Title: Selima - Sadullinen komedia viidessä näytöksessä
Author: Schiller, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Selima - Sadullinen komedia viidessä näytöksessä" ***


SELIMA

Sadullinen komedia viidessä näytöksessä


Schillerin Turandot'ista mukaillut

P. HANNIKAINEN



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1861.



JÄSENET:

Karangur, Delhin Keisari.
Selima, sen tytär.
Adelina, | tämän orjia
Kirina,  |
Purdovar, pakolainen ruhtinas.
Olkinor, sen isä.
Aslak, hänen entinen palvelia ja Purdovar'in ystävä.
Margiana, hänen vaimonsa.
Rantala, Keisarin neuvon-antaja.
Taimur, Samarkand'in kuninkaan ystävä.
Rimpi, vartia-väen päällikkö.
Pampu, kuohittujen orjain päällikkö.
Keisarin tohtorit.
Seliman orjia.
Braman pappia.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Purdovar ja sitte Aslak.

Purdovar. Jumalan kiitos, kun täällä Delhistäki löysin hyviä ihmisiä.

Aslak. Mitä kaikkia! Purdovar! Vain erhetynkö minä?

Purdovar. Aslak! sinä täällä, ja tässä huoneessa.

Aslak. Ja teidät, ruhtinas, minä näen vielä elossa ja nyt Delhissä?

Purdovar. Vait Jumalan tähden, vait siitä! mutta kuin sinä tänne
jouduit?

Aslak. Kummallisella tavalla, ruhtinas! Sinä kaukana päivänä kun
vihollinen vallotti meidän isän-maan ja poltti teidän ihanan linnan,
minä juoksin vielä tulen sekaan sinne etsimään teidän äitiä, minä
syöksin huoneesta huoneesen ja huusin, mutta en löytänyt mitään.
Palaneilla vaatteilla ja säretyllä sydämmellä pääsin sieltä ulos ja
pakenin Tatariaa kohti. Monjailta pako-kumppanita sain kuulla että
kuningas ja te olitte tappelussa kaatuneet. Tuskassani minä riensin
aina etemmäksi, ja seisatuin viimeksi Hassanin nimellä tähän kaupunkiin
työ-mieheksi. Onneni toi minun tähän taloon, jonka leskenä ollut emäntä
muuttui vaimokseni. Mutta miten te, ruhtinas, jota itkin kuolleena,
olette tänne joutuneet?

Purdovar. Pian yhtäläisellä tavalla kuin sinä. Samana päivänä, kuin
viholliset olivat voittaneet sen viimeisen tappelun, minä ja isäni
juoksimme linnaan, ja kerättyä sieltä mitä kalliinta oli, pakenimme
äitini kanssa Altain vuorille päin ja söimme siellä ruohoja ja metsän
eläimiä. Harteillani minä kannoin äitiäni ja se vanha kuningas, isäni,
astui jalkaisin ne äärettömät matkat. Niin viimenki seisatuimme erääsen
kaupunkiin Tatariassa. Puettu huonoihin talonpojan vaatteihin ja
paljain jaloin, minun täytyi siellä kerjäten elättää vanhempiani. Mutta
tässäkin tilassa meitä vielä uhkasi uusi onnettomuus. Se voimallinen
valloittaja antoi joka haaralla meitä kuulustella, ja etsijät jo olivat
meidän jälillä. Meidän täytyi paeta aina etemmäksi.

Aslak. Olkaa jo, ruhtinas! teidän jokainen sana viilee halki sydämmeni,
mutta sanokaa, ovatko kuningas ja hänen puoliso vielä elossa?

Purdovar. He ovat elossa. Totinen jalous, Aslak, näkyy ihmisen
onnettomuudessa. Me tulimme kuningas Keikobadin pää-kaupunkiin.
Siellä sain palveluksen tämän kuninkaan hovissa. Alhaisena työ-miehenä
minä sain siellä kantaa raskaita kuormia ja kaivaa ojia hänen
lystäys-tarhassaan. Kuninkaan tytär Adelina näki minun siellä, ja minä
en tunne aaveksiko hän mitä, mutta hän rupesi minua kohtelemaan enemmän
kuin ystävyydellä. Minun tilani rupesi paranemaan. Vaan Adelinan isä,
en tiedä mistä syystä, ryhtyi yhtäkkiä sotaan Delhin keisarin kanssa ja
kaatui siellä, Adelina joutui vangiksi ja oli hukutettu Ganges-jokeen.
Minä jäin taas kerjäläiseksi.

Aslak. Jättäkää jo, ruhtinas! Se on kauheaa sitä kaikkea kuulla; mutta
nyt te olette sota-sankarin puvussa, sanokaa, miten onni teille
viimenki leppyi?

Purdovar. Kabul'in ruhtinalta hävisi kallis metsäkoira. Minä olin niin
onnellinen että sen löysin. Palkinnoksi siitä hän lahjoitti minulle
tämän vaatteuksen, korjasi isäni ja äitini kaupungin vaivais-huoneesen.
Siellä, Aslak, vaivais-huoneessa elää nyt sinun kuninkaasi puolisonsa
kanssa, ja sielläki vielä vavisten tulla tunnetuksi ja tapetuksi.

Aslak. Voi hyvä Jumala!

Purdovar. Minä, saatua tämän vaatteuksen ja vähäisen rahaa, läksin
etsimään onneani, tulin tänne Delhiin ja arvelen pyrkiä keisarin
sota-väkeen. Jos täällä voisin löytää paremman onnen, tahi lopettaa
tämän kurjallisen elämäni, toisen tahi toisen. Mutta Aslak! mikä juhla
nyt on kaupungissa, joka sen väen on pannut niin liikkeelle? Minä en
tahtonut saada missään majaa, ennenkun se hyvä nainen otti minun tähän
huoneesen.

Aslak. Se oli minun vaimoni.

Purdovar. Kiitä onneas, joka sinulle on suonut sellaisen vaimon. Nyt
hyvästi, Aslak! Minä pistäyn katsomaan tämän kaupungin elämää.

Aslak. Olkaa nyt ruhtinas! vain tahdotteko te nähdä niitä kauheita
töitä!

Purdovar. Kuin? mitä sinä sillä tarkoitat?

Aslak. Miten Selima, keisarin ainoa tytär, on tuottanut kurjuuden tälle
kansalle.

Purdovar. Se on se sama satu, jota ämmät juorusivat Kabul'issa, ja
jolle olen kylläkseni nauranut. Vaan sano kuitenki, miten sen laita on.

Aslak. Selima keisarin ainoa tytär, joka on sekä viisas että niin
ihana, ettei kukaan maalari ole voinut häntä oikein kuvata, vaikka niin
monta kuvaa hänestä kulkee ympäri Aasian, hän vihaa avio-säätyä niin,
että suurimmat kuninkaat ovat häntä turhaan kosineet.

Purdovar. Ihan sama satu, jolle jo olen usein nauranut. Mutta enemmän!

Aslak. Se ei ole niinkään satu. Keisari on jo usein häntä tahtonut
naittaa niille nuorille kuninkaanpojille, mutta turhaan; hän on seissut
vasten ja sillä tuottanut valtakunnalle monta sotaa. Keisari viimein
suuttui ja sanoi: "tottelematon lapsi, päätä nyt viimenki naida ja
lopeta ne alituiset sodat, tahi virka minulle keino, millä karkoittaa
pois ne aina uudet kosijat ja heidän vihat". Nämä vakaiset sanat
liikuttivat, ja kyyneleet silmissä hän vielä koetteli lepyttää isänsä,
mutta turhaan. Viimeksi hän rukoili isänsä hänelle lupaamaan -- kuulkaa
mitä tämä peto rukoili!

Purdovar. Sen sadun minä jo olen sata kertaa kuullut ja sille nauranut.
Hän pyysi isältänsä lain, että jokainen sai häntä kosioida, mutta sillä
väli-puheella, että hän jokaiselle kosijalle sai antaa kolme
arvoitusta. Joka ne arvasi, se sai hänen, mutta ken ei arvannut, se
keisarin piti paikalla mestata; sano, eikö se ollut niin se satu?

Aslak. Ah, jos se olisi satu! Keisari sitä ensin kyllä kauhistui, mutta
liukastellen se kunnoton sai keisarin sen lupaamaan ja sanoi sitten
viekastellen isällensä: "eihän kukaan ruhtinas mene sellaiseen
leikkiin, ja sen perästä minä saan olla rauhassa; vaan jos ken kurja
uskaltaisi, silloin, isä, te olette viaton", ja niin se laki tuli
vannotuksi. Minä soisin, että se olisi satu ja tahtoisin sanoa että se
on unta, jota näen.

Purdovar. Kun sinä sen sanot, minun täytyy se uskoa; mutta eihän kukaan
toki ole niin hurja ollut ja pannut siihen päätänsä?

Aslak. Katsokaa, ruhtinas, tuo korkea torni tuossa torilla, se on tehty
niiden ruhtinain päistä, mitkä jo ovat sen tähden mestatut.

Purdovar. Se on kauhistava. Ja sen kunnottoman tähden he ovat panneet
pölkylle päänsä?

Aslak. Elkää sanokaa, ruhtinas! Jokainen, ken näkee hänen muotonsa
niissä kuvissa, joita hänestä on maalattu, hurjenee ja syöksee ummessa
silmin surmaansa kohti, toivossa saada omaksensa sitä erinomaista
ihanuutta.

Purdovar. Ne ovat hurjat, ihan hurjat.

Aslak. Ihan viisaimmat, ruhtinas! juuri tänä päivänä katkeaa
Samarkand'in ruhtinan kaula, ja koko kaupunki rientää nyt sitä
katsomaan. Kyyneleet silmissä se hyvä keisari täyttää valansa, ja se
ylpeä iloitsee ja kehuu sillä. Kuulkaa! rummut tärisevät, nyt se on
tehty, se onneton on herennyt elämästä. Minä tulen varten pois, etten
sitä näkisi.

Purdovar. Hirmuiset ovat ne asiat, mitä puhelet. Ja Jumala on luonut
ihmisen muotoon sellaisen pedon, jolla ei ole sydäntä, ei ihmis-tuntoa!

Aslak. Ruhtinas, vaimoni tytär on hänellä orjana. Hän puhelee siitä
uskomattomia. Se on hirveä peto se sama Selima, mutta vaan miehille.
Muuten hän on sievä ja hyvä, ylpeys on hänen ainoa vikansa.

Purdovar. Helvettiin sellainen olento, joka ei rakasta kuin itseänsä!
Hänen isänä minä polttaisin hänet tulessa.

Aslak. Katsokaa tuossa on Taimur, tuossa on nyt Taimur, sen onnettoman
ruhtinan ystävä.


Toinen kohtaus.

    Entiset. Taimur (tulee ja kättelee Aslakkia).

Taimur. Hän jätti minun. Se hirveä teko on tehty. Ah! miksi se ei
kohdannut minua!

Aslak. Herra Jumala! ja ette te voineet sitä estää!

Taimur. Tarvitsenko minä syyttämisiä! Enkö minä tehnyt kaikki mitä
ihminen tehdä voi, mutta kuuluiko siinä minun sanani. Se oli hänen
surmansa, joka häntä sinne veti!

Aslak. Unhottakaa nyt pois se hirmuinen tapaus.

Taimur. Minä unhottaa! Ei milloinkaan voi minulta unohtua se kuolema,
jonka nyt näin. Viimeiseen hetkeen minä seisoin hänen vieressä. Hänen
viimeiset sanat viilivät minua kun veitsellä: "elä itke, ystävä, sanoi
hän; minä kuolen mielelläni, sillä minulle ei ollut sallittu sitä, joka
minulle oli rakkain tässä maa-ilmassa. Isäni antakoon anteeksi, että
erosin hänestä ilman jää-hyväisittä; näytä hänelle tämä kuva, niin hän
ymmärtää kaikki". (Vetää poveltaan kuvan.) Tätä kuvaa hän vielä katseli
ja suuteli tulisesti ja itki. Sitte työnsi sen minulle, ja silloin
hänen kaulansa katkesi. Ah, hirmuinen näkö! (Viskaa lattialle kuvan.)
Helvettiin nyt sellainen kuva! minä polen sen jalkoini, ja pakenen pois
tästä kauhistuksen maasta sinne, missä ihmisen korvat ei kuule, kun
itken sitä ystävää, jonka kadotin.

    (Menee raivossa ulos.)


Kolmas kohtaus.

    Purdovar. Aslak.

Aslak. Nyt sen kuulitte, ruhtinas.

Purdovar. Minä olen ihan hämmästynyt. Mutta miten paljas hengetön kuva
on voinut sen vaikuttaa. (Tahtoo ottaa kuvan ylös.)

