Title: De profundis
Author: Wilde, Oscar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "De profundis" ***


DE PROFUNDIS

Kirj.

Oscar Wilde


Englannin kielestä suomentanut Helmi Setälä



Otava, Helsinki, 1907.



ALKULAUSE.


_De profundis clamavi ad te, Domine_ -- syvyydestä minä huudan sinua,
Herra!

Kun Oscar Wilde ahtaassa vankilakopissansa kirjoitti sen teoksen,
joka nyt ilmestyy suomalaisessa asussa, tuli hänelle Davidin kiihkeä
tuskanhuuto mieleen.

Wilde seisoi uransa korkokohdalla, miehuusaikansa voimassa,
ihailijoittensa keskellä, häntä ihailtiin ja kadehdittiin kuin harvoja,
hän oli kuuluisa kirjailija ja ajattelija, kun hän valoisasta ja
pilvettömästä onnenolemuksestaan astui tuomiosaliin syyttääkseen niitä,
jotka olivat häväisseet hänen nimeänsä. Hän oli kokonaisen sukupolven
symboli Europassa, hänen draamansa oli otettu vastaan ihastuksella,
hänen esteetiset teoriiansa olivat muuttuneet evankeliumiksi kauneutta
palveleville sieluille, hän itse säkenöivällä henkevyydellään,
hurmaavilla paradokseillaan oli yksi Lontoon seuraelämän enimmin
hemmoiteltuja dandytyypejä. Parissa tunnissa tapahtui muutos,
satuprinssi kadotti kuningasvaippansa, syyttäjä muuttui syytetyksi,
huvinäytelmä vaihtui surunäytelmäksi, ja se yhteiskunta, joka vastikään
oli kantanut häntä käsillään, heitti hänen ylitsensä vihan ja
halveksumisen mustinta lokaa. Toukokuussa 1895 hän tuomittiin kahden
vuoden kuritushuoneesen, sen vuoksi että -- niinkuin hän itse sanoo --
hänen elämänsä oli ollut täynnä luonnottomia nautintoja ja ihmeellisiä
himoja. Kevään keskeltä, missä kukat parhaillaan puhkesivat ja linnut
kisailivat, hän vietiin kuritushuoneen pimeyteen, missä hän sai kokea
kaikkea sitä keskiaikuista raakuutta, joka vallitsee vielä Englannin
vankilalaitoksessa.

Huuto keskeltä näitä kärsimyksiä on _De Profundis_. Tai pikemmin
tunnustus.

Hän näkee elämänsä sellaisena kuin se oli ollut ja sellaisena
miksi sen tulee muodostua -- sellaisena miksi hän tahtoisi sen
muodostuvan -- niinkuin joskus ihminen voi nähdä sen yksinäisinä,
hiljaisina hetkinä: ikäänkuin jonakin, joka on ulkopuolella häntä
itseään, kuin satua, jonka on lukenut niin kauan aikaa sitten, että
vain rajaviivat ovat jääneet mieleen. Ensimäinen vuosi vankeudessa
on häneltä kulunut loppuun ja hänen murtumuksensa aika on ohitse,
hänen itsesäilyttämisvaistonsa on herännyt. Ja se pakoittaa häntä
-- niinkuin se pakoittaa jokaista -- ajatuksissaan muodostamaan
elämänsä kokonaisuudeksi, niin paloitellulta, niin hajanaiselta,
niin oikulliselta kuin se tuntuukin. Hän tuntee, että hänen täytyy
saada siihen jotakin tarkoitusta; ei kukaan liene vielä kyennyt
katsomaan elämän täydellistä tarkoituksettomuutta suoraan silmiin, sen
hirvittävän naamion edessä kaikki taivuttavat polvensa ja peittävät
silmänsä. Hän yrittää muodostaa sen runoelmaksi, joka nyt vasta
saavuttaa täydellisen sopusointunsa. Siitä oli puuttunut kärsimystä,
nyt vankila on avannut hänen silmänsä näkemään sitä. Ja hän uneksii,
että se elämä, joka alkaa silloin, kuin vankilan portti taas sulkeutuu
hänen jälkeensä, on oleva rikkaampi kuin se, josta hän luopui
astuessaan vankilaan. Sillä nyt siihen sisältyi myös surua.

Sitten hän johtuu häneen, joka on tullut kärsimyksen ja surun
symboliksi -- Kristukseen. Myös Wilde kääntyy. Mutta omalla tavallaan.
Hänen Kristuksensa ei ole kirkon, ei edes kristinuskon Kristus. Vaan
aivan toinen, taiteilijoiden Kristus ja niiden, jotka rakastavat
kauneutta ylitse kaikkea maallista, niiden Kristus, jotka uskovat
mielikuvituksen ikuiseen voimaan. "Le doux et galant conteur des
paraboles" -- lempeä ja henkevä satujenkertoja -- sanoi Wilden mestari
ja hengenheimolainen Theofile Gautier jossakin Kristuksesta, ja sitä
samaa Kristusta on Wildekin oppinut rakastamaan.

Onko hän se oikea?

Niin monen vuosisadan ilma on meidän ja historiallisen Kristuksen
välillä, että meidän on vaikea eroittaa kangastusta todellisuudesta.
Jokainen historiallinen henkilö on jälkimaailman luoma runoelma,
joka aina aika-ajoittain sepitetään uudestaan. Mikä lopulta on
totuudenmukaisin -- sitä ei kukaan voi ratkaista. Kukin sukupolvi,
kukin yksilö luopi oman kuvansa mukaan. Ja Wilden Kristustyyppi on
joka tapauksessa meidän sydäntämme lähempänä kuin ne hahmot, joissa
menneiden vuosisatojen ihmiset ovat nähneet hänet.

       *       *       *       *       *

Mutta voimaa toteuttaa unelmaansa elämässä ei Wildellä ollut enää, kun
hän pääsi vapaaksi. Ne harvat vuodet, jotka hänellä oli vielä jäljellä
elettävänään, olivat täynnä hätää ja ehkäpä kurjuuttakin. Ja ne
teokset, joita hän oli suunnitellut vankilan raskaassa hiljaisuudessa,
eivät koskaan toteutuneet vapaassa ilmassa. _De Profundis_ tuli hänen
elämänsä suureksi tunnustukseksi, jossa hän oli paljastanut sielunsa
niin täydellisesti kuin hän saattoi. Se on teos, jonka tuskat ja
kyyneleet ja epätoivo ja toivo on synnyttänyt.

Tosin täydellistä suoruutta hänellä ei kai sittenkään ollut. Se
on lahja, jota jumalat harvoin meidän päivinämme lahjoittavat.
Näyttelijänaamiosta, joka peittää meidän sisimpämme, ei kukaan voi
vapautua. Minun mielestäni sen tuntee paikkapaikoin tässä kirjassa.
Mutta se oli varmaan myös läheisemmin liittynyt Wilden sieluun kuin
useimpien muitten, se oli tullut osaksi siitä.

_Gunnar Castrén_.



ESIPUHE.


Kauan aikaa odotettiin uteliaisuudella _De Profundis_ kirjan
käsikirjoitusta, jonka tiedettiin olevan minun hallussani, sillä
tekijä oli usealle ystävälleen maininnut sen olemassa-oloa. Kirja ei
kaipaa pitkää esipuhetta eikä juuri minkäänlaista selitystäkään. Minä
tahtoisin vain sanoa, että ystäväni kirjoitti sen vankeutensa viime
kuukausina, että tämä on ainoa teos minkä hän vankeudessa kirjoitti
ja viimeinen suorasanainen tuote, joka hänen kynästään on lähtenyt.
("Ballad of Reading Gaol" Readingin vankilan ballaadi -- ei ollut
sepitetty, ei edes suunniteltu ennenkuin hän pääsi vapauteen).

Antaessaan minulle määräyksensä _De Profundis_ kirjan julkaisemisesta
kirjoitti Oscar Wilde:

"_Minä en puolusta menettelyäni. Minä selitän sitä. Minun kirjeessäni
on muutamia kohtia, jotka koskevat henkistä kehitystäni vankilassa ja
sitä välttämätöntä muutosta, joka minun luonteessani on tapahtunut
ja henkisessä suhteessani elämään; ja minä tahtoisin, että sinä ja
te muut, jotka vielä seisotte minun puolellani ja olette kiintyneet
minuun, tietäisitte tarkalleen, millä mielellä ja millä tavalla minä
toivon voivani katsoa elämätä suoraan silmiin. Tietysti, punniten
asiata yhdeltä puolelta, minä tiedän, että sinä päivänä, jolloin pääsen
vapaaksi, astun vain toisesta vankeudesta toiseen, ja tulee olemaan
aikoja, jolloin koko maailma ei ole tuntuva minusta laajemmalta kuin
vankilakoppini ja on herättävä minussa yhtä paljon kauhua kuin sekin.
Mutta minä uskon sittenkin, että alussa Jumala loi maailman kullekin
ihmiselle eriksensä, ja siinä maailmassa, joka on meidän sisässämme,
pitäisi jokaisen koettaa elää. Joka tapauksessa luet näitä paikkoja
kirjeessäni vähemmällä tuskalla kuin muita. Tietysti minun ei tarvitse
huomauttaa sinulle kuinka haihtuvia minun ajatukseni ovat -- meidän
kaikkien -- ja kuinka epämääräisestä aineesta meidän tunneliikkeemme
ovat kokoonpannut. Kuitenkin minä näen jonkunlaisen päämäärän, jota
ehkä voin taiteen kautta lähennellä_.

"_Vankilaelämä opettaa näkemään ihmisiä ja asioita sellaisina kuin ne
todellisuudessa ovat. Sen vuoksi ihminen kivettyy siellä. Ulkopuolella
olevat ihmiset, ne ne pettyvät harhakuvissaan alituisessa liikkeessä
olevasta elämästä. He seuraavat elämän kiertokulun mukana ja edistävät
sen epätodellisuutta. Me, jotka emme liiku mukana, me sekä näemme että
tiedämme_.

"_Tuottipa kirjeeni jotakin hyvää ahdasmielisille luonteille ja
kiihtyneille aivoille tai ei, minulle se on tehnyt hyvää. Olen
'puhdistanut sydämeni vaarallisista aineksista.' Minun ei tarvitse
muistuttaa sinulle, että taiteilijalle ilmaisumuoto on korkein ja ainoa
elämän muoto. Ilmaisun kautta me elämme. Niistä monen monista asioista,
joista olen kiitollisuuden velassa vankilan johtajalle, olen kaikkein
enimmin kiitollinen siitä, että hän on sallinut minun esteettömästi
kirjoittaa sinulle ja niin pitkältä kuin olen halunnut. Lähes kaksi
vuotta olen sydämessäni hautonut yhä kasvavaa katkeruuden taakkaa,
ja nyt olen vapautunut siitä suureksi osaksi. Vankilamuurin toisella
puolella on muutamia mustia, nokisia puu raukkoja, joista parhaallaan
puhkeaa esiin melkein räikeän viheriäisiä silmukoita. Minä tiedän
hyvin, mikä niissä tapahtuu. Ne etsivät ilmaisumuotoa itsellensä_."

Minä luulen voivani toivoa, että _De Profundis_, joka kuvaa
niin elävästi ja tuskaisesti yhteiskunnallisen turmion ja
vankilarangaistuksen vaikutusta henkisesti korkeaan ja hienostuneesen
luonteesen, on antava monelle lukijalle aivan toisen käsityksen sen
henkevästä ja tenhoavasta kirjoittajasta.

_Robert Ross_.



DE PROFUNDIS.


... Oli määrä teljetä minut Gilles de Retzin ja markisi de Saden
väliin. Olkoonpa menneeksi! Minä en huoli valittaa. Yksi niistä
monista opeista, joista vankilaa saa kiittää, on tämä: että asiat ovat
sellaisia, jommoisiksi ne kerran ovat tulleet, ja sellaisina ne aina
pysyvätkin. En epäilekkään yhtään, että keskiaikainen elostelija ja
"Justinen" tekijä on mieluisampi seuratoveri kuin Sandford ja Merton,
lastenkirjojemme hyveen esikuvat...

Marraskuun alkupuoliskolla kaksi vuotta sitten kaikki tapahtui. Elämän
leveä virta eroittaa meidät nyt tästä ajanjaksosta, joka on jo niin
kaukana poissa. Se, joka kulkee vapaana, voi tuskin käsittää, että
minusta tuntuu, ikäänkuin se ei olisi tapahtunut eilen, vaan vasta
tänään. Kärsimys on yksi ainoa silmänräpäys. Me emme voi paloitella
sitä eri jaksoihin. Me voimme vain määrätä sen eri vivahtelut ja pitää
muistissa, milloin ne palaavat jälleen. Aika ei meissä kulje eteenpäin.
Se käy kiertokulkua. Se ikäänkuin kiertää yhden ainoan keskipisteen
ympärillä, joka on tuskaa. Tämän elämän herpaiseva liikkumattomuus,
elämän, jonka joka ainoa yksityiskohta on järjestetty muuttumattoman
mallin mukaan, niin että me syömme ja juomme ja nukumme ja rukoilemme,
tai ainakin polvistumme rukoukseen, seuraten rautaisen kaavan
taipumattomia lakeja: tämä liikkumattomuus, joka tekee jokaisen uuden
kauhuisan päivän vähimpiä yksityiskohtiaan myöten veljensä kaltaiseksi,
se näyttää siirtyvän niihin ulkonaisiinkin voimiin, joiden olemassaolon
todellinen olemus on alituista muutosta. Kylvö- ja korjuuajasta,
niittomiehistä, jotka kumartuvat viljan yli, tai viininkorjaajista,
jotka astuvat viiniköynnösten keskellä, ruohosta puutarhassa, johon
valkoiset omenakukat karisevat tai hedelmät putoavat puusta -- kaikesta
tästä me emme tiedä mitään, emme voi mitään tietää.

Meillä on vain yksi vuodenaika, surun aika. Itse aurinko ja kuu
näyttävät olevan meiltä riistetyt. Ulkona päivä voi loistaa sinisenä
ja kultaisena, mutta se valo, joka pujahtaa sisään likaisista
rautaristikkoikkunoista, joiden takana me istumme, on harmaata ja
niukkaa. Vankikopissa vallitsee alituinen sama hämärä kuin omassa
sydämessäkin. Eikä ajatusten maailmassa, yhtä vähän kuin ajankaan, ole
vähintäkään liikettä enää. Se mitä sinä puolestasi aikoja sitten olet
unohtanut tai helposti voit unohtaa, se minun mielessäni nyt liikkuu
ja liikkuu vielä huomennakin. Pidä se mielessäsi, niin voit hiukan
paremmin ymmärtää miksi minä kirjoitan ja miksi kirjoitan juuri tällä
tavalla...

Viikkoa myöhemmin minut muutettiin tänne. Vieläkin kolme kuukautta
kuluu, niin minun äitini kuolee. Ei kukaan voi tietää, kuinka syvästi
minä häntä rakastin ja kunnioitin. Hänen kuolemansa oli minulle
hirveä; mutta minä, joka ennen kokonaan hallitsin kieltä, en löydä
sanoja, millä tulkita tuskaani ja häpeääni; en koskaan edes silloin
kuin seisoin taiteilijavoimani korkeimmalla kukkulalla, olisi voinut
kylliksi arvokkaihin sanoihin pukea niin pyhää tuskaa, en loihtia
esille sulosointua, joka olisi ollut kyllin ylevä tulkitsemaan suruni
traagillisuutta. Äitini ja isäni olivat antaneet minulle perinnöksi
nimen, jonka he olivat kohottaneet arvoon ja kunniaan, ei yksin
kirjallisuuden, taiteen, muinaistieteen ja luonnontieteen alalla,
vaan oman maani historiassakin, sen kansallisessa kehityksessä.
Minä olin ikiajoiksi häväissyt tämän nimen. Minä olin saattanut sen
herjaussanaksi huonojen ihmisten suuhun. Minä olin laahannut sen
lokaan. Minä olin antanut sen raakuudelle alttiiksi ja heittänyt sen
hulluille, jotka leimasivat sen hulluudeksi. Mitä minä silloin kärsin
ja yhä vieläkin kärsin, sitä kynä ei voi kirjoittaa eikä sitä voi
paperille painaa. Minun vaimoni, joka aina oli ystävällinen ja hyvä
minulle, matkusti, niin sairas kuin hän olikin, tuon pitkän matkan
Genovasta Englantiin, jotta hän itse, eivätkä mitkään välinpitämättömät
huulet, saattaisi minulle sanaa tästä korvaamattomasta, äärettömästä
tappiosta. Minä sain vastaanottaa myötätuntoisuuden osoituksia
kaikilta, jotka tunsivat vielä ystävyyttä minua kohtaan. Vieläpä
henkilöt, jotka eivät olleet tunteneet minua personallisesti,
kirjoittivat ja pyysivät, kuullessaan siitä uudesta surusta, joka
oli minua kohdannut, että heidän osanottonsa tulisi minulle jollakin
tavalla ilmituoduksi...

Kolme kuukautta kuluu taaskin. Kertomus minun jokapäiväisestä
käytöksestäni ja työstäni, joka riippuu koppini oven ulkopuolella ja
johon minun nimeni ja tuomioni on kirjoitettu, sanoo minulle että on
toukokuu...

Rikkaus, nautinto ja menestys voivat olla rosopintaisia ja
karheasyisiä, mutta suru on herkin kaikesta mikä on luotu. Ei ole
mitään koko ajatuksen maailmassa, jolle suru ei värähtelisi tuskaisin,
kiihkein sykähdyksin. Hienoksi taottu kultalehti, joka osoittaa
sellaisten voimien suuntaa, joita ei voi silmin nähdä, on siihen
verrattuna karkea. Se on haava, joka vuotaa verta joka kerta kun joku
muu kuin rakastava käsi sitä koskettelee, ja silloinkin se vuotaa
verta, vaikkei tuskasta.

