Title: Hiilikaivoksessa
Author: Verne, Jules
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hiilikaivoksessa" ***


HIILIKAIVOKSESSA

Kirj.

Jules Verne


Suomennos.



O. Palander'in kirjapaino, Pori, 1882.



Näytetty: _Joh. Tomsén_.



SISÄLLYS:

  1. Kaksi vastakkaista kirjettä.
  2. Matkalla.
  3. Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.
  4. Dochartin kaivos.
  5. Fordin perhe.
  6. Selittämättömiä ilmiöitä.
  7. Eräs Simon Fordin tekemä valinta.
  8. Dynamiitti-laukaus.
  9. Uusi Aberfoyle.
 10. Kävely ja palaaminen.
 11. Tulinaiset.
 12. Jack Ryanin toimia.
 13. Hiilikaupunki.
 14. Hengen vaarassa.
 15. Nell asunnossa.
 16. Heiluvalla portaalla.
 17. Auringon nousu.
 18. Lomond-järvestä Katrine-järvelle.
 19. Viimeinen uhkaus.
 20. Katuja.
 21. Nellin häät.
 22. Vanhan Silfaxin taru.



Ensimmäinen Luku.

Kaksi vastakkaista kirjettä.


    "_Insinööri, Herra J.R. Starr_

    _Edinburgissa. 30 Canongate Street_.

    "Jos hra Jamer Starr tahtoisi huomenna lähteä Aberfoylen
    kivihiili-aluelle, Dochartin kaivokseen, Jarowin aukkoon, saapi hän
    tärkeitä tietoja, jotka häntä ehkä miellyttävät".

    "Hra James Starria odottaa koko päivän Callanderin pysäyspaikalla
    Harry Ford, entisen kaivosmestarin Simo Fordin poika".

    "Tätä kutsumusta pyydetään häntä salassa pitämään".

Tämä oli kirjeen sisältö, jonka ensimmäinen rautatien posti toi James
Starrille 3 päivänä joulukuuta 18 .. --, kirjeelle oli painettu
Aberfoylen postimerkki, Stirlingin kreivikunnassa, Skotlannissa.

Insinööri kävi kovin uteliaaksi. Hänelle ei juohtunutkaan mieleen, että
kirjeessä voisi olla joku salainen petos. Vanhastaan tunsi hän jo Simo
Fordin, entisen kaivosmestarin Aberfoylen kaivoksissa, joissa James
Starr kokonaista 20 vuotta oli ollut johtajana -- eli _viewer_ niinkuin
englantilaisissa kaivoksissa on tapana sanoa.

James Starr oli 55 vuoden vanha mies, vaikka hän näytti ainoastaan 40
täyttäneen. Hän oli erään vanhan Edinburgilais-suvun etevimpiä jäseniä.
Hänen työnsä tuotti kunniaa tuolle arvoisalle insinööri-kunnalle,
jotka vähitellen Cardiffissa, Newcastlessa ja muissakin Skotlannin
kreivikunnissa kaivavat esiin Yhdistettyin Kuningaskuntain
hiilivarastot.

Aberfoylen salaperäisissä kaivoksissa, likellä Alloa-kaivoksia,
jotka ulottuvat osaksi Stirlingin kreivikuntaan, oli Starr etenki
saavuttanut yleistä mainetta. Siellä olikin melkein koko hänen
elämänsä aika kulunut. James Starr oli myöskin valittu Skotlannin
Muinaistutkinto-yhtiön puheenjohtajaksi. Hän oli _the Royal
Institutionin_ toimekkaimpia jäseniä ja _Edinburgh Review_ julkaisi
useampia huomattavia hänen nimimerkillään merkittyjä kirjoituksia. Hän
oli siis noita oppineita, käytännöllisiä miehiä, jotka Englannille
ovat tuottaneet niin paljon onnea ja menestystä. Hänellä oli arvoisa
yhteiskunnallinen asema Skotlannin vanhassa pääkaupungissa, joka
ei ansaitse ainoastaan ulkonaisessa, vaan myöskin siveellisessä
merkityksessä nimen "Pohjolan Athena".

Yleisesti tunnettu on, miten Englanti nimittää laajoja hiilikaivoksiaan
yhteisellä sattuvalla nimellä. He sanovat niitä oikeuden mukaan
"Mustaksi Intiaksi", ja tämä Intia onkin kentiesi enemmän kuin Idässä
oleva kartuttanut Kuningaskunnan hämmästyttäviä rikkauksia. Siellä
työskenteleekin todella kokonainen väestö yöt ja päivät, päivät ja
yöt maan sisustasta kaivaaksensa tätä tärkeää, teollisuudelle niin
välttämätöntä, polttoainetta.

Kertomuksemme ajasta oli vielä pitkältä siihen päivään, jona
asiantuntijat ovat vakuuttaneet hiilikaivosten tyhjentyvän, eikä
hiilivaraston vähentymistä silloin tarvittu pelätä pitkiin aikoihin.
Vielä löytyi laajoja hiilialoja, joissa saatiin työskennellä. Nuo
monet tehtaat, veturit, höyrylaivat ja kaasutehtaat eivät vielä
tarvinneet kaivata tuota kivennäis-polttoainetta. Vaan sen käytäntö oli
viime aikoina kasvanut niin suuresti, että muutamat kerrokset olivat
tyhjennetyt pohjiin asti. Nämä hyljätyt kaivokset olivat nyt tyhjine
aukkoineen ja autioine käytävineen ainoastaan tarpeettomia loukkoja ja
epätasaisuuksia maassa.

Näin oli Aberfoylenki hiilikaivosten laita.

Kymmenen vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin viimeinen tynnyri
kivihiiltä oli otettu tästä kaivoksesta. Työkalut "syvyydestä" [Työt
kaivoksessa ovat kahta laatua: "syvyydessä" ja "päivänvalossa" tehtävät
työt, joista edelliset toimitetaan maan sisustassa ja jälkimäiset maan
päällä.], koneet kuletusta varten rautakiskoilla kaivoksen käytävissä,
maanalaiset rautatie- ja ratavaunut, vipukonetynnyrit, ilma-torvet,
lyhyesti, kaikki kaivoksen työkapineet ja koneet vietiin "syvyydestä"
maan pinnalle. Tuo tyhjennetty kaivos oli hirveän suuren nisäkkään
kaltainen, jolta on riistetty kaikki ruumiin elimet ja ainoastaan
luuranko jäljelle jätetty.

Kaikista työkaluista oli jäljellä ainoastaan pitkät puu-astimet Jarowin
aukossa, ja nämä olivat ainoat, joita myöten päästiin alas Dochartin
kaivokseen, työn siellä loputtua.

Ylhäällä osoittivat rakennukset, joissa "päivänvalon työ" ennen
toimitettiin, vielä sitä paikkaa, missä aukko mainittuun kaivokseen
oli ollut, joka nyt oli autioksi jätetty niinkuin muutkin kaivokset
Aberfoylen hiilialalla.

Synkkä oli päivä, jona työmiehet viimeisen kerran jättivät kaivoksen,
jossa niin monta vuotta olivat eläneet.

Insinööri James Starr oli käskenyt kokoon nuo muutama tuhat työmiestä,
jotka olivat kaivoksen uuttera ja rohkea väestö, naiset, lapset,
vanhukset, "syvyyden" ja "päivänvalon" työmiehet kaikki olivat
kokoontuneet Dochartin kaivoksen suureen pihaan, joka ennen oli ollut
täpösen täynnä kivihiiltä.

Nämä rehelliset ihmiset, joita elämän tarpeet nyt oli eroittava,
jotka pitkiin vuosikausiin olivat seuranneet toisiaan, isästä
poikaan, vanhassa Aberfoylessa, odottivat nyt kuullakseen viimeisen
jäähyväis-puheen, jonka insinööri heille oli lausuva. Yhtiö oli heille
jakanut kuluvan vuoden voiton. Se oli tosin pieni, sillä tulo melkein
tyhjästä kaivoksesta oli tuskin suurempi, kuin mikä työpalkkoihin meni,
mutta siinä oli kuitenkin tarpeeksi työmiehille, siksi kuin saivat
työtä naapuri-kaivoksissa, maatiluksilla, tahi kreivikunnan tehtaissa.

James Starr seisoi suuren katoksen portin edessä, jossa mahtavan suuret
vipukoneet olivat työskennelleet niin monta vuotta.

Simo Ford, kaivosmestari Dochartin kaivoksessa, silloin 55 vuoden
vanha, sekä muutamat muut työnjohtajat seisoivat hänen läheisyydessään.

James Starr otti hatun päästään. Työmiehet, jotka myös ottivat
päähineensä päästään, seisoivat äänettöminä.

Tämä jäähyväis-hetki oli liikuttava, melkein suuremmoinen.

"Ystäväni", lausui insinööri "hetki on tullut, jona meidän täytyy
erota. Aberfoylen kaivokset, jotka meitä niin monet vuodet ovat
yhdistäneet yhteisellä työllä, ovat tyhjennetyt. Tutkimisillamme emme
ole voineet löytää mitään uutta kerrosta ja viimeinen kivihiililohkare
on nostettu Dochartin kaivoksesta".

Sanojensa vahvikkeeksi osoitti James Starr työmiehille
kivihiilipalasta, joka oli jätetty käsikärryihin.

"Tämä kivihiilipalanen, ystäväni", jatkoi James Starr, "on ikäänkuin
viimeinen verenpisara, joka juoksi kaivoksen suonissa! Me säilytämme
sen, niinkuin olemme tallentaneet ensimmäisenkin palasen, joka 150
vuotta takaperin ensiksi otettiin Aberfoylen kivihiilialasta. Näiden
palasten välillä on monta sukupolvea toistensa jälkeen työskennellyt
kaivoksissamme! Nyt se on mennyttä. Viimeiset sanat, jotka insinöörinne
puhuu teille ovat jäähyväissanoja. Te olette saaneet elatuksenne
tästä kaivoksesta, joka teidän työllänne on tyhjentynyt. Työ on ollut
raskasta, vaikk'ei edutonta, eikä voittoa vailla. Suuren perheemme
on nyt hajoaminen, ja luultava on, ett'ei tulevaisuus voi yhdistää
sen hajotettuja jäseniä. Elkää kuitenkaan unhottako, että kauan
olemme yhdessä eläneet ja että Aberfoylen kaivoksen työmiehet pitävät
velvollisuutenaan auttaa toisiaan. Teidän esimiehenne eivät tätä
suinkaan unhota. Jotka yhdessä ovat työtä tehneet, eivät voi olla
vieraat toisilleen. Tahdomme pitää teitä muistossamme, ja missä ikänä
esiinnytte rehellisinä ihmisinä, on puoltosanamme hyödyttävä teitä.
Hyvästi siis ystäväni, jääkää Herran haltuun!"

Kun James Starr oli lopettanut puheensa, sulki hän syliinsä kaivoksen
vanhimman työmiehen, jonka silmissä kyyneleet välkkyivät. Sitte tulivat
kaivosmestarit jättämään hyvästi; työmiehet heiluttivat hattujaan ja
lakkiaan ilmassa huutaen:

"Hyvästi, James Starr, esimiehemme ja ystävämme!"

Tämä eronhetki oli pysyvä unhottumattomana muistona näiden
kunnioitettavain ihmisten sydämissä. Mutta nyt oli heidän kuitenkin
lähteminen tästä suuresta pihasta. Kaikki kävi tyhjäksi James Starrin
ympärillä. Nuo mustat Dochartin kaivoksen seinät kaiuttivat viimeisen
kerran työmiesten askelia ja tyhjä äänettömyys seurasi vilkasta elämää,
joka tähän asti oli vallinnut Aberfoylen kaivoksissa.

Yksi mies oli kuitenkin jäänyt James Starrin luokse.

Tämä mies oli kaivosmestari Simo Ford. Hänen vieressään seisoi
viidentoistavuotias nuorukainen, poikansa Harry, joka jo muutaman
vuoden oli tehnyt työtä "syvyydessä".

James Starr ja Simo Ford tunsivat toisensa ja sentähden myöskin
kunnioittivat toisiaan.

"Hyvästi Simo", sanoi insinööri.

"Hyvästi hra James", vastasi kaivosmestari, "tahi paremmin, suokaa
minun lisätä: me kohtaamme toisemme!"

"Niin me kohtaamme toisemme, Simo!" kertoi James Starr. "Te tiedätte,
että minusta aina on iloista tavata teitä ja puhua kanssanne entisistä
Aberfoylen ajoista".

"Minä olen vakuutettu siitä, hra James".

"Talossani Edinburgissa olen aina valmis vastaan ottamaan teitä".

"Täältä on niin pitkä matka Edinburgiin!" vastasi kaivosmestari,
pudistaen päätään. "Niin, pitkä matka Dochartin kaivoksesta!"

"Pitkä matka, Simo! Mihinkä te aiotte asettua?"

"Tänne, hra James! Me emme heitä kaivosta, vanhaa imettäjäämme, vaikka
sen maito on ehtynyt. Vaimoni, poikani ja minä asetamme niin, että
voimme pysyä hänelle uskollisina!"

"Hyvästi siis, Simo", vastasi insinööri, jonka ääni, vastoin hänen
tahtoaan värisi liikutuksesta.

"Eipä niin, vieläkin kerran: Me tapaamme toisemme, hra James!" sanoi
kaivosmestari. "Niin totta kuin nimeni on Simo Ford, te näette kerran
vielä Aberfoylen!"

Insinööri ei hennonnut riistää kaivosmestarilta tätä turhaa
mielikuvitusta. Hän syleili Harrya, joka häneen oli luonut
liikutuksesta välkkyvät silmänsä.

Vielä viimeisen kerran puristi hän Simo Fordin kättä ja lähti.

Tämä kaikki oli tapahtunut kymmenen vuotta takaperin; mutta
kaivosmestarin toivo, että he jälleen tapaisivat toisensa, ei ollut
toteutunut, eikä James Starr siitä päivin ollut hänestä mitään kuullut.

Ja nyt 10 vuoden eron jälkeen sai hän tämän kirjeen Simo Fordilta, joka
käskee hänen heti lähteä Aberfoylen kaivoksiin.

Eräs tärkeä tieto, joka häntä miellyttäisi, mikähän se olisikaan?
Dochartin kaivos, Jarowin aukko! Mitä muistoja herättävätkään nämä
nimet hänessä! Niin kyllä, se oli tuo kultainen aika, työn, taistelun
päivät -- parhain aika koko hänen elämässään!

James Starr luki kirjeen uudestaan. Hän katseli sitä joka puolelta. Hän
pahoitteli, ett'ei Simo Ford ollut lisännyt ainoata riviä kirjeesen.
Häntä oikein suututti, kun Simo oli ollut niin lyhytsanainen.

Oliko mahdollista, että vanha kaivosmestari oli löytänyt jonkun uuden
hiilikerroksen? Ei!

James Starr muisti vielä hyvin, miten tarkasti Aberfoylen kaivokset oli
tyhjennetty, ennenkuin työt niissä varsinaisesti lopetettiin. Hän oli
itse toimittanut viimeiset tutkimiset ja jättänyt kaivoksen varmasti
vakuutettuna, ett'ei siinä enää löytynyt ainoatakaan palasta kivihiiltä.

"Ei", kertoi hän itsekseen, "ei! Kuinka olisikaan mahdollista, että
se, jota minä en tutkimisillani saanut aikaan, nyt olisi onnistunut
Simo Fordille? Kuitenki tietää vanha kaivosmestari varsin hyvin, yhden
seikan maailmassa olevan minulle tärkeän ja miellyttävän minua ...
ja tämä kehoitus lähteä Dochartin kaivokseen, jota minun tulee pitää
salassa!..."

James Starr ei voinut irtautua tuosta ajatuksesta.

Toiselta puolen tunsi insinööri Simon taitavaksi kaivosmieheksi,
sekä hänellä etenki olevan hyvän ammattivaiston. Insinööri ei ollut
häntä nähnyt siitä päivin kuin Aberfoylen kaivokset suljettiin. Hän
ei tiennyt vähääkään vanhan kaivosmestarin oloista. Hän ei tiennyt,
mitä Simo toimitteli, eikä edes missä hän asui vaimoineen, poikineen.
Hän tiesi ainoastaan, että Jarow oli määrätty heidän yhtymäpaikakseen
ja että Harry, Simo Fordin poika, odottaisi häntä koko seuraavan
päivän Callanderin pysäyspaikalla. Selvästi tarkoitettiin siis käyntiä
Dochartin kaivoksessa.

"Lähden, kun lähdenkin!" sanoi James Starr, jonka uteliaisuus ja kiihko
eneni enenemistään sitä myöten kuin aika kului.

Tuo kunnioitettava insinööri oli niitä kiivaita, vilkkaita ihmisiä,
joiden aivot aina ovat liikkeessä, niinkuin vesikattila suurella
tulella.

Vaan nytpä tapahtui aivan odottamattomia. Kylmä vesipisara oli
silmänräpäyksessä tiivistävä kaikki höyryt noissa aivoissa.

Noin k:lo 6 paikoilla iltapäivällä, kolmannen rautatiepostin tultua,
toi James Starrin palvelija hänelle toisen kirjeen.

Tämä kirje oli pantu korkeaan koteloon, jonka kirjoituksesta heti voi
huomata, ett'ei kirjoittaja ollut tottunut kynän käyttämiseen.

James Starr repäisi kotelon auki. Siinä oli pieni paperi palanen,
jonka aika oli kellastuttanut, ja selvästi näkyi, että se oli reväisty
vanhasta kirjasta, jota ei enää käytetty.

Tälle paperille oli seuraava lause kirjoitettu:

    "Insinööri James Starrin ei tarvitse vaivata itseään, sillä Simo
    Fordin kirjeellä ei enää ole mitään merkitystä".

Allekirjoitusta ei ollut.



Toinen Luku.

Matkalla.


James Starrin ajatus seisahtui äkisti, kun hän luki tämän toisen
kirjeen, joka oli niin silminnähtävässä ristiriidassa tuon edellisen
kirjeen kanssa.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän itseltään.

James Starr nosti puoleksi revityn kotelon lattialta. Siinä oli,
niinkuin edellisessäkin kirjeessä, Aberfoylen postimerkki. Se oli
siis lähetetty samasta paikasta Stirlingin kreivikuntaa. Selvästi
näkyi, ett'ei vanha kaivosmestari ollut sitä kirjoittanut. Yhtä selvää
oli kuitenkin, että toisen kirjeen sepittäjä tunsi kaivosmestarin
salaisuuden, koska hän varsinaisesti peruutti insinöörille tulleen
kehoituksen lähteä Jarowin aukkoon.

Oliko tosiaanki tuo ensimmäinen ilmoitus nyt tarpeeton? Tahdottiinko
estää James Starria vaivaamasta itseään, josko se sitte olisi hyödyksi
tahi hyödytöntä? Eikö siinä pikemmin ollut joku ilkeä aikomus Simo
Fordin aikeiden ehkäisemiseksi?

Näin ajatteli James Starr, asiaa tarkoin mietittyään. Näiden kirjeiden
eri tarkoitus herätti hänessä yhä suurempaa halua lähteä Dochartin
kaivokseen. Yleensä, jos tässä kaikessa ei ollut mitään salaperäistä,
oli kuitenki paras saada asia varmasti selville. Kuitenki tuntui James
Starrista, kuin olisi hänellä suurempi syy uskoa ensimmäistä kuin
toista kirjettä -- hänen oli parempi uskoa niin rehellisen miehen, kuin
Simo Fordin, kehoitusta, kuin hänen vastustajansa puhetta.

"No, niin, koska tahdotaan vaikuttaa päätökseeni", sanoi hän itsekseen,
"täytyy Simo Fordin kirje olla mitä tärkein. Huomenna olen määrätyllä
ajalla yhtymäpaikalla".

Illalla rupesi James Starr valmistaumaan matkaansa. Koska hän
mahdollisesti tulisi viipymään poissa muutamia päiviä, lähetti hän
kirjallisen tiedon Sir V. Elphinstonille _the Royal Institutionin_
esimiehelle, ett'ei hän voinut saapua Seuran ensi kokoukseen.

Hän toimitteli pari kolme muutakin tointa, jotka muuten olisivat
olleet sen viikon tehtäviä. Käskettyään palvelijan laittaa matkalaukun
kuntoon, meni hän levolle, enemmän liikutettuna, kuin koko asia ehkä
ansaitsikaan.

Seuraavana aamuna k:lo 5, hyppäsi James Starr sängystään, puki
tarpeeksi vaatteita päälleen, koska ulkona oli kylmä, sateinen ilma ja
lähti kodistaan Canongaten varrella, mennäksensä Grantonsillan luona
höyrylaivaan, joka kolmessa tunnissa oli vievä hänet Forthea myöten
aina Stirlingiin asti.

Ensi kerran ehkä eläessään James Starr, kun hän kulki pitkin Canongatea
[Canongate, eräs vanhan Edinburgin kuuluisimpia katuja.], ei kääntynyt
katsomaan Holyroodia, entisten Skotlannin hallitsijain palatsia. Hän
ei huomannut portin edessä olevia vahtia, jotka olivat puetut vanhaan
skotlantilaiseen pukuun, hame viheriästä kankaasta, ruutukkainen vaippa
ja kupeella rippuva pitkäkarvainen vuohennahka-laukku. Vaikka olikin
Walter Skottin rajaton ihailija, niinkuin kaikki vanhan Caledonian
tosi pojat, ei insinööri silmäillytkään tuota vanhaa ravintolaa, jossa
Wawerley oli oleskellut ja johon räätäli toi hänelle tuon kuuluisan
sotilaspuvun kirjavasta skotlantilaisesta kankaasta, jota Flockhartin
leski niin viattomasti ihaili. Eikä hän liioin huomannut tuota pientä
toriakaan, jossa vuorelaisten nuolet pretendentin voiton jälkeen
olivat ampua Flora Mac Ivorin kuoliaaksi. Vankilan kellossa, kadun
keskipaikoilla, näytti viisari surullisesti ajan kulkua: hän katseli
sitä ainoastaan nähdäksensä, ett'ei myöhästyisi höyrylaivasta. Meidän
täytyy tunnustaa, ett'ei hän Nelher-Bow'issakaan huomannut tuon
suuren uskonpuhdistajan John Knox'in asuntoa, ainoa mies, jota Maria
Stuartin hymyilyt eivät lumonneet. Ja poikettuaan Highstreet'ille,
tuolle vilkkaalle kadulle, joka niin perinpohjin on kerrottu romaanissa
"Abbotti", kiiruhti hän Bridgestreetin jättiläissiltaa kohden, joka
yhdistää ne kaksi kukkulaa, joille Edinburgi on rakennettu.

Muutama minuutti tämän jälkeen oli James Starr _the general railwayn_
pysäyspaikalla, ja puoli tuntia myöhemmin jätti hän junan Newhavenissa,
joka on kaunis kalastuspaikka vähän matkaa Leith'esta, Edinburgin
ulkosatamasta. Nouseva vuoksi huuhteli mustan näköistä, kivistä
rantaäyrästä. Likimmät aallot loiskuivat ketjuilla kiinitettyä
paalutusta vastaan. Vasemmalla kädellä oli eräs niitä höyrylaivoja,
jotka kulkevat pitkin Forthea Edinburgin ja Stirlingin välillä,
kiinnitettynä Grantonsillan luona.

Samassa tuprutteli "Walesin Prinssi" paksuja savupilviä haikutorvestaan
ja sen höyrypannu suhisi. Kellon äänen kuultua riensivät kaikki
myöhästyneet matkustajat alas laivalle. Siinä oli suuri joukko
kauppiaita, maatilan omistajia ja pappeja, viimeiset hyvin tunnetut
polvihousuistaan, pitkistä nutuistaan ja kaitaisesta, valkosesta
huivistaan, joka heillä oli kaulassa.

James Starr ei ollut viimeinen, joka kävi laivaan. Hän hyppäsi
kiireesti "Walesin Prinssin" kannelle. Vaikka satoi rankasti, ei
kukaan matkustajista ajatellutkaan suojan hakemista salongissa.
Kaikki seisoivat liikkumattomina, matkavaippoihinsa käärittyinä,
toiset kuitenki joskus virkistyttivät itseään vähäisellä kulauksella
matkapulloistaan,-- jota he kutsuvat "sisälliseksi pukeumiseksi".
Viimeinen kellon lyönti kuului, köydet irroitettiin, ja "Walesin
Prinssi" teki käännöksen päästäksensä siitä pienestä vesisäiliöstä,
joka sitä suojeli Pohjanmeren aaltoja vastaan.

The Firth of Forthiksi kutsutaan sitä lahtea, jota pohjoisissa ympäröi
Fife kreivikunta ja etelässä Linlithgowin, Edinburgin ja Haddingtonin
kreivikunnat. Se muodostaa The Forthin suun, joka vähäpätöinen joki,
jonkunmoinen Themsi eli syvävetinen Mersey joki, juoksee Ben Lomondin
läntisiltä rinteiltä ja syöksyy Kincardinen luona mereen.

Matka Grantonsillalta lahden päähän olisi lyhyt, ellei täytyisi
pysähtyä niin monessa kohden kumpaisellakin rannalla. Kaupunkia,
kyliä, taloja reunustaa Forthin rantoja ja pistäyvät esiin puiden ja
viljavien vainioiden välistä. James Starr, joka seisoi suojassa leveän
komentosillan alla molempain ratashuoneiden välillä, ei huolinut
tarkastaa maisemaa, johon sade oli uurtanut useampia liriseviä puroja.
Hän koetti ennemmin tarkata, huomasiko joku matkustajoista ehkä
erityisesti häntä. Kenties tuon jälkimäisen kirjeen nimetön kirjoittaja
oli laivassa. Insinööri ei kuitenkaan voinut keksiä ainoatakaan
epäluulonalaista silmäystä.

Kun "Walesin Prinssi" lähti Grantonsillalta, ohjasi se suuntansa kohti
sitä ahdasta, South-Queensferryn ja North-Queensferryn välillä olevaa
kulkuväylää, jonka toisella puolella The Forth muodostaa järven,
missä 100 tonninki laivat saattavat kulkea. Läpi sumun välähteli
Grampianvuorten lumella peitetyt huiput.

Pian oli höyrylaivan näkyvistä kadonnut Abernourin kylä, Colmin
saari, jossa on luostari-jäännöksiä kahdenneltatoista vuosisadalta,
Barnbougle-linnan jäännökset ja Donibristle, jossa hallitsija Murrayn
vävy murhattiin, sekä linnoitettu Garwie saari. Se kulki salmen
läpi Queensferryn luona, jättäen vasemmalle kädelle Rosyth linnan,
jossa ennen maailmassa joku Stuart suvun haara asui, jonka kanssa
Cromvellin äiti oli sukua, kulki Blackness-castlen sivutse, joka
sovintoyhdistyksen määräysten perusteella aina on oleva varustettu,
ja kulki pitkin pienen Charlestonin sataman rantasiltaa, jossa kalkki
lordi Elginsin murroksista lastataan laivoihin. Viimein ilmoitti
"Walesin Prinssin" kello Crombie-Pointin pysäyspaikan.

Ilma oli kovin huono. Ankaran tuulen pieksemä sade hajosi viuhuavissa
vihureissa, jotka kulkivat kuin pilvenpyörteet.

James Starr oli hiukan levoton. Oliko Harry Ford saapuva
yhtymäpaikalle? Hän tiesi kokemuksesta miten kaivosmiehet, jotka ovat
tottuneet syvään tyyneyteen alhaalla kaivoksissa, eivät niin mielellään
kuin muut työmiehet kestä näin kovia rajuilmoja. Callanderista
Dochartin kaivokseen ja Jarowin aukkoon on varmaankin kaksi kolmannetta
penikulmaa. Matkan pituus voisi jollakin tavalla viivyttää vanhan
kaivosmestarin poikaa. Enimmin insinööri kuitenkin ajatteli, miten
ensimmäisessä kirjeessä määrätty yhtyminen peruutettiin toisessa. Se
oli, totta puhuen, hänen suurin huolensa.

Kuitenkin oli James Starr päättänyt, että hän, vaikk'ei Harry Ford
olisikaan saapuvilla junan tullessa Callanderiin, lähtisi yksin
Dochartin kaivokseen, vaikkapa Aberfoylen kylään asti, jos niin
tarvittaisiin. Siellä hän epäilemättä oli saapa tietoja Simo Fordista,
ja siellä hän oli saapa tietää, missä vanha kaivosmestari nykyään asui.

Sillä välin "Walesin Prinssi" yhä siivillään kuohutti vaahtolaineita.
Kumpaistakaan virranrantaa ei näkynyt ollenkaan, ei Cronbie
kylää, eikä Torryburnia, eikä Torryhousea, eikä Newmilsia, eikä
Carriden-housea, eikä Kirkgrangea, eikä Salt-Pansia, oikealla kädellä.
Tuo pieni satama Boness, Grangemouthin satama, joka on muodostunut
Clydekanavan suuhun oli sumun peitossa, Culrossin vanhaa linnaa ja sen
luostari-raunioita, Kinkardinea ja sen laivaveistämöä, jossa höyrylaiva
seisahtui, Ayrth-Castlea ja sen nelikulmaista tornia kolmanneltatoista
vuosisadalta, Clackmannania ja sen Robert Brucen rakentamaa linnaa ei
huomaittukaan vinoon lankeavan rankkasateen lävitse.

"Walesin Prinssi" seisahtui Alloan sillan luo, jättääksensä sinne
muutamia matkustavaisia. James Starr tunsi itsensä liikutetuksi, kun
hän nyt taas kymmenen vuoden kuluttua kulki tämän pikkukaupungin
sivutse, jossa oli monta suurta kaivosta, mitkä yhä vielä elättivät
lukuisaa työmiesväestöä. Mielikuvituksessaan kulki hän alas noihin
kaivoksiin, joissa työmiehet vielä edukseen työskentelivät. Melkein
Aberfoylen rajalla, rikastuttivat Alloakaivokset yhä kreivikuntaa, kun
noissa monta vuotta takaperin tyhjennetyissä naapuri-kaivoksissa ei
enää ollut ainoatakaan työmiestä!

Samassa kuin höyrylaiva lähti Alloasta, tuli se noihin moniin
käänteisin, joita the Forth muodostaa noin kolmen peninkulman
matkalla. Se teki nopeita liikkeitä suurien puiden välitse, joita
kasvaa kummallakin rannalla. Muutaman silmänräpäyksen näkyi, taivaan
vaietessa, Cambuskennethin luostarin rauniot, joka perustettiin
kahdennellatoista vuosisadalla. Sitte näkyi Stirlingin linna ja
samanniminen kuninkaallinen kauppala, jossa Forth, jonka ylitse kulkee
kaksi siltaa, ei enää ole korkeain mastolaivain purjehdittava.

"Walesin Prinssi" oli tuskin ennättänyt seisahtua, kun insinööri
hyppäsi sukkelasti rantasillalle. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän
Stirlingin rautatie-pysäyspaikalla ja tunnin kuluttua nousi hän junasta
Callanderissa, joka on suuri kylä Leithin vasemmalla rannalla.

Asemalla odotti nuori mies, joka samassa kun insinööri astui junasta,
kiiruhti häntä vastaan.

Se oli Harry, Simo Fordin poika.



Kolmas Luku.

Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.


Tämän kertomuksen oikein ymmärtämiseksi lienee syytä puhua muutama sana
kivihiilen synnystä.

Niinä maailman aikoina, jolloin maapallo vielä oli muodostumistilassa,
ympäröi sitä paksu ilmakehä, joka oli peräti täyttynyt höyryillä ja
hiilihapolla. Aikojen kuluessa tiivistyivät nämä höyryt oikeiksi
vedenpaisumus-sateiksi, jotka olivat niin rankat, ikäänkuin olisivat
juosseet miljoona-miljaardeista seltteriveden pulloista. Hiilihapon
kyllästyttämää nestettä virtailikin alas liejuiselle maalle, joka oli
pikaisesti tai hitaasti tapahtuvien mullistusten alainen, ja pysyi
tässä puoleksi juoksevassa tilassa yhtä paljon auringon kuumuuden kuin
sisällisen tulen vaikutuksesta.

Tämä sisällinen kuumuus ei silloin vielä ollut kokoontunut maan
keskustaan. Jotenkin ohut eikä vielä oikein kovettunut maankuori
salli sen purkautua huokoisten kautta. Siten syntyi tavattoman kookas
kasvullisuus, jommoista kentiesi tuottavat alhaisemmat kiertotähdet
Venus ja Mars, jotka ovat lähempänä säteilevätä ilmapalloa kuin maa.

Rämeinen manner oli siis äärettömien metsien peittämä. Tuota kasvien
hyötymiselle tarpeellista hiilihappoa löytyi yllin kyllin. Kasvit
kehittyivätki suurten puiden kokoisiksi. Ei löytynyt ainoatakaan
ruohontapaista kasvia. Kaikkialla mahdottoman korkeita, ulkonäöltään
yksitoikkoisia, kukattomia, hedelmättömiä puita, jotka eivät olisi
voineet tarjoa ravintoa ainoallekaan elävälle olennolle. Maa ei vielä
ollut valmis eläinkunnan ilmaantumiselle.

Näiden vedentulvan edellisten metsien kokoonpano oli seuraava.
Suppilomaisten kryptogamien luokka oli yleisin. Kalamitit,
puunmuotoisia kortteita, lepidodenrit, jättiläismuotoisia, 25 tai
30 meterin korkuisia, juurelta meterin paksuisia sammalkasvia,
asterophidit, sananjalan tapaisia kasvia, joiden kaikkien suurten
puitten heimolaisia nykyään tavataan ainoastaan asutun maan kaikkein
alhaisimpien kasvien joukossa -- senkaltaiset, vähän vaihtelevat
laadultaan, mutta suunnattomat kooltaan, olivat ne kasvit, joita
yksinomaisesti kohosi tämän aikakauden metsissä.

Nämä puut kasvoivat mahdottomassa rämeikössä, jonka sekä makea että
merivesi tekivät kovin kosteaksi. Ne imivät halukkaasti hiilihappoa
ilmasta, joka ei vielä ollut soveliasta elämän ylläpitämiseksi, ja
voipi sanoa niiden tehtävänä olleen kerätä sitä kivihiilen muodossa
maanpallon sisustaan.

Silloin oli maanjäristysten aika, joita vaikuttivat sisälliset
mullistukset ja maanalainen tuli, ja jotka äkkiä muuttivat maan pinnan
vielä epävarman ulkonäön. Tuolla kohosi vastaisia vuoria, täällä aukeni
syvänteitä valtamerien täytettäviksi. Ja silloin painuivat kokonaiset
metsät maan poveen pehmeiden kerrosten lävitse, kunnes tapasivat
graniittivuorten alkuperäisen pohjan, tai itse loivat itselleen tukea
vaipumalla toiset toistensa päälle.

Maan muodostus ilmaantuukin tämän mukaisesti seuraavana maanpallon
sisustassa: alkuperäinen maan muodostus, jota peittävät ensimmäisistä
maa-aineksista syntyneet täytekerrokset; sen jälkeen toiskertaiset
muodostumat, joista alimmat ovat hiilikerrokset; sittemmin
kolmaskertaiset muodostumat ja niiden päällä vanhemmat ja uudemmat
vesiluomaiset kerrokset, jotka ovat syntyneet laskeumisen kautta meren
ja virtojen pohjalle.

Tähän aikaan vedellä ei vielä ollut määräsijaa, vaan se virtaili
esteettömästi kalliolta kalliolle, kiskoen tuskin vielä muodostuneista
vuorista ne ainekset, joista liuskakivi, kalkki ja hiekkakivi sittemmin
syntyivät. Ne tuotiin rämeille ja laskeutuivat siellä niiden kerrosten
alkuaineiksi, jotka peittivät kivihiilikerrokset. Aikaa voittaen --
miljoonien vuosien kuluessa -- kovettuivat nämä kerrokset ja peittivät
nuo vajonneet äärettömät metsät paksulla hiekkakivi-, liuskakivi-,
sora- ja hiekka-kuorella.

Mitä tapahtui tässä jättiläisessä sulatuspätsissä, jonneka vajonneet
kasviainekset eri syvyydelle olivat kokoontuneet? Todellinen
kemiallinen muutos, jonkunlainen tislaus. Kaikki hiili, minkä nämä
kasvit sisälsivät, kerääntyi kokoon, ja vähitellen syntyi kivihiili
sekä äärettömän painon että kovan kuumuuden vaikutuksesta, jota säteili
silloin likempänä olevasta sisällisestä tulesta.

Kasvikunta muuttui näin kivikunnaksi hitaasti, mutta
vastustamattomasti. Kaikki nämä kasvit, jotka ensi päivien tuottavassa
kosteudessa olivat nauttineet kasvin eloa, kivettyivät. Moniaat
tähän suureen kasvikokoelmaan suljetuista aineksista, jotka eivät
olleet täydellisesti muodostuneet, jättivät jälkiä itsestään toisiin,
pikemmin kivettyneihin aineksiin, jotka painoivat niitä sanomattoman
voimakkaan hydraulisen painimen tavoin. Samalla aikaa painui raakuista,
Zoophyteista, niinkuin meritähdistä ja säde-eläimistä vieläpä kaloista
ja sisiliskoista, jotka vedestä olivat upponeet, selviä, melkeinpä
ihmeteltäviä merkkiä vielä pehmeään kivihiileen.

[Tässä mainittakoon vielä, että kaikki ne kasvit, joista merkkiä on
löytynyt, kuuluvat sukuihin, joita nykyään tavataan ainoastaan kuumissa
maailman osissa. Tästä voipi siis päättää lämpimän siihen aikaan olleen
yhtäläisen koko maan pinnalla, joko lämpimien merenvirtain tasoittamana
tai maanalaisen tulen vaikutuksesta huokoisen maan kuoren läpi. Tämän
kautta saapi kivihiilikerrosten löytyminen kaikilla leveysasteilla
selityksensä.]

Painolla näkyy olleen suuri ja tärkeä tehtävä kivihiilikerrosten
muodostumisessa. Erilaatuinen paino onkin ollut syynä siihen, että
teollisuudella nyt on hyväksensä käytettävänä erilaatuista kivihiiltä.
Niin esim. tavataan alimmissa kivihiilikerroksissa anthraciitti, joka
sisältää suurimman määrän hiiltä, vaan tuskin nimeksikään haihtuvaa
ainetta. Ylimmissä kerroksissa sitä vastoin nähdään maapihkaista ja
maadunnaista puuta, joissa hiiltä on verrattomasti vähemmän. Näiden
molempien kerrosten välissä tavataan, sen mukaan miten suuren painon
alaisina ne ovat olleet, grafiittikerroksia, lihavaa tai laihaa
kivihiiltä.

Kivihiilen synty, missä maailman kolkassa sitä liekään löydetty, on
siis seuraava: muinais-ajan suurten metsien vaipuminen maan pinnan
alle, kasvien sitten vähitellen tapahtuva kivettyminen painon,
kuumuuden ja hiilihapon yhdistetystä vaikutuksesta.

Mutta tuo tavallisesti niin antelijas luonto ei ole sulkenut maan
poveen kylläksi metsiä useimpina tuhansina vuosina kulutettavaksi.
Kerran on se päivä koittava, jolloin ei ole jäljellä kivihiilen
palastakaan, se on varma se. Kaikkien maailman koneiden täytyy
silloin seisahtua, jos ei toista polttoainetta keksitä kivihiilen
seuraajaksi. Pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua, ei enää löydy
mitään kivihiilikerrosta, paitsi mahdollisesti Grönlannissa olevia,
ikuisen jään peittämiä, joista louhimistyö on milt'ei mahdotonta. Se
on välttämätön sallimuksen määräys. Amerikan vielä mahdottoman rikkaat
kivihiilialueet Suolajärven rannoilla, Oregonissa ja Kaliforniassa
voivat kerran antaa aivan riittämättömän määrän polttoainetta. Samalla
tavoin on käypä San Lorenzon, Cap Bretagnen, Alleghanivuorten,
Pennsylvanian, Virginian, Illinoisin ja Missourin kivihiilialueitten.
Vaikka Pohjoisamerikan kivihiilivarastot ovat kymmentä kertaa suuremmat
kuin koko maailman kivihiilialueet, ei sata vuosisataa ole kuluva
ennenkuin teollisuuden miljoonapäinen hirviö on kitaansa niellyt
maanpallon viimeisen kivihiilipalasen.

Kivihiilen puutetta tullaan tietysti ensin tuntemaan vanhassa
maailmassa. Abyssiniassa, Natalissa, Zambèzessa, Mozambiqvessa ja
Madagaskarilla on suuret kerrokset kivettynyttä polttoainetta,
mutta niiden säännöllinen louhitus on kovin vaikea asia. Kerrokset
Birmaniassa, Kinassa, Cochinkinassa, Japanissa ja Keskiaasiassa ovat
jotenkin pian tyhjentyvät. Englantilaiset ovat varmaankin tuiki
tyhjentäneet Australian avarat kivihiilivarastot, ennenkuin se päivä
koittaa, jolloin Yhdistetyiltä Kuningaskunnilta puuttuu kivihiiltä.
Silloin ovat Euroopan kivihiilialueet, niiden syvimpäin juonteiden
tyhjennettyä, autioina.

Seuraavista numeroista voipi päättää, minkä verran kivihiiltä on
käytetty siitä päivästä, jolloin ensimmäiset kerrokset löydettiin.
Venäjän, Saksenin ja Bayerin hiilialueet täyttävät 600,000 hektarin
[100 hektaria = 113,113 Suomen jalkaa] alan; Hispanian 150,000;
Böhmenin ja Itävallan 150,000. Belgian kivihiilialueet ovat niinikään
150,000 hektarin avarat ja Ranskan noin 350,000 hektarin.

Kivihiilestä rikkain maa on epäilemättä Yhdistetty Kuningaskunta.
Siinä, paitsi Irlannissa, joka melkein kokonaan puuttuu
kivettynyttä polttoainetta, on äärettömät hiilivarastot ... mutta
ne voivat tyhjentyä niinkuin kaikki varastot. Tärkein hiilialue
on Northumberlandin, kreivikunnan maanpinnan alainen New-castlen
alue, josta vuosittain saadaan 30 miljoonaa tonnia kivihiiltä,
s.o. melkein kolmas osa Englannin tarpeesta ja kaksi kertaa niin
paljon kuin Ranskassa vuosittain käytetään. Walesin hiilialue,
joka on koonnut suuret väestöt kaivostyömiehiä Cardiffiin,
Swanseaan ja Newportiin, antaa vuosittain 10 miljoonaa tonnia
tuota tunnettua, alueen nimellistä, kivihiiltä. Maan keskiosissa
löytyy kivihiilikerroksia Yorkin, Lancasterin, Derbyn ja Staffordin
kreivikunnissa, jotka tuottavat vähemmin, mutta vuosittain lähtee
niistäkin kaunis määrä kivihiiltä. Edinburgin ja Glasgowin välisessä
osassa Skotlantia on vihdoin muuan Yhdistettyin Kuningaskuntain
suurimpia kivihiilikerroksia. Kaikki nämä hiilialueet täyttävät
yhteensä kokonaista 1,600,000 hektarin alan ja tuottavat vuosittain 100
miljoonaa tonnia tuota mustaa polttoainetta.

Mutta mitä se merkitsee? Yhä kehittyvä teollisuus ja karttuva kauppa
tyhjentävät nämä rikkaudet. Kolmas tuhatluku kristittyä ajanlaskua
ei ole päättynyt ennenkuin kaivostyömiehet ovat tyhjentäneet nämä
Euroopan kivihiilisäiliöt, joihin, käyttääksemme sattuvaa vertausta,
ensimmäisten päivien auringon kuumuus on keräytynyt.

Mutta tämän kertomuksen aikana oli muuan Skotlannin tärkeimpiä
kivihiilikaivoksia tyhjennetty liian kiivaalla louhimisella. Juuri
tässä Edinburgin ja Glasgowin välisessä tienoossa oli tuo, keskimäärin
noin 2 suomen penikulman levyinen Aberfoylen hiilialue, jossa insinööri
James Starr niin kauan oli johtanut louhimistöitä.

Vaan kymmenen vuotta olivat nämä kaivokset olleet autioina. Ei
oltu voitu löytää uusia hiilikerroksia, vaikka tutkimuksia oli
tehty 1500 vieläpä 2000 jalan syvyydessä, ja kun James Starr luopui
johtaja-toimestaan, teki hän sen siinä varmassa vakuutuksessa, että
kaikkein pieninkin hiilijuoni oli täydellisesti tyhjennetty.

Näin ollen, olisi tietysti uuden kivihiilialueen löytö Skotlannin maan
sisustassa ollut mitä tärkein tapahtuma. Koskiko tuo Simo Fordin kirje
sellaista tapahtumaa? niin kyseli James Starr alituisesti itseltään, ja
sitä hän toivoi.

Sanalla sanoen; kutsuttiinko häntä valloittamaan Mustan Intian ennen
tuntematonta osaa? Sen hän uskoi.

Tuo toinen kirje oli hetkeksi saanut hänet toista ajattelemaan;
mutta nyt hän ei enää sitä ajatellut. Sitä paitsi, olihan vanhan
kaivosmestarin poika määrätyllä yhtymäpaikalla häntä odottamassa.
Nimettömällä kirjeellä ei siis ollut mitään merkitystä.

Samassa kuin insinööri astui ulos vaunusta, kiiruhti nuorukainen
hänelle vastaan.

"Sinäkö olet Harry Ford?" kysyi heti James Starr, pitemmittä mutkitta.

"Niin olen, hra Starr".

"En tuntenut sinua, poikaseni! Mutta sinähän oletkin näinä kymmenenä
vuotena varttunut mieheksi!"

"Minä puolestani tunsin teidät heti", vastasi nuori kaivosmies, seisoen
hattu kädessään. "Te ette ole muuttuneet vähintäkään. Te olette juuri
sama, joka jäähyväispäivänä suutelitte minua Dochartin kaivoksessa.
Semmoiset asiat eivät unohdu!"

"Pane hattu päähäsi, Harry", sanoi insinööri. "Sataahan nyt oikein
kaatamalla, ja kohteliaisuutemme ei saa mennä niin kauaksi, että se
tuottaa meille yskää".

"Tahdotteko, että etsimme suojaa, hra Starr?" kysyi Harry Ford.

"En, Harry. Ilma pysyy yhä edespäin tämmöisenään. Tänään sataa koko
päivän, ja minulla on kiire. Lähtekäämme matkaan".

"Niinkuin tahdotte".

"Kuules, Harry, voipiko isäsi hyvin?"

"Oivallisesti, hra Starr".

"Ja äitisi?"

"Hän samaten".

"Sinun isäsikö kirjoitti minulle ja käski minun yhtyä hänen kanssaan
Jarowin aukossa?"

"Ei, minä sen tein".

"Onko Simo Ford kirjoittanut minulle toisen kirjeen, jossa hän
peruuttaa yhtymisemme?" kysyi insinööri kiivaasti.

"Ei, hra Starr".

"Hyvä", sanoi James Starr, virkkamatta sen enempää nimettömästä
kirjeestä. Sitte hän jatkoi:

"Voitko sanoa minulle, mitä vanha Simo tahtonee?" kysyi hän nuorelta
mieheltä.

"Herra Starr, isäni tahtoo itse sen teille ilmoittaa".

"Sinä tiedät sen kuitenki?"

"Tiedän".

"No niin, Harry, en tahdo kysellä sinulta sen enempää. Matkaan siis,
minä haluan innokkaasti puhutella Simo Fordia... Tosiaankin, missä hän
asuu?"

"Kaivoksessa".

"Kuinka, Dochartin kaivoksessako?"

"Niin, hra Starr", vastasi Harry Ford.

"Teidän perheenne ei siis olekkaan muuttanut kaivoksesta, sen jälkeen
kuin työt siellä loppuivat?"

"Ei ainoaksikaan päiväksi, hra Starr. Te tunnette isäni. Hän on
syntynyt siellä ja siellä hän tahtoo kuollakin".

"Minä ymmärrän, Harry ... ymmärrän. Hänen syntymäkaivoksensa! Hän ei
ole tahtonut jättää sitä! Ja te viihdytte siellä?"

"Viihdymme, hra Starr", vastasi nuori mies, "me pidämme sydämellisesti
toisistamme, ja meillä on vähäiset tarpeet".

"Hyvä, Harry", sanoi insinööri. "Matkaan siis!"

James Starr kiiruhti nuoren miehen jälkeen pitkin Callanderin katuja.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat molemmat lähteneet kaupungista.



Neljäs Luku.

Dochartin kaivos.