Aslak. Jumalan tähden, ruhtinas, te olette kuoleman!

Purdovar. Kuin, olet sinä hulluna? Paljas kuva! minä tahdon nähdä sen
hirveän kauneuden. (Tempasee käteensä kuvan.)

Aslak. Se on mahdoton, ruhtinas, te olette hurjana, minä en voi sitä
sallia, te olette hukassa!

Purdovar. Sinä olet hullu, Aslak, luuletko minua niin heikoksi?
Yhdenkään naisen silmät eivät ole voineet minua liikuttaa, sen vähemmin
tuo hengetön kuva.

Aslak. Mutta kuitenki, hyvä ruhtinas! minä rukoilen, antakaa se nyt
olla, elkää sitä katsoko.

Purdovar. Mitä hurjutta! sinä suututat minun. (Työntää pois Aslakin ja
katsahtaa.) Jumalani!

Aslak. Voi minua onnetonta!

Purdovar. Aslak! (Tahtoo jotain sanoa, vaan unohtuu jälle katsomaan.)

Aslak. Jumala sen tietää, ettei se ole minun syyni!

Purdovar. Noissa suloisissa silmissä, tuossa hempeässä näössä ei voi
olla sitä julmuutta, josta puhelit.

Aslak. Onneton, mitä te nyt sanotte! Tuhat kertaa ihanampi kuin se kuva
on Selima itse. Kukaan maalari ei ole voinut kuvata hänen totista
ihanuutta, mikään kieli ei voi kertoa hänen silmäinsä suloutta. Oh,
ruhtinas! viskatkaa pois se onneton kuva, ja elkää antako sen näön
myrkyttää teidän nuorta elämäänne!

Purdovar. Turhaan sinä koet minua säikyttää. Mitä koko tämä elämäni
maksaa, jos en saa häntä! Minä tahdon tuon ihanimman vaimon tahi
menetän pääni. Mutta Aslak! luuletko sinä, että minä, ennenkun tuomio
lankee, saan nähdä hänen kasvonsa? (Uusi rummun lyönti kuuluu.)

Aslak. Kuulkaa, katsokaa, ruhtinas, ja paetkaa! Sen äsken mestatun
päätä nostetaan tuohon kauhistavaan torniin. Minä luulen näkeväni
teidän oman päänne sen yläpuolella... Paetkaa, paetkaa ruhtinas!

Purdovar. Sinun pelkosi on turha, Aslak! Jos meitä säikyttäisi kaikki
ne päät, mitkä ovat katkenneet jalon aikomuksen tähden, luuletko sinä,
että mitään suurta ja jaloa työtä maa-ilmassa tapahtuisi? Ihanimmat
voitot, Aslak, ovat ne, mitkä me hengen vaarassa voitamme. Ja kun
kerran häntä rakastan, mitä koko elämäni maksaa, jos häntä en saa? Ole
siis huoletta, ystäväni! minä en unhota sinua, jos arvoitukset selitän.
Nyt hyvästi!

Aslak. Ei, ei, ruhtinas, te ette saa mennä, minä rukoilen, hoi, vaimo
hoi, Margiana! tule sinäki, pidätä, elä laske! Ah! hän menee! Voi minua
onnetonta!

    (Esi-rippu lankee.)



TOINEN NÄYTÖS.

    (Keisarin linnassa.)


Ensimäisen kohtaus.

    Pampu. Rimpi.

Pampu (sauva kädessä). Liikkukaa nyt sukkelaan! Asetelkaa kaikki
paikoilleen! Keisari tulee istumaan tuossa ja tällä puolella hänen
ihanuutensa, se minun ruhtinattareni.

Rimpi. Kuin Pampu! mitä te meinaatte? mitä se sellainen kiire taas?

Pampu. Ja tuohon pankaa istuimet niille viisaille tohtoreille! Ne eivät
täällä mitään toimita, mutta heidän pitkät parrat pitää olla, missä
viisautta tarvitaan.

Rimpi. No sanokaa, mistä se puuha taas tuli?

Pampu. Mitä ja mistä! Sitä ja siitä, kun keisari ja hänen suurin
armonsa, minun ruhtinattarein sekä ne viisaat tohtorit tulevat
diivaniin. Yhden ruhtinan kaulaa syyhyttää taas tulla päätänsä
lyhemmäksi.

Rimpi. Mitä? siitä on tuskin kolme tuntia kun viimeinen sai osansa.

Pampu. Jumalan kiitos, meidän asiat kulkevat hyvästi!

Rimpi. Ja siitä te voitte kehua, sillä hirveällä työllä!

Pampu. Miks ei, miksi minä sillä en kehuisi? Sillä, näät sinä, Rimpi,
joka uuden kosijan aikana linnassa paistetaan hää-kokkarat valmiiksi,
se on kerran sellainen tapa, ja tähteet niistä annetaan meille. Kuin
monta päätä, niin monta juhlaa meillä!

Rimpi. Se on kauhistava! Sellaiset ajatukset ovat yhtä mustat kuin
sinun naamasi. Jos sinä olisit oikea ihminen, sinä et voisi niin
haastaa. Eikö sinua yhtään säälitä ne ihmis-parat?

Pampu. Säälitäkkö? ken hiis heitä tänne käskee? Ja luuletko sinä, että
me otamme keltään päätä, kellä sitä tänne tullessa on ollut? Ei
suinkaan, he ovat jo ennen aikojaan sen hävittäneet.

Rimpi. Viisas laitos, oikein viisas! hakata päät poikki niiltä sieviltä
ruhtinoilta, jotka ovat tehneet sen kunnian ja tulleet kosiin, siksi
etteivät ole arvanneet kolmea arvoitusta!

Pampu. Se ei ole niinkään hullusti kuin luulisit, ystäväni! se se onkin
oikein sukkela keino, jos tahdot tietää. Jokainen osaa kosioida, ja se
on hyvin lysti ajaa kosissa ja pitää hyviä päiviä morsiamen kotona.
Vaan se ei ole niinkään lysti olla rahtöörinä kaikille löyhkille, jotka
ojentavat kätensä tavoittamaan ihaninta naista. Toinen olisi heille
pannut jotki ehdot, mietintä-ajat ja muut toimitukset. Meidän
ruhtinatar pani kolme arvoitusta. Ne voipi jokainen, kellä on älyä,
selittää lämpimässä tuvassa istuen, mutta löyhkiltä ne katkasevat pään
pois, eikö se ole sukkela keino, vain miten, Rimpi?

Rimpi. Minä arvelen, että moni voisi olla hyvä sulhanen ja oivallinen
mies, mutta olla tottumaton sellaisiin kapineihin, kun teidän
arvoitukset.

Pampu. Se se onkin, ystäväni, jota ruhtinatar meinaa. Sillä, näät sinä,
hän arvelee, että se on parempi kun naiset antavat miehillensä
sellaiset arvoitukset ennen häitä kuin perästä häiden. Eikö se ole
viisaasti tehty, ystäväni! Sillä, näät sinä, nyt he pääsevät yhdellä
sivauksella koko asiasta. Mutta ne mies-raukat, jotka sellaiseen pulaan
tarttuvat perästä häiden, ne ovat todellaki hukassa.

Rimpi, Teidän keralla puhella on ihan turha. Minun nähdäni, arvoitukset
voisivat olla arvoituksina, mitä varten hänen tarvitsee juuri mestata
ne onnettomat, jotka niitä eivät arvaa?

Pampu. Mitä varten, mitä varten? Sitä sinä et ymmärrä! Se on sen syvän
viisauden tähden! Kyllä jokainen hölmö voisi tulla kosiin keisarin
tytärtä, ja kun se ei menesty, palata yhtä kunniallisena kotiinsa.
Kyllä se sinulle kävisi; mutta, näät sinä, maa-ilma ei ajattele niin.
Joka niin suuria aikoo ja siinä ei menesty, joka tohtii kosioida
keisarin tytärtä ja vähällä vaivalla voittaa suuren valta-kunnan, mutta
siitä saapi pitkän nenän, ystäväni, tiedät sinä, että sellaiset ovat
löyhkiä, ja että heille on parempi että järkiään lyödään kaula poikki,
kun olla ikänsä löyhkänä.

Rimpi. Mutta mitä sinä luulet tästä viisaudesta seuraavan muuta, kun
että se ihana ruhtinattaresi jääpi arvoituksineen istumaan?

Pampu. Se kauhea onnettomuus sitte! ilman miehettä, kas se on suuri
vahinko, se!

Rimpi. Vaan keisari tulee.

Pampu. Suoria kyökkiin! minä noudan tänne sen ihanan.


Toinen kohtaus.

    Karangur. Rantala.

Karangur. Uskollinen ystävä! sanokaa milloin tämä kiusaus minulta
loppuu! Yhdeltä on tuskin pää poikki, kun toinen on jo siassa.
Hirmuinen tytär, joka mulle teit sellasen ristin! voinko minä nyt
peruuttaa valani, vain karkoittaa ne alituiset kosiat, tahi pakoittaa
tyttäreni?

Rantala. Ken teidän majesteetille tässä voisi mitä neuvoa? minun
koti-maassani, siellä ylhäällä pohjoisessa, kukaan ei tunne sellaisia
valoja ja lakia. Eikä meidän naisilla ole niin kiviset sydämmet,
etteivät ne miehiin suostuisi. Sillä ensiksi ne rakastavat hyvin miehiä
ja toiseksi ne taipuvat niihin ilman arvoituksitta. Mutta hiis
tälläisiä lakia ymmärtää, ja todella sanoen, niille nauraisi meidän
variksetki.

Karangur. Oletteko te nähneet sen uuden löyhkän?

Rantala. Teidän majesteetin luvalla, se asuu tämän linnan kylkeisissä,
missä ne muutki ulko-maan ruhtinat. Vaan se on erinomainen mies.
Minua säälittää, minun sydämmeni halkeaa, kun ajattelen että niin
nuoren, niin kauniin ruhtinan pitää niin pikaisesti kuolla meidän
teurastus-pölkyllä. Minä en ole elämässäni nähnyt niin sievää, niin
hyvää miestä.

Karangur. Onneton laki, joka minun piti vannoa, onkos uhrattu, niin
että Jumalan armo antaisi hänelle voiman arvata?

Rantala. Siinä ei ole mitään säästetty. Kolme sataa härkää on uhrattu
Bramalle, ja kolme sataa hevoista ja kolme sataa sikaa on annettu
muille pyhille.

Karangur. Niin antakaa hänen tulla. Koetelkaa häntä peloittaa siitä
hurjasta aikomuksesta. Sanokaa kaikki syyt mitä ymmärrätte.

Rantala. Jos puheen voima mitään auttaa, niin siitä ei ole puutosta.
Vaan jos hän sittenki antaa leikata kaulansa niinkuin kirjava kukko!
Ah, minua peloittaa ne sen käärmeen arvoitukset.


Kolmas kohtaus.

    Entiset. Purdovar.

Karangur. Nouse seisallesi, tule lähemmäksi, ajattelematon nuorukainen!
Hänen jalo muotonsa, hänen rohkea näkönsä ne viilevät minun sydäntäni.
Puhu onneton, ken sinä olet ja missä maassa sinä olet syntynyt?

Purdovar. Suuri hallitsija, sallikaa minun teiltä vielä se peittää.

Karangur. Kuin! Sinä rohkeat tuntematonna tulla kosimaan meidän
keisarillista tytärtä!

Purdovar. Minä olen kuninkaallista sukua ja ruhtinas, jos minun täytyy
täällä kuolla, niin te sitä ennen saatte kuulla nimeni ja sukuni.
Siihen asti sallikaa minun olla tuntematon.

Karangur. Millä rohkeudella hän puhelee. Ah! kuin minä häntä nyt
surkuttelen. Vaan jos sinä selität arvoitukset ja olet jotai alhaista
sukua.

Purdovar. Suuri keisari! Laki, joka minun tuomitsee, on tehty vaan
ruhtinaita vasten. Jos siis voitan ja en ole kuninkaallista sukua,
silloin langetkoon pääni ja kostakoon se minun petokseni, ja ruumiini
jääköön ruuaksi taivaan linnuille. Nyt olkaa siis siitä huoletta. Tässä
kaupungissa on yksi joka minun tuntee.

Karangur. Jalo nuorukainen! Minä uskon sinun puhees totisuuden, mutta
sinä voit myös uskoa minun keisarillisen varoitukseni. Pakene pois,
pakene sitä vaaraa, johon ajattelematta tahdot syöstä. Pyydä minulta
puolta valta-kuntaani, niin minä sen annan ja pelastan sinun varmasta
kuolemasta. Niiden kaatuneiden veri jo painaa minua hirveästi, niin jos
sinulla on sydäntä, joka tuntee toisen onnettomuutta, pelasta minut
tästä uudesta murheesta ja pakene.

