Title: Musta härkä
Author: Jotuni, Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Musta härkä" ***


MUSTA HÄRKÄ

Kertomus lapsille


Kirj.

MARIA JOTUNI



WSOY, Porvoo, 1915.



SISÄLLYS:

    I. Heinäniityllä
   II. Lasten marjamatka
  III. Jope etsimässä Liisaa
   IV. Jopen lähtö Lappiin
    V. Veden vallassa
   VI. Tulo Lappiin
  VII. Turjan taiat
 VIII. Jope kotonansa
   IX. Liisa etsimässä mustaa härkää
    X. Liisa kotona



I LUKU

HEINÄNIITYLLÄ


Olihan Jope Pölläkkä hyvä mies. Maailmassa on kyllä parempiakin
ihmisiä, jotka ovat paljon kokeneet ja nähneet ja nähdessään ja
kokiessaan aina varttuneet. Mutta maailmassa on paljon huonompiakin
ihmisiä, niitä, jotka sulkevat kaikelle sydämensä, niin että se
kovettuu ja on lopulta kuin kivi.

Jope Pölläkkä ei sulkenut sydäntänsä, mutta elämä säästi häntä
kokemuksilta. Koskaan ei hänen ollut tarvinnut pinnistää voimiansa yli
tavallisen ja tuskinpa hän olisi jaksanutkaan. Hän oli heikko ja
hintelä ruumiiltaankin. Ja sielunvoimat olivat vähäiset. Ne harvat
ihmiset, jotka olivat nähneet hänet, pitivät häntä, toiset tyhmänä,
toiset hieman sekavapäisenä. Mutta hänen vaimonsa Kaisa tiesi asian
parhaiten. Hän arveli Jopen sairastavan noitakuumetta. Jope näet
houraili usein noidista ja tietäjistä ja vaipui joskus horroksiin,
jolloin hänen päänsä oli kuuma, ja hän kertoi asioita, jotka olivat
näkymättömät tälle maailmalle. Se on isoisän isän perua, arveli Kaisa.
Isoisän isä oli ollut kuuluisa tietäjä. Olisikohan tämä Jopen
houriminen ja levoton uni ollut sieltä peräisin?

Jope ja Kaisa asuivat suurien korpien takana Uuhilammen rannalla,
kaukana suurista liikepaikoista. He olivat tyytyväisiä elämäänsä, eikä
heiltä mitään puuttunut. Arkipäivät tekivät he työtä, sunnuntait
lepäsivät, ja elämä meni hiljaista menoansa.

Heillä oli kolme lasta, Helvi, Pekka ja Liisa. Vanhimmat Helvi ja
Pekka olivat aivan äitinsä näköisiä, mutta Liisa oli hintelä ja
sairaalloinen, ja hänellä oli isänsä siniset ja haaveksivat silmät. Kun
pikku Liisa oli syntynyt, heräsi Jope juuri horrostilastaan. -- Mitä
pahaa unta lienee nähnytkään. -- Ja kun hänelle siinä näytettiin
Liisaa, katsahti hän tyttöön, käänsi päänsä pois ja sanoi: "Viekää
lapsi pois, en sitä siedä."

Äiti oli siitä pahoillaan ja arveli, että Jope olisi mieluummin ottanut
pienen pojan, mutta ei sitä iljennyt kysyäkään. Mikä lienee Jopelle
tullut, mutta Liisaa hän ei oikein sietänyt. Ei hän sitä suorastaan
näyttänyt, mutta äidin silmä huomasi sen. Ja äiti suri sitä itseksensä.

Oli kesä. Oli kaunis heinäkuinen päivä. Ja Jope ja Kaisa olivat
Uuhilammen takana heinää tekemässä. Talo toisella puolen lammen oli
jäänyt aivan autioksi. Lapset olivat lähteneet marjaan. Pihalla oli
aivan hiljaista. Vanha harmaa kissa hiipi laiskasti pihamaalla, ja
silloin tällöin mörähteli navetassa musta härkä, se Kointähti, jolla
oli kaunis valkea täplä otsassa ja jota Helvi senvuoksi sanoi
Apis-häräksi, koska koulussa oli lukenut, että semmoisia härkiä oli
ennen palveltu epäjumalina, ja hän oli lukenut niistä ajoista ääneen
muillekin.

Oli tuuleton päivä. Paarmat surisivat, heinäsirkka sirkutteli iloisesti
Jopelle ja Kaisalle ja sorsa lammessa uiskenteli huviksensa.

Jope oli juuri lakannut hiomasta viikatetta ja meni nyt auttelemaan
Kaisaa, joka haravoi edellisten päiväin niitoksia. Kuului Kointähden
pitkä ja ikävöivä ammunta.

"Pitääpä viedä Kointähdelle tuoreita heiniä navettaan", sanoi Jope
vaimolleen.

"Pitää viedä", sanoi Kaisa, "kovin se tuntuu nyt ikävöivänkin. Antaa
Liisan syöttää sitä, Liisan paras ystävä kun on."

"Jotakin se nyt tietää, kun se noin mylvii", sanoi Jope.

"Mitäpä tuo tietänee", sanoi Kaisa.

Jope ei virkkanut siihen mitään, hänellä oli omat aavistuksensa.

"Kyllä sen Kointähden kelpaa nyt olla, syödä vain ja lihoa", sanoi
Kaisa.

"Onkin tuo talon kaunistus."

"On. Niin pulski, ettei toista näillä main."

"Eikä millään main", sanoi Jope.

"Olisi vain ostaja, ei tarvitsisi ruokkia koko kesää pilttuuseen."

"Ruoki vain sitä, et hukkaan ruoki."

"Ettäkö et siitä raskisikaan luopua", kysyi Kaisa.

"Miksipä en, jos se on sallittu."

"Miksipä ei olisi sallittu? -- No, nythän sinä ihmeitä?"

"Arvelen, tuskinpa ostajaakaan sattuu."

"Vaan jos sattuu?"

"No, jos sattunee --"

"Silloin kai myödään, niinkuin on puhe ollutkin? Et suinkaan sinä
sanaasi syö?"

"En", sanoi Jope epäröiden ja tunsi samassa pistoksen kuin synnin olisi
tehnyt. Nytpä hän oli sokkeloihin joutunut. Ja kun hän oli härälle
luvannut, ettei hän siitä luovu, kun se oli hänelle niin rakkaaksi
käynyt ja ymmärsi häntä niin hyvin. Ja ihmekö, olihan se lumottu härkä,
eikä mikään tavallinen, ja tunsihan hän selvään, että siinä asui henki,
ehkäpä joku mahtava hallitsija, joka kahleista päästyään oli koko
ihmiskunnan ilo. Niinhän unessa oli hänelle kerran sanottu, että
hänelle tapahtuu yksi hyvä ja yksi paha. Ja eräänä kesäpäivänä,
tuonoissa vuonna, oli hän saanut vastustamattoman halun kuljeksia
metsässä. Hän harhaili kolme päivää oudoissa seuduissa tietämättä
itsekään, minne meni ja mitä varten hänen täytyi mennä. Kunnes hän
kolmantena päivänä yhtäkkiä pysähtyi kuin ilmestyksen nähtyään. Hänen
edessään oli musta härkävasikka ja vasikan otsassa oli valkea pilkku
kuin tähti mikä. Ja hänelle selvisi kaikki.

Tätä vasikkaa hänet oli lähetetty hakemaan. Näkihän sen, että
vasikkakin tiesi sen, koska katseli häntä kuin turvaa hakien ja vastasi
hänen puheluunsa ynähdyksillä, jotka hän tajusi.

Hän osti läheisestä torpasta vasikan ja vei sen kotiinsa, eikä hän
vaimonsa ihmettelyihin virkkanut mitään. Niistä päivin hän oli vieläkin
enemmän itseensä sulkeutunut kuin ennen. Hän oli omissa maailmoissaan
ja mitä olisi hyödyttänyt niistä Kaisalle kertoakaan. Sillä olisi vain
pahentanut hänen mieltänsä. Sitten tuli Helvi kerran koulusta ja
selitti, että mustassa härässä asuu muinaisen epäjumalan henki. Ja
sekin vahvisti hänen luulojansa.

