis oli jatkuva...
Semmoiset aattelu-hetket painoivat hänen nenänsä juurta yhä alemmaksi;
kaksi etuhammasta oli jo pudonnut. Jos Penjami kuolee, niin kuinka
hänen käy silloin, kun ei ole perillistä eikä taida tulla.

Mutta sitten se lupasi tulla. Kalventuneitten poskipäitten välistä
katselivat Maijan vetistävät silmät usein haaveellisesti eteensä tuona
odotusaikana. Nyt perillinen oli tulossa, mutta siihen seikkaan liittyi
niin paljon pakollista suunnittelua, oli toimittava eteenpäin. Oli
hoidettava ja kasvatettava lasta, pidettävä aina huolta siitä, että sen
perintöosa karttui eikä huvennut. Ja aina kun Maijan yllättivät nämä
pakkomielteet, tunsi hän olonsa tukalaksi. Häntä ahdisti ja väsytti
kaikkinainen eteenpäin suuntautuva pyrkimys; kun näki kuvituksissaan
menestyviä, hyvin tarpeellisia tuloksia, mutta samalla tunsi että
niihin tarvittiin harkittua aloitetta ja pientä jatkuvaa tarmoa. Maija
oli eläissään kokenut tuhannen tuhatta pientä hankaluutta, mikään ei
häneltä vielä koskaan ollut täydellisesti sujunut. Tässäkin oli Eeva ja
Marke ja Penjamin vanhuus ja kaikki muu. Miksei hänen naimisensakaan
ollut tapahtunut niinkuin muitten tyttöjen? Siihenhän ihmisen pitäisi
päästä, ettei tarvitsisi mitään pyrkiä.

Mutta luonto ei semmoisia kuunnellut, vaan teki jatkuvaa työtänsä.
Luonnon ehdoton, vaativa jatkuvaisuus toisaalta ja ihmisaivoitus
toisaalta, elämän murhenäytelmän ydin, toteutui noissakin oloissa,
aivan niinkuin kukka kehittyy lajinsa mukaan vihoviimeisten korpien
käymättömissä perukoissa. Kun synnytys sitten oli käsillä, höltyi
Maijalta hetkiseksi kaikkien noitten epämukavuuksien tukala paine. Hän
tunsi tulleensa kuin johonkin ihannetilaan. Eevat ja Market, Penjamit
ja kupparit saivat olla niinkuin olivat.

       *       *       *       *       *

Ollilan pakarikamarissa palaa talikynttilä ja sen kellertävässä valossa
istuu kolme miestä. Ollilan pappa itse on seitsemättäkymmentä käyvä
mies, kasvot paljaiksi ajellut, leuan alla korvanjuuresta toiseen
ulottuva tuuhea valkoinen kiehkura. Hän puhuu Kokemäen murretta,
kaula ja yläruumis aina jäykkinä. Hän ottaa ryypynkin arvokkaasti,
ja kun Nikkilän Penjami yrittää liiaksi kieppua ja kiusoitella, niin
masentaa pappa hänet rauhallisen häikäilemättömästi; eikä Penjami
uskalla ruveta riitelemään. Sillä papan vieressä istuu yhtä jäykkänä
ja liikkumattomana poika Fransu, roteva, tasatukkainen kolmannella
kymmenellään oleva mies. Fransukin sanoo joskus jonkin lauseen
totisesti, koskaan hymyilemättä. Hän tekee kyllä huomautukset omasta
puolestaan, mutta aina ne vahvistavat sitä mitä pappa on sanonut. He
eivät juovu, vaikka juovat. He ikäänkuin hypittävät Penjamia tässä
omassa piirissään, Penjamia joka Nikkilässä on sellainen valtias.

Kokemäkeläisiä on yksi ja toinen ruvennut asettumaan tähän pitäjään. Ne
ovat komearintaisia ja paikkakunnan sävystä piittaamattomia. Huiveineen
ja turkkeineen ne sanovat kirkonmäelläkin toisilleen suurella äänellä
"mää" ja "sää".

Kynttilä lähestyy loppuaan ja Nikkilän Penjami samoin. "Et sää näykkä
kestävän muukko yhden valun ajjaan", sanoo Ollilan pappa. Pappa
alkaa vilkastua kun Penjami alkaa sammua. "Suotta sää mull' sillo
vihottelit, kon en mää sull rahhaa antanu, mutten mää lainkan tuntenu
sun olikkeitas -- ja sanon mää sen viäläki, et kui sää sillaila otit ja
naeit..."

Juopuneessa tajunnassaan tuntee Penjami kuinka vieras hän on noille
miehille ja kuinka kiusoittavan ylivoimaisia nuo hänelle ovat.
Ikäänkuin hän ja hänen talonsakin jo olisi joutumassa noitten
valtoihin, noitten tahtomattakin. Penjamissa herää vaistomaisesti
ärtymisen oireita, hän nousee ikäänkuin aikoisi tehdä jotain. Mutta
silloin nousee pappakin ja sanoo:

"Lähdes ny sentän naapuri kottiis päi akkaas kattomaa, mää luulen et
hän saa pienii juur parhaillas."

Pappa ja Fransu taluttavat Penjamin ulos. Hän tulee pilkkopimeälle
tanhualle ja alkaa jalkaa myöten pyrkiä kylän toista päätä kohden.
Silmät tuijottavat pimeyteen, ja kun viina on turruttanut tajunnasta
pois kaiken jokapäiväisen, näkee hän vain elämänsä ja asemansa
yksinkertaiset peruspiirteet kaikessa ellottavuudessaan. Tähän maahan
ja tuohon taivaaseen ja noihin kokemäkeläisiin, niihin ei pysty häijyt
kurit. Kaikkiin muihin on pystynyt. Tympäisee kauheasti tunne siitä,
että on olemassa sellaista, johon ei kurit pysty ja josta ei pääse
erilleen. Vanhaa Penjamia ihan puristaa se päälle tunkeva aavistus,
että on sellaistakin, jolle on annettava jotain arvoa.

Hän myrähtää ja istahtaa tien oheen.

       *       *       *       *       *

Päre palaa pihdissä ja sen valossa näkyy Nikkilän pirtissä Nikkilän
molemmat punatukkaiset tyttäret, vanhempi Eeva ja nuorempi Marke. He
ovat molemmat isännän keskimmäisestä aviosta, ainoat eloon jääneet,
äitivainaansa muotoiset. He ovat juron näköisiä eivätkä paljoa puhu
keskenäänkään, mutta pyrkivät kumminkin aina toistensa läheisyyteen.
Tänä ehtoona heillä on erikoisen harras yhteismieliala, sillä he ovat
koko puhteen ajan saaneet kahden hallita lapsuutensa pirttiä. Kun
emäntä on poissa ja isäntä poissa, niin ovat palkollisetkin poissa,
sillä nyt on paras pestien ja viinojen aika. Vain sirkat huutavat
huutamistaan uuninraoista ja palanut karsi rapsahtelee aavemaisesti
vääntyessään karrelle. Ihan pihdin äärellä istuu Marke höpisten pitkää
kapeata katkismusta, ja etäämmällä polkee Eeva rohdinrukkiaan. Kun
Eeva pysähtyy nostamaan lankaa seuraavalle hampaalle, lakkaa Markekin
lukemasta haluten sanoa jotakin, mutta sisar taas vain vääntää pyörän
käymään, kastaa sormeaan ja jatkaa. Marke on vielä hiukan lapsellinen,
ripillä käymätön, mutta Eeva on jo tulossa aikaihmiseksi.

Heidän mielialansa aineksina ovat yksinomaan heidän pienen elämänsä ja
ympäristönsä sattumukset. Kun suvi käy lopullensa, sytytetään iltaisin
päreet ja talvi on taas lähellä. Niin näkyy tapahtuvan jatkuvasti
vuodesta vuoteen ja siinä ohessa huomaavat tytöt kasvavansa. Äitivainaa
kuoli toissa syksynä, näihin samoihin aikoihin; nyt on Maija täällä
niinkuin kotonansa, liikkuu aitoissa ja luhdeissa ja on nyt saunassa
saamassa lasta; isä on aina juovuksissa. Äitivainaan kuoleman jälkeinen
vuosi oli Eevalle ja Markelle viehättävin; silloin isä oli melkein
aina poissa, eikä kumminkaan hakannut heitä niinkuin oli hakannut
äitivainaata. Eevalla oli avaimet ja hän piti niitä niin, ettei kuppari
siihen aikaan paljoa päässyt pitelemään, vaikka se täällä aina liehui.
Kuppari sinuttelee isää eikä ole milloinkaan sitä pelännyt, vaikka isä
on vihainenkin.

Marke laski kirjan helmaansa ja yritti puhella sisarelleen:

-- Missähän isäkin taas on?

-- Ollilassa kai.

-- Mitä se Loviisa täällä niin yhtämittaa on? mitä se isälle aina sillä
lailla nauraa?

-- Kuppari on ollut kanssa isän morsian.

-- Niin mutta kuinka se nytkin vielä on täällä kun Maijakin on? Ja
kuinka se Maijakin saa täällä niin olla?

-- Se on emäntä.

-- Äitihän emäntä oli.

-- Niin mutta nyt on Maija ja se saa lapsenkin nyt juuri, ettäs tie't.

-- Kuinka se sen saa? mitä varten se sen saunassa saa?

-- Kysy Maijalta.

-- Koska sinä saat lapsen?

-- Pyh, isona huomenna kun kisperit kypsyy, vastasi Eeva väsyneesti
hymähtäen, nousi, laski rukkinsa syrjään, haukotteli ja piteli
tukkaansa.

Kahden kesken jääneet Nikkilän tyttäret, pienisilmäiset, punatukkaiset,
alkoivat ikävissään hankkia makuulle. Emäntä Maija ja kuppari
Loviisa viipyivät vielä saunassa, isäntä Penjami viipyi kylällä.
Nämä kolme ihmisryhmää varmaan tietämättään vieroivat toisiaan kukin
tahollaan tuona pilkkopimeänä syysiltana, kun kylän kujalta silloin
tällöin kuului humaltuneen rengin karjahdus. Eeva sammutti päreen,
sulki räppänän ja kallistui natisevaan vuoteeseen muurin viereen
karsinapuolelle, jossa Marke jo odotti hykertyäkseen tiiviisti hänen
kylkeensä. Eeva salli sen tapahtua, vaikkei se häntä erikoisemmin
miellyttänyt.

Porstuasta kuuluivat kupparin kiireiset askeleet. Hän käväisi sekä
kamarissa että pakarissa, avasi pirtinkin ovea ja meni taas. Poika oli
jo maailmassa, ruokottuna ja sidottuna. Sillaikaa kun kuppari haki
koppaa, teki äiti kämmenellään ristinmerkkiä sen rintaan ja höpisi
jonkinlaista loitsun ja siunauksen sekaista. Sitten hän huoahtaen
taas laskeusi pitkälleen, mielessä ja jäsenissä luontainen onnen ja
raukeuden tunne. Ei ollut sillä hetkellä pelkäämistä, ei raatamista,
sai olla hetkisen lapsen kanssa kahden täällä saunan hiljaisuudessa.

Salaperäinen tunnin vanha ihmisolento ähki kopassaan Nikkilän saunassa
yöllä Mikonpäivälauantaita vastaan kaukana pimeällä kulmakunnalla
kuusikymmentä vuotta ennen punaista kapinaa. Eihän se ollut mikään
sopusointuinen syntymähetki, jos ei erityisen epäsointuinenkaan; se
tapahtui varsin tavallisissa oloissa. Pirtissä Eeva heräsi ensin
siihen, että isä Penjami kompuroi sänkyään kohden. Sitten hän jälleen
heräsi siihen, että isä pauhasi jotain, johon ovensuu-sängystä lopulta
kuului vastaus: "Ole nyt äijä märisemättä, taikka kun minä täältä
nousen, niin vissiin lakkaat." Se oli renki Aapeli, joka kanssa oli
tullut myöhään kotiin. Äijä kyllä herkesi tuokioksi, mutta nousi
sitten taas ja jotain myristen meni porstuaan, jossa kuului kyselevän
Loviisaa. Nuorempi käskyläispoika hihitti sängyssään. Nämä kaikki
Eeva hyvin kuuli, eikä siinä hänelle ollut mitään tavatonta. Marke ei
kuullut mitään, vaan nukkui yhä kiinteämmin Eevan kylkeen puristuneena,
arvattavasti luullen unissaan Eevaa äidikseen.

       *       *       *       *       *

Maija oli omista syistään pojan syntymistä odottanut ja synnytyksen
jälkeen kokenut ne juhlalliset tunnelmat, jotka luonto itse herättää.
Mutta niin pian kuin tunnelmat ovat ohi, on kaikkivaltias arki taas
esillä ja silloin käsitetään lapsen syntyminen yleensä vaan joksikin
semmoiseksi, jonka kunnialliset ihmiset nurkumatta ottavat vastaan
ja kärsivällisesti kestävät; se on niitä tulemia, joita elämä aina
muodossa tai toisessa tuo mukanaan ja jotka ihmis-elämälle antavat
sen harmaan ja hiukan painavan sävyn. Jos lapsi kuolee nuorena, on se
yleensä paljon iloisempi tapaus kuin sen syntyminen. Kyyneleet kyllä
vuotavat äidiltä, mutta hän selittää ne avoimesti ilon kyyneleiksi.

Ollessaan lapsesta erillään muisti Maija aina, että hänelle
oli tärkeätä lapsen elossa pysyminen. Joskus välähti mielessä
semmoistakin, että Penjami ei välitä lapsesta; uusia tunteita heräsi
tällöin Maijan sydämessä Penjamia kohtaan. Se alkoi vähitellen
tulla ilmi aviopuolisoitten välisissä sananvaihdoissakin. Maija
kyllä vaistomaisesti koetti niissä säilyttää morsiusajalta jäänyttä
herttaisen naljailevaa otetta, mutta saattoi kumminkin kahden kesken
ollessa häikäilemättä ja karkeata leikkiä laskien sanoa Penjamia
sinuksi. Tämä tapa näytti muuten jollakin lailla tehoavan Penjamiin;
Maija tunsi arvonsa ja vaikutusvaltansa kasvavan.

Niin kauan kuin pikku Jussi oli taitamaton eikä omin päin kyennyt
retkeilemään, olivat hänen päivänsä jokseenkin yhtäläisiä. On vanha
kolhittu kehto pirtin karsinapuolella. Ehtoopimeässä makaa siinä
kolmannella oleva poika jalat sisarpuolen Marken sylissä, joka istuu
poikkipuolin kehdon jalkopäässä. Permannon korkealle jääneet oksakohdat
loskuttavat kovasti kehtoa, jota Marke kyllästyneesti rallattaen
soutaa. Poika ei tahdo nukkua. Tavan takaa se pyrkii istualleen ja
huutaa äitiä, jolloin Marke aina työntää sen takaisin makuulle. Lasta
vaivaa vahveneva pimeys ja sitä purevat kirput ja luteet.

Kun lapsi poraten nousee jo kuinka monennen kerran, ponnistautuu Marke
vihdoin ylös ja punnertaa pojan syliinsä, kohlii käsivarsilleen sen
länkeytyneet sääret ja lähtee ikkunaa kohden, josta vielä kuultaa
päivän valoa. Lapsi tyyntyy hiukan, kun se kaivon ja navetan vaiheilla
näkee hämyssä hääriviä hahmoja. Sitten se taas alkaa hiljaisesti
jatkuvasti porailla. Ulkona läimähtää ovi, sisällä sirittää sirkka,
silloisten pirttien uskollinen eläin, pärevalojen aikalainen. Marke on
jo kyllästynyt kyllästymiseensäkin. Hän katselee siinä ikkunan edessä
täysin tunteettomasti pojan itkusta nuhrautuneita, sekaisia piirteitä.
Tämä on Maijan poika ja isä on tämänkin isä...

Jo tulevat pirtille miehet, Aapeli ja Kustaa, käskyläispoika.
Mastomäki, taksvärkkäri, näkyy kääntyvän portilta pois päin. Maijankin
askeleet kuuluvat porstuassa menevän pakariin. Puhde alkaa.

Kun Aapeli on riisunut mekkonsa, saattanut muurin holviin kintaansa
ja kastuneet tallukkaansa, kurottaa hän orsilta pärekimpun, hakee
tulitikun, raapaisee muurin kyljestä tulen ja sytyttää päreet. Lapsi
lopettaa hiljaisen itkunsa ja kipristelee silmiään. Se on uupunut,
mutta jos sitä yrittää laskea kehtoon, niin se parkaisee.

Aapeli on hakenut esiin reen teelmänsä. Kustaa torkkuu penkillä
toimetonna niin kauan kuin ei ole käskijää. Jo tulee pirttiin emäntä
Maija, ottaa kesken häärinäänsä Jussin syliinsä ja antaa rintaa. Jussi
imee vielä kolmannella ollessaan. Ei ole tullut vieroitetuksi.

Maija osaa kyllä olla emäntää. Hän käskee Kustaan ja Marken lukemaan.
Kustaa hakeekin katkismuksensa, mutta Marke epäröi. "Älä huoli kun isäs
tulee", uhkaa Maija.

Kustaa on päässyt juuri parhaaseen paasaamiseen: "Vastaus, että se
vanha Adami, joka meissä vielä on joka päivä -- öö -- katumuksen
ja parannuksen -- ja kaikkein pahain himoin kanssa -- öö -- pitää
upotettaman ja -- ja jälleen joka päivä nouseman ylös -- öö -",
kun Aapeli tarvitsee tarkkaa valoa saumaa liittäessään ja ärähtää
Kustaalle: "Poika, tu' näyttään valkeeta."

Höylän sihinää, rukin hyrinää, katkismuksen papatusta. Penjami itse
on tullut pirttiin kimppu pärepuita kainalossa ja kiskoo vaiteliaana
päreitä. Hän on tänään ollut selvä koko päivän, ja silloin hänen
läsnäolonsa aina vaikuttaa toisiin arvokkaammin.

Parin tunnin päästä ovat nuo eri-ikäiset ihmisolennot jo unen
helmoissa. Heidän ympärillään huokuu ääretön synkkä sydänmaan yö,
niinkuin ainoa tietoinen olento, joka katselee tiedottomia, ajan
meressä avuttomina ponnistelevia ihmisiä. Kohtalokas kuusikymmenluku on
alussaan, mutta noilla yhteen osuneilla olennoilla ei ole korvaa kuulla
sen lähestyviä vaiheita sirkan sirinästä. Seitsemän hengitystä koettaa
vain kukin jatkuvasti saada ja antaa osansa pirtin yhteiseen ilmaan.

Nuorin hengitys on tuskin kuuluva. Pikku Jussi on lopulta nukkunut
äitinsä rinnoille ja sitten laskettu lemahtavaan kehtoon. Siinä on
pieni ruumis kaikkine osineen, sekin tiedottomasti pyrkimässä ajan
merta myöten etäiseen miehuuteensa ja vielä etäisempään vanhuuteen
ja kenenkään tietämättömään kuolemaan, jonka jälkeen kaikki taas on
ennallaan: ajan meren ranta yhtä näkymättömissä. Siinä on lihaa,
verta ja sisinnä luut. Mutta tuon pienen yhdistelmän matka on alusta
alkain vaivalloinen kuolemaa kohden. Pienien luitten näkymättömissä
kudoksissa tapahtuu jo jotakin, josta ei kukaan aavista muuta kuin
tulokset, säärten hiljaisen länkeytymisen ja pääluun pakurat. Ja pimeän
vakiintuessa lähtee lude kehdon kulmauksesta uskomattoman ketterästi
vilistämään pitkin raitia, kunnes löytää mitä etsii.

Näistä seikoista saapuu yhtämittaisia sanomia aivojen hentoihin
kammioihin. Kun sanomat kiihtyvät, alkaa jossain kaukana ääni soida,
saattaen aaltonsa keskelle kaikkien toisten aivojen salaisia toimia.
Mutta vain yksissä aivoissa niihin kiinnitetään huomiota.

Maija nousee, tulehtuneita silmiään hieroen ja kylkeään raapien,
kuorsaavan Penjamin vierestä tuutimaan pientä Jussia. Mutta Jussi
ei tyydy tuuditukseen, se huutaa lujemmin ja heittelehtii. Silloin
Maija kärsimättömin liikkein kumartuu kehdon ääreen rintaa antamaan.
Milloinkahan se päivä koittaa, jona hän sen vieroittaa? Kyllästymisen
tunne täyttää Maijan mielen kun hän siinä ilta-yön syvyydessä tuntee
pojan kiskovan rinnan niukkaa mehua. Raskaaksi tämä tulee sittenkin. Ja
hän tietää, että talossa on velkaakin.

Poika tyyntyy taas -- vähäksi aikaa, ja tuhannet ulkonaiset ja sisäiset
seikat jäävät jatkamaan työtänsä, hitaasti, hitaasti muovailemaan
pienestä olennosta inhimillistä yksilöä. Maija oikaisee huoaten
Penjamin rinnalle. Kustaa puhuu unissaan. Sitten on jälleen hiljaisuus
hengityksineen. Muurin otsikolla jäytää sirkka siihen lasketun
katkismuksen kantta.

       *       *       *       *       *

Niiltä ajoilta jäi pikku Jussin sieluun vain aistivaikutelmia: auringon
tai kuun läikkiä lattialla, tiuskaisuja, palavan päreen natinaa.
Kerran sitten jäi myös mieleen joulun kuva himmeleineen, pahnoineen,
kynttilöineen, veisuineen. Mutta ensimmäinen varsinainen sarjamuisto,
joka pysyväisesti jäi hänen mieleensä käsittämättömän kiinteästi, oli
tapauksiltaan seuraavanlainen:

Hän oleilee yksin laakeassa pirtissä. On semmoinen hetki, ettei tee
mieli minnekään. Hän oli äsken juuri pakarissa ja sai äidiltä vajaan
kupillisen kahvia. Hänen sanotaan olevan kuudennella. Hän on poika.
Lattialla istuen hän katselee ikkunoita ja ikkunan pieliä. On niinkuin
jotakin olisi seisahtunut. Tai niinkuin olisi nyt vasta huomannut
jotakin, joka aina on ollut. Lauantai, sunnuntai, tiistai...

Porstuassa kolahtelee, hetken päästä on pirtin puolella Penjami --
isä. Vanha Penjami ja pieni Jussi ovat vastatusten, heidän välilleen
muodostuu pakosta hetkellinen tiedoton suhde. Salattu, kenenkään
näkemätön ihminen hyörähtelee Penjamin olemuksessa, niinkuin hän
jostain piilopaikasta näkisi harvinaisen metsän-elävän hiipivän.
Hänen on tehtävä jotain pojalle. Hän katselee sitä hymyillen, tarttuu
siihen ja nostaa muurin otsikolle istumaan. Hänellä on taskussaan
paistettuja nauriita. Hän ottaa yhden käteensä ja käskee pojan haukata
siitä. Poika tottelee, oikein tietämättä onko tämä hänelle mieluista
vai vastenmielistä. Hän tuntee viinan ja tupakin tutun lemun ja näkee
Penjamin partaiset kasvot ja pienet silmät näin oudolta taholta,
tasakorkeudelta. Hiukan kammottava olento, isä... Se hymyilee yhä ja
hommailee. Se ottaa tupakkia poskestaan ja laiskasti veikeillen työntää
sitä pojan suuhun. Poika ei uskalla vastustaa, ei lyödä, suu menee
häijyyn itkuun. Vanhalla, viinaisella Penjamilla on pientä tympeätä
huvia. Tämä on Maijan poika... Hänessä herää omituinen raaka halu tehdä
jotain ilkeätä Maijallekin. Hän ei ihan varmaan muista, onko hän tälle
Maijalle koskaan antanut oikein selkään. Hänellä kun on ollut kaksi
ämmää jo aikaisemmin, niin ei muista mitä niille on kullekin tullut
tehdyksi...

Maija tulee pirttiin juuri kun Penjami väkisin syhyttää tupakkisormeaan
pojan huulten väliin. Hän lähestyy aikoen nostaa pojan lattialle ja
sanoo:

-- Mitä sinä siinä taas -- juovuksissa.

Penjami tiuskaa jymähtävällä äijän-äänellään, jossa tuntuu haettua
raivoa:

-- Koreesti, ämmät! -- ja työntää Maijan pois.

-- Sen trankki, mistäs luulet tulevana vuonna särpiväs. -- Päästätkös
sen pojan pois!

-- Ek-sinä helvetin lehmä lakkaa, huutaa Penjami ja kääntyy kiihkeästi
Maijaan päin. Silloin Jussi hyppää muurin otsalta alas, niin että
kantapäät ilkeästi särähtävät ja suutaan hieroen livahtaa pihamaalle.
Ehtoo-hämy alkaa. Portista tulee kupparin Taavetti tuohinen pönttö
kainalossa ja suu likinäköisen miehen kipristyksessä.

-- Onko isäs kotona? kähisee Taavetti.

Jussi ei vastaa. Taavetin tajuntaan painuu pikku Jussin kuva häijynä
kakarana. Taavetti vie Nikkilän äijälle tupakkia, kun sen omat vei
halla.

Vähän päästä pikku Jussikin nuhjautuu arkaillen pirttiin.

-- Kyllä sullakin on hyvä ämmä, toimittaa Penjami, avattu tupakkipönttö
polvien välissä. -- Minä tie'n sun ämmäs paremmin kun sinä itte
tietkään, häh.

-- Kyllä kai teitillä niitä tietämisiä on, kihittää Taavetti. -- Mutta
tietääkös isäntä, millä tuleva talvi eletään?

-- En minä huoli siitä, mutta sun ämmästäs. Olek-sinä koskaan antanu'
sitä oikein selkään, häh?

Maijakin käy taas pirtissä. Penjami vilkaisee Maijaan ja huomaa samassa
myös Jussin.

-- Äh, onko se klooti täällä vielä, minä annan tupakkia. -- Äänessä
on nyt kumminkin hyväntahtoinen sävy, minkä vuoksi Jussi vain vähän
siirtyy ovea kohti. Maija menee taas ulos pirtistä ja paiskaa oven.

-- Mitä? Kyllä minä -- tuoksahtaa Penjami ja nousee. Hän ei kumminkaan
lähde perässä, vaan painuu hiljakseen äkeän näköisenä takaisin penkille.

Taavetti yrittää taas:

-- Hohoi, sano, kyllä siinä on ensi talvena köyhän tietämistä -- kai
Nikkilä sentään vähän saa rukiita.

-- Älä siinä ähise -- tu' ryypylle, tokaisee Penjami. Taavetti lähtee;
kyllä ryyppykin on mukava, vaikka hiukan kiusaakin, kun ei saa äijää
yhtymään siihen huonon vuoden valitteluun. He menevät ylistupaan.

Tuo tapaussarja ja sen vaikutelma jäi Jussin mieleen, niin että sen
iltapäivän tuntu ihka elävänä vielä vuosikymmenien päästä saattoi
palautua.

Samana iltana tuli vielä kupparin lapsiakin Nikkilään. Jussi oli niille
häijy; hän sylki poikaa, ja kun se meni kantelemaan, niin hankki
Jussikin saada selkäänsä. Koko ilta oli jatkuvasti sellaista sekavaa,
ikäänkuin juhlallista. Myöhemmin ilmestyi itse Loviisa hakemaan
Taavettia. Taavetti oli niin pehminnyt, että sitä oli talutettava.
Loviisalta oli Taavetin holhoominen hyvin asiallista, eikä hänellä
ollut mitään sitä vastaan, että se huomattiin ja siitä puhuttiin. Ei
Lovelassa ollut puutetta niin kauan kuin Loviisan pää pystyssä pysyi.

Näihin aikoihin alkoi luonnon järjestys jo horjahdella. Ensimmäinen
vakavampi katovuosi oli kohdannut Suomenmaata laajoilla aloilla. Mutta
salokylän erilaiset ihmisolennot keinuivat ajan meressä, jonka näköalat
kuusikymmenluvulla vielä olivat hyvin hämäriä.

       *       *       *       *       *

Niinä vuosina, jotka kävivät ennen suuria nälkävuosia, nähtiin
Harjakankaan raiteilla kakaraparvessa myös Nikkilän Maijan poika Jussi.
Hän oli hoikkakaulainen ja isopäinen, koltin alta näkyivät längelle
painuneet sääret. Suu pyrki aina pysymään raollaan, ja pienet, hiukan
tylyn näköiset silmät katselivat usein rävähtämättä ympärilleen.

Monipoimuinen kallioinen mäki tunkeutuu kylän sydämeen. Se on talojen
yhteinen sikalaidun, Sikomäeksi kutsuttu, ja myös on se kylän pienten
lasten mieluisa olinpaikka. Yksi ränstynyt mökki omenapuineen on mäen
lappeella ja sitten suuria pihlajia siellä täällä. Mökissä teiskaa
monta lasta, joista sittemmin kasvoi Sikomäen kuuluisia sisaruksia,
pojat maailmankulkijoita ja tappelijoita, tyttäret monenmoisia nekin.
Lapsia oli tähän aikaan myös Husarin ja Pelttarin taloissa, Lovelan
kupparilla kaksi ja Nikkilässä Jussi.

Vaateparreltansa olivat sekä pojat että tytöt yhdennäköisiä. Väljä
vyötön koltti oli poikainkin pukimena kymmenkunnan vanhaan. Lämpöisenä
aikana juoksi vielä viiden vanhoja paitasillaan pitkä tukka hulmuten.
Poikien tukka tasattiin ympäriinsä, niin että kaukaa katsoen näytti
siltä kuin olisi päässä ollut kupera kuppi. Kun kiivettiin pihlajaan
ja riiputtiin oksalta alaspäin, niin kuppi särkyi sekavaksi harjaksi.
Kuulakkana syyskuun iltana näkyi pihlajan alta semmoisen ryhmän
varjokuva hiljaiselle kujalle, jota kuppari mennä sipasi Nikkilästä
kotiinsa päin tai asteli jäykkäselkäinen Ollilan pappa.

Lasten elämä oli villiä ja sisältörikasta; jokaiseen iltaan päättyi
kokonainen runsas elämänvaihe, joka runsaus sitten myöhemmin aiheutti
sen tunteen, että tuo elämänjakso oli ikäänkuin pitempi kuin myöhemmät,
ajallisesti samanmittaiset jaksot. Noiden päiviensä sisällön saivat
lapset itse rajattomasti valita kaikesta siitä, mitä heidän aistinsa ja
heräävä älynsä maan ja taivaan välistä kykenivät tavoittamaan.

Yksi suuri maailma oli kaikkialla heidän yläpuolellaan ja vastassaan
-- se oli aikuisten maailma. Siihen maailmaan liittyivät pellot ja
maat, asumukset ja eläimetkin. Kaikkialla niissä piili aikuisten
tarkoituksia ja niitä tarkoituksia palvelemaan pakotettiin lapsetkin,
heti kun he kykenivät. Aikuiset kulkivat kujilla, menivät pelloille
mukanaan työkaluja, palasivat sieltä taas, olivat tavallisesti totisia,
joskus juovuksissa ja aina käsittämättömän haluttomia kaikkeen mikä
lasten mielestä oli tärkeätä. Kukaan aikuinen ei koskaan noussut
Sikomäen laelle. Aikuiset olivat yksi luonnon salaperäisimpiä
ongelmia, aina hiukan pelättäviä sen vuoksi, että he silloin tällöin
"tyyräsivät" lapsia. Tyyräys saattoi tapahtua monella muotoa:
tukistamalla, käsivarresta tempaisten, kepillä, vyöhihnalla, tallukalla
hakkaamalla. Tyyräys oli ainoa tapaus, jolloin aikuinen vähäksi aikaa
omisti lapselle kaiken huomionsa, se oli ainoa seikka, jota myöten
lapsi saattoi tuottaa aikuisille pientä viehätystäkin. Esimerkiksi
pyhä-iltapäivällä pihanurmikolla, kun kylän miehiä istui puhumassa
asioita ja mukulat telmivät hurjimmillaan, saattoi jossakussa isässä
herätä tyyräämisen tarve. Silloin näki selvästi, kuinka selkäänanto
viehätti toisiakin miehiä, siinä oli ilmeisesti jotakin semmoista
aikuisten keskistä leppeätä yhteisymmärrystä. Toiset miehet saattoivat
silloin suorastaan sanoa jotain ystävällistä selkäänsä saaneelle.
Sitten aikuiset panivat tupakkia suuhunsa, syljeskelivät ja olivat
taas jämeitä. Oikeita aikuisia olivat vain miehet ja muutamat naiset.
Toiset naiset -- ämmät, vaimoiset ihmiset -- olivat kyllä lasten
yläpuolella, mutta miehistä sivulla. Heidän kahvinjuonnissaan oli
hiukan samanlaista kielletyn teon häivää kuin lasten telmimisessä. He
ahersivat ja uhersivat salaa miehiltä ja pitivät silti arvossa sitä
seikkaa, että miehet joskus olivat vihaisia. Elämään kuului harmaa
pohjaväri ja tuohon harmauteen taas se, että miehet joskus huomasivat
heidän ahertelujaan. Oikealle miehelle kuului, että hän silloin
tällöin niitä huomasi ja hiukan koulutti ämmää, vaikkei sopinutkaan
aina urkkia. Oikea miehuus ikäänkuin huokui siitä housunvyötäröitten
tienoilta, josta näkyi paita ja vyöhihna. Vyötäröhousut edestä ja
takaa hiukan alas valahtaneina olivat täyden miehuuden keskeisin
merkki. Ne saavutettuaan sai mies pitää tupakkia, ryypätä viinaa, käydä
vaimoväen tykönä, puhua ruokottomuuksia, ja lapsia tarkoittaessaan
puhua mukuloista tai kakaroista. Koltin ja vyötäröhousujen välillä
oli liivihousujen aika, jolloin poikaa sanottiin kyörtiksi tai
lempeämmin klopiksi. Kloppi-ajan juhlallisin tapaus oli rippikoulu.
Itse ripilläkäynti oli myös yksi omituinen seikka aikuisten maailmassa,
hiukan samantapainen kuin lapsen saanti. Kun joku poika pääsi ripille,
aukeni heti kuilu hänen ja lapsimaailman välille. Hän liukui pian
aikuisten salaperäiseen, pelättävään ja ihailtavaan maailmaan. Vain
hymyillen ja puoleksi pilaillen hän antoi hämäriä selityksiä, kun
kuilun toiselle puolelle jääneet häneltä urkkivat aikuisten kaikkein
salaisimpia asioita.

Mutta noita "salaisimpiakin" pääsi sentään Sikomäenkin piiriin.
Ämmän ja äijän väliset eroavaisuudet keksittiin, mielikuvitus tuli
aavistuksen avuksi ja monta leikkiä leikittiin, ensin tirskuen ja
lopulta hengästyen. Hirvittävin oli se ajatus, että nämä tämmöiset
leikit olisivat tulleet aikuisten korviin. Kun joukossa oli
sellaisiakin, jotka vasta opettelivat puhumaan, täytyi ne ensin
eksyttää. Sattui monesti, että sellainen kolmivuotias poraten juoksi
kotiin ja sen äiti tuli kiukkuisena ottamaan selkoa, mitä hänen
mukulallensa oli tehty. Silloin leikki keskeytyi eikä voinut jatkua
ennenkuin ehkä vasta saman päivän iltapuolella... Mutta jollei mitään
häiriöitä tullut, jatkui tuo kiihdyttävä leikki vielä laajoina
retkeilyinä ja päättyi vihdoin myöhästyneellä kotimatkalla pelkoon
mahdollisesta selkäsaunasta. Joskus se tuli, mutta joskus taas odotti
kotona mitä suloisin tunnelma: isä oli poissa ja äiti joi naapurin
ämmän kanssa kahvia. Silloin säilyi rikkumattomana päivän runsaitten
elämysten jälkikajo.

Nämä kaikki vaiheet koki Jussikin yhdeksänteen ikävuoteensa asti. Vielä
parin-, kolmenkymmenen ikäisenä vilahtelivat joskus mieleen etäiset
Sikomäen ajat. Vasta naimisiin mentyä ne tyystin unohtuivat. Ja kun
hänellä itsellään sitten oli lapsia, ei koskaan, ei vahingossakaan
sattunut, että hänen mielikuvituksensa olisi sijoittanut niitä Sikomäen
leikkejä leikkimään.

Ne leikit loppuivat Jussin ollessa yhdeksännellä ikävuodellaan.
Sinä suvena loppuivat monet muut leikit tuhanten järvien vaiheilla.
Ihmiset lukivat almanakkansa kannesta perätysten numerot 1, 8, 6,
6. Oli niitäkin, jotka osasivat sanoa: yks-tuhatta kahdeksan-sataa
kuus-kymmentä kuus.

Sinä suvena satoi, satoi lakkaamatta. Jälkeen Jaakon päivän ei tainnut
olla ainoata päivää, ettei olisi vettä pudonnut liejuisille teille ja
pehmeille pelloille. Vanhat valittivat, nuoremmat olivat ääneti, ja
lapset katselivat alakuloisina himmeitten ruutujen takaa tiedottomasti
aavistellen, että entisille leikkimäille ei enää koskaan palata. Jos
pyörähti ulos, puhalsi kylmä tuuli, vihmoen pisarat läpi ohuen koltin;
varpaat rupesivat punoittamaan, oli pian kiirehdittävä takaisin pirtin
lämpöön.

Aikuisten mielistä ja kasvoilta heijastuivat huolet epämääräisinä
vaikutelmina lastenkin mieliin; he kaipasivat leikkuu- ja kylvöaikojen
kuulakoita päiviä. Isommat lapset olivat vaistomaisesti hiljaisempia,
seuraillen, kuinka miehet sateitten välissä korjasivat riiheen itänyttä
eloa ja ravan sisästä kaivetuita perunoita, tai jalkineet polviin asti
savisina yrittivät tehdä toivotonta ruistoukoa. Nikkilän Jussilla --
ja Maijallakin -- oli sinä syksynä vain kaksi onnellista päivää, kun
Penjami kävi Tampereella. Kun Nikkilän ruis oli kelvotonta siemeneksi,
koottiin karjasta mitä irti saatiin ja niillä piti hankittaman käypää
siementä. Penjami toikin tullessaan siementä, mutta vähemmän kuin
tarvittiin. Sen sijaan toi hän ensimmäiset kaupunkiviinansa ja oli
myös tehnyt ensimmäiset velkansa kauppiaalle. Noista vähennetyistä
siemenjyvistä sai Maija vielä varkain kahmaisseeksi yhden erän, jonka
toimitti lumppurille kahvien vastineeksi. Penjami kumminkin keksi sen,
ja siitä seurasi kokonaista kaksi päivää kestävä tora, joka välistä
leimahti ilmi-tappeluksi.

Syksy ja talvi tuli aikaisin surkeitten pälveisten ruiskylvöjen päälle.
Nikkilän maista oli suuri osa jäänyt kylvämättä ja ennen joulua
sekoitettiin leipään jo runsas puoli ruumenia. Pyhäin päivästä ei
taloon jäänyt miehen puolta muuta kuin Penjami ja Jussi. Talon työt
jäivät kahden torpparin varaan.

Vahvojen metsiensä keskellä ponnistelivat nämä ihmiset -- "Suomen
kansasta" he eivät puhuneet -- yhä yltyvien koettelemusten ahdistamina
viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen. Tuli semmoinen kesäkuu, että
kun joku Harjakankaan äijä kolmen aikaan aamulla pistäytyi ulos, niin
hän pehmeässä pilvivalossa näki lunta Sikomäen rinteellä, järven
lakeudella hohtavan valkoisen jään ja ruispellolla kellastunutta
takkuista orasta. Tuli juhannus ja sen jälkeiset viikot, jotka
huumaavassa äkki-ihanuudessaan olivat kuin sairaan liika pikaista
ylöspyrkimistä, joka ei ennusta hyvää. Niin tulivat sitten syyskuun
alkupäivät, kirkkaasti hymyilevät aamut, jotka ihmisten hätääntyneisiin
katseisiin näyttivät vastaavan:

-- Miksi ihmettelette? Ettekö näe, että nämä ovat juhla-aamuja?
Kuljetaan uuteen aikaan.

Ikäänkuin juhlallisuuden vuoksi järjesti luonto kolme semmoista
kaunista kuura-aamua perätysten, vaikka yksi hyvin olisi riittänyt.
Ihmiset kulkivat kapeita kujiaan omituisesti pienentyneen näköisinä.
Siellä jossain näkyi tallustavan Nikkilän Penjamikin ihka selvänä ja
hullunkurisen totisena. Hän näki Husarin pellolla miehet semmoisessa
työssä, jota hän tavallisissa oloissa ei olisi jättänyt virnistämättä;
he nimittäin niittivät viikatteilla harvaa ruista ja haravoivat sitten
jälkensä pieniksi pahnapalloiksi. Mutta nyt meni Penjami siivosti ohi
ja sanoi ihan vakavasti huomenta äänellä, josta itku ei tuntunut olevan
kaukana.

Pitkällisten valmistelujen jälkeen, jotka olivat olleet kuin etäämmältä
uhkailuja ja aina pitäneet huolen siitä, että hiukan toivoa säilyi,
oli nyt suuri vieras vihdoinkin itse käynyt ja vapauttanut ihmiset
kiduttavista toiveista. Harjakankaan kylässä oli Ollilan pappa ainoa,
jonka peltoon oli hiukan jäänyt. Hän ei kumminkaan kiinnittänyt siihen
erikoista huomiota, vaan puheli sen sijaan äänekkäästi partansa takaa:

-- Se täsä nyt kaikisten kamalempaa on konnei kuar lähde puusta
ennenkon kevväällä.

       *       *       *       *       *

On hämärtymässä illaksi viimeinen jouluaatto, minkä Nikkilän perhe
vietti yhdessä. Pientä työn tointa on vaan ihmisillä näinäkin
aikoina; on jouluaattonakin ihan hämärään asti, niin ettei kukaan
tule tiiviimmin ajatelleeksi itse joulua, ennenkuin pimeä pakottaa
käymään pirtille. Tällä kertaa nuo häärivät ihmiset muuten erikoisesti,
vaistomaisesti, karttavat ovella olevan joulun ajattelemista. Ei ole
kiirettä kokoontumaan yhteisen juhlarauhan henkeen. Nuo ulkonaisesti
karkeat ja tietämättömät olennot ovat kuitenkin syvemmässään ja monien
polvien takaa alakuloisen ja salaperäisen luonnon herkistämiä; monet
ovat sakenevassa illassa nytkin huomaavinaan lapsuutensa aikaisen
jouluenkelin siiven havinaa. Jonkun yksinäisen häärijän askel voi
siinä hiukan hidastua ja hänen mielensä antautuu sille mikä tuleva
on: nälkävuoden joululle. Hän koettaa vain vieläkin hiukan viivähtää
ulkosalla... Sillä toisetkin ovat tietysti havainneet jouluenkelin, ja
enkelin ohimenossa oli kuin jotain kaameata aavistusta, jota ei näkijän
ole mieluisaa toiselle katseellaan ilmaista.

On kuin onkin tänäkin syksynä vaan aika ehtinyt tähän iltaan, jouluun.
Ajan kulumista ei halla ole jäätänyt.

Päivän hämyssä istuu Nikkilän vanha Penjami pirtin penkillä ikkunan
pielessä. Hän on jo väsynyt ja katselee laimeasti pihalle; ei olisi
hänessä tällä hetkellä miestä riitelemäänkään. Kaameat aavistukset
eivät häntä sanottavammin vaivaa, eikä hän ole havainnut mitään
jouluenkeliä. Toimeton istuminen tyhjässä pirtissä on hänelle helppoa;
hänen mielenvireensä päätekijänä on ilkeä kyllästyminen.

Joulu -- vanha Penjami on elänyt monta komeatakin joulua. Joulutunnelma
on voimakkaana sykkinyt suonissa, joita viinan, sahdin ja sianlihan
kylläisyys on paisuttanut. Niinä entisinä jouluina tunsi mies olevansa
isäntä talossaan. Ämmät ja mukulat pelkäsivät, kun hän keskellä
jouluyötä huikaten meni naapuriin Husarille, silloin kun hän käräjöi
Husarin äijän kanssa. He tappelivat ensin, tekivät hevoskauppaa
sitten ja nukkuivat lopulta Husarin pakarikamariin. Mutta vain hetken
he nukkuivat, sillä aamulla aikaisin he jo yhdessä ajoivat kirkkoon
kilisevin kelloin... Silloin oli jouluyössä sekä levua että mittaa ja
korkeuttakin. Ja jouluyön jälkeen tuli vielä Tapanin yö ja monta muuta
yötä loppiaiseen asti. Hurjia jouluja -- ämmätkin olivat nuorempia.

Nälkävuoden jouluhämyssä muistelee vanha Penjami laimeasti entisiä
hyviä aikoja. Hän tuntee olevansa yksin maailmassa. Noita olentoja
kohtaan, jotka täällä nyt kiehäävät, tuntee hän vain tympeätä
vastenmielisyyttä. Ne ovat olemassa sitä varten, että saisivat todeta
hänen alennuksensa, kun hänenkin nyt on oltava melkein yhtäläinen kuin
nuokin ovat. Kuppari elää vielä, mutta se on jo vanha, ja kun ämmäväki
tulee vanhaksi, niin se on samaa kuin ei mitään.

Penjami tietää yhden miehen, jolla nytkin on viinaa. Penjami ajattelee
Ollilan pappaa. Se on vanhempi mies kuin Penjami, mutta ei se
sittenkään kuulu Penjamin maailmaan, jos kohta se ei kuulu noitten
toistenkaan maailmaan. Se on kiusallisen erillinen mies, kaikin puolin
niin sanomattomasti ylempänä Penjamia ja noita muita. Penjami tietää,
että se on juonut viinaa yhtä paljon kuin hän, mutta se on terveempi,
on rikkaampi. Se syö useimmiten selvää leipää; halla ei vienyt siltä
kaikkea, ja Kokemäeltä tuotiin kolme kovaa kuormaa. Ja kaiken huipuksi
on Penjami sille velkaa, kuusisataa ruplaa... Eikä sen kanssa voi mennä
jouluyönä hulluttelemaan.

Penjami nousee penkiltä ja tassuttelee pihalle, noin niinkuin
tietämättä minne menee. Hän näkee Jussinkin vielä hytistelevän
viluissaan mäellä ja on juuri aikeissa ärjäistä sille, kun saunan pään
takaa lähestyy sekava joukkue suurta kelkkaa vetäen. Se on ylen tuttu
näky, ja Penjamin mieltä hiukan virkistää, kun hän varmasti noitten
suhteen tietää olevansa entinen isäntä.

-- Rauhallista joulujuhlaa, toivottavat kerjäläiset pohjalaisella
äänellä.

-- Ei täällä kaivata pohjalaisten rauhaa. Menkää Oravaisiin, siell' on
klinikka. -- No ei tänne tulla, kun minä sen sanon.

Penjami menee Ollilaan päin ja pikku Jussi saa rauhassa katsella
poistuvia kerjäläisiä -- eli pohjalaisia. Oman pitäjän pyytäjiä ei
sanota kerjäläisiksi. Mutta vielä viidenkymmenen vuoden päästä, sodan
aikana, kun puhuttiin pohjalaisista, käsitti silloinen Toivolan
Juha heidät kaameiksi muukalaisiksi. Tämän jouluaaton tunnelma jäi
erikoisesti hänen mieleensä.

Kun Penjami oli edennyt kyllin kauaksi, lähti Jussi juosta pompottamaan
Sikomäkeen, pieneen mökkiin. Jokin vaisto veti poikaa vielä näin
myöhään pois kotoa, Sikomäessä oli olevinaan niinkuin oikea joulu,
semmoinen, joka ei Nikkilään ollenkaan saavukaan. Jos saisi olla
Sikomäen poikien kanssa tämän illan! Kotona ei ole Jussilla kumppania.

Sikomäessä kumminkin outoiltiin Nikkilän pojan saapumista ja Kustaava
arveli itsekseen, että Penjami on ollut pahalla päällä. Hienosti
tiedustellen hän kumminkin sai kuulla, ettei siellä riitaa ollut.
Penjami oli vielä mennyt kylälle ja Jussi hiipinyt tänne ... olihan
se jollakin lailla ymmärrettävää. Lanttulaatikko antoi tupaan joulun
lemua, mutta Jussi vaistoi, ettei hän pääse siitä osalliseksi. Sumein
mielin hän pyörähti oven raosta ulos, selittämättömänä niinkuin jokin
jouluyön enne. Tämän vaistomaisen pikku retken jälkeen ei ollut muuta
neuvoa kuin mennä lopultakin pirttiin, pois syttyvien tähtien alta.
Sisällä paloi päre tänäkin iltana. Odotettiin isäntää, että olisi
päästy saunaan. Kun odottaessa sauna uhkasi jäähtyä, niin mentiin sinne
ilman isäntää.

Nikkilän väessä oli tänä iltana paljon merkillistä. Ollilan pappa oli
jo omaksunut joulurauhansa, käynyt saunassa ja harjasi partaansa,
kun Penjami ilmestyi hänen lähettyvilleen. Oliko tämä nyt aika tulla
veloistaan puhumaan? Ja ensimmäisten jouluryyppyjen aika ei vielä
ollut, vasta ehtoollispöydässä koko väen kesken, kun virsi oli
veisattu. Pappa melkein ärtyi.

-- Kyl mar sää sen tiät yht hyvin ko määkin. Stää on kuussattaa
ruplaa ja inträssei sää et oo maksan parrii vuatee lainkan. Se tullee
pantavaks pääommaan. -- --

-- Kyl mar sen tiät, etten mää viinaa myy en rahall enk vellaaks. Mut
sen inträssin mää kyl annan lisät pääommaan. Se on siin kahden sada
marka vaiheil... -- --

-- Ja kyl mar mää sul viinaaki senpualest annan ilmatteks sen verran
ettäs joulun makkuun pääset. Onk sul mittää astiaa? -- --

-- Älä sit vihottel jos mää laelisest haen ulos saatavan. Se on sit
kakstuhatta kuussattaa markkaa. -- Herran raohaa vaa. -- --

Saunasta palattua vallitsee Nikkilän pirtissä hiukan ahdistava tunne,
pelätään mitä äijä sanoo, kun on käyty saunassa ennen hänen tuloaan.
Maija on vielä saunassa, hän on mennyt yksinään toisten jälkeen
toimitettuaan toisilta salaa pahnat pirttiin. Ne ovat ikäviä pahnoja,
sillä niitä on aamupäivällä käyty riistämässä parin vuoden vanhasta
ladon katosta eläimille joulurehuksi. Jussi käsittää asiakseen istahtaa
niille, mutta niistä lähtee ummehtunut lemu. Ja hän on yksin aikuisten
ympäröimänä. Tukala henki täyttää pirtin.

Vanhan Penjamin askel tunnetaan jo porstuaan. Hänen tuttu silmänsä
kiiluu oven aukeamassa tavallista kirkkaampana, hengitys kähisee
tavallista kuuluvammin ja pirtissä olijat oivaltavat heti isohkon
puuleilin, jota hän kantaa avoimesti käsikynkässään. Se ei ole Nikkilän
astioita, se on kylästä otettu.

Kaikkien ihmeeksi ei Penjami kumminkaan heti ryhdy riitelemään.
Kaikki ovat vaiti, Jussi on hiipinyt pois pahnoilta. Penjami vie
leilin omaan kaappiinsa, vääntelee oven hitaasti auki ja kiinni ja
lähtee sitten sanaa sanomatta jälleen ulos. Askel horjahtelee, näin
merkki-iltana huomaa selvemmin, kuinka Penjami näinä turman vuosina on
kovasti vanhentunut. Ei sitä oikeastaan enää kannata pelätä. Naiset
naurahtelevat, kun hän on päässyt pois pirtistä. Mutta on se vaan
sittenkin semmoinen vanha huuhkain, että kykenee tämänkin surkean
jouluillan vielä masentamaan.

Jos Penjami vielä kolme vuotta takaperin olisi näissä oloissa noin
salaperäisesti lähtenyt, olisi Aapelilla ollut syytä lähteä perässä
katsomaan kuinka emännän käy saunassa. Mutta nyt oli Aapeli poissa ja
pirtissä olijat tiesivät, ettei emännällä enää ole vakavampaa vaaraa.
Kaikki elämän puolet ovat heikentyneet.

