Title: Tuulentupia
Author: Konrad, Joseph
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuulentupia" ***


TUULENTUPIA

Kirj.

Joseph Conrad


Englanninkielestä suomensi Olli Kivilinna

Alkuperäinen teos: Almayer's Folly



K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1919.



ENSIMÄINEN LUKU.


"Kaspar! Makan!"

Tuttu, kimakka ääni herätti äkkiä Almayerin loistavista
tulevaisuudenunelmistaan nykyhetken vastenmieliseen todellisuuteen.
Tuo äänikin oli niin vastenmielinen. Hän oli saanut kuulla sitä
vuosikausia, ja vuosi vuodelta oli hän siitä yhä vähemmän pitänyt.
Mutta vähätpä siitä. Pian tämä kaikki loppuisi.

Almayer liikahteli levottomasti, mutta ei välittänyt sen enempää
kutsusta. Nojautuen kyynärpäillään parvekkeen kaidepuuhun, hän yhä
tähysteli suurta virtaa, joka mistään välittämättä touhuissaan
viillätti hänen silmiensä ohi. Hän katseli sitä mielellään auringon
laskiessa, ja varmaankin siksi, että laskeva aurinko usein siroitteli
kultaansa Pantain vesille, ja Almayerin ajatukset taas monasti
askartelivat kultamailla. Kultaa hän ei tosin ollut onnistunut
itselleen hankkimaan, kultaa, jota muut kyllä olivat saaneet, mutta
epärehellisin keinoin tietenkin. Hänkin aikoi sitä saada, mutta
rehellisellä, kovalla työllä itselleen ja Ninalle. Almayer antautui
tulevaisuudenunelmiinsa ja siirtyi siten mielikuvituksessa kauaksi
näiltä rannoilta, missä hän oli elänyt niin monta vuotta. Ja hän
unohti hetkeksi vaivojensa ja vastustensa karvauden kuvitellessaan
niistä koituvaa suurta, loistavaa palkkaa. He eläisivät Euroopassa,
hän ja hänen tyttärensä. He tulisivat rikkaiksi ja arvossa pidetyiksi.
Kukaan ei ajattelisi tyttären sekarotuista alkuperää nähdessään hänen
häikäisevän kauneutensa ja isän mahtavan aseman. Kun hän itse saisi
seurata tyttärensä voittokulkua, nuortuisi hän jälleen ja unohtaisi
ne kaksikymmentä viisi vuotta, jotka hänen oli täytynyt viettää
sydäntäsärkevässä taistelussa näillä raukoilla rannoilla, missä hän
tunsi elävänsä aivan kuin vankeudessa. Kaikki nämä unelmat olivat pian
saavutettavissa. Kun vain Dain palaisi! Ja täytyihän hänen pian palata
jo oman etunsakin vuoksi. Hän oli nyt toista viikkoa myöhästynyt.
Ehkäpä hän palaisi jo tänä yönä.

Tällaisia ajatuksia risteili Almayerin mielessä, kun hän seisoi uuden,
mutta jo ränsistyneen talonsa -- tuon viimeisen elämänsä pettymyksen
-- parvekkeella ja katseli leveätä virtaa. Kullalle se ei kimallellut
tänä iltana, sillä se oli sateitten paisuttama ja vyöryi nyt vihaisena
ja mutaisena hänen tuijottavien silmiensä ohitse. Se kuljetti mukanaan
irtonaisia oksia, mädänneitä puunrunkoja, kokonaisia juurineen
irtautuneita puita ja lehtiä, ja niitten ympärillä pyöri ja kohisi vesi
kiukkuisesti.

Muuan noita ajelehtivia puita takertui kiinni jyrkkään rantaan, aivan
talon lähelle. Almayer unohti unensa ja katseli sitä raukeasti. Puu
kääntyi hitaasti ympäri keskellä sihisevää ja vaahtoavaa vettä. Mutta
samassapa se pääsi irti esteestään ja alkoi liukua taas virran mukana.
Se kääntyi hitaasti ympäri ja nosti ilmaan paljaan oksan aivan kuin
käden, joka sanatonna rukoili taivaalta apua virran hurjaa, tolkutonta
raivoa vastaan. Äkkiä alkoi Almayer mielenkiinnolla seurata puun
kohtaloa. Hän nojautui yli kaidepuun nähdäkseen selviytyisikö se
tuonnempana olevasta matalikosta. Se selviytyi. Almayer vetäytyi pois
kaidepuulta ja ajatteli, että nyt sen tie oli vapaa aina merelle asti.
Hän kadehti tuon elottoman olennon kohtaloa, kun se yhä pienempänä
ja epäselvempänä kiisi edelleen pimenevässä yössä. Kadotettuaan sen
tyystin näkyvistään hän alkoi arvailla, miten kauaksi se mahtaisi
ajelehtia merelle. Veisikö virta sen pohjoiseen vaiko etelään?
Ehkäpä etelään, kunnes se kulkisi Celebes-saaren näkyvissä, kenties
Macassariin asti.

Macassariin! Almayerin eloon herännyt mielikuvitus kuljetti puuta
kauaksi sen sotaretkellä. Mutta muistoissaan, jotka olivat noin
kaksikymmentä vuotta ajassa jäljessä, hän näki nuoren, hoikan,
valkoiseen puetun, vaatimattoman näköisen Almayerin, joka astui
hollantilaisesta postilaivasta Macassarin pölyiselle laiturille
etsimään onneansa ukko Hudigin varastohuoneista. Se oli tärkeä hetki
hänen elämässään, se oli hänelle uuden elämän alku. Hänen isälleen,
joka oli pikku virkamiehenä Buitenzorg'in kasvitieteellisessä
puutarhassa, oli mieluista saada poikansa niin kuuluisaan liikkeeseen.
Nuori mies jätti itsekin varsin kernaasti Javan myrkylliset rannat
ja vanhempiensa mitättömän asunnon vähäiset mukavuudet. Isä siellä
päiväkaudet ärhenteli typerille javalaisille puutarhureille, ja äiti
taas valitteli suuren nojatuolinsa pohjilta menetettyjä Amsterdamin
ihanuuksia, Amsterdamin, missä hän oli kasvanut sikaarikauppiaan
tyttären mahtavassa asemassa.

Almayer oli jättänyt kotinsa kevyellä sydämellä ja vielä kevyemmällä
kukkarolla. Englantia hän puhui hyvin ja laskento sujui mainiosti.
Hän oli valmis valloittamaan koko maailman eikä epäillyt hetkeäkään
onneansa.

Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä hän muisteli mielihyvällä tänä
Bornen tukahuitavan kuumana iltahetkenä Hudigin komeita, vilpoisia
varastohuoneita ja niissä olevia pitkiä, suoria rivejä viinalaatikoita
ja manchesteriläisiä tavarapaaleja. Varastohuoneen suuri ovi liikkui
äänettömästi. Sisällä oleva himmeä valo oli niin mieluisaa katujen
häikäisevästä valosta tultua. Hän muisteli keskellä tavarakasoja
olevia aidattuja paikkoja, missä siistin, jäykän ja vakavan
näköiset kiinalaiset konttoristit nopeasti, sanaakaan vaihtamatta
kirjoittelivat, vaikka heidän ympärillään hyöri joukottain työmiehiä,
jotka vyöryttivät tynnyreitä tahi siirtelivät laatikoita paikasta
toiseen. He hyräilivät silloin tavallisesti laulua, joka aina päättyi
kimakkaan huutoon. Varastohuoneen toisessa päässä, vastapäätä suurta
ovea, oli tilava aidattu ala, joka oli hyvin valaistu. Sinne ei melu
enää kuulunut. Siellä kilahtelivat vain taukoamatta hopeaguldenit,
joita nuo samaiset vaiteliaat kiinalaiset laskivat ja latoivat
päällekkäin. Heidän päävalvojanaan oli Mr. Vinck, kassanhoitaja,
liikkeen suojelusenkeli -- isännän oikea käsi.

Tuossa valoisassa paikassa työskenteli myöskin Almayer pöytänsä
ääressä, aivan lähellä pientä, viheriäksi maalattua ovea, jonka luona
aina seisoi muuan malaiji punaisessa uumaverhossaan ja turbaanissaan.
Malaijin käsi, jossa oli pieni ylhäältä riippuva nyöri, kohosi ja
laski säännöllisesti kuin kone. Nyöri taas liikutteli viuhkaa viheriän
oven toisella puolella, missä oli niin kutsuttu yksityinen konttori
ja missä ukko Hudig, isäntä itse, istui valtaistuimellaan, puhellen
äänekkäästi liiketuttaviensa kanssa. Toisinaan ponnahti pikkuovi
selkosen selälle ja paljasti ulkomaailmalle sinertävien tupakkapilvien
halki pitkän pöydän, joka oli täpösen täynnä erinäköisiä pulloja ja
korkeita vesiruukkuja. Vielä näkyi rottingista tehtyjä nojatuoleja,
joissa vetelehtien istui äänekkäitä miehiä. Isäntä tapasi silloin
työntää päänsä ovesta ulos käsi oven kahvassa ja murahtaa jotakin
tuttavallisesti käheällä äänellään Mr. Vinckille. Milloin sinkahutti
hän jyrisevän määräyksen halki varastohuoneen, milloin tähysteli
urkkien jotakin epäröivää muukalaista ja tervehti tätä ystävällisesti,
mutta kovaäänisesti: "Terve tuloa, herra kapteeni! Mistä te tulette?
Onko paaleja, häh? Oletteko saanut majavan nahkoja? Minä tahtoisin
majavannahkoja! Tahtoisin kaikki mitä olette saanut! Hah, hah, haa!
Astukaa sisään!" Sitten muukalainen kiskottiin sisälle kimakkain
huutojen säestäessä, ovi suljettiin, ja entinen melu kaikui kautta
varastohuoneen. Työmiehet lauloivat, tynnyrit kumahtelivat ja nopeat
kynät rapisivat. Mutta ennen kaikkea kuului suurten hopeakolikkojen
soinnukas kilinä, kolikkojen, joita lakkaamatta virtanaan vilaji
tarkkaavaisten kiinalaisten keltaisten sormien välitse.

Siihen aikaan Macassar oli tulvillaan elämää ja kaupantekoa. Se oli
saarten polttopiste. Sinne pyrkivät kaikki ne uljaat miehet, jotka
varustelivat kuunareitaan Austraalian rannikolla ja tunkeutuivat sitten
malaijilaiseen saaristoon etsimään rahaa ja seikkailuja. He olivat
rohkeita, häikäilemättömiä, näppäriä liikemiehiä, eikä heille ollut
ensinkään vastenmielistä iskeä toisinaan yhteen merirosvojen kanssa,
joita siihen aikaan oli siellä täällä rannikoilla, niinkuin vielä
nykyäänkin. He ansaitsivat lujasti rahaa ja heillä oli tapana joukolla
kokoontua satamaan tekemään kauppaa ja huvittelemaan. Hollantilaiset
kutsuivat heitä englantilaisiksi kulkurikauppiaiksi. Toiset heistä
olivat epäilemättä hienoja miehiä, joita tällainen elämä viehätti.
Useimmat olivat kuitenkin merimiehiä. Kaikkien tunnustama kuningas oli
heidän keskuudessaan Tom Lingard, jonka kaikki malaijit, kunnialliset
ja kunniattomat, rauhalliset kalastajat ja hurjat merimiehetkin
tunsivat nimellä "Rajah-Laut" -- merten kuningas.

Almayer oli tuskin ollut kolmeakaan päivää Macassarissa, kun hän jo
oli kuullut kertomuksia Lingardin näppäristä kaupanteoista, hänen
rakkaudenseikkailuistaan ja myöskin hänen vimmatuista kahakoistaan
sululaisten merirosvojen kanssa. Olipa myöskin liikkeellä romanttinen
tarina eräästä lapsesta, tytöstä, jonka voittoisa Lingard oli löytänyt
muutamasta merirosvojen laivasta, sitten kun hän pitkän taistelun
perästä oli noussut anastamaansa laivaan, syösten sen miehistön yli
laidan mereen. Oli yleisesti tunnettua, että Lingard oli ottanut
tämän tytön omaksi lapsekseen, että hän huolehti parhaillaan tämän
kasvatuksesta eräässä javalaisessa luostarissa ja käytti tytöstä
puhuessaan nimitystä "minun tyttäreni". Lingard oli vannonut varmasti
naittavansa tytön jollekin valkoihoiselle, ennenkuin hän menisi
kotimaahansa, ja luvannut antaa tytölle kaiken omaisuutensa. "Ja
kapteeni Lingardilla on rahaa kuin roskaa", oli Mr. Vinckillä tapana
juhlallisesti sanoa, pitäen päätään kallellaan. "Hänellä on rahaa
kuin roskaa, enemmän kuin itse Hudigilla!" Ja hetken kuluttua, aivan
kuin antaakseen kuulijainsa tointua hämmästyksestään heidän kuultuaan
niin uskomattoman väitteen, Mr. Vinck tavallisesti kuiskaten lisäsi
selitykseksi, "nähkääs, hän on löytänyt erään virran".

Siinäpä se oli! Hän oli löytänyt erään virran! Siinä syy, miksi ukko
Lingardia pidettiin niin paljon suuremmassa arvossa kuin tavallisia
meren seikkailijoita, jotka päivällä tekivät kauppaa Hudigin kanssa
ja yöllä joivat shampanjaa, pelasivat, lauloivat meluten lauluja ja
rakastelivat sekarotuisia tyttöjä Sunda-hotellin leveän parvekkeen
alla. Tuon virran rannoille, jonne yksin Lingard osasi ohjata laivansa,
vei hän tavallisesti valitun lastin manchesteriläisiä tuotteita:
messinkisiä rumpuja, pyssyjä ja ruutia. Hänen prikinsä Flash, jolla hän
itse oli käskijänä, hävisi usein noitten mässäysten aikana kaikessa
hiljaisuudessa yöllä ankkuripaikastaan, juuri kun Lingardin toverit
koettivat karkoittaa itsestään yöhummauksen vaikutuksia ja hän itse
näki heidät humalaisina pöydän alla, ennenkuin nousi laivalleen.
Lingardiin eivät mitkään liköörimäärät vaikuttaneet. Monet koettivat
seurata häntä löytääkseen tuon maan, joka oli tulvillaan guttaperkkaa
ja rottinkia, helminäkinkenkiä ja lintujen pesiä, vahaa ja kumia, mutta
pienikokoinen Flash kykeni jättämään jälkeensä jokaisen laivan noilla
vesillä. Muutamat seikkailijoista joutuivat salaisille hiekkasärkille
ja koralliriutoille, menettivät kaiken omaisuutensa ja pelastuivat
töin tuskin hengissä keltaisen, hymyilevän meren julmista kynsistä. Ja
vuosikausia nuo viheriät, rauhallisen näköiset saaret, jotka vartioivat
pääsyä tuohon luvattuun maahan, säilyttivät salaisuutensa troopillisen
luonnon säälimättömällä rauhallisuudella.

Niin liikkui Lingard salaperäisillä tai julkisilla retkillään.
Almayerin silmissä kohosi hän sankariksi seikkailujensa uhkarohkeuden
ja suunnattoman voiton kautta. Almayeristä hän oli todella suuri
mies nähdessään hänet astelemassa varastohuoneessa tai kuullessaan,
miten karskisti hän huusi Vinckille: "Mitäs kuuluu?" tai miten hän
kovaäänisesti tervehti Hudigia, itse isäntää: "Hei, vanha merirosvo!
Yhä vielä elossa?" Tämä oli vain johdantoa kaupantekoon pienen,
viheriän oven takana. Usein iltasin, kun jo autiossa varastohuoneessa
oli hiljaista ja Almayer järjesteli papereitaan, ennenkuin lähti
ajelemaan kotiin Mr. Vinckin kanssa, jonka luona hän asui, hän
keskeytti työnsä kuullessaan meluisaa, kiihkeätä väittelyä Hudigin
yksityisestä työhuoneesta. Hän kuuli, miten isäntänsä puheli
yksitoikkoisella, matalalla äänellä ja miten Lingard aina karjuen
keskeytti puheen. Kaksi verikoiraa siinä tappeli makeasta luusta. Mutta
Almayeristä tuntui, kuin hän olisi kuullut jättiläisten riitelevän tai
jumalien tappelevan.

Noin vuoden kuluttua, kun Almayer jo kauppa-asioissa usein oli tullut
tekemisiin Lingardin kanssa, mieltyi jälkimäinen, sivullisille aivan
käsittämättömistä syistä, yht'äkkiä nuoreen mieheen. Hän ylisti
Almayeriä pilviin asti myöhäisinä yöhetkinä, kun hän tapansa mukaan
kilisteli lasia parhaitten ystäviensä kanssa Sunda-hotellissa. Ja
eräänä kauniina aamuna Vinck sai kuin sähköiskun, kun hän kuuli
Lingardin selittävän, että hänen täytyy saada tuo nuori mies
päällysmieheksi. "Otan hänet jonkunlaiseksi kapteenin kirjuriksi, joka
suorittaa kaikki kirjoitustyöt puolestani." Hudig suostui pyyntöön.
Almayerillä, joka niinkuin nuoret ainakin, halusi vaihtelua, ei ollut
mitään asiaa vastaan. Hän sääli vähät tavaransa kokoon ja lähti
Flash-laivalla tuollaiselle tavanmukaiselle, pitkälle risteilylle,
jolloin vanha merikarhu oli tottunut poikkeamaan melkein jokaiseen
saariston saareen.

Kuukaudet menivät menojaan ja Lingardin ystävyys näytti yhä kasvavan.
Monasti avasi vanha merikarhu sydämensä haltioituneelle kuulijalleen,
kun he yhdessä astelivat kannella ja heikko yötuuli, joka toi joka
henkäyksellä mukanaan ihania tuoksuja saarilta, hiljalleen kuljetti
prikiä eteenpäin rauhallisen ja kirkkaan taivaan alla. Hän kertoili
silloin menneestä elämästään, suurista kauppavoitoistaan ja uusista
suunnitelmistaan, joitten tulevaisuudessa piti tehdä voitot entistä
suuremmiksi. Usein hän puhui myöskin tyttärestään, tuosta tytöstä,
jonka hän oli löytänyt merirosvojen laivasta. Ja hän puhui silloin
omituisen teennäisellä, isällisellä hellyydellä. "Hän on varmaankin jo
suuri tyttö", oli Lingardilla tapana sanoa. "Siitä on jo lähes neljä
vuotta, kun näin hänet! Luulenpa totta vieköön, Almayer, että ajamme
tällä kertaa aina Sourabayaan asti."

Tällaisen selittelyn jälkeen Lingard aina hautautui hyttiinsä mutisten
itsekseen: "Jotakin täytyy tulla tehdyksi -- täytyy kun täytyykin."
Monasti hän säikäytti Almayeriä, kun hän äkkiä ryntäsi tätä kohden,
karaisi kovalla yskähdyksellä kurkkuaan, ikäänkuin olisi halunnut
jotain sanoa, mutta kääntyikin samassa pois, nojautui vaijeten laidan
yli ja katseli liikkumatta tuntikausia laivan kupeilla fosforimaisesti
kimaltelevaa veden pintaa. Juuri Sourabayaan saapumisen edellisenä yönä
sai Lingard lopultakin sydämensä salatut sanat sanotuksi. Kakistettuaan
kurkkuaan, hän alkoi puhua. Ja hänen puheellaan oli oma tarkoituksensa.
Hän halusi, että Almayer menisi naimisiin hänen kasvattityttärensä
kanssa. "Äläkä sinä rimpuile vastaan siksi, että olet valkoihoinen!"
huusi hän yht'äkkiä, antamatta hämmästyneelle nuorelle miehelle
hetkeksikään sananvuoroa. "Siitä ei kannata minulle puhua! Ei kukaan
huomaa vaimosi ihonväriä. Dollarit sen peittävät, usko pois! Ja otahan
huomioon, että niitä dollareita on varmasti paksut kerrokset, ennenkuin
minä kuolen. Kyllä niitä vielä tulee miljoonia, Kaspar! Kuuletko,
miljoonia! Ja kaikki hänelle ja sinulle, jos teet, mitä sinun käsketään
tehdä."

Almayer, joka hämmentyi näin odottamattomasta ehdotuksesta, epäröi
ja oli hetkisen vaiti. Hänellä oli voimakas ja vilkas mielikuvitus.
Muutamassa hetkessä hän näki jo kuin kirkkaan valon välähdyksessä,
kiiltäviä rahaläjiä ja hän kuvaili mielessään jo kaikki ylellisen
elämän mahdollisuudet. Hän näki jo mahtavan asemansa, mukavan työttömän
elämänsä, johon hän mielestään oli kuin luotu, Lingardin laivat,
varastohuoneet ja tavarat -- vanhus ei toki eläisi ikuisesti. Ja kaiken
kruununa hohti kaukaisessa tulevaisuudessa hänen mielikuvituksessaan
kuin satulinna mahtava Lingardin palatsi Amsterdamissa, tuo hänen
unelmainsa paratiisi. Siellä hän viettäisi Lingardin rahojen
kruunaamana kuninkaana elämänsä illan ihmisten parissa sanoin
kuvaamattomassa loistossa. Mutta olipa tuossa tulevaisuuden kuvassa
varjopuolensakin. Eläpä elämäsi malaijitytön -- tuon merirosvoilta
saadun kasvatin seurassa. Häntä alkoi jo hävettää, että hän valkoinen
mies -- --. Mutta olihan tyttö saanut nelivuotisen kasvatuksen
luostarissa! Ja sitten tyttö ehkä olisi niin armollinen, että kuolisi
piankin. Hänellä itsellään taas oli aina onni matkassa, ja rahalla
saa kaikki! Eiköhän tuosta selviytyisi! Hän suunnitteli jo, mitenkä
hän eristäisi vaimonsa jotenkin, jonnekin -- loitolle mahtavan
tulevaisuutensa tieltä. Helppoa oli hänestä, eurooppalaisesta, joka
tapauksessa päästä irti malaijinaisesta, orjasta. Olipa tämä nyt
luostarissa tai ei, kursailipa tässä eli ei.

Almayer nosti päänsä pystyyn ja asettui suoraan huolestuneen,
kiihtyneen merimiehen eteen.

"Minä -- tietysti -- teen kaikki, mitä tahdotte, kapteeni Lingard."

"Sano minua isäksi, poikani. Tyttö kyllä suostuu", puheli heltynyt,
ijäkäs seikkailija. "Totta vie, minä jo pelkäsin, että sinä alkaisit
rimpuilla vastaan. Paina mieleesi, Kaspar, että minä aina saan tahtoni
läpi. Vastustelemisesta ei siis olisi ollut mitään hyötyä. Mutta
sinähän et olekaan mikään houkkio."

Almayer muisti hyvin tuon tilaisuuden. Hän muisti Lingardin katseen,
hänen äänensävynsä, hänen sanansa ja sen vaikutuksen, minkä ne tekivät,
vieläpä muisti hän ympäristönsäkin. Hän muisti prikin kaidan, kaltevan
kannen, hän muisti äänettömän, nukkuvan rannan, meren pehmeän näköisen,
tumman pinnan, johon nousevan kuun leveä, kultainen juova kuvastui.
Hän muisti kaiken tämän ja hän muisti, mitenkä hän mielipuolen tavoin
oli haltioitunut ajatellessaan sitä onnea, mitä ihan syytämällä oli
syydetty hänen käsiinsä. Hän ei ollut mieletön silloin eikä hän ollut
sitä nytkään. Olosuhteet olivat olleet häntä vastaan. Onni oli mennyt,
mutta toivo oli vielä jäljellä.

Hän värisi yöilmassa. Yht'äkkiä hän huomasi ympärillään sankan
pimeän, joka auringon laskettua oli kattanut virran, peittäen
samalla vastakkaisen rannan ääriviivat. Ainoastaan Rajahin[1]
aluetta ympäröivän paaluvarustuksen ulkopuolelle oli sytytetty tuli
kuivista oksista. Se valaisi aika ajoin ympärillä olevien puitten
rosoisia pintoja ja heitti helakanpunaisen juovan poikki virran,
aina sen keskikohdalle asti, missä ajelehtivat puunrungot kiireellä
riensivät kohti merta, halki läpinäkymättömän pimeän. Almayer muisti
hämärästi, että hänen vaimonsa oli kerran illan kuluessa kutsunut
häntä. Luultavasti päivälliselleen. Mutta kun ihminen muistelee
haaksirikkoutunutta menneisyyttään uusien toiveiden valossa, niin ei
hänellä voi olla nälkä joka kerta kun riisi sattuu olemaan valmiina.
Olipa sentään jo aika mennä kotiin. Alkoi olla myöhä.

Hän nousi varovaisesti irtonaisia lankkuja pitkin astellen portaita
kohden. Muuan sisilisko, joka lankkujen natinasta säikähtyi, päästi
valittavan äänen ja livahti rannalla kasvavaan pitkään ruohikkoon.
Almayer laskeutui varovaisesti portaita. Ja nyt hän heräsi taas
täyteen todellisuuteen, sillä hänen täytyi olla varuillaan, ettei vain
kompastuisi epätasaisella maalla, missä kiviä, mädänneitä lankkuja
ja puoleksi sahattuja hirsiä oli sikin sokin päällekkäin. Mutta kun
hän kääntyi menemään asuinrakennustaan kohden, josta puhuessaan hän
käytti sanoja "minun entinen taloni", keksi hänen korvansa äkkiä
airojen loiskeen kaukaa virtaa kattavasta pimeästä. Hän seisoi yhä
polulla. Hänen huomiotaan kiinnitti ja häntä ihmetytti, että joku
liikkui vesillä näin myöhään ja näin kovan virran vallitessa. Hän
kuuli jo selvään airojen loiskeen ja vieläpä jonkun matalalla äänellä,
hätäisesti lausutun sanankin. Hän kuuli; mitenkä raskaasti miehet
huohottivat tapellessaan virran kanssa ja iskiessään airoillaan
rantaan, jolla hän itse seisoi. Aivan lähelle ne laskivatkin, mutta
oli niin pimeätä, ettei voinut erottaa mitään veden yli riippuvien
pensaiden varjosta.

"Arapialaisia varmaankin", mutisi itsekseen Almayer tähystellen
sankkaan pimeään. "Mitähän niillä nyt on mielessä? Jotain Abdullan --
tuon kirotun -- puuhia!"

Vene oli nyt aivan lähellä.

"Hei, miehet!" huusi Almayer.

Äänet vaikenivat, mutta airot olivat yhtä kiivaassa työssä kuin
ennenkin. Hetken kuluttua Almayerin edessä oleva pensas liikkui,
ja samalla hän kuuli halki hiljaisen yön, mitenkä airot kovasti
kolahdellen putoilivat veneeseen. Venemiehet pitelivät kiinni
parhaillaan pensaasta. Almayer voi töin tuskin eroittaa rannasta miehen
pään ja hartiain epäselvän, tumman hahmon.

"Abdullako siellä on?" kysyi epäröiden Almayer.

Vakava ääni vastasi:

"Tuan[2] Almayer puhuu ystävälle. Ei täällä ole arapialaisia."

Almayerin sydän sykähti voimakkaasti.

"Dain!" huudahti hän. "Jopa viimeinkin tulit! Minä olen sinua odotellut
yöt ja päivät. Olin jo tulla toivottomaksi sinusta."

"Ei mikään olisi voinut estää minua palaamasta tänne", vastasi toinen
kiivaanlaisesti. "Ei edes kuolema", lisäsi hän itsekseen.

"Se on ystävän puhetta ja hauskaa kuulla", sanoi Almayer
sydämellisesti. "Mutta sinä olet nyt syrjässä. Tule tänne laituriin
ja anna väkesi keittää riisinsä minun pihallani, sillä aikaa kun me
puhelemme tuolla sisällä."

Tähän pyyntöön ei kuulunut vastausta.

"Mikäs nyt on?" kysyi Almayer levottomana. "Eihän prikille vain ole
mitään vahinkoa tapahtunut?"

"Priki on sellaisessa tallessa, ettei yksikään valkoinen paholainen
siihen pääse käsiksi", sanoi Dain, äänessään synkkä sävy, jota Almayer
ei kuitenkaan riemuissaan huomannut.

"Hyvä on", virkkoi Almayer. "Mutta missä kaikki sinun miehesi ovat?
Sinullahan on vain kaksi muassasi."

"Kuulehan, tuan Almayer", sanoi Dain. "Huomenaamulla minä tulen
luoksesi, ja sitten me puhellaan kaikesta. Nyt minun täytyy mennä
rajahin luo."

"Rajahin luo! Miksi niin? Mitä sinulla on tekemistä Lakamban kanssa?"

"Tuan, huomenna me puhelemme kuin ystävät ainakin. Minun täytyy nähdä
vielä tänä iltana Lakamba."

"Ethän sinä vain, Dain, aijo hyljätä minua, nyt kun kaikki on
kunnossa?" kysyi Almayer valittavalla äänellä.

"Olenhan minä tullut takaisin? Mutta minun täytyy ensin nähdä Lakamba.
Sitä vaatii sekä oma etuni että sinun."

Pään hahmo hävisi äkkiä. Ja pensas, joka pääsi vapaaksi keulamiehen
käsistä, ponnahti kuin jousi taaksepäin räiskyttäen mutaista vettä
Almayerin päälle, juuri kun hän kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin.

Pian oli kanootti viillättänyt valojuovaan, joka valui virralle
vastaisella rannalla olevasta mahtavasta loimusta. Jo näkyivät
ääriviivat kahdesta kumarassa ponnistelevasta miehestä. Huomasipa
perässä vielä kolmannenkin, joka komeasti käytteli perämelaa. Päässä
oli perämiehellä tavattoman suuri, pyöreä hattu, joka muistutti
liioitellen mukailtua sientä.

Almayer tähysteli kanoottia, kunnes se oli sivuuttanut valojuovan.
Hetken kuluttua kuuli hän yli virran äänten sorinaa. Ja hän näki,
mitenkä soihtuja siepattiin loimuavasta nuotiosta ja mitenkä ne
hetkeksi valaisivat paaluvarustuksessa olevaa porttia, jonka aukossa
ihmisiä tungeksi. Sitten näyttivät kaikki menevän portista sisään.
Soihdut hävisivät näkyvistä, ja hajoitetusta nuotiosta pilkehti vain
silloin tällöin himmeä tulentuike.

Almayer asteli kotia pitkin askelin mieli levottomana. Eihän Dain vain
aikonut häntä pettää. Se oli mahdotonta, sillä sekä Dainille että
Lakamballe oli siksi tärkeätä, että hänen suunnitelmansa onnistuisi.
Oli tosin turhaa luottaa malaijeihin, mutta on heilläkin sentään vähän
järkeä ja ymmärtävät edes oman hyötynsä. Kaikki kävisi vielä hyvin ja
täytyisi käydä.

Juuri kun hän oli tullut näin pitkälle mietteissään, huomasi hän
olevansa talonsa parvekkeelle johtavain portaiden edessä. Niin
matalalla kuin hän seisoikin, voi hän kuitenkin nähdä virran molemmat
haarat. Pantain päähaara oli ihan pimeän peitossa, sillä rajahin
kartanolla palava tuli oli aivan sammunut. Mutta pitkin Sambir-virtaa
voi Almayer nähdä pitkän rivin malaijilaisia taloja. Ne olivat toinen
toisensa vieressä rantatörmällä. Siellä täällä tuikehti bambuseinien
läpi himmeä valo tai näkyi savuava soihtu, joka paloi virran yli
pistäytyvällä parvekkeella. Loitompana, missä saari päättyi matalaan
kallioon, kohosi ilmoille tumma rykelmä rakennuksia, jotka törröttivät
korkealle yli malaijien matalien majojen. Vankka oli siellä perustus
ja tilaa oli väljälti. Kuni tähdet tuikkivat siellä monet valot
voimakkaina ja kirkkaina, muistuttaen mieleen parafinia ja lampun
laseja. Abdulla bin Selimin, tuon mahtavan Sambirin kauppiaan, talo
ja varastohuoneet siellä asemaa vallitsivat. Almayerille tämä näky
oli hyvin vastenmielinen. Hän pui nyrkkiään noille rakennuksille,
jotka silmin nähtävässä upeudessaan tuntuivat hänestä kylmillä ja
sietämättömiltä katsella. Ne näyttivät ikäänkuin halveksivan hänen
mennyttä onneaan.

Hitaasti Almayer nousi talonsa portaita.

Keskellä parveketta oli pyöreä pöytä. Sillä seisoi parafinilamppu
ilman kupua. Siitä lähti räikeätä valoa parvekkeen kolmelle suljetulle
sivulle. Neljäs sivu oli avonainen, se oli virralle päin. Jyrkkää
kattoa kannattavien tukipylväiden välillä riippui rikkinäisiä
rottingista tehtyjä varjostimia. Parvekkeella ei ollut kattoa, niin
että lampun räikeä loiste vähitellen himmeni ylhäällä pehmeäksi
valoksi, joka lopulta haihtui kattoparrujen väliseen pimeään. Talon
ulkoseinän jakoi kahtia ovenaukko, mistä oli pääsisäänkäytävä. Punainen
oviverho sulki sen. Naistenkammion ovi avautui tähän läpikäytävään,
josta mentiin pihalle ja keittiöntapaiseen suojukseen. Toisessa
sivuseinässä oli ovi. Puoleksi kulunut kirjoitus "Konttori, Lingard ja
Kumpp." oli vielä luettavissa pölyisellä ovella, jota ei nähtävästi
pitkään aikaan oltu avattu. Sisällä oli lähellä vastakkaista seinää
taivutetuista puista tehty keinutuoli. Pöydän luona ja muualla
parvekkeella oli sinne tänne asetettu neljä puista nojatuolia,
jotka näyttivät häpeävän kehnoa ympäristöään. Kokonainen kasa
jokapäiväisiä mattoja lojui nurkassa, minne riippumatto oli poikittain
pingotettu. Toisessa nurkassa nukkui, pää punaiseen karttuuniriepuun
kääriytyneenä, muuan malaiji muodottomassa mykkyrässä. Se oli yksi
Almayeriä palvelevista orjista. "Minun väkeäni" sanoi hän tavallisesti
heistä puhuessaan. Lukuisa, tavanmukainen joukko koita piti hurjia
tanssiaisiaan lampun ympärillä surisevien moskitokärpästen tulisen
musiikin säestäminä. Palmunlehdistä tehdyn katon alla juosta vilisti
sisiliskoja parruja pitkin vikisten vienosti. Apina, jota pidettiin
kiinnitettynä erääseen parvekkeen tukipylvääseen, oli jo vetäytynyt
yöksi räystään suojaan. Mutta nyt se tähysteli Almayeriä ja irvisteli
hänelle, kiepsahti äkkiä katossa olevaan bamburuokoon riippumaan ja
pudotti pöytäpahaselle tulvanaan pölyä ja murenneita, kuivaneita
lehtiä. Lattia oli epätasainen, siellä täällä oli kuihtuneita kasveja
ja kuivanutta savea. Kaikkialla tuntui nenään lian haju, kaikki oli
hunningolla. Punaiset täplät lattialla ja seinillä osoittivat, mitenkä
usein ja mitenkä huolimattomasti oli pureksittu betelpähkinöitä.[3]
Vieno tuuli liikutteli hiljaa oljista tehtyjä ikkunaluukkuja ja
toi mukanaan vastapäätä olevasta metsästä heikkoa, umpeata tuoksua
kuihtuvista kukista.

Almayerin raskaasti astellessa parvekkeen palkit kovasti natisivat.
Nurkassa nukkuja liikahteli rauhattomasti mutisten sekavia sanoja.
Verhotun oviaukon takaa kuului vienoa vaatteiden kahinaa, ja pehmeä
ääni kysyi malaijin kielellä: "Sinäkö siellä olet, isä?"

"Niin olen, Nina. Minun on nälkä. Tässä talossa taitaa jo nukkua joka
sielu?"

Almayer puheli reippaasti ja heittäytyi tyytyväisesti huokaisten
pöytää lähinnä olevaan nojatuoliin. Nina Almayer tuli verhotusta oven
aukosta esille ja hänen perässään muuan vanha malaijilainen vaimo,
joka hommakkaasti asetteli pöydälle lautasellisen riisiä ja kalaa,
ruukullisen vettä ja puolipulloa katajaviinaa. Asetettuaan isäntänsä
eteen säröisen lasipikarin, palvelija poistui äänettömästi. Nina seisoi
pöydän ääressä, toinen käsi nojasi kevyesti pöydän laitaan, toinen
riippui hervottomasti sivulla. Kärsimättömän odotuksen ilme kuvastui
hänen kasvoillaan, ja hänen uneliaat silmänsä näyttivät ihailevan halki
pimeän jotain hurmaavaa kuvaa. Hän oli kookas ollakseen sekarotuinen.
Sivulta katsoen oli hänellä yleensä isänsä säännölliset kasvonpiirteet,
mutta poskipäät olivat voimakkaan leveät, perintönä äidin esi-isiltä
-- sululaisilta merirosvoilta. Hänen tarmokkaan näköinen suunsa, joka
tavallisesti oli vähän auki päästäen näkyville kiiltävän valkoiset
hampaat, antoi jonkunverran villin leiman hänen kasvojensa levottomalle
ilmeelle. Mutta hänen tummista, kauniista silmistään tuikki hellä
lempeys, mikä on niin ominaista malaijilaisille naisille. Ja niistä
loisti tavallista suurempi äly. Ne näyttivät niin syvämietteisiltä,
rehellisiltä ja vakavilta, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin muille
näkymätöntä, neitosen itsensä seistessä valkosissaan, suorana, norjana,
suloisena ja vaatimattomana. Hänen matalaa, leveätä otsaansa koristi
tuuhea, pitkä, kiiltävän musta tukka, joka paksuina kiehkuroina valui
hartioille. Se teki hänen kelmeän, öljypuun värisen ihonsa vieläkin
kelmeämmäksi voimakkaan tummuutensa kautta.

Almayer kävi ahneesti käsiksi riisiannokseensa. Mutta pisteltyään sitä
muutaman kerran suun täydeltä hän lopetti äkkiä syömisensä lusikka
kädessä ja katseli terävästi tyttäreensä.

"Kuulitko sinä, Nina, veneen kulkevan tästä ohi noin puoli tuntia
sitten?" hän kysyi.

Tyttö vilkasi nopeasti isäänsä ja siirryttyään pois valosta asettui
seisomaan selkä vasten pöytää.

"En", sanoi hän hitaasti.

"Tänne tuli vene. Viimeinkin! Dain itse siinä oli. Hän jatkoi matkaansa
Lakamban luo. Minä tiedän sen siksi, että hän itse sen minulle kertoi.
Minä puhelin hänelle, mutta hän ei tahtonut tulla tänne tänä iltana.
Sanoi tulevansa huomenna."

Almayer nielasi välillä lusikallisen riisiä, sitten hän jatkoi.

"Olenpa melkein onnellinen tänä iltana, Nina. Voin jo nähdä pitkän tien
pään, joka johtaa meidät pois tästä kurjasta suosta. Pian me pääsemme
täältä, minä ja sinä, rakas tyttöseni. Ja sitten -- -- --"

Almayer nousi pöydästä ja jäi seisomaan tuijottaen eteensä, aivan kuin
olisi ihaillut jotain hurmaavaa näkyä.

"Ja sitten", jatkoi hän, "sitten me olemme onnellisia, sinä ja minä.
Me elämme rikkaina ja arvossa pidettyinä kaukana täältä, me unohdamme
tämän elämän, kaikki nämä ponnistukset ja kaiken tämän kurjuuden!"

Almayer meni tyttärensä luo ja laski hyväillen kätensä hänen
hiuksilleen.

"On ikävä, kun pitää turvautua malaijiin", puheli hän. "Mutta minun
täytyy tunnustaa, että tämä Dain on todellinen gentlemanni, niin
todellinen gentlemanni", toisti hän.

"Pyysitkö sinä häntä tulemaan tänne?" kyseli Nina kääntämättä
katsettaan isäänsä.

"No, totta kai. Me lähdemme liikkeelle ylihuomenna", puheli iloissaan
Almayer. "Meidän ei auta menettää hetkeäkään. Oletko nyt iloinen,
tyttöseni?"

Tytär oli jo melkein yhtä pitkä kuin isänsä, mutta isä muisteli vielä
mielellään sitä aikaa, jolloin hänen lapsensa oli pieni, ja he olivat
eroittamattomat ystävät.

"Olen iloinen", virkkoi tytär hyvin hiljaa.

"Tietysti", puheli Almayer vilkkaasti, "sinä et voi kuvitellakaan, mikä
meitä odottaa. Minä en ole itse ollut Euroopassa, mutta olen kuullut
äitini kertovan sieltä niin usein, että minusta tuntuu, kuin olisin
jo kaikesta selvillä. Me elämme siellä vielä loistavaa elämää. Saatpa
niihdä."

Taas seisoi Almayer vaijeten tyttärensä rinnalla ja ihaili
mielikuvituksessaan tuota lumoavaa näkyä. Hetken kuluttua hän heristi
nyrkkiään nukkuvalle siirtolalle.

"Voi, sinä Abdulla ystäväni!" huusi hän, "pianpa tästä nähdään, kumpi
meistä näitten pitkien vuosien perästä lopultakin on herrana!"

Almayer käänsi katseensa virran yläjuoksulle päin ja huomautti
levollisesti:

"Taas tulee ukonilma. Mutta tulkoon! Ei mikään ukkonen pidä minua
valveilla tänä yönä, sen minä tiedän. Hyvää yötä, tyttöseni", kuiskasi
hän suudellen hellästi lapsensa poskea. "Sinä et näytä olevan erikoisen
hyvällä tuulella tänä iltana, mutta huomenna on katseesi kirkas. Eikö
niin?"

Nina oli kuunnellut isäänsä muuttamatta värettäkään kasvoillaan.
Hänen puoleksi sulkeutuneet silmänsä tuijottivat yhä yöhön. Pimeä oli
tullut entistä sankemmaksi mahtavan ukkospilven ilmestyttyä. Se oli
laskeutunut alas vuorilta peittäen tähdet, taivaan, metsän ja virran
melkein käsin kosketeltavaan tummuuteen. Heikko tuulikin oli tauonnut,
mutta etäinen ukkosen jylinä ja kelmeät salamat ennustivat lähenevää
myrskyä. Huokaisten tyttö kääntyi pöytään päin.

Almayer oli jo riippumatossaan vaipumassa unen helmaan.

"Ota lamppu, Nina", mutisi hän unisesti. "Täällä on koko nurkka täynnä
moskitokärpäsiä. Mene nyt nukkumaan, lapseni."

Nina sammutti lampun ja meni takaisin parvekkeen kaidepuun luo. Siellä
hän seisoi kiertäen kätensä puisen pylvään ympäri ja katsoi kiinteästi
Pantain yläjuoksulle. Kun hän siinä seisoi liikkumatta troopillisen
yön painostavassa hiljaisuudessa, niin hän näki aina salaman iskiessä
virran kummallakin rannalla olevan metsän. Ja hän näki, mitenkä
puut taipuivat lähestyvän rajuilman puuskista, mitenkä tuuli pieksi
veden vaahdoksi kaukana yläjuoksulla ja mitenkä mustat, omituisen
näköisiksi repeytyneet pilvet kulkivat matalalla yli huojuvien
puiden. Hänen ympärillään oli vielä hiljaista ja rauhallista, mutta
hän kuuli kaukaa tuulen ulvonnan, rankan sateen sihinän ja aaltojen
kohinan kuohuvalta virralta. Rajuilma läheni lähenemistään ukkosen
kovasti jyristessä ja tulisten, pitkien salamain iskiessä. Välillä
oli hetken aikaa kammottavan pimeä. Kun rajuilma ennätti virran
matalalle haarautumispaikalle, vapisi koko talo tuulessa, ja sade
rapisi kovasti palmunlehdillä peitetyllä katolla. Ukkonen haasteli
yhtämittaa jyristen, ja taukoamattomat salamat päästivät näkyville
kuohuina virtaavan veden, ajelehtivat puunrungot ja mahtavan metsän,
joka kumartui hurjan, armottoman luonnonvoiman edessä.

Häiriytymättä tästä yöllä raivoavasta, sateisesta monsuunista isä
nukkui rauhallisesti, unohtaen toiveensa, onnettomuutensa, ystävänsä ja
vihollisensa. Mutta liikkumatta seisoi yhä tytär tähystellen tarkkaan
joka salaman iskiessä leveätä virtaa. Hänen katseensa oli vakava ja
huolestunut.



TOINEN LUKU.


Kun Almayer, Lingardin jyrkän vaatimuksen mukaisesti, suostui
naimaan malaijilaistytön, ei kukaan tietänyt, että samana päivänä,
jolloin huomiota herättänyt nuori, vastakääntynyt neitonen oli
menettänyt luonnolliset sukulaisensa ja saanut valkoisen isän, hän
oli taistellut epätoivoisasti niinkuin muutkin laivalla olleet. Ja
ainoastaan jalkaansa saama paha haava oli pidättänyt häntä hyppäämästä
yli laidan muiden harvojen eloon jääneiden mukana. Anastetun laivan
etukannelta ukko Lingard oli löytänyt tytön kuolleista ja kuolevista
merirosvoista muodostuneen ruumisröykkiön alta ja antanut kantaa
hänet Flashin peräkannelle, ennenkuin malaijien laiva sytytettiin
tuleen ja laskettiin ajelehtimaan. -- Tyttö oli silloin tajuissaan
ja hän näki troopillisen illan hiljaisessa rauhassa, joka seurasi
taistelun melskettä, kaiken sen, mitä hän silloin luonteensa mukaisesti
piti rakkaana täällä maan päällä, häviävän pimeään tulen ja savun
vallassa. Välittämättä käsistä, jotka niin huolellisesti hoitivat
hänen haavaansa, hän makasi kannella katsellen tarkkaavasti niitten
urhoollisten miesten hautajaisroviota, joita hän niin oli ihaillut ja
itse auttanutkin heidän taistelussaan tuota peljättyä Rajah-Lautia
vastaan.

Kevyt yötuuli kuljetti prikiä hiljalleen etelää kohti. Suuri tuliloimu
tuli yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes se välähti taivaan
rannalla kuin himmenevä tähti. Ja lopulta se himmenikin. Hetken aikaa
kuvastuivat vielä savupilveen kätkössä olevien liekkien välähtelyt.
Viimein hävisi kaikki.

Nyt hän ymmärsi, että tuon häviävän tulenhohteen keralla hävisi
hänen entinen elämänsäkin. Tästä lähtien odotti häntä orjuus
kaukaisissa maissa, vieraitten parissa, tuntemattomissa ja kenties
kauheissa -- olosuhteissa. Neljäntoista vuoden vanha kun oli, käsitti
hän jo asemansa ja tuli siksi äsken mainittuun johtopäätökseen,
ainoaan malaijitytölle mahdolliseen, tytölle, joka oli jo kypsynyt
naiseksi troopillisen auringon lämmössä. Lisäksi hän tiesi kylläkin
persoonallisen sulonsa, josta hän oli kuullut niin monen isänsä uljaan
soturin lausuvan suuren ihailunsa. Hän pelkäsi kaikkea vierasta. Mutta
yleensä hän alistui asemaansa tyynesti, kuten ainakin malaiji, ja vielä
piti hän sitä aivan luonnollisena. Olihan hän soturin tytär, joka
oli vallattu taistelussa, ja kuuluihan hän siis oikeuden mukaisesti
voittoisalle rajahille. Vieläpä tuon hirvittävän vanhuksen osoittama
ilmeinen ystävällisyyskin johtui hänen mielestään tietenkin siitä,
että tämä ihaili vankiansa. Ja kun hänen turhamaisuutensa näin sai
tyydytystä, niin tuntui näin surkeasta onnettomuudesta johtunut surukin
hänen sydämessään helpommalta.

Jospa hän sattumalta olisi tietänyt Samarang'in luostarin korkeista
muureista, hiljaisista puutarhoista ja vaiteliaista nunnista, joiden
pariin hänen kohtalonsa oli hänet vievä, niin olisi hän varmaankin
etsinyt kuolemaansa peljäten ja vihaten moista vapauden rajoitusta.
Mutta hän kuvitteli vain mielessään malaijilaistytön tavallista
elämää. Hän kuvitteli vuoroin kovaa työtä, vuoroin tulista rakkautta,
juonitteluja, kultakoristeita, kotiorjuutta ja tuota suurta, mutta
salattua vaikutusta, joka on puolivillin naisen harvoja oikeuksia
mieheensä nähden. Mutta hänen kohtalonsa saikin tuon vanhan, sydämensä
hetkellisistä vaikuttimista toimivan merikarhun karkeissa käsissä
aivan oudon ja hänelle tuhoisan käänteen. Levollisesti alistuen hän
kärsi kaiken: vapauden kahleet, opin tien ja uuden uskon. Mutta
hän kätki samalla sydämeensä vihansa ja halveksimisensa tätä uutta
elämää kohtaan. Kielen hän oppi hyvin helposti, mutta ymmärsi varsin
vähän siitä uudesta uskosta, jota hyvät sisaret hänelle opettivat,
omaksuen nopeasti ainoastaan uuden opin taikauskoiset ainekset. Hän
kutsui lempeästi ja hyväilevästi Lingardia isäkseen joka kerta, kun
tämä pikimiten kävi kovaäänisesti häntä tapaamassa. Hän huomasi näet
selvästi, että tuossa miehessä piili suuri ja vaarallinen voima, jonka
alle oli parasta alistua. Olihan Lingard nyt hänen käskijänsä. Ja niin
hänessä neljän vuoden aikana oli kytenyt toivo päästä herransa suosioon
ja tulla lopulta hänen vaimokseen, neuvonantajakseen ja oppaakseen.

Mutta nuo unelmat haihtuivat Rajah-Lautin yhdellä sanalla
"tapahtukoon", mikä perusti nuoren Almayerin salaa toivoman onnen.
Ja niin seisoi vastenmielisiin eurooppalaisiin helyihin puettuna
batavialaisen seurueen huomion esineenä nuori, vastakääntynyt tyttö
alttarin edessä, rinnallaan äkäisen näköinen valkoinen mies. Almayer
olikin silloin levoton ja vähän vastahakoinen. Näytti siltä, kuin hän
olisi mielellään juossut karkuun. Hän älysi kuitenkin kylliksi peljätä
tulevaa appeaan ja osasi tarpeeksi panna arvoa omalle aineelliselle
onnelleen, niin että häväistys jäi tekemättä. Mutta jo vannoessaan
uskollisuuttaan hän punoi juonia päästäkseen ennemmin tai myöhemmin
irti tuosta sievästä malaijilaistytöstä. Ja morsian taas oli oppinut
siksi paljon luostarissa ollessaan, että hänestä valkoisten miesten
lakien mukaan oli kohta tuleva Almayerin toveri eikä hänen orjansa, ja
siksi hän mielessään lupasi itselleen toimia olosuhteiden mukaan.

Kun siis Flash, lastattuna uuden talon rakennusaineilla, lähti Batavian
satamasta ja vei mukanaan nuoren parin tuntematonta Borneota kohti,
niin ei sen kannella näkynytkään niin paljon rakkautta ja onnea, kuin
ukko Lingard niin monasti jo etukäteen oli kerskaten ennustellut
satunnaisille ystävilleen, milloin minkin hotellin parvekkeella.
Vanha merikarhu itse oli onnensa kukkuloilla. Nyt hän oli täyttänyt
tehtävänsä tyttöön nähden. "Niinkuin tiedätte, minä tein hänet
orvoksi." Näin hän usein juhlallisesti lopetti puheensa, kun hän
tapansa mukaan kertoili liikeasioistaan kokoonhaalitulle jätkäjoukolle.
Ja hänen humalaisten kuulijainsa hyväksyvät huudot täyttivät hänen
yksinkertaisen sydämensä ilolla ja ylpeydellä. "Minä panen kaikki
suoraa päätä täytäntöön" oli hänen toinen mielilauseensa. Ja noudattaen
tätä periaatetta hän kiirehti kuumeen tapaisesti Pantai-virran rannalle
tulevan talon ja varastohuoneitten rakentamista. Kunhan saataisiin
kuntoon koti nuorelle parille ja varastohuoneet sitä suurta kauppaa
varten, jonka kehittäminen nyt oli oleva Almayerin tehtävänä, niin
voisi Lingard itse antautua salaperäiseen yritykseensä, josta hän
jo viittauksin oli puhunutkin. Ja näistä viittauksistakin oli jo
ymmärretty, että kysymyksessä olivat kulta- ja timanttisuonet jossain
saaren keskuksessa. Almayer oli niinikään jo kärsimätön. Jos hän
olisi tiennyt, mikä häntä odotti, niin ei hän varmaankaan olisi ollut
niin innokas ja toivorikas nähdessään Lingardin retkikunnan viimeisen
kanootin häviävän virran yläjuoksulle vievään poukamaan. Mutta kun
hän nyt kääntyi ympäri, niin näki hän edessään pienen sievän talon ja
suuret varastohuoneet, jotka kokonainen armeija kiinalaisia salvumiehiä
huolellisesti oli rakentanut. Ja hän näki vielä uuden laiturin, jonka
ympärille oli keräytynyt kanootteja kauppamiehineen. Kas silloin hän
tunsi äkkiä valtavan riemun sydämessään, ajatellessaan että maailma oli
nyt hänelle avoinna.

Mutta maailma oli ensin valloitettava. Ja sen valloittaminen ei
ollutkaan niin helppoa kuin hän luuli. Varsin pian hän tuli huomaamaan,
että häntä ei kaivattu tässä maan kolkassa, minne hän oli joutunut
Lingardin pakotuksesta ja omasta heikosta tahdostaan -- keskelle
häikäilemättömiä juonia ja hurjaa kauppakilpailua. Arapialaiset olivat
myöskin keksineet tämän virran ja perustaneet kauppa-aseman Sambiriin.
Ja missä he tekivät kauppaa, tahtoivat he myöskin olla isäntinä eivätkä
suvainneet kilpailijoita.

Lingard palasi tuloksitta ensimäiseltä retkeltään, mutta lähti takaisin
tuhlaten kaiken rehellisen kaupan tuottaman voiton salaperäisiin
matkoihinsa. Almayer kamppaili vaikeassa asemassaan ilman ystäviä ja
apua. Vanha rajahi, Lakamban edeltäjä, oli ainoa, joka suojeli häntä
Lingardin tähden. Sensijaan Lakamba, joka eleli yksityisenä miehenä
riisiviljelyksellään, seitsemän mailin päässä virran alajuoksulla,
käytti kaiken vaikutusvaltansa auttaakseen valkoisen miehen vihamiehiä.
Hän punoi salajuonia tarkan suunnitelman mukaan ijäkästä rajahia
ja Almayeriä vastaan vedoten avoimesti siihen, että hän muka tunsi
perinpohjin heidän salaisimmatkin liikeasiansa. Hän tahtoi käydä
ystävästä ja siksi hänen kookas vartalonsa näkyi usein Almayerin
parvekkeella. Hänen viheriä turbaaninsa ja hänen kullalla kirjailtu
takkinsa loistivat aina ensi rivissä niitten huomaavaisten malaijien
joukossa, jotka tungeksien tulivat tervehtimään Lingardia tämän
palatessa sisämaasta. Hänen kumarruksensa olivat aina syvimmät ja
hänen kädenlyöntinsä sydämellisimmät, kun hän lausui vanhan kauppiaan
tervetulleeksi. Mutta samalla hän pienillä silmillään otti selvän ajan
merkeistä ja hän läksi tavallisesti noista keskusteluista tyytyväisenä,
salainen hymy huulillaan. Ja nyt piti hän taas puolestaan pitkiä
neuvotteluita ystävänsä ja liittolaisensa Syed Abdullan kanssa.
Tämä oli arapialaisen kauppa-aseman johtaja, sangen mahtava ja
vaikutusvaltainen mies saaristossa.

Siihen aikaan luultiin yleisesti siirtolassa, että Lakamban vierailut
Almayerillä eivät rajoittuneet ainoastaan noihin virallisiin
kohtauksiin. Usein näkivät Sambirin myöhäiset kalastajat kuutamoöinä
pienen kanootin työntyvän esille kaidasta purosta valkoisen miehen
talon takaa ja he näkivät sen yksinäisen omistajan melovan varovasti
virtaa alas rannan synkkien varjojen suojassa. Ja näistä tapahtumista,
jotka aina saatettiin asianmukaisesti kaikkien tietoon, keskusteltiin
iltatulien ääressä myöhään yöhön malaijiylimyksille ominaisella
kyynillisyydellä ja samalla nautittiin vahingonilolla valkoisen
paholaisen, tuon vihatun hollantilaisen, koti-ikävyyksistä.

Almayer taisteli yhä epätoivoisesti. Mutta hän suunnitteli siksi
huonosti taistelutapansa, että hän vähitellen menetti kaikki
menestyksen mahdollisuudet kamppaillessaan niin häikäilemättömien ja
päättäväisten kilpailijain kanssa kuin arapialaiset ovat. Kaupanteko
loppui avaroissa varastohuoneissa, ja varastohuoneet lahosivat
pala palalta. Vanhan Lingardin pankkiiri, macassarilainen Hudig,
teki vararikon, ja sen mukana meni koko käytettävä kapitaali. Ja
Lingardin järjettömät tutkimusmatkat olivat nielleet viime vuosien
voiton. Lingard itse oli saaren keskiosissa, ehkäpä jo kuolleena.
Joka tapauksessa hän ei antanut mitään elonmerkkejä itsestään.
Almayer seisoi yksin tässä vastaanhankaavassa ympäristössä. Ainoana,
vähäisenä hauskuutena oli hänelle yhdessä-olo pikku tyttärensä kanssa,
joka oli syntynyt kaksi vuotta häitten jäljestä. Nyt oli tyttö noin
kuuden vuoden vanha. Hänen vaimonsa oli jo alkanut kohdella häntä
hurjalla halveksumisella, mikä ilmeni jurossa vaiteliaisuudessa,
mutta toisinaan purkautui kiihkeitten soimausten tulvaksi. Almayer
tunsi, että hänen vaimonsa vihasi häntä. Ja hän näki, mitenkä tämä
kateellisesti, melkeinpä vihamielisesti, katseli isää ja lasta. Äiti
oli mustasukkainen isälle, joka ilmeisesti oli saanut pikku tytön
suosion puolelleen. Ja siksi Almayeristä tuntui, ettei hän ollut oikein
turvassa tuolta naiselta omassa kodissaankaan. Kun tämä parhaillaan
poltteli huonekaluja ja repi alas sieviä ikkunaverhoja, vihaten
silmittömästi noita sivistyksen tunnusmerkkejä, mietiskeli Almayer,
kauhuissaan näistä villin luonteen purkauksista, mitenkä hän parhaiten
pääsisi irti moisesta naisesta. Hän ajatteli kaikenlaista, jopa
suunnitteli hän murhaakin, mutta jollakin epämääräisellä, ponnettomalla
tavalla. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, vaan odotteli
joka päivä, että Lingard tulisi takaisin tuoden mukanaan tiedon
joistain tavattomista aarteista.

Lingard palasikin, mutta vanhentuneena ja sairaana, kuin varjona
entisestään. Ja hänen sisäänpainuneissa silmissään paloi kuumeen
tuli. Hän oli melkein ainoa lukuisista retkeilijöistä, joka vielä
oli elossa. Mutta viimeinkin oli onni hänelle ollut suotuisa! Ennen
kuulumattomia rikkauksia oli hänen käsissään. Mutta hän kaipasi lisää
rahaa, vain hiukkasen lisää, toteuttaakseen unelmansa satumaisista
aarteista. Ja nyt oli vielä Hudigkin tehnyt vararikon! Almayer haali
kokoon rahaa niin paljon kuin voi, mutta vanhus halusi vielä enemmän.
Jos Almayer ei kykenisi sitä hankkimaan, menisi hän Singaporeen,
vieläpä Eurooppaankin; ennen kaikkea kuitenkin Singaporeen. Ja hän
veisi pikku Ninan mukaansa. Hänellä oli Singaporessa hyviä ystäviä,
jotka ottaisivat tytön huostaansa ja huolehtisivat tämän koulutuksesta.
Kaikki järjestyisi mainiosti. Ja tuosta tyttärestä, johon vanha
merikarhu näytti siirtäneen kaiken äitiin ennen kohdistuneen
kiintymyksensä, tulisi idän -- ja vieläpä koko maailman rikkain nainen.
Näin puheli kovalla äänellä Lingard mitellen parveketta raskain,
pitkin askelin ja viittilöiden kädellään, jossa oli savuava sikaari.
Hänen pukunsa ja tukkansa oli hajallaan, hän oli haltioissaan. Mutta
Almayer sensijaan istua kyyhötti mattokasalla ja ajatteli kauhulla,
että hänen täytyisi erota siitä ainoasta ihmisolennnosta, jota hän
rakasti. Ja vielä suurempi oli kenties hänen kauhunsa kuvitellessaan
sitä kohtausta, joka hänellä olisi vaimonsa, tuon villin tiikerimäisen
naisen kanssa, kun tältä riistettäisiin lapsensa. Hän myrkyttää minut,
ajatteli poloinen Almayer, tietäen hyvin, mitenkä yksinkertaisesti
malaijit lopullisesti ratkaisivat yhteiskunnallisen, poliittisen ja
perhe-elämän pulmat.

Mutta Almayerin suureksi kummaksi hänen vaimonsa kuunteli uutista aivan
levollisena. Hän vilkasi vain salaa mieheensä ja Lingardiin, mutta ei
sanonut halaistua sanaakaan. Tästä huolimatta hän kuitenkin hyppäsi
virtaan ja ui veneen perässä, jossa Lingard juuri vei pois imettäjää
kirkuvan lapsen kera. Almayerin täytyi lähteä ajamaan häntä takaa
valaanpyytäjäveneellään ja kiskoa hänet veneeseen tukasta, vaikka hän
huusi ja kiroili niin että taivas vavahti.

Mutta vaikeroituaan pari päivää hän alkoi elellä entiseen tapaansa,
pureskella betelpähkinöitä ja istuskella päivät pitkään naistensa
parissa tylsässä työttömyydessä. Hän vanheni tämän jäljestä hyvin
nopeasti ja heräsi tylsyydestään vain silloin, kun hän purevilla
letkauksilla tai häpäisevillä huudahduksilla tahtoi osoittaa
huomanneensa miehensä satunnaisen läsnäolon. Almayer oli rakentanut
vaimolleen omalle alueelleen joen rannalle majan, jossa tämä eleli
aivan erillään toisista.

Lakamba oli lakannut käymästä talossa sen perästä, kun kaitselmuksen
armollisesta määräyksestä ja pienen tieteellisen kepposen avulla vanha
Sambirin hallitsija oli saatu pois elävien joukosta. Lakamba hallitsi
nyt tämän sijasta. Hän oli saanut tehokasta apua arapialaisilta
ystäviltään ja hollantilaisilta viranomaisilta. Syed Abdulla oli nyt
Pantain vaikutusvaltaisin mies ja kauppias. Almayer oli tuhottuna ja
avuttomana vihamiestensä juonien tiiviiksi punomassa ansassa. Hänen
elämänsä ainoana sisältönä oli vain se, että hän luuli tietävänsä
Lingardin suuriarvoisen salaisuuden. Lingard itse oli hävinnyt. Hän
kirjoitti kerran Singaporesta ja kertoi, että lapsi voi hyvin ja
oli Mrs. Vinckin huostassa. Hän itse oli aikeissa mennä Eurooppaan
hankkimaan rahoja suureen yritykseensä. Hän palaisi pian. Mitään
vaikeuksia ei olisi kestettävänä. Kaikki toisivat kiireellä rahansa.
Näin hän kirjoitti. Mutta erikoisen kovaa kiirettä eivät ihmiset
näyttäneet pitäneen, sillä tämän jäljestä saapui häneltä vain yksi
kirje jossa hän mainitsi olevansa sairas. Hän ei ollut löytänyt yhtään
sukulaista elossa. Muutapa ei juuri kirjeessä ollutkaan: Sitten
seurasi täydellinen hiljaisuus. Varmaankin oli Eurooppa nielaissut
Rajah-Lautin. Ja turhaan tähysteli nyt Almayer länttä kohti nähdäkseen
edes yhden valonsäteen pilkistävän esille särkyneitten toiveittensa
pimeästä yöstä.

Vuodet vierivät. Mrs. Vinckiltä ja myöhemmin Ninalta itseltään
pitkin väliajoin tulleet kirjeet olivat Almayerin ainoana ilona ja
tekivät kuitenkin elämän siedettäväksi virran varrella vallitsevassa
ilakoivassa raakuudessa. Almayer eleli nyt yksin aikojaan eikä hän
käynyt enää tapaamassa velallisiaankaan, sillä ne eivät kuitenkaan
olisi mitään maksaneet, varmoja kun olivat Lakamban suojeluksesta.
Uskollinen sumatralainen Ali keitti hänen riisinsä ja valmisti hänen
kahvinsa, sillä hän ei uskaltanut luottaa keneenkään muuhun ja kaikkein
vähimmän vaimoonsa. Hän tappoi aikansa kuljeskelemalla synkkänä talon
ympärillä olevilla ruohottuneilla poluilla ja käymällä rappioituneissa
varastohuoneissa. Niissä muistuttivat häntä ainoastaan muutamat
ruosteiset pyssyt ja jotkut pilaantunutta manchesteriläistä tavaraa
sisältävät särkyneet laatikot niitä entisiä hyviä aikoja, jolloin
kaikkialla oli elämää ja tavaraa ja hän itse, pikku tytär rinnallaan,
piti ylinnä silmällä vilkasta liikettä rannalla. Mutta nyt liukuivat
ylämaan kanootit Lingard ja Kumpp:in rappiolle menneen lastauspaikan
ohi, meloivat edelleen myötävirtaa ja ryhmittyivät Abdullan uuden
laiturin ympärille. Noin he eivät tehneet siksi, että olisivat
rakastaneet Abdullaa, vaan siksi, että eivät uskaltaneet tehdä kauppaa
miehen kanssa, jonka tähti oli laskenut. Jos he olisivat olleet tämän
miehen kanssa tekemisissä, ei heillä olisi ollut odotettavana mitään
armoa arapialaisilta eikä rajahilta. Kummaltakaan ei olisi saanut
riisiä velaksi puutteen aikana. Ja Almayer ei taas olisi voinut auttaa
heitä, kun hänellä itselläänkin oli toimeentulo toisinaan kylliksi
vaikeata.

