Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kultainen vasikka - Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Author: Jotuni, Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kultainen vasikka - Kolminäytöksinen huvinäytelmä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KULTAINEN VASIKKA

Kolminäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

MARIA JOTUNI



WSOY, Porvoo, 1918.



HENKILÖT:

JAAKKO HONKA, liikemies.
EEDIT, hänen vaimonsa.
HERMAN AHLROOS, Eeditin isä, valokuvaaja.
KATARIINA, Eeditin äiti.
LAHJA, Eeditin sisar.
LIINA SUVANTO, näyttelijätär.
AKSEL SOMERO, kauppaneuvos.
PEKKA KARHU, konttoristi.
ANNA AALTONEN, kauppias.
ALIINA, Hongan palvelijatar.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS


Köyhästi ja niukasti, mutta keikailevasti kalustettu huone. Sohvaryhmä
vasemmalla, tuoliryhmä ja pakkilaatikoista tehty leposohva oikealla.
Ruokapöytä tuoleineen keskellä huonetta. Ovi oikealla kyökkiin,
vasemmalla sänkykamariin, perällä etehiseen.

EEDIT (syöksähtäen kyökistä huutaa liioitellen tuskaa): Haa rahaa, aina
rahaa, siitä aina on kysymys! Rahanvalta, se rahanvalta, hulluiksi se
ihmiset tekee!

ALIINA tulee kyökistä pyyhkimään pölyjä.

EEDIT (ottaa poveltansa nenäliinan, jonka nurkasta kaivaa rahan, viskaa
sen pöydälle): Ota, ota nyt sitten tuo viimeinen hätävararaha, jota
olen säästänyt viimeisen tuskan varalle kuin omaa kunniaani, ota, ota
se nyt ja vie, vie vain kaikki!

ALIINA: Saa kai minun puolestani rouvalle jäädä sekä raha että kunnia
nykäisemättä vaikka viimeiseen tuomiopäivään saakka.

EEDIT (lauhtuen): No, menehän sitten kun joudat ja ota sata grammaa
kahvia lisäksi ja pieni purkki hunajaa. Niin, miksi et voinut sitä
sokeria siltä puotilaiselta pyytää, vaikka tiesit tämän minun
syntymäpäiväni.

ALIINA: Ei hän uskalla antaa enää sokeria, olivat sakottaneet liikettä
elintarvelain rikkomisesta.

EEDIT: Elintarvelain rikkomisesta! Ne lait kun ovatkin sitä varten,
että niitä rikottaisiin. Kun ei riko, ei rakasta. Hän ei rakasta sinua,
siinä se.

ALIINA: Eikö rakasta? Tietysti rakastaa, jos rakastaa annettaisiin.

EEDIT: Enkö pyytänyt sinua, että pidä häntä lämpimänä tämä sodanaika?

ALIINA: Että sitten itsekin erehdyn luulemaan, että siinä se on omani!
Ei kiitos! Sokerin tähden se on liikaa. Rahojen tähden jos mitä
kuvitteleisi ja kuvituttaisi toisella, se olisi toista.

EEDIT: Raha, raha! Se on ainoa sana, minkä sinä osaat sanoa. Miten minä
vihaan koko rahaa. Rahaa! Rahaa!

ALIINA: Mistäs muusta nykyään on kysymys. Rahasta, aina rahasta. Ja
onko se minun syyni, muutanko minä ajat toisiksi? Ja minäkö tämän
rahavillin tahi nämä sodat olen maailmaan luonut?

EEDIT: Minäkös sitten?

ALIINA: Kuitenkin, jos rouva olisin, en totta vie, noin puutetta
kärsisi. Sitä vartenhan sitä on naimisissa, että vihdoinkin voi elää.
Mutta onko tämä elämää? Sanon suoraan, että jos tässä joku toinen olisi
palveluksessa, ei hän tällaista puutetta hyväksyisi!

EEDIT (säikähtäen): Mitä tarkoitat? Irtikö sinä itsesi sanot? Olet
ensimmäinen palvelija meillä ja niin hyvin sovimme.

ALIINA: En toki irti itseäni sano. Eihän minulla silloin mitään
katsantotapoja olisi, jos tilapäätunteitten puhua antaisin. En minä
näin sota-aikana kuitenkaan ystäviäni hätään jätä.

EEDIT (vapautuen): Ha-ha-haa!

ALIINA: Ha-ha-haa!

EEDIT: Mutta mitäs sinä sitten?

ALIINA: Muuten vain neuvoin. Arvelin, rouva on rouva eikä turhaan sitä
titteliä kanna, vapausaatteen tähdenkään ei alennukseen suostu.

EEDIT: No? En ymmärrä?

ALIINA: Aikana tällaisena, mitä parhaana, joka on kuin luotu, kuin
omansa --

    Ovikello soi.

ALIINA: Nytkö jo vieraita? (Menee eteisen ovelle.)

EEDIT: Mitä omansa?

ALIINA: Omansa ihmistä muodostamaan.

EEDIT: Mitenkä muodostamaan?

ALIINA: Sen olemusta muodostamaan --.

    Ovikello soi.

ALIINA: Sepä soi (kääntyy vielä ovessa) -- ettei hyväksy tätä puutetta.

EEDIT (koettaa pidättää): Mutta miten?

ALIINA: Siten että ryhtyä keinotteluun, jolla puute pois keinotella.

    Ovikello soi.

EEDIT: No, laitahan kahvi sisään.

ALIINA (etehisestä): Kyllä, rouva.

EEDIT: Keinotteluun, jolla puute pois keinotella? (Aliinalle, joka
tulee etehisestä.) Höpsis!

ALIINA: Niin mitenkä höpsis?

EEDIT: Että puute muka vain pois keinotella. Ei ystävä hyvä. Puute
kuuluu ihmisluontoon ja sen syyt on syvällä, missä lienee maan sisässä.

ALIINA: Höpsis!

EEDIT: Ettäkö höpsis? Ei höpsis ollenkaan. Mutta mistäpä sinä elämää
syvemmin ymmärtäisit.

ALIINA: Ihan tarpeeksi syvältä, syvemmin vielä jos ymmärtää, pilalla
on. (Menee kyökkiin.)

LIINA SUVANTO (tervehtien): Onnittelen sinua, rakas Eedit. Sinä olet
nyt -- kuinkas vanha sinä nyt oletkaan -- kahdenkymmenenviiden?

EEDIT: Hyss, et saa sanoa, minua niin hirveästi hävettää.

LIINA: Kun on naimisissa, ei ikäänsä tarvitse hävetä.

EEDIT: Hävettää vain, hävettää se, että aika kuluu. Kuinka sitä
vanhempana ilkiää elääkään, kun nyt jo tuntuu, että alkaa olla ihan
mahdoton.

LIINA: Mihinkä mahdoton?

EEDIT: Rakkauteenkin. Siitähän se on ainainen kysymys.

LIINA: Onpa toki muustakin.

EEDIT: Rahasta ja rakkaudesta.

LIINA: Kun on naimisissa, saa rakkautta yllin kyllin.

EEDIT: Saa, ei sen puolesta, mutta mitä rakkautta! Rakkautta ilman
hienompia tunteita. Voiko sitä enää rakkautena pitääkään?

LIINA: Miehesi on kuitenkin uskollinen, eikä se ole vähäinen asia näinä
aikoina.

EEDIT: Tietysti on uskollinen. Se vielä puuttuisi, ettei hän olisi
uskollinen näin kalliina aikoina. Mutta kun vanhenen, millä hänen
sydämestään kiinni pidän?

LIINA: Mitä sinä puhut!

EEDIT: Tietysti leikkiä puhun. Mutta totta puhuakseni, kun nainen astuu
naimisiin ja solmiaa sen solmusensa, on hänen elämänsä kuin mennyttä.
Toista on sinun, sinulla on työsi.

LIINA: Mikä työ?

EEDIT: Näyttelemisesi.

LIINA: Pilkkaatko sinä?

EEDIT: Voihan sinusta vielä tulla oikeakin näyttelijätär ja voit päästä
oikeaan teatteriin.

LIINA: Ei, oikeaan teatteriin en enää pääse, pysyn näissä kiertueissa.
Ja olen ajatellut sodan loputtua jättää koko taiteen. Ei se kannata.
Rakkaus joka paikassa muualla on tuottavampi kuin rakkaus lavalla.

EEDIT: Parasta on sitten, että järkevästi hoidat asioitasi, ennenkuin
on liian myöhä.

LIINA: Miten järkevästi?

EEDIT: Naitat itsesi.

LIINA: Kenen kanssa?

EEDIT: Kenen kanssa tahansa. Onhan maailmassa vielä miehiä.

LIINA: On. Jos vain joku huolisi niillä ehdoilla, joilla minä kaupat
tekisin.

EEDIT: Sanonko suoraan?

LIINA: Sano.

EEDIT: Sinä pelotat miehet. Älä pukeudu kuin riikinkukko.

LIINA: Eedit!

EEDIT: Miehet eivät pidä, jos on liian silmäänpistävä. Köyhälle se on
liian kallis ja rikas näkee tarkoituksen, siinä on niin selvä
allekirjoitus: Olen tarjolla tässä. Ei. Ole viisas. Naitua tuhlaa ja
komistele, mutta nyt tunnustele, mikä tapa on paras tarjoutua. Ole
varova, niin et menetä tilaisuuksia. Sillä onhan tämä elämä kuin selvää
kauppaa.

LIINA: Niin onkin. En loukkaannu nyt, kun selität.

EEDIT: Älä, se olisi suotta. Kauppaa tämä on, mutta sitä et saa
huomata, vaikka sinun pitää se huomata. Sillä jos et huomaa, saat
katkerasti katua. Sillä on jotakin järkeä tässä järjettömyydessä, saada
ajoissa mies, joka elättää, pukee, jolta nauttii kuin eläkettä koko
ikänsä. Ja miksi? Kahden pienen sanan tähden.

LIINA: Ha-ha-haa, sinua!

EEDIT: Ha-ha-haa. Monesti on se minua huvittanut. Ihan salaa
ilkututtaa. Loukatkoon minua mies, hän sen maksaakin.

LIINA: Mitä puhut?

EEDIT: Enkö muka tunne, että hän pystyisi sen tekemään, jos antaisin.
Sanonko ihan sisimmän aatokseni sinulle, kasvintoverille?

LIINA: Sano.

EEDIT: Mies on aika mitätön: ensiksi hän ei ole viisas, sen näkee
siitäkin, miten hän antaa pettää itseänsä, sitten hän on
yksitoikkoinen, sitten hänen tunteensa eivät ole paljon minkään
arvoiset, hän on epäluotettava! Ei hänestä ole. Hän on huono toveriksi!

LIINA: Mitä puhut?

EEDIT: Mutta häntä ei ole hyljeksittävä. Häneltä saamme eläkkeen noista
kahdesta pienestä sanasta, ha-ha-haa!

LIINA: Ha-ha-haa!

EEDIT: "Rakastan sinua", sanota vain itsellesi nämä sanat, äläkä
koskettele enää sitten koko kysymystä, ellet omia pyyteitäsi varten.
Sanota ne vain. Sillä ei ole varaa olla ilman niitä sanoja, ei ole
varaa uskoa niihin, ei ole varaa pitää niitä tosina, mutta ei ole varaa
pitää niitä valheinakaan.

LIINA: Ei ole varaa.

EEDIT: Ei, sillä sehän on rahakysymys vain.

LIINA: Niin on.

EEDIT: Ja jätäpäs se huomioon ottamatta, niin näet mihin joudut, mistä
leipäsi saat.

LIINA: Voi, niinkuin en tietäisi, mikä taistelu on leivästä. Ja nyt
etenkin. Tämä sotahan kaikki nielee. Kunpa tämä edes loppuisi.

