Title: Martti Jänne
Author: Salmela, Marja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Martti Jänne" ***


MARTTI JÄNNE

Kirj.

Marja Salmela


WSOY, Porvoo, 1919.



SISÄLLYS:

   I. Taipaleelle-lähtijät.
  II. Vieraalla pohjalla.
 III. Pesää rakentamassa.
  IV. Yhteinen taival.
   V. Mainingeissa.



Anna-Stiina Aaltosella oli pieni kauppaliike parisen kilometriä
Keilon kirkolta. Tavara oli taatusti hyvää, hinnat kohtuullisia, eikä
liikkeellä ollut kilpailijoita lähempänä kuin muutaman peninkulman
päässä olevassa kaupungissa. Kaupassa kävi siitä syystä paljon ostajia,
semminkin kun monen -- etenkin isäntämiehen -- mielestä muutenkin oli
mukavata käydä kuulemassa, oliko Anna-Stiinalla tietoja suurenmaailman
tapahtumista tai oliko ehkä muuta kuuntelemisen arvoista kerrottavaa.
Anna-Stiinahan aina tiesi enemmän kuin muut.

Anna-Stiina oli pienestä pitäen ollut erikoisuus. Kun hän pienenä
pahasena peuhasi yhdessä veljiensä kanssa koskaan jäämättä heistä
missään suhteessa jäljelle, katsoivat vanhemmat häneen nuhtelevasti ja
tavan takaa hän sai kuullakseen: -- Mitäpä tuollaisesta tyttölapsesta!
Ihanhan hän on kuin poika! -- Paras, kun olisikin kakslahkeinen --
sanoi isä kerran. Anna-Stiina pukeutuikin sen johdosta seuraavana
päivänä häntä iässä lähinnä olevan veljen vaatteisiin ja meni mäkeen.
Mutta siitä hän sai selkäänsä.

Häntä toruttiin ja hänestä tehtiin enimmäkseen pilaa siihen päivään
asti, jolloin hän kinkereillä kaiken kansan kuullen rovastilta
sai kauniit ja suuret kiitokset sekä ulko- että sisäluvustaan.
Seitsenvuotias hän silloin vasta oli, ja enimmät tietonsa hän oli
hankkinut kenenkään sitä tietämättä tai siihen käskemättä. Äiti
oli vain neuvonut alulle kirjaimien tuntemisessa -- kun ei Keilon
kappeliseurakunnassa siihen maailmanaikaan vielä ollut kansa-, paremmin
kuin kiertokouluakaan. "Ihan voisi lukea vaikka papiksi, jos olisi
poika", oli rovasti sanonut. Ja ne sanat nostivat Anna-Stiinan arvoa
sekä kotona että kylällä.

Rippikoulussa hän oli yhtä etevä kuin kinkereilläkin. Kun eivät muut
osanneet, kysyttiin Anna-Stiinalta, ja hän osasi. Mutta omat tapansa
oli hänellä siihenkin aikaan. Harvoin hän jutteli toisten kanssa.
Heidän puheensa eivät huvittaneet häntä. Hän kulki mieluummin yksin,
luki läksyjään ja ajatteli tai -- jos oli saanut käteensä jotakin
painettua -- tutki sitä. Hänellä oli pienistä asti ollut sellainen
tapa, että kun hän vain sai käteensä jotakin painomusteella tuhrittua
-- tulipa se käärepaperina jostakin kaupungin puodista tai mistä
hyvänsä -- luki hän sen niin tarkkaan, että tiesi kaiken mitä siinä
sanottiin.

Harvoin hän muuten sai huolehtia näistä "kotiopinnoistaan". Pienempänä
täytyi auttaa äitiä, ja kun voimia varttui, rupesivat sekä isä että
veljet käyttämään häntä apuna miestenkin töissä. Hän oli sellainen
reima, aikaansaava ihminen jo rippikouluiässään.

Mielellään hän muuten tekikin työtä -- varsinkin raskasta. Kun hän
tytöksi syntyneenä ei kuitenkaan voinut opinuralle lähteä, niin teki
mieli tehdä sellaista, josta tunsi sen työksi.

Siihenastisen elämänsä kovin hetki tuli Anna-Stiinalle eteen hänen
ripillelaskemisensa jälkeisenä sunnuntaina.

Kirkonkylän laidassa, lähellä Anna-Stiinan kotia, oli avara
nurmikenttä, jota kylän nuoriso käytti leikki- ja tanssipaikkanaan.
Ripille päästyään piti jokaisen tulla sinne kuin vahvistaakseen, että
hän nyt oli aikuisten joukkoon laskettava. Ja sekä isä, äiti että
veljet vaativat Anna-Stiinaakin lähtemään. Saisihan tyttö joskus olla
niin kuin muutkin.

Ja Anna-Stiina totteli. Mutta omat tapansa piti hän tanssikentälläkin.
Paras tanssittaja poikien joukossa, Hiekkarannan Heikki, joka tunsi
sekä oman arvonsa että tanssihaluisten tyttölasten ikävöivät katseet,
suuntasi kuin piloillaan kulkunsa ensimmäiseksi Anna-Stiinaa kohti. Ja
tämä -- suu melkein halveksivassa hymyssä -- selitti, että saihan tuota
yrittää, veljet olivat koettaneet opettaa, mutta eipähän hän silti
osannut. -- Ja kun tanssi oli tanssittu, pyyhkäisi Anna-Stiina hikistä
naamaansa selittäen, ettei hän ymmärtänyt minkätähden tänne piti tulla
hyppimään kuin vasikat laitumella.

Hiekkarannan Heikki, joka oli tottunut kiitollisempaan mielialaan,
vetäytyi harmistuneena syrjään. Mutta tanssittajia ei Anna-Stiinalta
koko iltana puuttunut.

Tekipä hän kuitenkin sinäkin iltana tekosen, jota unohdettiin yhtä
vähän kuin hänen kinkerillälukuaan.

Poikien joukossa oli muuan hintelä, kumaraselkäinen poika, josta toiset
ehtimiseen tekivät pilaa. Viulu-Ville oli nimittäin jättänyt viulunsa
kotiin ja selittänyt tulleensa mukaan tanssiakseen. Mutta hänen
synnynnäinen ujoutensako sen vaikutti vai mikä, tanssitanhualla häntä
ei näkynyt.

Anna-Stiina katseli Villeä syrjästä ja ymmärsi mielestään hyvin, minkä
tähden hänellä ei ollut viulua matkassaan. Ville oli kyläräätälin --
eli "Peli-Jussin", kuten häntä myöskin hänen soittotaitonsa vuoksi
nimitettiin -- ainoa poika. Ville oli isältään saanut säveleitä sekä
sisimpäänsä että sormiinsa paljon runsaamman osan kuin isä, ja siitä
syystä häntä jo kauan oli käytetty mieluisena pelimannina varsinkin
nuorten kokoontumistilaisuuksissa. Mutta tanssipaikoilla Ville kärsi
häntä ympäröivästä melusta ja rähinästä, jotka häiritsivät hänen
herkkää korvaansa ja vieläkin herkempää sieluansa. Sentähden hän
monesti "unohti viulun kotiin" tullessaan tilaisuuksiin. Hänellä
oli sitäpaitsi toinen painavampikin syy tällaiseen menettelyyn.
Isä oli suuri juoppo ja oli antanut himonsa perinnöksi heikolle
kumaraselkäiselle pojalleen. Kun Ville soitti, niin kiitolliset
tanssijat hyvällä tai pahalla juottivat hänelle mukaan varattua
ilolientä, josta oli seurauksena, että ujo nuorukainen unohti
ujoutensa, rupesi ensin kovaääniseksi ja suureksi suustaan -- mikä
hänen kohdaltaan teki auttamattoman naurettavan vaikutuksen -- ja
lopuksi vesissä silmin puheli toisille sydämensä kaikkein sisimmät
ajatukset, joista hän muuten visusti vaikeni. Tätä hän jäljestäpäin
häpesi ihan kuollakseen, ja senjälkeen hän kauan pysytteli poissa,
toisten ilopaikoista, vaikka hänen surumielisyyteen taipuva
luonnonlaatunsa muuten nälkäisesti himoitsi kaikkea iloista.

Äkkiarvaamatta seisoi Anna-Stiina Villen edessä pyytäen Villeä
tanssiin. Ympärillä syntyi naurunkikatusta, mutta Anna-Stiina ei
välittänyt siitä. -- Lähdetään vain! -- kehoitti hän rohkaisevasti. --
En minäkään tätä kehuttavasti osaa.

Ja Ville meni. Hän tanssi sen, vieläpä toisen ja kolmannenkin kerran
Anna-Stiinan kanssa. Hänen kumaraan painunut selkänsä ojentautui
suoraksi, hänen surumielisiin silmiinsä nousi kaunis loiste ja poskilla
paloi helakka puna. -- Keuhkotautisen punakkuutta, -- kuuli Anna-Stiina
jonkun syrjästä sanovan. Ja hän tiesi, ketä sanat tarkoittivat. Mutta
hän näki senkin, että Ville tänä iltana näytti tyytyväisemmältä kuin
koskaan ennen.

Kotona pantiin Anna-Stiina sitten tilille käytöksestään. Jos hän olisi
ollut tavallinen tyttö, ei "teräväksi" mainittu, eikä niin verevän
pulska kuin miksi nyt oli vääntynyt, ei hänelle hänen tekoaan olisi
annettu anteeksi, siitä olivat veljet yksimieliset. Mutta kun hänen
mainesanansa olivat sellaiset kuin olivat, niin hänkin sai olla
"sellainen kuin oli".

Ja Anna-Stiina olikin -- siitä lähtien niinkuin siihenkin asti.
Työtä hän teki kuin maamies ainakin, ja lomahetkinään hän harjoitti
kirjoitusta, laskentoa tai jotakin muuta. Nuorten ilopaikoissa häntä
ei näkynyt, ei liioin kylänraitilla tai tuvissa, missä naiset kahvin
ääressä selvittelivät omia ja naapurien asioita. Anna-Stiinalla ei
ollut aikaa sellaiseen.

Mutta aina kun Anna-Stiina sattumoin tapasi Villen, oli hänellä
kaikenlaista juteltavaa. Kaiken, minkä hän itse oli lukenut, hän
lainasi luettavaksi Villellekin, ja jos hän sattui kuulemaan jostakin,
joka oli lähtenyt maailmalle ja siellä menestynyt -- paremmin kuin
kotona -- niin se kerrottiin erityisen tarkkaan. -- Lähtisit sinäkin
onneasi koettelemaan! -- ehdotti Anna-Stiina kerran. -- Voisit tulla
vielä vaikka miksi, kun soitat niin kauniisti. Maailman näkeminen on
hauskaa. Eikä työ täällä kotipuolessa sovi sinulle ... soittaminen
paremmin kuin ompeleminenkaan.

Ville lensi polttavan punaiseksi. Keuhkotauti ja ryyppytaito olivat
hänen perintöosansa, joiden kehittymiselle hänen nykyinen ympäristönsä
oli hyvinkin suotuisa.

-- Minnekäpä minä! En minä muuallakaan tulisi sen paremmin toimeen.

-- Rovastilla on tuttavia monessa paikassa ja eri toimissa. Jospa minä
kysyisin häneltä? Hän antaa mielellään tietoja. Ja kun pääsee hyvien
ihmisten joukkoon, auttavat he kyllä alkuun.

Villen katse painui ja posket olivat yhä polttavan punaiset.
Anna-Stiina näki hänen sielunsa suuren alakuloisuuden. -- Ville --
hän sanoi, -- sinä tiedät, että minä en pidä ihmisistä. Ne ovat
turhanpäiväisiä ja suuria suustaan. Mutta sinä suret omaa huonouttasi,
ja sellainen ihminen on hyvä. Tulehan nyt meille, -- jatkoi hän
naurussasuin. -- Minä panin kahvin tulelle juuri ennenkuin, läksin.

-- Sinä sitä osaat! -- Ville hymähti, vaikkakin surunvoittoisesti.

-- Niin, sellaistakin kuin keittää kahvia! -- Anna-Stiina heläytti
iloisen naurun. -- Tiedätkö, minä olen ajatellut, että tahtoisin ruveta
sitä myymäänkin. Meidän pitäisi saada puoti tänne meidän kulmalle, niin
ei tulisi miehille niin usein asiata kaupunkiin. Ja jos minä vain saan
itselleni hankituksi niin paljon tietoja ja sitten apua rahakkailta,
niin minä laitan kaupan ja sinä tulet sinne myymään, kunhan nyt ensin
käyt maailmalla oppimassa sinäkin.

Villen selkä suoristautui äkkiä ja katse kohosi. -- -- Niin, jos minä
vain pääsen alkamaan kuin uudestaan, niin sinua, Anna-Stiina, minä
siitä kiitän.

-- Älähän nyt vielä kiitä! Mennään ensin kahvia juomaan! -- Anna-Stiina
nauroi. Mutta hänen sisimpäänsä jäi siitä kuin suuri ilo.

Suosituskirjat taskussa läksi Ville jonkun ajan kuluttua. Ja pian
läksivät Anna-Stiinan veljetkin; Amerikka vei heidät. Kuolema korjasi
isän ja äidin. Keskimmäinen sisarista joutui naimisiin Etelä-Suomeen,
ja siten Anna-Stiina ollessaan kolmenkymmenen maissa jäi yksin
selvittämään kotitalon asioita. Hän teki silloin rohkean päätöksen:
lunasti toisilta heille tulevan osan -- lukuunottamatta nuorinta
sisarta, joka kävi rippikoulua ja jäi Anna-Stiinan horteisiin. Saatuaan
kaikki omiin käsiinsä hän möi osan ja piti vain sen verran, että
naisvoimalla kykeni viljelemään pikkutilaansa, ja rupesi sitten toden
teolla hankkimaan itselleen kauppaliikettä.

Naisen yritykseksi oli sellainen siihen aikaan kuulumatonta. Mutta
Anna-Stiinahan aina tekikin ennenkuulumattomia.

Miehet etenkin olivat aluksi asiata kovin vastustavalla kannalla. Ja
naiset samoin. He puhuivat "mitä olivat miehiltään kotona oppineet".
Mutta pitäjän kelvollisimmat isäntämiehet auttoivat Anna-Stiinaa, ja
vaimot huomasivat pian, että tuosta uudesta hankkeesta koitui heille
monenlaista etua. Sai kahvia, sokeria, riisiryyniä ja rusinoita
ostetuksi silloinkin, kun ei ukko sattunut rahanantotuulelle, vaikka
saada olisi pitänyt. Ja paras kaikista oli, että miehiltä moni
kaupunginmatka jäi tuon puodin tähden tekemättä ja samalla monet ryypyt
ryyppäämättä. Sillä miesväki sielläpäin ei oikeastaan ryypiskellyt
muuta kuin kaupunkimatkoillaan.

Anna-Stiinan kiivaimpia vastustajia oli Hiekkarannan Heikki. Hän oli
jo oman varakkaan talon isäntänä ja oli nuorena leskeksi jäätyään
kosinut Anna-Stiinaa. Sentähden häntä nyt harmitti nähdessään mihin
se naisihminen kykeni. Kerran siihen aikaan, kun Anna-Stiinan homma
oli alussaan ja Hiekkarannan isäntä ajoi ohi, tämä rattaanpohjalta
kiskaisi esille särkyneen kärryjen etusuojuksen, viskasi yli aidan
Anna-Stiinalle ja huusi, että siinä oli puotiin vähän lisäromua.

Mutta toisena sunnuntaina Anna-Stiina kirkonmäellä meni isäntää
kattelemaan ja kiittämään. Suojus oli nyt valkoiseksi maalattu
nimikilpi, joka isokirjaimisine: "KAUPPAPUOTI" osoitti ohikulkeville,
minne oli poikettava.

Anna-Stiinan kauppapuodissa huolehdittiin monesta muustakin asiasta
kuin tavaran myynnistä. Paikkakunnalle oli näihin aikoihin jo
perustettu kansakoulu. Ja sen tiesi joka-ikinen lapsi, ettei tarvinnut
Anna-Stiinalta toivoa ei niin pienen pientäkään rusinaa tai karamellia,
jos oli laiskoteltu tai muuten käyttäydytty huonosti koulussa.
Narraamisella ei liioin päässyt selviytymään, sillä Anna-Stiinalla
oli ihmeellinen kyky vainuta milloin joku poikkesi totuudesta. Niin
harvapuheinen ja niin hidas kylässäkävijä kuin Anna-Stiina olikin,
kyllä hän lasten oloista ja käytöksestä oli selvillä, sen he tiesivät.

Eikä Anna-Stiina kasvattanut ainoastaan lapsia. Hänellä oli erikoinen
tapansa sanoa ajatuksensa aikuisillekin siten, että se tehosi.
Kun hänen puodissaan syljeskeltiin kai kiroiltiin, tuli hän kuin
ohimennen kertoneeksi muutamista naapuripitäjän miehistä, jotka vasta
olivat käyneet ostoksilla. Oli pitänyt heille ihan hintaa alentaa
siitä ilosta, että sai olla tekemisissä käytökseltään niin höylien
miesten kanssa, jotka eivät kiroilleet eivätkä syljeksineet. Ja jos
ei naapuripitäjän miehistä sattunut olemaan apua, keksi Anna-Stiina
jotakin muuta.

Isäntämiehetkään eivät jääneet osattomiksi Anna-Stiinan opastuksesta,
jos he vain sen tarpeessa olivat. Salokankaan rikas isäntä ei koskaan
unohtanut sitä läksyä, minkä hän kerran sai, kun istui Anna-Stiinan
puodintakaisessa kamarissa asioita selvittelemässä. Hän sylkeä
roiskautti keinutuolistaan pitkän kaaren uunin eteen, Anna-Stiina ei
ollut huomaavinaan mitään, mutta myöhemmin hän hätäisesti nousi, haki
rievun, pyyhki omin käsin ja aivan isännän silmäin edessä pois syljen
ja pyysi tuhat kertaa anteeksi, että hänen lattiallaan oli tällainen
siivo. Täällä kävi kansaa niin monenlaista.

Isäntä ei sen koommin sylkenyt, ei puodissa eikä puotikamarissa --
vähitellen ei muuallakaan. Hän oli saanut opetuksen, joka muistui
mieleen samassa kun sylkeä tirahti kielelle.

Miehelästä ja naimisiinmenosta puhuivat ihmiset ensi aikoina monesti
Anna-Stiinalle, mutta kukin sai vastauksen, joka teki ensi yrittelyn
viimeiseksikin.

Muuan rikkaissa naimisissa oleva nuori isäntä, tahtoen kiusoitella
vanhempaansa, joka näytti "meinailevan" Anna-Stiinaa, otti asian
puheeksi molempien isäntien ollessa yht'aikaa puodissa.

-- Paljon täällä yritätte ja saattekin aikaan, -- yritteli isäntä
lipeäkielisesti. -- Mutta mitenkäs sen naimisiinmenon?

Anna-Stiina katkaisi pitkällä ja tutkivalla katseella sanan isännältä.
-- Yhden miehen minä olen tuntenut, -- hän sanoi harvakseen ja
painokkaasti, -- joka ei uskonut suuria eikä liikoja itsestään. Ja
sillä miehellä oli kaunis sielu. Mutta se olikin liian kaunis tähän
maailmaan.

Isännästä tuntui siltä kuin jokin alasnieltävä äkkiä olisi asettunut
poikkiteloin kurkunpäähän. Hän nieleksi nieleksimistään, eikä se
tahtonut painua. -- Yhden, yhden ainoan, joka ei uskonut liian suuria
itsestään, ja jolla oli kaunis sielu.

Isäntä nieleksi sitä palaa monesti nähdessään Anna-Stiinan. Anna-Stiina
oli sellainen, että kaikki mielellään olivat hänen suosiossaan. Ehkä
siitäkin syystä, että se niin harvalle onnistui.

Monta Anna-Stiina sai kasvatetuksi, yhtä ei vain, -- sitä nuorinta
sisartaan. Eihän tyttö ollut mikään pahantapainen, mutta hän oli
kaikessa toisenlainen kuin Anna-Stiina. Hän ei ottanut viihtyäkseen
maalaisoloissa. Helsinkiin piti vain päästä.

Anna-Stiina koetti viihdyttää, että meno edes jäisi siksi kun sisarelle
karttuisi vähän ikää. Ja pariksi vuodeksi meno lykkäytyikin. Mutta
seitsemäntoista vanhana hän läksi. Silloin ei mikään enää häntä
pidättänyt. Silloin hän sai toverinkin -- erään naapuripitäjän tytön,
jolla entuudestaan oli palveluspaikka maitomyymälässä Helsingissä.
Tämä lupasi toimittaa toverilleen samanlaisen paikan. Ja hyvinhän asia
tuntuikin alussa menestyvän. Maitopuodista sisar pääsi kukkakauppaan.
Ja se merkitsi tietysti arvossa ylenemistä. Ainakin oli työ hienompaa
laatuaan. Ja tyttö olikin ikänsä ollut kaiken nätin ja herraskaisen
perään.

Sisar ja Ville ne olivat Anna-Stiinan sisimmässä kahtena aristavana
kohtana ja sen aremmiksi ne kävivät, jota enemmän tietojen saanti
rupesi harvenemaan. Villeltä olikin harvoin tullut tietoja, vielä
harvemmin hyviä. Maailmalla oli heikolla monta langettajaa, nostajia
harvassa. Ja kun hän joskus pääsi kuin uudelle lupaavalle polulle, aina
jokin onnettomuus -- jollei muu niin tauti -- katkaisi toiveet.

Kerran tuli sitten rovastilta sana, joka kutsui Anna-Stiinaa pappilaan.
Anna-Stiina pukeutui heti kirkkovaatteisiinsa ja läksi. Hän meni kuin
hautajaisiin. Hän tunsi sen. Ja niin se sitten olikin. Ville oli
kuollut. Siitä oli tullut tieto kansliaan. Keuhkokuumeeseen, sanottiin
ilmoituksessa. Mutta ei mainittu, olikohan raukka taas juopotellut ja
niillä retkillään ehkä vilustunut vai oliko kenties pysynyt raittiina
ja ollut pääsemässä paremman elämän alkuun, kun sortui perittyyn
rintatautiinsa.

-- Ei rovasti tiedä mitään näistä hänen viime ajoistaan? -- kysäisi
viimein Anna-Stiina matalalla äänellä.

-- En mitään muuta kuin mitä tässä paperissa sanotaan. Te näitte itse.
Mutta kyllä minä koetan tiedustella ja voin ehkä toiste antaa lähempiä
tietoja. Te olette aina ollut niin hyvä hänelle.

-- Hän oli itse hyvä. Hän eli sielussaan niin kaunista elämää, vaikka
hän ulkonaisesti olikin raukka. Eikö rovasti luule Jumalan ymmärtävän
sellaisenkin elämää?

-- Jumala katsoo sydämeen.

-- Ja hän suri aina kovin sitä omaa huonouttaan eikä jaksanut uskoa
itsestään mitään hyvää.

-- Nöyrille Jumala antaa armon. -- Rovasti nousi ja meni ikkunan
luokse. Siihen hän jäi pitkäksi aikaa. Ja hän ajatteli elämää, joka
oli ihmeellistä ja yllättävää, ruman rumaa monesti, mutta toisinaan
kaunistakin. Ja hän kysyi itseltään, miksi tämä jäyhäluontoinen nainen
herkän-hienosti ymmärsi toisten hyleksimää raukkaa.

-- Nähkääs, rovasti, -- puhelee Anna-Stiina paikaltaan harvaan ja
painokkaasti, -- ihminen on sellainen, että hän tahtoo nähdä itsensä
hyvään kykenevänä. Sellainen olen minä, sellaisia ovat muut. Mutta
_hän_ ei sitä tahtonut. Hän ei koskaan puolustanut itseään, vaikka
olisikin voinut tuoda monta asiaa oman heikkoutensa kaunistukseksi.
Hän näki vain sen kauniin, jota hänen sielunsa rakasti ja jonka mukaan
hänkin olisi tahtonut elää. Ja hän näki itsensä aina kaukana siitä.
Lähtiessään täältä hän sanoi, että jos hänestä tulee mies, on se minun
ansiotani. Paljoon minä olenkin pystynyt. Mutta tässä olin voimaton ...
vaikka olisin antanut henkeni.

-- Oman voimattomuutensa tuntoon tuleminen on tarpeellinen jokaiselle.

Anna-Stiina sävähti punaiseksi. Katse tummistui ja tuimeni. -- Luuleeko
rovasti, että Jumala niinkuin minun tähteni ... että se raukka, joka
muutenkin oli saanut kärsiä niin paljon...

-- En, en minä, -- kiiruhtaa rovasti selittämään. -- Eihän kukaan
meistä vielä tiedäkään, minkälainen hänen elämänsä loppu oli. Minä vain
tarkoitin, että juuri kun on toisen onni tai onnettomuus, toisen sielu
ja elämä kysymyksessä, saamme oikein tuntea, kuinka voimattomia me
olemme, ja että se on terveellistä opittavaa, vaikka onkin raskasta.

Anna-Stiina ei siihen vastannut mitään. Hän vain nousi, katsoi hetken
pitkään ja tutkivasti rovastiin, ojensi sitten kättä, kiitti kirjeistä
ja kaikesta avusta, kääntyi äkkiä poispäin ja meni.

Oli lämmin keskikesän ilta. Taivaalle kasaantuneet ukkospilvet olivat
hajaantuneet, ja aurinko paistoi uudelleen, ei kuitenkaan pistävän
polttavana kuten aikaisemmin, vaan painuvan päivän lauhuudella.
Helteen väsyttämä hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen tietä pitkin, ja
Anna-Stiina antoi sen juosta niinkuin se itse tahtoi. Hänen ajatuksensa
kiertelivät kaukana. Ne kertasivat hänen raskaassa työssä vietetyn
nuoruutensa ja ne yksinäiset, kovat vaellusvuodet, joita Ville oli
viettänyt kotipuolesta lähdettyään.

Olisikohan ollut parempi, jos hän ei olisi lähtenyt? Hyvää Anna-Stiina
kuitenkin tarkoitti kun tahtoi lähtemään. Pahasta seurasta hän tahtoi
toimittaa sellaiseen, josta olisi apua. Kotipuolessa ei silloin ollut
mahdollisuuksia. Itse hän silloin oli köyhän pienen talon tytär. Ei
ollut hänellä tällaista riippumatonta asemaa kuin nyt. Ja vaikka olisi
ollutkin, olisikohan hän tahtonut, että Ville olisi jäänyt ja päässyt
isännäksi? Ja tokkohan Ville itse koskaan olisi siihen taipunut.
Eiköhän hän olisi tahtonut ensin itse tulla siihen uskoon, että.
hänestä vielä voi tulla ihminen. Sitten vasta se apu ulkoapäin olisi
ollut iloksi.

Ja olikohan se ylpeyttä tai muuta sellaista, että hän omastakin
puolestaan olisi toivonut, että se, jonka hän isännäksi olisi
ottanut, muidenkin silmissä olisi ollut sellainen, josta olisi ollut
tunnustaminen, että hän on sen arvoinen, hän on sielultaan kauniimpi
ja parempi muita, ja se sielun kauneus se on hänessä voittanut senkin,
mikä oli heikkoa.

Anna-Stiina pysäytti hevosen liiterin eteen, riisui siinä ja
vei rantaan, jossa hän sen juotti ja uitti. Kun hevonen viimein
tyytyväisenä rupesi nyhtämään heinää rantapenkereestä, painui
Anna-Stiina läheiselle mättäälle ja jäi siihen kädet helmaan vaipuneina
tuijottamaan eteensä. Hän oli vieläkin hautaamassa nuoruuttaan. Ja
hän kertasi eletyn elämänsä niinkuin ihminen sen kertaa taipaleen
taittuessa tai suurina tilintekohetkinä.

Tämä kotoinen mäenrinne, jolle nyt illan aurinko lauhasti paistoi, se
se vasta oli ollut hänelle sekä kasvattajana että kumppanina. Täällä
hän vallattomana vekarana oli laskenut lapsuutensa iloisimmat mäet.
Tässä hän oli oppinut työntekoonkin sekä vetäessään vesikelkkaa mäkeä
ylös että kesällä raahatessaan raskasta vesiämpäriä rannalla olevasta
lähteestä tupaan. Tällä rantapenkereellä oli Villekin muutaman kerran
viuluaan soitellut, vaikka muuten ujoutensa ja toisten ihmistenkin
tähden harvoin oli tullut käymään. Ja tähän pieneen, tyyneen poukamaan
hän oli laskenut veneensä sinä valkeana toukokuun iltana, jolloin oli
tullut hyvästille.

Jos ei tätä mäkeä olisi ollut, olisikohan kotitalokaan nyt
hyväkuntoisena hänen hallittavanaan? Tämä mäki, sehän häntä
pidättämällä oli pidättänyt. Se oli pakottanut tuntemaan, että tänne
on jäätävä, täällä ovat hänen elämänsä juuret. Ja siihen oli järkikin
sitten antanut vahvistuksensa että niin tässä on tehtävä.

Anna-Stiinan täytyi yht'äkkiä ajatella sisartaan. Kuinka toisin tämä
oli tuntenut. Hän ikävöi aina vain kaunista. Ei sanonut löytävänsä
sitä täältä mistään. Ja olivathan huoneet matalat, eikä niissä ollut
minkäänlaisia erinomaisia koristuksia, mutta juuri tämä mäki se
oli kuitenkin sekä kesät että talvet sellainen, että tokkopa itse
Helsingissäkään oli sen kauniimpaa.

Eihän Anna-Stiina koskaan erityisesti itselleen tätä selvitellyt. Tämä
kaikki oli kuin liian läheistä katseltavaksi. Sen tunsi vain, että niin
se on ja että tämä on osa omaa elämää ja tässä on oltava niin kauan
kuin elämää jatkuu.

Hän katseli hetken ympärilleen, ja tuntui siltä kuin hän nyt olisi
viskannut viimeisen lapiollisen multaa siihen hautaan, jota hän oli
luomassa umpeen.

Rakkaus oli ehkä jotakin sellaista, josta harva ihminen kokonaan
säästyi. Anna-Stiinankin täytyi saada siitä osansa. Mutta kun se oli
ohi, oli se ohi. Eikä silloin enää ollut vaaraa.

Hän puolestaan tiesi ainakin, että nyt oli hänen kohdaltaan valmista.
Nyt on jäljellä vain työ ja velvollisuuksien täyttäminen.

Mutta työ, joka aina oli ollut hänen ilonsa, tuntui tällä hetkellä
oudon raskaalta siksi, ettei enää ollut häntä, jonka suuriin
surumielisiin silmiin sisältyi kaikki, mikä oli ollut Anna-Stiinan
elämän runona ja kauneutena.

Nyt täytyi vain huolehtia sisaresta ja niistä velvollisuuksista, joita
elämä eteen toi.



I

TAIPALEELLE-LÄHTIJÄT



Sydäntalvi oli ollut kovaa. Pyryt ja pakkaset vuorottelivat. Kun lunta
oli tulla ryöppyyttänyt aikansa, kitisti pakkanen kinokset kokoon, ja
uusi lumentulo, uudet tuiskut alkoivat. Metsän puut seisoivat kuin
taakkansa alle painuneet kulkijamet ja missä vain seinänvierusta tai
aita oli yrittänyt estettä lumelle, sinne tuisku vasta olikin kasannut
korkeimmat kinoksensa.

Männikön Liisan mökki oli kuin lumeen haudattu. Ainoastaan matala ovi
ja vieläkin matalampien, moniruutuisten ikkunoiden ylimmät ruudut
olivat lumesta vapaina. Ikkunoita varjostavan lumen takia oli tuvassa
keskipäivälläkin puolihämärä. Tänään oli lisäksi taivas pilvessä ja
lyhyt helmikuunpäivä päättymäisillään.

Männikön Liisa istui uuninkupeella olevalla rahilla rukkiaan
hyrryytellen. Mutta poljenta hidastui hidastumistaan, kunnes se
viimein kokonaan lakkasi. Liisa-muori nosti rukkinsa syrjään, vetäisi
verkalleen villakopan esille rahin alta ja rupesi tekemään lepeitä.

Pyöräyttäessään pehmeän lepereen toisensa jälkeen koppaan vilkaisi hän
silloin tällöin kuin salavihkaa huoneen perällä olevaan vuoteeseen
josta aika ajoin kuului hiljaista, tukahutettua voihketta.

Pitkä, äänekäs vaikerrus pakotti muorin viimein nousemaan. Hän läheni
vuodetta.

-- Jo taitaa tosi tulla? -- Muori korjasi lattialle valumassa olevaa
peitteenriekaletta.

Kalpea, läpikuultavaksi laihtunut nainen vuoteessa ei vastannut mitään.
Muori ei edes ollut selvillä siitä, oliko sairas kuullut hänen sanojaan
vai muutenko vain halutti olla vaiti. Liisa-muori jäi siitä syystä
hetkeksi arvelevasti tuijottamaan eteensä. Hän ei näyttänyt tietävän,
mitä nyt tehdä.

-- Anteeksi, kun näin valittelen, -- kuului viimein arasti vuoteesta.

-- Eipähän siinä mikä auta. -- Muori huokasi ja siirsi kaljatuopin
pöydältä vuoteen vieressä olevalle tuolille. Sitten hän hiljaa
huojutellen ruumistaan edestakaisin jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän:
aivan kuin odotellen, eikö sairas jatkaisi puhetta.

Sairaan käsi kohosi pyyhkimään hikeä otsalta -- Kyllä minä tähän
kuolen, sanoi hän hiljaa.

-- Niinhän ne kaikki uskovat, kun se ensi kerran eteen tulee. Ja kun
sitten vielä joutui tuollaiseen kurjaan tilaan, ettei päänpehmikettä
lapselle, -- ei -- --

-- Älkää puhuko, älkää puhuko! -- Läpikuultaviksi! laihtuneet kädet
ojentuivat torjuvasti muoria kohti.

Mutta muori ei hellittänyt. -- Ainahan puhuminen vähän helpottaa, --
selvitteli hän levollisesti samalla kuin asettui vieressä olevalle
tuolille valmiina kuulemaan, jos jotain kuultavaksi annettaisiin.
Eikäpä tuossa liikaa olisikaan, jos annettaisiin, kun hän, muori, oli
avannut ovensa tällaiselle ventovieraalle ja kurjassa tilassa olevalle
kulkijalle.

-- Ei minulla ole mitään ihmisille uskottavaa. Kaikki tietävät tekoni.

-- Mutta lapsenkin tähden, -- pitkitti muori itsepintaisesti.

-- Minä olen kirjoittanut. Siinä on selvä osoite ja merkkejä
riittävästi. -- Pidättehän vain huolta lapsesta siksi kun tulevat
hakemaan. Rahaakin -- --

Lause katkesi valitukseen.

Liisa-muori huojuttelihe vielä hetken edestakaisin tuolillaan, teki
sitten päätöksensä ja nousi. Otettuaan olkikuvon pankolta levitti
hän sen lattialle, asetti vanhan nuttunsa päänaluseksi, kietaisi
huivisiekaleen ympärilleen ja paneutui pitkäkseen. Yön unesta ei
arvattavasti tulisi mitään. Se oli siitä syystä otettava etukäteen.

Vuoteessa makaava seurasi katseillaan muorin levollista askartelua.
Ja kun hetken kuluttua äänekkäät kuorsaukset ilmoittivat mummon
nukahtaneeksi, ei se näyttänyt sairasta hämmästyttävän. Hän vain
huokasi omituisen pitkään -- osaksi kuin helpotuksesta, mutta raskaasti
samalla -- haikean raskaasti. Rauhaan pääseminen muorin tutkisteluista
helpotti, mutta samalla tuntui raskaalta kun ei ollut ketään -- ei
ketään koko maailmassa --.

Kyyneleet kihosivat äkkiä silmiin suurina ja polttavina.

Kuinka lyhyt olikaan askel onnen huipuilta alas kammottaviin kuiluihin!
Puolisentoista vuotta sitten he vasta olivat tutustuneet ja nyt -- --

Hän painoi silmänsä umpeen kuin päästäkseen rauhaan, Mutta ajatus ja
muisto toisensa jälkeen tunki väkipakolla esiin. Niinkuin voimakas
hyökylaine, joka rannalta tempaa huolettomana leikkivän lapsen, oli
voimakas, ennenaavistamaton tunne riistänyt hänet valtoihinsa. Hän
oli kuin lumottu. Ei mikään pystynyt häneen. Eivät sanat, eivät
varoitukset, eivät lukemattomat ennen nähdyt esimerkit. Hän uskoi
omaa kohtaansa kokonaan toisten kokemuksista poikkeavaksi. _Toisia_
oli ilkeämielisesti petetty. _Hän_ oli saanut osakseen rakkautta,
jonka suuruudelle ei löytynyt sanoja ja jonka voima vasta oli hänelle
kirkastanut elämän sisällön ja arvon. _Toiset_ olivat joutuneet
tunnottomien ihmisten leluiksi. _Häntä_ kannatti tuo suuri, kaikkensa
antava, mutta myöskin kaikkea vaativa rakkaus. Ja se _oli_ häntä
vastakin kannattava -- läpi kaiken. Siitä hän silloin oli vakuutettu.

Tukahduttava tunne ahdisti häntä äkkiä. Oli kuin kova luiseva käsi
olisi iskeytynyt hänen kurkkuunsa siinä samassa katkaistakseen elämän.
Käsi oli epätoivon. Sen ote oli hänelle tuttu.

Sairas peitti kasvot käsillään ja parahti.

Hyvä Jumala, kun näitä tuskia oli niin monenlaisia! Hulluuteen tämä
vei. Minuutitkin tuntuivat mittaamattoman pitkiltä tällaisessa
helvetillisessä poltteessa. Ja kun ruumiin tuska vähän helpotti,
silloin poltti sielua sitä pahemmin.

Hän ei voinut eikä tahtonutkaan tehdä itseään syyttömäksi. Vaikkakin
hän oli nuori -- ei vielä kahtakaan kymmentä; -- oli hän jo täysikäinen
ihminen. Hänen olisi pitänyt tietää minkä teki, ja sittenkin nousi
syytös toista kohtaan nyt polttavan katkerana sisimmästä.

_Hänellä_ oli ollut ikää kaksin verroin. _Hän_ tiesi kaiken aikaa mitä
tarkoitti, mutta olipa hänellä silti ollut tuntoa teeskennellä.

Tai ehkä siinä ei ollutkaan teeskentelyä. Naimisestahan ei ollut
puhettakaan, ennenkuin hän itse otti sen puheeksi silloin kun kaikki
särkyi. Toinen oli vain antanut tulisen tunteen kuin hehkuaaltona
tarttua elämänhaluiseen, nuoreen tyttölapseen. Hän oli vain
vakuuttanut, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt toista näin suloista,
ei koskaan rakastanut näin. Ja ne sanat ne olivat olleet hunajaa ja
mettä nuorelle mielelle. Ne olivat iloa ja ihailua ikävöivälle kuin
humaltava viini.

Hän vaikeroi ääneensä ja painoi kädet toisiinsa niin, että rystyset
rusahtivat. Mutta kohta kun vaiva vähän helpotti, täytyi taas ajatella.

Sinä leutona maaliskuun iltana, jolloin hän tapasi Katrin itkemässä
porttikäytävän pimennossa, oli pelko ensi kertaa riipaissut hänen
rintaansa. Siihen asti hän oli luottanut, luottanut ehdottomasti.
Mutta Katrin lohduton tuska ihan kuin tarttui häneenkin. Emäntä oli
ajanut Katrin pois palveluspaikasta ja oli puhunut kovia sanoja
kevytkenkäisistä tyttöletukoista, jotka polkevat ihmisarvonsa likaan
kuin minkähän arvottoman vaateriekaleen. Arvo! Se oli kuin uusi ja
ennen kuulematon sana Katrille. Että hänelläkin oli arvoa, siitä ei
ennen kukaan ollut puhunut, ei emäntä eivätkä liioin ne, jotka olivat
antaneet potkun tai torasanan huutolaislapselle. Mutta nyt se sanottiin
täynnä armotonta halveksumista.

Siinä Katrin vavistessa itkussaan oli se ajatus äkkiä kuin salama
leimahtanut hänen omassa sisimmässään, että jos hän itsekin kerran noin
pimennossa itkee särkynyttä onneansa, jos hänkin pettyy?

Mutta samana iltana hän taas oli ajelulla kaupungin ulkopuolella, ja
lähenevän kevään kiehtova, salaperäinen hämy viihdytti hänen pelkonsa
suloiseen unhotukseen.

Sairas huitoi käsiään tuskaisesti kuin huitoakseen itsesyytökset
etäälle luotaan. Hän ei tahtonut muistella, ei ajatella. Häntä ei
puolustanut sekään, mikä oli Katrilla puolustuksena. Katri oli pienestä
asti ollut tuuliajolla, mutta hänellä oli ollut hyvä koti ja hyvät
vanhemmat. Tilaa olisi ollut kotona hänellekin. Mutta hänellä oli
pienestä pitäen ollut sellainen vastustamaton halu kaiken kauniin ja
hienon perään. Eikä sitä kukaan kotona ymmärtänyt. Anna-Stiina kaikkein
vähiten. Sitä moitittiin vain herraskaisuudeksi. Sentähden rupesi mieli
tekemään Helsinkiin. Ja siellä sitten -- --

-- Oi -- vooi -- vooi --!

Ja kuinka ne vieläkin kiusasivat nuo syvät, säihkyvät silmät ja nuo
huulet, jotka suutelivat niin että koko maailma unohtui!

Koko sielunsa voiman hän oli pannut siihen rakkauteen, jonka ne hänessä
herättivät ja nyt, nyt teki mieli -- kirota tuota kaikkea.

Vaikka olihan hänessä itsessäänkin ollut noita kuumia tunteita ja tuota
kummaa, kahlehtivaa voimaa, johon kaikki pelokkaat, vastustelevat
ajatukset upposivat kuin meren syvyyteen.

Hän kirkaisi taas ja kädet iskeytyivät kouristuksen tapaisessa tuskassa
kiinni vuoteen laitaan.

Jos nyt edes olisi voinut puhua jollekulle -- semmoiselle, joka ei
olisi udellut eikä tuominnut, vaan joka olisi armahtanut ja auttanut
tässä kauheassa kamppailussa! Pian hänen oli astuttava tilille.
Hän tunsi sen. Ja tili kammotti. Helvetin tuskia hän jo kauan oli
karsinut sielussaan. Helvetin tuskia hän nyt tunsi koko olemuksessaan.
Hän ei jaksaisi kestää niitä pitemmälle -- -- iankaikkisuudesta
iankaikkisuuteen. Ei, ei!

-- Auta -- auta!

Hiki valui virtana sairaan otsalta. Ruumiin tuskat yltyivät, mutta
ajatukset eivät silti vielä helpottaneet.

-- Hyvä Jumala, jos lapsi on tyttö ja hän vielä joutuu tällaisille
jäljille! Se ajatus puhkaisi viimein kyynelten tyrehtyneen sulun.
Hillitön itku vapisutti sairasta ja pani vuoteenkin nytkähdyksittäin
tärähtelemään.

Viimein ruumiin tuskat kuitenkin kävivät ylivoimaisiksi. Ne katkaisivat
ajatuksilta niiden raatelevan odan. Ja kun Liisa-muori valitusten
herättämänä viimein, nousi katsomaan, oliko apu jo tarpeen, ei
hän sairaalta enää kuullut muuta kuin epätoivoisia, katkonaisia
huudahduksia: Armahda, -- armahda! -- Korjaa lapseni! Auta ja korjaa!

Aamuyöstä tyhjensi Liisa-muori raskaasti huokaisten lepeet rahin alla
olevasta kopasta, teki tilan koppaan ja laski siihen vasta kapaloimansa
lapsen.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kuuli hän heikon äänen vuoteesta
kutsuvan. Muori meni lähemmäksi, sillä hän oli käynyt huonokuuloiseksi.

-- Antakaa minun nähdä lapsi!

-- Niin nätti tytöntyllykkä, katsokaas vain, kehaisi muori mennessään
lasta ottamaan. -- Kyllä tämä tulee aikoihin elämässä. Jo sen näkee
ensi eleistä.

-- Kenenkä näköinen? -- Äiti kurotti väsyneesti kättään kopan laitaa
kohti, koetti nostaa päätään ja näki lapsensa. Mutta samassa hän kävi
valkeaksi kuin palttina, ja pää hervahti takaisin vuoteelle.

Siunaillen kiidätti muori lapsen takaisin koppaan ruveten sitten
virvoittelemaan tiedottomaksi mennyttä äitiä.

Vanhat kädet vapisivat ja leukapielet loksahtelivat kuin vilussa
toisiinsa. Liisa-muorista tuntui kaamealta näin öiseen aikaan
olla yksin kahden tällaisen avuttoman eläjän kanssa. Pappikin oli
peninkulmien takana eikä edes nimismiehen rouvakaan tainnut olla kotona.



Aamu oli purevan kylmä. Sekä mökkien että talojen ikkunaruudut olivat
vahvassa jäässä, ja missä eivät vastavarustukset talvelle olleet
parhaita, oli jäinen huurre päässyt hiipimään huoneen nurkkienkin
sisäpuolelle.

Nimismiehellä lämmitteli palvelija huoneita. Saatuaan tulen syttymään
vieras- ja ruokailuhuoneessa hän haki keittiöstä uuden halko-sylyksen
ja meni makuuhuoneeseen, jossa Martti nukkui. Hän nykäisi oven voimalla
auki, pudotti kolistellen halkosylyksen uunin eteen ja rupesi latomaan
puita pesään. Sitten hän vihaisesti vetäisi pellit auki, kiskaisi
kappaleen tuohta valkeapintaisen koivun kyljestä ja raapaisi tulta. --
Martti hoi, sanoi hän sitten kuin herätellen.

-- Hyvää huomenta, tuli samassa vuoteesta vastaukseksi. -- Onko
ulkona kova pakkanen? -- Kysymyksessä väreilevä aikaihmisen huoli oli
omituisessa ristiriidassa niiden herkkien pikkupojan kasvojen kanssa,
jotka kohosivat peitteen reunalle katselemaan vuoteen ulkopuolella
olevaa maailmaa.

-- Rouvalla on hyvät turkit. Hanna jatkoi levollisesti tulen
virittämistä.

-- Sinä vastasit siihen mitä ajattelin, tuli selittävän pikkuvanhasti
Martin vuoteesta. -- Äitikin tekee sillä lailla. Mutta äiti on äiti.

-- Kello käy yhdeksättä, muistutti Hanna välittämättä ensinkään Martin
ajatusjuoksusta. Hän karisti rikat esiliinastaan lattialle, vilkaisi
vielä kerran muistuttavasti Marttiin ja meni sitten askareilleen
keittiöön.

Martti jäi yhä vuoteeseen. Tällainen tilallaan viruminen ei ollut hänen
tapojaan. Äiti ei pitänyt sellaisesta. Mutta Hanna oli sittenkin tyhmä,
kun ei ymmärtänyt, että tämä päivä oli toisenlainen kuin kaikki muut
ja sai olla sellainen jo aamusta alkaen. Odotus kävisi vielä pitkäksi,
vaikka koettikin vähän lyhennellä päivää näin alkupäästä.

Martti vetäisi peitteen korviin asti ja siirsihe samalla sen verran
syrjään, että näki valkean, joka nyt iloisesti loimuten valaisi
puolipimeää huonetta.

Nuo takassa tanssivat tulikielekkeet olivat niin kauniit! Ja oli niin
suloista painua tähän vuoteen lämpimään pehmeyteen, kun kaikesta tunsi,
että ulkopuolella oli kirpeän kylmää.

Joskus juhla-aamuin oli äidillä tapana antaa hänen nauttia tällä
tavoin. Ja nythän oli juhla jos koskaan, kun äiti oli tulossa kotiin!

Olikohan talvi muuten koskaan ollut niin pitkä, niin pimeä ja niin
kova kuin tänä vuonna äidin ollessa viikko määriä iso-isän tauti- ja
kuolinvuoteen ääressä. Jos koetti olla ulkona -- niinkuin Martti näihin
aikoihin enimmäkseen oli tahtonutkin -- olivat nenä, korvat ja posket
ainaisessa paleltumisen vaarassa. Ja sisällä oli peloittavan yksinäistä.

Joko siellä ei ollut muita kuin keittiössä askarteleva Hanna, tai
istui isä työhuoneessaan -- mikä oli vieläkin pahempaa. Sillä silloin
täytyi kulkea ainaisessa pelossa, että jos erehdyksessä tulee tehneeksi
jotain, josta isä suuttuu. Tai jos tulee niin ikävä äitiä, että rupeaa
itkettämään, ja isä sen näkee -- --

Kun olisikin sellainen itku ollut kuitattavissa ainoastaan isän
antamalla selkäsaunalla! Mutta kun äiti siitä, kuten muustakin saisi
kuulla, että tuollainen raukka tuo poika on, ihan kuin sinäkin! Ja kun
äidin kasvoihin silloin nousisi suuri, hätääntynyt tuska siitä, ettei
Martti jaksa olla reipas, ei opi mieheksi.

Mutta mitäpä näistä tänään! Ja mitä talven pakkasistakaan! Nyt isä oli
virkamatkoilla, ja äiti oli tulossa kotiin!

Martti lennätti äkkiä peitteen päältään, karkasi pystyyn ja rupesi
pesukannusta kaatamallaan vedellä valelemaan hentoja jäseniään.

Huoneessa oli niin kylmä, että henki näkyi huuruna ja vesi tuntui ihan
polttavan. Iho nousi kananlihalle joka paikasta ja se tuntui hirmuisen
pahalta. Mutta Martti puri hammasta ja koetti joutua. Äiti olisi ollut
hyvillään, jos olisi hänet nyt nähnyt. Äitihän aina koetti reipastuttaa
ja karaista, vaikkei isä sitä uskonut.

Saatuaan vähän vaatetta päälleen painui Martti kyykkysilleen ja rupesi
hyppäämään jänistä ympäri huoneen. Se lämmitti. Ja samalla tuntui siltä
kuin odotuksen ilo mieltäkeventävällä tavalla olisi purkautunut tähän
hyppyyn.

Martin vielä hypätessä raotti Hanna ovea kutsuen aamiaiselle. Eikä
Martilta mennyt pitkää aikaa ruokailuun, nyt jos ei muutenkaan. Hän
oli muistanut, että tallipässi oli ruokittava ja valjaat pantava
hyvään kuntoon, että Eira pääsisi ajelemaan, jos tahtoi. Äiti oli
kirjoittanut, että Martin tästä puoleen aina piti koettaa pitää hyvää
huolta Eirasta, joka oli kolme vuotta Marttia nuorempi.

Martin sydäntä sykähytti taas omituisella tavalla hänen ajatellessaan,
että nyt äiti istuu reessä ja ajelee kotiinpäin. Ja vieressä istuu
pieni vieras tyttö, joka tästäpuoleen tulee olemaan ihan kuin Martin
sisar. Vaikka eihän hän ole sisar, eikä tätikään, vaan jotain
ihmeellistä siltä väliltä -- sen tädin tyttö, jonka kanssa iso-isä
meni naimisiin.

Poika olisi tietysti tavallaan paremmin sopinut toveriksi. Mutta
vaikka Martin ei oikein tehnyt mieli myöntää sitä edes itselleenkään,
oli hän oikeastaan iloinen siitä, että odotettu oli tyttö. Hän ei
pitänyt pojista. Ne olivat tavallisesti kova-äänisiä, rakastivat
rajuja, räyhääviä leikkejä ja haukkuivat "mamsseliksi" sitä, joka
oli toisenlainen tavoiltaan. Isäkin olisi ehkä vain entistä useammin
päässyt sanomaan, että tuollainen sinä olet, toisenlainen kuin muut.
Tytöt olivat hiljaisempia. Ja jos ei tahtonut olla heidän kanssaan,
jättivät he rauhaan. Tämä Eira varsinkin kun oli nuorempi, ei kai
tekisi haittaa. Hän nukkuisi jo kun Martti menisi maata. Ja äiti tulisi
kuten ainakin istumaan Martin vuoteen laidalle, ja siinä he hiljaa
puhelisivat toisilleen kaikesta mitä päivä ja eletty elämä oli mieleen
tuonut.

Omituinen hiukaiseva nälän tunne väräytti Martin sisintä. Nuo joka ilta
uudistuvat puheluhetket, jolloin äiti istui hänen vuoteensa laidalla
käsi hänen kädessään, olivat olleet Martin elämän juhlahetkiä, hetkiä,
joista lähti voimaa ja sisältöä koko muuhun elämään. Eikä hän koskaan
ennen ollut jäänyt näitä vaille ennenkuin nyt tänä talvena, jolloin
äidin oli ollut lähdettävä iso-isän luokse. Ja nyt, nyt tämän pitkän,
haikean eron jälkeen oli äiti tulossa!

Martti paiskasi tallinoven kiinni ja lähti täyttä, karkua pihan poikki.
Hanna oli sanonut äidin tulevan noin puolenpäivän aikaan, ja nyt
saattoi kello jo olla vaikka miten paljon.

Mutta kellopa ei ollut vielä yhtätoistakaan.

Vitkalleen ripustaessaan takkiansa etehisen naulaan kuuli Martti
valkean räiskyvän isän huoneessa. Hanna oli nähtävästi tehnyt sinne
tulta vasta nyt myöhemmällä. Valkea loimusi siis nyt paraimmillaan.

Martti epäröi hetken. Hän ei yleensä mielellään mennyt isän
huoneeseen. Siinä oli samaa kolkkoutta, jota isässäkin. Sydän nousi
ihan kurkkuun, kun isä vain katsoi. Ja jos silloin piti vastata, kävi
puhe änkyttäväksi -- josta isä tavallisesti suuttui. Mutta nyt oli
isä matkoilla. Ja iloisesti loimuavan, sitten vähitellen hiipuvan ja
riittyvän valkean katseleminen oli Martin parasta huvia.

Hän avasi varovasti isän huoneen oven, meni suoraa päätä uunissa
loimuavaa valkeata kohti ja jätti oven takanaan, selkosen selälleen.
Huone tuli kuin valoisammaksi ja turvallisemmaksi sillä tavoin. Isän
ollessa kotona oli ovi aina suljettuna.

Martti vetäisi tuolin läheisestä huoneen nurkasta, asetti sen pienen
matkan päähän uunista, kapusi tuolille, painoi käsivarret polvien
varaan ja jäi siihen tuijottamaan eteensä.

Hän näki reen, joka liukui eteenpäin tietä pitkin. Reki liukui. Jalas
natisi. Hevosen kaviot kopsahtelivat. Ja äiti tuli.

Hän heräsi ajatuksistaan, kun pihalta kuului tiukujen helinää.

-- Pois, pois, paleltumasta, hätisteli äiti, kun Martti lakittomin päin
ryntäsi suoraan pihalle. Äiti itse oli aivan kuin suuri vaatemytty. Ja
toista samanlaista, mutta pienempää myttyä hän kaivoi esille nahkasista
sitten työntäen sen edellään sisään ovesta. Mutta samassa kun äiti oli
astunut ovesta sisään, tunsi hän Martin häneen naulautuneen katseen,
hellitti otteen kuljettamastaan mytystä ja avasi sylinsä. -- Oma rakas,
rakas poikani!

Viikkokausien näännyttävä ikävä nousi äkillisenä itkunhaluna Martille
kurkkuun. Mutta äidin silmissä hän samassa näki lujan vaatimuksen:
Martti, ole mies! -- Itku painettiin alas ja koko raskas menneisyys
upotettiin äidin avattuun syliin.

Viimein äiti kuitenkin muisti Eiran, irroitti kätensä Martin kaulasta
ja alkoi aukoa Eiran päällysvaatteita. Sitten hän pani Eiran käden
Martin käteen ja sanoi, että heidän tästä puoleen aina piti olla hyvät
ystävät.

Istuttiin ruokasalissa sinne katetun kahvipöydän ääressä, ja
jälleennäkemisen ilo oli viriämässä korkeimmilleen, kun Hanna
odottamatta avasi keittiön oven ja työnsi sieltä pakkasesta aivan
punakkanaamaisen naisen tulemaan. Samassa kun nainen näki äidin,
tulla humppuutti hän suoraa päätä pöydän ääreen ja rupesi siinä
hätäisesti toimittamaan asiaansa. Männikön-Liisan mökiltä hän tuli.
Hän oli tullut sinne aamuhämärissä ja tavannut Liisan hätääntyneenä
vieraan, kuolemaisillaan olevan naisen ja pienen vastasyntyneen lapsen
kanssa. Pappiakaan ei voinut saada sinne. Sentähden oli Kaisa ottanut
lähteäkseen tänne tiedustelemaan, eikö nimismiehen rouva ollut kotona
ja eikö hän ottaisi tullakseen kuolematatekevän luokse.

Martti näki äidin kasvoista tämän käyvän alakuloiseksi. Äidistäkin oli
tietysti ikävä taas lähteä pois kotoa. Mutta hän ei epäröinyt. Hän
antoi määräyksensä Hannalle, käski Marttia kiltisti pitämään seuraa
Eiralle ja istui muutaman minuutin kuluttua uudelleen reessä.

Martti nieli nielemistään, kun näki reen katoavan näkyvistä. Mutta
muistaen äidin pyyntöä hän koetti parastaan huvittaakseen Eiraa.
Käytiin tutustumassa tallipässiin. Katsottiin mäet ulkona ja
leikkipaikat sisällä. Otettiin kuva- ja kertomuskirjat esille. Mutta
kun päivällinen oli syöty ja koko huviohjelma läpikäyty, eikä äitiä
vieläkään kuulunut, lannistui molempien lasten mieli. Eira rupesi itkeä
tuhertamaan. Hän tahtoi kotiin, omaan kotiin isä-ukin luo. -- Isä-ukki
oli hyvä. Hän antoi piparikakkuja laatikosta. Ja hän leikkasi paperista
lehmiä, lampaita ja harakoita, jotka söivät oikeita mustikoita pienistä
paperikupposista.

-- Minä en osaa laittaa sellaista, tunnusti Martti taitamattomuutensa
tuntevan nöyryys äänessään.

Eiran itku yltyi siitä yhä. Hän tahtoi "ukin" luo.

-- Ukki on taivaassa. Äiti kirjoitti minulle, yritti Martti arasti.

Silloin Eira lakkasi itkemästä. Hänen huulensa vain vavahtivat ja
kasvot ilmaisivat liikuttavaa pyrkimystä itsensähillitsemiseen.
Sitten hän painoi päänsä vieressä olevalle sohvatyynylle ja jäi
siihen liikahtamatta makaamaan ajatuksen väsyneenä pysähtyessä siihen
käsittämättömään tosiasiaan, että ukki kylmänä ja kankeana oli maannut
mustassa arkussa, vaikka toiset sanoivat hänen olevan "taivaassa".

Martti hiipi hiljaa ikkunan luokse. Ulkona oli jo pilkkoisen pimeä,
mutta hän tuijotti pimeyteen itsepintaisesti kuin kaipaavilla
katseillaan jouduttaakseen äidin kotiintuloa.

Viimein helähtikin äidin tiuku pihalta. Mutta kun Martti oven
avautuessa tahtoi juosta suoraan äidin syliin, nostikin äiti
varottavasti kättään. Hänellä oli käsivarsillaan vaatekäärö, jonka hän
hellävaroen kantoi suoraan omaan vuoteeseensa.

-- Äiti, äiti jääkö tuo meille, uteli Martti äidin aukoessa suojahuivia
lapsen ympäriltä.

-- Vähäksi aikaa ehkä, sanoi siihen äiti. Ja Martista näytti siltä kuin
äiti olisi tahtonut itkeä.

-- Minkätähden vähäksi, tiedusteli Martti hänkin kohta painuen
mieleltään alakuloiseksi.

-- Ei kai isä mielellään ottaisi monta uutta lasta yht'aikaa. -- Äiti
koetti hymyillä, mutta Martti kuuli hänen raskaasti huokaavan.

Samassa tuli Hanna, ja äiti rupesi näyttelemään hänelle lasta. --
Tällainen kaunis, pieni tyttö, sanoi äiti hellästi vetäisten pienen
myssyn syrjään, niin että silkinkiiltävä, musta tukka tuli näkyviin. --
Ja tällainen on lähetettävä ulos maailmaan. -- Äidin äänessä oli kuin
itkua.

Äiti haki sitten sohvannurkkaan nukkuneen Eiran syliinsä, riisui hänet
varovasti ja vei hänelle varattuun vuoteeseen. Sitten tuli hän Martin
luokse. Ja juhlaa se tietysti oli, kun äiti taas kerran illan tullen
oli poikansa luona. Mutta sittenkin tuntui Martista kuin tämä suuri
juhlapäivä -- ihmeellisin hänen tähänastisessa elämässään -- jollain
omituisella tavalla olisi mennyt pilalle tuon käärön tähden, joka
nyt makasi tuossa äidin vuoteessa. Se se oli riistänyt äidin pois
hänen luotaan suurimmaksi osaksi päivästä ja se teki äidin vieläkin
alakuloiseksi huolimatta illan merkityksestä.

Äidin käsi omassaan Marttikin viimein nukkui. Mutta halu nähdä äitiä
herätti hänet vielä kerran.

Silloin äiti jo oli jättänyt hänen vuoteensa ja seisoi kumartuneena sen
pienen, nukkuvan käärön puoleen. Äidin silmät olivat kyynelissä.

Tämä muisto jäi Martille päivän viimeiseksi.



Anna-Stiina Aaltonen seisoi puotinsa takaisessa kamarissa otsansa
hiessä silittäen vaaleanpunaista juhlapukua. Oikeastaan harmitti koko
homma häntä -- ei kuitenkaan itse työ, vaan se, että hän oli tekemässä
sitä huolimatta selvästä käsityksestään, että se oli turhaa. Tummempi
sinertävänpunainen kyläilypuku olisi hyvinkin kelvannut Sonjalle
huomispäivän joulukemuissa. Mutta tyttö oli saanut päähänsä, että hänen
piti olla vaaleissa -- tietysti ollakseen kaikkia muita hienompi -- ja
pitipäs Anna-Stiinan silloin vain myöntyä.

Hän laski silitysraudan syrjään ja rupesi korjaamaan irti ratkoutunutta
koristenauhaa.

Jos hän vain olisi ollut sama kuin ennen, ei hän totta totisesti nyt
olisi seisonut tässä silittämässä. Mutta hän oli Sonjan suhteen käynyt
merkillisen avuttomaksi. Hän souti ja huopasi, moitti itseään milloin
leväperäisyydestä milloin liian suuresta ankaruudesta. Jos vieras olisi
kasvattanut tyttöä, ei hänellä olisi ollut tällaista ristiriitaa. Mutta
Anna-Stiinan täytyi aina ajatella sisarta. Häntä olisi ehkä pitänyt
kohdella toisin. Ehkä hän silloin olisi suostunut jäämään kotiin ja
säästynyt kurjille jäljille joutumasta.

Sisaren muisto oli pannut Anna-Stiinan hänelle harvinaisella
hellyydellä huolehtimaan siitä pienestä kapalolapsesta, jonka hän
sisaren kuoleman jälkeen haki siitä pikkukaupungista, jonne muuan
nimismiehenrouva oli lapsen toimittanut. Eikä se huolehtiminen raskasta
ollutkaan. Päinvastoin. Ainoa mikä silloin harmitti, olivat ihmisten
utelevat tiedustelut. Mutta hän osasi antaa heille nokalle niin, että
he pian lakkasivat utelemasta. Hänestä se lapsen tähden oli parasta. Ja
kun tytöllä vielä -- äidin pyynnöstä -- oli sellainen vieraskielinen
nimi, niin eivät siitä, enemmän kuin ulkomuodostakaan voineet päätellä
mitään.

Anna-Stiina nousi, laski työnsä syrjään, meni vanhanaikuiselle
sifonierilleen, jossa hän säilytti arvopaperinsa, tilikirjat ja muut
sellaiset. Pienestä piilolaatikosta hän otti esille kellastuneen
kirjeen, kääri sen hitaasti auki ja rupesi sitä lukemaan. Hän osasi
sen hyvästikin ulkoa, mutta oli sittenkin kuin avuksi katsella tätä
vapisevalla kädellä kirjoitettua ja kyyneleillä kostutettua kirjettä.
Se antoi uutta voimaa aina kun tehtävä tuntui ylivoimaiselta ja kun se
ajatus tunki mieleen, että nyt ei enää kannata yrittää, nyt saa kaikki
jäädä sikseen.

Sonjan ollessa pieni oli Anna-Stiina enimmäkseen ollut pehmeä hänelle
-- sisaren tähden. Mutta kun tyttö ensi kertaa tavattiin valheesta,
sai hän selkäänsä niin että muisti. Ja samoin sinä iltana, jolloin
hän viskautui vieraan syliin ja rupesi tätä suutelemaan. Se ilta oli
vieläkin Anna-Stiinan mielessä selvänä kuin eilinen päivä. Hän istui
silloin tässä samassa puotikamarissa, jossa nytkin. Tuolilla lähellä
ovea istui muuan kauppamatkustaja jo kääriytyneenä turkkiinsa, mutta
vielä ennen lähtöään selvitellen muutamia asioita. Sonja oli jo aikoja
nukkunut huoneen toisessa päässä olevassa vuoteessa.

Puheko lie sen vaikuttanut vai mikä, mutta tyttö heräsi, makasi hetken
silmät selällään katsellen vieraaseen, kavahti sitten pystyyn, karkasi
suoraapäätä vierasta kohden, painautui turkkien sisään hänen syliinsä
ja suuteli, suuteli, suuteli. Anna-Stiina tuijotti kuin älyttömänä
lapseen. Vieras nousi hämillään ja teki äkkilähdön. Mutta tuskin hän
oli ehtinyt ovesta ulos, kun Anna-Stiina jo sai Sonjaa käsipuolesta
kiinni, lennätti hänet kuin lapasen takaisin vuoteeseen ja alkoi lyödä,
lyödä kuin vimmattu. Hänestä tuntui silloin siltä kuin lihallisuus
kerta kaikkiaan olisi ollut poishakattava tästä onnettomasta lapsesta.

Hän kuuli vieläkin oman läähättävän äänensä: sinä, sinä miesten kurja
suutelija!

Sinä yönä hän kuitenkin ensi kertaa ihan epätoivoisena kävi tilille
itsensä kanssa. Oliko hänessä kasvattajaa? Ja vielä tällaisen lapsen
kasvattajaa! Kuka oli koskaan häntä itseään kasvattanut? Niinhän hän
oli saanut yletä ominneuvoin kuin metsän puut. Itse oli saanut ottaa
oppia siitä mistä sitä sattui saamaan. Työ oli oikeastaan ollut hänen
ainoa kasvattajansa. Mutta kykenikö sitä sellaisena toista opettamaan
ja kasvattamaan? Ja kykenikö tällainen vanha visakanto, jolla ei
ollut vanhemman mieltä eikä vanhemman kieltä kasvattamaan toisen
vilkasluontoista lasta?

Anna-Stiina teki sinä yönä ensimmäisen päätöksensä kasvattajana.
Hän päätti olla lyömättä lasta. Oli tytöllä minkälaiset taipumukset
hyvänsä, eivät ne lyömällä lähteneet, jos eivät muuten.

Ja siinä päätöksessään Anna-Stiina oli pysynyt. Mutta siitä pitäen hän
kasvatuksessaan olikin milloin soutanut, milloin huovannut. Parastaan
hän joka tapauksessa oli koettanut. Hän ei siinä ollut säästänyt
varojaan enemmän kuin vaivojaankaan. Tietopuolisessakin suhteessa hän
tahtoi Sonjalle hankkia kaikkea sitä mitä hän itse kehitysvuosinaan
haikeasti oli kaivannut. Kun Sonja oli päättänyt kurssinsa
kansakoulussa, pantiin hänet lähikaupungin tyttökouluun. Ja Anna-Stiina
muutti itse hänen kanssaan kaupunkiin pitääkseen huolta sekä tytön
taloudesta että tytöstä itsestään. Irtiriistäytyminen kodista ja työstä
oli raskas uhraus. Mutta kun onnistui saamaan luotettavat ihmiset
huolehtimaan sekä liikkeestä että talosta, niin eihän siinä saanut
ajatella omia mielitekojaan. Ne kaksi, joista Anna-Stiina eläessään
lähinnä oli huolehtinut, olivat molemmat joutuneet karille. Anna-Stiina
ei tahtonut kolmannen onnettomuutta omalletunnolleen.

Ja pääsihän Anna-Stiina yhdessä Sonjan kanssa kotiin aina kesäksi ja
jouluksi!

Mutta nyt oli viimeinen joululupa käsissä. Sonja oli tyttökoulun
ylimmällä luokalla. Ja kun hän keväällä saisi koulunsa lopetetuksi,
ilmestyisi uusia pulmia hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoisi tietysti
jatkaa opintojaan, maalailla, soittaa ja ties mitä. Hänellä oli
jonkunverran taipumuksia moneenkin eri suuntaan. Mutta kuinka silloin
enää kävisi mahdolliseksi häntä seurata ja valvoa? Ja mistä edes ottaa
varoja kaikkeen? Sonjalla oli erinomainen taito saada rahat hupenemaan
käsistään. Nyt kouluaikanakin oli niitä mennyt ihan huimaavasti milloin
mihinkin, koristuksiin, huveihin, arvattavasti usein makeisiinkin
samoin kuin muuhun turhuuteen.

Anna-Stiina oli joskus koettanut vetää ohjakset kireälle, mutta hänelle
viskattu sana "armollaeläjän" kovasta osasta sai hänet useimmiten
peräytymään.

Sonja oli huomannut tämän valttinsa tehoisuuden, eikä hän unohtanut
käyttää sitä.

Anna-Stiina laski kunnossa olevan puvun kädestään, ripusti sen Sonjan
vuoteen viereen ja rupesi sitten tarkastamaan tytön sukkavarastoa,
oliko se kunnossa. Hän oli tässä työssä, kun ulko-ovelta kuului
tarmokasta koputusta.

-- Iltaa, iltaa, toisteli oven avautuessa iloisen ystävällisesti
pitäjän nimismies. -- Totta kai sisälle lasketaan? -- Hän pyyhkäisi
huurteista partaansa samalla kun hymähti Anna-Stiinan hämmästykselle.
-- On vähän kiire, jatkoi hän sitten, -- ehkä saan tulla sisään näin
turkki päällä, vaikka tulenkin tärkeissä asioissa.

Hän painautui keinutuoliin, pyyhkäisi vielä kerran hymähtäen partaansa
ja kävi sitten asiaan. Se koski Anna-Stiinan kasvattia. Hän ei
ollutkaan enää mikään köyhä, toisten elätettävä, vaan rikas perijätär,
joka kykeni runsaasti palkitsemaan senkin kaiken, mitä Anna-Stiina oli
hänen hyväkseen uhrannut. Nimismiehelle oli tullut tieto siitä, että
tytön tuntematon isä oli kuollessaan jättänyt tyttärelleen koko melko
suuren omaisuutensa.

Nimismies oli vasta saanut asiansa puhutuksi, kun Sonja rallatellen
pyrähti sisään ovesta. Nimismies pyyhkäisi uudelleen partaansa --
hän teki sitä yleensä tuontuostakin -- hymähti ja nousi samalla
lähteäkseen. -- Paras, kun itse kerrotte hänelle kaikki, sanoi hän
Anna-Stiinalle nähtävästi hyvillään siitä, että sai tehtävän mukavasti
siirretyksi toiselle. Sitten hän ojensi Anna-Stiinalle kirjeen, jonka
muuan vainajan sukulainen tai läheinen tuttava oli lähettänyt samalla
kuin tieto testamentistakin tuli. Kirje oli osaksi Sonjallekin, josta
syystä se oikeastaan kuului tähän taloon.

Nimismies painoi lakin päähänsä, hyvästeli ja läksi. Samassa seisoi
Sonja jännityksestä vavisten tätinsä edessä. -- Täti, täti, mitä on
tapahtunut? Sanokaa pian!

Anna-Stiina pyyhkäisi otsaansa. Tehtävä ei hänestä ollut niinkään
helppo. Hän olisi tahtonut sanoa sen oikealla tavalla ja kauniisti.

-- Täti kerro, kerro pian, intti Sonja tavoitellen kirjettä käteensä.

-- Älähän hätäile! Istu ja ole hiljaa, niin saat kuulla!

Anna-Stiina pisti levollisesti kirjeen hameensa taskuun. Sitten hän
karisteli kurkkuaan. -- Sinullakin on ollut isä, hän alkoi, mutta
joutui hämilleen siitä, että oli alkanut näin sopimattomasti.

-- Isäsi on jättänyt sinulle omaisuutensa perinnöksi... Nimismies kävi
puhumassa, tuli sitten hätäisen kiireesti.

-- Hyvä, kulta, rakas täti! -- Anna-Stiina oli tukehtua Sonjan
syleilyyn. -- Enkö minä enää olekaan köyhä? Onko minulla rahaa
-- paljon rahaa -- vaatteisiin, makeisiin, tanssiaisiin,
ulkomaanmatkoihin? Voi hyvä, kulta täti! -- Sonja tanssi pitkin
huonetta.

Anna-Stiina ei puhunut mitään. Hänen ajatuksensa tuntuivat sekavilta ja
raskailta. Hän oli tottunut syrjästä tarkastamaan elämän monimutkaisia
tapahtumia. Nyt huimasi, kun aallokko oli temmannut hänetkin
pyörteeseen.

-- Missä se kirje on? Anna täti kun luen! -- Sonja rupesi kaivelemaan
tädin taskuja.

Mutta silloin Anna-Stiina voimalla riuhtaisi itsensä irti otteesta,
meni viereiseen huoneeseen, -- joka näin talvisin oli Sonjan
makuuhuone, ja työnsi oven säppiin. Sitten hän otti kirjeen esille,
asettui lähelle lamppua ja rupesi lukemaan.

Hän luki hitaasti ja moneen kertaan. Kirje oli ruotsinkielinen ja
se oli sisältönsäkin puolesta sellainen, että täytyi selvitellä
ajatuksiaan oikein ymmärtääkseen, mitä siinä sanottiin. Se oli
nimellisesti osoitettu nimismiehelle, mutta siinä oli välillä
puhuttelua, joka koski Sonjaa. Sen oli nähtävästi kirjoittanut joku
vilkasluontoinen naisihminen, joka oli pannut ajatuksensa paperille
ihan sellaisina kuin ne hänen mielessään olivat syntyneet. Kirjeessä
oli hienoja vieraskielisiä sanojakin ja sen sisältö tuntui oikeastaan
jonkunverran epämääräiseltä. Mutta sen Anna-Stiina kuitenkin tästä
käsitti, että joku hieno Helsingissä asuva rouva kutsui Sonjaa
vierailulle luokseen ja muutenkin tarjoili kotiaan Sonjalle kodiksi,
silloin ainakin kun se sattui olemaan asianomaiselle soveliasta.

Kun Anna-Stiina viimeinkin oli selvillä tästä kirjeen sisällöstä, avasi
hän oven ja kutsui Sonjaa. Tämä näki kirjeen tädin kädessä ja sieppasi
sen jo kynnykseltä itselleen.

-- Hyvänen aika täti, niin hienoa ja kaunista paperia! Ja katso,
minkälainen kuorikin! -- Sonja käänteli, katseli ja ihaili. Sitten hän
rupesi lukemaan.

-- Ja miten kauniisti hän kirjoittaa! -- Ihan rupeaa itkettämään! Ja
haistappa tätä paperiakin! Mikä hieno tuoksu! -- Ihan on kuin olisin
saanut äidin!

Sonja painui läheiselle tuolille ja hyrähti pieneen ilo itkuun.

Anna-Stiina katsoi häneen kuivin silmin. Hänen katseessaan oli jotain
raskasta. -- On jo myöhä, sanoi hän harvakseen. -- Taitaa olla paras
mennä nukkumaan.

-- Mutta täti, etkö sinä ole iloinen?

-- Olenhan minä. Tietysti. Mutta hyvää yötä nyt!

-- Niin, täti, minä olen saanut äidin, ja kyllä sinäkin saat jotain
hyvää -- ehkä ihan silkkileningin!

Sonja ei ollut varma siitä, kuuliko täti hänen suurenmoista lupaustaan.
Joka tapauksessa hän vielä lennätti tädin jälkeen iloisen: Ja ajattele
mitä tytöt koulussa sanovat! -- Sitten hän hitaasti rupesi riisuutumaan.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai unenpäästä kiinni. Ensin
hän oli kauan ihan valveillaan, sitten hän vaipui jonkunlaiseen unen
tapaiseen horrostilaan, mutta silloinkin kieppuivat ajatukset koko ajan
äskeisen suuren tapahtuman ympärillä. Hän näki itsensä milloin ylimpänä
ihailtavana komeissa juhlissa, milloin nuorena prinsessana, joka
loistavalla aluksella purjehti aukeata, kimaltelevaa ulappaa kohden.

Vasta aamuyöstä hän vaipui tavalliseen uneen, poski painettuna
hienopaperiselle, hyvältä tuoksuvalle kirjeelle.