Missä suru on, siellä on pyhä paikka. Kerran vielä ihmiset ymmärtävät
mitä se merkitsee. He eivät tiedä mitään elämästä, kunnes he sen
tekevät. Robbie ja hänen kaltaisensa luonteet voivat sen käsittää.
Kun minua kuljetettiin vankilastani konkurssioikeuden eteen kahden
poliisin välissä, niin Robbie odotti pitkässä käytävässä, jotta hän
tuon suuren joukon edessä, joka vaikeni nähdessään niin liikuttavan
ja yksinkertaisen teon, saattaisi nostaa minulle hattuansa, kun minä
käsiraudoissa ja kumarassa kuljin hänen ohitsensa. Pienemmistäkin
teoista ihmiset ovat päässeet taivaasen. Sellaisessa mielentilassa
ja sellainen rakkaus sydämessään pyhimykset polvistuivat pestäkseen
köyhien jalkoja tai pysähtyivät suudellakseen spitalitautista poskelle.
En ole koskaan sanonut hänelle sanaakaan sen johdosta. En tiedä
vielä nytkään, tokko hän tiesi minun edes huomanneen hänen tekoansa.
Sellaisesta teosta ei voi muodollisesti kiittää, muodollisilla
sanoilla. Minä säilytän sitä sydämeni aarreaitassa. Minä talletan
sitä siellä kuin salaista velkaa, ja iloitsen ajatellessani, etten
koskaan voi sitä maksaa takaisin. Se on balsamoitu monien kyynelten
myrrhamilla ja narduksella. Silloin kuin viisaus ei ole voinut antaa
minulle mitään, kun filosofia on ollut hedelmätöntä ja kaikkien niiden
aforismit ja lauseparret, jotka ovat koettaneet lohduttaa minua,
ovat vain muuttuneet tomuksi ja tuhaksi minun suussani, niin tämän
pienen suloisen, äänettömän rakkaudenteon muisto on avannut minulle
kaikki armeliaisuuden lähteet: saattanut erämaan puhkeamaan kukkaan
kuin ruusun, vapauttanut minut kolkon maanpakolaisen katkeruudesta
ja saattanut minut sopusointuun maailman haavoittuneen, murtuneen ja
suuren sydämen kanssa. Kun ihmiset kykenevät ymmärtämään ei yksin sitä,
kuinka kaunis tuo Robbien teko oli, vaan myöskin miksikä se merkitsi ja
aina tulee merkitsemään minulle niin paljon, silloin ehkä he käsittävät
myöskin, millä tavalla ja millä mielellä heidän pitäisi lähestyä minua.

Esikoisteoksen, jonka nuori mies elämän keväänä lähettää maailmaan,
tulee olla kuin keväinen kukka, kuin orapihlaja Oxfordin niityllä tai
kuin kevätesikko Cumnerin kentillä. Sitä teosta ei saa raskauttaa
kauhea, tärisyttävä murhenäytelmä, eikä kauhistuttavat, tärisyttävät
herjaukset. Jos olisin antanut nimeni toimia jonkun kirjan airueena,
niin olisi se ollut suuri taiteellinen erehdys. Se olisi asettanut koko
teoksen väärään ympäristöön, ja ympäristö painaa paljon nykyaikuisen
taiteen vaa'assa. Nykyaikuinen elämä on kokoonpantu yhtymyksestä ja
suhteellisuudesta; nämät ovat sen määräävät tuntomerkit. Voidaksemme
esittää edellisiä tarvitsemme ympäristön ja sen hienot vivahdukset,
viittaukset, sen ihmeelliset perspektiivit; jälkimäinen vaatii taustaa.
Sen vuoksi plastiikka ei ole enää kuvaamataidetta, mutta sitä on
musiikki, ja kirjallisuus on, on ollut ja tulee olemaan kuvaamataidetta
par exellence.

Joka neljännesvuosi Robbie lähettää minulle yleiskatsauksen
kirjallisiin uutuuksiin. Ei mikään voi olla mieltäkiehtovampaa kuin
hänen kirjeensä, niin henkevästi ja taitavasti ne ovat sommiteltuja ja
sulavasti ja luontevasti kirjoitettuja. Ne ovat todellisia kirjeitä:
tuttavallisia keskusteluja kahdenkesken; niillä on kaikki ranskalaisen
koserian edut; osoittaakseen ihailuaan minulle hienotunteisella
tavalla hän vetoaa milloin terävänäköisyyteeni, milloin perinnäisen
kauneuden- ja kultuurinharrastukseeni, ja hän muistuttaa minun mieleeni
lukemattomin eri tavoin, että minä kerran muitten mielestä olin
arbiter elegantiaram, auktoriteetti taiteellisissa tyylikysymyksissä,
niin, vieläpä muutamille korkeinkin auktoriteetti. Sillä tavalla hän
osoittaa, että hänellä on ei ainoastaan sydämen hienotunteisuutta, vaan
myöskin kirjallista hienotunteisuutta. Hänen kirjeensä ovat olleet
minulle yhdyssiteenä ihanaan, epätodelliseen taidemaailmaan, jossa minä
kerran olin kuningas ja olisin sinä pysynytkin, jollen olisi antanut
viekoitella itseäni intohimojen törkeään, epätäydelliseen maailmaan,
jossa aisti ei ole valikoiva eikä nautinnonhimolla ole rajoituksia...

Muut surkuteltavat olennot, jotka ovat heitetyt vankeuteen ja
joilta on riistetty tämän maailman kauneus, saattavat, ainakin
jossakin määrin, olla enää pelkäämättä maailman pahimpia ansoja, sen
katkerimpia nuolia. He voivat piiloutua kammionsa pimeyteen ja luoda
häpeästänsä jonkinmoisen loukkaamattoman pyhyyden. Maailma on saanut
tyydytyksensä, maailma jatkaa kulkuaan; he saavat rauhassa kärsiä.
Niin ei ole minun laitani. Toinen nöyryytys toisensa jälkeen on minua
väijyen kolkuttanut vankilan ovelle. Ovet ovat avatut selkoselälleen
nöyryytykselle ja annettu sen astua sisään. Minun ystäväni ovat tuskin
tai eivät ollenkaan saaneet lupaa käydä minun luonani. Mutta minun
vihollisillani on aina ja esteettömästi ollut vapaa pääsö. Molemmilla
kerroilla, jolloin minun oli pakko astua konkurssioikeuden eteen ja
sitäpaitsi kahdesti muulloin, jolloin minua julkisesti kuljetettiin
toisesta vankilasta toiseen, annettiin minut sanomattoman halventavissa
oloissa alttiiksi ihmisjoukon katseille ja pilkalle. Kuolemanlähetti
on tuonut minulle sanomansa ja taas lähtenyt luotani; aivan yksinäni,
erillään kaikesta siitä, joka olisi voinut lohtua tuoda tai lieventää
suruani, on minun täytynyt kantaa sitä kurjuuden ja omantunnonvaivojen
sietämätöntä tuskaa, jonka äitini muisto herätti henkiin. Tuskin aika
oli lieventänyt tämän haavan kiihkeimmän poltteen (täysin umpeen
se ei koskaan voinut mennä) -- niin kirjoitutti vaimoni minulle
asianajajallaan katkeria, epäystävällisiä, luotansakarkoittavia
kirjeitä. Köyhyys uhkaa minua, ja samalla se käännetään syytökseksi
minua itseäni vastaan. Sitä olisin kuitenkin voinut kantaa. Voin
tottua sellaiseen, mikä on vielä pahempaa. Mutta molemmat lapseni
ovat riistetyt minulta laillista tietä. Se on tuottanut minulle
ääretöntä tuskaa, sanomatonta katkeruutta, rajatonta surua, josta en
koskaan voi päästä eroon. Että laki voi määrätä jotakin sellaista ja
ottaa vastatakseen sellaisesta teosta, että se voi eroittaa minut
omista lapsistani: se ajatus herättää minussa kauhua. Sen rinnalla
vangin häpeä on vähäinen. Kuinka minä kadehdin noita toisia miehiä,
jotka minun kanssani kulkevat edes-takaisin vankilapihalla! Heidän
lapsensa -- siitä olen varma -- odottavat heitä, odottavat heidän
kotiintuloansa, ja tuhlaamalla tuhlaavat heille hellyyttä.

Köyhät ovat viisaita, he ovat armeliaampia, ystävällisempiä,
tunteellisempia kuin me. Heidän mielestään vankila on murhenäytelmä
miehen elämässä, onnettomuus, kohtalo, joka vaatii toisten
myötätuntoisuutta. Vanki on heidän kielellään yksinkertaisesti vain
ihminen, joka on "joutunut onnettomuuteen". Sitä lausepartta he aina
käyttävät, ja tuossa lauseparressa on rakkauden täysi totuus. Ihmisten
laita meidän asemassamme on toinen. Minulla ja minun kaltaisillani on
tuskin oikeutta ilmaan ja aurinkoon. Meidän läsnäolomme pilaa toisten
ilon. Me olemme vastenmielisiä vieraita mihin ikänä me menemme. Me
emme saa palata takaisin maailmaan varjojen valtakunnasta. Meidän
omat lapsemme riistetään meiltä. Nämät suloiset yhdyssiteet meidän ja
ihmiskunnan välillä ovat katkaistut. Me olemme tuomitut yksinäisyyteen,
sillä aikaa kuin meidän poikamme vielä elävät. Meiltä kielletään se
ainoa mikä voisi parantaa ja kohottaa meitä, se mikä voisi parantaa
haavoittuneen sydämen ja tuoda rauhaa tuskaakärsivälle sielulle...

Minun täytyy sanoa itselleni, että itse syöksen itseni turmioon ja
ettei ketään, ei suurta eikä pientä, voi syöstä turmioon muuta kuin
hänen oman kätensä kautta. Olen aivan valmis sitä tunnustamaan. Minä
koetan tunnustaa sitä, vaikka sitä ei uskottaisikaan tällä hetkellä.
Tämän säälimättömän syytöksen minä heitän säälittä itseäni vastaan.
Vaikka maailma on minua julmasti kohdellut, niin vieläkin julmemmin
minä olen kohdellut itseäni.

Minä olin mies, joka olin symbolisessa suhteessa oman aikani taiteesen
ja kultuuriin. Olin sen itse oivaltanut miehuuteni aamukoitteessa ja
myöhemmin olin pakoittanut omaa aikaani ymmärtämään sitä. Harvalla
miehellä on ollut sellainen asema eläessänsä ja harva on nähnyt sitä
sillä tavalla tunnustettavan. Historioitsija tai kritikoitsija sen
vasta tavallisesti keksii, jos se laisinkaan tulee keksityksi, mutta
vasta kauan sen jälkeen kuin mies ja hänen aikansa on mennyt. Minun
laitani on toinen. Minä tunsin sen itse ja pakoitin muutkin sitä
tuntemaan. Byron oli symbolinen hahmo, mutta hän kohdistui aikansa
intohimoon ja sen intohimoväsymykseen. Minä liityin johonkin jalompaan,
kestävämpään, olennaisempaan, laajaperäisempään.

Jumalat olivat antaneet minulle melkein kaikkea. Olin saanut neroa,
kunniassa pidetyn nimen, hyvän yhteiskunnallisen aseman, kiitosta,
loistoa ja älyllistä uskaliaisuutta; olen tehnyt taiteen filosofiaksi,
filosofian taiteeksi; olen opettanut ihmisiä toisin ajattelemaan ja
antamaan esineille toiset värit; kaikki, mitä minä sanoin ja tein,
hämmästytti maailmaa. Minä valitsin draaman -- objektiivisimman
muodon mitä taide tuntee -- ja muutin sen personalliseksi luomaksi,
sellaiseksi kuin lyriikka ja sonetti on; samalla laajensin sen piirin
ja tein sen luonteenkuvauksen rikkaammaksi; draaman, romaanin,
runomuotoisen tai suorasanaisen runon, dialogin, hiotun, aktuaalisen
tai haaveilevan -- kaiken, mihin minä koskin, sen minä kaunistin,
verhosin uuteen kauneuden pukuun; itse totuudellekin annoin sekä
totuuden että valheen oikeutetuksi valtakunnaksi ja osoitin että valhe
ja totuus ovat vain älyllisiä olomuotoja. Taidetta minä käsittelin
korkeimpana todellisuutena; elämää yhtenä runouden haarana. Minä
herätin oman vuosisatani mielikuvituksen, jotta se minun ympärilleni
punoi taruja ja legendoja. Kaikki filosofiset järjestelmät minä
yhdistin yhteen lauseesen, koko olemassaolon yhteen epigrammiin. Ja sen
ohella minulla oli paljon muuta. Mutta minä annoin viekoitella itseni
pitkäksi aikaa järjettömään ja aistilliseen työttömyyteeni.

Omaksi huvikseni minä heittäydyin tyhjäntoimittajaksi, keikariksi
ja muotimieheksi. Minä keräsin ympärilleni pienempiä sieluja ja
ahdasmielisiä olentoja. Minä tuhlasin tyhjiin oman nerollisuuteni ja
minä nautin hävittäessäni ikuisen nuoruuden. Olin väsynyt kulkemaan
korkeuksissa ja siksi minä vapaaehtoisesti laskeuduin syvyyksiin etsien
uutta mielenkiihoitusta. Mitä paradoksi minulle oli ajatuksen piirissä,
siksi tuli minulle luonnottomuus himon maailmassa. Nautinnonhalu
oikeastaan oli sairautta tai hulluutta tai kumpaistakin. Muitten
elämä ei merkinnyt minulle mitään. Minä tyydytin nautinnonhaluani
missä ikänä mieleni teki ja kuljin eteenpäin. Minä en ajatellut,
että jokainen pieni teko jokapäiväisessä elämässä joko kehittää tai
turmelee luonnetta, ja sentähden se minkä on tehnyt salakammiossansa,
se on kerran julkihuudettava huoneen katolta. En voinut enää hallita
itseäni. En ollut enää sieluni herra, enkä tiennyt sitä. Minä antauduin
nautinnon valtaan. Minun loppuni oli hirveä häpeä. Ei mitään muuta
minulla ole enää jäljellä kuin täydellinen nöyryys.

Olen oleskellut vankilassa lähes kaksi vuotta. Minun sielustani on
puhjennut esiin hurja epätoivo; antautuminen suruun, jota oli sääli
nähdäkkin; kauhea ja tunnoton vimma; katkeruus ja uhka; ääneensä itkevä
tuska; mykkä kärsimys; sanaton suru. Olen kokenut kärsimyksen kaikki
eri laadut. Paremmin kuin Wordsworth itse tiedän mitä hän tarkoitti
sanoessansa --

    "Suffering is permanent, obscure, and dark
    and has the nature of infinity."

    [Kärsimys on kestävää, salaperäistä ja synkkää
    ja luonteeltaan loppumatonta.]

Mutta vaikka ajoittain iloitsin siitä, että minun kärsimyksilläni ei
olisi loppua, niin en voinut sittenkään kestää sitä ajatusta, että ne
olivat tarkoituksettomia. Nyt minä näen syvällä omassa olennossani
jotakin, joka sanoo, ettei mikään koko maailmassa ole ilman tarkoitusta
ja kärsimys vähimmin kaikesta. Ja se mikä on piiloitettu minun
olentooni, aivankuin aarre maan sisään, on nöyryys.

Nöyryys on ainoa mitä minulla on jäljellä ja se oli parasta kaikesta:
se on se lopullinen havainto, johon minä olen tullut, uuden kehityksen
lähtöpiste. Se on tullut minulle suoraan minusta itsestäni, ja siksi
minä tiedän että se on tullut oikeaan aikaan. Se ei olisi voinut tulla
aikaisemmin eikä myöhemminkään. Jos joku olisi minulle siitä puhunut,
niin olisin sen luotani torjunut. Jos joku olisi tuonut sen minulle,
niin olisin kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan. Mutta koska minä itse
sen löysin, niin tahdon sen myös säilyttää. Minun täytyy se tehdä. Se
on se ainoa, jossa on elämän alkuaineet, uuden elämän siemen, se mikä
minulle on _Vita Nuova_. Kaikista olevista se on merkillisin. Ihminen
ei voi sitä saavuttaa muulla tavalla kuin luopumalla kaikesta mitä
hänellä on. Vasta sitten kun hän on kaikki kadottanut, voi hän tietää
omistavansa sen.

Nyt kun olen selvillä siitä, että se on minussa, näen selvästi mitä
minun tulee tehdä; totta tosiaan -- mitä minun täytyy tehdä. Ja kun
minä käytän tämmöistä lausetta, niin minun ei tarvitse sanoa, etten
sillä tarkoita mitään ulkonaista lakia tai käskyä. Minä en tunnusta
niiden olemassaoloa. Olen paljoa enemmän individualisti nyt kuin ennen.
Ei mikään ole minusta minkään arvoista paitsi se mikä puhkeaa meistä
itsestämme esiin. Minun luontoni etsii uutta itsetoteuttamismuotoa. Se
yksin kiinnittää minun mieltäni. Ja ensimäinen asia, jota minun tulee
tehdä, on vapauttaa itseni siitä katkeruudesta, jota mahdollisesti
vielä tunnen maailmaa kohtaan.

Olen kerrassaan varaton ja koditon. Mutta on niitä pahempiakin
asioita maailmassa. Olen aivan tosissani, kun nyt sanon, että paljoa
mielemmin kuin lähtisin tästä vankilasta katkera tunne sydämessäni
maailmaa kohtaan, paljoa mielemmin kulkisin talosta taloon ja kerjäisin
leipääni. Jollen saisi mitään rikkaan talosta, niin saisin ainakin
köyhältä. Ne, joilla on paljon, ovat usein kitsaita; ne, joilla on
vähän, ovat aina alttiit jakamaan. Minusta olisi yhdentekevää, vaikka
kesällä saisinkin maata kylmässä heinikossa ja talvella etsiä suojaa
heinäsuovasta tai ladosta, kun minulla sydämessä vain olisi rakkautta.
Elämän ulkonaiset seikat eivät tunnu minusta nyt ensinkään tärkeiltä.
Tästä voi nähdä, kuinka pitkälle individualismi minussa on kehittynyt
-- tai pikemmin on kehittymässä, sillä matka on pitkä ja minun tieni on
orjantappurainen.

Tietysti minä tiedän, ettei minun tehtäväni ole oleva kerjätä almuja
maantien varrelta, ja jos milloin makaan kylmässä ruohikossa, niin
teen sen kirjoittaakseni sonetteja kuulle. Kun pääsen vankilasta,
niin Robbie odottaa minua suuren raudoitetun portin takana, eikä hän
ole ainoastaan oman rakkautensa symboli, vaan monen muunkin. Luulen
että minulla tulee olemaan riittävästi varoja ainakin puoleksitoista
vuodeksi, ja jollen voikkaan itse kirjoittaa kauniita kirjoja, niin
ainakin voin lukea kauniita kirjoja; ja mikä ilo voisi olla suurempi?
Sen jälkeen toivon voivani elvyttää uudestaan oman luomisvoimani.

Mutta jos olot olisivat toisenlaisia: jollei minulla olisikaan
ainoatakaan ystävää maailmassa; jollei ainoakaan talo olisi säälien
minulle avoinna; jos minun täytyisi turvautua köyhyyden kerjuupussiin
ja kuluneesen takkiin: niin kauan kuin minua ei vainota kostonhimolla,
kovuudella ja halveksumisella, olisin valmis katsomaan elämää suoraan
silmiin paljoa suuremmalla tyyneydellä ja luottamuksella, kuin jos
ruumiini olisi purppuralla ja hienolla liinalla verhottu, mutta sieluni
sairaana vihasta.

Ei minua mitkään vaikeudet kohtaa, siitä olen varma. Se, joka
vilpittömästi hakee rakkautta, hän sen myös löytää.

Minun ei tarvitse sanoa, että tehtäväni siihen loppuisi. Sehän olisi
suhteellisesti hyvin helppoa, jos niin olisi laita. Paljon enemmän
vaikeuksia minulla on edessä. Paljon jyrkempiä vuoria minun täytyy
kavuta, paljon pimeämpien laaksojen läpi samota. Ja kaikki täytyy tulla
minusta itsestäni; siinä ei auta uskonto, eikä moraali, eikä järki.