EEDIT: En tiedä, sitäkö toivoisi, vai sitäkö, että se yhä kestäisi.

LIINA: Mitä sanot?

EEDIT: Oliko se rauhanaikuinen elämä mitään elämää? Kyllä oli kuollutta
ja kyllästyttävää köyhyyksineen ja alituisine puutteineen. Mielessä
aina: mistä saada rahaa, rahaa?

LIINA: Niin, rahaa!

EEDIT: Rahaa! Sen ympärillä saa ajatus aina pyöriä. Onneni -- mitä se
-- ei, sieluni autuuden rahasta möisin. Ja enkö sitä ole tehnytkin!
Tietysti olen sen tehnyt.

LIINA: Jokainen sen tekee.

EEDIT: Olen ajatellut omaa tilaani ja kaikkien naisten tilaa ja koko
ihmiskunnan tilaa samalla. Sillä toisekseen; tyydyttääkö tämä
myydynkään naisen asema ihmistä? Mikä on rahapalkkani? Katso, mikä asu!
Pusero paikattu, hame iänikuinen, kengät rikki. Ompelin niitä juuri
mustalla rihmalla, niin etten uskalla oikein lujasti astua.

LIINA: Hullua, ha-ha-haa!

EEDIT: Hullua, ha-ha-haa! Mutta yhtä hyvin voisin itkeä. Olen joka
tuttavaltani lainannut rahoja Jaakon tietämättä. Jaakko raivostuisi,
jos tietäisi. Hyvä Jumala, miten mies voi olla yksinkertainen. Miten
ostaa kalliit ruokatarpeet, maksaa vuokrat ja muut, kun rahaa ei ole
muulloin kuin kuun ensimmäisenä päivänä. Jos tietäisit, missä
alennuksessa ja kurjuudessa päiväni kuluvat!

LIINA: Samahan on kaikilla.

EEDIT: Ei ihan kaikilla. Kuuluvatpa jotkut elävän kuin viimeistä
päivää. Häpeä ihan. Mutta miten mielelläni minäkin viimeistä päivää
eläisin.

LIINA: Ha-ha-haa!

EEDIT: Ha-ha-haa. Mutta vakavasti, katso minua. Pukeeko tämä köyhyys
ihmistä, tämä synnittömyys? Minusta tuntuu kuin olisin vain kuin minkä
rahakauden muinaismuisto, kuollut kuori, en elävä ihminen.

LIINA: Miehesi tekee kuitenkin voitavansa.

EEDIT: Tekee konttorityönsä. Mutta hän voisi itsekin keinotella.

LIINA: Hän on liian rehellinen keinotellakseen.

EEDIT: Rehellinen? Haa! Teeskentelyä kaikki, väärää sivistystä vain!
Mikä on rehellistä? Ei mikään, jos olemisen sydänjuuriin asti menemme.
Eivätkö kaikki, jotka tänne syntyvät, saisi samoin täällä elää, samoin
syödä, samoin juoda, itkeä ja samoin nauraa, samoin syntiä tehdä ja
katua? Mutta ei. Toiset eivät saa kuin itkeä, toiset nauraa, toiset
elää ja syntiä tehdä ja toiset elämättömiksi jäädä. Osh, tätä maailmaa
ja sen sivistyskantaa. Osh? Siinä minun kritiikkini! Sillä sivistystä,
sitäpä minä en missään näe. Luuletko, etten pintaa syvemmälle katso.
Vai Jaakko rehellinen!

LIINA: Hänellä on kuitenkin moraalia.

EEDIT: Moraalia? Niin, sitä hänellä on. Hänen kannattaa sitä
pitää näin kalliina aikoina. Siitä näkee hänen rajoituksensa ja
kehittymättömyytensä. Ei, jos koko maailman historia ja sivistyskanta
muuttuisi, valtakunnat valtakunnan nielisi, uusi moraali vanhan
suuhunsa söisi, muun ihmiskunnan käsitykset jo sata kuperkeikkaa
tekisi, niin Jaakon ei, Jaakon moraali se istuu lujana hänessä kuin
katinkulta kalliossa. On se moraali sekin! -- Mutta ai, miten ihanat
kengät sinulla on, paljonko maksoivat?

LIINA: Sata kahdeksankymmentä markkaa.

EEDIT: Sata kahdeksankymmentä! Miten kamalaa ja turhaa! Mutta miten
ihanaa! Milloin saisin minä sellaiset kengät, joista paistaa olon
ylevyys, puutteen ylenkatse, rahan huumaava valta! Milloin, milloin
saan? En koskaan! Enkö? -- Voi tätä ristikohtaa, ristiriitaa ja
ristiaatosta rinnassani! Voi näitä sota-aikoja, jolloin huomaa, mitä
ihmisyydestä puuttuu!

LIINA: Jos sinulta kengät puuttuvat, ei sinulta puutu miestä. Ja
miesten kurssi on kovasti noussut sota-aikana.

EEDIT: No on, on se noussut, tietysti on noussut. Ja totta puhuen,
ennen pidänkin miehen kuin kengät. Ja jos asetetaan ihmiselle vain ajan
vaatimukset, niin sivistyshistoriallisesti ajatellen onhan Jaakko ihan
hyvä mies, eikö ole?

LIINA: Epäilemättä.

EEDIT: Olisit sinäkin hänet ottanut, ja ehkäpä hänkin olisi sinut
ottanut, jos ei minuun yhtynyt.

LIINA: Onko hän sanonut mitään?

EEDIT: Sinähän olit rakastunut häneen. No, en ole mustasukkainen, olen
sellaisen yläpuolella. Sinun rakkautesi ei ollut vaarallinen.

LIINA: Ei.

EEDIT: Mitä niistä. Rakastuuhan sitä eräällä iällä melkein joka
mieheen, jonka tuntee. On kuin olisi jännittävissä arpajaisissa, joissa
ei tiedä, voittaako vai menettää, on vain pakko vetää arpansa ja
kokeilla ja työntää, työntää rakkauttansa tarjolle suuntaan jos
toiseenkin. (Ovikello soi. Aliina käy aukaisemassa. Jaakko tulee
sisään.)

JAAKKO (tervehtien Liinaa): Tervetulemaan. Ja onnea, onnea sinulle,
Eedit! Annetaanhan kuppi kahvia.

EEDIT (Aliinalle): Joudutapas kahvi herralle.

ALIINA: Kohta on valmista. (Menee kyökkiin.)

JAAKKO: Minulla on pieni lahja sinulle, vaikka en tiedä, onko se
itseltäni vai isännältä.

LIINA: Aksel Somerolta. Mikä? Olen jotakuinkin utelias?

JAAKKO: Sano ensin, rakastatko minua?

EEDIT: Mutta jos se on Somerolta, pitääkö minun häntä rakastaa?

JAAKKO: Veitikka!

EEDIT: Näytähän lahja.

JAAKKO: En, ennenkuin sanot sen. On niin pitkä aika siitä, kun olen
joutanut sitä kysymään.

EEDIT: Siinäpä se. Sinulla ei ole ollut aikaa kysyä edes sitä, mikä on
tärkeintä.

JAAKKO: Koska tiedän sen kysymättäkin.

EEDIT: Älä ole siitä niin varma. Katso, Liina, miten hän on
lapsellinen.

LIINA: Sano tuo, niin nähdään lahja.

JAAKKO: Sano!

EEDIT: Oh, teitä! No, rakastan!

JAAKKO: Sano paremmin.

EEDIT: Rakastan sinua.

JAAKKO: Näytä se!

LIINA: Ha-ha-haa, se on oikein.

EEDIT: Lapsellista. Voi te miehet. (Syleilee Jaakkoa.) Rakastan,
rakastan, (lämpiää) rakastan sinua! Ensiksi siksi, että olet tyhmä,
toiseksi siksi, että miehen pitää ollakin tyhmä, kolmanneksi siksi,
että koko rakkaus on niin tyhmää -- (Jaakko suutelee häntä.) tyhmää,
tyhmää!

JAAKKO (ei laske häntä irti): Ei, siksi, että se on ihanaa, ihanaa, oma
pikku vaimo!

LIINA: No, näytä nyt lahja jo.

JAAKKO: Ei se olekaan vähäinen. (Ottaa lompakostaan rahapakan.)
Kaksituhatta markkaa.

EEDIT: Minulle?

JAAKKO: Sinulle.

EEDIT: Sellainen raha minulle? Ei kai? Ne ovat narripaperia vain?

JAAKKO: Kaikki raha on narripaperia vain. (Antaa rahat Eeditille.)

EEDIT (syleillen uudelleen Jaakkoa): Kiitos, kiitos! Rakastan,
rakastan, rakastan sinua! Ikuisesti!

JAAKKO: Ja minä. Olen niin onnellinen, niin kiitollinen elämälle. Olen
rikas. Maailman miljoonista en tätä onneani möisi. Möisitkö sinä,
Eedit?

EEDIT: Miljoonista? Tajuatkos mitä miljoona on?

LIINA: Teidän liikettänne kuului kovasti luonnistaneen. Monesko
miljoona Somerolla lienee sotasaalista?

EEDIT: Sanoitko, että Aksel Somero itse nämä rahat lähetti?

JAAKKO: Sain ne vain jonkinlaisena palkkiona erään yrityksen johdosta
-- no, ei niistä kotona.

EEDIT: Saanko tehdä näillä mitä tahdon?

JAAKKO: Ei, kultaseni. Säilytä sinä ne vain lapsi. Kun rikastutaan ja
säästetään, ostetaan omat huoneosakkeet, ettei taivasalle jäädä.

EEDIT (pettyneenä): Säilytä sinä sitten itse rahasi. (Tarjoaa rahoja
Jaakolle.)

JAAKKO: Ne ovat sinun.

EEDIT: Huoneita varten.

JAAKKO: Pikku kotia varten. Ja ajattele, kun sanoin kauppaneuvokselle,
että pistäydyn syntymäpäiväkahvillasi nyt, sanoi hän, että hänkin
haluaisi kupin kahvia ja kysyi, saisiko hän pistäytyä täällä. "Terve
tulemaan", sanoin. Oliko se pahasti?

EEDIT: Tuleeko hän tänne, ja minä olen tämän näköinen. Voi, voi, kun
hävettää tämä köyhyys, tämä puute.

JAAKKO: Niinpä hän kysyikin, oliko pulaa mistään.

EEDIT: Ja sinä sanoit?

JAAKKO: Oli sokeripula, voipula, rahapula --

EEDIT: Oh -- ja hän?

JAAKKO: Sanoi, että kunhan ei ole pulaa rakkaudesta.

EEDIT: Ja sinä?

JAAKKO: Sanoin, että siitä ei ole puutetta. Se on sitä vanhaa hyvää
lajia.

EEDIT: Osh, -- ja hän?

JAAKKO: Sanoi nähneensä sinut toissa päivänä kadulla ja sanoi, että
olet kaunis kuin metsäruusu.

EEDIT: Aa, sanoiko hän niin? Kuuletko, Liina?

LIINA: Varo itseäsi Eedit, hän on huomannut sinut.

EEDIT (peittäen hyvää mieltään): "Kaunis kuin metsäruusu", niin
kömpelösti sanottu, ha-ha-haa. Ja olenko sinustakin, Jaakko, yhtä
kaunis?

JAAKKO: Sinähän tiedät sen, armas.

LIINA: Tottakin, niinkuin et tietäisi sitä.

EEDIT: Tekee niin hyvää saada kuulla se.

JAAKKO: Voi lapsi!

LIINA: Se Aksel Somero kuului olevan hirveä viettelijä ja kyynikko.
Kevytmielistä, että naiset sellaisesta pitävät.

EEDIT: Pitäisit itsekin. Kyynikko? Miksi ei kyynikko saisi olla?
Rakastaako kyynikko vähemmän kuin rakastaa?