II

VIERAALLA POHJALLA



Kirkkaan sinisenä kaartui kesäinen taivas Elben rannoilla upeilevan
suurkaupungin yläpuolella. Aurinko oli jo puolipäivässä. Pistävän
polttavana hehkui se kuumuuttaan laaksoon, jonka pohjassa Elbe
lepäili laiskana ja pintaansa väräyttämättä. Ainoastaan lakkaamatta
helteessäkin eteenpäin aaltoileva ihmismeri särki milloin minkin
kulkuneuvonsa kautta sen rasvatyynenä paistavaa pintaa.

Kaduilla liikuskelevat näkyivät säännöllisesti etsivän siimespuolta
ja raitiovaunuihin, jotka kuljettivat ihmisiä kaupungin läheisyydessä
oleville kukkuloille, pyrki tällaisena paahdepäivänä tavallistakin
enemmän väkeä.

"Weisser Hirsch'in" siimekkäissä puistoissa oli suhteellisen hiljaista.
Siellä täällä asteli joku hellettä paennut kaupunkilainen, mutta
varsinaiset asukkaat olivat täältä samoin kuin lähellä olevista
huviloiden puistoista vetäytyneet asuntoihinsa. Vastakohtana ulkona
vallitsevalle hiljaisuudelle kuuluikin huviloista vilkas puheensorina.
Oli "lunch'in" aika. Toisin paikoin istuivat ateriata odottavat
iloisesti puhellen huviloiden parvekkeilla, toisissa olivat he jo
siirtyneet ruokasaleihin, joiden avatuista akkunoista nauru ja iloiset
äänet tunkeutuivat kadulle asti.

Rouva Helmin pienessä huvilassa oltiin jonkunverran myöhässä. Päivä
sattui olemaan oikea onnettomuuksien päivä. Huvila oli täynnä
täyshoitolaisia -- mikä tosin ei ollut niinkään onnetonta. -- Mutta
sitä tukalampaa oli, että keittäjätär oli nyrjäyttänyt kätensä ja
samalla särkenyt talon parhaimman jälkiruokamaljakon.

Rouva Helm tuli keittiöstään kasvot kravunpunaisina ja pienet
hikivirrat juoksemassa hehkuvia poskia pitkin. Olisi jo ollut aika
soittaa joukko koolle, mutta hänen oli mahdoton esiintyä kohteliaana
emäntänä saamatta ensin puhaltaa edes hetken.

Hänen hyvinvoipa ruumiinsa painui raskaasti pehmeyttään hyllähtelevään
nojatuoliin ja käsi rupesi pyyhkimään hikeä kasvoilta.

Raatamista, yhtämittaista raatamista oli elämä. Aamulla huolta siitä,
miten saada kaikki ajoissa ja kunnialla pöytään, illalla siitä, mitä
uutena päivänä panna eteen. Ja ylinnä surua siitä, että vain onnistuisi
hankkimaan sellaista mikä tyydytti ja jonka kuitenkin saattoi saada
siksi halvalla, että edes tuli oma elatus ja vähän vanhanpäivän
varaakin palkaksi kaikesta tästä raatamisesta. Kilpailu oli suuri ja
tällainen pieni, vaatimaton huvila joutui monesti alakynteen. Mutta
olipa tänä vuonna -- luojankiitos -- kaikki paikat jo täynnä.

Yläpuolella olevasta huoneesta kuului samassa iloista rallatusta. Ja
kuin vastauksena alkoi ulkopuolelta kuulua kauniin barytonin hyräilemä:
"Leise flehen meine Lieder".

Rouva Helm hymähti. Oli tuo pikku suomalainen sentään hyvä olemassa,
veti miesväkeä taloon kuin mikähän magneetti. Kyllähän ne huoneet
muutenkin olivat tulleet vuokratuiksi kesäsydämeksi, mutta nyt olivat
useimmat asukkaista olleet täällä kaiken talvea. "Suomalaisen" tuttuja
he miltei kaikki olivat ja maksukykyisiä ihmisiä. Moni pieni puute
talossa oli tämän hyvän talven aikana tullut korjatuksi. Kun tuo
onneton maljakko nyt vain ei olisi sattunut särkymään! Nyrjähtynyt
käsi paranisi kyllä pian -- ja keittäjättären täytyi tietysti hankkia
itselleen sijainen. Mutta se maljakko!

Peilipöydällä seisova rokokootyylinen, kullattu pöytäkello heläytti
samassa kirkasäänisen lyönnin, joka ponnahutti rouva Helmin pystyyn.
Peilin edessä sai kaméneulan kiinnittämä pitsiröyhelys kiireisen
paikoilleen asettelun samalla kuin harmaan silkkipuseron ryppyjä vähän
suorittiin. Sitten pistäytyi emäntä kiireimmän kautta keittiöön kohta
sen jälkeen antaakseen gongongin soida.

Pöytäkunta -- kahta lukuunottamatta -- oli miltei samassa koolla.
"Epäsäännöllisyys kuuluu taiteilijaoikeuksiin", huomautti terävästi
herra Walther, nuori saksalainen liikemies merkitsevästi silmäillen
"suomalaisen" tyhjää paikkaa.

-- Ja herra Zollinger täyttää tietysti ritarivelvollisuuksiaan, jatkoi
kuivahkosti Waltherin sanoihin tarmokkaalta ja säntilliseltä näyttävä
opettajatar, -- emäntää lukuunottamatta ainoa pöytäkunnan nainen.

-- "Die Finnländerin" on hemmoiteltu lapsi, puolusteli emäntä
äidillisesti hymyillen.

-- Lapsi! -- Waltherin katseessa välähti omituisesti. -- Jollen erehdy,
niin hän ja minä kaikkein viimeiseksi joudumme lasten kirjoihin.

Samassa aukeni ovi, ja kaikkien katseet kohdistuivat odotettuihin.
Iloisen livertelevää, melkein veitikkamaisesti lausuttua tavanmukaista
"Malzeit"-sanaa seurasi kepeä kumarrus pöytävieraille. Sitten neiti
Aaltio asettui paikalleen alkaen yht'aikaa sekä ateriansa että vilkkaan
keskustelun lähimmän naapurinsa, schweitsiläisen insinöörin kanssa.
"Ritari", toinen poissaolleista, asettui sillävälin huomaamatta
paikalleen, opettajattaren ruvetessa tiedustelemaan, oliko hän tänään
jo ollut korkeakoulussa, vai olivatko luennot unohtuneet toisten
"velvollisuuksien" tähden?

Pöydän päässä istuva hollantilainen yhtyi suomalaisen ja insinöörin
puheisiin, ja pian oli sekä ateria että keskustelu täydessä käynnissä.

Ainoastaan herra Walther, liikemies, istui vaiteliaana. Hän ei
edes näyttänyt seuraavan keskustelua. Hänen koko huomionsa tuntui
keskittyvän syömiseen. Oikeastaan se kuitenkin kohdistui niihin
ajatuksiin, joita hän syödessään hautoi mielessään. Ja että ne jollain
tavoin koskivat neiti Aaltiota, sen saattoi arvata niistä pikaisista,
mutta terävistä katseista, jotka hän silloin tällöin nopeasti ja
salavihkaa kiinnitti vastapäätä istuvaan suomalaiseen.

Waltheria harmitti. Hän osasi nuo useasti uudistetun tarkastelun
alaiseksi joutuneet piirteet jo ulkoa. Ja sittenkin täytyi hänen
katsoa ja tarkastaa. Valkoinen otsa oli matala ja sen voimakkaasti
ulospäin kaartuvat kulmat antoivat kasvojen yläosalle älykkyyttä
ilmaisevan piirteen. Tukka oli kiiltävän musta ja harvinaisen tuuhea
samoin kuin pitkät silmäripsetkin ja nuo kaunismuotoiset -- kuin
taiteilijasiveltimen kohdalleen pyyhkäisemät kulmakarvat. Tässä
kaikessa samoin kuin hieman koukistuneessa, ei erittäin kauniissa
nenässä -- oli paljon enemmän slaavilaista kuin pohjoismaista tyyppiä.
Kasvot sinänsä -- silmäänpistävästä värikkyydestään huolimatta --
eivät olisikaan saaneet aikaan sitä omituista, puoleensavetävää
yleisvaikutusta, jonka kokonaisuudelle antoi tuo siromuotoinen, herkkä
suu, täynnä milloin elämäniloa ja hehkua, milloin sydäntä vavahuttavaa,
haikeata tuskaa ja nuo syvät, tutkimattomat silmät. Niiden väristä oli
oikeastaan mahdoton päästä selville. Milloin näyttivät ne tummilta --
ehkä kuitenkin tumman sinisiltä -- milloin oli niissä vain kirkasta,
vallatonta kimmellystä. Ja aina ne pitkien ripsiensä suojassa
välähtivät kuin tiheikköön kätketty lähteensilmä.

Niissä ja tuossa herkkäilmeisessä suussa oli ehkä jotain pohjoismaista
-- jotain määrittelemätöntä ja henkevyydellään omituisesti tenhoavaa,
jollaista kai oli Pohjolan luonnossa ainakin omituisen, kesäisen
valkeuden vallitessa.

Waltherin katse solui kasvojen piirteistä neiti Aaltion solakalle,
mutta samalla täyteläiselle vartalolle, jonka muodot muodikas,
ruumiinmukainen puku sai huomattavasti esiintymään. Slaavi, slaavi,
elämänhaluinen ja elämästä nauttiva slaavi hän oli koko olemukseltaan
muuten. Tuo suu ja nuo silmät vain...

Walther puraisi vihaisesti viiksiään ja pani ruuan kiireellä painumaan.
Häntä harmitti se, että hän taaskin tarkasteli ja analysoi. Hän oli
varma siitä, että hän oli yhtä selvillä "suomalaisen" sisäisestä kuin
ulkonaisestakin ihmisestä. Ja hän oli varma myöskin siitä, että tuo suu
valehteli ja että nuo silmät pettivät. Ja sittenkin hän tiesi, että jos
neiti Aaltio äkkiä olisi antanut suosionsa auringon paistaa hänelle,
olisi hän taas uskonut pohjattoman katseen ja herkkäilmeisen suun
kuvastamaan sisäiseen kauneuteen.

Mutta nyt kun neiti Aaltiolla oli muita -- myöhemmin tulleita, -- nyt
hän pystyi arvostelemaan. Ja ankarastikin.

Etehisen ovikello helähti samassa ja emäntä, jota nähtävästi
hermostutti muutama katkonainen, matalaääninen etehisestä kuuluva
lause, nousi anteeksi pyytäen pöydästä. Ovi etehiseen jäi hänen
mennessään raolleen.

-- Nähtävästi joku asuntoa etsivä, huomautti opettajatar.

-- Sepä mainiota, singautti neiti Aaltio tulemaan. -- Uutuudella on
aina viehätyksensä.

-- Jo siitäkin syystä, että vanha joutaa tieltä vasta, kun uusi on
tiedossa. -- Waltherin katse iski terävänä "suomalaiseen". Sitten hän
jatkoi ruokansa märehtimistä kiusallisella tyyneydellä.

-- Niinpä tietenkin. En minä viskaa vanhoja hansikkaitani uuniin,
ennenkuin uudet ovat käsissä. -- Neiti Aaltio nauroi.

-- Onpa "uuni" teille pohjolaisille tuttu käsite, koska se tulee
mieleen tällaisenakin päivänä, jolloin ihminen uunia ajattelemattakin
tuntee olevansa sulamistilassa. -- Opettajatar yritti puheen
kääntämistä uusille urille.

-- Kuulkaa, he menevät yläkertaan, pisti nyt insinööri väliin.

-- Ullakolla kuuluu joku pieni komero vielä olevan vapaana, jatkoi
hollantilainen, joka itse asui talon suurimmassa ja kalleimmassa
huoneessa.

Opettajatar rupesi varovaisuuden vuoksi tekemään tilaa uudelle
tulokkaalle. Saattoihan emäntä kutsua vieraansa suoraan ruokailemaan.

-- Hän on ulkomaalainen, sen kuulin puheesta, vakuutti insinööri.

-- Pian pääsette selville hänestä, huomautti Walther kuivahkosti. -- He
kuuluvat jo olevan tulossa.

-- Mies on ainakin kykenevä nopeaan ratkaisuun -- mikä on kieltämätön
ansio, todisti neiti Aaltio.

Rouva Helm avasi samassa oven itse kohteliaasti väistyen syrjään
antaakseen vieraalle tietä.

-- Ei, ei mitenkään. -- Nuorehko, kalpeakasvoinen ja huomattavan laiha
herra vetäytyi hämillään ovelta syrjään antaen tietä emännälle.

-- Koska niin tahdotte! -- Rouva Helm purjehti tyytyväisenä paikalleen,
soitti pöytäkelloa ja käski palvelijan valmistamaan paikan uudelle
tulokkaalle. Sitten hän kääntyi vieraan puoleen. -- Ehkä saan esittää.
-- Hän kumarsi pöydässä oleville ja rupesi sitten latelemaan nimiä
ja arvonimiä. Kuullessaan ensiksi esitellyn nimen aikoi vastatullut
nähtävästi käydä kättelemään, mutta huomatessaan toisten vain
kumartavan päätään vetäytyi hän takaisin samalla huomattavasti
punastuen. Rouva Helm jatkoi mitään huomaamatta esittelyä. Mainitessaan
neiti Aaltion nimen lisäsi hän maire hymy huulillaan: "Kaikkien meidän
suosima kansalaisenne". -- Helene, jatkoi hän palvelijalle, pannaan
lautanen tähän. Tohtori tahtoo varmaan istua suomalaisemme vieressä.

-- En minä ole tohtori -- yritti vasta tullut oikaisemaan.

-- Emme ole kuulleet nimeä, huomautti neiti Aaltio.

-- Anteeksi, anteeksi, pyyteli emäntä. -- Hyvät naiset ja herrat, tässä
on suomalainen, maisteri Jen-, Jen-.

-- Jänne, oikaisi vastatullut taaskin punastuen. Sitten hän painui
paikoilleen neiti Aaltion viereen ja sanoi selvällä suomenkielellä.
-- Onpa hauskaa vihdoinkin yhtyä suomalaiseen. Muukalaiseksi sitä
auttamattomasti tuntee itsensä täällä, etenkin kun näin suin päin
joutuu suureen ja outoon seuraan.

-- Älkää olko epäkohtelias puhumalla kieltä, jota eivät toiset ymmärrä,
oikaisi neiti Aaltio saksaksi. Sitten hän kääntyi insinöörin puoleen
innokkaasti ruveten keskustelemaan edellisen illan oopperanäytännöstä.

Polttava puna karkasi taaskin Martti Jänteen hienopiirteisille, mutta
kalpeille kasvoille. Häntä, joka muutenkin tunsi taitamattomuutensa
tällaisessa seurassa, oli kaikkien kuullen läksytetty kuin tyhmää
koulupoikaa. Ja vain sen johdosta, että hän ensi kertaa pitkistä
ajoin tavatessaan kotimaalaisen iloissaan siitä oli tehnyt rikoksen
seuraelämän lakia vastaan!

Näin ei olisi käyttäytynyt se, joka vähänkin ymmärsi toisen
orpoudentunteita. Mutta mitäpä tuollainen seuraelämän nukke käsittäisi
sellaista! Heillä molemmilla ei tietystikään ollut mitään yhteistä, ei
edes vaikka vieraassa maassa tapasivat toisensa kansalaisina.

Martti Jänne vastasi lyhimmiten emännän kohteliaisiin tiedusteluihin,
kasvoillaan ilme, joka ei kehoittanut toisia pöytäkuntalaisia yhtymään
keskusteluun. Pöydästä noustaessa hän aikoi kiireimmän kautta vetäytyä
omaan huoneeseensa, mutta neiti Aaltio pysäytti hänet odottamatta.

-- Tahdotte kai vähän tutustua ympäristöön. Jos tyydytte suomalaiseen
oppaaseen, tulen mielelläni mukaan. -- Se sanottiin vaatimattoman
yksinkertaisesti. Martista siinä oli kuin anteeksipyytävää
ystävällisyyttä. Hän olisi varmaan näyttänyt loukkautunutta mieltä, jos
nyt olisi vetäytynyt syrjään. Siksi hän vain kumarsi ja kiitti.

Neiti Aaltio pyörähti samassa muutamin tanssiaskelin parvekkeen
ovelle, viskasi molemmat ovet selko selälleen ja jäi itse kynnykselle
ahneesti särpien sieraimiinsa tuoksuvaa kesäilmaa. Pöydästä nousseista
herroista kerääntyivät useimmat hänen ympärilleen ilmeisesti haluten
jatkaa hänen alkuunpanemaansa vallatonta leikinlaskua. Mutta neiti
Aaltio oli jo nähtävästi ottanut itselleen haluamansa annoksen
herkullisentuoksuavaa ilmaa. Hän pyörähti kantapäällään, nyökkäsi
lyhyen hyvästin herroille ja kääntyi sitten kuin vanha hyvä ystävä
Marttiin päin. -- Wir gehen dann, nicht wahr? He tekivät aluksi
kierroksen puutarhassa, jossa erilaiset hedelmäpuut vielä olivat
valkoisinaan kukkia. Sitten neiti Aaltio suuntasi kulun "Weisser
Hirsch'in" katvekattoiseen puistoon, jonka sinne tänne risteileville
teille ilmestyi kulkija toisensa jälkeen. Ateriansa päättäneet olivat
nähtävästi joukolla lähteneet liikkeelle sekä huviloista että itse
parantolasta.

Martin mieleen juolahti ajatus, että neiti Aaltio oli käyttänyt häntä
bulvaanina tahtoessaan jostakin syystä lähteä tälle kävelylle toisten
seurasta riippumattomana. Jokin erikoinen ja salattu syy hänellä
tietysti oli. Mikäpä muu olisi saattanut hänet jättämään häntä palvovan
herraseuran lähteäkseen oppaaksi kömpelökäytöksiselle kotimaalaiselle,
jota hän vasta oli läksyttänyt kuin mitäkin koulupoikaa.

Neiti Aaltio ei aluksi kiinnittänyt huomiota Martin kylläkin
huomattavaan vaiteliaisuuteen. Hän jutteli, kertoi ja esitteli pitkin
matkaa, vilkkaasti, mutta samalla yksinkertaisesti ja tutunomaisesti.
Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja keskeytti puheensa.

-- Tässä vain puhelen puhelemistani, vaikka tällainen katseleminen
ja kuunteleminen ei ehkä ensinkään miellytä teitä. Minä ehdotin tätä
kävelyä oikeastaan vain siksi, että huomasin teidän haluavan puhua
suomea.

Martti puraisi huultaan. -- Se oli epäkohteliasta minun puoleltani.
Ymmärrän sen itsekin. Mutta kun ei kuukausimääriin ole saanut kuulla
suomen sanaa ja kun sitten odottamatta tapaa kotimaalaisen, tarttuu
tilaisuuteen kuin nälkäinen leipään.

-- Mutta kai te viihdytte täällä?

-- Viihdynkö? Voiko teistä yleensä viihtyä ulkomailla?

-- Ja miksikä ei?

-- Siksi, ettei saa kodin tunnetta muuta kuin kotona.

-- Se, jolla ei ole kotia missään, on kotonaan kaikkialla. -- Neiti
Aaltion huulet olivat hymyssä, mutta sanoista särähti katkeruutta, joka
hetkeksi pani Martin ymmälle.

-- Ehkä istuudumme, ehdotti neiti Aaltio viitaten penkkiä suuren
pyökkipuun varjossa. -- Te, epäkiitollinen ihminen, olette kai kulkenut
tässä rinnallani miettien vaikka mitä sill'aikaa kun minä olen pannut
parastani teitä huvittaakseni. -- Hän naurahti iloisesti asettuessaan
penkille.

-- Minun on vaikea äkkiä siirtyä oloista toisiin, myönsi Martti. --
Ulkonainen vaihdos tapahtuu nykyoloissa äkkiä, mutta sielua ei saa
niinkään helposti siirretyksi.

-- Johan minä sen arvasin. -- Neiti Aaltio nauroi taaskin. -- Te olette
noita myyränluontoisia, jotka kaivautuvat oloihin ja asioihin kuta
syvemmälle sitä parempi -- päivän kirkasta valoa pakoon. Hyi sentään!

-- Luuletteko ihmisen syventyvän paetakseen valoa -- eikö pikemmin
päästäkseen valoon -- t.s. selvyyteen?

-- Ette siis suostu myyränluontoiseksi?

-- En ainakaan mikäli se tietää valonarkuutta. -- Martti oikaisihe
vaistomaisesti, katse kohosi ja siinä välähti jotain teräksistä.

-- Teissä on siis kaikesta huolimatta pontta -- ainakin jonkun verran?

Puna lehahti taas tavallisesti kalpeille poskille. -- Jonkun verran,
toisti hän hitaasti ja painolla. Sana sai purevuuteen vivahtavan väreen.

Neiti Aaltio nauroi iloista, hilpeätä naurua. -- Ette saa pahastua!
Katsokaa, on olemassa paljon sellaisia, joilla on sanavarastossaan vain
siloisia, koko ympäristöä miellyttäviä sanoja. Minä olen päättänyt
vaihteen vuoksi aina sanoa ajatukseni suoraan. Se on minun etuoikeuteni
ja teidän täytyy tottua siihen -- jos yleensä aiotte seurustella
kanssani -- mikä melkein käy välttämättömyydeksi siksi pienessä,
asuntolassa kuin meidän.

-- Suoruus on mielestäni muuta kuin yksityisen ihmisen etuoikeus.
Se on meidän velvollisuuksiamme. -- Martti puhui harvakseen ja
mietiskelevästi, melkein kuin itsekseen. Hänen katseensa oli kaiken
aikaa tähdättynä johonkin epämääräiseen kohtaan avaruudessa, eikä hän
ensinkään huomannut mairittelevan leikkisää ilmettä vierustoverinsa
kasvoilla.

-- Saattaa olla. -- Neiti Aaltio nakkeli päivänvarjollaan pikku kiviä
ylös ilmaan. -- Mutta kaikki eivät välitä velvollisuuksistaan. Ja
toiset taas ovat sen luontoisia, etteivät loukkaa, vaikka sanovatkin
ajatuksensa suoraan. Heidän kaikki ajatuksensa kulkevat kiltisti
kohteliaisuuden ja sopivaisuuden valjaissa. Mutta toiset ovat
uppiniskaisia, kapinallisia ja he juuri loukkaavat sillä, että sanovat
ajatuksensa suoraan. Minä olen noita kapinallisia.

-- Ja ketä vastaan te kapinoitte?

-- Elämää ja sen oloja vastaan.

-- Niitä vastaan kannattaakin kapinoida. -- Martti nojasi vanhan
pyökin runkoon katseen seuratessa taivaalla liitelevää villanvalkoista
pilvenhattaraa. -- Miksi toiset saavat taivaltaa tällaisilla ihanilla
kukkuloilla toisten elellessä aikansa kellarikerrosten pimennoissa?
Miksi toiset saavat tuhlata parin illan pukuun summan, joka hankkisi
vuodeksi vaatteet kokonaiselle perheelle? Ja miksi muutamien
juhla-ateriaan pannaan raha, joka häätäisi nälän monenkin köyhän
kodista? Minäkin kapinoin, sillä oikeamielisen _täytyy_ kapinoida.

Neiti Aaltio liikahutti kärsimättömästi pientä kiiltonahalla
kengitettyä jalkaansa ja pani merkille, että hänen silkkinen
alushameensa samalla huomattavasti kahahti, -- joka ei juuri tänä
hetkenä ja tällaisen yksinkertaisuusapostolin rinnalla ollut oikein
sopivaa.

-- Kapinoivat voivat kapinoida keskenäänkin, sanoi hän lyhyesti.
-- On olemassa paljon pahemmanlaatuista vääryyttä kuin se, josta
te puhutte. Toiset syntyvät tänne onnellisen ja hellivän kodin
helmaan, toisilla on katkerin kodittomuus kehtona. Toisilla on elämän
eväinä vain hyviä, onnea tuottavia ominaisuuksia, toiset saavat
myötäjäisikseen varmat tuhon enteet. Joka on hyvä, noudattaa luontoaan,
tekee muita onnellisiksi ja tulee itse onnelliseksi. Joka on paha,
noudattaa myöskin luontoaan, tulee onnettomaksi ja vetää toisiakin
onnettomuuteen. _Siinä_ on vääryyttä, jos missä. Sentähden minä
kapinoin -- en vain oloja, vaan itse elämää ja sen tuntemattomia ja
tutkimattomia lakeja vastaan.

Martti Jänne ei enää katsellut avaruudessa liiteleviä pilviä. Hän kuuli
ihmisäänen, joka värisi tukahutettua tuskaa, ja tällä hetkellä hän ensi
kertaa todella huomasi jotain muuta kuin itseään, omia ajatuksiaan
ja omia tunteitaan. Hänen katseensa kääntyi äkkiä vierustoveriin ja
pitkien, poskia sipaisevien silmäripsien alta näki hän välähdyksen,
joka muistutti kaivon syvyydessä kimaltelevaa hetteen silmää. Hänen
katseeseensa nousi suuri hämmästys. Neiti Aaltio huomasi tämän.

-- Te ette odottanut tämänkään verran vakavuutta ja ajatusta
"muotinukelta", myöntäkää se!

-- Sen tapaista minä todella ajattelin. Totuus on tunnustettava.

-- Todistus siitä, miten paljon hyvää "hyvät" ihmiset uskovat muista.
-- Neiti Aaltio nousi äkkiä. -- Mennään, sanoi hän jäykästi ja alkoi
kiivaasti astua eteenpäin. Martti seurasi saamatta sanaakaan sanotuksi.
Kun hän viimein oli päässyt sen verran sisäisen hämminkinsä herraksi,
että aikoi vastata, oli se jo myöhäistä. Tie teki äkkikäänteen ja
mutkassa he joutuivat vastatusten schweitsiläisen insinöörin ja
herra Zollingerin kanssa. Neiti Aaltio alkoi samassa keskustelun
näiden kanssa ja antautui siihen niin kokonaan, että hän aivan näytti
unohtavan Martin. Puhe koski aikaisemmin suunniteltua oopperaanmenoa.
Martti tunsi olevansa liikaa. Hän kumarsi siitä syystä, kiitti seurasta
ja poistui nopein askelin.



Seuraavan päivän iltapäivänä istui Martti ullakkohuoneessaan kynä
kädessä ja äidille alkamansa kirje edessään. Tämä äkkinäinen
siirtyminen ulkonaisesti ahtaista ja epämukavista oloista sekä
ahkerasta opiskelemisesta tällaisten perhoselämää viettävien ihmisten
maailmaan oli äidin tahdosta ja toimesta tapahtunut. Hän se alkuaan
oli Marttia tähän opintomatkaankin kehoittanut ja innostanut. Eikä se,
mikäli asia koski opintoja, vaikeata ollutkaan. Martti, kirjatoukka,
oli itsekin jo ajatellut opintomatkaa. Mutta pelko velkojen
suureksi kartuttamisesta oli häntä pidättänyt. Äiti oli kuitenkin
häntä rohkaissut. Ja nyt lopuksi hän oli pannut koko äidillisen
vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen Martin ennen kotiinpaluuta
vähän lepäämäänkin. Äiti oli ehdottanut Schweitsiä, Thüringeniä,
Schwartzwaldia tai mitä kaunista vuoriseutua hyvänsä, kunhan Martti
vain sinne lähtisi. Äidillä oli vielä pieni summa säästettynä
isävainajansa perinnöstä ja sillä hän tahtoi kustantaa Martille edes
muutaman viikon virkistysajan hänelle mieluisassa paikassa.

Ja kun Martti nyt vihdoinkin oli täällä, odotti äiti tietysti hartaasti
tietoja. Dresdeniin Martti oli päättänyt lähteä suureksi osaksi
siitä syystä, että se jo oli kuin kotimatkan varrella, mutta myöskin
Dresdenin taidekokoelmien ja kuulun musiikkielämän houkuttelemana.
Ennen tänne tuloaan hän jo olikin viettänyt muutamia sisältörikkaita
päiviä itse Dresdenissä. Hän oli astuskellut tuntikausia Zwingerissä,
säännöllisesti istunut "Betestunden" ajat Frauen ja Kreuz-Kirchessä,
olipa hän Ringstrasselta löytänyt hauskan kansankirjaston,
missä oli istunut tuntikausia tutkien sinne kokoontuneiden
työläisten kasvonilmeitä ja samalla ahmaisten vähän saksalaista
kaunokirjallisuutta, jota hän -- kuten muutakin kevyempää lukemista
tunsi sangen vähän. Illan tullen oli hän säännöllisesti retkeillyt
kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla sekä nauttiakseen luonnosta siellä
että löytääkseen paikan, johon voisi asettua. "Weisser Hirsch"'in
ympäristö oli häntä erityisesti miellyttänyt. Varsinaista parantolaa
hän ei missään tapauksessa tahtonut ajatella. Tuollainen hienoston
pesäpaikka olisi jo sellaisena häntä kammottanut. Mutta lähiseudulla
olevista pikku huviloista näyttivät monetkin miellyttäviltä. Valkea,
pieni huvila suuren puutarhan keskellä oli vienyt voiton toisista, ehkä
siksi, että se näytti pienemmältä kuin muut. Ja suinpäin hänen sitten
olikin karattava sisään huoneita tiedustelemaan. Muuten kai rohkeus
viime hetkessä olisi pettänyt.

Martti laski kynän kädestään ja työnsi alkamansa kirjeen hiukan
syrjään. Hän oli jo kertonut koko joukon viime päivien kokemista
äidille, mutta kuvaus tuntui yhä puolinaiselta. Äiti oli tottunut
saamaan osaa kaikesta. Eikä tässä ollut kuin ulkonaiset puitteet hänen
nykyisestä elämästään? Mutta mitä hän voisi lisätä? Hän oli oikeastaan
ristiriitaisella mielellä eikä hän tahtonut panna sellaista tähän
ensimmäiseen kirjeeseensä "virkistyspaikastaan". Hänen ei ollut helppo
siirtää sieluaan oloista toisiin, kuten hän itse oli tunnustanut. Sekä
irtiriistäytyminen siitä missä hän oli elänyt että sopeutuminen uuteen
tuotti hänelle säännöllisesti eräänlaista sisäistä tuskaa. Ja tällä
kerralla oli ristiriita tavallista tuntuvampi, kun hän -- opiskelujensa
aikana asuttuaan ikävissä, halpahintaisissa vieraskodeissa tai
vaatimattomissa työläisperheissä -- oli tullut siirretyksi tällaisiin,
hänelle kokonaan vieraisiin hienoston oloihin.

Opiskelujensa lomassa hän oli tutkinut saksalaisten
kellarikerrokselaisten ja katonraja-asukkaiden oloja. Sosiaaliset
uudistukset olivat aina herättäneet hänen harrastustaan. Mutta hänen
luontoiselleen oli tuollainen tutkiminen raskasta ja kuluttavaa. Ja
miten syvälle nuo näkemykset olivat syöpyneet hänen sisimpäänsä, sen
hän näissä uusissa oloissa tunsi selvemmin kuin koskaan.

Saattoiko kellarikerrosten ja katonrajalaisten elämään tutustunut
koskaan enää muuttua huolettomaksi päivänpuolella eläjäksi? Eikö
se ilma, jota hän hengitti, se vuode, jolle hän laskeutui, se
runsasruokainen pöytä, joka häntä odotti, syyttänyt häntä?

Saattoiko kukaan pitää itseään etuoikeutettuna tämän kaiken nauttijana?
Eikö pikemmin se, joka rehellisesti halusi viedä elämää eteenpäin ja
todella auttaa toisia, tuntenut velvollisuudekseen Aleksanteri Suuren
tavoin työntää luotaan hänelle persoonallisesti suodun virkistyksen
siitä syystä, etteivät kaikki voineet saada osaa siitä?

Niiden, jotka eivät ensinkään tunteneet muuta kuin mukavaa,
nautintorikasta elämää, oli helpompi olla. He ottivat, huolettomasti
vastaan osansa. Ja jos heillä oli huolta, koski se vain sitä, miten tuo
osa saataisiin mahdollisimman suureksi.

Se ympäristö, johon hän nyt oli joutunut, oli kai juuri tällaista. Ja
sekin tuntui pahalta.

Tai tuomitsiko hän ehkä väärin? Neiti Aaltion sanat: "minkä verran te
hyvät ihmiset uskotte hyvää muista" johtuivat hänen mieleensä.

Miksihän tuo ventovieras nainen oli sanonut häntä, Marttia, hyväksi?
Mitä hän tiesi toisen hyvyydestä tai huonoudesta? Ja mitä hän itse oli
sisimmässään? Hänen omituinen, osaksi puoleensa vetävä ja mielenkiintoa
herättävä, osaksi luotansa lykkäävä olemuksensa oli Martissa herättänyt
joukon omituisia, hämäräperäisiä ja ristiriitaisia tunteita.

Mitähän äiti oikeastaan ajattelisi tuollaisesta? Hemmoiteltu ja
vaatelias hän oli. Eikä se tapa, jolla hän piti ihailijoitaan loitolla,
suinkaan aina tuntunut miellyttävältä. Mutta pirteä, suustaan sukkela
ja mielenkiintoinen ihminen hän joka tapauksessa oli. Ja se pohjattoman
syvä suru, joka eilen hänessä oli puhjennut esiin, se se enemmän kuin
mikään muu oli kiinnittänyt Martin ajatukset häneen.

Martti nousi ja alkoi kiivaasti mittailla huoneensa lattiaa. Elämässä
oli niin paljon ristiriitaa. Ei ainoastaan suuria, vaan myöskin
pieniä ja kiusallisia. Niinkuin nyt esimerkiksi suhde muihin ihmisiin
ja heidän oikea arvostelemisensa. Jos heitä epäili ja kritikoi,
tuli helposti tehneeksi heille vääryyttä. Jos koetti uskoa parasta
heistä, tuli pian nenästä vedettäväksi narriksi. Hänen oma, peräti
pieni ihmisten ja elämän tuntemuksensa oli monesti ennenkin Martista
tuntunut kiusalliselta. Sekä olosuhteet että hänen luonteensa olivat
vaikuttaneet sen, että hän yliopistossakin oli tullut viettäneeksi
kokolailla syrjässä pysyttelevää erakkoelämää. Naisten suhteen hän
varsinkin oli outo ja muukalainen. Hänhän ei koskaan ollut seurustellut
kenenkään muun kuin äidin ja Eiran kanssa. Ja pitipäs nyt hänen
tielleen sattua tällainen outo otus, joka näkyi panevan viisaampienkin
miesten päät pyörälle!

Huoneesta alapuolella kuului iloista rallatusta, laatikkojen aukomista
ja kiinni työntämistä. Martti muisti, että neiti Aaltio tänään aikoi
oopperaan yhdessä schweitsiläisen ja herra Zollingerin kanssa. Nyt hän
tietysti paraillaan pukeutui.

Martti tarttui kiireisesti kynään ja jatkoi siitä mihin äsken oli
lopettanut. "-- Täällä samassa paikassa asuu toinenkin suomalainen,
eräs omituinen, hemmoiteltu -- aioin sanoa -- 'suuren maailman
nainen'. Mutta jos sillä tarkoitetaan jotain ei aivan hyvää, teen
ehkä asianomaiselle vääryyttä. Minä nimittäin vuoroin harmistun tähän
neitoseen, vuoroin pyydän häneltä sydämessäni anteeksi epäedullisia
arvostelujani. Sinä tiedät, että naismaailma on minulle 'terra
incognita'.

"Ja muutenkin olen -- kaikesta kasvatuksestasi huolimatta -- samanlainen
raukka kuin ennenkin. Elämän pulmat ja ristiriidat ajavat minut
yhtenään umpikujaan. Minä mietiskelen ja filosofeeraan hedelmättömästi.
En pääse selvyyteen enkä toimintaan.

"Helsingissä vapaana olevaa paikkaa, josta kirjoitit, olen kuitenkin
päättänyt hakea. En siitä syystä, että pääkaupunki koskaan minua on
kiinnittänyt, vaan yksinkertaisesti siksi, että siten pääsisimme
muuttamasta. Oulunkylästä käsin voisin hyvinkin hoitaa virkaani. Ja
elämäni saisi jatkua entisessä hiljaisessa uomassaan. Koti ja työ --
saisi vastaisuudessa kuten tähän asti olla maailmani."

Puutarhasta kuului herra Zollingerin ääni. Martti kumarsi hiukan
päätään ja sattui paraiksi näkemään muutaman ruusun lennossa neiti
Aaltion ikkunaa kohti. Sisältä kuului iloista naurua. Hetken kuluttua
kuului emäntä toivottelevan: Auf Wiedersehen, auf Wiedersehen. Und viel
Vergnügen!" Paremmin nähdäkseen kumartui Martti ikkunaan päin, mutta
varovasti niin, ettei itse tulisi huomatuksi. Puutarha-portti narahti
samassa ja Martti näki vilahduksen helakanpunaisesta päivänvarjosta ja
vaaleasta juhlapuvusta. Äänistä hän huomasi, että laskettiin leikkiä ja
pidettiin hauskaa.

Hän muisti edellisen päivän kävelyn ja sen mikä silloin oli tehnyt
häneen kaikkein syvimmän vaikutuksen. Hänessä kuohahti kuin
suuttumuksen tapaista. Tuollaista oli maailman meno! Korea puku ja
naurava pinta kätkivät toisten katseilta itkevää sydäntä. Ja kuka
takasi, ettei pinnan peittoon lopulta tukehtunut se, mikä ihmisessä oli
parasta ja arvokkainta?

Hän tarttui kiivaasti kynään: -- "Äiti, miten oikeastaan jaksat?
Eira kirjoitti kerran, että olit väsynyt. Muista pitää hyvää huolta
itsestäsi. Minun tähteni. Minä olen täällä nauttimassa ja voimistumassa
sinun pyynnöstäsi. Mutta huolehdi myöskin itsestäsi. Poikasi tarvitsee
sinua. Nyt kipeämmin kuin koskaan. Muista se! -- -- -- Niin, sillä
nythän varsinaisen elämäntyöni pitäisi alkaa. Enkä minä tahdo elää
suotta. Sekin velvoittaa, että pienessä maassa jokaisen yksilön työ,
jokainen pienikin ratas on tarpeen. Mutta äiti, minä olen avuton raukka
monessa suhteessa. Olen mahdoton, kelpaamaton tähän elämään, sen tunnen
usein."

Kynä liukui hiljalleen Martin kädestä ja pää painui vasten rintaa.
Ulkona kohiseva elämä oli painunut kuin olemattomiin. Martti oli kahden
äitinsä kanssa.

Hän heräsi ajatuksistaan vasta gongongin kutsuessa iltaruualle.

Astuessaan ruokasaliin huomasi hän joutuvansa syömään illallisen kahden
rouva Helmin kanssa. Toisilla oli nähtävästi kullakin omat huvinsa.
Mutta pöytäpuheista ei silti ollut puutetta. Martti sai vain kuunnella
valmista.

-- Onpa se hauskaa, että pidätte huoneestanne! Minä koetankin aina
parastani vuokralaisteni suhteen. Mutta raataa, raataa sitä saa Ja kun
sitten sattuu kuten nytkin, että keittäjätär on nyrjäyttänyt kätensä!
Mutta mitäpä te herrat ymmärrätte sellaisista huolista! Eikä kaikki
naisetkaan! Teidän maalaisenne esimerkiksi. Jumala varjelkoon, jos
hänen pitäisi seista hellan ääressä!

Martin täytyi hymyillä. -- Mistä me tiedämme vaikka hän olisi hyvinkin
käytännöllinen!

-- Tiedämme? Ai, ai, herra Jenne, kyllä perheenemäntä näkee! Mutta
mitäs herrat! Ja kun hän on sellainen tenhotar. Lahjakas hän myöskin
on, ottaa jos minkälaisia tuntia, laulussa, maalauksessa ja vaikka
missä. Hätäkö ottaa rikkaan nuoren tytön.

Martti ei voinut olla ihailematta rouva Helmin hämmästyttävää taitoa
kiidättää puhetta eteenpäin samalla kuin hän nälkiintyneen kiireellä
huolehti jo ennestään hyvin ruokitun ruumiinsa ravitsemisesta.

Samassa kun rouva Helm oli saanut viime suupalansa nielaistuksi
ja kuvailuilleen sopivat päättäjäissanat sanotuksi, pyyhkäisi hän
tyytyväisesti muutamia ruokajätteitä suupielistään ja hymähti. --
Minä olen tässä yksin pitänyt huolta puhelusta. Mutta te olette
harvasanainen mies. Ja sellaiset tahtovat tavallisesti kuunnella.
Minä koetan aina asettua vieraitteni kannalle. Sentähden ihmiset
viihtyvätkin luonani.

Martti juoksi suu hymyssä ullakkohuoneeseensa. Täällä vetäisi hän
lepotuolin ikkunan ääreen ja asettui siihen.

Paikan mukavuus, iltavalaistuksessa pehmeäpiirteiset, silmää hivelevät
rinteet ja kukkivien puutarhojen tuoksut toivat hänen mieleensä
ahtaitten katujen löyhkäävän ilman ja kaikkea mukavuutta puuttuvat
olot. Oliko hän mies, joka ihanteenaan tavoitteli jotain vallan
toista, mutta elämässään mukautui joka suhteessa -- ulkonaisesti
ainakin -- kulkemaan samoja latuja kuin muutkin. Eikö sellainen ollut
halveksittavaa ja raukkamaista?

Tai uskalsiko hän rauhoittaa itseään sillä, että hän tämän ainoan
kerran teki poikkeuksen sitten jaksaakseen sitä lujemmin ottein käydä
toteuttamaan elämänsä korkeita ihanteita?

Hän ajatteli äitinsä harrasta pyyntöä. Sillä hän työnsi tällä kertaa
ongelmat luotaan, -- antautuakseen nauttimaan.

Päivän kuumentama ilmakerros lepäili autereisena hehkuna suurkaupungin
etäälle ulottuvan kattokentän yläpuolella. Siellä täällä näkyi sen
keskeltä muita rakennuksia ylemmäksi yrittelevä kirkontorni. Ja paikka
paikoin tuikahteli jo kelmeä valoliekki auerusvasta esiin. Ilta alkoi
pimetä ja valoja sytytettiin.

Vähitellen hälveni sumukerros. Kukkuloiden rinteille laski pimenevä
ilta peitteensä. Lopulta ei enää ollut muuta olemassa kuin kesäyön
hivelevän lämmin ilma ja valomerenä säteilevä suurkaupunki, jonka jakoi
kahtia Elben syvä musta uoma.

Martin katse kiintyi erityisesti eri kaupunginosia toisiinsa
yhdistäviin siltoihin. Erivärisine sähkövaloineen ne näin etäältä
katsoen näyttivät suurilta hohtokivillä kaunistetuilta koristenauhoilta.

Mikä pienuuteensa hukkuva hyttynen olikaan yksilö tällaisessa
myllertävässä ihmismeressä! Kuka siellä, kysyi, pysyikö ihminen
pystyssä, vai hukkuiko hän? Minkä verran tiesivät edes samassa talossa
asuvat toisistaan? Oliko heillä mitään muuta yhteistä kuin kova
kamppailu olemassaolon puolesta? Tarkoituksetonta ja epätoivoisen
ylivoimaista olisi elämä ilman sellaista päämäärää, jonka hyväksi
todella kannatti sekä kärsiä että pyrkiä. Usko Jumalaan, elämän
iankaikkisuuteen ja ihmissielun lopulliseen kirkastumiseen, se vain
antoi ihmiselämälle sisältöä ja selkärankaa, joka saattoi pitää
pystyssä ja auttaa eteenpäin silloinkin, kun eivät mitkään ulkonaiset
seikat olleet tukemassa ja suojaamassa. Usko se antoi rohkeutta oman
voimattomuustunteensakin painamalle mielelle.

Illan tuuli lehahti hyväilevän lauhana huoneeseen. Se tuntui sipaisevan
otsaa pehmeästi kuin äidin käsi.

Etelän tummansinertävälle taivaalle oli syttynyt pieni,
kirkasloisteinen tähti, joka rohkaisevan ystävällisesti vilkutti silmää.

Martti alkoi hitaasti riisuutua, mieli täynnä illan rauhaa.

Silloin hän äkkiä kuuli kovaäänistä puhetta ja naurua. Oopperassa
olleet palasivat kotiin.

Hänessä heräsi vastenmielinen tunne siitä, että tulijat eivät
ajatelleet muuta kuin itseään ja omaa hauskuuttaan. Heidän
kovaäänisyytensä oli häiritsevä soraääni illan hiljaisuudessa.

-- Sh, sh, toiset nukkuvat ehkä jo, kuuli hän samassa neiti Aaltion
kiertelevän.

Hän oli siis taaskin langettanut pahan ja väärän tuomion!



Seuraavana aamuna kiiruhti Martti tavallista aikaisemmin aamiaispöytään
ennättääkseen jos mahdollista syödä ennen toisten pöytääntuloa.
Ensimmäinen ateria oli nimittäin saatavissa 1/2 9:stä kello 10:een ja
syötiin se tavallisesti hyvinkin eri aikaan. Syötyään hän otti äsken
ilmestyneen kasvatusopillisen teoksen sekä Hauptmannin "Die Versunkene
Glocke" lukuhuoneen pöydältä ja lähti kävelylle "Weisser Hirsch"'in
suureen puistoon.

Palatessaan sieltä "lunchille" huomasi Martti neiti Aaltion paikan
tyhjäksi. Opettajatar kiiruhti huomauttamaan epäsäännöllisyyksistä ja
taiteilijataipumuksista, mutta rouva Helm ilmoitti syytetyn puolesta,
että tämä erään kaupunkiin saapuneen tuttavan vuoksi aikoi olla poissa
ainakin kokonaisen päivän.

Martti vietti koko iltapäivänkin kirjoinensa pyökkien siimeksessä.
Lueskelun lomassa hän ajatteli ja märehti lukemaansa. Muutaman kerran
hän tuli ajatelleeksi, että tämä päivä oli harvinaisen pitkä ja että
häntä vaivasi omituinen tyhjyydentunne. Mutta kuin vastapainoksi tälle
tunteelle totesi hän itsekseen, että päivä samalla oli harvinaisen
levollinen ja sopusointuinen -- ilman minkäänmoista mieltäjännittävää
kiihoitusta.

Kerran hän pitkäksi aikaa unohtui ajattelemaan tulevaa työtään
opettajana -- jos nyt nimittäin onnistuisi pääsemään hakemaansa
virkaan Helsingissä, tai jos ei siihenkään, niin johonkin toiseen.
Vaikka hän itse ei ollutkaan toiminnan mies eikä, sellaisena kuin
oli, jättäisikään paljon jälkeä elämään, voisi hän kuitenkin nuorten
kautta ehkä tuntuvallakin tavalla tarttua kehityksen pyörään ja olla
suuntaamassa sitä sinne mistä sekä kansan että yksilön elämässä
sisäinen terveys ja apu oli löydettävissä. Hän uskoi nuorisoon, -- sen
innostukseen, -- sen vaikutusvaltaan, -- sen totuudelle alttiiseen
mieleen. Jos hän tuollaiselle joukolle saisi olla tietä viittomassa
ja heitä innostamassa hedelmälliseen toimintaan, mitäpä silloin
väliä, vaikkei hän itse ollutkaan taistelun, ei repäisevän, ulospäin
kohdistuvan toiminnan mies. Nuoret, he sen tekisivät.

Martti pani levolle tyytyväisenä pitkään, luvuille ja hiljaiselle
mietiskelylle omistettuun päiväänsä.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heti aamuaterian jälkeen luuli
kenenkään huomaamatta hiipineensä puutarhan perimmäiseen soppeen, näki
neiti Aaltio hänet. Martti oli laskenut kirjansa penkille vierelleen
ja ottanut esille kirjoituskojeet kirjoittaakseen Eiralle, kun neiti
Aaltio äkkiä seisoi lehtimajan ovella.

-- Toivon, etten häiritse! -- Neiti Aaltio asettui huolettomasti
penkille Martin viereen. -- Tämä lehtimaja onkin aivan erityisesti
minun soppeni.

-- Suokaa anteeksi! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä.

-- Hyvänen aika -- ensimmäiseksi tulleella aina etuoikeus! Te olitte
kirjoittamassa. Arvattavasti kotiinne?

-- Tavallaan.

Neiti Aaltio kumartui sen verran eteenpäin, että saattoi luoda pikaisen
silmäyksen valmiiksi kirjoitettuun osoitteeseen. Martti huomasi sen ja
tunsi punastuvansa.

-- Kirjoitan oikeastaan kasvinsisarelleni -- vaikka hän tavallaan on
tätini -- tavallaan ei sekään.

-- Ei teidän tarvitse selittää mitään. Minusta on aivan luonnollista,
että naiset ja herrat ovat hyvinkin tuttavallisissa suhteissa toisiinsa
ilman, että siinä on sen enempää. He ovat niin perin erilaisia eikä
mikään niin rikastuta elämää kuin erilaisuus.

-- Se on totta. Mutta monet viihtyvät köyhyydessä kaipaamatta rikkautta.

-- Eivät ainakaan halua uhrata mitään rikkauden saavuttamiseksi.

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Esimerkiksi sitä, että meidän kotoisissa pikkuoloissamme
joutavat syrjäisten puheet usein estävät miehiä ja naisia vapaasti
seurustelemasta toistensa kanssa. Suurempi vapaus kuuluu myöskin
ulkomaillaolon valopuoliin.

-- Mutta tuolla suuremmalla vapaudella on myöskin varjopuolensa.
Se tekee elämän aution laajaksi, samalla kuin se irroittaa yksilön
hänelle tukea ja suojaa antavasta arvostelusta. Pienet olot ovat
tavallaan omiaan kannustamaan eteenpäin ja siten kasvattamaan suurempaa
vastuunalaisuutta. Esimerkiksi lukeneisuus ja sivistys meillä...

Neiti Aaltio keskeytti. -- Sanotteko sivistykseksi sitä, että meillä
on sellaisia, jotka ovat päntänneet päähänsä joukon kirjatietoja?
Sellaisia meillä todella taitaa olla suhteellisen paljon -- esimerkiksi
naisten joukossa. Mutta sivistyneitä!?

-- Niin, minun kai ei pitäisi sanoa mitään. Minä en yleensä tunne
ihmisiä.

-- Ettekä kai myöskään ole ihmistuntija? Te olette siihen liian hyvä.

-- Oletteko, neiti Aaltio, kuullut eräästä, jolle kerran sanottiin:
Hyvä mestari. Hän vastasi: Ei kenkään ole hyvä paitsi Jumala.

-- Te käytätte korkeita vertauskuvia.

-- Korkea ihanne opettaa käyttämään oikeata mittapuuta myöskin
itsekoettelemuksessa.

-- Mutta minä tahtoisin kuulla niistä harvoista, joiden kanssa te
seurustelette.

-- Ensi sijassa on äitini mainittava.

Syntyi hetken vaitiolo. Neiti Aaltion kasvoille kohosi tumma puna.
Hän tuijotti hetken hiekkaan, johon hän päivänvarjollaan piirusteli
kuvioita, sitten katse kohosi ja tähtäytyi ankaruutta täynnä Marttiin.
-- Se, joka sanoo: minulla on kymmenen miljoonaa, sellaisella äänellä
kuin sanoisi hän: minulla on kymmenen markkaa, hän ei tiedä mitä hän
puhuu. -- Minä en ymmärrä.

-- Niin, ette ymmärräkään, mitä puheenne tietää sille, jolle ei edes
ole äidin muistoa suotu. Minun äitini kuoli, kun synnyin.

Taas syntyi äänettömyys. Martti olisi tahtonut sanoa jotain, mutta
sanat tuntuivat tänä hetkenä hänestä tyhjänpäiväisiltä ja kömpelöiltä.
Siksi hän vaikeni. Viimein tarttui neiti Aaltio itse puheeseen. -- Ja
se kasvinkumppani, jolle olette kirjoittamassa, kuuluu myöskin pieneen,
valittuun piiriinne? Uskotteko minua, jos sanon, että olen selvillä
siitä, minkälainen hän on. Minä aivan kuin näen hänet silmäini edessä.
Hän on tuollainen hiljainen, hyvä, aina ystävällinen nainen kuin
äitinnekin. Ja hyviä, hyviä elämä tarvitsee -- ei muita. Neiti Aaltion
äänenvärinä pisti omituisesti Martin korvaan. Mitä se oikeastaan
ilmaisi? Mielenliikutustako ainoastaan? Vai katkeruutta? Vai mitä?
Martti ei ymmärtänyt.

Gongongi kutsui samassa aterialle keskeyttäen siten puhelun. Mutta
kohta lunchin päätyttyä ehdotti neiti Aaltio yhteistä kävelyä puistoon.
Hän tuntui Martista tänään monessa suhteessa toisenlaiselta kuin
ennen. Hän oli puettu yksinkertaiseen pumpulipukuun, jonka ainoana
koristuksena oli pieni, lapsellisen siro pitsikaulus. Hän tuntui tänään
ensi kertaa oikein kodikkaan suomalaiselta. Ja käytökseltäänkin hän
oli toisenlainen kuin ennen. Hemmoiteltu, oikkuileva suuren maailman
lapsi, joka antoi letkauksia sekä oikealle että vasemmalle sellaisella
taidolla, ettei kukaan saanut häntä nolatuksi, oli kadoksissa. Tyyni,
suomalainen tyttö kulki nyt Martin vieressä houkutellen häntä kertomaan
yhä enemmän ja enemmän sekä lähimmästä ympäristöstään että itsestään.

Martti, joka ei yleensä pitänyt paljosta puhumisesta, innostui tällä
kertaa aivan huomaamattaan. Kuukausiin hän ei ollut tavannut ihmistä,
jolle hän olisi voinut puhua niistä muutamista, joita hän sisimmässään
yhtenään kaipasi: äidistä, Eirasta ja Väinö Eerolasta. Siksipä
tilaisuus, joka hänelle näin odottamatta tarjoutui, tempasi hänet
kokonaan valtoihinsa.

-- Niin, siihen aikaan, kun minä tulin lyseoon, oli vielä tapana
"kastaa" vastatulleet lyseon nurkalla rännin alla olevassa suuressa
sammiossa. Ilma oli hyvin kylmää, kun minä sain "kasteeni" -- eikä
toimituksessa suinkaan menetelty hellävaroen. Heikko kun olin, sain
aikamoisen yskän, niin että opettajat monesti tunnilla lähettivät minut
ulos yskimään. Pahinta kaikesta oli kuitenkin, jos välitunnilla sattui
yskittämään niin, että joku yläluokkalaisista sen kuuli. Silloin minut
heti kovakouraisesti otettiin tutkittavaksi "kasteen vaikutuksista".
Sentähden pakenin yskän kohdatessa tavallisesti lyseon pihamaan
perimmäiseen soppeen. Tällaisella pakoretkellä tutustuin ensi kertaa
Väinö Eerolaan. Olin pitkän halkopinon suojassa, en vain yskimässä,
itkeä tihuutin siellä myöskin. Olin todella sairas. Minun oli milloin
kuuma, milloin kylmä ja kaikkein pahimmiten vaivasi koti-ikävä. Luulin
olevani aivan yksin, kun äkkiä kuulin iloisen äänen tiedustelevan,
kuka tällaisessa piilossa karisteli kurkkuaan. Minulla lennähti
sydän kurkunpäähän, sillä minä pelkäsin yläluokkien pitkiä poikia
kuin pahimpia vihollisiani. Ja nyt näin aivan vieressäni tällaisen
peloittavan pitkän pojan. "Älähän säikähdä, en minä ole ihmissyöjä",
sanoi poika nauraen, laski kätensä olalleni ja arveli isällisesti:
"Taidat olla liian heikko mies tämän kaupungin lyseolaiseksi."

Martti keskeytti äkkiä kertomuksensa. Hän tunsi omaksi harmikseen,
että taaskin punastui. -- Kovinpa yksityiskohtaisesti minä nyt rupesin
selostamaan kaikenmoisia pieniä lapsuudenmuistoja.

-- Itsehän minä pyysin teitä kertomaan. -- Neiti Aaltio loi
vierustoveriinsa pikaisen, läpitunkevuudellaan hämmentävän ja samalla
kaikkea tarkastelua väistävän katseen. Sitten hän pyysi jatkoa.

-- Sinä päivänä läksin koulusta Eerolan seurassa. Ja voin
liioittelematta sanoa, että kohosin sen kautta arvossa sekä omissa
että toisten silmissä. Eerola oli tosin vasta kuudennella luokalla,
muita pituutensa puolesta hän olisi kelvannut vaikka kahdeksannelle. Ja
monessa muussa suhteessa myöskin. Siksi hän nautti suurta arvonantoa
yläluokkalaistenkin piirissä.

-- Ja te olette olleet ystäviä tuosta ajasta alkaen?

-- Sanan täydessä merkityksessä. Me kirjoitamme ani harvoin
toisillemme. Ja kun oleskelemme samalla paikkakunnalla, voi kulua
pitkiäkin aikoja ilman että tapaamme. Mutta me emme vielä kertaakaan
ole pettyneet emmekä tule pettymään toistemme suhteen.

-- Takaamatta paras.

-- Vaikken luottaisikaan itseeni, luotan häneen. Siksi voin taata.

-- Ja te uskotte todella, että on olemassa ehdottoman luottamuksen
arvoisia ihmisiä? Minä en ainakaan tunne ketään sellaista.

Martti Jänne näki kosteaa kiiltoa muutamissa poskia sipaisevissa
pitkissä silmäripsissä, ja neiti Aaltion suun ympärillä väreili piirre,
joka painoi kuin pilven hänen otsalleen.

Martista tuntui tällä hetkellä siltä kuin hänen olisi pitänyt ojentaa
kätensä vierustoverilleen ja sanoa: Luottakaa minuun, minä en petä.
Mutta hän ei sanonut mitään. Tuntui niin mahdottomalta osoittaa köyhää
osanottoaan sille, jolta elämä oli armottomasti riistänyt kaiken
luottamuksen ihmissukuun.

Martin täytyi ajatella äitiään. Sellaisen äidin lapsi ei voinut
epäillä hyvyyden olemassaoloa. Hyvä äiti vei lapsensa jo pelkällä
olemassaolollaan kuin kaikkein pyhimmän esikartanoihin. Äiditön oli
tuuliajolle altis kuin lastu laineilla. Kohtalon köyhdyttämä hän oli
silloinkin, kun oli rikas koroillaaneläjä.

-- Maisteri Jänne, sanoi samassa neiti Aaltio tavalliseen, sisintä
salaavaan puhetapaansa. -- Te olette antanut minulle paljon. Saanko
tehdä teille vastapalveluksen. Jos tahdotte tutustua Dresdenin
taideaarteisiin, tarjoudun oppaaksenne.

-- Kiitos lupauksestanne. Tutustumiseni on muuten jo hyvällä alulla.
Olen usein tuntikausia istuskellut Zwingerissä.

-- Te -- oletteko te taiteen ystävä?

-- En taiteen tuntijana, mutta ihmisenä.

-- Sain siis rukkaset? -- Neiti Aaltio nauroi veitikkamaisesti.

Martti meni hämilleen. Olikohan hän taas ollut epäkohtelias? Hänen
olisi tietysti vain pitänyt kiittää kohteliaasti. Niin kai toiset
olisivat tehneet.

Hän koetti parannella asiaa vakuuttamalla, että hän tietysti oli
kiitollinen opastuksesta. Mutta neiti Aaltio vain nauroi. Nyt ei häntä
enää haluttanut lähteä oppaaksi. -- Mutta minulle jää tämän johdosta
saamista teiltä, maisteri. Ja kun ensi kerralla pyydän, ette saa
kieltäytyä. Muistakaa. Tehän tahdotte tehdä hyvää ympäristöllenne?

Martti sai syvän, säteilevän katseen, joka kauan seurasi häntä. Hän
ajatteli sitä illallispöydässäkin, kun neiti Aaltio tapansa mukaan oli
sanasotana herrojen kanssa. Olisivatpa toiset nähneet tuon katseen!
He olisivat ihmetelleet ja -- kadehtineet. He saivat vain ihailla
pinnallista kiiltoa. Hän, Martti, oli saanut jotain syvällisempää ja
parempaa.



Kului muutamia päiviä, joiden aikana Martti ei kertaakaan joutunut
pitempiin puheisiin neiti Aaltion kanssa. Heillä oli kuitenkin
molemmilla tunne siitä, että heidän suhteensa oli muuttunut entistä
tuttavallisemmaksi. Etenkin Martti tunsi tämän tuskallisen selvästi.
Niinä muutamina päivinä, jolloin neiti Aaltio oli ollut syrjässä
hänen näköpiiristään, oli se voimakas, osaksi pois työntävä, osaksi
puoleensavetävä, mutta ennen kaikkea kiihoittava vaikutus, joka hänestä
lähti, haihtunut. Mutta nyt oli Martti ansassa uudelleen. Hän huomasi
sen siitäkin, että hän yhtenään -- sitä tahtomattaan -- seurasi kaikkea
mitä neiti Aaltio sanoi, teki tai tuntui ajattelevan. Ja nuo huomiot
herättivät paljon ristiriitaisia tunteita hänessä. "Kevyt, pinnallinen,
ylimielinen ja oikkuileva", -- siihen tulokseen Martti monesti tuli, --
tavallisesti ulkonaisten pikku asioiden johdosta. Mutta kun odottamatta
jokin ajatuksenkäänne ilmaisi syvällistä tunnetta tai asian ytimeen
osuvaa ajattelua, katui Martti aikaisempaa arvosteluaan, pyysi sitä
sisimmässään asianomaiselta tuhat kertaa anteeksi ja kohotti neiti
Aaltion itsenäiseksi, ympäristöstään riippumattomaksi sankarittareksi.

Valvottuaan yönsä tällaisten kiusaavien ajatusten ahdistamana kiiruhti
Martti muutamana sunnuntai-aamuna muita varemmin ruokapöytään, ilmoitti
emännälle olevansa poissa koko päivän, otti lakkinsa ja läksi.

Hän oli edellisenä sunnuntaina käynyt useammassakin kirkossa, eräässä
kuullut tyhjänpäiväisiä, runollisia korupuheita, toisessa kuivaa
moraalia, kolmannessa vieläkin kuivempaa opinkappaleiden puolustelua.
Mutta eräässä, jonne hän oli tullut niin myöhään, että oli kuullut
vain osan saarnasta, oli se ollut sellaista, että hän odottamalla oli
odottanut enempää. Tähän kirkkoon hän nyt suuntasi tiensä.

Kooltaan oli tämä kirkko harvinaisen pieni. Sen sisustus oli
yksinkertainen. Ainoa mikä erityisesti kiinnitti huomiota, oli jonkun
vanhan mestarin maalaama Kristuksen kirkastusta esittävä alttaritaulu.

Mieltäylentävän alttaripalveluksen ja siihen kuuluvan viuluesityksen
jälkeen nousi vanha, valkotukkainen pappismies saarnastuoliin. Hän
oli sama, joka edellisenäkin sunnuntaina oli saarnannut. Martti
huomasi sen ilokseen. Saarnan lähtökohdaksi hän tekstin johdosta oli
valinnut ajatuksen: "Siunaten heitä." Hän puhui Kristuksesta ja hänen
persoonastaan vuotavasta siunauksesta, siitä mikä on tullut, yhä tulee
ja on tuleva sekä yksilöiden että kansojen osaksi. Sitä vaikutusta oli
hyleksitty, vastustettu, koetettu tukahuttaa, milloin verilöylyihin,
milloin maalliseen valtaan ja loistoon. Mutta mikään ei voinut sitä
tyhjäksi tehdä tai sammuttaa. Ja miksi? Siksi, että Kristus eli
lakkaamattomassa yhteydessä taivaallisen isän kanssa. Siksi hän oli tie
elämään ja itse elämä, tie totuuteen ja itse totuus. Siksi hän oli,
on ja on oleva se kanava, jonka kautta iäisen elämän voimat Isästä
virtaavat nääntyvään ihmiskuntaan. Hänen kauttaan voi tomun lapsi tulla
"kastelluksi puutarhaksi", jonka vesivarat eivät lopu, "iloiseksi
vaeltajaksi", joka ajallisuuden pimeän laakson tekee "rikkaaksi
vesilähteistä" ja kuolemanvarjonmaan valoisaksi pyhän esikartanoksi.

Martti ei saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta, jonka jokainen
sana tuntui pitkän elämän kokemuksen oikeaksi vahvistaman totuuden
ilmaukselta. Toisinaan näytti siltä kuin vanhuksen koko olemus olisi
säteillyt hänen julistamansa totuuden kirkkautta. Auringon säteet
pääsivät silloin tällöin pylväsrivin lomitse paistamaan puhujan
valkeille kiharoille, ja hänen hienot piirteensä loistivat aivan kuin
kirkastuneina. Lopuksi kohotti hän kätensä pyhän innoituksen vallassa.
"Nääntyvä ihmissydän, avaudu Kristuksesta vuotaville siunauksen
virroille! Ota kuninkaasi vastaan! Silloin saat tietää ja kokea, kuka
Jeesus Natsarealainen on. Silloin synnyt uuteen, korkeampaan, iäiseen
elämään. Ja kun sinä, minä ja me kaikki täten tulemme 'uusiksi',
silloin uudistuu, paranee sisäistä tietä koko meidän kansamme, koko
ihmissuku. Jeesus Kristus on Herra. Hän on sen tekevä. Amen."

Amen, toisti Martti ja painoi päänsä rukoukseen. Hänen nääntyvä
sielunsa oli saanut sitä, mitä se kaipasi. Hän oli nähnyt heijastuksen
Isän kirkkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.

Viimeisten joukossa astui Martti ulos kirkosta. Hän hätkähti, kun
kirkon viileydestä äkkiä tuli päivän kuumentamaan ilmakerrokseen,
pyhäkön hiljaisuudesta suurkaupungin hälinään, missä raitiovaunujen
kellot kilahtelivat, ohi kiitävien autojen torvet pärisivät ja levoton
ihmismeri lakkaamattomasti aaltoili eteenpäin.

Hän erottautui vaistomaisesti ihmisvirrasta ja asettui pienelle
penkille kirkon puistikkoon. Hänen päänsä painui käden varaan. Hän ei
tahtonut nähdä, ei kuulla. Hän kaipasi vain yksinäisyyttä.

-- Maisteri Jänne, kuuli hän äkkiä tutun äänen sanovan. Neiti Aaltio
seisoi hänen edessään -- ei suurkaupungin koreana, huvitteluhaluisena
lapsena, vaan yksinkertaisena, pumpulipukuun puettuna, suomalaisena
tyttönä, vakavuus kasvoillaan.

-- Miten olette te, maisteri, täällä?

-- Entä te?

-- Täällähän minä aina käyn, kun Reiss saarnaa.

-- Minä en tietänyt, että teillä oli tapana käydä kirkossa. --
Äänensävyssä oli tylyyttä.

-- Tavasta en käykään, vaan tarpeesta. -- Hän asettui penkille Martin
viereen. Ei jatkanut toinen enemmän kuin toinenkaan puhetta. Vasta
kun äänettömyyttä oli kestänyt huomattavan kauan, vilkaisi Martti
pikimmiten vierustoveriinsa. Hän näki nuorekkaasti pyöristyvän,
sametinpehmeältä näyttävän posken ja syvän, surumielisen katseen
pitkien ripsien lomasta.

Martti nousi kiivaasti. Hänen täytyi päästä pois, minne hyvänsä,
mutta pois tämän surumielisen suomalaisen tytön luota. Oikkuilevalle
muotinukelle hän oli kova. Mutta tämä kaihokatseinen suomalainen tyttö,
jonka ääni saattoi värähtää niin pohjattoman syvää elämäntuskaa, teki
hänet heikoksi.

-- Minne te menette?

-- En tiedä, mutta minun täytyy lähteä.

-- Tulkaa sitten minun kansaani. Minä aion Holbeinstrasselle
tervehtimään erästä köyhää, katonrajassa asuvaa perhettä. Mies
on vihanneskauppias. Ette voi aavistaa, miten mukavia sekä hän,
hänen vanhat vanhempansa, jotka asuvat hänen luonaan, että hänen
pallonmuotoinen, pieni rouvansa ovat!

Martti ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti neiti Aaltioon täynnä
hämmästystä. Tällainen hemmoiteltu ja varakas, suuren maailman lapsi
muisti siis vähäväkistenkin olemassaoloa! Ja Martti kun oli ajatellut...

Neiti Aaltio aavisti jotain Martin ajatusjuoksusta. Martin kalpeat,
ilmehikkäät kasvot eivät olleet oppineet salaamaan sisimmässä herkästi
vaihtuvia tunteita.

-- Ette aavista, millainen herttainen lapsiliuta häärii tuossa
ahtaassa, räystään alle rakennetussa pesässä, jatkoi neiti Aaltio aivan
kuin hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Marttiin. -- Siellä saa
nauraa katketakseen, mutta siellä oppii paljon elämänviisauttakin.

-- Anteeksi, mutta minun täytyy mennä, keskeytti Martti.

-- Ette siis tule mukaan?

-- En, minä en voi.

-- Te olette auttamattoman epäkohtelias. Mutta minä pidän suoruudesta.
Hyvästi siis ja hyvää yksinoloa! -- Sydämellinen, sädehtivä katse
seurasi Marttia hänen kiiruhtaessaan pakoon kuin henkensä puolesta.
Vasta seistessään keskikaupungilla Zwingeriin johtavan pääkäytävän
edustalla Martti pysähtyi. Hän arveli hetken, nousi sitten pitkin
harppauksin portaita, kääntyi uudenajan maalausten puolelle ja
kiiruhti huoneesta toiseen. Salissa missä Hofmannin maalaama "Kristus
12-vuotiaana temppelissä" oli, painui hän tyhjänä olevalle istuimelle.
Hänen täytyi uudelleen saada sitä mitä kirkossakin.

Lakkaamaton katsojien virta vieri -- kuten ainakin sunnuntaisin --
huoneiden läpi. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään kaikesta mikä
häntä ympäröi. Hänelle oli olemassa vain tuo iäisyysmaailman kirkkautta
säteilevä poikanen, joka lapsen viattomuus olennossaan puhui oppineiden
ymmärryksen yli käyviä sanoja.

Vihdoin Martti nousi ja teki lyhyen kierroksen muutamien, hänelle jo
ennen tutuksi tulleiden taulujen luo. "Kiusaus" teki häneen tänään
järkyttävän voimakkaan vaikutuksen. Muuan hartauteen painunut erakko,
jota hän aina oli rakastanut, antoi hänelle takaisin sen rauhan, minkä
"Kiusaus" oli ollut häneltä riistämäisillään.

Ajatuksiinsa painuneena hän viimein kääntyi takaisin kadulle. Täällä
taiteen temppelissä hän oli kuullut samaa kuin vasta kirkossa.
Jumalassa olivat ihmiselämän juuret, sen korkea alkuperä, sen
lopullinen, iäinen ylhäisyys. Taistelu Jumalasta erottavien, alas
painavien ja Häneen nostavien voimien välillä oli taiteellekin
parhaimpana, syvimpänä ja ehtymättömänä lähteenä. Voiman ja voiton
uskonto oli kristinusko. Siksi se teki heikoimmankin iloiseksi
optimistiksi. Ja voittajaksi samalla.

Mutta minkälaista tietä oli _Hän_ kulkenut, joka ihmissuvulle toi
voittovoiman? Fiascontehnyt maailmanparantaja, kansansa toiveet
pettänyt vapauttaja Hän useimpien silmissä oli kuollessaan. Ja
kuitenkin Hän yhä kautta vuosituhansien toi voittovoimaa jokaiselle
sortumassa olevalle taistelijalle.

Ajatuksiinsa painuneena Martti oli kulkenut eteenpäin ajattelematta
aikaa tai suuntaa. Pysähtyessään hän huomasi olevansa etäällä
"Gresser Gartenin" toisella puolella lähellä Dresdenin erästä
laitakaupunkia. Hän pysähtyi kulmaukseen, josta tie kääntyi kolmelle
eri taholle. Valtatie johti päivänpaahtamille kaduille eteenpäin
vyöryvään? ihmisaallokkoon. Toisella suunnalla olivat avarat
leikki- ja urheilukentät virvokemyymälöineen, penkkeineen, polkuineen
pyöräilijöille sekä leveine ajoteineen. Suoraan eteenpäin jatkui
esikaupunkiin johtava katu, jonka varjoisalta varrelta haarautui
enemmän tai vähemmän maalaispoluilta näyttäviä teitä. Martti valitsi
näistä viimeksimainituista yhden, jonka toisella puolella lainehti
kaunis laiho, toisella hyvää lupaava peruna nosti päätään. Hän astui
hiljalleen eteenpäin. Suurkaupungin moniääninen kuohunta ei kuulunut
tänne. Maalaisnäköalat hivelivät silmää, maaelämän hiljaisuus viihdytti
mieltä.

Peltokaistaleen loputtua kääntyi Martti kadun tapaiselle tielle, kulki
entistä ripeämmin pientä mäkeä ylös ja kääntyi viimein mäen päällä
olevaan kirkkoon päin.

Kello oli 3: n maissa eikä tähän aikaan ollut mitään jumalanpalvelusta.
Martti ei yrittänytkään kirkkoon, missä hän edellisenä sunnuntaina oli
kuunnellut tympäisevää saarnaa.

Hän seurasi hiekkakäytävää kirkon vasemmalle vierustalle. Siinä oli
pienelle nurmikummulle pystytettynä viheriänharmaa, luonnolliseen
kokoon valettu Kristus-kuva. Vapahtaja oli maassa polvillaan, kädet
koroitettuina taivasta kohden ja katse -- suuren rakkauden ja suuren
tuskan läpitunkemana -- suunnattuna yli vihannoivan seudun ja sen
sylistä esiinhäämöttävän suurkaupungin taustassa siintäviin kukkuloihin
asti.

Martti painui nurmelle patsaan juureen lähelle, kuin tunteakseen
rukoukseen kohonneiden käsien kosketusta. Hän painoi päänsä käsien
varaan ja jäi siihen hiljaa, liikahtamatta kuin äänettömässä avun
odotuksessa.

Hän ei ajatellut eikä rukoillut. Hän oli vain tässä suuren, sisäisen
väsymyksensä kokoon lyyhistämänä. Mutta kun häntä ympäröivä rauha
vähitellen toi hänelle tyynnyttävän vapautuksen tunteen, oli kuin
hänen sisimpänsä side olisi lauennut. Hän rupesi hiljaa puhelemaan.
Hän ei penkonut sisintään, ei eritellyt, kuten hänellä oli tapana.
Siihen hän tällä kerralla oli liian väsynyt. Hän puheli vain hiljaa
kuin väsynyt lapsi. -- Sinä tiedät, että minä uskon siihen voittoon,
jonka sinä toit maailmaan, ja joka minustakin voi tehdä voittajan. Sinä
tiedät, etten tahdo elää turhaan, vaan olla taistelija, joka osaltaan
on totuutta julistamassa. Mutta sinä tiedät, että minä pelkään, sillä
minä olen raukka. -- Minä rakastan maatani -- täällä vieraalla pohjalla
olen tuntenut, miten syvä ja tosi tuo tunne on. Mutta sinä tiedät,
että sekin panee minut vapisemaan -- niinkuin kaikki mikä on minulle
suurta ja rakasta. -- Ja sinä tiedät senkin, että minä nykyään olen
läpipääsemättömässä umpisokkelossa. Minä en tahtoisi tehdä vääryyttä,
en tuomita, mutta en myöskään mennä näkymättömään, petolliseen paulaan.
Olenko työntämässä luotani jotain suuriarvoista vai kietoutumaisillani
verkkoon? - Minä en sitä tiedä. Mutta sieluni täynnä avunhuutoa.

Hän puhui, puhui hiljaa ja luottavan lapsellisesta puhui kunnes hänen
sielussaan vallitsi ystävälle uskoutuneen suuri tyyneys ja rauha.



"Suomalainen tyttö" näytti kokonaan päässeen voitolle neiti Aaltiossa.
Tästä huolimatta karttoi Martti hänen seuraansa. Pöydässä he tosin
jonkun verran juttelivat toistensa kanssa, mutta heti aterian päätyttyä
vetäytyi Martti säännöllisesti huoneeseensa. Pako oli hänen ainoa
pelastuksensa. Hän tunsi sen. Neiti Aaltio oli muutenkin liian usein
hänen mielessään. Ja etenkin vakaumus, että hän aikaisemmin oli tehnyt
vääryyttä neiti Aaltiolle, heikonsi nyt hänen puolustusasemaansa.
Hän oli kuin suojaavaa kilpeä vaille jäänyt soturi, nyt kun hän ei
enää nähnyt oikkuilevaa, ylimielistä naista, vaan hänen tilallaan
surumielisen, nuoren tytön, joka usein toisten ilakoidessa rohkeasti
sanoi asian ytimeen osuvan sanan.

Paossa olo oli kuitenkin monessa suhteessa hankalaa. Martti rupesi
siitä syystä laskemaan päiviä kotiinlähtöönsä. Huone oli vuokrattu
kuukaudeksi. Ja äidille annettu lupaus sitoi häntä myöskin. Mutta kolme
viikkoa oli jo kulunut. Ja sitten...