Samaten kuin vasikan ilmestys tuotti hänelle riemua ja onnea, samaten
pikku Liisan ilmestyminen tuotti hänelle huolta ja surua. Hänellä oli
varma tunto siitä, että Liisan kautta tuli onnettomuus taloon.
Sellaisena päivänäkin kun hän syntyi. Oli kova ukkosilma ja myrsky
pauhasi kuin viimeiselle tuomiolle tultaessa. Jope oli kuin sairas koko
päivän ja vaipui iltapäivällä horroksiin. Ja ennenkuin hän silmiään
avasi, tiesi hän, että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Ja eikös
ollutkin tapahtunut? Liisa oli syntynyt. Mitä onnettomuutta tuomaan oli
Liisa lähetetty, sitä hän ei vieläkään tiennyt, eikä se hänelle
kuulunutkaan. Varma hän vain oli, että tämän tytön tähden itkettiin
vielä.

Siksi hän pelkäsi ja karttoi Liisaa. Muiden kanssa oli Jopella helppo
olla. Muut luulivat, että elämä on näin yksinkertainen, että se on vain
tätä, jonka silmillä näemme ja ajatuksilla tajuamme. Ei. Tämä näkyvä ei
ollut mitään henkimaailman rinnalla. Selviä ja yksinkertaisia kuin
lapset olivat ne, joilla ei ollut sinne pääsyä, ja helpotti ja keventi
mieltä puhella selvillä sanoilla selvistä asioista heidän kanssansa.
Mutta Liisa oli toista. Sillä oli sielu, joka oli outo ja tuntematon,
joka harhaili muissa maailmoissa. Ja kummallista, ettei Jopen sielu
harhaillessaan ollut Liisaa tavannut. Se olisi voinut häntä kauhistaa,
mutta silloinpa hän olisikin päässyt selville koko tytöstä ja nähnyt
hänen aikeensa ja elämäntarinansa.

"Jos minä saisin sille härälle vain ostajan", keskeytti Kaisa Jopea,
"niin möisin, totta vie, sen heti."

Jope ei uskaltanut virkkaa mitään. Ja olipa hän varma, ettei ostajaa
tullut, eikä härkä antanut myydä itseänsä.

"Liisakin kun on noin heikko ja hinterä, pitäisi vaatteissa häntä -- ja
paremman kankaan laitankin, kun härkä myydään, että saa Liisakin
lämpimää."

"Liisa --" Jope huokasi ja voihkasi samassa. Hänen aatoksissaan kuin
vihlaisi kipeästi: "Voi, jos Liisaa ei olisi ollutkaan."

"Mitä sinä nyt?" kysyi Kaisa.

Mutta Jope ei vastannut.

"Onko sinulla paha olla, joko se tapaa taas", kysyi Kaisa, mutta Jope
ei virkkanut mitään, ryhtyi vain työhönsä. Ja Kaisakin vaikeni ja
jatkoi haravoimistansa.

He haravoivat siinä pitkät sarat päästä päähän ja jättivät heinät
kuivamaan. Hyvästi kuivikin, ritisi vain. Kyllä olikin kuuma, ihan se
paahtamalla nyt paahtoi. Mitähän tästä nyt tuli?

He eivät huomanneet, mikä tuli. Suuri ukkospilvi oli kohonnut mäen
takaa ja näytti uhkaavalta. Vasta kun jyrähti ja tuulenpuuska lehautti
heiniä, huomasivat he vaaran. He alkoivat kiireellä koota heiniä ja
kantaa latoon. Hikipäissään rehkivät he, kantoivat kuorman toisensa
perästä. Ylhäällä jyrisi ja leimusi ja tuuli tempoi heiniä ilmaan,
heitteli niitä kuin vihoissaan ja taas tempasi pyörteeksi ilmaan. Ja
kun Jope kumartui ottaakseen heiniä maasta, peitti vihainen tuulispää
hänet heiniin kokonaan, tempasi sitten heinät korkealle ilmaan ja vei
Jopen hatun mennessään. Näki vain, kuinka se kierteli puiden latvojen
tasalla heinien joukossa ja lensi yhä kauemmas niityn laitaan ja sieltä
metsään, joka näytti kuin kaatuvan lakoon pyörteen tiellä. Puut
taipuivat, syntyi kuin leveä aukko metsään siihen paikkaan, mistä
pyörre kulki kohti pohjoista.

Alkoi sataa, satoi kuin saavista kaataen. Jope ja Kaisa juoksivat
latoon sadetta pakoon. Tuuli, jyrisi, salamoi ja satoi niin, että tajun
oli viedä, ja yhtäkkiä tempasi pyörremyrsky ladon katon ja lennätti sen
kauas niitylle yhtä kevyesti kuin äsken Jopen hatun.

Ei auttanut muu kuin lähteä Luojan ilmassa taivaltamaan lammen rannalle
ja sieltä polkua pitkin kotiin. Jope kulki likomärkänä ja paljain päin,
Kaisa hame korvissa perästä.

Tulivat kotiin ja menivät tupaan, jossa tuore lämmin lehahti heitä
vastaan, lattialle oli heiniä ja lehtiä levitetty kuivamaan.

He huoahtivat ja pudistelivat vaatteistaan vettä, jota valui suuret
lammet lattialle.

"Olipa se ilma", sanoi Kaisa. "En mokomaa ole ikinä nähnyt. Tuskinpa
oli silloinkaan tällainen, kun Liisa syntyi."

"Etkö sinä sitten ymmärtänyt, mikä siinä kulki?" sanoi Jope epäröiden,
mutta katui samassa, kun näistä Kaisalle puhui. Eihän Kaisa ymmärtänyt
häntä. Ja kun hän oli nyt näin avuton, eikä jaksanut mihinkään ryhtyä.

"Mikä, pyörremyrsky, mikäpä se muu --"

Jope huokasi syvään, häntä alkoi puistattaa.

"Mikä sinulla on?" kysyi Kaisa. "Taidat vilustua. Kunhan ei taas
kuumeeksi löisi."

Jope istuutui penkille ja unohtui siinä ajatuksiinsa. Pyörremyrsky? Ei.
Noidan tanssi, se se oli. Näyttäytyipäs hänelle ja heti näyttäytyi,
kuin hän vain sen ajatuksen ajatteli, ettei Liisaa olisi tarvinnut
ollakaan. Liisan tähden se tuli nyt niinkuin silloinkin, muutamia
vuosia sitten. Ja pohjoista kohti se kulki. Sinneköhän se nyt Liisan
vei?

"Älä istu siinä märissäsi", sanoi Kaisa. "Riisu toki itsesi."

Mutta Jope huokasi vain ja vaipui raskaihin ajatuksiinsa.

"Sairastuu se nyt taas", sanoi Kaisa. "Annas kun autan sinua."

Hän auttoi Jopen ylös, Jope ei enää omin voimin olisi päässytkään,
häntä värisytti niin.

"Kas noin, rupea nyt tuohon sänkyyn pitkällesi, kun on kuivaakin
päälläsi, lämpenet siinä. Ja minä keitän velliä, hyvää se tekee
lapsillekin. Mutta missähän ne nyt näin kauan viipyvät?"

"Kaukana se on jo Liisa näiltä main", sopersi Jope, mutta ääni oli jo
niin sekava, ettei Kaisa sitä ymmärtänyt.

"Mitä", kysyi Kaisa. "Voi raukkaa, ihan se nyt vilustui, ei sanaa enää
suustaan saa."

Jope jäi houreissaan lepäämään, mutta Kaisa pani tulta liedelle ja
rupesi keittämään velliä. Samassa kuului kolketta porstuasta, joku
kopisteli siellä märkiä vaatteitaan. Ja sisään astui kohta outo, musta
mies.

"Rauha taloon", sanoi hän.

Jope kuuli sen ja ymmärsi kaikki, -- että tämä se oli nyt tullut härkää
viemään -- ja vaipui tajuttomaksi. Hän kuuli vielä kuin kaukaa, miten
Pekka ja Helvi tulivat tupaan, pudistelivat vaatteitaan ja miten vettä
lorisemalla lorisi heidän vähistä vaaterievuistansa.