Almayer kadehti usein yksinäisyydessään ja epätoivossaan läheistä
naapuriaan, kiinalaista Jim-Eng'iä, jonka hän näki monasti pitkänään
vilpoisella mattokasalla, puinen tyyny päänalana, opiumpiippu
hervottomissa käsissä. Hän ei kuitenkaan etsinyt lohdutusta opiumista.
Ehkä se oli hänestä liian kallista, tai kenties hänen valkoisen miehen
ylpeytensä pelasti hänet tuosta alentumisesta. Mutta luultavimmin
kuitenkin pidättyi hän siitä ajatellessaan kaukana Taka-lntian
siirtomaissa elävää tytärtään. Almayer sai tietoja tyttärestään
useammin, sitten kun Abdulla oli ostanut höyrylaivan, joka välitti
liikettä Singaporen ja Pantain siirtola-asutusten välillä noin joka
kolmas kuukausi. Almayeristä tuntui nyt, että hän oli lähempänä
tytärtään. Hän halusi nähdä tytärtään ja suunnitteli usein matkaa
Singaporeen, mutta siirsi lähtönsä vuodesta toiseen, odottaen aina
jotain edullista onnen käännettä. Hän ei tahtonut kohdata tytärtään
tyhjin käsin ja ilman minkäänlaisia rohkaisun sanoja. Hän ei voinut
ottaa tytärtään takaisin tähän villiin ympäristöön, jossa hän itse
oli tuomittu elämään. Vähän hän myöskin arkaili tytärtään. Mitä tämä
mahtaisi ajatella hänestä? Hän laski kuluneet vuodet. Tyttö oli jo
täysikasvuinen nainen, sivistynyt, nuori ja toiverikas. Hän taas tunsi
itsensä jo vanhaksi, toivottomaksi ja melkeinpä villin ympäristönsä
kaltaiseksi. Hän kyseli usein itseltään, mitä oli tuleva hänen
tyttärestään. Hän ei kyennyt vielä vastaamaan tähän kysymykseen ja
siksi hän ei tohtinut vielä katsella tytärtään silmiin. Mutta sittenkin
hän kaipasi lastaan. Hän epäröi vuosikausia.

Hänen epäröintinsä loppui siten, että Nina odottamatta ilmestyi
Sambiriin. Hän tuli höyrylaivalla, kapteeni piti hänestä huolta.
Almayer katseli tytärtään ihmetellen. Kuluneen kymmenen vuoden aikana
lapsi oli kehittynnyt naiseksi. Hänen tukkansa oli musta, ihonsa
öljypuunvärinen, hän oli pitkä ja kaunis. Silmät olivat suuret ja
surullisen näköiset. Malaijilaisilla naisilla tavattavaa vastenmielistä
ilmettä vaimensi ajatteleva tuike, joka oli eurooppalaista perua.
Kauhulla ajatteli Almayer sitä hetkeä, jolloin vaimonsa ja tyttärensä
tapaisivat toisensa. Mitä arvelisi tämä vakava, eurooppalaisiin
vaatteisiin pukeutunut tyttö nähdessään betelpähkinää pureskelevan
äitinsä istua nököttämässä pimeässä hökkelissään puoleksi alastomana
ja äkäisenä hajanaisessa puvussaan. Vielä pelkäsi Almayer, että
tuo kirottu nainen päästäisi raivonsa ilmoille. Tähän asti hän oli
onnistunut pitämään vaimonsa siedettävän rauhallisena ja oli niin
säilyttänyt eheinä edes tärveltyjen huonekalujensa jäännökset.

Almayer seisoi parhaillaan majan suljetun oven edessä polttavassa
auringonpaisteessa. Hän kuunteli sisältä tulevaa puheensorinaa ja
ihmetteli, mitä siellä tapahtui. Palvelustytöt oli karkoitettu majasta
heti keskustelun alkaessa. Ja he seisoivat nyt yhdessä ryhmässä
paaluaitauksen luona peittäen kasvonsa käsillään ja puhua pärpättäen
uteliaina asiain kulusta. Almayer ei enää malttanut hillitä itseään,
vaan koetti kuulla bambuseinän läpi edes jonkun sanan. Mutta samassapa
laivan kapteeni, joka oli saattanut tytön majalle, otti Almayeriä
käsipuolesta kiinni ja vei hänet, peljäten auringon pistosta,
parvekkeen varjoon. Siellä oli jo Ninan kapsekki, jonka laivamiehet
olivat tuoneet maihin. Heti kun kapteeni Fordilla oli lasinsa
edessä ja sikaarinsa sytytetty, pyysi Almayer selitystä tyttärensä
odottamattomaan tuloon. Ford selosteli asiaa niukasti, hän puhui vain
ylimalkaan epämääräisin, kiivain sanoin naisväen typeryydestä yleensä
ja erikoisesti Mrs. Vinckin ahdasmielisyydestä.

"Tiedäthän, Kaspar", sanoi hän lopuksi kiihottuneelle Almayerille,
"että on hiton ikävää pitää sekarotuista tyttöä talossa. Kaikenlaisia
hupsuja siellä juoksee niinkuin muuan nuori pankkilainenkin, joka
ratsasti aamuin ja illoin Vinckin varastohuoneelle. Vanha eukkohan
se luuli silloin, että se tarkoitti sitä hänen Emmaansa. Mutta kun
eukko viimein huomasi, kenestä oikein oli kysymys, niin olipa siellä
melua ja meteliä. Sen voit uskoa. Hän ei tahtonut pitää Ninaa enää
tuntiakaan talossa. No niin. Minä sain kuulla tästä jupakasta ja
otin tytön vaimoni huostaan. Minun eukkoni on aika mukava ihminen --
semmoisia kuin ne naiset nyt ovat. Ja, totta vie, me olisimme tahtoneet
pitää tyttöä sinun tähtesi, mutta hän ei halunnut jäädä meille.
No, sitten! Älähän nyt hätäile, Kaspar. Istuhan hiljaa. Mitä sille
mahtaa? Parempi näin. Anna hänen jäädä tänne. Hän ei ollut milloinkaan
siellä onnellinen. Nuo Vinckin tytöt eivät ole pyntättyjä apinoita
paremmat. Ne halveksivat häntä. Sinä et voi tehdä häntä valkoiseksi.
Älähän nyt viitsi noitua minulle. Et voi. Hän on silti hyvä tyttö,
mutta vaimolleni hän ei puhunut asioistaan mitään. Jos tahdot tietää
tarkemmin, niin kysy itse häneltä. Mutta jos minä olisin sinun
sijassasi, niin antaisin hänen olla yksin. Terve tuloa, kunnon kaveri,
nostamaan hänen matkarahansa, jos sinulla on nyt tiukka rahasta."
Puheltuaan näin kapteeni viskasi pois sikaarinsa ja lähti liikkeelle
"ravistamaan niitä hereille laivalla", niinkuin hänellä oli tapana
sanoa.

Turhaan odotti Almayer saavansa kuulla tyttärensä paluun syyn tämän
omasta suusta. Ei ensimäisenä päivänä eikä liioin seuraavinakaan
tyttö kertaakaan viitannut elämäänsä Singaporessa. Ja Almayer ei
taas tahtonut udella. Häntä peloittivat tytön kasvojen rauhallisen
välinpitämätön ilme ja nuo juhlallisen näköiset silmät, jotka aina
väistivät häntä ja kiintyivät kohisevan, leveän virran rinnalla,
majesteetillisessa levossaan uinaileviin metsiin. Mutta Almayer alistui
asemaansa ja oli onnellinen saadessaan tyttäreltään hellää, huolehtivaa
rakkautta. Tosin sai hän sitä vain ajoittain, sillä Ninalla oli, kuten
tämä itse sanoi "synkät hetkensä", jolloin hän tapasi käydä äitinsä
luona ja viipyä tuntikausia rantamajassa. Kun hän tuli sieltä ulos,
oli hän entistä suljetumpi. Halveksivin katsein ja lyhyin sanoin hän
silloin vastasi kaikkiin isänsä puheisiin. Almayer tottui tähänkin
ja pysyi noina synkkinäkin hetkinä levollisena, vaikka oli kovasti
hädissään äidin vaikutuksesta tyttäreen.

Muuten mukautui Nina ihmeellisesti puolivillin ja kurjan elämän
olosuhteisiin. Hän omaksui muitta mutkitta, ja nähtävästi ilman
vastenmielisyyttä, taloudessa silmiin pistävän hoidon puutteen,
rappeutumisen ja köyhyyden, huonekalujen vaillinaisuuden ja riisi-ruuan
alituisen ilmestymisen perheen ruokapöydälle. Hän asui Almayerin kanssa
pienessä rakennuksessa, joka, surullista kylläkin, rappeutumistaan
rappeutui. Sen oli alkuaan Lingard rakennuttanut nuorelle parille.

Malaijit keskustelivat vilkkaasti Ninan tulosta. Alkuaikoina kävi
aamutervehdyksellä joukottain malaijilaisia vaimoja lapsineen anoen
kiihkeästi nuorelta neiti Putih'ilta[4] apua kaikkia ruumiin tauteja
vastaan. Illan viileydessä taas arvokkaat arapialaiset piikissä
valkoisissa viitoissaan ja keltaisissa viattomissa nutuissaan astelivat
hitaasti joen vartta kulkevaa pölyistä polkua kohti Almayerin talon
porttia ja kävivät juhlallisilla tervehdyksillä vääräuskoisen luona,
heillä kun oli muka liikeasioita. Itse asiassa tahtoivat he vain
hienolla tavalla päästä edes vilaukselta näkemään nuorta neitiä.
Jopa tuli itse Lakambakin esille paaluvarustuksistaan loistavine
sota-aluksineen ja punaisine auringonvarjostimineen ja laski pieneen
lahonneeseen Lingard ja Kumpp:in laituriin. Hän tuli muka ostamaan
muutamia messinki-pyssyjä, hän tahtoi näet antaa ne lahjaksi eräälle
ystävälleen, Sambirin dajaakkien[5] päällikölle. Ja sillä aikaa
kun epäluuloinen, mutta kohtelias Almayer koetti kaivella esille
varastohuoneista vanhoja ilmapyssyjä, istui rajahi nojatuolissa
parvekkeella mahtavan seurueensa ympäröimänä, odotellen turhaan Ninan
näyttäytymistä. Ninalla sattui olemaan paha päivänsä ja hän pysyi
äitinsä majassa, mistä he yhdessä katselivat parvekkeella tapahtuvia
juhlallisia menoja. Rajahi lähti pois nolona, mutta kohteliaana. Pian
senjälkeen Almayer sai kerätä hedelmiä parantuneesta suhteestaan
rajahiin. Velalliset, joita hän oli jo pitänyt auttamattomasti
maksukyvyttöminä, suorittivat hänelle muutamia velkojaan monin
anteeksipyynnöin ja syvin kumarruksin. Näissä parantuneissa
olosuhteissa Almayerin mieli jonkun verran reipastui. Ehkäpä ei kaikki
vielä ollutkaan menetettyä. Ehkäpä nuo arapialaiset ja malaijit
lopultakin huomasivat, että hän johonkin kykeni, ajatteli itsekseen
Almayer.

Ja nyt hän alkoi tapansa mukaan taas tehdä mahtavia suunnitelmia ja
uneksia suurista rikkauksistaan itselleen ja Ninalle. Niin, varsinkin
Ninalle! Näitten virkistävien vaikuttimien elähyttämänä Almayer pyysi
kapteeni Fordia kirjoittamaan Englannissa oleville ystävilleen, että
nämä ottaisivat selvän Lingardista. Oliko hän elossa vaiko kuollut? Jos
kuollut, oliko hän jättänyt jälkeensä jotain papereita, asiakirjoja
eli joitain ilmoituksia tai viittauksia, koskevia hänen suurta
suunnitelmaansa. Samaan aikaan oli Almayer löytänyt eräästä tyhjästä
huoneesta romun joukosta muistikirjan, joka oli ijäkkään seikkailijan
omaisuutta. Hän tutkiskeli vaikeasti luettavaa käsialaa sivu sivulta ja
painui usein syviin mietteisiin kirjansa ääressä.

Tulipa vielä lisäksi muutakin, mikä herätti Almayerin
välinpitämättömyydestään. Se levottomuus, jonka Brittiläisen
Borneo-Kauppaseuran perustaminen oli saanut aikaan koko saarella,
vaikutti myöskin Pantain elämän hitaaseen kulkuun. Odotettiin suuria
muutoksia, puhuttiin liittoutumisesta, arapialaiset muuttuivat
perin kohteliaiksi. Almayer alkoi rakennuttaa uutta taloansa uuden
kauppaseuran tulevia insinöörejä, agentteja tai uutisasukkaita
varten. Hän pani tähän puuhaan luottavin mielin kaiken irti saamansa
rahan. Yksi seikka ainoastaan hämmensi hänen onneansa. Hänen vaimonsa
tuli pois erakkomajastaan tuoden mukanaan Almayerin matalan majan
rauhalliseen elämään viheriän röijynsä, pieneksi tehdyn uumaverhonsa,
kimakan äänensä ja noidantapaisen ulkomuotonsa. Ja hänen tyttärensä
näytti ihmeellisen levollisesti hyväksyvän tämän karkean tunkeutumisen
heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Almayer ei pitänyt siitä, mutta ei
uskaltanut sanoa mitään.



KOLMAS LUKU.


Lontoossa pidetyillä neuvotteluilla on yleensä laajakantoinen
merkitys. Ja niinpä nytkin Borneon Kauppaseuran hämäräperäisten
toimistojen julkaisema päätös himmensi Almayerille tropiikin helakan
auringonpaisteen ja lisäsi vielä yhden karvaan pisaran hänen
pettymystensä maljaan. Englantilaiset luopuivat vaatimuksistaan
Idän maihin ja jättivät Pantai-virran nimellisesti Hollannin vallan
alaiseksi. Sambirissa oli nyt iloa ja riemua. Orjat toimitettiin
kiireesti pois näkyvistä metsiin ja viidakkoihin. Ja lippuja vedettiin
rajahin alueella korkeihin tankoihin. Odotettiin hollantilaisten
sotalaivojen tuloa.

Hollantilainen fregatti jäi ankkuriin virran suuhun, mutta veneet
nousivat virtaa hinaajan köydessä, kulkien varovasti suuntaansa
lukemattomien kanoottien lomatse, jolka olivat täynnä heleäpukuisia
malaijeja. Komentava upseeri kuunteli vakavana Lakamban uskollisuutta
uhkuvia puheita, vastasi Abdullan syviin kumarruksiin ja vakuutti
noille ylimyksille, käyttämällä batavialaisen mahtavan rajahin
erinomaista malaijinkieltä, ystävyyttään ja hyvänsuopeuttaan Sambirin
mallivaltion hallitsijaa ja asukkaita kohtaan.

Almayer katseli parvekkeeltaan poikki virran juhlamenoja. Hän
kuuli rautakanuunain laukaukset, joilla tervehdittiin Lakamballe
lahjoitettua uutta lippua. Hän kuuli paaluvarustuksen ympärillä
tungeksivan kansanjoukon kumeata puheen sorinaa. Laukausten jäljestä
nousi valkoisia savupilviä metsien viheriää taustaa vastaan. Almayer
ei voinut silloin olla vertailematta omia häipyviä toiveitaan tuohon
nopeasti haihtuvaan savuun. Nämä tapahtumat eivät mitenkään antaneet
virikettä Almayerin isänmaallisille tunteille, mutta siitä huolimatta
hänen täytyi pakottautua herttaisen kohteliaaksi, kun valtuutetut
meriupseerit tulivat yli virran tervehtimään yksinäistä valkoihoista,
josta he olivat kuulleet puhuttavan. Samalla he varmaankin tahtoivat
myöskin nähdä edes vilaukselta hänen tytärtään. Mutta siinä he
pettyivät, sillä Nina kieltäytyi näyttäytymästä. Helposti näytti
kuitenkin Almayer saavan heidät tyydytetyiksi tarjoamalla heille
vieraanvaraisesti katajaviinaa ja sikaareja.

Kun ulkona mahtavan virran pinta näytti ikäänkuin poreilevan polttavan
auringon vaikutuksesta, niin lojuivat upseerit mukavasti parvekkeen
suojassa ontuvissa nojatuoleissa. Pieni rakennus kaikui eurooppalaisten
kielten harvoin kuulluista soinnuista ja niihin yhtyvistä
naurunpurskahduksista, kun upseerit laskettelivat merimiessukkeluuksia
lihavan Lakamban kustannuksella, jolle he vast'ikään olivat aamulla
tarjoilleet pelkkiä kohteliaisuuksia. Nuoret miehet yllyttivät, hyvän
toveruushengen innostamina, isäntäänsä puhumaan. Ja Almayer, joka
oli haltioissaan nähdessään eurooppalaisia kasvoja ja kuullessaan
eurooppalaisia sointuja, avasi sydämensä näille osaaottaville
muukalaisille huomaamatta, mitenkä hän kertomalla lukuisia
onnettomuuksiaan, huvitti noita tulevia amiraaleja. He joivat hänen
terveydekseen, toivoivat hänelle monta suurta jalokiveä ja kokonaisen
vuoren kultaa. Vieläpä he sanoivat kadehtivansa sitä loistavaa
tulevaisuutta, mikä häntä vielä odotti. Tämä erinomainen herttaisuus
rohkaisi siinä määrin tuota harmaapäistä, hupsua haaveilijaa, että
hän pyysi vieraitansa katsomaan uutta rakennustansa. He menivät sinne
peräkkäin hoippuen halki pitkän ruohikon. Rannalla näkyivät heidän
veneensä, jotka olivat jo valmiina palaamaan illan viileässä virran
suuhun. He tulivat tyhjiin suuriin huoneisiin, missä verhottomista
ikkunoista sisään puhaltava, lauhkea tuuli löyhytteli pitkään aikaan
koskemattomia kuivia lehtiä ja pölyä. Tultuaan sinne valkoisessa
nutussaan ja kukilla kirjaillussa uumaverhossaan, kimaltelevien
univormujen ympäröimänä, Almayer polki jalkaa osoittaakseen, miten
vankka tiiviisti tehty lattia oli. Ja hän kuvaili laajasti rakennuksen
kauneutta ja sen mukavuuksia. Vieraat kuuntelivat ja olivat aina hänen
kanssaan samaa mieltä. Mutta he ihmettelivät mielessään, mitenkä
erinomaisen yksinkertainen ja typerän toiverikas tuo miespoloinen
oli. Viimein Almayer hillittömässä innossaan paljasti vierailleen
ikävänsä siitä, että englantilaiset eivät tulleetkaan, englantilaiset,
"jotka tiesivät, miten maa oli kehitettävä rikkaaksi", kuten hänen
sanansa kuuluivat. Hollantilaiset upseerit purskahtivat kuorossa
nauramaan kuullessaan tämän avomielisen väitteen ja alkoivat painua
veneitä kohti. Mutta kun Almayer astellessaan varovaisesti Lingardin
laiturin mädänneillä lankuilla koetti lähennellä lähetystön johtajaa
viittaamalla arasti hollantilaisten alamaisten anomaan suojelukseen
salakavalia arapialaisia vastaan, niin antoi tuo merellä karaistunut
diplomaatti hänen selvästi tietää, että arapialaiset olivat parempia
alamaisia kuin hollantilaiset, jotka laittomasti möivät ruutia
malaijeille. Almayer, joka tässä suhteessa oli syytön, huomasi heti,
mitä Abdullan liukas kieli ja Lakamban hartaat vakuutukset olivat
saaneet aikaan. Mutta ennenkuin hän ennätti muovailla mielessään
purevaa vastalausetta, kiisivät jo hinaaja ja köyteen kiinnitetyt
veneet nopeasti myötävirtaa jättäen hänet suu auki kummissaan ja
vihoissaan seisomaan laiturille.

Sambirista on kolmekymmentä mailia jokimatkaa jalokiventapaisille
saarille virran suuhun, missä fregatti odotti veneitten paluuta. Kuu
oli jo noussut kauan sitten, ennenkuin veneet olivat kulkeneet puolen
matkaa. Ja sen kylmässä valossa lepäävät metsät havahtuivat tänä yönä
pienestä laivueesta kaikuvaan nauruun -- veneissä näet muisteltiin
vielä Almayerin valittelevia kertomuksia. Merimiessukkeluuksia
sinkoili tuon miespoloisen kustannuksella veneestä veneeseen. Syvästi
paheksuen puhuttiin hänen tyttärensä näkymättömyydestä. Ja ilakoivat
merimiehet antoivat yksimielisesti tuona iloisena yönä englantilaisten
vastaanottoa varten puolivalmiiksi kyhätylle rakennukselle nimen
"Almayerin tuulentupa."

Monta viikkoa tämän käynnin jälkeen elettiin Sambirissa entistä
tasaista, sisällyksetöntä elämää. Joka päivä lähetti aurinko
aamusäteensä yli puiden latvojen ja valaisi jokapäiväisten puuhien
tuttua näyttämöä. Astellessaan polkua, joka oli asutuksen ainoana
kulkutienä, Nina näki aina samat kuvat. Miehet loikoilivat talojen
siimespuolella korkeilla katoksillaan. Naiset kuorivat hommissaan
jokapäiväistä riisiannosta. Alastomia, ruskeita lapsia juoksi kilvaten
varjoisilla, kaidoilla poluilla, jotka veivät riisiviljelyksille.
Jim-Eng tallusteli talonsa edustalla ja tervehti ystävällisesti
nyökäten häntä, ennenkuin meni sisälle etsimään rakastamaansa
opiumpiippua. Vähän vanhemmat lapset keräytyivät hänen ympärilleen
ja, rohkeita kun olivat jo pitkän tuttavuuden perusteella, nykivät
mustilla sormillaan häntä valkoisen hameensa helmoista ja näyttivät
kiiltäviä hampaitaan merkiksi, että odottivat taas lasihelmisadetta.
Nina tervehti heitä rauhallisesti hymyillen ja aina oli hänellä pari
ystävällistä sanaa eräälle siamilaiselle tytölle, Bulangin omistamalle
orjalle.

Bulangin monilukuisten vaimojen sanottiin olevan kiivasluonteisia.
Todenmukainen huhu kertoi myöskin tuon uutteran viljelijän
perheriitojen tavallisesti loppuvan niin, että kaikki hänen
vaimonsa yhdessä hyökkäsivät siamilaisen orjan kimppuun. Tyttö
itse ei milloinkaan valitellut. Ehkäpä teki hän sen vaistomaisesta
varovaisuudesta tai vielä luultavammin puolivillin naisen omituisesta,
alistuvasta välinpitämättömyydestä. Varhaisesta aamusta alkaen näki
hänet talojen välitse luikertelevilla poluilla, joen äyräällä tai
laiturilla. Päänsä päällä hän kantoi taitavasti tarjotinta, täynnä
hienoja leivoksia, joita hänen oli määrä myödä. Kun päivä oli
kuumimmillaan, turvautui hän tavallisesti Almayerin taloon ja saikin
usein siellä suojapaikkansa eräässä parvekkeen varjoisassa nurkassa,
missä hän istui kyyryssä tarjotin edessään, kun Nina häntä kutsui:
"Putihin ryökkinälle" hän aina jaksoi hymyillä. Mutta jos Mrs. Almayer
tuli näkyviin tai jos vain tämän kimakka ääni edes kuului, niin oli se
hänelle nopean lähdön merkki.

Tälle malaijitytölle Nina usein puheli. Mutta muut Sambirin asukkaat
saivat perin harvoin kuulla hänen äänensä sointua. He tottuivat
tuohon vaiteliaaseen olentoon. Rauhallisena liikkui hän heidän
joukossaan, yllään valkoinen puku. Hän oli kuin toisesta maailmasta.
He eivät käsittäneet häntä. Mutta vaikka Nina ulkonaisesti näytti
niin levolliselta ja vaikka hän näennäisesti piti itsensä erillään
kaikesta ympäristöstään, niin ei hänen elämänsä suinkaan ollut
rauhallista, siksi toimeliaasti Mrs. Almayer puuhaili kotinsa onnen ja
turvallisuuden hyväksi.

Mrs Almayer oli vielä ylläpitänyt jonkunlaisia suhteita Lakambaan,
ei tosin henkilökohtaisesti, sillä hallitsijan arvokas asema pidätti
Lakamban paaluvarustuksensa sisäpuolella, vaan ruhtinaan pääministerin
välityksellä, joka samalla oli satamakapteeni, liikeasiain neuvonantaja
ja yleensä isäntänsä oikea käsi. Tällä miehellä, joka oli sululaista
alkuperää, oli todellakin valtiomiehen ominaisuuksia, vaikka hänen
persoonassaan ei huomannut ainoatakaan miellyttävää piirrettä.
Oikeastaan hän oli kaikin puolin vastenmielinen. Hänellä oli vain yksi
silmä ja rokonarpiset kasvot. Nenä ja huulet olivat näitten arpien
kautta tulleet kauhean muodottoman näköisiksi. Tämä epämiellyttävä
olento tuli usein kävellen Almayerin puutarhaan arkipuvussaan, s.o.
vaaleanpunainen karttuuniriepu vyötäreillään. Siellä talon takana istua
kyyhötti hän kantapäillään hajalle viskattujen kekäleiden keskessä
lähellä suurta rautaista pataa, jossa naiset keittivät Mrs. Almayerin
valvonnan alaisina perheen jokapäiväistä riisi-ruokaa. Niin, siellä
tuo kavala välittäjä pitkät ajat keskusteli sulunkielellä Almayerin
vaimon kanssa. Mistä kulloinkin oli ollut kysymys, sen lienee jokainen
arvannut niistä perhekohtauksista, jotka tavallisesti seurasivat näitä
keskusteluja Almayerin kotilieden ääressä.

Viime aikoina Almayer oli tehnyt retkiä virran yläjuoksulle. Pienessä
kanootissa, mukanaan kaksi soutajaa ja uskollinen Ali perämiehenä, hän
usein hävisi pariksi päiväksi. Kaikkia hänen liikkeitään seurasivat
varmaankin läheltä Lakamba ja Abdulla, sillä hänen otaksuttiin tuntevan
arvokkaita salaisuuksia, koska kerran oli Rajah-Lautin uskottu.
Borneon rantaseudun asukkaat uskovat sokeasti, että maan sisäosissa on
satumaisen arvokkaita jalokiviä ja tavattoman runsaita kultasuonia.
Ja heidän uskoansa on omiansa vielä vahvistamaan se seikka, että on
vaikeata tunkeutua kauaksi sisämaahan, varsinkin koillisrannalta,
missä malaijit ja dajaakeiksi eli pääkallonmetsästäjiksi[6] kutsutut
jokiheimot alituisesti riitelivät keskenään. On kylläkin totta, että
jonkunverran kultaa tulee rannikolle noitten dajaakkien kautta, kun
he ajoittaisten sotaretkiensä välisinä lyhyinä rauhan aikoina käyvät
malaijien ranta-asutuksilla. Ja niin saivat tästä vähäarvoisesta
tosiasiasta alkunsa mitä hurjimmat liioittelut.

Almayer, valkoisena miehenä, oli niinkuin Lingardkin ennen häntä,
jotensakin hyvissä suhteissa ylämaan heimoihin. Mutta siitä huolimatta
olivat hänenkin retkensä vaaranalaisia. Ja siksi levoton Lakamba
odotteli aina kiihkeästi hänen paluutaan. Mutta joka kerta rajahi
pettyi. Turhia olivat myöskin hänen pääneuvonantajansa Babalatchin
neuvottelut, joita hän piti riisipadan ääressä valkoisen miehen vaimon
kanssa. Ja valkoiseen mieheen itseensä oli mahdoton vaikuttaa. Häntä
ei saanut taipumaan mihinkään, ei liehittämällä eikä loukkaamalla,
ei lempeillä houkutteluilla eikä kirkuvilla pilkkasanoilla, ei
kiihkeillä rukouksilla eikä hurjilla uhkauksilla. Niin nimittäin Mrs.
Almayer, joka sydämensä pohjasta koetti taivutella miestään liittoon
Lakamban kanssa, käytti hyväkseen kaikkia intohimojen äänilajeja.
Yllään likainen hameensa, joka oli sidottu tiiviisti kainalokuoppien
kohdalta yli laihan rinnan, harva harmaa tukka hujan hajan hapsottaen
esiinpistävillä poskipäillä hän kuvaili sujuvasti miehelleen
rukoilevassa asennossa kaikkia niitä etuja, joita läheinen liitto niin
hyvän ja jalomielisen miehen kanssa tarjoisi.

"Miksi sinä et mene rajahin luo?" kirkui Mrs Almayer. "Miksi sinä
menet taas noitten dajaakkien luo suuriin metsiin? Ne pitäisi surmata,
mutta meidän rajahimme väki on uljasta. Kerro rajahille, missä vanhan
valkoihoisen aarre on. Meidän rajahimme on hyvä! Hänhän on meidän
isoisämme, Datu Besar! Hän kyllä surmaa nuo kirotut dajaakit, ja sinä
saat puolet aarteista. Oi, Kaspar, sano missä ne aarteet ovat! Sano
minulle! Sano minulle vanhan miehen kirjasta, jota sinä niin usein luet
öisin".

Tällaisten kohtausten kestäessä Almayer istui hartiat luhistuneina,
ottaen näin vastaan kotimyrskyn vihurit ja tokaisten äkäisesti vaimonsa
vuolaan sanatulvan hetkeksi tauotessa: "Ei sillä ole mitään aarteita,
mene matkaasi, eukko!" Mrs. Almayer oli raivoissaan nähdessään
miehensä nöyrästi kumartuneen selän. Ja kun hyvä ei auttanut niin
asettui hän pöydän taakse vastapäätä miestänsä, tarttui toisella
kädellä hameeseensa ja ojensi laihan käsivartensa ja petolintukouransa
korostaakseen näin halveksivan vihan vimmoissa purevia Ietkauksiaan
ja kirveleviä kirosanojaan. Niitä hän syytämällä syyti miehelle, joka
muka oli arvoton yhtymään liittoon uljaitten malaijiruhtinaitten
kanssa. Jupakka loppui tavallisesti niin, että Almayer nousi hitaasti
paikaltaan kädessään pitkä piippunsa, kasvoilla sisäisen tuskan ilme,
ja asteli äänetönnä pois. Hän laskeutui partaita alas ja painui syvään
ruohikkoon paetakseen uuden talonsa yksinäisyyteen. Niin hän vihasi
ja pelkäsi moista raivotarta, että hän oli ruumiillisestikin ihan
tyrmistynyt pihan poikki laahustellessaan. Vaimonsa seurasi häntä
portaiden yläpäähän asti ja lennätti vielä peräytyvän miehensä jälkeen
mielettömiä herjauksia. Jokainen tällainen kotikohtaus päättyi sydäntä
vihlovalla parkauksella, joka tunkeutui vielä kaukana Almayerin
korviin. "Tiedäthän, Kaspar, että minä olen sinun vaimosi! Sinun oma
vaimosi ja teidän oman viisaan lakinne mukaan!" Mrs. Almayer tiesi
hyvin, että tämä oli kaikkein karvain pala hänen miehelleen. Sitä tuo
mies eniten elämässään katui.

Nina katseli näitä kohtauksia välinpitämättömän näköisenä. Hän mahtoi
olla kuuro, mykkä ja ihan tunteeton aina kun jonkunlaisen itsenäisen
mielipiteen lausuminen oli kysymyksessä. Mutta monasti, kun hänen
isänsä oli vetäytynyt "Almayerin tuulentuvan" suurten pölyisten
huoneitten turviin ja hänen äitinsä, perin uupuneena retorisista
ponnistuksistaan, istua nökötti kantapäillään nojaten selkäänsä pöydän
jalkaan, lähestyi Nina äitiänsä varovasti varjellen hameensa helmoja
lattialle räiskyviltä pähkinän sisälmyksiltä ja katsellen häntä kuin
rauhoittuvaa kraateria häviötä tuottavan purkauksen jäljestä.

Mrs. Almayerin ajatukset suuntautuivat tavallisesti näitten kohtausten
päätyttyä lapsuusajan muisteloihin. Ja hän alkoi kertoa niistä
yksitoikkoisesti, hieman hajanaisesti. Yleensä hän ylisteli Sulun
sulttaania, tämän loistavaa asemaa, mahtia, suurta urhoollisuutta ja
sitä kauhua joka valtasi valkoiset miehet heidän nähdessään sulttaanin
nopeakulkuiset rosvolaivat. Matalalla äänellä hän vakuutteli, mitenkä
mahtava hänen isoisänsä oli ollut, ja siirtyi sitten muistelemaan
myöhäisempiä ajankohtia. Hän kertoi tavallisesti suuresta taistelusta
"valkoisen paholaisen" prikiä vastaan ja elämästään Samarangan
luostarissa. Kun hän oli tullut tähän muistelmiensa kohtaan, katosi
häneltä useimmiten kertomuksensa lanka, ja hän veti esille pienen
pronssisen ristin, joka aina riippui hänen kaulassaan, ja tarkasteli
sitä taikauskoisella pelolla. Tämä taikauskoinen tunne, joka perustui
tuon mitättömän metallipalasen hämäräperäiseen, suojelevaan voimaan
ja vielä epämääräisempi, mutta peloittavampi luulo joidenkin pahojen
henkien ja kauheitten kidutusten voimasta, jotka hänen arvelunsa
mukaan hyvä abbedissa oli keksinyt juuri hänen rangaistuksekseen, jos
tuo mainittu noitakalu häviäisi -- kas siinä Mrs. Almayerin ainoat
teologiset matkatavarat elämän myrskyisille poluille! Mrs. Almayerillä
oli kuitenkin jotakin kouraantuntuvaa mihin turvautua, mutta Ninalla,
joka oli kasvatettu arkimielisen Mrs. Vinckin protestanttisten
siipien suojassa, ei ollut edes pientä metallipalasta muistuttamassa
saamistaan opeista. Ja siksi Nina tunsi niin vastustamatonta vetovoimaa
äitiinsä, kuunnellessaan tämän kertomuksia villien esi-isiensä
loistavasta maineesta, heidän hurjista taisteluistaan ja juhlistaan,
ja urhoollisista, melkeinpä verenhimoisista sankaritöistään, noista
sankaritöistä, jotka saivat hänen äitinsä esi-isät loistamaan niin
uljaina valkoisten miesten rinnalla. Ja hän huomasi vaistomaisesti,
sitä itsekin kummeksien, mitenkä kulttuuri-ihmisten siveysopin
ahdas vaippa, johon hyvää tarkoittavat ihmiset olivat hänen nuoren
sielunsa käärinneet, hiljalleen soljui hänen päältään ja jätti hänet
avutonna värjöttämään, ikäänkuin jonkun syvän, tuntemattoman rotkon
partaalle. Omituisinta oli kuitenkin se, ettei tämä rotko häntä
peloittanut silloin, kun hän oli sen noidantapaisen olennon vaikutuksen
alaisena, jota hän kutsui äidikseen. Hän oli nähtävästi sivistyneessä
ympäristössä unohtanut elämänsä ennen sitä aikaa, jolloin Lingard
tavallaan oli ryöstänyt hänet.

Sitten hänelle oli opetettu kristinoppia, hän oli saanut
yhteiskunnallisen kasvatuksen ja hän oli koko lailla perehtynyt
kulttuurielämään. Ikävä kyllä hänen opettajansa eivät ymmärtäneet hänen
luonnettaan. Ja hänen kasvatuksensa päättyi niin ollen siihen, että
hän sai sekarotuisuutensa tähden kärsiä valkoihoisilta nöyryytystä ja
hurjaa halveksumista. Hän oli juonut tämän katkeruuden maljan pohjaan
asti ja muisti selvästi, että siveän Mrs. Vinckin viha ei niinkään
kohdistunut nuoreen pankkilaiseen kuin siihen viattomaan tekijään, joka
oli nuoren miehen hurmannut. Ja varmaankin oli hänen mieleensä jäänyt
muisto siitä, mikä todella oli pääsyy Mrs. Vinckin suuttumukseen.
Mrs. Vinckiä harmitti, kun hän ajatteli, että tuollaista voi tapahtua
valkoihoisten pesässä, minne hänen lumivalkoiset kyyhkyläisensä,
molemmat neidet Vinck, juuri olivat palaneet Euroopasta etsimään suojaa
äitinsä siipien alta ja odottamaan sitä hetkeä, jolloin kohtalon
heille määräämät nuhteettomat miehet saapuisivat heitä ottamaan. Eikä
edes Almayerin hiellä ja vaivalla kokoonhaalimat rahaerät, jotka niin
säännöllisesti lähetettiin peittämään Ninan menoja, voineet saada Mrs.
Vinckiä luopumaan jyrkästä päätöksestään. Nina lähetettiin pois, ja
oikeastaan tyttö itsekin sitä halusi, vaikkakin häntä samalla vähäsen
peloitti tuleva elämän muutos.

Ja nyt hän oli elänyt virran varrella kolme vuotta, seuranaan,
äitinsä joka oli villi, ja isänsä, joka monista elämän ansioista
huolimatta, kulki pää tuulentupia täynnä, heikkotahtoisena, epäröivänä
ja onnettomana. Hän oli elänyt kurjissa kotioloissa elämää, joka oli
vailla kaikkia kulttuurin hyviä tapoja. Hän oli hengittänyt ilmaa,
joka huokui häpeällisiä, voittoa tavoittelevia salaliittoja ja yhtä
inhottavia, rahanhimosta suunniteltuja vehkeilyjä ja liitoksia.
Kun vielä lisäksi mainitsemme alituiset kotiriidat, niin tunnemme
ne harvat tapahtumat, jotka olivat olleet hänen elämänsä sisältönä
kolmen vuoden aikana. Hän ei kuitenkaan menehtynyt epätoivosta ja
inhosta ensimäisenä kuukautena, niinkuin oli odottanut ja melkeinpä
toivonutkin. Se ei ollut hyvä, että hän nuorena oli saanut vilaukselta
katsella parempiakin oloja ja nyt oli viskattu takaisin raakuuden
toivottoman pettävään suohon, missä voimakkaat hillitsemättömät
intohimot vallitsivat, sillä näin hän oli menettänyt kyvyn oikein
arvioida elämää. Nina ei huomannut mitään vaihdosta ja eroavaisuutta
elämässään. Vähätpä sillä, tehtiinkö kauppaa tiilirakennuksissa
tai liejuisella virran rannalla. Tavoiteltiinko suurta tai pientä.
Rakasteltiinko suurten puitten suojassa tai Singaporen kävelypaikaila,
tuomiokirkon varjossa. Vähätpä sillä vehkeiltiinkö itsekkäitä
tarkoitusperiä silmällä pitäen lakien turvassa ja kristillisten tapojen
mukaisesti tai etsittiinkö pyyteille tyydytystä karkealla oveluudella
ja hillitsemättömällä julmuudella, mikä on ominaista ihmisille, jotka
ovat yhtä tietämättömiä kulttuurista kuin heidän omat suunnattomat,
synkät metsänsäkin. Nina näki vain kaikkialla ilmenevän intohimoja,
vihaa ja alhaista ahneutta, joka tavoitteli tuota epävarmaa mammonaa
sen moninaisissa ja katoavaisissa muodoissa. Mutta menneitten vuosien
kokemuksesta tuntui kuitenkin hänen tarmokkaalle luonteelleen se
alkuperäinen, horjumaton avomielisyys, jolla hänen malaijilaiset
heimolaisensa pyrkivät päämaaliinsa, paremmalta kuin sievistelevä
tekopyhyys, poliittinen kaksinaisuus ja siveellinen vaativaisuus
niissä valkoihoisissa, joiden kanssa hän onnettomuudekseen oli tullut
kosketuksiin. Loppujen lopuksi täällä hän nyt eli ja oli edelleen
elävä, ajatteli Nina ja niin ollen joutui hän yhä enemmän äitinsä
vaikutuksen alaiseksi. Etsien tietämättömyydessään tämän elämän
mahdollisia hyviä puolia hän kuunteli ahmien vanhan vaimon kertomuksia
sen rajahin menneestä mahdista, jonka jälkeläinen hän oli. Ja siksi
hän alkoi yhä enemmän hylkiä ja halveksia valkoista alkuperäänsä, jota
edusti hänen heikkoluonteinen, kunniakkaita esi-isiä vailla oleva
isänsä.

Almayerin vaikeata asemaa ei tytön Sambirissa olo mitenkään
helpoittanut. Se hälinä, minkä tämän tulo oli aiheuttanut, oli kylläkin
jo hälvennyt, ja Lakamba ei ollut enää uudistanut käyntejään. Mutta
noin vuoden kuluttua siitä, kun sotalaivat olivat lähteneet, palasi
Abdullan veljenpoika Syed Reshid pyhiinvaellukseltaan, jonka hän
oli tehnyt Mekkaan. Hän komeili viheriässä viitassaan ja ylpeili
_hadji_-arvonimestään.[7] Runsaasti ammuttiin raketteja sillä
höyrylaivalla, joka toi hänet perille, ja hurjasti päryytettiin
rumpuja koko yön Abdullan pihamailla, kun tervetuliaisjuhlaa pidettiin
aina pikkutunneille asti. Reshid oli Abdullan suosikki-veljenpoika
ja perijä. Ja kun tuo rakastava setä eräänä päivänä tapasi Almayerin
virran varrella, pysäytti hän tämän ystävällisesti, vaihtoi muutamia
kohteliaisuuksia ja pyysi juhlallisesti päästä tapaamaan Almayeriä.
Jälkimäinen epäili kylläkin jotakin petoksen yritystä tai ainakin
jotakin ikävää, mutta suostui tietenkin pyyntöön tekeytyen perin
iloiseksi.

Niinpä saapui Abdulla seuraavana iltana auringon mentyä mailleen,
mukanaan muutamia muitakin harmaapartaisia vanhuksia ja veljensä poika.
Tämä nuori mies, joka näytti hyvin kevytmieliseltä ja aistilliselta,
tekeytyi perin välinpitämättömäksi kaikkiin juhlamenoihin nähden.
Kun soihtujen kantajat olivat ryhmittyneet portaiden eteen ja
vieraat istuutuneet, mikä millekin ontuvalle tuolille, suvaitsi
Reshid seistä erillään varjossa ja tarkastella hyvin huolellisesti
aristokraattisen pieniä käsiään. Almayer, hämillään vieraittensa
suuresta juhlallisuudesta, kapusi istumaan pöydän kolkalle paljastaen
näin luonteensa omaisen arvokkuuden puutteen, minkä arapialaiset heti
syvällä paheksumisella panivat merkille. Mutta silloin Abdulla suvaitsi
puhua tähystellen suoraan sivu Almayerin ovenaukossa riippuvaa punaista
verhoa, jonka värähtelystä voi päättää, että naiset liikkuivat sen
takana. Hän mainitsi ensin, hienosti Almayeriä imarrellen, mitenkä he
olivat vuosikausia eläneet yhdessä sydämellisen hyvinä naapureina.
Vielä pyysi hän Allahia suomaan Almayerille pitkää ikää, jotta tämän
mieluisa läsnäolo kauan ilahuttaisi ystävien silmiä. Lopuksi Abdulla
viittasi varovasti siihen suureen arvonantoon, jota hollantilaiset
valtuutetut olivat Almayerille osoittaneet. Tästä teki hän sen
imartelevan johtopäätöksen, että Almayer oli suuressa arvossa oman
kansansa keskuudessa. Häntä -- Abdullaa -- kunnioittivat myöskin
kaikki arapialaiset, ja hänen veljensäpoika Reshid perisi hänen
yhteiskunnallisen asemansa ja suuret rikkautensa. Nyt oli Reshidkin
Hadji. Reshidillä oli muutamia malaijilaisia naisia, jatkoi Abdulla,
mutta nyt oli aika, että hänelläkin olisi yksi lempivaimo, ensimäinen
niistä neljästä, jotka profeetta myönsi. Näin kohteliaasti puheli
Abdulla, kuten hyvin kasvatettu mies ainakin. Ja hän selitteli edelleen
mykistyneelle Almayerille, että jos tämä suostuisi antamaan tyttärensä
vaimoksi Reshidille, tuolle hartaalle uskovaiselle ja kelpo miehelle,
niin tytöstä tulisi Reshidin koko loistavan talon valtiatar ja saarten
ensimäisen arapialaisen ensimäinen vaimo, sittenkun hänet -- Abdullan
-- Allah kaikki-armahtavainen oli kutsunut paratiisin iloihin.
"Senhän arvaat, tuan", sanoi hän lopuksi, "että muut vaimot tulisivat
tyttäresi orjiksi, ja Reshidin talo on suuri. Bombaysta veljenpoika
on tuonut mukanaan komeita leposohvia, kallisarvoisia mattoja ja
eurooppalaisia huonekaluja. Sitten on hänellä vielä suuri kuvastinkin
kullalle kimaltelevissa kehyksissä. Mitä enempää voisi yksikään tyttö
kaivata". Ja kun Almayer tuijotti häneen vaijeten kauhuissaan, niin
alkoi Abdulla puhua vähän tuttavallisemmalla äänellä viitaten samalla
seuralaisiaan poistumaan. Loppujen lopuksi korosti hän nyt tällaisen
liiton aineellisia etuja ja lupasi Almayerille kolme tuhatta dollaria
rehellisen ystävyyden merkiksi ja tytön lunnaiksi.

Almayer poloinen oli saada raivokohtauksen. Hurjasti teki hänen mieli
tarttua Abdullaa kurkusta kiinni, mutta heti kun hän tuli ajatelleeksi
avutonta asemaansa keskellä laista piittaamattomia miehiä, niin ymmärsi
hän parhaaksi ryhtyä diplomaattisiin sovitteluihin. Hän hillitsi
kuohuvat tunteensa ja puhui kylmän kohteliaasti sanoen, että tyttö oli
nuori ja hänen silmäteränsä. Tuan Reshid, oikeauskoinen ja Hadji, ei
varmaankaan tahtoisi uskotonta haaremiinsa. Ja kun hän huomasi Abdullan
hymyilevän epäilevästi tälle viimeiselle verukkeelle, vaikeni hän
edelleen. Hän ei rohjennut puhua enempää, ei liioin kieltää jyrkästi
eikä tahtonut myöskään sanoa mitään loukkaavaa. Abdulla ymmärsi hyvin,
mitä vaikeneminen tällä kertaa merkitsi. Siksi hän nousi ja otti
jäähyväiset arvokkaasti kumartaen. Hän toivotti ystävälleen Almayerille
pitkää ikää ja laskeutui portaita alas, Reshidin velvollisuutensa
mukaisesti häntä tukiessa. Soihtujen kantajat ravistivat soihtujaan.
Niistä sinkoili sakeana kipunoita virtaan. Kulkue lähti liikkeelle.

Almayer oli yhä kiihtynyt, mutta huokasi helpotuksesta vieraitten
poistuttua. Hän heittäytyi istumaan tuolille ja katseli tulien välkettä
puitten runkojen lomatse, kunnes joukkue oli hävinnyt ja täydellinen
hiljaisuus oli seurannut jalkojen kapsetta ja puheen sorinaa. Hän ei
liikahtanutkaan paikoiltaan, ennenkuin kuuli oviverhon kahinaa ja näki
Ninan tulevan parvekkeelle ja istuutuvan keinutuoliin, jossa tämä
tavallisesti vietti monet tunnit joka päivä. Nina alkoi hiljalleen
kiikkua nojautuen taaksepäin silmät puoleksi suljettuina. Hänen pitkä
tukkansa varjosti kasvoja pöydällä seisovan lampun savuavalta valolta.
Almayer vilkasi häneen salaa, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä jäykän
näköiset kuin ennenkin. Hän käänsi vähän päätään isäänsä kohden ja
puhuen Almayerin suureksi kummaksi englantia hän kysyi:

"Oliko Abdulla täällä?"

"Oli", vastasi Almayer, "lähti juuri".

"Ja mitä hän sitten tahtoi, isä?"

"Hän tahtoi ostaa sinut Reshidille". vastasi Almayer karkeasti. Viha
valtasi taas hänet ja hän vilkasi tyttäreensä, ikäänkuin odottaen
jonkinlaista tunteiden purkausta. Mutta Nina näytti yhä pysyvän
kylmänä, tähystellen uneksien ulkona olevaan pimeään yöhön.

"Ole varoillasi, Nina", sanoi Almayer noustessaan hetken vaitiolon
jälkeen tuoliltaan, "ole varoillasi, kun kanootillasi yksin menet
soutelemaan metsäpuroille. Tuo samanen Reshid on suuri lurjus. Ei voi
mennä takuuseen, mitä hänellä on mielessä. Kuuletko sinä minua?"

Nina oli jo noussut seisomaan ja aikoi mennä sisään, toinen käsi
oviverhossa. Mutta samalla hän kääntyi ympäri nakaten nopealla
liikkeellä tukevat palmikkonsa yli olan.

"Luuletko sinä, että hän uskaltaisi?" kysyi Nina yht'äkkiä. Sitten hän
taas kääntyi mennäkseen sisään ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Hän
ei uskaltaisi. Arapialaiset ovat kaikki pelkureita".

Ihmeissään katseli Almayer tyttärensä jälkeen. Hän ei mennyt etsimään
lepoa riippumatosta. Hajamielisenä asteli hän parvekkeella pysähtyen
aina välillä kaidepuun luo miettimään. Lamppu sammui. Aamunkoin
ensimäinen säde pilkahti esille metsien takaa. Almayeriä puistutti
kosteassa ilmassa. "Olkoon miten oli", mutisi hän itsekseen ja kävi
väsyneesti istumaan. "Kirottuja nuo naiset! Niin! Näytti ihan siltä,
kuin tyttö olisi halunnut tulla ryöstetyksi!"

Almayer tunsi sanomattoman pelon hiipivän sydämeensä, ja häntä
puistatti uudelleen.



NELJÄS LUKU.


Sinä vuonna saapui lounaismonsuunin loppuaikoina hälyyttäviä huhuja
Sambiriin. Kapteeni Ford, joka tuli Almayerin luo iltapakinalle, toi
mukanaan _Straits Timesin_ viimeisiä numeroita. Niissä kerrottiin
Acheen-sodasta ja epäonnistuneesta hollantilaisesta retkestä. Niitten
harvojen kauppalaivojen päälliköt, jotka nousivat virtaa, kävivät
vierailuilla Lakamban luona. He keskustelivat tuon mahtimiehen kanssa
liikemaailman epävarmasta asemasta ja pudistelivat vakavina päätään
puhuessaan valkoisten paholaisten kiristyksistä, heidän ankaruudestaan
ja yleensä heidän hirmuvaltiudestaan. Esimerkkeinä he mainitsivat
ruutikaupan täydellisen seisauttamisen ja kaikkien Macassarin vesillä
liikkuvien epäilyttävien laivojen ankaran tarkastuksen. Jopa alkoi
lainkuuliaisen Lakambankin sydämessä viritä tyytymättömyys, kun hänen
ruudin tuontilupansa peruutettiin ja kun sotalaiva _Princess Amelia_
yht'äkkiä takavarikoi sataviisikymmentä tynnyriä tätä hyvää tavaraa.
Vielä harmitti häntä erikoisesti se, että kauppalaiva seikkailurikkaan
matkan perästä oli jo päässyt melkein virran suulle asti. Tämän uutisen
kertoi Lakamballe Reshid, joka naimapuuhiensa epäonnistuttua oli
tehnyt pitkän kauppamatkan saaristoon. Hän oli ostanut ystävälleen
ruudin, mutta hänen laivansa joutui tarkastuksen alaiseksi ja häneltä
riistettiin ruuti paluumatkallaan, juuri kun hän oli hyvillään
siitä, että oli niin taitavasti osannut välttää kiinnijoutumisen.
Reshidin viha kohdistui pääasiallisesti Almayeriin, jonka hän epäili
ilmoittaneen hollantilaisille viranomaisille siitä sissisodasta, jota
arapialaiset ja rajahi kävivät ylämaan dajaakki-heimoja vastaan.

Reshidin suureksi ihmeeksi rajahi kuunteli hänen valituksiaan varsin
välinpitämättömänä eikä osoittanut minkäänlaista kostomieltä valkoista
miestä kohtaan. Itse asiassa Lakamba tiesi varsin hyvin, että Almayer
oli aivan kykenemätön puuttumaan valtiollisiin asioihin. Ja sitäpaitsi
hänen suhtautumisensa tuohon kovasti vainottuun olentoon oli kokonaan
muuttunut sen sovinnon kautta, jonka Almayerin uusi ystävä Dain Maroola
oli saanut aikaan hänen ja hänen vanhan vihamiehensä välillä.

Almayerilläkin oli nyt ystävä. Vähän aikaa senjälkeen, kun Reshid
oli lähtenyt kauppamatkalleen oli Nina palatessaan kerran kotiin
tavanmukaiselta yksinäiseltä retkeltään liukunut hitaasti kanootissaan
virran mukana. Äkkiä hän oli kuullut loisketta eräästä pienestä
syrjäjoesta. Hänestä oli tuntunut kuin raskaita köysiä olisi putoillut
veteen. Hän oli myöskin kuullut malaijilaisten merimiesten laulavan
"junttalauluaan". Metsäpuron suuta tukkivan, tiheän pensasrivin
läpi hän näki eurooppalaismallisen purjelaivan korkeat mastot,
jotka kohosivat yli nipapalmujen latvojen. Hän näki, mitenkä erästä
prikiä hinattiin pienestä syrjäjoesta päävirtaan. Aurinko oli jo
mennyt mailleen, mutta niin lyhyt kuin hämärän aika olikin, keksi
Ninan silmä kuitenkin prikin. Nyt oli sen keula kääntynyt Sambiria
kohden, etupurje oli ylhäällä. Iltatuuli ja kova virta kuljettivat
sitä eteenpäin. Nina ohjasi kanoottinsa päävirrasta erääseen niistä
lukuisista kanavantapaisista tiehyeistä, jotka eroittivat metsäiset
pienet saaret toisistaan, ja meloi kiivaasti näitä tummia, syviä
takavesiä kohti Sambiria. Useasti hänen kanoottinsa kulki yli
vesipalmujen, sipaisi siellä täällä rannassa olevaa liejureunustaa,
mistä rauhalliset alligaattorit laiskan välinpitämättömästi häntä
tähystelivät. Ja juuri kun alkoi tulla pimeä, pujahti hänen kanoottinsa
esille virran päähaarojen leveästä yhtymäkohdasta. Siellä oli jo
priki ankkurissa purjeet käärittyinä ja raakapuut paikoillaan. Laivan
kannella ei näkynyt yhtäkään ihmisolentoa. Ninan täytyi meloa poikki
virran ja kulkea aivan läheltä prikiä päästäkseen kotiinsa, joka oli
matalalla niemekkeellä Pantain haarajokien välissä. Taloista, joita
oli rakennettu jokien äyräille, niin että muutamat pistäytyivät yli
vedenpinnankin, tuikki jo tulia. Ne kuvastuivat talojen kohdalla
olevaan tyyneeseen vedenpintaan. Poikki leveän virran kuului, milloin
äänten sorinaa, milloin lapsen itkua, milloin puurummun kovaa, äkkiä
taukoavaa pärinää, milloin taas pimeässä kotiutuvien kalastajien
etäisiä tervehdyshuutoja.

Nina epäröi hetkisen, ennenkuin alkoi oikaista poikki virran.
Eurooppalaismallinen alus oli siksi harvinainen näky, että se teki
hänet hieman levottomaksi. Mutta leveänä lepäävä virta oli siksi
pimeä, ettei siinä pientä kanoottia eroittanut. Nina pani muutamalla
melan vedolla piiskuisen aluksensa kovaan vauhtiin. Hän oli polvillaan
kanootin pohjalla taivuttaen eteenpäin yläruumiinsa, kuullakseen
vähimmänkin epäillyttävän äänen. Näin ohjasi hän kulkunsa Lingardin
ja Kumpp:in pientä laituria kohden. Hänellä oli hyvänä oppaana
parafiinilampun voimakas valo, joka loisti Almayerin kesämajan
valkeaksi pestyltä parvekkeelta. Laituri itse, joka oli rannan yli
riippuvien pensaiden varjossa, oli pimeän peitossa. Jo ennenkuin
Nina voi eroittaa laiturin, kuuli hän, mitenkä suuri vene ontosti
kumahdellen iski sen mädänneihin patsaisiin. Hän kuuli myöskin
kuiskailevaa puhetta veneestä, jonka valkoisesta väristä ja suuruudesta
-- vene näet hämärästi eroittui lähempää -- hän arvasi, että se oli
tullut äsken ankkuroituneesta prikistä. Nina pysäytti kanoottinsa
rivakalla melan liikkeellä, nopealla vedolla pyöräytti hän sen pois
laiturin luota ja ohjasi kulkunsa pienelle metsäpurolle, mistä pääsi
talon takapihalle. Hän kokasti kanoottinsa puron liejuiseen suuhun
ja lähti astelemaan taloa kohti poikki pihamaan poljetun ruohikon.
Vasemmalta, keittiösuojuksesta, loisti punainen häikäisevä valo läpi
banani-istutuksen, jonka laitaa hän kulki. Illan hiljaisuudessa
kuului sieltä äänekästä naisten naurua. Nina voi siitä päättää, että
hänen äitinsä ei ollut lähellä, sillä nauru ja Mrs. Almayer eivät
olleet likeisiä naapureita. Hän on varmaankin sisällä, ajatteli Nina,
juostessaan kevyesti painuneita, huojuvia lankkuportaita, jotka veivät
talon kahtia jakavaan kaitaan käytävään. Oven ulkopuolella seisoi
pimeässä varjossa uskollinen Ali.

"Kuka siellä on?" kysäsi Nina.

"Muuan mahtava malaiji on saapunut", vastasi Ali hillityllä äänellä.
"Hän on rikas mies. Hänellä on kuusi keihäsmiestä mukanaan. Oikeita
sotamiehiä, ymrnärrättehän. Ja hänen pukunsa on vasta uljas. Minä
näin sen. Se sitten loistaa! On siinä jalokiviä! Älkää menkö sinne,
Nina-neiti. Herra kielsi, mutta vanha rouva meni kuitenkin. Herra on
vihainen. Voi, armelias Allah, minkälaisia jalokiviä sillä miehellä on!"

Nina livahti orjan estelevän käden sivu pimeään käytävään, jonka
toisessa päässä hän näki riippuvan oviverhon tulipunaisessa hohteessa
pienen tumman olennon kyyhöttämässä seinän luona. Hänen äitinsä
siellä hekumoi silmillään ja korvillaan kaikesta siitä, mikä tapahtui
parhaillaan parvekkeen etualalla. Nina lähestyi äitiä saadakseen osansa
hänkin uutuuden harvinaisesta nautinnosta. Häntä kohtasi äitinsä
ojennettu käsi ja hiljainen, kuiskaava varoitus, ettei vain meluaisi.

"Oletko sinä nähnyt niitä, äiti?" kysyi Nina hiljaa kuiskaten.

Mrs. Almayer käänsi kasvonsa tyttöön, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä
kiiluivat omituisesti käytävän punertavassa hämärässä.

"Minä näin hänet", sanoi äiti melkein kuulumattomasti, puristaen
tyttärensä kättä luisevilla sormillaan. "Mahtava rajahi on tullut
Sambiriin -- oikein taivaan lähettiläs", mutisi vanha vaimo itsekseen.
"Mene pois, tyttö!"

Molemmat naiset seisoivat ihan oviverhossa kiinni. Nina tahtoi
päästä lähelle verhon rakoa, mutta hänen äitinsä esteli sitä äkäisen
itsepintaisesti. Toisella puolella oli juuri keskustelu vaimenemassa.
Lyhyen vaitiolon aikana kuului, milloin miesten hengitystä, milloin
metallisten miekantuppien tai messinkisten kädestä käteen kulkevien
maljain kalahtelua, milioin taas pilkahti silmään jonkun koristuksen
satumainen välähtely. Ääneti ottelivat naiset, mutta äkkiä kuului
laahustelevia askeleita, ja Almayerin tukevan vartalon varjo lankesi
oviverhoon.

Naiset lopettivat käsirysynsä ja olivat liikkumatta. Almayer oli
noussut vastatakseen vierailleen. Hän käänsi selkänsä ovenaukkoon päin
huomaamatta vähääkään, mitä toisella puolella juuri tapahtui. Almayer
puhui äkäisen kiihkeällä äänellä.

"Sinä olet tullut väärään taloon, tuan Maroola, jos aikomuksesi on
tehdä kauppaa, niinkuin sanoit. Olin minäkin aikoinani kauppias, mutta
en ole sitä enää huolimatta siitä, mitä lienetkin kuullut minusta
Macassarissa. Ja jos haluat jotakin, niin et löydä sitä täältä. Minulla
ei ole mitään annettavaa enkä halua itsekään mitään. Sinun pitää
mennä täkäläisen rajahin puheille. Päivällä voit nähdä hänen talonsa
virran tuolla puolella, tuolla missä nuo tulet palavat rannalla. Hän
on sinua avustava ja tekevä kanssasi kauppaa. Tahi mene ennemminkin
arapialaisten luo", jatkoi hän katkerasti viitaten kädellään Sambirin
taloihin. "Abdulla on juuri sellainen mies, jota sinä kaipaat. Ei ole
mitään, jota hän ei möisi. Usko minua, minä tunnen hänet hyvin".

Almayer odotteli hetkisen vastausta, sitten hän Iisäsi:

"Kaikki mitä olen sanonut on totta, ja muuta sanottavaa ei minulla ole".

Nina, jota äitinsä pidätteli, kuuli pehmeän äänen vastaavan rauhallisen
tasaisella äänensävyllä, mikä on ominaista yläluokan malaijille:

"Kukapa epäilisi valkoisen tuanin sanoja? Mutta mies etsii ystäviään
sieltä, mistä sydän käskee. Onhan sekin totta? Minä olen tullut,
vaikkakin näin myöhään, sillä minulla on sinulle jotain sanottavaa,
jota varmaankin mielellään kuuntelet. Huomenna menen sulttaanin
puheille, sillä liikemies kaipaa suurten miesten ystävyyttä. Sitten
palaan tänne puhumaan vakavia sanoja, jos tuan sen sallii. Minä en
käänny arapialaisten puoleen, he valehtelevat hirveästi! Mitä joukkoa
lienevätkään! Mokomat!"

Almayerin ääni kuului jo vähän iloisemmalta hänen vastatessaan.

"Hyvä, tehdään niinkuin tahdot. Minä olen valmis kuuntelemaan sinua
huomenna mihin aikaan tahansa, jos sinulla on jotain sanottavaa. Mutta
mitä joutavia minä puhunkaan! Kun sinä kerran olet nähnyt sulttaani
Lakamban, niin et halua palata tänne, Dain. Saatpa nähdä. Muista vain,
että minä en tahdo olla missään tekemisissä Lakamban kanssa. Sen voit
sanoa hänelle. Mutta mitä asiaa sinulla loppujen lopulla sitten on
minulle?"

"Huomenna me puhumme siitä, tuan. Nyt minä jo tunnen sinut", vastasi
malaiji. "Minä puhun vähän englantia, niin että me voimme puhella
kenenkään meitä ymmärtämättä ja sitten -- --".

Hän keskeytti äkkiä puheensa kysyen kummissaan: "Mistä tuo melu tulee,
tuan?"

Almayer oli myöskin kuullut yhä äänekkäämpää melua. Se johtui
ottelusta, jonka naiset olivat taas omalla puolellaan aloittaneet.
Ilmeisesti oli Ninan kiihkeä uteliaisuus voittamassa äitinsä korkean
käsityksen sopivasta käytöksestä. Selvästi kuuli raskasta hengitystä,
ja oviverho heilahteli ottelun kestäessä, joka oli pääasiallisesti
fyysillistä laatua, vaikkakin samalla kuului Mrs. Almayerin äkäisesti
nuhteleva ääni. Tavallisuuden mukaan ei hänen puheessaan ollut mitään
johdonmukaisuutta, vaan syyti hän totuttuun tapaansa häpäiseviä sanoja.

"Sinä häpeämätön nainen! Oletko sinä orja?" kirkui kimakasti suuttunut
talon emäntä. "Peitä kasvosi, senkin lurjus! Mokomakin valkoinen
käärme, en päästä sinua!"

Almayerin kasvoilla kuvastui suuttumus ja samalla epäilys siitä,
oliko viisasta sekaantua äidin ja tyttären välisiin asioihin. Hän
vilkasi malaijilaiseen vieraaseensa, joka vaijeten odotteli mellakan
loppumista. Asia näytti vierasta huvittavan. Mutta Almayer huitaisi
vain halveksivasti kädellään ja murahti:

"Ei se ole mitään. Naiset siellä vain."