Hän tunsi koulupoikamaista iloa tästä ajatuksesta muutamana aamuna,
kun hän vastoin tapaansa jo ennen gongongin kutsua tuli astuneeksi
ruokasaliin. Hän istuutui huoneen nurkkaan pienen pöydän ääreen ja
rupesi selailemaan kuvitettua matkaopasta. Parvekkeelta kuului neiti
Aaltion ja insinöörin naurua. -- Älkää tehkö pilaa minusta, sanoi äkkiä
vakavasti insinööri. -- Puhukaa vakavasti niinkuin puhutte maalaisenne
kanssa. Te olette muuten aivan muuttunut hänen tulonsa jälkeen.

-- Hyvä seura vaikuttaa jalostavasti.

-- Miksi ette Te sitten tahdo vaikuttaa jalostavasti?

-- En ole tavannut mitään jalostamisen arvoista. Katinkultaa ei hiota.

Martti nousi hätäisesti, hiipi kenenkään huomaamatta huoneesta eikä
palannut ennenkuin toisten istuessa pöydässä. Neiti Aaltio oli
hajamielinen ja vaitelias aterian kestäessä. Martti sitävastoin kävi
äkkiä puheliaaksi. Hän kertoi lystikkäitä, eri puolia suomalaisten
kansallisluonnetta kuvaavia juttuja ja teki pientä pilaa ulkomaalaisten
nurjista, Suomea koskevista käsitteistä. Kertoessaan koskenlasku
jutun letkautti hän Saksan "luonnonihania putouksia", joissa kymmenen
pfennigin maksusta sai nähdä muutaman ämpärillisen vettä lorisevan
rännistä kivialtaaseen.

Koko pöytäkunta nauroi muutamien huonolla menestyksellä yrittäessä
puolustuspuhetta Saksan vesiputouksista.

-- Tulettehan kanssani vähän kävelemään. Ette saa kieltää, pyysi neiti
Aaltio heti pöydästä noustaessa.

Vasta kun he olivat päässeet hyvän matkaa huvilasta ja valtatieltä
poikenneet syrjäpolulle, tarttui neiti Aaltio puheeseen. Hän oli
tietysti vaivannut pyytäessään tätä kävelyä. Mutta olihan maisteri
Jänne mies, joka yleensä tahtoi harjoittaa hyviä töitä.

-- Te olette alakuloinen?

-- Ei puhuta siitä. Puhukaa mieluummin esimerkiksi äidistänne tai
hänestä, joka on samanlainen kuin äitinne.

-- Eirastako?

Neiti Aaltio nyökkäsi. Eikä Martti tarvinnut toista käskyä. Hän
oli tänä päivänä unohtanut kaiken umpimielisen varovaisuutensa. Ja
Eirasta saattoi muuten puhua miten paljon hyvänsä. Tavallisuudestaan
huolimatta oli hän erikoinenkin. Hän oli esimerkiksi jo kasvavana
pitänyt taskussaan kahta nenäliinaa, omansa lisäksi toisen, jota käytti
aina kohdatessaan niistämättömiä kadun lapsia. Hän oli sellainen
päiväpaisteinen, äidillinen ihminen, jonka täytyi pitää huolta
joka-ainoasta elävästä olennosta.

-- Mallikelpoisuus on muuten kuolettavan ikävää. -- Neiti Aaltion ääni
oli ärtynyt. Mutta Martti ei huomannut sitä. Hän vain kertoili, kunnes
hän uudelleen tuli keskeytetyksi.

-- Asiasta toiseen, maisteri. Muistatteko, että olette minulle jotain
velkaa. Kun kirkon luona kieltäydyitte tulemasta seuraani, lupasitte
toiste korvata epäkohteliaisuutenne. Nyt minulla olisi pyyntö teille.
Tulkaa huomenna kanssani teatteriin. En tahtoisi mennä yksin ja minulla
on jo kaksi pilettiä.

Martti hätkähti. -- Vai teatteriin?

-- Ette ehkä käy teaatterissa? Se on teistä kai kovin "maallista",
vai mitä? Teissäkin on siis tuota iänikuista, tympäisevää ahtautta.
Istua seurassa lähimmäisiään panetellen, ajatella itseään ja omaa
nautintoaan, omia huvituksiaan hengellisten kokousten ja kristillisten
yhdistysten varjon alla, se käy päinsä, mutta mennä teatteriin
kuulemaan suurten elämäntotuuksien puhuvan sielläkin -- armias
varjelkoon! -- Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi kiivautta. -- Kun
rakastan jotain, asetan sen korkealle, tahdon nähdä sen suurena ja
tahrattomana. Minä janoan nähdä kristillisyyttä, joka on sitä, mitä sen
pitäisi olla, mutta sellaista saa turhaan etsiä.

Neiti Aaltio värisi ylt'yleensä voimasta, jolla hänen tunteensa olivat
purkautuneet. Vasta, kun Martti näki hänen jonkun verran tyyntyneen,
alkoi hän harvakseen puhua. -- Te olette nyt -- kuten tavallisestikin
-- useimmassa suhteessa oikeassa. Te vain erehdyitte niiden motiivien
suhteen, jotka aiheuttivat epäröimistäni. En ole koskaan pelännyt
teatterin "maailmallisuutta", vaan ainoastaan "maailmaa" omassa
povessani, toisin sanoen kaikkea mikä voi houkutella minua viettämään
itsekästä, omaa nautintoa etsivää elämää. Luuletteko, että Kristus
istui teatterihuoneissa tai konserttisaleissa? Ja hän jos kukaan olisi
kuitenkin osannut nauttia oikealla tavalla. Jumalanpalvelusta olisi
taide ollut hänelle, Isän käsialaa. Mutta milloinka hän olisi pannut
aikaa tai varoja omaan nautintoonsa? Ja jos hän joskus olisi saanut
vaikkapa kaiken ilmaiseksi, ettekö usko, että joku avuntarpeessa oleva
olisi riistänyt häneltä tuon ainokaisen nautintohetken?

-- Ja te luulette, että voimme sovittaa itseemme samat vaatimukset? --
Neiti Aaltio puhui hitaasti, melkein alakuloisesti.

-- Emme tietystikään joka suhteessa. Mutta me pyrimme seuraamaan hänen
askeleitaan. Emme tahdo elää itsellemme.

-- Miksi ette ruvennut papiksi?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Martin täytyi hymyillä.

-- Niin, katsokaas, minä tahtoisin kuulla sellaista saarnaa kuin teidän
-- tulisia iskuja kuorta ja kaavoja, muotoa ja muodollisuutta vastaan,
hehkuvaa puhetta hengen ja elämän herättämiseksi.

-- Ja te luulette, että pystyisin sellaiseen!

-- Sellainenhan te olette.

-- Minä olen taisteluun kelpaamaton taistelija -- siinä kohtaloni
traagillisuus. Minä janoan polttavasti sopusointua ihanteen ja
todellisuuden välillä. Minä kapinoin ja taistelen kaikkea sitä
vastaan, mikä toisten tai omassa elämässäni on nurjaa, mutta kun olisi
iskettävä, silloin -- ei siitä synnykään mitään. Minussa on sellaista
kummallista raukkamaisuutta, joka pakottaa minut väistymään ja
jättämään rauhaan ne, jotka kuulevin korvin eivät kuule, näkevin silmin
eivät näe. Ainoastaan itseni suhteen tahtoisin olla kova, sitä kovempi,
jota enemmän soimaan itseäni leväperäisyydestä toisiin nähden.

Sonja Aaltio jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan Marttiin. Katse ei
ollut moittiva eikä ihaileva, ei hämmästynyt eikä hyväksyvä. Se oli
ainoastaan täynnä kysyvää arvelua. Oli kuin noissa sanoissa olisi ollut
jotain hänelle niin kokonaan vierasta ja käsittämätöntä, ettei hän edes
kyennyt ilmaisemaan hämmästystään.

-- Te jäitte minulle äsken vastauksen velkaa, sanoi hän viimein
valtioviisaan taidolla ohjaten keskustelun hänelle mieluisempaan uomaan.

-- Siitäkö miksi en ruvennut papiksi? Suoraan sanoen monestakin
syystä, muun muassa tuosta äsken mainitsemastani, että olen taisteluun
kykenemätön taistelija. Voittamattoman vastenmielistä olisi minulle
myöskin elää vakaumukseni julistuksesta -- niin oikeaksi kuin sen
teoriassa tunnustankin.

-- Siksi valitsitte opettajauran.

Martti nyökkäsi. -- Jos mahdollista suurin joukoin innostaakseni
parempia taistelijoita, lisäsi hän hiljaa, melkein hartaudella.

He olivat syrjäpolun kierrosta seuraten joutuneet sille kohdalle, missä
se aivan kotiportin vieressä yhtyi valtatiehen. He kuulivat jo toisten
iloisia ääniä rouva Helmin puutarhasta.

-- Mutta se toinen asia jäi vielä ratkaisematta. -- Neiti Aaltio
pysähtyi. -- Minä kunnioitan esittämiänne syitä yleisinä periaatteina.
Mutta uudistan sittenkin pyyntöni. Piletti on jo ostettu. Raha ei siis
tässä tule kysymykseen. Eikä aikakaan. Te olette äitinne pyynnöstä
täällä lepäämässä. Jos tämä käyntinne nyt jäisi ensimmäiseksi ja
viimeiseksi, niin ettekö usko, että se joka tapauksessa voisi antaa
teille jotain? Me voimme oikeudenmukaisesti arvostella vain sitä, johon
itse olemme tutustuneet. Sanokaa, tuletteko?

Martti avasi kumartaen puutarhaportin. -- Minä tahdon miettiä,
ennenkuin vastaan.

Seuraavana päivänä nakutti hän neiti Aaltion ovelle antaakseen
vastauksensa. "Suomalainen tyttö" yksinkertaisessa pumpulipuvussaan
avasi oven. Katse oli surumielinen, mutta kirkastui Martin astuessa
kynnykselle.

-- Te tulette siis! Miten kovin hauskaa! Mutta tiedättekö, minä olen
saanut odottamattoman esteen. Minun täytyy mennä asemalle tapaamaan
erästä ohimatkustavaa sukulaista. Mutta menettehän te silti? Teettehän
minulle sen ilon?

-- Tietysti, jos sitä toivotte -- Martti kumarsi. Kieltäminen
tuntui mahdottomalta. Silloinhan olisi näyttänyt siltä, kuin hän
olisi mennyt vain seuran -- ei asian vuoksi. Ja neiti Aaltio näytti
niin surulliselta, että todella teki mieli tehdä vaikka mitä hänen
ilahduttamisekseen. Hän oli varmaan aikaisemmin itkenyt. Ja ääni
värähti niin omituisesti hänen puhuessaan tuosta sukulaisesta.
Saattoivatkohan nuo seikat kuulua jollain tavoin yhteen?

Hän ajatteli tuota asiaa kaiken aikaa matkalla teatteriin. Perillä se
vasta unohtui.

Kesäyön hämärä verhosi pehmeyteensä Elben rannoilla uneksivan
suurkaupungin, kun Martti ihmisvirran kuljettamana astui ulos
teatterista. Joukko toisensa jälkeen tulvahti avatuista ovista
kaduille. Ajureita ja autoja kutsuttiin. Läheisyyteen pysähtyneet
raitiovaunut kilahuttivat kellojaan miltei samassa täyttyen
juhlapukuisista ihmisistä. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään
kaikesta tästä. Ulkonaisen ihmisensä puolesta hän oli osana tuossa
eteenpäin vierivässä virrassa, mutta hänen sisäinen ihmisensä oli
toisaalla. Hän eli siinä mitä hän oli nähnyt ja mikä järkyttävällä
voimalla oli tunkeutunut hänen sisimpäänsä.

Saapuessaan kotiin hän avasi portin niin hiljaa ja äänettömästi
kuin mahdollista. Mutta kulkiessaan salin läpi kuuli hän liikettä
parvekkeelta.

-- Maisteri Jänne. -- Neiti Aaltio seisoi hänen edessään. -- Minäkin
tulin juuri kotiin. Tulkaa vähän tänne.

He astuivat yhdessä parvekkeelle, jossa kesäinen yö sulki heidät
pehmeään syliinsä.

-- Mitä tuotte tullessanne? -- Neiti Aaltio katsoi hymyillen Martin
vakavuudessaan melkein ankariin kasvoihin.

-- Paljon.

-- Mitä se merkitsee?

-- Sitä, että tietoisuuteeni järkyttävällä voimalla on painunut
vakaumus siitä, ettei ihmisen tarvitse pelätä mitään muuta maailmassa
kuin omaa syyllisyyttään. Oma syyllisyys se on ainoa todellinen
onnettomuus. Mikään muu ei voi ihmistä murtaa, ei ehdyttää
elämänlähdettä sisimmässämme. Mutta oma syyllisyys se voi tehdä sen.

-- Te ette siis kadu?

-- Kadu? Minä en tiedä. En ole muistanut sitä edes ajatellakaan. Mutta
paljosta minä siellä kärsin. Ajatelkaa puheen sorinaa, viuhkojen
ja laahustinten kahinaa, makeisten syöntiä, kättenpaukutusta ja
näyttelijöiden esiinhuutamista hetkinä, jolloin ei olisi tahtonut muuta
kuin painua polvilleen Jumalan kasvojen eteen.

-- Ja te luulette että tuollaista ajatellaan teatterissa?

-- Minä tunsin oman kaipuuni.

-- Ja mitä silloin muista, mitä muista! Niinkö? -- Neiti Aaltio
naurahti lyhyeen ja katkerasti.

-- Te ymmärrätte minua, jos tahdotte. Enhän ole vastuussa muista enkä
siitä mitä he ajattelevat ja tuntevat, mutta minun on vastattava omasta
elämästäni ja siitä, annanko sen painua omaan syyllisyyteensä ja
nääntyä erossa elävästä Jumalasta, vai saako se kohota ja kirkastua.

-- Mutta ne toiset, ne toiset? -- Te ette ole heille velkaa tuomioita,
vaan elämänvoimaa, elämän apua. -- Suuret, kirkkaat kyyneleet
kimaltelivat pitkissä, katsetta peittävissä silmäripsissä. Ääni värisi.
-- Muistakaa niitä, jotka syyttöminä ovat syyllisiä! Hyvää yötä!



Martti valvoi koko seuraavan yön. Ajatukset ja tunteet ajelehtivat
ristiriitaisina hänen sisimmässään. Ne elämän totuudet, jotka
näyttämöltä niin voimakkaasti olivat puhuneet hänelle kokonaan
kohdistuen hänen omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, olivat nyt kuin
syrjään sysätyt tuon parvekkeella tapahtuneen lyhythetkisen, mutta
syväsisältöisen keskustelun johdosta.

"Syyttöminä syyllisiä"! Mitä ne sanat tarkoittivat? Ja missä yhteydessä
ne olivat niihin kokemuksiin, jotka aina toivat lohduttoman haikeaa
tuskaa koko neiti Aaltion olemukseen? Koskivatko ne ehkä hänen kotoisia
-- ennen olleita, nykyään olemattomia kotiolojaan? Vai olivatko ne ehkä
suoranaisessa suhteessa hänen syntyperäänsä, josta hän niin kokonaan
vaikeni?

"Isäin pahat teot lasten päälle" -- siinä jos missä oli syyttömän
syyllisyyttä. Siinä oli laki, jonka kovuutta -- jopa vääryyttä vastaan
kohtalonsa raskautta tunteva ihmislapsi saattoi napista.

Mutta eikö siinä sittenkin -- suurin piirtein katsoen -- ollut
jumalallista oikeutta, jumalallista rakkautta? Eivätkö syyttömien
kärsimiset olleet omiaan -- voimakkaammin kuin ehkä mikään muu --
johtamaan harhailevaa ihmiskuntaa Jumalan tahdon hyvälle tielle?

"Syyttömänä syyllinen." -- Missä muodossa ja missä suhteessa _hän_ oli
tästä kärsimässä?

Ne suuret, kirkkaat kyyneleet, jotka helminä hiljaa putoilivat noista
mustankiiltävistä silmäripsistä, kun olisikin voinut niitä kuivata?!
Kun olisi saanut!

Martti vavahti omaa ajatustaan. Niin pitkälläkö hän siis todella oli!
Ja mitä se tiesi? Tai tunsiko hän ehkä vain sitä kipua, jota toisen
kärsimykset luonnollisesti herättävät ei aivan kovassa rinnassa?

Vapaa hän vielä oli. Ulkonaisesti ainakin. Hän ei ollut koskaan
puolellakaan sanalla sanonut mitään, joka olisi nimeksikään
velvoittanut häntä jatkuvaan ja lähempään suhteeseen.

Mutta entä sisäisesti? -- Vaara oli kieltämättä olemassa. Hän oli
sen hämärästi tuntenut jo kauan, vaikkei ollut tahtonut myöntää sitä
itselleen. Pelkkä ajatus jo oli tuntunut niin mahdottomalta. Tuollainen
hieno, varakas, vallan toisenlaisissa oloissa kasvanut nuori nainen ja
hän!

-- Mitä minä teen, tiedusteli Martti tuskaisesti sisimmässään?
Pakenenko, vai pysynkö paikoillani? Onko hän sieluni ansa, Deliilani,
vai saanko juuri hänen kauttaan sen voiman ja rohkeuden, jota
tarvitsen? Hän on minua sisäisesti paljon voimakkaampi. Ja hyvä, hyvä
hän myöskin on.

"Du bist die Schwinge meiner Seele, Kind"! -- Hauptmannin sanat
johtuivat ehdottomasti hänen mieleensä ja toivat valoisan hymyn hänen
huulilleen. "Die Schwinge", sielun siipi ja nousuvoima, se hän todella
jo monessa suhteessa oli ollut. Uusia ajatuksia, uutta sisäistä
intoa hän oli antanut Martille niiden oikeaan osuvien ja kysymysten
toistapuolta valaisevien väitteiden kautta, joita hän keskusteluissa
usein singautti esille.

Jos Martti nyt pakeni, työnsi hän ehkä ainaiseksi luotaan oman
sisimpänsä parhaimman ja rikkaimman täydennyksen. Ja entä jos hän
samalla teki jotain paljon pahempaa, karkoitti luotaan hänet, joka ehkä
kurotetuin käsin odotti, mitä hyvän äidin rikastuttama poika voisi
antaa. Hänen syrjäänvetäytymisensä olisi ehkä uusi todistuskappale
siitä, että kristityt olivat suuria sanoissa, mutta heidän tekonsa
olivat matalat.

Ei, väistyä hän ei voinut, ei saanut. Jäljellä oleva aika oli lyhyt.
Hänen oli se kestettävä.

Mutta mikä tulisi seuraukseksi? Heidän keskinäinen suhteensa ei koskaan
ollut pysynyt paikoillaan. Joskus oli siinä ollut jonkun verran
loittonemista, useimmiten tuntuvaa lähenemistä. Eikä suhde nykyisellä
asteellaan sietänyt lisää. Nyt oli pako mahdollinen. Mutta entä jos se
ei olisi mahdollinen viikon loppuessa?

Ja mitä niin ollen oli tapahtuva? Saisiko hän ehkä äkkiä nöyryyttävällä
tavalla tuntea: pysy alallasi! Sinä olet unohtanut, unohtanut asemasi.
-- Tähän asti oli Martti ainoa asuntolan jäsenistä, joka oli säästynyt
tällaisilta viittauksilta. Neiti Aaltio oli selvemmin ja selvemmin
osoittanut viihtyvänsä hänen seurassaan paremmin kuin häntä yhä --
ainakin jossain määrin palvovien ihailijoiden parissa. Mutta jos tulisi
Martinkin vuoro?

Tai jos ei tulisikaan?

Kuuma laine kävi koko hänen olemuksensa läpi. Voisiko tuollainen
yleisen ihailun pilaama -- tai ehkei pilaama -- mutta hellimä olento
todella rakastaa häntä, Marttia? Ei vain noin, niinkuin kovaa kokenut
rakastaa hyvän kodin poikaa -- toivoen itselleen jotain siitä, mistä
itse on elämässä jäänyt osattomaksi -- vaan niinkuin rikassieluinen
nainen rakastaa sitä miestä, jolle hän kaikkensa antaa?

Martti karkasi pystyyn vuoteeltaan ja alkoi mitellä huoneensa lattiata.
Voimakkaat tunteet nostivat koko hänen olemuksensa kuohuntaan. Hän oli
näihin asti aina karttanut tilintekoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut
oikeutta väistää.

Entä hän itse? Oliko hän edes selvillä itsestään? Huumaus, jonka
vallassa hän nyt oli, oli toista kuin vakava harkittu halu käydä
yhteistä kotia perustamaan. Siinä tuli niin monenmonta puolta
kysymykseen. Siinä ei tunne yksin painanut vaa'assa. Siinä kysyttiin
yhtä suuressa määrin koko olemuksen pohjasta nousevaa tahtoa kaiken
antamiseen, kaiken jakamiseen ja kaiken yhdessä kestämiseen.

Sellainen raukka kuin hän ei jaksaisi läpäistä ristiriitaisissa
kotioloissa. Mikään ei niin kuluttanut kuin kotoiset ja sisäiset
ristiriidat. Mutta sopusointua ei syntynyt, jollei molemmilla ollut
sama päämäärä ja sama pohja. Se oli puhtaasti käytännölliseltä kannalta
selvä. Hänellä oli jonkun verran käsitystä siitä lapsuutensakin
kodista, niin vaitelias kuin äiti tässä suhteessa aina olikin ollut.

Ne syvää tunnetta ja vakavaa ajattelua ilmaisevat puolet, joihin
Martti keskusteluissaan neiti Aaltion kanssa oli pannut niin paljon
arvoa, eivät sittenkään olleet todistuskappaleita siitä, että he
pitkin elämänmatkaa tahtoivat asettaa elämänsä joka suhteessa
samansuuntaiseksi. Ja sama suunta se oli tässä suhteessa syrjäyttämätön
ehto.

Martti painautui takaisin vuoteeseensa. Kovaotteinen kaiken
paljastaminen ja eritteleminen tyynnytti, teki hyvää. _Tavallaan_.

Ja sittenkin. Samassa kun hän luuli tyyntyneensä, nousi myrsky
uudelleen. Jos niiksi tulisi, voisiko hän vapaaehtoisesti luopua
sylinsä avaavasta onnesta? Onnellinen, tuhatkertaisesti onnellinen
oli se, jonka tuollainen rikassieluinen olento koroitti rinnalleen
elämänsä kumppaniksi. Ja ennen kaikkea olisi onnellista, jos saisi pois
kuivatuksi: nuo suuret, raskaat kyyneleet ja onnesta hymyilemään tuon
suun, joka saattoi väristä haikeinta tuskaa.

Äsken parvekkeella lausumansa sanat: ihmisen ei tarvitse pelätä mitään
muuta kuin omaa syyllisyyttä, johtuivat äkkiä Martin mieleen. Hän
nousi uudelleen, painui polvilleen vuoteensa viereen ja etsi palavassa
rukouksessa sydämelleen rauhaa.



Rouva Helm rupesi seuraavana aamuna lunchin kestäessä tiedustelemaan
neiti Aaltion ohimatkustaneen tädin vointia. He olivat nähtävästi
ennestään hiukan tuttuja. Opettajatar tahtoi tietää, oliko tämä täti
myöskin suomalainen. Nimi kuului toiskieliseltä.

Ruotsalainen se olikin, selitti neiti Aaltio. Täti oli viimeksi ollut
naimisissa ruotsalaisen kanssa. Syntyisin hän oli venäläinen ja hänen
ensimmäinen miehensä oli ollut suomalainen. Hän olikin täydellinen
kosmopoliitta, asui tosin oikeastaan Helsingissä, mutta oleili yhtä
paljon ulkomailla.

-- Oliko isänne venäläinen? -- Kysymys luiskahti kuin vahingossa Martin
huulilta.

Polttava puna karkasi hiusmartoa myöten neiti Aaltion kasvoille. Mutta
hän koetti nähtävästi peittää hämmennystään vallattomalla vastauksella.
-- Rouva Alfelt ei ole isäni eikä äitini sisar. Hän on vain isän äidin
kummin kaima. Mutta kun minulla on puute sukulaisista, täytyy turvautua
suvun sukuunkin. Ja hän onkin monessa suhteessa ollut minulle kuin
kasvatusäiti siitä asti kun minä 15-vuotiaana tulin hänen kotiinsa.

Martin mielessä heräsi kysymys, kuka siihen asti oli huolehtinut
orvoksi jääneestä. Mutta hän oli viisastunut tarpeeksi karttaakseen
arkaluontoisia kysymyksiä. Samassa noustiin pöydästä ja Martti kääntyi
kuin henkeään pakeneva omaan huoneeseensa.

Koko aamupäivän oleili hän siellä, samoin illankin. Hän ei uskaltanut
edes lähteä kävelylle pelosta yhtyä neiti Aaltioon. Hän oli päättänyt
jäljellä olevana aikana pysytellä niin paljon kuin mahdollista
yksinäisyydessä. Ja hänen oma huoneensa oli ainoa taattu turvapaikka.

Seuraavan päivän lunchille tullessaan kohtasi Marttia surullinen,
kysyvä katse. Neiti Aaltio oli huomattavan vaitelias ja hänen
koko olemuksessaan oli jotain, joka täydellisesti mursi Martin
vastustusvoiman. Hän, voimakas mies, oli taas ollut oikein miesmäisen
itsekäs. Hän oli ajatellut vain itseään ja omaa tulevaisuuttaan.
Peläten omia, sisäisiä kärsimyksiään hän oli päättänyt vetäytyä pois
sen seurasta, joka ehkä nälkäisesti odotti jotain onnellisemmissa
oloissa kasvaneelta.

Martti oli tämän johdosta odottamattoman taipuisa, kun neiti Aaltio
pöydästä noustuaan pyysi häntä toverikseen parin päivän retkelle
Riesengebirgeen. Rouva Alfelt oli matkustanut sinne ja neiti
Aaltiolla oli asiaa, josta piti saada suullisesti keskustella tädin
kanssa. Riesengebirgessä oli norjalainen, vanha Wang'in kirkko mitä
ihanimmassa tunturiseudussa, laaksossa, jonne uskonsa tähden vainotut
olivat paenneet ja lisäksi ihana "Sagenhalle" maalauksineen ja
tenhovalaistuksineen. Siellä oli matkailijalle paljon nähtävää, joten
aika ei tulisi pitkäksi Martille, vaikka neiti Aaltio itse tulisikin
suurimmaksi osaksi olemaan tätinsä kanssa.

Tämä viimeinen huomautus sanottiin niin äänekkäästi, että toisetkin sen
kuulivat. Ja Marttiin se vaikutti aivan niin, kuin neiti Aaltio oli
uskonutkin sen vaikuttavan. Se teki mukaanlähdön hänelle helpommaksi.

Rouva Helmillä istuivat vuokralaiset yhdessä parvekkeella odottaen sekä
ilta-ateriaa että matkallelähteneitä suomalaisia, joiden oli määrä
palata iltajunalla.

-- Onpa "die Finnländerin" viimeaikoina muuttunut, huomautti
hollantilainen puhaltaen paksun savupilven sikaristaan ja syrjästä
vilkaisten nuoreen herra Zollingeriin, joka haikeamielisesti nojasi
parvekkeenkaiteen toiselle puolelle.

-- Hyvä seura kuuluu jalostavan, jatkoi purevasti insinööri.

-- Hän näyttelee, sanoi päättävästi herra Walther. -- Hänellä on aito
naismetkut. Siitä olen ollut selvillä kaiken aikaa.

-- Jaa, jaa, jatkoi siihen rouva Helm pyyhkäisten, muutamia
hikihelmiä nenävarreltaan ja ohimennen myöskin vähän silmäkulmiaan.
-- Toisenlainenhan hän on kuin hyvin kasvatettu saksatar. Sellaista
iloa kun on pitänyt kaiken aikaa. Mutta hyväsydäminen hän silti on,
hyväsydäminen. Mutta jos vain minun Helmineni ja Mariechen olisivat
eläneet, niin eivät ne olisi saaneet viettää tuollaista perhoselämää.
Kotiaan niiden olisi pitänyt oppia hoitamaan.

Helminen ja Mariechenin muisto pakotti rouva Helmin turvautumaan
nenäliinaansa.

-- Näyttelijä -- sanoi Walther hampaittensa välistä.

-- Hyvä näyttelijä uskoo itsekin esittämäänsä osaan. -- Insinööri
nousi, sillä kello oli soinut, ja insinööri rakasti täsmällisyyttä.

Samassa saapuivat odotetutkin, ja innokas kyseleminen ja kertominen
alkoi. Yht'äkkiä neiti Aaltio hiljaa sanoi Martille: -- Tällaiset
puheet tuntuvat nyt niin omituisilta, kun on saanut parempaa -- sitä
mikä sisimmälle antaa elämisen voimaa, elämäniloa. -- Hän puhui vastoin
tapaansa _suomea_.

Martti hämmästyi niin, että jäi vastausta vaille, mutta samalla vavahti
hän siitä ilosta, että sama tunne oli väräyttänyt heidän sisimpäänsä.

Häneltä meni seuraavakin yö enimmäkseen valvomiseen.

Oliko hänen kohtalonsa siis nyt ratkaistu? Oliko sillat purettu ja
paluu mahdoton?

Ulkonaisesti ei vieläkään, mutta sisäisesti kylläkin. Hän tunsi sen.
Nämä viime päivät lumoavan kauniin luonnon helmassa sisältörikkaine ja
lähentävine keskusteluineen olivat vaikuttaneet hänen sisimpäänsä kuin
helottava paahde oraalla olevaan peltoon. Oli kevät hänen sisimmässään.
Oudot, ennen aavistamattomat tunteet olivat puhjenneet kuorestaan.
Voimakas, onnentäysi ja samalla tuskainen tunne värisytti hänen
olemuksensa syvyyksiä. Hän riemuitsi ja hän vapisi. Hän tiesi nyt,
että rakkaus on se "Sagenhalle", jonka piiristä nähtynä koko elämä saa
uuden, ihmeellisen hohteen, jossa kaikki on satumaista, väreilevää,
monivivahteista elämänrikkautta, jota ei aavista ajatus, ennenkuin sen
tenhovoima on elävä todellisuus.

Eikä hän nyt enää ajatellut vain itseään. Hänessä oli herännyt voimakas
halu suojella, auttaa ja tehdä onnelliseksi.

Mutta olisiko hänestä sellaiseen? Hän ei muutenkaan luottanut itseensä.
Kuinka voisi hän sitä tällaisessa asiassa. Tässä jos missään hän kai
oli avuton.

Mutta ne, jotka alkujaan olivat luodut toisilleen, ne kai olivat
"avuksi" toisilleen jo pelkän olemassaolonsa kautta. Jos vain pääsi
selvyyteen _siitä_, niin sittenhän...

Taas turvautui Martti yksinoloon. Hän söi ensimmäisen ateriansa,
ennenkuin kukaan muu oli ennättänyt ruokasaliin, ilmoitti palvelijalle
aikovansa olla koko päivän poissa ja livahti ovesta kuin pidäkettä
peläten.

Muutaman tunnin hän harhaili edestakaisin kaupungilla. Hän pistäytyi
syömään kasvisravintolaan, jonka hän oli löytänyt ensimmäisenä
Dresdenissä viettämänään päivänä, oleili ison aikaa Zwingerissä
syventyneenä rakastamiensa taulujen katselemiseen ja osui ohimennen
myöskin Ringstrassen kirjastoon, jonka lukusalissa hänellä oli
ollut tapana tutkia mielenkiintoisia kasvontyyppejä -- useimmiten
valistuneiden työläisten.

Mutta tänään kiertyi kaikki minkä hän näki ja kuuli yhteen ja samaan
koko hänen sisintään hallitsevaan asiaan.

Kello 2 hän osui "Frauenkircheen", jossa silloin oli "Betestunde".

Kirkon viileys ja rauha teki nytkin jo ensi hetkinä vaikutuksensa
häneen. Hän tunsi ahdistuksessaan tulleensa sinne, missä sydämen taakat
saattoivat keventyä.

    "Sehet, sehet welche Liebe hat der Vater uns erzeigt;
    Sehet wie er voll Erbarmen über uns sein Antlitz neigt!"

Kuoron esitystä seurasi tekstinluku ja rukous. Sen jälkeen esittivät
yksinlaulajat ja kuoro yhdessä osia "Eliaasta".

Jumalan mies, profeetta on tullut lesken kotiin. Hän tuo apua hätään,
mutta häntä seuraa askelissa suuri suru. Ainoa poika kuolee. Rakkain
on annettava pois, että ihminen Jumalan edessä tuntisi, kuka ja
minkälainen hän on.

Voi sitä pohjatonta tuskaa! Ja samalla kuitenkin mitä alistumista
Jumalan tahtoon!

Martti eli sen kaiken omassa sisimmässään. Hän ei voinut enää sitä
kieltää. Yksi, yksi unohtumaton ja ihmeellinen oli käynyt hänelle
sanomattoman rakkaaksi. Ja hänen "ainokaisensa" hän todella oli --
ensimmäinen ja viimeinen. Mutta tämä ainoa oli annettava pois, jos
Jumala sen tahtoi. Hyvästä, jonka ihminen ottamalla itselleen otti, ei
koskaan koitunut pysyväistä iloa, ohdakkeita se vain kasvatti elämään.

Ota hänet, ota! Jumalan lähetti, ääni omassatunnossa puhu! Tee
tehtäväsi, että tulisin tuntemaan itseni!

Martti koetti toisten näkemättä saada kyyneleitään kuivatuksi.

Tänä pyhäisenhiljaisena hetkenä hän vilpittömällä alttiudella antoi
tiensä Jumalan haltuun. Hän ei tahtonut ottaa mitään itselleen. Hän
tahtoi uhrata, jos uhrauksen tie oli oikein.

Mutta mikä ihme tapahtuukaan!

"Sun poikas elää".

Takaisin, -- takaisin annettiin ainokainen. Jumalallisen mahtavana
kaikui elämän ja toivon sana murheen murtamalle.

Oli kuin pyhäkön korkeat holvit olisivat väreilleet taivaallista iloa,
kun lopuksi kuoron valtava kiitosvirsi kaikui.

Tämän autuaallisen ilon valtaamana astui Martti kirkosta ulos
suurkaupungin aaltoilevaan ihmismereen. Syvä hartaus täytti hänen
sisimpänsä. Hän ei tietänyt, oliko hän esitetyn puitteissa nähnyt oman
vastaisen tarinansa. Eikä hän tiedustellutkaan. Hän tahtoi ottaa hetket
sellaisina kuin ne hänelle annettiin ja siten ottaa vastaan sen minkä
ne hänelle toivat tai häneltä riistivät.

Neiti Aaltio seisoi oman huoneensa ovella Martin noustessa ullakolle
johtavia portaita. Hänellä oli avoin kirje kädessään ja Martti näki
hänen itkeneen. -- Oletteko saanut ikäviä uutisia, tiedusteli Martti
pysähtyen.

-- Luultavasti täytyy minun ylihuomenna matkustaa.

-- Onko joku teidän läheisimmistänne -- ystävistänne, oikaisi Martti
hätäisesti -- sairaana?

Omituinen katse välähti neiti Aaltion silmissä. Se iskeytyi hetkeksi
Marttiin aivan kuin tiedustellakseen, saattoiko tämä näin tyynesti
puhua neiti Aaltiolle läheisistä, ehkä rakkaista henkilöistä. -- Te
tiedätte, että olen köyhä minulle läheisistä -- vielä enemmän minulle
rakkaista henkilöistä. Mutta elämässä on muutakin ristiä kuin sairaus.
Ja tämä päivä on ollut minulle ikävien sanomien päivä. -- Hänen
huulensa vavahtivat ja kyyneleet nousivat taas silmiin. Äkkiä kuitenkin
kasvojen ilme muuttui. -- Tahdotteko, jos voitte muuttaa ikävän päiväni
iloiseksi? tuli yllättävästi.

-- Tahdonko?

-- Luvatkaa, että huomenna -- ehkä viimeisenä iltana, jonka vietän
täällä, tulette katsomaan "Tannhäuseriä" kanssani.

Pyyntö tuli yhtä odottamattomana kuin vastenmielisenä. Martti epäröi.
Jotain oppositioninhaluista heräsi hänessä. -- Entä jos sittenkin
kieltäytyisin, kysyi hän harvakseen.

Neiti Aaltion katse painui syvälle kuin hänen sisimpäänsä saakka. --
Siinä tapauksessa kunnioittaisin kieltoanne, sillä se olisi teille
omantuntonne säätämä. Pienistä ja pinnallisista syistä te ette
kieltäydy, sen tiedän.

-- En, sanoi Martti painokkaasti. -- Siksipä tulenkin.



Martti sai paikkansa ensimmäisen parven keskikohdalla aivan neiti
Aaltion istuimen takana. Hänen täytyi voidakseen puhella toverinsa
kanssa kumartua hiukan eteenpäin ja silloin hän tuli tunteneeksi
hyväilevän lämpimän hengityksen kaulallaan. Hän näki pehmeän poven
nousevan ja laskevan ohuen harsopuvun alla ja hän tunsi kuuman
tulilaineen karkaavan läpi koko olemuksen.

Mutta näytännön alettua hän unohti kaiken muun. Hän eli näkemässään.
Hän ei katsellut, ei kuunnellut, kaikkein vähin hän arvosteli.
Tannhäuseriä ei ollut olemassa. Hän itse tässä kärsi ja taisteli. Hänen
oma sielunsa oli taistelutantereena. Hän käsitti huumauksen, johon
Venus-vuoren valtiatar vaivutti palvelijansa. "Aus holder Ferne mahnen
süsse Klänge." Mutta hän ei tahtonut eikä saanut joutua vangiksi.
-- Wolfram tulkitsi oikein rakkauden syvää, pyhää olemusta. -- "Es
sammelt sich mein Geist aus jeder Ferne, Andächtig sinkt die Seele in
Gebet." Elisabet, se hän oli, hän, joka istui tuossa kasvot varjon
peittämänä, mutta pää sirosti painuneena ja pieni kihara pehmeästi
poskea hyväilemässä. -- Elisabet, sielun nousuvoima ja puhdistus, se
hän varmasti oli. Hänen suojelemisensa, hänen onnelliseksi tekemisensä
voisi kasvattaa ja nostaa -- sankarikuntoon.

Esityksen päätyttyä, kun Martti auttoi kepeän teatterivaipan toverinsa
hartioille; tuli hän koskettaneeksi väljän puvun avonaiseksi jättämää
kaulaa. Hän vavahti kuin suuresta fyysillisestä tuskasta.

Vielä kerran karkasi hänen sisimpänsä läpi tuskaisen tutkisteleva
kysymys: kuka, kuka sinä olet? Sielun huumaus ja ansako vai Elisabet,
Elisabet?

Hän tiesi itse olevansa kodin nurkassa kyyröttänyt kirjatoukka.
Hän ei tuntenut elämää, ei itseään. Hän ei ymmärtänyt, ei nähnyt
todellisuutta, mutta hän rakasti, rakasti.

He istuivat äänettöminä raitiovaunussa toistensa vieressä. Mutta kun
vaunua oli vaihdettava, ei Martti noussutkaan toiseen vaunuun. Hän
kulki, kulki vain ajattelematta mitä teki. Ja neiti Aaltio seurasi. Kun
Martti ei puhunut mitään, kysyi neiti Aaltio viimein, miksi he eivät
olleet nousseet vaunuun.

-- Vaunuunko? Miksi ette sanonut? Enhän minä huomannut.

-- Mistä minä saatoin arvata, että olette näin hajamielinen. Mitä te
oikeastaan ajattelette?

-- Sitä mitä näin. Se oli kammottavan vakavaa.

-- Sisäinen vai ulkonainen puoliko asiasta?

-- Kyllä te tiedätte. Mutta ymmärrättekö myöskin, että joka sielunsa
Elisabetia omakseen pyytää, hän ei saa pelätä kärsimystä missään
muodossa. Rakkaus tarvitsee puhdistustulta. Ja Elisabetin omistaminen
velvoittaa.

-- Te, Te sanotte tuollaista! -- Vaikka olettekin mies! Mutta sanonko
minä, minkälaisia te miehet yleensä olette. Elisabetiä te kukin
tahdotte, mutta ken hänet saa, palvelee häntä jaetulla mielellä.
Venus-vuorelle te kaikki ikävöitte -- salaa tai julkisesti. Poljette
toisia lokaan ja -- suljette sitten puhtaan syliinne.

Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. Sen
tunnevoima riistämällä riisti Martin irti hänen omista, taistelevista
ajatuksistaan.

-- Nyt, nyt minä sanon sen kaiken -- -- kerron elämäni koko tarinan.
Ehkäpä te silloin ymmärrätte. Minä olen isätön lapsi. Äitini kuoli
hylättynä metsämökkiin. Viisitoistavuotiaana sain tuntemattoman isäni
omaisuuden korvaukseksi isänkodista, isännimestä ja lapsenoikeuksista.
Ihmettelettekö, jos en ihannoi miesten rakkautta? Parasta he kyllä
osaavat pyytää itselleen. Ei heille kelpaa edes kunniallinen äpärä.
Mutta mitä, mitä heillä on annettavaa?

-- Miksi te puhutte kaikista? -- Martinkin ääni värisi liikutuksesta.

-- Siksi, että tunnen heidät. Eivätkö he ole liutana liehuneet
ympärilläni? Mutta mitä he ovat pyytäneet? Ettekö luule, että tiedän?
_Naista_ he ovat tahtoneet. Kuka heistä on rakastanut ihmistä? -- Yksi!
-- Martti pysähtyi puiston halki johtavan tien keskelle. Hän tahtoi
nähdä sanansa vaikutukset, päästäkseen selville siitä, uskaltaisiko hän
jatkaa. -- Yksi, toisti hän. Mutta hän oli niin rajun mielenliikutuksen
vallassa, että hän ei voinut nähdä eikä ymmärtää mitään. Hän vain
jatkoi: Minä ainakin. Sillä minä rakastan "Elisabet-sieluasi".

Hän ei koskaan käsittänyt miten tuo tuli sanotuksi ja miten kaikki
oikeastaan tapahtui, hän vain tunsi, että se surumielinen, pieni tyttö,
jonka katseen hän viime aikoina usein oli nähnyt kosteana kyynelistä,
nyt lepäsi hänen sylissään poski painuneena hänen rintaansa vastaan
ja koko hennossa olennossaan vavahdellen kuin vaaroja pakoonpäässyt
linnunpoikanen.

-- Rakas, rakas! -- Martti suuteli hänen alas painuneen päänsä
hiuksia. -- Mutta minähän en vielä tiedä -- Die Finnländerin ja neiti
Aaltio -- muuta en minä -- --

-- Etkö sinä vielä tiedä nimeänikään, sinä rakas? -- Pää kohosi ja
poskiin tuli kaksi veitikkamaista hymykuoppaa. -- Sonja -- sinun
Sonjasi.

Seuraavana aamuna tuotiin Martin huoneeseen sähkösanoma. Hänen äitinsä
oli sairastunut.

-- Minä matkustan tänään, sanoi hän ojentaessaan sähkösanoman Sonjalle.

-- Ja minä seuraan.



III

PESÄÄ RAKENTAMASSA



Kirje, joka oli pannut Sonjan ajattelemaan äkillistä lähtöä
Dresdenistä, oli koskenut rouva Alfeltin ja Sonjan raha-asioita.
Matka ei kuitenkaan itse asioiden vuoksi olisi tullut Sonjan mieleen.
Hän tiesi tädin joka tapauksessa järjestävän kaikki Sonjahan ei
vielä ollut edes laillisesti oikeutettu hoitamaan omaansa. Mutta tuo
kirje oli tarjonnut hänelle tilaisuuden jollain tavoin sysätä Martin
ja hänen välistä suhdettaan ratkaisuun päin. Ja että ratkaisu oli
tullut otolliseen hetkeen, sen hän tunsi, kun hän Martin äkkilähdön
tapahtuessa oli oikeutettu seuraamaan häntä.

Rouva Alfeltin kirje oli myöskin tuonut hänelle sen tiedon, että täti
itse oli matkustanut suoraa päätä Helsinkiin. Siitä syystä Sonja
Martin Helsingin asemalta lähtiessä suoraan äitinsä luokse ajoi tädin
Kaivopuistossa sijaitsevaan kotiin.

Kesäkuun alkupuoleen nähden oli viime päivien helle ollut harvinainen.
Markiisit rouva Alfeltin huoneistossa olivat kaiken päivää olleet
alaslaskettuina. Huoneissa vallitsi miellyttävä viileys. Se tuntui
Sonjasta tavallistakin suloisemmalta junassa vallinneen kuumuuden
jälkeen. Upeat kristallimaljakot olivat emännän äskeisen kotiintulon
johdosta täynnä ihania ruusuja ja ikkunoiden ulkopuolelle upotetuista
kukkaryhmistä toi tuulenhenki huoneen täydeltä kukkaistuoksua.

Ei mikään tästä kaikesta jäänyt Sonjalta huomaamatta hänen
nopein askelin kiiruhtaessaan etehisestä salin ja kirjasto- sekä
kukkaishuoneen läpi tädin "budoiria" kohti. Pehmeät, koko lattiata
peittävät matot tekivät hänen askeleensa kuulumattomiksi ja hänen
katseensa pyyhkäisi vain kuin sipaisemalla hänelle kotoisentuttuja
paikkoja: salin vanhoja maalauksia, sen empiirityylisiä, paksulla
punaisella silkillä päällystettyjä huonekaluja ja kirjastohuoneen
korukantisten teosten täyttämiä hyllyjä.

Vasta kun hän seuraavan huoneen kynnykseltä näki vilahduksen väljässä,
silkkisessä ja pitseillä koristetussa aamupuvussa leposohvallaan
loikoilevasta tädistä, oli kuin koko ympäristön upeuttaan korskuva
luonne äkkiä olisi selvinnyt hänelle. Hän näki tämän nyt ensi kertaa
Martin silmillä, ja omituinen tunne riipaisi hänen sisintään.

-- Sonja, hyvänen aika!

-- Niin, nyt minäkin olen täällä! -- Sonja teki kepeäliikkeisen
kumarruksen, samalla kun tavoitteli tädin kättä suudeltavakseen. Täti
väisti, veti hänet puoleensa ja suudella moiskautti kuuluvasti ensin
toiselle, sitten toiselle poskelle.

-- En minä totisesti ymmärrä, mitä sinä teet täällä. Mutta tervetuloa
vain tähän kuolettavan ikävään kaupunkiin!

Kuolettavan ikävään kaupunkiin! Sonja nauroi. Ei olisi luullut tädillä
olevan valittamisen syytä tällaisessa kodissa, jossa lisäksi sai
järjestää elämänsä aina vain oman mielensä mukaan. Se, joka Sonjan
tavoin toista vuotta oli elänyt täyshoitolaisena milloin missäkin, hän
osasi antaa arvoa omalle kodille.

-- Vai siltäkö nyt kuuluu? No, ei luulisi sinunkaan tarvitsevan
valittaa, kun olet huvitellut ulkomailla pian parisen vuotta.

-- Enkä valitakaan! -- Salaperäinen hymy huulillaan kiinnitti Sonja
katseensa maljakossa olevaan heloittavan punaiseen ruusuun. -- Minulla
oli ihana matka.

-- Sait kai saalista paljon!

-- Sinä olet parantumaton, täti!

-- Minä tunnen sinut, kultaseni!

-- Tahdotko sanoa, että minä pyydystelen, -- ihailijoita ehkä?

-- Ei, ei, nehän tarttuvat sinuun kuin kärpäset liimapaperiin.

Sonja nousi ja meni kiivaasti avatun ikkunan ääreen, jossa hän
kumartui haistelemaan kukkalaatikoissa puhjenneita leukoijia. -- Puhu
itsestäsi ja asioista, sanoi hän kiivaasti. -- Minä en jaksa kuunnella
tuollaista. -- Sitten hän alkoi tiedustella, oliko täti saanut
rauhoittavia tietoja hänen raha-asioitaan hoitavasta liikekonttorista
ja minne täti aikoi matkustaa täältä. Helsingissä hän tietystikään ei
viitsisi viettää kesää.

-- Kylläpä sinä nyt tahdot tietoa kaikesta! Mutta mikä piilee
tiedustelujesi takana, siitä _minä_ tahtoisin tietoa?

Sonja upotti hetkeksi kasvonsa ikkunan edustalla tuoksuviin kukkasiin.
Hän aivan kuin janosi tuntea niiden tuoksua huumaavan voimakkaana. Kun
hän vihdoin kääntyi tätiinsä päin, loistivat hänen kasvonsa ja ääni
värisi. -- Täti, minä olen kihloissa.

Tädin täytyi turvautua pöydällä seisovaan hajuvesipulloon ja tuhlata
puolet sen sisällöstä hermojensa elvyttämiseen. -- Kihloissa, etkä
ole sanonut halaistua sanaa näihin asti! Mutta olisihan minun pitänyt
se arvata! Jo kun seisoit tuossa kynnyksellä, näin, että sinussa oli
jotain uutta.

Tummien, poskipäitä sipaisevien silmäripsien alta välähti loistava
katse. -- Niin, uutta ja ihmeellistä minussa on, sillä -- minä rakastan.

-- Siltä se kaikista tuntuu -- alussa.

-- Minä en puhu muista, itsestäni vain.

-- Ja sinä olet tietysti äärettömästi kaiken sen yläpuolella, mitä
_muut_ näissä asioissa ovat kokeneet!

Sonjan kasvoille kohosi tumma puna ja katse kipinöi. -- Kuules täti,
säästeliäästi sinä aina olet puhunut minulle isästäni, sinä ainoa,
joka voisit kertoa minulle jotain hänestä. Mutta näinä viime aikoina
ovat tuntemattomat vanhempani itse puhuneet minulle. Äitini pani
maineensa ja henkensä alttiiksi rakkautensa tähden ja isäni ajatteli
elämänsä viime hetkinä minua ja onneani. Minä tunnen, että olen saanut
perinnöksi kyvyn rakastaa koko olentoani täyttävällä voimalla, rakastaa
polttavan palavasti ja korkeuksiin kohottavasti.

Rouva Alfelt haisteli miettivästi hajuvesipulloaan ja painoi sitten
sen sisällöstä kostean nenäliinan silmilleen. -- Kyllä sinä niistä
korkeuksista pian palaat alemmaksi, sanoi hän ja pisti pöydällä
olevasta pussista suklaakonvehdin suuhunsa. Sitten hän rupesi
tiedustelemaan minkälainen ja mistä sulhanen oli. Mutta Sonja ei
tahtonut kertoa tädin ollessa tuollaisella arkisella tuulella.

-- Hän kun tietysti on kaiken arkisuuden yläpuolella, niinhän? Usko
sinä kultaseni sellaista miehestä!

-- Hän ei olekaan mikään tavallinen mies. Hän on vain oma itsensä, on
Luojan kädestä lähtenyt alkuperäinen taideteos -- ei mikään jäljennös.

-- Ja taidetta tutkiessasi olet ihastunut taideteokseen? Mainiota!
Mutta odotahan eikö tuo taideteos pian muutu mieheksi lihaa ja verta.

-- Minähän jo sanoin, ettei hän ole mikään tavallinen mies. Se, mikä
on maasta, ei häntä kahlehdi. Hengen aateluus loistaa koko hänen
olennostaan. Minä ymmärrän, sillä minä voin verrata kaikkiin niihin,
jotka ovat kintereilläni kiikkuneet. Pfui, minkälaisia ovat! Juoksevat
jäljessä kuin kieltä suustaan letkuttava koirajoukkue kohta kun näkevät
kauniin naisen helmojen heilahduksen.

Monta houkuttelevaa palaa sinä kuitenkin olet heille viskellyt, myönnä
pois, pisti täti väliin.

Sonja ei ollut kuulevinaan. Hän vain jatkoi kiihkeästi ja yhä
tulisemmin. -- Olet sanonut, että minä leikittelen. Ja sitä voikin
leikitellä niin kauan kuin ei ole olemassa mitään paremman arvoista.
Ja minun leikkini on voinut olla kostoakin. Kun et sinä koskaan kerro
isästäni, täytynee minun vetää siitä se johtopäätös, ettei sinulla ole
hänestä ainakaan mitään hyvää kerrottavaa. Ja voisihan minulla naisena
silloin olla jotain kostettavaakin.

Palvelija avasi samassa oven. Hänellä oli kauniisti katettu
tarjoilupöydän laudakko leikkelylautasineen ja monine herkullisine
leivoksineen käsivarrellaan. Hän asetti pöytään kuuluvat jalat rouva
Alfeltin leposohvan viereen, laski kannen jaloille ja haki sitten
viereisestä huoneesta vanhan, nikkelöidyn ja paraillaan höyryävän
teekeittiön.

Palvelijan askarrellessa huoneessa siirteli rouva Alfelt miettivästi
hohtokivisormuksiaan edes ja takaisin, niin että ne painuessaan
toisiinsa yhtenään ja kuuluvasti kilahtelivat. Mutta samassa kun
palvelija oli poistunut, nousi rouva Alfelt leposohvaltaan, painoi
ensin hetkeksi nenäliinan silmilleen ja pyyhkäisi sitten kulmiaan
liikutuksen hartaudella. -- Niin, niin, elämä on monimutkaista,
sanoi hän kuin itsekseen. Sitten hän levitti käsivartensa, sulki
Sonjan hyllähtelevään helmaansa ja suudella moiskautti uudelleen ja
sydämellisesti. -- Onnea, onnea sekä sinulle että hänelle, hän sanoi,
suu naurussa ja kyynelten tipahdellessa. Sitten hän rupesi kaatamaan
teetä laseihin.

Sonja huokasi helpotuksesta, kun hän teenjuonnin päätyttyä
matkaväsymystään syyttäen pääsi vetäytymään pieneen nurkkahuoneeseen,
joka oli ollut hänen asuttavanaan siitä asti kun hän ensi kertaa
Anna-Stiina-tädin luota oli tullut Helsinkiin rouva Alfeltin holhokkina
saadakseen täydentää sivistystään. Tämä pienimpiä yksityiskohtiaan
myöten tuttu, hänen aikaisempaan nuoruuteensa kokonaan kuuluva huone
teki häneen nyt omituisen, hänen sisintään väräyttävän vaikutuksen.
Kaikki tuntui puhuvan siitä, minkälaista ennen oli ollut ja siten
korostavan elämässä tapahtunutta suurta muutosta.

Ennen hän oli täällä iloinnut pienistä voitoista tai harmitellut pieniä
-- aikanaan tietysti hyvinkin suurilta tuntuvia vastoinkäymisiä. Nyt
oli kuin huone olisi täyttynyt sillä suurella, kaikkea nielevällä
onnella, jonka hän kantoi sisimmässään. --

Ennen hän myöhään ja varhain kiihkeän toivovana oli suunnitellut
tulevaisuuttaan pannen tahtonsa koko lujuuden päätökseen, että
minkälaiseksi hänen elämänsä muuten muodostuisikaan, hän joka
tapauksessa tekisi sen jossain suhteessa huomattavan menestykselliseksi
ja onnelliseksi. Nyt oli tahto kuin herpaantunut siitä ihmeellisestä
tietoisuudesta, että hän tavallaan jo oli saavuttanut päämäärän
voittaessaan sen miehen, joka hänelle hänen tähänastisista tuttavistaan
oli ollut ainoa vaikeasti voitettava.

Jos joku Martin tullessa Helmille olisi ennustanut Sonjalle tällaista
yhdessäolon lopputulosta, olisi hän pitänyt sitä täydellisesti
mahdottomana. Sonjasta Martti vain oli jonkun verran lystikkään
huvittava erikoisuutensa ja ujoutensa takia. Hän oli huvittava kuin
outo, ennen näkemätön maa. Ja hänen hämmästyttävä halunsa vetäytyä
etäälle Sonjasta lisäsi mielenkiintoa, jota hän herätti. Jo toistenkin
tähden olisi tuntunut miltei nololta, jos vastatullut, suurenmaailman
tapoja tuntematon mies todellakaan ei olisi osoittanut minkäänmoista
kiintymystä häneen, jonka suosiota kaikki muut kilvan olivat hakeneet.

Huvittava leikki oli kuitenkin vähitellen muodostunut hänelle vakavaksi
ambitiooniasiaksi ja ambitiooniasia lopulta täksi suureksi, hänelle
itselleen käsittämättömän voimakkaaksi tunteeksi.

Sonja kumartui ulos avoimesta ikkunasta ja antoi illan tuulahduksen
vilvoitella polttavia poskia. Kaikki hänessä kutsui ja huusi
Marttia. Ero -- tämä ensimmäinen -- tuntui yhtä luonnottomalta kuin
sietämättömältä.

Ja kun vielä kaikki nuo tädin matalamieliset viittaukset oli olleet
kestettävinä!

-- Martti, Martti, sinä hyvä, sinä puhdas, sinä toisenlainen kuin
kaikki muut! puheli Sonja itsekseen samalla kun peilin edessä hitaasti
alkoi riisuutua.

Heittäessään hiuksensa hajalleen nautti hän runsaudesta, jolla ne
valuivat hänen olkapäilleen. Suortuvat olivat kiiltävän mustia ja
hiukan aaltoilevia. Kun Sonjan pää lepäsi Martin rintaa vastaan, oli
Martti niitä hyväillyt. Ja näitä käsiä, näitä pitkiä taiteilijasormia,
joiksi toiset niitä sanoivat ja joista nyt kaikki muut koristeet oli
riisuttu yhden ainoan paksun, sileän kultasormuksen vuoksi -- niitä hän
oli suudellut. Ja poskia -- otsaa... Mutta huulia ei vielä kertaakaan.
Eikä tätä kaulaakaan, jonka houkutuksia toiset, etäämmällä olevat eivät
olleet voineet vastustaa.

Mutta olikohan Martti sitä edes nähnyt? Hän oli puhunut niin paljon
sairastavasta äidistä ja siitä, miten paljon hänen, kaikkein paraimman
äidin kasvattaman pojan pitäisi voida antaa kodittomalle armaalleen,
että muu oli jäänyt syrjään.

Sonja paneutui vuoteeseen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja
jäi miettimään. Martti kai nyt myöskin valvoi äitinsä sairas- ehkä
kuolinvuoteen ääressä. Ja raskaat olivat nämä hetket sellaiselle
helläluontoiselle ja äitiään niin rajattomasti rakastavalle miehelle
kuin Martti.

Mutta vaikka suru aikanaan olikin raskas, tiesi tällainen ero Sonjasta
sittenkin eräänlaista vapautusta. Sonja saisi tämän kautta Martin
kokonaisemmin omakseen kuin jos äiti jäisi eloon. Ja kokonaan, kokonaan
hän tahtoi omistaa omansa. Jakoa hän ei koskaan sietäisi, ei muodossa
eikä toisessa. Hänen oikeutensa oli vaatia. Siihen oikeutti häntä
myöskin hänen äitinsä hylätty asema, tuo ennen aikaa taittunut nuori
elämä. Korkoja sopi elämältä kiristää tuollaisesta velasta. Ja mies
sellainen kuin Martti voisikin maksaa. Ehjää hän antoi, ei sirpaleita;
siksipä hän voittamattomasti olikin voinut vangita sen, joka aluksi
vain huvikseen oli leikitellyt.

Sonja painui vähitellen horroksen tapaiseen uneen. Mutta hän nukkui
levottomasti. Hän oli sisimmässään kaiken aikaa Martin luona.
Intohimoinen rakkauden tunne ihan kuin sähköitti hänen sieluaan
valvomaan joka väreessään, silloinkin kun uni näennäisesti voitti.

Aamun koittaessa Sonja oli valveilla ja nousi. Tuntien tätinsä
myöhäiset tavat hän oli pyytänyt, että Martti -- jos voisi tulla
puhelimeen -- soittaisi hänelle varhain aamulla, jolloin he tädin
kuulematta voisivat puhella.

Vastoin tapaansa heräsi kuitenkin rouvat Alfeltkin varhain. Hän jäi
kuitenkin vuoteeseensa ja teki parhaansa saadakseen uudelleen unen
päästä kiinni. Mutta kun sitä ei kuulunut, turvautui hän yöpöydällä
makaavaan ranskalaiseen romaaniin, jonka lukeminen eilen Sonjan tulon
johdosta oli katkennut sopimattoman jännittävässä paikassa. Hän oli
aamuvelttoudestaan paraiksi päässyt jonkinlaiseen nautintorikkaaseen
mielenjännitykseen, kun puhelin äkkiä soida helähti hänen
makuuhuoneensa seinän takana.

Hän tuskin ennätti ihmetellä tapahtumaa, ennenkuin jo kuuli Sonjan
huutavan halloota. Ennenkuin hän pääsi oikein käsittämään tilannetta,
huomasi hän Sonjan hillitystä äänestä puhelun tarkoitetuksi vain
asianomaisille. Mutta juuri tämä huomio vaikutti herkistävästi hänen
kuulohermoihinsa. -- Sinä rakas, rakas, kuuli hän Sonjan sanovan.

Asianomainen oli siis suomalainen! Ja Sonja kun ei ollut sanonut edes
senkään vertaa!

-- Etkö voi poistua ensinkään, kuuli hän taas. -- Etkö tahdo, tuli
hetken perästä. -- Minä ymmärrän. Joka hetki on sinulle kallisarvoinen.
Mutta tiedäthän mitä muutama sana merkitsee minulle!

Rouva Alfelt kohoutui vuoteessa kyynärpäilleen ja kuunteli joka hermo
jännitettynä ja suuri hämmästys kuvastumassa kasvoilla.

Eipä ihme, että tuo mies piti Sonjan kuumana, koska hän oli tuollainen,
jota kohta kihlauksen jälkeenkin piti noin rukoilla. Ja Sonja, joka oli
tottunut ihan toisenlaiseen!

-- Minä en siis voi mitään -- kuului Sonja kysyvän. -- Ehkä onkin
paras, että matkustan täti Aaltosen luokse?

Hyvänen aika sitä miestä! Rouva Alfeltin alkoi jo tulla Sonjaa sääli.
Tuollainenhan voisi purkaa vaikka milloin hyvänsä!

Jonkun ajan kuluttua kuului taas Sonjan: rakas, rakas! -- Ääni oli
kyynelten tukehduttama. Pian sen jälkeen helähti loppusoitto.

Rouva Alfelt karkasi yöpuvussaan telefonihuoneen kynnykselle, sulki
Sonjan syliinsä ja hyrähti itkuun. Sonja, joka tädin tullessa itki,
pyyhki kiireisesti kyyneleitään.

-- Tule, tule! -- Rouva Alfelt veti Sonjan hätäisesti makuuhuoneeseen,
sai hänet siellä asetetuksi vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin
ja pyörähti sitten itse punakeltaisella silkillä päällystetyn
untuvapeitteensä alle. -- Lapsikulta, mikä ihme sinua kiidättää
puhelimeen tähän aikaan, joka vielä on laillinen nukkumisaika?

-- Rakkauden ihme -- Sonja nauroi. -- Kello lähentelee muuten jo
yhdeksää. Se tulee kai kohta puoleen olemaan minulle tavallinen
työaika, joskin se sulle on nukkumisaikaa. Minusta tulee köyhän miehen
vaimo.

-- Ja köyhän suomalaisen! Ethän sinä kerro mitään. Syrjästä vain saan
kuulla, nuhteli täti.

Mutta nyt Sonja kertoi. Hän ei ollut voinut sitä eilen, kun hänen oma
sisimpänsä oli ollut pakahtumiseen asti täynnä.

-- Ja hän on täällä sairastavan äitinsä luona? tiedusteli täti. --
Sittenhän minä alan ymmärtää. Luulin, että jo olitte purkamassa, kun
sinun noin piti rukoilla.

-- Martti ei ole voinut puhua koko asiasta mitään äidilleen -- eikä
usko ainakaan muutamaan päivään voivansa. Ajattelin siitä syystä, että
jo tänään lähtisin maalle Anna-Stiina-tädin luo.

Niin, niin. Rouva Alfelt hymähti. Hän ymmärsi hyvin, ettei Sonja
luonnollaan saanut olleeksi näin lähellä Marttia, kun ei kuitenkaan
saanut olla hänen luonaan. Ja Sonja tahtoi tietysti itse kertoa
kihlauksesta tädille.

Kello 3: n tienoissa, kun itäänpäin lähtevä juna puhkuen seisoi
asematalon edustalla, olivat rouva Alfelt ja Sonjakin siellä. Rouva
Alfeltilla oli paketteja jos jonkinlaisia, konvehtia, hedelmiä
ja romaaneja. Hän pyyhki liikutettuna silmiään, syleili Sonjaa
moneen kertaan ja vakuutti, että tuntui aivan siltä kuin hänen oma
tyttärensä olisi mennyt kihloihin. Ja sitten kun kodin perustamista
oli ajateltava, huolehtisi hän luonnollisesti siitä. Kukapa muu siihen
kykenisikään.

Sonja kuunteli hajamielisenä. Häistä he eivät vielä olleet puhuneet
sanottavasti Martin kanssa. Heidän ajatuksensa olivat keskittyneet
äidin sairauteen. Mutta jos Martti sai hakemansa viran, niin mitäpä he
odottaisivat. Kodittomia he olivat kumpikin.

Asemamies heläytti kelloa kolme kertaa. Rouva Alfelt sieppasi Sonjan
vielä kerran syliinsä muutamien kyynelkarpaloiden herkästi herahtaessa
hänen punoittaville poskilleen. Sitten juna hiljalleen alkoi liukua
asemasillalta.

Sonja painui kuin unessa itselleen valitsemaansa vaununnurkkaan. Hän
seurasi, itse melkein tietämättä mitä teki, ohi kiitäviä maisemia.
Kahteen vuoteen hän ei ollut nähnyt Suomen kesäksi puhkeavaa luontoa.
Nyt tarjosi se hänelle kaikkein viehkeintä kauneuttaan. Etelässä oli
kaikki jo ollut täydessä kukoistuksessaan. Pohjolaan oli kevät tullut
myöhemmin ja hitaasti. Sentähden luonto nyt kesäkuun keskitienoilla
vielä oli paraimmassa kehkeytymistilassaan. Koivikkojen lehtiverho oli
niin harvaa, että valkeat rungot, vihertävät nurmet ja kevätkukkien
peittämät mättäät loistivat sen lomitse.

Sonjan valtasi haikea kaipuu. Rikas hän oli, äärettömän rikas. Ja
kuitenkin tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi ollut pieni,
köyhyyttään itkevä lapsi. Miksi ei Martti nyt ollut hänen luonaan? Jos
Martti olisi ikävöinyt ja rakastanut niinkuin hän, olisiko hän silloin
voinut olla tulematta? Paikallisjunalla kai äkkiä olisi päässyt sekä
kaupunkiin että sieltä takaisin. Eihän tuo olisi vienyt paljon aikaa,
jos Martti olisi tullut vain saattamaan. Olivathan he vasta löytäneet
toisensa. Eikö sekin merkinnyt jotain, vaikka äiti nyt olikin heikkona?
Tuskin kukaan Sonjan ihailijoista olisi voinut tehdä näin. Sonja tiesi
kokonaan pitäneensä heidät vallassaan -- niin kauan kuin hän tahtoi.

Mutta Martti oli kaikessa toisenlainen. Hänestä ei koskaan voinut olla
varma. Juuri kun luuli saaneensa lujan otteen hänestä, teki hän jotain
odottamatonta, joka todisti aivan päinvastaista.

Sonja painoi nenäliinan silmilleen ja nyyhkytti hetken haikeasti.
Sitten johtui hänen mieleensä, että sanottiin hyvän pojan aina tulevan
hyväksi puolisoksi. Hän muisti Martin puheita, Martin hienoja, herkästi
väreileviä tunteita, Martin tahdon jaloa, luotettavan lujaa pohjaa. Ja
taas tuntui siltä kuin rakkaus suurena, mittaamattomana syvyytenä olisi
täyttänyt koko hänen olemuksensa.

Juna vihelsi samassa, ja Sonjan täytyi kiireisesti koota tavaransa,
sillä lähenevältä asemalta oli hänen jatkettava hevosella.

Oli aivan kuin rakkaus olisi siivittänyt hänen askeleensa hänen aseman
läheisyydessä etsiessään itselleen hevosta. Iloisesti rallatellen hän
nousi rattaille, tiedusti oloista jos jotakin kyytipojalta, rallatteli
puhelun lomassa ja sai viimein kyytipojankin rallattelemaan.

Välillä Sonja ajatteli Anna-Stiinaa. Minkähänlaiseksi tapaaminen
muodostuisi? Viime vuosina olivat tädin ja Sonjan välit olleet
vieraat. Ankaria yhteentörmäyksiä oli ollut jo Sonjan lapsuusvuosina,
ja sen jälkeen kun Sonja rahallisesti riippumattomana tädistä
oli siirtynyt enemmän täti Alfeltin hoteisiin, oli Anna-Stiina
vetäytymistään vetäytynyt syrjään. Sonja olikin jokseenkin selvästi
osoittanut, että hän siinä teki oikein. Mutta nyt oli täti voitettava
takaisin. Hän oli sittenkin Sonjan läheisin omainen ja lisäksi henkilö,
josta Martti varmaan pitäisi enemmän kuin täti Alfeltista. Martti
kuuluikin paremmin maalaisympäristöön kuin kaupunkiin.

Jota lähemmäksi Sonja läheni lapsuutensa ensimmäistä kotia, sitä
läheisemmältä tuntui Marttikin. Sisäsuomalaisessa maisemassa oli juuri
sitä samaa mitä Martissakin: hienoutta, herkkyyttä ja henkevyyttä
ulkonaisesti vaatimattomassa asussa. Siksi tuntuikin siltä kuin Martti
olisi hymyillyt Sonjalle kaikessa, jota hänen kesäisen luonnon hurmaama
silmänsä ihasteli.

Kun täti nyt vain ottaisi ystävällisesti vastaan! Kolmeen vuoteen
he eivät olleet tavanneet. Ja nyt tuli Sonja aivan odottamatta.
Vaikuttaisiko tämä ehkä edullisesti? Tai kenties päinvastoin?

Päästyään siksi lähelle kotia, että saattoi nähdä tädin puutarhassa
hääräämässä, pyysi Sonja kyyditsijän pysäyttämään. Hän maksoi kyydin,
käännytti hevosen takaisin ja rupesi kepeät kantamukset kädessään
astumaan pihaporttia kohden.

Anna-Stiina Aaltonen nosti varjostavasti käden silmilleen nähdessään
hevosen tieltä kääntyvän poispäin ja hienon nuoren neidin lähenevän.
Hän näytti hetken perästä tulevan jonkinlaiseen selvyyteen tulijasta,
pyyhkäisi mullan käsistään esiliinaansa ja astui portille tulijata
vastaan.

-- Täti! -- Sonja syleili häntä hetken tukahduttavan kiihkeästi.
Anna-Stiina muisti siitä niitä tulisia syleilyjä, joita Sonja lapsena
oli valmis tuhlailemaan monelle -- ja ei vähin silloin kun hän joko
itse oli hyvin iloissaan jostain tai toiselta toivoi jotain itselleen.
Anna-Stiinan selkä pysyi suorana kuten ainakin ja hänen olentonsa
oli kankea. -- Vai olet sinä tullut takaisin Suomeen, sanoi hän
yksikantaan. -- Tervetuloa!

-- Sinä rakas, rakas täti! -- Sonja puristi häntä uudelleen ja
kiihkeästi! -- Et sinä edes sula, vaikka monen vuoden perästä taas
tapaamme.

-- Mennään sisään, että saat jotain suuhusi, sanoi siihen Anna-Stiina
ja lähti astumaan edellä. Anna-Stiinan kattaessa pöytää kertoili Sonja
iloisesti ja vilkkaasti ulkomailla olostaan. Mutta puhellessaan hän
kaiken aikaa ajatteli sitä, miten saisi kerrotuksi kihlauksestaan niin,
että se vaikuttaisi edullisesti Anna-Stiinaan. -- Voi täti, sanoi hän
äkkiä, painuen pieneen keinutuoliin, jossa hänellä lapsena oli ollut
tapana istua, -- tietäisitpä miten monesti olen ikävöinyt tänne! Kun
aikansa on keinunut suurilla ulapoilla, alkaa mieli ikävöidä kotipuron
tyyneyttä.

Anna-Stiina vilkaisi syrjästä Sonjaan. Hän aprikoi itsekseen tuon
ikävän alkuaihetta. Sonja huomasi katseen ja ymmärsi sen. -- Onhan
tähän ikävään muitakin syitä, alkoi hän epäröiden.

-- Miks et sitten sano suoraan?

-- Se ei ole mitään ikävää, päinvastoin.

-- No, älä sitten näin anna herutella!

-- Kun en tiedä, voitko heti käsittää sen niin hyväksi kuin se on.

Anna-Stiinan harmaissa silmissä välähti omituisesti. -- Vai olet sinä
kihloissa, sanoi hän. -- Voit sinä silti syödä, tuli jatkoksi samalla
kun Anna-Stiina tarjosi lisää jauhopuuroa.

Sonja nauroi. -- Voi sinua parantumaton miesvihaaja! Tulet sinä
kuitenkin pitämään hänestä. Sen minä tiedän. Minutkin hän voitti.

-- Ottikohan se voitto kovalle?

Sonja lennähti punaiseksi harmista. Mutta hän ei ollut ymmärtävillään.
-- Jos olet miesvihaaja sinä, niin kyllä minäkin. Jalkani juuressa he
ovat madelleet, mutta luuletko, että olen välittänyt ainoastakaan tätä
ennen?

Anna-Stiina loi levollisen, läpitunkevan katseen pöydän toiselle
puolelle. -- Olet voinut muuttua, sanoi hän harvakseen.

Silloin ei Sonja enää voinut hillitä itseään. Muuttua? Sanot
muuttua. Mutta sanonko minä sinulle, mikä ajoi minut milloin minkin
täälläkävijän kaulaan. -- Sonja oli noussut pöydästä ja kulki kiivaasti
lattiata pitkin, posket sisäisestä kiihoituksesta hehkuvina. --
Hellyyden kaipuu se oli, sanomaton hellyyden kaipuu. Sinä annoit
minulle leipää ja vaatetta, sinä koulutit ja hoidit, mutta luuletko,
ettei lapsen mieli kaipaa muuta? Ja mitä minä sain? Miltä luulet
nytkin tuntuvan, kun pitkän poissaolon jälkeen palaan sydän täynnä
rakkautta sinua ja koko tätä kotia kohtaan? Nyt minä paremmin kuin
ennen ymmärrän, mitä ikäni olen kaivannut. Mutta se, joka ei koskaan
ole rakastanut, ei voi sellaista ymmärtääkään.

-- Niinhän se taitaa olla. -- Anna-Stiina haukkasi hapanta leipäänsä
ja ryyppäsi kulauksen maitoa palan painimeksi. Sitten hänkin nousi
pöydästä. Sonja vilkaisi häneen syrjästä, itsekseen arvellen eikö
täti edes ymmärtänyt menetelleensä tyhmästi ja tylysti. Mutta kun ei
mitään sinnepäin viittaavaa kuulunut, rupesi Sonja puhumaan pikaisesta
poislähdöstä. Hän oli tosin aikonut viipyä kauemmin, mutta jos ei täti
suvainnut häntä entistä enemmän, oli kai paras lähteä.

-- Sinä olet sinä ja minä minä. Mutta jos viihdyt, niin jää siksi kuin
mielesi tekee pois.

Anna-Stiina pyyhkäisi suutaan kämmenellä, rupesi sitten korjaamaan
ruokia pois pöydältä, vilkaisi sen tehtyään kamariin, olivatko kaikki
tytöt siellä tiloillaan ja kävi viimeksi panemassa oven lukkoon.



Martti istui äitinsä sairasvuoteen ääressä. Ulkona kukki Pohjolan kesä
hempeimmillään. Jokunen tuomi oli vielä valkoisenaan kukkia. Syreenit
olivat puhjenneet. Lintujen liverrykset ja kesän tuoksu täytti ilman.
Auringonpaisteista kirkkautta oli kaikkialla, jokaisessa mättäältä
päätään nostavassa kukkasessa, jokaisessa hennossa heinän korressa.

Mutta huoneessa, jossa Martti istui, oli hämärä. Käärekaihdin oli
laskettu alas. Orastavan elämän sulous oli suljettu pois tästä
huoneesta, jonne aavistus taipumattoman viikatemiehen läheisyydestä jo
oli luonut kylmän henkäyksensä.

Ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan ja ikkuna siellä oli auki.
Tästä huolimatta tuntui sairashuoneen ilma näännyttävän lämpimältä.
Sairaan läpikuultavaksi laihtunut käsi tapaili kuitenkin peitettä kuin
vetääkseen sen paremmin päälleen.

-- Vilustaako sinua, äiti? Anna kun peitän. -- Martin joka liike oli
hellyyttä täynnä.

Sairas hymyili hänelle omituisesti katse tähdättynä jonnekin
tuntemattomaan etäisyyteen. -- Jäljestäpäin vain käy vilunväreet. Älä
ole milläsikään, sanoi hän hiljaa, katse väistäen hänen puoleensa
kumartunutta.