    Aliina tuo kahvia sisään ja poistuu. Eedit tarjoaa.

LIINA: Mutta häntä on vaikeampi vastaan rakastaa. Hän on kuitenkin vain
keinottelija.

EEDIT: Mitä pahaa siinä on?

JAAKKO: Niin, ei mitään. Niinhän oikea liikemies on, hän nauttii
pelistä. Eikä se ole vailla viehätystä, uskokaa pois. Kaikki mihin
nykyään liikemiehen kädellä koskee, muuttuu arvoltaan, kasvaa, saa kuin
elämän, lähtee liikkeelle, vyöryy takaisin monin kerroin suurempana.
Minkä liikkumisalan ja mitä mahdollisuuksia se aukaisee ulospäin, ja
sisäänpäin minkä älyn ilon ja mielikuvituksen riemun se tuottaa? Se on
elämää sekin!

EEDIT: Se on elämää!

JAAKKO (peräytyen): Tarkoitan se on leikkiä vain, eihän se tosielämästä
mitään tiedä.

EEDIT: Tietysti tietää, rahalla kun ostetaan koko elämä.

JAAKKO: Ei, lapsi, sillä ei saada mitään (katsoo kelloaan) -- kas kun
kiire tuli -- ei, ei sillä saa mitään, näyttää vain siltä. Kiitos
kahvista (nousee ylös). Hyvästi, Liina, pistäydyn täällä asioiltani
tultuani vielä, jos ehdin.

LIINA: Hyvästi.

EEDIT: Hyvästi. (Jaakon ovessa poistuessa.) Saa, kaikkea sillä saa
rahalla, kaikkea!

JAAKKO: Ei rakkautta!

EEDIT: Saa, saa.

    Jaakko menee.

LIINA: Aina hänellä on kiirettä.

EEDIT: Sellainen hän on. Tuskin sanan sanoo, niin jo pois.

LIINA: Jos hän olisi minun, en muuta pyytäisi, en miljoonasta häntä
möisi.

EEDIT: Möisit. Mutta taitaa hän olla tottakin hyvä mies. Taidan ollakin
onnellinen? (Varmistuen siinä.) Kadehdi minua, kadehtikoot minua kaikki
naiset. Olen köyhä. Mutta minun ei tarvitse tehdä työtä, elän kuin
rikas, elän rakkauttani varten, haaveitani varten, moraaliani varten.
Olen joskus niin onnellinen, että unohdan, etten ole onnellinen,
unohdan, miten hävisin kuitenkin (hiljentää ääntään) tässä kaupassa.

LIINA: Sitä ei tiedä sitäkään vielä. Kerronko minä, mitä minä haaveilin
ennen. (Sulkee silmänsä.) Oli olevinaan kaksi tietä, joista minun piti
valita toinen. Toisella minusta tuli kuuluisa näyttelijätär. Lasken
maailmat jalkojeni juureen, saan valita rikkaan rakastajan. Toisella
kohtaan vain sen, jota rakastan. Ja ajattele, minä valitsin tämän
rakkauden tien, tämän kaidan polun. Ja sanotaan, että me kaikella
kauppaa käymme, rahaan rakkautemme myymme. Mutta niin totta kuin
haaveeni on totta, se ei ole totta. Onhan aikoja naisenkin elämässä,
jolloin rakkaus ei ole penniäkään tuottanut, onhan sitä rakastanut
ainakin nuorena rakkauden tähden, sillä olemisen huolet eivät ole
silloin niin raskailta tuntuneet. Ja kuitenkin sanovat, ettei meissä
ole moraalia.

EEDIT: Ei moraalia!? Meissä? Niinkö sanovat? Mutta tietävätkö ne, jotka
niin sanovat, mitä köyhän naisen moraali maksaa, mihin hintaan se voi
kohota, jos sitä ylellisyydekseen pitää. Mistä kaikesta sitä saa
kieltäytyä samaisen moraalin tähden? Eihän sitä pysty edes kunnon
syntiä tekemään tahi muuta elonmerkkiä itsestään näyttämään. Kuollutta
ja mennyttä on koko elämä. Ja minkä tähden? Samaisen moraalin tähden.
Ja mikä on tämä moraali, tämä kaikkivaltias? Yksi tapa asioita katsella
ja yksi tapa asioita ajatella. Ja onko se jalo tapa, niin jalo, että
sillä olisi oikeus sulut elämänjuoksulle asettaa? Ei, sillä sillä ei
ole mitään tekemistä minun tahtoni kanssa. Ja kuitenkin seison tässä
sen vallassa puhtaana ja nuhteetonna! Mutta katso minua, katso sielun
pohjaan saakka, pukeeko se puhtaus minua, pukeeko se moraali, tulenko
oikeastaan sen autuaammaksi, jos sen valhevaatteita kannan vaikka
kuolemaani saakka, jos vaikka enemmänkin kuin tämän elämän sen
kunnialle uhriksi annan? Haa, mitä me teemme! Ja sanovat, ettei meissä
ole moraalia!

LIINA: Ja jos olisimme myöhemmin todellakin nauttineet rakkaudesta
laskematta laskujamme. Mutta ei. Sitä me emme tee. Me laskemme ja
laskemme, mikä kannattaa ja minkä verran kannattaa, ettei virheitä
tule, ettei kunnia mene, etteivät elämisen mahdollisuudet tyystin lopu.
Rakkaus, eikö se jää vain unelmaksi? Unelmaksi, josta emme mitään
tiedä.

EEDIT: Jää. Ei sitä meidän saavutettavissamme ole. Miten olisi? Tukussa
kun myydään koko elämä kaikkine rakkauksineen, myydään koko ihminen
sieluineen ja ruumiineen enimmän tarjoavalle. Sitä se on avioliitto.
Elävänä sitä saa ja vapaaehtoisesti astua omaan hautaansa. Vähääkö
sankaruutta se naiselta kysyy? Ja sanovat, ettei ole moraalia! Kuka,
kuka siitä uskaltaa puhua?

    Ovikello soi. Aliina käy aukaisemassa. Herman, Katariina ja Lahja
    Ahlroos tulevat sisään. Katariinalla on ruukkukukka kädessä.

KATARIINA: Isä ja äiti onnittelevat sinua näin vähän juhlallisemmasti.

EEDIT: Kiitoksia, kiitoksia (panee kukan pöydälle). Tämä on ihan
liikaa. Ihan pahaa tekee, että olette tuhlanneet minun tähteni.

LAHJA: Älä ole milläsikään. Ei siitä mennyt kuin kymmenen markkaa.

EEDIT: Ajattele, mitä sillä olisi saanut!

HERMAN: Niin pieni raha ei meille enää mitään merkitse.

EEDIT: Eikö merkitse mitään?

LAHJA: Ei, ei enempää kuin viisi penniä eilen.

EEDIT: Mitä?

LAHJA: Äiti on nyt rikas.

EEDIT: Höpsis! Mutta minullapa on uutinen, ajatelkaa, että Jaakko on
saanut kaksituhatta isännältään.

HERMAN: Saanut noin vain.

EEDIT: Saanut noin vain.

KATARIINA: Mutta sittenhän sinun sopii ruveta keinottelemaan.

EEDIT: Ei, äiti-kulta. Rahoja ei saa käyttää.

KATARIINA: Vahinko, jos ne eivät tuota mitään.

HERMAN: Äiti ymmärtää raha-asioita. Hän on alkanut keinotella.

EEDIT: Mitä?

HERMAN: Keinotella.

EEDIT: Keinotellako?

LIINA: Onko täti keinotellut, ha-ha-haa.

HERMAN: Eikös hänestä näe päältäkin, että hän kuluttaa jo ensimmäistä
miljoonaansa?

KATARIINA: Niin siunattua, että sain elää tämän sota-ajan, niin
siunattua se kurjuus ja puute, joka tähän muutokseen johti. Sillä mikä
paremmin kuin puute saa ihmiset ajattelemaan. Kun täytyy ajatella. --

LAHJA: Että mistä syödä, mistä syötävää saada.

HERMAN: Tahi onko tarpeen syödä ja mitä seuraa, jos ei syö.

LAHJA: Tahi jos ei syö, ei ole.

HERMAN: Ja siitä seuraa: ollako vai ei olla.

LAHJA: Mutta koska kaikki täällä vain ovat, siis syövät ja syötävänsä
jostakin saavat.

KATARIINA: Ja siis kauppaa käyvät.

HERMAN: Ja kapitaalillansa keinottelevat. -- Elämä on kuitenkin
ensiluokkaisin kapitaali.

LAHJA: Ilman sitä kapitaalia en tahtoisi olla.

HERMAN: Käytä se sitten viisaasti ja pidä salassa, etteivät sitä vie.

LAHJA: Olen vastuussa siitä perillisilleni.

EEDIT: No, antakaahan äidin nyt kertoa.

LAHJA: No, aloita siitä: tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan.

EEDIT: Ha-ha-haa!

LIINA: Ha-ha-haa. Nyt arvaan, Karhu kosi Lahjaa.

LAHJA: Äidiltä? Se ei olisi valtioviisasta. Olenhan minä täysi-ikäinen
itsekin kohta.

HERMAN: Ja voit siis itsekin kosia.

LAHJA: Niin, miksi en voisi? Ja sen teenkin heti, kun mieleiseni miehen
näen. Itsensä se on tehtävä, itse siitä seurauksetkin kestää, ja siitä
voi olla vakavat seuraukset.

HERMAN: Ihan ollako vai ei olla! Sellainen vakava seuraus sinäkin olet.

EEDIT: No, Lahja ja isä!

HERMAN: Vaikenemme, vaikenemme, -- kerro äiti.

KATARIINA: Tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan. Neuvokaa nyt, hyvä
Karhu, neuvokaa, mitä köyhän vaimon on paras tehdä tähän maailman
aikaan. Onko tähän nyt kaaduttava? Rahaa ei ole, työtä ei ole, syömään
ei pääse. Isällä ei ole ollut valokuvaustarpeita pitkiin aikoihin.

EEDIT: Ja työväkikin käy paremmissa liikkeissä nykyään.

HERMAN: Parempia kun ei ole kuin meidän liikkeemme Lahjan kanssa.

KATARIINA: Ja sanoin Karhulle, että väärin oli pakottaa Lahjaakin
ainaiseksi isän apulaiseksi, palkattomaksi työläiseksi.

LAHJA (itku kurkussa): Mutta sitä sinä et saa sanoa. Minä olen isän
apulainen. Minä en palkkaa tahdo. Kaikille sinä paljastat kotiolot.
Minä, minä en sitä salli, näetkö!

HERMAN: No, Lahja, kultaseni, äitihän hyvyydessään. Mitä me
tuollaisesta noin vakavasti.

LAHJA (pyyhkii silmänsä): Mutta sitä ei saa Karhulle sanoa!

KATARIINA: Kun Karhu on minusta kuin oma poika. Niinpä hän kysyi, että
millä me elimme. Sanoin, ettei me juuri eletty, tässä jo kuolemaa
tehtiin.

LAHJA: Uh! En tiennyt, että sinä noin lörpöttelit.

HERMAN: Kas niin, Lahja.

KATARIINA: Eikö teillä ole millä alkaa, kysyi hän. Ei, luvalla sanoen,
mitään.

LAHJA: Meillä on kaikki mitä muillakin. Meillä on elämä, terveys,
järki, järki meillä on jäljellä.

KATARIINA: Sitä vain ei voi siltään syödä.

LAHJA: Mutta se pystyy hankkimaan syötävää, kun on hätä.

KATARIINA: Olisit sitten hankkinut.

LAHJA: En ole tiennyt, että oli niin hätä -- teen voitavani, naitan
itseni ensi tilassa.

HERMAN: Ei ole niin hätää. Mihin isä sitten jäisi? -- No, tule nyt
tuohon polvelleni rangaistukseksi (Lahja istuutuu) -- no, iso tyttö,
isän iso tyttö!