Pieni yritys entisen uusimiseen tapahtui kumminkin vielä ennen
juhla-aterian syöntiä. Penjami oli yrittänyt saunassa kylpeä, oli jo
riisuutunutkin puolitiehen, mutta ei sitten enää jaksanutkaan. Emäntä
oli jättänyt hänet sinne, tullut pirttiin, kattanut pöydän ja hakenut
kätköstään yhden laihan talikynttilän, kun Penjami paitahihasillaan
avojaloin kompuroi pirttiin ja suuntasi vaivalloisen kulkunsa suoraan
kaapilleen. Otettuaan leilistä kolme pitkää siemausta, vaipui hän
sängylleen istumaan, mielessä samea ilo siitä, että viinaa sentään
vielä oli, olkoonkin tämä viimeinen joulu tässä happamassa maailmassa
ja olkoonkin velkaa enemmän kuin osaa selvästi sanoa. Penjamin
kuihtuneet voimat virkistyvät puolivireeseen. Hän huomaa pojan, joka
aina ja kaikissa käänteissä herättää hänessä kiusaamisen halua. Poika
on kumminkin tällä kertaa liian vähäpätöinen, kun on koko väki läsnä.
Hän huomaa pahnat.

-- Kuka elikoitten ruoan on pirttiin kantanu, häh?

-- Saman kai se tekee, missä semmoinen elikoitten ruoka on, sanoo Maija.

-- Kyllä minä opetan, mitä se tekee -- ämmät, lehmät! huutaa Penjami ja
lähtee hoippuen ensin pöytää kohden aikoen kaataa kynttilän. Maija vie
kynttilän kauemmaksi, jolloin Penjami lyyhistyy pahnoihin, saa niitä
hiukan kasalle ja yrittää kantaa ulos.

-- Ole nyt honkkeloimatta, vanha parka.

Maija ryhtyy estämään, Penjami kähisee:

-- Kyllä minä opetan Ollilan nälkäisille, kuinka meillä elikon ruokaa
viljellään. Mutta heikko temmellys päättyy siihen, että Penjami kaatuu
ja satuttaa lonkkansa. Ei kykene itse nousemaankaan, vaan antaa
möristen Maijan auttaa. Kun on päässyt sängylleen niin läähättää:

-- Anna viinaa! ja kun ei Maija ensi käskyyn kiinnitä mitään huomiota,
niin Penjami avuttomanakin vielä ärjäisee lujemmin: -- Anna viinaa!

Maija katsoo kysyvästi Markeen. -- Siellä sitä on kaapissa, sanoo Marke
yhtäkaikkisesti.

Nikkilän vanha Penjami nukkuu ja väki syö juhlaehtoollista,
karkeasyistä peluleipää, vetistä piimää, lampaan lihaa,
lanttulaatikkoa. Heikko kynttilä luo kellertävää valoaan äänettömän
pöytäkunnan laihoihin kasvoihin. Pakkanen paukahtaa, tuoden
tervehdyksen monen monista majoista, joissa tällä samalla hetkellä
samantapaisen tunnelman vallassa aterioidaan. Miesten ja naisten silmät
katselevat totisina eteensä, ja laihakaulaisten lasten leuat käyvät
raskaasti, ikäänkuin painuisi joka palan mukana näkymättömiä kyyneliä.

Avara taivas tähtineen katselee matalan suvun tämänhetkistä vaihetta,
kuinka se yrittää säilyttää heikon henkensä tulevia aavistamattomia
kohtaloitaan varten, tätä onnellisempia ja tätä onnettomampia
ajankohtia varten, kahden, viiden vuosikymmenen taakse, vuosisatain
taakse. Taivas näkee mahtavia metsiä, joissa tulevaiset miljoonat
uinuvat kuolevan kerjäläisen ja kiilusilmäisen ilveksen läheisyydessä.
Metsien aukeamissa se näkee harmaita kyliä, joissa joku kokee
kylläisiä unelmia pian haltuunsa joutuvista taloista, joku tietää
nukkuvansa viimeistä joulu-untaan perityllä konnullaan ja joissa
suurissa kerjäläispirteissä hiljallensa sammuvat ne suvun osat, joiden
ei ole sallittu olla mukana tulevissa tapauksissa. Näin monenlaista
taivas näkee yhteen harmaaseen sopusointuun kyyristyneenä; suurten
epäsointujen aika ei ole vielä tullut. Mutta maan ja ilman vahvuudessa
käyvät jo käyntiään luonnon voimat, näkyväiset ja salaiset. On
joulu-yö vuonna 1867. Näin kaukaa kuvitellen se näyttää hyvinkin
mielenkiintoiselta, mutta silloisten ihmisten tunnelma oli matala.
Aterialta päästyä yritti Maija veisata virttä, mutta ääni kulki
alhaalla eivätkä toiset osanneet yhtyä. Parin värssyn päästä hän
lakkasi.

Kymmenvuotiaan Jussin tunnelma sukeutui noista laimeista elämyksistä,
joita hän illan kuluessa oli kokenut läheltä ja kaukaa. Lapsekas
Sikomäessä käynti paisuu joulu-illan seikkailuksi, lantun lemu kuvaa
jouluateriaa, isän kommellukset verestävät nekin vanhoja muistoja, ja
lahonneille pahnoille hän yrittää istahtaa uudelleen aterian jälkeen.
Lopulta tulee uni ja vieläkin täydentää pienten sattumusten heikkoa
väriä.

Penjami oli aina karkoitellut kerjäläisiä talostaan. Mutta tänä
jouluyönä saivat ensimmäiset kulkijat hiukan jalansijaa Nikkilässä.
Oli tuskin makuulle päästy, kun pirttiin vääntäytyi vanha akka kahden
lapsen kanssa, joiden äidin kertoi matkalla kuolleen. Kun ei vanha
Penjami herännyt, saivat he viettää yönsä tympeillä joulupahnoilla.
Heidän tulostaan heräsi Jussikin puolivalveille ja sai kalseaan uniseen
sieluunsa noiden kulkijain kuvat. Oli kuin oikea joulu olisi edistynyt
sillaikaa, kun hän nukkui.

Aamulla oli Penjami ärtyisä, mutta muuten niin heikko, ettei kyennyt
mitään suurempaa menoa aikaan saamaan. Laimeasti hän riiteli
kerjäläisakan kanssa. Akka piti puoliaan, vaali pienokaisiaan ja
kiskoi puoliväkisin niille tilkan maitoakin talon niukoista varoista.
Hän jättäytyi vielä toiseksikin yöksi, söi hartaasti Nikkilän
peluleipää, lausuen samalla siitä suopeita arvosteluja, puhui suurella
tuntemuksella vallitsevista oloista, alkavista rautatietöistä jossakin
Riihimäellä, mainitsi klinikkapaikkojen nimiä niinkuin joitakin
yleisesti tunnettuja asioita, antoi neuvoja leivän valmistamisessa ja
esiintyi kaikin puolin viisaampana. Hänestä levisi omituinen kostea
kerjäläisen lemu, joka räikeästi sekaantui Nikkilän pirtin ikivanhaan
tupakin ja maaperän lemuun. Tapanina hän taas lapsineen ja ryysyineen
lähti eteenpäin Tamperetta kohti.

Lopullinen vaihe Nikkilän talossa ja perheessä oli alkanut. Kerjäläisiä
poikkesi sen jälkeen usein, eikä niitä enää karkoitettu. Heti kun ne
huomasivat, ettei talossa juuri ollut ruoasta tietoa, esiintyivät ne
samaan tapaan kuin se joulullinen akka: jättivät turhat rukoukset
ja olivat kuin kotonaan päivän tai yön ja lähtivät taas. Jollakin
kerjäläisellä oli pivollinen papuja ja ne keitettiin ja juotiin
Nikkilässä. Penjami yritti rähistä, mutta joi hänkin kuppinsa.

Perheen vakiintuneet riippuvaisuussuhteet höltyivät, ne ikäänkuin
liukenivat kerjäläisten lemuun, joka jo täytti pysyväisesti kaikki
huoneet. Jussi näki yllin kyllin ikätovereita; himmeä aavistus
laajemmasta maailmasta ja sen hengestä heräili hänen tajunnassaan,
tuo ihmeellinen lemu ikäänkuin kutsui mukaansa. Hän sai mielin määrin
juoksennella pihalla ja pirtissä, ei kukaan pitänyt hänestä lukua. Hän
näki kuoleman aivan läheltä. Ja ennen pitkää alkoi Jussin tehdä mieli
kulkurien joukkoon. Hän ikäänkuin tiesi, että tästä vielä lähdetään,
mutta minä päivänä?

Vanha Penjami vietti moninaisen sisäisen piinan päiviä. Jouluviina oli
mennyt, eikä millään lailla ilennyt enää lähteä Ollilan papan puheille.
Miksei ilennyt? Ei tiedä. Sitten joulun tunsi Penjami ruumiinsa voimien
tavattomasti vähentyneen, ja sen johdosta alkoivat kaikenlaiset
kiusalliset ajatukset vaivata mieltä, etenkin yksin jäädessä.
Hiljaisena hetkenä tuntui siltä kuin olisi jossain joku näkymätön pappi
ankarasti saarnannut. Se saarnasi etäisemmistä nuoruuden päivistä, veti
esiin tapauksia hänen pitkän isännyytensä ajoilta ja päätyi vihdoin
kuvailemaan näiden köyhien vuosien tuloa ja oloa. Se alensi äänensä
lempeämmäksi ja puhui jotain, jota Penjami ei ymmärtänyt. Siitä yhdestä
se ei mitään maininnut, mutta sitten humahti kaiken ylle semmoinen
vahva yleistunne, että sen yhden vuoksi tuo näkymätön pappi juuri
hänelle saarnaa: hän kuolee, hän ei enää näe ajan muutosta, sillä hän
ei itse enää voi muuttua. Joutuuko hän kadotukseen, helvettiin? Hän ei
ole sitä ajatellut, mutta taivaan kuvaukset ovat hänestä aina tuntuneet
äiteliltä. Jos hän joskus on päästänyt ajatuksensa sinne päin, on
hänestä heti ruvennut tuntumaan siltä, kuin hän makaisi sängyssä
huonona sairaana ja vaisulla ämmän äänellä tunnustaisi syntejään.
Ällöttävin tila, mihin voi joutua täysi tupakkisuinen, viinaa henkivä
mies.

Vanhan Penjamin elämässä oli tämä puoli muovautunut niin, että hän
ajeli kirkossa niinkuin muutkin ja laski kirkon asioista samanlaista
pilaa kuin muistakin asioista hyvällä tuulella ollessaan. Jos pappi
saarnasi niinkuin mies, niin sopi sitä kuunnella. Mutta itse autuuden
asiat olivat yhtäläistä kuin mukulat, joita täytyi maailmassa sietää,
niin äärettömän tympeitä kuin ne olivatkin.

Mutta nyt saarnasi Penjamille näkymätön pappi ja vaati häntä muuttumaan
mukulaksi. Hän kuolee, hänellä on velkoja, hän on kaikin puolin
pehminnyt, kerjäläinen huohottaa nytkin tuossa muuripenkillä. Nimismies
tulee taloon pian, hän aavistaa sen. Jos nyt oikeat miehet näkisivät
hänen sisäisen tilansa, niin he ottaisivat veikeillen häntä niskasta ja
ravistelisivat, niinkuin tehdään mukuloille. On mahdotonta kuvitella,
että Ollilan pappa, se ranssiparta, koskaan joutuisi tähän tilaan; se
vain puhuu kokemäkeläistä, "mää sää".

Yhtäkkiä puistattaa Penjamin ruumista voimakas vilunväre, pää on
äskeisistä ajatuksista tahmautunut. Hän hätääntyy, huulet ja kädet
alkavat vapista, hän tulee kipeäksi. Ajatus toimii aprikoimatta, hän
hakee kaapista Ollilan tyhjän leilin ja vaistomaisesti pistää poveensa
myös talon kiinnekirjan. Sitten hän rientää väristen ja vapisten.

Jussi näkee hänen menonsa ja tietää, että nyt pian tapahtuu jotain. Hän
on ennakolta valmiina sen varalta. Hän katselee jännittyneenä penkillä
huohottavaa pohjalaista ja silmää vähän päästä tielle, eikö sieltä näy
uusia kulkijoita. Jo tulee...

Mutta jo tulee Penjamikin, leili toisessa kainalossa ja viisi kelpo
leipää toisessa. Kun ei Ollilasta oltu koskaan annettu Nikkilään leivän
lämpimäisiä, oli pappa antanut niitä nyt enemmän yhdellä kertaa.
Taas on Penjamin punoittava hahmo oven aukeamassa ja äsken tulleet
kerjäläiset katsoivat himoiten hänen leipiinsä luullen, että ne tuodaan
jaettaviksi. Mutta Penjami vei sekä leivät että leilin kaappiinsa. Ne
olivat kallista tavaraa, vaikka olivatkin tällä kertaa lähteneet ihmeen
helposti; leipää ei hän ollut pyytänytkään. Mutta talonkirjat olivat
jääneet Ollilaan. Penjami oli kuin suuren taakan alta päässyt, vilustus
oli muuttunut lämmöksi. Nyt sopi panna maata sänkyynsä.

-- Eikös isäntä yhtään toiselle köyhälle anna, kun on itsekin saanut?
kysyy eilisestä asti ollut pohjalainen. Nyt vasta Penjami kiinnitti
huomiota kerjäläisiin.

-- Kyllä minä näytän teille toisen köyhän.

Penjami nousi horjuvin askelin ja haparoi jotain käteensä. Kuume,
viina ja äärimmäisen teon tuoma vapautus olivat herättäneet hänessä
vanhan luonnon. Mieltä hiveli: kaapissa on viinaa ja hän voi vielä
tyhjentää pirtin ja sitten mennä sängylleen. Talo ja pellot, jumaliste!
menetetty elämän perustus! Hän huomaa Jussinkin kerjäläisten parissa ja
hänen tajunnassaan vilahtaa koko se osa hänen elämästään, johon Maija
sisältyy, vilahtaa pitkällisenä, ärsyttävänä ja ellottavana kiusana.

Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä helähtää portaitten edessä
monien krassukellojen ääni, näkyy reenperä, karhun talja ja turpea
mustakasvoinen mies. Vallesmanni tulee. Kerjäläiset säpsähtävät ja
Penjami unohtaa perus-mielitekonsa. Tempaamansa napakairankin hän
unohtaa käteensä.

Vallesmanni älyää tilanteen kysymättä ja tuossa tuokiossa on hän itse
ärjäissyt kerjäläiset mäelle. Jännittävä hiljaisuus ja tuttu lemu
vain jäävät lähtijöitten jälkeen. Penjamin korvat suhisevat. Vapautus
edistyy nopein askelin: vallesmanni on jo talossa. Penjamia uuvuttaa,
tämä on melkein kuin juhlapäivää. Lisääntyvä kuume ja mustapintainen
vallesmanni ovat kuin yhteen asiaan kuuluvia, tähän tämmöiseen
ratkaisevaan menoon. Talven selkä on jo taittunut, ilta-aurinko paistaa
sinertäviin lumikinoksiin, joissa jo on aikaisen kevään vivahdus. Eikä
ainoatakaan kerjäläistä näy.

Penjami ei nimismiehelle osannut sanoa juuri muuta kuin: juu kyllä-mar
se niin on -- että viimeistänsä kahden viikon päästä -- kyllä minä
koetan. On tässä vähän kivun puhtia... Jollakinlailla päästiin siihen,
että nimismies sai ryypyn. "Ehkä ämmillä olis kaffeetakin..." -- "En
minä huoli, minulla on kiire." Reki rusahti, krassut helähtelivät.

Penjami jäi yksin vanhan perintöpirtin leppeään hiljaisuuteen. Nyt hän
todella oli yksin. Äkilliset voimakkaat elämykset olivat valmistaneet
hänelle nyt mielentilan, joka oli ensimmäinen ja viimeinen laatuaan
koko hänen pitkän elämänsä aikana. Hänellä ei ollut näräistä tunnetta
ketään eikä mitään kohtaan. Hänen tupakin ruskeuttama takkuinen
leukansa järähti, hän itki, pitkän vuosisataisen isäntäjakson viimeinen
edustaja. Äskeinen Ollilassa käynti oli ollut hänen viimeinen
saapastelunsa Harjakankaan raitilla.

Yöllä hän jo loppui. Hänen viimeiset selvät sanansa olivat: "en
minä koolekkan niin kun talonpoikka-koira koole". Silloin hän jo
selvästi houraili, sillä hän lausui nuo usein ennenkin viinapäissä
toistamansa Priikoolin herra-vainaan viimeiset sanat lempeästi, melkein
autuaallisesti.

Pikku Jussin unelma toteutui sitten piakkoin Penjamin kuoleman jälkeen.
Talo myytiin maksamattomista veroista Turun kansliassa. Ollilan pappa
huusi sen, hän kun itse oli suurin velkoja, ja asetti siihen isännäksi
nuoremman poikansa Anttoon. Maijan oli poikineen lähdettävä alastomasta
talosta. Hän ei jäänyt kotipaikalleen, jossa hänen pikkuinen elämänsä
tyttöpäivistä alkaen oli ollut niin monien masennusten alainen, vaan
päätti kyyneleet kuivattuaan lähteä yrittämään veljensä luokse, joka
kuulopuheitten mukaan eli jotenkin hyvissä oloissa. Eräänä kirkkaana
aamuna Jussi heräsi siihen, että äiti kanniskeli kaikenlaista pientä
tavaraa vesikelkkaan rappusten eteen. Jostakin oli Maija vielä
ponnistellut itselleen muutaman pavun kahvia ja niistä leivistä,
jotka Penjamivainaa oli silloin tuonut Ollilasta, oli vielä ihmeeksi
joitakin palasia jäljellä. He söivät niistä eineen ja panivat loput
evääksi. Sitten he lähtivät ja siihen jäi talo. Maija veti kelkkaa ja
tolpista lykkäsi Jussi, yllään liivihousut ja Penjami-vainaan yksi
takki; Penjamin toinen takki oli Maijan yllä. Keväinen aurinko paistoi
kirkkaasti häikäiseville hangille. Kun Jussi jäällä salavihkaa silmäsi
taakseen, näki hän kauniin Sikomäen laen, jossa ennen monta kylläistä
leikkiä oli leikitty. Tyhjä nielaus painui alas kurkusta, kulkuelämän
viehätys muuttui hiljallensa surunvoittoiseksi.

Alkumatkan he joutuivat vaeltamaan kahden, ja Jussin mieleen tuli
yhtä mittaa niitä ihmisiä, joita hän tuolta elämänsä ensimmäiseltä
kymmeneltä lähemmin muisti ja jotka viime aikojen kuluessa olivat
hajaantuneet mikä minnekin. Hän muisti Aapelin ja Kustaan, Eevan ja
Marken ja isän, Penjamin. Täältä kaukaa oudosta ympäristöstä muistaen
tuntuivat ne kaikki kummallisen samanlaisilta.

Mutta pian he saivat matkaseuraa. Kun he tulivat suuremmille
valtateille, näkivät he aukeilla aloilla usein pitkiä yhtämittaisia
kulkijajonoja. Suurin osa kulki jalkaisin täyteen ahdetuita kelkkoja
vetäen, mutta näkyi siellä täällä joku luiksi laihtunut hevoskaakkikin.
Kelkka tai hevonen oli aina jonkin pienemmän ryhmän keskuksena,
ja ryhmät pysyivät yleensä yhdessä niin, että ryhmien väliin
taajemmissakin kohdissa aina jäi joku syli.

Matkan outo tunnelma huumasi yhä enemmän ja sai näännyttävän
väsymyksenkin unohtumaan. Iltaa kohden huume yhä lisääntyi. Mutkainen
aidattu tie kulki taas lakeuden yli, etäällä näkyi punainen
virstantolppa ja sen juurella jotain mustaa, jota kaikki ohikulkijat
vuoron perään pysähtyivät katsomaan. Siinä oli kuollut mies ja sen
vieressä puolikasvuinen tylsän näköinen tyttö aikaihmisen vaatteissa.
Siitä ryhmästä, joka kulki Maijan ja Jussin edellä, sanottiin tytölle:

-- Tule pois kylään, ettet siihen jää yöksi susien käsiin. -- Mutta
tyttö vain seisoi kuolleen vieressä ja töllisteli ympärilleen.

Iltahämyssä tultiin suurehkoon kylään, jossa koko tämä joukko hajaantui
eri taloihin. Maija ja Jussikin tulivat yhteen pimeään porstuaan
ja yrittivät avata ovea. Mutta se oli sisäpuolelta haassa; siellä
leivottiin, kuului selvästi taikinan tassutus. Kun he olivat aikansa
ovea loskuttaneet, tuli joku vaimoihminen ovenrakoon neuvomaan,
missä päin klinikka oli. Pimeitä kylän kujia rämpien he lopulta sen
löysivätkin, suuren vetoisen pirtin, sohisevan kurjuuden pesän. He
olivat melkein tiedottomia väsymyksestä, eikä Jussi ymmärtänyt yhtään
sanaa siitä mistä akat riitelivät. Maija pääsi lopulta asian perille.
Yksi akka paahtoi kahvia pesän suussa. Hän oli vastikään käynyt
vaihtamassa sen lumppurilta muutamiin ryysyihin, jotka oli kiskonut
äsken kuolleen vanhan mummon päältä, sillaikaa kun tuo toinen akka,
joka myös oli mummon hengen lähtöä samoissa aikeissa odottanut, oli
käväissyt jossakin ulkona. Nyt väitti tuo pettynyt akka, että toinen
oli ennen aikojaan ryysyt riistänyt; hän oli muka vajassa nähnyt mummon
vielä hyörittelevän leukojaan. Siitä vihat. Muuten näytti pettynyt akka
kyllä pian saavan mahdollisuuden korvaukseen, sillä pirtin perällä oli
muuan kovasti ajettunut mies viimeisillään.

Siinä olivat Maija ja Jussi ensimmäisen yönsä. Aamulla he saman huumeen
vallassa taas jatkoivat matkaansa ja pääsivät illalla myöhään perille.
Siellä he vettä juotuaan heti nukkuivat. Seuraavana päivänä sai kun
saikin Maija järjestetyksi niin, että Jussi sai jäädä Tuorilaan ja hän
itse lähti edelleen jotain ansiota hankkimaan. -- -- --

Oli jo toukokuu ja kaunis lupaava kevät, kun Maija sitten jälleen
saapui Tuorilaan. Hän tuli illalla ja oli kovin heikko, niin ettei
jaksanut mitään kertoa retkistään. Yöllä hänen tilansa tuli vielä
huonommaksi, hän valitti niin että sai talon väenkin hereille. Hänen
poikansakin herätettiin näkemään hänen loppuaan.

Niin päättyi Jussin lapsuus.



II

Sukulaisten hoivissa


Niinkuin kirkas aurinko nousee yksityisen hallayön jälkeen niin nousi
kevät 1868 aikaisena ja ihanana, nousi raivonneen ja yhä raivoavan
surman yli. Tai eihän se silloin raivonnut, ei sen ääni kuulunut.
Pienistä ryhmistä se silloin tällöin jätti jonkun loppuun kuihtuneen
miehen kinoksen poimuun aidan viereen tai vähensi miehestään jääneen
vaimon vaikeuksia jossain salotöllissä sammuttamalla hennon viimeisen
lapsen elämän. Ei sielläkään, missä tätä kamppailevaa laumaa oli
kaksikintoistatuhatta sielua samassa aherruksessa, kurjuus tiettävästi
aiheuttanut mitään meteliä. Pitkin Salpausselän hiekkaista rinnettä
rakensi semmoinen lauma silloin valtasuonta joka oli johtava idän
suureen ihmispesään Pietariin. Toiset kaivoivat ja toiset odottivat
heidän takanaan, koska kuolema luovuttaisi kuokan odottajalle.
Ja kuolema koetti olla tasapuolinen, se päästi monta tuhatta
odottajaa kuokan varteen ja jälleen siitä pois, ja teräväsilmäisille
arviomiehille valmistui hauska kepponen: tuo rautainen valtimo tuli
ajan ahdingosta huolimatta maksamaan puolta miljoonaa vähemmän kuin he
olivat laskeneet.

Hiljaisesti siellä kuoltiin, ja ne tuhannet vainajat, jotka siellä
makaavat hietaisissa haudoissaan, varmaan ihmettelivät, kun he
täsmälleen viisikymmentä vuotta myöhemmin kuulivat tuon rakentamansa
rautasuonen sykinnästä sanat "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on"
-- ja virkkoivat: "Vastako se nyt on kukkuroillaan? Oli se melkoisen
täynnä jo silloinkin."

       *       *       *       *       *

Uusi hyvä-enteinen kevät paisteli entisen pienen Nikkilän Jussinkin yli
hänen nykyisessä olinpaikassaan. Kun hänet kerran oli taloon otettu,
niin ei hänen enää tarvinnut nälkää kärsiä. Tuorilan talossa ei koko
tuona vaikeana aikana tarvinnut leipään sekoittaa sivuaineita enempää
kolmannesta ja sekin vain pahimpana talvena pariin leipomukseen.
Tuorilan isäntä toimi näet paikkakunnalla yleisten avustusten
jakajana, ja kun hänestä alkoi liikkua syyttäviä huhuja, täytyi
tuohon sekoitustemppuun ryhtyä. Mutta ihka selvääkin leipää löytyi
aina Tuorilassa ja sitä paitsi saatiin runsaasti lehmänantia. Tuorila
oli kaikin puolin toisenlainen talo kuin Nikkilä, ja vaikeata oli
uskoa, että isäntä Kalle oli Maija-vainaan veli. Kalle oli kookas,
kyömynenäinen, isäntämäinen mies ja hän vieroi vaistomaisesti kuluneen
näköistä sisartaan. Sen huomasi Jussikin niillä molemmilla kerroilla,
kun hän oli läsnä äidin ja enon kohdatessa. Äiti oli suorastaan nöyrä
enolle; hän lähti empimättä talosta heti toisena päivänä, iloiten
vain siitä, että poika sai jäädä; ja kun hän parin kuukauden päästä
palasi, teki hän sen ikäänkuin siihen vedoten, että poikkesi vain
tuttuun paikkaan kuolemaan. Ja varmaa on, että veljen sydämessä tuntui
kevyemmältä, kun Maija niin pian loppui.

Jussi oli pitkät ajat lievän hämmennyksen vallassa. Talossa oli väljät
siistit huoneet, oli monta semmoista huonetta, joihin ei hän ollut
ollenkaan päässyt. Hyvää ruokaa sai kyllikseen, mutta kahvia, jota
kotona oli saanut monesti päivässä, ei täällä annettu ollenkaan,
vaikka kyllä keitettiin. Hänen kuihtunut ruumiinsa tästä vahveni
hyvin nopeasti, mutta mieli oli aina niinkuin puutunut, omituinen
vastenmielisen terve uneliaisuus painosti koko olemusta. Silmät
pyrkivät tylsästi harittamaan ja usein hän ei ollenkaan oivaltanut,
kun häntä jonnekin käskettiin. Ja kun sitten oli lähdettävä jotakin
käskyä tekemään, niin pyrki väkisin itku silmään; kaikki paikat
olivat outoja eikä mitään neuvottu, käskettiin mennä vain. Kysyä ei
uskaltanut, ja niin hän joskus seisoi pihalla, kunnes emäntä sisällä
kyllästyi odottamiseen ja tuli rivakasti katsomaan, "kuinka kauan se
nyt sitä kiulua hakee". Niin kovin mielellään Jussi olisi juoksujalkaa
hakenut emännälle kiulun, jos olisi osannut ja ymmärtänyt emännän
käskyn. Näiltä päiviltä alkaen seurasi häntä se mainesana, että hän oli
saamaton nahjus ja hiukan typerä.

Hän vaistosi sen itse ja sen näki sivultakin, ettei hän osannut
ottaa ainoatakaan asentoa eikä askelta, joka olisi luontunut muuhun
ympäristöön, kun hän nuhjaili Tuorilan avarassa pakarissa emännän
käskettävänä. Kaikki täällä oli niin peräti toista kuin entisessä
Nikkilässä. Isäntä -- josta äiti oli puhunut Jussille enona, mutta jota
hän ei koskaan joutunut sanomaan muuksi kuin isännäksi -- se oli aivan
käsittämätön olento. Se pysyi aina talon piirissä, oli aina totisen
näköinen, ei ollut koskaan juovuksissa eikä koskaan, ei ihmeeksikään
haukkunut emäntää, puhumattakaan siitä, että olisi niskaan hyökännyt.
Emännällä ei ollut niin minkäänlaista pelkoa isännän tähden. Omituinen
vieroittava tasapaino ja sopusointu vallitsi isännän ja emännän
välillä, ei voinut asettua toisen puolelle toista vastaan. Kun ilta
tuli, ei tullut kysymykseenkään, että olisi lähtenyt juoksentelemaan
talon piiristä minnekään. Rengeistä ja piioista ei Jussi tullut paljoa
tietämään. Ne nukkuivat pirtissä, hän nukkui pakarissa ja isäntä ja
emäntä kamarissa. Illalla oli aina samaan aikaan mentävä siistiin
ikävään vuoteeseen jatkamaan päivän epämukavuutta. Varttuvissa
lihaksissa tuntui unisenakin jännittelyn tarve, ja tahmea kylläisyys
lisäsi orjuuden tunnetta.

Tuorilaankin poikkeili kerjäläisiä, mutta ne olivat eri väkeä kuin ne,
joita Nikkilään oli poikennut. Nämä seisoivat nöyrästi ovipielessä
tai istuskelivat pirtissä ja vastailivat itkevällä äänellä emännän
kysymyksiin. Kerran oli emäntä yhdeltä naiselta kysynyt hänen nimeään,
ja kun hän sattui olemaan emännän kaima, oli emäntä hänelle antanut
jotakin. Mutta samana päivänä tuli vielä toinen ja sanoi pyytäessään
kysymättä, että hänenkin nimensä on Emma. Emäntä päästi naurun ja antoi
tällekin, mutta käski hänen samalla sanoa toisille Emmoille, ettei se
konsti tästä puoleen enää auta.

Tämän paikkakunnan kerjäläisiä Jussi omituisesti arkaili, ei mitenkään
rohjennut niitä lähennellä. Se johtui siitä, että hän itse oli joutunut
kylläisten puolelle. Myöhemmin oli kerjäläisten joukossa tuttujakin,
Sikomäen isommat lapset, vanhat leikkikumppanit. Jussi tunsi ikäänkuin
häpeevänsä heitä ja puheet olivat kovin väkinäisiä molemmin puolin.
Pojat kertoivat kysymättä, että ollilaiset nyt häärivät Nikkilässä ja
että kuppari oli sairaana, mutta nuo uutiset koskettivat Jussin mieltä
vain kaukaa ja laimeasti. Ja kun lapset taas menivät menojaan, tuntui
Jussista kevyeltä.

Tuli suvi, tuli ruoho maahan ja lehti puuhun. Etäisillä laitumilla
kolisivat lehmien kuparikellot, ja kevättoukoja tehtiin suotuisain
säitten vallitessa kruunun hankkimalla siemenellä. Ihmisten
tylsistyneet aivot virkistyivät ja alkoivat kaivata uusia ajatuksia.
Karhin perässä asteleva mies aprikoi kiinteästi kuluneita kauhun
vuosia, jotta mieli olisi sitä avoimempi nykyisyyden paistavalle
päivälle ja varttuvalle vihannalle. Ja vaikkei ajatus vielä osannutkaan
täsmällisesti arvostella kestettyä koettelemusta, niin nautti mies jo
vaistomaisesti siitä tunteesta, että uusi aika oli pian kirkastava
jonkun uuden puuttuvan perusaatteen, jota myöten elämä oli saava uuden
suunnan ja laajuuden. Ja kun hän saran päässä seisahtuessaan näki
tiellä noita onnettomia kulkijoita, niin häntä kevyesti ärsytti, että
vanha aika vieläkin noin sumensi uuden ajan syntymähetkiä.

Entiselle Nikkilän Jussille, jota nyt sanottiin Tuorilan Jussiksi, oli
tämä ja seuraavatkin suvet hänen nuoruutensa merkillisintä aikaa, sillä
hän oli tällöin eniten yksinänsä.

Maat, joilla hän Tuorilan karjan kanssa liikkui, olivat vaihtelevia,
entisten aikain kaskimaita. Runsas lehtimetsä oli vallitsevana,
mutta sen uumenista aukeili niittyjä aitoineen ja pienine latoineen.
Mahtavarinteisen jatkuvan uoman pohjalla juoksi vain pienen pieni
vähävetinen puro, joka siellä syvällä seurasi omia mutkiaan. Ylhäällä
äyräitten äärillä riiputtelivat koivut sylenmittaisia ritvojaan
kuumalta tuoksuvien muurahaispesien yli, keskipäivän auringon
paistaessa uoman suuntaan ja karjan maatessa päivämakuutaan. Kun
Jussi oli päässyt selville paikallisuuksista, kelpasi hänen täällä
kuoria vispilänvarpuja ja tehdä kirjokeppejä. Täällä ei ollut sitä
ainaista osaamattomuuden painostusta, joka kotona talossa yhä teki
elämän tukalaksi. Eikä täällä ollut takana ketään käskijää; täällä sai
mielensä mukaan vallita karjaa.

Päivän ajatukset kävivät sen mukaan, mimmoisia olivat olleet aamu
ja edellinen ilta. Saattoi käydä niin, että mieli koko päivän oli
kiintyneenä nykyiseen oloon, näihin maisemiin ja tuohon karjaan,
luoden tulevaisuuden kuvia, joiden tavallisena keskuksena oli Tuorila
isäntineen, emäntineen ja muine oloineen. Täällä on hyvä olla, ei hän
täältä koskaan mene minnekään. Isä ja äiti ja koko entinen Nikkilän
maailma olivat tälle täkäläiselle kaukaisia ja vieraita, ne olivat
onnellisesti pyyhkiytyneet jonnekin pois. Tällainen päivänpaiste ei
ollut niitä varten. Täältä aurinkoiselta rinteeltä käsin tuntui niin
luonnolliselta, etteivät isäntä ja emäntä koskaan riidelleet... Ehtoo
tulee, on mieluisaa palata kotiin karjoineen.

Mutta joskus ovat ilta ja aamu taas tavallista raskaampia ja seuraavana
päivänä on taivaalla jylhät pilvet. Päivällisen jälkeen räjähtää salama
aivan lähellä, ja nuori Jussi juoksee peloissaan ladon turviin. Hänen
päällensä on yhtäkkiä saapunut Jumala, se tulee suoraan Harjakankaalta
vuosien takaa. Tuorila on jossain hyvin kaukana ja mitättömänä, isä
Penjami on löytänyt karanneen Jussin ja on nyt vanhassa vallassaan.
Salama välähtää niinkuin koko kuolleen entisyyden kiukkuinen katse,
räjähtää kovimmin, ja ääneensä huutaen on Jussi heittäytyvinään Maijan
syliin. Verestä on poistunut täkäläinen tahma, sateinen tuttu maisema
on nyt uhkaavan vieras. Penjamin, isän, jylhä tylyys ja äidin hento
hempeys ovat vapisevan sydämen kalleimmat aarteet täällä etäisellä
vieraalla aholla vaaran hetkellä.

Eikä tule tänään vapautusta vielä rajuilman tauottuakaan. Kaksi lehmää
on poissa. Jussin hengitys vavahtelee vielä äskeisen itkun jäljiltä,
ja sitä helpommin purkautuu nyt uusi itkun puuska: kuinka hänen käy,
jos lehmät ovat hukkuneet? Kellokas ilmestyy ahon laitaan, mutta
se on villin näköinen ja pakenee kun sitä lähestyy. Susia! Itkien
ja palavasti Jumalaa rukoillen lähtee Jussi, iso poika, henkensä
takaa juoksemaan kastuneita polkuja kotiin päin, luullen joka hetki
kuulevansa kuinka susi raatelee kanaa. Illan kajanteessa kuulee Jussin
menon muuan salomökin äijä ja lähtee tavoittamaan Tuorilan laidunmaita
kohden. Hän löytää yhden lehmän suohon uupuneena ja kellokkaan, joka
möristen laukkaa sen ympärillä. Hän ymmärtää asian ja nähdessään, ettei
ole vaaraa, palaa kotiin köyttä hakemaan...

Noilla samoilla laidunmailla Jussi vietti monta sataa aamua, päivää ja
iltaa eivätkä ne koskaan olleet ihan samanlaisia. Seitsemänkymmenluvun
paimenpoika ei kyennyt tietoisesti havaitsemaan niiden tekemää
vaikutusta, joka oli siinä, että häneen syöpyi vaistomainen
irrallisuuden tunne: entisyys oli kuollut pois, niinkuin joku
viikkojentakainen unennäkö, ja mitään kiinnittävää nykyisyyttä ei
ollut. Hän ei ollut renki eikä poika, hänen ei sallittu olla pirtissä
eikä kamareissa, vaan yhä pakarissa.

Tuli sitten se ilta, jonka jälkeisenä aamuna oli lähdettävä
rippikouluun. Peloittavaan jännitykseen liittyi myös surunvoittoisen
onnellista viehätystä, sillä tämähän merkitsi askelta uuteen
vaiheeseen. Iltahämyssä Jussi omin lupinsa hiipi renkipirttiin, jossa
ei vielä ollut ketään. Siellä hän istui hyräillen jotain isojen miesten
laulua, jonka raa'at säkeet omituisesti hivelivät mieltä. Hän istui
siellä vielä sittenkin kun miehet saapuivat työstä. Isäntä itse tuli
häntä hakemaan ja hänen äänessään oli outo töykeys, kun hän sanoi
Jussille: "Mitä sinä täällä teet?" Siinä tuntui jo sen uuden vaiheen
aavistelua, joka huomenna oli alkava.

Tasatukkaiset pojat istuvat kirkon penkeissä ja näyttävät kuuntelevan
rovastin selitystä pyhästä kolminaisuudesta. Rovasti puhuu harvaan ja
selkeällä äänellä, lauseet ovat korkeata kirkollista tyyliä, jolla ei
ole mitään yhteyttä poikien rasvasaappaitten ja sarsitakkien kanssa.
Hänen sanojensa täsmällinen, vuosikymmenien vakiinnuttama muoto liikkuu
kaukana poikien luontaisen pirtti-älyn ulkopuolella, mutta äänen
väri ja poljento herättävät sen sijaan vahvan tunnelman, jolle mieli
näin polvesta polveen on perinnäisesti altis. Eivät järky myöskään
alkuperäiset käsitykset isästä, pojasta ja linnun näköisestä pyhästä
hengestä. Ne kaikki ovat kuvattuina katkismuksen monikiemuraisten
alkukirjainten yläpuolella.

Monella noista pojista on joskus ollut hädän hetki, jona he palavasti
ovat huutaneet Jumalan nimeä. Se Jumala kulkee myös polvesta polveen,
mutta se ei kulje opettajien suun kautta, vaan se kulkee suurten
koettelemusten kautta kansan elämän pimennoissa. Se sylkyttää isän
suonissa, kun hän sanan saatuaan kiiruhtaa ruohoista salotietä
mökillensä ehtiäkseen vielä saada kuolevan lapsen syliinsä. Ja kun
vanha vaari viikon juotuansa vihdoin myrähtää viimeisen kerran, saapuu
se siihenkin sovittavana. Ja pienet lapset seisovat lattialla totisesti
katsellen ja näkevät sen Jumalan lähestyvän aikuisia ja tallettavat sen
tuleville polville. Hyvin usein on Jumalalla mielikuvituksessa samoja
piirteitä kuin isällä: vanha, tyly, kunnioitettava.

Mutta tämä Jumala ei saavu rippikoulupoikien joukkohenkeen. Kouluaikana
on täällä niin paljon muuta; on opittava läksyt katkismuksesta, jos
ei mieli jäädä tai päästä "parannusten päälle"; on huolehdittava
eväistään; on katsottava, ettei muuten joudu joukossa häpeään. Kun
kortteeritalon isäntä sattuu olemaan poissa, lähdetään ehtoolla
kylän raitille pahaa tekemään. Jos ei muuta keksitä, niin survitaan
toisiaan, siitä päästään joskus suuttumisen alkuun ja lopulta ilmi
tappeluun. Muodostuu jonakin iltana semmoinen tilanne, että Tuorilan
Jussi murjottaa erillään toisten ilakoivasta joukosta, kun rovasti
itse sattumalta menee ohi. Näkyy selvästi, että rovastin epäluulot
kohdistuvat siihen, joka on yksinään, vaikkei hän mitään sano. Ja kun
rovasti on päässyt näkymättömiin, niin silloin vasta on Jussi ahtaalla.

-- Oliko isäs Penjami? Oliko isäs Penjami? rähisevät toiset. Ja kun
rovasti seuraavana päivänä saa Jussin kiinni kasteen sakramentin
käsittämättömyydestä, niin hän sanoo: "Sinä Johan Benjaminin poika,
kuinkas käytät ehtoohetkes. Sinä käyskentelet kujilla etkäs etsiskele
Herran pyhiä asioita. Minä sanon sinulle: ota vaari tästä nuhteesta."

Toisten poikien vahingoniloiset katseet seurasivat rovastia ja Jussia.

Rippikouluaika sisälsi Jussille alusta loppuun pientä ja suurta
pettymystä, eikä mitään siitä, mitä oli sisältynyt siihen
kaihomieliseen pirttihyräilyyn silloin lähdön edellisenä iltana.
Samanlaista hyräilyhetkeä hän kyllä tavoitteli täälläkin, kun
jonain iltana sattui yksinään kortteeripaikkansa pirttiin. Nuori
hintelä mieli oli sillä asteella, että se pyrki luomaan nähdystä
maailmasta haaveellista yleiskuvaa. Mutta siinä olivat valta-asemassa
Tuorila ja tämä kirkonkylä ja ikäänkuin niiden kannatuksilla tämä
sekava koulutunnelma. Elämäntunne laajeni, ja pojan oli ikäänkuin
vastahakoisesti seurattava sen laajenemisen mukana; oli kuin aukeamassa
suuri tila, joka pojan oli täytettävä. Entiset Nikkilän aikaiset
muistot rippikoulukuvitelmineen eivät ollenkaan tänne sopineet, ne
ikäänkuin kutistuivat sen sijaan että olisi tarvinnut laajentua. Oli
hiukan epämukavaa ja avutonta täällä suuressa siistissä pirtissä, jonka
ikkunoista näkyi kirkonkylän katot, päädyt ja puistot hämärtyvässä
illassa. Koko tämä olo sisälsi aina vain jotain semmoista, jota oli
tehtävä, mikään laiminlyönti ei täällä tuntunut suloiselta. Ja sitten
pelko siitä, ettei osaa oikein tehdä sitä mitä on tehtävä.

Tämä avuttomuuden tunne nousi korkeimmilleen siinä kun hän juuri oli
saamassa sakramenttia. Siinä olisi tarvinnut ajatella Jumalaa, mutta
Jumala pysyi poissa; oli vain se lievä hurma, jonka öylätin ja viinin
outous aiheuttivat. Rovasti, pastori ja kaikki toiset pojat olivat
sen näköisiä, kuin ei Jumala juuri tähän hetkeen olisi kuulunutkaan.
Vallitsevana oli vain se tosiasia, että oli juhlallinen tämänvuotisten
rippilasten "edespääsyn" hetki.

       *       *       *       *       *

Syyspuolen sunnuntai-iltana asuu varakkaan kylän ilmapiirissä kylläisen
lepäilyn henki. Huomenna alkaa Tuorilassa rukiin leikkuu.

Palvelusväki on kaikki poissa kotoa, muut paitsi Jussi, jolla ei ole
palvelijan vapauksia. Hän on kyllä jo ripillä käypä mies -- kuinka
paljon tuohon käsitteeseen sisältyikään silloin, kun se vielä oli
kokematta, ja kuinka vähän se toteutuessaan on tuonut mukanaan! Eihän
häntä ole kielletty mistään, ei hänelle juuri puhuta muuta kuin käskyjä
tai moitteita, mutta hän on tämän talon vallitsevan hengen kahlehtima.
Sen paino on entisistä painonpäivistä paljon lisääntynyt, etenkin
ripillepääsyn jälkeen se on tullut yhä tuntuvammaksi. Kaksi viikkoa on
kulunut siitä, kun isäntä häntä viimeksi löi heinäniitulla. Kun hän sen
jälkeen puoleksi itkien kiroili toisille miehille ja uhkaili, ettei hän
enää jää tähän taloon tämän vuoden perästä, sanoi muuan torppari: "Vai
ei se Jussi enää meinaa ottaa pestiä tulevaksi vuodeksi."

-- En perkeles otakaan, nyyhkytti Jussi.

-- Taitaa olla vielä tämänvuotinenkin pestis saamatta, jatkoi torppari,
ja Jussi vaistosi, että hänen uhkauksistaan tehtiin penseätä pilaa,
että hänen asemassaan oli jotakin erikoista, josta hän ei ollut
selvillä. Tänä sunnuntaina, hiljaisena jälkipuolisen hetkenä, hän
sitten sattui olemaan karjapiian kanssa kahden pirtissä. Piika, joka
muuten oli ainainen avosuu, puheli siinä päätään kammatessaan vallan
sävyisästi Jussin kanssa, vaikkei hän ulkona työjoukossa Jussille,
pahanpäiväiselle kyörtille, viitsinyt vastailla muuta kuin ylimielisiä
rivouksia. Nyt tämän kahdenkeskisen leppeyden liikuttamana Jussi
uskalsi kysyä häneltä yhä arempia asioita; muun muassa hän kysyi, mitä
ne miehet silloin siellä niityllä olivat tarkoittaneet. Eikö hänkin
saisi muuttaa talosta, niinkuin Manta itsekin aikoo muuttaa?

-- Kyllä-mar sen tiedät, ettet sinä mihinkään mene, sanoi Manta ja
katseli päivää vasten, oliko kampa tuonut mitään mukanaan. -- Isäntä on
sun köyhänä vuonna ottanut, eikä sulla ole mitään sanomista, ennenkun
lailliseksi tulet.

-- Koska minä sitte lailliseksi tulen?

-- Höh, silloin kun muutkin ihmiset, yhdenkolmatta vanhana. Ei
ripillepääsy siis ollutkaan mitään, piti vielä tulla lailliseksi.

Jussin mieli sumeni. Hän sanoi Mantalle:

-- Älkää muuttako tekään, Manta.

-- Kyl-lä. Tää plikka ei maistele enää Tuorilan Kallen jouluräättejä,
sanoi Manta jälleen tavallisekseen muuttuen ja lähti pystypäin pirtistä
ulos kylälle sunnuntain vapauteen. Jussi jäi yksin pirttiin ja tunsi
olonsa täysin samanlaiseksi kuin ensi viikkoina tähän taloon tultuaan.
Ripillepääsyn ilo oli lopullisesti pilalla, ahdistava lapsuuden tunne
täytti mielen, kaipasi taas Nikkilän oloja. Yhdenkolmatta ... vasta
kuudentoista. Kuinka pian olivatkaan kuluneet tähänastiset ihanat ajat.

Jussi hätkähti, kun isäntä avasi pirtin oven.

-- Mihinkä Manta meni?

-- En minä tiedä.

-- No saat sinä sitten lähteä Töllinperään viemään leikkuusanoja. --
Isäntä luetteli täsmällisesti kaikki ne etäisen torppakulman asumukset,
joihin hänen oli poikettava. -- Mutta kulje kauniisti.

Tuorilan talon henki ei ulotu kauaksi. Siitä ei ole enää jälkeäkään
sillä hiekkaisella tiellä, jota myöten Jussi vaeltaa tyvenen
sunnuntai-illan lähestyessä. Jalka nousee kevyesti, huuli tavoittelee
vihellystä ja mielessä viihtyy vapaan renkiyden harhakuva. Tekisi
mieli hiukan hoilata, mutta männynlatvojen kauas katsova valaistus
estää siitä. Vasta sitten kun sumu alkaa nousta soista ja yölintu
narskuttaa...

Näin onnellista matkaa ei Jussi ole tehnyt sitten kun hän Tuorilaan
tuli. Siistin mäntymetsän monet iltavaikutelmat yhä pehmentävät
vapautunutta mieltä. Onhan hän täysi renki, ripillä käypä mies. Mitä
siitä vaikkei voisikaan muualle muuttaa, paikkakunnan paraita talojahan
Tuorila onkin. -- Minä makaan jo pirtissä; kun saisin jostain itselleni
kaapin... Mutta isäntähän on minun enoni, äiti-vainaan veli; minähän
olen sukulaistalossa, minä olen parempi kuin renki, minun ei _tarvitse_
muuttaa pois. Jos renkiä ei pidetä, niin sen on muutettava... Kumminkin
on hyvä, että saan maata pirtissä, ja kaapinkin minä vielä saan, minä
saan sen niin ja niin...

Kallioiselle mäelle näkyy yhtäkkiä laaja töllikulma peltoineen,
aitoineen, asumuksineen. Oikealla kädellä, etäisimmän metsänrannan
kohdalla on yksinänsä punainen aurinko luoden raukeata valoa yli
paikkakunnan, jonka ilma tänne mäenpäälle asti on täynnä onnea ja
vapautta. On mahdotonta kuvitella, että kukaan tuolla tiuskaisi
toistaan, jokainen saa pyhäiltana lähteä minne tahtoo, lapsetkin.
Täällä on semmoisia torppia, jotka pitävät renkiä; kun pääsisi tänne.
Nyt hän ainakin viipyy täällä niin myöhäiseen kuin suinkin.

Roukossa näytään leikattavan, on väkeä kolmessa sarassa. Vähän
päästä aina joku kohoo kumaroistaan ja heittää päänsä yli karttuneen
kourauksen. Äijä tarjoo sahtia, muutamat ovat selvästi päissään. -- Jos
tulee tappelu, jos minua lyödään...

Useimmat käskettävänsä Jussi tapasi Roukon talkoopellolla. Hän kävi
hiukan arastellen jokaisen tykönä ja sanoi sanottavansa niinkuin jonkin
läksyn. Jonkun äijän silmät harittivat pahasti, parta oli märkänä ja
suu omituisessa kureessa, kun kuunteli Jussin puhetta.

-- Joko Kallen ruis varisee? kysyi äijä tiuskaavalla äänellä.

-- Ei se vielä varise, mutta -- vastasi Jussi ujoillen ja hiukan
peläten. Kukaan ei kumminkaan ruvennut häntä kiusaamaan. Hän palasi
takaisin tielle ja jatkoi matkaansa niiden luo, joita ei ollut täällä
tavannut.

On viileä ilta-yö, Roukossa on leikkuutanssit ja Tuorilan Jussikin on
siellä vielä. Perimmäisestä asumuksesta, jonne hän vei leikkuusanaa,
lähti hänen mukaansa rippikoulutoveri ja se poikkeutti hänet Roukkoon.
Pirtti on täynnä hämärää humua ja sahdin samentamaa puhetta, siellä
on jossain nurkassa ihana olla sen, joka odottamattaan on ensi kerran
eläissään tanssiin joutunut. Roukolla on suuri pirtti, siellä sujuu
tanssi hyvin ja kuuluu komealta viulun ääni. Paljon on maailmassa
sentään semmoista, joka on korkeammalla ja suurempaa kuin Tuorilan
talon henki. Mikä olisi Tuorilan isäntä tai emäntä täällä tässä
tanssijoukossa? Täysin soveltumaton, melkein hullunkurinen ilmiö.
Mutta Jussilta sujuu täällä ihmeellisen hyvin. Hän on monta kertaa
käynyt pihamaalla eikä kukaan ole kiusannut, onpa häneltä kyseltykin,
keitä kaikkia Tuorilaan tulee leikkaamaan. Hän on saanut sahtia
kuten muutkin, hän on yhden pojan kanssa ollut lattiallakin polkkaa
koettamassa ja aikoo mennä vieläkin. Kukaan ei kiinnitä huomiota
siihen, että hän viipyy näin kauan sananvientimatkalla. On ihana yö,
ihanampi kuin mikään entinen.

Kumminkin täytyy Jussin tavan takaa pistäytyä ulkosalle ja siellä
itselleen vakuuttaa, että hän tarkalleen on toimittanut perille kaikki
isännän käskyt. Siinä seisoessaan hän näkee hämyisen yön läpi sen mäen,
jolta hän kauan sitten iltapäivällä katseli tänne alas. Tuorilassa
nukutaan jo, ei isäntä tiedä, milloin hän palaa, eikä voi häntä torua.
Mantahan on myös täällä, hän menee vasta Mantan kanssa. Nyt hän palaa
pirttiin ja pyrkii vielä sahtihaarikalle. Hän on ripillä käypä mies,
jumaliste, mitä Tuorilan äijän häneen tulee?

Sentään hän nyt jo lähtisikin, mutta eihän hän yksin voi lähteä
pitkälle metsämatkalle ja Manta tanssii vielä kuumimmillaan. Näyttää
siltä kuin ei Manta hänen kanssansa oikein aikoisikaan. Kun hän
on hiipinyt sen lähelle ja jotain yrittänyt puhua, niin ei ole
kuulevinaan. Se istuu poikien sylissäkin. Tuleekohan siitä jonkun ämmä?