Martti asettui huoaten uudelleen tuolille vuoteen viereen. Äiti
houraili yhä. Ja sitä hän oli tehnyt yhtenään. Välillä oli annettu
tuikahduksittain selvää tajuntaa, sitten alkoi taas ainakin osaksi
tiedoton tila. Martti istui hievahtamatta vuoteen vieressä. Hän
ahmi jok'ainoan sanan kuin peloissaan, että häneltä jäisi jotain
saamatta siitä, mitä äiti vielä saattoi antaa. Ja kuitenkin nuo sanat
enimmäkseen repivät ja raatelivat. Ne paljastivat tuskaa, jota äiti
vuosi vuodelta oli kantanut siitä koskaan puhumatta, mutta joka vielä
nyt hänen elämänsä viime hetkinä loi varjon hänen tielleen.

-- Eira, kuiskasi sairas hiljaa.

-- Ei Eira ole täällä. Mutta hän tulee pian. Sairas hymyili
tyytyväisesti.

-- Ja Marttisi on tässä. -- Hän tarttui hyväilevästi äidin molempiin
käsiin. -- Sinun oma poikasi, äiti.

Sairas ei näyttänyt hämmästyvän. Hän ei nähtävästi oikein tajunnutkaan
sanoja, mutta hellä, ihastunut hymy kirkasti hänen kasvonsa.

-- Voi kuinka pehmeästi sinä osaat pidellä kädestä. Mitenhän sinä olet
sitä oppinut, kun olet mies? Minun pikku Martilleni ei kukaan opeta
sitä. Isä ei osaa, äiti ei uskalla.

Hän rupesi äkkiä levottomasti liikahtelemaan vuoteessa ja ilme muuttui
tuskaiseksi. -- Martti ei saa olla heikko! Heikkous on kärsimysten
lähde. Hänen täytyy säästyä!

Äiti hyrähti itkuun. Martin tyynnyttelystä hän kuitenkin vähitellen
rauhoittui. -- Sinulla on niin lempeät silmät, sinulla, joka istut
tässä, puheli hän heikosti puristaen Martin kättä. Sinulle minä puhun,
vaikka en toisille. Martti ei saa sitä aavistaa. Eikä minulla ole
muita. -- Hän kohottautui istumaan ja alkoi puhua hätäisesti kuin
keskeytystä peläten. -- Katso, minä annoin koko rakastavan sydämeni
-- elämäni kaikkineen. Mutta mitä minä olin hänelle? Hänen ruokansa
laittaja, hänen vuoteensa jakaja. Ja minä olin heikko, niin heikko,
etten jaksanut, kun elämä petti. Sentähden minä niin ikävöin lasta. --
Sairaalta pääsi lyhyt, kammottava nauru. -- Mutta ne kuolivat kaikki --
pelosta -- pelosta. -- Ääni painui kuiskaukseksi. -- Hänellä oli hurjat
hevoset ja hän ärjyi ja piiskasi, ja minun piti istua rattailla.

Sairas alkoi hätäisesti hyväillä Martin kättä. Sinä katsot niin
lempeästi ja se tekee hyvää. Voitko sinä oikein ymmärtää, sinä, joka
olet mies? -- Katso, minä taistelin ja toivoin, että suhde tulisi
ehjäksi, että olisin muuta kuin nainen, jota hän tarvitsi. Minä koetin
voittaa raukkamaisuuteni. Mutta siinä kului koko elämäni. Ja kun Martti
oli pieni, täytyi minun lapsi sylissä istua niissä korkeissa mäissä
iljanteella ja syyspimeässä. Enkä minä valittanut. Mutta minä luulin,
että nyt minulta viedään minun ainokaiseni. Hänkin kuolee niinkuin
ne toiset kuolivat jo ennen syntymistään. Ja sitten ininä aina olin
pelosta vuoteessa sairaana. Mutta minä en valittanut. Minä koetin elää
hänen elämäänsä. Ja minä luulin, että hänkin joskus koettaisi elää
minun elämääni. Mutta hänhän oli mies.

Martti ei jaksanut kuulla enempää. Hän tunsi vapisevansa olemuksensa
pohjaa myöten. Hellän pakottavasti hän painoi äidin makuulle ja alkoi
rauhoittavasti sivellä hänen otsaansa.

Tuskainen ilme sairaan kasvoilta väistyi vähitellen ja rauhallinen
hymy hiipi kuin syksyn surunvoittoinen auringon kajastus kalvenneille
kasvoille. Silmät painuivat väsyneinä umpeen ja uni voitti. Martti
vetäytyi hiljaa vuoteen äärestä ja hiipi viereiseen huoneeseen. Täällä
hän tukahtuneesti nyyhkyttäen painui läheiselle tuolille. Äsken äidin
nukkuessa hän vielä kuin lapsi oli itkenyt lähenevää eroa. Hänen koko
sisimpänsä oli huutanut ja rukoillut, ettei äiti häntä jättäisi. Nyt
hän ei enää ajatellut itseään. Nyt hän itki äidin elämän suurta surua,
sen kovaa, hiljaisuudessa kestettyä taistelua.

Ja kesken kaikkea tätä hän ajatteli Sonjaa. Hänenkö hyväkseen äidin
vielä viime hetkinään täytyi elää elämänsä suuret tuskat uudelleen?
Sitäkö varten, että Martti oppisi ymmärtämään, miten mies voi särkeä
naisen sisintä? Sitäkö varten, että Martti oppisi rakastamaan
itseäänunohtavasti, elämäänsäantavasti niinkuin nainen?

Martti hiipi hiljaa takaisin sairashuoneeseen, painui polvilleen
vuoteen viereen ja kosketti huulillaan nukkuvan kättä. Hänen sielunsa
oli täynnä kiitollisuutta.

Rauhallinen unenhorros muuttui vähitellen taas levottomaksi. Sairas
heittelihe edestakaisin vuoteessa ja kerran tarrautui hän hätäisesti
vuoteen laitaan kiinni kuin putoamista peläten. -- Ne mäet, ne mäet --
hän sanoi hien noustessa otsalle. Silmät revähtivät samassa pelokkaina
ja tuijottavina auki. -- Minä katkeroidun -- jos se ainoakin otetaan,
hän sopersi.

Martti turvautui lääkkeisiin, ja sairas otti vastustelematta. Sitten
Martti peitteli ja alkoi viimein hyräillä hiljaa ja viihdyttävästi kuin
pienelle lapselle.

Vasta kun sairas uudelleen nukahti, Martti hiljaa hiipi ikkunan
ääreen. Hän näki ikkunan ja käärekaihtimen lomasta pienen kaistaleen
keväistä metsänrinnettä. Räystään alta hän kuuli pesevien pääskysten
piiperrystä. Korsi nokassaan tulla liiteli toinen, toinen toi savea
tullessaan.

Alkavan elämän onni ympäröi Marttia luonnossa kaikkialla. Eletyn elämän
raskaus ja tuska raateli hänen sisintään.

Hän oli lapsena aavistanut paljon siitä, josta äiti aina oli vaiennut.
Mutta tieto, koko tämä, nyt hänen eteensä paljastettu totuus ei
sittenkään voinut olla järkyttämättä hänen sisintään.

Mikä merkillinen yhdistelmä olikaan ihmissydän! Ja kuinka omituisen
ristiriitaisella tavalla mitä erilaisimmat sisäiset ilmiöt olivat
yhdistettynä samassa yksilössä! Iljannekeli syyspimeissä peloitti
sitä, joka vuosi vuodelta tunnustusta saamatta jaksoi kuluttaa
itseään toisten hyväksi. Ja sama mies, joka ärjyen huusi rattailta
poispyrkivälle, että niissä piti istua, vaikka menisi hiiteen,
hän kalpeni, kun vaimo mitään pelkäämättä oli lähdössä tarttuvaa
tautia sairastavan luokse. Isän nyrkki saattoi sellaisina kertoina
lennähtää pöytään. Ja Martti muisti vieläkin voimasanoja siitä, ettei
nimismiehenrouvan tehtävänä ollut juosta joka sairastavan ukko- tai
akkarähjän luokse.

Mikähän siinäkin oli syvimpänä syynä isän kieltoon? Oliko ehkä pelko
häntä palvelevan naisen menettämisestä? Tai olisiko sittenkin siihen
vaikuttanut tietoisuus siitä, että juuri tämä nainen merkitsi hänelle
enemmän kuin kaikki muu maailmassa?

Sen isä kuitenkin oli tuntenut, jos ei ennen niin ainakin elämänsä
viime viikkoina. Kovan taudin murtamana hän parisen kuukautta
makasi vuoteellaan. Alussa häneltä usein pääsi kirosana, kun tuskat
ahdistivat. Toiste hän vain puri hammasta antaessaan äidin kuivata
hikeä otsaltaan. Lempeitä sanoja hänellä ei silloinkaan ollut äidille
enemmän kuin muillekaan, mutta miten hänen katseensa seurasi äitiä
jokaisella tämän askeleella ja miten oli aivan kuin isän elämä ja
kestämismahdollisuus olisi riippunut äidin läheisyydestä! Ja äiti oli
hänelle hellä kuin pienelle lapselle. Hän houkutteli aina Marttiakin
sairashuoneeseen. Hän ei ollut ymmärtävinään, että Martti nyt kuten
ennen pelkäsi isää ja isän läheisyyttä melkein voittamattomalla
fyysillisellä pelolla. Martti oli silloin kolmentoista vanha. Ja hän
oli monesti tuntenut kiitollisuutta siitä, että silloin oli siksikin
varttunut. Muuten hän ei ehkä olisi saanut omakseen sitä muistoa,
mikä hänelle isästä oli jäänyt viimeiseksi ja samalla korvaamattoman
suuriarvoiseksi. Isä oli silloin jo hyvin heikko. Hän ei puhunut
paljon, monesti hän ei jaksanut edes nostaa silmiäänkään. Mutta kerran,
nähdessään Martin vuoteensa vieressä, kutsui hän häntä lähemmäksi,
katsoi häneen pitkään ja ystävällisesti ja sanoi harvakseen:
Kyllä äiti pitää sinusta hyvää huolta. -- Ne sanat liikuttivat
poikaa niin kummasti. Oli kuin isä niissä olisi luopunut kaikesta
omistusoikeudestaan poikaan, tunnustanut, ettei poika menettänyt
paljonkaan isässään. Ja se tunnustus -- tai ehkä pikemmin tapa, jolla
se sanottiin, herätti yht'äkkiä pojan mieltä Martissa. Se pyyhkäisi
yhdellä kertaa pois kaikki muut muistot tehden kolmentoistavuotiaalle
selväksi, että hänellä oli isä ja että tämä oli kuolemaisillaan.

Ja äidin kasvot, miten ne silloin loistivat! Ihan kuin ylimaailmallisen
valon kirkastamina! -- Sinä olet ollut hyvä vaimo, aina, aina hyvä,
sanoi isä selvään ja kuuluvasti äidin nostaessa vesilasia isän huulille.

Olikohan tuo tunnustus kuin voiton seppele, jolla kuolemaan asti
uskollinen kruunattiin elämänsä työstä? Ja sekö ehkä oli syynä siihen,
että äidin kaikki myöhäisemmät, kahden Martin kanssa eletyt vuodet
olivat olleet niin täynnä sopusointua ja kirkkautta?

Jos mikään oli voiton seppele, oli sellainen kai se tietoisuus, että
vuosi vuodelta oli jaksanut voittaa itsensä -- turhimmasta tärkeimpään,
-- kuolla ja samalla kuitenkin elää voimakkaasti persoonallista,
alati kirkastuvaa elämää ja lopulta tulla voittajaksi toisenkin --
taipumattomaksi luodun elämässä.

Isän katse oli hänen viime päivinään ollut syväsisältöinen ja kaunis,
aivan toisenlainen kuin ennen. Sen käskevä teräksisyys oli poissa. Se
vain seurasi äidin joka liikettä ja -- kiitti.

Sairas ynähti hiljaa unissaan. Martti meni lähemmäksi ja kumartui
nukkuvan puoleen. -- Rakas pikku poju! -- Äiti teki kädellään
tavoittelevan liikkeen, vaikka silmät olivat ummessa.

Silloin Martti päätti yrittää uudelleen. Hän kosketti sairaan otsaa
huulillaan ja kuiskasi hänen korvaansa: Äiti, tässähän minä olen.

Sairaan silmät avautuivat verkalleen ja onnellinen hymy levisi
kasvoille. -- Sinä olet tullut -- vihdoinkin! -- Käsi tapaili Martin
kättä.

-- Tässä minä olen istunut jo kauan, mutta et ole ennen jaksanut
huomata.

-- Enkö ole tuntenut?

-- Sinä olet joskus puhutellut Martiksi, mutta aina vain pikku
Martiksesi.

-- Niin, niin, minä olen elänyt entisyydessä. Ja sinä olit minun
kaikkeni. Sinä olitkin niin hyvä lapsi. Pienimmästäkin erehdyksestä
sinä olit sairauteen asti pahoillasi. Sinä olit niin arka. Ja minä
ymmärsin tunteesi juuret.

Martti koetti estellä äitiä puhumasta, mutta tämä alkoi itsepintaisesti
puhella puoliääneen, aivan kuin itsekseen kerraten kaikenlaisia pieniä
tapahtumia Martin lapsuusvuosilta. Ja kun Martti jatkuvasti koetti
estellä, hymyili sairas vain. -- Sinä olit minun onneni. Anna minun
elää kaikki uudelleen.

Martti ajatteli Sonjaa. Nyt kun äiti oli tajussaan, vieläpä tuntui
unesta virkistyneeltä, olisi ehkä ollut mahdollista kertoa kaikki. Jos
äiti ei vain niin itsepintaisesti olisi seurannut omaa ajatusjuoksuaan.

-- Sinä surit usein omaa huonouttasi, sillä sinä asetit päämäärän
korkealle. Meillä oli samat ilon-, samat surun säveleet sielussamme.
Minä tahdon kertoa tästä, että ymmärtäisit itseäsi ja tietäisit, jos --
jäät yksin. -- Sairas sai pienellä ponnistuksella kätensä nousemaan ja
laski sen Martin painuneelle päälle, johon se jäi lepäämään siunaten ja
hyväilevästi.

Kun Martti viimein hiljaa liikahti, oli äiti uudelleen vaipunut unen
tapaiseen horrostilaan. Varovasti hän korjasi sairaan päänalusta
mukavammaksi. Sitten hän nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jossa
alkoi levottomasti mittailla lattiata.

Kun tulisi edes Eira, että saisi puhella!

Hän katsoi kelloaan. Kimakka vihellys halkoi samassa ilmaa ja matkan
päästä kuului junan jytinä. Paikallisjuna saapui kai, ja Eira samalla.
Ja näihin aikoihin Sonjakin sivuutti aseman matkalla tätinsä luokse.

Miten lähellä toisiaan he nyt olivat nuo molemmat -- ilman että sitä
aavistivat ja ilman minkäänmoista käsitystä siitä, miten lähelle
toisiaan he muutenkin olivat joutuneet. He tulisivat tietysti aivan
kuin sisariksi. Sillä sisar Eira sittenkin oikeastaan oli. Martti tunsi
sen nyt selvemmin kuin koskaan. Ja niin hyvä kuin Eira oli, olisi
hänellä tietysti sisarellista rakkautta myöskin Sonjalle.

Kunpa vain löytyisi voima, joka äidin parantaisi! Sonjankin tähden. Hän
oli sekä äidin, sisaren että kaiken, kaiken sen tarpeessa mikä vain
saattoi hänen orvonelämäänsä rikastuttaa. Hänen elämällään oli tähän
asti ollut paljon ulkonaista kuorta ja kiiltoa, mutta vähän, niin vähän
elämälle todella arvoa antavaa sisältöä.

Tieltä kuului läheneviä askelia, jotka palauttivat Martin nykyhetkeen.
Eira tuli tienkäänteessä näkyviin. Ja samassa oli kuin hänen rinnalleen
olisi ilmestynyt toinenkin. Vastakohtaisuuden voimako toi Sonjan
siihen? Tai ehkä Martin kaipaavat ajatukset? Joka tapauksessa Martti
aivan kuin näki Sonjan tuossa Eiran rinnalla, näki hänet sirona,
hohtosiipisenä kesäperhosena ja Eiran hänen vieressään pienenä,
vaatimattomana harmaavarpusena.

Martti ei koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota Eiran ulkonaiseen
ihmiseen. Hän tuskin olisi voinut tehdä kenellekään selkoa siitä, oliko
Eira kaunis, ruma vai keskinkertainen. Hänellä ei ennen ollut olemassa
mittapuuta eikä ulkonaisia arvoja. Mutta nyt hän oli oppinut. Ja se
tuntui tänä hetkenä melkein pahalta.

Hänen kätensä ojentautuivat suurella sydämellisyydellä kasvinkumppania
kohden. -- Terve, tervetuloa! Olen niin kovin odottanut sinua. Mehän
tuskin tapasimme eilen.

Eiran kävelystä punoittaville poskille valahti entistä lämpimämpi puna
ja hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lämmin hohde, kun katse tutkivana,
miltei läpitunkevana kääntyi Marttiin. -- Sinä olet muuttunut, sanoi
hän harvakseen.

-- Puhutaan siitä toiste!

Vai oli siinä oikein puhumista. Eira vavahti. Hän alkoi aavistaa
nähneensä enemmän kuin hän itse ymmärsikään. Ja omituiset, epämääräiset
tunteet täyttivät hänen sisimpänsä. Mutta Martti, joka kiihkeästi
halusi kuulla äidistä, hänen tautinsa puhkeamisesta, syistä hänen
heikontumiseensa ja kaikesta muusta, veti Eiran rinnalleen huoneen
perällä olevaan sohvaan, josta he saattoivat pitää nukkuvaa silmällä.
Siinä hän, katse vuoroin Eirassa vuoroin äidissä, alkoi kysellä. Hän
pelkäsi sitäkin, että jos oli viipynyt liian kauan poissa kotoa. Ikävä
oli ehkä kuluttanut äitiä.

-- Mitä katunetkin elämässä, Martti, tätä viimeksi kulunutta aikaa
ulkomailla et tarvitse tätiin nähden katua. Tietäisit, kuinka hän
nautti siitä, että olit kauniissa ympäristössä ja lepäämässä! Mutta nyt
minä olen kertonut, ja nyt on sinun vuorosi, Martti. Saatpa vielä alkaa
keskeltä. Minä olen jo selvillä alusta. Minä aavistan.

-- Sinä olet helmi, Eira! Et arvaa, miten suuriarvoista on voida
säästää sanoja siinä, missä jok'ainoa sana tuntuu kovin kömpelöltä ja
heikolta. -- Martti puristi Eiran molempia käsiä, silmissään säteily,
joka heitti kauniin kajastuksen Eirankin kasvoille.

Ilonväreet asettuivat kuitenkin samassa kun Eira omalla kysymyksellään
pakottautui palaamaan todellisuuteen. -- Onko hän ulkomaalainen,
kysäisi hän arasti.

Martti hymyili. -- Voi sinua raukkaa, miten pelkäsit! Ei, ei! Hän on
suomalainen, mutta täynnä väriä, eloisuutta ja lämpöä -- kuin etelän
lapsi.

Eiran katse sattui samassa vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin.
Hän näki oman arkisen olentonsa, yksinkertaisessa valkeassa puserossa
ja harmaassa hameessa. Siinä ei ainakaan ollut väriä kehuttavan paljon.

-- Sinä ymmärrät ehkä, miltä tämä tuntuu. -- Martti puhui hätäisesti ja
kuiskaamalla. -- Milloin minua raatelee huoli äidin tähden, milloin on
rinta pakahtua onneni suuruudesta. Ja kun ei sitten voi puhua asiasta
äidille, ei vaikka kuinka tahtoisin sekä itseni että Sonjankin tähden.

-- Sonjan! Mutta eikö hän ole suomalainen?

-- On. On, vakuutti Martti. Mutta hänen perhesuhteensa olivat kovin
surulliset. Niistä ei saanut koskaan puhua. Vaikka tietysti sekä äiti
että Eira saisivat tiedon kaikesta.

Sairas äännähti samassa, ja sekä Martti että Eira kiiruhtivat
vuoteelle. Toinen tuli asettuneeksi toiselle, toinen toiselle puolelle.
Sairas katsoi heihin ensin pitkään ja kysyvästi, sitten iloisesti.
Hän tapaili molempien käsiä, piti niitä omissaan ja katsoi uudelleen,
mutta ei sanonut mitään. Silloin Eira kumartui hänen puoleensa. --
Täti, Martti on täällä, sanoi hän kuin onnesta värisevällä äänellään
herättääkseen sairaan tietoisuuteen, joka ehkä voisi elvyttää
uudelleen hiipumassa olevat voimat. Mutta sairas näytti seuraavan omaa
ajatusjuoksuaan. -- Jumala siunatkoon sinua, rakas, sanoi hän hiljaa --
sinua ja _häntä!_

Eira ei saanut kyyneliltään puhutuksi. Hän laski vain äidin toisenkin
käden Martin käteen ja hiipi hiljaa huoneesta ulos puutarhaan, jonka
perimmäiselle penkille hän vaipui vavisten itkusta.

Sairas teki kuin yrityksen noustakseen, ja Martti koetti auttaa. --
Minä olen niin iloinen, nyt kun Eira on täällä -- kuuli Martti äidin
sopertavan, -- kun tiedän, että hän aina tahtoo auttaa sinua.

Silloin Martti teki äkillisen päätöksen. Tässähän ei muu auttanut.
-- Äiti, sanoi hän puhuen melkein äidin korvaan. -- Minulla on nyt
toinenkin, joka auttaa.

Äiti kävi äkkiä hyvin kalpeaksi. Hän huokui huomattavan raskaasti.
Mutta Martti ei nähnyt sitä. Hän tahtoi saada sanottavansa sanotuksi.
-- Äiti, hän on koditon orpo. Mutta hänen katseensa on syvä ja hänen
sielunsa rikas. Hän on minun oma Sonjani.

Samassa parahti äiti omituisesti. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut
sanoa jotain, mutta kieli ei enää kääntynyt. Hän teki muutamia turhia
ponnistuksia, puristi tuskaisesti Martin kättä ja näytti hetken etsivän
jotain katseillaan. Sitten pää hervottomasti painui Martin olalle. Äiti
oli kuollut.



Anna-Stiinalla oli erityisen kiireinen päivä puodissaan. Uusia
tavaroita oli tilattu ja tilaukset olivat vasta saapuneet. Kaikilla oli
touhua. Tavaralaatikoita purettiin ja laudakoilta siirrettiin vanhaa
syrjään uuden tieltä. Anna-Stiina itse valvoi kaikkea. Hän tarkasti
tullutta, oliko tavara täyskelpoista, vilkaisi tilausluetteloihin
ja teki reunamuistutuksia. Hän oli juuri asettunut puotikamarin
kirjoituspöydän ääreen, kun Sonja astui huoneeseen. -- Hui minkälainen
puotihaju! -- Sonja meni raolleen olevalle ikkunalle ja työnsi sen
kokonaan auki. Sitten hän Anna-Stiinan olan yli vilkaisi tämän
papereihin. Anna-Stiina kirjoitti katsettaan nostamatta. Viimein
Sonja hiukan malttamattomasti viskasi tulemaan, että hänellä olisi
työtä Ellille. Kai nyt yksi tytöistä joutaisi tulemaan. Hän tarvitsi
välttämättä saada pumpulipukunsa pestyksi.

-- Vilkaise puotiin, niin näet onko aikaa. -- Anna-Stiinan käsi
kuljetti yhä kynää, jota hän tapansa mukaan puristi lujasti
etusormiensa väliin. Katse ei kohonnut.

Sonja oli tullut huoneeseen puodin kautta. Hän ei siitä syystä
vilaissut sinne. Hän antoi vain Anna-Stiinan kuulla ärtyneen sanan
siitä, että hänen kai sitten itsensä täytyi tehdä työ -- mikä hänestä
tuntui yhtä mahdottomalta kuin luonnottomalta.

-- Keittiössä, hellanvierustalla on parasta pyykkisaippuaa, ilmoitti
Anna-Stiina lyhyesti. Sonja lennätti hyvällä kyydillä puotikamarin
oven kiinni, kiskaisi hajuvedelle lemuavan pukunsa naulasta ja meni
rantaan. Siellä oli päivän puolelle viettävä mäenrinne, joka kesät
kaiket kasvoi kirjavana kukkia. Nyt oli sen loistoaika jo alkanut. Sen
mehevänvihreätä pohjaa vastaan paistoivat ranunkulukset, metsätähdet ja
kissankellot. Sonja heitti pukunsa nurmelle, viskautui itse viereen,
kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi siihen lojumaan päivän
paahtamalle rinteelle.

Mäen alapuolella solisivat kesäiset aallot liplatellen rantakiviin.
Aurinko paistoi ja pikku linnut lentelivät kiireisesti edes ja takaisin
pesänteossa.

Sonja nieli itkuaan. Häntä harmitti niin, että sydän oli pakahtua. Ei
vain tämä pesuasia. Vaikka olisihan täti siinä saanut vähän ajatella,
mihin hän, Sonja, oli tottunut. Mutta sekin oli osaltaan vain todistus
koko vallitsevasta tilanteesta. Tänne tullessaan Sonja oli päättänyt
tehdä kaikkensa saadakseen välit tädin kanssa hyviksi. Mutta täti oli
mahdoton. Hän oli kuin kivestä. Sama se hänelle, rakastettiinko häntä,
vai eikö rakastettu, ymmärrettiinkö, vai eikö ymmärretty. Eikä hän
puolestaan pyrkinyt, ei ymmärtämään eikä rakastamaan. Hän oli vain sitä
mitä oli, yhtä taipumaton luonnostaan kuin selästään.

Ja kuitenkin Sonja oli koettanut jos mitä. Niinä muutamina päivinä,
jotka hän ensi käynnillään oli viettänyt täällä, hän olikin uskonut
lopulta onnistuvansa. Hyvällä toivolla hän siitä syystä Martin äidin
hautajaisista oli palannut tänne. Mutta pettymystä oli päivä toisensa
jälkeen tuonut hänelle.

Ja ne hautajaisetkin! Sonja työnsi kesäkenkänsä terävän koron syvälle
viereiseen kukkamättääseen. Ne olivat olleet kauheat, kauheat! Hänen
koko olemuksensa janosi sietämättömän pitkän eron jälkeen Marttia.
Ja olihan Marttikin ikävöinyt. Sen näki hänestä. Ja kärsinyt hän
myöskin oli. Mutta hän oli kuitenkin kuin sisäisesti etäällä Sonjasta.
Hän eli äidissä ja äidin kanssa. Ja kaikissa ulkonaisissa asioissa
joutui Sonja oloja tuntemattomana syrjään. Eira se tunsi ja tiesi
kaikki, Eira järjesteli ja auttoi. Ja Martti katsoi häneen monesti
surumielisyydestään huolimatta niin sydämellisen kiitollisesti!

Sonja kiskaisi heinätukon viereiseltä mättäältä ja lennätti sen alas
rantaan. -- Minä vihaan, vihaan häntä!

Eipä silti, että hän oli pelättävä! Tuollainen takkuinen talvivarpunen
ei voinut Sonjalta riistää mitään. Mutta muuten hänen koko olemuksensa
tyynessä, rikkomattomassa rauhallisuudessa oli jotain ihan hermoja
ärsyttävää. Ja millä tavoin hänen ruskeanharmaat, levolliset silmänsä
olivat mittailleet Sonjaa jo heidän ensi kertaa tavatessaan! Ne panivat
Sonjan tietysti vaa'alle ja punnitsivat oliko hän kyllin hyvä Martille.

Omasta puolestaan Sonja ainakin oli tehnyt parhaansa alunpitäen
tullakseen hyviin väleihin Eiran kanssa. Hän muisti syleilleensä Eiraa
ihan tulisesti. Ja mistähän syystä oikeastaan? Ehkä tunteenpurkauksen
tarpeessa. Ehkä myöskin aivan kuin väkipakolla tunkeutuakseen lähelle
kaikkea, mikä oli Martille tavalla tai toisella läheistä. Ehkä sitäkin,
varten, että Martti näkisi ja olisi tyytyväinen. Ja Eirankin tähden.

Mutta mitä hän kaikesta tästä oli saanut? Martin huomiosta hän
ei ollut varma. Ja Eiran vastaus syleilyyn oli ollut vähintään
passiivista laatua. "Tervetuloa, Sonja" hän oli sanonut levollisesti ja
yksinkertaisesti. Melkein yhtä yksikantaan kuin jos Anna-Stiina-täti
sen olisi sanonut.

Sonja kahmaisi kourallisen ruohoa mättäältä nutistaen sen kädessään
mäsäksi.

Oli toki onni, että Väinö Eerola oli tullut hautajaisiin! Mittailihan
hänkin katseellaan Sonjaa, mutta hän oli mies ja sellaisten kanssa
Sonja tiesi tulevansa toimeen. Väinö Eerola asettuikin kohta mukavalle
kannalle, esitti itsensä "Kuopion takkaisena immeisenä" ja ymmärsi
Martin lähimpänä ystävänä velvollisuudekseen olla Sonjan palvelevana
ritarina aina kun Martin huomiota syystä tai toisesta kysyttiin
toisaalla. Hänen tarjouksensa jäädä hautajaisten jälkeen Marttia
auttamaan asioiden selvittelyssä, se se myöskin oli tehnyt Sonjalle
mahdolliseksi kohta hautajaisten jälkeen palata Anna-Stiinan luo.
Hänelle olisi käynyt suorastaan ylivoimaiseksi jäädä Helsinkiin,
ottaa osaa kaikkeen ja kuitenkin kaikessa tavallaan olla passiivisena
ja syrjässä. Mutta yhtä mahdotonta olisi ollut jättää Marttia sinne
kahden Eiran kanssa. Eerolan siellä olo muutti kaiken. Hän asui yhdessä
Martin kanssa tyhjäksi jääneessä kodissa, Eiran asuessa kaupungissa.
Hän, juristiksi paraillaan valmistuva mies, ymmärsi, mitä eivät Eira
eikä Martti ymmärtäneet. Ja lopuksi hän oli pyhästi luvannut olla
Helsingissä siksi, kunnes Martti oli valmis lähtemään Sonjaa hakemaan.
Heillä oli osaksi sama matkakin, koska Eerola aikoi palata Savoon.

Sonja kavahti äkkiä pystyyn. Hän oli vallan unohtanut pesuhommansa. Ja
hän tahtoi kuitenkin Dresdenissä käyttämänsä pumpulipuvun kuntoon juuri
siitä syystä, että hän näinä päivinä milloin hyvänsä saattoi odottaa
Marttia tulevaksi.

Hän sieppasi mättäällä makaavan puvun käsivarrelleen, kiersi
maalaistapaan hameensa liepeet vyötäisille ja juoksi pitkin harppauksin
rantaan.

Anna-Stiina oli sillä välin päässyt pahimmasta kiireestään. Hän oli
asettelemassa viime tilausten laskuja niille määrättyihin nauloihin,
kun hän näki kyytihevosen pysähtyvän pihalle ja vieraan herran
hyppäävän rattailta maahan. Hän antoi kiireimmän kautta muutamia
määräyksiä työn jatkamisesta puodissa touhuaville tytöille. Sitten
hän kääntyi ovelle ottamaan vastaan vierasta, jonka hän otaksui
kauppamatkustajaksi.

Tulija oli tummatukkainen, vaaleasilmäinen, laiha mies. Hän tuli suoraa
päätä Anna-Stiinaa kohti, kumarsi ja sanoi matalalla ja soinnukkaalla
äänellään. -- Olen Martti Jänne.

Anna-Stiina hätkähti, meni entistään vähän punaisemmaksi, mutta
rävähytti sitten päättävästi silmiään kuin karistaakseen hämmennyksen
tiehensä ja käski vieraansa sisään.

-- Te olette Sonjan täti, te piditte huolta hänestä silloin, kun
ei kukaan muu sitä tehnyt. Sonja on kertonut. -- Martti tarttui
Anna-Stiinan työnkovettamaan käteen ja puristi sitä kasvoillaan hänelle
ominainen sydämellinen, surunvoittoinen hymy.

-- En minä tehnyt sitä omasta vapaasta tahdostani. Sisareni oli
määrännyt hänet minulle ja ne, jotka ensin olivat korjanneet,
lähettivät saamansa osoitteen mukaan.

-- Minä tiedän sen. Mutta minä tunnen sittenkin, kuinka paljosta minun
on kiittäminen.

-- Mistä te olette syntyisin, kysyi Anna-Stiina äkkiä ja odottamatta.

Martti mainitsi kotipitäjänsä nimen.

-- Isänne oli nimismies ja te asuitte siellä pitemmän aikaa?

-- Isäni kuolemaan asti. Mutta missä on Sonja?

-- Odottakaahan vähän! -- Anna-Stiina nousi, meni vanhanaikuiselle
piirongilleen, avasi sen kaapinmuotoisen yläosan ovista yhden ja otti
esille kellastuneen kirjeen. Hänessä oli herännyt aavistus, josta hän
tahtoi päästä selville.

-- Onkohan tämä käsiala teille tuttu, kysäisi hän ojentaessaan kirjeen
Martille. -- Tämä tuli Sonjan mukana, kun hän kapalolapsena lähetettiin
tänne.

Äiti, äiti oli ollut avuttoman ja hylätyn orvon ensimmäinen huoltaja!
Äiti oli pienoisen matkaan hänen tuntemattomalle tädilleen kirjoittanut
hienotunteisella ja sydämellisellä tavallaan siitä vähästä mitä hän
lapsen syntymästä tiesi ja liittänyt tietoihin lämpimästä äidinmielestä
lähteneen toivotuksen lapsen ja sen kasvattajan onneksi.

Martti nousi hätäisesti ja meni kirjeineen ikkunan ääreen. Ulkona
kukkui käki kukkumistaan, ja pihlajat, joita Sonja muutamia tunteja
takaperin oli tavoitellut käsiinsä, lehauttelivat tuoksuaan Martille.
Mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään tästä kaikesta. Hän näki vain
äitinsä kumartuneena vuoteella makaavan pienen käärön puoleen ja hän
kuuli vieläkin äidin surumielisesti väräjävän äänen hänen sanoessaan:
ihan on kuin tekisi väärin laskiessaan tällaisen luotaan.

Kyynel toisensa jälkeen vierähti Martin takinkaulukselle. Hän tunsi
voimakkaammin kuin koskaan, että kaikki, kaikki hyvä mikä hänen
osakseen oli tullut, oli äidin hänelle antamaa. Ja hän olisi tahtonut
kiittää nyt tästä viimeisestäkin saamastaan. Mutta sen sijaan hänen
koko sisimpänsä nousi epätoivoiseen, tuskantäyteen kapinaan sika, että
äiti oli poissa nyt juuri, jolloin hän olisi tahtonut tuoda hänelle
oman rakkaimpansa.

Sonjankin tähden se oli niin raskasta ja siksi niin käsittämätöntä.

Martin viipyessä ikkunan ääressä istui Anna-Stiina tuolillaan
suoraselkäisenä ja levollisena kuin ainakin. Työteliään elämänsä
varrella hän ei monestikaan ehtinyt muistella kulunutta aikaa. Työn
lujilla siteillä hän oli kytkeytynyt niin kiinteästi nykyhetkeen,
että hän harvoin siitä pääsi karkaamaan menneisyyteen enemmän
kuin tulevaisuuteenkaan. Mutta nyt hänen ajatuksensa äkkiä olivat
riistäytyneet irti arkisuuden valjaista ja karanneet takaisin aikoja
sitten hautautuneisiin muistoihin. Martin olennossa oli jotain,
joka Anna-Stiinan mieleen oli palauttanut kuvan heiveröisestä,
kumaraselkäisestä räätälinpojasta, jolla kuten Martilla oli suuret,
surumieliset silmät ja kärsimyksiin luodun leima kasvoillaan.

Anna-Stiina tunsi sydämensä sulavan. Mutta hän ei tahtonut suostua
siihen. Siksi hän pani vastaan. Samassa Martti kääntyi häneen. -- Te
annoitte minulle arvaamattoman suuren lahjan, sanoi hän äänen vielä
värähdellessä liikutuksesta.

Martti ei ollut suurenmaailman seuratapojen mies, mutta tänä hetkenä,
jolloin sydämen tunteet tavallisuudesta poikkeavalla voimalla kuohuivat
hänen sisimmässään, pakottivat ne häntä tavallisuudesta poikkeavalla
tavalla sitä osoittamaan. Hän kumartui Anna-Stiinan puoleen ja tarttuen
hänen käteensä aikoi suudella sitä. -- Jolla on ollut sellainen äiti
kuin minulla, hän kunnioittaa äidinsydäntä jokaisessa naisessa, sanoi
hän.

Anna-Stiina sai viime hetkessä kätensä poiskiskaistuksi. -- Ei minua
kannata kiittää, sanoi hän jäykästi. Hän huomasi äänensä käyvän
sameaksi ja jatkoi siitä syystä hätäisesti, yhteen menoon: -- Sonja on
rannassa. -- Sitten hän nousi ja pujahti puotiin.

Sonja oli polvillaan laiturilla pyykkiään huuhtelemassa. Hän ei
huomannut mitään, ennenkuin kuuli askeleita takanaan laiturilta.
Silloin hän vilkaisi taakseen, viskasi puvun kädestään ja heittäytyi
kirkaisten Martin kaulaan.

-- Sonja, sinä äidin viimeinen rakas, rakas lahja! -- Martti painoi
hänet kiihkeästi rintaansa vasten kyynelten valuessa Sonjan paljaalle
kaulalle.

-- Sinun, toisti Sonja kiihkeästi ja kysyvästi -- eikö se riitä?

-- Äidin lahja minulle, se sinä olet ja olet oleva kautta koko elämäni.
-- Martti painoi hänet uudelleen syliinsä, nosti sitten koholle maasta
ja kantoi käsivarsillaan eteenpäin eikä laskenut häntä ennenkuin sille
kukkaiselle rinteelle missä hän äsken oli ikäväänsä itkenyt.



Martin tulon jälkeen alkoi hiljainen, sitkeä taistelu sekä
Anna-Stiinassa että hänen lähimmässä ympäristössään.

Martti oli vielä kuin huumautunut kokemuksistaan äidin kuolinvuoteen
ääressä. Hänen ajatuksensa kiertyivät kaikesta äitiin ja mielestään
hän olisi tehnyt väärin sekä Sonjaa että poismennyttä kohtaan, jos
hän jossain määrin olisi koettanut salata tätä Sonjalta. Juuri Sonja
oli ainoa, jolla oli lääkitystä kirveleville haavoille. Surun tuli
pyhittävästi vaikuttaa onneen ja onnen lieventää kaipuuta. Tulihan äiti
myöskin siten yhä tutummaksi ja likeisemmäksi Sonjallekin.

Mutta Sonja tunsi muistonkin kilpailijakseen. Ja hän taisteli
yksinvallastaan kuin henkensä edestä.

Anna-Stiinakin taisteli. Martin tulo oli vaikuttanut
sijoiltaannykäisevästi Anna-Stiinan sekä ulkonaisen että sisäisen
elämän tasaisuuteen. Martti oli tosin vuokrannut itselleen huoneen
naapuritalosta, mutta hän oleili aamusta iltaan Sonjan seurassa.
Harvoin he tosin olivat kotona. Milloin he tekivät pitkiä kävelyretkiä,
milloin kiertelivät venheellä saaria ja salmia. Mutta kun he läksivät,
huolehti Anna-Stiina eväistä, ja tulivatpa he myöhään tai varhain,
odotti heitä katettu ruokapöytä.

Harvoin Anna-Stiina itse pitemmältä oli heidän seurassaan. Mutta
lyhyet yhdessäolon hetket hän käytti tarkkojen huomioiden tekoon. Hän
ei edes itselleen tahtonut myöntää, että Martti ensi tapaamisesta
saakka oli saanut käsiinsä pettämättömän vaikutusvallan. Etenkin
ensi aikoina koetti Anna-Stiina kaikin keinoin todistaa itselleen,
ettei niin ollut. Hän koetti hakemalla hakea esiin Martin heikkouksia
ja virheitä. Mutta tätä tehdessään hän joutuikin näkemään paljon
päinvastaista. Enimmäkseen sellaista pientä, johon eivät toiset
olisi kiinnittäneet huomiota, mutta johon Anna-Stiinan epäluulon ja
katkerien elämänkokemusten teroittama katse iski. Hän näki kuinka
naisellisen hellästi Martti koetti ajatella Sonjaa, tuntea hänen
tunteitaan ja asettua hänen asemaansa. Ja hän näki, että samaa
ystävällistä huomaavaisuutta riitti muillekin. Martti ei edes
ottanut säikähtääkseen siitä usein teeskennellystä tylyydestä, jolla
Anna-Stiina työnsi luotaan kaiken hänelle osoitetun huomaavaisuuden.
Hän oli muuttumattomasti sama. Mutta Anna-Stiina ei sittenkään
antautunut. Hänen ei yleensä ollut paljonkaan tarvinnut muuttaa kerran
vakiintunutta mielipidettä ihmisistä. Eikä hän tahtonut tehdä sitä
nytkään. Ja hän oli kerta kaikkiaan tullut siihen vahvaan vakuutukseen,
että miessuku -- yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta -- oli kovaa
ja jäykkätekoista sukua, joka särkevästi vaikutti ympäristöönsä.
Hän muisti ikänsä erään kerran, jolloin hän kasvavana tyttönä
oli istunut tiepuolessa kuumana kesäpäivänä ja nähnyt tomupilven
ohipyörähtävien rattaiden nostamana lehahtavan ilmaan. Tiepuolessa
oli avoin piplianhistoria, josta hän vast'ikään oli lukenut, että
Jumala loi miehen maan tomusta. Mutta tätä tiedonantoa vastaan nousi
hänen koko siihenastinen elämänkokemuksensa. Tuollaisesta kevyestä
sinne tänne lehahtelevasta pölystä ei mahtanut syntyä jäykkätekoista
miestä, ei edes Jumalan käsissä. Tiivistä, kuivuuttaan kovettunutta,
läpipäästämätöntä savea tai kovaa puuta siihen kai oli tarvittu. Siitä
hän mielessään oli vakuutettu. Ja vähän vanhempana, kun hän kerran
oli nähnyt puujalkamiehen, jonka joka askel kolahti korviasärkevän
raskaasti, hän oli ajatellut, että noin koko miessuku kulkee läpi
elämän. Sen jälki tuntuu, sen jälki kuuluu ja se särkee paljon tiellään.

Viulu-Ville oli ainoa poikkeus. Hän oli herkkäsieluinen tomunlapsi,
joka ei särkenyt mitään, mutta särkyi itse toisten koviin jalkoihin.

Martin olemuksesta helkähti sama herkkä, hellänpehmeä ja
surunvoittoinen sävel. Siksi Anna-Stiinan sisin kaikesta
vastaanpanemisesta huolimatta suli Martin taloon tultua.

Anna-Stiina häpesi sisimmässään tätä heikkouttaan. Mutta siksi asia oli
kiertynyt, että hän kuullessaan nuorten äänet läheisyydestä mielellään
jätti työnsä hetkeksi kesken, vaikka pistäytyäkseen katsomaan missä he
olivat, mitä he tekivät ja minkälaiselta yhdessäolo tuntui. Ja kun he
läksivät huviretkilleen, niin hän mielellään vilkutti kynnykseltä viime
hyvästit.

Hänessä vertyi jotain, jonka hän luuli aikoja sitten kuolleeksi. Mutta
oraalle nouseva kätkettiin huolellisesti toisten katseilta.

Sonjakin koetti käydä taisteluaan salassa. Kukaan ei saisi aavistaa,
että hänellä vieläkin oli valloitettavaa, että hänen täytyi
taistelemalla taistella omistaakseen kokonaan, vieläpä taistella jo
elämästä siirtyneen kanssa.

Milloin leikkisästi, milloin kiihkeästi ja nuhdellen, toiste taas
käyttäen naisellista hurmaamistaitoaan hän koetti saada Martin
ajatukset irti äidistä. Mutta Martti ei tahtonut antautua. Hän väisti
tavallisesti kuitenkin pehmeästi. Mutta joskus tuli kovakin kovaa
vastaan.

-- Jos tahdot erottaa minut äidin muistosta, erotat enin itsestäsi.

-- Vainajan muisto on sinulle siis elävää, sinua tarvitsevaa ihmistä
rakkaampi?

-- Sonja, kuinka sinä voit!

-- Siksi, etten tyydy sirpaleisiin. Minä tahdon sinut kokonaan.

-- Siinä sinä olet pohjattoman itsekäs!

Puna laskee ja nousee Sonjan kasvoilla. Hänen päänsä kohoaa ja katse
liekehtii täynnä intohimoista, suurta tunnetta. -- Vai on se itsekästä,
että tahdon erottaa sinut -- surustasi. Tiedä, että jokainen, joka
todella rakastaa, tekisi samoin. Eikö äiditön tunne äidinkaipuun
pohjattomuutta? Ja sellaiselle, kuluttavalle surulleko antaisin
rakkaimpani. En, tuhat kertaa en! Mutta millä voin auttaa sinua, ellen
sillä, että pakotan sinut ajattelemaan itseäni ja minun onneani. Katso,
sellaista on Sonjan pohjaton itsekkyys!

-- Sinä suurisieluinen Sonjani, -- suuri vaatimuksessasi, suuri
rakkaudessasi! -- Martti vetää hänet liikutettuna puoleensa. Ja taas
Sonja lepää kuin lennossaan väsähtynyt linnunpoikanen rakastettunsa
rintaan nojautuneena tuntien miten Martti suuteloin peittää hänet,
kaulan, olkapäät, hiukset ja otsan.

Martti tuntee joutuneensa tappiolle. Mutta se tappio on hänelle
selvittänyt hänen voittonsa suuruuden.

Kuitenkin hän tuntee sisimmässään, että jotain oikeata ja oikeutettua
on hänenkin kannassaan. Siinä ainakin mikä koskee äitiä. Siinähän hän
ajattelee Sonjankin rikkautta. Hän yrittää siitä syystä uudelleen,
kun he toisiinsa painautuneina istuvat pienellä, hiekkarantaisella
saarella, jota kesäisen auringon kultaamat aallot kaulaavat. Hän alkaa
puhua äidistä. Sillä hän ottaa ajatuksissaan äidin aina mukaansa ja
hänestä tuntuu rikokselta Sonjaa kohtaan tehdä se salassa.

Silloin Sonja hyväilevästi pyyhkäisee Martin tukkaa. -- Martti, sinä
olet sittenkin mies. Sinun täytyy aina ajatella itseäsi ja omaa suruasi.

-- Ajatella itseään ja suruaan ei ole aivan sama asia. Suru on suuri
ja pyhä. Suru on meidän hyväntekijämme, elämämme suuri siunaaja. Miksi
tahdot erottaa minut siitä?

-- Miksikö tahdon? -- Hän ottaa Martin pään käsiensä väliin, katsoo
häntä syvälle silmiin ja odottaa vastausta.

-- Siksi, että tahdon nähdä sinut surusi herrana, nähdä sinut suurena
siinäkin. Minä näen sinut muita korkeammalla niin paljossa. Minä tahdon
seppelöidä sinut voittajaksi _kaikessa_.

Martti suutelee huulia, jotka punoittavina kuin mättään marjat
ojentuvat häntä kohden. Hän painaa Sonjan pään alemmaksi ja suutelee
otsaa hiusrajan kaarteen kohdalta. Sitten hänen oma päänsä painuu, hän
tapailee kahta pientä pehmeätä kättä ja suutelee niitäkin. -- Minä
koroitan sinut tunteitteni ikiaikaiseksi valtiattareksi. Saat käskeä ja
kieltää, kutsua ja häätää, sillä sinä tahdot aina onnemme eheyttä, aina
sitä mikä on suurta ja hyvää!

Martti työntää venheensä vesille ja antaa sille muutamalla voimakkaalla
aironvetäyksellä vauhtia. Sitten hän nojaa airoihin ja silmäilee
siintäviä selkiä. Venhe halkoo hiljaa eteenpäin liukuen veden
rasvatyyntä pintaa. Niin etäälle kuin silmä kantaa ulottuu vesien
välkkyvä pinta. Kukkaiset lahdenpoukamat, saaret ja niemekkeet
sitä kaulaavat. Helpeiset heinät nuokkuvat niemien nenässä ja
siintävältä taivaalta lähettää aurinko siunaavat säteensä lämpönsä
eloonherättämille lapsille.

-- Äidin täytyi jättää minut sinun tähtesi, Sonja, sanoo Martti hiljaa.

Sonja ei kohta vastaa, sillä hän ei ole selvillä siitä miltä kannalta
sanottu on otettava.

-- Omistaa teidät molemmat olisi ollut onnea liiaksi poloiselle
ihmispovelle.

Martin katse kulkee kauaksi ja hänen sisimmästään nousee palava kiitos
ei ainoastaan siitä, mitä äiti pitkin elämänsä matkaa antoi, vaan
siitäkin, minkä hän lähdettyään lapselleen jätti.

Sonja ei ole selvillä siitä, mitä Martti ajattelee, mutta hän aavistaa
Martin ajatusten suunnan ja hänen katseensa kostuu, käy verhotun
pehmeäksi ja syväksi kuin hetteen silmä. -- Hän kasvatti sinut
rikkaaksi, jotta voisit olla köyhän ja kodittoman rikkautena -- sanoo
hän hiljaa.

Martin katse irroittautuu häntä ympäröivästä maisemasta. Hän näkee vain
solakan suomalaisen tytön, joka yksinkertaiseen pumpulipukuun puettuna
ohjaa hänen purttansa ja hän tuntee hänelle suodun rikkauden suuren
velvoituksen. Hän ei enää ajattele itseään, ei edes onneaan. Hän vain
rukoilee voimaa itselleen tehdäkseen omansa onnelliseksi.

Ja heidän ympärillään väräjää kesäinen luonto kahden ihmislapsen
suurta, sanomatonta onnea.



Keilossa valmistettiin häitä. Martti oli saanut hakemansa viran ja
samana päivänä määrättiin häätkin. Varsinaisista häistä tietysti ei
ollut puhettakaan. Mutta vihkiminen päätettiin pitää kirkossa ja jo
samana iltana nuoret aikoivat matkustaa.

Minne? Sitä kysymystä he monesti olivat yhdessä pohtineet. Ulkomaille
ei tehnyt toisen enemmän kuin toisenkaan mieli. Eikä liioin
huvittelemaan. Mutta jonnekin hiljaiseen seutuun, missä he erotettuna
sekä entisyydestä että muista ihmisistä saisivat alkaa yhdyselämänsä.

Martti oli ensin ehdottanut omaa, tyhjänä olevaa kotiaan. Mutta Sonja
ei tahtonut sinne. Se olisi kytkenyt heidän elämänsä erottamattomasti
entisyyteen. Taite oli tehtävä, jotta Martti kokonaan tulisi sidotuksi
siihen uuteen, minkä Sonja rakkaudellaan tahtoi luoda. Oikein
aito maalaisoloissa Martti paraiten viihtyikin. Jonkin sisäjärven
rauhaisa lahdelma, jonne vieras venhe harvoin eksyy ja jonne tie
maitse kiertelee monen kaukaisen mutkan takaa tai saariston jokin
etäinen merenpoukama, jonne pieni rannikkolaiva yöpyy silta sillalta
vähennettyään matkustajajoukkoaan säästäen vain jonkun yksinäisen
kulkijan etäisimpään pysähdyspaikkaansa, sellainen oli löydettävä.

Ja sellainen löytyi matkalla, jonka Martti ja Sonja vähää ennen
häitä yhdessä tekivät Helsinkiin. Tällä matkalla he myöskin monien
keskustelujen tulokseksi viimein päättivät purkaa kodin Oulunkylässä
ja vuokrata itselleen huoneiston, joka olisi lähempänä Martin koulua.
Kodin järjestäminen päätettiin monestakin syystä siirtää syyskuuhun.
Rouva Alfelt oli kuultuaan häistä kirjoittanut epätoivoisen kirjeen
Norjasta, missä hän vietti kesää ja josta hän ei mitenkään tahtonut
kesken lähteä kotimaahan. Hän oli rukoilemalla rukoillut häiden
siirtämistä. Hänen aikomuksensa oli nimittäin ollut laittaa uusi
koti nuorille valmiiksi ennen häitä, eikä mikään hänelle korvaisi
tätä pettymystä, jos nuoret itsepintaisesti ajaisivat oman tahtonsa
täytäntöön.

Häiden siirtämisestä ei puhuttukaan. Mutta kodinjärjestäminen
päätettiin jättää syyskuuhun. Maallaoloa voisi siten jatkaa elokuun
viime päivään asti. Syyskuun ensimmäisiksi viikoiksi Martti koettaisi
saada ainakin osittaista virkavapautta ja silloin he täti Alfeltille
mieliksi asuen hänen luonaan voisivat purkaa Martin kodin ja panna
oman, yhteisen pesänsä kuntoon. Ja siinä työssä olisi täti Alfelt
hyvänäkin apuna, sen tiesi Sonja. Martilla ei ollut aavistustakaan
siitä, mihin Sonja oli tottunut ja mitä yleensä vähänkin mukava
elämä vaati. Ja Sonjalle itselleen olisi käynyt vaikeaksi huolehtia
semmoisesta. Tädin toteuttamina tuntuisi kaikki toisenlaiselta.

Suunnitelmiensa onnellisesta toteutumisesta loistavan iloisena Sonja
palasi Martin kanssa Helsinginmatkaltaan. Hänellä oli muassaan
joukko paketteja, joiden hankkiminen oli tuottanut hänelle paljon
iloa ja joilla hän toivoi voivansa ilahduttaa vastaanottajia. Mutta
kun hän tavaroistaan purki esille Anna-Stiinalle aiotun paketin ja
iloisenylpeänä laski sen tädin käsivarrelle, kohtasi häntä pettymys.
Anna-Stiina tottuneena tavarantuntijana koetteli pakettia sitä
avaamatta. Kuullessaan kankaan kahinaa, hän omituisesti hymähti. --
Taitaa olla vanhan lupauksen täyttämistä, hän sanoi. -- Johan Sonja
saadessaan isävainajansa perinnöt lupasi minulle silkkileningit ja
vaikka mitä kiitokseksi huonosta kasvatuksesta.

Sonja nauroi ja Martti tiedusteli, että nytkö se lupaus vasta tuli
täytetyksi.

-- En ole oppinut silkissä kulkemaan enkä oppine vastakaan. -- Täti
laski paketin avaamattomana kädestään.

Sonja rupesi selittämään, että kaikki jo oli sovittu ompelijankin
kanssa. Hän saisi mitat puhelimessa ja oli luvannut valmistaa puvun
päivässä, niin että se joutuisi Eiran matkaan, tämä kun oli luvannut
tuoda morsiuspuvunkin. -- Kyllähän sinä täti nyt meidän juhlamme
kunniaksi?

-- Ei vanha koira istumaan opi.

-- Mutta Sonja osti sen niin iloisella mielellä, yritteli Martti
hyväilevästi tarttuen tädin käteen.

-- Ei silkissä hääilon enentäjätä eikä villaisessa sen vähentäjätä. --
Anna-Stiina nousi ja meni puotiin.

Sonjalta pääsi itku. Häntä niin harmitti. Martti pani parastaan
lohduttaakseen. Mutta hän tuli sanoneeksi, että oli tätä pelännyt.

-- Ja kuitenkin annoit minun ostaa, tulistui Sonja.

-- Koetinhan minä estellä, kun pelkäsin tätä. Mutta sinä tahdoit
ja olit niin iloissasi siitä. Älä nyt ole lapsellinen, sinä
suurisieluinen, kaikkea pikkumaista hylkivä Sonjani! Pyyhi kyyneleesi
ja ajattele, ettei tädin musta villaleninki vähääkään pienennä meidän
juhlamme iloa. -- Martti koetti kohottaa Sonjan päätä katsoakseen häntä
silmiin. Mutta Sonja yhä nyyhkytti pää riipuksissa.

-- Ja luuletko, että minä itken vain tätä, sai hän kyynelten lomassa
sanotuksi. -- Etkö ymmärrä, että jokaisesta epäystävällisestä,
poistyöntävästä sanasta johtuvat mieleeni kaikki lapsuusaikani
kärsimykset. Etkö sinä, vaikka oletkin mies, jaksa ymmärtää, että nyt
olen ahne jok'ainoasta onnenmurusestakin. Minä näin niin kauan nälkää.

-- Sinä rakas, Martti veti hänet hellästi puoleensa. -- Älä nyt
mielipahoissasi ole kohtuuton! Viidentoista vanhasta sinä olit varakas
perillinen, sait huvitella sekä kotona että ulkomailla, sait matkustaa,
opiskella ja tehdä mitä vain halutti. Monella orvolla on okaisempi tie
astuttavana.

Silloin Sonja äkkiä riuhtaisi itsensä irti Martin käsivarrenotteesta.
Hänen katseensa kipinöi. -- Ja sinä, sinä, joka puhut sieluni
suuruudesta, sinä luulet, että matkat, huvit ja rikkaus korvaa
rakkauden puutetta. Matalasti sinä minusta ajattelet! -- Sonja
rakkaimpani, anna mataluuteni minulle anteeksi! -- Se sanottiin niin
yksinkertaisesti, nöyrästi ja lämpimästi, että Sonjan vastustus murtui.
Hän painui Martin syliin ja ylpeänä kohonnut pää nojasi kuin varressaan
nuokkuva kukka Martin rintaan.

Anna-Stiinan tullessa kutsumaan iltaruualle he vielä istuivat
sohvannurkassa Sonja Martin polvella ja kädet kiertyneinä Martin
kaulaan.

Täti rupesi illallispöydässä tiedustelemaan, minkälainen heidän
kesäkotinsa oli ja missäpäin maailmaa. Oli hyvä hääjärjestelyissä
tietää milloin ja mitä teitä morsiuspari aikoi matkustaa.

Sonja innostui kuvailemaan vuokratun paikan ihanuutta. Hän oli kerran
monta vuotta sitten käynyt sielläpäin saattaessaan täti Alfeltia
läheiseen kylpylaitokseen. Nyt kun hän Helsingissä oli tavannut paikan
isännän, oli mieleen johtunut, että juuri tuollainen syrjässä oleva,
eristetty saaristokoti, jonne kuitenkin oli mukava päästä, oli heille
omiaan. Sonjan vielä kertoillessa nousi täti pöydästä. Sonja seurasi
tädin esimerkkiä, nousi ja meni ikkunan ääreen, jossa rupesi sormillaan
soittelemaan ikkunalasia. Kuvaus heidän tulevasta, eristetystä
pikku pesästään oli saanut hänet omituisen tunnelman valtaan. Hän
ajatteli kotkaa, joka rakentaa pesänsä korkealle, luoksepääsemättömän
kallioseinän suojaan. Ylpeässä yksinäisyydessä -- ei arkisen alhaalla,
ei kaiken kansan katsottavana -- tahtoo ilmojen uljas asujain onnestaan
riemuita.

-- Martti, kutsui Sonja hiljaa. Tämä tuli ja kumartui hellästi Sonjan
puoleen. Katkonaisia, tunnelmantäysiä sanoja hän sai kuullakseen
kotkan eristetystä, ylhäisestä kotionnesta. Hän vastasi lujalla
kädenpuristuksella.

Korkealle, kohti taivasta -- maan mataluudessa uhkaavia vaaroja pakoon,
se ajatus herätti vastakaiun hänenkin sielussaan.



Häät olivat ovella ja ainoata tulemaan lupautunutta odotettiin. Eira
oli luvannut saapua perjantai-iltana ollakseen seuraavana päivänä
auttamassa häävalmistuksissa. Vihkiäiset oli määrätty tapahtuviksi
sunnuntaina kohta jumalanpalveluksen päätyttyä.

Vaikka häät oli aiottu aivan pieniksi, odotti koko paikkakunta niitä
jonkinlaisella jännityksellä. Sonja ei ollut ainoastaan kaikkien
arvostaman Anna-Stiinan kasvatti, hän oli itsekin vähitellen tullut
tutuksi ja kaikkien suosimaksi henkilöksi. Etenkin Martin saavuttua
paikkakunnalle hän oli käsi Martin käsipuolessa ahkerasti liikuskellut
ympäristössä viskaten vastaantuleville lapsille karamellejä taskustaan
huolettomasti kuin tiepuolesta löydettyjä kiviä ja vanhuksille
nyökäyttäen iloisen "hyvän päivän", joskus pysähtyenkin kädestä pitäen
tervehtiäkseen ja esitelläkseen sulhasensa, jolle silloin -- samalla
kuin kukoistavalle morsiamellekin -- auliisti suitsutettiin maireinta
kehumista ja monia onnentoivotuksia. Ja kun nuoret jatkoivat matkaansa,
kääntyivät vanhukset miltei säännöllisesti katsomaan heidän jälkeensä
aivan kuin tuossa nauravan iloisessa morsiamessa ja aina ystävällisessä
herrassa olisivat nähneet kauniin kangastuksen jostain, joka nosti kuin
keväisiä nesteitä vanhuuden roudan jähmetyttämään rintaan.

Vaimoväki puheli jo aikoja ennen kolmatta kuuliaispäivää tulossa
olevasta vihkimätilaisuudesta. Kiitolliset karamellien saajat päättivät
tehdä voitavansa juhlan kunniaksi, ja miesväkikin oli sitä mieltä,
että kun pääkaupunkilaiset kunnioittivat tätä pientä paikkakuntaa
vihityttämällä itseänsä sen kirkossa, oli paikkakuntalaisten asia
kunnioittaa tilaisuutta läsnäolollaan.

Perjantaina, jolloin Eiraa odotettiin, puhui Martti lähdöstä asemalle.
Mutta Sonja esteli. Eira ottaisi tietysti kyytihevosen. Kievari oli
aivan aseman vieressä, Sonja oli maininnut hänelle siitä kirjeessään.
Junain kulkukaan ei ollut niin aivan säännöllistä. Ja ymmärsihän Eira,
että Marttia nyt tarvittiin apuna pakkaamisessakin.

Illansuussa Eira tulikin kyytihevosella, hiljaisena ja tyynenä kuten
ainakin, mutta samalla hilpeän iloisena.

Hän oli paljon ajatellut heitä kaikkia. Hän sanoi sen yksinkertaisesti
ja kuin ohimennen, mutta samalla sydämellisesti. Ja ne pienet
erilaatuiset lahjat, joita hänellä oli mukanaan, todistivat sitä
sanoitta. Sonjalle hänellä oli omaompelemansa, vanamoilla kaunistettu
kahviliina siihen kuuluvine samanmallisine kuppiliinoineen. Martti sai
pienenpienen kotelon, jonka sisältä löytyi kultainen, kellonperiin
kiinnitettävä medaljongi. Takasivulle oli kaiverrettu häitten
päivämäärä, sisällä oli Martin äidistä viimeksi otettu, erittäin
onnistunut kuva.

Martin oli vaikea salata liikutustaan lahjan johdosta. Sonja näki sen
ja hänenkin silmänsä kostuivat. Mutta samalla oli kuin veitsenkärki
olisi vihlaissut hänen sisintään.

Sonjalle Eira lisäksi toi pienen, sievän matkatyynyn. Martilla oli
samanlainen. Sen Eira oli ommellut Martin lähtiessä ulkomaille. Eira
toivoi, että heillä molemmilla häämatkallaan olisi hänen ompelemansa
päänalunen.

Sonja ihaili saamiaan lahjoja, syleili ja suuteli Eiraa tukehduttavan
kiihkeästi kehuen kaiken kauneutta. Mutta illalla päästyään omaan
huoneeseensa hän asettui kiihkeän kiireisesti ompelemaan. Hän oli
oikeastaan jo kauan ajatellut tätä asiaa, vaikka hän ei ennen ollut
tullut tarttuneeksi työhön. Mutta tarpeetkin olivat valmiina ja pian
oli valmiina itse työkin. Toisen naisen ompelema päänalunen Martilla
häämatkalla, sehän olisi ollut jotain luonnotonta, vaikka antajana
olisi ollut oma sisar, saatikka kun oli sellainen, joka ei ollut sisar
eikä mikään.

Seuraavana päivänä, kun syksyä varten suoraan Helsinkiin lähetettävät
tavarat pantiin kokoon, pisti Sonja aivan kuin ajatuksissaan sinne
Eiran Martille antaman tyynyn ja sen sijaan ilmestyi Martin tavaroiden
sekaan Sonjan entinen matkatyyny nyt peitettynä uudella, upealla,
hehkuvanpunaisilla unikoilla kirjaillulla päällisellä.

Pientä touhua riitti sen päivää jokaisella. Ei tullut edes tärkeimpiä
uutisia katsotuksi päivän postista, ennenkuin iltapuolella, jolloin
yhdessä istuttiin ruokailuhuoneen pöydän ääressä.

-- Taaskin surullinen vajaus ja vararikkojuttu, josta kai moni viaton
joutuu kärsimään, sanoi lehteä selaillessaan Eira. Anna-Stiina
liikeihmisenä rupesi kohta utelemaan nimeä. Hänellä oli edellisen
päivän lehti kädessään eikä siinä mainittu asiasta mitään.

Eira vilkaisi uudelleen lehteen ja luki siitä ääneen asian. Anna-Stiina
pudisti päätään asialle, mutta näytti rauhalliselta. Hän ei ensinkään
tuntenut asianomaista. Sonja ja Martti katsoivat vaieten toisiinsa.

-- Siinä meni ehkä koko omaisuuteni, sanoi Sonja viimein matalasti.
Martti tarttui pöydän alitse hänen käteensä ja puristi sitä. --
Meillä on rikkautta, jota ei kukaan voi riistää meiltä. -- Hänen
koko sisimpänsä nousi katseeseen, ja Sonja painui painumistaan yhä
lähemmä Marttia. Suuri onnen hurmio valtasi hänet. Hän ei ajatellut
mahdollisesti menetettyä omaisuuttaan, ei sitä, mitä kaikkea tästä
jokapäiväisessä elämässä saattoi koitua hänelle, mukavuuteen
tottuneelle. Hän näki ainoastaan tuon Martin katseen. Ja se oli hänelle
parempi pantti kuin kaiken maailman kihlasormukset, luotettavampi
kuin tuhannet, alttarin ääressä annetut lupaukset. "Maa ja taivas
kadotkohon, kun vain luonas olla saan!" -- Hän muisti kuulleensa jotain
sen tapaista joskus laulettavan ja se vastasi kohdalleen sitä, mitä
hän tällä hetkellä sisimmässään tunsi.

Anna-Stiina rupesi puhumaan asian käytännöllisestä puolesta. Hän ei
sanonut ajatuksiaan suoraan, mutta hän tunsi jotain vahingoniloon
vivahtavaa muistaessaan, että hän oli toivonut Sonjan omaisuuden
joutuvan vanhan, luotettavan nimismiehen, huostaan, jotavastoin Sonja
itse oli tahtonut noudattaa rouva Alfeltin ehdotusta.

-- Onpa tämä päivä, kun tekee rikkaan morsiamen äkkiä köyhäksi,
yritteli Martti leikkiälaskevasti.

Sonja hymyili. -- Huomispäivä tekee minut joka tapauksessa maailman
rikkaimmaksi ihmiseksi, sanoi hän hiljaa.

Ja rikkauttaan hän säteilikin seuraavana aamuna, kun hän aamukellojen
soidessa nousi rattaille Martin rinnalla.

Kohta morsiusparin jäljessä ajoivat Eira ja Anna-Stiina, heidän
jäljessään puoti-neidit sekä palveluskunta. Ja siihen saattue loppuikin.

Sonja lehahti kirkkoon astuessaan punaiseksi iloisesta hämmästyksestä.
Martin mielenliikutuksen kalventamat kasvot kävivät entistäänkin
kalpeammiksi. Kirkko oli kaunistettu sekä koivuilla että kuusilla.
Alttaria kiersi kyläläisten sitoma seppele, ja lapset olivat
ripotelleet vihreitä lehtiä pääkäytävälle.

Morsiusparin asetuttua penkkiin valitsivat Eira ja Anna Stiina
itselleen paikan heidän takanaan. Ja Anna-Stiina teki tapansa mukaan
huomioitaan. Hän näki Sonjankin päivän merkityksestä huolimatta
silmäilevän sekä taholle että toiselle nähden ja kuullen kaikkea mitä
tapahtui. Martti sitävastoin näytti unohtaneen koko ympäristönsä. Hän
oli silmäänpistävän kalpea ja etenkin hänen korkea otsansa hohti aivan
aavemaista valkeutta, syvän katseen tähtäytyessä etäisyyteen kuin
tunkeutuakseen tulevaisuuden tuntemattomaan maailmaan. Hän istui niin
hievahtamattoman hiljaa kuin olisi hänen henkensä vaeltanut kaukana
siitä kuoresta, jota ihmiset nimittivät Martti Jänteeksi ja joka nyt
sulhasmiehenä istui kirkonpenkissä. Ehkä hän etsikin rajan toiselta
puolelta sitä, jonka hengen läheisyyttä hän varmaan sisimmässään tunsi.
Tai kenties hän vain hetken velvoituksen tunnossa rukouksessa etsi
Jumalan kasvoja?

Anna-Stiina arvaili itsekseen jotain tämän suuntaista. Sitten hänen
katseensa kääntyi Eiraan. Ja hän hätkähti yhtäläisyyttä, jota hän ei
ennen ollut huomannut. Piirteissä se ei nytkään esiintynyt, mutta
ilmeessä. Siinä oli kuitenkin jonkinlaista eroakin, sillä Martin
kasvoilla näkyi sisäisen liikutuksen pinnalle nostamia väreitä,
jotka nousten ja laskien, tullen ja mennen todistivat väreilevien
tunteiden voimasta; Eiran kasvot sitävastoin kuvastivat kokonaan
vaihteluntuntematonta syvää, sisäistä rauhaa, joka hetkittäin lähenteli
puutuneisuutta.

Jumalanpalveluksen loputtua alkoivat urut uudelleen soida. Joukko kylän
nuoria kajahutti lehteriltä juhlavirren ja sen kaikuessa astuivat Sonja
ja Martti alttarin eteen. Kirkkokansa asettui puoliympyrään heidän
taakseen ja toimitus alkoi.

Kiitosvirsi kajahti lehteriltä morsiusparin astuessa kirkosta
rattaille. Sitten ajettiin Sonjan lapsuudenkotia kohden, jossa
perilletulon jälkeen heti asetuttiin pöytään. Puheltiin hilpeän
iloisesti, joskin enimmäkseen pienistä, ulkonaisista asioista.
Martti vakuutti, että hän olisi uskonut potevansa pahimmanasteista
mielenhäiriötä, jos joku pari kuukautta takaperin olisi hänelle
ennustanut, että se hieno suurmaailman neitonen, johon hän juuri
oli tutustunut, kesän puolivälissä yksinkertaisissa maalaisoloissa,
muutamien maalaisten seurassa ja vieläpä hänen omana morsiamenaan
söisi hääateriansa. Ja Eira huomautti, että tämä Martin
ensimmäinen ateria aviomiehenä oli hyvin sopusoinnussa hänen
yksinkertaisuusperiaatteidensa kanssa. Toivotettiin hyvää jatkoa ja
juotiin iloiset maljat kotoista juhlajuomaa maistellen.

-- Hyvästä jatkosta Sonja huolehtii, sen tiedän, vahvisti Martti
iloisesti. Ja taas nousivat lasit jatkosta huolehtivan emännän
kunniaksi.

Kun oltiin syömässä hyötymansikoilla ja kermavaahdolla kaunistettua
kakkua, syntyi pitkä äänettömyys. Martti sen viimein katkaisi
huomauttamalla, että häissä oli tapa pitää puheita. Ja kun eivät
muut sitä tehneet, kuului velvollisuus lähinnä sulhaselle, semminkin
kun hän jossain määrin oli isäntänäkin näissä häissä. Mutta hän ei
ollut tottunut puhumaan. Hän oli mies, joka ei ollut "ollut mukana",
kuten sanotaan. Ainoa hänen miehisistä ystävistään ei myöskään
ollut suvainnut viettää häitä ennen häntä, vaikka ikä hänet siihen
olisi oikeuttanut. Ei siis mikään kuultu puhekaan saattanut käydä
sulhaspuheen mallista. Jossain puhumisentaidon oppaassa kuitenkin
annettiin se hyvä neuvo, että piti puhua siitä mikä "innosti omaa
mieltä", t.s. kai siitä mistä sydän oli täynnä. Mutta ei tuostakaan
sanasta ollut paljon apua tällaisessa tilaisuudessa, sillä juuri sille,
mikä liikkui syvimpänä sisimmässä, oli kaikkein vaikeinta löytää
sanoja. Muutenkin. Ja tällaisessa tilaisuudessa etenkin. Sulhasen
puheet morsiamelle eivät kaivanneet todistajien läsnäoloa. Sille
naiselle, jolle sulhasen "sydän käski puhumaan", hän siis ei voinut
puhua. Ja voisi ehkä tuntua oudon laajasydämiseltä, jos hän ottaisi
puhuakseen naisille yleensä, kuten juhlissa tehtiin.

Martti ei huomannut, että hänen viime sanansa nostivat hienon punan
Sonjan poskille. Anna-Stiina istui Sonjan toisella puolella silmäänsä
rävähyttämättä ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Hän näytti kuulevan
ainoastaan hänelle nimenomaan sanotun ja näkevän vain sen mikä
sattui aivan silmien alle. Mutta mitään ei sittenkään jäänyt häneltä
huomaamatta. Sonjan poskille noussut punakin pisti hänen silmäänsä.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi Martti -- tahtoisin tällä hetkellä puhua
juuri naisille yleensä, t.s. naissuvulle ja erittäin niille naisille,
joiden kanssa elämäni on joutunut erikoisen läheiseen kosketukseen. Jos
kellään on syytä kiitollisuuteen naisia kohtaan, niin on minulla. Sillä
paras ja arvokkain, jota elämässäni olen osakseni saanut, sen on Jumala
minulle useimmiten antanut naisen käden kautta. Ensi sijassa ajattelen
häntä, jonka hengen läheisyyttä selvästi tänään olen tuntenut, häntä,
jolle elämäni ensi kiitos-sanan sopersin ja jota koskekoon ensi
kiitokseni hetkenä, jolloin olen oman kodin perustuksia laskemassa.

-- Ajattelen toistakin äitiä, häntä, jonka viime rukous varmaan koski
hänen orvoksi syntynyttä pienokaistaan. Kukaan ei kuullut hänen viime
sanojaan. Mutta me tiedämme, minkälainen äidin mieli on, ja me tiedämme
myöskin, että hänen oma osansa oli kova ja katkera. Jos rakkautemme
voisi saavuttaa hänet, tahtoisimme hellivinä lapsina lääkitä hänen
haavojaan. Pehmeä on rakastavan tyttären käsi. Minä miehenä en voisi
antaa sitä mitä tytär, mutta juuri miehenä tahtoisin olla ehjentämässä
edes jotain siitä, mitä oma sukupuoleni on polkenut jalkainsa alle ja
särkenyt. En saa sitä koskaan tehdä siinä muodossa kuin olisin suonut,
mutta ehkäpä -- välillisesti.

-- Ja, ajattelen vielä teitäkin, täällä saapuvilla olevat
rakkaat, sinua; täti, joka kodittomalle soit kodin ja sälytit
äidinvelvollisuudet hartioillesi, vaikka sisimmässäsi tunsit olevasi
kutsuttu toimimaan toisilla aloilla ja sinua, Eira, joka tyttären
hellyydellä aina rikastutit äidin elämää, sisarellisella hyvyydellä
omaani ja kuten toivon sellaisena vastaisuudessa olet rikastuttava
molempien meidän elämäämme. Jokaiselle teistä olen suuremmassa velassa
kuin sanoin voin lausua.

-- Sanoin, että paras mitä osakseni on tullut aina, on ollut naisen
käden antamaa. Te tiedätte, miten paljon olen saanut ja miten rikas
nyt olen. Ihmekö siis, jos ihannoin naissukua. Harras rukoukseni
onkin tänä juhlapäivänäni -- sanon sen suoraan -- että oppisin
rakastamaan niinkuin nainen rakastaa, auttavasti, antautuvasti ja
itseäänunohtavasti. Rukoilen tätä siksi, että nämä lahjat yleensä ovat
ihmissielun kaunistus ja Jumalan silmissä suuriarvoiset, rukoilen sitä
myöskin voidakseni tehdä onnelliseksi sen naisen, jolle tänään en ole
pitänyt mitään puhetta, mutta joka on sekä näiden sanojeni että koko
elämäni sisältö ja rikkaus.

-- Hyvä mies on vaimonsa väärtti, sanoi Anna-Stiina topakasti, melkein
vihaisesti, kulauttaen kotitekoista kaljaa lasiinsa. Sonja nojasi
kyyneleitään kuivaten Martin käsivarteen. Tädin sanat kuullessaan
hän kohotti päätään. -- Aina sinä vedät vastahankaa -- vieläpä
hääpäivänämme ja Martin puheeseen. -- Se sanottiin hymysuin. Mutta
Anna-Stiina oli sanoissa tuntevinaan terävän kärjen.