Moraali ei auta minua. Olen synnynnäinen lainomaisuuden vastustaja.
Minä olen yksi niitä, jotka ovat luodut poikkeuksia eikä sääntöjä
varten. Minun käsitykseni on se, ettei väärä ole siinä mitä ihminen
tekee, vaan ainoastaan siinä miksi hän tulee. Se oppi on ihmiselle
hyödyksi.

Uskonto ei auta minua. Toiset uskovat johonkin näkymättömään, minä
uskon siihen mihin voin käsin koskea ja jota voin silmin nähdä. Minun
jumalani asuvat käsin tehdyissä temppeleissä; ja tosiasiain kokemuksen
alalla minun uskontunnustukseni on tullut täydelliseksi ja eheäksi:
ehkä liiankin täydelliseksi, sillä samoinkuin monet tai kaikki ne,
jotka ovat pystyttäneet taivaansa tämän maan päälle, olen minä
maailmassa löytänyt taivaallista kauneutta, mutta myös helvetin kauhua.
Kun minä ajattelen uskontoa, niin tahtoisin perustaa veljeskunnan
niitä varten, jotka eivät voi uskoa: epäilijöiden veljeskunnaksi
sitä voisi nimittää, ja siellä, alttarin ääressä, jossa ei palaisi
vahakynttilöitä, seisoisi pappi, jonka sydämessä ei rauhalla olisi
asuinsijaa, toimittaen jumalanpalvelusta siunaamattomalla leivällä
ja kalkilla, josta viini puuttuisi. Jotta jokin voisi olla totta,
täytyy sen muuttua uskonnoksi. Ja agnostikkojen opilla pitäisi olla
kirkonmenonsa yhtä hyvin kuin kirkon uskollakin. Se on kylvänyt
marttyyrinsa, sen pitäisi niittää pyhimyksensä ja kiittää Jumalaa joka
päivä siitä, että hän on salannut itsensä ihmisten katseilta. Mutta
olipa uskoa tai agnostisismia, mitään ulkonaista se ei saa minulle
olla. Sen vertauskuvien pitää olla minun omat luomani. Vain se on
henkistä, mikä luopi oman muotonsa. Jollen voi löytää sen salaisuutta
omasta sielustani, niin en löydä sitä koskaan: jollen omista sitä nyt
jo, niin se ei koskaan tule omakseni.

Järki ei auta minua. Se sanoo minulle, että ne lait, joiden uhriksi
minä olen joutunut, ovat vääriä ja kieroja lakeja ja että se
järjestelmä, jonka alaisena olen saanut kärsiä, on väärä ja kiero
järjestelmä. Mutta, miten tahansa, minun täytyy käsittää ne siten,
että ne minulle muuttuvat tosiksi ja oikeiksi. Ja aivan samoin
kuin taiteessakin määrätty asia vain määrätyllä hetkellä merkitsee
jotakin ihmiselle, samoin on laita luonteenkin eetillisen kehityksen.
Minun tehtäväni on etsiä esille kaikesta siitä, mikä minulle on
tapahtunut, se mikä minulle on hyväksi. Lautavuode, kuvottava ruoka,
karheat köydet, joista täytyy riipiä rivettä, kunnes sormenpäät
ovat tunnottomat kivusta, rengintoimet, joilla joka päivä alkaa ja
loppuu, tylyt käskyt, jotka tottumus on tehnyt välttämättömiksi,
inhottava puku, joka tekee surun luonnottoman näköiseksi, hiljaisuus,
yksinäisyys, häpeä -- kaiken tuon tulee kehittyä henkiseksi
kokemukseksi. Ei ole olemassa minkäänlaista ruumiin alennusta, jota
minun ei olisi koetettava tehdä hengen kohottamiseksi.

Minä tahtoisin päästä niin pitkälle, että voisin yksinkertaisesti ja
teeskentelemättä sanoa, että minun elämässäni on ollut kaksi suurta
käännekohtaa: toinen, kun isäni lähetti minut Oxfordiin, ja toinen, kun
yhteiskunta lähetti minut vankilaan. En tahdo väittää, että vankeus
olisi ollut parasta, mitä minulle saattoi tapahtua; sillä tällä
väitteellä olisi liiaksi katkeruuden sivumakua minua itseäni vastaan.
Pikemmin sanoisin, tai haluaisin, että joku sanoisi minulle, että olin
niin tyypillinen oman aikani lapsi, että minä luonnottomuudessani ja
tämän luonnottomuuden vuoksi käänsin kaiken hyvän elämässäni pahaksi ja
kaiken pahan hyväksi.

Mutta mitä minä itse tai toiset sanovat, se merkitsee niin sanomattoman
vähän. Se tärkeä asia, se, mikä minulla on edessä, joka minun tulee
tehdä, jollei se lyhyt aika, mikä minun elämästäni on vielä jäljellä,
kokonaan turmellu ja mene hukkaan, on se, että sulatan itseeni
kaiken sen, mikä minulle on tehty, teen sen osaksi omasta itsestäni,
omistan sen valittamatta, pelotta ja vastustamatta. Suurin pahe on
puolinaisuus. Kaikki mikä on toteutunut, on myös oikeaa.

Kun minä ensin jouduin vankilaan, niin jotkut henkilöt antoivat minulle
sen neuvon, että koettaisin unohtaa, kuka oikeastaan olin. Se oli
turmeleva neuvo. Vain tajuamalla, kuka minä olen, olen jossakin määrin
saanut lohtua. Nyt muut ovat neuvoneet minulle, että päästyäni vapaaksi
koettaisin unohtaa koskaan vankilassa olleenikaan. Tiedän että se olisi
yhtä turmiollista. Sillä sehän olisi samaa, kuin jos minua alituisesti
seuraisi sietämätön häpeän tunne, ja että kaikki se, mikä merkitsee
minulle yhtä paljon kuin kelle muulle ihmiselle hyvänsä -- auringon ja
kuun kauneus, eri vuodenaikojen viehkeys, sulosävel aamun sarastaessa
ja valtavien öitten hiljaisuus, sade, joka hiljaa tihkuu lehtien
lomitse tai kaste, joka hopeoittaa ruohokentän hiipiessään sen ylitse
-- että tuo kaikki on tahraista minulle ja vailla sitä voimaa, joka
haavat parantaa ja riemua synnyttää. Se joka suree omia kokemuksiansa,
hän estää omaa kehitystänsä. Se joka kieltää kokemuksensa, hän
pakoittaa oman elämänsä huulet valheesen. Tämä ei ole vähempää, kuin
oman sielunsa kieltämistä.

Sillä samalla tavalla kuin ruumis ottaa vastaan kaikenlaisia aineita,
alhaisia ja epäpuhtaita yhtä hyvin kuin papin tai ilmestyksen
pyhittämiä, ja muuntaa ne joustavuudeksi tai voimaksi, kauniiksi
lihasliikkeiksi ja ruumiin sulavuudeksi, hiusten, huulien ja silmien
kaarrokseksi ja väriksi, samoin sielullakin on ravintotoimintansa,
ja se voi muuttaa jaloiksi taipumuksiksi ja syviksi tunteiksi sen,
mikä itsessään on alhaista, tuskallista ja alentavaa -- niin vielä
enemmänkin, juuri se, millä alkuaan oli häpeällinen ja hävittävä
tarkoitus, voi sielulle tarjota korkeimman kehitysmahdollisuuden ja
täydellisimmän ilmaisumuodon.

Minun täytyy tottua siihen ajatukseen, että olen ollut tavallinen
vanki tavallisessa vankilassa, ja niin kummalta kuin se kuuluukin,
niin yksi niistä asioista, joihin minun täytyy pakoittaa itseäni, on
se, etten häpeäisi sitä. Minun täytyy käsittää se rangaistukseksi, ja
jos ihminen häpeää rangaistustansa, niin on aivan samaa, kuin hän ei
olisi kärsinytkään rangaistusta. Tietysti oli monta asiaa, joista minua
rangaistiin, vaikka en ollut niitä tehnyt, mutta minua rangaistiin myös
monesta sellaisesta asiasta, joita olin tehnyt, ja on vielä paljoa
suurempi joukko asioita minun elämässäni, joista minua ei koskaan
ole vaadittu edesvastuusen. Ja koska jumalien tiet ovat ihmeelliset
ja he rankaisevat meitä yhtä paljon siitä, mikä meissä on hyvää ja
inhimillistä kuin siitä, mikä on pahaa ja luonnonvastaista, niin minun
täytyy tyytyä siihen, että saa kärsiä rangaistusta sekä hyvistä että
huonoista teoistansa. Enkä minä epäile, ettei se ole oikeudenmukaista.
Se auttaa meitä, tai sen pitäisi auttaa meitä, selvittämään itsellemme
kumpiakin, sekä estää meitä muodostamasta niistä liioiteltuja
käsityksiä. Ja jollen minä siis häpeä rangaistustani -- ja minä
toivoisin, etten sitä tee niin voin vapaasti ajatella ja liikkua ja
elää.

Monet ihmiset, kun he pääsevät vankeudesta vapaaksi, kuljettavat
vankilan mukanansa ja piiloittavat sen kuin salaisen häpeän sydämeensä,
ja vihdoin he hiipivät kuin myrkytetyt olennot johonkin koloon
kuolemaan. Miten inhottavaa, että heidän on pakko niin tehdä, ja
yhteiskunta tekee väärin, kauhistuttavan väärin, pakoittaessaan
heitä sellaiseen. Yhteiskunta anastaa itselleen oikeuden määrätä
yksilölle hirveän rangaistuksen, mutta se tekee itsensä syypääksi myös
puolinaisuuden törkeimpään paheesen, sillä se ei kykene saattamaan
perille sitä, mitä se on alulle pannut. Kun ihminen on kärsinyt
rangaistuksensa, niin yhteiskunta jättää hänet oman onnensa nojaan;
se on: se hylkää hänet juuri sinä hetkenä, jolloin sen suurin
velvollisuus häntä kohtaan alkaa. Se häpeää ilmeisesti omia tekojansa
ja karttaa niitä, joita se on rangaissut, samoinkuin ihmiset karttavat
saamamiestä, jolle he eivät voi maksaa velkaa, tai sitä, jolle he ovat
tuottaneet jonkun korvaamattoman vahingon. Minä puolestani vaadin, että
jos minä kerran olen selvillä siitä, minkä vuoksi minä olen kärsinyt,
niin yhteiskunnankin pitää olla selvillä siitä, mitä se minulle on
tehnyt; ja että katkeruus ja viha on katoava kummaltakin puolelta.

Tietysti minä tiedän, että yhdessä suhteessa minulla tulee
olemaan suurempia vaikeuksia kuin muilla; ja täytyykin olla aivan
luonnollisista syistä. Varas ja kulkuri raukat, jotka minun kanssani
ovat täällä vankilassa, ovat monessa suhteessa paljoa onnellisemmat
kuin minä. Se synkän kaupungin sola tai vihreä kenttä, joka näki heidän
syntinsä, on pieni; löytääkseen ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään
heidän teoistansa, heidän ei tarvitse kulkea pitempää matkaa, kuin
minkä lintu jaksaa lentää hämärän ja aamusarastuksen välillä; mutta
minulle maailma on puristunut kokoon kämmenen levyiseksi, ja minne
ikänä minä käännyn, siellä minun nimeni on kaiverrettu kallioihin.
Sillä minä en ole astunut esiin pimeydestä ja saavuttanut tilapäisen
rikoksentekijän kuuluisuutta, vaan olen jonkinlaisesta kuolemattomasta
kunniasta vajonnut jonkinmoiseen ikuiseen häpeään, ja joskus minusta
tuntuu, kuin olisin todistanut, jos todistus todellakin oli tarpeen,
että kunniasta häpeään ei ole muuta kuin yksi ainoa askel, jos edes
senkään vertaa.

Sittenkin, juuri siitä seikasta, että ihmiset tuntisivat minut
minne ikänä minä menen, ja tietäisivät minun koko elämäni, kaikki
sen hulluudetkin, voin löytää jotakin hyvää. Se pakoittaisi minua
esiintymään taas taiteilijana, ja niin pian kuin vain voisin. Jos
voisin luoda yhdenkin etevän taideteoksen, niin samalla olisin
riistänyt myrkyn panettelulta ja pistopuheet pelkuriudelta ja juurineen
temmannut irti häpäisijän kielen.

Ja jos elämä onkin, niinkuin todellakin on, minulle probleemi, niin
en minäkään ole sen vähempi probleemi elämälle. Ihmisten täytyy
asettua jollekin kannalle minun suhteeni ja ilmaista mielipiteensä
sekä heistä itsestään että minusta. Minun ei tarvitse vakuuttaa, etten
puhu kenestäkään erityisestä henkilöstä. Ainoat ihmiset, joiden kanssa
mielelläni nyt seurustelisin, ovat taiteilijat ja ihmiset, jotka ovat
kärsineet: ne, jotka tietävät mitä kauneus on, ja ne, jotka tietävät
mitä suru on: ei kukaan muu herätä minun mielenkiintoani. En minä
vaadi myöskään mitään elämältä. Kaikki mitä tässä olen lausunut julki,
tarkoittaa aivan yksinkertaisesti vain minun omaa henkistä asemaani
elämän suhteen kokonaisuudessaan; ja minä tunnen, että se seikka, etten
häpeä rangaistustani, on ensimäisiä asioita, johon minun täytyy päästä
oman kehitykseni ja epätäydellisyyteni vuoksi.

Sitten minun pitää oppia miten tulla onnelliseksi. Kerran minä osasin
olla tai luulin osaavani olla onnellinen, vaistomaisesti. Ennen
oli aina kevät minun sydämessäni. Minun temperamenttini oli sukua
elämänilon kanssa. Minä täytin elämäni reunojaan myöten nautinnolla,
samoin kuin pikarin voi täyttää reunojaan myöten viinillä. Nyt minä
lähestyn elämää aivan uudelta kannalta, ja usein minun on kovin
vaikea kuvaillakkaan onnea mielessäni. Muistan miten ensi lukukautena
Oxfordissa luin Paterin teosta _Renaissance_ -- tuota kirjaa, joka
niin omituisesti on vaikuttanut minun elämääni -- ja jossa kerrotaan
miten Dante asettaa syvälle Infernoon ne, jotka ehdoin-tahdoin elävät
murheessa; ja minä menin yliopiston kirjastoon ja etsin esille sen
paikan _Divina Comedia_sta, jossa sanotaan, että ne, jotka ovat
suloisen ilman raskauttamia, ikuisesti huokaavat --

                            "Tristi fummo
    Neli aer dolce che dal sol s'allegra:"

    [Surulliset olimme ihanasta ilmasta,
    joka auringosta keventyy.]

Minä tiesin, että kirkko tuomitsi _accidia_n, elämäänkyllästymisen,
mutta koko tuo ajatus tuntui minusta kovin haaveelliselta, se oli juuri
sellainen synti minun mielestäni, jonka elämääkokematon pappi keksisi.
En voinut myöskään ymmärtää miten Dante, joka sanoo että "suru yhdistää
meidät jälleen Jumalaan", saattoi olla niin armoton niille, jotka
olivat taipuvaiset alakuloisuuteen, jos sellaisia ihmisiä todellakin
on olemassa. Minä en aavistanut, että se kerran tulisi suurimmaksi
kiusaukseksi minun elämässäni.

Niin kauan kuin olin Wandsworthin vankilassa minä toivoin kuolemaa. Se
oli minun ainoa toivoni. Kaksi kuukautta oltuani sairasosastolla minut
muutettiin tänne, ja kun huomasin terveyteni vähitellen parantuvan,
niin jouduin vihan vimmaan. Minä päätin tehdä itsemurhan vielä samana
päivänä, jona pääsisin täältä vapaaksi. Jonkun ajan kuluttua tuo
synkkä mielentila haihtui, ja minä päätin elää ja verhota itseni
suruun niinkuin kuningas purppuraan: en hymyilisi enää koskaan;
jokaisen talon, jonka kynnyksen yli astuisin, muuttaisin murheen
majaksi: ystäväni pakoittaisin astumaan hitain askelin ja murheen
murtamina rinnallani: opettaisin heille, että alakuloisuus on elämän
syvin salaisuus: myrkyttäisin heidät toisen surulla: kiusaisin heitä
omalla tuskallani. Nyt minä tunnen aivan toisin. Olisin kiittämätön ja
epäystävällinen, jos venyttäisin kasvoni niin pitkiksi, että ystäväni
olisivat pakoitetut minun luonani venyttämään kasvonsa vieläkin
pitemmiksi voidakseen osoittaa minulle myötätuntoisuutta, tai jos
kutsuessani heidät luokseni, pyytäisin heitä ääneti istumaan pöytään
ja nauttimaan katkeria yrttejä ja hautajaisruokia. Minun täytyy oppia
olemaan iloinen ja onnellinen.

Kummallakin viime kerralla, jolloin ystäväni saivat tulla tänne,
minä koetin olla niin iloinen kuin suinkin ja näyttää heille hyvää
tuultani hyvittääkseni hiukan heidän vaivaansa, kun he olivat tulleet
tuon pitkän matkan aina Lontoosta tänne saakka. Se on vain pieni
hyvitys, sen tiedän, mutta ei mikään, siitä olen varma, olisi heille
rakkaampaa. Minä näin Robbien tunnin aikaa lauantaista viikko sitten,
ja minä koetin niin selvästi kuin suinkin osoittaa hänelle iloani,
jota todellakin tunsin tavatessamme toisemme. Ja että ne mielipiteet
ja käsityskannat, jotka täällä hiljaisuudessa ovat minulle selvinneet,
johtavat minua oikealle tolalle, sen todistaa minulle se tosiasia, että
nyt ensi kertaa vankeuteen jouduttuani todellakin ikävöin elämää.

Minulla on edessäni niin paljon tehtävää, että minusta tuntuisi
hirveältä murhenäytelmältä, jos minun pitäisi kuolla ennenkuin
olisin ehtinyt suorittaa edes osan siitä. Minä näen uusia
kehitysmahdollisuuksia taiteessa ja elämässä, ja kukin niistä muodostaa
tien täydellisyyttä kohti. Minä haluan elää, jotta voisin tutkia sitä,
mikä vielä on melkein uusi maailma minulle. Tahdotko tietää, mikä tuo
uusi maailma on? Sitä ei liene vaikea arvata. Se on se maailma, jossa
olen nyt kaksi vuotta elänyt. Suru ja kaikki se, mitä se ihmiselle
opettaa, on minun uusi maailmani.

Ennen minä elin vain nautintoa varten. Minä kartoin kärsimystä ja
kaikkea surua. Minä vihasin kumpaakin. Minä päätin ottaa niitä huomioon
niin vähän kuin suinkin, se on, kohdella niitä epätäydellisyyden
muotoina. Ne eivät sisältyneet minun elämänsuunnitelmaani. Ne eivät
soveltuneet minun filosofiaani. Äitini, joka tunsi elämän perinpohjin,
lausui minulle usein erään Goethen säkeen -- Carlyle oli kirjoittanut
sen erääsen kirjaan, jonka hän oli antanut äidilleni useita vuosia
sitten: --

    "Wer nie sein Brot mit Thränen ass,
    wer nie die kummervollen Nächte
    auf seinem Bette weinend sass,
    er kennt euch nicht, ihr himmlischen Mächte!"