LIINA: Ai kun tuo Lahja on vielä lapsellinen.

LAHJA: Itse olet -- (Herman tukkii hänen suunsa kädellään).

EEDIT: Lapsi on vielä.

KATARIINA: Kun isänsä hemmottelee häntä. -- No -- sanoin Karhulle, että
onhan meillä tosin kaksi osaketta huoneisiin, vaan nekin ovat nyt
tyhjät. Sehän on mainiota, sanoi hän. Hän otti ne myydäksensä ja
iltasilla ne olivat myydyt. Hän osti toiset osakkeet ja myi nekin -- ja
nyt on tiedossa eräs edullinen sijoitus -- kohta hän tulee tänne.

EEDIT: Ihanko totta? Hyvä Jumala. Kuinka te uskallatte?

KATARIINA: Nyt on minulla puhdasta kahdeksantuhatta!

EEDIT: Kahdeksan tuhatta!

LIINA: Kylläpä kasvoi.

LAHJA: Jos ne olisivat oikeita rahoja!

HERMAN: Siinäpä se, oikeita ne eivät ole.

KATARIINA: Eivätkö ole oikeita? Olisivatko ne olleet vääriä? Ne olivat
tuhatmarkkasia, en ollut ennen tuhatmarkkasia nähnyt.

HERMAN: Vääriä, ihan kaikki vääriä.

LIINA: Vaan etteikö pankki niistä vastaa?

HERMAN: Niin pankki? Minä en tiedä, mitä pankki tekee tahi tekemättä
jättää.

EEDIT: Ha-ha-haa.

LIINA: Ha-ha-haa.

KATARIINA: Enkö melkein säikähtänyt jo!

LAHJA (puistelee isäänsä): Sinä!

HERMAN: Tosi on tosi, että koko tavara on väärää. Mitä ne pankissa
tietävät vastata oikeasta tahi väärästä. Ajatellaanko siellä muuta kuin
rahaa ja rahaa, kumarretaanko muuta kuin kultaa? No, näitkö sinä siellä
sen kultaisen vasikan, äiti?

LAHJA: Ole. Siellä ei sitä ole!

HERMAN: Mikäs siellä on jumalana? Ja mikäs muu se näitä keinottelijoita
auttaa? Eikös antanut äidillekin heti kahdeksan tuhatta.

EEDIT: Eikö tuntunut pahalta? Ihan synniltä?

KATARIINA: Synniltäkö? Sanottiinhan ennen: älä tapa, nyt tapetaan
sodassa enemmän kuin keritään. Syntiäkö? En tiedä. Tiedän vain, että
jos en syö, kuolen nälkään. Ja jos ei ole mitä myödä, ei ole mitä
syödä.

EEDIT: Se on selvää.

HERMAN: Ah, poissa on nyt se rauha, poissa se idylli, jossa ennen
elimme.

KATARIINA: Idylli? Juu, pappa, -- idylli? Onhan se ollut idylliä sinun
mielestäsi, mutta onko se ollut idylliä minun mielestäni? Minulla ei
ole ollut aikaa sitä ajatella, olen ollut menossa aina, alituisessa
tuskassa ja hädässä --

LAHJA: Olisit hätäillyt vähemmän.

KATARIINA: Ja antanut kodin hajota? Ei. Pitihän minun vastata teistä ja
saada teidät naitetuiksi kerta.

LAHJA: Erehdys. Eeditin naimisella ei olisi ollut kiirettä. Ja kun
minulla on kiire, pidän huolen itsestäni.

HERMAN: Sittenkö vasta?

KATARIINA: Jos olisi tiennytkin tämän sodan, olisi Eedit saanut pysyä
vielä kotona.

EEDIT: Tyhmyyttä! En mennyt naimisiin toimeentullakseni. En nainut
rahoja.

LAHJA: Naitpas, vaikket niitä saanut. Otit varmimman kaikista
tutuistasi, ihan tavallisen tavan mukaan.

LIINA: Älkää unohtako rakkautta.

LAHJA: Sinäpä sen sanoit!

EEDIT (puolustaen): Niin rakkautta!

LAHJA: Mitä rakkautta?

HERMAN: No, Lahja!

EEDIT: Älä vainenkaan istu ääneti.

LAHJA: En. Mitä te valehtelette, aikaihmiset, mitä te valehtelette
aina? Ja ketä tässä sitten petetään? Jokainen laskee, minkä aseman saa
naimisiin mentyään, ja menee parhaimmalle ja rahakkaimmalle. Onko se
rakkautta? Eikö se ole eläkettä? Valehtelevat, aikaihmiset
valehtelevat?

HERMAN: No, anna heidän valehdella.

LAHJA: Hävettää vain!

    Ovikello soi.

KATARIINA: Se on Karhu.

    Eedit menee aukaisemaan. Karhu tulee.
    Lahja hyppää pois isänsä sylistä.

KARHU: Saanko tavata rouva Ahlroosia -- enhän vain häiritse?

EEDIT: Ette mitenkään. Tehkää hyvin ja käykää istumaan.

KATARIINA: Onnistuiko kauppa?

KARHU: Onnistui. Sain osakkeet. Tänä iltana ne tuon ja minulla on
niille ostajakin.

KATARIINA: Kuinka paljosta saa ne myydyksi?

KARHU: Niistä saa kaksikymmentäviisituhatta.

EEDIT: Kaksikymmentäviisituhatta!

LAHJA: Mutta onko se rehellistä kauppaa?

KARHU: Hyvä neiti!

LAHJA: Tarkoitan, että se tietysti ei ole rehellistä, mutta onko se
edes lain varjon alla sallittua, lain suojaamaa koirikkuutta?

KATARIINA: Miten sinä puhut?

LAHJA: Mutta ajattele, pelottaahan minua. Varkaus ei ole hauskaa.

KATARIINA: Tämä on kauppaa.

LAHJA: Onko tämä kauppaa?

KARHU: Täydellisesti. Nämä poikkeusolot --

LAHJA (Karhun edessä): Mutta äiti ei saa tehdä väärin muuta kuin
lainmukaisesti ja lain säätämässä järjestyksessä. (Äidille.) Ettet
joudu linnaan. Sinun parastasi minä katson.

KARHU: Epäilemättä.

HERMAN: Kaksikymmentäviisituhatta! Ei. Silloin vaadin minä avioeron.

LAHJA: Häntäkin pelottaa. Siihen on sittenkin koira haudattu!

EEDIT: Kaksikymmentäviisituhatta!

KATARIINA: Kaksikymmentäviisituhatta! Tuntuu, että se on unta!

LIINA: Herra Karhu, neuvokaa meille muillekin tie rikkauteen.

EEDIT: Niin, neuvokaa.

KARHU: Mikään ei ole nykyään helpompaa.

HERMAN: Mutta keinotteletteko te itse?

KARHU: Minä? Ei, miksipä minä keinottelisin -- minulla niin sanoakseni,
on paikka --

HERMAN: Se on oikein.

LAHJA: Te ette siis keinottele?

KARHU: Ei -- en keinottele.

LAHJA: Minä hyväksyn teidät!

KATARIINA: Saanhan maksaa teille vaivoistanne?

KARHU: Ei kiitos. Minulla, kuten sanottu, on paikka, niin että tuota,
minkä tarvitsen, aina saan, aina saan --

LAHJA: Isä, sinä maalasit minulle suotta maailman liian mustaksi. Mikä
oli tarkoituksesi?

KARHU: Musta? -- Ei musta, ei musta ollenkaan (hätääntyy) --

KATARIINA: Nyt te olitte sen näköinen kuin ennen pienenä
naapurinpoikana, kun juoksitte meille ja säikähditte rohkeuttanne.

KARHU: Sain teiltä aina suuren voileivän, (hymyilee) kiitos (kumartaa
kömpelösti).

HERMAN (kaataa Karhulle kahvia): Olkaa hyvä. (Lahjakin ojentaa
kuppinsa.) Kahvi on lopussa. Odota, haen lisää. (Menee kyökkiin
hakemaan.)

KATARIINA: Odota, odota, sotket vain. (Menee perästä.)

EEDIT (istuutuu kauemma Liinan viereen): Lahja, tarjoa herra Karhulle
lisää leipää.

EEDIT (Liinalle, joka tekee käsityötään): Sinä olet ahkera. Onpa se
kaunista! (Katsovat käsityötä.)

LAHJA (tarjoten Karhulle leipää): Olkaa hyvä. Ei, ei sitä, se on
palanut. Milloin menette naimisiin?

KARHU: En ole koskaan sitä vielä ajatellut.

LAHJA: Mutta kaikki ne menevät.

KARHU: Kaikki.

LAHJA: Onko se hullunkurista?

KARHU: Ei --

LAHJA: Sillä se on käytännöllistä tietysti. Jos elämää katsoo
järkikannalta --

KARHU: Neiti tarkoittaa tietysti, että -- ajatellen järkevästi,
järkikannalta --

LAHJA: Tietysti. -- Minä, näettekö, minä olen järki-ihminen.

KARHU: Epäilemättä.

LAHJA: Ja luulen, että jos rakastun, rakastun järkevästi, ajatellen,
järkikannalta, kunnon mieheen, enkä vain siihen, jolla on rahoja.

KARHU: Ep-epäilemättä --

LAHJA: Ei niin, etten ymmärtäisi niiden arvoa ja käytännöllistä
merkitystä, tietysti, kaikki ymmärrän, en rikastakaan halveksi.

EEDIT: Siinä se kuultiin. Et sinäkään valintapiiriisi ihan kaikkia
sulje.

LAHJA: Enhän minä siihen neekerejäkään sulje.

EEDIT: Mutta miljonäärin otat?

LAHJA: En kiellä miljonääriä onneaan koettamasta. Vaikka miljoona
tuohon eteeni säkissä putoaisi, en säikähtäisi, sanoisin vain: kiitos,
hyvä on. Monesti kuvittelenkin, että minulla on miljoonia.

KARHU: Kuvitteluissaan onkin rikkaampi kuin todellisessa elämässä --
epäilemättä.

LAHJA: Mutta jos painun liikoja kuvittelemaan, tukistan itseäni ja
sanon: tule järkiisi jo! Sillä en ajattele sekaantua täällä moniin
vyyhtiin.

EEDIT: Tyhmyyksiä!

KARHU: Ei, epäilemättä. Lapset näkevät paremmin kuin me, me --

LAHJA: Se ei ollut oikein sanottu. En ole lapsi, olen täysi-ikäinen
kohta.

KARHU: Pahoittaako mieltänne? Pyydän anteeksi.

LAHJA: Ei se mitään, saatte anteeksi. Sillä minä pidän teistä.
Oikeastaan ette voi minua loukata, olette sellainen.

KARHU: Jos sen tekisin, en antaisi sitä itselleni anteeksi -- en,
epäilemättä en.

LAHJA: Ettekö? Mutta se ei olisi oikein. Pitää voida antaa
itsellensäkin anteeksi, pitää kohdella itseäänkin ihmisiksi, kurittaa,
rakastaa sitä. Siitä riippuu kaikki, kaikki menestys.

LIINA (nousten ylös): Nyt täytyy minun lähteä jo. Hyvästi nyt, Eedit!
Hyvästi, Lahja!

EEDIT: Hyvästi.

KARHU (nousten): Hyvästi.

LAHJA: Onko niin kiire?

KARHU: Kyllä. Terveisiä rouva Ahlroosille. Iltasilla tulen häntä
tapaamaan.

LAHJA: Enhän kyllästyttänyt teitä?

KARHU: Ei. Minä, päinvastoin -- epäilemättä -- hyvin --

LAHJA: Minäkin -- epäilemättä -- hyvin iloinen.

    Karhu ja Liina -poistuvat.

EEDIT: No, mitä tämä nyt oli?