Heti aterian päätyttyä pukeutui Sonja matkapukuun, yhteiset kahvit
juotiin ja sitten he läksivät.

Samassa kun rattaat pyörähtivät pihasta, kääntyi Anna-Stiina rutosti
Eiraan. -- Mennään sisään, hän sanoi lyhyeen, ja Eira oli näkevinään
omituisen suonenvedontapaisen värähdyksen hänen jäyhillä kasvoillaan.

Vierashuone, johon he yhdessä astuivat, tuntui omituisen autiolta,
samoin koko talo. Se oli täynnä tyhjyyden hiljaisuutta. Nuoret
puoti-neidit olivat auttaneet palvelustyttöjä yksissä neuvoin
kiireisesti korjaten pois kaikki juhla-aterian jäljet ja sitten
lähteneet kukin taholleen nauttimaan vapaudestaan. Eira ja Anna-Stiina
olivat siitä syystä ainoat talossa jäljellä olevat. He asettuivat
vastapäätä toisiaan, toinen sohvan nurkkaan, toinen suureen
vanhanaikuiseen keinutuoliin. Silloin tällöin he sanoivat sanan
toisilleen, enimmäkseen he vaikenivat.

-- Nyt he ovat asemalla.

-- Ja sitten kestää junamatkaa kello 8, jatkoi Eira.

-- Mahtaakohan junalta olla pitkältä laivasillalle, tiedusteli hetken
kuluttua Anna-Stiina.

-- Hehän aikoivat olla yötä välillä, muistutti Eira.

Vähän myöhemmällä Anna-Stiina nousi sulkemaan ikkunan. Ilta oli
kääntynyt viileäksi. -- Mahtaakohan heillä olla tarpeeksi lämmintä
matkassaan, Martti on sellainen heikko mies.

-- Hän oli heikko pienestä pitäen. Mutta äiti hoiti häntä kuin
silmäteräänsä, jatkoi Eira.

-- Kunhan vain Sonja osaisi, tuli raskaasti Anna-Stiinan puolelta.

Eira tuli ajatelleeksi sitä, että he molemmat enin ajattelivat Marttia.
Hän muisti Martin puhetta Sonjan äidistä. Jos tämä äiti saattoi
seurata rajan täänpuoleisia tapahtumia, tuntuikohan hänestä raskaalta,
että hänen lapsensa oli niin yksin häämatkallaan -- ilman ainoankaan
rakastavan sydämen saattoa.

Eiralle tuli siitä kuin suuri sisäinen hätä. Hän koetti ajatella Sonjaa
ja rukoilla tämän puolesta. Mutta hetken kuluttua hän huomasi istuvansa
käsi sydämelle painuneena ja koko sisin suurena hätäisenä huutona
Martin onnen puolesta.

Ei keskeyttänyt enää toinen enemmän kuin toinenkaan äänettömyyttä.
Kukin ymmärsi toisen mielentilan omasta sisimmästään. Molemmat kulkivat
itsensä unohtaneiden pyhässä uhrilehdossa. Molemmat painuivat alttarin
ääreen sydämessään rukous: ota minut ja onneni, -- jos uhria vaaditaan
-- mutta anna hänelle ehjä onnen osa!

Huoneessa vallitsi pimenevän kesäillan hiljaisuus. Huoneissa olijoiden
sisimmässä uhrimielen syvä, rikkumaton rauha.



Rouva Alfelt loikoili hienossa iltapäiväpuvussa vierashuoneensa
leposohvalla. Hänen kädessään oli romaani, jonka lehtiä hän
hajamielisenä käänteli ja vieressä pienellä, sirolla, 8-kulmaisella
koristepöydällä oli konvehtipussi, josta hän tuontuostakin pisti
palasen suuhunsa. Hän oli äsken sivuuttanut romaanin jännittävimmän
kohdan, joten se ei enää kyennyt kiinnittämään hänen mieltään. Sen
sijaan teki sitä tuntuvalla tavalla odotuksen jännitys. Sonja ja Martti
olivat tulossa maalta asuakseen jonkun aikaa hänen luonaan samalla kun
he järjestelivät uutta kotiaan. Suuri muutos Sonjan taloudellisessa
asemassa oli vaikuttanut perin tuskallisesti rouva Alfeltiin, hän kun
oli uskonut varat juuri sille etäiselle sukulaiselleen, joka nyt oli
pettänyt hänen luottamuksensa. Tämäkin jännitti nyt odottavan mieltä.
Ja muuten itse odotetutkin. Sonjasta ei ollut vaikea arvata minkälainen
hän oli. Täti tunsi hänet. Mutta Martti? Hän oli ennen naimisiinmenoaan
käynyt talossa ainoastaan kerran, nimittäin ennen rouva Alfeltin
Norjaan lähtöä. Rouva Alfelt ei yleensä suvainnut ihmisiä, jotka
tulivat sopimattomaan aikaan hänen luokseen. Martti tuli pahimpaan
pakkauskiireeseen. Mutta hänet kutsuttiin kaikesta huolimatta saliin,
sillä rouva Alfelt tahtoi edes nähdä, minkälainen se mies oli, joka oli
kyennyt kuin loihtimaan esiin uuden ihmisen Sonjassa. Ja yhdessäolo
venyi pakkauksista huolimatta pitkäksi. Sillä Martti huvitti rouva
Alfeltia. Hän teki häneen saman vaikutuksen kuin suuret, kömpelöt
koiranpennut, joilta heidän kokonsa puolesta odottaa vanhankoiran
eleitä ja joiden tottumattomat, lapsekkaat liikkeet siitä syystä
ovat niin ihastuttavan hauskat. Tuota arkaa tottumattomuutta huomasi
Martin koko ulkonaisessa olemuksessa, liikkeissä, sanontatavassa ja
kaikessa. Se tietysti johtui ujosta epävarmuudesta hänen ensi kertaa
joutuessaan tekemisiin Sonjalle äidinasemassa olleen sukulaisen
kanssa. Mutta oli siinä muutakin. Hänen tummansiniset, syväkatseiset
silmänsä olivat kaikkea muuta kuin älyttömän näköiset ja hänen
hillitystä olemuksestaan tunsi, ettei hän yleensä milloin vain ollut
valmis paljastamaan sisintään kanssaihmisilleen. Ja sittenkin hän niin
naiivin avomielisesti toi ilmi sisimpiä tunteitaan. Rouva Alfelt kyllä
itse sen aiheutti kysymyksillään. Mutta häntä huvitti huomata, ettei
Martissa ollut maailmanmiestä kylliksi ylimalkaisilla sanontatavoilla
kiertämään hänen sisintään utelevia kysymyksiä. Hän kertoi, miten
tuskallisen voimakkaan vaikutuksen Sonja heti ensi hetkinä oli tehnyt
häneen, kuinka hän taisteli tunnettaan vastaan vakuutettuna siitä,
etteivät he luonteiltaan eikä liioin maailmankatsomukseltaan sopineet
toisilleen, mutta että taistelu kävi sekä ylivoimaiseksi että turhaksi,
kun hän huomasi, että he todella kumpikin ylinnä etsivät näkymättömän
maailman aarteita. Se vain vielä peloitti, miten Sonja, rikas nuori
tyttö voisi tyytyä sellaiseen yksinkertaiseen elämäntapaan, johon hänen
maailmankatsomuksensa häntä velvoitti.

Niin, niin, nyt he ainakin olivat päässeet rikkauden haitoista. Rouva
Alfelt oli toivonut, että ainakin Sonjan rahat olisivat säästyneet --
ja hänen omansa tietysti ensi sijassa. Mutta siltä näytti kuin Sonjan
olisivat menneet. Sen verran kunniantuntoa oli miehellä toki ollut,
että hän jo varemmin oli toimittanut rouva Alfeltin rahat korjuuseen.
Ja vaikuttivathan siihen myöskin hänen omat toimenpiteensä, joihin hän
ryhtyi ennen Norjaan lähtöään sen häivyttävän tiedon johdosta, jonka
hän aikaisemmin oli saanut.

Rouva Alfelt painoi hermostuneena nenäliinan silmilleen ja itkaisi
mielensä kevennykseksi tilkan. Jollei se Martti olisi ollut sellainen
mies kuin oli, olisi hän voinut nostaa tästä aika rymäkän. Että toinen
huolehtii omistaan eikä hänelle uskotun turvattoman tyttölapsen
varoista. Mutta huolehtiminen tuskin enää silloin olisi auttanut.
Sonjan rahojen suhteen se arvatenkin olisi ollut myöhäistä. Ne olivat
joutuneet likoon jo aikaisemmin.

Hevonen kuului samassa pysähtyvän portaiden eteen ja sisäkkö kiiruhti
vastaan.

Rouva Alfelt nousi, korjasi peilin edessä tukkalaitettaan ja kiiruhti
keinuvin askelin, huulet hymyssä ja käsivarret ojennettuina etehiseen.

Istuttiin illallispöydässä, kun raha-asiat tulivat puheeksi. Rouva
Alfelt oli jo siihen mennessä ennättänyt tehdä huomioita. Sonja oli,
kuten hän edeltäkäsin oli ajatellutkin, omistusonnestaan ja valtansa
tietoisuudesta säteilevä nuori rouva. Ulkonaisen ihmisensä puolesta
hän oli tavallistakin miellyttävämpi yksinkertaisessa, tummassa
matkapuvussaan. Ja Martin ihastus ilmenikin peittelemättömänä.
Hänen katseensa koetti Sonjan katseesta huomata tämän pienimmänkin
toivomuksen ja hänen kätensä tavoitteli yhtenään Sonjan kättä.

-- Tottumaton humaltuu helposti -- päätteli rouva Alfelt itsekseen.
Hän ajatteli omia naimiskauppojaan ja hymyili. Mutta samalla kosketti
hetkeksi hänen sisintään haikea aavistus siitä, että näiden nuorten
suhteessa oli jotain, joka kaikista hänen omista naimisistaan
huolimatta oli hänelle kokonaan tuntematonta, jotain herkempää
ja henkevämpää, jota ei voinut määritellä, mutta jonka tunsi
erehtymättömän varmasti kuin kukkasen tuoksun. Martti nyt olikin
sellainen toisenmoinen. -- --

-- Niin, ne miehet, ne miehet, alkoi rouva Alfelt äkkiä päivitellä. --
En minä olisi uskonut, että mies minut pettää. Mutta pitipäs sittenkin
nyt näiden rahojen suhteen -- -- ja vielä sinun rahojesi suhteen,
Sonja. Häitten edellisenä iltana te sen tiedon saitte. Niinkö? Todella
erinomainen häälahja!

-- Ei se ainakaan vähentänyt onneamme, pikemmin päinvastoin. -- Sonjan
katse loisti. Ja Martti jatkoi siihen, ettei hän koskaan tahtoisikaan
olla rikas.

-- Rikas, hyvänen aika, kuka nyt puhuu sanottavista rikkauksista. Sen
verranhan olla pitää, että voi järjestää elämänsä mukavasti.

-- Ja noin parisen kertaa vuodessa käväistä ulkomailla, jos tahtoo.

-- Niin, mitä pahaa siinä?

-- Pahaa? En minä sitä sanokaan. Mutta minä en voisi mennä, ilman,
että ne monet kalpeat työntekijättäret, ne lapset, jotka riutuvat
vahvistavan ravinnon puutteessa ja työmiehet, jotka raatamisestaan
huolimatta eivät saa perheelleen siedettävän mukavaa olotilaa, minua
syyttäisivät.

-- Ja kuitenkin olette kumpikin vasta tulleet ulkomailta!

-- Oppia ei valitettavasti aina saa riittävästi kotimaasta. Ja
lukuunottamatta viimeistä lepoaikaani tiedän, että elin siellä niin
yksinkertaisesti kuin vaatimattomin työmies.

-- Ah, ah, ah, sellainen kanta, sellaiset mielipiteet! Rouva Alfeltin
täytyi turvautua pitsimäiseen nenäliinaansa, painaa sitä silmilleen
ja sitten löyhytellä sillä kasvojaan. Vallankumouksellisilta tai
kiihkoilijoiltahan sai kuulla tuollaista! Eikä edes heiltä, sillä
he vain rynnistivät kaiken kumoon kaatamiseksi. Persoonallinen
kieltäymys oli sitä kaikkein hedelmättömintä ja epäkiitollisinta
maailmanparannustapaa. Yksinkertaisuuspuheet ja periaatteet saattoivat
olla paikallaan juhlapuheissa, mutta ei kun kotia perustettiin.

-- Jos jokainen tinkimättä panisi periaatteensa täytäntöön omassa
elämässään, ei kumouksia tarvittaisi.

-- Ja te aiotte alkaa, te kaksi! -- Täti katsoi Sonjaan.

-- Minä ymmärrän Marttia täydellisesti. Mutta minusta me nyt jo
voisimme puhua muusta. Raha-asiat ovat sitä kaikkein ikävintä. Ei
ihminen elä ainoastaan leivästä.

-- Ei, ei, enimmäkseen vain rakkaudesta -- kuherruskuukausina ainakin!
-- Täti nauroi. -- Et sinä Sonja olisi isäsi tytär, jos olisit
ajatellut toisin.

Odottamaton viittaus Sonjan isään synnytti hetken painostavalta
tuntuvan vaitiolon. Sitten Martti käänsi puheen seuraavaan päivään.
Hänestä heidän jo varhaisella junalla oli lähdettävä Oulunkylään.
Koti siellä oli nyt tyhjä, kun Eira, joka oli asunut kesän siellä,
lastentarhatyön alkaessa oli muuttanut omaan kotiinsa kaupunkiin.

Täti pani varhainnousemista vastaan. Nuorten piti levätä matkan jälkeen
ja vasta aamiaisen syötyään lähteä.

Asia päätettiinkin niinpäin. Ja sillä välin kun toiset kaupungissa
valmistuivat lähtöön sai Eira järjestää tyhjänä olevan kodin tulevia
varten. Ikkunat avattiin aamun raittiille tuulahduksille, kukkalasit
täytettiin kukkasilla ja jok'ainoa pölyhiukkanen karkoitettiin
huolellisella hellyydellä kuin pyhäköstä ainakin. Mutta kun kaikki
oli kunnossa ja kello näytti aikaa, jolloin Sonja ja Martti Eiran
laskelmien mukaan olivat tulossa, sulki Eira kodin ovet, pisti
avaimen sen tavanmukaiselle paikalle ja läksi kävelemään. Mutta
koti kokonaisuudessaan puhui hänen käynnistään. Martti tunsi sen
liikutuksella. Ja Sonja aavisti hänen tunteensa.

-- Minä en saanut koskaan tyttärenä tulla tänne, hän valitti. --
Minulle oli sinun kotisi vieras. -- Sinunhan tämäkin kaikki on.
Sillä kaikki minun on sinun. Martti veti Sonjan puoleensa kiittäen
sydämessään Eiraa ei vain siitä, mitä hän oli tehnyt, vaan siitäkin,
että hän poistumalla oli suonut heille kahdenoloaikaa.

Mutta kun Sonja ja Martti vihdoin olivat päässeet neuvottelemaan
asioiden käytännöllisestä järjestämisestä, tuli Eira kuin paikalle
tilattuna. Puhuttiin Martin huonekalujen siirtämisestä kaupunkiin,
jolla asialla Sonjan mielestä oli monta hankaluutta. Täti Alfelt oli
tehnyt paljon heidän kotinsa hyväksi, ettei häntä mitenkään saanut
loukata. Se mikä erityisesti oli herran työhuoneeseen sopivaa ja jota
Martti välttämättä tahtoi, oli tietysti otettava mukaan, mutta muuten --

Sonja ei saanut lausetta lopetetuksi. Eira katkaisi sen ilmoittamalla,
että hänellä omassa kodissaan oli tilaa paljon ja tavaraa vähän. Hänhän
oli enimmäkseen asunut täällä tädin luona.

Sonja oli ihastuksissaan Eiran tarjouksesta ja Martti kiitollinen.
Rouva Alfeltkin oli tyytyväinen, kun hän myöhemmin kuuli asiasta.
Hänellä oli omat suunnitelmansa nuorten kodin hyväksi ja hän tahtoi
puhella Martin kanssa kaikesta kohta kun Martti vain joutaisi lähtemään
uuteen kotiinsa Eläintarhaan.

Sonja pyrki mukaan, mutta siihen ei täti suostunut. Hänellä oli omat,
vanhanaikuiset mielipiteensä asioiden menosta. Hänestä kodin lopullinen
järjestäminen kuului sulhaselle tai aviomiehelle yhtä luonnollisesti
kuin kapioiden hankinta morsiamelle. Valmiiseen kotiin piti nuoren
emännän astua. Se oli hänen toivomuksensa ainakin tässä tapauksessa,
jossa hän yhdessä Martin kanssa katsoi olevansa oikeutettu huolehtimaan
asioiden menosta.

"Melkein anoppinsa" kanssa, kuten Martti leikillä nimitti rouva
Alfeltia, hän sitten menikin järjestämään tulevaa kotiaan. Ja
matkalla sinne rouva Alfelt paraimman mukaan valmisti häntä perillä
odottavaa yllätystä varten. -- Täti, joka oli kuin äiti Sonjalle,
oli erityisesti nyt, kun Sonja oli menettänyt omaisuutensa, tahtonut
todella äidillisellä tavalla huolehtia nuorten kodista. Hän oli siitä
syystä Sonjalle ennen antamiensa huonekalujen lisäksi tilannut valmiit
kalustot kahteen huoneeseen ja toivoi, että ne joka suhteessa tulisivat
tyydyttämään.

Valmistelusta huolimatta Martti ei voinut peittää eräänlaista sisäistä
pahantuntemusta, kun hän näki häntä odottavan hienon kodin. Hän koetti
kuitenkin, ajatellen tädin tunteita, kiittää parhaimman mukaan,
vaikkakin hän epäsuoruutta peläten sanoi hätkähtäneensä nähdessään,
että heidän kotinsa tällaisena tulisi paljon hienommaksi kuin hän olisi
suonut.

Täti nauroi vilpittömästi. Elämässä oli niin paljon oikeata surua,
että ihan virkisti kuulla tuollaisista tyhjänpäiväisistä huolista.
Mitä Martti oikeastaan tavoitteli? Aikoiko hän ehkä jonkinlaiseksi
paljasjalka-apostoliksi? Siinä suhteessa oli vaiva turhaa. Sukissa ja
kengissä hänen kuitenkin täytyi käydä, nyt kun hän oli arvossapidetyn
oppilaitoksen opettaja ja Sonjan vihitty aviomies.

Tädin suuri monisanaisuus teki Martin tavallistakin vaiteliaammaksi.
Hän kuunteli vain, kun täti äidillisen huolehtivasti teroitti hänelle
kaikenmoista Sonjan tavoista ja Sonjan mausta päätöksiä tehtäessä
aina varovaisesti vipuuttaen asiat omien aikeittensa puolelle.
Lopputulokseksi jäikin koti suurimmaksi osaksi sellaiseksi kuin
täti sen oli järjestänyt. Muutamat Martin omista huonekaluista vain
päätettiin siirtää nyt kootun lisäksi. Muu jäisi Eiralle.

Mutta kotimatkalla raateli suuri, sisäinen tuska Marttia. Oliko hän
sittenkin Sonjan puolisona sitoutunut oloihin, joissa hänelle kävisi
vaikeaksi, ehkä mahdottomaksi elää periaatteittensa mukaista elämää?
Oliko etenkin ollut väärin, että he niin pian viettivät häitä?
He olivat etenkin elämän ulkonaisiin ja monessa suhteessa paljon
merkitseviin asioihin nähden hyvin vähän selvillä toistensa kannasta.
Lisä ei toden totta olisi haitannut.

Mutta olihan Sonja toiselta puolen ajatuksissaan aina oikeaan osuva,
tunteissaan syvä ja voimakas, tahdossaan tarmokas. Ja juuri sellaisena
hän voisi auttaa Marttia liian paljon sisäänpäin kääntyvän luontonsa
herraksi ja siten kasvattaa häntä toiminnan mieheksi. Eihän pelkoon
siis ollut syytä.

-- Sonja, Martti veti hänet puoleensa heidän jouduttuaan kahden heidän
omaan huoneeseensa. -- Meidän kodistamme tulee peloittavan mukava ja
hieno. Tahdotko siitä huolimatta elää siellä äärimmäisyyteen asti
yksinkertaista elämää? -- Hän otti Sonjan pään käsiensä väliin ja
katsoi häntä surumielisen tutkivasti silmiin.

Sonja koetti riuhtaista itsensä irti. -- Sinä kysyt! Sen verran sinä
siis tunnet minua!

-- Kuule minua, Sonja! -- Martti piteli yhä hänen päätään käsiensä
välissä upottaen katseensa Sonjan katseeseen syvälle kuin
tunkeutuakseen hänen olemuksensa pohjaan saakka. -- Minun valitsemani
osa on kaikkein epäkiitollisin. Minä en pyri miksikään radikaaliseksi
reformaattoriksi, en uskonnollisessa enkä yhteiskunnallisessa
suhteessa. Minä en voi sanoin enkä teoin julistaa mitään uutta tai
mielenkiintoista ihmisille. Tahtoisin vain kaikessa hiljaisuudessa
järjestää elämäni sellaiseksi, että tulisi niin vähän kuin mahdollista
käytetyksi omaan mukavuuteen, omaan nautintoon, ja niin paljon kuin
mahdollista säästyisi muille. Minusta tämä persoonallisen kieltäymyksen
tie näyttää hyvin vähän lupaavalta. Mutta se on se, jolle omatuntoni
ja suuren Mestarini esikuva minua kutsuu. Tällaisesta kieltäymyksestä
ei koidu arvonantoa eikä kunniaa. Sen tiedän. Päinvastoin. Uskallatko,
tahdotko olla apunani tällä tiellä?

-- Martti! -- Sonja irtautui hänen käsistään. Hänen povensa nousi ja
laski voimakkaasti. Katse säihkyi ja koko olento näytti kuin kasvavan
hänen suoristautuessaan. -- Mitä ajattelin, kun rannalla tapasit minut
pyykkiä pesemässä? Mitä silloin, kun tein tuttavuutta lapsuuteni
kotikylän pikkueläjien kanssa, joista en ennen ollut välittänyt
tutuistakaan? Mitä, ellen elämäsi työtä ja sitä asemaa, jonka silloin
vielä rikkaana olin valinnut itselleni rakkaudesta sinuun?

Martti painoi hänet rajusti rintaansa vasten! -- Ja tällaista rakkautta
minä saatoin epäillä, sinä rakas, suurisieluinen pikku vaimoni!

He seisoivat kauan ikkunan ääressä toisiinsa painautuneina, kuunnellen
toistensa voimakasta sydämentykintää ja yhdessä katsoen ylös taivaalle,
jolle syttyi välkkyvä, meren tummanapaistavaan pintaan heijastuva
tähti toisensa jälkeen. Molemmille oli tämä hetki kuin uusi toinen
toisilleen vihkiytymisjuhla ja molemmat tunsivat, että he tähän asti
ovat olleet pesää rakentamassa, nyt alkoi yhteinen arkisissa oloissa
rinnan astuttava taival. Taaksepäin jäänyt oli unohdettava. Toisella
oli siellä katkeruutta herättäviä kokemuksia, toisella kaipuu, joka
yhtenään pyrki kietomaan kaiken kuin suruharsoon. He olivat kumpikin
kuin linnunpoikaset, jotka pimeässä ja pesättöminä olivat löytäneet
toisensa yhdessä rakentaakseen itselleen uuden pesän.

Martin mieleen muistui ilta, jonka he kotimatkalla yhdessä olivat
viettäneet Kööpenhaminassa. He olivat raitiovaunulla pyrkineet jonnekin
kaupungin ulkopuolelle ja siten joutuneet erään esikaupungin laitaan,
jonka suuri, kaunis metsä oli tunnettu satakielen pesimäpaikka. Oli
suvisen lämmin kesäyö, ei valoisa kuten Pohjolassa, vaan hämäryyden
pehmeän verhon peittämä. Paikoittain -- etenkin metsässä -- oli jo
aivan pimeä, sillä sydänyö oli käsissä. Martti ja Sonja seisoivat
sankan, kuuntelemaan kokoontuneen joukon keskellä. Täydellinen
hiljaisuus vallitsi. Kaikki odottivat. Ja äkkiä kirposivat
hopeankirkkaat säveleet esiin metsän pimennosta.

Kuunneltiin äänettöminä. Silloin -- mitä suloisimman sävelsymfoniian
kaiuttua ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa kuului ääni joukosta:
Jota pimeämpi yö on, sitä ihanammin hän laulaa -- ja siihen jatkoi
matala, soinnukas miehen ääni: "for sin Mage".

-- Sonja, Martin ääni värähti liikutuksesta. -- Muistatko iltaa
Kööpenhaminassa ja mitä se mies silloin sanoi? Sillä lailla tahtoisin
minäkin rakastaa sinua. Onnea ja päivänpaistetta tahtoisin luoda
tiellesi, mutta jos surun aika tulee, soisin sinun tuntevan, että
silloin jos koskaan soivat rakkauteni syvimmät, hellimmät säveleet --
sulle, sulle.



IV

YHTEINEN TAIVAL



-- Sonja, sinun täytyy laskea minut vapaaksi! -- Martti koetti
varovaisesti irroittaa Sonjan kädet kaulaltaan. Mutta Sonja ei
hellittänyt. Hän vain nauroi ja leikitteli kuin liikkeittensä sulosta
tietoinen kissanpoikanen. -- Vai vapaaksi, ilvehti hän, vaikka emme
ole olleet vielä vuottakaan naimisissa! Olet sinä aika veitikka! --
Viheriänharmaat silmät loivat Marttiin katseen, jonka kiehtomisvoima
oli hänelle tuttu.

-- Rakkaani, minä puhun tosissani! -- Martti nousi kirjoitustuolista,
jossa hän oli istunut Sonja polvellaan. Pöydällä hänen edessään oli
kasa korjattavia vihkoja ja koululle oli mentävä hakemaan sinne
unohtunutta kirjaa, jota hän tarvitsi tunneille valmistautumista varten.

-- Ja sinä aiot todellakin lähteä? -- Sonja viskautui takaisin Martin
tuoliin, työnsi alahuulensa kappaleen matkaa ylähuulen eteen ja katseli
kuin juonitteleva lapsi kulmainsa alta Martin lähtöaikeita. -- Minä
olin juuri aikonut ottaa esille käsityöni siinä toivossa, että lukisit
ääneen minulle.

-- Luen, kun olen saanut työni tehdyksi. Hyvästi hetkeksi! Martti
lähetti lentosuukon Sonjalle, sieppasi lakkinsa ja vaatteensa naulasta
ja kääntyi kuin pakeneva puolijuoksua menemään portaita alas. Päästyään
ulos raittiiseen ilmaan hän jatkoi yhä pikamarssiaan. Hän tunsi
tarvetta kerrankin astua ryhdikkään rivakasti. Hänellä oli nykyään
harvoin tilaisuutta siihen. Sonja oli miltei aina hänen matkassaan
eikä Sonja nykyään jaksanut kulkea kovaa. Martin mennessä tunneille
hän saattoi lähimpään kadunkulmaukseen ja tuntien loputtua hän oli
siellä odottamassa. Illalla he usein vielä tekivät pienen kierroksen
Eläintarhassa. Mutta he kulkivat aina hiljaa Sonjan tähden. Ja vaikka
Martti monesti ihan kuin janosi voimakkaampaa liikuntoa ja enemmän
raitista ilmaa, ei hän ajatellut tätä kävellessään Sonjan kanssa.
Silloin joka ajatus keskittyi Sonjaan. Näin yksinollen ainoastaan tuli
mieleen, mitä itse kaipasi. Ja silloin ajatteli, että sekin kohta --
niinkuin niin moni muu -- olisi saanut olla toisin.

Martti oli joka suhteessa tyytymätön itseensä. Hänen ensimmäinen
työvuotensa opettajana oli jo kulunut pitkälti. Jonkun verran kolmatta
kuukautta vain oli jäljellä, eikä hän tänä aikana vielä nimeksikään
ollut päässyt käsiksi siihen kasvattajatoimeen, joka häntä aikaisemmin
oli innostanut. Tuntinsa hän oli antanut ja siinä koettanut parastaan.
Mutta hän oli kaikesta huolimatta pysynyt vieraana oppilailleen.
Tutustumiseen oli oikeastaan hyvin vähän tilaisuutta. Tunnit olivat
työtä ja oppimista varten, Välitunneilla oli oppilailla oma ohjelmansa,
opettajan aika kului opettajahuoneessa, jossa oli milloin mitäkin
tehtävää, asia, josta piti puhua opettajatoverien kanssa, ehkä
kirjoitettava kirje tai seikka, johon oli saatava valaistusta jostain
käsillä olevasta teoksesta. Tuntien valmistamistakin täytyi joskus
viimeistellä koulussa. Kotona aika aivan käsittämättömällä tavalla
hupeni käsistä.

Sonjalle ja hänen onnelleen eläminen oli todella ainoa, jolle Martti
tiesi todella antautuneensa -- aluksi siksi, ettei hän voinut muuta
-- myöhemmin syystä, ettei hän tahtonut olla miesmäisen itsekäs ja
ajatella vaimoaan vain silloin kun se kävi itsestään. Hän tahtoi
rakastavan naissielun tavoin eläytyä toisen tunteisiin, toisen oloihin
ja siten oppia antamaan, huomatessaan toisessa pienimmänkin pyytävän
kädenkurkotuksen. Sonja, jonka aikaisempi elämä oli lapsipuolen osaa
katkerampi, oli nyt tehtävä onnelliseksi, maksoi mitä maksoi. Hänen
piti ainakin avioliitossaan säästyä pettymyksiltä.

Tätä ajatellen oli Martti järjestänyt elämänsä. Ja hän oli tehnyt sen
tuntien sen sekä oikeudekseen että velvollisuudekseen. Sonjan tähden
ensi sijassa. Mutta omaltakin kannaltaan katsoen. Hän oli näihin asti
elänyt kokonaan tuntematta naisen olemassaoloa elämässä. Äitiä ja Eiraa
hän ei voinut ottaa lukuun. Ja kun nainen vihdoinkin oli vallannut
itselleen sijan hänen elämässään, oli tietysti muutos sitä tuntuvampi.
Oli kuin jotain velaksi karttunutta olisi pitänyt korkoineen kuitata.
Sisäisissä, psyykillisissäkin kokemuksissa. Hänen siihenastinen,
yksipuolinen kehityksensä kostautui tavallaan nyt. Hän tunsi olevansa
mies, joka kauan nukuttuaan heräsi näkemään naisen rinnallaan ja --
joutui herättäjänsä valtaan.

Mutta vaikka tällainen olikin aluksi luonnollista, oli se sittenkin
voitettava kanta. Aviokumppanin onnelliseksi tekeminen -- niin
velvoittava puoli elämästä kuin se olikin -- ei sittenkään saanut
jäädä muun kaiken nieleväksi päämääräksi. Sonjakin käsittäisi tietysti
vähitellen tämän. Naimisissaolon ensi aika oli heille, kuten muillekin,
tietysti jonkinlaista koeaikaa. Kun he oikein olivat oppineet tuntemaan
toisiaan, eivät he enää sanoin tarvitsisi kuiskailla rakkaudestaan.
Koko elämä ja olemassaolo puhuisi silloin siitä. Sanoja ei silloin
tarvittaisi, sillä he ymmärtäisivät vaikenemisen ylhäistä kieltä --
kaikkien syvien ja voimakkaiden tunteiden ainoata tosi arvokasta
tulkitsijaa. Heidän ei tarvitsisi tehdä mitään erikoista toinen
toisilleen iloksi. Heidän pelkkä olemassaolonsa olisi toisen paras
ilo. Eikä se ilo olisi sisäänpäin, heidän keskinäiseen suhteeseensa
takertuvaa, vaan se olisi elämään kohdistuvan toiminnan raikkaana
voimalähteenä. Ja kun kukin onnellisena uurastaisi työssään, tuntisi
hän, miten eri tehtävien suoritukseenkin punoutui -- ehkä tosin ei
harkittuna -- iloinen, kumppaniin kohdistuva ajatus: sinä, sinä
olemassaolollasi annoit minulle voimaa, sinä teit minut kykeneväksi
tähänkin.

Martti joudutti entistä enemmän askeleitaan. Pelkkä tällaisten olojen
kuvittelu tuntui lisäävän hänen voimaansa.

Kääntyessään kadunkulmauksesta näki Martti koulurakennuksen häämöttävän
esiin. Se vei hänen ajatuksensa takaisin oppilaisiin. Heihinkin nähden
oli tämä ensi vuosi ollut yrittelyä ja alkuunpyrkimistä. Vaikka hän ei
ollut päässyt minkäänmoiseen erikoisen tuttavalliseen suhteeseen heihin
nähden, oli hän kuitenkin nyt kokolailla selvillä useimpien luonteesta
ja taipumuksista. Tuollaisen tuntemisen ja ymmärtämisen pohjalle oli
opettajan vaikutus ehdottomasti perustettava. Olihan hän siis alulla
myöskin tässä suhteessa.

Hän kääntyi ripeästi koulun pihalle ja nousi vahtimestarin asuntoon
johtavan oven kautta koulun toiseen kerrokseen. Kulkiessaan muutamien
vaatenaulakkojen ohi hän huomasi, että jollain luokalla oli tunti. Se
oli tietysti syystä tai toisesta siirtynyt näin iltaan.

Hän käväisi opettajasuojassa, haki sieltä esille muutamia papereita ja
meni sitten kirjastohuoneeseen. Selailtuaan siellä paria teosta hän
aikoi lähteä, kiersi sähkövalon sammuksiin ja läheni ovea, mutta tunsi
samassa niin ankaraa päänhuimausta, että hänen kiireimmän kautta oli
painuttava läheiselle tuolille.

Huimausta seurasi meritautia muistuttava pahoinvointi. Martti etsi
pimeässä hapuillen lähellä olevaa sohvaa ja painui siihen pitkäkseen.

Hyvä oli kun tämä ei tavannut kotona. Sonja olisi voinut säikähtää.
Eikä tämä nyt ollut tämän vaarallisempaa. Oli kai tullut liikaa
valvotuksi. Kun hän nyt vain oli hiljaa hetken, menisi pahoinvointi ohi.

Kello käytävässä kuului samassa lyövän ja oppilaita alkoi lappautua
luokasta käytävään. Toiset juosta tömistivät pitkin harppauksin alas
portaita. Opettajan tasaiset askeleet erottautuivat selvästi muista
hänen poistuessaan käytävästä ja kiertäessään portaita alas pihalle.
Muutamat pojat olivat kai jääneet toisista jäljelle, koska he kuuluivat
puhelevan kovaäänisesti ja huolettomasti kuin varmoina siitä, ettei
kukaan heitä kuullut.

-- Katsokaahan, näin se Kössi pistää kepin selkänsä taakse, kuului joku
sanovan. -- Ja näin se siivoo kynsiään, jatkoi siihen toinen. -- Sitten
työnnetään sama tikku suuhun sielläkin tekemään suursiivousta.

Pojat nauroivat täyttä kurkkua. -- Entä Iisakki, joka lohduttautui
äitinsä jälkeen, kuului taas. -- Niin Iisakki toi lohduttajansa
vieraalta maalta, jatkettiin toisaalta, jonka jälkeen taas naurettiin.

Martti tunsi polttavan punan nousevan kasvoilleen. Hän yritti pystyyn,
ei tahtonut maata täällä pimeässä huoneessa salakuuntelijana. Mutta
samassa huimaisi taas pahasti ja ennenkuin hän ennätti yrittää
uudelleen kuuli hän jonkun sanovan: Oletteko nähneet minkälaiset silmät
sillä hänen Repekallaan on? Ihan viheriänharmaat kissansilmät, mutta
muuten nätti kuin mikäkin herranterttu, kullan nuppu.

-- Ilmankos onkin Iisakki kilkissä! -- Koko joukko rähähti uudelleen
nauruun.

Martti painautui kiireisesti takaisin pitkälleen. Hänen ainoa
pelastuksensa oli nyt hiljaapysymisessä. Muuten pojat ymmärtäisivät,
että hän oli kuullut kaikki. -- Oletteko pojat nähneet, miten he tuolla
kadunkulmauksessa tapaavat, kysäisi taas muuan. -- Näin, näin pistetään
kättä, suut ovat pusunantoasennossa ja silmä ottaa syliin -- kun näet
ei muu passaa kadunkulmassa, täydensi toinen.

-- Pois pojat ilvehtimästä, kuului vahtimestari komentavan.

Kiviportaat kaiuttivat poikien jalkojen töminän moninkertaiseksi
vahvennettuna Martin korviin. Vahtimestari kuului sammuttavan
sähkövalot ja pian oli Martti yksin pimeässä koulurakennuksessa.

Hän makasi hyvän aikaa aivan liikahtamatta, oikeastaan myöskin
ajattelematta. Tuntui vain siltä kuin joku olisi kolhaissut häntä
takaraivoon ajatuksia sekoittavalla voimalla.

Ensimmäinen harkittu ajatus koski poislähtöä. Se oli suoritettava
kenenkään sitä huomaamatta. Vahtimestarikin oli ehkä kuullut poikien
puheen -- ainakin osan siitä -- ja oli kukaties nauranut sille, että
tuollaiset viikarit noin osasivat ivata.

Martti huokasi helpotuksesta, kun hän viimein yhtymättä kehenkään oli
päässyt kadulle. Mutta samalla tuntui painostavan pahalta. Hänen täytyi
ajatella koiraa, joka häntä koipien välissä luikkii tiehensä.

Tämä nöyryyttävä nolatun tunne nostatti kuitenkin toisen vastakkaisen:
suuttumuksen. Senkin pojannaskalit, olivat mitäkin miehiä mielestään ja
uskoivat ehkä ymmärtävänsä miehen tunteita, vaikkeivät edes tunteneet
aakkosia elämän valmistavassa koulussa! Mutta silloinhan sitä vasta
pystyikin arvostelemaan, kun ei itse vielä ymmärtänyt mitään. Pieninkin
miehenvesa osasi tietysti opettaa vanhuksia.

Martti hymähti itsekseen, ja nauru vaikutti virkistävästi. Pahempaakin
olisi voinut saada kuullakseen. Eikähän tässä ollut varsinaista
ilkeämielisyyttä. Ehkä se sattui niin pahasti vain siksi, että osui
arkaan kohtaan.

Martti oikaisihe ja koetti jouduttaa askeleitaan, vaikka pää yhä tuntui
omituisen ontolta ja liikettä sietämättömältä.

Oikeastaan pojat olivat olleet oikeassa. Hän oli jo kauan tuntenut
antautuvansa liiaksi sekä omille että Sonjan tunteille. Hänen työnsä ja
hänen oma arvonantonsa kärsi siitä. Sellainen ei ajan pitkään sopinut
miehelle. Siinä oli muutos saatava aikaan mitä pikemmin sitä parempi
-- huolimatta siitä, että nykytilanne ja Sonjan äärimmäisyyteen asti
herkistynyt mielentila teki käänteen erityisen vaikeaksi.

Vihaisenkimakka junavihellys tunki samassa Martin korvaan. Juna syöksyi
jymisten Töölön rautatievallille viskaten pilven likaista sauhua
rantapolkua kulkeviin jalkamiehiin.

Tuo vihainen vihellys tuntui Martista terävältä kutsulta
todellisuuteen. Ja hän tervehti sitä ilolla.

Töölönlahden illan hämyssä välkkyvä tumma pinta, johon lahtea kaarena
kiertävien rakennusten tuikkivat tulet heijastuivat oli kuin tunteiden
ja tunnelmien hämäräperäinen maailma. Siitä oli päästävä päivän
kirkkaaseen valoon. Hän oli jo liian kauan nauttinut tunnelmatäysistä
hämyhetkistä. Sekä puustavillisessa että kuvaannollisessa mielessä.

Sonja oli ottanut tavakseen hämärissä soittaa ja laulaa. Ja hän oli
tästä nauttinut suurestikin. Mutta joskus hänet silloinkin äkkiä oli
vallannut tuskallinen tunne siitä, että tämäkin on niitä salaperäisiä
voimia, jotka pitävät häntä kuin ylipääsemättömän tenhopiirin
sisäpuolella. Kerran hän tällaisen tunteen vallassa ryntäsi pystyyn.
Teki mieli kiskaista Sonjan kädet koskettimilta ja vaatia häntä
tilille siitä mitä hän soitti. Eikö hänen säveleensä olleetkin kaikuja
Venus-vuorelta, sen jumalattaren piirissään pidättävistä rukouksista?
Eivätkö ne olleet Deliilan miehen mieltä uneen uuvuttava tenholaulu?

Nämä sisimpänsä tuskaiset kysymykset hän silloin sai alaspainetuksi,
niin ettei Sonja aavistanut niistä mitään. Mutta toisen kerran ne
puhkesivat sanoiksi. Ja voi sitä pohjatonta tuskaa minkä ne Sonjassa
synnyttivät! Hänestäkö paha lähti? Hän, joka tahtoi olla sielun siipenä
ja sisäisenä nousuvoimana, hänkö olikin alaspainamassa? Parashan hänen
silloin oli kuolla. Tai jos ei kuolema tulollaan armahtaisi, tahtoi hän
lähteä maailmalle yksin ja orpona, niinkuin hän tänne oli syntynytkin.

Heidän välilleen jäi tämän jälkeen pitkiksi ajoiksi jotain särölle
mennyttä. Sen illan tuska saattoi vieläkin milloin tahansa tuntua
Martin sisimmässä niin raskaan raskaana. Sillä hänessä ja hänen
tunteissaanhan vika oli ollut. Ja kuitenkin hän, voimakas mies, oli
työntänyt oman heikkoutensa syyt toisen, heikomman kannettaviksi.

Tätä Martin itsesyytösten tuskaa lisäsi tietoisuus siitä, että Sonja
kärsi. Yhteinen tuska ajoi heidät toistensa syliin. Epäilykset, pelko,
itsesyytökset ja ristiriidat upotettiin uudelleen suuren tunteen
pohjattomiin syvyyksiin.

Ja sittenkin tuntui heidän suhteessaan tuota särölle mennyttä. Sonja
lakkasi sen illan jälkeen pitkäksi aikaa soittamasta ja laulamasta.
Hän rupesi sen sijaan taas maalailemaan, jota hän ei ollut tehnyt
sittenkuin Dresdenissä. Hän tahtoi maalata Martin tämän työhuoneessa
pää käden varaan vaipuneena ja katse kiintyneenä takassa loimuaviin
liekkeihin.

Sonja antautui työlleen tavanmukaisella intohimoisella kiihkeydellään.
Hän tahtoi kerran luoda jotain oikein kelvollista, jotain, missä joka
siveltimenpiirto huokuisi henkeä ja elämää. Rakkaus oli hedelmöittävä
hänen taipumuksiaan. Hän voisi ehkä nyt tulla siksi, miksi hän ennen
oli aikonut -- todelliseksi taiteilijaksi. Mutta nyt hän ei enää
tahtonut olla sellainen koko maailmalle, vaan sille yhdelle ainoalle
vain, jota hän rakasti.

Ne hetket, jotka he yhdessä viettivät Sonjan maalaillessa, eivät
muodostuneet toisenlaiseksi kuin hämyhetket soittokoneen ääressä. Nekin
vain vahvensivat sitä tenhopiiriä, josta ylipääsy todellisuuteen ja sen
vaatimuksiin tuntui niin mahdottomalta.

Ja kaikki, kaikkihan oli muodostunut tällaiseksi, yksin yhteinen
kirkkoon-menokin.

Eräs kerta johtui erityisesti Martin mieleen. Hän tunsi silloin, kuten
useinkin, pohjattoman syvää, hätääntyneen avun tarvetta. Ja jo pelkkä
kirkkoon-tulo teki hänelle hyvää. Hän oli siinä äitiinsä. Äiti oli aina
ollut kuin kotonaan kirkossa. Jo tuo iäisen totuuden julistukselle
pyhitetty temppeli tuntui -- riippumatta muusta -- tekevän hyvää
isoovalle ja janoovalle ihmissydämelle. Korkealle kaartuvan katon alla
tuntui pyhäinen rauha aina asustavan. Ja se se kohta ensimmäiseksi otti
kuin avosylin vastaan.

Martti tunsi täällä saavansa hengittää iäisyyden puhtaassa
ilmapiirissä, täällä väsyneenä matkalaisena lepäävänsä lähellä isän
sydäntä. Hän kuunteli saarnaa nälkäisin mielin.

Huolimatta siitä, mitä hän kirkossa käydessään aina sai jo vain siellä
olonsa kautta, hän arvosteli tavallisesti kuulemaansa ankarastikin.
Ja nyt kun hän Sonjallekin tahtoi parasta, tulivat he yleensä todella
kuulleeksi vain hyvää. Ja julistettuun totuuteen vastasi Martti sydämen
hartaalla rukouksella, että tuo totuus tulisi hedelmää kantavaksi hänen
omassa jokapäiväisessä elämässään, tulisi voimaksi ja elämäksi heidän
kodissaan.

Mutta kun he sitten yhdessä astuivat kirkosta kotiinpäin, puhkesi
Sonja kiihkeästi puhumaan saarnasta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi
aina toitoteltiin kaikenlaisista tämän maailman epäjumalista,
kunnian, tavaran ja toisten ihmisten liiallisesta rakastamisesta.
Miksi ei kaikki keskitetty siihen ainoaan epäjumalaan omaan "minään",
jota palveltiin niin hartaasti kristillisissä kuten maallisissakin
piireissä. Eihän sillä väliä, millä tavoin ihminen etsi omaansa,
tapahtuiko se maallisella vai hengellisellä tavalla. Oman minän
palvonta oli kai epäjumalanpalvelusta, tapahtuipa se muodossa tai
toisessa.

Heidän välilleen syntyi tästä pitempikin keskustelu. Ja sen
lopputuloksena oli, että Martin täytyi myöntää Sonjan olleen oikeassa.
Nyt kuten ennenkin hän oli tähdännyt katseensa syvälle kysymyksen
ytimeen. Rakkaus, rakkaus oli Jumalasta ja vain itseänsä rakastaminen
oli syntiä.

Kirkossa Martti oli tuntenut otteen kädestä, joka ojentui vajoavalle
Pietarille. Myöhemmin hän ensi sijassa tunsi, kuinka paljon häntä
syvällisempi, voimakkaampi ja parempi Sonja oli. Hänen täytyi
syyttää itseään niin paljosta -- itsekkäisyyteenkin nähden. Hänen
ponnistuksissaan saada olot toiselle kannalle oli ehkä myöskin
itsekkäisyyttä. Hänen täytyi odottaa ja olla alallaan, kunnes kaikki
itsestään korjautuisi.

Niin, tällaista _oli_ ollut -- yksin kirkossakäyntikin. Mutta nyt, nyt
kun hänen omien oppilaittensa arvostelu oli ollut terävän terveellinen
vihellys hänelle, nyt piti asiaintilan muuttua.

Hän avasi päättäväisesti kotinsa pihaan johtavan portin. Eletty oli
elettyä. Mennyttä päivää ei anneta takaisin, mutta sen kokemukset
siirtyivät tienviittana edessäpäin olevaan aikaan.

Hän avasi rivakasti etehisen oven. Sisällä oli pimeää ja hiljaista. Hän
kiersi sähkövalon palamaan ensin etehisessä, sitten huoneessa, jonne
hän astui. Sonjaa ei näkynyt missään.

Hän raotti makuuhuoneen ovea. Sielläkin oli pimeätä, mutta hän saattoi
sittenkin erottaa Sonjan makaamassa vuoteella.

-- Hyvää iltaa Sonja! -- Sonja ei vastannut, mutta hän nousi hitaasti
ja kun Martti veti hänet lähemmäksi, näki hän Sonjan itkeneen? -- Mikä
nyt pikku eukollani, tiedusteli hän leikkisästi.

Sonja vetäytyi hermostuneesti syrjään. -- Sinun on hyvä laskea leikkiä.
Tietäisit missä tuskassa minä olen ollut, kun viivyit kaiken iltaa?
Oletko ehkä ollut kylässä? -- Ääni oli täynnä epäluuloa.

Marttia alkoi harmittaa, teki mieli sanoa, että entäs jos kerran
olisinkin ollut. Mutta hän ajatteli Sonjan nykyistä tilaa ja selitti
yksinkertaisesti tulevansa suoraan koulusta. Siellä oli tullut
viivytyksi, kun hän ei voinut oikein hyvin.

-- Sinä rakas, rakas, voitko sinä huonosti? -- Sonja kietaisee kätensä
hänen kaulaansa, suutelee, painaa päänsä hänen olalleen ja kuiskaa. --
Ja niinkuin sinä lähdit -- melkein ilman hyvästiä. Entä jos et olisi
palannut. Etkö nyt ole katunut?

-- Katunut? -- Martti siirtää Sonjan kappaleen loitommaksi itsestään ja
katsoo hymyillen häneen. Katunut? Mitä katumista siinä oli?

Sonja suuttuu ja kysyy, miksi Martti laskee leikkiä.

-- Siksi, että minä en ymmärrä mitä minun nyt pitäisi pyytää anteeksi.
Sonja, minä olen todella katunut, mutta jotain aivan muuta, josta
toiste tahdon puhua.

Mutta Sonja kiihtyy kiihtymistään. Hän itkee ja puhuu niistä
hyvästeistä, jotka olisivat voineet jäädä sanomatta ikipäiviksi.

-- Sonja, sinun täytyy tulla järkiisi, sanoo Martti kärsimättömästi.
-- Suoraan sanoen olen katunut sitä, että näin kauan olen syrjäyttänyt
muut velvollisuuteni elääkseni kokonaan rakkaudellemme. Se on
tehnyt meidän elämämme ohjelman kieroksi. Toisilleen eläminen on
itsekkäisyyttä sekin, olkoonpa se sitä kaikkein hienoimmassa --
ja siksi ehkä myöskin kaikkein vaarallisimmassa muodossa. Työ ja
velvollisuus ovat aina asetettavat etualalle.

Hän ojentaa kätensä koettaen hellästi vetää Sonjan puoleensa. Mutta
Sonja ei liikahda. Hän seisoo kuin kivettynyt eteensä tuijottaen.

-- Sonja-kulta, älä nyt ole lapsellinen, yrittää Martti uudelleen.
Mutta kun Sonja yhä seisoo liikahtamatta, kääntyy Martti ja menee
työhuoneeseensa. Siellä hän asettuu vihkoja korjaamaan. Ja Sonja
viskautuu vuoteelle tärisyttävän itkun vallassa.

Martti kuulee hänen nyyhkytyksensä ja hänen on vaikea pitää
ajatuksiaan koossa. Hän koettaa kuitenkin. Mutta kun Sonjan itku ei
ota asettuakseen, tulee hän levottomaksi Sonjan terveyden tähden,
nousee, menee makuuhuoneeseen ja kumartuu Sonjan puoleen. Mutta silloin
laukeavat Sonjan kielensiteet.

-- Tulitko sinä todellakin kotiin sanoaksesi vaimollesi, että liian
paljon olet ajatellut häntä, tehnyt liian paljon hänen hyväkseen? Sekö
on sitä itseään unohtavaa mieltä, jota sanot rukoilleesi itsellesi
ja jota mieheltä vaaditaan, kun häntä neuvotaan rakastamaan vaimoaan
niinkuin Kristus seurakuntaa!

-- Sonja, älä käytä sellaisia sanoja! Ajattele ja malta mielesi!

Mutta Sonja ei kuuntele. -- Tällaista sinä puhut kahdeksan kuukautta
häittemme jälkeen. Niin pian sinä olet väsynyt minusta huolehtimiseen!
Tarvitset enemmän aikaa itsellesi ja töillesi! Ja sen sinä sanot
minulle, vaikka tiedät mikä minua odottaa, tiedät, että olen valmis
uhraamaan itseni, henkeni tehdäkseni sinut rikkaaksi ja onnelliseksi.

Sonja painaa päänsä takaisin vuoteelle. Sanat ovat tulvineet hänen
huuliltaan kuin paisumistaan paisuva tulvavesi, joka voimansa
häikäilemättömyydessä viskaa kaiken tieltään. Nyt puistattavat
peloittavan rajut nyyhkytykset häntä uudelleen. Martti seisoo hetken
hievahtamatta kuin olisi salama häneen iskenyt. Sitten kääntyvät hänen
ajatuksensa niille tutuksi tulleeseen itsesyytösten uomaan. Hän oli
taaskin ollut kova ja kömpelö esiintymisessään. Sitä mikä oli oikein
hän oli tavoitellut, mutta hän oli kajonnut asiaan sopimattomalla
ajalla ja tavalla. Hän ei ollut käsittänyt naisen herkkää sieluntilaa
eikä mitä nykyinen tilanne Sonjaan nähden vaati.

Oman mahdottomuutensa tunnossa hän kumartuu Sonjan puoleen kuiskaten
hänelle anteeksipyyntöjä ja helliä sanoja sekä pyhästi luvaten
itselleen kaikesta huolimatta entistä enemmän ajatella omaa armastaan
ja sitä orastavaa elämää, jonka syttymistä he kumpikin rakkauden
suurella, ilon ja pelonvaiheisella odotuksella ajattelevat.

Anteeksiannon ja rakkauden vaipalla peitettiin viimein illan kaikki
ristiriitaiset kokemukset. Mutta yöllä täytyi Martin nousta soittamaan
sekä Sonjan eräälle tuttavalle sairaanhoitajalle että lääkärille.
Ja vaikka sairaanhoitaja tulikin taloon, jäi suurin osa sairaan
rauhoittamisesta Martille.

Kun hän viimein pääsi paneutumaan takaisin vuoteelleen, ei hän enää
saanut unta silmiinsä. Häntä valvotti huoli Sonjan puolesta. Ja kun
ajatukset siltä kohdalta viimein helpottivat, näki hän taaskin itsensä
sidottuna Simsonina, joka vain lepäili naisen polvella.

Mutta eihän tuo nainen kuitenkaan ollut Delila, vaan suuri-,
rikassieluinen ja puhdasmielinen olento, joka varmaan vielä voisi
nostaa maata ja maasta olevaa miestä. --



Odotettua odottamassa oli kaksi nimiehdotusta ja joukko pieniä,
pehmeitä vaatekappaleita, valkeita, ruusunpunaisia ja taivaan sinisiä,
pitsitettyjä, kudottuja, neulottuja ja ommeltuja. Maire Sonja
Tuulikki jäi tulematta, Niilo Ensio tuli ja otti sekä nimen että
odottamassa olevan osansa omakseen. Sonja oli onnellinen ja ylpeä
kuin kuningatar. Marttikin oli suuren, ihmeellisen onnen valtaama,
mutta samalla niin tapahtumasta järkytetty, että kesti kauan ennenkuin
hän pääsi jonkinlaiseen sisäiseen tasapainoon. Hän itki kuin lapsi
pojan synnyttyä. Eikä vain silloin. Alussa hän kohta kun vain näki
lapsen joutui voimakkaan liikutuksen valtaan. Hänestä tuntui siltä
kuin hän ei koskaan voisi helliä ja palvella Sonjaa niinkuin pitäisi
kaiken sen tähden, mitä hän oli antanut ja kärsinyt. Hänestä hänen oma
suhteensa lapseen kävi miltei etäiseksi vain siksi, että hänen osakseen
oli jäänyt iloita ja ottaa vastaan Sonjan uhratessa ja kärsiessä.
Ja kuitenkin Martti tunsi järkyttävän voimakkaasti miten läheinen
hänelle itselleenkin tuo pieni, pehmeissä peitteissään ynähtelevä
lapsi oli. Voimakkaat, ennen aavistamattomat tunteet vavahuttivat
hänen sisintään hänen kumartuessaan katselemaan nukkuvaa lastaan. Hän
oli isä, Hän katseli osaa omasta olemuksestaan, lasta, jonka tulevan
elämän mahdollisuudet kangastivat yhtä rajattoman etäällä ja yhtä
tutkimattomina kuin rannaton ulappa aamu-usvan peitossa.

Syrjälästä -- siitä etäällä olevasta saaristoiaiskodista, jossa Martti
ja Sonja olivat viettäneet avioliittonsa ensi viikot, he nytkin olivat
vuokranneet itselleen kesäasunnon. Ja Martti ikävöi sinne tällä
kerralla entistä enemmän. Vasta maalaiskodissa, niittyjen, peltojen ja
metsien ympäröimänä hän tunsi olevansa oikein kotonaan. Lisäksi hänellä
nyt oli se tunne, että poika niin pian kuin suinkin oli saatettava
kosketukseen maalaiselämän kanssa, jotta hän jo pienestä pitäen pääsisi
juurtumaan siihen ympäristöön, jossa hän kerran yksinkertaisen, mutta
samalla ympäristöään kohottavan elämäntapansa kautta toteuttaisi kaiken
sen, mikä kauniina ja suurena kangasti Martin omassa sisimmässä, mutta
joka kai suureksi osaksi jäisi häneltä toteuttamatta.

Sonjakin puolestaan ikävöi takaisin ensi onnensa tyyssijoille. Hänestä
tuntui kuin hän siellä saisi haudatuksi kaiken sen, mitä hän kuluneen
talven tapahtumista olisi tahtonut saada poispyyhkäistyksi. Ja samalla
hän jo etukäteen iloitsi siitä huomiosta ja ihailusta, jota Niilo Ensio
saisi osakseen.

Koko talon väki olikin portailla vastaanottamassa, kun Sonja ja Martti
saapuivat. Sonja astui ensimmäisenä rattailta, kävi onnenylpeä hymy
huulillaan jokaista kädestä pitäen tervehtimään ja kiiruhti sitten
huoneeseen, jonne Martti oli kantanut pojan ja jonne vastaanottajatkin
joukolla kerääntyivät katselemaan ja kehumaan.

-- Onpa se riski poika ja niin pitkä tukkakin, ihasteli emäntä
pyyhkäisten silmäkulmiaan esiliinannurkkaan. -- Ja ihan kuin äitinsä
kuva!

-- Ymmärsipäs kenen näköiseksi oli edullisinta ruveta, jatkoi siihen
Martti iloisesti.

Emäntä rupesi suosittelemaan kahdeksatta käyvää Miina-tyttöään
lapselle soudattajaksi. Mutta Sonja selitti, että hänen poikaansa
ei soudatetakaan. Kopassa hän saa nukkua aluksi ja sitten pannaan
vaunuihin.

-- Ei se meidän Miinamme näy pääsevän lasta hoitamaan, ei vaikka,
päivitteli isäntä. Pojat ovat kaikki jo vääntyneet pitkiksi
huiskaleiksi ja Miina täyttää kahdeksan Mikon-päivänä. Minä sitä olen
jo monesti sanonut meidän mammalle, että pitäisi hänelle hommata
kätkyessä kiikutettavaa. Mutta eihän se mamma ota kuuleviin korviinsa.

-- Eihän yksi ihminen joka kohtaan jouda, viskasi emäntä ovelta
tulemaan. Hän oli jo lähdössä valmiiksi keitetyn kahvin hakuun.

Kahvinkin aikana koski puhe enimmäkseen Niilo Ensiota. Vaikka hän
syntymästään asti oli käyttänyt häntä odottanutta nimeä, ei häntä vielä
ollut kastettu. Se juhla oli päätetty viettää vasta Syrjälässä. Eikä
se nytkään aivan pian voinut tulla kysymykseen. Niilo Ension täytyi
odottaa tulossa olevaa kummiaan. Naiskummit olivat kyllä puolestaan
valmiit. Täti Alfelt, joka oli matkustanut Schweitsiin, oli päätetty
vain merkitä kummiksi -- koska Sonja sitä tahtoi -- ja Eira puolestaan
oli luvannut tulla milloin vain kutsuttiin. Mutta Väinö Eerolaa
odotettiin. Hän oli saanut toimen Helsingissä ja oli muuttohommissa.
Kun hän ei ollut ollut häissäkään, ei Martti tahtonut viettää poikansa
ristiäisiä ilman tätä ainoata, hänelle todella läheistä ystävää.

Viimein odotettu päivä kuitenkin valkeni. Martti heräsi sinä aamuna
tavallista aikaisemmin. Hän tapaili hetken aikaa unta, mutta kun
sitä ei tuntunut tulevan, hän nousi ja pukeutui hiljaa. Nähdessään
auringonsäteitten yrittävän Sonjan vuoteelle veti hän ikkunaverhot
paremmin suojaksi. Sitten hän hääti pois pari kärpästä, jotka olivat
lähteneet huviretkelle Niilo Ension pitsireunaiselle päänalukselle
ja korjasi lopuksi hyönteissuojaksi hankittua harsoa niin, etteivät
mitkään rauhanhäiritsijät enää pääsisi poikaa hätyyttämään. Sitten hän
hiljaa ja varpaisillaan hiipi huoneesta.

Oli hiljainen kasterunsas sunnuntai-aamu. Ruohikko kimalteli aamuisen
auringon valossa ja ilma oli raittiutta täynnä. Martti kääntyi
takapihan viereisestä veräjästä seuraamaan pellon piennarta, poikkesi
sitten sekametsää kasvavaan hevoshakaan ja siitä aholle, jonka
ylälaitaa rajoitti kuiva, päiväpaisteinen rinne. Noustuaan harjanteelle
paneutui hän pitkäkseen, levitti käsivartensakin päivän paahtamalle
tantereelle ja jäi siihen hiljaisessa hartaudessa syventyneenä häntä
ympäröivän luonnon ja oman sisimpänsä pyhäiseen juhlahetkeen.

Hänen yläpuolellaan kaareutui kesäisen kirkas sinitaivas, jonka
laelle siellä täällä untuvainen pilvenhattara hiljalleen purjehti.
Taivaan rannalla näkyi siintävä ulappa. Se lepäili toisin hetkin
kirkkaana, etäältä katsoen aivan pintaansa väräyttämättä, toisin
hetkin se alkoi kimmeltää ja väreillä kuin säteillen olemassaolon
suurta, ihmeellistä iloa. Lauha, kesäinen ilma oli tuoksun täyttämä ja
tuntui joka henkäyksellään hyväilevän. Kukkainen rinnekin hyväili --
väriensä runsaudella. Toisin paikoin oli apilaita niin tiheässä, että
nurmi siltä kohdalta näytti aivan sinipunertavalta. Toisessa paikassa
antoivat suolaheinät kokonaisuudelle tiilenvärisen vivahduksen.
Kissankellot, päivän kakkarat, valkeat kuminankukat ja läheisen ojan
varrelle asettunut, komea ryhmä muita ylemmäksi yrittäviä horsmia
lisäsivät kaikki tätä iloista värituhlausta.

Martin täytyi hetkeksi kohoutua istumaan siten saadakseen selvemmän
yleiskuvan kaikesta. Minne hän katsoikin hiveli luonto kauneudellaan
hänen silmäänsä ja hänen sisintään. Pellon vilja lainehti tasaisesti
aamutuulen hengessä. Maa upeili kukkaisrunsauttaan ja helpeisissä
heinissä kimalteli aamukaste.

Martin kädet painuivat ristiin. "Maa on niin kaunis, kirkas Luojan
taivas, ihana sielujen toiviotie."

Kaksi kättä tarttui hänen omaansa: äidin ja Niilo Ension. Toisen
kosketus käänsi hänen katseensa menneisyyteen. Tänä hetkenä, jolloin
hän ehjemmin kuin koskaan tunsi olevansa onnesta rikas ihminen,
ajatteli hän häntä, jonka äidinsydän aina syvästi oli iloinnut kaikesta
hyvästä mikä tuli lapsen osaksi.

Kuinka onnellinen hän nyt olisi ollut! Ja ehkäpä hän olikin. Sillä kuka
tiesi, etteivätkö rajan yli siirtyneet jatkuvasti voineet seurata tänne
jääneiden kohtaloa.

Martti rupesi menneisyydestä poimimaan esille ilonaiheen toisensa
jälkeen. Hän keräsi muistonsa kokoon kuin aarteita helmaansa kokoava
lapsi ja sanoi sitten äidille: Katso näin paljon sinä annoit minulle!
Sinä autoit minua, arkamielistä raukkaa niin, että nyt olen onnellinen
mies.

Hänen sielunsa syvyyksistä kohosi harras kiitos siitä mikä oli mennyt.
Mutta samalla siirtyi katse tulevaisuuteen. Niilo Ensio pakotti sen
sinne. Ja tuntui kuin äitikin olisi viitannut eteenpäin. Hänhän aina
ensimmäisenä oli ollut poikaansa karaisemassa, kannustamassa eteenpäin
ja muistuttamassa elämän velvoituksista. Nytkin tuntui siltä kuin hän
olisi laskenut siunaavan kätensä Martin päälaelle, siunannut häntä tänä
hänen elämänsä suurena juhlapäivänä ja hänen kauttaan hänen poikaansa.

Ja taas Martti puheli äidille. -- Äiti, minä sain elämäsi koko runsaan
siunauksen, minulla on paljous ihania, auttavia muistoja. Mutta pikku
pojallani ei ole niitä. Hän ei koskaan saanut katsella rakastaviin
silmiisi. Anna hänelle korvaukseksi moninkertainen siunauksesi! Ja
jos henkesi oleilee läheisyydessämme, ole auttamassa pikku poikaani
niinkuin sinä autoit minua!

Martti painui uudelleen pitkäkseen rinteelle vanhan vaahteran
varjostamalle mättäälle. Hänen ajatuksensa pysähtyivät Sonjaan. Paljon
hänkin äitinä voisi antaa, sellainen rikashenkinen kun oli. Mutta hän
oli niin toisenlainen kuin äiti, että äidinkin antimet olisivat olleet
pojalle tarpeen.

Lämmin tunne läikähti läpi Martin koko olemuksen. Hän tuli ajatelleeksi
Niilo Ension tulevaisuutta. Kun vierähtäisi aikaa vähäisen, olisi Niilo
Ensiokin elämää varten valmistuva koulupoika, joka yks kaks olisi
valmis lähtemään ulos elämään suorittamaan hänelle kuuluvan osan työstä
yhteishyväksi.

Tämä ajatus toi äkkiä Martin nykyiset oppilaat hänen eteensä
toisenlaisina kuin hän tähän saakka oli heitä ajatellut. Näihin asti
he olivat olleet hänelle ensi sijassa nuorisojoukko, jota hän tahtoi
innostaa hänelle itselleen suuriksi ja pyhiksi käyneiden ihanteiden
toteuttajiksi. Nyt hän näki heissä poikia, joiden syntymästä oli
iloittu ja kärsitty ja joiden tulevaisuuteen isän ja äidin tunteet
kaikkein herkimpinä kohdistuivat.

Hän hämmästyi tuntiessaan miten läheiseksi kaikki hänen oppilaansa
tämän kautta kävivät hänelle. Tähän asti hän vain oli nähnyt joukon ja
joukon kautta suoritettavan työn. Nyt hän näki heidät yksilöinä, joihin
kätkeytyivät ihmiselämän arvaamattoman suuret mahdollisuudet.

Hänen täytyi ehdottomasti ajatella sanoja: "Hän on antanut koko
ihmiskunnan lähteä yhdestä ainoasta ihmisestä". Hän tunsi tällä
hetkellä ihmeellistä yhteenkuuluvaisuutta ei ainoastaan kansansa
ja jokaisen sen jäsenen, vaan koko suuren ihmiskunnankin kanssa.
Hän tunsi, että puhe sisaruudesta ja veljeydestä ei ollut fraassi,
vaan että sillä oli syväsisältöinen todellisuuspohja. Ja pieni,
epämääräisesti ympärilleen hapuileva ja kysyvästi tuntemattomaan
maailmaan katseleva lapsi oli tehnyt tämän suuren totuuden hänelle
selväksi!

Hänen sisimpänsä täyttyi uudelleen valtavalla kiitollisuudella. Eikä
hän nyt ajatellut pieniä yksilökohtaisia kokemuksiaan. Hän kiitti
vain siitä, että hän pienenä renkaana oli mukana ihmiskunnan suuressa
perheessä ja että se elämä mikä hänelle oli suotu ja jonka juuret
olivat etäällä entispolvissa nyt pienen, viattoman lapsen kautta liitti
hänet tuntemattomien ja syntymättömien polvien elämään.

Hän kavahti äkkiä pystyyn. Tunteet aaltoilivat niin valtavan
voimakkaina hänen sisimmässään, ettei hän yksin voinut niitä kantaa.
Hänen täytyi päästä jakamaan niitä Sonjan kanssa.

Avatessaan huoneen oven hän aivan hätkähti. Kaikki oli mitä
kauneimmassa asussa. Sananjalat, suolaheinät, apilaat, kissankellot
ja päivänkakkarat kaunistivat taiteellisen aistikkaasti asetettuna
huonetta, jonka perimmäisessä sopessa Niilo Ensio nukkui.

Martin pysähtyessä kynnykselle kiiruhti Sonja ilosta säteilevänä häntä
vastaan. -- Voi, miten olet viipynyt! Olisin ikävöinyt, jollei olisi
ollut niin kova kiire.

-- Ja koko juhlivan luonnon olet tuonut tupaseemme, puheli Martti
hyväilevästi.

Sonja ei vastannut sanoin. Hän vain hymyili onnesta säteilevänä. Hän
tunsi Martin tukevan kädenkannatuksen, hän kuuli hänen sydämensä
läheisen sykinnän ja tunsi hänen huultensa lämpimän kosketuksen
otsallaan. -- Onnemme juhlanviettoon me viime kesänä tulimme tänne.
Täyteläisempi, ehjempi vielä on onnemme nyt, puheli hän hiljaa kuin
haltioituneena häntä hallitsevan tunteen suuruudesta.

Molempien katse pysähtyi samassa muutamiin suuriin kissankelloihin,
jotka Sonja oli asettanut Martin pöydälle heidän yhteisen, kohta häiden
jälkeen otetun valokuvansa viereen. Heistä molemmista nuo kellot
soittivat suurta juhlaa heidän omaan ja heidän poikansa rintaan.

Niilo Ension tyytymättömyys keskeytti juhlan tuntua. Martti asettui
huoneessa olevan harmoonion ääreen soittelemaan, ja Sonja rupesi
hoitamaan poikaa. Mutta sitä tehden hän lakkaamatta jutteli. Hän ei
voinut käsittää, että naimattomat saattoivat ensinkään tulla toimeen
elämässä. Onttoa, sisällyksetöntä, todellisen rikkaan elämän varjoa
vain oli olemassaolo ilman avioliittoa. Nyt kun hän itse oli kokenut
sen antamaa onnea, ymmärsi hän entisen elämänsä tyhjyyden.

-- Makeisia maistamaton ei niitä osaa ikävöidä eikä itkeä, arveli
soittokoneen äärestä Martti suu hienossa, joskin iloisessa hymyssä.

-- Mutta pitäisi ihmisen sisimmässään tuntea tällaista! Ja moni
tunteekin. Mutta eivät kaikki. Minä esimerkiksi niin ihmettelen Eiraa.
Lähteehän sorsanpoikakin veteen, vaikkei ole ennen siellä käynyt.

-- Ehkä emo tuuppaa niskasta, arvaili Martti. -- En ole tullut
tarkanneeksi. -- Hän väisti vaistomaisesti Eiran sekoittamista
puheeseen. Se tuntui vastenmieliseltä, hän ei itsekään voinut sanoa
miksi.

Sonja jatkoi siihen innokkaasti, että jos tuuppaamista oli tarvis, niin
kyllä hän puolestaan siitä huolehtisi. Pitihän toki olla sen verran
lähimmäisrakkautta.

Martti soitteli ja kuunteli. Aine ei innostanut häntä yhtä paljon kuin
Sonjaa, huolimatta siitä ilontunteesta, jota se hänessä vahvisti.
Nuo ylenpalttiset puheet avioliiton onnesta ja naimattomuuden
autiudesta todistivat ainakin, että Sonja nyt oli onnellinen. Ja
mieltäkiinnittävää oli tässäkin nähdä, mikä tulisielu Sonja oli.
Suurten sielujen tavoin hän tuntiessaan voimakkaasti kohta ajatteli
toimintaa. Hän ei ollut elämän uneksijoita, ei sellainen nahjusmainen
kuin Martti, jolla oli vaikka miten paljon toivomuksia ja aikeita,
jotka saattoivat aivan kuin polttaa sielua, silti johtamatta tekoon.

Martin herätti ajatuksista pienen laivan särösointuinen puhallus. Hän
karkasi kauhistuen pystyyn. Vieraat, vieraat! Ja hän kun oli luvannut
olla rannassa heitä vastaanottamassa!

Hän sieppasi lakkinsa, ryntäsi ulos pihalle ja siitä juoksujalkaa
rantaan päin. Tien puolivälissä hän tapasi tulijat. Pastori Kairi
ei kuitenkaan vielä ollut heidän matkassaan. Hän oli luvannut tulla
pyörällä. Sonja, joka ilosta loistavana ja silmää hivelevän kauniissa
puvussa ovella otti vastaan vieraansa, ehdotti siitä syystä, että
aluksi tehtäisiin kierros ympäristössä. "Perintöprinssi" vahvisti
itseään par'aikaa unella. Siitäkin syystä oli kävely sopiva.

Kävelyllä tulikin pastori vastaan. Hän oli nuori, laiha, korkeaotsainen
mies, joka oli ollut jonkun aikaa virkaatekevänä samassa
oppilaitoksessa missä Martti oli opettajana. Martti ei ollut häntä
sitovien perheolojen johdosta paljonkaan seurustellut pastorin kanssa,
sen verran kuitenkin, että hän oli tuntenut erityistä mielenkiintoa
mieheen. Hän oli siitä syystä iloinnut huomatessaan, että pastori kesän
aikana oli viransijaisena pitäjässä, jonne Syrjälä kuului ja että
pastori niinmuodoin voisi tulla Niilo Ension kasteentoimittajaksi.

Asetuttiin kahvipöytään "silmin ja suin nauttimaan emännän hyvistä
antimista", kuten Eerola kohteliaalla kumarruksella Sonjalle
huomautti. Puheltaessa käänsi Sonja keskustelun uudelleen aamulliseen
avioliittokysymykseen. Hän tahtoi väitteilleen tukea pastorilta, joka
tietysti oli sitä mieltä, että jokaisen piti mennä naimisiin. Sehän oli
Raamatun kanta. Ja vaikkei puhuttaisikaan Raamatusta -- mikä olikin
turhaa tällaisessa asiassa -- niin tunsihan sen kukin, että elämä yksin
ollen oli kuin valjua kuutamoa. Päivä, joka herätti elämää, loi lämpöä,
antoi tehtäviä ja mahdollisuuksia niiden täyttämiseen, se valkeni vasta
avioliitossa.

-- Joka väite osoittaa, että kihlatut ja vastanaineet ihmiset järkensä
puolesta ovat holhousta kaipaavassa tilassa, tuli tiukasti Eerolalta.

-- Kas juristia, juristia, pisteli hymysuin Martti koettaen kääntää
leikiksi.

-- Toiset pitävät enemmän kuutamosta kuin päivänpaisteesta, koetti
pastori samaan sävyyn huomauttaa.

Mutta Väinö Eerola pani tiukasti vastaan. Häntä harmitti aina, kun
ylenmäärin ylisteltiin naimisissaoloa -- etenkin jos miesväki teki sitä
naissukuun nähden. Sillä se kanta oli niin mainion mukava. Miehelle
naimisiinmeno tavallisesti sittenkin tuotti enemmän etua kuin naisille
ja siksihän sitä tietysti piti suositella suurimpana onnenlähteenä
koko naissuvulle. Ja lisäksi oli miehen itsetunnolle varsin mieluista
ajatella, että nainen kohosi täyteen elämänarvoonsa vasta miehisen
täydentäjänsä rinnalla.

Sonja herkisti korviaan. Hän muisti kuinka silmäänpistävän kohtelias
Eerola oli ollut hänelle Martin äidin hautajaisissa. Aina hän oli
asettunut ihan kuin sille kannalle, että he molemmat kuuluivat yhteen
-- Martin ja Eiran huolehtiessa niistä monista asioista, jotka silloin
kiinnittivät heidän ajatuksiaan. Ja nyt tuntui hänen sanoissaan
tuollainen ritarillinen, naista säälivä, naista yksilönä kunnioiva sävy.

-- Harva mies todella ajattelee noin vaatimattomasti, myönsi hän miltei
liikutettuna ja samalla tahtoen tunnustella maaperää.

-- Siksipä harva naimisissa oleva mies antaa tarpeeksi tunnustusta
naimattoman naisen työlle, jatkoi tähän pastori. -- Foerster muodostaa
tässä suhteessa kuitenkin poikkeuksen. Muuten, koska tässä aikaisemmin
vedottiin minuun Raamatun kannan tulkitsijana, niin täytyy minun
tunnustaa, että mielestäni Uusi Testamentti hyvinkin puolueettomasti
puhuu avioliiton sekä valo- että varjopuolista. Perhesuhteet
muodostuvat monesti sekä miehille että naisille tuntuvaksi siteeksi
työssä ulospäin. Toimeentulohuolet ja perhesurut voivat esimerkiksi
niin kuluttaa miestä, ettei häneltä riitä voimaa varsinaiseen
elämäntehtäväänsä. Mutta onhan toiselta puolen hyvä vaimo hänelle
todella tuntuva "apu" myöskin ulospäin suuntautuvassa työssä.