    [Ken ei kyynelin ole leipäänsä syönyt,
    ken ei ole tuskallisia öitä
    itkien vuoteellaan viettänyt,
    hän teitä ei tunne, te jumalalliset voimat.]

Tätä samaa säettä jalo Preussin kuningatar, jota Napoleon kohteli
niin törkeästi, lausui usein nöyryytyksensä ja maanpakolaisuutensa
aikana; tämä sama säe oli usein minun äitini huulilla hänen viimeisinä,
surunpainostamina vuosinaan. Minä en tahtonut tunnustaa enkä myöntää
oikeaksi sitä hirvittävää totuutta, joka siinä piili. Minä en voinut
sitä ymmärtää. Muistan varsin selvästi, miten minulla oli tapana sanoa
äidilleni, etten halunnut kyynelin leipääni syödä enkä viettää yötäni
itkien ja odottaa vielä katkerampaa aamua.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että se juuri oli yksi niistä
erikoisista kokemuksista, joita kohtalo oli minulle varannut: etten
kokonaiseen vuoteen saisi muuta tehdäkkään. Niin runsaasti minulle
sitä on mitattu; ja näinä viime kuukausina olen suurien ponnistusten
ja taistelujen kautta voinut ymmärtää muutamia opetuksia, jotka ovat
kätketyt kärsimyksen sydämeen. Papit ja muut ihmiset, jotka käyttävät
tyhjiä lauseparsia, puhuvat usein kärsimyksestä ikäänkuin jostakin
mysteriosta. Todellisuudessa se on ilmestys. Ihminen ymmärtää asioita,
joita hän ei koskaan ennen ole voinut käsittää. Koko historiakin
näyttäytyy aivan uudelta näkökannalta. Mitä hämärästi ja vaistomaisesti
on taiteesta tuntenut, se toteutuu ajatuksen ja tunteen puolesta saaden
havainnon kirkkauden ja tajunnan ehdottaman voimakkuuden.

Minä käsitän nyt, että suru, joka on ylevin tunne, mitä ihminen
kykenee tuntemaan, on samalla myös kaiken suuren taiteen alkumuoto ja
koetinkivi. Taiteilija pyrkii alati siihen olomuotoon, jossa sielu ja
ruumis ovat yhtä ja toisistaan eroittamattomia: missä ulkokuori on
sisällisen olemuksen ilmaus: missä muoto on ilmituojana. Sellaisia
olomuotoja on monta: nuoruus ja ne taiteet, jotka ovat tekemisessä
nuoruuden kanssa, voivat jonkun kerran olla meille esimerkkinä:
toisella kertaa voi olla mieluista ajatella, että nykyaikuinen
maisemamaalaus, sen vaikutteiden hienous ja herkkyys, se tapa millä se
ilmaisee henkeä, joka asuu ulkonaisissa esineissä ja luo yhtä hyvin
maasta ja ilmasta kuin sumusta ja kaupungista itselleen ulkonaisen
verhon, ja sen sairaaloisen herkkä tunnelmien, sävelien ja värien
sointuisuus -- että tämä maisemamaalaus toteuttaa meille kuvin sen,
mikä kreikkalaisilla oli toteutettuna sellaisella plastillisella
täydellisyydellä. Musiikki, missä ilmaisumuoto on itseensä imenyt
kaiken aineen eikä voi siitä irtaantua, on mutkikas esimerkki, ja kukka
tai lapsi on yksinkertainen esimerkki siitä, mitä minä tarkoitan; mutta
suru on sekä elämän että taiteen äärimmäisin tyyppi.

Ilon ja naurun takana voi piillä raaka, kova ja tunteeton
temperamentti. Mutta surun takana ei koskaan ole muuta kuin surua.
Kärsimys ei koskaan kanna naamaria niinkuin ilo. Totuus taiteessa
ei merkitse yhdenmukaisuutta olennaisen aatteen ja satunnaisen
ilmaisumuodon välillä; se ei tarkoita yhdenmukaisuutta esineen ja
sen varjon välillä, eikä jonkun henkilön peilikuvan ja itse henkilön
välillä; se ei ole mikään kaiku, joka vastaa ontosta kalliosta, eikä
myöskään hopeankirkas lähde laaksossa, joka kuvastaa kuuta kuulle
tai Narkissoksen Narkissokselle. Totuus taiteessa on olion yhtyys
oman itsensä kanssa: ulkokuori, joka ilmaisee sisällistä olemusta:
sielu, joka on pukeutunut ruumiin muotoon: ruumis, jonka henki
elostuttaa. Tämän johdosta ei ole totuutta, jota voisi suruun verrata.
Aika-ajoittain on suru minun mielestäni ainoa totuus. Kaikki muu voi
olla meidän silmiemme tai himojemme hairahduksia, jotka häikäisevät
edelliset ja tyydyttävät jälkimäiset, mutta surusta ovat maailmat
luodut ja tuskalla sekä lapset että tähdet synnytetyt.

Ja vieläkin enemmän, surussa itsessään on voimakas todellisuuden
leima. Olen sanonut itsestäni, että minä olin semmoinen, joka olin
symbolisessa suhteessa oman aikakauteni taiteesen ja kultuuriin. Ei
ole ainoatakaan kurjaa olentoa tässä kurjuuden pesässä, joka ei olisi
symbolisessa suhteessa itse elämän salaisuuteen. Sillä elämän salaisuus
on kärsimys! Kaiken takana se on kätkettynä. Kun me alamme elää,
niin makea on niin makeata meille ja karvas niin karvasta, että me
pakostakin kohdistamme kaikki halumme nautintoihin, emmekä pyydä vain
kuukauden tai kaksi saada elää hunajasta, vaan haluamme koko elämämme
elää vain sillä ravinnolla, ja unohdamme sillä välin, että sielumme
ehkä koko ajan näkeekin nälkää.

Muistan kerran puhuneeni tästä asiasta eräälle kaikkein jaloimmista
henkilöistä, mitä koskaan olen tuntenut: eräälle naiselle, joka osoitti
minulle aivan harvinaista ja sanoin selittämätöntä myötätuntoisuutta
ja hienotunteista ystävyyttä sekä ennen vankeuteni murhetapahtumia
että niiden kestäessä; naiselle, joka on auttanut minua kantamaan
kärsimysteni kuormaa enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa, vaikka
hänellä itsellään ei ole siitä aavistustakaan. Sillä hän on auttanut
minua vain olemassaolonsa kautta, sillä, että hän on se, mikä hän
on -- osaksi ihanne ja osaksi vaikuttava voima: samalla kertaa sekä
osoitus siitä, miksi ihminen voi tulla, että todellinen apu ihmisen
pyrkimykselle siksi tulemaan; hän on henki, joka muuttaa arki-ilman
suloiseksi, ja saattaa kaiken sen, mikä on henkistä, näyttämään yhtä
yksinkertaiselta ja luonnolliselta kuin auringonpaiste tai meri; jolle
kauneus ja suru käyvät käsi kädessä ja jolle ne ovat saman sanoman
tuojia. Siinä tilaisuudessa, jota nyt ajattelen, muistan selvästi
sanoneeni hänelle, että Lontoossa oli yhden ainoankin kapean kadun
varrella kylliksi kurjuutta todistamaan, ettei Jumala rakastakkaan
ihmistä, ja kaikkialla missä oli surua, vaikkapa vain lapsi jossakin
pienessä puutarhassa itkisi pahaa, jonka se on tehnyt tai jota se ei
ole tehnyt, olivat luomisen kasvot kokonaan vääristyneet. Olin aivan
väärässä. Hän sanoi sen minulle, mutta minä en uskonut häntä. Minä en
elänyt siinä ilmakehässä, jossa tuollainen usko saattoi herätä. Nyt
minusta tuntuu, että rakkaus, olkoon se mitä lajia tahansa, on ainoa
selitys kaikkeen siihen loppumattomaan kärsimykseen, mitä maailmassa
on olemassa. Minä en voi ymmärtää muunlaista selitystä. Olen varma
siitä, ettei muuta olekkaan, ja jos maailma todellakin on, niinkuin
olen sanonut, syntynyt surusta, niin rakkaus on sen synnyttänyt,
sillä muulla tavalla ei ihmisen sielu, jolle se on rakennettu, voisi
saavuttaa täydellisyytensä voimaa. Nautintoa kauniille ruumiille, mutta
kärsimystä kauniille sielulle.

Kun sanon olevani varmasti vakuutettu näistä asioista, niin puhun
liian suurella ylpeydellä. Kaukana etäisyydessä, ikäänkuin puhtaan
helmen, me voimme nähdä Jumalan kaupungin. Se on niin ihmeellinen,
että luulisi lapsen ehtivän sinne kesäisenä päivänä. Ja niinpä lapsi
voikin. Mutta minun ja minun kaltaisteni laita on aivan toinen. Jokin
asia voi tuntua aivan selvältä lyhyen hetken, mutta se voi jälleen
kadota niinä pitkinä puhteina, jotka seuraavat jäljissä lyijynraskain
jaloin. On niin vaikeata pidättää luonaan ne korkeudet, joihin sielu on
kyennyt kohoamaan. Meidän ajatuksemme liikkuvat iankaikkisuudessa,mutta
me itse kuljemme hitaasti ajallisuuden läpi; ja kuinka hitaasti aika
kuluu meiltä, jotka olemme vankilassa, on minun turha uudistaa, eikä
minun liioin tarvitse puhua siitä väsymyksestä ja epätoivosta, joka
hiipii vankilakoppiin ja sydämen kammioon niin itsepintaisesti, että on
pakko koristaa ja puhdistaa taloansa niiden tuloa varten yhtä tarkasti
kuin odottaessaan vastenmielistä vierasta tai ankaraa isäntää tai
orjaa, jonka orjaksi on kohtalon pakosta tai vapaan valintansa johdosta
joutunut.

Ja vaikka tätä nykyä minun ystävieni ehkä on vaikea sitä uskoa,
niin on sittenkin aivan varmaa, että heidän, jotka elävät rauhassa
ja työttömyydessä ja mukavuudessa, on helpompi oppia nöyryyttä kuin
minun, joka ensi työkseni aamulla polvillani pesen vankilakoppini
lattian. Sillä elämä vankeudessa ja sen loppumattomat kieltäytymiset
ja rajoitukset tekevät ihmisen kapinalliseksi. Kauheinta siinä ei ole
se, että sydän murtuu -- sydämet ovatkin luodut murtumista varten
-- vaan, se, että se kivetyttää sydämen. Tuntuu joskus siltä, kuin
rautainen otsa ja uhmailevat huulet olisivat välttämättömiä, jotta
saisi päivänsä loppuun kulumaan. Ja se, jonka mieli on kapinallinen, ei
voi ottaa vastaan armoa, puhuakseni niillä sanoin, joita kirkko niin
mielellään käyttää -- minun mielestäni täydellä syylläkin -- sillä
elämässä, samoinkuin taiteessakin, kapinanhenki sulkee sielun kanavat
ja karkoittaa taivaan tuulahdukset. Kuitenkin minun täytyy oppia sitä
täällä, jos ollenkaan tahdon sitä oppia, ja minun tulee tuntea iloa,
jos jalkani ovat oikealla tiellä ja kasvoni kääntyneenä sitä "porttia
kohti, jota kauniiksi kutsutaan", joskohta useasti lankeaisinkin lokaan
ja kulkisin sumussa harhaan.

Tämä Uusi Elämä, joksi sitä joskus rakkaudesta Danteen nimitän, ei
tietenkään ole mikään uusi elämä, vaan ainoastaan edellisen elämiseni
jatkamista kehityksen tietä ja sen kohoamista täydellisempään
asteesen. Muistan Oxfordissa sanoneeni eräälle ystävälleni, kun me
kuljeskelimme Magdalen Collegen kapeilla kujilla, joissa parveili
joukoittain lintuja, että halusin syödä kaikkien puiden hedelmiä,
jotka kasvoivat maailman puutarhassa ja että aioin lähteä ulos
maailmaan tuo kiihkeä halu sydämessä. Ja niin minä läksinkin ja niin;
minä elin. Ainoa erehdykseni oli se, että nautin yksinomaan vain
niiden puiden hedelmistä, jotka minun mielestäni kasvoivat puutarhan
päivänpuolella, ja kartoin toista puolta siksi, että se oli pimentoinen
ja synkkä. Vastoinkäymistä, häpeää, köyhyyttä, surua, epätoivoa,
kärsimystä, vieläpä kyyneleitäkin, katkonaisia sanoja, joita tuska
huulilta puristaa esiin, katumusta, joka kylvää okaita elämän tielle,
omaatuntoa, joka tuomitsee, itsensä-alennusta, joka rankaisee, tuskaa,
joka sirottaa tuhkaa pään päälle, sielunvaivaa, joka pukee ihmisen
säkkiin ja sekoittaa sappea omaan juomaansa: -- kaikkea tuota minä
pelkäsin. Ja koska olin päättänyt, etten oppisi niitä tuntemaan, niin
minun oli pakko maistaa niitä kutakin vuorostansa, ja pitkän ajan
kuluessa olla vailla mitään muuta ravintoa.

En kadu hetkeäkään, että olen elänyt nautintoa varten. Tein sen
perinpohjaisesti, niinkuin ihmisen tulisi kaikkea tehdä. Ei ollut
sitä nautintoa, jota en olisi koettanut. Minä heitin sieluni helmen
viinipikariin. Minä astuin huilujen soittaessa tietä, jossa kevään
esikot kukkivat. Minä elin hunajasta. Mutta tuollaisen elämän
jatkaminen olisi ollut väärää, sillä se oli yksipuolista. Minun täytyi
astua eteenpäin. Puutarhan toisellakin puolella oli salattuja aarteita
minulle. Tietysti kaikki tämä esiintyy viittauksina ja ennustuksina
minun kirjoissani. Osittain sitä on _Onnellisessa prinssissä_, osittain
_Nuoressa kuninkaassa_, varsinkin siinä kohdassa, missä piispa sanoo
polvistuneelle pojalle: "Eikö Hän, joka loi kärsimyksen, ole sinua
viisaampi?" fraasi, joka ei kirjoittaessani tuntunut minusta juuri
paljoa enemmältä kuin fraasilta; suuri osa siitä on kätkettynä siihen
tuomion säveleesen, joka kulkee punaisen langan tavoin läpi _Dorian
Grayn_; monivärisenä se kimaltelee teoksessa _Kriitikko taiteilijana;_
se on kirjoitettu kirjaan _Ihmisen sielu_ liiankin helposti tajuttavin
sanoin. Se on yhtenä laulukertona, jonka alituisesti palaavat motiivit
tekevät _Salomen_ musiikki-teoksen kaltaiseksi ja muodostavat sen
ballaadiksi. Se on muuttunut lihaksi ja vereksi suorasanaisessa
runoelmassa miehestä, jonka tuli "Hetken iloa" esittävän kuvan
pronssista muovata "Ikuisen surun" kuva. Toisin ei olisi voinut olla.
Jokaisena elämänsä yksityisenä hetkenä ihminen on yhtä paljon se miksi
hänen on määrä kehittyä, kuin se mikä hän on ollut. Taide on symboli
siksi, että ihminen on symboli.

Jos täydellisesti voin sen saavuttaa, niin siinä juuri on taide-elämän
korkein toteutus. Sillä taide-elämä on vain itsekehitystä. Taiteilijan
nöyryys on siinä, että hän suoraan ottaa vastaan kaikki kokemukset,
samoinkuin rakkaus taiteilijassa on vain kauneudentunnetta, joka
maailmalle paljastaa ruumiinsa ja sielunsa. Romaanissaan _Marius the
Epicurean_ Pater koettaa sovittaa taide-elämää uskonnolliseen elämään,
sanan syvässä, kauniissa ja ankarassa merkityksessä. Mutta Marius ei
ole juuri muuta kuin katselija: tosin ihanteellinen katselija, jonka
on suotu "tarkastaa elämän näytelmää oikeilla tunteilla", se minkä
Wordsworth leimaa runoilijan todelliseksi päämääräksi; mutta sittenkään
hän ei ole muuta kuin katselija, jonka huomio ehkä hiukan liiaksi on
kiintynyt temppelin penkkien kauneuteen voidakseen ymmärtää, että hän
tarkastaakin surun pyhättöä.

Minä voin huomata paljoa syvällisemmän ja suoranaisemman yhteyden
Kristuksen ja taiteilijan todellisen elämän välillä. Ja minä iloitsen
suuresti ajatellessani, että paljoa aikaisemmin, ennenkuin suru oli
omakseen omistanut minun päiväni ja kahlehtinut minut pyöräänsä, olin
sanonut teoksessa _Ihmisen sielu_, että sen, joka tahtoo elää niinkuin
Kristus, täytyy olla kokonaan oma itsensä; ja tyypeikseni olin valinnut
en ainoastaan paimenen vuoren rinteellä ja vangin vankilakopissa, vaan
myöskin maalarin, jolle maailma on juhlakulkua, ja runoilijan, jolle
elämä on laulua. Muistan kerran sanoneeni Andre Gidelle, istuessamme
yhdessä jossakin parisilaisessa kahvilassa, että vaikka minä en
suuresti harrastanut metafysiikkaa enkä siveysoppia lainkaan, niin ei
sittenkään kaikessa siinä mitä Plato tai Kristus oli sanonut, ollut
mitään, jota ei olisi voinut välittömästi siirtää taiteen piiriin ja
siitä saada sille täyttä vahvistusta.

Kristuksessa me voimme nähdä personallisuuden ja täydellisyyden
yhtyneinä, mikä on varsinaisena eroituksena klassillisen ja romantisen
liikkeen välillä elämässä, ja vieläpä hänen luonteensa varsinaisena
pohjana oli sama kuin taiteilijankin luonteen -- voimakas, liekehtivä
mielikuvitus. Kaikessa, mikä koski ihmisiä, hän osoitti sitä
mielikuvituksen myötätuntoisuutta, mikä taiteen maailmassa on luomisen
koko salaisuus. Hän ymmärsi spitaalisen taudin, sokean pimeyden,
nautinnonhaluisen katkeran tuskan, rikkaitten omituisen köyhyyden. Eräs
henkilö kirjoitti minulle kerta onnettomuuteni aikana: "Kun te ette
seiso piedestalillanne, niin te ette herätä enää mielenkiintoa." Kuinka
kaukana tuo kirjeenkirjoittaja oli siitä, jota Matthew Arnold nimittää
"Jeesuksen salaisuudeksi." Jompikumpi heistä olisi voinut opettaa
hänelle, että se mikä toiselle tapahtuu voi tapahtua itsellekin, ja
jos te haluatte saada lauseen, jota voitte lukea sekä aamun koittaessa
että yöllä, sekä ilossa että surussa, niin kirjoittakaa talonne
seinään, jotta aurinko voisi sen kirjaimet kullata ja kuu ne hohdollaan
hopeoittaa: "Kaikki mikä kohtaa itseä, kohtaa myös toista."

