Title: Syvyydestä
Author: Lehtimäki, Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Syvyydestä" ***


SYVYYDESTÄ

Kirj.

Konrad Lehtimäki



WSOY, Porvoo, 1915.



SISÄLLYS:

 Saattajat.
 Gladiaattorit.
 Kosto.
 Pakolaiset.
 Sisarukset.
 Veljekset.
 Unohdettu.
 Syvyydestä.
 Inferno.
 Hautautunut.
 Joulu.



SAATTAJAT


He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin
askelin kulkivat tomuista maantietä kaupunkia kohden. Puoliksi
sulkeutunein silmin he tuijottivat tylsästi eteensä, ja niin tavaton
voimattomuus ja nääntymys kuvastui heidän liikkeistään, kuin he
olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat lähinnä vanhaa,
loppuunajettua hevosparia.

Mutta edellä kulki heidän nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen
nuorukainen. Hän asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja
hiki vuoti virtanaan hänen ruskeilta kasvoiltaan.

Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus näytti värisevän, niinkuin
se olisi ollut täynnä kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin
hehkuvalta ja läheiseltä kuin täytyisi kaiken heti syttyä palamaan
sen tulisäteistä. Leveä, tomun peittämä maantiekin tuntui uhoavan
kuumuutta kuin liiaksi lämmitetty uuni, ja se oli niin omituisen,
sokaisevan vaalea, ettei siihen kärsinyt katsoa. Tienvierellä kasvoi
muutamia nuoria lehmuksia; ne näyttivät olevan lakastumaisillaan. Ja
kun toisinaan leyhähti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenkäys, liikahtivat
niiden tomusta harmaat, käpristyneet lehdet hiljaa -- ja tuo väsynyt
värähdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeistä, äänetöntä
kuiskausta: vettä...

Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan näkyneet, mutta ne olivat
vieläkin kaukana. Ja mitä lähemmäksi päästiin, sitä lyhyemmiksi ja
hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; väsyneet, laahaavat jalat
irroittavat yhä enemmän pölyä, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin
voimattomasti...

-- Äiti parka, te aivan väsytte. Ei teidän olisi pitänyt lähteä näin
pitkälle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.

-- Kyllä minä jaksan. Ja kuinka olisin voinut jäädä, jos sinä vielä...

Hänen äänensä muuttui yhä käheämmäksi ja lopulta vaikeni. Hänestä
tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi
menee kuolemaan. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi,
niinkuin voimakas käsi olisi kuristanut häntä kurkusta; hänen silmänsä
sumentuivat kummallisesti, hän kompastui irtonaiseen kiveen ja oli
vähällä kaatua. Mutta poika ehti tarttua hänen käsivarteensa ja sanoi
hellästi ja lohduttavasti:

-- Älkää pelätkö, äiti, kyllä minä... Antakaas, kun minä talutan
toiselta puolelta.

-- Älähän nyt ... kai hän siellä, yhtyi isä. Kunhan ei vain
myöhästyttäisi!

Vanha mies koetti myös puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut,
miten kauhean toivoton ja levoton hänen heikko, käheä äänensä oli.

Taas kuului vain läähättävää hengitystä, laahustavien, väsyneiden
askelten kapsetta, ja sakea pöly pöllähteli heidän jaloissaan.

Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siellä tavaton
kiire, hälinä ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaan
lähteviä miehiä.

Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat
hyökkäsivät heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta
se oli ennestäänkin täynnä. Kuului äänekkäitä huutoja, kirouksia,
lasten itkua ja naisten kimakoita ääniä. Mutta suuri osa miehistä jäi
laiturille.

Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa käsivarresta; häntä
miltei kauhistutti tämä sekamelska. Mutta äkkiä hänen kasvonsa
kirkastuivat, ja hän kuiskasi ääni väristen lapsellisesta toivosta:

-- Jospa ei olekaan tilaa...?

Mutta samalla saapui erään upseerin seurassa asemapäällikkö
huolestuneen ja tärkeän näköisenä. Hän antoi joitakin käskyjä;
junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti
vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja lähti sivuraiteilta hakemaan
lisävaunuja.

Kaikki olivat jo päässeet junaan. Akkunoita availtiin, näkyi hikisiä
kasvoja, ja täpötäysistä vaunuista kuului epämääräinen, tasainen
surina kuin mehiläispesästä. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille
saadakseen vielä kerran puristaa rakkaittensa käsiä.

Kaidepuun vieressä seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut
sanaakaan, he puristivat vain toistensa kättä, ja heidän koko
olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen
katsoi koko ajan tyttöä, joka vain silloin tällöin nosti tummat,
surulliset silmänsä.

Kun kello soi, tyttö hätkähti. Hän läheni nuorukaista, ja hänen suunsa
aukeni kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin. Mutta mitään hän ei voinut
sanoa -- hänen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja
hänen mustat silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.

Ja eräs nuori isä oli niin kummallinen -- niinkuin hänellä olisi ollut
kova kiire ja hänen olisi pitänyt vielä toimittaa paljon ennen junan
lähtöä. Hän otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliinsä,
suuteli heitä ja puhui yhtä mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. Hän
hymyili omituisesti ja suuteli taas hellästi pienokaisen hentoa poskea.
Kaikesta näkyi, että hän tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa
tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.

Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan hänen puheitaan. Hänen huulensa
vapisivat, kyynelet vierivät alas hänen poskiaan ja hänen katseensa
harhaili hätääntyneenä ympäri -- niinkuin hän olisi tahtonut paeta
jonnekin ja etsinyt ulospääsyä. Toisinaan hän väänteli hiljaa käsiään,
ja kaksivuotias poika katsoi pelästyneenä ylös äitinsä kasvoihin ja
hänen pieni suunsa vääntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen
äidille, otti pienokaisen syliinsä, silitteli hänen vaaleita kutrejaan
ja puhui hellästi:

-- Älä ole milläsikään, pikkuseni... Isä tulee pian sodasta ja tuo
sinulle oikein suuren pyssyn ja kypärän. Niin ja sapelinkin.

Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi häntä
isketty ruoskalla. Hän tarttui suonenvedonomaisesti miehensä käteen
sopertaen tolkuttomasti:

-- Mitä, mitä minä nyt teen...? Mihin joudumme...?

Mies tuli hyvin kalpeaksi, hän laski lapsen maahan, ja hänen äänensä
vapisi:

-- Rauhoitu, rauhoitu! Minä tulen pian takaisin ... ja minä kirjoitan
heti...

Useimmat olivat vakavan ja synkän näköisiä; toiset taas koettivat
nauraa ja puhua äänekkäästi peittääkseen ja karkottaakseen sen
itsepäisen, peloittavan ajatuksen, että he viimeisen kerran näkivät
rakkaansa. Ja jotkut näyttivät niin kummallisen hajamielisiltä, kuin
eivät olisi lainkaan käsittäneet, mihin olivat menossa.

Mutta hiukan erillään laiturin toisessa päässä olivat vanhukset
poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edessä
puristaen lujasti ja jäykästi hänen kättään ja katsoi ylös hänen
nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa -- niinkuin olisi tahtonut tuohon
katseeseen ja puristukseen keskittää kaiken hellyytensä, pelkonsa ja
rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; hänen harmaa partansa tutisi
kummallisesti ja hän rykäsi tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut
karistaa kurkustaan jonkin ilkeän, sinne tarttuneen palan...

Kun poika hankkiutui lähtemään, alkoivat kyynelet vieriä äidin
ryppyisiä poskia myöten ja hänen huulensa vavahtelivat.

-- Hyvästi nyt, äiti...

Äiti näytti ikään kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa hän
kuuli kellon kalahduksen, näki, että poika hellitti hänestä, puristi
hätäisesti isän kättä ja hyppäsi junaan. Vasta silloin irroitti tuska
hänen kielensä; hän ojensi vapisevat kätensä liikkeessä olevaa junaa
kohden parahtaen:

-- Lapseni, lapseni!

Niin sanomaton hätä ja tuska värähti tuossa heikossa, vapisevassa
äänessä, kuin olisi lintuemo surkeasti piipittänyt nähdessään
viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskettävän mäsäksi.

Asema on vähitellen tyhjentynyt. Itkevät, lapsiaan taluttavat vaimot,
nuoret morsiamet, vanhat äidit ja tutisevat ukot -- kaikki heidät on
taas kaupunki niellyt uumeniinsa.

Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat vielä
vanhukset. Helle on vielä kauheampi kuin äsken, mutta he eivät siitä
välitä. Vanha mies on avopäin, ja aurinko porottaa esteettömästi
hänen harmaaseen päähänsä, mutta hän sitä tuskin huomaakaan -- hän
tuijottaa vain toivottomasti ja tylsästi eteensä. Hän on ottanut mustan
piipunnysän taskustaan, mutta sen sytyttäminen on unohtunut hän pitelee
sitä vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.

Vanha vaimo istuu hänen vieressään. Ainoakaan kyynel ei enää vieri
hänen poskelleen; kuin tyrmistyneenä hän katsoo sinne mihin juna on
kadonnut, vieden hänen viimeisen lapsensa. Siellä ei näy enää muuta
kuin punertava savupilvi taivaanrannalla -- ja sekin häipyy vähitellen
näkymättömäksi...

Mutta vanha äiti yhä vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat
hänen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet
kuvat. Hän muistaa poikansa pienenä, lihavana palleroisena ... ja
entäs, kun hän otti ensimmäiset horjuvat askelensa? Hän muistaa niin
elävästi, miten hän imetti ja kylvetti rakkainta lastaan -- kuinka
loistivatkaan hänen tummat silmänsä ihastuksesta, kun hän sai mielin
määrin polskia vedessä!

Hän herää aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylmä puistatus viiltää
hänen ruumistaan ja tuska puristaa hänen sydämensä kokoon. Hän _tuntee_
eräänlaisella äidinvaistolla, ettei hänen lapsensa enää palaa, ja hänen
tuskansa on aivan yhtä suuri, kuin hän näkisi poikansa kylmänä. Hänen
päässään alkaa oudosti surista ja kohista, hän on aivan näkevinään,
miten poikaparka makaa silmät ummistuneina ja hänen rinnastaan pulppuaa
punainen veri.

Taas hän parahtaa kuin haavoitettu metsänotus:

-- Lapseni...

Vanha mies hätkähtää. Hän aivan kuin herää ja sanoo itsekseen hiljaa ja
käheästi:

-- Sinne hän meni...

Jossakin ratapihalla kiljahtaa vihaisesti veturi, vaunut kolisevat,
pyörät jyrisevät -- ja läheisestä puistikosta kuuluu silloin tällöin
pikkulinnun helteestä väsynyt viserrys.

Mutta vanha vaimo tuijottaa vieläkin toivottomin katsein
taivaanrannalle, missä junan savu tuskin näkyvänä, punertavana pilvenä
leijailee. Ja isän harmaa pää on kumartunut niin syvään...



GLADIAATTORIT


Heitä oli kaksi rykmenttiä eli kaksitoista tuhatta ja heidät oli
määrätty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli
valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita
miehiä. Siitä kaikki tiesivätkin, etteivät he enää palaa. He olivat
synkän ja päättävän näköisiä. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrinää.

Miltei joukon loppupäässä marssi komppaniansa edessä luutnantti Julius
S. Hän oli hyvin nuori ja hänen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja
kalpeat; hänet oli vallannut kummallinen liikutus tietäessään menevänsä
varmaan kuolemaan.

Aurinko helotti siniseltä taivaalta ja ilma oli mitä herttaisin.
Aamupäivällä oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan
haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen
tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykseltä...

Niin -- kaksi kuukautta sitten hän oli vielä rakastettunsa kanssa
merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin hän ei ollut osannut ajatellakaan
tätä...

Vieno merentuoksu toi hänen mieleensä yhä uusia, suloisia muistoja.

Eräänäkin iltana he olivat merellä soutelemassa. Oli miltei tyyni
ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren äärettömän ulapan ulottui
loistava, häikäisevä tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko
hiljalleen aaltoihin jättäen jälkeensä punaisen hohteen, joka muutti
koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua
hänen lempikappaleensa sävel -- ja merituuli tuoksui ja hyväili heidän
kasvojaan. He eivät puhuneet mitään, mutta tytön tummat silmät olivat
kosteat ja hänen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa
ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun hän tarttui rakastettunsa käteen...

Voi ... hän oli kokonaan unohtanut... He olivat marssineet jo pari
kilometriä ja taas leyhähti hänen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana
meren tuoksuva henkäys. Niin -- ja tämä on viimeinen päivä...

Heidän tykkitulensa oli kiihtynyt entistä raivokkaammaksi. Mutta
sillä kohdalla, josta heidän piti hyökätä, vastasivat vain vihollisen
kaukaisimmat patterit; lähimmät olivat pahaenteisen äänettömiä: ne
eivät tahtoneet paljastaa nykyistä asemaansa. Viholliset olivat varmaan
lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyökkäyksen valmistelusta
ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, miltä kohdalta se oli
odotettavissa. Jokainen ymmärsi, että heillä myös sillä kohdalla _oli_
tykistöä.

Tunnin marssin jälkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja
levähtivät siellä hetken, samalla kun tykistö yhä syyti murhaavaa
tultaan heidän ylitseen. Mutta viholliset eivät nytkään vastanneet.

Äkkiä lähtivät hyökkääjät liikkeelle.

Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden välillä oli ojanne,
jota useat kerrat oli koetettu käyttää suojana hyökättäessä. Siihen jäi
nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sitä syvemmäksi --
mutta hyökkäysjoukko eteni järjestyneenä, järkähtämättömänä kuin kone,
jota sen kerran käyntiin lähdettyä on mahdoton pysäyttää. Viholliset
aloittivat kiivaan kivääritulen, miehiä kaatui, mutta silloin he
lähtivät juoksuun -- tuo kaksitoistatuhantinen joukko syöksähti
eteenpäin vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyökyaalto...

Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen
äänettömyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin päähän
äärimmäisistä hyökkääjistä oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja
konekivääriosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit
kaatuivat... Julius oli taaempana, hän näki kohotettuja käsiä,
kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edestä alkoi samanlainen teräs- ja
lyijymyrsky...

Silloin hyökkääjät nostivat huudon, etummaiset särkivät vimmatulla
kiireellä esteitä -- ja taas syöksähti joukko hurjasti eteenpäin.
Ja kun he samassa näkivät, että heidän oma tykistönsä murhaava tuli
keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin että pensaikko oli yhtenä
ainoana räjähdysmerenä, he karjuivat yhä hurjemmin. Ja hetken kuluttua
oli patterin tuli vaiennut.

Mutta edestä kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia hätähuutoja.
Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli
täynnä teräväkärkisiä paaluja... Mutta nekään, jotka kuulivat nuo
huudot, eivät ymmärtäneet: he juoksivat vain eteenpäin kuin juopuneet;
tuo mahtava ihmisvyöry painoi takaapäin peloittavalla voimalla -- ja
kamala hauta täyttyi. Niinkuin laavavirta, joka mennessään murskaa
kaiken, täyttää kaiken, vyöryi harmaa joukko eteenpäin.

Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siellä edessä tulivuori aukaissut
kitansa; siinä, missä heidän etummaiset joukkonsa olivat olleet,
näytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syöksähtävän leimahtavana
tulena ja epämääräisenä, mustana massana korkeuteen... Kuului huumaava
räjähdys, toinen, kolmas... Maamiinat olivat räjähtäneet eikä kohdalla
olleita joukkoja enää ollut olemassa. Heidän murskaantuneet ruumiinsa,
irtautuneet päänsä ja jäsenensä sinkoilivat kaikille tahoille yhdessä
kivien ja mullan kanssa -- ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja
savuun.

Mutta ei siinä kyllin. Vihollisen tykistön päävoima oli kai odottanut
vain tätä hetkeä -- ja nyt alkoi niin kaamea näytelmä, että Julius
luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset
pilvet hiekkaa ja kiviä syöksyi ilmaan, kaikki peittyi räjähtävien
ammusten tuleen ja savuun -- ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei
enää ollut mahdollista -- heidän täytyi peräytyä.

Mutta neljätuhatta vain peräytyi -- kahdeksantuhatta jäi kentälle.

Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he
olivat aivan näännyksissä. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta läähätti
raskaasti, ja muutamat heittäytyivät pitkälleen kuin olisivat olleet
kuolemaisillaan. Suurin osa heistäkin oli saanut joitakin vammoja.

Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun
miehet olivat päässeet ampumahautaan, alkoi heidän ylitseen niin
hurja tykkituli, että ilma, koko avaruus tuntui olevan täynnä tuota
helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla
pattereillaan ja srapnellit alkoivat räjähdellä heidän yläpuolellaan,
vieläpä heidän joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneitä ja
tylsiä kiinnittääkseen siihen mitään huomiota.

Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiketä. Ja kun
takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miestä lisäväkeä,
annettiin taas hyökkäyskäsky.

Vihollisen tuli lisääntyi heti kun he ilmestyivät kentälle. Mutta
levähdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan
paikkaan -- ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten
varustuksissa yhtä mittaa räjähteli.

Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. Hän ei
tuntenut enää pelkoa eikä innostusta. Hänen ympärillään kaatui
jatkuvasti miehiä, kuului huutoja, kirouksia -- mutta hän ei
kiinnittänyt mihinkään paljon huomiota. Konemaisesti hän vain juoksi
toisten mukana. Vasta sitten kun he lähenivät piikkilankaesteitä ja
heidän täytyi juosta suurten ruumiskasain yli, hän tunsi kylmää kauhua:
sieltä kuului niin sydäntäsärkeviä huutoja.

Vihollisen oli onnistunut viedä äskeiseen piilopaikkaan muutamia
konekivääreitä. Ne alkoivat taas ilkeästi säristä ja tuottivat
tavatonta tuhoa, mutta eteenpäin he menivät sittenkin.

Silloin hän sai aivan kuin iskun rintaansa, hän tunsi heikkenevänsä
ja vaipuvansa maahan -- ja meteli hänen ympärillään vaimeni. Hän
koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, että käsi tahrautui kokonaan
lämpimään nesteeseen.

Hän tajusi olevansa haavoittunut, mutta mitään erityistä kipua hän ei
tuntenut. Räjähdyksetkin alkoivat taas kuulua entisellä voimalla ja hän
näki, että veri tulvi hänen rinnastaan.

Hän aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itseään. Kun
hänen suustaan ei tullut verta, hän päätteli, että kuula oli tullut
sivulta ja pyyhkäissyt rintavaltimon poikki.

Etäämpänä räjähti taaskin miina ... ja hän näki uudelleen tuon kamalan
näytelmän. Taas saivat vihollisen konekiväärit uutta intoa -- ne
särisivät aivan kuin hurjasta vahingonilosta...

Hän näki kaiken mitä tapahtui, mutta seurasi sitä omituisen
välinpitämättömänä -- niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin
ikävää näytelmää. Hän näki miten toverien täytyi peräytyä ensimmäisten
miinaräjähdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet
niiden suojaan, alkoi heidän tykistönsä toimia -- ja taas tuo kaamea
ammusten moniääninen orkesteri vonkui hänen yläpuolellaan.

Noin neljännestunnin kuluttua se lakkasi äkkiä; se oli käsky
kuolemaanvihityille. Taas he nousivat...

Hänen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan
kalpeat ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti himmetä. Kuin harmaan
sumun lävitse hän näki, että tovereita oli enää vain vähän. Mutta
eteenpäin he menivät hurjalla vimmalla. Hän oli näkevinään, että he
seisahtuivat välillä, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten
kuului hurja huuto, kun he hyökkäsivät vihollisen ampumahautoihin ...
pistimet välähtelivät...

Tykistö ja konekiväärit vaikenivat kummallakin puolella; sieltä kuului
vain joitakin yksityisiä kiväärinlaukauksia ja huutoja... Hän odotti
jotakin ratkaisua, mutta mitään ei kuulunut. Niin -- heitä oli liian
vähän, heidät oli kai tapettu viimeiseen mieheen.

Mitä...?

Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui hänen korviinsa
kummallinen ääni: haavoittuneiden voihkina. Hän katsahti ympärilleen...

Ruumiita näkyi kasoittain, niin kauas kuin hänen himmenevä katseensa
kantoi.

Mutta toisin paikoin ei erottanut enää yksityisiä ruumiita. Hän
luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien lähettyvillä näytti
kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, jätteiltä... Niinkuin
alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siinä aterioinut.

Ja paaluhauta hänen takanaan... Hän kääntyi vaivoin ja häntä pyörrytti,
kun hän katseli paaluihin seivästettyjen miesten vääntyneitä
suita, mielettömiä silmiä ja kurottavia käsiä, joissa sormet
suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat -- niinkuin ne vieläkin
hapuilisivat jostakin apua, tukea, elämää... Ja heidän voihkinansa...

Niin -- koko laaja kenttä tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan...
Tuo taukoamaton ääni täytti hänen sielunsa jäätävällä kauhulla.

Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi hänet yhä enemmän ja hän
kääntyi hiljaa selälleen. Taivaalla näkyi jo muutamia tähtiä.

Maattuaan hetken hän tunsi oudon kylmyyden vähitellen valtaavan
jalkansa -- niinkuin niitä olisi sivelty jäävedellä... Se levisi
ylöspäin, kädetkin tuntuivat kylmenevän ja kangistuvan...

Silloin hän ensi kerran täydellisesti käsitti, että se oli kuolema --
ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhkäistynä. Hänen aivonsa alkoivat toimia
nopeasti, selvästi. Hän tunsi, että he olivat kuolleet turhaan, ja
hänen sielussaan heräsi katkeruus.

Hirveä tuska ja katumus valtasi hänet, hän olisi tahtonut huutaa;
kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta ... eikä se
odota. Mutta hän tuli yhä heikommaksi -- hänen ajatuksensakin alkoivat
muuttua jo sekaviksi.

Kummallinen jäykkyys ja kylmyys valtasi hänet yhä enemmän. Hän ei
nähnyt enää mitään ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan
niin kaukaa. Nyt niitä ei enää kuulu ... ja parempi onkin...