Purdovar. Olkaa minusta huoletta, suuri keisari! minä surkuttelen
teitä, vaan en voi suostua pyyntöönne! Osottakaa paremmille suurta
hyvyyttänne. Jos minulle on sallittu osa teidän valta-kunnasta, niin
minä en voi sitä ottaa kuin teidän ihanan tyttärenne kädestä, tahi
kuolla.

Rantala. Ruhtinas, sallikaa minunki teille tehdä vähäinen kysymys.
Oletteko te nähneet ne ruhtinain päät tämän kaupungin torilla? Uskokaa,
että niistä oli monta viisasta päätä. Me itse tämän suuren keisarin
neuvon-antajat, vanhat läpi tottuneet kirja-miehet, me olemme turhaan
halaisseet päätämme sen arvoituksilla. Uskokaa, ne eivät ole tavallisia
lapsen leikkiä niin kuin: isä vielä syntymättä, poika jo sotia käy. Ei
ruhtinas, ne ovat ihan toista, meidän viisaimmat tohtorit eivät saa
niistä selvää. Sentähden te, maito-suu ruhtinas, menkää ajoissa
kotiinne, minua säälittää teidän nuoruus, sillä tässä leikissä teidän
pää on niin irti kuin nauris naatistansa.

Purdovar. Teidän puheet ovat turhat, hyvä vanhus; minä tahdon Seliman,
tahi kuolla.

Rantala. Se! Seliman! Hiidelle sellainen hurjuus. Luuletteko, että
tässä on kysymys kaalin päistä ja sipulista ja lantuista? Teidän omasta
päästä, herra, ja tunnetteko te, mikä leikki se on, kun pää leikataan
pois? Jos koko maa-ilmassa ei olisi muuta naista kun hän, se olisi
silloinki hullusti panna ainoan päänsä sen altiiksi. Minä en puhu kun
säälistä, herra, se ei voi olla mahdollista, että te olette niin hurja.

Purdovar. Te puhutte honkaan sen syvän viisautenne. Minä tahdon Seliman
tahi kuoleman.

Karangur. Ottakaa se sitte, syöskää turmelukseen, tehkää minulle se
uusi murhe. (Vartialle) Kutsukaa tyttäreni, saakoon hän tänään vielä
toisen uhrinsa.

Purdovar. Minä saan sitte hänen nähdä! Jumalani, vahvista minua tänä
hetkenä, ettei se näkö voisi sovaista ajatustani. Minua vapisuttaa.
Viisaat tuomarit, elkää syyttäkö minua hurjaksi, minä en voi seista
vasten, se voima joka minua vetää, on väkevämpi tahtoani.


Neljäs kohtaus.

    Pampu tulee edellä orjain kanssa, sen perästä Kirina, Adelina
    ja viimein Selima, joka tervehdittyä ruhtinata, istuikse ja
    hänen kahden puolen Adelina ja Kirina.

Selima. Ken taas, niin monen varoituksen perästä, on rohennut tulla
tutkimaan minun arvoituksiani, ja joka tahtoo päällänsä lisätä niitä
monia uhria?

Karangur. Tuo se on, tyttäreni! Hän ansaitsisi, että viimenki ottaisit
hänen puolisoksesi ja säästäisit minulta sen uuden murheen, joka repii
sydämmeni.

Selima. Ah, Kirina! kuin minun tuntuu nyt niin oudosti.

Kirina. Mikä teillä on ruhtinatar?

Selima. Kukaan ei ole minua liikuttanut niin kuin tuo.

Kirina. Noh, kolme helppoa arvoitusta, ja se ylpeys, ja se ylpeys, se
jättäkää toistaiseksi.

Selima. Mitä sinä sanot? Sinä rohkenet, ja minun kunniani.

Adelina. Erhetynkö minä, vaan se on merkillistä kuin yhden-näköinen!
Jumalani, se on sama nuorukainen, joka isäni Keikobadin hovissa oli
työ-miehenä. Hän on ruhtinas, sitä minä jo arvelinki, ja se sitte oli
tosi.

Selima. Ruhtinas! teillä on vielä aika palata. Jättäkää se vaarallinen
aikomus. Ihmiset sanovat minua julmaksi. Jumala sen tietää, että he
valehtelevat. Minä en ole julma. Minä tahdon olla vapaa. Sen edun on
saanut alhaisinki jo äitinsä kohdussa. Pitääkö minun sitä kattoa juuri
siksi, että olen keisarin tytär! Minä näen kuin vaimo on koko Aasiassa
tehty miehen orjaksi. Minä tahdon kostaa teille sen vääryyden. Minulla
ei ole muuta asetta kuin hyvä ymmärrys, jotta voin vapauttani
puolustaa. Minä en tahdo miehestä tietää mitään, ja vihaan sitä ja sen
itse-valtaa. Minä en suaitse, että hän luulee voivansa kaapata kaikki,
mitä mielensä halaa. Jos luonto minulle on antanut paremmat lahjat kuin
muille, pitääkö minun olla siksi jokaisen otettavana, silloin kuin
halvemmat saavat olla rauhassa? Pitääkö kauneuden yksin olla joka
ajajan omaisuus? Eikö se saa olla vapaa kuin aurinko, joka ei ole
kenenkään omaisuus, ja antaa valonsa ja lämpimänsä kaikille.

Purdovar. Minä kunnioitan teidän jaloa mieltä. Mutta voitteko te
syyttää sitä nuorukaista, joka uskaltaa henkensä sellaisen omaisuuden
voittamiseen. Kuin moni kauppias vähästä raha-voitosta uskaltaa
henkensä myrskyisen meren valtaan? Kuin moni sota-sankari syöksee tulen
ja keihästen sekaan halvan kunnian tähden! Vain onko ihanuus ja mielen
jalous halvin kaikista? Onko se teidän silmissä vika, että nuorukainen
halajaa sitä, jota se pitää korkiampana kaikkia ja siitä uskaltaa
henkensä!

Kirina. Kuuletteko ruhtinatar! Jumalan tähden, kolme helppoa
arvoitusta! hän sen ansaitsee.

Adelina. Miten jalo ja mikä voima hänen puheessa! Voi, jos minä silloin
tiesin hänen ruhtinaksi! kuin kauheasti minä häntä nyt rakastan, kun
hänet tunnen vertaiseksein! mutta rohkeutta, ehkä vieläkin hänen
voittaisin! Mutta ruhtinatar, te hämmästytte, te olette vait, muistakaa
nyt kunnianne, ja elkää antako tuollaisen itseänne voittaa!

Selima. Hän oli ensimäinen mies, jota tuli minun säälini. Ei, ei, se ei
voi niin mennä, minun pitää voittaa itseni. Uskaljas! varustaikaa nyt
vastaamaan!

Karangur. Ruhtinas! Te sitte pysytte päätöksessänne?

Purdovar. Selima tahi kuolema, minä en voi lisätä muuta.

Rantala. Se on hirveää, ah! se on hirveää!

Karangur. Niin lukekaa hänelle laki. Kuulkaa se ruhtinas!

Rantala (ottaa laki-kirjan, kumartaa otsansa maahan ja sitte lukee).
Jokaisella on lupa kosioida Selimaa, vaan joka sitä tehdä tahtoo,
hänelle ruhtinatar antaa kolme arvoitusta. Ken niitä ei arvaa, se
mestattakoon Delhin torilla kaikkein nähdä; mutta ken arvaa, se voittaa
morsiamen. Niin on laki ja sen me vannomme auringon alla. (Suutelee
kirjaa, painaa sen rintaansa vasten ja antaa keisarille.)

Karangur. Ah! se verinen laki, murheeni ja tuskani! Minä vannon sen
korkiamman nimessä, se pitää täytettämän. (Antaa jälle ministerille)
Selima, sinä saat alkaa.

Selima (nousten seisalleen ja sitten juhlallisesti).

    Yks' eine löytyy maassa,
    Se yhteinen on kaikille.
    Et viivy sitä korjaamassa,
    Se piisaa myöskin raavaille;
    Ei oo niin köyhää kerjäläistä,
    Ei ruhtinaa niin äveriästä,
    Kuin tättä einettä vois hetken olla,
    Mut kaikki kalat siitä täytyy kuolla.
    Mikä eine sellainen voip' olla?

Purdovar (vähän mietittyä). Teidän palvelijanne, ruhtinatar, on hyvin
onnellinen, jos häntä ei odota pimeämmät arvoitukset, kuin tämä. Se
kaikille yhteinen eine, jota paitsi kukaan ei voi elää, se, jota
ainoasti kalat eivät voi kuin vedessä sekoitettuna nauttia, se on ...
_ilma_, se sama ilma, jota te, ruhtinatar, sekä kaikki teidän orjat
yhtä vapaasti saavat nauttia.

Rantala. Kuulitteko te sen, se on ihan hivuksen päälle ilma.

Tohtorit. Ilma, ilma, ilma, se on ilma!

Karangur. Jumalan armo tulkoon sinulle, poikani! Kirina, jumalani, auta
häntä vielä!

Adelina. Elä nyt auta häntä enää, hyvä Jumalani! elä anna tuon julman
häntä saada, ja sen kadottaa, joka häntä rakastaa!

Selima. Hän minun voittaisi ja minä tulisin häpeälle, ei, se ei saa
tapahtua! (ruhtinalle) Ruhtinas, elkää huutako hoi ennen kun olette yli
ojan! kuulkaa ja arvatkaa!

    Yks' kuva löytyy ihana,
    Sit' ei oo maalari tehnyt,
    Sill' ompi oma valonsa,
    Se muuttuu joka hetkyt;
    Se on yksi kuva pienoinen,
    Sen suuruus on kuin helmi.
    Vaan suurimmanki suuruuden,
    Sun sielus' sillä tunsi.
    Ja helmistä se kallein on,
    Ja kalliimp' kuin timantti,
    Ja valo siis on verraton,
    Ja loistavamp' briljanttii.
    Se niin kuin tuli lämmittää
    Vaan ketään ei se polta,
    Se mahtuu kehään pienimpään,
    Vaan koskee avaralta.
    Sen sisään mahtuu koko maa-ilman kauneus
    Vaan kauniimp' kaikkii on sen oma loistoisuus.

(Istuiksen.)

Purdovar. Elkää suuttuko, ruhtinatar, jos minä uskallan senki arvata.
Se ihana kuva, joka mahtuu pienimmään tilaan, mutta näyttää minulle
äärettömyydet, se helmi, jonka sisällinen loisto on ihanampi kuin
kaikki maa-ilman ihanuudet, se on _silmä_, jossa kuvaiksen koko
maa-ilman ihanuus, se on sinun oma silmäs silloin kuin se rakkaudella
katsahtaa minuun päin.

Rantala. Kohti, kohti, ihan keskellen reikää, tohtorit. Silmä, silmä,
silmä, ihan silmä!

Karangur. Mikä toivomaton onni!

Kirina. Voi, jos tämä olisi jo ollut viimeinen!

Adelina. Voi minua poloista! Minä olen hukassa, minä jään ilman
miehettä... Mutta ruhtinatar, teidän kunnia on vaarassa, missä teidän
on kaikki entiset voitot? Jumalan tähden, miettikää syvemmin.

Selima (vihastuneena). Maa-ilman pitää ennen hävitä, ruhtinas, minä
vihaan sinua sitä enemmän kuta lähempänä sinä toivot olevasi; pakene
nyt, jätä tämä huone, ja pelasta henkes, se viimeinen arvoitus tuottaa
sinulle kuoleman.

Purdovar. En kuolemaa minä pelkää, ruhtinatar, teidän viha on ainoa,
joka minua hämmästyttää.

Karangur. Rakas poikani, peräydy, elä kiusaa Jumalaa, sinä olet
pelastanut kunnias ja henkes, nyt voit vielä erota. Ja tyttäreni,
hylkää se kolmas arvoitus, anna hänelle kätesi ja minä seuraan teitä
temppeliin.

Selima. Minä hänelle käteni? Minä jättäisin kolmannen. Ei, ei koskaan!

Purdovar. Ja minä sanon päähän asti, ... minun kaulani katketkoon, se
on Jumalan kädessä; siis Selima tahi kuolema.

Selima. Kuolema, kuolema, sinä saat sen kuulla. (Nousee seisalleen.)

    Se kapine nyt arvatkaa,
    Kuin itsessään on halpa;
    Se puusta on ja raudasta,
    Ja haavoittaa kuin kalpa.
    Ei verta tok' se vuodata,
    Ei keltään ryöstä, ota,
    Mutt' tuopi aina rikkautta.
    Ne tuop' se ilman sotaa;
    Se perustan't on monta valta-kuntaa
    Ja synnyttänyt monta kaupunkii;
    Ei maa-ilmass oo yhtä kansa-kuntaa,
    Ken ilman vaaratta voi sitä halveksii;
    Ja onnellinen on se kansa,
    Ken sitä pitää turvanansa.