Eerola tarttui uudelleen tiukasti sanottuun. Hänestä nainen aina oli
tuntuva tekijä elämässä -- ei vain elämässä yleensä, vaan nimenomaan
miehen elämässä. Hän oli joko suuri, auttava ehjäksitekijä tai suuri
särkijä.

Ainoa, joka ei ensinkään ottanut osaa keskusteluun, oli Eira. Koko
keskustelu tympäisi häntä. Olihan ihan mieletöntä keskustella noin
yleensä siitä, oliko naimisiinmeno tai naimattomuus enin suositeltavaa.
Eikö se asia, jos mikä, ollut yksilöllisesti -- ei yleisen periaatteen
mukaan -- ratkaistava kysymys. Tuollainen ajatustenvaihto tuntui
naurettavalta ja -- loukkaavalta. Niinkuin sekin oli loukkaavaa, että
puhuttiin työstä ja viroista ihan kollektiivisesti, että onko se tai se
"naiselle" sopivaa? Ihan kuin nainen yksilönä, ihmisenä ei olisi siinä
merkinnyt mitään.

Niilo Ensio tahtoi myöskin saada sanansa kuuluviin. Keskustelu katkesi
siitä syystä. Sonja rupesi laittamaan poikaa juhla-asuun, ja Martti
kävi kokoamassa talon väkeä tilaisuuteen. Sitten toimitus alkoi.

Martti itse kantoi poikansa kastettavaksi, sillävälin kuin Sonja
onnellisen ylpeänä koko toimituksen aikana katseli isää ja poikaa.

Martin oli vaikea salata liikutustaan. Suuret kyyneleet vierähtivät
hänen poskiaan pitkin hänen esikoisensa valkoiselle juhlapuvulle. Eikä
hän niitä hävennyt.

-- Ota pyhä ristinmerkki sekä otsaas rintahas!

Martin kädet vavahtivat. Hän ei ennen koskaan niin selvään kuin nyt
ollut tullut ajatelleeksi, että vapahduksen ja surun symbooli oli sama.
Ja että tässä yhteenkuuluvaisuudessa oli syvä elämäntotuus.

Ja näillä erottamattomasti toisiinsa kuuluvilla merkeillä oli nyt hänen
poikansa merkitty.

Toimituksen jälkeen juotiin taas kahvia ja sitten syötiin yhteinen
päivällinen mitä hilpeimmän mielialan vallitessa. Marttikin tuli
leikkisäniloiseksi ja näytti nauttivan yhdessäolosta vieraittensa
kanssa. Oli kuin hän nyt vasta olisi tuntenut, että hän viime talven
kuluessa sittenkin oli kaivannut jotain. Ja tämä Niilo Ension
juhlapäivä oli kuin uuden, paremman ajan enne.

Herrojen jutellessa valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä
pysytti Sonja Eiraa puhetoverinaan. Silloin tällöin hän kuitenkin veti
Eerolankin naisten puolelle. Ja muutamat pienet, ovelat asettelut
tekivät Marttiin sen vaikutuksen, että Sonja oli päättänyt, jos
mahdollista, lähentää Eiraa ja Väinöä toisiinsa. Väinöä tämä näkyi
huvittavan, Eira sitävastoin tuntui vaivautuneelta. Hänen tuskastunut
mielentilansa ehkä osaksi vaikutti sen, että hän heidän illalla
astuessaan laivarantaan otti aamullisen avioliittoasian puheeksi.

-- Minä en silloin sanonut mitään -- tuli Eiralta hänelle harvinaisella
ponnella -- mutta minua sekä kummastuttaa että harmittaa, kun puhutaan
naimisiinmenosta yhtä selvänä ja luonnollisena asiana kuin siitä,
että meidän tulee valita itsellemme toimiala elämässä. Moni onneton
avioliitto olisi varmaan jäänyt solmimatta ja moni onnelliseksi
aiottu käynyt mahdolliseksi, jos ei naimista pidettäisi tällaisena
yleisenä ja tiettynä velvollisuutena. Tämä katsantokanta vaikuttaa
toisiin niin, että he hakemalla hakevat elämäntoveria, pitävät
kiirettä -- ja erehtyvät, sen sijaan että etsimättä ja odottamatta
eläisivät onnellista ja rikasta elämää siksi kun ehkä heräävät siihen
tietoisuuteen, että ovat tavanneet toisen minänsä -- olennon, joka
niinkuin ei kukaan muu on täydennys heidän omalle olemukselleen.

Martti myönsi Eiran olevan oikeassa. Hän vain ei ennen ollut tullut
sitä ajatelleeksi. -- Sonja puolestaan pani kiivaasti vastaan. Se, joka
ei myöntänyt, että perhe-elämä vasta oli todellista elämää, hän oli
joko tyhmä tai epärehellinen.

-- Toisella kannalla olevilta naisilta vaaditaan paljon sisäistä
rikkautta, huomautti Eerola. -- Ne naiset, joilla on enemmän
äidillisyyttä kuin intohimoa luonteessaan, saavat kyllä tyydytystä
elämässä ilman avioliittoakin - toiset kai eivät.

Sonja sävähti punaiseksi harmista. Hän tunsi äkkiä kauheasti
pettyneensä Eerolan suhteen. Tämä tekikin todella moukkamaisen
vaikutuksen, vaikka olikin Martin ystävä.

Laiva laski samassa laiturin reunaan, ja vieraille tuli kiire
hyvästellä.

Sonjalla oli kyyneleet silmissä, kun hän rannalta Martin rinnalla
huiskutti lähteville hyvästiä. Eerolan sanat tuntuivat yhä pistävänä
okaana hänen sisimmässään.

-- Olipa virkistävää ja hauskaa kerran taas olla yhdessä, puheli Martti
vetäisten Sonjan käden käsipuoleensa ja kääntyen kotiinpäin.

Mutta silloin pääsi Sonjalta itku. Hän oli sen tuntenut pitkin päivää.
Martti oli ollut niin iloinen kuin ei vuoteen. Hänelle ei siis
tällaisenakaan päivänä ollut iloa riittävästi vaimostaan.

Sonja kiskaisi kätensä Martin käsipuolesta ja rupesi kiivaasti astumaan
eteenpäin. -- Hän tahtoi päästä lapsensa luokse -- itkemään.

Hitaasti, hämmästyneenä ja surunvoittoisiin ajatuksiin painuneena
Martti seurasi.



Eira istui käsitöineen lempipaikassaan, Martin äitivainajan
omistamassa ja Martin hänelle lahjoittamassa vanhanaikuisen mukavassa,
mahonkisessa nojatuolissa siihen kuuluvan samanlaisen käsityöpöydän
ääressä. Molemmat olivat olleet vainajan lempikaluja ja kun Sonja täti
Alfeltilta oli saanut täydellisen kaluston omaan huoneeseensa, oli
Martti lahjoittanut nämä Eiralle.

Ikkunalaudakolla Eiran vieressä kukki muutamia kotona kasvatettuja
krookuksia ja käsityöpöydällä vaalea hyasintti. Huoneen toisessa
päässä sohvapöydällä seisoi suuri, täydessä kukassa oleva ruusu. Se
oli vanhanaikaista suurikukkaista aitoruusunpunaista lajia ja täytti
huoneen voimakkaalla ruusuntuoksulla.

Eira katkaisi parsimalangan, kääräisi parsimansa sukat huolellisesti
kokoon ja pisti ne laatikkoonsa. Sitten hän läheiseltä nurkkapöydältä
haki kirjan. Eiralla oli tapana tällä pöydällä säilyttää sekä lukematta
olevat että paraillaan luettavina olevat kirjansa. Vasta luettuna pääsi
kirja huolellisesti järjestettyyn kaappiin. Kaapit täynnä omistajalle
tuntematonta kirjallisuutta olivat aina harmittaneet Eiraa. Niissä oli
kuin kuoren kiiltoa ilman vastaavaa sisältöä. Ne olivat luonnottomia
kuin ystävälleen sisäisesti vieras ystävä.

Eiran "lukupöytä" seisoi lähellä sitä eteläänpäin ulkonevaa
ikkunasyvennystä, jossa hän vasta oli istunut ja joka oli hänelle
mieluisin paikka koko huoneessa. Nytkin hän uudelleen asettui siihen.
Mutta kirja painui hetkeksi hänen syliinsä ja katse solui ulos
ikkunasta, josta laaja osa Helsinkiä näkyi. Kallion tekeillä oleva
kirkko ja Töölön lahti muodostivat maiseman keskustan.

Eira oli asunut tässä paikassa siitä asti, kun hän Martin äidin
kuoltua pysyväisesti oli asettunut asumaan itse Helsinkiin. Talo
oli yksikerroksinen, vanhanaikainen puutalo, mutta se oli somasti
rakennettu ja sen edustalla kasvoi vielä muutamia korkealatvaisia
mäntyjä ja pari vanhaa riippakoivua. Tämä, aikoinaan somuutensa
puolesta huomiota herättänyt talo, seisoi nyt yksinäisenä, kuluneen
ajan edustajana keskellä nopeasti kohoavaa uutta kaupunginosaa. Se oli
kuin pieni kaupungin keskelle eksynyt maalaiskoti, ja se viihtyisyys,
minkä Eira sisällä oli luonut asumaansa huoneeseen ja keittiöön, oli
täydessä sopusoinnussa kodin ulkoasun kanssa. Paitsi Eiraa kuului tähän
kotiin vielä vanha Liisa, hänkin perintö Martin kodista. Rakennuksen
toisessa päässä asui muuan leskirouva, joka piti koululaisia luonaan.
Nämä nuoret yhdessä lastentarhalasten ja näiden vanhempien kanssa
muodostivatkin sen piirin, jossa Eira ja Liisa enimmäkseen elivät.

Liisa oli tänä aurinkoisena maaliskuunpäivänä lähtenyt käymään
tuttavissaan. Eira nousi siitä syystä itse avaamaan, kun hän keittiön
ovelta kuuli malttamatonta kolkutusta. Hän hymyili mennessään, sillä
kolkutuksesta hän oli tuntenut tulijan.

Ovi oli tuskin auennut, kun siitä punoittavin poskin ryntäsi
mustatukkainen, virkeäsilmäinen, noin viidentoista korvissa oleva
koulutyttö. Hän kietaisi kätensä Eiran vyötäisille ja kieputti häntä
pari kertaa lattiata pitkin. Sitten hän kurkisti hellaan, oliko siinä
tulta ja nosti lopuksi esillä olevan kahvipannun kantta.

-- Särkeekö kahvihammasta, tiedusteli Eira nauraen.

-- Ei, ei, minä olen syönyt ja juonut ihan kauheasti. Minä vain
tahdoin nähdä, oliko Sulla, "iso sisko", jotain hauskuutta täällä
yksinäisyydessä.

Tyttö oli jo viereisessä huoneessa, jossa hän vallattomasti viskautui
Eiran pitkälle valkealle pienasohvalle. Sitten hän vauhdilla alkoi
kertoilla. Hän oli juuri tullut pitkältä hiihtoretkeltä. Koululla oli
tänään nimittäin ollut lupa. Ja oli ollut äärettömän hauska. Aamulla
varhain, hangen kantaessa he olivat lähteneet ja vasta äsken oli
palattu. Heillä oli ollut evästäkin matkassa. Perunapaistikkaita,
kalakukkoja, pannukakkuja y.m. hyvää oli syöty uskomattomat määrät.
Mutta silti ei vajottu sulaan aineellisuuteen. Perunoitakin kun
paistettiin oli keskusteltu tulevaisuudesta, isänmaanrakkaudesta ja
oikean elämänuran löytämisestä.

Tyttö karkasi pystyyn sohvalta, kietaisi hetkeksi kätensä Eiran kaulaan
ja heläytti sitten iloisen naurun. -- Ja tiedätkö, olin toisista
eriävällä kannalla siinä elämänuran kysymyksessä. Muut olivat sitä
mieltä, että sitä pitää hakemalla hakea ja tutkimalla tutkia, jotta se
oma ja oikea löytyisi. Mutta minä sanoin, että kyllä oikea ala ottaa
omansa. Se vetää varmaan puoleensa vastustamattomalla voimalla. Vai
mitä?

Eira katsoi hymyillen tyttöön, joka posket hehkuvina ja virkeä loiste
tummissa silmissään seisoi hänen edessään. -- Minä luulen, hän sanoi,
että totuus tässäkin on keskivälillä. Toisten ala "ottaa heidät
omikseen", toisten täytyy ehkä hakemalla hakea.

Tyttö asettui viereiselle tuolille, painoi leukansa käden varaan ja
jatkoi harkitseva sävy äänessään. -- Eikö se minun kantani sovi myöskin
naima-asioihin? Minä luulen ihan varmaan, että ihminen tuntee, kun hän
tapaa sellaisen, joka oikein kuuluu hänelle. Ja siihen asti kun on
sellaisen tavannut, on paras olla ajattelematta poikia ja sensemmoista.
Niinhän?

Eira otti paraillaan esille käsityönsä samalla kun hän selvitteli
ajatuksiaan voidakseen antaa paraimman mahdollisen vastauksen
kysymykseen. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, tuli jo edelliseen
jatkoksi iloisella vauhdilla: Niin, ja jos sellaista ihmistä ei
sattuisikaan minun tielleni, en totta vissiin aio käydä pää riipuksissa
ja huokailla. Se morsiushuntu ja häittenvietto ei taidakaan olla niin
runollista ja kaunista kuin tytöt usein luulevat.

-- Oletpa sinä Airi viisas ihmisenalku! - Eira naurahti.

-- Täällähän minä viisastun, tuli kohteliaasti vastaan -- kun saan
jutella kaikenmoisista kysymyksistä, joita täytyy ajatella ja joita
ehkä ajattelee hullustipäin, kun ei ole ketään viisaampaa, jolta voisi
kysyä. Täällä sinun luonasi, "iso sisko", onkin niin hyvä olla juuri
siitä syystä, että täällä saan olla sellainen kuin luonnostani olen,
villivarsa, joka tutkivasti lähtee nuuskimaan joka nurkkaa.

Eiran kasvoille nousi kaunis ja sydämellinen ilme. -- Sinä tiedät
Airi, että rakastan juuri tuollaista suorapiirteistä luonnollisuutta.
Maailmassa on niin paljon valheellisuutta. Ihmiset kulkevat ulkonaisten
tapojen asussa, joka ei ensinkään vastaa heidän todellista olemustaan.
Minussa on vastustamaton halu saada ihmiset olemaan sellaisia kuin
he todella sisimmässään ovat. Ehkä muunlaiset ihmiset siksi eivät
yleensä tulekaan luokseni. Ja mitä sinuun tulee, tiedät, että suuresti
iloitsen, kun saan osaa tuumistasi. Mutta eikö sinun nyt muuten pitäisi
lukea läksyjäsi, jos koko päivän olet ollut huviretkellä?

Airi nauroi. -- Tietysti. Minä tulinkin tänne vain sen verran, että
jaksaisin ruveta pänttäämään kouluviisautta päähäni. Ja nyt minä menen.
Mutta sano sentään ensin, miten se sinun Marttisi ja hänen joukkonsa
jaksaa.

-- Sinun Marttisi! Se sana riipaisi omituisesti Eiran sisintä. --
Joukko on kasvanut ja tulot ovat pienet. Lisäksi on Martti, kuten
tiedät, heikko terveydeltään. -- Eira huokasi.

-- Tuo ei kuulu hauskalta, huomautti Airi viisaanmakuisesti samalla
soitellen sormillaan pöydällä makaavan kirjan kantta.

Silloin helähti ovikello. -- Minä pakenen, pakenen, huusi Airi häviten
keittiön ovesta omalle puolelleen.

Hämmästynyt äännähdys pääsi Eiralta hänen avatessaan etehiseen johtavan
ulko-oven. Väinö Eerola seisoi hänen edessään.

Entisaikoina, jolloin Väinö sekä kasvavana poikana että nuorena,
opiskelevana ahkerasti seurusteli Martin kodissa, olivat hän ja Eirakin
olleet toverillisen tuttavallisessa suhteessa. Sen perustuksella he
myöskin vielä sinuttelivat toisiaan. Mutta viime vuosina he suuresti
olivat vieraantuneet toisistaan. Osaksi oli siihen vaikuttanut Väinön
aikaisempi oleskelu maaseudulla, "Kuopion takana", kuten hänellä
itsellään oli tapana sanoa -- osaksi sekin, että kun he Martin
naimisiinmenon jälkeen silloin tällöin olivat tavanneet Martin luona,
Sonjan rakkaudellinen naittamisinto oli tehnyt heille yhdessäolon
epämieluisaksi.

-- Totta kai otetaan vastaan, kysäisi Eerola huomatessaan Eiran
hämmästyksen. Eira vastasi kehoittamalla vierastaan astumaan sisään.

-- Tämä tietää sitä, että minä aion ruveta seurustelemaan talossa.

-- Sinäpä ainakin käyt suoraan asiaan. --

Eira nauroi.

-- Päästä on alkuun lähdettävä. -- Eerola astui huoneen kynnykselle
ja antoi katseensa tehdä pikakierroksen huonetta pitkin. Hänelle oli
lakimiehenä tullut tavaksi panna kaikki, missä ilmeni jotain ihmisten
sisäisestä minästä, jonkinlaisen siveellisen puntarin nenään. Ja hän
oli huomannut, että naisiin nähden ainakin saattoi päättää paljon siitä
ympäristöstä missä he elivät -- etenkin jos tuo ympäristö jollain
tavoin oli tulos heidän valinnastaan tai järjestelystään. Vaikka Eira
tavallaan oli hänelle vanha tuttu, oli hän toiselta puolelta täysin
kypsään ikään tulleena ja omalla valitsemallaan alalla toimivana
naisena hänelle uutuuskin.

-- Niin, niin, minun täytyy näin ensikertalaisena tehdä huomioita,
sanoi hän selittävästi ja naurussa suin samalla kun miehenvaistonsa
opastamana painui istumaan huoneen mukavimpaan nojatuoliin.

Eirasta se sopi mainiosti. Hän sai niinmuodoin tilaisuutta pujahtaa
keittiöönsä.

Kohta kun ovi Eiran jälkeen sulkeutui, nousi Eerola tuolistaan ja teki
huomioittensa varmentamiseksi pienen kierroksen huonetta pitkin.

Kaikki oli juuri sellaista kuin hän oli odottanutkin. Eiralla oli
nähtävästi samanlaiset yksinkertaisuusperiaatteet kuin Martillakin,
hänellä oli vain enemmän mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen kuin
sillä, jota monenmoiset perheenisän velvollisuudet pitivät kytkyessään.
Tähän huoneeseen ei nähtävästi oltu hankittu uutta eikä erikoisen
tyylin mukaista. Täällä oli vanhoja, eri tahoilta yhteen joutuneita
kaluja, joiden yhteensovittelu kuitenkin oli aikaansaanut ehjän ja
sopusointuisen vaikutuksen. Kodikkuus, sopusointu ja rauha olivat tässä
huoneessa yhtä tuntuvia kuin kaikkialle tunkeutuva ruusuntuoksu.

-- Joko tarkastelu on suoritettu loppuun, tiedusteli hymysuin Eira
keittiön kynnykseltä samalla kun hän kantoi tarjottimen kahvikaluineen
pöydälle.

-- Osapuilleen ehkä.

-- Ja tulokset?

-- Ne koskevat kaikki emännän persoonallisuutta.

-- Vai niin. Silloin puhumme paremmasta.

-- Ehkä minusta esimerkiksi? Ja siitä miksi istun tässä.

-- Tarvitaanko siihen perusteluja?

-- Ehkä minä alkaisin siitä, miksi en ennen ole tullut?

Eira tunsi harmikseen punastuvansa. -- Se on turhaa, sanoi hän lyhyeen
samalla kun levitti pöydälle ruiskukilla kirjaillun kahviliinan sitten
asettaen kupit siihen.

Mutta Eerola ei hellittänyt. Hän uskoi, että he kumpikin olivat
selvillä syystä. Ja hänestä se ei ansainnut muuta kuin että se nyt
haudattiin ikipäiviksi ja kuitattiin kahvilla ja hyvällä yhteisnaurulla.

Ehdotus tuli niin luontevan lystikkäänä, että Eiran todella täytyi
nauraa sille. Ja sillä oli kuin viimeinen jäte vallinneesta
jäykkyydestä poistettu.

Eiran jatkaessa kahvipöydän kattamista seurasi Eerola katsein hänen
rauhallista ja pehmeäliikkeistä hommailuaan. Hän tunsi selvemmin kuin
koskaan, mikä ero oli naimattoman miehen ja naimattoman naisen luomalla
kodilla. Naisella oli todella koti, jota vastoin miehellä...

Hän tukahutti nousemassaolevan huokauksen, vilkaisi veitikkamaisesti
ympärilleen ja kysäisi, olivatko nämä neitseellisen puhtaat seinät
koskaan nähneet sellaista ainetta kuin tupakan savua.

-- Ovatpa kuin ovatkin, täällä käy usein lastentarhalasteni vanhempia
-- ei ainoastaan äitejä, vaan isiäkin.

-- Suodaanko minulle isien oikeudet?

Eira nyökkäsi. Eerolan käsi sukelsi siinä samassa hänen povitaskuunsa,
josta nousi näkyviin ensin hopeinen tulitikkulaatikko, sitten
samanlainen savukekotelo. Sytytettyään savukkeensa nousi Väinö
mittailemaan lattiata. -- En minä ole niin intohimoinen tupakoitsija,
etten voisi kylässä tulla toimeen ilmankin, selitti hän astellessaan
lattiata pitkin, -- mutta minun täytyi heti alussa ottaa selkoa siitä,
minkälaiseksi oloni tässä talossa muodostuu, jottei koko yritys menisi
hukkaan.

Eira katsoi kysyvästi häneen.

-- Niin, katsos, tännetulollani on kahtalainen tarkoitus eikä toinen
enemmän kuin toinenkaan ota menestyäkseen, ellei saa tupakoida. Minä
voin olla sitä tekemättä. Mutta jos erikoisesti haluan itselleni
tai toiselle selvittää ajatuksiani, silloin täytyy minulla olla
suitsutukset suussa.

-- Sinä ainakin sekä tunnet että tunnustat tilasi. -- Eira kaatoi
kahvia kuppiin. -- Muut kuin rehelliset ihmiset eivät viihdykään näiden
seinien sisäpuolella.

Eerola laski savukkeen läheiselle kukkajalustalle ja kävi ottamaan
kahvia. -- Rehellisyys on harvinainen hyve, sen tietää se, joka on
ollut liikealalla ja sieltä joutunut asianajajan ammattiin.

-- Mutta se kahtalainen tarkoitus, uteli Eira.

-- Ensiksi pidän sitä totisesti etuna, että mies joskus saa näin
tutunomaisesti seurustella naisen kanssa ilman että hän siksi kytketään
naimahankkeisiin. Mutta tällaista täydellisesti luotettavaa ja
luonnollista suhdetta ei saa syntymään kovinkaan monen kanssa. Siihen
vaaditaan sekä jonkunverran kypsää ikää että etenkin paljon sisäistä
kypsyyttä.

-- Alulle pantu seurustelu on siis otettava suurena kohteliaisuutena,
niinkö? -- Eira hymähti. -- Se oli kohteliaisuus, jolle todella panen
paljon arvoa, lisäsi hän sitten kauniin ja syvällisen kajastuksen
kirkastaessa hänen kasvojaan.

Eerola jatkoi puoleksi vakavana, puoleksi leikkisään tapaansa. --
Oli minulla sitten muuan altruistinenkin syy tämän tuttavuutemme
uudistamiseen. Minusta me kaksi, jotka olemme Martin läheisimmät
ystävät, voisimme tehdä liiton auttaaksemme häntä missä vain voimme.

Eiran tavallisesti tyyntä sopusointua kuvastaviin kasvoihin tuli äkkiä
jotain luonnottoman pingoittunutta. -- Sinä erehdyt, jos odotat apua
minulta. Minä en siinä voi mitään.

Eiran äänensävyssä oli jotain, joka sai savukkeestaan uudelleen
nauttivan Eerolan luomaan pikaisen katseen pöydän toiselle puolelle,
missä Eira istui.

-- Mehän ainakin voimme välittää toisillemme tietoja siitä, miltä
tilanne milloinkin näyttää. Martti on voimiltaan heikko, sielultaan
sairaalloisuuteen saakka tunnontarkka, itseltään paljon vaativa ja
niin herkkä samalla, että sekin kuluttaa. Minusta on kuin ivaa hänen
nimessään.

-- Siinä yhdistelmässä on jotain koko hänen kohtalonsa
traagillisuudesta, sanoi Eira hiljaa. Sitten hän uudelleen ja
energisesti pudisti päätään. Hän ei voinut auttaa missään, ei tahtonut
yrittääkään. Toisten asioita eivät syrjäiset -- eivät edes ystävät --
voineet parantaa puhumalla niistä.

Väinö Eerola veti pitkiä haikuja savukkeestaan. Eirasta se tiesi
keskitettyä harkintaa. -- Onhan siinä talossa miehisellä ystävällä
suurempia toimintamahdollisuuksia kuin sinulla, sanoi hän viimein.

-- Kun kaksi niin perin erilaista ovat joutuneet yhteen, en ymmärrä,
että siinä enää asiaa millään voidaan auttaa. -- Eira nousi, tarttui
käsityöhönsä ja asettui istumaan niin, ettei Eerola voinut nähdä hänen
kasvojensa ilmettä. Toinen ei kuitenkaan hellittänyt. Hän astuskeli
savuke hampaissaan lattiata pitkin, asettui sitten hajasäärin Eiran
eteen ja sanoi harvakseen: Oletko todella niin naiivi, että pidät
heidän avioliittoaan jonain erinomaisen ja ihmeellisen epäonnistuneena
yhteenjoutumisena.

-- Onko se sinusta onnistunut?

-- Siitä olemme kai yhtä mieltä. Mutta sinä Eira olet siksi kypsynyt
ja järkevä ihminen, että minusta voisit ymmärtää tilanteen erittäin
helposti selitettäväksi ja luonnolliseksi. Paraimmat miehet ovat
kaikkein helpoimmin narrattavissa.

Sisäinen tuska väräytti hetken Eiran kasvoja. -- Hän _on_ hyvä, sanoi
hän sitten hiljaa. Ja hänen eteensä nousi kaksi kuvaa, toinen äidistä
ja pojasta kodissa, joka oli sopusoinnun, sisäisen ymmärtämyksen ja
rakkauden hallitsema, toinen kodista, jossa hiljaisuudessa käytiin
uhria kaihtamatonta taistelua velvollisuuden täyttämiseksi ja toisen
onnelliseksi tekemiseksi.

Eerola karisti tuhkaa savukkeestaan. Hänen olisi tehnyt mieli viheltää,
mutta hän ei hennonut Eiran tähden. -- Sinä tiedät, hän sanoi, että
matami, joka hoitaa talouttani, on erinomainen -- monessa suhteessa.
Mutta yhtä usein kuin minä annan hänelle sukkani säntillisesti
parittain toisiinsa kiedottuina, yhtä usein saan ne häneltä parittomina
takaisin. Hän tekee samoin kuin elämä: sovittaa yhteenkuulumattomat
toisiinsa.

Eiran kasvoille lehahti suuttumuksen puna. Tuo sinun vertauksesi voi
olla sattuva ja sinä voit minun puolestani nauraa sille -- toisten
seurassa, mutta minä en ymmärrä, että jaksat tehdä sitä kun tiedät,
miten peloittavan kipeä todellisuus piilee siinä ristiriitaisuudessa,
jota nyt ajattelemme.

Väinö Eerola ei vastannut. Hän antoi muutamien sinertävien savupilvien
hiljalleen liidellä kattoa kohden, sitten hän tarttui Eiran
lukupöydällä olevaan kirjaan ja tarjoutui lukemaan.

Mutta kun hän parin tunnin kuluttua painoi Eiran oven kiinni ja kääntyi
kadulle, alkoi hän vihellellä harvakseen, hiljaa ja mietiskelevästi.

Tullessaan Kaivokadulta Hakaniemenkadun kulmaukseen hän oli törmätä
kumaraselkäiseen mieheen, joka kulki painunein päin ja eteensä
katsomatta. Asennosta hän heti paikalla tunsi miehen.

-- Martti hoi, mitä sinä täällä yksiksesi märehdit iltapimeissä?

Martti näytti heräävän kuin unesta. -- Elämän pulmia, sanoi hän
huoaten, samalla kun puristi ystävän kättä.

-- Jos pulma on senlaatuinen, että syrjäinen voi sitä selvittää, niin
muista, että sinulla on vanha ystävä tutussa paikassa Kasarminkadun
varrella.

-- Niin, Väinö, kyllähän sinä todella voisit...

-- Sinä tarvitset rahaa?

-- En itselleni tällä kertaa. Mutta sehän se tuntuu niin vaikealta, kun
sinä äsken niin tuntuvasti autoit minua...

-- Voitko vastata siitä, että avustus tulee kohtaan, jossa se on
tarpeen?

-- Voin. Mies oli hakkaamassa puita minulle. Hän on keuhkotautinen
ja on nyt vuoteen omana. Perhe on suuri, eikä äiti saa hankituksi
läheskään niin paljon, että sairas saisi mitä hän tarvitsee.

-- Hyvä, hyvä. Minä olen kova mies, sen sinä tiedät. Epäilyttäviltä ja
tuntemattomilta pyytäjiltä suljen armotta oveni.

-- Lähetät sitten avustuksesi salaa postissa.

-- Ole vaiti. Et sinä ole mikään sellainen "Hellseher", jollaisista
Sonja rouva tietää kertoa Saksassa-oloajaltaan.

-- Ei, ei, "Hellseher" minä en todellakaan ole.

-- Silloin olisikin asiasi toisella kannalla.

-- Niin, minä olen mahdoton elämään monessa suhteessa. Sen todistavat
sekä raha-asiani että toimintani muutenkin.

-- Aivan mahdoton. Johan me useasti olemme sopineet siitä.

-- Taas sinä lasket leikkiä.

-- Kukin laatunsa mukaan. Minä olen sitäpaitsi erikoisen hyvällä
tuulella, sillä minä olen ollut eräässä etäisessä kolkassa punomassa
salaliittoa.

-- Ottamassa selkoa salajuonista. Niin, niin, sellaistahan sinun työsi
on.

-- Hyvä ammatti se on -- samoin kuin sinunkin. Ja hyvä sinä olet
itsekin, kunhan olisit vähän iloisempi ja paljoa rohkeampi. Mikä täten
sinulle neuvoksi sanotaan.

Eerola vihelteli jatkaessaan matkaansa. Hän oli tyytyväinen illan viime
kohtaukseen.



Pieni rannikkolaiva viilteli veden pintaa kuohuttaen keulansa edessä
vaahtoharjaista lumiauran muotoista lainetta, jota vastaan tuuli
toisella puolella ajoi vastakkaiseen suuntaan pyrkivän aallon. Tämä
heikompana joutui alakynteen ja katosi näkyvistä, kunnes laiva oli
kiitänyt ohi, sen jälki oli meren pinnalta hävinnyt ja aalto etäämpänä
taas pääsi vapaasti vyörymään.

Laivan kannella, tuulelta suojassa olevalla paikalla istui Sonja
kädessään muuan romaani. Käyttäen pitkää hattuneulaansa paperiveitsenä
hän aukoi kirjan vielä avaamattomia lehtiä samalla haukotellen moneen
kertaan. Painuneena äitiin istui Irma, vanhin tytär, hänkin lukien.
Niilo Ensio seisoi pienen matkan päässä huvitellen omalla tavallaan.
Hän potkaisi toisella jalallaan tupakkahuoneen oven kiinni ja kun se
samassa ilman paineesta lennähti auki, sai se uuden ja pontevan potkun.
Tämä erikoinen urheilutapa innosti suuresti sen keksijää, ja mielihyvän
tunnetta lisäsi vielä se vilpitön ihailu, joka kuvastui vieressä
seisovien veljien Einarin ja Harrin kasvoilla.

Tupakkahuoneen toisella puolella, käytävällä, astuskeli nuori, hintelä
palvelustyttö käsivarsillaan keinutellen perheen nuorinta vesaa,
tummatukkaista ja punaposkista Asraa.

Martti seisoi vähän erillään toisista. Hän oli vaipunut
katselemaan meren vyöryttämän aallon ja laivan synnyttämän laineen
kaksinkamppailua. Hän ajatteli heikomman painumista ja -- ainakin
jonkunaikaista -- sulautumista toiseen ja hän kysyi itseltään, miksi
elämässä toiset olivat voimakkaita, toiset heikkoja, toiset kuin
syntyneet voittajiksi, toiset alas painettaviksi.

Hän ajatteli koko suurta ihmiskuntaa ja sen miljoonia -- ulkonaisesti
tai sisäisesti keskenään kamppailevia ihmisiä. Mutta hän ajatteli
myöskin itseään. Hän tunsi itsessään voimaa, joka oli luotu voittamaan.
Ja sittenkin hän tiesi yhtenään joutuvansa alakynteen. Milloin tavalla,
milloin toisella. Ja kun hän voitti, oli voitto Pyrhoksen voitto, josta
ei tietänyt, pitikö sitä surra, vai siitä iloita.

-- On tuokin laitaa, kuuli hän samassa vanhemmanpuoleisen naisihmisen
sanovan -- lapset saavat olla ja kujeilla kuin mitkähän villivarsat. Ei
katsota eikä välitetä, vaikka vielä ovat parempien ihmisten lapsia!

Martti havahtui ajatuksistaan, katsoi ympärilleen ja näki naisen pienen
matkan päässä vihaisesti katsovan Niilo Ensioon ja tämän oviurheiluun.
Martti sävähti punaiseksi oman ja poikansa syyllisyyden tunnossa. Hän
häpesi omaa huomaamattomuuttaan, mutta suuttumus purkautui poikaan.
-- Sinäkin Niilo Ensio -- iso poika, -- etkä tuon enempää ajattele
käytöstäsi. Annat vain huonoa esimerkkiä Harrille ja Einarille! -- Hän
puisti poikaa kiivaasti käsivarresta.

Ensio antoi vielä jäähyväispotkun ovelle, painoi sen sitten lukkoon ja
kääntyi selin isään.

Martin sisintä vihlaisi. Miksi hän oli vihastunut! Suuttumuksesta
-- oikeutetustakaan ei koitunut hyvää. Lapsi etenkin oli herkkä
kiivaudessa annetulle oikaisulle. Ja hänessähän itsessään oli niin
paljon syytä, kun hän ei paremmin pitänyt lapsia silmällä.

Hän kiiruhti Ension jälkeen, laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi
lempeästi: Ensio rakas, koeta muistaa, että sinun vanhimpana aina
pitäisi antaa hyvää esimerkkiä toisille.

Ensio karisti isän käsivarren olaitaan, käänsi katseensa
itsepintaisesti pois isästä ja pääsi muutamin pitkin loikkauksin
penkille äidin viereen, jossa Sonja kohta kohteliaasti teki tilaa
esikoiselleen. -- Tuokin nyt asia! -- Sonjan katse kääntyi hetkeksi
kirjasta Marttiin -- varmaan jokin hapan vanhapiika. Nehän ne
kiukuttelevat kaikista.

Sonja ei voinut Martin kasvoista nähdä, oliko hän kuullut sanoja vai
ei. Martti oli mennyt kannen toiselle puolelle ja siellä ruvennut
pitämään seuraa Harrille ja Einarille. Viisivuotias Harri istui jo
hänen polvellaan ja Einar kumartui uteliaasti lähemmäksi kuin paremmin
kuullakseen mitä isä sanoi. Sonja katsoi hetken harmistuneena heihin,
sitten hän tarttui käsilaukkuunsa, etsi sieltä esille karamellia ja
pisti niitä salavihkaisesti hymyillen sekä Irmalle että Ensiolle.
Martti, hän oli tällaisissakin asioissa niin turhanpäiväinen, ei olisi
suonut lapsille edes pientä iloa makeisista. Heidän piti muka oppia
elämään yksinkertaisesti ja kieltäytymään ja ties mitä. Mutta pitipäs
täti Alfelt uskollisesti huolta siitä, etteivät Martin liialliset
ja hullunkiihkeät mielipiteet päässeet toteutumaan. Venäläiset
olivatkin sellaisia herttaisia, elämänilon ymmärtäviä ihmisiä -- ei
sellaisia raskasluontoisia ja harmaita kuin suomalaiset. Ja Martti oli
suomalainen kiireestä kantapäähän -- eikä edes noita kovatekoisia,
pirteänpuoleisia ja lujaluontoisia, joskin moukkamaisia suomalaisia,
joita esimerkiksi Eerola edusti, vaan oikein niitä Sisä-Suomen
luonnon kasvattamia, hiljaisia uneksijaluonteita, jotka ajatuksissaan
ja tunteissaan aina tavoittelivat tuollaista henkevää ja sanoin
selittämätöntä kauneutta, jota väreili valkeuttaan loistava kesäyö
Pohjolassa. Oh, oh, kuinka se ajanpitkään tympäisi!

Sonja tarttui uudelleen kirjaansa ja pääsi entistä parempaan
vauhtiin. Hän oli kaikkein jännittävimmällä kohdalla, kun huomasi
palvelustytön kantavan uneen vaipuneen Asran hyttiin. Harri ja Einar
nousivat hakemaan eväskoppaa ja lähtivät perässä -- tietysti syömään.
Poikien lähtiessä Marttikin nousi paikaltaan ja tuli Sonjaa kohti.
Sonja kiinnitti koko huomionsa romaaniin. Martti asettui kuitenkin
hänen rinnalleen. Mieli oli tänä hetkenä niin herkkä ja sisäiselle
antamiselle altis. Hän oli pojille kertonut omasta, ensimmäisestä
laivamatkastaan. Hän matkusti silloin äidin seurassa iso-isän luokse.
Sillä matkalla -- joka oli hänen ensimmäisensä muutenkin, hän ensi
kertaa näki sekä iso-isän että Eiran. Jo seuraavana talvena iso-isä
sairastui ja kuoli.

-- Sonja, sanoi Martti pehmeästi, kun Sonja hetkeksi kohotti katseensa
kirjasta, -- oletko tullut ajatelleeksi, että me tänä vuonna tulemme
viidennentoista kerran Syrjälään.

-- Kun olisikin viidestoista ja viimeinen kerta! -- Sonja vilkaisi
hätäisesti kirjansa viimeistä sivua ja viskasi sen sitten laukun
pohjaan. -- Kirjoissa on kaikki suurta ja suurenmoista, repivää
useimmiten -- joskus vaihteen vuoksi ylevän runollista -- mutta suurta
ja mieltäjännittävää aina. Mutta todellisuus on harmaata, harmaata,
niin että innoittaa!

Martti tukahutti kuuluviin pyrkivän huokauksen ja koetti ottaa
leikkisältä kannalta. Harmaakin oli kerrassaan hieno väri.

-- Ehkä sinusta. Minusta ei. Minä olen ikäni rakastanut väriä, eikä se
rakkaus ole minusta lähtenyt, vaikka kaiket kesätkin on täytynyt istua
kököttää samassa, auttamattoman ikävässä syrjäseudussa.

Martti ei vastannut. Vastakohtaisuuden voimalla johtui hänen mieleensä
heidän tulonsa tänne Niilo Ension synnyttyä, kuinka Sonja silloin
kädet hänen kaulallaan ja pää painuneena hänen rintaansa vastaan pyysi
joka kesäksi päästä tänne heidän hurmaavan onnellisen yhdyselämänsää
ensimmäisille syntymäsijoille.

-- Ja sellainen paikka vielä -- tuli Martin ajatusten katkaisijaksi. --
Ketä siellä on, joiden kanssa voisi seurustella? Ei kerrassaan ketään.

-- Muistatko korkeuteen rakentavaa kotkaa? kysyi Martti hiljaa.

-- Mitä sinä mutiset?

-- Sanoinpahan vain.

-- Kotkasta jotain.

-- Niin.

-- Niin, mitä siitä?

-- Eikö se ajatus herätä sinussa minkäänlaisia muistoja?

Sonja rypisti kulmakarvojaan ja näytti ajattelevan. Sitten välähti
äkkiä entisyydestä esiin muisto, joka kuin salama toi häikäisevän
terävää väriä hetken harmauteen.

Sonjan huulet värähtivät, katse leimahti ja hän kumartui lähemmä
Marttia. -- Olisitkin korkeuksien kotka. Muuta en silloin pyytäisi.
Minulla olisi kaikki sinussa ja sinun kanssasi. -- Hänen äänensä värisi
intohimoisen tunteen voimasta.

Martin katse ei väistänyt. -- Millähän minä sinut kerran voitin, sanoi
hän väsyneesti. -- En tiedä suuresti muuttuneeni.

Sonja näytti hämmästyvän, -- ihan niinkuin hän ei koskaan olisi
selvittänyt itselleen, missä suhteessa hän oikeastaan oli pettynyt.
Hän vastasikin kaartaen. Sinä olet kuin mikäkin vanha äijä, joka
aina istuu seula kädessä. Sinä tutkit, seulot ja tirkistät silmäsi
sokeiksi nähdäksesi, mikä kulloinkin on oikein, mikä väärin. Ihan kuin
tuollainen sisäinen seulominen olisi koko elämän ydin. Sairaalloinen
velvollisuudentunto pitelee sisintäsi kuin hihna kotkan jalkaa. Se
sinut kytkee matalalle.

Sisäinen ilo välähti Martin kasvoilla. Syytös oli tullut puolelta, joka
ei masentanut. -- Velvollisuudentunto ei mielestäni ole raukkamaista,
sanoi hän. Ja hän tunsi sillä hetkellä, ei sisäistä arkuutta, vaan
pikemmin miehekästä voimaa taistella sen puolesta, mikä hänestä
oli oikeaa. Tuo seulominen -- josta Sonja puhui -- oli hänelle
kylläkin tuttua. Hän tiesi paraiten, miten monesti hänen sisimpänsä
aivan värisi pelosta, että jos sittenkin tekee väärin. Jos kaikkein
korkeinta tavoitellessa jää tirkistämään vain yhteen kohtaan ja sitä
tehden sittenkin erehtyy. Ja Sonja oli oikein mestari vetämään esiin
hänelle aavistamattomia puolia. Sekin lisäsi monesti hänen arkuuttaan.
Sentähden tuntui nyt niin vapauttavalta, kun eteenviskattu syytös oli
toisenlainen.

-- Velvollisuudentunto voi tehdä turhantarkaksi, pikkumaiseksi,
raukkamaiseksi.

-- Johan sanoin, etten ymmärrä kuinka sinä kiinnyit minuun. Martti
puhui intohimottomasti ja tyynesti kuin olisi hän selvitellyt hänelle
kokonaan ulkokohtaista sielutieteellistä probleemia. -- Tiesit jo
silloin, että olin raukkamainen -- monessa suhteessa.

Sonjan täytyi muistaa, miltä Martin "raukkamaisuus" siihen aikaan
hänestä oli näyttänyt, kuinka ihastuttavaa se hänestä oli juuri siksi,
että sekin oli niin toista kuin miehissä yleensä esiintyvät puolet.
Hän, Sonja, jonka suosiota toiset kärkkymistään olivat kärkkyneet, oli
monet kerrat itkenyt pelosta, että jos Martti ei sittenkään hänestä
välitä. Ja nyt...

-- Tiesit, jatkoi Martti kuin omiin ajatuksiinsa -- paljonkin minusta
ja "mahdottomuudestani" alkaen ensi illasta, jolloin minua ensin
kaikkien kuullen läksytit kohta sen jälkeen osoittaaksesi rohkaisevaa
ystävällisyyttä. Mistä sinä oikeastaan silloin pidit minussa?

-- Kauneista silmistäsi, korkeasta otsastasi ja lapsellisesta
viattomuudestasi. -- Sonja nauroi.

Martti hätkähti. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi saanut
odottamattoman sivalluksen vasten silmiä. Hänen otsansa rypistyi, katse
tummeni, kävi synkäksi ja äänessä oli miehen voimaa, vaikka hän puhui
melkein kuiskaamalla. -- Sanot, että olen kiusallisen omantunnontarkka
ja arkamaisesti pelkään erehdyksiä. Ehkä olisin sellainen vähemmän, jos
silloin olisin ollut sellainen suuremmassa määrässä, jos silloin olisin
ymmärtänyt pelätä. Mutta nainen petti minut.

-- Sinä sankari, kun viskaat syyt naisen niskoille! -- Sonja loi häneen
halveksivan silmäyksen.

Laiva laski samassa laituriin. Sonja kääntyi selin Marttiin ja rupesi
tarkastamaan laivasta poistuvia Tulevia ei tietysti ollut. Kukapa
lähtisikään sellaiseen kolkkaan kuin Syrjälä. Mutta pitipäs Martin vain
haluta sinne, kun hän kerran oli paikkaan rakastunut ja kun se lisäksi
oli niin vaatimaton ja halpahintainen kesäasunto.

Työmies ja vanha nainen menivät maihin. Laivaköydet viskattiin siltaan
kiinnittämättä takaisin ja laiva alkoi jo liukua irti laiturista,
kun kuului kiivasta koiran haukuntaa. Kyytipoika, matkustaja
rattaillaan, ajaa karahutti mäeltä rantaan. Vaahtoava hevonen pysähtyi,
urheilupukuun puettu herra viskasi kyytirahat pojalle, sieppasi
matkalaukun käteensä ja harppasi rantaan. Laiva painui uudelleen
laiturin kylkeen ja herra siirtyi pitkällä loikkauksella laiturilta
laivaan.

Sonja seurasi katse jännittyneenä tapausta. Leveälierinen
taiteilijalakki, jonka alta mustat kiharat pistivät esiin,
huolettomasti hartioille heitetty kauhtana ja lyhyet polvihousut olivat
heti pistäneet hänen silmäänsä. Tulija ei voinut olla mikään tavallinen
herrasmies. Hän näytti taiteilijalta tai ainakin erikoiselta ja joka
tapauksessa hauskalta. Lisäksi oli kuin nuo kasvonpiirteet, jotka hän
vain vilahdukselta ja etäältä oli nähnyt, olisivat herättäneet hänessä
jotain etäisiä muistoja.

Vieras herra vei tavaransa tupakkahuoneeseen, puisteli hevosenkarvoja
ja matkapölyjä takistaan sekä asettui sitten pitkin siemauksin
särpimään keuhkoihinsa mereltä tulevia tuulahduksia.

Kapteeni kulki samassa vieraan ohi. - - Olipa onni, että kuitenkin
pääsin mukaan, huomautti vieras leveä ja hyvänsuopa nauru kasvoillaan.
-- Näissä maailmankolkissa eivät laivat poikkea pilan usein.

-- Kahdesti viikossa, kahdesti viikossa, erinomainen edistys näillä
seuduin. -- Kapteenikin nauroi.

-- Ja mihinkä aikaan tullaan loppupäähän -- Syrjälään, tiedusteli taas
vieras.

-- Illalla kello seitsemän maissa. -- Kapteeni jatkoi matkaa.

-- Syrjälään? Onko sinne todella muita meneviä kuin me? -- Sonja lausui
kysymyksensä ääneen.

Vieras herra käännähti äkkiä ja he jäivät hämmästyneinä, kysyvästi
tuijottamaan toinen toiseensa.

-- No mutta -- emmekö me -- tai erehdynkö? -- Hän kumarsi hymyillen.

-- Niin, kyllä kai me todella olemme tavanneet -- ennen ulkomailla. --
Siitä on vuosia. -- Sonjan äänenväreessä oli jotain haikeata.

-- Oh, mitä vuosista? Taiteen maailmassa pysyy ihminen aina nuorena.
Muistan, että harjoititte sekä maalausta että musiikkiopintoja.

Irma, Harri ja Einar tulla tömistivät samassa alhaalta, kullakin suunsa
ympärillä selvä ruokalista nautitusta ateriasta.

-- Hyvänen aika, lapset, minkä näköisinä te tulette!

Irma, joka kohta oli huomannut vieraan sedän, punastui ankarasti,
pyyhkiä sutaisi suutaan ja jäi tervehdittyään lähelle vierasta
setää, jonka ilmestys oli tehnyt valtavan vaikutuksen hänen uinuvaan
naissieluunsa. Pikku poikien huomio kiintyi lähinnä vieraan
erikoismallisiin kenkiin, jotka johdattivat heitä voittamattomaan
kiusaukseen himoita lähimmäisen tavaraa.

Sonja nosti Harrin polvelleen ja Einar jäi äitiinsä painautuneena
jatkamaan vieraan tarkastamista. -- Tällainen on nyt minun maailmani,
sanoi Sonja. -- Taiteilijaunelmien oli pakko väistyä. Rakkaus petti
naisen minussa.

-- Jommoista on sattunut muillekin. -- Herra Kask naurahti.

-- Mutta selittäkää nyt, miten ihmeessä te olette täälläpäin ja ennen
kaikkea, kuinka te olette menossa meidän syrjäiseen Syrjäläämme?

-- Teidän Syrjäläänne? Tuletteko tekin asumaan siellä?

Sonja nyökkäsi.

-- Ja minä -- tai oikeastaan eräs hyvä tuttavani on puolestani
hankkinut minulle huoneen sieltä kesäksi. Aion tulla maalailemaan
oikein rauhassa.

Pitkien ripsien alta välähti kuin kimalteleva syvyys. Sonjan katse sai
nuorekasta kiiltoa ja vartalo suoriutui ehdottomasti.

Martti seisoi matkan päässä. Hän oli seurannut tapahtumaa alusta alkaen
tahallaan itse pysytellen syrjässä. Hän tarkkaili vierasta, kuuli hänen
puheestaan sanan silloin, toisen tällöin, katseli lapsiaan, jotka
keikkuivat vuoroin äidin, vuoroin vieraan ympärillä, mutta oikeastaan
hän ajatteli yhtä ainoata asiata: Sonjaa ja sitä muutosta, joka hänessä
viime hetkinä oli tapahtunut.

Tuollainen, juuri tuollainen oli Sonja Dresdenissä heidän
tutustuessaan, vilkas, joustavuutta joka sanassa, ajatuksessa ja
liikkeessä, vaihtelevat tunteet väreilemässä kasvoilla, katse
kuvastamassa sielun sisintä. Sellainen hän myöskin heidän naimisensa
ensi aikoinakin oli, joskin joskus mielen epätasaisuus puuskittain
pääsi voitolle. Mutta nyt oli säteily hänessä sammunut. Hänessä
heijastui vain sitä harmaata, joka häntä ympäröi ja jota hän inhosi.

Olivatko olot niin harmaat? -- Muuttuneethan ne olivat -- jo senkin
kautta, ettei Sonja ollut suuren yksityisomaisuuden omistaja, kuten
ennen. Ulkomaanmatkat, taiteellisten taipumusten kehittäminen ja
mukava, huoleton elämä ei tullut kysymykseen. Hän oli äiti, jonka
voimia kysyttiin ja jonka täytyi kieltäytyä paljosta, osaksi varojen
puutteessa, osaksi siksi, että Martin periaatteet pakottivat häntä
vähistäkin varoista jakamaan toisille.

Mutta olihan täti Alfelt huolehtinut siitä, ettei Martin käsitys
kovinkaan usein päässyt toteutumaan heidän olojensa ulkonaisessa
järjestelyssä ja olihan hän korvannut monet niistä kieltäymyksistä,
joihin olot tai Martti olivat Sonjaa pakottaneet.

Ja olivathan joka tapauksessa olot juuri nyt yhtä harmaat kuin tunti
sitten. Mutta nyt oli Sonjan koko olemus täynnä tuota entisajan
säteilyä.

Minusta siis tuo harmaus heijastuu, päätteli Martti. Nyt kun hän
puhelee toisen miehen kanssa, on hän kokonaan muuttunut.

Olenko minä mustasukkainen? Vai mitä tämä on? Tahtoisinko nyt työntää
tuon toisen syrjään ja itse asettua hänen tilalleen?

Martin täytyi käydä tilille itsensä kanssa.

Hän käänsi pois katseensa noista kahdesta. Hän tunsi äkkiä Sonjan
suudelmat polttavina huulillaan, hän näki säihkyn katseessa, joka
kietoi. Tuo kaikki oli niin tuttua hänelle, että hän näkemättä näki
ja tuntematta tunsi. Mutta mitä tämä kaikki oli hänelle antanut? Mitä
pysyväistä näiden monien vuosien kuluessa? Hetkellisen huumauksen,
tulijuoman, joka juovutti, jättääkseen jälkeensä suuren, sisäisen
ikävän ja alennuksentunteen, joka kai ei ollut hyvinkään etäistä sukua
juomarin mieltä etovalle oman heikkouden tunnolle.

Martin sisimpään nousi suuri tuska. Oliko hänessä todella liian vähän
miestä, koska hän ei tyytynyt siihen mitä hänellä oli? Eikö kaunis
nainen vaimona ja omavalitsema elämänura tavallisesti ollut kylliksi
miehelle hänen ajallisten tarpeittensa tyydyttämiseksi? Miksi hänen
sisimpänsä orpoutensa tunnossa itki ihmistä, joka häntä ymmärtäisi?

Martti loi pikaisen katseen Sonjaan. Jos tuossa nyt istuisi se Sonja,
jonka hän kerran asetti niin korkealle ja jonka hän uskoi Jumalan
lahjaksi, jonka kautta hänen oma olemuksensa kehittyisi ehjäksi ja
voimakkaaksi. Silloin hän ei näin levollisesti voisi nähdä toista hänen
rinnallaan. Silloin hän raivostuen suojelisi osaansa.

Herra Kask sattui samassa katsomaan Marttiin ja heidän katseensa
yhtyivät. Kask oli Martin silmissä näkevinään tuimuutta. Mutta samalla
hän hämmästyi katseen levollisuutta.

Ja Martti tunsi, että jos joku tahtoi häneltä viedä jotain, ei hän
ainakaan voinut viedä Martin rakastamaa naista, sillä hän oli jo kauan
ollut kadoksissa.

Ja sittenkin, sittenkin... Olisikohan hänen katseeseensa tullut jonkun
verran uhkaakin?

Sielun syvimpiin sokkeloihin tunkeutui vain niukasti valoa. Niihin
mahtui paljon aavistamatontakin.

-- Martti, etkö sinä näe etkä kuule? -- Sonja tahtoi esittää herrat
toisilleen. Oltiin jo tulossa perille. Laiva vihelsi ja rannalla
näkyivät vastaanottajat.

Herra Kask tarjoutui auttamaan Sonjaa. Martti palvelijan kanssa kantoi
tavarat maihin, herra Kask talutti Harria Sonjan kantaessa Asraa.

-- Tulette tietysti meille syömään illallista, sanoi Sonja, kun pihalle
käännyttäessä toisten tie johti pieneen syrjärakennukseen, Kaskin talon
puolelle.

Herra Kask kiitti. Hän ei todellakaan tietänyt, miten ruokapuoli
kesäksi järjestyisi. Tosin oli talosta luvattu ruokaa, mutta
minkälaista, sitä ei kukaan tietänyt.

Sonja sai siitä aihetta muutamana päivänä ehdottaa, että herra Kask nyt
kesän ajaksi jäisi heille pysyväiseksi ruokavieraaksi, ja Kask pyysi
suuren kiitollisuuden tunnossa saada ilon maalata talonemännän kuvan.

Sonja otti tämän ehdotuksen vastaan suurella ihastuksella, Martti
tyyneydellä.

Mutta sinä iltana sai Martti ankaran läksytyksen siitä, ettei
hän kyllin kohteliaasti ollut kiittänyt tuollaisesta hienosta ja
kunnioittavasta tarjouksesta.



Anna-Stiina Aaltonen oli tehnyt hämmästyttävän päätöksen. Hän aikoi
kutsuitta ja käskyittä lähteä Syrjälään Marttia ja Sonjaa tervehtimään.

Lukuunottamatta liikkeestä johtuvia käyntejä muutamissa kaupungeissa
ei Anna-Stiina ollut eläessään tehnyt muuta kuin kaksi matkaa.
Ensimmäisen hän -- toisten tietämättä mitään matkan tarkoituksesta --
teki pitäjääseen, jonne Viulu-Ville oli haudattu, toisen silloin kun
hän kävi kaupungissa, jonne nimismies Jänteen rouva oli toimittanut
Anna-Stiinalle testamentatun Sonjan.

Nyt hän teki kolmannen yksityismatkan eläessään ja vieläpä ilman
minkäänlaista erikoista ulkonaista aihetta. Mutta syitä hänellä
sittenkin oli -- yhtä painavia ja pakottavia kuin edellisilläkin
kerroilla. Siitä hän oli vakuutettu.

Anna-Stiina oli järki-ihminen, jolla harvoin oli minkäänlaisia
tuntemuksia tai aavistuksia. Sentähden hän järkähtämättömästi uskoi
niihin, kun niitä joskus tuli. Hän uskoi, että niihin oli selvän selvät
järkisyyt ja yhtä varma todellisuuspohja kuin millä muulla asialla
hyvänsä. Hän uskoi niihin kuin yhden ystävä luottaa ainokaiseensa. Ja
nyt oli Anna-Stiina nähnyt unia. Kerran oli Syrjälä ollut tulessa,
Sonjan sytyttämänä. Sonja seisoi vieressä ja nauroi, kun liekit
hulmahtivat korkealle. Anna-Stiina huusi unissaan niin, että puotitytöt
viereisessä huoneessa heräsivät, nousivat kauhistuneina istualleen
vuoteessa ja kysyivät itseltään, oliko ehkä joku rahanhimoinen
murhamies viereisessä huoneessa. Vasta kun huuto ei uudistunut,
uskalsivat he raottaa ovea ja kurkistaa huoneeseen. He näkivät silloin
Anna-Stiinan terveenä nukkuvan vuoteessaan. Mutta hänen huulensa
liikkuivat ja hän huitoi tuskaisesti käsiään. Hän oli sammuttamassa
tulipaloa. Hän herätteli Syrjälän talon väkeä, puisti Sonjaa
käsivarresta ja ihmetteli itsekseen sitä, että Sonjalla yhä vielä oli
lapsuutensa aikaiset tavat. Tuossa hän vain iloisesti ihasteli hulmuavia
liekkejä, vaikka tiesi, että toisille oli tuho tulemassa. -- Missä on
Martti ja lapset, huusi Anna-Stiina hädissään. Silloin Sonjakin heräsi,
kirkaisi ja syöksyi palavaan huoneeseen. Anna-Stiina itse seisoi
samassa Martin vuoteen vieressä. Tämä nukkui käsivarsi kierrettynä pään
alle levollisesti kuin lapsi äitinsä sylissä. Anna-Stiina tempasi häntä
kädestä, Martti kavahti pystyyn ja hyppäsi ulos ikkunasta. Samassa talo
kauhealla rytinällä luhistui ja kipinät sinkoilivat korkealle ilmaan
kuin komeasta kokoonluhistuvasta kokosta.

Anna-Stiina heräsi ihmetellen sitä, että vielä oli hengissä, vieläpä
makasi omassa, rauhallisessa vuoteessaan. Puotitytöt kertoivat hänelle
hänen yöllisestä tuskanhuudostaan ja utelivat sen syitä. Mutta entistä
enempää he eivät saaneet tietää. Anna-Stiina ei koskaan tehnyt itseään
syypääksi tuhlaukseen. Hänestä sanoja kuten muutakin tämän ajallisen
elämän tavaraa oli käytettävä säästävästi -- ei ylellisyyteen, vaan
tarpeen vaatiessa.

Sitä tiivistyneempänä ahdisti tuska hänen omaa sisintään.

Saman viikon lopulla hän näki toisen unen. Martti oli uimassa leveän
virran poikki. Hänellä oli sylissään pieni lapsi, jota hän uidessaan
koetti pitää veden yläpuolella. Anna-Stiina koetti päästä Martille
avuksi. Hän hyppäsi pitkin rantaa etsien venettä, mutta turhaan.
Sellaista ei löytynyt. Äkkiä hän näki Martin nostavan lapsen korkealle.
Näytti siltä kuin hän olisi noussut seisomaan keskellä virtaa. Siitä
hän viskasi voimalla lapsen vastakkaiselle rannalle. Sitten hän painoi
oman päänsä veden alle. Anna-Stiina odotti henkeään pidättäen, eikö se
siitä uudelleen nouse. Nouseehan hukkuvankin pää, hän ajatteli unessa.
Ja ehkäpä Martti vain sukelsi. Mutta pää ei noussutkaan. Anna-Stiina
odotti turhaan. Siihen tuskaansa, hän heräsi. Anna-Stiina oli nähnyt
unensa yöllä perjantaita vastaan. Päivän kuluessa hän rupesi panemaan
tavaroitaan kokoon. Puolista syötäessä hän hämmästytti talonväkeään
tiedonannolla, että hän aikoi lähteä matkalle ja iltapäivällä hän
kyytirattailla jytkyytti menossa lähimmälle asemalle.

Lauantaipäivän laiva, johon Anna-Stiina joutui, oli täpötäynnä väkeä.
Hän istui tavaroineen alakannella ahtaasti likistettynä lasta pitelevän
naisen ja puolihutikassa olevan nuorukaisen väliin. Hän ei ajatellut
paljoa. Hän oli oppinut säästeliääksi siinäkin. Ajatukset, joita ei
ollut pakko ajatella, olivat turhuutta nekin. Ne olivat liikalastia
laivassa. Mennyt ei palannut muistelemisesta eikä tulevaisuus
ennenaikaisesta surusta. Kun oli tehnyt parhaansa käsissäolevasta
hetkestä, ei siihen enää tarvinnut työllä eikä ajatuksella mitään
lisätä.

Ja hän oli tehnyt voitavansa. Hän oli nyt matkalla. Perillä hän saisi
tietää, mitä vastaisuudessa oli tehtävä.

Laituri laiturilta väheni väki laivasta. Naapurit eivät enää pitäneet
Anna-Stiinaa ahtaalla. Hän rupesi siitä syystä liikuskelemaan laivassa,
katselemaan ympäröivää seutua ja tekemään huomioita. Hänestä kaikki
täälläpäin nähty vahvisti hänen jo ennen saatua käsitystään siitä, että
elämä hyvineen ja pahoineen oikeastaan oli samanlaista kaikkialla.
Olihan sillä jonkun verran eroavaisuuttakin, ihan niinkuin jokaisella
ihmisellä oli omat kasvonsa. Mutta pääasia oli sama. Eivätkä tämän
puolikunnan kasvot kovin poikenneetkaan hänen oman kotiseutunsa
kasvoista. Saman talon lapsiksi näki, jos katseli ihmisiä tai heidän
asumasijojaan.

Laivan saapuessa Syrjälän laiturille ei enää ollut laivasta
maihinmeneviä kuin kaksi henkeä, Anna-Stiina ja muuan naishenkilö,
jonka hän vilahdukselta oli nähnyt istuvan yläkannella kirja kädessään.

-- No mutta hyvänen aika! -- Anna-Stiina laski kiireisesti
kantamuksensa maahan ja kävi kaksin käsin kiinni matkatoveriinsa
samassa kun he olivat astuneet maihin. -- Vieläkö neiti tuntee?
Molemminpuolinen ilo ja hämmästys oli suuri. Eira tuli kuitenkin
levottomaksi kuullessaan, ettei kukaan Syrjälässä odottanut
Anna-Stiinaa. Väinö Eerola, joka äskettäin oli käynyt Syrjälässä, oli
kertonut vieraan maalarin oleskelusta talossa. Ehkäpä Sonja ei tulisi
kovinkaan iloiseksi tätinsä vierailusta.

Heidän hitaasti astuessaan talolle päin koetti Eira esittelevästi
kertoa vähän kaikista lapsista. Samalla hän sivumennen sai vähän kuin
valmistelluksi Anna-Stiinaa mahdollisten pettymysten varalta. Sonja
oli äärimmäisyyteen saakka hellä äiti. Mutta hänellä taisi paraillaan
olla sellaista, mikä kiinnitti hänen mieltään muuhunkin. Hänellähän
oli ollut ainakin jonkun verran taiteellisia taipumuksia. Ja ne
harrastukset olivat arvattavasti nyt etualalla, kun kodissa oleili eräs
enimmäkseen ulkomailla oleskellut maalari, johon Sonja oli tutustunut
jo ennen kihlaustaan ja joka paraillaan maalasi suurta taulua Sonjasta.

-- Vai niin, vai sillälailla, tuli kuivahkosti ja hiukan
teräväsointuisesti. Muuta ei Anna-Stiinalla ollut asiaan sanottavaa.
Eira jatkoi siitä syystä kertomisiaan. Hän tiesi Martin tänä
kesänä innostuneen soittamaan huilua. Martti oli siihen oppinut jo
koulupoikana. Äiti oli säestänyt. Mutta äidin kuoltua oli soittaminen
jäänyt Martilta, ehkä siitäkin syystä, että Sonja musiikin alalla oli
häntä paljon edistyneemmällä kannalla. Mutta tänä kesänä oli Martti
uudelleen ruvennut soittamaan. Hänen hyvä ystävänsä, Väinö Eerola, oli
käydessään Syrjälässä tullut siihen käsitykseen, että huilu nyt olisi
mukava kesätoveri. Hän oli siitä syystä lähettänyt sellaisen Martille
ja siitä oli tämän soittointo saanut alkunsa.

Tulijat astuivat par'aikaa hevoshaan läpi rantaa kiertävää polkua
pitkin. Haan ylälaidassa he näkivät harjuksi ylenevän rinteen -- saman,
jossa Martti oli viettänyt sunnuntaisen juhlahetken Niilo Ension
kastepäivänä, ja joka siitä asti oli ollut hänen lempipaikkanaan.

-- Äkkiä molemmat kulkijat pysähtyivät. He kuulivat vienon,
surumielisen säveleen kirkkaana, mutta samalla kaihokkaana rinteeltä
kiirivän laaksoon päin. Martti soitti huiluaan.

"Kotia kaipaan. Oi niin kolkkoa on orvon olla maalla vierahalla."

Haikeasti nyyhkytti huilu vieraalla maalla olevan orpoutta.

-- Mitä hän soittaa, kysäisi Anna-Stiina. Hänen kulmakarvansa olivat
rypyssä ja katsanto oli tuima. Älykkään maalaisen vaistolla hän ymmärsi
enemmän kuin tahtoi ymmärtää.

-- Erästä hengellistä laulua, Eira vastasi jatkaen siihen kiireisesti
kuin karttaakseen lähempiä tiedusteluja. -- Ehkä menemme suoraa päätä
tuonne harjulle?

-- Menkää te vain, en minä. -- Anna-Stiina kääntyi selin Eiraan ja
alkoi rivakasti astua talolle päin, Eiran hitaasti noustessa harjun
rinnettä.

Vasta kun pihaportti sulki Anna-Stiinalta tien, pysähtyi hän kiivaassa
astunnassaan. Raskaasti huokaisten hän laski kätensä portin ripaan.
Tulevaisuus selvittävine paljastuksineen oli siksi lähellä, ettei hän,
periaatteellisesti tulevaisuuden huolet luotaan työntävänä voinut olla
sitä ajattelematta.

Ensi silmäys ympäristöön selvitti hänelle asuinsuhteet. Pienempi, pihan
perällä oleva rakennus oli tietysti vuokrattu Martille ja Sonjalle.
Itse päärakennuksessa asui talonväki, ja heidän vierashuoneensa oli
varmaan tuon maalarin hallussa, koska nurkkahuoneen avoimena olevan
ikkunan laudalle oli ladottu kaikennäköisiä pusseja ja purkkeja ja jos
mitä romua. Maalarin kojeita tietysti.

Anna-Stiina kääntyi päättävästi talonväen puolelle. Tuvan ovi oli
raollaan. Emäntä näkyi ottavan leipiä uunista. Ihmisiä ei näkynyt
missään muualla. Olivat tietysti heinässä, päätteli Anna-Stiina
itsekseen laskien matkatavaransa tuvan oven ulkopuolelle. Emäntä katsoi
pitkään vieraan astuessa sisään. "Terveeks", sanoi Anna-Stiina ja kävi
ovensuuhun istumaan.

-- Mistäs kaukaa vieras tulee, sanoi emäntä ottaessaan toisen hyvin
paistetun leivän toisensa jälkeen uunista ja laskien ne pankolle.

-- Tuolta niinä olen sisämaasta, ilmoitti Anna-Stiina kohta ruveten
tiedustelemaan oloja täällä rannikkoseudulla. Taisi olla hyvät
vuodentulon toiveet. Ja kesävieraista kai myöskin karttui tuloja. Heitä
oli kai täällä joka vuosi.

Emäntä kertoi heidän pitäneen samaa perhettä jo toistakymmentä vuotta.
Olivat tulleet tänne nuorina vastanaineina. Silloin tämä seutu vielä
oli yksinäistä ja tuntematonta, mutta nyt alkoivat muutkin hakea
itselleen kesäasuntoja täältäpäin. Heillä oli nyt talossaan muuan
taidemaalari, joka maalasi rouvan kuvaa.

-- Sillä aikaa kun maisteri soittaa huilua. Emäntä katsoi pitkään.
-- Soittaahan hän. Taisitte jo kuulla tullessanne. Hän on muutenkin
sellainen hiljainen ja yksikseen oleva mies. Siihen aikaan kun lapset
olivat pieniä hän kuitenkin enimmäkseen oli niiden kanssa, kantaa
retuutti niitä paikasta toiseen. Poika selässä, tyttö sylissä, sillä
lailla hän ensimmäisinä vuosina aina kuljeksi. Mutta nyt ovat lapset
suurempia ja heillä on jo omat ilonsa kullakin.

-- Taitavat olla hyviä lapsia?

-- No, ei niin hyviäkään, joskaan ei pahoja. Mistäpä sellaisilla vielä
olisi ymmärrystä.

-- Lapsessa näkyy jo ihmisen alku.

-- Taidatte olla heidän tuttaviaan, alkoi emäntä puolestaan tiedustella.

-- Olenhan minä vähän. -- Anna-Stiina nousi. Häntä hävetti, että
hän näin tuntemattomana oli istunut tässä tietoja utelemassa ja
samalla tuntui helpommalta, kun vieraankin sanoista oli saanut vähän
valmistusta ja kun ensin oli edes saanut vähän huokaista. -- Taidan
mennä sinne heidän puolelleen nyt, sanoi hän ovensuussa samalla
vetäisten huivin paremmin silmilleen. Hän käytti nimittäin yhä huivia
-- uusista tavoista ja toisten pyynnöistä huolimatta.

Pienen rakennuksen avonaisella kuistilla näkyi pöytä ja tuoleja,
pöydällä oli porokuppi, paperossit ja tulitikkuja. Eräällä tuolilla oli
puoleksi luettu romaanilta näyttävä kirja.

Ovet kuistilta etehiseen olivat auki. Kukaan ei kuullut, kun
Anna-Stiina astui sisään. Hän karisteli kurkkuaan ja rykäisi, mutta
kukaan ei kuullut. Hän luuli jo olevansa yksin koko huoneistossa,
mutta kun hän laskettuaan kaikki tavaransa etehisen toiseen nurkkaan
oikaisihe, näki hän viereisen huoneen puoleksi avoimesta ovesta
suuren, lattialla seisovan taulun -- Sonja vaaleassa, avokaulaisessa
kesäpuvussa leposohvalla huolettomassa loikoiluasennossa.

Anna-Stiina ei nähnyt ketään, mutta hän kuuli äänen, josta hän ymmärsi,
ettei maalattava ollut etäällä itse mestarista.

-- Sonja, minä en ymmärrä teitä, sanoi ääni hiljaa, mutta kiihkeästi.
-- Koko tämä työaika on ollut minulle elämän ja elämänilon suurta
juhlaa. Sen valtavaksi, taivaisiin nostavaksi "finaleksi" ajattelin
hetkeä, jolloin saisin antaa työni tulokset, antaa itsenne teille ja
vastalahjaksi --

Sonjan ääni katkaisi lauseen. -- Olkaa toki varovainen. Teillä on
sivellin kädessä ja se tahraa.

Anna-Stiina nojasi ovipieleen. Hän oli kuin puolipyörryksissä.
Hän ei edes kyennyt käsittämään, että hän seisoi kuuntelemassa,
ja kuuntelemassa puhetta, josta moni sana suhisi korvissa hänen
käsittämättään mitä se sisälsi. Keskustelu kävi ruotsiksi. Ja vaikka
Anna-Stiina erinomaisen tarmokkuutensa kautta oli oppinut sen verran
ruotsia, että hän sitä ymmärsi, kun esimerkiksi joku kauppa-asioissa
sitä käytti joko kirjeellisesti tai suullisesti, oli hän nyt niin
sekaisin, että hän paremmin vaistosi kuin kuuli mitä sanottiin.

Mutta jos ymmärtäminen sanojen puolesta oli vaillinaista, oli äänensävy
sitä helpommin tajuttava. Vieraan kiihkeä sanatulva kohisi intohimon
voimaa, Sonjan ääni tuntui -- niin odottamatonta kuin se olikin --
käskevältä, melkein ilkkuvalta, joka tapauksessa loitolla pysyttävältä.

Oliko Sonja ehkä muuttunut? Tai oliko hän ehkä aina ollutkin parempi ja
kunnollisempi kuin minä Anna-Stiina oli häntä pitänyt? Ja oliko ehkä
Anna-Stiinan karu arkisuus peloittanut häntä ja -- kenties tukehuttanut
hänessä löytyvää hyvää -- kuten muinoin hänen äidissään?

Anna-Stiina hoippui etehisestä takaisin kuistille ja painui oven
vieressä olevalle tuolille istumaan. Sisältä kuului yhä puhetta,
hillittyä tavallaan, monesti kuiskaukseksi painuvaa, mutta silti
kiihkeätä.

-- Ovatko sitten ikivanhat katsantotavat teidän sisäistä minäänne
voimakkaammat? Vai miksi ette uskalla olla uskollinen itsellenne?

-- Sellainen minä juuri olenkin. Siitä syystä näette tänään minussa
puolia, joihin ette ennen ole tutustunut.

Anna-Stiina ihan nytkähti sisäisestä ilosta kuullessaan Sonjan äänen
teräksisen kaiun.

Vastaus siihen kohisi kuin koski Anna-Stiinan korvissa. Hän ei aluksi
ymmärtänyt mitään. Ja äänikin oli kuiskaava, vaikka hätäilevä, tulinen
ja kiihkeä. Mutta lopulta puhuva ehkä unohti varovaisuutensa -- tai oli
hän tullut lähemmä ovea -- tai ehkä oli Anna-Stiina selviytynyt sen
verran, että ymmärsi. Hän kuuli ainakin lauseita, joiden sisällön hän
kutakuinkin tiesi ymmärtäneensä oikein.

-- Te -- -- te ette itse tiedä mitä sanotte. -- -- -- Te panette vain
ehdoin tahdoin vastaan. -- Katsokaa kuvaanne. Mitä se sanoo? Katsokaa
noita syleilemään luotuja käsivarsia -- noita huulia, joilla on
juovuttavaa hurmaa. -- Kysykää tuolta katseelta, pyytääkö se maata vai
tyytyykö se luulotellun taivaan epämääräiseen autuuteen? Missä teidän
silmänne, teidän rohkeutenne -- teidän suoruutenne on? Minä olen niistä
riemuinnut ennen. Missä ne nyt ovat? Tiedättehän, että ymmärrän, mitä
sellainen nainen kuin te kärsii tuollaisen verettömän, omia tunteitaan
ja periaatteitaan märehtivän rinnalla.

-- Ei sanaakaan Martista!

Anna-Stiina ei erottanut nopeasti lausuttuja sanoja, mutta hän kuuli
äänen väreen, eroitti Martin nimen ja sai sen käsityksen, että sanat
viskasivat kuin terävän aseen toisen silmiä vasten.

-- Te olette riivattu tänään. -- Nyt oli taiteilijan ääni tyly,
loukkaantunut. Kuului siltä kuin hän olisi asetellut kokoon tavaroitaan.

-- Minä olen uskollinen itselleni. -- Sanat lausuttiin hitaasti ja
painolla. Mutta äänessä oli väre, joka Anna-Stiinalle oli tuttu Sonjan
lapsuuden ajoilta, pehmeyteen, sovittavaan hyväilyyn vivahtava väre,
johon Sonjan lapsuudenpäivinä tavallisesti myöskin oli yhtynyt sulavat,
kissanpojan pehmeyttä muistuttavat eleet.

Anna-Stiina istui kivettyneenä jännityksestä. Hän ei vielä ollut varma
Sonjan suhteen. Martin nyyhkyttävä huilu oli sanonut, etteivät asiat
olleet hyvällä kannalla. Ja tämä Sonjan kaksinpuhelu vieraan kanssa
saattoi sittenkin olla jonkinlaista kissan huvia saamastaan saaliista.
Kyllästyneenä saattoi Sonja työntää luotaan, mutta hän saattoi myöskin
kutsua takaisin.

-- Minä olen erehtynyt teistä. -- Vieraan ääni oli yhä kylmä.