Hän kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa
iltatuulessa. Hän makaa jossakin, ja haavanlehdet värisevät. Hän on
näkevinään rakastettunsa ... äitinsä. Mutta he menevät ohitse -- eivät
huomaa...

Yhä kuuluu tuo vieno suhina. Hän on vielä nuori poika.
Lemmikkihevosellaan hän ratsastaa tuttua polkua myöten lehtipuiden
reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehvät huiskivat häntä kasvoihin...
Hän kannustaa hevostaan; he menevät hurjasti, yhä nopeammin,
nopeammin... Kas -- hän meneekin lentäen...

Mutta sitä mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kentältä
nousta vaaleata höyryä -- niinkuin sumua tai jotakin salaperäistä
uhrisavua.

Se on lämpimän veren höyry, joka siinä hiljalleen nousee taivasta
kohden.

Ja hämärä levittää yli maan äärettömät, harmaat siipensä.



KOSTO


Kuinka kauan hän oli siinä maannut, hän ei itsekään tietänyt. Mutta kun
hän vähitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla
-- ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti hänen ruumistaan kuin
tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun hän aukaisi
silmänsä, näytti koko maailma omituisen punertavalta.

Vähitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan hän ymmärsi olevansa
haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa
valittaen hän käänsi päätään ja näki, että kranaatinsirpale oli
murskannut hänen vasemman käsivartensa.

Hetken kuluttua hän kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. Hän käänsi
päätään sinnepäin ja huomasi miehen, joka makasi selällään, kädet
tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista näkyi vain profiili,
mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silmästä, joka kuhisi
täynnä kärpäsiä, hän ymmärsi, että siinä oli kuollut. Valituksen täytyi
siis kuulua vainajan pään takaa.

Hän koetti kääntää itseään sinne päin, mutta silloin tuntui aivankuin
toinen käsi olisi reväisty irti ruumiista. Hän huomasi yrityksensä
turhaksi ja ummisti silmänsä.

-- Auttakaa ... Jumalan tähden! kuului taas pitkäveteisesti ja
valittavasti hänen päänsä takaa.

Hän säpsähti kuullessaan tuon matalan, käheän äänen -- siinä oli
jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka
nostatti hänessä epämääräistä vihaa. Eikä hän kuitenkaan tietänyt miksi.

Taas hän kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja käheä --
mutta eikö se sittenkin ollut eversti B:n ääni?

Hän kuunteli vielä tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun hän
vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti hänen kasvoissaan.

Oliko, oliko se todellakin hän? Vihdoinkin...

Hänen kuumeisissa aivoissaan pyöri kaikki sekaisin. Ja vaikka hänen
ruumistaan tuska poltti ja raastoi hänen tehdessään pieniäkin liikkeitä
hän alkoi kääntää itseään, jotta olisi nähnyt.

Hammasta purren hän kohosi toisen kyynärpäänsä varaan ja onnistuikin
hiukan kääntymään. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eikä hän
nähnyt mitään... Hiljaa kiroten hän sulki silmänsä, mutta aukaisi ne
jälleen hetken kuluttua.

Siinä hän oli! -- tuo vihattu, tuhannesti kirottu... Karheat, punaiset
viikset törröttivät kuin sian harjakset, pitkä, inhottava parta liehui
rinnalla... Silmät olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti -- ja
hänenkin toinen kätensä oli kokonaan veressä.

-- Vihdoinkin! hän mutisi vain huulillaan, kun hän kuumeesta ja vihasta
hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miestä.

Hänen aivoihinsa syöksyi niin äärettömän paljon... Hän muisti kaiken
sen vääryyden, ne hirveät tuskat, mitkä tuo mies oli hänelle tuottanut
-- ja eräälle toiselle.

Elävästi hän muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten
tuo tuolla, vaikka oli sen tietänyt, oli tullut pyytämään Mariaa tämän
isältä. Ja itara, tunnoton isä oli pakottanut tyttärensä menemään
tuolle... Niin -- mitä olikaan köyhä aliluutnantti rikkaan everstin
rinnalla...

Voi -- hän on vieläkin näkevinään, miten Maria hentona ja kasvot yhtä
kalpeina kuin hänen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen
rinnalla alttarin ääressä... Ja miten hän itse miltei pyörtymäisillään
syöksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa...

Houkka! Miksei hän ennemmin ampunut tuota toista... Ja
onnettomuudekseen hän vielä parani pitkän, pitkän ajan kuluttua.

Mutta kun hän kuuli, että hänen rakastettunsa oli tullut raskaaksi
tuosta miehestä ... ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen --
silloin oli hän tulemaisillaan hulluksi...

Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, että häntä katsellaan, hän
aukaisi silmänsä. Ja kun hän näki edessään nuo terävät, kuumeiset
silmät ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, hän aivan kuin
säpsähti. Vihdoin hän kuiskasi käheästi:

-- Tekö...?

-- Niin, minä.

-- Oletteko tekin haavoittunut?

-- Olen.

-- Jumalan laupeuden tähden ... vettä, sopersivat hänen paksut,
halkeilleet huulensa.

-- Oletteko heikko?

-- Minä kuolen, ellen pian saa juodakseni...

Selittämätön ilme väreili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua
hän hammasta purren alkoi ryömiä erästä kuollutta sotilasta kohden.
Viha tuntui antavan hänelle uskomattomat voimat, sillä hänen
onnistuikin irroittaa kuolleen kenttäpullo. Pitäen sitä hampaissaan
hän ryömi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon tämän vapiseville
huulille. Tämä joi ahnaasti ja hänen äänessään kuvastui kiitollisuus ja
jonkinmoinen epävarmuus, kun hän kuiskasi:

-- Miten hyvä te olette...

Mutta vastaukseksi kuului äkkiä käheä, vihlova nauru... Ja hetken
kuluttua:

-- Minkä tähden luulitte minun antaneen teidän juoda?

-- Niin, miksette itse juo...? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.

-- Niin -- se on totta, että minua janottaa, mutta minulla on jotakin
virkistävämpää kuin kokonainen meri...

-- Mitä ... mitä se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.

-- _Kosto!_

Sana singahti hänen suustaan kuin terävä piiskan isku.

-- Mi -- mitä tarkoitatte...? änkytti toinen ja hänen lihavat,
ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellertäviksi. Mutta nuorempi
keskeytti raa'asti:

-- Juokaa, juokaa, että saatte voimia -- te tarvitsette niitä pian...
Nyt me olemme tasaväkiset -- _nyt_ ei teidän kultanne auta! Minun
käteni on murskana -- mutta niin on teidänkin... Minä olen kauan
epäillyt Jumalan olemassaoloa -- mutta nyt uskon, näen, että hän on
olemassa... Juokaa, juokaa!

Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit,
nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan vääristyneet. Ne
olivat niin hirveät ja säälimättömät, ettei hänellä saattanut olla
armoa odotettavissa. Yhä tuijottaen toisen kasvoihin hän salaa kopeloi
pistooliaan ja saikin sen vyöstä... Mutta nuorempi iski häntä viime
hetkellä käteen, eikä laukaus sattunut...

Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin
itselleen. Mutta toinen kiemurteli hänen allaan kuin haavoitettu
käärme, ja vihdoin, kun hän huomasi, ettei voinut ampua, hänen onnistui
heittää se kauas luotaan.

Nyt seurasi taistelu, niin hirveä ja petomainen, ettei heidän olisi
luullut olevan ihmisiä...

Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta tämä iski kaikin
voimin nyrkillään murskaantuneeseen käsivarteen -- ja tuskasta
voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus
nujertaa hänet, mutta ei ollut voimia. Sitä paitsi oli hänen
vioittunut käsivartensa nuoremman puolella eikä hän toisella ylettynyt
viholliseensa... Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin
loppuun ajetut hevoset, jotka vetävät viimeisiä henkäyksiään.

Heidän ympärillään oli kesä täydessä ihanuudessaan. Vaikka maa heidän
kohdallaan oli kranaatin repimä, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua.
Aurinko alkoi juuri laskea, ja läheisessä lehdossa viritti satakieli
hurmaavan laulunsa... Mutta sitä vihamiehet eivät huomanneet -- kaikki
tuntui pyörivän heidän silmissään.

-- Te vihaatte minua syyttä... Hän oli minun vaimoni, sai vanhempi
katkonaisesti soperretuksi.

Nämä sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. Hän oli taas näkevinään
heidän hääiltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttö -- ja tuo
paksu, intohimosta läähättävä mies... Hän oli näkevinään kaikki,
kaikki... Hänen eteensä syöksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.

Raivosta karjaisten hän ponnisti kaikki voimansa ja onnistui pääsemään
jaloilleen. Sitten hän pudottautui raskaasti toisen rinnalle.

Vaikka maailma nytkin musteni hänen silmissään, sykähti hänen sydämensä
villistä riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat hänen
polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta
hänen ammottavasta suustaan...

Joka jäsen väristen nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti hän taas
koetti täydentää työtään -- hänen vapisevat kätensä alkoivat hapuilla
toisen kurkkua...

Mutta vanhempi oli myöskin sen verran tajuissaan, että tarttui toisen
käteen -- ja siinä he taas makasivat läähättäen. Vihdoin vanhempi
sopersi katkonaisesti: -- Saat... tästä ... rangaistuksen.

-- Älä luule ... Nyt on _sota!_

Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta äänestä. Viimeinen sana tuntui
hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua hän lisäsi voitonriemuisesti:

-- Et pääse enää kertomaan...

Äkkiä hellitti kätensä vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta
hän ei saanut sitä tupesta ja nuorempi käytti tilaisuutta hyväkseen
iskeäkseen toista nyrkillä kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.

Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen
käsi tuntui suonenvedonomaisesti jäykistyvän hänen lihavan kaulansa
ympärille. Hänen kasvonsa muuttuivat sinertäviksi ja hänen ruumiinsa
heittelehti sinne tänne kivuista välittämättä. Mutta nuo hirveät sormet
puristivat hellittämättä kuin suuret kravunsakset... Hänen ruumiinsa
alkoi jo veltostua.

Mutta vielä kerran hän kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi
itsensä vapaaksi. Epäinhimillisellä äänellä hän korisi:

-- Armoa ... armoa...

-- Armoa?! Armahditko sinä? -- Kamala nauru kajahti hänen huuliltaan ja
hän puhui läähättäen. -- Täällä olen tappanut viattomia ... ihmisiä,
jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa... Ja _sinuako_ minä
armahtaisin? En ole enää sama kukonpoika kuin ennen. Täällä minä olen
oppinut jotakin.

Taistelu alkoi vielä kerran uudelleen. Ja äkkiä alkoi nuoremmasta
tuntua, että hän oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista --
että tämä oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua...
Raskaasti huohottaen hän koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni.
Mutta kun tämä yhä epätoivoisesti vääntelehti, kieppui ja kiemurteli,
tapahtui hänessä kummallinen muutos; hän unohti koko entisen elämänsä,
vain sen hän muisti, että pitää tappaa, tappaa... Hänen korvissaan
alkoi kovasti kohista, hän oli olevinaan äärettömässä metsässä, jossa
myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa -- ja hänestä tuntui, että hän onkin
viettänyt elämänsä juuri täällä... Muristen kuin raivokas koira, hän
syöksähti äkkiä toisen kurkkuun valkeine, terävine hampaineen... Hän
puri hampaansa miltei yhteen -- ja taas hän tunsi, että oli tehnyt
samoin monta kertaa... Hän puristi suonenvedonomaisesti leukojaan
yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut...

Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, hän irroitti otteensa. Sitten
hän kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden -- ja alkoi
ulvoa valittavasti ja pitkäveteisesti kuin yksinäinen, nälkäinen susi
kuutamoisena talviyönä...



PAKOLAISET


Yksi ainoa vihreä sähkölamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen
omituisen epätodellisen näköiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto,
seinät, sänkyrivit -- ja tuossa himmeässä, vihertävässä valossa kaikki
näytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin
askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat
ikkunat olivat sysimustat, ja yö tuulen kylmä henkäys kosketti
toisinaan ruutuja hiljaa ja salaperäisesti niinkuin siellä ulkopuolella
olisi joku väsyneesti ja surullisesti huokaissut...

Kaikki vuoteet olivat täynnä haavoittuneita: kädettömiä, jalattomia,
silmättömiä; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, lävistetty
rinta... Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heidän puoliavoimet
silmänsä olivat jo himmeät ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat
tummanpunaisina, heidän rintansa huohottivat ja silmät kiiluivat
kuumeisina syvällä kuopissaan... Joidenkin murskatut päät oli kääritty
ylt'yleensä, vain syvät suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he
muistuttivat manalasta paenneita haamuja...

Ilma oli tympeä ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa
hengitystä. Jotkut hourailivat puhuen käsittämättömiä, sekavia sanoja
-- joku naurahtikin... Mutta kaiken tämän ylitse kuului hiljainen,
yhtämittainen valitus ja voihke -- ja muutaman kerran kirskahti terävä
hammasten kiristys...

Salin äärimmäisestä nurkasta kohosi tyynyltä erään nuoren upseerin
hienopiirteiset kasvot. Hän käännähti viereistä sänkyä kohden ja
kuiskasi:

-- Nukutko?

-- En, vastasi vierustoveri.

-- Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua...

-- Polttaako jalkaasi taas?

-- Ei...

-- Mikä sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.

Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ympärilleen ja hänen äänensä vapisi,
kun hän hiljaa kuiskasi:

-- _Pakolaiset_...

-- Pakolaiset?

-- Niin -- vihollispakolaiset...

Toinen katsoi häntä hetken, sitten hän kohottautui vaivalloisesti
kyynärpäänsä varaan ja sanoi jännittyneenä:

-- Mitä sinä puhut? Kerro minulle kaikki -- kun en minäkään voi nukkua.

Viereisissä vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin
kuorsattiin korisevasti -- ja salin toisessa päässä puri joku taas
hammastaan. Nuori upseeri maistoi yöjuomaansa, vedellä sekoitettua
viiniä ja alkoi kertoa hillityllä, kuiskaavalla äänellä.

"Se, mistä nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana päivänä, jolloin
joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja minä
jouduin viemään erästä tärkeätä käskyä.

"Oli satanut monta päivää, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan
uupunut, sen jalat upposivat syvälle pehmeään maahan, ja minä pääsin
vain hiljalleen eteenpäin. Sää oli kylmä ja kostea, ja harmaa vesisumu
riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri hämähäkinverkko kastellen
vaatteet ja kohmetuttaen kädet jäykiksi.

"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska eräästä pikku
metsiköstä tullessani näin miltei suorakulmaisesti edessäni maantien,
jota myöten kulki hitaasti loppumattoman pitkä jono pakolaisia. Otin
esiin kartan ja kompassin ja huomasin, että minun olisi pitänyt mennä
hiukan vasemmalle -- mutta edessä oli pieni, yli äyräittensä tulviva
joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin mennä suoraan tielle,
jotta pääsisin sillasta yli.

"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Entäpäs, jos ovat
aseistettuja ja hyökkäävät kimppuuni... Mutta minä olin viipynyt
muutenkin liian kauan, eikä ollut muuta tietä. Sen tähden avasin
pistoolikoteloni, tarkastin, että se oli panostettu -- ja päätin, että
minun _täytyy_ päästä eteenpäin.

Mutta kun lähestyin maantietä, havaitsin varokeinoni kokonaan
tarpeettomiksi. Nämä pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein
köyhintä väestöä -- varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet
junilla ja hevosilla. Näillä oli vain muutamilla laiha hevoskoni,
joka vaivalloisesti laahusti eteenpäin, ja pyörät upposivat syvälle
tien lokaan. Useimmat vetivät käsikärryillä lapsiaan ja kaikkein
välttämättömimpiä tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset,
takkukarvaiset koiransa. Mutta minä näin monen äidin, jolla ei ollut
muuta kuin pieni lapsi sylissä, taluttavan vielä toista, joka itkusta
ja väsymyksestä menehtymäisillään tallusti loassa pienillä jaloillaan...

"Oi ystäväni, minua kauhistuttaa vieläkin, kun muistan tuon
vastaantulevan joukon. Siinä oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja
joku raajarikko mies -- ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja
rääsyisiä. Tuolla tarttuvat käsikärryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee
kuin henkensä edestä mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten
kauhistuneita, kimeitä ääniä, tukahdutettuja kirouksia, läähätystä...
Lapset alkavat itkeä ja vaikeroida heikoilla, yskästä käheillä
äänillään -- ja takaapäin alkaa yhä kovemmin ja uhkaavammin kuulua
yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenpäin! _eteenpäin!_ Ja eteenpäin
heidän täytyi päästä, sillä takanapäin jyrisivät meidän tykkimme kuin
kaukainen, taukoamaton ukkonen... Mihin vanha vaimo käsirattaineen
joutui, sitä en huomannut.

"Minua he silmäsivät vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita.
Muutamista uhosi minua vastaan tylsä, voimaton viha -- mutta he olivat
liian nääntyneitä sanoakseen tai tehdäkseen jotakin... Toisista
katseista kuvastui vain mittaamaton epätoivo ja mykkä moite, ja ne
tunkeutuivat suoraan sydämeeni kuin kylmät pistimet... Hevoseni oli
miltei lopussa, mutta minä kannustin sen kylkiä, niin että veri tippui
ja pakotin sen laukkaamaan päästäkseni näkemästä noita hirmuisia,
syyttäviä katseita... Niin -- minä suljin silmäni...

"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja
minä tunsin, miten se horjahteli.

"Mitä...?

"Sieltä tuli vielä yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka
olivat jääneet toisista jäljelle -- ne ovat aina silmissäni...

"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vetäen pahanpäiväisiä
nelipyöräisiä rattaita. Hän asteli aisoissa kuin hevonen: länkien ja
rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se näytti tunkeutuvan
hänen laihaan niskaansa. Kädet riippuivat hervottomina sivuilla,
ja hänen kasvonsa näyttivät aivan tylsiltä ja huulensa riippuivat
veltosti. Niin siinä kumarassa eteenpäin ponnistellessaan muistutti hän
todellakin vanhaa, loppuunajettua, äärettömän väsynyttä hevosta... Ja
hänen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira -- niinkuin
sekin olisi ymmärtänyt, että nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen
punainen kieli roikkui läähättävästä suusta...

"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siitä rääsyjen seasta pilkisti
kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silmät, ja sivulla asteli
noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy...
Tiedäthän, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita,
mutta niin ei tehnyt tämä; vain kerran hän kohotti pikkuvanhat, kalpeat
kasvonsa, ja niissä, oli jotakin outoa ja kauheata ... Niin, minä näin,
että noista himmeistä silmistä tuijotti -- _nälkä_.

"Noin kymmenkunta metriä rattaiden jäljestä käveli luultavasti lasten
äiti. Hän kantoi selässään suurta vaatemyttyä ja hänen askelensa olivat
niin raskaat ja laahustavat. Hänen silmänsä olivat alasluodut eikä
hänen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta.
Jos hän olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi häntä
sittenkin ollut helpompi katsoa -- mutta nuo kasvot olivat niin kauhean
liikkumattomat kuin kuolleen kasvot...

"Oli jo aivan hämärä, ja edessäpäin leimahteli valtava tulipalon
kajastus. Maa tuntui vapisevan yhä kiihtyvästä tykkien jyskeestä, ja
muutamat eksyneet ammukset räjähtivät hurjasti räiskien arveluttavan
lähellä -- mutta he eivät näyttäneet sitä edes huomaavan...

"Minä olen täällä joutunut näkemään jo paljon kurjuutta, mutta en
voi ymmärtää, mikä minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi
puristanut sydäntäni -- ja minä tunsin, että pitäisi tehdä jotakin,
auttaa...

"Käänsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mitään;
minulla ei ollut edes rahaa -- ja mitäpä rahakaan olisi heitä auttanut?

"Mutta kaukana tasangolla näkyi pitkä epämääräinen pakolaisjono
kiemurtelevan hitaasti eteenpäin, kuin suunnattoman pitkä, harmaa
käärme, jonka pää oli jo kaukaisessa pimeydessä.

"Ja viimeisetkin pakolaiset häipyivät hämärään niin hitaasti ja
vaivalloisesti -- aivan kuin kuolettavasti haavoitetut eläimet, jotka
viimeisillä, sammuvilla voimillaan laahautuvat metsästäjää pakoon...

"Lopulta kuitenkin pääsin omien joukkojen läheisyyteen. Mutta silloin
räjähti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja
menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja käsky tuli
kuitenkin perille.

"Mutta minä pelkään, että tulen aina silmissäni näkemään nuo pakolaiset
-- nuo viimeiset pakolaiset..."



SISARUKSET


Sateen jälkeen oli tullut ihana päivä. Aurinko paistoi lämpimästi,
kedot helottivat kirkkaanvihreinä, ja ilma oli täynnä ruohojen ja
moniväristen kukkien tuoksua.

Mutta pikku mökissä vallitsi alakuloinen mieliala. Isä oli sodassa,
eikä äiti ollut moneen viikkoon saanut mitään tietoja hänestä -- ja nyt
hän oli aivan sairas surusta. Kaiken lisäksi oli kova puute. Kotona
oli tosin viisitoistavuotias tyttö ja neljätoistavuotias poika, mutta
hekään eivät voineet mitään ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.

Äiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat
laihat ja kalpeat, silmät tuijottavat, ja hän puhui heikolla äänellä:

-- Lapset, menkää metsään katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet.
Saataisiin edes marjakeittoa...

-- Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Mennään pian!

Hänen sisarensa, kaunis, verevä tyttö, katsahti äitiin ja sanoi hiukan
epäröiden:

-- Mutta jos siellä on sotilaita...

-- Älä yhtään pelkää! Tulenhan minä mukaan! sanoi poika leikillisesti
ja tarttui sisarensa käsivarteen.

Äiti koetti hymyillä pojan sanoille ja puhui lohduttaen:

-- Ei suinkaan niitä metsässä ole... Kylässähän ne majailevat.