(Repäsee peitteen silmiltänsä ja näyttää koko ihanuutensa.)

Katsokaa nyt ja elkää hämmästykö, tahi kuolkaa niin kuin olette
tahtoneet!

Purdovar (hämmästyen). Ah, mikä ihanuus! silmäni huikenevat! ajatukseni
seisattuu.

Karangur. Voi jumalani, hän hämmästyy!

Kirina. Minä vapisen.

Adelina. Minä saan sinut vielä, minä pelastan ja sitte...

Rantala. Jumalan tähden, selvitkää, rohkaiskaa! voi, voi, hän pyörtyy,
viinaa, ätikkää, tuokaa ätikkää, minä juoksisin kyökkiin, vaan tämä
korkea virkani, ah minä en voi.

Selima. Onneton! sitä sinä halasit; nyt sen sait.

Purdovar (selviten ja nauraen Selimaan päin). Se ihanuus, ruhtinatar,
jota ensi kerran näin, löi minut hämmästyksellä, vaan minä en sentähden
ole voitettu. Se rautainen ase joka ahkeruudella on voittanut maan
piirin, joka erä-maat on tehnyt ihmisten asunnoiksi, joka tuottaa onnea
ja rikkautta ilman sodatta ja sitä toiselta ryöstämättä, tämä siunattu
kapine on _aura_.

Rantala. Hoh, minä en jaksa enää seista paljaasta ilosta, minä pyörryn,
tulkaa, antakaa minun syleillä itseänne. Keisari, teidän murhe on
loppunut, hahaha! naurakaa, naurakaa nyt jokainen!

Tohtorit. Aura, aura, aura, se on aura!

Kirina. Mutta ruhtinatar, katsokaa toki ylös! Hän voitti, se kaunis
ruhtinas teidät jo voitti.

Adelina. Minä olen hukassa, minä jään nyt miehettä. Vaan ei sittenkään,
minä toivon sittenki ... ja ken tiesi, miten se vielä horjahtaa...

Karangur. Nyt, tyttäreni, sinä et voi minua pitempään kiusata.
Ruhtinas, lähestykää, antakaa minun tervehtiä teitä vävykseni.

Selima (raivossa syösten heidän väliin). Seiskaa! Minä en tahdo!
minulla on vielä toiset kolme, minulla on sata arvoitusta, hänen pitää
ne kaikki arvata.

Karangur. Julma tytär, sinä raivoot. Laki on täytetty, juokse hänen
syliinsä, sen on diivan jo päättänyt.

Tohtorit. Siinä on kyllä, laki on täytetty, hää-pöydät katettu.

Karangur. Papit odottavat temppelissä, vihkimys pitää paikalla olla
täytetty.

Selima (viskautuu isänsä eteen). Aikaa, isä, minä tahdon aikaa, minä
tahdon miettimisen aikaa.

Karangur. Ei minuuttia, kiittämätön lapsi, minä jo olen kyllin
kärsinyt, kymmenen päätä on jo katkennut sinun juonissasi, ja nyt minä
vannon, että kaikki päät saavat sinusta olla rauhassa.

Selima. Yksi päivä vielä, se luvatkaa minulle, isä.

Karangur. Ei minuuttia; suoria temppeliin ja vihille.

Selima. Tulkoon sitte temppeli minulle haudaksi, minä en voi häntä
ottaa. Tuhannen kertaa minä ennen kuolen kun tulen hänelle vaimoksi.

Purdovar. Hirmuinen, leppymätön! Olkoon sitte. Sinä tahdot minun
vertani, sinä sen saat, minä sen sinulle annan. Mutta sitä ennen
sallikaa minun teille antaa yksi ainoa arvoitus. Minä olen teille
tuntematon. Arvatkaa nyt, ruhtinatar, ken minä olen ja ken minun on
isäni? Jos te huomiseen aamuun sitä etten arvaa, silloin te olette
minun vaimoni, vaan jos arvaatte, sillon kaulani katketkoon, ja te
iloitkaa sitte voitollanne.

Selima. Siihen minä suostun, sillä väli-puheella minä olen huomenna
teidän vaimonne.

Kirina. Voi, kun minua taas peloittaa!

Adelina. Ja vielä kerran minä saan toivoa.

Karangur. Vaan minä en suostu. Laki pitää täytettämän, suoritkaa
vihille.

Purdovar. Jos rukoukset teissä mitä voivat, niin kuulkaa minua, antakaa
hänen arvata, jos voipi.

Selima. Hän pilkkaa, kavahtakaa, ruhtinas!

Karangur. Hurja, te ette ymmärrä, mitä pyydätte. Te ette tunne sen
kavaluutta, hän saa kivi-seinätki puhumaan, hän onkii teidän
salaisimmat ajatukset. Mutta kun sitä tahdotte, olkoon vielä, mutta
mitään verta sen tähden ei saa vuotaa; jos hän arvaa, silloin hän
olkoon teistä irti, vaan jos ei, liitto olkoon silloin päätetty. Nyt
tulkaa minun kanssani.



KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Adelina.

Adelina (yksin). Nyt tahi ei koskaan. Viisi vuotta olen ollut hänellä
orjana, sillä julmalla, joka murhasi isäni ja veljeni, ja jota nyt
ikäni vihaan. Minun suonissani juoksee yhtä kuninkaallinen veri kuin
hänen, ja minun täytyy häntä palvella. Ei ensinkään, siitä pitää tulla
loppu, ja se tänä päivänä; minun pelastaa hänestä rakkaus. Se
salaisuus, ne nimet minä ongitan, tahi säikytän hänen karkaamaan tästä
linnasta ja menen itse keralla. Hänen täytyy minut ottaa, jos ei
muuten, niin väkisin. Sinä rakastat häntä, ylpeä ruhtinatar, rakasta
vaan ja peitä se ylpeydellä, mutta minä hänen otan, minä petän sinut,
sinä uskot minua, sinä luulet minun niin kauhean nöyräksi... Vaan
tuossa se jo onkin... Viha ja rakkaus ovat maalatut hänen kasvoillansa.


Toinen kohtaus.

    Selima. Adelina. Kirina.

Selima (tulee puhellen Kirinan kanssa). Auta nyt minua, neuvo minua
Kirina, minä en voi ajatella sitä häpeää, jos minun täytyy hänelle
antautua.

Kirina. Ja niin kaunis ja niin nuori ja sievä ruhtinas; kuin te voitte
häntä vihata? inhota?

Selima. Vihata, inhota? se on tosi, minä en voi kuin vihata.
Huomis-aamuna minun pitää diivanissa ilmoittaa hänen ja hänen isänsä
nimen. Koko kaupungissa ei ole ketään, joka hänen tuntee. Minä en
ajatellut mitä tein, minä lupasin mahdottomia ja jouduin ansaan. Sano
nyt, mitä minun pitää tehdä.

Kirina. Kaupungissa, ruhtinatar, on viisaita naisia, jotka voisivat
katsoa kahvin porosta ja kortista, te etten usko, miten paljon ne
tietävät.

Selima. Sinäki pilkkaat minua, Kirina, ah, mihin nyt olen joutunut.

Kirina. Vaan miksi sellaiset konstit? ruhtinatar. Eikö teitä liikuta se
nöyryys, jolla hän pyysi keisarilta ... tuokin hengen vaarasta päässyt,
hän tarjosi koko elämänsä jälle teidän käsiin.

Selima. Ole siitä vait, ole nyt vait, hyvä Kirina.

Kirina. Te käännytte minusta pois, te olette liikutettu, teidän
silmissä on kyyneleet, miksi hävetä niin viatonta tuntoa ...
ruhtinatar, te häntä rakastatte, jättäkää kaikki, juoskaa hänelle
kaulaan.

Selima. Ei yhtä sanaa siitä, Kirina, hän on mies ja minun täytyy häntä
vihata. Minä jo tunnen, millaiset he ovat. Heissä ei ole kuin petos ja
ylpeys; nöyrimmät palvelijat meitä pyytäissä, he ovat julmat isännät
silloin kuin ovat tahtonsa voittaneet. Ei, Kirina, en koskaan minä
tahdo olla hänen, ennen elävänä hautaan kun minkään miehen syliin.

Kirina. Sallikaa minun vielä sanoa, ruhtinatar, te häntä rakastatte, ja
ylpeys on turha leikki siinä, missä rakkaus puhuu. Mitä koko maa-ilman
pilkka on rakkauden rinnalla. Juoskaa sen rakastetun syliin ja
unhottakaa kaikki.

Adelina (on kuunnellen tullut esiin). Kirina, mitä Jumalan armoa, sinä
tohdit puhella rakkaudesta? paljaan työ-miehen tytär, sinä voisit
neuvoa meidän ruhtinatarta! ai, ai Kirina, se on hyvin pahasti, sinä
antaisit meidän suuren keisarin tyttären sellaiselle; ken häntä tuntee
mikä maan kulkia hän on? Ja diivanissa niin tulla häväistyksi,
voitetuksi! Ja rakkaus mitä kaikkia se on? Pitääkö kuninkaan tyttären
ajatella sellaista? se on talon-pojan tyttöin, se on sellaisten orjain
asia kuin sinä, Kirina.

Selima. Hyvä Adelina! auta minua, minä pistän veitsellä rintaani jos en
saa niitä nimiä.

Adelina. Olkaa huoletta, ruhtinatar. Se ei ole niin mahdoton kuin
luulette. Viisaus tahi kavaluus ne meille antaa.

Kirina. Jos Adelina ymmärtää paremmin, ja jos hän on uskollisempi ja
totisempi kuin minä, olkoon sitte!

Selima. Adelina ystäväni, minä en häntä tunne, minä en tiedä mistä hän
on tullut, miten me nyt saamme hänestä mitään jälkiä?

Adelina. Te kuulitte, ruhtinatar, että kaupungissa on yksi, joka hänen
tuntee. Siksi on tarvis etsiä, kuulustella, panna kultaa ja hopeaa
liikkeelle. Sitä tehdään turhempiinkin asioihin, ammoin tällaiseen.

Selima. Ota kaikki kalliit kivet ja timantit, elä säästä mitään. Koko
valta-kunnan varat ovat sinulle avoinna.

Kirina. Ja viimeksi, se ei ole ruhtinattaren ansio, se on paljas
Adelinan petos.

Adelina. Ja Kirina on vissiin ensimäinen, joka sen ilmoittaa?

Kirina. Se on liiaksi ... mutta koska sitä tahdotte, niin tietkää että
se yksi, joka ruhtinan tuntee, on minulta tunnettu. Äitini kävi äsken
täällä, hän oli kauhean iloinen, että ruhtinas oli arvannut, sillä se
sama ruhtinas asuu äitini talossa ja isintimäni on se, joka hänen
tuntee. Sanokaa nyt, enkö ole uskollinen!

Selima. Kirina-kulta, anna minulle anteeksi! Elä jätä minua nyt
suutuksissa!

Adelina. Antakaa hänen mennä. Me olemme nyt päässeet jälille, se on
meidän asia niitä seurata. Minä vannon, väkisin tahi petoksella minä
otan sen salaisuuden.

Selima. Adelina, paras ystäväni, minä suostun kaikkeen kun vaan se
muukalainen ei saa voittaa. (Menee.)

Adelina (yksin). Nyt rakkaus, auta minua! Anna minun päästä tästä
orjuudesta ja pettää tuo suurin viholliseni, ja sen avulla voittaa sen,
jota rakastan ... ah, miten sydämmeni nyt on täynnä rakkautta ja ...
petosta.


Kolmas kohtaus.

    Purdovar. Aslak.
    (Ulkona puutarhassa.)

Purdovar. Se on ihan mahdoton, koko kaupungissa ei ole ketään pait
sinua, joka minun tuntee. Ja muuton minä olen jo kahdeksan vuotta ollut
pakolaisena, meidän isän-maa on niin kaukana, monta sataa penin-kulmaa
täältä, siellä pohjoisen kylmässä, jota täällä kukaan ei tunne.

Aslak. Ja kuitenki se oli pahoin tehty ruhtinas; se, joka on onneton
voipi pelätä kaikkea; äänettömät kivet voisivat sitä vastaan todistaa,
minä sanon sen vieläki, se oli hyvin tuhmasti. Saada sellaisen naisen
ja lisäksi koko valta-kunnan, ja se panna jälle sellaiseen leikkiin!

Purdovar. Jos sinä olisit nähnyt hänen tukkansa, hänen kyyneleensä!