Malaiji nyökkäsi arvokkaasti päätään, ja hänen kasvonsa saivat
rauhallisen, välinpitämättömän ilmeen, niinkuin tapa vaati tuollaisen
selityksen jälkeen. Kiista oli nyt päättynyt, ja ilmeisesti nuoremman
tahto oli voittanut, sillä Mrs. Almayerin korkeakantaisten sandaalien
kiireinen kapse loittoni ja häipyi kuulumattomiin. Rauhoittunut talon
isäntä aikoi juuri aloittaa uudelleen keskustelun, kun hän ihmeekseen
huomasi vieraansa kasvojen ilmeen aivan odottamatta muuttuneen. Almayer
käänsi silloin päätään ja näki Ninan seisovan oven aukossa.

Mrs. Almayerin peräydyttyä kiistakentältä Nina oli kohottanut
valloittamaansa oviverhoa ja huudahtanut halveksivasti: "Sehän on
vain kauppias." Ja nyt hän seisoi kirkkaassa valossa, pimeä käytävä
taustanaan, hänen huulensa olivat raollaan, hänen tukkansa oli
vielä kiistasta epäjärjestyksessä, ja hänen ihanissa, säihkyvissä
silmissään oli yhä vihainen tuike. Yhdellä silmäyksellä huomasi hän
ryhmän valkopukuisia keihäsmiehiä, jotka seisoivat liikkumattomina
varjossa, parvekkeen syrjäisessä kolkassa. Hänen katseensa kiintyi
uteliaasti loistavan seurueen johtajaan. Tämä seisoi vähän syrjässä,
melkein Ninaa vastapäätä, ja näin arvaamattoman kauniin näyn
lumoamana hän oli kumartunut syvään ja kohottanut yhteen liitetyt
kätensä päänsä yläpuolelle kunnioituksen merkiksi. Sitä malaijit
osoittavat vain maan mahtaville. Räikeä lampun valo, joka valaisi
hänen mustan, silkkisen viittansa kultakirjailua, taittui tuhansina
säkenöivinä säteinä hänen tikarinsa jalokivillä koristettuun kahvaan.
Se pisti esille monipoimuisesta, punaisesta uumaverhosta, joka oli
kääritty leveäksi vyöksi. Niinikään leikkivät valon säteet sormusten
kallisarvoisilla kivillä, joita hänellä niin runsaasti oli mustissa
sormissaan. Hän oikaisihe nopeasti tehtyään syvän kumarruksensa ja
laski joustavan kevyesti kätensä lyhyen miekkansa kahvaan, joka oli
koristettu kirkkaiksi värjäillyillä, hevosen karvoista tehdyillä
hetaleilla. Nina, joka epäröiden seisoi kynnyksellä, näki edessään
solakan keskikokoisen vartalon ja leveät, voimakkaan näköiset hartiat.
Sinisen, poimuisen turbaanin alta, jonka tupsut sievästi laskeutuivat
yli vasemman olan, pistivät esille päättävän, hillittömän hyvätuulisen,
mutta samalla arvokkaan näköiset kasvot. Jykevä alaleuka, täyteläiset
punaiset huulet, liikehtivät sieraimet ja ylpeä pään asento todistivat
puolivilliä, kesyttämätöntä, ehkäpä julmaakin olentoa ja hälvensivät
samalla sitä vaikutusta, minkä hänen rodulleen niin ominaiset,
naismaisen lempeät silmänsä tekivät. Kun Nina oli vapautunut ensi
ihmettelystään, näki hän noitten silmien kiintyneen itseensä niin
hillittömän ihailevasti ja kaipaavasti, että hän tunsi tähän asti
hänelle vieraan, hätääntymisen ja mielihyvän sekaisen kainouden
tunteen vähitellen valtaavan koko olentonsa. Hämmentyneenä näistä
oudoista tunteista Nina pysähtyi oven aukkoon ja vetäsi vaistomaisesti
verhon alaosan yli kasvojensa jättäen näkyville ainoastaan pyöreähkön
leukansa, kasvoille valahtaneen tukan kiehkuran ja toisen silmän, jolla
voi tarkastella tuota komeata, uljasta miestä. Ei yksikään niistä
harvoista kauppiaista, joita hän oli nähnyt tällä samalla parvekkeella,
ollut likimainkaan tähän verrattavissa.

Dain Maroola unohti, tämän aavistamattoman näyn häikäisemänä,
hämmentyneen Almayerin, prikinsä ja seurueensa. Hän tuijotti vain
rajattomasti ihaillen uuteen tuttavaansa ja ympäristöönsä ja hän tunsi
valtaavaa kaipuuta yhä vain katsella ja katsella yht'äkkiä tavatessaan
niin paljon rakastettavaa ja vielä niin vähän lupaavassa paikassa --
niinkuin hänestä ensin oli tuntunut.

"Tämä on minun tyttäreni", sanoi viimein Almayer hämillään. "Ei se
sen enempää merkitse. Valkoisilla naisilla on omat tapansa, niinkuin
tiedät, tuan, sinä joka kertomuksiesi mukaan olet niin paljon
matkustanut. Olipa nyt, miten olikin, on jo myöhä. Huomenna me puhumme
puhuttavamme loppuun."

Dain kumarsi syvään koettaen samalla valaa viimeiseen silmäykseensä,
jonka hän loi tyttöön, rajatonta ihailua uhkuvan ilmeen. Mutta heti
sen jälkeen hän jo pudisti Almayerin kättä arvokkaan kohteliaasti
ja hän näytti olevan aivan välinpitämätön kaikesta naisseurasta.
Hänen miehensä lähtivät liikkeelle, ja hän seurasi heitä nopeasti,
kintereillään tukeva, villin näköinen sumatralainen, jonka hän oli
esittänyt prikinsä alikapteenina. Nina meni parvekkeen käsipuun luo ja
näki kuun valon kimaltelevan keihäitten teräksisissä päissä ja kuuli
messinkisten nilkkarenkaitten rytmillisen kilkahtelun miesten astuessa
peräkkäin laituria kohti. Hetken kuluttaa vene kiisi vesillä häämöttäen
valtavan suurena kuun kirkkaassa valossa. Se oli kuin musta möhkäle
veden yli vaappuvassa, hienossa autereessa. Nina kuvitteli erottavansa
kauppiaan sorjan vartalon seisomassa suorana perässä. Mutta hetken
perästä kaikki ääriviivat hämmentyivät ja hävisivät samassa virran
keskiosaa verhoavaan valkoiseen usvaan.

Almayer oli sillä aikaa lähestynyt tytärtään ja nojaten molempia
käsivarsiaan kaidepuuhun katsellut pahatuulisena parvekkeen eteen
kertynyttä rikkaläjää ja särkyneitä pulloja.

"Mitä melua te siellä äsken piditte?" tokaisi hän äkäisesti
kohottamatta katsettaan. "Hiisi vieköön sinut ja äitisi! Mitä hän
sitten tahtoi? Miksi sinä tulit sieltä esille?"

"Hän ei tahtonut antaa minun tulla," virkkoi Nina. "Hän on vihainen.
Hän sanoo, että tuo mies, joka äsken meni, on joku rajahi. Luulenpa,
että hän on tällä kertaa oikeassa."

"Te naiset taidatte kaikki olla löylynlyömiä", tiuskasi Almayer. "Mitä
tekemistä sinulla, hänellä, kenelläkään on sen kanssa? Tuo mies haluaa
kerätä trepangeja[8] ja linnunpesiä saarilla. Hän sanoi minulle niin,
tuo teidän rajahinne. Hän tulee taas huomenna. Minä tahdon, että te
molemmat pysyttelette silloin poissa kotoa ja annatte minun hoitaa
asioitani rauhassa."

Dain Maroola tuli seuraavana päivänä ja keskusteli pitkään Almayerin
kanssa. Näin alkoi läheinen ja ystävällinen suhde näitten miesten
kesken. Aluksi kiinnitettiin siihen Sambirissa suurta huomiota, mutta
vähitellen totuttiin näkemään tuon tuostakin monet tulet palamassa
Almayerin pihamailla. Maroolan miehet siellä lämmittelivät itseään
kylminä koillismonsuunin öinä, sillä aikaa kun heidän isäntänsä piti
pitkiä neuvotteluita herra Putihin kanssa, mitä nimeä he keskenään
käyttivät Almayeristä puhuessaan. Hyvin uteliaita oltiin Sambirissa
tietämään, kuka tämä uusi kauppias oikeastaan oli. Oliko hän nähnyt
sulttaanin? Ja mitä sulttaani oli sanonut? Oliko kauppias antanut
lahjoja? Mitä hän ostaisi? Mitä hän möisi? Näin kyselivät kiihkeästi
toisiltaan virran varsille rakennettujen bambumajojen eläjät.
Vieläpä komeammissakin rakennuksissa, kuten Abdullan talossa ja
mahtavimpien kauppiaiden, arapialaisten, kiinalaisten ja bugiisien[9]
päämajoissa oltiin hyvin jännittyneinä. Ja tätä kesti useita päiviä.
Epäluuloisia kun olivat syntymästään asti, he eivät tahtoneet uskoa
sitä yksinkertaista selitystä, minkä nuori kauppias aina oli valmis
antamaan itsestään. Ja kuitenkin se näytti aivan todenmukaiselta. Hän
sanoi olevansa kauppias ja hän möikin riisiä. Hän ei halunnut ostaa
guttaperkkaa eikä mehiläisten vahaa, vaan hän aikoi käyttää lukuisaa
miehistöänsä apunaan kerätäkseen trepangeja virran suussa olevilta
koralliriutoilta ja etsiessään linnunpesiä mantereelta. Näitä kahta
tavaraa hän ilmoitti olevansa halukas ostamaan, jos niitä jotenkin
oli saatavissa. Hän sanoi olevansa Balista ja arvoltaan bramani.
Jälkimäisen väitteen hän osoittikin todeksi sillä, että kieltäytyi
nauttimasta minkäänlaista ruokaa käydessään tuon tuostakin vieraana
Lakamban ja Almayerin talossa. Lakamban luo hän tavallisesti meni
öiseen aikaan, ja hänen vastaanottonsa kestivät kauan. Babalatchi,
joka aina oli kolmantena näissä ruhtinaan ja kauppiaan välisissä
neuvotteluissa, osasi taitavasti vältellä kaikki uteliaitten
ahdistelut, kun ne tahtoivat päästä selville näitten tiheitten, pitkien
neuvottelujen aiheesta. Arvokkaan Abdullan udellessa sitä häneltä
kylmän kohteliaasti, hän tavallisesti turvautui siihen, että tuijotti
ilmeettömästi yhdellä silmällään kysyjään ja tekeytyi peräti tyhmäksi.

"Minä olen vain herrani orja", mutisi silloin Babalatchi epäröivän
tavoin. Mutta sitten hän kuitenkin yht'äkkiä oli päättävinään olla
rajattoman avomielinen ja kertoi Abdullalle jostain riisikaupasta
toistaen sanat: "Sata suurta säkkiä osti sulttaani ja sata tuan." Tämän
hän sanoi salaperäisen juhlallisesti. Vaikka Abdulla oli varmasti
vakuutettu, että tärkeämpiäkin kauppoja oli kysymyksessä, niin kuunteli
hän kuitenkin ilmoitusta hillitysti ihmetellen. Ja sitten erosivat
nämä ystävykset. Arapialainen kirosi sydämessään tuota ovelaa orjaa,
Babalatchi jatkoi matkaansa astellen pölyistä polkua. Kun hän siinä
kulki ruumistaan huojutellen, leuassaan muutamia esiinpistäviä harmaita
haivenia, niin muistutti hän uteliasta vuohta, joka oli menossa
jollekin luvattomalle retkelle. Tarkkaavasti seurattiin hänen joka
liikettään. Jim-Eng, joka jo kaukaa äkkäsi Babalatchin, karkoitti heti
itsestään piintyneen opiumin polttajan raukeuden, kiirehti huojuen
keskelle tietä odottamaan tämän tärkeän henkilön tuloa ja oli aina
valmis kutsumaan hänet vieraanvaraisesti luokseen. Mutta Babalatchin
varovaisuus piti nytkin puolensa, vaikka hyökkäämässä oli yhteisvoimin
hyvä toveruus ja väkevä katajanmarjaviina, mitä kunnon kiinalainen
auliisti tarjosi. Jim-Eng, jonka täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi,
jäi vähääkään viisastumatta istumaan tyhjän pullonsa ääreen ja seurasi
surumielisin katsein poistuvaa Sambirin politikkoa tämän kulkiessa aina
vaihtelevia kiertoteitään, jotka tavallisesti kuitenkin lopulta veivät
hänet Almayerin alueelle.

Siitä päivästä alkaen, jolloin Dain Maroola oli saanut sovinnon
aikaan valkoisen ystävänsä ja rajahin välillä, oli yksisilmäinen
diplomaatti taas tullut hollantilaisen talon ainaiseksi vieraaksi.
Almayerin suureksi harmiksi hänet voi tavata minä vuorokauden aikana
tahansa. Milloin kuljeskeli hän hajamielisenä parvekkeella, milloin
piileskeli talon käytävissä, milloin taas pujahti aivan äkkiarvaamatta
esille jonkun nurkan takaa, ja aina hän koetti saada Mrs. Almayeriä
keskustelemaan salassa kanssaan. Isäntää itseä hän kovasti karttoi,
ikäänkuin olisi peljännyt, että valkoisen miehen kauan hillityt tunteet
voisivat purkautua, ja hän saisi äkkiä lähtöpotkun. Mutta keittiösuojus
oli sensijaan hänen lempipaikkansa, ja hän oli siellä jokapäiväinen
vieras. Tuntikausia hän istua kyyrötti askareissaan puuhailevien
naisten parissa, nojaten leukaansa polviin, käärien laihat käsivartensa
jalkojensa ympäri ja pälyillen levottomasti yhdellä silmällään
ympärilleen. Kas siinä oli uteleva rumuus personoituna!

Almayer aikoi monasti valittaa Lakamballe hänen pääministerinsä
tunkeilevaisuudesta, mutta Dain kielteli häntä siitä. "Emmebän me voi
puhua sanaakaan täällä niin, ettei hän sitä kuulisi", murahti Almayer.

"Tule sitten puhelemaan prikille", vastasi tähän Dain rauhallisesti
hymyillen. "On hyvä antaa sen miehen tulla tänne. Lakamba luulee, että
se tietää kaikki. Ehkäpä sulttaani pelkää, että minä lähden karkuun.
Parasta on, tuan, antaa tuon yksisilmäisen krokodiilin paistattaa
aurinkoa sinun pihamaillasi".

Almayer suostui tähän vastahakoisesti, mutisten itsekseen jostain
persoonallisen loukkauksen uhkauksista, ja vilkuili samassa
pahansuovasti ijäkkääseen valtiomieheen, joka levollisen itsepäisesti
istua nökötti hänen oman kotinsa riisipadan ääressä.



VIIDES LUKU.


Lopulta yleinen jännitys vaimeni Sambirissa. Sen asukkaat tottuivat
näkemään yhtämittaista tuloa ja menoa Almayerin talon ja laivan
välillä, laivan, joka nyt oli köysillä kiinnitetty vastakkaiselle
rannalle. Eikä siirtolan naisiakaan häirinnyt enää välttämättömien
kotiaskartensa suorittamisessa se kuumeentapainen kiire, jolla
Almayerin venemiehet korjailivat vanhoja kanootteja. Jopa pettynyt
Jim-Engkin jätti sikseen väsyneitten aivojensa vaivaamisen
kauppasalaisuuksilla ja vaipui taas opiumipiippunsa avulla
autuaalliseen raukeuteensa, antaen Babalatchin jatkaa matkaansa sivu
talon, kutsumatta häntä sisälle ja näennäisesti välittämättä hänestä.

Niinpä eräänäkin lämpimänä iltapäivänä, jolloin autio virta kimalteli
kohtisuoraa paistavan auringon säteissä, Sambirin diplomaatti voi
liehakoivien utelijain häiritsemättä työntää vesille pienen kanoottinsa
pensaitten suojasta, missä se tavallisesti oli kätkettynä hänen
vieraillessaan Almayerin alueella. Hitaasti ja veltosti Babalatchi
meloi istuen kyykyssä veneen pohjalla ja lyyhistyen mahdollisimman
pieneksi tavattoman suurilierisen hattunsa alle välttääkseen polttavaa
kuumuutta, joka heijastui veden pinnasta. Hänellä ei ollut kiirettä,
sillä hänen herransa oli varmaankin levolla tähän aikaan päivästä.
Hänellä oli runsaasti aikaa soutaa virran yli. Hyvin hän vielä
ennättäisi tervehtimään herraansa tärkeillä uutisilla tämän herätessä.
Mahtaisikohan rajahi tulla pahoilleen? Mahtaisikohan rajahi äkäisesti
iskeä eberiholtsisella sauvallaan lattiaan koettaen näin säikäyttää
palvelijaansa sekavilla vihansa purkauksilla. Vai kyykistyisiköhän tämä
maahan hyvätuulisesti hymyillen, hieroisi pehmeästi käsillään vatsaansa
tavanmukaisin elein, yskisi runsaasti limaa messinkiseen maljakkoon ja
murahtaisi lopulta hiljaa hyväksymisen merkiksi? Tällaisia ajatuksia
risteili Babalatchin mielessä, kun hän taitavasti melaansa käytellen
souti poikki virran, päämääränä rajahin palatsi, jonka paaluvarustukset
pistivät esille rannan tiheästä lehdiköstä, aivan Almayerin taloa
vastapäätä.

Tällä kertaa hänellä todellakin oli jotain kerrottavaa. Viimeinkin
jotain varmaa, mikä vahvistaisi jokapäiväiset epäilykset, vahvistaisi
ne tavalliset tuttavallisuuden ja salaisten silmäysten merkit, jotka
hän äsken oli nähnyt, ja ne tuliset sanat, jotka hän oli kuullut
Dain Maroolan ja Almayerin tyttären vaihtavan keskenään. Lakamba oli
tähän asti kuunnellut kaikkia hänen kertomuksiaan levollisesti ja
ilmeisesti epäillen. Mutta nyt hän alkoi tulla asiasta vakuutetuksi,
sillä Babalatchi oli saanut varmoja todistuksia. Hän oli saanut
niitä juuri tänä aamuna, kun hän päivän koittaessa oli ollut kalassa
sillä purolla, jonka varrella oli Bulangin talo. Siellä hän oli
nähnyt pienestä veneestään Ninan pitkän kanootin liukuvan ohi.
Tyttö oli istunut perässä kumartuneena yli Dainin, joka oli ollut
pitkänään veneen pohjalla, pää tytön polvilla. Babalatchi oli nähnyt
sen itse. Hän oli seurannut heitä, mutta pian he olivat tarttuneet
meloihinsa ja päässeet karkuun hänen valppaalta silmältään. Muutamia
minuutteja sen perästä hän oli nähnyt Bulangin orjatytön melovan
pienessä ruuhessaan kauppalaan myömään leivoksiaan. Tämä oli myöskin
huomannut heidät aamun sarastaessa. Babalatchi virnaili itsekseen
muistellessaan orjatytön hämmentyneitä kasvoja ja vapisevaa ääntä
tämän vastatessa hänen kysymyksiinsä. Tuo pikku Taminah varmaankin
ihaili Dain Maroolaa. Se oli hyvä! Ja Babalatchi nauroi ääneen
tekemälleen huomiolle. Mutta sitten hän tuli äkkiä vakavaksi ja
rupesi jonkun omituisen mielikuvayhtymän vaikutuksesta mietiskelemään
hintaa, josta Bulangi mahdollisesti möisi tytön. Hän pudisteli
alakuloisesti päätään muistellessaan, että Bulangi oli jäykkä mies ja
oli kieltäytynyt muutama viikko sitten luovuttamasta luota Taminah'ia
sadasta dollarista. Mutta samassa huomasi hän, että kanootti oli
ajelehtinut hänen mietiskellessään liian kauaksi virran mukana. Hän
karkoitti mielestään alakuloisuuden, minkä hänen vakaumuksensa Bulangin
tinkimättömyydestä oli aiheuttanut, sieppasi aironsa ja vedettyään
muutaman vedon poikkesi rajahin asuntoon johtavaan väylään.

Samana iltapäivänä Almayer, niinkuin hänellä viimeaikoina oli ollut
tapana, liikuskeli rantaäyräällään valvoen veneittensä korjailemista.
Lopultakin hän oli tehnyt päätöksensä, oppaanaan ukko Lingardin
muistikirjasta löytyneet hajanaiset tiedot, hän aikoi lähteä etsimään
tuota kultasuonta, tuota aarreaittaa, missä hänen tarvitsi vain
kumartua kerätäkseen tavattoman suuren omaisuuden ja toteuttaakseen
nuoruutensa unelman. Saadakseen tarpeellista apua hän oli uskonut
tietonsa Dain Maroolalle ja hän oli suostunut tekemään sovinnon
Lakamban kanssa, joka taas puolestaan kannatti yritystä sillä ehdolla,
että saisi olla osallisena voiton jaossa. Almayer oli näin pannut yhden
kortin varaan ylpeytensä, kunniansa ja rehellisyytensä ottaen huomioon
yrityksensä tavattoman suuren vaaranalaisuuden. Häntä häikäisivät ne
suuremmoiset tulokset, jotka tämän niin vastenmielisen, mutta niin
välttämättömän liiton kautta voitaisiin saavuttaa. Vaarat olivat tosin
suuret, mutta olihan Maroola uljas mies. Ja hänen väkensä tuntui yhtä
uhkarohkealta kuin päällikkö itsekin. Lopuksi Lakamban avustus näytti
takaavan menestymisen.

Kahtena viimeisenä viikkona Almayer puuhaili yksinomaan
matkavarusteluissaan. Hän liikkui työmiestensä ja orjiensa parissa kuin
haltioitunut. Samalla kun hän jakeli käytännöllisiä, yksityiskohtaisia
neuvoja siitä, miten veneet olivat varustettavat, valtasivat hänen
mielensä kiihkeät, ennen kuulumattoman mahtavuuden unelmat. Silloin
hävisivät hänen mielikuvituksensa silmistä nykyinen kurjuus polttavan
auringon ja liejuisten, pahalle lemahtavain rantojen ilmapiirissä,
ja sijalle tuli hänelle itselleen ja Ninalle varatun loistavan
tulevaisuuden mahtava näky. Tuskinpa hän ensinkään näki Ninaa näinä
viimeisinä päivinä, vaikka tämä lempitytär alati oli hänen mielessään.
Tuskinpa hän huomasi Dainiäkään, jonka alituinen oleskelu hänen
talossaan nyt oli tullut hänestä aivan luonnolliseksi, kun heitä kerran
yhdistivät yhteiset edut. Tavatessaan nuoren päällikön hän tervehti
tätä hajamielisesti ja jatkoi matkaansa haluten nähtävästi välttää
vierastaan. Hän koetti haihduttaa mielestään nykyhetken vastenmielisen
todellisuuden iskeytymällä työhönsä ja antamalla mielikuvituksensa
liidellä kauaksi yli puiden latvojen, aina lännessä siintäviin
suuriin, valkoisiin pilviin asti, missä Eurooppa, tuo paratiisi,
odotteli tulevaa idän miljoonamiestä. Ja Maroola taas, kun kauppa
kerran oli tehty eikä ollut mitään liikeasioita keskusteltavana,
ei liioin näyttänyt välittävän valkoisen miehen seurasta. Dain oli
kylläkin aina saapuvilla, mutta harvoin hän viipyi pitkään rannassa.
Mieluimmin tuo malaijilainen päällikkö, käydessään joka päivä valkoisen
miehen talossa, kulki rauhallisesti rakennuksen pääkäytävän kautta ja
ilmestyi takapuutarhaan, missä keittiösuojuksen tuli paloi, ja sen
yläpuolella riisipata Mrs. Almayerin tarkan valvonnan alaisena heilui.
Dain tavallisesti väisti tuota suojusta, mistä nousi mustaa savua ja
mistä kuului pehmeitten naisäänten livertelyä, ja kääntyi vasemmalle.
Siellä muodostui banani-istutuksen laidassa palmujen ja mangopuiden
ryhmästä varjoisa paikka. Muutamat siellä täällä olevat pensaat sen
jonkun verran vielä eroittivatkin ympäristöstä, niin että sinne pääsi
tunkeutumaan ainoastaan palveluksessa olevien naisten rupatus ja
silloin tällöin räjähtävä naurunpurskahdus. Kun Dain kerran oli siellä,
niin ei häntä enää näkynyt. Nojaten pitkän palmun pehmeään runkoon hän
odotteli piilossaan, silmät loistaen ja tyytyväinen hymy huulilla,
kunnes kuuli kuivuneen ruohon vienosti kahisevan Ninan kevyistä
askelista.

Jo ensi hetkestä alkaen, kun Dain oli saanut ihailla tuota hänen
makunsa mukaista herttaisuuden esikuvaa, oli hän sydämensä sisimmässä
vakuutettu, että tytöstä tulisi hänen omansa. Hän tunsi, mitenkä
keskinäisen ymmärtämyksen hienot henkäykset saivat vastakaikua heidän
kummankin villissä luonteessa. Ja siksi hän ei kaivannut Mrs. Almayerin
rohkaisevia hymyilyjä, jotka tuntuivat kehoittavan häntä lähestymään
tyttöä joka mahdollisessa tilaisuudessa. Ja joka kerta kun Dain puheli
Ninalle ja katseli häntä silmiin, tunsi Nina, vaikkakin käänsi kasvonsa
poispäin, että tämä uljaan näköinen mies, joka kuiskaili hehkuvia
sanoja hänen herkkään korvaansa, oli hänen kohtalonsa toteuttaja, hänen
unelmiensa täyttymys. Mies, peloton ja raju, yhtä valmis iskemään
vihollisiaan välkkyvällä tikarilla kuin sulkemaan rakastettunsa hurjaan
syleilyyn. Kas siinä äitinsä kertoman malaijilaispäällikön ihannekuva!

Suloisella pelonsekaisella vavistuksella tunsi Nina vaistossaan, miten
samanlaiset he olivat. Kuunnellessaan Dainin sanoja, huomasi hän
uuden elämän aukenevan itselleen ja tunsi, että hänen elämänsä oli
täydellistä ainoastaan silloin, kun hän oli Dainia lähellä. Ja hän
antautui nauttimaan unelmiensa onnesta. Kasvot puoleksi peitettyinä
ja vaijeten, kuten malaijitytölle on soveliasta, hän kuunteli Dainin
kuiskeita, Dainin, joka malaijilaisen sydämensä syvyydestä jakeli
hänelle tulisen rakkauden aarteita. Dain tunnusti rakkautensa
hillittömällä kiihkolla, kuten ainakin mies, jota eivät vähääkään
sitoneet sivistyneessä ilmenevän itsekurin vaikutukset.

Näin viettivät he monet ihanat, nopeasti kiitävät hetket mangopuitten
varjossa herttaisen pensasverhon suojassa, kunnes viimein tavallisesti
Mrs. Almayerin kimakka ääni ilmoitti, että nyt oli erottava, niin
ikävältä kuin se mahtoi heistä tuntuakin. Mrs. Almayerillä oli näet
helposti suoritettavana tehtävänään vartioida miestään, ettei tämä
vain häiritsisi tyttärensä lemmenasiain herttaista menoa, jolle
äiti sydämensä pohjasta antoi siunauksensa. Onnellisena ja ylpeänä
hän katseli Dainin sokeata rakkautta ollen varma siitä, että tämä
oli suuri, mahtava päällikkö. Lisäksi tyydytti vielä Dainin aulis
anteliaisuuskin hänen rahanhimoisia taipumuksiaan.

Päivää ennen sitä, jolloin Babalatchi omin silmin oli saanut
epäilyksensä vahvistetuiksi, viivyivät Dain ja Nina tavallista kauemmin
varjoisassa lymypaikassaan. Vasta kun Mrs. Almayer kuuli miehensä
raskaasti astelevan parvekkeella ja vaativan äkäisesti ruokaa, hän
piti parhaana päästää varoittavan huutonsa kuuluville. Maroola
hyppäsi silloin kevyesti yli matalan bambuaidan ja kulki hiiviskellen
halki banani-istutuksen talon takana olevan metsäpuron liejuiseen
rantaan. Nina sensijaan asteli hitaasti taloa kohti täyttämään isänsä
toivomuksia, kuten hänellä oli tapana tehdä joka ilta. Almayer tunsi
itsensä hyvin onnelliseksi sinä iltana. Matkavarustukset olivat jo
melkein valmiit. Huomenna hän työntäisi veneensä vesille. Henkensä
silmillä hän näki jo runsaan saaliin edessään. Ja pitäen tinalusikkaa
kädessään hän aivan unohti edessään olevan riisilautasen suunnitellen
mielessään jonkinlaista loistavaa juhlaa, jota pidettäisiin hänen
saapumisensa kunniaksi Amsterdamissa. Oikoillen pitkässä nojatuolissa
Nina kuunteli hajamielisenä niitä muutamia hajanaisia sanoja, jotka
tulivat kuuluville hänen isänsä huulilta. Löytöretki! Kultaa! Mitä
hän välitti kaikesta tuosta? Mutta kun hänen isänsä mainitsi Maroolan
nimen, niin kuunteli hän perin tarkkaavasti. Dainin piti mennä huomenna
myötävirtaa prikillään ja viipyä muutamia päiviä, kertoi Almayer.
Tämä viivytys oli hyvin harmillista. Heti kun Dain oli palannut, piti
heidän lähteä liikkeelle hetkeäkään menettämättä, sillä virran vesi oli
nousemassa. Almayer arveli, että virta hyvinkin paisuisi. Hän työnsi
kärsimättömästi luotaan lautasen noustessaan pöydästä. Mutta nyt ei
Nina enää ollutkaan häntä kuunnellut. Dainko menisi pois! Siksikö Dain
oli rauhallisella, käskevällä tavallaan, jota Nina niin mielellään
noudatti, kutsunut häntä tapaamaan itseään päivän koittaessa Bulangin
metsäpurolle. Nina mietti jo, oliko hänen kanootissaan melaa. Oliko
kaikki kunnossa? Hänen pitäisi aikaisin lähteä liikkeelle -- kello
neljältä aamulla, siis muutaman tunnin perästä.

Nina nousi nojatuolistaan, sillä hän arveli kaipaavansa lepoa,
ennenkuin lähtisi pitkälle soutumatkalle varhain aamulla. Lamppu paloi
himmeästi ja hänen isänsä, joka oli väsynyt päivän vaivoista, oli jo
riippumatossaan. Nina sammutti lampun ja meni pääkäytävän oikealla
puolella olevaan tilavaan huoneeseen, joka hänellä oli äitinsä kanssa
yhteisenä. Kun hän astui huoneeseen, huomasi hän, että äitinsä ei
ollutkaan mattokasalla, joka oli tämän vuoteena eräässä huoneen
nurkassa, vaan puuhaili kumarassa avatun, suuren puukirstunsa ääressä.
Lattialla oli kookkospähkinän kuoren puolikas täynnä öljyä, lampun
sydämenä oli siinä uiskenteleva pumpulikankaan palanen. Mrs. Almayerin
ympäröi punertava valokiehkura, joka pilkisti esille mustasta, pahalle
haisevasta savusta. Mrs. Almayerin selkä oli kumarassa, pää ja
hartiat syvän laatikon sisässä. Hän kopeloi siellä jotain käsillään,
ja samalla kuului hopearahojen pehmeätä kilahtelua. Hän ei ensin
huomannut tyttärensä tuloa, ja seisten hiljaa äitinsä vieressä Nina
näki, miten pieniä, purjekankaasta tehtyjä säkkejä oli rivissä kirstun
pohjalla. Nina näki vielä, miten äitinsä otti sieltä esille kourallisia
kimaltelevia guldeneita ja meksikolaisia dollareita ja antoi niitten
hitaasti kuin virran liukua kissankynsisormiensa läpi takaisin
kirstuun. Hopearahojen kilahtelevat sävelet näyttivät viehättävän
häntä, ja hänen silmiinsä heijastui vastalyötyjen rahojen kimmellys.
Hän puheli itsekseen: "Ja tämä ja tämä ja vielä tämä! Pian se mies
antaa vielä enemmän -- niin paljon enemmän, kuin minä vain pyydän. Hän
on mahtava rajahi -- taivaan lähetti! Ja tyttärestäni tulee _ranee_[10]
Hän antoi kaiken tämän saadakseen tytön! Kukapa olisi antanut minusta
mitään? Minä olen orja? Vai olenko? Minä olen mahtavan raneen äiti!"
Äkkiä Mrs. Almayer huomasi tyttärensä, lopetti yksinpuhelunsa ja iski
kannen kovasti kiinni. Nousematta kumarasta asennostaan hän kohotti
katseensa tyttöön, joka seisoi hänen vieressään epämääräinen hymy
uneksivilla kasvoillaan.

"Sinä olet nähnyt. Oletko?" huusi hän kimakasti. "Se on kaikki minun,
ja sinun tähtesi se on annettu. Mutta ei se riitä! Vielä hän saa antaa
enemmän, ennenkuin hän vie sinut täältä etelän saarelle, missä hänen
isänsä on kuningas. Kuulehan minua! Sinä olet enemmän arvoinen, sinä
rajahin tyttärentytär! Enemmän! Paljon enemmän!"

Almayerin uninen ääni kuului parvekkeelta, hän käski olemaan hiljaa.
Mrs. Almayer sammutti tulen ja ryömi nurkkaansa. Nina heittäytyi
selälleen pehmeälle mattokasalle. Kädet päänsä alla ristissä hän
katseli avonaisesta, ikkunaa korvaavasta reijästä synkällä taivaalla
tuikkivia tähtiä. Hän odotteli vain sitä hetkeä, jolloin hänen piti
lähteä sovitulle kohtauspaikalle. Rauhallisen onnellisena hän ajatteli
tuota kohtausta suuressa metsässä, kaukana ihmissilmiltä ja ääniltä.
Hänen sielunsa valtasi taas entinen viileys, jota kulttuurin henki Mrs.
Vinckin johtamana ei milloinkaan ollut voinut hänestä karkoittaa. Ja
hänessä alkoi herätä ylpeyden ja samalla jonkunlaisen pelon tunteita
ajatellessaan sitä korkeata arvoa, jonka hänen maailmaa kokenut äitinsä
oli liittänyt hänen persoonaansa. Mutta silloinpa hän muisteli Dainin
ilmeikkäitä silmäyksiä ja sanoja ja rauhoitettuna hän sulki silmänsä
tuntien ihanan odotuksen väreen koko olennossaan.

On muutamia elämän hetkiä, joissa niin kutsutut sivistymättömät ja
sivistyneet lyövät toisilleen kättä. Niinpä oli varsin luultavaa,
että Dain ei ollut erikoisesti huvitettu tulevasta anopistaan eikä
liioin hyväksynyt tuon arvoisan naisen kiiltävien dollareiden himoa.
Mutta kaikesta huolimatta ei Maroola tuona sumuisena aamuna, jolloin
Babalatchi jättäen hetkeksi sikseen valtiomieshuolensa oli mennyt
kokemaan kalanpyydyksiään Bulangin metsäpurolle, tuntenut minkäänlaista
pettymystä, vaan malttamatonta kaipuuta, meloessaan saaren itäisille,
jo mainituille takavesille. Hän piiloitti kanoottinsa pensaisiin ja
asteli rivakasti poikki pikku saaren työntäen kärsimättömästi tieltään
hänen polkuansa tukkivan tiheän viidakon oksia. Varovaisuuden vuoksi
hän ei tahtonut viedä kanoottiaan kohtauspaikalle asti, kuten Nina
oli tehnyt. Hän oli jättänyt sen päävirran varrelle siksi, kunnes
palaisi saaren toiselta puolelta. Raskas, lämmin sumu ympäröi hänet
äkkiä, mutta hän sattui näkemään silloin tällöin vilahdukselta valon
joka tuli kaukaa vasemmalta Bulangin talosta. Hetken kuluttua hän
ei nähnyt mitään sankkenevassa usvassa ja pysyi polulla ainoastaan
vaistollaan. Ja polku veikin hänet vastakkaiselle rannalle ihan siihen
kohtaan minne hän halusi tulla. Muuan suuri puunrunko oli takertunut
siellä suorakulmaisesti rantaan muodostaen jonkunlaisen laiturin, johon
nopeasti kiitävä virta äänekkäästi loristen murtui. Hän astui rungolle
notkeasti ja varmasti ja parilla harppauksella hän oli sen ulkopäässä.
Hurjasti pyöri vaahtoava vesi hänen jalkainsa juuressa.

Kun hän seisoi siinä yksinään, ikäänkuin eroitettuna muusta maailmasta,
taivaasta ja maasta, kun vesi kohisi ihan hänen allaan ja kun aamusumu
kääri hänet sankkaan vaippaansa, niin lausui hän Ninan nimen eteensä
leviävään avaruuteen, joka näytti rajattomalta. Hän oli varma, että
Nina hänet kuulisi. Vaistollaan hän tunsi, että Ninan suloinen olento
oli häntä lähellä. Hän oli varma, että he kumpikin tunsivat toistensa
läsnäolon.

Äkkiä Ninan kanootin keula pisti esille aivan lähellä puunrunkoa.
Perässä istujan paino nosti sen korkealle veden pinnasta. Maroola
tarttui keulapuuhun ja hyppäsi kevyesti kanoottiin tyrkäten sitä
samalla voimakkaasti poispäin. Kevyt alus, noudattaen juuri saamaansa
sysäystä, sivuutti töin tuskin puunrungon, mutta virta, joka oli tämän
kanssa samassa juonessa, kiepsautti sen poikkiteloin ja kuljetti sitä
ääneti ja nopeasti näkymättömien rantaäyräiden keskitse. Taaskin sai
Dain Ninan jalkojen juuressa unohtaa koko maailman. Hän tunsi vain,
miten ylevien tunteiden korkeat laineet, miten hurja riemu, ylpeys
ja kaipuu kuljettivat häntä vastustamattomasti pois. Taaskin käsitti
hän valtavan varmasti, että mikään elämä ei ollut mahdollista ilman
tuota olentoa, jota hän intohimoisesti, pitkään syleillen, piteli
käsivarsillaan.

Nina irtautui hellävaroen syleilystä, naurahtaen hiljaa.

"Pianhan sinä kaadat veneen," kuiskasi hän.

Dain katseli hetkisen kiihkeästi häntä silmiin ja päästi hänet
huokaisten irti. Sitten heittäytyi Dain pitkäkseen kanootin pohjalle,
painoi päänsä Ninan polville, kohotti katseensa ylöspäin ja ojensi
käsivartensa taaksepäin, kunnes ne ulottuivat tytön vyötäreitten
ympäri. Nina kumartui Dainin ylitse ja pudistettuaan päätään hän
ympäröi heidän molempien kasvot pitkän, mustan tukkansa alas valuvilla
kiehkuroilla.

Näin liukuivat he edelleen. Dainin kaunopuheisuus oli karkeanlaista,
kesyttömättömän luonteensa mukaista. Hillitsemättä hän antoi valtavien
tunteittensa pursua esille. Nina taas kumartui yhä syvemmälle
kuullakseen vielä paremmin Dainin huulilta pulppuavia sanoja, jotka
olivat hänelle suloisempia kuin elämä itse. Silloin näiden kahden
maailma ei ulottunut kaitaa, hentoa alustansa ulommaksi. Siinä oli
heidän paratiisinsa, joka oli tulvillaan voimakasta, kaikki itseensä
sulattavaa rakkautta. He eivät vähääkään huomanneet, mitenkä sumu
sankkeni ja mitenkä tuuli vaimeni ennen auringon nousua. He eivät
huomanneet suuria, heitä ympäröiviä metsiä eikä koko troopillista
luontoa, joka juhlallisen ja viehättävän hiljaisena odotti auringon
tuloa.

Matalalla vaappuvan virran sumun yläpuolella, sumun, joka kätki
vaippaansa veneen sekä siinä majailevain nuorten tunteita pulppuavan
elämän ja kaikki unohtavan onnen, kalpenivat tähdet, ja hopeanharmaa
hohde levisi vähitellen idästä yli taivaan. Ei pieninkään tuulen
henkäys, ei väräjävien lehtien kahina, ei edes hyppelehtivän kalan
loiskahdus häirinnyt sitä rauhallista lepoa, missä kaikki elävät
olennot suuren virran varsilla uinailivat. Maa, virta ja taivas olivat
niin syvässä unessa, etteivät ne näyttäneet heräävän siitä milloinkaan.
Koko troopillisen luonnon kuohuva, liikehtivä elämä näytti keskittyneen
noiden kahden hehkuviin silmiin ja hurjasti lyöviin sydämiin, noiden
kahden, jotka ajelehtivat kanootissaan, yläpuolellaan valkoinen
sumupeite, alapuolellaan virran tyven pinta.

Äkkiä suuri kellertävä sädekimppu pujahti esille Pantain vartta
reunustavan tumman puuverhon takaa. Tähdet sammuivat. Taivaan laella
hehkuivat hetkisen tulipunaisina pienet, mustat pilvet. Ja sankka sumu,
jota hajoitteli vieno tuuli, aivan kuin heräävän luonnon huokaus,
vaappui sinne tänne ja särkyi omituisen näköisiksi kuvioiksi päästäen
näkyviin päivän leveässä valojuovassa kimaltelevan, väräjävän veden
pinnan. Valkeita lintuja kierteli suurin parvin huojuvien puiden
latvojen yläpuolella. Aurinko oli noussut itäisillä seuduilla.

Dain heräsi ensimäisenä jokapäiväisen elämän puuhiin. Hän nousi ja
tähysteli nopeasti virtaa ylös ja alas. Hänen silmänsä keksi takana
päin Babalatchin veneen ja erään toisenkin tumman täplän kimaltelevalta
veden pinnalta. Se oli Taminah'in kanootti. Dain liikkui varovasti
eteenpäin, laskeutui polvilleen ja tarttui melaansa. Nina teki
perässä samoin. Kumartuen he kävivät melomaan myllertäen vettä joka
vedolla. Pieni alus kiisi nopeasti eteenpäin jättäen jälkeensä kaidan
vanaveden, jota reunusti pitsin tapainen, valkoinen, kimmeltävä vaahto.
Kääntämättä päätään alkoi Dain puhella.

"Joku on, Nina, meidän takanamme. Emme anna hänen saada meitä kiinni.
Luullakseni hän on niin kaukana, ettei voi meitä tuntea."

"Joku on myöskin edessämme," sai Nina läähättäen sanoneeksi kesken
melomistaan.

"Luulenpa tuntevani hänet," lisäsi Dain. "Aurinko helottaa kovasti
hänen veneeseensä, mutta eiköhän se ole Taminah-tyttö. Hän tulee joka
aamu prikilleni myömään leivoksia ja viipyy siellä usein koko päivän.
Hänestä ei väliä, melo enemmän rantaan päin, meidän täytyy päästä
pensaiden suojaan. Minun kanoottini on piilossa tässä lähellä."

Puhuessaan Dain ihaili leveälehtisiä nipapalmuja, joiden vieritse he
suuntasivat nopean, äänettömän kulkunsa.

"Katsohan tuonne Nina," sanoi hän viimein. "Tuonne, missä vesipalmut
loppuvat ja pensaitten oksat riippuvat tuon kallistuneen puun alta.
Ohjaa tuon suuren viheriän oksan kohdalle."

Dain nousi varuiksi seisomaan, ja vene liukui hitaasti rantaan,
Ninan ohjatessa sitä pehmeän näppärillä melan liikkeillä. Kun oltiin
kylliksi lähellä, tarttui Dain suureen oksaan ja nojautuen taaksepäin
työnsi kanootin tiheistä, toisiinsa punoutuneista köynnöskasveista
muodostuneeseen matalaan, viheriään holvikäytävään. Siitä tultiin
pienoiseen lahukkaan, jonka viime tulvavesi oli uurtanut rantaan. Hänen
oma veneensä oli siellä kiviriipalla ankkuroituna. Dain astui veneeseen
pidellen kädellään kiinni Ninan kanootin laidasta. Hetken kuluttua
molemmat pienet alukset liukuivat omistajineen kuin pähkinän kuoret
rauhallisesti rinnakkain. Ne kuvastuivat mustaan veteen himmeässä
valossa, joka pyrki esille läpi korkean, tiheän lehtikatoksen.
Ylhäällä, kirkkaassa päivänvalossa, hohtivat uhkeat, punertavat kukat,
ja niistä putoili joukottain heidän päälleen suuria kastehohteisia
verholehtiä, jotka hitaasti vaappuen laskeutuivat kuin keskeymätön,
tuoksuava kukkasade. Kaikkialla heidän yläpuolellaan, heidän
alapuolellaan ja heidän ympärillään runsautta uhkuvassa kasvikunnassa,
joka kylpi väkevillä tuoksuilla kyllästytetyssä, lämpimässä ilmassa,
kaikkialla jatkoi troopillinen luonto voimaperäistä työtään. Kasvit
työnsivät vesojaan taivasta kohden, ne punoutuivat eroittamattomasti
toisiinsa ja kapuilivat kiihkeästi toistensa yli. Peloittavassa
hiljaisuudessa ne kamppailivat epätoivoisesti päästäkseen ylhäällä
hallitsevan, elämää antavan auringon piiriin. Tuntui siltä, kuin ne
äkkiä olisi vallannut kauhu alhaalla majailevaa, kuohuvaa turmelusta,
kuolemaa ja rappioitumista kohtaan, mistä ne itse johtivat juurensa.

"Nyt meidän täytyy erota", sanoi Dain pitkän vaitiolon jälkeen. "Sinun
täytyy Nina palata heti kotiin. Minä odotan, kunnes priki ajaa tästä
ohi, ja nousen sitten laivaan."

"Viivytkö sinä kauan poissa, Dain?" kysyi Nina hiljaa.

"Kauanko!" huudahti Dain. "Viipyisikö ihminen mielellään kauan
pimeässä? Kun en ole lähellä sinua, Nina, olen kuin sokea. Mitä olisi
elämä minulle ilman valoa."

Nina kumartui eteenpäin ja otti, ylpeä ja onnellinen hymy huulilla,
Dainin kasvot käsiensä väliin katsellen hänen silmiinsä syvään ja
kysyvästi. Varmaankin Nina näki niitten ilmeen vahvistavan äsken
lausutut sanat, sillä kiitollisuuden ja varmuuden tunne kevensi hänen
sydämessään erohetken raskasta surua. Nyt hän uskoi, että Dain, tuo
mahtavien rajahien jälkeläinen, tuo mahtavan päällikön poika, tuo
elämän ja kuoleman valtias, tunsi elämän auringon paistavan ainoastaan
hänen rinnallaan. Valtava kiitollisuuden ja rakkauden aalto kumpusi
esille hänen sydämestään Dainia kohtaan. Miten voi hän ulkonaisesti
osoittaa kaikki tuohon mieheen kohdistuvat tunteensa, mieheen, joka
oli täyttänyt hänen sydämensä niin runsaalla riemulla ja ylpeydellä?
Ja kesken kiihkeitten tunteittensa kuohuntaa välähti kuin salama
hänen mieleensä tuon halveksitun ja melkein unohdetun sivistyksen
muisto, johon hän oli ainoastaan päällimmiten tutustunut pakoituksen,
surun ja katkeruuden päivinä. Tuon inhoittavan, kurjan menneisyyden
kylmenneestä tuhkasta hän löysi rakkauden ulkonaisen merkin, nykyisen,
rajattoman onnensa parhaimman ilmaisumuodon, valoisan ja loistavan
tulevaisuutensa pantin. Hän kietoi käsivartensa Dainin kaulan ympäri
ja painoi huulensa tämän huulia vasten suudellen pitkään ja tulisesti.
Dain sulki silmänsä, hämillään ja peloissaan siitä myrskystä, jonka
tämä kummallinen, hänelle tähän asti vieras kosketus nostatti
hänen rinnassaan. Pitkän aikaa sen jälkeen, kun Nina oli työntänyt
kanoottinsa vesille, seisoi Dain liikkumatta paikallaan uskaltamatta
avata silmiään, peljäten kadottavansa sen hurmaavan riemun tunteen,
jota hän ensimäisen kerran elämässään oli tuntenut.

Nyt kaipasi Dain mielestään ainoastaan kuolemattomuutta ollakseen
jumalien vertainen. Ja sen olennon, joka voi aukaista hänelle
paratiisin portit, täytyi olla hänen -- ja pian tulisikin hänen
omakseen ikuisiksi ajoiksi!

Dain aukaisi silmänsä nähdäkseen juuri parahiksi köynnöskasvien
katoksen läpi prikinsä puomin tulevan näkyville, laivan kulkiessa
myötävirtaa ohi. Hän ajatteli, että nyt hänen täytyi nousta laivalle.
Mutta hän ei halunnut jättää tätä paikkaa, missä hän oli oppinut
käsittämään, mitä onni merkitsi. "Vielä on aikaa. Antaa heidän mennä,"
puheli hän itsekseen. Ja hän sulki silmänsä uudelleen tuoksuvien
verholehtien punertavassa kukkasateessa koettaen näin palauttaa
mieleensä äskeisen kohtauksen kaikkine riemuineen ja vavistuksineen.

Kaikesta huolimatta oli Dain kai sittenkin ajoissa ennättänyt
prikilleen ja hänellä oli nähtävästi ollut matkallaan kylliksi puuhaa,
sillä turhaan odotteli Almayer ystäväänsä pian palaavaksi. Virran
alajuoksulla, jonne hän niin usein ja niin kärsimättömästi suuntasi
katseensa, ei näkynyt muuta liikettä kuin muutamia nopeasti häviäviä
kalastajaveneitä. Mutta yläjuoksulta päin tuli mustia pilviä ja
rankkoja sateenkuuroja ennustaen lopullista sadeaikaa, ukkosilmoja ja
tulvia, jotka tekisivät melkein mahdottomaksi muukalaisten kanoottien
nousun virran latvoille.

Kuljeskellen edes takaisin talojensa välistä liejuista rantaäyrästä
Almayer seurasi levottomasti virran nousua tuuma tuumalta. Vesi
kohosi hitaasti yhä lähemmäksi veneitä, jotka jo olivat kunnossa ja
riviin vedetyt. Niitä peittivät vettä tihkuvat kajangi-matot. Onni
näytti taas luistavan hänen käsistään, ja saapastellessaan väsyneesti
edes takaisin sateessa, jota yhtenään valui matalalla kulkevista
pilvistä, epätoivoinen välinpitämättömyys valtasi hänet. Vaan viis'
siitä! Sellaistahan hänen onnensa aina oli! Nuo kaksi hirtehistä
raakalaista, Lakamba ja Dain, saivat hänet, lupaamalla apua, panemaan
viimeisenkin dollarinsa veneitten varustelemiseen. Ja nyt toinen heistä
oli mennyt menojaan ja toinen sulkeutunut paaluvarustuksiinsa, mistä
hän ei antaisi elon merkkiäkään itsestään. Ei tietystikään. Eikä tuo
Babalatchi heittiökään, ajatteli Almayer itsekseen, näyttäisi enää
täällä naamaansa, nyt kun he olivat myöneet hänelle kaiken riisin,
kaikki gong-gongit ja vaatteet, jotka olivat hänen retkellään tarpeen.
Heillä oli hänen viimeinenkin penninsä. Siksi he eivät välittäneet
hituistakaan hänen puuhistaan. Näissä ajatuksissaan Almayer, usein
peräti lannistuneena, kapusi hitaasti uuden talonsa parvekkeelle
päästäkseen sadetta pakoon. Ja nojautuen ulommaiseen kaidepuuhun,
pää hartioitten väliin luhistuneena, hän painui katkeriin ajatuksiin
huomaamatta ajan kulkua ja nälkää ja kuulematta liioin vaimoansa, joka
kimakasti kutsui häntä illalliselle.

Kun ensimäinen ilta-ukkosen jyrinä oli herättänyt Almayerin
surullisista mietteistään, mennä kompuroi hän hitaasti vanhasta
talostaan tuikkivaa valoa kohden. Koska hän ei vielä kokonaan ollut
menettänyt toivoaan, niin oli hänen kuulonsa tavattomasti herkistynyt
eroittamaan pienimmänkin äänen, joka tuli virralta. Hän oli muutamana
yönä peräkkäin kuullut airojen loisketta ja nähnyt hämärästi jonkun
veneen hahmon. Mutta kun hän oli tervehtinyt tuota varjomaista ilmiötä
ja sydän sykähtäen oli toivonut saavansa kuulla Dainin äänen, oli hän
saanut joka kerta pettymyksekseen äkäisen vastauksen, josta oli voinut
päättää, että arapialaisia oli virralla. He olivat olleet menossa
tervehtimään Lakambaa, tuota kotikissaa.

Nämä pettymykset aiheuttivat Almayerille monta unetonta yötä, jotka
hän vietti miettimällä, minkälaista koirankujetta nuo arvossapidetyt
henkilöt nyt taas hautoivat mielessään. Kun näin viimein kaikki toivo
näytti menneen, oli Almayer ylen riemuissaan kuullessaan yht'äkkiä
Dainin äänen. Mutta kun Dain vain kaikin mokomin tahtoi päästä
Lakamban puheille, niin tuli Almayer levottomaksi, sillä hän oli yhä
perin epävarma siitä, miten Lakamba itse asiassa suhtautui häneen.
Mutta pääasia oli se, että Dain viimeinkin oli palannut. Tietenkin
hän aikoi pitää kiinni kauppasopimuksestaan. Almayerin toiveet saivat
taas virikettä, ja hän nukkui sinä yönä hyvin. Mutta Nina sensijaan
tähysteli yhä äkäistä virtaa, jota merta kohti painuvat ukkossateet
pieksivät.



KUUDES LUKU.


Pian oli Dain toisella puolen virtaa lähdettyään Almayerin talosta.
Hän laski maihin paaluvarustuksen sisällä olevaan venevalkamaan.
Tämä paaluvarustus ympäröi rakennusryhmää, joka oli Sambirin rajahin
asuntona. Näki aivan selvästi, että sinne vierasta odotettiin, sillä
veneväylän portti oli auki ja soihtujen kantajat olivat valmiina
osoittamaan vieraalle tietä alas painunutta lankkusiltaa pitkin
komeimpaan rakennukseen, missä Lakamba silloin majaili ja missä kaikki
valtiolliset asiat ratkaistiin. Muihin paaluvarustuksen sisäpuolella
oleviin rakennuksiin oli majoitettu hallitsijan lukuisa palveluskunta.

Lakamban oma asunto oli lujista lankuista tehty, vankka rakennus. Se
seisoi korkeilla patsailla, ja sitä ympäröi joka taholta halaistuista
bamburuoista kyhätty parveke. Tätä kaikkea suojasi tavattoman korkea
ja jyrkkä, palmun lehdillä peitetty katto, joka lepäsi patsailla. Ne
olivat mustuneet alituisesti käytettyjen soihtujen savusta.

Rajahin rakennus oli virran suuntainen. Toinen sen pitkistä sivuista
oli paaluvarustukseen johtavaan väylään päin. Lyhyellä sivulla oli
ovi, josta oli näköala virran yläjuoksulle, ja painunut lankkukäytävä
johti venevalkamasta suoraan tuolle ovelle. Savuavien soihtujen
himmeässä valossa Dain huomasi joukon asestettuja miehiä seisovan
pimeässä varjossa hänen oikealla puolellaan. Tästä ryhmästä astui
esille Babalatchi aukaistakseen oven, ja Dain kävi sisään rajahin
virka-asunnon vastaanottohuoneeseen. Tilaisuutta varten oli noin kolmas
osa huoneesta verhoiltu eurooppalaisella raskaalla kankaalla. Lähellä
ikkunaverhoa oli mustasta puusta tehty suuri nojatuoli lukuisine
kaiverruksineen. Sen edessä karkeatekoinen mäntynen pöytä. Muuten oli
huone kalustettu ainoastaan ylenpalttisen runsailla matoilla. Ovesta
vasemmalle seisoi vankkatekoinen pyssyteline, jossa oli kolme kivääriä
pistimineen. Seinän vierillä nukkui varjossa Lakamban henkivartiosto:
kaikki ystäviä tai sukulaisia. Olipa siinä sekava rykelmä ruskeita
käsivarsia ja jalkoja sekä monivärisiä vaatteita! Silloin tällöin
kuului joukosta jonkun rauhattoman nukkujan kuorsaus tai pidätetty
voihkaus. Eurooppalaismallinen lamppu, jolla oli viheriä varjostin,
seisoi pöydällä. Sen valossa Dain kaiken yllämainitun hämärästi näki.

"Sinä olet tervetullut tänne lepäämään", virkkoi Babalatchi katsoen
kysyvästi Dainiin.

"Minun täytyy heti puhua rajahille," vastasi Dain.

Babalatchi teki myöntävän liikkeen, kääntyi ottamaan messinkistä
gong-gongia, joka oli ripustettu pyssytelineen alle, ja iski siihen
kaksi kertaa terävästi.

Korvia särkevä pärinä herätti vartiat. Kuorsauksia ei enää kuulunut,
nukkujat vetivät koukkuun ojennetut koipensa, koko rykelmä rupesi
liikehtimään ja vähitellen alkoi siitä irtautua yksilöllisiä hahmoja,
kovasti siinä haukoteltiin ja hierottiin unisia silmiä. Verhojen takaa
kuului äkkiä naisten rupatusta ja sitten Lakamban matala ääni.

"Arapialainen kauppiasko siellä on?"

"Ei, herra," vastasi Babalatchi. "Dain on lopultakin palannut. Hän
on tullut tänne tärkeissä asioissa, on totta vie -- jos te nyt
armollisesti suvaitsette."

Lakamba näytti armossaan tähän suostuvan, sillä hetken kuluttua
hän tuli esille verhon takaa, mutta niin pitkälle ei hänen armonsa
kuitenkaan mennyt, että olisi saatu hänet houkutelluksi pukeutumaan
kunnollisesti. Lyhyt, punainen uumaverho käärittiin hänen
vyötäreilleen. Kas siinä oli hänen koko pukunsa! Sambirin armollinen
hallitsija näytti uniselta ja tympeältä. Hän istui nojatuolissa,
hajasäärin, kyynärpäät kädennojilla, leuka rintaa vasten. Näin odotti
hän raskaasti hengittäen ja vastahakoisen näköisenä, että Dain alkaisi
puhua tärkeästä asiastaan.

Mutta Dain ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän suuntasi katseensa
Babalatchiin, joka mukavasti istua nökötti herransa jalkojen juuressa
ja vaikeni yhä pitäen päätänsä hieman eteenpäin taivutettuna, ikäänkuin
olisi tarkkaavana odottanut kohta kuultavia viisauden sanoja.

Babalatchi yskäsi hillitysti ja kumartuen vähäsen työnsi Dainille
muutamia mattoja istuinpaikaksi. Sitten hän kohotti piipittävän äänensä
kuuluville ja vakuutti Dainille tulisen kaunopuheisesti, mitenkä
kaikki nyt olivat ihastuksissaan, kun Dain kauan kaivattuna viimeinkin
oli palannut. Hänen oli kaikesta sydämestään halajanut nähdä Dainin
kasvoja, ja hänen korvansa olivat ihan kuihtua, kun ne eivät olleet
saaneet kuulla Dainin virkistävää ääntä. Kaikkien sydämet ja korvat
olivat Babalatchin vakuutuksen mukaan samassa surullisessa tilassa.
Ja hän viittasi sulavalla käden liikkeellä virran toiselle rannalle,
missä kaikki nukkuivat rauhallisesti, tietämättä mitään siitä suuresta
ilosta, joka heitä odottaisi aamulla, kun saisivat kuulla Dainin
tulosta. "Sillä", jatkoi Babalatchi, "mikäpä voisi tuottaa köyhälle
miehelle suurempaa iloa kuin jalomielisen kauppiaan antelias käsi tai
mahtavan -- -- --"

Tässä hän äkkiä katkaisi puheensa muka hämmentyen, mutta kaikki oli
edeltäpäin suunniteltua. Hänen harhaileva katseensa painui lattiaan,
samalla kun hänen muodottomilla huulillaan hetken aikaa viivähti
anteeksi pyytävä hymy. Pari kertaa välähti Daininkin kasvoille hymy,
häntä huvitti Babalatchin imartelu. Mutta heti oli hän taas olevinaan
perin vakava. Lakamba rypisteli kulmakarvojaan, ja hänen huulensa
liikkuivat kiivaasti, kun hän kuunteli pääministerinsä lavertelua.
Babalatchin lopetettua puheensa alkoi huoneessa vallitsevassa
hiljaisuudessa kuulua ihan kuorossa eritapaista kuorsausta. Se tuli
siitä nurkasta, missä henkivartijat olivat jatkaneet keskeytettyä
untansa. Mutta etäinen ukkosen jyrinä, joka sai Ninan sydämen
vapisemaan rakastettunsa turvallisuuden puolesta, jäi huomaamatta
noilta kolmelta mieheltä. Jokainen heistä ajoi sellaisella innolla omaa
asiaansa, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

Hetken vaitiolon jälkeen Babalatchi, hyljäten imartelevan
kaunopuheisuuden kukat, alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa lyhyin,
hätäisin lausein ja hiljaisella äänellä. He olivat olleet hyvin
levottomia. Miksi oli Dain viipynyt niin kauan poissa? Virran
alajuoksulla elävät miehet olivat kuulleet suurten kanuunain
pauketta ja nähneet hollantilaisen sotalaivan virran suussa olevassa
saaristossa. Siksi he olivat huolissaan. Muutamia päiviä sitten oli
Abdullan korviin tullut huhuja jostain onnettomuudesta. Ja siitä alkaen
he olivat odottaneet Dainin paluuta peljäten, että jotakin ikävää
oli tapahtunut. Päiväkausiksi he olivat pelossaan sulkeneet silmänsä
kaikelta, olivat hätääntyneinä heränneet aamuisin ja liikkuneet
vavisten ulkosalla kuin vihollisen silmien edessä. Ja kaikki Dainin
tähden. Eikö hän nyt poistaisi sitä pelkoa, mikä heillä oli ollut
hänen turvallisuudestaan -- mutta ei suinkaan omastaan? He olivat itse
rauhallisia ja luottavia. He luottivat Batavian mahtavaan rajahiin
-- johtakoon kaitselmus aina hänet voittoon palvelijainsa iloksi
ja eduksi! "Ja täällä", jatkoi Babalatchi, "minun herrani Lakamba
alkoi ihan laihtua, niin oli hän huolissaan kauppiaasta, jonka hän
oli ottanut suojelukseensa. Ja samoin oli Abdullan laita, sillä mitä
sanoisivatkaan kaikenlaiset heittiöt, jos sattumalta -- -- --"

"Ole vaiti, hupsu!" ärähti Lakamba äkäisesti.

Babalatchi vaikeni alistuen, tyytyväinen hymy huulilla. Dain taas,
joka oli katsellut häntä aivan kuin lumottuna, kääntyi helpoituksesta
huoaten Sambirin hallitsijaan päin. Lakamba ei liikahtanutkaan ja
katseli päätään nostamatta Dainiin silmäkulmainsa alta. Hän hengitti
ääneen, huulet pitkällä, kaikin puolin tyytymättömänä.

"Puhu! Oi Dain!" virkkoi hän viimein. "Me olemme kuulleet monellaisia
huhuja. Monena yönä peräkkäin on ystäväni Reshid tullut tänne, mukanaan
ikäviä uutisia. Uutiset kulkevat nopeasti pitkin rannikkoa. Mutta
voivathan ne olla perättömiä. Tähän aikaan on ihmisten huulilla enemmän
valhetta kuin nuoruuteni päivinä, mutta minä en ole silti helpommin
petettävissä nykyään kuin ennenkään."

"Joka sanani on totta," virkkoi Dain huolettomasti. "Jos tahdotte
tietää, miten minun prikini on käynyt, niin tietäkää, että se on
hollantilaisen käsissä. Usko minua, rajahi," jatkoi hän äkkiä ponnella.
"Valkoisilla käärmeillä on hyviä ystäviä Sambirissa, miten ne olisivat
muuten tietäneet, että minä olin sieltä tulossa?"

Lakamba lennätti Dainiin lyhyen, vihamielisen silmäyksen. Babalatchi
nousi nopeasti, meni pyssytelineen luo ja iski kovasti gong-gongiin.

Oven ulkopuolelta kuului paljaitten jalkojen sipsutusta, sisällä
heräsivät vartiat, he istuivat tuijottaen eteensä ja ihmettelivät
unipäissään melua.

"Niin, sinä valkoisen rajahin uskollinen ystävä," jatkoi Dain
puhettaan, kääntyen ivallisesti Babalatchiin päin, joka oli
palannut paikalleen. "Niin, minä olen pelastunut ja olen nyt täällä
ilahuttamassa sinun sydäntäsi. Kun minä näin tuon hollantilaisen
laivan, ohjasin prikini riuttojen turviin ja vein sen maihin. Ne eivät
uskaltaneet seurata meitä laivalla, vaan panivat veneet liikkeelle.
Me turvauduimme myöskin veneisiimme ja koetimme päästä pakoon, mutta
laivasta sinkautettiin meitä kohti tulikuulia, ja moni meikäläisistä
sai surmansa. Mutta minä jäin henkiin, oi Babalatchi! Hollantilainen
on tulossa tänne. Ne etsivät minua. Ne ovat tulossa vaatimaan minua
uskolliselta Lakamba ystävältään ja hänen orjaltaan, Babalatchilta.
Riemuitkaa!"