II LUKU

LASTEN MARJAMATKA


"Missä on Liisa", kysyi Kaisa lapsilta. "Minne olette hänet jättäneet?"

"Sen vei Peikko, joka tuulispäänä minne lie lentänyt", sanoi Helvi.

"Minkälainen Peikko se oli", kysyi Kaisa.

"Semmoinen vanha, pitkäpartainen ukko. Se otti Liisan syliinsä", sanoi
Pekka.

"Silloin kun Liisa nukkui."

"Metsässäkö nukkui", kysyi Kaisa. "Kerropas sinä, Helvi."

"No, me kun lähdettiin marjaan sinne Peikkovuoren juurelle, Takasuon
taakse, sinne, josta viime kesänäkin se suuri tuohisellinen äidin
kanssa vattuja saatiin, muistaako äiti?"

"Mitenkä te sinne asti uskalsitte ja luvatta ihan", torui äiti.

"Jos olisi lupa kysytty, ei äiti olisi laskenut", sanoi Pekka.

"Voi teitä raukat", sanoi äiti.

"Mutta sielläpä vasta oli vattuja nytkin", sanoi Helvi, "ihan isän
peukalonpään kokoisia."

"Suurempiakin, ihan kananmunan kokoisia", sanoi Pekka.

"Ja niitä kun oli, varret ihan punaisenaan."

"Ja minä sinne varsikkoon ihan peityin", sanoi Pekka.

"Ja minä kun niitä söin, äiti, en ole milloinkaan niin hyviä vattuja
syönyt. Ei kuninkaanpojan vatukossakaan niin hyviä vattuja kasva."

"Mutta eihän teillä ole yhtään vattua tuohisissanne", sanoi äiti.

"Ei ole enää", sanoi Pekka nolona.

"Ei ole", sanoi Helvi. "Sinne ne jäivät Peikolle."

"Sinne me ne jätettiin", sanoi Pekka. "Hänen vattujaan kun olivatkin."

"Oli meillä suuret tuohiset jo täynnä, kun Liisa alkoi itkeä ja tahtoa
kotiin", kertoi Helvi. "Mutta minä en olisi vielä lähtenyt pois, kun
siellä oli niin paljon. Minä kannoin Liisan vuoren juurelle sen ison
kuusen alle ja kaasin hänen esiliinaansa vattuja ja sanoin: 'Istu nyt
siivolla ja syö, niin isosisko poimii äidille tämän tuohisen täyteen ja
syö sitten itsekin ja sitten lähdetään'. Ja Liisa lupasi istua siinä ja
söi vatut. Ja kun minä olin tuohisen poiminut kukkuraksi ja tulin
Liisaa hakemaan, nukkui se siinä sammalilla."

"Olisin minä jo silloin lähtenyt pois", sanoi Pekka, "vaan Helvi
katseli vielä vatunvarsia ja rupesi poimimaan."

"Enpähän minä poiminut", sanoi Helvi. "En ehtinyt poimia, kun vuoresta
tuli silloin Peikko --"

"Peikkoko --" kysyi äiti.

"Peikko se oli", sanoi Pekka.

"Peikko. Emme huomanneet sitä ensin", sanoi Helvi. "Mutta näimme sen
Liisan takana, ja se huusi meille: 'Mitä te varpuset minun halmeillani,
kuka teidät tänne käski'."

"Ja silloin me lähdettiin", sanoi Pekka.

"Minkälainen Peikko se oli", kysyi äiti.

"Se oli pitkä, valkopartainen Peikko", sanoi Helvi.

"Hirmuisen pitkä Peikko", sanoi Pekka. "Ja valkeissa vaatteissa se oli.
Ja minä kun säikähdin."

"Ja minä", sanoi Helvi. "Ja silloin me Pekan kanssa lähdettiin. Ja se
Peikko oli pannut risukimpun meidän tielle ja siihen me kaaduttiin."

"Ja siihen ne marjat jäi", sanoi Pekka. "Ei niitä siitä poimittu."

"Ei olisi uskallettu, sen marjoja kun ne olivatkin."

"'Taitaa Liisa minun tytökseni joutaakin', huusi Peikko. Silloin minä
muistin Liisan ja käännyin katsomaan. Mutta Peikko oli nostanut sen jo
syliinsä ja kuului kohaus vain metsässä, puut kaikki kumarsivat
Peikolle, kun se Liisa sylissä läksi, vuori vain aukeni ja sinne se
katosi, -- ja me juostiin ja ukkonen jyrisi ja satoi niin, että minä
luulin, että hukutaan."

"Eikä äitiä enää milloinkaan nähdä", sanoi Pekka.

"Mutta minä luulen", sanoi Helvi, "että Peikko antaa isälle Liisan, jos
isä menee etsimään häntä."

"No, Jope, menepäs sinä nyt etsimään Liisaa", sanoi Kaisa.

Ja Jope nousi ylös ja läksi.



III LUKU

JOPE ETSIMÄSSÄ LIISAA


Satoi vielä yhtä rankasti kuin äskenkin, kun Jope kiiruhti metsäpolkua
Takasuolle päin. Kaikki taivaan ja maan voimat olivat liikkeellä.
Jopesta tuntui, että turhaan hän kulkee, metsä pitää saaliinsa. Mutta
hän ei voinut muutakaan tehdä. Yhtäkkiä oli Liisa tullut hänelle niin
rakkaaksi. Hänen syytänsä se oli, että Peikko Liisan vei. Hän oli
toivonut, ettei Liisaa olisi ollutkaan. Ei ainoakaan, ei salaisinkaan
ajatus ole jälkiään jättämättä. Hyvä ajatus kirkastaa elämää, paha
ajatus sotkee sitä. Jope oli nyt sotkeuksissa. Paha oli ollutkin se
ajatus, sokea ihan, minkä lumoissa hän lienee ollutkaan.

"Ihminen, ihminen", hoki Jope hätääntyneenä, "näin sokea on. Ei rakasta
lastansakaan, kaikki luoduthan sen tekevät."

Jope riensi Takasuolle päin, niin että jalat tuskin maahan koskivat.
Häntä ei painostanut enää ruumiinsa, häntä kannatti kaipaus löytää
lapsensa ja saada se pelastetuksi pahan käsistä. Kun hän tuli
Peikkovuorelle, oli ilta jo käsissä. Sade oli lakannut. Puista vain
tippua ropsahteli suuria, kirkkaita sadepisaroita.

Peikkovuoressa vatukon takana on luola, kuin holvi mikä, siitä kulkee
Peikko vuoren sisään ja sulkee jälkensä.

Jope hiipi hiljaa luolaan ja kuunteli. Vuoren sisästä kuului hiljaista
itkua. Liisa siellä itki.

Jope koputti kiveen. Itku taukosi. Jope pyysi ja rukoili päästä sisään,
mutta Peikko ei laskenut. Suuri kivi sulki aukon. Jope laskeutui maahan
pitkällensä ja ajatteli, että ehkä Peikko heltyy. Vaikka hän siihen
nälkään kuolisi, ei hän siitä liikahtanut. Kotiin hän ei palannut ilman
Liisaa.

Kun hän siinä maassa kyyryssään ja vilusta väristen makaa, ilmestyy
siihen outo mies, kontti selässä ja virsut jalassa.

"Kuule, mies", kysyy Jope, "tiedätkö, miten tuonne vuoreen pääsen?"

"Mitä sinulla olisi sinne asiata", kysyy Mies.

"Lapseni katosi. Peikko oli sen sinne vienyt."

"Et, hyvä Mies, sinä sitä sieltä pois saa."

"Siellä se äsken itki, lienee raukalla vilu ja nälkä."

"Ei sillä siellä nälkää ole eikä viluakaan, hyvä siellä on olla, mutta
ei se näitä ilmoja enää näe."

"Etkö tiedä mitään keinoa, miten sen sieltä pois saisin?"

"En tiedä muuta kuin yhden neuvon."

"Sano, hyvä Mies", rukoili Jope.

"Sen, miten sen sieltä pois saisi, tietää vain Turja."

"Kuka on Turja?"

"Se Lapin tietäjä, jolla on kaikki tiedot hallussaan."

"Miten sen luokse osaisi?"

"Osaisin minä."

"Lähde, veikkonen, kanssani."