Aslak. Naisten kyyneleet? Te etten niitä näy vielä tuntevan, ruhtinas!
Elkää luottako niihin, ne ovat aina valmiit silloin kuin petos ja
viekkaus niitä käskevät.

Purdovar. Eikö käytökseni voi hänen sydäntä viimen hellyttää?

Aslak. Odottakaa sitä, sen käärmeen sydäntä!

Purdovar. Hän ei voi minusta päästä, hänen on mahdoton arvata, vain
oletko sinä jo sanonut vaimollesi?

Aslak. Mitä siihen tulee, ruhtinas, en puustaviakaan; siitä olkaa
huoletta, luottakaa minuun.


Neljäs kohtaus.

    Entiset. Rantala. Sota-mlehiä.

Rantala. Kas, kas nyt, sakkerment! Kun minä tulin paikalle. Mistä te
tulette, ruhtinas, mitä te täällä teette. (Nähtyä Aslakin.) Ja tuo,
jonka kanssa te haastoitte, mikä mies se on?

Aslak. Minä poloinen!

Rantala. Sanokaa, ken tuo mies on?

Purdovar. Sanokaa itse, jos tunnette. Minä tapasin hänet tässä ja
kyselin monjaita kaupungin tapoja.

Rantala. Ruhtinas, te ette tunne missä vaarassa te olette. Te olette
piipussa, ihan piipussa, jos me teidät jätämme, he nytistävät teidät
kuin kirjavan kukon; sentähden sallikaa astua tuohon huoneesen
sota-miehet, vartioikaa hänen ovella, ei itikkaa sisään eikä ulos, se
on keisarin käsky. Te näette nyt, miten hän teitä rakastaa ... mutta
aamuun asti, ne nimet, säilyttäkää ne kun silmä-teränne, varokaa
seiniä, varokaa kaikkia, yksin untanne ... mutta meidän kesken, jos
hyvin hiljaan sopottaisitte minulle korvaan, minä voisin teille sen
monin kerroin palkita ... sillä näettekö, meidän täytyy elää virastamme
ja totella ei ainoasti keisaria, mutta arvaattehan te.

Purdovar. Kuin vanhus, te täytätte niin keisarin käskyt?

Rantala. Oikein, oivallisesti, kas niin teidän pitää olla... Nyt
astukaa tuonne, ja Rimpi, sinä tunnet velvollisuutesi, se maksaa pääsi,
jos mitä tapahtuu.

Rimpi. Minun pääni on yhtä lujasti kiini kun jonku toisenki! Hiiskään
ei pääse minun käsieni läpi.

Rantala. Se on hyvä, nyt hyvästi.

Purdovar (Aslakille). Toiste näkemäksi.

Aslak. Teidän palvelijanne!

Rimpi. Astukaa, suoritkaa, ja hiiteem kaikki puheet! (Purdovar
piiritetty sota-väeltä astuu huoneesen, hänen isänsä Olkinor tulee
perältä, keksii hänen ja hämmästyy.)


Viides kohtaus.

   Olkinor. Aslak.

Olkinor. Pettivätkö minut silmäni! mutta se on kauhistus, onnettomuus
seuraa minua joka paikkaan. Ensi askeleella tähän kaupunkiin, näen
poikani vankina. (Huutaa) Purdovar, Purdovar!

Aslak (juosten hänelle eteen ja asettaa miekan hänen rintaa kohti).
Vait onneton, tahi tämä on sinun viimeinen hetkesi! Ken sinä olet ja
mistä sinä tunnet sen nuorukaisen?

Olkinor. Mitä kummaa nyt näen! Aslak, sinä täällä, ja se on sinun
työtäsi, sinä hänen petit, sinä olet tehnyt kapinan ja rohkenet
miekalla uhkata omaa kuningastasi.

Aslak. Jumalani, kuin se on mahdollista, Olkinor!

Olkinor. Petturi! minä se olen, sinun onneton kuninkaasi, jonka kaikki
maa-ilma on pettänyt. Mitä sinä viivyt, ota nyt henkeni tahi sysää
minut samaan vankeuteen kuin poikani.

Aslak. Ah! te se olette, herrani ja kuninkaani! ja sellaisessa tilassa!
Unhottakaa sokea kiivauteni, vaan se oli teidän poikanne puolesta.
Jumalan tähden, elkää hänen ja teidän oman nimenne antako tulla
huuliltanne, te olette muuton kuoleman omat... Mutta sanokaa, elääkö se
armas kuningatar, ja onko hän seurannut teitä tänne?

Olkinor. Ah! elä mainitse häntä. Murhe ja kurjuus lopettivat hänen
päivänsä minun sylissäni. Minä pakenin samassa tänne kuulustamaan
poikaani ja onnettomuuteni toi minut näkemään häntä sillä hetkellä kun
hän vietiin vangiksi ja kuolemaan.

Aslak. Tulkaa pois, kuningas, teidän poikanne ei ole niin vaarassa kuin
luulette, ja huomenna hän voi olla onnellisin ihminen maa-ilmassa.
Mutta siihen asti, elkää antako hänen nimensä tulla huuliltanne, ei
millään ehdolla.

Olkinor. Mitä salaisuuksia, selitä paremmin.

Aslak. Tulkaa pois, tässä ei ole paikka ... vaan mitä kaikkia, nyt
vaimoni tulee linnasta. (Vaimollensa) Mitä sinä tänne tulet, onneton,
mitä sinä täältä etsit?


Kuudes kohtaus.

    Entiset. Margiana.

Margiana. Tiedät sinä ukkoseni, kun minä kävin linnassa, ja sen tein
siinä ilossa, kun kuulin että meidän majakas oli voittanut ... ja se
oli niin lysti nähdä sitä ylpeää morsianta... Kirina se vei minut
oikein sen luo.

Aslak. Sinä lennät kuin hännätön harakka räksättämään, mitä tunnet ja
mitä et tunne. Minä tahdoin sinut kieltää sinne menemästä. Mitä kaikkia
sinä siellä ehdit räksättää? Vissisti, että se tuntematon ruhtinas asuu
meillä? sano, kerkesitkö sinä sen ilmoittaa?

Margiana. Jos minä olisin kerinnyt, mitä sitte?

Aslak. Sano suoraan, virkoitko sinä sen?

Margiana. Taisinhan minä sen virkkaa, ja mitä minä sitä olisin
peittänyt ... ja tiedät sinä, he tahtoivat nimenki tietää, ja minä sen
heille lupasin.

Aslak. Hurja! nyt me olemme jokainen hukassa. (Olkinor'ille)
Paetkaamme ... elkää viipykö.

Olkinor. Mutta sanokaa nyt, mikä salaisuus!...

Aslak. Pois tästä ... aika kuluu, me olemme hukassa, vaan se onki jo
myöhään, he jo minua etsivät, tunnoton eukko, mihin pulaan sinä meidät
saatit!...


Seitsemäs kohtaus.

    Entiset. Pampu.

Pampu. Seiskaa paikalla, no, noh, niin kuin naulatut!

Margiana. Voi minua poloista!

Aslak. Te etsitte Hassan'ia, tässä minä olen, viekää minut.

Pampu. Sst! Hiljaan, ilman hälinättä! se on hyvässä aikomuksessa, se
erinäinen armo, joka teille tapahtuu.

Aslak. Te viette minun keisarin linnaan, minä olen valmis.

Pampu. Nonoh! ei kiirettä; katsokaa, se armo, joka teitä kohtaa, se on
ylen suuri, se on ääretön. Keisarin tyttären linnaan, onnelliset
ihmiset, arvaatteko te, mitä se on? Jonne itikkaa ei lasketa ennen kun
tarkoin tutkitaan, jos se on mies- tahi nais-puoli. Jos se on mies, se
hirtetään ilman armotta, järkiään ... vaan ken tuo vanha ukko on, ken
se on?

Aslak. Köyhä kerjäläis-ukko, jota en tunne, nyt lähtekää!

Pampu (katsoo irvistellen Olkinor'ia). Nonoh! nonoh! köyhä
kerjäläis-ukko! me olemme tänä päivänä hyvin armolliset, me olemme
päättäneet tehdä onnelliseksi tuon kerjäläis-ukonki ... mutta tuo
nainen? ken se on? ken se on?

Aslak. Mitä te viivytte? Minä olen valmis, tulkaa jo! voinko minä
tuntea kaikki akat, mitä on kaupungissa? Tuota en ole koskaan nähnyt,
minä en tunne, en tiedä.

Pampu. Sinä et tunne et tiedä? tuhat tulimainen! Sinä et sitä ole
koskaan nähnyt? Sakkerment! Sinun oma vaimosi, Kirinan äiti, sata
kertaa olen hänet nähnyt linnassa, kun hän Kirinalle tuo valkeita
pesuja, ... kaikki kolme linnaan, suoritkaa linnaan! se on sen
armollisen ruhtinattaren käsky.

Olkinor. Jumalani! mihin nyt jouduin!

Margiana. Minä en voi ymmärtää!

Aslak. Mihin me nyt joudumme? Tietkää että hirmuinen kiusaus on meillä
edessä, ... vaan muistakaa, teidän ja poikanne nimet eivät saa millään
ehdolla tulla meidän huulilta ... muuten me murhaamme hänen, nyt eukko,
sinä sait, mitä hait.

Margiana. Suojelkoon meitä Jumala!

Pampu. Sst, vait! ihan äänettä! suoritkaa!

    (Menevät.)



NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Selima. Kirina. Margiana. Olkinor. Aslak.

Selima. Minä alennun teitä vielä rukoilemaan, tuo kulta-läjä on teidän,
jos hyvällä minulle virkatte ne nimet. Vaan jos kiellätte, minä käsken
paikalla nuo miekat sysätä teidän rintoihin. Orjat olkaat valmiina
heidät tappamaan. (Orjat asettavat miekat heidän rintoja kohti.)

Aslak. Eukko, nyt näet mihin sinun lärpätös meidät saatti...
Ruhtinatar, pistättäkää minut kuoliaksi. Orjat, totelkaat julman
haltianne käsky, pistäkäät! ... minä tunnen molemmat nimet, se ruhtinas
on minun ystäväni ... mutta kaikki teidän kulta-läjät, kaikki teidän
uhkaukset eivät säikytä minua virkkamaan sitä, jota en tahdo.

Margiana (rukoillen Selimaa). Ah, ruhtinatar, armoa, armoa!

Olkinor. Minä olen vanha ja onnettomuus on katkeraksi tehnyt minulle
elämän tässä maa-ilmassa. Minä virkan ja pelastan nyt, ystävä, sinun
henkesi.

Aslak. Jumalan tähden, me olemme kaikki hukassa, jos sen virkatte.
Nimet eivät saa tulla teidän huulilta.

Selima. Kuin, sinäki tunnet hänen, vanhus?

Olkinor. Jos minä tunnen? ... vaan, ystävä, miksi minä en saa
ilmoittaa?

Aslak. Te surmaatte hänet ja meidät kaikki.

Selima. Hän säikyttää sinua, ukko, elä pelkää, orjat, tappakaa tuo
ilkeä. (Orjat rupeevat pistämään.)

Margiana. Hyvä Jumala! minun mieheni!

Olkinor. Päättäkää, ruhtinatar! vannokaa Jumalan nimessä, että hän ja
se tuntematon ei tarvitse peljätä; minä annan henkeni heidän puolesta
ja ilmoitan sen mitä tahdotte; te saatte minulta tietää kaikki.

Selima. Minä vannon, ettei hänelle eikä ruhtinalle eikä kellenkään
teistä tapahdu mitään vaaraa.

Aslak. Kavala valehtelija! viekas käärme, sen valan takana piilee petos
ja kavaluus. Vannokaa että te olette ruhtinan puoliso, sillä hetkellä
kun kuulette hänen nimensä. Vannokaa, jos voitte, ettei hän, teiltä
hylättynä, lopeta omaa elämäänsä, ja ettei meille mitään pahaa tapahdu.

Olkinor. Mitä salaisuuksia. Jumalani! ota minulta tämä tuska!

Selima. Mitä pitkistä puheista! orjat tappakaat heidät kaikki.

Margiana. Oh! ruhtinatar! armoa, armoa! (Orjat rupeevat pistämään.)

Olkinor. Poikani, rakas poikani, minä kuolen sinun edestäsi. Sinun
äitis meni edellä, minä seuraan nyt perästä.

Selima. Sinun poikasi! mitä se on! Sinä olisit hänen isänsä, ruhtinas
ja kuningas ... sen tuntemattoman isä?

Olkinor. Minä se olen, hirmuinen ruhtinatar! Minä olen kuningas ja isä,
onnettomuus on minun painanut tälläiseksi.

Aslak. Oh! kuningas, mitä te olette tehneet!

Margiana. Kuningas, ja tuossa kurjuudessa?