Mutta ei kumpikaan hänen kuulijoistaan näyttänyt olevan ilakoivalla
tuulella. Lakamba oli asettanut toisen jalkansa polvelle ja raaputteli
sitä miettivän näköisenä. Babalatchi taas, joka istui jalat ristissä,
tuntui äkkiä tulleen tavallista pienemmäksi ja kumarammaksi ja tuijotti
ilmeettömästi suoraan eteensä. Henkivartiatkin osoittivat jonkunverran
mielenkiintoa tapahtumain menoon ja heittäytyivät pitkin pituuttaan
matoille ollakseen lähempänä puhujaa. Muuan heistä nousi pystyyn ja
seisoi nyt nojaten pyssytelineeseen ja leikitteli hajamielisesti
miekankahvansa tupsuilla.

Dain odotti, kunnes ukkosen jyrinä oli muuttunut kaukaiseksi kuminaksi.
Sitten hän taas puhui.

"Oletko sinä kuuro, oi sinä Sambirin valtias! Tai eikö mahtavan rajahin
poika ansaitse sinun huomiotasi? Minä olen tullut tänne etsimään suojaa
ja varoittamaan sinua. Ja nyt minä tahdon tietää, mitä sinä aijot
tehdä."

"Sinä tulit tänne valkoisen miehen tyttären vuoksi," tokasi äkkiä
Lakamba. "Sinun turvapaikkasi on isäsi luona, joka on Balin rajahi,
taivaan poika, itse 'Anak Agong'. Mikä minä olen suojelemaan mahtavia
ruhtinaita? Eilen viimeksi istutin riisiä kaskettuun uutismaahan, ja
sinä sanot, että elämäsi on minun käsissäni."

Babalatchi vilkasi herraansa. "Ei kukaan voi paeta kohtaloaan," mutisi
hän hurskaana. "Kun rakkaus valtaa miehen, niin on hän kuin lapsi
ilman ymmärrystä. Ole armollinen, Lakamba," hän lisäsi nykäisten
varoittavasti rajahia uumaverhosta.

Lakamba tempasi vihaisesti irti liinan liepeen. Kun hänelle alkoi
selvitä, mitenkä sietämättömään pulaan he olivat joutuneet Dainin
paluun kautta Sambiriin, niin menetti hän vähitellen mielenmalttinsa,
minkä hän tähän asti oli voinut säilyttää. Hän kohotti äänensä
kuuluville, vaikka ulkona vinkui tuuli ja sade rapisi katolla, kovan
tuulispään pyyhkästessä yli talon.

"Sinä tulit tänne ensin kauppiaana, huulilla makeat sanat ja suuret
lupaukset, ja pyysit minua valmistamaan sinulle maaperää, samalla kun
sinä taivuttelit tahtosi alaiseksi tuon valkoisen miehen. Ja minä tein
tahtosi. Mitä sinä nyt vielä kaipaat? Kun olin nuori, niin tappelin.
Mutta nyt olen vanha ja haluan rauhaa. Minulle on helpompaa surmauttaa
sinut kuin tapella hollantilaista vastaan."

Tuulispää oli mennyt ohi, ja myrskyn lyhyenä väliaikana Lakamba
toisteli hiljaa ikäänkuin itselleen: "Paljon helpompi. Paljon helpompi."

Rajahin uhkaavat sanat eivät kuitenkaan suurestikaan järkyttäneet
Dainin rauhallista mieltä. Vielä Lakamban puhuessa hän oli kerran
nopeasti vilkaissut yli olan ollakseen varma, ettei kukaan ollut hänen
selkänsä takana. Rauhoituttuaan tässä suhteessa hän oli vetänyt esille
uumavyön laskoksista pähkinärasian ja oli käärinyt huolellisesti pienen
palasen betelpähkinää ja hyppysellisen kalkkia viheriään lehteen,
jonka huomaavainen Babalatchi kohteliaasti oli hänelle ojentanut. Hän
oli ottanut sen vastaan vaiteliaalta valtiomieheltä jonkunlaisena
sovinnon merkkinä, ikäänkuin Babalatchin äänettömänä vastalauseena,
jonka tämä pani herransa epäviisasta kiivautta vastaan, ikäänkuin
mahdollisen keskinäisen ymmärtämyksen enteenä, ymmärtämyksen, johon
vielä voitaisiin päästä.

Muuten Dain ei ollut ensinkään levoton. Vaikkakin hän myönsi
oikeutetuksi sen Lakamban otaksuman, että hän oli tullut takaisin
Sambiriin ainoastaan valkoisen miehen tyttären tähden, niin ei hän
kuitenkaan huomannut itsellään olevan lapsen vajavaista ymmärrystä,
mihin Babalatchi oli viittaillut. Dain tiesi kylläkin varsin hyvin,
että Lakamba oli siksi pahasti sekaantunut ruudin salakuljetukseen,
että tämä pelkäsi hollantilaisten viranomaisten puuttuvan asiaan. Kun
hänen isänsä, Balin itsevaltias rajahi, oli lähettänyt hänet liikkeelle
aikana, jolloin hollantilaisten ja malaijien keskeiset vihollisuudet
uhkasivat levitä Sumatralta yli koko saariston, niin olivat kaikki
suurkauppiaat olleet aivan kuuroja kuulemaan hänen varovaisia
ehdotuksiaan eikä heitä olleet houkutelleet edes ne suuret palkkiot,
joita hän oli ollut valmis maksamaan ruudista. Dain oli mennyt
silloin Sambiriin, johon hän viimeiseksi, vaikkakin vähin toivein,
oli turvautunut, kuultuaan Macassarissa kerrottavan sikäläisestä
valkoisesta miehestä ja säännöllisestä höyrylaivan välittämästä
kauppaliikenteestä Singaporeen. Häntä oli houkutellut Sambiriin
myöskin se seikka, että virran varsilla ei ollut hollantilaisten
viranomaisten päämajaa, mikä epäilemättä oli helpoittava hänen asiansa
onnistumista. Lakamban itsepintainen lojalisuus, jolla oli juurensa
hyvin ymmärrettävässä itsekkyydessä, oli vähällä tehdä tyhjiksi Dainin
toiveet. Mutta lopulta nuoren miehen anteliaisuus, hänen vakuuttava
intonsa ja hänen isänsä kunnioitusta herättävä, mahtava nimi saivat
Sambirin varovaisen, epäröivän hallitsijan muuttamaan mielensä. Lakamba
ei kuitenkaan itse tahtonut olla missään tekemisissä minkään laittoman
liikeyrityksensä kanssa. Niinpä hän vastusti sitä ajatusta, että tässä
hommassa käytettäisiin arapialaisia. Mutta sen sijaan hän ehdotti
Almayeriä välittäjäksi, väittäen, että tämä oli heikkotahtoinen mies,
jonka helposti voi taivutella puolelleen, ja että Almayerin ystävä,
englantilaisen laivan kapteeni voisi olla suureksi hyödyksi. Oli muka
hyvin luultavaa, että kapteeni yhtyisi yritykseen ja kuljettaisi salaa
ruutia laivallaan, Abdullan siitä tietämättä. Mutta Dain sai taas
Almayerin puolelta kokea aavistamattoman kovaa vastustusta. Lakamban
täytyi lähettää Almayerin luo Babalatchi, joka juhlallisesti vakuutti,
että hänen herransa takaisi rajattoman ystävyytensä valkoiselle
miehelle ja että Dain vahvistaisi tämän vakuutuksen ja ystävyyden
vihattujen, valkoisten pakolaisten mainioilla hopeaguldeneilla. Viimein
Almayer kuitenkin suostui ja ilmoitti, että ruutia saataisiin, mutta
Dainin täytyi lainata hänelle rahaa lähetettäväksi Singaporen ruudin
maksuksi. Hän lupasi taivuttaa Fordin ostamaan ruutia ja kuljettamaan
sitä salaa höyrylaivalla prikille. Hän ei tahtonut itselleen mitään
rahassa siitä, mitä tämä yritys tuottaisi, mutta Dainin piti sensijaan
avustaa häntä suuressa yrityksessään, sittenkun tämä oli lähettänyt
ensin prikinsä matkalle. Vielä oli Almayer selittänyt Dainille, että
hän ei voinut luottaa asioissaan yksin Lakambaan, hän näet pelkäsi
menettävänsä aarteensa ja henkensäkin rajahin ahneuden tähden.
Kuitenkin piti rajahille asiasta ilmoittaa ja saada hänet osakkaaksi
yritykseen, sillä muuten valtiaan ystävyys loppuisi. Almayerin täytyi
näin alistua kaikkeen.

Jos Dain ei olisi tullut nähneeksi Ninaa, niin olisi hän luultavasti
kieltäytynyt omasta ja miestensä puolesta ottamasta osaa tuohon
suunniteltuun retkeen, joka piti tehtämän Gunong Masin kultavuorille.
Oikeastaan hän oli aikonut palata Sambiriin puolen miehistönsä kera,
heti kun priki oli saatu irti koralliriutoilta, mutta hollantilaisen
fregaatin hellittämätön takaa-ajo oli pakoittanut hänet ajamaan
etelää kohti ja lopullisesti hävittämään laivansa. Näin säilytti hän
vapautensa ja kenties uhatun henkensäkin. Niin, hän oli todellakin
tullut takaisin Sambiriin Ninan tähden, vaikkakin hän arvasi, että
hollantilaiset etsisivät häntä sieltä. Mutta hän oli samalla ottanut
huomioon senkin, että Lakamba hyvinkin voisi häntä suojella. Huolimatta
julmista puheistaan tuo armollinen valtias ei kuitenkaan surmaisi
häntä, sillä jo aikoja sitten oli Lakamba ollut vakuutettu siitä,
että Dain tiesi valkoisen miehen salaisuuden. Siksipä ei hän myöskään
luovuttaisi Dainia hollantilaisille, sillä hän pelkäsi, että jonkun
onnettoman paljastuksen kautta ilmenisi hänen osallisuutensa tuohon
petolliseen liikeyritykseen. Näin ollen Dain tunsi olonsa siedettävän
varmaksi, kun hän istui miettien vastausta rajahin verenhimoiseen
puheeseen. Dain ajatteli, että hän osoittaisi rajahille, minkälaiseksi
tämän asema tulisi, jos hän joutuisi hollantilaisten käsiin ja puhuisi
suunsa puhtaaksi. Hänellä ei olisi silloin enää mitään menetettävää
ja hän sanoisi suoran totuuden. Ja jos hän nyt palasikin Sambiriin
ja häiritsi Lakamban rauhaa, entäs sitten? Hän tuli pitämään
omaisuuttaan silmällä. Olihan hän syytämällä syytänyt hopeaa Mrs.
Almayerin pohjattomaan syliin? Hän oli maksanut tytöstä lunnaat, jotka
vastasivat mahtavan ruhtinaan arvoa. Mutta sittenkin olivat ne hänestä
riittämättömät tuosta hurmaavasta olennosta, jota hänen kesyttämätön
henkensä niin kiihkeästi kaipasi, että hän tunsi sydämessään kovempaa
tuskaa, kuin mitä ankarin ruumiillinen kipu koskaan oli hänelle
tuottanut. Hän kaipasi onneansa. Hänellä oli oikeus olla Sambirissa.

Dain nousi, meni pöydän luo ja nojasi siihen molemmat kyynärpäänsä.
Lakamba siirsi niinikään istuintaan vähän lähemmäksi pöytää, samalla
kun Babalatchi ryömi nelinkontin joukkoon ja työnsi uteliaan päänsä
isäntänsä ja Dainin väliin. Nyt vaihtoivat he nopeasti ajatuksiaan.
He puhuivat kuiskaillen toisilleen, kasvot aivan lähekkäin. Dain teki
ehdotuksiaan, Lakamba vastusteli niitä, Babalatchi koetti sovitella ja
oli levoton, sillä nopealla käsityskyvyllään hän hyvin tajusi tulevat
vaikeudet. Babalatchi puhui eniten, kuiskaillen vakavana ja kääntäen
päänsä hitaasti puolelta toiselle, ikäänkuin olisi tahtonut ainoalla
silmällään vuorotellen vaikuttaa kumpaankin kuulijaansa. Miksi piti
riidellä? sanoi hän. Annetaan tuan Dainin, jota hän rakasti isäntänsä
jäljestä eniten, mennä rauhassa piiloon. Olihan piilopaikkoja kylliksi.
Bulangin talo tuolla syrjäisillä uutisviljelyksillä oli kaikista paras.
Bulangi oli luotettava mies. Siellä kiemurtelevien kanavien sokkeloissa
ei yksikään valkoihoinen tulisi toimeen. Valkoiset miehet olivat kyllä
väkeviä, mutta peräti typeriä. Ei heidän kanssaan mielellään tapellut,
mutta helppo oli heitä pettää. He olivat tyhmien naisten kaltaisia,
eivät osanneet käyttää järkeään, hän pitäisi puolensa kenelle tahansa
niistä, lisäsi Babalatchi luottaen itseensä, kuten ainakin mies, jolta
puuttui riittävää kokemusta. Luultavasti hollantilaiset etsisivät
Almayeriä. Ehkäpä he veisivät mukanaankin maanmiehensä, jos nimittäin
epäilivät häntä. Ja se olisikin hyvä. Kun hollantilaiset olisivat
menneet pois, saisivat Lakamba ja Dain aarteen ilman minkäänlaista
häiriötä, ja silloin olisi yksi vähemmän saaliin jaossa. Eikö hän
puhunut viisaasti? Ja jos tuan Dain haluaisi mennä Bulangin taloon
siksi, kunnes vaara oli ohi, niin pitäisi hänen mennä heti.

Dain suostui kylläkin piiloittamistuumaan tuntien samalla jonkunlaista
kiitollisuuttakin Lakambaa ja huolekasta valtiomiestä kohtaan,
mutta hän kieltäytyi jyrkästi menemästä heti katsoen merkitsevästi
Babalatchia silmään. Valtiomies huokasi, kuten ainakin se, joka suostuu
välttämättömään, ja viittasi vaijeten virran toiselle rannalle. Dain
nyökäytti hitaasti päätään.

"Niin, sinne minä menen", virkkoi Dain.

"Vieläkö ennen päivän nousua?" kysäsi Babalatchi.

"Minä menen sinne heti," vastasi Dain päättävästi. "Valkoiset miehet
eivät ole luullakseni täällä ennen huomisiltaa, ja minun täytyy kertoa
Almayerille meidän tuumistamme."

"Ei, tuan. Ei, älä kerro mitään," kielteli Babalatchi. "Minä menen
sinne itse auringon noustessa ja ilmoitan hänelle kaikki."

"Minäpä käväsen ulkona katsomassa," sanoi Dain varustautuen lähtemään.

Ulkona alkoi rajuilma raivota uudelleen, sankat pilvet liikkuivat
matalalla pään päällä. Kuului herkeämättä kaukaista ukkosen jyrinää
ja läheltä tuon tuostakin ankaria räjähdyksiä. Sinertäväin salamain
taukoamatta singahdellessa näyttäytyivät tämän tästä metsät ja virta
häikäisevän selvin yksityispiirtein, mikä on niin ominaista moisella
ukkosilmalla. Rajahin talon oven ulkopuolella seisoivat Dain ja
Babalatchi huojuvalla parvekkeella. Myrskyn rajuus näytti heitä ihan
hämmentävän ja huumaavan. Heidän ympärillään näkyi joka taholla maassa
kyyköttäviä hahmoja. Ne olivat rajahin orjia ja palvelijoita, jotka
etsivät suojaa sateelta. Äkkiä huusi Dain kovasti venemiehilleen,
jotka vastasivat hänelle kuin yhdestä suusta: "_Ada_,[11] tuan!" ja
katselivat levottomina virtaa.

"Nyt käy kova virta!" huusi Babalatchi Dainin korvaan. "Virta on
aika kiukkusella tuulella. Katsohan! Katsohan kiitäviä puunrunkoja!
Voitkohan mennä?"

Dain tähysteli epäröiden tummansinistä, kuohuvaa veden pintaa, jota
metsä kaitana tummana juovana kaukana toisella puolella rajoitti. Äkkiä
välähti valkoinen salama. Näkyviin tulivat matala niemi, sen tuulessa
taipuvat puut ja Almayerin talo. Vain hetken ne väikkyivät silmissä ja
hävisivät samalla. Dain tyrkkäsi Babalatchin tieltään ja juoksi rantaan
venevalkamaan. Häntä seurasivat hänen vilusta värisevät venemiehensä.

Babalatchi vetäytyi hitaasti sisään ja sulki oven, sitten hän kääntyi
ympäri ja katseli vaijeten Lakambaan. Rajahi istui liikkumatta
tuijottaen ilmeettömästi pöytään. Babalatchi katseli tarkkaavasti tuota
hämmentynyttä miestä, jota hän oli palvellut niin monta vuotta hyvinä
ja pahoina päivinä. Varmaankin tunsi yksisilmäinen valtiomies villissä,
aina järkeilevässä povessaan outoa kiintymyksen ja ehkäpä säälinkin
tunnetta tuota miestä kohtaan, jota hän sanoi herrakseen. Nyt kun hän
oli ensimäisen neuvonantajan turvallisessa asemassa, voi hän kaikessa
rauhassa tarkastella elämäänsä halki menneitten vuosien hämärän. Niin,
olihan hän kerran ollut rosvonakin ja saanut silloin turvapaikkansa
tuon miehen kodissa, perin alkuperäisillä, vaatimattomilla
riisiviljelyksillä. Sitten oli seurannut pitkä ajanjakso, jolloin
menestys oli ollut keskeymätöntä ja viisaita neuvoja oli riittänyt.
Peloton Lakamba oli silloin päättäväisesti pannut käytäntöön tarkoin
harkitut salajuonensa, kunnes koko itärannikko Poulo Lautista aina
Tanjong Batuun asti kuunteli Babalatchin järkeviä neuvoja, joita
Sambirin valtias heille ominaan jakeli. Miten monta vaaraa olikaan
vältetty, miten monta kertaa uljaasti katsottu vihollista silmiin,
miten monta valkoista miestä olikaan petetty noina pitkinä vuosina!
Ja kun hän nyt katseli niin monen vuoden kärsivällisen työn tulosta,
niin näki hän edessään Lakamban, jonka uhkaavan vaaran pelkkä varjokin
oli masentanut. Hallitsija alkoi vanheta, ja Babalatchi, tuntien
rauhattoman tunteen vatsansa pohjassa, asetti sinne vaistomaisesti
molemmat kätensä. Yht'äkkiä hänkin surukseen huomasi, että vanhuushan
se häntä itseäänkin jo vaivasi. Uhkarohkean toiminnan aika oli
heiltä kummaltakin jo mennyttä. Varovainen viekkaus oli heidän ainoa
tukensa ja turvansa. He kaipasivat rauhaa. He olivat jo taipuvaisia
muutoksiin, olivatpa he valmiit supistamaan elintapojaankin, jotta
heillä olisi varoja, millä torjuisivat päältään vaikeat ajat, jos ne
olivat niin torjuttavissa. Babalatchi huokasi jo toisen kerran sinä
yönä asettuessaan istumaan Lakamban jalkojen juureen ja tarjotessaan
herralleen äänettömällä myötätunnolla tämän pähkinärasian. He istuivat
lähekkäin, mutta ääneti, kuten pähkinäin pureksijain tapa oli,
liikuttivat hitaasti leukojaan, syljeksivät säädyllisesti avosuiseen
kädestä käteen kulkevaan messinkiastiaan ja kuuntelivat ulkona
raivoavien elementtien hirvittävää mellastusta.

"Siellä on aika kova tulva," huomautti Babalatchi surunvoittoisesti.

"Niin on," sanoi Lakamba. "Menikö Dain?"

"Kyllä hän meni, tuan. Hän juoksi rantaan kuin pahan hengen riivaama."

Seurasi pitkä vaitiolo.

"Hän voi sinne hukkua," arveli viimein Lakamba, tavallista
myötätuntoisempi sävy äänessä.

"Puunrunkoja ajelehtii kyllä paljon," vastasi Babalatchi, "mutta Dain
on hyvä uimari," lisäsi hän veltosti.

"Hänen pitäisi jäädä eloon," virkkoi Lakamba, "sillä hän tietää, missä
aarre on."

Babalatchi murahti pahantuulisesti myöntymisen merkiksi. Sambirin
valtiomiehen loistavassa toiminnassa oli yksi ainoa epäonnistunut
yritys, joka hänen mieltään kirvelsi. Hän näet ei ollut päässyt
selville siitä valkoisen miehen salaisuudesta, joka koski tuota
kultasuonta.

Myrskyn raivoa oli nyt seurannut täydellinen rauha. Ainoastaan pienet
myöhästyneet pilvet, jotka riensivät kiireissään ohi yhtyäkseen
kaukana ääneti salamoivaan pääjoukkoon, lähettivät mennessään pieniä
sadekuuroja. Vienosti sihisten putoilivat pisarat palmun lehdillä
peitetylle katolle.

Lakamba riuhtasi itsensä irti tylsästä mielentilastaan ja näytti
vihdoinkin käsittäneen aseman.

"Babalatchi!" huusi hän reippaasti tyrkäten jalallaan palvelijaansa.

"Ole hyvä! tuan! Minä kuulen."

"Jos valkoiset paholaiset tulevat tänne, Babalatchi, ja vievät
Almayerin Bataviaan rangaistakseen häntä ruudin salakuljetuksesta, niin
mitä sinä luulet hänen tekevän?"

"En tiedä, herra."

"Sinä olet typerä," tokasi Lakamba karkeasti. "Hän ilmoittaa tietysti
heille, missä aarre on, saadakseen armoa. Sen hän tekee."

Babalatchi kohotti katseensa herraansa ja nyökkäsi päätään surullisena
tästä yllätyksestä. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Siinä oli
taas uusi pulma.

"Almayerin täytyy kuolla," sanoi Lakamba päättäväisesti, "jotta
meidän salaisuutemme ei tulisi ilmi. Hänen täytyy kuolla kaikessa
hiljaisuudessa. Sinun täytyy saada se aikaan."

Babalatchi oli samaa mieltä ja nousi väsyneesti seisaalleen.
"Huomennako?" kysyi hän.

"Niin huomenna, ennenkuin hollantilaiset tulevat. Hän juo paljon
kahvia," lisäsi Lakamba kuin ohimennen.

Babalatchi oikoili haukotellen jäseniään. Mutta Lakamba, joka oli
perin tyytyväinen itseensä, kun oli ilman apua älynsä ponnistuksella
ratkaissut pulmallisen kysymyksen, alkoi äkkiä tulla kovin virkeäksi.

"Babalatchi!" sanoi hän uupuneelle valtiomiehelleen, "tuo tänne se
soittorasia, jonka valkoinen kapteeni minulle antoi. Minä en saa unta."

Kun Babalatchi kuuli tämän käskyn, asettui synkkä alakuloisuuden varjo
hänen kasvoilleen. Vastahakoisesti hän meni verhon taakse ja palasi
heti sieltä kantaen käsivarsillaan pientä posetiivia, jonka hän sitten
hyvin masentuneena laski pöydälle. Lakamba asettui mukavasti istumaan
nojatuoliinsa.

"Väännä, Babalatchi, väännä!" mutisi hän silmät ummessa.

Babalatchi tarttui epätoivoisella vimmalla kädensijaan. Ja kun hän
siinä väänsi konetta, muuttui hänen kasvojensa synkkä ilme vähitellen
toivottoman alistuvaksi. Avonaisesta ikkunaluukusta häipyivät Verdin
säveleet syvään hiljaisuuteen, joka vallitsi virralla ja metsissä.
Lakamba kuunteli soittoa silmät ummessa, onnellinen hymy huulilla.
Konetta väännellessään Babalatchi toisinaan torkahti ja horjahti
eteenpäin, mutta heti hän taas kapsahti kovasti säikähtäen pystyyn ja
kiskasi muutaman kerran vimmatusti kädensijasta. Luonto uinaili hurjan
rajuilman tauottua uupuneen unta, mutta Sambirin valtiomiehen epävarma
käsi sai Trovatoren tuon tuostakin itkemään ja vaikeroimaan ja yhä
uudestaan sanelemaan jäähyvästejään Leonorelle. Valittaen toistuivat
kuin loppumattomassa kehässä Trovatoren kyynelöivät sanat.



SEITSEMÄS LUKU.


Kirkkaan, sumuttoman aamun loistava aurinko lähetteli virtanaan
säteitään sille siirtolan pääpolulle, joka kulki Bantai-nimisen
virran haaran matalalta rannalta Abdullan alueen portille. Polulla
ei näkynyt liikettä tänä aamuna. Tummankellertävänä, monen paljaan
jalan kovaksi polkemana se kulki palmupuuryhmien lomatse. Puitten
korkeat rungot ikäänkuin sulkivat sen tuon tuostakin leveillä, tummilla
varjoviivoillaan, samalla kuin vasta noussut aurinko viskasi niitten
lehtevien kruunujen varjot kauaksi virtaa reunustavien rakennusten
katoille ja jopa itse virrallekin, joka nopeasti ja ääneti vilaji
sivu tyhjien talojen. Kaidalla, kovaksi poljetulla ruohokaistaleella,
joka kulki avattujen ovien ja tien välissä, savusivat aamutulet
lähettäen ohuita, uurteisia savupatsaita vilpoiseen ilmaan ja levittäen
salaperäisen näköistä, sinistä auteretta, kuin hienointa harsoa, yli
auringon valaiseman aution siirtolan.

Almayer, joka juuri oli noussut riippumatostaan, tähysteli unisesti
oudonnäköistä Sambiria ja ihmetteli vaistomaisesti asutuksen autiutta.
Hänen omassa talossaankin oli hyvin hiljaista. Hän ei kuullut vaimonsa
ääntä eikä liioin Ninan askeleita parvekkeen puoleisesta suuresta
huoneesta, jota hän nimitti seurusteluhuoneeksi, aina kun valkoihoisten
vieraillessa tahtoi osoittaa, että hänkin ymmärsi sivistyneitten
yleiset tavat. Ei kukaan siellä milloinkaan istunut. Eikä ollut siellä
millä istua, sillä Mrs. Almayer oli hurjalla tuulella ollessaan, kun
hänen merirosvoaikansa muistot oikein saivat hänet kiihkoon, repinyt
ikkunoista verhot tehdäkseen niistä orjatytöille uumaverhoja ja
polttanut komeat huonekalut pala palalta keittääkseen niistä perheen
jokapäiväisen riisiruuan. Mutta Almayer ei ajatellut tällä kertaa
huonekalujaan. Hän ajatteli Dainin paluuta, Dainin yöllistä neuvottelua
Lakamban kanssa ja sen mahdollista vaikutusta hänen kauan harkittuihin
suunnitelmiinsa, joiden toteuttamisen hetki nyt oli lähellä. Almayer
oli lisäksi levoton siitä, että Dain ei ollut jo tullut, vaikka oli
luvannut varhain aamulla pistäytyä talossa. "On sillä miekkosella ollut
jo kylliksi aikaa tulla yli virran," mietiskeli Almayer itsekseen.
"Ja täällä olisi vielä niin paljon tekemistä tänään. Kaikki pitäisi
yksityiskohtia myöten järjestää huomenaamuista varhaista lähtöä varten.
Veneet pitäisi työntää vesille ja senkin seitsemät seikat viimestellä,
sillä retkikunnan täytyi lähteä liikkeelle täydessä kunnossa, ei mitään
saisi unohtaa, ei kerrassaan mitään -- --."

Äkkiä valtasi Almayerin outo yksinäisyyden tunne. Tässä harvinaisessa
hiljaisuudessa hän huomasi jo kaipaavansa vaimonsa muuten niin
vastenmielistä ääntäkin. Hän toivoi, että se edes keskeyttäisi tämän
painostavan hiljaisuuden, joka sai hänen herkän mielikuvituksensa
aavistamaan taas jonkun uuden onnettomuuden tuloa. "Mitä on
tapahtunut?" puheli hän puoliääneen laahustellessaan liian isoissa
tohveleissaan parvekkeen kaidepuuta kohti. "Ovatko kaikki vielä unessa
vai ovatko kuolleet?"

Siirtolan asukkaat olivat kylläkin hengissä ja hyvinkin valveilla. He
olivat olleet valveilla jo varhaisesta aamusta asti, jolloin Mahmat
Banjer oli ennen kuulumattoman työtarmoisena noussut, siepannut
kirveensä, harpannut kahden nukkuvan vaimonsa yli ja astellut väristen
rantaan ollakseen varma siitä, että talo, jota hän parhaillaan rakensi,
ei ollut mennyt virran mukana viime yönä.

Yritteliäs Mahmat oli rakentanut taloansa suurella lautalla ja hän oli
sen varta vasten sitonut lujasti mutaisen niemen suojaan, missä Pantain
haarajoet yhtyivät, jotta se ei sattuisi ajelehtivien puun runkojen
tielle, jotka varmaankin törmäisivät niemen kärkeen tulvaveden aikana.
Mahmat kulki läpi märän heinikon ja kiroili mielessään työmiehen kovaa
elämää, joka ajoi hänet lämpimästä vuoteestaan kylmään aamuilmaan.
Yhdellä silmäyksellä hän huomasi, että talonsa oli vielä paikallaan. Ja
hän kiitti onneaan, kun oli ollut niin varovainen, että oli hinannut
lauttansa pois vahinkoa kärsimästä. Valkeneva päivä näet paljasti hänen
nähtäväkseen sekavan ruuhkan ajopuita, jotka olivat, mikä mistäkin,
takertuneet liejuiseen, matalaan rantaan. Ne olivat kietoutuneet
toisiinsa oksistaan yhtenäiseksi lautaksi, kieppuivat sinne tänne ja
hieroivat toisiaan vuolaassa virrassa, joka muodostui haarajokien
yhtymäkohtaan. Mahmat meni ihan veden rajaan asti tarkastamaan talonsa
rottinkisia kiinneköysiä. Aurinko toi samassa näkyviin vastakkaisen
rannan metsän. Mutta juuri kun hän kumartui tutkimaan kiinneköysiä
katsahti hän vielä kerran ohimennen puunrunkojen rauhatonta
kuppelehtimista ja näki silloin jotakin, joka sai hänet pudottamaan
kirveen, nousemaan pystyyn ja varjostamaan kädellään silmiään kohoavan
auringon säteiltä. Se oli jotakin punaista. Puunrungot vyöryivät sen
yli, milloin sulkivat sen väliinsä, milloin taas peittivät sen. Se
näytti ensin hänestä punaiselta vaatesiekaleelta. Mutta pian pääsi
Mahmat siitä täydellisesti selville ja hän kirkaisi kovasti.

"Voi, voi! Katsokaa tuonne!" huusi Mahmat. "Tuolla on ihmisen ruumis,
tuolla puitten joukossa!" Hän painoi kätensä huulilleen ja huusi
niitten välitse lausuen joka sanan selvään, kasvot siirtolaa kohti:
"Täällä on ihmisen ruumis virrassa! Tulkaa katsomaan! Täällä on kuollut
-- muukalainen!"

Lähimmän talon naiset olivat jo ulkona sytyttämässä tulia ja
puhdistamassa aamuriisiä. He yhtyivät kimakasti huutoon ja niin se
kiiri talosta taloon häipyen etäisyyteen. Miehet törmäsivät ulos
jännitettyinä, mutta ääneti ja juoksivat liejuista nientä kohti,
missä itsetiedottomat puut kelluivat, hieroivat, kuppelehtivat ja
pyöriskelivät kuolleen muukalaisen ympärillä typerän itsepintaisesti,
kuten hengettömät oliot ainakin. Naiset seurasivat miehiä laiminlyöden
kotitehtävänsä. He eivät ottaneet huomioonkaan sitä mahdollisuutta,
että heitä tällä kertaa huolimattomuudestaan kotona moitittaisiin.
Lapsilaumoja tuli joukon jatkona iloisesti liverrellen, he olivat
riemuissaan tästä aavistamattomasta hälinästä.

Almayer kutsui kovalla äänellä vaimoansa ja tytärtään, mutta kun ei
saanut vastausta, alkoi hän tarkkaavasti kuunnella. Kansanjoukon
hälinä kuului heikosti hänen korviinsa. Se oli varma merkki
jostakin tavattomasta tapahtumasta. Juuri kun Almayer aikoi lähteä
parvekkeelta, tuli hän vilkaisseeksi virralle ja jäi paikoilleen
nähdessään pienen kanootin tulevan rajahin venevalkamasta poikki
virran. Yksinäinen soutumies, jonka Almayer pian tunsi Babalatchiksi,
ei suunnannut kulkuaan suoraan talon kohdalle, vaan siitä jonkun
verran virran suuhun päin, ja meloi Lingardin laiturille, joka oli
rantaäyrään alla suvannossa. Babalatchi komppuroi hitaasti maihin ja
kiinnitteli kanoottiaan harmittavan huolellisesti, aivan kuin hänellä
ei olisi ollut vähintäkään kiirettä tavata Almayeriä, jonka hän
kyllä näki tarkastelevan itseään parvekkeelta. Tämä viivytteleminen
antoi Almayerille aikaa panna merkille ja ihmetellä Babalatchin
virkapukua. Sambirin valtiomies oli puettu korkean arvonsa mukaisesti.
Kirkasvärinen, kirjava uumaverho oli hänen vyötäreillään. Ja sen
runsaista poimuista pisti esille tikarin hopeinen kahva, tikarin,
joka oli näkyvissä ainoastaan suurina juhlina ja virallisilla
vastaanotoilla. Yli ijäkkään valtiomiehen vasemman olan ja tavallisesti
paljaan rinnan kimalteli hieno nahkavyö messinkilevyineen. Ja siihen
oli kaiverrettu kirjoitus "Sambirin sulttaani" ja sen alapuolelle
Alankomaiden vaakuna. Babalatchilla oli päässä punainen turbaani,
jonka hetaleiset tupsut laskeutuivat yli vasemman posken ja olkapään.
Hänen vanhan näköiset kasvonsa saivat näin hullunkurisen keikarimaisen
leiman. Kun kanootti vihdoin viimein oli hänen mielestään kylliksi
hyvin kiinnitetty, oikasi hän vartalonsa suoraksi, pudisteli
paikoilleen uumaverhon laskokset ja asteli pitkin askelin Almayerin
talolle päin heiluttaen säännöllisessä tahdissa pitkää, ebenholtsista
sauvaansa, jonka kultainen, kalliilla kivillä koristettu pää kimalteli
aamuauringon säteissä. Almayer viittasi kädellään oikealle niemekkeelle
päin, jonne ei nähnyt parvekkeelta, mutta kylläkin laiturilta.

"Oi, Babalatchi!" huudahti hän. "Mitä tuolla on tekeillä? Voitko nähdä?"

Babalatchi seisahtui ja katseli tarkkaavasti rantaäyräällä hyörivää
kansanjoukkoa. Hetken kuluttua Almayer näki hänen kummakseen poikkeavan
polulta, keräävän käteensä uumaverhonsa ja juosta hölköttävän
liejuiselle niemekkeelle. Nyt kohosi Almayerin jännitys ylimmilleen,
ja hän juoksi parvekkeen portaita alas. Hän kuuli jo selvästi miesten
puheen sorinan ja naisten kimakat huudot. Ja heti kun hän oli
pyörähtänyt talonsa nurkan taa, näki hän mitenkä ihmisjoukko matalalla
niemekkeellä tungeksi jonkun mielenkiintoisen esineen ympärillä.
Hän kuuli epäselvästi Babalatchin äänen. Sitten hän näki, mitenkä
väkijoukko antoi tietä ijäkkäälle valtiomiehelle ja sulkeutui taas
tämän mentyä. Kuului kiihkeätä puhetta ja lopulta äänekkäitä huutoja.

Almayerin lähestyessä joukkoa lähti siitä muuan mies juoksemaan ja
kiisi hänen ohitseen siirtolaa kohti huomaamatta ollenkaan Almayeriä,
kun tämä pyysi miestä seisahtumaan ja selittämään kiihkonsa syytä.
Tultuaan väkijoukon liepeille Almayer huomasi, että hänen edessään
oli väistymätön ihmisjoukko, joka ei ottanut kuuleviin korviinkaan
hänen pyyntöään päästä eteenpäin eikä liioin välittänyt hänen
tyrkkäyksistään, kun hän koetti raivata itselleen tietä rannalle.

Juuri kun Almayer näin varovasti ja hitaasti pyrki eteenpäin, oli hän
äkkiä kuulevinaan vaimonsa äänen tiheimmästä väkijoukosta. Tuskinpa
hän voi erehtyä Mrs. Almayerin korkeasointuisesta äänestä, vaikkakin
hän kuuli sanat niin epäselvään, ettei voinut ymmärtää niitten
merkitystä. Hän jätti hetkeksi tunkeilemisensa sikseen aikoen saada
jotakin selvitystä ympärillään olevilta, mutta silloin kajahti ilmoille
pitkä, korvia vihlova parkaus. Heti vaikeni joukon hälinä, ja Almayerin
naapurien selitykset jäivät sikseen. Almayer seisoi jonkun aikaa
paikoillaan kuin kivettyneenä hämmästyksestä ja kauhusta, sillä nyt hän
oli vakuutettu siitä, että oli kuullut vaimonsa vaikerrukset, jotka
tämä varmaankin oli päästänyt nähdessään kuolleen. Hänelle muistui heti
mieleen, miten Nina vastoin tavallisuutta oli ollut poissa kotoa, ja
hän tuli ihan raivoon ajatellessaan, että Ninalle oli tapahtunut jokin
onnettomuus. Hän työntyi sokeasti ja hurjasti eteenpäin. Väki väistyi
parkaisten ihmetyksestä ja kivusta, kun Almayer mielipuolen tavoin
tyrkki heitä tieltään.

Niemekkeen nenässä virui pienellä avonaisella paikalla muukalaisen
ruumis, joka vast'ikään oli kiskottu puunrunkojen joukosta maalle.
Sen toisella puolella seisoi Babalatchi nojaten leukaansa sauvansa
päähän ja katsellen herkeämättä ainoalla silmällään muodotonta
möhkälettä: taittuneita raajoja, viilleksittyä lihaa ja veren tahraamia
vaatesiekaleita. Kun Almayer oli raivautunut läpi tyrmistyneitten
katselijain kehän, viskasi Mrs. Almayer oman pääverhonsa hukkuneen
kasvoille, kyykistyi sen viereen ja parkasi taas niin surkeasti, että
kauhun väristys kulki kautta vaikenevan joukon. Mahmat, joka oli
likomärkänä, kääntyi vuorostaan Almayerin puoleen. Hänen piti taas
välttämättä saada kertoa kertomuksensa kuolleen pelastamisesta.

Kun pelon kauhu oli asettunut, näki Almayer ensiksi auringon säteiden
väreilevän edessään ja hän kuuli ympärillään puhuttavan, ymmärtämättä
kuitenkaan mistä puhuttiin. Mutta kovalla tahtonsa ponnistuksella hän
tuli taas tuntoihinsa ja kuuli Mahmatin kertovan:

"Näin se oli, herra. Hänen uumaverhonsa oli takertunut tuohon
taittuneeseen oksaan, ja hän roikkui siinä kiinni pää veden alla.
Kun minä näin, mitä siellä oikein oli, en tahtonut sitä tänne. Minä
olisin antanut sen irtautua ja mennä menojaan. Miksikä me hautaisimme
muukalaisen talojemme keskelle? Senhän henki säikyttäisi vain naisiamme
ja lapsiamme? Onhan meillä jo kylliksi henkiä näillä seuduin?"

Hyväksyvä ääntensorina keskeytti hänet puheessaan. Mahmat vilkasi
moittivasti Babalatchiin.

"Mutta tuan Babalatchi käski minun vetää ruumiin rantaan" jatkoi hän
katsellen ympärillä olevaa kuulijakuntaansa, mutta puhuen ainoastaan
Almayerille -- "ja minä vedin sen jaloista maihin. Läpi liejunkin minä
sitä kiskoin, vaikka sydämestäni mielellä olisin nähnyt sen liukuvan
virran mukana ja laskevan vaikkapa Bulangin uutismaan rantaan --
tulkoon hänen isänsä hauta saastutetuksi!"

Silloin kuului joukosta tukahutettua naurua, sillä Mahmatin ja Bulangin
vihamielinen suhde oli yleisesti tunnettu, ja se oli ollut Sambirin
asukkaitten taukoamattoman mielenkiinnon esineenä. Kesken tätä ilon
purkausta Mrs. Almayer alkoi taas äkkiä valittaa.

"Allah! Mitä tuo nainen vaikeroi!" kivahti Mahmat äkäisesti. "Minä olen
täällä kosketellut ruumista, joka tuli ties mistä, ja olen varmaankin
saastuttanut itseni ennenkuin sain syödä riisiä. Tuan Babalatchin
käskystä kaikki tein, ollakseni valkoiselle miehelle mieliksi. Oletko
nyt mielissäsi, oi sinä tuan Almayer? Ja mitä minä saan palkakseni?
Tuan Babalatchi sanoi, että palkka siitä tulisi, ja sinulta.
Ajattelehan nyt. Minä olen tullut saastutetuksi tai jos en ihan
saastutetuksi, niin ainakin lumotuksi. Katsopas tuon nilkkakoristuksia!
Kukapa olisi koskaan kuullut puhuttavan ruumiista, joka olisi
ilmestynyt yön aikana puunrunkojen joukossa kultarenkaat jaloissa?
Siinä on varmaan noituutta. Mutta yhtäkaikki," lisäsi Mahmat hetken
tuumittuaan, "minä otan nuo renkaat, jos annetaan, sittenhän minulla on
amuletti henkien varalta eikä minun tarvitse peljätä. Jumala on suuri!"

Mrs. Almayerin huulilta kuului taas kova surun purkaus, niin että
Mahmatin vuolas sanatulva keskeytyi. Hämmentyneenä katseli Almayer
vuoroin vaimoaan, vuoroin Mahmatia, vuoroin Babalatchia. Lopulta
kiintyi hänen tuijottava katseensa mudassa viruvaan ruumiiseen. Sen
kasvot olivat peitossa, sen katkenneet ja särkyneet jäsenet irvistivät
luonnottoman näköisinä mikä mistäkin esille. Toinen käsivarsi oli
ojennettuna sivulle päin. Se oli pahasti vääntynyt ja revitty,
valkoisia luita pisti monesta kohdasta esille viilleskellyn lihan alta.
Käsi, jonka sormet olivat harallaan, melkein kosketti Almayerin jalkaa.

"Tiedätkö, kuka tämä on?" kysyi hän hiljaa Babalatchilta.

Babalatchi, joka tuijotti suoraan eteensä, liikutti tuskin huuliaan
puhuessaan. Hänen kuiskaileva vastauksensa, joka oli tarkoitettu
ainoastaan Almayerin kuultavaksi, hävisi Mrs. Almayerin taukoamattomiin
vaikerruksiin.

"Se oli kohtalon määräys. Vilkaisepas jalkojesi juureen, valkoinen
mies. Minä näen noissa rikki revityissä sormissa erään sormuksen jonka
varsin hyvin tunnen."

Tämän sanoessaan Babalatchi astui huolettomasti pari askelta eteenpäin,
asetti kuin sattumalta jalkansa kuolleen kädelle ja painoi sen pehmeään
mutaan. Hän heilautti sitten uhkaavasti sauvaansa väkijoukolle. Se
peräytyi jonkun askeleen.

"Menkää matkoihinne," sanoi hän ankarasti, "ja lähettäkää vaimonne
takaisin aamutulilleen, joita heidän ei olisi pitänyt jättää
juostakseen katsomaan kuollutta muukalaista. Tämä on vain miesten
työtä. Minä otan hänet haltuuni rajahin nimessä. Älköön kukaan muu
jääkö tänne paitsi tuan Almayerin orjat. No, menkää nyt!"

Väkijoukko alkoi väkinäisesti hajaantua. Naiset lähtivät ensin
liikkeelle kiskoen perässään lapsia, jotka pitivät kiinni äidin kädestä
ja rimpuilivat vastaan koko ruumiinsa painolla. Miehet tulla vätystivät
hiljalleen naisten jäljessä muodostellen kulkiessaan yhä uusia ryhmiä,
kunnes vähitellen kaikki hajaantuivat omille tahoilleen lähestyessään
siirtola-asutusta. Kukin asteli nyt nopeasti kotiansa kohti. Aamuriisin
toivo kiirehti nälkäisten askeleita. Mutta pienelle kummulle, mistä
maa vähitellen laskeutui mutaiselle niemekkeelle, jäi vielä muutamia
miehiä -- lienevätkö olleet Mahmatin ystäviä vaiko vihamiehiä --
uteliaina katselemaan joksikin aikaa sitä pientä ryhmää, joka seisoi
rantaäyräällä ruumiin ympärillä.

"Minä en käsitä, mitä sinä oikeastaan tarkoitit, Babalatchi," sanoi
Almayer. "Mistä sormuksesta sinä puhuit? Kuka hän lieneekin, ei
sinun olisi pitänyt polkea miespoloisen kättä mutaan. Paljasta hänen
kasvonsa," puhui hän edelleen kääntyen Mrs. Almayeriin päin, joka
kyyhöttäen kuolleen pääpuolessa huojutteli yläruumistaan edes takaisin,
pudistellen aina välillä hajalla olevia, harmaita hapsiaan ja mutisten
suruissaan.

"Hei!" huudahti äkkiä Mahmat, joka oli oleillut koko ajan lähettyvillä.
"Katsohan, tuan, puunrungot iskivät yhteen näin," ja hän puristi
käsiään toisiaan vasten. "Hänen päänsä on varmaankin joutunut
puitten väliin, ja nyt et hänen kasvojaan enää voi nähdä. Tuossa on
hänen lihansa ja hänen luunsa, nenä ja huulet ja ehkäpä silmätkin,
mutta kukaan ei voisi eroittaa niitä toisistaan. Kohtalon kirjaan
kirjoitettiin sinä päivänä, jolloin hän syntyi, ettei kukaan voisi
katsella häntä hänen kuolemansa hetkellä ja sanoa: 'Nämä ovat minun
ystäväni kasvot.'"

"Vaiti, Mahmat. Jo riittää!" tiuskasi Babalatchi. "Ja lakkaahan
ihailemasta hänen nilkkarengastaan, sinä sianlihan syöjä. Tuan
Almayer," puheli hän edelleen hiljentäen ääntään, "oletko nähnyt Dainia
tänä aamuna?"

Almayerin silmät aukenivat suuriksi, ja hän näytti hätääntyneeltä.
"En", sanoi hän nopeasti. "Etkö sinä ole nähnyt häntä? Eikö hän ole
rajahin luona? Minä olen juuri odottanut häntä. Miksi hän ei tule?"

Babalatchi nyökäytti surullisesti päätään.

"Kyllä hän tuli, tuan. Mutta hän lähti viime yönä, juuri kun myrsky
oli ankarimmillaan ja virta äkäisesti ärjyi. Yö oli hyvin pimeä,
mutta hänellä oli sydämessään valo, joka sai hänet näkemään tien
sinun taloosi yhtä tyvenenä kuin kaidan metsäpuron pinnan ja lukuisat
puunrungot yhtä pieninä kuin kuivuneen heinän korret. Siksi hän meni ja
nyt hän makaa tuossa." Ja Babalatchi nyökkäsi päällään ruumiiseen.

"Mistä sinä sen tiedät?" tokasi Almayer kiihkoissaan ja työnsi samalla
vaimonsa syrjään. Hän riuhtasi verhon ruumiin pääpuolesta ja katseli
muodotonta liha-, hius- ja mutamöhkälettä, missä hukkuneen kasvojen
olisi pitänyt olla. "Ei kukaan voi tästä mitään nähdä," virkkoi hän ja
kääntyi kauhistuen pois.

Babalatchi oli maassa polvillaan ja pyyhkieli mutaa ojennetun käden
kangistuneista sormista. Sitten hän nousi seisomaan ja antoi kultaisen,
suurella jalokivellä koristetun sormuksen kimallella Almayerin silmien
edessä.

"Sinä tunnet tämän hyvin," sanoi hän. "Se ei milloinkaan ollut poissa
Dainin sormesta. Minun täytyi ihan repiä lihaa saadakseni sen irti.
Uskotko nyt?"

Almayer piteli käsillään päätään ja antoi niitten sitten ääneti
vaipua sivuilleen. Hän oli rajattoman epätoivoinen. Babalatchi, joka
tarkkaavasti katseli häntä, oli ihmeissään nähdessään hänen hymyilevän.
Kummalliset mielikuvat heräsivät Almayerin aivoissa, jotka uusi
onnettomuus kerrassaan oli hämmentänyt. Hänestä tuntui, että hän oli
jo vuosikausia vähitellen vaipunut syvään rotkoon. Päivä päivältä,
kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta hän oli yhä vaipumistaan vaipunut.
Tuo rotko oli sileä, pyöreä ja musta. Huimaavan nopeasti olivat sen
mustat seinät syöksyneet ylöspäin. Se oli ollut hurjaa menoa, ja hän
oli vieläkin kuulevinaan tuttua kohinaa. Ja nyt hän oli kauheasti
kumahtaen tullut pohjaan asti. Mutta mitä ihmettä! Hän oli ihan elävä,
kun sitävastoin Dain makasi ruhjoutuneena ja kuolleena. Se tuntui
hänestä kummalliselta. Tuossa oli kuollut malaiji! Hän oli nähnyt monta
kuollutta malaijia ilman vähintäkään mielenliikutusta. Mutta tällä
kertaa hänen teki mieli itkeä, sillä nyt oli jo oikeastaan päättynyt
sen valkoisen miehen elämä, jonka hän niin hyvin tunsi; miehen, joka
putosi syvään rotkoon, mutta ei kuollut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän
seisonut jonkun matkan päässä sivulla ja katsellut erästä Almayeriä,
joka oli hyvin murheissaan. Miespoloinen! Miksi hän ei katkaissut
kaulaansa? Hän tahtoi lohduttaa miestä. Hän olisi hyvin kernaasti
nähnyt itsensä makaamassa kuolleena tuon toisen kuolleen päällä. Miksi
hän ei jo kuole ja pääse kärsimyksistään? Almayer voihki ääneen aivan
itsetiedottomasti, mutta hätkähti pelokkaasti kuullessaan oman äänensä
soinnun. Tuliko hän hulluksi? Hän kauhistui ajatellessaan tätä ja alkoi
juosta taloansa kohden hokien itsekseen: "Minä en tule hulluksi, en
tule! En, en, en!" Hän koetti lujasti pitää kiinni tästä ajatuksesta.
Hän horjahteli juostessaan sokeasti portaita ylös ja hokiessaan yhä
kovemmin noita sanoja, joissa näytti piilevän hänen pelastuksensa. Hän
näki Ninan seisovan edessään ja hän tahtoi sanoa jotakin tyttärelleen,
mutta ei muistanut mitä. Niin tavattomasti hän pelkäsi unohtavansa
sen ajatuksen, että hän ei tulisi hulluksi. Näitä sanoja hän yhä
toisti mielessään juostessaan pöydän ympäri, kunnes lopulta törmäsi
nojatuolia vasten, johon hän aivan uupuneena lyyhistyi. Hän istui
siinä tuijottaen hurjasti Ninaan, vakuutellen yhä itselleen, että oli
terve, ja ihmetellen, miksi tyttö säikähtynein katsein väitteli häntä.
Mikä tyttöä vaivasi? Tämähän oli kerrassaan hullua. Hän iski kovasti
nyrkillään pöytään ja karjasi karkeasti: "Anna minulle vähän viinaa!
Juokse!" Mutta kun Nina oli livistänyt huoneesta, oli hän hiljaa ja
vaiti ihmetellen, minkälaista melua oli pitänyt.

Nina toi puolipikarillista viinaa ja näki silloin, mitenkä isänsä
ilmeettömästi tuijotti eteensä. Almayer tunsi nyt itsensä hyvin
väsyneeksi, aivan kuin olisi tullut pitkältä matkalta. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän kävellyt peninkulmia tänä aamuna ja kaipaisi
nyt perinpohjaista lepoa. Hän otti pikarin vapisevin käsin vastaan
ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa lasia vasten, jonka hän joi
pohjaan ja laski sitten raskaasti pöydälle. Hän käänsi katseensa
hitaasti Ninaan, joka seisoi hänen vieressään ja alkoi puhua vakavasti:

"Nyt on kaikki mennyttä, Nina. Hän on kuollut. Nyt voin vaikka polttaa
kaikki veneeni."

Almayeristä tuntui hyvältä, kun hän voi puhua niin rauhallisesti. Ei
hän sittenkään tule hulluksi. Tuo varmuus rohkaisi häntä, ja hän kertoi
nyt edelleen, mitenkä ruumis oli löydetty, kuunnellen mielihyvällä
omaa ääntänsä. Nina seisoi rauhallisena isänsä rinnalla. Hänen kätensä
lepäsi kevyesti isänsä olkapäällä, hänen kasvonsa näyttivät jäykiltä,
mutta niitten pieninkin piirre ja koko ruumiin asento ilmaisi mitä
terävintä ja tarkkaavaisinta mielenkiintoa.

"Dain on siis kuollut," sanoi Nina kylmästi, kun isänsä oli laannut
puhumasta.

Almayerin näennäinen levollisuus puhkesi tuossa tuokiossa hurjaksi
vihaksi.

"Sinä seistä toljotat siinä aivan kuin olisit puolikuollut ja puhelet
minulle," tiuskasi Almayer tulisesti, "kuin mistäkin mitättömästä
asiasta. Kyllä hän on kuollut. Ymmärrätkö sinä? Kuollut! Mutta mitäpä
sinä siitä välität? Sinä et milloinkaan ole mistään välittänyt. Sinä
olet nähnyt minun kamppailevan, ahertavan ja yrittävän, mutta ei se
sinua ole liikuttanut. Ja minun kärsimyksiäni sinä et ole koskaan
käsittänyt. Et koskaan. Sinulla ei ole sydäntä eikä ymmärrystä, sillä
muuten sinä olisit käsittänyt, että juuri sinun hyväksesi, sinun
onneksesi minä olen raatanut. Minä tahdoin tulla rikkaaksi, minä
tahdoin päästä täältä pois. Minä tahdoin nähdä, mitenkä valkoiset
miehet kumartaisivat sinun hurmaavalle kauneudellesi ja mahtavalle
yhteiskunnalliselle asemallesi. Vanha kun olen, halusin päästä
vieraaseen maahan, minulle vieraan kulttuurin piiriin voidakseni elää
uutta elämää nauttimalla sinun korkeasta asemastasi, sinun voitoistasi,
sinun onnestasi. Tämän kaiken toivoin palkaksi siitä, että olen
kärsivällisesti kantanut näitten villien parissa työn, pettymysten ja
nöyryytysten kuormaa. Ja tuo palkka oli minulla jo melkein käsissäni."

Almayer vilkasi tyttärensä tarkkaaviin kasvoihin ja kimmahti samalla
pystyyn kaataen tuolin.

"Kuuletko sinä? Minulla oli se kaikki tuossa, ihan kätteni ulottuvilla."

Hän vaikeni hetkeksi koettaen lauhduttaa kiihtyvää vihaansa, mutta ei
kyennyt.

"Eikö sinulla ole mitään tunteita?" jatkoi Almayer. Ninan vaikeneminen
sai hänet raivoon. Hänen äänensä kiihtyi, vaikkakin hän koetti hillitä
tunteitaan.

"Tyydytkö sinä elämään tässä kurjuudessa ja kuolemaan tässä kirotussa
pesässä? Sano jotain, Nina! Etkö sinä tunne edes myötätuntoa? Eikö
sinulla ole edes yhtä lohduttavaa sanaa minulle? Minulle, joka olen
sinua niin rakastanut."

Almayer odotteli hetken vastausta, mutta kun ei sitä kuulunut, pui hän
nyrkkiään tyttärelleen ja kirkasi:

"Sinä taidat olla ihan tylsämielinen!"

Almayer kääntyi ympäri tavoitellakseen tuolia, nosti sen pystyyn ja
istuutui siihen jäykkänä. Hänen vihansa oli jo sammunut, ja häntä
hävetti malttamattomuutensa. Mutta samalla tuntui hänen sydämensä
kevennetyltä, kun hän kerrankin oli tullut paljastaneeksi tyttärelleen
elämänsä sisimmän tarkoituksen. Niin hän sydämensä pohjimmalla
ajatteli. Mutta tunteiden kuohunta oli estänyt häntä oikein arvioimasta
onnettomuutensa perussyitä. Hän ei kyennyt näkemään, miten väärällä
pohjalla hänen elämänsä oli, miten mahdottomia hänen päämääränsä,
miten turhia hänen surunsa. Almayer tunsi nyt sydämessään pelkkiä
hellyyden ja rakkauden tunteita tytärtään kohtaan. Hän halusi nähdä
tyttärensä murtuneena jakamassa kanssaan epätoivonsa taakkaa. Mutta
hän toivoi sitä samasta syystä kuin kaikki heikot luonteet, hän toivoi
onnettomuustoveria, joka oli kohtaloonsa syytön. Jos Ninalla itsellään
olisi kärsimyksiä, niin hän ymmärtäisi ja säälisi isäänsä. Mutta nyt
hän joko ei tahtonut tai ei osannut sanallakaan lohduttaa ja helliä
isäänsä tämän kauheimpina hetkinä. Almayer tunsi äkkiä rajattoman
yksinäisyyden tunteen valtaavan niin voimakkaasti sydämensä, että
hän ihan pöyristyi. Häntä alkoi pyörryttää ja hän tupertui eteenpäin
kasvot pöytää vasten, kädet sivulle ojennettuina ja jäykkinä. Nina
syöksähti nopeasti isäänsä kohden, mutta pysähtyi samassa katselemaan
harmaahapsista päätä ja leveitä hartioita, jotka suonenvedontapaisesti
hytkyivät ankarasta mielenliikutuksesta. Suru suli viimein
nyyhkytyksiin ja kyyneliin.

Nina huokasi syvään ja siirtyi pois pöydän luota. Hänen piirteistään
hävisi tuo jäykkä välinpitämättömyys, joka oli saanut hänen isänsä
purkamaan vihansa ja surunsa. Hänen kasvojensa ilme, jota isä ei
enää nähnyt, oli äkkiä muuttunut. Nina oli kuunnellut näennäisesti
kylmänä isäänsä, kun tämä oli anonut myötätuntoa tai edes yhtä
lohduttavaa sanaa. Mutta sittenkin olivat hänen sydäntänsä raastaneet
ristiriitaiset vaikuttimet. Ne olivat johtuneet arvaamattomista
tapahtumista, joita hän ei ollut aavistanut, ei ainakaan vielä. Nina
oli ollut syvästi järkytetty nähdessään isänsä kurjuuden. Hän tiesi
kyllä, että hän olisi voinut lopettaa sen yhdellä sanalla, ja hän olisi
tahtonut antaa rauhan tuolle murtuneelle sydämelle. Mutta hän oli
kuullut silloin pelolla kaikki voittavan rakkautensa äänen joka oli
käskenyt häntä vaikenemaan. Ja lyhyen, mutta tuiman taistelun jälkeen
hänen entinen minänsä oli alistunut uuden elämän vaatimuksiin. Hän
oli verhonnut itsensä ehdottoman vaitiolon vaippaan. Kas siinä varma
varokeino pienimmänkin, mutta silti kohtalokkaan myöntymisen varalle!
Hän ei ollut rohjennut näyttää vähintäkään elettä eikä sanaakaan
kuiskata, sillä hän oli peljännyt sanovansa liikaa. Ja jo ne voimakkaat
tunteet, jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpiin soppiin,
olivat saaneet koko hänen olentonsa miltei kivettymään. Ainoastaan
laajentuneet sieraimet ja salamoivat silmät olivat tulkinneet hänen
sisässään raivoavaa myrskyä. Mutta noita tyttärensä tunteiden
tulkitsijoita Almayer ei ollut nähnyt, sillä oman itsensä sääli, viha
ja epätoivo olivat sumentaneet hänen silmänsä.

Jos Almayer olisi katsellut tytärtään, kun tämä seisoi parvekkeella
nojautuen yli otsakekaidepuun, niin olisi hän voinut nähdä, mitenkä
kasvojen välinpitämätön ilme vähitellen muuttui tuskan ilmeeksi ja
mitenkä sekin taas vuorostaan hälveni, ja uljaan kauniille kasvoille
painuivat syvät huolen piirteet. Ninan katse kiintyi hoitamattoman
pihamaan korkeaan ruohikkoon, jonka korret seistä törröttivät jäykkinä
keskipäivän helteessä. Rannasta hän kuuli ääniä ja taloa lähestyvien
paljaitten jalkojen tassutusta. Babalatchi siellä antoi määräyksiään
Almayerin väelle, ja yhä selvemmin kuului Mrs. Almayerin hiljainen
vaikerrus, kun talon takaa tuli näkyville pieni saattue, joka kantoi
hukkuneen ruumista, surun murtama emäntä etunenässä. Babalatchi oli
ottanut taittuneen nilkkakoristeen kuolleen jalasta ja piteli sitä
nyt kädessään astellessaan kantajien vieressä. Mahmat hiiviskeli aran
näköisenä joukon jatkona ja ajatteli vain hänelle luvattua palkkiota.

"Laskekaa hänet tuonne," sanoi Babalatchi Almayerin miehille osoittaen
parvekkeen edessä kuivuvia lankkuja. "Laskekaa hänet tuonne. Hän oli
kafferi, koiran kuonolainen, valkoisen miehen ystävä. Hän joi valkoisen
miehen väkeviä juomia," lisäsi Balabatchi teennäisellä kauhulla. "Minä
näin sen itse."

Miehet laskivat hukkuneen taittuneet jäsenet kahdelle lankulle, jotka
he asettivat vierekkäin. Mrs. Almayer peitti sillä aikaa ruumiin
valkoisella pumpulikankaan palasella ja puheltuaan hetkisen kuiskaillen
Babalatchin kanssa, hän meni toimittamaan kotiaskareitaan. Kun
Almayerin palvelijat olivat laskeneet taakkansa maahan, hajaantuivat
he mikä minnekin, etsimään varjoisia paikkoja, missä voivat päivänsä
parhaiten laiskotella. Babalatchi jäi yksin ruumiin ääreen, joka lojui
kankeana valkoisen vaatteen peitossa kirkkaassa auringon paisteessa.

Nina laskeutui portaita alas ja yhtyi Babalatchiin, joka nosti kätensä
otsalle ja painui kunnioittavasti kyykkyasentoonsa.

"Sinullahan on rannerengas," sanoi Nina katsellen Babalatchin ylös
kohotettuihin kasvoihin ja ainokaiseen silmään.

"Niin on, neiti Putih," vastasi kohtelias valtiomies. Sitten hän
kääntyi Mahmatiin päin ja viittasi tätä tulemaan lähemmäksi sanoen:
"Tule tänne!"

Mahmat lähestyi vähän epäröiden. Hän koetti olla katsomatta Ninaan ja
kiinnitti katseensa vain Babalatchiin.

"Kuulehan nyt Mahmat!" sanoi Babalatchi terävästi. "Sormuksien ja
renkaan sinä olet nähnyt ja tiedät niitten olevan Dainin, tuon
kauppiaan, eikä kenenkään muun. Dain palasi tänne viime yönä
kanootissa. Hän neuvotteli rajahin kanssa ja keskellä yötä hän lähti
kanootilla melomaan poikki virran valkoisen miehen taloa kohti. Virta
oli kova, ja tänä aamuna sinä löysit hänet sen pyörteistä."

"Jaloista minä kiskoin hänet maalle", sanoi Mahmat kuiskaten. "Tuan
Babalatchi, saanhan minä palkkion!" huudahti hän sitten ääneen.

Balabatchi piteli kultaista rengasta Mahmatin silmien edessä. "Mitä
minä sinulle olen sanonut, sen nähkööt yksin sinun silmäsi. Ota!"

Mahmat otti kiihkeästi renkaan ja kätki sen uumaverhonsa poimuihin.
"Olisinko minä nyt niin typerä että näyttelisin tällaista talossa,
jossa on kolme naista?" murahti Mahmat. "Minä kerron heille vain
Dain-kauppiaasta. Jo siitä riittää heille puhetta."

Hän pyörähti ympäri ja lähti pois kiirehtien askeleitaan heti kun oli
tullut Almayerin alueen ulkopuolelle.

Babalatchi katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli hävinnyt pensaitten
taakse. "Teinkö oikein, neiti Putih?" kysäsi Babalatchi kääntyen
alamaisesti Ninan puoleen.

"Oikein teit", vastasi Nina. "Sormuksen voit pitää itse."

Babalatchi kosketti kädellään huuliaan ja otsaansa, sitten hän nousi
vaivoin pystyyn. Hän katseli Ninaan odottaen, että tämä vielä jotain
sanoisi, mutta Nina kääntyikin taloon päin, nousi portaita ylös ja
käski käden viittauksella Babalatchia poistumaan.

Babalatchi sieppasi sauvansa ja hankkiutui lähtemään. Oli hyvin kuuma,
niin että häntä ei huvittanut pitkä soutumatka rajahin asunnolle. Ja
kuitenkin hänen täytyisi mennä kertomaan rajahille viime tapahtumasta,
muuttuneista suunnitelmistaan ja kaikista epäilyksistään. Hän meni
venevalkamaan ja alkoi aukoa kanoottinsa rottingista kiinneköyttä.

Hänen edessään lepäsi virran leveä alajuoksu. Sen kimmeltävällä
pinnalla näkyi kalastajaveneitä kuin mitäkin mustia täpliä. Kalastajat
näyttivät melovan kilpaa. Babalatchi keskeytti työnsä ja katseli heidän
kisailuaan. Se alkoi häntä huvittaa. Etumaisessa kanootissa oleva mies,
joka oli jo lähellä Sambirin ensimäisiä taloja, laski äkkiä melan
käsistään, nousi seisomaan ja huusi:

"Laivoja! Laivoja! Sotalaivoja on tulossa! Ne ovat jo täällä!"