LAHJA (riemuissaan): Nyt minä tiedän, tiedän sen!

EEDIT: Minkä?

LAHJA: Sen. Miten hyvältä tuntuu -- kuin jotakin ihmeellistä olisi
tapahtunut.

EEDIT: No mitä?

LAHJA: Hänet minä otan -- epäilemättä!

EEDIT: Oletko hullu. Nythän hänet ensi kertaa näit.

LAHJA: Nyt -- se riittää. Kun olin pieni, oli hän suuri poika, silloin
en häntä nähnyt. Mutta nyt, nyt näin minä hänet ja minulle selvisi se.

EEDIT: Mikä?

LAHJA: Se, juuri se. Satuin menemään liian likelle häntä, näin hänen
sieluunsa saakka. Kuinka hän on kaunis sisältäpäin. Ihan kuin isä.
Siksi, siksi minä häntä rakastan. Minä rakastan. Enpä olisi eilen
tiennyt, että se oli hän!

EEDIT: Kylläpä olet pilalla. Älä edes muille hulluuksistasi puhu.

LAHJA: En muille kuin asianomaiselle.

EEDIT: Varo!

    Ovikello soi.

EEDIT: Varo sitä!

    Aliina käy aukaisemassa. Anna Aaltonen tulee sisään.

EEDIT: Sepä yllätys, tervetulemaan, milloin täti on tullut kaupunkiin?

ANNA: Tulin joku päivä sitten.

EEDIT: Kuinka kauppa sujui maalla?

ANNA: Hyvinhän se sujui. Muotitavaroiden saanti on hyvin vaikeata,
lopetin sentähden liikkeen ja arvelin muuttaa tänne. (Lahjalle.) Miten
sinä olet kasvanut suureksi ja kauniiksi.

LAHJA: Ihanko totta suureksi? Voi! Olen kohta täysi-ikäinen. Kahden
vuoden perästä.

ANNA: Ja se on hauskaa?

LAHJA: Niin tavattoman hauskaa. Tämä elämä kun on sellaista. Yhä se
vieläkin minua yllättää.

ANNA: Sellaista se on. Joku yllätys sillä aina on. Odotahan.

LAHJA: Oh, minä olen niin iloinen elämästä, kaikesta tästä. Kaikkien
pitäisi tänne tulla, elämään -- tähän!

ANNA (katsellen ympärilleen): Täällä näyttää tämä melkein kodilta,
mutta lasta en missään näe.

LAHJA: Lasta ei heillä ole -- ikävä -- epäilemättä.

ANNA: Se ei ole oikein.

LAHJA: Se ei ole oikein -- lapsia kohtaan.

EEDIT: Kyllä on hyvä, ettei niitä ole. Aikakin on niin kallis. (Aikoo
mennä, kääntyy takaisin.) Olepas hyvä, Lahja, ja katso, joko kahvi on
valmista, ja sano, että täti on täällä. (Lahja menee.)

EEDIT: Eihän tämä nykyinen elämä ole muutenkaan vakiintunutta,
tilapäistä ihan.

ANNA: Ei se sen vakiintuneemmaksi koskaan tule.

HERMAN (tulee sisään): Terve tulemaasi, Anna.

    Eedit menee kyökkiin.

ANNA: Niin, tänne sitä taasen tulin. Mitäs arvelet?

HERMAN: Kuinka sitä kysytkään! Hauskahan se on!

ANNA: Kun on näin vanha, on sama, missä on. Ne ristiriidat -- niille
käy hyvin hullusti vanhaksi tultua.

HERMAN: Niin käy. Mutta miten sitä kaipasi ennen?

ANNA: Vuosikymmenten tuulta ja tuiskua ei mikään kaipaus kestä. Ainahan
sitä jos jotakin luulee ja luulottelee.

HERMAN: Tarkoitatko, että se, mitä on elänyt, ei pysyisi elettynä ja
totena?

ANNA: Siitä selviää.

HERMAN: Tosi jää aina todeksi. Sano se tälle vanhalle -- aasille vielä.

ANNA: Hän on lapsellinen.

KATARIINA (syöksähtää sisään): Terve tulemaan, Anna. Eedit sanoi, että
olet muuttanut tänne. Sehän oli hauskaa.

ANNA; Muutin pois taas.

KATARIINA: Kuinka liikkeesi siellä menestyi? Saitko säästöjä?

ANNA: Aina vähän.

HERMAN: Ajattelehan, että meidän äitikin on nyt rikastunut.

ANNA: Rikastunutko?

KATARIINA: Mitäpä minun rikkauksistani. Annalla on tietysti paljon
enemmän.

HERMAN: Katariina on keinotellut.

ANNA: Keinotellut? Kuinka se on mahdollista?

KATARIINA (katselee Annaa ja Hermania mustasukkaisena): Onko se niin
mahdotonta? Tahi onko se syntiä sinunkin mielestäsi? Siinä sitä ollaan.
Tietysti se on syntiä. Siitä nähdään, mihin me köyhät vaimot joudumme
ja mitä palkkoja me olemme saaneet elämän pitkistä kärsimyksistä. Missä
ovat säästöt meidän töistämme?

ANNA: Mutta mihin me säästöjä tarvitsemme? Hautaanko?

HERMAN: Annahan meille kahvia, äiti.

KATARIINA (kaataa): Olkaa hyviä.

ANNA: Me olemme jo vanhoja ja järkeviä, niin ettei pitäisi tuhlata
aikaa tyhjiin riitoihin.

KATARIINA: Olemme vanhoja, mutta luuletko sen lohduttavan minua, sillä
en ole niin vanha, etten entistä muistaisi, muistaisi miten sinä tulit
meille hyvänä ystävänä, tulit ja veit minulta sen ainoan, mikä minulla
oli. En, en koskaan niin vanhaksi tule, että sen unhottaisin.

ANNA: Sinä kiihdyt suotta. Olenko tehnyt sinulle mitään pahaa?

KATARIINA: Sinusta oli nautinto nähdä, miten kaikki sinuun rakastuivat,
ja miten vähäinen meidän välimme oli, sinä kokeilit, ja siihen se meni
minun elämäni.

ANNA: Vähäänpä meni.

KATARIINA: Ajatteletko, ettei se minkään arvoinen ollut?

ANNA: Ihanko sinä itsekin uskot, että toinen voi toiselta jotakin
ottaa.

KATARIINA: Voi ottaa ja voi kaikki viedä. Minua on loukattu niin
syvästi, kuin ihmistä voi loukata, minua on häväisty: mitä minä olen
kärsinyt, sitä ei viisaustieteen tohtorikaan tiedä.

ANNA: Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun --

KATARIINA: Kaksikymmentä vuotta tahi yksi päivä, iankaikkisuudessa on
se sama.

HERMAN: Niinkuin meidän rakkautemmekin, eivät ne taida hehkullaan
iankaikkisuutta lämmittää.

ANNA: Jos olisin ollut rakastunut, minun kärsimykseni olisi ollut
suurempi, sillä sinä sait pitää Hermanin.

KATARIINA: Minäkö?

ANNA: Sinä.

KATARIINA: Minä olin hänen silmiensä edessä. Sinä olit hänen
sydämessään.

ANNA: Sinulle jäi koti.

KATARIINA: Kaksi huonetta.

ANNA: Ja lapset.

KATARIINA: Vain huolia niistä.

ANNA: Sinä olet saita sydämeltäsi, ja siitä johtuu mustasukkaisuutesi.
Sinulla ei ole ollut syytä siihen.

KATARIINA (epäröiden): Eikö ole ollut syytä?

ANNA: Ei ole ollut syytä.

HERMAN: Ei ole ollut syytä. Katso, Anna, häntä hävettää jo. Hän on hyvä
-- mamma.

ANNA: Emmekö jo pääse tästä?

KATARIINA: Sinä olet komea, Anna, sinuun voisi vieläkin rakastua?
Vannokaa, ettei siinä ollut mitään.

HERMAN: En sitä vanno. Olihan siinä. Pari pientä suukkoa, joista sinä
olet elämäsi pannut, mutta joista sinulle oikeastaan ei ole ollut muuta
kuin puhdasta hyötyä. Aina sinä olet saanut hyökätä päälleni kuin
filistealainen ja pehmittää minua miesparkaa, pehmittää kaikki nämä
vuodet, poloista!

KATARIINA: Ha-ha-haa!

ANNA: Ha-ha-haa!

KATARIINA: Jospa se on totta? Kuka täällä toden tietää!

HERMAN: Oletko tyytyväinen?

ANNA: Ja alat viisastua vähitellen?

KATARIINA (huomaa, kun Herman katsoo Annaan): Ei, naura, naura sinä
vain yksin. Minä en siihen yhdy. Minä en ole voinut erehtyä. Te olette
pettäneet minua, te petätte vieläkin. Minä tunnen sen hermoillani. Älä
ikävöi, Herman, sinä saat hänet. Odota, odotahan vain --

ANNA (nousten ylös): Hyvästi, koska tuotan häiriötä.

KATARIINA: Älä mene, Herman saa nyt valita!

HERMAN: Oletko hullu.

KATARIINA: Valitse, valitse! Minun sydämeni on niin täysi, täysi kuin
Turusen pyssy.

HERMAN: Ha-ha-haa.

KATARIINA: Ota, ota toinen, ota omasi. Nyt on minulla varaa puhua, nyt
olen vapaa ihminen. Kaksikymmentäviisi tuhatta. Niillä lunastan minä
vapauteni ja elämäni!

ANNA: Hyvästi.

HERMAN: Hyvästi. (Anna menee.) Sinä olet sairas.

KATARIINA: Hullu, tarkoitat, ei, olen vapaa, rikas, ja minulla on varaa
tuntea ja pitää yksityiset tunteeni.

    Ovikello soi. Eedit tulee aukaisemaan.

EEDIT: Joko täti meni?

HERMAN: Hänellä oli kiirettä.

EEDIT: Sepä ikävää. (Menee etehiseen.)

    Somero tulee sisään.

EEDIT: Terve tulemaan, herra kauppaneuvos.

SOMERO: Pyydän saada onnitella syntymäpäivän johdosta. (Antaa kukkia.)

EEDIT: Paljon kiitoksia. Saanko esittää --

SOMERO: Vanhoja tuttuja. (Tervehtii Hermania ja Katariinaa.)

HERMAN: Muistatteko vielä?

SOMERO: Kävin kasvavana ollessani valokuvausliikkeessänne, muistan
hyvin, pieni, sievä atelieri pihan perällä.

KATARIINA: Minäkin muistan kauppaneuvoksen, siitä on liki kaksikymmentä
vuotta.

SOMERO: Oikein, olin koulupoika silloin, elin toisissa olosuhteissa --
no, se oli sitä aikaa.

KATARIINA: Sitä aikaa. Ajat ovat siitä muuttuneet.

EEDIT: Tehkää hyvin ja istukaa. Haen kuumaa kahvia.

SOMERO: Kiitos.

KATARIINA: Annahan, kun minä -- (ottaa Eeditiltä tarjottimen, menee
kyökkiin).

SOMERO: Siis syntymäpäivä -- niin nuori --

HERMAN: -- ja jo syntymäpäivä. Nuorikaan ei voi olla ilman
syntymäpäivää. Sattuiko sinulle parempaa tupakkaa, Eedit?

SOMERO: Kiitos, en polta.

    Herman etsii tulitikkuja. Menee kyökkiin.

EEDIT: Oli oikein ystävällistä, että tulitte.

SOMERO: Enhän ollut tunkeilevainen?

EEDIT: Ette, päinvastoin.

SOMERO: Olin jo kauan ajatellut, että pitäisi käydä. Olen katsellut
teitä usein tietämättänne.

EEDIT: Oh --

SOMERO: Olen ihaillut teitä ja kadehtinut miestänne. Hänelle on suotu
onni.