Kirina. Armollinen Jumala!

Selima. Kuningas ja sellaisessa tilassa! Hänen isänsä, sen onnettoman
nuorukaisen isä; ja hän itse raakana työ-miehenä elättänyt henkensä.
Ah! mikä hirmuinen onnettomuus!

Aslak. Hän on kuningas, kauhistukaa ruhtinatar ryhtyä häneen! Jos
teillä ei ole sydäntä, joka tuntee toisen onnettomuuden, niin hävetkää
teidän oman isänne tähden musertaa hänen vanhuuttansa.

Kirina. Te olette liikutettu, ruhtinatar! armahtakaa nyt ja surkutelkaa
onnettomuutta!


Toinen kohtaus.

    Entiset. Adelina.

Selima: Tulet sinä, Adelina? Auta minua, hyvä Adelina. Minä en tiedä
enää mitään apua. Tuo on hänen isänsä ja kuningas.

Adelina. Minä kuulin jo kaikki, pois heidät, ajakaa heidät pois,
keisari on paikalla täällä.

Selima. Kuin, isäni? Minä olen hukassa!

Adelina. Hän jo on tulossa, ajakaa, ajakaa heidät pois alimaisiin
vankeuksiin, kunnes toisin käsketään. Kaikki väki-valta, ruhtinatar, on
tässä turhaa, viekkaus on ainoa, mikä meitä auttaa. Minulla on kaikki
valmisna, sinä Margiana jäät tänne ja Kirina kanssa.

Aslak. Kuulkaa, ruhtinas, meillä on uusi kiusaus edessä. Pysykää
vahvana, Margiana, Kirina! Pysykää uskollisina. Nuo molemmat käärmeet
kiertävät teidän ympäri.

Selima. Te olette kuulleet, suoritkaa, salasimmat vankeudet ovat teidän
asunto.

Olkinor. Tulkoon teidän vihanne minun päälleni, vaan säälikää poikaani!

Aslak. Hän sääliä? Tuo syöjätär, joka sysää meidät viattomat sinne,
missä ei kuu ei päivä paista; ja mintähden? että hän saisi näyttää
maa-ilmalle miten ihmiset ovat hänelle leikki-kaluja. Mutta kavahtakaa,
ruhtinatar, taivaassa on kosto.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Selima. Adelina. Kirina. Margiana.

Selima. Minä luotan nyt sinuun, Adelina! sano, miten sinä minut
pelastat?

Adelina. Ruhtinan vartiat, mitkä keisari hänelle lähetti, ovat jo
voitetut. Pääsy hänen luo on vapaa, me viettelemme hänen, hän on
herkkäuskoinen; minä tarvitsen Margianan ja Kirinan avukseni.

Selima. Sinun miehesi elämä on minun kädessäni.

Margiana. Minä olen valmis kaikkeen, kun vaan pelastan hänen.

Selima. Ja jos tahdot olla minun ystäväni, Kirina!

Kirina. Luottakaa minuun, ruhtinatar!

Adelina. Sitte tulkaa, meillä on kiiru.

Selima. Menkää, menkää, tehkää mitä hän käskee.


Neljäs kohtaus.

    Selima.

Selima (yksin). Voipiko hän minua auttaa? Saanko minä vielä tämän
voiton? Kenen nimi on siten kuuluisampi kuin minun ympäri Aasian? Ken
tulee sitte minun rinnalleni älyn ja neron voimassa? Millä ilolla
huomenna diivanissa voin viskata noiden viisaiden neuvosten silmille
nimet, joita oli mahdoton arvata ja löytää! Ah! ja kuitenki pelkään ja
vapisen, jos tämä voitto hänen musertaa, ah! se on ainoa pelko, mikä
koskee sydämmeeni. Mutta voinko minä peräytyä? se on mahdoton, Adelina
sanoo oikein, se on nyt jo myöhään, voitettu yhdeltä, se on voitettu
kaikilta.


Viides kohtaus.

    Selima. Karangur.

Karangur (ottaen tyttärensä käden). Minä tulen pelastamaan sinun
kunniasi, Selima.

Selima. Minun kunniani? Sen vaivan voitte säästää, korkea majesteetti.
Minä arvelen huomen-aamuna sen pelastaa itse.

Karangur. Sinä petyt, Selima, minä näen sinun silmistäsi, ettet sitä
itse voi uskoa. Minä olen isäsi, ja sinun tuskasi minua säälittää.
Selima, me olemme kahden kesken, sano nyt suoraan, tiedätkö sinä jo ne
nimet?

Selima. Huomenna diivanissa te saatte kuulla, jos ne tiedän.

Karangur. Sinä et vielä niitä tunne, sinä et voi tuntea, mutta lapseni,
jos ne jo kuitenki tuntisit, sano nyt ... minä annan sen muukalaisen
yöllä paeta ... sinä ilmoitat huomenna hänen nimensä, niin on kaikki
pelastettu.

Selima. Minä ne tunnen ja en tunne, sanalla sanottu, te saatte huomenna
julkisesti kuulla, jos ne tunnen.

Karangur. Elä pikastu, tyttäreni! Minä uskon ettet sinä vielä niitä
tunne... Mutta Selima! Minä ne tunnen, ne ovat kirjoitetut tuossa
paperissa, näet sinä, merkillinen sattuma ne toi minulle nyt ikään;
lähetys kaukaisesta maasta toi minulle kertomuksen hänestä ja hänen
isästänsä. Tyttäreni, vanno nyt, että huomenna annat hänelle kätesi ja
lopetat häneltä onnettomuuden, niin sinä saat tällä hetkellä minulta
hänen ja isänsä nimet ... ykskään ihminen ei saa tietää, mistä ne sait,
sinun voittosi on täysi ja kaikki menee hyvin.

Selima (liikutettuna), Isäni yllyttää minua hirmuiseen petokseen...
Mitä minä nyt teen? ... luotanko Adelinaan ja jätän kaikki epä-vakaisen
onnen nojaan ... vain otanko nyt, kun tarjotaan, ja teen sen vihatun
liiton... Alas nyt ylpeä sydän ... ja eihän se ole häpeä täyttää isän
pyyntöä? Vaan jos Adelina saa nimet ... missä on silloin voittoni?

Karangur. Sinä arvelet, tytär! Se on turha arvella niin kohtuullisessa
asiassa.

Selima. Ei, ei sittenkään! Minä luotan Adelinaan. Minä näen nyt koko
viekkauden, he ovat häneltä itseltään saaneet nimet ... he pettäisivät
minua kuin lasta.

Karangur. Se on turha niin kauan miettiä, päätä Selima, minä virkan
nimet sinulle paikalla.

Selima. Minä olen päättänyt. Aamulla diivanissa te saatte kuulla.

Karangur. Hurja, sinä uskallat ottaa sen häpeän, sen julkisen häpeän!
koko kaupunki sinua pilkkaa, he nauravat sinulle vasten silmiä, he
näyttävät sinulle hampaitansa ja kaikki ne entiset voitot ovat
unhotetut ... niin monta päätä on leikattu turhaan! Elä nyt tai kuole,
minä en sinusta tahdo tietää.

    (Menee.)

Selima. Adelina, missä sinä olet, paras ystäväni, pelasta minua, koko
maa-ilma on minut hyljännyt, isäni jätti minut suutuksissa, sinä ainoa
voit minun pelastaa!


Kuudes kohtaus.

    Purdovar.

Purdovar (yksin vankeudessa). Kello on lyönyt kolme, sanoi hän, minun
vartiani. Hän pyysi minun panna maata. Mutta pääni on niin täynnä, että
tuskin saan unta. Vaan juttua se kumminkin oli, että hän minua varoitti
kummituksista. Huh' minä voin arvata, he koettavat nimiä minulta
viekoitella. Ja vaikka keisari on kieltänyt tänne ketään laskemasta ...
ne kurjalliset orjat! vähäisin lahja, moniahta rupla heidät saa
unhottamaan sen itse-valtiaan käskyt. Sellainen, sinä Delhin suuri
itse-valtias, on sinun voimasi! sinulla on valta käskeä, se on se
ainoa, jolla sinä voit kehua... Vaan jos nyt koettaisin vähän nukahtaa.
(Viskautuu sohvalle.)


Seitsemäs kohtaus.

    Purdovar. Margiana.

Margiana (nyästen ruhtinasta). Hyvä ruhtinas, armollinen herra,
herätkää, minua vapisuttaa, sallikaa minun...

Purdovar. Ken te olette ja mitä tahdotte?

Margiana. Ettekös te minua tunne? Teidän ystävänne vaimoa, Margianaa,
majatalonne emäntää?

Purdovar. Puhukaa, mitä teillä on sanomista?

Margiana. Minulla on hyvin tärkeä asia, ... minua vapisuttaa sitä
ilmoittaessa, ... ruhtinas! teidän isänne on meillä.

Purdovar. Mitä kaikkia? Suuri Jumala!

Margiana (itkein). Ja hän on tullut leskeksi, teidän äiti on kuollut ja
haudattu.

Purdovar. Rakas äitini, ah!

Margiana. Ja se isä parka on kauheassa tuskassa teistä, hän pelkää
teidän hengen olevan vaarassa, hän uhkaa mennä keisariin ja ilmoittaa
ken hän on, ja ken te olette, ja mieheni sanoi, että sellainen ilmoitus
teille tuottaa kuoleman. Hyvä ruhtinas, pelastakaa häntä, hän pyysi
teiltä yhden sanan, teidän nimenne vaan ... se hänelle tuottaa levon,
hän siitä ymmärtää, että te olette elossa.

Purdovar. Isäni täällä ja äitini kuollut, mitä kummaa te sanotte, se ei
ole mahdollista!

Margiana. Minä en tahdo tulla autuaksi, jos se ei ole totta.

Purdovar. Isä parka! Äiti raukka!

Margiana. Joutukaa nyt, ruhtinas! aika kiirehtää, teidän isä voisi
mennä keisariin; kirjoittakaa. (Ottaa taulun ja tarjoo sen ruhtinalle.)

Purdovar. Antakaa se tänne, minä kirjoitan. (Peräytyy äkkiä ja katsoo
häntä silmiin.) Mutta Margiana! Sinulla on tytär, joka palvelee
Selimaa? ja niin se on, sinun miehesi sen on sanonut.

Margiana. Ja jos se niin olisi, mitä se tähän koskee, mutta miten te
nyt siihen tulette?

Purdovar. Mene nyt kotiisi, Margiana, ja sano paljon terveisiä sinne.
Isäni olkoon huoletta, ja sanokoon keisarille, mitä tahtoo.

Margiana. Ja te etten kirjoita ne pari sanaa?

Purdovar. Ei ystäväni, minä en kirjoita ... te saatte huomenna kuulla
minun nimeni ... mutta ystäväni vaimo ei olis tarvinnut tulla minua
pettämään.

Margiana. Minä teitä pettämään? (Itsekseen) Adelina tulkoon itse.
(Ruhtinalle) Olkoon teidän tahtonne, ruhtinas. Isällenne minä sanon sen
kun pyysitte. (Mennessään) Adelina on valveilla ja tämä ei makaa.
(Menee.)


Kahdeksas kohtaus.

    Purdovar. Kirina.

Kirina. Minä olen ruhtinattaren orja ja tuon teille hyviä sanomia.

Purdovar. Viimenki, se on hyvin iloista kuulla.

Kirina. Teille menestyi, mikä ei kellenkään muille, te liikutitte
viimenki sen kovan sydämmen. Hän kieltää sitä vielä, mutta totuus näkyy
jo kaikesta. Minä annan henkeni pantiksi, että hän teitä rakastaa.

Purdovar. Se on hyvä, minä uskon sinun sanasi, mutta sitte?

Kirina. Ah ruhtinas, tietkää, se onneton on nyt kauheassa tuskassa, hän
katuu koko työtänsä, ja itkee ja voivottelee kuin lapsi, hän ei tiedä
miten päästä siitä häpeästä, mikä häntä huomenna odottaa. Minä annan
henkeni, jos se ei ole totta, mitä teille sanon!

Purdovar. Sinä annat liian usein henkesi, sinä voit sitä säästää ja
sanoa ruhtinattarellesi, että tässä asiassa hänen on helppo voittaa.
Lohduttakoon sitä onnetonta se, joka häntä rakastaa, niin se korottaa
hänen kunnian enemmän kun se liika ymmärrys. Vain sitäkö sinä tahdoit
ilmoittaa?

Kirina. Ruhtinas, se ei ole sillä tehty. Teidän pitää vähän kärsiä
meidän heikkouksia.

Purdovar. Puhelkaa.