Silmänräpäyksessä oli taas siirtola jalkeilla. Ihmisiä törmäsi rantaan.
Miehet alkoivat irroittaa veneitään, naiset seisoivat ryhmissä
tähystellen virran alajuoksun polvekkeelle päin. Virtaa reunustavien
puiden yläpuolelle ilmestyi pieni savupilvi kuin musta tahra
pilvettömän taivaan kirkkaalle sinelle.

Babalatchi seisoi neuvotonna rannalla kiinneköysi kädessä. Hän silmäili
vuoroin alajuoksulle, vuoroin Almayerin talolle päin, aivan kuin
epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä. Viimein hän kiinnitti nopeasti
kanoottinsa uudelleen, juoksi talolle ja sieltä parvekkeen portaita
ylös.

"Tuan! Tuan!" huusi hän kiihkeästi. "Laivoja on tulossa. Sotalaivoja!
Sinun on parasta pitää varasi. Upseerit tulevat varmasti tänne."

Almayer kohotti hitaasti päätään pöydästä ja tuijotti häneen tylsästi.

"Neiti Putih!" huusi Babalatchi Ninalle, "katsohan isääsi. Hän ei
kuule. Olkaa varoillanne," lisäsi hän merkitsevästi.

Nina nyökkäsi Babalatchille hymyillen epämääräisesti ja aikoi juuri
sanoa jotain, kun samassa kova laukaus hinaajan keulaan asetetusta
kanuunasta pysäytti sanat hänen puoleksi avatuille huulilleen. Laiva
tuli näkyviin. Hymy hävisi Ninan kasvoilta, ja sijaan tuli entinen
huolekkaan tarkkaavainen ilme. Kaukaisilta kukkuloilta palasi kaiku
kuin pitkä, surunvoittoinen huokaus. Tuntui kuin malaijien maa olisi
lähettänyt sen vastaukseksi valtiaittensa vaatimuksille.



KAHDEKSAS LUKU.


Nopeasti levisi kautta siirtolan tieto siitä, kenen ruumis nyt
todella virui Almayerin pihamaalla. Koko aamupäivän keskustelivat
Sambirin asukkaat ryhmissä siirtolan päätiellä tuon muukalaisen
salaperäisestä paluusta ja aavistamattomasta kuolemasta, muukalaisen,
jonka he olivat oppineet tuntemaan kauppiaaksi. Hänen saapumisensa
koillismonsuunin aikana, hänen kauan kestänyt oleskelunsa heidän
parissaan, hänen äkkinäinen lähtönsä prikineen ja ennen kaikkia
ruumiin salaperäinen ilmestyminen puunrunkojen joukkoon, ruumiin,
jota luultiin hänen maalliseksi majakseen -- olipa siinä jo kylliksi
ihmettelyn ja vähentymättömän mielenkiinnon aihetta! Mahmat kulki
talosta taloon, joukosta joukkoon ja oli aina yhtä halukas toistamaan
kertomuksensa, mitenkä hän oli nähnyt ruumiin, joka oli tarttunut
uumaverhosta haarukkapäiseen runkoon, mitenkä Mrs. Almayer, joka oli
tullut ensimäisenä paikalle kuultuaan hänen huutonsa, oli tuntenut sen,
jo ennenkuin hän oli kiskonut sen maihin, ja mitenkä Babalatchi oli
käskenyt tuoda sen pois virrasta. "Jaloista minä sen vedin rantaan,
eikä sillä ollut päätä," huudahti Mahmat. Ja hän kertoi vielä,
mitenkä valkoisen miehen vaimo tiesi, kuka se oli? "Mutta hänhän onkin
noita, onhan se yleisesti tunnettua. Ja näittekö, mitenkä valkoinen
mies itse juoksi tiehensä nähdessään ruumiin? Ihan kuin hirvi hän
juoksi!" Ja Mahmat jäljitteli Almayerin pitkiä harppauksia katselijain
suureksi riemuksi. "Ja kaikesta vaivastani minä en saanut mitään. Sen
sormuksenkin, jossa oli viheriä kivi, piti tuan Babalatchi. En saanut
kerrassaan mitään!" Hän sylkäsi eteensä osoittaakseen oikein inhoansa
ja jätti kuulijakuntansa etsiäkseen tuonnempaa uutta.

Uutinen, joka levisi siirtolan etäisimpiin kolkkiin, tuli Abdullankin
korviin, hänen istuessaan majansa vilpoisimmassa suojassa ja
valvoessaan arapialaisten apulaistensa ja ylämaan kanootteja lastaavien
ja purkavien miesten puuhia. Äkkiä Reshid, joka hommaili laiturilla,
kutsuttiin setänsä puheille, ja hän tapasi tämän hyvin rauhallisena ja
vieläpä herttaisenakin, kuten tavallista. Mutta samalla hän huomasi
setänsä hämmentyneen ilmeen. Merikalastajat ja virran alajuoksun
eläjät olivat kertoneet jo kolme päivää sitten arapialaisille,
että Dainin priki oli muka kaapattu ja hävitetty. Tämä huhu oli
kulkeutunut naapurista naapuriin virtaa ylös, kunnes Bulangi, jonka
uutisviljelykset olivat lähinnä Sambiria, oli itse tuonut uutisen
Abdullalle, hän näet tavoitteli arapialaisen suosiota. Kerrottiinpa
vielä huhuna, että oli tapeltukin ja että Dain oli muka kuollut omalla
laivallaan. Mutta ennen kaikkea puhuttiin kautta koko siirtolan siitä,
mitenkä Dain oli käynyt rajahin puheilla, ja miten hän oli saanut
surmansa meloessaan pimeässä poikki virran Almayerin asunnolle. Mutta
tätä kaikkea ei oikein ymmärretty. Reshidistä se oli kummallista.
Hän oli levoton ja epäröivä. Abdulla taas säikähti ensin kovasti,
mutta kuten vanhoja yleensä, niin ei häntäkään huvittanut arvoitusten
ratkaiseminen, vaan hän osoitti käytöksessään hänen ikäiselleen
ominaista alistuvaa mieltä. Hän huomautti vain, että tuo mies oli nyt
kuollut eikä ollut siis enää vaarallinen. Mitäpä hyödyttäisi ihmetellä
kohtalon määräyksiä, varsinkin kun ne olivat edullisia oikeauskoisille?
Ja huokaisten hartaasti Allahille, kaikkia armahtavalle ja säälivälle,
Abdulla näytti pitävän koko tapausta toistaiseksi päättyneenä.

Mutta niin ei ollut Reshidin laita. Hän oleili yhä setänsä lähettyvillä
vedellen miettivänä sievästi leikattua partaansa.

"Ihmiset valehtelevat niin paljon," mutisi hän itsekseen. "Dain on
jo kerran ennenkin kuollut ja vironnut henkiin kuollakseen taas.
Hollantilaiset tulevat tänne ennen pitkää ja vaativat itselleen tuota
miestä. Pitäähän minun toki uskoa enemmän omia silmiäni kuin naisten ja
joutilaitten miesten juoruja?"

"Mutta sanotaan, että ruumis on viety Almayerin pihamaalle," arveli
Abdulla. "Jos sinä aijot mennä sinne, niin täytyy sinun mennä,
ennenkuin hollantilaiset ovat täällä. Mene myöhään illalla. Olisi paha,
jos sanottaisiin, että meikäläisiä on nähty viime aikoina tuon miehen
alueella."

Reshid myönsi, että tämä huomautus oli oikeutettu, ja siirtyi pois
setänsä viereltä. Hän nojautui suuren oven pihtipuoleen ja antoi
katseensa veltosti harhailla pihan avoimen portin kautta siirtolan
päätielle. Se lepäsi autiona, suorana ja kellertävänä auringon
runsaassa valossa. Kuuman keskipäivän helteessä solakat palmujen
rungot, talojen ääriviivat ja tuolla loitolla tien toisessa päässä yli
pensaiden, metsien tummaa taustaa vastaan, eroittuva Almayerin talon
katto näyttivät väräjävän maasta säteilevässä kuumassa autereessa.
Kellertäviä perhosia lentää lepatteli parvissa, vuoroin ilmaan kohoten,
vuoroin maahan laskien. Reshid katseli niitä silmät puoleksi ummessa.
Hänen edestään kuului yksitoikkoinen hyönteisten hyrinä pihan pitkästä
ruohikosta. Unisesti hän silmäili ympäristöään.

Eräältä sivupolulta, joka kulki talojen välitse, ilmestyi muuan nainen
päätielle. Hänellä oli hento, tytön vartalo ja hän asteli tietään
suuren, päänsä päällä huojuvan tarjottimen varjossa. Kun Reshid äkkiä
huomasi jotain liikkuvaa, niin alkoivat hänen uneliaat aistinsakin
vähitellen herätä. Hän tunsi naisen Taminahiksi, Bulangin orjatytöksi,
joka tarjoittimineen kulki myömässä leivoksia -- jokapäiväinen ja
aivan merkityksetön näky. Tyttö oli menossa Almayerin talolle. Hänestä
voisi tällä kertaa olla hyötyä, arveli Reshid, nousi pystyyn ja juoksi
portille huutaen: "Taminah, hoi!" Tyttö pysähtyi ja epäröi, mutta
palasi kuitenkin hitaasti takaisin. Reshid odotteli häntä viitaten
kärsimättömästi tyttöä lähemmäksi.

Kun Taminah oli tullut Reshidin eteen, seisoi hän paikallaan silmät
maahan luotuina. Reshid katseli häntä hetkisen ennenkuin alkoi tehdä
kysymyksiään.

"Oletko sinä menossa Almayerille? Siirtolassa kerrotaan, että
Dain-kauppias, hän, joka löydettiin hukkuneena tänä aamuna, muka
viruisi ruumiina valkoisen miehen pihamaalla."

"Olen minä kuullut siitä puhuttavan", puheli kuiskaillen Taminah. "Ja
tänä aamuna minä näin virran rannalla ruumiin. Mutta missä se nyt on,
sitä en tiedä."

"Vai olet sinä sen nähnyt?" kysäsi jännittyneenä Reshid. "Onko se Dain?
Olethan sinä nähnyt hänet monta kertaa. Tuntisithan sinä hänet."

Tytön huulet värähtelivät, ja hän oli hetken aikaa vaiti hengittäen
kiivaasti.

"Minä näin hänet aivan äskettäin," sanoi tyttö viimein. "Tuo huhu on
totta, kyllä hän on kuollut. Mutta mita sinä minusta tahdot, tuan?
Minun täytyy mennä --"

Mutta silloinpa kuului hinaajasta ammuttu laukaus, ja se keskeytti
Reshidin vastauksen. Hän jätti heti tytön, juoksi taloa kohti ja tapasi
pihalla Abdullan, joka asteli portille päin.

"Valkoiset käärmeet ovat tulleet," huudahti Resbid, "ja nyt me saamme
palkkamme."

Epäillen pudisti Abdulla päätään. "Valkoisten miesten palkat tulevat
hitaasti," virkkoi hän. "Valkoiset miehet ovat nopeita suuttumaan,
mutta hitaita palkitsemaan. Saadaanpa nähdä."

Abdulla seisoi portilla vedellen harmaata partaansa ja kuunnellen
kaukaisia siirtolan toisesta päästä kuuluvia tervehdyshuutoja. Kun
Taminah alkoi kääntyä menemään, kutsui Abdulla hänet takaisin.

"Kuulehan tyttö!" sanoi hän. "Almayerin taloon tulee paljon valkoisia
miehiä. Sinun pitää jäädä sinne myömään leivoksiasi merten kulkijoille.
Kaikki mitä sinä näet ja kuulet kerrot sitten minulle. Tule tänne ennen
aunngon laskua, minä annan sinulle sinisen, punatäpläisen nenäliinan.
Mene nyt ja muistakin tulla takaisin."

Abdulla tyrkkäsi tyttöä pitkän sauvansa kärjellä, niin että tämä
horjahti lähtiessään liikkeelle.

"Tuo orja on perin hidas," huomautti Abdulla veljensäpojalle katsellen
hyvin nyrpeänä tytön jälkeen.

Taminah jatkoi matkaansa tarjotin pään päällä, silmät maahan luotuina.
Talojen avonaisista ovista kuului hänen ohi kulkiessaan ystävällisiä
ääniä. Häntä kutsuttiin sisälle tekemään kauppoja, mutta tällä kertaa
hän ei kutsuja kuullut. Niin voimakkaat ajatukset risteilivät hänen
mielessään, että hän laiminlöi tehtävänsä. Varhaisesta aamusta alkaen
hän oli kuullut ja nähnyt niin paljon sellaista, joka täytti hänen
sydämensä surun ja pelon sekaisella riemulla. Ennen aamun sarastusta,
jo ennenkuin hän oli lähtenyt Bulangin talosta melomaan Sambiriin,
oli hän kuullut ulkoa ääniä, kun kaikki muut, paitsi hän itse, vielä
olivat unen helmoissa. Ja nyt, kun hän tiesi nuo pimeässä lausutut
sanat, piteli hän käsissään ihmisen elämää ja kantoi sydämessään suurta
surua. Mutta hänen kevyistä askeleistaan, suorasta vartalostaan ja
hänen kasvoistaan, joissa kuvastui vain tylsän välinpitämättömyyden
tavallinen ilme, ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen kantavan
kaksinaista sydämen taakkaa tuon näkyväisen taakan lisäksi,
tarjottimelle oli näet ladottu kukkuralleen Bulangin toimehikkaiden
vaimojen valmistamia leivoksia.

Tuossa sorjassa vartalossa, joka oli suora kuin nuoli ja niin siro
ja vapaa liikkeissään, noitten lempeitten silmien pohjalla, joista
kuvastui vain itsetiedoton kohtalon alistuminen, niin juuri siellä
uinaili pelkkiä tunteita ja intohimoja, toiveita ja pelottavia
aavistuksia, elämän kirous ja kuoleman lohduttava tietoisuus. Mutta
itse hän ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Hän eli elojaan kuin korkeat
palmut, joiden keskessä hän parastaikaa asteli. Itsetiedottomasti hän
etsi valoa, kaipasi auringon paistetta, pelkäsi myrskyä. Orjahan ei
voinut mitään toivoa eikä tiennyt mistään elämän vaihteluista. Hän
ei tiennyt mistään muusta taivaasta, vedestä, metsästä, maailmasta
tai elämästä, kuin minkä ympärillään näki. Hän ei mitään halunnut,
toivonut, rakastanut eikä hän peljännyt mitään muuta kuin iskuja.
Hänellä ei ollut muita voimakkaita viettejä kuin satunnainen nälkä ja
sekin harvoin, sillä Bulangi oli rikas ja riisiä oli runsaasti hänen
uutisviljelyksillään sijaitsevassa yksinäisessä talossa. Hän oli
onnellinen, kun ei tarvinnut kärsiä kipuja eikä nälkää. Ja jos hän
sattumalta tunsi itsensä onnettomaksi, niin oli hän vain tavallista
väsyneempi päivän työstä ja vaivoista. Silloin hän valvoi unettomana
lounaismonsuunin kuumina öinä. Makuupaikkana oli hänellä muuan kohoke,
joka oli rakennettu varsinaisen asunnon ulkopuolelle ja joka pistäysi
virrallekin. Tähtikirkas taivas oli hänellä kattona. Talon sisällä
nukuttiin myöskin: Bulangi oven ääressä, hänen vaimonsa sisempänä,
lapset äitiensä rinnalla. Taminah voi kuulla heidän hengityksensä,
Bulangin unisen äänen ja toisinaan lapsen kimakan huudon, jonka
hellät sanat pian vaimensivat. Mutta hän ei huomannut alapuolellaan
virtaavan veden lorinaa eikä yläpuolellaan kiitelevän lämpöisen tuulen
kuisketta, hän ei tiennyt mitään troopillisen luonnon taukoamattomasta
elämästä. Turhaan puheli tämä luonto hänelle tuhansin hienoin sävelin.
Milloin läheinen metsä lauhkeine henkäyksineen, milloin hänen
ympärillään uhkuvat väkevät tuoksut, milloin aamusumun valkeat vyöt,
jotka vaappuivat hänen yläpuolellaan ennen päivän nousua luomakunnan
juhlallisessa hiljaisuudessa.

Tällaista oli ollut hänen elämänsä, ennenkuin priki muukalaisineen oli
saapunut. Hän muisti hyvin tuon ajan. Hän muisti, millainen hälinä
oli ollut siirtolassa, miten kummissaan oli lakkaamatta oltu, miten
kiihkeästi oli asiaa yötä ja päivää pohdittu. Hän muisti, mitenkä hän
itse aluksi oli arastellut vieraita miehiä, kunnes rantaan kiinnitetty
priki vähitellen oli tullut ikäänkuin siirtolan olennaiseksi osaksi. Ja
silloin oli hänen arkuutensakin hävinnyt yhtämittaisen tuttavallisen
seurustelun kautta. Jokapäiväisellä kierroksellaan hän aina pistäytyi
laivallakin. Epäröiden hän asteli jyrkällä laskusillalla. Miehet, jotka
toimettomina nojailivat reelinkiin, singauttelivat hänelle joka taholta
rohkaisevia sanoja ja hieman kaksimielisiä leikkipuheitaan. Mutta
siellä hän vain myöskenteli tavaraansa noille miehille, jotka puhuivat
niin äänekkäästi ja käyttäytyivät niin vapaasti. Oli siinä tungosta,
oli tuloa ja menoa. Kuului tervehdyksiä, annettiin määräyksiä, ja ne
pantiin huutaen toimeen. Pyörät natisivat, köysiä viskattiin sinne
tänne. Taminah istui syrjässä aunngonpurjeen varjossa, edessään
tarjotin, harso huolellisesti kasvoille vedettynä. Häntä kainostutti,
kun ympärillään oli niin paljon miehiä. Hän hymyili jokaiselle
ostajalle, mutta ei puhunut kenellekään eikä välittänyt vähääkään
heidän leikkipuheistaan. Hän kuuli monasti ympärillään puhuttavan
kaukaisista maista, kummallisista tavoista ja vielä kummallisemmista
tapahtumista. Nuo miehet olivat varmaan uljaita, mutta uljainkin
heistä puhui pelolla päälliköstään. Usein se mies, jota he sanoivat
herrakseen, kulki hänen ohitsensa suoraryhtisenä ja välinpitämättömän
näköisenä. Miehen olennosta uhkui nuoruus, hänen upea pukunsa kimalteli
auringossa, hänen kultakoristeensa kilahtelivat hänen astellessaan, ja
koko laivaväki seisoi syrjässä odottaen tarkkaavana hänen huultensa
pienintäkin liikettä ollakseen valmiina täyttämään hänen käskynsä.
Silloin tuntui Taminahista, että koko hänen olemuksensa ikäänkuin
keskittyi hänen silmiinsä, ja hän katseli lumottuna verhonsa takaa
tuota miestä, mutta pelkäsi samalla, ettei vain vetäisi huomiota
puoleensa.

Eräänä päivänä päällikkö huomasi hänet ja kysyi: "Kuka on tuo tyttö?"
"Muuan orja, herra! Muuan tyttö, joka myö leivoksia," kuului monesta
suusta yht'aikaa. Taminah nousi kauhuissaan pystyyn juostakseen
rantaan, mutta päällikkö kutsui hänet takaisin. Ja kun hän nyt
seisoi vavisten, pää painuneena päällikön edessä, puhui tämä hänelle
ystävällisesti, nosti kädellään hänen leukaansa ja katsoi hymyillen
häntä silmiin. "Alä pelkää", sanoi tuo mahtava mies. Sen enempää ei
hän milloinkaan Taminahille puhunut. Joku huusi silloin rantaäyräältä,
päällikkö kääntyi pois päin ja unohti kokonaan orjatyton olemassaolon.
Taminah näki Almayerin seisovan rannalla ja Ninan tämän käsivarressa.
Hän kuuli Ninan huutavan iloisesti jotakin ja näki Dainin kasvojen
kirkastuvan riemusta tämän hypätessä rantaan. Siitä hetkestä alkaen hän
vihasi tuon naisen ääntä.

Sen päivän perästä hän ei enää käynyt Almayerin alueella, vaan vietti
keskipäivän prikin auringonpurjeen varjossa. Odotellessaan siellä
Dainin tuloa, hänen sydämensä löi sitä kiivaammin, kuta lähemmäksi tämä
tuli.

Hurjalla voimalla valtasivat hänet vastaheränneet ilon, toivon ja
pelon tunteet. Mutta ne hävisivät heti, kun Dain poistui, ja silloin
yllätti hänet väsymys aivan kuin ankaran taistelun jälkeen. Hän istui
silloin kauan hiljaa uneliaan raukeana. Sitten meloili hän hitaasti
iltapäivällä kotiin päin antaen usein kanoottinsa hipuilla hiljaisen
virran mukana joen rauhallisissa suvantovesissä. Mela viillätti
toimettomana vettä hänen istuessaan perässä, leuka toisen käden
varassa, silmät eteensä tuijottaen, mieli herkkänä kuulemaan sydämen
kuiskeita, sydämen, joka viimeinkin näytti paisuvan hienon hienoista
sävelistä. Näitä säveleitä kuunnellen hän puhdisteli kotona riisiä.
Ne tekivät hänet kuuroksi Bulangin vaimojen kimakalle kirkunalle ja
heidän vihaisille moitteilleen, joita hän osakseen sai. Auringon
laskiessa mailleen, meni hän kylpypaikalle, ja yhä soivat samat sävelet
hänen korvissaan, kun hän seisoi loivan rannan hennossa ruohikossa,
hame jalkoihin valuneena, ja katseli vartalonsa kuvaa metsäpuron
peilityyneessä pinnassa. Niitä hän kuunteli kävellessään hitaasti
kotia, märkä tukkansa hartialle valahtaneena. Käydessään levolle
kirkkaan tähtitaivaan alle, hän ei vieläkään käsittänyt alapuolellaan
virtaavan veden lorinaa eikä yläpuolellaan henkäilevän lauhan tuulen
kuisketta. Hän ei ymmärtänyt luonnon ääntä, joka puheli hänelle suuren
metsän vienossa huminassa, ei ymmärtänyt hän edes oman sydämensä laulua.

Hän kyllä ne kuuli, mutta hän ei tajunnut niitten kieltä. Hän imi
vain itseensä uuden elämänsä riemullista unijuomaa vaivaamatta
päätään sillä, mitä tämä tarkoitti tai mihin päättyi, kunnes viimein
tuskan ja vaivan kautta täydellisesti tajusi elämän. Hän kärsi ensi
aikoina kauheasti nähdessään Ninan pitkän kanootin kiitävän ääneti
sivu Bulangin nukkuvan talon ja vievän mukanaan kaksi rakastavaista
suuren virran valkoiseen sumulinnaan. Hänen mustasukkaisuutensa ja
raivonsa kohosi toisinaan niin korkealle, että hän tunsi äkkiä kovaa
ruumiillista kipua, joka sai hänet voihkimaan pitkänään rannalla kuin
haavoittunut eläin äänettömissä kuolontuskissa. Mutta hän liikkui yhä
kärsivällisesti orjuuden lumotussa piirissä ja toimitti päivä päivältä
tehtävänsä sen surun innoittamana, jota hän ei osannut sanoiksi
pukea, ei edes itselleen, sillä se oli kätkettynä hänen sydämeensä.
Hän säikähti nähdessään Ninan, aivan kuin olisi säikähtänyt lihaansa
iskettyä terävää veitsen terää. Mutta hän kävi yhä prikillä ravitakseen
mykkää, tietämätöntä sieluaan oman epätoivonsa myrkyllä. Hän näki
monasti Dainin. Tämä ei milloinkaan puhunut hänelle, ei edes vilaissut
häneen. Voivatko Dainin silmät nähdä ainoastaan yhden naisen kuvan?
Voivatko hänen korvansa kuulla ainoastaan yhden naisen ääntä? Dain ei
milloinkaan huomannut häntä, ei kertaakaan.

Ja sitten Dain lähti pois. Taminah näki hänet ja Ninan viimeisen kerran
tuona aamuna, jolloin Babalatchi käydessään kalanpyydyksillään oli
huomannut, että hänen epäilyksensä valkoisen miehen tyttären ja Dainin
välisistä rakkaussuhteista olivat täydellisesti toteutuneet. Dain
katosi. Ja silloin Taminahkin, jonka sydämessä lepäsivät hyödyttöminä
ja hedelmättöminä rakkauden ja vihan siemenet, kaikkien intohimojen
ja uhrausten mahdollisuudet, niin silloin hän unohti ilonsa ja
surunsa, kun ulkonaiset aistit eivät enää olleet häntä tukemassa.
Hänen kehittymätön, alkuperäinen henkensä, joka oli hänen ruumiistaan
riippuvainen, niinkuin hänen ruumiinsakin oli toisen tahdosta
riippuvainen, unohti silloin sen epämääräisen, hämäräpiirteisen
ihannekuvan, joka aluksi oli ilmennyt hänen villin luonteensa
fyysillisissä purkauksissa. Hän painui entiseen tylsään mielentilaansa
ja sai lohtua -- jopa tunsi itsensä tavallaan onnelliseksikin --
ajatellessaan, että nyt Nina ja Dain olivat toisistaan eroitetut
ehkäpä ijäksikin. Dain unohtaisi Ninan. Tämä ajatus lievensi Taminahin
vähitellen haihtuvan mustasukkaisuuden tuskia, kun tuo tunne ei enää
saanut mistään yllykettä. Ja niin pääsi hänen sielunsa rauhaan. Mutta
se rauha oli verrattavissa erämaan uneliaaseen hiljaisuuteen, erämaan,
jossa vallitsee rauha vain siksi, että siellä ei ole elämää.

Ja nyt oli Dain tullut takaisin. Taminah oli tuntenut hänen äänensä,
kun hän yöllä huusi Bulangin luokseen. Taminah oli ryöminyt ulos
isäntänsä perässä kuullakseen vielä lähempää tuota huumaavaa ääntä.
Niin, Dain oli silloin veneessä ja puheli Bulangille. Taminah, joka
kuunteli hengitystään pidättäen, eroitti äkkiä toisenkin äänen. Se
hurmaava riemun tunne, jota hän vain hetki sitten ei luullut voivansa
enää kätkeä kiivaasti sykkivään sydämeensä, hävisi olemattomiin. Ja
Taminah tunsi taas ruumiillisten tuskien värisyttävän koko olentoansa,
niinkuin kerran ennenkin nähdessään Dainin ja Ninan yhdessä. Sitten
puhui Nina, vuoroin määräillen, vuoroin kiihkeästi rukoillen. Bulangi
taas tuntui aluksi panevan vastaan, esittäen painavia vastasyitä, mutta
suostui kuitenkin lopuksi. Hän meni sisään ottamaan melan oven takana
olevasta airovarastosta. Ulkoa kuului yhä kahden hengen epäselvää
puhelua, mistä Taminahkin eroitti silloin tällöin jonkun sanan.
Hän ymmärsi kuulemastaan, että Dain pakeni valkoisia miehiä, etsi
parhaillaan piilopaikkaa ja oli siis vaarassa. Mutta hän kuuli myöskin
sanoja, jotka saivat hänet raivoamaan mustasukkaisuudesta, vaikka
hän pitkään aikaan ei enää ollut tuntenut tuota tunnetta povessaan.
Kyyhöttäen kumarassa yön pimeässä tukipylväiden keskessä Taminah
liejuisella rannalla kuuli veneestä kuisketta, joka olisi saanut hänet
unohtamaan orjan aherrukset, puutteet, vaarat ja koko elämän, jos edes
silmänräpäykseksi olisi voinut painaa kuiskaajan rinnan lujasti omaa
rintaansa vastaan, katsella häntä silmistä silmiin ja tuntea hänen
kevyttä hengitystään ja pehmeitten huulten kosketusta. Niin ihanasti
tuntui Dain Taminahista puhelevan, kun hän istui veneessä pitäen Ninan
käsiä omissaan ja odotteli Bulangia. Mutta Taminahista tuntui samalla,
pidellessään kiinni limaisesta pylväästä, kuin olisi raskas paino
musertanut hänet maahan ja vaivuttanut hänet tuohon mustaan, likaiseen
veteen. Hän olisi tahtonut kirkaista, rynnätä heidän kimppuunsa,
temmata erilleen nuo hämärät varjot, viskata Ninan tuohon tyveneen
veteen, iskeytyä häneen lujasti kiinni ja painaa hänet pohjaan, mistä
tuo hurmaava mies ei olisi voinut Ninaansa löytää. Mutta hän ei voinut
huutaa, hän ei voinut liikahtaakaan, sillä hänen päänsä päältä kuului
askeleita bambuparvekkeelta. Hän näki Bulangin astuvan pienimpään
kanoottiinsa ja asettuvan johtoon. Toinen vene seurasi perässä Dainin
ja Ninan melomana. Kuului pientä loisketta airojen sievästi sipaistessa
veden pintaa. Soutajien epäselvät hahmot vilahtivat hänen tuskasta
hehkuvien silmiensä ohi ja katosivat metsäpuron pimeään.

Taminah jäi kylmään ja kosteaan yöhön, sillä hän ei kyennyt liikkumaan.
Hän jaksoi tuskin hengittää tuon musertavan painon alla, jonka
kohtalon salaperäinen käsi niin äkkiä oli laskenut hänen hennoille
hartioilleen. Ja värjyen hän tunsi povessaan polttavan tulen, joka
näytti kuluttavan hänen elämänsä nestettä. Kun koittava päivä oli
levittänyt kelmeän kultajuovansa metsien mustan ääriviivan yläpuolelle,
otti hän tarjottimensa ja läksi kulkemaan siirtolaa kohti. Pelkän
tottumuksen voima sai hänet näin suorittamaan tehtävänsä. Lähestyessään
Sambiria huomasi hän, miten levottomina ihmiset liikkuivat, ja
hetkeksi hän hämmästyikin kuullessaan Dainin ruumiin löydöstä. Se ei
ollut tietenkään totta. Hän tiesi sen aivan hyvin. Mutta hänestä oli
ikävä, että Dain todella ei ollut kuollut. Hän olisi ollut hyvillään,
jos Dain olisi ollut kuollut. Silloinhan Dain olisi pysynyt erillään
tuosta naisesta -- kaikista naisista. Taminah halusi kiihkeästi nähdä
Ninaa, vaikka hän ei itsekään tiennyt, miksi. Hän vihasi ja samalla
pelkäsi Ninaa. Mutta hän tunsi vastustamattoman voiman työntävän
itseänsä Almayerin talolle päin näkemään tuon valkoisen naisen kasvoja,
katselemaan noita silmiä ja kuulemaan tuota ääntä, jonka soinnun vuoksi
Dain oli valmis panemaan alttiiksi vapautensa, vieläpä henkensäkin.
Hän oli nähnyt Ninan monasti ja kuullut tämän äänen joka päivä monen
kuukauden aikana. Mitä oli oikeastaan tuossa naisessa? Mitä oli tuossa
olennossa sellaista, joka sai miehen puhumaan, niinkuin Dain oli
puhunut, joka sai tämän sokeaksi näkemään kenenkään muun kasvoja ja
kuuroksi kuulemaan kenenkään muun ääntä?

Taminah jätti virran rannalla seisoskelevan väenjoukon ja astuskeli
päämäärättä tyhjien talojen lomatse koettaen vastustaa sitä sisäistä
voimaa, joka ajoi häntä Almayerille päin etsimään Ninan katseesta oman
kurjuutensa salaperäistä syytä. Yhä korkeammalle kohoava aurinko teki
varjot yhä lyhyemmiksi ja lyhyemmiksi, se kätki hänet valovirtaansa
ja tukahuttavaan kuumaansa hänen paetessaan itsetiedottomasti oman
sydämensä tuskia. Hän kulki varjosta valoon, valosta varjoon, milloin
talojen, milloin pensaiden, milloin korkeiden puiden lomissa.
Äärimmäisessä hädässään hän ei keksinyt sanoja rukoillakseen apua, hän
ei tietänyt mistään taivaasta, jonne rukouksensa olisi lähettänyt. Hän
kulki kulkemistaan, jalat uupuneina, ihmetellen sanattomassa kauhussaan
kärsimyksiään, joihin hän syyttä oli joutunut saamatta vähintäkään
hyvitystä.

Lyhyt keskustelu Reshidin kanssa ja Abdullan tekemä ehdotus
rauhoittivat häntä vähäsen ja suuntasivat hänen ajatuksensa uusille
urille. Dain oli vaarassa. Hän koetti päästä piiloon valkoisilta
miehiltä. Senverran Taminah oli kuullut viime yönä. Kaikki luulivat,
että Dain oli kuollut. Taminah tiesi, että Dain oli elossa ja hän tiesi
tämän piilopaikan. Mitähän arapialaiset tahtoivat tietää valkoisista
miehistä? Mitähän valkoiset miehet taas Dainista? Tahtoivatko he tappaa
hänet? Taminah voisi ilmoittaa heille kaikki. -- Ei sittenkään, hän ei
sanoisi heille mitään. Yöllä hän menisi Dainin luo ja lupaisi pelastaa
tämän hengen yhdestä ainoasta sanasta, yhdestä ainoasta hymystä, jopa
yhdestä ainoasta eleestäkin. Ja hän tulisi Dainin orjaksi kaukaisiin
maihin, kauaksi Ninasta. Mutta se ei kävisi päinsä vaaroitta. Esteenä
olivat yksisilmäinen Babalatchi, joka tiesi kaikki, ja valkoisen miehen
vaimo, niin hänhän oli noita. Ehkäpä he kertoisivat. Ja sitten oli
vielä Ninakin. Hänen täytyi kiirehtiä ja mennä itse ottamaan selvää
asioitten kulusta, arveli Taminah.

Levoton kun oli, poikkesi hän polulta metsään ja juoksi Almayerin
asunnolle päin palmupuiden välissä kasvavien pensaikkojen läpi. Hän
tuli viimein talon taakse, missä kaita oja, täynnä virrasta tulvinutta
seisovaa vettä, eroitti Almayerin alueen muusta siirtolasta. Ojan
reunalla kasvavat pensaat estivät häntä näkemästä laajaa pihamaata ja
keittiösuojusta. Muutamista pensaiden yläpuolelle kohoavista ohuista
savupatsaista ja niiden takaa kuuluvista oudoista äänistä Taminah
päätti, etta sotalaivan miehet olivat jo maissa ja olivat leiriytyneet
ojan ja talon välimaille. Vasemmalta tuli muuan Almayerin orjatytöistä
ojan rantaan, kumartui auringossa kimaltelevan veden yli ja pesi
kattilaa. Oikealla bananien latvat, jotka näkyivät yli pensaiden,
huojuivat ja vavahtelivat jonkun näkymättömän käden kerätessä niistä
hedelmiä. Tyyneessä vedessä oli muutamia kanootteja vierekkäin. Ne
olivat sidottuina tukevaan paaluun ja muodostivat ikäänkuin sillan
juuri siihen ojan kohtaan, missä Taminah seisoi. Pihamaalla kiihtyivät
toisinaan äänet niin, että eroitti selvästi käskyjä, vastauksia ja
naurua, sitten oli hetken aikaa hiljaista, kunnes taas äkkiä kajahti
ilmoille huutoja. Silloin tällöin ohut, sininen savu tuprusi tavallista
sankempana ja mustempana korkeuteen ja levitti runsaasti kirpeätä
katkuaan yli metsäpuron peittäen sen hetkeksi tukahuttavaan vaippaansa.
Mutta kun tuoreet puut olivat kunnolleen syttyneet, haihtui savu
kirkkaaseen auringonvaloon, ja ainoastaan palavan puun miellyttävä
tuoksu levisi tuulen mukana kauaksi rätisevistä nuotioista.

Taminah laski tarjottimensa eräälle kannolle ja jäi seisomaan
paikoilleen katse luotuna Almayerin taloon päin, jonka katto ja osa
valkoiseksi pestyä seinää näkyi yli pensaiden. Orjatyttö lopetti
työnsä ja katseltuaan jonkun aikaa ihmeissään Taminahia raivautui
läpi tiheiden pensaikon takaisin pihamaalle. Nyt oli aivan yksinäistä
Taminahin ympärillä. Hän heittäytyi maahan ja peitti kasvonsa
käsillään. Nyt kun hän oli näin lähellä Ninaa, ei hän uskaltanutkaan
tätä nähdä. Aina kun kuului tavallista kovempia ääniä pihalta, hän
vavahti. Niin hän pelkäsi saavansa kuulla Ninan äänen. Hän päätti siksi
odottaa paikoillaan pimeän tuloon asti ja mennä sitten suoraapäätä
Dainin piilopaikalle. Siitä, missä hän nyt oli, voi hän tarkata
valkoisten miesten, Ninan ja kaikkien Dainin ystäväin ja vihollisten
liikkeitä. Kumpiakin viimeksi mainittuja hän vihasi yhtä paljon, sillä
kummatkin tahtoivat riistää häneltä Dainin kauaksi hänen ulottuviltaan.
Hän kätkeytyi pitkään ruohikkoon odottaen jännitettynä auringon laskua,
mikä näytti hänestä niin hitaasti lähenevän.

Toisella puolella ojaa, pensaikon takana, olivat fregaatin miehet
leiriytyneet Almayerin vieraanvaraisesta pyynnöstä kirkkaitten
nuotiotulten ympärille. Almayer, jonka Ninan hellittömät rukoukset
olivat saaneet heräämään tylsästä mielentilastaan, oli onneksi
ennättänyt ajoissa laiturille ottamaan vastaan laivan upseereja heidän
laskiessaan maihin. Komentava luutnantti oli ottanut vastaan Almayerin
vieraskutsun huomauttamalla, että olihan heillä joka tapauksessa
asiaa Almayerille ja ehkäpä verrattain ikävääkin, oli hän lisännyt.
Almayer tuskin kuulikaan, mitä hänelle sanottiin. Hän pudisteli
hajamielisesti vieraidensa kättä ja lähti heitä ohjaamaan talolleen.
Tuskin hän itsekään huomasi, miten kohteliaasti hän lausui vieraansa
tervetulleiksi. Ja hän hoki useaan kertaan samoja sanoja ollakseen
mahdollisimman luonnollinen. Isännän hätäilevä käytös ei jäänyt
kuitenkaan huomaamatta upseereilta, ja heidän päällikkönsä kuiskasikin
salaa toverilleen, että hän epäili, oliko Almayerin pää selvä. Nuori
aliluutnantti naurahti ja sanoi niinikään kuiskaten toivovansa, ettei
valkoinen mies ollut kuitenkaan niin humalassa, että kieltäytyisi
ottamasta vähän lisävirkistystä. "Mies ei näytä perin vaaralliselta",
lisäsi hän heidän noustessaan Almayerin jäljessä parvekkeen portaita.

"Eipä kylläkään. Hän näyttää pikemminkin löylynlyömältä kuin roistolta.
Olen kuullut hänestä yhtä ja toista," vastasi vanhempi upseereista.

Seurue istui pöydän ympärillä. Almayer valmisti vapisevin käsin
viinatotia, tarjosi jokaiselle lasin ja joi itse. Joka kulaukselta
tunsi hän itsensä vahvemmaksi, varmemmaksi ja kykenevämmäksi
katsomaan vaikeata asemaansa suoraan silmiin. Tietämättömänä prikin
kohtalosta hän ei osannut aavistaa upseerien vierailun todellista
tarkoitusta. Hän vainusi vain ylimalkaan, että jokin vuotava kohta
siinä ruutikaupassa on mahtanut olla, mutta ei arvellut sitä ohimenevää
ikävyyttä pahemmaksi. Juotuaan lasinsa pohjaan Almayer alkoi rupatella
kainostelematta, oikoillen mukavasti tuolissaan, toinen jalka
huolettomasti heitettynä yli käsinojan. Luutnantti istui hajareisin
nojatuolissaan hehkuva sikaari toisessa suupielessä ja kuunteli
Almayerin juttuamista, viekas hymy huulilla, sankkojen savupilvien
takaa, jotka tuprusivat esille hänen yhteenpuristettujen huuliensa
välitse. Nuori aliluutnantti, nojaten molemmat käsivartensa pöytään
ja päänsä käsiin, tuijotti unisesti eteensä väsymyksen ja viinan
typertämänä. Almayer puheli edelleen:

"On kovasti hauskaa nähdä täällä valkoisia naamoja. Minä olen
elänyt täällä monta vuotta hyvin yksinäni. Malaijeista, niinkuin
ymmärrätte, ei ole valkoisella miehellä seuraa. Sitäpaitsi ne eivät
ole ystävällisiä, eivät ne näet tajua meidän tapojamme. Luulenpa
olevani täällä itärannikolla ainoa valkoinen mies, joka vakinaisesti
on asettunut tänne elämään. Toisinaan meillä on Macassarista
tai Singaporesta vieraita, nimittäin kauppiaita, asiamiehiä tai
tutkimusretkeilijöitä, mutta harvoin nekin tulevat. Täällä oli noin
vuosi sitten muuan retkeilevä tiedemies. Hän eli minun talossani,
joi aamusta iltaan. Hän eleli iloisesti muutamia kuukausia, ja kun
ne väkijuomat, jotka hän oli tuonut mukanaan, loppuivat, palasi hän
Bataviaan ilmoittaen, että sisämaassa oli runsaat mineraalivarastot.
Ha, ha, ha! Mainiota, eikö niin?"

Yht'äkkiä Almayer lopetti puheensa ja tuijotti ilmeettömästi
vieraisiinsa. Näiden nauraessa hän veteli vanhaa virttään: "Dain
kuollut, kaikki tuumani mennyttä kalua. Nyt ne loppuvat kaikki toiveeni
ja koko elämäni." Hän tuli alakuloiseksi. Hän tunsi itsensä kuoleman
sairaaksi.

"Hyvä! Hyvä! Mainiota!" huudahtivat molemmat upseerit.

Silloin Almayer heräsi masennuksistaan ja puhkesi taas puhumaan.

"Kuulkaapas! Mitenkäs päivällisen laita on? Teillähän on kokki mukana.
Se on oikein. Tuolla on keittiösuojus, tuolla takapihalla. Minä
voin antaa teille hanhen. Katsokaahan minun hanhiani. Ainoat hanhet
itärannikolla, ehkäpä koko saarella. Onko tuo teidän kokkinne? Hyvä
on. Kuules, Ali, näytähän tälle kiinalaiselle meidän keittiöpaikkainme
ja sano rouvalle, että hän antaa miehelle siellä tilaa. Minun vaimoni,
hyvät herrat, ei tule näkyville, tyttäreni voi tulla. Mutta tässä olisi
siksi aikaa vähän juotavaa. Tänään on kuuma päivä."

Luutnantti otti sikaarin suustaan, katseli tutkivasti tuhkaa, karisti
sen maahan ja kääntyi Almayerin puoleen.

"Meillä on vähän ikävänlaista asiaa teille," sanoi hän.

"Sepä surullista," vastasi Almayer. "Eihän se voine olla perin vakavaa."

"Eikö se ole vakavaa, jos kuvittelette, että yritetään räjäyttää ilmaan
ainakin neljäkymmentä miestä. Ette varmaankaan löydä montakaan ihmistä,
joka olisi teidän kanssanne tässä suhteessa samaa mieltä," vastasi
upseeri terävästi.

"Räjäyttää ilmaan! Mitä ihmeitä? En minä tiedä siitä kerrassaan
mitään," huudahti Almayer. "Kuka sen on tehnyt tai yrittänyt sitä
tehdä?"

"Muuan mies, jonka kanssa teillä on vähän yhteisiä asioita,"
vastasi luutnantti. "Hän on elänyt täällä Dain Maroolan nimellä. Te
olette myönyt hänelle sen ruudin, joka hänellä oli tuossa meidän
kaappaamassamme prikissä."

"Mitenkä te olette saaneet tietoa tuosta prikistä?" kysäsi Almayer.
"Minulla ei ole aavistustakaan mistään ruudista, jota hänellä
mahdollisesti olisi ollut."

"Eräs täkäläinen arapialainen kauppias on ilmoittanut Bataviaan
muutama kuukausi sitten teidän puuhistanne," sanoi upseeri. "Me
odottelimme prikin tuloa merellä, mutta tuo veitikka pääsi virran
suussa pujahtamaan meidän ohitsemme, ja me saimme ajaa häntä takaa
etelään. Kun hän huomasi meidät, ohjasi hän prikinsä riuttojen turviin
ja laski maihin. Laivaväki pääsi veneillä meiltä karkuun, ennenkuin
voimme kaapata laivan. Kun meidän veneemme lähestyivät prikiä, räjähti
se hirvittävällä pamauksella ilmaan. Yksi veneistämme, joka oli liian
lähellä, täyttyi vedellä. Kaksi miestä hukkui. Kas siinä teidän
uhkarohkean yrityksenne tulos, Mr. Almayer. Mutta nyt me vaadimme
käsiimme tuon Dainin. Me voimme hyvällä syyllä otaksua, että hän
piileksii Sambirissa. Tiedättekö te, missä hän on? Teidän olisi parasta
sopia viranomaisten kanssa, mikäli mahdollista, ilmaisemalla minulle
kaikki peittelemättä. Missä on tuo Dain?"

Almayer nousi paikaltaan ja astui parvekkeen kaidetta kohden. Hän ei
näyttänyt ajattelevan upseerin kysymystä. Hän katseli ruumista, joka
virui suorana ja jäykkänä valkoisen peitteensä alla. Pilvien lomassa
länteen painuva aurinko valoi sille kelmeätä punaansa. Luutnantti
odotti vastausta poltellen kiivain vedoin puoleksi sammunutta
sikaariansa. Vieraitten takana liikkui Ali kattaen ruokapöytää ja
asetellen sille juhlallisesti epäsuhtaisia, kuluneita saviastioita,
tinalusikoita, rikkinäisiä haarukoita ja veitsiä, joissa oli sahamaiset
terät ja irtonaiset päät. Hän oli miltei unohtanut, miten valkoisille
miehille oli pöytä katettava. Se tuntui hänestä vaivaloiselta, ja Nina
neitikään ei auttanut häntä. Hän astui muutaman askeleen taaksepäin
ihaillen työtänsä. Hän tunsi itsensä ihan ylpeäksi. Kyllä kaikki nyt
oli varmaankin kunnossa. Ja jos herra jäljestäpäin on vihainen ja
noituu, niin sitä pahempi Nina-neidille. Miksi hän ei auttanut? Ali
lähti parvekkeelta noutamaan päivällistä.

"No, Mr. Almayer, tahdotteko vastata kysymykseeni yhtä avomielisesti,
kuin se teille tehtiinkin?" kysyi luutnantti pitkän vaitiolon jälkeen.

Almayer pyörähti ympäri ja katseli kysyjään vakavasti. "Jos te saatte
Dainin käsiinne, niin mitä te hänelle teette?" hän kysäsi.

Upseerille lensi puna kasvoille. "Ei se ole mikään vastaus," virkkoi
hän vihaisesti.

"Ja mitä te teette minulle?" jatkoi Almayer välittämättä keskeytyksestä.

"Tahdotteko hieroa kauppaa?" ärähti toinen. "Se olisi huonoa
politiikkaa, sen voin teille vakuuttaa. Tällä kertaa minä en ole saanut
mitään määräyksiä teidän persoonaanne nähden, mutta me toivoimme
saavamme teiltä apua tuon malaijin kiinniottamisessa."

"Ahaa!" sanoi Almayer keskeyttäen toisen puheen. "Aivan niin. Te ette
voi tehdä mitään ilman minua. Ja minun, joka tunnen tuon miehen varsin
hyvin, tulee avustaa teitä löytämään hänet."

"Sitä me juuri toivomme," myönteli upseeri. "Te olette rikkonut lakia
vastaan, Mr. Almayer ja teidän pitäisi hyvittää jotenkin tekonne."

"Ja pelastaa nahkani?"

"No, tavallaan niinkin. Teidän päänne ei kuitenkaan ole missään
vaarassa," virkkoi luutnantti naurahtaen.

"Hyvä on," sanoi Almayer päättävästi. "Minä annan sen miehen teille."

Molemmat upseerit kasahtivat nopeasti pystyyn ja vilkaisivat
vyöpistooleihinsa, jotka olivat jo vireessä. Almayer rähähti nauramaan.

"Rauhoittukaa! hyvät herrat. Luovuttamisen ajan ja tavan määrään itse.
Vasta päivällisen perästä, hyvät herrat, te saatte hänet."

"Se on liian myöhäistä," kivahti luutnantti. "Mr. Almayer, tämä ei ole
mikään leikin asia. Mies on rikoksellinen. Hän ansaitsee hirsipuun.
Sillä aikaa kuin me syömme päivällistä, voi hän livahtaa pakoon. Huhu
meidän tulostamme -- -- --"

Almayer astui pöydän luo. "Minä annan teille kunniasanani, hyvät
herrat, että hän ei pääse karkuun. Hän on minulla siksi varmassa
tallessa."

"Vangitseminen pitäisi panna käytäntöön ennen pimeää," huomautti nuori
aliluutnantti.

"Te olette edesvastuussa, jos yrityksemme ei onnistu. Me olemme
valmiit, mutta emme voi toistaiseksi ryhtyä mihinkään ilman teitä,"
lisäsi vanhempi upseeri ilmeisesti närkästyneenä.

Almayer teki myöntävän liikkeen. "Annan kunniasanani," toisti hän aivan
kuin ohimennen. "Ja käydäänpä nyt päivälliseen käsiksi," lisäsi hän
reippaasti.

Nina ilmestyi ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa pitäen verhoa sivulla
Alille ja vanhalle malaijivaimolle, jotka kantoivat astioita pöytään.
Sitten hän astui pöytää kohden, jonka ääressä oli kolme miestä.

"Sallikaa minun esittää," sanoi Almayer mahtaillen. "Tämä on minun
tyttäreni. Nina, nämä herrat, jotka ovat tuon laivan upseereita, ovat
suvainneet kunnioittaa minun taloani käynnillään."

Nina vastasi arvokkaalla pään nyökkäyksellä molempien upseerien syviin
kumarruksiin ja otti paikkansa pöydässä isäänsä vastapäätä. Kaikki
istuutuivat. Hinaajan perämies tuli parvekkeelle mukanaan muutamia
viinipulloja.

"Sallinette, että annan asettaa nämä pöydälle?" sanoi luutnantti
Almayerille.

"Mitä! Viiniä! Te olette perin ystävällinen. Minulla ei ole sitä
ainetta ensinkään. Aika on hyvin vaikea."

Kun Almayer lausui vastauksensa viimeiset sanat, petti hänen äänensä.
Se ajatus, että Dain oli kuollut, tuli taas elävästi hänen mieleensä,
ja hänestä tuntui, kuin näkymätön käsi olisi tarttunut hänen
kurkkuunsa. Hän tavoitti viinapulloa, sillä aikaa kuin viinipulloja
avattiin, ja otti siitä aikamoisen kulauksen. Luutnantti, joka puheli
Ninalle, vilkasi nopeasti Almayeriin. Nuori aliluutnantti alkoi
tointua kummastuksestaan ja hämmennyksestään, mikä oli johtunut
Ninan aavistamattomasta ilmestymisestä ja hurmaavasta kauneudesta.
"Hän on valtavan kaunis," tuumiskeli aliluutnantti itsekseen, "mutta
joka tapauksessa sekarotuinen tyttö." Jälkimäinen ajatus sai taas
soturin rohkaisemaan mielensä ja katselemaan Ninaa syrjästä. Nina
vastaili levollisen näköisenä rauhallisesti ja tasaisesti vanhemmalle
upseerille, kun tämä kohteliaasti kyseli maasta ja Ninan elintavoista.
Almayer työnsi lautasensa syrjään ja joi synkän äänettömänä
vieraittensa viiniä.



YHDEKSÄS LUKU.


"Voinko uskoa puhettasi? Se kuulostaa tarinalta, jota miehet
kuuntelevat torkkuessaan nuotiotulen ääressä, ja se näyttää lähteneen
liikkeelle naisen suusta."

"Ketä minä täällä pettäisin, oi rajahi?" vastasi Babalatchi. "Ilman
sinua minä en ole mitään. Kaiken sen, minkä olen kertonut sinulle,
uskon todeksi. Minä olen elänyt monta vuotta ikäänkuin sinun kämmeniesi
turvissa. Nyt ei ole sopiva aika epäilyksille. Vaara on hyvin suuri.
Meidän pitäisi neuvotella ja toimia heti, ennenkuin aurinko menee
mailleen."

"Aivan oikein!" mumisi Lakamba miettivästi.

He olivat istuneet viimeksi kuluneen tunnin yhdessä rajahin
vastaanottohuoneessa, sillä heti kun Babalatchi oli nähnyt
hollantilaisten upseerien laskevan maihin, oli hän soutanut yli virran
ilmoittamaan herralleen aamun tapahtumat ja neuvottelemaan tämän
kanssa, miten heidän oli suhtauduttava muuttuneisiin olosuhteisiin.
He olivat molemmat hämillään ja peloissaan asiain odottamattomasta
käänteestä. Rajahi istui jalat ristissä tuolillaan katse kiinteästi
suunnattuna lattiaan. Babalatchi istui kyykyssä aivan vieressä, mieli
maassa.

"Ja missä sinä sanoitkaan hänen nyt lymyävän?" kysyi Lakamba
keskeyttäen viimeinkin hiljaisuuden, johon he olivat kumpikin pitkäksi
ajaksi vaipuneet hautoen mielessään synkkiä aavistuksia.

"Bulangin uutisviljelyksillä, kaikkein etäisimmillä talosta. He menivät
sinne juuri sinä samana yönä. Valkoisen miehen tytär vei hänet sinne.
Nina-neiti kertoi sen minulle, itse puhuen minulle aivan peittelemättä,
sillä hänessä on valkoisen miehen verta. Ei hän tunne sopivaisuuden
sääntöjä. Hän sanoi odottaneensa Dainia tämän ollessa täällä. Vihdoin
viimein Dain oli tullut esille pimeästä ja vaipunut uupuneena hänen
jalkainsa juureen. Siinä oli mies maannut kuin kuollut, mutta Nina
oli sylissään saanut Dainin taas virkoamaan ja omalla hengityksellään
hengittämään. Tämän hän minulle kertoi katsoen minua puhuessaan suoraa
silmiin, niinkuin minä nyt sinua, rajahi. Hänellä on aivan valkoisen
naisen tavat, ei hän ymmärrä hävetä mitään."

Babalatchi lopetti hetkeksi puheensa syvästi loukkautuneena. Lakamba
nyökkäsi päätään. "No niin, ja entä sitten?" kysäsi hän.

"Sitten ne kutsuivat joukkoonsa tuon vanhan vaimon," jatkoi Babalatchi
puhettaan. "Ja Dain kertoi heille, mitenkä prikin oli käynyt ja mitenkä
hän oli koettanut surmata monta miestä. Hän oli tiennyt valkoisten
käärmeiden olevan lähettyvillä, vaikka hän ei ollut sanonut siitä
halaistua sanaakaan meille. Hän oli tiennyt, mikä suuri vaara oli
häntä uhkaamassa. Hän luuli surmanneensa monta, mutta kuolleiden luku
supistuikin vain kahteen, mikäli olen kuullut merimiehiltä, jotka
tulivat tänne sotalaivoissa."

"Entä se mies, joka löydettiin virrasta?" tokasi puheen lomassa Lakamba.

"Se oli yksi hänen venemiehistään. Kun ajopuut olivat kaataneet
kanootin, alkoivat nuo molemmat uida yhdessä, mutta venemies mahtoi
jotenkin loukkaantua. Dain ui edelleen kannattaen toveriaan pinnalla.
Hän jätti miehen pensaitten suojaan ja meni Almayerin taloon. Mutta kun
he Mrs. Almayerin kanssa yhdessä tulivat rantaan, oli miehen sydän jo
lakannut sykkimästä. Silloin tuo vanha vaimo alkoi jaella neuvojaan.
Dainista ne olivat hyvät. Dain irroitti nilkkakoristeensa, taittoi sen
ja kiinnitti miehen jalkaan. Sormuksensa pani hän orjansa sormeen.
Dain riisui uumaverhonsa ja pani sen tuon olennon ylle, joka ei enää
vaatteita kaivannut. Molemmat naiset kannattivat sillä aikaa ruumista
pystyssä. He tahtoivat peittää kaikkien silmät ja johtaa harhaan koko
siirtolan huomion, jotta voisivat vannoa olemattoman todeksi ja jotta
heidän pelinsä näyttäisi rehelliseltä, kun valkoiset miehet tulivat.
Sitten Dain ja valkoinen nainen lähtivät tapaamaan Bulangia ja etsimään
piilopaikkaa. Vanha vaimo jäi ruumista vartioimaan."

"Oi, oi!" huudahti Lakamba. "Onpa se eukko ovela."

"Onpa niinkin! Hänessä asuu paholainen, joka kuiskaa hänen
korvaansa neuvot," myönteli Babalatchi. "Hän kiskoi ruumiin kovilla
ponnistuksilla niemeen, minne oli kasaantunut joukottain puunrunkoja.
Kaikki tämä tehtiin pimeässä, sitten kun myrsky oli tauonnut. Sitten
hän odotteli. Heti päivän sarastaessa hän murskasi suurella kivellä
kuolleen pään muodottomaksi ja työnsi ruumiin puuruuhkaan. Hän jäi itse
lähelle pitämään silmällä asiain menoa. Auringon noustessa tuli Mahmat
Banjer ja löysi ruumiin. Kaikki uskoivat asian todeksi, minäkin petyin,
mutta en pitkäksi aikaa. Valkoinen mies uskoi niinikään ja pakeni
kauhuissaan kotiinsa. Mutta kun me sitten jäimme kahden kesken, niin
aloin epäillä asiaa ja utelin sitä eukolta. Tämä kertoi silloin minulle
kaikki, peljäten vihaani ja sinun valtaasi ja pyyteli apua saadakseen
Dainin pelastetuksi."

"Dain ei saa joutua valkoisten käärmeiden käsiin," virkkoi Lakamba.
"Vaan kuolkoon, jos se vain voi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa."

"Ei se voi tapahtua, herra! Muista, että leikissä on mukana tuo nainen,
jolla on valkoisen miehen verta. Ei häntä voi pitää kurissa. Hän
nostaisi hirveän melun. Sitten ovat vielä nuo upseerit täällä. Ne ovat
jo kylliksi vihaisia. Dainin täytyy päästä pakoon, hänen täytyy mennä
menojaan. Meidän täytyy auttaa häntä oman turvallisuutemme vuoksi."

"Ovatko upseerit kovasti äkäisiä?" kysyi Lakamba uteliaana.

"Ovat ne. Niiden päällikkö käytti kovia sanoja puhuessaan minulle,
vaikka minä tervehdin häntä sinun nimessäsi. Enpä luule," lisäsi
Babalatchi hyvin huolestuneen näköisenä hetken vaitiolon jälkeen, "enpä
luule nähneeni milloinkaan ennen valkoista päällikköä niin vihaisena.
Hän väitti, että me olemme olleet huolimattomia ja ties mitä. Ja hän
ilmoitti minulle tahtovansa puhutella itse rajahia, minä muka en
merkinnyt mitään."

"Puhutella rajahia!" toisti Lakamba mietteissään. "Kuulehan,
Babalatchi! Minä olen sairas ja vetäydyn syrjään. Souda poikki virran
ja ilmoita se valkoisille miehille."

"Kyllä", sanoi Babalatchi. "Minä menen heti sinne. Mutta entäs Dain?"

"Sinä toimitat hänet pois tieltä, miten vain parhaiten taidat. Sydämeni
on tästä ihan murheellinen," huokasi Lakamba.

Babalatchi nousi, meni aivan herransa viereen ja puhui vakavasti.

"Yksi meidän laivoistamme on virran etelänpuoleisessa suussa.
Hollantilainen sotalaiva on taas pohjan puoleisessa vartioimassa
pääväylää. Minä toimitan Dainin kanootissa salaisia metsäpuroja
pitkin laivaan. Hänen isänsä on mahtava ruhtinas ja saa kuulla sinun
jalomielisyydestäsi. Laiva vieköön Dainin Ampanamiin. Sinun maineesi on
oleva suuri, ja palkkioksi olet sinä saava mahtavan ystävän. Almayer
luovuttaa epäilemättä kuolleen, muka Dainin ruumiina, upseerille.
Ja typerät valkoiset miehet sanovat: 'Hyvä on, levätköön rauhassa.'
Silloin murhekin lähtee sydämestäsi, rajahi."

"Oikein! Oikein!" sanoi Lakamba.

"Ja sitten kun minä, sinun orjasi, olen tämän suorittanut, palkitset
sinä anteliaalla kädellä. Senhän minä tiedän! Valkoinen mies murehtii
menetettyä aarrettaan, kuten valkoiset miehet ainakin, joilla on
ikuinen dollarin jano. Kun nyt asiat muuten ovat hyvin järjestyneet,
niin saamme me kenties haltuumme aarteen valkoiselta mieheltä. Dainin
täytyy päästä pakenemaan ja Almayerin täytyy jäädä eloon."

"Mene nyt, Babalatchi, mene!" sanoi Lakamba nousten tuolistaan. "Minä
olen hyvin sairas ja tarvitsen lääkettä. Ilmoita niin valkoiselle
päällikölle."

Mutta näin ylimalkaisella määräyksellä ei Lakamba päässyt Babalatchista
eroon. Babalatchi tiesi, että hänen herransa mahtimiesten tavoin
mielellään sälytti kaikki vaivojen ja vaarojen taakat palvelijansa
hartioille. Mutta tällä kertaa he liikkuivat niin vaarallisilla
vesillä, että rajahinkin täytyi suorittaa oma tehtävänsä. Hän voi olla
miten sairas tahansa valkoisten miesten ja vaikkapa koko maailman
silmissä, jos se häntä huvitti, kunhan hän vain otti hartioilleen
edes osan sen suunnitelman suorittamisesta, jonka Babalatchi niin
huolellisesti oli laatinut. Babalatchi tahtoi, että suuri kahdentoista
miehen kanootti lähetettäisiin pimeän tultua Bulangin uutisviljelyksien
läheistöön. Dain pitäisi vallata. Ei voi näet otaksua, että rakastunut
mies katselisi avoimin silmin sellaista pelastuksen tietä, joka veisi
hänet pois tunteittensa esineestä, väitti Babalatchi. Ja näin ollen
heidän täytyisi käyttää väkivaltaa saadakseen hänet liikkeelle.
Tahtoiko rajahi, että kanootti miehitettäisiin luotettavalla
väellä. Sen täytyisi tapahtua salassa. Ehkäpä rajahi haluaisi itse
tulla mukaan, jotta voitaisiin Dainiin nähden käyttää koko hänen
suurta persoonallista vaikutusvaltaansa, jos tämä osoittautuisi
itsepintaiseksi ja kieltäytyisi lähtemästä piilopaikastaan. Mutta
rajahi ei tahtonut antaa varmaa lupausta, vaan hoputti vain huolissaan
Babalatchia menemään, sillä hän pelkäsi, että valkoiset miehet
äkkiarvaamatta tulisivat hänen vieraikseen. Ijäkäs valtiomies sanoi
vastahakoisesti hyvästinsä ja meni pihalle.

Ennenkuin Babalatchi meni veneensä luo, pysähtyi hän hetkeksi suurelle
avonaiselle paikalle, missä tuuhealehtisistä puista lankesi leveitä
varjoja maahan. Varjot näyttivät liukuvan pehmeällä, voimakkaalla
valovirralla, joka kohosi ylös yli talojen ja laskeutui alas
paaluvarustuksille ja virralle. Vesillä tuo valovirta hajosi ja
kimalteli tuhansina väikkyvinä väreinä. Se muistutti taivaan sinestä
ja kullasta kudottua vyötä, jota reunusti Pantain rantoja vartioivien
metsien helakka viheriä. Kaikkialla oli hiljaista, iltapäivätuuli
ei vielä tuntunut ilmassa. Puiden latvojen muodostama säännötön
ääriviiva pysyi muuttumattomana, aivan kuin epävarma käsi olisi sen
piirtänyt lämpöä huokuvan taivaan sinelle. Korkeiden paaluvarustusten
sisäpuolella tuntui kuivamassa olevan kalan löyhkä ja ympäröivistä
metsistä tulvehti kuihtuvien kukkien väkevää tuoksua. Tähän yhtyi
silloin tällöin kirpeätä katkua keittiötulilta, savun laskeutuessa
maahan lehtevien puunoksien alta ja painuessa hitaasti kuivaneeseen
ruohikkoon.

Kun Babalatchi katsahti lipputankoon, joka kohosi muutamien pihan
keskellä kasvavien, matalien puiden yläpuolelle, näki hän Alankomaiden
kolmivärisen lipun laiskasti lepattelevan ensimäisen kerran sen
jälkeen, kuin se oli vedetty tankoon tuona aamuna, jolloin sotalaivat
olivat saapuneet. Kevyin henkäyksin tuli tuuli pannen puitten lehdet
vienosti kahisemaan. Oikullisesti se leikki hetken aikaa Lakamban
valtaa, mutta samalla myöskin hänen orjan asemaansa kuvaavalla
merkillä. Sitten se kiihtyi kovaksi tuulenpuuskaksi, niin että lippu
liehui suorana ja varmana puiden yläpuolella. Tumma varjo kiisi pitkin
virran pintaa vyöryen vedestä heijastuvien kimmeltävien auringon
säteiden yli ja peittäen ne tykkänään. Suuri, valkoinen pilvi kulki
hitaasti poikki tummenevan taivaan ja painui länteen ikäänkuin
odottaakseen siellä auringon tuloa. Ihmiset ja koko luonto pudistivat
päältään kuuman iltapäivän raukeuden ja heräsivät eloon merituulen
ensimäisestä henkäyksestä.