       *       *       *       *       *

Puolenyön aikaan kulkee Jussi sitä samaa hiekkaista männikkötietä
taas takaisin Tuorilaa kohden. Mutta nyt hän ei ole yksin. Joukossa
on Manta ja eräs toinen kylän tyttö ja viisi miestä. Hän, Jussi, on
kuudentena, mutta hän tuntee selvästi, ettei hän vielä ole mies. Kun
miehet kiusoittelevat tyttöjä ja Jussikin yhtyy kiusaamaan Mantaa, niin
tämä sanoo äreästi: "Älä siinä häristele; sin-olet iso imemään ja pieni
muuten vieressä makaamaan." Jussi tuntee olevansa hienoksi vaivaksi
koko joukolle ja vain siksi, ettei hän mitään käsitä, sallitaan hänen
siinä kieppua.

Mutta ei Jussi ihan niin käsittämätön ole. Tänä tanssiyönä hän
on päässyt paljon lähemmäksi monia asioita, joita hän usein unta
odotellessaan on ajatellut. Hän käsittää, että entiset Sikomäen leikit
olivat ellottavaa lapsellisuutta.

Jo tullaan aukeaan kylään. Jussin sydän sykähtää pahasti, hän huomaa,
että tämä joukko on jotenkin Tuorilan isäntäväkeä vastaan. Talon henki
alkaa taas tuntua, se kohoo ja käy pelottavaksi, samalla kun äskeisen
tanssin kuva käy mitättömäksi ja vetäytyy etäälle, niinkuin pakenisi.
Nyt vasta Jussi huomaa, että hän on juonut siellä sahtiakin, sen
vaikutus on jo haihtumassa. Jos hän nyt saisi valita, niin tahtoisi hän
mieluimmin olla nukuksissa pirtin sängyssä, ehtoolla aikoinaan kotiin
palanneena. Yön viileys, uni ja nälkäkin tuntuvat, ja tämä seura on
hänelle, klopille, melkein vihamielinen. Ei hän enää mene tanssiin.

Mutta kun koko joukko suuntaa kulkunsa Tuorilan luhtien eteen, niin
ei Jussikaan osaa siitä erota; ei sittenkään, vaikka Manta jokseenkin
karkeasti käskee hänen mennä tiehensä. Miehet telmivät tyttöjen kanssa,
ja kun yksi yrittää nostaa paikoiltaan luhdin solaan johtavat portaat,
niin ne putoavatkin alas niin, että koko kartano kajahtaa. Miehet
livistävät mikä minnekin, sillä pakarin ovelta näkyy Tuorilan isännän
hahmo. Hän syöksyy luhdin eteen pamppu kädessä. Manta yksin on jäänyt
paikoilleen, miehet ovat tiessään ja Jussi on päässyt rehuaitan alle.
Isäntä huusi kiukkuisesti hänen nimeään, mutta ei lähtenyt perässä.
Jussi kuulee isännän ja Mantan ottelun.

-- Talon on arkiomet ja työt, mutta minun on pyhät ja yöt, sanoo Manta
komeasti.

Kun Jussi piilopaikkaansa kuuli, että isäntä jo oli poistunut ja Manta
kiivennyt luhtiinsa, lähti hänkin hiipimään pirttiä kohden. Mutta
yhtäkkiä seisoi isäntä hänen edessään sama pamppu vielä kourassa.

-- Vai sillä lailla -- ne olivat isännän ainoat sanat, kun hän otti
Jussia niskasta ja löi pari kertaa pakaroihin. Äskeiset miehet kuulivat
vielä Jussin parahduksen ja tunsivat sisuksissaan vastenmielisen
väänteen. Eivät he Jussia säälineet, mutta heitä tympäisi se, ettei
heissä ollut miestä sitä estämään. He aikoivat kumminkin vähän päästä
yrittää toisen kerran Mantan luhtiin.

Jussi puri pirtin sängyssä hammastaan, ettei enää nyyhkyttäisi.
Häpeän vihlaus kävi läpi luonnon aina kun pampun jäljet tuntuivat.
Mielessä survoi sekaisin entistä Nikkilän aikaa, tätä Tuorilassa oloa,
ripilläkäynnin mietteitä ja äskeistä tanssia. -- Mihin minä lopulta
oikein joudun?

Lähinnä hän joutuu seuraavana päivänä leikkuupellolle sitelemään ja
sai pitkin päivää kuulla kiusottavia viittauksia viimeöiseen. Leikkuun
loputtua hän joutui riihelle, sitten kyntämään, sitten rankoja
keräämään ja niin edelleen. Pian olivat käsillä talviset päivät,
hakojen hakkuu ja sonnan teko. -- Mihin hän lopulta oikein joutuu? tämä
Jussin elämän peruskysymys heräsi aina silloin tällöin, kun hän oli
kolhaissut jonkun olemuksensa särmän johonkin ympäristön esteeseen ja
sen jälkeen yksinään murjotti.

Maailman elämä meni eteenpäin, Tuorila edellä muita taloja. Kaukana
oli jo Tuorilan pirtti-elämä esimerkiksi entisestä Nikkilän
pirtti-elämästä. Tuorilassa oli kaksi asuinriviä; toisessa väkipirtti
ja sen ohessa tupa, kyökki ja kaksi kamaria, joissa asui vanha emäntä
naimattoman tyttärensä kanssa; toisessa taas pakari, isännän ja emännän
kamari ja niitten takana joitain yhä hienompia huoneita, joihin papit
ja muut sen kaltaiset vietiin. Sekä pirtissä että pakarissa loisti
jo iltaisin öljylamppu tasaisella valollaan karkoittaen entisajan
pikku henget etäisemmiltäkin nurkkahyllyiltä. Taloon on yöpynyt
kulkukauppias, omituisen ovela äijä, jolta ei vahingossakaan pääse
aivan suoraa sanaa. Hänen laukussaan on koreanuppisia neuloja ja
arkkilauluja. Ei ole asiaa, josta hän ei osaisi sanoa lukitsevaa sanaa,
itseensä nähden hän on kiusoittavan salaperäinen. Renki Taavetti,
joka kanssa tavallisen hyvin tietää että tämä maailma seisoo metkujen
varassa, haluaa kukistaa äijän ylemmyyden koskettamalla sivumennen
hänelle itselleen ylen tuttuihin Pietarinradan työmaihin, johonkin
silloiseen "varttesmanniin".

-- Jaa Vänttistä meinaat, sanoo äijä oitis.

Ja siitä alkaa niinkuin hiljainen kilpailu Taavetin ja äijän
välillä, kumpi on paremmin perillä kaikista hätätalven työmaalla
vallinneista juonista ja etenkin Vänttisestä, joka piti kuolleitakin
palkanmaksukirjoissa.

Taavetin ja äijän puheista kuultaa laajemman maailman tuntuja. Kun
sattumalta tulee äänettömyys, on kuin kuuluisi pirtin ulkopuolelta
uuden ajan nouseva havina. Pirttiväki lähtee pakariin ehtoolliselle, ja
heidän mielialassaan on niinkuin jotain itsetietoisuuden itua, Taavetti
on olevinaan suurempi kuin isäntä. Mutta kun he tulevat pakariin,
näkevät he kuinka isäntä viereisessä huoneessa laskee kädestään
aviisin; näkyy se lukukin, joka on jokaisen aviisin yläreunassa:
_Suometar_.

Isäntä on vielä salaperäisempi mies kuin kauppaäijä ja sittenkin
enempi kuin Taavetti. Kukaan ei käsitä, miksei se myy metsäänsä,
vaikka ostajia käy yhtämittaa. Kun Tavelakin myi ja sai toistatuhatta
markkaa -- toista tuhatta... Ja kumminkin Tuorila ahdistaa torppareita
metsänpitelystä. Voiko siis metsästä vielä saada enemmänkin kuin
toistatuhatta?

Isäntä on ruvennut pitämään Jussia hiukan höllemmällä; hän saa olla
melkein niinkuin muutkin rengit. Ruumis varttuu ja sitkistyy, mutta
mieli pysyy entisellään. Hän osaa jo jotenkin ne tavalliset toimet,
joihin häntä käsketään. Kumminkin hän aina vainuaa, että isäntä häntä
vieroo. Kun hänen ensimmäinen kiulun teelmänsä menee pesään, niin
isäntä ei siitä suutu, vaan nauraa happamesti. Ja kun Jussia satutaan
ehdottamaan johonkin vaativampaan tehtävään, niin isäntä hymähtää.
Isäntä vieroo Jussissa oman sukunsa heikkoutta. Tämä suhde saattaa
Jussin vielä surullisemmaksi kuin aikaisempi ankaruus. Hän vaistoo
joka hetki, että hänen suotaisiin lähtevän Tuorilasta; mutta minne hän
menisi?

Isäntäväen välinpitämättömyys tekee hänet entistä varovaisemmaksi; hän
koettaa olla niin huomaamaton kuin suinkin. Vaikeinta on pyhäisin, kun
ei oikein tiedä, olisiko lupa lähteä kylälle, ja kotonakin on liiaksi
silmissä. Kun suurus on syöty ja arkisaappaat tervattu, lähtevät kaikki
muut miehet kylälle ja Jussi jää yksin sunnuntailakeaan pirttiin;
joskus nukkuu muuripenkillä pitäjää kiertävä ruotivaivainen. Joku
lapsuuden aikainen näperrys tulee mieleen, Jussi alkaa yritellä sitä,
vaikkei se näissä oloissa enää vähääkään huvita. Emäntä nousee isolta
puolelta pirttiin päin. Hän tulee tarkastamaan, onko pirtti siivottu,
onko sängyissä puhtaat raidit. Poistuessaan hän laimeasti käskee Jussia
lukemaan; tekee sen jonnekin muualle katsoen, vain jotain sanoakseen.

Kun joulu on hyvin lähellä, tietää Jussi, ettei häntä enää tänä
vuonna karkoiteta. Joulunpyhät ovat pitkän pitkät. Eräänä pikkupyhänä
on kirkonkylässä ylioppilaitten seuranäytelmät, Tuorilan isäntä ja
emäntäkin lähtevät sinne kilisevin kelloin. Silloin Jussi laulahtaa
pirtissä ja tavoittelee polkan askelia. Sitten hän arkailematta lähtee
naapuritaloon kyläilemään, taskussaan muutamia luumunkiviä, joita hän
tavan takaa imee suussaan. Naapuritalo on pieni ja vanhanaikainen,
hiukan entisen Nikkilän tapainen. Pirtin seinät ja katto ovat täällä
vielä vanhaan tapaan jouluksi vuoratut valkoisilla päreillä, pöydässä
on liina, siankinkku, leipäkori ja sahtituoppi ja niitten yläpuolella
himmeli. Isäntä on leppeä hyvänpuhelias äijä, joka sanoo Jussia
Juhaksi ja kohtelee häntä niinkuin kylänmiestä ainakin. Ulkona tiellä
helähtävät tavan takaa iloiset joulukellot, ja lämmin sahti antaa
Jussille taas pitkästä aikaa hiukan elämäniloa ja varmuutta.

Ei Jussia vielä karkoitettu Tuorilasta joulun jälkeenkään, ei kevään
kuluessa eikä kesän tullessa. Vasta lähempänä syksyä se tapahtui.

Tuorila ei myynyt metsäänsä ajattelemattomasti, kuten niin monet
talolliset siihen aikaan. Hän vertaili vasta kaadettua Tavelan metsää
omaan metsäänsä, tarkasteli Tavelan puut vielä jäälläkin, kun ne
suuriin läjiin telattuina odottivat jäitten lähtöä. Tietysti hänkin
metsänsä myy, mutta hän malttaa mielensä. Seurauksena tästä oli, että
Tuorilan metsästä tuli kauppa vasta sitten kun useimmat paikkakunnan
metsät jo olivat ensikertaan kaadetut. Tuorilan saama hinta hämmästytti
kaikkia ja kiinnitti kuntalaisten huomion tuohon viisaaseen mieheen.
Voi sanoa, että tuosta ensimmäisestä metsäkaupasta alkoi Kalle eli
Karle Tuorilan nousu myös yhteiskunnan luottamusmiehenä.

Yhtenä metsäkaupan seurauksena oli tavallaan myös Jussin joutuminen
pois Tuorilasta.

Tuorilan isännässä ja emännässä tapahtui näihin aikoihin suuri
sisällinenkin nousu. Heidän varallisuutensa oli köyhistä vuosista
alkaen nopeasti kasvanut ja nyt viimeksi onnellisen metsäkaupan
johdosta lisääntynyt kaksinkertaiseksi. Rikastuminenhan on kuin
onkin maallisen onnen huomattavin muoto ja onni merkitsee aina myös
koettelemusta. Kysytään, onko sinussa miestä kestämään onnea. Tuorilan
pariskuntaa alettiin yhä enemmän vetää pitäjän parempaan seurapiiriin,
jossa heräävän suomalaisuuden aate parhaillaan kohoili. Tuorilaiset
tajusivat tämän aatteen koko valtavuuden ja merkityksen, sen avaama
tulevaisuuden kuva nostatti vaistomaista arvokkuutta. Sen aatteen
valossa saivat metsien hinnatkin merkityksensä, se ikäänkuin jalosti
rikastumisen. Koko tämä aika oli Tuorilan pariskunnalle hiljaisen
hillittävän riemun aikaa.

Semmoinen tunne vaatii jonkinlaista purkautumista, on vain varottava
että purkautuminenkin tapahtuu arvokkaasti. Monena pariskunnan
kahdenkeskisenä hetkenä sitä asiaa valmistettiin, kunnes syyspuolessa
sitten päätettiin pitää Tuorilassa pidot, joihin, paitsi vertaisia,
myös kutsutaan ne herrasväet, jotka tämmöisiin pitoihin yleensä olivat
mahdolliset. Pitäjässä asuskeli näet muutamia semmoisia vaikeanimisiä
ja vihaisen näköisiä umpiruotsikkoja herrasväkiä, joita ei milloinkaan
oltu talonpoikain pidoissa nähty. Pitokelpoisistakin muutamat kyllä
olivat ruotsinmielisiä, mutta siksi vilkkaita ja hyväluontoisia,
että mielellään tulivat pitoihin totia juomaan ja fennomanien kanssa
väittelemään.

Tänä kohtalokkaana päivänä oltiin Tuorilassa riihellä, mutta Jussin
käskettiin päivällisen jälkeen pysyä kotona ja siistiytyä, ollakseen
ottamassa vastaan vieraitten hevosia ja niitä edelleen hoitamassa.

Oli puoli-pilvinen hiukan epämääräinen sää. Jussi oleili pihan
piirissä ja odotti, tuntien taas pitkästä aikaa tuota aito tuorilaista
epämukavuuden ja osaamattomuuden tunnetta. Hänellä ei vielä ollut
selvää käsitystä siitä, mitä hänen tänä iltapäivänä oikeastaan pitäisi
toimittaa; sen hän vain tiesi, että tämä hänen lievä tukaluutensa
aiheutui Tuorilan isännän aivoituksista. Jussi tuli taas ajatelleeksi,
että isäntä oli hänen enonsa, hänen äitinsä veli. Se oli yhä useammin
tullut hänen mieleensä näinä aikoina, kun tuo tuorilaisten nousu
aamusta iltaan vallitsi koko talon ilmapiiriä. Oli niinkuin isäntä
olisi tehnyt tuota nousuaan jollakin tavoin luvattomasti, katsomatta
milloinkaan Jussia silmiin, vaikka Jussi oli hänen sisarensa poika.
Jussi oli tänä suvena jo kerran mennyt niin pitkälle, että jossain
käänteessä miesmäisesti pyrki ottamaan puheeksi isännän hyvät
metsäkaupat. Isäntä loi häneen silloin hyvin avoimen, melkein lempeän
katseen, joka vaikutti pahemmin kuin korvapuusti. Nyt oli isäntä
järjestänyt tämmöiset pidot ja pannut Jussinkin muuttamaan vaatteita
keskellä päivää. Isäntä itse liikuskeli parta ajettuna ja sortuuki
yllä ja oli Jussin sivuuttaessaan sen näköinen kuin olisi jo ennakolta
estänyt Jussia ryhtymästä näistä pidoista puhelemaan.

Ensimmäisenä saapui valkoisine kauluksineen ja silkkihattuineen
kirkkoväärti ja hänen emäntänsä. Heidän kärryjensä takaistuimelta
ilmestyi herra Konanteri, pitäjää kiertelevä maisteri, joka nyt
sattui olemaan selväpäisempi ja puolella väkisellä viinan toivossa
oli vääntäytynyt kirkkoväärtin rattaille. Samaan satoon tuli myös
kappeliseurakunnan pastori, pikilakkinen äreän näköinen vanhus yllään
ikikulunut vaateparsi; hän oli nainut piikansa eikä sen vuoksi tuonut
vaimoaan pitoihin. Tuli myös susivouti, ruotsia oppinut talonpoika,
jota köyhä kansa pelkäsi ja vihasi. Tuli vähitellen suurin osa noista
henkilöistä, jotka pitäjän vanhempi väki vieläkin niin hyvin muistaa ja
joitten erikoisia luonteenpiirteitä se mielellään kuvailee.

Jussi hoiteli hevosia, kanniskeli niille silloin tällöin heiniä ja
vettä, tarkasteli ajopelejä ja vertaili niitä toisiinsa tuntien koko
ajan, että tämä hänen toimiskelunsa on perin tylsää ja ettei se
vastaa sitä, mikä kaiketi olisi tarkoitus. Vasta hämärän tullessa ja
pitoäänien kiihtyessä hänen mielialansa hiukan vapautui, varsinkin
kun katsojaväkeä alkoi hiiviskellä nurkissa. Tuli tuttuja poikia
Töllinperästä, olipa mukana kaukaisen metsämökin, Toivolan poika,
Kustaa, yksi Jussin rippikoulutovereita. Varovasti tirskuen he
seurasivat kuinka herra Konanteri tuotiin väkisin ulos ison puolen
pääovesta ja jäi sitten nyyhkyttämään kuopan seinustalle. Lopulta tuli
siihen joku herra ja nuhteli Konanteria ruotsin kielellä. Konanteri
porasi ja sanoi suomeksi, ettei kukaan herroista kelpaa Snellmanin
saappaita blankkaamaan. Pojat kuuntelivat ja ihmettelivät, sillä he
eivät tunteneet pitäjässä ketään Nelmanni-nimistä herraa.

Jussi ei ollut nauttinut mitään sitten päivällisen, nälkä ja
uneliaisuus olivat jo pahasti häntä vaivanneet, mutta tuossa takapihan
joukossa ne pian unohtuivat. Jussi oli siellä talon miehenä ainakin
samanarvoinen kuin muutkin pojat, ja se seikka toi illan kuluessa
jotakin uutta ennen kokematonta viehätystä. Tässä Tuorilan pito-yön
humussa hän seitsemäntoistavuotiaana ensi kerran eläissään koki
yksilöllisen itsenäisyyden tunnetta. Jostain käsittämättömästä syystä
hänessä siinä toverien telmiessä sykähti sellainen ajatus, että hän jo
tulee maailmassa itse toimeen. Hän on ollut Tuorilassa niin-ja-niin
monta vuotta, kokenut silloin ja silloin sellaista ja sellaista; nyt on
tämmöiset pidot eikä hänellä ole mitään yhteistä noitten kanssa, jotka
tuolla pitävät pitoja, mutta näitten kanssa täällä on. Lievä ilkeys ja
outo pelottomuus tulvahteli mieleen, kun hän siellä takapihalla piti
kujetta katsojapoikien kanssa. Hän oli riehakampi ja puheliaampi kuin
koskaan.

Välillä hän Toivolan Kustaan kanssa lähti pirttiin. Sielläkin heidän
silmänsä etsi häijyn kurin mahdollisuutta, mutta he hätkähtivät hiukan,
kun näkivät Jussin sängyssä herra Konanterin uneen uupuneena. He
hiipivät lähemmäksi saadakseen kerran oikein arkailematta tarkastella
mimmoinen herra on; sillä täysi herrahan Konanteri on, vaikka joskus
on vähän sekapäinen, kun se on juonut maisterin-virkansa. Mutta se on
enempi lukenut kuin vallesmanni, melkein yhtä paljon kuin rovasti. Kas
nyt se aukoo silmiään. Pojat hiipivät taas ulos pirtistä, livahtavat
rinnatusten turvalliselle takapihalle, josta muut katsojapojat jo ovat
hävinneet. Pojat ovat tulleet ystäviksi. Toivolan Kustaan ruskeat
silmät kiiluvat hatun röydän alta, ja tuleva Toivolan Jussi kyselee
häneltä tuttavallisesti kaikenlaista. Piakkoin aletaan raivata tietä
Tuorilan metsään ensitalvista tukinajoa varten, Kustaakin menee siihen
työhön. Jussia hurmaa Kustaasta uhoova vapauden henki ja hän utelisi
mielellänsä enemmän, mutta Kustaa tahtoo vaistomaisesti lisätä omaa
tärkeyttään ja etsiskelee uusia kujeita. Hän katselee kärryjen pyöriä,
mulkoilee hattunsa alta ja kysyy vihdoin Jussilta:

-- Tiedätkös missä ruuviavain on?

-- Tien kyllä.

Kun avain oli haettu, ryhtyi Kustaa vääntämään auki pyörien muttereita.
Hän ei vääntänyt niitä ihan irti, vaan jätti ne täperälleen akseliin
kiinni, ja vain toisen pyörän kustakin rattaista, toisen jätti vallan
kajoamatta. Jussi katseli ja sanoi: "Älä helvetissä." Mutta Kustaa ei
puhunut mitään, väänteli vain, ja kun oli saanut kaikki väänneltyä,
niin heitti avaimen menemään ja hävisi äkkiä itsekin.

Jussi ei oikein sulautunut tähän Kustaan kepposeen. Hän ymmärsi,
mitä siitä seuraisi, pelkäsi ja epäröi, lähteäkö heti pakoon Kustaan
perässä. Sentään hän meni ja etsi avaimen ja rupesi hätäisesti ja
välillä aina kuulostellen vääntämään muttereita takaisin kiinni. Hän
ehtikin jo hiukan pyöräyttää useimpia, mutta kaksi pyörää oli vielä
auttamatta, kun hänen täytyi kiireesti livistää, sillä ensimmäiset
pitovieraat kuuluivat jo tulevan hevosilleen.

Hän pääsi huomaamatta pirttiin, jossa Konanteri yhä nukkui hänen
sängyssään. Hänen oli mentävä muurin taakse piikojen tyhjään sänkyyn.
Sinne hän kyyristyi ja pamppailevaa sydäntään kuunnellen odotti mitä
pian oli tapahtuva, niinkuin odotetaan valtavaa räjähdystä. Mutta aika
kului kulumistaan eikä muuta kuulunut kuin kellon käynti ja Konanterin
hengitys -- Konanterin, joka taannoin oli porannut jonkun tuntemattoman
Nelmannin tähden.

Vihdoin viimein kuuluvat isännän askeleet, ovi aukeaa ja kysytään: --
Onko Taavetti siellä?

Ei kuulu vastausta; Taavetti on omilla matkoillaan. Isäntä tulee
kumminkin pirttiin niin pitkälle, että näkee Jussin, jolle hillityn
kiihkeästi pui nyrkkiään ja puraisee hammastaan. Sitten hän poistuu
ja Jussi jää edelleen kyyryynsä odottamaan. Pakosalle yrittäminen ei
pälkähdä hänen päähänsä.

Puoli tuntia kului ennenkuin isäntä tuli. Hän tuli ja kävi Jussin
tukkaan kiinni ja tempasi pojan sängystä lattialle. Kun Jussi yritti
haparoida kiinni hänen käsivarteensa, sanoi hän:

-- Vai vielä iestellään.

Isäntä oli niin kiukkuinen, että hän melkein itki. Tämä surkea loppu
ei ennustanut hyvää hänen sydämensä salatuille unelmille, jotka
tästä pito-illasta tavan takaa olivat vilahtaneet ensituleviin
valtiopäivämiesvaaleihin. Suoraman mutkassa oli rovastin kärrynpyörä
irtaantunut ja rovastia itseään pahanpäiväisesti sattunut.
Kirkkoväärtin pyörä oli irtaantunut jo ennenkuin hän pääsi rattaille,
ja siitä huomattiin ajoissa tarkastaa jahtivoudin pyörä. Tuorilan
juhlayö oli äkkiä muuttunut mitä tuskallisimmaksi arkiaamuksi. Syy oli
Jussin, tuon ilkeän tomppelin, jota isäntä oli täällä vuosia holhonnut
oman entisen alhaisuutensa muistuttajana ja jonka tylsä hahmo aina oli
ollut ikäänkuin näkymättömänä salaisena harana hänen, täysivoimaisen
ikämiehen tiellä.

Konanterikin heräsi isännän ja Jussin otteluun.

-- Älkääs huoliko, minä taidan olla sen pojan sängyssä, supisi
Konanteri uneliaan hyvänsuovasti.

-- Konanteri makaa siinä vaan, ei sitä sänkyä nyt tarvita, sanoi isäntä
ja työntäen Jussin ulos ovesta jatkoi: -- Kas tuota tietä noin, sinne
mistä olet tullutkin.

Oli jo selvää aamua, kun Jussi lähestyi Toivolaa, etäistä korpimaan
asumusta. Paljastuneet, korkealle jääneet kuusten juuret ulottuivat
sylimittaisina poikki pehmeäpohjaisen tien, jolle aurinko jo runkojen
välistä lähetteli aikaisia aamusoilujaan. Saatu selkäsauna ei tällä
kertaa tuntunut ollenkaan niin katkeralta kuin viime suvena silloin
tanssin jälkeen. Hän vain hoki mielessään, Tuorilaa ajatellen: "Kyllä
minä sinulle vielä näytän -- vielä minä näytän." Semmoinen hokeminen
piti mieltä vireessä, vaikkei hänellä ollutkaan mitään selvää aietta,
mitä hän Tuorilalle "näyttäisi". Nälkä ja mielenliikutus laimensivat
sisua ja pyrkivät heruttamaan kyyneliä seitsemäntoistavuotiaan
kiroilevan miehen silmään. Hiukan usvainen korpimaisema paljasteli
aikaisena aamuhetkenä joitakin pieniä vivahduksia lapsuuden ajoilta.

Hän oli siinä kehityksensä vaiheessa, että se, joka hänet oli
nähnyt lapsena, olisi hänet vielä tässä tuntenut, ja se, joka hänet
näki hänen elämänsä viime vuosina, olisi ehkä myös tuntenut hänet
tästä aamunäkemästä. Nämä olivat ikäänkuin hänen ensimmäiset selvät
askeleensa hyvin kaukana odottavaa kohtaloa kohden.



III

Miehuutta kohden


Jussi ei ollut niin varsin tervetullut vieras Toivolaan. Aamu oli
siksi aikainen, että siellä vielä maattiin, ja kun Tuorilan Jussi
ensin tunnettiin, niin luultiin että on jokin hätä. Jussi sai moneen
kertaan vakuuttaa, ettei ole mitään hätää. "No mitä sinä sitten tulit?"
-- "Muuten vaan", vastasi Jussi nolosti hymyillen eikä osannut sen
enempää. Miina oli vetänyt hameen yllensä ja pyrki jo kiusaantumaan.
Kustaa oli ollut ehtoolla Tuorilassa päin -- Miina silmäsi epäilevästi
sänkyyn, jossa poika nukkui aamu-unisessa asennossa. -- Mitähän te
kyörtit taas olette tehneet? sanoi Miina. Toivola oli Tuorilan maalla;
oli vähän arkaa talon vuoksi.

Asumuksen mies, vanhan ja heikon näköinen äijän kessu, katseli vain
sängystään eikä nähtävästi aikonutkaan tähän asiaan muulla tavoin
puuttua. Miina jatkoi ällistelyään, Jussi kiemurteli ja hymyili, mutta
ei saanut sen paremmin selitetyksi. Häntä ärsytti Miinan terhakka
hämmästys; miksei hän saanut olla niinkuin kotonaan? Sitenhän tästä
paraiten olisi päästy. Vihdoin Miina sanoi:

-- Oikase nyt tuohon äijän viereen, tulet mistä hyvänsä; -- ja rupesi
itse pukeutumaan.

Jussi riisui saappaansa ja takkinsa ja meni sijalle, jolta Miina äsken
oli noussut. Siinä hän nyt makasi tuon puhumattoman äijän vieressä
tässä tuparähjässä, jossa hän vain joskus oli poikennut jotain sanaa
tuoden, niinkuin ylempää, Tuorilasta käsin. Valvotun yön ja monien
voimakkaitten elämysten jälkeen oli hänen tajunnassaan omituisen
vieras vire, äkkiä muodostunut pakollinen suhde tähän asumukseen
tuntui vastenmieliseltä, melkein -- niin, melkein kadutti. Juuri unen
tullessa väreili mielessä kotoinen Nikkilä ihan elävänä ja entisellään.
Raukeat aivot loivat tuon harhakuvan omaksi levokseen ja vapauttaakseen
hetkiseksi tiedottomasti kamppailevan sielun viime aikojen ja viime
vuosien pakkosuhteista, joissa se oli katkeamatta ollut siitä asti,
kun kelkkakuormaa tehtiin Nikkilän pirtin edessä eräänä aamuna suurena
kuolontalvena. Niin kauan siitä oli aikaa. Jussi nukkuu, syvempää unta
kuin seitsemään vuoteen. Hetken päästä hän ei enää "näe" mitään unia,
mutta hyvin syvällä uni-tajunnankin alapuolella liikkuvat haikeat
virrat nykyisyydestä silloisuuteen. Niinkuin syvin olemus etenisi selkä
edellä tulevaisuutta kohden.

Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava
alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin,
vieraisiin aikoihin; on niinkuin olisi Jussin elämä saanut jo edes
tähän päättyä... Hän nukkuu yhtä mittaa iltaan asti. Kun hän hiljalleen
heräili, huomasi hän ensin olevansa puolipukeissaan ja sitten, että
hänen ympärillään vallitsi omituinen luonnoton olo; ei ollut aamu.
Asumuksen salaperäinen äijä istui muuripenkillä ja Miina hääräsi
ja puhui jotakin pitkää juttua. Pojat, nuorempi Kustaa ja vanhempi
Iisakki söivät, olivat nähtävästi juuri palanneet jostain. Heti tunsi
Jussi taas oudon suhteensa tämän asumuksen väkeen ja oloon: että hänen
näinkin pientä oloa oli katseltava alhaalta päin. Hän oli herännyt
niin hiljaa, ettei sitä oltu huomattu, ja niin hän vaistomaisesti teki
uneliaan liikkeen ja oli nukkuvinaan takaisin. Miina puheli väelleen
hyvin luottavaisella äänellä:

"... Siellä se nyt on meillä -- minä sanoin -- mutta minä tulin ottaan
asioista selvän -- minä meinasin -- etten minä rupee sillä lailla
hyysään kenenkään renkiä minä sanoin --"

-- No mitä Tuorilan äijä sanoi? kysyi Iisakki pää piimätuopissa.

-- Ei se muuta kun meinasi vaan, ettei hän pidä väliä, missä
semmoinen iileskotti on, mutta minä sanoin, että ette suinkaan nyt
omaa sukulaistanne sillä lailla aja maantielle, ettei muuta ole kuin
yhdet rääsyt päällä -- minä sanoin -- kai sillä nyt jotakin muitakin
vaaterenkaleita on, jos hän niinkun työtäkin sais -- minä sanoin --
enkä minäkään sitä vallan ilman rupee pitään -- minä sanoin -- ei se
nyt ainakaan tänäpänä meiltäkään lähde, niin että kyllä minä vien jos
on jotakin -- minä meinasin...

Tämä papatus viihdytti Jussia, kun hän huomasi, että Miina oli käynyt
Tuorilassa; se jännityshän oli nyt poissa. Olipa Miina tuonut hänen
vaatteitaankin. Mutta siitä mutterien kiertämisestä ei Miina puhunut
mitään. Kustaa vain söi.

Iisakki kysyi:

-- Eikö tuo yhtään rahaa antanut?

Jussi piti silmänsä kiinni, mutta hän tunsi, kuinka Miina ensin silmäsi
sänkyyn päin ja sitten vastasi hiukan muuttuneella äänellä:

-- No minä sanoin isännälle sitten, että kai sille nyt sentään on
sopivaa joku penni rahaakin antaa. Isäntä meinasi siihen, että saa
Jussi itte tulla palkoillensa, mutta minä sanoin siihen, että se on
siltä pojalta tulematta -- minä sanoin -- ja emäntä meni sitte ja toi
tän kakskymmentä markkaa, muttei sitä tartte sille --

Miina huitasi päällänsä sänkyyn päin ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän
alkoi taas entisellä äänellään:

-- Mutta eikö sekin ole, että mennä ja aukoa kymmenistä rattaista
kaikki mutterit -- mikä pitää mieleenkin tuoman -- kun mies on muuten
niinkun nukkuneen rukous, ettei luulisi semmosta huomaavankaan. Olitko
sinä poika siellä eilen ehtoolla? Jona päivänä sinä vaan semmosiin
rupeet, niin --

-- En minä ole kenenkään muttereita aukonut, vastasi Kustaa töykeällä
äänellä.

Jussi rupesi nyt teeskentelemään heräämistä, kiskoitteli, ähisi ja
massutti suutaan. Miina katseli sänkyyn päin kasvoilla ilme, joka ei
ollenkaan sopinut hänen äskeiseen puheeseensa.

-- Ähä, jopa mutterimestarikin huomaa päivän.

Miinan äskeiset puheet, jotka Jussi oli päässyt kuulemaan, olivat
omansa jatkamaan sitä vierauden tunnetta, jota hän tätä väkeä kohtaan
tunsi. Tuorilassa vietetyt seitsemän vuotta olivat kaikesta huolimatta
jättäneet häneen jälkensä. Nämä olivat köyhiä, hiukan kavalia ihmisiä.
Kustaatakin Jussi nyt vieroi, ja näytti siltä kuin ei Kustaakaan olisi
Jussista tänne välittänyt. Kun osaisi täältä jonnekin lähteä. -- Mutta
Miinalla on Tuorilan antama kaksikymmentä markkaa.

Jussille annettiin kahvia ja sitten hän sai yksinänsä syödä
ehtoollista. Hän oli ollut syömättä toista vuorokautta, mutta sittenkin
tahtoivat palat takellella kurkussa. Makuusija tehtiin nyt penkille
sivuakkunan alle. Se oli kova ja kapea, ei sopinut nytkään riisuutua.
Kokopäiväisestä makaamisesta oli hän kumminkin niin raukea, että heti
nukkui uudelleen. Mutta kun hän sitten yöllä putosi penkiltä lattialle,
sai hän valvoa pitkät ajat, katsella syys-yön himmeätä taivasta ja
kuunnella toisten hengitystä, jossa siinäkin oli vieras, kyllästyttävä
sävy. Niinä valvomishetkinä oli kumminkin helppo nyt vasta luoda
itselleen selvä käsitys siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Toivola oli yksinäinen asumus sen laajan metsäkappaleen keskellä, jonka
Tuorila nyt oli niin edullisesti myynyt. Jo ennen joulua oli hakkuun
määrä alkaa. Toivolassa odotettiin hartaasti sitä alkua siitä koituvan
ansion ja myös elämän vilkastumisen vuoksi. Miinaa vain salaa harmitti
se, että hän oli liian vanha -- olisipa hän niin-ja-niin paljon
nuorempi... Mutta kyllä hän nytkin tulee mutkansa muistamaan.

Jussin sallittiin edelleen oleilla asumuksessa. Pihan piirissä oli
tekeillä uusi pirtti, siinä oli jo vesikatto ja muuri, ikkunat ja
permannot puuttuivat. Nyt syksyllä oli Iisakki ryhtynyt hiljaisiin
toimiin pirtin valmistamiseksi ja siinä sai Jussikin olla apuna.
Sulavapuheinen Miina antoi hänen kumminkin ymmärtää, etteivät semmoiset
näpertelyt mitenkään riittäneet hänen ylläpidostaan, mutta koska tässä
nyt on piakkoin toiveita paremmistakin työmaista, niin antoi hän
Jussille etukäteen. Saisi sitten ensimmäisistä palkoistaan hyvittää
tätäkin aikaa. Jussi kuunteli puheita ja ikävöi, makasi yönsä penkillä
ja ikävöi.

Tuomiosunnuntaina kirkonajan jälkeen sitten tapahtui jyrkkä muutos
Toivolan elämässä. Parin tunnin aikana saapui asumukseen lähemmä
viisikymmentä miestä eväineen, sahoineen, kirveineen. Pihalta kuului
äänekästä melua, kun toistakymmentä hevosta hyvin varustettuine
kuormineen piti saada väliaikaisesti sijoitetuksi asumuksen nurkkiin.
Jossain heitettiin joitakin tiellä olevia kamppeita loitommaksi, outoa
murretta kuului. Sisään astui lyhyt ja tuores tukkipäällikkö, joka jo
ovissa huusi niin lujasti, että ikihiljainen Toivolan äijäkin hätkähti
ja höpähti jonkun kuulumattoman sanan.

-- No onkos se mamman kahvipannu kuumana, täältä tulloo vieraita?

-- En minä ainakaan tiedä täksi päiväksi vieraita käskeneeni, tokaisee
Miina siihen tapaan kuin hän todellakin olisi kahtakymmentä vuotta
nuorempi.

-- Käskemättä ne parhaat vieraat aina tullookin.

Ennen iltaa oli Toivolasta tyystin hävinnyt asumuksen oma henki. Vaikka
Miina olikin heti ensi hetkistä asettunut miehiin nähden omituisen
nyreälle kannalle, niin ei se mitään merkinnyt. Miina hukkui joukkoon
ja hänen puhetulvansa, joka tavallisissa oloissa aina virtasi ylinnä,
kuivui nyt melkein kuulumattomiin. Nämä eivät ottaneet selkoa mistään
vakiintuneista tavoista. Tuntui oudolta kuulla, kuinka joku äänekkäästi
ja eloisasti huusi jotain asumuksen "papalle", tuolle hiljaiselle
kyhkylälle, jota ei tavallisesti kukaan koskaan puhutellut. Kun Miina
ehtoolla epäilevästi pälyili nurkkiaan, sanottiin hänelle suoraan, että
tässä joukossa ei kellään ole tuumankaan mittaisia kynsiä, pitemmistä
puhumattakaan, ja jos ne jollekin kasvavat, niin ne pian leikataan, oli
hän kuka hyvänsä.

Ensimmäinen yö oli vaikea; sekä pirtti että sauna olivat pakaten täynnä.

-- Onhan tässä vähän ahdasta, sanoi päällikkö oikaistessaan oljille,
mutta onpa hyvä pirtti tekopuolissa.

Aamulla ensi töiksi nähtiinkin ihmeitä. Koko miehistö pantiin
valmistamaan uutta pirttiä. Joku tiesi, että vanhat kirkonlasit olivat
korjauksen jälkeen myytävinä, ja niin päällikkö -- jonka nimi muuten
kuului olevan Keinonen -- lähti siitä paikasta niitä noutamaan ja ennen
iltaa lämpisi Toivolan uusi pirtti ensi kertaa ja seuraavan yön makasi
suurin osa miehistä siellä.

Maanantaiaamuna lähdettiin miehissä katselemaan, "mimmoisia mäntyjä
se Tuorilan pappa oli Ruusenlöövin papalle kasvattanut". Pirtissä oli
Miina äkäisesti tiuskannut Jussille päällikön kuullen:

-- No etkö sinä meinaa työhön pyrkiä, vai luuletko että sinua
kumarrellaan -- kun on jo viikkokausia tässä toistaisen päälle ruokittu.

-- Puun juurelle vaan, kuka kävelemään pääsee, sanoi siihen päällikkö
lyöden kintaitaan yhteen. Pihassa mennessä kysyi hän Jussilta:

-- Mikäs sen nuoren miehen nimi onkaan?

Jussi ei ensin älynnyt ketä nuorta miestä päällikkö tarkoitti ja
vastasi ensin: "Jaa minkä?" Päällikkö kävi häntä käsivarresta ja sanoi:
"Ei kun hänen nimensä." Tämä oli kiusallisen juhlallista: nuori mies,
hän -- ja täytyi vielä nimensä sanoa, oikein ääneen.

-- Entäs liikanimi?

Siinä oli uusi pulma. Jussi ei ollut koskaan tarvinnut mitään
liikanimeä eikä ollut ihan varma, merkitsikö se hänen toista
ristinimeään.

-- Mikä on kodin nimi? kysyi päällikkö.

Jussi katsahti ympärilleen ja sanoi: "Toivola."

Näin tuli entisestä Nikkilän, sittemmin Tuorilan Jussista Johan
Toivola. Sennimisenä hän kävi ensimmäisen raha-ansionsa ensimmäistä
jännittävää päivää alkamaan. Monta hankaluutta ilmestyi. Jussilla ei
ollut kintaita, ne täytyi ottaa palkkaa vastaan päällikön varastosta.
Ei ollut petkeltä eikä kirvestäkään. Ensimmäinen päivä oli pitkä; tuli
monesti mieleen, ettei hänellä ole sen parempaa kotia kuin Toivola.

Talvi eteni joulua kohden ja työmaan olot vakiintuivat. Suurin osa
miehistä asui edelleen uudessa pirtissä, jota kirkonlasiensa vuoksi
oli ruvettu kutsumaan Temppeliksi. Iltaisin siellä pelattiin korttia
ja pidettiin muutenkin aika humua. Joskus siellä kävi kaupustelijoita
ja kerrottiin jo käyneen tyttöjäkin. Jussi asui vanhassa pirtissä
ikämiesten kanssa. Häntä vaivasi yhäti jokin nimetön avuttomuus.
Toivolan Miina säilytti alussa omaksumansa ärtyisän tavan kaikkiakin
miehiä kohtaan, mutta Jussia hän tuntui suorastaan vihaavan. Jussi oli
Iisakin parina kaatamassa, Iisakki otti heidän yhteisen viikkotilinsä
ja kahdesta ensimmäisestä tilistä ei Jussi nähnyt penniäkään. Hän oli
Toivolan ruuissa, mutta sanallakaan ei oltu sovittu maksusta. Hän
ymmärsi ansaitsevansa saman kuin Iisakkikin ja Iisakilla oli rahaa
hyvästi, samoin Kustaalla, joka oli hevosmiehenä. Jussi yritti kerran
ihmetellä tätä asiaa Kustaalle.

-- Iikka on voittanut korttipelissä, sanoi Kustaa asiantuntijan
äänellä. Kustaakin oli alun pitäin asettunut Jussiin nähden
jonkinlaisen kylmän ylemmyyden kannalle. Siitä Tuorilan pitoyöstäkään
ei ollut tietävinään, ja kun Jussi niinkuin siihen yhteiseen viitaten
tässä nykyisessä sähinässä yritti häntä lähennellä, niin muuttui hän
tylyksi. Nytkin kun Jussi valitti rahattomuuttaan, sanoi Kustaa:

-- Mitäs sinä rahalla teet? Ja äiti ottaa kanssa siitä kun sinä olit
meillä niin kauan.

-- Niin mutta teidän saatiin isännältä kakskymmentä markkaa, sanoo
Jussi hiukan kiihtyen.

Siihen pamauttaa Kustaa käsittämättömän raa'asti:

-- Mitä sinä mökötät!

On niinkuin koko työmaa miehineen päällikköineen olisi Kustaan takana
ja Jussi vallan yksin, juuri selkäänsä saamaisillaan.

Päällikkö on leikkisä mies, nimestään alkaen. Tuskin on kuultu hänen
milloinkaan sanovan mitään suoraan ja vakavasti. Mutta tämä piirre on
hänellä vain verho, johon on kätkettynä muita ominaisuuksia, semmoisia
vähemmän näkyviä, joita ei ole ainoallakaan hänen alaisellaan. Ei osaa
sanoa mitä se on -- se on vain sitä, että hän on päällikkö ja toiset
ovat miehiä. Miehet ovat hänen kanssaan kylläkin läheisiä, mutta jos he
ryhtyisivät tutkimaan, kuka on läheisin, niin eivät he siitä pääsisi
selville. He luultavasti huomaisivat ettei sittenkään kukaan ole häntä
lähellä.

Kaikkein läheisin luulee olevansa Toivolan Miina; hän on Keinosen
kanssa sakeimmat sutkaukset vaihtanut. Keinonen tietää hyvin Miinan
metkut ja Miina luulee tietävänsä Keinosen metkut. Mutta on eräs metku,
jota Miina harjoittaa ikäänkuin Keinoselta salaa ja se vivahtaa siltä
kuin hän luulisi pystyvänsä Keinosta paremmaksi. Ja semmoiset luulot
Keinonen sievästi aikanansa hälventää.

Jossain tilaisuudessa Keinonen siis huomaa, ettei Jussilla ole rahaa,
vaikka tili on maksettu aivan äsken eikä Jussi ole voinut mihinkään
tuhlata.

-- Ei meidän metsässä saa vallan rahatonna olla olleskaan, sanoo hän
leikillisen ankarasti Jussille. Mutta seuraavassa palkanmaksussa
hän sanoo, että hän selvyyden vuoksi maksaa nyt kullekin osansa,
eikä parittain kuten tähän asti. Niin saa Jussikin rahat käteensä,
kahdeksatta markkaa.

Mutta kun Jussi tili-iltana hiukan myöhemmin saapuu pirttiin, on siellä
ukkonen ilmassa, sillä Iisakki on jo tullut edeltäpäin, Iisakki ja
Kustaa ovat jo syömässä ja Jussikin aikoo käskyä odottamatta istua
pöytään kuten ennenkin. Mutta siellä ei ole lusikkaa, ja kun Jussi sitä
kysyy, sanoo Miina, vielä itseään hilliten:

-- Kun on omat rahat, niin saa olla omat lusikatkin.

Jussi menee itse sitä hyllyltä kopeloimaan, mutta Miina, joka on
mielettömän sähinän vallassa, lyö häntä kauhalla sormiin ja sanoo:

-- Sepä nyt pirullista rahtaamista on, kun ei enää saa ollenkaan
paikkojansa varjeltua, kun minä sen sanon, että -- Siitä lähti
tulva vyörymään. Tulvan pääsisällys oli se, että Jussia on täällä
ruokittu monta pitkää viikkoa sen jälkeen kun hänet hylkynä ihmisistä
karkoitettiin eikä ole maksanut pennin pyöriäistä siltä ajalta --
ja niin edelleen. Keinonen on parhaalla tuulellaan, kun hän samassa
saapuu pirttiin, ja herttaisimmalla Savon kielellään hän alkaa Miinan
perinpohjaisen nujertamisen.

-- Mittee se mamma nyt omalle pojulleen niin älmentää? on ensimmäinen
kavala kysymys. Sitten hän omalla tavallaan saa Miinan vaihtamaan
puhetulvansa ähkimiseksi ja ottaa selvän, kuinka kauan Jussi on täällä
ollut. Sitten hän kysyy, paljonko "sen tämän nuoren miehen" on päivältä
maksettava. -- "Minä otan mitä minä tahdon, ja siihen ei tule kenenkään
mitään, ja minä sanon ettei meidän koppiin tartte tulla kenenkään
käräjiä pitään..." Toiset miehet katsovat jo nauraen Keinoseen,
niinkuin olisi tämä joutumassa alakynteen.

-- No elkeehän nyt emäntä muistuttoo sitä koppiasiaa; ettekö työ
muista kuinka vinhaan myö tässä taanoin saatiin teillekin koppi.
Pian myö mokoma rottelo tehään alusta pitäin. -- Sitten hän päättää,
että Miinalle saa "tästäi nuoresta miehestä" riittää se minkä hän
itsekin maksaa ja kysyy Jussilta, paljonko tämä jo on maksanut. Jussi
selittää että hänen kaksi tiliänsä on mennyt, ja sitä paitsi Miina
sai Tuorilasta kaksikymmentä... Silloin Miina räjähtää ja se räjähdys
on ankarampi kuin mikään edellinen, hän huutaa, vapisee ja itkee.
Keinonenkin punastuu ja vihdoin tiuskaa semmoisella äänellä, ettei sitä
vielä ole tällä työmaalla kuultu:

-- Ellei työ nyt paa suuta suipolleen, niin tässä tulloo tupen rapinat.

Seurasi vihainen vaitiolo. Keinonen kääntyi hitaasti ympäri ja loi
toisiinkin läsnäolijoihin jyrkän, pyöreän katseen, vaikkeivät nämä
olleet sanaakaan hiiskuneet.

Jussin elämässä ei ollut eikä tullut toista tapausta, jolloin hän
näin selvästi olisi saanut oikeutta. Juttu päättyi niin, että Jussi
sai pitää kaikki rahansa ja Keinonen lupasi huolehtia, että Miina
tästä puoleen sai mitä hänelle kuului. Myös lupasi hän ottaa selon
siitä kahdestakymmenestä markasta. Miina oli masennettu, hänen
voimaton kiukkunsa ilmeni vain ähkimisenä ja hillittynä paiskomisena.
Makuusijansa sai Jussi muuttaa Temppeliin.

Jussi meni pihamaalle, hypisteli kasvun alussa olevaa partaansa ja
kuunteli hevosten hörähdyksiä ja miesten puheen juminaa. Ensi kerran
eläissään hänellä oli omaa rahaa taskussaan; ne olivat riepuun
käärittyinä ja hän piteli niitä tavan takaa. Siinä yksin seisoessaan
hän tunsi suuren työmaan koko valtavuuden. Tukkimetsä -- se käsite
jatkuu jonnekin ylhäälle päin, siellä on suuria ja yhä suurempia
herroja; siellä on rahaa, niin paljon rahaa, ettei se lopu koskaan.
Peloittaa olla sen kanssa näin tekemisissä, melkein ahdistaa. Raha on
outoa, se ikäänkuin vaatii häneltä jotain.

Hän menee Temppeliin, jossa hänen nyt ensi yö on maattava. Siellä
käy korttipeli ja iloinen rähinä. Huomenna on sunnuntai ja silloin
lähdetään taas miehissä kirkkoon. Edessä oleva lepopäivä tekee
miehet leppeän hyväntahtoisiksi ja raukean leikillisiksi. Monilta
paikkakunnilta saapuneet miehet kertovat kummitusjuttuja ja
susiseikkailuja. Puhelu veltostuu vähitellen, kunnes muuan Jämijärven
äijä alkaa jokailtaisen vale-epistolansa, jota toiset puolirivoilla
sukkeluuksilla ikäänkuin tuuppivat eteenpäin. Joku muistaa siinä
Jussinkin jupakan ja vähän aikaa on hän pilailun esineenä. Jussi
suhtautuu pilaan kankeasti ja vähän äreästi, mutta kukaan ei sentään
viitsi ruveta häntä pahemmin kiusaamaan. Jussi on oikeastaan
suurikasvuinen mukula, joka suotta täällä rähjää.

Lopulta miehet painuivat oljille. Joukon yhteismieliala on tänä
lauantai-iltana erikoisen hempeä. Äijämiehet ajattelevat itsekseen
ansioitaan ja mitä niillä tekevät sitten kun taas kotiin asettuvat,
nuoret miehet ajattelevat huomista kirkkomatkaa. Työmaan henki elää
romanttista aikaansa.

Jussi ajattelee muuttunutta suhdettaan Toivolan Miinaan ja sitä, ettei
hänellä ole kotia. Muistaa myös äitiään semmoisena, kuin se oli silloin
kun yhdessä Tuorilaan vaellettiin. Muistaa vielä sen kuolinyön, joka
on kuin yksinäinen, kaikista muista ajoista erillinen kohta hänen
maailmankuvassaan. Tuleeko vielä kyyneliä silmiin?

Jussi tunsi Keinosta kohtaan ennenaikaista ja liiallista luottamusta.
Kun hän ajattelemattomana ja tottumattomana oli kortilla pelannut
rahansa toisille miehille ja sitten ihan tosissaan melkein poru suussa
rupesi tahtomaan niitä takaisin, niin ei Keinonen enää käyttänytkään
arvovaltaansa hänen hyväkseen, vaan yhtyi laskemaan pilaa hänen
häviöstään. Semmoista oli maailma; siinä jäi lopultakin aina yksin.
Jussi unohti vähitellen ne haaveelliset iltakuvitelmansa, jotka
kohdistuivat äitivainaaseen, entiseen Sikomäkeen ja Nikkilän aikoihin.
Talvi taittui jo, reenjälki kiilsi ja kaadettu mänty tuoksahti
keväälle. Rataskelillä hän oli lähtenyt Tuorilasta, edessä ollut talvi,
jonka pituutta ei ajatus silloin ollut edes yrittänyt arvioida, se oli
nyt jo poistumassa. Mikä tästä taakse jääneestä ajasta oikeastaan oli
ollut sitä pitkäätalvea?