Kirina. Ruhtinatar lähetti minun teitä rukoilemaan: virkkakaa hänelle
ne nimet ja luottakaa hänen rakkauteensa. Hän ei tahdo enää muuta kun
diivanissa pelastaa kunniansa ja sitte viskautua teidän kaulaan,
päättäkää nyt ruhtinas, te ette sillä enää mitään kadota, vaan voitatte
häneltä sydämmellisen kiitoksen, hän ei tule silloin väkisen, mutta
rakkaudesta teidän syliinne.

Purdovar. Mutta hyvä tyttö, sinä unhotit lopun.

Kirina. Minkä lopun?

Purdovar. Minä annan henkeni, jos se ei ole totta.

Kirina. Herra Jumala! Te luulette minun valhelleen?

Purdovar. Minä sen luulen, enkä koskaan suostu teidän pyyntöön. Sano
hänelle, että minä sen teen rakkaudesta.

Kirina. Mutta arvaatteko te, mitä se teille maksaa?

Purdovar. Maksakoon se minulle pääni.

Kirina. Se on vissi; sen se teille vähintäin maksaa. Te ette sitte
ilmoita mitään?

Purdovar. En sanaa.

Kirina. Hyvästi. (Mennessään) Sen vaivan olisin voinut olla näkemättä.
(Menee.)

Purdovar. Menkää kurjalliset olennot ja tahdottomat käskyn täyttäjät.
Minusta te ette voita mitään. Minä tunnen jo teidän viekkauden.
Totisuus on teissä paljas ulko-puku, jolla te kehutte, teidän sisällä
on paljas kavaluus. Mutta isäni täällä ja äitini kuollut, missä
piinassa minun pitää odottaa aamua! Koetan vähän nukahtaa. (Viskaikse
sohvalle ja nukkuu.)


Yhdeksäs kohtaus.

    Purdovar. Adelina peitetyillä kasvoilla ja vaksi-kyntteli kädessä.

Adelina. Kaikki ei saa mennä hukkaan, ja jos kohta minä nimeä häneltä
en saa, niin Delhistä minä hänen pois vien, se minun pitää tehdä, ja
sitte, o autuus! Rakkaus, sulata nyt puhe minun huulillani ja anna
minun voittaa tässä tulisessa sodassa. (Katseltua makaavata) Kultani
makaa, ja sydämmeni sykkää niin kauheasti! Synti se on karkottaa tuon
kultaisen unen noista suloisista silmistä! Mutta päivä valkenee, aika
ei anna viipyä. (Lähenee ja koskettaa hellästi) Ruhtinas, herätkää!

Purdovar. Uusi kummitus! haahmo, pakene pois ja anna minun levätä.

Adelina. Elkää suuttuko, ruhtinas! Elkää peljätkö, enhän minä teidän
nimiä tahdo.

Purdovar, Jos sinulla on se aikomus, niin se on ihan turha.

Adelina. Minä nyt tulisin teitä pettämään! Ah! ruhtinas, ... vaan eikös
täällä käynyt Margiana teitä viettelemässä?

Purdovar. Täällä kävi sellainen...

Adelina. Ja eräs Seliman orjia?

Purdovar. Kävi seki, vaan se sai pitkän nenän, niinkuin saat sinäki.

Adelina. Sen soimauksen minä kärsin, mutta kuulkaa minua ensin.

Purdovar. Puhukaa, mitä te tahdotte?

Adelina. Katselkaa minua! Keksi te minua luulette?

Purdovar. Teidän käytöksestä minä voisin arvella hyvinki paljon, mutta
teidän vaatteus on alhaisen orjan, jonka näin jo diivanissa. Minä
surkuttelen teitä.

Adelina. Minäki jo olen surkutellut teitä. Siitä on viisi vuotta kun
minä näin teidät halpana orjana. (Ottaa peitteen kasvoiltaan) Katsokaa,
ruhtinas, tunnetteko te minua?

Purdovar. Adelina! Suuri Jumala, mitä pitää näkemäni!

Adelina. Niin, ruhtinas, tälläisessä tilassa te saatte nähdä sen
kuninkaan tyttären!

Purdovar. Maa-ilma piti teidät kuolleena, ja missä kurjuudessa minä
teidät löydän! Sen jalon kuninkaan tyttären!

Adelina. Ja sen julman Seliman orjana, ruhtinas, sen, joka tappoi isäni
ja veljeni, sen rakastetun veljeni. Ah ruhtinas, kuin minä häntä olen
itkenyt, sitä hyvää veljeä, jonka se peto taioillaan hurjensi ja sitte
surmasi. (Itkee) Sen pään te näätte nyt torilla. Mikä hirveä näkö! minä
kauhistun, missä sen rakkaan veljen pää nyt pitää olla!

Purdovar. Onneton, se sitte oli tosi, se sanoma, jota pidin vaan
satuna?

Adelina. Liian tosi! Isäni tahtoi kostaa sen rakkaan poikansa kuoleman,
hän kaatui tappelussa ja kaikki nuoremmat veljeni. Minä jouduin orjaksi
tänne, onnellinen vielä saada viholliseni armosta lahjaksi henkeni.
Surkutelkaa minua, ruhtinas, jos teillä on sydäntä joka tuntee toisen
onnettomuuden!

Purdovar. Minä surkuttelen teitä sydämmestäni, ruhtinatar. Mutta
kuitenki, te syytätte siitä väärin ainoasti Selimaa. Oma paha onnenne
on teidät siihen vetänyt. Teidän veljenne uskalius, isänne typeryys ja
sen huonot neuvon-antajat, ne ovat teidät onnettomuuteen sysänneet. Jos
huomenna saan voiton, ensi työni on tätä auttaa, vaan nyt, ruhtinatar,
me olemme samassa kadotuksessa.

Adelina. Te ette voineet minua tuntematta uskoa, vaan kuninkaan tytärtä
te voitte uskoa, silloin kuin se teitä surkuttelee. Ah! josko nyt
saisin teidät uskomaan!

Purdovar. Adelina, puhukaa, mitä teillä on sanomista?

Adelina. Tietkää nyt ruhtinas, ... vaan kuitenki, jos luulette minun,
kuin alhaisen orjan, teitä viettelevän, jos ette tee eroitusta minun ja
heidän välillä!

Purdovar. Elkää minua kiusatko, minä rukoilen, puhukaa Jumalan tähden,
onko teillä mitä sanomista hänestä, josta riippuu koko elämäni?

Adelina (itsekseen). Sallikoon nyt luoja, että minä hänen petän!
(Ruhtinalle) Ruhtinas, sama Selima, se hävytön, julma, viekas peto on
antanut käskyn teidät murhata tänä aamuna. Sellainen on se rakkaus,
jossa on teidän elämänne.

Purdovar. Minut murhata?

Adelina. Teidät murhata. Ensi askeleella tästä huoneesta te saatte
rintaanne kaksikymmentä keihästä, sen se peto on käskenyt.

Purdovar. Minä ilmoitan sen heti vartioille. (Tahtoo mennä.)

Adelina. Mihin te tahdotte? Teidän pelastus on mahdoton, samat vartiat
ovat palkatut teitä murhaamaan.

Purdovar. Olkinor, Olkinor! Onneton isä, niin loppuu Purdovar, sinun
poikasi. Delhiin sinun piti tulla itkemään poikasi haudalla. Hirmuinen
kohtaus! (peittää silmänsä.)

Adelina (itsekseen). Purdovar, Olkinorin poika! Onnellinen tyttö! Nyt
koetelkoon pauloistani mennä! Nämä nimet hänen antavat minun käsiini.

Purdovar. Sellaiset sitte ovat teidän käskyt, itse-valtias Delhin
keisari! Sinun kurjalliset orjasi, jotka panit minulle vartioiksi, niin
he täyttävät nämä sinun käskysi. Hyvästi sitte maa-ilma ja kaikki
toivoni! Se sitte on sinun rakkautesi, julma, minun veressäni sinä
tahdot silmiäsi huvittaa! Ota se nyt, se on sinun vallassa!

Adelina. Ruhtinas, minä yksinäni voin teidät vielä pelastaa. Seuratkaa
minua, paetkaa minun kanssani, hevoset ovat varustettu, paetkaamme
tästä murhaajain maasta. Kabulin kuningas on minun enoni, turvatkaamme
häneen, te voitte yhdistettynä minun kanssani voittaa takaisin isäni
valta-kunnan. Vaan jos minä teille olen halpa, Tatariassa on teille
monta ihanaa kuninkaan tytärtä, valitkaa kaunein ja parain niistä; minä
tukeutan sydämmeni äänen ... pelastakaa vaan itsenne! (Tulisesti,
ottaen häntä kädestä) Tulkaa, tulkaa nyt vielä on aika, päivä jo
valkenee ja pelastus-hetki on pian ohitse.

Purdovar. Jalo Adelina! Ainoa ystäväni! Minun sydäntäni viileksii,
etten voi teitä seurata ja teiltä ottaa vapauttani. Minä en voi pettää
keisaria, jonka talossa olen, ja hänen orjansa kanssa paeta; sydämmeni
ei ole enää minun, Adelina, minä säilytän sen sille, joka sen on
valloittanut; kuolema on minulle suloinen ottaa häneltä, ja minä kuolen
hänelle, kun en voinut elää.

Adelina. Mieletön! te jäätte tänne, te olette sen päättäneet?

Purdovar. Minä jään ja odotan kuolemaani.

Adelina. Kiittämätön! Teitä ei pitele rakkaus häneen, te ette voi olla
niin hurja, että häntä rakastaisitte, ei ensinkään; mutta minä vaan
teille olen halpa. Te menette surmaanne kohti, ennen kun minulta otatte
vapauden, te kuolette mieluisemmin kuin otatte minun!... Ruhtinas!
paetkaa kuitenki, pelastakaa edes oma henkenne!

Purdovar. Teidän puheet ovat turhat. Minä en voi tehdä muuta kun jäädä
tänne ja odottaa sitä, mikä kohtaa.

Adelina. Jääkää sitte! Orjaksi minäki jään. Yksin minä en voi enkä
tahdokaan paeta. Saadaanpas nähdä, kumpainenko meistä rohkeemmin näkee
surmansa silmät! (Irroten hänestä) Olisinko minä ainoa joka
pysyväisyydessä en voittanut! (Itsekseen) Purdovar, Olkinorin poika.
(Kyykistyen ylenkatseella.)

Tuntematon. Ruhtinas! jääkää hyvästi! (Menee.)

Purdovar. Milloin tämä kauhea yö päättyy? Tällaista kiusaa minun on
täytynyt kärsiä! Mikä kauheus minulla on edessäni! Ansaitsiko minun
rakkauteni tämän menetyksen? Mutta kun sinä sitä tahdot, olkoon!
Aamurusko jo on taivaalla, aurinko pian nousee ja tuopi kaikille muille
elämän, minulle se tuopi surman. Mutta kärsi nyt sydämmeni!


Kymmenes kohtaus.

    Purdovar. Rimpi.

Rimpi. Diivan jo kokoontuu, ruhtinas! Hetki on tullut, joutukaa!

Purdovar (katselee häntä raivoisin silmin). Sinäkö se olet yksi niitä
palkatuita? Missä sinun on keihääsi? Täytä pian se, mitä sinulle on
käsketty!

Rimpi. Mitä kummaa te puhelette, mitä käskyjä, herra? Minulla ei ole
muuta kun teidät saattaa divaaniin, jossa kaikki teitä jo odottelee.

Purdovar. Tule sitte, sinä saat nähdä, pelkäänkö minä kuolemaani.
Elävänä minä en sitä huonetta enää näe.

Rimpi (katselee häntä kummeksien). Sitä tulimaistako te tässä
kuolemasta haastatte! Kirotut naiset, ne eivät ole sen antaneet
silmäänsä ummistaa ja nyt hän on tullut hulluksi.

Purdovar. Tuossa on nyt miekkani! Se jääköön tänne, minä en tahdo sotia
vastaan. Se julma saakoon nyt nähdä, että minä aseetonna olen tarjonnut
rintani hänen palkatuille murha-miehillensä. (Menee, ja ulkona kuuluu
soitto.)



VIIDES NÄYTÖS.


    (Toisen näytöksen paikka ja kaikki muut samallaiset koristukset.)


Ensimäinen kohtaus.

    Karangur. Rantala. Tohtorit. Vartiat ja sitte Purdovar.

Purdovar (ulkona katsellen ympärilleen). Ja minä tulin elävänä tänne,
joka askeleella luulin ne kaksikymmentä keihästä saavani rintaani.
Adelina siis valehteli. Hän oli yhtäläinen kuin ne toisetki. Tahi
Selima on saanut nimet ja minä olen hukassa?