Totisesti Kristuksen paikka on runoilijoiden parissa. Koko hänen
käsityksensä ihmisyydestä sai alkunsa suoraan mielikuvituksesta ja on
vain sen kautta ymmärrettävissä. Mitä Jumala oli panteistille, sitä
ihminen oli Kristukselle. Hän ensimäisenä käsitti erillään olevat
rodut yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen hänen aikaansa oli ollut olemassa
jumalia ja ihmisiä, ja tuntien myötätuntoisuuden salaperäisellä
ymmärtämyksellä, että kumpaisetkin olivat hänessä muuttuneet lihaksi
ja vereksi, hän nimitti itseään milloin Jumalan milloin ihmisen
pojaksi, kulloinkin mielentilansa mukaan. Suuremmassa määrässä kuin
kukaan muu historiallinen henkilö hän herättää meissä sitä ihmettelyä,
johon romantillisuus aina vetoo. Vieläkin on minun mielestäni jotakin
uskomatonta tuon nuoren galilealaisen talonpojan ajatuksessa, että
hän luulee voivansa kantaa hartioillaan koko maailman kuormaa: kaiken
sen, mikä jo ennestään oli tehty ja kärsitty, ja mitä vastedes tehdään
ja kärsitään: kaikki Neron, Caesar Borgian, Aleksanteri VI:nnen ja
hänenkin syntinsä, joka samalla oli Rooman keisari ja auringon pappi:
kaikkien niiden kärsimykset, joiden luku on legio, ja jotka asuvat
hautojen parissa: sorrettujen kansallisuuksien, tehtaitten lasten,
varkaitten, vankien, kodittomien, niiden, jotka ovat mykkiä orjuuden
ikeen alla ja joiden äänettömyyden Jumala yksin kuulee. Eikä hän
vain luule voivansa sitä tehdä, vaan hän todellakin sen tekee, niin
että vielä tänäkin hetkenä kaikki ne, jotka tulevat yhteyteen hänen
personallisuutensa kanssa, vaikkapa he eivät kumartaisikaan hänen
alttarillensa eivätkä polvistuisi hänen pappiensa eteen, sittenkin
tuntevat, että heidän syntiensä rumuus on poispyhitty ja heidän
kärsimyksensä kauneus avautunut heidän eteensä.

Sanoin, että Kristus kuuluu runoilijoiden pariin. Se onkin totta.
Shelley ja Sophokles ovat hänen veljiään. Mutta koko hänen elämänsä
on myös mitä ihanin runoelma. Jos etsii "sääliä ja kauheutta",
niin koko kreikkalaisessa murhenäytelmistössä ei ole mitään sen
vertaista. Protagonistin tahraton puhtaus kohottaa koko draaman
rakenteen romantisen taiteen korkeuteen, josta Theben ja Pelopsin
jälkeläisten kärsimykset ovat poissuljetut vain oman hirmuisuutensa
vuoksi; ja se todistaa myös kuinka väärässä Aristoteles oli, kun
hän tutkimuksessaan draamasta sanoo, että olisi sietämätöntä nähdä
viattoman kärsimystä. Ei Aiskhyloksella eikä Dantella, noilla lempeyden
ankarilla mestareilla, ei Shakespearella, puhtaimmin inhimillisellä
kaikista suurista taiteilijoista, eikä keltiläisessä tarustossa,
jossa maailman sulous esiintyy kyynelusvan läpi ja ihmisen elämä
merkitsee yhtä vähän kuin kukan -- ei missään ole mitään, joka
vetäisi vertoja tai edes lähentelisi viimeistä näytöstä Kristuksen
kärsimyshistoriassa, jossa tuskan yksinkertainen ilmaisu yhdistyy ja
kohoaa traagillisen vaikutuksen ylevyyteen. Yksinkertainen ateria
opetuslasten parissa, joista yksi hänet jo on myönyt rahasta;
sieluntuska hiljaisessa kuutamoisessa puutarhassa; kavala ystävä, joka
lähestyy häntä, voidakseen pettää hänet suutelolla; ystävä, joka vielä
uskoi häneen ja johon aivan kuin kallioon hän oli toivonut voivansa
perustaa turvapaikan ihmiskunnalle, mutta joka nyt kieltää hänet,
kun kukko laulullaan ilmoitti päivän sarastavan; hänen täydellinen
yksinäisyytensä, hänen alistumisensa ja nöyryytensä, ja kaiken tuon
ohella semmoisia kohtauksia, kuin se, että oikeauskoisuuden ylimmäinen
pappi repii vihassa vaatteensa ja siviilioikeuden virkamies käskee
tuoda vettä siinä turhassa toivossa, että hän voisi pestä itsensä
puhtaaksi viattomasti vuodatetun veren tahroista, jotka tekevät
hänestä historian veripunaisen henkilön; surun kruunausjuhla, yksi
ihmeellisimpiä tapahtumia muistoonmerkittyjen aikojen historiassa;
viattoman ristiinnaulitseminen äidin ja rakkaimman opetuslapsen silmien
edessä; sotamiehet, jotka heittävät arpaa hänen vaatteistansa; hirveä
kuolema, jonka kautta hän antoi maailmalle sen ikuisimman symbolin; ja
vihdoin hänen ruumiinsa hautaaminen rikkaan miehen hautaan, jolloin se
käärittiin egyptiläisiin liinoihin ja balsameerattiin kallisarvoisilla
yrteillä ja hyvillä hajuilla, ikäänkuin hän olisi ollut kuninkaan
poika. Jos tarkastelee tätä vain taiteen kannalta, niin täytyy
olla kiitollinen siitä, että kirkon suurin juhla tarkoittaa tämän
murhenäytelmän esittämistä ilman verenvuodatusta. Herransa kärsimyksen
salaperäistä esittämistä vuoropuheluin, puvuin ja liikkein; ja minä
ajattelen aina ilolla ja kunnioituksen tunteella, että viimeinen
jäännös kreikkalaisesta kuorosta, joka muuten on kokonaan mennyt
hukkaan taiteelta, on säilynyt messussa laulajain vastauksessa papille.

Kokonaisuudessaan on Kristuksen elämä kuitenkin -- niin täydellisesti
voi suru ja kauneus yhtyä yhdeksi sekä merkityksensä että ilmenemisensä
puolesta, -- todellinen idylli, vaikka se loppuukin siihen, että
temppelin esirippu repeää, pimeys peittää maan ja kivi vieritetään
haudan suulle. Tulee ajatelleeksi häntä aina nuorena sulhasena
ystäviensä parissa, jommoiseksi hän todellakin joskus kuvaa itseään;
paimenena, joka kuljeskelee laumansa kanssa laaksossa etsien varjoa
puun juurella tai vilpoisen virran reunalta; laulajana, joka yrittää
sävelin rakentaa Jumalan kaupungin muureja; tai rakastajana, jonka
rakkaudelle koko maailma oli liian pieni. Hänen ihmeensä tuntuvat
minusta yhtä ihanilta kuin kevään tulo, ja aivan yhtä luonnollisilta.
Minusta ei ole lainkaan vaikea uskoa, että hänen personallinen
viehätysvoimansa oli niin suuri, että yksin hänen läsnäolonsakin
saattoi tuottaa rauhaa tuskaakärsiville sieluille ja että ne, jotka
koskettivat hänen vaatteitaan tai käsiään, unohtivat kipunsa; tai
että, kun hän kulki ohitse elämän valtatiellä, ne, jotka eivät ennen
olleet tienneet mitään elämän salaisuudesta, näkivät sen äkkiä selvänä
edessänsä, tai että toiset, jotka olivat olleet kuurot kaikille muille
paitsi nautinnon äänille, kuulivat ensi kerran rakkauden äänen ja
huomasivat, että se oli yhtä sulosointuinen kuin Apollon luuttu; tai
että huonot himot pakenivat hänen lähestyessänsä ja että ihmiset,
joiden yksitoikkoinen, mielikuvituksesta köyhä elämä oli ollut kuin
yksi kuoleman monista muodoista, ikäänkuin nousivat ylös haudoistansa,
kun hän kutsui heitä; tai että hänen opettaessaan vuorenrinteellä
ihmisjoukko unohti nälän ja janon ja kaikki maalliset huolet ja että
hänen ystävistänsä, jotka kuuntelivat hänen puhettansa, kun hän
istui heidän keskellään aterioimassa, yksinkertainen ruoka tuntui
herkulliselta, vesi maistui hyvältä viiniltä ja koko huone tuoksui
hyvänhajuiselta nardukselta.

Renan sanoo kirjassaan _Jeesuksen elämä_ -- tuossa kauniissa
viidennessä evankeliumissa, jota voisi nimittää Pyhän Tuomaan
evankeliumiksi -- että Kristuksen suuruus ilmenee siinä, että
häntä rakastettiin yhtä paljon hänen kuolemansa jälkeen kuin hänen
eläissänsäkin. Ja totta tosiaan, jos hänen paikkansa on runoilijoiden
parissa, niin on hän myös ensimäinen kaikista niistä, jotka ovat
rakastaneet. Hän ymmärsi, että rakkaus oli suurin kaikista maailman
salaisuuksista, joita viisaat olivat etsineet, ja että vain rakkauden
kautta ihminen saattoi lähetä spitaalitautisen sydäntä tai Jumalan
jalkoja.

Ja ennen kaikkea Kristus on suurin kaikista individualisteista.
Nöyryys, samoinkuin kaikki kokemukset, joita taiteilijan sielu ottaa
vastaan, on vain ilmestysmuoto. Ihmisen sielua Kristus alati etsii. Hän
nimittää sitä "Jumalan valtakunnaksi", ja hän näkee sen joka ainoassa.
Hän vertaa sitä vähäpätöisyyksiin, pieneen siemeneen, kouralliseen
hapatusta, helmeen. Sillä ihminen kehittää sieluaan vain vapautumalla
vieraista himoista, ulkoa hankitusta kultuurista ja kaikesta
ulkonaisesta omaisuudesta, sekä hyvästä että pahasta.

Minä nousin kaikkea vastaan koko tahtoni voimalla ja luonteeni
kapinanhalulla, kunnes minulle ei jäänyt mitään muuta maailmassa
jäljelle kuin yksi ainoa asia. Olin kadottanut nimeni, asemani,
onneni, vapauteni, omaisuuteni. Minä olin vanki ja rutiköyhä. Mutta
minulla oli vielä lapseni jäljellä. Silloin laki äkkiä otti minulta
nekin pois. Se oli niin kova isku, etten tiennyt mitä tehdä, ja minä
heittäydyin polvilleni, painoin pääni maahan ja sanoin itkien: "Lapsi
on kuin Herran ruumis, minä en ole kelvollinen kumpaiseenkaan." Tuo
hetki oli minun pelastukseni. Minä ymmärsin, että minun täytyi ottaa
kaikki nöyrästi vastaan. Siitä saakka -- niin kummalta kuin se saattaa
kuuluakin -- olen ollut onnellisempi. Sillä minä olen saavuttanut
sieluni perimmäisen olemuksen. Monessa suhteessa olin ollut sen
vihollinen, mutta minä huomasin, että se odotti minua kuin ystävää.
Kun joutuu kosketukseen sielun kanssa, niin tulee mieleltään jälleen
lapseksi, niinkuin Kristus sanoo, että ihmisen täytyykin tulla.

On traagillista ajatella, kuinka harvat ihmiset todellakin "omistavat
sielunsa" ennenkuin he kuolevat. "Ei mikään ole harvinaisempaa
ihmisessä", sanoo Emerson, "kuin omintakeinen teko". Se on aivan
totta. Useimmat ihmiset ovat toisia ihmisiä. Heidän ajatuksensa ovat
toisten mielipiteitä, heidän elämänsä näyttelemistä, heidän himonsa
jäljittelyä. Kristus ei ollut vain täydellinen individualisti, vaan
myöskin ensimäinen individualisti historiassa. Ihmiset ovat yrittäneet
tehdä hänestä tavallisen ihmisystävän, tai altruistina antaneet
hänelle paikan intoilijoiden ja hempeämielisten parissa. Mutta
tosiasiassa hän ei ollut kumpikaan. Sääliä hän tietysti tunsi kaikkia
köyhiä ja vankeja, alhaisia ja kurjia ihmisiä kohtaan; mutta hän
sääli vielä paljoa enemmän rikkaita, piintyneitä hedonisteja, niitä,
jotka heittävät pois vapautensa ruvetakseen maallisten tavaroitten
orjiksi, niitä, jotka käyttävät pehmeitä pukuja ja asuvat kuninkaitten
palatseissa. Rikkaus ja nautinto olivat hänen mielestään suurempia
elämän murhenäytelmiä kuin köyhyys ja suru. Ja mitä epäitsekkäisyyteen
tulee, niin kukapa käsitti paremmin-kuin hän, että kutsumus, eikä
vapaa tahto, määrää meidän tekomme, ja ettei voi saada viinirypäleitä
orjantappuroista eikä viikunoita ohdakkeista.

Hän ei opettanut, että eläminen toisten hyväksi tuli olla ihmisen
elämän määrätty, itsetietoinen päämäärä. Se ei ollut edes hänen oppinsa
pohjana. Kun hän sanoo, "Antakaa anteeksi vihollisillenne", niin hän
ei sano sitä vihollisen, vaan meidän itsemme tähden, ja siksi että
rakkaus on suloisempi kuin viha. Sanoessaan nuorukaiselle: "Myy mitä
sinulla on ja anna vaivaisille", niin hän ei ajattele köyhien tukalaa
elämää, vaan nuorukaisen sielua, sielua, jota rikkaus tukahdutti.
Elämänkatsomuksessaan hän on samaa mieltä kuin taiteilija, joka
tietää, että ikuisen itsensätäydennyslain mukaan runoilijan täytyy
runoilla, kuvanveistäjän ajatella pronssissa ja maalarin muodostaa
maailma tunnelmiensa kuvastimeksi, yhtä varmasti ja luonnollisesti kuin
orapihlajan täytyy kukkia keväällä, viljan valjeta korjuuaikana ja kuun
määräkulussaan vaihtua kilvestä sirpiksi ja sirpistä kilveksi.

Mutta jollei Kristus siis sanonutkaan ihmisille, "Eläkää toisten
hyväksi", niin hän kuitenkin huomasi, ettei ollut minkäänlaista
eroitusta toisten ja oman elämän välillä. Siten hän antoi ihmiselle
laajennetun, jättiläismäisen personallisuuden. Hänen ilmestymisensä
jälkeen on jokaisen yksityisen ihmisen historia myös koko maailman
historia, tai voi ainakin sitä olla. Kultuuri on tietysti syventänyt
ihmisen personallisuuden. Taide on antanut meille tuhat eri sydäntä.
Ne, joilla on taiteilijan temperamentti, lähtevät Danten kera
maanpakoon ja oppivat, kuinka suolainen toisten leipä on ja kuinka
jyrkät heidän polkunsa; hetkeksi he saavuttavat Goethen kirkkauden
ja rauhan, ja sittenkin he tietävät liiankin hyvin, miten Baudelaire
rukoili Jumalaa --

    "O Seigneur, donnez moi la force et le courage
    de contempler mon corps et mon coeur sans dégoût."

    [Oi Herra, anna minulle voimaa ja rohkeutta,
    jotta voisin tarkastaa ruumistani ja sydäntäni
    ilman vastenmielisyyttä.]

Shakespearen soneteista he etsivät esille, ehkäpä omaksi vahingoksensa,
hänen rakkautensa salaisuuden ja omistavat sen omakseen; he
katselevat uusin silmin nykyaikuista elämää, siksi että he ovat
kuunnelleet yhtä Chopinin nocturneista, tai pidelleet kädessään
kreikkalaisia taide-esineitä, tai lukeneet kertomusta jonkun
kuolleen miehen rakkaudesta kuolleesen naiseen, jonka hiukset olivat
kuin hienointa kultaa ja jonka suu oli kuin granaattiomena. Mutta
taiteilijatemperamentin täytyy välttämättä tuntea myötätuntoisuutta
sitä kohtaan, joka on saanut ilmaisumuodon. Joko sanoin tai värein,
musiikin tai marmorin kautta, Aiskhylos-draaman maalattujen naamioiden
takaa tai sisilialaisen paimenen onton ja yhteenliitetyn pillin
välityksellä tulee miehen ja hänen sanomansa tulla ilmisaatetuksi.

Taiteilijalle on ilmaisu ainoa muoto, millä hän edes voi kuvitella
elämää. Se mikä on mykkää, on hänelle kuollutta. Mutta niin ei ollut
Kristuksen laita. Laajalla ja ihmeellisellä mielikuvituksella,
joka herättää meissä kunnioitusta, hän omisti valtakunnakseen koko
sanattoman maailman, äänettömän kärsimyksen maailman, ja rupesi itse
sen ulkonaiseksi puhe-elimeksi. Ne, joista olen puhunut, jotka ovat
mykkiä orjuuden ikeen alla ja joiden äänettömyyden vain Jumala kuulee,
hän valitsi veljiksensä. Hän koetti olla sokeitten silmänä, kuurojen
korvana, ja huutona niiden huulilla, joiden kieli oli kahlehdittu. Hän
tahtoi olla niille lukemattomille, jotka eivät voineet saada ääntänsä
kuuluville, pasuunana, jonka kautta he saattoivat huutaa taivaasen. Ja
taiteilijaluonteellaan, jolle kärsimys ja suru olivat ilmaisumuotoja,
joiden kautta hän saattoi toteuttaa kauneudenkäsitteensä, hän tunsi,
ettei aatteella ollut mitään arvoa ennenkuin se oli muuttunut lihaksi
ja vereksi ja saanut näkyvän muodon, ja siksi hän otti päällensä surun
hahmon, ja sellaisena hän on lumonnut ja hallinnut taidetta suuremmalla
voimalla kuin mikään kreikkalainen jumala on kyennyt tekemään.

Sillä kreikkalaiset jumalat huolimatta joustavien jäsentensä valkeasta
ja punaisesta väristä, eivät todellisuudessa olleet sitä, miltä
he näyttivät. Apollon kaareva otsa oli kuin auringon pyörä aamun
sarastaessa kukkulan takaa, ja hänen jalkansa olivat kuin aamun siivet,
mutta hän itse oli kohdellut julmasti Marsyasta ja oli tehnyt Nioben
lapsettomaksi. Athenen silmien teräskilvet eivät tunteneet sääliä
Arakhnea kohtaan; Heran komeus ja riikinkukot olivat hänen ainoa
todellinen hienoutensa; ja itse jumalien isä oli liiaksi rakastanut
maan tyttäriä. Kaksi syvintä hahmoa kreikkalaisessa mytologiassa olivat
uskonnon alalla Demeter, maan jumalatar, joka ei kuulunut Olympon
asujamiin, ja taiteen alalla Dionysos, kuolevaisen vaimon poika, jonka
syntymähetki oli äidille muuttunut kuolemaksi.

Mutta alhaisimmasta ja yksinkertaisimmasta piiristänsä loi elämä itse
olennon, joka oli paljoa ihmeellisempi kuin Proserpinan äiti tai
Semelen poika. Puusepän työpajasta Natsaretista läksi henkilö, joka oli
paljoa suurempi kaikkia niitä, joita jumalaistarut ja legendat ovat
luoneet, olento, joka, ihmeellistä kyllä, oli määrätty ilmaisemaan
maailmalle viinin salaperäistä tarkoitusta ja kedon liljojen todellista
kauneutta tavalla, jota ei kukaan muu ole tehnyt, yhtä vähän
Kithaironilla kuin Ennassakaan.

