Title: Onnellinen prinssi - Ynnä muita kertomuksia
Author: Wilde, Oscar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Onnellinen prinssi - Ynnä muita kertomuksia" ***


ONNELLINEN PRINSSI

Ynnä muita kertomuksia


Kirj.

OSCAR WILDE


Englannin kielestä suomentanut Helmi Setälä


Nuorten Kirjasto N:o 17.



Otava, Helsinki, 1907.

Osakeyhtiö F. Tilgmann.



SISÄLLYS.

 Onnellinen prinssi.
 Itsekäs jättiläinen.
 Satakieli ja ruusu.
 Uskollinen ystävä.
 Ihmeellinen raketti.



ONNELLINEN PRINSSI.


Korkealla kaupungin yläpuolella, suurella kivipaadella, seisoi
onnellisen prinssin kuvapatsas. Hienot kultalehdet peittivät
ylt'yleensä hänen ruumiinsa, silminä oli kaksi loistavaa safiria, ja
suuri punainen rubiini loisti hänen miekkansa kahvassa.

Kaikki häntä ihailivat. "Hän on yhtä kaunis kuin tuuliviiri", huomautti
yksi kaupungin neuvoksista, joka oli ymmärtävinään taidetta; "mutta
yhtä hyödyllinen hän ei ole", lisäsi hän, sillä hän pelkäsi ihmisten
luulevan häntä epäkäytännölliseksi, ja sitä hän ei todellakaan ollut.

"Miksi sinä et voi olla yhtä kiltti kuin onnellinen prinssi?" kysyi
äiti pieneltä pojaltaan, joka itki, kun hän ei ylettynyt ottamaan kuuta
taivaalta. "Onnellinen prinssi ei koskaan halua mahdottomuuksia."

"Minä iloitsen, että maailmassa on ainakin joku, joka on täysin
onnellinen", mutisi alakuloinen mies katsellessaan ihmeellistä
kuvapatsasta.

"Hän on aivan kuin enkeli", sanoivat Orpokodin lapset, jotka tulivat
kirkosta loistavissa, tulipunaisissa hameissaan ja puhtaissa,
valkoisissa esiliinoissaan.

"Mistä te sen tiedätte?" kysyi laskennonopettaja, "ettehän te ole
enkeleitä nähneet."

"Olemmepa unessa", vastasivat lapset; ja laskennonopettaja rypisti
kulmakarvojansa ja näytti hyvin vakavalta, sillä hän ei hyväksynyt
lasten unelmia.

Eräänä iltana pieni pääskynen lensi kaupungin yli. Hänen ystävänsä
olivat jo lähteneet Egyptiin kuusi viikkoa sitten, mutta hän yksin oli
jäänyt heistä jälkeen, sillä hän oli rakastunut kaikkein kauneimpaan
kaislaan. Pääskynen oli kohdannut hänet varhain keväällä lentäessään
joen varrella suuren keltaisen perhosen jäljessä, ja hän oli ihastunut
niin suuresti kaislan hoikkaan vartaloon, että hän jäi juttelemaan
hänen kanssansa.

"Saanko rakastaa sinua?" kysyi pääskynen, joka tahtoi heti puhua suunsa
puhtaaksi, ja kaisla kumarsi hänelle syvään. Ja pääskynen kierteli
hänen ympärillänsä ja kosketteli vettä siivillään, jotta veden kalvoon
kohosi hopeaväreitä. Sillä tavalla hän kosiskeli, ja sitä kesti kaiken
kesää.

"Ompa tuo kummallista rakkautta", visertelivät toiset pääskyset; "eihän
kaislalla ole yhtään rahaa, ja aivan liiaksi sukulaisia", ja totta
tosiaan, joki olikin aivan täynnä kaisloja. Ja kun syksy tuli, niin
kaikki pääskyset lensivät pois.

Kun he olivat lähteneet, niin tuntui elämä pääskysen mielestä kovin
yksinäiseltä ja hän alkoi kyllästyä kaisla-neitoon. "Eihän hän osaa
keskustellakkaan", sanoi pääskynen, "ja pelkäänpä, että hän on kovin
koketti, sillä hän liehakoitsee aina tuulen kanssa". Ja tosiaankin,
joka kerta kun tuuli puhalsi, niin kaisla kumarsi ja niiasi hyvin
suloisesti. "Täytyyhän minun myöntää, että hän viihtyy hyvin kotona",
jatkoi pääskynen, "mutta minäpä pidän matkoista, ja sen vuoksi täytyy
minun vaimoni myös mielellään matkustella."

"Tahdotko seurata minua?" kysyi pääskynen vihdoin kaislalta; mutta
kaisla pudisti päätänsä, hän oli niin kovin kiintynyt kotiinsa.

"Sinä olet vain leikitellyt minun kanssani", huudahti pääskynen. "Minä
lähden pyramidien maahan. Hyvästi!" ja pääskynen lensi pois.

Pääskynen lensi kaiken päivää ja illan suussa hän saapui kaupunkiin.
"Missähän minä voisin olla yötä?" hän sanoi. "Toivottavasti on minulle
yösija valmistettu täällä kaupungissa."

Silloin hän huomasi kuvapatsaan korkealla kivellä.

"Tuolla minä voin levätä", hän sanoi, "se on hieno paikka ja siellä
on kylliksi raitista ilmaa." Samassa hän lensi onnellisen prinssin
jalkojen juureen.

"Minullapa on kultainen makuuhuone", hän puheli itseksensä
katsellessaan ympärilleen, ja hän valmistui nukkumaan; mutta juuri kun
hän aikoi pistää päänsä siiven alle tipahti suuri vesipisara hänen
päällensä. "Kas kummaa!" hän huudahti; "ei ainoatakaan pilveä koko
taivaalla, tähdet tuikkivat kirkkaasti ja kuitenkin sataa. Ilmanala
pohjois-Europassa on todellakin hirveä. Kaisla piti sateesta, mutta hän
onkin kovin itsekäs."

Sitten tipahti jo toinenkin pisara.

"Mitä hyötyä kuvapatsaasta on, jollei se voi olla sateen suojana?" hän
sanoi. "Parasta että lähden etsimään hyvää uuninpiippua", ja hän aikoi
lentää pois.

Mutta ennenkuin hän ehti levittää siipensä tipahti vielä kolmas pisara
ja hän katsahti ylös ja näki -- niin, mitäpä hän näki?

Onnellisen prinssin silmät olivat täynnä kyyneleitä ja kyyneleet
vuosivat hänen kultaisia poskiansa pitkin. Hänen kasvonsa näyttivät
niin ihmeen kauniilta kuutamossa, että pikku pääskynen tunsi syvää
sääliä.

"Kuka sinä olet?" kysyi pääskynen.

"Minä olen onnellinen prinssi."

"Miksi sinä sitten itket?" kysyi pääskynen; "sinä olet aivan kastellut
minut."

"Kun minä elin ja minulla oli ihmisen sydän", vastasi kuvapatsas,
"niin en tiennyt mitä kyyneleet olivat, sillä minä asuin suuressa
linnassa, jonne surulla ei ollut lupa tunkeutua. Päivin minä leikin
toverieni kanssa puutarhassa ja iltasin minä johdin tanssia linnan
suuressa salissa. Puutarhaa ympäröi korkea muuri, mutta ei minun
mieleeni koskaan juolahtanutkaan kysellä, mitä sen takana oli, sillä
kaikki minun ympärilläni oli kaunista. Hoviherrani kutsuivat minua
onnelliseksi prinssiksi, ja onnellinen minä tosiaankin olin, jos
huvitus on onnea. Siten minä elin ja siten minä kuolin. Ja nyt kun olen
kuollut, niin he asettivat minut tänne niin korkealle, että voin nähdä
kaiken rumuuden ja surkeuden kaupungissa, ja vaikka sydämeni on lyijyä,
niin en sittenkään voi muuta kuin itkeä."

"Mitä! Eikö hän olekkaan lävitsensä kultaa?" puheli pääskynen
itseksensä. Mutta hän oli niin kohtelias, ettei hän tahtonut lausua
ääneen tuollaisia personallisia huomautuksia.

"Kaukana, hyvin kaukana", jatkoi kuvapatsas sointuvalla, hiljaisella
äänellä, "hyvin kaukana kapean kadun varrella, on köyhä talo. Yksi
ikkunoista on auki, ja siitä voin nähdä vaimon, joka istuu pöydän
ääressä. Hänen kasvonsa ovat laihat ja kalpeat, ja hänen kätensä
ovat karheat ja punaiset ja täynnä neulanpistoksia, sillä hän on
ompelija. Hän kirjailee kukkia kuningattaren suloisimman hovineitosen
silkkihameesen ensi hovitanssiaisia varten. Huoneen nurkassa vuoteessa
hänen pieni poikansa makaa sairaana. Hänellä on kuumetta, ja hän
tahtoisi saada appelsiineja. Mutta kun äidillä ei ole mitään muuta
annettavaa kuin vettä, niin poika itkee. Pääskynen, pääskynen, pikku
pääskynen, etkö veisi hänelle rubiinia minun miekkani kahvasta? Minun
jalkani ovat kasvaneet kiinni tähän patsaasen, enkä pääse liikkumaan."

"Minua odotetaan Egyptissä", sanoi pääskynen. "Minun ystäväni lentävät
pitkin Niilin rantoja ja puhelevat suurien lootuskukkien kanssa. Pian
he asettuvat nukkumaan suuren kuninkaan hautaan. Kuningas itsekin lepää
siellä maalatussa arkussaan. Hänen ruumiinsa on kääritty keltaisiin
liinoihin ja balsameerattu yrteillä. Hänen kaulaansa on kiedottu ketjut
ja hänen kätensä ovat kuin kuihtuneet lehdet."

"Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen", sanoi prinssi, "etkö jäisi
minun luokseni vain täksi yhdeksi yöksi ja toimittaisi minun asiatani?
Poika parka on janoissaan ja äiti on kovin murheellinen."

"Enpä minä juuri pidä pojista", vastasi pääskynen. "Viime kesänä,
oleskellessani joen varrella, pari vallatonta myllärin poikaa aina
heitteli minua kivillä. Tietysti he eivät koskaan osuneet minuun; me
pääskyset lentelemme niin nopeasti, ja sitä paitsi minun sukuni on
aina ollut kuuluisa vikkelyydestään; mutta sittenkin osoittivathan he
minulle suurta halveksumista."

Mutta onnellinen prinssi näytti niin surulliselta, että pieni
pääskynenkin tuli alakuloiseksi. "Täällä on kovin kylmä", hän sanoi;
"mutta voinhan jäädä sinun luoksesi yhdeksi yöksi ja toimittaa sinun
asiasi."

"Kiitos, pikku pääskynen", sanoi prinssi.

Pääskynen nokki suuren rubiinin prinssin miekasta ja lensi se nokassaan
kaupungin kattojen yli.

Hän lensi kaupungin kirkon ohi, jossa valkoiset marmori-enkelit ovat
kiveen veistetyt. Hän sivuutti palatsin ja kuuli tanssin säveleitä.
Kaunis tyttö astui parvekkeelle sulhasensa kanssa. "Kuinka kauniisti
tähdet loistavat", sanoi nuori mies tytölle, "ja kuinka ihmeellinen on
rakkauden voima!"

"Toivottavasti minun pukuni valmistuu hovitanssiaisia varten", hän
vastasi; "olen tilannut siihen kirjaeltuja kukkia; mutta ompelijat ovat
niin laiskoja."

Pääskynen lensi joen yli ja näki lyhtyjen riippuvan laivojen mastoista.
Hän lensi juutalaisten kaupunginosan ohi, missä vanhat juutalaiset
tekivät kauppaa keskenänsä ja punnitsivat rahaa kuparivaa'oissa.
Vihdoin hän saapui köyhän talon edustalle ja katseli sisään. Poika
heittelehti levottomasti vuoteellaan ja äiti oli nukahtanut, niin
väsynyt hän oli. Pääskynen hyppäsi sisään ja laski suuren rubiinin
pöydälle vaimon sormustimen viereen. Sitten hän lenteli vuoteen
ympärillä, löyhöttäen pojan otsaa siivillään.

"Kuinka vilpoiselta minusta nyt tuntuu", sanoi poika. "Varmaan minä jo
paranen"; ja hän vaipui rauhalliseen uneen.

Sitten pääskynen lensi takaisin onnellisen prinssin luo ja kertoi mitä
hän oli tehnyt. "Sepä kumma", huomautti hän, "mutta minun on nyt aivan
lämmin, vaikka ilma onkin kylmä."

"Se tulee siitä, että olet tehnyt hyvän työn", sanoi prinssi. Ja pieni
pääskynen vaipui mietteihinsä ja nukahti. Ajatteleminen aina väsytti
häntä.

Aamun sarastaessa hän lensi joen rantaan kylpemään. "Mikä kummallinen
ilmiö", sanoi luonnontieteen professori astuessaan sillalla. "Pääskynen
keskellä talvea!" Ja hän kirjoitti pitkän kirjoituksen siitä
sanomalehteen. Jokainen puhui tuosta kirjoituksesta, sillä siinä oli
niin paljon sellaisia sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt.

"Tänä iltana minä lähden Egyptiin", sanoi pääskynen, ja hän iloitsi
ajatellessaan tuota matkaansa. Hän kävi katsomassa kaikkia julkisia
muistopatsaita ja istui hyvän aikaa kirkontornin huipulla. Minne
hyvänsä hän meni, siellä varpuset piipittivät ja puhelivat keskenänsä.
"Mikä hieno vieras!" Ja se huvitti pääskystä suuresti.

Kuun kohotessa taivaalle pääskynen lensi takaisin onnellisen prinssin
luo. "Onko sinulla mitään asiaa Egyptiin?" hän huudahti. "Minä olen
juuri lähdössä."

"Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen", sanoi prinssi, "etkö jäisi
luokseni vielä yhdeksi yöksi?"

"Minua odotetaan Egyptissä", vastasi pääskynen. "Huomenna ystäväni
lentävät Niilin toisen putouksen luo. Virtahepo makaa siellä
kaislikossa, ja suurella graniittivaltaistuimella istuu Memnon jumala.
Kaiken yötä hän tarkastelee tähtiä, ja kun aamutähti syttyy, niin hän
päästää ilohuudahduksen ja vaikenee jälleen. Keskipäivän aikana tulevat
keltaiset jalopeurat veden partaalle juomaan. Heidän silmänsä ovat
kuin viheriäisiä smaragdeja ja heidän ärjyntänsä on kosken pauhinaakin
voimakkaampaa."

"Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen", sanoi prinssi, "kaukana
kaupungin toisessa laidassa minä näen nuoren miehen vinttikamarissansa.
Hän istuu kumartuneena pöytänsä yli, joka on täynnä papereita, ja
juomalasissa on kuihtunut kimppu orvokkeja. Hänen hiuksensa ovat
tummat ja kiharat, ja hänen huulensa punoittavat kuin granaattiomenat,
ja hänen silmänsä ovat suuret ja uneksivat. Hän koettaa kirjoittaa
näytelmäkappaletta teatteria varten, mutta hänen on vaikea kylmässä
kirjoittaa. Uunissa ei ole tulta, ja hän on nälästä aivan nääntynyt."

"Jään sinun luoksesi vielä yhdeksi yöksi", sanoi pääskynen, joka
todellakin oli hyväsydäminen. "Vienkö hänelle toisen rubiinin?"

"Minulla ei ole enää rubiineja", sanoi prinssi. "Minulla ei ole muuta
jäljellä kuin silmäni. Ne ovat kallisarvoisia safireja ja tuodut
Indiasta tuhatta vuotta sitten. Ota toinen niistä ja vie se hänelle.
Hän myö sen kultasepälle ja ostaa sitten ruokaa ja puita itsellensä ja
lopettaa näytelmänsä."

"Rakas prinssi", sanoi pääskynen, "sitä minä en voi tehdä;" ja
pääskynen alkoi itkeä.

"Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen", sanoi prinssi, "tee mitä minä
käsken."

Pääskynen nokki prinssin silmän ja lensi ylioppilaan vinttikamariin.
Sinne oli helppo päästä sisään, sillä katossa oli reikä. Siitä hän
tunkeutui sisään huoneesen. Nuori mies oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä,
jottei hän kuullut linnun siipien suhinaa, ja kun hän katsoi taas
eteensä, niin hän näki kauniin safirin kuihtuneitten orvokkien joukossa.

"Ihmiset alkavat huomata minua", hän huudahti, "tämän on joku ihailija
lähettänyt minulle. Nythän voin päättää näytelmänikin", ja hänen
kasvonsa loistivat ilosta.

Seuraavana päivänä pääskynen lensi satamaan. Hän istahti suuren laivan
mastoon ja katseli kuinka merimiehet hinasivat nuorilla suuria arkkuja
ruomasta. "Hei-juu!" he huusivat joka kerta kun he saivat nostetuksi
arkun kannelle. "Minä lähden Egyptiin!" visersi pääskynen, mutta
ei kukaan siitä välittänyt, ja kun kuu nousi, niin hän lensi taas
onnellisen prinssin luo.

"Minä tulin sanomaan sinulle hyvästi", hän huudahti.

"Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen", sanoi prinssi, "etkö tahtoisi
jäädä vielä yhdeksi yöksi luokseni?"

"On jo talvi", vastasi pääskynen, "ja pian lumikin tulee. Egyptissä
aurinko paahtaa vihreitä palmupuita, ja krokodiilit kelluvat mudassa
ja katselevat niitä toimettomina. Minun toverini rakentavat pesää
Baalbecin temppelissä, ja valkeanpunertavat kyyhkyset katselevat heidän
työtänsä ja kuhertelevat keskenänsä. Rakas prinssi, minun täytyy
lähteä, mutta en koskaan unohda sinua, ja ensi kevännä tuon sinulle
kaksi uutta kaunista jalokiveä. Minä tuon sinulle rubiinin, joka on
punaistakin ruusua punaisempi, ja safirin, joka on yhtä sininen kuin
valtameri."

"Tuolla alhaalla torilla seisoo tulitikkutyttö", sanoi onnellinen
prinssi. "Hänen tikkunsa ovat pudonneet ojaan ja menneet aivan pilalle.
Hänen isänsä lyö häntä, jollei hän tuo rahaa kotiin, ja siksi hän
itkee. Ei hänellä ole sukkia eikä kenkiä, ja pääkin on aivan paljaana.
Ota toinen silmäni, ja anna se hänelle; sitten hänen isänsä ei lyö
häntä."

"Minä jään sinun luoksesi vielä yhdeksi yöksi", sanoi pääskynen, "mutta
en voi riistää sinulta vielä toistakin silmääsi. Silloin sinä tulisit
aivan sokeaksi."

"Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen", sanoi prinssi, "tee minkä
käsken."

Silloin hän nokki prinssin toisenkin silmän ja lensi alas maahan. Hän
pyrähti tulitikkutytön ohitse ja pudotti jalokiven hänen kouraansa.
"Mikä kaunis lasipalanen", huudahti pikku tyttö; ja hän juoksi iloisena
kotiinsa.

Sitten pääskynen palasi prinssin luo. "Nyt sinä olet sokea", hän sanoi,
"ja minä jään ainaiseksi sinun luoksesi."

"Ei, pikku pääskynen", sanoi prinssi parka, "sinun täytyy lähteä
Egyptiin."

"Minä jään sinun luoksesi iki-päiviksi", sanoi pääskynen ja kävi
nukkumaan prinssin jalkoihin.

Koko seuraavan päivän hän istui prinssin olkapäällä ja kertoi hänelle
mitä hän vieraissa maissa oli nähnyt. Hän kertoi hänelle punaisista
ibislinnuista, jotka seisoivat pitkissä riveissä Niilin rannalla ja
pyysivät kultakaloja nokillansa; sfinksistä, joka on yhtä vanha kuin
itse maailma ja elää erämaassa ja tietää kaikki asiat; kauppiaista,
jotka astuvat hitaasti kameliensa rinnalla ja sormissaan hypistelevät
merenkultahelmiä; kuunvuorien kuninkaasta, joka on musta kuin ebenpuu
ja palvelee suurta kristallia; ja suuresta vihreästä käärmeestä,
joka nukkuu palmupuun sisällä, ja jota kaksikymmentä pappia ruokkii
hunajakakuilla; ja kääpiöistä, jotka purjehtivat suuren järven poikki
litteällä lehdellä ja käyvät aina sotaa perhosia vastaan.

"Rakas pieni pääsky", sanoi prinssi, "sinä kerrot minulle kummia
tarinoita, mutta ihmeellisempää kuin mikään muu on ihmisten kärsimys.
Ei mikään ole niin salaperäistä kuin kurjuus. Lennä kaupunkini yli,
pikku pääskynen, ja kerro mitä siellä näet."

Niinpä pääskynen lensi yli suuren kaupungin, ja näki miten rikkaat
iloitsivat taloissansa, kerjäläisten istuessa ovien edustalla. Hän
lensi pimeihin soliin, ja näki nälkäisten, kalpeakasvoisten lasten
kurkistavan ääneti pimeille kaduille. Sillan holvin alla kaksi pientä
poikaa makasi sylitysten pysytelläkseen lämpiminä. "Meidän on niin
kovin nälkä!" sanoivat he. "Te ette saa maata täällä", huusi poliisi,
ja pojat lähtivät sateesen kulkemaan.

Sitten pääskynen lensi takaisin ja kertoi prinssille, mitä hän oli
nähnyt.

"Minun ruumiini on ylt'yleensä kullattu", sanoi prinssi, "irroita
lehdet ja vie ne köyhilleni; ihmiset arvelevat, että kulta voi tehdä
heidät onnellisiksi."

Pääskynen nokki irti toisen kultalehden toisensa jälkeen ja vei ne
köyhille, ja lasten posket tulivat punaisemmiksi ja he alkoivat leikkiä
ja nauraa kaduilla. "Nyt meillä on leipää!" huudahtivat he.

Sitten tuli lumi ja lumen mukana pakkanen. Kadut näyttivät ikäänkuin
ne olisivat olleet hopeaa, niin kirkkaasti ja heleästi ne loistivat;
pitkiä jääpuikkoja, aivan kuin kristallitikareita, riippui talojen
räystäistä, kaikki kävivät turkeissa, ja pikku pojilla oli punaiset
lakit päässä luistellessaan jäällä.

Pieni pääskyparka paleli yhä kovemmin, mutta hän ei tahtonut jättää
prinssiä, niin rakas hän hänelle oli. Hän nokki leivänmuruja leipurin
oven edustalta, kun leipuri katsoi muualle, ja koetti pysyä lämpimänä
lekuttamalla siipiään.

Mutta vihdoin hän tiesi, että hänen täytyi kuolla. Hänellä oli vielä
sen verran voimaa, että hän saattoi vielä kerran lentää prinssin
olkapäälle. "Hyvästi, rakas prinssi!" hän mutisi, "saanko suudella
kättäsi?"

"Sepä hauska, että vihdoinkin lähdet Egyptiin, pikku pääskynen", sanoi
prinssi, "olet jo liian kauan viipynyt täällä; mutta suutele minua
suulle, sillä minä rakastan sinua."

"En minä lähde Egyptiin", sanoi pääskynen. "Minä lähden kuoleman
majaan. Kuolema on unen veli, eikö totta?"

Ja hän suuteli onnellista prinssiä suulle ja putosi kuolleena hänen
jalkojensa juureen.

Samassa kuului kummallinen paukahdus patsaan sisältä, ikäänkuin jotakin
olisi haljennut. Asia oli nimittäin se, että lyijysydän oli haljennut
kahtia. Pakkanen oli tosiaankin hirveän kova.

Varhain seuraavana aamuna pormestari käyskenteli torilla kaupungin
neuvosmiesten seurassa. Astuessaan patsaan ohitse he silmäsivät sitä.
"Hyvänen aika! kuinka kurjalta onnellinen prinssi näyttää!" hän sanoi.

"Miten kurjalta totta tosiaan!" huudahtivat kaupungin neuvosmiehet,
jotka aina olivat pormestarin kanssa yhtä mieltä; ja he astuivat ylös
sitä tarkemmin katsomaan.

"Rubiini on pudonnut pois hänen miekastansa, hänen silmänsä ovat
kadonneet, eikä hän ole enää kultainenkaan", sanoi pormestari; "totta
tosiaan, eipä hän ole juuri kerjäläistä kauniimpi!"

"Eipä juuri kerjäläistä kauniimpi", sanoivat kaupungin neuvosmiehet.

"Ja tässä, hänen jalkojensa juuressa, on kuollut lintu!" jatkoi
pormestari. "Meidän täytyy julkaista sellainen käsky, ettei lintujen
ole lupa kuolla täällä." Ja kaupungin sihteeri merkitsi ehdoituksen
muistiin.

Ja siten onnellisen prinssin patsas kaadettiin maahan. "Koska hän
ei enää ole kaunis, niin ei hän ole enää hyödyllinenkään", sanoi
yliopiston taideprofessori.

Sitten he sulattivat patsaan valinuunissa, ja pormestari kutsui koko
neuvoskunnan kokoon päättämään, mitä metallilla oli tehtävä. "Tietysti
me hankimme uuden patsaan", hän sanoi, "ja tällä kertaa siitä tulee
minun oma kuvani."

"Minunpa kuvani", sanoi kukin neuvosmies, ja he alkoivat riidellä. Kun
viimeksi kuulin heistä, niin he yhä vielä riitelivät.

"Kuinka ihmeellistä!" sanoi valimon työnjohtaja. "Tämä haljennut
lyijysydän ei sula uunissa. Parasta kun heitämme sen pois." Ja he
heittivät sen tunkiolle, missä kuollut pääskynenkin makasi.

"Tuo minulle kaksi kalleinta aarretta alhaalta kaupungista", sanoi
Jumala yhdelle enkeleistänsä; ja enkeli toi hänelle lyijysydämen ja
kuolleen linnun.

"Sinä olet valinnut hyvin", sanoi Jumala, "sillä minun
paradiisinpuutarhassani tämä pieni lintu saa aina laulaa, ja onnellinen
prinssi ylistää minua kultaisessa kaupungissani."



ITSEKÄS JÄTTILÄINEN.


Joka iltapuoli, kun lapset tulivat koulusta, oli heillä tapana mennä
leikkimään jättiläisen puutarhaan.

Se oli uusi, kaunis puutarha, jossa oli pehmeää, vihreää ruohoa.
Siellä-täällä ruohistosta pilkistivät kauniit kukkaset esiin aivan
kuin tähdet, ja siellä oli kaksitoista persikkapuuta, jotka keväisin
puhkesivat vaaleanpunaisiin ja helmenvärisiin kukkiin ja syksyllä
kantoivat runsaasti hedelmiä. Linnut istuivat puissa ja lauloivat niin
suloisesti, että lapset usein keskeyttivät leikkinsä ja kuuntelivat
niitä. "Kuinka onnellisia me olemme täällä!" huudahtivat he toisillensa.

Eräänä päivänä jättiläinen palasi takaisin. Hän oli ollut vieraisilla
ystävänsä, Cornwallin jättiläisen, luona ja oli viipynyt siellä
seitsemän vuotta. Kun seitsemän vuotta oli kulunut, niin hän oli
sanonut ystävälleen kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa, sillä hänen
keskustelutaitonsa oli varsin rajoitettua, ja hän päätti palata omaan
linnaansa. Kun hän saapui kotiin, niin hän näki lasten leikkivän
puutarhassa.

"Mitä te täällä teette?" hän huusi hyvin ankaralla äänellä, ja lapset
juoksivat tiehensä.

"Minun puutarhani on minun omani", sanoi jättiläinen; "senhän jokainen
ymmärtää, enkä minä salli kenenkään muun leikitellä täällä paitsi
itseni." Ja hän rakensi korkean muurin puutarhan ympärille ja asetti
siihen seuraavan ilmoitustaulun:

    LÄPIKULKU KIELLETTY

Hän oli kovin itsekäs jättiläinen.

Lapsi paroilla ei ollut nyt enää mitään leikkipaikkaa. He koettivat
leikkiä tiellä, mutta tie oli kovin tomuinen ja täynnä kovia kiviä,
eivätkä he siitä pitäneet. He kiersivät usein korkean muurin ympäri
koulutuntien loputtua ja puhuivat kauniista puutarhasta, joka oli sen
sisäpuolella. "Kuinka onnellisia me siellä olimme", he sanoivat toinen
toisillensa.

Sitten kevät tuli, ja kaikkialla pitkin maata oli pieniä kukkia ja
pieniä lintuja. Mutta itsekkään jättiläisen puutarhassa vallitsi yhä
talvi. Linnut eivät huolineet laulaa, koska siellä ei ollut lapsia, ja
puut eivät muistaneet puhjeta kukkaan. Kerran kaunis kukka pisti päänsä
ruohikosta esiin, mutta kun se näki ilmoitustaulun, niin se tuli kovin
pahoillensa lasten vuoksi, ja hiipi takaisin maahan ja alkoi nukkua. Ei
kukaan muu ollut mielissään kuin lumi ja pakkanen. "Kevät on unohtanut
tämän puutarhan", he huudahtivat, "niinpä me voimme asustaa täällä
kaiken vuotta." Lumi peitti ruohon suuren valkoisen vaippansa alle,
ja pakkanen siveli kaikki puut hopeanhohtaviksi. Sitten he kutsuivat
pohjatuulen luoksensa, ja hän tulikin. Hän oli puettu turkkeihin ja hän
vinkui kaiken päivää puutarhassa ja kaatoi uuninpiiput nurin. "Tämäpä
on mainio paikka", hän sanoi, "lähettäkäämme kutsut rakeellekin."
Niinpä rae tuli. Joka päivä kolme kokonaista tuntia hän paukutti linnan
kattoa, kunnes useimmat liuskakivet menivät rikki, ja sitten hän
kierteli ympäri puutarhaa aika kyytiä. Hänellä oli harmaa puku yllään
ja hänen hengityksensä oli kylmä kuin jää.