Babalatchi riensi venevalkamaan, mutta ennenkuin hän oli tullut
kanoottinsa luo, pysähtyi hän silmäilemään pihamaata. Hän näki siellä
valoa ja varjoa, herttaisia kotitulia sekä joukottain Lakamban
sotamiehiä ja palvelijoita siellä täällä seisoskelemassa. Hänen
oma talonsa näkyi muitten rakennusten joukosta aituuksen sisältä.
Apein mielin kysyi silloin Sambirin valtiomies itseltään, milloin
ja miten hän taas saisi palata tuohon taloon takaisin. Hän oli
tällä kertaa tekemisissä miehen kanssa, joka oli vaarallisempi kuin
yksikään kohtaamansa villipeto. Mies oli ylpeä, omatahtoinen, kuin
ruhtinas ainakin, ja vielä rakastunut. Ja hänen piti nyt mennä
puhumaan tuolle miehelle kylmän, maallisen viisauden sanoja. Voiko
olla mitään peloittavampaa? Mitähän jos tuo mies ottaisi pahakseen
kun muka hänen kunniaansa loukattaisiin tai ei välitettäisi hänen
tunteistaan, ja tekisi äkkiä kovan tenän? Lakamban ovela neuvonantaja
olisi epäilemättä hänen vihansa ensimäinen uhri ja kuolema vaivojen
palkkana. Ja tämä kauhea asema johtui kokonaan noitten tunkeilevien,
typerien valkonaamojen pelosta. Babalatchi kuvitteli jo mielessään
lohdutonta maanpakolaisuutta kaukaisessa Madurassa. Se olisi jo
pahempaa kuin kuolema? Ja sitten oli vielä tiellä tuo sekarotuinen
tyttökin uhkaavine katseineen. Kukapa voisi aavistaa, mitä tuollainen
käsittämätön olento tekisi ja olisi tekemättä? Ja se tiesi jo asioita
niin paljon, että Dainin surmaaminen oli mahdotonta. Se oli selvääkin
selvempi. Ja kuitenkin terävä, leveähamarainen tikarikin on hyvä ja
luotettava toveri, ajatteli itsekseen Babalatchi, kun hän hyräillen
tarkasteli omaa asettaan ja pisti sen kaipauksesta huokaisten
takaisin tuppeen, ennenkuin irroitti kanoottinsa. Kun hän nyt viskasi
syrjään kiinneköyden, työnsi kanoottinsa vesille ja sieppasi melansa,
niin selvisi hänelle, mitenkä turhaa oli että naiset sekaantuivat
valtiollisiin asioihin. Nuoret naiset etenkin. Sensijaan kunnioitti
hän vakavasti Mrs. Almayerin kypsynyttä viisautta ja sitä joustavuutta
juonien punomiseen, mikä vuosien vieriessä vähitellen tulee naisessa
näkyviin.

Babalatchi meloi hiljalleen eteenpäin antaen kanoottinsa kulkea virran
mukana, pyrkiessään joen poikki niemekettä kohti. Aurinko oli vielä
korkealla taivaalla, kiirettä ei siis ollut. Hänen työnsä alkaisi vasta
pimeän tullessa. Välttäen Lingardin laituria hän kiersi niemen ympäri
ja suuntasi kulkunsa Almayerin talon takana virtaavaan metsäpuroon.
Perillä oli monta kanoottia. Ne olivat kaikki kiinnitetyt samaan
paaluun, keulat yhteen vedettyinä. Babalatchi työnsi pienen aluksensa
muitten joukkoon ja nousi maihin. Toisella puolella ojaa näytti jokin
liikkuvan ruohikossa.

"Kuka siellä piileksii?" huusi Babalatchi. "Tule esille ja puhu
minulle."

Ei kuulunut vastausta. Babalatchi meni yli ojan harppien veneestä
veneeseen ja iski äkäisesti sauvansa epäillyttävään kohtaan. Taminah
kimmahti huutaen ilmaan.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Babalatchi ihmeissään. "Olinpa ihan
astua sinun tarjottimellesi. Olenko minä sinusta dajaakki, kun sinä
noin lymyyt minut nähdessäsi?"

"Olin väsynyt ja nukuin," sopersi Taminah hämillään.

"Nukuit! Etkö sinä ole myynyt mitään tänään? Kyllä sinä nyt saat aimo
selkäsaunan, kun palaat kotiin," sanoi Babalatchi.

Taminah seisoi Babalatchin edessä häpeissään ja vaijeten. Babalatchi
katseli pitkään tyttöä ja oli hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan hän
tarjoisi viisikymmentä dollaria enemmän Bulangille, tuolle varkaalle.
Tyttö miellytti häntä.

"Nyt sinä menet kotiin. On jo myöhä," sanoi Babalatchi terävästi. "Sano
Bulangille, että minä olen hänen talonsa lähettyvillä, ennenkuin yö on
puoleen kulunut. Ja minä tahdon, että hän laittaa kaikki kuntoon pitkää
matkaa varten. Ymmärräthän? Pitkää matkaa varten etelään! Ilmoita tämä
hänelle ennen auringon laskua ja älä unohda, mitä minä sinulle olen
sanonut."

Taminah teki myönteisen liikkeen ja seurasi Babalatchia, kun tämä meni
takaisin ojan yli ja hävisi pensaisiin, jotka ympäröivät Almayerin
aluetta. Sitten hän siirtyi vähän loitommaksi purosta ja painui taas
ruohikkoon. Hän makasi pitkänään kasvot maassa ja värisi. Hän ei
jaksanut enää itkeäkään kurjuuttaan.

Babalatchi astui suoraan keittiösuojusta kohden tähystellen Mrs.
Almayeriä. Pihalla oli kova hälinä. Muuan vieras kiinalainen
piti hallussaan keittiön tulta ja vaati juuri äänekkäästi toista
kattilaa. Hän sätti, vuoroin omalla murteellaan, vuoroin huonolla
malaijinkielellä, muutamia loitompana seisoskelevia orjatyttöjä, jotka
pelonsekaisella mielihyvällä kuuntelivat hänen vihansa purkauksia.
Leiritulilta, joitten ympärillä istuskelivat fregaatin merimiehet,
singahteli tämän tästä naurun ja pilkan sekaisia rohkaisun sanoja.
Keskellä tätä melua ja hämminkiä tapasi Babalatchi Alin, jolla oli
tyhjä vati kädessä.

"Missä ovat valkoiset miehet?" kysäsi Babalatchi.

"Ne syövät parhaillaan isolla parvekkeella," vastasi Ali. "Älä pysäytä
minua, tuan. Minä tarjoilen tässä valkoisille miehille ruokaa ja
minulla on kiire."

"Missä on rouva Almayer?"

"Tuolla sisällä käytävässä. Hän kuuntelee heidän puheitaan."

Ali irvisti ja meni edelleen. Babalatchi nousi lankkuportaita
takaparvekkeelle, viittasi Mrs. Almayerin luokseen ja alkoi hänen
kanssaan vakavasti keskustella. Pitkän käytävän kautta, jonka toisen
pään sulki punainen oviverho, he voivat toisinaan kuulla Almayerin
äänen, kun tämä äkkiä hyvin äänekkäästi yhtyi keskusteluun. Mrs.
Almayer vilkaisi aina silloin merkitsevästi Babalatchiin.

"Kuuletko!" sanoi Mrs. Almayer. "Hän on juonut paljon."

"Niin on," kuiskasi Babalatchi. "Hän nukkuu raskaasti ensi yönä."

Mrs. Almayer näytti epäilevän sitä.

"Toisinaan se väkevä viinapaholainen pitää hänet valveilla. Ja
hän kävelee noituen koko yön parvekkeella edes takaisin. Silloin
me pysyttelemme loitolla," selitteli Mrs Almayer asiaansa täysin
perehtyneenä. Olihan hän jo ollut naimisissa kaksikymmentä kauheata
vuotta.

"Mutta eihän hän silloin kuule eikä ymmärrä mitään. Eikä hänen
käsissään tietenkään ole voimaa. Hänen ei pitäisi tänä yönä kuulla."

"Ei pitäisi," virkkoi Mrs. Almayer painokkaasti, mutta hillitsi samalla
varovaisesti äänensä. "Jos hän mitä sattuu kuulemaan, niin hän tappaa
minut."

Babalatchi ei näyttänyt sitä uskovan.

"Oi, tuan! voit uskoa minua. Olenhan minä elänyt niin monta vuotta tuon
miehen rinnalla? Olenhan minä useammin kuin kerran nähnyt kuolemaa
uhkaavan katseen tuon miehen silmissä, kun olin vielä nuori ja hän
teki johtopäätöksiään milloin mistäkin. Jos hän olisi ollut minun oman
kansani lapsi, niin en olisi kahdesti saanut nähdä moista katsetta.
Mutta mitäs hänestä -- -- --"

Halveksivalla käden liikkeellä hän näytti sinkahuttavan sanoin
kuvaamattoman vihansa nuolia heikkotahtoiseen Almayenin, joka niin
kammoi äkillistä verenvuodatusta.

"Jos hänellä on vain halua, mutta ei voimaa, niin mitä me sitten
suotta pelkäämme?" kysyi Babalatchi lyhyen vaitiolon jälkeen, jolloin
he molemmat olivat kuunnelleet Almayerin äänekästä puhetta, kunnes se
viimein oli häipynyt yleisen keskustelun sorinaan. "Mitä me sitten
pelkäämme?" sanoi Babalatchi vielä uudelleen.

"Saadakseen pitää tyttärensä, jota hän rakastaa, voisi hän empimättä
iskeä yhtä hyvin sinua kuin minuakin sydämeen," vastasi Mrs. Almayer.
"Sinä päivänä, jolloin tyttö lähtee hänen luotaan, on hän raivoava
kuin irti päästetty paholainen. Silloin on sinun ja minun parasta olla
varoillaan."

"Minä olen jo vanha mies enkä pelkää kuolemaa," arveli Babalatchi
tekeytyen välinpitämättömäksi. "Mutta mitä sinä aijot silloin tehdä?"

"Minä olen vanha vaimo, mutta haluan elää," vastasi Mrs. Almayer. "Tyttö
on myöskin minun. Minä etsin silloin turvaa rajahin jalkojen juuresta
muistuttamalla häntä menneistä ajoista, jolloin me molemmat olimme
nuoria ja hän -- -- --"

Babalatchi kohotti kättään.

"Jo riittää. Sinä olet saava suojaa," sanoi hän rauhoittavasti.

Taas kuului Almayerin ääni, taas keskeytti hän vieraittensa puheen.
Babalatchi ja Mrs. Almayer alkoivat kuunnella Almayerin sekavia, mutta
äänekkäitä mielenpurkauksia. Yhtä ponnekkaasti hän ei jaksanut koko
aikaa esittää ajatuksiaan, vaan keskeytti useasti aivan odottamatta
puheensa ja toisti sen, minkä juuri oli sanonut. Muutamia yksityisiä
sanoja ja lauseita voi käytävään asti selvästi eroittaa hänen
järjettömästä, kiihkeästä ärjynnästään, jota hän tämän tästä vahvisti
iskemällä nyrkkinsä pöytään. Lyhyinä vaitiolon hetkinä kuului vain
pikarien surkeata valittelua, kun ne vierekkäin seisten värisivät
nyrkin iskusta. Vähitellen tuo ääni vaimeni, mutta äkkiä se taas
muuttui hurjaksi kilinäksi, kun jokin uusi päähänpisto sai uuden
sanatulvan puhkeamaan esille ja raskaan käden taas pamahtamaan pöytään.
Viimein taukosi riitaisa ärjyntä, ja lasiparkojen vaivaista valitusta
seurasi tuskallinen hiljaisuus.

Babalatchi ja Mrs. Almayer olivat uteliaina kuunnelleet tuota metakkaa.
Heidän ruumiinsa oli kumarassa ja korvansa kallistuneina parvekkeelle
päin. Aina kun tavallista kovempaa huutoa oli kuulunut, olivat he
nyökänneet toisilleen, olleet muka kovin loukkaantuneita moisesta
käytöksestä ja jääneet entiseen hullunkuriseen asentoonsa joksikin
aikaa metelin tauottua.

"Nyt se viinapaholainen raivoo," kuiskasi Mrs. Almayer. "Niin, nyt hän
puhelee niinkuin toisinaan silloin, kun kukaan ei ole häntä kuulemassa."

"Mitä hän sanoo?" uteli Babalatchi innoissaan. "Sinun pitäisi toki
ymmärtää."

"Minä olen unohtanut heidän kielensä. Vähäsen kuitenkin ymmärsin. Hän
puhui hyvin halveksivasti Batavian valkoisesta hallitsijasta ja tämän
suojeluksesta ja sanoi, että hänelle oli tehty vääryyttä. Hän sanoi sen
useaan kertaan. Enempää minä en saanut selville. Mutta kuule! Nyt hän
puhuu taas!"

"Hs! Hs!" sihahti Babalatchi koettaen olla hyvin loukatun näköinen,
mutta hänen ainoasta silmästään välähti samalla tyytyväinen tuikahdus.
"Noilla valkoisilla miehillä on kohta keskenään kova ottelu. Minäpä
hiivin katsomaan. Ilmoita tyttärellesi, että hänellä on edessään
äkillinen, pitkä matka. Mutta matkan päässä odottaa häntä kunnia ja
loisto runsain määrin. Ja ilmoita hänelle, että Dainin täytyy joko
lähteä tai kuolla ja että hän ei lähde yksin."

"Niin, hän ei lähde yksin," loisti Mrs. Almayer hitaasti mietteissään,
kun hän hiipi käytävään nähtyään Babalatchin pujahtavan nurkan taakse.

Sambirin valtiomies, jonka kiihkeä uteliaisuus oli vallannut, livahti
nopeasti talon pääsivulle. Mutta tultuaan sinne hän liikkui hitaasti
ja varovasti ryömiessään porras portaalta parvekkeelle. Ylimmälle
portaalle hän istuutui rauhallisesti, pitäen kuitenkin jalkojaan
porrasta alempana, jolta olisi valmis pötkimään pakoon, jos hänen
läsnäolonsa ei olisi tervetullut. Näin oli hän mielestään hyvässä
turvassa. Pöytä oli miltei hänen takanaan, ja hän näki Almayerin
selän. Ninaa hän katseli suoraan kasvoihin ja molempia upseereja hän
voi silmäillä sivulta. Noista neljästä henkilöstä, jotka istuivat
pöydän ääressä, huomasivat ainoastaan Nina ja nuorempi upseeri
hänen äänettömän tulonsa. Sulkemalla hetkeksi silmänsä Nina osoitti
huomanneensa Babalatchin läsnäolon. Samassa alkoi Nina puhella nuorelle
aliluutnantille, joka perin huomaavasti kääntyi häneen päin. Mutta
Ninan katse oli hellittämättä luotuna isänsä kasvoihin, kun tämä
meluten haasteli.

"... uskottomuutta ja häikäilemyyttäkö! Mitä te olette koskaan tehneet
saadaksenne minut uskolliseksi? Teillä ei ole vähääkään sanottavaa
tässä maassa. Minä sain itse pitää huolen itsestäni. Ja kun pyysin
teiltä suojelusta, sain osakseni uhkauksia ja ylenkatsetta, ja
arapialaisten panettelut viskattiin minulle vasten kasvoja. Minulle!
Valkoiselle miehelle!"

"Älkää kiivastuko, Almayer," huomautti luutnantti. "Minä olen kuullut
jo tuon kaiken."

"Ja mitä te hoette minulle arveluttavista teoista? Minä tarvitsin rahaa
ja annoin sitä vastaan ruutia. Mistä minä voin tietää, että jotkut
teidän vaivaisista miehistänne olivat menossa ilmaan? Arveluttavia!
Mitä joutavia!"

Hän kosketteli pulloja haparoivin käsin kutakin vuorostaan muristen
itsekseen koko ajan. "Ei ole enää viiniä", ärähti hän lopulta nyrpeänä.

"Johan te olette saanut kylliksi, Almayer," virkkoi luutnantti
sytyttäessään sikaaria. "Eikö nyt ole jo aika luovuttaa meille
teidän vankinne? Minä otaksun, että te olette piiloittanut tuon Dain
Maroolan jonnekin vannaan talteen. Meidän olisi parasta saada tuo asia
ensin kuntoon, sittenhän voimme taas jatkaa kemuja. Lähdetäänpä nyt
liikkeelle! Älkää noin katsoko minuun!"

Almayer tuijotti ilmeettömästi upseeriin ja hän tapaili vapisevilla
käsillään kurkkuaan.

"Kultaa", sai hän vaivoin sanotuksi. "Hm! Käsi kuristaa kurkkua,
ymmärrättehän. Antanette anteeksi. Minä aijoin sanoa: saat vähän
kultaa, kun annat vähän ruutia. Mitäs pahaa siinä?"

"Ymmärrän, ymmärrän," sanoi luutnantti rauhoittavasti.

"Ettekä mitä! Ette ymmärrä. Ei yksikään teistä ymmärrä!" huusi Almayer.
"Hallitus on typerä, sen minä sanon teille. Kultaa on kuin roskaa.
Minäpä sen tiedän, minä ja eräs toinen. Mutta hän ei siitä enää virka
mitään. Hän on -- --"

Almayer hillitsi itsensä, hymyili vaivaloisesti ja yritti taputtaa
upseeria olkapäälle, mutta kaatoikin kädellään kumoon muutamia tyhjiä
pulloja.

"Sinä olet itse asiassa hieno mies," sanoi hän hyvin selvään
isällisellä äänensävyllä. Hänen päänsä huojui unisesti, kun hän istui
tuolillaan mutisten itsekseen.

Upseerit vilkasivat toisiinsa avuttoman näköisinä.

"Tämä ei käy laatuun," sanoi luutnantti kääntyen nuoremman toverinsa
puoleen. "Ovatko miehet tarkastaneet talon ympäristön. Minun täytyy
saada hänet taas järkiinsä. Hei! Almayer! Herää, mies. Täytä
lupauksesi. Sinä annoit kunniasanasi, ymmärrätkö."

Almayer työnsi upseerin käden kärsimättömästi syrjään. Hänen paha
tuulensa hävisi heti, ja hän nosti päänsä pystyyn asettaen etusormensa
nenän kyljelle.

"Te olette vielä nuoria, vielä teillä on kylliksi aikaa kehittyä,"
sanoi hän hyvin viisaan näköisenä.

Luutnantti kääntyi Ninan puoleen, joka mukavasti nojasi tuolinsa
selkämystään ja taukoamatta piti isäänsä silmällä.

"Minä olen todellakin hyvin pahoillani kaikesta tästä teidän tähtenne,"
virkkoi luutnantti. "En tiedä," puhui hän hieman hämillään edelleen,
"en tiedä, onko minulla minkäänlaista oikeutta vaivata teitä muulla
kuin ehkä sillä, että suvaitsisitte poistua näkemästä tätä tuskallista
kohtausta. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että minun täytyy teidän
isänne tähden kehoittaa teitä -- --. Tarkoitan, että jos voitte
jotenkin häneen vaikuttaa, niin pitäisi teidän saada hänet täyttämään
lupauksensa, jonka hän antoi minulle, ennenkuin hän -- ennenkuin hän
joutui tähän tilaan."

Luutnantti huomasi ikäväkseen, että Nina ei näyttänyt vähääkään
välittävän siitä, mitä hän sanoi, vaan istui kaikessa rauhassa
nojatuolissaan silmät puoleksi ummessa.

"Minä rohkenen luottaa -- --" sanoi luutnantti.

"Mistä lupauksesta te puhutte?" kysäsi äkkiä Nina nousten tuolistaan ja
astuen isäänsä kohden.

"En mistään muusta kuin siitä, mikä on oikeuden mukaista ja
kohtuullista. Isänne lupasi luovuttaa meille erään miehen, joka
suloisen rauhan vallitessa surmasi kaksi miestä päästäkseen
ansaitsemastaan rangaistuksesta, kun oli näet rikkonut lakia vastaan.
Hän oli laajaperäisesti suunnitellut ilkityönsä. Itse hän ei ole
syypää osittaiseen epäonnistumiseensa. Olette varmaankin kuullut Dain
Maroolasta. Teidän isänne ymmärtääkseni suojeli häntä. Me tiedämme
hänen paenneen tätä virtaa ylös. Kenties te -- --"

"Ja hän surmasi valkoisia miehiä!" puuttui puheeseen Nina.

"Valitettavasti ne olivat valkoisia. Niin, kaksi valkoista miestä
menetti henkensä tuon lurjuksen päähänpiston vuoksi."

"Kaksiko vain!" huudahti Nina.

Upseeri katsoi häneen ällistyneenä.

"Kuinka niin! Te --" sopersi upseeri hämillään.

"Eiköhän niitä ollut enemmän," sanoi Nina keskeyttäen toisen puheen.
"Ja jos te saatte tuon -- tuon lurjuksen, niin menettekö te sitten
matkoihinne?"

Luutnantti, joka yhä vaikeni, kumarsi myöntymisen merkiksi.

"Siinä tapauksessa minä tahdon hankkia hänet teille vaikka minun
pitäisi etsiä hänet palavasta tulesta", puhkesi Nina ponnekkaasti
puhumaan. "Minä vihaan teidän valkoisia kasvojanne. Minä vihaan teidän
liehakoivaa puhettanne. Noin te aina lavertelette imeliä sanoja
jokaiselle sievälle tytölle. Minä olen kuullut ennenkin moista puhetta.
Minä toivoin saavani elää täällä näkemättä muita valkoisia kasvoja kuin
nämä," sanoi hän lopuksi lempeästi koskettaen kevyesti isänsä poskea.

Almayer lakkasi mutisemasta ja aukaisi silmänsä. Hän tarttui tyttärensä
käteen ja painoi sen kasvojansa vasten. Nina silitteli toisella
kädellään isänsä pörröistä harmaata tukkaa ja katseli uhmaillen yli
isänsä pään upseeriin, joka oli nyt tointunut hämmästyksestään ja
tuijotti Ninaan kylmästi ja vakavasti. Parvekkeen edustalta kuului
askeleita. Merimiehet siellä pitävät määräyksen mukaista tarkastusta.
Aliluutnantti nousi parvekkeen portaita. Babalatchi kasahti levottomana
pystyyn ja koetti sormi huulilla saada Ninan huomion puoleensa.

"Sinä olet hyvä tyttö," soperteli Almayer hajamielisesti ja päästi irti
tyttärensä käden.

"Isä! Isä!" huusi Nina kumartuen intohimoisen kiihkeästi isänsä yli.
"Katso noita kahta miestä, jotka tuijottavat meihin. Lähetä ne pois.
Minä en voi sietää tätä enää. Lähetä ne pois. Tee, mitä he pyytävät, ja
anna heidän mennä."

Nina huomasi samassa Babalatchin ja taukosi äkkiä puhumasta. Mutta hän
polki kiivaasti lattiaan, aivan kuin äkkinäinen hermokohtaus olisi
hänet tavannut. Molemmat upseerit istuivat lähekkäin ja katselivat
ihmeissään tätä menoa.

"Mitä on tapahtunut? Mitä täällä on tekeillä?" kysyi kuiskaten
aliluutnantti.

"En tiedä," vastasi luutnantti hiljaa.

"Toinen on raivoissaan, toinen humalassa, mutta ei varsin pahassa. Tämä
on eriskummallista. Katsohan!"

Almayer oli noussut nojaten tyttärensä käsivarteen. Hetken aikaa hän
epäröi, mutta sitten hän irtautui tyttärensä turvista ja komppuroi
keskelle parveketta. Siellä hän oikasihe hyvin suoraksi, hengitti
raskaasti ja tuijotti vihaisesti ympärilleen.

"Ovatko miehet valmiina?" kysyi luutnantti.

"Kaikki valmiina, herra luutnantti."

"No, Mr. Almayer, näytähän tietä," sanoi luutnantti.

Almayerin katse kiintyi upseeriin, aivan kuin olisi nähnyt tämän
ensimäisen kerran.

"Kaksi miestä," sanoi Almayer veltosti. Puhumisen ponnistus näytti
häiritsevän hänen tasapainoaan. Hän astui äkkiä askeleen, jotta ei
kaatuisi ja jäi paikoilleen huojuen edes takaisin. "Kaksi miestä,"
yritti hän uudelleen saaden vaivoin sanansa sanotuiksi. "Kaksi
valkoista miestä -- virkapukuista miestä -- kunnioitettavaa miestä.
Minä tahtoisin sanoa -- kunnian miestä. Oletteko?"

"Hyvä on! Emme ole kumpaakaan," sanoi upseeri kärsimättömästi. "Anna
nyt meille tuo ystäväsi."

"Mitä te minusta oikeastaan luulette?" kysyi Almayer hurjana.

"Sinä olet humalassa, mutta et niin pahasti että et tietäisi, mitä
teet. Jo riittää tämä ilveily," sanoi upseeri tiukasti, "tai minä panen
sinut kotiarestiin."

"Arestiin!" toisti Almayer rähähtäen nauramaan. "Hah hah, haa! Vai
arestiin! Totta tosiaan! Minä olen kaksikymmentä vuotta koettanut
päästä erilleen tästä kirotusta paikasta, mutta en ole päässyt.
Kuulehan, mies! En ole päässyt enkä milloinkaan pääse! En milloinkaan!"

Hänen puheensa loppui nyyhkytykseen ja hän laskeutui horjuen portaita
alas. Kun hän oli päässyt pihalle tuli luutnantti hänen luokseen ja
tarttui hänen käsivarteensa. Aliluutnantti ja Babalatchi seurasivat
kintereillä.

"Kas niin, Almayer," sanoi upseeri rohkaisevasti "Minne sinä nyt menet?
Siellä on pelkkiä lankkuja Tänne päin," lisäsi hän ravistaen kepeästi
Almayeriä. "Tarvitsemmeko me veneitä?"

"Ette tarvitse," vastasi Almayer myrkyllisesti. "Te tarvitsette hautaa."

"Mitä? Taas hurjana! Koeta jo puhua järkeä."

"Hautaa!" korjasi Almayer ja koetti rimpuilla itsensä irti. "Kaivakaa
kuoppa maahan. Ymmärrättekö? Olette varmaankin humalassa. Päästä minut
irti! Päästä irti! Uskohan jo minua!"

Almayer riuhtasihe irti upseerin käsistä ja astui lankkujen luo,
joilla ruumis valkoisen peitteensä alla lepäsi. Sitten hän pyörähti
äkkiä ympäri ja näki vastassaan vieraansa, jotka seisoivat perin
jännitettyinä puoliympyrässä pihalla. Aurinko teki nopeasti laskuaan,
talosta ja puista lankesi pitkiä varjoja pihamaalle, mutta valo
viivähti vielä virralla, jonka keskikohdalla ajopuut liukuivat ohi.
Ne eroitti nyt hyvin selvästi ja ne näyttivät mustilta auringon
vaaleanpunaisessa hohteessa. Virran itäisellä rannalla puitten rungot
peittyivät jo hämärään, mutta niitten korkeimmat oksat huojuivat vielä
hiljalleen häviävässä auringon valossa. Raskaalta ja kylmältä tuntui
ilma, jota iltatuuli kevyin henkäyksin toi yli virran.

Almayeriä värisytti, kun hän yritti puhua. Ja taas näytti hän
epävarmoin ottein koettavan irroittaa kurkkuaan näkymättömän käden
kuristuksesta. Hänen verestävät silmänsä harhailivat ilmeettömästä
vieraasta toiseen.

"Tuolla!" sanoi hän viimein. "Oletteko kaikki koolla? Hän on
vaarallinen mies."

Almayer kiskasi kovasti peitteestä, niin että ruumis vyöryi jäykkänä
lankuilta ja pudota jymähti perin avuttoman näköisenä hänen jalkojensa
juureen.

"Kylmä on, ihan kylmä," virkkoi Almayer ja katseli ilottomasti
hymyillen ympärilleen. "Suru ei tässä auta. Ettekä te voi liioin häntä
hirttää, niinkuin huomaatte, hyvät herrat," lisäsi hän vakavasti.
"Miehellä ei ole päätä eikä juuri kaulaakaan."

Viimeinenkin auringon säde hävisi äkkiä puiden latvoista, virta peittyi
samassa pimeään, ja yön hiljaisuudessa tuntui virtaavan veden solina
ikäänkuin täyttävän maahan laskeutuvien tummien varjojen rajattoman
avaruuden.

"Tässä nyt on Dain," puheli Almayer edelleen ympärillään seisovalle
vaikenevalle joukolle. "Ja nyt minä olen pitänyt sanani. Ensin perustin
toivoni yhteen, sitten toiseen, ja tässä on viimeinenkin toivoni kipinä
sammunut. Nyt ei minulla ole mitään jäljellä. Te luulette, että tässä
on vain yksi mies menettänyt henkensä? Te erehdytte. Voin vakuuttaa
teille, että minä olen menettänyt henkeni vielä paljon täydellisemmin
kuin tuo. Miksi ette hirtä minua?" ehdotteli hän yht'äkkiä sävyisästi
kääntyen luutnantin puoleen. "Minä vakuutan teille, että silloin
tekisitte ainoastaan muo -- muodollisen erehdyksen."

Viimeiset sanansa hän mumisi itsekseen ja alkoi hoippuen tallustella
taloansa kohden. "Pois tieltä," jyrähti hän Alille, joka arasti
läheni häntä ja tarjosi hänelle apuaan. Kaukaa seurasivat ryhmittäin
seisoskelevat säikähtyneet miehet ja naiset hänen haparoivaa kulkuaan.
Hän kiskoi itsensä portaiden kaidepuusta parvekkeelle ja onnistui
pääsemään käsiksi erääseen tuoliin, johon hän raskaasti pudota lysähti.
Almayer istui hetken aikaa huohottaen ponnistuksesta ja vihasta,
ja hänen katseensa etsi harhaillen Ninaa. Sitten hän teki uhkaavan
liikkeen pihalle päin, mistä hän oli kuullut Babalatchin äänen, ja
potkasi kumoon pöydän. Astiat särkyivät kovasti kilahdellen pieniksi
siruiksi. Almayer murahteli äkäisesti. Mutta pianpa painui hänen päänsä
rinnalle, silmät sulkeutuivat ja huokaisten syvään hän vaipui unen
helmoihin.

Sinä yönä näki Sambirin rauhallinen, kukoistava siirtola ensi kerran
olemassaolonsa aikana tulien loistavan "Almayerin tuulentuvilta". Ne
tulivat laivalyhdyistä, jotka merimiehet olivat ripustaneet parvekkeen
edustalle. Siellä nuo kaksi upseeria pitivät oikeuden istuntoa, he
tahtoivat näet päästä selville sen kertomuksen todenmukaisuudesta,
jonka Babalatchi heille oli esittänyt. Babalatchi oli taas kunniansa
kukkuloilla. Hän puhui kaunopuheisesti ja vakuuttavasti vedoten
taivasta ja maata todistamaan väitteensä tosiksi. Oli muitakin
todistajia. Mahmat Banjeria ja useita muita kuulusteltiin ankarasti,
niin että istunto venyi ikävystyttävän pitkälle yöhön. Lähettiläs
pantiin kutsumaan Abdullaa paikalle. Tämä kieltäytyi kuitenkin
tulemasta vedoten kunnioitettavan korkeaan ikäänsä, mutta lähetti
sensijaan Reshidin. Mahmatin täytyi näyttää nilkkakoristetta, ja hänen
täytyi katsella mielessään raivo ja pettymys, mitenkä luutnantti pisti
sen taskuunsa. Sen piti olla yhtenä Dainin kuoleman todistuskappaleena,
joka lähetettäisiin perille lähetystön laatiman virallisen selostuksen
mukana. Babalatchin sormus takavarikoitiin niinikään yllämainitusta
syystä, mutta kaikki kokenut valtiomies oli osannut alistua tähän heti
ensi hetkestä. Hän ei tahtonut kantaa kaunaa, niin kauan kuin voi olla
vakuutettu, että valkoiset miehet uskoivat hänen väitteensä tosiksi.
Hän aprikoi vielä vakavasti tuota kysymystä, kun hän oikeudenkäynnin
loputtua viimeisten mukana poistui paikalta. Hän ei ollut asiasta ihan
varma. Mutta jospa nuo olisivat hyvässä uskossa vain ensi yönkin, niin
toimittaisi hän Dainin kauaksi heidän ulottuviltaan ja olisi silloin
itsekin turvissa. Babalatchi asteli nopeasti poispäin vilkuillen tämän
tästä yli olkansa, hän näet pelkäsi, että joku häntä seuraisi. Mutta
hän ei kuullut eikä nähnyt mitään epäillyttävää.

"Kello on jo kymmenen," sanoi luutnantti vilkaisten haukotellen
kelloansa. "Kapteenilta saan vielä kohteliaita huomautuksia, kun
tullaan laivalle takaisin. Kyllä tämä on vihdoin viimeistä hommaa."

"Luuletko, että niiden jutuissa on jotain perää?" kysäsi nuorempi
upseeri.

"Perääkö! Ehkä juuri siteeksi. Mutta jos niissä ei olekaan perää,
niin mitä me voimme tehdä? Jos meillä olisi tusinan verran veneitä,
niin voisimme tutkia metsäpurot. Mutta ei siitä suurtakaan hyötyä
olisi. Tuo humaltunut hupsu oli sittenkin oikeassa. Me emme kylliksi
varmoina hallitse tätä itärannikkoa. Ne tekevät, mitä haluavat. Ovatko
riippumattomme kunnossa."

"Kyllä. Minä sanoin jo perämiehelle. Kummallisia ihmisiä tuolla elää,"
sanoi aliluutnantti viitaten kädellään Almayerin taloon päin.

"Hm! Kummallisia tosiaan. Mutta mitä sinä sille tytölle oikeastaan
puhelit? Minä pidin melkein koko ajan isää silmällä."

"Vakuutan sinulle, että olin nuhteettoman kohtelias," puolusteli
innokkaasti aliluutnantti itseään.

"Hyvä on. Älähän kiivastu. Mikäli minä ymmärsin, ei tyttö pitänyt
kohteliaisuuksista. Minä vain ajattelin, että sinä vähän hienostelit
sitä tyttöä. Tiedäthän, että me olemme nyt virkatoimissa."

"Kyllä, kyllä. En unohda sitä koskaan. Kylmän kohtelias, ei muuta."

Molemmat naurahtivat puheelleen. Ja kun uni ei tuntunut vielä tulevan,
alkoivat he rinnakkain mitellä parveketta. Kuu pujahti esille
puiden takaa ja sai virran äkkiä hopeisena hohtelemaan. Metsä tuli
esille synkästä pimeästä ja reunusti jylhän ja miettivän näköisenä
kimaltelevaa vettä. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut henkäystäkään ilmassa.

Merimiesten tavoin upseerit astelivat samaa jalkaa edes takaisin
vaihtamatta sanaakaan. Irtonaiset lankut natisivat säännöllisin
väliajoin heidän kävellessään, ja tuo natina tuntui vastenmielisen
kireältä yön hiljaisuudessa. Kun he taas kerran olivat juuri
pyörähtämässä ympäri, seisahtui nuorempi upseeri, jotakin kuuntelemaan.

"Kuulitko?" hän kysyi.

"En!" vastasi toinen. "Mitä sitten?"

"Minä olin kuulevinani hyvin heikon huudon. Se tuntui naisen ääneltä.
Tuosta toisesta rakennuksesta. No! Nyt taas! Kuuletko?"

"En kuule," vastasi luutnantti kuunneltuaan jonkun aikaa. "Te nuoret
miehet kuulette aina naisten ääniä. Jos sinä alat nähdä unia, niin on
sinun parasta päästä riippumattoon. Hyvää yötä."

Kuu kohosi yhä korkeammalle ja pehmeät varjot tulivat yhä pienemmiksi
ja painuivat piiloon ikäänkuin lymytäkseen tuota kylmää, julkeata valoa.



KYMMENES LUKU.


"Nyt se on viimeinkin laskenut," sanoi Nina äidilleen osoittaen
kukkuloille, joiden taakse aurinko oli painunut. "Kuulehan, äiti,
nyt minä menen Bulangin purolle ja entäpä jos en milloinkaan
palaisi -- -- --."

Hän lopetti tähän lauseensa. Pieni epäilyksen varjo himmensi hetkeksi
sitä hillityn haltioitumisen hehkua, joka loisti hänen silmistään ja
oli koko tuona jännitetyn odotuksen päivänä kirkastanut hänen vakavia,
jäykkiä piirteitään kiihkeän elämänhalun säteillä. Se oli ollut ilon ja
surun, toivon ja pelon, hämärästi aavistetun murheen ja riemun päivä.
Niin kauan kuin aurinko oli heloittanut häikäisevällä valollaan, jonka
lämmössä hänen rakkautensa oli syntynyt ja kasvanut, kunnes se oli
vallannut koko hänen olemuksensa, niin kauan oli hän pysynyt horjumatta
lujassa päätöksessään. Häntä oli kannattanut siinä salaperäinen
kaipuu, joka oli täyttänyt hänen sydämensä. Kärsimättömästi hän
näet oli kaivannut yön pimeätä, joka tällä kertaa poistaisi vaarat
ja vastukset, aloittaisi onnen päivien sarjan, täyttäisi rakkauden
kaipuun ja tarjoisi hänelle elämän täyteläisyyden. Niin, viimeinkin
oli aurinko laskenut. Lyhyt hämärän hetki oli loppunut niin nopeasti,
että hän tuskin oli ennättänyt helpoituksesta huokaista. Ja nyt
tuntui hänestä, kuin tuosta äkkiä tulleesta pimeästä olisi kuulunut
vain uhkaavia ääniä, jotka vaativat häntä syöksymään päistikkaa
tuntemattoman syliin. Nyt oli hänen kuunneltava vain omia vaistojaan!
Nyt oli hänen antauduttava sen intohimon valtaan, jonka hän itse oli
herättänyt ja josta hän oli jo nauttinut. Dain odotti häntä! Syrjäisen
uutisviljelyksen yksinäisyydessä, metsän äärettömässä hiljaisuudessa
hän odotti ypöyksin, tuo henkeänsä pelkäävä pakolainen. Välittämättä
omista vaaroistaan Dain häntä odotti. Ainoastaan hänen tähtensä Dain
oli palannut. Ja nyt kun se hetki läheni, jolloin Dainin piti saada
palkkansa, kyseli hän ihmeissään itseltään, miksi hän epäröi vielä
kylmästi omaa tahtoansa ja kaipuutansa? Reippaasti karkoitti hän
itsestään satunnaisen heikkoutensa. Dain oli saava palkkansa. Hänen
naisellinen rakkautensa ja hänen naisellinen kunniantuntonsa voitti
sen horjuvan epäröinnin, jonka virran pimeässä odottava tiettymätön
tulevaisuus hänessä oli herättänyt.

"Et sinä palaakaan," mumisi Mrs. Almayer ennustajan varmuudella. "Ilman
sinua hän ei lähde ja jos taas hän jää tänne -- --" Mrs. Almayer
viittasi kädellään "Almayerin tuulentuvilta" loistaviin valoihin, ja
keskeneräinen lause päättyi uhkaavaan murahdukseen.

Äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa talon takana ja astelivat nyt
hitaasti yhdessä metsäpurolle, missä kaikki kanootit olivat paaluun
kiinnitettyinä. Kun he olivat tulleet pensasrivin taakse, pysähtyivät
he vaistomaisesti, ja Mrs. Almayer, laskien kätensä Ninan käsivarsille,
koetti katsoa tytärtänsä silmiin, mutta turhaan, sillä tämä käänsi aina
kasvonsa pois. Ja kun hän yritti puhua, niin häipyivät ensimäiset sanat
tukahutettuun nyyhkytykseen, joka kuulosti perin oudolta, kun se tuli
naisen huulilta, joka monista inhimillisistä tunteista näytti tuntevan
vain kiukun ja vihan.

"Sinä lähdet nyt pois tullaksesi mahtavaksi," sai hän viimein sanotuksi
jotensakin rauhallisesti. "Ja jos olet viisas, niin saat suuren vallan
käsiisi, ja se on pysyvä sinulla kauan, aina vanhuuden päiviin asti.
Mutta mitä olen minä ollut? Orjana olen koko elämäni ajan ollut, olen
keittänyt riisiä miehelle, jolta on puuttunut sekä rohkeutta että
viisautta. Voi, voi! Minutkin antoi kerran suuri päällikkö ja soturi
lahjaksi miehelle, jolla ei ollut kumpaakaan noista ominaisuuksista.
Voi, voi!"

Mrs. Almayer vaikeroi hiljaa itsekseen ja valitteli menneitä
toiveitaan. Hänenkin osakseen olisi voinut sattua murhia ja tihutöitä,
jos hänen elämän toverinsa olisi ollut saman hengen lapsia kuin hän
itse. Nina kumartui yli Mrs. Almayerin hennon vartalon ja katseli
tarkkaavasti äitinsä kurttuisia kasvoja ja sisäänpainuneita silmiä,
jotka pitkäaikaisten ja tuskallisten kokemusten valolla voivat nähdä
kauaksi hänen omaan, hämärään tulevaisuuteensakin. Tähdet olivat sillä
aikaa pilkahtaneet esille taivaan pimeästä ja seurasivat ihmetellen
tätä kummallista ihmislasten eroamista. Taaskin veti Ninaa omituisesti
puoleensa, niinkuin niin monasti ennenkin, äitinsä haltioituva
luonne ja sanonnan oraakkelimainen varmuus. Ja juuri noista luonteen
ominaisuuksista, samoin kuin äkillisistä vihan kohtauksistakin, oli
suureksi osaksi saanut alkunsa se noidan maine, joka hänen äidillään
oli siirtolassa.

"Minä olen ollut orjana, mutta sinusta on tuleva kuningatar," puheli
Mrs. Almayer edelleen tuijottaen suoraan eteensä. "Muista, että mies
on sekä väkevä että heikko. Vapise hänen edessään, kun hän purkaa
sinulle vihasi, jotta hän näkisi päivän valossa sinun pelkosi. Mutta
sydämessäsi voit hänelle nauraa, sillä auringon laskettua on hän sinun
orjasi."

"Orjako! Mies! Elämän valtias! Sinä et tunne häntä, äiti."

Mrs. Almayer naurahti pilkallisesti.

"Ihan sinä puhut kuin typerät valkoiset naiset!" huudahti Mrs. Almayer.
"Mitä sinä tiedät miesten vihasta ja rakkaudesta? Milloin sinä olet
valvonut nuotion ääressä, missä taistelusta uupuneet miehet nukkuvat?
Milloin ovat sinua syleilleet voimakkaat käsivarret, jotka koska
tahansa voisivat iskeä tikarin syvälle sykkivään sydämeen? Hyi! Sinä
olet valkoinen nainen! Sinun pitäisi rukoilla vain akkaväen jumalaa!"

"Miksi puhut noin kovia sanoja? Minä olen kuunnellut jo niin kauan
sinun puheitasi, että olen aivan unohtanut entisen elämäni. Jos olisin
todella valkoinen nainen niin en seisoisi tässä valmiina lähtemään?
Kuule äiti! Minä käyn vielä kotona katsomassa viimeisen kerran isäni
kasvoja."

"Etkä käy!" sanoi Mrs. Almayer kiivaasti. "Hän nukkuu nyt
viina-untansa. Ja jos sinä käyt vielä häntä katsomassa, niin voi hän
herätä ja nähdä sinut. Mutta hänen ei pidä enää koskaan sinua näkemän.
Kun se kauhea vanha mies kerran riisti sinut minulta -- sinä olit
silloin pieni, muistathan -- --"

"Siitähän on jo niin pitkä aika," sanoi Nina.

"Mutta minä muistan sen vielä," jatkoi Mrs. Almayer julmistuneen
näköisenä puhettaan. "Silloin minä tahdoin vielä viimeisen kerran nähdä
sinun kasvojasi. Mutta isäsi sen jyrkästi kielsi. Minä kuulin sinun
itkevän ja hyppäsin virtaan. Silloin sinä olit hänen tyttärensä, nyt
sinä ole minun. Milloinkaan et saa palata tuohon taloon. Milloinkaan et
saa astua tuon pihamaan poikki. Et milloinkaan!"

Yhä äänekkäämmin oli hän puhunut, kunnes hän viimein oli miltei
huutanut. Puron toiselta puolen kuului pitkästä ruohikosta kahinaa.
Molemmat naiset kuulivat sen. He hätkähtivät ja olivat hetken aikaa
vaiti.

"Minä menen takaisin," sanoi Nina varovasti mutta päättäväisesti
kuiskaten.

"Miksi sinä olet niin vihainen ja tahdot kostaa minulle?"

Nina lähti astumaan taloa kohti. Mrs. Almayer iskeytyi häneen kiinni ja
koetti kiskoa häntä takaisin.

"Seis! Sinä et mene!" kivahti äiti huohottaen.

Nina työnsi kärsimättömästi äitinsä syrjään ja kääri ylös hameensa
voidakseen juosta sitä paremmin. Mutta Mrs. Almayer pujahti hänen
eteensä, pyörähti ympäri ja seisoi nyt tyttärensä edessä käsivarret
ojennettuina.

"Jos sinä astut vielä askeleenkin," sanoi hän hengittäen kiivaasti,
"niin minä huudan. Näetkö sinä nuo tulet tuolla suuressa talossa?
Siellä istuu kaksi valkoista miestä vihoissaan siitä, että eivät
saa nähdä sen miehen verta, jota sinä rakastat. Ja noissa pimeissä
taloissa," jatkoi hän rauhallisemmin viitaten siirtolaan päin, "minun
huutoni voisi herättää valveille miehiä, jotka voisivat johtaa
valkoisten käärmeiden sotamiehet sen luo, joka juuri sinua odottaa."

Äiti ei voinut nähdä tyttärensä kasvoja, mutta hänen edessään seisoi
yön pimeässä valkoinen nainen vaijeten ja epäröiden. Mrs. Almayer
käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Unohda jo entinen elämäsi! Unohda!" pyyteli hän rukoillen. "Unohda,
että olet nähnyt valkoisia kasvoja. Unohda heidän puheensa. Unohda
heidän ajatustapansa. He puhuvat valheita. Ja he suunnittelevat
valheita, siksi että he halveksivat meitä, jotka olemme heitä paremmat,
mutta heikommat. Unohda heidän ystävyytensä ja ylenkatseensa. Unohda
heidän lukuisat jumalansa. Miksi sinä, tyttö, tahtoisit muistella
menneitä päiviä, kun omanasi on soturi ja päällikkö, joka on aina
valmis uhraamaan monta ihmishenkeä ja omansakin -- sinun vähimmästäkin
hymystäsi?"

Puhuessaan hän työnsi varovasti tytärtään kanootteja kohden kätkien
oman pelkonsa, levottomuutensa ja epäilyksensä hurjaan sanatulvaan,
niin että Nina ei ennättänyt mitään miettiä, vielä vähemmin
vastustella, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta oikeastaan hän ei enää
tahtonutkaan. Vaikka hänet äkkiä oli vallannutkin halu nähdä vielä
kerran isänsä kasvot, niin ei hän sydämensä sisimmässä sittenkään
tuntenut kylliksi voimakkaita tunteita isäänsä kohtaan. Häntä eivät
vaivanneet minkäänlaiset epäillykset eikä omantunnon tuskat, nyt kun
hän äkkiä jätti oman onnensa nojaan tuon miehen, jonka tunteita hän
ei koskaan ollut ymmärtänyt eikä edes voinut nähdä. Mutta hän tunsi
vain, mitenkä hän vaistomaisesti oli riippuvainen entisestä elämästään,
entisistä tavoistaan ja entisestä ympäristöstään. Hänen povessaan
piili, niinkuin jokaisessa ihmispovessa, lopullisen ratkaisun pelko,
tuo pelko, joka pidättää meidät niin monesta urostyöstä ja niin monesta
rikoksestakin. Vuosikausia hän oli elänyt vaikeassa välikädessä
äitinsä ja isänsä parissa. Edellinen oli ollut niin voimakas kaikessa
heikkoudessaan, jälkimäinen niin heikko juuri silloin, kun hän olisi
voinut osoittaa voimaansa. Näiden kahden niin erilaisen ja vastakkaisen
olennon parissa hän oli elänyt itseensä sulkeutuneena. Hän oli
ihmetellyt ja vihannut oman kohtalonsa kovuutta. Hänestä oli tuntunut
niin järjettömältä ja nöyryyttävältä, että hänet oli viskattu elämään
moisessa siirtolassa ja oli saanut vain sivusta katsella ajan rattaan
huimaa pyörinää. Ei ollut hänellä toiveita, ei haluja, ei päämäärää,
jotka olisivat antaneet hänen elämälleen sen verran sisältöä, että hän
olisi jaksanut kestää yhä lisääntyvää veltostumistaan. Hän ei ollut
suuresti uskonut isänsä unelmiin eikä liioin lämmöllä niitä ajatellut.
Mutta hänen äitinsä hurjat kiihkoilut olivat herättäneet hänen
povessaan vastakaikua, jossain hänen epätoivoisen sydämensä sisimmässä
sopukassa. Ja hän oli elänyt taukoamatta omien unelmiensa ilmakehässä,
aivan kuin vanki haaveilee vapaudesta vankikoppinsa seinien sisässä.
Mutta Dainissä hän oli löytänyt tien vapauteen noudattamalla vasta
heränneitä vaistojaan. Ja hänet oli vallannut yllättävä riemun tunne
joka kerran, kun hän ajatteli, mitenkä hän Dainin silmistä oli nähnyt
vastaukset kaikkiin sydämensä kysymyksiin. Nyt hän ymmärsi elämisen
perussyyt ja sen päämäärän. Ja paljastettuaan riemulla tuon salaisuuden
hän viskasi halveksuen taakseen koko menneisyytensä ja sen mukana
surunvoittoiset ajatuksensa, katkerat tunteensa ja vähäiset halunsa,
jotka vähitellen olivat kuolleet tultuaan kosketuksiin hänen nykyisen,
kiihkeän tunnemaailmansa kanssa.

Mrs. Almayer irroitti Ninan oman kanootin kiinneköyden ja oikaistuaan
itsensä suoraksi katseli köysi kädessä tytärtään.

"Lähde sukkelaan liikkeelle, niin kauan kuin virta on pimeässä, eikä
kukaan ole vielä noussut. Minä pelkään Abdullan orjia. Ne vintiöt
kuljeskelevat usein öisin, voivat nähdä sinut ja ruveta sinua
seuraamaan. Kanootissa on kaksi melaa."

Nina lähestyi äitiään ja kosketti epäröiden huulillaan kurttuisaa
otsaa. Mrs. Almayer torjui halveksuen moiset hellyyden osoitukset,
joitten hän kaikesta huolimatta pelkäsi tarttuvan itseensä.

"Enkö minä milloinkaan enää näe sinua, äiti?" kysyi Nina.

"Et", vastasi Mrs. Almayer oltuaan jonkun aikaa vaiti. "Miksi sinä
palaisit tänne, missä minun täytyy kuolla? Sinä olet elävä kaukana
täältä loistossa ja mahtavuudessa. Kun minä saan kuulla, että valkoisia
miehiä on karkoitettu saarilta, niin minä tiedän silloin, että sinä
olet elossa ja pidät mielessäsi minun neuvoni."

"Minä pidän ne aina mielessäni," virkkoi Nina vakavana. "Mutta missä
piilee sitten minun valtani ja miten voin minä sitä käyttää?"

"Älä anna miehesi katsoa liian kauan silmiisi äläkä anna hänen painaa
päätänsä sinun syliisi muistuttamatta hänelle, että miesten täytyy
tapella, ennenkuin saavat levätä. Ja jos hän vitkastelee, niin anna
sinä itse hänelle hänen tikarinsa ja käske hänen lähteä liikkeelle.
Tee, niinkuin mahtavan ruhtinaan puoliso tekisi, kun viholliset ovat
lähellä. Anna hänen surmata ne valkoiset miehet, jotka tulevat tekemään
meidän kanssamme kauppaa. Heillä on kauniit sanat huulillaan, mutta
ladatut pyssyt käsissään. Voi!" sanoi hän lopuksi huokaisten, "heitä on
joka merellä ja joka rannikolla. Ja heitä on hyvin paljon!"

Samassa Mrs. Almayer työnsi kanootin keulan virralle päin, mutta ei
päästänyt vielä venettä irti, vaan piteli kädellään laidasta kiinni.
Hän epäröi ja mietti. Nina asetti melan lappeen rantaäyrästä vasten ja
oli valmis työntämään kanoottinsa virtaan.

"Mitä nyt, äiti?" kysyi Nina hiljaa. "Kuuletko sinä jotakin?"

"En", vastasi Mrs. Almayer hajamielisenä. "Kuulehan, Nina," virkkoi
hän äkkiä hetken vaitiolon jälkeen, "vuosien kuluttua tulee rinnallesi
muita naisia -- --"

Tähän keskeytyi Mrs. Almayerin puhe, sillä kanootista kuului
tukahutettu huuto ja melan kolahdus. Mela oli pudonnut Ninalta, kun hän
käsillään oli torjunut äitinsä sanat. Mrs. Almayer lankesi polvilleen
rannalle ja nojautui yli kanootin laidan voidakseen katsella tytärtään
silmistä silmiin.

"Kyllä muita naisia tulee rinnallesi," toisti hän vakuuttavasti.
"Minä sanon sen sinulle siksi, että sinä olet puoleksi valkoinen ja
voit unohtaa, että hän on mahtava päällikkö ja että tuollaista täytyy
tapahtua. Peitä silloin vihasi ja älä näytä hänelle pienimmälläkään
kasvojen ilmeellä sitä tuskaa, mikä kaivertaa sinun sydänjuuriasi.
Mene häntä vastaan niin, että ilo säteilee silmistäsi ja viisaus
puhuu huuliltasi, sillä sinun puoleesi hän kääntyy sekä surunsa että
epäillyksensä hetkinä. Niin kauan kuin hänen huomionsa on kiintynyt
useihin naisiin, voit sinä häntä hallita. Mutta jos sattuisi olemaan
ainoastaan yksi, jonka seurassa hän näyttäisi unohtavan sinut, silloin
-- --"

"Silloin minä en voisi elää," parkasi Nina peittäen molemmilla
käsillään kasvonsa. "Älä puhu niin äiti! Ei sellaista voi tapahtua."

"Silloin", jatkoi Mrs. Almayer rauhallisesti, "älä vähääkään sääli sitä
naista, Nina".

Mrs. Almayer kuljetti kanoottia laidasta virtaa kohden ja iskeytyi
siihen molemmin käsin kiinni, kun veneen keula jo pistäysi virralle.

"Itketkö sinä?" kysyi äiti tiukasti tyttäreltään, joka istui yhä
veneessään peitetyin kasvoin. "Nouse nyt ja ota melasi, sillä Dain on
jo kylliksi kauan sinua odottanut. Ja muistakin, Nina, että et sääli.
Ja jos sinun pitää iskeä, niin iske varmalla kädellä".

Mrs. Almayer pani kaikki voimansa liikkeelle ja kumartuen eteenpäin
työnsi kepeän aluksen kauaksi virralle. Kun hän oli taas tointunut
ponnistuksistaan, koetti hän turhaan edes vilaukselta nähdä kanoottia.
Mutta se näytti heti hävinneen valkoiseen autereeseen, joka vaappui
Pantain lämmenneitten vesien yllä. Kuunneltuaan vähän aikaa
tarkkaavasti polvillaan, Mrs. Almayer ojentautui syvään huokaisten
pystyyn, ja pari kyynelkarpaloa vieri hitaasti hänen kuihtuneita
poskiaan alas. Hän pyyhkäsi ne äkkiä pois harmaan tukkansa suortuvilla,
aivan kuin olisi hävennyt itseään. Mutta hän ei jaksanut pidättää
äänekästä huokausta, sillä hänen sydämensä oli raskas ja hän kärsi
kovasti. Hellät tunteet olivat hänelle siksi outoja. Samassa hän oli
kuulevinaan heikon äänen. Se oli kuin hänen oman huokauksensa kaiku.
Mrs Almayer pysähtyi, herkisti kuulonsa äärimmäisiin ja pälyili
levottomana läheisiä pensaita.

"Kuka siellä?" kysyi hän epäröivä sävy äänessään. Mielikuvituksessaan
hän jo näki joukottain aavemaisia olentoja autiolla virran rannalla.
"Kuka siellä?" kysyi hän hiljaa uudelleen.

Vastausta ei kuulunut. Virran surullisen yksitoikkoinen solina vain
tuntui tuolla valkoisen sumuharson takana paisuvan hetkeksi tavallista
kovaäänisemmäksi. Mutta pianpa sekin hävisi rantoja huuhtelevan veden
loiskeeseen.

Mrs. Almayer pudisteli päätään kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen
ja asteli nopeasti pensaitten luota vilkuillen terävästi oikealle ja
vasemmalle. Hän meni suoraapäätä keittiösuojusta kohden ja huomasi,
että tulisijan kekäleet hehkuivat tavallista kirkkaammin. Näytti kuin
joku olisi illan kuluessa pannut uutta polttoainetta tuleen. Kun
Mrs. Almayer tuli lähelle tulisijaa nousi Babalatchi, joka oli istua
kyyhöttänyt lämpimässä tulen hehkussa, ja meni pimeään häntä vastaan.

"Joko hän on mennyt?" kysyi huolestunut valtiomies hätäisesti.

"Jo", vastasi Mars. Almayer. "Mitä valkoiset miehet nyt puuhaavat?
Milloin sinä erkanit heistä?"

"Luullakseni he nukkuvat parhaillaan. Kunpa eivät milloinkaan heräisi!"
huudahti Babalatchi tulisesti "Voi voi! Kyllä ne ovat aika paholaisia.
Pitivät sellaista suukopua ja menoa tuosta ruumiista. Niiden päällikkö
uhkasi minua kahdesti kädellään ja sanoi, että hän antaisi hirttää
minut puuhun. Hirttää minut puuhun! Minut!" toisti hän lyöden
voimakkaasti rintaansa.

Mrs. Almayer naurahti ivallisesti.

"Ja sinä kumartelit hänelle ja rukoilit armoa. Aseelliset miehet
menettelivät toisin minun nuoruudessani".

"Ja missä ovat nyt ne nuoruutesi miehet? Sinä hullu nainen!" kivahti
Babalatchi äkäisesti. "Hollantilaiset ovat ne surmanneet. Entäs sitä!
Mutta minä tahdon elää voidakseni vetää noita murhaajia nenästä. Oikea
mies tietää, milloin on tapeltava ja milloin on syötettävä toiselle
rauhoittavia valeita. Sinäkin tietäisit sen, jos et olisi nainen."

Mutta Mrs. Almayer ei näyttänyt kuuntelevan Babalatchia. Ruumis
kumarassa ja käsivarret ojennettuina hän näytti tarkkaavan jotain
ääntä, joka kuului suojuksen takaa.

"Kummallisia ääniä," kuiskasi hän hyvin hätääntyneenä. "Minä kuulin
äsken ilmasta surunvoittoista huokailua ja itkua. Tuolta rannasta päin.
Ja nyt minä taas kuulin -- --"

"Mistä?" kysyi Babalatchi muuttunut sävy äänessä. "Mitä sinä kuulit?"

"Tästä läheltä. Tuntui ihan kuin olisi huokaistu syvään. Kunpa olisin
polttanut sen verhon ja siroitellut tuhkan ruumiille, ennenkuin se
haudattiin".

"Hyväpä tuo olisi ollut," myönteli Babalatchi. "Mutta valkoiset miehet
antoivat viskata hänet heti maakuoppaan. Tiedäthän muuten, että hän sai
virralla surmansa," lisäsi Babalatchi herttaisesti. "Hänen henkensä voi
ehkä tervehtiä veden kulkijoita, mutta jättänee maan eläjät rauhaan".

Mrs. Almayer, joka oli kurkotellut kaulaansa voidakseen paremmin nähdä
suojuksen nurkan taa, vetäsi takaisin päänsä.

"Ei siellä ole ketään," sanoi hän vakuuttavasti. "Eikö rajahin
sotakanootin pitäisi jo mennä uutisviljelyksille?"

"Minä olen juuri odotellut sitä täällä, sillä minun täytyy mennä itse
mukaan," selitteli Babalatchi. "Menenpä tästä katsomaan, mikä heitä
viivyttää. Milloinka sinä tulet? Rajahi antaa sinulle suojaa."

"Minä melon tästä yli ennen päivän koittoa. En voi jättää tänne
dollareitani," mumisi Mrs. Almayer.

Sitten he erkanivat. Babalatchi kulki poikki pihan metsäpurolle, missä
hänen kanoottinsa oli. Mrs. Almayer taas asteli hitaasti taloa kohti,
nousi lankkuportaita ja tuli takaparvekkeen kautta talon etusivulle
johtavan läpikäytävän päähän. Mutta ennenkuin hän astui sinne sisään,
kääntyi hän ympäri käytävän suussa ja katseli vielä kerran tyhjää,
hiljaista pihamaata, jota nousevan kuun säteet juuri alkoivat valaista.
Tuskin oli Mrs. Almayer hävinnyt näkyvistä, kun bananimaasta pujahti
esille hahmo. Se syöksähti yli kuun valaiseman pihan ja hävisi
parvekkeen suojaan pimeään. Se olisi voinut olla kiitävän pilven varjo,
niin äänettömästi ja nopeasti se liikkui. Mutta varjon hämmentämä ruoho
paljasti totuuden. Ruohon sulkamaiset päät värisivät ja huojuivat
pitkän aikaa kuun valossa, ennenkuin ne taas seisoivat liikkumattomina
ja kimaltelevina, muistuttaen hopeisia pieniä oksia, joita on ommeltu
tummalle kankaalle.

Mrs. Almayer sytytti kookkospähkinän kuoresta tehdyn lamppunsa,
kohotti varovasti punaista oviverhoa ja katseli miestään varjostaen
kädellään valoa. Almayer istui kokoon luhistuneena tuolissaan,
hänen toinen kätensä riippui velttona sivulla, toiselta kädellään
hän piti kasvojensa alaosaa peitossa ikäänkuin torjuakseen jotakin
näkymätöntä vihollista, jalat olivat suoraan eteen ojennettuina. Näin
nukkui hän raskaasti aavistamatta vähääkään, että epäystävälliset
silmät juuri halveksien tarkastelivat häntä. Hänen edessään oli
kumoon kaadettu pöytä ja sen ympärillä astian siruja ja särkyneitä
pulloja. Epätoivoinen oli taistelu ollut. Siihen viittasivat myöskin
tuolit, joita nähtävästi vihapäissä oli viskelty sinne tänne ja jotka
nyt lojuivat pitkin parveketta. Ne olivat perin surkean näköisiä
avuttomissa asennoissaan. Ainoastaan Ninan suuri keinutuoli, joka
tummana ja liikkumattomana seisoi korkeilla jaluksillaan, kohosi
järkkymättömän arvokkaan ja rauhallisen näköisenä korkealle yli sinne
tänne viskeltyjen, runneltujen huonekalujen. Se näytti vain odottavan
omistajaansa.

Heitettyään vielä viimeisen vihaisen silmäyksen nukkujaan Mrs. Almayer
vetäytyi verhon taakse ja meni omaan huoneeseensa. Pari yölepakkoa,
jotka pimeä ja palautunut hiljaisuus taas sai rohkeiksi, alkoivat
uudelleen lepatella ristiin rastiin Almayerin pään yläpuolella. Ja
talon yörauhaa ei häirinnyt pitkään aikaan muu kuin nukkuvan isännän
syvä hengitys ja hopearahojen hiljainen kilinä niitten putoillessa
pakoa valmistelevan emännän käsistä. Kuu oli nyt noussut yöusvan
yläpuolelle, ja sen hetki hetkeltä lisääntyvässä valossa tulivat
parvekkeella olevat esineet näkyviin. Niistä lankesivat selvähahmoiset,
tummat, väräjävät varjot, osoittaen peittelemättä, miten rumat, nuo
sikin sokin viskatut esineet todella olivat. Nukkuvasta Almayeristä
ilmestyi irvikuva hänen takanaan olevalle likaiselle, kalkilla
sivellylle seinälle. Hänen asentonsa ja kasvojensa joka piirre
esiintyi kummallisen liioiteltuna ja jättiläismäisen suurena. Lepakot,
jotka alkoivat leikkiinsä kyllästyä, lähtivät etsimään pimeämpiä
temmellyspaikkoja. Samassa tuli näkyviin muuan sisilisko syöksähdellen
hermostuneesti sinne tänne. Sitä miellytti valkoinen pöytäliina.
Siihen se painautui ja pysyi niin liikkumatta, että olisi luullut
sen äkkiä kuolleen, jos ei olisi samaan aikaan kuullut soinnukkaita
tervehdyshuutoja, joita tämä rohkea seikkailija ja sen varovaisempi,
pihan rikkaläjissä piileksivä ystävä keskenään vaihtoivat.