Jesaiaan sanat: "Hän oli kaikkein ylönkatsottava ja kaikkein halvin,
kipua ja sairautta täynnä. Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään
kehdannut katsoa hänen päällensä", oli hänen mielestään ollut ennustus
hänestä itsestänsä, ja hänessä ennustus täyttyikin. Meidän ei pidä
pelästyä sellaista lausetapaa. Jokainen yksityinen taideteos on
ennustuksen täyttämistä: sillä jokainen taideteos on mielikuva, joka
saa hahmon. Jokaisen inhimillisen olennon tulisi olla ennustuksen
toteutus: sillä jokaisen inhimillisen olennon pitäisi toteuttaa jokin
ihanne, joko Jumalan tai ihmisen mielen mukaan. Kristus löysi tyypin ja
kiinsi sen, ja se unelma, jonka eräs virgilialainen runoilija uneksi
joko Jerusalemissa tai Babylonissa, muuttui vuosisatojen kuluttua
lihaksi ja vereksi hänen kauttansa, jota maailma "odotti".

Enimmin valitettavaa koko historian kulussa minun mielestäni on se,
että Kristuksen oma renessansi, joka synnytti Chartresin tuomiokirkon,
Arthur-runoston, Franciskus Assisilaisen elämän, Giotton taiteen
ja Danten _Divina Comedia_n, ei saanut kehittyä omia ratojaan
myöten, vaan että sen keskeytti ja pilasi ikävystyttävä klassillinen
renessansi, joka antoi meille Petrarcan, Raphaelin freskot,
Palladion rakennustaiteen, jäykän ranskalaisen murhenäytelmän, St.
Paulin tuomiokirkon ja Popen runouden -- ja kaiken sen, mikä tuli
ulkoapäin, kuolleiden sääntöjen vaikutuksesta, eikä puhjennut esiin
vaistomaisesti, taiteilijan sielusta. Mutta missä ikänä esiintyy
romantinen suunta taiteessa, niin siellä tavataan aina jossakin
muodossa Kristus tai Kristuksen henki. Hän esiintyy _Romeossa ja
Juliassa, Talvisessa tarinassa_, provencelaisessa runoudessa,
Coleridgen kertomuksessa _Ancient Mariner_, Keats'in runossa _La Belle
Dame sans merci_ ja Chattertonin ballaadissa _Ballad of Charity_.

Me saamme kiittää häntä mitä erilaisimmista asioista ja henkilöistä.
Hugon romaani _Les Miserables_, Baudelairen _Fleurs du Mal_, se
säälin sävy, joka on läpikäypänä venäläisissä novelleissa, Verlaine
ja Verlainen runoelmat, Burne-Jones'in ja Morris'in ikkunamaalaukset,
seinäpaperit ja 1400-luvun teokset ovat hänen omiaan yhtä hyvin kuin
Giotton kellotapuli, Lancelot ja Guinevere, Tannhäuser, Michelangelon
kiihkeät, romantiset marmoriteokset, suippokaariarkkitehtuuri ja
rakkaus lapsiin ja kukkasiin -- noilla molemmilla viimemainituilla ei
ollut klassillisessa taiteessa paljon sijaa, tuskin sen vertaa, että
olisivat voineet siinä kasvaa ja leikkiä; mutta kahdennestatoista
vuosisadasta alkaen aina meidän päiviimme saakka ne ovat esiintyneet
taiteessa eri muodoissa ja eri aikakausina, ilmaantuneet oikullisesti
ja sattuman varassa niinkuin lapsilla ja kukkasilla on tapana tehdä.
Sillä keväisin on minusta aina tuntunut ikäänkuin kukkaset olisivat
olleet piilossa ja tulleet esiin auringon paisteesen vain siksi, että
he pelkäsivät aikaihmisten väsyvän niiden hakemiseen ja jättävän
sikseen niiden etsimisen; ja lapsen elämä vain huhtikuunpäivältä,
jolloin narsissit saavat sekä sadetta että auringonpaistetta.

Mielikuvituksellisuuden rikkaus Kristuksen omassa luonteessa tekee
hänet juuri romantiikan tykkiväksi keskustaksi. Runollisen draaman
ja balladin ihmeelliset hahmot ovat toisten mielikuvituksen luomia,
mutta Jeesus Natsaretilainen loi itsensä omasta mielikuvituksestaan.
Jesaiaan huuto ei todellakaan vaikuttanut sen enempää hänen tuloonsa
kuin satakielen laulu kuun nousuun -- ei sen enempää, vaikkei ehkä
vähempääkään. Yhtä paljon hän teki tyhjäksi ennustuksen kuin vahvisti
sitä. Sillä joka kerta, kun jokin odotus täyttyi, oli toinen, joka
pettyi. "Kaikessa kauneudessa", sanoo Bacon, "on aina tuntemattomia
suhteita", ja niistä, jotka ovat hengestä syntyneet -- se on, niistä,
jotka samoinkuin hänkin ovat liikevoimia -- sanoo Kristus, että he
ovat kuin tuuli, joka "puhaltaa kussa hän tahtoo, etkä tiedä kusta hän
tulee, taikka kuhunka hän menee." Senvuoksi hän taiteilijana on niin
mieltäkiehtova. Hänellä on kaikki ne alkuaineet, jotka antavat väriä
elämälle: salaperäisyyttä, uutuutta, paatosta, innostusta, hurmausta,
rakkautta. Hän vetoo ihmisen tunteesen ja herättää sen tunnelman, jonka
kautta yksin häntä voi ymmärtää.

Ja minua ilahuttaa ajatella, että jos hän on "kaikkeakäsittävä
mielikuvitus", niin silloin maailmakin on luotu samasta aineesta.
Minä sanoin _Dorian Gray_ssä, että maailman suuret synnit tapahtuvat
aivoissa: mutta kaikki tapahtuukin aivoissa. Me tiedämme nyt, ettemme
näe silmillä emmekä kuule korvilla. Ne ovat vain johtokanavia, jotka
täysin tai puutteellisesti välittävät aistimuksia. Aivoissahan unikko
punertaa, omena tuoksuu ja leivo laulaa.

Viime aikoina olen innokkaasti tutkinut neljää suorasanaista runoelmaa
Kristuksesta. Jouluna minun onnistui saada käsiini kreikkalainen
testamentti, ja joka aamu puhdistettuani koppini ja kiillotettuani
tina-astiani, minä luen hiukan evankeliumeista, noin tusinan värssyjä
sieltä-täältä. Siten on suloista aloittaa päivänsä. Jokaisen
ihmisen, niidenkin, jotka viettävät vaihtelevaa ja levotonta elämää,
tulisi tehdä samoin. Loppumattomat kertaamiset sekä sopivissa että
sopimattomissa tilaisuuksissa ovat riistäneet evankeliumeilta niiden
tuoreuden, alkuperäisyyden ja yksinkertaisen romantisen viehätyksen. Me
kuulemme niitä luettavan aivan liian usein ja aivan liian huonosti, ja
kaikki kertaaminen kuolettaa hengen. Kun lukee kreikkalaista tekstiä,
niin tuntuu siltä kuin ahtaasta ja pimeästä talosta astuisi puutarhaan
liljojen keskelle.

Lukiessani nautintoni tuli kahdenkertaiseksi, kun ajattelin, että
meillä siinä luultavasti on edessämme se puhetapa, jota Kristus
todellisuudessa käytti, hänen omat sanansa, _ipsissima verba_. Ennen
aina luultiin, että Kristus puhui aramean kieltä. Sitä Renankin oletti.
Mutta nyt me tiedämme, että galilealaiset talonpojat, samoinkuin
irlantilainen kansa meidän päivinämme, olivat kaksikielisiä ja että
kreikka oli tavallinen keskustelukieli Palestiinassa, niinkuin
kaikkialla idässä. Minä en voinut koskaan sulattaa sitä ajatusta,
että me tunsimme Kristuksen sanat vain käännöksen käännöksestä.
Minua ilahduttaa se ajatus, että Charmides olisi ainakin kielen
puolesta voinut kuunnella hänen puhettansa, ja Sokrates väitellä
hänen kanssansa, ja Plato ymmärtää häntä; että hän todellakin sanoi:
εγω ειμι ὁ ποιμην ὁ καλος -- minä olen hyvä paimen; että kun
hän ajatteli kukkasia kedolla ja sanoi, etteivät ne työtä tee eikä
kehrää, hänen sanansa kuuluivat: καταμαθετε τα κρινα του
αγρου πως αυξανει ου κοπια ουδε νηθει], ja että hänen
viimeinen sanansa, kun hän lausui: "se on täytetty" kuului juuri
niin kuin Pyhä Johannes sen meille kertoo: τετελεσται
eikä sen enempää.

Lukiessani evankeliumeja -- varsinkin Pyhän Johanneksen, tai sen
gnostikon, joka otti hänen nimensä ja viittansa -- ja tullessani yhä
enemmän vakuutetuksi siitä, että mielikuvitus on kaiken henkisen ja
ruumiillisen elämän pohja, niin huomaan myöskin, että Kristukselle
mielikuvitus oli vain yksi rakkauden muoto, ja että rakkaus oli
hänelle kaikkivaltias sanan täydellisimmässä merkityksessä. Noin
kuusi viikkoa sitten sain lääkäriltä luvan syödä vehnäleipää karkean,
mustan leivän asemesta, joka on tavallisena vankilaravintona. Se on
suuri herkku minulle. Voi tuntua kummalta, että kuiva leipä voisi
kellekään olla herkkua. Minulle se on niin suuri herkku, että joka
aterian jälkeen syön tarkasti jokaisen murunkin tinalautaseltani tai
karhealta käsiliinalta, jota käytetään pöytäliinana, jotta pöytä ei
tahraantuisi; en tee sitä siksi, että minun olisi nälkä -- saan nykyään
aivan riittävästi ruokaa -- vaan ainoastaan sen vuoksi, ettei mitään
hukkuisi siitä, mitä minulle on annettu. Samalla tavalla pitäisi myös
ottaa vaarin rakkaudesta.

Kristuksella, samoinkuin kaikilla viehättävillä henkilöillä, oli
kyky puhua kauniisti, sekä myös saada muut ihmiset puhumaan hänelle
kauniisti; ja minä olen suuresti ihastunut siihen kertomukseen, jonka
Pyhä Markus kertoo meille kreikkalaisesta vaimosta, jonka uskoa
Kristus koetteli sanomalla hänelle, ettei hän voinut antaa hänelle
Israelin lasten leipää, ja johon tämä vastasi: "syövät penikatkin --
kumaria -- pöydän alla lasten muruista". Useimmat ihmiset elävät
saadakseen rakkautta ja ihailua osaksensa. Mutta meidän tulisi elää
rakastaaksemme ja ihaillaksemme. Jos meille annetaan rakkautta, niin
meidän tulisi tunnustaa, ettemme sitä ansaitse. Ei kukaan ansaitse
rakkautta. Se tosiasia, että Jumala rakastaa ihmistä, osoittaa meille,
että ihanteellisten asioiden jumalallisessa säädännössä on kirjoitettu,
että iankaikkista rakkautta on annettava iankaikkisesti kelvottomalle.
Tai jos tätä lausetta tuntuu katkeralta kantaa, niin sanokaamme, että
jokainen ansaitsee rakkautta paitsi se, joka luulee sitä ansaitsevansa.
Rakkaus on sakramentti, jota olisi polvilla vastaanotettava, ja niiden
huulilla ja sydämessä, jotka ottavat sen vastaan, pitäisi olla sanat:
_Domine, non sum dignus_ -- Herra, en ole minä mahdollinen.

Jos koskaan enää kirjoitan, nimittäin teen taiteellista työtä, niin on
varsinkin kaksi aihetta, joista ja joiden kautta minä tahdon puhua:
toinen on "Kristus romantisen liikkeen edeltäjänä elämässä", toinen
"Taide-elämä katsottuna ulkonaisen elämän yhteydessä." Edellinen aihe
on tietysti hyvin mieltäkiehtova, sillä minä en näe Kristuksessa
ainoastaan korkeimman romantisen tyypin tunnusmerkkejä, vaan myöskin
kaiken sen, mikä on satunnaista ja arvaamatonta romantisessa
temperamentissa. Hän kaikkein ensimäisenä sanoi ihmisille, että
heidän tuli elää kuin kukkaset. Hän kiinsi tämän lauseen. Hän valitsi
lapset tyypeiksi, jommoisiksi ihmisten tuli pyrkiä. Hän näytti niitä
esimerkkinä vanhemmille, ja tämä on aina minun omasta mielestänikin
ollut pää-etu lapsista, jos siitä, mikä on täydellistä, on oleva etua.
Dante kuvaa ihmissielua, kun se nousee Jumalan kädestä, "itkevänä ja
nauravana kuin pieni lapsi", ja Kristus näki myöskin, että jokaisen
sielun tuli olla _a guisa di fanciulla che piangendo e ridendo
pargoleggia_. [Lapsen tapainen, joka itkien ja nauraen lepertelee.]
Hän tunsi, että elämä oli vaihteleva, lyhytaikainen, liikkuva, ja jos
sallisi sen jähmettyä johonkin muotoon, niin se merkitsisi samaa kuin
kuolema. Hän ymmärsi, ettei ihmisten pitänyt liian vakavasti kiintyä
ajallisiin, jokapäiväisiin asioihin: että epäkäytännöllisyys oli
jotakin suurta: ettei ihmisen tullut liiaksi huolehtia ulkonaisista
asioista. Linnut eivät sitä tehneet, miksikä siis ihminen? Hän on
ihastuttava sanoessaan: "Älkäät surko huomisesta päivästä; eikö henki
enämpi ole kuin ruoka? ja ruumis parempi kuin vaate?" Kreikkalainen
olisi voinut käyttää tätä viimeistä lausetta. Se on täynnä
kreikkalaista henkeä. Mutta Kristus yksin saattoi sanoa molemmat ja
siten antaa meidän elämällemme täydellisen ojennusnuoran.

Hänen siveysoppinsa on kauttaaltaan myötätuntoisuutta, juuri sitä,
mitä siveysopin pitäisi olla. Vaikkei hän koskaan olisi sanonut
muuta kuin: "Sentähden hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, että
hän paljon rakasti", niin hänen olisi kannattanut kuolla saadakseen
sanoa sen. Hänen oikeutensa on kauttaaltaan runollista oikeutta,
juuri mitä oikeuden tulee olla. Kerjäläinen tulee taivaasen siksi,
että hän on ollut onneton. En voi löytää parempaa syytä, miksi hänet
sinne lähetetään. Ne, jotka työskentelevät viinitarhassa tunnin
aikaa iltaviileydessä, saavat yhtä suuren palkan kuin ne, jotka ovat
kantaneet päivän kuorman ja helteen. Miksikä he eivät saisikin?
Luultavasti ei kukaan ollut ansainnut mitään. Tai ehkä he olivat
toisenlaisia ihmisiä. Kristus ei voinut sietää hengettömiä, koneellisia
järjestelmiä, jotka kohtelevat ihmisiä kuin elottomia olentoja ja
kaikkia aivan samalla tavalla: hän ei tuntenut lakeja: vain poikkeuksia
oli olemassa, ikäänkuin kukaan, tai mikään, olisi toisensa kaltainen
maailmassa!

Se, mikä on perussäveleenä romantisessa taiteessa, oli hänelle
luonnollisen elämän oikeana pohjana. Hän ei tuntenut muuta pohjaa. Ja
kun he toivat hänen eteensä ihmisen, joka oli tavattu synninteossa, ja
osoittivat hänelle hänen tuomionsa lakiin kirjoitettuna, ja kysyivät
mitä oli tehtävä, niin hän kirjoitti sormellansa maahan ikäänkuin hän
ei olisi kuullut heitä, ja lopulta, kun he ahdistivat häntä, hän ojensi
itsensä ja sanoi: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä
kivellä." Kannatti elää saadakseen sanoa tämän.

Samoinkuin kaikki runolliset luonteet hän rakasti oppimattomia. Hän
tiesi, että oppimattoman sielussa on aina tilaa suurelle aatteelle.
Mutta hän ei voinut sietää typeriä, varsinkin niitä, joita sivistys on
typeröittänyt: ihmisiä, jotka ovat täynnä mielipiteitä ymmärtämättä
niistä ainoatakaan, tuo erityinen nykyaikuinen tyyppi, jonka Kristus
muutamin sanoin esittää kuvatessaan niitä, joilla on opin avain,
mutta eivät voi sitä itse käyttää, eivätkä salli toistenkaan,
vaikka sillä voisi avata oven Jumalan valtakuntaan. Hän oli aina
sodassa poroporvarillisuutta vastaan. Ja sitä sotaa täytyy jokaisen
valon lapsen käydä. Poroporvarillisuus oli vallitsevana sävynä
siinä ajassa ja yhteiskunnassa, jossa hän eli. Aatteiden hitaassa
vastaanottavaisuudessaan, ikävässä arvokkaisuudessaan, jyrkässä
oikeauskoisuudessaan, ulkonaisen menestyksen halussa, täydellisessä
antautumisessaan elämän aineelliseen puoleen ja naurettavassa oman
itsensä arvossapitämisessään Jerusalemin juutalaiset olivat Kristuksen
aikana täydellisiä esikuvia meidän päiviemme englantilaisille
poroporvareille. Kristus pilkkasi ulkokultaisuuden "valkeaksi sivuttuja
hautoja" ja kiinsi tämän lauseen ikuisiksi ajoiksi. Hän puhui
maallisesta menestyksestä kuin jostakin halveksittavasta. Hän ei nähnyt
siinä yhtään mitään. Hän näki rikkaudessa vain esteen ihmiselle. Hän ei
tahtonut, että elämä olisi uhrattava jollekin ajatusten tai siveyden
järjestelmälle. Hän huomautti, että muodot ja seremoniat olivat
säädetyt ihmistä varten, eikä ihminen muotoja ja seremonioja varten.
Hän piti sabbatti-intoilijoiden oppia arvottomien muotojen tyyppinä.
Viileän ihmisystävyyden, kerskailevan, julkisen hyväntekeväisyyden,
ikävän muodollisuuden, joka hivelee keskiluokan sydämiä, hän paljasti
syvällä halveksumisella. Se mitä nykyään sanotaan oikeauskoisuudeksi,
on meille vain mukava ja ajattelematon alistuminen; mutta heille ja
heidän käsissänsä se oli hirveä ja lamauttava hirmuvalta. Kristus sen
poisti. Hän näytti, että hengellä yksin on arvoa. Hänestä oli hauska
osoittaa heille, että vaikka he aina lukivat lakia ja profeettoja,
niin heillä ei sittenkään ollut vähintäkään aavistusta kummankaan
tarkoituksesta. Sen sijaan, että he jaoittivat jokaisen eri päivän
kymmeneen osaan määrättyjen velvollisuuksien tottumuksen-omaiseen
kaavaan, samoin kuin he kymmeneen osaan jakoivat rahansa ja
mittansakin, sen sijaan hän saarnasi miten tärkeätä oli elää täydesti
joka ainoana hetkenä.