"En ymmärrä miksi kevät on niin myöhäinen", sanoi itsekäs jättiläinen
istuessaan ikkunan ääressä ja katsellessaan kylmää, valkoista
puutarhaansa; "toivottavasti ilma pian muuttuu."

Mutta kevät ei tullutkaan, eikä kesä myöskään. Syksy jakeli kultaisia
hedelmiään joka puutarhaan, mutta jättiläisen puutarhaan ei yhtä
ainoatakaan. "Hän on liiaksi itsekäs", sanoi syksy. Niinpä siellä aina
asusti talvi, pohjatuuli, rae ja pakkanen, ja lumi kisaili puitten
parissa.

Eräänä aamuna jättiläinen makasi valveillaan vuoteellaan ja kuuli
äkkiä suloisia säveliä. Ne kuulostivat niin ihanilta hänen korviinsa,
että hän arveli kuninkaan soittokunnan kulkevan siitä ohitse. Mutta
sepä ei ollutkaan muuta kuin pieni leivonen, joka lauloi hänen
ikkunansa ulkopuolella, mutta hän ei ollut niin pitkään aikaan kuullut
linnunlaulua puutarhassaan, että se tuntui hänestä kaikkein ihanimmalta
soitolta koko maailmassa. Rae keskeytti tanssinsa hänen päänsä
yläpuolella, ja pohjatuuli lopetti vinkumisensa, ja suloinen tuoksu
tunkeutui avonaisen ikkunan kautta hänen luoksensa. "Luulempa, että
kevät on vihdoinkin tullut", sanoi jättiläinen; ja hän hyppäsi ylös
vuoteeltansa ja katseli ulos.

Mitä hän näki?

Hän näki ihanan näyn. Pienestä reiästä muurissa lapset olivat ryömineet
sisään ja he istuivat puiden oksilla. Jokaisessa puussa, jonka hän
saattoi nähdä, oli lapsi. Ja puut olivat niin mielissänsä, kun lapset
olivat palanneet takaisin, että ne koristivat itseään kukilla ja
heiluttivat oksiaan lasten päitten yläpuolella. Linnut lentelivät
edestakaisin ja visersivät riemuissaan, ja kukat kurkistivat viheriän
ruohon välistä ja nauroivat. Se oli suloinen näky; yhdessä puutarhan
sopukassa vain yhä oli talvi. Se oli puutarhan kaikkein perimmäisin
sopukka, ja siellä seisoi pieni poika. Hän oli niin pieni, ettei hän
voinut ylettyä puun oksiin ja hän kiersi puun ympärillä katkerasti
itkien. Puu parka oli yhä jään ja lumen peitossa, ja pohjatuuli puhalsi
ja vinkui sen latvassa. "Kiipeä ylös! pikku poika", sanoi puu ja
taivutti oksiaan niin alas kuin suinkin; mutta poika oli liian pieni.

Ja jättiläisen sydän suli katsellessaan ulos. "Kuinka itsekäs minä
olen ollut!" hän sanoi; "nyt tiedän, miksi kevät ei tahtonut tänne
tulla. Minäpä nostan tuon pikku pojan ylös puuhun ja hävitän muurin, ja
sitten minun puutarhani saa aina olla lasten leikkipaikkana." Hän oli
tosiaankin kovin pahoillaan siitä, mitä hän oli tehnyt.

Hän astui alas portaita; avasi ulko-oven hyvin hiljaa ja meni
puutarhaan. Mutta kun lapset näkivät hänet, niin he pelästyivät niin
kovasti, että he kaikki juoksivat pakoon, ja silloin puutarhaan tuli
talvi jälleen. Pieni poika vain ei juossut pois, sillä hänen silmänsä
olivat niin kyynelissä, ettei hän huomannut jättiläistä. Ja jättiläinen
seisahtui hänen taakseen ja nosti hänet hellävaroen ylös ja laski hänet
puun oksalle. Puu puhkesi heti kukkiin ja linnut tulivat ja alkoivat
laulaa, ja pikku poika ojensi käsivartensa ja kiersi ne jättiläisen
kaulaan ja suuteli häntä. Kun toiset lapset huomasivat, ettei
jättiläinen ollutkaan enää paha, niin he kiirehtivät takaisin, ja kevät
palasi heidän mukanansa. "Tämä puutarha on nyt teidän, pienokaiset",
sanoi jättiläinen ja otti suuren kirveen ja hakkasi muurin alas. Ja kun
ihmiset menivät keskipäivän aikana torille, niin he näkivät jättiläisen
leikkivän lasten kanssa kaikkein ihanimmassa puutarhassa mitä he
koskaan olivat nähneet.

Kaiken päivää he leikkivät ja illalla he tulivat jättiläisen luo
sanomaan hänelle hyvästi. "Mutta missä on teidän pieni toverinne?"
sanoi jättiläinen; "se pieni poika, jonka minä nostin puuhun."
Jättiläinen piti hänestä kaikkein enimmin sen vuoksi, että hän oli
suudellut häntä.

"Emme me tiedä", vastasivat lapset, "hän on mennyt pois."

"Sanokaa hänelle, että hän tulee tänne huomenna", sanoi jättiläinen.
Mutta lapset vastasivat, etteivät he tienneet missä hän asui, ja
etteivät he olleet nähneet häntä ennen; mutta jättiläinen oli kovin
pahoillansa.

Joka iltapäivä koulun päätyttyä lapset tulivat leikkimään jättiläisen
kanssa. Mutta sitä pientä poikaa, jota jättiläinen rakasti, ei näkynyt
koskaan. Jättiläinen oli hyvin ystävällinen kaikille lapsille, mutta
sittenkin hän kaipasi ensimäistä ystäväänsä ja puhui hänestä usein.
"Kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä häntä!" oli hänellä tapana sanoa.

Kului useita vuosia, ja jättiläinen tuli hyvin vanhaksi ja
heikoksi. Hän ei jaksanut enää leikkiä, ja siksi hän istui suuressa
nojatuolissansa ja katseli lasten leikkiä ja ihaili puutarhaansa.
"Minulla on paljon kauniita kukkasia", hän sanoi; "mutta lapset ovat
kauneimmat kaikista kukkasista."

Eräänä talvi-aamuna pukiessaan ylleen hän katseli ulos ikkunasta. Hän
ei enää vihannut talvea, sillä hän tiesi, että silloin kevät vain
nukkui ja kukkaset lepäsivät.

Äkkiä hän alkoi ihmeissään hieroa silmiänsä ja katseli katselemistaan.
Olipa se tosiaankin ihmeellinen näky. Puutarhan perimmässä sopukassa
seisoi puu ylt'yleensä valkoisten kukkien peitossa. Sen oksat olivat
aivan kultaiset, ja hopeisia hedelmiä riippui alas oksilta. Ja puun
alla seisoi pieni poika, jota hän rakasti.

Jättiläinen juoksi iloisena alas portaita ja riensi puutarhaan. Hän
kiiruhti ruohokentän poikki ja tuli lapsen luo. Mutta kun hän saapui
aivan hänen lähellensä, niin hänen kasvoillensa nousi vihan puna ja hän
sanoi: "Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" Sillä lapsen käsissä ja
pienissä jaloissa oli kahden naulan jäljet.

"Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" huudahti jättiläinen; "sano
minulle, jotta voin ottaa suuren miekkani ja tappaa hänet."

"Ei!" vastasi lapsi. "Nämät ovat rakkauden haavoja."

"Kuka sinä olet?" kysyi jättiläinen, ja ihmeellinen vavistus valtasi
hänet, ja hän polvistui pienen lapsen eteen.

Ja lapsi hymyili jättiläiselle ja sanoi hänelle: "Sinä annoit minun
leikitellä puutarhassasi kerran, tänä päivänä sinä saat tulla mukanani
minun puutarhaani, joka on paradiisi."

Ja kun lapset tänä iltapuolena tulivat puutarhaan, niin he löysivät
jättiläisen kuolleena puun alta, joka oli täynnänsä valkoisia kukkia.



SATAKIELI JA RUUSU.


"Hän lupasi tanssia minun kanssani, jos toisin hänelle punaisia
ruusuja", huudahti nuori ylioppilas; "mutta minun puutarhassani ei ole
ainoatakaan punaista."

Satakieli, joka istui pesässään tammen oksalla, kuuli hänen sanansa ja
kurkisteli ihmeissään lehtien lomista.

"Ei ainoatakaan punaista ruusua puutarhassani!" huudahti nuorukainen,
ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät. "Oi, kuinka pienestä seikasta
koko onni riippuu! Olen lukenut kaikki viisaitten miesten kirjoitukset
ja ymmärrän kaikki viisaustieteen salaisuudet, ja kuitenkin koko
elämäni on mennyt hukkaan, kun en voi saada punaista ruusua."

"Tässä ainakin on todellinen rakastaja", sanoi satakieli. "Monta
monituista yötä olen laulanut hänestä, vaikken häntä tuntenutkaan:
monena monituisena yönä olen laulanut hänestä tähdille, ja nyt minä
näen hänet. Hänen hiuksensa ovat yhtä tummat kuin hyasinttikukat, ja
hänen huulensa yhtä punaiset kuin se ruusu, jota hän halajaa; mutta
ikävästä hänen kasvonsa ovat tulleet yhtä kalpeiksi kuin norsunluu, ja
suru on painanut sinettinsä hänen otsallensa."

"Huomen-illalla ovat prinssin tanssiaiset", mutisi nuori ylioppilas,
"ja minun lemmittyni on myöskin siellä. Jos tuon hänelle punaisen
ruusun, niin hän tanssii minun kanssani aina aamunsarastukseen asti.
Jos tuon hänelle punaisen ruusun, niin saan kiertää käsivarteni hänen
vartalonsa ympärille, ja hän nojaa päänsä minun olkapäähäni ja laskee
kätensä minun käteeni. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan
punaista ruusua, ja siksi minä jään yksin, ja hän kulkee minun
ohitseni. Hän ei huomaa minua, ja minun sydämeni pakahtuu."

"Tässä vasta on oikea rakastaja", sanoi satakieli. "Sen, mistä minä
laulan, sen hän on kokenut; mikä minulle on iloa, se hänelle on
kärsimystä. Rakkaus on ihmeellinen kapine. Se on kallisarvoisempi kuin
smaragdi ja arvokkaampi kuin hienoin opaali. Ei sitä voi ostaa helmillä
eikä granaateilla, eikä sitä ole torilla kaupan. Ei sitä voi ostaa
kauppiailta, eikä sitä voi kultavaa'alla punnita."

"Soittajat istuvat ylhäällä lehterillä", sanoi nuori ylioppilas, "ja
minun lemmittyni tanssii harpun ja viulun soidessa. Hän tanssii niin
kevyesti, etteivät hänen jalkansa kosketa maatakaan, ja hoviherrat
kirjavissa puvuissaan tunkeilevat hänen ympärillään. Mutta minun
kanssani hän ei tanssi, sillä minä en voi antaa hänelle punaista
ruusua"; ja hän heittäytyi maahan ja peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Miksi hän itkee?" kysyi pieni viheriä sisilisko livahtaessaan hänen
ohitsensa häntä pystyssä.

"Miksikä tosiaankin?" sanoi perhonen, joka liehui auringonsäteen
jäljissä.

"Hän itkee punaista ruusua", sanoi satakieli.

"Punaista ruusuako?" huudahtivat toiset; "kuinka hassua!" ja pieni
sisilisko, joka ei ollut kovin tunteellinen, nauroi täyttä kurkkua.

Mutta satakieli ymmärsi ylioppilaan surun salaisuuden, ja hän istui
ääneti tammessa ja mietti rakkauden salaperäisyyttä.

Äkkiä hän levitti ruskeat siipensä lentoon ja kohosi ilmaan. Hän lensi
kuin varjo lehtikujan läpi ja kuin varjo hän liiti yli puutarhan.

Keskellä ruohokenttää oli kaunis ruusupuu, ja kun hän huomasi sen, niin
hän lensi sen luo ja istahti oksalle.

"Anna minulle punainen ruusu", hän huudahti, "niin laulan sinulle
kaikkein kauneimman lauluni."

Mutta puu pudisti päätään.

"Minun ruusuni ovat valkeita", se vastasi; "yhtä valkeita kuin meren
vaahto ja valkoisemmat kuin lumi ylhäällä vuorilla. Mutta mene veljeni
luo, joka kasvaa vanhan aurinkokellon luona, ehkäpä hän voi antaa
sinulle sitä, mitä tarvitset."

Silloin satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi vanhan aurinkokellon
luona.

"Anna minulle punainen ruusu", hän huudahti, "niin laulan sinulle
suloisimman lauluni."

Mutta puu pudisti päätänsä.

"Minun ruusuni ovat keltaisia", se vastasi; "yhtä keltaisia kuin
merenneidon suortuvat, joka istuu merenkultaisella valtaistuimella,
ja keltaisempia kuin keltanarsissi, joka kukkii niityllä, ennenkuin
niittäjä sen viikatteellaan taittaa. Mutta mene veljeni luo, joka
kasvaa ylioppilaan ikkunan edustalla, ehkä hän antaa sinulle mitä
tarvitset."

Sitten satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi ylioppilaan ikkunan
edustalla.

"Anna minulle punainen ruusu", hän huudahti, "niin laulan sinulle
kauneimman lauluni."

Mutta puu pudisti päätään.

"Minun ruusuni ovat punaisia", se vastasi, "yhtä punaisia kuin
kyyhkysen jalat ja punaisempia kuin suuret koralliviuhkat, jotka
alituisesti liekkuvat valtameren onkaloissa. Mutta talvi on
jäähdyttänyt minun verisuoneni, ja pakkanen on pannut silmukkani, ja
myrsky on murtanut oksani, enkä tänä vuonna saa ainoatakaan ruusua."

"En minä tarvitse muuta kuin yhden punaisen ruusun", huudahti
satakieli, "yhden ainoan punaisen ruusun! Eikö ole mitään keinoa, millä
voisin sen saada?"

"On yksi keino", vastasi puu; "mutta se on niin hirveä, etten uskalla
sitä sinulle kertoa."