Jäällä lenkitettiin jo lautan puomeja. Viikoista katosi niiden entinen
jämeä sävy; uittokausi lähestyi. Tuorila oli jäävä tänne isäntineen,
emäntineen ja saatuine rahoineen. Komeista puista oli metsässä
jäljellä vain kannot ja latvat, oksat ja kaarnanlastut, aina samassa
järjestyksessä, niin että ne maan pintaan muodostivat kevyen kuvan
hävinneen puun kohtalosta. Yhä kirkastuvien päivien perästä tuli
vihdoin se päivä, jona Toivolan Temppelissä oli talven tapauksista
jäljellä vain tunkkainen äänetön ilma. Tunsipa Miinakin sinä kirkkaana
päivänä olonsa hiukan surunvoittoiseksi.

Suuri osa kaatomiehistä ryhtyi edelleen uittotöihin, muiden mukana
myös Jussi -- Johan Toivola. Hän sai aivan vapaasti ja itsenäisesti
ostaa uudet saappaat, sai itse ryhtyä hankkimaan ruokansa rantakylien
taloista. Yhä lisääntyvä miehuuden tunne täytti mielen. Se oli kyllä
arvokas tunne, mutta samalla se ikäänkuin hiukan painosti. Hallussa
oleva raha teki levottomaksi; sitä olisi pitänyt aina johonkin käyttää.

Hitaasti eteni laaja lautta pitkin lounaisen vesistön selkiä pyrkien
Kokemäenjokea kohden. Ponttoolla palaa tuli kahvipannun alla ja majakan
seinällä pelaavat miehet korttia. Hevonen jatkaa iänikuista kiertoaan
vorokkikehyksessä, Keinonen rasvaa pieksujaan.

-- Kastaja, lähdes reisuun! sanoo Jussille se mies, jonka kanssa hänen
on vuoro soutaa maihin eväitä hakemaan. Jonkun kommelluksen vuoksi sai
hän kerran nimen Johannes Kastaja ja senjälkeen sanotaan häntä lyhyesti
vain Kastajaksi. Ja kun jollekin vastatulleelle kerrotaan juttuja
Toivolan terhakasta Miinasta ja hän kysyy kuka se oli, niin sanotaan:
-- Se oli tuon Kastajan äiti.

Jussi menee maihin, tänään taas uuteen taloon. Kokemus aina laajenee.
Miehen ja vaimoihmisen välinen suhde, josta hänen tietonsa sitten
Sikomäen aikojen eivät juuri olleet varmistuneet, selviää hänelle tänä
uittosuvena perin pohjin. Myös kokee hän ensimmäisen humalansa, tuon
ihmiselle ominaisen, polvesta polveen käytetyn olotilan, johon aina
sisältyy kaksi niin erilaista puolta.

Elämä on laajaa ja päältä katsoen huoletonta, mutta pohjalla on
kumminkin lievä turvattomuuden tunne. Kun tämä loppuu, niin mihin
sitten?

       *       *       *       *       *

Ei Jussi uittokauden loputtuakaan tuuliajolle joutunut. Hän pysyi yhtä
mittaa Keinosen miehenä. Nyt oli ostettavissa metsissä jo puut luettava
ennen kaupan tekoa, sillä yksi ja toinen talollinen rohkeni jo määrätä
metsästään niin huimat hinnat, ettei aina voinut luvata umpimähkään.
Jussi pääsi siis metsänlukijaksi ja kun se työ päättyi, niin kohta
taas jo alkoi hakkuu; Satakunnan äijien metsiä ohenneltiin. Se murto
uuteen aikaan, jota nälkiintynyt kylvömies jo 1868 kauniina kevännä oli
unelmoinut, oli nyt parhaillaan käsillä ja -- kuten aina tämmöisissä
tapauksissa -- vallan toisenlaisena kuin unelmissa.

Jussi varttui mieheksi niinä vuosina, joina hän oli "puulaakin"
palveluksessa. Hän oli sattumalta joutunut kulkumieheksi, eikä hän
koskaan siihen asemaan oikein vakiintunut. Kun ensimmäinen vuosi oli
kulunut ja taas oltiin kaatotöissä jonkun metsätorpan vaiheilla,
tunsi hän jo tukkimiehen elämän eivätkä seuraavat vuodet enää hänen
"kehitykseensä" suuria vaikuttaneet. Hän olisi mielellään ruvennut
rengiksi, mutta paikkakunta oli kaikkialla yhtä outoa ja Tuorilan
paikkeille hän ei halunnut. Vaikka hän luonteeltaan oli tullut hiukan
umpinaiseksi, kaipasi hän kumminkin Toivolan ajoilta asti tätä tuttua
piiriä, jossa eivät koskaan kaikki miehet yhtaikaa vaihtuneet. Jos
hänen ajatuksensa nyt ehtoisin palasi menneisyyteen, niin se kohdistui
aina lopuksi ensimmäisiin Toivolan-aikoihin, kun ei metsätyö vielä
ollut alkanut. Sitä hän ajatteli niinkuin jotain vaaran paikkaa, josta
tietämättään oli pelastunut. Täytyi ihan itselleen vakuuttaa, ettei
hänen enää tarvinnut sinne mennä, ettei todellakaan ollut mitään
sellaista unohtunutta seikkaa, joka olisi pakottanut hänet vielä siihen
tilaan palaamaan. Ei hän ollut jäänyt sinne mitään velkaa, ei ollut
ottanut mitään mukaansa? Ei -- ei sieltä voitu hänelle mitään.

Tuorilan-ajat olivat jo niin etäisiä, ettei ajatus niihin enää
ollenkaan pystynyt. Talon kuva kyllä joskus saattoi tulla mieleen
sattumalta, mutta se ei herättänyt niin minkäänlaista tunnetta.
Tuorilan isäntä, emäntä ja lapset olivat hänelle kaikkein etäisimpiä,
melkein kuin olemattomia. Se aika ja ne olot: pakarissa seisoskelu ja
siisti vuode, ne olivat hänen tajunnastaan pois pyyhkiytyneet. Elämä
alkoi siitä, kun hän tuli Toivolaan, ja tämän nykyisen elämän koko
sisällys oli siinä, ettei hänen tarvinnut sinne enää palata.

Kunnes tämäkin mielentila kävi harvinaiseksi.

Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen,
tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin
huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni
elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä,
jonka seikkailuja -- sitten kun kuluva aika on ne kullannut -- hän
ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin. Lepohetkenään
hän totesi kuinka tämäkin lautta taas lipui tämän vesistön selkiä ja
mimmoisia taloja oli rantakylissä. Korkeintaan tuli mieleen, missä päin
viime suvena tähän aikaan kuljettiin, ja että hän nyt jo täydellisesti
osaa tämän tukkityön. Hänen ympärillään on miehiä monenlaisia. Jotkut
käyvät yksinään salavihkaa maissa, omilla asioillaan. Jussi ei osaisi
lähteä yksinään. Maissa on tyttöjä, mutta ne ovat kaikki ikäänkuin
häntä itseään isompia. Ei hän osaa tyttöjä käsitellä muualla kuin
omissa kaipauksissaan. Ei hän osaa niistä edes rivoilla niin sujuvasti
kuin muut miehet, puhumattakaan siitä, että voisi yöllä yksinään hiipiä
niiden luhteihin, niinkuin tiesi toisten tekevän.

Mutta kesät kumminkin kuluvat. Ja silloisissa kesissä oli niin kauniita
kohtia, että vaikka Jussi ei ollut erikoisen altis kauneuksille, niin
ne kumminkin häneenkin vaikuttivat. Kolminaisuuden sunnuntain ihanana
aamuna etenee höyrylaiva -- valkee-paatti -- kaupungista maaseutua
kohden, mukanaan soittokunta, joka täysin äänin puhaltaa vanhaa
lapsuudesta tuttua säveltä. Hiljaisena värinänä käy liikutus ja hartaus
läpi miesten mielen, yksi ja toinen yrittää hyräillä ihmeellisesti
vääristyneitä sanoja, joista ei mitään ymmärrä eikä kaipaakaan
ymmärtävänsä:

    "... ja asemma rei ja rannalle toi
    ja tonavasta keisari maljoja joi.
    ... sälöt tuhkaa ja poroa ja kalvalle kii..."

Juhlallinen liikutus on tarttunut kaikkiin. Keinonen sanoo: "Nyt pojat
kaikki samaan vormuun, lähtään kirkkoon."

Puulaakin vaatevarasto on kuormastoveneessä. Kaikki miehet saavat
yllensä punaisen takin, valkoiset housut, kiiltävän vyön ja lippalakin;
sitten veneisiin ja kohden hempeän viheriäistä kirkkorantaa. Vain
vanha kivulloinen töllinäijä, hevosmies, jää yksinään lautalle. Laiva
on jo ehtinyt saarten taa, kun miesten venekunta on puolimatkassa.
Jussikin soutaa yhtä airoa. Hetki on yltäkylläisen sopusointuinen, maat
ja metsät ilmaisevat, että niiden hengessä elää kansa onnellisimpia
vuosiaan. Tuhanten rantain partahilla loiskuttelevat laineet salaisia
sanojaan, joita jossain tämän maan kohdassa kuuntelee suuri lempeä
runoilija. Nuo punatakkiset miehet, jotka nyt veneistään nousevat
ruohoiselle rannalle, eivät tiedä mikä runoilija on, mutta heidän
tiedottomaan tajuntaansa osuvat laineitten sanat lapsellisen helposti.
He ovat jo puulaakin miehiä ja osaavat sakeasti rivoilla, mutta
hyvin ohut on vielä se kuori, jonka alta löytyy se hempeän puhtoinen
väärentämätön sielu, jota suuri runoilija oli ihaillut, milloin oli
sattunut heidänlaistensa ohi astelemaan.

Juhlamieli ailahteli Jussissakin, kun hän toisten mukana milloin nousi
seisomaan milloin painoi otsansa kirjalautaan. Kirkon korkea tunnelma
hellitteli sitä selittämätöntä jännitystä, jonka alaisena hänen jähmeä
elämänsä näinä vuosina oli edistynyt ja jota ajatus oli pyrkinyt
käsittämään jonkinlaiseksi turvattomuudentunteeksi. Sen mitä vuodet
ovat koonneet, voi yksi hetki vapauttaa. Kirkko oli täynnä ihmisiä,
jotka olivat saapuneet sinne kotoansa ja joilla kirkosta palattua
oli edessänsä oma pihamaa viihtyisänä pyhäiltapäivänä. Noita ihmisiä
ja heidän kotiin jääneitä pihamaitaan tuntui lähentelevän kirkon
aurinkoisessa ilmassa laajasti aaltoileva veisuu ja Jumalan sana.
Itse Keinonenkin tuntui täällä omituisen kutistuneelta ja mahtinsa
menettäneeltä. Hänen paras kompansa ei olisi täällä ollut mitään sen
helähdyksen rinnalla, joka syntyi kun suntio vaihtoi numeroita mustaan
kullattuun tauluunsa ja sitten käänsi sen seurakunnan nähtäväksi.
Nämä punaiset takithan olivat Keinosta, ja ainakin Jussi häpesi omaa
takkiansa. Oli niinkuin olisi pakotettu puhumaan siihen tapaan kuin
Keinonen: "mittee työ...?"

Tähän suuntaan Jussin ajatus kulki koko saarnan ajan. Hän muisti
sitä kivulloista töllinäijää, joka oli jäänyt ponttoolle, muisti sen
semmoisena kuin se työnsi tilirahojaan nauhaniekkaan massiinsa, paperin
ja hopeat sekaisin. Vaikka kirkossa oli niin juhlallista, tuntui se
äijä kumminkin Jussille läheisemmältä kuin Keinonen ja nämä muut
tukkimiehet. Se kuului noihin, jotka täältä menevät kotiinsa; joilla on
virsikirjat ja nenäliinat.

Saarna kesti kauan ja Jussi sai rauhassa kehittää sellaista harhakuvaa,
että hänkin täältä menee kotiin kirkkomurkinalle vellin ja perunakeiton
ääreen. Ei missään ihmisen mielikuvitus, kankeampikin, niin helposti
antaudu kuin suvisessa kirkossa saarnan aikana. Tuntui vastahakoiselta
kirkonmenon päätyttyä taas palata veneelle. Sinne kumminkin oli
palattava, mutta tästä kirkkomatkasta alkaen sai kuluva kesä Jussin
tajunnassa uuden sisällyksen.

Syksyllä vei Keinonen miehensä Jussin synnyinpitäjään, vieläpä lukemaan
hänen synnyintalonsa Nikkilän komeata ja koskematonta metsää. Kuinka
monissa metsissä Jussi jo olikaan Keinosen kanssa saapastellut,
kaukaisen Tuorilan metsistä alkaen. Mutta nyt tapahtui yhtenä aamuna,
ettei Keinonen enää noussut. Hänen kuolemaansa ei ollut kukaan nähnyt,
siinä oli hiven salaperäisyyttä niinkuin hänen elämässäänkin. Työ oli
tällöin jo melkein lopussa, ja kun uusi päällikkö saapui, olivat miehet
valmiit lähtemään muualle, sillä hakkuuta ei täällä vielä sopinut
aloittaa. Jussi yksin jäi; sanoi jäävänsä talvitöitä odottamaan,
mutta itsekin hän aavisti, ettei hän enää tämän perästä tukkitöihin
rupea. Se ei ollut mikään täsmällinen suunnitelma, monet pienet seikat
sen yhdessä vaikuttivat. Hän oli jo neljänkolmatta vuotias, mutta
tunsi miesjoukossa yhä olevansa jonkinlaisessa poikasen asemassa.
Se mielentila, jonka hän voimakkaimmin oli kokenut silloin kirkossa
saarnan aikana, oli kesän kuluessa usein uudistunut, ja niinkuin
siitä johtuen oli hänelle ruvennut karttumaan rahoja säästöön. Kun
sitten Keinonen kuoli, oli se Jussille merkki että hänen nyt oli
tästä joukosta jäätävä. Jotain merkitsi sekin, että sattui olemaan
syntymämaallaan, jossa vielä siellä täällä oli ihmisiä, jotka hän
muodolta tunsi, vaikka niistä, samoin kuin maisemistakin, oli tyystin
kadonnut se entinen nälkävuotten takainen henki. Ei ollut Ollilan
pappaa, ei Penjamia, ei Nikkilän vanhaa pirttiä eikä Sikomäen pirttiä.
Mutta jossain oli vanha vaimo, joka kahvipannua hämmentäessään
liikutettuna kyseli, mimmoinen loppu Maija-vainaalla oli ollut.

Vierasta täällä oli ja ensin tuntui vielä turvattomammalta kuin
puulaakin miehenä; rahojen kuluminenkin täällä ärsytti. Kumminkaan
hän ei voinut lähteä toisten mukana. Mikä sitten lieneekin pääsyynä
ollut, sillä kolminaisuuspyhän kotihaaveita nämä olot eivät ollenkaan
vastanneet.

Entinen Nikkilän pikku Jussi on nyt isona renkinä Pirjolassa, jonkun
matkan päässä synnyinkylästään. 80-luku on alussaan.



IV

Elämän helle


Kun maailmaa kiertänyt mies palaa kotiseudulleen, pitää hänen olla
vähän niinkuin muita parempi. Hänellä pitää olla hyvät vaatteet, rahaa
ja komeahko käytös. Hänen pitää osata tanssia ja nauratella tyttöjä.
Jos hän nämä kaikki ehdot täyttää, niin hän menestyy; hän voi päästä
voudiksi taloon, saada tyttären vaimokseen, hyvän torpan asuakseen
ja miehuutensa loppupäässä ostaa talon, jossa osavasti ponnistellen
vihdoin pääsee veloistaan. Niin voi käydä ja on monesti käynyt;
eivät olevat olot sitä ollenkaan estä. Mutta kuinka mahdottomalta
tuntuukaan semmoinen ajatussarja tämän Juhan yhteydessä -- (Jussista on
kotiseudullaan tullut Juha).

Hänen entinen kotitalonsa Nikkilä on nyt sen kylän paras talo, tai
ainakin Ollilan veroinen. Siellä on nyt uusi komea päärakennus,
jossa terhakan emäntänsä kanssa asuu Ollilan pappa-vainaan poika
Anttoo. Emäntä on komeata sukua ja kerrotaan, ettei hän suostunut
jalallaan astumaan Nikkilän entiseen tunkkaiseen pirttiin. Eikä hänen
tarvinnutkaan, sillä siihen aikaan kun Anttoo otti talon haltuunsa,
sai rakentajia ruokapalkalla; pohjalaisia kirvesmiehiä tunkeutumalla
tunki rakennukselle, sitä vaille, etteivät pääsystä tapelleet. Sillä
leipä ei loppunut Ollilan sukukunnasta; Ollilan pappa seisoi tiellä
ja, poikansa työmaata katsellen, lausui: "Kyl stää sentän niin kauan
kelpaa ko leipää ja rahhaa piisaa." Ennen syksyä oli päärakennus
valmis ja karjahuoneet korjatut, vieläpä laaja tonttimaa pellon
puolelta ympäröity muhkealla kiviaidalla. Jouluksi tuli emäntä. Ja
kun tämän jälkeen muisteli Nikkilän entistä oloa, niin tuntui siltä
kuin olisi vanha Penjami väkinensä jostain häpeällisestä syystä täältä
karkoitettu, niinkuin hän olisi vääryydellä saanut täällä aikoinaan
tepastella. Elämä oli nyt suurta ja puhdasta. Ei ollut yksikään renki
nähnyt nykyistä emäntää paitasillaan niinkuin oli nähnyt Maija-vainaan
joka ilta. Vanhin poika kävi kirkolla kansakoulua. Penjamin aikainen
metsä myytiin nyt vasta ensi kerran. Entisestä resuisesta Nikkilästä
oli tullut paikkakunnan väkevimpiä taloja.

Pieniä olivat Juhan maailman-kokemukset tämmöisien asioitten rinnalla.
On itsestään selvää, ettei hänestä muuta tullut kuin Pirjolan renki
Juha. Pirjola oli pieni vanhanaikainen talo; hän oli ainoa renki. Yksi
piika oli.

Pyhäehtoopäivällä Juha kävelee pitkin tietä, kävelee vaistomaisesti
Harjakankaalle päin ja katselee näitä uusia oloja. Hänellä on jalassa
uudet narisevat saappaat ja taskussa kolmattakymmentä markkaa. Hän
muistaa ikänsä ja toteaa sen yhteydessä, että hän on täysi mies.
Entinen Nikkilän pikku Jussi täysi mies; niin ne ajat kuluvat. Kun
hän taas näkee Nikkilän uudistetun pihamaan, niin hän ajattelee:
"Olet sinä muuttunut, mutta olen minäkin muuttunut." Vanha Penjami ei
ole kuluneina vuosina tullut hänen mieleensä, mutta nyt se tulee, ja
tapahtuu se kumma, että Juha tuntee myötätuntoa isävainaansa muistoa
kohtaan. Kun hän astelee tietä Nikkilästä Ollilaan päin, tulee hänen
käyntiinsä ja ilmeisiinsä vaistomaisesti Penjami-vainaan valtioiva
sävy. Mielessä värähtää pientä uhman tunnetta Nikkilän ja Ollilan
nykyisiä isäntiä kohtaan. Semmoisetkin miehet tässä leveilevät ja
myyvät metsää, vaikkeivät tiedä tukkitöistä mitään. On tässä nähty
metsiä -- ja Nikkilän metsän omisti koskemattomana Penjami, Juhan isä.
Ja tämä sen nyt myi niinkuin omansa. Juha kävelee niinkuin olisi itse
äskettäin myynyt Nikkilän metsän. On sanomaton nautinto, että hänellä
on niinkin paljon rahoja taskussa. Miehestä ei näe päältäpäin kuinka
paljon sillä on rahaa.

Juha viipyy retkellänsä iltamyöhään ja palaa pienessä humalassa samaa
tietä. Ollilan ja Nikkilän välillä hän tavoittelee huudahdusta:
"Ollilan nälkäiset!" Hän on Nikkilän Penjamin poika, että sen tiette!
Mutta hän ei huuda lujaa; sen kuulee vain hänen oma tajuntansa, jonka
viina on ikäänkuin alastomaksi riisunut; se on sieltä sisuksista
katselevinaan häntä, kun hän siinä mennessään syvästi ihailee isäänsä
Penjamia. Se vain katselee eikä sitä voi karkoittaa. -- Penjami omisti
kyllä metsät, mutta hän on ne peruuttamattomasti menettänyt. Ehkä se
sinua ärsyttää, mutta se on kumminkin tapahtunut vallan laillisesti.
Sinä uumoilet semmoista, että sinä olet sen miehen poika, joka omisti
talon ja metsät ja että sinä muka -- äh -- Katso, tämä on eri talo
nyt, ei tällä ole mitään tekemistä sinun isäsi kanssa, tämä on Ollilan
Anttoon talo; ymmärrätkös? Anttoo on pappavainaan poika ja pappavainaa
tuli Kokemäeltä. Sillä lailla se asia on johdettava; niin sinä sen
paremmin ymmärrät. Sinä menet nyt Pirjolan pirttiin maata, mutta
huomaa! -- taskussasi on kolmattakymmentä markkaa. Ajattele siitä
eteenpäin. Katso muita ihmisiä, kuinka ne asuvat tätä maailmaa, joka on
ympärilläsi.

Tämmöistä puheli juopumuksen takainen tajunta, vaikka ei se mitään
sanoja käyttänyt.

Ja Juha meni Pirjolan pirttiin maata tänä pyhäehtoona ja sen jälkeen
vielä monena sekä pyhä- että arkiehtoona. Hän oli rauhallinen
renkimies, jonka sukujuuren vanhemmat ihmiset vielä hyvin tiesivät;
se ikäänkuin hymyili hänen pienistä silmistäänkin, niissä ilmeni
selvästi Penjami-vainaa, vaikka luonto tuntuikin olevan enemmän
Maija-vainaalta saatu. Muutamia omituisuuksia hänellä oli, mutta ne
olivat niin vähäpätöisiä, ettei häntä niiden tähden mainittu. Hänen
suhteensa rahaankin oli omituinen. Hän otti isännältä palkkansa hyvin
tarkoin ja isäntä piti häntä sen vuoksi tuhlarina. Mutta hän ei nykyään
tuhlannut, hän vain tahtoi pitää rahat omassa hallussaan. Se ei
ollut säästäväisyyttä, sillä säästäväinen renki antaa palkkansa olla
nostamatta niin kauan kuin mahdollista.

Hän oli vuoden Pirjolassa. Palveluskumppanina oli hänellä muuan iäkäs
piika, joka sitten vuoden lopulla meni naimisiin. "Se riippuu tontista,
kuinka piiat naidaan", sanoi Pirjolan isäntä ja uudisti tämän lauseen
vielä kahden vuoden päästä, kun Juha -- jälleen Pirjolaan palattuaan --
joutui naima-asioihin silloisen piian Riinan kanssa.

       *       *       *       *       *

Rengin ja piian voimakkaimmat sisälliset elämykset sattuvat aina
sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamun välillä. Se on siinä säädyssä
kohtalokasta aikaa, siinä on monet vaarat vaanimassa. Hetkellinen
vapaudentunne on silloin korkeimmillaan, illan tullen se yhä vahvistuu
ja voi yön kuluessa vietellä unohtamaan asiallisen elämän seikat
ja suhteet. Monen moni ikuistamaton kohtalo on saanut ratkaisevan
käänteen juuri maanantain vastaisena yönä; se yö on ollut petollisen
hempeänä alkuna monelle raskaalle elämänvaiheelle: on siitä ruveten
jouduttu naimisiin, elämän kovahampaisen "todellisuuden" purtaviksi.
Ja sen suden suussa ei enää ole jälkeäkään tuon maanantain vastaisen
yön hempeydestä. Siellä on päivätöitä ja hallaöitä, kipeitä lapsia
ja veltostuneita ämmiä, joita nähdessä on mahdoton kuvitella, minkä
näköisiä ne ovat olleet tyttöinä -- onko tuon näköisistä koskaan
voinut sitä nimitystä käyttääkään? Siellä on lehmän ja lapsen
kuolemia, vuotavia pirttejä ja rästiin jääneitä apupäiviä. Siellä on
kaikkea muuta mutta ei sopusoinnun hetkiä; sillä suden suussa ei enää
kukaan rakasta lähimmäistään. Nuo pienet hetket pyhäaamuisin mökin
pihamaalla paitahihasillaan, ne ovat niin vähäpätöisiä, ettei niitä
voi ottaa lukuun. Ei mikään ole, silloinkaan, niin etäistä ja vierasta
kuin tuo muuan maanantain vastainen yö, josta kaikki tämä alkoi. On
aina surunvoittoista nähdä piian ja rengin vakavin kasvoin ryhtyvän
jäljittelemään semmoista, mikä jotakin sisältääkseen vaatii vallan
toisenlaisia edellytyksiä.

Juhallahan piti olla jokseenkin selvä kokemus tuon pyhäiltapäivän
vapaudentunteen petollisuudesta. Olihan se hänelle muinoin Tuorilassa
tuottanut kelpo selkäsaunan isännän pampusta. Mutta kaikkien paheitten
yhteisenä ominaisuutena on, että ne ratkaisevalla hetkellä saavat
ihmisen tyystin unohtamaan aikaisemmin koetut seuraukset; niin on myös
vapaudennauttimispaheen. Eikä Juhan kehityskannalta sopinut vaatiakaan,
että hän olisi tuommoisista selkäsaunoista tai maanantaiaamujen
väsymyksestä ruvennut onkimaan elämän totuuksia ja niitä ohjeekseen
ottamaan. Joka pyhäiltapäivä etenkin suviseen aikaan hän lähti
kylälle kuljeskelemaan. Hän kävi tansseissa, vaikkei osannut polkan
askeltakaan. Joskus hän myös joutui osalliseksi pieneen ryyppyyn.
Näistä ei hänelle koitunut sen kummempia seurauksia. Monta kertaa hän
oli läsnä kun tapeltiin, mutta ei koskaan joutunut itse saamisiin.
Väkevien suhteenkin hän pysyi hyvin kohtuullisena, sillä jostakin
syystä hän arkaili ottaa rahallisesti osaa viinan hankintaan. Se ei
ollut säästäväisyyttä, hän muuten vain pelkäsi semmoista osuutta. Mutta
kun ei hänestä kenellekään ollut harmia, niin tarjottiin hänelle usein
ryyppy muutenkin.

Ei Juhalle pyhäehtoisista retkistään mitään koitunut. Ei ollut
koituvinaan. Mutta kohtalo olikin hänen kohdalleen järjestänyt nuo
"seuraukset" tavallista ovelammin. Yhdestä semmoisesta retkestä oli
kuin olikin aivan ratkaiseva seuraus, joka sitten vuosikymmenien
riutuessa johti hänen tähän asti jokseenkin värittömän elämänsä
semmoisille tolille, että se siellä omissa uumenissaan valtavasti
kuvastaa inhimillisen elämän erästä puolta.

Vaikka Juha täällä yksinäisenä renkinä oli olevinaan hyvinkin viisas
ja maailmaa kokenut, niin oli hänellä kumminkin muuan kiusallinen
aukko: hänellä ei vieläkään ollut minkäänlaista kokemusta vaimoväestä.
Joukossa hän kyllä näytti vallan toista; laski joskus harvakantaan
jonkin osavan rivouden ja antoi hyväntahtoisille akoille aihetta
sanoa: "Ei Juha ole niin hullu, että se naimisiin menisi." Tämmöisestä
lauseesta Juha sanomattomasti nautti ja esiintyi yhä varmemmin
semmoisena, kuin olisi maailmassa saanut tarpeensa niistä asioista.
Mutta kun hän palasi yksinäiselle vuoteelleen ja kuuli muurin takaa
Riinan, piian hengityksen, niin silloin oli toista. Hän ei ollut
naiseen koskenut, siinäpä se oli. Ja vaikka Riina oli semmoinen kuin
oli, niin olisi Juha antanut mitä hyvänsä, jos olisi saanut sen
rohkeuden, että olisi voinut hiipiä yli pirtin Riinan sänkyyn. Yhtenä
yönä, kun muurin takana oli hyvin hiljaista, niinkuin Riina olisi
valvonut, Juha jo hiipi sinnepäin, ryki ja hiipi, mutta huomasi sitten,
ettei Riinaa ollutkaan sängyssään. Juha oikaisi silloin Riinan tyhjään
sänkyyn ja viipyi siellä vähän aikaa. Mutta kun Riina palasi kylältä,
oli Juha jo omassa sängyssään, nukkuvinaan.

Riina oli kahdenkolmatta ikäinen, hiukan irrallinen ja löyhäluontoinen
piika. Hän ei ollut tämän paikan synnynnäisiä; isäntä oli hänet
pestannut Kauppalan markkinoilla puolipiloillaan, kun oli tullut
itseään tarjoamaan. Hän teki työnsä ilottomasti ja karkasi yökulkuun
niin usein kuin sopi. Pirjolan pirttiin eivät yöpojat uskaltaneet
tulla, mutta ei heidän Riinan tähden tarvinnutkaan. Paikkakunnan outous
ei Riinalle alunkaan tuottanut esteitä. Jo ensimmäisenä pyhäiltana hän
pirtissä laulaa ynisi omia piirilaulujaan, hävisi myöhemmin kylälle ja
palasi vasta puolen yön jälkeen. Vallan olosuhteiden vuoksi hänestä
tuli Juhan salaisten kaipausten esine. Hän ei Juhasta näyttänyt paljon
piittaavan; ynisi laulujaan ja kysyessä vastasi jotain yhtäkaikkista.
Mutta Juhan mielikuvitus teki työtään.

Se kohtalokas pyhäehtoo tuli sitten heinä- ja leikkuuajan vaihteessa.
Juhan elämäntuntu kohosi sinä iltana korkeimmilleen, siihen ikäänkuin
kasaantui kaikkea semmoista, mikä sai Juhan alitajunnasta tavantakaa
nousemaan sanattoman kysymyksen: minäkö se olen? nyt minä elän täyttä
miehuutta? Sinä iltana hän ryyppäsi omaa viinaansa; oli kolmeen
mieheen tuotettu yksi kannu. Sitten mentiin juovuksissa tanssiin, eikä
sielläkään käynyt huonosti. Kävi niin, että joku mies tarttui Juhaa
rinnuksiin ja Juha painoi sen miehen sänkyyn selälleen. Se oli pelkkää
leikkiä, mutta Juha oli kuitenkin painanut miehen hartioilleen. Pois
lähdettäessä Juha pimeässä porstuassa haparoi tyttöjä, ja kun hän
sitten yksinään tulla puhki Pirjolaa kohden, läikkyi hänen mielessään
vahva tunne siitä, että hän jo kauan on ollut tasapäinen tämän
paikkakunnan muun väen kanssa ja yleensä kaikkien ihmisten kanssa.

Hän tulee hämärään pirttiin ja menee heti rohkeasti katsomaan, joko
Riina on kotona. -- Ei ole vielä, sanoo tyhjä sänky. Juha kävelee
varovasti ikkunan ääreen ja jää siihen seisomaan. Aivot eivät omasta
puolestaan tee mitään, ne vain ikäänkuin katselevat mitä eteen tuodaan.
Juopumisen sisäinen kuva näyttäytyy, näyttäytyy koko tämän elämisen
salainen olemus, mutta niin lyhyinä välkähdyksinä, ettei niistä
mitenkään saa kiinni tuommoinen Juha. Ruumiin puolella annattaa hiukan
ylön, mutta sielu ei siitä liikahdakaan.

Hämyisellä tiellä tulee Riina seurassaan kaksi miestä. Humalansa takaa
Juha nauttii siitä tiedosta, että nuo miehet eivät tule pirttiin, mutta
Riina tulee. Juha on ikkunan ääressä siihen asti kunnes Riina avaa
oven. Silloin hän lähtee liikehtimään Riinaa kohden.

Ensi kertaa eläissään Johan Penjaminpoika nyt
seitsemättäkolmattavuotiaana pitelee vaimoihmistä koko käsivarsillaan.
Hän tekee sen juopumuksensa ja tämän illan aikaisempien elämysten
turvista; sen tekee tämänkin ruumis omin neuvoin, aivot vain toteavat,
mitä tapahtuu. Miehen koko olemus ikäänkuin irtautuu entisyyden
kiinteydestä ja nousee ilmaan. Vaimoihminen ei sanottavasti vastustele,
hän on yhtäkaikkisen laiskahko. Lopulta hän sanoo: "Mikä vanhan jäärän
nyt niin on virkistänyt?" Niissä sanoissa on Juhalle autuus. Ne antavat
pohjaa hänen olemukselleen, kun se nyt liehuu ilmassa.

Mutta kun hän myöhemmin makaa omassa sängyssään, on humala täysin
haihtunut. Hän kokee yhden suurimmista pettymyksistä, mitä miehinen
ihminen, parempikin, täällä maanpäällä saa kokea. Hän on raukean
tyhjyyden vallassa, mutta siitä huolimatta näyttää elämällä ja
maailmalla olevan aivan uudet kasvot katsellessaan häntä siihen
makuulle. Yksi lyhyt tapaus on taas ikäänkuin kahmaissut noiden
kuluneiden renkivuosien lukemattomat pikku seikat ja tapaukset yhdeksi
kokonaisuudeksi; mies on elämänsä kiipeilyssä joutunut uudelle
astimelle, ei voi sanoa ylemmäksikö vai alemmaksi. Ennenkuin uni tulee,
kuvittelee hän jo ehkä itseään tulevana töllinäijänä. Nekin kuvittelut
voivat vielä tällä asteella olla varsin viehättäviä.

Oli tärkeä sattuma, että Juhan lähentelyt olivat piialle, Riinalle,
niin otollisia. Elämässä muodostuu joskus niin hivelevän sopusointuisia
sattumia. Riina oli aivan yksinäinen olento tämän taivaan alla ja
epäili sen lisäksi olevansa raskaana miehestä, jota hän ei missään
tapauksessa tulisi omaksensa saamaan. Sillä vaikka joskus onkin
sattunut, että talon perillinen on nainut piian, niin ymmärsi Riina,
ettei hän ole niitä piikoja, joista emäntiä tehdään, eikä missään
tapauksessa nyt enää, kun näin on käynyt. Juhaa kohtaan oli hänen
suhteensa näihin asti ollut täysin puolueeton; tässä ei siis esiintynyt
mitään sielullisia vastahakoisuuksia, joiden tämmöisessä tapauksessa
joskus sanotaan tehneen naisesta marttyyrin. Riina kävi edelleenkin
tansseissa, mutta pysyi ehdottoman uskollisena Juhallensa. Lievä
julkeuden vivahdus oli tullut hänen olemukseensa, ikäänkuin siltä
varalta, että ihmiset alkaisivat nähdä hänestä vaivaa.

Sattuneen tapauksen jälkeen oli Juhalle naimisiinmeno sellainen
selviö, jossa ei ollut hituistakaan enempää arvelemista. Hänen koko
sisäinen ja osaksi ulkonainenkin elämänsä järjestyi siitä hetkestä
alkaen sille perustalle. Mieluisa tuskastuminen vallitsi hänen
ajatustaan, kun hän kiinteästi suunnitteli ja arvioi tulevaisuutta.
Hänen tästä puolin joka-iltaiset käyntinsä Riinan luona muurin toisella
puolella olivat vain pientä sivuasiaa, jota siinä tärkeämmän ohessa
myös oli hoidettava. Riina ei ollut hänelle mitään muuta kuin se
vaimoihminen, jonka kanssa hänen oli mentävä yhteen. Hän ei tiennyt
Riinan suvusta eikä synnystä niin mitään (vasta seuraavana suvena,
kun he jo olivat naimisissa, ilmestyi muuan akka, joka oli kuin
vanha rastas ja jonka Juha ymmärsi Riinan äidiksi) -- eivätkä he
yhdessä maatessaan milloinkaan puhelleet naimisiin menosta. Mitäpä
siinä oli puhumista. Juha oli jotenkin hajamielinen ja Riina oli
yhtäkaikkinen, eikä mitään järkyttäviä kohtauksia sattunut. Juha teki
työnsä tavallista tunnollisemmin. Isäntä, jolla oli hyvä vainu, pääsi
pian asiasta selville, ja kun hän oli ihmistuntija ja lautamies,
ei hän hätäillyt. Kumminkin johti hän niin, että asia tuli Juhan
kanssa puheeksi, ja kun se kerran puheeksi tuli, niin puhuttiin se
loppuun asti. Isäntä sai selville Juhan rahavarat ja suunnitelmat:
Juha olisi halunnut torpan paikkaa Pirjolan maalta. Isäntä katseli
rauhallisena toisaalle, niinkuin olisi jäänyt asiaa miettimään. Ei
hän sitä kumminkaan hetkeäkään miettinyt. Hän näki edessään Juhan,
Riinan ja rahat, nuo kolme seikkaa, jotka nyt lapsekkaasti kuvastelivat
yhdessä muodostavansa muka hyvinkin lupaavan elämänperusteen, mutta
joiden kestämättömyyden tuo iäkäs isäntämies pettymättömästi vaistosi.
Hän tunsi hyväntahtoisuutta, sääliä ja vastenmielisyyttä tätä asiaa
kohtaan, mutta minkäänlaisiin tekemisiin hän ei voinut antautua. Hän ei
siis antanut Juhan torppatoiveisiin mitään selvää vastausta, mutta itse
naimisasialle hän osoitti sitä suurempaa myötätuntoa ja harrastusta.
Hän soi Juhalle muutamia isällisen miehekkäitä kehoituksia, eikä Juha
suinkaan tästä keskustelusta masentunut vaan päinvastoin yhä kohosi.
Pirjolan vanha isäntä pysyi Juhan koko eliniän hänen myötätuntoisessa
muistissaan. Joskus myöhemminkin, isännän jo ollessa vaarina,
Juha vaikeina aikoinaan häntä lähestyi ja sai aina osakseen niin
ylivoimaista hyväntahtoisuutta, että itse asia useimmiten jäi vallan
puhumatta. Juhan elämä oli pelkkää nousua koko sen ajan, minkä hän
viipyi Pirjolassa -- häihin asti, jotka isäntä yksin kustansi.

Naimisiin menon otti Riina ensin puheeksi, teki sen tuttavallisen
tylyillä sanoilla ja ilmaisi siinä niinkuin sivumennen, kuinka hänen
asiansa olivat. Eihän siinä ollut mitään odottamatonta, pitihän Juhan
se käsittää, mutta kumminkin kihahti tuskan hiki hänen päähänsä.
Kaukana oli senikäinen Juha entisestä tukkimiehestä. Ajatus takoi
kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita yhtaikaa. Naimisasia sai
nyt tykkänään uuden sisällön; nyt vasta se oli _peruuttamaton_ ja sitä
paitsi määrätyn ajan sisään toteutettava. Minne mennä asumaan? Jonkun
nurkkaan hyyrylle -- se oli kauhistava ajatus. Jos isäntä antaisikin
torpanmaan, niin eihän sinne siihen mennessä ehtisi saada edes
kolminurkkaista koppia. Ei Juhan rahat semmoisiin riitä osiksikaan.
Eikä hän itse osaa edes rakennusta hakata. Juha ähki ja kääntyili
Riinan sängyssä. Riina vain makasi laiskassa asennossa niinkuin olisi
nautiskellut Juhan levottomuudesta.

Päivällä Juha teki työtä yhä uutterammin, niinkuin olisi siten
yrittänyt ylläpitää torppatoiveitaan, vaikka mahdollisuudet ajan
lyhentyessä yhä vähenivät. Riinan raskaus näkyi jo selvästi ja
herätti Juhassa kummallisen kiusallisia mielialoja. Se oli niinkuin
jokin vieras seikka joka saapuu; jonka kanssa hänellä ei tunnu
olevan mitään tekemistä, mutta joka kumminkin vetoaa häneen. Juhan
tietoisuuteen ei koskaan kohonnut edes selvää epäilystä tästä hänen
isyydestään, eikä tämä juttu kylän ämmienkään kesken päässyt kuiskausta
suurempaan vauhtiin ja unohtui pian kokonaan, kun Juha ja Riina olivat
vakiintuneet tavallisiksi tölliläisiksi. Mutta Juhalle pysyi tämä hänen
ensimmäinen lapsensa aina salaperäisen vieraana ja Riina pyrki alati
näräilemään sen puolesta, ihan aiheettomastikin.

Tölliläisiä heistä siis tuli, mutta ei Pirjolan alustalaisia, vaan
Yrjölän. Ihan viime tingassa, kun kuulutuskirja jo oli otettu,
antoi isäntä lopullisen vastauksensa: ettei hänellä ollut sopivaa
töllinpaikkaa -- "ja ethän sinä nyt tällä kertaa uuteen tölliin
pystyisikään, mutta meneppäs tuon Yrjölän äijän puheille, sillä on
vallan mahona se Kräpsälä, suuri asumus ja hyvät maat, kun vaan asuu.
On huoneetkin reilassa ja minä luulen, että kyllä se sinut ottaa." Ei
Pirjola vaan pahoittanut Juhan mieltä; hän oli Juhan tietämättä jo
valmistellut asiaa.

Niinpä siis Juha eräänä sunnuntaina istui monta tuntia Yrjölän äijän
kamarissa. Yrjölän äijä puhua lässytti isäntämiehen puheitaan, yski ja
meni tavan takaa piippuhyllynsä ääreen lataamaan piippuaan. Juhalle
hän ei tarjonnut. Juha punoitti ja hieroi hikoilevia kämmeniään.
Jonkinlainen kauppa kumminkin syntyi. Kun ei Juha nyt vielä
voinut ottaa haltuunsa torpan kaikkia maita, niin ei osattu tehdä
minkäänlaista kontrahtiakaan. "Kylläs siellä ainakin minun aikani
olla saat, kun vaan kunniallisesti elät ja työtä teet", sanoi Yrjölä.
Toistaiseksi oli Juhan tehtävä päivä viikossa omin ruuin.

Juhan mielessä riitelivät vapautuksen ja takertumisen tunteet, kun hän
palasi Pirjolaan. Oli niinkuin olisi kymmenen eri läpeä jo imenyt hänen
vähiä rahojaan. Mutta eteenpäin oltiin kumminkin menossa.

Sattui niin, että isäntä, Riina ja Juha joutuivat kolmisin, kun Juha
palasi uutisineen Yrjölästä. Muodostui hiukan juhlallinen hetki,
johon isäntä vuodatti ainaisen toivorikkautensa ilmoittamalla, että
hän kustantaa häät, koska heiltä nyt kerran aina piika naidaan. "Sinä
Juha olet ollut uskollinen palvelija, pysy vaan yhtäläisenä omallakin
pellollasi, kyllä Herra sinua siunaa", sanoi isäntä ja päätti tämän
hetken leikillisesti virkkoen:

-- Niinkuin varis vuovaa toiselta vainiolta toiselle vainiolle, niin
nyt siis Juha ja Riinakin vuovaavat Pirjolasta Yrjölään.

Sisäisen tyydytyksen tunne kuvastui isännän koko olemuksesta.

Häät vietettiin sitten piakkoin Pirjolan pirtissä. Niiden huminaan
hukkui tyystin melkein kaikki tähänastinen; ainoa mikä ei hukkunut
oli Riinan siunattu tila. Se ilmaisi itsensä tunnista tuntiin,
huminan jo väsähtäessäkin. Pihamaalla kuokkaväen kesken tapeltiin
kelpolailla, mutta sulhanen ei siitä mitään tiennyt; hän oli juopuneena
nukkunut pakarikamarin sänkyyn. Mies nukkui, mutta korvat olivat
avoinna ja niiden kautta saapuivat humunsekaiset viulunsävelet hänen
unitajuntaansa ja pitivät siellä yllä semmoista poikkeuksellista
onnentilaa, joka ei milloinkaan valveilla, eikä toista kertaa
unessakaan, auennut tämän elämänvaeltajan tajuttavaksi.

Mutta Riina kokosi yön kuluessa neljättäkymmentä markkaa häälahjoja,
puolta enemmän kuin Pirjolan edellinen piika oli saanut. Hän kävi
pihalla hillitsemässä tappelijoitakin, joista reippaimmat seurasivat
häntä pirttiin tanssimaan ja antoivat nekin monta markkaa.

Torppa oli kaukana salolla talon metsäkappaleen keskellä. Se oli
pitkät ajat ollut autiona ja niin perusteellisesti rappeutunut, ettei
tavallisessa puheessa enää muistettu sen oikeata nimeä. Sitä sanottiin
kyllä Kräpsäläksi, mutta kuulihan sen outokin, ettei semmoinen voinut
olla oikea nimi. Hävinneet asukkaat olivat olleet hiukan sekaista väkeä
ja hankkineet itselleen haukkumanimen. Juhan ja Riinan sinne muutettua
ruvettiin asumusta Juhan liiannimen mukaan sanomaan Toivolaksi.
Ainoastaan talon isäntä, kiusatessaan Juhaa myöhästymisestä tai muusta
semmoisesta, puhutteli häntäkin vielä Kräpsälän isännäksi.

Nuori pari muutti uuteen omaan kotiinsa pyhäinpäiväviikolla. Sää ja
keli olivat omansa vapauttamaan Juhan turhista haaveista; Juha sai
nähdä tulevan "taksvärkki"-tiensä sen luonteenomaisimmassa kunnossa.
Pyörät vajosivat toisin paikoin kappoihin asti, ja hevonen ponnisti
kaula pitkällä ja tuskastunein ilmein niinkuin olisi pelännyt maan
päältä häviävänsä. Pariskunnan kaikki irtain omaisuus oli elorattailla.
Siinä oli Juhan kaappi -- hänen Tuorilan aikainen unelmansa -- ja
Riinan pohjalaismallinen kirstu koreine kukkasineen. Oli siinä sänky,
jonka kehä oli maannut kymmenen vuotta Pirjolan pirtin alla, mutta
pohjalaudat sen sijaan olivat uutuuden valkoiset. Se oli tullut
maksamaan yhden hopeaisen markan ja oli samaan kauppaan saatu vielä
yksi lyhde olkiakin. Oli siinä jonkinlainen saavi, ämpäri ja kiulukin,
oli malminen jalkapannu, kivivati ja _neljä_ lusikkaa; kalustossa
oli siis jotakin yli tarpeenkin. Kaikki tämä oli lievän kiihtymyksen
vallassa haettu ja hankittu. Oli mukana kaikkia niitä raaka-aineitakin,
joita aloittelevat tölliläiset ruokapöytäänsä tarvitsevat: oli viisi
naulaa silakoita, leiviskä leipää, kaksi nelikkoa perunoita ja kaksi
naulaa suolaa. Ne oli kaikki rahalla ostettu ja jäljellä oli vielä niin
paljon, että varmasti tiesi selkiävänsä kyytimiehen palkasta. Alku oli
siis verraten lupaava, sillä monen moneen asumukseen on Suomen maassa
menty paljon heikommilla edellytyksillä ja on vallan hyvin menestytty.

Eikä tältä parilta näyttänyt puuttuvan sitä sisäistä vireyttäkään,
joka tämmöisessä yrityksessä on pääasia. Äänestä soinnahti hillittävä
uho, kun he katkaisematta pitivät yllä puhelua kyytimiehen kanssa.
Etenkin Riina tyhjensi kaikki piikuuden aikaiset sutkauksensa, kun
hän mukana ponnistellen hyppi pahimpien kuilujen yli, niin että hänen
korkea kumpunsa arveluttavasti heilahteli. Jo vihdoinkin näkyi matkan
määrä, harmaa malkakattoinen huoneryhmä alakuloisen salon keskellä.
Sitä lähestyttiin ja lähestyttiin, kunnes seisottiin suojattoman
oviaukon edessä. Mitäs muuta kuin säppäleet sisälle vaan. Ensimmäinen
ajattelemattomuus tuli ilmi: Juha oli kyllä käynyt kokoomassa puita
metsään, mutta ei ollut huomannut tuoda sylystäkään "kotiin"; ei
hankittu saada kyytimiehelle kahvia. Sattui sentään olemaan vanhaa
aidan risua lähettyvillä. Suurella vaivalla saatiin se lopulta pesän
suussa syttymään. Vaisu päivä osoitti jo silloin hämyn merkkejä.

Kyytimiehen mentyä humahti heidän tajuntaansa hävinneen asumuksen
raaka rauha. Riinaa pyrki jo itkettämään, kun hänen mieleensä tulivat
äsken jääneen onnellisen piikuuden ajat. Näin hänen tiensä siis on
häntä johtanut! Juha taas liikkui ja katseli ympärilleen, nähden joka
askeleella suunnattoman määrän kaikenlaisia puuttuvaisuuksia. Hän
hätkähti joka kerta kun hän muisti heidän ruokavaransa. Ne riittivät
siihen ja siihen asti -- entä sitten? Nyt ei talvisydännä saa työtä
talollisiltakaan.

Näin alkoi pariskunnan tölliläiselämä ja saavutti ennen pitkää
kaikki luonnolliset pikku piirteensä. Se valtasi heidän ulkonaisen
ja sisällisen ihmisensä, se näkyi vaatteista ja siitä kuinka ne
riippuivat yllä, se näkyi kasvojen vakinaisista ilmeistä, miehen
parrasta ja vaimon hiuksista, heidän kummankin ruumiinsa ryhdistä. Jo
ennen joulua oli Riina Juhan poissa ollessa käynyt kylässä vaihtamassa
leipiä kahviin. Ainoakaan päivä ei mennyt ilman sananväännettä, joskus
riideltiin; se oli niinsanottua elämän sisällystä, joka kullekin
päivälle antoi pienen erilaisuuden, mutta ennen kaikkea vahvan ja
jämeän yhtäläisyyden. Joskus kävi Juha kylän taloissa töissä, ja kun
hän sieltä palasi, taskussaan päiväpalkka kuusikymmentä penniä, oli hän
erityisen ärtyisä. Hän oli syönyt talossa ehtoollista, eikä hänen siis
enää sopinut syödä kotona, vaikka nälkä olikin. Kahvia hän joi ja siinä
ohessa näräili Riinan laiminlyönneistä. Riinalla oli hänen siunattu
tilansa hyvänä tukena; sen toten hän nyt alussa antautui veteläksi,
ja siitä jäi tämä ominaisuus häneen pysyvästi. Sillä kun lapsi oli
syntynyt, niin oli siinä hoitamista, ja kun se hiukan varttui, niin oli
toinen tulossa ja äidillä sama oikeus vetelyyteen ja laiminlyönteihin.

Ensi aikoina näytti elämä niinkuin arvelevan, mihin suuntaan nyt
tätäkin paria olisi lähdettävä viemään. Se arveli sitä jouluun asti
ja päätti sitten: nouskoot nyt hiukan, kun ovat vielä alussaan ja
kuvittelevat nousevansa. Tukkiliike, joka on niin paljon siunausta
Suomenmaan kaikille säädyille tuottanut, tuli vielä kerran Toivolan
Juhankin avuksi. Noin neljän virstan päässä oli tänä talvena
hakkuupaikka ja siellä kävi Juha yhtä mittaa kolmatta kuukautta. Siellä
hän oli silloinkin kun Riina ypöyksin synnytti maailmaan ensimmäisen
lapsensa, pojan, jonka nimeksi sittemmin pantiin Kalle Johannes.

Sinä ehtoona kotiin tullessaan Juha säikähti niin, ettei hän tullut
ajatelleeksi pojan luonnottoman aikaista syntymistä. Nähtyään ettei
mitään hätää ollut, toipui hän kyllä säikähdyksestä, mutta jäljelle jäi
omituinen autiuden tunne, jonka syytä hän ei ymmärtänyt. Oli niinkuin
jokin näkymätön seikka olisi seisahtunut hänen eteensä ja kysynyt:
"Kuka sinä olet?" -- Nyt on minulla jo lapsikin ruokittavanani. --
Taas valtasi Juhan ankara hetkellinen ahdistus. Taas hän muisti rahaa
-- jota hänellä nytkin oli jonkin verran olevinaan, mutta joka ei
kumminkaan mihinkään riittäisi.

Matala talvipäivä muuttui ensin väihkyväksi hämyksi ja sitten yöksi.
Toivolan pirtissä makasi kolme olentoa, jotka tänä yönä tiedottomasti
vieroivat toisiaan. Lapsikaan ei tahtonut oppia imemään; se itki tavan
takaa.

Kuitenkin oli tuo helmikuun ilta vain semmoinen yksinäinen
elämänkohta, kun kehittymätönkin sielu syvyydessään liikahtaa. Elämä
piti päätöksensä ja antoi Toivolan pariskunnan tehdä nousua. Tästä
noususta saapui sanomia myös Yrjölän vanhan äijän korviin, vaikka Juha
olikin vain kartellen hänelle oloistaan viittaillut. Isäntä tiesi jo
että Toivolassa on lehmä, ei tosin oma vaan ruokkolehmä. Hevonen,
pääsiäismarkkinoilta tuotu kama, sen sijaan oli oma. Lehmälle oli
isäntä itse myöntänyt laidunluvankin viittätoista apupäivää vastaan,
mutta hevosen laitumen oli Juha ilmoittanut vuokranneensa muualta. Nämä
tiedot herättivät kumminkin isännässä epäluulonsekaisia ajatuksia, ja
kun kesä oli ehtinyt kauneimpaan kukkaansa, nähtiin hänen lähtevän
talostansa korpea kohden. Huonon rintansa uhallakin hän päätti itse
käydä tarkastamassa uuden torpparinsa toimia.