Ne, jotka hän pelasti synnistä, pelastuivat aivan yksinkertaisesti
vain heidän elämänsä kauniiden hetkien vuoksi. Kun Maria Magdaleena
näkee Kristuksen, niin hän särkee kallisarvoisen alabasterimaljakon,
jonka yksi hänen seitsemästä rakastajastaan on antanut hänelle,
ja kaataa hyvänhajuiset yrtit Kristuksen väsyneille ja tomuisille
jaloille, ja tuon yhden hetken vuoksi saa hän iankaikkisesti istua
Ruutin ja Beatricen kanssa paradiisin lumivalkoisten ruusupensaitten
varjossa. Kaikki mitä Kristus sanoo meille hellänä varoituksena on
se, että joka hetken tulisi olla täynnä kauneutta, että sielun alati
pitäisi olla valmiina vastaanottamaan ylkää, aina kuunnella rakastetun
ääntä, sillä poroporvarillisuus on vain se puoli ihmisen luontoa, jota
mielikuvitus ei kirkasta. Hän näkee kaikki elämän suloiset vaikutteet
ikäänkuin valonsäteinä: mielikuvitus itse on valon maailma. Se on
luonut maailman, eikä maailma sittenkään kykene sitä käsittämään;
sillä mielikuvitus on vain rakkauden ilmaisumuoto, ja vain rakkaus ja
rakastamiskyky eroittaa toisen inhimillisen ihmisen toisesta.

Mutta silloin kun Kristus joutuu tekemiseen syntisen kanssa, hän
on kaikista romantisin, sen todellisimmassa merkityksessä. Maailma
oli aina rakastanut pyhimystä siksi, että tämä oli lähin askel
Jumalan täydellisyyteen. Kristus jumalallisella vaistollaan näytti
aina rakastaneen syntistä siksi, että hän oli lähin askel ihmisen
täydellisyyteen. Hänen korkein toiveensa ei ollut parantaa ihmisiä,
yhtä vähän kuin hänen korkein toiveensa oli lievittää tuskaa. Hänen
päämääränsä ei ollut käännyttää mielenkiintoista varasta ikäväksi,
rehelliseksi ihmiseksi. Hän ei olisi pannut suurta arvoa vapautettujen
vankien avustamisyhdistykseen eikä muihin senkaltaisiin uudenaikuisiin
yrityksiin. Publikaanin käännyttäminen fariseukseksi ei olisi hänen
mielestään ollut mikään ansiokas teko. Mutta tavalla, jota maailma ei
vielä ole ymmärtänyt, hän katsoi, että synti ja suru itsessään olivat
jotakin pyhää ja kaunista ja tavallaan täydellisyyden muotoja.

Tuo ajatus tuntuu varsin vaaralliselta. Niin se onkin -- kaikki suuret
ajatukset ovat vaarallisia. Että se oli Kristuksen ajatus, siitä ei ole
epäilyä. Että se on oikea ajatus, sitä en minä itse epäile.

Tietysti syntisen täytyy katua. Mutta minkä vuoksi? Yksinkertaisesti
sen vuoksi, ettei hän muulla tavalla voisi selvittää itselleen mitä
hän on tehnyt. Katumuksen hetki on alku johonkin uuteen. Ja vieläkin
enemmän: se on se keino, jonka avulla ihminen muuttaa entisyytensä.
Kreikkalaiset luulivat sitä mahdottomuudeksi. He sanovat usein
aforismeissansa: "Eivät edes Jumalat voi entisyyttä muuttaa." Kristus
osoitti, että halvinkin syntinen saattoi sitä tehdä, että se oli ainoa,
mitä hän saattoi tehdä. Jos Kristukselta olisi kysytty, niin hän olisi
sanonut -- minä olen aivan varma siitä -- että sinä hetkenä, jolloin
tuhlaajapoika lankesi polvilleen ja itki, hän muutti koko entisen
elämänsä, tuon elämän, jolloin hän irstaisuudessa oli hukannut varansa,
sikoja kainnut ja himoinnut rapaa, jota siat söivät, kauniiksi ja
pyhiksi hetkiksi. Useimpien ihmisten on vaikea käsittää tätä ajatusta.
Tahtoisin väittää, että ihmisen täytyy joutua vankilaan ymmärtääkseen
sitä. Jos todellakin niin on, niin maksaa vaivaa istua vankilassa.

Kristuksen olemuksessa on jotakin aivan erikoista. Samoinkuin
sarastus käy ennen aamun valkenemista, ja talvipäivät voivat olla
niin aurinkoisia, että ne viettelevät kevätkukan tuhlaamaan kultaansa
ennen aikojaan, ja mielettömän linnun rakentamaan pesänsä paljaille
oksille, samoin on tietysti ollut kristityitä ennen Kristusta. Siitä
meidän pitäisi olla kiitollisia. Onnettomuus on vain siinä, ettei
niitä ole ollut hänen jälkeensä. Yksi poikkeus on kuitenkin ollut,
Pyhä Franciskus Assisilainen. Mutta Jumala olikin antanut hänelle
syntyessään runoilijan sielun, ja itse hän aivan nuorena oli ottanut
köyhyyden morsiamekseen salaperäiseen avioliittoon: ja runoilijan
sielulla ja kerjäläisen ruumiilla hän huomasi tien täydellisyyteen
helpoksi. Hän ymmärsi Kristusta ja tuli hänen kaltaiseksensa. Meidän
ei tarvitse lukea kirjaa Liber Conformitatum saadaksemme tietää, että
Pyhän Franciskuksen elämä oli todellinen _Imitatio Christi_, Kristuksen
seuraaminen, runoelma, johon verrattuna tämän niminen kirja ei ole
muuta kuin proosaa.

Kun kaikki on sanottu Kristuksesta, niin huomaamme hänessä suurimmaksi
viehätykseksi sen, että hän on aivan kuin taideteos. Hän ei oikeastaan
opeta meille mitään, mutta hänen läheisyydessään ihminen tulee
joksikin. Ja jokaisella on etuoikeus päästä hänen läheisyyteensä.
Kerran ainakin elämässään jokainen astuu Kristuksen kanssa Emaukseen.

Mitä minun toiseen aiheeseni tulee, taiteellisen elämän suhteesta
ulkonaiseen elämään, niin tuntunee varmaan oudolta, että minä olen
valinnut juuri sen aineen. Ihmiset viittaavat Reading Gaoliin ja
sanovat: "Sinne taiteellinen elämä johtaa ihmisen". No, voisihan se
johtaa pahempaankin paikkaan. Koneellisemmat ihmiset, joille elämä
on ovelaa keinottelua, joka riippuu tarkoista keinojen ja tointen
punnitsemisesta, tietävät aina mihin heidän tulee mennä, ja menevätkin
sinne. He aloittivat sillä ihanteellisella toiveella, että he
pääsisivät seurakunnan kirkonvartioiksi, ja olkoot he missä asemassa
hyvänsä, niin seurakunnan kirkonvartijoiksi he pääsevät, mutta ei
myöskään muuksi. Ihminen, joka haluaa tulla joksikin ulkopuolella
omaa itseänsä, joko parlamentin jäseneksi tai kelvolliseksi
maustekauppiaaksi tai suosituksi asianajajaksi tai tuomariksi tai
joksikin muuksi yhtä ikäväksi, pääsee aina siksi, miksi hän on
halunnut. Se on hänen rangaistuksensa. Ne, jotka haluavat naamiota,
saavat sitä kantaa.

Mutta elämän liikevoimien ja niiden, joissa nuo liikevoimat ovat
muuttuneet lihaksi ja vereksi, niiden laita on aivan toinen. Ihmiset,
jotka vain haluavat itsensätoteuttamista, eivät koskaan tiedä minne
mennä. He eivät voi sitä tietää. Sanan yhdessä merkityksessä on
tietysti välttämätöntä, niinkuin kreikkalainen oraakkeli sanoi,
tuntea itsensä: siinä on tiedon ensimäinen tehtävä. Mutta viisauden
korkein päämäärä on siinä, että tajuaa, ettei ihmisen sielua voi oppia
tuntemaan. Perimmäinen salaisuus on ihminen itse. Kun on punninnut
aurinkoa vaa'alla ja mitannut kuun askeleita ja kartoittanut seitsemän
taivaan tähti tähdeltä, niin jäljelle jää sittenkin oma itse. Kuka
voi laskea oman sielunsa kiertorataa? Kun poika läksi etsimään
isänsä aaseja, niin hän ei tiennyt, että Jumalan mies odotti häntä
kruunausöljy kädessä ja että hänen sielunsa jo oli kuninkaan sielu.

Toivon saavani elää kylliksi kauan voidakseni luoda sellaisen teoksen,
jotta elämäni ehtoona voisin sanoa: "Niin! juuri tähän taiteellinen
elämä johtaa ihmisen!" Kaksi täydellisintä elämää, mitä minä omasta
kokemuksesta olen nähnyt, ovat Verlainen ja ruhtinas Krapotkinin:
kumpikin on viettänyt vuosikausia vankeudessa: edellinen on ainoa
kristillinen runoilija, joka on elänyt Danten jälkeen; jälkimäisellä
on tuon ihmeellisen Valkean Kristuksen sielu, joka näyttää tulevan
Venäjältä. Ja näinä viimeisinä seitsemänä, kahdeksana kuukautena,
huolimatta niistä melkein yhtämittaisista suruista, jotka ulkoa
maailmasta ovat minua kohdanneet, olen tullut suoranaiseen yhteyteen
uuden hengen kanssa, joka työskentelee tässä vankilassa ihmisten ja
esineitten kautta ja joka on auttanut minua enemmän, kuin mitä sanoin
voin selittää. Ensimäisenä vuonna vankilassa en voi muistaa tehneeni
muuta kuin vääntäneeni käsiäni voimattomassa tuskassa ja sanoneeni:
"Millainen loppu, millainen hirveä loppu!" Mutta nyt sen sijaan koetan
sanoa itselleni, ja sanonkin joskus, kun en rääkkää itseäni, aivan
vilpittömästi: "Millainen alku, millainen ihmeellinen alku!" Se voi
todellakin olla sitä. Se voi siksi tulla. Jos se siksi tulee, niin olen
suuressa kiitollisuudenvelassa tälle uudelle personallisuudelle, joka
on muuttanut jokaisen ihmisen elämän tällä paikalla.

Sen voi helposti ymmärtää kun sanon, että jos olisin päässyt vapaaksi
viime toukokuussa, niinkuin koetin pyrkiä, niin olisin lähtenyt
täältä kiroten tätä vankilaa niin katkeralla vihalla, että se olisi
myrkyttänyt minun elämäni. Olen saanut olla vuotta kauemmin vankilassa,
mutta hyvyys on tunkeutunut tänne meidän kaikkien luokse, ja nyt kun
lähden täältä, niin muistan aina sitä suurta ystävällisyyttä, jota
melkein jokainen täällä on osoittanut minulle, ja vapautuspäivänäni
minulla on tilaisuus lausua kiitokseni monelle ja pyytää heitä
muistamaan minua.

Vankilajärjestelmä on kokonaan väärä. Tahtoisin antaa vaikka mitä, jos
voisin muuttaa sitä päästyäni vapaaksi. Aion ainakin koettaa. Mutta
ei mikään maailmassa ole niin väärää, ettei hyvyyden henki, joka on
rakkauden henki, se Kristuksen henki, jota ei löydy kirkoissa, voisi
muuttaa sitä, jollei oikeaksi, niin ainakin sellaiseksi, että sitä voi
kestää ilman liian suurta sydämen katkeruutta.

Minä tiedän myös, että tuolla ulkona on minulle varattu paljon
ilonaihetta, alkaen niistä suloisista olennoista, joille Pyhä
Franciskus Assisilainen on antanut nimeksi tuuli veljeni ja
sade sisareni, aina suurten kaupunkien puodinikkunoihin ja
auringonlaskuihin. Jos tekisin luettelon kaikesta siitä, mikä minulla
on jäljellä, niin en tiedä missä lopettaisin: sillä, totta tosiaan,
Jumala loi maailman minua varten yhtä paljon kuin ketään muutakaan
varten. Ehkäpä vien vankilasta mukananikin jotakin, jota minulla
ei ollut ennen. Minun ei tarvitse sanoa, että minulle parannukset
moraalissa ovat yhtä tyhjänpäiväisiä ja mauttomia kuin parannukset
jumaluusopissakin. Mutta vaikka ihminen osoittaa vain typerää
teeskentelyä siinä, että luulottelee tulevansa paremmaksi ihmiseksi,
niin on sen etuoikeus, joka on kärsinyt, tulla syvemmäksi ihmiseksi. Ja
siksi minä luulen tulleeni.

Jos päästyäni vapaaksi joku ystäväni panisi toimeen juhlan, eikä
kutsuisi minua siihen, niin en panisi sitä yhtään pahakseni. Voin
olla täysin onnellinen itsekseni. Kukapa ei olisi täysin onnellinen,
jolla on vapautta, kukkia, kirjoja ja kuutamoa? Sitäpaitsi juhlat
eivät enää ole minua varten. Olen itse pannut toimeen liian monta,
jotta niistä vielä välittäisin. Se puoli elämää on minulta lopussa,
onneksi, uskallan sanoa. Mutta jos päästyäni vapaaksi suru kohtaisi
jotakuta ystävääni, eikä hän sallisi minun ottaa siihen osaa, niin
tuntisin katkeruutta. Jos hän sulkisi minulta surutalon ovet, niin
palaisin takaisin yhä uudestaan ja pyytäisin päästä sisään, jotta
voisin ottaa osaa siihen, mihin minulla on oikeutta. Jos hän arvelisi,
etten ansaitsisi sitä, etten kelpaisi itkemään hänen kanssansa, niin
olisi se minulle kaikkein raskain nöyryytys, kaikkein katkerin tapa,
millä minua voitaisiin loukata. Mutta se ei voisi tapahtua. Minulla on
oikeus ottaa osaa suruun, ja se, joka voi katsella maailman suloutta ja
ottaa osaa sen suruun, ja ymmärtää osittain kumpaistakin mysteriota, on
välittömässä yhteydessä sen kanssa, mikä on jumalallista, ja on tullut
niin lähelle Jumalan salaisuutta, kuin ihminen voi tulla.

Ehkäpä minun taiteeseni, yhtä hyvin kuin elämäänikin, voi tulla
vieläkin syvempi sävy, jonka tunne on kokonaisempi ja vaikutus
välittömämpi. Ei laajuus ole nykyaikuisen taiteen todellinen määrä,
vaan syvällisyys. Me emme enää taiteessa ole sidotut tyyppiin.
Poikkeuksiin meidän tulee kiinnittää huomiomme. Minä en voi kuvata
kärsimyksiäni siinä muodossa, kuin ne ilmenivät, sitä minun tuskin
tarvinnee sanoa. Taide alkaa siinä, missä jäljittely loppuu, mutta
jotakin täytyy tulla minun työhöni, täysinäisemmät muistot, rikkaammat
sävelet, ihmeellisemmät vaikutukset, yksinkertaisempi rakenne --
jotakin esteetistä arvoa ainakin.

Kun Marsyas "riistettiin jäsentensä tupesta" -- _della vagina delle
membre sue_, käyttääkseni yhtä Danten kauheimmista Tacituksen
omaisista lauseparsista -- niin hänen laulunsa oli vaiennut, sanoivat
kreikkalaiset. Apollo oli voittanut. Lyyra oli voittanut huilun. Mutta
ehkäpä kreikkalaiset erehtyivät. Minä kuulen usein Marsyaksen huudon
nykyaikuisessa taiteessa. Baudelairella se on katkera, Lamartinella
suloinen ja valittava, Verlainella salaperäinen. Se piilee Chopinin
musiikin hillityissä sulatuksissa. Se esiintyy siinä tyytymättömässä
ilmeessä, joka kummittelee Burne-Jonesin naiskasvoissa. Myöskin
Matthew Arnoldilla, jonka laulu Callicleesta kertoo meille "suloisen,
houkuttelevan lyyran triumfeista" ja "mainehikkaasta lopullisesta
voitosta" niin lyyrillisestä kauneudesta loistavin sävelin, --
hänelläkin on sitä varsin paljon; epäilyksen ja rauhattomuuden
kiihkeästä pohjasävelestä, joka asuu hänen sävelissään, ei Goethe
eikä liioin Wordsworth voineet häntä vapauttaa, vaikka hän seurasi
kumpaistakin vuorossansa, ja kun hän tahtoo surra _Thyrsis_tä, tai
laulaa _Mustalais-ylioppilaasta_, niin hänen täytyy tarttua huiluun
saadakseen ilmi sävelmänsä. Mutta vaikenipa frygiläinen fauni tai ei,
minä en voi vaieta. Ilmaisu on minulle yhtä välttämätöntä kuin lehdet
ja kukat noille mustille puunoksille, jotka näkyvät vankilan muurin
yläpuolelta ja levottomasti liikkuvat tuulessa. Minun taiteeni ja
maailman välillä on nyt leveä kuilu, mutta taiteen ja minun välilläni
sitä ei ole. Ainakin minä toivon, ettei sitä ole olemassa.

Jokaiselle meistä on määrätty erilaiset kohtalot. Minun osakseni
on tullut julkinen häväistys, pitkä vankeudenaika, kärsimystä,
köyhyyttä ja häpeää, mutta minä en ole sen arvoinen -- en ainakaan
vielä. Muistan, että minulla oli tapana sanoa, että luulin voivani
kestää todellista murhenäytelmää, jos se tulisi minun luokseni
purppuravaipassa ja jalon surun naamiossa, mutta että nykyajan pahin
vika oli siinä, että se puki murhenäytelmän huvinäytelmän verhoon,
jotta suuret tosiasiat muuttuivat jokapäiväisiksi tai tyylittömiksi.
Tämä pitää täydellisesti paikkansa nykyaikaan nähden. Ja ehkäpä olevien
olojen laita on ollutkin sellainen. On sanottu, että marttyyrius on
aina katselijasta tuntunut kehnolta. Yhdeksästoista vuosisata ei ole
mikään poikkeus säännöstä.

Kaikki minun murhenäytelmässäni on ollut inhottavaa, kehnoa,
vastenmielistä, tyylitöntä; yksin meidän pukummekin tekee meidät
luonnottomiksi. Me olemme surun klovneja, joiden sydän on murtunut.
Meidän tulee herättää ihmisissä huumorin tunnetta. Marraskuun 13:na
p. 1895 minut tuotiin tänne Lontoosta. Kello kahdesta puoli kolmeen
sinä päivänä minun täytyi seisoa Clapham Junction aseman keskisillalla
vangin puvussa ja käsiraudoissa kaikkien nähtävänä. Minut oli otettu
pois sairashuoneosastolta ilmoittamatta minulle siitä edeltäpäin.
Kaikista mahdollisista olennoista olin minä enimmin groteski. Kun
ihmiset näkivät minut, niin he nauroivat. Jokainen juna, joka tuli
asemalle, lisäsi katselijajoukkoa. Ei mikään voinut hillitä heidän
iloansa. Se tapahtui tietysti ennenkuin he tiesivät kuka minä olin. Kun
he saivat sen tietää, niin heidän naurunsa vain yltyi. Puolen tuntia
minä seisoin siinä harmaassa marraskuun sateessa, pilkkaavan roskaväen
keskellä.