-- Matalalta poimitut hedelmät eivät koskaan ole minua houkutelleet. --
Sanoissa oli nyt kuin vihaista puraisua. -- Kun olin rikas, viskelin
rahoja vaikka katuojiin. Sen verran arvoa annoin sille, mikä oli
omaani. Myöhemmin olen itkenyt kadotettua omaisuuttani niinkuin lapseni
itkevät särkyneitä lelujaan. Minä olen luotu halveksimaan -- voittojani.

-- Ehkä myöskin kärsityttämään?

-- Se on kenties perintöä.

Sonjan ääni oli hänen puhuessaan kokonaan muuttunut. Puraiseva sävy oli
kadoksissa. Ääni oli verhottu -- väräjävä -- miltei kärsivä.

Sanojen sointuko lie sen vaikuttanut -- tai ehkä jokin teko, jokin
liike -- Anna-Stiina ei voinut nähdä mitään, hän kuuli uudelleen hiljaa
lausutun kiihkeän kuiskauksen, sitten äkillistä liikettä, ikäänkuin
ensin toinen, sitten toinen olisi syöksynyt paikaltaan.

Anna-Stiina ponnahti pystyyn, astui etehiseen ja paiskasi auki olleen
oven voimalla kiinni jälkeensä.

Sonja ilmestyi kohta sen jälkeen huoneen kynnykselle ja jäi siihen
kivettyneenä tuijottamaan eteensä.

Anna-Stiina alkoi jo epäillä, että hän kuka ties ei tuntenut tai
-- ei tahtonut tuntea. Mutta samassa pääsi Sonjalta äänekäs, vähän
hermostunut nauru.

-- Täti, hyvänen aika, sinäkö se olet! -- Hän nauroi yhä, otti
Anna-Stiinaa hartioista ja pyöräytti ympäri. Hän tunsi, että yhtä
häiritsevän epätervetullut kuin täti olisi ollut tuntia aikaisemmin,
yhtä tervetullut oli hän nyt, juuri tänä hetkenä.

-- Täällä on muitakin tulossa, sanoi Anna-Stiina kuivasti.

Pihalla näkyivät Eira ja Martti.



Kuultuaan Eiran aikeesta lähteä Syrjälään oli Väinökin päättänyt ottaa
itselleen loman ja viettää sunnuntainsa maalla. Laivakulku Syrjälään
oli tosin siksi hidas, ettei se hänelle soveltunut. Hän otti siitä
syystä pyörän mukaansa ja suoritti osan matkasta sillä.

Syrjälän pikku rakennuksessa oltiin illallisella, kun Väinö pölyisenä
ja kuumana monen tunnin pyöräilystä ajaa suhautti pihaan. Syntyi suuri
ja iloinen hämmästys, sillä Eira oli lupauksensa mukaan vaiennut
Väinön aikeista. Lapset ryntäsivät ilosta kirkuen pöydästä. Väinö-setä
ryhdikkäänä ja reippaana urheilun ystävänä oli poikien yhteisen ihailun
esineenä eikä hänen suosiotaan lasten joukossa vähentänyt tietoisuus
niistä milloin minkinlaisista hyvistä tuliaisista, joita aina oli sedän
taskussa.

Marttikin kiiruhti iloisesti pöydästä vierastaan vastaan, joten naiset
jäivät yksin taiteilijan kanssa. Anna-Stiinan puhuttaessa Eiraa,
käytti vieras tilaisuutta hyväkseen sanoakseen Sonjalle sitä, mitä
hän mielessään oli hautonut siitä asti, kun heidän keskustelunsa niin
odottamatta katkesi. Hän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa pois.

-- Kaikkinenneko? Ja yksin? Kenenkään saamatta saattaa teitä edes
lähikaupunkiin?

-- Tavarani saavat jäädä tänne -- ajaksi. Haetan ne, kun tiedän minne
asetun.

-- Ellette itse tule hakemaan? -- Pyytävä katse pitkien ripsien alta ja
huokauksen nostama povi kuoletti kieltävän vastauksen.

Ilokirkuna ovelta katkaisi keskustelun. Lapset toivat sedän
juhlasaatossa sisään ja keskeytynyttä illallista jatkettiin.

Päivä oli ollut painostavan helteinen. Illan viileys vaikutti siitä
syystä elvyttävästi kaikkiin. Pöydästä noustuaan vetäytyivätkin kaikki
rakennuksen järvenpuoleiselle sivustalle, missä oli samantapainen,
vanha, avonainen kuisti kuin pihankin puolella. Vieras teki kyllä
yrityksen poistua, mutta Sonja sai hänet pyynnöillään jäämään.
Iltahan oli niin ihana, oikein näitä Suomen lämpöä ja rauhaa huokuvia
suvi-iltoja. Ja näköala järvelle päin oli niin kaunis.

Mieliala joukossa, joka yht'äkkiä oli kasvanut odottamattoman
suureksi, tuntui olevan sopusoinnussa luonnon kanssa. Keskustelu ei
ollut vilkasta, mutta hilpeätä ja sopusointuista. Anna-Stiina, joka
tavoilleen uskollisena oli vetäytynyt vähän syrjään muista, ilmeisesti
aikoen jurottaa yksin nurkassaan, innostui Sonjan houkuttelemana
kertomaan kaikenmoista kansan tavoista ja taruista hänen lapsuutensa
vuosilta ja Sonja käänsi kaiken vaikeammin tajuttavan taiteilijalle
toisten kysymyksillään houkutellessa Anna-Stiinaa jatkamaan.

Eiran täytyi tuontuostakin itsekseen ihmetellä Sonjaa. Hän oli todella
ihastuttava tänä iltana, niin hilpeän iloinen, niin ystävällinen
ja tasaisen sopusuhtainen mielialassaan. Lapset keikkuivat hänen
ympärillään kärkkyen itselleen lupaa valvoa tavallista pitempään ja
parlamentteerauksessaan heidän kanssaan hän tuntui itsekin iloiselta,
veitikkamaiselta lapselta. Seuraapitävänä emäntänä hän näytti
ajattelevan kaikkia ja kaikkea samalla kuin hän hoiti kaksikielistä
keskustelua joustavana ajatukseltaan, kieleltään ja liikkeiltään.

Eira vilkaisi muutaman kerran Marttiin. Mitähän tämä mahtoi ajatella
ja tuntea? Hänkin näytti ihastelevasti katsovan Sonjaan. Mutta samalla
oli katseessa jotain vakavan tutkivaa aivan kuin hän olisi pyrkinyt
jonkin tuntemattoman ja salatun syvyyden pohjaan. Mustasukkaisuudesta
ei kuitenkaan näkynyt piirtoakaan. Siksi objektiivisesti arvosteleva
oli katse.

Eira kysyi itseltään -- samoin kuin Anna-Stiinakin -- olivatkohan
he lopultakin arvostelussaan erehtyneet. Olivatko asiat sittenkin
paremmalla kannalla, kuin he olivat uskoneet? Eirassa se ajatus oli
herännyt jo harjulla, hänen puhellessaan Martin kanssa Tämä tuntui
kyllä alakuloiselta. Hän puhui -- kuten tavallisestikin -- puutteistaan
ja virheistään, joita hän löysi itsessään niin paljon ja jotka hänessä
herättivät orvon voimakasta ikävää siihen maahan, missä vajaa lakkaa
ja täydellisyys vallitsee. Lisäksi hänellä myöskin oli tuntuvasti
taloudellisia huolia. Ja niistäkin hänen täytyi ainakin suurimmaksi
osaksi syyttää itseään. Hänellä oli erinomainen kyky ajaa asioitaan
niin, että toimipa hän tavalla tai toisella, hän joutui kärsimään
omantunnon soimauksia. Hän oli kauan pitänyt oikeimpana aina kysyä
Sonjankin mieltä ennenkuin esimerkiksi antoi avustusta jollekin sitä
pyytävälle. Mutta tästä kannasta hän viime aikoina oli luopunut. Sonja
oli niin helläsydäminen äiti ja hän tunsi kaikki lastensa toivomukset
ja halut niin kipeänä tarpeena, että hänestä harvoin olisi sopinut
luovuttaa toisille jotain kodin niukoista varoista. Ja kun Martti
kuitenkin oli sitä mieltä, että oli autettava tarvitsevaa lähimmäistä,
ei ainoastaan ylijäämällä, vaan persoonallisesti kieltäymystenkin
kautta, täytyi hänen kai ansaitsemillaan varoilla auttaa silloinkin,
kun Sonja ei katsonut siihen olevan syytä. Tältä kannalta ajatellen
hän viime aikoina oli toiminut. Ja tällaisessa mielentilassa hän
edellisenä talvena oli antanut hänen oloissaan tuntuvan lainan eräälle
tarpeessa olevalle työmiehelle, jonka hän tiesi rehelliseksi. Nyt oli
työmies kuitenkin tapaturmaisesti kuollut, eikä Martti voinut ruveta
murtuneelta leskeltä velkomaan.

Tämä muiden seikkojen lisänä oli kuitenkin arveluttavasti huonontanut
hänen muutenkin huonoa taloudellista asemaansa, eikä näyttänyt
mahdolliselta päästä parempiin oloihin. Heidän elämänsä tuli luvattoman
kalliiksi. Hän koetti supistaa menoja -- itsensä suhteen aivan
äärimmäisyyteen saakka -- ja Sonjaankin nähden niin suuresti kuin
mahdollista, mutta mikään ei näyttänyt auttavan.

Tällaisia huolia oli Martti Eiralle valittanut. Mutta vaikka tässä
olikin huolen syytä, oli kaikki tällainen siksi vanhaa ja tuttua, ettei
Eira kovinkaan säikähtänyt. Hän oli odottanut pahempaa. Oliko tuo
odottelu lopultakin ollut sulaa mielikuvitusta?

Eira kuuli huoneeseen johtavan, avonaisen oven kautta Sonjan äänen.
Tämä oli Martin pyynnöstä asettunut vanhan harmoonion ääreen ja
sai taidokkaasti käyttäen sen heikkoja äänivaroja sulavasointuisen
säestyksen laululleen. Ääni oli verhottu, pehmeä, sopusoinnussa
hämärtyvän kesäillan kanssa. Se eristi kuulijan häntä ympäröivästä
maailmasta ja vei hänet sisäisen elämän syviin, hämäräperäisiin
sokkeloihin. Viimein päättyi se hartaalla: "Oi muistatko vielä sen
virren?"

Martti käänsi päänsä äkkiä syrjään. Hänen katseensa kostui. Mutta hän
niinkuin toisetkin kiitti vain lämpimästi Sonjan uudelleen palatessa
seuraan.

Ainoa, joka näkyi olevan toisen tunnelman vallassa, oli taiteilija. Hän
oli näihin asti ollut vaitelias. Nyt hän tunsi oman hetkensä tulleeksi.
Hänkin rupesi kertomaan ja -- ivaamaan kaikkea taivaan ja maan välillä.
Pilkkaa ja piiskaa se kaikki ansaitsi -- ivanaurun ja kaikkeen
luottamattoman, elämän alastomaksi riisuvan cynismin ruoskaa.

Muut vaikenivat -- Sonja yritteli muutaman kerran väistellä tai
viskata vastaväitteitä, mutta hän tuntui olevan joko haluton
vastustajan toimeen tai huomasi jostakin syystä tuntevansa tilapäistä
kykenemättömyyttä hänelle tuttuun sanasotaurheiluun. Hän katsoi
useamman kerran sekä pyytävästi että käskevästi Marttiin. Mutta Martti
vain myönteli ja oli lammasmainen. Sonjan sisin oikein kuohahti. Nyt,
nyt juuri olisi pitänyt näyttää, että hän oli mies eikä laupeasilmäinen
nahjus, joka aina koetti löytää oikeutetun puolen asiassa, sanottiinpa
hänelle mitä hyvänsä. Olisipa nyt esimerkiksi viskannut tuon toisen
silmille purevan jutun aikaansa seuraavasta taiteilijasta, joka höysti
elämäänsä tilkalla "jumalallista kevytmielisyyttä".

Mutta mitä vielä!

-- Niin, kyllä se niin on, kuuli Sonja samassa Martin uudelleen
myöntävän, -- ruoskaa me jokikinen tarvitsemme. Mutta on asialla
toinenkin puoli. Luin kerran tarun, joka juuri johtuu mieleeni.
Kansaa oli kerääntynyt pieneen kadunkulmaukseen syrjäisessä Samarian
kaupungissa. Keskellä katua makasi kuollut koira. -- Viekää pois,
että pääsee kulkemaan, huusi kiivaasti joku joukosta. -- Hyi, kuinka
se löyhkää ja saastuttaa ilman, jatkoi toinen. -- Miten inhoittavan
likaiset ja veriset, sen korvat ovat, lisäsi kolmas. -- Silloin
tunkeutui muuan tuntematon mies joukosta esille. Varovaisesti, melkein
hellästi hän kumartui koiran puoleen, kohotti hiukan sen päätä ja
sanoi yksinkertaisesti: Mutta katsokaa, miten kauniit ja helmenvalkeat
sen hampaat ovat! -- Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään ja katosi
ihmisjoukkoon. Mutta joukosta koroitti muuan nainen äänensä: -- Se oli
Jeesus Natsarealainen. Ei kukaan muu olisi nähnyt kaunista löyhkäävässä
koiranraadossa.

Syntyi hetken syvä äänettömyys. Sitten taiteilija kohautti olkapäitään
ja koetti nauraa. Hänestä Martti tänä hetkenä oli entistäkin
vastenmielisempi lammasmaisessa hyvänahkaisuudessaan. Viaton,
ystävällinen hymy huulillaan istui hän tässä rinnalla ja oli kuitenkin
kaikessa lammasmaisuudessaan kuin riisunut aseet toiselta.

Samassa Martti nousi ja meni sanaakaan sanomatta sisälle huoneisiin.
Kun toiset kuulivat hänen sulkevan oven jälkeensä, sanoi Eerola äkkiä:
Jos minä satojen seurassa ja silmät ummessa olisin kuunnellut tätä
kertomusta, olisin epäröimättä sanonut: Sen kertoi Martti Jänne.

-- Sinä olisit tuntenut äänestä. -- Eira hymyili.

-- Olisin tuntenut muustakin.

-- Niin, sen kertoi minun Marttini! -- tuli odottamatta ja alas
painetun tunteen voimasta värisevällä äänellä. Sonja säteili kuin
suuren tunteen kirkastamana.

Taiteilija nousi sanoakseen hyvää yötä. Toiset seurasivat hänen
esimerkkiään.

-- Martti, sanoi Sonja myöhemmin jäätyään kahden Martin kanssa --
kun sinä olisitkin mies! -- Hän laski kätensä Martin olalle ja teki
liikkeen kuin olisi hän vallattomasti tahtonut puistaa Marttia. -- Kun
saisin miehen sinussa hereille!

-- Ja luuletko, ettet saa! Helpostikin. Ja hän on vallassasi kuin
lankavyyhti. Sillä sinä olet nainen ja minä olen mies. Mutta mitä sinä
sillä voitat?

-- Sinä revit erittelylläsi kaikki rikki. -- Sonja kääntyi kiivaasti
poispäin Martista, viskasi hiuksensa hajalleen ja rupesi niitä
suorimaan.

Martti huokasi raskaasti. -- Parempi sittenkin eritellä ja päästä
selvyyteen kuin uskoa valheeseen.

-- Erittelemällä pääsee pian eroon itse elämästäkin. Tiedätkö, miten
paljon ihmisessä voi kuolla, kun jokaisen hänen tekonsa, hänen sanansa
syvintä alkujuurta pengotaan ja tutkitaan. -- Sonjan ääni värisi
sisäisestä liikutuksesta. -- Sinä vastustat vivisektioonia, sinä
raivoat, sinä hellyt kyyneliin, kun puhut viattomien kärsimyksistä.
Mutta itse toimitat julminta vivisektioonia. Seisot kuin ase kädessä
penkomassa joka tunteen, joka teon ja ajatuksen syvintä alkusyytä.
Ikäänkuin ei elämässä olisikaan muuta kuin sinun ajatuksesi ja sinun
tunteesi. -- Hän kiihtyi kiihtymistään. -- Tuollainen on raukkamaista,
raukkamaista, viskasi hän vielä viimeiseksi tulemaan.

-- Sinä olet oikeassa -- nyt niinkuin aina. -- Martti puhui hiljaa ja
levollisesti. -- Mutta valitettavasti sattuvat ajatukseni ja tunteeni
olemaan suuriarvoisena tekijänä omassa elämässäni. Siitä en pääse.

Sonja ei vastannut. Hän viskasi valmiiksi punomansa palmikot selkänsä
taakse ja rupesi aukomaan kenkänsä nauhoja.

-- Muuten, jatkoi Martti verkalleen ja selvittelevästi -- on se
ihmeellistä, että kun me keskustelemme jostain, sinä olet sanoissasi
aina oikeassa. Se minua on ihmetyttänyt siitä asti kun me tutustuimme.
Ja luulen, että sekin herätti minussa kiintymystä sinuun, että sinä
aina vedit esiin sellaisia puolia, joihin minä en ollut kiinnittänyt
huomiota ja joissa oli niin paljon oikeutettua. -- Hän vaikeni äkkiä,
hymähti omituisesti ja painoi huulensa päättävästi kiinni. Hänhän
taaskin oli ruvennut erittelemään!

Äkkiä Sonja seisoi hänen edessään. -- Martti, sinä rakas, rakas, jonka
vertaista ei löydy! Sinä suuri, rakas lapsi! Sinähän et osaa edes olla
mustasukkainen. Minkä minä teen sinulle, että näkisin sinut onnellisena
rinnallani!

Kyyneleet juoksivat Sonjan poskia pitkin. Hän painui Martin syliin,
käsivarret kiertyivät rakastavina Martin kaulaan, hänen kuuma
hengityksensä lämmitti Martin rintaa ja Martti tunsi hänen taaskin
lepäävän sylissään vapisevana kuin lennossaan väsähtänyt, suojaa etsivä
lintu.

Kaikki, kaikki muu oli sinä hetkenä kuin poispyyhkäistyä. Martti tiesi
vain sen, että hänellä oli sylissään äsken niin säteilevän kaunis
nainen ja että tämä oli se nainen, jota hän rakasti.

Mutta kun yösydän aikoja sitten oli ohi, ja Martti Sonjan nukkuessa
yksin valvoi vuoteellaan, nousivat taas alkusyitä ja juuria tutkivat
ajatukset entistä suuremmalla voimalla häntä ahdistamaan.

Sonja oli, kuten hän tahtoi, saanut miehen hereille. Ja mies oli
humaltunut -- ehkä siitäkin syystä, että ihminen hänessä ikävöimällä
ikävöi rakastaa sitä naista, jolle hän kerran oli antanut sydämensä
ensimmäisen ihannoivan ja palavan rakkauden. Mutta nyt, kun yön
yksinäisessä hiljaisuudessa totuus puhui lahjomatonta kieltään, oli
kuin itkua hänen sisimmässään. Ihminen hänessä itki ihmistä, itki oman
sielun täydennyssäveltä -- ymmärtäjää.



Se viidestoista kesä Syrjälässä oli -- kuten Sonja toivoi --
muodostunut myöskin viimeiseksi. Kahtena seuraavana kesänä he asuivat
eräässä vilkasliikkeisessä saaristopaikassa lähellä Helsinkiä ja
nyt oli Martti vihdoinkin Sonjan kiihkeästä pakotuksesta vuokrannut
perheelle kesäasunnon Huopalahdessa.

Sisimmässään Martti yhä vielä sairasti eroa Syrjälästä. Yhtä suuresti
kuin hän pelkäsi kaikkea pinttynyttä kiinnipitämistä entisajan
näkökohdista siinä, missä uusi aika totuuksineen vaati aikaa
ymmärtävää, avartunutta mieltä, yhtä äärimmäisyyteen kiintynyt hän
oli vanhaan asioissa, joissa tuo vanhasta kiinnipitäminen ei tullut
ristiriitaan hänen omantuntonsa kanssa. Häntä vaivasi Sonjan mieliteko
muutella huonekaluja paikasta toiseen, hankkia uutta ja työntää vanha
syrjään. Vanhasta eroaminen tuotti hänelle aina enemmän tai vähemmän
sisäistä kipua. Ja vanhan hän myöskin tahtoi pysyttää siinä missä
hänen katseensa oli tottunut sen löytämiseen. Hänestä ulkonainen
muotonsasäilyttäminen kodin piirissä lisäsi kodin synnyttämää rauhan ja
levon tunnetta.

Sonjasta tämä Martin kanta osoitti ahdasta arkimieltä, aistin ja
sisäisen rikkauden puutetta. Eira näki siinä todistuksen Martin
tunteitten syvällisyydestä ja uskollisuudesta.

Martti oli niin syvästi kiintynyt Syrjälään ei vain siksi, että hän
oli tottunut sielläoloon ja että siihen liittyivät muistot hänen
avioliittonsa ensimmäisestä, onnellisesta ajasta ja Niilo Ension elämän
varhaisimmista kuukausista, hän rakasti sitä myöskin hiljaisena,
etäällä valtatiestä olevana maalaiskotina, joka hänelle muistutti hänen
omaa lapsuuttaan ja jossa "kodin ympäri viljavat vainiot kalarantoja
kaunisti". Hän rakasti sen tuttuja lahdenpoukamia, sen nurmettuneita,
monesti havunneulasten peittämiä metsäpolkuja, sen kilahtelevia
karjankelloja ja yniseviä vasikoita -- kaikkea tätä ja paljon muuta
lisäksi, talonväestä puhumattakaan. Nämä viimeksimainitut tuntuivat
kaikki hänestä aivan persoonallisilta ystäviltä vanhasta ruotimummosta,
touhuavasta emännästä ja harvasanaisesta, mutta leikkisästä isännästä
alkaen pikku Miinaan asti, joka vanhempiensa silmäteränä oli kasvanut
pienestä pellavapäästä nuoreksi, kukoistavaksi tytöksi.

Ero Syrjälästä toi uudelleen Martin mieleen sen, minkä hän ulkomailla
ollessaan elävästi oli tuntenut. Hänen oli vaikea siirtää sieluaan
paikasta toiseen. Sisin tuntui jäävän siihen ympäristöön, johon se
oli tottunut, jotavastoin ulkonainen ihminen vastaanotti vaikutuksia
uusista ja oudoista oloista. Siksi oli muutto repivää.

Syrjälästä siirtymisellä oli sitäpaitsi muitakin puolia, jotka vielä
enemmän kuin nuo persoonalliset näkökohdat painoivat Martin mieltä.
Elinkustannukset siellä olivat olleet harvinaisen halvat. Perheen
taloudelliselle asemalle tämä merkitsi paljon jo aikaisemminkin ja
olisi merkinnyt vielä enemmän nyt, kun maailmansodan johdosta elämä
kallistumistaan oli kallistunut. Mutta nyt ei Sonja enää jaksanut
asettua tuollaiseen kolkkaan. Se saaristopaikka, jonka hän itse yhdessä
Niilo Ension kanssa oli heille valinnut ja jossa he pari kesää olivat
asuneet, ei häntä myöskään enää tyydyttänyt. Hänen täytyi kerrankin
päästä hauskempaan ja mukavampaan ympäristöön. Eikä mikään hänestä niin
vastannut hänen nykyisiä toiveitaan, kuin kaunis, pieni huvila, jonka
hän oli löytänyt Huopalahdesta.

Martti pani vastaan niin kauan kuin mahdollista. Huvilan kesävuokra oli
hänen kukkarolleen tuntuva. Ja lisäksi tulisivat tietysti lukemattomat
rauta- ja raitiotieliput Sonjalle ja lapsille sekä monesti Helsingin
hintoja korkeammat maksut elintarpeista.

-- puhumattakaan siitä vierastulvasta, jonka Martti tiesi suuntautuvan
sellaisella paikalla sijaitsevaan kotiin.

Tämä asia sai kuitenkin samanlaisen ratkaisun kuin monesti kysymykset,
joissa Martti ja Sonja olivat eri mieltä. Täti Alfelt lahjoitti
Sonjalle rahat vuokraan ja Martin oli taipuminen.

Martti sai sinä kesänä olla tavallistakin enemmän yksin. Sonjalla oli
yhtenään vieraita tai hän itse oli kylässä. Nuoret huvittelivat kukin
tavallaan ja tahollaan. Lukuunottamatta nuorinta, jota vielä kannettiin
käsivarrella, olivat he jo kaikki siinä iässä, että osasivat koota
seuraa ympärilleen. Ja ne olot, jotka nyt ympäröivät heitä, olivat
kaikkinaiselle huvittelulle ja seuranpidolle suotuisat. Martti sai
siksi yksin viettää erakkoelämäänsä.

Kun hänellä oli joutoaikaa, harhaili hän enimmäkseen metsissä etsien
syrjäisiä, muille tuntemattomia polkuja, joista hän pääsi maalaiselämän
makuun. Monesti hän myöskin käveli Oulunkylään päin, jossa Eira
tänä kesänä oli vuokrannut itselleen huoneen aivan siinä samassa
huvilassa, missä Martti äitineen ennen oli asunut. Samoillessaan
metsäpolkua pitkin saattoi Martti joskus joutua poluille, joihin hän
jo nuorena opiskelevana oli tutustunut. Ja kun hän jatkoi kulkuaan
tuttua tietä pitkin, tuntui monesti siltä kuin välillä olevat, pitkät
vuodet olisivat tulleet poispyyhkäistyksi hänen tajunnastaan. Hän oli
jälleen äitinsä poika. Hän kiiruhti hiljaista, pientä kotia kohden
siinä tiedossa, että perillä odottaa hän, jonka suurin ilo on ottaa
omille hartioilleen elämän ja sen synnyttämien ajatusten taakka siten
keventääkseen elämän pojallensa.

Näistä ajatuksistaan Martti heräsi aina kun hän huomasi todellisuudessa
lähestyvänsä tuota kotia. Silloin hän kiireisesti kääntyi takaisin.
Eiran luokse hän ei koskaan pistäytynyt. Hän oli oppinut tervehtimään
häntä ainoastaan pari kertaa vuodessa, jolloin he yhdessä Sonjan kanssa
kävivät tavanmukaisella kyläilyllä kasvinkumppanin kodissa.

Tällaisiin yksinäisiin retkeilyihin ei Martilla muuten ollutkaan
aikaa muuta kuin sunnuntaipäivin tai siksi myöhään illalla, ettei
hän enää jaksanut keskittää ajatuksiaan työhön. Hän koetti kesänkin
aikaan kaikkia mahdollisia keinoja lisätulojen hankkimiseksi. Hän oli
onnistunut saamaan muutamia yksityisoppilaita -- ehtojaan lukevia
koululaisia -- ja kun ei ollut tunteja, teki hän käännöstyötä,
sillä hänen oli pakko hankkia lisätuloja mistä vain niitä jollakin
keinoin oli saatavissa. Hän oli nykyään ainaisessa taloudellisessa
ahdinkotilassa. Kalliinajanlisäystä oli tosin koulussa annettu
jonkun verran, mutta lisäys ei läheskään vastannut elinkustannusten
kallistumista, se kun oli erityisen tuntuvaa kodissa, missä lapset
juuri olivat tulemaisillaan pienistä suuriksi ja menot siitäkin syystä
olivat kasvamistaan kasvamassa.

Pastori Kiven kautta oli Martti Helsingissä tullut ottaneeksi jonkun
verran osaa "Kristillisen työväen" toimintaan. Kokouksissa, joissa
hän oli käynyt, hän oli tutustunut moneen kunnon työmieheen eikä hän
verratessaan heidän olojaan omiinsa voinut olla tuntematta, miten
paljon yksinkertaisempaa ja huolettomampaa kunnon työmiehen elämä
oli virkamiehen oloihin verraten. Työmies saattoi supistaa menojaan
ilman, että häntä silti moitittiin luonnollisten velvollisuuksien
laiminlyömisestä. Hän eli monessa suhteessa vapaampana kuin
sivistyneistöön kuuluva mies, jota monet, milloin välttämättömät,
milloin turhat, olojen muodostamat vaatimukset sitoivat.

Ajatellessaan tällaisia puolia Martti tuomitsi usein ihmiset ja koko
ihmiskunnan hulluksi. Sivistyessään he monistivat tarpeensa ja sen
kautta myöskin vaivansa ja surunsa. Takaisin olisi totisesti pitänyt
kääntyä, ei ainoastaan suurempaan yhteistuntoon ja tosi veljeyteen,
vaan takaisin myöskin yksinkertaisempiin oloihin, jotka eivät
herättäisi kateutta toisissa, toisissa kehittäessään itsekästä, sydämiä
kovettavaa nautinnonhalua.

Tällaista hän ajatteli silloinkin, kun hän tuli käyneeksi kodeissa,
joissa työttömyys tai sairaus ahdistivat, ja joissa siitä syystä ei
näkynyt mitään työläisolojen valopuolista, ainoastaan sen armotonta
raskautta. Sellaiset olot riistivät häneltä monesti sekä öitten että
päivien rauhan. Hän häpesi oman kotinsa tilavuutta, nähdessään yhteen
ainoaan huoneeseen sullotun perhekunnan. Hänen pöydälleen asetettu
ruoka, hänen vuoteensa pehmeys, kaikki tuntui hänestä syyttävän.

Oman taloudellisen pulansa pakottamana hän oli onnistunut siinä määrin
kovettamaan herkkää ja anteliasta mieltään, että sai kielletyksi, kun
joku hunningolle joutunut herra tai vanha opintotoveri tuli pyytämään
lainaa. Hän sanoi silloin suoraan, että hänellä itsellään oli velkaa,
joka karttui karttumistaan. Velallisella ei ollut omaa, mistä antaa
eikä hän niinmuodoin ollut ensinkään oikeutettu antamaan. Mutta
kun tuli puutteessa oleva työläinen, silloin hän ei voinut vedota
tähän. Silloin hän tavallisesti auttoi -- ensin kuitenkin laskettuaan
mielessään, millä persoonallisella uhrauksella hän voisi korvata tämän
odottamattoman lisämenon.

Sonja joutui tasapainosta aina kun tavalla tai toisella sai tietoonsa,
että Martti oli avustanut jotakuta pyytäjää. Hän muistutti Martille
miten paljosta hän, Sonja, oli kieltäytynyt ruvetessaan köyhän miehen
vaimoksi ja hän viittaili siihen, että Martin rakkaus enemmän esiintyi
sanoissa kuin teoissa.

Tällaiset viittaukset eivät monestikaan olleet jälkeään jättämättä
Martin sisimpään. Hänen aivoissaan oli yhtenään uudistuvista
syytöksistä ja itsesyytöksistä muodostunut kuin uomat, joihin ajatus
helposti ja tottuneesti luisti kuin pyörä maantien syviin uurteisiin.
Hän oli huono puoliso, huono isä, kelvoton perheensä elättäjä, kelvoton
auttaja köyhille veljilleen. Tätä hän toisteli mielessään eräänä
päivänä, jolloin hän vastoin tavallisuutta oli jättänyt suomennostyönsä
kesken ja päänsärkynsä vuoksi lähtenyt kävelemään jo kohta päivällisen
jälkeen. Sonja oli pyytänyt häneltä rahaa ja hänen oli ollut pakko
kieltää, kun ei ollut tietoakaan tuloista ennenkuin viikon kuluttua
eikä enää ollut kuukausirahasta kuin vähän toistakymmentä markkaa
jäljellä.

"Sanoissa, sanoissa sinä rakastat". Niin Sonja oli sanonut.

Martti huokasi raskaasti. Hän olisi tahtonut päästä kuulemasta noita
sanoja, mutta ne olivat väreensä yksityiskohtia myöten painuneet hänen
mieleensä ja toistuivat nyt kerta toisensa jälkeen hänen sisimmässään.

"Kelvoton, kelvoton", sitä nuo sanat hokivat. Ja samaa hän tunsi
itsekin -- vaikka ehkä vähän, toisessa muodossa.

Hän painui kaatuneen puun rungolle istumaan, nojasi päänsä käsien
varaan ja jäi siihen eteensä tuijottamaan. Hän ei enää ajatellut. Hänet
oli vallannut ylivoimaisesti väsyneen suuri raukeus.

Kun hän viimein nousi, alkoi hän astua eteenpäin ajattelematta, minne
astui. Hän pysähtyi vasta nähdessään miehen kirves kädessä puita
kaatamassa.

Ensimmäiseksi kiintyi Martin katse tavattoman juhlalliseen mäntyyn,
joka kirveen iskuista oli jo alkanut huomattavasti huojua, sitten hän
näki miehen, tuijotti hetken kysyvästi häneen, tunsi viimein ja ojensi
iloisesti hymyillen kättä.

-- Tehän asuitte vanhempienne kanssa lähellä Syrjälää, eikö niin?

Mieskin pudisti kättä. Hän muisti maisterin hyvin. Olivathan he monesti
olleet yhdessä kokouksissa, joita sielläpäin pani toimeen se nuori ja
innokas sijaispappi, joka parisen vuotta toimi siinä pitäjässä.

-- Onhan siitä jo vuosia. -- Mies kipristi kokoon silmäluomiaan ja
katsoa vilahutti syrjästä Marttiin. -- Kai maisteri tänä aikana on
ennättänyt kavuta paljonkin korkeammalle virkauralla? -- Miehen
kasvoihin tuli salakavala, vähän pilkallinen ilme. Mutta Martti ei
huomannut sitä. -- Olen sama kuin ennenkin, opettaja eikä mitään
muuta. Eipä ne ulkonaiset ylentymiset paljon merkitsekään. Kunpa vain
sisäisesti olisimme kasvamassa ja kohoamassa Kristuksen kaltaisuuteen!

Mieheltä pääsi nauru. -- Vai vielä maisteri koettaa syöttää ihmisille
tuollaisia juttuja. -- Haha-haa. Onhan ne kai havaittu erinomaisiksi
pitämään nöyryydessä ja pimittämään köyhää kansaa. Martti tyrmistyi
niin, ettei ensi hetkessä saanut mitään vastatuksi. Hakkaaja antoi
kirveensä levätä, katseli hetken läpitunkevasti Marttiin ja jatkoi
sitten. -- Ei silti, että minäkään kokonaan hyleksin Raamattua. Mutta
se on tulkittava hengen eikä puustavin mukaan. Ja sen henki sanoo, että
helvetti on kuuma niille, jotka täällä ovat köyhän kansan verta imeneet.

Suuri raskasmielisyys nousi Martin katseeseen. -- Minä tiedän, että
meidän parempiosaisten synnit vähäväkisiä kohtaan ovat lukemattomat ja
suuret. Mutta minä tiedän senkin, että iankaikkisen elämän tie on sama
oppineelle ja oppimattomalle, työläiselle ja porvarille. Raamatussa ei
ole sanaakaan "köyhän kansan pimittämiseksi" ja mitä nöyryyteen tulee,
niin se on tarpeen sekä työläiselle että herralle.

Mies nauroi uudelleen ja suupielissä väreili pilkkamieli. -- Kovinpa
maisteri on pysynyt kohdallaan, sanoi hän harvakseen ja purevasti.
Nämä nyt muuten ovat olleet niitä vuosia, jolloin työväki meillä on
päässyt vapautumaan ja kehittymään -- tai on ainakin pääsemässä. Ja
minäkin olen niinkuin näette kehittynyt. Minä olenkin jo ennättänyt
paljon. Siihen aikaan minä olin nuori ja jouduin sen pastorin
sakkiin. Sieltä minä sekaannuin vaikka minkälaiseen joukkoon, tein
parannusta körttikansan matkassa, tunnustin syntini hihkuvien hihhulien
kokouksissa ja pääsin lopulta uskomaan kokomaailman autuuteen ja
iloitsemaan kasteen armosta ja Luterin puhtaasta opista. Minä olen
koetellut kaikki ja pitänyt sen kuin hyvä on.

-- Hyväksi näkyi siis hylätä usko Jumalaan?

-- Järkevä ihminen ei tyydy tyhjänpäiväisiin lupauksiin tulevaan
elämään nähden. Hän ottaa osansa täällä.

-- Järkevää siis on vaihtaa katoamaton hyvä sellaiseen, josta
paraimmassakin tapauksessa on iloa vain lyhyeksi hetkeksi?

-- Maisteri viisastelee Minkähän verran porvarit ovat tyytyneet siihen
katoamattomaan hyvään?

-- Siinäpä se. Jos sitä mieltä olisi enemmän, olisivatkin olot
paremmalla kannalla. Mutta luuletteko, että mikään paranee sillä, että
työkansa ottaa kulkeakseen sivistyneitten turmeltuneita jälkiä? Minä
puolestani uskon, että niin tuiki tarpeelliset ja välttämättömät kuin
ulkonaiset uudistukset ovatkin, on apu meille sittenkin tuleva sisäisen
uudistuksen tietä.

Halttunen tarttui uudelleen kirveeseen ja antoi sen heilahdella.
Hänestä oli nähtävästi turha enää jatkaa ajatusten vaihtoa. Mutta kun
Martti liikahtamatta jäi seisomaan paikalleen, keskeytti hän vielä
kerran työnsä. -- Jos maisteri menee eteenpäin tätä tietä myöten, sanoi
hän, tulette minun asunnolleni. Minä ja veljeni ostimme pienen talon
muutama vuosi takaperin. Ja nyt on nuorin velikin luonamme. Hänethän
maisteri muistaa? Hän oli sellainen pieni kiharapäinen lapsi, josta
kaikki pitivät. Nyt hän pian kuolee. Hänessä on keuhkotauti. Martti
nosti lakkiaan hyvästelevästi samalla kun päätti heti lähteä sairasta
katsomaan. Nyt hänellä oli tilaisuutta siihen. Toisesta kerrasta ei
ollut takeita.

-- Keskimmäinen meistä on työssä täällä tienvarrella minne rakennetaan
uutta taloa, huusi Halttunen Martin jälkeen.

Kuljettuaan kappaleen eteenpäin saapui Martti rakennuspaikalle. Täällä
oleva veli tunsi samoin kuin vanhempikin kohta. Mutta Martin puhuessa
sairaasta rupesi veli estelemään Martin heille menoa. Siellä ei ollut
miesväkeä kotona. Naisilla oli omat askareensa ja sairas oli niin
heikko, ettei enää paljon jaksanut puhuakaan.

Viljam-veljen sanoissa oli jonkinlaista arkuutta, joka pisti Martin
korvaan. Estelemisestä huolimatta hän kuitenkin jatkoi matkaansa. Hän
tahtoi ainakin kerran vielä nähdä lapsen, joka oli leikkinyt hänen
omien lastensa kanssa ja josta hän aina oli pitänyt erityisen paljon.

Astuttuaan noin puolisen tuntia hän viimein näki talon. Pihaan
poiketessaan hän huomasi sen tyhjäksi ja autioksi. Muuan takkuinen
koira tulla luntusteli vain unisesti vierasta kohti. -- Hän astui
porstuaan ja raotti varovaisesti tuvan ovea. Suuri, avara perheentupa
näytti myöskin ensi katsannolla tyhjältä. Mutta kun Martin katse
perältä, jonne se ensin oli kääntynyt, kohdistui ovea lähinnä
olevaan nurkkaan, huomasi hän siinä vuoteen. Vuoteessa makasi
ohuella olkipatjalla nuori, hivuttavan taudin leimaama olento, joka
taudin jäljistä huolimatta vielä vaikutti kauneudellaan suorastaan
hämmästyttävästi.

Martti hätkähti. Se lapsi, jonka suuret sinisilmät ja ruskean
kellertävät kiharat olivat muistuttaneet vanhan ajan alttaritauluihin
kuvattuja enkelinpäitä, oli siis kasvanut nuorukaiseksi, jonka koko
olemus jo ensi näkemällä lähtemättömästi painui mieleen. Otsa oli
korkea ja häikäisevän valkoinen -- nyt kuten lapsuudessa vaaleanruskean
kutriseppeleen kehystämä. Sisäänpainuneilla poskilla hehkui heloittava
puna ja noissa taivaansinisissä silmissä loisti mitä kaunein kiilto.
Sekä silmäluomien että ohimojen kohdalla erottuivat suonet hienoina
sinisinä viivoina läpikuultavan ihon alta.

-- Paavo Halttunen, vieläkö te muistatte minua? -- Martti astui vuoteen
luokse ja ojensi kättä.

Sairas kohoutui vaivoin toiselle kyynärpäälleen samalla kun hän
ihmetellen pudisti päätään.

-- Minun nimeni on Martti Jänne. Minä asuin perheineni monena vuonna
Syrjälässä. Te olitte silloin pieni, iloinen poika ja te leikitte
monesti minun lasteni kanssa, vaikka ne olivatkin teitä paljoa
nuoremmat.

Sairaan polttavankuuma käsi ojentui Marttia kohden. -- Nyt minä
muistan. Te olitte aina ystävällinen minulle ja rouva samoin. Teillä
oli pieni poika ja tyttö.

-- Jotka nyt ovat 16- ja 15-vuotiaita nuoria.

Sairas aikoi jatkaa jotain Martin puheeseen, mutta ankara yskänkohtaus
esti häntä siitä. Kun viimein yskä ei enää tärisyttänyt hänen
laihtunutta olentoaan, painui hän huohottaen, silmät puoliummessa ja
otsa kylmänkosteassa hiessä takaisin vuoteelle.

Martti kumartui sairaan puoleen tiedustellen, voisiko hän jollain
tavoin auttaa. Virkistävä juoma tekisi ehkä hyvää? Kai talossa oli
ihmisiä, joilta sopi pyytää?

-- Tuossa on vesituoppi. -- Sairas kurotti kätensä ikkunaa kohden.
Martti otti tuopin; pani kätensä sairaan pään alle ja koetti auttaa.
Sitten hän tiedusteli, eikö saisi puolukkamehua tai jotain sentapaista
tuoppiin pantavaksi. Vesi tuntui lämmenneen ikkunalla. Kylmä tekisi
ehkä pahaa, mutta mehu virkistäisi.

-- Ei, ei. -- Sairas aivan hätääntyi. -- Minusta on muutenkin vaivaa.
Uudelta vuodelta asti olen maannut tässä, enkä ole voinut tehdä mitään.

-- Ja tässä ovensuussako vuode on ollut koko ajan?

-- Niin, mitenkä muuten. Hyvähän tässä. -- Sairaan poskille nousi
entistään helakampi puna.

Martti vilkaisi pihalle ja tiedusteli sitten, eikö kotosalla ollut
ainoatakaan ihmistä. Eivät kai jättäneet näin heikkoa sairasta aivan
yksin.

-- Kai Hilma -- Viljamin vaimo. -- Nythän on lypsyn aika.

Martti ei jatkanut puhetta siltä kohdalta. Hän käänsi sen toisaalle,
itselleen vain luvaten tehdä voitavansa sairaan tilan parantamiseksi.

-- Olen niin iloinen, kun te tulitte, puheli sairas heikosti tehden
kädellään Martin kättä tavoittelevan liikkeen. -- Se oli niin
onnellista aikaa se siellä Syrjälässä. Äitikin eli silloin.

Martista näytti siltä kuin pojan silmään olisi kihonnut kyynel. Jos
niin oli, painettiin se kuitenkin äkkiä takaisin lähteeseensä.

-- Taisitte olla pieni, kun äitinne kuoli, tiedusteli Martti ääni
täynnä ymmärtämystä.

-- Kävin kahdeksatta. Ja samana keväänä hankki isä muuttoa tännepäin.

-- Tulitte tänne suoraan?

Paavo Halttunen nyökkäsi. -- Asuin minä kotona niin kauan kuin isä eli,
jatkoi hän hetken kuluttua. -- Vasta kun talo joutui veljille, lähdin
ansaitsemaan.

-- Ja miten vanhana?

-- Viidennellätoista minä silloin olin. Martilta pääsi huokaus. Hän
aavisti mitä kodittomuus tuolla iällä tiesi. Äidittömyyden hän ymmärsi
vieläkin kovemmaksi. Hänen kasvonilmeensä puhui sairaalle sanoja
selvemmin. Poika jatkoi siitä syystä hiljaa: -- Onhan se aikoinaan
ollut vaikeata, toiste taas parempaakin, mutta nyt on kaikki, kaikki
hyvin.

-- Hyvin? Te voitte sanoa niin? -- Martti katsoi kysyvästi sairaaseen.
Samassa tämä kohoutui puoleksi istualleen vuoteessa ja ennenkuin
Martti ennätti sanoa tai kysyä, tahtoiko hän jotain, hän alkoi taudin
värisyttämällä, mutta silti vielä ihmeellisen kirkassointuisella
äänellään veisata:

"Olen löytänyt sen, josta ennustivat pyhät profeetat muinoisin, jonka
päivän nousua vartosivat isät sydämin sykkäilevin."

Laulu katkesi sille kohdalle yskänkohtaukseen. Ja kun yskä hellitti,
sairas huohottaen ja silmät puoliummessa painui vuoteelle. Hän makasi
yhä liikkumattomana, kun tuvanovi äkkinäisellä nykäyksellä avattiin ja
kookas, rotevarakenteinen nainen maitoastia kädessään astui tupaan. --
No, joko -- alkoi hän kimakasti sisään astuessaan, mutta lause katkesi
kesken hänen huomatessaan vieraan. -- Kas niin, vai on täällä vieraita,
jatkoi hän äänen muuttuessa hiventä lauhkeammaksi. Sitten hän pyyhkäisi
kätensä esiliinaansa ja tuli kattelemaan. Martti selitti muutamalla
sanalla taloontulonsa ja käänsi sitten puheen sairaaseen.

-- Niin, niin, katkaisi emäntä päivitellen -- säälittävää se on ...
Tuossa hän nyt on maannut kaiken talvea vaivaksi sekä itselleen että
muille. Kiusantekoa se sellainen ihan on, kun ei parane eikä kuole.
Hyvin minä häntä olen hoitanut. Sen tietää jokainen. Mutta eipäs vain
sittenkään kuole, vaikka näkee miten raskasta tämä minulle on.

-- Kyllä minä pian. Minä tunnen sen, Hilma. -- Sairas tarttui itse
puheeseen. Hänen kasvoillaan oli ystävällisen iloinen ilme. Äänen
sointu oli kuin rohkaiseva.

Martti ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hämmästys ja inho salpasivat
hänen äänensä. Ja ennenkuin hän ennätti tointua, oli jo emäntä
uudelleen paukauttanut tuvanoven kiinni ja hävinnyt näkyvistä.

-- Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Ettekö tahtoisi muuttaa jonnekin,
jossa saisitte hyvää hoitoa, tiedusteli Martti viimein hellästi
tarttuen sairaan käteen. Mielenliikutus värisi joka sanassa.

-- Ei, ei! Kiitos vain, minä en tarvitse mitään. -- Sairaan kasvot
loistivat suuren, sisäisen ilon kirkastamina. -- Minä olen niin
onnellinen, paljon onnellisempi kuin siihen aikaan, jolloin minä
tavoittelin kaikenlaista hyvää täällä maan päällä. -- Sairas puristi
heikosti hänelle ojennettua kättä. -- Se vain minua surettaa, etten
tästä suuresta ilostani voi antaa muillekin. Heillä ei ole aikaa
kuulla. Ja sitten he eivät ymmärräkään. Ja on kuin sydän monesti ihan
pakahtuisi iloon.

-- Ettekö te kärsi teitä ympäröivistä oloista, kysyi Martti hiljaa ja
arasti. Hänen ajatuksensa kääntyi ehdottomasti oloihin, jotka hänelle
itselleen olivat niin kipeän raskaat.

-- Kärsi? Ei, ei! Mitä se merkitsee, kun vajaa pian lakkaa ja
täydellisyys tulee, kun kuoleva pukee päälleen kuolemattomuuden.

-- Paavo Halttunen, sanoi Martti hiljaa ja hartaudella. -- Te olette
rikas ja onnellinen ihminen. Teidän ilonne on riippumaton elämästä ja
sen ulkonaisista oloista.



Ilta oli pimennyt ja kello kävi kymmenettä, kun Martti pikamarssissa
läheni kotiaan. Hän avasi hiljaa pihaportin, nousi pitkin harppauksin
portaita ja solahti sitten äänettömästi etehiseen.

Ruokailuhuoneen pöydällä oli lasi maitoa ja pari voileipää siihen
asetettuna kuin häntä varten. Muuten tuntui koko talo nukkuvalta. Ei
kuulunut ääniä, ei askeleita.

Martti teki pikaisen kierroksen huoneissa. Elvi ja Asra nukkuivat
vuoteissaan, muista ei näkynyt jälkeäkään. Viimein hän meni
parvekkeelle. Siellä istui Irma. Hän luki jotain, mutta työnsi kirjan
hätäisesti piiloon isän tullessa, kavahti pystyyn ja rupesi kiireesti
selittämään, että äiti oli lähtenyt huviretkelle naapurien kanssa ja
ottanut Einarin ja Harrin mukaansa.

-- Ja sinäkö jäit tänne isää odottamaan? -- Martti veti tytön hellästi
puoleensa. Hän tunsi vastustamatonta tarvetta osoittaa hellyyttä
jollekulle.

Irmalta pääsi lyhyt, hämilleen menevän naurahdus. Ajatus, että hän
olisi jäänyt isää vastaanottamaan, oli yhtä hämmästyttävä kuin
mahdoton. Ja samassa kun hän ajatteli tätä, tapaili käsi kirjaa, jonka
hän oli työntänyt selkänsä taakse. Kun se nyt ei vain joutuisi isän
käteen!

-- Tulehan nyt, puheli Martti työntäen tytön edellään
ruokailuhuoneeseen. -- Sytytetään valkeata. Ehkä sinun on nälkä. Minä
en ole ruuan tarpeessa.

Irma käännähti äkkiä kuin kiiruhtaakseen sytyttämään tulta. Hän
pelkäsi, että isä huomaisi kirjan, jota hän milloin piteli edessään
milloin takanaan. Mutta juuri käännähtäessään hän sen pudottikin. Isä
kumartui samassa, nosti sen maasta ja luki nimen.

-- Mistä sinä olet saanut tämän, kysyi hän hetken arveltuaan. Kysymys
tuli siksi odottamatta, ettei Irma keksinyt kiertotietä. -- Minä ostin,
sanoi hän pään kohotessa uhmaavasti.

-- Ja mistä sait rahaa?

-- Äiti antoi.

Martti ei kysynyt enempää. Hän tarttui kiireisesti voileipään ja
rupesi pureksimaan. Sitä tehdessään hän käänsi kirjaa niin, että näki
takasivun ja hinnan. Se maksoi 6 markkaa. -- Irma -- sanoi hän viimein
-- minä olen vasta ollut hyvin heikon sairaan luona. Hän makaa kovalla
vuoteella. Hänellä ei ole hyvää hoitoa. Sellaisia on monta, monta.
Ja heitä me tahtoisimme auttaa, eikö niin? Mutta sinä tiedät, että
elämä nyt on hyvin kallista ja isällä on monesti puute rahoista. Te
nuoret, te voitte auttaa sillä, että nyt kun ette itse vielä ansaitse,
säästätte varoja, joita isä hankkii.

Martti nousi, laski kätensä Irman olkapäälle ja katsoi häntä
sydämellisesti silmiin. Tytön katse vältti. -- Minkätähden meidän aina
pitää tyytyä vähempään kuin toiset, tuli nyrpeästi. Irma kääntyi selin
isään, jonka käsi samassa valahti tytön olkapäältä.

Sanojen sointu enemmän kuin itse sanat mykisti Martin. Se oli niin
tuttu, että siihen oli mahdoton vastata -- tytön kuullen.

-- Hyvää yötä, sanoi Martti väsyneesti ja kääntyi omaan huoneeseensa.
Kuva vuoteella lepäävästä sairaasta, joka armottoman ympäristön
keskellä riemuitsi sydämensä sisäisestä ilosta, nousi hänen eteensä.
Hän olisi mielellään vaihtanut. Toinen oli niin kadehdittavan lähellä
rajaa -- lähellä suurta lopullista voittoa.

Verkalleen riisuutuessaan huomasi Martti pöydällään avaamattoman
kirjeen. Käsiala oli tuntematon. Mutta Martti sai sen nähdessään kohta
epämääräisen tuskan tunteen. Hän painui raskaasti läheiselle tuolille
ja mursi kirjeen.

Avunpyyntö, avunpyyntö taaskin. Uudelleen hätää ja kärsimystä, joka
kaipasi lieventäjäänsä.

Martti nousi kävelemään lattiata pitkin ja suuret hikihelmet nousivat
hänen otsalleen. Tuntui siltä kuin koko maailman hätä tänä päivänä
olisi päättänyt käydä häntä piirittämään. Ja hän, hän oli varaton,
voimaton, omien ristiriitaisten kotiolojensa kautta käsin ja jaloin
sidottu mies.

Hän otti kirjeen pöydältä ja luki sen uudelleen. Sitten hän asettui
vastaamaan. Hän tahtoi ainakin antaa sitä mitä köyhinkin oli oikeutettu
antamaan: osanottoa ja ymmärtämystä.

Saatuaan vastauksensa valmiiksi hän alkoi kirjettä Eerolalle. Hän tunsi
ystävänsä. Tämä saattoi murahtaa ja käyttää voimasanoja avunpyyntöjen
tullessa, mutta kenenkään sitä tietämättä pantiin sitten postiin
runsaatkin avustukset "tuntemattomalta". Silloin nimittäin, kun oli
jonkinmoisia takeita siitä, että apu oli todella tarpeen, ja tässä
suhteessa niitä oli, sillä Martti oli ollut hyvinkin tuttavallisessa
suhteessa siihen kirvesmieheen, jonka leski nyt pyysi apua suuren
lapsijoukkonsa eteenpäin auttamisessa.

Martti oli vielä kirjoittamassa, kun hän kuuli askeleita portaista.
Sitten hän kuuli iloisia ääniä lasten, Sonjan ja erään naapurissa
asuvan herran, jonka seura viime aikoina suuresti oli huvittanut Sonjaa.

Hänen huulensa vetäytyivät hetkeksi katkeraan hymyyn. Hän ei voinut
olla ajattelematta, mitä Sonja olisi sanonut, jos hän itse noin olisi
palannut kotiin iloisten naapurien saattamana.

Mutta katkera hymy väistyi samassa. Se oli sittenkin niin pientä tuo,
niin pientä elämän suuren, velvoittavan ja raskaan todellisuuden
rinnalla.

Saattajan askeleet kuuluivat poistuvan. Sonja rallatteli iloisesti
etehisessä riisuutuessaan. Martti jatkoi kirjeensä kirjoittamista.



Paavo Halttunen muodostui tästäpuoleen keskukseksi, johon Martin
ajatukset yhtenään kohdistuivat. Kaikki vapaahetkensä hän
säännöllisesti vietti sairaan luona. Hän oli sen tarpeessa oman
sisäisen ihmisensä puolesta ja hän tahtoi sitä pojankin tähden. Hän
näki sairaan kasvojen kirkastuvan kohta avatessaan oven ja hän ymmärsi,
että hänen lyhyet käyntinsä todella olivat -- erään köyhän, vanhan
vaimon käyntejä lukuunottamatta -- ainoat ulkonaiset ilonaiheet pian
lähtevän elämässä. Hänelle itselleen oli lisäksi -- se, että hän
ponnistuksitta ja olemalla vain se mikä hän todella sisimmässään oli,
valmisti toiselle iloa -- suuriarvoinen ja harvinainen kokemus. Hän oli
tottunut arvosteluun "joutava", "kummallinen", "turhanpäiväinen".

Mutta juuri siitä syystä, että se mitä Martti teki sairaan hyväksi,
tuotti hänelle pelkkää iloa, se ei häntä kokonaan tyydyttänyt.
Hän häpesi aina niitä sydämellisiä kiitoksia, joita hän sai. Mitä
merkitsi se, että hän oli tuonut vähän mehuvettä ja oman päänaluksensa
sairaalle enemmän kuin sekään, että hän istui joutohetkensä täällä itse
silloin aina saaden sisäiselle ihmiselleen sitä, mitä hän paraiten
tunsi tarvitsevansa. Kieltäytyä, uhrata hän olisi tahtonut. Kaikkein
mieluimmiten hän olisi toimittanut sairaan hyvän hoitajan huostaan, tai
ottanut omaan kotiinsa. Mutta rahallisista syistä ei edellinen ollut
mahdollista, muista jälkimmäinen.

Jos Martti itse vähäksyi toimintaansa Paavon hyväksi, arvosti
sairas sitä sitä korkeammalle. Niin kiitollinen kuin hän olikin sen
vähävaraisen vaimon käynneistä, joka vähistä varoistaan kantoi hänelle
paraimmat palansa, eivät nämä voineet hänelle merkitä sitä, mitä
puheluhetket Martin kanssa. Hän tunsi, että oli kuin päivä kirkkaana ja
sisältörikkaampana olisi valjennut vain siitä ilosta, että sai odottaa
Marttia.

Voittaakseen aikaa oli Martti ottanut tavaksi kulkea sairaan luokse
erästä metsän poikki johtavaa oikotietä, jonka hän oli löytänyt.
Kerran tavallista joutuisammin kiiruhtaessaan päämääräänsä hän näki
hämmästyksekseen pyöräilijän tulevan metsäpolkua pitkin. Kohdalle
tultuaan hypähti mies ketterästi maahan ja ojensi kasvot säteilevinä
kättä Martille.

Vastaantulija oli pastori Kairi, jota Martti ei ollut tavannut
muutamaan vuoteen. Niilo Ension ristiäispäivästä asti olivat
nämä molemmat miehet tunteneet kasvavaa mielenkiintoa toisiinsa.
Muutamana kesänä he Syrjälän tienoilla olivatkin olleet ei ainoastaan
kanssakäymisissä, vaan myöskin jonkinlaisessa yhteistoiminnassa
paikkakuntalaisten keskuudessa -- jolloin heidän ympärilleen
kerääntyneeseen piiriin muiden muassa kuului Eemeli Halttunen.
Senjälkeen kuin pastori tuli nimitetyksi kokonaan toisella taholla
olevaan pitäjääseen, eivät he kuitenkaan olleet tavanneet. Kirjevaihdon
kautta he ainoastaan olivat koettaneet ylläpitää alkunsasaanutta
ystävyyttä.

Pastori asetti pyöränsä nojaamaan männynrunkoa vastaan, laski molemmat
kätensä Martin hartioille ja aivan säteili ilosta. -- Terve, sinä vanha
ystävä! Olipa tämä onnellinen sattuma!

He asettuivat muutamalle kumossa olevalle koivunrungolle ja rupesivat
juttelemaan ja pastorin iloisesti jatkaessa ihmettelyään tästä
odottamattomasta tapaamisesta, kiinnitti Martti huomiota hänen
päivettyneisiin kasvoihinsa ja voimaa uhkuvaan olentoonsa. Hän tunsi
tätä tehdessään jonkinlaista haikeata iloa siitä, että toisilla oli
sitä, jota hän itse kaipasi.

-- Ja täällä sinä elää nutustelet, puheli pastori yhä iloisesti -- etkä
anna tietoa itsestäsi, et edes vaikka se ihme on tapahtunut, että minä
olen mennyt kihloihin.

Kihloihin! Martti tunsi kuin pettyvänsä. Ja samalla ihan rupesi
ahdistamaan rintaa -- toisen puolesta. Toveri oli ollut kadehdittavan
vapaa. Ja samalla hän oli ihaillut toisessa sitä kypsyyttä,
jota hänellä itsellään ei ollut siihen aikaan, kun sitä olisi
tarvittu. Hän muisti, että Sonjan herättämä keskustelu Niilo
Ension ristiäisissä naimisista ja naimattomuudesta oli tuntuvasti
lisännyt hänen mielenkiintoaan pastoriin. Nuoruusiälle harvinaisella
selvänäköisyydellä pastori oli puhunut naimisissaolon persoonallisuutta
sitovasta ja ulospäinsuuntautuvaa työtä ehkäisevästä luonteesta. Ja
se, että hän itse vuosi vuodelta oli pysynyt naimattomana, oli aina
Martista tuntunut sekä ilahduttavalta selvänäköisyydeltä että voitolta.
Ja nytkö hänkin!

-- Kyllä olosi tästä puoleen tulee tuntuvasti muuttumaan, jatkoi Martti
onnitteluihinsa ja huokasi samalla huomaamattaan. -- Naineena on
miehelle mahdotonta elää niinkuin sinä tähän asti olet elänyt -- niin
periaatteittensa mukaisesti, tarkoitan.

-- Mahdotontako? -- Pastori nauroi. -- Ei hyvä ystävä. Tästä puoleen
se vain tapahtuu kaksinkertaisella voimalla. Me olemme jo olleet
vuoden kihloissa, vaikka nyt vasta olemme antaneet asian toisillekin
tiedoksi. Ja minkälaista luulet yhdessäolomme olleen? Luuletko, että
olemme kuherrelleet pappilani nurkissa? Ei, tiedätkö, me olemme vain
kuin parihevoset, joille on kevyempää ja iloisempaa kulkea rinnan
työssä kuin yksin. Sinä tiedät, että minulla pappilassa on ollut
vain pari huonetta itseäni varten. Muissa olen pitänyt sairaita
tai kodin ja hoivan tarpeessa olevia, joita mummoni on hoidellut.
Tästäpuoleen saamme 3 huonetta itseämme varten ja vaimossani, joka on
sairaanhoitajatar, mitä parhaimman avun työssä. Sen olen jo nähnyt,
kun yhdessä olemme touhunneet. Martti huokasi syvään. Hän muisti omaa
kihlausaikaansa. Sen hurmaa, sen ristiriitoja, sen suuria lupauksia. Ja
tulos, tulos, minkälainen oli se ollut?

Ja kuitenkin oli hänen tahtonsa silloinkin ollut rehellinen.

Pastorin suu ja silmät yhä vain nauroivat. -- Jos sinä, hyvä ystävä,
olet pitänyt minua jonkinlaisena naimattomuudenapostolina, olet todella
erehtynyt. Lähtökohtaan nähden vain olen ollut toisella kannalla
kuin suuri yleisö. Nuo Eira-neidin puheet Niilo Ension ristiäisissä
tekivät minuun pysyvän vaikutuksen. Minäkin uskon nyt, että monet
avio-onnettomuudet olisivat vältettävissä, jos ei yleensä oltaisi
sillä kannalla, että naimisiinmeno ikäänkuin kuuluu asiaan. Olisi
lähdettävä siitä, että se ei kuulu asiaan, ellei se käy sisäiseksi
välttämättömyydeksi. Toisin sanoen, se käy välttämättömäksi vasta
silloin, kun todella olen tavannut sen, joka on luuta minun luustani
ja lihaa minun lihastani, on oman olemukseni täydennys niin selvällä
ja tuntuvalla tavalla, etten voi tulla toimeen ilman häntä. Tätä
käsitystä saan ehkä kiittää siitä, että nain kauan olen saanut nauttia
naimattomuuden täydestä vapaudesta ja lopuksi löytänyt sen oikean,
nimittäin Eira-neidin suojatin ja sanoisinko "pikku siskon", kuten hän
itse nimitti itseään. Morsiameni on Airi Kaarre.

Martinkin mieli alkoi sulaa siitä sydämellisestä ilosta, jota pastorin
koko olemus säteili. Olihan kevät kevättä aina -- huolimatta siitä,
että elämässä oli paljon hallan panemaa. Ja tuollainen rohkea, yhteinen
itsensäunohtava uurastus yhteishyväksi ei suinkaan olisi kantamatta
hedelmää.

Hän puristi sydämellisesti toverinsa kättä. -- Minä voin täydesti
iloita kanssasi, vaikka et olekaan -- kuten ehkä olin toivonut --
mikään naimattomuuden apostoli. Mutta omasta puolestani olen nykyään
enemmän umpikujassa kuin ehkä koskaan. Minä alan uskoa, että vain
häikäilemätön yksipuolisuus vie johonkin tuloksiin elämässä. Se,
joka riistäytyy irti kaikista tavallisen elämän vaatimuksista, joka
elää Diogeneksen tai jonkun paljasjalka-apostolin elämää, hän voi
esimerkillään jotain tehdä ja vaikuttaa nykyisten nurjien olojen
parantamiseksi, mutta se, joka koettaa kulkea jonkinlaista keskitietä,
hän luisuu vähitellen auttamattomasti tavanmukaisen elämän mukavuuteen
ja ylellisyyteen.

Pastori nauroi. Kova tuomio minulle -- minä näet olen juuri matkalla
Helsinkiin, jossa me yhdessä aiomme ostaa porsliinia, syömäkaluja ja
sen semmoista. Pelkään pahoin, ettei Diogenes koskaan ollut sellaisessa
hommassa.

Martti ei voinut olla naurahtamatta. Mutta samalla hän nousi. Paavo
Halttunen oli edellisenä päivänä ollut tavallistakin huonompi. Ja tämä
odottamaton tapaaminen oli jo vienyt paljon aikaa. -- Eihän sinulta
nyt saakaan oikeata vakavaa sanaa. Paras kun lähden, lisäsi hän
veitikkamaisesti.

Pastori talutti pyöränsä esille. -- Saapa kuin saakin -- kaikesta
huolimatta -- sanoi hän iloisesti. -- Monet arvelevat kotia
perustaessaan, minkä verran he voivat hankkia itselleen. Me ajattelemme
ensi sijassa sitä, mistä me suinkin voimme kieltäytyä. -- Hän puristi
Martin kättä ja hypähti pyörälleen. -- Kun syömäkalut ja keittoastiat
on ostettu, tulemme teille vierailemaan, huusi hän taakseen katsoen.
Sitten hän katosi tien käänteeseen Martin lähtiessä puolijuoksua
jatkamaan matkaansa.

Kun hän jonkun ajan kuluttua hengästyneenä avasi Halttusten tuvanoven,
oli hänen ensi ajatuksenaan, että hän tuli myöhään. Paavo makasi
vuoteellaan kuoppiinsa painuneet silmät ummessa ja kasvoillaan
palttinan valkeus. Sisäänpainunut rintakehä nousi ja laski miltei
huomaamattomasti.

-- Noin hän on maannut jo pari tuntia, selitti Viljamin vaimo, joka
seisoi vuoteen jalkopäässä selkä suorassa, kädet lanteilla puuskassa
ja kasvoillaan uteliaan odottava ilme Joukko sekä omia että lähimmän
naapurin lapsia tungeskeli hänen ympärillään, hekin uteliaina
vilkaisten kuolevaan.

Martti nosti tuolin vuoteen viereen ja otti Paavon käden hellävaroen
omaansa. Hän tunsi valtimon tykkivän epätasaisesti ja heikosti.

-- Minä sanoin hänelle, puheli yhä emäntä, -- että mitäpä maisteri
joutais joka päivä juosta työmiestä kuolettamassa, mutta hän vain
odotti, kun maisteri oli luvannut. Ja siihen odotukseensa taisi nyt
nukkua. Minulla onkin jo lakanat ja laudat reilassa. Ja kirstukin
odottaa aitassa. Saatiin niin halvalla, kun se ruotiukko, jolle se oli
tilattu, parani.

Martti painoi päänsä lähemmä sairasta kuin päästäkseen kuulemasta
emännän puheita. Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä, kuin hänellä ei
olisi muita toivomuksia ollutkaan, kuin että Paavo vielä kerran avaisi
silmänsä, näkisi, että Martti sittenkin oli pitänyt lupauksensa ja
antaisi hänelle vielä silmäyksen täynnä tuota taivaallista iloa ja
voittovoimaa, joka ihmeellisellä tavalla oli kirkastanut koko hänen
kärsimysten runteleman ruumiinsa.

Näytti siltä kuin Martti olisi odottanut turhaan. Hetki kului toisensa
jälkeen, ilman että näkyi minkäänmoista muutosta. Kului tunti, toinen
ja kolmaskin. Martti istui yhä liikkumatta vuoteen ääressä. Silloin
sairas äkkiä avasi silmänsä ja katsoi kirkkaasti ympärilleen. -- Te
tulitte kuitenkin, sanoi hän heikosti huomatessaan Martin.

-- Minä olen istunut tässä jo kauan.

-- Olen tainnut nukkua. Nyt tuntuukin niin hyvältä. Ei ahdista enää ja
rinta on kuin keventynyt.

Emäntä, joka oli tullut vuoteen viereen, katsoi virkistyneeltä
näyttävään kuolevaan, kasvoillaan peittämättömän pettymyksen ilme.
-- Taisi lähtö jäädä kesken, sanoi hän ja naurahti lyhyeen kuin
sukkeluudelle.

Sairas ei näyttänyt huomaavan mitä hänelle sanottiin. Ainakin hän alkoi
puheen kuin noudattaen omaa ajatusjuoksuaan. -- Kiitoksia, Hilma,
kaikesta avusta ja vaivannäöstä, sanoi hän selvään ja kuuluvasti.
-- Ja sanokaa kiitokseni veljillekin ja kaikille, jotka ovat minua
auttaneet. Tämä maisterin antama pehmeä tyyny, sen minä tahtoisin
jättää Helinskalle, joka minua niin usein on muistanut. Ja kaikille
minä toivotan, että he saisivat tällaisen suuren, suuren ilon! --
Hän puhui hitaasti, mutta tyynen iloisesti, aivan kuin hän ei olisi
tuntenut mitään kipua, vaikka rintakehä vaivalloisesti nousi ja laski.
Äkkiä hän kohottautui vuoteessa, käsi tapaili Martin kättä ja kasvoille
nousi kirkas hohde.

    "Olen löytänyt sen, joka itse on tie, ja mun vaaroista vapauttaa,
    joka kuoleman varjoista valohon vie, erämaan -- --"

Laulu katkesi. Kirkastunut, kuin avattuja taivaita heijastava katse
kääntyi ympärillä seisoviin, rinta korahti pari kertaa ja henki oli
jättänyt murtuneen majan.

       *       *       *       *       *

Martti kulki hitain askelin ja ajatuksiin vaipuneena kotiinsa päin.
Kaikki mainen oli kuin häipynyt hänen katseiltaan. Hän oli sen
ylevyyden valtaama, joka ihmishengen voittoisassa täältä-siirtymisessä
ehdottomasti kohtaa jäljelle jääneitä. Ajatuksiinsa painuneena hän ei
edes tullut huomanneeksi hänelle tutuksi tullutta oikotietä, ennenkuin
se oli jo jäänyt hänestä matkan jäljellepäin. Kello oli paljon ja
elokuunilta pimeni pimenemistään. Hän koetti siitä syystä parantaa
erehdystään pyrkimällä poluista huolimatta suorinta tietä metsän läpi.

Oli jo pimeä ja Martti kompastui tuontuostakin, milloin kiviin, milloin
maasta koholla oleviin puunjuuriin. Hän koetti jouduttaa kulkuaan,
mutta enenevä pimeys kietoi hänen jalkansa kuin näkymättömään verkkoon.

Äkkiä pääsi häneltä äänekäs huudahdus. Hän oli ollut kompastumaisillaan
ja käden haparoiden etsiessä tukea se oli sattunut maassa olevaan
ihmisolentoon.

-- Ketä täällä? -- Hän sai käteensä jotain ohutta ja pehmeää --
kaistaleen naisen puvusta. Hän tunsi sen. Tytön ääni kirkaisi samassa
ja risahtelevat oksat todistivat nopeasta paosta.

-- Tässä on toinenkin, sanoi hän päättävästi ja sai kätensä isketyksi
nuorukaisen käsivarteen. Mies oli nähtävästi vielä maassa eikä voinut
aivan nopeasti livahtaa tiehensä.

Martti muisti taskussa olevat tulitikkunsa ja veti ne äänettömästi
esille. -- Kuka sinä, poikapoloinen olet, sanoi hän huoaten. Samassa
hän raapaisi tulta ja tunsi -- Niilo Ension.

Tulitikku putosi maahan ja sammui. Niilo Ensio tunsi isän raskaasti
painuvan häntä kohden.

Hän nousi hitaasti ja vastahakoisesti, pidellen isää käsipuolesta
kunnes hän viimein tunsi, että isä jälleen seisoi omassa eikä hänen
varassaan. Silloin hän äänettömästi alkoi astua eteenpäin yhä pidellen
isää.

Martti ei puhunut eikä ajatellut, hän tiesi vain, että hän taivaan
esikartanoista oli palannut tuskien maahan.



Eiralla oli vieraita -- entisiä lastentarhalapsiaan, jotka nyt kävivät
kansakoulua, mutta yhä ylläpitivät läheistä yhteyttä lastentarhatätinsä
kanssa. Jokaisella vieraista oli sekä paljon että tähdellistä
kerrottavaa tädille. Heillä oli kullakin "kesäpuutarhansa", joita he
kilpaa olivat hoitaneet ja joiden tuloksista oli kerrottava. Muuan oli
ollut pari viikkoa maalla sukulaisissa ja siellä oli hänelle luvattu
paikka kohta kun hän vuoden kuluttua saisi kansakoulukurssin loppuun
suoritetuksi. Hän tahtoi kuulla tädin mieltä tässäkin asiassa.

Istuttiin lehtimajassa Eiran huoneen edustalla. Tytöillä oli käsityöt
matkassa ja Eira tarjoili ruusunmarjahilloa.

Silloin Eira hämmästyksekseen huomasi Martin pihaportilla, ja
näki hänen siitä kääntyvän suoraan Eiran omaan huoneeseen. Hän
oli huomattavan kalpea ja jo se, että hän tuli -- ensikertaa
naimisiinmenonsa jälkeen näin yksin ja odottamatta, todisti, että
jotain erikoista oli tapahtunut. Mutta mitä? Ja miten nyt edes saada
tilaisuutta puhumiseen. Tytöt olivat tulleet pitkän matkan takaa ja
tietysti varanneet aikaa itselleen runsaasti.

Eira sai joukkonsa järjestetyksi ja heille huvittavan kirjan seuraksi.
Sitten hän kiiruhti huoneeseen.

Martti istui äitinsä pienessä keinutuolissa pää käden varaan
painuneena. Hän kohotti päätään hiukan Eiran tullessa ja nyökkäsi
sanomatta mitään.

-- Martti, sinä olet sairas? -- Eira asettui läheiselle tuolille ja
katsoi häntä kysyvästi silmiin. Martti pudisti päätään. -- En, en, anna
minun vain olla.

Eira otti esille käsityönsä, ja he istuivat pitkän aikaa vaieten. Eira
huomasi silloin tällöin katsoessaan Marttiin, että tällä hetkittäin oli
silmät puoliummessa. Äärimmäinen joko sielun tai ruumiin herpaantuminen
tuntui koko hänen olennossaan.

Jonkun ajan kuluttua pistäytyi Eira juttelemaan puutarhassa istuvien
vieraittensa kanssa. Palatessaan hän asettui töineen siihen
korituoliin, jota Martin äiti oli rakastanut ja joka keinutuolin kera
oli ainoa tänne tuotu kalu. -- Tuntuuko vähän paremmalta, kysäisi hän
arasti huomatessaan, että Martti hetken katsoi häneen pitkään.

Martti sivuutti kysymyksen. -- Kerro minulle jotain äidistä, sanoi hän
hiljaa. Eira näki muutaman suuren kyynelkarpaleen vierähtävän hänen
poskipäätään pitkin.

Eirasta tuntui tänä hetkenä siltä kuin kaikki mitä hän olisi tahtonut
muistaa olisi ollut poispyyhkäisty hänen sisimmästään. Hänen täytyi
turvautua pikkupieniin arkisiin asioihin, jotka etsimättä tulivat
mieleen. Hänellä ei ollut aikaa eikä varaa valikoida. Hänen täytyi
vain noudattaa pyyntöä. Sillälailla hän poimi esille muiston toisensa
jälkeen. Hän haki niitä kuin kellastuneita lehtiä muistikirjan välistä.
Hän hengitti niihin sisimpänsä lämpöä, sai ne elämään, tuoksuamaan ja
ojensi ne sellaisina Martille.

Martti istui tuoliinsa painuneena, katse maassa kiinni ja hartiat
kumarassa kuin raskaan taakan kantajalla. Hänen huountansa oli raskasta
ja väsynyttä kuin lakkoa tekevän koneiston toiminta.

Eiran kertomukset näyttivät kuitenkin vähitellen vaikuttavan häneen
kuin elvyttävä lääke sairaaseen. Katseeseen tuli eloisuutta, ensin
itsetiedotonta kuin vasta heräävän lapsen, sitten valveutuneempaa,
itsetietoisempaa, mutta samalla suuren väsymyksen vaimentamaa.

-- Kerro nyt sinäkin jotain, sanoi Eira viimein työntääkseen
keskustelua jonkinlaista tulosta kohti.

Hänen sanansa vetäisi kuin sulun patoutuneitten tunteiden tieltä.
Martti kavahti pystyyn, alkoi hätäisesti astuskella lattiata ristiin ja
rastiin samalla kuin sanat ryöpyten syöksyivät hänen huuliltaan.