EEDIT: Niinkö luulette? Meidän elämämme on hyvin rajoitettua
ulkonaisesti.

SOMERO: Kallis aika. Mutta elämä on sitä miksi sen tahtoo tehdä,
uskotteko?

EEDIT: Vain voimakas voi luoda sen mieleisekseen.

SOMERO: Viisas. Nainen on viisas, ja siksi hänellä on valta.

EEDIT: Kenen yli?

SOMERO: Sen joka on heikompi häntä, miehen.

EEDIT: Sanoja.

SOMERO: Olen ihaillut teitä, olette nähnyt sen, te tiedätte, että
teillä on valta ylitseni, käskekää, minä tottelen.

EEDIT: Hyvä. Minä käsken, olkaa järkevä. Te olette pari kertaa
pysähtynyt kadulla --

SOMERO: Katselemaan teitä.

EEDIT: Älkää luulko, että se riittää voittamaan --

SOMERO: En luule mitään. Voittaakseen teidät pitäisi olla maailman
rikkain ja -- onnellisin.

EEDIT: Tiedättekö, että teidän puheenne loukkaa.

SOMERO: Olen tottunut käymään suoraan asiaan käsiksi.

EEDIT: Se tapa voi olla hyvä kauppoja tehdessä. Mutta minä en ole
myytävänä.

SOMERO: Te rankaisette minua liian kovasti. Mitä olen tehnyt? Olen
hyvin onneton.

KATARIINA (tuo leivoksia): Sinullahan ovat kahvit ihan lopussa, lapsi
parka. Ja sokeriakaan ei ole yhtään.

SOMERO: Sokeria on vaikea saada. Saanko lähettää laatikon omistani?

KATARIINA: Paljon kiitoksia, se on liikaa.

EEDIT: Ehkäpä tässä jotenkin toimeen tullaan.

SOMERO: Mutta minua ilahduttaisi, siksi sallitte kai? Olen nyt
häirinnyt teitä, rouva Ahlroos. Kiitos, ei kahvia enää.

KATARIINA: Puoli kuppia.

SOMERO: Kiitos. Rouva Ahlroos on niin nuori vielä itsekin ja tuollainen
tytär jo.

KATARIINA: Kaksi tytärtä, herra kauppaneuvos. Pitääpä näyttää toinen
(kyökin ovelta), Lahja, Lahja, tulehan tänne nyt.

    Lahja tulee ja tervehtii.

SOMERO: Tämä on nuorempi?

KATARIINA: Nuorempi.

SOMERO: Viidentoista?

LAHJA: Ei toki viidentoista vähääkään. Viisitoista mennä huilahti, kun
olin viidentoista. Olen täysi-ikäinen -- kohta. Tämä on vanha hame,
niin se on lyhyt.

SOMERO: Onko hauska elää?

LAHJA: Epäilemättä -- ihanaa!

SOMERO: Kuulkaa häntä. Mistä te tiedätte, minkälaista elämä on?

LAHJA: Enkö olisi ehtinyt sitä jo nähdä? Tuhannesti!

KATARIINA: Elämänhalua heillä on, Luojan kiitos.

SOMERO: Onko teistäkin elämä yhtä ihanaa, nuori rouva, onko teillä
vielä jäljellä sama elämänhalu?

EEDIT: Minulla? Ei. --

LAHJA: Hänellä on halu rikkauteen. Neuvokaa hänelle tie rahakasalle,
niin saatte nähdä, että haluja hänellä on jos mitä!

SOMERO: Niinkö? No, se on helppoa.

EEDIT: Lahja!

SOMERO: Luottakaa minuun, pikku neiti. Jos voin tehdä jotakin, teen.

EEDIT: Lahja on mahdoton.

LAHJA: En ollenkaan. Näetkö, en minä aina tyhmyyksiä tee.

KATARIINA: Lapsi on lapsi. Hän luulee, ettei tarvitse muuta kuin tavata
joku, joka neuvoo, niin asia on selvä. Sattui näet minulle niin
onnellisesti, että tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan ja minä
sanoin: Neuvokaa minulle, herra Karhu, miten rikastua. Ja hän neuvoi,
ja nyt on minulla kaksikymmentäviisi tuhatta.

SOMERO: Kaunista aluksi. Mitä, jos me ne sijoitamme yhdessä?

KATARIINA: En sitä tarkoittanut.

SOMERO: Tietysti ette. Mutta olkaa hyvä ja tulkaa konttoriini huomenna.

KATARIINA: Kiitoksia, paljon kiitoksia.

SOMERO: Ja kiitoksia kahvista ja leivistä. Erinomaisia. Valitan, että
minun on mentävä. (Eeditille.) Toivon, että pian saan tavata teitä.

EEDIT: Kiitos käynnistä.

    Somero menee.

LAHJA: Saanevatko kaikki, joilla on selkäranka rahasta, tuollaisen
varmuuden ja ylemmyyden? Hänpä ei epäröinyt.

KATARIINA: Hänpä oli ystävällinen.

EEDIT: Haittaako se varmuus ja ylemmyys, kun on vara olla ylempi?

LAHJA: Olisit sitten ollut ystävällisempi sinäkin.

EEDIT: Ja unohtanut, että olen naitu nainen, jonka kuitenkaan ei
tarvitse hänen rahoillensa kumartaa.

KATARIINA: Älä ole siitä niin varma. Et tiedä vielä, mitä voit tarvita.
Matka on pitkä edessäsi.

EEDIT: Rahoilla ei sentään kaikkea saada.

KATARIINA: Niillä on saatu tähän asti jotakuinkin kaikkea.

LAHJA: Ei onnea.

EEDIT: Ei rakkautta.

KATARIINA: Niitä on saatu -- jos niitä on. Ette tiedä, ette tiedä
vielä. Äiti tietää kaikki. -- Oo, rahoja, rahoja! Miten olen kärsinyt
niiden tähden! Mikä pitkä alennus on elämäni ollut! Ilman rahoja ei
ihminen ole ihminen. Hänellä ei ole oikeutta tuntea mitään, häntä saa
häväistä, polkea, hänen pitää jaksaa peittää kaikki, koko olemisensa,
salata ihmisyytensä ja kärsimyksensä. Hänen täytyy tylsyä, mykistyä,
ottaa vastaan joka isku valittamatta. Äiti tietää kaikki. Siksi täytyy
toimia. Tahdon rahoja, tahdon rahoja, joilla voin ostaa teidät
vapaiksi, ostaa teille elämän, ette tiedä vielä, mitä elämä on, mutta
minä lahjoitan sen nyt teille. (Panee päällysvaatteet päälleen.) --
Pitää kiiruhtaa, kiiruhtaa, ettei onni livahda tiehensä. Ajattele,
Eedit, aina mitä teet ja tee punniten kaikki, tee kirkkaasti tekosi,
ota huomioon aika ja mahdollisuudet, koskaan ne eivät samoina palaa.

    Herman tulee sisään.

HERMAN: Joko vieras meni?

KATARIINA: Jo meni. Joudu, lähdetään.

HERMAN: Lähdetään, lähdetään -- sammuttamaan tulipaloa. Hyvästi, Eedit.
Joudupas, Lahja.

EEDIT: Hyvästi.

    Menevät. Samassa tulee kotiin Jaakko.

JAAKKO: Kaikki läksivät jo.

EEDIT: Jo läksivät.

JAAKKO: Mihin heillä oli sellainen kiire?

EEDIT: Ajattele, äiti on alkanut keinotella. Hänellä oli kuin kuumetta.

JAAKKO; Keinotella? Sepä ikävää.

EEDIT: Miksi? Etpä sinä pystynyt yhtään kotia auttamaan. Katsoit kai,
ettei se ollut sinun velvollisuutesi, että nämä vanhat sai jättää oman
onnensa nojaan nälkää näkemään.

JAAKKO: Mutta Eedit, mitä sinä puhut ja millä äänellä?

EEDIT: Puhun mitä ajattelen ja äänellä sillä, joka vastaa tunteitani.
Luuletko minusta olevan hauskaa sen, että äitini keinottelee ja etsii
apua ja neuvoja kaikilta, niinkuin Karhulta ja Somerolta? Mitä olet
sinä tehnyt heidän tähtensä?

JAAKKO: Etsiikö Somerolta apua? Ja sen sinä sallit?

EEDIT: Miksi en?

JAAKKO: Mitä hän sanoi täällä käydessään?

EEDIT: Ei mitään.

JAAKKO: Hän tapasi minut kadulla ja sanoi, että hän oli päättänyt
ylentää palkkani. Piileekö siinä ehkä jotakin?

EEDIT: Mistä minä tiedän, mitä siinä piilee.

JAAKKO: Minä tarkoitan, että miksi hän juuri nyt palkkaani korotti?
Miksi, miksi, sano?

EEDIT: Mistä minä sen tiedän. No, nythän sinulla ei ole niin suurta
puutetta enää.

JAAKKO: Meillä ei ole ollut puutetta. Meillä on ollut varoja sen verran
kuin olemme tarvinneetkin.

EEDIT: Itsellesi tarvinnut. Mutta minusta ei. Minä sanon, minä en tätä
puutetta hyväksy. Se on häpeällistä. Me olemme ja pysymme narreina.
Minä sanon, saat katsoa eteesi, jos tahdot. Minä tahdon elää.

JAAKKO: Someroko sen ajatuksen tartutti sinuun?

EEDIT: Mustasukkainen! Ja olisiko se sinusta niin vaarallista?

JAAKKO: Eikö ole vaarallista?

EEDIT: Älä kiihdy suotta.

JAAKKO: Suotta? Onko se suotta, että omastani kiinni pidän?

EEDIT: Mikä on sinun omasi?

JAAKKO: Sinä olet minun!

EEDIT: Millä sinä olet minut omaksesi ostanut ja millä maksanut?

JAAKKO: Eikö minun rakkauteni merkitse mitään?

EEDIT: Riittääkö sinun rakkautesi hinnaksi ihmisestä? Ja mikä oikeus
sillä on orjuuttaa minua koko elämäni ajaksi?

JAAKKO: Orjuuttaako?

EEDIT: Orjuuttaa. Enkö ole ollut sinun orjasi, sinun käskyläisesi tähän
saakka? Onko minulla ollut varaa ainoaankaan vapaaseen ajatukseen?

JAAKKO: Mitä minun on siis tehtävä?

EEDIT: Keinottele. Käytä tämä sota-aika rikastuaksesi.

JAAKKO: En voi.

EEDIT: Saat tehdä sen.

JAAKKO: Teen työtä. Pyydän sinua kärsimään vielä -- rakkautesi nimessä.

EEDIT: Kärsimään? Ei kiitos. Ja rakkauden nimessä? Ei kiitos. Puhut
siitä rakkaudesta kuin jostakin varmasta ja olevasta, kuin myntätystä
rahasta, jolla voi jotakin ostaa. Jos sitä olisi, luuletko, että me
naiset rakastaisimme juuri sitä, jolta leipämme saamme? Olisipa se
yksinkertaista! Tahi ettäkö tämä maailma ja nämä olot rakkautta
kasvattavat? Ei kiitos. Olisipa se ihmeellistä!

JAAKKO: Mitä puhut? En tunne sinua enää.

EEDIT: Et tunne, kun et ole koskaan tuntenutkaan. Teillä pitää olla
nainen. Se ostetaan ylöspidolla, se on hyvin yksinkertainen juttu.
Mutta nainenkin tarvitsee elää.

JAAKKO: Olet oikeassa. Me koetamme vielä.

EEDIT: Minun mieleni mukaan?

JAAKKO: Oikean mukaan.

EEDIT: Se ei riitä.

JAAKKO: Minä rakastan sinua.