Ja reippaasti sisarukset lähtivät läheiseen metsään.

Siellä oli vielä ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdillä
kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko metsä tuntui tuoksuillaan
ja väreillään iloitsevan kauan odotetusta sateesta -- ja lintujen laulu
helkkyi moniäänisenä, ihanana kuorona...

Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa
erääseen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat
polvilleen ja poimivat molemmin käsin niin paljon kuin ehtivät. Poika
hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:

-- Nyt äiti varmaan ilostuu!

-- Niin -- kunhan isä vain tulisi kotiin! vastasi tyttö ja huokasi.

Mutta marjoja oli niin paljon, että hänkin unohti ikävän todellisuuden.
He olivat niin innostuneita, etteivät huomanneet mitään, ennen kuin
kuulivat karkean, murteellisen äänen:

-- Hyvää päivää, kaunis tyttö!

Sisarukset hypähtivät pelästyneinä seisoalleen ja huomasivat takanaan
seisovan kaksi suurikokoista, raa'annäköistä vihollissotilasta. Nämä
hymyilivät hiukan ja heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti.

Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyöreät, ulkonevat silmät, läheni
tyttöä omituisin hiipivin askelin -- aivan kuin saalista vaaniva peto,
ja hänen käheä äänensä vapisi hiukan:

-- Anna maistaa marjojasi, tyttö...

Mies tuli niin lähelle, että tyttö tunsi hänen kuuman henkäyksensä
kasvoillaan; hän ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.

Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yhä tyttöön. Ja jollakin
naisellisella vaistollaan tyttö tunsi, että häntä uhkasi kauhea vaara
-- tuntui aivan kuin jokin kylmä ja niljakas olisi lähestynyt häntä...
Hänen jäsenensä alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi --
ja äkkiä hän lähti kaikin voimin juoksemaan pakoon.

Mutta niinkuin nälkäinen peto syöksyi sotilas hänen jälkeensä.
Muutamilla pitkillä loikkauksilla hän saavuttikin tytön,
tarttui suurella kourallaan tämän hentoon olkapäähän ja ärähti
voitonriemuisesti:

-- Vai niin! Vai pakoon...

Tytön suusta tunkeutui sydäntäsärkevä kirkaisu -- niinkuin olisi jänis
parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan...

Poika alkoi myös huutaa, mutta silloin toinen lähti juoksemaan hänen
jälkeensä karjuen:

-- Oletko vaiti, taikka tapan sinut!

Poika ponnisti kaikki voimansa, eikä sotilas saavuttanut häntä, vaan
palasi takaisin.

Hän juoksi vielä pienen matkaa, mutta sitten hänen korviinsa sattui
taas sisaren vihlova hätähuuto ja hän kääntyi takaisin. Hän nousi
pienelle kukkulalle ja se mitä hän sieltä näki, oli niin kauheata, että
hän miltei jähmettyi...

Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni hänen
käsistään ja painoi hänen suutaan. Ja toinen... Oh...!

Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja hänen jäsenensä tuntuivat
niin hervottomilta, että hän vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli
epätoivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari
kertaa vilahti hänen valkea jalkansa -- aivan kuin suuri käärme olisi
kiertynyt pienen linnun ympärille, joka epätoivoisesti pyristelee
vastaan... Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu,
johon kaiku moninkertaisesti vastasi.

Toinen sotilas hellitti sisaren käsistä ja hypähti ylös. Hän katseli
vaanien ympärilleen ja huomattuaan pojan hän sieppasi kiväärinsä ja
tähtäsi tätä. Mutta poika ehti heittäytyä maahan; sitten hän juoksi
nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.

Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja
tukahtuneemmalta kuin äsken. Sotilas ilmestyi kukkulalle tähystellen
joka taholle, mutta kun ei nähnyt ketään, kiiruhti juosten takaisin.

Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein
silmin sinne, mistä silloin tällöin kuului yhä heikkenevä huuto...

Silloin kajahti kauempaa metsästä signaali. Se oli vihollisen
kokoonkutsumerkki -- sen hän oli tullut tietämään sinä aikana, kun ne
olivat majailleet kylässä. Hän päätti mielessään, että sotilaat olivat
saaneet luvan syödä marjoja metsässä, kun seudulla ei ollut mitään
vaaraa -- ja nyt heidät kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien täytyi siis
jättää uhrinsa.

Hän juoksi varovasti kukkulalle ja näki, että sotilaat olivat
poistuneet -- sisar vain makasi siellä liikkumattomana...

Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä -- se tuntui aivan nousevan
kurkkuun ja hän oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui hänen
otsalleen, ja sitten hän vaarasta välittämättä juoksi siskonsa luokse...

Mutta silloin tuntui aivan kuin hänen sydämensä olisi kokonaan lakannut
sykkimästä; hän vaipui maahan käheästi voihkaisten.

Sisar makasi siinä selällään, kasvot sanomattoman kauhun vääristämänä.
Avoimet silmät tuijottivat suoraan taivaaseen, ja hänen rinnassaan oli
ammottava haava, josta vielä pulppusi säännöllisin sykähdyksin punainen
veri... Hänen vaalea hameensa oli repäisty halki, ja...

Käheä ähkynä tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen
tuntematon kylmä tunne valtasi hänen ruumiinsa ja sielunsa kuin
huumaava myrkky. Hän ponnahti ylös ja lähti juoksemaan oikotietä
kotiinpäin.

Tultuaan metsän reunaan hän näki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan
maantietä myöten. Ahaa -- ne menevät vartiopaikalleen, hänen kotinsa
ohitse...

Kylmä viha valtasi hänet niin, että hänen oli vaikea hengittää. Eikä
hän tiennyt oikein itsekään miksi kiirehti, mutta hän juoksi kuin
henkensä edestä.

Saavuttuaan kotiin, hän juoksi suoraa päätä ullakolle ja kaivoi sieltä
esiin isänsä sotilaskiväärin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen
uhalla oli vihollisten ylipäällikkö kieltänyt aseitten pitämisen
valloitetussa maassa, mutta isä oli kätkenyt aseen jo ennen sotaan
lähtöään, eikä hän mennyt sitä ilmoittamaan.

Ennen sotaa oli hän monta kertaa ampunut isän kiväärillä. Ja nyt hän
miltei konemaisesti painoi lippaan täyteen patruunoita, irroitti pienen
ullakonakkunan ja alkoi odottaa...

Hän läähätti vieläkin kuin näännyksiin ajettu hevonen, ja hiki vuoti
virtoina hänen kalpealta otsaltaan, tunkien silmiin ja kirvellen
niin, ettei hän kotvaan nähnyt mitään. Mutta hän pyyhkäisi kasvojaan
hätäisesti puseronhihallaan -- ja taas näkyi tiellä asteleva tumma
vihollisjoukko...

Joukon lähestyessä muuttui hänen katseensa tavattoman teräväksi. Edellä
kulki nuori luutnantti, mutta eikö tuolla...? Ne lähenivät yhä ja
silloin hän tunsi etummaisessa rivissä nuo paksut huulet ja pyöreät,
ulkonevat silmät...

Hän tähtäsi tarkkaan keskelle rintaa -- ja painoi liipasinta ...
Raiskaaja nosti kätensä ilmaan ja kaatui maahan omituisesti pyörähtäen
-- niinkuin olisi aikonut tanssia... Ennen tuntemattoman, mielettömän
riemun valtaamana poika työnsi nopeasti toisen panoksen piippuun ja
laukaisi umpimähkään joukkoa kohden.

Kuin sumun lävitse hän näki, että vieläkin kaatui joku, mutta sitten
hajaantuivat sotilaat nopeasti, eikä hän enää ehtinyt ampua. Kuului
raivokkaita huutoja ja kirouksia; ovia jyskytettiin, jymisevät askelet
lähenivät -- ja samassa ilmestyivät oviaukkoon erään aliupseerin
parrakkaat kasvot.

-- Kädet ylös! karjaisi mies kovasti, tähdäten poikaa kiväärillään.
Mutta tämä ei liikahtanut, istui ja tuijotti vain heihin tylsänä
vihasta ja kivääri lepäsi vielä ullakon luukulla.

Aliupseeri ei kuitenkaan ampunut, vaan hyökkäsi esiin, nosti pojan
niskasta seisaalleen ja ärjäisi raivoisasti:

-- Lurjus! Mitä teit?!

Pojan silmät leimahtivat ja pienet, laihat kädet puristuivat
nyrkkiin... Mutta silloin aliupseeri iski häntä vasten suuta, niin että
veri purskahti.

Sotilaat ottivat kiväärin ja panokset -- ja laahaten vietiin poika alas
portaita suoraa päätä pihalle.

Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset
silmät, tarkasti poikaa hetken silmälasiensa takaa ja kysyi kauniilla,
mutta ankaralla äänellä:

-- Sinäkö ammuit ullakolta?

-- Minä -- vastasi poika hiljaa ja lujasti.

Hän näytti vielä niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan
siinä kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskellä. Veri vuoti
virtanaan hänen nenästään valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja
tahraten hänen puseronsa. Luutnantin valtasi sääli, ja hän kysyi hiukan
lempeämmin:

-- Minkä tähden sen teit?

-- Hän tappoi äsken sisareni tuolla metsässä ... ja paljon pahempaa...
Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet hänen kurkkuunsa, mutta
sitten hän äkkiä huusi hurjasti:

-- Niin! Menkää katsomaan tuonne metsään! Siellä hän makaa...

Tuo kimeä, vapiseva ääni katkesi nyyhkytykseen.

Nuori upseeri hätkähti. Hän pudotti silmälasinsa ja sammalsi
tolkuttomasti:

-- Kuka ... kuka...?

-- Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu lähemmäksi.
Hänen katseensa kulki miehestä mieheen, ja kun hän rivin loppupäässä
näki toisen roistoista, leimahti hänen vihansa uudelleen; hän osoitti
miestä ja huudahti silmät säkenöiden:

-- Tuo myös! He molemmat ... molemmat!

Seurasi pitkä, pahaenteinen äänettömyys; kuului vain sairaan
vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ympärillä lentelevät
pääskyset visertelivät iloisesti... Kaikkien katseet olivat suunnatut
raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; hän tuijotti eteensä
maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan.

Nuoren upseerin silmät olivat terävät kuin tikarit ja hänen äänensä oli
matala ja vapiseva:

-- Kuinka vanha hän oli?

-- Viisitoistavuotias, lausui poika jäykästi kuin täysikasvuinen mies.

Toverien katseet näyttivät tahtovan murskata rikollisen -- ja näkyi,
että häpeä, pelko ja katumus raateli hänen sieluaan.

-- Lapseni ... lapseni, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi.

Hirveä taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. Hän otti lakin
päästään ja pyyhki hikeä kalpealta otsaltaan -- ja hänen katseensa
harhaili kummallisesti ympäri kuin rikollisen. Hän katsahti
taivaallekin, ja huomasi, miten sinisellä taivaalla liiteli hiljaa
yksinäinen pilvenhattara kuin suuri, äänetön lintu ... Vihdoin alkoi
hän puhua katkonaisella, käheällä äänellä:

-- Tiedättekö, että aseiden piilottaminen ja pitäminen on
kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?

-- Tiedämmehän me sen, nyyhkytti vaimo. Hän oli laahautunut ulos ja
nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta minä en ole
mitään tästä tietänyt -- sen vannon Jumalan kautta!

-- Ja tiedättekö, että jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan
sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi
asunto, missä aseellista väkivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti
poltetaan... Tiedättekö tämän?

-- Kyllä ... kyllä minä sen olen tietänyt...

Luutnantti rykäisi kovasti usean kerran; sitten hän kääntyi pojan
puoleen ja hänen äänensä oli aivan vieras ja kolea.

-- Sinut on siis heti ammuttava ja tämä mökki poltettava...

-- Armoa! parkaisi sairas äiti kauhealla äänellä, syöksyen polvilleen
upseerin eteen. -- Armoa, herra... Hän on nyt ainoa lapseni ... ja
ajatelkaa, mistä syystä hän sen teki... Jumalan laupeuden tähden...

-- Minä en voi mitään, keskeytti luutnantti käheästi. Se on
ylipäällikön ankara käsky. Teidän poikanne on tappanut kaksi
sotilastamme -- ja jos minä hänet armahtaisin, ammuttaisiin minut itse.
Vaimo parka, minä en voi mitään...

Äidin sairaat, kellertävät kasvot olivat kokonaan vääristyneet
mielettömästä kauhusta. Hän syleili kiihkeästi luutnantin polvia ja
huohotti:

-- Armoa! -- Hän on vasta lapsi ... hän on vasta neljätoistavuotias...
Jumalan laupeuden tähden! Ajatelkaa, että teillä olisi sellainen veli...

Luutnantti irroitti itsensä tuosta suonenvedonomaisesta syleilystä ja
hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja hän huusi miehille taas
tuolla vieraalla, karkealla äänellä:

-- Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan -- ja olkaa valmiit!

-- Armoa! koetti onneton äiti sopertaa, mutta hänen äänensä sortui.

Aliupseeri, joka oli sitonut pojan kädet, asetti hänet seisomaan
kotimökkinsä seinustalle ja aikoi sitoa nenäliinan hänen silmilleen.

-- Ei tarvita! huudahti poika. Hän muisti lukeneensa jonkin kertomuksen
samanlaisesta tapauksesta ja päätti, ettei hänkään häpäise itseään...
Mutta hänen äänessään värisi sekaisin kauhu, viha ja pidätetty itku.
Hänen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, hän näytti vain viluiselta
lapselta...

-- Valmiit! komensi luutnantti käheästi, niinkuin ääni olisi tarttunut
hänen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:

-- Ampukaa!

Pojan silmät leimahtivat vielä kerran voimattomasta vihasta, ja hän
huusi kaikin voimin:

-- Kurjat murhaa...

Mutta hänen äänensä katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman
räikeänä räjähti yhteislaukaus liian läheisestä tuvanseinästä --
ja sitä peittävä, vihreä köynnöspeite vavahti kuin eläin, jota on
kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhjä
säkki -- äännähdystäkään ei enää kuulunut. Hänen suunsa vain
aukeni, niinkuin hän olisi aikonut vielä kerran vetäistä ilmaa
läpiammuttuihin keuhkoihinsa -- ja laihat, hennot sormet koukistuivat
suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat...

Äiti, joka mielettömässä tuskassaan oli seurannut valmistuksia, lysähti
tunnotonna maahan, niinkuin hänetkin olisi ammuttu. Nuori upseeri
tarttui kaksi käsin päähänsä ja tuijotti mielipuolen tavoin pientä,
verintahrattua ruumista... Mutta äkkiä hänen kasvoilleen tuli kauhea,
päättäväinen ilme, ja hän huusi hurjasti:

-- Ojennus!

Sitten hän otti pistoolin vyöltään, tähtäsi tarkkaan elossa olevaa
raiskaajaa -- ja laukaisi.

Tämä kaatui heikosti huudahtaen, potkiskeli muutaman kerran
hervottomasti ja oli sitten hiljaa.

Mutta luutnantti huusi raivoisalla, miltei riemuitsevalla äänellä:

-- Ja nyt mökki palamaan!

Jotkut katsahtivat luutnanttia kasvoihin ja kylmä väristys kulki heidän
ruumiinsa lävitse: he näkivät, että hän oli menettänyt järkensä.

Mutta hänen käskynsä oli vieläkin ylipäällikön julistuksen mukainen
eivätkä he uskaltaneet kieltäytyä tottelemasta. Vanha vaimo kannettiin
hiukan syrjään ja mökki sytytettiin.

Pian alkoivat liekit rätistä, ja paksu, musta savupatsas nousi sinistä
taivasta kohden. Ja tuon mahtavan savupatsaan ympärillä lentelivät
vinhaa vauhtia pääskyset, piipittäen surkeasti ja valittavasti. Niiden
poikaset olivat jääneet liekkeihin ... nuo pienet, avuttomat poikaset,
joilla ei vielä ollut höyheniäkään...



VELJEKSET


He marssivat rivissä rinnakkain ja olivat niin yhdennäköiset, että
paikalla tunsi heidät veljeksiksi: kummallakin hiukan karkeat,
voimakkaat kasvonpiirteet, samat siniset silmät ja vaalea, pehmeä
tukka. Eron huomasi vain siinä, että nuorempi oli pitempi ja hartevampi
ja terveenpunakka, kun taas vanhemman kasvot olivat kalpeat ja niissä
oli vielä aivan kuin kärsittyjen tuskien jälkiä.

Oikeastaan olisi heidän väliinsä kuulunut pari miestä, mutta he olivat
omin luvin asettuneet rinnakkain, ja kun kapteeni oli ystävällinen
mies, hän ei ollut sitä huomaavinaan.

Jo silloin kun tuli äkkinäinen käsky lähteä sotanäyttämölle ja täytyi
jättää vanha, sairas äiti kotiin, he olivat kumpikin itsekseen
päättäneet suojella toisiaan kaikissa vaaroissa. Sillä vaikkeivät he
koskaan siitä puhuneet, he rakastivat sydämellisesti toisiaan. Tosin
pienenä toisinaan oli tullut riitaakin, kun vanhempi tahtoi pitää
ylivallan, niinkuin kaikki vanhemmat veljet maailman alusta alkaen
ovat tehneet! Mutta auta armias, jos joku rohkeni tehdä pahaa pikku
veljelle! Vanhempi olisi sellaisissa tapauksissa mennyt nuoremman
puolesta vaikka suoraan kuolemaan.

Ainoa onni olikin, että he saivat olla rinnakkain. He puhuivat usein
kodista ja äidistä -- ja voivat monella tavalla auttaa toisiaan.
Milloin vanhempi oli kovin uupunut pitkistä marsseista, kantoi nuorempi
osan hänen kantamuksestaan; toinen taas luovutti osan ruoastaan, sillä
pieni annos ei mitenkään tahtonut riittää nuoremman perin pohjin
terveelle, rotevalle ruumiille; jos toinen vilustui, antoi toinen
osan alusvaatteistaan. Ja kun vanhempi ensimmäisessä taistelussa
haavoittui jalkaan jääden tiedottomana taistelutanterelle, juoksi
nuorempi ankarasta luotisateesta huolimatta takaisin ja kantoi hänet
sidontapaikalle. Tämän haavan johdosta vanhempi vieläkin hiukan ontui.

Annettiin pysähtymismerkki ja käskettiin syödä viimeinen mukanaoleva
muona-annos. Sen jälkeen piti alkaa hyökkäys...

Oli raskas, sumuinen ilma. Maa oli pehmeä ja lokainen; miesten
jalkineet olivat märät ja painavat anturoihin tarttuneesta savesta --
ja he olivat väsyneitä, äänettömiä ja alakuloisia.

Veljekset istuivat lokaisessa maassa hiukan erillään muista ja söivät
äänettöminä.

Vanhempi katsoi puolittain salaa, miten innokkaasti nuoremman
voimakkaat leuat jauhoivat; hänen leipäpalansa pieneni arveluttavan
nopeasti -- ja toisessa kädessä hän piteli rasiaa, jossa oli hiukan
säilöttyä lihaa, mutta siitä hän otti silloin tällöin vain pienen
murusen.

Vanhempi leikkasi leipäpalansa kahtia ja ojensi toisen puolen
veljelleen sanoen:

-- Ota sinä tämä.

-- En minä ota ... syö nyt vain itse, esteli nuorempi.

-- Älä nyt siinä... kyllä minä näen, että sinun on kova nälkä, eikä
minulle maistu ollenkaan...

Nuorempi hymyili hiukan, aivan kuin olisi sanonut: kyllä minä sinut
tunnen, veli! Ja hänen silmänsä sädehtivät kiitollisuudesta, kun hän
katsahti veljeensä ja sanoi:

-- Mutta sinun täytyy sitten ottaa tämä liha.

-- Enhän min ... mitä sitten itse syöt...

-- Sinun täytyy ottaa! Kun et ole vielä oikein tervekään... Hän otti
sormiensa väliin pienen lihamurenen, ojensi loput veljelleen ja lisäsi
reippaasti:

-- Enkä minä mokomista hippeistä välitäkään -- mutta leipä se poikaa on!

Vanhempi kyllä tiesi miten paljon toinen piti lihasäilykkeestä -- ja he
hymähtivät kumpikin. Ja heidän hymynsä oli niin valoisaa ja kaunista
-- niinkuin ei olisikaan mitään sotaa, eivätkä he odottaisikaan
hyökkäyskäskyä, joka vie sadat, tuhannet ihmiset kuolemaan...

Vanhempi otti säilykepurkin vastaan ja nuoremman valkeat hampaat
iskivät peloittavalla voimalla uuden leipäpalan kimppuun. Vanhempi
katsoi ihaillen veljensä voimakasta vartaloa ja pahoitteli mielessään
sitä, kun tämä miltei yhtenään sai kokea nälkää. Kun hän oli syönyt
säilykkeen jäännökset, hänellä oli vieläkin jäljellä pieni leivänpala.

-- Ota tämä vielä ... en viitsi näin pientä laukkuunkaan panna, hän
sanoi ja ojensi sen veljelleen.

Tämä aikoi ensin syödä sen, mutta pistikin sen laukkuunsa ja sanoi:

-- Saat sen täältä, jos sinun tulee nälkä. Ei sitä tiedä, milloin
ruokaa saadaan...

Hän katsahti veljeensä valoisalla, lämpimällä katseellaan ja lausui
hetken kuluttua hiljaa:

-- Kyllä sinä sentään tulit liian aikaisin pois sairaalasta. Olet vielä
niin huonon näköinenkin...

-- Kun lääkäri kerran sanoi, että jalka on terve, niin kai hän sen
sitten paremmin tietää, vastasi vanhempi hieman katkeranivallisesti.
Hetken kuluttua hän lisäsi reippaasti:

-- No, kyllä minä sentään jaksan...

Tuli pitkä äänettömyys. Jostakin edempää vain kuului tykkien jyskettä
-- ja kaikki katselivat sinnepäin äänettöminä ja hiljaisina, niinkuin
olisivat ajatelleet, milloin heidän vuoronsa on kaatua...