"Kerro se minulle", sanoi satakieli, "en minä pelkää."

"Jos tahdot saada punaisen ruusun", sanoi puu, "niin sinun tulee luoda
se sävelistä kuutamossa ja punata se omalla sydänverelläsi. Sinun pitää
laulaa minulle ja painaa rintasi okaa vasten. Kaiken yötä sinun täytyy
laulaa, ja okaan täytyy tunkeutua sinun sydämeesi, ja sinun sydänveresi
virrata minun suoniini ja tulla minun omakseni."

"Kuolema on kallis hinta punaisesta ruususta", huudahti satakieli,
"ja elämä on kaikille rakas. Hupaista on istua vihreässä metsässä
ja katsella auringon ajoa kultaisissa kieseissään ja kuun kulkua
helmivaunuissaan. Suloinen on orapihlajan tuoksu, ja suloiset ovat
kellokukat, jotka laaksossa piileilevät, ja kanerva, joka kalliolla
nuokkuu. Mutta rakkaus on korkeampi kuin elämä, ja mitä on linnunsydän
verrattuna ihmisen sydämeen?"

Ja hän levitti ruskeat siipensä lentoon ja pyrähti ylös ilmaan. Hän
liiti kuin varjo puutarhan yli ja kuin varjo hän suhahti lehtikujan
läpi.

Nuori ylioppilas makasi yhä ruohikossa, jonne hän oli jättänyt hänet,
eivätkä kyyneleet hänen kauniista silmistänsä olleet vielä kuivuneet.

"Ole onnellinen", huudahti satakieli, "ole onnellinen; sinä saat
punaisen ruususi. Minä sen luon sävelistä kuutamoiltana ja punaan
sen omalla sydänverelläni. En pyydä sinulta muuta vastalahjaa, kuin
että olisit uskollinen rakastaja, sillä rakkaus on viisaampi kuin
viisaustiede, vaikka sekin on viisas, ja voimakkaampi kuin voima,
vaikka sekin on voimakas. Sen siivet ovat liekinkarvaiset ja sen koko
ruumis on liekkien värinen. Sen huulet ovat makeat kuin hunaja ja
hengitys tuoksuaa kuin suitsutus."

Ylioppilas silmäsi ylös ruohikosta ja kuunteli, mutta hän ei voinut
ymmärtää, mitä satakieli sanoi hänelle, sillä hän ymmärsi vain
kirjaviisautta.

Mutta tammi ymmärsi, ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi, sillä hän
piti paljon satakielestä, joka oli rakentanut pesänsä hänen oksiensa
lomaan.

"Laula minulle viimeinen laulusi", hän kuiskasi, "minun tulee niin
ikävä, kun sinä lähdet."

Niinpä satakieli lauloi tammelle, ja hänen äänensä oli kuin veden
pulppuamista hopeisesta pullosta.

Kun hän oli lopettanut laulunsa, niin ylioppilas nousi ja otti esille
muistikirjansa ja lyijykynän taskustansa.

"Muotoa hänellä on", sanoi hän itseksensä astuessaan lehtikujaa myöten,
-- "sitä ei voi kieltää; mutta onko hänellä tunnetta? Pelkäänpä pahoin,
ettei ole. Tosiaankin, hän on aivan kuin kaikki muut taiteilijatkin;
hänellä on yksinomaan tyyliä, mutta mitään vakavuutta hänessä ei ole.
Hän ei uhraisi itseään toisen vuoksi. Hän ajattelee vain musiikkia,
ja kaikki ihmiset tietävät, että taiteilijat ovat itsekkäitä. Mutta
sittenkin on myönnettävä, että hänen äänessään on kauniitakin sointuja.
Kuinka sääli, etteivät ne merkitse mitään, ja ettei niistä ole mitään
käytännöllistä hyötyä." Ja hän meni huoneesensa ja heittäytyi kovalle
olkivuoteelleen ja alkoi ajatella rakkauttansa; ja hetken kuluttua hän
nukahti.

Ja kun kuu kohosi taivaalle, niin satakieli lensi ruusupuun luo ja
painoi rintansa okaa vasten. Kaiken yötä hän lauloi oka rinnassansa, ja
kylmä kristallikuu kumartui alas kuuntelemaan. Kaiken yötä hän lauloi,
ja oka tunkeutui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen rintaansa, ja
sydänveri juoksi vitkalleen kuiviin.

Hän lauloi ensin rakkaudesta, joka syttyy pojan ja tytön rinnassa.
Ja ruusupuun ylimpään latvaan puhkesi ihmeellinen ruusu, toinen
terälehti aukesi toisensa jälkeen sitä myöten kuin toinen laulu seurasi
toistansa. Aluksi se oli väriltänsä yhtä kalpea kuin sumu, joka nousee
joesta -- kalpea kuin aamun ensi sarastus ja hopeinen kuin kyyhkysen
siipi. Se oli kuin ruusun varjo hopeakuvastimessa, kuin ruusun varjo
veden pinnalla, sellainen oli tuo ruusu, joka puhkesi puun ylimpään
latvaan.

Mutta puu käski satakielen painautua yhä lähemmäksi okaa. "Painaudu
lähemmäksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten päivä valkenee
ennenkuin ruusu on valmis."

Silloin satakieli painautui vielä lähemmäksi okaa, ja hänen laulunsa
yhä kasvoi ja kasvoi, sillä hän lauloi nyt rakkaudesta, joka syttyy
nuoren miehen ja naisen sielussa.

Ja hieno puna tunkeutui ruusun lehtiin, aivan kuin sulhasen
poskipäille, kun hän suutelee morsiamensa huulia. Mutta oka ei ollut
tunkeutunut vielä hänen sydämeensä, ja niinpä ruusunkin sydän pysyi
valkoisena, sillä vain satakielen sydänveri voi punata ruusun sydäntä.

Ja puu käski satakielen painautumaan vieläkin lähemmäksi okaa.
"Painaudu lähemmäksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten aamu
valkenee ennenkuin ruusu on valmis."

Silloin satakieli painautui vieläkin lähemmäksi okaa vasten, ja oka
kosketti hänen sydäntänsä, ja kova tuska vihlaisi hänen lävitsensä.
Kova, hyvin kova oli tuska, mutta yhä hurjemmin ja hurjemmin hän
lauloi, sillä hän lauloi rakkaudesta, joka päättyy kuolemaan,
rakkaudesta, joka ei haudassakaan kuole.

Ja ihmeellinen ruusu muuttui punaiseksi, yhtä punaiseksi kuin
aamuruskotus idän taivaalla. Punainen oli terälehtien kehä ja punainen
kuin rubiini oli sen sydän.

Mutta satakielen ääni heikkoni, ja hänen pienet siipensä alkoivat
väristä, ja silmien eteen kohosi himmeä harso. Hänen laulunsa heikkeni
heikkenemistään, ja kurkku puristautui kokoon.

Vihdoin hänen äänensä katkesi kesken. Valkea kuu kuuli tuon särkyneen
soinnun, ja hän unohti aamun sarastuksen ja jatkoi yhä kulkuaan taivaan
laella. Punainen ruusu kuuli sen myöskin ja se alkoi hurmautuneena
vavista ja avasi terälehtensä kylmässä aamuilmassa. Kaiku kuljetti
sen vuorten purppuraluolaan ja herätti nukkuvat paimenet unesta. Se
liukui kaislikon läpi joen partaalla, ja ne saattoivat sanoman edelleen
merelle.

"Katsos, katsos!" huudahti puu, "nyt ruusu on valmis;" mutta satakieli
ei vastannut mitään, sillä hän lepäsi kuolleena korkeassa ruohikossa,
oka keskellä sydäntä.

Keskipäivän aikana ylioppilas avasi ikkunansa ja katsahti ulos.

"Kas, mikä hyvä onni!" hän huudahti; "tuossahan on punainen ruusu! Näin
kaunista ruusua en ennen eläissäni ole nähnyt. Se on niin kaunis, että
sillä varmaan on pitkä latinalainen nimikin;" ja hän kumartui ulos ja
taittoi sen.

Sitten hän pani hatun päähänsä ja kiiruhti professorin taloon ruusu
kädessä.

Professorin tytär istui ovella kerien sinistä silkkilankaa, ja hänen
pieni koiransa makasi hänen jalkojensa juuressa.

"Te lupasitte tanssia minun kanssani, jos toisin teille punaisen
ruusun", huudahti ylioppilas. "Tässä on maailman kaikkein punaisin
ruusu. Te kiinnitätte sen rintaanne tänä iltana aivan sydäntänne
lähelle, ja kun me tanssimme yhdessä, niin se kertoo teille, kuinka
syvästi minä teitä rakastan."

Mutta tyttö rypisti kulmakarvojansa.

"En usko, että se sopii pukuuni", hän vastasi; "ja sitä paitsi
Chamberlainin veljenpoika on lähettänyt minulle oikeita jalokiviä, ja
jokainen tietää, että jalokivet ovat paljoa kallisarvoisemmat kuin
kukkaset."

"Olettepa te kovin kiittämätön", sanoi ylioppilas suutuksissaan; ja hän
heitti ruusun kadulle, ja se putosi raiteesen ja vaununpyörät ajoivat
sen yli.

"Epäkiitollinen!" sanoi tyttö. "Minäpä sanon teille jotakin, te
olette kovin epäkohtelias; ja mikä te oikeastaan olette? Ainoastaan
ylioppilas. Tokkopa teillä on edes hopeasoljet kengissänne niinkuin
Chamberlainin veljenpojalla;" ja tyttö nousi tuoliltansa ja meni sisään.

"Kuinka typerää koko rakkaus on", sanoi ylioppilas astuessaan pois.
"Se ei ole puoleksikaan niin hyödyllistä kuin logiika, sillä se ei
todista mitään, ja se väittää aina sellaista, mikä ei kuitenkaan
tapahdu, ja se saa ihmiset uskomaan sellaista, mikä ei ole totta. Totta
tosiaan, siitä ei ole mitään hyötyä, ja koska nykyään pannaan niin
suurta arvoa kaikkeen siihen, mikä on hyödyllistä, niin minäpä palaan
viisaustieteeni luo ja alan tutkia metafysikaa."

Ja hän palasi huoneesensa ja avasi suuren, tomuisen kirjan ja alkoi
lukea.



USKOLLINEN YSTÄVÄ.


Eräänä aamuna vanha vesirotta pisti päänsä esiin reiästänsä. Hänellä
oli kirkkaat, kiiltävät silmät ja jäykät, harmaat viikset, ja hänen
häntänsä oli aivankuin pitkä, musta gummipalanen. Pienet ankat
uiskentelivat lammikossa, aivankuin joukko keltaisia kanarialintuja
ja heidän emonsa, jolla oli aivan valkoiset höyhenet ja aitopunaiset
sääret, koetti opettaa heille, miten seisotaan vedessä päällänsä.

"Te ette koskaan pääse hienoon seuraan, jollette opi seisomaan
päällänne", hän sanoi heille; ja vähä-väliä hän näytti heille,
miten sitä oli tehtävä. Mutta pikku ankat eivät välittäneet hänen
neuvoistansa. He olivat niin pieniä, etteivät he ymmärtäneet, mitä etua
ylipäänsä hyvästä seurasta voisi olla.

"Kuinka tottelemattomia lapsia!" huudahti vanha vesirotta; "he olisivat
todellakin upotettavat veteen."

"Ei laisinkaan", vastasi ankka, "alku on aina vaikea, eivätkä vanhemmat
voi koskaan olla kylliksi kärsivällisiä."

"Oi! minä en ymmärrä vanhempien tunteita", sanoi vesirotta. "Minä en
ole perheellinen mies. Totta tosiaan, en koskaan ole ollut naimisissa,
enkä aiokkaan mennä naimisiin. Rakkaus voi olla hyvinkin hyvä asia,
mutta ystävyys on paljoa parempi. En tiedä todellakaan mitään koko
maailmassa, joka olisi jalompaa tai harvinaisempaa kuin uskollinen
ystävyys."

"Ja mitä velvollisuuksia te asetatte uskolliselle ystävyydelle?" kysyi
viheriävarpunen, joka istui läheisessä pajupensaassa ja kuuli heidän
keskustelunsa.

"Sitä minäkin juuri haluaisin tietää", sanoi ankka; ja hän ui lammikon
toiseen päähän ja asettui seisomaan päällensä näyttääkseen lapsilleen
hyvää esimerkkiä.

"Mikä tyhmä kysymys!" huudahti vesirotta. "Tietysti minä vaadin, että
minun uskollinen ystäväni olisi minulle uskollinen."

"Ja millä tavalla te palkitsisitte hänen uskollisuuttansa?" sanoi pikku
lintu hypähtäen hopeiselle oksalle ja räpytellen pieniä siipiään.

"Minä en ymmärrä teitä", vastasi vesirotta.

"Antakaas, kun kerron teille tästä jutun", sanoi viheriävarpunen.

"Tarkoittaako se minua?" kysyi vesirotta, "Siinä tapauksessa olen
halukas sitä kuuntelemaan, sillä minä pidän hyvin paljon kertomuksista."

"Sen voi sovelluttaa teihin", vastasi viheriävarpunen; ja hän lensi
alas lammikon partaalle ja alkoi kertoa juttua uskollisesta ystävästä.

"Olipa kerran", sanoi viheriävarpunen, "pieni kelpo poika, jonka nimi
oli Hannu."

"Oliko hän hyvin hienoa sukua?" kysyi vesirotta.

"Ei", vastasi viheriävarpunen, "en usko, että hän oli laisinkaan hienoa
sukua, mutta hänellä oli hyvä sydän ja lystikkäät, pyöreät kasvot. Hän
asui pienessä mökissä aivan yksinänsä, ja joka päivä hän työskenteli
puutarhassansa. Koko sillä seudulla ei ollut toista yhtä kaunista
puutarhaa. Siellä kasvoi neilikoita, taskuheiniä ja leukoijia. Siellä
oli punaisia ja keltaisia ruusuja, sinipunaisia krokuksia ja kultaisia,
purppuran punaisia ja valkoisia orvokkeja. Kärsämöt ja krassat,
meiramit ja mäkimintut, kevätesikot ja kurjenmiekat, keltanarsissit ja
punaneilikat kasvoivat ja kukkivat siellä järjestänsä sen mukaan kuin
kuukaudet kuluivat, ja toinen kukka tuli aina toisen sijalle, joten
siellä aina oli jotakin kaunista katsottavaa ja hyvältä tuoksuvaa.