Isäntä ei mennyt suoraan asumukseen, vaan kääntyi vähän ennen veräjää
vasemmalle ja tuli pellon reunalle vasta etäämmällä semmoisesta metsän
kohdasta, josta ei häntä ollut helppo huomata. -- Hei pirkele, pääsi
tuolta vanhalta läähättävältä mieheltä varsin nuorekkaasti, kun hän
näki uuden torpparinsa aivoitukset. -- Vai sillä lailla täällä maailmaa
asutaan, niinkuin laivan perää! Hänen mielialansa ei ollut pelkkää
suuttumusta, siinä oli jotain muutakin, joka omituisesti ravisti vanhaa
sielua. Niinkuin olisi Juha jo ollut salavihkaa pyrkimässä hänen
kanssaan tasaväkiseksi. -- Vai sillä lailla -- no katsotaanpas!

Juhalla oli viljelyksessä hyvinkin toista tynnyrinalaa maata, vaikka
puhe oli tähän asti ollut korkeintaan viidestätoista kapanalasta. Ohra
näytti siinä kasvavan hämmästyttävän hyvin, vaikka maa oli ollut kauan
mahona. Mutta Juha oli huomannut vanhalta Kräpsälältä jääneen mädänneen
tunkion ja laahannut sen pellolle ja paikoitellen vielä kattanut,
nähtävästi hevoslannan sekaisilla pahnoilla. Niinpä niin -- mutta kun
isäntä katsoi Juhan uutta aitaa, niin ei hän tiennyt pitikö hänen
nauraa vaiko kirota. Uusi pintainen aita poikki pellon rajoittamassa
viljeltyä peltoa viljelemättömästä! Aidakset, seipäät ja vitsakset
parhaasta lähimmästä kuusikosta! Ja aidan takana vanhalla pellolla
seisoi rauhallisena hevonen makaavan lehmän vieressä. Vai siinä se oli
se muualta vuokrattu hevosenlaidun! Suuttumuksesta virkein mielin alkoi
isäntä hitaasti kävellä pihamaata kohden.

Asumuksessa säikähdettiin kauheasti. Juhan silmät olivat kuin
harmaat napit ja Riina yritti salavihkaa siivoilla pirttiä vielä kun
isäntä jo seisoi pihassa. Isäntä huomasi säikähdyksen ja leppyi sen
johdosta melkoisesti. Kumminkin hän piti ankaran saarnan ja antoi
Juhan ja Riinan ensin tulla siihen käsitykseen, että nyt on torpasta
lähdettävä. Isännällä ei kumminkaan ollut kiirettä ja se oli hyvä
merkki. Lopulta istui portaalla ja alkoi leppeämmällä äänellä puhua
toiseen suuntaan. Kun Juhalla nyt kerran oli hevonen ja jo lehmänkin
alku, niin saattoihan hän ottaa haltuunsa torpan kaikki maat ja tehdä
niistä esimerkiksi niin-ja-niin monta hevospäivää, niin-ja-niin monta
jalkapäivää ja niin-ja-niin monta apupäivää, tuoden taloon niin-ja-niin
paljon marjoja, niin-ja-niin monta kiulua, ämpäriä ja saavia ja Riina
kehrätä niin-ja-niin paljon pellavia...

Tästä päivästä, joka jo oli uhannut päättyä surullisesti, tulikin
melkein juhlapäivä. Ennen lähtöään tuli isäntä vielä pirttiinkin ja joi
siellä kahvia. Isännän lähdettyä vallitsi pirtissä hiljainen, kohonnut
tunnelma. Juhasta oli tuleva semmoinen "vahva" torppari, joka saattaa
kilpailla heikon talon kanssa.

Juhan ei ollut päähänkään pistänyt ruveta millään lailla arvioimaan
isännän tarjousta. Kun oli jo niin pelästynyt sen häätöuhkaa! Ei nyt
muuta kuin työhön kiinni vaan ja aita uuteen paikkaan. Oli sekin
järkeä, kun se jo siihen tuli taottua. Ei sitä isäntä suotta haukkunut.

Juhasta oli tullut suuri torppari; häntä ruvettiin vähitellen
sanomaankin Janneksi.

       *       *       *       *       *

On suvinen sunnuntai. Janne istuu paitahihasillaan pihamaalla ja
haaveilee elämänsä yleistä paranemista. Se oli niinkuin jotain tautia.
Hän katseli ulospullistuvaa lahoa pirtin nurkkaa ja ajatus ponnisteli.
Hänen täytyi myöntää itselleen se varmuus, ettei hän enää eläissään
tule uudessa pirtissä asumaan. Tukka on lähtenyt päästä ja hampaat
kuluvat salaisesti. Akka on tuolla pirtissä ja lapsia, ja niitä tulee
vielä lisää. Mutta huono on tuo pirtti, eikä kannata esitelläkään, että
talon metsästä saisi uuden tehdä. -- Ja millä minä sen teettäisin?
Siinä olisi joka ainoa sauma vieraalla teetettävä. Se oli Jannen
tietoisuuden arimpia kohtia, ettei hän osannut rakennustyötä; semmoinen
hiljainen elämän perusonnettomuus.

Mutta jos ajaisi alas tuon vanhan pirttiromelon ja koettaisi siitä
koota uuden vähän pienemmän? Sitä ei talokaan voisi panna vastaan, kun
ei tarvitsisi metsään kajota. Samalla se olisi niinkuin pientä nousua
ja voisi päästä varmempiin väleihin talon kanssa. -- Minä ansaitsen
talvella paperinajossa ... oli se sentään onni etten myynyt hevostani,
rahat olisivat menneet ja sitten minun olisi hukka perinyt. Kyllä tästä
täytyy ruveta paremmin menemään, ja akkaa täytyy kanssa ruveta vähän
opastamaan. Ei se muuta kuin leimehtii mukuloitten kanssa ja kaikki on
aina päin seiniä kun kotiin tulee.

Janne lähtee kävelemään hakaan päin. Herännyt toivorikkaus kaipaa
nähdäkseen sitä hevosta, jolla tulevana talvena paperia ajetaan.
Siinähän se seisoo veräjän lähettyvillä laihana ja yrmeän näköisenä
kärpäsiä huiskien. Se vilauttaa ilkeämielisesti silmiään ikäänkuin
tahtoisi sanoa, että tässä minä olen, toteuta sinä vaan haaveesi.

Siinä se on hevonen ja tuolla on tölli ja töllissä monihenkinen elämä,
joka menee menoaan päivästä päivään, oli asiat sitten hyvin tai
huonosti. Sitä menoa ei voi katkaista, ei siitä vapautua. Kun uusi
lapsi tulee maailmaan, niin se meno vain laajenee ja hänen, Jannen, on
oltava mukana. Ja siihen kuuluu vielä talo ja isäntäkin ja se ettei ole
niin kontrahdin lappuakaan. Kokonainen sarja voimia, jotka näennäisesti
eripuraisina kumminkin hetki hetkeltä vetävät jotakin jonnekin päin.

Ruis tuleentuu. Sitä olisi oikeastaan pitänyt tänä pyhäehtoona leikata,
kun huomenna ja ylihuomenna on oltava talossa, mutta Jannen mielessä on
kumma haluttomuus. Eikä se nyt vielä keskiviikkoon mennessä varise; saa
sitte alkaa aamusta. Kaikki sopii aina paremmin alkaa aamusta.

Kello on puoli kolme, koillinen taivaanranta punertaa aamua, mutta
päivää ei sieltä vielä kuulu tuntikauteen. Toivolan pirtissä makaa
akka suu raollaan kuorsaten ja siellä täällä parittain muutamia
hänen synnyttämiään lapsia; näkyy paljaita pakaroita ja käsivarsia.
Janne yksin on ylhäällä. Hän liikkuu varovaisesti, ettei herättäisi
joukkoaan. Hän kirookin vain hiljaa sähisten, kun hän haistaa
maitoleiliään. Sitä ei ole pesty sitten viime kerran ja nyt sieltä
lemahtaa saastainen ellottava haju. Hän luo uudelleen katseensa
nukkuvaan akkaan. Ei taas muistanut ehtoolla käskeä pesemään, ja
sanomatta se (akka) ei sitä ikinä muista. Janne hymähtää tuskastuneesti
ja lähtee täyttämään leiliä. Ei löydä suppiloa ja ilman ei leiliin voi
kaataa. Nyt hän on jo poissa pirtistä ja voi kirota ääneen. Likaisella
kahvikupilla hän sitten vaivalloisesti täyttää leilin.

Sitten leipiä konttiin. Vasten tahtoaan Janne nytkin tekee sen
havainnon, että leipävarasto on huvennut liian pian: siitä on kävellyt
niitä muuallekin kuin suuhun. Kaikkea menee läpi kätten, ei se siitä
parane vaikka mimmoista meteliä pitäisi. Siellä se kuorsaa akka
mukuloinensa pirtissä ja tässä minä hankin taloon leikkaamaan. Missähän
minun sirppini on? ja sekin on tahkoamaton; talossa pitää tahkota. Kun
Janne sitten mennessään näkee kaipaamansa suppilon pirtin nurkalla
lasten leikkipaikalla, niin on se toki viimeinen kotiharmi tänä aamuna.
Hän menee jo aamun kosteata polkua ja nauttii mielessään siitä, ettei
kannettava työkalu tällä kertaa ole sen raskaampi. Taakse jäävä
nukkuva töllikin saa jo täältä etäältä osakseen melkein myötätuntoisen
ajatuksen. Haaveet alkavat; tämä aamuinen taloonmeno tuo aina jonkun
hyvän ajatuksen.

Työhön mennään neljältä ja matka kestää tunnin. Mutta nyt pitää hiukan
kiiruhtaa kun on sirppi tahkottava. Sattuu kumminkin niin, että
isäntä tämmöisenä tärkeänä päivänä soittaa aamukellon jo neljännestä
aikaisemmin ja väki on jo menossa kun Janne saapuu. Isäntä seisoo
pihassa suu muikeassa hymyssä.

-- Aina sen Kräpsälän isännän vaan makaa ämmä paidan liepeen päällä,
kun ei pääse aikanansa liikkeelle, sanoo isäntä, yskii ja kääntyy
toisaalle. Janne vie eväänsä pirtin portaalle ja kiiruhtaa mukaan;
sirppi jää tahkoamatta, mennessä hiukan yrittää kovasimella hieroa.

Epäilemättä oli Suomen torpparilaitoksessa jo siihenkin aikaan yhtä
ja toista epäkohtaa. Toivolan Janne ei tosin vielä tuntenut koko
epäkohta-sanaa eikä käsitettä; hän vain yritti ja harmitteli. Tänäkin
päivänä oli vasta viitisen tuntia leikattu, kun siinä kymmenen korvissa
rupesi satamaan ja satoi niin, että isäntä lakkautti leikkuun.
"Tulette sitten huomenaamuna jos ilmaa on", sanoi isäntä. Haluttoman
näköisinä torpparit ja muut päiväläiset ottivat eväänsä ja lähtivät
sateessa talsimaan kukin taholleen kotia kohden, jossa pahantuulisina
torailivat ämmiensä ja mukuloittensa kanssa lopun päivää. Ja katso,
seuraavana päivänä oli kuin olikin "ilmaa". Taas kuljettiin virstojen
mittaiset taipaleet leiliä, konttia ja sirppiä kantaen ja --
saatiin leikata vain neljä tuntia, kun jo satoi ja alkoi taas sama
vaellus takaisin niljaantuneita teitä pitkin. Työpäivän pituus oli
siihen aikaan viisitoista tuntia, joista näin kahtena päivänä vasta
yhdeksän oli tullut tehtyä. Loppuviikossa tuli sitten poutia, jolloin
torpparien rukiit hiljallensa varisivat, kun äijien oli välttämättä
oltava talossa. Sunnuntaina sitten täytyi yrittää. Täytyi vaikka
ripilläkäyntikin lykätä syksymmäksi, niin harmillista kuin se täältä
pahan tien takaa silloin olikin.

Silloin sen pahan tien todella tuli tuntemaan, kun oli mentävä taloon
syyskyntöön. Silloin ei kyllä tarvinnut Jannenkaan nousta ennen kolmea,
mutta siinä oli tietämistä kuinka löysi ruskean hevosensa: valkoisen
kanssa olisi kyllä kelvannut. Mutta jos ruskea sattui seisomaan niin,
ettei kello helähtänyt, niin silloin sitä ei pimeässä erottanut
muusta kuin huokauksesta. Sitten oli edessä se paha tie, jossa pyörät
painuivat kappojaan myöten. Rattailla oli aura ja kiinteä aisavehje
kakkuloineen sekä eväät. Se oli hankala kuorma, joka pahoissa paikoissa
pyrki herahtamaan pois.

Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle. Isäntä oli
silloin itse pellolla melkein koko päivän; hän oli elämänsä aikana
viisastunut torpparien suhteen, sillä jos ei isäntää pellolla ollut,
niin tuskin siellä silloin tuppi heilui. Torpparien toten venyttelivät
vielä talon omatkin miehet. Isäntä käveli pellolla keppi kädessä,
käveli ja yski kosteassa ilmassa. Hän seisoi saralla ja katseli
kuinka Toivolan Jussi kiroten ja kiljuen tempoi hevostaan. Mutta hän
vainusi, että sen hoputtaminen oli näennäistä ja kun hevonen hänen
kohdallaan taas huohottaen ja suupieliään venytellen pysähtyi, niin
antoi isäntä sanaa sanomatta sille kelpo läimäyksen kepistään. Ja kyllä
se silloin pääsi. Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä useammin täytyi
isännän heristellä sille keppiään, ja sittenkin se päivän mittaan jäi
aikalailla jälelle talon hevosista. Harmillisia olivat torpparien
päivätyöt, etenkin hevospäivät, niin isännälle kuin torpparille.

Tuota aikaista aamukaahimista koettivat muutamat torpparit välttää
siten, että tulivat vehkeineen taloon jo illalla. Mutta Toivolan Jannea
se ei auttanut; hän oli kerran yrittänyt, kun aamulla oli mentävä jo
kahdelta pellavasaunaan, mutta ei ollut nukkunut yhtään ja oli jo
puoli yhden aikaan noussut ja harmissaan vienyt kelloa puolitoista
tuntia eteenpäin ja sitten herättänyt toiset miehet. Luonnonvoimia
vastaan ovat näet väkevämmätkin heikkoja ja Jannessa nyt vaikutti
semmoinen luonnonvoima, ettei hän saanut unen päästä kiinni muualla
kuin kotona Riinan vieressä. Kaikesta yhteiselämän hankaluudesta,
kaikista torailuista ja mököttelyistä huolimatta tapahtui näet joka
ilta yhä vielä se pieni asia, että Janne laski kätensä Riinan kaulalle.
Hän laski sen sinne ja taputteli muutaman kerran hartioihin, pusersi
ja taas taputti -- niin-niin, se on totta, niin hän teki ja sitten
hän vasta nukkui. Eikä enää lähtenyt toista kertaa taloon yöksi, vaan
nousi pellavasauna-aamuinakin mieluummin kello yhdeltä, otti raskaan
loukun olkapäällensä ja pilkkopimeänä syysyönä ponnisteli tuon kuraisen
taipaleen.

Tämmöinen pellavapäivä oli muuten vuoden ankarimpia työpäiviä.
Loukutuksessa pyrki aina tulemaan kilpailua ja sitä kesti kello
kahdesta päivänsaloon asti; yhdet ryypyt saatiin välillä. Sitten
syötiin aamiainen ja mentiin eväitten kanssa metsään rankoja kokoomaan.
Siellä oltiin iltapimeään asti.

Siihen tapaan tehtiin työtä noina kansamme onnellisimpina
vuosikymmeninä, kun aineellinen ja henkinen edistys täällä pohjan
perilläkin otti jättiläisaskelia pienen katajaisen kansan keskuudessa,
joka pelkäsi Jumalaa ja vilpittömästi rakasti suurta lempeätä
hallitsijaansa.

Toivolan Jannen paperinajosta tuli seuraavana talvena täysi tosi. Siitä
sai rahaa, saattoi olla pussissa toistakymmentä markkaa kun tuli kotiin
kahden päivän matkalta. Ei se ollut kaikki paperista saatua, siinä oli
voirahaa myös. Ja sillä rahalla oli semmoinen ominaisuus, ettei siitä
tiennyt, mihin se joutui. Ei osannut sanoa, että olisi juuri entistä
paremmin elettykään. Paperinajon varjopuolet sensijaan olivat selvät,
vaikkei Toivolan Janne niitä tahtonut huomata. Hevonen laihtui ja
laiskiintui, niin että kun oli talossa päivätöissä, saattoi isännän
keppi jo läimähtää sen lautasille muulloinkin kuin kyntöpellolla. Sonta
sattui kanssa usein jäämään navettaan ja lehmää kuivattiin oljilla, kun
ei ehditty hakoja hakata.

Semmoista se oli, mutta kymmenmarkkanen vietteli aina uusille
paperimatkoille. Yhä useammin sattui noita aikaisia aamuja, kun
Tampereelle hankittiin, ja myöhäisiä iltoja, kun sieltä palattiin.
Ehtipä joku jo ristiä Toivolan Paperi-Janneksi, kun hänet
hevosineen ainakin pari kertaa viikossa nähtiin Kuuskosken tehtaan
paperivarastolla. Ja kun Jannen kotokulmalla jotain tarvittiin, niin
sanottiin:

-- Pitää mennä Toivolaan; kyllä Janne tuo Tampereelta, kun menee
paperia viemään.

Mutta sitten tuli se kohtalokas paperimatka.

Janne oli ostanut kaksi ja puoli litraa viinaa ja se puoli litraa
oli hänen omaansa. Oli kylmä, jalkoja ja kasvoja palelsi, hevonen
oli hyyrteessä. Puolimatkassa Janne otti ensimmäisen ryypyn ja niin
alkoi toteutua sananlasku siitä, kuinka käy jos antaa pikkusormensa.
Janne oli kelpo humalassa kun hän saapui kotokulmalle ja poikkesi
antamaan toisille viinantuottajille heidän osuuttaan. Kun Jannella
jo oli hyvä alku, niin jatkettiin, eikä Jannella ollut kiirettä. Hän
viipyi lähimmässä naapurissa liki puoleen yöhön, riiteli vähän ja sopi
taas. Mutta riidan aikana oli asumuksen ämmä häntä pistellyt Riinan
salaisista leivänmyynneistä. Jannellahan oli niistä kyllä vihiä,
mutta kumminkin hän kuohahti, ja kun ei oikein tiennyt, millä olisi
tuota pystynokkaista ämmää masentanut, niin keksi ikkunan keskipuusta
naapurin taskukellon ja rupesi vaatimaan sitä ostaakseen. Mitäs naapuri
sillä väliä piti, kun vain hinnoista sovittiin. Niistä sovittiin ja
Janne lähti taskussaan kello ja vähän toista markkaa rahaa. Mutta
mielessä meuroi entinen Nikkilän Penjami.

Ähisten hän ajoi pihaan, riisui horjuvan hevosensa ja sitten -- sitten
meni pirttiin. Siellä maattiin. Janne otti tulen lamppuun ja sanoi
hiljaa mutta uhkaavalla äänellä: "Vai tällä lailla täällä maataan."
Hän riisuu takkinsa, ei herätä. Hän riisuu liivinsä, lyö sen olan
takaa permantoon kiljaisten: "Ylös hulttiomet!" Riina, Kalle ja Hiltu
pöykähtävät ylös kuin iskun saaneina ja vähältä pitää, etteivät
he saakin, sillä Janne on siepannut pesän edestä makkarahalon ja
juoksee huutaen ja kiroten ympäri pirttiä. Akka ja lapset pelastuvat
puolipukeissa ovesta pihalle talviseen yöhön. Ei ole ennen tämmöistä
tämän perheen keskuudessa tapahtunut.

Janne ähkii yksin pirtissä. Ei hän aivan yksin ole; sängyssä makaa
valveillaan liikkumattomana pikku Ville, joka ennen oli kaikkein
ketterin. Sen liikkumattomuus on outoa; Janne lähestyy sitä, humala
alkaa haihtua. Poika parkaisee, mutta ei nouse. -- Loukkasinko minä
sinua äsken? Ei vastausta muuta kuin vapiseva katse. Janne on onneton
ja neuvoton, hän katselee ympärilleen, näkee lattialla liivinsä ja
kellon sirpaleita. Kumartuu katsomaan: hajalla on Topiaan ankkuri.
Janne muistaa kaikki ja luhistuu kokoon. Hänhän on äsken palannut
Tampereelta paperia viemästä.

Raivo on asettunut ja sijaan tullut tylsä mykkyys. Riina ja lapset
hiipivät kangistuneina ja itkien pirttiin. Kalle on erikoisesti
peloissaan. Mutta ei isä mitään huomaa, hän istuu ja tuijottaa yhteen
kohtaan. Sitten hän alkaa torkahdella; pääsee omin neuvoin sänkyyn,
jonne puolipukeissaan nukkuu.

Kylläpä tämä nyt on aikaa. Riinalta pääsee vapiseva, itkunsekainen
huokaus. Ei ole Janne vielä päässyt selville, mitä täällä sen poissa
ollessa on tapahtunut; muista asioista se raivosi. Riina vetää hameen
ylleen, mennäkseen tarkastamaan rekeä ja hevosta. Hän näkee Kallen
luihun katseen. Kalle löi eilen Villeä kalikalla selkärankaan, niin
että siitä taitaa tulla vaivainen. Vastenmielisen tuskan aalto
läikähtää Riinan mielessä: juuri äsken hän selvemmin kuin koskaan näki
Kallen muodossa sen isän, sen _todellisen_ isän, piirteitä. Tympeä,
jalostumaton katkeruus puristaa Riinaa.

Taas oli elämä järkähtänyt uudelle asteelle. Huomenis olisi Jannen
ollut mentävä hevosineen taloon päivätöihin, mutta siihen ei pystynyt
hevonen, eikä kunnolla mieskään. Päivä sai jäädä rästiin. Janne ajoi
sontaa navetasta pihaan, kun lehmän säki hankki jo hipaista navetan
kattoa. Sonta oli tänä talvena jäänyt ajamatta pellolle paperin ajon
vuoksi. Ja tähänastisesta paperin ajosta oli nyt yhteistuloksena vähän
toista markkaa rahaa -- ja pirtin lattialla taskukellon sirpaleita. Ja
sängyssään makasi yhä Ville selkä kipeänä.

Sanomattoman apea oli tämä päivä. Eivät voineet nuo onnettomat edes
toisiaan haukkua, kun kaikilla oli suuria syitä. Kalle-pojan elämä tuli
kuitenkin tästä puoleen niin tukalaksi, että Riina salavihkaa toimitti
hänelle palveluspaikan kauaksi kylälle. Sitä tietä Kalle hävisi
kotoaan. Vanhimmaksi lapseksi jäi silloin Hiltu, kalpea ja vaitelias
tyttö. Mutta Riina oli paraillaan raskaana ja siitä syntyi myös tyttö,
Lempi. Sen jälkeenkin vielä tuli poika, Martti. Niin niitä tuli.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria, kertakaikkisia
romahduksia, niinkuin kehittyneemmissä oloissa. Tapahtuu vain pieniä
nykäyksiä, jotka siirtävät elämän menoa ikäänkuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan, vaan jatketaan
uudella tasolla. Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan, eikä
sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta, kuin että se on elettävä.

Ville taisi ensin vähän toipua kivustaan, se jo liikkui, söi ja nukkui.
Mutta sitten alkoi selkä taas vihoitella ja rupesi lopulta mätänemään.
Silloin oli jo aikaa unohdettu ne monet tärisyttävät seikat, jotka
sattuivat siihen aikaan kun Villekin sai alun kipuunsa. Elettiin vain
ja asuttiin yhä riutuvaa asumusta. Höllyttiin; saatettiin tehdä niinkin
ajattelematon teko, että myytiin hevonen.

Niin kuluvat vuodet ja täyttyvät vuosikymmenet.

Toivolan Juhan -- häntä sopii jo taas sanoa Juhaksi -- elämänkaari
on loivasti laskenut, keski-iän kiinteämpi elämänote on lientynyt.
Kun puolueettomasti katselee hänen nykyistä elämäänsä, on siitä jo
löytävinään semmoista pitkän, syvän huokauksen tunnelmaa, joka käy
hyvin ansaitun unen edellä. Mutta kun paikkoja särkee, niin uni ei
tule; saa huomata monta semmoista huokausta, ennenkuin pää kallistuu.
Ehtii monesti katkeroitua ja jälleen leppyä, ennenkuin suuri vapauttava
uni saapuu.

Juha myi hevosensa ja rahat on tullut kulutettua. Viimeiset menivät
apteekkiin Villen lääkkeistä, takaisin tuli vain pennin rahoja.
Nyt on jo moniviikkoiset hevospäivät rästissä ja vähän on tullut
tehtyä apupäiviäkin; vasta kaksitoista, ja kesä on puolessa. Hän on
koettanut puhua isännälle, ettei vielä ole löytänyt soveliasta hevosta
ostaakseen. Isäntä ei ole puhunut mitään.

Vanha Yrjölä on kuollut jo. Tämä on hänen poikansa Taavetti, joka nyt
on isäntänä. Se on käynyt maamieskoulunkin. Se on sanonut, etteivät
isänaikaiset töllinkaupat sido häntä, poikaa; hänen ei niitä tarvitse
tuntea jollei tahdo. Hän on saanut talon ostokaupalla, eikä hän
ole kiinnekirjoissa huomannut mitään tölleistä puhuttavan. Näin se
sanoi isännäksi tullessaan, mutta on se sentään näihin asti kaikki
torpparinsa "tuntenut".

Kuinka nyt sitten vanhan Toivolan ruvennee käymään niitten hevospäivien
tähden?

On tyven, helteinen sunnuntaipäivä, kolmen aika. Toivolan Juha istuu
pirtin kynnyksellä paitahihasillaan, avopäin ja avojaloin. Ulkonaisesti
on lämmin ja suloinen olla, ja niinpä melkein on sisäisestikin. Ei
jaksa, ei aina jaksa miettiä sitä hevosasiaakaan, mutta ei vielä juuri
tahdo päästää täyteen tietoisuuteen sitäkään varmuutta, ettei enää
omaa hevosta saisi. On seisahdus niinkuin tuulten kääntyessä. Lienteä
ikämiehen mieliala, joka ei ole kaukana kyynelistä.

Avoimesta pirtinovesta kuuluu silloin tällöin kipeän Villen heikko
uikutus. Riina menee kysymään, ottaisiko se häppää. Muuta ei sille enää
osata kuin suun kastinta antaa. Ei sen syömisestä ole enää aikoihin
mitään tullut. Lääkkeet loppuivat. Vaikkeivät ne mitään auttaneet,
niin tahtoisi niitä kumminkin olevaksi nyt kun loppu lähenee. On niin
masentavaa, kun ei edes niitä ole. Ei muuta kuin suun kastinta, jota
lapsi aina nöyrästi ottaa.

Mitä kauemmin Juha siinä istuu, sitä useamman uikutuksen ja
häpäntarjouksen hän kuulee. Maailmalla oleva Kalle, tämän kivun
alkusyy, ei sattumaltakaan tule hänen mieleensä. Eikä hän tällä
hetkellä ole vihainen Riinallekaan. Riina on veltto, mutta tämän
ristinsä se kantaa nurkumatta.

Tämmöinen pehminnyt murhe luo Juhaan omituisen sopusoinnun tunteen.
Päivän uuvuttava ihanuus saa Juhan silmissä saman väreen, ja kun taas
tulee mieleen se hevoskysymys, tuntuu se nyt helpommalta. Villen
uikutus on niinkuin siunaus sille asialle; niinkuin pyytäisi Villekin
hevosta. Niinkuin Ville kärsimyksillänsä sitä juuri ansaitsisi.

Juha nousee, ei hän nyt juuri sillekään asialle aio lähteä, muuten hän
vain vetää saappaat jalkaansa ja takin yllensä ja lähtee kävelemään.
Kumminkin hän kävelee yhä pitemmälle kylää kohden ja tietää kävelevänsä
aina Pirjolaan asti. Siellä hän vasta päättää, puhuuko hän vanhalle
isännälle mitään tästä asiasta. Ehkä hän näkee vanhan isännän jossain
ulkosalla, niin että voi luontevasti puhua muista asioista, jos ei
siitä isosta asiasta viitsisikään.

Ja Pirjolan vaari onkin tupakkimaallansa ja he puhuvat varsin mukavasti
muista asioista. Kysyypä vaari leppeällä äänellänsä kuinka poika
jaksaa, eikö vielä ole loppunut. Ei ole vielä. -- Jaa, kauan sitäkin
laps'parkaa koetellaan. Vaari lähtee sisälle päin ja sanoo: -- Etkös
poikkee tupakille? -- En minä nyt taida, pitäisi tästä käydä vähän
etäämmällä, vastaa Juha ja nielaisee tyhjän palan.

Ja hän kävelee edelleen päättämättä mitään. Ruumis aistimineen
etenee pitkin kaartoilevaa tietä, mutta mieli ei ota osaa siihen
etenemiseen. Ja niin hän pyhäisenä ehtoona kävelee sisään semmoisen
talon ovista, joka koko paikkakunnalla on hänelle vieraimpia. Hän
tulee Harjakankaan Nikkilän uusiin huoneisiin. Ja kun hän kerran on
vieraitten ihmisten katon alle tullut, on hänen puhuttava asiansa,
muuten häntä luultaisiin hulluksi. Hän puhuu asiansa entiselle Ollilan
Anttoolle, joka nyt on keski-ikäinen mies. Eikä asia tunnu Anttoosta
ollenkaan vastenmieliseltä. Hänen puheensa on yhtä äänekäs kuin
huutaisi hän tallin luo rengille, mitkä valjaat tämän on otettava. Juha
puhuu sydämellisimmällä äänellään Villen pitkälliset kivut, lääkkeitten
hinnat ja kaikki tyynni. Kaiken lopuksi sanoo Anttoo:

-- Ko mää sen suoraan sanon, nin mää tiän sen niin nuukasti, etten mää
ikänä sais takasin penniäkkään, ja mää oon semmonen miäs, etten mää
heitä rahojani kaevoon.

Hän liikehtii nuorekkaasti pitkin huonetta, hakee jotakin ja poistuu
sitten. Juhakin nousee ja lähtee eikä ole vähääkään murtunut. Mutta
kyökin kautta ei hän enää rohkene mennä; hän hiipii isolle kuistille,
jonka monet pienet lasit ovien käydessä vihaisesti helisevät. Kun on
päässyt pihan halki ulos raitille, tuntuu vapaalta ja turvalliselta. --
Tulipa hän kulkeneeksi kauas kotoa tänä pyhäehtoona. Ilma jo viilenee
ja siinä väreilee hieno puunto pitkän onnellisen päivän jälkeen.

Kylän viljat tekevät terää ja korpeen päästyä tuoksuu mättäinen maa
kostealta. Näin vaeltaen ei kurjinkaan ihminen ajattele pelkkiä
arkiasioita. Ei ajattele Juhakaan alkavan viikon töitä, ei ajattele
enää edes hevosasiaansa. Hänen ympärillään leyhyy tyvenen kesäyön
kaihoisa tuntu, johon tiedottomasti sisältyy pieniä muistoja pitkän
elämän etäisimmistä kohdista. Luonnoton onnen aavistus pitää häntä
valheellisessa vireessään. Kotona pirtissä maataan jo; on Villekin
saanut levon risaisella vuoteellaan. Riina hiukan herää, kun Juha
oikaisee hänen viereensä, mutta nukkuu heti takaisin; tahtoo tyystin
käyttää tämän ajan, kun Villekin nukkuu.

Onnellinen on Suomen suviyö. Kun luonto arkisella puolellaan on
vuosikymmenien kuluessa miehen valmiiksi pehmittänyt, lykännyt ja
vetänyt häntä myötä- ja vastoinkäymisten harhauttavalla tiellä,
vetää se jonain kesäyönä ikämiehen tajunnasta kaikki päivälliset
koetuskivensä pois ja antaa tajunnan valua haaveellisen maisemansa
kosteaan rauhaan... Nikkilässä käynti oli vain paisuttanut Juhan
omituista mielentilaa. Mikään ei olisi mahdottomampaa kuin ruveta nyt
kuvittelemaan töitä ja ponnistuksia. Toista tietä nyt on onni tuleva.
Ville hengittää sängyssään; ei Juha toivo sen kuolemaa, mutta ei hän
suinkaan kuvittele sen paranevankaan; ei se sitä ole... Juha ei saa
unta tuntikauteen, ei hän yritäkään. Ajatus löytää lopulta varman
suunnan. Hän ei mene enää Pirjolaan eikä Nikkiläänkään, vaan hän lähtee
Tuorilaan, sinne Tampereen taakse. Siellähän on sukua. Ei hän ajattele
hevosen hintaa eikä mitään täsmällistä, muuten hänen vain on sinne
nyt lähdettävä, tänä suvena. Kun ajatus on tämän löydön tehnyt, niin
se tyyntyy. Hän nousee sängystä, käväisee paitasillaan rappusilla ja
palaa pian takaisin, niinkuin pelkäisi öisen taivaan hävittävän hänen
kypsyneen ajatuksensa. Sitten hän nukkuu.

Mutta aamulla hän herää ja todellakin lähtee tuolle pitkälle
taipaleelle. Hän selittää Riinalle Tuorilan oloja ja tekee salaperäisiä
viittauksia, ettei hän tältä matkalta tyhjänä palaa. Riina mutisee
jotain apupäivistä, kipeästä pojasta ja muista semmoisista, mutta
sitten hän antautuu yhtäkaikkisesti ja Juha saa lähteä tuolle
unissakävijä-retkelleen, josta hän lopullisesti heräsi vasta Tuorilassa.

Tämmöinen omituinen vaihe kävi uuden kauden edellä, joka tuon kauan
kestävän Juhan vielä oli läpäistävä.

Juhan eno K. Tuorila oli kuollut mainehikkaana talollisena ja jättänyt
taloon valistuneen, kohonneen hengen, johon ei ollenkaan sopinut
hämäräperäisen Juhan vierailu. Talo oli nuorten perillisten hallussa.
Nuori isäntä tunsi pian Juhan ja vei kyökistä kamariin paraati-eteisen
läpi. Juuri sillä hetkellä kilisi eteisessä telefooni, jota konetta ei
Juha ollut näin läheltä ikänä nähnyt. Puhumaan tuli muuan roteva nuori
herra, joka oli isännän nuorempi veli. Se puhui kyllä suomenkieltä,
mutta ei Juha siitä mitään ymmärtänyt, vaikka kuuli joka sanan, kun
ovet olivat auki: "... kansanrunot ... vepsäläiset..." -- Käske
täälläkin käymään, huusi isäntämies kamarista.

Sen saman herran kanssa Juha sitten paraasta päästä joutui olemaankin
ja oli se hänelle kovin hyväntahtoinen. Se vain ahdisti häneltäkin
"kansanrunoja", joista Juha ei tiennyt mitä ne olivat. "Tarinan" hän
nyt juuri aavisti ja kihelmöi mielessään, kun ei ponnistamallakaan
sattunut yhtään "tarinaa" muistamaan, ei vaikka sun pahus olisi.
Sen sijaan johdatti hän huulensa puhumaan kotioloistaan ja niitäkin
herra kuunteli sanoen usein: jaha. Lopuksi antoi hänelle _kymmenen
markkaa_ ja johdatti hänet siihen huoneeseen, johon hänelle oli sija
valmistettu. Sitten poistui ja sanoi: "Hyvää yötä!" -- Sama toivo,
vastasi Juha.

Juha jäi yksin huoneeseen, jossa oli huumaavan raitis ilma ja tavaton
puhtauden haju. Juhan koko tännetulo-matka näyttäytyi nyt täältä
puhtauden keskeltä jonain ihmeellisenä seikkana, jota hän itse ei ollut
ollenkaan johtanut. Juha tutki sängyn ihmeellistä raitijärjestelmää.
Raidit olivat ohutta, kovin valkoista liinaa ja niitä oli kaksi, toinen
oli käsittämättömästi takerrettu peittoon. Juha irroitti sen ja levitti
allensa, muisti vielä kymmenmarkkasensa ja oikaisi sitten sänkyyn.

Jostain hyvin kaukaa oli kuuluvinaan Villen uikutus, siten että
hän vasta hetken päästä huomasi, että se oli ollut sitä. Äkillinen
haikea kaipaus valtasi koko olemuksen. Hänen mielensä heräsi pitkästä
harhastaan, mutta uupunut ruumis nukahti ylivoimaiseen puhtauden
tuoksuun.



V

Kuolema panee parastansa


Mätäkuun päivä on helteinen ja pitkä. Semmoisen päivän luonne
tuntuu paraiten kaksipenikulmaisella kankaalla, joka leviää kahden
viljavan pitäjän välillä ja jonka halki kaartoilee ylimuistoisesti
tunnettu maantie, Pohjanmaan tie. Sitä tietä yksin kulkeissaan ovat
miehet sukupolvesta toiseen tunteneet veressään lieviä erämaankauhun
värähdyksiä, kaupungista palaten rattailla istuessaan ovat he, sumea
katse sisäänpäin kääntyneenä, noiden pitkien virstojen kuluessa
tarkastelleet viinan paljastamaa omaa lapsellista perusolemustaan,
ovat kertailleet entisyyttään ja suunnitelleet tulevaisuuttaan ja
vihdoin ensimmäisen kylän häämöttäessä vapautuksesta mylväisseet.
Siellä keskikankaalla on pienillä ahteen nykämilläkin omat nimensä,
jotka hyvin tunnetaan toisissa kolmansissa pitäjissä; niitten ahteitten
perusteella on niin monta kertaa matkan kulua arvioitu, niitä kiiveten
on ajateltu kuinka asiat ovat kotona, on salaa nöyrrytty suuren
tuntemattoman paineen alla. Molemmin puolin tietä leviää alati saman
kokoinen ja näköinen mäntymetsä, jota ei osaa kuvitella kenenkään
omaksi. Siellä ei liverrä lintu eikä pyrähdä jänis. Yhteen paikkaan on
kerran maailmassa yritetty tehdä tölliä, lienee jo asuttukin, mutta ei
ole pitkälle jaksettu. Akkunoitten umpinainen laudoitus on jo sekin
harmaantunut.

Vain paarmat seuraavat suvisena aikana pitäjästä toiseen koko tuon
matkan kuumenevan hevosen ympärillä kiehäten.

On sydänpäivä. Eräässä vississä kangastien kohdassa istuu pientarella
helteen uuvuttama Toivolan Juha. Silloin hän oli Tuorilassa, siitä on
jo kappale kolmatta vuorokautta kun hän lähti, ja nyt hän on vasta
tässä. Hitaasti on kulunut matka. Hän on ollut yötä Tampereella tutussa
kauppiaan kortterituvassa, hän on aamulla torilta ostanut rievän ja
syönyt sen. Hän on myös ostanut puolen kiloa kahvia ja saman verran
sokeria ja rahapussissaan hänellä on kahdeksan markkaa ja viisi penniä
ja kolme penniä. Sen verran hänellä on jäljellä siitä kymmenestä
markasta, minkä nuori Tuorila antoi. On kiusallista ratkaista, mihin
sen käyttäisi. Väkiainetta olisi kyllä hiukan tehnyt mieli, mutta ei
ollut sittenkään voimia mennä viinapuotiin. Ne markat olivat tämän
juhlallisen matkan tulos ja sen vuoksi kolminkertaisessa arvossa. Ne
polttivat ja ärsyttivät. Kotona odotti kaksikymmentä kohtaa, joihin
ne välttämättä olisi ollut pantava, ja useimpiin niistä ne eivät
riittäneet. Ei niillä mitään hevosta osteta -- ja sitäpaitsi: hevonen,
hm. Se ajatus päättyi aina katkeraan hymähdykseen.

Kankaan syvässä rauhassa voi Juha antaa mielensä apeudelle täyden
vallan. Täällä ei tarvitse kenellekään ärtyillä eikä olla olevinaan
salaviisas. Hän on lähestymässä kotipitäjäänsä pitkän matkan jälkeen --
ylihuomenaamuna tulee lähdöstä viikko -- ja sellaisen paluun tunnelma
on aina lienteän surunvoittoinen, oli matka sitten ollut vaikka kuinka
nolo. Ja varsinkin jos matka on nolo ollut, pyrkii vanhaa miestä
melkein itkettämään, kun hän taas lähestyy tuttua, kurjaa kotoaan. Ja
nyt on Toivolan Juha jo vanha. Hän vaistoaa, että tämä matka, hänen
pisin matkansa vuosikymmeniin, on ollut ikäänkuin semmoinen salakavala
kynnys, jonka toisella puolella on niin syvä askel, että äkkinäinen
siitä astuessaan pahasti hetkahtaa. Toivolan Jussi on hetkahtanut
vanhuuteen. Hän tuntee sen nyt siinä istuessaan, palattuaan niiltä
mailta, missä hän kerran lapsuuden päättyessä näki äitinsä kuolevan.

Vanhuus on nyt tullut ja yksi sen liittolaisia, itsetutkistelun
paholainen, on ensi kerran oikein rautakourin tarrautunut turvattomaan
Jussiin. Tämä viisipäiväinen matka on ikäänkuin lyhyt yhteenveto koko
hänen elämänsä aivoituksista ja aherruksista; se siirtyy ikäänkuin
kauemmaksi, hänen oikein nähtäväkseen, ja siihen johtuvat kaikki ne
tuhannet ja taas tuhannet elämän pienoisseikat, jotka eivät koskaan
perimmiltään ole olleet myönteisiä. Niitä on niin, niin, niin paljon,
että kun ne kaikki yhtaikaa pyrkivät aivoihin ajateltaviksi, niin
ruumis vaistomaisesti väännähtää ja tahtoisi lähteä jatkamaan matkaa,
kuten niin monesti ennen. Mutta nyt pitää paholainen puolensa. --
Sinä olet väsynyt, päivä on kuuma, matkaa on vielä pitkältä ja kotona
odottaa sinua se, minkä hyvin tiedät; istu sinä vain, sukulaisissa
kävijä.

Muistaessaan sen kakaramaisen toivorikkauden, jonka vallassa hän lähti,
hän sylkäisee. Päivätyö jäi tekemättä tältä viikolta; kuinka mones
rästipäivä se jo onkaan? Hevospäivät on tekemättä keväästä asti; minä
myin hevoseni, minä siis tosiaan myin sen ja vasta nyt jymähtää mieleni
pohjaan asti se totuus, etten enää saa uutta. Niistä rahoista on
jäljellä nuo apteekista saadut kolme penniä, jotka ovat jääneet tuonne
pussin pohjalle. Tähän liittyy välittömästi yhä katkerampi ajatussarja:
Riina -- sen minä silloin nain -- se on se sama ihminen -- sen kanssa
minä olen kaikki nämä vuodet vaeltanut ja sen vieressä yöni maannut...
Koko Riina-käsite humahtaa myös niinkuin jokin upo-uusi, valtava
seikka Juhan tajuntaan ... hän näkee kaikki Riinan vastenmieliset
puolet suunnattomana, peruuttamattomana tosiasiana, johon hän on
käsittämättömästi kiintynyt. Riina ei riipu hänestä eikä hän Riinasta;
he riippuvat rinnatusten elämästä. Näkymättömiä johteita myöten he
vuosikymmenien tukaluuksissa huomaamattaan ovat imeneet itseensä toinen
toisensa happamen olemuksen; kun he toisilleen riitelevät, riitelevät
he itselleen. Joka suvi he käyvät yhdessä rippikirkossa, eivätkä
he osaa yötänsä maata muualla kuin saman peiton alla, enää mitään
toisilleen puhumatta, yskien, käännellen ja huokaillen.

Vanhaksi tulleen Juhan näivettyneessä tajunnassa yrittelee nyt
se luonnonilmiö, _prosessi_, jota sanotaan elämänkatsomuksen
muodostumiseksi. Tuo kaljupäinen laiha Jussi kyllä oppisi paljon,
paljon helpommin lentämään kuin noita mainittuja sanoja ja niiden
merkitystä käsittämään, mutta sittenkin itse ilmiö hänessäkin vaan
aikanaan alkaa, aivan kuin syksyllä lehti putoo puusta, vaikkei puu
tunnekaan siihen kuuluvaa kasviopillista _prosessia_. Juha luulee nyt
selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja
tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi
käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina
siihen tukehtumaisillaan; niinkuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman
suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia yhtämittaa
juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee --

Kuolemanajatus ponnauttaa Juhan ylös maantien pientarelta ja saa hänet
jotenkin nopsasti astumaan eteenpäin. Hän on vanha, viidenkymmenen
ikäinen; kuinka ja koska hän kuolee? Häneen ei tahdo pystyä ajatus,
että jollakin lailla murtuisi se laaja yhdistelmä, jonka muodostavat
hän ja hänen väkensä ja kaikki siihen kuuluvat suuret ja pienet
seikat hamasta -- mistä? -- maailman alusta; muuten sitä ei voi
sanoa, niin kaikkikäsittävä asia se on. Tuo yhdistelmähän on yhtä
kuin maailma. Toiset ihmiset, joita ympärillä elää ja kuolee, ne ovat
niitä yhdistelmään kuuluvia seikkoja. -- Mutta minä kumminkin kuolen.
Mimmoinen on hengenlähtö? Jumala? Tässä on nyt se aukko, johon Jumala
kuuluu. Nyt minä vasta käsitän Jumalan. Se panee minun kuolemani
sujumaan hyvin, se tasoittaa siinä jollakin lailla niin, ettei tämä
käsittämätön, tylsä, suuri ja välttämätön maailma eli elämä siihen
luhistu, kun minä kuolen.

Juhan alkuperäistä mielenkäyntiä on mahdoton sanoilla tulkita. Hän
on yksinänsä palaamassa tuolta typerältä ja tuorilaisille niin
tuiki käsittämättömältä matkalta, jonka perillä hänen salaviisailta
aikeiltaan niin tyynni paloi siivet. Ja kun hän yksin ajatuksissaan
vaeltaa, tuntee hän järkkymättä olevansa tämän tajuamansa elämän
keskus, aivan niinkuin hän alati on taivaan kuvun keskuksessa. Hän on
yksin ja maailma on hänen ympärillään; tämä päivä on niinkuin aren
ja juhlan sekoitus, kun hän peräti uupuneena ja muuten toivotonna
laahustaa jo tuttuja, kotoisia maita. Oma pirttikin on niinkuin
toisenlainen, niinkuin sekin olisi sillaikaa jotain ajatellut. Ehkä
siellä vielä on hiukan leipää ja ainakin sitä saa nyt kahdeksalla
markalla ison joukon. Olenpa päässyt kotiin. Ihmeen oudolta vaan tuntuu.

Viimeisillä voimillaan Juha nousee kuistin kaksi porrasta, pääsee
porstuaan, avaa oven ja saa nenäänsä tutun, ummehtuneen lahopuun lemun.
Riina istuu peräpenkillä ja laittelee jotakin outoa valkoista vaatetta,
eikä kysy mitään (tervehdyssanoja ei oman väen kesken käytetä). Villeä
ei näy.

Pirtin outo ulkonäkö paisuttaa yhä jo tiellä alkanutta vaikutelmaansa.
Ville on sillä aikaa loppunut. Juha panee koirannahkareppunsa
ovipieleen naulaan. Odotellaan kumpi ensin alkaisi puhua. Lapsetkin
ovat ääneti. Monien kyselyjen kautta, joissa on ikäänkuin hillittyä
ärtymystä, lähestytään vähitellen pääasiaa, jolloin Juha yksin joutuu
kyselijäksi.

Juha on riisunut saappaat jalastaan ja takin yltään ja istuu illan
viiletessä pirtin kuistilla. Pyhäpäivänsekainen tunnelma jatkuu vielä,
mutta hänen alussaan oleva elämänkatsomuksensa on saanut kolauksen
ja uhkaa horjua. Villen kuolema on niin suuri huojennus, ettei sitä
äkiltään tahdo jaksaa käsittää. Alkaisiko tuo hapan ja tylsä aine hänen
kohdaltaan hiukan jaota ja raikastua, niin että vielä voisi sukeltautua
tästä elämän merestä sen pinnalle hengittämään.

Tuorilan-matkakin alkoi saada uutta väriä. Kymmenen markkaa kuudessa
päivässä, eihän se niin huonoa ollut eikä se muu nolous enää tänne asti
tunnu. Saadaan poika hautaan -- mutta entäs sitten? Oli, oli elämällä
vanhaa ärsytystä jäljellä, ei se pitkälle huojentanut.

Mutta joka tapauksessa oli kuolema tehnyt sen, että Juha siinä
portaalla istuessaan oli paljon entistään virkeämpi. Sen kuuli
siitäkin, että hän niin terhakasti ärjähteli pihassa telmiville
nuoremmille lapsille.

       *       *       *       *       *

Mutta luonto kallistuu taas hitaasti syksyä kohden. Keskellä kesää
syksy jo hiipii korpimaiden Vehmaihin lehvistöihin ja alakuloisiin
laihopeltoihin. Paitahihasillaan vielä tarjetaan ja paidan repeämästä
uhoo vanhakin iho vielä lämmintä ruskeutta. Lämmin on haravanvarsi,
jota suonikas käsi käyttelee, ja lämmin on se tuoksu, joka lähtee
pirtinpäähän kootuista mäkiheinistä. Äsken sidottujen vihtojen tuoksu
on niinkuin virkeämpää ja viileämpää. Lämmöllä, valolla ja tuoksulla
sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku
kurjuudet, niin etteivät _sen_ tuoksut pääse vallitseviksi. Mutta sillä
on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen
asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se
on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre. Elokuussa
on keskipäivä vielä uuvuttavan kylläinen, mutta sen valossa on jo
peittelemättömänä tuo alakuloisuus, kun se paistaa mökin pikkutytön
niskaan, ruskeaan niukkaan hiussaparoon.

Metsätöllin alueillakin on kesäkauden elämällä samat ulkonaiset vaiheet
kuin keskipitäjän aukeilla. Täälläkin toistuvat niinkuin heikkona
kaikuna suurempien alojen voimaperäiset kynnöt, kylvöt ja leikkuut.
Se on ihmislasten osa, että heidän on niitä heikkoinakin yritettävä.
Eikä tarmottominkaan voi niitä tykkänään laiminlyödä. Raskaan työkauden
kuluessa hän on ilta illalta yhä väsyneempi, ja kun vuodet vierivät,
väsyy hän enemmän myös kesä kesältä.

Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua
elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä
mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin
ja vuosikymmeniin -- ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa
hiukan pyhäistä hohdetta. Itse Juha tuntui äreämmältä sen vuoksi,
että hän oli harvasanaisempi. Hänen jäljellä olevat niskahiuksensa
näyttivät nousevan entistä enemmän harilleen ja hänen pienissä
silmissään oli omituinen haperan tuikea ilme. Hän yritti taas käydä
säännöllisesti talossa päivätöissä. Isäntä antoi hänen käydä eikä enää
häntä hevospäivistä ahdistellut. Kun talon pihamaalla loikoiltiin
päivällislepoa ja puhelu jostain asiasta kävi kiihkeämmäksi, veti
vanha Toivola esiin Jumalan ja piti pitkän esitelmän, jossa kyllä
ilmeni tuo "hapan" elämänkatsomus, mutta samalla jonkinlaista paasaavaa
tiukkailua, joka isäntään ja miehiin teki kylmentävän vaikutuksen.
Saattoi helposti havaita, että Toivolan Juha oli näinä aikoina, ihan
tänä suvena, paljon vanhentunut.

Mutta se oli vain tuota hiljaista juhlamieltä. Juhalla oli sellainen
sisäinen varmuus, että kuolemantapaus oli kohottanut hänen arvoaan,
ei ihmisten edessä vaan hänen itsensä edessä ja tavallaan niinkuin
Jumalankin edessä. Hän oli nyt kanssa niitä miehiä, jotka ovat niinkuin
paremmin tuttuja Jumalan kanssa, aivan kuin joku työmies on jonkun
patruunan kanssa, niin ettei tarvitse makeilla eikä silmien edessä
pyrähdellä. Suurin osa noista tavallisista tyhjänaikaisista ihmisistä
ei ole ikinä ajatellut Jumalasta muuta kuin nimen, ja sen vuoksi pitää
niille puheen tullen joskus ihan kivahtaa.