-- Mitenkähän se äitiparka siellä jaksanee...? puhui nuorempi kuin
itsekseen lokaiseen maahan tuijottaen.

-- Sehän ikävintä onkin, kun hänelle ei jäänyt juuri mitään...

-- Kun se lähtökäskykin tuli niin kovin äkkiä...

-- Niin, niin, päätteli vanhempi.

Hän rykäisi kummallisesti pari kertaa, niinkuin hänen kurkussaan olisi
ollut jotakin, ja hänen äänensä oli matala ja hiljainen, kun hän lisäsi:

-- Mitäs siinä eilisessä kirjeessä oikein olikaan...? Jos lukisit sen,
koska tässä on aikaa.

Nuorempi kyllä tiesi, että toinen muisti tuon lyhyen kirjeen, mutta
äidin kirjeiden lukeminen oli heille ikään kuin pieni juhlahetki.
He voivat miltei nähdä, miten hän yksin vanhana ja ryppyisenä istuu
kotimökissä... Tupa tulee hämäräksi, mutta hän ajattelee vain heitä
-- ja vihdoin, kun on aivan pimeä, hän havahtuu kuin unesta, sytyttää
vanhan lampun, asettaa silmälasit nenälleen ja alkaa vapisevin käsin
kirjoittaa...

Hän kaivoi poveltaan kirjeen ja alkoi hiljaa, liikutuksen vallassa
lukea:

    "_Rakkaat lapset!_

    _En ole saanut teiltä pitkään aikaan kirjettä ja minulla on niin
    levoton olo ja ikävä... Päivät ovat muuttuneet niin kovin pitkiksi
    ja yötkin... No ei se mitään, kun te, rakkaat poikani, vain pian
    tulisitte takaisin... Se reumatismi on minua taas viime aikoina
    vaivannut, mutta ei se mitään, kun te vain olisitte terveitä...
    Minä lähetän teille kummallekin uudet villasukat... Koettakaa nyt
    välttää vaaraa ... kai se on Jumalankin tahto ... sillä mihin minä
    sitten menisin jos te, pienet poika parkani kuolisitte..."_

-- Riveihin! kuului samassa hillitty, mutta kuuluva huuto, ja mies pani
kirjeen uudelleen poveensa.

Hetken kuluttua lähti koko rykmentti marssimaan sumussa häämöttävää
metsää kohden.

He olivat marssineet yhtä mittaa kaksi tuntia, kun äkkiä kuulivat
lentokoneen surinaa yläpuoleltaan. Se oli vihollisen lentokone -- sen
he ehtivät nähdä ja kaikki ymmärsivät, että jos se pääsee pakenemaan,
viemään sanan tykistölle, he joutuvat suureen vaaraan.

Ennenkuin ehdittiin edes komentaa, olivat kaikki kiväärit kohonneet
ylöspäin, ja kun ampumiskäsky kuului, ne räiskähtivät kuin itsestään;
ne rätisivät hetken hurjan nopeasti ja hermostuneesti -- turhaan!
Lentokone oli liian korkealla ja meni niin kovaa vauhtia, etteivät he
saaneet sitä vahingoitetuksi. Suuren petolinnun lailla, joka pakenee
saalis kynsissään, se lensi hurjasti eteenpäin ja katosi sumuun...

-- Mitenkähän nyt käynee...?

Eräs laiha, väsyneen näköinen mies lausui sen miltei kuiskaten, mutta
kaikkien mielissä kyti tuo sama kysymys.

Kun he olivat noin kymmenen minuuttia levottomina marssineet eteenpäin,
kuului äkkiä kranaatin ulvonta, se räjähti heidän takanaan -- ja vasta
sen jälkeen kuului kumea tykinlaukaus paljon lähempää kuin ennen;
lentokone oli tehnyt tehtävänsä...

Pian alkoi ammuksia lennellä yhä tiheämpään, jokin srapnelli räjähti
heidän yläpuolellaan ... ja heti sen jälkeen äärettömän suuri ammus
aivan rivien edessä; sen ilmanpaine ja sirut tappoivat heti viisi
miestä ja kymmenkunta haavoittui...

-- Nyt ne alkavat niillä kirotuilla mörssäreillään...

Voimaton viha ja kauhu kuvastui tuossa huudahduksessa -- ja se tarttui
kaikkiin. He tunsivat itsensä niin kovin avuttomiksi, kun ei edes
tiennyt, missä vihollinen oli.

Ammuksia alkoi sataa yhä nopeammin. Ne räjähtivät milloin edessä,
milloin takana, milloin taas miesjoukossa. Kokonaiset pilvet lokaa
räiskähti ilmaan ja maahan tuli syviä kuoppia, jotka alkoivat heti
täyttyä likaisella vedellä.

Jossakin sivulla räjähti taas kranaatti ihmisjoukossa: kuului vihlovia
tuskanhuutoja, sekasortoista hälinää ja eräs haavoittunut hevonen kiiti
kuin hullu pienen matkaa ja syöksyi sitten nurinniskoin maahan.

-- Eivätkö meikäläiset jo ala ampua...? kuului taas vapiseva, miltei
vaikeroiva ääni.

-- Ehkä ne pyrkivät parempaan paikkaan, puhui toinen lohduttaen. Mutta
sama levottomuus ja pelko kuvastui hänenkin äänessään.

Silloin kuului komentosana, ja paikalla he hätääntyneinä lähtivät
juoksemaan eteenpäin. Mutta pian he alkoivat raskaasti huohottaa;
heidän silmissään hämärsi, ohimoissa jyskytti kuin vasaralla nakuttaen
ja heidän hikisillä, kalpeilla kasvoillaan oli kauhun ilme...

Taas leimahti sokaiseva, keltaisenpunainen liekki, maa vavahti
kauheasta räjähdyksestä, loka ja kranaatinsirpaleet singahtivat
kaikkialle -- ja se komppania, jossa veljekset olivat, peittyi miltei
kokonaan sakeaan, tukahduttavaan savupilveen...

-- _Aleksander!_

Tuo vihlova huuto sattui vanhempaan veljeen vielä ankarammin kuin
kranaatin räjähdys. Hän oli vaistomaisesti syöksähtänyt eteenpäin,
kun kranaatti ulvahti, kaatui suulleen maahan ja selvisi siten vain
mustelmilla...

Huudon kuullessaan hän nousi puoliksi pyörtyneenä ja syöksyi
umpimähkään äänen suuntaan. Hän oli tukehtumaisillaan savuun, hän
kompastui elottomiin jäseniin ja tunnusteli murskatuita, vielä
värähteleviä kasvoja -- turhaan. Hän huuteli veljeään, mutta kukaan ei
vastannut. Lopulta hän kauempana näki jotakin häämöttävän savun seassa,
hän syöksyi sinne -- ja koettelemalla hän tunsi veljensä kasvot ja
pehmeän tukan...

Tämä makasi selällään maassa, hänen toinen kätensä oli palanut ja
savustunut aivan sysimustaksi ja toinen jalka muistutti jotain veristä
massaa... Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silmät sulkeutuneet --
ja käheästi ähkyen hän aukoi yhtä mittaa suutaan kuin maalle vedetty
kala...

Kaikki tuntui pyörivän vanhemman veljen silmissä; hän vaipui maahan
veljensä viereen -- mutta äkkiä hän hätkähtäen hypähti ylös: hänen
kätensä oli sattunut johonkin lämpimään, höyryävään... Kranaatinsirpale
oli repinyt auki veljen vatsan...

Hän oli aina vaarankin hetkellä ollut toiminnan mies, mutta tämä oli
liikaa -- hän oli kuin tolkuton... Kuin unessa hän kuuli, että oma
tykistö oli ruvennut kiivaasti ampumaan, mutta hän ei kiinnittänyt
siihen sen enempää huomiota. Ja jos häntä olisi käsketty seuraamaan
komppaniaansa, tai koeteltu pakottaa lähtemään -- niin elävänä hän ei
olisi paikaltaan poistunut...

Haavoittuneen leuka alkoi kovasti vavista, hän aukaisi silmänsä ja
näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta kieli oli suussa niin kankeana,
ettei hän voinut lausua sanaakaan. Hänen kasvonsa vääristyivät, hän
puri kirskahtaen hampaansa yhteen ja samalla alkoi hänen suustaan
pursuta verta: hän oli tuskissaan purrut rikki kielensä... Ja yhä
kiristellen hampaitaan hän tuijotti veljeensä. Hän ponnisteli
sanoakseen jotakin, mutta ei voinut... Pitkän ajan kuluttua hän vihdoin
käheästi korisi:

-- Ammu minut...

Vanhempi säpsähti. Hän oli rakastanut veljeään enemmän kuin ketään; tuo
rakkaus oli syntynyt jo lapsena yhteisissä kärsimyksissä ja lujittunut
yhä elämän ankarassa taistelussa. Ja hänenkö pitäisi nyt ampua
veljensä... Hän lyyhistyi kokoon purskahtaen rajuun itkuun ja painoi
huulensa veljen verisiä huulia vasten, sopertaen katkonaisesti:

-- Veljeni ... veljeni ... veljeni...

Eheällä kädellään tarttui onneton hänen käteensä ja puristi
sitä uskomattomalla voimalla. Ja hän tunsi, että veli tuolla
kuolemantuskasta vapisevalla puristuksella tahtoi lohduttaa häntä.
Kuolevan hampaat aukenivat kiristyksestään, leuka alkoi taas
suonenvedonomaisesti vavahdella ja vihdoin hän kuiskasi korisevalla
äänellä:

-- Tervehdä ... äitiä...

Sitten hän menetti tajuntansa.

Vanhempi veli istui kauan kranaattien myllertämässä savessa ja tuijotti
noita sinisenkalpeita, vavahtelevia kasvoja. Hänen ympärillään kuului
joitakin valituksia, tykkien jyske oli kiihtynyt äärimmilleen,
konekiväärit särisivät raivoisasti, sumuinen ilma aivan värisi tuosta
huumaavasta pauhusta mutta hän vain istui ja piteli tuota tuskasta
tempoilevaa kättä ja hänestä tuntui pitkät ajat siltä, että kaikki oli
vain hirmuista unta...

Silloin hän muisti taas veljensä pyynnön ja värähti -- niinkuin jokin
kylmä, hirveä koura olisi äkkiä taittunut hänen sydämeensä. Ei -- hän
ei voi sitä tehdä...

Mutta vielä kauheampi oli katsella veliraukan tuskia, hänen hiiltynyttä
kättään ja sinertäviä, vääntyneitä kasvojaan, joilla vielä äsken
säteili nuoruus, terveys ja voima. Hänen sormensakin sinisine kynsineen
näyttivät kuolleen sormilta, ja kuitenkin hän alkoi hourailla.

-- Auta! hän parkaisi tuskin ymmärrettävästi. Tuo musta koira syö
minut. Se on jo syönyt jalkani...

-- Sielläkö sinä nyt olet, veli parka, kuiskasi vanhempi aivan ääneen.

Hänen mieleensä muistui niin elävästi tuo tapaus heidän lapsuudestaan.
Kun isä oli kuollut, heidän täytyi lähteä kerjuulle, ja erään talon
pihalla hyökkäsi suuri, kiukkuinen koira heidän kimppuunsa ja puri
pienempää sääreen. Sydäntäsärkevästi huutaen hän löi koiraa kepillä,
mutta se olisi repinyt hänetkin, ellei ihmisiä olisi tullut apuun.

Miten he itkivätkään silloin -- hän oli aivan suunniltaan, kun veri
pursui pikku veikon säärestä ... läpi valkean sukan -- jotka äiti oli
saanut lahjaksi...

-- Oh... nyt se repii minut! ähkyi taas onneton; hän alkoi korista ja
tempoa entistä kamalammalla tavalla...

Mielettömänä hypähti vanhempi veli ylös ja juoksi umpimähkään pois,
päästäkseen näkemästä ja kuulemasta.

Mutta kun hän näki vettä eräässä kuopassa, juolahti hänen mieleensä
uusi ajatus: hän kostutti nenäliinansa ja toi sen veljen otsalle.

Vähitellen tämä alkoi taas näyttää elonmerkkejä; aukaisi lopulta
silmänsä ja sopersi kankeasti:

-- Mikset auta...?

Kauhea taistelu kuvastui vanhemman kasvoilla. Hän oli aivan
harmaankalpea ja väänteli käsiään. Mutta veljen tuntemattomassa
äänessä, tuossa sietämättömän terävässä, verestävässä katseessa
kuvastui niin sanomaton tuska, rukous ja moite, ettei hän voinut sitä
kestää; hän ymmärsi, että hänen _täytyi_... Hän tarttui veljen eheään
käteen ja änkytti aivan kuin puolustautuen:

-- Minä teen sen...

Taas hän tunsi tuon vavahtelevan puristuksen. Ja vain äärimmäisin
ponnistuksin kuolevan onnistui katkonaisesti kuiskata:

-- Hyvästi ... rakas ... veli.

Mutta hänen sammuvassa katseessaan loisti vieläkin kiitollisuus ja
rakkaus...

Kun hän oli hetken ollut tiedottomana, hän alkoi taas hourailla. Ja
kun hän vääntelehti ruhjotulla ruumiillaan, tarttui vanhempi veli
kivääriinsä... Mutta vielä kerran hän heitti sen luotaan, niinkuin se
olisi polttanut hänen käsiään. Ja hän näytti mielipuolelta, kun hän
siinä polvillaan tuijotti veljensä jäännöksiä ähkyen kuin kuoleva eläin.

Miten hartaasti hän odottikaan kuolemaa! Multa yhä vavahteli käsi,
yhä kuului katkonaisia sanoja, ja nuo kauheat korisevat hengenvedot
viilsivät hänen sydäntään ja kylmät väreet puistattivat hänen
ruumistaan. Vihdoin hän sieppasi uudelleen kiväärinsä -- ja sitten
kuului yksinäinen laukaus...

Lyhyt syyspäivä alkaa jo hämärtää, mutta hän on yhä polvillaan
maassa pidellen veljensä kylmää kättä omassaan. Hän muistelee heidän
lapsuuttaan, yhteisiä leikkejään ja retkiään...

Tykkien jyske on häipynyt yhä kauemmaksi, mutta hän tuijottaa
vain noita lumivalkeita kasvoja, jotka ovat niin rauhalliset ja
liikkumattomat. Hän muisti aivan selvästi, minkä näköinen veli oli
ollut kaksivuotiaana... Silloin oli kotona vielä lehmäkin -- ja poika
kulki lihavana ja punaposkisena äidin kintereillä ja vaati yhtä mittaa
kovalla äänellä maitoa. Ja nyt -- nyt hän ei enää koskaan pyydä
mitään...

Kun pimeys alkoi tulla yhä sakeammaksi, hän nousi ylös. Ja erään
kaatuneen sotilaan vyöstä hän otti pienen lapion ja alkoi kuumeisella
kiireellä kaivaa hautaa; se valmistuikin pian, sillä maa oli aivan
pehmeätä. Sitten hän nosti veljensä ruumiin jäännökset sinne ja tarttui
uudelleen lapioonsa...

Mutta kun hänen piti heittää tuota märkää savea veljensä ruumiille,
hän pysähtyi ja seisoi hetken liikkumattomana. Hän kaivoi laukustaan
puhtaan pyyheliinan ja peitti sillä kuolleen kasvot; hän keräsi
särkyneen pyörän palasia ja rikkoutuneen laatikon lautoja ja latoi
niistä veljen pään ympärille suojuksen -- ettei märkä loka pääsisi
hänen kasvoilleen...

Yrittäessään peittää veljensä vartaloa hänen vaatteittensa jäännöksillä
-- sattui hänen käteensä veren tahraama paperi. Hän katsoi tarkemmin ja
huomasi verenkin lävitse suuria, koukeroisia kirjaimia...

Hirveä tuska vääristi hänen kasvonsa ja tarttui hänen sydämeensä kuin
verenhimoinen peto uhriinsa -- hän ei ollut muistanut kaikkea...

Hän tuijotti kauan lokaiseen hautaan, jonka pohjaan oli jo kokoontunut
vettä... Kerran hän tarttui päähänsäkin ja mutisi hiljaa ja käheästi:

-- Niin -- mitä kirjoitan äidille...?

Hämärä muuttui läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Tuuli alkoi kohista
läheisessä metsikössä hiljaa ja salaperäisesti kuin joidenkin
jättiläisolentojen hillitty hengitys... Ja muutamat raskaat
pilvenlonkareet liitelivät aivan matalalla mustina ja äänettöminä kuin
äärettömän suuret yölepakot...

Mutta hän vain istuu ja tuijottaa veljensä ruumista, jonka hahmon vielä
vaivoin erottaa mustan haudan pohjalta... Hänen päänsä on painunut
voimattomasti rintaa vasten ja kädessään hän pitelee verentahraamaa
paperilappua, jossa on suuria koukeroisia kirjaimia... Hän huokaa
raskaasti ja hänen huulensa kuiskaavat hiljaa:

-- Äiti parka...



UNOHDETTU


Kello oli kaksi yöllä, kun hän toisten mukana äänettömästi ratsasti
leiristä tiedusteluretkelle. Vaikka oltiin elokuussa, oli yö sangen
kolea ja pimeä; vain hiukan saattoi huomata alkavan päivän sarastusta.
Alhaalla taivaanrannalla näkyi punertava tulipalon kajastus ja
sieltäpäin kuului tykkien matala, kumea jymy -- niinkuin kaukainen
ukkonen.

Hänen ruumiinsa oli yhtämittaisesta ratsastuksesta niin kipeä kuin
olisi häntä ruoskittu. Moneen yöhön eivät he nytkään olleet saaneet
nukkua -- aina vain tiedusteluretkiä. Kaikki näyttivät alakuloisilta,
synkiltä ja kalpeilta -- ja useat värisivät vilusta.

Kaiken lisäksi tuli heidän niskaansa hetken kuluttua sadekuuro, ja kun
he olivat väsyneitä ja unisia, tuntui sekin aivan jääkylmältä. Onneksi
se meni pian ohi ja hämäräkin alkoi vähitellen muuttua valoisammaksi.

He ratsastivat kaksittain erästä metsätietä myöten. Tuuli humisi puissa
niin surullisesti, lennättäen heidän päälleen kylmiä pisaroita...

Äkkiä tuntui hänen rinnassaan jälleen tuo kalvava, tuskallinen tunne
-- niinkuin jokin tuntematon kipu; hän muisti taas, miten oli täytynyt
jättää vaimo ja pienokaiset aivan rahattomina, turvattomina, kun sota
syttyi. Ja miten he nyt...? Ajatellessaan, ettei heillä ollut ruokaa,
tuntui, kuin häntä olisi kuristettu kurkusta. Hän oli aivan näkevinään,
miten pienokaiset nukkuvat vuoteellaan kalpeina ja laihtuneina ja
pöydän ääressä istuu himmeän lampun valossa hänen nuori vaimonsa
itkien...

He tulivat parhaillaan eräälle aukiolle, kun edessä välähti kokonainen
rivi punertavankeltaisia liekkejä -- ja luodit lensivät vinkuen heidän
korvissaan. Hän näki, miten eräs toveri levitti molemmat kätensä ja
putosi taaksepäin maahan... He sieppasivat äkkiä kiväärit selästään
aikoen ruveta ampumaan.

Mutta silloin hänestä tuntui, että jokin pisti hänen vatsaansa, hänen
silmissään säkenöi omituisesti ja hänellä oli sellainen tunne, että
pitäisi laskeutua alas ratsulta. Toverit ampuivat rivakasti, hän
ihmetteli miksei hän itse ampunut -- ja silloin hän käsitti hämärästi,
että oli haavoittunut. Hevonen hypähteli, hän alkoi pudota, mutta
tottuneen ratsastajan vaistolla hän ymmärsi vielä irroittaa jalkansa
jalustimesta. Hän oli huomaavinaan, että toverit lähtivät täyttä
laukkaa, tulia välähteli; viimeinen aistimus oli se, että hän putoaa --
mutta alastuloa hän ei enää tuntenut...

Ensimmäinen tunne oli äärettömän väsymyksen ja tylsyyden tunne -- ja
hänen korvissaan oli tavaton jyrinä, kolina ja suhina. Hän ei muistanut
mitään eikä kyennyt ajattelemaan ja hänen sisällään poltti niinkuin
siellä olisi kytenyt pienoinen tuli, joka tunkeutui hiljalleen ulos
kurkusta. Aurinko paahtoi häntä suoraan kasvoihin, hänestä tuntui
hämärästi, että hän on jossakin taistelukentällä ja hänen halkeilleet
huulensa kuiskasivat hiljaa, käheästi:

-- Vettä.

Hän makasi kauan tuon raukeuden vallassa voimatta aukaista silmiään.
Mutta tuska vatsassa yhä yltyi, ja hän alkoi tahtomattaan hiljaa
vaikeroida. Ja hänen oma äänensä, tuo heikko, surkea valitus ikäänkuin
herätti hänet vähitellen. Hän alkoi muistaa metsäaukean, putoavan
toverinsa -- ja itsensä...

Kylmä kauhu vavahdutti häntä, herätti hänet aivan täyteen tajuntaan;
hän huomasi haavoittuneensa _vatsaan_. Ja hän ymmärsi, ellei ollut enää
toivoa...

Hänen selkänsä oli aivan puutunut, ja kun hän koetti kääntää itseään,
repäisi sisältä niin sietämättömästi, että hän oli menettämäisillään
tajuntansa. Hän makasi pitkän aikaa liikkumattomana, ja hänen kasvonsa
olivat muuttuneet kuolonkalpeiksi. Vihdoin hän taas sopersi hiljaa:

-- Vettä.

Hän kuiskasi monta kertaa tuon yksinäisen sanan, mutta kun ei kukaan
vastannut, heräsi hänen sameissa aivoissaan kummallinen epäluulo.
Vaikka hän äsken hämärästi muisti kaatuneensa metsässä, luuli hän
kuitenkin makaavansa keskellä taistelun melskettä. Vasta nyt hän
huomasi, että tuo humina ja jyrinä kuului hänen päästään. Tosin hän
kuuli myös tykkien jyrinää, mutta se oli etäämpänä.