"Pikku Hannulla oli monta ystävää, mutta kaikista uskollisin oli
paksu Jussi, mylläri. Rikas mylläri piti tosiaankin niin paljon pikku
Hannusta, ettei hän koskaan voinut kulkea hänen puutarhansa ohi
kumartumatta aidan yli ja poimimatta suuren kukkakimpun tai kourallisen
hyvänhajuisia yrttejä, tai pistämättä taskunsa täyteen luumuja ja
kirsikoita, jos sattui olemaan hedelmä-aika.

"'Hyvien ystävien kesken kaikki on yhteistä', oli myllärillä tapana
sanoa, ja pikku Hannu nyökkäsi päätään ja hymyili ja oli hyvin
mielissään ystävästä, joka ajatteli niin jalosti.

"Joskus naapurien mielestä tuntui hiukan kummalliselta, ettei rikas
mylläri koskaan antanut Hannulle vastalahjoja, vaikka hänellä oli
monta sataa säkkiä jauhoja myllyssään, kuusi lypsävää lehmää ja koko
lauma pehmeävillaisia lampaita. Mutta Hannu ei koskaan vaivannut
päätään sellaisilla ajatuksilla, eikä mikään ollut hänestä hauskempaa
kuin kuulla myllärin puhuvan niin kauniisti todellisen ystävyyden
epäitsekkäisyydestä.

"Niinpä pikku Hannu työskenteli puutarhassansa. Hän oli hyvin
onnellinen kaiken kevättä ja kesää ja syksyä, mutta kun talvi tuli,
eikä hänellä ollut kukkia eikä hedelmiä, joita hän olisi voinut myödä
torilla, niin hän kärsi koko lailla vilua ja nälkää, ja useinpa hän
meni levolle, vaikkei hänellä ollut illalliseksi muuta kuin kuivattuja
päärynöitä ja kovia pähkinöitä. Talvella hän oli myös hyvin yksinänsä,
sillä silloin ei mylläri koskaan tullut häntä tervehtimään.

"'Ei minun maksa vaivaa käydä pikku Hannua katsomassa niinkauan kuin
lunta on maassa', oli myllärillä tapana sanoa vaimollensa, 'sillä kun
ihmisillä on huolia, niin tulee jättää heidät rauhaan, eikä vaivata
heitä käynneillänsä. Se on ainakin minun käsitykseni ystävyydestä, ja
minä olen varma siitä, että olen oikeassa. Siksipä odotan kevättä ja
menen sitten vasta hänen luoksensa, ja silloin hän voi antaa minulle
suuren korillisen kevätesikkoja. Se tuottaa hänelle suurta iloa.'

"'Kuinka hienotunteinen sinä olet', vastasi vaimo istuessaan mukavassa
nojatuolissansa iloisen takkavalkean ääressä; 'kovin hienotunteinen
tosiaankin. Mikä nautinto kuulla sinun puhuvan ystävyydestä. Aivan
varmaan ei pappikaan osaisi puhua kauniimmin kuin sinä, vaikka hän
asuukin kolmikerroksisessa talossa ja kantaa pikkusormessaan kultaista
sormusta'.

"'Mutta emmekö voisi pyytää pikku Hannua meidän luoksemme?' sanoi
myllärin nuorin poika. 'Jos Hannu parka näkee nälkää, niin annan
hänelle puolet lihaliemestäni, ja näytän hänelle valkoisia kaniinejani.'

"'Mikä tyhmä poika sinä olet!' huudahti mylläri; 'en todellakaan
ymmärrä, mitä hyötyä siitä on, että lähetän sinut kouluun. Et näytä
oppivan yhtään mitään. Jos pikku Hannu tulisi tänne ja näkisi, että
meillä tuli palaa takassa, ja että meillä on hyvää lihalientä ja suuri
astia täynnä punaista viiniä, niin hän voisi tulla kateelliseksi,
ja kateus on hyvin paha asia, sillä se pilaa jokaisen luonteen.
Minä en voi sallia, että Hannun luonne pilaantuisi. Minä olen hänen
paras ystävänsä, ja minä tahdon varjella häntä, jottei hän joutuisi
kiusaukseen. Ja sitä paitsi jos Hannu tulisi tänne, niin hän voisi
pyytää minulta jauhoja velaksi, enkä minä voisi sitä tehdä. Jauhot on
aivan eri asia kuin ystävyys, eikä niitä pidä sekoittaa yhteen. Ovathan
ne aivan eri sanoja ja tarkoittavat aivan eri asioita. Jokainenhan sen
voi nähdä'.

"'Kuinka hyvin sinä puhut!' sanoi myllärin vaimo kaataen itselleen
lasillisen lämmintä olutta; 'minä olen jo niin uninenkin, aivankuin
olisin istunut kirkossa'.

"'Monet ihmiset tekevät hyvää', vastasi mylläri, 'mutta hyvin harvat
puhuvat hyvin, ja se todistaa, että puhuminen on noista molemmista
asioista vaikeampaa ja myös paljoa hienompaa'; ja mylläri katsoi
ankarasti pöydän yli pieneen poikaansa, joka häpesi niin kovasti,
että hän painoi päänsä alas ja punastui, ja kyyneleet tippuivat hänen
teekuppiinsa. Mutta olihan hän niin pieni, että teidän tulee antaa
hänelle anteeksi."

"Tähänkö juttu loppui?" kysyi vesirotta.

"Tietysti ei", vastasi viheriävarpunen, "se on vasta alku."

"Sitten te olette aivan aikanne jäljessä", sanoi vesirotta. "Kaikki
hyvät kertojat alkavat nykyään lopusta, kertovat sitten alun ja
lopettavat keskikohdalla. Se on uusi tapa. Minä kuulin kaiken tuon
pari päivää sitten eräältä arvostelijalta, joka käveli lammikon
reunalla erään nuoren miehen seurassa. Hän puhui hyvin pitkältä
tästä asiasta, ja hän oli aivan varmaan oikeassa, sillä hänellä oli
siniset silmälasit ja kalju pää, ja joka kerta kun nuori mies teki
jonkun huomautuksen, niin hän aina vastasi 'Pyh!' Mutta olkaa hyvä ja
jatkakaa kertomustanne. Minä pidän hyvin paljon mylläristä. Minulla
on itsellänikin paljon kauniita tunteita, ja sen vuoksi me niin hyvin
ymmärrämme toisiamme."

"No niin", sanoi viheriävarpunen hyppien toiselta jalalta toiselle,
"niinpian kuin talvi oli kulunut ja kevätesikkojen kellertävät tähdet
alkoivat aueta, sanoi mylläri vaimollensa, että hän aikoi mennä pikku
Hannun luo.

"'Oletpa sinä hyväsydäminen!' huudahti hänen vaimonsa; 'aina sinä vain
muita ajattelet. Mutta älähän unohda ottaa suurta koria mukanasi kukkia
varten'.

"Mylläri kiinnitti tuulimyllynsä siivet kiinni vahvalla rautaketjulla
ja astui mäkeä alas kori käsivarrella.

"'Hyvää huomenta pikku Hannu', sanoi mylläri.

"'Hyvää huomenta', sanoi Hannu nojautuen lapioonsa ja nauroi niin, että
suu ulottui toisesta korvasta toiseen.

"'Kuinka sinä olet jaksanut kaiken talvea?' sanoi mylläri.

"'Oi', sanoi Hannu, 'kuinka ystävällinen sinä olet, kun kysyt. Olihan
talvi hiukan vaikea, mutta nyt on kevät tullut, ja minä olen niin
iloinen, sillä kaikki kukkani kasvavat hyvin!'

"'Me puhuimme sinusta usein talvella, Hannu', sanoi mylläri, 'ja
tuumimme mitenkähän sinä tulit toimeen'.

"'Sepä vasta oli ystävällistä', sanoi Hannu. 'Minä puolittain jo
pelkäsin, että olitte unohtaneet minut'.

"'Hannu, sinä ihmetytät minua', sanoi mylläri; 'ystävyyttä ei koskaan
unohdeta. Sehän siinä juuri on niin ihmeellistä, mutta minäpä luulen,
ettet sinä ymmärrä elämän runollisuutta. Kuinka kauniit sinun
kevätesikkosi ovat, kesken kaikkea!'

"'Ne ovat ihmeen suloisia', sanoi Hannu, 'ja mikä onni, että niitä on
niin paljon. Aion viedä ne torille ja myödä ne pormestarin tyttärelle,
ja sitten saan rahaa, millä lunastan takaisin kottikärryni'.

"'Lunastat takaisin kottikärrysi? Ethän tarkoittane, että olisit myönyt
ne? Kuinka typerää se olisi ollut!'

"'No niin', sanoi Hannu, 'se oli aivan välttämätöntä. Katsos, minun
oli kovin vaikea tulla toimeen talvella, eikä minulla ollut rahaa,
millä olisin edes leipää ostanut. Siksipä möin ensin hopeanapit
pyhätakistani ja sitten hopeavitjani ja suuren piippuni, ja vihdoin
möin kottikärrynikin. Mutta nyt minä ostan ne kaikki takaisin'.

"'Kuules, Hannu', sanoi mylläri, 'minä annan sinulle kottikärryt. Eivät
ne ole hyvässä kunnossa; toinen laita on haljennut ja pyöränpuolat ovat
hiukan epäkunnossa. Mutta sittenkin minä lahjoitan ne sinulle. Minä
tiedän olevani hyvin jalomielinen, ja moni pitäisi minua aivan hulluna,
kun luovun niistä, mutta minä en olekkaan niinkuin muut ihmiset. Minun
mielestäni jalomielisyys on tärkeintä ystävyydessä, ja sitäpaitsi on
minulla itselläni uudet kottikärryt. Niin, ole huoleti, minä annan
sinulle kottikärryni.'

"'Tosiaankin, oletpa sinä jalomielinen', sanoi pikku Hannu, ja hänen
lystikkäät, pyöreät kasvonsa loistivat ilosta. 'Kyllä minä ne helposti
korjaan, sillä minulla on lautapalanenkin kotona'.

"'Lautapalanenko!' sanoi mylläri; 'sitähän minä juuri tarvitsisin
korjatakseni ladon kattoa. Siinä on suuri reikä, ja vilja tulee aivan
kosteaksi, jollen korjaa sitä. Kuinka hyvä, että puhuit siitä! Ihan
ihmeellistä, miten hyvää tekoa seuraa aina toinenkin. Minä olen antanut
sinulle kottikärryni, ja nyt sinä annat minulle lautasi. Tietysti
kottikärryt ovat paljoa arvokkaammat kuin lauta, mutta todellinen
ystävä ei koskaan laske sillä tavalla. Anna se minulle heti paikalla,
ja minä annan vielä tänään korjata latoni'.

"'Tietysti', sanoi pikku Hannu, juoksi liiteriin ja veti laudan esiin.

"'Ei tämä laudanpala pitkä ole', sanoi mylläri katsellen sitä, 'ja
pelkäänpä, että kun minä olen korjannut ladon katon, niin siitä ei jää
sinulle kottikärryjen korjausta varten; mutta minkäs minä sille mahdan.
Ja kun minä nyt olen antanut sinulle kottikärryt, niin sinä varmaan
annat minulle hiukan kukkia. Tässä on kori ja muista täyttää se aivan
täyteen.'

"'Aivan täyteenkö?' sanoi pikku Hannu hiukan alakuloisesti, sillä kori
oli todellakin hyvin suuri, ja jos hän täyttäisi sen, niin ei jäisikään
mitään jäljelle myömistä varten, ja hän oli hyvin halukas saamaan
hopeanappinsa takaisin.

"'No', sanoi mylläri, 'kun minä annoin sinulle kottikärryt, niin eipä
minusta ole liikaa, jos saan sinulta muutamia kukkia. Ehkäpä olen
väärässä, mutta minä luulin, että ystävyys, todellinen ystävyys, olisi
vapaa kaikesta itsekkäisyydestä.'

"'Rakas ystäväni, paras ystäväni', huudahti pikku Hannu, 'sinä saat
kaikki kukkaset puutarhastani. Sinun mielipiteesi ovat minulle
paljoa rakkaammat kuin hopeanappini;' ja kiiresti hän poimi kaikki
kevätesikkonsa ja täytti niillä myllärin korin.

"'Hyvästi, pikku Hannu', sanoi mylläri astuessaan mäkeä ylös lauta
olkapäällään ja suuri kori kädessään.

"'Hyvästi', sanoi pikku Hannu ja hän jatkoi iloisesti ojankaivuutaan,
sillä hän oli niin mielissään kottikärryistä.

"Seuraavana päivänä hän paraillaan kiinnitti köynnöskuusamaa ovensa
edustalla, kun hän kuuli myllärin äänen tienvierestä. Hän hyppäsi alas
tikapuilta ja juoksi puutarhaan, katsellen aitauksen yli.

"Siinä mylläri seisoi suuri jauhosäkki selässä.

"'Rakas, pikku Hannu', sanoi mylläri, 'viitsisitkö sinä viedä tämän
jauhosäkin torille?'

"'Oi, olen hyvin pahoillani', sanoi Hannu, 'mutta minulla on kovin
paljon puuhaa tänään. Köynnöskasvit ovat kiinnitettävät ylös ja kaikki
kukat kasteltavat ja heinä niitettävä.'

"'No', sanoi mylläri, 'oletpa sinä epäystävällinen kun kiellät, vaikka
minä annan sinulle kottikärryt'.

"'Oi, älä sano sitä', huudahti pikku Hannu, 'en minä mistään hinnasta
maailmassa tahtoisi olla sinulle epäystävällinen'; ja hän juoksi sisään
ottamaan lakkiansa ja läksi matkaan suuri säkki selässään.

"Päivä oli kovin kuuma ja tie hirveän tomuinen, ja ennenkuin Hannu
oli ehtinyt kymmenennen kilometritolpan kohdalle, oli hän niin
väsynyt, että hänen täytyi istahtaa maahan ja levätä. Hän kulki
kuitenkin rohkealla mielellä eteenpäin, ja vihdoin hän saapui torille.
Odotettuaan siellä jonkun aikaa hän sai jauhosäkin myödyksi hyvästä
hinnasta, ja sitten hän palasi heti kotiin, sillä hän pelkäsi muuten
illan käyvän kovin myöhäiseksi, ja kohtaavansa ehkä rosvoja tiellä.

"'Tämä on ollut raskas päivä', puheli pikku Hannu itseksensä mennessään
makuulle, 'mutta olen kuitenkin iloinen, että suostuin myllärin
pyyntöön, sillä hän on minun paras ystäväni, ja sitäpaitsi hän antaa
minulle kottikärryt.'

"Varhain seuraavana aamuna mylläri tuli hakemaan rahaa, jonka Hannu oli
saanut jauhosäkistä, mutta poika oli niin väsynyt, että hän makasi yhä
vuoteessaan.