"Sinne on pitkä ja vaikea matka."

"Minä maksan sinulle mitä vain tahdot."

"Jos tämän vuoden heinät sinulta veisin?"

"Jos vaikka seuraavankin."

"No, nousepa, lähdetäänpäs sitten taipaleelle."



IV LUKU

JOPEN LÄHTÖ LAPPIIN


Lähdettiin taipaleelle.

Taivallettiin ensimmäinen päivä kuumaa maantietä, mäkeä ylös, mäkeä
alas, aina vain pohjoista kohti. Paidan hihalla pyyhki Mies hikeä
kasvoiltansa, mutta Jope ei joutanut pyyhkimään, hikipisarat valuivat
vain noronaan maahan.

"Eikö ala näkyä jo Lappi?" kysyi Jope.

"Ei, hyvä ystävä, ei sitä vielä näy", sanoi Mies.

"Minua janottaa niin, että näännyn kohta. Jos saisi mistä pisaran
vettä."

"Etsitään lähde."

Niin etsivät he lähteen ja joivat siitä, ja tunsivat suurta helpotusta.

Mutta lähde ei ollut tavallinen, vaan vesi oli noiduttua. He eivät
voineet nostaa enää jalkojansa maasta, heitä rupesi painostamaan ja
heidän täytyi heittäytyä pitkälleen puun siimekseen lähteen reunalle.
Ja siihen nukahtivat he.

Äkkiä tulvahti metsästä keijukaisjoukko, piiritti heidät, ilvehti
heillä ja nauroi heillä.

"Katsokaa, siskot", sanoi yksi, "minkälainen olento."

"Mitä te olette", kysyi toinen heiltä.

"Ihmisiä", sanoi Jope.

"Ha-ha-haa, hullunkurisia."

"Ja mistä te tulette? Minkälaisesta maailmasta?"

Jope kertoi. Ja he nauroivat kovasti. Sellainen maailma, että
sellaisiakin oli. Ja heillä ei ollut tietoa siitä.

Heillä ei ollut tietoa siitä, sillä heillä ei ollut tietoa mistään.
Heillä ei ollut ajatusta, eivätkä he mitään koskaan ajatelleet. He
elivät hetkensä huvia ja iloa varten, eikä heidän iloansa mikään
sumentanut.

"Viedään nämä miehet kukkaslinnaamme", sanoi yksi. "Nämä huvittavat
meitä."

"Viedään, viedään", riemuitsivat toiset ja tarttuivat miesten käsiin ja
johtivat heitä linnaansa.

Se oli loistavista kukkaköynnöksistä koko linna, tasainen nurmi oli sen
lattiana. Siellä oli kuuma ilma, joka oli täynnä tukahuttavaa
kukkatuoksua. Siellä oli pitkät ruokapöydät, täynnä hedelmiä ja kuumia
juomia. Ja kun he niitä juomia joivat, ei kuuma enää kuumalta tuntunut,
ja kun he niitä hedelmiä söivät, ei ajatus enää juossut. Kuin pois
pyyhitty oli mielestä kaikki mennyt ja entinen elämä.

Unohtui Jopelta Liisa, unohtui koko Lapinmatka ja häneen tarttui
sellainen ilo, että tanssia vain piti. Hän seppelöi itsensä
ruususeppeleellä, siroitteli maahan kukkia, niinkuin keijutkin tekivät,
tanssia leijaili niiden päällä, jaloillaan kukkia koskematta.

Tämähän tuo olikin elämää vasta.

Mutta oli yksi ruusu, musta, jota ei nykäistä saanut, se tuotti
turmiota vain.

"Nykäistään sitä salaa", sanoi Jope.

"Nykäistään", sanoi Mies.

Niin nykäisivät he sitä.

Mielessä heräsi ajatus, heräsi muisto menneestä, Lappiinhan heidän piti
mennä, sinnehän he olivat matkalla. Mutta heidät oli noiduttu, heitä
oli lumottu tällaisella elämällä.

"Turhaa, turhaa tämä ajatukseton riemu", ajatteli Jope ja kysyi
Mieheltä: "Miten me nyt täältä pois päästään?"

"Odotetaanhan yötä, karataan sitten", sanoi Mies.

Odottivat yötä. Keijut kävivät levolle ja miehetkin olivat nukkuvinaan.

"Nouse jo", sanoi Mies Jopelle. "Mutta hiivi hiljaa, äläkä sanaakaan
puhu."

Hiipivät miehet hiljaa pihalle. Mies pujahtaa talliin ja tuo sieltä
uljaan oriin.

"Hyppää selkään vain", neuvoo Mies.

Ja Jope hyppää.

Mies sivaltaa oritta piiskalla ja kuin siivillä lentää ori ja kiidättää
heitä kauas.

Niin kulkevat he jonkin aikaa.

Mutta kohta kuulevat he humua takanaan.

"Nyt ajavat ne meitä takaa", kuiskaa Mies Jopen takana.

"Mitä nyt tehdään", kysyy Jope.

"Odota, minä teen taian", sanoo Mies, ottaa tuhkaa piipustansa, heittää
sen taaksensa ja siitä kasvaa suuri vuorenselkä.

Kiitävät hetken eteenpäin. Jo kuuluu taas humu takaa.

"Mitä nyt tehdään", kysyy Jope.

Mies heittää palavan taulapalan taaksensa, siitä syttyy suuri
metsäpalo.

Kiitävät taas hetken eteenpäin. Jo kuuluu taas humu.

"Mitä nyt tehdään", kysyy Jope.

Mies ottaa kyyneleen silmästänsä, heittää sen taaksensa, siitä syntyy
suuri järvi.

Kiitävät hetken eteenpäin. Ovat takaa-ajajat ihan kintereillä taas.

"Mitä nyt tehdään", kysyy Jope.

"Syöstään tuohon jokeen", sanoi Mies ja löi piiskalla hevosta, joka
syöksyi suin päin veteen.



V LUKU

VEDEN VALLASSA


Nyt olivat he veden vallassa. Kylmä, ihan jäinen vesi ryöppysi heidän
ylitsensä. Hevonen ui rantaan, mutta he antoivat veden kuljettaa
itseänsä alemmaksi. Keskellä jokea oli saari, jossa he nousivat maihin,
ottivat rannalta venheen, työnsivät sen vesille ja hyppäsivät siihen.

Mies oli istuutunut perään ja Jope alkoi soutaa. Ensin oli joki
tasainen ja tyyni, vene solui hiljalleen eteenpäin, huurteiset rannat
kuvastuivat kirkkaaseen, kylmään veteen.

"Tämäpä on kaunis ja kylmä joki", sanoi Jope.

"Soudahan vähän kovemmin", sanoi Mies.

Jope soutaa, notkuvat vain airot, ja vene nytkähtelee vedoista. Jo
alkaa jokikin virtana juosta, rannat vilisevät vain silmissä ja Mies
perässä seisoo hajasäärin ja jykevänä ohjailee venettä pitkällä
melalla. Ryöpyt yhä kasvavat, yhä hurjemmin tahtoo koski niellä
venettä. Jope luulee viimeisen hetken lyöneen. Ja eikös lyökin?
Yhtäkkiä tullaan kovaan koskeen, joka kääntyy jyrkäksi mutkaksi,
jyrkässä mutkassa on jyrkkä kallioseinä edessä. Venettä ei voi
seisauttaa, eikä se ota kääntyäkseen, vaan ajautuu vinhassa vauhdissa
suoraan kallioseinää kohti. Ja niin rusahtaa kokka kallioon ja vene
murskautuu pieniksi muruiksi. Samassa nielee pyörre miehet syvälle
kosken pohjaan. Jo luulee Jope, että uuteen maailmaan sitä nyt
päästiin.

Ja eikös päästykin? Aukenee eteen ihmeellinen maailma. Taivas kaareutuu
sielläkin ja taivaalla tähdet ja kuu, kauniimmat ja häikäisevämmät kuin
maan tähdet ja kuu, aukenee eteen ihanat metsät ja kultahietaiset tiet.
Ilma on kuulas ja kylmä, näkee ihan miten se heläjää outojen lintujen
laulusta. Olennot ovat toisenlaisia kuin maan päällä, ne puhelevat,
niillä on asunnot jäästä ja kullasta. Puut tarjoovat heille hedelmiä ja
heillä on tieto kaikesta ja kaikkien avaruuksien asioista. Heillä on
olo onnellinen, eivätkä he tunne kaipausta. He eivät ihmettele Jopea
eikä Miestä, sillä he tuntevat maanpäälliset olot ja olennot.