Vaivalloisesti hän aukaisi silmänsä ja huomasi olevansa samassa
paikassa, minne yöllä oli pudonnut. Tykkien jyskeestä hän totesi
taistelun siirtyneen jo kauas -- ja hän oli jäänyt tänne yksin ...
hänet oli unohdettu.

Unohdettu...

Vähitellen hän käsitti täydellisesti asemansa ja hänet valtasi sanoin
kuvaamaton hätä ja kauhu. Ja hänen polttavasta kurkustaan tunkeutui
hänen tahtomattaan käheä, epätoivoinen huuto:

-- Auttakaa!

Mutta silloin tuntui aivan kuin hänen vatsaansa olisi työnnetty tulinen
veitsi. Vielä hän kuuli jonkin korahduksen kurkustaan, mutta sitten
muuttui kaikki pimeäksi...

Hän on olevinaan kotipuolessa heinäniityllä. Heinäväki syyttää häntä
jostakin kauheasta rikoksesta, hänet on sidottu lujasti maahan
raskailla rautakahleilla, jotka syöpyvät syvälle lihaan. Ja hänen
nuori vaimonsa pitää hänen huulillaan vaahtoavaa kaljatuoppia -- mutta
ei vain anna juoda... Helle on tukahduttava, hän on nääntymäisillään
janoon, hän rukoilee, ettei hänen vaimonsa antaisi hänen kuolla. Mutta
tämä vain nauraa -- heleästi ja pilkallisesti...

Silloin saapui niitylle kivääri kädessä kenraali S. Ah niin -- hän
muisti karanneensa sodasta... Kenraali tuijotti häneen kauan ja
ankarasti, koetteli sitten sormellaan pistimen kärkeä, ja kun huomasi
sen täysin teräväksi, painoi sen hänen vatsaansa. Hän tunsi miten se
tuli selästä ulos ja tunkeutui maahan -- ja hän jäi niin naulittuna
makaamaan niitylle. Aurinko paahtoi entistä armottomammin, hän rukoili
taas vaimoaan, mutta tämä vain nauroi... Tuo nauru koski häneen niin
hirveästi, että hän alkoi katkerasti itkeä...

Yöllä kun ilma kylmeni, hän tuli taas vähitellen tajuihinsa. Hän värisi
ankarasti vilusta ja kun hän vaivalloisesti hiukan kohotti päätään ja
näki pimeän, liikkumattoman metsän, hän alkoi taas muistaa... Hänen
tuskansa tuntuivat hiukan vaimenneen, ruumis oli niin kummallisen
tunnoton ja puutunut, mutta jano vaivasi yhtä polttavana kuin
päivälläkin.

Niinkuin valkea harso verhosi jääkylmä sumu maan ja se oli kostuttanut
hänen vaatteensa märiksi. Sen lävitse pilkottivat iloisesti tähdet ja
hiljaisuus oli niin syvä, että siinä olisi kuullut lehden putoamisen.
Äänettömyys vaikutti häneen musertavasti: täältä ei kukaan häntä
löytäisi elävänä... Yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne valtasi hänet
siinä määrin, että hän puhkesi voimattomiin nyyhkytyksiin.

Mutta se saattoi hänen vatsansa liikkumaan ja herätti uinuneet kivut
entistä hirveämpinä...

Oi sitä loppumattoman pitkää yötä... Koko iltapuolen hän värisi
vilusta ja hänen hampaansa kalisivat. Toisinaan taas tuntui hänen
ruumiinsa olevan kuin tulessa ja hän vääntelehti kuin kidutettu mato...
Sellaisina hetkinä hän menetti tajuntansa -- mutta virkosi jälleen
kylmyyden ja kosteuden vaikutuksesta surkeuteensa. Ja sellaista jatkui
koko yön...

Hän olisi luultavasti itse eronnut elämästään, jos olisi voinut. Mutta
kivääri oli pudonnut häneltä, ennen kuin hän itse suistui satulasta --
ja hän oli liian heikko ja tarmoton saadakseen miekan tupestaan. Hän
vain kärsi kaikki helvetin tuskat...

Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä ajasta, mutta kun hän seuraavan
kerran tuli tajuihinsa, oli taaskin tukahduttava helle. Tämä tajuntaan
palaaminen tapahtui vieläkin hitaammin kuin ennen. Kenties tuntikausia
hän oli tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla; hän käyskenteli
lapsuutensa kodissa ja omassa asunnossaan, mutta aina oli jokin kauhea,
joka esti häntä tapaamasta omaisiansa ja joka uhkasi häntä -- aina
jokin sietämätön tuska.

Lopulta hän kuitenkin heräsi siihen, että hänen rintansa korisi
raskaasti ja äänekkäästi ja kurkkua poltti kuin tulessa. Hänet valtasi
hurja epätoivo. Kuinka kauan täytyy hänen kärsiä, ennen kuin kuolema
tulee? Ajatellessaan, että hänen pitäisi kitua vielä ehkä useita
päiviä, hän päätti millä hinnalla tahansa etsiä kiväärinsä.

Hän ponnisti kaikki voimansa ja kääntyi toisen kyynärpäänsä varaan.
Ainoa minkä hän näki, oli toveri, joka makasi suullaan parinkymmenen
metrin päässä. Mutta samassa alkoi hänen silmissään leiskua punaisia
tulia, korvissa räiskyä aivan kuin valtavan metsäpalon rätinä -- ja hän
retkahti hervottomasti selälleen.

Hän oli näkevinään kaukana taivaanrannalla pienen mustan
pilvenhattaran. Se suureni suurenemistaan ja läheni peloittavaa
vauhtia. Ah, se ei olekaan pilvi, vaan suuri vuori, joka kiitää
ilmassa. Nyt kuuluu jo mahtava kohina; se lähenee, lähenee ja uhkaa
murskata hänet alleen -- se miltei koskettaa hänen rintaansa... Ja
hänet on sidottu niin lujasti, ettei voi jäsentäkään liikuttaa...

Sitten hän on makaavinaan vuoteessaan. Äkkiä jokin näkymätön voima
nostaa sen ylös taivaalle ja kun se on pilvien tasalla, se alkaa
hitaasti kallistua... Hän on kauhusta aivan jäykkänä ja tarttuu
suonenvedonomaisesti vuoteen laitoihin, mutta se kallistuu yhä -- eikä
maatakaan enää näy alapuolella... Hiki pursuu hänen otsaltaan, hän
alkaa rukoilla, mutta näkymätön käsi vääntää yhä -- ja lopulta vuode on
aivan alassuin... Hän pitelee itseään siinä kauan henkeään pidättäen,
mutta lopulta hänen voimansa loppuvat -- ja hän syöksyy kiljahtaen
syvyyteen...

Kun hän vihdoin huomasi edelleenkin olevansa maassa, tuntui hänen
ruumiinsa aivan jäykältä. Oli taas yö, metsä oli pimeä ja hiljainen
-- ja puut seisoivat hänen ympärillään mustina ja äänettöminä kuin
mahtavien jättiläisten hahmot.

Mitä...? Kuuliko hän jotakin? Vai korvissako vain ryskyi? Hän käänsi
vaivoin päätään ja hänen himmeät silmänsä olivat näkevinään joitakin
tummia olentoja toverinsa luona. Mieletön ilo valtasi hänet: siellä on
ihmisiä ja ne tulevat pelastamaan...

Mutta samassa kuului jotakin rousketta ... ja vielä jotakin, joka
silmänräpäyksessä pyyhkäisi kaiken toivon ja ilon -- ja täytti hänen
sielunsa sanoinkuvaamattomalla kauhulla.

Hän ei tiennyt mitä siellä oli, hänen jähmettyneet aivonsa eivät
voineet ratkaista äänten merkitystä. Hänen kauhunsa oli aivan
vaistomaista, epämääräistä -- hän tuijotti vain pimeyteen suurin,
mielettömin silmin ja odotti -- odotti jotakin selvyyttä, ratkaisua...

Vihdoin hän huomasi, että muudan pitkä, matala varjo hiipi äänettömästi
häntä kohden... Sitten hän näki kaksi hiilenä hehkuvaa silmää -- ja
niiden takana useampia.

_Susia_...

Etummainen tuli aivan lähelle, hän oli näkevinään sen pitkän, punaisen
kielen ja hän tunsi sen kuuman henkäyksen... Hän huitaisi kädellään, ja
se hypähti takaisin vihaisesti murahtaen.

Epätoivoisesti ponnistaen hän sai vihdoin miekkansa tupestaan, mutta
hänen kätensä olivat niin heikot ja kankeat, että ne tuskin liikkuivat.
Hän käsitti, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja hänen ajatuksensa
lensivät nopeasti kotiin vaimon ja pienokaisten luokse... Miten, miten
he nyt tulevat toimeen? Eivätkä he koskaan saa tietää, miten hän on
kuollut... Eikä hän enää koskaan, ei _milloinkaan_ saa nähdä pientä
poikaansa ... jolla on niin kauniit, vaaleat hiukset...

Susi läheni muristen ja iski hampaansa hänen nilkkaansa, alkaen raahata
häntä. Mutta kauhu ja epätoivo antoivat hänelle voimaa: hän nosti
miekkansa ja iski sutta selkään. Susi hypähti ulvahtaen taaksepäin ja
alkoi nuolla haavaansa.

Toverin ruumiin äärestä kuului vieläkin murinaa ja rousketta, joka
sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Mutta pedot tulivat sieltä
vähitellen juosta lönkyttäen ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen.
Ne olivat suuria, laiskoja, lihavia. Sen tähden ne eivät heti
karanneetkaan hänen kimppuunsa; ne katselivat vain häntä hehkuvin,
ahnain silmin -- ja muutamat nuoleskelivat jo huuliaan...

Ajatukset kiitävät kuumeisesti hänen sekavissa aivoissaan. Hän on
lausuvinaan jäähyväisensä vaimolleen ja pienokaisille ... hän pyytää,
etteivät he unohtaisi...

Susien johtaja nuolee yhä haavaansa raivoisasti muristen... Sitten se
lähenee, kaikki sudet pienentävät piiriä. Tähtien heikossa, kelmeässä
valossa kuoleva näkee epäselvästi, miten lauman johtajan silmät
kiiluvat saatanallisesta raivosta ja verenhimosta, sen kuono vetäytyy
kamaliin ryppyihin paljastaen suuret, valkeat hampaat... Onnettoman
miehen miekka nousee, mutta vaipuu samassa alas -- ei ole enää voimia...

Mutta tuo liike ärsyttää sutta. Se kyyristyy hiukan ja syöksyy yhdellä
ainoalla loikkauksella kuolevan kimppuun ja upottaa hampaansa hänen
kurkkuunsa. Ja koko lauma seuraa johtajansa esimerkkiä...



SYVYYDESTÄ


Niinkuin musta salaperäinen saari alkoi pimeydestä häämöttää
panssarilaivan mahtava runko. Koneet pysäytettiin, "U. 10" laskettiin
nopeasti pintakulkuun ja torpedot päätettiin ampua vedenpinnalta,
koska osuminen niin olisi varmempaa. Pimeyden suojassa alettiin hiljaa
liukua panssarilaivan sivulle, ja torpedoputkien luona seisoivat miehet
valmiina laukaisemaan.

Hetken kuluttua he olivat ainoastaan kahdensadan metrin päässä
panssarilaivasta. Kapteeni antoi merkin, vene heilahti ja kohisten
syöksähtivät torpedot jättiläistä kohti kuin nälkäiset haikalat -- ja
heti sen jälkeen annettiin sukelluskäsky.

Mutta silloin suunnattiin heihin panssarilaivalta valonheitin,
häikäisevä valovirta miltei sokaisi heidät; kuului huutoja,
komentosanoja, tykki paukahti ja heidän ylitseen lensi ulvoen
kranaatti, toinen, kolmas... He olivat jo pääsemäisillään veden alle,
vielä hetkinen -- ja säiliöt olisivat täyttyneet... Mutta samassa
leimahtivat panssarilaivan sivutykit, kaikki oli yhtä ulvontaa ja
jyrinää, ja heidän periskooppinsa lensi pirstaleiksi. He olivat jo
miltei veden alla, kun "U. 10" tärähti ankarasti ja oli vähällä kaatua:
kranaatti oli mennessään pyyhkäissyt ilmaventtiiliä ja vesi törmäsi
sisään...

Samassa kuului valtava räjähdys, ja he näkivät, miten tuon mahtavan
teräsvuoren peräpuoli kohosi ilmaan, vesipatsas, tuli ja savu peitti
kaiken, kuului vihlovia huutoja...

Mutta enempää he eivät enää kuulleetkaan: he alkoivat nopeasti upota.

He työskentelivät vimmatusti saadakseen vedellä täyttyneen osan
eristetyksi. He onnistuivatkin siinä ja kapteeni huusi rohkaisevasti:

-- Ei hätää! Nyt vesisäiliöt tyhjäksi!

Silloin huomattiin, että pumput, joiden avulla puristettu ilma työntyy
vesisäiliöihin, olivat epäkunnossa.

Kauhu kuvastui heidän kasvoiltaan, mutta kukaan ei puhunut mitään.
Peräsimet johtivat ylöspäin, koneet jyskyivät ja surisivat vimmatusti,
"U. 10" värisi ja vapisi kuin pelon lamauttama eläin -- mutta
siitä huolimatta se painui alaspäin. Perämies tuijotti kalpeana
syvyysmittaria, ja kun joku tiedusteli syvyyttä, vastasi hän käheällä
äänellä:

-- Kaksisataa metriä.

-- Kaksisataa metriä? kuului kysyjän kauhistunut kuiskaus kuin kaiku.

-- Pysäyttäkää! kuului äkkiä hätäinen huuto. -- Muuten syöksymme
murskaksi kallioon.

Kapteeni antoi pysähtymismerkin ja hetken kuluttua oli kaikki
hiljaista. Kuului vain perämiehen käheä ääni:

-- Kolmesataa metriä.

Kun "U. 10" ei enää mennyt eteenpäin, se alkoi vajota entistä
nopeammin. Perämies tarttui tolkuttomasti ohjauslaitteeseen, aivan
kuin estääkseen uppoamista, mutta huomasi, että peräsimet johtivat
suoraan vedenpinnalle. Sitten hän katsahti hätäisesti ja avuttomasti
ympärilleen, rykäisi usean kerran ja hänen huulensa vapisivat, kun hän
kuiskasi soinnuttomasti:

-- Neljäsataa metriä.

Tuli äänettömyys, pitkä kuin iäisyys. Miehet olivat tunkeutuneet
perämiehen ympärille ja suuret hikikarpalot vierivät heidän otsaltaan
kuin kirkkaat helmet...

-- Viisisataa metriä.

Kauhu oli kokonaan lamauttanut onnettomat miehet. He tuijottivat
jäykästi ja avuttomasti perämieheen, niinkuin heidän kohtalonsa olisi
ollut hänen vallassaan. Heidän kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi
ja he hengittivät yhä raskaammin niinkuin he nyt jo olisivat alkaneet
tukehtua. Ja vaikka perämiehen ääni oli niin käheä ja hiljainen,
että se muistutti sairaan kuiskausta, tuntui se heistä tuossa
kuolonhiljaisuudessa tuomiopasuunan ääneltä:

-- Kuusisataa metriä...

Silloin eräs nuori matruusi tarttui äkkiä päähänsä ja kirkaisi
kimeällä, vapisevalla äänellä:

-- Sinä valehtelet! Valehtelet!

Ja hän juoksi mittarin ääreen, aivan kuin olisi tahtonut iskeä
kuoliaaksi miehen, joka oli ilmoittanut tuon peloittavan syvyyden.
Useat alkoivat liikehtiä hätääntyneinä kuin ahtaaseen häkkiin suljetut
villieläimet tulipalon lähestyessä.

-- Mittari ei enää näytä...

Heistä alkoi tuntua yhä kauheammalta, kun ei edes tiedä, miten syvällä
on. Sillä _sen_ he kaikki tiesivät, että yhä mentiin alaspäin.

Kului muutamia hetkiä, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta. Vesi alkoi
tipahdella yhä nopeammin terässeinistä, niinkuin veden suunnaton paino
olisi pusertanut hien tuosta kovasta metallista. Ja tuntui ikään
kuin outo kylmyys olisi alkanut vallata heidät; sähkövalokin näytti
himmeämmältä ja hiljaisuus oli niin peloittava, ettei kukaan rohjennut
lausua sanaakaan.

Silloin kuului omituista natinaa: teräslevyt olivat murtumaisillaan
veden paineesta. Vavisten he odottivat, milloin "U. 10" rusahtaa kokoon
-- ja kaikki murskaantuu silmänräpäyksessä. He toivoivat hartaasti,
että vihdoinkin tultaisi pohjaan, ja sadat kysymykset risteilivät
heidän aivoissaan. Mutta sanoja heillä ei enää tuntunut olevan.

Siitä asti kun koneet seisautettiin, oli "U. 10" vajonnut alaspäin
hiukan perä edellä. Mutta äkkiä he tunsivat, miten se pehmeästi
heilahti vaakasuoraan asentoon. He olivat tulleet pohjaan.

Mutta samassa alkoi peräpuoli taas hiljalleen painua alaspäin -- ja
sitten he kuulivat kummallista kahinaa. Niinkuin salaperäiset raajat
olisivat kähmineet veneen ulkoseiniä sisäänpääsyä etsien. Ja "U. 10"
heilahteli silloin tällöin, niinkuin jokin ihmisjärjelle käsittämätön
olento olisi sitä mahtavalla kämmenellään käännellyt.

He kuuntelivat henkeään pidättäen ja tuo kahina täytti heidän sielunsa
hyytävällä kauhulla. Vihdoin eräs purki sen sanoiksi:

-- Me vajoamme liejuun...

Vaikka useimmat olivat sen jo käsittäneet, niin nuo kolme sanaa
ikäänkuin vahvistivat todeksi sen, ettei nyt enää ollut pienintäkään
toivoa. Kuului kummallista ähkynää, epäselviä huudahduksia,
kirouksia... Ja nuori matruusi vaipui polvilleen nyyhkyttäen:

-- Minä en enää koskaan saa nähdä _häntä_... Ja meidän piti mennä
naimisiin jo syksyllä. Jumalani -- niin jumala ei voi sallia!

-- Missä on sinun jumalasi? -- huusi eräs uhkaavasti. Missä hän on? --
Nyt me kuolemme...

Silloin he huomasivat, että heidän hengityksensä oli muuttunut
raskaammaksi. Joidenkin kasvot olivat jo punaiset ja silmät verestivät
ja niissä säkenöi kummallisesti. Niin nyt he alkoivat tukehtua...

Äkkiä kuului käheä, epäinhimillinen huuto:

-- Vaimoni! Lapseni! Pois! Päästäkää minut pois!

Huutajan kasvot olivat vääristyneet, silmät laajentuneet, ja ketterästi
kuin suuri apina hän alkoi kavuta ulospääsyluukulle...

Jokainen tajusi vaaran ja riensi estämään mielipuolta aikeestaan. Mutta
hän ei ymmärtänyt enää mitään; hän taisteli kuin henkensä edestä ja
hänen äänensä muistutti tapettavan eläimen huutoa:

-- Vaimoni! Lapseni! Päästäkää! Pedot! Mitä aiotte?

He pitivät hänestä kiinni, mutta hän löi, potki, puri -- ja hän sai
erään matruusin käden suuhunsa ja samassa kuului ilkeä rouskahdus...

-- Ole nyt hiljaa!

-- Tule järkiisi!

Ja mieletön korisi tukahtuneesti:

-- Me kuolemme...

-- Lapseni ... pienet lapseni...

Kun hän ei vieläkään asettunut, valtasi heidät raivo. Joku tarttui
vasaraan ja halkaisi yhdellä iskulla hänen päänsä -- ja aivonsa...

Ja nuori matruusi, jota kotona odotti morsian, alkoi pitkäveteisesti
valittaa, niinkuin metsänpeto olisi nälissään ulvonut... Joku huusi
hurjasti ja uhkaavasti:

-- Hiljaa! Saat samasta, ellet vaikene!

Mutta nuoren matruusin kasvoille tuli samanlainen ilme kuin äsken
tapetullakin oli, kun hän huusi:

-- Missä on aurinko? Antakaa minulle aurinko! Roistot! Aurinko! Valoa!

Eräs sieppasi vielä verisen vasaran, aikoen hyökätä mielettömän
kimppuun. Mutta hän horjui kuin juopunut ja kaatui viimein kolahtaen
lattialle.

Hän nousi vaivalloisesti istualleen ja katsahti tovereihinsa. He
olivat hirveän näköisiä: kasvot olivat siniset, silmät verestävät ja
pullistuneet; heidän rintansa huohottivat kiivaasti ja he aukoilivat
suonenvedonomaisesti suutaan kuin kuivalle heitetyt kalat.

-- Auttakaa! yritti joku huutaa, mutta se kuului vain heikolta
korinalta. Avunhuuto tuntui niin turhalta, että eräs hänen toverinsa
änkytti katkonaisesti:

-- Vaiti. Aukaistaan ennen luukku...

Ja joka taholta kuului noita kauhistavia, korisevia ääniä:

-- Aukaistaan...

-- Ei, ei!

-- Aukaistaan...

Joku koetti ryömiä portaita kohti, mutta toiset asettuivat heidän
eteensä, voimattomine, tempoilevine raajoineen -- kuin suuret, kömpelöt
hyönteiset. Ja taas syntyi taistelu tukehtuvien miesten kesken. Nuori
matruusi oli kaatunut erääseen nurkkaan ja ähkyi vaivalloisesti:

-- Missä on aurinko?

Mutta kun toiset kieriskelivät kuviteltuihin vihollisiinsa
takertuneina, äskeinen ehdotuksentekijä yli-inhimillisin ponnistuksin
juoksi luukulle. Hän väänsi auki laitteen, joka puristetun ilman
voimalla pakottaa luukun auki...