Harry Ford oli 25 vuoden vanha, pitkä, roteva ja hartiakas nuori
mies. Hänen totiset kasvonsa ja usein miettivä ulkomuotonsa oli jo
lapsuudestaan asti tehnyt hänet huomatuksi kumppaniensa joukossa.
Hänen säännölliset kasvonpiirteensä, syvät, lempeät silmänsä,
hänen jokseenki suora, paremmin kalvea kuin vaalea tukkansa,
tuo luonnollinen viehättäväisyys koko olennossaan, tämä kaikki
yhdessä teki hänestä täydellisen _Lowlanderin_ perikuvan, se on
oivallisen tasanko-skotlantilaisen. Jo pienestä pahaisesta totutettu
kivihiilityöhön, oli hän samalla kunnon kumppani ja rehellinen, hyvä
olento. Isänsä johdattamana, oman vaistonsa kiihoittamana, oli hän
työskennellyt ja jo aikaisin hankkinut itselleen erityisiä tietoja, ja
sillä ijällä, jolloin muut vasta ovat opissa, oli hän jo enemmän --
ammattinsa ensimmäisiä -- maassa, jossa löytyy harvoja tietämättömiä,
siellä kun kaikin neuvoin koetetaan poistaa tietämättömyyttä. Vaikka
Harry Fordilla alituiseen olikin kuokka kädessä, ei hän sentähden
laiminlyönyt tietojen hankkimista, jotka edistyttäisivät häntä
kivihiili-työssä, ja hän olisi varmaan koroitettu isänsä jälkeen
Dochartin kaivoksen päällysmieheksi, jos koko kaivos ei olisi autioksi
jäänyt.

James Starr oli vielä rivakka astumaan, mutta hän olisi kuitenki jäänyt
oppaansa jälkeen, ell'ei tämä olisi viivytellyt askeleitaan.

Sade oli vähän hiljentynyt. Suuret pisarat jakautuivat, ennenkuin
putosivat maahan. Oikeastaan vaan muutamat kosteat tuulenpuuskat, joita
raitis tuulenleuhka ajelehti, lävistivät ilmaa.

Harry Ford ja James Starr, joista edellinen kantoi insinöörin
kevyttä matkalaukkua, kulkivat ensin pitkin vasenta joenrantaa noin
penikulma [Aina kun tässä kertomuksessa puhutaan penikulmista,
ilman mainitsematta mitä penikulmia ne ovat, tarkoitetaan englannin
penikulmia, joita menee 6 yhteen suomalaiseen penikulmaan.] matkaa ja
kääntyivät sitte sisämaahan päin, kulkien suurten puiden alla, joiden
oksista vettä tippui. Karja-laumoja kävi tyynesti laitumella, syöden
tuota altis tuoresta heinää, jota kasvaa ala-Skotlannin nurmikoilla.
Niissä oli sarvittomia lehmiä ja hienovillaisia lampaita, niinkuin ne
lampaat, joista kerrotaan lasten paimenjutuissa. Paimenta ei näkynyt,
koska hän luultavasti etsi sateen suojaa jossakin ontelossa puussa,
mutta _the colley_, erityinen koiralaji tässä osassa Yhdistettyä
kuningaskuntaa ja erittäin kiitetty valppaudestaan, kulki ympäri
niityllä karjojen vartiana.

Jarowin aukonsuu oli noin kaksikolmattaosaa suomen penikulmaa
Callanderista. James Starr ei voinut poistaa niitä liikutuksia,
joita hän tunsi pitkin matkaa. Hän ei ollut nähnyt näitä seutuja
siitä päivin, kuin viimeinen hiilitynnyri Aberfoylen kaivoksista oli
tyhjennetty erääsen Glasgowin rautatien vaunuun. Maanviljelys oli
nyt astunut tuon virkeämmän ja toimekkaamman teollisuuden sijaan.
Eroitus oli vielä huomattavampi, koska vainiotyöt talveksi olivat
pysäytetyt, ikäänkuin viettivät lupa-aikaa. Entisinä aikoina sitä
vastoin elähytti tähän vuoden aikaan seutua sekä maan päällä, että
sen alla kaivosväestö. Noita suuria hiilirattaita kuletettiin yöt
päivät. Rautatiekiskot, jotka nyt olivat vajonneet maahan märänneiltä
vuoliaisiltaan, ratisivat silloin vaunujen painosta. Nyt muuttuivat nuo
kaivosaukkoihin vievät ratatiet tavallisiksi ajo- ja kulkuteiksi. James
Starr luuli kulkevansa erämaassa.

Surullisena katseli siis insinööri ympärilleen. Hän seisahtui toisinaan
huoahtaaksensa. Hän kuunteli. Koneiden huudot ja puuhkamiset eivät
enää kaiuttaneet ilmaa. Taivaan rannalla ei huomattu yhtään noita
mustanpuoleisia savupatsaita, joiden teollisuuden harjoittaja niin
mielellään näkee hattaroihin ja pilviin nousevan. Ei mikään korkea,
pyöreä tahi kulmikas savupiippu tupruttanut savupilviään, joita se
oli saanut itse kivihiilivarastoista, ei mikään höyrypilli huutaen
puhaltanut valkoista savuaan. Maa, joka ennen oli täynnä hiili-tomua,
oli nyt niin eriskummaisen näköinen, jommoisena James Starr ei ollut
tottunut sitä näkemään.

Kun insinööri seisahtui, pysähtyi myöskin Harry Ford. Nuori kaivosmies
seisoi ääneti ja odotti. Hän tajusi hyvin, mitä matkatoverinsa mielessä
liikkui, ja otti täydesti osaa hänen tunteihinsa -- olihan hän
kivihiilen lapsi, jonka koko elämä oli kulunut maan sisustassa.

"Niin, Harry, täällä on kaikki muuttunut?" sanoi James Starr. "Mutta,
kun aina vaan otettiin ja otettiin, täytyihän hiilivaraston viimein
loppua! Kaipaatko sitä aikaa?"

"Kyllä, minä kaipaan sitä, hra Starr", vastasi Harry. "Työ oli kovaa ja
raskasta, mutta se miellytti niinkuin kaikkinainen taistelu".

"Niin kyllä, poikaseni! Alituinen taistelu, lohkeilemisten, syttymisten
ja tulvien vaarat, räjähdykset jotka sattuvat kuin ukonnuoli! Kaikkia
näitä vaaroja vastaan täytyy olla varoillaan! Sinä olet oikeassa. Se
oli taistelu, mutta samassa elämä täynnä mielenliikutusta".

"Kaivostyömiehet Alloassa ovat olleet onnellisemmat kuin Aberfoylessa,
hra Starr".

"Niin ovatkin, Harry", vastasi insinööri.

"Se on tosiaanki ikävää", sanoi nuori mies, "ett'ei koko maapallo ole
luotu paljaasta kivihiilestä. Silloin olisi sitä ollut tarpeeksi suuri
varasto moneksi miljoonaksi vuodeksi?"

"Totta kyllä, Harry, mutta täytyypä myöntää, että luonto on viisaasti
menetellyt, kun parhaasta päästä on laatinut pallomme sorakivestä,
kalkista ja kraniitista, jota tuli ei voi vahingoittaa".

"Tarkoitatteko, hra Starr, että ihmiset muuten olisivat polttaneet koko
maapallonsa?..."

"Niin, kokonaan, poikaseni", vastasi insinööri. "Koko maa olisi
viimeiseen palaan asti työnnetty lokomotiivien, lokomobiilien,
höyrylaivojen ja kaasutehdasten uuneihin ja meidän maapallomme olisi
sillä tavoin jonakuna päivänä loppunut tykkänään!"

"Sitä emme nyt tarvitse pelätä, hra Starr. Vaan sentähden
tyhjentyvätkin hiilikaivokset varmaan paljoa pikemmin kuin yleisesti
luullaankaan".

"Niin varmaan käykin, Harry, ja minun ajatukseni on, että Englannin ei
pitäisi vaihtaa poltto-ainettaan muiden kansojen kultaan".

"Niin, kyllä", arveli Harry.

"Tiedän kyllä", jatkoi insinööri, "ett'ei vedenjohto- eikä sähköoppi
ole vielä näyttäneet mitä ne voivat, ja että näitä molempia voimia
tulevaisuudessa vielä käytetään paljoa täydellisemmin. Mutta mitä
siitä! Kivihiili on helposti käytettyä ja mukautuu suuremmitta
vaivoitta teollisuuden eri vaatimusten mukaan. Valitettavasti eivät
ihmiset oman mielivaltansa mukaan voi sitä tuottaa! Ulkopuoliset
metsät kyllä kasvavat uudestaan lämpimän ja veden vaikutuksesta, mutta
sisälliset metsät, ne eivät kasva, eikä maanpallo koskaan enää tule
siihen tilaan, joka on välttämätön niiden muodostumiseksi".

James Starr ja hänen kumppaninsa olivat puhellessaan kiiruhtaneet
kulkuaan. Tunnin kuluttua, siitä kuin lähtivät Callanderista, tulivat
Dochartin aukolle.

Välipitämättömin ja kylminkin olisi heltynyt nähdessään sen surullisen
näyn, joka ympäröi hyljättyä kaivosta. Se oli kuin jonkun ruumiin
luuranko, joka nykyään vielä oli ollut täynnä eloa.

Suuri kenttä, jonka ympärillä muutama kituva puu kasvoi, oli peitetty
mustalla hiilitomulla, mutta siinä ei huomattu yhtään kivihiilipalasta
eikä sysimurskaa. Kaikki oli viety pois ja aikoja sitte käytetty.

Pienellä kummulla kuvautui sateen ja päiväpaisteen heikontamien
puutelineiden varjokuva. Telineiden huipulla näkyi suuri ratas ja
alempana oli vankka rataskehä, jonka ympäri ennen ne hihnat kulkivat,
mitkä nostivat tynnyrit maan pinnalle.

Siinä oli myöskin tuo nykyään rappiolle joutunut konehuone, jossa ennen
nuo sileät ja kiiltävät koneet olivat, joiden eri osat olivat tehdyt
teräksestä ja messingistä. Muutamia muurikappaleita oli maassa puoleksi
lahonneiden ja kosteudesta sammaltuneiden parsien seassa. Pumppuvipujen
jäännöksiä, joissa vielä rippui pumppuvarsia, lopen käytettyjä tahi
katkenneita köysiä, hammasrattaita, kumottuja vintturikoneita, muutamia
longissaan rippuvia, kalan kylkiluiden näköisiä porrasastimia,
rautakiskoja murtuneilla vuoliaisilla, joita vielä pari, kolme horjuvaa
paalua kannatti, ja rautatiekiskot, jotka eivät kannattaneet pientä
tyhjää vaunuakaan -- semmoinen oli Dochartin aukon rappeutunut ulkonäkö.

Kaivos-sammio, halenneine ja hajalle pudonneine kivineen, oli
tykkänään paksun sammaleen peitossa. Tuossa taas huomattiin jälkiä
rajoitetusta paikasta, jossa suuruutensa tahi laatunsa puolesta
eroitettava kivihiili säilytettiin. Viimein tynnyripalasissa rippuvia
ketju-kappaleita, rautalevy-palasia haljenneesta höyrypannusta,
vääntyneitä ja mutkistuneita pumpun mäntiä, pitkiä kiepottimia, jotka
rippuivat pumppuhirsissä, porrassiltoja, joita tuuli vavahutteli;
porraspuita, jotka ratisivat jaloin astuttaessa, halenneita muureja,
puoleksi maahan romahtaneita kattoja, joiden ylitse kohosi lohenneita
savupiippuja, muistuttaen noita uudenaikaisia kanuuneja; kaikki tämä
vaikutti katselijassa ääretöntä hävityksen, kurjuuden ja viheliäisyyden
tunnetta, jommoista eivät vanhan kivilinnan rauniot, eivätkä maahan
tasoitetun linnoituksen jäännökset herätä.

"Tämäpä hävitystä!" sanoi James Starr, katsahtaen nuoreen mieheen, joka
ei vastannut.

Molemmat astuivat nyt sen katoksen alle, joka suojasi Jarowin aukon
suuta, jonka portaita myöten vielä voi päästä kaivoksen alempiin
käytäviin.

Insinööri kumartui alas aukkoon.

Ennen nousi sieltä vahvoissa puhalluksissa ilmapuhdistimien hengittämä
ilma. Nyt oli se ainoastaan tyhjä nielu. Tuntui kuin olisi seisonut
sammuneen tulivuoren kraaterin äyräällä.

James Starr ja Harry laskivat jalkansa ensimmäiselle portaalle.

Sinä aikana kun kaivoksessa työskenneltiin, käytettiin taidokkaita
koneita muutamissa aukoissa Aberfoylen kivihiilikaivoksissa, jotka
tässä suhteessa olivat hyvin varustetut; näiden laitosten avulla voivat
kaivostyömiehet vaaratta mennä alas ja vaivatta nousta ylös.

Ne laitokset olivat korjatut, kun työt olivat tauonneet. Jarowin
aukossa oli ainoastaan pitkä jono noin neljän- viidenkymmenen jalan
pituisia portaita, eroitetut toisistaan ahtailla penkereillä.
Astumalla alas kolmekymmentä sellaista tikapuilta tultiin alimpaan
kaivoskäytävään, joka oli 1,500 jalan syvyydessä. Tämä oli ainoa
yhdistys Dochartin kaivospohjan ja maanpinnan välillä. Ilmanvaihdos
kävi Jarowin aukon kautta, jota kaivoskäytävät yhdistivät toisen
aukon kanssa, jonka suu oli lähempänä maanpintaa, niin että lämmin
ilma luonnollisesti tunki tästä ulos ikäänkuin ylösalasin käännetyn
vetopillin kautta.

"Minä seuraan sinua, poikaiseni", sanoi insinööri, antaen nuorelle
miehelle merkin kulkea edellä.

"Niin kuin käskette, hra Starr".

"Totta kai sinulla on lamppusi?"

"On; jospa se vaan vielä olisi sama varolamppu, jota aina ennen
käytimme!"

"Niin", lisäsi James Starr, "kaasuräjähdyksiä emme enää tarvitse
pelätä".

Harryllä oli yksinkertainen öljylamppu, jonka hän sytytti.
Hiilettömässä kaivoksessa ei voinut syntyä minkäänlaisia hiilihappoisia
vetykaasuja. Ei siis tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, eikä
sentähden liekkiä tarvinnutkaan ympäröidä metalli-kutouksella, joka
estää ulkopuolella olevan kaasun syttymästä. Davylamppua, jota ennen
käytettiin, ei nyt ollut tarpeen. Mutta jos ei enää ollut mitään
vaaraa, oli siihen syynä se, että vaara-aine oli hävinnyt, ja sen
mukana myöskin tuo poltto-aine, joka ennen oli Dochartin kaivoksen
rikkautena.

Harry astui alas ylimmäisten portaiden astimia. James Starr seurasi
häntä. Pian olivat molemmat syvässä pimeydessä, jota lampun valo vaan
heikosti valaisi. Nuori mies nosti lampun päälaelleen, voidaksensa
paremmin valaista kumppaniansa.

Insinööri ja hänen oppaansa olivat kaivostyömiesten omituisilla,
vakavilla askeleilla kulkeneet noin kymmenkunta porrasta alaspäin. He
olivatkin vielä hyvissä voimin.

James Starr tarkasteli jollakin uteliaalla harrastuksella, niin paljo
kuin himmeän lampun valossa voi nähdä, synkeän kaivoskäytävän seiniä,
jotka vielä olivat peitetyt puoli lahonneella lautavuorauksella.

Kun olivat tulleet viidennelletoista penkereelle, se on, noin matkansa
puoli tiehen, pysähtyivät he hetkeksi.

"Minulla ei ole sinun jalkojasi, poikaseni", sanoi insinööri vetäen
syvästi henkeään, "mutta käypihän se kuitenkin!"

"Te olette varma, hra Starr", vastasi Harry "ja näettekös se onkin
jotain, kun on kauan elänyt kaivoksessa".

"Sinä olet oikeassa, Harry. Ennen muinoin, kun olin 20 vuoden vanha,
olisin kyllä laskeutunut alas kertaakaan huoahtamatta. Matkalle!"

Samassa kun aikoivat lähteä penkereeltä, kuului syvyydestä etäinen
ääni. Se tuli kuin ääniaalto, joka paisuen paisumistaan käypi yhä
selvemmäksi.

"Kuka sieltä tulee?" kysyi insinööri ja pidätti Harrya kädellään.

"Sitä en voi sanoa", vastasi nuori kaivostyömies.

"Eikö se ole vanha isäsi?..."

"Hänkö! ei, hra Starr".

"Joku naapuri sitte?"

"Meillä ei ole ketään naapuria syvällä kaivoksessa", väitti Harry. "Me
asumme siellä yksinämme".

"No, kulkekoon vieras sivutsemme", sanoi James Starr. "Niiden jotka
menevät alas on väistyttävä niiden tieltä, jotka tulevat ylös".

He odottivat.

Ääni kuului nyt erittäin heleälle ja muutamia sanoja skotlantilaisesta
laulusta sattui nuoren kaivostyömiehen korviin.

"Järvien laulu!" sanoi Harry. "Kummasteleisin suuresti, jos laulaja
olisi joku muu kuin Jack Ryan".

"Kuka on Jack Ryan, joka laulaa noin raikkaasti?" kysyi James Starr.

"Eräs entinen kaivoskumppani", vastasi Harry.

Sitte kumartui hän alas penkereeltä ja huusi:

"Hohoi, Jack!"

"Sinäkö olet Harry?" vastasi ääni. "Odota, minä tulen".

Ja laulu kaikui taaskin niin kauniisti.

Muutama silmänräpäys myöhemmin näkyi heikon lampun valossa kookas, noin
20 vuotias nuori mies, jolla oli iloiset kasvot, veitikkamaiset silmät,
suu naurussa ja punainen tukka, hän astui jo viidennentoista portaan
penkereelle.

Ensi työkseen hän vahvasti puristi Harryn kättä, jonka tämä hänelle
tarjosi.

"Hauskaa on tavata sinua!" huudahti Jack. "Mutta pyhän Mungon kautta,
jos olisin tietänyt, että tänään olit lähtenyt maanpinnalle, olisin
säästänyt itseäni alas laskeumasta!"

"Hra James Starr!" sanoi silloin Harry ja käänsi lampun kohti
insinööriä, joka oli seisonut pimennossa.

"Hra Starr!" vastasi Jack Ryan. "Oh, hra insinööri, minä en olisi
todellakaan tuntenut teitä. Sen jälkeen kuin jätin kaivoksen, eivät
silmäni enää ole tottuneet pimeään".

"Mutta minä muistan nyt hyvin poika nulikan, joka aina lauloi ja
rallatteli. Siitä on nyt kymmenen vuotta kulunut, poikaseni. Se kai
juuri olit sinä?"

"Minä itse, hra Starr, ja vaikka olen vaihtanut ammattia, en luontoani
kuitenkaan ole muuttanut, niinkuin näette. Minusta on paljo parempi
nauraa ja laulaa kuin itkeä ja huokailla".

"Niin kyllä, Jack Ryan. Ja mitä nyt toimitat, sitte kuin kaivoksen
jätit?"

"Minä työskentelen Melrosen maatilalla, lähellä Irvineä Renfrewin
kreivikunnassa, 7 peninkulmaa täältä. Mutta ei se ole samaa kuin meidän
kaivoksemme Aberfoylessa! Kaivoskuokka sopii paremmin minun käteeni
kuin lapio ja piiska. Vanhassa rakkaassa kaivoksessa löytyy myöskin
soppia, jotka iloisesti kaiuttavat laulua, mutta tuolla ylhäällä!...
Mutta aiottehan käydä vanhan Simon luona, hra Starr?"

"Aion, Jack", vastasi insinööri.

"Elkää antako minun estää teitä..."

"Kuules nyt, Jack", puuttui Harry puheesen, "mikä sinut on saattanut
tänään tulemaan tänne?"

"Tahdoin tavata sinua, kumppani", vastasi Jack Ryan, "ja käskeä sinut
Irvine-klanen juhlaan. Tiedäthän, että minä olen pillipiiparina
juhlassa. Siellä lauletaan ja tanssitaan".

"Kiitos, Jack, mutta minun on mahdoton tulla".

"Mahdoton?"

"Niin, hra Starr tulee ehkä viipymään kauemmin ja minä saatan hänet
takaisin Callanderiin".

"No, Harry, juhla tulee vietettäväksi vasta kahdeksan päivän perästä.
Siksi hra Starr kyllä jo on lähtenyt, eikä sinulla ole mitään syytä,
joka estäisi sinua tulemasta".

"Niin, Harry", sanoi James Starr, "sinun tulee noudattaa kumppanisi
Jackin kutsumusta".

"No, olkoon menneeksi, minä kiitän kutsumuksestasi", sanoi Harry,
"tapaamme toisemme juhlassa".

"Kahdeksan päivän kuluttua, se on siis päätetty", sanoi Jack Ryan.
"Hyvästi Harry! Teidän palvelijanne, hra Starr! Minua ilahuttaa
suuresti, että olen saanut nähdä teitä. Minä voin nyt kertoa teistä
ystäville. Ei yksikään ole unhottanut teitä, hra insinööri".

"Enkä minäkään ole ketään unhottanut", sanoi James Starr.

"Kiitoksia, kaikkein puolesta hra insinööri!"

"Hyvästi, Jack!" keskeytti nyt Harry ja puristi vielä kerran
kumppaninsa kättä.

Jack Ryan alotti taas iloista lauluaan ja hävisi kaivosaukkoon, jota
hänen lamppunsa himmeästi valaisi.

Neljännen osan tunnin kuluttua olivat James Starr ja Harry astuneet
viimeiset portaat alas, ja tulivat nyt kaivoksen alimpaan osaan.

Siihen ympyrään, jonka tämä osasto muodosti, päättyi muutamia käytäviä,
joita käytettiin viimeisiä hiilikerroksia kaivaessa. Ne tunkeutuivat
syvälle liuskakivi- ja hietakivikerrokseen, muutamat pönkitetyt
paksuilla, kömpelösti hakatuilla parsilla, toiset taas varustetut
paksulla kivivuorauksella. Hiilijuonet, jotka olivat työn aikana
tyhjennetyt, olivat kaikkialla mullalla ja soralla täytetyt. Nuo tehdyt
kaivostuet olivat rakennetut lähellä olevan kivilouhoksen kivistä,
ja ne kannattivat nyt maata, se on tuota kaksinkertaista tertiari ja
jälki-tertiari kerrosta, joka ennen oli juuri kivihiilen kannattamana.
Pimeys vallitsi kaikkialla kaivoksessa, josta sen ennen karkoittivat
kaivostyömiesten lamput tahi sähkövalo, jota viime aikoina oli ruvettu
kaivoksissa käyttämään. Himmeissä maanalaisissa käytävissä ei enää
kuulunut hiilivaunujen ratinaa, tahi niiden kulettajien ääniä, tahi
hevosten ja muulien hirnumista, tahi työmiesten nakutusta maatuneita
kasviaineksia vasten, tahi maan kerroksia halkasevan porauksen pauketta.

"Tahdotteko hetkisen levähtää, hra Starr?" kysyi nuorukainen.

"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Haluan vaan päästä vanhan Simon
tupaan".

"Seuratkaa siis minua, hra Starr. Minä näytän teille tien, vaikka olen
vakuutettu, että itsekin sen tuntisitte niin suuri kuin sekasorto
täällä onkin".

"Kyllä tuntisinki; minulla on vielä varsin selvillä koko kaivos
kaikkine käytävineen".

Insinöörin seuraamana astui Harry, nostaen lamppunsa korkealle
paremmin valaistaksensa, korkeaan käytävään, joka oli suuren kirkon
sivuholvin kaltainen. He olivat kompastua jäljellä oleviin vuoliaisiin,
jotka olivat kannattaneet ratakiskoja, sinä aikana kuin kaivoksessa
työskenneltiin.

Mutta he eivät ennättäneet kulkea viisikymmentä askeltakaan, kun suuri
kivi putosi James Starrin jalkojen eteen.

"Varokaa, hra Starr!" huudahti Harry ja tarttui insinöörin käsivarteen.

"Kas, kivi, Harry! Nämä vanhat holvit eivät enää näy olevan kyllin
varmat, ja..."

"Hra Starr", keskeytti Harry Ford, "minusta tuntui kuin kivi olisi
ollut ... ihmiskäden heittämä!..."

"Heitetty!" huudahti James Starr. "Mitä tarkoitatkaan, poikaseni?"

"En mitään, en mitään ... hra Starr", vastasi välttäen Harry, jonka
katse oli muuttunut tarkastelevaksi, niinkuin olisi tahtonut katsoa
noiden paksujen seinäin läpi. "Jatkakaamme vaan matkaamme. Minä pyydän,
nojautukaa käsivarteeni, niin ette tarvitse pelätä kompastuvanne".

"Olkoon menneeksi, niinkuin tahdot, Harry",

Heidän näin eteenpäin kulkiessansa, Harry tuon tuostakin aina katsoi
taaksensa, samalla kuin asetti lamppunsa niin, että sen valo sattui
syvälle kaivokseen.

"Olemmeko kohta perillä?" kysyi insinööri.

"Korkeintaan 10 minuutin kuluttua".

"Hyvä".

"Mutta", jupisi Harry, "se oli kaikissa tapauksissa hyvin kummallista.
Tämä oli ensikerta, kuin se minulle tapahtui. Olipa niin ja näin,
ett'ei kivi pudonnut juuri silloin kuin meidän oli siitä kulkeminen..."

"Se oli ainoastaan sattumus, Harry".

"Sattumusko!" vastasi nuori mies ja pudisti päätään. "Niin ...
sattumus..."

Harry seisahtui. Hän kuunteli.

"Mikä on, Harry!" kysyi insinööri.

"Minusta kuului kuin joku olisi astunut takanamme", vastasi nuori
kaivostyömies ja kuunteli vieläkin tarkemmin.

Sitte hän sanoi:

"Ei, minä varmaankin erehdyin. Nojautukaa paremmin käsivarteeni, hra
Starr. Pitäkää minua keppinänne..."

"Tukeva keppi, Harry", sanoi James Starr. "Ei löydy parempaa semmoista,
kuin hyvä ja urhea poika, niinkuin sinä".

He pitkittävät äänettöminä matkaansa pimeän käytävän läpi.

Harry, jonka aivoissa selvästi oudot mietteet liikkui, kääntyi usein
taaksensa katsomaan, niinkuin olisi tahtonut keksiä jotain kaukaista
ääntä tahi etäistä valoa.

Mutta kaikki oli hiljaista ja pimeää sekä heidän takanaan että
edessään.



Viides Luku.

Fordin perhe.


Kymmenen minuutin kuluttua jättivät vihdoin James Starr ja Harry suuren
käytävän.

Nuori kaivostyömies ja insinööri olivat tulleet valoisempaan paikkaan
kaivoksessa, jos siksi sopii sanoa suurta pimeää onteloa. Se ei
kuitenkaan ollut varsin valoton. Muutama valonsäde tunki siihen
korkeammalla olevan, nykyään hylätyn, aukon suun kautta. Sitä tietä oli
Dochartin kaivoksen ilmanvaihdos johdettu. Vähemmän tiheytensä tähden
vetäytyi lämmin ilma kaivoksen sisästä Jarowin aukkoa kohden.

Vähän ilmaa ja valoa tunki siis samalla paksun liuskakerroksen läpi
aina tänne alas asti.

Täällä oli Simo Ford perheineen asunut kymmenen vuotta. Se oli maan
alainen asunto, koverrettu liuskakivikerrokseen, samalla paikalla,
jossa ennen olivat työssä nuo suunnattoman suuret koneet, jotka
toimittivat Dochartin kaivoksen koneelliset työt.

Semmoinen oli vanhan päällysmiehen asunto, jota hän jonkunlaisella
ylpeydellä kutsui huvilakseen. Varakkaisuutensa nojalla, jonka hän oli
hankkinut itselleen uutteralla työllään koko pitkänä elinaikanansa,
olisi Simo Ford voinut elää Jumalan ihanan taivaan alla, viheriöiden
puiden keskellä, missä paikassa hyvänsä maassa; mutta hän ja hänen
perheensä olivat mieluummin pysyneet kaivoksessa, missä he tunsivat
olevansa onnelliset, heillä kun oli samanlaiset taipumukset ja samat
mielipiteet. Niin, he tosiaankin viihtyivät hyvin huvilassaan, 1,500
jalkaa Skotlannin maanpinnan alla. Muun muassa oli heillä sekin etu,
ett'ei siellä tarvinnut pelätä veronottajia ... ne eivät koskaan
tohtineet tulla alas huvilan asujanten luo.

Tähän aikaan oli Simo Ford vielä hyvissä voimissa, vaikka olikin
täyttänyt 65 vuotta. Roteva, voimakas ja vahva ruumiin rakennukseltaan,
oli hän erinomaisempia _sawneyia_ [Sawney merkitsee skotlantilaisia,
samaten kuin John Bull englantilaista ja Paddy irlantilaista.] koko
maakunnassa, josta kuitenki niin monta uljasta miestä oli lähtenyt
ylänkömaan rykmentteihin.

Simo Ford oli syntyisin vanhasta kaivostyömiessuvusta, ja hänen
sukutaulunsa ulottui aina siihen aikaan asti, jolloin Skotlannin
kivihiilikerroksissa ensin ruvettiin työskentelemään.

Rupeamatta muinaistieteellisiin tutkimuksiin siitä, olivatko
kreikkalaiset ja roomalaiset kivihiiltä käyttäneet, taikka olivatko
kiinalaiset kauan ennen kristittyin ajanlaskua hiilikaivoksissa
työskennelleet, tai siitä onko tosiaankin tuo maatunut polttoaine
saanut ranskalaisen nimensä _houillière_ kengittäjä Houillos'in
mukaan, joka eli Belgiassa kahdennellatoista vuosisadalla, voidaan
kuitenki vakuuttaa, että Suurenbritannian kivihiilialueissa ensiksi
säännöllisesti on työskennelty. Jo yhdennellätoista vuosisadalla
jakoi Wilhelm Walloittaja asekumppaniensa kesken tulot Newcastlen
kivihiilialueesta. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi Henrik III
luvan "merihiilen" nostamiseen. Saman vuosisadan loppupuolella
mainitaan kivihiilikerrokset Skotlannissa ja Walesissa.

Siihen aikaan Simo Fordin esi-isät jo tunkeutuivat Kaledonian maan
sisustaan, jäädäkseen sinne isästä poikaan, monen moneksi sukupolveksi.
Ne olivat vaan yksinkertaisia työmiehiä. He ahkeroitsivat, kuin
olisivat olleet kuritusvankeja, kallisarvoisen polttoaineen
nostamisessa. Luullaanpa vielä hiilikaivostyömiesten, samaten kuin
työmiesten senaikuisissa suolakaivoksissa, olleen todellisia orjia.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla oli tämä ajatus niin yleisesti
juurtunut Skotlannissa, että pretendentin sodan aikana pelättiin
20,000 kaivostyömiehen Newcastlessa, aseet kädessä, ryhtyvän vaatimaan
itselleen vapautta -- jota he luulivat kaipaavansa.

Olipa kuinka tahansa, Simo Ford oli ylpeä siitä, että kuului suureen
skotlantilaiseen kaivostyömies-perheesen. Hän teki ahkerasti työtä,
missä esi-isänsä ennen olivat käyttäneet kuokkaa, murtovasaraa ja muita
kaivostyökaluja. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut päällysmiehenä
Dochartin kaivoksessa, tärkein kaivos Aberfoylen kivihiilialalla.
Hän oli kiihkeästi mieltynyt ammattiinsa. Monena vuotena hoiti
hän tehtäväänsä suurimmalla innolla. Hänen ainoa huolensa oli
hiilikerrosten vähentyminen ja pelätty aika, jolloin ne olisivat lopen
tyhjät.

Silloin oli hän innokkaasti ruvennut tutkimaan uusia mahdollisia
kivihiilikerroksia kaikissa Aberfoylen kaivoksissa, jotka olivat
toistensa kanssa maanalaisessa yhteydessä. Hän oli viime aikoina
työskennellessään tosiaankin onnistunut löytää muutamia. Hänen
kaivostyömies-vaistonsa oli hänelle hyvänä apuna, ja insinööri
James Starr piti häntä suuressa arvossa. Olisi voinut luulla hänen
vainuntapaisesti löytäneen kivihiilikerrokset, niinkuin hydroskopi
löytää lähteet maakerrosten alla.

Mutta, niinkuin jo tiedämme, hetki tuli, jona polttoaine tykkänään
loppui. Tutkimuksista ei enää ollut mitään apua. Kaikki oli loppunut.
Kaivostyö taukosi ja työmiehet hajosivat eri haaroille.

Kukapa olisi voinut uskoa! Useammat joutuivat silloin epätoivon
valtaan. Kaikki ne, jotka tietävät ihmisten todellakin rakastavan
raskasta työtään, eivät suinkaan kummastele tätä kuullessaan. Simo
Fordiin se kuitenkin enimmin koski. Hän kuuluikin, jos kukaan, niihin
kaivostyömiehiin, joiden oleminen on eriämättömästi heidän kaivokseensa
kiinitetty. Hän oli syntymästään saakka ollut siinä ja, kun työt
loppuivat, tahtoi hän välttämättömästi edeskinpäin asua siellä. Hän jäi
siis kaivokseen. Poikansa Harryn työnä oli varustaa heidän maanalaista
asuntoaan ruokavaroilla, mutta ukko itse ei ollut kuuden vuoden
kuluessa kymmentäkään kertaa noussut maanpinnalle.

"Lähteä sinne ylös! Mitä hyötyä siitä olisi!" sanoi hän, eikä jättänyt
mustaa asuntoaan.

Tässä, muuten erittäin raittiissa ympäristössä, jossa aina oli
keskimääräinen lämpömäärä, ei entinen päällysmies tiennyt mitään kesän
kuumuudesta, eikä talven pakkasesta. Hänen perheensä oli myöskin
oivallisessa terveyden tilassa. Mitä muuta voisi hän toivoakaan?

Mieleltään oli hän kuitenkin hyvin alakuloinen. Hän kaipasi sitä
vilkasta ja toimeliasta elämää, joka ennen vallitsi kaivoksessa. Mutta
häntä elähytti kuitenkin omituinen aate.

"Ei, ei, kivihiili ei vielä ole loppunut!" kertoi hän aina uudestaan.

Jumala auttakoon sitä ihmistä, joka Simo Fordin kuullen tohti epäillä,
vanhan Aberfoylen kerran heräävän kuolleistaan! Hän ei ollut siis
koskaan herennyt toivomasta vielä kerran löytävänsä jonkun uuden
hiilikerroksen, joka jälleen saattaisi kaivokselle entisen maineensa.
Niin, jos vaan olisi tarvittu, hän kyllä mielellään olisi tarttunut
työmiesten kuokkaan, ja hänen vanhat, vaan vieläki voimakkaat
käsivartensa olisivat kiivaasti kolkutelleet kalliota. Sentähden hän
usein kuljeskeli pimeiden käytävien läpi, milloin taas poikansa,
tutkivasti tarkastellen, etsien, mutta joka kerta väsyneenä, vaikka ei
epätoivoisena, palaten takaisin mökkiinsä.

Simo Fordin arvoisa elämän toveri oli Madge, roteva ja vahva nainen,
_the good wife_, niinkuin Simo häntä nimitti. Madge yhtä vähän kuin
miehensäkin tahtoi jättää Dochartin kaivosta. Hänellä oli tässä asiassa
aivan samat toivot ja huolet kuin miehelläänkin. Hän kehoitti miestään
ja innostutti häntä, hän puhui miehelleen tästä asiasta semmoisella
hartaudella ja innolla, että vanha kaivosmestarin sydän lämpesi sitä
kuunnellessa.

"Aberfoyle uinailee ainoastaan, Simo", sanoi Madge miehelleen. "Sinä
olet oikeassa. Se vaan lepää, eikä ole kuollut!"

Madge ymmärsikin vetäytyä pois ulko maailmasta ja nauttia kotoisen
elämän onnea, miehensä ja poikansa kanssa himmeässä mökissään.

Sinne tuli James Starr.

Insinööriä oltiin odotettu. Niin pian kuin Simo Ford, joka seisoi
ovensa kynnyksellä, huomasi kaukaa Harryn lampun kuumoittavan, joka
ilmoitti hänen entisen _viewer_insä tuloa, kiiruhti hän heitä vastaan.

"Tervetultuanne, hra James!" huusi hän hänelle vastaan, niin että
liuskakerrokset kumisivat. "Tervetuloa vanhan kaivosmestarin asuntoon!
Vaikka se onkin 1500 jalkaa maanpinnan alla, on Fordin perheen talo
siltä yhtä vierasvarainen".

"Kuinka voitte, kunnon Simo?" kysyi James Starr ja puristi isäntänsä
ojennettua kättä.

"Oivallisesti, hra Starr. Ja mikäs muu olisikaan mahdollista täällä
alhaalla, jossa on suojattu kaikenlaisilta pahoilta ilmoilta? Teidän
naisenne, jotka matkustavat Newhaveniin tahi Porto Belloon kesällä,
voidaksensa hengittää meri ilmaa, pitäisi ennemmin viettää muutamia
kuukausia Aberfoylen kaivoksissa. Ne eivät silloin tarvitsisi pelätä
saavansa kunnon nuhaa, niinkuin vanhan pääkaupunkimme kosteilla
kaduilla".

"En huoli sitä vastaan väittää, Simo", vastasi James Starr, joka
oli erittäin mielissään, kun tapasi vanhan kaivosmestarin aivan
samanlaisena kuin ennen muinoin. "Ihmettelen toisinaan itsekin miksi en
vaihda huonettani Canongaten varrella johonki asuntoon täällä teidän
läheisyydessänne".

"Semmoinen on oleva teidän käytettävänne, hra Starr. Minä tunnen
yhden teidän entisistä kaivostyömiehistänne, joka olisi erittäin
ihastuksissaan, jos ei muuta kuin palomuuri olisi hänen ja teidän
välillänne".

"Ja Madge?" ... kysyi insinööri.

"Kelpo vaimoni voipi, jos mahdollista, vielä paremmin kuin minä",
vastasi Simo Ford, "ja hän oikein iloitsee ajatellessaan, että saapi
teidät nähdä pöydässään istuvan. Minä uskon todellakin, että hän on
onnistunut paremmin kuin milloinkaan, voidaksensa arvoisasti teitä
vastaan ottaa".

"Saammepa nähdä Simo, saammepa nähdä", sanoi insinööri, joka pitkän
matkan kulettuansa, ei suinkaan välinpitämättömyydellä kuullut
mainittavan oivaa aamiaista.

"Onko teillä nälkä, hra Starr?"

"Kova nälkä. Matka on vaikuttanut minussa aika ruokahalun. Olen
kulkenut ilkeässä ilmassa!"

"Vai niin, sataako siellä ylhäällä?" sanoi Simo Ford, hyvin
osanottavana.

"Sataa, Simo, ja Forthissa vesi on yhtä raivoissaan kuin meressäkin".

"Mutta täällä, hra James, täällä ei sada. Vaikka enhän minä tarvitse
teille kuvata etuja, joita tunnette yhtä hyvin kuin minäkin. No niin,
nyt olemme huvilassani. Se on etevimpiä maailmassa, ja vielä kerran
tervetultuanne!"

Simo Ford käski James Starrin astua sisään. Hän seisoi nyt suuressa
salissa, jota valaisivat useammat lamput, joista yksi rippui
maalatuissa kattoparsissa.

Pöytä oli katettu valkoisella vaatteella ja odotti vaan niitä
neljää syömämiestä, joille sen ympäri oli asetettu neljä nahkalla
päällystettyä tuolia.

"Hyvää päivää, Madge", sanoi insinööri.

"Jumal' antakoon, hra James", vastasi tuo kunnioitettava skotlannitar
nousten vierastaan vastaan ottamaan.

"Hupaista on taas nähdä teitä, Madge".

"Aina on iloista nähdä niitä, joita on hyvyydellä kohdellut, hra James".

"Keitto odottaa, muijaseni", keskeytti Simo Ford "emmekä saa antaa
sen, emmekä hra Starrinkaan odottaa. Hän on nälissään kuin kunnon
kaivostyömies konsanaan, ja hän saapi huomata, ett'ei poikamme anna
meiltä mitään puuttua täällä alhaalla... Tosiaankin Harry", lisäsi
vanha kaivosmestari kääntyen poikansa puoleen, "Jack Ryan kävi täällä
hakemassa sinua".

"Minä tiedän sen, isäni. Me tapasimme hänet Jarowin aukossa".

"Hän on reipasluontoinen ja hyvä kumppani", sanoi Simo Ford. "Mutta
hänestä tuntuu olevan hauska olla tuolla ylhäällä. Hänen suonissaan ei
juokse oikeaa kaivostyömiehen verta... Pöytään, hra James, ja syökäämme
vahvasti, sillä on hyvinki mahdollista, että vasta myöhään saamme
toisen aterian".

Samassa kun insinööri ja hänen isäntäväkensä olivat istumaisillaan,
sanoi Starr:

"Hetkinen vielä. Tahdotteko, että syön oikein hyvällä ruokahalulla?"

"Sillä teette meille suurta kunniaa, hra James", vastasi Simo Ford.

"Hyvä, mutta silloin ei pidä olla mitään, jota erityisesti ajatteleisi.
Minulla on pari kysymystä teiltä kysyttävänä".

"Minä kuuntelen, hra James".

"Kirjeessänne puhutte tärkeästä ilmoituksesta?"

"Se onkin varsin tärkeä!"

"Teillekö?..."

"Teille ja minulle, hra Starr. Mutta minä puhuisin mielelläni siitä
vasta aamiaisen jälkeen ja asianomaisella paikalla. Muuten ette usko
minua".

"Simo", jatkoi insinööri, "katsokaa minuun tarkasti -- noin oikein
silmiin. Tärkeä ilmoitus? No ... hyvä! ... minä en kysy enempää",
lisäsi hän, niinkuin olisi vanhan kaivosmestarin silmistä lukenut sen
vastauksen, jota toivoi kuulevansa.

"Entäs toinen kysymys?" tiedusteli kaivosmestari.

"Tiedättekö, Simo, kuka tämän on minulle kirjoittanut?" vastasi
insinööri ja ojensi hänelle salaperäisen kirjeen, jonka oli saanut.

Simo Ford otti kirjeen ja luki sen suurella tarkkuudella.

Senjälkeen näytti hän sen pojalleen.

"Tunnetko käsialaa?" kysyi hän.

"En isäni", vastasi Harry.

"Ja kirjeellä oli Aberfoylen postimerkki?" kysyi Simo Ford insinööriltä.

"Niin, samaten kuin teidänki kirjeellänne", vastasi James Starr.

"Mitä sinä Harry tästä ajattelet?" sanoi kaivosmestari, ja hänen
otsallaan näkyi tällä hetkellä synkkä pilvi.

"Isäni", vastasi Harry, "minä uskon, että joku oman etunsa tähden
koetti estää hra Starria tulemasta yhtymäpaikalle, jonne olitte
kutsuneet hänet".

"Mutta kuka?" kysyi vanha kaivosmestari. "Kuka on voinut niin tunkeutua
sisimpiin ajatuksiini?..."

Simo Ford vaipui syviin mietteisin, joista hänet pian herätti Madgen
ääni.

"Käykäämme istumaan, hra Starr" sanoi Simo Ford. "Ruoka muuten jähtyy.
Jättäkäämme hetkeksi koko kirje, ja älkäämme sitä ajatelko".

Jokainen istui paikoillensa, James Starr vastapäätä Madgea, siten häntä
erityisesti kunnioittaen, isä ja poika vastakkain.

Sepä olikin hyvä skotlantilainen ateria. Ensiksi "hotchpotch", eräs
keitto, jossa liha kelli rasvasessa liemessä. Vanhan Simon vakuutuksen
mukaan ei löytynyt hänen muijasensa vertaista "hotchpotchin" keittäjää.

Sama oli myöskin "cockyleekyn" laita, eräs höystetty kukkopaisti,
purjolaukalla sekoitettu, joka myös ansaitsi suurinta kiitosta.

Kaiken tämän kostukkeena oli oivallista olutta, Edinburgin parhaan
oluttehtaan valmistamaa.

Etevin ruokalaji oli kuitenkin "haggis", eräs kansallisvanukka,
valmistettu lihasta ja ohrajauhoista. Se erinomainen ruokalaji, joka
niin innostutti runoilija Burns'ia, että hän sen johdosta kirjoitti
muutaman parhaimpia runovirsiänsä, oli samanlainen kuin kaikki muukin
hyvä tässä maailmassa: se katosi kuin unelma.

Madge sai kuulla todellista ylistystä vieraaltaan.

Viimeksi syötiin jälkiruoaksi juustoa ja _cakesia_, hienoja
kaurakakkuja, joiden kostukkeeksi juotiin pieni lasillinen
"usquebaughia", oivallista paloviinaa, joka oli 25 vuotista, siis
yhdenikäistä kuin Harry.

Ateria kesti hyvin tunnin ajan. James Starr ja Simo Ford eivät
ainoastaan syöneet paljon, vaan juttelivat myös paljon, pääasiallisesti
entisistä ajoista ja Aberfoylen vanhoista kaivoksista.

Harry istui äänetönnä. Hän oli pari kertaa noussut ylös pöydästä ja
lähtenyt ulos huoneestakin. Hän tunsi selvästi levottomuutta tuon kiven
putoamisen perästä, ja tahtoi pitää silmällä asunnon ympäristöä. Tuo
nimetön kirje ei myöskään ollut hänestä rauhoittava.

Kun Harry näin kerran oli ulkona tähystelemässä, sanoi insinööri Simo
Fordille ja Madgelle:

"Kunnon poika teillä on, ystäväiseni!"

"On kyllä, hra Starr, hyvä ja rakas lapsi", vastasi innolla vanha
kaivosmestari.

"Viihtyykö hän hyvin täällä teidän asunnossanne?"

"Hän ei mitenkään tahtoisi jättää meitä".

"Mutta ettekö aio hankkia hänelle vaimoa?"

"Harrylle!" huudahti Simo Ford. "Kenenkä sitte? Ehkäpä jonkun
tytön tuolta ylhäältä, joka olisi mieltynyt juhliin, tanssiin, ja
joka pitäisi enemmän kotiseudustaan kuin meidän hiilikaivoksesta!
Semmoisesta Harry ei huolisi!"

"Simo", puuttui Madge puheesen, "sinä et saa vaatia, että Harry jäisi
naimattomaksi..."

"Minä en vaadi mitään", vastasi vanha kaivosmestari, "mutta eihän sillä
kiirettä ole. Kukapa tietää..."

Samassa astui Harry huoneesen, ja Simo vaikeni.

Kun Madge nousi pöydästä, seurasivat muut hänen esimerkkiään ja
istuivat hetkeksi oven edustalle.

"No, Simo", sanoi insinööri, "nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on
kerrottavana".

"Herra James", sanoi Simo Ford, "teidän ei tarvitse käyttää korvianne,
vaan jalkojanne... Oletteko tarpeeksi levännyt?"

"Olen, minä olen taas tykkänään toinen ihminen, Simo. Olen valmis teitä
seuraamaan, minne vaan tahdotte".

"Harry", sanoi Simo Ford, kääntyen poikansa puoleen, "sytytä
varolamppumme".

"Otatteko varolamppuja mukaan!" huudahti James Starr hämmästyksissään,
koska ei tarvittu pelätä minkäänlaisia kaasuräjähdyksiä sellaisessa
kaivoksessa, jossa ei kivihiiltä löytynyt.

"Otamme, hra James, varovaisuudesta".

"Hyvä ystävä, ettekö myöskin käske minun pukeutua kaivostyömiehen
vaatteisin?"

"En vielä, hra James! en vielä!" vastasi vanha kaivosmestari, jonka
silmät omituisesti loistivat syvissä kuopissaan.

Harry, joka oli mennyt takaisin huoneesen, palasi pian tuoden kolme
varolamppua muassaan.

Hän antoi yhden insinöörille, toisen isälleen ja kolmannen piti hän
itse vasemmassa kädessään, kun sitävastoin oikeassa piteli pitkää
sauvaa.

"Matkaan!" sanoi Simo Ford, ottaen ovenpielestä suuren vahvan kuokan.

"Matkaan", vastasi insinööri. "Hyvästi siksi Madge!"

"Jumala olkoon kanssanne!" toivotti emäntä.

"Hyvä illallinen, muijaseni, ymmärräthän!" huusi hänelle Simo Ford.
"Olemme hyvin nälkäisiä, kun takaisin tulemme, ja tiedämme kyllä pitää
arvossa laitoksesi!"



Kuudes Luku.

Selittämättömiä ilmiöitä.