EEDIT: Se ei riitä. Mitä minä rakkaudella! Se on sana vain. Elääkseni
tarvitsen minä muuta, tarvitsen rahaa, rahaa! Ilman rahaa ei ole kotia,
ei siveyttä, ei oikeutta olla eikä elää, ilman rahaa ei ole
halvintakaan rakkautta!

JAAKKO: Mutta ihmisyyttä on.

EEDIT: Missä sitä on? Sodissako, tässä teidän yhteiskunnassanne?
Sivistys on rahakysymys niinkuin kaikki muukin. Siksi tahdon minä
rahaa, rahaa. Tahdon tuntea sen vallan, tahdon nauttia, elää, niinkuin
aikalaiseni elävät.

JAAKKO: Sinä olet järjetön'

EEDIT: Yhtä järjetön kuin koko maailma on ollut ja on!

    Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS


Sama huone, kalustettu uusilla, loistavammilla huonekaluilla.
Kirjoituspöytä oikealla, leposohva vasemmalla. Sen edessä seisoo Eedit
aamupuvussa.

    Ovikello soi.

EEDIT (kyökkiin): Aliina! Aliina ei kuule.

EEDIT (vihaisemmin): Aliina!

ALIINA (tulee sisään): Mikä hätä?

EEDIT: Mikä hätä! Ei mitään hätää. Jos hätä olisi, et sinä hädässä
pystyisi auttamaan kumminkaan. Hätä? Niinkö sitä puhutellaan ihmisiä.

ALIINA: Ihmisiä! (Pyörähtää poispäin.)

EEDIT: Ihmisiä, ihmisiä juuri! Sanopas vielä niinkuin äsken, jos
uskallat.

ALIINA (sävyisämmin): Sanoin "ihmisiä!" Eikö rouva olekaan ihminen?

EEDIT: Senkin käärmeensilmä!

ALIINA: "Käärmeensilmä." Rouva sanoo uudelleen sen!

EEDIT (sävyisästi): Sanoin "käärmeensilmä", niin sanoin,
"käärmeensilmä", sanoin, mitä pahaa siinä on? Sillä mikäs muu sinä olet
kuin käärmeensilmä -- sellaiset suuret, loistavat silmät kuin
käärmeellä.

ALIINA: Itse ne jaksan kantaa ja itse niillä katselen.

EEDIT: Voisin niillä katsella minäkin ja kunniakseni niillä
katseleisin.

ALIINA: Ha-ha-haa!

EEDIT: Ha-ha-haa!

    Ovelle soitetaan.

EEDIT: No, olepas hyvä ja avaa se viimeinkin (puuteroipi itseään).

    Aliina menee avaamaan ja tuo askin, josta ottaa
    uuden silkkileningin.

EEDIT (ihastellen): Ihana, sano, eikö ole ihana kangas? Autapas vähän
minua, niin pannaan se päälle. (Aliina auttaa häntä.)

EEDIT (katsellen itseään peilistä): Mitä sanot, no?

ALIINA: Ihana, voi, miten ihana? Rouva on ihan toisen näköinen. Niin
komea kuin keisarinna kiiltokuvissa. Suurenmoinen. Kruunu vain puuttuu.

EEDIT: Vai kruunu? Suurenmoista, sinä pikku hupakko! Vaan niin olenkin
siisti ihmiseksi, ihan toisen näköinen. Mutta tiedätkö, et sinäkään
ruma olisi, jos sinut oikein puettaisiin. Ihan tässä molemmat
keisarinnoista käytäisiin, jos niin puute tulisi.

ALIINA: Hyvinkin käytäisiin, rouva etenkin. Rouvalla on tuo käytöksen
varmuus ja välinpitämätön ylenkatse, joka on valmista sivistystä jo,
sitä korkeampaa ihan. Rahaa kun vain olisi rajattomiin.

EEDIT: Ei tyhmästi sanottu. Tuossa on sinulle kymmenmarkkanen.

ALIINA: Kiitos, kiitos.

EEDIT: Tämän leningin muistoksi. Ota, vie se aski vain pois, laskun
maksan toiste, se on jo puhuttu. (Aliina vie askin pois ja tulee
takaisin.)

EEDIT: Ja sanon vielä, jos olet minulle uskollinen, naitan sinut sillä
tavalla, ettet tarvitse katua.

ALIINA: Totta kai uskollisena pysyn.

EEDIT: Vieläkö se puotilainen on ahdistellut sinua?

ALIINA: En sitä ota, olen sanonut sille suoraan, että parempi katsoa
kuin katua. Ja kyllä hän nyt jo ymmärtää, etten minä terveellä järjellä
ihan hirsipuuhun mene.

EEDIT: Muuten kuin väliaikaisesti.

ALIINA: Senkin vain rahapussia hakemaan, jos se siinä riippuu.

EEDIT: Oikein. Valitse vain viisaasti, et kadu.

ALIINA: Kyllä, rouva. Rouva on niin hyvä, neuvoo minua kuin omaa
lastaan.

EEDIT: Tietysti neuvon. Ja sanon vielä, varo pikku rakastumista! Näes,
rakkautta ei saa ottaa niin vakavasti kuin luulee. Tahi paremminkin
sanoen, se pitää ottaa vieläkin vakavammin kuin luulee sen pidettävän
ottaa.

ALIINA: Ha-ha-haa!

EEDIT: Niin vakavasti, että kun rakastaa, rakastaa niin vakavasti,
ettei muuta ajattele, ei naimistakaan. Ja kun naimisiin menee, menee
niin vakavasti, ettei muuta ajattele, ei rakkauttakaan.

ALIINA: Ha-ha-haa.

EEDIT: Pidä mielessäsi tämä, ettei unohdu!

ALIINA: Pidän, rouva.

EEDIT: Ja kerran kiität sinä minua vielä. Tahdon olla ystäväsi. Olen
siksi kansanvaltainen, laajemmin katsoen en näe eroa ihmisten ja
ihmisten välillä, ja etenkin nainen ja nainen ovat yhtä ja samaa
samantapaisine elämäkertoineen, pyrkimyksineen ja huolineen, ja mies se
on vain mies, meitä varten, käytettäväksemme pantu, etkö ole sitä
huomannut?

ALIINA: Olen toki. Ja ehkäpä ymmärrän enemmän kuin rouva luuleekaan.

EEDIT: Tiedän, että ymmärrät.

ALIINA: Ymmärrän olla kiitollinen teille, sillä minä ihailen teitä
monessa suhteessa.

EEDIT: Enkö sanonut: nainen ja nainen ovat yhtä. Siksi on meidän
vedettävä samaa köyttä näissä kotioloissakin.

ALIINA: Voi, miten ymmärrän.

EEDIT: Hyvä. Ja annapa nyt herralle voileipiä, hän lähtee matkalle.

ALIINA: Kyllä, rouva. (Poistuu kyökkiin.)

    Jaakko tulee sänkykamarista kapsäkki kädessä.

JAAKKO: Miten kaunis sinä olet. En tahtonut tunteakaan.

EEDIT: No, sopiiko tämä?

JAAKKO: Sopii mainiosti. Olet kuin toinen ihminen.

EEDIT: Vaate varren kaunistaa.

JAAKKO: Olet muutenkin kaunis. Olet yhä kaunistunut viime aikoina.

EEDIT: Olet alkanut katsella minua taas, siinä se.

JAAKKO: Niin olenkin. Ja yhä enemmän, syvemmin pidän sinusta. Tunnen
onneni yhä täydemmin. Että sinä olet minun, sitä ajattelen aina, se
tekee minut rikkaaksi. Tässä välillä, kuinka se olikaan mahdollista,
olin sen unohtanut.

EEDIT: Olit unohtanut, sinulla oli vain työ ja aina työ mielessäsi. Ja
minulla oli hyvin ikävä. Minä istuin täällä kolme vuotta ja odottelin
sinua kotiin. Minä olin onnellinen, kun sain palvella sinua, kun nappi
putosi nutustasi ja sain ommella sen. Minä olin sinulle välttämätön,
arvelin. Kukaan ei olisi sitä nappia niin hyvin osannut ommella kuin
minä, arvelin.

JAAKKO: Ei osaakaan.

EEDIT: Koetin olla hyvä ja kelpo vaimo, enkö koettanut?

JAAKKO: Koetit ja olitkin.

EEDIT: Mutta minä odotin kiitosta, minä odotin että olisit sanonut sen.
Mutta niitä sanoja, joita odotin, ei tullut.

JAAKKO: Minä olin sinusta niin varma, siksi ei tullut sanotuksi, miten
onnellinen olin. Jopa senkin unohdin, että olin onnellinen, niin tyhmä
minä olin.

EEDIT: Niin olit.

JAAKKO: Minulla oli tällainen sievä koti ja tällainen sievä vaimo sen
vartijana. Hyvä vaimo. Kun olin köyhä, ei se pyytänyt paljon, se tyytyi
vähään. Kaikki oli sille liian niukkaa, mutta se ymmärsi, että joka
pala oli työllä ansaittua, ahkeralla työllä ja kieltäymisellä.
Sellainen nainen! Miten onnellista!

EEDIT: Mutta nyt, kun olot ovat parantuneet, kun voimme rahojenkin
puolesta elää vapaammin, eikö nyt ole vieläkin onnellisempaa?

JAAKKO: Tietysti -- ehkä. Nyt huomaan sinut, nyt ajattelen vain sinua,
nyt näen vaatteittesi joka poimunkin -- nyt pelkään.

EEDIT: Niin, onhan minun täytynyt huomautella itseäni, sillä tavalla
olen päässyt pois vankeudestani. Mutta eihän se ole pahaksi,
poika-kulta?

JAAKKO: Ei, ei. -- Vaan minun luotani et saa pyrkiä pois (tarttuu
Eeditin käteen) -- minä en laske sinua, minä pitelen sinusta kiinni,
minä rakastan sinua!

EEDIT: Rakasta, rakasta vain!

JAAKKO: Sillä sinä olet minun. En anna sinua muille!

EEDIT: Et saa rutistella leninkiä!

JAAKKO: Ah, anteeksi! Niin kaunista silkkiä!

EEDIT: Eikö ole? Nyt sota-aikana, kun villatavara on niin kallista,
täytyy käyttää vain silkkiä.

JAAKKO: Mutta kestääkö se?

EEDIT: Se kestää, siinäpä se. Ja siinä tuntuu niin hyvältä ja puetulta.

JAAKKO: Sehän hauskaa, mutta mitä minun pitikään -- eikö ne tule
kalliiksi leningit nyt?

EEDIT: Ei niinkään kalliiksi kuin voisivat tulla, jos oikein kalliita
olisivat. Tietysti ompelija ottaa muutaman markan enemmän, mutta senhän
suopi, täytyyhän hänenkin elää.

JAAKKO: Tietysti, tietysti. Hauskaa, että olet tyytyväinen.

EEDIT: Olen. On niin ihanaa, kun elämässä on vauhtia. Rakastan vauhtia
ja liikettä. Ja kertahan vain on elettävä, mitä tästä irti saa, se on
irti saatua, miksi tätä käyttämättä jättää? Eikö niin?

JAAKKO: Totta, totta (vaipuu mietteisiinsä).

EEDIT: Mikä sinulla on? Mikä sinua aina painostaa?

JAAKKO: Ei mikään.

EEDIT: Etkö luule, että jos kuolemaantuomitut laskettaisiin päiväksi
tahi viikoksi vapaiksi ja sanottaisiin: eläkää tämä päivä, tämä viikko,
kohta kuolette, etkö luule, että heidän elämässään olisi toinen vauhti
ja toinen totuus?

JAAKKO: Tietysti olisi.

EEDIT: Ajassa on se vauhti, ja se totuus vain tuntuu, että tämä kerta
eletään, tämä päivä, huomisesta ei kukaan mitään tiedä. Jos teen
virheen ja erehdyn, hukkuu se minun mukanani, tulevista emme mitään
tiedä.