"Miten niin köyhässä maassa voi ihmiset asua ja toimeen tulla", kysyy
yksi, vaan toiset vaientavat hänen sanansa katseellaan, ja hän tietää
heti, että siellä tulee toimeen, kun siellä täytyy tulla toimeen, ja
että on hyvä heille, että on tiukkaa, sillä ihmisissä siellä, niissä
asuu alituinen tyytymättömyyden henki ja niillä on suuri tiedon puute.
Niin, että he luulevat olevansa jotakin, jos he saavat käsiinsä maasta
vaikka tuota halvinta, kultahiekkaa. Ja heillä on rangaistuksena
alituinen kaipaus, joka polttaa heitä, pakottaa heitä pyrkimään ja
kiirehtimään. Mutta heidän työnsä on arvotonta ja katoavaista, sillä he
eivät tunne vielä itseäänkään ja he ovat oman itsensä vankeina koko
elinaikansa.

Jope näki, miten heidän ajatuksensa oli totta. Niin köyhää ja niin
vaillinaista oli siellä maanpäällä. Toista oli täällä. Täällä tuota olo
tyydyttikin, täällä ei kaivannut mitään ja täältä näki kaikki.

"Mutta on täälläkin kaipauksen puu. Jos siitä maistat, itsesi löydät."

"Soma tuo olisi löytää itsensä. Sitä olisi sitten niinkuin kaksi Jopea
täällä", ajatteli Jope ja sukellutti puun hedelmän taskuunsa. Ja Jope
ei malttanut olla sitä haukkaamatta ja antoi palan Miehellekin. Vaan
samassa oli koko ihanuus ympäriltä hävinnyt, ja Jope ja Mies nousivat
ylös sammalilta, jossa olivat nukkuneet yönsä.

Jope tunsi kipeän polton rinnassaan. Hän kaipasi Liisaa ja kotia ja hän
muisti olevansa matkalla Lappiin ja nukahtaneensa nuotiolle suuren
järven rannalla.

"Lähdetäänpäs taipaleelle taas", sanoi Mies.

"Lähdetään vain", sanoi Jope. "Vieläkö sinne on pitkä matka?"

"Onhan sinne vielä matkaa", sanoi Mies.



VI LUKU

TULO LAPPIIN


Taivalletaan taas päivä yli soiden ja rämeiden, yli kanervaisten
kangasten ja jäkäläkallioiden. Päivä paistaa miesten selkään, mutta se
ei lämmitä. Ilma on viileä ja kuulas, avartuu eteen lakeat maisemat,
matalametsäiset vaarat ja poronjäkäläiset kalliot, jotka hohtavina
heloittavat auringon viileässä ja kirkkaassa kullassa. Maa on kuin
ihana ilmestys ihmiselle ja ihminen kuin outo olento näin kirkkaan
puhtaassa maassa.

"Tämäkö on Lappi", kysyi Jope.

"Tämä on Lappi", sanoi Mies.

"Ja mitä on tuolla harmaassa metsikössä tuo liike?"

"Siellä porolauma kulkee vaaran yli."

Yhä he astuvat ja ihmettelevät. Maat ylenevät ja vaarat muuttuvat
tuntureiksi ja ilma yhä ihanammaksi.

"Mistä tämä valo tänne", kysyy Jope.

"Se on auringosta, tuosta laskevasta."

Kuljetaan yhä pohjoista kohti. Edessä on korkea tunturi kuin temppeli
mikä, jonka huippu kullalta hohtaa.

"Tämä on Turjantunturi", sanoo Mies. "Kohta ollaan perillä."

Jo näkevät he Turjan kodan tunturin vihertävällä rinteellä, savu nousee
kodan räppänästä sinisenä viiruna ja haihtuu kirkkaaseen ilmaan. Koira
istuu kodan edessä ja nuuskii ilmaa. -- Sitten haukahtaa se.

Luuli Jope oltavan jo likellä, mutta näkikin sitten, että oli vielä
järvi välissä. Järvi tyyni ja kirkas kuin syvä malja lepäsi autioiden
ruohorantojen ympäröimänä. Miehet huutamaan Turjalle, että hakisi
venheellä heitä, mutta ääni ei kantanut varmaan, koska Turjaa ei kuulu,
ei näy. Sytyttävät miehet risuista nuotion rannalle merkkituleksi. Savu
kohoaa kirkkaaseen ilmaan. Sen huomaa Turja, hakee noitakiikarinsa ja
kiikaroipi tulijoita. Etelän miehiä ovat. Mitä asiaa näillä etelän
miehillä on? Tärkeät asiat tuolla pienemmällä miehellä, lapsi kadonnut
on, eikä ole löytynyt vielä.

Turja työntää veneen rannasta vesille. Soutaa etelän miesten luo.

Outo on Jopesta tämä Turja nahkapeskissään. Mustapartainen,
viistosilmäinen, takkutukkainen äijä. Ja sen katse tuntuu tunkevan läpi
luiden ja ydinten ja näkevän vaikka puhki maan, halki kiven.

Jope koettaa jotakin selittää, mutta ei löydä sanoja.

Turja ei anna toisten puheisiin päästä, vaan sanelee itse:

"Vai tietäjiin tultiin. Eipä Jope Pölläkkä omilla tiedoillaan taida
sotkuja selvittää. Niinhän ne peikot lapsia vievät ja metsät saaliinsa
salaavat. Ja nyt jo sinun väkeäsi hätyyttävät. No, käykäähän kotaan
miehet", sanoi Turja rannalle tultua, "pitkä on tehty taival ja monet
kuumat koettu, syödä tässä ensin pitää."

Kävivät miehet tupaan ja Turja toi eteen leipää, poronlihaa kappaleen,
mehevää poronjuustoa ja padassa äsken keittämänsä poronmunuaissopan.
Siinä syötiin ja miehet yrittivät tarkemmin selittää asiaansa, vaan
Turja ei antanut kertoi itse heidän ajatuksensa.

"Tiedänhän minä, mistä, Jope, olet. Siellä on pieni talo sinulla lammen
rannalla. Heinässä olit, kun lapsesi katosi. Sitä nytkin ajattelet,
miten tyttösi takaisin saisit ja miten minulta tiedot. Vaan en sano
tietojani, ennenkuin kodassa yöpynette."

Turja viskasi poronnahkoja lattialle. Ei auttanut muu kuin painautua
nahoille lepäämään.



VII LUKU

TURJAN TAIAT


Saatuaan hyvästi syödä nukahtivat miehet heti. Mutta Turja ei nukkunut.
Hän otti esiin taikarumpunsa ja kyseli siltä Liisan kohtaloita. Rumpu
näytti, minne Liisa oli kadonnut ja missä nyt nukkui. Tietäjä ei ollut
erehtynyt. Siitä hän jo tiesi, mitä tarvittiinkin.

Kun hän oli taikonut, alkoi hän matalalla äänellä joikua unijoikuja
Jopelle ja Miehelle. Hän muutti heidät unessa linnuiksi. He lensivät
ylös sinisiin korkeuksiin, niin ylös, että heidän allansa näkyi koko
Lappi kuin kirjava niitty, valkeat tunturit, siniset järvet,
jäkäläkalliot ja punertavat kanervakankaat. Ja kaiken yllä ihanat
ilmat, jossa tuulet lepäsivät liikkumattomina ja soittelivat,
viihdyttelivät allansa leviävää maata näkymättömillä soittimillaan. Ja
kultainen aurinko, joka ilmankannella lepäsi ja onnestansa hohti. Sen
näkivät he, mutta eivät pysähtyneet katselemaan sitä. He lensivät yhä
korkeammalle, huimaavaan korkeuteen, josta koko maa näkyi heidän
allansa yhtenä kirjavana niittynä. Ja yhtäkkiä huomasivat he tulleensa
ilmalinnaan, joka kohosi ilmojen päällä.