Hän paiskautui taaksepäin kuin kevyt pallo. Ja sisään syöksyi oven
täydeltä musta liejuvirta -- niinkuin suunnattoman suuri, raivokas
matelija. Ahnaasti pärskähtäen se nielaisi miehet. Heidän korisevat
huutonsa vaikenivat äkkiä ja valot sammuivat.



INFERNO


Sotavangit tunkeilivat uteliaina uuden tulokkaan ympärillä, kun hänet
tuotiin sairaalasta. Hän tuli sisään kainalosauvojen varassa ja hänen
päänsä oli kokonaan siteissä.

Hän oli vielä hyvin nuori ja hentovartaloinen, tuo uusi sotavanki.
Hänen viiksettömät kasvonsa olivat kauniit ja hienopiirteiset -- mutta
kulmakarvat olivat palaneet kokonaan pois, ja se antoi noille kalpeille
kasvoille hermostuneen, salaperäisen ja hirveän leiman. Hänen suuret
silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tuskallinen,
jähmettynyt ilme -- eikä hän näyttänyt välittävän siitä, mitä hänen
ympärillään tapahtui.

Samassa astui sisään reippaasti nuori armeijanluutnantti, ja kun hän
näki vastatulleen, katseli hän ensin tätä niinkuin ei olisi uskonut
silmiään, ja huudahti sitten hämmästyneenä:

-- Mutta oletko se sinä? Todellakin...

-- Minä se olen...

Hänen äänensä oli omituisen väsähtänyt, mutta siinä oli kuitenkin
pehmeä, nuorekas sointu.

Silloin vastatullut huusi liikuttuneena, hiukan värisevällä äänellä:

-- Hyvät herrat! Tässä esitän teille meriväenluutnantti M:n --
kunniakkaan panssariristeilijämme "Infernon" [= helvetti] upseerin!

Haavoittuneen kunniaksi kajahti moniääninen, innostunut hurraa-huuto,
mutta hän ei edes hymyillyt.

Kun oli juotu teetä ja keskusteltu hetkinen kotiuutisista ja
viimeisistä taisteluista, kääntyi luutnantti vastatulleen puoleen ja
lausui pyytävästi:

-- Rakas ystävä, ole niin hyvä ja kerro meille, miten kaikki tapahtui...

Ja hän alkoi kertoa.

"Kello oli täsmälleen kaksitoista päivällä, kun takaa-ajava
vihollislaivasta alkoi näkyä taivaanrannalla. Siinä oli viisi
risteilijä-dreadnoughtia [dreadnought ('älä pelkää mitään') =
englantil. taistelulaivoista käytetty nimitys] -- ja me olimme yksin.
Kiireesti 'Inferno' muutti suuntaansa ja pyrki pakoon.

"Mutta pian ilmeni, ettemme pääse suojaan. Meidän suuri, uljas laivamme
syöksyi eteenpäin täydellä voimalla, vesi kohisi kokassa mahtavana
koskena, koneet jyskyivät vimmatusti ja laajoista savupiipuista tuprusi
savu pikimustana -- mutta sittenkin viholliset lähenivät. Siinä oli
vihollisen parhaat laivat, ja ne kulkivat ainakin kolme solmunväliä
nopeammin kuin 'Inferno'.

"Mutta me olimme jo valmiit taisteluun.

"Se oli suurenmoinen, unohtumaton hetki, kun tuhannen miestä seisoi
paikoillaan kalpeina ja valmiina kuolemaan. Ei kuulunut enää
ainoatakaan ihmisääntä. Kuului vain tuulen ulvontaa teräsköysissä, ja
jalkaimme alla tuntui laiva huohottavan ja värisevän kuin henkensä
edestä pakeneva elävä olento...

"Urhokas komentajamme oli tyyni, mutta aivan kalpea: hän tietysti
ymmärsi, että 'Inferno' kulki nyt viimeistä matkaansa, ja ajatteli kai,
miten voisi myydä laivan, meidät ja itsensä mahdollisimman kalliista.

"Kun vihollislaivasto oli viidentoista kilometrin päässä, annettiin
käsky ampua, ja heti sen jälkeen kuului meidän 13,5 -tuumaisen
keulatykkimme valtava paukahdus. 'Inferno' tuntui vavahtavan ja samassa
alettiin harvakseen ampua kaikilla suurilla tykeillä.

"Vihollisen puolelta vastattiin paikalla. Ensin putoilivat ammukset
kauas peräpuolelle ja ilmaan kohosi mahtavia vesipatsaita, mutta pian
niitä alkoi nousta joka puolelta.

"Minä katselin jännittyneenä noita pahaenteisiä vesipatsaita -- ja
muistan vieläkin, miten epämiellyttävästi sydämeni sykki. Ja juuri
silloin huomasin, että aivan keulan edessä kohosi kirkontornin
korkuinen vesipatsas -- ja 'Inferno' syöksyi suoraan sitä kohti...
Suonenvedonomaisesti tartuin johonkin -- ja samassa vesipatsas
räiskähti kannelle hirveällä voimalla ja pyyhkäisi pari miestä mukanaan
mereen, niinkuin he olisivat olleet hyttysiä.

"Me kiisimme eteenpäin 27 solmuvälin nopeudella, mutta siitä huolimatta
alkoivat vihollisalukset päästä jo miltei sivullemme. 'Inferno' teki
äkkikäännöksen ja lähti suorakulmaisesi kiitämään niistä poispäin...
Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin ne kaikki taas olivat miltei
sivullamme.

"Tähän asti ne olivat ampuneet vain harvakseen, aivan kuin etsien
oikeata ampumamatkaa -- eikä laivaamme ollut vielä sattunut ainoatakaan
vakavampaa osumaa. Mutta nyt viholliset alkoivat yhtaikaa ampua
kaikilla tykeillään. Koko laivan ympäristö oli täynnä korkeita
vesipatsaita; meri näytti kiehuvan, niinkuin koko merenpohja olisi
puhjennut täyteen tulta syökseviä tulivuoria. Eräs jättiläisammus
sattui 'Infernon' perimmäiseen savupiippuun ja tuo mahtava terästorvi
käpertyi ja murskaantui silmänräpäyksessä romuksi -- ja paiskautui
kauas yli kannen. Toinen räjähti tähystyspaikkani lähistöllä -- ja
sitten en hetkeen nähnyt mitään, sillä räjähdyksen ilmanpaine iski
rintaani kuin moukarilla; minä paiskauduin selälleni ja haavoituin
päähän.

"Noustuani huomasin, että 'Inferno' oli taas kääntynyt ja kiiti täyttä
vauhtia poispäin. Mutta pienen ajan kuluttua olivat vihollislaivat
taas sivullamme. Mitä sen jälkeen tapahtui, on aivan kuin kamalaa
painajais-unta.

"Kaameasti ulvoen satoi ammuksia yhä tiheämpään -- ja yhä useampi niistä
osui. Huumaavia räjähdyksiä, tukehduttavaa kaasua, kuolinhuutoja...
Koko laiva oli nimensä mukaan kuin muuttunut helvetiksi.

"Aivoissani oli vain yksi ajatus: kannen alle. En tiedä miten sinne
jouduin, mutta heti sinne tultuani kuului hiukan peräpuolelta laivan
sisustasta huumaava räjähdys ja sähkövalot sammuivat. Kaikki muuttui
sysimustaksi, ja joka taholta kuului sekavia, pelästyneitä ja kauhusta
väriseviä huutoja.

"Samassa taas räjähti, kauempana leimahti punakeltainen, sokaiseva
liekki valaisten silmänräpäykseksi tuon mustan kone-erämaan: ammus oli
puhkaissut kannen ja räjähtänyt konehuoneessa.

"Mahdotonta on kuvailla, mikä kauhu ja sekasorto muutamana sekuntina
vallitsi. Koneiden jyskytys lakkasi ja pimeydestä kuului yhtaikaa
vihlovia tuskanhuutoja, sinkoilevien pomminsirpaleiden ja koneenosien
pauketta ja ryskettä... Mutta kauheinta oli kuitenkin kuulla, miten
ihmisruumiit kaameasti mätkähtäen paiskautuivat mäsäksi rautaseiniin ja
koneiden sekaan.

"Ja taas räjähdys! Ammus räjähti syvällä suuressa öljysäiliössä -- ja
silmänräpäyksessä leiskahti koko koneosasto valtavalla humahduksella
sinivihreään liekkiin... Palava öljy virtasi kaikkialle -- niinkuin
tavattoman suuri sähisevä monipäinen tulikäärme. Ja hetken kuluttua
koko laivan sisus tuntui olevan yhtenä räiskyvänä tulimerenä. Kuului
sydäntäsärkeviä kirkaisuja, kun miehet tukehtuivat ja paloivat
kuoliaiksi -- eikä mitään apua...

"Hyydyttävä kauhu valtasi minut. Tahdoin paeta jonnekin mutta olin
puristunut erääseen nurkkaan miesjoukon taakse niin lujasti, etten
voinut liikauttaa jäsentäkään. Tuli leimahti ylitseni, tunsin tukkani
palavan ja luulin kuolevani...

"Mutta uusi jättiläisammus puhkaisi samassa laivan kyljen, ja kokonainen
mahtava koski syöksyi sisään. Hirveä oli se räiske, kohina ja pauhu,
kun valtavat vesipaljoudet äkkiä syöksyivät alas tuohon hyppelehtivään
tulimereen. Mutta vielä senkin yli kuului ihmisten huuto: osastoihinsa
sulkeutuneiden koneenkäyttäjien ja lämmittäjien huuto, kun he näkivät
olevansa auttamattomasti hukassa... Jos on olemassa helvetti, niin
sen syvimmästä, kauheimmasta onkalostakaan ei voi kuulua hirmuisempaa
huutoa. Minua värisyttää, kun ajattelen sitä ... se kaikuu yhtä mittaa
korvissani -- niin, minä pelkään, että tuo huuto seuraa minua kuolemaan
asti...

"Enemmän kuolleena kuin elävänä kuljetti ihmisaalto minua eteenpäin --
sitten ylöspäin. Ja samassa paiskauduin aivan lentämällä ylöspäin...
Olin tukehtumaisillani tuleen, savuun ja höyryyn... Kaikkialle sinkoili
hehkuvia koneensirpaleita ... Vain hämärästi käsitin, että höyrypannut
olivat räjähtäneet, ja nuo onnettomat siellä alhaalla olivat lakanneet
olemasta.

"Vähitellen tunsin, että veri virtasi pitkin kasvojani ja sokaisi
silmäni -- olin taas saanut pienen haavan otsaani. Vaivalloisesti
pyyhin kasvojani, ja ensimmäinen mitä näin, oli matruusi, joka kasvot
raivosta vääristyneinä juuri lähetti torpedon vihollislaivoja kohden.

"Ne olivat vielä lähempänä kuin äsken, 'Inferno' oli kokonaan pysähtynyt
ja heilui valtavasti, kun vihollisten suuret ammukset sattuivat sen
kylkiin ja panssaritorneihin. Toisinaan oli vihollisen tuli niin
nopeata, ettei räjähdysten väliä erottanut.

"Juuri kun aioin nousta, räjähti edempänä taas suuri ammus. Tulen
ja savun keskellä näkyi päitä, käsiä ja jalkoja sinkoilevan
kaikkialle ... ihmisruumiit katkeilivat kuin korret ... kuului
vihlovia kuolinhuutoja... 'Infernon' kansi näytti olevan ammuttu
pirstaleiksi -- ja se oli kokonaan peittynyt vereen, lihapaloihin
ja sisälmyksiin. Mitään järjestystä ei enää ollut.

"Mutta joukko tykkejä oli vielä toiminnassa. Ja taas minä näin, miten
torpedoputkesta lennätettiin surmanviejä vihollista kohti...

"Olin kummallisen tylsyyden vallassa -- luulen, ettei päässäni
ollut ainoatakaan selvää ajatusta. Niinpä minulla ei vieläkään ole
pienintäkään käsitystä siitä, kuinka kauan taistelu oli kestänyt.

"Vaistomaisesti juoksin lähimpään panssaritorniin. Ja se mitä siellä
näin, oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Kaikkien kasvot olivat
kalpeat ja jäykistyneet, muutamat ojentelivat nyrkkiin puristettuja
käsiään vihollista kohti, lasketellen uhkauksia ja kirouksia
-- eräs huusi yhtä mittaa käheällä äänellä, ja vihdoin juoksi
kädet kohotettuina yli laidan. Ja vaikka kaikki ympärillä näytti
olevan murskana ja 'Inferno' alkoi jo upota, ampuivat tykkimiehet
kuumeisella kiireellä. Eräskin hyvin miellyttävä tykkimies, joka oli
kotipuolestani, oli niin muuttunut, että vain vaivoin tunsin hänet:
hän tähtäsi tarkkaan, silmät kiiluen, hänen kasvonsa olivat hikiset ja
vihasta kalpeat, ja veri valui alas poskea myöten.

"Kun samassa erääseen vihollislaivaan sattui torpedo ja sen keulapuoli
alkoi upota, muuttuivat miehet aivan kuin mielettömiksi. Julman riemun
ja raivon vallassa he työskentelivät yhä kuumeisemmin. Toiset nauroivat
käheätä, saatanallista naurua, joka muistutti paholaisen hohotusta.
Jotkut taas huusivat kaikin voimin.

"Minä myönnän, että minua alkoi kauhistaa heidän huutonsa ja ilmeensä ja
se tapa, millä he menivät kuolemaan. Mutta kun samassa ammus luiskahti
heidän panssaritornistaan sitä vahingoittamatta, nousi meteli vielä
kauheammaksi. Ja aivan kuin he olisivat luulleet vihollisen kuulevan
heidän huutonsa, karjuivat he raivoisasti:

"-- Odottakaa, raukat!

"-- Toiste on _meillä_ ylivoima!

"-- Pelkurit! Pelkurit!

"-- Tästä saatte!

"-- Vielä minä yhden upotan...

"Silloin laivan koko suunnaton runko tuntui nousevan pystyyn: perässä
oli torpedo räjähtänyt, ja alus alkoi upota. Kauhusta mielipuolet
ihmiset, jotka vielä olivat jääneet henkiin juoksivat kuin sokeat
keulaan. Minä muistan vieläkin heidän kalpeat kasvonsa ammottavine
suineen, ja heidän hätähuutonsa. Eräs upseeri huusi, että on turha
ampua, kaikki on hukassa -- mutta häntä ei kukaan kuullut. Ja kun muuan
vihollislaiva vaipui aaltoihin, kohottivat jäljellä olevat tykkimiehet
taas hurjan riemuhuudon ja laukoilivat tykkejään mielettömällä
vimmalla. Minä luulen, että useat tuskin enää käsittivätkään, mitä
omalle laivalle tapahtui -- heidän ainoa päämääränsä oli vahingoittaa
vihollista.

"Nämä olivat jo tauonneet ampumasta, mutta kun meikäläiset yhä
jatkoivat, kohdistettiin kaikkien laivojen murhaava tuli vielä kerran
'Infernoa' kohden, ja se alkoi painua yhä nopeammin.

"Mutta yksi panssaritorni oli vieläkin miltei eheä ja muutamat miehet
ampuivat yhä, vaikka vesi tulvi sisään ja he joutuivat sen varaan.
Äsken mainitsemani tykkimies oli juuri sulkenut 13,5 -tuumaisen
tykkinsä sulkuosaston, kun tykin mahtava putki vaipui aaltoihin --
ja mies oli vyötäisiä myöten vedessä. Mutta 'Inferno' kallistui
hurjasti, kun suuret ammukset iskivät sen kylkeen -- ja hänen tykkinsä
nousi vielä kerran vedestä. Silloin näin näyn, joka ei koskaan
häviä silmistäni: hän tähtäsi kiiluvin, petomaisin katsein ja hänen
vertavuotavat kasvonsa olivat vääristyneet -- ja kun tykki nousi
luonnolliseen asentoonsa, hän laukaisi sen hirveästi kiroten... Ja
kun hänen verestävät silmänsä näkivät, että erään kaukana olevan
vihollislaivan kohdalta nousi korkea vesipatsas, kohotti hän molemmat
kätensä ilmaan ja karjui raivoisasti ja käheästi kuin mielipuoli.

"Vesi nousi hänen vyötäisiinsä, taas räjähti ammus -- enkä nähnyt häntä
enää...

"Armoa ei annettu eikä pyydetty. Vihollinen ampui niin kauan kuin
osakin 'Infernosta' oli vedenpinnalla. Se vajosi yhtä mittaa, mutta
niin omituisen hitaasti -- niinkuin se olisi ollut elävä olento, joka
epätoivoisesti piti kiinni elämästään.

"Muistan hämärästi, että seisoin panssaritornin vieressä ja tuijotin
vihollisia kohti. Silloin räjähti takanani ja minä paiskauduin kauas
mereen.

"Mahdollisesti menin ensin tainnoksiin, mutta kylmä vesi kai virvoitti
minut, koska tunsin, että olin vedessä ja oikeaa jalkaani viilsi ja
kirveli kummallisesti. Sinä luultavasti muistat, että olen hyvä uimari
ja vaistomaisesti aloin uida vihollislaivoja kohti.

"Yhä vieläkin lensivät ammukset kamalasti ulvoen ylitseni -- ja aina kun
ne sattuivat uppoavaan 'Infernoon', räsähti siellä kaameasti, kuului
teräsosien räiskettä ja valtavaa kohinaa...

"Vihdoin kuitenkin ampuminen lakkasi. Kipu jalassani tuntui aivan
sietämättömältä, ja aloin jo kangistua. Muutenkin tunsin heikkeneväni,
ja silmissäni alkoi omituisesti hämärtää. Kerran kuitenkin vielä
käänsin päätäni -- ja silloin näin epäselvästi, kuin mustan sumun
lävitse, miten repaleiksi ammuttu sotalippumme hitaasti vaipui
aaltoihin..."

Kaikki istuivat kauan liikkumattomina ja äänettöminä tuijottaen
eteensä. Oli niin hiljaista, että erotti katossa lentelevän kärpäsen
surinan ja miesten raskaan hengityksen -- ja jostakin kauempaa kuului
vaivoin ikkunoiden lävitse sotilaspartion tahdikkaat askelet. Vihdoin
kysyi joku hillityllä, hiukan värisevällä äänellä:

-- Ja te olette ainoa, joka pelastui...?

Hän ei nostanut katsettaan, vaan vastasi hiljaa ja väsyneesti:

-- Ainoa.



HAUTAUTUNEET


-- Minun on nälkä...

-- Niin minunkin -- tuskin voin pysyä pystyssä.

He olivat hyviä ystävyksiä, kotoisin samasta kylästä. Toinen oli
hintelä, mustatukkainen, toinen tanakka, lujakasvoinen, ja hänen
tukkansa ja viiksensä olivat vaaleankellertävät.

-- Eikö sinulla ole edes yhtään leivänpalaa? kysyi tummaverinen taas
hetken kuluttua.

-- Ei yhtään.

Näin he puhuivat hiljaisella äänellä kahlatessaan eteenpäin syvässä
lumessa risaisen miesjoukon keskellä. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja
silmät tuijottivat tylsinä ja ilmeettöminä syvistä kuopistaan. Pitkään
aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin lumen yhtämittainen kahina
jaloissa -- ja nääntynyttä, läähättävää hengitystä...

Jo kuusi päivää oli verinen jättiläistaistelu riehunut, ja heidät,
kymmentuhatmiehinen joukko, oli lähetetty kiertämään vihollisen vasenta
siipeä ja hyökkäämään sen niskaan.

He olivat kaksi vuorokautta marssineet miltei levähtämättä ja olivat
niin uupuneita, että vain vaivalloisesti saattoivat kahlata eteenpäin
lumessa. Ruokavarat olivat lopussa eikä kuormastoa ollut mukana -- se
oli joko eksynyt lumimyrskyssä, tai oli unohdettu kokonaan lähettää.
Oli miten oli, mutta he olivat nälkäisinä autiolla seudulla. Ja
aivan äskettäin olivat partiot ilmoittaneet, että vihollinen oli
suoraan edessä varustetuissa asemissa. Miten luja vihollisen asema ja
varustukset olivat, ei voitu saada selville, mutta piikkilankaesteitä
ainakin oli näkynyt.

Eikä vihollisia pitänyt vielä lainkaan olla näillä seuduilla -- ja nyt
ne istuvat siellä varustustensa takana, aivan kuin odottamassa heitä...

Kun he olivat tulleet noin kahdentuhannen metrin päähän metsäisistä
kummuista, joilla vihollisten piti olla, annettiin pysähtymismerkki, ja
upseerit kokoontuivat neuvottelemaan.

Sotilaitten kasvoihin puhalsi läpitunkeva, jääkylmä tuuli, ja sen
mukana kiiti suuria hiutaleita ennustaen lumimyrskyä; se tuntui aivan
kuin tunkeutuvan heidän nälkiintyneitten, kylmästä hiestä märkien
ruumiittensa lävitse. He olivat niin näännyksissä, etteivät jaksaneet
edes käsillään huitoa; useimmat retkahtivat vain voimattomasti lumelle
istumaan tuijottaen toivottomasti eteensä. Heidän kasvonsa muuttuivat
vähitellen sinertäviksi ja heidän ruumiinsa alkoivat ankarasti
väristä...

-- Tietysti ne istuvat tuolla lämpimien lihapatojen ääressä, virkahti
muuan sotilas katkerasti.

Ja toinen huusi hurjasti:

-- Jospa minä saisin kynsiini edes yhden noista kirotuista, jotka ovat
meille tämän tehneet...

Aliupseeri huomasi, että nyt eivät auttaneet mitkään uhkaukset. Ja
sitä paitsi hän oli itsekin nälkään nääntymäisillään. Mutta hänen
mielessään heräsi sukkela tuuma, jolla hän omin päin aikoi asettaa
tyytymättömyyden.