"''Totta tosiaan', sanoi mylläri, 'oletpa sinä kovin laiska. Pitäisihän
sinun tehdä ahkerammin työtä, kun minä aion antaa sinulle kottikärryt.
Laiskuus on suuri synti, enkä tahtoisi että kukaan minun ystävistäni
olisi laiska tai kuhnustelija. Älä ole pahoillasi, vaikka puhun näin
suoraan sinulle. Tietysti en sitä tekisi, jollen olisi ystäväsi. Mutta
mitä hyötyä on ystävyydestä, jollei voi puhua asiat suoraan? Jokainen
voi imarrella ja mielistellä, mutta todellinen ystävä puhuu aina ikäviä
asioita, eikä arastele tuottaa toiselle pahaa mieltä. Totta tosiaan,
todellinen ystävä tekee sen mielelläänkin, sillä hän tietää tekevänsä
sillä hyvää.'

"'Olen kovin pahoillani', sanoi pikku Hannu hieroen silmiään ja vetäen
yömyssyn päästään, mutta minä olin niin väsynyt, että aioin loikoa
hetken aikaa vielä vuoteessa ja kuunnella lintujen laulua. Tiedätkö,
minä teen aina paremmin työtä, kun olen kuunnellut lintujen laulua.'

"'Sepä hyvä', sanoi mylläri taputtaen pikku Hannua poskelle, 'sillä
minä tahtoisin, että tulisit meille niin pian kuin olet pukeutunut, ja
korjaisit ladon kattoa.'

"Hannu parka olisi tahtonut tehdä työtä puutarhassansa, sillä hänen
kukkansa eivät olleet saaneet vettä kahteen päivään, mutta hän ei
tahtonut kieltää mylläriltäkään apuansa, tämä kun oli hänen hyvä
ystävänsä.

"'Olisinko sinun mielestäsi kovin epäystävällinen, jos sanoisin etten
jouda?' hän kysyi aralla äänellä.

"'No', vastasi mylläri, 'eipä voi sanoa minun vaativan sinulta liian
paljon, koska aikomukseni on antaa sinulle kottikärryt; mutta tietysti,
jos et huoli tulla, niin teen sen itse.'

"'Oi! Ei mitenkään', huudahti pikku Hannu; ja hän hyppäsi ylös
vuoteeltaan, puki vaatteet ylleen ja läksi ladolle.

"Hän teki siellä työtä kaiken päivää aina auringonlaskuun saakka, ja
illalla mylläri tuli katsomaan, miten hänen työnsä sujui.

"Joko olet korjannut reiän katossa, pikku Hannu?' huusi mylläri
iloisella äänellä.

"'Nyt se on tehty', vastasi poika laskeutuen alas tikapuilta.

"'Oi!' sanoi mylläri, 'ei mikään työ ole niin hauskaa kuin se, minkä
toiselle tekee'.

"'Mikä ilo saada kuulla sinun puhuvan', vastasi pikku Hannu istahtaen
maahan ja pyyhkien otsaansa, 'suuri ilo tosiaankin. Mutta pelkäänpä,
etten minä koskaan voi saada niin kauniita ajatuksia kuin sinulla on.'

"'Kyllä sinäkin niitä saat', sanoi mylläri, 'mutta sinun täytyy koettaa
parastasi. Toistaiseksi sinä ymmärrät vain käytännössä ystävyyttä;
myöhemmin opit myös ymmärtämään sen tietopuolen.'

"'Luuletko sitä todellakin?'kysyi pikku Hannu.

"'En epäile sitä yhtään', vastasi mylläri, 'mutta nyt kun olet
korjannut katon, niin voisit mennä kotiin lepäämään, sillä huomenna
tahtoisin lähettää sinut viemään lampaani vuorelle.'

"Pikku Hannu parka ei uskaltanut sanoa tähän mitään, ja varhain
seuraavana aamuna mylläri toi lampaansa Hannun mökille, ja tämä
läksi niiden kanssa ylös vuorelle. Koko päivä kului häneltä meno- ja
tulomatkaan; ja kun hän palasi takaisin, niin hän oli niin väsynyt,
että hän nukahti tuoliinsa, eikä herännyt ennenkuin kirkkaalla päivällä.

"Kuinka hauskasti minulta aika nyt kuluu puutarhassani', hän sanoi ja
lähti heti työhön.

"Mutta eipä hänellä koskaan ollut aikaa hoitaa kukkiansa, sillä
hänen ystävänsä, mylläri, tuli alituisesti ja lähetti hänet milloin
asioille, milloin pyysi häntä työhön taloonsa. Pikku Hannu oli joskus
hyvin alakuloisella mielellä, sillä hän pelkäsi kukkien luulevan, että
hän oli unohtanut heidät kokonaan. Mutta hän lohdutti itseään sillä
ajatuksella, että mylläri oli hänen paras ystävänsä. 'Sitäpaitsi', oli
hänellä tapana ajatella, 'antaahan hän minulle kottikärryt, ja senhän
hän tekee vain jalomielisyydestä'.

"Siten pikku Hannu teki työtä myllärille, ja mylläri puhui kaikenlaista
kaunista ystävyydestä, jonka Hannu merkitsi muistikirjaansa ja luki
sitä sitten öisin, sillä hän oli ahkera oppimaan.

"Sattuipa nyt eräänä iltana, kun pikku Hannu istui uunin ääressä, että
ovelta kuului kovaa kolkutusta. Yö oli kovin myrskyinen, tuuli puhalsi
ja vinkui mökin ympärillä niin kauheasti, että Hannu luuli kolkutusta
ensin vain myrskyksi. Mutta kolkutus uudistui jälleen ja vieläpä
kolmannen kerran entistään kovemmin.

"'Varmaan joku matkustaja raukka', ajatteli pikku Hannu ja juoksi
ovelle.

"Siinä mylläri seisoi lyhty toisessa ja suuri keppi toisessa kädessä.

"'Rakas pikku Hannu', huusi mylläri, 'olen suuressa tuskassa. Pikku
poikani putosi alas tikapuilta ja loukkasi itseään, ja minä olen
menossa hakemaan lääkäriä. Mutta hän asuu niin kaukana, ja ilma on
niin paha, ja siksipä juolahti mieleeni, että olisi paljoa parempi,
jos sinä menisit minun sijastani. Tiedäthän, että aion antaa sinulle
kottikärryt, ja siksi on aivan kohtuullista, että teet myös jotakin
minulle.'

"Tietysti', sanoi pikku Hannu, 'olen oikein iloinen, että tulit minun
luokseni, ja minä lähden heti paikalla matkaan. Mutta lainaa minulle
lyhtysi, sillä yö on niin pimeä, että helposti voisin pudota ojaan.'

"'Olen hyvin pahoillani', vastasi mylläri, 'mutta tämä on aivan uusi
lyhty, ja olisipa suuri vahinko, jos se vahingoittuisi'.

"'No, tulenhan minä toimeen ilman sitäkin', sanoi pikku Hannu ja hän
otti esille turkkinsa ja lämpimän punaisen lakkinsa ja kääri liinan
kaulaansa ja läksi matkaan.

"Myrsky oli hirveä. Yö oli niin pimeä, että pikku Hannu vaivoin saattoi
eteensä nähdä, ja tuuli niin kovasti, että hänen oli vaikea pystyssä
pysyä. Mutta hän kulki rohkealla mielellä, ja astuttuaan kolme tuntia,
hän saapui tohtorin talolle ja kolkutti ovelle.

"'Kuka siellä?' huusi tohtori pistäen päänsä makuuhuoneensa ikkunasta
ulos.

"'Pikku Hannu, tohtori'.

"'Mitä sinä tahdot, pikku Hannu?'

"'Myllärinpoika on pudonnut alas tikapuilta ja loukannut itseänsä, ja
mylläri pyytää teitä heti saapumaan hänen luoksensa.'

"'Hyvä on!' sanoi tohtori. Ja hän käski satuloida hevosensa ja tuoda
suuret saappaansa ja lyhdyn, ja sitten hän tuli alas ja ratsasti
myllärin taloa kohti. Mutta pikku Hannu astui hitaasti hänen
jäljissänsä.

"Mutta myrsky yhä yltyi ja sade tulvaili maahan, eikä pikku Hannu
voinut nähdä minne hän astui, eikä jaksanut myöskään pysyä hevosen
rinnalla. Vihdoin hän eksyi, ja joutui keskelle nummea, jossa oli
hyvin vaarallista kulkea, sillä se oli täynnä syviä koloja, ja
tuollaiseen koloon pikku Hannu parka hukkui. Muutamat vuohenpaimenet
löysivät seuraavana päivänä hänen ruumiinsa, joka uiskenteli suuressa
vesilätäkössä, ja toivat hänet mökkiinsä.

"Kaikki ihmiset saapuivat pikku Hannun hautajaisiin, sillä kaikki
pitivät hänestä, ja mylläri oli ensimäinen surusaatossa.

"'Koska minä olin hänen paras ystävänsä', sanoi mylläri, 'niin on aivan
kohtuullista, että minä saan parhaan paikan;' hän astui surusaaton
etunenässä pitkässä, mustassa takissansa, ja pyyhki vähä-väliä silmiään
suurella nenäliinallansa.

"'Me kaipaamme kaikki pikku Hannua', sanoi seppä, kun hautajaiset
olivat ohitse ja he istuivat kaikki mukavasti ravintolassa juoden
höystettyä viiniä ja syöden makeita leivoksia.

"'Minä varsinkin kaipaan häntä', vastasi mylläri; 'olinhan jo melkein
antanut hänelle kottikärryni, enkä tosiaankaan nyt tiedä, mitä niillä
tehdä. Ne ovat minulla kotona vain tiellä, ja ne ovat niin huonossa
kunnossakin, etten voisi saada niistä yhtään mitään, jos ne möisin.
Toisten varon, etten anna mitään muille. Jalomielisyydestä on vain
itsellä vastusta.'"

"Entä sitten?" sanoi vesirotta pitkän vaitiolon jälkeen.

"Siihen se loppui", sanoi viheriävarpunen.

"Mutta kuinka myllärin sitten kävi?" kysyi vesirotta.

"Oi! sitä minä en tosiaankaan tiedä", vastasi viheriävarpunen; "enkä
minä pidä sillä lukuakaan."

"On aivan selvää, että te ette ole myötätuntoinen luonteeltanne", sanoi
vesirotta.

"Minäpä luulen, että te ette ymmärrä tämän kertomuksen tarkoitusta",
huomautti viheriävarpunen.

"Mitä minä en ymmärrä?" huusi vesirotta.

"Sen tarkoitusta."

"Tahdotteko väittää, että kertomuksella olisi erityinen tarkoituksensa?"

"Tietysti", sanoi viheriävarpunen.

"Vai todellakin", sanoi vesirotta suutuksissaan, "sen olisitte saanut
sanoa minulle ennenkuin aloititte kertoa. Jos sen olisitte tehnyt, niin
minä olisin sanonut 'Pyh', aivan kuin tuo arvostelijakin. Mutta voinhan
sen sanoa vieläkin." Ja sitten hän huusi "Pyh" kimakalla äänellä,
heilautti häntäänsä ja katosi koloonsa.

"Mitä te pidätte vesirotasta?" kysyi ankka, joka tuli soutaen hetken
kuluttua. "Onhan hänellä hyvät puolensa, mutta minulla on nyt kerran
äidin tunteet, ja joka kerta kun näen vanhanpojan, nousee kyyneleitä
silmiini."

"Pelkäänpä, että pahoitin hänen mieltänsä", vastasi viheriävarpunen.
"Sillä minä kerroin hänelle jutun, jolla oli erityinen tarkoitus."

"Ah, se on aina hyvin vaarallista", sanoi ankka.

Ja minä olen yhtä mieltä hänen kanssansa.



IHMEELLINEN RAKETTI.


Kuninkaan pojan häitä oli määrä viettää, ja sen johdosta pantiin
toimeen suuria juhlallisuuksia. Hän oli odottanut kokonaisen vuoden
morsiantansa, ja vihdoin tämä oli saapunut. Hän oli venäläinen
prinsessa, ja koko matkan aina Suomesta saakka hän oli ajanut reessä,
jota kuusi poroa oli vetämässä. Reki oli aivan kultaisen joutsenen
kaltainen, ja joutsenen siipien lomassa makasi pikku prinsessa itse.
Hänen pitkä, hermeliiniviittansa ulottui aina jalkoihin asti, päässä
hänellä oli pieni hopeakudoksinen myssy, ja hän oli yhtä kalpea kuin
lumipalatsi, jossa hän aina asui. Hän oli niin kalpea, että kun hän
ajoi kadulla, niin kaikki ihmiset katselivat häntä ihmeissänsä. "Hän on
kuin valkea ruusu!" he huudahtivat ja heittivät ylhäältä parvekkeilta
kukkia hänen päälleen.

Linnanportilla prinssi odotti häntä. Prinssillä oli uneksivat,
tummansiniset silmät, ja hänen hiuksensa olivat kuin hienointa kultaa.
Kun hän näki prinsessan, niin hän polvistui maahan ja suuteli hänen
kättänsä.

"Sinun kuvasi oli kaunis", mutisi prinssi, "mutta sinä itse olet vielä
paljoa kauniimpi"; ja pieni prinsessa punastui.

"Äsken hän oli kuin valkea ruusu", sanoi nuori paashi naapureillensa,
"mutta nyt hän onkin punainen ruusu"; ja koko hovi iloitsi.

Seuraavina kolmena päivänä kuului kaikkialta: "Valkea ruusu, punainen
ruusu, punainen ruusu, valkea ruusu;" ja kuningas käski korottaa
paashin palkan kaksinkertaiseksi. Mutta kun hänellä ei yleensä ollut
yhtään palkkaa, niin ei tästä korotuksesta ollut hänelle paljon
hyötyä, mutta olihan se suuri kunnia sittenkin, ja siitä oli ilmoitus
sanomalehdessäkin.

Kolmen päivän kuluttua vietettiin häät. Se vasta oli erinomainen
juhla, ja morsian ja sulhanen astuivat käsi kädessä purppurasamettisen
katoksen alla, joka oli kirjaeltu pienillä helmillä. Sen jälkeen olivat
suuret hovipäivälliset, joita kesti viisi tuntia. Prinssi ja prinsessa
istuivat suuren salin perällä ja joivat kirkkaasta kristallimaljasta.
Vain uskolliset rakastajat saattoivat tästä maljasta juoda, sillä kun
vilpilliset huulet koskettelivat sitä, niin se muuttui harmaaksi,
himmeäksi ja sameaksi.

"Sehän on päivän selvää, että he rakastavat toisiansa", sanoi pikku
paashi, "yhtä selvää ja kirkasta kuin kristalli!" Ja kuningas
korotti vieläkin kerran hänen palkkaansa. "Mikä erinomainen kunnia!"
huudahtivat kaikki hoviherrat.