Sielläkös vasta soitto soi, kun ilman pojat ja tyttäret löivät
kultaista kiekkoa lasisilla tantereilla. Tanner helisi vain, kun kiekko
kiisi taivaanrannasta taivaanrantaan. Helmeili siellä kuumat nesteet
lasisista lähteistä. Niistä kun maistoi, ilmaksi keveni ja pääsi,
tantereeseen jaloin koskematta, nopeasti kuin ajatus liitelemään
taivaanrannasta taivaanrantaan.

Kaikkea siellä sai huvikseen tehdä ja nähdä. Yhtä vain ei.
Kristallipuutarhan keskellä oli siellä aukko, siitä ei saanut alas
katsoa.

"Mutta miltähän näyttäisi täältä käsin maa", sanoi Jope.

"Tuosta sen luukusta näkisi", arveli Mies.

Jo painuivat maahan ja kurkistivat.

Silloin murtui ilmalinnan tanner ja he suistuivat suin päin maahan.
Halki ilmojen he putosivat, niin että tajun vei.

Koskipa kylkeen, kun he heräsivät kovalla lattialla. Unissaan olivat he
vierähtäneet porontaljalta maahan.

"Oh-hoh, jopa on nukuttukin", sanoi Mies.

"Kylläpä nukuttiinkin", sanoi Jope. "Pitäisi tästä kotiin päin jo
käydä."

"Mene vain kotiin, Jope", sanoi Turja. "Siellä on lapsesi kotona jo.
Eikä sillä ole hätää ollut. Jope, rakasta sinä vain lastasi aina, se
tyttö sinulle vielä iloa tuottaa."

Ihastui Jope, tarttui Turjan nahkapeskin liepeeseen ja kiitteli Turjaa,
minkä itkultansa kykeni ja lupasi hänelle palkaksi parasta, mitä hän
antaa voi.

Veti tietäjä suunsa nauruun ja sanoi:

"Ainapahan noilla sopii, mutta viipykää nyt vielä päivä."

"Ei nyt päivää enää", sanoi Jope.

Tultiin siitä kodan edustalle. Suuri, hehkuva aurinko läksi kierrolleen
itäisen tunturin pohjoiselta rinteeltä, kohosi verkalleen, oli jo
tunturin laella ja alkoi viskellä säteitään kuin kultavasamoita yli
koko Lapin.

"Jos tänään lähdette, on jo aika", sanoi Turja.

"Tänään", sanoivat miehet.

"Mutta matkalla on monta vaaraa", sanoi Turja. "Jospa tehnen teidät
näkymättömiksi, paremmin vaarat vältätte."

Haki Turja tuhkaa kodasta, meni pohjoispuolelle kotaa, siroitti tuhkan
maahan ja istutti siihen kirjavan pavun siemenen ja loihti:

    "Kasva, papu, palkoinesi
    Maahan juurin juurteleite,
    Levittele lehviäsi,
    Työnnä varsi taivahalle,
    Varren päähän kaunis kukka.
    Kehitä kukasta palko,
    Palkohon hyvä hedelmä.
    Saattele salainen voima,
    Mahti mannusta valuta
    Yhtehen pavun jyvähän,
    Palon kaunokasvattihin!"

Ei kulunut kuin hetki, niin sekös alkoi kasvaa. Nyt se jo kukki, nyt
oli siinä kolme isoa palkoa. Isoimmassa palossa oli seitsemän siementä,
joista yksi teki ihmisen näkymättömäksi ja ilmaa kevyemmäksi. Ei
tarvinnut muuta kuin pistää se suuhunsa, niin ei kukaan nähnyt. Eikä
tarvinnut muuta kuin sanoa: "Paina papu, minä kevenen", niin nousi
ilmaan keveämmin kuin lintu.

Turja otti pavun, halkaisi sen kahtia ja antoi osat miehille.

"No, millä kyydillä tahdotte kotiin päästä", kysyi Turja.

"Miten nopeimmin pääsisi", kysyi Jope.

"Tahdotko mennä niinkuin lintu lentää, vai niinkuin pyssyn luoti, vai
niinkuin ihmisen ajatus", kysyi Turja.

"Paljonkohan tuo viimeinen kyyti maksaisi?" kysyi Jope.

Turja naurahti.

"Mitäs sinulla olisi antaa? Annatko mitä tahdon?"

"Annan", sanoi Jope.

"No, kun annat sen täpläotsaisen, mustan härän, joka on navetassasi,
toimitan sinulle semmoisen kyydin."

Jope ymmärsi, että nyt ei käynyt tinkiminen.

"Annan", sanoi hän.

"Joko olet valmis", kysyi Turja.

"Jo", sanoi Jope.

"Pistä papu suuhusi."

Turja vihelsi pitkän vihellyksen. Alkoi kuulua kuin tuulen kohina
pohjoisesta.

Turja vihelsi toisen kerran. Alkoi kuulua kuin myrskyn mylvintää.

Turja vihelsi kolmannen kerran. Jo nousi sellainen rajuilma, että se
tempasi puut maasta juurinensa, kiskoi kivet kallioilta ja
pyörremyrskynä läksi pyyhkäisemään etelää kohti, mennessään iski se
kuin ukonnuoli Turjan pihalle, koppasi Jopen syliinsä ja viuuh --
löyhähti miehen tukka, ja kun hän kourasi päätänsä ja arveli: "hattuni
jäi", oltiin jo seitsemän kirkon takana. -- Näkyi vain, että jotakin
vihreätä kaatui alla, sinistä vilisi sivulla. Ja ennenkuin Jope ehti
ajatella ajatuksen: "no, en mokomaa kyytiä ole ennen saanut", oli hän
jo kotona.



VIII LUKU

JOPE KOTONANSA


Jope heräsi sängyssänsä, hieroi silmiänsä ja katseli, katse
ympärillensä.

Aurinko paistoi suoraan itä-ikkunasta tupaan, Kaisa oli ollut jo
ylhäällä ja musta kahvipannu porisi liedellä.

"Taisitpa olla kipeäkin, kun hourailit koko yön", sanoi Kaisa.

"Mitä minä hourailin?"

"Mitä lienet Lapin tietäjistä ja muista peikoista. Lienetkö ollut
Liisaa etsivinäsi?"

Hätkähti sydän Jopen rinnassa. Jokohan hän uskaltaa kysyä? Kysyi kuin
kysyikin:

"Missäs on Liisa?"

"Missä? Missäs sen pitäisi olla? Tuolla sängyssä nukkuu."

"Eikö se ollutkaan kateissa", kysyi Jope epäröiden.

"Eilen, olihan se eilen jäänyt metsään nukkumaan."

"Eikös, eikös se vuoreen joutunutkaan?"

"Sammalillahan tuo kuuluu nukkuneen, kun tuo Helvi ja Pekka olivat
säikähtäneet Routalan ukkia ja juosseet pakoon. Ukki oli ottanut Liisan
syliinsä ja kantanut sateesta kotiinsa. Oli maitoa sillä juotellut ja
nahkapeittojen väliin pannut, mutta Liisa oli vain kotiin itkenyt, ja
eikös ukki lähde sitä kantamaan tänne vielä niin myöhään iltasella.
Siinä se on sängyssä Liisa yönsä nukkunut niinkuin muutkin", naurahti
Kaisa.

Jope epäili vielä, ettei ihan niin tainnut olla, ja kysyi epäröiden:

"Entäs se musta härkä, jonka minä lupasin sille --?"

"Sille vieraalle, sille eiliselle ostajalle. No, etkös sinä sitten
tolkussasi ollutkaan eilen? Niin pääsi olikin väliin tulinen, väliin
näkyi taas vilu puistattavan kuin kuumeessa ihan", arveli Kaisa.
"Lupasithan sinä sen härän myydä ja minä möin sen. Tuolla
tupakkakukkarossasi, sukanterän sisässä on rahat."

Kaisa nosti kahvipannun tulelta, laittoi kupit pöytään.

Kissakin hyppäsi pankolta, venyttelihe lattialla auringonpaisteisella
kohdalla ja Kaisa kaatoi tilkan maitoa sen tuohiseen.