Kun Juha tuttua aidanvierutietä palaa talosta Toivolaan, ei hänen
mielessään tänä syyssuvena enää temmo mitään ärtyneitä suunnitelmia
eikä häntä kiusaa entisten suunnitelmien pettyminen. Tuorilasta
palattua on ollut niinkuin jotain väliaikaa, jotain hienoa odotusta.
Villen kuolema kyllä oli jo, mutta tuntuu ihan selvästi, että elämä
vieläkin hakee jotakin uutta suuntaa. Onhan paljon avoimia asioita;
täytyyhän tämän asumuksen suhteenkin jotain uutta eteensä ottaa, kun
ei hevosta ole. Ajatus vain on kummallisen haluton sitä kysymystä
pohtimaan. On vain isännälle kiitollinen joka kerrasta, kun se ei ota
sitä puheeksi. Tässä on ikäänkuin jotain muuta ensin järjestettävä,
mutta mitä se on, siitä ei ajatus pääse selville. Odotellaan vain
paikoillaan päivästä päivään.

Väsymys on Toivolassa vuosien kuluessa ollut hyvin tavallinen olotila.
Riinalla, vaimolla, oli synnynnäisesti veltto ja tarmoton luonne,
jota eivät suolavesi, perunat ja piimä kypsimmälläkään iällä saaneet
terästymään. Lapsi sylissä istuessaan hän usein oli aprikoinut sen
typerän halun olemusta, joka piiankin ajaa naimisiin, koetti oikein
avoimesti mennä itseensä ja muistutella omaa silloista mielenjohtoaan.
Piian olossa on se suuri ihanuus, ettei siinä ehtoolla maatapannessaan
tarvitse ajatella mitä huomenna tehdään ja mitä tänään on jäänyt
tekemättä. Ne ovat piialle olemattomia kysymyksiä, mutta töllin ämmälle
ne ovat jatkuvana piinana. Mutta lapsen saamisessa ovat taas asiat
päinvastoin. Lapsen saaminen on nyt itsessään semmoinen seikka kuin
se on, mutta piialle se merkitsee hulttiomuuden ilmitulemista, kun
se taas ämmälle merkitsee vain ylimalkaista elämän harmautta, johon
sivulta päin suhtaudutaan melkein osanotolla. Ja kun elämän harmaus
siinä kohden kumminkin on ja pysyy vaimoväen kannettavana, niin pyrkii
siis piikakin aina naimisiin. Emännän haukkumiset ehkä myöskin siihen
kannustavat -- vapauteen mukamas -- mutta sille järjenjuoksulle on
Toivolan Riinakin monta kertaa katkerasti hymähtänyt muistellessaan
piikuutensa irrallisia päiviä. Niitä on mukava muistella silloin kun
äijä on poissa kotoa, pesän edessä kahvipannun kiehumista odottaessa.

Riinaa väsytti. Viimeisen synnytyksen jälkeen oli häneen hänen
vaimollisissa menoissaan tullut semmoista vikaa, jota ei ilennyt eikä
julennut toisillekaan ämmille puhua, vielä vähemmän Juhalle. Tänä
suvena se oli tullut erityisen pahaksi, se väsytti ja masensi, ruohoja
kantaessa joskus pyrki pyörryttämään. Kun ei siitä voinut mitään
puhua, aiheutti se monenlaista muutakin tukaluutta. Täytyi saada äijä
toiseen sänkyyn makaamaan. Riina esitti asian niinkuin jonkin selvän
ennakkopäätöksen, hiukan ärtyisästi ja sen enempi selittämättä. Äijä
katsoi pitkään ja taipui, arvaten asian omalla tavallaan; äijä oli
kanssa viime aikoina muuttunut.

Vaikeampaa oli väsymys ja hiljainen heikkeneminen. Nyt täytyi jo
pakostakin tehdä pieniä laiminlyöntejä yhtä mittaa. Yhä useammin
tuli äijän poissa ollessa heittäydyttyä sängylle kyljelleen ja siinä
viivyttyä. Hiltu oli kyllä erinomainen lapsi yrittämään, oli vallan
niinkuin vierasta verta, mutta se ei sittenkään tahtonut saada
askareita sujumaan, vaikka olikin jo ripillä käypä. Eikä sitä aina
jaksanut toruakaan, kun se oli niinkuin enkelin varjo ja kanssa heikko
voimiltaan. Mistään pahuudesta sitä ei ollut tarvinnut milloinkaan
piiskata; jos uhkasikin, niin se jo pallahti haikeasti poraamaan, vielä
tuolla iällä kun monet jo hyppäävät poikanulikoitten perässä. Hiltu oli
niin hentoinen ja näihin oloihin sopimaton, että jos se olisi kuollut,
niin tuskin Riina olisi kyyneltä heruttanut. Ei Riina häntä aina
viitsinyt käskeä; teki huononakin itse tai lykkäsi toistaiseksi.

Kesän työt vaativat aikanaan tekijänsä. Ne panevat väsyneenkin
ponnistamaan. Juha yritti ja Riinakin jotakin yritti. Juha yritti
myös tehdä taloon entistä enemmän, ettei vaan isännän mieleen tulisi
häätö-ajatuksia. Kotona hän ylenänkensä kiskoi käsikärryillä eloja
pellolta riiheen ja sai siinä hänkin häpeällisen ja salattavan
tyrävian. Kovaa on elämä. Kesät raskaine töineen ovat ikäänkuin
semmoisia peräkkäisiä taipaleita, joille yhä uudestaan on levähtämättä
lähdettävä, vaikka edellisestä kuinka olisi väsynyt. Ei näe sen
taivaljakson loppua, eikä tee mieli tuijottaakaan, sillä siellä on
yksinkertainen kuolema. Ei muuta.

Oli sitten eräs lauantai-ehtoo, jolloin saunassa oli tavallista
makeampi löyly. Makeata se oli ja runsaasti sitä oli, mutta siinä taisi
sittenkin olla salaista häkää, sillä kun Riina palasi saunasta, oli
hänen mentävä suoraan makuulle, töin tuskin jaksoi vielä sen verran
sängyssä istua, että sai paidan yllensä. Mitään puhumatta hän sitten
makasi ja huohotti; ei jaksanut vielä pyhä-aamunakaan nousta. Toivolan
Riina oli siis nyt oikein asiallisesti sairaana. Seuraavana päivänä
tapahtui jo kylän töllikulmalla tämmöinen keskustelu:

-- Toivolan Riinakin kuuluu tulleen kipeeksi.

-- Vai neh -- no koska?

-- No se oli ollu saunasa lauantai-ehtoona ja sielä sitä oli ruvennu
niin kovasti polttaan, ettei enää meinannu pirttiin päästä. Juha oli
meillä tänäpäivänä troppia hakemassa.

-- Saiko?

-- Oli mulla vähän prisinteerattuja ja sydämenvahvistusta; mutta ei
siihen sisälliseen polttoon tahdo mikään auttaa.

Tästä jatkui keskustelu kaikkiin niihin tauteihin, joita eri akat
olivat sairastelleet.

Riinan kipu koveni nopeasti, ja hänen vaivojaan vielä lisäsi sen
äärimmäinen arkaluontoisuus -- se veriin syöpynyt käsitys, että
tämmöinen tauti on saastaista ja häpeällistä. Tulihan se kuitenkin
luonnon pakosta ennen pitkää oman perheen jäsenten tietoon. Juha
ymmärsi minkä vuoksi Riina oli vaatinut hänet toiseen sänkyyn. Hiltukin
pääsi selville äidin kivun laadusta, mutta hänen mielessään säilyi
vain muisto tuosta määrätystä saunaillasta, joka oli äidin sänkyyn
saattanut. Siitä hän aina laski, kuinka monta viikkoa ja päivää äidin
kipu jo oli kestänyt, ja koetti samalla arvella, kuinka pian äiti
paranisi. Äidin kuolemaa eivät lapset vielä tulleet ajatelleeksi.
Nuoremmille -- kaksivuotiaalle Martille ja neljännellä olevalle
Lempille -- oli äidin sairaus juhlallista poikkeusaikaa, kuten oli
ollut Villen kuoleman aika; Martti ei tainnut ajatella vielä mitään.
Päivällä he oleskelivat enemmän ulkosalla ja yöllä he eivät heränneet
Riinan valitteluihin.

Juhalle oli Riinan sairaus niinkuin jotain tulevaa. Muutamille
valituille ihmisille hän kylällä kulkiessaan puhua paasasi siitä
mielellään ja kotona hän oli asiallinen ja toimekas. Kun hän oli
kantanut Riinalle kaikki tuttavien roppivarat eikä niistä ollut apua,
rupesi hän suunnittelemaan apteekkiin menoa. Lehmä lypsi sen verran,
että siitä pusertamalla saatiin pari kiloa voita kaupungissa kävijäin
mukaan. Siitä saadut rahat eivät kyllä riittäneet apteekkarin antamiin
lääkkeisiin, mutta apteekkari oli pohjaltaan hyvänlainen mies ja lupasi
odottaa loppua. Pieni juhlallisuuden väre oli siinäkin, kun Juha palasi
koko päivän kestäneeltä apteekkimatkaltaan. Lempi ja Martti pyrkivät
riitelemään pullon koreasta paperihatusta, ja äiti virkistyi niin
paljon, että hän huohotuksensa välissä vallan lempeästi nuhteli lapsia.

Kipu oli luonnollista, muu elämän meno oli yhtä luonnollista. Sen Juha
hyvin käsitti, eikä hänen sen vuoksi ollut ollenkaan vaikeata jättää
Riinaa päiväkausiksi lasten hoiviin, kun hän itse liikkui kylällä
asioillaan. Sitä liikkumista oli nyt entistä enemmän, kun ei enää ollut
itsellä hevosta. Pellosta saadut jyvän vähät täytyi saada jauhoiksi.
Ne oli nyt käsirattailla kiskottava matkojen päässä olevaan kyläkunnan
myllyyn ja sielläkin oli nykyään tietämistä, koska vuoron sai, kun
oli kiirein jauhatuksen aika ja talollisetkin pyrkivät vuoroista
riitelemään. Myllymatkalla lähestyi jo puoliyö, kun Juha vihdoin oli
palaamassa pitkää korpitietään, nälkiintyneenä ja tavan takaa kaljua
päälakeaan pyyhkien. Nämä jauhot olivat nyt kumminkin olevinaan entistä
arvokkaampia, sillä pakostakin tuli mieleen se lohduttava seikka,
etteivät ne nyt hänen tietämättään minnekään kävele. Kotona odotti sama
tuttu olo -- ja haju, joka näin yöilmasta tullen pisti nenään entistä
ilkeämpänä. Lapset eivät heränneet, vanhat aviopuolisot vain silmäsivät
toisiinsa väsyneesti ja alistuneesti, mitään sanomatta.

Näkymätön syöpä teki työtään, ja inhottava mädän haju kävi pirtissä yhä
sakeammaksi. Pikkulasten nenät siihen jotenkin tottuivat, kun heidän
pitkällisten syyssateiden vuoksi oli yhtä mittaa oltava pirtissä.
Hiltu sen paremmin tuli tuntemaan. Hentoine jäsenineen hän totisena
kuin kuva liikkui kaikissa äidin entisissä askareissa. Äidille hän
ei koskaan puhunut, teki vain sen mitä äiti pyysi. Äidin oli vaikea
puhua, eikä hän sen vuoksi paljoa kysellyt askareitten menoa. Hiltu ei
hänen huohottavaa muminaansa aina ymmärtänytkään; joskus erotti jotain
semmoista että: "mitä -- minä -- niistä -- huolin -- Jeesus -- auta
--" Viimeiset sanat tekivät Hiltuun kaamean vaikutuksen. Hän seisahti
ja katsoi suurin silmin äitiä. -- Joko kuolema tulee? Äiti huohotti
taas liikkumattomana silmät kiinni. Hiltu lähti lypsämään mielessä
outo vierauden tunne äitiä kohtaan. Hän oli lapsen mielellä joutunut
aikuisen osaan.

Kerran kun Juha taas viipyi myöhäiseen poissa ja nuoremmat lapset
jo olivat nukkuneet, nukahti Hiltukin iltahämyssä isän sijalle. Hän
näki jotain herkkää unta ja kuuli selvästi kuinka äiti huusi häntä
nimeltä monta kertaa. Hänen sydämensä seisahti, kun hän heräsi ja
huomasi, että äiti todella huusi häntä. Pirtti oli melkein pimeä: mitä
oli tapahtunut? Hän ei uskalla vastata; äiti huutaa vielä kerran.
-- Mitä? kuuluu Hiltun hätäinen ääni. -- Ota lamppuun valkea. Hiltu
tottelee ajatellen koko ajan sitä kauheata tosiasiaa, ettei isä ole
kotona. Äiti kuolee nyt, ja mihin hän joutuu täällä metsässä! Joko
hän herättäisi Lempin ja Martin? Hän ehtii nähdä niiden laihat kasvot
sängyssä vieretysten, ennenkuin kääntyy äitiin päin. Äidin tuskastunut
ilme viittaa Hiltua luoksensa. Hiltu menee semmoisen tunteen vallassa
kuin hän olisi jo yksinään täällä metsän sydämessä. Kumminkin äiti
elää vielä ja pyytää häntä johonkin. Pyytää auttamaan, ensi kerran
koko sairautensa aikana... Hiltu näkee sairaan kaikki peitetyt asiat,
tuntee kostean lämpöisen löyhkän. Häntä annattaa ylön, mutta samalla
hän tuntee jotakin ennen kokematonta, läheistä tunnetta äitiä kohtaan,
niinkuin he äidin kanssa olisivat samanikäiset. Hän huomaa nyt vasta
äidin kellastuneen ihon ja suuren laihuuden, joka on muuttanut äidin
ilmeen vallan toisenlaiseksi, ikäänkuin puhtaammaksi. Tällä hetkellä ei
häntä kauhistaisi, vaikka äiti siihen kuolisikin.

Riina ei kumminkaan vielä sinä yönä kuollut. Juha oli viipynyt sen
vuoksi, että oli poikennut Pirjolan vanhan isännän puheille. Hänen
aikeensa oli ollut pyytää vaarilta rahaa lainaksi, mutta vaari oli
osannut johdatella puhetta niin mukavasti, ettei Juha mitenkään saanut
asiaansa puhutuksi. Sen sijaan oli vaari suurella osanotolla kuunnellut
hänen kuvailujaan Riinan sairaudesta, eikä ollut ollenkaan väistänyt
semmoisiakaan puheita, joissa Jumalankin nimi tuli mainituksi.
Lopuksi oli hän seikkaperäisesti selittänyt sen lääkkeen, jonka
hän kokemustensa perusteella luuli olevan Riinan taudille kaikkein
soveliaimman. Juha ilmaisi tästä niin hyvää mieltä, että hän melkein
itsekin uskoi vain sille asialle poikenneensa. Hän saapui kotiin juuri
sillä hetkellä, kun Hiltu oli auttelemassa äitiään. Tämän tilanteen
outous ja Riinan uusi ilme kyllä nostattivat Juhan tajunnan pohjalle
semmoisen varmuuden, ettei Riina enää tarvitse mitään lääkitystä, mutta
sitä suuremmalla syyllä oli hänen omasta puolestaan sitä yritettävä.
Hän vain harkitsi lähtisikö nyt heti yöllä tarvittavia aineksia
etsimään, vai jättäisikö aamuun. Riina näytti hiukan rauhoittuvan,
sulki silmänsä ja makasi hiljaa. Juha ja Hiltu menivät myös makuulle,
mutta lamppuun jätettiin täksi yöksi tuli.

Kaikki sujui hyvin aamuun asti. Heti päivän valjettua lähti Juha
etsimään lääkeaineitaan, jotka eivät sen kummempia olleet kuin
tuomipuun kuoria. Niistä oli keitettävä väkevää lientä ja sitä
annettava sairaalle hiukan haaleana. Kun aine oli sangen karvasta, sopi
ryyppäysten välillä antaa sokeripalasen.

Aamulla oli Riina niin huono, että Juhan oli hänet nostettava
lääkettä nauttimaan. Sairas ei tahtonut mitenkään siitä huolia, mutta
kiihkeällä houkutuksella sai Juha hänet sentään nielemään kolme aimo
suullista. Silloin antoi sairas kaikki ylön ja tapahtui se semmoisella
voimalla, että oli ihme, kun ei jo siihen henki sammunut. Hellä
tunne kaiveli Juhan mielen pohjalla, melkein niinkuin olisi tullut
rääkänneeksi jotain avutonta pikku eläintä. Siihen menivät hänen
lääkitsemisvaivansa. Sairas haparoi kädellään sinne päin, missä kipu
asui, Juha nosti peittoa ja näki, että sairaalle oli tullut tavaton
verenvuodon kohtaus. Juha yritti ryhtyä joihinkin toimiin, mutta sairas
äänsi rukoilevan vaisulla äänellä: "antakaa olla". Juha nosti peiton
takaisin.

Ne olivat Riinan viimeiset sanat. Sen jälkeen ei hän enää ollut
tajuissaan, vaikka elämä kyllä jatkui ehtoopuoleen. Ränstyneessä
pirtissä odotteli isä kolmen lapsensa kanssa äidin hengen lähtöä
tuntikausia. Välillä joku aina liikahti, istahti ja taas tuli sängyn
viereen. Vihdoin viimeinkin saapui viimeinen hengenveto. Toivolan
Riina nukkui kuolon uneen, tuo naisolento, joka eläissään oli ollut
huono piika ja ehkä vielä huonompi töllinvaimo, mutta joka kumminkin
oli joutunut tuohon vaativaan asemaan ja saanut tehtäväkseen useitten
uusien ihmislasten maailmaan saattamisen. Hän oli ikänsä ollut
tyhjänpäiväinen olento, mutta hänen kuollessaan itkivät hänen lapsensa
häntä nyyhkytykseen asti.

Juhakin oli liikutettu. Tämä tapaus muistutti jotenkin hänen
äitinsä kuolemaa siellä kaukana vieraalla paikkakunnalla. Tuo
vieraan paikkakunnan tunne vihlaisi Juhan muistissa kautta koko
hänen aikaisemman elämänsä ja hän tunsi siinä nyyhkivien lastensa
läheisyydessä, että tämä oli hänen kotinsa. Silmä pyrki väkisin
kostumaan ja nenän kärkeen ilmestyi kirkas pisara.

Vaimon kuolema, varsinkin pitemmän avioliiton jälkeen, tuntuu miehestä
siltä kuin revittäisiin hänen olemuksestaan joitakin näkymättömiä,
syvälle syöpyneitä juuria. Se tekee voimakkaan vaikutuksen, riippumatta
ollenkaan siitä, minkä laatuisia nuo juuret ovat olleet. Hyvin
monessa tapauksessa on avioelämä molemmille raskasta vaellusta, usein
tiedottomasti raskasta. Tällöin merkitsee siis puolison kuolema
taakasta vapautumista, ja jos eloon jäänyt on raaka luonteeltaan,
niin ei hän sitä peittelekään. Mutta moni tuntee vapautumisen ohella
myös haikeata kaipausta, mieliala on surunvoittoisen onnellinen.
Niihin aukkoihin, joita poisrevityt juuret ovat jättäneet, pyrkii
semmoinen ihminen silloin vaistomaisesti kiinnittämään lapsiaan; niiden
juurruttaminen ei tuo mukanaan mitään taakan tuntua, vaan kevyen ja
puhtaan korvauksen. Niin muodostui tämä kohta Toivolan Juhallekin.

Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin
leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten
kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että hän saa Riinan.
Hän ei ärjynyt lapsille, vaan hääri niitten kanssa, niinkuin joku
vanha äidillinen lintu. Nyt elämä vasta juhlaa oli. Kaikki sekaiset
torpan asiat ja muut semmoiset olivat pyyhkiytyneet vallan pois. Nyt
hänet olisi saanut vaikka häätää, se olisi ollut ihan saman arvoinen
tapaus kuin oli se, että varis lensi pellolla silloin kun ruumiille
veisattiin. Jos nyt hävisikin torpasta semmoinen mies, jolta oli
kuollut vaimo ja jäänyt pieniä lapsia, niin sehän oli pikemmin
niinkuin juhlallista, semmoista pehmeämpää kohtalonlaatua, joka ei
herätä lähimmäisten raateluhalua, kuten kovempi kohtalo usein tekee.
Se luonnollinen arkailu, jota Juha laiminlyötyjen päivätöiden tähden
tunsi isäntää kohtaan, oli sekin niin tyystin unohtunut, että hän
vallan vapaana miehenä meni puhumaan isännälle huolensa: ei ollut
rahaa, että olisi saanut ruumiin hautaan. Ja isäntä antoi -- sitä ei
Juha ollut epäillytkään -- tottakai nyt miehelle, jolta vaimo juuri oli
kuollut. Kaikkihan nyt hyvin sujui. Mitä hän nyt sillä hevosellakaan
sitten olisi tehnyt? Lehmä oli juuri paraiksi; siitä tuli särvintä ihan
riittävästi ja leipäkin nyt riitti, kun yksi syöjä -- ja myöjä -- oli
mennyt pois. Ja varmaan siitä pian menee Hiltukin jonnekin. Juha jää
kahden Lempin ja Martin kanssa. Kyllä kaikki hyvin käy. Kaukana oli
nyt Juhasta se ahdistus, joka silloin suvella siellä kangastiellä oli
vaivannut. Välistä pyrki hyräilyttämään virren värssyä.

Pienissäkin asioissa muutos tuntui. Kun etäisten naapurien ämmiä ennen
kävi Toivolassa, näyttäytyi Juha heille yrmeänä, sillä hän vainusi
heissä taloutensa hävittäjiä: mitä ne muuta kuin joivat kahvia ja
kuljettelivat salapusseja. Nyt oli niitä samoja ämmiä pyydettävä
hoitamaan Riina-vainaata arkkuun, ja oli oikein mukavaa kun ne tulivat.
Ensin ne olivat totisia, mutta kun kaikki oli ohi ja ruumis riihessä,
niin irtosi ämmien kieli väkisinkin siteistään ja sitä vaille, etteivät
he jo ruvenneet puhemiehiksi Juhalle. Ämmien lähdettyä tuntui vähän
aikaa niinkuin tyhjemmältä. Saisi vaan ruumiin hautaan, ei nyt muuta...

Juhan oli yhä helpompi soveltaa puheensa niin, että ne silloin tällöin
sivusivat Jumalan sanaa. Semmoiseen puheeseen, joka nojautuu Jumalan
sanaan, on harvalla ihmisellä mitään vastaan sanomista. Kun Juha oli
pitänyt huutokaupan, myynyt vanhoja hevosenkaluja ynnä muuta, ilmestyi
hän pyhä-aamuna talon kyökkiin. Kun hän oli vähän aikaa siinä puhellut
emännän kanssa, tuli isäntä ja käski hänet kamariin, mikä ei Juhalle
ollut tapahtunut sitten kun äijävainaan aikana silloin torppaan
tullessa. Juha maksoi nyt huutokaupparahoista isännälle velkansa.
Itsestään tulivat siinä sitten puheeksi torpanasiat. Isäntä ensin
jäykästi huomautti, että Juhalta oli jäänyt iso joukko päiviä rästiin,
jonka Juha lempeällä äänellä myönsi, huomauttaen puolestaan, että
hänen elämänsä oli tänä suvena ollut kaikin puolin huonoa. Sen isäntä
hyvin ymmärsi eikä tahtonut häntä kovia, mutta nyt oli asiat kumminkin
selvitettävä. Eihän Juha hevosettomana voinut torpan maita pitää. --
Tässä Juha hiukan sävähti ja yritti toimittaa, että ehkä hän vielä --

-- Kyllä se on teidän saamatta, sanoi isäntä taas sillä jäykällä
tavallaan. -- Eikä teistä ole siellä juuri muutenkaan; imette maita ja
kähmitte metsää --

-- En minä vaan omin lupini -- yritti Juha.

-- Koskas te saitte luvan sinne Kinnasniitun syrjään? tokaisi isäntä ja
katsoi vihaisesti silmiin.

-- En minä --

-- Kyllä minä tiedän.

Juhan mieli synkkeni. Häätö-ajatus, kun se tuli tätä tietä, oli hirveä
ajatus. Selvästi se nyt aikoo häätää, kun se tuolla lailla. Juha ei
ollut tätä nuorta isäntää ikänä nähnyt tuommoisena, ei se koskaan ollut
semmoisista mitään puhunut.

Isäntä ei aikonut Juhaa häätää, ei olisi kehdannutkaan. Mutta Juha oli
aina tuntunut hänestä jollakin lailla ärsyttävältä ja tuosta hienosta
ärsytyksestä hän nyt tahtoi tehdä lopun. Juha oli ollut niinkuin liian
tuttu, niinkuin olisi näkymättömästi pyrkinyt häntä ylemmäksi. Siitä
johtui isännän outo tiukkuus.

Pyhäinen aamupäivä kului regulaattorikellon naksuttaessa, Juha oli
isännän kamarissa hiukan kuumilla hiilillä. Kun asiat vähitellen
rupesivat kääntymään parempaan päin, muuttui Juhan tuskastuminen
hillityksi uhoksi, lämpöiseksi myöntelyksi. Lopullisesti sovittiin
niin, että Juha luovutti Toivolan maat talon haltuun paitsi yhtä
tynnyrinalaista tilkkua. Hän sai edelleen asua pirtissä, lehmä sai
käydä metsässä, ja maassa olevista puista hän sai koota kaksi uutta
syltä vuodessa. Näistä eduista oli hänen tehtävä kolmekymmentä päivää
omin ruuin ja kymmenen päivää talon ruoassa. Ja jona päivänä hän kajoo
luvattomasti metsään, niin silloin tietää mitä seuraa.

Rengit olivat jo kyökissä päivällisellä, kun Juha posket punoittaen
meni siitä ohi ulos. -- No nyt oli ruumis maassa ja torpan asia
selvitetty. Juha kaipasi ja kiiruhti kotiin syömään lastensa kanssa.

       *       *       *       *       *

Puolukoitten poiminta-aika on parhaillaan.

Juha on Hiltun kanssa marjassa vanhoilla hyvillä paikoilla, joilta
ennenkin on Toivolaan rahoja ansaittu. Entisten marjarahojen laita oli
kuitenkin hiukan niin ja näin, sillä Juha itse oli marja-aikana sidottu
syystöihin eikä voinut seurata noiden rahojen tuloa eikä menoa. Nyt
eivät olleet syystyöt tiellä, nyt oli Juhankin hauska täysin innoin
antautua tuohon sievään ja viehättävään ansioon. Marjain poiminta on
aivan läpeensä toisenlaista työtä kuin esimerkiksi töllin asuminen. Kun
käy tyhjentämässä poiminta-astiansa isompaan koppaan, näkee aina niin
somasti kuinka niitä karttuu. Ja se on niin tyystin kaikki puhdasta
ansiota, siinä ei tule kysymykseen kontrahdit eikä taksvärkit, ei lumen
eikä veden makuut. Torpan asuminen ja muu semmoinen resuaminen ei ole
oikeastaan mitään ansiota, se on vain semmoista täytettä, jota elämän
on sisällettävä ja johon erottamattomasti kuuluvat akka, mukulat,
kivulloisuus ja muu hankaluus. Siinä on Juhakin aikansa ollut, mutta
nyt tuntuu vihdoinkin pääsevän ansaitsemaan. Kyllä niitä ansioita aina
ilmestyy. Parkin luistaminen ei suju enää tänä vuonna, mutta annas kun
ensi suvi tulee, silloin otetaan siitäkin sievät markat.

Toiminnan piiri pienenee ja käy samalla tiiviimmäksi ja
herttaisemmaksi. Lapset jäävät kolmestaan kotiin, kun Juha menee
puolukoita myymään. Jäävätpä Lempi ja Martti vallan kahdenkin, kun
Hiltu jo menee uusia marjoja poimimaan. Ville on poissa ja äiti on
poissa, kuuma suvi on poissa; on syksy -- "tytky", kuten Martti sanoo
Lempin perässä. On raukea hiljaisuus, monen monessa pirtissä päivä
liukuu säteettömänä aamusta iltaan.

Tuttu Toivolan Juha mittaa puolukoita erään huvilan portilla. Hinnasta
on jo sovittu ja Juha on itsetietoisen näköinen, sillä hän tietää jo
suunnilleen paljonko hän tulee saamaan rahaa. Roteva huvilan röökynä
seuraa mittausta, ja kun se on päättynyt, antaa hän setelin ja kysyy
antaessaan:

-- Eikös Juhalla ole siellä kotona semmoinen ripillä käypä tyttö?

Juha keskeyttää vaivalloisen päässälaskunsa ja vastaa, että on kyllä,
Hiltu.

-- Jaa. Minun tätini rehtorska vaan tarvitsisi semmoista palvelustyttöä
ja hän ottaisi mieluummin maalta, kun hän on vanha ja vakavahenkinen
leski-ihminen. Eikös teidän tyttö ole semmoinen yksivakainen?

Juhan on yhä puolukoitten hinta laskuerissä. Hän vastailee
hajamielisesti ja höpisee hermostuneesti. Saa vihdoin summan selville
ja pussiaan kaivaessaan tokaisee:

-- Kyllä Hiltu semmoinen on, ettei se siitä parane. Jaa mikä se on se
röökynän täti?

Päivä on samea mutta niin hiljainen, että kukon laulu kuuluu etäisestä
talosta. Kylien halki vaeltaa Juha maantietä pitkin korpeaan kohden
tyhjä koppa selässä ja rahat taskussa. Hiltu pääsee terehtörskän tykö
piiaksi. Yhä jatkuu vapautuminen ja kohoaminen. Sitä tietä Hiltu vielä
nousee. Minunkin likkani kelpaa herrasväkeen piiaksi. Aina se sieltä
voi jotain hivuttaa Lempille ja Martillekin. Yhä vähemmän tarvitaan
elämiseen, kun Hiltukin vielä menee pois. Kyllä minä lehmän hoidan.
Niinä päivinä on huonompaa, kun minä olen talossa, mutta kyllä se
menee. Juha alkaa laskea ja suunnitella olojansa, jotka nyt tuntuvat
melkein liian valoisilta. Täysin tyvenessä, kosteassa ilmassa kuuluu
yhä kukkojen laulua. Pyrkii väkisin mieleen, ettei tämä rauha tiedä
hyvää.

Hiltu nyt kumminkin menee piiaksi. Asian kuultuaan hän itkee hiukan,
jostain syystä tulee äiti-vainaa taas mieleen. Hän ei sentään pane
vastaan, vaan elää jo itsekin yhtämittaisessa menon ajatuksessa. Hän
puhelee ja häärii entistä enemmän pikkulasten kanssa, käy uudestaan
läpi monia pieniä näperryksiä, joita hän pikkuisten kanssa yhdessä on
näperrellyt. Siinä kuuluu: "mikä te huvila on? mikä te telettöltkä on?"
Ja välillä itkee Hiltu äitivainaata, sillä lauantai on jo ylihuomenna.

Omituinen sisäisen puhtauden tunnelma täyttää Toivolan asumuksen Hiltun
lähdön edellä. Valmistuksissa ei tule mitään kiirettä, odottamalla
odotetaan lähtöhetkeä. Ja vihdoinkin nousee se aamu, jona asumuksen
väet herätessään muistavat, että tänäänhän Hiltu lähtee.

Päivä paistaa sinä päivänä. Se paistaa Hiltun uusiin rasvanahkakenkiin
ja valkoiseen lettinauhaan. Lähtökunnossaan hän on ihmeellisen hento
olento, joka jo kauan sitten on näistä toisista eronnut. Kun hän
nyt menee sinne kauaksi ja semmoisiin oloihin, eikä täällä kotona
enää ole äitiäkään, niin vaistotaan selvästi, että hän eroo iäksi.
Se seikka antaa hänen olemukseensa tuon oudon hohteen. Pikkulapset
ovat totisia. Heidät suljetaan pirttiin siksi aikaa kun isä on Hiltua
saattamassa. Nyt ne jo menevät navetan edessä. Kaksi pientä päätä
painuu pirtin ikkunaan niin lähelle kuin suinkin, mutta niiden silmät
eivät näe lähtijöitä muuta kuin kolmen neljän sylen matkan; viimeisenä
näkyy Hiltun kantapää, niinkuin jokin erillinen pikku sävähdys, joka
nopeasti kierähtää ruudussa olevaan nystyrään. Lapset viipyvät vielä
nenä ruudussa. Sitten he pudottautuvat penkiltä alas tyhjään pirttiin,
jossa vielä tuntuu iäksi kadotetun Hiltun haikea henki. Sitten alkaa
pitkällinen isän-odotus lukittujen ovien takana.

       *       *       *       *       *

Suuri tai ainakin ennenkuulumaton asia on tapahtunut. Torppari Johan
Toivolalle on postissa tullut jotakin. On tullut kirje ja sanomalehtiä.
Ne ovat viikkokauden maanneet talon kyökin ikkunalla, kun Juha työhön
tullessaan saa ne kyökkipiialta.

-- Toivolasta on kanssa tullut temokraatti, pilailee isäntä, kun
näkee Juhan Kansan Lehdet. Juha on ihmeissään, kun hänelle sanomia on
ruvennut tulemaan. Kirje on kaiketi Hiltulta -- vaikka Juhalle sekin
ajatus oli kovin outo. -- Lue sinä Iita.

-- No antakaa tänne vaan, kyllä minä luen.

-- Älkää antako, sanoo isäntä taas, ei sitä tiedä vaikka olisi
morsiamilta.

-- Lue nyt vaan, höpähtää Juha.

-- Tää on Kallelta -- Kaarlo Toivola on tossa noin alla, sanoo Iita.

-- No lue nyt vaan, että-mä kuulen ennenkun-ma menen.

Päällä oli ensin "rakas isäni, siiskoni ja veljeni" ja sitten oli
asiaan kuuluvat alkulauseet lumivalkoisesta paperista, kynästä kylmästä
ja kädestä lämpöisestä, joka ei nyt ulottunut tervehdykseen tällä
erällä, vaan oli kuitattava pännän terällä. Kirjoittaja ilmoitti
voivansa hyvin ja toivovansa samaa herran lahjaa "teitillekkin". -- Ja
minä olen nyt täällä ajurina elikkä vosikkana, niinkuin te maanmoukat
sanotte, mutta me sanomme issikka ja voin hyvin ja tienaan enemmän
kuin te siellä kun te olette talonjussin nyljettävinä ja minä lähetän
teille Kansan Lehden että vähän tulette tietämään noista köyhälistön
asioista...

Kirjoittaja tiesi myös, että Hiltu nyt on täällä Tampereella, taikkei
se Tampereella ole, mutta on Pyynikillä siellä huvilassa ja se on
hienompi elikkä viinimpi rouva kuin on koko teidän pitäjässä ja minä
olen sitä kyyttinyt monta kertaa kaupungista ja olen ollut Hiltun
tykönä jo kerran kahvillakin...

Ja äitikin on kuollut, minä kuulin sen pirsissä Pirjolan isännältä ja
se on aina raatajan kohtalo että kuolla ja Vilho poika on kanssa siellä
kuollut...

Koko talon väki oli kuunnellut kirjettä, ja lukemisen loputtua sanoi
isäntä:

-- Kuuluupa sillä pojalla olevan pännä yhtä hyvällä paikalla kuin
suukin.

Kirje ja sanomat herättivät Juhassa sekavia tunteita. Kalle oli jo
melkein unohtunut, ja jostain syystä tuntui tämä saatu elonmerkkikin
nyt Juhasta vieraalta. Tuntui niinkuin Kalle ei olisi ollut oikein
hyvillä jäljillä, ja samassa heräsi myös epäilyksiä Hiltun suhteen.
Olihan asia päältä katsoen kylläkin niin, että molemmat lapset olivat
menestyneet yli kaikkien odotusten, päässeet semmoisiin asemiin, ettei
olisi luullut Juhan ja Riinan lasten ikänä sillä lailla menestyvän.
Kaupunkilaista vormuniekka vosikkaa piti Juha melkein herrana; olihan
se suurinta, mitä töllin poika saattoi ajatella, ettei tarvinnut
pelloilla eikä metsissä henkensä edestä raataa, ei muuta kuin istua
vaan kuskipukilla. Mutta Juhalla oli hienoa epäilystä, ettei Kalle
oikein kunniallisesti semmoiseen kykene, olisi melkein turvallisempaa
tietää sen olevan renkinä jossain pirtin sopessa; kun ei olisi
valetta koko kirje. Hiltun oli toista; se ikäänkuin paremmin ansaitsi
nykyisen onnensa, sen, ettei tarvinnut lehmänsonnassa rypeä, vaan sai
hienojen kamarien tomuja pyyhkiä. Se oli lapsesta asti ollut nöyrä
ja hentomielinen. Mutta nyt tuntui siltä kuin Kalle olisi viemässä
Hiltuakin huonoon päin.

Kun siis Juha tänä iltana kuutamossa kulki talosta kotiinsa, oli hänen
mielensä oudon tyhjä. Viime viikkojen haaveileva sopusointu oli poissa,
ajatus ei nyt kurkottanut edeltä päin sinne pirtin lämpöön lasten luo,
vaan askaroi jossain etäällä Kallen vosikkana olossa. Oli oudostaan
kovin arkista, vaikka kuukin paistoi; melkein teki taas mieli näräillä
jonkun kanssa. -- Mikä hän, nulikka, siellä on vosikkana keikkumaan kun
minä täällä raadan. Nytkin olen niin väsynyt, että tuskin jalka nousee,
ja kotona pitää kumminkin ruveta lehmää hoitamaan. Hänen tähtensä me
täällä saimme Ville-vainaan kanssa tuskitella ja rahoja kuluttaa. Onkos
lähettänyt penniäkään, vosikka...

Vanha Juha vaistosi sen tosiasian, että hän oli tässä maailmassa
huonosti katsonut eteensä; oli jäänyt alakynteen omasta juonikkasta
pojastaan. Se käsitys, että elämä oli hapanta ja tylsää, uhkasi
taas tänä iltana ruveta elpymään; viime viikkojen sopusointu pyrki
vetäytymään niitten suvellisten Tuorila-haaveitten rinnalle ja saamaan
saman värin. Oli taas niinkuin joltakin nololta matkalta palatessa:
eikä ollut edes vaimoa kotona. Kuun valossa näytti tölli entisaikojen
kuolleelta jätteeltä. Olisi ollut edes Hiltu kotona.

Mitään selvää syytä ei Juhalla tähän närämieleen ollut, mutta kun hän
sitten lampun ääressä yksinään katseli sanomia, niin oli kuin niitten
jututkin olisivat häntä vaan enemmän harmittaneet. Hän tunsi jääneensä
jäljelle, kylmäävään yksinäisyyteen. Tuolla sängyssä nukkuu kaksi
pientä huonoa, jotka on elämään saatettu, mutta ei muuta... Ja tässä
istuu hän tänä syysehtoona korven sydämessä, kuudennella kymmenellä.

Sanomia tuli sitten joka postissa. Juha luki niitä ehtoisin ja
mieli pysyi yhä apeana ja närään taipuvaisena. Sanomien jutut eivät
suurestikaan hänen mieltänsä kiinnittäneet; niissä oli samanlainen
ärsyttävä sävy kuin Kallen kirjeessä oli ollut. Ne puhuivat köyhyydestä
jonkinmoisella ylpeydellä niinkuin huutittomat kyörtit, tai sitten
imelällä hempeydellä, joka ellotti Juhaa. Ei Juha niistä jutuista
innostunut. Hän luki niitä vain uhalla, niinkuin oman näränsä
ylläpidoksi, kun eläminen nyt taas oli tämmöiseksi vierähtänyt.

Kahden taitamattoman lapsen kanssa tuli olo sittenkin vaikeaksi. Lehmän
pito kävi vanhalta mieheltä heikosti, maitojen kanssa vähtääminen ei
tahtonut sujua. Oli sittenkin typerää päästää Hiltu menemään sinne
kauaksi vieraaseen. Mutta paha sitä oli sieltä takaisinkin tahtoa;
millä sen ruokkii ja vaatettaa? Tuntui yhtäkkiä toivottomalta Lempin ja
Martinkin olo. -- Jos minulle täällä tulee jokin tulema, niin mikä nuo
taitamattomat silloin perii? Ja jos minä pahasti vanhenen ennenkuin ne
kykenevät minnekään? Juha kaipasi vaimo-vainaataan. Sillä oli vikojensa
ohella sentään ollut hyviäkin puolia. Oli ennen sen terveenä ollessa
edes yön uni oikeata, nyt oli sekin niinkuin olisi vieraalla vuoteella
nukkunut. Paremmin oli elämä sujunut vielä sittenkin kun Hiltu oli
kotona.

Hiltua kaipasi Juha yhä enemmän ja monta kertaa jo tuskastuneena
päätti, että hän sittenkin ottaa sen takaisin. Tämä ärtymys oli nyt
vielä paljon sietämättömämpää kuin se oli ollut ennen vaimo-vainaan
aikana. Tämä ulottui leveämmälle, sinne Kalleen ja Hiltuun asti, ja
siihen liittyi uusi tekijä: uhkaava, turvaton vanhuus.

Kunnes vielä tuli yksi ratkaisu -- ennen viimeistä ratkaisua.

Taas nousi yksi päivä ja sinä päivänä oli Juhan taas mentävä taloon
työhön. Oli jo toisenmoista aikaa kuin ennen muinoin: vasta kuudelta
mentiin työhön. Työ oli jotain helppoa hemputtelua, taittiin olla
koneriihellä. Kahdeltatoista antoi isäntä höyrypillin viheltää ja
mentiin päivälliselle. Talon miehet menivät kyökkiin, mutta Toivola
ja eräs toinen omaruokainen menivät pirttiin eväilleen. Näin oli aina
ennenkin tapahtunut.

Mutta kun Juha tänäpänä oli muutaman kerran maitopulloaan kallistanut,
tuli Iita pirttiin tuomaan hänelle sanomia ja sanoi samalla:

-- Taas tuli Toivolalle preivi.

Kirje oli ihan tuore, posti oli äsken juuri sen tuonut. Taas sai
Iita lukea sen, ja kun hän avasi sen, tipahti sieltä kymmenen markan
raha. Mitäs se merkitsi? Taas oli siinä samat alkulauseet hyvän
voinnin ilmoituksineen ja toivotuksineen -- ja saan tietä antaa sen
surusanoman että rakas tyttärenne Hiltu on täällä onnettomasti kuollut,
toissailtana se meni järveen, kun oli juuri kirkas kuutamo ja rouva
oli poissa kotoa. Sen rouvan poika oli kyllä kotona, mutta se oli
yläkerrassa ja makuulle menossa eikä tiennyt mitään, ennenkuin aamulla
ja silloin se oli jo myöhäistä.

Ja Hiltu haudataan ylihuomenna jos tahdotte tulla ja se rouva sen
kustantaa hautaan, mutta ei se sanonut mitään palkkaa antavansa kun
Hiltu oli niin vähän aikaa että se menee kaikki hautaukseen ja minä
panen tähän tämän kymmenen markkaa, että saatte jotain ostaa itsellenne
ja keskiviikon Kansan Lehdessä on ilmoitus Hiltun kuolemasta se
maksoi kaksi markkaa ja sisällä lehdessä on uutinen ja kyllä teitiä
nyt on kuolema koetellut, mutta se on köyhälistön osa että kuolla ja
taistelkaa tekin köyhälistön puolesta kun olette raataja ja älkää
antako kapitaalin itseänne riistää, Kaarlo Toivola.

Vanhan Juhan ajatus seisahti, niin ettei hän kotvaan huomannut
mitä ympärillä tapahtui: kuinka emäntä vihaisena tuli hakemaan
Iitaa, joka vielä oli ruvennut sanomasta lukemaan Hiltu-vainaan
kuolemanilmoituksia, ja tiuskaisi: "mihinkä sinä työstäs hyppelet --
eikä semmoisia sanomia tartte meidän huoneissa levitellä". Siitähän
olisi Juhankin sopinut ottaa itseensä, mutta Juha tuskin huomasi
emäntää ollenkaan.

Nyt on siis Hiltukin jo kuollut. Eikös se ollut ihan selvää jo silloin
kun se lähti? Eikös se ole ollut selvää sen lapsuudesta asti? Kun
Hiltun kuvia etäisemmiltäkin ajoilta nyt tulee Juhan mieleen, on
hän aina näkevinään sen menossa kuolemaansa kohti. Juhan tajuntaan
painuu lähtemättömäksi semmoinen harhakäsitys, että Hiltun kuoleman on
aiheuttanut jokin ulkonainen tapaturma.

Muuten jättää uutinen Juhaan kolean jäljen. Ei tule tällä kertaa mitään
surunvoittoista vapautuksen nousua. Päivällisen jälkeen hän menee
työhön niinkuin muutkin miehet. Toivolan Hiltun kuolema on väen kesken
kuitattu sillä, että se on kuultu, työmaalla ei semmoinen sovi puheen
aineeksi. Siellä on miesmäisempää juttua, varsinkin kun isäntäkin on
mukana. Hyvin syvällä juttujen pohjalla tuntuu jo "yhteiskunnallinen
kysymys". Isäntä saa kuulla sinne päin tähtääviä hienoja letkauksia.
Isäntä paasaa viisaamman ylemmyydellä omaa järkeänsä. Työn teko tällöin
aina vaistomaisesti hiukan kiihtyy. Vanha Toivola sanoo lopulta jotain
niin häijyä, että toiset miehet vetävät suutansa nauruun. Isäntä ihan
selvästi hillitsee tulistumistaan, kun hän sanoo:

-- Pian se temokraatti näkyy menevän vanhaankin jäärään; niinkuin
vosikalla ajais vaan.

Näin kireälle ei jousta vielä ennen oltu tämän talon työmaalla
jännitettykään. Koko ehtooruokavälin oli mieliala jäykkä. Oli niinkuin
käsillä oleva työ olisi eristäytynyt omaksi itsekseen, niin että oli
siis kolme jäykkää kohtaa: isäntä, miehet ja tehtävä työ. Tuo kolmikko
muodosti ikäänkuin suljetun voimakehän, joka oli niin suunnattomasti
suurempi, raaempi, miesmäisempi seikka kuin minkään Hiltun kuolema,
että niitten rinnastaminen samaan ajatukseen tuntuu tympeän
luonnottomalta.

Ei tullut surunvoittoisen vapautuksen tunnetta tästä kuolemasta.
Ei ollut mitään revittyjen juurten jälkiä, ei mitään korvauksen
kaipuuta. Juhan mieli oli tylyssä vireessä, kun hän tänä iltana kulki
korpitietään. Kuu paistoi, mutta sen oikea reuna oli jo kutistunut ja
sen valo lankesi koleana pirttirähjän yli. Pirtistä ei nyt lähtenyt
mitään haaveellisen entisyyden kajoa, se oli täysin tämänpäiväinen. Se
ikäänkuin kiiruhti ilmaisemaan, että se on pahasti ränstynyt, että se
on vihamielisen miehen maalla ja sen oma ja että sen sisällä on kaksi
ihmislasta, joiden olemassaololla ei juuri olisi väliä.

Tie on selvä eteenpäin.



VI

Kapinoitsija


Eipä voisi juuri keksiä keinotekoisempaa tutkimuksen esinettä kuin:
mikä oli Toivolan Juhan suhde siihen kansallisten kärsimysten jaksoon,
joka tunnetaan nimellä sortovuodet. Toivolan Juhan kärsimykset
eivät siihen aikaan olleet juuri entistään kummempia eikä hän siinä
maailmassa, jossa hän liikkui, muuallakaan nähnyt mitään erinomaisia
kärsimyksiä. Talon isäntä nyt ainakaan ei kärsinyt, sillä hän
vaurastui vaurastumistaan; hänen karjakantansa kohosi noina vuosina
kahdestatoista lypsävästä kahdeksaantoista ja hevosten lukukin
lisääntyi kahdella. Hänen suhteensa miehiin oli tullut suljetummaksi ja
samalla äreämmäksi -- patruunimaiseksi, kuten miehet sanoivat.

Ei isäntä kärsinyt, eikä sanottavammin Juhakaan. Alkoi kyllä juuri
niihin aikoihin ikäänkuin kuultaa läpi hänen asemansa epävarmuus;
hänellä kun ei ollut kontrahtia ja talon paras metsämaa ympäröi
hänen tiluksiaan. Mutta eräitä huojennuksiakin oli. Työpäivä oli
lyhentynyt viisitoistatuntisesta kaksitoistatuntiseen ja itse työnteko
muuttunut paljon laimeammaksi; entinen käsin kierrettävä puimakone
oli ensin muuttunut hevoskierroksi ja lopulta höyrykierroksi, ja
viikatetta tarvittiin talossa enää vain sarkojen päitä aukoessa. Tosin
eräs koneista, separaattori, myös laimensi ruokapöydän sisällystä
loihtimalla entisen vahvan piimän "kurnaaliksi" ja entisen kotoisen
voin tympeäksi "kasvis"-voiksi, jota väen kesken leikillisesti
kutsuttiin kukkaseksi.

Juhan tapainen väki ei parhaalla tahdollaankaan olisi päässyt
selville, mikä Suomen "kansan" asemassa nyt yhtäkkiä olisi ollut niin
erinomaisen synkkää. Kun talolliset selvästi yhä vain pullistuivat
eikä pitäjän herroissakaan näkynyt mitään köyhtymisen eikä laihtumisen
merkkejä, niin oli alhaiselle kansalle käsittämätön se hätä ja
hämminki, joka sielläpäin vallitsi. -- Taitaa olla niitten virat
jollakin lailla vaarassa. Pantiin toimeen kotikouluja ja ne olivat
kyllä hauskoja. Siellä istui ikämiehiä, jotka osoittivat huomattavaa
lahjakkuutta Europan kartan oppimisessa, mutta oli semmoisia
poikasiakin, jotka tirskuivat tyttöjen kanssa, kun nuori vaalea
maisteri poru silmässä esitteli "isänmaan" historiaa. Pian kotikoulut
sitten kuivivatkin kokoon, mutta monet aivot olivat siellä saaneet
kelpo sysäyksen ja alkoivat sen jälkeen aprikoida yhtä ja toista.

Juha ei kuulunut edes niihin, joihin kotikoulut vaikuttivat. Kyllä
hänkin niistä juuri jotakin vihiä sai -- omassa kylässäkin oli yksi
koulu -- mutta hänen tajunnassaan ne saivat saman värin kuin monet
muutkin tämänaikaiset ilmiöt ja esitelmät, joitten kaikkien pohjalla,
olkoot vaikka kuinka ovelasti järjestetyt, kumminkin aina piili se
yksi ja ainoa: rahan kieruaminen. Juha oli vakuutettu siitä, että
kotikouluissakin lopulta jonkinlaiset "piljetit" oli lunastettava --
milläs semmoiset maisterit simsettiänsä tärkkäyttäisivät. Ja hän tunsi
hiljaista itsekylläisyyttä todetessaan, ettei hän milloinkaan ollut
semmoisiin mielitellyt, itseään nenästä vedättänyt. Eihän hän kylläkään
ollut osannut varoihinsa päästä, mutta niin lapsellinen hän ei sentään
koskaan ollut, että olisi mennyt piljettejä ostelemaan.

Tämä oli Toivolan Juhan suhde sortovuosien isänmaallisuuteen; tuntuu
todellakin keinotekoiselta siitä ollenkaan puhua. Se oli jotain
semmoista kuin kirkonkylän nuorison-"yhtiöt", joka kanssa omalla
tavallaan kierusi rahaa hervottomilta renkipojilta ja piikatytöiltä.

Näin ollen jäi myös ensimmäinen iso-lakko häneltä vallan elämättä ja
koko sen sisällys täysin käsittämättä. Kuulihan hän sen tapauksista
puhuttavan -- mihin siitä olisi korvansa pannut? -- mutta niissä
puheissa oli Juhalle jotakin ärsyttävää. Että semmoisen homman
perustana oli jotain kierää, siitä oli Juha vakuutettu, ja ne sanat,
jotka Rinne sanoi suurlakon jälkeen, jäivät pysyvästi hänen mieleensä.
Rinne sanoi: "työväki kuurasi herrojen napit".

Saavuttamalleen äänioikeudelle ei Juha antanut sen suurempaa arvoa
eikä ensimmäisissä vaaleissa äänestänytkään. Niihin aikoihin oli
hänen yksityinen elämänsä juuri vaikeimmillaan, vuotta ennen
kuolemantapauksia. -- Harrastakoot ne, joitten asiat ovat paremmalla
kannalla. Ei niistä kumminkaan leipä lisäänny.