Kokonaisen vuoden aikana tämän jälkeen minä itkin joka päivä samaan
aikaan ja yhtä kauan. Se ei ole niin traagillista, kuin miltä se voi
kuulua. Niille, jotka ovat vankeudessa, ovat kyyneleet jokapäiväisen
kokemuksen osana. Päivä vankeudessa, jona ei itke, on päivä, jolloin
sydän on kova, eikä päivä, jolloin sydän on onnellinen.

Mutta nyt minä todellakin rupean säälimään enemmän niitä, jotka
nauroivat kuin itseäni. Tietysti en silloin, kun he näkivät minut,
seisonut piedestalillani, vaan häpeäpaalussa. Mutta ainoastaan
mielikuvitukseton luonne tuntee mielenkiintoa piedestalilla seisovaa
ihmistä kohtaan. Piedestali voi olla hyvin epätodellinen kapine.
Häpeäpaalu on hirveää todellisuutta. Heidän olisi myös pitänyt ymmärtää
tulkita surua paremmin. Olen sanonut, että surun alla piilee aina
surua. Olisi vieläkin viisaampaa sanoa, että surun alla aina piilee
sielu. Ja pilkata sielua, joka kärsii, on julmaa. Elämän ihmeellisen
yksinkertaisessa taloudessa ihmiset saavat vain takaisin sen, minkä he
itse ovat antaneet, ja jollei ihmisellä ole kylliksi mielikuvitusta
tunkeutuakseen ulkokuoren läpi ja tunteakseen sääliä, mitäpä muuta
hänen osakseen voisi tulla kuin pilkan sääliä?

Minä puhun mielentilastani muuton aikana vain siksi, että
käsitettäisiin, kuinka vaikea minun on ollut tuntea mitään muuta
kuin katkeruutta ja epätoivoa rangaistukseni johdosta. Minun täytyy
sittenkin koettaa, ja silloin-tällöin on minulla hetkiä, jolloin
mieleni on alistuvainen ja nöyrä. Koko kevät voi olla kätkettynä
pieneen silmukkaan, ja leivon alhaalla maaperässä oleva pesä voi
sisältää riemun, joka on monien rusottavien aamunsarastusten airueena.
Ja samalla tavalla ehkäpä se elämän kauneus, joka vielä on minulle
varattuna, piilee jossakin alistumisen ja nöyryytyksen hetkessä. En voi
muuta kuin jatkaa oman kehitykseni rataa sekä ottamalla vastaan kaiken
mikä minua kohtaa, tehdä itseni sen arvoiseksi.

Ihmisillä oli tapana sanoa minusta, että olin liiaksi individualisti.
Minun pitää tulla vieläkin enemmän individualistiksi, kuin mitä
koskaan olen ollut. Minun täytyy saada vielä paljoa enemmän omasta
itsestäni kuin ennen, ja vaatia vähemmän maailmalta kuin koskaan
ennen. Tosiaankin, minun perikatoni ei johtunut liian suuresta elämän
individualismista, vaan pikemmin liian pienestä. Ainoa häpeällinen,
anteeksiantamaton ja kaikkina aikoina moitittava teko minun elämässäni
oli se, että saatoin vedota yhteiskuntaan apua ja suojelusta anoen.
Sellainen vetoaminen olisi individualistin kannalta katsoen ollut
kylläkin paha, mutta millä tätä tekoa koskaan voidaan puolustella?
Tietysti kun kerran olin saattanut liikkeelle yhteiskunnan voimat, niin
yhteiskunta kääntyi minua vastaan ja sanoi: "Oletko koko elämäsi ajan
vastustanut minun lakejani ja nytkö vetoat näihin samoihin lakeihin
saadaksesi suojaa? Saat nähdä, miten nämät lait toimivat täydellä
voimallaan. Saat alistua niiden alle, joihin olet vedonnut!" Tuloksena
on se, että istun vankeudessa. Varmaankaan ei kukaan ole sortunut niin
häpeällisesti, eikä niin häpeällisten välikappaleiden kautta kuin minä.

Poroporvarillinen aines elämässä ei ole taiteen ymmärtämisen puutetta.
Viehättävät ihmiset, sellaiset kuin kalastajat, paimenet, kyntömiehet,
talonpojat ja muut sen kaltaiset, eivät tiedä mitään taiteesta, ja he
ovat sittenkin maan suola. Se on poroporvari, joka ylläpitää ja auttaa
raskaita, taipumattomia, sokeita, koneellisia yhteiskunnan voimia, ja
joka ei tunne liikevoimaa, kun hän kohtaa sen ihmisessä tai liikkeessä.

Ihmiset arvelivat minun tehneen pahoin, kun istuin pöytään elämän
huonojen ainesten kanssa ja kun minulla oli huvia heidän seurastaan.
Mutta siltä kannalta kuin minä elämän taiturina katselin niitä, olivat
ne erinomaisen vaikuttavia ja kiihoittavia. Vaara oli jo puoleksi
jännitystä... Minun paikkani taiteilijana oli Arielin rinnalla. Minä
aloin painiskella Calibanin kanssa...

Eräs hyvä ystäväni -- kymmenvuotinen ystäväni -- kävi minua
tervehtimässä joku aika sitten ja sanoi, ettei hän uskonut sanaakaan
siitä, mistä minua syytettiin, ja hän tahtoi sanoa minulle, että hän
uskoi minun olevan aivan viattoman ja vain pahanilkisen salaliiton
uhrin. Minä purskahdin itkuun, kun hän sen sanoi, ja vakuutin
hänelle, että vaikka suoranaisissa syytöksissä olikin paljon väärää
ja sellaista, jota pahansuovat ihmiset olivat hartioilleni kasanneet,
niin oli minun elämäni ollut täynnä luonnottomia nautintoja, ja
jollei hän tunnustanut tätä tosiasiaa eikä sitä täysin ymmärtänyt,
niin emme enää voisi olla ystäviä, emmekä seurustella yhdessä. Se
oli hirveä isku hänelle, mutta me olemme ystäviä, enkä ole voittanut
hänen ystävyyttänsä valheellisilla keinoilla. Totuuden sanominen on
tuskallista, mutta vieläkin pahempi on valhetella.

Kun asiani viimeisen kerran oli oikeuden edessä esillä, niin minä
istuin syytettyjen penkillä ja kuuntelin Lockwodin musertavaa syytöstä;
se oli ikäänkuin palanen Tacitusta tai Dantea, aivankuin joku
Savonarolan palopuheista Rooman paaveja vastaan. Minua inhotti se,
mitä minun korvani kuuli. Silloin äkkiä välähti aivoissani: "Kuinka
suurenmoista se olisi, jos itse sanoisit kaikkea tätä itsestäsi!"
Samalla ajattelin: se mitä ihmisestä sanotaan, ei merkitse mitään,
kaikki riippuu vain siitä, kuka sen sanoo. Ihmisen suurin hetki on
se, jolloin hän polvistuu tomuun, lyö rintoihinsa ja tunnustaa kaikki
elämänsä synnit...

Tunnevoimat ovat, niinkuin sanon jossakin kohtaa kirjassani
_Intentions_ (Aikomuksia) yhtä rajoitettuja alaltaan ja
kestävyydeltään, kuin tyypillisen energian voimat. Pikariin ei
mahdu enempää kuin juuri se määrä, jota varten se on tehty vaikka
kaikki Bourgognen purppuranpunaiset viiniastiat täytettäisiin aivan
reunojansa myöten viinillä, ja viininkorjaajat seisoisivat polviaan
myöten rypäleitten keskellä Espanjan viinimäissä. Ei mikään erehdys
ole tavallisempi kuin se luulo, että muka ne, jotka ovat syypäät
suuriin murhenäytelmiin, myös itse tuntisivat sellaisia tunteita,
jotka seuraavat traagillisen tunnelman mukana: ei mikään erehdys ole
vaarallisempi, kuin tuollainen oletus. Marttyyri tuliverhossansa voi
nähdä Jumalan kasvot, mutta sille, joka kerää risukimput ja kohentaa
kekäleitä, ei koko näytös merkitse sen enempää kuin härän teurastaminen
teurastajalle, tai puun kaataminen hiilienpolttajalle metsässä, tai
kukan taittuminen niittäjälle. Suuret intohimot ovat suuria sieluja
varten, ja suuria tapauksia voivat vain ne nähdä, jotka ovat samalla
tasolla kuin nekin.

       *       *       *       *       *

Taiteen näkökannalta katsoen en tiedä mitään koko draamallisessa
kirjallisuudessa, joka todistaisi herkempää huomiokykyä kuin
Shakespearen kuvaamat Rosencrantz ja Guildenstern. Ne ovat Hamletin
yliopistotovereita. Ne ovat olleet hänen ystäviänsä. Ne muistuttavat
hänelle yhteisiä iloisia päiviä. Sinä hetkenä, jolloin he näytelmässä
kohtaavat hänet, hän hoippuu taakan alla, joka hänen luonteiselleen
miehelle on sietämätön. Kuolleet ovat aseissa nousseet haudastansa
pakoittaakseen hänelle tehtävän, joka samalla on hänelle sekä liian
suuri että liian halpa. Hän on uneksija, ja nyt häntä käsketään
ryhtymään toimintaan. Hänellä on runoilijan luonne, ja hänen on pakko
taistella tuota yleistä syyn ja seurauksen toisistaan riippuvaisuutta
vastaan, jokapäiväisen elämän todellista hahmoa vastaan, josta hän
ei tiedä mitään, eikä sen ihanteellista olemusta vastaan, josta
hän tietää niin paljon. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä
hänen tulee tehdä, ja hänen hulluutensa on siinä, että hän tekeytyy
hulluksi. Brutus käytti hulluutta viittanaan peittäen sillä aikeensa
miekan, tahtonsa tikarin, mutta Hamletin hulluus on vain naamio, jonka
tulee salata heikkoutta. Panemalla toimeen ilveilyjä ja sanomalla
sukkeluuksia hän toivoo saavansa aikaan viivytystä. Hän leikittelee
teon kanssa niinkuin taiteilija leikittelee teorialla. Hän tekee
itsensä omien tekojensa vakoojaksi ja kuunnellessaan omia sanojaan
hän tietää, että ne ovat vain sanoja, sanoja, sanoja. Sen sijaan,
että hän koettaisi olla oman historiansa sankari, hän koettaa olla
oman murhenäytelmänsä katselija. Hän epäilee kaikkea, myös itseänsä,
eikä hänen epäilyksensä auta häntä sittenkään, sillä se ei johdu
skeptisyydestä, vaan murtuneesta tahdosta.

Kaikesta tästä ei Guildenstern eikä Rosencrantz ymmärrä mitään.
He kumartavat ja imartelevat ja hymyilevät, ja mitä toinen sanoo,
sen toinen kaikuna toistaa heikolla äänellä. Kun Hamlet vihdoin on
näytelmässä esiintyvän näytelmän ja hyppivien nukkien kautta "kuninkaan
omantunnon ansaan vienyt" ja karkoittanut onnettoman miehen kauhun
vallassa valtaistuimeltaan, niin Guildenstern ja Rosencrantz eivät näe
hänen käytöksessään muuta kuin kiusallista hovietiketin rikkomista.
Niin syvällisesti he kykenevät "tarkastamaan elämän näytelmää
oikeilla tunteilla". He ovat aivan lähellä hänen salaisuuttansa,
eivätkä tiedä siitä mitään. Eikä siitä mitään hyötyä olisi vaikka
sen heille sanoisikin. He ovat niitä pieniä pikareita, joihin mahtuu
vain määrätty mittansa, eikä sen enempää. Lopussa viitataan siihen,
että he joutuvat kiinni toiselle viritettyyn, sukkelaan ansaan, että
heitä on kohdannut tai voi kohdata väkivaltainen ja äkillinen kuolema.
Mutta sellainen traagillinen loppu, vaikkapa siihen Hamletin huumorin
kautta on tullutkin hiukan komedian yllätystä ja oikeuden jakoa, ei ole
tosiaankaan heidän kaltaisiaan varten. He eivät koskaan kuole. Horatio,
jonka määränä on "kertoa maailmalle Hamletin teot oikein", hän, joka

    "-- heittää hetkeks taivaan autuudet,
    jää tähän kolkkoon, kurjaan mailmahan",

hän kuolee, mutta Guildenstern ja Rosencrantz ovat yhtä kuolemattomia
kuin Angelo ja Tartuffe, ja ne olisivat asetettavat heidän
rinnalleen. He edustavat sitä, mikä nykyajan elämässä vastaa antiikin
ystävyydenihannetta. Sen, joka kirjoittaa uuden _De Amicitia_
(Ystävyydestä) teoksen, tulee keksiä heille oma lukunsa ja ylistää
heitä tusculumilaisella proosalla. He ovat tyyppejä, jotka ikuisesti
pitävät paikkansa. Jos heitä moittii, niin osoittaa se ymmärtämisen
puutetta. He ovat vain ulkopuolella omaa ilmapiiriänsä: ei muuta.
Sielun ylevyys ei ole tarttuvaa. Jalot ajatukset ja tunteet ovat
eristetyt pelkän olemassaolonsa kautta.

Minä pääsen vapaaksi, jos kaikki käy hyvin, toukokuun lopussa,
ja toivon heti voivani lähteä johonkin pieneen ulkomaalaiseen
rannikkokylään Robbien ja More Adeyn kanssa.

Meri, niinkuin Euripides sanoo yhdessä Iphigenia näytelmistään, huuhtoo
maailman tahrat ja haavat.

Toivon saavani olla ystävieni kanssa ainakin kuukauden päivät, jotta
pääsisin taas rauhaan ja tasapainoon, ja jotta sydämeni levottomuus
vähenisi ja mielentilani tyyntyisi. Minä kaipaan kiihkeästi kaikkea
sitä, mikä on suurta, yksinkertaista ja alkuperäistä, niinkuin merta,
joka minulle on yhtä paljon äiti kuin maakin. Minusta tuntuu, että me
kaikki katselemme liiaksi luontoa, emmekä elä kyllin sen yhteydessä.
Minun mielestäni kreikkalainen käsitys oli paljoa terveempi. He
eivät koskaan puhuneet auringonlaskusta, eivätkä väitelleet siitä,
olivatko varjot ruohistossa todellakin malvanvärisiä vai ei. Mutta
he näkivät, että meri oli uimaria varten ja hiekka juoksijan jalkoja
varten. He rakastivat puita sen siimeksen vuoksi, jonka ne loivat, ja
metsää hiljaisuuden vuoksi sydänpäivällä. Viinitarhan työmies pani
päähänsä murattiseppeleen varjoksi auringonsäteiltä, kun hän kumartui
nuorten taimien yli, ja taiteilijalle ja atleetille, noille molemmille
tyypeille, jotka Kreikka meille on antanut, sidottiin seppeleitä
karvaan laakerin lehdistä ja villistä persiljasta, joista muuten ei
ihmisellä olisi ollut mitään hyötyä.

Me kutsumme aikaamme käytännöllisen hyödyn aikakaudeksi, emmekä osaa
sittenkään mitään käyttää. Me olemme unohtaneet, että vesi voi pestä
puhtaaksi ja tuli puhdistaa, ja että maa on meidän kaikkien äiti.
Seurauksena siitä on se, että meidän taiteemme on kuusta kotoisin
ja että se leikkii varjoilla, jota vastoin kreikkalaisten taide on
auringosta ja käsittelee välittömästi kaikkea. Minä olen varma siitä,
että alkuvoimissa on puhdistava kyky, ja minä tahtoisin palata niihin
ja elää niiden läheisyydessä.

Tietysti minulle, joka olen niin kokonaan nykyajan ihminen, "enfant
de mon siècle", tulee aina olemaan suuri nautinto vain katsellakin
maailmaa. Minä vapisen ilosta ajatellessani, että jo samana päivänä,
jolloin pääsen pois vankilasta, sekä kultavihma että sireeni kukkivat
puutarhoissa, ja että saan nähdä tuulen keinuttelevan edestakaisin
noita kultaisia terttuja ja koskettelevan sireenin sulkain vaaleaa
purppuraa, niin että ilma on tuleva minulle kuin Arabiaksi. Linné
polvistui maahan ja itki ilosta, kun hän ensi kerran näki jossain
Englannin ylängöillä laajan nummen, joka kimalteli keltaisena
tavallisen piikkiherneen tuoksuvista kukista; ja minä tiedän, että
minua, joka rakastan melkein intohimoisesti kukkia, odottavat kyyneleet
jonkun ruusun terälehdissä. Minun laitani on ollut sellainen aina
lapsuudesta saakka. Ei ole ainoatakaan väriä kätkettynä kukan kupuun
eikä simpukan kierteisiin, jolla ei olisi vastinetta minun luonteessani
-- sen vaikuttaa hieno sympatia esineiden sielun kanssa. Samoinkuin
Gautier olen minäkin ollut yksi niistä, "pour qui le monde visible
existe". [Joille näkyvä maailma on olemassa.]

Kuitenkin minä olen tietoinen nyt siitä, että kaikessa tässä
kauneudessa, olipa se kuinka tyydyttävää hyvänsä, piilee sielu,
jonka ilmaisumuotoja vain ovat maalatut hahmot ja muodot, ja tämän
sielun kanssa minä tahdon olla sopusoinnussa. Olen väsynyt ihmisten
ja esineitten havaittaviin ilmaisuihin. Salaperäisyyttä taiteessa,
salaperäisyyttä elämässä, salaperäisyyttä luonnossa -- kas siinä se,
mitä minä etsin. On aivan välttämätöntä, että minä löydän sen jossain.

Kaikki oikeudelliset tutkinnot ovat tutkintoja ihmisen elämästä,
samoinkuin kaikki tuomiot ovat kuolemantuomioita; ja kolme kertaa
minua on kuulusteltu. Ensi kerran minä läksin salista, jotta
minut vangittaisiin, toisella kertaa minut saatettiin takaisin
tutkintovankilaan, kolmannella kerralla minut vietiin vankilaan
kahdeksi vuodeksi. Yhteiskunnalla, sellaiseksi kuin me sen olemme
rakentaneet, ei ole mitään paikkaa minulle tarjottavana; mutta luonto,
jonka virkistävät sateet käyvät tasan sekä väärille että vanhurskaille,
tarjoaa minulle kallioittensa koloja piilopaikoiksi ja yksinäisiä
laaksoja, joiden hiljaisuudessa voin häiritsemättä itkeä. Hän valaisee
yön tähdillä, jotta voin vaeltaa ulkona pimeässä kompastumatta ja antaa
tuulen tasoittaa minun askelteni jäljen, jotta ei kukaan voi minua ajaa
takaa ja vahingoittaa: hän puhdistaa minut syvissä vesissä ja parantaa
minut katkerilla yrteillä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "De profundis" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.