-- Kuole siis nälkään tähän paikkaan, hölmö! hän huusi vihaisesti.
Mutta niin emme me tee! Tuolla on ruokavaroja yllin kyllin, ja jos vain
upseerit käskevät hyökkäykseen, niin ei tässä kauan nälkää kärsitä.

Heidän ainoa ajatuksensa oli saada ruokaa, se oli niin polttava kysymys
jokaiselle, että he tarttuivat aliupseerin sanoihin kuin hukkuvat
oljenkorteen. Kuului muutamia epäröiviä ääniä:

-- Olisikohan niillä...?

-- Taitaisi sieltä löytyäkin jotakin.

-- Kyllä niillä ruokaa on! vahvisti aliupseeri varmasti.

Pitkään aikaan ei taas kuulunut muuta kuin tuulen pahaenteinen kohina,
ja lunta alkoi tulla aivan taivaan täydeltä; se pieksi heidän kasvojaan
kuin pienillä vitsoilla. Läpi myrskyn pauhun kuului taas joitakin
alakuloisia, toivottomia huudahduksia:

-- Kunhan antaisivat vain hyökkäyskäskyn...

-- Nälkäkuolema tässä kumminkin tulee.

-- Jospa tuon lumipyryn suojassa pääsisi huomaamatta lähelle...

-- Kauan ne nyt neuvottelevat. Johan tässä paleltuu kuoliaaksi!

Vihdoin upseerit hajaantuivat joukkojensa luokse ja ilmoittivat, että
kun vihollisella ei tällä suunnalla voinut olla suuria joukkoja, niin
oli heti lumipyryn suojassa hyökättävä ja vallattava heidän asemansa.

Ja hyökkäys alkoi. Se on: he alkoivat taas syvässä lumessa
vaivalloisesti laahustaa vihollista kohti.

Lumimyrsky kiihtyi kiihtymistään. Metsäiset kummut olivat silloin heti
kadonneet kokonaan näkyvistä. He laahustivat aivan kuin umpimähkään, ja
matka tuntui loppumattoman pitkältä.

Vihdoin he huomasivat noin viidenkymmenen metrin päässä kolminkertaisen
piikkilankaesterivin. He pysähtyivät ilman käskyä, heidän sydämensä
sykkivät miltei kuuluvasti, ja heidän hengityksensä muuttui omituisen
huohottavaksi. Vain vaivoin saattoi lumimyrskystä erottaa jotakin
häämöttävää, metsäntapaista noin sadanviidenkymmenen metrin päässä --
mutta mitään elonmerkkiä ei voinut nähdä.

-- Näyttää aivan siltä, kuin ne olisivat jättäneet tämän aseman,
kuiskasi käheällä, vapisevalla äänellä sama mustasilmäinen, laiha mies,
joka tiellä oli pyytänyt leipää toveriltaan.

-- Se on juoni ... kyllä ne siellä odottavat, vastasi kuiskaten hänen
vaalea toverinsa.

-- Mutta katsos ... piikkilankaesteiden luonakaan ei näy yhtään jälkeä,
hän sanoi taas, tuijottaen terävästi esteitä kohden.

-- Kyllä tällainen lumimyrsky pian jäljet tasoittaa. Minä pelkään, että
tässä käy huonosti.

Hän sanoi sen aivan hiljaa, miltei vain huulillaan, mutta hänen
kasvoillaan kuvastui jännitys ja mielenliikutus.

Etunenässä marssi pioneeriosasto, ja taas lähdettiin hiljaa eteenpäin.

Aidoilla pysähdyttiin, ja pioneerit alkoivat saksillaan katkoa lankoja.

Silloin kuului yli myrskyn pauhun terävä vihellys, heti sen jälkeen
räjähti yhteislaukaus -- ja suuri joukko vaipui käsiään huitoen maahan.

-- Ampukaa! Ja eteenpäin! kajahti joka taholta upseerien huutoja.

Seurasi hajanainen, pitkäveteinen yhteislaukaus, sitten kaikuva hurraa
-- ja sitten he viimeisillä voimillaan syöksyivät piikkilankaesteitä
kohden.

Toiset sieppasivat kaatuneilta pioneereilta sakset ja alkoivat
kuumeenomaisesti katkoa lankoja, toiset iskivät niitä vimmatusti
kiväärinperillä; jotkut alkoivat kiivetä yli ja takertuivat niihin
kuin kärpäset hämähäkinverkkoon... Mutta takaapäin tuli yhä uusia
joukkoja, kaikilla oli vain yksi ajatus: eteenpäin, eteenpäin
mahdollisimman pian! He syöksyivät eteenpäin kuin mielettömät,
huutaen voimainsa takaa, ollakseen kuulematta vihollisen ammuntaa ja
toveriensa kuolinhuutoja... Suuri osa sotkeutui piikkilankoihin, monet
kompastuivat kaatuneihin ja tallattiin armotta kuoliaiksi. Ja takaapäin
painoi yhä monituhantinen, nälästä miltei mielipuoli miesjoukko --
aivan kuin patonsa särkenyt hyökyaalto...

Juuri tätä hetkeä näytti vihollinen odottaneen. Sillä kiväärinräiskeen,
myrskyn ja huutojen yli alkoi äkkiä konekiväärien kamala särinä
ja pikatykkien jyrinä -- ja tiheään ahtautuneet joukot kaatuivat
sananmukaisesti kuin heinä niittokoneen terän edessä... Samalla
räjäytettiin kokonainen sarja lumeen kätkettyjä miinoja. Kuului
hirmuinen räjähdys, kaikki peittyi tuleen, savuun ja lumipilveen...
Ja yli helvetillisen räiskeen ja melun erotti joitakin vihlovia
kirkaisuja...

Vieläkin juoksivat jotkut huutaen eteenpäin, mutta he pysähtyivät
vähitellen -- ja elossa olevat kääntyivät hurjaan pakoon. Mutta he
olivat liian lähellä konekiväärejä ja pikatykkejä; niiden luodit ja
ammukset ulvoivat yhtenä ainoana kuolemansoittona, ja oli samantekevää,
juoksiko eteenpäin vai pakoon. Vain pienen osan onnistui kuin sattuman
kautta päästä kauemmaksi kentälle.

Jäännökset pakenivat minkä jaksoivat. Noin tuhatmiehinen ratsujoukko,
joka oli paremmin säästynyt, ratsasti umpimähkään erästä pientä
metsikköä kohden, jonka he olivat nähneet häämöttävän lumimyrskyssä. Ja
jalkaväen jäännökset raahustivat heidän jäljessään.

Mutta kun ratsuväki pahaa aavistamatta saapui noin sadan metrin
päähän metsiköstä, syöksyi heitä vastaan kokonainen teräsmyrsky...
Etummaiset ratsastajat vaipuivat joukoittain maahan kuin ukkosen
lyöminä; toiset käänsivät ratsunsa ja yrittivät pakoon, mutta mihin he
olisivat päässeet konekiväärien hirveästä tulesta! Jalkaväkijoukot,
jotka laahustivat vielä kaukana tasangolla tiheinä ryhminä, kaatuivat
taas kuin lakaistuina. Irtonaiset, hurjistuneet hevoset ilmestyivät
lumimyrskystä kuin jättimäiset myrskylinnut, syöksyen hurjalla
vauhdilla heidän ylitseen -- ja muutamien jalustimissa laahasi
jotakin... Miehet tulivat aivan kuin mielettömiksi kauhusta -- he
sieppasivat nenäliinansa, heiluttivat niitä ja kivääreitä ilmassa ja
kirkuivat epätoivoisesti:

-- Me antaudumme!

-- Älkää ampuko!

-- Älkää ampuko enää!

Mutta kuka olisi kuullut heidän huutojaan? Tykkien jyrinä,
konekiväärien särinä ja yhä kiihtyneen myrskyn ulvonta muodostivat
niin kaamean äänen kuin olisi se tullut helvetistä... Lunta tuli niin
sakeasti, ettei enää nähnyt eteensä kuin kymmenkunta metriä; he eivät
nähneet vihollista, eikä tämä heitä, mutta heidän kamala tulimyrskynsä,
joka tuntui olevan yhtä lumimyrskyn kanssa, lakaisi kaiken elollisen
pois tasaiselta kentältä.

Vihollinen oli nähtävästi saanut vakoojiltaan vääriä tietoja ja
varustautunut vastaanottamaan vielä suurempaa joukkoa. Heidän tulensa
jatkui vielä sittenkin, kun ei mitään vastustusta ollut. Ja tunnin
kuluttua ei tuosta kymmentuhantisesta miesjoukosta ollut jäljellä
kuin satakunta nääntynyttä olentoa -- loput makasivat tuolla aavalla
lumikentällä silvottuina, kuolleina ja haavoitettuina...

Mutta lumimyrsky yltyi yhä hirvittävämmäksi. Tuntui aivan kuin se olisi
tahtonut näyttää, ettei ihmisten esiinloihtima myrsky voi vetää sille
vertoja... Läheisestä metsästä kuului peloittava ryske -- ja ulkona
tasangolla ulvoi niin raivoisasti ja villisti kuin lukematon parvi
nälkäisiä jättiläispetoja...

Kun miinat räjähtivät, paiskasi ilmanpaine hänet maahan, vaikka he
olivat räjähdyksestä verraten kaukana. Syvä, pehmeä lumihanki esti
kuitenkin loukkaantumasta.

Puoliksi pökertyneenä hän aukaisi silmänsä ja huomasi vieressään
vaaleaverisen toverinsa, joka puhdisti lunta kasvoiltaan.

He alkoivat juosta poispäin ja havaitsivat, että suuri joukko seurasi
heitä. Heidän takanaan kuului huutoja ja avunpyyntöjä, mutta niihin
he eivät kiinnittäneet huomiota -- he vain juoksivat. Heidän rintansa
korisi, hiki vuoti virtanaan ja he olivat nääntymäisillään, mutta
poispäin, poispäin tuosta kauhun paikasta! Miehiä kaatui alinomaa
heidän takanaan; pikatykin ammukset lensivät ulvoen heidän päänsä
vierestä, toisinaan räjähti srapnelli heidän yläpuolellaan, luodit
lävistivät heidän risaiset vaatteensa, he saivat naarmuja -- mutta
aivan kuin ihmeen kautta he molemmat olivat yhä hengissä, vaikka heidän
joukkonsa oli huvennut muutamaan kymmeneen.

He juoksivat siten kauan -- niinkuin olisivat muka voineet päästä
luoteja pakoon! Mutta lopulta heidän ruumiinsa valtasi aivan kuin
juopuneen lamaannus ja nyt he laahustivat eteenpäin aivan hiljaa.

Silloin läheni taas kummallinen vinkuna -- ja aivan kuin
jättiläisviikatteen kaatamana he kaikki suistuivat maahan; konekiväärin
tuli oli osunut heidän pieneen joukkoonsa. Jotkut tulivat lävistetyiksi
useista kohdin ja kuolivat ääntä päästämättä... Hänestä itsestään
tuntui, että jokin pisti häntä hiukan sääreen. Mutta vaikka hän kuinka
olisi ponnistellut, hän tuli yhä heikommaksi, tykkien jyrinä ja myrskyn
kohinakin lakkasi vähitellen kuulumasta, ja hän kaatui suulleen
lumeen...

Hänellä oli kummallinen ahdistava tukehtumisen tunne, mutta hän ei vain
voinut herätä. Jokin tuntui painavan häntä, kuristavan häntä kurkusta;
hän ponnisti kaikki voimansa ja nosti päätään.

Lumi hajaantui hänen päältään, hän kuuli lumimyrskyn pauhun -- eikä
muuta. Heikosti voihkaisten hän vaipui uudelleen maahan -- jalasta oli
niin oudosti repäissyt...

Vähitellen hän huomasi, että jalat ja kädet olivat niin kankeat ettei
niitä voinut liikuttaa. Jonkinmoinen vaisto kuiskasi, että häntä uhkasi
kuolema ja tämä hämärä tunne pakotti hänet taas ponnistamaan kaikki
voimansa -- ja hänen onnistui taas nostaa päätään.

Epäselvästi hän näki, että hänen vierellään makasi joku olento
pitkällään -- ja lumi tämän rinnan kohdalla oli aivan punaista. Hiukan
kauempana istui lumessa hänen toverinsa huojutellen hiljaa ruumistaan
ja kannattaen toisella kädellä toista -- ja hänen hampaansa kalisivat
kuuluvasti.

Myrsky ulvoi yhtä rajuna, kokonaiset lumijoukot tuntuivat vyöryvän
heidän ylitseen. Ja alkoi hämärtää.

Pitkän ajan kuluttua hän taas vaivalloisesti käänsi päätään toverinsa
puoleen ja sopersi:

-- Missä lienee lääkintäosasto...?

Tämä käänsi hiukan lakitonta päätään ja hänen vaalea, pitkä tukkansa
oli aivan lumessa; hänen leukansa vapisi kauan suonenvedonomaisesti,
mutta vihdoin hän änkytti:

-- Ei ole mitään lääkintäosastoa...

-- Eikö?

-- Ei mitään -- kaikki hukkuu lumeen...

Ja niinkuin puhuminen olisi vienyt häneltä viimeisetkin voimat, hän
retkahti selälleen syvään lumeen -- ja vihaisesti sähisten alkoi myrsky
peittää hänen kasvojaan.

Hetken kuluttua hän ähkyi kuin tukehtumaisillaan:

-- Jään lumen alle ... nosta päätäni...

Kummallinen tuska puristi toverin sydäntä, kuullessaan

tuon tukehtuneen äänen. Hän ei tuntenut lainkaan sitä kamalaa, sodan
kärsimyksissä syntynyttä itsekkyyttä, joka käskee pitämään huolta vain
itsestään. Hän muisti vain, että he olivat yhdessä lapsena leikkineet,
yhdessä kasvaneet ja tämä voimakkaampi, juro toveri oli lukemattomat
kerrat auttanut häntä -- kerran pelastanut hänen henkensäkin.
Äärimmäisin ponnistuksin hän ryömi toverinsa luokse ja koetti nostaa
häntä istualleen, mutta jalasta viilsi niin kovasti, että hänen täytyi
luopua yrityksestään. Hän kopeloi vain jähmettyneillä käsillään lunta
toisen kasvoilta -- eikä kumpikaan puhunut mitään.

Pitkän ajan kuluttua kuului jostakin läheltä heikko, vapiseva ääni:

-- Auttakaa, veljet ... kuolen...

Hän tunsi, ettei voinut tehdä mitään, eikä vastannut. Pari kertaa
kuului vielä sama ääni entistä heikompana -- ja sitten se vaikeni,
ainiaaksi...

Pimeys muuttui yhä sakeammaksi -- ei nähnyt enää vähääkään eteensä.

-- Auttakaa! Auttakaa! kuului myrskyn ulvonnan yli kauhea huuto.

Ja niinkuin tuo avunhuuto äkkiä olisi lennättänyt onnettomien mieleen
heidän hirmuisen asemansa, alkoi kaikkialta kuulua samanlaisia huutoja.
Toiset olivat vielä lujia ja läpitunkevia, toiset käheitä ja vapisevia
-- ja jotkut olivat niin heikkoja kuin olisi se ollut heidän viimeinen
huutonsa.

-- Auttakaa ... auttakaa!

Hän oli tällä sotaretkellä nähnyt ja kuullut paljon sellaista, jota
hän ei ollut uneksinutkaan maailmassa olevan -- mutta mitään niin
kauhistavaa kuin nuo huudot hän ei vielä koskaan ollut kuullut. Ensin
hän luuli sen johtuvan siitä että, että ne kuuluivat niin epäselvinä
ja katkonaisina myrskyn pauhusta. Mutta kun hän kuunteli tarkempaan,
kuvastui niissä jotakin, joka tarttui häneenkin -- niinkuin suuri
rautainen koura olisi tarttunut hänen sydämeensä ja pusertanut sitä
kokoon. Hän käsitti nyt vasta -- niinkuin monet muutkin -- että heidän
kaikkien, haavoittuneiden ja nälkiintyneiden täytyy kuolla tänne --
hautautua lumeen. Tietämättä mitä teki, hänkin alkoi äkkiä huutaa
kaikin voimin:

-- Auttakaa! Auttakaa!

Koko tuo myrskyävä, sysimusta kenttä tuntui heräävän elämään --
kaikkialta kuului voihketta, ulinaa ja epäselviä katkonaisia huutoja:

-- Auttakaa, jumalan tähden!

-- Me kuolemme! Kuolemme!

Niin sanoin kuvaamaton hätä ja kuolemankauhu kuvastui noissa
huudoissa, kuin olisi huutajia parhaillaan hiipien lähestynyt jokin
hirveä olento ojennellen jo pitkiä karvaisia raajojaan kuristaakseen,
tukehduttaakseen heidät...

Ja sellainen olikin... _Lumi_, valkea puhtoinen lumi oli muuttunut
tuollaiseksi hirmuolennoksi. Se kohosi yhä tunkeutuen kaikkialle.
Se kohosi kohoamistaan uhaten haudata heidät syvyyteensä. He
taistelivat sitä vastaan epätoivon vimmalla; he kähmivät murskattuine,
kohmettuneine raajoineen ylöspäin kuin kummalliset kovakuoriaiset -- ja
voihkivat yhtä mittaa huuto huudolta heikkenevällä äänellä:

-- Auttakaa! Auttakaa!

Mutta kaikki oli turhaa. Tuulikin puhalsi aivan vihollisen taholta,
joten hekään eivät kuulleet mitään. Ja lumi oli niin tavattoman
pehmeätä ja upottavaa, he jäivät yhä syvemmälle -- se tuntui nielevän
heidät armotta kuin pohjaton, vetelä suo...

Hänen toverinsa makasi jo liikkumattomana; hän oli luultavasti mennyt
tainnoksiin ja hänen kasvonsa olivat kokonaan peittyneet lumeen.

Selittämätön hätä valtasi hänet. Hänestä tuntui, että jos toveri
nyt kuolee, on hänkin auttamattomasti hukassa. Sen tähden hän
epätoivoisesti alkoi kaapia lunta toverin kasvoilta, hieroa hänen
käsiään ja hokea käheästi:

-- Herää ... nouse! -- Sinä kuolet...

Pitkän aikaa ponnisteltuaan vaalea mies sai vihdoin kuiskatuksi:


-- Jäseneni eivät liiku enää

Ja omituinen, tylsä alistuminen kuvastui tuossa väsyneessä, jähmeässä
äänessä.

Toinen koetti nostaa hänet istualleen, mutta hänen omaa jalkaansa alkoi
viillellä niin, että kaikki muuttui mustaksi. Mutta kaiket aikaa ulvoi
myrsky ja sen pauhinasta kuuluivat yhä nuo sydäntäsärkevät, vähitellen
heikkenevät huudot -- niinkuin haaksirikkoisten, jotka kauan ovat
uineet kylmässä vedessä ja nyt alkavat toinen toisensa jälkeen vajota
aaltoihin...

Ja jyrkkänä vastakohtana näille tuskanhuudoille kuului taas hänen
toverinsa tyyni, jähmettynyt ääni:

-- Vie terveisiä ... jos vielä kotiin pääset..

-- Emme kukaan enää pääse milloinkaan kotiin, kuului hänen suustaan
valittavasti.

Hänen mieleensä muistui koti -- hänen nuori vaimonsa, lapsensa ...
kaikki. Ja äkkiä hän, täysikasvuinen, karaistunut mies, alkoi rajusti
nyyhkyttää...

Hetken kuluttua hän alkoi taas epätoivoisesti hieroa toverinsa kättä
-- toinen olikin jäätyneen veri- ja lumisohjun peitossa -- ja puhui
hätäisesti:

-- Nouse, nouse ... hautaudut...

Hän hieroi yhä -- ja vihdoin toinen aukaisi silmänsä niinkuin olisi
ollut tainnoksissa ja kysyi:

-- Mitä nyt? Missä olen?

-- Jäät lumen alle...

-- Vai niin, hän sanoi taas käheällä, välinpitämättömällä äänellä,
niinkuin asia ei olisi häntä lainkaan koskenut. Ja hän lisäsi hiljaa:

-- Kutka huutavat?

-- Haavoittuneet...

-- Niin -- nyt muistan.

Hammasta purren hän nosti toverinsa kankeata ruumista ja sai hänet
vihdoin istumaan. Sitten hän ryömi suurella vaivalla tämän taakse -- ja
he asettuivat istumaan selät vastakkain.

Mutta myrsky raivoaa yhä -- eivätkä huudot lakkaa ... heikkenevät
vain...

Hänen poskensa on myrskyä vasten ja hänen korvansa ja kaulansa
tunkeutuvat täyteen lunta -- se sulaa vähitellen ja jääkylmä vesi valuu
alas hänen ihoansa myöten.

Mutta pian hän alkaa aivan kuin tottua siihen, korvia ja kasvoja ei
enää palele niin paljon -- ja hänen ruumiinsa lakkaa värisemästä.
Jonkinmoinen tylsä uneliaisuus valtaa hänet. Ja kummakseen hän huomaa,
että hänen äänensä on muuttunut samanlaiseksi kuin toverinkin.

-- Miten voit?

-- Tuntuu, kuin toinen käsi... olisi poissa, vastaa toveri
niin hitaasti, kuin olisi hänen tavattoman vaikea lausua noita
yksinkertaisia sanoja.

He istuvat yhä kauan, kauan -- ja myrsky ulvoo. Lumi kohoaa yhä
ylemmäksi -- se nousee vyötäisille, rintaan, kaulaan, leukaan... Kaikki
käsitys ajasta häipyy; mitään ajatusta ei hänen päässään enää ole --
aivotkin tuntuvat kuin jäätyneiltä... Ruumis on muuttunut kummallisen
tunnottomaksi ja vain epämääräisesti hän kuulee vielä muutamia käheitä,
yhä heikkeneviä ääniä:

-- Auttakaa ... auttakaa!

Hän ponnistaa koko tahdonvoimansa päästäkseen tuosta tylsästä
uneliaisuuden tilasta. Ja tuijottaen pimeyteen, onnistuu hänen vihdoin
hiljaa ja kankeasti sopertaa:

-- Nukutko?