Suurlakon jälkeenhän työväenliike pääsi Suomessa suureen vauhtiin;
innokkaat agitaattorit lähtivät liikkeelle, yhdistyksiä perustettiin
ja sanomalehdet liehtoivat. Kolme vuotta suurlakon jälkeen tiedettiin
Toivolan Juhakin jo selväksi "temokraatiksi" ja niin kai hän olikin,
mutta -- niin uskomattomalta kuin se kuuluukin -- ei suurlakko, eivät
agitaattorit eivätkä sanomalehdet olleet siihen asiaan hiventäkään
vaikuttaneet; ne eivät pystyneet tasatukkaiseen, kaljupäiseen Juhaan.
Hän ei viitsinyt etäisestä asumuksestaan lähteä tallustelemaan
agitaattorien kokouksiin. Sanomalehti hänelle tuli ja ensimmältä hän
sitä lueskelikin, umpimähkään nylkemisjuttuja ja naimailmoituksia,
mutta Hiltun kuoleman jälkeen hän ei enää niitä viitsinyt tavailla;
eikä hän koskaan ollut semmoisille taruille pannut täyttä arvoa.

Sinä päivänä jona Hiltun kuoleman sanoma oli saapunut, ei Juha ehtoolla
sänkyyn mentyänsä heti saanut unta. Ensin hän muisteli Hiltun lähtöä ja
omaa osuuttaan siihen -- itse kuolemantapaus ei juuri hänen ajatustaan
askaroittanut. Himmeä kuuvalo täytti pirtin, Lempin ja Martin hento
hengitys kuului. Tämmöisenä hetkenä, kun ajan ja paikallisuuden
vaikutus heikkenee, tekevät laihemmatkin aivot hyvin kevyesti laajoja
katselmuksia. Kuudennellakymmenellä oleva töllin äijä, jolta vaimo ja
lapsia on kuollut, tulee pakosta ajatelleeksi myös omaa kuolemaansa
ja ennen kaikkea jäljelläolevaa elämäänsä. Tunti kuluu tunnin
jälkeen, mies laskee mällin pois ja ottaa sen taas takaisin, nousee
juomaan ja oikaisee taas sänkyynsä. On niinkuin makaisi tuulisessa
autiossa huoneessa; uni ei tule. Nuo kaksi lasta noin nukkuvina tässä
hiljaisuudessa ovat hänelle hirvittävän vieraat; ne ovat semmoisia
lapsia, jotka ovat tulleet maailmaan sattumalta, joiden syntymisestä ei
ole iloittu; jotka äiti pois mennessään on tänne jättänyt.

Kun töllin äijällä on vaimo, vaikka huonokin, ja kasvavia lapsia,
toisin sanoen perhe ja "huusholli", niin saa hänen taakkansa olla
kuinka raskas tahansa, hänen elämänsä on kumminkin täyttä sitkeätä
elämistä, tasaista, köyhää ja ajatuksetonta. Hän ikäänkuin laskee
taakkansa maahan eikä yritäkään sitä sen kauemmaksi. Ja niin kuluu
vuosia. Mutta sitten se tulee se uneton yö, jona hän huomaa ettei
hänellä enää ole edes taakkaa. Kuolema on viime aikoina runsaalla
kädellä jakanut huojennusta. Mutta nyt tuleekin huojennus taakaksi. On
tyhjyys, kolea vapautumisen tuoma tyhjyys, johon _pakkoajatukset_ omin
valloin virtailevat; ja sellainen on tottumattomalle tukala vaiva. Kun
huushollin suuri tunne on poissa, tulee lukemattomien sivuasioitten
huono tila alastomammin näkyviin. Tulivathan ne huonot asiat kyllä
ennenkin mieleen etäämmällä yksin kulkiessa, mutta kaikkien niitten
yläpuolella oli se mitä siellä kotona oli: vaimo, lapset, lehmä,
sanalla sanoen huusholli. Se oli semmoinen olemisen ja elämisen keskus,
jota eivät mitkään huonot asiat voineet olemattomaksi tehdä. Siihen
kurjaan seikkaan kaikki perheen jäsenet tiedottomasti turvautuivat;
siihen kuului silloin Jumalakin. Nyt ei ole sitä elämän keskusta,
laakea muu-maailma on noussut minän tasalle; nuo kaksi nukkuvaa lasta
ovat niinkuin tiellä, sivuasioista on tullut pääasioita.

Juhan yöllisen mielialan pohjalla liikkuu jo tiedoton kaipaus muitten
pariin. Tämä autio pirtti ei enää tunnu kodolta, tänne ei enää koskaan
palaa Hiltukaan...

Niin aletaan Toivolan Juhassa näihin aikoihin huomata semmoinen uusi
piirre, että hän viivyttelee kylässä, poikkee tuttuihin asumuksiin,
istuu ja puhua paasaa tuntikausia. Hän arvostelee tämän maailman
olikkeita, ääni tulee kimeäksi, melkein vihaiseksi. Esityksellä on
kauttaaltaan semmoinen sävy, että hän on sen itse niin tutkinut
ja harkinnut, ei hän ole mikään semmoinen tavallinen temokraatti,
jommoisia muut miehet ovat. Puheesta kuuluu vielä joskus semmoisetkin
sanat, että "niinkuin Vapahtaja sanoo" --

-- Vanha Toivola taas profeteerasi puolen päivää, sanovat akat hänen
lähdettyään.

Semmoisen pitkän paasauksen jälkeen on Juhalle kotiinpaluu entistä
kolkompaa. Metsäteitä mennessään hänestä tuntuu, niinkuin hänellä
olisi noitten vieraitten ihmisten asioita ajettavanaan, niinkuin olisi
antautunut johonkin pitkälliseen toimeen niitten hyväksi. Se tunne
tympäisee, sillä hänen perusluontonsahan ei ole milloinkaan rakastanut
ihmisiä. Hän on niitä sietänyt, sillä hänen on ollut niitä siedettävä
hamasta lapsuudesta. Mutta milloinkaan eivät ihmiset -- semmoisena
kokonaisuutena kuin ne tätä maailmaa asuvat -- ole hänelle ehjästi
mitään hyvää suoneet, eivät köyhät eivätkä rikkaat.

Oikeastaan on siis minkäänlaisen aatteen (Juha sanoo: aarteen)
harrastaminen Juhalle luonnon vastaista. Mutta luonnossa on
ristiriitaisia voimia ja jokin semmoinen peruuttamaton, sattuneisiin
tapahtumiin nojautuva voima ajaa hänet nyt tätä "temokraatin aarretta"
asumuksissa paasaamaan. Se voima ikäänkuin seisoo jossain rinnatusten
sen tosiasian kanssa, että kotona on koleata eikä enää voi lämmetä.
Hänen täytyy jankuttaa ihmisille jotakin. Ei hän näissä aatteellisissa
keskusteluissaan milloinkaan ole täysin yksimielinen kenenkään kanssa.
Vaikka hänelle sanoisi kuinka selvän temokraattisen tosiasian, niin
ei hän siihen nyökkää, vaan on hänen siihen keksittävä jotakin, usein
sangen hämäriä perusteluja, joita toinen ei ole käsittänyt, vaikka
onkin löyhästi lausunut tosiasian. Vanhan Toivolan täytyy saada
"profeteerata".

Ja hän "profeteeraa", ikäänkuin polkee yksillä jalan sijoilla, monina
vuosina, joina suomalainen työväenliike nuorien tärkkikauluksisten
etumiestensä ajamana edistyy ja kehittyy. Nuo tärkkikaulaiset ovat
hänelle vieraita, melkein vastenmielisiä, sillä hän ei pääse siitä
vanhasta epäluulosta, että ne ainakin jonkun verran kieruavat rahaa
myös omaan pussiinsa. Joku tärkkikaulainen taas, jos sattuu Juhan
paasausta kuulemaan, katselee häntä tylsin, vaivautunein ilmein. Niin
kuluvat vuodet.

Kunnes tuli maailmaan se suuri sota, jonka kärsimysten kautta
ihmiskunnan oli käytävä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtäviä
toteuttamaan. Ihmiset, jotka olivat perineet yhdeksännentoista
vuosisadan sielun, istuivat loppukesän iltoina sanomalehtiensä ääressä
koettaen arvella, mikä puoli tässä nyt voittaa ja eläen siinä uskossa,
että sitten sitä taas jatketaan niinkuin ennenkin; on hauska elää
tämmöinen maailmansensatsioni. He uskoivat sodan loppuvan ensimmäiseksi
jouluksi, mutta kun se ei loppunut vielä toiseksikaan, niin he alkoivat
tuntea ahdistusta, sillä he tiedottomasti aavistivat, että tästä
ei ollenkaan päästäkään aseellisella voitolla, vaan on sen jälkeen
edessä jokin pitkällisempi piina. Jatkuva aseitten kalske muodostui
tällöin niinkuin armon ajaksi ja tuli ilmi sellainen uskomaton seikka,
että ihmiset hirvittävän teurastuksen aikana olivat vähemmän vakavia
kuin rauhan oloissa, he elivät vedenpaisumuksen aikana niinkuin
heidän ennen sanottiin eläneen sen edellä. Ne aatteet ja ihanteet,
joita viime vuosisadan jälkipuolisko oli afääriensä lomassa kokoon
näperrellyt, osoittautuivat olevan paperia ja mustetta. Sääli oli
nähdä ikämiehiä istumassa romahtaneiden ihanteittensa ääressä, sääli
sen vuoksi, että he todellakin näyttivät niihin uskoneen. Nuoriso oli
onnellisempaa, sillä se ei ollut aikaakaan niihin enää uskonut. Se
kuljeskeli maanteillä ja tanssi yhdistyksissään ja muutamat hävisivät
salaperäisellä tavalla. Yleensä elettiin päivästä toiseen.

Kunnes idässä romahti. Siinä romahduksessa oli monelle suomalaiselle,
kaikessa hiljaisuudessa, pettymyksen ilkeä sivumaku. Mitäs nyt
tehdään, kun tähän asti oli tehty afäärejä ja vallitöitä? Hiukan
toivuttuaan riensi kansa osoittamaan, että se oli erinomaisen
uskollinen valtakunnan kokonaisuudelle. Uskollisuuden merkiksi
saatiin ja annettiin erinäisiä suuteloita ja allekirjoituksia,
joita vastaan ei muistutuksia tehty, vaikka sananvapaus vallitsi.
Valitettiin salaperäisesti kadonneita nuorukaisia, joiden teko
Suomenkin perustuslakien mukaan oli maanpetos. Tätä uskollisuutta kesti
bolshevikkien esiintymiseen asti, joka ensin oli valtiorikos, mutta
muuttui sitten tunnustetuksi valtioteoksi. Siihen aikaan alettiin
Suomessa yleisemmin puhua itsenäisyysmiehistä...

Siellä syvyydessään eräässä Suomenmaan kohdassa elää vielä Toivolan
Juhakin; onpa hän tällä hetkellä varsin kiinteästi tekemässä
kansallensa historiaa.

On ihana aamu toukokuun lopussa, maa ja maan kasvut tuoksuvat, siellä
täällä ojanteissa näkyy keltaista väriä. Toivolan Juhan karvaisista
kasvoista kiiluvat pienet silmät virkeinä ja touhukkaina, kun hän
lämmenneestä korvestansa lähestyy kylän maita. Hän on nuorekkaamman
näköinen kuin kymmenen vuotta takaperin, elämä tuntuu turvalliselta
näin kesää vastaan -- ja muutenkin. On hauska taas mennä aukeille
maille koko päiväksi. Hän ei mene nyt päivätöihin, vaan Rinnelle.

Kävi niin tässä aikaisemmin keväällä, että Juha sattui olemaan kirkolla
juuri sinä päivänä, jona vallankumoussankarien hautajaisia vietettiin.
Kansaa tuli kaikilta suunnilta pitkissä jonoissa ja punaisia lippuja
oli aina siellä täällä jonon keskelläkin. Juha osui Kuuskosken
tienhaaraan juuri samaan aikaan kuin tehtaalaisten jono saapui. Jonosta
käskettiin tiukanpuoleisella äänellä Juhaakin yhtymään riviin. Juha
sanoi: "kyllä minä paikkani tie'n", ja yhtyi riviin. Hän katseli
sitten sitä punaniskaista nuorta miestä, joka häntä oli komentanut,
ja ajatteli, että mikä sinä luulet olevasi. Mentiin nuorisoseuran
talolle ja ruvettiin siellä pitämään kokousta. Muutamat kirkonkylän
herrat olivat nostaneet sinivalkoisen lipun; nyt keskusteltiin mitä
niille olisi tehtävä. Vieläkin ärtyneenä siitä, että häntä oli niin
tylysti riviin komennettu, käytti Juha puheenvuoron, ensimmäisen
eläissään. Häntä katseltiin ja outoiltiin ja siitä Juha nautti. Hänen
puheensa oli lyhyt eikä ollenkaan koskenut koko lippuasiaa, mutta
siitä oli kumminkin se seuraus, että hänet valittiin siihen komiteaan,
joka lähti vaatimaan lippuja poistettaviksi. Komitean johtavana
miehenä oli se sama kuuskoskelainen punaniskainen, mutta Juha katsoi
asiakseen vanhimpana miehenä kanssa sanoa sanansa. Ja Juhan puheet
eivät olleetkaan mitään lipsutuksia. Kun herrat myöhemmin keskenään
juttelivat päivän tapauksista, sanoivat he:

-- Kuka se takkunaamainen äijä oli? Se nyt vasta aika risa oli.

Niin Toivolan Juha varsinaisesti joutui ajan paisuvaan huminaan ja
pysyi siinä uskollisena lähes loppuun asti. Kun hän sinä päivänä palasi
kirkolta, täytti hänen mielensä vielä korpitielläkin ankara uho. Hän
oli vieläkin näkevinään kaikki ne vieraat kasvot, jotka päivän kuluessa
olivat häneen tuijottaneet ensin kokoushuoneessa ja sitten herrojen
tykönä. Hänellä oli sama, hiukan näräinen tunne kaikkia noita kasvoja
kohtaan. Ei hän tarvinnut kenenkään ohjausta, kyllä hän tiesi mitä
tekee.

-- Ei semmoset miehet tie' temokraatista mitään -- en minä tarvitte
neuvoja.

Pirtti tuli taas näkyviin, niinkuin tuhannesti ennen. -- Ajakaas vielä
minä pois tästä asumuksesta, ajatteli Juha, ja pitkästä aikaa vierähti
mieleen taas tulevaisuuden suunnitelmia. -- Onpa talvi ohitse...

Kun Juha sitten seuraavan kerran oli talossa, paasasi hän työmaalla
niin pitkälle, että isännän täytyi kiroten tiuskata: "Suu kiinni! se
olen minä, joka täällä mökötän." -- "Kyllähän vielä nähdään", sanoi
Juha hiljempää.

Ja pian se sitten nähtiinkin, sillä tänä alkusuven aamuna ei Toivolan
Juha olekaan menossa päivätöihin vaan Rinnelle. Nyt on suuret lakot
tässä pitäjässä. Meijeri on saanut käydä näihin asti, mutta nyt
pannaan sekin toppiin. Saa nähdä tuleeko sinne talollisia vastarintaa
yrittämään. Juha menee kuin kirkkoon, hän on paraassa kunnossaan niin
sisältä kuin ulkoa. Miehevä turvallisuuden tunne täyttää mielen.
Kun hän kylän aukealla katselee vainioita ja muistaa niitten kunkin
omistajaa, niin häntä pyrkii hymyilyttämään. Eilen hän oli joukon
mukana silmäilemässä rikkureita ja tänään on vainioilla jokin uusi
sävy. Ennen toi varttuva laiho mieleen isännän ja hänen lukitut
aittansa; nyt se tuo vain tämän käynnissä olevan työväen homman tänä
keväisenä päivänä. Koko lakeuden rikkaus on niinkuin yhtä rikkautta.

Oman talon isäntä on järvellä rysiänsä kokemassa ja näkee Juhan tulevan
pitkin korpeen vievää karjakujaa. Välimatka on siksi pitkä, että isäntä
voi avoimesti katsoa tuota vanhaa äijää, jonka hän tuntee paremmin kuin
soisi tuntevansa. Se on niin vanha, niin köyhä ja niin vakiintuneesti
tiedoton ja älytön, että isännästä hänen vihansa sitä kohtaan tuntuu
vastenmieliseltä. Hän ei voi sitä muuta kuin vihata, mutta samalla
on tuossa sen hartaassa menossa jotakin vääntävän epätoivoista. Se
asia, jonka humina nyt täyttää nämä päivät, on jotakin toista; se on
kyllä ahdistavaa, mutta se on semmoista, jonka edessä ihmisen syvin,
yksinäinen tunto seisoo avuttomana ja myöntyväisenä. Jonakin totisena
hetkenä tuntee halua antautua sen valtavaan huminaan, mutta kun
sitten näkee tuommoisen vanhan vastenmielisen Jussin takkuparran ja
hölmömäisen pisteliäät killisilmät, niin sävähtää ilkeästi ja tuntee
vihaa; se viha on oikeastaan omakohtaisen ristiriidan synnyttämä.

Tämmöiset pienet sisäiset tapaukset ikäänkuin kumpuilevat ihmisistä
kaikkialla ja yhtyvät siksi jännittyneeksi paineeksi, joka täyttää
ilman tänä vallankumoussuven päivänä. Se paine muovautuu ja purkautuu
niissä joukkonäytelmissä, joita esitetään meijerin pihalla. Sieltä
kuuluu huutoja ja pitempi puhe, isomman joukon puolelta näkyy
jännittyneitä alaleukoja ja katseita, pienemmän joukon puolelta
kiukustuneita. Siellä ollaan puoleen päivään asti ja sitten
hajaannutaan; tämän päivän näytelmä on tällä paikalla ohi. Illan
tullessa keskustellaan siitä monessa ihmisasumuksessa. Ei enää puhuta
siitä, kenellä on oikeus tai onko kenelläkään, vaan selostellaan
omituisen eloisasti vastapuolen liikkeitä ja menettelyjä. Ja kun päivä
laskee, sulkevat talolliset visusti ovensa ja asettuvat nukkumaan
vuoratuissa ja maalatuissa päärakennuksissaan. Noissa suurissa
huoneriveissä ja ruohoisilla pihamailla on vielä jäljellä vanhan
kotirauhan varmuutta.

Mutta maantiellä kylän raittilla liikuskelee hämäriä olentoja.
Paperossit kiiluvat ja joskus rämähtää nauru. Yhtäältä lähestyy kolme
piikatyttöä kaikilla samanlaiset hohtavan valkoiset pumpuliliinat
päässä. Heihin yhtyvät nuo miehiset olennot ja he menevät kaikin
pieneen tönöön, jossa joskus on myyty vehnästä ja limonaatia. Heitä
on siellä pihamaalla toistakymmentä eikä yksikään isänmaanystävä voi
milloinkaan saada selville, mitä heidän keskensä siellä tapahtuu.

Se on _sitä_ joukkoa. Toivolan Juha ei siitä tiedä mitään. Hän
puolestaan on koko päivän rehjunnut mukana ja ehtoolla väsyneenä
laahustanut korpeensa. Hänen mielessään ei tällä kertaa ole sijaa
epäluuloille eikä saivarteluille, ei hän näinä päivinä enää ole
profeteerannut. Hän näkee nyt vain talolliset ja niiden vastarinnan.
Semmoinen tila on selvempi ja samalla ehjempi; se on sopusoinnussa ajan
aaltoilun kanssa. Vanha Jussi elää täydesti vallankumoussuven hengessä.

Ja vallankumous jatkuu ja paisuttelee omaa varmuuttaan. Joka aamu
tuo posti sanomia, jotka kertovat kuinka liike yhä on kasvamassa
kautta maan, aina Helsingistä ruveten. On Suomen köyhälistön
ihanin kesä. On viikkokausia, joina ei tarvitse nähdä kulmaakaan
porvarillisista herraslehdistä, jotka aina vetelevät ja venyttelevät
koettaessaan ponnistella työväen totuutta vastaan. Ei merkitse
mitään leikkuupellolla, vaikka isäntä on mukana ja vihapäissään
yksin pystyttelee kolmen saran elon. On melkein nautinto nähdä hänen
voimatonta kiukkuaan, kun miehet istuvat toista tuntia sirppejään
hiomassa. Entisaikain kilpaleikkuusta ei näy jälkeäkään. Köyhälistön
kesä 1917. Vapaana ja pystypäin kulki sorea sälli kesäisiä teitä,
torpparille kävivät torpan maat rakkaammiksi, niistä henki iloista
lupausta...

Mutta Suomen kansan kaikkienkin kerrosten vaiheissa on tähän asti
tuskin muuta ollut kuin tragiikkaa, omituisen hentoa tragiikkaa.
Kohtalo ei ole meitä tappanut, vaan on hiljakseen kidutellut. Se antaa
päivän pilkahtaa, ja kun me oikein olemme tulleet uhoomme, niin ettemme
tiedä ketä syleilisimme, niin se näyttää, ettei se sentään olekaan
totta tarkoittanut.

On talvi, on tammikuu. On pyryä ja pakkasta, on kirkkaita tähti-iltoja,
joina pysähtynyt aika hiljaisissa metsissä näyttää kuuntelevan
vuosikymmenien takaisia asioita ja lumen tupsahdus oksalta alas on
kuin syvä häiritsemätön henkäys hartauden keskellä. Semmoisina ovat
vuosikymmenien talvet uudistuneet ja kapeilla talviteillä lumisten
puitten varjossa on liikkunut ihmisiä, joita perinnäinen luonto on
vetänyt tuon hartauden osallisuuteen.

Niin on ollut; ei nyt.

Tuskin nyt kukaan huomaa, että talvi on tullutkaan; äskenhän juuri oli
marraskuu, kun lahtarikaarti masennettiin. Vasta on kolme viikkoa oltu
verolakossa. On myös päätetty olla maksamatta kirkollisia maksuja.
Töllinäijien aika ei kulu kotona. Kotona yksinäisessä pirtissä vaanii
hämyisinä päivinä entisaikainen unelias hiljaisuus, ja se ei sovi nyt.
Tiedottomasti sitä kartetaan. Kuinkahan eduskunnassa käy? Aikovatko
porvarit laillistuttaa lahtarikaartin? Silloin on meidän poikien
kanssa aika nousta. Mitä se on se eduskunta? Me hävisimme vaaleissa --
no hävittiin sitten, jumalauta, se on pieni asia. Koko eduskunta on
akkamainen asia; porvarit siellä kumminkin aina mukana kieruavat, jos
hävittiin tai voitettiin. Vaikka työväellä olisi mimmoinen enemmistö
eduskunnassa, niin on se samantekevä niin kauan kun porvareita kerran
on ja aittojen avaimet riippuvat heidän kamariensa seinissä. Me emme
perusta semmoisista eduskunnista emmekä enemmistöistä. Kyllä me
näytämme kellä enemmistö on. Meitä on vissiin enemmän, sitten kun tosi
tulee.

Aivan niin kuin reimaa sälliä jossain nimipäivätanssissa alkavat
ällöttää kahvipöydät ja muut sievät laitokset. Hän hihkaisee ja lyö.

Toivolan Juhalla ei enää ole sanottavia kotihuolia, sillä Lempi on
jo neljäntoistavuotias ja hoitaa kyllä lehmän, vallankin nyt, kun se
ei lypsä. On siis jo kulunut kymmenen vuotta siitä suuresta kuoleman
suvesta, jolloin tuo sama Juha kävi Tuorilassa sukulaisissaan. Se
oli niitä vanhanaikaisia suvia, kun sihisevillä poudilla ei tahtonut
olla loppua ollenkaan... Ei Toivolan Juha enää muistele niitä
vainaita, enempää kuin suuria sukujaankaan, ne eivät kuulu tähän
tämänaikaiseen. Nyt on torppari-asia kysymyksessä, siitä nyt puhutaan,
ja lahtarikaarteista. Juha istuu tutussa asumuksessa ja paasaa kimeällä
äänellä. Ehtoolla hän menee kotiin, haukottelee ja ajattelee tuskin
mitään. Pirtti sänkyineen ja ryysyineen on vuosien kuluessa saanut
toisen ilmeen. Ennen siellä asui puute, nyt siellä asuu lievä, mutta
oikea kurjuus; pirtin monista pienoiskohdista on kadonnut entinen
asumuksen henki, ne muistuttavat suuren talon renkipirttiä, jonka
ilmaan on jäänyt lemuamaan maantieltä työhön otettujen tilapäisten
sällien kalsea rivous. Sitä voisi pitää kuvitteluna, jollei sitä
vahvistaisi silminnäkyvä tosiseikka: täi. Se on jo Toivolassakin.
Ja siinä sängyssä, missä täi on, siinä eivät viihdy haaveelliset
ilta-ajatukset. Täi ei ole tolkuton eikä satunnainen eläin, ei sen
viihtyminen riipu likaisuudesta, vaikka niin uskotellaan. Se voi pysyä
poissa ränstyneimmästä tönöstä, mutta se ilmestyy aina hitaana ja
varmana sinne, missä niinsanottu ihmisyys värjöttelee viimeisillään,
kuten sotarintamien juoksuhautoihin, renkipirtteihin ja muihin suojiin,
joissa työväkeä säilytetään.

Toivolassa on nyt sekä puute että kurjuus. Juha ei päässyt syksyllä
kenenkään ruokakuntaan, korttileipä on haettava kirkolta, jonne on
toista penikulmaa. Toivolassa nähdään usein päiväkausia selvää nälkää,
ei ole muuta kuin perunoita ja silakan suolavettä. Lempi ja Martti
sitä useimmiten syövät kahdestaan, sillä Juha on melkein aina poissa;
onpa joskus poissa öitäkin. Nuo kaksi hoikkakaulaista, kuoppasilmäistä
olentoa ovat säilyttäneet henkensä. Siellä ne lämmöttömien
ryysyjen seassa ovat harmaina ja laimealiikkeisinä, niinkuin kaksi
aineellistunutta puutteenkäsitettä. Eivät ne käy kansakoulua, eivät
edes elämän koulua.

Juha viihtyy kylän mailla poissa kotoa. Hänen on kuiskaillen
puhuteltava yhtä ja toista "toveriaan" -- hänen täytyy pyytää rahaa
lainaksi. Rinne -- kuka sen miehen oikein tuntee? Hän on viekas ja
kavala villitsijä, mutta -- kaikessa hiljaisuudessa hän holhoo vanhaa
Toivolaa. Hän teettää Juhalla pieniä yhdistyksen toimia, mihin tämä
suinkin pystyy, ja pistää niistä aina kouraan jonkin markan. Rinnellä
on suuret asiat, hän liikkuu vielä porvarienkin meiningeissä, kaiken
maailman lautakunnissa. Silmäkulmat ovat aina kurtussa ja puhe on
terävää ja lyhyttä selittelyä. Hän vain hymähtää Juhankin puheisiin,
kun Juha uhossaan jotakin hölpättää. Rinne on sentään parempi kuin
yksikään isäntä.

Mutta kun ihmisen asiat ovat ahtaalla, tulevat ne usein vielä
ahtaammalle ja ovat lopulta ahtaimmillaan. Sinä keskiviikkona oli
Toivolassa asiat niin, että päivä oli oltu leivättä, lehmältä olivat
viimeiset heinänrippeet loppuneet, eikä Juha enää nähnyt mitään
pelastuksen mahdollisuutta. Lehmä poiki viiden viikon päästä; sitä
oli surkea pitää pelkillä lepänkerpuilla. Mutta Rinnellekin tuntui
vaikealta taas näin pian mennä. Ja mistä se heiniä antaisi? Lapset
kastavat perunaansa suolaveteen ja nieleskelevät raskaita nielauksia.
Juha kumminkin lähtee kylälle, poikkeaa vain muuten Rinnelle, ei puhu
mitään. Lapset alkavat nyyhkyttää, sillä he arvaavat, että isä on taas
yön poissa, kun se näin iltapuolella lähtee.

Vanha Toivola lähestyy Rinneä niinkuin jotain parempaansa ainakin --
viime viikkojen asiat ovat hänestä paljastaneet saman piirteen, joka
hänet kerran vei Tuorilaan. Mutta kun hän astuu Rinnen pirttiin, tuntee
hän heti, että hän on tullut kovin sopimattomaan aikaan. Ei Rinne nyt
kerkiä Juhaa muistamaan. Ääni kuuluu kamarin puolelta, siellä on useita
muitakin miehiä ja puheesta kuuluu, ettei siellä keskustella kauniista
ilmasta, ei olla koossa sattumalta. Rinneska vie sinne kahvia ja Rinne
käväisee pirtissä katsomassa, kuka tuli. Hän vastaa Juhan hyvään
päivään teennäisen ystävällisesti ja menee sitten kamariin takaisin.
Kun Rinneska palaa kahvia viemästä, sanoo hän Juhalle:

-- Menkää vaan Toivola tekin kamarin puolelle, siell' on toisiakin
miehiä.

-- Passaako sinne mennä?

-- Kyllä-mar -- eikös Toivola saa tulla? huutaa hän kamarin puolelle.
Sieltä ei kuulu oikein selvää vastausta, mutta Rinneska sanoo: --
Menkää sinne vaan.

Juha tulee ja istuu kamarin ovipuoleen. On ihan niinkuin olisi talossa
päässyt kamarin puolelle isäntien seuraan. Täälläkin on paperossit
ja kahvikupit, on liinat pöydässä ja tauluja seinässä. Juha ei
aavista, miksi kaikki paikkakunnan johtomiehet näin arkipäivänä
ovat noin juhlallisesti kokoontuneet, paremmissa vaatteissaan ja
pitkävarsisaappaissaan. Onko jokin kokous?

Juhan ei auttaisi näin istua. Jos nyt kotona olisi leipää ja heiniä,
niin olisi Juhan tässä erinomaisen viihtyisä olla. Malttamattomana
hän koettaa kanssa ottaa osaa keskusteluun, jonka perustaa hän ei
vielä tiedä. Puhutaan Kuuskosken harjusta, mimmoinen se on miltäkin
kohdaltaan. Kyllä Juha sen harjun hyvin tietää.

-- Kyllä-mar se vaan hyvä puolustuspaikka on, sanoo Juha. --
Meinataanko sitä sitten semmoiseen tarvita?

-- Tiedä, vaikka jo tarvittaisiin, sanoo yksi miehistä.

Ja niin Juha, sopivassa tilaisuudessa aina kysäisten, lopulta pääsee
asiasta selville. Sota on alkanut. Sota -- sitä sanaa ei sanota, se on
niinkuin suuri, liian peloittava yhteissumma joistakin edellä käyneistä
seikoista. Sota -- onko se todellakin sotaa, kun punakaarti ja lahtarit
ottavat yhteen. Eikö se ole vain jotain semmoista kuin suvella meijerin
tykönä, mielenosoitusta. Eihän mielenosoittajille kukaan mitään voi,
niitähän on niin paljon. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että semmoiseen
sakkiin ruvettaisiin ampumaan.

Pirttiin tulee uusia miehiä ja Rinne menee vastaan. Sillaikaa koettaa
Juha kamariin jääneiltä udella tätä asiaa, melkein kuiskaten, ikäänkuin
ei olisi rohjennut Rinnen aikana. Juhalla on kotona vähän huonosti
asiat, kuinkahan tässä käy?

Pirttiin on tullut kuusi miestä, sieltä näkyy jo haulikon piippuja.
Tähän asti oli kamariseura keskuksena, nyt se hajoo. Keskus siirtyy
pirttiin, jossa on joukossa tavallisia nuoria sällejäkin. On linnassa
olleitakin, joita Juha tähän asti on vaistomaisesti pitänyt parempiin
asioihin kelpaamattomina. Mutta nyt on ilmassa semmoinen suuri henki,
joka pyyhkii pois entisyydet. Paperossin savu sakenee. Joukko on jo
siksi suuri, että yksilö ja hänen erikoisuutensa katoaa. Tämän päivän
tuntu kohoo, ei ole eilistä eikä huomista. Kun parikin uutta miestä
saapuu, kasvaa joukkohenki aina kaksinkertaisesti. Suunnitellaan jo
vahtivuoroja yöksi. Ihan kuin itsestään, kenenkään pyytämättä, jää
Toivolan Juhakin Rinnelle yöksi. Jossain hyvin kaukana on se iltapäivä,
kun hän lähti sieltä kotoa, kun ei ollut leipää eikä heiniä. Noilla
miehillä on kaikilla vielä äsken ollut samanlaisia asioita. Nyt ei
niitä ole.

Tämän paikkakunnan "punainen aika" on alkanut. Aamulla on jo Rinnen
pihassa miehiä riveissä, jotka sitten etenevät eri suunnille
aseita ottamaan. Iltapäivällä on jo ensimmäinen talollinen saanut
pakkomääräyksen, hän tuo olkia -- kasarmille; se sana on ilmestynyt
käytäntöön päivän kuluessa. Miehet palaavat pyssymatkoiltaan, heitä
on jo paljon, ei enää osaa sanoa, milloin kukin on tänne ilmestynyt.
Tupakin savun seassa käy puheen porina, muistellaan mitä kussakin
talossa tapahtui. On jo joukossa semmoisiakin sällejä, joita ei
Toivolan Juha ollenkaan tunne. Rinne oleskelee eilisen seuransa kanssa
taas kamarissa; se on esikunta. Kasarmi ja esikunta -- niiden ympärillä
leviää muu paikkakunta vieraantuneen näköisenä. Tuolla on Toikka,
tuolla on Paitula. Mitähän kirkonkylässä on tapahtunut?

Toivolan Juhalla on yksi pieni painajainen, joka häntä melkein
ärsyttää: on jo toista vuorokautta siitä, kun hän läksi kotoa. Tämä
humina on herkistänyt hänen tuntonsa. Hän ymmärtää, ettei hänen vielä
tämänkään päivän kuluessa käy lähteminen! Syödessään voileipää ja
perunakeittoa hän koettaa ratkaista kysymystä, kestävätkö lapset ja
lehmä vielä tämän päivän. Tämän yhden iltapäivän ja tulevan yön.

Vaikka vyöry kasvaisi kuinka nopeasti, niin vaatii se kumminkin
aikansa. Ja Juhan asian menestyminen edellytti jo vyöryssä melkoista
suuruutta. Vasta kolmannen päivän iltapuolella se tapahtui.

Silloin kuului jo hyräilynä, vihellyksenä, äänekkäänä lauluna, lasten
kimityksenä ja naisten hoilotuksena, kuului maanteiltä hevosjonoista,
sivuteiltä ja karjapihoista, että

    raakaa sortovaltaa vastaan
    nousee maasta armeijasta
    jalon kansan parhaat voimat taistohon;

silloin tiedettiin jo mikä oli hallitus ja tunnettiin mitä merkitsi
vapaus. Vapaudentunne karmi vilunväreinä vanhan Jussinkin koko
olemusta, ohut ääni vapisi laulua tavoitellessa, kun pitkän kiusauksen
jälkeen vihdoin hänenkin yksityinen vapautuksensa koitti; kun
Pirjolasta vietiin Toivolaan heinäkuorma niin että heilahti vaan ja
Juha itse kantoi Rinneltä runsaan taakan elintarpeita lapsille, jotka
nälästä ja itkemisestä olivat puolipökerryksissä. Lopultakin saattoi
Juha häiritsemättä antautua laajemman, aatteellisen vapautuksen asialle.

Silloin oli kaikki jo niinkuin perästäkin. Seuraavana yönä Juha näki
Rinnellä Kalle-poikansakin, lihavan ja punakan tamperelaisen vosikan;
se oli komppanian päällikkö. Mitään isän ja pojan suhdetta ei heidän
välillään ollut; ei ollut sen edellytystä: Juhan äreätä isänvaltaa.
Kalle puheli Juhalle niinkuin muillekin miehille. Aamulla hän lähti
Kuuskoskelle päin.

Kuului jo kuiskeita: se-ja-se suuri herra ei enää ole elävien joukossa.
Semmoisista ei paljoa puheltu. Puheltiin eri talollisten asioista
ja olikkeista ja eriteltiin ajan kuluksi heidän kunkin luonteensa
piirteitä. Huomenna tulee jo viikko siitä kun tämä alkoi. Paikkakunnan
olotila oli ensi päivien aikana syvästi järkähtänyt, mutta järkytetty
olotila muuttui pian vakinaiseksi. Tällä uudella olotilalla ei
paikkakuntalaisten kesken ollut mitään erityistä nimeä, se oli sitä
mitä se oli; sen yksityiskohdista vain arkaillen puhuttiin. Vasta
valkoisten tultua kuultiin, että tämä oli kapinaa ja Suomen vapaussotaa.

       *       *       *       *       *

Tätä sotaa tulee jo kestäneeksi seitsemän viikkoa. Ensimmäisten päivien
kohonnut jännitys on jo aikoja lauhtunut monissa välinpitämättömissä
sieluissa; kyydit, pakkoluovutukset ja lupaliput ovat jo totuttua
tapaa, vain hiukan sävähdetään, kun hevonen nousee taloon ja reestä
näkyy kiväärinpiipun tuttu pää lataustikkuineen ja punaisine
ruususolmuineen. Mutta tulijoita puhutellaan tuttavallisesti ja heidän
määräyksensä luvataan täyttää: tuttuja oman paikan miehiä, mikäs
siinä... Ja sitten reki jo taas etenee pihasta. Kohta kai jo tulevat
maidonottajatkin rintamalta päin.

Elämä on melkein yksitoikkoista. Ehtoohämärissä piipahdellaan talosta
taloon, istutaan pirteissä ja jutellaan näkemyksiä kyytimatkoilta,
toistellaan vieraspaikkaisten kaartilaisten puheita. Kaikesta puhutaan
hymyillen eikä kukaan tahdo olla kenellekään epäystävällinen. Pidetään
mahdottomana lahtarien etenemistä tänne -- muuta nimitystä kuin
lahtarit ei kukaan käytä. Joku on kyytimatkalla saanut tupakkia ja
jakaa sitä toisille. Kuullaan että Paitulan herra on määrätty käymään
Rinnellä neljästi vuorokaudessa; se nyt ei liikuta ketään. Joku
sivullinen ajattelee salaa mielessään, että pieni nöyryytys tekee
sille hyvää. Puhutaan, että Rinnen poika on kaatunut; sama sivullinen
tuntee melkein hiljaista riemua, että sekin huligaani on poissa.
Sivullinen näkee kaikki ne seikkojen sarjat, jotka tähän ovat vieneet.
Hänelle tuottaa tämä aika hillittävää tyydytystä, kun tapahtuu juuri
niinkuin pitääkin, eikä hänellä ole muuta tunnonvaivaa kuin hitunen
malttamattomuutta. Pikemmin vain lävitse kaikki. Hän tietää, ettei
kumpikaan puoli ole kykenevä voittoon. Sillä kaiken voiton ensimmäinen
edellytys on se, että voittaa itsensä.

Näin joku pinnan alla pysyttelevä salainen sivullinen aprikoi, ja nyt
hän jo alkaa hermoissaan tuntea, että asiat edistyvät. Elämä karttaa
pitkällistä yksitoikkoisuutta, elämällä on yleensä hiukan intohimoinen
luonne.

Tässä jatkuvassa huminassa Toivolan Juhakin yhä mennä rehjuaa. Koko
sodan aika hänet on nähty näillä tienoin punaisine nauhoineen ja
killisilmineen. Häntäkin on ollut nyt toteltava monen talollisen,
joka ennen ei ole antanut hänelle edes tavallisen sosialistin arvoa.
Juha on mielellään läsnä kaikissa tärkeämmissä tilaisuuksissa silmät
pystyssä ja suu ankarassa kureessa. Mielellään hän myös lähtee
pakkoluovutuksille, vaikka oman talon isäntä jo lähetti esikuntaan
semmoista sanaa, että "eikö teillä nyt siellä parempaa miestä ole
kuin Toivolan Jussi". Moni antaisi mieluummin puolen taloaan jollekin
toiselle, kun ei nyt sentään tarvitsisi vanhan Jussin käskettävänä
olla. Jussi on jostain käsittämättömistä syistä erikoisen sietämätön ja
vihattu talollisten kesken.

Juha ei omasta puolestaan niin kovasti vihaa talollisia. Ei hän muuta,
kuin että he nyt näkisivät sen mitä hän on aina sanonut: että kansa on
kaikkivaltias ja että toisten työn tuloksilla eläminen kerran loppuu.
Ei ne sitä ennen kuunnelleet, ja jos hän meni kyökkiin, niin tuskin
istumaan käskettiin. Ja vaikka hän olisi kuinka hevelin puheen antanut,
niin ei muuta kuin ynähdettiin ja suunnattiin huomio muualle. Ja kyllä
Juha on nyt sodan aikanakin huomannut, kuinka niitten sisällä kiehuu,
kun hän menee määräystä viemään.

Semmoista se on ollut poloisen Jussin kohdalta. Tänään on jo moni
salainen korva puhelimessa kuunnellen saanut aavistaa, mitä pian tulee
tapahtumaan, mutta Juha ajelee vielä Niemisen Kallen kanssa pitkin
kylää vällyjä keräämässä. Juhan näivettyneet aivot eivät ole kaivanneet
mitään selkoa asiain tilasta. Hänellä on jo säästössä hyvän joukon
kuudettasataa markkaa. Onhan siinä rahaa, mutta enemmän hän oikeastansa
on ajatellut sitä tulevan nyt, kun kerran näin ruvettiin. Sillä
vaikka hän nyt kyllä sen töllinkin saa taloksi metsineen päivineen,
niin tarvitsisi hän silti rahaa paljon enemmän. Rupeaa vähän niinkuin
pitkästyttämään. Hän on kyllä uutterasti toiminut tähän asti ja toimii
vieläkin, mutta vähän hitaasti tämä toimi käy. Rinne taitaa kanssa
vähän katsoa omaa etuaan, sillä kun on aina isot rahat takanaan.

Näistä hän vähin puheli rinnallaan istuvalle Niemisen Kallelle. Mutta
Kalle kuunteli häntä vain toisin korvin, vastaili haluttomasti, hyräili
ja katseli eteensä. Ei missään eikä kenestäkään Juha ollut koko
elämänsä aikana tavannut oikeata toveria...

On jo ehtoohämy, kun Juha saapuu saaliineen esikuntaan. Hän tulee
ovesta sisään, partaisissa kasvoissaan äreä uhon ilme: hän on vanha
mies, mutta hän sentään kulkee ja toimii -- kyllä tässä hukka tulis,
jos kaikki vaan täällä venyttelis. Toimia nyt täytyy, kun on toimen
aika. Ei ole yhtään liikaa, vaikka Rinneska pyytääkin Juhaa kyökin
puolelle kahville.

Kun Juha näin ryystää kahvia ja nauttii olostaan, on hänellä
tavallisesti samanlainen tunnelma kuin ennen maailmassa semmoisena
iltana, kun oli päivällä jostain saanut rahoja ja setelit näin kahvia
juodessa suloisesti vaivasivat mieltä. Säännöllisen sujuvan toiminnan
viehätys yhtaikaa sekä hivelee että vaivaa. Täällä on turvallista,
täällä on aina miehiä, lämpöä, ruokaa, kahvia, toimintaa. Aina täältä
johonkin lähdetään, puhutaan televoonissa ja kaikki sujuu. Onko
kyökissä puita tuotuna? Näkyvät olevan vähissä, Juhan pitää mennä
hakemaan. Moniviikkoinen pauhina Kuuskosken rintamalta on sekin jo
tuttua ja sujuvaa, se on tähän kuuluvaa, ilman sitä ei tämä olisikaan
tämmöistä. Monisataiset hevosjonot tuolla jäällä liikkuvat kuin
itsestänsä, kenenkään lähettämättä; joskus tulee sana, että joku tämän
paikan poika on kaatunut, ja se lisää omituisesti turvallisuuden
tunnetta. Juha ei tahtoisikaan talolliseksi, näin on paljon mukavampaa.
Juha ikäänkuin kääriytyy tähän tapausten humuun; mikään ei olisi
luonnottomampaa kuin että hänen aivonsa ryhtyisivät laajemmalti
arvioimaan tämän menon merkitystä ja seurauksia. Hänen on siinä
sinänsä hyvä olla ja hän tuntee siihen joka tapauksessa turvallisesti
hukkuvansa, kävi kuinka tahansa. Sillä mitä hän merkitsee tuhansien
miesten joukossa, kuka häntä siinä voisi huomata? Hän menee noutamaan
puita kyökkiin.

Toivolan Juha on toimelias, ja toiset esikunnan miehet katselevat ja
puhuttelevat häntä aina suopeasti hymyillen. Juha huomaa sen ja ottaa
suopeuden hiukan äreän näköisenä vastaan. Nytkin hän vasta äsken
palattuaan jo menee puita noutamaan. Pirtin puolella loikovat miehet
sängyillä, yksi istuu keinutuolissa ja lukee sanomaa.

Mutta nyt Juhan silmät omituisesti pyrkivät tarkastamaan
esikuntamiehiä, hänessä herää ilkeä aavistus, että heidän
rauhallisuutensa on teennäistä. Se oli semmoista jo äsken, kun Juha
tuli vällymatkalta. Seinältä katselee jäykkänä naapuritalosta tuotu
televooni, ja katosta riippuu pakolla laitettu sähkölamppu. Kukaan
miehistä ei kiinnitä huomiota Juhan toimeliaisuuteen, on ikäänkuin he
olisivat saaneet tarpeensa hänen typerästä ahertelustaan. Siinä ulos
mennessään Juha tulee ajatelleeksi, että tätä tilannetta jo on kestänyt
seitsemän viikkoa.

Mutta kaikki on sentään vielä ennallaan. On hiljainen ehtoo, Kuuskosken
paukkinakin on hiukan tyyntynyt. Siellä ne aina vaan ovat lahtarit...
Veräjällä on vahti. Tieltä kuuluu askelten rahinaa ja näkyy hämyssä
kaksi lähestyvää ihmistä. Toinen on mies ja toinen nainen, mutta hyvät
turkit niillä on molemmilla, eivätkä ne puhu keskenään yhtä sanaa.
Tuommoista on herrasväki; Paitulan herra on ehtootuurillansa itseänsä
näyttämässä ja rouva on sillä aina mukana. Kuuskoskella harvenevat
paukahdukset yhä. Onkohan nyt jotain erityistä, tuntuu niin semmoiselta.

Juha menee vajaan ja ottaa haluttomasti puita syliinsä. Mikähän nyt
on? Hän seisahtaa ja katselee pimeyteen: tämä on vallankumous, minä
olen vallankumouksellinen. Sitä oli mukava höpistä itsekseen silloin
kun tämä alkoi, mutta nyt siihen sisältyy jotain semmoista, johon ei
Juha tunne pystyvänsä. Kun saisi palata entiselleen; minulla on jo
sentään rahoja kuudettasataa markkaa. Juhan mieleen sävähtää kauhistava
tunne siitä, ettei hän enää voi palata entiselleen. Paitulan herra
menee juuri pirtin ovesta sisään, ja Juhan ympärille jää täyteläinen
hiljaisuus.

Pirtin ovensuussa seisoo Paitulan herra tavanomaisen ylväässä
herrasmiehen asennossaan, mustanpunaisena ja alaleuka jännitettynä
ulospäin. Rinne on ruvennut häntä taas kuulustelemaan. Juha menee
taakkoineen hänen selkänsä taitse ja kuulee kuinka herra sanoo jotain
sähisevällä puhdilla ja ruumistaan itsetietoisesti nytkäyttäen.
Juha vie puut kyökkiin, palaa sitten pirttiin ja sanoo siihen äsken
kuulemaansa:

-- Kyllä kapitaali on köyhälistön vapautta niin paljon sortanut, ettei
se mitään tee, vaikka yks herra hiukan käveleekin.

Juhan lause töksähtää tuohon aitoon jännitykseen niinkuin köyhän
sukulaisen sopimaton esilletulo. Rinne itse on sängyllä lynkäpäisillään
paperossi vasemmassa kädessä ja tekee semmoisen ilmeen kuin sanoisi
herralle, että "te luulette meidän olevan tuommoisten Jussien varassa,
mutta siinä te erehdytte". Ääneen hän sanoo Paitulan herralle, tehden
samalla kärsimättömän liikkeen:

-- No teidän ei tarvitse enää tulla tänne, jos luulette sen olevan
terveellisempää. Saatte mennä.

-- Hyvä, vastasi herra, kääntyi ja lähti. Rinne nousi myös sängyltä ja
lähti ulos. Pirttiin jääneet olivat vaiti kukin asennoissaan. Toivolan
Juha yksin yritti sanoa jotakin, mutta sitä ei kukaan tarkannut.
Puhelin soi, Lähteenmäki nousi.

-- Halloo -- on -- ei ole -- en tiedä, lähti juuri äsken -- no kuinka
niin -- eikö turkulaiset ole -- lähteneet! mihinkä? -- se on helvetin
vale --

Lähteenmäki laski torven pois, mutta ei puhunut mitään.

-- Sitä minä pelkäsin, sanoi Mäkinen.

Toivolan Juha tunsi levottomuutta, vaikkei mitään ymmärtänyt. Rinne
tuli sisälle.

-- Menkää te Toivola pitämään silmällä, ettei se lahtari pääse
pesästänsä, sanoi hän Juhalle.

-- Jaa kuka?

-- Se joka äsken lähti. Onko soitettu? kysyi hän toisilta.

-- Kyllä.

-- Otanko minä kiväärin? kysyi Juha.

-- Tottakai, vastasi Rinne naurahtaen omituisen äänekkäästi.

Toivolan Juha lähtee nyt Rinneltä viimeistä kertaa, vaikkei hän
sitä vielä itse tiedä. On ehtimässä lopulleen kuusikymmenvuotinen
elämä, joka kerran Mikonpäivän aikaisena yönä alkoi niin kaukaisessa
entisyydessä, ettei uskoisi sillä olevan mitään elävää yhteyttä
tämän sotaisen nykyisyyden kanssa. Siellähän silloin loimotti
pärevalkea, siellä Nikkilän vanha Penjami röttimekkoineen vietti
päiviään omakeittoisen viinan juopumuksessa, pieksi kolmatta vaimoaan
ja hallitsi taloaan, ja taivaan ja maan vahvuudesta huokui syvä
talonpoikainen rauha. Siitä pojasta, joka siellä silloin syntyi --
kaikki muut sen talon silloiset ihmiset ovat jo rauhaansa nukkuneet
-- siitä pojasta tuli tuo sosialisti, joka tuossa vaeltaa. Hänen
aivonsa olivat yksinkertaisinta lajia ja hänen tietoisuutensa oli
kovin näivettynyt, mutta hän on kumminkin jaksanut läpäistä tuon
kuusikymmenvuotisen elämänkauden, jonka tiedämme olevan vaihe- ja
kehitysrikkaimpia kansamme historiassa.

Kun hän nyt tuossa menee pimeällä talvitiellä partoineen, silmineen,
kivääreineen, niin näyttää siltä, kuin ihmiskunnan kehityksen
menninkäinen olisi istahtanut hänen laihoille hartioilleen, työntänyt
kielen suustaan ja kovasti tempoen ja riuhtoen olisi ratsastavinaan
Toivolan Jussilla. Ja näin katsoen ei Jussi ole niinkään vastenmielinen
yksilö, vaan herättää pikemminkin leikillistä myötätuntoa. Sillä
kuinka monesti onkaan sama menninkäinen asianomaisen aavistamatta
koomillisesti virnaillut semmoistenkin yksilöitten olkapäillä, jotka
kulkevat tietänsä korkea otsa syvän viisauden kurtuissa.