Niinkuin tunnettu on, vallitsee Skotlannin ylänkö- sekä alankomaassa
suuri taikauskoisuus. Muutamissa klaneissa on tilanhaltian
alustalaisten tapana kokoontua yhteen iltaisin, ja silloin aina kuulee
kerrottavan joukon satuja muinaisesta pohjolan jumaluustarustosta.
Vaikka kansan-opetus on hyvin edistynyt maassa, ei se kuitenkaan ole
voinut juttujen joukkoon karkoittaa näitä taruja, jotka näyttävät
syntyneen itse Kaledonian maan kanssa. Se on yhä vielä henkien ja
kummitusten, haltiain ja keijukaisten maa. Siellä näyttäytyy yhä vielä
paha henki, jota ainoastaan rahalla voidaan karkoittaa; ylänköläisten
_the seer_, joka kaksinäköisyyden lahjalla varustettuna voi ennustaa
tulevia kuoleman kohtauksia; "May Moullach", joka näyttäytyy nuoren
tytön haahmossa ja jolla on karvaset käsivarret, varoittaa perheitä
tulevista onnettomuuksista; "Branshic" haltiatar ennustaa surullisia
kohtauksia; _the Brawnies_, jotka pitivät huolta talouskaluista;
"Urisk", jota etenkin tavataan autioilla tuntureilla ja Katrine-järven
läheisissä kuiluissa -- ja monta muuta.

Tietysti Skotlannin hiilikaivosten asukkaat myöskin puolestaan
lisäävät ja kartuttavat näitä muinaistaruston kertomuksia ja
juttuja. Kun kerran ylänkömaan vuorilla asuskelee hyviä tai pahoja
henkiolentoja, niin luonnollisesti niitä löytyy vielä enemmän
himmeissä hiilikaivoksissa, niiden syvimmissä syvyyksissä. Kuka
tärisyttää hiilikerroksia myrskyisenä yönä? kuka saattaa meidät
uusia tuntemattomia hiilikerroksia löytämään; kuka sytyttää kaasun
ja raivoo niin hirmuisesti kauheissa räjähdyksissä, jos ei juuri
kaivoksen haltia? Se on ainakin yleisesti levinnyt usko taikauskoisten
Skotlantilaisten kesken. Useammat kaivostyömiehet näkevät mielellään
jotain haaveksittua aivan luonnollisissa ilmauksissa, ja turhaan on se
aikansa viettänyt, joka koettaa saattaa heitä taikauskostaan. Missä
onkaan herkkäuskoisuudella parempi tilaisuus vaikuttaa, kuin näiden
kaivoskuilujen syvyydessä?

Ja Aberfoylen kaivokset, jotka olivat juuri tarumaan keskustassa,
antautuivat tietysti kokonaan ylenluonnollisten tapausten uskoon.

Siellä oli siis runsas taruvarasto. Täytynee vielä lisätä, että
muutamat siihen asti selittämättömät ilmaukset, antoivat uutta voimaa
yleiselle taikauskolle.

Enin taikauskoinen Dochartin kaivoksessa oli Jack Ryan, Harryn
kumppani. Hän oli suurin ylenluonnollisuuden kannattaja. Kaikki nuo
haaveksitut kertomukset muutteli hän runomuotoon, jotka tuottivat
hänelle paljon ylistystä talvi-iltoina.

Mutta Jack Ryan ei suinkaan ollut ainoa, joka osoitti taikauskoa. Hänen
kumppaninsa vakuuttivat yhtä varmasti, että Aberfoylen kaivoksissa
kummitteli, että muutamia käsittämättömiä olennoita usein näyttäyty
siellä, niinkuin ylänkömaillakin. Kun kuunteli heidän kertomuksiaan,
niin eipä suinkaan olisi voinut olla todeksi uskomatta mitä he
kertoivat. Löytyykö tosiaankin sopivampaa paikkaa, kuin pimeä ja syvä
kaivos, henkien, haltiain, keijukaisten ja muiden mielikuvituksen
luomien olentojen asunnoksi? Paikka oli valmiiksi varustettu, miksikä
eivät siis ylenluonnolliset olennot olisi tulleet tehtäviänsä
toimittamaan?

Näitä kertoivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Aberfoylen
kaivoksista. Olemme sanoneet eri kaivosten olleen yhdistettynä
toisiinsa maanalaisilla käytävillä, joita oli johdettu hiilikerrosten
välitse. Stirlingin kreivikunnan alla oli suuri vuoriala, lävistetty
tunneleilla, täynnä koverrettuja holvia ja kaivoja, suuren
muurahaispesän kaltainen, maanalainen labyrintti.

Työmiehet kaivoksen eri osista tapasivat usein toisiaan, joko työhön
mennessä tahi sieltä tullessansa. Tällä tavoin oli heidän helppo
keskustella toistensa kanssa ja levittää siinä kivihiilimaailmassa
syntyneitä kertomuksia toisesta aukosta toiseen ja toisesta kaivoksesta
toiseen. Kertomukset kulkivat siten ihmeteltävällä nopeudella suusta
suuhun, aina sitä myöten kasvaen niinkuin tavallisesti.

Mutta kaksi miestä, jotka olivat muita taitavammat ja vakavammat
luonteeltaan, eivät koskaan puuttuneet noihin kummitus-juttuihin. He
eivät ollenkaan uskoneet haltioilla, hengillä ja haltiattarilla olevan
mitään tekemistä maailmassa.

Ne kaksi miestä olivat Simo Ford ja hänen poikansa. He osoittivat
sen käytökselläänki, siten että jäivät asumaan pimeään ja autioon
holviin, sitte kuin työt Dochartin kaivoksessa olivat lakkautetut.
Kunnon Madgella, niinkuin kaikilla ylänkömaan naisilla, liene ollut
jonkinlainen luottamus noihin ylenluonnollisiin kertomuksiin. Mutta
näitä näky-juttuja sai hän ainoastaan kertoa itselleen -- ja sen hän
tekikin tunnollisesti, ett'ei tuiki unhottaisi vanhoja satuja ja
juttuja.

Jos Simo ja Harry Ford olisivatkin olleet niin taikauskoisia kuin
kumppaninsa, eivät he kuitenkaan olisi heittäneet kivihiilimaailmaa
täällä alhaalla henkien ja haltiattarien haltuun. Toivo, uusien
kivihiilialojen löytämisestä olisi saanut heidät taistelemaan vaikka
kokonaista haaveksittua haltiajoukkoa vastaan. He eivät olleet
taikauskoisia, he uskoivat ainoastaan yhden asian: sen että Aberfoylen
hiilivarasto ei vielä ollut loppunut. Todella voimme sanoa, että Simo
Fordin ja hänen poikansa tätä asiaa koskeva usko oli "hiilenpolttajan
usko", semmoinen usko Jumalaan, jota ei mitään voi saada järkähtämään.

Sentähden olivat isä ja poika kymmenen vuotta, antamatta yhdenkään
päivän hukkaan kulua, kestävinä ja järkähtämättöminä vakuutuksessaan,
ottaneet kuokkansa, sauvansa ja lamppunsa. He olivat molemmat näin
kulkeneet ympäri, etsien ja tutkien, kolkuttaneet kallioseiniin ja
kuunnelleet, oliko niistä myöntävää ääntä kuultavana.

Niinkauan kuin tutkimiset eivät vielä olleet ennättäneet
alkumuodostuksista kraniitti-kerroksiin, olivat Simo ja Harry Ford
varmat, että sen päiväinen onnistumatoin tutkimus huomenna tuottaisi
odotetun seurauksen ja sentähden oli jatkettava. He kuluttivat koko
elämänsä saattaaksensa Aberfoylen kivihiilialueen entiseen hyvään
toimeentuloonsa. Jos isä ennen aikojaan vaipuisi hautaan, jatkaisi
poika yksin heidän yhteistä työtään.

Samalla tavoin tutkivat nuo kaivoksen uskolliset vartiat sen
kestäväisyyttä, holvien lujuutta. He tarkastivat ylhäältä tihkuavan
veden jälkiä ja johtivat sen johonki kaivoon. Lyhyesti, he olivat
vapaehtoisesti ruvenneet suojelemaan ja vartioimaan tyhjää kaivosta,
josta niin paljo, nyt savuksi haihtuneita rikkauksia oli otettu.

Joku kerta oli etenki Harry huomannut ilmiöitä, joita hän turhaan
koetti selittää.

Niin esim. luuli hän monta kertaa, kun kulki kaksinkertaista käytävää,
kuulevansa sellaista kopinaa, joka syntyy kun kuokalla lyöpi
sorakallioon.

Harry, jota yhtä vähän ylenluonnollinen kuin luonnollinenki tapaus
saattoi peljästyttää, oli silloin kiiruhtanut kulkuaan, nähdäksensä,
mikä oli syy tuohon salaperäiseen ääneen.

Käytävä oli tyhjä. Kun nuori kaivostyömies lamppunsa valossa
tarkasteli seinää, ei hän siinä huomannut pienintäkään kuokan jälkeä.
Hän ihmetteli silloin itsekseen ja ajatteli, että hän oli kuulon
hairahduksen vallassa, jonkun kummallisen kaiun pettämä.

Toisinaan oli hän taas, kun yht'äkkiä käänsi lamppunsa valon johonkin
syvennykseen seinässä, huomaavinaan varjon kulkevan sivutse. Hän oli
syöksynyt eteenpäin... Vaan ei mitään näkynyt, ei silloinkaan kun ei
mitään pääsypaikkaa ollut, josta ihmis-olennon olisi sopinut paeta.

Käydessään kaivoksen länsiosassa oli Harry pari kertaa kuukauden
kuluessa kuullut kaukaista kuminaa, ikäänkuin jos joku kaivostyömies
olisi sytyttänyt dynamiittipatronan.

Viimeksi oli hän huolellisesti tarkastettuaan huomannut, että eräs
pylväs oli halaistu poraamisella.

Lamppunsa valossa tutki Harry tarkoin seinää, jota vasten
poraaminen oli tehty. Siinä ei ollut ainoastaan kivisoraa, vaan
myöskin liuskapalasia, jotka näin syvällä olivat tunkeuneet
kivihiilikerrokseen. Oliko poraamisen tarkoitus ollut etsiä ja löytää
jotain uutta kivihiilijuonta? Vai tahdottiinko ainoastaan saada tämä
osa kaivosta kukistumaan? Näin kyseli Harry itseltään, ja kun hän
kertoi tapauksen isälleen, ei vanha kaivosmestarikaan voinut siihen
tyydyttävää vastausta keksiä.

"Sehän on hyvin kummallista!" toisteli Harry usein. "Näyttää aivan
mahdottomalle, että joku tuntematon olento olisi tunkeutunut tänne,
ja kuitenkin täytyy välttämättömästi olla niin! Etsisiköhän joku
muukin hiilikerrosta, jossa voisi työskennellä? Eikö hän pikemmin
tahdo turmella mitä Aberfoylen kaivoksissa vielä on jäljellä? Mutta
minkätähden? Minun täytyy saada se selville, vaikka henkenikin
menettäisin!"

Neljätoista päivää sitä ennen kun Harry Ford oli vienyt insinöörin tuon
sokkeloisen Dochartin kaivoksen läpi, oli hän ollut saavuttamaisillaan
tutkimistensa päämäärän.

Hän kulki kaivoksen lounaisosassa kunnon sauva käydessään.

Äkkiä näytti hänestä kuin olisi tuli sammutettu muuan sata jalkaa
hänestä, kaidan käytävän pohjukassa. Hän kiiruhti luultua valoa kohti.

Turha etsiminen. Koska Harry ei uskonut ylenluonnollisia ilmiöitä,
päätti hän varmasti jonkun tuntemattoman kuljeskelevan kaivoksessa.
Mutta jos hän kuinkaki tarkasti, haki ja etsi pienimmistäki
syvennyksistä käytävän seinissä, oli kaikki turhaa, eikä hän voinut
saada vahvistusta luulollensa.

Harryn täytyi taas jättää salaisuuden ilmi-tuleminen sattumuksen
nojaan. Hän näki senkin jälkeen silloin tällöin valon, joka liehui
yhdestä paikasta toiseen niinkuin virvatulet, mutta se näyttäytyi
ainoastaan lyhyinä välähdyksinä ja hänen täytyi heittää yrityksensä
saada selville syy siihen.

Jos Jack Ryan ja muut taikauskoiset kaivostyömiehet olisivat nähneet
tuon haaveellisen tulen, olisivat varmasti päättäneet sen olevan
ylenluonnollisen ilmiön.

Mutta se ei juolahtanutkaan Harrylle mieleen. Eikä vanhalle
Simollekaan. Ja kun he keskustelivat yhdessä niistä, aivan
luonnollisten syitten vaikuttamista ilmiöistä, sanoi vanha
kaivosmestari:

"Odottakaamme poikaseni. Kyllä se kerran vielä selviää".

Kuitenkin mainittakoon, ett'ei tähän asti Harrya eikä hänen isäänsä
vastaan mitään pahaa oltu yritetty tehdä.

Jos se kivi, joka tänään oli pudonnut James Starrin jalkojen juureen,
oli jonkun pahantekijän heittämä, niin oli se ensimmäinen rikoksellinen
työ tässä suhteessa.

James Starr arveli kiven pudonneen käytävän kattoholvista. Mutta Harry
ei voinut tyytyä niin yksinkertaiseen selitykseen. Kivi oli hänen
ajatuksensa mukaan heitetty, eikä itsestään pudonnut. Kimmahtamatta
ei se koskaan olisi kulkenut heittolinjaa, jos sitä ei olisi pannut
liikkeelle joku ulkonainen voima.

Harry huomasi sen tapauksen varmaksi vahingoittamis-yritykseksi itseään
ja isäänsä vastaan, taikka insinööriä vastaan. Siitä mitä lukija
on kuullut, on hän ehkä valmis myöntämään, että Harryllä oli syytä
luuloonsa.



Seitsemäs Luku.

Eräs Simo Fordin tekemä havainto.


Vanha seinäkello salissa löi juuri kaksitoista, kun James Starr
molempine seuralaisineen lähti tuvasta.

Ilmanvaihto-aukosta kuumoittava päivä loi himmeän valon avaraan pihaan.
Harryn lamppua ei olisi täällä tarvittu, vaan pian se kyllä oli
hyödyksi, sillä vanha kaivosmestari aikoi viedä insinöörin Dochartin
kaivoksen viimeiseen päähän.

Astuttuaan noin kolmanneksen Suomen peninkulmaa pitkin suurta käytävää,
tulivat nuo kolme tutkijaa ahtaan tunnelin suulle. Se oli kirkon
sivuholvin näköinen, ja sen kattoa kannatti vaalealla sammalella
katetut puupaalut. Se kulki samaa suuntaa kuin Forthwirta 1,500 jalkaa
ylempänä.

Siinä tapauksessa, ett'ei James Starr enää tarkoilleen muistaisi
Dochartin kaivoksen sokkeloa, muistutti Simo Ford hänelle sen yleistä
perusjuonta, jota hän vertaili maan maatieteelliseen ulkomuotoon.

James Starr ja Simo Ford kävivät näin yhdessä ja puhelivat keskenänsä.

Harry kulki edellä valaisten tietä. Hän käänsi toisinaan äkisti lyhdyn
valon pimeihin syvennyksiin, toivoen siten huomaavansa jonkun epäluulon
alaisen varjon.

"Onko meidän kauanki vielä kulkeminen näin, vanha Simo?" kysyi
insinööri.

"Vielä kappaleen matkaa, hra James. Ennen olisimme matkanneet tämän
tien vaunuissa, joita koneet kulettivat pitkin ratatietä. Mutta ne ajat
ovat aikoja sitte menneet!"

"Lähdemmekö viimeisen hiilijuonen päähän asti?" kysyi James Starr.

"Lähdemme. Huomaan kyllä, että hyvin vielä tunnette kaivoksen".

"Kyllä! Simo", vastasi insinööri, "tuskin voimmekaan kulkea edemmä,
joll'en erehdy".

"Aivan oikein, hra James. Siitä otimme viimeisen hiilikappaleen.
Muistan sen niin hyvin, kuin jos se olisi eilen tapahtunut. Itse
toimitin viimeisen porauksen, ja se kaikui kovemmin rinnassani kuin
kalliossa. Nyt oli ainoastaan liuskakiveä ja soraa ympärillämme, ja
kun pieni hiilivaunu kulki aukkoa kohden, seurasin minä sitä, niinkuin
köyhän miehen ruumissaattoa! Minusta kaivoksen sielu erosi siitä tuon
hiilikappaleen mukana".

Vakavuus, jolla kaivosmestari lausui nämät sanat, vaikutti suuresti
insinööriin, jolla itsellä oli ollut samat tunteet. Ne olivat kuin
merimiehen, kun hänen täytyy hyljätä haaksirikkoon joutunut laivansa,
niinkuin vanhuksen, joka näkee isäinsä asuntoa hajoitettavan.

James Starr oli puristanut Simo Fordin kättä. Nyt tuli Simo vuorostaan
ja puristi vahvasti insinöörin kättä. "Me erehdyimme kaikki sinä
päivänä", sanoi hän. "Vanha hiilikaivos ei ollut kuollut. Se ei ollut
mikään ruumis, jonka työmiehet hylkäsivät, ja minä tohdin vakuuttaa,
hra James, sen sydän sykkii vieläkin".

"Puhukaa toki, Simo! Te olette löytäneet uuden johdon?" huudahti
insinööri, eikä voinut kauemmin hillitä itseään. "Minä tiesin
sen kyllä. Tieto, jota minulle annettaisi, ja vielä Dochartin
kaivoksessa! Ja mikä muu löytö voisi minua niin ilahuttaa kuin
kivihiilikerroksen?..."

"Hra James", vastasi Simo Ford, "minä en ole tahtonut ilmoittaa sitä
kenellekään muulle kuin teille..."

"Siinä olette oikein tehneet, Simo. Mutta sanokaas minulle, minkä
tutkimuksen kautta olette tulleet varmuuteen..."

"Kuulkaa, hra James", vastasi Simo Ford. "Minä en ole löytänyt mitään
kerrosta..."

"Mitä sitte olette löytäneet?"

"Ainoastaan aineellisen todistuksen, että semmoinen kerros on
olemassa..."

"Ja todistus?"

"Pidättekö mahdollisena, että voipi löytyä kaasua, jos ei hiiltä löydy
sen tuottamiseksi?"

"En suinkaan!" vastasi insinööri. "Jos ei löydy hiiltä, ei löydy
kaasuakaan! Ilman vaikuttavaa syytä ei ole seurausta..."

"Samaten kuin ei voi olla savua ilman tuletta!"

"Te olette siis täällä huomanneet löytyvän hiilihappoista vetykaasua?"

"Vanha kaivostyömies ei voi erehtyä siitä", vastasi Simo Ford. "Minä
olen tuntenut vanhan vihollisemme, hiilivedyn!"

"Mutta jos se olikin joku muu kaasulaji", huomautti James Starr.
"Sillä, joka syntyy kivihiilestä, ei ole hajua eikä väriä. Sitä huomaa
ainoastaan räjähdyksistä!"

"Herra James", vastasi Simo Ford, "suvaitsetteko minun kertoa, mitä
olen tehnyt ... ja miten olen menetellyt ... mutta minun täytyy kertoa
se omalla tavallani, jos se kävisikin pitkäveteiseksi?"

James Starr tunsi kaivosmestarinsa ja tiesi olevan parasta antaa hänen
puhua rauhassa.

"Herra James", alkoi Simo Ford. "Näistä kymmenestä vuodesta ei ole
päivääkään kulunut, jona Harry ja minä emme ole miettineet, miten
kaivoksen voisi jälleen saattaa entiseen arvoonsa ... ei sitä päivää!
Me olimme päättäneet, että, jos löytyisi ainoakaan hiilikerros
jäljellä, etsisimme sen. Mutta millä keinoin? Tutkimisellako? Sitä emme
taitaneet, mutta meillä oli kaivostyömiehen vaisto, ja usein vie vaisto
suoremmin päämäärää kohden kuin järki. Niin ainakin minä uskon..."

"Jota minä en tahdo kieltää", virkkoi insinööri.

"Mutta kuulkaas, mitä Harry on huomannut pari kertaa kaivoksen
länsiosissa. Äkkiä sammuvia valoleimauksia, jotka näyttäytyivät
liuskakiven tahi sora- ja maatäytteiden läpi käytävien loppu-päässä.
Miksikä syttyivät nämät valot? Minä en sitä voinut, enkä vieläkään voi
sanoa. Mutta ne ilmoittivat kuitenkin kaasua löytyvän läheisyydessä,
ja minulle tuo kaasun oleminen ilmoitti myös hiilikerroksen löytyvän".

"Eivätkö ne saattaneet aikaan mitään räjähdystä?" kysyi insinööri
innokkaasti.

"Kyllä, osittain vähäisiä räjähdyksiä", vastasi Simo Ford, "ja
semmoisia, joita itse koetin toimittaa, kun tahdoin varmaa tietoa,
löytyikö kaasua. Muistattehan miten ennen muinoin koetettiin estää
räjähdyksiä kaivoksissa, ennenkuin Humphry Davy nerollansa keksi
varolamppunsa?"

"Kyllä, te tarkoitatte 'katujaa'? Mutta minä en ole koskaan nähnyt sitä
käytettävän".

"Niin, tosiaankin, te olette huolimatta 55 vuodestanne liian nuori sitä
aikaa muistaaksenne. Mutta minä olen kymmenen vuotta teitä vanhempi ja
olen nähnyt viimeistä senlaatuista lamppua käytettävän. Sitä kutsuttiin
katujaksi, sentähden että se oli puettu suureen munkki-kaappuun. Hänen
oikea nimensä oli _the fireman_ (tulimies). Silloin ei tunnettu muuta
keinoa, jolla olisi voitu hävittää vahingollista kaasua, kun hajottaa
sitä pienillä räjähdyksillä, ennen kuin sitä ehti kokoontua paljolta
ylös kaivoskäytäviin. Sentähden ryömi katuja, kasvot peitettynä,
paksu munkkipäähine päässä ja koko vartalo puettu ruumiinmukaiseen
paksuun pukuun, pitkin maata. Hän hengitti ala kerroksissa, joissa
ilma oli puhdasta, ja oikealla kädellään kohotti hän päänsä yli
palavaa tulisoittoa. Kun hiilihappoista vetykaasua oli levinnyt
ilmaan niin paljon, että siitä syntyi rämähtävä sekotus, tapahtui
räjähdys, tuottamatta minkäänlaista vahinkoa, ja tätä menettelyä usein
uudistamalla, voitiin estää suurimmat vahingo-tapaukset. Toisinaan
sai katuja räjähdyksestä niin kovan iskun, että hän siitä kuoli.
Toinen tuli silloin hänen sijaansa. Näin jatkettiin, aina siksi kuin
Davyn lamppu tuli otetuksi käytäntöön kaikkiin kaivoksiin. Mutta minä
tunnen vallan hyvin, kuinka tuo kaikki kävi päinsä ja olen sen kautta
tullut varmasti tietämään, että täällä löytyy kaasua ja siis myöskin
kivihiili-kerros Dochartin kaivoksessa".

Kaikki mitä vanha kaivosmestari oli kertonut "katujasta" oli aivan
todellista. Juuri tätä tapaa käytettiin ennen muinoin kaivoksissa ilman
puhdistamiseksi.

Hiilikaivoksissa ilmaantuva kaasu on väritön ja melkein hajuton,
sillä on vähäinen himmeä valo ja sitä on tuiki sopimaton hengittää.
Kaivostyömiehet eivät voisi elää semmoisessa kaasussa -- yhtä vähän
kuin valokaasulla täytetyssä kaasumittarissa. Niin pian kuin tähän
kaasuun sekoittuu 8 taikka ainoastaan 5 prosenttia puhdasta ilmaa,
syntyy rämähtävä sekoitus, ja jos tämä syystä tai toisesta syttyy,
seuraa siitä melkein aina hirveitä onnettomuuden tapauksia.

Tämän vaaran poistaa Davyn varolamppu siten, että se, sulkien
valoliekin metallikangas-putkeen, eroittaa lamppuliekin, joka polttaa
sisällä olevan kaasun, vaan ei sytytä metallikutouksen ulkopuolella
olevaa kaasua. Sitä lamppua on tehty täydellisemmäksi ainakin
kahdellakymmenellä tavalla. Jos se lyödään rikki, sammuu se. Jos
kaivostyömiehet vastoin kovinta kieltoa aukasevat lampun, sammuu se
myöskin. Minkätähden tapahtuu kuitenkin räjähdyksiä? Sentähden ett'ei
mikään voi estää työmiesten varomattomuutta, jotka välttämättömästi
tahtovat sytyttää piippuansa, taikka että jonkun työaseen isku
lennättää pienen kipinän.

Kaikissa hiilikaivoksissa ei ole tuota ilkeää kaasua. Siellä, joissa
sitä ei löydy on lupa käyttää tavallista lamppua, niinkuin esim.
Thiersin kaivoksessa Anzinissa. Mutta kuin kivihiilikerros on paksu,
sisältää se osaksi haihtuvia aineita ja kaasu voi silloin suurin määrin
tunkeutua ulos. Varolamppu ainoastaan on niin varustettu, että se voi
estää räjähdykset, sitä kauheammat, kun ne kaivostyömiehet, joita ei
kaasupurkaus olekaan kohdannut, ovat tukehtumisen vaarassa käytävissä,
jotka ovat täynnä vaarallista räjähdysten jälkeen syntyvää kaasua,
nimitt. hiilivetyä.

Heidän kulkiessaan kertoi Simo Ford insinöörille, miten hän vihdoin
oli tullut toiveittensa perille; miten hän oli tullut tietämään,
että kaasupurkaus tapahtui viimeisen käytävän pohjukassa kaivoksen
läntisessä osassa; miten hän liuskalevyjen päässä oli saanut syntymään
muutamia pienempiä räjähdyksiä, tahi oikeammin sytytyksiä, jotka
varmasti osoittivat mitä lajia vähin erin, mutta kuitenki yhtä mittaa,
esiin tunkeuva kaasu oli.

Tunnin kuluttua senjälkeen, kuin James Starr ja hänen seuralaisensa
olivat lähteneet asunnosta, olivat he kulkeneet 2/3 suom. penink.
Toivon elähyttämänä, oli insinööri astunut eteenpäin ajattelematta tien
pituutta. Hän ajatteli kaikkea, mitä vanha kaivosmestari oli kertonut.
Hän punnitsi niitä syitä, joilla Simo oli puolustanut päätelmiänsä.
Insinöörikin uskoi, niinkuin hän, että tuo yhtämittainen hiilihappoisen
vetykaasun purkauminen todisti tuntemattoman hiilikerroksen olemista.
Jos se olisi ollut ainoastaan kaasulla täytetty syvänne, jommoisia
toisinaan tapaa liuskalevyjen välissä, olisi se pian tyhjentynyt ja
ilmiö lakannut. Mutta niinpä ei ollutkaan. Simo Fordin hiilivetykaasua
purkautui yhtämittaa, niinkuin Simo Ford oli sanonut, ja siitä voi
päättää suuremman hiilialan vielä löytyvän. Dochartin kaivoksen
rikkaudet eivät siis vielä olleetkaan loppuneet. Mutta oliko tässä
kerros, jonka tulos olisi ainoastaan vähäinen, tahi kerros, joka täytti
avaran alan? Sepä juuri olikin kysymys.

Harry, joka kulki isänsä ja insinöörin edellä, seisahtui.

"No niin, nyt olemme perillä!" huudahti vanha kaivosmestari. "Jumalan
kiitos että olette mukanamme, hra James, nyt saamme tietää..."

Vanhan kaivosmestarin ääni värähteli hiukan.

"Tyyntykää, kunnon Simo", sanoi insinööri. "Minä olen liikutettu
niinkuin tekin, mutta me emme saa aikaa hukata".

Äärimmäinen käytävä oli siinä pimeän luolan tahi kellarin tapainen.
Siihen oli tehty aukko, jonka kautta käytävä oli välittömässä
yhteydessä Stirlingin kreivikunnan pinnan kanssa.

James Starr oli suuresti kiihkoissaan ja tarkasteli tuntijan silmällä
paikkaa, jossa he olivat.

Luolan peräseinässä näkyi vielä kuokan jälkiä ja patruuni-reikiä,
joilla työn loppupuolella oli porattu vuorta. Liuska-aine oli siinä
varsin kovaa, ja siinä ei ollut tarvittu täyttää kerrosten väliä,
koska työt tähän loppuivat. Siinä olivatkin hiilikerrokset loppuneet
liuskakivien ja tertiari-aikakauden hietakivien välissä. Siinä
juuri oli otettu viimeinen kappale Dochartin kaivoksen maatunutta
polttoainetta.

"Herra James", sanoi Simo Ford ja nosti kuokkansa, "tästä meidän
tulee koetella, sillä juuri tämän seinän takana on syvemmällä tai
matalammalla uusi kerros varmasti tavattava".

"Ja tästäkö kivestä olette huomanneet kaasupurkausta?" kysyi James
Starr.

"Juuri tästä, hra James", vastasi Simo Ford "ja minä olen voinut
sytyttää sitä ainoastaan kulettamalla lamppuni aivan liuskalevyjen
reunoja myöten. Harry on myös koetellut niinkuin minäkin".

"Kuinka korkealla?" kysyi James Starr.

"Kymmenen jalkaa maasta", sanoi Harry.

James Starr oli istuutunut ulkonevalle kallio-lohkareelle. Olisi voinut
luulla hänen ruvenneen epäilemään kaivostyömiesten puhetta, sitte kuin
oli hengittänyt luolan ilmaa, vaikka he olivat niin varmat.

Tuo hiilihappoinen vetykaasu ei ole, näet, aivan hajuton, ja insinööriä
oli heti kummastuttanut, ett'ei hän tuntenut räjähtävän kaasun hajua,
vaikka hänellä oli erittäin tarkka hajuaistin. Jos sitä kaasua todella
täällä löytyi ilmaan sekaantuneena, oli sitä hyvin vähän. Ei siis
tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, ja ilman vähintäkään vaaraa voitiin
yrittää koetusta avaamalla varolamppu, niinkuin vanha kaivosmestari jo
ennenkin oli koettanut.

Se joka siis tällä hetkellä teki James Starrin mielen levottomaksi,
ei suinkaan ollut pelko kaasun paljoudesta ja siitä syntyvä vaara,
vaan kaasun vähyys häntä huolestutti, ja pelko ett'ei kaasua kentiesi
löytyisi ollenkaan.

"Ovatko he erehtyneet?" jupisi hän. "Eivät, nuo miehet kyllä ymmärtävät
sen seikan! Mutta kuitenki!..."

Hän odotti siis hiukan levottomasti, että Simo Fordin kertoma ilmiö
toimitettaisiin hänen nähden. Mutta näyttipä sille, kuin Harrykin olisi
kaivannut kaasua ilmoittavaa hajua, jota hän ennen oli huomannut, sillä
hän puhui alhaisella, murtuneella äänellä:

"Isä, kaasua ei näy enää tunkeuvankaan liuskalevyjen välistä!"

"Eikö!" huudahti vanha kaivosmestari.

Simo Ford puristi kiinteästi huulensa yhteen ja hengitti useoita
kertoja kovasti sieramiensa kautta.

Sitte sanoi hän äkkiä, sukkelasti kääntyen:

"Anna lamppusi tänne, Harry!"

Simo Ford tempaisi kuumeentapaisesti lampun vapisevaan käteensä. Hän
aukaisi lampun metalliverkon, ja liekki paloi vapaasti ilmassa.

Kävi juuri kuin oli odotettukin; minkäänlaista räjähdystä ei
tapahtunut. Mutta vielä tärkeämpi seikka oli, ett'ei huomattu
vähintäkään liekin värähdystä, joka ilmoittaisi vähääkään kaasua
löytyvän ilmassa.

Simo Ford otti sauvan, jota Harry piteli kädessään, kiinnitti lampunsa
sen päähän ja nosti sen korkealle ilmaan, jonne kaasu erinomaisen
keveytensä vuoksi kokoontuu, jos sitä kuinkakin vähän löytyisi.

Lampun liekki pysyi suorana ja valkeana, eikä osoittanut vähintäkään
kaasun jälkeä.

"Seinää myöten!" sanoi insinööri.

"Niin, kyllä!" vastasi Simo Ford, vieden lamppunsa sille puolelle
vuoren seinää, josta hän sekä poikansa, eilen viimeksi olivat nähneet
kaasun purkautuvan.

Vanhan kaivosmestarin käsi vapisi, kun hän koki nostaa lamppua ylös
liuskalevyjen rakoihin.

"Auta minua, Harry!" sanoi hän.

Harry otti sauvansa ja kuletti lamppua järjestänsä eri paikkoihin
seinässä, joissa liuskakivi näytti olevan levyissä, mutta hän
pudisti päätään, sillä tuota hiljaista suhinaa, joka on tunkeutuvan
hiilikaivoskaasun tunnusmerkki, ei kuulunutkaan.

Minkäänlaista syttymistä ei myöskään seurannut. Selvää oli, ett'ei
hiventäkään kaasua tunkeutunut vuorenseinämestä.

"Ei mitään!" huudahti Simo Ford, ojentaen puristettua nyrkkiään
paremmin vihoissaan kuin pettyneenä.

Harry huudahti.

"Mikä on?" kysyi kiireesti James Starr.

"Liuskakivien väliset raot ovat tuketut".

"Mitä puhutkaan?" huusi vanha kaivosmestari.

"Katsokaa itse isäni".

Harry ei ollut erehtynyt. Lampun valossa nähtiin varsin hyvin
liitokset. Seinässä näkyi pitkä, valkoinen, nykyään laitettu
kittijuova, jota huonosti peitti ohut hiiliporo-kerros.

"Hän!" sanoi Harry. "Se ei voi olla kukaan muu kuin hän!"

"Hän?" kertoi Simo Fordkin.

"Niin!" virkkoi nuori mies, "se salainen olento, joka oleskelee täällä
meidän alallamme, jota satoja kertoja olen väijynyt, saavuttamatta,
tuon salaisen kirjeen -- siitä olen varma -- kirjoittaja, joka koetti
estää teitä tulemasta yhtymäpaikalle, jonne isäni teitä kutsui, hra
Starr, lyhyesti, hän, joka viskasi kiven päällemme Jarowin aukon
käytävässä! Sitä ei käy enää epäileminenkään. Ihmiskäsi on tämän kaiken
tehdyt!"

Harry puhui semmoisella varmuudella, että hänen vakuutuksensa heti
valloitti insinöörinki. Vanha kaivosmestarikaan ei tarvinnut puolestaan
vakuutusta. Ja olihan tässä kumoamaton todistus: kitillä tuketut raot,
joista vielä edellisenä päivänä kaasu oli vapaasti päässyt purkautumaan.

"Ota kuokkasi, Harry", sanoi Simo Ford. "Nouse olkapäilleni, poikaseni.
Minulla on vielä tarpeeksi voimia kannattamaan sinua".

Harry ymmärsi asian. Hänen isänsä asettui kallioseinää varten. Harry
kiipesi hänen olkapäilleen, niin että kuokkansa ulottui kittiin. Sitte
alkoi hän voimakkaasti lyödä liuskakallioon, siihen paikkaan missä
kittiä oli.

Pian huomattiin omituinen suhina, niinkuin champagni kuohuu korkin
auaistua -- ääni jota englannin kivihiilikaivoksissa nimitetään
äänellisellä nimellä _puff_.

Harry vei lamppunsa lähellä rakoa...

Heikko pamaus kuului, ja pieni punainen, sinireunuksinen liekki liikkui
nopeasti seinällä, kuin virvanäky.

Harry hypähti heti maahan ja vanha kaivosmestari ei voinut pidättää
tuntuvaa iloaan, vaan tarttui insinöörin käsiin ja huusi:

"Eläköön! eläköön! eläköön! Kaasu palaa, hra James! Siellä täytyy siis
löytyä kivihiiltä!"



Kahdeksas Luku.

Dynamiitti-laukaus.


Vanha kaivosmestari oli puhunut oikein; kallisarvoisen, maatuneen
polttoaine-kerroksen olemista ei käynyt epäileminenkään. Kuinka paljon
ja minkälaista se oli? Se saatiin vasta myöhemmin selville.

Tähän päätökseen oli insinöörikin nyt tullut.

"Niin", sanoi hän itsekseen, "tuon seinän takana löytyy
kivihiilikerros, jota emme voineet tutkimisillamme saavuttaa! Se oli
ikävää, koska kaikki työkalut jo kymmenen vuotta sitte hyljättyyn
kaivokseen nyt täytyy hankkia uudestaan! Mutta se ei tee mitään. Me
olemme löytäneet suonen, joka jo luultiin loppuun tyhjennetyksi ja
tällä kertaa seuraamme sitä loppuun asti!"

"No, hra James", kysyi Simo Ford, "mitä ajattelette löydöstämme? Teinkö
väärin vaivaamalla teitä tänne tulemaan? Kadutteko nykyistä käyntiänne
Dochartin kaivoksessa?"

"En, en, vanha kumppani!" vastasi James Starr. "Me emme ole turhaan
kuluttaneet aikaamme, mutta me tekisimme sen, jos emme heti palaja
asuntoosi. Me tulemme tänne jälleen huomenna. Me poraamme tämän
seinän dynamiitilla. Me saatamme uuden hiilikerroksen näkyviin ja jos
huolellisten tutkimusten kautta näemme sen olevan jostakin arvosta,
perustan minä Uuden Aberfoylen Yhtiön, johon entiset osakeomistajat
tietysti mielellään tulevat. Ennen kolmen kuukauden kuluttua viedään
ensimmäiset vaunulastit hiiltä kaivoksesta."

"Oikein puhuttu, hra James!" huudahti Simo Ford. "Vanha kaivos on
silloin nuorentuva, niinkuin leski, joka menee uudestaan naimiseen!
Entisten aikain elämä alkaa uudestaan, vuorten murtamisella,
kuokkain paukkeella, kaivosporauksilla, vaunuin ratinalla, hevosten
hirnumisilla, koneiden kalskeella ja huudoilla! Herra James, toivon,
ett'ette pidä minua liian vanhana uudesti rupeamaan kaivosmestarin
toimiin?"

"En, kunnon Simo, en suinkaan. Te olette pysyneet nuorempana kuin minä,
vanha kumppani!"

"Pyhä Mungo teitä suojelkoon! Te tulette vielä kerran meidän
_viewer_iksi! Kestäköön tämä kaivostyö monet vuodet ja suokoon taivas
minulle sen ilon, että kuolisin ennen kuin olen nähnyt tämän todellisen
lopun!"

Vanhan kaivostyömiehen ilo oli rajaton. James Starr yhtyi siihen
täydellisesti, mutta hän salli Simo Fordin riemuita kahdenkin puolesta.

Harry vaan yksin seisoi tuumailevana ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen
mieleensä ilmestyi uudestaan nuo monet kummalliset ja selittämättömät
seikat, joiden kautta uusi hiilikerros oli löydetty. Hän oli levoton
ajatellessaan tulevaisuutta.

Tunnin kuluttua olivat James Starr ja toiset hänen mukanaan palanneet
asuntoon.

Insinööri söi vahvasti, ja sillä välin vaan liikkeillä osoitti
myöntyvänsä kaikkiin vanhan kaivosmestarin ehdoituksiin, ja jos hän
ei olisi niin hartaasti odottanut huomispäivää, ei hän olisi missään
voinut paremmin nukkua kuin tuossa tyyneessä ja hiljaisessa majassa.

Seuraavana päivänä lähtivät James Starr, Simo Ford, Harry ja myöskin
Madge syötyään kunnon aamiaisen, samaa tietä takaisi, jota he eilen
olivat kulkeneet. Kaikki astuivat kuin kaivostyömiehet konsanaan.
Heillä oli kullaki mukanaan työaseita ja dynamiittipatruuneja,
seinän poraamista varten. Harry otti, paitsi vankkaa sauvaa, suuren
varolampun, joka paloi kaksitoista tuntia. Se aika oli pitempi
kuin mitä tarvittiin matkan edestakaisin astumiseen, tarpeelliseen
hiilenmurtamiseen menevä aika siihen luettuna -- jos sellainen
murtaminen kävisi mahdolliseksi.

"Nyt työhön!" huudahti Simo, kun kaikki olivat saapuneet viimeisen
käytävän päähän.

Hän tarttui rautakankeen, jota hän voimakkaasti käytteli.

"Silmänräpäys vielä!" virkkoi silloin James Starr. "Katsokaamme
onko mitään muutosta tapahtunut ja purkautuuko kaasua yhä kallion
liuskalevyjen välitse".

"Te olette oikeassa, hra Starr", vastasi Harry. "Se, joka eilen oli
kitillä tukittu voi tänään olla samaten".

Madge istui ulkonevalla kivellä ja tarkasteli huolellisesti luolaa ja
seinää, joka oli porattava.

Huomattiin kaikki olevan samassa kunnossa, kuin se edellisenä
päivänä oli jäänyt. Ei vähintäkään muutosta nähty liuskalevyissä.
Hiilihappoista vetykaasua tunkeusi esiin, vaikka aivan vähäisen.
Syy siihen oli epäilemättä se, että kaasu edellisestä päivästä asti
oli esteettömästi päässyt leviämään. Mutta purkautuvaa kaasua oli
niin vähän, ett'ei se voinut sisällä olevan ilman kanssa muodostaa
räjähtävää ainetta.

James Starr ja hänen kumppaninsa saattoivat siis vaaratta ryhtyä
työhön. Ilma puhdistui näet, vähitellen, sitämyöten kuin se levisi
Dochartin kaivoksen korkeimpiin osiin, ja niin laajalle levinnyt kaasu
ei enää voinut vaikuttaa mitään räjähdystä.

"Työhön siis!" sanoi Simo Ford.

Ja pian alkoi vuorenseinä halkeilla hänen murtorautansa vahvoista
iskuista.

Vuorenseinässä oli siinä kohden rapa- ja liuskakiven välissä
vanukka-kiveä, niinkuin tavallisestikin hiilikerroksen suulla.

James Starr otti käteensä niitä palasia, jotka työase rikkoi vuoresta
ja tarkasti niitä huolellisesti, toivoen löytävänsä niistä rahtusenkaan
hiiltä.

Ensimmäinen työ kesti tuntikauden ja sen kautta saatiin syvä kovero
vuorenseinään.

James Starr valitsi paikan, johon porausreiät olivat tehtävät, jonka
työn Harry pian toimitti. Dynamiitti patruunit pantiin reikiin. Niin
pian kuin patruuniin oli kiinitetty pitkä rikkilanka, sytytettiin se
pitkin maata, jonka jälkeen James Starr ja muut kiiruhtivat pakoon.

"Ah, hra James", sanoi Simo Ford, ollen suuresti liikutettu, jota hän
ei koettanutkaan peitellä, "ei milloinkaan eläessäni ole sydämeni
sykkinyt niin raivoisasti kuin nyt! Minä tahtoisin heti käydä
hiilikerroksen kimppuun".

"Tyyntykää, Simo", sanoi insinööri. "Ettehän luulekaan tämän seinän
takana löytävänne avonaisen käytävän?"

"Suokaa anteeksi, hra James", virkkoi vanha kaivosmestari. "Minä
en tiedä oikein mitä ajattelisinkaan! Jos tosiaankin Harry ja minä
löysimme tämän paikan onnen sattumuksesta, miksikä ei onni seuraisi
meitä loppuun asti?"

Dynamiitti räjähti. Kova pamahdus kumisi koko maanalaisen
käytävä-verkon läpi.

James Starr, Madge, Harry ja Simo Ford kiiruhtivat takaisin luolan
sisimmän seinän luo.

"Herra James! Herra James!" huudahti kaivosmestari. "Katsokaa! portti
on auennut, auki!..."

Tämä Simo Fordin vertaus olikin oikea, kun nähtiin aukeama vuoressa,
jonka syvyyttä ei voitu arvata.

Harry aikoi syöksyä suoraapäätä aukeamaan.

Insinööri, joka suuresti hämmästyi nähdessään siinä syvän luolan,
pidätti nuorta kaivostyömiestä menemästä.

"Anna ilman puhdistua ensin", sanoi hän.

"Niin, varo itseäsi vahingollisista höyryistä!" sanoi Simo Ford.

Neljännestuntia kului levottomassa odotuksessa. Salon päässä rippuva
avonainen lyhty vietiin sitte luolaan, ja se paloi siellä muuttamatta
vähintäkään valoansa.

"Eteenpäin siis, Harry", sanoi James Starr, "me seuraamme sinua!"

Dynamiitin kautta saatu aukko oli niin suuri, että ihminen hyvin sopi
siitä kulkemaan.

Harry meni arvelematta, lyhty kädessä, sisään ja katosi pimeyteen.

James Starr, Simo Ford ja Madge odottivat liikkumattomina.

Minuutti, joka heistä tuntui äärettömän pitkälle, kului. Harrya ei
kuulunut. James Starr meni seinässä olevan aukeaman luo, mutta ei
nähnyt edes lyhdyn valoa, jonka piti valaista luolan sisustaa.

Oliko maa äkkiä vajonnut Harryn jalkojen alta? Oliko nuori
kaivostyömies pudonnut, johonkin syvyyteen? Eikö hänen äänensä enää
voinut kuulua toisten korviin asti?

Vanha kaivosmestari ei huolinut mistään varoituksista, vaan lähti
vuorostaan aukeamaan, kun samassa, aluksi heikko valo alkoi kuumottaa,
joka vähitellen näkyi yhä selvemmin ja kuultiinpa jo Harryn huutavan.

"Tulkaa hra Starr! Tulkaa isäni! Tie uuteen Aberfoyleen on vapaa!"



Yhdeksäs Luku.

Uusi Aberfoyle.


Jos insinöörit jollakin ylenluonnollisella voimalla olisivat voineet
nostaa yhtenä myhkäleenä ja 1,000 jalan syvältä koko maakuoren,
joka kannattaa kaikki järvet, joet, lahdet ja rannikot Stirlingin,
Dumbartonnin ja Renfrewin kreivikunnissa, niin olisivat tuon
suunnattoman kannen alla löytäneet äärettömän ontelon, johon ei olisi
voinut verrata muuta kuin Mammuthluolaa Kentuckyssä.

Siinä ontelossa oli monta sataa erimuotoista ja erisuuruista kammiota,
niinkuin monikerroksinen mehiläispesä oikullisesti järjestettyine
kammioineen, mutta suuremmoinen pesä, jonka asukkaina mehiläisten
asemasta olisi sopinut olla kaikki maanmuodostuksen aikana eläneet
iktyosaurit, megateriot ja pterodaktylit.

Sokkeloiset käytävät, muutamat korkeammat kuin suurimpain kirkkoin
holvit, toiset matalat, ahtaat ja koukeroiset, jotkut kulkien
vaakasuoraan, nousten ja laskeutuen joka suuntaan, yhdistivät ne
huoneet keskenään.

Pylväät, jotka kannattivat näitä erimuotoisia holvia, ja paksut seinät
kaivoskäytäväin välillä olivat sorakiveä ja liuskavuorta. Mutta
käytettäväksi kelpaamattomien kerrosten välissä, ja niiden kovan painon
alla, kulki ihania hiilijuonia, niinkuin olisi tuo musta veri siinä
omituisessa muodostuksessa juossut monimutkaisten suonten läpi.

Niiden kerrosten pituus oli kokonaista 7 suom. penink. pohjoisesta
etelään ja ulottuivat aina North-kanavan alle. Tämän hiilialueen arvoa
ei voitu määrätä muuten kuin tarkkojen tutkimusten nojassa, mutta
varmaan oli se suurempi kuin Cardiffin ja Valesin kreivikunnissa ja
Northumberlandin kreivikunnassa olevan Newcastlen hiilikerrosten arvo.

Vielä tulee lisätä, että työ tässä hiilialassa oli käypä varsin
helpoksi sen kautta, että luonto eriskummallisesti sekundaari-kerroksia
muodostamalla, selittämättömällä kivennäisaineiden poissulkemalla sinä
maanmuodostuksen aikakautena, jolloin nämä ainekset kovettuivat, jo oli
luonut monen monituiset käytävät ja holvit Uuteen Aberfoyleen.

Niin, luonto yksin! Ensi silmäyksellä olisi luullut löytäneensä monta
sataa vuotta sitte hylätyn kaivoksen. Niin ei kuitenkaan asia ollut.
Ei semmoisia rikkauksia syyttä jätetä. Ihmis-muurahaiset eivät koskaan
olleet kaivaneet tässä kohden Skotlannin maanpinnan alla, siinä oli
luonto yksin kaikki muodostellut.