JAAKKO: Ei, meidänkin jälkeemme elävät ihmiset vielä, sodan ja
hävityksen jälkeen järjestyy elämä ja asettaa ankarat velvoitukset
ihmisille, näyttää päämäärät suuret ja korkeat!

EEDIT (närkästyen): Velvoitukset? Hyvä! Eikö koti velvoita, eikö perhe,
eikö vaimo miestä?

JAAKKO: Velvoittaa.

EEDIT: Ponnistamaan ja työskentelemään.

JAAKKO: Tietysti.

EEDIT: Hyvä.

JAAKKO: Mutta enkö siis mielestäsi ponnista?

EEDIT: Ponnistatko niinkuin voisit, en tiedä. Teet työtä, palvelet
muita, jätät tilaisuudet käyttämättä. Ja aika kuitenkin on täynnä
mahdollisuuksia.

JAAKKO: Mitä tahtoisit minun sitten tekemään? Neuvo!

EEDIT: Olen neuvonut jo. Pyri rikkauteen ja valtaan. Ryhdy
keinottelemaan, kohta on jo myöhää.

JAAKKO: Taasko sinä sitä samaa!

EEDIT: Onko se väärin muka? Elämme poikkeusoloissa. Ja tulot eivät
riitä.

JAAKKO: Ne ovat nyt kaksinkertaiset.

EEDIT: Vaan menot kolmin-, nelin-, viisinkertaiset. Ja mitä menoista
tahi tuloista, onhan kysymys siitä, kuka pystyssä pysyy, on kysymys
siitä, kutka sodan jälkeen ottavat johdon ja vallan käsiinsä. Raha on
hallinnut tähän asti ja raha hallitsee edelleenkin.

JAAKKO: Ei, ystävä, siltä vain näyttää.

EEDIT: Niin on, ei vain näytä. Tahdot sulkea silmäsi, tahdot tehdä
kiusaa. Äitikin, vanha nainen, ymmärtää enemmän kuin sinä, he ovat
rikkaita nyt. Me jäämme viimeisiksi. Pitääkö meidän elää aina näin
pienesti ja kurjasti?

JAAKKO (lujana): Pitää. Meidän pitää malttaa olla pidättyvästi.

EEDIT: Köyhästi?

JAAKKO: Köyhästi.

EEDIT: Minkätähden?

JAAKKO: Ihmisyyden tähden.

EEDIT: Se on pikkumaista, ahnetta, typerää! Minä en siihen suostu. Minä
en sitä hyväksy.

JAAKKO: Mutta kun minä en muuta voi, kun minä en voi rikastua sillä
tavoin, jonka minä voisin pitää rehellisenä. Ja ihminenhän sitä olen
minäkin.

EEDIT: Sanotko epärehellisiksi niitä, jotka nyt ovat rikastuneet?

JAAKKO: En, mutta minun tunteeni ovat toiset. Minä en voi,
halventamatta itseäni omissa silmissäni, ryhtyä keinotteluihin ja
kilpajuoksuun rahan jäljessä.

EEDIT: Saat valita.

JAAKKO: Minä olen jo valinnut. Minä kammoan keinottelua, minä kammoan
rikkautta ja rahaa, rahaa, josta minä saan aina kuulla.

EEDIT: Hyvä, kammoa sinä. Sinä asetut kuin joksikin ylimykseksi, jonka
ei tarvitse rahasta mitään tietää. Sinulla on varaa ja rohkeutta, ei,
julkeutta siihen, sinulla on sydäntä hyljätä minut ja asettaa jokin
pingoitettu ja naurettava aate ojennusnuoraksesi.

JAAKKO: Näen miten raha turmelee ihmisen, tekee hänet typeräksi pedoksi
ja sivistykseen mahdottomaksi. Mitä tämä ihminen on valmis rahasta
tekemään! Katso sotaa, katso ryöstöjä, murhia, joukkojen taisteluita,
katso rauhallisia kanssaihmisiäsi, katso niiden sielua, katso niiden
totuuksia ja niiden maailmanjärjestystä. Mitä sinä näet? Peitettyä
pahetta, rikosta, typeryyttä. Ja nyt on se purkautunut näkyville. Minä
olen ollut häpeästä menehtyä -- yksinäisyydessäni. Minä olen salannut
kärsimyksiäni siksi, että minä olen hävennyt tunteitani, hävennyt
pettymyksiäni ja rakkauttani tähän ihmiseen. Ja kun minä olen nähnyt,
mihin raha vie, olen minä monesti päättänyt, että minä en pyri siihen,
mihin ihminen usein kiusattuna voi johtua pyrkimään. Minä tahdon elää
elämäni köyhänä, kokea ja kärsiä sen puhtaana. Onko siinä pahaa? Minä
avaan sydämeni kaikelle, mikä on inhimillistä, minkä kosketuksesta
ihminen kasvaa ja löytää itsensä. Minä pelkään rahaa, raha alentaa
ihmisen orjaksensa, ja mitä antaa se sijaan?

EEDIT: Se antaa meille elämän. Saman rahan tähden teet nytkin työtä
aamusta iltaan, saastutat sielusi, kun myyt itseäsi.

JAAKKO: Sieluni on vapaa, ruumistani ja taitoani vain käytän.

EEDIT: Taidollasi et pysty muuhun kuin konttoritöihin?

JAAKKO: En epäile, etten pystyisi siihen mihin jokainen nykyään pystyy,
ostamaan ja myymään, mikään ei ole sen helpompaa.

EEDIT: Ei helpompaa?

JAAKKO: Jos tahtoo. Mutta minulta puuttuu tahtoa.

EEDIT: Ja siitä saat kalliisti maksaa. Tiedän, että olet tehnyt hyviä
palveluksia Somerollekin, ihan äskettäin.

JAAKKO: Kuka siitä sanoi?

EEDIT: Somero itse, kukas muu.

JAAKKO: Milloin tapasit hänet?

EEDIT: Eilen viimeksi.

JAAKKO: Tapasit eilen? Taaskin?

EEDIT: Tapasin. Oliko siinä ehkä pahaakin? Saan istua aina täällä
kotona ja odottaa sinua. Kun tulet, saan syödä kiireessä kuivan
leipäpalan kanssasi. Kysytkö sinä, mitä olen tehnyt ja millä aikani
kuluttanut? Kysytkö, pysyykö minun sieluni yhtä puhtaana ja
synnittömänä kuin sinun? Kysytkö, mitä minulle tämä kieltäymys ja
teeskentely maksaa?

JAAKKO: Teeskentely? Mitä tarkoitat?

EEDIT: Sitä, mitä sanon. Saan pakottaa itseäni tähän hyvyyteen, tähän
rakkauteen. Miksi? Jokapäiväisen leipäni tähden, siksi, siksi, että
minulla ei ole varoja pitää sieluani yhtä kirkkaana ja puhtaana kuin
sinulla.

JAAKKO: Sinä et tajua mitä puhut.

EEDIT: Tajuan liiankin hyvin. Sanoinhan sen jo kerta ennenkin.

JAAKKO: Mutta jälkeenpäin sanoit puhuneesi kiihoittuneena.

EEDIT: Minä kiihoittuneena? Etkö sinä ala jo saada selvää minusta?
Silloin jälkeenpäin minä tietysti taas valehtelin rauhoittaakseni
sinua, sillä riita on epämukavaa.

JAAKKO: Eedit!

EEDIT: Siksi sanonkin nyt samalla, että tahdon päästä kaikesta
vastuunalaisuudesta, tahdon syöstä elämään, tahdon tuntea syntisten
intohimojen temmeltävän sielussani, elää, elää minä tahdon, myydä
itseni, ostaa, vaihtaa, elää aikani tavalla tässä rahoilla ostettavassa
elämässä ja rahoilla hallittavassa maailmassa.

JAAKKO: Sinä rakastat toista!

EEDIT: Mitä, jos rakastan!

JAAKKO (syöksyy häntä kohti): Minä tuhoan sinut!

EEDIT: Varo, Jaakko, raivoasi! Sinä voit kuristaa minut, ota kätesi
pois.

JAAKKO: Sinä pelkäät.

EEDIT: Pelkään sankaria toki, pelkään sankaritöitäsi. Näitä
sankareita on sotatantereet täynnä, maantiet täynnä, ei mikään ole
helppohintaisempaa kuin sankaruus nykyään. Mitä nämä sankarit ovat
saaneet aikaan itse elämässä, tosielämässä, miten järjestäneet
maailmansa, rehelliseen elämäänkö kelvolliseksi? Haa -- jos te
tietäisitte te kaikki sankarit, miltä te näytätte oikeissa mitoissanne?
Narreilta te näytätte. Mitä olen minä pienessä vilpissäni teihin
verraten, narrit, joiden suussa aate on naurettava, sankaruus
tyhmyyttä, rehellisyys itsepäisyyttä, typeryyttä!

JAAKKO: Nytpä näen sinut!

EEDIT: Näe, saat nähdä!

JAAKKO: Kaupustelija, keinottelija!

EEDIT: Hyvä! Olen käyttänyt sinua hyväkseni, niin kauan kuin olen
tarvinnut. Älä katso niin läheltä, älä tule siihen, varo itseäsi oman
etusi tähden, voit tehdä vahinkoa.

JAAKKO: Voiko sinulle tehdä vielä vahinkoa?

EEDIT: Ei minulle, vaan leningilleni.

JAAKKO (peräytyen): Ah, järjetöntä!

EEDIT: Kas niin, tästä selviydytään siis.

JAAKKO: Mitä tämä oli, mitä me ajattelemme, mihin me pyrimme?

EEDIT: Pyrimme selvyyteen, tämähän oli oikea perhekohtaus.

JAAKKO: Mitä siis tahdot minusta? Turmiotaniko sinä tahdot?

EEDIT: Voit vielä peräytyä ja järjestää asiat, jos tahdot.

JAAKKO: Mitkä asiat?

EEDIT: Raha-asiat. Raha-asioistahan tämä johtui.

JAAKKO: Ei, en voi, en koskaan!

EEDIT: Hyvä! (Kyökin ovelta.) Aliina, voit tuoda jo voileivät.
(Jaakolle.) Myöhästyt vielä junasta.

JAAKKO: Sinulla on kiire päästä minusta, huomaan.

EEDIT: Onko se ihme, tahdon rauhaa. Ja selitä miten vain tahdot!

    Aliina tuo voileipätarjottimen pöydälle.

JAAKKO: Kiitos, ei tarvitse nyt.

ALIINA: Käärinkö eväiksi?

JAAKKO: Ei kiitos.

    Aliina vie tarjottimen pois. Jaakko menee hakemaan kapsäkkiin
    tavaroita sänkykamarista. Kyökistä tulee Herman Ahlroos.

HERMAN: Hyvää päivää, lapseni, häiritsenkö?

EEDIT: Et, istu. Jaakko on juuri matkalle lähdössä ja pakkailee siinä.

HERMAN: Lähden samassa. Kuule, voisitko lainata minulle
kymmenmarkkasen?

EEDIT: Kernaasti (antaa rahan). Eikö äidillä ollut rahaa kotona?

HERMAN: Turhaa sanoa, turhaa sanomatta olla, mutta tuleehan se ilmi
kuitenkin -- en asu enää kotona.

EEDIT: Et asu kotona! Mitä, mitä se on?

HERMAN: Se on sitä, että en, en -- asu.

EEDIT: No?

HERMAN: Äiti ei tahdo --

EEDIT: No, yhä hullumpaa?

HERMAN: Hän puhuu, -- tiedäthän hänet, puhuu vain --

EEDIT: Mistä puhuu, sano suoraan!

HERMAN: Avioerosta.

EEDIT: Ha-ha-haa.

HERMAN: Ha-ha-haa.

EEDIT: Sehän on hullua!

HERMAN: Eikö totta. Se 




Home