Jonkinlaista yksinäisen avuttomuuden tuntua on Toivolan Jussin
mielessä, kun hän siinä saapastaa Paitulaa kohden. Tärkeitä asioita
on nyt tulossa tänä Maarianpäivän yönä, vaikkei Jussilla ole selvää
aavistusta, minkä suuntaisia ne ovat. Mutta sen hän aavistaa, että
hänet on ikäänkuin sysätty jonnekin, jonne ei kukaan muu olisi
viitsinyt mennä; että häntä huonosti palkitaan kaikista puitten
kantamisistaan ja muista ahertamisistaan. Sehän on ollut Jussin kohtalo
kautta hänen elämänsä, ettei kukaan ole hänestä huolinut. Kaikki
hänen yrittelynsä ovat aina tulleet ikäänkuin sopimattomaan aikaan,
sille ei ole voinut mitään ei Jussi eivätkä muut ihmiset. Muilta
ihmisiltä sujuu niin luontevasti sekä nouseminen että laskeminen;
niitten onnettomuuksissakin on aina jotain semmoista, joka on
otettava täydestä. Mutta Jussi tuntee, että hänen niin onnessaan
kuin onnettomuudessaan on aina jotakin karsasta, ikäänkuin mautonta.
Niinkuin tämäkin rahantienaus nyt täällä ja tämä muu lupaava nousu:
saadaan nähdä vaan, ettei niistäkään lopuksi mitään koidu... Silloin
kun vaimo kuoli, käväisi Toivolan Jannen olemuksessa jonkinlainen hyvän
sopusoinnun laine. Hän tunsi silloin, kuinka hän oli hyvä lapsille, ja
mielen täytti varmuus, että nyt eläminen rupeaa sujumaan, semmoisen
tapauksen pohjalta. Mielikuvitus suunnitteli, kuinka kaikki käy
helposti niin ja niin, nyt kun äiti on poissa. Niin näyttikin käyvän,
ja erikoisen lupaava enne oli se, kun tyttö pääsi oikeaan täysiveriseen
herrasväkeen. Juha tunsi siihen aikaan itsensä niin voimakkaaksi,
että hän ilman mitään vaivaa saattoi pitää kymmenen markan seteliä
hallussaan viikkokausia, ostamatta sillä mitään. -- Niiltä ajoilta on
Juhan mieleen ihmeellisesti jäänyt, että oli kovasti kirkkaat kuun
paisteet... Se oli Jussin elämänkin kirkkainta aikaa. Mutta kun tyttö
sitten sillä lailla meneytyi, niin kaikki romahti entiselleen ja Jussi
heräsi vanhaan tuttuun oloon, joka aamusta iltaan sisälsi yhtä ja
toista muuta, mutta ei tyydytystä. Siinä olossahan täytyi Juhalla aina
olla jotakin hapuiltavaa, jotakin semmoista täytettä, jossa kyllä oli
tylsä sivutuntu, niinkuin simsettien kaulaan laittelemisessa, mutta
semmoista piti olla, sillä häntä olisi muuten pidetty yksinkertaisena.
Ja sehän Jussin itsetuntoa sentään aina hiveli, ettei hän ollut
yksinkertainen, että hänellä oli juonia enemmän kuin monella muulla...
Täytteeksi tuli "toi sosial-temokraatin aate", jota sitten jauhettiin
monella pirtin penkillä, niinkuin ennen "tota autuuden asiaa".

Jussi oli noussut jäältä ja saapuu Paitulan pihaportille. Talo on
hiljainen ja pimeä. Yli salmen kiiluvat Rinnen esikunnan tulet ja
kaukaa kirkonkylästä loimottaa kaksi suurta ulkolamppua. Niiden takaa
kuuluu Kuuskoskelta tasainen lievä paukutus, ja jäältä nousee yksi
hevonen Paitulaa kohden. Sitä yritetään juoksemaan ylämäessäkin. Se
lähestyy, ja Jussi näkee kiväärinpiiput ja kahdet turkinkaulukset.

-- Keitäs siinä on? kysyy Jussi äreästi.

Kaulusten sisältä ei kuulu mitään ja hevonen lähtee taas juoksemaan.

Sitten kuluu kokonainen tunti, niin ettei näy ketään, tulet vain
tuikkivat salaperäisinä ja laimea paukkina on kuin tämän juhlayön
ankaraa puhelua. Toivolan Juha saa rauhassa tarkastella Paitulan
nurkkia ja kuvailla mielessään sen herran elämää, joka Juhan
mielestä on kauttaaltaan niin kovin käsittämätöntä. Paitulan herran
järki, varallisuus ja yleinen elämäntapa -- Juha on näkevinään ne
seikat edessään, ja häntä melkein ärsyttää se epäsointu, joka hänen
mielestään niissä vallitsee. Hän muistaa monta tapausta, kun hän on
tullut tekemisiin Palmunkreenin kanssa. Sen nimikin on semmoinen --
Palmunkreeni taikka Palmunoksa -- miksikähän sekin muuttamisesta tuli.

Köyhälistö ja Paitulan herra -- kuinka avuton tuommoinen herra onkaan
köyhälistön edessä. Tuon herran järki ja suunnitelmat, kun sekin
koettaa tässä maailmassa menestyä -- ja toisaalta köyhälistön järki.
Herran järki muhii tuolla kamarissa, mutta köyhälistön järki ikäänkuin
lainehtii kautta maailman.

Taas tulee hevosia tännepäin. Niitä onkin nyt rahinasta päättäen pitkä
jono. Mitäs hevosia tuolta päin noin paljon tulee?

Kun etumaiset reet pääsevät Juhan ulottuville, kysytään sieltä
karkeasti:

-- Oleks äijä nähny tästä menevän kahta roikkia?

-- Kyllä tästä kaks meni tunti takaperin.

-- Helvetin kätyrit -- mikses niitä pidättäny?

Kun taas on mennyt kolme-neljä hevosta, kysytään jälleen:

-- Olek-sä äijä nähny kahta pomoo, ku meni täst' ohi?

-- Olen kyllä minä ne nähny.

-- Kuin kauan siit o?

-- Tuntin väärti.

Läähättäviä hevosia menee yhä. Niissä retkottaa viisi ja kuusi, jopa
kahdeksankin miestä. Naisia istuu miesten sylissä. Jostain reestä
sanotaan: "Siivoo nyt äijä ittes, nyt on rintama puhjennu." Mutta se
ei tee Juhaan mitään vaikutusta -- hän on joukkovaikutelman lumoissa.
Samantapaiset lauseet ja kysymykset uudistuvat aina vähän päästä.

-- Onk-sul äijä lahtari kierrokses, vai mitä sä siinä kukkoilet?

Juhan pitäisi käsittää, että nuo hevosjonot ovat pakenijoita; ja
ehkä hän sen jossain alitajunnassaan tietääkin. Mutta pääasiassa on
hänen mielensä vire juhlallinen. Kun hän näkee tuommoiset joukot,
on samantekevää, ovatko ne etenemässä vai pakenemassa. Juhlallinen
nousuntunne valtaa vanhan Jussin, hänen näräinen perusluontonsakin
lientyy, huulet pyrkivät hölpättämään ja aivot tapailevat
vaistomaisesti joitakin sanoja: köyhälistön -- kansanvallan --
armeijasta -- voitto meitin on --

Mutta heti kun viimeiset hevoset ovat painuneet näkymättömiin,
tuntee Juha olonsa epävarmaksi. Ennen pitkää hän selvästi pelkää.
Paitulan pimeät huoneryhmät ja läheinen kankaan laita ovat ikäänkuin
päässeet hänestä voitolle, ne ovat Paitulan herran puolella, Juha on
jäänyt yksinänsä pimeälle raitille. Rinnen tuletkin välkkyvät sillä
lailla kuin eivät tahtoisi tietää Juhasta mitään. Tuossa pimeässä
rakennuksessa se herra jossain on tällä hetkellä. Jos se sieltä nyt
hyökkäisi vaikka paljain käsin, niin ei Juha voisi sitä estää. Juha
on salaa pääsevinänsä näkemään, kuinka herran ajatus toimii tuolla
sisällä, ja hänen tajunnassaan on herra nyt tämän paikkakunnan
keskeisin henkilö -- herra ja hän kahden, vastatusten. Kesken kaiken
värähtää Juhassa kevyt ärtymyskin, kun hän on näkevinään Paitulan
herran salaisen, kiivaan ajatustoiminnan. Sillä on semmoinen herran
pää, jolle ei voi mitään; vaikka sen tappaisikin, niin se pää on vielä
ruumiillakin, ja tappaja tuntisi sittenkin olevansa alakynnessä.
Ne ovat juuri ne herrojen päät -- (Juha on näkevinään niitä suuren
joukon ikäänkuin jollain lavolla) -- ne ne ovat, joiden katsanto aina
köyhälistöä härnää... Tässä yhteydessä Juha yhtäkkiä huomaa, että
Kuuskoskella on aikoja sitten lakannut paukkumasta. Äsken sieltä tuli
pois semmoiset jonot, nyt siellä on ihan tyhjää. Juha ei nyt osaa
ajatella, että siellä olisi lahtareita, siellä on semmoinen hirvittävä
tyhjyys, joka lyö ja syö hänet. Ja tuossa muutaman sylen päässä on
Paitulan herran pää. Nyt on Juha yksin, Paitulan herra ja tuo tyhjyys
ovat liitossa, ne ovat yllättäneet Juhan, ne nauravat. Ja Rinnen tulet
näyttävät kuolleilta.

Juha lähtee kävelemään rantaan päin, vaikka hän hyvin tietää, ettei
hän tästä mihinkään uskalla yksin lähteä. Hän ei uskaltaisi mennä
Rinnellekään, hänen on oltava tässä vaikka aamuun asti. Tässä talon
hengessä on sittenkin turvallisinta, kävi kuinka tahansa.

Taas kuuluu rahinaa rannasta päin. Sieltä nousee taas yksinäinen
hevonen. Äkillinen kauhu valtaa Juhan. Äskeiset elämykset ikäänkuin
huutavat jälkeensä, että se hevonen on hänelle vaarallinen, että siinä
se nyt tulee. Ne edelliset menijät ovat jo kaukana. Juha on nyt näitten
vallassa. Kiväärit näkyy olevan näilläkin.

Ne kääntyvät portille päin. "Siinä se saatana on", supisevat miehet
keskenään ja rupeevat pidättelemään hevostaan. Juhan sydän hakkaa ja
ajatus luo nopeasti vankan vakaumuksen, ettei Juha ole tehnyt kellekään
pahaa, ei kellekään. Miehet pysähtyvät ja toinen sanoo lyhyesti:
"salamurha". Juha kuulee kyllä sanan, mutta ei oivalla siitä mitään,
polvet vain vapisevat. Mies toistaa lujemmin: "salamurha".

-- Jaa -- jaa mikä salamurha? sammaltaa Juha.

-- Mikä helvetin pölvästi sinä olet, kunnes tiedä tunnussanaa? --
Mies on puhunut niin ripeään, ettei Juha ole ymmärtänyt, vaan menee
lähemmäksi ja sanoo niin lämpöisesti kuin osaa: "Häh."

-- Kuka sun tänne on käskenyt? kysyy mies.

-- Rinne mun käski, sanoo Juha niinkuin vastaisi syytökseen.

-- No pysy sitten siinä ja pidä hevosta.

Ne ovat pulskia, hiukan herrahtavia miehiä. Yksi on hyvin sirokasvoinen
ja lakin alta näkyy leikkaamaton hyvin kihara tukka. Se mies ei puhu
mitään, seuraa vain toisia. Yksi kolkuttaa, toiset seisovat ulompana.
Kolkutusta seuraa hiljaisuus. Sitten toinen kolkutus ja heti sen
perästä paiskautuu ovi uhmaavasti selälleen. Kaksi menee sisään ja se
sirokasvoinen pitkätukkainen jää ulkopuolelle. Juhan tekisi kovasti
mieli lähestyä sitä, että saisi sanoa sille jonkin hyvän sanan, oikein
toverillisen sanan, mutta hän ei uskalla. Paras vaan pysyä tässä
portilla -- ei hän ole tehnyt kellekään pahaa. Kyllä hän hevosen pitää
uskollisesti -- pian ne jo vissiin menevätkin -- ja kyllä ne herran
vievät. Juhan tulee huokeampi olla -- hän ei ole tehnyt pahaa kellekään.

Jo pamahtaa ovi auki ja herra tulee ulos etumaisena, perässä tulevat ne
kaksi. Herra astuu epäröimättä, niinkuin tietäisi mihin menee, tulee jo
Juhan kohdalle, mutta ei katso päin. Toinen niistä kahdesta ohjaa sitä
kiväärinpiipulla rekeen kuskipukille. Se sirokasvoinen pysyttelee vähän
sivulla, ja kun herra on ottanut ohjakset ja ne kaksi istuneet reen
perään, hypähtää hän vantiksille. Sitten lasketaan alas jäälle, samaa
tietä, jota tultiinkin.

Juhan täyttää niin valtava hyväntunne, että tekee mieli vaipua
istualleen. Hänen ei ole käynyt kuinkaan eikä hänen käykään. Paitulan
herra vietiin ja Juha jäi kaikkeen rauhaan. Siitä haukkuivat, kun ei
tiennyt tunnussanaa, mutta se oli hyvä vaan, ettei tiennyt, pysyy niin
ulkonaisena kaikesta. On niinkuin hän saisi koko talon haltuunsa nyt
kun herra vietiin, on niin turvallista ja mukavaa. Tässä hän oleileekin
niin kauan kun näkee mitä tapahtuu -- Kuuskoskelta vaan ei kuulu mitään.

-- Mutta mitäs ne nyt siellä rannassa tepperehtävät? Hevonen on
pysähtynyt, puhutaan, tiuskataan ja samaan menoon pamahtaa laukaus.
Pamahtaa vielä toinenkin ja sitten kuuluu muminaa. Hevosta hillitään.
Juhan polvet loksahtavat, hän ei ajattele mitään, mutta hän tuntee,
että Paitulan päärakennuksessa ihan hänen selkänsä takana vallitsee
outo ankara herran-pää ja uhoo henkeänsä juuri päin Juhaa. Ja sen pään
rinnalla hyörii Paitulan rouvan pää. Ja Juhan sisältä on äkkiä sammunut
koko se puoli, josta taanoin kuului, että "minä en ole tehnyt pahaa
kellekään".

Hevonen nousee takaisin täyttä laukkaa, reessä istuvat ne kolme
äskeistä. Ne painaltavat ohi talon mitään puhumatta. Ja kun Juha kauhun
ja avuttomuuden tyrmistämänä yrittää juoksahtaa niiden jälkeen, kuulee
hän jo takanansa toisen hevosen askeleet, huudetaan: seis! Reestä
nousee mies ja nainen, mies juoksahtaa Juhan luo.

-- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Johan Toivola -- Rinne mun tänne käski. En minä ole
kellekään pahaa tehny.

-- Älä rähjää -- seiso tässä ja pidä hevosta -- ammu jos joku tulee.

He menevät kiireesti sisälle samasta ovesta, josta herra äsken tuotiin.
Juha tahtoisi mennä perässä, kauhistaa jäädä tähän, vaikka saakin pitää
kiinni hevosen suitsipielestä. Vaistomaisesti hän hyväilee hevosen
otsatukkaa ja kohentaa ränkiä, mutta kaikki aistit ovat jännittyneinä
hämärän yön kylläisyyteen. Tietoisuudesta on pudonnut pois kaikki
viimeaikainen; esillä on sama olemus joka on läsnä silloin kun salama
räjähtää hyvin lähellä.

       *       *       *       *       *

Tämä oli se yö, jolloin rintama murtui Kuuskoskella ja voittajien
joukot alkoivat vyöryä tähän pitäjään. Kello yhden aikaan alkoi taas
kuulua paukahduksia, kun voittajat ammuskelivat Kuuskosken kujille
jättäytyneitä kapinoitsijoita. Nämä jättäytyneet olivat muuten
herttaista väkeä: he eivät olleet tietävinään mistään vihollisuuksista,
heidän mielensä oli kummallisesti heittäytynyt siihen tilaan, ettei
heidän käy kuinkaan, ettei heihin kukaan edes huomiotansa kiinnitä
tämmöisessä menossa. Mutta heidän kävi ikävästi, sillä Kuuskoskella ei
juuri otettu vankeja. Kun ei tunnussanaa tiennyt, niin ammuttiin, ja
siinä kiireessä taisi saada loppunsa moni syytönkin. Mutta Toivolan
Juha vaelsi silloin jo kapeata aidanvierutietä syvällä metsässä. Kahden
puolen seisovat puut ja näreet vaimentelivat niitä jännittäviä kauhuja,
joita Juha kylän aukeilla oli kokenut. Tämä kuusinen taival oli aina
pysynyt vanhoillaan, ja jos olisi päässyt täällä salaa näkemään
vaeltavan Juhan silmiä, olisi vuosien kuluessa monesti saanut hymyillä
niiden ilmettä.

Nyt on vanha Jussi lopullisesti vapautunut kapinallisesta mielialasta.
Himmeinä kuuluvat laukaukset eivät enää vähääkään kiinnitä hänen
mieltään, hän on metsän turvissa, tuolla syvemmällä on hänen
viheliäinen tuttu kotonsa. Ja hän tuntee vahvasti, ettei hänellä
loppuiällään enää tule olemaan muita pyyteitä kuin saada elää ihan
itsekseen. Ja kun hän kerran pääsi tänne asti niin pahoista paikoista
kuin äskeiset olivat, niin kuluu hänen elämänsä nyt varmaan rauhassa.
On sentään hyvä, ettei hän ole tehnyt kellekään pahaa.

       *       *       *       *       *

Kun ryöstäjät vielä viipyivät Paitulan päärakennuksessa, lähestyi
jäältä päin jo pakenevien moninainen jono, josta yön hämärässäkin
karkeasti henkäili sekä hätä että alakuloisuus. Siitä Juha vasta oikein
tuli ajatelleeksi, mitä oli tapahtumassa, ja hän alkoi hullunkurisesti
pöykähdellä, niinkuin lammas, joka on hairaantunut laumasta. Sillä tämä
lauma ei enää ollut Juhan, ei hän tämmöisessä osannut olla; puuttui
Juhalle välttämätön turvallisuuden tunne. Kiväärin perä alkoi polttaa
kämmentä: tuolta lähestyivät nyt nuo ja tuolta sisältä voivat tulla
nuo, tuolta näkyy Rinnen tuli, mutta en minä sinne pääse enkä uskalla
mennä. Hätä, hätä! Juha hiipii vaunuvajaan, laskee kiväärin pimeään
nurkkaan ja kuuntelee lähestyvää rahinaa. Jo kuuluu ihmisääntäkin,
kuuluu lapsen itkua ja vaimon valitusta ja ihan yhtä tasan niitten
kanssa jotakin aivan muuta puhetta. Oman vapisevan hengityksensäkin hän
kuulee; ja kivääri on siinä käden tuntuvilla niinkuin epäluotettava
olento, joka voi lähteä ja ilmaista hänet.

Nyt tulevat ne sisältä ja kiroovat, kun ei häntä näykään. "Olikos se
saatana lahtari? Jumalauta, se saa leipäkortin."

Kuinka nyt käy? Herra Jumala taivaallinen isä! -- Mitä minä sanonkaan
-- minä en käynyt ripillä viime suvena. En minä kuole, en minä kuole.
Ripille, ripille -- minä menen ripille oitis kun täältä pääsen. Rahinaa
ja mulinaa yhä kuuluu. Ei voi enää erottaa niitten ääntä, jotka sisältä
tulivat. Hakevatko ne Juhaa? Herra Jumala, kun hän pääsisi ripille,
sitten saisi tulla mitä hyvänsä. Vilu kouristi vanhoja sääriä, nälkä
heidytti.

Juha seisoi nurkassaan vielä pitkät ajat sittenkin kun melu ja
rahina jo oli häipynyt. Mielikuvitus oli yhä näkevinään liikkujia
talon vaiheilla. Paitulan rouva siellä tuntui toimekkaasti häärivän
joittenkin vihaisten herrojen kanssa -- semmoisten, jotka aina
ymmärtävät väärin, vaikka niille mitä sanoisi. Arkaillen Juha hiipi
vajan ovelle, ja kun ei kuulunut eikä näkynyt muuta kuin himmeä
yö, uskalsi hän astua tanhualle. Yö huokui vielä sitä, mitä äsken
oli tapahtunut ja tuntui odottavan uutta. Rinnen valot olivat
sammuneet, mutta kirkonkylän valot vilkuttivat yhä Kuuskoskelta päin,
ikäänkuin ilmaisten, ettei vielä ole palattu mihinkään entiseen
Maarianpäivä-yöhön.

Tämä vaihe ripillemeno-aatteineen oli siis ohi. Kivääri oli jäänyt
nurkkaan, ja nyt vasta Juha tunsi olevansa tekemässä ilmeistä pahaa,
kun hänen puutunut ajatuksensa arvioi monikohtaista matkaa täältä
kotiin. Kun vain pääsisi tästä talon piiristä pois! Hän laskeutuu
hiljaksensa jäälle päin ja kuulostaa tarkoin voidakseen tarpeen tullen
paeta sinne kiväärinsä luo. Hän ei ole eläissään ampunut laukaustakaan
eikä ampuisi nytkään, mutta kumminkin sanoo vaisto, että tällä hetkellä
hädän tullessa kiväärin parissa sittenkin on turvallisempaa, ikäänkuin
rehellisempää. Ahteen puolivälissä tulee aavistus: tänne päin ne toivat
Paitulan herran. Ei, ei hän jätä kivääriänsä. Hän palaa juoksujalkaa
takaisin, kopeloi aseensa ja lähestyy uskaliaammin rantatörmää.

Mustaa häämöttää hangella tiensivussa siinä missä ranta-ahde päättyy
jäälle. Juha lähestyy kivääreineen; ympäröivä yö ikäänkuin kehoittaa,
se ikäänkuin omasta puolestaan tahtoo näyttää tätä hänelle. Kauhuun
sekoittuu juhlallisuutta ja uteliaisuutta. Jo näkee selvästi: se makaa
selällään, niska taakse taipuneena, rinta ja vatsa korkealla. Oikean
käden on nostanut ylös, niinkuin nukkuessa; vasen on suorana lumella.
-- Tuo on Paitulan herra, äsken se oli Rinnellä ja puhui sillä lailla.
Juhan mieleen ei ollenkaan tule murha eikä sen tekijä, tuota herraa
hän vain kavahtaa. On niinkuin hän siinä hangella näkisi tuon kuolleen
herran järjen koko ärsyttävässä, ylivoimaisessa suuruudessaan.

Juha pelkäsi kovasti ja ajatus tapaili puolustusta: minä katselen
ruumista, kyllä kai minä nyt ruumista saan katsella. Jos tähän nyt tuli
kuka hyvänsä, niin tietysti ruumista ensinnä katsellaan. -- Ja hän
silmäili arasti ympärilleen, ikäänkuin siinä jo olisi ollut joitakuita.
Herran ruumis järkineen jäi taas sivuasiaksi. Hämyinen yö ikäänkuin
kysyi: uskallatkos lähteä tästä poispäin? tätä on pitkä matka avointa
maata, ennenkuin pääset omaan korpeesi; sitten olet kyllä turvassa. Ja
kiväärisi? mihin sen panet?

Juha kaarsi ruumiin ohitse, kurotti kiväärinsä sen sivuun niinkuin
jonkun käskystä -- ja sitten juoksujalkaa poispäin. Kuuskoskella
paukahti. Vanha Jussi mennä läähättää jäätä myöten tietä osaamatta,
pyrkii vastarantaan tien nousun kohdalle. Nimetön vaara on aivan niskan
takana ja mieli hakee turvaa siitä, että hän jätti kiväärin sinne
ruumiin viereen. Hänellä ei ole mitään käsitystä tästä tilanteesta,
ei muuta kuin: kotiin, sinne niin, entiselleen. Mielessä vilahtaa
lapset ja vaimo-vainaa, joku sopuisa pyhäaamun hetki ... elämä voi
vielä menestyä. -- Samassa hän kompastuu käsilleen, vanha tyrävika
painahtaa esiin, vettä tulee silmään. Kaksi vihaista laukausta pamahtaa
Kuuskoskella. -- Mitä minä olen teille ihmiset tehnyt, että te minua
vainootte? Sosial-temokraatti minä olen... Juha levähtää hangella.

Etäämmällä viittatiellä kuuluu taas menevän uusia pakolaisjonoja.
Niistä Juha saa jonkinlaista tukea, niin että hän taas jaksaa nousta ja
lähteä tarpomaan tiensuuntaa kohden. Kivääri on jäänyt jo kauaksi, se
löydetään siitä ruumiin vierestä eikä mitenkään voida ymmärtää, kuinka
joku on sen siihen pannut.

Kahden aikaan Juha pääsi tölliinsä ponnistusten uuvuttamana. Hän ei
ollut viikkoon käynyt kotona, ja kun tyttö oli päästänyt hänet sisälle
pirttiin, tuntui tunkkainen yöilma kovin viihdyttävältä. Hän otti tulen
lamppuun ja näki silmillänsä pitkin pirttiä pientä kurjuutta, joka
johtui saamattomien lapsukaisten taloudenpidosta. Jotakin ne olivat
yrittäneet keitellä ja laitella. Voita, jonka hän viime kerralla oli
paperissa tuonut Rinneltä, ei oltukaan pantu pyttyyn, sen jätteitä
vetelehti vielä samassa paperissa perunankuorien ja silakanperkeitten
seassa. Paikattujen ja jälleen rikkuneitten peitteittensä alla
kyyhöttivät lapset yhteisellä olkivuoteellaan jäähtyneessä huoneessa.
Olivat huonoja metsästä asti puita noutamaan -- tuoreita puita.

Kaikki tämä tuttu, koko elämän iän kestänyt kurjuus oli kumminkin
tänä Maarianpäivä-yönä vanhalle Jussille viihtyisä. Toi tyydytystä
turtuneeseen olemukseen tieto siitä, että ne hommat siellä nyt olivat
loppuneet, ei tarvinnut enää siellä rehjuta. Oli hän mitä hän oli,
sekin -- ja niin se nyt meni. Nyt on otettava uudet keinot.

Haettuaan jotakin syötävää nukahti Juha siinä hurskaassa luulossa, että
tästä nyt ilman muuta vaan oli uusi elämä alkava.

Ja uusi elämähän siitä alkoikin heti kun päivä valkeni. Kokonaisia
voimakkaita elämäntiloja oli yhtäkkiä pyyhitty pois ja tyystin
unohdettu. Kylistä lähti isäntiä parhaat turkit yllään ajelemaan
kirkonkylille päin, heitä seisoskeli siellä kaikkialla, kunnantuvalla,
kansakoululla, seurantalolla. Jos heidän suhteensa entiseen
tilanteeseen oli kaikessa hiljaisuudessa ollut hiukan epäselvä, niin
oli se nyt tähän uuteen nähden selvää selvempi. Vankeja kaiken ikäisiä
ja näköisiä oli jo ehditty poimia pitkin pitäjää ja aamuhämärissä oli
muutamille jo ehditty antaa heidän ansaittu palkkansakin. Monesta
lempeäluontoisesta isännästä oli tuo pikainen palkanmaksu kyllä ensin
hiukan outoa; kun kuultiin, että joku tuttu äijä taas oli ammuttu, niin
sävähdettiin. Mutta pian siihen eläytyivät aremmatkin ja koettivat jo
näyttää muita rivakammilta. Sivumennen vain kuiskattiin ja naurettiin...

Huvittavinta oli sivulta katsoa niitä työläisiä, jotka eivät olleet
kapinaan yhtyneet, niitä oli mökeissään siellä täällä pitkin pitäjää.
He olivat kyllä yrittäneet olla kovin varovaisia puheissaan, mutta
heidän kehitysasteellaan on ihmisen liian vaikea peittää todellista
mielenlaatuaan, ja niin oli heiltä pitkin aikaa päässyt vaarallisia
puheita, jotka nyt vaivasivat heidän omiatuntojaan. Silmät seisoen
ja kovin vähäpuheisina he nyt yrittivät pysyä niin huomaamattomina
kuin suinkin. Monet talolliset olivat kyllä kapinan aikana suullaan
puhuneet pahempaakin, olivatpa antaneet lahjuksia ja tehneet toisistaan
ilmiantojakin, mutta sehän oli vallan toista se, sillä eihän kenenkään
päähän pistänyt epäillä talollista kapinoitsijaksi. Mutta kun sattui
olemaan työläinen ja oli tullut vähänkin soittaneeksi suutaan, niin se
oli hullumpaa. Miehet tallustivat kiireen kaupalla kutsuntaan ja akat
pysyivät varjossa. Useita semmoisia akkoja kumminkin pidätettiin ja
lähetettiin pohjoiseen, ja toiset olivat sitä enemmän kauhuissaan, kun
S. K. vilahti ikkunan ohi.

Paitulan herran murhakin oli selvitetty tuossa tuokiossa. Ruumiin
vierestä löydettiin kivääri ja Rinneltä, josta lähtö näkyi tapahtuneen
kovin kiireesti, löydettiin miesten kivääriluettelo. Se osoitti, että
kivääri oli kuulunut Johan Toivolalle. -- "Sekö saatanan kampura sen
työn on tehnyt!" -- Paitulan rouva oli sitäpaitsi nähnyt Jussin yöllä
heidän portilla.

Toivolan Jussinkin äly on aamulla kirkkaampi kuin illalla. Heti kun hän
heräsi, ymmärsi hän myös, ettei hänen asiansa vielä ollut tällä hyvä.
Milloin tahansa sopi odottaa tänne vieraita.

Kun Jussi istui pirtissä, kääntyi hänen silmänsä alinomaa oviseinään.
Mutta oviseinässä ei ollut ikkunaa eikä siitä nähnyt tielle päin;
Jussin oli tavan takaa käväistävä pihamaalla. Lehmä sai yhtä mittaa
heinätukkoja, sitä suittiin ja sonta ajettiin tyystin pois. Harvoin oli
tämä asumus nähnyt semmoista toimeliaisuutta kuin tänä Maarianpäivänä.
Mutta ketään ei vaan kuulunut.

-- "Nyt siellä on löydetty se kivääri siitä ruumiin vierestä -- oliko
se hyvä vai paha, että minä sen siihen jätin? -- pahempi ainakin olisi
ollut, jos olisin sen sinne nurkkaan jättänyt." -- Mutta siinä tulee
Jussin mieleen, ettei joku herra tai talollinen olisi kivääriänsä
sillä lailla jättänyt; ettei niitten mielessä voi ollenkaan semmoista
kysymystä herätä. Kun joku herrapoika sen siitä löytää, niin sitä
ärsyttää ja naurattaa, kun se vainuaa siinä jotakin moukkajärjen
keksintöä, jonka ajatus semmoiselle itselleen on mahdoton käsittää.
-- Todellakin: Toivolan Jussi ja joku herrapoika! On vaikea keksiä
mahdottomampaa, särähtävämpää, mieltäetovampaa henkistä rinnastusta.
Sen Toivolan Jussi oli ikänsä kaiken niin vahvasti tuntenut.

Luonto kumminkin joskus järjestää semmoisia soraisia tilanteita,
ikäänkuin tahallaan purkaakseen niihin joitakin salaisia sanattomia
totuuksiaan, ihmisten koettaviksi. Maarianpäivän iltapuolella lähestyi
Jussin mökkiä kaksi terve-ihoista, valkohampaista nuorukaista erään
paikkakuntalaisen, Pirjolan, opastamina. Jussi huomasi heidät navetan
ikkunasta, kun he jo olivat pihaveräjällä. Hänen sopi sieltä katsoa
miesten kasvoja heidän huomaamattaan ja hän tunsi verensä seisahtuvan.
Tämä oli uutta. Juhalla ei ollut mitään selvää mielikuvaa vihollisesta.
Hän kyllä oli ajatellut talollisten poikia ja herrapoikia, mutta
hän ei tällöin nähnyt niitä minään kokonaisuutena, vaan jokseenkin
vaarattomina vastapuolen olentoina, yksityisinä, hiukan tyhminä. Mutta
näillä oli yhtäläiset lakit, vyöt ja hihnat; näitten takana oli koko se
yhteiskunta, jota Juha vieroksui. Nyt hän on niitten käsissä, ei muuta
kuin pysyä täällä navetassa, kunnes hakevat. -- Minä olin Paitulan
herraa vahdissa; tuossa suojassa on tuon Pirjolan heiniä.

Pirjola kuuluikin juuri seisovan navettasuojan edessä ja sanovan: --
Jaa'a, siinä on kanssa meiltä tuotuja ruohoja.

-- Onko hän ryöstänyt ne teiltä? kysyi vieras puhtaalla ja kankealla
kielellä.

-- On kyllä vaan.

Toinen vieras oli sillaikaa pirtissä ja näki hänkin sen pienet
kurjuudet, vaikka eri silmillä kuin Juha. Hän kysyi tytöltä: -- Missä
sinun isäsi on? -- En minä tiä. -- Kuinka et tiedä? -- Tyttö ei
parhaalla tahdollaankaan osaisi siihen vastata. Vieras kääntyi poikaan
päin ja kysyy: -- Tiedätkö sinä missä isäsi on? -- E'. -- No onko isäsi
ollut kotona äskettäin? -- O'. -- No kuinka sinä et sitten tiedä, missä
hän on? tiuskaa vieras ja astuu lähemmäksi. Poika rupeaa poraamaan. --
No älä nyt huuda, en minä sinua syö.

Sillaikaa seisoi Jussi navetassa oviseinälle painautuneena, niin ettei
Pirjola ovea avatessaan ensin nähnyt muuta kuin lehmän. Mutta pian hän
jo keksi vastenmielisen tutut killisilmät ja huudahti äänellä, joka
ilmaisi sekä vihaa että reippautta:

-- Täällähän se on toisen punikin seurassa.

Se joka oli pirtissäkin käynyt tuli myös ovelle. Jussi näki sen soreat
kasvot ja ryhdikkään yläruumiin ja kuuli täsmällisesti äännetyt sanat:

-- Tulkaa ulos sieltä.

Jussi lähestyi ovea, mutta pysähtyi taas, kun toiset tukkivat aukon.
Nuorten soturien ilmeet olivat semmoiset kuin he olisivat olleet
käsittelemässä jotain saastaista eläintä.

-- No ettekö kuule, tulkaa ulos.

Jussi tulee, pää vapisten ja silmät aivan pyöreinä. Pirjola sanoo,
vieraitten vuoksi tutunomaisella äänellä:

-- Lähdetääs nyt Janne vaan esikuntaan, vaikken minä senpuolesta yhtään
takaa kuinka siellä käy.

Matkalla kysyy toinen vieraista:

-- Olikos se te kun murhasitte herra Palmunoksan?

-- En, minä en ole ollu', vaikka tähän ammuttaisiin, en ... missää'
tekemisissä... Juha niistää nenäänsä.

-- No missäs teidän kivääri on?

-- Se on kyllä siellä ... mutten minä siinä ollu'.

-- Saatte sitten lähemmin selvitellä esikunnassa.

Vaelletaan ääneti edelleen. Juha laskee ajatuksissaan, kuinka paljon
jäi kotiin leipää, silakkaa, puita ja heiniä -- jos tuo Pirjola hakee
pois ne heinät, niin silloin lehmä ei tule toimeen. Ja mikä perii
pojan -- tyttö kyllä menee maailmalla. Tulee mieleen Hiltu-vainaan
kohtalo; kyyneleet valuvat. Kuolee hän tällä matkalla ... ei hän enää
tätä aidanvierua palaa... Ei ole tullut valmiiksi mikään; hän on ollut
akan kanssa, on pitänyt tölliä, on ollut sosialisti; kaikki ne ovat
olleet samantapaisia asioita. Hän on niitä toimittanut, kun niitä
pitää toimittaa -- ja nyt hänen pitää jo kuolla -- eikä lapset ymmärrä
mitään. Ei nekään ole niinkuin muitten lapset, ne on niinkuin semmoisen
tekemiä, joka ei osaa...

Tullaan kylän aukealle ja Juha näkee talot illan alkavassa hämyssä,
niinkuin olisi kulunut kymmenen vuotta menneestä yöstä. Hän ajattelee
jo selvästi, että hänet tapetaan; kuuma tunne lievittää mieltä ja
valuttaa yhä uusia vesiä vanhoista silmistä ja nenästä. Jalkaa
väsyttää, mutta väsymys on nyt omituisen huumaavaa. Lientyneen
mielen taustalla asuu yhä vahvempana eletyn elämän tuntu, masentavan
osaamattomuuden tunne. Jos ammoin kuolleitten vanhan Penjamin ja
Nikkilän entisen piika Maijan kuusikymmenvuotiaalla pojalla nyt
olisi kehittyneemmät aivot, voisi hän näillä maallisen vaelluksensa
viimeisillä kilometreillä ehkä saada viileätä tyydytystäkin noista
elämänsä tosiseikoista. Mutta nyt ne vain kyynelten mukana ikäänkuin
valuvat pois ja mennessään koskettavat yhä pehmenevää mieltä.

Yhä oli taloja matkan varrella. Toisissa vilisi sotamiehiä -- Juhakaan
ei osannut ajatuksissaankaan nimitellä näitä lahtareiksi. Kymmenittäin
hevosia seisoskeli pielissä. Yhdestä talosta Juhallekin annettiin
hevoskyyti ja uudet saattomiehet. Juha tunsi yhä selvemmin, ettei
hänestä tule tämän tämmöisen maailman asukasta. Kun vain tekisivät sen
pian eivätkä rääkkäisi. Tulee niin pahasti mieleen ne lapset ja lehmä
-- ja itkettää yhtä mittaa...

Johan Toivolan juttu tiettiin kyllä heti itsestään selväksi. Hän
oli viimeiseen päiväänsä asti ollut mukana rikoksissa -- viimeksi
vällyryöstöissä -- ja sitten oli hänellä ilmeisesti huomattava osuus
hra Palmunoksan murhassa, vaikka halukkaimmankin syyttäjän, miehen
nähtyään, täytyi hiukan epäillä sitä, että hän olisi ollut ampumassa.
Eikä koko paikkakunnan väessä ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut
häntä kohtaan myötätuntoa. Kun jotkut isännät Maarianpäivä-ehtoona
näkivät häntä vietävän, niin he tunsivat väkisinkin sääliä. Mutta
säälikin oli vastenmielistä ja isännät tunsivat tyydytystä, kun ohi
päästyään tiesivät, ettei heidän sen enempää tarvinnut olla tekemisissä
Jussin eikä hänen asioittensa kanssa. Ihan niinkuin joku sovittautuu
pois kotoa silloin kun on teurastus, mutta palattuaan katselee
mielellään karttuneita siistejä lihoja.

Juhan sielu ja ruumis värisi, kun hän saapui vankipaikkaan. Hän koetti
vakuuttaa itselleen, että hänet tapetaan, jo tänä iltana; hän kuvitteli
yhtä mittaa, kuinka luoti tulee ruumiiseen. Sillaikaa suu höpisi
jotain rukouksen tapaista eikä huomio sen vuoksi tullut kiintyneeksi
olosuhteisiin. Huoneessa oli kovin ahdasta, niin etteivät kaikki
mahtuneet pitkälleen. Yskittiin ja syljettiin. Tuntien kuluessa tuli
kuoleman odotus yhä kylläisemmäksi. Moni rukoili, että Jumala itse
ottaisi heidän henkensä, ennenkuin ihmiset ehtivät. Nuoret huligaanit
olivat hullunkurisen näköisiä, kun heidän eläimellisillä kasvoillaan
nyt pakosta asui vakavuus. Joku heistä yritti puhutella vartijaa. -- Ei
teitä kaikkia tapeta, sanoi vartija yhtäkaikkisesti hymähtäen.

Yö kuluu eikä vaan ketään viedä ammuttavaksi. Aamupuoleen alkaa yksi
ja toinen torkahdella ja kohta kuuluu huoneesta vain unista ähinää,
yskäkohtauksia ja joskus joku "Herra Jumala taivaallinen isä". Kuuluupa
kuorsaustakin: nuori huligaani voi mainiosti nukkua näissäkin oloissa.

Aamupuolella tuodaan vielä useita uusia vankeja. He koettavat rämpiä
lojuvien yli akkunan ääreen, mutta vartija kieltää ja komentaa seinän
vierelle päin.

"Kallis on vapauden lunastus, perkele", sanoo yksi tuoduista.

Nukuttu uni ei ole suurenkaan arvoista ja kaikki ovat vakuutettuja
siitä, etteivät ole ollenkaan nukkuneet. Pienempikin aamutorkahdus
kykenee kumminkin muodostamaan rajan eilisen ja tämän-päivän välille.
Aamulla kaikki vaistoillaan tajuavat, ettei ketään nyt taas ammuta
ennen iltaa. Pitkä päivä tutkintoineen on edessä.

Puoli yhdeksän aikaan juovat kenttätuomari, komendantti ja
paikallispäällikkö aamukahvia. He ovat kaikki hermostuneita, melkein
riitelevät keskenään, sillä kaikki asiat ovat hienokseen sekaisin
ja raskas päivä on taas edessä. Kaikkea tarvitaan eikä mitään ole.
Suuri vankimäärä tuottaa hankaluutta, niitten suhteen ei ole mitään
varmaa menettelytapaa. Niitä on vapauteltu talollisten takauksilla,
toisia ovat miehet ampuneet omin päinsä, suutarit on muitta mutkitta
pantu työhön. Pitkin päivää tuovat talolliset tänne akkoja ja jos
jotakin kuulusteltaviksi. Joku tulee vaatimaan kuittia telefonistaan,
jonka sotamiehet ovat vieneet. Tämä on niin ärsyttävää, että
komendantti ja tuomari tavan takaa vahingossa puhuvat ruotsia, vaikka
paikallispäällikkö on suomalainen.

Vankikysymys on kuitenkin pulmallisin.

-- Täytyy enstään ekspedieerat ne kun tulee kuolemaan, sanoo tuomari.

-- O alla esikunta-huliganer kan man ge brödkort utan vidare, sanoo
komendantti.

-- Jaa mut piru tietää, kuka niist on esikunta-huligaani.

Nuo molemmat niin erilaiset mielenvireet -- vankien ja esikuntaherrojen
-- joutuvat sitten yhdeksästä alkain mitä läheisimpään kosketukseen
toistensa kanssa. Tuomari on tarmokkaalla tuulella, hän saa tänään
asiat luistamaan. Kun ilta ehtii, on neljäkymmentä vankia lähetetty
pohjoiseen ja yhdeksän on valmiina ammuttavaksi.

Ne, jotka on määrätty ammuttaviksi, viedään erityiseen pieneen
huoneeseen toiselle puolelle pihaa. Ovipieleen asettuu kaksi vartijaa
pistimet kivääreissä ja käsipommit vyöllä. Paikkakuntalaisten
sotamiesten kesken leviää päivän kuluessa tietoja, keitä tuohon
erikoishuoneeseen on karttunut. Siellä on osuuskaupan hoitaja: no sen
nyt tiesikin -- Kulmalan Alviina ja Virtasen Manta: vai se niillekin
tuli -- Toivolan Jussi: vai on sekin; kunta saa ruokavieraita senkin
jälkeläisistä.

Siellä pienessä huoneessa ne yhdeksän odottavat yön tuloa. Muutamilla
naisilla on mielentilassaan rauhallisempi vaihe, ja yksi kysyy
vartijalta, paljonko kello on.

-- Olisiko teillä mihkää mentävää? kysyy vartija vastaan.

Vartijat vaihtuvat. Taas kysyy joku vartijoilta, eikö vartioiminen ole
väsyttävää.

-- Kiitos vaan kysymästä, mutta pianhan tästä päästään. Jääkäri on jo
täällä.

-- Tuleeko jääkäri vahtiin?

-- Juu, se on pyytänyt säästämään viimeisen vahtivuoron hänelle.

Ei tee mieli enää kysellä.

Kaksi typerää nuorta ihmisen lasta vietti jo toista kauhuisaa yötä
kaukana viheliäisessä metsätöllissä. Illalla oli tyttö juosta
pompottanut etäisessä naapuritöllissä, muka kysymässä oliko mitään
kuulunut isästä. Mutta hän ei löytänyt siitä töllistä ketään ja suden
kolloa itkien ja läähättäen hän palasi takaisin metsäisen taipaleen.
Poikakin itki pimeässä pirtissä, ja niin he turvattomina valmistuivat
taas kestämään yön. He olivat alinomaa torailleet keskenään ja isä
oli heitä lyönyt. Mutta nyt he alati näkivät silmissään isänsä vanhan
kaljun pään ja harittavat äärihiukset. Kauhun itku velloi esiin veren
tiedottomat vaistot. Vertaus vangitusta linnusta ja pesään jääneistä
poikasista on tässä tapauksessa hymyilyttävä, niin tosi kuin se onkin.

Siellähän se vanha lintu istui nurkassa kädet ristissä polvien yli
ja pää huojuen. Rintaa on pistänyt ja henkeä ahdistanut koko päivän.
Hän on ollut tuomarin edessä, mutta siitä hän ei muista mitään.
Erinäiset seikat hänen elämänsä varrelta ikäänkuin tanssivat ohi hänen
tajuntansa. Ensimmäiset yöt, jotka hän vietti vaimo-vainajansa seurassa
-- ne olivat kuin olivatkin onnellisia. Ja sitten Hiltun kohtalo;
kun hän nyt näki Hiltun vaiheita lapsuudesta asti, näkee hän ne vain
jatkuvana matkana siihen kuutamoyöhön asti, jona Hiltu meni järveen.
Tämä näkemys on Juhalle niin selvä, ettei hän ollenkaan huomaa, kuinka
se vasta nyt on ruvennut siltä näyttämään. Hän vain huojuttelee
päätään, ja ennen pitkää näkee hän oman elämänsä tapaukset samanlaisena
sarjana kuin Hiltunkin elämän...

Kuuluu matala-ääninen käsky: "tulkaa ulos". Jussinkin mieli värähtää
nykyisyyteen ja alkaa siinä käyntinsä taas johonkin vallan toiseen
suuntaan. Lähdetään. Tällainen lähtö oli hyvin tavallinen Suomen
vapaussodassa.

       *       *       *       *       *

Viimeisenä tallustaa hautausmaan portista sisään Toivolan Juha.
Toiset nuoremmat kiiruhtavat juoksujalkaa, vain paksuvatsainen
osuuskaupanhoitaja on jättäytynyt Jussin rinnalle.

Vilu, nälkä ja unettomuus ovat tehneet hyvää vanhan Jussin olemukseen.
Rinnan pistos ja hengenahdistus ovat lakanneet kiristämästä, ne
kyllä tuntuvat, mutta ikäänkuin pehmeämmin. Vapiseminenkin on tullut
tunnottomaksi, ja ajatuksessa on niinkuin jokin kehä, joka pysyy
paikoillaan, sillaikaa kun tuhannen tuhatta pientä miellettä kiihkeästi
jatkaa survontaansa. Näin on aina niin kauan kun jotakin jatkuvasti
tapahtuu, kun kaikki säännöllisesti astuvat eikä mitään komenneta.
Mutta niin pian kun jotain pienempääkin erikoista sattuu, kun jääkäri
työntää rautaportin puoliskoa kauemmaksi, kun hän kääntyy katsomaan
taakseen ja kiväärin piippu heilahtaa hämärässä, silloin tuntuu aina
kauhea väsyneen epätoivon vihlaus. Se ei enää pistä, se ikäänkuin lyö
jollain nahkapallolla sisuksiin.

Haudasta kaivettu hiekkajono häämöttää. "Seis!" Etumaiset pysähtyvät,
mutta takimmaiset astuvat vielä muutamia askelia. Kaikki seisovat,
hengitys kuuluu, yksi vajoaa polvilleen ja käsilleen, mutta kukaan ei
puhu mitään. Juhan ajatuksesta on kehä hävinnyt, häntä vetää kovasti
pitkälleen, mutta hän seisoo. Hänellä alkaa olla samanlainen tunne
kuin kerran ennen sairaana Herran Ehtoollista saatuaan. Ja eikö hän
olekin juuri hiljakkoin ollut Herran Ehtoollisella? Hän muistaa
ihan elävästi sen kun hän seisoi siellä Paitulan vajan nurkassa,
onnellisessa entisyydessä, mutta siitä hetkestä tähän asti on kaikki
tyystin kadonnut. Oikeus ja vääryys, syyllisyys ja syyttömyys, ne ovat
tälle tilanteelle, tälle aivotilalle äärimmäisen vieraita kysymyksiä.
Ne eivät tällä hetkellä pääse tietoisuuden pimeimpäänkään soppeen.
-- Minkämoinen puku oli Hiltu-vainaalla silloin kun se lähti kotoa,
päivänpaisteessa? Semmoinen se oli ja kengät olivat semmoiset.

Juhan aistit havaitsevat mitä tapahtuu. Paksuvatsainen on sanaa
sanomatta haettu joukon takaa, sen on käsketty riisua kenkänsä ja
vaatteensa, se riisuu niitä juuri. Nyt se kävelee hautaan, hiekka
vähän luhistuu sen jalkojen alla. Vihainen äänettömyys. -- Raks
ni-naks raks taraks. Pitkän pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa puristava
luonnottomuuden tunne saavuttaa huippunsa. Paukaus on kuin suuri
helpotus. Kun ensimmäinen on ohi, käy kaikki helpommin.

Seuraavankin käsketään riisuutua, kävellä hautaan ja niin edespäin.
Laukaukset jysähtelevät, yrittäen turhaan kiihdyttää heltyneitä
tajunnoita. Nähtävästi ei ole ketään sankaria tässä joukossa. Naiset
pitävät vapisevaa ääntä, joka ei ole itkua; se on luultavasti
alkuperäisintä emon vikinää, kun se on erotettu pennuistaan. Kaikki
turhat armonrukoukset ja polvistumiset he ovat suorittaneet jo
vankipaikalla.

Sattuu niin, että meidän vanha vastenmielinen Jussimme jää viimeiseksi.
Hän on vielä niin paljon tajussaan, että hän kykenee sen itsekin
havaitsemaan, herättääpä se hänessä jonkinlaisen mielteenkin. Hän
on myös aivan varma siitä, että hän äskettäin on nauttinut Herran
Ehtoollista, hän höpisee itsekseen yhtä mittaa: "Herra Jeesus ota
henkeni." Häntä arveluttaa hiukan riisua housujaan, sillä alushousut
ovat kovin risaiset (tietysti hänen Iaisensa nahjus ei tullut
hankkineeksi uusia kaartin varoista) ja olosuhteiden vuoksi sitäpaitsi
hiukan -- --. Hän avaa kumminkin vanhan vyönsä ja pujottelee housunsa
pois. -- "Herra Jeesus ota henkeni, Herra Jeesus ota henkeni."

Haudan pohjalla on jo melkoinen lammikko lämmintä verta, kun Juha
astuu siihen takkuisella sukallaan. Suloinen raukeus vetää häntä
vaistomaisesti asettumaan pitkälleen ruumiskasan päälle. Haudan reunat
piirtyvät kumottavaa taivaan lakea vastaan. Vilun puistatus hävittää
raukeuden sulon. Puristunut nyrkki painaa altapäin niskaan.

Silmänräpäykseksi hän on unohtanut, mikä häntä oikeastaan odottaa,
mutta samassa kuuluu jääkärin käskevä ääni, että hänen onkin noustava
seisaalleen. Jännittävässä tilanteessa ihminen vaistomaisesti tottelee
annettua käskyä. Juhakin vääntyy epämukavasti pystyyn ja käsin
kannatellen viheliäisiä alushousujaan humahtaa Toivolan Jussi kuoleman
valtavaan kaikkiyhteiseen olotilaan ilman mitään "viimeistä ajatusta".

Hänen kärsimyksensä, jotka varmaan näkymättömissä tilikirjoissa luetaan
sen kansan hyväksi, jonka kokonaisolemuksesta hän ei mitään tiennyt; ne
kärsimykset olivat olleet pitemmät ja syvemmät kuin monenkaan -- ehkäpä
yhdenkään -- niistä, joiden kärsimyksistä nyt lukua lasketaan.

Jääkäri menee miehineen jo tuolla etäällä pois hautausmaalta. Johan
Abrahamin elämäkerta on ehtinyt luonnolliseen loppukohtaansa, puuttuu
vain tavanomaiset loppusanat. Niiksi on vaikea mitään painavampaa
keksiä, sillä vanhan Juhan loppu sattui myrskyn ollessa parhaimmillaan
Suomessa ja muunkin ihmiskunnan vielä kiihkeästi yrittäessä arvata,
mikä se onni on, jota se näin vaikeasti tavoittelee. Ken olisi
kaukonäkijä, voisi ehkä jotain nähdä, jos tänä himmeänä yönä hiipisi
hautausmaalle, laskeutuisi hautaan verilammikon ja ruumiskasan lähelle
ja siitä käsin kuuntelisi hiljaisuutta. Ei ole sanottu, että voimakkain
tunne tällöin olisi kauhu. Kevät aavisteleiksen jo hautausmaan puissa
ja ilmassa, se lupaa jälleen linnunlaulua ja kukkain tuoksua ja
varttuville ihmislapsille ilonkylläisiä päiviä. Yhä lähemmäksi he
pääsevät sitä onnea, jonka nimeä he turhaan ovat vuosisadasta toiseen
aprikoineet. Tänä päivänä he vielä luulevat, että lihallinen ruumis
tarpeineen, yhteiskunta ja muut semmoiset ovat kaikkein läheisimmässä
tekemisessä tuon onnen kanssa. Mutta vaikka asiat vielä ovatkin niin
karkealla kannalla, niin onhan päivässä mittaa. Ja niin pitkällä joka
tapauksessa ollaan, että useimmat yksilöt kuolinhetkellään sen onnen
vilaukselta kokevat; sehän juuri antaa öiselle hautausmaalle semmoisen
yhtenäisen tunnelman, kun me sen seikan aavistamme. Ja kyllä se joskus,
ihmiskunnan elinpäivän jatkuessa, vielä leviää elävienkin valtakuntaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hurskas kurjuus - Päättynyt suomalainen elämäkerta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.