Ei vastausta. Toverin ruumis tuntuu kankealta kuin puu. Ja sitten vasta
hän huomaa, ettei tämä enää hengitä...

Puistattava kauhu ja yksinäisyyden tunne valtaa hänet... Näinkö hänkin
kuolee? Eikö tule apua...? Ja aivan hänen tahtomattaan kohoaa hänen
kurkustaan kummallisena, vieraana korinana:

-- Apua ... apua! Kuolen...

Hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, mutta hänen kangistunut, kuolemaa
kammoava ruumiinsa ponnistelee suonenvedonomaisesti -- aivan kuin
tahtoisi riuhtaista itsensä irti kuoleman raudanlujasta otteesta... Ja
hän horjahtaa selälleen lumeen.

Hänen päänsä uppoaa lumeen, hän haparoi käsillään kuin sokea... Hänen
päänsäkin kohoaa pari kertaa, ja silloin tunkeutuu kurkusta koriseva
ääni kuin kuolonkorahdus... Mutta pää vajoaa uudelleen lumeen -- ja
raivoisasti ja voitonriemuisesti sähisten myrsky täyttää syvennyksen
muutamassa sekunnissa.

Hän ponnistelee vieläkin, mutta hänen voihkinaansa ei enää kuulu -- hän
peittyy yhä syvemmälle, syvemmälle...

Ja hänestä tuntuu, että harmaa jättiläisolento ryömii hitaasti hänen
päälleen; sen raudanraskas ruumis musertaa hänet -- ja suuret,
jääkylmät sormet alkavat kuristaa hänen kurkkuaan... Hän ei jaksa enää
huutaa...

Mutta myrsky pauhaa sysimustassa yössä. Vain silloin tällöin kuuluu
heikko avunhuuto.

Aamupuolella nekin vaikenevat...

Kaksi päivää myrsky raivosi samalla voimalla. Mutta kolmantena yönä se
taukosi -- ja aamulla on kirkas auringonpaiste.

Viholliset kömpivät peitetyistä, miltei umpinaisista juoksuhaudoistaan.
Upseerit tarttuvat kiikareihinsa...

Laaja lakeus on aivan sileä. Se hohtaa auringon loisteessa häikäisevänä
ja kimaltelevana kuin olisi siihen kylvetty miljoonittain pieniä
jalokiviä. Mitään muuta ei näy...

Silloin keksii eräs nuori upseeri kaukana lumella pienen pisteen.
Kiikarit ojentuvat sitä kohden -- ja silloin huomataan että se on
taivasta kohti kohotettu nyrkki...

Samassa lentää lakeuden yli laiskasti muutamia korppeja -- ja niiden
käheä vaakkuna muistuttaa kuolevien viimeisiä korahduksia...

Multa vihollisetkaan eivät vielä tiedä, että tuon loistavan, valkean
peitteen alla lepää kymmenentuhatta ihmistä...



JOULU


Pieni talonpoikaistalo oli aivan täynnä haavoittuneita. Kaksi
nuorta lääkäriä teki työtään kuumeisella kiireellä -- heidän
valkeat esiliinansa olivat ylt'yleensä veressä, ja hiki helmeili
heidän otsallaan. Mutta he eivät voineet ajatella hetkenkään lepoa,
sillä yhtä mittaa tuotiin lisää haavoittuneita, jotka voihkivat,
valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla äänellä apua. Ja hiukan
edempänä jyrisivät tykit jatkuvasti, niin että koko rakennus vapisi
perustuksiaan myöten.

Eräässä nurkassa lojui keski-ikäinen sotilas, jonka rinnan
kranaatinsirpale oli halkaissut, niin että kylkiluut pistivät esiin.
Oljet hänen allaan olivat kokonaan veressä, hän ähkyi raskaasti ja
hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun eräs lääkintämies näki hänen
sinertävien huuliensa liikkuvan, hän meni haavoittuneen luokse ja kuuli
miten tämä käheästi ja katkonaisesti kuiskasi:

-- Pienet ... lapsi raukkani...

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, sillä heti sen jälkeen hän heitti
henkensä.

Ja hänen taskustaan löytyi seuraava kirje.

    "Rakkaani!

    Kirjoitit minulle, että pienokaisemme ovat sairastuneet
    tulirokkoon. Voi rakas, kun he eivät vain kuolisi ... etkö sinä
    voisi jotakin...? Kas niin, nyt minä alan taas lörpötellä -- ethän
    sinä mitään muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sentään hankkia
    jostakin maitoa, että lapsiparat saisivat sitä juoda, kun pääsevät
    sairaalasta. Kyllä ne kumminkin siellä laihtuvat ... pikku raukat.
    Ja koeta puhua, vakuuttaa, että minä kyllä maksan kaikki, kun
    pääsen sodasta ja saan taas työtä. No, kyllä sinä sen ymmärrät
    itsekin...

    Kirjoitan tätä sairaalassa, sillä olen ollut vähän kuumeessa.
    Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla vielä kaksi päivää
    sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten
    me ampumahaudoissa joulua vietimme -- niin, minä _en voi_ olla
    kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri _sen
    tähden on meidät siirretty kokonaan toisaalle_ -- ja parempi
    onkin...

    Jouluaaton vastaisena yönä olisin saanut levähtää, mutta vihollisen
    onnistui ampua säpäleiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki
    seisomaan koko yön ampumahaudassa. Ja kun yhtä mittaa tuijottaa
    pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyökkää kimppuun
    hirveine käsikranaatteineen -- niin sitä ei tahdo voida kestää;
    tavan takaa on kuulevinaan salaperäisiä ääniä, hiipiviä askeleita
    -- ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne äkkiä suuntaavat
    valonheittimiensä sokaisevan tulen vasten silmiä -- niin pimeyteen
    tottuneet silmät muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi...

    Mutta viholliset odottivat kai _meidän_ hyökkäystämme, kun ei
    valonheittimemme toiminut -- ja mitään hyökkäystä ei tapahtunut
    kummaltakaan puolelta.

    Sinä et voi aavistaa, miten väsynyt olin, kun viimein aamu koitti,
    ja minun vuoroni oli levähtää -- tuskin pysyin jaloillani. Olin
    valvonut niin monta yötä -- ja sitten sellainen jännitys. Kömmin
    ampumahaudan penkereen taa, käärin likaisen huovan ympärilleni ja
    vaivuin uneen.

    Kuinka kauan olin nukkunut, en tiedä, mutta minä olin seisovinani
    ampuma-aukolla ja koetin ampua -- mutta kivääri ei lauennut...
    Minulle tuli hirveä tuska, sillä vihollinen läheni hurjaa vauhtia,
    särkien esteet tieltään -- niiden pistimet kiilsivät jo aivan
    lähellä... Tykit jyrisivät, srapnellit räjähtelivät taukoamatta, ja
    minä kyyristyin aina vaistomaisesti -- eikä kiväärini lauennut...

    Silloin potkaistiin sääreeni, ja minä kuulin hätäisen hälytyshuudon:

    -- Viholliset hyökkäävät!

    Mitään käsittämättä hypähdin puolipökertyneenä seisoalleni, mutta
    vaivuin uudelleen maahan -- jalkani olivat aivan kangistuneet
    kylmästä. Samassa räjähti srapnelli kohdallani ja luodit
    lensivät ilkeästi vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni
    ampuma-aukolle, jossa kiväärini oli valmiina ja aloin konemaisesti
    ampua.

    Sitten huomasin vihollisetkin, jotka lähenivät äänettöminä,
    hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtivät esteidemme luokse ja
    alkoivat rikkoa niitä, aloittivat kaikki konekiväärimme ja
    pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiväärinlaukaustaan
    kuullut lainkaan -- ja viholliset kaatuivat maahan kuin
    suunnattoman jättiläisluudan lakaisemina...

    Hetken kuluttua kenttä oli aivan täynnä kaatuneita. Jäljellä olevat
    lähtivät pakoon juosten, kaatuillen -- ja haavoittuneet alkoivat
    ryömiä hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.

    Taisin olla vieläkin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin
    epämääräistä vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eivät antaneet
    milloinkaan nukkua... Minä tähtäsin ja laukaisin minkä suinkin
    ehdin pakenevien jälkeen. Eräskin pitkä mies oli tarttunut
    piikkilankoihin ja ponnisteli päästäkseen irti. Minä tähtäsin
    häntä rintaan ja laukaisin -- ja näin vahingoniloissani, miten hän
    vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yhä pahemmin... Ammuin
    vieläkin noita kömpiviä olentoja kohden -- kunnes äkkiä huomasin
    ammuskelevani yksin.

    Ilkeä tunne läikähti rinnassani, ja minä aivan kuin heräsin.
    Useimmiten näet annettiin haavoittuneiden ryömiä takaisin; vain
    toisinaan, kun emme olleet pitkään aikaan saaneet nukkua, ja meillä
    oli kova vilu ja nälkä -- ammuimme raivoisasti niin kauan kuin
    yksikin liikkui...

    Nyt vasta huomasin, että ruumiini värisi vilusta ja hampaat
    kalisivat suussani. Ja ympärilläni näin toverien käärivän huovan
    ympärilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyvän kummalliseen mykkyrään
    -- ikään kuin väsyneet, vilusta värisevät koirat... Eikä heidän
    harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan näkynyt muuta ilmettä eikä
    ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua...

    Minä yritin myös nukkua, mutta kylmyys oli käynyt aivan
    sietämättömäksi. Vatsassani kurni nälkä ja minulla oli vielä hiukan
    leipääkin jäljellä, mutta oli niin kylmä, ettei haluttanut ruveta
    edes syömään. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys tuntui vain
    leviävän koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi
    tykistötaistelua ja kranaatit räjähtelivät lakkaamatta, mutta
    sekään ei enää vaikuttanut.

    Mutta ilta ja yö olivat unohtumattomat.

    Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, että saimme tuoretta
    lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla,
    miten hyvältä se maistui... Me emme olleet moneen päivään
    saaneet mitään lämmintä -- ja nyt me hörpimme tuon keiton
    aivan tulikuumana. Minäkin poltin kieleni ... mutta miten se
    lämmittikään! Kylmyys ja tylsyys hälveni; me tunsimme itsemme aivan
    virkistyneiksi -- aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin
    päivään olleet vaihtaneet sanaakaan.

    Mutta kyllä me olimme kurjan näköisiä! Silmät olivat vajonneet
    syvälle päähän, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin
    mädäntynyt rukiinsänki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.

    -- Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa äänessä väreili
    kummallinen alakuloisuus.

    Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja
    huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne -- niinkuin
    hartioitani olisi painanut ääretön taakka... Minusta tuntui kuin
    olisin nähnyt, miten pienokaisemme itkevät ikävissään kolkossa
    sairashuoneen salissa -- ja sinä istut yksin kotona...

    -- Kas -- aurinko!

    Tuo huudahdus herätti taas meidät mietteistämme. Aurinko,
    joka ei moneen päivään ollut kertaakaan näyttäytynyt, oli
    todellakin työntänyt pilvet syrjään ja heitti meihin viimeisen
    punahehkuisen katseensa... Taivas oli punertava, pilvet hohtivat
    kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma
    näytti ruusunväriseltä tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme
    sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena
    vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meidän ajatuksemme
    lensivät kauas kotipuolen lauhkeihin kesäiltoihin -- emmekä
    huomanneet, ennen kuin oli miltei pimeä.

    Äkkiä herätti minut ajatuksistani laulu. Me hypähdimme ylös, sillä
    se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha,
    meillekin tuttu joululaulu...

    Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen
    kalpeassa valossa välkkyivät vihollisten piikkilankaesteet kuin
    hopeiset verkot ... maisema näytti aivan satumaiselta tuossa
    vihreässä valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yhä
    selvemmin -- niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he
    siihen tahtoneet saada kaiken ikävänsä, kaipuunsa, rakkautensa, ja
    lennättää sen kauas kotiin...

    Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua
    -- ja monen silmissä kimmelsi kyynel. Äkkiä muutamat meikäläiset
    yhtyivät siihen omalla kielellämme ja hetken kuluttua lauloimme
    kaikki.

    Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita
    sytytettyjä joulukuusia ja heidän miehensä kiipesivät niiden
    ympärille ja taas kajahti sieltä laulu; se oli meille tuntematon,
    mutta me kuuntelimme sitä henkeä pidättäen.

    Mutta vielä uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta lähti
    kolme upseeria meitä kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta
    lähti meiltäkin kolme nuorta upseeria heitä vastaan. Me kiipesimme
    kaikki valleille ja seurasimme jännittyneinä noiden kuuden miehen
    lähenemistä. Ja kun he valonheittimien valossa näkyivät kauan
    puristavan toistensa kättä, silloin me taputimme käsiämme kuin
    lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja
    innostuksen valtaamana -- mitä me huusimme, sitä en vielä nytkään
    muista...

    Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja lähdimme
    vihollisia kohden -- ja he tekivät samoin. Me katkoimme useita
    aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme päässeet nopeammin
    perille.

    Minusta se oli elämäni suurin hetki, kun valonheittimien
    häikäisevässä valossa näin tuon suuren aseettoman vihollisjoukon
    lähenevän. He näyttivät olevan aivan samanlaisia kuin mekin:
    laihoja, partaisia, rääsyisiä... Ja minä luulen, että meidät
    valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme

    _ihmisiä_.


    Minä olin miltei etummaisena ja muistan aivan selvästi, miten
    minua kohden tuli eräs vihollissotilas. Hän oli hiukan pitempi
    ja vanhempi kuin minä ja kulki pitkin, jäykin askelin. Kun minä
    näin hänen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja
    ajamattoman partansa ja tartuin hänen suureen, känsäiseen käteensä,
    valtasi minut voimakas mielenliikutus; minä tunsin häntä kohtaan
    kummallista hellyyttä. Aivan kuin hän olisi ollut vanhempi, paljon
    kärsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta... Minä en
    voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota työssä kovettunutta
    kättä ja kasvoni painuivat hänen olkapäätään vasten -- ja hänenkin
    silmissään oli kyyneleitä.

    Hän osasi kieltämme ja minä sain tietää, että hän oli kivityömies
    eräältä suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin hänelle
    olevani myös kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy hänen karkeita
    piirteitään.

    -- Onko teillä perhettä? -- kysyin minä hetken kuluttua.

    Sanaa sanomatta hän otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle.
    Valonheittimien valossa näin kuvassa miehen ja naisen, ympärillään
    viisi kaunista lasta -- nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies
    sylissään ja katsoi hymyillen pienokaiseen.

    Katsahdin häneen hämmästyneenä. Oliko mahdollista, että tuo komea,
    vielä nuorekas mies oli sama kuin edessäni seisova parrakas,
    laiha, kuoppasilmäinen...? Hän näytti käsittävän katseeni ja
    hymyili alakuloisesti -- ja taas minä tunsin tuon oudon hellyyden
    sielussani... Minä näytin hänelle vuorostani sinun ja lastemme
    kuvat ja hän katseli niitä liikuttuneena.

    Kaikkialla ympärillämme näkyi miehiä, jotka liikutuksen valtaamina
    puristivat toistensa kättä, kuului murteellista puheensorinaa --
    ja hyvin he näkyivät toisiaan ymmärtävän. Eräs nuori meikäläinen
    syleili nyyhkyttäen vanhaa vihollissotilasta -- lieneekö tämä
    muistuttanut ulkonäöltään hänen kuollutta isäänsä...?

    Miltei kaikki antoivat pieniä lahjoja toisilleen. Me tosin emme
    voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata,
    marmeladia, pieniä esineitä... Minunkin uusi ystäväni otti
    taskustaan ison, hopeapaperiin käärityn suklaapalasen ja ojensi
    sen minulle. Puoliväkisin sain hänet ottamaan siitä pienen osan
    -- ja minua hävetti, kun en voinut antaa hänelle muuta kuin vähän
    tupakkaa...

    Eräs nuori vihollisluutnantti ilmoitti meidän kielellämme, että
    heidän täytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan -- ja aivan kuin
    yhdestä suusta kuului meidän puoleltamme moniääninen huuto:

    -- Me autamme teitä!

    He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me
    rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.

    Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen,
    kun lähenin yksin meidän piikkilankaesteitämme ja huomasin siellä
    erään pitkän olennon miltei riippumassa piikkilangoissa...

    Kylmä väristys puistatti ruumistani... Tämä oli minun
    ampuma-aukkoni kohdalla ja -- niin, minä tunsin hänet: minä olin
    päivällä ampunut häntä...

    Hän oli vielä aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt hänen
    ranteensa ympärille, pitkät, terävät piikit olivat kokonaan
    tunkeutuneet lihaan... Hänellä oli pehmeä, vaalea tukka ja kauniit
    kasvot, ja kun minä vapisevin käsin koetin irroittaa häntä -- hän
    aukaisi siniset silmänsä...

    Se oli minulle hirveä hetki -- hän oli siis koko päivän kitunut
    piikkilangoissa kuolevana... Hän ponnisteli kauan sanoakseen
    jotakin, hänen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti -- mutta
    joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui hänen
    suustaan. Minun ampumani luoti oli lävistänyt hänen rintansa.

    Silloin huomasin hänen toisessa kädessään rypistyneen, veren
    tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia -- sidottuna punaisella
    nauhalla. Viimeisillä voimillaan hän nosti kätensä ja painoi tuon
    hiussuortuvan verisille huulilleen... Ja niinkuin se olisi antanut
    hänelle voimaa, hän ojensi ne minulle -- ja sitten minun vihdoinkin
    onnistui kuulla hänen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:

    -- Morsiamelleni...

    Ojensin käteni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta
    hänen jääkylmä kätensä oli jäykistyneenä puristunut niin lujaan
    nyrkkiin, että minä vain suuresti ponnistaen sain sen auki.

    Toivon, ettei minun enää koskaan tarvitsisi kokea mitään sellaista
    -- minä en kestäisi sitä toista kertaa. Minä vapisin aivan kuin
    vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin
    olisin tappanut oman poikani... Ja miksi, minkä tähden olin häntä
    ampunut...? Polttava tuska kouristi sydäntäni ja minä olisin
    tahtonut _sovittaa_ jotenkin, jotenkin... Mutta mitään en voinut --
    kaikki oli myöhäistä.

    Ääni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului käheästi rukoilevan:

    -- Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi...

    Hänen kylmä, jäykkä kätensä vavahti kerran ja hänen rintansa
    kohosi -- niinkuin hän olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen
    jotakin... Mutta hän ei voinut sanoa enää mitään -- veri vain
    tulvahti suusta... Ja hänen silmänsäkin olivat jo niin himmeät ja
    ilmeettömät... Hän korahteli vain muutaman kerran -- ja sitten hän
    oli liikkumaton.

    Katsoin häntä hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu...

    Eräs vääpeli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja
    otti vastaan kotiinlähetettävät muistoesineet; hänelle annoin
    kirjeen ja hiussuortuvan.

    -- Kas vain... "Sulhanen" on kaatunut! sanoi vääpeli, katsellen
    kuollutta. Sitten hän lisäsi hiljaa ja alakuloisesti:

    -- Poika parka ... mitähän äiti nyt sanoo...? Ja morsian...

    Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu -- ja minun täytyi taas
    pyyhkiä hikeä otsaltani.

    Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan
    sen pohjalle. Ja me seisoimme äänettöminä vieressä ja katselimme...
    Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, että oli
    aivan yhtä valoisaa kuin päivälläkin.

    Miten monenlaisia ruumiita siinä olikaan! Jotkut näyttivät
    ummistuneine silmineen enemmän nukkuvilta kuin kuolleilta -- luoti
    oli tappanut heidät silmänräpäyksessä. Toisten kasvot olivat
    kokonaan vääristyneet ja he tuijottivat eteensä hirveine, pyöreine
    silmineen kuin aaveet... Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet
    luonnottomasti ja heidän suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan
    kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon... Muutamien
    kasvot olivat niin murskana, ettei heissä ollut enää mitään
    inhimillistä -- ja jotkut olivat kokonaan ilman päätä. Ja pari
    kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin
    muodotonta ja kauheata, että useat katsojat kääntyivät toisaalle
    tai peittivät kädellään kasvonsa...

    Niin -- sinne heidät vain ladottiin... Kun yksi rivi oli täynnä,
    ladottiin toinen päälle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla
    suolataan kaloja. Minä huomasin joidenkin kantajien silmissä
    kyyneleitä -- lienevätkö kantaneet sinne veljiään, sukulaisiaan,
    tai uskollisia tovereitaan...?

    Mutta mitään he eivät sanoneet. Hiljaisuutta häiritsi vain erään
    sotilaan ääni, kun hän laski kaatuneita sitä mukaa kuin heidät
    hautaan laskettiin. Hänen yksitoikkoinen äänensä kuului, kunnes
    kaikki, hiukan yli viisisataa miestä olivat haudassa. -- Pahasti
    haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heidän
    ampumahaudoilleen.

    Yhdessä me heidät sinne peitimme. Ja pian oli sillä paikalla vain
    suuri, musta kumpu -- niinkuin siihen olisi muokattu vain hyvä
    puutarhamaa...

    Eräs nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut
    mukana) astui kummun ääreen, paljasti päänsä ja puhui jotakin
    heidän kielellään. Lieneekö lukenut rukouksen, sitä en tiedä, mutta
    kaikki me paljastimme päämme.

    Pitkän aikaa seisoimme äänettöminä. Ympärillä vallitsi
    kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla äänellä:

    -- Tänä yönä ja huomenna emme ammu toisiamme!

    Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdestä suusta:

    -- Emme! Emme!

    Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli
    sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisellä
    taivaalla. Sen kelmeässä valossa kiilsivät hopeisina
    piikkilankaesteet -- ja niiden välillä näkyi suuri, musta kumpu.

    Vähitellen alkoi kuu himmetä ja itäiselle taivaanrannalle ilmestyi
    kalpea, kellertävä kajastus: _jouluaamu alkoi valjeta_."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Syvyydestä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.