Ei mitään Egyptin tai Rooman maanalaista käytävää olisi voitu siihen
verrata, ei mitään, jos ei kentiesi, niinkuin jo sanottiin, noita
kuuluisia Mammuthiluolia, joissa enemmän kuin 3 penikulman alalla oli
226 sisäänkäytävää, 11 järveä, 7 jokea, 8 putousta, 32 mahdottoman
syvää aukkoa sekä 57 holvia, joista muutamat olivat enemmän kuin 150
jalan korkuisia.

Samaten kuin nuo luolat, ei Uusi Aberfoylekaan ollut ihmisten tekoa,
vaan luojan.

Semmoinen oli tuo uusi arvaamattoman rikas valtatilus, jonka löytäminen
oli oikeastaan luettava vanhan kaivosmestarin ansioksi. Kymmenvuotinen
oleskeleminen vanhassa hiilikaivoksessa, harvinainen kestävyys
tutkiessa, horjumatoin usko ja kaivostyömiehen ihmeteltävä vaisto,
kaikki nuo seikat yhdistettynä olivat olleet tarpeen asian onnelliseen
ratkaisemiseen, joka useammilta muilta olisi jäänyt keskoiseksi.

Miksikä olivat James Starrin johdolla kaivoksen viimeisinä työvuosina
tehdyt tutkimukset juuri seisattuneet siihen paikkaan? Se oli
sattumuksen syy, joka vaikuttaa niin suuresti tämänkaltaisiin
tutkimuksiin.

Näin oli täällä, Skotlannin maanpinnan alla, maanalainen kreivikunta,
joka kaipasi ainoastaan auringon tahi jonkun erityisen tähden valoa
voidaksensa tulla asutuksi.

Vesi oli siellä supistettu määrättyihin syvennyksiin, jotka olivat
suurien lampien, vieläpä järvienkin kaltaisia, suuremmat kuin tuo juuri
yläpuolella oleva Katrine-järvi. Näissä järvissä ei kuitenkaan ollut
minkäänlaista liikkuvaa vettä, ei virtaista paikkaa, eikä loiskuvia
laineita.

Niiden tyyneesen pintaan ei vanhat göthiläiset linnan rauniot
kuvastuneet. Ei koivut eikä tammet ojentaneet lehviänsä niiden
rannoilla, ei mitkään vuoret luoneet varjojaan niiden pinnalle,
höyrylaivat eivät niitä kyntäneet, mikään valo ei taittunut niiden
veteen, auringon kirkkaat säteet eivät niitä valaisseet, kuu ei
koskaan noussut niiden ilmarannalle. Ja kuitenkin eivät nuo järvet,
joiden tyyneyttä ei ainoakaan tuulonen häirinnyt, puuttuneet suloutta,
jos niitä joku tuli tahi sähkövalo olisi valaissut ja keskenään
yhdistettyinä kanavien kautta, täydensivät ne tämän omituisen tiluksen
maantieteen.

Vaikka kaikki kasvullisuus tällä maanalaisella alueella oli mahdoton,
voi se kuitenkin kelvata suuremmankin väestön asuinpaikaksi. Kukapa
tietää, eikö vielä kerran semmoinenkin aika koita, jolloin Yhdistettyin
Kuningaskuntain köyhin kansaluokka ottaa olopaikakseen nämä seudut,
joissa on niin lauhkea ilma, Aberfoylen, Newcastlen, Alloan tai
Cardiffin hiilikaivoksissa, kun niiden hiilirikkaudet kerran ovat
tyhjennetyt?



Kymmenes Luku.

Kävely ja palaaminen.


James Starr, Madge ja Simo Ford olivat, Harryn äänen kuultuaan,
kulkeneet sen ahtaan aukon läpi, joka yhdisti Dochartin kaivoksen uuden
hiilialan kanssa.

He tulivat ensin jokseenkin leveään käytävään. Olisi voinut luulla sen
olevan ihmiskäden tekemän, kuokalla ja nokinraudalla muodostetun, että
päästäisi lähemmäksi uusia kerroksia, voidakseen niissä työskennellä.
Noiden tutkijoiden täytyi kysyä itseltään, eivätkö he jostain oudosta
sattumuksesta olleet muutetut johonkin muinaisaikaiseen hiilialueesen,
josta ei vanhimmillakaan kaivostyömiehillä ollut mitään tietoa.

Ei! geologiset kerrokset olivat "säästäneet" tätä käytävää silloin
kuin sekundaari-kerrokset kokoontuivat toistensa päälle. Ehkäpä joku
virta oli tässä kulkenut, jolloin ylempänä olevat vedet juoksivat alas
vaipuneessa kasvimaailmassa; vaan nyt se oli niin kuiva, kuin jos se
olisi ollut kaivettu muutama tuhat jalkaa alempana olevaan kraniitti
muodostukseen. Mutta samassa kulki ilma siinä vapaasti -- joka osoitti,
että jotkut luonnon muodostamat ilmareiät yhdistivät sen ulkopuolella
olevaan ilmakehään.

Tämä insinöörin havainto oli aivan oikea, ja hyvin voitiin tuntea, että
ilman vaihto kulki varsin helposti uudessa kaivoksessa. Kaasua, jota
nykyään vielä tunki läpi seinän, ei löytynyt, näyttipä siltä kuin olisi
sitä ollut jossain nyt tyhjennetyssä syvennyksessä, jonkinlaisessa
taskussa, sillä käytävän ilmassa ei siitä tuntenut jälkeäkään.
Varovaisuudesta oli Harry kuitenkin ottanut mukaansa ainoastaan
varolampun, jossa oli valoa kahdeksitoista tunniksi.

James Starr ja hänen seuralaisensa tunsivat täydellistä iloa. Heidän
hartaimmat toiveensa olivat täydellisesti toteutuneet. Koko heidän
ympäristönsä oli paljasta kivihiiltä. Syvästi liikutettuina eivät he
sanoneet sanaakaan. Yksin Simo Fordkin hillitsi ihastuksensa. Hänen
ilonsa ei tullut ilmi pitkissä lauseissa vaan lyhyissä huudahduksissa.

Ehkäpä olivat varomattomia, kun tunkeutuivat niin syvälle käytävään.
Oh! he eivät ollenkaan ajatelleet takaisin menemistä. Käytävässä oli
kulkeminen helppoa, siinä ei ollut koukkuja eikä kierroksia. Ei mikään
syvennys sulkenut tietä, eikä mistään purkautunut myrkyllisiä höyryjä.
Ei siis löytynyt mitään seisahtumisen syytä, jonka tähden kaikki tunnin
ajan kulkivat eteenpäin.

Ja varmaan olisivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, jos eivät olisi
saapuneet tuon leveän tien päähän, jota myöten olivat kulkeneet siitä
asti, kuin astuivat tähän uuteen hiiliseutuun.

Käytävä vei suunnattomaan luolaan, jonka korkeutta ja syvyyttä ei
voitu arvata. Kuinka korkealle kohosi tuo holvi, kuinka kaukana oli
sen vastainen seinä? Pimeys, joka täällä vallitsi, esti heitä sitä
näkemästä. Mutta lampun valossa voivat tutkijat kuitenkin huomata
edessään -- lammin, tahi järven --, jonka ihailtavat rannat paikottain
kohoten korkeoiksi kallioiksi hälvenivät pimeyteen.

"Seis!" huudahti Simo Ford äkkiä seisahtuen. "Askel vielä ja me
olisimme syöksyneet alas syvyyteen!"

"Levähtäkäämme siis, ystäväiseni", sanoi insinööri. "Se onkin tarpeen,
sillä meidän täytyy muistaa, että meidän on kääntyminen takaisin teidän
asuntoonne".

"Meidän lamppumme palaa vielä kaksitoista tuntia, herra Starr", sanoi
Harry.

"Hyvä, seisahtukaamme kuitenkin", pitkitti James Starr. "Minun täytyy
tunnustaa, että jalkani tarvitsevatkin lepoa. Ja te Madge, ettekö ole
väsynyt näin pitkän astumisen jälkeen?"

"Empä kovinkaan, hra Starr", vastasi tuo vahva Skotlannitar. "Meillä
oli tapana kulkea ja tehdä työtä päivät pääksytysten vanhassa
Aberfoylessa".

"Niinpä kyllä", lisäsi Simo Ford. "Madge voi hyvin kulkea
kymmenkertaisesti, jos niin tarvittaisiin! Mutta, hra James, minä
uskon, että teille antamani tiedot ovat jonkin arvoiset? Koettakaapas
vastustaa, hra James, jos uskallatte!"

"Oi, vanha kumppani, pitkiin aikoihin en ole tuntenut niin suurta iloa
kuin nyt!" vastasi insinööri. "Se vähäinen osa tuota suurta hiilialaa,
jonka olemme nähneet, osoittaa, että se ulottuu kauas ainakin
pituudeltaan".

"Levyyttä ja syvyyttä sillä myöskin on, hra James!" huomautti Simo Ford.

"Sen saapi tulevaisuus näyttää".

"Minä takaan sen! Luottakaa minun vaistooni. Se ei ole koskaan minua
pettänyt".

"Minä tahdon uskoa teitä, Simo", vastasi insinööri hymyillen. "Sen
minkä voin päättää näin pintapuolisesta tutkimisesta, on meillä tässä
ala, jossa voidaan työskennellä vuosisatoja".

"Vuosisatoja!" toisti Simo Ford. "Sen kyllä uskon, hra James. Tuhat
vuotta ja enemmänkin saattaa kulua, ennenkuin viimeinen hiilikappale
otetaan uudesta kaivoksestamme!"

"Jumala sen suokoon!" vastasi James Starr. "Ja mitä hiilen luontoon
tulee..."

"Erinomaista, hra James, erinomaista! Katsokaa itse!"

Näillä sanoin irroitti hän nokinraudalla palasen tuota mustaa
kallionlohkaretta.

"Katsokaa! katsokaa!" huudahti hän ja vei sen lähemmäksi lampun
valoa. "Pinnat ovat kiiltäviä. Oivallista hiiltä, siinä on niin
paljo maapihka-ainetta. Ja kuinka helposti sitä saattaa eroittaa
keskinkokoisiin kappaleihin, ja hiiliporoa ei synny paljo ensinkään.
Hra James, 20 vuotta takaperin olisi tämä kerros ollut vaarallinen
kilpailia Swansealle ja Cardiffille. Lämmittäjät tulevat vielä melkein
tappelemaan siitä, ja vaikk'ei sitä ole vaikea lohkaista kaivoksesta,
ei se siltä ole käypä kaupaksi huokeammasta hinnasta".

"Niin on todellakin", sanoi Madge, joka oli saanut hiilikappaleen
käteensä, ja asiaa ymmärtäväisen katseella sitä tarkasteli. "Oivallista
kivihiiltä... Ota tuo pala mukaasi kotiin, Simo. Tahdon, että
ensimmäinen kappale palaa meidän patamme alla".

"Oikein puhuttu, eukkoseni!" virkkoi vanha kaivosmestari, "ja saatpa
nähdä, ett'en ole erehtynyt".

"Herra Starr", kysäsi nyt Harry, "tiedättekö tämän käytävän
ilmasuuntaa, mitä ilmaa kohti se kulkee?"

"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Jos minulla olisi kompassi, niin
voisin määrätä sen yleisen suunnan. Mutta ilman kompassitta olen täällä
kuni merimies sumuisella merellä, kun auringon näkymättömyys estää
häntä määräämästä missä hän on".

"Sehän on selvää, hra Starr", sanoi Simo Ford, "mutta, minä pyydän,
älkää verratko meidän asemaamme merimiehen asemaan, jolla aina ja joka
paikassa on pohjaton syvyys jalkainsa alla! Me seisomme lujalla maalla,
emmekä tarvitse pelätä kumoon kaatumista".

"Kunnon Simo", virkkoi James Starr, "minä en suinkaan tahdo vähentää
Uuden Aberfoylen ansioita sopimattomilla vertauksilla! Minä vaan aioin
sanoa yhden seikan ja se on: ett'emme tiedä, missä olemme".

"Me olemme Stirlingin kreivikunnan alla, hra James, ja sen vakuutan
minä, niin totta kuin..."

"Hiljaa, kuunnelkaapas!" keskeytti Harry vanhan kaivosmestarin puhetta.

Kaikki kuuntelivat niinkuin Harrykin. Hänen erittäin tarkoin kehittynyt
kuulonsa oli huomannut kaukaisen kumean äänen, niinkuin hiljaisen
murinan. James Starr, Simo ja Madge kuulivat sen myöskin. Se kuului
vuorikerrosten yläosista, oli ikäänkuin olisi jotain vyöritetty
eteenpäin, jonka äänen _crecendo_ ja _decrecendo_ selvästi huomattiin,
vaikka se oli kovin hiljaista ja kaukaista.

Kaikki neljä seisoivat muutaman minuutin ääneti kuunnellen, sanaakaan
virkkaamatta.

Sitte huudahti Simo Ford äkkiä:

"Tosiaankin, pyhän Mungon kautta, joko vaunut ovat liikkeessä Uuden
Aberfoylen rautateillä?"

"Isäni", virkkoi Harry, "minusta tuntuu paremmin kuin syntyisi tuo ääni
veden loiskeesta rantaa vasten".

"Emmehän lienekkään meren alla!" virkkoi vanha kaivosmestari.

"Emme", vastasi insinööri, "mutta mahdollista on, että olemme
Katrine-järven alla".

"Siinä tapauksessa ei tuo holvi liene aivan paksu, koska voimme kuulla
veden loiskinan".

"Se ei tosiaankaan ole varsin paksu", vastasi James Starr, "ja
senpätähden tämä luola onkin näin avara".

"Voinette olla oikeassa, hra Starr", sanoi Harry.

"Sitäpaitse on tuolla ylhäällä niin huono sää", jatkoi Starr, "että
järven aallot vyörivät yhtä raivoisina kuin Forth-lahdenkin".

"Mutta sehän ei itse asiaan mitään vaikuta!" virkkoi nyt Simo Ford.
"Hiilikerros ei ole siksi huonompi, jos se ulottuukin järven pohjan
alle. Monta kertaa ennen on etsitty hiiltä itse valtamerenki alta, mitä
pahaa siinä olisi, jos sitä järven alta nostetaan?"

"Oikein puhuttu, Simo", sanoi insinööri, hymyillen suopeasti nähdessään
vanhan kaivosmestarin intoa. "Kaivakaamme kaivantomme meren syvyyden
alle! Koettakaamme kaivoskuokillamme raivata tie läpi valtameren pohjan
aina Yhdysvaltoihin asti! Kaivakaamme ales aina maan keskipisteesen,
jos niin vaaditaan viimeistä hiilipalasta saavuttaaksemme".

"Nauratteko minulle, hra Starr?" kysyi Simo, vallan vakavana.

"Minäkö nauraisin, vanha Simo! En! Mutta te olette niin innoissanne,
että saatatte minut mahdottomuuksia ajattelemaan! Kuitenkin palatkaamme
takaisin todellisuuteen, joka on tarpeeksi ihana sekin! Jättäkäämme
tänne työkalumme, voimmehan noutaa ne vasta, ja lähtekäämme nyt teidän
asuntoonne".

Sillä kertaa ei voitu muutakaan tehdä. Insinöörin piti myöhemmin tulla,
koko joukko lampuilla ja työkaluilla varustettuja kaivostyömiehiä
mukanaan, jatkamaan tutkimisiansa Uudessa Aberfoylessa. Mutta nyt
täytyi palata Dochartin kaivokseen. Tie sinne oli hyvin helppo. Käytävä
kulki melkein suoraan vuoren läpi, dynamitilla auaistuun porttiin asti.
Ei siis tarvittu eksymistä pelätä.

Mutta samassa kuin James Starr aikoi lähteä käytävää kohti, pidätti
häntä Simo Ford.

"Hra James", sanoi hän, "te näette tämän suunnattoman luolan, tämän
maanalaisen järven, tämän rannan jota vesi huuhtelee jalkojemme
juuressa! Siis, tänne tahdon muuttaa asuntoni, tänne rakennan itselleni
uuden huoneen, ja jos muutamat reippaat kumppanit tahtovat seurata
esimerkkiäni, on muutaman vuoden kuluttua syntynyt uusi kylä lisään
vanhan Englannin sisustaan".

James Starr, joka hymyilyllä oli osoittanut myöntymystään Simo Fordin
tuumiin, puristi hänen kättään ja kaikki kolme kääntyivät nyt, ja Madge
heidän kansansa kohti käytävää, palataksensa Dochartin kaivokseen.

Alkupuolella matkaa ei tapahtunut mitään erinomaista. Harry kulki
edellä pitäen lamppua päänsä yläpuolella. Hän kulki huolellisesti
suurinta käytävää, poikkeamatta noihin ahtaisin sivukäytäviin, jotka
pääkäytävästä erosivat joka suunnalle. Näyttipä kuin paluumatka kävisi
yhtä onnellisesti kuin tulomatkakin, vaan silloinpa tapahtui varsin
ikävä seikka, joka teki kulkijoiden tilan melkein tukalaksi.

Kuin Harry kerran kohotti lamppuaan, tapahtui kova ilmanliike, niinkuin
näkymättömiä siipiä olisi kovasti viuhkottu. Lamppu luikahti Harryn
käsistä, putosi kiviselle maalle ja särkyi palasiksi.

Yht'äkkiä seisoivat nyt kaikki pilkkosen pimeässä. Öljy oli valunut
lampusta, niin ett'eivät voineet sitä enään käyttää.

"No, Harry", huudahti Simo Ford, "tahdotko että taitamme niskamme
koti-matkalla?"

Harry ei vastannut. Hän tuumaili. Pitikö hänen tässäkin tapauksessa
huomaamaan jonkun salaisen olennon työtä? Löytyikö täällä syvyydessä
vihollinen, jonka selittämättömät juonet kerran tuottaisivat suuriakin
vastuksia? Suojeliko joku omaksi hyödykseen uutta hiilikerrosta
kaikesta louhimisesta? Todellakin, se oli mahdotonta, mutta tapahtumat
sitä ajatusta puolustivat, ja ne olivat niin selvät, että aavistuksetki
kävivät todennäköisiksi.

Mutta heidän asemansa oli joksenkin vaikea. Heidän täytyi pilkkosen
pimeässä kulkea noin neljäs osa peninkulmaa pitkin suurta käytävää,
joka vei Dochartin kaivokseen. Siitä oli vielä kuljettava noin tunnin
matka, ennenkuin saapuisivat asuntoon.

"Astukaamme eteenpäin!" sanoi Simo Ford. "Me emme saa heittää
hetkeäkään käyttämättä. Tunnustellen kuljemme eteenpäin sokeiden
tavoin. Meidän on mahdotoin eksyä. Ne sivu-käytävät, jotka päättyvät
tiehemme, ovat ainoastaan myyränkäytäviä, ja jos me kuljemme suurta
käytävää, niin varmasti tulemme aukolle, jonka kautta tänne tulimme.
Sitte tulemme vanhaan kaivokseen. Sen tunnemme, eikä tämä suinkaan ole
ensi kerta kuin Harry ja minä kuljemme siellä pimeässä. Muuten löydämme
varmaan lyhdytkin, jotka sinne jätimme. Matkaan siis... Harry kulje
sinä etupäässä! Hra James, seuratkaa häntä. Sitte kuljet sinä, Madge,
ja minä käyn viimeisenä jonossa. Meidän täytyy ennen kaikkea pysyä
koossa, ett'emme eroa toisistamme!"

Kaikkien täytyi totella vanhan kaivosmestarin käskyjä. Niinkuin jo
sanottiin, jos kulki tunnustellen, ei voinut eksyä tieltä. Täytyi vaan
silmien asemesta käyttää käsiä ja luottaa siihen vaistoon, joka Simo
Fordille oli käynyt toiseksi luonnoksi.

James Starr ja hänen kumppaninsa astuivat jo mainitussa järjestyksessä.
He eivät puhuneet, vaan ajattelemasta heitä ei kukaan voinut estää.
Selvästi voi huomata, että heillä oli vastustaja. Mutta ken? ja miten
tuli heidän puolustaa itseään niin salaisesti tehtyjä hyökkäyksiä
vastaan? Tuollaisia levottomuutta tuottavia ajatuksia liikkui heidän
mielessään. Mutta nyt ei saanut rohkeuttaan kadottaa.

Harry astui ojennetuin käsin ja vakavin askelin eteenpäin, kulkien
toisesta käytävän seinästä toiseen. Missä vaan syvennyksen tahi
sivukäytävän huomasi, tunnusteli hän käsillään, ett'ei sinne
poikettaisi oli sitte syvennys pieni tai käytävä ahdas, ja pysyi
sentähden yhä oikealla tiellä.

Pimeässä, johon silmät eivät voineet tottua, sentähden että se oli
läpitunkematoin, kulkivat he näin kaksi tuntia.

Arviolta laskien kuluneen ajan ja muistaen, että matka ei juuri voinut
edistyä joutuisasti, arvelivat he kohta lähenevänsä aukkoa.

Harry pysähtyikin melkein samassa.

"Olemmeko saapuneet käytävän päähän?" kysyi Simo Ford.

"Olemme", vastasi nuori kaivostyömies.

"No, totta kai löydät aukon, joka yhdistää Uuden Aberfoylen Dochartin
kaivokseen?"

"En", vastasi Harry, jonka levottomasti tunnustelevat kädet tapasivat
ainoastaan seinän pinnan.

Vanha kaivosmestari astui muutaman askeleen eteenpäin ja löi itse
liuska vuorta.

Hän huudahti äkisti.

Olivatko he astuessaan kulkeneet väärään, vai oliko joku äskettäin
sulkenut aukon, jonka he sitä ennen dynamiitilla olivat itselleen
aukaisseet.

James Starr ja nuo muut olivat salvatut Uuteen Aberfoyleen.



Yhdestoista Luku.

Tulinaiset.


Kahdeksan päivää näitten tapausten jälkeen olivat James Starrin ystävät
hyvin levottomat. Insinööri oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt syytä
siihen. Tiedustellessa hänen palvelijaltaan saatiin selville, että hän
Granton sillan luona oli astunut laivaan ja "Walesin Prinssin" kapteeni
tiesi kertoa, että hän Stirlingissä oli noussut maalle. Mutta siitä
hetkestä ei enää jälkeäkään James Starrista. Simo Ford oli kirjeessään
käskenyt häntä pitämään asiaa salaisuutena, eikä hän ollut kellenkään
puhunut matkastaan Aberfoylen hiilikaivoksiin.

Edinburgissa tuskin muusta puhuttiinkaan kuin insinöörin kummallisesta
häviämisestä. Sir Elphinston, _the Royal Institutionin_ esimies,
näytti virkakumppaneilleen sen kirjeen, jonka James Starr oli hänelle
lähettänyt, ja jossa hän pyysi anteeksi, ett'ei voinut olla läsnä
seuran tulevassa kokouksessa. Kaksi tahi kolme muuta henkilöä näyttivät
myös samankaltaisia kirjeitä. Mutta jos nuo kirjeet osoittivatkin, että
James Starr oli lähtenyt Edinburgista -- joka muutoinkin tiedettiin --,
eivät ne kuitenkaan sanoneet, minne hän oli joutunut. Mutta sellaisen
miehen kummallinen poissa olo, kuin Starr, jolla oli niin säännölliset
tavat, ihmetytti ensin ja kun sitä yhä jatkui, vaikutti se viimein
levottomuutta.

Ei yksikään insinöörin ystävistä olisi tullut ajatelleeksikaan
hänen lähteneen Aberfoylen kaivoksiin. Tiedettiin, näet, ett'ei hän
mielellään tahtonut nähdä entistä työpaikkaansa ja vaikutus-alaansa.
Hän ei ollut milloinkaan siellä käynyt siitä päivin kuin viimeinen
hiilitynnyri oli nostettu maanpinnalle. Mutta kun hän oli jättänyt
laivan Stirlingin maalle-nousupaikasta, tiedusteltiin ja kuulusteltiin
niiltä tienoin.

Tiedustelemisista ei kuitenkaan asia sen enempää selvinnyt. Ei kukaan
muistanut nähneensä insinööriä niillä tienoin. Jack Ryan, joka oli
tavannut hänet Harryn seurassa Jarowin aukossa, olisi voinut tyydyttää
yleistä uteliaisuutta. Mutta tuo iloinen nuori mies työskenteli,
niinkuin lukija jo tietää, Melrosen maatilalla, seitsemän peninkulman
päässä Renfrewin kreivikunnan lounais-osassa, eikä hänellä ollut
aavistustakaan siitä, että oltiin levottomat James Starrin häviämisen
tähden. Kahdeksan päivää käyntinsä jälkeen kaivos-asunnossa olisi Jack
Ryan siis jatkanut iloista lauluaan Irvinen juhlallisuuksissa, -- jos
ei hänelläkin olisi ollut syytä suureen levottomuuteen, niinkuin kohta
saamme nähdä.

James Starr oli liian arvokas ja kunniassa pidetty mies, ei ainoastaan
pääkaupungissa, vaan koko Skotlannissa, että jotakin, mikä häntä koski,
olisi voinut tapahtua huomaamatta. Lordi-tuomari, maistraatin etevin
jäsen Edinburgissa, neuvosmiehet, joista useammat olivat insinöörin
ystäviä, toimittivat tiedustelemisia ympäristössä. Poliisimiehiä
lähetettiin ylt'ympäri, vaan kaikki yhtä huonolla menestyksellä.

Viimein täytyi panna ilmoitus Yhdistettyin Kuningaskuntain enimmin
levinneihin sanomalehtiin insinööri James Starrista, ynnä kertomus
hänen ulkomuodostaan ja päivän ilmoitus, jolloin hän lähti
Edinburgista, jonka jälkeen ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa. Mutta
levottomuus ja huoli oli suuri. Englannin oppinut maailma luuli jo
yhden etevimpiä jäseniänsä kadonneen jäljettömiin.

Samaan aikaan kun James Starr tuotti niin paljon levottomuutta,
kaivattiin Harryakin yhtä maltittomasti. Vanhan kaivosmestarin
poika ei kuitenkaan tuota suurta yleisöä huolestuttanut, ainoastaan
ystävässänsä, Jack Ryanissa, hän herätti levottomuutta ja häiritsi
hänen iloisesta mielestänsä.

Lukija muistanee, miten heidän tavatessaan toisensa Jarowin aukossa
Jack Ryan kutsui Harrya kahdeksan päivää myöhemmin Irvinen juhlaan.
Hän oli saanut Harryltä varman lupauksen, että hän saapuisi tähän
tilaisuuteen. Jack Ryan tiesi ystävänsä pitävän sanansa: hän oli
useasti tullut siitä vakuutetuksi. Sana ja teko oli sama hänen
mielestänsä.

Irvinen juhlassa ei muuten mitään puuttunut, ei laulua eikä tanssia
eikä muita huvituksia, sanalla sanoen, ei mitään puuttunut -- paitsi
kenties Harry Ford.

Jack Ryan oli ensiksi suuttunut itseensä, sentähden, että ystävänsä
poissa olo niin suuresti vaikutti hänen mieleensä. Häneltä katosi
muistikin yht'äkkiä laulaessaan erästä laulua, ja ensikerran eläessään
hämmentyi hän tanssiessaan, jossa hän aina tavallisesti sai suuria
mieltymyksen osoituksia osakseen.

Jack Ryan ei vielä tiennyt mitään James Starria koskevista
sanomalehtien ilmoituksista. Tuo rehellinen nuori mies ajatteli
ainoastaan, miksi Harry ei ollut juhlaan saapunut, ja sanoi itsekseen,
että ainoastaan joku erittäin tärkeä tapaus saattoi hänet lupaustansa
rikkomaan. Jack Ryan aikoikin, seuraavana päivänä Irvine-juhlan jälkeen
ostaa piletti Glasgowradalle, lähteäksensä Dochartin kaivokseen, ja sen
hän olisi tehnytkin -- jos ei eräs sattumus, joka milt'ei vei hengen
häneltä, olisi estänyt hänen tuumiaan.

Katsokaa tässä mitä tapahtui. Yöllä vasten 12 päivää joulukuuta sattui,
näetten, seuraava tapaus. Asia näytti todellakin todeksi todistavan
kaikki ylenluonnolliset tapaukset ja puolustavan niiden uskojia, joita
ei suinkaan ollut vähäinen joukko Melrosen tilalla.

Irvine, pieni rautakaupunki Renfrewin kreivikunnassa, jossa on noin
7,000 asukasta, on rakennettu Skotlannin rannikolla olevan poukaman
rannalle, lähellä Clydelahden suuta. Sen satamaan, joka on joksenkin
hyvin suojeltu aavan meren tuulilta, on rakennettu suurempi valotorni,
joka valaisee matalikot, ett'ei mitään varovainen merimies voi niistä
erehtyä. Haaksirikot ovatkin hyvin harvinaisia sillä osalla rannikkoa.

Kun jollakin kaupungilla on historiallinen muinaisuus, jos se on
kuinkakin pieni, kun sen linnan omistajana kerran on ollut Robert
Stuart, on sillä myöskin raunionsa.

Mutta Skotlannissa ovat kaikki rauniot haltiain asuntoja. Ainakin on se
yleinen usko sekä ylänkö- että alankomaassa.

Vanhimmat ja pahimpaan huutoon tulleet rauniot sillä rannikolla
oli juuri ne, jotka vielä olivat jäljellä Robert Stuartin vanhasta
Dundonald-Castle linnasta.

Tämän kertomuksen aikana oli Dundonald kaikkien tienoossa oleskelevien
peikkojen pesäpaikka mutta ei ketään ihmistä siinä asunut. Harvoin
mentiin sinne, jossa se seisoi merenrannalla olevalla korkealla
kalliolla, vähän matkaa kaupunkista. Saattoipa joskus tapahtua, että
joku matkustavainen halusi nähdä noita historiallisia jäännöksiä, mutta
silloin sai hän aina mennä sinne yksin. Irvinen asukkaista ei olisi
yksikään mistään hinnasta häntä sinne opastanut, ja rahvaassa kulki
erittäin puheita Tulinaisista, jotka muka oleskelivat vanhassa linnassa.

Enin taikauskoiset vakuuttivat omin silmin nähneensä sellaisia
mielikuvituksen tuomia. Niiden joukossa oli tietysti Jack Ryan.

Asian todellinen laita oli kuitenkin, että pitkiä tuliliekkiä näkyi
silloin tällöin, joskus puoleksi hajonneella muurilla, toisinaan taas
Dundonald-Castlen korkeimman tornin huipulla.

Oliko noilla liekeillä ihmismuoto, niinkuin sanottiin? Vai syyttäkö
heitä nimitettiin "Tulinaisiksi", jonka nimen ranta-asukkaat olivat
heille antaneet? Ne olivat selvästi ainoastaan herkkäuskoisten,
ylenkiihoitettujen aivojen luomia, ja tiede olisi voinut luonnollisesti
selittää ilmiöt.

Kuitenkin koko tienoossa kerrottiin varmana asiana että Tulinaiset
usein kävivät vanhan linnan raunioilla ja etenkin pimeinä öinä
tanssivat outoja tanssiaan. Vaikka Jack Ryan olikin rohkea ja uskalias,
ei hän kuitenkaan olisi tohtinut säkkipillillään säestää heidän
tanssiaan.

"Vanha Ahti on heille kyllin hyvä!" sanoi hän. "Eikä hän tarvitse minua
helvetillisen soittokuntansa täytteeksi!"

Niinkuin helposti voi käsittää olivat nämä jutut tavallisimpia
puheaineita iltasilla. Jack Ryanilla olikin koko varasto kertomuksia
Tulinaisista, eikä hän koskaan hämmentynyt, kun hän niistä kertoi.

Irvine juhlan viimeisenäkään iltana, jolloin _alea, brandya_ ja
_whiskyä_ runsain määrin nautittiin, ei Jack Ryan unhottanut
mieliainettaan, kertomuksiaan, joita hän lasketteli kuuntelijainsa
suureksi huviksi ja ehkäpä kauhuksikin.

Ilta vietettiin Melrosen maatilan suuressa luuvassa. Kirkkaana
paloi valkea rautaisella kolmijalalla, joka oli asetettu keskelle
kuulija-joukkoa.

Ulkona oli varsin huono ilma. Tiheä utu peitti lakkipäälaineet, joita
kova tuuli ajoi aavalta mereltä. Pilkkosen pimeä yö, ei ainoatakaan
valon kohtaa pilvien välissä, maa, taivas ja meri kaikki katosivat
synkkään pimeyteen; vaikea olisi ollut liikkua Irvine lahdella jos joku
laiva olisi tohtinut tulla sinne, kun tuuli oli maalle päin.

Irvinen pienessä satamassa ei juuri ollut suurta liikettä -- ainakaan
ei suurempia laivoja sinne tullut. Vähän pohjoisempana vasta
kauppalaivat, joita purjeet tai höyry viepi eteenpäin, pyrkivät maalle,
kun aikovat Clydelahteen.

Mutta sinä iltana huomasivat ihmeekseen muutamat kalastajat, jotka
olivat viipyneet myöhempään rannalla, laivan, joka kulki kohti maata.
Jos päivä äkkiä olisi valennut, olisivat he enemmän kauhistuen kuin
ihmetellen nähneet, miten laiva täysin purjein kulki myötätuuleen.
Jos se poikkeisi kulkuväylästä, ei sille löytyisi mitään pelastusta
kallioisella rannikolla. Kuinka voisikaan tuo varomatoin laiva
suoriutua pulastaan, jos se yhä omapäisesti lähenisi rantaa?

Iltakokous oli päättyvä, kun Jack Ryan vielä kertoisi viimeisen
kertomuksensa. Hänen kuulijansa, jotka juuri olivat keskellä
kummitusmaailmaa, olivat sillä mielellä, joka on erittäin sopiva
ylenluonnollisten tapausten toimittamiseen.

Äkkiä kuului huuto ulkoa.

Jack Ryan keskeytti heti kertomuksensa ja kaikki lähtivät ulos luuvasta.

Yö oli pimeä. Sade ja tuulispäät viuhuivat rannikolla.

Kaksi tai kolme kalastajaa, jotka seisoivat hajasäärin kallion suojassa
voidaksensa paremmin pystyssä pysyä ankarassa tuulessa, huusivat kohti
kurkkuaan.

Jack Ryan ja hänen kumppaninsa kiiruhtivat heidän luokseen.

Huuto ei ollutkaan aiottu maatilan väelle, vaan laivaväelle, joka
tietämättään kulki kohti turmiotaan.

Tumma esine nähtiinkin muutaman luomaköyden pituudella maasta.

Se oli laiva, sen selvästi osoittivat sen lyhdyt, valkea perämastossa,
vihriä ylihangassa ja punainen alihangassa. Se nähtiin siis edestäpäin,
ja selväähän oli, että se kulki kohti rantaa.

"Laiva, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan?" huudahti Jack Ryan.

"Niin", vastasivat kalastajat, "ja nyt kun se ei enää voi, kääntyisi se
mielellään".

"Merkkiä! merkkiä!" huusi yksi skotlantilaisista.

"Minkälaisia?" virkkoi kalastaja. "Tässä myrskyssä ei voisi
minkäänlaista tulisoittoa pitää palamassa".

Kun näitä sanoja kiireesti lausuttiin, nostettiin uusia huutoja. Mutta
kuinka olisikaan voitu niitä kuulla semmoisessa rajuilmassa. Laivaväen
oli mahdoton välttää haaksirikkoa.

"Miksikä hän noin liikehtii?" huusi eräs merimies,

"Aikooko hän saattaa laivaa rantaan?" huusi toinen.

"Kapteeni ei varmaankaan tunne Irvinen valotornia?" kysyi Jack Ryan.

"Sille näyttää", vastasi yksi kalastajista, "jos ei joku ole häntä
pettänyt..."

Kalastaja ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Jack Ryan parkasi
kovasti. Oliko laivaväki kuullut sitä? Kaikissa tapauksissa oli laivan
jo myöhäistä suoriutua niistä kuohuista, jotka valkoisina välkkyivät
pimeässä.

Mutta se ei ollutkaan, niinkuin olisi voinut luulla, viimeinen
varoitus, jonka Jack Ryan koetti antaa vaarassa olevalle laivalle. Hän
kääntyi silloin selin mereen päin. Hänen kumppaniensa silmät olivat
myös kiinnitetyt erääsen paikkaan maalla.

Se oli Dundonaldin linna. Pitkä tulen liekki vääntelihe ja mutkistelihe
tuulessa, vanhan tornin huipulla.

"Tulinainen!" huusivat kauhistuksella kaikki nuo taikauskoiset
skotlantilaiset.

Totta puhuen, tarvittiin jommoinenki mielikuvitus, huomatakseen
tuliliekissä mitään ihmisen muotoista. Kovan tuulen heiluttamana oli
se toisinaan melkein lentää pois tornin huipulta ja oli jo melkein
sammumaisilIaan, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä kiinnitti se
taaskin sinertävän kärkensä tornin huippuun.

"Tulinainen! Tulinainen!" huusivat peljästyneet kalastajat ja
talonpojat.

Kaikki selvisi nyt. Laiva, joka sumussa oli kulkenut väärää suuntaa ja
joutunut pois kulku-väylästä luuli Dundonaldin tornin huipulla liehuvaa
liekkiä Irvinen valotorniksi. Se luuli olevansa lahden suulla, joka oli
2 penik. pohjoisempana, ja kulki suoraan maata kohden, jossa sillä ei
ollut oleva mitään turvapaikkaa.

Mitäpä voitiinkaan tehdä sen pelastukseksi, jos mikään pelastus enää
oli mahdollinenkaan? Ehkäpä olisi ollut paras kiivetä ylös raunioille
ja koettaa sammuttaa liekki, ett'ei sitä kauemmin luultaisi Irvinen
valotorniksi!

Niin olisi tosiaankin ollut tehtävä ja vieläpä viivyttelemättä; mutta
kukapa noista skotlantilaisista olisi tullut sitä ajatelleeksikaan,
ja lisäksi, kenellä heistä olisi ollut kyliin rohkeutta taistella
Tulinaisen kanssa? Ehkäpä Jack Ryan, sillä hän oli rohkea, ja vaikka
taikauskonsa olikin suuri, ei se voinut estää häntä jalomielisestä
työstä.

Vaan jo oli myöhäistä. Hirveä ryske kuului kesken luonnon voimain
pauhinaa.

Laivan perä oli törmännyt karille. Sen lyhdyt sammuivat. Valkea
kuohulinja näytti silmänräpäykseksi musertuneen. Se oli laiva, joka
laskeusi sen päälle kyljelleen ja musertui rikki karien välissä.

Ja samassa silmänräpäyksessä, omituisesta sattumuksesta, katosi pitkä
liekki, niinkuin rajumyrsky olisi sen riistänyt mukanaan. Meri, taivas
ja rannikko hävisi heti synkeään pimeyteen.

"Tulinainen!" oli Jack Ryan taaskin huudahtanut, kun tuo hänen
kumppaneistaan ja itsestäänkin ylenluonnollinen ilmiö oli äkkiä
kadonnut.

Mutta rohkeus, jota taikauskoisilla skotlantilaisilla ei ollut
poistaaksensa luultua vaaraa, palasi heihin jälleen, kun näkivät
todellisen vaaran, nyt kun tuli pelastaa lähimmäisiään. Nuo valloillaan
olevat, raivoisat luonnon voimat eivät heitä estäneet. Yhtä
urhollisina, kuin olivat herkkäuskoisiakin, riensivät he apuun.

Se onnistuikin heille varsin hyvin, vaikka muutamat, niiden joukossa
uhkarohkea Jack Ryan, pahoin loukkaantuivat vasten kallioita; mutta
laivan kapteeni ja 8 henkeä miehistöstä tuotiin pelastettuina rannalle.

Laiva oli norjalainen priki "Motala", kulettaen puulastia Pohjolasta,
ja matkalla Glasgowiin.

Niin todellakin. Dundonaldin tornin huipulle sytytetyn liekin
pettämänä, oli kapteeni laskenut laivansa suoraan maata kohti, kun
olisi pitänyt kulkea Clyde lahteen.

Ja nyt ei "Motalasta" ollut jäljellä muuta kuin muutama laivakappale,
jotka nekin musertuivat vasten rantakallioita.



Kahdestoista Luku.

Jack Ryanin toimia.


Jack Ryan ja hänen kaksi kumppaniansa, jotka olivat haavoittuneet
niinkuin hänkin, vietiin erääsen huoneesen Melrosen maatilalle, jossa
heille heti annettiin apua ja huolellista hoitoa.

Jack Ryan oli enin runneltu, sillä samassa kuin hän nuora vyötäisillään
oli heittäytynyt mereen syöksivät aallot vimmastuneina hänen takaisin
karia vasten. Olipa niin ja näin, että kumppaninsa vielä hengissä
saivat hänet rannalle vedetyksi.

Tuo reipas poika makasi siis joitakuita päiviä sängyn omana, joka häntä
suuresti harmitti. Mutta kun luvattiin, että hän saisi laulaa niin
paljon, kuin vaan tahtoi, tyytyi hän kohtaloonsa ja Melrose kaikui
hänen iloisesta laulustaan. Jack Ryan sai vaan tästä tapauksesta syytä
pahemmin pelätä Tulinaisia ja peikkoja, jotka suureksi huvikseen
vaivaavat ihmis'raukkoja, ja hän syytti heitä vikapääksi "Motalan"
onnettomuuteen. Se olisi joutunut pahaan pulaan, joka olisi uskaltanut
sanoa, ett'ei Tulinaisia löytynytkään, ja että nuo liekit, jotka äkkiä
ilmaantuivat raunioille, olivat ainoastaan luonnon ilmiön vaikuttamia.
Ei mitkään järjen osoittamat syyt voineet kumota hänen luuloaan.
Hänen kumppaninsa olivat vieläkin vahvemmat herkkäuskoisuudessaan
kuin hän. Heidän ajatuksensa mukaan oli yksi Tulinainen kiukuissaan
houkutellut "Motalan" rannikolle. Jos tahdottaisi sitä rangaista
siitä, olisi tuo samaa kun sakottaa myrskyä! Asianomaiset voivat kyllä
panna toimeen minkälaisia oikeuden tutkimuksia tahansa. Tulenliekkiä
ei voi vangita, rautoihin ei voi panna käsittämätöintä olentoa. Ja
totta puhuen, ne tutkimukset, jotka pantiin toimeen, näyttivät ainakin
todeksi todistavan niiden mielipiteen, jotka uskoivat tapauksen
ylenluonnollisten henkien toimeenpanemaksi.

Se tuomari, joka pantiin johtamaan "Motalan" haaksirikon tutkintoa,
kuulusteli kaikki tapauksen todistajat. Kaikki vakuuttivat
yksimielisesti, että haaksirikko oli tapahtunut Tulinaisen
ilmaantumisen johdosta Dundonaldin raunioilla.

Oikeusto ei tietysti voinut tyytyä semmoisiin syihin. Varma oli, että
puhdas luonnollinen ilmiö oli vaikuttanut raunioissa. Mutta oliko se
sattumus vai ilkityö? se kysymys oli tuomarin ratkaistavana.

Poliisimiehiä lähetettiin asianomaisesti Dundonaldin linnaan, ja siellä
he toimittivat mitä tarkimpia tutkimuksia.

Tuomari tahtoi ensin tietää, näkyikö maassa jonkun muun olennon jälkiä
kuin ainoastaan peikkojen. Mutta mahdoton oli huomata vähintäkään
jälkeä, ei vanhaa eikä uutta, vaikka maa, oli vielä kostea edellisen
päivän sateesta, ja siinä olisi varmaan pysynyt vähinkin merkki.

"Peikon-jälkiä!" huudahti Jack Ryan, kuullessaan miten ensimmäisten
tutkimusten oli käynyt. "Yhtä hyvin voisivat etsiä lyhty-ukon jälkiä
suovedessä!"

Ensimmäinen osa tarkastuksesta ei siis selvittänyt asiaa ollenkaan.
Eikä ollut luultavaa, että toinenkaan onnistuisi paremmin.

Nyt piti vaan saada selville, miten oli voitu sytyttää tulta vanhan
tornin huipulle, mitkä luonnon voimat siinä olivat vaikuttaneet
palamisen ja viimeksi, millaisia jäännöksiä tuli oli jättänyt jälkeensä.

Ensimmäisen kohdan selvittämiseksi ei mitään näkyväistä löydetty, ei
tulitikun pätkiä eikä paperi-palasia jolla ehkä oli tulta sytytelty.

Toisen kohdan selvittämiseksi ei myöskään mitään löydetty. Ei näkynyt
kuivunutta ruohoa, tai puupalasia, vaikka niin suurta tulta oli
täytynyt runsaasti varustaa tällaisilla aineksilla yön pitkään.

Mitään kolmanteen kohtaan koskevaa ei myöskään voitu saada selville.
Sillä minkäänlaista tuhkaa tai vähintäkään jäännöstä jonkunlaisista
poltto-aineista ei löydetty, ei edes sitä paikkaakaan jossa tuli oli
ollut. Ei maassa eikä kalliolla ollut mustunutta paikkaa. Voitiinko
siitä päättää, että joku ilkityöntekijä oli pitänyt tulen kädessään? Se
ei ollut luultavaa, koska tuli vierasmiesten sanojen mukaan oli ollut
erinomaisen suuri, niin että "Motalan" laivaväki oli läpi sumun voinut
nähdä sen kauas merelle.

"Hyvä!" sanoi Jack Ryan. "Tulinainen voipi kyllä tulla toimeen
tulitikuittaki. Hän puhaltaa vaan ja saa sillä ilman ympärillään
syttymään ja siitä tulesta ei koskaan jää tuhkaa jäljelle".

Kaikesta tästä oli seuraus, että virkakunnat turhaan koettivat asiaa
selvittää ja että kertomus sepitettiin entisten lisäksi -- kertomus,
joka ainaiseksi säilytti "Motalan" muiston ja vahvasti kumoamattomaksi
Tulinaisten olemisen.

Reipas nuori mies, niinkuin Jack Ryan, jolla oli vahva ja roteva
ruumiin rakennus, ei kauan voinut pysyä sängyn omana. Hänellä ei ollut
aikaa sairastaa. Ja kun aikaa puuttuu ei enää ollakaan kipeitä noissa
raittiissa _the Lowlandin_ paikkakunnissa.

Jack Ryan siis pian parantui. Kohta kuin hän pääsi jaloilleen, tahtoi
hän, ennenkuin aloitti työnsä uudestaan Melrosen tilalla, panna erään
tuumansa täytäntöön. Hän aikoi lähteä Harry ystäväänsä tervehtämään,
saadaksensa tietää syyn, miksi hän ei ollut saapunut Irvinen juhlaan.
Kun Harryn tapainen mies, joka ei koskaan luvannut mitään, jota hän ei
voinut täyttää, ei ollut sinne tullut, niin se oli selittämätöintä.
Ei myöskään ollut luultavaa, ett'ei vanhan kaivosmestarin poika ollut
kuullut puhuttavan "Motalan" onnettomuudesta, joka niin tarkoin oli
sanomalehdissä kerrottu. Hänen täytyi siis tietää, mitä Jack Ryan oli
tehnyt pelastaessaan haaksirikkoon joutuneita ja miten hänen silloin
oli käynyt, ja osoittaisihan tuo varsin suurta välinpitämättömyyttä
Harryn puolelta, ett'ei hän, asiain näin ollen, kiiruhtanut maatilalle
näkemään, miten ystävänsä laita oli.

Koska Harrya ei ollut näkynyt, oli siihen tietysti syynä se, ett'ei
hän voinut tulla. Sillä Jack Ryan olisi ennen kieltänyt Tulinaisten
olemisen kuin uskonut, että Harry oli välipitämätöin hänestä.

Kaksi päivää haaksirikon jälkeen, jätti Jack Ryan ilomielin maatilan,
niinkuin vahvan ja nuoren miehen sopii, joka ei tunne mitään haittaa
haavoistansa. Kallioiden kaiku vastasi hänen iloiseen lauluunsa, jota
hän raikkain äänin lauleli matkallaan rautatielle, joka Glasgowin
kautta vie Stirlingiin ja Callanderiin.

Sillä aikaa kuin hän pysäyspaikalla odotti junaa, huomasi hän suuren
ilmoituksen, joka oli kiinnitetty joka nurkkaan ja sisälsi seuraavat
sanat:

    "Viime kuluneen joulukuun 4 päivänä lähti insinööri James Starr
    Edinburgista Grantonsillan luona 'Walesin Prinssi' laivalla. Samana
    päivänä nousi hän Stirlingissä maalle. Sen jälkeen ei hänestä ole
    saatu minkäänlaista tietoa.

    "Jos kenellä on hänestä mitään tietoa, tekisi hyvin ja ilmoittaisi
    sen _the Royal Institutionin_ presidentille Edinburgissa".

Jack Ryan luki tuon ilmoituksen pari kertaa kovin hämmästyneenä.