Aterian jälkeen oli tanssiaiset. Morsian ja sulhanen tanssivat
ruusutanssia yhdessä, ja kuningas soitti huilua. Hän soitti hyvin
huonosti, mutta ei kukaan ollut uskaltanut sanoa sitä hänelle, sillä
hänhän oli kuningas. Hän osasikin soittaa vain kahta laulua, eikä hän
koskaan ollut oikein selvillä siitä, kumpaistako hän soitti; mutta
eihän sillä ollut väliä, sillä kaikkea, mitä hän teki, jokainen kehui
sanoen: "Mainiota! Mainiota!"

Ohjelman viimeisenä numerona oli suuri ilotulitus, jonka tuli tapahtua
juuri keskiyön aikana. Pikku prinsessa ei ollut eläissään nähnyt
ilotulitusta, ja sen vuoksi kuningas oli käskenyt hovi-ilotulittajan
näyttämään taitoansa hääpäivänä.

"Miltä ilotulitus näyttää?" kysyi prinsessa prinssiltä eräänä aamuna,
kun he kävelivät penkereellä.

"Revontulelta", sanoi kuningas, joka aina oli valmis vastaamaan
toisille tehtyihin kysymyksiin, "ainoastaan monta vertaa
luonnollisemmalta. Minä pidän ilotulituksesta paljoa enemmän kuin
tähdistä, sillä tietää aina edeltäpäin, milloin sitä saa nähdä, ja se
on yhtä suloista kuin minun huilunsoittoni. Tietysti sinun täytyy sitä
nähdä."

Niinpä oli kuninkaan puutarhan perälle pystytetty suuret telineet,
ja niin pian kuin hovi-ilotulittaja oli asettanut kaikki oikealle
paikalleen, alkoivat raketit puhua keskenään.

"Maailma on varmaan hyvin ihana", sanoi pieni sähikäinen. "Katsokaahan
vain noita kauniita keltaisia tulpaaneja. Eivätpä ne voisi olla
kauniimpia, vaikka ne olisivat oikeita raketteja. Olen hyvin
mielissäni, että olen saanut matkustaa. Matkustaminen on ihmeellisen
kehittävää ja poistaa kaikki ennakkoluulot."

"Ei kuninkaan puutarha ole mikään maailma, sinä hupsu sähikäinen",
sanoi suuri roomalainen kynttilä; "maailma on hirvittävän suuri paikka;
ja sinä tarvitsisit kolme kokonaista päivää, ennenkuin olisit ehtinyt
nähdä sen perinpohjaisesti".

"Jokainen paikka, jota rakastaa, on kokonainen maailma", huudahti
haaveileva tulipyörä, joka nuoruudessaan oli ollut ihastunut vanhaan
puurasiaan, ja kerskaili nyt murtuneella sydämellään; "mutta rakkaus
ei ole enää muodissa, runoilijat ovat sen tappaneet. He kirjoittivat
siitä niin paljon, ettei kukaan siihen enää uskonut, eikä se minua
ihmetytäkkään. Todellinen rakkaus kärsii ja on vaiti. Muistanpa kuinka
kerran itsekin -- Mutta mitäpä siitä maksaa vaivaa puhua. Runollisuus
on ollutta ja mennyttä."

"Loruja!" sanoi roomalainen kynttilä, "runollisuus ei koskaan katoa. Se
on aivankuin kuu, joka aina elää. Esimerkiksi sulhanen ja morsian, ne
rakastavat toisiaan hyvin kiihkeästi. Minulle kertoi heistä tänä aamuna
ruskea patruuna, joka sattumalta oli samassa laatikossa kuin minäkin,
ja oli kuullut viimeiset uutiset hovista."

Mutta tulipyörä pudisti päätänsä.

"Runous on kuollut, runous on kuollut, runous on kuollut", hän mutisi.
Hän kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat, että kun he sanovat yhtä ja
samaa asiaa oikein monta kertaa, niin se vihdoin myös muuttuu todeksi.

Äkkiä kuului terävää, kuivaa yskää, ja kaikki katsahtivat ympärilleen.

Ääni läksi pitkästä, kopean näköisestä raketista, joka oli kääritty
pitkän kepin päähän. Hän yskäsi aina ennenkuin hän alkoi puhua,
ikäänkuin herättääkseen huomiota.

"Hm! Hm!" hän sanoi, ja kaikki muut kuuntelivat paitsi tulipyörä, joka
yhä pudisteli päätänsä ja mutisi: "Runous on kuollut."

"Järjestykseen! Järjestykseen!" huusi sähikäinen. Hänessä oli hiukan
politikoitsijan vikaa, ja hän oli aina ottanut innokkaasti osaa
vaaleihin, jotta hän tunsi tavanmukaiset eduskunnan lauseparret.

"Aivan kuollut", kuiskasi tulipyörä ja hän alkoi nukkua.

Niinpian kuin oli aivan hiljaista yskäsi raketti kolmannen kerran ja
alkoi puhua. Hän puhui hyvin syvällä, kirkkaalla äänellä, ikäänkuin hän
olisi sanellut muistelmiansa, ja katseli aina sen henkilön olan yli,
jolle hän puhui. Totta tosiaan, hänellä oli hyvin hieno käytös.

"Mikä onni kuninkaan pojalle", hän huomautti, "että hän menee naimisiin
juuri samana päivänä, jolloin minut lasketaan ylös ilmaan. Tosiaankin,
jos täten olisi varta vasten järjestetty, niin eipä paremmin olisi
voinut sattua. Mutta prinsseillä on aina hyvä onni."

"Hyvänen aika!" sanoi pieni sähikäinen. "Minä luulin aivan päinvastoin,
että meidät laskettaisiin ilmaan prinssin kunniaksi."

"Ehkäpä teidät", hän vastasi; "tosiaankin, en epäile sitä yhtään,
mutta minun laitani on toinen. Minä olen hyvin hieno raketti, ja minun
vanhempani olivat myös hyvin hienoja. Minun äitini oli aikoinaan
kaikkein enimmin ihailtu tulipyörä, ja hän tuli kuuluisaksi sulavan
tanssinsa johdosta. Kun hän esiintyi julkisesti, niin hän kiersi
yhdeksäntoista kertaa ympäri ennenkuin hän sammui, ja joka kerta
pyörähtäessänsä hän heitti ilmaan seitsemän ruusunpunaista tähteä.
Hän oli kolme ja puoli jalkaa läpimitaten ja tehty kaikkein parhaasta
ruudista. Minun isäni oli raketti samoinkuin minäkin, ja ranskalaista
syntyperää. Hän lensi niin korkealle, että ihmiset pelkäsivät, ettei
hän koskaan palaisi takaisin. Hän palasi sittenkin, sillä hän oli
ystävällinen luonteeltansa, ja laskeutuessaan alas hän suitsutti
kultasadetta ympärilleen. Sanomalehdet kirjoittivat hänen esityksestään
hyvin imartelevasti. Sanottiinpa häntä hallituksen sanansaattajassa
kuritustaidon suurimmaksi voitoksi."

"Tulitustaidon, tulitustaidon, te tarkoitatte", sanoi bengaalituli;
"minä tiedän, että se on tulitustaito, sillä minä näin sen
kirjoitettuna oman koteloni kyljessä."

"Mutta minäpä sanoin kuritustaito", vastasi raketti vakavalla äänellä,
ja bengaalituli oli niin häpeissänsä, että hän alkoi sättiä pientä
sähikäistä, näyttääkseen hänelle, että hän vieläkin oli tärkeä henkilö.

"Minä sanoin", jatkoi raketti, "minä sanoin niin, mitä minä oikeastaan
sanoin?"

"Te puhuitte itsestänne", vastasi roomalainen kynttilä.

"Tietysti; minä puhuin juuri jostakin hyvin huvittavasta aiheesta, kun
minua niin raa'asti keskeytettiin. Minä vihaan raakuutta ja huonoja
tapoja, sillä minä olen hyvin arkaluontoinen. Ei kukaan koko avarassa
maailmassa ole yhtä arkaluontoinen kuin minä, siitä olen aivan varma."

"Mitä merkitsee arkaluontoinen ihminen?" sanoi sähikäinen roomalaiselle
kynttilälle.

"Arkaluontoinen on se, joka aina astuu toisten ihmisten varpaille sen
vuoksi, että hänellä itsellään on liikavarpaita", vastasi roomalainen
kynttilä hiljaa kuiskaten; ja sähikäinen oli vähällä haljeta naurusta.

"Mitä te siellä nauratte?" kysyi raketti; "minä en naura."

"Minä nauran siksi, että mieleni on iloinen", vastasi sähikäinen.

"Sepä on kovin itsekäs syy", vastasi raketti harmistuneena. "Mitä
oikeutta teillä on olla iloinen? Ajattelisitte muita. Tosiaankin,
voisitte ajatella minua. Minä ajattelen aina itseäni, ja vaadin, että
kaikki muutkin sitä tekisivät. Sitä sanotaan myötätuntoisuudeksi. Se
on kaunis hyve, ja minulla on sitä suuressa määrässä. Ajatelkaahan
esimerkiksi, jos minulle tapahtuisi jotakin tänä iltana, mikä
onnettomuus se olisi kaikille! Prinssi ja prinsessa eivät koskaan enää
tulisi onnellisiksi, koko heidän elämänsä olisi pilattu; ja kuningas,
sen tiedän, ei voisi sitä kestää. Totta tosiaan, kun ajattelen omaa
tärkeyttäni, niin kyyneleet aivan nousevat silmiini."

"Jos tahdotte tuottaa iloa toisille", sanoi roomalainen kynttilä, "niin
on viisainta pysyä kuivana."

"Tietysti", huudahti bengaalituli, joka oli jo iloisemmalla mielellä;
"senhän tavallinen järkikin ymmärtää."

"Tavallinen järki, tosiaankin!" sanoi raketti loukkaantuneena; "te
unohdatte, etten minä ole yhtään tavallinen, vaan aivan erikoinen. No,
tavallista järkeä voi kellä hyvänsä olla edellyttäen, että mielikuvitus
kokonaan puuttuu. Mutta minulla on mielikuvitusta, sillä en koskaan
näe asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat; minä kuvailen ne
aina aivan erilaisiksi mielessäni. Mitä nyt minun kuivanapysymiseeni
tulee, niin ei täällä ole ketään, joka käsittäisi minun tunteellista
luonnettani. Kaikeksi onneksi en pidä siitä lukuakaan. Ainoa mikä
elämässä pitää ihmisen pystyssä on se tieto, että kaikki muut ovat
äärettömän mitättömiä, ja tämä asia on aina ollut minulle hyvin
selvä. Mutta ei kellään teistä ole sydäntä. Tässä te vain nauratte ja
ilkamoitte, ikäänkuin prinssi ja prinsessa eivät juuri äsken olisi
viettäneet häitä."

"Totta tosiaan", huudahti pieni tulipallo, "miksi emme olisi iloisia?
Tämähän on kaikkein iloisin päivä, ja kun minä lennän ilmaan, niin aion
kertoa siitä tähdille. Saattepa nähdä kuinka ne tuikkivat, kun kerron
heille kauniista morsiamesta."

"Oi, mikä typerä elämänkatsomus!" sanoi raketti; "mutta enpä minä
muuta odottanutkaan. Teissä ei ole kerrassaan mitään; te olette
onttoja ja tyhjiä. Voisihan prinssi ja prinsessa asettua sellaiseen
maahan asumaan, missä olisi syvä virta, ja voisihan heillä olla pieni
poika, pieni vaaleakutrinen ja sinisilmäinen poika, aivan sellainen
kuin prinssi itsekin on; ja voisihan hän kerta mennä ulos kävelemään
hoitajansa kanssa; hoitaja nukahtaisi ehkä suuren seljapuun alle, ja
silloin pikku poika voisi pudota syvään virtaan ja hukkua. Mikä hirveä
onnettomuus! Ihmisparat, jos he kadottaisivat ainoan poikansa! Se on
todellakin kauheaa! Sitä en koskaan voisi kestää."

"Eiväthän he ole kadottaneet ainoaa poikaansa", sanoi roomalainen
kynttilä; "ei heitä ole mikään onnettomuus kohdannut."

"Enhän minä sitä sanonutkaan", vastasi raketti; "minä sanoin vain, että
voisi kohdata. Jos he olisivat kadottaneet ainoan poikansa, niin ei
siitä maksaisi enää puhua mitään. Minä vihaan ihmisiä, jotka surevat
sitä, mikä on tapahtunut. Mutta kun ajattelen, että he mahdollisesti
voisivat kadottaa ainoan poikansa, niin kiihdyn aivan kauheasti."

"Sitä te juuri teettekin!" huudahti bengaalituli. "Totta tosiaan, en
tiedä toista niin kiihkomielistä ja teeskentelevää ihmistä kuin te."

"Te olette kaikkein hävyttöminen ihminen, mitä koskaan olen tavannut",
sanoi raketti, "ettekä voi ymmärtää minun ystävyyttäni prinssiin."

"No, ettehän edes tunne häntä", murisi roomalainen kynttilä.

"En ole väittänytkään tuntevani häntä", vastasi raketti. "Ja uskallanpa
vakuuttaa, että jos tuntisin hänet, niin en olisikaan hänen ystävänsä.
On hyvin vaarallista tuntea ystäviään."

"Koettakaa mielemmin pysytellä kuivana", sanoi tulipallo. "Se on
tärkein asia."

"Hyvin tärkeätä teille, sen kyllä uskon", vastasi raketti, "mutta minä
itken, jos minua haluttaa"; ja hän purskahti todelliseen itkuun, ja
kyyneleet vierivät pitkin hänen keppiänsä aivankuin sadepisarat ja
olivat vähällä kastella kahta pientä kovakuoriaista, jotka juuri olivat
päättäneet perustaa yhteisen talon ja etsivät itselleen somaa, kuivaa
asuntoa.

"Onpa hänellä kovin runollinen luonne", sanoi tulipyörä, "sillä hän
itkee ilman vähintäkään syytä", ja hän huokasi syvään ja ajatteli
puurasiaa.

Mutta roomalainen kynttilä ja bengaalituli närkästyivät ja huusivat
kimakalla äänellä: "Hullutusta! Hullutusta!" He olivat hyvin
käytännöllisiä, ja jos joku asia ei ollut heille mieleen, niin he
sanoivat sitä heti hullutukseksi.

Sitten kuu kohosi taivaalle ikäänkuin ihmeellinen hopeakilpi, ja tähdet
alkoivat kiilua, ja linnasta kuului soiton säveliä.

Prinssi ja prinsessa johtivat tanssia. He tanssivat niin kauniisti,
että korkeat, valkoiset liljat kurkistivat sisään ikkunasta ja
katselivat heitä, ja suuret, punaiset unikot nyökkäsivät päätään ja
löivät tahtia.