-- Itsestäni, itsestäni! Ja sinä luulet todella, että tällaisesta on
mitään kerrottavaa? Niin -- sitä ehkä, että minä olen tullut tänne kuin
kuoliaaksi haavoitettu koira, joka ryömii isäntänsä jalkojen juureen
saadakseen kuolla hänelle rakkaassa paikassa. -- -- Eira, tiedätkö,
että sitä voi kuolla, vaikka ruumis jääkin eloon. Ja tällainen kuollut
olen minä. Minä olen nähnyt itseni ja oman elämäni. Siitä olen saanut
kuoliniskun. -- -- Eira, minä olen kelvoton puoliso, kelvoton opettaja,
kelvoton isä. Kaikki, kaikki on minulta ja minun kauttani tuhoutunut.
Ja nyt kun sinä kerrot minulle äidistä, kun minä olen näillä paikoilla,
missä aivan kuin tunnen hänen kätensä kosketuksen, nyt nousee
sisimmästäni suurena hätähuutona kysymys, eikö olisikin ollut parempi,
jos minulla olisi ollut toisenlainen äiti -- isänlainen, joka olisi
ollut kova, kova. Ehkä hänen kovuutensa olisi ajanut pois minusta sen
raukkamaisuuden, joka on minut tuhonnut.

Hän painui huohottaen takaisin keinutuoliin. Eira näki sisäisen
kyyneleettömän itkun puistattavan häntä. -- Älä noin kerää syytä syyn
päälle itsellesi, sanoi Eira hiljaa, äänessään suuri lempeys. Hän
ei saanut mitään muuta sanotuksi ja hän tunsi vaistomaisesti, että
tarpeellisin apu nyt oli annettava siinä muodossa, että se houkutteli
Marttia oikein perinpohjin keventämään mieltään.

He olivat kumpikin pitkän aikaa vaiti. Sitten Martti uudelleen alkoi
puhua, mutta nyt hiljaa ja harvakseen aivan kuin hän olisi ollut
yksin. -- Minun elämässäni täytyy olla jotain hirvittävän kieroa. Sitä
ajatusta on mahdoton väistää. Minä olen vielä paraassa iässäni ja
kuitenkin nostan aamun tullen vaivoin uuden päivän taakan hartioilleni.
Olen kuin vanha, loppuunkulunut hevoskoni, joka ei enää jaksa lähteä
taipaleelle. Ja mitä olen tehnyt? Millaista on tähänastisen työni
jälki? Monen monella opettajalla on ollut työtä enemmän kuin minulla.
Olenko sitten muka sisäisesti tehnyt työtä, joka on kuluttanut? Minähän
tahdoin olla oppilailleni muuta kuin tietoautomaatti. Mutta mitä olen
ollut? Jokunen avun tarpeessa oleva oppilas on osunut kotiini. Häntä
autoin murheissani siitä, että apuni oli mitättömän pieni ja samalla
tuskaisesti kysyen itseltäni, teinkö minä velkaantuneena ehkä väärin,
kun ensinkään autoin. Jokunen arka, ehkä umpimielinen poika muistelee
minua joskus kiitollisuudella, siksi että ymmärsin häntä paremmin kuin
muut. Siinä ainoa, mitä tietojen jakamista lukuunottamatta olen voinut
antaa opettajana. -- -- Entä koulun ulkopuolella? Minähän tahdoin
muistaa olevani veljen suhteessa jok'ainoaan ihmislapseen? Ja mitä olen
tehnyt? Ehkä joskus tilapäisesti ollut avuksi jollekulle, siinä kaikki.
Olen koettanut olla maltillinen, tasapuolinen, ja lopputulos on nollan
arvoista. Minä en ole uskaltanut iskeä.

-- Martti, ei jokainen ole kutsuttu reformaattoriksi, koetti Eira
katkaista. -- Siltä, joka iskee, kysytään monesti häikäilemättömyyttä.
Hänellä on lupa olla sokea sellaisellekin, jota muiden täytyy nähdä.
Sinä olet ollut uskollinen omalle kutsumuksellesi.

Samassa kun sana oli tullut lausutuksi, pelästyi Eira sen vaikutusta.
Martti vavahti kuin haavaansa peittelevä eläin värisee haavansa
kosketuksesta. Syvän kärsimyksen uurteet painuivat hänen kasvoilleen ja
sanat tulivat taas väristen sisäistä mielenliikutusta.

-- Uskollinen! Vai uskollinen! Minä tahdoin tehdä Sonjan onnelliseksi
-- sen voin Jumalan ja ihmisten edessä vakuuttaa. Mutta kysy häneltä,
minkälaista hänen elämänsä minun rinnallani on ollut. Kysy lapsiltani,
mitä olen voinut antaa heille! Eilen illalla tapasin Niilo Ension
myöhäisellä tunnilla metsässä. -- -- Minä en voi puhua tästä sinulle,
enkä ole vielä voinut puhua hänenkään kanssaan. Tänä aamuna sain
nimittäin kokea jotain muuta, yhtä järkyttävää. Einar on tehnyt
koulussa jotain, joka nyt vasta on tullut ilmi ja jonka johdosta
rehtori kirjoittaa, ettei meidän pitäisi lähettää poikaa kouluun.

Martin ääni murtui äkkiä. Hänen olemuksensa ei enää vavahdellut
hillitystä sisäisestä itkusta. Hän lysähti kokoon. Pää peittyi käsien
varaan ja hän itki, itki niin kuin vain täydellisesti murtunut mies voi
itkeä.

Eira ei liikahtanut. Hän tunsi Martin surun niin pohjattoman suurena,
että jokainen osaaottava liike tai hellä sana olisi ollut kuin
loukkaus. Ja samalla hän kuitenkin tunsi, että hänen nyt täytyy saada
jotain auttavaa annetuksi tälle suruunsa painuneelle. Hän tunsi, että
vaikka koko hänen tähänastinen elämänsä olisi ollut turhaa, ei hän
sittenkään olisi elänyt hukkaan, jos näin suureen suruun painuneelle
sai tuoda lievennystä. Hän tunsi ennenaavistamattomien voimien nousevan
omasta sisimmästään. Oli kuin joka solu hänessä olisi avautunut
imeäkseen itseensä kannattavaa, eteenpäin annettavaa voimaa. Hän tiesi
elämänsä suurimman hetken tulleeksi, sen, jolloin häneltä rukoili apua
se mies, jota hän tietämättään koko elämänsä oli rakastanut. Ja hänen
koko sielunsa kohosi avunhuutoon, joka hänelle muistutti Simsonin
viimeistä, suurta taistelua. Hän oli valmis maksamaan minkä hinnan
hyvänsä tänä hetkenä annetusta avusta.

-- Martti, alkoi Eira viimein hiljaa ja viihdyttävästi. -- Sinä
tunnet itsesi murtuneeksi mieheksi, mutta etkö ole nähnyt, että
syvin kärsimys usein on ihmiselle ovi ihanimpaan voittoon. -- Olet
tahtonut kuulla äidistäsi. Mutta muistatko, Martti, mikä kiinnitti
hänet isääsi. He tapasivat toisensa ensi kertaa, kun isäsi oman
henkensä uhalla oli pelastanut pienen lapsen. Se teko voitti tädin
herkän mielen. Hän ei silloin käsittänyt, miten karuun muotoon tuo
voima saattoi pukeutua. Vastakohtaisuus vetää puoleensa -- silloinkin
kun se herättää repivän suurta ristiriitaa. Siihen on monen elämän
traagillisuus perustunut. Mutta siinä taistelussa, jota täti kävi,
tiedät, että hän kirkastumistaan kirkastui. Ja siinä sisäisen voitto
voiman tavoittelussa, jota me molemmat hänessä yhtenään näimme, hän
valitsi sinullekin sinun nimesi, nimen sen miehen mukaan, jota eivät
maan eivätkä manalan vallat saaneet järkkymään. Martti Jänne, sinun
nimessäsi on voimaa, etkö kuule!

Eira oli aluksi puhunut hiljaa ja viihdyttävästi kuin äiti sairaalle
lapselle. Mutta hänen äänensä paisui paisumistaan. Sana antoi sanan,
ajatus nousi ajatuksesta vastustamattomalla voimalla kuin syvistä
hetteistä esiin pulppuava lähteen suoni.

-- Martti, ole mies! Tänä elämäsi suurena tuskan hetkenä tarttuu äitisi
sinulle antama nimi, äitisi rukoukset, äitisi elämän suuri voitto
sinuun. Ne sinua suojaavat. Ne tuovat sinulle voimaa. Älä näännytä
itseäsi itsesyytöksillä! Elämämme vaikutus ei riipu ulkonaisista
saavutuksista, vaan sisäisistä. Toiset ovat kutsutut hyödyttämään
toiminnallaan, toiset kärsimyksillään. Elämän tuska samoin kuin
kuoleman ei ole kierrettävissä. Se on _voitettava_. Ja moni tappio
on kääntynyt voitoksi. Älä sentähden sure tuleviakaan päiviä. Usko
suuria Jumalasta. Raamattu puhuu ajasta, jolloin "kaikki asetetaan
kohdalleen..." Kristitty ei toivo suuria vain omalle sielulleen.
Hänellä on suuri toivo ja suuri lohdutus koko ihmiskuntaan nähden. Ja
se, jolla on tällainen usko, hän ei voi joutua epätoivoon. Hän tietää,
että pimeimmästäkin kuilusta käy tie vielä ylöspäin.

Eiran koko olemus säteili. Ääni väreili pyhää innoitusta, joka tarttui
Marttiin kuin voimakas, otteestaan hellittämätön käsi.

-- Sinä olet, hyvä, hyvä kuin äiti, sopersi Martti hiljaa, tuskin
kuuluvasti.

Samassa avautui ovi ja kynnykselle ilmestyi kaksi niiailevaa tyttöstä.
He tulivat toisten puolesta ilmoittamaan, että vieraiden täytyi lähteä.

Eira matkassaan he kääntyivät takaisin puutarhaan, missä heitettiin
hyvästit joukolla. Vasta kun tytöt iloisesti vilkuttaen nenäliinojaan
katosivat tielle, kääntyi Eira takaisin huoneeseensa.

Hän löysi sen tyhjänä. Martti oli lähtenyt.



Seuraavana aamuna nousi Eira vuoteeltaan ilman että hän koko yönä oli
nukkunut vähääkään. Hetkittäin hän kyllä oli vaipunut jonkinlaiseen
horrostilaan, mutta silloinkin hän tunsi, että hänen sisimpänsä kaiken
aikaa valvoi. Hän oli hengessään Martin luona. Hän eli hänen elämäänsä,
hän taisteli hänen taistelujaan. Noustessaankin tuntui hänestä aivan
mahdottomalta ryhtyä minkäänmoiseen työhön. Hän ajatteli vain Marttia
ja ainoa hänelle mahdollinen tehtävä oli rukoilla ja yhä uudelleen
rukoilla, että Jumala vaikka ihmeen kautta päästäisi Martin siitä
taakasta, joka oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi.

Seisoessaan peilin edessä hiuksiaan suorien tunsi Eira äkkiä kaksi
tukevaa kättä takaapäin tarttuvan häneen ja iloinen nauru aivan hänen
korvansa takana kiskaisi hänet väkipakolla irti hänen omien elämystensä
maailmasta. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Airi Kaarteen ilosta
säteilevät kasvot.

-- Oletpa sinä, "iso sisko", laiska, kun nyt vasta olet kömpinyt
vuoteestasi ja minä olen jo pyöräillyt pari peninkulmaa ehtiäkseni
hyvissä ajoin Penttiä tapaamaan Helsinkiin. -- Tytön silmät, suu ja
koko olento nauroivat hänen tapansa mukaan keikauttaessaan Eiraa
lattiata pitkin.

-- Airi, niin, minähän en ole sinua vielä edes onnitellut kihlauksesi
johdosta. -- Eira koetti tempautua irti omista ajatuksistaan. -- Se
tuli kovin odottamatta, mutta sainhan kuitenkin kirjeesi ensin.

Airi painautui istumaan läheiselle tuolille tehden kasvonsa lystikkään
juhlallisiksi. -- Odottamatta, kovin odottamattahan se tuli
itsellenikin. Minä hämmästyin vähintään yhtä paljon kuin sinäkin.

Eira ei voinut olla naurahtamatta.

-- Niin katsos, jatkoi Airi, minä olin kuvitellut, etten kai koskaan
menisikään naimisiin. Olin sinunkin puheistasi tullut siihen
käsitykseen, että naimisiinmeno oli hirveän vakava asia.

-- Ja nytkö olet tullut toisenlaiseen?

-- Ei, nyt minä vain ymmärrän, että se samalla on hirveän onnellista.
-- Hän hypähti pystyyn, asettui Eiran eteen ja kietaisi kätensä
hänen kaulaansa. -- Eira, sinä rakas iso siskoni, sanoi hän vakavuus
kasvoillaan ja äänessä syvä, sydämellinen sointu, -- etkö sinä aavista,
miten onnellista on rakastaa niin suuresti, että tahtoo antaa kaikkensa
toisen hyväksi, rakastaa niin, ettei mikään uhraus tunnu uhraukselta.
Minä tietysti _uskon_, että me tulemme onnellisiksi. Me olemme kuin
luodut "avuksi" toinen toisillemme. Ja ystäviä, työtovereita me aivan
ensi sijassa olemme toisillemme. Mutta Eira, minä rakastan häntä niin,
että tahtoisin elää hänelle vaikka omat toiveenikin pettyisivät. Minä
tahdon ensi sijassa _tehdä_ onnelliseksi.

Eiran silmien eteen nousi kuva eräästä vastakihlatusta, jota hän kerran
oli katsellut näin silmästä silmään kuten nyt Airia. Ja se muisto teki
kipeätä. Hän syleili Airia sanaakaan sanomatta. Sitten he asettuivat
yhdessä juomaan aamukahvia.

Kohta kahvit juotuaan heitti Airi hyvästi. Hän aikoi olla Helsingissä
kello 8 saaristolaivan saapuessa, jolla Pentti oli luvannut palata
sukulaistensa luota. -- Ja sitten saat nähdä, että me yks kaks tulla
pyörähdämme pyörillämme sekä tänne sinun että sinun Marttisi kotiin,
sanoi hän vielä viimeiseksi, hypähti sitten pyörälleen ja läksi
painelemaan.

Sinun Marttisi! Sana soi outona ja haikeasti Eiran korvissa. Se avasi
hänen eteensä kuin suuren tyhjyyden, tyhjyyden, jonka hän olisi voinut
täyttää suurella rakkaudella.

Hän kääntyi takaisin huoneisiin. Ja niissäkin kohtasi jotain, joka
omituisesti riipaisi hänen sisintään. Ilma niissä tuntui väreilevän
Airin nuorta, säteilevää onnea.

Eiran ajatukset palasivat uudelleen Marttiin. Tuntui kuin
helpotukselta, että hän taas sai keskittää koko olemuksensa häneen. Ja
taas tuli palava avunhuuto Martin puolesta hänen sielunsa työksi.

Vasta päivän ollessa korkeimmillaan oli kuin hän äkkiä olisi päässyt
suuresta, sisäisestä tuskasta. Hän tunsi, että voitto oli saavutettu
tavalla tai toisella.

Mutta samassa kun huoli Martista hellitti, tunkivat omat kokemukset
esille.

Eira ei oikeastaan ollut tunteita ja tunnelmia erittelevä luonne. Hän
oli liian tasainen ja liian selväpiirteinen kiinnittääkseen paljon
huomiota sisäisiin elämyksiin -- etenkin kun ne koskivat häntä itseään.
Hän ei koskaan ollut pitänyt omaa minäänsä mielenkiintoa herättävänä
tutkimusalana. Mutta nyt hän oli kokenut jotain, jota hän ei voinut
väistää. Hän tunsi sisimmässään ihmeellistä iloa jostain kauniista ja
aavistamattomasta, joka oli orastanut hänen omassa sisimmässään.

Mitä se oli? Sitäkö, jota nimitettiin ihmisten kesken rakkaudeksi? Ja
oliko hän ehkä koko ikänsä tietämättään rakastanut Marttia?

Hän ei uskaltanut vastata. Hän tiesi vain sen, että hän oli saanut
aavistuksen siitä, mitä ja miten hän olisi voinut antaa. Hän
oli monesti miltei surrut sitä, että omasta kohdastaan oli niin
kokonaan ilman kokemuksia rakkauselämän alalta. Hän oli pitänyt sitä
jonkinlaisena naisluonteensa puutteena, ehkä epänaisellisuutena. Hänhän
ei edes ollut kaivannut mitään, ei rakastumista, ei omaa kotia, ei edes
omia lapsia. Tuo kaikki oli ollut olemassa jonakin, jolle hän teoriassa
pani paljonkin arvoa, mutta jolla ei ollut minkäänmoista sijaa hänen
omassa elämässään. Ja nyt ...

Hän meni puutarhaan, keräsi sieltä kukkia omista penkeistään,
hajuherneitä, reseedoja, orvokkeja.

Hän oli paraiksi saanut kaikki järjestetyksi, kun kuuli tutun
vihellyksen ulkoa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoi Väinö
Eerola kynnyksellä. Hän jäi seisomaan paikalleen, katsoi arvellen
ympärilleen ja pani tapansa mukaan silmänräpäyksessä kaikki
arvostelunsa vaakalaudalle.

-- Kukkia -- järjestelemistä -- juhlaa. -- Hän ojensi kättä Eiralle
kasvoillaan utelias kysymys.

Eira pudisti päätään. Hän ei voinut itselleenkään selittää tätä, mutta
hän tiesi vajaassa vuorokaudessa kokeneensa enemmän kuin monen pitkän
vuoden varrella.

Eerola painui hänelle etuoikeutetuksi tulleeseen korituoliin, sytytti
savukkeen ja antoi hienon siniharmaan savupilven leijailla kattoa
kohden.

Hänen tupakoimisensa tiesi tavallisesti kahta äärimmäistä tilannetta:
joko hän tahtoi rentonaan antautua nauttimaan tarjona olevasta
lepohetkestä tai hän etsi jonkinlaisessa ulkonaisessa toiminnassa
vapautusta tavallista voimakkaammilta sisäisiltä elämyksiltä.

Eira kertoi muutamin sanoin Martin edellisenä iltana tapahtuneesta
käynnistä. -- Minä olen valvonut koko yön. Ja pitkin päivääkin -- ihan
puoleen päivään asti. -- Koko olemukseni on ollut ainoana hätähuutona
hänen puolestaan. Mutta sitten sain kuin suuren rauhan. Minä tiedän,
että hän nyt tavalla tai toisella on voittanut.

Väinö Eerola ei puhunut mitään. Hän vain katsoi ja pani vaa'alle. Eira
oli hänestä aina ollut erinomaisen raitishenkinen ihminen. Ja kun hän
nyt rupesi puhumaan tällaisia, oli siinä selvät sairastumisen oireet
tai -- oli tässä jotain mystillistä, ilmiö -- senluontoinen kuin
langaton sielullinen sähkölennätin.

-- Tätä Martin käsittämätöntä voittoako sinä nyt juhlit, kysäisi
hän vähän purevasti karistaessaan tuhan savukkeestaan läheiselle
kukkalautaselle.

-- En tiedä. Minä en voi selittää mitään. Minä tiedän vain, että olen
kokemassa jotain suurta ja ihmeellistä.

-- Ehkä itsessäsikin?

Kysymys tuli odottamattomana ja nosti hetkellisen punan Eiran poskille.
-- Niin, miksi en voisi sanoa sitäkin.

-- Sinussa on jotain sellaista ihmeellistä, melkein juhlallista -- ihan
kuin olisit löytänyt suuren salaisuuden omasta olemuksestasi.

-- Ehkä olen nähnyt, että _olisin voinut rakastaa_ ja _miten_. -- Eira
sanoi sen hyvin hiljaa. Hänen äänensä värähti. Onnestako vai tuskasta?
Eerola ei ollut selvillä siitä. Mutta sen hän tiesi, että hänen
poskiaan äkkiä alkoi kuin polttaa ja että täytyi hyökätä kävelemään
edestakaisin pitkin lattiata. Hänhän oli viskannut sanat tulemaan
noin vain umpimähkään ajattelematta mitä sanoi. Hän oli oppinut niin
perin vapaaksi Eiran seurassa ja nyt tämä hiljainen, tunteentäyteisenä
annettu luottamus.

Hän häpesi, häpesi. Hän oli kovin, miehisin kourin käynyt käsiksi
johonkin sanomattoman hienoon ja arkaan.

Hänenhän olisi pitänyt aavistaa! Ja hän olikin aavistanut -- joskin
vain hetkittäin ja vaistomaisesti. He kaksihan olivat niin erehdyttävän
lähellä toisiaan muutenkin. Mutta Eira, joka oli sellainen hiljainen,
syvällinen ymmärtäjä ja hän kun oli kasvanut rinnan Martin kanssa,
kuinka hän ei olisi ymmärtänyt ja rakastanut tuollaista herkkää,
syvällistä sielua?

-- Eira, sanoi Väinö viimein, -- hän seisoi ikkunan ääressä, silmäili
itsepintaisesti ulos ja lähetti sanat kuin olkansa yli Eiralle. --
Suuri lahja vaatisi suurta vastalahjaa. Mutta minä sanon sinulle, että
se mikä on kauneinta ja herkintä naisen sielussa tekee kömpelön miehen
ihan mykäksi. Sitä ei voi mitään, tuntee vain, että vähintään pitäisi
mennä pihalle ja riisua saappaat jaloistaan.

Eiralle tuli vedet silmiin, vaikka suu hymyili. Hän tiesi minkä
arvoisia nuo sanat olivat.

Väinö Eerola seisoi yhä ikkunan ääressä. Hän ajatteli Eiraa ja hän
ajatteli itseään. Mitenkä raitista, tyyntä ja tyydyttävää Eiran elämä
oli ollut -- vapaata kaikesta kaihomielisestä ja sairaanmakuisesta
kaipuusta. Se oli ollut työpäivä, joka muistutti iloista hyörinää
kukkaisella kedolla heinänteon aikaan tai tarhurin tointa, jossa
jokainen päätään nostava kukka tuottaa vaalijalleen mielen täydeltä
iloa. Ja tämän ohella mitä sankarillista voimaa oman itsensä
unohtamisessa!

Hän ajatteli itseään. Jos _hän_ olisi antanut täyden luottamuksensa
vastalahjaksi, olisiko se ollut tällainen lumpeenpuhdas anti?

Hän kääntyi takaisin huoneeseen päin. Eira istui matalalla, pienellä
jakkaralla. Hän oli kiertänyt kätensä ristiin polven ympärille,
poskilla hehkui hieno puna, silmien loiste oli lämmin ja syvä.

-- Eira, sinä olet äidillisen naisen perikuva, pääsi Väinöltä aivan
kuin vastustamattomasti. -- Ja äidillisiä naisia me tarvitsemme -- ei
sellaisia, jotka meitä kiihoittavat ja kuluttavat.

-- Sinä tarkoitat, että minä olen takkuinen talvivarpunen, johon ei
rakastuta!

-- Minä tarkoitan, että me miehet olemme tomppeleita. Me juoksemme
kirkasloisteisten perhosten perään, mutta hyvä on työntämällä
työnnettävä meidän eteemme, että me sen näkisimme.

-- Erehdys voi myöskin johtua hyvyydestä, puolusteli Eira hiljaa -- ja
mielen puhtaudesta, joka ei voi epäillä toista.

-- Niin, niin. -- Väinö ymmärsi hänen ajattelevan Marttia. -- Mutta se,
jonka omat saappaat ovat savessa, tietää, että tiellä on rapakkoa.

Eerola nousi ja meni uudelleen ikkunan ääreen, jossa karisti tuhan
savukkeestaan. Katsoessaan tielle päin hän näki Niilo Ension
viskautuvan pyörältään ja avaavan pihaportin. Muutaman sekunnin
kuluttua seisoi poika huoneessa. Hän oli palttinan valkea ja hänen
huulensa vavahtivat. -- Isä, sai hän sanotuksi -- isä -- ei mitään
muuta. Eira ja Väinö olivat samassa lähtövalmiina.



Hämärsi jo Martin astuessa yli kodin kynnyksen. Etehisessä hän näki
valoa vierashuoneesta. Iloisista äänistä hän tunsi kaksi, vallattoman
naapurirouvan ja sen herran, jonka seuraa Sonja nykyään erikoisesti
suosi.

Martti livahti hiljaa omaan huoneeseensa ja painoi oven kuulumattomasti
kiinni. Huoneessaan hän kulki jonkun aikaa edestakaisin lattiata
pitkin, sitten hän asettui pöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan.

Hänen mielentilansa oli hänelle itselleen käsittämätön. Hän ei enää
tuntenut tuota polttavaa, sisäistä tuskaa, joka aikaisemmin oli
ahdistanut häntä kuin mielipuolisuuden rajalle asti. Mutta hän ei
myöskään voinut sanoa, että hän oli saanut jotain, joka todella olisi
poistanut hänen huolensa. Ja sittenkään taakka ei enää tuntunut
painavan. Ehkä siitä syystä, että hän kerrankin oli sanoin voinut antaa
osan siitä toiselle, ehkä myöskin siksi, että toinen voimakkaalla
tahdonotteella oli tarttunut häneen nostaakseen häntä näkemään elämää
persoonallista tuskaa korkeammalta tasolta.

Martti oli liian väsynyt selvitelläkseen itselleen sisäistä tilaansa,
mutta samalla hän tunsi tarvetta jollain tavoin antaa muotoa sille,
joka epämääräisenä ja vaistomaisena läikähteli hänen sielunsa pohjalla.

Kun hän oli kirjoittanut pisteeseen, kääräisi hän paperin siihen
vilkaisematta kokoon ja pisti sen laatikkoonsa. Sitten hän hitaasti
alkoi riisuutua.

Herpaantuminen oli seurannut sitä äärimmäistä ruumiinkin voimissa
tuntuvaa järkytystä, jonka alaisena hän vasta oli ollut. Hän vaipui
siitä syystä pian uneen, rauhalliseen, tasaiseen lapsenuneen.

Aamuaurinko paistoi kirkkaasti hänen vuoteeseensa hänen herätessään
seuraavana aamuna. Kello oli vasta sivuuttanut 6. Hän ei siitä syystä
pitänyt kiirettä, vaan jäi vielä hetkeksi vuoteeseen. Tuntui niin
käsittämättömän hyvältä. Se, että hän näin varhain oli herännyt ilman
minkäänlaista ulkonaista pakottavaa syytä, oli jo sinänsä hänelle
mieluista. Hän oli tottunut loppumattoman uupumuksen tunteeseen, joka
jokaisena uutena aamuna kahlehtimalla tahtoi kahlehtia häntä uneen. Ja
se, että hän heräsi virkistyneenä koko ruumiissaan, oli toinen ihme.
Joka alkava päivä oli jo kauan puhtaasti fyysillisessäkin suhteessa
ollut hänelle taakka, jonka hän vaivoin nosti hartioilleen. Nyt tuntui
päivänvaloon herääminen lahjalta, josta hän vaistomaisesti kiitti.
Taakka oli poissa. Hän tunsi seisovansa kuin jonkin uuden kynnyksellä
odottaen jotain hyvää, suurta ja suloista.

Hän hypähti pystyyn, työnsi raollaan olleen ikkunan selkoselälleen
ja tunsi, miten ikkunan alla kukkivien ruusujen tuoksu tuulen
henkäyksessä lehahti hänen kasvoilleen. Etäämmällä hän näki kaistaleen
pellonpiennarta heloittavan kesän kirjavassa kukka-asussa ja läheisestä
koivikosta kuului lintujen piiperrystä. Vanhemmat opettivat poikasiaan
lentoon.

Martti painui hartaana ikkunan ääreen. Kuinka kaunista kaikki oli! Ja
miten koko luomakunta tuntui kiittävän elämän ihmeellisestä lahjasta!
Lahjalta se ei hänestä ollut tuntunut pitkiin aikoihin, musertavalta
taakalta vain. Mutta tänään hänkin tunsi kiitosmieltä, tunsi kaikesta
huolimatta elämän suureksi ja ihmeelliseksi lahjaksi.

Hänen kätensä liittyivät ristiin. Hyvä Jumala, että hänkin todella
saattoi tuntea tällaista lapsellista iloa olemassaolosta, iloa, jota
hän tuskin lapsenakaan oli tuntenut -- vielä vähemmän myöhemmin. Hän
siirsi molemmat kätensä auringon lämmittämälle ikkunalaudalle. Ne
olivat laihat ja luisevat. Niiden oli tavallisesti vilu. Nyt tuntui
niin hyvältä, kun aurinko niitä lämmitteli. Sen paisteessa oli kuin
hellävaraista hyväilyä.

Hänen täytyi ajatella äitiä. Ehkä oli äiti häntä tänä hetkenä hyvinkin
lähellä. Ja kenties hänkin näki, että hänen poikansa oli oppinut sitä,
mitä äiti turhaan oli koettanut opettaa hänelle: kiittämään elämän
lahjasta riippumatta siitä, mitä se tullessaan toi.

Martti pukeutui verkalleen, katsoi sitten kelloaan ja asettui uudelleen
ikkunaan nähdessään, että aamiaiseen vielä oli runsaasti aikaa.

Työtään hän tänä aamuna ei muistanut. Se oli kuin muutkin arkiset olot
kokonaan häipynyt hänen tajunnastaan. Hän eli vain siitä suuresta
pyhäisestä ilosta, joka näkymättömästi kuin kaste oli vuotanut hänen
sisimpäänsä.

Miten se oli tullut ja mistä?

Hän muisti edellistä iltaa. Ajatus pysähtyi Eiraan. Hän oli auttanut.
Mutta hänestä ei tämä ihmeellinen, sisäinen ilo ollut kotoisin. Siinä
oli jotain korkeampaa.

Paljon auttavaa oli kuitenkin ollut siinä mitä Eira sanoi, vaikka sanat
aluksi olivat kuin kimmonneet pois Martista sen pohjattoman tuskan
tähden, joka häntä hallitsi. Mutta nyt niistä lähti kuin voimaa.

Se etenkin oli niin lohdullista, ettei elämän tulos riippunut
ulkonaisista saavutuksista ja että toiset olivat kutsutut kärsimiseen,
sillä välin kuin toiset toimintaan. Ja kärsimyksien mitta oli hänen
kohdallaan ollut runsas, ei vähin sen kautta, että kärsimys oli tullut
muodossa, jota ei voinut eikä saanut uskoa toisille.

Tuollainen näkymätön, sisäinen kärsimys oli laadultaan erikoisen
raskas. Siihen meni voimaa. Ja niin ollen ei sitä ollut sanottavan
paljon työhön ja toimintaan. Jos tältä kannalta sai ajatella
elämänkärsimystä, valui siitä kuin lientävää lääkettä kirveleviin
haavoihin.

Martin kädet liittyivät uudelleen ristiin. Hänelle tuli tarve kiittää
kärsimyksen lahjasta, kiittää jokaisesta pienestä, haavoittavasta
okaasta ja jokaisesta murtavasta iskusta, joka häneen oli sattunut. Ja
sitten siitä, että hän epätoivon pimennoista oli päässyt iloitsemaan
Jumalan ihmeitätekevästä, lääkitsevästä päivästä. Ihme se oli, ei muuta
kuin ihme ja lahja. Mutta lahja, joka takasi, että sama rakkaus, joka
näin oli vapauttanut hänen sisimpänsä suuresta ahdingosta, myöskin oli
selvittävä elämän kaikkein raskaimmatkin ongelmat.

Martin katse painui hänen edessään ikkunalla olevaan avoimeen
Raamattuun. Silmä sattui sanoihin: Kiittäkäät Herraa, sillä hän
on hyvä. Hän on minun kanssani auttamassa minua. -- -- Herra on
väkevyyteni ja kiitosvirteni.

Sitten solui katse uudelleen ulos kukkivaan luontoon. Muutamilla
puhelinlangoilla istui joukko pääskysiä. Ne tuntuivat pitävän
perheneuvottelua. Ilmat olivat parisen viikkoa olleet koleat ja
sateiset. Oli hankittu muuttoa suvisemmille maille. Mutta nyt näyttivät
tuumat muuttuvan. Pohjolan lyhytaikainen kesäaurinko paistoi taas
hellivästi. Koko luomakunta oli kuin elpymässä uudistuvaan kesäiloon.
Ja se pidätti.

Martin sisimmässä nousi taas pyhäinen ilo valtavana kuin suvinen
lämpöaalto ulkona elpyvässä luonnossa. Hänen täytyi kiittää ajasta,
joka oli jäljelläpäin, kiittää tuntemattomasta tulevaisuudesta.

       *       *       *       *       *

Toiset olivat asettumaisillaan aamiaispöytään, kun Martti tuli
ruokailuhuoneeseen. Suuri hellyys ja vastustamaton halu osoittaa
ystävällisyyttä kaikille täytti hänen rintansa hänen nähdessään
perheensä koolla. Hän laski kätensä Sonjan olalle samalla kuin kepeästi
suuteli tämän otsaa.

Pieni, miltei huomaamaton hymy karehti Sonjan suun ympärillä. -- Sinä
olet hellämielisellä tuulella, sanoi hän naurahtaen samalla kuin
ohimennen karisti Martin käden olaitaan. Martti ei sitä huomannut. Hän
nyökkäsi jokaiselle lapsista, asettui pöytään ja rupesi syödessään
kultakin vuoronperään tiedustelemaan jotain sellaista, joka koski
asianomaisen lähimpiä harrastuksia. Pikku Asra oli ennen muita
valmiina ja hypähti lattialle. Silloin isä veti hänet puoleensa ja
nosti polvelleen, -- Isä on iloinen tällaisesta pienestä polvelle
nostettavasta tessukasta, sanoi hän sivellen tytön selkää pitkin
riippuvia kiharoita.

Samassa nousivat Sonja ja vanhemmat lapset pöydästä. Niilo Ensio
vetäytyi ikkunan nurkkaukseen. Isä seurasi häntä, laski kätensä pojan
olalle ja sanoi katsoen häntä lempeästi silmiin: -- Minä olen tänään
muistanut sitä päivää, jolloin sinä Niilo Ensio synnyit. Se oli
ihmeellinen ilopäivä.

-- Usko pois, sinä olit kaunis jo silloin! Ainakin näin minä
sen. -- Sonja katsoi ihastelevasti esikoiseensa.

-- Sinä teit tulollasi meidät hyvin rikkaiksi, puheli taas Martti
hiljaa ja hartaudella. -- Sinä herätit paraimmat ajatuksemme ja
hartaimmat rukouksemme eloon. Me rukoilimme sinusta kaiken sen
täyttäjää, mikä meiltä itseltämme jää täyttämättä, kaiken sen
parantajaa, missä me olemme erehtyneet. Me rukoilimme sinulle
jumalanihmisen onnellista osaa.

Niilo Ensio käänsi katseensa isästä poispäin. Hän tunsi isän suuren
hellyyden vastustamattomana voimana ja hänen tuli sanomattoman paha
olla. Hän olisi tahtonut sanoa jotain. Ja samalla teki mieli kuin
itkeä. Mutta kun tässä oli niin monta ympärillä.

-- Joskus tunnet sinäkin ehkä samaa -- pitkitti Martti. -- Silloin
ymmärrät, minkälainen on vanhemman mieli. -- Isän katse aivan kuin
hyväili -- huolimatta siitä, mitä toissa iltana oli tapahtunut, ja
josta isä oli murtunut ihan tajuttomaksi.

Niilo Ensio vetäytyi äkillisellä liikkeellä syrjään isästä. Hänen tuli
sietämättömän vaikeaksi olla. Ja samalla teki kuitenkin pahaa, että jos
isä ymmärtää väärin.

Hän kääntyi uudelleen isään päin, mutta tämä oli jo ruvennut mittaamaan
"pikku poikia", joiksi Einaria ja Harria vielä kutsuttiin. Harri
oli rohkea -- Einar hidaskasvuinen. He olivat siitä syystä kiihkeän
ankarassa kilpailussa.

-- Einar, sanoi isä mitattuaan pojat -- meidän pitää pian puhella
yhdessä tärkeästä asiasta. -- Hänen kätensä painui pojan päälaelle ja
jäi siihen hetkeksi. Muut olivat jo poistuneet huoneesta. Einarille
tuli siksi suuri hätä siitä, että tuo kahdenpuhelu isän kanssa ehkä
jo alkaisi. Hän livahti kiireisesti isän käden alta, sopersi jotain
haettavista kasveista ja kiiruhti ulos.

Martin katse saattoi häntä ulos asti. Eiran sanat tiestä, joka
syvimmästäkin kuilusta johtaa ylöspäin, tulivat hänen mieleensä. Hän
tarttui niihin poikansa puolesta.

Huomattuaan olevansa yksin arveli Martti hetken mitä tehdä. Työhön
ryhtyminen ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän tunsi olevansa kuin
luvan saanut lapsi. Ne tärkeät puhuttavat, joita hänellä oli poikiensa
kanssa, saivat myöskin hiukan ainakin väistyä. Hän tunsi tämän
aamuhetken juhlaksi, jota ei saanut synkistää millään.

Hän kääntyi päiväpaisteiselle kuistille ja jäi siihen hetkeksi
ympärilleen silmäillen. Syrjälä nousi samassa kauniina kangastuksena
hänen eteensä. Hän näki niityt, pellot, päivänpaahtaman mäenrinteen,
jota hän oli rakastanut, auringon paisteessa välkkyvän lahdenpoukaman
ja työstään palaavan, tyytyväisen maalaisperheen.

Jokainen piirre tässä tutunomaisessa, rauhantäydessä maalaiskuvassa oli
hänelle kuin hellä hyväily.

Mutta Syrjälän näkeminen vei hänen ajatuksensa Halttusiin. Paavo ei
enää tarvinnut häntä. Mutta ehkäpä hänen sittenkin nyt oli mentävä
sinne. Helinskalle määrätty tyyny voisi pian hävitä Hilma-emännän
tavaroiden joukkoon, ellei joku sitä ajoissa korjannut sen oikealle
omistajalle vietäväksi. Ja saattoihan tapahtua, että jokin rakkauden
palvelus vielä oli tarpeen vainajallekin.

Astuessaan Paavon asunnolle päin kääntyi Martti mutkaa tekevälle tielle
tullakseen sille paikalle, missä Paavon veljet arvattavasti olivat
työssä. Martti ei ollut tavannut heitä kuolemantapauksen jälkeen ja
hänestä tuntui siltä kuin heidän mielensä nyt kuitenkin voisi olla
vastaanottavampi tai ainakin lauhkeampi kuin ennen.

Hänen lähestyessään rakennuspaikkaa huomasi Eemeli-veli hänet. Miehen
viekkaat silmät välähtivät omituisesti, ja ennenkuin Martti ennätti
sanoa mitään, tiedusteli Eemeli, oliko maisteri tullut tutkimaan, oliko
kuolemantapaus kantanut parannuksen otollisia hedelmiä tai kenties
katsomaan minkä verran tuntipalkoilla oleva työmies varasti aikaa
porvareilta.

Martti ei vastannut. Hänen katseensa kääntyi Eemelistä mieheen, joka
tämän vieressä viimeistelevästi tasoitteli jättiläishirren pintaa.
Mies, joka oli kuullut Eemelin sanat, loi pikaisen ja kysyvän katseen
Marttiin. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut vastausta. Mutta kun
ei sitä Martilta kuulunut, puuttui mies itse puheeseen. -- Maisteria
on mainittu työväen ystäväksi, sanoi hän laskien kirveen lepäämään. --
Mutta kyllä se niin on, että se, joka tahtoo ajaa meikäläisten asiaa,
ei saa tyytyä pieniin asiantilan paikkauksiin. Perustuksiaan myöten on
kaikki rakennettava uudelleen. Laitoja ei kannata paikkailla, kun pohja
vuotaa. Lahonnut on lahona pois viskattava. -- Mies loi läpitunkevan
katseen Marttiin. Hän tuntui panevan Martin kuin vaa'alle tietääkseen,
oliko hän tekemisissä rehellisen vai vilpistelevän ystävän kanssa.
Mutta hänen katseensa, niin tuikea kuin se olikin, oli suoruudessaan
aivan toista maata kuin Eemelin luimistelevat silmät.

-- Lahonneen pystyssäpitämistä minä en puolustakaan. -- Martti puhui
ystävällinen ymmärtämys äänessään. -- Mutta minä uskon, että lahonnut
luhistuu itsestään. Yhtä varma kuin olen siitä, että perinpohjaisia
uudistuksia tarvitaan, yhtä vahvasti vakuutettu olen siitä, että sen
pitää kehittyä luonnollisella tavalla. Väkivaltaiset keinot eivät
kypsytä hyviä eikä pysyviä hedelmiä.

Martin katse sattui samassa kääntymään ylöspäin, jonne muutamat
rakennuksella työskentelevistä olivat vipuuttamassa jykevää hirttä.
Jokin näytti ylhäällä joutuneen epäkuntoon. Martti ei ennättänyt
selvittää tilannetta itselleen, mutta hän oivalsi vaistomaisesti, että
Eemeli Halttunen seisoi vaarallisella paikalla, josta vain äkillinen
ja yllättävä toimenpide saattoi pelastaa hänet. Vaistomaisesti Martti
siitä syystä hädän monistamalla voimalla viskasi heikon vartalonsa
Eemelin jykevää vartaloa kohden. Teko tuli niin yllättävänä, että
Eemeli kaatui.

Syntyi hetken yleinen hämminki. Rakennustelineillä olevat miehet
huusivat jotain tapaturmasta. Eemeli Halttunen kapusi kiroten pystyyn
valmiina maksamaan Martille sekä kädellä että sanalla. Mies, joka vasta
oli ollut puheissa Martin kanssa, viskasi kirveen kädestään, kumartui
Martin puoleen ja nosti hänen päätään. -- Hän on kuollut, sanoi hän
sitten harvakseen.

Kaikki kerääntyivät maassa makaavan ympärille. Koetettiin tutkia,
oliko kuolettavaa haavaa missään, mutta muuta ei näkynyt kuin pieni
mustelma ohimon kohdalla. Ylhäältäpäin luiskahtamaan päässyt hirsi oli
kai iskenyt sille kohdalle. Miehet neuvottelivat lääkärin hakemisesta.
Eihän sitä tietänyt, oliko sittenkään kuolema kohdannut. Piirilääkäriin
ei ollut pitkä matka. Pyörällä hän piankin voisi tulla.

Oltiin neuvottelemassa, kun kaksi tietä pitkin lähenevää pyöräilijää
pysähtyi paikalle. Kehä hajaantui ja vastasaapuneet näkivät maassa
makaavan. -- Martti, veli Martti. -- Huuto kajahti tuskantäyteisenä,
samassa kuin pastori Kairi painui polvilleen ystävänsä viereen. Airi
tunnusteli sykkimästä lakannutta valtimoa. He olivat lupauksensa mukaan
yhdessä tulossa kihlajaiskyläilylle. Ja he löysivät Martin kankeana.

Muutaman minuutin kuluttua oli pastori pyörällään menossa lääkäriä
hakemaan. Airi koetteli toisten avustamana tekohengitystä.

Sonjalla oli tänä päivänä vieraita aamupuolikahvilla. Niilo Ensio,
joka aamiaisen jälkeen pitkän aikaa oli samoillut lähimetsässä mitä
ristiriitaisimpien tunteiden vallassa, oli juuri tullut kotiin.
Kuullessaan vieraiden äänet etehisestä hän päätti jäädä pihalle
odottamaan heidän lähtöään. Hän seisoi selin portaisiin ja tähysteli
ajatuksiin painuneena tielle päin. Silloin hän näki paareja kantavan
joukon lähestyvän. Kun he pysähtyivät portille, tunsi hän isänsä.
Sisäinen vaisto sanoi hänelle mitä oli tapahtunut. Häneltä pääsi
vihlova tuskanhuuto samassa kuin hän viskautui paareilla makaavan yli.

Sonja astui samassa vieraineen portaille. Hän näki paarit, ja niillä
poikansa pään. -- Niilo Ensio, Niilo Ensio, hän kirkaisi niin, että
huuto kaikui etäälle. Mutta ehtiessään kohdalle näki Sonja, kuka oli
kuollut, kuka elävä. Silloin ei poikakaan enää merkinnyt hänelle
mitään. Hurjana tuskassaan hän sysäsi kaikki muut syrjään, painui itse
paareille ja peitti Martin polttavan tulisilla hyväilyillä.

Vieraat poistuivat kenenkään sitä huomaamatta. He puhuivat kuiskaillen
keskenään Sonjan suuresta rakkaudesta. Ja mies oli kuitenkin ollut
sellainen tavallinen hiljainen itsekseenkyyröttäjä.



Se pieni piiri, joka oli kokoontunut Sonjan ja Martin häiden viettoon,
oli koolla nytkin kun Marttia valmistettiin hänen viimeiselle
matkalleen. Anna-Stiina tuli kohta saatuaan tiedon kuolemantapauksesta.
Eira ja Väinö olivat kuolintalossa tapaturmapäivästä alkaen.

Anna-Stiina ja Väinö Eerola huolehtivat yhdessä kaikesta mikä koski
menoja ja rahallista puolta. Eikä siinä toinen enemmän kuin toinenkaan
ajatellut muuta kuin sitä mikä olisi vainajaa ilahduttanut ja
tyydyttänyt. Eira puolestaan huolehti taloudesta, lapsista ja kaikesta
mitä oli ajateltava hautauksen johdosta.

Sonja oli mahdoton kaikkeen. Hän istui enimmäkseen Martin paarien
ääressä, milloin hyväillen hänen kangistuneita kasvojaan, milloin
koettaen lämmitellä hänen käsiään kuin oman ruumiinsa lämmöllä
palauttaakseen elämän sen jättämään majaan.

Eira oli ehdottanut, että Martti haudattaisiin samana päivänä ja samaan
paikkaan kuin Paavo Halttunen, mutta Sonja ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan. Sonjalle oli varattava sija Martin rinnalle, muita ei
siihen tarvittu. Ja mitä hautauspäivään tuli, oli se siirrettävä niin
etäälle kuin mahdollista. Muun suhteen saivat toiset ratkaista niin
kuin hyväksi näkivät.

Anna-Stiina kulki kuolintalossa jäyhänä ja vaiteliaana kuin ainakin.
-- Ei edes kuoleman läheisyys sinua pehmitä, sanoi hänelle Sonja.
Hänen äänensä värisi itkusta. -- Kukin laatunsa mukaan, tuli
Anna-Stiinalta yksikantaan. -- Hän korjasi Martin jalkopuolessa
seisovaa, kaatumaisillaan olevaa, valkoista kukkaa ja silmäili samalla
hänellä harvoin havaitulla lempeydellä umpeen painuneisiin silmiin.
Niissä oli sammuneisuudestaan huolimatta jotain ihmeellisen ilmehikästä
ja puhuvaa. Suu oli Martilla suloisessa hymyssä ja hänen hintelässä
olennossaan oli voitonsaavuttaneen ylevää rauhaa.

Anna-Stiina kääntyi rutosti poispäin. Hän muisti toisen
hinteläkasvuisen, kumaraselkäisen olennon, joka oli maannut kankeana
kuin Marttikin, mutta jota ei kukaan katsonut hellin, siunaavin silmin.

Se oli muisto, joka vieläkin aristi. Mutta olihan Ville kuitenkin
elonpäivinään tietänyt, että Anna-Stiina tahtoi hänen parastaan ja
tekikin minkä taisi. Ja olihan Marttikin tuntenut sen saman. Se
matkakin, jonka Anna-Stiina niin odottamatta teki Syrjälään, oli ollut
todistus siitä. Ja se oli varmasti pelastanut suuresta tuhosta. Se oli
vaikuttanut kuin tuulenpuuska, joka tulipalon uhatessa äkkiä viskaa
tulen odottamattomaan suuntaan. Siitä oli Anna-Stiina ollut ja oli
ikänsä oleva vakuutettu. Se vakaumus olikin niitä harvoja ilonaiheita,
joita hänelle hänen työteliään elämänsä varrella oli suotu.

       *       *       *       *       *

Siirtelemisestä huolimatta lähestyi Martin hautauspäivä. Hän lepäsi
jo valmiina arkussaan ja saattajien piti seuraavana aamuna kokoontua
surutaloon. Kaikki oli kunnossa hiljaista juhlaa varten. Kenelläkään
ei ollut kiirettä. Oli kokoonnuttu kuin pyhäisen aaton viettoon.
Sonja istui Martin paarien ääressä, toiset olivat koolla viereisessä
huoneessa. Hämy teki tuloaan. Anna-Stiina, Väinö ja Eira olivat
kertoilleet pieniä muistelmia Martista -- jälkimmäiset kaksi enin
hänen lapsuusajoistaan lapsille, jotka nyt aran hiljaisina istuivat
kukin tahollaan. Niilo Ensio oli etsinyt itselleen kaikkein etäisimmän
nurkan. Hän oli huomattavan kalpea, kaikkea lähentelemistä kaihtava.

Hämy teki tuloaan. Puhelu, joka kaiken aikaa oli ollut hiljaista ja
katkonaista, vaimeni vaimenemistaan.

Oli vaiettu pitkän aikaa. Silloin sanoi Väinö Eerola matalasointuisella
äänellään harvakseen ja painokkaasti: -- "Murheell' ei saa muistoansa
viettää." Hän kärsi paljon, mutta hän jätti valoisan muiston jälkeensä.

Niilo Ension nurkasta kuului pitkä, tukahutettu nyyhkytys.

Taas vaiettiin. Mutta äkkiä kuului hiljaisuudessa järkyttävä parahdus
viereisestä huoneesta. Kaikki kavahtivat ehdottomasti pystyyn ja
kiiruhtivat ovelle.

Eira ja Väinö ennättivät ensimmäisinä paarien ääreen. Kuolleen
asennossa ei näkynyt mitään muutosta. Pari kukkaa vain oli kaatunut
hänen vierestään. Sonja makasi lattialla ja kynttilä, joka hänellä
arvattavasti oli ollut kädessään ja joka kai siitä oli pudonnut, paloi
lekottavasti kumollaan läheisellä tuolilla.

Valkean vaara torjuttiin ensimmäiseksi, sitten nostivat Anna-Stiina ja
Väinö Sonjan lattialta ja kantoivat hänet hänen omaan vuoteeseensa.
Eira jäi ruumishuoneeseen laittelemaan kaikki Martin ympärillä
uudelleen kuntoon.

Asetettuaan kukkaset paikoilleen jäi hän hetkeksi silmäilemään noita,
nyt niin siunatun rauhallisesti hymyileviä piirteitä. Ne olivat
peittämättöminä. Sonja oli tietysti katsellut niitä.

Hellävaroen laskettuaan kasvopeitteen takaisin silmille tarttui Eira
kynttilään lähteäkseen. Silloin hän huomasi lattialla makaavan paperin.
Hän nosti sen ihmetellen maasta ja tuli samassa nähneeksi paperin
alalaidassa päivämäärän, joka sävähytti hänen sisintään.

Tämä oli kirjoitettu Martin palattua Eiran luota, koska siihen oli
merkitty: Illalla 20/8.

Eira epäröi hetken. Hän ymmärsi, että tässä oli jotain, joka syvästi
oli järkyttänyt Sonjan mieltä ja jonka siitä syystä ehkä olisi pitänyt
jäädä yksin Sonjan tietoon. Mutta toiselta puolen, eikö juuri hän,
joka sinä iltana sisimmässään oli taistelemalla taistellut saadakseen
sellaisia sanoja, jotka voisivat olla Martille avuksi, nyt ollut
oikeutettu lukemaan, mitä Martti sinä iltana oli tahtonut panna
paperille.

Hän kääri varovaisesti auki paperin. Ylälaidasta oli jotain revitty
pois. Lause alkoi revityn laidasta aivan kuin yhteydestään irti
temmattuna. -- Sieluni huutaa sinua, sinä hyvä, voimakas ja äidillinen
nainen, joka olet meille synnyttävä uusia, puhtaampia ja onnellisempia
polvia. Olemukseni syvä kaipuu kutsuu sinua. Nouse ja ole kirkas!
Tule pian ja tuo meille sitä sielun ja ruumiin terveyttä, jota sairas
sukumme kaipaa!

Hän, jonka kautta Ihmisenpoika syntyi maailmaan, ja jota miljoonat
senjälkeen ovat palvoneet, on meille kautta vuosisatojen puhunut
myöskin vapahduksesta, jota äidit voivat meille tuoda. Miksi emme ole
tätä vakavammin ja syvällisemmin ajatelleet?

Nainen puolisona ja äitinä on miesten suurtöiden alkujuurena ja
lähteenä. Se on tunnustettu. Mutta eikö nainen puolisona ja äitinä
ole osallinen myöskin siihen, mikä on nurjaa elämässä ja mikä jää
tekemättä? Miksi ei puhuta siitäkin puolesta ihmisille opiksi ja
varoitukseksi?

Minä raukka, mitä minä tällä tarkoitan? Tahdonko työntää oman
syyllisyyteni toisen hartioille? Minä en koskaan ole ollut mikään
Simson. Tahdonko väittää, että Delila on vienyt minulta minun vähäiset
voimani, ollut sieluni side ja ansa? Minä olen heikkoudessani ollut
kiusattu siihen. Minä en voi sitä kieltää. Mutta nyt en ole enää
heikko. Hyvä nainen on tarttunut käteeni ja vahvistanut minua.

Rakas, rakas äiti, minä olen tänään tuntenut sinun kätesi kosketusta
siinä kodissa, missä me niin onnellisina elimme yhdessä. Sinä, äiti,
olit puutteistasi huolimatta suuri rakkaudessasi ja nöyryydessäsi.
Sinä et koskaan pannut omaa syytäsi toisen kannettavaksi. Tämäkin
velvoittaa minua oman syyllisyyteni, omien laiminlyöntieni tuntemiseen
ja tunnustamiseen.

Mutta vaikka tiedän, etten ole mikään Simson, en tänä iltana voi
tukahuttaa kaipuuta, joka minussa ikävöi Simsonin osaa. Onnellinen,
kadehdittava Simson! Hän sai kuolemallaan sovittaa elämänsä erehdykset.
Kaatuessaan hän sai suorittaa sen, mikä häneltä aikaisemmin oli jäänyt
tekemättä. Jos se ei olisi väärin, rukoilisin itselleni tällaista osaa.
Minä olen elämässä epäonnistunut kaikessa. Voi kun voisin kuolemallani
sanoa Sonjalle, että rakkauteni häneen aina oli rehellistä. Kun voisin
sanoa, että vaikka yhdyselämä arkisuudessaan kuluttaakin pois kaiken
kiillon, mikä on vain pinnallista, ja vaikka hän sen johdosta näki
minussa paljon puutteita, joita hän ei voinut rakastaa, minä sittenkin
pohjaltani olin sama Martti, jota hän kerran rakasti -- tai ainakin
luuli rakastavansa. Tahtoni on aina ollut rehellinen. Se on ehkä ollut
ainoa vahva puoleni. Ja Sonja rakastaa voimaa.

Entä lapseni, oppilaani ja minun monet vähäväkiset veljeni! Voi kun
saisinkin kuolla niin, että kuolemallani antaisin heille jotain siitä,
mitä en eläessäni saanut annetuksi, vaikka tahtoa oli.

Mutta tässäkin toivomuksessa on jotain raukkamaista. Helppo on kuolla,
raskasta on elää. Ja nyt kysytään kuitenkin minulta juuri sitä voimaa,
jota elämän ristiriidoissa tarvitaan. Enkä minä enää pelkää. Minä en
enää etsi kuolemaa. Minä uskallan katsoa kohti elämää. Tämä ilta on
ollut minulle ihmeellisen, sisäisen uudistuksen ja voiton hetki.

Eiran kädet vapisivat hänen kääriessään paperia kokoon.

Hänestä tuntui siltä kuin hän tänä hetkenä olisi tahtonut laskea
kätensä Sonjan otsalle ja sivellä sitä niinkuin ei koskaan ennen, niin
hellävaroen ja rakastavasti.

Mutta ennenkuin Eira ehti Sonjan luokse, pysäytti hänet arasti
etehisessä odottava vieras. Hän esitti itsensä siksi työmieheksi, joka
oli puhellut Martin kanssa juuri ennen hirren putoamista. Hän oli
tapaturmasta asti ollut erilaisten ajatusten ja tunteiden raatelema.
Sen johdosta hän lopultakin oli tahtonut tulla tapaamaan vainajan
läheisimpiä. Hän tahtoi ennenkaikkea tietää, uskoivatko he Martin
ymmärtäneen, mitä hän teki viskautuessaan Halttusen päälle. Jos hän
teki tekonsa erehdyksestä, kuten Halttuset uskoivat -- niin silloinhan
siitä ei ollut sen enempää sanottavaa. Mutta jos hän tiesi...

Mies keskeytti kysymyksensä. Pelkkä ajatus tuntui hänestä
mahdottomuudelta. Ja kuitenkin hän sisimmässään myönsi, että jos niin
oli, silloin oli totisesti maailmassa jotain, joka opetti ihmisille
veljeyttä tuntuvammin ja perusteellisemmin kuin parhaiten järjestetty
työväenyhdistys.

Sanaakaan sanomatta Eira haki laatikkoon pistämänsä paperin. Se oli
hänestä kuin Martin testamentti. Siksi luki hän siitä muutaman sanan.
Sitten he vielä hetken puhelivat yhdessä. Viimein pyysi vieras päästä
katsomaan Marttia.

Kun hän vihdoinkin lähteäkseen kääntyi poispäin paareista,
nytkähtelivät hänen voimakkaat hartiansa pidätetystä itkusta.



V

MAININGEISSA



Sadekuuro toisensa jälkeen oli aamuyöstä virrannut maahan. Nyt heloitti
päivä aamuraittiina ja iloisena pilvettömältä taivaalta. Mutta sen
paisteessa oli sittenkin loppukesän vaimennettua kirkkautta. Siinä
väreili kuin tietoisuutta syksyn läheisyydestä.

Eira valmistautui lähteäkseen kaupungille. Hänellä oli takki päällään
ja kassi kädessä. Oli käytävä torilla ja sitten oli muutakin asiaa.
Toimitettavia oli monenlaisia nyt, kun hän pari kuukautta oli ollut
kaukana syrjäisessä maalaispitäjässä. "Punaisen talven" jälkeen,
jolloin kaikki enemmän tai vähemmän olivat nähneet nälkää, oli täytynyt
lähteä oikein maan sydämeen syömään itsensä kylläiseksi. Tältä matkalta
hän oli palannut vasta päivä sitten. Oli pitänyt tulla panemaan
koti kuntoon ennen työkauden alkua. Ja muun lisäksi hän tahtoi olla
kodissaan tänä ja tätä seuraavina muistopäivinä. Tänään oli 20/8.
Täsmälleen kaksi vuotta oli tänään kulunut siitä illasta, jonka Martti
vietti Eiran luona. Ja huomenna oli hänen kuolinpäivänsä.

Mahtoivatkohan muut muistaa tätä päivää? Tuskin Sonja ainakaan. Hänen
surunsa oli tuntunut yhtä pian ohimenevältä kuin kiihkeältä. Tai jos
lie vain siltä tuntunut. Ehkä hyvinkin oli toisin.

Ja entä lapset, muistivatkohan he? Niilo Ensio mahdollisesti. Häneen
oli isän kuolema jättänyt syvän ja pysyvän jäljen. Hän tuntui
herkkämieliseltä, hienotunteiselta ja kelpo pojalta. Ja viime talven
kuluessa hän oli kunnostautunut. Sitä oli Eira kuullut monelta.

Einar, joka oli ollut Anna-Stiinan kodissa oppiakseen maamieheksi,
oli joutunut "valkoiseen Suomeen", toiminut sanankuljettajana ja
sellaisella retkellä kaatunut. Hän oli monessa suhteessa ollut
vaikeasti kasvatettava lapsi. Yhtä usein kuin hän teki itsensä
syypääksi kaikenmoisiin rikkeisiin, yhtä usein hän osasi luikerrella
niin, että asiat kääntyivät hänelle suosiolliseen suuntaan ja
hän kaikesta huolimatta sai ympäristönsä ainakin ajaksi uskomaan
mitä parasta hänestä ja hänen aikeistaan. Oli tuntunut suorastaan
helpotukselta, että hänen matkansa loppui näin alkupäähänsä. Harri oli
aivan toisenlainen. Hän muistutti monessa suhteessa Marttia. Mutta
tuskin hänkään, niin nuori kuin vielä oli, tuli pitäneeksi muistopäiviä
mielessään. Missään tapauksessa ei tietysti kukaan tänään erikoisesti
ajatellut Marttia. Tämä päivä oli Eiran päivä -- ainutlaatuinen ja
suurisisältöisin hänen elämässään.

Hän teki vielä hajamielisenä kierroksen huoneessaan, asetteli
paikoilleen siellä täällä esillä olevia pikku esineitä, vilkaisi
sitten hajamielisesti peiliin ja otti vielä viimeksi sanomalehden oven
postiaukosta.

Täytyi vähän vilkaista lehteen. Hän levitti sen eteensä etehisen
pöydälle ja antoi katseen solua palstoja pitkin. Toisen sivun
ilmoitusten joukossa hän näki nimet: Sonja Jänne, Valio Saarto.

Hän työnsi pikaisesti lehden luotaan, sieppasi pöydällä olevan kukkaron
käteensä ja kiiruhti ulos hätäisesti kuin pakeneva.

Sonja, Sonja, Sonja! -- Eira ei saanut ajatuksiaan eroon siitä, mitä
nuo kaksi nimeä olivat hänelle sanoneet. Hän näki pitkien ripsien
alta säihkyvän katseen. Hän tiesi, miten se osasi kietoa ja tenhota.
Hän oli nähnyt sen pitävän ihmistä kidutuspihdissä. Hän näki kuin
edessään ne askeleet, joita se jätti jälkeensä -- sellaisina kuin hän
ne syrjästäkatsojana oli nähnyt: huumausajan, sen jälkeen kuluttavaa
ristiriitaisuutta, epätoivoista taistelua, viimein väsymystä,
välinpitämättömyyttä ja voimattomuutta.

Mutta olihan Sonja saattanut muuttua.. Eikä moni mies kärsisikään
niinkuin Martti.

Samassa näki Eira edessään vaaleaveriset, poikamaiset kasvot vasta
oraalla olevine viiksineen. Hän oli nähnyt sellaisen kerran Sonjan
rinnalla kadulla. Ja nyt hänestä tuntui siltä, kuin Sonja silloin olisi
mennyt vähän hämilleen.

Voi poloista, jos se todella oli hän! Kuinka tuollainen lapsi voisi
suoriutua!

Eira koetti väkipakolla irtautua uutisen herättämistä ajatuksista. Hän
toimitti ostoksensa torilla, kulki sitten Eteläistä esplanaadia pitkin
ja oli kääntymässä Kasarmin torille, kun hän kadunkulmauksessa äkkiä
seisoi vastatusten Sonjan kanssa.

He katsoivat hetken puhumattomina toisiaan silmästä silmään. --
Minä tiedän, että sinä tuomitset minua, sanoi viimein Sonja. Hänen
katseessaan oli arkuutta. Mutta äkkiä kohosi pää ja liekehtivä katse
iskeytyi Eiraan. -- Sinun on helppo sanoa. Sinä et koskaan ole
rakastanut!

Eira vastasi kysymyksellä. -- Onko hän se nuori -- se vaaleaverinen,
jonka kerran näin sinun seurassasi?

Sonja nyökkäsi.

-- Sonja, sääli nuorta! -- Eiran molemmat kädet ojentuivat Sonjaa
kohden. Hänen katseensa, hänen kätensä, hänen koko olemuksensa rukoili.

Sonjalta pääsi lyhyt, hermostunut nauru. -- Sinä et ymmärrä mitä puhut.
Sokea ei tiedä mitään väririkkaudesta. Nunnana elänyt ei ymmärrä,
rakkauselämää.

Eira ei vastannut. -- Tästä kai tiemme eroavat, sanoi hän väsyneesti,
kun kadunkulmaus tuli eteen.

Mutta silloin näytti jokin sulavan Sonjassa. Hän tarttui hätäisesti
Eiran käteen ruveten kuljettamaan häntä Boulevardille päin. -- Älä
mene vielä. -- Tule nyt. -- Voit kai sinä istua vähän -- täällä Vanhan
kirkon puistossa -- ja puhella kanssani -- Martin tähden.

Eira istuutui. -- Ei sinun eikä Martin tähden. Mutta jos sinä tahdot,
niin se on oikeinta.

Sonja tulistui uudelleen. -- Sinä olet sellainen mallikelpoinen
-- ihan kuin säntillinen kello, jota ei millään saa pois oikeasta
käyntitahdista -- ei ennenkuin särkee. Tuollainen on minua aina
kiusannut ja tulee kiusaamaan, vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi.

-- Minä tiedän, että on vanhanaikaista olla säntillinen. Samoinkuin
entisajan oikeuskäsitteetkin ovat joutuneet pois muodista, ikävinä ja
epämukavina. Niidenkin pitää vaihdella -- muodin mukaan.

-- Sinä ivaat.

-- Minä vain jatkan omaa vertaustasi. Mutta etkö luule, että
tuollaisista tahdistaan horjumattomista kelloista sittenkin käytännössä
on enin hyötyä?

-- Ei kiistellä mielipiteistä. Puhutaan elämästä. Minä tahdon
puolustautua.

-- Ketä vastaan? Itseäsikö?

-- Sinä syytit minua. Sinä rukoilit toista ajatellen kuin oman henkesi
edestä.

-- Minä ajattelin hänen nuoruuttaan. Sonjalta pääsi taas lyhyt,
hermostunut ja katkera nauru. -- Ja siksi pyysit, että säästäisin häntä
-- elämän rikkaudelta.

Eiraa jähmetytti Sonjan nauru. Se oli hätääntyneen ja kuitenkin
petostaan pitkittävän naurua virvatulien keskellä suon syvälle
upottavalla pohjalla. -- Sonja, sanoi hän ja laski kätensä Sonjan
käsivarrelle. Anna Valio Saarron ensin kypsyä oikein mieheksi ja anna
hänen sitten tutustua siihen rikkauteen, josta puhut ja jonka suhteen
sanot minua sokeaksi -- anna hänen tutustua siihen ikätoverinsa
rinnalla. Minusta vanhempi nainen useimmassa tapauksessa menettelee
itsekkäästi ja väärin sitoessaan nuorukaisen elämän omaansa. Ja sinä
tiedät sitäpaitsi, että sinun rakkautesi on tuli, joka kuluttaa.

-- Minä tiedän, että sinunlaisellasi ei ole muuta kuin maidonvalkeata,
ravitsevaa äidinrakkautta ihmisiä kohtaan. Mutta toisten suonissa
kohisee rakkaus veripunaisena ja kuumana koskena. Ja kuka meistä on
itse määrännyt, millaisena hän syntyi tänne maailmaan?

-- Me olemme joka tapauksessa vastuussa siitä, mihin suuntaan me
kehitämme itseämme.

Sonja ei kuullut Eiran sanoja. Hän jatkoi ajatuksiaan omaan alkamaansa
suuntaan ja hän nauroi niille uudelleen niin kovaan ja katkerasti, että
kaksi läheisyydessä leikkivää lasta jättivät leikkinsä kesken ja jäivät
tuijottamaan Sonjaan suurin hämmästynein silmin.

-- Älä naura noin, pyysi Eira hiljaa. Mutta Sonja nauroi sitä enemmän.
-- Minä nauran sinulle, nauran itselleni, nauran koko naissuvulle. Sinä
rukoilet naista säästämään miestä -- intohimoiselta rakkaudelta -- eikö
niin -- jos puhutaan suoraan? Ha-ha-ha! Minkä verran miehet säästävät
meitä naisia? Tunnetko elämää sen verran, että tiedät jotain siitä?
Tiedätkö, että meidän naisten oikeastaan pitäisi palaa halusta tuhota
ja kiusata niitä, jotka meidän sukupuoltamme niin paljon kiusaavat.
Ja mistä luulet intohimoisten naisten saaneen taipumuksensa? Mistä on
kotoisin sekin tuli, joka palaa minun suonissani? Luuletko äidistäni?
Hänen kirjeessään Anna-Stiina-tädille ei kuitenkaan ollut sanaakaan,
joka tukisi sellaista käsitystä. Mutta isäni urheiluna oli armastella
-- pitää hetken huvinaan ja sitten viskata katuojaan. Tähän päätökseen
olen tullut siitä vähästä mitä tiedän. Ymmärrätkö sinä miessuvun
puoltaja oikeastaan mitä puhut?

-- Ajattele, lapsi, kuiskasi Eira hiljaa. -- Molemmat pikku tyttöset
seisoivat yhä tuijottaen Sonjaan samalla kuin lujasti pitelivät
toisiaan käsistä. -- Täti nauraa rumasti, sanoi äkkiä toinen heistä,
viskasi hiekkalapionsa maahan ja alkoi marssia tiehensä.

Silloin Sonja hyrähti itkuun. Oli katkeraa saada syytöksiä siitä, missä
ei ollut mitään pahaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä Eira häneltä vaati.

Odottamatta kietaisi Eira kätensä Sonjan vyötäisille. Hän ei
yleensä helposti hyväillyt, mutta tällä kerralla hän teki sen
aivan vaistomaisesti. -- Sonja, minä en ajattele vain nuorukaista.
Minä rukoilen lastesikin puolesta. Uusi naimisiinmeno tuo uusia
velvollisuuksia ja työntää lapset syrjään. Elä lapsillesi, se olisi
niin paljon kauniimpaa! Jatka Martin työtä heidän hyväkseen! Sinähän
sanot suuresti rakastaneesi Marttia.

-- Entä jos juuri kaipuuni minua nyt pakottaa? Minä en jaksa kantaa
yksinäisyyttä. Mutta ethän sinä voi ymmärtää. Ei puhuta enää. -- Sonja
nousi hätäisesti. Eira ojensi kätensä hyvästiksi.

-- Jos kaikesta huolimatta joskus tahtoisit tulla...

-- Kiitoksia vain! -- Eirasta tuntui siltä kuin pohjaton kuilu olisi
erottanut heidät toisistaan. Hän kääntyi eikä katsonut enää taakseen.
Aikaakin oli kulunut niin paljon ja hänen teki vielä mieli haudalle.

Hän kulki Aleksanteria pitkin kunnes poikkesi kukkakauppaan. Torilta
ostamansa kukat eivät enää tyydyttäneet häntä. Hän voisi käyttää niitä
kotonaan huoneensa kaunistukseksi. Nyt tahtoi hän jotain erikoisen
kaunista, jotain lämmintä, iloista ja tuoksuvaa, mutta puhdasta samalla
-- ei tulista eikä hehkuvaa.

Kauan valikoituaan hän tyytyi viimein pariin kellahtavan valkoiseen
ruusuun, voimakkaasti tuoksuaviin jättiläisreseedoihin ja muutamiin
tummanpunaisiin neilikkoihin.

Suuri, ylhäinen rauha sulki hänet piiriinsä kohta kun hautausmaan
portti aukeni hänelle. Lintujen hiljaista sirittelyä kuului puitten
latvoista ja auringon säteet paistoivat oksien lomasta pitkinä
valoviiruina rauhaisalle kummulle.

Eira asetteli hellävaroen kukkaset paikoilleen.

    "Vaivas täällä katkerin parhaan soinnun antaakin
    kanteleestas taivaan autuudessa."

Hän painui istumaan hautaa ympäröivälle kivireunalle. Kun hän nousi
siitä, tiesi hän kokeneensa jotain rajan toiselta puolen virtaavasta
voimasta.

Paluumatkalla täytyi hänen uudelleen ajatella Sonjaa. Hän oli ehkä
ollut liian jyrkkä lausunnoissaan. Tai vaikka ei sanoissakaan olisi
ollut vähentämisen varaa, niin olisi Sonjalle kuitenkin pitänyt
osoittaa enemmän hellyyttä. Joka päivähän vei ihmisen lähemmä
iäisyyttä. Ja jota lähemmäksi hän läheni tuota suurta päämäärää, sitä
enemmän häneltä saattoi vaatia ymmärtämystä ja -- rakkautta.

Eira oli vasta saanut syödyksi puolisen ja tuomansa kukat asetetuksi
maljakkoihin, kun Väinö Eerola soitti ovikelloa. Hänellä oli kimppu
valkoisia ruusuja kädessään. Ne hän mitään sanomatta ojensi Eiralle.
Hän oli muistanut.

Astuessaan kynnykselle hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Kukkia oli
kaikkialla -- kuin juhlana. Ja niinkuin oli ollut silloin, kun hän
kaksi vuotta takaperin tuli Eiran luokse.

Heidän katseensa kohtasivat etsimättä toisensa ja he tiesivät
ajattelevansa samaa. Sitten Väinö rupesi kertomaan Martista.
Hän löysi yhä vieläkin jotain uutta kerrottavaa. Hän oli pannut
mieleensä niin paljon haaskaa ja mukavaa heidän yhteisiltä koulu- ja
opiskeluvuosiltaan.

Eiralla oli se tunne, että hän haki ja keräili näitä muistoja
tuodakseen ne tullessaan tänne ihan kuin hyväsydäminen setä iloitsee
jokaisesta pienille ystäville kokoomastaan ilonaiheesta.

Alkoi jo hämärtää, kun he vielä istuivat yhdessä. Silloin vasta kääntyi
puhe suureen uutiseen, jota toinen samoin kuin toinen tähän asti oli
kiertänyt.

-- Sinä tiedät siis?

-- Me tapasimme tänään.

-- Sonja ja sinä? -- Eerola alkoi vetää haikuja tähän asti unohduksissa
olleesta savukkeestaan. Ja Eira kertoi.

-- Se on tietysti hyväksi jossain suhteessa, päätteli Eerola. -- Minä
olen fatalisti.

-- Ehkä voisin ajatella asiaa rauhallisemmin, jos tapaamisemme olisi
ollut toisenlaista.

-- Hän on niitä naisia, joissa sukupuoliolento vie voiton
äidillisyydestä. Mutta eihän sitä tiedä, jos tämä uusi "uhri" tulee
siitä kärsimään. Martinlaisia ei ole monta. Jos ketään. Naisen osaksi
useamminkin joutuu kärsiä siitä, että sielujen sisäinen vieraantuminen
tukahutetaan intohimon voitoilla.

-- Kun se poika poloinen on niin nuori. -- Äidinsydämesi säälii!

Vihainen tuulenpuuska puistatti samassa vanhaa pientä rakennusta.
Rännit rämisivät, peltikatto poukahteli. Ilta oli pimennyt ja sade
sinkoili vasten ikkunaruutuja.

-- Kyllä sinun täytyy odottaa, sanoi Eira Eerolan aikoessa tehdä lähtöä.

Ulkoa kuului taas kova tempaus -- ihan kuin ovi olisi auennut. Eira
nousi. Samassa soi ovikello.

Oli niin pimeää kadulla, että Eira avatessaan oven ei voinut nähdä
muuta kuin edustalla seisovan, sadevaippaan kääriytyneen olennon. Mutta
tämän astuessa muutaman askeleen ovea kohti tunsi Eira.

-- Sonja, hyvänen aika!

-- Sinulla on vieraita, tuli hätäisesti.

-- Väinö Eerola vain. Tule sisään!

-- Ei, ei -- en minä voi. Sano vain terveisiä. Minä tahdoin ainoastaan
saada sanotuksi -- Eira, minä aion purkaa.

-- Sonja, et sinä saa olla täällä ulkona sateessa. -- Eira tavoitteli
hänen kättään. Mutta Sonja teki vastarintaa. Nyt ei satanut enää. Ja
hänen oli mentävä nyt, kun hän oli saanut asiansa sanotuksi.

Äkkiä tunsi Eira Sonjan kädet kaulallaan. Sonja nyyhkytti rajusti. Ei
kukaan -- ei kukaan voi rakastaa minua niinkuin Martti. Minä tahdon
tulla hänen rakkautensa arvoiseksi. Paras minussa rakasti aina hänen
suurta hyvyyttään -- hänen lapsensieluaan.

Eira ei voinut puhua, hän vain syleili Sonjaa sydämellisemmin kuin
koskaan. Mutta äkkiä irroittautui Sonja hänen syleilystään, kietaisi
märän sadetakin paremmin ympärilleen ja katosi seinän pimentoon. Kerran
hän kuitenkin vielä kääntyi katsomaan taakseen. Silloin hän sisältäpäin
tulvivan valon taustaa vastaan näki ääriviivat Eiran vartalosta. Ja
hänelle teki hyvää, että Eira vielä seisoi siinä hänen tähtensä --
saattaen häntä ajatuksillaan, -- ehkä ystävällisillä.

Eiran kääntyessä takaisin sisään seisoi Eerola etehisessä
lähtövalmiina. Hän näpäytti miettivästi savukekotelonsa kantta
kuullessaan illan viime uutisen.

-- Henki on altis, mutta liha on heikko. Minä uskon, sitten kun näen.

-- Sinä uskot, että tässä on pelkkiä sanoja -- ehkä teatteritemppu?

-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

-- Me voimme kai monesti auttaa lähimmäisiämme silläkin, että uskomme
heistä hyvää.

-- Auta, auta sitten sinä äidillinen ihminen! -- Hän puristi Eiran
kättä ja he astuivat yhdessä ulos portaille.

Sade oli lakannut. Ainoastaan ränniä pitkin valui vesi vielä maahan.
Silloin tällöin kuului pisara tipahtelevan aidankohdalla olevien
puitten oksilta. Se muistutti hiljalleen herkeävää itkua.

Vesihelmissä kimaltelevan luonnon yläpuolella loistivat taivaalle
syttyneet tuhannet tulet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Martti Jänne" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.