"Herra Starr!" virkkoi hän. "Mutta 4:nä päivänähän juuri minä kohtasin
hänet Harryn kanssa tikapuilla Jarowin aukossa. Siitä on nyt kymmenen
päivää! Ja siitä päivin häntä ei ole nähty! Selittäisiköhän tämä
seikka, miksi kumppanini ei tullut Irvinen juhlaan?"

Malttamatta kirjallisesti ilmoittaa _the Royal Institutionin_
presidentille, mitä hän James Starrista tiesi, kiiruhti tuo rehellinen
poika junaan, varmasti päättäneenä lähteä Jarowiin. Sitte menisi
hän aina Dochartin kaivoksen pohjaan asti, jos niin tarvittaisiin,
etsiäksensä Harrya ja hänen kanssaan insinööri James Starria myöskin.

Kolme tuntia myöhemmin nousi hän junasta Callanderin pysäyspaikalla ja
kiiruhti Jarowia kohti.

"Heitä ei ole sittemmin näkynyt", sanoi hän itsekseen. "Miksikä? Onko
heitä estetty siellä? Onko ehkä joku tärkeä työ tähän asti pidättänyt
heitä siellä alhaalla? Minun tulee saada asia selville".

Jack Ryan kiiruhti askeleitaan ja tunnin kuluttua saapui hän Jarowiin.

Ulkonaisesti ei mitään muutosta voitu huomata. Sama äänettömyys
kaivokseen astuessa. Ei ainoakaan elävää olentoa tuossa erämaassa.
Jack Ryan meni katokseen, joka suojasi kaivoksen suuta. Hän katsoi
alas syvyyteen... Hän ei nähnyt mitään. Hän kuunteli... Hän ei kuullut
mitään.

"Ja minun lamppuni!" huudahti hän. "Eikö se enää olekaan paikoillaan?"

Jack Ryan piti tavallisesti lampun, jota hän käytti kaivoksessa
käydessään, piilossa eräässä nurkassa, lähellä ylimmäisten tikapuitten
pengertä.

Lamppu oli kadonnut.

"Kas tuossa ensimmäinen vastoinkäyminen!" mutisi Jack Ryan itsekseen ja
alkoi käydä levottomaksi.

Mutta sitte jatkoi hän heti epäilemättä, niin taikauskoinen kuin olikin:

"Minä menen alas, vaikka siellä olisikin synkeämpi pimeys kuin
helvetissä!"

Ja hän alkoi astua alas noita monia pitkiä portaita.

Tarpeenpa olikin, ett'ei Jack Ryan ollut vielä ennättänyt unhottaa
kaivosmies-tapojaan ja että hän perin pohjin tunsi Dochartin kaivoksen,
uskaltaaksensa lähteä niin vaaralliselle matkalle. Hän astui muuten
hyvin varovasti. Hän tunnusteli jalallaan jokaista porras-astetta,
muutamat niistä olivat toukan kaivamia. Yksi ainoa harha-askel olisi
tuottanut surmaavan putouksen 1,500 jalan syvyyteen. Jack Ryan laski
jokaisen väli-penkereen, josta hän kulki tullaksensa alikerrokseen. Hän
tiesi, ett'ei hänen jalkansa tavannut kaivoksen pohjaa ennenkuin oli
kulkenut kolmekymmentä pengertä. Kun hän kerran oli sinne asti päässyt,
ei hänen mielestään ollut vaikea löytää tie huoneisin, jotka, niinkuin
lukija tietää, olivat rakennetut suureen käytävän päähän.

Jack Ryan tuli kahteenkymmenenteen kuudenteen penkereesen, ja oli siis
noin 200 jalkaa ylempänä syvyyden pohjaa.

Hän laski jalkansa alas tunnustellakseen kahdenkymmenennen seitsemännen
portaan ensi astetta. Mutta säärensä heilui vaan ilmassa, löytämättä
mitään tukipaikkaa.

Jack Ryan laskeutui polvilleen. Hän tahtoi kädellään tavoitella
portaiden päätä. Turhaan.

Kahdeskymmenes seitsemäs porras ei enää ollut paikoillaan, se asia oli
varsin selvä ja ymmärrettävä; sen oli siis joku vienyt pois.

"Varmaankin on joku haltia täällä käynyt!" mutisi hän itsekseen, vähän
peloissaan.

Jack Ryan oli pystyssä, käsivarret rinnallaan odottaen ja yhä koettaen
silmillään tunkea pimeyden läpi. Sen jälkeen ajatteli hän, että jos hän
ei voinut päästä alas kaivokseen, eivät nekään jotka siellä asuivat
voineet tulla sieltä ylös. Ei siis löytynyt minkäänlaista yhteyttä
kreivikunnan ja kaivospohjan välillä. Jos nuo alimmaiset portaat
Jarowin aukossa olivat pois otetut sen jälkeen kuin hän viime kerran
oli siellä ollut, miten sitte oli käynyt Simo Fordin, hänen vaimonsa,
hänen poikansa ja insinöörin? James Starrin pitkitetty poissa olo
osoitti selvästi, ett'ei hän ollut kaivosta jättänyt siitä päivin,
kun Jack tapasi hänet täällä. Mistä oli kaivoksen asukkaat siitä asti
ruokaa saaneet? Eivätkö nuo onnettomat kärsineet elatuksen puutetta,
ollen täydellisesti vankeudessa 1,500 jalkaa maan pinnan alla?

Kaikki nuo ajatukset liikkuivat Jack Ryanin mielessä. Hän huomasi
kuitenki varsin hyvin, ett'ei hän yksin mitään voinut tehdä tullaksensa
asuntoon. Oliko yhdistys maanpinnan kanssa ilkeydestä katkaistu?
tuo näytti hänestä varsin epäilemättömältä. Sen saisi asianomaiset
selvittää, mutta hänen täytyi ilmoittaa se heille kiireimmiten.

Jack Ryan kumartui alas penkereeltä.

"Harry! Harry!" huusi hän niin paljon kuin jaksoi.

Kaiku vastasi useamman kerran toistamalla Harryn nimen, poistuen
viimein kaivoksen pohjaan kuulumattomiin.

Jack Ryan kiiruhti taas portaita ylös päivän valoon. Hän ei kadottanut
silmänräpäystäkään. Yhtä kyytiä meni hän takaisin Callanderin
pysäyspaikalle. Hänen täytyi odottaa ainoastaan muutama minuutti,
kunnes Edinburgin juna lähti, ja k:lo 3 iltapäivällä ilmoitti hän
itsensä pääkaupungin lordi-ylituomarille.

Tämä otti hänet heti vastaan. Nuo tarkat tiedot, jotka hän antoi,
vakuuttivat, että asia todellakin oli niin kuin hän sanoi. Sir
Elphinstonille, _the Royal Institutionin_ presidentille, joka oli James
Starrin kumppani ja hyvä ystävä, lähetettiin sana asiasta, ja hän
pyysi johtaa niitä tutkimuksia, joita heti pantaisi toimeen Dochartin
kaivoksessa. Useampia henkilöitä asetettiin hänen käytettävikseen,
joille annettiin lamput, kaivoskuokat, pitkät nuoraportaat,
ruokavaroja, ja lääkkeitäkään ei unhotettu matkan varaksi. Näin
varustettuna ja Jack Ryanin johtamina lähtivät kaikki matkaan,
suoraapäätä Aberfoylen kaivoksiin.

Sir Elphinston, Jack Ryan ja poliisimiehet saapuivat vielä samana
iltana Jarowin aukon suulle ja astuivat alas aina kahdellekymmenennelle
seitsemännelle penkereelle, johon Jack Ryanin muutama tunti aikaisemmin
oli täytynyt seisattua.

Lamput, jotka kiinnitettiin pitkien nuorien päihin, laskettiin alas
aukon syvyyteen, ja siten nähtiin, että neljät viimeiset portaat olivat
poissa.

Mahdotonta oli kauemmin epäillä, että yhteys Dochartin kaivoksen
sisäosain ja ulkomaailman välillä oli ehdoin tahdoin hävitetty.

"Mitä vielä odotamme, herra?" kysyi kärsimätöin Jack Ryan.

"Lamppujen ylös nostamista, poikaseni", vastasi Sir Elphinston. "Sitte
menemme viimeisen käytävän pohjukkaan asti, ja sinä saat johtaa meitä".

"Asuntoon", huudahti Jack Ryan, "ja jos niin tarvitaan, kaivoksen
viimeisiin pohjukkoihin!"

Kohta kuin lamput olivat nostetut ylös, kiinnitettiin penkereesen
nuoraportaat, jotka päästettiin auki ja laskettiin aukkoon.

Kulkeminen alas noilla kiikkuvilla portailla ei suinkaan ollut helppoa,
ja Jack Ryan oli ensimmäinen, joka saapui kaivoksen pohjaan.

Sir Elphinston miehineen oli myöskin pian saapunut syvyyteen.

Tuo ympyräinen kenttä oli aivan autio, mutta Sir Elphinston hämmästyi
suuresti, kun kuuli Jack Ryanin huudahtavan:

"Katsokaa, tässä on puoleksi poltettuja portaan palasia!"

"Poltettuja!" huudahti Sir Elphinston. "Niinpä tosiaankin, tuhka on jo
aikoja sitte jähtynyt".

"Herrani", kysyi Jack Ryan, "uskotteko insinööri James Starrilla
olleen mitään hyötyä siitä, että hän olisi portaat polttanut ja siten
katkaissut kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa?"

"En", vastasi Sir Elphinston, vaipuen mietteisin. "Mutta nyt asunnolle,
nuori mies? Siellä saamme kuulla asian todellisen laidan!"

Jack Ryan ravisti epäilevästi päätänsä. Kuitenkin otti hän lyhdyn
läheisimmän miehen kädestä ja astui joutuisaan Dochartin suurta
käytävää pitkin.

Kaikki seurasivat häntä.

Neljännes tunnin kuluttua oli Sir Elphinston seuralaisineen saapunut
siihen aukeamaan, jossa Simo Fordin asunto oli. Ainoatakaan valon
sädettä ei näkynyt ikkunoista.

Jack Ryan kiiruhti ovelle, jonka hän tempaisi auki.

Asunto oli autio.

Kaikki huoneet pimeässä asunnossa tarkastettiin. Vähintäkään väkivallan
jälkeä ei voitu huomata. Kaikki oli oivallisessa järjestyksessä, kuin
olisi Madge vastikään järjestellyt kaikki. Ruokavarasto oli runsas ja
olisi riittänyt moneksi päiväksi Fordin perheelle.

Asukasten poissa olo oli aivan selittämätöintä. Mutta voitiinko saada
selville, milloin he olivat jättäneet kotinsa? Voitiinpa kyllä, sillä
täällä alhaalla, jossa ei ollut eroitusta yön ja päivän välillä, oli
Madgen tapana merkitä kukin kulunut päivä mustalla ristillä allakkaansa.

Allakka rippui salin seinällä. Siihen oli piirretty viimeinen risti 6
p. joulukuuta, siis James Starrin tulon jälkeisenä päivänä -- jonka
Jack Ryan voi todeksi todistaa. Varma oli siis, että Simo Ford,
hänen vaimonsa, poikansa ja vieraansa 6:nesta päivästä joulukuuta,
eli kymmenen päivää, olivat olleet poissa asunnostaan. Voisiko joku
insinöörin tekemä uusi tarkastusmatka viedä niin paljon aikaa? Ei
suinkaan.

Niin luuli ainakin Sir Elphinston. Tarkoin asunnon tutkittuansa, oli
hän suuresti epätietoinen, mitä nyt oli tehtävänä.

Pilkkosen pimeä oli kaikkialla, jonka läpi pilkoitti miesten tuomat
lyhdyt kuin tähdet.

Äkkiä huudahti Jack Ryan.

"Katsokaa tuonne! tuonne!" sanoi hän.

Hän osoitti sormellaan kohti joksenkin suurta valoa, joka liikkui
kaukana käytävässä.

"Ystäväni, kiiruhtakaamme tuon tulen luokse!" sanoi Sir Elphinston.

"Aavetuli!" keskeytti Jack Ryan. "Mitäpä hyötyä siitä on? Sitä emme
kuitenkaan koskaan saavuta!"

_The Royal Institutionin_ presidentti miehineen, joissa ei ollut
rahtuakaan taikauskoisuutta, kiiruhtivat osoitettuun suuntaan, kohti
tuota liikkuvaa valoa. Jack Ryankin rohkaisi mielensä, eikä ollutkaan
viimeisiä joukossa, jotka riensivät eteenpäin.

Nyt alkoi pitkällinen, väsyttävä ajo. Tuon loistavan lyhdyn
kantaja näytti olevan pieni hentonen olento, erittäin kepeä ja
notkea-liikkeinen. Se katosi joka silmänräpäys jonkun ulkonevan
kalliolohkareen taakse; heti sen jälkeen näkyi se taas jossakin
sivukäytävässä. Äkkinäiset käännökset kätkivät hänet uudestaan. Hän
näytti tykkänään kadonneen, kun lyhtynsä uudelleen kirkkaasti valaisi
ympäriinsä. Lyhyesti, pakenijaa ei oltu juuri ollenkaan lähempänä kuin
alussakaan, ja Jack Ryan uskoi yhä, eikä juuri syyttä, ett'ei sitä
koskaan saavutettaisi.

Koko tunnin kestävän tarpeettoman ajon kuluessa tunkeusi Sir Elphinston
seuralaisineen Dochartin kaivoksen lounaiseen osaan. Viimein rupesivat
itsekin luulemaan, että heillä oli edessään joku saavuttamatoin
haltija-olento.

Mutta samassa näytti kuin alkaisi heidän ja virvatulen väli lyhetä.
Väsyikö tuo pakeneva olento, vai tahtoiko hän saattaa Sir Elphinstonen
seuralaisineen siihen paikkaan, jonne kaivoksen asujat olivat
joutuneet? Vaikea oli vastata tähän kysymykseen.

Kun miehet huomasivat heidän välinsä vähentyvän, riensivät he yhä
kiireemmin eteenpäin. Valo, joka alussa oli ollut 200 jalkaa heidän
edellänsä, oli nyt ainoastaan 50 jalkaa heistä. Tämäkin väli vielä
lyheni. Lyhdyn kantaja näkyi yhä selvemmin. Toisinaan kuin hän käänti
päätään, voitiin huomata ihmis-olennon epäselvä muoto, ja jos ei peikko
ollut ottanut tätä muotoa, täytyi Jack Ryanin myöntää, ett'ei se
ollutkaan mikään ylenluonnollinen olento.

Ja nyt sanoi hän, yhä eteenpäin kiiruhtaen:

"Eteenpäin, kumppanit! Hän väsyy... Me saavutamme hänet, ja jos hän
puhuu yhtä hyvin kuin hän juoksee, voipi hän antaa meille hyviä
tietoja".

Mutta nyt kävi takaa-ajo vaikeammaksi. Ahtaat käytävät kulkivat ristiin
rastiin kuin sokkelossa. Tässä sekasorrossa voi lyhdynkantaja pian
pujahtaa heidän näkyvistään ja paeta. Hänen tarvitsi vaan sammuttaa
lyhtynsä ja pistäytyä johonkin pimeään loukkoon.

"Ja", sanoi Sir Elphinston itsekseen, "jos hän todellakin tahtoo paeta
meitä, miksikä hän ei niin tee?"

Tuo käsittämätöin olento ei ollut sitä tähän asti tehnyt, mutta samassa
silmänräpäyksessä kuin tuo ajatus syntyi Sir Elphinstonissa, katosi
valo äkkiä, ja miehet, jotka yhä jatkoivat takaa ajoa, saapuivat heti
kahden liuskakallion välissä olevalle ahtaalle aukolle, joka oli
kaitaisen kiertokäytävän suuna.

Lyhtyjen korjaaminen ja aukosta sisälle pujahtaminen, sekä eteenpäin
kiiruhtaminen ei Sir Elphinstonille, Jack Ryanille ja hänen
kumppaneilleen ollut kuin hetkisen työ.

He eivät olleet astuneet 100 askelta edemmäksi uudessa, suuremmassa ja
leveämmässä käytävässä, kun yhtäkkiä seisahtuivat.

Siinä makasi lähellä seinää neljä ihmisolentoa pitkänään maassa --
ehkäpä neljä kuollutta!

"James Starr!" huudahti Sir Elphinston.

"Harry! Harry!" huusi Jack Ryan ja heittäytyi kumppaninsa ruumiin
viereen.

Ne olivat tosiaankin insinööri, Magde, Simo ja Harry Ford, jotka
makasivat tuossa liikkumattomina pitkänään maassa.

Vaan samassa liikkui yksi ruumiista ja Madge lausui heikolla äänellä:

"Nuo! ensin nuo!"

Sir Elphinston, Jack Ryan ja poliisimiehet koettivat herättää eloon
insinööriä ja molempia Fordia kaatamalla heidän suuhunsa myötä tuotuja
lääkkeitä. He huomasivat yrityksensä melkein heti onnistuvan. Nuo
onnettomat, jotka kymmenen päivää olivat olleet suljettuina uuteen
Aberfoyleen, olivat voimattomuudesta kuolemaisillaan.

Ja ett'eivät vielä olleet henkeänsä heittäneet, oli seuraus siitä --
kertoi James Starr Sir Elphinstonille -- että he kolme kertaa löysivät
vierestään leivän ja vesiruukun! Se armahtava olento, jota heidän tuli
kiittää siitä, että vielä olivat, ei varmaankaan voinut enempää tehdä
heidän pelastuksekseen!...

Sir Elphinston arveli silloin itsekseen, että tuon käsittämättömän
lyhtyhaltian aikomus juuri oli ollutkin saattaa heitä tälle paikalle,
jossa James Starr ja hänen kumppaninsa makasivat.

Siten oli kuitenkin insinööri, Madge, Simo ja Harry Ford pelastetut ja
vietiin takaisin asuntoon tuon ahtaan aukon läpi, jonka lyhdyn kantaja
näytti Sir Elphinstonille osoittaneen.

Ett'ei James Starr ja hänen seuralaisensa löytäneet sitä aukkoa, josta
he olivat tulleet ja jonka he dynamiitilla olivat auaisseet, siihen
oli syynä, että tuo aukko oli tukettu, lujasti toinen toistensa päälle
asetetuilla kalliolohkareilla, joita he pimeässä eivät voineet nähdä
eivätkä irti saada.

Sillä aikaa kun he tarkastelivat avaraa luolaa, oli siis tuo yhdistys
vanhan ja Uuden Aberfoylen välillä varta vasten vihollisen kädellä
suljettu!



Kolmastoista Luku.

Hiilikaupunki.


Kolme vuotta äsken kerrottujen tapausten jälkeen, kehui ja kehoitti
Joannen tai Murrayn Opas, "erittäin viehättäväksi", kaikille
matkailijoille, jotka matkustivat Stirlingin kreivikunnan kautta,
muutaman tunnin kestävää käyntiä Uuden Aberfoylen hiilikaivoksissa.

Yksikään kaivos, vanhassa tahi uudessa maailmassa ei tarjonnut niin
eriskummaista näkyä.

Ensiksikin pääsi matkustaja ilman vähintäkään vaaratta tahi vaivatta
1,500 jalkaa kreivikunnan pinnan alle.

Vähää enemmän kuin peninkulman päässä Callanderista lounaiseen päin
päättyi maahan tunneli, jonka suu oli uhkeasti varustettu torneilla,
joissa oli ampumareiät. Tämä tunneli, joka loivasti vietti alaspäin, ja
oli jotenkin leveä, johti suorastaan tuohon omituisesti muodostuneesen
luolaan Skotlannin maan sisustassa.

Kaksi-ratainen rautatie, jonka vaunuja kuletti vedenjohdollinen voima,
vei joka tunti raskaita kuormia alhaalla syvyydessä perustetusta
kylästä, jolle oli annettu tuo jotenkin komea nimi _Coal-City_,
Hiilikaupunki.

Kun matkustavainen saapui _Coal-Cityyn_, oli hän paikalla, jossa sähkö
parhaasta päästä oli lämmön ja valon levittäjänä.

Ilma-aukkoja oli tosin useampia, mutta niistä ei voinut tulla tarpeeksi
valoa Uuden Aberfoylen syvyyteen. Mutta kirkas valo levisi kuitenkin
tuohon himmeään paikkaan, jossa monen monta sähkövalo-levyä toimittivat
auringon tehtävää. Holvien katoista rippuvina tahi luonnon muodostamiin
patsaihin kiinnitettyinä, ravittuina sähkömaneetillisista koneista
lähtevillä sähkövirroilla -- toiset auringon, toiset tähtien kaltaisia
-- loivat ne kirkkaan valon koko alueesen. Kun levon aika tuli, tehtiin
sähkövirran katkaisemalla äkkiä pilkkosen pimeä yö kaivosten syvyyteen.

Kaikki nuo koneet, niin suuret kuin pienetkin, olivat paikassa, jossa
ei ilmaa ollut, s.o. niiden liekit eivät olleet missään yhteydessä
ulkoilman kanssa, niin ett'ei tarvittu pelätä räjähdystä, joskin ilmaan
sekaantuisi suurempi määrä kaasua. Sähkö-voimaa käytettiin myöskin
kaikkiin teollisuuden ja talouden tarpeihin, niinhyvin asunnoissa
Coal-Cityssä kuin Uuden Aberfoylen käytävissäkin.

Täytyy myöntää, ett'ei insinööri Starrin toiveet hiilialan louhimisen
suhteen olleet tyhjiin rauenneet. Luolan länsi osassa, lähellä
Coal-Cityä, oli ensimmäisiä hiilisuonia ruvettu irroittamaan
kaivostyömiesten kuokilla ja murtimilla. Työkaupunki ei siis ollutkaan
työ-alan keskustassa. Työt alhaalla syvyydessä olivat välittömässä
yhteydessä töiden kanssa päivän valossa ilma- ja vipukoneaukkojen
kautta, jotka yhdistävät kaivoksen eri kerrokset maanpinnan
kanssa. Tuota suurta tunnelia, jossa oli rautatie jonka vaunuja
vedenjohdollinen voima kuletti, käytettiin ainoastaan Hiilikaupungin
asukasten ja heidän tarpeittensa kuletusta varten.

Lukija ehkä vielä muistanee miten omituinen tuon suuren luolan
muodostus oli, johon vanha kaivosmestari ja hänen seuralaisensa olivat
seitahtuneet tutkimus matkallaan. Siellä kaareili korkealla heidän
päänsä yläpuolella mahtava holvi, kuin suurissa kirkoissa. Pylväät,
jotka kannattivat tuota holvia, katosivat kapiteelineen ylhäälle noin
300 jalan korkuiseen holviin -- korkeus, joka on milt'ei yhtä suuri
kuin Kentukyssä olevan Mammuthiluolan.

Niinkuin jo on kerrottu, voipi tuohon suunnattoman suureen luolaan --
suurin Amerikan maan alla oleva luola -- hyvin mahtua 5,000 henkeä.
Tässä osassa Uutta Aberfoylea oli samanlaiset suuruuden suhteet
ja luonnon muodostukset. Mutta tuon kuuluisan luolan ihmeellisten
tippukivien asemasta, veti täällä matkustajan huomion puoleensa
paisuvat hiilisuonet, jotka näyttivät tunkeuvan esiin joka seinästä
liuskalohkareiden painosta.

Tuon holvin pohjalla levisi järvi, suuruutensa puolesta verrattava
Kuolleesen mereen Mammuth luolissa, -- syvä järvi, jonka
kristalli-kirkkaassa vedessä vilisi sokeita kaloja, ja jonka insinööri
nimitti Malcolm-järveksi.

Sinne, luonnon muodostamaan mahdottoman suureen luolaan oli Simo Ford
rakentanut itselleen uuden asunnon eli huvilan, eikä hän sitä olisi
vaihtanut kauneimpaan rakennukseenkaan Prinsessan kadun varrella
Edinburgissa. Tämä asunto oli järven rannalla ja sen viisi ikkunaa
kuvastui sen synkkään pintaan, joka ulottui näköpiiriä ulommaksi.

Kaksi kuukautta myöhemmin oli Simo Fordin huvilan viereen kohonnut
toinenkin asunto. Se oli James Starrin. Insinööri oli kokonaan
antautunut Uuden Aberfoylen omaksi. Hän halusi myöskin itse puolestaan
asua siellä, ja ainoastaan kun asiat pakoittivat häntä siihen, suostui
hän palaamaan päivän valoon. Tuolla alhaalla hän todella elikin
kaivostyömies-elämän keskustassa.

Uuden hiilialan löydön perästä olivat kaikki ne työmiehet, jotka
ennen olivat työskennelleet vanhassa kaivoksessa, heittäneet auransa
ja haravansa uudestaan alkaaksensa työskennellä kaivos kuokalla
ja murtimella. Varmasti vakuutettuina, ett'ei työ heiltä koskaan
loppuisi, sekä suurten palkkain houkuttelemina, joita rikas hiiliala
suopi työmiehilleen, heittivät he maanpinnan ja muuttivat maan
sisustaan asettuen hiilikaivokseen, jonka luonnollinen muodostus oli
asuntopaikaksi sopiva.

Nuo tiilikivestä tehdyt työmiesasunnot olivat vähitellen sinne tänne
kohonneet pitkin Malcolm-järven rantaa tahi suippokaarten alle, jotka
näyttivät muodostuneen estämään holvien alas putoamista, niinkuin
tukihirret suuressa kirkossa. Lyhyesti, kaikki työmiehet, etenki ne
jotka työskentelivät syvyydessä, asettuivat asumaan Uuteen Aberfoyleen
ja perustivat vähitellen _Coal-Cityn_, jonka asema oli Katrine-järven
itäisessä päässä, pohjoisosassa Stirlingin kreivikuntaa.

Se oli siis jonkinlainen työmieskylä, joka oli muodostunut
Malcolm-järven rannoille. Pieni, St. Gilesin pyhimykselle rakennettu
kappeli kohosi muiden rakennusten yli korkean kallion huipulla, jonka
juurta maanalaisen järven laineet huuhtoivat.

Luonnollista oli siis, että Coal-Cityn asukkaat olivat ylpeät
kodistansa. Harvoin he lähtivätkin työkaupungista, ollen siinä
kohden Simo Fordin kaltaisia, joka ei koskaan lähtenyt sieltä. Vanha
kaivosmestari väitti, että "tuolla ylhäällä" aina satoi, ja koska tämä
tosiaankin on kuningaskuntain ilma-alan mukaista, täytyi myöntää hänen
olleen melkein oikeassa. Uuden Aberfoylen perheet siis viihtyivät
hyvin. Kolmen vuoden kuluessa olivat he hankkineet itselleen jonkin
verran varallisuutta, jota eivät kreivikunnan pinnalla koskaan olisi
voineet koota. Monta lasta, jotka olivat syntyneet samaan aikaan, kuin
työt kaivoksessa uudestaan alkoivat, eivät vielä olleet hengittäneet
ulkoilmaa.

Sentähden sanoikin Jack Ryan:

"Kahdeksantoista kuukautta on kulunut siitä, kuin heidät vieroitettiin
äideistään, eivätkä vielä ole nähneet päivän valoa".

Yksi niistä, jotka ensimmäiseksi riensivät kaivokseen insinöörin
kutsumuksesta, oli Jack Ryan. Tuo iloinen nuorukainen oli pitänyt
velvollisuutenaan uudestaan ruveta entiseen ammattiinsa. Melrosen
maatila oli siis kadottanut entisen pillipiiparinsa. Mutta sentähden
Jack Ryan ei kuitenkaan herennyt laulamasta. Päinvastoin, Uuden
Aberfoylen kaiku usein sai koettaa vahvoja kivikeuhkojaan vastatessaan
hänen lauluihinsa.

Jack Ryan oli muuttanut Simo Fordin uuteen huvilaan. Hänelle oli
tarjottu oma kamari, jonka hän, suora ja kursailematon kun oli,
heti otti vastaan. Vanha Madge piti hänestä paljon hänen rehellisen
luontonsa ja iloisen mielensä tähden. Hänellä oli aivan sama ajatus
kuin Jack Ryanillaki ylenluonnollisten olentojen suhteen, jotka
oleskelivat kaivoksissa ja kun he olivat kahden kesken, kertoivat
he toisilleen hirvittäviä juttuja. Jack Ryan oli tervetullut vieras
huvilaan. Hän olikin hyvä mies ja oiva työntekijä. Kuuden kuukauden
kuluttua siitä, kuin hän uudestaan aloitti työnsä kaivoksessa, pantiin
hänet erityisen työmies-osaston esimieheksi alhaalla syvyydessä.

"Se oli hyvin tehty, hra Ford", sanoi hän muuanna päivänä muuttonsa
jälkeen kaivokseen. "Te olette löytäneet uuden alueen, ja jos olitteki
menettämäisillänne hengen tuon löydön tähden, niin olikin se sen
arvoinen".

"Oli kyllä, Jack, ja vieläpä olemme tehneet hyvät asiat!" vastasi
vanha kaivosmestari. "Mutta ei hra Starr, enkä minäkään, koskaan voi
unhottaa, että meidän on sinua kiittäminen henkemme pelastuksesta."

"Ei minua", keskeytti Jack Ryan, "vaan omaa Harry poikaanne, koska
hänelle juolahti mieleen vastaanottaa kutsumustani Irvinejuhlaan..."

"Eikä kuitenkaan lähtenytkään sinne, eikö niin?" puuttui Harry
puheesen ja puristi kumppaninsa kättä. "Ei, Jack, sinua, jonka haavat
tuskin olivat parantuneet, vaan kuitenkaan et viivytellyt päivää, et
tuntiakaan, sinua meidän tulee kiittää siitä, että meidät vielä elävinä
löydettiin täällä alhaalla".

"Ei, ei!" väitti tuo omapäinen nuori mies. "Minä en koskaan suostu
sanomaan asiaa toisin kuin se on. Minä vaan olin kiireissäni saada
tietoa minne sinä Harry olit joutunut, siinä kaikki. Mutta suodakseni
oikeutta kaikille, täytyy minun lisätä, että ilman tuota käsittämätöntä
lyhtyhaltiaa..."

"Kas, siinäpä se olikin!" virkkoi Simo Ford. "Eräs lyhtyhaltia!"

"Eräs peikko, jonkun haltiattaren poika", sanoi Jack Ryan, "Tulinaisten
pojanpoika tahi miksi vaan tahtonetteki häntä nimittää! Varma kuitenkin
on, ett'emme häneltä koskaan olisi tunkeuneet siihen käytävään, ainoa
tie, mistä voitte päästä ulos".

"Niin kyllä, Jack", vastasi Harry. "Nyt täytyy vaan saada selville,
onko tuo olento tosiaankin niin ylenluonnollinen, kuin sinä luulet".

"Ylenluonnollinen!" huudahti Jack Ryan. "Yhtä ylenluonnollinen,
niinkuin peikko, jonka nähdään kulkevan lyhty kädessä, jota
tahdottaisiin ottaa kiinni, joka pääsisi läpi käsien kuin ilman haltia,
joka häviää kuin varjo! Ole huoleti Harry, me näemme vielä jonakuna
päivänä tuon kummallisen olennon uudestaan".

"No niin, Jack", sanoi Simo Ford, "olkoonpa peikko tahi muu, me
koetamme saada hänet käsiimme ja sinä kyllä autat meitä siinä työssä".

"Siitä ette paljoakaan voita, hra Ford!" vastasi Jack Ryan.

"Hyvä, saammepa nähdä, Jack!"...

Fordin perheen jäsenet ja etenkin Harry, tietysti hyvin pian
tutustuivat likeisesti Uuteen Aberfoyleen. Viimeksi mainittu tutki
kaikki salaisimmatki loukkaat ja kolot. Hän tiesi tarkoilleen mitä
kohtaa maan pinnalla se ja se paikka kaivoksessa vastasi. Hän tiesi,
että tuon hiilisuonen yläpuolella on Clyde-lahti, että tuolla kohden
oli Lomondin tahi Katrine-järvi. Nuo pylväät olivat Grampianvuorten
tukena ja kannattivat niitä. Tuo holvi oli Dumbartonin perustuksena.
Tämän lammikon yläpuolella kulki Ballochin rata. Tuossa loppui
Skotlannin rannikko, siinä alkoi meri, jonka pauhina syysmyrskyjen
raivotessa selvästi kuului tänne.

Hän rakasti myöskin tuota Uutta Aberfoylea. Monen monta kertaa oli
hän lyhty hattuun sidottuna uskaltanut kulkea sen kaukaisempiinkin
syvyyksiin! Hän tutki sen lammikot pienessä veneessään, jota hän
taitavasti ohjasi. Vieläpä hän linnustikin, sillä lukuisasti oli
luolaan tullut kesyttömiä lintuja: kurppia, sorsia, jotka söivät näissä
tummissa vesissä uiskentelevia kaloja. Harryn silmät näytti olevan
luodut noita pimeitä avaruuksia varten, niinkuin merimiehen silmä
helpoimmasti eroittaa kaukaiset näköpiirit.

Kulkiessaan näin ympäri oli Harryssä melkein vastustamattomasti pysynyt
toivo, että hän joskus vielä tapaisi tuon salaperäisen olennon, jonka
ilmaantuminen todellisuudessa enemmän kuin mikään muu oli pelastanut
hänet ja omaisensa. Oliko hänen aikeensa onnistuva? Kyllä, varmaan, jos
hän voisi luottaa aavistuksiinsa. Ei, jos päätti asiaa sen vähäisen
menestyksen mukaan, joka hänellä tähän asti oli ollut.

Yritystä, joka ennen Uuden Aberfoylen löytöä tehtiin vanhan
kaivosmestarin perheen hävittämiseksi, ei oltu uudistettu.

Näin kului aika tuossa omituisessa paikkakunnassa.

Ei kuitenkaan saa luulla elämän alhaalla Coal-Cityssä kuluneen
yksitoikkoisesti, ei edes silloinkaan, kun tuskin pääpiirteet siihen
olivat vedetyt.

Ei suinkaan. Tuo väestö, jolla oli yhteiset pyrinnöt, melkein
yhtäläinen varallisuus, oli kuin yksi suuri perhe. Jokainen tunsi
toisensa, ja he olivat likeisessä kanssakäymisessä toistensa kanssa,
eikä kenenkään tehnyt mieli lähteä huvitusta hakemaan "tuolta ylhäältä".

Muuten olikin heillä useampina sunnuntaina kävelymatkoja aukoissa,
huviretkiä järvillä ja lammeilla, ne olivat todellisia huveja.

Usein kuultiin myöskin säkkipillin äänen kajahtelevan Malcolm-järven
rannoilla. Skotlantilaiset kiiruhtivat sinne kansallis-soittokoneen
kutsuvan äänen kuultuaan. Tanssittiin, ja semmoisina päivinä oli Jack
Ryan, joka oli puettu ylänkömaalaisten pukuun, juhlan kuningas.

Lyhyesti, tästä kaikesta oli seuraus, Simo Fordin sanojen mukaan, että
Coal-City vähitellen voi kilpailla Skotlannin pääkaupungin kanssa,
jota talven kylmyys, kesän helle, huono ilma-ala ja tehdas-savulla
sekoitettu ilma rasittaa, jonka tähden sitä syystä nimitetään
_Old-Reeky_.



Neljästoista Luku.

Hengen vaarassa.


Näin ollen, oli luonnollisesti Simo Fordin perhe erittäin tyytyväinen:
sen hartaimmat toiveet olivat tulleet täytetyiksi. Mutta huomattiinpa
kuitenkin, että Harry, joka luonnostaan oli synkkä ja umpimielinen,
kävi yhä "kiinteemmäksi", niinkuin Madge sanoi. Jack Ryanin ei
onnistunut saada häntä "irti" puheliaalla ja iloisella luonteellaan.

Eräänä sunnuntaina kesäkuussa kävelivät ystävykset yhdessä edestakaisin
Malcolm-järven rannalla. Coal-City vietti lepopäiväänsä. Ulkona raivosi
myrsky. Lämmin huuru nousi maasta kovan sateen vaikutuksesta. Tuskinpa
voitiin hengittääkään ylhäällä kreivikunnan pinnalla.

Coal-Cityssä sitävastoin vallitsi täydellinen rauha, ilma oli lauhkea,
ei satanut eikä tuullut. Siellä ei tuntunut vähintäkään luonnon voimain
raivosta ulkoa. Osa kävelyllä olijoita Stirlingistä ja sen ympäristöstä
olivat menneet kaivoksen syvyyteen vilvoittelemaan.

Sähkö-auringot levittivät kirkasta valoaan ympäriinsä, jota Britannian
aurinko, joka oli paksummassa sumupeitossa, kuin pyhäauringon sopii
olla, varmaan heitä kadehti.

Jack Ryan huomautti Harrylle noita meluavia vierasjoukkoja. Mutta Harry
tuskin kuuli hänen puhettaan.

"Katsohan toki, Harry!" huudahti Jack Ryan. "Miten mielellään he
tulisivat meitä tervehtämään. No, kumppani, heitä pois vähäksi aikaa
surulliset mietteesi ja ole kohtelias isäntä. Muuten saatat nuo ihmiset
siihen luuloon, että me muka kadehdimme heidän osaansa!"

"Jack", sanoi Harry, "elä minusta huoli! Sinä olet iloinen kahdenki
puolesta, ja siinä on kylläksi".

"Peijakas vieköön!" sanoi Jack Ryan, "jos ei sinun surumielisyytesi
viimein tartu minuunkin. Silmiäni himmentää, huuleni kuivuvat, nauru
tarttuu kurkkuun, ja laulut katoo muististani! Kuules, Harry, miten
onkaan oikeastaan laitasi?"

"Senhän sinä tiedät, Jack".

"Yhäti vaan sama ajatus?"

"Yhäti".

"Voi, Harry raukkani!" sanoi Jack Ryan kohottaen olkapäitään, "jos sinä
ajattelisit minun tavallani ja uskoisit tuon kaiken kaivospeikkojen
työksi, olisi mielesi paljon tyynempi".

"Tiedäthän kyllä, Jack, että sinun mielikuvituksesi vaan luo peikkoja,
ja ett'ei niitä ole näkynyt siitä päivin kuin työt uudestaan aljettiin
Uudessa Aberfoylessa".

"Se on kyllä totta, Harry, mutta se on sentähden, että nuo, joiden
syyksi sinä arvelet kaikki ne eriskummaiset tapaukset, eivät enää
näyttäydy".

"Minä tahdon saada asian selville, Jack".

"Voi, Harry! Harry! Uuden Aberfoylen haltioita ei helposti saada
käsiin".

"Minä tahdon saada selville nuo luullut haltiat!" jatkoi Harry varmasti
vakuutettuna yrityksensä onnistumisesta.

"Tahdotko myöskin heitä rangaista?"

"Rangaista ja palkita, Jack. Joskin yksi käsi piti meidät vankina tässä
käytävässä, en voi kuitenkaan unhottaa, että toinen käsi tuli meidän
avuksemme. En, sitä en unhota koskaan!"

"Harry", virkkoi Jack Ryan, "tiedätkö varmaan, ett'eivät molemmat kädet
kuuluneet samaan ruumiisen?"

"Kuinka voitkaan ajatella noin, Jack?"

"Pahus vieköön ... tottahan ymmärtänet ... Harry! Nuo olennot, jotka
ovat kotoisin hornasta, he eivät ole samoin luodut kuin me!..."

"Ne ovat luodut niinkuin me, Jack!"

"Ei suinkaan! Harry ... eivät... Ja muuten, kukapa voisikaan ajatella,
että joku olisi ollut niin hullu ja hiipinyt tänne..."

"Niin hullu!" virkkoi Harry. "Onko se pahantekiä hullu, joka ei ole
herennyt meitä vainoomasta, siitä asti kuin hän rikkoi portaat Jarowin
aukossa?"

"Mutta hän ei sitä enää tee, Harry. Näinä kolmena vuotena ei ole mitään
pahaa yritystä tehty sinulle eikä omaisillesi".

"Yhtäkaikki, Jack", vastasi Harry. "Minua aavistaa, ett'ei tuo
pahanilkinen, ken hän lieneekin, vielä ole heittänyt aikeitaan. Minä
en voi sanoa sinulle luuloni perusteita. Jack, uuden yhtiön hyödyksi
tahdon myöskin saada selville, ken hän on, ja mistä hän tulee".

"Uuden yhtiön hyödyksi?..." kysyi Jack Ryan joksenkin kummastuneena.

"Niin, Jack", vastasi Harry. "En tiedä, ehkäpä teen väärin, mutta
minä luulen koko tuossa seikassa olevan jotain, joka koettaa ehkäistä
tuumiamme. Minä olen usein miettinyt sitä, enkä luule erehtyneeni.
Ajatteleppas noita selittämättömiä tapauksia pitkin matkaa, jotka
kuitenkin ovat mitä johdonmukaisimmassa yhteydessä toistensa kanssa.
Tuo salainen kirje, joka oli vastakkainen isäni kirjeelle, osoittaa
ensiksi, että jollakin henkilöllä oli tieto tuumistamme, ja että
hän koetti estää niiden toimeenpanemista. Hra Starr tulee ja käy
luonamme Dochartin kaivoksessa. Tuskin olen vienyt hänet kaivokseen,
kun suuri kivi heitetään meidän päällemme ja yhteys ulkomaailman
kanssa katkaistaan portaiden pois viemällä Jarowin aukosta. Meidän
tutkimisemme alkaa. Koetus, jonka tuli ilmaista, oliko uutta
hiilikerrosta todellakin olemassa, tehtiin mahdottomaksi siten, että
liuskakerroksessa löytyvät raot täytettiin kitillä. Siitä huolimatta
saamme tiedon kaasun purkautumisesta ja raivaamme itsellemme tien
kulkien kohti onnellista löytöämme. Me käännymme takaisin. Lamppumme
lyödään rikki. Pimeys ympäröi meitä. Kuitenkin onnistuu meidän kulkea
pitkin mustaa käytävää... Aukkoa, josta tulimme ei enää löydykään. Se
on tukettu. Me olemme suljetut käytävään. No, Jack, etkö siinä kaikessa
huomaa rikoksellista ajatusta? Kyllä! tähän saakka käsittämätöin,
mutta ei suinkaan ylenluonnollinen olento, niinkuin sinä yhä edelleen
luulet, oli kätkeytynyt hiilikaivokseen. Jostakin syystä, jota minä en
voi saada selville, koetti hän estää meidän tänne tuloamme. Hän oli
siellä!... Minä aavistan hänen vieläkin siellä olevan ja kukapa tietää,
eikö hän juuri nyt valmistele hirvittävää iskua!... No niin, Jack,
joskin hengen vaara mua uhkaisi, minun täytyy saada asia selville!"

Harry puhui semmoisella vakuutuksella, että sai kumppaninsa mielipiteet
horjumaan. Jack Ryan oivalsi kyllä Harryn olevan oikeassa, ainakin mitä
entisyyteen tuli. Noiden eriskummaisten tapausten syyt, oli ne sitte
luonnollisia tahi ylenluonnollisia, olivat yhtä selvät.

Mutta tuo rehellinen poika ei voinut olla omalla tavallaan noita
tapahtumia selittämättä. Kun hän hyvin tiesi, ett'ei Harry koskaan
myöntäisi minkään ylenluonnollisen olennon vaikutusta, muistutti
hän sitä tapausta, joka ei näyttänyt olevan yhtäpitävä noiden
nurjamielisten kanssa Fordin perhettä kohtaan.

"No niin, Harry", sanoi hän, "joskin minun täytyy myöntää sinun olevan
oikeassa muutamissa seikoissa, etkö kuitenkin usko niinkuin minäkin,
että joku hyvä haltia, kantamalla teille vettä ja leipää, olisi voinut
pelastaa teidät..."

"Jack", keskeytti hänet Harry, "se armelias olento, jonka sinä tahdot
tehdä ylenluonnolliseksi, on yhtä varmasti todellinen kuin tuo
pahantekijäkin, ja minä etsin heitä molempia, jos olisivatkin näiden
kaivosten äärimmäisissä, salaisimmissa syvyyksissä!"

"Mutta onko sinulla minkäänlaista merkkiä, joka opastaisi sinua
tiedustelemisissasi?" kysyi Jack Ryan.

"Ehkäpä", vastasi Harry. "Kuules kun kerron. Noin peninkulman päässä
täältä, Uuden Aberfoylen länsi osassa, Lomondin maanpinnan alla, löytyy
luonnon muodostama kaivos aukko, joka tunkeutuu pystysuoraan alas
sisimpään hiilikerrokseen. Kahdeksan päivää takaperin aioin tiedustella
tuon aukon syvyyttä. Mutta samassa kuin laskin luotini alas, tuntui
minusta kumartuessani aukkoon, kuin olisi ilma siellä alhaalla
muutamasta siipiparin voimakkaasta liikkeestä käynyt kovaan liikkeesen".

"Joku lintu oli varmaankin eksynyt kaivoksen alimpiin käytäviin",
virkkoi Jack Ryan.

"Eipä niinkään, Jack", vastasi Harry. "Tänä aamuna menin uudestaan
kaivos-aukolle, ja silloin olin kuulevinani jonkunlaista
huokailemista..."

"Huokailemista!" sanoi Jack. "Sinä erehdyit, Harry! Se oli ilman
liike ... jos se ei ollut joku peikko..."

"Huomenna, Jack, minä kyllä tiedän, mitä minun on tehtävänä", sanoi
Harry.

"Huomenna?" virkkoi Jack ja katseli kummastellen kumppaniansa.

"Niin, huomenna aion laskeutua alas tuohon syvyyteen".

"Harry, se on Jumalan kiusaamista".

"Eipä niinkään, Jack, minä rukoilen häneltä apua voidakseni laskeutua
sinne alas. Huomenna saavumme tänne kumpanenkin muutaman kumppanin
seurassa. Pitkä nuora, jonka minä kiinnitän vyötäisilleni auttaa meitä
alas mennessä ja taas merkin annettua nousemaan ylös. Saanhan luottaa
sinuun?"

"Harry", vastasi Jack nostaen päätään, "minä teen kaikki mitä tahdot ja
kuitenkin olet väärässä, sanon minä".

"Parempi on erehtyä jossakin aiheessa, kuin kärsiä omantunnon vaivoja
siitä, että on heittänyt tehtävän tekemättä", vastasi Harry varmasti.
"Siis, huomenna varahin k:lo 6, ja täydellinen vaiti olo! Hyvästi;
Jack!"

Keskeyttääksensä keskustelun, jossa Jack Ryan yhä vaan vastustelisi
Harryn aikeita, jätti viimeinmainittu äkkiä kumppaninsa ja palasi
asuntoon.

Jackin pelko ei ollut suinkaan liiallinen. Jos joku vihollinen uhkasi
Harrya, jos Harry laskeutui syvyyteen häntä etsimään, niin hän
kieltämättä olisi vaaran alttiina.

"Ja sitä paitsi", lisäsi Jack Ryan itsekseen, "minkätähden ruveta
näkemään niin paljon vaivaa, selvittääksensä asioita, joita niin
helposti voipi käsittää kaivoshaltiain työksi?"

Olipa miten tahansa, mutta seuraavana aamuna meni Jack Ryan kolme,
hänen osastoonsa kuuluvaa kaivostyömiestä muassaan Harryn kanssa
epäluulon alaiselle aukolle.

Harry ei ollut ilmoittanut aikeitaan Jackille, Starrille eikä edes
vanhalle kaivosmestarillekaan, Jack Ryan oli myöskin kyllin ylevä,
ett'ei asiasta sen enempää puhunut. Kun muut kaivostyömiehet näkivät
heidän kulkevan, luulivat he jonkun pienemmän tutkimuksen olevan
tekeillä.

Harry oli varustanut mukaansa 200 jalkaa pitkän nuoran. Se ei ollut
paksua, mutta niin vahvaa että se kannatti hyvin Harryn painon. Hänen
kumppaniensa tuli laskea hänet alas syvyyteen ja vetää hänet jälleen
ylös. Nuoran kovempi liikuttaminen oli oleva merkkinä heidän ja Harryn
välillä.

Kaivosaukko oli joksenkin avara, ylhäällä oli se 12 jalkaa läpimitaten.
Aukon suun poikki pantiin tukeva parsi, jonka yli nuora kulki
pysyäkseen keskellä aukon suuta, ett'ei Harry pääsisi loukkaantuman
aukon seiniä vasten.

Harry oli valmis.

"Sinä olet siis luja päätöksessäsi lähteä tutkimaan tuota syvyttä?"
kysyi Jack Ryan häneltä matalalla äänellä.

"Olen, Jack", vastasi Harry.

Nuora sidottiin ensin Harryn vyötäisille, sitte kainaloihin, ett'ei
ruumis pääsisi keikkumaan.