Äkkiä natisivat läpikäytävän laudat, sisilisko hävisi, Almayer
liikahteli levottomasti ja huokasi. Hitaasti hän alkoi herätä,
harhaillen yhä unimailla, juopuneen tajuttomasta tilasta. Unen
painajainen sai hänen päänsä retkahtelemaan olalta toiselle. Hän näki
sellaista unta, että taivaan kansi oli laskeutunut hänen päälleen kuin
raskas vaippa ja soljui tähtikirkkaine laskoksineen kauaksi hänen
alapuolelleen. Hän näki tähtiä joka taholla. Ja hänen alapuolellaan
olevista tähdistä kuului rukoilevia, itkunsekaisia huokauksia.
Surullisen näköisiä kasvoja vilahteli sieltä täältä näkyviin
valosikermien lomasta täyttäen alhaalla olevan äärettömän avaruuden.
Miten voi päästä kuulemasta tuota tuskastuttavaa vaikerrusta? Miten
voi karttaa noita tuijottavia, surunvoittoisia katseita, jotka
ahdistivat häntä joka taholta. Hänen täytyi viimein ahmia keuhkoihinsa
ilmaa. Siksi musertavalta tuntui niitten tähtimaailmojen paino, jotka
lepäsivät hänen särkevillä hartioillaan. Pois piti päästä! Mutta miten?
Jos hän yrittäisikin liikahtaa paikaltaan, astuisi hän tyhjyyteen ja
saisi surmansa kaikkeuden luhistuessa kokoon, kaikkeuden, jonka ainoana
tukena hän itse oli. Entä mitä sanoivat nuo äänet? Ne kehoittamalla
kehoittivat häntä liikkumaan. Mutta minne? Kohti häviötäkö! Ei
suinkaan. Närkästyen hän torjui tämän mahdottoman otaksuman. Mutta
jopa tuntui maaperä hänen allaan lujenevan. Hän jännitti lihaksiaan
päättäen uljaasti kantaa taakkaansa ikuisiin aikoihin asti. Aikakaudet
vyöryivät hänen ohitsensa, ja tähtimaailmat kiertelivät huimaa vauhtia
hänen ympärillään. Yhä kuuli hän surunvoittoisten äänten vaikerrusta.
Ne kehoittivat häntä luopumaan yrityksestään, ennenkuin se salaperäinen
voima, joka oli määrännyt hänelle tuon jättiläismäisen tehtävän,
alkaisi suunnitella hänen lopullista tuhoamistaan. Kauhukseen hän tunsi
äkkiä vastustamattoman voimakkaan käden pudistavan olkapäästä. Ja hän
kuuli, mitenkä nuo lukemattomat äänet yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin
rukoilivat häntä jättämään taakkansa, ennenkuin oli liian myöhäistä.
Hän tunsi liukuvansa pois paikaltaan ja menettävänsä tasapainonsa,
aivan kuin joku olisi kiskonut häntä jaloista. Sitten hän putosi
jonnekin. Pudotessa pääsi häneltä heikko huudahdus. Nyt vapautui hän
viimeinkin tuhoutuvan kaikkeuden tuskallisesta ympäristöstä ja hän
alkoi valveutua. Mutta yhä tunsi hän olevansa unensa lumossa.

"Mitä? Mitä tämä on?" soperteli hän unisena avaamatta vähääkään
silmiään. Hänen päänsä tuntui vielä raskaalta, ja hän ei uskaltanut
nostaa silmäluomiaan. Hän kuuli yhä noita rukoilevia kuiskeita. --
"Olenko minä hereillä? -- Miksi kuulen noita ääniä?" mietiskeli hän
unipäissään. -- "En pääse vain irti tuosta kauheasta painajaisesta.
-- Olen ollut kovasti humalassa. -- Mitä tuo pudistaminen sitten
oli? Näenkö yhä unta. -- Minun täytyy aukaista silmäni, jotta pääsen
kaikesta selville. Olen vielä unen horroksissa. Se on varmaa."

Almayer koetti karkoittaa raukeuden ruumiistaan, avasi silmänsä ja
näki aivan edessään kasvot, jotka tuijottivat häneen silmät suurina.
Hän sulki taas kauhuissaan silmänsä ja istui jäykkänä tuolissaan. Koko
hänen ruumiinsa vapisi. Mistä tuli tämä ilmestys? -- Varmaankin se oli
harhanäky. Hänen hermonsa olivat eilen saaneet kestää tulikokeen -- ja
entä sitten juomingit! Hän ei näkisi tuota aavetta enää, jos hän vain
uskaltaisi aukaista silmänsä. -- Hän tahtoi katsella sitä heti. --
Ensin piti vain vähän rauhoittua. -- Noin. -- Ja nyt.

Hän tähysteli eteensä. Parvekkeen etäisimmässä kolkassa seisoi häntä
vastapäätä naisen hahmo teräksen harmaassa valaistuksessa. Rukoilevan
tavoin oli se ojentanut käsivartensa häntä kohden. Hänen ja tuon
itsepäisen aaveen välillä virtaili sekava sanatulva, joka kipeästi
koski hänen korviinsa. Äärimmäisiin asti hän vaivasi aivojaan, mutta
ei ymmärtänyt mitään. Kuka sanoi nuo malaijilaiset sanat? Kuka oli
livistänyt tiehensä? Miksi liian myöhään -- ja missä suhteessa liian
myöhään? Mitä tarkoittivat nuo sanat, joissa vihan ja rakkauden tunteet
niin omituisen sekavasti ilmenivät? Mitä tarkoittivat nuo alituisesti
toistuvat nimet, jotka yhä uudelleen ja uudelleen kaikuivat hänen
korvissaan -- Nina, Dain; Dain, Nina? Dainhän oli kuollut, ja Nina
nukkui parhaillaan, aavistamatta vähääkään, mitenkä kauhean kiirastulen
läpi hänen isänsä juuri kulki. Kidutettaisiinko häntä ikuisesti,
nukkuipa hän sitten tahi valvoi? Eikö hän saisi rauhaa yöllä eikä
päivällä? Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi?

Viimeiset sanat hän huusi ääneen. Naisen hahmo näytti säpsähtävän
ja vetäytyvän hänestä vähän loitommaksi ovelle päin. Samassa kuului
kirkaisu. Tuo käsittämätön kiusahenki sai Almayerin niin raivoihinsa,
että hän hyökkäsi sen kimppuun. Mutta se väisti näppärästi hänen
hyökkäyksensä. Almayer syöksähti koko painollaan seinään. Mutta
nopeasti kuin salama hän pyörähti ympäri ja alkoi hurjana ajaa tuota
salaperäistä olentoa takaa. Se pakeni häntä ja kirkui, niin että korvia
vihloi. Mutta Almayerin vihan vimma sai vain siitä lisää virikettä. Yli
huonekalujen ja ympäri kaadetun pöydän kulki ajo. Jo sai hän saaliinsa
ahdistetuksi Ninan tuolin taakse. Siinä he syöksähtelivät, milloin
vasemmalle, milloin oikealle. Tuoli kiikkui hurjasti heidän välillään.
Naisen hahmo parkaisi joka kerta, kun Almayer teki salahyökkäyksensä.
Almayer taas puri tiukasti hampaansa yhteen ja syyti syytämistään
järjettömiä kirosanojaan. "Voi noita ärsyttäviä ääniä, jotka tuntuivat
ihan halkaisevan hänen aivonsa ja salpaavan hänen hengityksensä. --
Hän ei kestäisi niitä enää. -- Hänen täytyi saada ne vaikenemaan!"
Hänet valtasi hurja halu musertaa tuo kirkuva olento. Ja hän heittäytyi
silmittömän epätoivoisesti yli tuolin, niin että pöly ja puun sirpaleet
lentelivät heidän ympärillään, kun he viimein päällekkäin makasivat
parvekkeella. Viimeinen kirkaisu, joka kuului hänen altaan, muuttui
vähitellen heikoksi kurkun korinaksi. Almayer huokasi helpotuksesta,
kun hänen ympärillään lopultakin oli ehdottoman hiljaista.

Hän katseli allaan viruvan naisen kasvoja. Siinähän oli sittenkin
todellinen nainen! Hän tunsi tuon naisen. Voi ihmeitten ihmettä!
Taminah! Almayer kimmahti pystyyn häveten raivoaan. Hän seisoi
hämillään paikoillaan ja pyyhki otsaansa. Tyttö pääsi ponnistellen
polvilleen ja syleili Almayerin jalkoja anoen kiihkeästi armoa.

"Älä pelkää," sanoi Almayer ja nosti tytön pystyyn. "En minä lyö sinua.
Mutta miksi sinä tulet keskellä yötä minun talooni? Ja jos sinun täytyi
tulla, niin miksi sinä et mennyt tuonne verhon taakse, missä naiset
nukkuvat?"

"Verhon takana ei ole ketään," sai Taminah sanotuksi, vetäisten joka
sanan välillä ilmaa keuhkoihinsa. "Sinun talossasi ei ole enää yhtään
naista, tuan. Minä näin vanhan rouvan lähtevän, jo ennenkuin koetin
saada sinua hereille. Minä en kaivannut sinun naisväkeäsi, vaan sinua
itseäsi".

"Vanha rouva!" toisti Almayer. "Tarkoitatko sinä minun vaimoani?"

Taminah nyökkäsi päätään.

"Mutta ethän sinä pelkää minun tytärtäni?" virkkoi Almayer.

"Etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin?" huudahti Taminah. "Puhelinhan
minä sinulle pitkän aikaa, kun sinä makasit tuossa silmät puoleksi
auki? Hän on myöskin mennyt".

"Minä nukuin. Etkö sinä osaa eroittaa nukkuvaa ihmistä valveilla
olevasta?"

"Toisinaan", vastasi Taminah hiljaa, "toisinaan henki majailee lähellä
nukkuvaa ruumista ja kuulee puheen. Minä puhuin pitkän aikaa, ennenkuin
kosketin sinua. Ja minä puhuin hiljaa, sillä pelkäsin, että henkesi,
kuullessaan äkkiä kovia ääniä, olisi voinut mennä matkoihinsa ja jättää
sinut ikuisen unen helmoihin. Minä tartuin sinua olkapäähän vasta
sitten, kun sinä aloit mutista sanoja, joita en ymmärtänyt. Etkö sinä
sitten kuullut mitään ja etkö tiedä mitään?"

"En tiedä vähintäkään siitä, mitä sanoit. Mistä on kysymys? Kerrohan
uudestaan, jos tahdot, että minä sen tietäisin."

Almayer otti tyttöä olkapäästä kiinni. Taminah antoi vastustelematta
viedä itsensä parvekkeen ulkosivulle, missä oli paras valaistus. Mutta
hän väänteli koko ajan käsiään ja näytti niin murheen murtamalta, että
Almayer alkoi hätääntyä.

"Puhu," sanoi Almayer. "Sinä pidit sellaista melua, että kuolleetkin
olisivat voineet herätä. Ja kuitenkaan ei tullut yhtään elävääkään
olentoa," mumisi hän levottoman näköisenä. "Oletko sinä mykkä? Puhu!"
käski hän uudelleen.

Taminah taisteli sydämessään lyhyen taistelun. Mutta sitten tuli hänen
vapisevilta huuliltaan sanoja tulvinaan. Ja hän kertoi Almayerille
Ninan rakkauden tarinasta ja omasta mustasukkaisuudestaan. Välistä
Almayer katseli Taminahiin vihaisesti ja käski tämän vaijeta. Mutta
hän ei voinut tukkia tytön vuolasta sanatulvaa. Se näytti hänestä
muodostuvan kuumaksi virraksi, joka pyöri hänen jaloissaan, kohosi
kuohuvaksi aallokoksi hänen ympärilleen, nousi yhä korkeammalle, peitti
hänen sydämensä, poltti hänen huuliaan kuin sulava lyijy, verhosi hänen
katseensa kärventävään höyryyn, kunnes vihdoin yhtyi hänen päänsä
yllä surmaten hänet armotta. Ja kun Taminah kertoi, mitenkä puhe
Dainin kuolemasta, joka koko onnettomuuspäivän oli pitänyt Almayerin
murheen murtamana, oli ollut pelkkää petosta, niin tuijotti Almayer
villin näköisenä tyttöön ja sai tämän hetkeksi ymmälle. Mutta pian
kääntyi Almayer poispäin, hänen katseensa menetti ilmeensä suuntautuen
tylsänä kauaksi yli virran. Niin, tuossa oli tuo tuttu virta! Hänen
vanha ystävänsä ja hänen vanha vihamiehensä! Aina se puhui samaa
kieltä soljuessaan vuodesta vuoteen hänen ohitsensa. Milloin toi se
myötä-, milloin vastoinkäymistä. Milloin onnea, milloin onnettomuutta.
Mutta muuttumattomana pysyi sen pinta välkkeineen ja huimaavine
pyörteineen. Vuosikausia hän oli kuunnellut sen välinpitämätöntä,
rauhoittavaa solinaa. Ja monasti se oli herättänyt hänen povessaan
toivoa, voitonriemua ja rohkeutta. Niin kauan se oli kuiskinut hänelle
lohdutuksen sanoja, jotka puhuivat hänelle tulevista onnen päivistä.
Ja nyt kuunteli hän tuon solinan säestyksellä sydämensä hitaita,
tuskallisia lyöntejä. Tarkkaavasti hän niitä kuunteli ihmetellen
niitten säännöllisyyttä. Vaistomaisesti hän alkoi laskea sydämensä
lyöntejä. Yksi, kaksi, kolme. Mitäpä niitä laskea! Seuraavalla
lyönnillä sen toiminnan täytyisi tauota. Ei yksikään sydän jaksaisi
kestää niin paljon ja lyödä kuitenkin tasaisesti yhä edelleen. Pian
täytyi tauota noitten säännöllisten lyöntien, jotka kaikuivat hänen
korvissaan kuin verhotun vasaran pehmeät iskut. Ja kuitenkin löi sydän
parka herkeämättä ja säälittä. Ei yksikään ihminen voisi tätä enää
kestää. Ja tämäkö sitten on viimeinen kärsimys? Vai sitä seuraavako?
Vai koska tulee viimeinen? Voi Jumalani! Koska? Itsetiedottomasti hän
painoi kädellään niin raskaasti tytön olkapäähän, että tämä lausui
kertomuksensa viimeiset sanat hänen jalkojensa juuressa tuntien
sydämessään tuskaa, häpeätä ja vihaa. Eikö hänen kostotuumansa
onnistuisikaan? Tuo valkoinen mies oli tunteeton kuin kivi. Liian
myöhään hän oli tullut! Liian myöhään!

"Ja sinä näit Ninan menevän?" kajahti Taminahin pään yli Almayerin
karkea ääni.

"Johan minä sen sanoin sinulle!" huudahti Taminah nyyhkyttäen ja koetti
varovasti irtautua Almayerin käsistä. "Johan minä sanoin sinulle, että
minä näin noita-akan työntävän hänen kanoottinsa vesille! Minä olin
piiloutunut ruohikkoon ja kuulin kaikki, mitä he puhuivat. Hän, jota
me tavallisesti sanomme valkoiseksi neidiksi, tahtoi palata katsomaan
sinun kasvojasi, mutta noita-akka kielsi häntä, ja -- --"

Taminah laskeutui kyynärpäittensä varaan, ja raskas käsi painoi hänet
ihan mykkyrään. Mutta halveksien kohotti hän katseensa Almayeriin.

"Ja neiti totteli," parkaisi Taminah äänellä, joka ilmaisi ivaa ja
tuskaa. "Päästä minut irti, tuan. Miksi sinä olet minulle vihainen?
Lähde jo kiireesti purkamaan vihasi tuolle petolliselle naiselle,
muuten tulet liian myöhän".

Almayer kiskoi tytön pystyyn ja katsoi häntä silmiin. Taminah rimpuili
vastaan ja vältteli Almayerin hurjaa katsetta kääntäen päänsä toisaalle.

"Kuka lähetti sinut tänne minua kiusaamaan?" tiuskasi Almayer
vihaisesti. "Minä en usko sinua. Sinä valehtelet".

Almayer oikaisi äkkiä kätensä ja viskasi tytön poikki parvekkeen oven
suuhun. Tämä makasi siinä liikkumatta ja ääneti, aivan kuin olisi
heittänyt henkensä Almayerin käsissä. Näkyi vain musta mykkyrä. Se oli
eloton ja äänetön.

"Oi sinua, Nina!" huudahti Almayer kuiskaten. Ja hänen äänessään
väreili kärsineen ihmisen hellää moitetta ja rakkautta. "Voi, Nina!
Minä en voi sitä uskoa."

Heikko tuulenhenkäys tuli virralta ja kulki yli pihan. Se sai ruohon
aaltoilemaan, nousi parvekkeelle ja kosketteli Almayerin otsaa
vilvoittaen ja herttaisesti hyväillen sitä. Naistenkammion oviverho
pullistui tuulessa, mutta painui heti ihmeen avuttoman näköisenä
entiselleen. Almayer tuijotti lepattavaan verhoon.

"Nina!" huusi Almayer. "Missä sinä olet, Nina?"

Tuuli työntyi valittaen ulos tyhjästä talosta. Hiljaisuus vallitsi.

Almayer kätki kasvonsa käsiin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä
näkemästä jotakin vastenmielistä näkyä. Ja kun hän, kuultuaan jalkojen
sipsutusta, otti kädet silmiltään, oli musta mykkyrä oven suusta
hävinnyt.



YHDESTOISTA LUKU.


Kuu paistoi kirkkaasti vainiolle, missä riisioras tasapäisenä seisoi.
Keskellä neliön muotoista valojuovaa kohosi ilmoille pieni piilomaja
korkeitten patsaittensa nenässä. Majan lähellä oleva risukasa ja
nuotion hehkuva hiillos, jonka ääressä lojui mies, näyttivät hyvin
pieniltä. Ne ikäänkuin hävisivät maasta heijastuvaan vaaleanviheriään
valoon. Tässä petollisessa valaistuksessa näytti uutisviljelys
ulottuvan hyvinkin kauaksi. Suuret puut, jotka lukemattomat,
toisiinsa sekaantuneet, köynnöskasvit sitoivat monenmoisilla siteillä
eroittamattomasti yhteen, katselivat kolmelta taholta edessään
rehoittavaa, nuorta elämää. Ne katselivat kuin kohtaloonsa synkkinä
alistuneet jättiläät, jotka eivät enää luota omaan voimaansa. Ja
keskellä näitä puujättiläisiä luikertelivat nuo armottomat ryöstäjät.
Ne iskeytyivät köyden tapaisissa kiemuroissa puitten vankkoihin
runkoihin, kulkivat puusta puuhun, riippuivat okaisina köynnöksinä
alemmista oksista, lähettivät hennot terttunsa etsimään korkealta
pienimpiäkin latvaoksia ja tuottivat näin surman uhreilleen, ilakoiden
hillittömästi hiljaisesta hävitystyöstään.

Vainion neljännellä puolella, pitkin sen Pantain haarajoen rantaa,
josta oli ainoa pääsy uutisviljelykselle, näkyi tumma rivi nuoria
puita, pensaita ja tiheätä viidakkoa. Ainoastaan pieni aukko oli
eräässä kohden havaittavissa. Tästä aukosta lähti kaita polku, joka
kulki joen rannasta ruohopeittoiselle majalle. Majassa oleskelivat
tavallisesti öiseen aikaan vartiat, joitten tehtävänä oli suojella
kypsyvää viljaa villisioilta. Polku päättyi majaa kannattavien
patsaiden juurella olevaan kehänmuotoiseen paikkaan, jossa oli
runsaasti tuhkaa ja palaneita puunpalasia. Keskellä tätä aukeata
paikkaa lojui Dain himmeän tulen ääressä.

Hän kääntyi kärsimättömästi huokaisten toiselle kyljelleen, painoi
päänsä taivutetulle käsivarrelleen ja makaili siinä rauhallisesti,
kasvot kohti sammuvaa tulta. Kekäleet hehkuivat punaisina pienessä
kehässä, valaisten kirkkaasti hänen tuijottavia silmiään. Ja joka
kerta, kun hän hengitti tavallista syvempään, lehahti tulen jättämä
hieno, valkoinen tuhkapilvi kevyesti hänen avonaisten huultensa
eteen ja kiiteli tanssien kuumasta hehkusta kuun valojuoviin, jotka
niin runsaina laskeutuivat Bulangin riisipellolle. Hänen ruumiinsa
oli väsynyt viime päivien ponnistuksista, ja hänen mielensä oli
vielä väsyneempi siitä jännityksestä, jolla hän ypöyksin sai odottaa
kohtalonsa ratkaisua. Ei hän ollut milloinkaan tuntenut itseään näin
avuttomaksi. Hän oli kuullut hinaajasta ammutut kanuunan laukaukset
ja hän tiesi, että hänen henkensä oli epäluotettavissa käsissä ja
että hänen vihamiehensä olivat hyvin lähellä. Aamupäivällä, jolloin
tunnit niin hitaasti olivat kuluneet, oli hän kuljeskellut metsän
reunassa ja tähystellyt levottomana metsäpuroa, pensaikossa lymyillen.
Sieltä hän aavisti vaaran tulevan. Hän ei peljännyt kuolemaa, mutta
janosi kuitenkin kiihkeästi elämää, sillä elämä antaisi hänelle Ninan.
Nina oli luvannut tulla hänen luokseen, seurata häntä ja jakaa hänen
kanssaan hyvät ja pahat päivät. Ninan rinnalla hän kestäisi pahat
päivät, mutta ilman Ninaa ei elämän loistolla ja ilolla olisi mitään
arvoa. Istua kyyhöttäen varjoisassa piilopaikassaan Dain sulki silmänsä
ja koetti loihtia henkensä nähtäväksi sen valkoisen olennon suloisen,
lumoavan kuvan, joka antoi hänen elämälleen sen ainoan todellisen
sisällön. Silmät ummessa, hampaat lujasti yhteen puristettuina Dain
pinnisti intohimoisen tahdonvoimansa äärimmilleen pidättääkseen
mahdollisimman kauan tuon korkeinta nautintoa lupaavan näyn. Mutta
turhaan! Ja hänen mielensä murtui, kun Ninan hahmo vähitellen hävisi ja
sijalle tuli aivan toisenlainen näky -- asestettuja miehiä, vihaisia
kasvoja ja läikkyviä aseita. Hän oli jo kuulevinaan vihamiestensä
hurjia riemunhuutoja, kun he löysivät hänet piilopaikastaan.
Monasti Dain säikähti vilkasta mielikuvitustaan, aukaisi silmänsä,
syöksähti pahimpaan päivänpaisteeseen ja alkoi taas harhailla ympäri
riisivainiota. Kun hän väsyneenä laahusteli metsän reunassa, vilkaisi
hän tuon tuostakin sen tummiin varjoihin, jotka niin houkuttelivat
petollisen vilpoiseen helmaansa, mutta samalla lohduttoman synkkinä
karkoittivat luotaan. Siellä lepäsivät maatuneina ja mädänneinä
lukemattomat puusukupolvet. Siellä seistä törröttivät surren niiden
nykyiset jälkeläiset, tummanviheriässä lehtipuvussaan. Mahtavan
suurina, mutta avuttomina, ne odottivat vuoroaan. Ainoastaan loiset
näyttivät todella elävän pyrkien itsepäisen voimakkaasti ylöspäin kohti
ilmaa ja auringon paistetta. Ne ottivat ravintonsa arkailematta sekä
kuolleista että kuolevista peittäen uhrinsa punaisilla ja sinisillä
kukillaan, jotka korskean näköisinä kimaltelivat kirjavissa ryhmissä
häiriten ärsyttävän räikeillä väreillään kuolemaan tuomittujen puitten
juhlallista sopusointua.

Joku voisi tuolla piilleksiä, ajatteli Dain lähestyessään erästä
paikkaa, missä köynnöskasveja oli revitty ja hakattu, niin että
metsään muodostui holvikäytävän tapainen aukko. Siitä voi ehkä alkaa
polku. Kun Dain kumartui tarkemmin katsomaan tätä aukkoa, kuuli
hän vihaista röhkinää ja samassa mennä rytisti joukko villisikoja
viidakkoon. Kostean maan ja mätänevien lehtien kitkerä haju takertui
hänen kurkkuunsa, ja hän hypähti säikähtäen taaksepäin, kuin olisi
kuoleman henkäys hänet saastuttanut. Ilmakin tuntui siellä kuolleelta,
niin raskaalta ja tympeältä. Lukemattomien vuosisatojen mätä oli sen
myrkyttänyt. Dain jatkoi hoippuen harhailuaan. Hänet pani liikkeelle
kiihkeä levottomuus, joka uuvutti häntä, mutta samalla sai hänet ihan
kauhuihinsa, joka kerta kun hänelle vain välähtikin mieleen olla
paikoillaan ja levätä. Pitikö hänen elää kuin villin, joka piileksii
metsissä ja saa kukaties siellä surmansakin -- tuolla pimeässä, jossa
ei edes voinut hengittää? Ei toki. Hän tahtoi odottaa vihamiehiään
kirkkaassa päivänpaisteessa, missä hän voi nähdä taivaan ja tuntea
tuulen henkäyksen. Hän tiesi, mitenkä malaijilaisen päällikön tuli
kuolla. Hurja, epätoivoinen raivo, tuo omituinen malaijilaisen rodun
piirre, valtasi hänet, ja hän tuijotti villisti poikki riisivainion
joen varrella olevan viidakon aukeamaan. Tuolta he tulisivat.
Mielikuvituksensa silmillä hän jo näki heidät. Hän näki parrakkaat
kasvot, upseerien valkoiset virkapuvut ja häneen suunnattujen
pyssynpiippujen läikkeen. Mitä merkitsi parhaimmankin soturin urheus,
kun nenän edessä oli tuliluikku, vaikkapa sitten orjankin käsissä?
Mutta hänpä astelisi heitä vastaan hymysuin ja ojennetuin käsin
osoittaakseen alistuvaisuuttaan, kunnes olisi aivan lähellä heitä. Hän
puhuisi heille ystävän sanoja ja menisi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi,
niin että he voisivat jo koskettaa häntä käsillään ja ojentaa vain
niitä vangitakseen hänet. Silloin olisi hänen hetkensä tullut.
Kiljaisten hän hyppäisi heidän joukkoonsa tikari kädessä, iskisi kuolon
iskuja vasemmalle ja oikealle ja kuolisi viimein itse. Vihamiestensä
huudot kaikuisivat hänen korvissaan, ja heidän lämmin verensä nousisi
suihkuna ilmaan hänen silmiensä edessä.

Kiihkossaan hän meni niin pitkälle, että sieppasi uumaverhoonsa
kätketyn tikarin, syöksähti eteenpäin vetäisten pitkään henkeä
keuhkoihinsa, iski tyhjään ilmaan ja kaatui lopulta suulleen maahan.
Hän makasi siinä typertyneenä tointuen äkkiä haltioituneesta tilastaan,
ja hän ajatteli, että vaikkapa hän saisikin kuolla noin kunniakkaasti,
niin pitäisi sen tapahtua, ennenkuin hän näkisi Ninan. Se olisi hänelle
parasta. Sillä jos hän vielä näkisi kerran Ninan, niin tuntuisi hänestä
kuolema liian kaamealta. Hän kauhistui huomatessaan, että hänenkin,
rajahin ja voittajien jälkeläisen, täytyi jo epäillä omaa urheuttaan.
Hänen elämänhalunsa vaivasi häntä niin, että hän kärsi mitä kauheimpia
tunnonvaivoja. Hän ei uskaltanut liikuttaa jäsentäkään. Hän oli
menettänyt luottamuksensa omaan itseensä, hän oli menettänyt kaiken
miehekkyytensä. Jäljelle jäivät vain kärsimykset, sillä kohtalojen
kirjassa on määrätty, että niitten pitää pysyä ruumiissa viimeiseen
hengenvetoon asti. Jäipä hänelle vielä pelkokin. Hämärästi hän voi
katsella kiihkeän rakkautensa syvyyksiin, nähdä sen voiman ja sen
heikkouden. Hänet valtasi pelko.

Hitaasti meni aurinko mailleen. Läntisen rannan metsistä lähtivät
varjot liikkeelle. Ne kulkivat yli uutismaan, peittivät viileällä
vaipallaan miehen paahtuneet olkapäät ja jatkoivat nopeasti matkaansa
yhtyäkseen itäisen rannan varjoihin. Aurinko viivähti hetkisen
yläoksien hennoissa lehvissä. Näytti siltä, kuin se ei olisi hennonut
jättää viheriässä riisipellossa lojuvaa ystäväänsä. Dainin mieli
virkistyi vilpoisessa iltatuulessa. Hän kohoutui istumaan ja silmäili
ympärilleen. Aurinko painui nyt nopeasti mailleen. Se näytti olevan
häpeissään siitä, että sen hyväilyt huomattiin. Riisivainion, joka
koko päivän oli heloittanut päivänpaisteessa, kattoi äkkiä synkkä
pimeä. Nuotiotuli tuikki yössä kuin tulisilmä. Dain asteli hitaasti
metsäpurolle, riisui yltään risaisen uumaverhonsa, ainoan vaatteensa,
ja meni varovasti veteen. Hänellä ei ollut koko päivänä ollut mitään
syötävää eikä hän ollut uskaltanut valoisaan aikaan mennä edes
virrasta juomaan. Uidessaan nyt ääneti purossa hän hörppi muutamia
kulauksia vettä, sen hyväillessä hänen huuliaan. Se virkisti häntä.
Ja hänen luottamuksensa itseensä ja muihin oli jo kasvanut, kun hän
palasi nuotiolle. Jos Lakamba olisi hänet kavaltanut, niin olisi
hänen elämän vaelluksensa loppunut siihen, mietti hän itsekseen.
Hän teki suuren tulen, kuivasi sen lämmössä itsensä ja heittäytyi
pitkäkseen kekäleitten ääreen. Hän ei voinut nukkua, vaikka hänen
jäsenensä tuntuivat kovasti herpautuneilta. Hänen levottomuutensa oli
hävinnyt. Tyytyväisenä hän makasi kaikessa rauhassa ja laski ajan kulun
tarkkaamalla tähtiä, joita toinen toisensa perästä rajattomat määrät
tuli näkyviin metsän yläpuolelle. Pilvettömän taivaan alla kiiteli
vienoja tuulenhenkäyksiä, jotka näyttivät lietsovan tähtien tuikkeen
yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Uinaillessaan hän vakuutteli tuon
tuostakin itselleen, että Nina tulisi. Ja viimein hiipikin varmuus
hänen sydämensä sisimpiin sopukoihin asti. Hän sai täydellisen rauhan.
Niin, kunhan aamu taas koittaisi, olisivat he yhdessä suurella
sinisellä merellä, elämän merellä, kaukana metsistä, noista manalan
maista. Dain hymyili hellästi, ja hiljaa kuului hänen huuliltaan tuossa
rauhallisessa ympäristössä Ninan nimi. Tämä sana näytti särkevän
hiljaisuuden lumon, sillä kaukana metsäpuron varrella alkoi sammakko
kurnuttaa. Se tuntui vastaavan Dainille. Samassa kuului pitkin
pensasriviä mudasta äänekästä kurnutusta ja valittelevia huutoja. Dain
nauroi sydämellisesti. Ne olivat epäilemättä sammakkojen rakkauden
lauluja. Hän tunsi hellyyttä noita olentoja kohtaan ja alkoi kuunnella
niitten tarinaa. Dainia miellytti ympärillään oleva elämän vilkkaus.

Mutta kun kuu jo kurkisti esille yli puiden latvojen, niin alkoi hänen
mieleensä taas hiipiä entinen kärsimättömyys ja rauhattomuus. Miksi
viipyi Nina niin kauan? Oli kylläkin pitkä matka meloa tänne yhdellä
ainoalla airolla. Eiväthän nuo hennot kätöset voineet niin taitavasti
ja voimakkaasti käsitellä raskasta airoa! Voi, miten hennot ne kädet
olivatkaan! Miten pehmeät nuo pikku kämmenet, jotka osasivat niin
kevyesti hänen poskiaan hyväillä, että perhosenkin siiven sipaisu
olisi jo karkealta tuntunut. Voi niitä kätösiä! Dain antautui koko
sydämellään unelmoimaan merkillisestä, salaperäisestä onnestaan. Ja kun
hän taas katsahti kuuhun, oli se noussut kämmenen leveyden yli puiden
latvojen. Tulisiko Nina? Dain pakoittautui makaamaan hiljaa, vaikka
hänet äkkiä oli vallannut hurja halu kimmahtaa pystyyn ja kierrellä
rajusti ympäri riisivainiota. Hän käänteleikse kyljeltä toiselle ja
lopulta hän makasi seljällään vavisten ponnistuksistaan. Silloinpa
hän näki Ninan kasvot tähtien lomassa. Ne katselivat häneen tuolta
yläilmoista.

Äkkiä taukosi sammakkojen kurnutus. Dain kohoutui valppaana istumaan,
kuin ahdistettu otus ainakin, kuunteli huolestuneena ja kuulikin,
mitenkä vesi loiskahti muutaman kerran sammakkojen syöksyessä pää
edellä puroon. Hän oli varma siitä, että jokin oli ne yllättänyt,
nousi pystyyn ja kuunteli tarkkaavan epäluuloisena. Kuului heikosti
jotakin raapinan tapaista ääntä, sitten kumea kolahdus aivan kuin
olisi kahta puupalasta isketty yhteen. Joku oli nousemassa maihin!
Dain otti kourallisen risuja ja piteli niitä nuotiotulensa yllä
hellittämättä katsettaan polusta. Hän odotteli epäröiden ja näki
jotakin kimaltelevaa pensaissa. Pian tuli valkoinen hahmo varjoista
esille ja näytti ikäänkuin liukuvan häntä kohti kuun valjussa valossa.
Hänen sydämensä sykähti rajusti ja taukosi lyömästä, kunnes se äkkiä
taas alkoi iskeä niin hurjasti, että hänen koko ruumiinsa vapisi.
Hän pudotti risut hehkuville hiilille, ja hänestä tuntui, kuin olisi
hän huutanut ilmoille Ninan nimen ja syöksynyt tulijaa vastaan.
Mutta todellisuudessa hän ei päästänyt ääntäkään eikä hievahtanut
tuumaakaan paikaltaan. Hän seisoi vain ääneti ja liikkumatta kuin
pronssista valettu kuvapatsas, kuun valon virratessa yli hänen
paljaitten olkapäittensä. Kun Dain seisoi siinä paikoillaan pidätellen
rajua hengitystään ja oli tavattomasta riemusta aivan suunnillaan,
asteli Nina häntä kohden nopein, päättävin askelin aivan kuin olisi
aikonut hypätä alas huimaavasta korkeudesta. Hän kiersi äkkiä
molemmat käsivartensa Dainin kaulaan. Sinertävät liekit nuoleksivat
kuivia oksia. Ei kuulunut muuta kuin syttyvän tulen räiskettä, kun
nuo onnelliset mielenliikutuksesta sanattomina kohtasivat toisensa.
Äkkiä leimahtivat kuivat puut palamaan, ja kuuma loimu kohosi heidän
päittensä tasalle. Sen valossa näkivät he toistensa silmät.

Kumpikaan heistä ei virkkanut sanaakaan. Dain alkoi tointua
hämmennyksestään. Hän tunsi väreitten kohoavan pitkin jäykän ruumiinsa
pintaa, hän tunsi, miten ne keskittyivät hänen vapiseville huulilleen.
Nina työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi pitkään Dainin silmiin.
Tuollainen katse on naisen vaarallisimpia aseita. Se hämmentää pahemmin
kuin mitä läheisin kosketus. Se on vaarallisempi kuin tikarin isku,
sillä se saa sielun irti ruumiista, mutta jättää ruumiin avuttomana
elämään intohimojen ja halujen oikullisten myrskyjen ajeltavaksi. Se
kietoo pauloihinsa koko ruumiin, tunkeutuu ihmisolemuksen sisimpiin
sokkeloihin ja tuottaa sille musertavan tappion ilakoiden hurjasti
saamastaan voitosta. Yhtä tehoisa se on metsien ja merten kulkijalle
kuin sille, joka vaeltaa talojen ja katujen vaarallisia polkuja.
Miehet, jotka ovat tunteneet povessaan tuon katseen herättämän hurjan
riemun, muuttuvat hetken lapsiksi -- he löytävät paratiisinsa. He
unohtavat eilisen, joka toi kärsimyksiä. He eivät huolehdi huomisesta,
joka voi tuottaa heille heidän tuhonsa. He tahtovat elää alati tuon
katseen lumossa. Se on antautuvan naisen katse.

Dain ymmärsi tuon katseen, lankesi riemusta huudahtaen Ninan jalkojen
juureen, aivan kuin olisi hän äkkiä vapautunut näkymättömistä
kahleistaan, kätki Ninan polvia syleillen päänsä tämän hameen
poimuihin, ja hänen huuliltaan tulvi kiitollisuutta ja rakkautta
uhkuvia sanoja. Ei hän ollut milloinkaan tuntenut itseään niin ylpeäksi
kuin nyt ollessaan tuon naisen jalkojen juuressa, joka ainakin
osaksi kuului hänen vihamiestensä joukkoon. Nina hyväili sormillaan
hajamielisesti hänen tukkaansa seisoessaan siinä ajatuksiinsa
vaipuneena hänen edessään. Nyt se ihme oli tapahtunut, ajatteli Nina.
Hänen äitinsä oli oikeassa. Tuo mies oli hänen orjansa. Luodessaan
katseensa maassa polvistuvaan olentoon, hän tunsi suurta hellyyttä
tuota miestä kohtaan, jota hän oli tottunut vieläpä ajatuksissaankin
-- kutsumaan elämän herraksi. Hän kohotti katseensa ja silmäili
surullisena eteläistä taivasta, jonka alla kulki heidän elämänsä polku
-- hänen oman elämänsä ja tuon jalkojen juureen polvistuneen miehen.
Ajatteliko Dain parhaillaan, että hän, Nina, oli oleva hänen elämänsä
valo? Niin, hän tahtoi olla Dainin elämässä valona ja viisautena. Hän
tahtoi olla Dainille suuruuden ja voiman lähteenä. Mutta piilossa
muitten miesten katseilta hän tahtoi olla. Ennen kaikkea hän tahtoi
olla Dainin ainoan ja ainaisen heikkouden esineenä. Todellisena
naisena! Ollen sukunsa jaloimman turhamaisuuden edustaja hänkin, Nina
jo suunnitteli, mitenkä hän muovailisi jalkojensa juuressa olevasta
savesta jumalan muitten palvottavaksi. Hän oli tyytyväinen nähdessään
Dainin tuossa asennossa. Hän oli tyytyväinen tuntiessaan, miten Dain
vapisi hänen hentojen sormiensa kevyimmästäkin kosketuksesta. Ja
samalla kun hän surunvoittoisesti katseli eteläisen taivaan tähtiä,
näytti hieno hymy leikkivän hänen päättäväisillä huulillaan. Kukapa
osaisi kuvailla kaikkea sitä, mitä nuotiotulen oikullisessa valossa voi
tapahtua? Nina hymyili. Kenties se oli riemun tai tietoisen voiman,
kenties hellän säälin tai kenties, rakkauden hymyä.

Nina puheli lempeästi Dainille. Tämä kohosi pystyyn ja laski kätensä
Ninan vyötäreille. Hän tiesi hyvin, eitä tyttö oli hänen omansa. Nina
painoi päänsä Dainin olkapäätä vasten. Tuon suojelevan käsivarren
turvissa hän voi uhmata koko maailmaa. Dain oli hänen omansa hyveineen
ja vikoineen. Dainin voima ja rohkeus, pelottomuus ja pelko, Dainin
synnynnäinen viisaus ja villi oveluus olivat kaikki hänen. Kun he
astuivat yhdessä nuotiotulen punertavasta valosta riisivainiolle
virtaavaan hopeahohteeseen, taivutti Dain päänsä yli Ninan kasvojen.
Ja kun Ninan hento vartalo painautui Dainiin, niin näki hän, mitenkä
läheinen kosketus loihti Dainin katseeseen rajattoman onnentunteen
haaveellisen hurman. Heidän ruumiinsa huojuivat samassa tahdissa,
kun he astelivat halki hopeasäteikön ympäröivien metsien varjoihin,
metsien, jotka juhlallisen liikkumattomina näyttivät vartioivan heidän
onneaan. Heidän hahmonsa häipyivät suurten puitten juurella leikkiviin
valoihin ja varjoihin. Hellien sanojen sorinaa kuului hetkisen yli
aution vainion, mutta sekin hiljeni hiljenemistään ja taukosi lopulta
tykkänään. Vaimeneva iltatuuli pani viimeisetkin voimansa liikkeelle
pyyhkäisten yli maitten ja mantereitten. Se huokaili kuin suuren
surun masentamana. Seurasi syvä hiljaisuus. Maat ja taivaat vaipuivat
surunvoittoiseen mietiskelyyn. Ne ihmettelivät ihmislasten sokeata
rakkautta.

Onnelliset palasivat hitaasti nuotiolle. Dain valmisti kuivista
oksista istuinsijan Ninalle, heittäytyi tämän jalkojen juureen, painoi
päänsä tämän syliin ja antautui haaveillen nauttimaan ohi kiitävistä
hetkistä. Heidän äänensä vuoroin vilkastuen kiihtyivät, vuoroin
heltyen vaimenivat, kun he haastelivat rakkaudestaan ja onnestaan.
Nina puheli silloin tällöin, johtaen harvoin, mutta valituin sanoin
Dainin ajatuksia. Dain taas antoi onnen hetkiensä kiitää vuolaassa
puheen virrassa. Hän puhui, milloin intohimoisesti ja hellästi,
milloin arvokkaasti ja uhkaavasti, aina sen tunnesävyn mukaan, jonka
Nina hänen povessaan kulloinkin sai heräämään. Dain kuvaili Ninalle
syntymäsaartaan, jonka synkkiä metsiä ja liejupohjaisia virtoja harva
kuolevainen vielä tunsi. Hän kertoi sen penkeremäisistä pelloista ja
kirkasvesisistä, lorisevista puroista, jotka virtasivat mahtavien
vuorten rinteiltä laaksoon vilkastuttaen maan elämää ja rehevöittäen
sen versovia vesoja. Ja hän kertoi vielä eräästä vuoresta, joka kohotti
kiireensä korkealle yli sitä ympäröivien metsien tuntien näin ohi
kiitävien pilvienkin salaisuudet. Siellä ylhäällä asui hänen kansansa
salaperäinen henki, siellä hänen taloansa suojeleva haltija. Hän kertoi
laajoista avaruuksista, joissa hurjat tuulet raivosivat. Vihaisesti
nuo puhurit puhuivat korkealla, auringossa helottavien vuorenhuippujen
yläpuolella. Hän kertoi esi-isistään, jotka jo vuosisatoja sitten
olivat vallanneet hänen hallittavakseen tulevan saaren. Ja kun Nina
haltioisaan taivutti päänsä yhä lähemmäksi kertojaa, niin silitteli
tämä kevyesti Ninan pitkiä, paksuja palmikoita, ja Dainin valtasi äkkiä
halu kertoa ystävälleen merestä, jota hän niin rakasti. Hän kertoi
sen taukoamattomasta tarinasta, jota hän jo lapsena oli kuunnellut,
ihmetellen sen salattuja sanoja. Kukaan ei ollut vielä niistä päässyt
perille. Hän kuvaili sen hurmaavaa kimaltelua ja sen armotonta,
oikullista raivoa. Hän kertoi, mitenkä sen pinta alituisesti vaihtelee,
mutta sittenkin aina puoleensa vetää. Sen syvyydet sensijaan olivat
ikuisesti muuttumattomat, kylmät ja säälimättömät, täynnä tuhotun
elämän viisautta. Vielä hän kertoi, mitenkä se piti ihmislapset
heidän elämänsä ijän lumonsa orjina ja sitten nielasi heidät kitaansa
vähääkään välittämättä heidän palvonnastaan. Se vihasi ihmisiä, kun he
pelkäsivät sen salattuja voimia, huolimatta siitä, ellei se milloinkaan
niitä kenellekään paljastaisi, ei edes niille, jotka sitä eniten
rakastivat. Dainin haastellessa Ninan pää oli painunut yhä alemmaksi
ja alemmaksi, kunnes se viimein melkein kosketti Dainin päätä. Ninan
tukka oli valahtanut yli Dainin silmien. Hän hengitti Dainin otsaan
ja hän oli kietonut käsivartensa tämän vyötäreille. Ei voinut kaksi
ihmislasta olla lähempänä toisiaan. Ja kuitenkin Nina pikemmin arvaili
kuin ymmärsi Dainin viimeisiä sanoja, jotka tämä ikäänkuin epäröiden
päästi kuulumaan huuliltaan. Vähitellen vaikenevaa puhetta seurasi
syvä, merkitsevä hiljaisuus. Vihdoin huudahti Dain: "Meri, oi Nina, on
kuin naisen sydän".

Nina sulki nopeasti huulensa, suihkasi äkkiä suukon ja vastasi päättävä
sävy äänessään.

"Mutta miehille, jotka eivät mitään pelkää, oi sinä elämäni herra, on
meri aina uskollinen".

Heidän yläpuolellaan ajelehti tähtien alla tummia, soikeita
pilvenhattaroita, jotka muistuttivat suunnattomia hämähäkinverkkoja.
Pimentäen taivaan ne ennustivat tulevaa raju-ilmaa. Näkymättömän
etäisiltä kukkuloilta alkoi jo kuulua pitkään kestävää ukkosen jylinää,
joka vyöryi huipulta huipulle ja häipyi lopulta Pantain metsiin. Dain
ja Nina kasahtivat pystyyn. Edellinen silmäili levottomana taivasta.

"Babalatchin pitäisi jo olla täällä," virkkoi hän. "Keskiyö on jo
mennyt. Meillä on pitkä matka kuljettavana, ja kiväärin kuula kulkee
nopeammin kuin paraskin kanootti".

"Kyllä hän on täällä, ennenkuin kuu on pilvien peitossa," sanoi Nina.
"Kuulin äsken veden loisketta," lisäsi hän. "Kuulitko sinä?"

"Alligaattori", vastasi Dain lyhyesti vilkaisten huolettoman näköisenä
metsäpurolle päin. "Kuta pimeämpi yö," jatkoi hän puhettaan, "sitä
nopeammin suoritamme matkamme, sillä silloin me voimme kulkea pääjoen
virrassa. Mutta jos on vain niinkin valoisaa kuin nyt, täytyy meidän
pysytellä pienissä haarajoissa, joissa seisova vesi ei vähääkään edistä
kulkuamme".

"Dain!" sanoi Nina äkkiä vakavana. "Ei se ollut alligaattori. Minä
kuulin juuri pensaitten rapisevan lähellä maallenousupaikkaa."

"Ei ollut," virkkoi Dain kuunneltuaan hetkisen. "Ei se voi olla
Babalatchi, sillä hänen piti tulla sotakanootilla ja aivan
arkailematta. Keitä lienevätkin nuo, jotka tulevat, eivät ne ainakaan
tahdo ääntä pitää. Sinä kuulit, ja nyt minä jo näenkin," jatkoi hän
nopeasti puhettaan. "Siellä on vain yksi mies. Asetu minun taakseni,
Nina. Jos hän on ystävä, on hän tervetullut. Mutta jos hän on vihamies,
niin saat sinä nähdä hänen heittävän henkensä".

Dain tarttui tikariinsa ja odotteli tuon aavistamattoman vieraan
tuloa. Nuotiotuli paloi matalana, pilvenhattarat peittivät myrskyä
ennustaen tuon tuostakin kuun, ja niitten kiitävät varjot lankesivat
tummina riisivainiolle. Dain ei voinut eroittaa, kuka tulija oli,
mutta hän tuli levottomaksi nähdessään, miten päättävästi ja raskain
askeIin kookas hahmo asteli polulla. Hän tervehti sitä ja käski
seisahtumaan. Mies seisahtuikin vähän matkan päähän. Dain luuli, että
se alkaisi puhua, mutta hän kuuli ainoastaan raskasta hengitystä.
Kiitävien pilvien välistä virtasi äkkiä valoa vainiolle. Ja ennenkuin
taas tuli pimeä, näki Dain, mitenkä miehellä oli kädessä kiiltävä
ase iskuvalmiina. Hän kuuli Ninan huudahtavan "isä" ja samassa
tuokiossa hän näki tytön pujahtavan hänen ja Almayerin revolverin
väliin. Uinailevat metsät toistivat kaikuna Ninan huudon, ja nuo
kolme ihmislasta seisoivat ääneti, ikäänkuin odottaen hiljaisuuden
palaamista, ennenkuin halusivat ilmaista hetki hetkellä vaihtuvia
tunteitaan. Kun Almayer näki Ninan, vaipui hänen kätensä sivulle, ja
hän astui askeleen eteenpäin. Dain työnsi hellävaroin tytön syrjään.

"Olenko minä metsänpeto, jonka sinä koetat äkkiä pimeässä surmata, tuan
Almayer?" sanoi Dain keskeyttäen pingoittuneen vaitiolon. "Viskaahan
vähän risuja tuleen," puhui hän edelleen Ninalle. "Minä pidän sillä
aikaa silmällä valkoista ystävääni, ettei sattuisi mitään ikävää
itselleni eikä sinulle, sinä iloni ja riemuni!"

Almayer puri hampaitaan ja kohotti uudelleen kättään. Ketterästi
hyppäsi Dain hänen rinnalleen. Vain hetken aikaa siinä oteltiin,
jolloin revolveri kerran laukesi tuottamatta kuitenkaan vahinkoa.
Sitten Dain väänsi Almayerin kädestä aseen. Pyörien se lensi halki
ilman ja putosi pensaikkoon. Miehet seisoivat vastakkain hengittäen
raskaasti. Elpyneestä tulesta levisi lepattava valokehä, joka valaisi
Ninan kauhistuneita kasvoja. Nina katseli ojennetuin käsin miehiä.

"Dain!" huusi hän varoittavasti. "Dain!"

Tämä heilautti rauhoittavasti kättään Ninalle ja kääntyen Almayerin
puoleen alkoi puhua perin kohteliaasti.

"Nyt me voimme puhella, tuan. On helppo tuottaa toiselle kuolema, mutta
voitko viisaudellasi myöskin loihtia esille elämän. Tyttäresi olisi
voinut vahingoittua," puhui hän edelleen viitaten Ninaan. "Sinun kätesi
vapisi pahasti. Itsestäni en ollut peloissani."

"Nina!" huudahti Almayer, "tule heti luokseni. Mistä tämä päähänpisto
johtui? Mikä on sinut lumonnut? Tule isäsi luo, yhdessä me koetamme
unohtaa tämän kamalan painajaisen!"

Almayer levitti käsivartensa luullen varmasti heti saavansa painaa
tyttärensä poveaan vasten. Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Kun
Almayerille selvisi, että hänen tyttärensä ei ajatellutkaan häntä
totella, tuntui hänestä kuin jotain kuollettavan kylmää olisi hiipinyt
hänen sydämeensä. Hän painoi käsillään ohimoitaan ja tuijotti
epätoivosta mykkänä maahan. Dain tarttui silloin Ninan käsivarteen ja
vei tyttären isänsä luo.

"Puhu hänelle hänen oman kansansa kielellä," sanoi Dain. "Hänen
sydäntään painaa suru ja kukapa ei surisi menettäessään sinut, sinä
aarteeni! Puhu hänelle viimeiset sanat, jotka hän saa huuliltasi
kuulla. Puhu ne hänelle äänelläsi, joka hänen korvissaan varmaankin
suloiselta kaikuu ja joka minulle antaa elämän."

Dain laski Ninan menemään, peräytyi itse muutamia askeleita valokehästä
ja pysähtyi pimeään katsellen rauhallisesti isää ja tytärtä. Etäisen
salaman heijastus valaisi äkkiä heidän yläpuolellaan olevat pilvet, ja
hetken kuluttua kuului hiljaista ukkosen jyrinää, juuri kun Almayer
alkoi puhua.

"Tiedätkö sinä, mitä sinä nyt teet? Tiedätkö sinä, mikä sinua odottaa,
jos seuraat tuota miestä? Etkö sinä ollenkaan sääli itseäsi? Etkö
sinä tiedä, että sinusta ensin tulee hänen leikkikalunsa ja sitten
ylenkatsottu orja, työjuhta -- tuon miehen tulevan lemmityn palvelija?"

Nina kohotti kättään saadakseen isänsä vaikenemaan ja kysyi vähän
päätään kääntäen:

"Sinä kuulit, Dain, mitä hän sanoi! Onko se totta?"

"Kaikkien jumalien nimessä!" kuului pimeästä vakuuttava vastaus,
"kautta taivaan ja maan, kautta minun ja sinun pääsi minä vannon:
se on valkoisen miehen valhetta. Koko sieluni olen sinun käsiisi
antanut ikuisiksi ajoiksi. Minä hengitän sinun keuhkoillasi, minä näen
sinun silmilläsi, minä ajattelen sinun järjelläsi, minä kätken sinut
sydämeeni ainiaiksi ajoiksi."

"Varas!" karjasi raivostunut Almayer.

Syvä hiljaisuus seurasi tätä mielenpurkausta, kunnes taas kuului Dainin
ääni.

"En ole varas, tuan," sanoi hän leppeästi. "Se ei ole totta. Tyttö
tuli vapaaehtoisesti. Minä en ole tehnyt mitään muuta kuin osoittanut
hänelle kunniallisen miehen tavoin rakkauttani. Hän kuuli sydämeni
huudon ja tuli. Lunnaat minä olen hänestä antanut naiselle, jota sinä
sanot vaimoksesi -- --."

Almayer voihki suunniltaan raivosta ja häpeästä. Nina laski kevyesti
kätensä hänen olkapäälleen. Ja tuo kosketus, niin kevyt kuin putoavan
lehden, näytti rauhoittavan häntä. Hän alkoi puhua nopeasti ja tällä
kertaa englanniksi.

"Sanohan minulle," hän sanoi, "sanohan minulle, mitä ne ovat tehneet
sinulle, oma äitisi ja tuo mies? Mikä sai sinut antautumaan tuolle
villille? Sillä villi hän on. Hänen ja sinun välilläsi on juopa,
jota ei mikään voi täyttää. Minä näen sinun silmissäsi mielettömän
itsemurhaajan katseen. Niin, mieletön sinä olet. Älä naura. Se särkee
sydämeni. Vaikka minun täytyisi nähdä sinut hukkumassa silmieni edessä
voimatta sinua auttaa, niin en voisi siitäkään kärsiä tämän enempää.
Oletko sinä unohtanut niin monen vuoden opetukset?"

"En", keskeytti hänet Nina. "Minä muistan ne hyvin. Ja minä
muistan myöskin, mitenkä ne päättyivät. Ylenkatseeseen vastattiin
ylenkatseella, vihaan vihalla. Minä en ole sinun heimoasi. Sinun
kansasi eroittaa myöskin minusta juopa, jota ei voi mikään täyttää.
Sinä kysyt, miksi tahdon lähteä. Mutta minä kysyn sinulta, miksi minä
jäisin."

Almayer horjahti, kuin olisi saanut iskun kasvoihin. Mutta nopeasti
ja päättävästi tarttui Nina häntä käsivarteen ja sai hänet pysymään
pystyssä.

"Miksikä sinä jäisit!" toisti hän hämmentyneenä verkalleen ja vaikeni
äkkiä kurjuutensa täyttyneen mitan murtamana.

"Sinä sanoit minulle eilen," jatkoi taas Nina puhettaan, "että minä
en voinut ymmärtää tai nähdä sinun rakkauttasi minua kohtaan. Niin
onkin. Mitenkä minä voisinkaan? Ei ole kahta ihmisolentoa, jotka
ymmärtäisivät toisiaan. Ne ymmärtävät vain oman sydämensä ääniä. Sinä
tahdoit, että minä olisin unelmoinut sinun unelmiasi ja nähnyt sinun
tulevaisuudennäkyjäsi -- näkyjä elämästä niitten valkonaamain parissa,
jotka vihaisella ylenkatseella viskasivat minut joukostaan. Samaan
aikaan kuin sinä puhuit, kuuntelin minä oman sydämeni ääniä. Sitten
tuli tämä mies. Povessani oli hiljaista. Kuulin ainoastaan hänen
rakkautensa vienoja säveleitä. Sinä sanot häntä villiksi. Miksi sinä
sitten sanot äitiäni, omaa vaimoasi?"

"Nina!" huusi Almayer. "Miten sinä rohkenet katsoa minua silmiin?"

Nina loi heti katseensa maahan, mutta puhui melkein kuiskaten edelleen.

"Aluksi", sanoi hän. "ymmärsimme me, tuo mies ja minä, ainoastaan
korvillamme sen hellän sävyn, mikä sanoissamme soi. Sinä puhuit silloin
kullasta, mutta meidän korvissamme kaikui vain rakkautemme laulu. Me
emme kuulleet sinun puhettasi. Sitten minä huomasin, että me voimme
nähdä silmiemme kuvastimen taakse. Minä huomasin, että hän näki siellä
sellaista, jota ei kukaan muu, paitsi minä itse ja hän, voinut nähdä.
Me siirryimme maailmaan, jonne ei kukaan voinut meitä seurata, ei
ainakaan yksikään teistä. Silloin vasta minä aloin elää."

Hän vaikeni hetkeksi. Almayer huokaili syvään. Katse yhä maahan luotuna
Nina alkoi taas puhua.

"Nyt minä aijon ruveta elämään. Ja minä aijon seurata Dainia.
Valkoihoiset ovat halveksien työntäneet minut luotaan. Nyt minä olen
malaiji! Dain sulki minut syliinsä, hän antoi elämänsä minun käsiini.
Hän on uljas mies. Hänestä tulee mahtava hallitsija. Minä ohjaan omin
käsin hänen uljuuttaan ja mahtavuuttaan. Minä teen hänestä suuren
miehen. Hänen nimeänsä muistellaan vielä kauan senjälkeen, kun meidän
molempien ruumiimme on laskettu maan poveen. Minä rakastan sinua yhtä
paljon kuin ennenkin, mutta minä en milloinkaan jätä Dainiä, sillä
ilman häntä en voi elää."

"Jos hän nyt olisi ymmärtänyt, mitä sinä äsken sanoit," vastasi
Almayer ylenkatseellisesti, "niin hän varmaankin olisi ollut perin
hyvillään. Joku käsittämätön kunnianhimosi oikku saa sinut pitämään
häntä tarkoitustesi välikappaleena. Jo olen kuullut kylliksi, Nina.
Jos sinä et heti mene tuonne puron rantaan, missä Ali odottaa meitä
kanootissani, niin käsken minä hänen palata siirtolaan ja tuoda
hollantilaiset upseerit tänne. Sinä et voi päästä pakoon tältä
riisivainiolta, sillä minä olen päästänyt sinun kanoottisi tuuliajolle.
Jos hollantilaiset saavat käsiinsä sinun sankarisi, niin ne hirttävät
hänet, niin varmaan kuin tässä seison. Ala jo mennä."

Almayer astui askeleen tytärtään kohden ja tarttui hänen olkapäähänsä
osoittaen vapaalla kädellään venerantaan vievää polkua.

"Pysyhän loitolla!" huusi Dain. "Tämä nainen on minun!"

Nina riuhtaisi itsensä irti ja katseli suoraan Almayerin vihaisen
näköisiin kasvoihin.

"Minä en tahdo mennä," kivahti Nina epätoivoisen jyrkästi. "Jos Dain
kuolee, kuolen minäkin!"

"Sinäkö kuolisit!" virkkoi Almayer ylenkatseella. "Et toki! Sinä olet
elävä elämääsi valheiden ja petosten ilmakehässä, kunnes joku toinen
kulkuri tulee sinulle laulamaan -- miten sinä sanoitkaan -- rakkauden
laulua! Päätä nopeasti."

Almayer odotti hetken aikaa ja lisäsi sitten merkitsevästi:

"Huudanko jo Alille?"

"Sinäkö muka huutaisit!" vastasi Nina malaijinkieleliä. "Sinä, joka et
osaa olla rehellinen edes omille maanmiehillesikään. Vain pari päivää
sitten sinä möit ruutia heidän surmakseen. Ja nyt sinä tahdot luovuttaa
heille miehen, jota vielä eilen kutsuit ystäväksesi. Oi Dain!" lisäsi
hän kääntyen pimeässä seisovan liikkumattoman, mutta tarkkaavaisen
hahmon puoleen. "Elämän sijasta tuonkin sinulle kuoleman, sillä isäni
lupaa kavaltaa meidät, jos en ainaiseksi eroa sinusta!"

Dain astui valokehään, kietoi käsivartensa Ninan kaulaan ja kuiskasi
hänen korvaansa:

"Minä voin surmata hänet tuohon paikkaan, missä hän seisoo, eikä
ääntäkään ole kuuluva hänen huuliltaan. Sinun vallassasi on kieltää tai
käskeä. Babalatchi ei voi olla enää kaukana."

Dain oikasihe suoraksi, otti kätensä Ninan olkapäältä ja asettui
seisomaan Almayerin eteen, joka katseli heitä molempia suunniltaan
raivosta.

"Ei, älä tapa häntä!" huusi Nina painautuen hirveästi hätääntyneenä
Dainiä vasten. "Ei! Tapa minut! Sitten hän ehkä päästää sinut rauhaan.
Sinä et ymmärrä valkoisen miehen mieltä. Hän näkisi minut mieluummin
kuolleena kuin tässä seisomassa. Suo anteeksi, olen orjasi, mutta älä
sittenkään sitä tee." Hän lankesi Dainin jalkojen juureen nyyhkyttäen
kovasti ja hokien yhtämittaa: "Tapa minut! Tapa minut!"

"Minä tahdon, että sinä elät," sanoi Almayer puhuen tällä kertaa synkän
vakavana malaijia. "Joko sinä menet tai Dain on hirressä. Aijotko
totella?"

Dain työnsi Ninan syrjään ja tehden äkkihyökkäyksen iski Almayeriä
keskelle rintaa tikarinsa kahvalla, terä itseänsä kohden.

"Hei, katsohan! Minun olisi ollut helppo kääntää terä vastakkaiseen
suuntaan," sanoi Dain rauhallisesti. "Mene, tuan Putih," lisäsi hän
arvokkaasti. "Minä säästän sinun henkesi, oman henkeni ja tyttäresi
hengen. Minä olen tämän naisen orja. Hän määrää nytkin tekoni."

Taivaalla ei nyt huomannut valon välähdystäkään, ja puitten latvat
olivat yhtä näkymättömiä kuin rungotkin. Niitä peittivät sankat
pilvet, jotka majailivat matalalla metsien, riisivainion ja virran
yläpuolella. Kaikki ääriviivat olivat häipyneet synkkään pimeään, joka
näytti hävittäneen kaiken muun paitsi avaruuden. Ainoastaan nuotiotuli
välkähteli kuin tähti, joka oli unohduksissa jäänyt jäljelle kaiken
näkyväisen hävityksestä. Ja Dainin lakattua puhumasta ei kuulunut
muuta kuin Ninan nyyhkytyksiä, kun tämä nuotion ääreen polvistuneena
lepäsi Dainin käsivarsilla. Synkkiin ajatuksiin vaipuneena seisoi
Almayer katsellen maassa olevaa paria. Juuri kun Almayer avasi suunsa
puhuakseen, kuului virralta päin varoittava huuto ja pian senjälkeen
useitten airojen loisketta ja äänten sorinaa.

"Babalatch!" huusi Dain kimmahtaen pystyyn ja nostaen samalla Ninankin
jaloilleen.

"Terve! Terve!" huusi vastaukseksi hengästynyt valtiomies, joku juoksi
pitkin polkua ja oli pian heidän keskellään. "Juokse kanoottini luo,"
sanoi hän kiihtyneenä Dainille, välittämättä vähääkään Almayeristä.
"Ala juosta! Meidän täytyy joutua. Tuo nainen on ilmoittanut niille
kaikki!"

"Mikä nainen?" kysyi Dain katsahtaen Ninaan. Hän ei tällä kertaa
tietänyt muista kuin yhdestä naisesta.

"Se valkeahampainen narttu, tuhannesti kirottu Bulangin orja. Se kirkui
Abdullan veräjällä kunnes sai koko Sambirin jalkeille. Nyt valkoiset
upseerit ovat jo tulossa Reshidin ja tuon orjan opastamina. Jos tahdot
elää, niin älä tuijota minuun, vaan ala laputtaa!"

"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?" kysyi Almayer.

"Oi, tuan! viis' siltä, mistä sen tiedän! Minulla on vain yksi silmä,
mutta näin kuitenkin tulia Abdullan talossa ja sen ympärillä, kun me
sousimme siitä ohi. Korvat minulla on myöskin, ja kun me kuljimme
Abdullan rantaäyrään suojassa, kuulin, mitenkä lähettiläitä lähetettiin
valkoisen miehen talolle."

"Lähdetkö ilman tuota naista, joka on minun tyttäreni?" sanoi Almayer
kääntyen Dainin puoleen. Mutta Babalatchi polki vain kärsimättömänä
jalkaa ja murahteli: "Ala juosta! Ala heti juosta!"

"En," vastasi Dain varmasti. "Minä en lähde. En jätä kenellekään tätä
naista."

"Tapa sitten minut ja pelasta oma henkesi," pyyteli Nina nyyhkyttäen.

Dain painoi Ninaa poveansa vasten, katseli häntä hellästi ja kuiskasi:
"Oi Nina, me emme erkane milloinkaan!"

"Minä en rupea enää täällä odottelemaan", puuttui äkäisesti puheeseen
Babalatchi. "Tämähän on suurta hulluutta. Ei löydy naista, jonka tähden
kannattaisi panna alttiiksi miehen henkeä. Minä olen jo siksi vanha ja
kokenut."