"No, tulepa Jopekin nyt ryyppäämään kuppi kahvia", sanoi Kaisa, "niin
virkistyt eilisen vilustumisen jälkeen."

"Vilustuinkos minä?"

"Mitenkäs muuten. Sellainen Luojan ilma. Kovempi vielä se oli kuin se,
jolloin Liisa syntyi."

"Kaisa, minä näin pahoja unia yöllä."

"No, tottahan, kun houritkin."

"Vaan nyt on hyvä olla."

"Tuohan on hyvä."

"Näet", sanoi Jope epäröiden, "kun se härkäkin --"

"On myyty, tottahan --"

"Ja Liisa se meille vielä ilot tuottaa."

"Tottahan. Niin kaunis lapsi, Jope, ihan sinun näköisesi, sydän ja
silmät ihan samat."

Jopelle tulivat vedet silmiin.

Samassa heräsi Liisa ja katseli suurilla sinisillä silmillään
vanhempiaan.

Jope hymyili hänelle ensi kertaa eläessään. Nyt hän oli löytänyt
Liisan, jonka sielu kulki niin puhtaissa maailmoissa, ettei Jope ollut
sitä koskaan tavannut. Jope meni Liisan luo, nosti hänet syliinsä ja
Liisa pani pienet kädet hänen kaulallensa.

"On isä ollut kadottaa pienen tyttönsä, tämän oman, tämän rakkaan."

Äiti hymyili Jopen oudoille sanoille ja sanoi nauraen:

"Nyt Jope, eiköhän oteta aseita ja lähdetä panemaan paikoilleen se
heinäladon katto, jonka tuuli eilen lennätti maahan. Se vieras, sehän
se uhkaili tulevansa ja ostavansa vielä tämän kesän heinät, on tässä
nyt rahankin tulo."

Kaisa pyörähteli siinä askareillaan, meni navettaan.

"Minä tulen kohta", sanoi Jope hänelle. Vielä ei hän raskinut jättää
Liisaa. Hän nosti Liisan pöydänpäähän istumaan, istuutui itse Liisan
eteen rahille ja painoi päänsä Liisan syliin.

Kukaan ei heitä nähnyt, aurinko vain onnellisena paistoi. Kukaan ei
kuullut, mitä isä lapsellensa kuiski, vaikka eihän hän sanoilla
kuiskinut, ei Liisa sanoja tarvinnut, sanoittakin hän isän rakkauden
tunsi.

Liisa silitti siinä isän päätä hennoilla kätösillään. Mutta yhtäkkiä
hän puhkesi sanomaan:

"Isä."

"Mitä lapseni?"

"Minulla on niin ikävä."

"Mitä lapseni?"

"Sitä mustaa härkää."

"Kuule, Liisa, älä sitä ikävöi. Se johti isää harhauskoon, isä oli kuin
lapsi. Ja nyt on isä selviytynyt siitä ja löytänyt sinut. Nyt on isällä
hyvä olla."

"En minä ikävöi sitä sitten. Näkisin vain kerran, vain yhden ainoan
kerran sen vielä."

"Ehkäpä näet, eihän sitä tiedä."

"En näe", sanoi Liisa suruissaan. Ja jatkoi: "Mutta jos olisin lintu,
näkisin varmaan. Minä lentäisin sinne, minne se vietiin ja sanoisin
hyvästi sille ja sanoisin, ettei pelkäisi, jos pitääkin mennä kuoleman
maille, siellä on hyvä olla, isä, eikös siellä ole hyvä olla?"

"On, lapseni."

"Kun siellä on koti meillä."

"Niin, lapseni."

"Sen vain sanoisin sille, että siellä on koti. -- Isä, jos olisi suuret
siivet, voisiko lentää?"

"Ehkäpä voisikin."

"Mutta osaakos äiti tehdä sellaiset siivet?"

"Ei osaa."

"Ei isäkään?"

"Ei isäkään."

"Vaikka kuinka kauas minä lentäisin nähdäkseni sen kerran, vaikka
metsien taakse, vaikka niinkuin pääskyset kaukaisille maille, isä, niin
minä sitä ikävöin --"

Jope nosti Liisan sänkyyn ja peitti hänet hellästi.

"Nuku vielä, Liisakulta, näe kauniita unia."

Jope odotti, kunnes Liisa nukkui ja läksi sitten ulos töihinsä
onnellisempana kuin koskaan ennen.



IX LUKU

LIISA ETSIMÄSSÄ MUSTAA HÄRKÄÄ


"Mitä sinä toivot", kysyi pikku haltia Liisalta.

"Että saisin siivet", sanoi Liisa.

"Tahtoisitko olla lintu?"

"Tahtoisin olla pikkulintu. Tahtoisin olla pääsky."

"Miksi?"

"Tahtoisin lentää kauas."

"Miksi?"

"Minulla on niin ikävä."

"Mitä sinä ikävöit?"

"Minulla oli ystävä, Kointähti, minä rakastin sitä. Mutta nyt en tiedä,
minne hän on joutunut. Tahtoisin nähdä hänet, vaikka vain yhden ainoan
kerran."

"Sinä saat nähdä hänet."

"Saanko?"

"Saat. Sinä olet ollut hyvä minun väelleni, pikkulinnuille, siksi saat
nähdä hänet. Saat pääskynä lentää hänen luoksensa. Oletko sitten
tyytyväinen?"

"Oi, olen, olen", riemuitsi Liisa.

Pikku haltia kosketti sauvallansa Liisaa, joka pääskynä kohosi ilmaan.
Hän tunsi, kuinka ilma kantoi häntä. Hän katsoi allensa. Hän näki,
kuinka hän oli lähtenyt lentoon heinäniityltä Uuhilammen rannalta. Hän
näki koko lammen, sen ruohoiset rannat, hän näki kodin toisella
rannalla. Sinne hän lensi, kotipihalle ensin.

Hän istuutui räystäälle ja sirkutti siinä. Isä ja äiti eivät
aavistaneet, kuka siellä oli, eivät tienneet, että se oli Liisa, heidän
oma tyttönsä, joka riemuissaan siellä sirkutteli.

Ja siihen lensi paljon toisiakin pääskysiä, ja sittenkös siinä sirkutus
kävi. Keskusteltiin matkalle lähdöstä. Emot antoivat neuvoja, pojat
kuuntelivat ja kyselivät. Kun kaikki oli selvillä, heitti Liisa hyvästi
kodillensa ja pääskysparvi kimposi korkealle ilmaan. Siellä se leijaili
hetkisen, katseli seutuja, joista nyt piti erota, tutki matkan suuntaa
ja alkoi sitten nopein ja kevein ottein sinkoilla suoraan kohti etelän
lämpimiä maita.

Parvi yhä taajeni. Siihen liittyi matkan varrella yhä uusia pääskyjä.
Vauhti kiihtyi. Ei joudettu enää ajatuksia vaihtamaan. Päivä
lennettiin, yöt levättiin.

Niin kului matka nopeasti. Lämpiminä alkoivat etelän tuulet hulmahdella
heitä vastaan. Yhä siintävämmäksi muuttui taivas, yhä hohtavammaksi
ilma.

Vihdoin sinersi rannaton meri edessä. Sen laineet karehtivat kevyinä
kuin leikkiä lyöden. Sen yllä oli taivas sinisempi ja kuulakampi kuin
missään muualla. Kuin sininen, hymyilevä äärettömyys kaikkialla.

Alkoivat väsyä jo nuoremmat, mutta vanhat ja kokeneet rohkaisivat heitä
ponnistamaan viimeiset voimansa. Kohta oltaisiin ikuisen kesän maassa.

Jo laskeutui etelän tumma yö yli meren. Taivaanranta kuin katosi.
Kaikkialla sama tumma syvyys ja äänettömyys. Sitten tuhannet tähdet
syttyivät taivaalle ja kylvivät hohdettansa yli avaruuden, jonka läpi
pääskysparvi lensi.

Mutta kun tähdet aamun sarastaessa sammuivat ja aurinko kohosi sinisen
meren takaa, näkivät he edessään oudon maan. Kullalta se paistoi. Niin
kauas kuin silmä kantoi, levisi edessä keltainen hiekkameri, joka
säteili lämpöä ja kullanhohtaista valoa.