Harryn molemmat kädet olivat kuitenkin vapaat. Vyöhönsä oli hän
kiinnittänyt varolampun ja yksi noita suuria skotlantilaisia veitsiä,
joita pidetään nahkatupessa.

Harry meni parren keskikohdalle, jonka yli nuora kulki.

Sitte hellitti kumppanit nuoraa ja hän laskettiin hitaasti alas
syvyyteen. Koska nuora hiljakseen pyöri ympäriinsä valaisi hänen
lyhtynsä yhtä paikkaa toisensa perästä, jotta Harry voi ne tarkoin
nähdä. Hän huomasi seinien olevan niin sileitä, että niitä myöten oli
mahdoton kiivetä ylös.

Harry huomasi laskeuvansa kohtuullisen nopeasti -- noin yhden jalan
sekunnissa. Hän voi siis hyvin tarkastaa ympäristöänsä ja pysyä
valmiina vastustamaan mahdollisesti ilmautuvaa vaaraa.

Noin 2 minuuttia, s.o. noin 120 jalan syvyyteen, oli laskeuminen
tapahtunut ilman mitään merkittävää tahi huomattavaa. Syvänteen
seinistä ei lähtenyt ainoatakaan sivukäytävää ja aukko kapeni yhä
alaspäin ratin muotoisesti. Mutta Harry tunsi raittiimman ilman
vaikutusta, kuta alemma hän tuli, ja päätti siitä, että aukon pohja oli
jonkun ilma reiän kautta yhteydessä luolan alimman osan kanssa.

Nuora liukusi yhä alaspäin. Pilkkosen pimeä oli ylt'ympäri. Haudan
hiljaisuus vallitsi. Jos joku elävä olento oli etsinyt turvapaikkaa
tässä salaisessa syvyydessä, niin hän joko nyt ei ollut siellä, tahi
oli hän liikkumattomana pysyäkseen salassa.

Harry, joka kävi yhä epäilevämmäksi, kuta alemma hän tuli, oli vetänyt
veitsen tupesta ja piti sitä oikeassa kädessään.

Noin 180 jalan syvyydessä huomasi hän saavuttaneensa pohjan, sillä
nuora hölleni eikä enään kiertynyt auki.

Harry hengitti syvään. Seikka, jota hän pelkäsi, ei ollutkaan
tapahtunut, nuora nimittäin ei ollutkaan katkaistu ylhäältä, sillä
aikaa kuin häntä laskettiin alas. Hän ei sitäpaitsi ollut huomannut
pienintäkään syvennystä seinissä, jossa joku elävä olento olisi voinut
piiloutua.

Aukon alimmainen osa oli paljoa ahtaampi kuin ylempi puoli.

Harry irroitti lampun vyöltänsä ja tarkasti sen valossa pohjaa. Hän ei
ollut erehtynyt luuloissaan.

Ahdas sivukäytävä aukeni alhaalla. Täytyipä kumartua, ennenkuin voi
päästä siihen sisälle, ja sinne päästyä täytyi kulkea polvillaan.

Harry tahtoi tietää, minnepäin tuo käytävä haaroutuisi, ja johtiko se
ehkä toiseen aukkoon.

Hän kumartui alas ja rupesi ryömimään eteenpäin. Mutta melkein heti
tuli este, joka esti häntä edemmäksi kulkemasta.

Kun hän koetti käsillään eteensä, oli hän tuntevinaan, että se oli
ruumis, joka oli hänen tiellään.

Harry vetäytyi ensin taapäin, mutta alkoi kuitenkin heti tarkastella
sitä likemmin.

Hänen tuntonsa ei ollut pettänyt häntä. Se oli tosiaankin ruumis. Hän
tarttui siihen, ja huomasi nyt sen kädet ja jalat tosin olevan kylmät,
vaan koko ruumiin lämpö ei vielä kuitenkaan ollut kadonnut.

Ottaa ruumis syliinsä, viedä se aukkoon ja siellä valaista se lampun
valossa oli silmänräpäyksen työ.

"Lapsukainen!" huudahti Harry.

Tuo lapsi, jonka hän oli löytänyt alhaalla syvyydessä, hengitti vielä,
mutta huokuminen oli niin heikko, että Harry pelkäsi sen piankin
taukoovan. Hänen täytyi hetkeäkään viivähtämättä viedä se ylös ja sitte
asuntoon, jossa Madge ottaisi sen hoitaaksensa.

Harry unhotti kaiken muun, sitoi nuoran vahvasti vyötäisilleen,
kiinnitti lampun siihen myöskin, otti lapsen, jota hän vasemmalla
kädellään painoi rintaansa vasten ja antoi oikealla kädellään, joka oli
vapaa, merkin että nuora vähitellen nostettaisi ylös.

Se oikenikin ja nostaminen alkoi hyvässä järjestyksessä.

Harry katseli yhä suuremmalla tarkkuudella ympäristöänsä. Hän ei enää
ollut yksin vaarassa.

Ensimmäisten minuuttien kuluessa kävi kaikki hyvin, eikä minkäänlaista
häiritsevää näyttänyt tulevankaan, kun Harry äkkiä luuli huomaavansa
tuntuvan tuulahduksen, joka pani ilman liikkeesen aukon syvyydessä. Hän
katseli ympärilleen ja näki pimeydessä esineen, joka hiljalleen kohosi
ylös ja pyhkäsi häneen sivutse kulkiessaan.

Se oli erinomaisen suuri lintu, jonka erityislajia hän ei tuntenut ja
joka vahvoilla siipien liikkeillä pyrki ylöspäin.

Tuo kummallinen lentävä esine pysähtyi, liiteli hetkisen siivillään ja
syöksi silmänräpäyksessä vihan vimmassa kiinni Harryyn.

Hänellä oli ainoastaan oikea käsi vapaana poistaaksensa eläimen
vimmastuneita iskuja, joita se nokallaan jakeli.

Harry puolusti itseään samalla, kuin hän mahdollisuuden mukaan koetti
lasta suojella. Mutta lintu ahdistikin häntä, eikä lasta. Nuoran
kierivä liike esti häntä antamasta pedolle kuoleman iskua.

Taistelua yhä kesti. Harry huusi kaikin voimin, toivoen huutonsa
kuuluvan tuonne ylös.

Niinpä kävikin, sillä nuoraa vedettiin yhä kiivaammin.

Vielä oli hänellä 80 jalkaa noustavaa, ennenkuin tulisi aukon
portaalle. Lintu heitti nyt Harryn siksensä. Mutta sitenpä vaara
yhä vaan kävi suuremmaksi; sillä lintu iski, kaksi jalkaa Harryn
yläpuolella ja hänen käsiensä ulottumattomissa, kyntensä kiinni
nuoraan, pysyi kiinni siinä ja koetteli katkaista sitä nokallansa.

Hiukset nousi pystyyn Harryn päässä.

Yksi lanka nuorassa meni jo poikki. Se heikkeni yhä ja nyt oltiin jo
enemmän kuin 100 jalkaa ylhäällä syvyyden pohjasta.

Harry parkaisi hätähuudon.

Toinen lanka katkesi jo tuon kovan painon alla, jota puoleksi
poikkihakatun nuoran täytyi kestää.

Harry antoi veitsen pudota ja onnistuikin ylenluonnollisella
voimain ponnistuksella, samassa silmänräpäyksessä, kun nuora oli
katkeamaisillaan, oikealla kädellään tarttua nuoraan kiinni yläpuolella
sitä paikkaa, jonka lintu oli rikki nokkinut. Mutta vaikka hänellä
olikin rautainen koura tunsi hän, miten nuora vähitellen liukui hänen
sormiensa välistä.

Hän olisi voinut tarttua siihen molemmilla käsillään, vaan silloin
olisi hänen täytynyt panna lapsi alttiiksi, jota hän piteli toisella
käsivarrellaan... Sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan.

Pelästyneenä Harryn huudosta nostivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa
nuoraa vieläkin kiivaammin.

Harry epäili, voisiko hän pitää nuorasta kiinni, siksi kuin kumppaninsa
nostaisivat hänet ylös aukon suulle asti. Hän ummisti silmänsä hetkeksi
odottaen syöksyvänsä alas syvyyteen, sitte hän ne aukaisi jälleen...

Lintu, joka varmaan oli säikähtänyt, oli kadonnut...

Samassa silmänräpäyksessä, kun nuoranpää oli liukuamaisillaan Harryn
kädestä, hän piteli jo viimeisestä nenän päästä, tarttui useita vahvoja
käsiä häneen kiinni ja nostivat hänet ynnä lapsen ja laskivat heidät
maahan.

Harry meni tainnoksiin.



Viidestoista Luku.

Nell asunnossa.


Kaksi tuntia myöhemmin toivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Harryn
ja lapsen asuntoon; molemmat olivat vielä tunnottomat ja lapsi kovin
heikko.

Vanha kaivosmestari sai nyt kuulla mitä oli tapahtunut, ja Madge otti
huostaansa tuon raukan olennon, jonka hänen poikansa oli pelastanut.

Harry oli luullut tuovansa lapsen ylös syvyydestä... Mutta se
olikin immyt, korkeintaan kuudentoista vuoden vanha. Hänen epäilevä
ja hämmästynyt katseensa, laihat kasvonsa, vaalea ihonsa, jota ei
milloinkaan auringon valo näyttänyt valaisneen, hänen hentonen ja pieni
ruumiinsa, kaikki teki hänestä omituisen ja kuitenkin ihastuttavan
pikku olennon. Syystä Jack Ryan vertasi hänet vuoren haltiattareen.
Siihen vaikuttivat varmaan nuo erilaiset omituisuudet, joissa hän
tähän asti oli elänyt, vaan hän näytti ainoastaan puoleksi kuuluvan
tavallisiin ihmisiin. Kasvojen muoto oli harvinainen. Silmät, jotka ei
näyttäneet sietävän lampun valoa, katselivat pelästyneenä ympärillensä,
niinkuin kaikki niistä olisi ollut outoa ja uutta.

Kun hän, maattuansa Madgen sängyssä, virkosi ja elpyi, niinkuin hän
olisi herännyt pitkällisestä unesta, puhutteli tuo vanha skotlannitar
häntä ensin.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi Madge.

"Nell", vastasi nuori tyttö.

"Nell", virkkoi Madge, "oletko kipeä?"

"Minulla on nälkä", vastasi Nell. "Minä en ole syönyt sitte ... sitte
kun..."

Noista muutamista sanoista, joita Nell oli lausunut, huomattiin, ett'ei
hän ollut tottunut puhumaan. Hän käytti puhuessaan tuota vanhan gaelin
murretta, jota Fordinkin perhe usein puhui.

Madge kiiruhti heti ruokaa hakemaan. Nell olikin kovin nälissään.
Kuinka kauan hän lienee ollutkaan syvyydessä. Sitä ei voinut kukaan
tietää.

"Kuinka kauan, lapseni, olet ollut tuolla alhaalla?" kysyi Madge.

Nell ei vastannut. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, mitä häneltä kysyttiin.

"Kuinka monta päivää?..." kysyi Madge uudelleen.

"Päivää?..." vastasi Nell, joka ei näyttänyt ymmärtävän tuon sanan
merkitystä.

Sitte pudisti hän päätään, niinkuin se, joka ei ymmärrä mitä häneltä
kysytään.

Madge oli ottanut Nellin käden omaansa ja silitteli sitä herättääksensä
hänessä luottamusta.

"Miten vanha olet, lapseni?" kysyi hän ja katseli häntä ystävällisesti,
rauhoittavalla silmäyksellä.

Nell pudisti taaskin päätään.

"Niin, niin", jatkoi Madge, "kuinka monen vuoden vanha?"

"Vuoden?" virkkoi Nell.

Nuori tyttö ei käsittänyt sen sanan merkitystä samoin kuin sanan
"päivää" sitä ennen.

Simo Ford, Harry, Jack Ryan ja hänen kumppaninsa katselivat häntä
sääliväisesti ja osanottavaisesti. Puettuna yksinkertaiseen ja
karkeaan mekkoon, ja siinä tilassa, jossa hän nyt oli, herätti hän
luonnollisesti osanottoa.

Harrya miellytti vielä enemmän kuin muita Nellin omituisuus.

Hän tuli lähemmäksi Nelliä. Harry otti nuoren tytön käden, jonka Madge
äsken oli heittänyt. Hän katseli tutkivasti Nelliä, jonka suu näytti
hymyilevän ja Harry sanoi hänelle:

"Nell ... olitko yksin tuolla alhaalla ... syvyydessä?"

"Yksin! yksin!" huudahti Nell ja kohosi istualle.

Hänen kasvoissaan kuvautui sillä hetkellä todellinen kauhu. Hänen
silmänsä, jotka olivat käyneet lempeimmiksi nuoren miehen niihin
katsellessa, kävivät uudestaan levottoman ja hämmentyneen näköisiksi.

"Yksin! yksin!" virkkoi hän uudelleen, vaipuen voimatonna vuoteelle.

"Tuo lapsi raukka on vielä liian heikko voidakseen vastata
kysymyksiimme", sanoi Madge, sitte korjaeli hän nuoren tytön vuodetta.
"Muutaman tunnin lepo ja vähän ravitsevaa ruokaa lisäksi saattavat
kyllä hänen voimansa takaisin. Tule Simo! tule Harry! Tulkaa kaikki,
hyvät ystävät, ja antakaamme hänen maata!"

Madgen ehdoituksesta jätettiin Nell yksin ja muutaman minuutin kuluttua
voitiin huomata hänen sikeästi nukkuneen.

Tämä tapaus tuli tietysti erityiseksi puheaineeksi ei ainoastaan
kaivoksessa, vaan myös koko Stirlingin kreivikunnassa, ja muutaman ajan
kuluttua ympäri koko Yhdistettyä Kuningaskuntaa. Nellin kummallinen
kohtalo yhä levisi ja kasvoi. Niin kerrottiin, että eräs nuori tyttö
oli löydetty liuskalevyjen välistä, samalla tapaa kuin joku noista
vedenpaisumuksen edellisistä olennoista, joita kuokalla irroitetaan
kalliosta.

Nell kävi näin itse tietämättänsä kuuluisaksi..Taikauskoiset tapasivat
tässä uutta aihetta satumaisiin kertomuksiinsa. He uskoivat mieluummin,
että Nell oli Uuden Aberfoylen haltiatar, ja kuin Jack Ryan kertoi tuon
kumppanillensa Harrylle, vastasi nuori mies:

"No niin, olkoonpa vaan, Jack! Mutta hän on kuitenkin hyvä haltia! Se
on hän, joka auttoi meitä, joka kantoi meille vettä ja leipää, kun
olimme suljetut käytävään! Se ei voinut olla kukaan muu kuin hän. Ja
mitä taas tuohon pahaan henkeen tulee, niin otamme hänestäkin jonakuna
päivänä selvän, jos hän vielä on kaivoksessa".

Insinööri James Starr oli asiasta tietysti heti saanut tietoa.

Nuori tyttö oli toisena päivänä tulonsa jälkeen asuntoon jälleen
voimistunut, ja insinööri tutki häntä nyt varsin tarkasti. Hänestä
tuntui ikäänkuin useat elämän kohdat olisivat Nellille olleet varsin
oudot. Pian huomattiin kuitenkin, että hänellä oli terävä äly,
vaikka häneltä puuttui jotkut ensimmäiset käsitteet, muun muassa
ei hänellä ollut tietoa ajan jaosta. Hän ei tiennyt tunneista tahi
päivistä ja nuo sanatkin olivat hänelle outoja. Hänen silmänsä, jotka
olivat tottuneet ainaiseen pimeyteen, oppivat ainoastaan vähitellen
sietämään sähkö-aurinkojen valoa; mutta pimeässä oli hänen silmissään
erinomainen tarkkuus, ja hänen erittäin laajentunut silmäteränsä voi
nähdä pilkkosen pimeässäkin. Selvää oli, ett'ei ulkomaailman esineet
olleet tehneet mitään vaikutusta hänen mielikuvitukseensa, ett'ei muu
näköpiiri kuin hiilikaivoksen ollut laajennut hänen silmäinsä eteen,
että tuo synkkä luola oli ollut hänen maailmansa. Tiesiköhän tuo raukka
olento aurinkoa ja tähtiä olevan olemassa, että löytyi kaupunkia ja
lakeuksia vieläpä avaruus, jossa miljoonia taivaankappaleita liikkui,
Täytyipä epäillä hänen sitä tietävän, siksi kuin hän oppisi ymmärtämään
muutamien tärkeimpien sanojen oikeaa merkitystä.

Kysymykseen, oliko Nell aivan yksin elänyt syvyydessä, ei James Starr
voinut keksiä mitään vastausta ja hänen täytyi heittää koko asia
sikseen. Kaikki pienemmätkin viittaukset siihen suuntaan säikähdyttivät
heti tuota outoa olentoa. Joko sitte Nell ei voinut tahi ei tahtonut
vastata; varma oli kuitenki että hänellä oli salaisuus, jota hän ei
voinut ilmoittaa.

"Tahdotko jäädä luoksemme? Vai tahdotko lähteä takaisin sinne, jossa
olit?" kysyi James Starr häneltä.

Ensimmäiseen kysymykseen oli Nell vastannut: "Tahdon kyllä!" Toisen
kysymyksen vastaus oli hirvittävä huudahdus, siinä kaikki.

Ei ollut ihmettelemistä, että James Starr sekä Simo ja Harry kävivät
levottomiksi nähdessään tuota omapäistä vaitioloa. He eivät voineet
unhottaa niitä kummallisia tapauksia, joita olivat kokeneet Uuden
Aberfoylen hiilikerrosta löytäessä. Vaikka kolmena viime vuotena ei
mitään sellaista ollut tapahtunut, odottivat he yhä uusia hyökkäyksiä
näkymättömältä vastustajaltaan. He päättivät tarkemmin tutkia tuon
salaisen syvyyden. Sen he tekivätki aseilla hyvin varustettuina. Mutta
eivät nähneet vähintäkään jälkeä. Aukko oli yhteydessä hiilikerroksissa
olevien alimpain käytävien kanssa.

James Starr, Simo Ford ja Harry juttelivat usein noista asioista
keskenään. Nell olisi ehkä voinut ilmoittaa, josko yksi tahi useampi
vihollinen oleskeli kaivoksessa ja valmistelivatko hyökkäystä, mutta
hän ei ilmoittanut mitään. Vähinkin viittaus nuoren tytön entisyyteen
sai hänet vaan hirveästi huudahtamaan ja pian huomattiinki olevan
parasta, ett'ei noita asioita kosketettu sanallakaan. Aika oli kyllä
kerran ilmoittava tuon salaisuuden.

Neljätoista päivää sen jälkeen, kuin Nell oli tuotu asuntoon, oli hän
jo vanhan Madgen ymmärtäväisin ja innokkain auttaja. Hänestä tuntui
varsin luonnolliselle, ett'ei hän koskaan enää jättäisi tuota asuntoa,
jossa häntä kohdeltiin niin lempeästi ja ystävällisesti ja ehkäpä hän
vielä luulotteli itseään, ett'ei hän olisi _voinut_ elää muualla.
Fordin perheessä oli hänelle kylliksi, ja siitä silmänräpäyksestä,
kuin Nell tuli asuntoon, pitivät nuo rehelliset ihmiset häntä
kasvattilapsenaan.

Nell olikin todella suloinen. Tuo uusi elämä, jota hän nyt vietti, teki
hänet vieläki suloisemmaksi. Nämä olivat varmaan ensimmäiset onnelliset
päivät hänen elämässään. Hän tunsi itsessään suurta kiitollisuutta
niitä kohtaan, jotka hänelle olivat niin paljon hyvää tehneet. Madge
rakasti Nelliä äidin hellyydellä. Vanha kaivosmestari suosi ja ihaili
häntä. Kaikki yleensä pitivät hänestä. Ystävästämme Jack Ryanista vaan
yksi asia oli ikävä: se, ett'ei hän itse ollut Nelliä pelastanut. Hän
kävi usein Fordin perheessä. Hän lauloi, ja Nellin mielestä, joka ei
milloinkaan ennen ollut kuullut kenenkään laulavan, oli hänen laulunsa
varsin kaunis; mutta enemmäti miellyttivät häntä kumminkin Harryn
vakavat puheet, joiden kautta hän vähitellen oppi tuntemaan yhtä ja
toista hänelle tähän asti tuntemattomasta ulkomaailmasta.

Nellin tällä tavoin esiinnyttyä luonnollisen muotoisena, oli Jack
Ryanin täytynyt myöntää uskonsa haltioiden ja peikkojen olemisesta
jossakin määrin heikontuneen.

Kaksi kuukautta myöhemmin sai hänen taikauskonsa uuden kolauksen.

Niillä ajoin teki, näet, Harry odottamattoman huomion, joka osaksi
selitti Tulinaisten ilmaantumiset Dundonaldin raunioissa.

Toimittaessaan pitkällistä tutkimusta hiiliaineen eteläosissa --
jota tutkimusta oli kestänyt monta päivää etäisimmissä käytävissä
-- oli Harry suurella vaivalla noussut ahdasta käytävää ylös, kun
hän äkkiä suureksi kummakseen huomasi olevansa ulkoilmassa. Käytävä,
joka loivasti oli noussut maan pinnalle, päättyi Dundonald-Castlen
raunioihin. Löytyi siis salainen yhdistys Uuden Aberfoylen ja sen
kukkulan välillä, jonka korkeimmalla kohdalla vanha linna sijaitsi.
Mahdotonta olisi ollut ulkoapäin löytää tämän kaivoskäytävän suun,
niin tarkasti kivilohkaret ja pensaat sitä peittivät. Haaksirikkoon
joutuneen laivan syistä kun toimitettiin tutkimusta, eivät asianomaiset
sentähden olleet voineetkaan astua sinne alas.

Muutaman päivän kuluttua vei Harry James Starrin sinne, joka myöskin
virkkoi:

"Tämä on varmasti muuttava taikauskoisten ajatukset alhaalla
kaivoksessa. Hyvästi nyt haltiat, peikot ja tulinaiset".

"Herra Starr", virkkoi Harry, "minä en usko meillä olevan syytä tästä
iloita. Ne, jotka ovat heidän sijassaan täällä, eivät suinkaan ole
parempia, vaan voivat päinvastoin olla pahempia!"

"Olettepa oikeassa, Harry; mutta mitä meidän nyt on tehtävä? Ne
olennot, jotka piilevät tuolla alhaalla kaivoksessa ovat epäilemättä
tuon käytävän kautta yhteydessä ulkomaailman kanssa. Epäilemättä
olivat ne juuri ne, jotka tuona myrskyisenä yönä houkuttelivat
'Motalan' karille, ja olisivat sen sitte muinaisten merirosvojen tavoin
ryöstäneet, jos ei Jack Ryan ja hänen kumppaninsa olisi olleet siellä!
Niinpä niin, nyt kaikki selviää. Tuossa on aukko, jonka kautta he
tulivat ulos. Mutta asunevatko ne vielä tuolla alhaalla, jotka silloin
olivat täällä?"

"Asuvat niinkin, sillä Nell vapisee aina, kun mainitsen hänelle siitä!"
sanoi Harry, puhuen täydellä vakuutuksella. "Nell ei tahdo eikä
tohdikaan puhua heistä!"

Harry oli varmaan oikeassa. Jos kaivoksen salaiset asukkaat olisivat
jättäneet sen, tahi jos he olivat kuolleet, mitä syytä nuorella tytöllä
silloin olisi ollut äänettömyyteensä?

James Starr päätti kuitenkin tavalla tahi toisella saada tuo
salaisuus ilmi. Hän aavisti että kaivostyön edistyminen oli siitä
rippuva. Uudestaan ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin.
Asia ilmoitettiin virkakunnille. Poliisimiehiä lähetettiin kaikessa
hiljaisuudessa Dundonaldin raunioita vahtimaan. Harry itsekin piiloutui
useampana yönä kukkulan pensastoihin: Turhaa vaivaa. Ei mitään
huomattu. Ei yhdenkään ihmisolennon nähty kulkevan aukon kautta.

Pian tultiin siihen päätökseen, että pahantekijät olivat jo
lähteneet Uudesta Aberfoylesta, ja että he varmaankin luulivat
Nellin kuolleen alas syvyyteen, jonne olivat jättäneet hänet.
Ennenkuin työt kaivoksessa olivat alkaneet, oli se voinut tarjota
heille turvapaikkoja, jossa olivat rauhassa, kaikista takaa-ajoista
huolimatta. Mutta nyt oli suhteet muuttuneet. Heille kävi vaikeaksi
pitää lymypaikkaansa salassa. Syystä kyllä voitiin siis toivoa, ett'ei
enää olisi mitään pelättävää. Mutta James Starr, hän ei voinut olla
huoleton. Harry ei myöskään voinut otaksua kaiken olevan niin, jolle se
näytti, ja hän sanoi useinkin:

"Nell on varmaan jollakin tavoin ollut osallisena noissa
salaisuuksissa. Miksikä hän niin omapäisesti olisi puhumatta niistä
seikoista, jos hänellä ei enään ole mitään pelättävää? Epäilemättä
hän tuntee itsensä iloiseksi ja onnelliseksi meidän luonamme. Hän on
suostunut meihin kaikkiin. Hän rakastaa äitiäni. Syynä siihen, ett'ei
hän puhu kuluneesta elämästään, on varmaan joku hirveä salaisuus, joka
häntä painaa ja jota hänen omatuntonsa ei salli meille ilmoittaa.
Ehkäpä hän paremmin meidän kuin itse tähtensä luulee tarvitsevansa olla
sitä ilmoittamatta".

Noista eri syistä päätettiin yksimielisesti, ett'ei nuoren tytön
kuullen puhuttaisi mitään, joka muistuttaisi hänelle entisyyttänsä.

Mutta eräänä päivänä luuli Harry voivansa ilmoittaa Nellille, miten
James Starr, hänen isänsä ja Harry itse luulivat Nellin olevan heidän
pelastajansa.

Olipa eräs juhlapäivä. Kaikki kädet olivat jättäneet työnsä ja toimensa
sekä kaivoksessa että Stirlingin kreivikunnan pinnalla. Kuleksittiin
ympäristössä kävelyllä. Laulua kaikui ainakin parissa kymmenessä kohdin
Uuden Aberfoylen holveissa.

Harry ja Nell olivat lähteneet asunnosta ja astuskelivat pitkin
Malcolm-järven länsi rantaa. Siellä oli sähkövalo himmeämpi ja sen
säteet taittuivat omituisesti muutamiin kalliopylväiden kulmiin, jotka
kannattivat holvia. Tuo hämärä soveltui parhaiten Nellin silmille,
jotka vasta vähitellen olivat valoon tottuneet.

Tunnin astuttuaan seisahtuivat molemmat vastapäätä kappelia olevalle,
luonnon muodostamalle penkereelle, josta oli lavea näköala yli järven
pinnan.

"Sinun silmäsi eivät vielä ole tottuneet valoon", sanoi Harry, "ja
varmaankaan ne eivät sietäisi auringon paistetta?"

"Sitä ne eivät suinkaan kärsisi", vastasi nuori tyttö, "jos aurinko on
semmoinen, joksi sinä Harry sitä olet kuvannut minulle".

"Nell", virkkoi Harry, "puhuessani sinulle en ole koskaan voinut oikein
kuvata sinulle sen loistoa, jotta sinulla voisi olla siitä oikeaa
käsitystä eikä muustakaan ihanuudesta, mitä maan päällä löytyy, ja jota
sinun silmäsi eivät vielä ikinä ole nähneet. Mutta sanoppas minulle,
onko mahdollista, että syntymästäsi saakka aina vaan olet ollut täällä
syvyydessä, eikä kertaakaan käynyt maanpinnalla?"

"En koskaan, Harry", vastasi Nell, "enkä usko isän tahi äidinkään minua
sinne kantaneen. Silloin minulle varmaan olisi jäänyt joku muisto
ulkomaailmasta".

"Niin minäkin luulen", sanoi Harry. "Muutoin, Nell, oli siihen aikaan
monta muuta paitsi sinua, jotka eivät koskaan lähteneet kaivoksesta.
Matka ulkomaailmaan oli tukalaa silloin, ja minä tunnen monta neitosta
ja nuorukaista, joille sinun ijässäsi kaikki on ollut tuntematonta
tuolla ylhäällä, mitä sinäkään et vielä ole nähnyt! Mutta nyt kuljemme
mukavasti rautatiellä suuren tunnelin kautta muutamassa minuutissa
kreivikunnan pinnalle. Nell, minä sentähden oikein ikävöin kuulla sinun
sanovan nämä sanat: 'Tule, Harry, minun silmäni kestävät päivän valoa,
ja minä tahdon nähdä Jumalan luomaa luontoa!'"

"Harry", vastasi nuori tyttö, "minä toivon piankin voivani sanoa
sinulle nuo sanat. Minä lähden sinun kanssasi ihailemaan ulkomaailmaa,
ja kuitenkin..."

"Mitä tarkoitat, Nell?" tiedusteli Harry häneltä innokkaasti.
"Katuisitko ehkä jättäneesi tuon synkän syvyyden, jossa olet viettänyt
elämäsi ensi vuodet ja josta me sinut korjasimme, kun jo olit melkein
kuolemaisillasi."

"En, Harry", vastasi Nell. "Minä vaan ajattelin, kuinka pimeässäkin
löytyy paljon kaunista. Jospa tietäisit, mitä kaikkea ne silmät
näkevät siinä, jotka ovat tottuneet syvyydessä elämään! Siellä on
varjoja, jotka kiitävät eteenpäin, ja joiden jälkiä mielellään seuraisi
nopeassa juoksussa. Kaivoksen syvyydessä on mustia syvennyksiä, täynnä
epätietoisia ja epämääräisiä valoja. Voitpa kuulla ääniäkin, jotka
sinua puhuttelevat! Harry, täytyy elää syvyydessä ymmärtääksensä
kaikkea, mitä minä tunnen ja jota en voi sinulle sanoin selittää!"

"Etkö sinä pelännyt, Nell, kun olit yksinäsi?"

"Harry", vastasi nuori tyttö, "juuri yksin ollessani en pelännyt".

Nellin ääni oli näitä sanoja lausuessa hiukan muuttunut. Mutta Harry
tahtoi kehoittaa ja rohkaista häntä ja sentähden hän sanoi:

"Mutta noissa pitkissä käytävissä voisi pian eksyä, Nell. Etkö pelännyt
eksyväsi?"

"En, Harry. Minä tunsin jok'ainoan sopen Uudessa Aberfoylessa".

"Etkö koskaan lähtenyt siitä ulommaksi?"

"Kyllä ... joskus", vastasi epäilevästi nuori tyttö, "minä saavuin
toisinaan aina Aberfoylen vanhaan kaivokseen asti".

"Sinä tunsit siis vanhan asuntomme, joka oli siellä?"

"Asunnon ... kyllä ... mutta sen asukkaita en vähintäkään".

"Ne olivat vanhempani ja minä", sanoi Harry. "Me emme olisi koskaan
tahtoneet jättää sitä".

"Ehkäpä se olisikin ollut paras teille!" virkkoi hiljakseen nuori tyttö.

"Miksikä niin, Nell? Eikö se ole omapäisyytemme kautta, ett'emme
tahtoneet siitä luopua, joka saattoi meidät löytämään uuden
hiilikerroksen? Ja eikä tämä löytö ole tuottanut onnea kokonaiselle
väestölle, joka työllänsä on siten saattanut koota itselleen
varallisuutta; ja sinulle, Nell, joka, sitte kuin jälleen olit elämään
saatettu, täällä olet löytänyt rakkaita ystäviä!"

"Minulle!" virkkoi Nell innokkaasti. "Niin kyllä minulle, mitä sitte
tapahtuneeki... Mutta muille ... kukapa tietää?"

"Mitä tarkoitat?"

"En mitään ... en mitään!... Mutta se oli vaarallista silloin
yrittääkään uuteen hiilialueesen! Niin, hyvin vaarallista, Harry.
Eräänä päivänä tunkeusi muutamat varomattomat näihin syvyyksiin. He
menivät kauas, kauas tuonne! He sattuivat eksymään!"

"Eksyivätkö he?" sanoi Harry ja katsoi tarkasti Nelliin.

"Eksyivät", vastasi Nell vapisevalla äänellä. "Heidän lamppunsa sammui.
He eivät osanneetkaan takaisin!..."

"Niin", virkkoi Harry "ja niinä kahdeksana päivänä, jolloin he olivat
tänne suljettuina, olivat he kuolemaisillaan, Nell ... jos ei eräs
armelias olento, jonka Jumala lähetti, ehkäpä joku enkeli, olisi
salaisesti kantanut heille ruokaa, ja jos ei salaperäinen opas olisi
johdattanut heidän luoksensa pelastajia... Voi, jos tuota enkeliä ei
olisi ollut, eivät he koskaan olisi päässeet siitä haudastaan!"

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi nuori tyttö.

"Tiedänpä, nuo ihmiset olivat James Starr ... isäni ... minä, Nell!"

Nell kohotti päätään, otti nuorukaisen käden omaansa ja katseli häntä
tutkivasti, josta nuori mies joutui kovin hämilleen.

"Sinäkö?" virkkoi Nell viimein.

"Niin!" vastasi Harry hetken vaiti oltuaan, "ja se, jota meidän tulee
kiittää siitä, että vielä elämme, olet sinä, Nell! Se ei voisikaan olla
kukaan muu paitsi sinä!"

Nell painoi päänsä molempiin käsiinsä, sanaakaan vastaamatta. Harry ei
ollut koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna.

"Ne, jotka ovat pelastaneet sinut, Nell", lisäsi Harry liikutuksesta
vienosti värisevällä äänellä, "ne olit sinä jo ennen elämään
pelastanut, ja uskotko että he sitä koskaan unhottavat?"



Kuudestoista Luku.

Heiluvalla portaalla.


Työt Uudessa Aberfoylessa tuottivat suurta voittoa. Insinööri James
Starr ja Simo Ford - - tuon suuren hiilialan ensimmäiset löytäjät --
saivat suuren osan siitä voitosta. Harry oli siis rikas sulhanen ja
naimiskauppa hyvin edullinen hänen kanssansa. Mutta hänellä ei ollut
vähintäkään aihetta jättää koti-asuntoaan. Hän oli isänsä jälkeen
päässyt kaivosmestariksi, ja piti erittäin hyvässä järjestyksessä koko
suuren työmieslauman.

Jack Ryan iloitsi koko sydämestään kumppaninsa puolesta, kun hänelle
kävi hyvin ja onni häntä seurasi. Myöskin hän hoiti hyvin asioitaan.
He kohtasivat usein toisiaan joko kotona tahi alhaalla kaivoksessa.
Jack Ryan kyllä pian huomasi, mitkä Harryn tunteet olivat nuorta tyttöä
kohtaan, Harry ei sitä myöntänyt, mutta Jack nauroi niin, että valkeat
hampaansa loisti, kun Harry kieltävästi pudisti päätään.

Jack Ryanin hartaimpia toiveita oli, saada seurata Nelliä, kun
hän ensikerran kävisi maan pinnalla. Hän tahtoi nähdä, miten Nell
kummastelisi ja ihailisi hänelle tähän asti tuntematonta luontoa. Hän
luuli, että Harry ottaisi hänet mukaan tälle matkalle. Mutta Harry
ei ollut vielä tähän asti sanallakaan sinnepäin viitannut -- joka
kieltämättä saattoi Jackin levottomaksi.

Muutamana päivänä laskeusi Jack Ryan erään ilma-aukon kautta, joka
yhdisti alemmat kaivoskäytävät maanpinnan kanssa. Hän käytti yhtä
niistä portaista, joita kierroskone nostaa ja laskee, jossa kaksi
henkilöä yht'aikaa voi, toinen nousta ylös toinen laskeutua alas
ilman vähintäkään vaivaa tahi voimain ponnistusta. Kaksikymmentä
koneen kierrosta oli laskenut hänet 150 jalkaa alas, kun hän ahtaalla
penkereellä, jonne hän oli seisahtanut, kohtasi Harryn, joka oli
matkalla ylhäällä taivasalla olevain työmiesten luo.

"Sinäkö olet?" virkkoi Jack katsellen kumppaniaan, jota sähkölamppujen
valo aukosta valaisi.

"Niin olen, Jack", vastasi Harry, "hyvä oli, että sinut tapasin.
Minulla on ehdoitus tehtävä sinulle..."

"Minä en tahdo kuulla yhtä enkä toista, ennenkuin sanot, miten Nell
voipi!" keskeytti hänet Jack Ryan.

"Nell voi hyvin, Jack, ja vieläpä niinkin hyvin, että toivon jo
kuukauden eli kuuden viikon kuluttua..."

"Naitko hänet, Harry?"

"Sinä et tiedä mitä sanot Jack?"

"Mahdollista kyllä, Harry, mutta minä tiedän kyllä, mitä aion tehdä".

"No mitä sitte?"

"Minä nain hänet, jos sinä et sitä tee!" vastasi Jack purskahtaen
kaikuvaan nauruun. "Pyhä Mungo minua suojelkoon! mutta hän on oikein
mieleiseni, tuo pikku Nell! Nuori ja hyväntahtoinen olento, joka
ei koskaan ole ollut ulkona kaivoksesta, semmoinen nainen sopii
kaivostyömiehelle! Hän on orpo, niinkuin minäkin, ja jos et sinä
todella ajattele häntä, ja hän puolestaan huolii kumppanistasi, Harry,
niin..."

Harry katseli tarkastellen kumppaniaan. Hän antoi hänen puhua,
sanallakaan häntä keskeyttämättä.

"Etkö käy mustasukkaiseksi, Harry?" kysyi Jack Ryan vakavammalla
äänellä.

"En, Jack", vastasi Harry tyyneesti.

"Mutta jos sinä et ota Nelliä vaimoksesi, niin ethän kuitenkaan voi
vaatia, että hän jäisi vanhaksi piiaksi?"

"Minulla ei ole vaatimuksia ensinkään".

Portaiden kiepominen saattoi ystävykset tilaisuuteen erota toisistaan,
jos niin tahtoivat, toisen lähteä ylös, toisen alas. Mutta he eivät
eronneet.

"Harry", sanoi Jack, "uskotko puheeni Nellistä olleen täyttä totta?"

"En, Jack", vastasi Harry.

"Hyvä, nyt teenkin siitä täyden toden".

"Sinä puhut totisesti?"

"Kunnon kumppanini", jatkoi Jack, "minä voisin antaa ystävälle hyvän
neuvon".

"Sano se siis, Jack".

"Kuule siis! Sinä rakastat Nelliä koko sydämestäsi, niinkuin hän
ansaitseekin, Harry. Vanhempasi hellivät häntä myöskin, kuin olisi hän
heidän oma lapsensa... Miksi et siis nai hänet?"

"Jack", sanoi Harry, "tiedätkö myöskin, mitä tunteita Nellissä liikkuu?"

"Niitä ei yksikään tiedä, et edes sinäkään, Harry, ja siinäpä juuri
onkin syy, ett'et sinä ole mustasukkainen minulle etkä muillekaan...
Mutta tässähän on portaat, jotka menevät alas, ja..."

"Odota, Jack", sanoi Harry ja pidätti kumppaniaan, jonka jalka jo oli
penkereeltä nostettu liikkuvalle portaalle.

"Hyvä, Harry!" virkkoi Jack nauraen, "sinä tahdot siis, että minä
revehtyisin".

"Kuule todella, mitä sanon, Jack", vastasi Harry, "nyt on minun vuoroni
puhua totisesti".

"Minä kuulen ... viimeiseen kiepaukseen asti, mutta en kauemmin".

"Jack, minä en huoli salata sinulta, että rakastan Nelliä. Hartain
toivoni on saada hänet vaimokseni..."

"Hyvä".

"Mutta sellaisenaan, kun hän nyt on, on minulla ikäänkuin omantunnon
vaivoja pyytää häneltä lupausta, joka on peruuttamatoin".

"Mitä tarkoitat, Harry?"

"Minä tarkoitan, Jack, ett'ei Nell koskaan ole ollut näitä kaivoksia
ulompana, jossa hän varmaan on syntynyt. Hän ei tiedä mitään, eikä
tunne mitään ulkomaailmasta. Hänellä on silmillä kaikki opittavaa ja
ehkäpä sydämellä myöskin. Ken tietää, millaiseksi hänen ajatuksensa
muuttuvat, kun uusia liikutuksia hänessä syntyy? Hänessä ei vielä
ole mitään maallista, ja minusta tuntuu melkein kun tahdottaisi
pettää häntä, jos vaadittaisi häntä valitsemaan kaivos-elämää ennen
kaikkea muuta, ennenkuin hän vielä itse voipi valita. Ymmärrätkö mitä
tarkoitan, Jack?"

"Kyllä ... joksikin... Etenkin ymmärrän, ett'en vielä ensi
kiepahduksellakaan eroa sinusta!"

"Jack", virkkoi Harry vakavalla äänellä, "sinun täytyy kuulla mitä
minulla on sanottavaa, vaikkapa portaat seisahtuisivat liikkeessään
tahi tämä kalliopenger vaipuisi jalkaimme alta!"

"Oivallista, Harry! Niin juuri tuleekin minulle puhua. Sinä tarkoitat
siis, että aiot lähettää Nellin johonkin Edinburgin oppilaitokseen,
ennenkuin menet naimisiin hänen kanssaan?"

"En, Jack", vastasi Harry, "minä mielelläni opettaisin itse sitä, joka
kerran on tuleva vaimokseni".

"Silloin on kasvatus oleva sitä parempi, Harry".

"Mutta", jatkoi Harry, "minä tahdon, niinkuin jo äsken sanoin sinulle,
että Nell ensin saa täydellisen tiedon ja käsityksen ulkomaailmasta.
Yksi vertaus, Jack. Jos sinä rakastaisit nuorta, sokeaa tyttöä, ja jos
joku tulisi ja sanoisi sinulle: 'Kuukauden kuluttua on hän näkevä!'
etkö silloin odottaisi, siksi kun hän tulisi terveeksi, ennenkuin
naisit hänet?"

"Sen tekisinki, toden totta!" vastasi Jack Ryan.

"Hyvä! Nell on vielä sokea, ja ennenkuin minä otan hänet vaimokseni,
tahdon, että hänen tulee tietää, minkä hän valitsee, kun hän ottaa
minut, ja tyytyy minun elantotapaani, muiden rinnalla. Lyhyesti,
tahdon, että hänen silmänsä ensin saavat nähdä päivän valon!"

"Oikein, Harry, aivan oikein!" virkkoi Jack. "Nyt sinut ymmärrän. Ja
milloinka parannusleikkaus toimitetaan...?"

"Kuukauden kuluttua, Jack. Nellin silmät tottuvat vähitellen meidän
sähkö-aurinkomme valoon. Se on sopiva valmistus. Kuukauden kuluttua
toivon hänen jo nähneen maan ihmeineen ja taivaan loistossaan! Hän
oppii tuntemaan luonnon tarjoavan ihmissilmille laajemman näköpiirin,
kuin synkän hiilikaivoksen seinät! Hän saapi nähdä, että luotu maailma
on ääretöin!"

Mutta sillä aikaa kuin Harry näin vaipui mielikuvituksensa luomiin
tuumiin, oli Jack Ryan hypännyt penkereeltä kiepovalle portaalle.

"Voi, Jack", huusi Harry, "missä oletkaan?"

"Sinun allasi", vastasi tuo iloinen veikko. "Silloin kun sinä kohoat
ylös äärettömiin, vajoan minä pohjattomaan syvyyteen".

"Hyvästi, Jack!" sanoi Harry ja tarttui itse ylöspäin nousevaan
portaasen. "Elä virkkaa kenellekään siitä, mitä sinulle äsken puhelin".

"En, en kenellekään!" huusi Jack Ryan, "mutta yksi ehto kuitenkin..."

"Mikä se on?"

"Se, että minä saan seurata teitä, kun Nell ensikerran viedään maan
pinnalle".

"Kyllä, sen sinulle lupaan, Jack", huusi Harry.

Koneen kiepaus taaskin eroitti ystävykset kauas toisistaan. He kuulivat
ainoastaan kaukaa ja hiljakseen toistensa äänet.

Kuitenkin kuuli Harry vielä Jackin huutavan:

"Ja kun Nell on saanut nähdä auringon, kuun ja tähdet, tiedätkö ketä
hän silloin pitää noita kaikkia parempana?"

"En, Jack".

"Sinua, kumppani, taaskin sinua ja ainoastaan sinua!"

Ja Jack Ryanin ääni katosi kuulumattomiin, hurraata viimeksi
huutaessaan.

Harry käytti kaikki väli-aikansa Nellin opettamiseen. Hän opetti
Nelliä lukemaan ja kirjoittamaan, joissa aineissa Nell pian edistyi.
Ei koskaan ennen ollut vilkkaampi ymmärrys pikemmin voittanut
täydellistä tietämättömyyttä. Se ihmetytti kaikkia, jotka tulivat hänen
läheisyyteensä.

Simo ja Madge tunsivat päivä päivältä yhä enemmin kiintyvänsä
kasvatti-lapseensa, jonka entisyyttä he kuitenkin usein aprikoivat. He
olivat piankin huomanneet, mitä laatua Harryn tunteet olivat Nelliä
kohtaan, eikä ne suinkaan heidän mieltään pahoittaneet.

Lukija muistanee vanhan kaivosmestarin jo insinöörin ensi käynnillä
sanoneen hänelle:

"Miksi minun poikani menisi naimisiin? Mikä olento tuolta ylhäältä
sopisi nuorelle miehelle, jonka koko elämä kuluu kaivoksen syvyydessä?"

Tuntuipa juuri kuin olisi Luoja lähettänyt hänelle ainoan sopivan
elämän kumppaliksi, joka todella sopi hänen pojalleen. Eikö tuo
todellakin ollut sula taivaallinen armo?

Vanha kaivosmestari tekikin itselleen sen lupauksen, että kun niitä
häitä vietettäisiin, pidettäisiin Coal-Cityssä juhla, jonka vertaista
Uuden Aberfoylen asukkaat ei vielä olleet nähneet.

Sen taisikin Simo Ford syystä sanoa.

Mutta löytyipä vielä toinenkin henkilö, joka yhtä hartaasti toivoi
Harryn ja Nellin naimista, nimittäin James Starr. Hän tosin toivoi
ennen kaikkia molempain nuorten onnea, vaan olipa hänen toivoon
toinenkin yleisempi syy.

Niinkuin jo tiedetään ei James Starr päässyt luuloistaan vaan pysyi yhä
edelleen varovaisena, vaikka nykyään ei näyttänyt olevan vähintäkään
pelon syytä. Mutta se, mikä silloin hätyytti, voi vieläkin olla
olemassa. Nell oli ainoa, joka tunsi tuon usein mainitun salaisuuden
kaivoksessa. Ja jos tulevaisuus toisi uusia vaaroja Uuden Aberfoylen
kaivostyömiehille, kuinka hän, James Starr, voisi heitä suojella niitä
vastaan, jos hän ei tiennyt ainakin syytä niihin?

"Nell ei ole tahtonut puhua", virkkoi James Starr usein, "mutta voisiko
hän kauemmin salata mieheltäänkin sen, minkä hän tähän asti on kaikilta
salannut? Vaara uhkaisi Harrya yhtä paljon kuin meitäkin. Avioliitto,
joka saattaisi molemmat puolisot onnellisiksi ja heidän ystävänsä
turvallisuuteen, on hyvä avioliitto, tahi sitte ei koskaan sellaisia
täällä maanpäällä rakenneta!"

Niin tuumaili, ja joksenki johdonmukaisesti insinööri. Hän kertoi
ajatuksensa vanhalle Simolle, joka myöskin yhtyi siihen, ja niin näytti
siis, kuin ei mitään estettä löytyisi Harrylle rupeamasta Nellin
mieheksi.

Kukapa olisi voinut sitä estää? Harry ja Nell rakastivat toinen
toistaan. Vanhemmat eivät tahtoneet toista vaimoa pojalleen. Harryn
kumppanit kadehtivat hänen onneaan, tunnustaen kuitenkin, että
Harry hyvin ansaitsi sen. Nuori tyttö ei myöskään tarvinnut muiden
suostumusta kuin oman sydämensä.

Mutta kun ei kukaan voinut estää tuota avioliittoa, mikä oli sitte
syynä siihen, että sähkö-aurinkojen sammutettua maatapanon aikana, kun
yö levisi työmieskaupunkiin, kun Coal-Cityn asukkaat olivat palanneet
asuntoihinsa -- mikä oli syynä siihen, että silloin pimeimmästä ja
synkimmästä sopesta Uuden Aberfoylen kaivoksessa, salainen olento
hiipi pimeyteen? Mikä vaisto johti tuota aavetta määrättyjen käytävien
kautta, jotka olivat niin ahtaat, ett'ei voinut luulla kenenkään
voivan niissä kulkea? Miksikä tuli tuo satumainen olento, jonka silmät
tunkivat synkeimmänkin pimeyden läpi, ryömien Malcolm-järven rannalle?
Miksikä hän aina kääntyi Simo Fordin asuntoa kohti, ja teki sen niin
varovasti, että hän tähän asti oli pettänyt valppaimmatkin? Miksikä
hän painoi korvansa ikkunaa vasten, voidaksensa luukkujen takaa kuulla
joitakuita katkonaisia lauseita puheesta?