Sitten kello löi kymmenen ja yksitoista ja kaksitoista, ja kun
viimeinen keskiyön lyönti oli kajahtanut, astuivat kaikki ulos
penkereelle, ja kuningas lähetti hakemaan kuninkaallista ilotulittajaa.

"Antakaa ilotulituksen alkaa", sanoi kuningas, ja kuninkaallinen
ilotulittaja kumarsi syvään ja astui puutarhan perälle. Hänellä oli
kuusi apulaista, ja kullakin oli tulisoihtu pitkän seipään päässä.

Se vasta näytti kauniilta.

Tss! Tss! sihisi tulipyörä pyöriessään ympäri. Bum! Bum! sanoi
roomalainen kynttilä. Sitten sähikäiset alkoivat tanssia ja
bengaalitulet punasivat kaikki punaiseksi. "Hyvästi", huusi tulipallo
lähtiessään lentoon ja sirotellessaan ympärilleen pieniä sinisiä
kipinöitä. Bom! Bom! sanoivat tulilenturit, jotka olivat kovin
hyvällä päällä. Kaikki muut saavuttivat erinomaisen menestyksen
paitsi ihmeellinen raketti. Hän oli niin märkä itkustansa, ettei
hän syttynyt lainkaan. Parasta hänessä oli ruuti, ja se oli niin
kastunut kyynelistä, ettei se kelvannut mihinkään. Kaikki hänen köyhät
sukulaisensa, joita hän ei koskaan puhutellut muuta kuin tiuskaten,
lensivät ilmaan kuin ihmeelliset, kultaiset tulikukkaset. Koko hovi
hurrasi, ja pikku prinsessa nauroi ilosta.

"He säästävät minut varmaan jotakin suurta juhlaa varten", sanoi
raketti; "niin se varmaankin on", ja hän näytti vielä entistään
kopeammalta.

Seuraavana päivänä työmiehet tulivat korjaamaan kaikki paikoillensa.

"Se on varmaan joku lähetystö", sanoi raketti; "minä otan heidät
kaikella arvolla vastaan;" ja hän nosti nenänsä ylös ilmaan ja rypisti
kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi ajatellut jotakin tärkeätä asiaa.
Mutta he eivät panneet häneen vähintäkään huomiota, sillä he olivat
juuri poismenossa. Mutta yksi heistä huomasi hänet äkkiä. "Halloo", hän
huusi, "kas tuota mokomaa rakettia!" ja hän heitti sen aidan yli ojaan.

"Mokoma raketti? Mokoma raketti?" hän sanoi pyöriessään ilmassa;
"mahdotonta! Komea raketti, niinhän tuo mies sanoi. Kuuluuhan mokoma ja
komea melkein samalta, ja useinpa ne merkitsevätkin aivan samaa," ja
raketti kupsahti mutaan.

"Täällä ei ole hauska olla", hän huomautti, "mutta ehkä tämä on
hyvinkin hieno kylpypaikka, jonne minut on lähetetty terveyttäni
hoitamaan. Minun hermoni ovat hyvin huonot ja minä tarvitsen lepoa."

Sitten pieni sammakko, jolla oli kirkkaat timanttisilmät ja vihreä,
täplikäs takki, ui hänen luoksensa.

"Kas vaan, uusi tulokas!" sanoi sammakko. "Mutta eipä mikään ole mudan
veroista. Kun minulla vain on oja ja sadevettä, niin olen onnellinen.
Luuletteko, että iltapuolella sataa? Toivoisinpa sitä kernaasti, mutta
taivas on aivan sininen ja pilvetön. Mikä vahinko!"

"Hm! Hm!" sanoi raketti ja alkoi yskiä.

"Kuinka kaunis ääni teillä on!" huudahti sammakko. "Sehän on aivan
kuin kurnutusta, ja kurnutushan on soinnultaan kaikkein kauneinta
maailmassa. Saatte kuulla meidän lauluseuraamme illalla. Me istumme
vanhassa ankkalammikossa aivan lähellä talonpoikaistaloa, ja heti kun
kuu nousee, niin me aloitamme. Se kuuluu niin kauniilta, että kaikki
valvovat vuoteissaan ja kuuntelevat. Totta tosiaan, eilen viimeksi
kuulin emännän sanovan äidillensä, ettei hän meidän tähtemme saanut
unta silmään koko yönä. Onpa se kovin mieluisaa, kun tietää olevansa
niin suosittu."

"Hm! Hm!" sanoi raketti vihoissaan. Hän oli kovin pahoillaan, kun hän
ei saanut suunvuoroa.

"Ihana ääni, totta tosiaan", jatkoi sammakko; "toivottavasti te tulette
ankkalammikolle. Minun täytyy vartioida tyttäriäni. Minulla on kuusi
kaunista tytärtä, ja minä pelkään pahasti, että hauki voisi kohdata
heidät. Hän on hirveä peto, eikä arastele yhtään, vaikka hän söisi ne
aamiaisekseen. Näkemiin asti; minusta oli tosiaankin hyvin hupaista
keskustella teidän kanssanne."

"Onpa sekin keskustelua!" sanoi raketti. "Itse te koko ajan olette
puhunut. Ei se ole keskustelua."

"Jonkun täytyy kuunnellakin", vastasi sammakko, "ja minä puhun yksin
mieluimmin. Se säästää aikaa ja estää väittelyä."

"Mutta minä pidän väittelystä", sanoi raketti.

"Älkäähän toki", sanoi sammakko ystävällisesti. "Väittely on kovin
alhaista, sillä hienossa seuraelämässä on kaikilla samat mielipiteet.
Näkemiin asti, vielä kerran; minun tyttäreni näkyvätkin olevan tuolla",
ja pikku sammakko ui pois.

"Te olette kovin hermostuttava", sanoi raketti, "ja huonosti
kasvatettu. Minä vihaan ihmisiä, jotka puhuvat vain omista asioistansa,
niinkuin te teette, silloin kun tahtoisi puhua itsestänsä, niinkuin
minä. Sitä minä sanon itsekkäisyydeksi, ja itsekkäisyys on jotakin
kovin inhottavaa, varsinkin sellaiselle luonteelle kuin minä olen,
sillä kaikki tuntevat minun erinomaisen myötätuntoisuuteni muita
kohtaan. Totta tosiaan, teidän pitäisi seurata minun esimerkkiäni.
Parempaa esikuvaa ette voisi saada. Nyt kun teillä on siihen
tilaisuutta, niin pitäisitte varanne, sillä minä lähden pian takaisin
hoviin. Minua suositaan suuresti hovissa; eilen prinssi ja prinsessa
viettivät häitä minun kunniakseni. Mutta tietysti te ette tiedä mitään
tästä kaikesta, sillä te olette maalainen."

"Hänelle ei maksa vaivaa puhua", sanoi päivänkorento, joka istui
suuren, ruskean osmankäämin latvassa; "ei maksa laisinkaan vaivaa,
sillä hän on mennyt pois."

"No, se on hänen vahinkonsa, eikä minun", vastasi raketti. "En minä
lakkaa puhumasta hänelle vain sen vuoksi, ettei hän viitsi kuunnella.
Minä kuuntelen mielelläni omaa ääntäni. Se on minun suurimpia huvejani.
Minä keskustelen usein pitkältä yksikseni, ja minä olen niin viisas,
että välistä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon."

"Silloin olisi parasta jos pitäisitte luentoja viisaustieteestä", sanoi
päivänkorento; ja hän levitti kauniit harsomaiset siipensä ja lensi
ylös ilmaan.

"Kuinka tyhmä hän oli, kun ei jäänyt tänne!" sanoi raketti. "Olen aivan
varma siitä, ettei hänellä usein ole niin hyvä tilaisuus henkeänsä
kehittää. Mutta mitäpä minä siitä välitän. Sellainen nero kuin minä saa
kerran vielä tunnustusta;" ja hän vajosi hiukan syvemmälle mutaan.

Hetken kuluttua suuri valkoinen ankka ui hänen luoksensa. Hänellä oli
keltaiset sääret ja uimajalat ja hänen huojuvaa käyntiänsä ihailtiin
suuresti.

"Kvak, kvak, kvak", hän sanoi. "Kuinka lystikkään näköinen te olette!
Saanko luvan kysyä, oletteko te syntynyt tuollaisena, vai tapaturmako
teidät sellaiseksi on tehnyt?"

"Kyllä sen huomaa, että te aina olette asunut maalla", sanoi raketti,
"muuten te tietäisitte kuka minä olen. Mutta minä suon teille teidän
typeryytenne anteeksi. Olisi paha vaatia, että muut olisivat yhtä
viisaita kuin itse. Te hämmästytte varmaan suuresti, kun saatte kuulla,
että minä osaan lentää ilmaan ja pudota alas kultasateena."

"Ei se minusta ole mitään merkillistä", sanoi ankka, "kun ei siitä
kellekään ole hyötyä. Kas, jos te osaisitte kyntää peltoa niinkuin
härkä, tai vetää rattaita kuin hevonen, tai paimentaa lampaita kuin
paimenkoira, niin se olisi jotakin."

"Hyvä ystävä", sanoi raketti hyvin ylpeällä äänellä, "minä huomaan,
että te kuulutte alhaisoon. Minun kaltaiseni ihminen ei tee koskaan
mitään hyödyllistä. Meillä on erityisiä luonnonlahjoja, ja se on aivan
riittävää. Minä en puolestani ole huvitettu minkäänlaisesta ammatista,
kaikkein vähimmin sellaisista, joita te näytte suosittelevan. Minun
mielestäni tosiaankin ruumiillinen työ on sopivaa vain niille, jolla ei
ole mitään muuta tehtävää."

"No niin", sanoi ankka, joka rakasti rauhaa, eikä koskaan riidellyt
kenenkään kanssa, "kullakin on oma makunsa. Mutta minä toivon joka
tapauksessa, että te asetutte tänne asumaan."

"Ei, hyvänen aika", huudahti raketti. "Minä olen vieras täällä, hieno
vieras. Minusta tämä paikka on kovin ikävä. Ei täällä ole seuraa eikä
rauhaa. Täällä tosiaankin hajahtaa esikaupungilta. Minä menen takaisin
hoviin, sillä minä tiedän, että minun elämäntehtäväni on herättää
huomiota maailmassa."

"Minä itse aioin kerran astua julkiseen elämään", huomautti ankka;
"on niin paljon, mikä kaipaisi parannusta. Eräässä kokouksessa minä
nousinkin puhujalavalle, ja me teimme päätöksiä, jotka tuomitsivat
kaiken sen, mistä me emme pitäneet. Mutta eivätpä ne suuresti
vaikuttaneet. Nyt minä elän vain kotona ja hoidan perhettäni."

"Minä olen luotu julkista elämää varten", sanoi raketti, "samoin kaikki
minun sukulaisenikin, vieläpä kaikkein halvimmatkin. Joka kerta kun
me astumme esiin, herätämme me suurta huomiota. En ole vielä itse
esiintynyt, mutta silloin kun sen teen, niin se vasta on kaunis näky.
Mitä taas kotielämään tulee, niin siinä ihminen vanhenee kovin pian, ja
ajatukset vieraantuvat korkeammista kysymyksistä."

"Ah, elämän korkeammat kysymykset, ne ovat vasta hienoja!" sanoi ankka;
"tästä muistuukin mieleeni, kuinka nälkäinen minä olen"; ja hän ui alas
virran mukana ja sanoi: "Kvak, kvak, kvak."

"Tulkaa takaisin! Tulkaa takaisin!" huusi raketti, "minulla on teille
paljon sanomista"; mutta ankka ei ollut kuulevinansa häntä. "Sepä hyvä,
että hän meni", hän sanoi itseksensä, "hän on hyvin vähälahjainen";
ja raketti vajosi vieläkin syvemmälle mutaan ja rupesi tuumimaan
ihmisneron yksinäisyyttä, kun äkkiä kaksi pientä poikaa valkoisissa
takeissaan juoksi alas rantaan, kantaen pataa ja risukimppua.

"Nyt lähetystö saapuu", sanoi raketti ja koetti näyttää hyvin
arvokkaalta.

"Halloo!" huusi toinen pojista, "katsos tuota multaista keppiä! Mitenkä
se on tänne tullut", ja hän onki raketin ylös ojasta.

"Multainen keppi!" sanoi raketti, "mahdotonta! Kultainen keppi, niinhän
hän sanoi. Kultakeppi on hyvin imartelevaa. Totta tosiaan, hän luulee
minua hoviherraksi."

"Pannaan se palamaan!" sanoi toinen poika, "niin vesi kiehuu pikemmin."

He panivat risut yhteen kasaan, heittivät raketin päällimmäiseksi ja
sytyttivät tulen.

"Tämäpä on mainiota", huusi raketti, "he päästävät minut lentoon
keskellä valoisaa päivää, niin että jokainen voi nähdä minut."

"Pannaanpas maata", sanoivat pojat, "ja kun me heräämme, niin vesi on
kiehunut"; ja he heittäytyivät pitkäkseen ruohoon ja sulkivat silmänsä.

Raketti oli hyvin märkä, jotta kesti kauan ennenkuin se rupesi
palamaan. Mutta vihdoin tuli tarttui siihen.

"Nyt minä lennän ilmaan!" hän huusi ja hän ojensi itsensä hyvin
jäykäksi ja suoraksi. "Minä lennän tähtiäkin korkeammalle, paljoa
korkeammalle kuin kuu, ja aurinkoakin korkeammalle. Totta tosiaan, minä
lennän niin korkealle että --"

Ts! Ts! Ts! ja hän lensi suoraan ilmaan.

"Ihanaa!" hän huudahti. "Tällä tavalla minä lennän ikuisesti. Mikä
menestys minulla oli!"

Mutta ei kukaan nähnyt häntä.

Sitten hän tunsi kummallista syyhytystä ylt'yleensä.

"Nyt minä räjähdän", hän huusi. "Minä sytytän koko maailman tuleen ja
herätän niin suurta huomiota, ettei kukaan muusta puhukkaan kokonaiseen
vuoteen." Ja tietysti hän räjähtikin. Rits! Rats! paukkui ruuti. Siitä
ei ollut epäilystäkään.

Mutta kukaan ei kuullut, ei edes nuo pienet pojat, sillä he nukkuivat
sikeästi.

Hänestä ei ollut muuta jäljellä kuin keppi, ja se putosi hanhen
selkään, joka juuri käveli ojan reunalla.

"Hyvä Jumala!" huusi hanhi. "Rupeaako nyt keppejä satelemaan"; ja hän
kiiruhti veteen.

"Tiesinhän sen, että herättäisin suurta huomiota", läähätti raketti ja
sammui.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Onnellinen prinssi - Ynnä muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.