Ja keskellä kultaista hiekkamerta oli ihana keidas kuin vihreä saari
mikä, jossa korkeat palmupuut kohottivat lehviänsä ja riemuitsivat
auringon valosta.

Ja keskellä vihreää keidasta solisi kirkas, viileä lähde. Ja sen
viileän lähteen reunalla oli kaunis, kultainen temppeli.

Ja sen kultaisen temppelin harjalle laskeutui nyt pääskysparvi. Ja
matkan vaivat unohtuivat ja he laulelivat onnestansa.

Ja lähdeveden kirkas solina säesti heidän laulujansa, ja lauhkea
aamutuuli heräsi ja hyväili heidän siipiänsä.

Liisa katseli kaikkea ihmetellen. Se oli kuin unta, kuin satua, paljon
ihanampaa vain kuin mitä hän oli koskaan kuvitellut.

Ja paljon huumaavampaa kuin mitä ajatella voi, huumaavampaa, kuin jos
katseleisi pilven reunalta alas maahan. Sillä täältä näki enemmän, näki
iäisyyden, näki ajan lyhyyden.

Aavisti, kuinka vuosisadat ja vuosituhannet kulkivat jälkeä jättämättä.
Samoin kuin nyt, samoin oli maa aikojen alussa hohtanut, samoin se
hohti tuhansien vuosien perästä. Ja kun se ei enää hohtanut, oli, kuin
vain yksi hetki olisi lyönyt, yksi päivä yöksi muuttunut. Aurinko
kiersi rataansa ja tähdet jatkoivat kulkuansa. Ja kun aurinko ei enää
kiertänyt radallansa, oli kuin toinen päivä olisi kulunut -- aurinkojen
auringot kulkivat radoillansa ja avaruus pysyi ennallansa.

Ja maan päällä ihmiset vaihtuivat, sukupolvet muuttuivat, kansat
kukoistivat ja hävisivät, mutta niiden kaipaus oli aina sama. Ja
vuosituhansien vieriessä olivat he pystyttäneet temppeleitä, joissa he
viihdyttivät kaipaustansa ja unelmoivat unelmiansa.

Niin oli pystytetty temppeli ikuisen kesän maahan.

Liisa näki, kuinka juhlapukuinen, outo kansa polvistui kultaisen
temppelin kultaisessa pilaristossa ja kulki polvillansa temppelin
portaita ylös. Ja temppelin sisältä kuului soiton hyminä ja lasten
laulu.

"Miten kaunista täällä on kaikki", ajatteli Liisa. "Voi, jos pääsisin
tuonne sisälle."

Samassa hän oli muuttunut ihmiseksi ja katseli temppelissä pilarin
juurella ihmisjoukkoa, joka kasvot maahan painettuina kuunteli
laulajien ylistystä:

"Kaunis olet sinä, ihana Apis-härkä."

Liisan sydän lakkasi lyömästä. Hän tuijotti alttarille. Siellä,
purppuraverhojen ympäröimänä kultaisella alttarilla seisoi Kointähti.

Ja kaikki kansa kumarsi häntä, Kointähteä. Ja lauloi hänen
ylistyksekseen, hänen, hänen oman mustan härkänsä!

Olihan Liisa tiennyt, että se oli hyvä härkä, mutta että sitä näin
kumarrettiin, sitä hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa.

Kun kansa poistui kasvojaan nostamatta, meni Liisa alttarin luo, astui
kultaportaita ylös ja sanoi:

"Kointähti."

Kointähti tunsi hänet ja ynähti iloissaan: "Liisa."

Liisa taputti härkää, pani kätensä hänen kaulalleen ja sanoi:

"Minulla oli niin ikävä sinua, että piti tulla katsomaan sinua vielä
kerran."

"Sinä olit niin hyvä minulle", sanoi Kointähti.

"Minä pidin sinusta", sanoi Liisa.

"Niinhän minäkin sinusta", sanoi Kointähti.

"Mutta nyt sinä olet hallitsija."

"En minä ole hallitsija, he ovat panneet minut vain merkiksi tähän."

"Minkä merkiksi?"

"Kaipauksensa merkiksi. Minä muistutan heitä, että heidän pitää koettaa
karttaa pahaa ja pyrkiä hyvään ja pitää sopiutua ja sopia keskenänsä."

"Niin minäkin tahdon sopia Helvin ja Pekan ja kaikkien kanssa", sanoi
Liisa.

Kun Liisa muisti kotinsa, tunsi hän ikävän valtaavan sydämensä.

Hän oli jättänyt kodin ja isän ja isä kaipasi häntä nyt ja etsi häntä.
Hädissään kysyi hän:

"Miten pääsisin täältä, minulla on niin ikävä kotia?"

"Minä neuvon. Ota minun otsatähdestäni kolme valkeaa karvaa. Niillä
saat kolme toivomustasi toteutumaan. Mitä sinä toivot?"

"Toivon, että pääsisin kotiin. Toivon, että isä rakastaisi minua.
Toivon, että tuottaisin isälle iloa."

"Toivomuksesi toteutuvat. Mutta opi tyytymään, opi iloitsemaan, opi
alistumaan siihen, mikä on välttämätöntä. Ja rakasta kaikkia."

Kointähti painoi päänsä alas ja Liisa otti kolme valkeaa karvaa hänen
otsatähdestään. Ja puristi niitä kädessänsä.



X LUKU

LIISA KOTONA


Samassa heräsi Liisa sängyssänsä.

Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli. Hän avasi kätensä ja katsoi sitä.
Se oli tyhjä.

Mutta olipa hän kotona, niinkuin oli toivonutkin.

Helvi ja Pekka istuivat pöydän ääressä, ja heillä oli suuret voileivät
kädessä. Äiti nosti juuri perunapataa tulelta ja kaatoi veden pois.
Samassa isäkin tuli tupaan kirves kainalossa.

"No, nyt se heinäladon katto on taas lujasti kiinni", sanoi hän. "Mutta
katsopas minun tyttöäni, onko se näin kauan nukkunut", sanoi isä
Liisalle.

"Väsyihän se raukka eilen", sanoi äiti.

"En minä väsynyt", sanoi Liisa, "mutta minä kävin niin kaukana."

"Niin, unissasi", sanoi äiti.

Isä nosti Liisan polvellensa ja silitteli hänen valkoisia hiuksiansa.

"Ei minulla nyt enää ole ikävä Kointähteä", sanoi Liisa isälle.

"Sehän on hyvä", sanoi isä.

"Vieläkö se Liisa sitä härkää muistelee", kysyi äiti.

"Minä muistelen sitä aina", sanoi Liisa.

"Muistelen minäkin", sanoi Pekka, suu täynnä leipää.

"Ja minä", sanoi Helvi, "minä muistan sen aina."

"Mutta en ikävöi sitä", sanoi Liisa, "sillä pitää oppia tyytymään ja
alistumaan siihen, mikä on välttämätöntä."

Toiset katsoivat ihmeissään.

"Ha-ha-haa", nauroi Pekka.

"Kointähti sanoi minulle niin", sanoi Liisa katsoen isää silmiin.

"Eihän Kointähti osaa puhua", sanoi Pekka.

Liisa hämmentyi, mutta sanoi sitten vahingossa:

"Osaapas, osasi minulle."

"Osaa se", sanoi isä Liisaa auttaen. "Osasi se minullekin puhella."

Mutta äidille sanoi isä:

"Nyt tuntuu niin hyvältä, tuntuu ihan kuin olisi päässyt irti jostakin
pahasta."

"Siitä sairaudestasi, jospa tuota voimistut nyt."

"Kun on tapahtunut sellainen ilo, kun on löytynyt Liisa."

"Pidätkö sinä minusta, isä", kysyi Liisa peloissaan ja henkeään
pidättäen.

"Minä pidän sinusta, Liisa. Minä rakastan sinua."

Ilokyyneleet vierähtivät äidin poskille. Ja Liisa sanoi:

"Minäkin rakastan isää, äitiä, kaikkia, kaikkia -- niin käski
Kointähti."

Toiset nauroivat ja Pekka sanoi:

"Tee sinä se, koska niin käski oikein itse se -- musta härkä."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Musta härkä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.