Ja kun hän kuuli jonkun sanan, miksi nosti hän puristetun nyrkkinsä
kohti rauhallista asuntoa? Miksi pääsi hänen vihasta puristettujen
huultensa välistä sanoja sellaisia kuin:

"Nell ja hän! Ei koskaan!"



Seitsemästoista Luku.

Auringon nousu.


Kuukautta myöhemmin -- olipa 20 päivä elokuuta iltasilla. Simo Ford
ja Madge toivottivat onnea neljälle matkailijalle, jotka olivat
lähtemäisillään asunnosta.

James Starr, Harry ja Jack aikoivat viedä Nellin ylös maan pinnalle,
jota hänen jalkansa eivät koskaan ennen olleet astuneet, loistavaan
avaruuteen, jonka valoa hänen silmänsä eivät koskaan ennen olleet
nähneet.

Matka oli kestävä kaksi päivää. James Starr tahtoi niinkuin Harrykin,
että nuori tyttö näiden 48 tunnin kuluessa olisi näkevä kaikki, jota
hän ei voinut nähdä pimeässä luolassa, se on erilaiset näköalat
vuorokauden eri aikoina, niinkuin liikkuvassa panoraamassa kaupunkia,
tasankoja, vuoria, virtoja, järviä, merenlahtia ja meriä olisi
levitetty hänen katsottavakseen.

Ja juuri siinä osassa Skotlantia, Edinburgin ja Glasgowin välillä, oli
luonto ikäänkuin koonnut nuo maalliset ihmeet, ja taivas oli siellä
niinkuin muuallakin näköisensä, vaihtelevine pilvineen, kirkkaine
tai utuhuntuun peitettyine kuineen, loistavine aurinkoineen ja
tähti-tarhoineen.

Simo Ford ja Madge olisivat kyllä tahtoneet seurata Nelliä; mutta he
eivät mielellään lähteneet kaivosasunnostaan, eivätkä nytkään tahtoneet
edes päiväksikään erota tuosta maanalaisesta asunnostaan.

James Starr seurasi mukana jonkunlaisena tutkijana tahi filosofina,
suuresti utelias sielutieteelliseltä kannalta havaitaksensa, minkä
luontevan vaikutuksen kaikki Nelliin vaikuttaisi -- ehkäpä jonkun
odottamattoman näön vaikutuksesta kuullaksensa jotain niistä salaisista
tapauksista, jotka olivat yhteydessä hänen lapsuutensa kanssa.

Jack Ryan oli iloinen kuin leivo, kohotessaan kohti aamu-auringon ensi
säteitä. Hän toivoi iloisuutensa tarttuvan matkakumppaneihinsakin.
Siten hän olisi palkitseva lupauksen saada seurata heitä tällä matkalla.

Nell oli ajatuksiinsa vaipunut, niinkuin hartauden valtaamana.

Syystä oli James Starr määrännyt, että lähtö piti illalla tapahtuman.
Se oli nimittäin paras aika, että nuori tyttö vähitellen siirtyisi yön
pimeydestä päivän valoon. Ja tämä tapahtuisikin, kun hän keskiyöstä
puolipäivään saisi kokea nuo eri varjon ja valon vaihetukset, joihin
hänen silmänsä vähitellen tottuisivat.

Kun heidän piti lähteä asunnosta tarttui Nell Harryn käteen ja sanoi
hänelle:

"Harry, onko tosiaankin tarpeellista, että minä lähden kaivoksesta,
joskin vaan muutamaksi päiväksi?"

"On, Nell", vastasi nuori mies, "sinun täytyy ... sekä itsesi että
minun tähteni".

"Mutta, Harry", virkkoi Nell, "sitten kuin sinä toit minut tänne, olen
ollut niin onnellinen kuin kukaan ihminen olla voi. Sinä olet antanut
minulle tietoja. Eikö siinä jo ole kylliksi? Mitä minä teen tuolla
ylhäällä".

Harry katseli häntä sanaakaan sanomatta. Ne ajatukset, joita Nell nyt
ilmoitti olivat juuri samat kuin hänen omansakin.

"Tyttöseni", virkkoi nyt James Starr, "minä käsitän hyvin epäilyksesi,
mutta varsin tarpeellista on, että nyt seuraat meitä. Ne, joista pidät,
näyttävät sinulle tietä, ja ne tuovat sinut myös takaisin.

"Jos sitte tahdot edeskinpäin asua täällä kaivoksessa, niinkuin vanha
Simo, Madge ja Harry, on se vapaassa tahdossasi! Minä en epäile
vähintäkään, ett'ei niin tekisi ja pidänkin sen oikeana. Mutta sinun
tulee ainakin verrata se, jonka jätät, siihen, jonka valitset, ja sinun
tulee valita vapaasta tahdosta. Tule!"

"Tule, rakas Nell!" sanoi Harry.

"Harry, minä olen valmis sinua seuraamaan", vastasi nuori tyttö.

K:lo 9 vei viimeinen iltajuna Nellin ja hänen matkakumppaninsa maan
pinnalle. 20 minuuttia myöhemmin seisahti se pysäyspaikassa, jossa
Uuden Aberfoylen sivurata yhdistyy Dumbarton-Stirlingin emärataan.

Jo oli pimeä ilta. Näköpiiristä keskitaivaalle kiiti vielä muutamia
keveitä hattaroita korkeudessa, ilmaa raitistuttavan lounas-tuulen
ajamina. Päivä oli ollut ihana. Yö varmaan oli käypä samanlaiseksi.

Kun he tulivat Stirlingiin, lähtivät he heti junasta junasillalle.

Heidän eteensä levisi korkeain puiden välissä kulkeva tie, joka vei
Forthin rannalle.

Ensimmäinen luonnon vaikutus, jonka nuori tyttö tunsi, oli raitis ja
puhdas ilma, jota hän halukkaasti veti keuhkoihinsa.

"Hengitä vahvasti, Nell", sanoi James Starr, "hengitä tätä ilmaa, joka
on täytetty kukkaisten elähyttävällä tuoksulla".

"Mitä nuo suuret savupilvet ovat, jotka näkyvät tuolla korkealla päämme
yläpuolella?" kysyi Nell.

"Ne ovat pilviä", vastasi Harry, "ne ovat puoleksi tiivistyneitä
höyryjä tahi huuruja, joita tuuli ajaa länteen päin".

"Ah", virkkoi Nell, "kuinka mielelläni soisin itseni viedyksi heidän
äänettömään pyörteesensä! Ja mitä ovat nuo kiiltävät pilkut, jotka
kimmeltävät pilvi-aukkojen välistä?"

"Ne ovat tähtiä, joista olen sinulle puhunut, Nell. Ne ovat yhtä
monta aurinkoa, yhtä monen maailman keskustaa, jotka ehkä ovat meidän
maailmamme kaltaisia".

Tähtiryhmät kuvautuivat nyt yhä selvemmin tumman siniselle taivaalle,
josta tuuli karkoitti pilvet.

Nell katseli noita tuhansia tähtiä, jotka välkkyivät ylhäällä
avaruudessa.

"Mutta", sanoi hän, "jos nuo ovat aurinkoja, kuinka voivat minun
silmäni sietää niiden valoa?"

"Tyttöseni", sanoi James Starr, "ne ovat todella aurinkoja, mutta ne
ovat niin kaukana meistä. Lähin noista tuhansista tähdistä, joiden
säteet ulottuvat meille asti, on Vega tähti, Lyyran tähtiryhmässä,
jonka näet melkein keskitaivaalla, ja se on kuitenkin noin 50,000
miljardia lieuetä [1 lieue on yhtä kuin 2,000 syltä] kaukana meistä.
Sen valo siis ei voi vaikuttaa sinun silmiisi. Mutta meidän aurinkomme
nousee huomenna ainoastaan 38 miljoonaa lieuetä meistä, eikä yksikään
ihmis-silmä voi katsoa suoraan siihen, sillä se on kirkkaampi, kuin
tuli suuressa masuunissa. Mutta tule, Nell, tule!"

Lähdettiin astumaan. James Starr talutti nuorta tyttöä kädestä.
Harry astui Nellin rinnalla. Jack Ryan tuli ja meni, niinkuin nuori
koira olisi tehnyt, joka maltitonna juoksee edestakaisin isäntäänsä
kiiruhtaen.

Tie oli autio. Nell katseli suurten puiden varjokuvia, joiden
oksia tuuli hämärässä heilutteli. Hänestä ne näyttivät liikkuville
jättiläisille. Tuulen humina korkeimmissa oksissa, syvä hiljaisuus sen
levähtäessä, kaukainen näköpiiri, joka selvemmin näkyi, kun tie kulki
tasangon poikki, kaikki herätti hänessä uusia, unohtumattomia tunteita
ja vaikutuksia. Kysyttyään nuo muutamat kysymykset, vaikeni Nell, ja
muut kunnioittivat tätä vaiti-oloa ikäänkuin yhteisestä päätöksestä.
He eivät tahtoneet sanoillaan vaikuttaa nuoren tytön tuntehikkaasen
mielikuvitukseen. He antoivat ennemmin aatteiden itsestänsä muodostua
hänen sielussaan.

Noin kello puoli 12 aikaan saavuttiin Forthlahden pohjoisrannalle.

Siellä odotti heitä venhe, jonka Starr oli tilannut. Se vei heidät
muutamassa tunnissa Edinburgin satamaan.

Nell näki välkkyvän veden pinnan, joka lainehti hiljaa hänen jalkojensa
alla mainingin liikuttamana ja oli kuni tähditetty.

"Onko tämä järvi?" kysyi Nell.

"Ei", vastasi Harry, "se on suuri lahti, jossa on liikkuvaa vettä, se
on virran suu, melkein kuin meren poukama. Ota vähäisen tuota vettä
kouraasi, Nell, ja saat nähdä, ett'ei se olekkaan makeata niinkuin
Malcolm-järven vesi".

Nuori tyttö kumartui alas, pisti kätensä laineisin ja vei sen sitte
huulilleen.

"Tämä vesi on suolaista", sanoi hän.

"Niin", vastasi Harry, "nyt on vuoksi, sentähden meren aallot ovat
tunkeuneet tänne asti. Kolme neljännestä maanpinnasta on peitetty
suolaisella vedellä, jota nyt maistoit".

"Mutta jos virtojen vesi ei ole muuta kuin merien vesi, jota niihin
pilvistä on satanut, mistä syystä edellisten vesi siis on makeaa?"

"Sentähden että vedestä eroaa suola, kun se muuttuu höyryksi",
vastasi James Starr. "Pilvet syntyivät juuri siten, että vesi lämmön
vaikutuksesta muuttuu höyryksi, ja sitte tiivistyneenä sateessa antaa
takaisin merelle makean vetensä".

"Harry! Harry!" huudahti nuori tyttö, "mikä on tuo punertava valo, joka
näkyy taivaanrannalla. Onkohan se kulovalkea?"

Nell osoitti erästä kohtaa taivaalla, niiden alhaisten sumujen
keskellä, jotka punoittivat idässä.

"Ei, Nell", vastasi Harry. "Se on kuu joka nousee".

"Niin, kuu!" virkkoi Jack Ryan, "hohtava hopea tarjotin, jolla taivaan
haltiattaret tarjoovat avaruudessa, ja jolle he kokoovat kaikki taivaan
tähdet".

"Jack", sanoi insinööri nauraen, "minä en tosiaankaan ole tuntenut
taipumustasi käyttämään rohkeita vertauksia".

"Ah, hra Starr, vertaukseni on aivan oikea. Katsokaapa vaan, eikö
tähdet katoa sitä myöten kun kuu nousee. Minun täytyy siis otaksua,
että ne putoavat kuuhun".

"Se on sama kuin jos sanoisit", virkkoi insinööri, "että kuu valollaan
sammuttaa tähdet, ja sentähden ne häviävät hänen tieltään".

"Voi miten ihanaa kaikki on!" virkkoi Nell, jonka koko olento oli
paljaana silmänä. "Mutta minä luulin kuun olevan aivan pyöreän?"

"Pyöreä se onkin, kun on täysi kuu", neuvoi James Starr, "se on silloin
kuin sen asema on aivan aurinkoa vastapäätä. Mutta tänä yönä on se
viimeisessä neljänneksessä, sillä on jo sarvet ja ystävämme Jackin
hopea tarjotin on vaan rikkinäinen lautanen".

"Voi, hra Starr". huudahti Jack Ryan, "mikä sopimaton vertaus! Minä
aioin juuri alottaa seuraavan laulun kuun kunniaksi:

    "Öinen tähti, mi kulkiessas'
    Ihastutat..."

"Mutta ei! Nyt se on mahdotonta. Lautanen on kokonaan hävittänyt
runollisen innostukseni".

Sillä välin nousi kuu vähitellen taivaan rannalle. Sen edestä hävisi
viimeisetkin sumut. Keskitaivaalla ja lännessä välkkyivät tähdet vielä
mustalla pohjalla, joka vähitellen vaaleni kuun valossa. Nell katseli
äänetönnä tuota ihmeellistä näkyä, hänen silmänsä kestivät vähintäkään
haittaa tuntematta kuun vienoa hopeahohdetta, mutta hänen kätensä
vapisi Harryn kädessä, kertoen mitä hän tunsi ja jota hän ei voinut
sanoin selittää.

"Astukaamme venheesen, ystäväni", sanoi James Starr. "Meidän täytyy
kulkea ylös Arthur-Seatin kukkulalle ennen auringon nousua".

Venhe oli kiinnitetty erääsen paaluun virrassa. Eräs soutumies
vahti sitä. Nell ja hänen seuralaisensa astuivat venheesen. Purjeet
nostettiin ja nopeasti paisutteli niitä luodetuuli.

Mitä uusia vaikutuksia nuori tyttö taas tunsikaan! Hän oli joskus
soudellut Uuden Aberfoylen järvissä, mutta vaikka Harry kuinkaki
keveästi käytteli airoja, voi Nell helposti huomata, miten soutaja
käytti voimiaan. Nyt Nell ensi kerran kulkea liiteli vedenpintaa
myöten, samaten kuin ilmapallo kulkee ilmassa. Lahti oli tasainen kuin
järvi. Puoleksi makaavassa asennossa venheen perässä liiteli Nell
eteenpäin laineiden tuudittamana. Joskus tunkeutui kuun säteet aina
Forthin pintaan asti; ja venhe näytti kulkevan halki hopeakankaan.
Loiskuen lauloivat laineet venheen kupeilla. Voi, kuinka kaikki oli
ihanaa!

Mutta nyt painuivat Nellin silmät vastustamattomasti umpeen. Hän vaipui
jonkinlaiseen huumeesen. Hänen päänsä vaipui Harryn rintaa vasten ja
hän nukkui syvään uneen.

Harry tahtoi herättää häntä, ett'ei häneltä jäisi mitään näkemättä tuon
kauniin yön ihanuuksista.

"Anna hänen nukkua, poikaseni", sanoi insinööri hänelle. "Parin tunnin
lepo vahvistaa häntä paremmin kestämään päivän vaikutusta".

K:lo 2 aamulla tuli venhe rantaan Granton-sillan luona. Silloin heräsi
Nell.

"Olenko nukkunut?" kysyi hän.

"Et lapseni", vastasi James Starr. "Sinä vaan näit unta, että nukuit".

Yö oli silloin erittäin valoisa. Kuu, joka oli kulkenut puolitiehen
taivaanrannalta keskitaivaalle, valaisi säteillään joka paikkaa
taivaalla.

Grantonin pikku satamassa ei ollut kuin pari kolme kalastaja-venhettä,
joita lahden laineet hiljaa kiikuttivat. Tuuli asettui sitä myöten kuin
aamu alkoi koittaa. Ilma oli puhdistunut kaikista yöllisistä sumuista,
ja kaikki ennusti huomispäivästä tulevan ihanimman elokuunpäivän, jota
meren läheisyys vielä enemmän sulostuttaa ja raitistuttaa. Jotakin
lämpimän höyryn tapaista irtautui taivaanrannasta, mutta se oli niin
hienoa ja läpikuultavaa että auringon ensimmäinen säde sen ensi
silmänräpäyksessä oli hajottava. Nuori tyttö taisi siis esteettömästi
katsella meren suurenmoista näkyä, kun se näköpiirin rajalla yhdistyy
taivaasen. Hänen näköpiirinsä laajeni, mutta hänen silmänsä eivät
kokeneet tuota omituista vaikutusta, jonka valtameri herättää, kun valo
näyttää työntävän kaikki rajoitukset äärettömiin saakka.

Harry tarttui Nellin käteen. He seurasivat molemmat James Starria ja
Jack Ryania, jotka kulkivat pitkin autioita katuja, koska vielä oli
niin varhainen aamu. Nellin mielestä näytti tämä Edinburgin etukaupunki
ainoastaan olevan joukko ryhmitettyjä synkkiä ja pimeitä rakennuksia,
jotka muistuttivat Coal-Cityä, sillä eroituksella kuitenkin, että tämän
holvikatto oli paljon korkeampi ja täynnä kiiltäviä ja kimaltelevia
pilkkuja. Hän kulki kepein askelin, eikä Harryn tarvinnut hiljentää
askeleitaan pelosta, että Nell väsyisi.

"Etkö jo ole väsynyt?" kysyi Harry Nelliltä, kuljettuaan noin puolen
tuntia.

"En", vastasi Nell. "Minusta tuntuu niinkuin ei jalkani koskisikaan
maahan astuessani. Tuo taivas kohoaa niin korkealle ylitsemme, että
tahtoisin lentää, jos minulla olisi siivet!"

"Pidä kiinni häntä!" virkkoi Jack Ryan. "Paras on että pidätämme
täällä kiltin Nell-tyttömme. Muuten olen itsekin joskus tuntenut samaa
halua, kun kauemman aikaa olen ollut kaivoksessa ja sitte nousen maan
pinnalle".

"Nell", sanoi James Starr, "eikö avaruus tunnu sinusta äärettömälle
syvyydelle, jonne tekisi mieli heittäytyä?"

"Tuntuu, hra Starr", vastasi nuori tyttö, "sille se juuri tuntuu.
Minusta tuntuu, niinkuin minua pyörryttäisi".

"Siihen kyllä totut, Nell", virkkoi Harry. "Sinä totut kyllä vielä
ulkomaailman suunnattomaan avaruuteen, ja ehkäpä se vielä saattaa sinut
unhottamaan pimeän ja synkän hiilikaivoksemme!"

"Ei koskaan, Harry!" sanoi Nell.

Ja hän peitti silmänsä kädellään, niinkuin olisi siten voinut paremmin
muistiinsa johdattaa kaikkea mitä äsken oli jättänyt.

He kulkivat yhä eteenpäin hiljaisten huonerivien välitse, joissa
asukkaat vielä nauttivat unen virkistävää lepoa ja menivät Leith-Walkin
poikki. He kävivät Calton-Hillin ohitse jossa Observatoriumi ja
Nelsonin muistopatsas kohosivat hämärässä. He kulkivat pitkin
Regent-streetiä, menivät erään sillan poikki ja tulivat Canongaten
päähän.

Vieläkään ei huomattu minkäänlaista liikettä kaupungissa. Kello löi
kaksi Canongate-Churchin göötiläisessä tornissa.

Siinä seisahtui Nell.

"Mikä tuo sekava ainejoukko?" kysyi hän ja osoitti sormellaan
yksinäistä rakennusta, joka kohosi toisella puolen pientä toria.

"Tuo ainejoukko, Nell", vastasi James Starr, "on linna, jonka ennen
muinoin omistivat Skotlannin vanhat hallitsijat, se on Holyrood, jossa
niin monta synkkää ja surullista tapausta on tapahtunut. Historian
tuntija voisi siellä loitsia esille monta kuninkaallista haamua,
onnettomasta Maria Stuartista alkaen aina vanhaan ranskalaiseen
kuninkaasen Kaarle X:teen asti! Huolimatta noista surullisista
muistoista et kuitenkaan, päivän valettua, Nell, tule huomaamaan
minkäänlaista surullisuutta tuossa kuninkaallisessa asunnossa.
Koristettuna neljällä tornilla näyttää Holyrood melkein huvilinnalle,
jossa sen omistaja on tahtonut pidättää feodaliajan ulkomuodon. Mutta
jatkakaamme nyt matkaamme. Katso tuossa, entisen Holyrood luostarin
ympärysmuurin sisässä kohoavat uljaat Salisburykalliot, joista korkein
on Arthur-Seat. Sinne ylös menemme. Sen huipulla, Nell, saavat silmäsi
nähdä auringon kohoavan taivaanrannalle merestä".

He astuivat Kuningaspuistoon. Sitte kulkivat he pitkin Victoria-Driveä,
oivallinen kiertotie, jonka Walter Scott kehuu saaneensa toimeen
muutamilla romaanin riveillä.

Arthur-Seat on todella vaan 750 jalan korkuinen kumpu, jonka yksinäinen
huippu kohoaa ympärillä olevien kukkuloiden yli. Vähemmässä ajassa
kuin puolessa tunnissa saavuttivat James Starr ja hänen matkatoverinsa
kiertotiellä, jota myöten oli helppo nousta, tuon leijonanpään, jonka
näköinen Arthur-Seat on, kun sitä näkee länsipuolelta.

Sinne he istuivat kaikki neljä, ja James Starr, jolla aina oli tuon
suuren skotlantilaisen romaanikirjoittajan lauselmat mielessään, sanoi
ainoastaan:

"Näin kirjoittaa Walter Scott kirjassaan 'Edinburgin vankila', sen
8:nessa luvussa: 'Jos minulle annettaisi valta valita se paikka,
mistä mieluimmin tahtoisin nähdä auringon nousevan ja laskevan, niin
valitsisin juuri tämän paikan!' Nell, aurinko näytäikse kohta, ja sinä
saat ensikerran nähdä sen loistossaan".

Nuori tyttö käänsi silmänsä itään päin. Harry, joka istui hänen
vieressään, tarkasteli häntä levottomasti. Vaikuttaisikohan auringon
ensi säteet liian valtaavasti nuoreen tyttöön? Kaikki pysyivät
äänettöminä. Itse Jack Ryankaan ei virkannut sanaakaan.

Jo muodostui pieni vaalea, punaselle hohtava juova hienossa udussa
näköpiirin rajalla. Viimeiset ajelevat sumut karkoitti alkava päivän
koite. Arthur-Seatin juurella oli vielä epäselvän hämärän peitossa yön
lepoon nukahtanut Edinburgin kaupunki. Muutamat valopisteet lävistävät
siellä täällä hämärän. Ne olivat aamukynttilät, joita vanhan kaupungin
asukkaat sytyttivät. Tuolla taaempana lännessä rajoitti varjokuvien
oikullisesti katkaisemaa näköpiiriä terävistä huipuista rikas seutu,
joihin auringon säteet olivat kiinnittävät tulinuolen.

Ympäröivän meren rajoitukset näkyivät yhä jyrkemmin. Vähitellen
astuivat järjestään esiin kaikki vedenkaaren värit. Ensimmäisten utujen
puna muuttui asteettain keskitaivaan punasinertäväksi. Taivaankansi
kävi joka silmänräpäys heleämmäksi: ruusunväri muuttui punaiseksi,
punainen tuleksi.

Nellin silmät siirtyivät kukkulan juurelta kaupunkiin, jonka eri osat
ryhmittäin alkoivat astua näkyviin. Korkeita muistopatsaita, muutamia
torninhuippuja pisti esiin siellä täällä, ja niiden muodot kävivät yhä
selvemmiksi. Ikäänkuin harmahtava valo levisi maailmaan. Vihdoin tapasi
ensimmäinen säde nuoren tytön silmää. Se oli tuo viheriä säde, joka
illoin aamuin lähtee merestä, kun taivas on puhdas ja selkeä.

Puoli minuuttia sen jälkeen hypähti Nell ylös ja ojensi kätensä
muutamaa paikkaa kohti, joka kohosi uuden kaupungin rakennuksia
ylemmäksi.

"Tulta!" huudahti hän.

"Ei Nell", virkkoi Harry, "se ei ole tulta. Se on kultareunus, jonka
aurinko kiinnittää Walter Scottin muistopatsaan huippuun!"

Ja 200 jalan korkuinen kellotapuli loisti tosiaankin niinkuin
ensimmäisen luokan valotorni.

Päivä valkeni. Aurinko nousi. Se näytti vielä kostealta, ikäänkuin
jos se todellakin olisi noussut meren sylistä. Aluksi suurennettu
valosäteitten taittumisen kautta, kutistui se vähitellen, ja sai
pyöreän muotonsa. Sen valo, jota jo kohta ihmissilmä ei voinut sietää,
näytti ikäänkuin lähteneen taivaalta ammottavasta masuunin suusta.

Nellin täytyi melkein heti ummistaa silmänsä. Hänen täytyi vielä painaa
tiheästi suljetut sormensa silmäluomilleen.

Harry tahtoi, että hän kääntyisi vastaiseen suuntaan.

"En, Harry", sanoi hän, "minun silmieni tulee tottua näkemään, mitä
sinun silmäsi taitavat nähdä!"

Käsien lävitsekin pilkoitti Nellin silmiin ruusunvalo, joka yhä vaaleni
auringon kohotessa taivaanrannalta. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen
siihen. Sitten nousivat silmäluomat, päivän valo tunki läpi hänen
silmänsä.

Hurskas lapsi lankesi polvilleen, huudahtaen:

"Jumalani, kuinka kaunis sinun maailmasi on!"

Sitten loi hän silmänsä alas ja katsoi maahan. Hänen jalkojensa
juurella näkyi koko Edinburgin kaupunki, uusi kaupunki uusine, hyvin
järjestettyine rakennuksineen, tiheästi yhteen rakennetut huoneet
ja kapeat, mutkikkaat kadut Old-Reekyssä. Kaksi kukkulaa kohosivat
korkealle yli kaupungin: pasaltti-vuorelle rakettu linna ja Calton
Hill, jonka pyöreällä huipulla oli kreikkalaisen muistomerkin
uudenaikaiset rauniot. Komeita, puilla reunustettuja teitä säteili
pääkaupungista maaseudulle. Pohjosessa tunki Forthlahti merestä
syvälle mannermaahan ja Leithin satama muodosti pienemmän syvennyksen.
Tuonempana levisi Eife-kreivikunnan tasainen ranta. Niin suora tie,
kuin muinoin Piraeon, johti tästä Pohjolan Athenasta meren rantaan.
Lännessä levisivät Newhavenin ja Porto Bellon ihanat rannikot, joiden
hiekka tyrskyn ensimmäisten aaltojen kostuttamana vivahti kullalle.
Ulkosatamassa elähyttivät muutamat purjeveneet näköalaa, ja pari kolme
höyryvenettä tuprutti taivaalle mustaa savuaan. Kauempana, lahden
tuolla puolen näkyi maaseudun rehevä vihannuus. Pieniä kumpuja kohosi
siellä täällä tasangolla. Pohjassa heijastivat auringon säteet takaisin
Lomond Hillistä, lännessä Ben Lomondista ja Ben Ledestä, ikäänkuin
näiden vuorten huiput olisivat olleet ikuisen jään peittämät.

Nell ei voinut puhua. Hänen huuliltaan tuli vaan epäselviä sanoja.
Hänen käsivartensa vavahtivat. Hänen päätään pyörrytti. Hänen voimansa
raukesivat hetkiseksi. Tässä niin puhtaassa ilmassa, tätä niin
suurenmoista näköalaa katsellessaan tunsi hän huimausta ja vajosi
tunnotonna Harryn käsiin, jotka olivat ojennetut häntä vastaan ottamaan.

Nuori tyttö, jonka elämä tähän asti oli kulunut maan pinnan alla, oli
vihdoinkin saanut nähdä sen, mikä on melkein koko maailma, jommoiseksi
luoja ja ihmiset sen ovat muodostaneet. Ihailtuansa kaupunkia ja
maaseutua, käänsi hän silmänsä ensi kerran kohti meren aavoja ulapoita
ja taivaan siintävää avaruutta.



Kahdeksastoista Luku.

Lomond-järvestä Katrine-järvelle.


Harry kiiruhti, kantaen Nelliä sylissään, alas Arthur-Seatilta, ja
James Starr ynnä Jack seurasivat häntä. Muutaman tunnin levon jälkeen
ja kun olivat Lambertin ravintolassa virkistäneet itseään aamiaisella,
päättivät matkustajat jatkaa huviretkeä käynnillä järvien maassa.

Nell oli tullut entisiin voimiinsa. Hänen silmänsä voivat tästä lähtien
kestää kirkasta päivän valoa ja hänen keuhkonsa voivat syvään hengittää
elähyttävää, terveellistä ilmaa. Puiden vihannuus, kasvien vaihtelevat
värit, heloittavan sininen taivas olivat näyttäneet hänelle kaikki
vedenkaaren värit.

Juna, johon huvimatkailijat astuivat General-Railwayn pysäyspaikalla,
vei heidät Glasgowiin. Siellä voivat he viimeiseltä Clyden poikki
tehdyltä sillalta ihmetellä vilkasta laivaliikettä joella. Sen jälkeen
olivat he yötä Comrien Royal Hotellissa.

Seuraavana päivänä oli Edinburg-Glasgowin rautatie pikaan vievä heidät
Dumbartonin ohi Ballochiin Lomondjärven eteläpäähän.

"Tämä on Rob Royn ja Fergus Mac Gregorin maa", huudahti James Starr,
"jota Walter Scott niin runolliseksi on ylistellyt. Sinä et tunne sitä,
Jack?"

"Tunnen sen ainoastaan hänen runoistaan hra Starr", vastasi Jack Ryan,
"ja kun maasta sillä tavoin runoillaan, täytyy sen olla ihanan".

"Niin se onkin", sanoi insinööri, "ja meidän herttaisella Nellillä
tulee olemaan siitä mitä suloisimpia muistoja!"

"Kun on sellainen opas, kuin te, hra Starr", virkkoi Harry, "niin on
matkasta kaksinkertainen hyöty, sillä te kerrotte matkalla meille maan
histooriaa".

"Sen teen, Harry", vastasi insinööri, "sikäli kuin muistini sallii,
mutta sillä ehdolla kumminkin, että iloinen Jack on minua auttava. Kun
minä väsyn kertomiseen, niin hän laulaa".

"Sitä ei vaan tarvitse sanoa minulle kahdesti", virkkoi Jack ja lauloi
säveleen ikäänkuin näytteeksi oivallisesta taidostaan.

Juna kulki Dumbartonin sivutse, jonka unionisopimuksen mukaan aina
lujasti varustettu linna sijaitsi luonnon ihanalla paikalla suuren
pasalttikallion kahdella huipulla.

Dumbarton on sillä kohdalla missä Lewen laskee Clydeen. Tämän johdosta
kertoi James Starr muutamia yksityiskohtia Maria Stuartin historiasta.
Tästäpä linnasta hän lähti tullaksensa Frans II:sen puolisoksi ja
Ranskan maan kuningattareksi. Siihenpä linnaan Englannin ministerit
vuonna 1815 aikoivat sulkea Napoleonin, vaikka sittemmin St. Helena
katsottiin sopivammaksi.

Juna pysähtyi pian Ballochissa, lähelle rannalla olevaa paalutusta.

Höyrylaiva "Sinclair" oli odottamassa niitä matkustajia, jotka aikoivat
lähteä järviä katsomaan. Nell ja hänen seuralaisensa astuivat laivaan
ostettuaan piletin Inversnaidiin Lomondjärven pohjoispäähän.

Päivä alkoi kirkkaalla päiväpaisteella, sillä aurinko oli nyt vapaana
niistä Britannian sumuista, jotka tavallisesti muuten sitä peittävät.
Mielin määrin voi katsella ympärilleen, kulkiessa tuon tuostakin
pienten saarien, yksinäisen rauhallisen laakson tai jyrkkien kallioiden
sivutse.

"Nell", virkkoi James Starr, "jokaisella näistä saarista on tarunsa
ja ehkäpä runonsa, samaten kuin myöskin järveä ympäröivillä
vuoriharjanteilla. Liioittelematta voipi sanoa, että tämän maan
historia on kirjoitettu suunnattoman suurilla kirjaimilla,
saarilla ja vuorilla. Katso, tässä esim. on Murrayn saari vanhoine
Lennox-linnoineen, jossa vanha herttuatar Albani asui, sittenkuin
Jaakko I oli antanut mestata hänen isänsä, hänen puolisonsa ja hänen
molemmat poikansa".

"Mutta mikä pieni satama tuo on?" kysyi Nell, joka oli kääntynyt järven
itäistä rantaa kohti.

"Se on Balmaha, josta kuljetaan Ylänkömaihin", vastasi James Starr.
"Rauniot, joita siinä näet, Nell, ovat vanhan nunnaluostarin raunioita,
ja noissa siellä täällä kohoavissa hautakummuissa lepää Mac Gregor
suvun jäseniä, jota sukua vielä tänä päivänä pidetään suuressa
kunnioissa koko maassa".

"Sukua on ylistetty sen veren tähden, jonka se on sekä itse että muiden
kautta vuodattanut", arveli Harry.

"Sinä olet oikeassa", sanoi Starr, "ja myöntää täytyy, että sodassa
saatu maine vielä kaikuu yli kaiken muun. Nämä kertomukset taisteluista
kulkevat kauan polvesta polveen..."

"Ja laulut tekevät ne ikuisiksi", lisäsi Jack Ryan.

Ja todistaaksensa sanansa lauloi reipas nuorukainen vanhan sankarirunon
ensimmäisen värsyn, jossa kerrotaan Aleksander Mac Gregorin urotöistä
taistelussa Sir Humphrey Colqyhour Lussilaista vastaan.

Nell kuunteli, mutta nämä kertomukset verisistä taisteluista tekivät
häneen ainoastaan surullisen vaikutuksen. Mintähden olikaan niin paljon
verta vuodatettu näillä tasangoilla, jotka nuoren tytön mielestä olivat
äärettömän avarat, jossa ei muka keltään voisi puuttua tilaa?

Järvimatkaa jatkettiin, kunnes höyrylaiva pysähtyi Inversnaidin
rannassa, josta, aamiaisen syötyä, lähdettiin Katrine-järvelle
vaunuissa, joita Breadalbanen suvun vaakuna koristi, saman suvun, joka
ennen pakenevalle Rob Roylle oli suonut metsän ja veden.

Hupaisen maamatkan jälkeen astuivat huviretkeilijät pieneen, juuri "Rob
Roy" nimiseen höyrylaivaan, joka heti sen perästä läksi liikkeelle.

Katrine-järvi ei ole erittäin pitkä, mutta sillä on viehättävät rannat,
joita katseltiin, sill'aikaa kuin vähä väliä joku ylänkö-maalainen
säkkipillillään soitti jonkun kansakoulun, johon Jack Ryan heti oli
valmis laulamaan sanat.

K:lo oli 3 jälkeen puolenpäivän, ja jo lähestyttiin sitä paikkaa, jossa
Callanderin kautta Stirlingiin aikovien matkustajien tuli astua "Rob
Roy'sta".

Nell oli melkein uupunut kaikesta tästä mielenjännityksestä. Hänen
huuliensa yli tuli ainoastaan sanat: Jumalani! Jumalani! aina kun
joku uusi ihastuksen esine tuli näkyviin. Hän tarvitsee muutaman
tunnin lepoa, vaikkapa vaan saadakseen pysyväisempää muistoa kaikista
ihmeistä, joita hän oli nähnyt.

Harry oli vast'ikään taas tarttunut hänen käteensä. Liikutettuna
katseli hän nuorta tyttöä ja sanoi hänelle:

"Nell, armas Nellini, kohta olemme jälleen pimeässä asunnossamme. Etkö
siellä ole kaipaava jotain siitä, mitä olet nähnyt tällä lyhyellä
ajalla, jonka olet viettänyt päivän valossa?"

"En, Harry", vastasi nuori tyttö. "Tulen kyllä muistamaan kaikkea,
mutta varsin onnellisena olen sinun kanssasi palaava meidän rakkaasen
hiilikaivokseemme".

"Nell", virkkoi Harry äänellä, jonka liikutusta hän turhaan koetti
tukehuttaa, "tahdotko, että pyhä side iäksi päiviksi yhdistää meidät
Jumalan ja ihmisten edessä? Tahdotko ruveta minun vaimokseni?"

"Sen tahdon, Harry", vastasi Nell katsoen häneen viattomilla,
kirkkailla silmillään, "sen tahdon, jos uskot, että minä voin olla
sinulle kylliksi..."

Nell ei ollut päättänyt tätä lausetta, joka sisälsi Harryn koko
tulevaisuuden, ennenkuin käsittämätön tapaus hänet keskeytti.

Vaikka "Rob Roy" vielä oli hyvän matkaa rannasta, sai se äkkiä aika
täräyksen. Köli kävi kiinni pohjaan, eikä kone voinut saada laivaa
karilta.

Tämä tuli siitä, että Katrine-järven itäosa melkein yht'äkkiä oli
tyhjentynyt, ikäänkuin jos mahdottoman suuri aukko olisi auennut sen
pohjaan. Muutamien silmänräpäyksien kuluessa oli järvi siinä kuivunut,
niinkuin merenranta kovan luoteen aikana. Melkein kaikki sen vesi oli
kadonnut maan sisään.

"Ystäväni", huudahti James Starr, ikäänkuin äkkiä käsittäen tämän
tapahtuman syyn, "Jumala suojelkoon Uutta Aberfoylea!"



Yhdeksästoista Luku.

Viimeinen uhkaus.


Töitä Uudessa Aberfoylessa jatkettiin sinä päivänä entiseen tapaansa.
Kaukaa kuului hiilikerroksessa tapahtuvia dynamiittiporauksia.

Simo Ford ja Madge olivat päivällisen jälkeen istuutuneet pihalle
tupansa edustalle. Vanha kaivosmestari oli tavallisella ruokalevollaan.
Hän poltti piippuaan, joka oli täytetty oivallisella ranskan tupakalla.
Kun aviopuolisot vaihtoivat jonkun sanan keskenään, koski puhe aina
Nelliä, heidän poikaansa, James Starria, matkaa maan pinnalle. Missä he
nyt lienevät? Mitähän he toimittanevat? Kuinka he voivatkaan niin kauan
viipyä hiilikaivoksesta poissa?

Samassa kuului äkkiä kova kohina. Olisi voinut luulla suunnattoman
veden putouksen syöksyvän alas kaivokseen.

Simo Ford ja Madge hypähtivät nopeasti seisoalleen.

Vesi Malcolm-järvessä alkoi melkein heti nousta. Korkeat aallot
kohosivat yli järven rannan ja loiskuivat majan seinää vastaan.

Simo Ford oli tarttunut Madgen käteen ja hänen kanssaan kiirehtinyt
huoneen toiseen kerrokseen.

Huutoa ja parkausta kuului kaikkialta Coal-Cityssä, jota tämä äkillinen
veden paisumus uhkasi hävittää. Sen asukkaat alkoivat paeta järven
rannalla oleville korkeille liuskakivikallioille.

Yleinen pelko ja kauhistus. Jo syöksivät muutamat, säikähdyksestä
milt'ei mielettömät kaivostyömiesperheet tunnelia kohti päästäksensä
korkeammalla oleviin purnuihin. Pelättiin meren tunkeuneen
kivihiilikaivokseen, joka ulottuu kauas North-kanavan alle. Niin suuri
kuin kaivos olikin, voitiin pelätä, että se kokonaan tulisi upotetuksi.
Ei kukaan Uuden Aberfoylen asukkaista olisi välttänyt kuolemaa.

Mutta samassa kuin ensimmäiset pakenijat tulivat tunnelin suulle,
tapasi heidät Simo Ford, joka heti oli jättänyt majansa.

"Pysähtykää, hyvät ystävät, pysähtykää!" huusi vanha kaivosmestari
heille. "Jos meidän kaupunkimme joutuisi veden valtaan, niin olisi
veden paisuminen paljoa nopeampi kuin te, eikä kukaan voisi sitä paeta.
Mutta vesi ei nouse enään. Koko vaara näkyy olevan ohitse".

"Ja meidän kumppanimme, jotka olivat työssä alhaalla syvyydessä?"
virkkoivat muutamat kaivostyömiehistä.

"Heidän tähtensä emme tarvitse mitään pelätä", vastasi Simo Ford. "Työt
tapahtuvat purnussa, joka on ylempänä järven rantaa!"

Vanha kaivosmestari oli oikeassa. Vesi oli äkkiä tunkeunut kaivokseen;
mutta siitä ei ollut muuta seurausta, kuin että vesi Malcolm-järvessä
oli noussut muutaman jalan. Coal-City ei siis ollut vaarassa, ja
varmasti voitiin toivoa, että ainoastaan alimpiin kaivoksen osiin,
joissa ei vielä työtä ollut aljettu, ulottuva veden tulva ei ollut
nielassut ketään kaivoksen asukkaista.

Simo Ford ja kaikki muut eivät voineet päättää, oliko tämä veden tulva
saanut alkunsa jostakin maanalaisesta vesistöstä, joka oli raivannut
itselleen tien maakerrosten lävitse, vai oliko joku virtava vesi
ylhäältä lohenneen pohjansa kautta syöksyt alas kaivoksen alimpiin
osiin. Ei kukaan vähääkään epäillyt tämän olleen vaan niitä tapaturmia,
joita toisinaan sattuu kaivoksissa.

Mutta vielä samana iltana oli kaivoksen asukkailla asiasta tarkemmat
tiedot. Kreivikunnan sanomalehdet julkaisivat kertomuksen siitä oudosta
tapahtumasta, joka oli kohdannut Katrine-järveä. Nell, Harry, James
Starr ja Jack Ryan, jotka pikemmiten olivat palanneet kaivokseen,
todistivat nämä kertomukset oikeiksi ja saivat itse suureksi ilokseen
kuulla, että kaikki oli supistunut muutamiin aineellisiin vahinkoihin
Uudessa Aberfoylessa.

Katrine-järven pohja oli siis äkkiä lohennut. Sen vesi oli suuren aukon
kautta tunkenut hiilikaivokseen. Skotlantilaisen romaanikirjoittajan
lempijärvestä ei siis ollut jäljellä enempää, kuin että Veden-neito
siinä voi kastaa kauniit jalkansa -- ei ainakaan koko järven
eteläosasta. Se oli vähentynyt muutaman tynnyrin alan suuruiseksi
lammikoksi.

Herättipä tämä tavaton tapahtuma huomiota, kummastusta. Varmaankin
ensi kerran järvi näin tyhjentyi tuokiossa. Nyt täytyi raapia se pois
Yhdistetyn Kuningaskunnan kartoista, kunnes se jälleen saataisiin
täytetyksi -- yleisen rahakeräyksen kautta -- kun ensin rako oli
tukettu. Walter Scott olisi kuollut epätoivoon, jos hän vielä olisi
elänyt tässä maailmassa.

Tapaus voitiin hyvinkin selittää. Omituisesti sattuneesta
maanmuodostuksesta oli syntynyt ainoastaan varsin ohut maakerros syvän
kaivoksen ja järven pohjan välille.

Mutta vaikka veden tulva näkyi saaneen alkunsa luonnollisesta syystä,
eivät James Starr sekä Simo Ford ja Harry voineet olla ajattelematta,
että häijy kademielisyys kentiesi oli sen toimeen pannut. Epäluulo oli
palannut heidän mieleensä suurempana entistänsä. Alkoiko vihamielinen
haltia taas tuhotöitään työn tekoa vastaan rikkaassa kaivoksessa?

Muutamia päiviä sen jälkeen puhui James Starr tästä asiasta vanhan
kaivosmestarin ja hänen poikansa kanssa.

"Simo", sanoi hän, "vaikka seikkaa voi arvella itsestäänkin
tapahtuneeksi, on minulla kuitenkin ikäänkuin aavistus siitä, että
tämän tapauksen oikea syy meille vielä on tietymätön".

"Minä uskon juuri niinkuin te, hra Starr", vastasi Simo Ford; "mutta
älkäämme olko tietävinämme koko asiasta, vaan pankaamme hiljaisuudessa
toimeen tutkimuksemme".

"Ah", huudahti insinööri, "minä tiedän edeltäpäin mihinkä
loppupäätökseen tulemme".

"Mihinkä niin?"

"Me löydämme ilkityön todistuksia, vaan emme ilkityön tekijää".

"Ja kuitenkin hän on olemassa!" virkkoi Simo Ford. "Mutta missä
hän piilee? Voisiko yksi ainoa niin pahansuopa olento, kuin hän,
saada aikaan niin kamalaa yritystä syöstä kokonaisen järven meidän
niskoihimme? Minä alan melkein Jack Ryanin tavoin uskoa, että joku
kaivoshaltia meiltä tahtoo riistää hankitun omaisuutemme".

Nelliltä pidettiin tietysti niin paljon kuin mahdollista nämä
keskustelut salassa. Mutta koko hänen käytöksensä osoitti kuitenkin,
että hänen kasvatusperheensä huolet painoivat myöskin häntä. Hänen
surulliset kasvonsa ilmoittivat sisällisiä taisteluja, joita hänellä
oli kestettävinä.

Tultiin siihen päätökseen, että James Starr ynnä Simo ja Harry Ford
lähtisivät sille paikalle, mistä vesi oli syöksynyt esiin, tutkiaksensa
syyt tähän. Kenellekään he eivät virkaneet tuumastaan. Sille, joka ei
olisi tuntenut kaikkia asianhaaroja, joihin James Starrin ja hänen
ystävänsä ajatus perustui, olisi se näyttänyt varsin mahdottomalta.

Joku päivä sen jälkeen astuivat kaikki kolme pieneen veneesen, jota
Harry meloimalla pani liikkeelle, ja lähtivät tarkastamaan niitä
luonnon muodostamia patsaita, jotka kannattivat sitä osaa maanpinnasta,
johon Katrine-järven syvennys oli koverrettu.

Tämä tutkimus näytti heidän epäluulonsa oikeutetuksi. Patsaiden
kimppuun oli käyty kaivoskuokalla. Mustentuneita jälkiä siitä oli vielä
näkyvissä, sillä vesi oli valumalla alempiin kaivoksen osiin jonkun
verran alennut, niin että nuo mainitut patsaat olivat näkyvissä juureen
asti.

Holvin katon lohkemista oli siis edeltäpäin ajateltu ja ihmisen käsi
oli sen aikaan saanut.

"Ei voi enään epäillä", sanoi James Starr. "Ja kukapa tiesi, mitä olisi
tapahtunutkaan, jos lohkeema ei olisi avannut tietä tuolle järvelle,
vaan meren vedelle?"

"Niinpä, niin", virkkoi vanha kaivosmestari ylpeällä äänellä, "ei
mitään vähempää kuin meri olisi tarvittu upottamaan meidän Uutta
Aberfoylea. Mutta vieläkin kerran, mikä etu voi jollain elävällä
olennolla olla meidän työmme ehkäisemisestä?"

"Se on aivan käsittämätöntä!" vastasi James Starr. "Täällä ei ole
vaikuttamassa joukko halpoja pahantekijöitä, joiden tarkoitus muka
olisi rotkosta, jossa he piilevät, levitä ympäri maan rosvoamaan ja
ryöstämään. Näiden kolmen vuoden kuluessa olisivat sellaiset asukkaat
varmaan tulleet ilmi. Eivätkä nämä myöskään ole, niinkuin toisinaan
olen uskonut, salakulettajia tai väärän rahan tekijöitä, jotka jossain
tämän mahdottoman ontelon vielä tuntemattomassa sopukassa kokisivat
salata rikoksellista tointansa, ja sentähden tahtoisivat saada meidät
täältä pois. Sellaiset ammattilaiset eivät toimi ainoastaan kootaksensa
kiellettyä tavaraansa. Päivän selvä on kumminkin, että joku leppymätön
vihollinen on vannonut Uudelle Aberfoylelle häviöä, ja että joku
hänen todellinen tai luuloiteltu etunsa vaikuttaa, että hän kaikilla
mahdollisilla keinoilla koettaa sammuttaa vihaansa meitä kohtaan.
Varmaankin liian voimaton voidaksensa toimia julkisesti, valmistaa
hän pimeässä väijytyksiään, mutta hänen osoittama älykkäisyytensä
tekee hänet pelättäväksi olennoksi. Hän tuntee, ystäväni, paremmin
kuin me salaisimmatkin sopukat tässä meidän alueessamme, kun hän niin
kauan on voinut pysyä salassa kaikilta meidän tutkimuksiltamme. Se
on, Simo, varmaankin joku meidän ammattiimme kuuluva mies, ja vielä
lisäksi varsin taitava kaivosmies. Kuulkaa, onko teillä koskaan ollut
vihamiestä, jota te voisitte epäillä? Miettikää asiaa tarkasti.
Löytyy vihasta kiihottuneita ihmisiä, joita ei mikään ajan pituus voi
parantaa. Johtakaa mieleenne kaukaisimmankin elämänne tapahtumat,
jos niin tarvitaan. Kaikki mitä täällä on tapahtunut on kylmän ja
kärsivällisen mielettömyyden tekoa, jonka keksimiseksi teidän täytyy
ajatella vanhimpiakin muistojanne".