Hän sieppasi maasta sauvansa ja kääntyessään menemään hän katsahti
Dainiin, ikäänkuin olisi tahtonut vielä viimeisen kerran kehoittaa
tätä pakenemaan. Mutta Dainin kasvot olivat Ninan mustien palmikkojen
peitossa, niin että hän ei nähnyt tätä viimeistä varoittavaa silmäystä.

Babalatchi hävisi pimeään. Pian senjälkeen he kuulivat, mitenkä
sotakanootti lähti maihinnousupaikasta ja vesi loiskahteli, kun monet
airot yht'aikaa pistäytyivät virrassa. Melkein samaan aikaan tuli Ali
rannasta kaksi airoa olkapäällä.

"Meidän kanoottimme on kätkössä puron yläpuolella, tuan Almayer," sanoi
hän. "Se on siinä tiheässä pensaikossa, missä metsä laskeutuu rantaan
asti. Minä piilotin sen sinne, kun kuulin Babalatchin soutumiehiltä,
että valkoiset miehet ovat tulossa."

"Odota minua siellä," sanoi Almayer, "mutta pidä kanootti piilossa."

Almayer seisoi vaijeten paikoillaan kuunnellen Alin askeleita, sitten
hän kääntyi Ninaan päin.

"Nina," sanoi hän suruissaan, "etkö sinä yhtään sääli minua?"

Vastausta ei kuulunut. Nina ei edes kääntänyt päätään, jonka hän oli
painanut Dainin rintaa vasten.

Almayer liikahti kuin lähteäkseen, mutta jäikin paikoilleen. Sammuvan
tulen himmeässä hehkussa hän näki kaksi liikkumatonta hahmoa. Nainen
seisoi selkä häneen kääntyneenä, pitkä musta tukka valui yli valkoisen
puvun. Dain taas katseli häneen rauhallisesti yli tytön pään.

"Minä en voi," mumisi Almayer itsekseen. Pitkän äänettömyyden jälkeen
hän alkoi taas puhella vielä entistä hiljempaa, epävarma sävy äänessä.
"Se olisi liian suuri häpeä. Minähän olen toki valkoinen mies." Näin
puheltuaan hän näytti ihan masentuneelta, mutta jatkoi kuitenkin itku
kurkussa. "Minä olen valkoinen mies ja hyvästä perheestä. Oikein
hyvästä perheestä," hän toisti itkien katkerasti. "Siitä tulisi
häpeätä ... koko saaristossa ... ainoa valkoinen itärannikolla. Ei, se ei
saa tapahtua ... valkoiset miehet näkisivät minun tyttäreni malaijin
parissa. Minun tyttäreni!" huusi hän kovasti, epätoivon sointu äänessä.

Hetken kuluttua hän kuitenkin tointui ja sanoi selvällä äänellä:

"Minä en anna, Nina, sinulle milloinkaan tätä anteeksi. En milloinkaan!
Vaikkapa sinä nyt tulisitkin takaisin luokseni, niin myrkyttäisi tämän
yön muisto minun elämäni. Minä koetan unohtaa kaikki. Minulla ei ole
enää tytärtä. Talossani oli erään sekarotuisen naisen tapa oleskella,
mutta nyt hänkin menee menojaan. Kuulehan, sinä Dain, tai mikä nimesi
lieneekin! Minä vien itse sinut ja tuon naisen virran suussa olevalle
saarelle. Ala seurata minua."

Almayer kulki edellä seuraten rantaa niin kauan kuin metsää riitti.
Sitten hän huusi Alille, ja tämä vastasi. He raivautuivat nyt läpi
tiheän viidakon ja astuivat kanoottiin, joka oli nuokkuvien oksien
alla piilossa, Dain asetti Ninan veneen pohjalle ja istuutui itse
viereen pitäen tytön päätä polvillaan. Almayer ja Ali ottivat kumpikin
airon. Mutta juuri kun he aikoivat työntää veneen vesille, vihelsi Ali
varoittavasti. Kaikki alkoivat kuunnella.

Oli perin hiljaista, kuten tavallisesti on, ennenkuin rajuilma puhkee.
He kuulivat äänen, joka syntyy tahdissa soudettaessa airojen ja
hankaimien välisestä kitkasta. Tuo ääni läheni tasaisesti. Dain, joka
pälyili oksien lomatse, voi jo eroittaa suuren valkoisen veneen hämärät
ääriviivat. Muuan nainen kuului varotellen sanovan:

"Tuolla on se paikka, missä voitte laskea maihin, valkoiset miehet.
Tuolla, vähän ylempänä!"

Vene sivuutti heidät niin läheltä kaidassa metsäpurossa, että pitkien
airojen lappeet miltei koskettivat heidän kanoottiaan.

"Tehkää tietä! Olkaa valmiit hyppäämään rantaan! Hän on yksin ja
aseitta." Tällaisia käskyjä jakeli miehen ääni hollanninkielellä.

Joku toinen joukosta kuului kuiskaavan: "Luulenpa näkeväni tulen
tuiketta oksien läpi." Samassa kiisi vene heidän ohitsensa ja hävisi
heti pimeään.

"Nyt," kuiskasi Ali terävästi. "Nyt työnnetään vene vesille ja aletaan
soutaa pakoon!"

Tuossa tuokiossa oli pieni kanootti virrassa. Voimakkaat airojen vedot
saivat sen ihan hyppien kiitämään eteenpäin. Äkkiä kuului virralle
vihainen huuto:

"Hän ei olekaan nuotiolla. Hajaantukaa miehet ja etsikää häntä!"

Nyt näkyi riisivainiolta monesta kohden sinertäviä tulia. Ja äkkiä
kuului naisen kimakka ääni, joka oli raivon ja tuskan läpitunkema.

"Liian myöhäistä! Voi teitä, te typerät valkoiset miehet! Hän on
päässyt käsistämme!"



KAHDESTOISTA LUKU.


"Tuolla on se paikka," sanoi Dain osoittaen melan lappeella pientä
saarta, joka oli noin mailin päässä heidän edessään -- "tuolla on
se paikka, jonne Babalatchi lupasi toimittaa laivasta veneen minua
noutamaan auringon korkeimmalla ollessa. Me odotamme siellä veneen
tuloa."

Almayer, joka piti perää, nyökäytti ääneti päätään ja käänsi pienellä
melan nykäisyllä kanootin keulan Dainin osoittamaan suuntaan.

He olivat juuri jättäneet taakseen Pantai-virran eteläisen suun.
Virta näytti suoralta, pitkältä kanavalta, kun se kimallellen lepäsi
kahden tuuhean, viheriän rantaäyrään välissä, jotka vähitellen
lähenivät toisiaan, kunnes ne viimein kaukana eroittamattomasti
sulivat yhteen. Tyventen vesipintojen yli kohoava aurinko osoitti omat
tiensä valojuovalla, joka kulki pitkin merenpintaa ja valaisi äkkiä
virran leveän vuon. Kas siinä valon ja elämän nopsajalkainen lähetti
rantojen tummille metsille! Ja tuolla säteilevällä auringon polulla
kulki kanootti suoraan saarta kohti, joka kylpi päivän paisteessa.
Saarta ympäröivät keltaiset hiekkarannat kimallellen auringossa
kuin kultakiehkura peilityvenen meren teräksenharmaassa pinnassa.
Saaren pohjois- ja eteläpuolella pisti merestä esille muitakin pikku
saaria, jotka näyttivät niin hymyileviltä vihertävine ja kellertävine
väreineen. Pääsaaren rannikolta pisti silmiin mangrove-puiden tumma
vyö, joka etelässä päättyi Tanjong Mirrahin punertaviin kallioihin.
Ne laskeutuivat jyrkkinä ja varjottomina mereen. Siinä ne väikkyivät
aamuauringon kirkkaassa valossa.

Kanootin pohja karahti hiekkaan, kun pieni alus laski maihin. Ali
hyppäsi rannalle ja piteli venettä, sillä aikaa kun Dain astui maihin
kantaen käsivarsillaan Ninaa, joka oli aivan uupunut viime tapahtumista
ja pitkästä yömatkasta. Almayer tuli viimeisenä veneestä ja veti
sen Alin kanssa kunnolleen rannalle. Ali, joka oli väsynyt pitkästä
soudusta, heittäytyi pitkäkseen kanootin varjoon ja vaipui rentonaan
uneen. Almayer istui veneen laidalla ja katseli kädet rinnalla ristissä
eteläistä merta.

Laskettuaan Ninan keskellä saarta kasvavien pensaiden varjoon
Dain heittäytyi itse tytön viereen ja katseli äänetönnä säälien
kyyneleitä, jotka pusertuivat esille Ninan suljettujen silmäluomien
alta ja hävisivät hienoon hiekkaan, heidän levätessään maassa
kasvot vastakkain. Nuo kyyneleet ja tuo suru olivat Dainista ihan
käsittämättömiä ja tekivät hänet levottomaksi. Miksi piti Ninan nyt
surra, kun vaara oli ohi? Dain epäili Ninan rakkautta yhtä vähän kuin
omaa olemassaoloaan. Mutta kun hän nyt katseli tytön kasvoihin ja
tarkkasi tämän kyyneleitä, avonaista suuta ja vieläpä hengitystäkin,
niin huomasi hän levottomana, että Ninan mielessä liikkui jotakin
hänelle käsittämätöntä. Varmaankin Nina omasi täydellisten olentojen
viisauden. Ja hän huokasi. Hän tunsi vaistomaisesti, että heidän
välillään oli jotakin näkymätöntä, jotakin, joka estäisi häntä
pääsemästä välittömän lähelle Ninaa. Ei mikään halu, ei mikään kaipaus,
ei mikään tahdon ponnistus, ei edes pitkä ikä voisi poistaa sitä
hämärää aavistusta, että he olivat sittenkin erilaiset. Surumielisenä,
mutta samalla perin ylpeänä hän päätteli, että tuo eroavaisuus riippui
hänen vaillinaisesta täydellisyydestään. Nina oli hänen, vaikkakin
näytteli olevan jostakin toisesta maailmasta. Hänen! Yksin hänen! Hän
oli ihan haltioissaan ajatellessaan, mikä kunnia hänen osakseen oli
tullut. Mutta sittenkin nuo kyyneleet kiusasivat häntä.

Arasti ja kunnioittaen Dain otti käteensä Ninan tukan kiehkuran
ja koetti hellästi -- niin kömpelösti kuin se kävikin -- kuivata
kyyneleitä, jotka värjyivät Ninan silmäripsissä. Palkakseen hän sai
hymyn välkähdyksen joka edes siunaamaksi hetkeksi sai Ninan kasvot
kirkastumaan. Mutta samassa alkoi taas kyyneleitä vuotaa vielä entistä
runsaammin. Dain ei jaksanut sitä enää sietää. Hän nousi ja astui kohti
Almayeriä, joka yhä ajatuksiinsa vaipuneena katseli merta. Siitä oli
hyvin pitkä aika, kun hän, Almayer, viimeksi oli nähnyt meren, tuon
meren joka vie kaikkialle, tuo kaikkea ja ryöstää niin paljon. Hän oli
jo melkein unohtanut, miksi hän täällä oli. Mielikuvituksessaan hän
voi nähdä koko menneen elämänsä kiitävän ohitseen tuolla tyvenellä,
äärettömällä ulapalla joka kimalteli hänen edessään.

Dain laski kätensä Almayerin olalle. Hätkähtäen Almayer heräsi
unelmistaan, jotka olivat vieneet hänet ties miten kaukaisille maille.
Hän kääntyi, mutta näytti katselevan pikemminkin sitä paikkaa, missä
Dain oli kuin itse miestä. Hänen tuijottava katseensa teki Dainin
rauhattomaksi.

"Mitä nyt?" virkkoi Almayer.

"Tyttö itkee," sanoi Dain pehmeästi

"Itkeekö? Miksi?" kysyi Almayer välinpitämättömästi.

"Tulin juuri sitä sinulta kysymään. Raneeni hymyilee nähdessään sen
miehen, jota hän rakastaa. Mutta nyt itkee valkoinen nainen. Ja sinä
ehkä tiedät, miksi?"

Almayer kohautti olkapäitään ja kääntyi taas katselemaan merta.

"Mene, tuan Putih!" pyyteli Dain. "Mene häntä lohduttamaan. Hänen
kyyneleensä peloittavat minua enemmän kuin jumalien viha."

"Niinkö peloittavat? Vielä sinä saat niitä monasti katsella. Hän sanoi,
ettei hän voisi mitenkään elää ilman sinua," vastasi Almayer, ja hänen
kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenkiinnon merkkiä. "Sinun täytyy
siis pian mennä hänen luokseen, muuten pelkään, että voit tavata hänet
kuolleena."

Almayer purskahti ääneen nauramaan. Ja hänen naurunsa kuulosti niin
vastenmieliseltä, että Dain katsahti häneen ja alkoi jo epäillä hänen
järkeänsä. Almayer nousi kuitenkin veneen laidalta ja asteli hitaasti
Ninaa kohden silmäillen mennessään aurinkoa.

"Ja te lähdette sitten, kun aurinko on ylimmillään?" sanoi Almayer.

"Niin, tuan. Silloin me lähdemme," vastasi Dain.

"Sittenhän minun ei tarvitse enää kauan odottaa," mumisi Almayer.
"Minun täytyy välttämättä nähdä teidän lähtevän ja vieläpä molempien.
Välttämättä," toisti hän, lopettaen äkkiä puheensa ja tuijottaen
tiukasti Dainiin.

Sitten hän asteli taas Ninaa kohden, Dain pysyi jäljessä. Almayer tuli
tyttärensä luo ja seisoi vähän aikaa paikoillaan katsellen maassa
makaavaa lastaan. Nina ei aukaissut silmiään, mutta kuullessaan
lähellään askeleita hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen: "Dain".

Almayer epäröi hetkisen, mutta laskeutui sitten kuitenkin tyttärensä
viereen hiekalle. Kun Nina ei kuullut mitään vastausta eikä tuntenut
hyväilyä, aukaisi hän silmänsä, näki isänsä ja kohosi äkkiä
kauhistunein elein istumaan.

"Oi, isä!" sai hän vaivoin kuiskatuksi. Mutta tuossa ainoassa sanassa
ilmeni kaipausta, pelkoa ja heräävää toivoa.

"Nina, minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," sanoi Almayer
tyynesti. "Sinä olet raadellut minun sydämeni juuri silloin, kun minä
uneksin sinun onnestasi. Sinä olet pettänyt minut. Sinun silmäsi, joita
minä pidin totuuden kuvastimina, valehtelevat minulle joka katseellaan
ja ties miten kauan? Itse sen parhaiten tiedät. Ja jos sinä joskus
hyväilit minun poskiani, niin laskit sinä koko ajan mielessäsi, montako
minuttia vielä auringon laskuun oli, jolloin sinun piti tavata tuo mies
-- tuo tuolla!"

Almayer taukosi puhumasta. Vaijeten istuivat isä ja tytär rinnakkain.
He eivät katselleet toisiinsa, vaan tähystelivät kumpikin meren
laajalle ulapalle. Almayerin sanat olivat saaneet Ninan kyyneleet
kuivumaan. Ja tytön katse kovettui, kun hän tuijotti eteensä tuohon
rajattomaan sinipintaan, joka hohti läpikuultavana, peilityynenä ja
mahtavana kuin taivaankansi. Almayer katseli myöskin merta, mutta
hänen kasvojensa ja varsinkin silmiensä ilme näytti muuttuneen aivan
elottomaksi. Hänen kasvonsa olivat kelmeät. Niissä ei huomannut
vähintäkään merkkiä mielenliikutuksesta, tunteista, järkevistä
ajatuksista eikä edes oman itsensä tietoisuudesta. Kaikki voimakkaat
tunteet -- kaipaus, murhe, toivo ja viha -- olivat hävinneet. Kohtalon
käsi oli ne pyyhkäissyt pois. Oli kuin sen viimeinen isku olisi
tuhonnut Almayerin elämän kokonaan, niin että hänen elämäkertaansa ei
ollut enää mitään lisättävää. Niihin kasvoihin, jotka näkivät Almayerin
hänen lyhyen loppuelämänsä aikana, teki syvän vaikutuksen hänen
kasvojensa ilme. Hän ei näyttänyt itse tietävän vähintäkään siitä, mitä
hänen povessaan liikkui. Hänen kasvonsa muistuttivat vankilan jylhiä
seiniä, jotka jäätävän kalsealla muurisavellaan ja kivillään sulkivat
sisäänsä ihmislapsen synnit, kaipaukset, tuskat ja tuhotun elämän.

"Mitä anteeksi annettavaa sinulla olisi?" kysyi Nina kääntymättä
suoranaisesti Almayerin puoleen, vaan selvitellen pikemminkin asiaa
itselleen. "Voinhan minä elää edelleenkin elämääni, niinkuin sinäkin
olet elänyt omaasi? Se elämän polku, jota sinä olisit tahtonut, että
minä olisin vaeltanut, on ollut minulle suljettuna. Mutta minä en ole
ollut siihen syypää."

"Sinä et ole milloinkaan siitä puhunut minulle," sopersi Almayer.

"Sinä et ole milloinkaan kysellyt sitä minulta," vastasi Nina. "Ja minä
taas arvelin, että sinä olit muitten kaltainen etkä siksi välittänyt
koko asiasta. Yksin minä olen kantanut nöyryytykseni taakkaa. Ja
miksipä olisin sinulle ilmoittanut, että tuo taakka on tullut osakseni
siksi, että olen sinun tyttäresi? Minä tiesin hyvin, että sinä et
voinut puolestani kostaa."

"Ja kuitenkin olen yksinomaan ajatellut juuri sinua," keskeytti
Almayer. "Minä tahdoin antaa sinulle monta onnellista vuotta lyhyen
kärsimysaikasi korvaukseksi. Mutta minä tunsin vain yhden onnen tien."

"Voi, niin tunsit! Mutta se ei ollut minun onneni tie!" huudahti Nina.
"Mitenkä sinä olisit voinut antaa minulle onnea ilman elämää? Elämää!"
toisti hän äkkiä niin kovasti, että tuo sana kiiri kaikuen pitkin
meren pintaa. "Elämää, joka tarjoo valtaa ja rakkautta," lisäsi hän
hillitymmin.

"Häntäkö tarkoitat!" sanoi Almayer viitaten sormellaan Dainiin, joka
seisoi aivan heidän lähellään ja katseli heitä uteliaasti ihmetellen.

"Juuri häntä!" vastasi Nina, joka katsoi isäänsä suoraan silmiin ja
vasta ensi kerran hätkähtäen huomasi, mitenkä luonnottoman jäykät isän
kasvonpiirteet olivat.

"Mieluummin minä olisin kuristanut sinut omin käsin kuoliaaksi kuin
antanut sinut tuolle miehelle," virkkoi Almayer niin ilmeettömästi,
että hän itsekin hätkähti äänensä sävyä, joka ei vähimmälläkään
ilmaissut hänen epätoivoisen katkeria tunteitaan. Hän ei ollut
oikein itsekään selvillä siitä, kuka puhui. Ja silmäiltyään hitaasti
ympärilleen, ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jonkun vieraan, hän
suuntasi taas katseensa merelle.

"Sinä puhut noin siksi, että et ymmärrä sanojeni oikeata merkitystä,"
sanoi Nina surullisesti. "Sinä ja äitini ette ole milloinkaan
rakastaneet toisianne. Kun minä palasin Sambiriin, vallitsi siinä
paikassa, jonka minä luulin tulevan sydämeni rauhalliseksi tyyssijaksi,
väsymys, viha ja -- keskenäinen halveksuminen. Minä olen kuunnellut
sekä sinua että äitiäni. Mutta pian minä huomasin, että sinä et
voinut ymmärtää minua. Virtasihan suonissani tuon naisenkin verta?
Tuon naisen, joka oli elämäsi surun ja häpeän aihe. Minun täytyi
valita -- minä epäröin. Miksi olit niin sokea? Etkö sinä nähnyt minun
taisteluani omien silmiesi edessä? Mutta kun hän tuli, hävisivät
kaikki epäilykseni, ja minä näin ympärilläni ainoastaan pilvettömän
sinitaivaan hohteen -- --"

"Minä kerron sinulle lopun," keskeytti Almayer. "Kun tuo mies tuli,
näin minäkin taivaan sineä ja päivän paistetta. Mutta salama iski
tuolta taivaalta, ja äkkiä ympäröi minut ijäksi pimeä ja hiljaisuus.
Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi, Nina. Huomenna olen sinut jo
unohtanut! Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," toisti Almayer
itsepäisesti kuin kone. Nina istui paikallaan pää kumarassa. Näytti
siltä, kuin tytär olisi peljännyt katsoa isäänsä silmiin.

Almayer piti tavattoman tärkeänä, että hän nyt vakuuttaisi Ninalle,
mitenkä leppymätön hän aikoi tälle olla. Hän oli itse puolestaan
varma siitä, että kaikki hänen toiveensa olivat perustuneet juuri
hänen luottamukseensa Ninaan. Tämä luottamus oli herättänyt hänen
rohkeutensa eloon, saanut epäröimättä elämään ja taistelemaan sekä
voittoisasti toimimaan ja juuri tyttärensä hyväksi. Ja nyt tuo
luottamus oli mennyt. Omin käsin oli Nina sen hävittänyt. Säälimällä
ja petollisesti hän oli sen tehnyt, salassa ja vieläpä silloin, kun
onnistuminen näytti varmimmalta. Nyt kun hänen rakkautensa ja yleensä
kaikki tunteensa olivat kärsineet täydellisen haaksirikon, kun hänen
ajatuksensa risteilivät selvittämättömän sekavina, nyt kun hän tunsi
joka paikassa ruumiillisia tuskia, jotka tuntuivat yhtenäiseltä
kirvelyltä, aivan kuin ruoskan iskut olisivat kiemurrellen sattuneet
häneen hartioilta kantapäihin asti, nyt oli hänellä ainoastaan yksi
selväpiirteinen, varma ajatus: olla leppymätön Ninalle. Yksi ainoa
voimakas halu: unohtaa Nina. Ja tämä täytyi tehdä selväksi Ninalle ja
hänelle itselleen toistamalla tämän tästäkin tuota samaista asiaa. Sen
hän vain käsitti velvollisuudekseen omaa itseänsä, rotuansa, arvokkaita
tuttaviaan ja koko maailmaa kohtaan, joka varmaankin joutuisi aivan
ymmälle kuultuaan tämän, hänen elämänsä hirvittävämmän onnettomuuden.
Selvästi hän tuon kaiken jo näki ja hän luuli olevansa voimakas
mies. Hän oli aina ylpeillyt järkkymättömästä mielenlujuudestaan. Ja
sittenkin häntä peloitti. Nina oli ollut hänelle kaikki kaikessa.
Jospa kävisikin niin, että hänen omanarvonsa tunto heikkenisi juuri
sen kautta, että hän yhä muistelisi rakkauttansa Ninaan? Nina ei ollut
mikään tavallinen nainen. Hän voi sen kylläkin jo huomata. Kaikki hänen
luonteessaan piilevät suurenmoiset piirteet, joita hän vilpittömästi
luuli itsellään yhä olevan, olivat siirtyneet tuolle hennolle,
tyttömäiselle olennolle. Ihmeellisiä asioita voisi vielä tapahtua!
Jospa hän yht'äkkiä ottaisikin Ninan sydänystäväkseen, unohtaisi
häpeänsä, tuskansa ja vihansa ja -- seuraisi tytärtään! Jospa hänen
sydämensä muuttuisi, vaikka maallinen majansa jäisikin entiselleen.
Silloin hänen tyttärensä elämä varmasti tulisi onnelliseksi, kun kaksi
ihmislasta kilvan häntä rakastaisi ja varjelisi kaikilta mahdollisilta
onnettomuuksilta! Sydämensä pohjasta Almayer kaipasi Ninaa. Mitähän
olisi, jos hän sanoisi Ninalle, että hänen rakkautensa lapseensa oli
suurempi kuin...

"Minä en milloinkaan anna sinulle anteeksi, Nina!" huusi vielä kerran
Almayer hypähtäen mielipuolen tavoin pystyyn. Niin säikähti hän
äskeisiä unelmiaan.

Viimeisen kerran kuultiin Almayerin elinaikanaan koroittavan ääntään.
Siitä lähtien hän puhui aina yksitoikkoisesti kuiskaten kuin
soittokone, jonka kaikki kielet, yhtä lukuunottamatta, kovasta iskusta
katkenneina ovat särähtäneet viimeisen kerran.

Nina nousi ja katseli isäänsä. Juuri hänen isänsä silmitön kiivaus
sai hänet vaistomaisesti vakuutetuksi siitä, että tämä sittenkin
häntä rakasti. Ja hän kätki sydämeensä tuon rakkauden vaivaiset
rippeetkin. Hän teki sen häikäilemättömän kiihkeästi, kuten ainakin
nainen, joka epätoivoisesti pitää kiinni rakkauden -- minkälaisen
tahansa -- viimeisistäkin pirstaleista. Ne kuuluivat hänelle kaiken
oikeuden nimessä, ne olivat hänelle välttämättömänä elinehtona. Nina
laski kätensä Almayerin olkapäille ja katsellen isäänsä veitikkamaisen
hellästi, hän sanoi:

"Sinä puhut noin siksi, että rakastat minua."

Almayer pudisti päätään.

"Kyllä asianlaita niin on," väitti yhä Nina lempeästi. Sitten hän
lisäsi hetken vaitiolon jälkeen: "Ja sinä et milloinkaan unohda minua."

Almayer vavahti hieman. Mitään julmempaa ei Nina olisi voinut sanoa.

"Tuolla tulee jo vene," sanoi Dain osoittaen kädellään mustaa täplää,
joka näkyi vesillä -- rannan ja saaren välimailla.

Kaikki alkoivat sitä katsella ja jäivät vaijeten seisomaan, kunnes
pieni kanootti pehmeästi karahti rantaan. Mies nousi veneestä maihin
ja asteli heitä kohden. Hän seisahtui jonkun matkan päähän ja näytti
epäröivän.

"Mitä uutta?" kysyi Dain.

"Me olemme viime yönä saaneet salaisen käskyn noutaa tältä saarelta
muuan mies ja nainen. Naisen minä näen. Mutta kumpi teistä on se mies?"

"Tule, silmieni ihastus!" sanoi Dain Ninalle. "Nyt me lähdemme, ja
tästälähtien kaikuu sinun äänesi ainoastaan minulle. Sinä olet sanonut
nyt viimeiset sanottavasi tuan Putihille, isällesi. Tule!"

Nina epäröi hetkisen katsellen Almayeriin, joka järkähtämättä tuijotti
merelle. Sitten hän suuteli isäänsä pitkään otsalle, ja kyynel --
yksi Ninan kyyneleistä -- putosi Almayerin poskelle ja vieri hänen
kivettyneitä kasvojaan alas.

"Hyvästi," kuiskasi Nina ja jäi epäröiden paikalleen, kunnes isänsä
äkkiä työnsi hänet Dainin syliin.

"Jos vähänkin tunnet sääliä minua kohtaan," mumisi Almayer Dainille,
ikään kuin toistaen ulkoa opitun lauseen, "niin vie pois tuo nainen."

Almayer seisoi suorana, rinta koholla, pää pystyssä ja katseli nuoria,
kun he laskeutuivat toinen toiseensa nojaten rantaäyrästä kanootin
luo. Hän katseli heidän jälkiään, jotka olivat painuneet hiekkaan. Hän
seurasi heitä, kun he liikkuivat kohtisuoraan heloittavan auringon
räikeässä valossa, tuossa valossa, joka on voimakas ja värähtelevä
kuin messinkipasuunista räjähtävä fanfari. Hän katseli miehen ruskeita
olkapäitä ja punaista uumavyötä. Ja hän katseli sitä pitkää, solakkaa,
häikäisevän valkoista olentoa, jota mies tuki. Hän katseli valkoista
pukua ja pitkiä, mustia hiuskiehkuroita, jotka runsaina hulmusivat
hartioilla. Hän katseli heitä, kun he astuivat kanoottiin. Hän katseli
venettä, joka loitoten näytti yhä pienemmältä ja pienemmältä. Ja hänen
sydäntään raastoi raivo, epätoivo ja suru. Mutta hänen kasvoillaan
ilmeni rauha, aivan kuin unhoitusta esittävässä veistokuvassa. Hän
tunsi sisässään kaikki rikkirevityksi, ainoastaan Ali, joka pirteänä
seisoi isäntänsä rinnalla, näki hänen kasvoillaan tuon kuolleen ilmeen,
jonka tapaa ainoastaan sokeuden toivottomassa yössä vaeltavilla
ihmispoloisilla.

Kanootti hävisi näkyvistä, mutta Almayer seisoi yhä liikkumatta
tuijottaen sen vanaveteen. Ali tähysteli tarkkaavana vastaista rantaa
varjostaen kädellään silmiään. Kun aurinko alkoi kallistua länteen,
nousi pohjoisesta merituuli, joka henkäyksellään sai väräjämään veden
lasimaisen pinnan.

"Dapat!" huudahti Ali iloisesti. "Jo minä sen näen, herra! Jo näen
laivan! Katso tuonne, Tanah Mirahiin päin. No niin! Sinne päin! Joko
herra näkee? Nyt näkyy selvästi. Eikö näy?"

Almayer tähysteli pitkän aikaa Alin etusormen osoittamaan suuntaan,
mutta turhaan. Viimein hän sai silmiinsä kolmikulmaisen, keltaisen
valopinnan, joka eroittautui Tanjong Mirrahin vuorten muodostamaa
punaista taustaa vasten. Se oli laivan purje, joka kimalteli auringossa
ja huomautui selvästi kirkkaan värinsä kautta niemen tummanpunaisesta
kallioseinämästä. Keltainen valopinta liukui hitaasti kallioitten
ohi, kunnes se viimein sivuutti niemen äärimmäisen nenän ja hohti
kimallellen silmänräpäyksen ajan meren sinertävällä ulapalla. Sitten
laiva kääntyi etelään. Valo poistui purjeesta, ja samassa hävisi
koko laivakin häipyen jyrkkärantaisen niemen varjoon, niemen, joka
kärsivällisen ja yksinäisen näköisenä tähysteli eteensä, vartioiden
autiota ulappaa.

Almayer seisoi yhä liikkumatta. Pikku saaren rannoilta kuului joka
taholta loiskivan veden tarinaa. Harjapäiset laineet syöksähtivät
pelottomasti ilakoiden ja nuortean kevyesti rantaäyrästä ylös. Ja
ne häipyivät vastustelematta, nopeasti ja sirosti läpinäkyvään
vaahtoon, joka mahtavana valkovyönä liikahteli kellertävällä
rantahiekalla. Ylhäällä kiisivät valkoiset pilvet hyvää vauhtia etelää
kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet jotakin saavuttaa. Ali näytti
huolestuneelta.

"Herra," sanoi hän arasti, "nyt on parasta lähteä kotiin. Sinne on
pitkä soutumatka. Kaikki on valmiina, herra."

"Odota!" kuiskasi Almayer.

Nyt kun Nina oli poissa, oli Almayerin ensimäisenä tehtävänä unohtaa
tyttärensä. Ja hänellä oli tästä tehtävästään se kummallinen käsitys,
että unohtamisen täytyi tapahtua järjestelmällisesti. Alin suureksi
kauhuksi hän laskeutui yht'äkkiä käsilleen ja polvilleen ja ryömien
hiekassa poisti kädellään Ninan askelten jäljet. Hän rakenteli niistä
pieniä hiekkakasoja, ja niin muodostui hänen jälkeensä aina vedenrajaan
asti rivi pieniä hautakumpuja. Peitettyään hiekalla Ninan sandaalin
viimeisen kepeän jäljen hän oikasihe suoraksi ja käännettyään katseensa
nientä kohden, missä viimeksi oli nähnyt purjelaivan, hän yritti vielä
kerran äänekkäästi julistaa lujan päätöksensä: olla ijäti leppymättä.
Ali, joka levottomana piti häntä silmällä, näki vain hänen huultensa
liikkuvan, mutta ei kuullut pienintäkään ääntä. Almayer polkasi
jalallaan maata. Hän oli sittenkin luja mies -- luja kuin kallio. Antaa
tytön mennä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut tytärtä. Hän unohtaisi
entisen elämän. Hän oli jo hyvällä alulla.

Ali tuli taas Almayerin luokse kehoittaen häntä heti lähtemään. Tällä
kertaa Almayer siihen suostuikin, ja he menivät yhdessä kanoottinsa
Iuo, Almayer edellä. Huolimatta mielen lujuudestaan Almayer näytti
kovin alakuloiselta ja raihnaiselta, kun hän verkkaan laahusteli
rannan hietikossa. Ja hänen rinnallaan asteli Alille näkymättömänä
tuo omituinen henki, jonka tehtävänä on ravistaa hereille ihmisten
muistoja, jos he unohtavat elämän tarkoituksen. Se kuiski Almayerin
korvaan lapsen löpertelyä, jota hän oli kuunnellut monta vuotta sitten.
Almayer näytti pää kallellaan kuuntelevan näkymättömän toverinsa
kuiskeita. Mutta hänen kasvonsa muistuttivat sellaisen ihmisen kasvoja,
joka oli saanut kuollettavan iskun takaapäin. Ne muistuttivat kasvoja,
joista aavistamattoman kuoleman käsi äkkiä oli pyyhkäissyt tunteitten
ja elon ilmeen.

Sinä yönä he nukkuivat virralla. He sitoivat kanoottinsa pensaitten
suojaan ja kävivät veneen pohjalle vierekkäin nukkumaan. Kumpikin
oli niin lopen uupunut, että nälkä ja jano oli unohtunut, tunteet ja
ajatukset tyrehtyneet. Välittömästi he kaipasivat sikeätä unta, joka
hetkeksi tekee kuin olemattomaksi väsyneen ruumiin. Seuraavana päivänä
he lähtivät taas liikkeelle ja tappelivat itsepintaisesti koko aamun
virran voimaa vastaan. Vasta keskipäivän aikaan he saapuivat siirtolaan
ja kiinnittivät pienen aluksensa Lingard ja Kumpp:in laituriin. Almayer
astui suoraan talolle. Ali seurasi isäntäänsä airot olkapäällä,
arvellen itsekseen, että jo tekisi mieli syödäkin jotain. Kun he
astuivat talon edessä olevan pihamaan poikki huomasivat he, miten
hyljätyltä kaikki näytti. Ali vilkasi useitten palvelijainasuntojen
ovesta sisään: tyhjää kaikkialla. Takapihalla oli yhtä äänetöntä ja
elotonta. Keittiösuojuksessa oli tuli sammunut, ja mustat kekäleet
olivat kylminä. Pitkä, laiha mies tuli arastellen bananimaasta, poistui
nopeasti poikki avoimen kedon ja vilkuili heihin yli olkansa suurin,
pelokkain silmin. Se oli joku isännätön kulkuri. Niitä oli siirtolassa
paljon, ja he pitivät Almayeriä suojelijanaan. He vetelehtivät milloin
missäkin Almayerin alueella ja saivat sieltä ruokansa. He tiesivät
hyvin, että pahempaa heidän osakseen ei voinut tulla kuin kirosanoja
tukuttain, jos sattuivat tuon valkoisen miehen tielle. Häneen he
luottivat ja hänestä he pitivät, vaikkakin sanoivat häntä keskuudessaan
hulluksi.

Päärakennuksessa, jonne Almayer meni takaparvekkeen kautta, pisti hänen
silmäänsä yksi ainoa elävä olento, nimittäin hänen pieni apinansa. Se
oli saanut olla nälissään ja vailla kaikkea huolenpitoa kaksi viimeksi
kulunutta päivää. Siksi alkoi se huutaa ja valitella omalla kielellään,
heti kun näki tutut kasvot. Almayer rauhoitti sitä muutamalla sanalla
ja käski Alin tuoda joitakuita bananeja. Sillä aikaa kun Ali oli niitä
hakemassa, seisoi Almayer etuparvekkeen ovella ja katseli sikin sokin
viskattuja huonekaluja. Hän kiepsautti pystyyn pöydän ja kävi sille
istumaan. Samassa laskeutui apina ketjujensa varassa katossa olevasta
tangosta alas ja asettui hänen olkapäälleen. Kun bananit tulivat,
söivät he yhdessä aamiaista. Kumpikin oli nälissään. Ja kumpikin
söi ahneesti ja viskeli huolimattomasti kuoret ympärilleen nauttien
vaijeten vankasta ystävyydestään. Ali poistui murahdellen keittämään
itse riisiä, sillä kaikki talon naisväki oli hävinnyt, ties minne.
Almayer ei näyttänyt siitä välittävän, vaan istui ruokailtuaan pöydällä
heilutellen jalkojaan ja tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena virralle.

Hetken kuluttua hän nousi ja meni ovelle, joka vei parvekkeen oikealla
puolella olevaan huoneeseen. Se oli Lingard ja Kumpp:n konttori. Hyvin
harvoin hän siellä oli käynyt. Ovi oli lukossa. Almayer seisoi sen
edessä purren alahuultaan ja koettaen muistuttaa, missä avain voisi
olla. Äkkiä hän sen muistikin: se riippui eräässä naisten huoneen
naulassa. Hän meni ovelle, missä punainen verho liikkumattomine
laskoksineen riippui. Hän epäröi hetken, ennenkuin työnsi verhoa
olkapäällään syrjään, aivan kuin olisi murtanut tieltään ties miten
lujan esteen. Aurinko, joka paistoi ikkunasta sisään valaisi laajalti
lattiaa. Vasemmalla näkyi Mrs. Almayerin suuri puukirstu. Se oli
tyhjänä, kansi selkosen selällään. Lähellä kirstua hohtivat Ninan
eurooppalaismallisen kapsekin messinkiset naulanpäät, kannessa komeat
alkukirjaimet N. A. Muutamia Ninan pukuja riippui puunauloissa. Ne
näyttivät jäykistyneiltä, kun niiden arvokkuutta niin oli loukattu,
että heidät oli ihan hyljätty. Almayer muisteli itse tehneensä nuo
naulat ja huomasi, että ne olivat hyvin tehtyjä. Mutta missä oli avain?
Hän katseli ympärilleen ja keksi sen läheltä ovea, missä seisoi. Se
oli ruosteesta tullut punertavaksi. Tämä suututti häntä kovasti, mutta
seuraavassa hetkessä hän jo ihmetteli tunteittensa purkausta. Mitä
se häntä liikutti! Pian ei olisi enää avaimia, ei ovia, ei mitään!
Hän pysähtyi miettimään avain kädessä ja kysyi itseltään, tokko hän
tiesi edes, mitä aikoi tehdä. Hän meni takaisin parvekkeelle ja jäi
mietteissään seisomaan pöydän luo. Apina hypähti lattialle, sieppasi
bananin kuoren ja söi sen suuhunsa repien sen huolellisesti pieniksi
kappaleiksi.

"Unohda!" mumisi Almayer, ja tuo ainoa sana loihti hänen mieleensä
pitkän tapausten sarjan ja yksityiskohtaisen ohjelman siitä, mitä
oli tehtävä. Ja hän tiesi erinomaisen hyvin, mitä nyt oli tehtävä.
Ensin se, sitten se ja lopulta unohtaminen kävisi jo itsestään. Aivan
itsestään. Hänellä oli se piintynyt käsitys, että jos hän ei unohtaisi
kaikkia ennen kuolemaansa, saisi hän muistella onnettomuuttaan
ijankaikkisesti. Hänen elämässään oli sellaista, mikä täytyi poistaa
näkyvistä, hävittää ja unohtaa. Pitkän aikaa hän seisoi syviin
mietteisiin vaipuneena. Ja hän aivan hätääntyi ajatellessaan sitä
mahdollisuutta, että entisajan muistot olivat voittamattomia. Häntä
peloitti kuolema ja ijankaikkisuus. "Ijankaikkisuus!" sanoi hän ääneen,
ja tuon sanan sointu herätti hänet unelmistaan. Apina hätkähti, pudotti
bananin kuoren ja irvisteli ystävällisesti isännälle.

Almayer meni konttorin ovelle ja sai sen, vähän aikaa yriteltyään,
auki. Kun hän astui sisään, pölähti lattiasta tomupilvi. Lattialla
vetelehti sikin sokin avattuja kirjoja, lehdet rikki revittyinä. Toiset
taas viruivat siellä likaisina ja mustina. Näytti siltä, kuin niitä ei
olisi milloinkaan avattu. Ne olivat tilikirjoja. Noihin kirjoihin oli
hän aikonut päivä päivältä merkitä, miten hänen omaisuutensa kasvaisi.
Siitä oli jo pitkä, hyvin pitkä aika. Moneen vuoteen ei hänellä ollut
mitään ollut merkittävänä sini- ja punaviivaisille sivuille! Keskellä
huonetta oli konttoripulpetti. Yksi jalka oli siitä taittunut. Pulpetti
oli kumollaan kuin maihin ajautunut laiva. Useimmat laatikot olivat
pudonneet lattialle, ja niistä pisti silmiin tukuttain paperia,
joka oli vuosien ja lian kellastama. Pyörivä konttorituoli seisoi
paikallaan, mutta kun hän koetti sitä pyörittää, huomasi hän, että sen
tappi oli takertunut lujasti kiinni. Vaan mitäpä se häntä liikutti. Hän
jätti yrityksensä sikseen, ja hänen katseensa kulki hitaasti esineestä
toiseen. Kaikesta tuosta oli aikoinaan saanut maksaa sievoisen summan.
Mutta nyt olivat pulpetti, paperit, rikkinäiset kirjat ja särkyneet
hyllyt, kaikki sekaisin, paksun pölyn peitossa. Kas siinä kuolleen ja
hävinneen liikkeen tomu ja luut! Hän katseli tuota kaikkea, kaikkea,
mikä oli jäänyt jäljelle niin monen vuoden ahertelun, kamppailun,
väsymyksen ja lannistumisen perästä. Ja kuinka monta kertaa olikaan
kaikki pitänyt uudestaan itselleen vallata! Ja minkä tähden? Hän seisoi
paikallaan ajatellen suruissaan mennyttä elämäänsä. Äkkiä hän kuuli
selvästi lapsen kirkassointuisen äänen puhuvan tämän kauhean hävityksen
keskeltä. Hän säpsähti, ja hänet valtasi hurja pelko. Kuumeentapaisesti
hän alkoi penkoa lattialle siroiteltuja papereita, iski tuolin
pirstaleiksi, lyödä kumahutti laatikot pulpettia vasten palasiksi ja
teki kaikesta tuosta rojusta suuren kasan huoneen nurkkaan.

Almayer tuli äkkiä ulos, läimäytti oven jälkeensä kiinni, väänsi
sen avaimella lukkoon, kiskasi avaimen reijästä, juoksi parvekkeen
etukaiteelle ja viskasi avaimen voimakkaalla käden heilauksella ilmaan.
Suhisten se lensi virtaan. Tämän tehtyään Almayer asteli taas hitaasti
pöydän luo, kutsui apinan alas, irroitti sen ketjuistaan ja sai sen
pysymään hiljaa nuttunsa povessa. Sitten hän istuutui taas pöydälle
ja katseli kiinteästi sen huoneen ovea, josta hän juuri oli tullut.
Hän kuunteli tarkasti. Hän kuuli ensin kahisevaa ääntä, sitten kovaa
räiskettä, aivan kuin kuiva puu olisi taittunut, ja lopulta pärinää,
joka lähtee linnun siivistä, kun se äkkiä pyrähtää lentoon. Ja samassa
hän jo näki ohuen savujuovan tulevan avaimenreijästä. Apina alkoi
rimpuilla hänen nuttunsa sisässä. Äkkiä ilmestyi Ali silmät tuijottaen
pyöreinä päässä.

"Herra! Talo palaa!" huusi hän.

Almayer nousi pidellen pöydästä kiinni. Hän kuuli jo, miten siirtolassa
ihmiset kirkuivat hädissään ja hämmentyneinä. Ali väänteli käsiään
valitellen ääneen.

"Heitä jo ulvomisesi, hupsu!" sanoi Almayer rauhallisesti. "Ota
riippumattoni ja peitteeni ja vie ne toiseen rakennukseen. Joudu jo!"

Savu tunkeutui ulos oven raoista. Mutta Ali selvisi, riippumatto
käsissään, yhdellä hyppäyksellä parvekkeen portaista.

"Hyvinpä on syttynyt," mutisi Almayer itsekseen. "Ole hiljaa,
Jack!" lisäsi hän apinalle, kun tämä epätoivoisesti yritti päästä
vankeudestaan.

Ovi särkyi pirstaleiksi, ja kun tulta ja savua syöksähti esille,
täytyi Almayerin vetäytyä pöydän luota parvekkeen etukaiteelle. Hän
pysyttelihe siellä siksi, kunnes pään päältä kuuluva kova räiske sai
hänet vakuutetuksi siitä, että kattokin oli jo ilmiliekissä. Sitten hän
juoksi yskien parvekkeen portaita alas. Hän oli tukehtua savuun, joka
ahdisteli häntä ja sinertävin vöin luikerteli hänen päänsä ympärillä.

Toisella puolen ojaa, joka eroitti Almayerin pihamaan siirtolasta,
katseli joukko Sambirin asukkaita valkoisen miehen palavaa taloa.
Tyynessä ilmassa liekit syöksähtelivät korkealle. Ne näyttivät
räikeässä auringonpaisteessa vaaleanpunaisilta sinipunervine
tuikkeineen. Ohut savupatsas kohosi suoraan ilmaan, kunnes se viimein
häipyi taivaan sineen. Ja rakennusten välillä olevalta aukealta
paikalta jännittyneet katselijat voivat nähdä kookkaan tuan Putihin
pää kumarassa, laahustavin askelin kulkevan hitaasti tulen luota kohti
"Almayerin tuulentupia."

Näin muutti Almayer uuteen taloonsa. Hän kesti vielä viimeisenkin
onnettomuutensa. Horjumatta hän pysyi mielettömässä päätöksessään. Ja
niin alkoi hän, huolen ja tuskan tunne sydämessään, odottaa unhoittavaa
mieltä, joka niin hitaasti näytti tulevan. Hän oli tehnyt kaikki,
mitä oli voinut. Vähinkin Ninaa muistuttava esine oli tuhottu. Ja
nyt kysyi hän joka aamun koettaessa itseltään, eikö tuo kaivattu
unhoitus jo tulisi ennen auringonlaskua -- eikö se tulisikaan ennen
hänen kuolemaansa? Hän tahtoi elää niin kauan, että voisi unohtaa.
Ja hänet valtasi kuoleman pelko ja kauhu, kun hän ajatteli, miten
itsepintaisesti muistot yhä pysyivät mielessä. Sillä jos kuoleman
hetki löisi ennen, kuin hän oli suorittanut elämäntyönsä, täytyisi
hänen ijäti elää muistoissaan! Hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän tahtoi
olla yksin. Mutta hän ei saanut olla. Hämärissä huoneissa, joissa
ikkunaluukut olivat suljetut, parvekkeen kirkkaassa auringonpaisteessa
ja kaikkialla, minne hän vain askeleensa suuntasi, hän näki pienen
neitosen hennon vartalon. Hän näki sievät oliviväriset kasvot, pitkät
mustat kutrit, pienen hartioilta valuvan, vaaleanpunaisen hamosen ja
suuret silmät, jotka katselivat häneen hellästi ja luottavasti, kuten
hemmotellun lapsen tapa on.

Ali ei nähnyt mitään, mutta hänkin huomasi, että talossa liikkui lapsen
henki. Tarinoidessaan myöhään yöhön siirtolan iltatulilla, Ali kertoi
usein parhaimmille ystävilleen Almayerin kummallisesta käytöksestä.
Hänen herrastaan oli vanhoilla päivillään tullut noita. Ali kertoi,
miten hän usein tuan Putihin vetäydyttyä yöteloilleen, kuuli tämän
puhuvan jollekin huoneessa. Ali arveli, että puhuteltu oli joku lapsen
hahmossa oleva henki. Muutamista herransa käyttämistä sananparsista ja
sanoista hän voi päättää, että tämä puheli lapselle. Hänen herransa
puhui toisinaan malaijinkieltä, mutta enimmäkseen englantia, jota
hän, Ali, kyllä ymmärsi. Hänen herransa puheli tuolle lapselle
tavallisesti ensin hellästi, mutta pian hän alkoi itkeä, nauraa,
moittia, pyytää henkeä poistumaan ja kiroilla sille. Mutta se näytti
olevan häijy ja itsepäinen henki. Ali arveli, että hänen herransa
oli varomattomuudessaan loihtinut sen esille eikä voinut nyt päästä
siitä irti. Hänen isäntänsä oli hyvin uljas mies. Hän uskalsi syytää
kirouksia tuolle hengelle ihan vasten kasvoja ja kerran hän tappelikin
sen kanssa. Ali oli kuullut äkkiä kovaa melua. Hänestä oli tuntunut
kuin olisi huoneessa juostu edestakaisin. Lisäksi oli hän kuullut
vaikerrusta. Hänen herransa oli varmaankin valitellut, henget näet
eivät sitä tee. Hänen isäntänsä oli rohkea, mutta hupsu. Eihän henkeä
voi lyödä. Ali luuli tapaavansa herransa kuolleena seuraavana aamuna,
mutta tämä tulikin huoneestaan hyvin aikaisin ja näytti edellisestä
päivästä paljon vanhentuneen. Almayer ei syönyt mitään koko päivänä.

Näin paljon Ali kertoi siirtolan väelle. Mutta kapteeni Ford sai
häneltä kuulla paljon enemmän, mikä johtui siitä painavasta syystä,
että kapteeni Ford hoiti kassaa ja antoi määräyksiä. Aina kun Ford
kerran kuukaudessa tuli Sambiriin, piti Alin käydä laivalla tekemässä
selkoa "Almayerin tuulentupien" asukkaasta. Käydessään Sambirissa
ensi kerran Ninan lähdettyä Ford oli ottanut hoitaakseen Almayerin
raha-asiat. Ne eivät antaneet hänelle paljon päänvaivaa. Tavarasuojus
oli tyhjä, veneet olivat hävinneet. Ne olivat joutuneet -- tavallisesti
yöaikaan -- milloin minkin Sambirin asukkaan käsiin, he kun tarvitsivat
niitä tavaran kuljetukseen. Kovan nousuveden aikana oli Lingard ja
Kumpp:in laituri irtautunut rannasta ja kulkenut virran mukana.
Luultavasti se etsi vähän iloisempaa ympäristöä itselleen. Vieläpä
hanhilaumakin -- itärannikon ainoat hanhet -- oli lähtenyt omille
teilleen pitäen pensaikon vaaroja entisen kotinsa autiutta parempana.
Ja vuosien vieriessä oli sille mustalle maakamaralle, jossa entinen
talo oli seisonut, kasvanut ruoho. Näin ei ollut enää merkkiäkään
jäljellä osoittamassa sen rakennuksen paikkaa, joka oli ollut Almayerin
ensimäisten toiveitten, hänen mielettömien loistoajan unelmiensa, hänen
yritteliäisyytensä ja hänen epätoivonsa tyyssijana.

Ford ei käynyt useasti Almayeriä tapaamassa, sillä se ei ollut niinkään
mieluinen tehtävä. Alku-aikoina Almayer tapasi välinpitämättömästi
vastata vanhalle merikarhulle, kun tämä kovaäänisesti kyseli hänen
terveyttään. Vieläpä yritteli hän itsekin puhella kysellen uutisia.
Mutta hänen äänensävystään voi selvästi kuulla, etteivät mitkään
tämän maailman asiat häntä vähintäkään huvittaneet. Sitten hän alkoi
asteittain tulla yhä vaiteliaammaksi, mutta ärtyisyyttä ei hänessä
huomannut. Näytti siltä, kuin olisi hän vähitellen unohtanut puhumisen
taidon. Toisinaan hän myöskin piiloutui talon pimeimpään huoneeseen,
mistä Fordin täytyi etsiä häntä seuraamalla edellään loikkivan apinan
tassutusta. Apina oli aina ottamassa Fordia vastaan ja vei hänet
isäntänsä luo. Tuo pikku elukka näytti ottaneen tehtäväkseen huolehtia
kaikin puolin herrastaan. Ja milloin se vain tahtoi saada isäntänsä
parvekkeelle, kiskoi se itsepintaisesti häntä nutusta, kunnes Almayer
viimein nöyrästi tuli päivänvaloon, jota hän muuten näytti kovasti
vierovan.

Eräänä aamuna Ford tapasi Almayerin istumassa parvekkeen lattialla,
selkä seinän nojassa, jalat jäykkinä hajallaan, kädet riipuksissa
sivuilla. Kun Ford näki ystävänsä ilmeettömät kasvot, suurina
tuijottavat silmät, liikkumattomat silmäterät ja tämän jäykän asennon,
niin tuli hänelle mieleen tavattoman suuri, miestä esittävä nukke, joka
oli särkynyt ja viskattu syrjään. Fordin noustessa portaita käänsi
Almayer hitaasti päätään.

"Ford," murahti hän lattialta. "En minä voi unohtaa."

"Etkö voi?" virkkoi Ford viattoman näköisenä tavotellen puheessaan
reipasta äänensävyä. "Minä tahtoisin olla sinun kaltaisesi. Minulta
muisti vähitellen häviää -- vanhuuttahan se on luullakseni. Eräänäkin
päivänä perämies -- --"

Ford keskeytti puheensa, sillä Almayer oli noussut, horjahti ja etsi
tukea ystävänsä käsivarresta.

"Ohoi, ystäväni! Sinä olet tavallista reippaampi tänään. Pian olet taas
entisellään," sanoi Ford iloisesti, vaikka hän pikemminkin tunsi pelon
hiipivän sydämeensä.

Almayer irroitti kätensä, seisoi hyvin suorana, pää pystyssä, hartiat
taakse vedettyinä ja katseli tylsästi virran vireessä runsaana
läikehtivää auringonpaistetta. Hänen nuttunsa ja väljät housunsa
läpättivät tuulessa hänen laihoilla raajoillaan.

"Anna hänen mennä!" kuiskasi Almayer korvia vihlovalla äänellä. "Anna
hänen mennä. Huomenna hänet unohdan. Minä olen luja mies ... luja kuin
kallio ... luja..."

Ford katsahti häntä kasvoihinsa ja -- pakeni. Laivuri oli melko luja
mies hänkin, minkä hänen purjehdustoverinsa voivat todistaa. Mutta
Almayerin mielenlujuudelle ei hänenkään rohkeutensa voinut vertoja
vetää.

Kun laiva seuraavan kerran saapui Sambiriin, tuli Ali varhain aamulla
masentuneena laivalle. Hän valitteli Fordille, että kiinalainen Jim-Eng
oli tunkeutunut Almayerin taloon ja oli elänyt siellä kuin kotona viime
kuun.

"Ja he polttavat molemmat," lisäsi Ali.

"Hyi! Opiumiako tarkoitat?"

Ali nyökkäsi päätään, ja Ford jäi miettimään. Hetken kuluttua hän
virkkoi itsekseen: "Mies parka! Kuta pikemmin, sitä parempi tällä
kertaa." Iltapäivällä Ford meni Almayerin luo.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Jim-Engiltä, jonka hän tapasi
tallustelemassa parvekkeella.

Jim-Eng selitteli huonolla malaijinkielellä, puhuen varsin pitkälle
menneen opiuminpolttajan yksitoikkoisella, välinpitämättömällä
äänenpainolla, mitenkä hänen talonsa oli jo vanha, mitenkä sen katto
vuosi ja lattia oli mädännyt. Ja koska hän oli ollut Almayerin hyvä
ystävä monta herran vuotta, niin oli hän tässä kerran ottanut rahansa,
opiuminsa ja kaksi piippuansa ja tullut elämään tähän suureen taloon.

"Täällä on paljon huoneita. Hän polttelee ja minä elän täällä. Mutta ei
hän polta enää kaukaa," sanoi kiinalainen lopuksi.

"Missä hän on nyt?" kysyi Ford.

"Sisällä. Hän nukkuu," vastasi Jim-Eng väsyneesti.

Ford vilkasi ovesta sisään. Huoneen hämärässä valossa hän näki
Almayerin makaamassa seljällään lattialla. Pää oli puualuksella, pitkä
valkoinen parta hajallaan rinnalla, kasvojen väri keltainen, puoleksi
suljetuista silmistä näkyi vain valkuainen.

Fordia värisytti ja hän kääntyi poispäin. Mennessään hän huomasi
pitkän kaistaleen haalistunutta, punaista silkkiä ja siinä muutamia
kiinalaisia kirjaimia. Jim-Eng oli sen juuri kiinnittänyt erääseen
parvekkeen patsaaseen.

"Mitä tuo on?" kysyi Ford.

"Tuoko!" sanoi Jim-Eng värittömällä äänellään. "Siinä on talon nimi,
aivan sama kuin omassa talossanikin. Oikein hyvä nimi."

Ford katseli kiinalaista hetken aikaa ja lähti. Hän ei tiennyt, mitä
tuo punaiseen silkkiin söhritty, hullunkurisen näköinen kiinalainen
kirjotus merkitsi. Mutta jos hän olisi kysynyt sitä Jim-Engiltä, niin
olisi tuo rauhallinen kiinalainen erikoisen mahtavasti selittänyt
hänelle, että silkkipalaseen oli kirjoitettu: "Taivaallisen ilon maja".

Saman päivän illalla Babalatchi kävi tervehtimässä kapteeni Fordia.
Kapteenin hyttiin mentiin kannelta. Babalatchi istui hajareisin
korkealla kynnyksellä, Ford poltteli hytin leposohvalla piippuaan.
Laivan piti lähteä seuraavana aamuna, ja vanha valtiomies tuli tapansa
mukaan vielä vähän rupattelemaan.

"Me saimme viime kuussa uutisia Balista," huomautti Babalatchi.
"Vanhalle rajahille on syntynyt pojanpoika, ja nyt on siellä ilo
ylimmillään."

Fordin mielenkiinto heräsi, ja hän kohosi istumaan.

"Kyllä," virkkoi Babalatchi vastaukseksi Fordin katseeseen. "Kyllä minä
kerroin siitä hänelle. Tein sen jo, ennenkuin hän oli alkanut polttaa."

"Hyvä on. Entä mitä hän sanoi?" kysäsi Ford.

"Pääsin pakoon ehein nahoin," sanoi Babalatchi perin vakavana, "sillä
valkoinen mies on jo hyvin heikko. Hän kaatui hyökätessään kimppuuni."
Sitten lisäsi Babalatchi hetken kuluttua: "Eukko on aivan haltioissaan
ilosta."

"Mrs. Almayeriäkö tarkoitat?"

"Juuri häntä. Hän elää meidän rajahin talossa. Hän ei tahdo vielä
kuolla. Ja tuollaiset naiset elävätkin kauan," sanoi Babalatchi. Hänen
äänessään tuntui hieman valittava sävy. "Eukolla on dollareita. Hän on
haudannut ne maahan. Mutta me tiedämme kyllä, missä ne ovat. Meillä
oli tuosta joukosta paljon vaivaa. Saimme maksaa sakkoja ja kuunnella
valkoisten miesten uhkauksia. Ja nyt meidän täytyy olla varuillamme."
Babalatchi huokasi ja oli pitkän aikaa vaiti. Mutta sitten hän jatkoi
pontevasti:

"Pian taitaa sota riehua. Taistelun tuulahduksia tuntuu jo saarilla.
Vieläköhän minäkin elän niin kauan, että saan omin silmin sen nähdä?...
Oi, tuan!" jatkoi hän rauhallisemmin. "Entiset ajat olivat sentään
hyvät. Olen minäkin purjehtinut Lanunin miesten kera ja noussut
yöllä nukkuvien valkopurjeisten laivojen kannelle. Se oli ennen sitä
aikaa, jolloin englantilainen rajahi hallitsi Kuchingissa. Silloin
me tappelimme keskenämme ja olimme onnellisia. Mutta nyt, kun me
tappelemme teikäläisten kanssa, on kuolema meidän ainoa onnemme!"

Babalatchi nousi aikoen lähteä. "Tuan!" sanoi hän. "Muistathan sen
tytön, joka oli eräällä Bulangilla? Sen, joka sai kaiken tämän mylläkän
aikaan?"

"Kyllä muistan," sanoi Ford. "Entä mitä hänestä?"

"Hän alkoi laihtua eikä jaksanut tehdä työtä. Silloin Bulangi, tuo
varas ja sianlihan syöjä, antoi hänet minulle viidestäkymmenestä
dollarista. Minä lähetin hänet naisväkeni pariin lihomaan. Tahdoin
kuulla hänen heleätä nauruaan. Mutta hän lienee ollut lumottu ja ...
hän kuoli kaksi päivää sitten. Ei, tuan! Miksi sinä moittisit minua?
Olen kylläkin vanha, mutta miksikä en silti saisi nauttia talossani
nuorista kasvoista ja nuoren äänen soinnusta?" Babalatchi oli jonkun
aikaa vaiti. Mutta sitten hän lisäsi naurahtaen surunvoittoisesti:
"Minähän olen kuin valkoinen mies. Puhun liian paljon sellaista, joka
ei sovi miehille puhuttavaksi."

Babalatchi läksi hyvin surullisen näköisenä pois.

       *       *       *       *       *

"Almayerin tuulentuvan" portaiden edustalle oli kerääntynyt suuri
väkijoukko. Se huojui äänettömänä edestakaisin ja teki tietä
valkopukuiselle, turbaanipäiselle miesryhmälle, joka eteni halki
ruohikon kohti taloa. Abdulla asteli ensimäisenä reshidin tukemana.
Hallitsijaa seurasivat kaikki Sambirin arapialaiset. Kun he astuivat
kunnioittavan väkijoukon muodostamaan kujaan, kuului hillittyä äänten
sorinaa, josta selvästi voi eroittaa ainoastaan sanan "Mati". Abdulla
pysähtyi ja katseli hitaasti ympärilleen.

"Elä kauan!" huusi kansa kuin yhdestä suusta. Huutoa seurasi haudan
hiljaisuus.

Abdulla astui muutamia askeleita eteenpäin ja näki nyt viimeisen kerran
vanhan vihollisensa silmiensä edessä. Miten vaarallinen liekin tuo mies
Abdullalle aikoinaan ollut, niin oli hän nyt vaaraton, kun hän tuossa
jäykkänä ja hengettömänä makasi varhaisen aamun vienossa valossa.
Itäisen rannikon ainoa valkoinen mies oli kuollut, ja hänen sielunsa,
vapaana tämän maailman hulluuden kahleista, oli nyt rajattoman
viisauden lähteillä. Ylöspäin kääntyneillä kasvoilla lepäsi kirkastunut
rauhan ilme, jonka kuoleva tavallisesti saa, kun hän äkkiä vapautetaan
tuskistaan ja vaivoistaan. Äänettömästi se todisti pilvettömän taivaan
nähden, että miehen, joka makasi tuossa välinpitämättömien katseiden
uhrina, oli sittenkin sallittu unohtaa ennen kuolemaansa.

Abdulla katseli surullisesti tuota "uskotonta", jonka kanssa hän
niin kauan oli otellut ja jonka hän niin monta kertaa oli voittanut.
Tuollaisen palkan uskovainenkin saa! Arapialainen tunsi vanhan
sydämensä pohjalla kaipauksen tunteen ajatellessaan, mitä hänen
elämästään oli hävinnyt. Hänen täytyi kokonaan luopua ystävistä ja
vihollisista, menestyksen ja pettymyksen päivistä -- kaikesta, mikä
tosielämälle on ominaista. Ja edessään häämöitti hänellä ainoastaan
kaiken loppu. Rukouksissa hän saisi viettää ne jäljellä olevat
päivät, jotka tosi-uskovaiselle olivat määrätyt! Hän otti käteensä
rukousnauhan, joka riippui hänen vyötäreillään.

"Tuossa asennossa minä tapasin hänet täällä aamulla," sanoi Ali hiljaa
ja kunnioittaen.

Kylmästi Abdulla vilkasi vielä viimeisen kerran rauhallisen näköisiin
kasvoihin.

"Lähdetään!" sanoi hän kääntyen reshidin puoleen.

Ja heidän kulkiessaan läpi väistyvän väkijoukon kilahtelivat helmet
Abdullan kädessä, kun hän juhlallisesti kuiskaten hurskain mielin
lausui Allahin, tuon kaikkia armahtavan ja säälivän, nimen.



VIITESELITYKSET:


[1] Etu-Intian kotimaisten ruhtinasten arvonimi.

[2] Omistaja, herra.

[3] Malaijit valmistavat Areka-pähkinästä, kalkista ja betelin (Pipei
betle) lehdistä pureksittavaa sekotusta.

[4] Nähtävästi malaijien väännös Hudigista Putih'illa tarkotetaan
Almayeriä ja varsinkin tämän tytärtä.

[5] Malaijilaiseen rotuun kuuluvaa Borneon alkuväestöä.

[6] Murhaamalla jonkun muukalaisen dajaakki pakoittaa murhatun sielun
suojelushengekseen. Pääkallo irroitetaan ruumiista, puhdistetaan,
koristetaan ja säilytetään senjälkeen voiton merkkinä. (Tietosanakirja.)

[7] Hadji on arapiaa ja annetaan arvonimeksi sille, joka on käynyt
Mekassa pyhiinvaelluksella. Suom. muist.

[8] Austraalian ja Itä-Intian rannoilla elävä n.k. merimakkara.
Kiinassa suurta herkkua.

[9] Valkeaihoinen malaijikansa Celebes-saaren eteläisellä niemellä.
Suom. muist.

[10] Intialainen kuningatar. Suom. muist

[11] _Ada_ on suomeksi "ole hyvä".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuulentupia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.