Karangur. Poikani! sinun muotois on niin synkeä ja epäilys on sinun
kasvoillasi. Elä pelkää, minulla on hyvät sanomat, kärsi nyt vähän, ne
saat kohta kuulla, Ja muista, ettei onni tule koskaan yksinään, sillä
on keralla monet hyvät antimet. Vävy, Selima on sinun, kolmesti hän on
tänä yönä rukoillut minun häntä pelastamaan tästä kiusauksesta; siitä
voit arvata, onko sinulla syytä vavista.

Rantala. Luottakaa siihen, ruhtinas! Luottakaa minun sanaani, se on
julkinen totuus. Kahdesti hän noudatti minunki tänä yönä luoksensa, ja
minulla oli tuskin aikaa saada kengät jalkaani, aamusetta ja
suuruksetta niin-kuin olin, minun piti yökylmällä juosta, että partani
vielä nytki järisee; minun piti hankkia lisäksi aikaa, minun piti
puhutella majesteettiä, ja mitä sen juutasta minun piti tehdä ja lentää
kieli pitkällä ympäri kaupungin; vaan minä nauroin partani välistä, ja
sen minä tein hänen tuskaillessa.

Karangur. Katsokaa, miten hän viipyy, hän odottaa viimeiseen rippuun,
mutta nyt se ei auta ... käsky jo on annettu hänen tulla ja saada se
viimeinen häpeä, jota turhaan häneltä koin säästää. Iloitse nyt,
poikani, se on nyt sinun vuorosi.

Purdovar. Kiitoksia teidän hyvyydestä! Vaan iloita minä en voi hänen
tuskalle, johon kokonaan olen syypää. Minä jättäisin hänen jos voisin.
Ainoa toivoni on, että viimenki saisin hänen itseäni rakastamaan, sitte
tahdon elin-aikani olla hänen orjansa, kaikki ajatukseni ja mieleni
olkoot yksinään hänessä.

Karangur. Työhön sitte, aika on käsissä. Tämä huone muuttukoon
temppeliksi, alttari olkoon valmisna ja papit varustaikoot työhönsä.
Hänen pitää jo tullessaan nähdä kaikki, mikä häntä odottaa. (Braman
alttari ja papit tulevat näkymään huoneen perällä.)

Rantala. Hiljaa, hiljaa! Sst! hän tulee! kuulkaa, mikä murheellinen
soitto, se on paremmin hautaus- kuin hää-soitto. (Se musta orja
tulee edellä ja muut kuin toisessa näytöksessä, Selima orjinensa
huoli-vaatteissa.)


Toinen kohtaus.

    Entiset. Selima. Adelina. Kirina ja muita.

Selima. Tämä surullinen näkö ja huoli, mikä minua seuraa, on teidän
silmille vissiin hyvin iloista. Alttari odottelee, ja minä näen pilkan
teidän jokaisen silmissä. Minä olen koetellut kaikki taiat ja konstit,
joilta teiltä ottaa tämän voiton, joka minut musertaa... Ja kuitenki,
minun täytyy nyt antautua onneni nojaan.

Purdovar. Selima! jos te näkisitte, kuin teidän murhe tukeuttaa
sydämmeni ilon, se vissiin poistaisi teidän vihanne. Oliko se minulta
rikos, haluta sellaista omistusta? Se olisi rikos se hyljätä.

Karangur. Ruhtinas, hän ei ansaitse sitä alentumista. Kaikki taistelut
ovat nyt turhat. Kun ei suostunut hyvällä, suostukoon pahalla. Nyt
käytäköön toimeen, nyt iloinen soitto sen ilmoittakoon kaikelle
kansalle.

Selima. Odottakaa! Ei niin pikaisesti! (Nousee seisalleen.) Minun
voittoni ei voinut olla suurempi. Varten minä nukutin sinun pidetyn
sydämmesi niillä suloisilla toivoilla, sysätäkseni sinut sitte
pohjattomaan syvyyteen. (Verkalleen ja juhlallisesti) Purdovar,
Olkinorin poika! Pakene tästä, ne molemmat nimet minun henkeni voima
käsitti. Etsi toinen puoliso, ja kadotus tulkoon sinulle ja jokaiselle,
ken Selimaa rohkenee tavoittaa!

Purdovar. Oh! minua poloista!

Karangur. Suuri Jumala, kuin se oli mahdollista?

Rantala (tohtoreille). Menkää kotiinne, viisaat tohtorit! ajattakaa
pois pitkät partanne!

Tohtori. Meidän ymmärrys seisoo.

Purdovar. Kaikki on hukassa! Kaikki toivoni ovat kuolleet. Ken minua
poloista auttaa! Minä rakastin liian palavasti ja sentähden kadotin
kaikki. Miks' en eilen jo varten sanonut väärin? Nyt olisin rauhassa,
kuoleman ikuisessa levossa, ja sieluni olisi nyt vapaa. Miksi te, suuri
keisari, minulle huojensitte sen verisen lakinne? Mielelläni nyt
antaisin pääni. Hänen voittonsa olisi täydellisempi ja hänen sydämmensä
olisi tyydytetty! (Murina kansassa.)

Karangur. Tätä murhetta minä en voi kantaa; se odottamaton kohtaus
minut musertaa.

Selima. Voi, miten sen murhe minua liikuttaa, Kirina! nyt en voi
sydäntäni enää hillitä.

Kirina. Niin antautukaa viimenki, lopettakaa kaikki ja kuulkaa, miten
kansa murisee.

Adelina. Tämä hetki antaa minulle elämän tahi kuoleman.

Purdovar. Ja miksi vielä lakia, lopettaa kurjallista elämääni!
(Lähestyy Seliman istuinta) Leppymätön! Tässä näet nyt jaloissasi
Purdovarin, jonka jo tunnet, ja jota tuntematonna vihasit. Miksi sen
elämää vielä pitkitit? Minä tyydytän sinut ja auringon valo elköön
minulle enää paistako. Tässä jaloissasi nyt lopetan (vetää puukon
poveltansa ja uhkaa sen pistää rintaansa, Adelina rupee hyppäämään sitä
estämään, ja Selima syöksee istuimeltansa alas.)

Selima (temmasten hänen kätensä). Purdovar! (Molemmat katsovat äänettä
toisensa silmiin.)

Karangur. Mitä kaikkia, minun keisarillisen istuimeni edessä?

Purdovar. Sinä, Selima, sinä estäisit minun kuolemani? Sekö sinun on
säälisi? Minun antaa elää toivotta ja rakkaudetta? Minun tuskani sinä
vaan pitkittäisit. Ei, ei, siihen sinun voimasi ei ulotu. Surmata minun
voit, vaan et pakottaa elämään kurjallista elämää. Jos mitä voit
sääliä, niin osota se isälleni, joka on täällä Delhissä. Hänen
vanhuutensa ainoa turva katoo tällä hetkellä.

Selima. Eläkää, Purdovar! Eläkää minulle! Minä olen voitettu. Minun
sydämmeni jo on teidän... Kirina! hae tänne ne peitetyt, tunnethan
sinä, tuo heitä kuulemaan vapautta ja lohdutusta, joudu kulta Kirina!

Kirina. Kuin ilolla minä sen teen!

Adelina. Nyt on aika kuolla, minulla ei ole enää mitään toivoa.

Purdovar. Untako tämä on, Jumalani!

Selima. Minä en voi kehua voitostani, ruhtinas! Tietkää ja tietköön sen
maa-ilma! Ei minua viisauteni, vaan sallima, teidän oma pikaisuus, toi
minulle teidän nimenne. Te virkoitte ne Adelinalle, ja häneltä minä ne
sain. Minä se voitettu olenki, ja voittaja olette te. Mutta minä en
vaan totellut lakia, ruhtinas, kun teille antaudun, minä tottelen siinä
oman sydämmeni ääntä. Se jo oli teidän ensi-vilauksessa, kun ... minä
rakastin teitä.

Adelina. Voi hirmuinen piina!

Purdovar (vähitellen tointuen, puristaa häntä tulisesti rintaansa). Te,
Selima, minua? Suloinen autuus, elä minua kuoleta!

Karangur. Siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni. Tässä ilossa minä annan
sinulle kaikki anteeksi. Tämä hetki parantaa kaikki sydämmeni haavat.

Rantala. Nyt on aika ruveta häihin; tehkää tilaa, herrat viisaat
tohtorit.

Tohtorit. Häihin, häihin, häihin, vannokaa!

Adelina. Eläkää nyt, hirmuinen, eläkää onnellisena hänen kanssa, jota
minä ikuisesti vihaan. (Selimalle) Ja tietkää, ruhtinatar, minä en ole
teitä koskaan rakastanut, ja paljas viha ja kateus minun kiihdytti
siihen, minkä tein. Minä tahdoin hänet teiltä ryöstää ja paeta hänen
kanssa parempaan maahan. Vielä tänä yönä minä koetin häntä kaikella
kavaluudella vietellä, mutta turhaan. Tuskassaan hän virkkoi minulle ne
molemmat nimet ja paljaasta kavaluudesta minä ne virkoin teille. Minä
luulin hänen, sinulta hyljättynä, juoksevan omaan syliini. Turha toivo!
hän rakasti sinua enemmän, ja valitsi ennen kuoleman kun minun. Yksi
ainoa minulla on vielä tehtävä; minä olen kuninkaan tytär, kuin sinäki.
Sinä surmasit isäni ja veljeni, ja sinun orjanasi minä en voi enää
elää... Minä lopetan päiväni tässä sinun edessäsi. (Tempasee
Purdovarilta pudonneen puukon ja tahtoo sen sysätä rintaansa.) Tuo sama
rauta on löytänyt sydämmen, jonka se halkasee.

Purdovar. Seisattukaa, Adelina! (Tarttuu hänen käteensä.)

Adelina. Kiittämätön, jätä minut ... nähdä sinut hänen sylissään, ei
milloinkaan, minä kuolen.

Purdovar. Te ette saa kuolla, Adelina, teidän onnellinen petos toi
hänet minun syliini. Suuri keisari, jos minun rukoukseni auttaa, niin
lahjoittakaa hänelle vapaus. Meidän ensi-työ olkoon yhden ihmisen onni.

Selima. Ja minä yhdistyn samaan rukoukseen.

Rantala. Jumalan tähden, majesteetti! antakaa hänelle passi käteen ja
valta-kunta lisäksi. Minua vapisuttaa niin kauan kuin raivoinen nainen
on saman katon alla.

Karangur. Tälläisenä ilo-päivänä meidän armomme on ääretön. Minä
lahjotan hänelle vapauden ja sen lisäksi isänsä valta-kunnan, jonka
hän, jos halajaa, voipi jakaa rakastetun puolison kanssa. Mutta sanokaa
silloin hänelle, että hän olkoon viisaampi ja elköön suututtako sitä,
joka on voimallisempi häntä.

Adelina. Korkea majesteetti, ruhtinatar, minä olen rangaistu. Niin
suuri hyvyys minut musertaa, ja aika vaan voipi parantaa sydämmeni
haavat. Minä en voi kuin vaiketa, minulla ei ole vastuuta kuin
kyyneleeni. (Menee.)


Kolmas kohtaus.

    Entiset pait Adelinaa ja sitte Olkinor, Aslak ja Margiana.

Purdovar. Isäni, rakas isäni, missä sinä olet, että tulisit näkemään
minun onneni.

Selima. Purdovar! Teidän isä on minun huoneissani, nyt paraillaan hän
kuulee onnensa. Elkää kysykö enemmän, elkää pakottako minua
tunnustuksiin, joista minun täytyy punastua.

Karangur. Olkinor sinun luonasi, Selima! Missä hän viipyy? Minulla on
hänelle tärkeitä ilmoituksia. Poikani, tämän valta-kunnan hallituksen
minä nyt jätän sinulle. Mutta se ei ole vielä kaikki. Se hirmu-valtias,
joka valloitti isäsi maan, on kukistettu. Se ahdistettu kansa on jälle
voittanut vapautensa ja on ympäri Aasian sinua kuulustellut ja kutsunut
sinua isäsi istuimelle, minkä uskolliset ystäväsi ovat sinulle
säilyttäneet. Tässä paperissa on sinun onnettomuutesi loppu.

Purdovar. Suuri Jumala! Minun sydämmeni kiittää sinua ylhäistä ja
huuleni vaikenevat.

(Sali avautuu ja alttari tulee näkyviin. Olkinor, Aslak, Margiana ja
Kirina tulevat esiin. Purdovar, nähtyä isänsä, juoksee sen vastaan.
Aslak lankee Purdovarin jalkoihin, sill'aikaa kun Margiana ja Kirina
lankeevat Seliman eteen, joka heidät hyvyydellä nostaa ylös. Karangur,
Rantala ja Tohtorit ovat liikutetut. Ihana valo valaisee viimeksi
kaikki ja silloin esi-rippu lankee.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Selima - Sadullinen komedia viidessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.