Simo Ford ei vastannut. Mutta kunnollinen kaivosmestari näkyi
vilpittömästi tarkastavan koko kulunutta elämäänsä, ennenkuin hän
tahtoi vastata. Viimein nosti hän jälleen päänsä sanoen:

"Ei, jumaliste, en minä eikä Madge ole tehnyt kenellekään ihmiselle
mitään pahaa. En usko, että meillä voi olla ainoatakaan vihamiestä!"

"Ah, jospa Nell vaan tahtoisi puhua!" huudahti insinööri.

"Herra Starr ja te, minun isäni", virkkoi Harry, "pitäkäämme, minä
pyydän, vielä joku aika tutkimuksemme kaikilta muilta salassa. Älkää
kysykö Nelli paraltani! Tiedän, että synkät ajatukset jo muutenkin
häntä vaivaavat ja kiusaavat. Olen varma siitä, että hänen povessaan
piilee salaisuus, josta se on pakahtua. Jos hän on vaiti, niin se
on sentähden, että hänellä ei ole mitään sanottavaa, tai sentähden
ett'ei hän luule saattavansa mitään ilmaista. Emme voi epäillä hänen
sydämestänsä toivovan meidän, meidän kaikkien parastamme. Kun hän vasta
kertoo minulle, mitä tähän asti on pitänyt meiltä salassa, saatte tekin
siitä heti tiedon".

"Olkoon menneeksi, Harry", vastasi insinööri, "mutta jos Nell jotakin
tietää, on hänen vaitiolonsa peräti käsittämätön".

Ja kun Harry aikoi jatkaa entistä puhettansa, lisäsi insinööri:

"Ole huoletonna, me emme virka mitään sille, joka on tuleva sinun
vaimoksesi".

"Ja joka nyt kohtakin tulee siksi, jos te suvaitsette isäni".

"Poikani", sanoi Simo Ford, "kuukauden kuluttua on oleva sinun
hääpäiväsi... Te olette ehkä hyvä ja edustatte Nellin isää, hra Starr?"

"Aivan kernaasti", vastasi insinööri.

Hra Starr ja isä Ford poikineen palasivat asuntoon. He eivät virkaneet
mitään koko tutkimusmatkastaan, ja kaikki kaivoksen asukkaat pitivät
yhä edelleen holvin lohkeemista satunnaisena tapaturmana. Skotlannissa
oli vaan yksi järvi entistänsä vähemmin.

Nell oli vähitellen palannut entisiin askareihinsa. Käynnistään maan
pinnalla oli hänellä unohtumattomia muistoja, joita Harry käytti
hyväksensä häntä opettaessaan. Mutta tämä tutustuminen ulkonaiseen
elämään ei ollut hänestä herättänyt mitään kaipuuta. Hän rakasti vielä,
niinkuin ennen tuota matkaakin, sitä synkkää asuntoa, jossa edelleen
oli asuva aviopuolisona, elettyänsä siellä lapsena ja neitona.

Tieto Harryn ja Nellin kohta vietettävistä häistä herätti suurta
huomiota Uudessa Aberfoylessa. Tulvailtiin majaan onnentoivotuksia
lausumaan. Jack Ryan oli ensimmäisiä onnentoivottajia. Ahkerasti
harjoitti hän paraita laulujaan juhlaa varten, joka oli aiottu
yhteiseksi kaikille Coal-Cityn asukkaille.

Mutta häitten edellisenä kuukautena sai Uusi Aberfoyle kokea kovempia,
kuin koskaan ennen. Näytti melkein siltä, kuin Nellin ja Harryn
yhdistyksen läheneminen olisi tuottanut hirmutapahtumia toistensa
perästä. Nämä onnettomuudet sattuivat enimmäkseen syvyydellä
tapahtuvien töiden ehkäisemiksi, eikä milloinkaan voitu saada selkoa
niiden todellisesta syystä.

Niin esim. hävitti tulipalo kaikki puutelineet muutamassa syvemmällä
olevassa käytävässä, ja lamppu löydettiin, jota tulen sytytykseen oli
käytetty. Harry ja hänen kumppaninsa kokivat sammuttaa tulta, joka
uhkasi hävittää kaikki, ja se onnistui heille ainoastaan käyttämällä
hiilihapon sekaisella vedellä täytettyjä extinktoreja, joita varoten
oli hankittu kaivokseen.

Toinen kerta lohkesi osa erään käytävän katosta, syystä että patsaat,
jotka sitä kannattivat olivat vikautetut, ja James Starr huomasi
että niitä oli sahattu. Harry, joka tällä paikalla johti töitä, jäi
pirstaleiden alle ja pelastui kuolemasta ihmeellisellä tavalla.

Joku päivä sen jälkeen joutui rautatiellä, jossa mekaanillinen voima
pani vaunut liikkeelle, juna, johon Harry oli noussut, kohti estettä ja
heitettiin kumoon. Tässä oli hirsi pantu poikki radan.

Lyhyesti sanoen, näitä onnettomuuksia sattui niin taajaan, että kova
pelko valtasi kaivostyömiesten mielet.

"Mutta noita pahantekijöitä on koko joukkio, emmekä me voi saada
yhtäkään heistä käsiimme", sanoi Simo Ford.

Uudelleen aljettiin ajaa heitä takaa. Kreivikunnan poliisi oli taas
liikkeellä yöt päivät, mutta ei ketään voitu löytää. James Starr kielsi
Harrya, jota tämä viha etupäässä näytti tarkoittavan, enää menemästä
ulkopuolelle toimitettavien töitten keskustaa.

Sama varovaisuus katsottiin tarpeelliseksi Nellin suhteen, jolta
kumminkin Harryn hartaasta pyynnöstä salattiin kaikki nuo rikokselliset
hankkeet, jotka hänessä voisivat herättää eloon muistoja menneiltä
ajoilta. Simo Ford ja Madge pitivät häntä silmällä öin päivin melkein
ankarasti, tai oikeammin kovin kiihkeästi. Lapsi raukka huomasi sen,
mutta ei yhtään sanaa, ei yhtään valitusta päässyt hänen huuliltaan.
Hän arveli epäilemättä, että tällä hänen parastansa tarkoitettiin.
Mutta hänkin näytti tavallaan pitävän huolta muista, eikä milloinkaan
ollut levollinen, ennenkuin kaikki hänen rakkaansa olivat koolla
tuvassa. Iltaisin Harryn tullessa kotiin, ei hän voinut peittää
erinomaista iloaan, joka ei ensinkään ollut hänen tavallisesti paremmin
umpinaisen kuin avonaisen luonteensa mukaista. Aamuisin hän oli
ylhäällä ennen kaikkia muita. Kävi aina levottomaksi, kun Harryn oli
lähdettävä töillensä.

Harry tahtoi jouduttaa häitä, että Nell jälleen saisi rauhaa. Hän
arveli, että heidän tultua eroittamattomasti yhdistetyiksi, tuolta
kummalliselta vihamielisyydeltä häntä vastaan riistettäisiin aseet, ja
että Nell silloin ainoastaan hänen vaimonaan tuntisi olevansa turvassa.
Samassa kiivaassa odotuksessa olivat myöskin James Starr ja Harryn
vanhemmat. Kaikki laskivat päivät häihin.

Synkimmät aavistukset olivat vallanneet kaikkien mielet. Tuo salainen
vihollinen, josta ei tiedetty, missä hän oli tavattava, tai miten
voitettava, ei varmaankaan, niin arveltiin, ollut välinpitämätön siitä,
mikä Nelliä koski. Juuri Harryn ja Nellin hääpäivä oli siis epäilemättä
näkevä jonkun uuden hänen vihansa purkauksen.

Muutamana aamuna, viikon päivät ennen häitä, oli Nell, kentiesi
aavistuksen vaikutuksesta, ensimmäisenä astunut ulos tuvasta, jonka
ympäristöä hän tahtoi tarkastaa.

Kun oli tullut kynnykselle, pääsi sanomattoman tuskan huuto hänen
huuliltaan.

Huuto kaikui koko huoneessa, ja Madge, Simo ja Harry syöksivät samassa
nuoren tytön luokse.

Hän oli kalman kalpea, ja tuntemattomaksi vääntyneet kasvonsa
ilmoittivat kauhistusta. Hän ei voinut puhua, katsoa tuijotti vaan
ovea, jonka vastikään oli avannut. Suonenvedontapaisesti puristunut
kouransa osoitti seuraavia siihen yöllä kirjoitettuja riviä, jotka
häntä niin kauhistuttivat:

    "Simo Ford, sinä olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueen
    viimeiset hiilikerrokset; poikasi on vienyt minulta Nellin! Tuhoa
    teille! tuhoa kaikille! tuhoa Uudelle Aberfoylelle!

                                                  _Silfax_".

"Silfax", huudahtivat yht'aikaa Simo Ford ja Madge.

"Kuka hän on?" kysyi Harry, katsellen vuorotellen isäänsä ja äitiänsä.

"Silfax!" toisti Nell epätoivon valtaamana. "Silfax!"

Ja koko hänen olentonsa tutisi tätä nimeä mutistessa, niin että Madge
tarttui häneen ja melkein väkisin vei hänet takaisin hänen huoneesensa.

James Starr oli kiiruhtanut asuntoon. Luettuansa pari kertaa nuo
uhkaavat rivit sanoi hän:

"Samalla käsialalla, kuin nämä rivit, oli se kirje minulle kirjoitettu,
joka oli vastakkainen teidän kirjeellenne, Simo! Tämän miehen nimi on
Silfax! Minä näen teidän hämmästyksestänne, että te tunnette hänen.
Kuka on Silfax?"



Kahdeskymmenes Luku.

Katuja.


Tämä nimi ilmaisi vanhalle kaivosmestarille kaikki.

Se oli viimeinen "katuja" Dochartin kaivoksessa.

Simo Ford oli, ennenkuin varolamppu keksittiin, tuntenut tämän miehen,
joka oman henkensä vaaralla joka päivä kulki pienempiä kaasuräjähdyksiä
toimeen panemassa. Hän oli nähnyt tämän oudon olennon käyskelevän
kaivoksessa äärettömän suuri tunturipöllö aina seurassaan, joka
häntä auttoi vaarallisessa toimessaan vieden palavan sydämen niihin
kohtiin, joihin Silfax ei ulottunut kädellään. Eräänä päivänä oli
tämä ukko kadonnut ja samalla pienonen, kaivoksessa syntynyt lapsi,
jolla ei ollut muita omaisia paitsi häntä, isänisäänsä. Tämä lapsi oli
silminnähtävästi Nell. Tämä tapahtui 15 vuotta sitten, ja siitä asti
olivat siis nämä molemmat eläneet jossakin salaisessa syvyydessä aina
siihen päivään asti, jolloin Harry pelasti Nellin.

Vanha kaivosmestari, joka samalla tunsi sekä sääliä että vihaa, kertoi
insinöörille ja pojalleen mitä nimi Silfax oli hänelle ilmaissut.

Koko asema oli nyt selvä. Silfax oli se salaperäinen olento, jota niin
kauan oli etsitty Uuden Aberfoylen syvyyksissä.

"Te tunnette siis hänet?" kysyi insinööri Simolta.

"Tunsin hänet vallan hyvin", vastasi kaivosmestari. "Mies pöllön
kanssa! Hän ei silloinkaan enään ollut nuori; hän on varmaan 15
tai 20 vuotta minua vanhempi. Hän oli jonkunlainen villi ihminen,
joka ei voinut viihtyä kenenkään seurassa, mies, jonka ei arveltu
pelkäävän vettä eikä tulta. Hän oli omasta halustaan valinnut katujan
toimen, johonka harvat olivat halulliset. Tuo vaarallinen työ olikin
vaikuttanut häiritseväisesti hänen ajatuskykyynsä. Hänen sanottiin
olevan ilkeän, mutta hän oli kentiesi ainoastaan hupsu. Hänellä oli
tavattomat ruumiin voimat. Hiilikaivokset tunsi hän paremmin kuin
kukaan muu -- ainakin ihan yhtä hyvin kuin minä. Luulin hänen kuolleen
jo monta vuotta sitten".

"Mutta", jatkoi James Starr, "mitä hän tarkoittaa sanoilla: 'Sinä
olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueemme viimeiset
hiilikerrokset?'"

"Ah", vastasi Simo Ford, "Silfax, jonka aivot, niinkuin sanoin, aina
olivat olleet sekavat, väitti kauan aikaa olevansa vanhan Aberfoylen
omistaja. Hänen mielensä kävikin rajummaksi, väkivaltaisemmaksi,
sikäli kuin Dochartin kaivos -- hänen kaivoksensa! -- tyhjentyi. Hänen
mielestään jokainen kaivoskuokan isku kiskoi sisälmykset hänen omasta
ruumiistansa!... Sinä muistat kai sen, Madge?"

"Muistan, Simo", vastasi vanha Skotlannitar.

"Tämä muistuu nyt mieleeni, nähtyäni Silfaxin nimen tuossa ovella",
jatkoi Simo Ford; "mutta, sen sanon vielä kerran, minä luulin hänen
kuolleeksi, enkä voinut ajatellakaan, että tuo ilkeä olento, jota niin
kiivaasti olemme ajaneet takaa, olisi Dochartin kaivoksen vanha katuja".

"Nyt on kaikki selvää", virkkoi James Starr. "Sattumuksesta on
Silfax löytänyt uuden hiilialueen. Hulluudessaan on hän ruvennut
sen puolustajaksi. Asuen kaivoksessa, jossa hän käyskenteli ympäri
yöt päivät, on hän tullut teidän salaisuutenne perille, Simo, sekä
saanut tietää, että te kutsuitte minut kiireimmiten luoksenne.
Siitä hänen kirjeensä, joka oli vastakkainen teidän kirjeellänne;
siitä minun tuloni jälkeen Harrya kohti viskattu kalliolohkare ja
hävitetyt tikapuut Jarowin aukossa; siitä rakojen tukkeeminen uuden
hiilikerroksen seinässä; siitä vihdoinkin meidän salpautumisemme, ja
sitten vapautumisemme Nellin avulla, joka varmaankin tapahtui Silfaxin
tietämättä, tahtomatta".

"Niinpä niin, niin on varmaankin tapahtunut, hra Starr", sanoi Simo
Ford. "Vanha katuja on epäilemättä täydelleen hullu".

"Sitä parempi", arveli Madge.

"Enpä sitä uskoisi", sanoi James Starr päätään pudistaen, "sillä hänen
hulluutensa on nähtävästi varsin hirvittävää laatua. Ah, minä ymmärrän
hyvin, ett'ei Nell voi ilman kauhistuksetta ajatella häntä, ja käsitän
myöskin hänen ei tahtoneen antaa vanhusta ilmi. Mitä surullisia vuosia
hän onkaan viettänyt sen miehen luona".

"Todellakin surullisia!" sanoi Simo Ford, "tämän raivoisan miehen ja
hänen pöllönsä parissa, joka ei ole vähemmin raivoisa kuin hän itse.
Sillä selvää on, että lintu myöskin vielä on elossa. Se ei voinut olla
mikään muu paitsi hänen pöllönsä, joka sammutti meidän lamppumme, ja
joka hakkasi poikki köyden, jonka nojassa Harry ja Nell häilyivät
ammottavan syvyyden ylitse..."

"Ja minä ymmärrän", sanoi Madge, "että tieto hänen lapsenlapsensa
aiotusta avioliitosta meidän poikamme kanssa näkyy vielä enemmän
katkeroittaneen hänen mielensä ja tehnyt hänen raivonsa monta vertaa
suuremmaksi".

"Nellin yhdistys sen miehen pojan kanssa, jota hän syyttää itseltään
varastaneen Aberfoylen viimeiset hiilikerrokset on luonnollisesti
kiihoittanut hänen vimmaansa korkeimmilleen", lisäsi Simo Ford.

"Mutta hänen täytyy suostua siihen yhdistykseen", huudahti Harry. "Niin
vieras kun onkin tavalliselle ihmiselämälle, täytyy hänen kumminkin
lopuksi myöntää, että Nellin uusi elämä on parempi sitä, mitä hän antoi
hänen viettää tuolla pimeässä syvyydessä! Herra Starr, minä olen varma
siitä, että jos vaan voisimme saada hänet käsiimme, niin kyllä meidän
onnistuisi saada hänet toisille ajatuksille..."

"Hullun ajatuksia ei muuteta, Harry parka", vastasi insinööri. "Tosin
on parempi tuntea vihollisensa, kuin olla häntä tuntematta; mutta
kaikki ei ole sillä hyvä, että nyt tiedämme, kuka hän on. Olkaamme
varoillamme, hyvät ystävät, ja ensi aluksi täytyy meidän puhua Nellin
kanssa. Meidän täytyy! Hän on huomaava, ett'ei hänen vaitiolonsa tästä
lähtien enää ole oikeutettu. Itse vanhuksenkin tähden on paras, että
hän ei enää ole vaiti. Vanhukselle on yhtä tärkeätä kuin meillekin,
että me voimme estää hänen hirveät aikeensa".

"Herra Starr", sanoi Harry, "en epäile Nellin nyt itsestään
puhuvan teidän kysymättännekin. Te tiedätte nyt hänen omantunnon
ja velvollisuuden pakoittamana tähän asti vaienneen. Omatunto ja
velvollisuus pakoittavat häntä nyt puhumaan, niin pian kuin tahdotte.
Äiti teki oikein viedessä hänet takaisin hänen huoneesensa. Hän
tarvitsee todella toipua, mutta minä lähden hänen luoksensa..."

"Se ei ole tarpeellista, Harry", sanoi lujalla ja selvällä äänellä
nuori tyttö, joka samassa astui perhetupaan.

Nell oli kalpea. Hänen silmänsä ilmaisivat, kuinka paljon hän oli
itkenyt; mutta selvälleen näkyi, että hän oli päättänyt tehdä, mitä
velvollisuus häneltä vaatii.

"Nell!" huudahti Harry kiiruhtaen nuorelle tytölle vastaan.

"Harry", vastasi Nell, ja pidätti viittauksella sulhoansa lähestymästä,
"sinun vanhempiesi ja sinun tulee tänään saada tietää kaikki. Ja
teidänkin, herra Starr, tulee tietää kaikki, mikä koskee lasta, jonka
te tuntemattomana olette ottaneet huostaanne, ja jonka Harry kovaksi
onneksi on pelastanut syvyydestä".

"Nell!" huudahti Harry.

"Anna Nellin puhua", sanoi James Starr, käskien Harryn olla vaiti.

"Minä olen vanhan Silfaxin lapsenlapsi", jatkoi Nell. "En ole
milloinkaan tuntenut äitiä, ennenkuin tämän katoksen alle astuin",
lisäsi hän lempeästi katsoen Madgea.

"Ja siunattu olkoon se päivä, tyttäreni!" vastasi vanha Skotlannitar.

"En ole milloinkaan tuntenut isää, ennen sitä päivää, jolloin tapasin
Simo Fordin", jatkoi Nell, "enkä ystävää, ennenkuin Harry tarttui minun
käteeni! Viisitoista vuotta olen elänyt yksin vaarini kanssa kaivoksen
salaisimmissa sopukoissa. Hänen kanssansa, ja se oli kauheata. Hänen
kauttansa, olisi oikeammin sanottu. Tuskinpa häntä näin. Kun hän hävisi
vanhasta Aberfoylesta, siirtyi hän näihin luoliin, joita ei kukaan muu
kuin hän tuntenut. Hän oli tavallaan hyvä minua kohtaan, vaikka hän
minussa herätti kauhistusta. Elatuksekseni sain, mitä hän vaan voi
käsiinsä saada ulkopuolella kaivosta; minulla on himmeä muisto siitä,
että minulla pienenä ollessani oli imettäjänä vuohi, jonka kadottaminen
saattoi minut täydelliseen epätoivoon. Kun ukko näki suruni, antoi
hän minulle vuohen sijaan toisen eläimen, koiran, niinkuin hän sitä
nimitti: Mutta se oli pahaksi onneksi iloinen koira. Se haukkui. Ukko
ei rakastanut iloisuutta. Hän säikähti pienemmästäkin jyskeestä.
Eläin parka katosikin melkein heti. Ukolla oli seuranaan muuan ilkeä
lintu, pöllö, jota minä alussa kauhistuin: mutta vaikka se minulle
oli hyvinkin vastenmielinen, rupesi se kuitenkin minun ystäväkseni,
ja niin tuli meistä viimein ystävykset. Se totteli minua paremmin
kuin isäntäänsä, ja tämä teki minut levottomaksi hänen tähtensä. Ukko
oli mustasukkainen. Pöllö, ja minä piilimme niin hyvin kuin taisimme
ollaksemme yhdessä. Me huomasimme tämän tarpeelliseksi... Mutta minä
puhun liian paljon itsestäni... Teistähän puhe on..."

"Ei, tyttöseni", vastasi James Starr. "Kerro sinä vaan, niinkuin
mielesi tekee".

"Isoisäni", jatkoi Nell, "oli aina karsain silmin katsonut teitä,
naapuriansa hiilikaivoksessa. Mutta ei häneltä suinkaan tilaa
puuttunut. Hän valitsi lymypaikkansa kaukana, hyvin kaukana teistä.
Mutta tieto, että te olitte siellä, oli hänelle vastenmielinen. Kun
minä häneltä kysyin jotakin ihmisistä tuolla ylhäällä, synkkeni hänen
kasvonsa, hän ei vastannut, vaan jäi pitkäksi aikaa ihan mykäksi. Mutta
hänen vihansa leimahti ilmituleen huomatessaan, ett'ette tyytyneet
vanhaan alueesenne vaan tahtovanne tunkeutua hänen alueelleen. Hän
vannoi, että jos teidän onnistuisi päästä uuteen kaivokseen, jota ei
tähän asti kukaan paitsi hän tuntenut, teidän olisi kuoleminen. Vaikka
hän oli ijäkäs, oli hänellä kumminkin erinomaiset ruumiin voimat, ja
hänen uhkauksensa panivat minut vapisemaan teidän ja hänen puolestansa".

"Jatka, Nell!" sanoi Simo Ford nuorelle tytölle, joka oli keskeyttänyt
puheensa hetkiseksi ikäänkuin kootaksensa muistoansa.

"Kun isoisä teidän ensimmäisen yrityksenne jälkeen näki teidän astuvan
Uuden Aberfoylen käytäviin", jatkoi Nell, "salpasi hän aukon, tehden
siten uuden hiilialueen teidän vankilaksenne. Tunsin teitä ainoastaan
haahmuina, joita epäselvästi olin nähnyt pimeässä kaivoksessa; mutta
en voinut kestää sitä ajatusta, että kristityt ihmiset kuolisi nälkään
näissä maanalaisissa käytävissä, ja minun onnistui, yhä peläten,
että ukko sitä huomaisi, pari kertaa hankkia teille vähän vettä ja
leipää! Olisin tahtonut viedä teidät sieltä, mutta kovin vaikea oli
pettää vanhuksen valppautta. Te olitte kuoleman omat! Jack Ryan tuli
seuralaisineen... Jumala tahtoi, että minä sinä päivänä kohtasin
heidät. Houkuttelin heidät perässäni teidän luoksenne. Palatessani
seisoi vaarini äkkiarvaamatta minun edessäni. Hänen vihan vimmansa
minua kohtaan oli kauhea. Luulin kuolevani hänen iskuistaan. Siitä
hetkestä oli elämäni tukala. Minun isoisäni ajatus oli peräti
sekaantunut. Hän sanoi olevansa pimeyden ja tulen kuningas! Kun hän
kuuli teidän työkalujenne kopinan näissä hiilikerroksissa, jotka hän
piti ominaan, vimmastui hän ja löi minua raivossaan. Tahdoin paeta.
Se oli minulle mahdotonta, niin tarkasti kaitsi hän minua. Vihdoin
laskeutui hän kolme kuukautta sitten rajattoman mielettömyyden
valtaamana siihen syvyyteen, josta sinä, Harry, löysit minun, ja katosi
turhaan kutsuttuaan pöllöä, joka uskollisesti jäi minun luokseni.
Kuinka kauan olin siellä? Sitä en tiedä. Sen tiedän vaan, että tunsin
olevani kuoleman oman, kun sinä tulit, Harryseni, minua pelastamaan.
Mutta, sen tajunnet nyt, vanhan Silfaxin lapsenlapsi ei voi tulla Harry
Fordin puolisoksi, sillä hän pyytää tappaa sinua, teitä kaikkia".

"Nell!" huudahti Harry.

"Ei", virkkoi nuori tyttö. "Minun uhraukseni on tehty. Yksi ainoa keino
löytyy, joka voi estää teidän perikatonne: että minä jälleen palajan
isoisäni luo. Hän uhkaa koko Uutta Aberfoylea!... Hänelle on mahdotonta
antaa anteeksi, eikä kukaan voi tietää mihinkä tuumaan koston himo on
hänet saattanut. Minun velvollisuuteni on päivän selvä. Olisin kurjin
olento maan päällä, jos epäilisin sitä täyttää. Jääkää hyvästi, ja
kiitos kaikesta! Te olette opettaneet minua tuntemaan tämän maailman
onnea ja iloa! Mitä ikinä tapahtuneekin, muistakaa aina, että minun
sydämeni kokonaan on teidän omanne!"

Harry, suurimman tuskan vallassa, ja hänen vanhempansa olivat näitä
viimeisiä sanoja kuullessaan hypähtäneet pystyyn.

"Mitä, Nell!" huudahtivat he epätoivoisina, "sinä aiot jättää meidät!"

James Starr sai heidät syrjään arvokkaalla viittauksella, ja astuen
Nellin eteen tarttui hän hänen molempiin käsiinsä.

"Hyvä on, lapsukaiseni!" sanoi hän. "Sinä olet puhunut, niinkuin sinun
tuli puhua; mutta kuule nyt meidän vastauksemme. Me emme anna sinun
lähteä täältä, ja me pidätämme, jos niiksi käy, sinut täällä väkisin.
Luuletko tosiaankin meitä niin kehnoiksi, että ottaisimme vastaan sinun
jalomielisen tarjoumuksesi? Silfaxin uhkaukset ovat vaaralliset, se
on totta. Mutta ihminen on kaikissa tapauksissa ihminen, ja me olemme
varoillamme. Mutta itse Silfaxinkin hyödyksi voit sinä kertoa meille
hänen tapojansa sekä sanoa meille, missä hän piilee. Me tahdomme vaan
yhtä asiaa: tehdä hänet kykenemättömäksi vahingoittaa meitä ja kentiesi
myöskin saada hänet jälleen järjilleen".

"Te tahdotte mahdottomia", vastasi Nell. "Minun isoisäni on joka
paikassa ja samalla ei missään. En ole esim. milloinkaan nähnyt hänen
nukkuvan. Löydettyään jonkun piilopaikan, jätti hän minut ja katosi.
Kun olin tehnyt päätökseni, hra Starr, tiesin jo ennakolta kaikki
mitä te voisitte minulle vastata. Uskokaa minua! Yksi ainoa keino on
mahdollinen, millä voipi saada vanhuksen luopumaan hankkeistaan, ja se
keino on, että minun onnistuu löytää hänet. Hän on näkymätön, mutta
itse hän näkee kaikki. Kuinka olisikaan hän voinut saada tietää kaikki
teidän salaisimmat ajatuksenne, hra Starrille kirjoitetusta kirjeestä
aina Harryn ja minun aiottuun avioliittoon, jos hänellä ei olisi
ihmeellinen taito tietää kaikki. Minun vaarini on, minun ymmärtääkseni,
henkisessä suhteessa rikaslahjainen mies. Ennen tapahtui, että hän
puhui minun kanssani ylevistä asioista. Hän on opettanut minua
tuntemaan Jumalaa, ja on pettänyt minun ainoastaan yhdessä asiassa:
hän, näette, on uskottanut minua, että kaikki ihmiset ovat viekkaita ja
petollisia, ja on tahtonut istuttaa minuun vihaansa ihmissukua kohtaan.
Kun Harry toi minut tähän asuntoon, luulitte minun olevan ainoastaan
tietämättömän, taitamattoman! Mutta minä vielä lisäksi kammosin kaikkia
ihmisiä, kaikkea, mitä inhimillistä on. Ah, suokaa minulle anteeksi,
mutta minä luulin muutamia päiviä, että minä olin paholaisten parissa,
ja minä tahdoin paeta; Te, Madge, palautitte vähitellen ajatukseni
oikealle tolalle, ette sanoilla, vaan elämällänne, nähdessäni miehenne
ja poikanne teitä niin suuresti rakastavan ja kunnioittavan. Nähdessäni
edelleen onnelliset ja vilpittömät kaivostyömiehet oikein jumaloitsevan
hra Starria, jonka orjiksi minä heidät luulin, nähdessäni ensi kerran
koko Aberfoylen väestön tulvailevan kirkkoon, siellä laskeuvan
polvilleen, rukoilevan Jumalaa sekä kiittävän häntä sanomattomasta
hyvyydestänsä, silloin sanoin itsekseni: 'Vaarini on pettänyt minua!'
Mutta nyt uskon minä, sen mukaan mitä teiltä olen kuullut, että hän
itse on pettynyt. Minä palaan sentähden niille salaisille poluille,
joilla minun ennen oli tapana seurata häntä. Hän on urkkiva minua.
Minä huudan häntä nimeltä... Hän on kuuleva ääneni, ja kentiesi voin
palaamalla hänen luoksensa saada hänet jälleen totuuden tuntoon!"

Kaikki olivat antaneet nuoren tytön puhua. Jokainen tunsi, että
hänelle olisi hyvä näin saada avata sydämensä ystävilleen samana
hetkenä, jolloin hän jalomielisesti luulotteli itseänsä iäksi päiviksi
jättävänsä heidät. Mutta kun hän voimattomana vesissä silmin vaikeni,
sanoi Harry kääntyneenä Madgeen päin:

"Äitini, mitä te ajattelisitte miehestä, joka hylkäisi jalon tytön,
jonka juuri kuulitte puhuvan?"

"Minä sanoisin häntä kehnoksi raukaksi", vastasi Madge, "ja jos hän
olisi minun poikani, en minä enää voisi tunnustaa häntä pojakseni, vaan
minun täytyisi kirota hänet".

"Nell, sinä olet kuullut meidän äitimme tuomion", jatkoi Harry.
"Minnekkä tahansa sinä menet, sinne minä olen sinua seuraava. Jos pysyt
lujana aikeessasi lähteä täältä, niin minä seuraan sinua, me lähdemme
yhdessä..."

"Harry! Harry!" huudahti Nell.

Mutta mielenliikutus oli liian valtaava. Nuoren tytön huulet
vaalenivat, ja hän vaipui Madgen syliin, joka pyysi insinööriä, Simoa
ja Harrya jättää hänet yksin lapsi raukan kanssa.



Yhdeskolmatta Luku.

Nellin häät.


Erottiin, päätettyä olla vielä entistänsä varovammat. Vanhan Silfaxin
uhkaus oli niin suora, ett'ei sitä käynyt ylenkatsominen. Pelätä sopi,
näet, että vanhalla katujalla kentiesi oli käytettävänään joku keino,
jolla hän voi peräti hävittää koko Aberfoylen.

Aseilla varustettuja vartioita sijoitettiin sentähden jokaiselle
uloskäytävälle kaivoksesta, käskyllä tarkasti vartioida yöt päivät.
Jokainen kaivokseen kuulumaton oli vietävä James Starrin eteen, että
hän saisi tietää, kuka mies oli. Ei huolittu kauempaa Coal-Cityn
asukkailta salata maanalaista siirtokuntaa vastaan tehtyjä uhkauksia.
Kun Silfaxilla ei ollut yhtään tuttua paikalla, niin ei tarvittu pelätä
kavallusta. Nellille myöskin ilmoitettiin, mihin varokeinoihin oli
ryhdytty, ja vaikkei hän voinut siitä täydelleen rauhoittua, hälveni
kumminkin johonkin määrin hänen levottomuutensa. Mutta Harryn päätös
seurata häntä kaikkialle, mihin tahansa hän lähtisi, oli enemmän kuin
mikään muu taivuttanut häntä lupaamaan jättää pakenemistuumat siksensä.

Sen viikon kuluessa, joka oli lähinnä ennen Nellin ja Harryn
häitä, ei elämää Uudessa Aberfoylessa häirinnyt mikään mainittava
tapaus. Vaikk'eivät kaivostyömiehet herenneet tuosta järjestetystä
vartioimisesta, toipuivat he kumminkin siitä säikähdyksestä, joka oli
ollut vähällä karkoittaa heidät kaikesta syvyydessä toimitettavasta
työstä.

James Starr jatkoi sillä välin taukoomatta Silfaxin takaa-ajoa. Koska
kostonhimoinen vanhus oli vakuuttanut, ett'ei Nell koskaan voisi
tulla Harryn puolisoksi, oli arvattava, että hän ei jättäisi mitään
keinoa koettamatta, estääksensä tätä avioliittoa. Parasta olisi ollut,
jos olisi saatu hänet käsiinsä hänen henkeänsä vahingoittamatta.
Tutkimuksia Uudessa Aberfoylessa oli sentähden aljettu uudelleen
suurimmalla mahdollisella tarkkuudella. Etsittiin läpi kaikkien
käytävien aina ylimpiin kerroksiin asti, jotka johtivat Irvinessä
oleviin Dundonald Castlen raunioihin. Syystä arveltiin Silfaxin vanhan
linnan kautta pitävän yhteyttä ulkomaailman kanssa, ja että hän joko
ostamalla tai varastamalla hankki itselleen tarpeelliset tavarat
voidaksensa elättää kurjaa henkeänsä. Ja mitä "Tulinaisiin" tuli, oli
James Starr siinä uskossa, että Silfax mahdollisesti oli sytyttänyt
jonkun tästä kaivoksen osasta purkautuvan kaasuvirran, ja niin saanut
aikaan tuon merkillisen ilmiön. Eikä hän siinä erehtynytkään. Mutta
takaa-ajo oli turha.

Tämän alituisen taistelun aikana keksimätöntä olentoa vastaan, oli
James Starr onnettomin ihminen maan päällä, vaikk'ei hän antanut
kenenkään sitä huomata. Mitä enemmän hääpäivä läheni, sitä suuremmaksi
kävi hänen pelkonsa, jonka hän kumminkin oli pitänyt velvollisuutenaan
kertoa vanhalle kaivosmestarille, joka pian kävi yhtä levottomaksi kuin
hän itsekin.

Vihdoin koitti tuo odotettu päivä.

Silfax ei ollut näyttänyt elon merkkiä.

Jo varhain aamulla oli koko Coal-Cityn väestö liikkeellä. Työt Uudessa
Aberfoylessa olivat lakkautetut. Päällysmiehet ja työmiehet tahtoivat
osoittaa kunnioitustaan vanhalle kaivosmestarille ja hänen pojalleen.
He siten maksoivatkin kiitollisuuden velkaa noille kahdelle rohkealle
ja kestävälle miehelle, jotka kaivokselle olivat hankkineet takaisin
sen entiset rikkaudet.

K:lo 11 oli vihkiminen määrätty tapahtuvaksi kirkossa Malcolm-järven
rannalla.

Tällä tunnilla nähtiin Harry astuvan ulos majasta taluttaen äitiänsä,
ja Simo Ford vieden Nelliä.

Heitä seurasi insinööri Starr, levollinen ulkonäöltään mutta
mielessänsä pahimpia peläten, ja Jack Ryan, joka oli oikein
komeannäköinen säkkipillinpuhaltaja-puvussaan.

Heidän jäljessään kulkivat muut kaivosinsinöörit, Coal-Cityn
ylimykset, vanhan kaivosmestarin ystävät ja tutut, kaikki tuon suuren
kaivostyömiesperheen jäsenet, jotka olivat Uuden Aberfoylen varsinainen
väestö.

Ylhäällä maan pinnalla oli silloin muuan noita paahtavia elokuun
päiviä, jotka etenkin pohjoisissa maissa ovat niin rasittavat. Raskas
ilma oli tunkeunut alas kaivokseen asti, jossa lämpö oli noussut
tavattoman korkeaksi.

Ilma täyttyi sähköllä ilma-aukkojen ja suuren Malcolm-tunnelin kautta.

Ilmapuntari Coal-Cityssä oli laskeunut tuntuvasti, joka siellä oli
sangen harvinainen ilmiö. Melkein olisi voinut uskoa rajuilman
uhkaavan sen liuskaholvin alla, joka oli summattoman avaran kaivoksen
taivaankantena.

Mutta siellä alhaalla ei kukaan välittänyt ilman uhkauksista
ulkomaailmassa.

Jokainen oli tilaisuutta varten pukeutunut kauniimpiin vaatteisinsa.

Madgen puku muistutti menneitä aikoja. Hänellä oli päässä _toy_,
niinkuin entisen ajan emännillä, ja hänen hartioillaan oli _the
rokelay_, ruutukas levättinen, jota Skotlannin naiset kantavat varsin
somasti ja aistillisesti.

Nell oli päättänyt, ett'ei kukaan saisi nähdä, kuinka liikutettu hän
oli. Hän hillitsi sydämensä levotonta tykytystä, salaisen pelkonsa,
ja tuon urhoollisen lapsen onnistuikin esiintyä levollinen hymyily
huulillaan.

Hän oli yksinkertaisesti puettu, ja tämä yksinkertainen puku, jota
hän mieluummin kantoi kuin kaikkia loistavia vaatteuksia, lisäsi
vielä enemmän koko hänen olentonsa luonnollista suloutta. Ainoana
tukkakoristeena oli hänellä muuan _snood_, monivärinen nauha, jota
nuorien caledoniattarien on tapana kantaa.

Simo Fordilla oli puku, jota ei Walter Scottin kunnianarvoinen tuomari
Nicol Jarviekaan olisi moittinut.

Kaikki astuivat uhkeasti koristettua kirkkoa kohti.

Coal-Cityn taivaalta loistivat sähkövalot, jotka tavallista vahvemmat
sähkövirrat ravitsivat, ollen yhtä monen auringon näköiset. Kirkas valo
täytti koko Uuden Aberfoylen.

Kirkossa levittivät sähkölamput niinikään häikäisevää valoa, ja
maalatut ikkunat loistivat tulikaleidoskopien tavoin.

_The reverend_ William Hobson oli toimittava vihkimisen. Hän odotti
ovella morsiusparin tuloa.

Juhlasaatto läheni kierrettyänsä Malcolm-järven lahdelman.

Samassa kuului urkujen säveleet tervehtivän tulleita, ja molemmat parit
astuivat pastori Hobsonin jälkeen alttarille.

Herran siunausta rukoiltiin ensin kaikille läsnäoleville; sen jälkeen
jäivät Harry ja Nell kahden papin eteen, jolla oli pyhä kirja kädessä.

"Harry", sanoi pappi, "minä kysyn sinulta, tahdotko ottaa Nellin
aviovaimoksesi, ja vannotko aina rakastavasi häntä?"

"Sen tahdon ja vannon", vastasi nuorukainen vakavalla äänellä.

"Ja sinä, Nell", jatkoi pappi, "kysyn sinulta, tahdotko ottaa Harry
Fordin aviomieheksesi, ja..."

Neitonen ei ennättänyt vastata, ennenkuin kauhea pauhina kuului ulkoa.

Eräs niitä suuria penkereenmuotoisia kallioita, joka noin 100 jalan
päässä kirkosta oli Malcolm-järven äkkijyrkkänä rantana, oli äkkiä
auennut ilman mitään räjähdystä, niinkuin jos sen lohkeemista jo kauan
ennen olisi valmistettu. Vesi syöksyi alas syvään kuiluun, jota ei
kukaan ennen ollut tiennyt siinä olevan.

Äkkiä näkyi alaskumahtaneiden kalliolohkareiden välissä venonen, jota
voimakas käsi meloi nopeasti järven pinnalla.

Tässä veneessä seisoi mustaan kaappuun puettu ukko, jolla oli
vanukkeinen tukka ja pitkä valkoinen parta.

Hänellä oli kädessä Davyn lamppu, jossa metallikutouksen suojelema
liekki paloi.

Vanhus huusi lujalla äänellä:

"Kaasu! kaasu! Tuhoa teille kaikille! tuhoa!"

Samassa levisi ilmaan tuota keveätä hajua, joka on hiilihappoiselle
vetykaasulle omituinen.

Tuo kallion lohkeema oli, näet, raivannut tietä keräytyneelle
räjähtävälle kaasulle, joka kohosi holvin kattoa kohti viiden tai
kuuden ilmakehän painolla.

Vanhus oli tiennyt, mihin kaasua oli keräytynyt, ja nyt yht'äkkiä
avannut sille tien saadaksensa kaivoksen ilman mahdolliseksi räjähtää.

James Starr ja muutamat muut, olivat tällä välin nopeasti lähteneet
kirkosta ja kiiruhtaneet rannalle.

"Ulos kaivoksesta! ulos kaivoksesta!" huudahti kirkon ovella insinööri,
joka oli älynyt uhkaavan vaaran.

"Kaasu! kaasu!" toisti vanhus veneestään, jota hän meloi yhä edemmäksi
järvelle.

Harry oli morsiamensa ja vanhempainsa kanssa syösnyt ulos kirkosta.

"Ulos kaivoksesta! ulos kaivoksesta!" huusi James Starr.

Jo oli myöhäistä paeta. Vanha Silfax oli valmis täyttämään viimeistä
uhkaustansa estääksensä Nellin ja Harryn avioliittoa, vaikka hänen
sitä varten täytyikin haudata koko Coal-Cityn väestö hiilikaivoksen
raunioihin.

Hänen päänsä yläpuolella liiteli hänen suuri pöllönsä, jonka
valkoisessa höyhenpuvussa oli mustia täpliä.

Nyt heittäytyi muuan mies veteen ja ui rivakasti venettä kohti.

Se oli Jack Ryan. Hän koki saavuttaa mielipuolta, ennenkuin hän
ennättäisi toimittaa kauhistuttavan tuhotyönsä.

Silfax antoi hänen lähestyä. Hän särki lampun ympärillä olevan lasin,
otti ulos palavan sydämen ja heilutti sitä ilmassa.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi kauhistuneiden katsojien joukossa.
James Starr, joka seisoi tyyneesti odottaen uhkaavaa onnettomuutta,
ihmetteli, ett'ei välttämätön räjähdys jo ollut hävittänyt Uutta
Aberfoylea.

Silfax, jonka kasvot olivat aivan hurjistuneet, luuli kaasun olevan
liian leveän pysyäksensä alhaisemmissa ilmakerroksissa, ja sentähden
nousseen ylös ilmaan.

Silfaxin viittauksesta laskeutui pöllö, tarttui kynnellään palavaan
sydämeen, kuten se ennen oli tehnyt Dochartin kaivoksen käytävissä,
ja alkoi kohota ylös holvikattoa kohti, jota vanhus sille kädellään
osoitti.

Hetkinen vaan, ja Uusi Aberfoyle olisi hävinnyt!...

Siinä silmänräpäyksessä kiskoi Nell itsensä Harryn sylistä.

Samalla tyynenä ja haltioissansa kiiti hän järven rannalle.

"Pöllö! pöllö!" huusi hän selvällä äänellä, "tule tänne luokseni! tule
tänne luokseni!"

Uskollinen lintu oli, tätä ääntä kuullessaan, hetkisen kahden
vaiheilla. Sitten se äkkiä pudotti palavan sydämen veteen, ja laskeutui
nopeasti lentäen immen jalkojen juureen.

Ylempiin räjähtäviin ilmakerroksiin, joissa ilma oli kaasulla
täytettyä, se ei ollut ennättänyt.

Silloin kaikui hirveä huuto kaivoksessa ... viimeinen, jonka vanha
Silfax päästi.

Samassa kuin Jack Ryan ojensi kätensä tarttuaksensa veneen laitaan, oli
vanhus, nähdessään kostonsa raukeavan tyhjiin, heittäytynyt veteen.

"Pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!" huusi Nell tuskastuneella äänellä.

Harry kuuli hänen huutonsa. Hän heittäytyi vuorostansa veteen, saavutti
pian Jack Ryanin ja sukelsi monta kertaa.

Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat.

Malcolm-järvi ei luopunut saaliistaan. Sen niin odottamatta nostetut
aallot olivat iäksi helmaansa sulkeneet ukko Silfaxin.



Kahdeskolmatta Luku.

Vanhan Silfaxin taru.


Kuusi kuukautta näiden tapausten jälkeen toimitettiin kirkossa
Malcolm-järven rannalla niin oudolla tavalla keskeytetty Harry
Fordin ja Nellin vihkiminen. Kun pastori Hobson oli siunannut heidän
liittonsa, palasi nuori pariskunta, jotka vielä olivat suruvaatteissa,
kaivosasuntoon.

James Starr ja Simo Ford, nyt vapautettuina kaikesta levottomasta
huolesta, johtivat ilomielin puhetta häissä, joita juotiin seuraavaan
päivään saakka.

Tämän muistettavan tapauksen kunniaksi saavutti Jack Ryan, joka oli
pukeutunut säkkipillinsoittajan asuun, sen merkillisen kolmikertaisen
taidon, että koko hääjoukon mieltymyshuutojen raikuessa puhalsi
säkkipillillään, tanssi ja lauloi, kaikki yht'aikaa.

Ja seuraavana päivänä alkoivat taas työt sekä ylhäällä päivän valossa
että alhaalla syvyydessä, niinkuin tavallista James Starrin johdolla.

Että Harry ja Nell olivat onnelliset, sitä emme tarvitse lisätä. Nämä
niin kovaa kokeneet ihmiset saivat yhdistyksessään ansaitun onnen.

Mitä Simo Fordiin, Uuden Aberfoylen kunnia-kaivosmestariin tulee, niin
hän arveli elää kyllin kauan viettääksensä kultahäitä Madgensa kanssa,
joka ei myöskään puolestansa mitään enemmin halunnut.

"Ja kultahäitten jälkeen, miksikä ei vielä toiset?" sanoi Jack Ryan.
"Kahdet kultahäät eivät olisi liiaksi teille, hra Simo!"

"Siinä olet oikeassa poikaseni", vastasi vanha kaivosmestari tyyneesti.
"Mikä ihme olisikaan elää kahdensadan vuotiaaksi Uuden Aberfoylen
ilma-alassa, tässä paikassa, jossa eivät ulkona raivoovat rajuilmat
tunnu?"

Suotiinko Coal-Cityn asukkaiden tosiaankin viettää tätä juhlaa? Sen
tulevaisuus on osoittava.

Kaikissa tapauksissa löytyi ainakin yksi lintu, joka näytti elävän
erinomaisen pitkäikäiseksi, nimittäin vanhan Silfaxin pöllö. Sen
nähtiin ensin kiertelevän kaivoksen holvin laessa. Mutta vaikka
Nell koki pidättää sitä luonansa, pakeni se kumminkin muutamana
päivänä vanhuksen kuoleman jälkeen teille tietämättömille. Ihmisten
seura ei nähtävästi ollut sille mieleen, enemmän kuin sen entiselle
isännällekään, ja sitä paitsi näkyi se selvästi vihaavan Harrya; se oli
mustasukkainen hänelle, joka ensin oli vienyt pois Nellin ja sitten,
häilyen syvyyden ylitse, oli taistellut sen kanssa neidon ja omasta
elämästänsä.

Sittemmin näki Nell pöllöä vaan pitkien väliaikojen kuluttua ja silloin
liitelevän Malcolm-järven ylitse.

Tahtoiko se jälleen nähdä entistä ystäväänsä? Vai tahtoiko se
läpitunkevilla katseillaan tutkia sen kuilun pohjaa, joka oli nielassut
Silfaxin.

Kumpaakin selitystä uskottiin, sillä pöllö kävi viimein taruksi, josta
Jack Ryan sepitti monta haaveellista kertomusta.

Tämän iloisen toverin ansio on, että vieläkin Skotlannissa
talvi-iltoina lauletaan runoa pöllöstä ja vanhasta Silfaxista,
muinaisesta katujasta Aberfoylen kaivoksissa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hiilikaivoksessa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.